[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKsmUFRVK76z3iwq_cGTE27tLxGlMbCcl_kc1UqYGBrM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},419,"Väsyneen haudalla","Karikko, Kaarle (nimim. Kario)",1842,1916,"419-kario-vasyneen-haudalla","419__Kario__Väsyneen_haudalla",null,"romaani",[],[],"fi",1897,13005,80115,false,28290,[22],"Finnish fiction -- 19th century",[24],"Novels","\"Väsyneen haudalla: Alkuperäinen novelli\" by Kaarle Karikko is a narrative fiction written in the late 19th century. The story centers around Antti Niemeläinen, a hardworking farmer, along with his daughter Maria and the suitor Kaarlo Ojala, as they navigate the complexities of love and familial duty against a backdrop of class differences.   The opening of the novella introduces Niemeläinen's prosperous homestead and its surroundings, highlighting the beauty of nature and the hard work that has shaped their lives. As the narrative unfolds, we learn about Maria's youthful optimism and her feelings for Kaarlo, who must grapple with the disapproval of Maria's father due to his humble status. The story sets the stage for a conflict between love and social expectations, with hints of impending challenges as family dynamics and societal pressures become increasingly complicated. (This is an automatically generated summary.)",[],307,"Pienoisromaani kertoo Niemelän vauraasta talosta ja sen ankarasta isännästä Antti Niemeläisestä. Tarina seuraa isännän ja hänen kauniin Maria-tyttärensä elämää, jossa perheen säätyodotukset ja avioliittosuunnitelmat määrittävät tulevaisuutta. Teos kuvaa maaseudun elämänmenoa ja perhesuhteita 1800-luvun lopun Suomessa.","Kaarle Karikon 'Väsyneen haudalla' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 419. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VÄSYNEEN HAUDALLA\n\nAlkuperäinen novelli\n\n\nKirj.\n\nKario [Kaarle Karikko]\n\n\n\n\n\nTampereella,\nHj. Hagelberg'in kustannuksella.\n1897.\n\nG. C. Jansson & Kumpp. kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKulkiessa N:n avaraa ulappata, erään lahden rannalla vetää huomiota\npuoleensa komeasti rakennettu talo. Sen etäälle ulottuneet, laajat\nvainiot ovat silmään pistävät, sillä niissä huomaat paljon työn ja\ntoimen jälkiä. Talo itse on rakennettu nykyajan sivistyksen ja\nvaatimusten mukaan rikkaalta näyttäväksi: kaksi punaiseksi maalattua\nasuinhuone-riviä rajoittaa komeata pihaa, jota vielä kaunistaa vuosia\ntakaperin istutetut, tuuheat pihlajapuut, joita katsellessa näet,\nett'ei talon asujamilta ole puuttunut kauneuden aistiakaan. Toisen\nasuinrakennuksen seinustalla on soma kukkamaa. Siinä viihtyy silmäsi\nhetken, sillä sitä katsellessasi huomaat helläin kätten työtä,\nhuomaatpa vielä kukkia akkunoillakin, joita suojelee kotikutoiset\nvarjostimet liialta auringon paisteelta.\n\nAntti Niemeläinen, joksi tämän talon isäntää nimitetään (talo on\nNiemelä), on 60 vuotias ukko. Hiuksensa ovat jo aikaa vaalistuneet, ja\nmuutenkin jäykät jäntereensä ovat kangistuneet paljosta työstä, sillä\nNiemeläinen ei ollut niitä, jotka vain ovat käskijänä, vaan hän on\ntahtonut itse näyttää, kuinka ahkera työmies vastuksetkin voittaa,\nvaikka usein saikin kokea pohjolan hallaöitten kovuutta, mutta sitä\nuutterampi ja säästäväisempi oli ukko. Tarkalla huolella ja jäykällä\npontevuudella olikin hän koonnut Niemelässä melkoisen rikkauden.\nLuonnoltaan oli Niemeläinen suora, itsenäinen ja sanansa pitävä. Mitä\nhän sanoi, niin se oli tavallansa oikeen, jolla teeskentelemättömällä\nkäytöksellään hän oli voittanut pitäjäläisten kunnioituksen.\n\nNiemeläisellä on kaksi lasta: tytär Maria, 22 vuoden vanha, ja poika\nHeikki, 13 vuotias. Viisi vuotta on kulunut siitä, kun lasten äiti,\nLeena, kätkettiin maan poveen. Siitä pitäen katosi Niemelästä hellyys\nja avuliaisuus, paitsi lapsiaan hän rakasti lämpimästi, -- erittäinkin\nMariaa. Niin jörömäinen kuin olikin, voi hän tältä tuskin mitään\nkieltää. Aina uneksi ukko Marian rikkaista ylkämiehistä, ja monta niitä\noli jo käynytkin, eikä ihmekään, sillä Maria oli kaunis, milt'ei mitä\nihanimpana pidetty kaunotar. Kultasuortuvina valuivat hänen ruskeat\nhiuksensa pyöreältä päälaeltaan valkoiselle kaulallensa. Hänen ryhtinsä\noli sievä ja viehättävä. Neitsyellisen sydämensä puhtaus loisti hänen\ntummista, kirkkaista silmistään. Eipä ihmekään, että moni poika oli\nonneansa koittanut häntä kosimalla, sillä hänen erinomainen kauneutensa\noli nuorten miesten sydämiin lempeä sytyttänyt, jos oli niitäkin\njoukossa, jotka halusivat niitä tuhansia, jotka tiesivät Mariata\nseuraavan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nOli eräs toukokuun lauvantaipäivä. Niemelän isäntä oli itsekin väen\nkanssa metsässä, ulkotöitten toimessa. Maria, joka piti emännyyttä\ntalossa, oli yksin kotona, paitsi ruotimummoa, joka istui nurkassa.\nMaria on puhdistanut huoneet ja pessyt astiat, kaikki on järjestetty\nsievästi. Näitä kaikkia tehdessään hyräili Maria iloisia lauluja, sillä\nhänen nuori sydämensä oli vielä vapaa huolista, vaikka hän ehkä\naavistikin tuonnempana tulevansa vastuksiakin kokemaan elämänsä tiellä,\nMutta siitä huolimatta nautti hän nuoruutensa onnea, antamatta sitä\nminkään häiritä. -- Johtuipa Marian mieleen, että mummo mielellään\nennusteli käsien juonteista, sentähden päätti hän tehdä pilkkaa mummon\ntaikauskosta ja vei kätensä hänen tutkittavakseen, pyytäen häntä\nsiitä sanomaan, mitä tulevaisuudessa oli tapahtuva. Mummo hetken\ntirkisteltyään Marian kättä, sanoi hänen pian joutuvan naimisiin ja\nsiten muka pääsevän mahtavaan taloon emäntäksi. Maria keskeytti\nennustuksen kysymällä, miten sitten kävisi, jos hänellä jo olisi köyhä\npoika sulhasena.\n\n-- Mitä joutavia, sanoi mummo, mitä rikkaan ja kauniin tytön tarvitsee\nkestään köyhästä huolia, onhan sillä rikkaitakin. Sepä oli kehumista,\njoka saattoi Marian syviin ajatuksiin ja jättämään sikseen koko\nennustustoimen.\n\nMaria toi mummolle kupillisen kahvia ja läksi rannasta noutamaan vettä\nkukilleen, ajatellen, että Jumala sen tietää, miten komea on tuleva\nmiehensä. Tyttö ei malttanutkaan rannasta pian palata, vaan istautui\nraidan-juurella olevalle kivelle, nauttiakseen keväisen luonnon\nihanuutta.\n\nMetsä ja nurmikot jo alkoivat vihannoida. Linnut lauloivat kilvassa\nsuloäänisesti. Tuuli henkäili vienosti. Aallot loiskuivat hiljaa\nrantaan, vapaina äsken päässeistä jääkahleistansa. Kaikki oli\nviehättävän lumoavata. Marian mieleen johtui seuraavat säikeet, jotka\nhän lauloi naisen kimakalla äänellä:\n\n    \"Nyt luonto elpyy; vapahasti\n    Aalto liikkuu leijuillen\n    Lemmen tunteet suloisesti\n    Herää ihmissydämmehen.\"\n\nPian taukosi laulu, sillä muuan vene pistäysi esille niemen takaa ja\nkiiruhti suoraan tätä rantaa kohti. Venosen likemmäksi tultua tunsi\nMaria siinä olevan henkilön Ojalan Kaarloksi.\n\n-- Onpa oikein onnen sattuma, että hän tulee, sillä viikkoja on\nvierinyt, kun häntä olen nähnytkään, ajatteli Maria, ja näihin\najatuksiin pysähtyi hän siksi, että venonen ennätti rantaan, josta\nhyppäsi maalle reipas ja sorea nuorukainen. Tätä tervehti Maria\nhymyhuulin ja toivotti tervetulleeksi.\n\n-- Mitä kuuluu, ja kuinkas olet voinut? kysyi Kaarlo tervehdittyään,\nhiljaisella äänellä.\n\n-- Kiitoksia; ei erinomaisia... mutta entäs sinulle... sinähän näyt\nniin synkkämieliseltä... kerro mitä on tapahtunut?\n\n-- Niin -- kertomukseni ei ole juuri ilahuttavaakaan laatua... Toivoni\non murtumaisillaan... sydämeni on raskas... siksi riensin vapaaseen\nluontoon, siellä yksinäisyydessä huojentamaan suruani... Tuolla\njärvellä soutaessani olin huomaamattani lähestynyt teidän rantaa ja\nkuultuani laulusi, riensin tänne, tavatakseni sinua, sillä teillä ei\nminun ole enää hyvä käydäkseni.\n\n-- Miks'ei... mistä syystä? keskeytti Maria.\n\n-- Ompahan vain....\n\n-- Sano, sano!\n\n-- Isäsi kävi eilen meillä ja, siellä yhtä ja toista puhellessamme,\nvihdoin rohkasin mieleni ja kysyin lupaa tullakseni sinua... niinkuin\non puhuttuna... mutta se kävi, kuten minä pelkäsinkin. Hän sanoi sen\nheti mahdottomaksi ja käski heittämään pois semmoiset turhat lapsuuden\nunelmat. Sanoi Mariansa kerran rehoittavan emäntänä mahtavassa talossa,\neikä missään köyhässä Ojalassa. Ja vakuudeksi, etten toisten enää\nsemmoisia kyselisi, sanoi hän Markkulan Juusen tulevan sinua kosimaan.\n\n-- Markkulan Juusen... Luuletko, että isäni vaatii minua menemään\nMarkkulan Juuselle?\n\n-- Onpa syytä luullakseni, sillä isäsi ei tunne rakkautta tahi paremmin\nsanoen, todellisen rakkauden arvoa. Rikastuminen on hänen päämaalinsa,\nja siihen samaan maaliin tahtoo hän sovittaa lastensakin kohtalon.\n\n-- Ei rakas Kaarloseni... sinä tuomitset väärin... rakastaahan isä\nminua... Kyllä hänen mielensä voi muuttua... jahka minä kerron\nhänelle... en ketään muita rakastavani kuin sinua ja... paljoa ennen\nviihtyväni sinun kanssasi olemaan Ojalassa kuin mahtavassa Markkulassa.\n\nMarian näitä sanoja puhuessa oli Kaarle kiertänyt kätensä hänen hoikan\nvartalonsa ympärille ja sanoi melkeen kuiskaamalla: -- Suokoon Jumala,\nettä niin tapahtuisi!... mutta pahoinpa pelkään, että isäsi ei vähällä\nsanojansa peruuta... Köyhä olen, niinkuin hän on sen sanonutkin; mutta\nei rakkaus synny hengettömästä kullasta... Se syttyy ja palaa Luojan\nluomissa sydämissä ilman mammonan mahtia. Monasti olen koettanut\ntukahuttaa sen liekkiä, ollessani epätoivon ja toivon välillä; mutta\ntaivas paratkoon! ei tahtoni voimat siihen kylliksi riitä... Ja nyt kun\nsinua tulee pitäjän rikkain poika omakseen pyytämään, niin voitko\nvastustaa isääsi siinä asiassa? Sillä hän varmaankin sinua vaatii\nJuuselle menemään.\n\n-- Sinun tähtesi voin minä mitä pahinta, vastasi Maria.\n\nKaarlon silmät kirkastuivat. Ilon hohde näkyi hänen kasvoillaan. Hän\nveti lemmittynsä hellästi rintaansa vasten. -- Siinä unhottivat he\nkaikki vastukset, siinä uneksivat he äänettöminä tulevaisesta\nonnestaan. Vihdoin katkasi Maria äänettömyyden, sanoen: -- Pitää jo\nmenemäni kotia, sillä väkikin voi jo pian tulla metsästä... Mitä\nsanoisikaan isäni, jos hän ei minua kotoa löytäisi!\n\n-- Voipi niin olla, virkkoi Kaarlo, ja painoi aran jäähyväis-suutelon\narmaansa huulille. Sitten pujahti Kaarlo purteensa, kevennetyllä\nsydämellä vielä heittäen hellän silmäyksen lemmittyynsä, joka jo läheni\nkotinsa porttia.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKen oli tuo Ojalan Kaarlo, jota Maria niin rakasti? Niinkuin tiedetään,\non Niemelä lahden rannalla; sen lahden toisella puolen on Ojala,\nKaarlon koti. Se oli pieni, vähävarainen talo; ja siinä oli Kaarlo\nollut isäntänä kolme vuotta, eli isänsä kuolemasta saakka. Siitä\nruveten oli Ojalassa riittänyt tarpeet, sillä Kaarlo oli ahkera ja\nkunnollinen työntekijä. Sitä paitsi oli hän sivistystä harrastava,\nsillä hän tilasi sanomalehtiä ja luki kaikkia kirjoja, mitä vain\nkäteensä sai, ja näin tavoin oli hän koonnut itselleen joltisetkin\ntiedot kaikenlaisista asioista ja tapahtumista. Sen tähden katseli\nNiemelän isäntä Kaarloa omituiselta kannalta, eikä sanonut työmiehen\ntarvitsevan muita kirjoja lukea -- niihin aikaansa ja rahaansa tuhlata\n-- kuin mitä tavallisesti lukukinkereillä vaaditaan. Siitä huolimatta\nKaarlo lainasi sopivia ja hauskoja kirjoja Niemelän Mariallekin, joita\ntämä luki oikein ahmimalla, sillä olihan Kaarlo sanonut niiden olevan\narvokkaita. -- Tiedetäänhän, että lemmen seppele oli heidän välillään\nsidottu, joskin siinä löytyi paljon pistimiäkin, mutta rakkaus on\nkärsivällinen. -- \"Rakkaus on luja kuin kuolema,\" huokaili Kaarlo\nusein, -- mutta epätoivo ei kuitenkaan heittänyt häntä rauhaan -- se\nkolkutti hänen sydämensä ovella ja väliin se valtasi hänet kokonaan.\nToisinaan se taasen helpoitti niin paljon, että hän ajatteli: Ehkä\nMaria saa taipumaan isänsä mielen, vaikkapa se omituinenkin on. Yksi\narvoton seikka vaivasi Kaarloa muun mukana: se, kun hänen isänsä ja\nNiemeläinen olivat ennen olleet vihamiehet keskenään, niin siitäkin\nsyystä epäili Kaarlo aran asiansa menestymistä. Vaikka kyllä isänsä oli\nkuolinvuoteellaan pyytänyt Niemeläiseltä kaikkia anteeksi, hän\nkuitenkin pelkäsi vielä olevan Niemeläisen itsekkäässä sydämessä\njotakin kaihoa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nViikko on kulunut siitä, kun Kaarlo ja Maria keskustelivat Niemelän\nrannassa. Koko viikon on Maria ollut mietiskelevä ja hiljainen. Pois\noli kadonnut hänen lapsellinen hilpeytensä. Usein oli isänsä häntä\nsilmäillyt kysyväisesti, ja vihdoin kysyikin mikä häntä vaivasi, sillä\nhän luuli, ett'ei Maria vielä tiennyt, minkälaisen vastauksen hän oli\nKaarlolle antanut. Hän siis luuli, ett'ei tyttärensä vielä sitä\nhuolehtinut... jos hänelle siitä huolta tulisikaan. Maria vakuutti\nteeskennellen, ett'ei häntä muka mikään vaivannut. Ukko uskoi sen ja\nsanoi: -- Ei nuorta tyttöä saakaan mikään vaivata... Sinun sopii\nparemmin olla iloinen... kohta tulee sinulle rikkaita kosioita.\n\nMaria oli ällistyä, sillä hän arvasi, mitä kosioita isänsä tarkoitti,\nmutta ei kuitenkaan ollut siitä tietävinään. Sen vuoksi hän kysyi:\nkeitähän nuo sitten ovat?\n\n-- No tuohan Markkulan Juuse sitä on niin monasti minulta kysynyt...\nja annoin kun annoinkin myöntävän vastauksen... Mitäpä syytä siinä on\nkieltääkään... Juuse on moitteeton, ja talo on semmoinen, että niitä\nsaakin etsiä monesta pitäjästä... Ei mitään puutu... Se onkin onni ja\nvieläpä suuri onni päästä semmoiselle tilalle...\n\n-- Mutta isä... antakaa anteeksi... minä en koskaan aijo mennä\nJuuselle puolisoksi.\n\n-- Noh, noh, elähän nyt vastustamaan rupeakaan... johan on aika, että\njoudut naimisiin, ja mistä se sitten sen sopivampi tulisi... sanoppas\nmitä Juuselta puuttuu.\n\n-- Rakkautta puuttuu... Juuse ei rakasta minua, enkä minä häntä...\n\n-- Rakasta, matki ukko, jopa nyt puhut turhia... vallan lapsellisia...\nSanoppas, minkä tähden hän sitten sinua pyytää... jos hän ei sinusta\npitäisi?\n\n-- Tietäähän Juuse teillä olevan rahoja kassassa... ja arvelee\nminunkin niistä osan saavani, vastasi Maria.\n\n-- No, olisiko se sitten väärin, vaikka hänen entiset rikkautensa vielä\nlisääntyisivätkin?\n\n-- Ei olisikaan, isä hyvä, mutta vaikka hän olisi vielä äveriäämpi,\nkuin onkaan... en sittenkään voisi mennä hänelle.\n\nNyt loppui ukon maltti, ja hän sanoi kovalla äänellä: -- Sepä saadaan\nnähdä!... Ensi lauantaina tulee sulhainen... silloin päätetään\nasiasta...\n\n-- Päättäkää vain... vaan en minä...\n\n-- Sepähän nähdään! äyhkäsi ukko ja lähti ulos, paiskaten oven\njälkeensä.\n\nNämä isänsä viimeiset sanat säikäyttivät Mariaa niin, että hän hyrähti\nkatkeraan itkuun, aavistaen mitä pahinta, sillä ensi kerran sai hän\nkokea isänsä kovuutta. Näin toteutui Kaarlon epäilys siihen nähden,\nmitä hän oli Marialle rannalla arvellut. Elämä kävi entistä\nikävämmäksi. Maria vietti aikansa nöyränä ja pelkääväisenä, sitä\nvastaan kun isänsä oli entistä harvapuheisempi ja äreämpi, ja eipä\nihme, jos ukko vähän tuskaantuikin siitä, kuin hänen tahtoaan ja\nlupauksiaan vastaan taisteltiin, jota hän ei ollut oppinut vielä\nelämässään suvaitsemaan. -- Ei kukaan muu kuin Markkulan Juuse tule\nsinua saamaan, aprikoi ukko itsekseen... hän ajatteli yli pitäjän,\nvieläpä muistakin pitäjistä, eikä sittenkään löytänyt niin mahti taloa\nja kelpo poikaa kuin Markkulassa.\n\nViikko oli vierinyt ja se pelätty lauvantai tuli. Maria katseli\nalituisesti tielle päin ja toivoi, ettei Juuse tulisikaan; -- mutta\neipä aikaakaan, kun hevonen riensi täyttä ravia Niemelän pihaan, ja sen\nperästä olevilta rattailta hyppäsi pönäkkä nuorukainen, joka tunsi\narvonsa, sillä sen huomasi heti hänen käytöksestään. Häntä\nvastaanottamaan riensi isäntä ja vei hänen kamariin, jossa yhtä ja\ntoista puheltuaan vihdoinkin Juuse ilmoitti todellakin tulleensa\nkosimaan entisen puheen mukaan.\n\n-- Eihän sinulla ole puhemiestäkään, sanoi Niemeläinen.\n\n-- Mitäpäs sillä vielä tehdään... minä ajankin itse asiani, niinkuin\nsanotaan herrassäätyläistenkin tekevän... ja voidaanhan se puhemies\njäljestäpäinkin saada, vaikka sitte vasta, kun mennään kuulutusta\nottamaan.\n\n-- Niinpä niinkin -- mutta sehän on ollut vanha talonpoikaiskansan\ntapa, että sulhanen tulee puhemiehen kanssa, enkä minä tiedä syytä,\nmiksi sitä muuttaa tarvitsisi... mutta olipa se meidän kesken miten\nhyvänsä... Kyllä se sopii minun puolestani, ja saatpa puhua itse siitä\nMariallekin.\n\nNäitä ukon sanoessa Maria astuikin kamariin kahvia tarjoomaan.\n\nIsäntä lähti ulos, jättäen nuoret kahden kesken... Maria aikoi seurata\nisänsä esimerkkiä, mutta Juuse sen huomattuaan sanoi: -- Elkääpäs\nmenkö... minulla on teille sanomista...\n\nMaria pysähtyi. -- Juuse rohkaisi luontonsa ja kysyi: -- Ettekö, Maria,\ntahtoisi tulla minulle... isänne kanssa siitä olen keskustellut ja...\nhän lupasi puolestaa... nyt pyytäisin tietää teiltä itseltänne,\ntuletteko Markkulaan emännäksi, vai onko mitää vastaan sanomista?\n\nMaria punastui, kuullessaan Juusen suoran ja totisen kysymyksen, mutta\nkuitenkin ujostelematta vastasi: -- En koskaan... etsikää vain muualta\nemäntää Markkulaanne.\n\nTämä vastaus hämmästytti Juusea. -- Hiisi vieköön, eihän täällä taida\npäästä mihinkään koko kosioimistoimessa, ajatteli hän itsekseen ja\nhetken vaiti oltuaan kysyi: -- Miksi, Maria, ette voi minulle tulla?...\nTalo on hyvä, sen tiedätte ilman kehumistanikin... ei ole velkaa eikä\nperintöosia maksettavia, koska olen talon ainoa perillinen... eikä\nliioin ole eläkettä maksettavana, että sen kanssa tarvitsisi räyskiä ja\nsotia, niinkuin se tahtoo tavallisesti olla, milt'ei joka talossa...\nRahaa on säästössäkin... mitäs puuttuu...?\n\n-- Puuttuu sitä, etten voi tulla, oli vastaus.\n\n-- Oletteko sitten muille morsianna, vai onko minun puolellani mitään\nvikaa? Jos on, niin korjataan.\n\n-- Ei, hyvä Juuse, se ole teidän korjattava... se on mahtavamman asia,\nsanoi Maria surullisesti.\n\n-- Sepä ihmeellistä, -- joka ei korjatuksikaan tule. Mutta todellakin,\nminä rakastan teitä... minun pitäisi saada...\n\n-- Minkätähden minua rakastatte?\n\n-- Minkätähdenkö... no kun olette kaunis ja... änkytti Juuse.\n\n-- Ja rikas, jatkoi Maria.\n\nJopa astui isäntäkin kamariin ja kysyi: -- Milläs kannalla on asiat?\n\n-- Eihän siitä mitään valmista taida tulla... Maria kieltää suorastaan,\nsanoi Juuse.\n\n-- Kieltää? Oletko uskaltanut sen tehdä? äyhkäsi Niemeläinen.\n\n-- Olen, rakas isäni... ja tiesittehän sen jo ennenkin, vastasi Maria\nrukoilevasti.\n\n-- Tiesin kyllä... Mutta se ei auta... Eläkä, Juuse huoli olla\npahoillasi... Semmoisiahan ne naiset aina ovat... niin kauvan ne\nvastaan pitävät, kun kaupat valmiiksi tulevat... mutta kyllä he siitä\ntasaantuvat -- jahka kerran puolisoksi tulevat. Niinhän se kävi\nvaimovainajanikin kanssa... hänpä vastusti oikeen vesissä silmin...\nmutta eipä meillä, Jumalan kiitos, sittemmin riitaa ollut, ja taisipa\nolla onneensa hyvinkin tyytyväinen. -- Eikä tässäkään muuta tarvitse,\nkuin että tehdään kaupat... suostukoon Maria mielellään taikka\nväkisin. Isäthän ovat velvolliset lastensa onnesta huolta pitämään...\neihän nuoret ja kokemattomat sitä itse ymmärrä... niin minäkin tahdon\nnyt Mariani onnen perustaa, koska siihen on hyvä tilaisuus. -- Mitä\nlienee tuo Ojalan Kaarlo hölissyt Marialle lemmestä ja rakkaudesta...\nsen tähden tämä on ruvennut vastustelemaan muille kosioille. Mikä\nlemmen ja rakkauden aarre niillä köyhillä lienee paremmin kuin\nrikkaillakaan... sitä minä en ota ymmärtääkseni.\n\nMaria keskeytti isänsä puheen, sanoen Kaarloa rakastavansa, eikä ketään\nmuita.\n\n-- Ei se tarvitse puhuakaan, ärjäsi isäntä... enkö minä sitä jo ole\nkerrassaan sanonut, ettei siitä mitään tule... Kuinka minä kehtaisin\nvävynäni nähdä semmoista köyhää retua. Eikä tässä nyt koko päivää\njaaritella, vaan päätetään, että kahden viikon päästä teidät\nkuulutetaan. Käske sinäkin Juuse, ystäviäsi silloin meille... onhan se\ntapana, että silloin aina pidetään kestit... enkä minä siinäkään tahdo\nolla miestä turhempi.\n\nTämän kaiken kuultuaan Maria tuskin voi kyyneleitään pidättää, mutta\nvastusteleminen ei tällä kertaa auttanut. Sen tiesi Maria ja lähti\nmurtuneella mielellä kamarista ulos. Pian oli Juusekin rattaillaan...\nhuimasi hevostaan ja ajoi kosintaonneaan mietiskellen, kotiaan.\n\nMaria huokasi vapaammin, nähdessään hänen menneen, -- mutta kuitenkin,\najatellessaan sitä, mitä isänsä sanoi kahden viikon päästä tapahtuvan,\noli hänen sydämmensä pakahtua. -- Tämän Marian surun ja vetistyneet\nsilmät huomasi hänen nuorin veljensä, Heikki, ja kysyi: Mitä sinä,\nsiskoni, itket? Tahtooko Markkulan Juuse sinut väkisin viedä?\n\n-- Melkeinpä kyllä, vastasi Maria.\n\n-- Älä sentään sure... koetetaan sitä joukolla estää. Eihän isäkään\nniin kova liene, että sinua mihinkään väkisin ahdistaa.\n\n-- Kunhan siinä jokin auttaisi, huokasi Maria, silittäen pojan päätä.\n\nTämän keskustelun keskeytti väki, tullessaan metsästä kotia,\nomituisella hälinällä. -- Nyt astui isäntäkin tupaan ja ilmoitti\njuhlallisella äänellä, kuinka muka Maria on onnellinen, ollessaan\nMarkkulan Juusen morsian.\n\nEnempää ei ennättänyt isäntä puhua, kun poikansa Heikki sanoi: -- Jos\nJuuse vielä kerran tulee sitävarten meille, niin otan rautapellin ja\nsillä rumputan hänet koko talosta pois, jos ei vähempi auta. Mitä hänen\ntarvitsee Mariaa väkisin kosia!\n\nKaikki purskahtivat nauramaan pojan omituiselle puheelle. -- Isäntä\nyksin pysyi vakaana ja sanoi: -- Lapsilla on lasten mieli, mennessään\ntuvasta ulos.\n\n\n\n\nV.\n\n\nMitä nyt mietti Juuse kotiin päästyään? Hän oli niin oudolla mielellä\nsiitä, kun tyttö piti vastaan, ja aprikoi päänsä ympäri, mikä siihen\nsyynä mahtoi olla. Hän milt'ei jo katunut, että oli alkanut koko\nkosijoimisjutun Marian kanssa. -- Olihan niitä tyttöjä muuallakin,\njotka tietysti tulisivat hyppien taloon, arveli hän. Enkä voi ymmärtää\nsitä, minkä tähden minun tarvitsee vasten toisten mieltä ketään\npyytää... Mutta kun nyt jo kaikki tietävät, että olen Mariaa kosinut,\nei muu enään auta, kun tehdä päätös asiasta, sitä parempi, jota\npikemmin... vaikkapa niin ja näinkin... tämänmöisen pojan ei sovi\nrukkasia saada... sehän olisi varsin arvoani alentavaista. -- Onhan\nMaria siksi viehettävä kuin muutkin tytöt ja -- päälliseksi niin rikas,\nniin mahtavan talon tytär...\n\nNäitä arvellessaan kiihtyi Juusen mieli yhä enemmän Mariaan. -- Nuo\nMarian sanat: -- Kaarloa rakastan enkä ketään muita, ne näpittivät\nhänen sydämmessään. Hänen tuntonsa rupesi taas tutkimaan. -- Mitä\nkummaa hän Kaarlossa rakastaa... mikä siinä häntä paremmin\nmiellyttää... Olihan hän monta vertaa rikkaampi Kaarloa ja --\nkunnioittavathan häntä toiset ihmiset isostikin... Varmaankin on Kaarlo\nMarian vietellyt joillakin suloisilla sanoilla, niinkuin sitä jo\nNiemeläinen arveli. Kyllä minäkin olisin niitä osannut lasketella koko\njoukon... mutta enhän minä ketään houkutella tahdo. -- Ahaa! annahan\nolla, onpa minullakin keinoja...\n\nTässä pöllähti Juusen päähän pienen kepposen tekeminen Kaarlolle siitä,\nkun tämä oli hänen tiellänsä mokomassa kosioseikassa. Hän istautui\npöytänsä ääreen, kirjoittaakseen Kaarlolle kirjettä. Kirje valmistui,\nja sen kirjoitti Juuse Niemelän Marian nimeen. Siinä muka kutsui Maria\nKaarloa tulemaan Niemelään, sanoen siellä olevan itsellään jotakin\nuutta hankkeessa. -- Juuselle osaantui kirje niin onnistumaan, että\nsiinä ei voinut Kaarlo petosta aavistaakkaan. Sitä pani Juuse renkinsä\nviemään Ojalaan, käskemällä: -- Jos Kaarlo kysyy, kuka kirjeen lähetti,\nniin sano Niemelän Marian lähettäneen, ja sano myöskin, että Markkulan\nJuuse on Niemelässä. -- Muistatko nyt niin toimittaa... palattuasi\nsaat palkkasi.\n\n-- Olkaa huoletta, vakuutti poika ja lähti matkalle.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nOli aamupäivä. Kaarlo istui Ojalan tuvassa miettiväisenä. Sydämmensä\nvärähteli oudosti. Kaikki tiesivät kertoa sen, että Juusea ja Mariaa\nkuulutetaan tulevana sunnuntaina. Kaarlo ei ollut Mariaa tavannut\nsitten kun Niemelän rannassa, josta jo olemme kertoneet, Eikä hän\narvannut yrittääkään mennä Marian puheille, sillä hän luuli Niemeläisen\nvartioivan häntä, peläten hänen tytärtään viettelevän. Kaarlo alkoi yhä\nenemmän luulla kadottaneensa morsiammensa, -- siksipä istuikin hän\nsyviin ajatuksiin vaipuneena, huomaamatta Markkulan renginkään tuloa,\nennenkuin tämä oli hänen vieressään ja tarjosi hänelle kirjettä. Ilon\nväre välähti Kaarlon kasvoilla, sillä hän arveli kirjeen olevan\nMarialta ja toivoi sen sisältävän jotakin lohdutusta.\n\nKirjeen tuoja ajettuaan asiansa, meni. Kaarlo avasi kirjeen ja luki...\nKasvonsa vaalenivat, sillä kirjeen sisältö vaikutti häneen niin\nmasentavasti. -- Voi sentään! huokasi hän, ovatko Markkulan mahtavuus\nja Juusen rakkaus sovaisneet Marian sydämmen niin, että hän hyljää\nminun rakkauteni. Jos niin on, niin siinä tapauksessa ei hän koskaan\nole minua oikein rakastanutkaan... sitä kuitenkaan en tahdo epäillä...\nmutta isäänsä totellen lienee hän suostunut Juuselle menemään.\n\nKaarlo luki kirjeen uudelleen ja vihan vimmassa repi sen moneksi\nkappaleiksi, jotka heitti leimuavaan tuleen, jupisten itsekseen; --\nMaria käskee minuakin läsnäolollani kunniottamaan juhlaansa... mutta\nvoinko minä häntä nähdä toisen omana sydämeni pakahtumatta... En\nkoskaan... Kyllä minä tahdon kaikki kärsiä... mutta sitä en voi täällä\ntehdä... sillä Marian häät ja muuttamisensa Markkulaan repisivät\nsydämmeeni parantumattomia haavoja. Pois tahdon väistyä hänen tieltään.\nPois tahdon mennä avarampaan maailmaan... siellä elämän taistelussa\nkadotkoon kaikki!\n\nValtaava murhe kuvaantui Kaarlon kasvoille ja hajamielisenä lähti hän\nkävelemään ulos, sillä tuskaansa, jota hän ei tahtonut omaisilleen\nnäyttää, oli hänen vaikea salata. -- Minne meni Kaarlo? Tietämättänsä\noli hän joutunut järven rannalle sille kohdalle, josta sopii nähdä\nNiemelään. Kaarlo istuutui kivelle, ja silmänsä tuijottivat aaltoihin,\njota tuuli ajoi rajusti rantaa vasten. -- Oi! huokasi hän, kuinka\nmonasti olen nähnyt tämän rannan tyyneenä ja rauhallisena... juuri\nkuin onneansa ihaillen. Mutta kuinka pian muutos tapahtuu. Kuinka\nmyrskyiseksi se muuttuu muutamasta tuulen puuskasta. Se lienee\nminun sydämmeni kaltainen, joka toki on ollut tähän asti tyyni ja\nrauhallinen... ainoastaan joskus katkera epätoivo on kylmyydellään\nsitä hyytänyt... vaan sekin on aina toivon heijastavat säteet ja\nlemmen kimaltava tuli sulattanut. Ennen nä'in aatteissani toivon\nsilmillä tulevaisuuden sulosuvia... Mutta nyt on edessäni kaikki\nmustaa... aivan sysimustaa... Minä hullu! Miksi katselinkaan tuon\nnaisen kauneutta... miksi en nauranut tuon ensimmäsen lemmen kipinän\nsyttyessä ja antanut sen ikuisesti kadota. Miksi kuulin sydämmeni\nkuisketta... miksi olin sen houkutuksille alttiina... oi, miksi en\nollut mies, jolla ei olisi sydämmen unelmia? Mutta vast'edes tahdon\nse olla, sepä saadaan nähdä. Kukaan ei saa tietää, mitä kärsin, ja\nmitä olen kadottanut Mariassa... sitä en tahdo itsekkään muistella...\nsitä en ajattele täst'edes. Mikä houkkio olinkaan, kun luotin naisen\nuskollisuuteen... Olinhan niitten petollisuudesta jo niin monta\nkertomusta kuullut... Mutta se on ollut ja mennyt... ja menköön...\n\nHa ha-haa! nauroi hän sitten kylmästi omille ajatuksilleen ja tuijotti\nhurjasti Niemelää kohden -- eikä ensinkään huomannut, kuinka synkkä\npilvi kohoutui taivaan rannalla. Salamat leimahtelivat, ja ukkosen\njyrinä alkoi kuulua. Pian satoi vettäkin taivaan täydeltä. Kaarlo tuli\nläpimäräksi, mutta siitä oli hän huolimaton, sillä povessaan riehuvat\ntunteet estivät häntä tuntemasta kylmää väristystä ruumiissaan.\nIkäänkuin unissaan näki hän ilman olevan sakean, aaltojen hurjasti\nvyörivän rantaan, ja salaman taivaalla leimahtelevan... kuuli ukkosen\ntörähdyksen ja tuulen vaikeroivan äänen puidenlatvoissa. -- Ha-haa\nnauroi taas Kaarlo houreissaan... tee työsi säälimättä... se sopii\nhyvin sydämmelleni, koska myrskyinen on rakkauskin.\n\nNäin hurjasti uneksien oli Kaarlo istunut rannalla sydänyöhön asti.\nUkkosen pilvi oli paennut. Myrsky oli lakannut. Mutta Kaarlon tunteet\neivät olleet tyyntyneet hänen sielussaan raivosi yhä ankara rajuilma.\nYhä vahvistui hänessä päätös väistyä kotipaikaltaan pois. -- Mutta\nmihinkä? Amerikaanko? Ei... se olisi isänmaansa hylkäämistä, aprikoi\nhän. -- Mutta mihinkäs sitten? -- No, Turkin maalle, taistelemaan\nelämästä ja kuolemasta... taistelemaan kristiveljein puolesta. Sehän\non jaloa ja Suomen pojan tehtävää! Sillä, arveli hän, ehkä olen\njoksikin hyödyit. Sillä ehkä joku luoti tahi pistin löytää tien\nsydämmeeni... siellä tahdon taistella ja -- kuolla.\n\nNäin oli Kaarlo miettinyt ja päättänyt. -- Päivän valetessa hän riensi\nrannalta kotiaan ja valmistausi matkalle. Niin matkalle -- kenties\nikuiselle matkalle... siihen ei hänellä ollut mitään tietoa. Tämä oli\nraskasta; mutta se olisi ollut vielä raskaampaa, jos Kaarlon sydän\nolisi ollut entisellään. Äskeiset tapahtumat olivat sen musertaneet ja\n-- jääneet kurjaksi, niin kurjaksi, että hän voi hyvästijättämättä\nhyljätä äitinsä, sisarensa ja kotonsa, jossa oli iloiten viettänyt\nlapsuutensa viattomat päivät ja jossa oli nauttinut elämänsä suloa\nnuoruuden kukoistavassa ijässään sekä uneksinut ihania unelmiansa.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nViikko oli vierinyt edelleen. Ojalan Kaarlo rientää vapaaehtoisena\nsotilaana Turkinmaata kohden. Tähän asti oli hänen käytöksensä matkalla\nreipas ja iloinen, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, sillä hän\noli päättänyt kantaa kohtalonsa nurkumatta ja heittää äskeiset\ntapahtumat unhotuksiin. Mutta pian tuli muutos. Yksitoikkoinen\nmatkustaminen rautatien vaunussa ja muu outo kulkeminen saivat hänen\ntulemaan tuntoonsa ja halajamaan äskeisiin ikäviin muistoihinsa. Näin\nraukesi Kaarlon päätös, olla muistamatta entistä rakkauttaan, turhaan.\nHän ei ollutkaan tunteittensa valtias, niinkuin hän alusta luuli, vaan\nne tulivat väkisinkin takaisin ja -- mitä enempi hän ajatteli, sitä\nihanammaksi tuli Marian kuva hänen sydämmessään, sitä katkerammalta\ntuntui hänen kadottaminen. Tähän asti oli Kaarlo ajatellut näitä\nasioita pilkallisesti hymyillen -- vaikka sen varjossa piili sydämmen\nsyvintä tuskaa. Mutta nyt todellakin oli hellyys ja suru saanut hänessä\nvoiton. Se tukahutti hänen sydämmessään viimeisenkin oman tahdon\nvoiman. Tähän asti oli hän ajatellut Juusen onnea kateudella -- mutta\ntästä lähin tahtoi hän oppia noudattamaan pyhimpiä tunteita... oppia\nmyös tietämään, paljonko ihminen voi ilman sallimuksetta. Senpä tähden\nhän nyt huokailikin: \"Työläs on potkia tutkainta vastaan\"... on\nparasta tyytyä osaansa ja kohtaloonsa... mitä Kaikkivaltias säätää.\nIkävällä muisteli hän nyt onnellista kotiaan ja rakkaita omaisiaan,\njoista hän niin itsekkäästi oli eronnut -- kukatiesi kuinka kauvaksi.\nHän katui karvaalla mielellä, ett'ei hän kotona ilmaissut lähtöään. Nyt\nkiiruhti hän kirjoittamaan äidilleen -- sen hän oli päättänyt tehdä jo\nkotoa lähteissäänkin, ilmoittaakseen paostaan ja pyytääksensä anteeksi,\nettä hän niin oudolla tavalla oli lähtenyt. Mutta siinä pula, miten voi\nhän sen tehdä. Aivan mahdotonta oli hänen, kertoa miksi hän niin\njätti synnyinmaansa ja armaan kotinsa, äitine, sisarine ja muine\nhyvyyksineen -- rientäen kohden kuolemaa. Vihdoin sai Kaarlo voimaa\nkirjoittaa -- ja siinä kirjeessänsä hän koetti asiata kierrellä ja\nkaunistella niin paljon kuin suinkin. -- Hän tunnusti lähteneensä\nkotoaan huikentelevaisuudesta ja kevytmielisyyden synnyttämästä\näkkinäisyydestä... halusta voittaa kunniaa ja mainetta -- tahi saada\nkaatua kunnian tantereella kosk'ei hänellä ollut maailmassa, ketä\nvarten hän eläisi. Mutta isänmaa ja kristiveljet... niiden edestä on\njaloa taistella ja saada sankarina -- kaatua... taikka jos sallimus\ntoisin määräisi, niin hän sodan loputtua palajaisi kotimaahansa -- ehkä\nonnellisempana kuin sieltä lähtiessään.\n\n-- Annattehan minulle kuitenkin anteeksi nämä harhailemiseni, mitä\nonneni kanssa kamppaillessani te'en, oli viimeiset sanat Kaarlon\nkirjeessä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKaksi viikkoa on kulunut siitä kuin Juuse kävi Niemelässä\nkosioretkellään. Taas hän riensi tänne täydessä touhussa, kuulutusta\nmuka ottamaan. -- Kaikki tiesivät sen kertoa, että Ojalan Kaarlo oli\nkadonnut... mutta mihinkä? Sitä ei kukaan tiennyt. Sen oli vaan Kaarlo\nheidän tieten sanonut, ettei palajaisi vuosikausiin takaisin. Se oli\nJuusen mieleen, -- Hyvä, että väistyitkin tieltäni, ajatteli hän.\nTottahan tyttö nyt suostuu vastustelematta minulle tulemaan, koska\nKaarlo on kadonnut teille tietämättömille. Siksi riensi Juuse\nmielihyvissään Niemelään, autuaallisesti hymyillen. Ja kenpä ei\nolisikaan niin tehnyt, sillä mikä on maailmassa armaanpaa kuin se, että\nsaa hartaat toiveensa toteutumaan, ja mikä autuaampaa kuin uneksiminen\ntulevaisesta onnesta.\n\nMutta eipä kaikki ole kultaa mikä kiiltää, eikä hopeata, mikä hohtaa.\nEi myös Juusenkaan kosioretki ollut niin onnellinen, kuin hän sen\nunelmissaan kuvitteli. Sillä samana päivänä sai hän sieltä palata\ntakaisin kokonaan toisella mielellä kuin mentyään, lieneekö hän sieltä\npois rumputettu, vai mikä lienee syynä ollut. -- Sen vain tiedämme,\nettä naimisesta ei tullut mitään. Pian kerrottiin yli pitäjän, että\nJuuse sai Marialta rukkaset. Se kirveli Juusen sydäntä. Siitä hän\npahoilla mielin itsekin höpisi: -- mitä hittoja meninkään Niemelästä\nnaimaan, koska se nyt näin kävi... Nyt siitä on kaikilla sanomista...\nLämppä-Liisa sitä nyt vaan soittaa ympäri mailman, kuin suurtakin\nihmettä... mutta hiisi huolikoon... eihän se minua köyhdytä!\n\n\n\n\nIX.\n\n\nMitä vaikutti Mariassa Kaarlon äkkinäinen katoaminen? Musertavasti\ntietenkin. -- Ah, näinkö tuskallinen on ihmisen elämä... näinkö\npuuttuvainen sen täydellisyys... Tähänkö nyt loppuikin kaikki, mitä\nminulle oli suloista ja viehättävää tässä maailmassa? Näinkö piti\nonneni katoaman ja ihmisten juonilta mitättömäksi tulevan? Oi,\nJumalani! oliko se sinun tahtosi?... Miksi niin rankaiset luotujasi...\nmiksi annoit ihmisille voiman eroittaa kaksi rakastavaista, sinä, joka\nitse olet rakkauden Jumala! Nä'enkö todellakaan enää koskaan Kaarloa?\nSe on milt'ei mahdotonta... vaikeroi Maria, ja kyyneleet vuotivat\nhänen silmistään.\n\nEdessään oli hänellä Kaarlon äidilleen lähettämä kirje, jonka hän oli\nOjalasta hakenut, sitten kun kuuli Kaarlon Turkin sotaan lähteneen ja\nsieltä matkallaan äidilleen kirjoittaneen.\n\nKirjeestä sai hän tietää Juusen petoksen ja syyn, miksi Kaarlo oli\nkotonsa jättänyt. Maria luki kirjeen moneen kertaan -- ja itki, itki\nkatkerasti, sillä hän oli niin suuren surun vallassa. Nyt tunsi hän\nitsensä varsin yksinäiseksi... onnettomimmaksi orvoksi. Ei ollut\nketään, jolle olisi hän surunsa ilmaissut ja huolensa huokaillut.\nIsälleen ei hänen sopinut sitä tehdä, sillä sen kautta ei se olisi\nensinkään lieventynyt.\n\n-- Voi, jospa eläisi äitini! Hän toki minua lohduttaisi... hän suruni\nymmärtäisi, koska hänen kuulin ennen usein puhuvan siitä, mikä voima on\nrakkaudella, huokaili hän ja kiitti sydämensä pohjasta Jumalaa, että\noli edes Juusesta päässyt.\n\nNäin vaikeroiden itki Maria yksinäisyydessä myöhään yöhön, ja nojasi\npolttavan otsansa akkunaa vasten, jota elokuun kuutamo valaisi niin\nlumoavan juhlallisesti. -- Tämä luonnon rauha... tuo viehättävän tyyni\nlahti, jonka pinnassa taivas kuvasti tumman sinistä kauneuttaan,\nkirkkaasti kimaltelevia lahtiaan ja keveästi leijailevia pilven\nhattaria... tämä oli ikäänkuin luonnon haltiatar olisi tahtonut\nviihdyttää tuota onnetonta Mariaa.\n\nMaria aukasi akkunan ja hengitti yösydämen viileää ilmaa. Se keventi\nhänen murhettansa, ja jäähdytti polttavata poveaan... nyt vasta voi\nhän tyynnemmästi kuin äsken ajatella, mitä tapahtunut oli. Vasta voi\nhän luoda silmänsä tulevaisuutta kohden ja tutkia, voisiko hän, jos\nKaarlo kaatuisi Turkin maalla sodassa, kantaa surunsa, sen alle\nvaipumatta... se tuntui milt'ei mahdottomalta. -- Taas kohosi syvä\nhuokaus hänen rinnassaan, ja ajatuksensa näkyi vähitellen siirtyvän\ntuonne surullisten muistojen avaruuteen. Sen ilmaisi utuinen kyynel,\njoka verkalleen vieri hänen kummallisesti väräjävälle poskelleen, ja ne\nkatkonaiset, kuiskaamalla lausutut sanat, jotka milt'ei tietämättänsä\nluiskahtivat hänen huultensa välitse. Ne varmaankin olivat valituksia\nhänen haavoitetun, sairaan sydämensä pusertamia, jotta rukouksen\nsiivillä liitelivät yön hiljaisuudessa korkeuteen rakastettunsa\npelastumiseksi, ja että Luoja varjelisi hänen armaansa vihollisen\nkädeltä ja saattaisi, jälleen sodan loputtua hänet kotimaahansa,\nniinkuin Kaarlo itsekin olisi toivonut.\n\nNäin oli Maria huokaillut, milloin rajummasti milloin tyynemmästi,\nkunnes aamu oli valjennut, ja pääskynen Marian akkunan kohdalla,\nräystään alla, pesässään aamuvirsiä viserrellen sitä haihduttanut. Hän\noli ennenkin katsellut kamarinsa akkunasta yön juhlallista hiljaisuutta\n-- nauttien sitä viattomuuden suloisilla tunteilla. Niin olisi hän\ntehnyt nytkin, ell'ei hänen nuoruutensa olisi kulkenut okaista polkua\nmyöden, ja ellei hänen rintansa olisi kätkenyt niitä synkkiä aattehia,\njoiden kanssa hän oli taistellut ja joiden vallassa hän vieläkin\nhuokaili. Ah, miksi niin monta suloista toivetta jää täyttämättä? Miksi\nlilja kaatuu ennen syksyä muutamasta tuulen puuskasta? -- Onko se\nsallimuksen syy vai säilyttääkö kukin povessaan omaa onnettomuuttaan?\nKen sen selittää... ken huojentaa nämä huoleni? -- Ah, armias taivas,\nvapahda minut tuskistani!\n\n\n\n\nX.\n\n\nSiirtykäämme Turkin maalle. Seuratkaamme Kaarloa hänen sotaretkillään.\nEnsi kerran joutui hän taisteluun Gorni-Dubniakin kentällä, jossa\n\"suomalaiset olivat kunnostaneet itsensä, jalosti niinkuin isänmaa\nvaatii, josta isänmaa heitä kiittää,\" ja jonka Kaarlokin kesti\nhaavoittumatta.\n\nSitten alkoi marssiminen ja seisominen syvässä lumessa Balkanin vuoren\nrinteillä, kunnes pääsön itse vuoristoon aukasi armeija itselleen,\nkaksi päivää taistellen Prawetsin luona. Tässä sai Kaarlo haavan\nkäteensä, joka kuitenkin pian parani. Kolme päivää oltuaan\nsairashuoneessa, ryhtyi hänkin muitten mukana tuohon suureen\njättiläistyöhön, nimittäin rynnistämään ennen ylipääsemättömien vuorien\npoikki, taistellessa pakkasta, lumimyrskyä ja monilukuisia sekä\nvahvasti varustettuja vihollisia vastaan. \"Repaleihin vaatetettuna,\nkantaen muonansa, kiväärinsä, ampumavaransa, lapiot, teltankaihtaleet\nselässään ja sen ohessa hinaten raskaat tykit ja niiden ampumaneuvot\nperässään jylhässä, tiettömässä vuoristossa, valui hiki sotamiehen\nruumiista hänen liikkeellä ollessaan ja jäätyi taas, kun hän pysähtyi,\njolloin hän löysi jonkunlaista suojaa ainoastaan kaivamalla itsensä\ntahi antaen lumipyryn itsensä peittää syvään nietokseen\". Tässä sai\nmoni vammoja, ehkäpä kuolemantaudinkin. Mutta Kaarlo, pohjan poika, oli\nsiihen sitkeä ja tottunut kylmääkin kärsimään. Lepoaikoina katseli hän\ntaivaalle, jossa tähdet loistivat... vaan ei hänen mielestään niin\nkirkkaasti kuin Suomessa. Ei kimallellut lumi täällä yhtä kirkkaasti\nkuutamolla. Ei ollut luonnossa pohjan raittiutta... Oi Suomi! ei suotta\nsua ylistetä, koska talvesikin ovat viehättävämmät kuin muualla.\n\nTyynellä, miettiväisellä olennollaan ja lannistumattomalla urhoudellaan\noli Kaarlo voittanut kunnioitusta kaikilta sotatovereiltaan.\nErittäinkin rakasti häntä majuri B., jonka läheisyydessä hän oli\nalituisesti tapellut kahakoissa. Usein oli majuri häntä taputellut\nolalle ja sanonut Kaarloa \"lannistumattomaksi suomalaiseksi.\" Tähän\nlempeään päällikköön oli Kaarlokin suuresti suostunut, ja tätä\nkunnioitti hän sydämmensä pohjasta muun velvollisuuden ohella, sekä\nrakasti häntä kuin poika isäänsä.\n\nSitä hellemmäksi kiintyi majurinkin suosio Kaarloa kohtaan, mitä\nuseammasti Kaarlo häntä vihollista ja kylmää vastaan suojusti. Sillä\nBalkanin pyryt ja pakkaset olivat yhtä ankarat päällikölle kuin\nalhaisemmallekin sotilaalle. Mutta Kaarlo, ollessaan nuori ja verevä ja\nsitä paitsi kylmään tottunut, ei tietänyt siitä puolinkaan niin\nsuuresti kuin majuri. Senpä tähden tuli majuri useinkin iltasilla\nKaarlon luokse, viluansa lievittämään. Ylhäistä päällikköään rakastava\nKaarlo suojusti häntä usein peittämällä hänet omalla päällystakillaan\nja oli itse ilman. -- Voi, hyvä ystävä, sinua... Sinä säälit ja\nrakastat lähimmäistäsi enemmän kuin itseäsi! -- Jumala siunatkoon ja\nantakoon armoa sinulle! huudahti majuri, väristen vilusta, Kaarlon\nhäntä peitellessä.\n\nEräänä iltana oli ilma varsin kova ja kylmyydestään ankara. Lunta\npyrytti taivaan täydeltä, ja tuuli riehui hurjasti Balkanin rinteellä,\ntunkien kylmästi viileksellen sotilastemme vaatteiden alle. Raskaan\ntyön rasittamina olivat sotilaat heittäyneet tuohon ilmaan levolle,\nmutta Kaarlo vielä valvoi. Hän istui, poski käden nojalla, hiljaisena\nja alakuloisen näköisenä. Mitä mietti hän? Riensivätkö ajatuksensa\ntäältä kauas synnyinmaahansa, vai miettikö hän niitä ankaria\ntaisteluja, joita hän sai kokea täällä vieraalla maalla? Sitä emme\ntiedä.\n\nNäin ollen lähestyi häntä majuri, jonka huomattuaan Kaarlo aikoi nousta\nkunnioitusta tekemään, mutta majuri esti häntä, ja sanoi tulleensa taas\nKaarlon lämpösiin.\n\nMajuri, joka tällä kertaa ei ollutkaan erittäin viluisa, sillä hän oli\nottanut liikkeistään lämmintä, istui Kaarlon viereen ja rupesi\npuhumaan: -- Olennossasi olen huomannut jotakin raskasta... etkö tahdo\nsitä ilmoittaa... etkö vaadi mitään, jota minä voisin sinulle tarjota?\nSinä olet erinomainen nuorukainen... kuinka usein olen sinun nähnyt\npäivän vaivoista päästyäsi valvovan muitten nukkuessa. Olen nähnyt,\nikäänkuin kärsiminen ja tuskat pilkisteleisivät sinun sydämesi\npohjasta, rauenneen silmäsi kautta. -- Niin... jos sinua painaa joku\nmieltä runteleva ja sielun polttava suru... etkö voi sitä sanoa\nminulle... etkö toivo ystävästä mitään huojennusta...?\n\n-- Jumala siunatkoon teitä, herra majuri, hyvästä tahdostanne! sanoi\nKaarlo. Olenkin, herra majuri, sitä ystävää vailla, jolle kertoisin\nsuruni ja huokaisin huoleni täällä myrskyn maailmassa. Teidän\nylhäisyytenne! Teille tahdon paljastaa sieluni ja sydämeni tilan.\n\n-- Tee niin, ystäväni... Tietysti liikkuu asia Suomessa, josta minäkin\nsäilytän muistoja, sanoi majuri ja likisti Kaarlon kättä.\n\n-- Oh! Sepä ei ole sen parempi eikä pisempi kuin rakka...\n\n-- Rakkausko?\n\n-- Niin, kun minä onneton lemmin semmoista, jolta jäin...\n\n-- Rukkasetko?\n\n-- Melkeinpä niin, syystä kun olen köyhä ja hänen isänsä rikas, niin ei\nsuotu häntä minulle.\n\n-- Vai niin... kyllä ymmärrän... kerro, kerro...\n\n-- Raskasta on kertoakin, lisäsi Kaarlo, mutta tahdon kuitenkin\nselittää sen kovan onneni pääseikkoja, joka minun mieltäni niin\nsanonattomasti rasittaa. Minulla on kotimaassani pieni maatila... Sitä\nolen hoitanut jo kolme vuotta... ja siitä järvenlahden toisella\npuolella, on mahtava talo, jossa on äveriäs, rikkaudestaan ylpeilevä\nisäntä, ja hänellä oli tytär... ihana impi. Häneen rakastuin minä,\nollessamme lapsuuden ystäviä, sydämmeni pohjasta, hänkin sanoi\nrakastavansa minua, mutta isänsä ei suonut häntä minulle. Hän rupesi\npakolla vä'ittämään tätä minun lempeni esinettä muille, rikkaammille...\nMinä katosin tänne, enkä tiedä, miten nyt lieneekään armaani asiat...\n\n-- Vai niin, keskeytti majuri... varsin elävä kuva on minulla huolesi\nsyistä. Kyllä tunnen sen, mikä valtaava voima on rakkaudella. -- Siitä\nkoeta olla nyt rauhoitettu... minä ehkä voin jotakin... mutta jääköön\nnyt tällä kertaa tälleen. -- Minun tulee kylmä... käykäämme telttaan,\nonhan siellä vähän suojaa.\n\n-- Teidän tahtonne, hyvä majuri, sanoi Kaarlo seuraten majuria\ntelttaan.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nJo on päästy Balkanin yli, ja Plewnakin on venäläisten vastassa,\nsanomattoman paljon on ollut vaivoja ja varsinaista kovaa koettavaa;\nmutta vielä on kokemisiakin. Sillä Balkanin yli päästyä oli verilöylyjä\nmilt'ei yhtämittaisesti. Näissä oli Kaarlokin osallisina Taschissenin,\nWraschtjebnajan ja Sofian kaupungin luona.\n\nMainittakoon tässä erikseen eräs taistelu, jossa Kaarlo kunnosti\nsuuresti itseään ja saavutti majuri B:n suosion.\n\nKuusi tuntia tapeltiin kivääritulen rätinässä, Vähin erin lähestyessä\nvihollisen patteria kohden, joka oli rakennettu vähäiselle\nmaantöyräälle. Venäläiset seisahtivat parin sadan askeleen päähän\nvihollisen patterista, sillä heidän oli vaikea lähestyä varustusta,\nsyystä että aukea lakea olisi ollut pian täytetty heidän verisillä\nruumiillaan. Sen tähden seisahtuivatkin venäläiset hetkeksi vähäiseen\nviitakkoon, houkutellen sinne vihollista ja luulotellen muka voimansa\nniin heikoksi kuin suinkin, Mutta turkkilainen oli kyllä viisas tällä\nkertaa pysymään varustuksessaan sopivaan aikaan asti. Venäläisen ei\nauttanut muu, kuin kiivetä juoksujalassa, ja ampua lakkaamatta,\nvarustusta kohden. Kolme tuntia hyökkäsivät venäläiset alituisesti\nvarustusta vastaan, mutta eivät onnistuneet. Aina lyötiin he\nverissäpäin takaisin. Turkkilaisia oli kahden kertainen ylivoima ja\nhekin koettivat tapella uljuudella. -- Vihdoin teki Turkkilainen\nulosryntäyksen. Myrskyn tapainen taistelu syntyi nyt lakealle. Majuri\nB. taisteli tapansa mukaan etimmäisenä, siten rohkaisten pientä\njoukkoaan, joka myöskin koetti parastaan. -- Voitto alkoi jo kallistua\nvihollisen puolelle, sillä he saivat apuväkeä, joka riensi venäläisten\nkylkeä vastaan, ja oli melkein estämäisillään peräytymisenkin. Tässä\nhurjassa sekasorrossa oli majuri vaarassa tulla piiritetyksi\nviholliselta muutaman sadan miehen kanssa. -- Nytpä urhokas Kaarlo\nsieppasi äkkiä kaatuneelta lipun ja sen kanssa riensi, rajusti\nhurraten, majurin avuksi, ja häntä seurasivat peräytyvät venäläiset\nuudella, karaistulla innolla eteenpäin. Mahdoton oli nyt turkkilaisten\nkestää tätä villittyä rynnäystä. Muutamassa hetkessä oli vihollinen\nhajoitettu -- eipä se joutunut enään varustukseenkaan pysähtymään. Kun\nvihollinen oli karkoitettu kauvas, asettuivat venäläiset varustukseen\nhuokaamaan päivän verisestä työstä.\n\nIso joukko oli venäläisiä verikentällä; mutta Kaarlo oli aivan\nhaavoittumaton. Häntä tervehtimään tuli majuri B., suurella hartaudella\nlausuen: -- Kaarlo ystäväni! aina olet ansainnut kiitosta, mutta\nerittäinkin tämän päivän töistäsi. Tässä annan nyt sinulle tämän pienen\nsota-aseen muistoksi tämän päivän sankaritöistäsi... työstä, joka ei\nlikimainkaan ole tällä palkittu; mutta onhan se muistona. -- Jumala\nolkoon ohjaajanasi ijankaikkisesti!\n\nSuuresti liikutettuna otti Kaarlo majurin kädestä tarjotun revolverin\nja kiitti nöyrästi.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nUseampia urhokkaita tappeluja on Kaarlo kartin mukana kestänyt, jossa\non ainakin vierinyt kuukausia eteenpäin.\n\nJopa on kahlattuna tuonkin 300 askeleen levyisen Maritsa-joen yli,\njossa vesi nousi miesten kainaloihin saakka. Tämäkin oli kova kohtaus\nsentähden, kun se tapahtui kylmän talven aikana, tammikuun 14 päivänä.\n-- Sen jälkeisenä päivänä oli taas varustaminen taisteluun. Vihollinen\nseisoi jonkun matkan päässä Filippopolin kaupungin läheisyydessä.\nVakoojat toivat tietoja uusien joukkojen lähestymisestä. -- Kaarlon\nsydän tykytti rajusti, kun joukon ensimäiset rivit tulivat näkyviin.\nHän vilkasi majuriin, jonka rinnalla hän taaskin tuli taistelemaan.\nOuto aavistus lennähti sydämmeensä, jonka pohjasta nousi rukous\nkorkeuteen heidän kaikkein edestä ja erittäinkin tuon rakastetun\nmajurin.\n\nPian leimahti tuli sadoista kivääreistä, johonka venäläiset vastasivat\nsamoin. Nyt alkoi ankara taistelu, sillä siihen komennettiin kovasti\nkahden puolen. Mutta vaikea oli kuulla komentosanojakaan, sillä ankara\nkiväärien pauke ja tulen rätinä sekä hurjat \"hurraa\"-huudot niitä\nsekoittivat. Ruudin savu eneni enenemistään, ja kaatuneiden valitus\nkuului hyttyisten hyrinältä muun metelin seasta. -- Hirmukseen huomasi\nKaarlo paljon kaatuvan venäläisiä jos vihollisiakin. Samassa myös\nhuomasi hän, kuinka kaksi sekasortoon joutunutta, tavattoman rotevaa\nturkkilaista, riensi majuri B:tä kohden ojennetuilla pistimillä.\nKaarlon sydäntä vihlasi. Nuolen nopeudella kiiti hän heitä kohden,\npyssy tähdättynä, ja laukasi. Silloin syöksyi turkkilainen kumoon,\nlaukaisten kaatuessaan kiväärinsä, josta luoti meni ilmaan. Samassa\nmyös kaatui toinenkin vihollinen majurin antamasta iskusta. -- Mutta\nvoi hirmua! Nyt horjui majurikin. Verta näkyi tulvaavan rinnastaan...\nJa jopa tärähti Kaarlonkin ruumis, jotta hän meni tainnuksiin.\n\nVihollinen alkoi hävitä, mutta tappelun pyörre vyöri edelleen. Kuolleet\nja haavoitetut jäivät jälelle. Kaarlo tointui pian. Hän katsahti ja\nnäki ympärillään ruumiita ja kuoleman kanssa kamppailevia kaatuneita,\njoiden valittava ääni tunki hänen sielunsa läpi. Kaarlo tarkasti, oliko\nhänessä haavoja, koska hän oli kaatunut, muuta ei onneksi löytynyt\nyhtäkään haavaa. Ruhjevamman arveli täyttäneen itsensä tainoksiin.\nSamalla muisti Kaarlo majurin kaatumisen. Häntä rupesi Kaarlo\netsimään... ja löysikin hänet pian. Majuri istui häntä lähellä erästä\npensasta vasten vaaleana.\n\nKaarlon huomattuaan nosti majuri rauvenneen kätensä ja vapisten\nilmoitti, että kaksi miestä, varmaankin turkkilaisia rosvoja, juuri\nlaskeusi mäen rinnettä alas laaksoon, ja että he pian lienevät täällä\nryöväämässä... Voi toki! jatkoi hän... En voi... pakene sinä...\npelasta itsesi, miten voit... minun täytyy loppua... Oh!...\n\nKaarlolle leimahti veri kasvoihin. Hän vapisi vihasta ja -- pelosta,\nsillä häntä kauhistutti nyt uhkaava vaara. Mitä tehdä... se oli\nseikka, joka ahdisti häntä, ja joka oli sillä hetkellä ratkaistava.\nItse kyllä olisi hän voinut paeta sotivien toveriensa luokse; vielä\nkuului etäämmältä kiväärien rätinää ja kova \"hurraa\"-huuto. Mutta\njättäisikö hän majurinsa siihen avutta? Ei, ennen tahtoi Kaarlo hänen\nkanssaan kuolla, vaikka kuinka hirveän kuoleman -- taikka tapella\nviimeiseen hengenvetoon saakka. -- Nyt laski hän majurin hiljaa\npitkälleen ja käski tämän olemaan ikäänkuin kuollut. Itse teki hän\nsamoin ja asetti kiväärin viereensä, pitäen sitä toisella kädellään, ja\ntoisessa kädessään oli hänellä majurin antama revolveri täydessä\nlatingissa.\n\nKauvan ei tarvinnutkaan odottaa, kun kuului haavoittuneiden hätähuudot\nja surkeat rukoukset. Sanoilla ei voi selittää, mitä se teki kuulian\nsydämmelle. Kaarlo puri huuliaan vihasta ja kuiskasi majurille, jonka\nkasvot olivat kylmän hien väreissä: -- Nuo roistot... Minä annan\nheille palkkansa, jahka vaan tänne ehtivät...\n\n-- Suokoon Jumala sinulle voiman ja meille pelastusta! rukoili majuri.\n\n-- Hiljaa... kuiskasi Kaarlo, kun näki, että rosvot lähenivät, ja\nniitä oli kaksi, kuten majuri oli nähnytkin. -- Kaarlo kiinitti kättään\nrevolveriin, ja siinä kuolleen asemassa odottivat he hetken toivon ja\nepätoivon raivoavilla tunteilla. Pian tuli ratkaiseva hetki.\nTurkkilainen oli laskemaisillaan kättään, Kaarloa ryöstääkseen, mutta\nsiinä silmänräpäyksessä ojensi Kaarlo revolverin rosvoa kohden ja\nlaukasi sillä seurauksella, että tämä kaatui. Ja samassa hyppäsi hän\nnuolen nopeudella pystyyn, kivääri kädessä, jota äkkinäistä vastarintaa\nsäikähti toinen rosvo niin, että lähti pakenemaan, mutta Kaarlo riensi\nperässä ja antoi semmoisen täräyksen, että kyllä ryöstämisen halu jäi.\n\n-- Tiedättehän, että Suomen poika on sankari vielä kuoltuaankin, huusi\nhän roiston jälkeen, palatessaan.\n\nNäin onnellisesti oli Kaarlo taas pelastanut majurin ja itsensä noilta\nraatelioilta. -- Mutta tutkittuaan majurin haavaa, huomasi hän\nsurukseen sen olevan pahan, sillä luoti oli reväissyt syvältä hänen\nrintaansa. Ja kun sotilaat palasivat sekä rupesivat kaatuneita\nkorjaamaan, niin vaivalla saatiin tämä sairashuoneesen heikkoutensa\ntähden.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nOn saman päivän ilta, jona viimmeksi mainittu tappelu oli. Venäläiset\nolivat asettuneet levolle, raskaasta verityöstään uupuneina. Kaarlokin\noli heittänyt pitkälleen ja mietti, miten raskaalta se tuntui hänelle,\njos majuri, hänen ainoa todellinen ystävänsä, kuolee... Ainako surua\nsurun päälle, ajatteli hän ja toivoi milt'ei itselleen kuolemaa. --\nNäitä miettiessään tuli hänen luokseen eräs soturi, joka toi käskyn,\nettä Kaarlon piti rientämän viipymättä majurin luokse. Kaarlon tultua\nsairashuoneen likelle, hänen vastaansa juoksi mies, joka lisäsi vielä\nkiirettä. Kaarlon sydän sykki levottomasti, lähestyessään majurin\nvuodetta, jossa tämä makasi vaaleana. Majuri hymyili raukeasti, kun\nKaarlon näki, ja sanoi: -- Ystäväni! Kahdesti olet sinä minun\npelastanut; ensikerran turkkilaisen pistimellä ja toisen kerran\nraatelevilta baschibostsukeilta, ja nyt, kun tunnen kuolemani\nlähestyvän tahdon sinulle palkita jaloista töistäsi ja muista\navuistasi. -- Sano mikä on palkkiosi oleva.\n\n-- Ei, herra majuri -- mitään en vaadi... minä olen tehnyt vain\nvelvollisuuteni. Jumala, herra majuri, teidät pelasti... minä olin\nvaan heikko ase hänen kädessään.\n\n-- Kyllä niinkin on, myönsi majuri... mutta sittenkin tahdon sinulle\npalkita... Tahdon sinulle antaa kaikki omaisuuteni... minulla ei ole\nmuitakaan sukulaisia ja... hyvästipä sinä olet sen ansainnutkin. Hyviä\ntöitä ei Jumala jätä palkitsematta... ja Hän on nähnyt sinun avusi ja\nurhollisuutesi, alttiiksiantavaisuutesi minua sekä velvollisuuttasi\nkohtaan, ja hän nyt minun kauttani sinun näin palkitsee. Ota kaikki\nmitä tarjoon... jos vielä palajat Suomenmaahan, lisäsi hän, vetäen\npovestaan paperikäärön... ett'ei morsiammesi tarvitse sinusta erota\nköyhyytesi tähden. Käske vaan lääkäreitä tänne kuulemaan. -- Näiden\ntultua avasi sairas paperikääreen ja luki.\n\n    Minä allekirjoittaja annan Kaarlo Ojalalle Suomenmaasta, T:n\n    läänissä, P:n pitäjässä, omistamani Hovilan kartanon, kaikkine\n    siihen kuuluvine tavaroineen, jonka täten vakuutan vapaehtoisesti\n    ja täydellä ymmärryksellä ollessani. Turkinmaalla, sairashuoneessa,\n    tammikuun 24 p. 1878.\n\n                                         Hovilan kartanon omistaja.\n                                                T. B. majuri.\n\nTestamentissa oli muitakin muistutuksia, joita emme katso\ntarpeelliseksi tässä kertoa. Ja sitä paitsi majuri vielä kertoi\nsuusanallisestikin vierasmiehille lupauksensa, sekä painoi oman\nsinettinsä testamentin alle ja antoi sen Kaarlolle. -- Tämän tehtyään\nnäytti majuri kovin väsyneeltä. Hän painoi silmänsä kiini, hetkeen\nhuoatakseen, sillä hänen oli vielä muutakin tehtävää ennen kuolemaansa.\n\nTämän kaiken nähtyään ja kuultuaan oli Kaarlo kuin kivettynyt. Tuskin\nsai hän majuria kiitetyksi. Niin oli hän lumountunut siitä, kuin hän\nniin äkkiäarvaamatta tuli vähässä hetkessä rikkaaksi. -- Tietämätöntä\non, josko palajankaan enää synnyinmaahani, ja jos palaisinkin, niin\nmitä tekisin kartanolla ja rikkauksilla, jos Maria on minulta\nryöstetty, niin kuin arvattava onkin, ajatteli hän ja seisoi\näänettömänä. Vaiti olivat lääkäritkin, katselivat vaan levottomalla\nmielellä sairaan majurin raskasta henkitystä ja kalpeita kasvoja.\nHiljaa laski lääkäri sormensa sairaan valtimolle ja sanoi milt'ei\nkuiskaamalla heikoksi hänen elämän lankaansa, sillä veren vähyys\njoudutti kuolemata. Tämän kuultuaan majurikin avasi silmänsä ja käski\nviittaamalla lääkärit menemään toisiin huoneisiin. -- Näiden mentyä\nvirkkoi hän Kaarlolle; -- Sinut olen minä perillisekseni tehnyt.\nSinulle tahdon myös kertoa elämäni salaisuuden, jota tuskin elossa\nolevista kukaan tietää. Kuuntele, kun ma kerron vointini mukaan.\n\nIsäni oli parooni, ja B:n pitäjässä oli hänellä kartano. Viisi vuotta\noli hän ollut naimisissa erään kreivin tyttären kanssa, joka kuten\nisänikin oli venäläistä sukua. Heille syntyi vain yksi poika, ja se\nolin minä; mutta syntymiseni maksoi äitini hengen. Se oli ensimmäinen\nvajavaisuus, kun jo kadotin äitini elämäni alussa. Mutta isäni rakasti\nminua kahdenkertaisesti. Kaikkia oli minulla tarjolla, mitä rikkailla\nainakin. Kymmenen vuotiaana lähdin kouluun Helsinkiin, joka oli 50\npenikulman matkan päässä kotoani. Sanomaton ikävä vaivasi minua\nensimmältä: mutta ei se auttanut -- täytyihän minustakin tulla\nylimyshenkilö, jonkin eteinen, niin ainakin isäni sanoi... ja siihen\ntapaan uneksuin itsekkin.\n\nKoulussa ollessani -- yliopistoon saakka -- näytin minä isäni mielestä\nsiltä, että hän päätti panna minut sotakouluun; -- mutta olin kuin\nolinkin vain \"ylioppilas\" jonkun vuoden.\n\nErään kerran tulin Helsingistä tavallisuuden mukaan ja tavalliselle\nlomalle ikävältä lukuoloiltani kotia, toivoen saada nauttia kesäisen\nluonnon suloisuutta ja raitista ilmaa maaseudulla.\n\nOli lauvantai-ilta kuin pääsin kotia ja -- heti seuraavana aamuna\nläksin ampumaan suorsia eräälle lammille, johon oli vaan nykyinen\nvirstan matka kotoani.\n\nKirkkaasti paistoi aurinko kesäkuun taivaalla. Puut viheriöitsivät, ja\nlinnut lauloivat iloten kesän lempeydestä. -- Lammin rannalle menin...\nse oli kirkas kuin peili, mutta ei ainoatakaan suorsaa näkynyt sen\ntyynellä pinnalla. Minä istuin rannalle, koska en samalla malttanut\nkotiini palata. Olihan hauska kuulla lintujen laulua ja honkain\nhuminaa. Olihan siellä luonnon kirja täydellisesti avoinna, ja se oli\nvallan toista kun tuo Helsingin tuimien katujen pöly ja \"issikoiden\"\najamisen ratinaa. Siinä istuissani sain ankaran janon; mutta lammin\nvesi oli lämmintä ja pahanmakuista; sen tähden päätin mennä lammin\ntakana olevaan torppaan, siellä saadakseni raitista vettä tahi maitoa.\nSinne päästyäni luulin töllin väen olevan kaikki kotoa poissa, sillä se\nnäytti niin autiolta ulkoa päin; vaan tupaan astuessani huomasin tytön,\njoka luki pöydän ääressä Raamattua. Tyttö säpsähti, kun tuloni huomasi.\nHän tunsi minut kartanon \"nuoreksi herraksi,\" ja varmaankin ajatteli,\nettä mitähän sinulla on täällä tekemistä. Vaan rauhoittui, kun kuuli\nasiani ja riensi hakemaan minulle maitoa läheisestä huoneesta.\nSillä aikaa silmäilin ympäri huonetta ja oivalsin kaikki olevan\nyksinkertaista, mutta siistiä ja käytännöllistä. Huoneessa oli monessa\npaikassa kirjoja, josta voi päättää niitä viljeltävän ahkerasti. Olipa\npaikkakunnan sanomalehtiäkin löytänyt tien tölliin.\n\nSammutettuani janoni tytön tuomalla maidolla, istuin tarjoomallensa\nrahille ja aloin kysellä yhtä ja toista häneltä. Ensimmäiseksi sain\ntietää, että isänsä ja äitinsä olivat kirkossa ja hän yksinään kotona.\nEi siis töllin väkeä enempää ollut kuin he kolme.\n\nTytön vapaa ja teeskentelemätön käytös sekä ymmärtäväiset vastaukset\nmiellyttivät minua niin, että koetin tehdä puhetta vaikka \"tikusta\".\n\n-- Kuka lukee kaikkia noita paljoja kirjoja! kysyin.\n\n-- Minähän niitä olen koettanut katsella, vastasi Anna, se oli tytön\nnimi.\n\n-- Entäs isäsi?\n\n-- Hän ei välitä paljon muista kirjoista kuin Raamatusta.\n\n-- Mutta kuinkas hän sitten on hennonnut noin paljon kirjoja ostaa,\nitse niitä tarvitsemattaan?\n\n-- Onhan isäni hyvän suopa, kaikkia hän ostaa, mitä vain haluan; mutta\nei nuo kirjat olekaan kaikki ostetuita. Niissä on lainatuitakin, ja\nkolme kirjaa on kartanon paroonin, -- teidän isänne, antamaa.\n\n-- Koska sanoit isäsi ostavan kaikkia, mitä haluat... etkö muutakin\nhalua kuin ainoastaan kirjoja?\n\nTämän kuultuaan katsoi Anna minuun vähän kummastuneena ja kysyi? --\nMitäs minun pitäisi muuta niin haluaman? -- Onhan minulla mielestäni\ntavalliset tarpeet. -- Tavalliset... oi, kuinka olettekaan vähään\ntyytyväiset, te viattomuudessa kasvaneet metsän lapset, ajattelin\nitsekseni ja otin tytöltä jäähyväiset, sekä pudistettuani hänen\nkättänsä läksin astumaan kotiani.\n\nSiitä päivin alkoi olla Lampilan Anna minun mielessäni, miten lienee\nniin ollutkin. Ja sitä ihmettelin, mitenkä Anna oli siihen asti minulta\nsäilynyt, vaikka tölli oli isäni alustalaisia. -- Vähän muistelin hänet\nlapsena nähneeni, mutta sittemmin en hänestä mitään tiennyt. Kerran\nolin mieheksi tultuani töllissä käynyt, mutta silloin ei näkynyt Annaa,\nenkä osannut häntä kaivatakkaan. -- Mutta nyt olin alituinen linnustaja\nlammilla. Siitä pitäin oli lammi viehettävin linnustuspaikka koko\nseudulla, vaikka harvoin sieltä saalista sain. Aina tein asiaa,\nkäydäkseni töllissä, niin mielelläni tahdoin nähdä Annaa. Niin oli tämä\nmetsän ruusu lumonnut sydämmeni, että kaikki ylhäiset ja komeudessa\nkasvatetut unhotin. Aina vein töllin Annalle jonkun kirjan luettavaksi\nja lahjaksi. Silloin nousi vieno ujouden puna tytön muuten valkeille\nkasvoille, ja tummista ja haaveksivista silmistään loisti minulle syvä\nkiitollisuus. Silloin tulin liikutetuksi, ja sydämmessäni kasvoi\npäätelmä: -- Hänet tahdon voittaa. Haaveksin omakseni tätä viatonta\nruusua. En silloin nuoruuteni lemmen tulessa tullut ajatelleeksikaan\nniitä esteitä, mitkä Annan eroittivat minusta. En siis tiennyt\nrikkaudella ja köyhyydellä olevan semmoista eroa, kuin sittemmin tulin\nnäkemään.\n\nNäin kului kesä. Pian tuli se aika, jona minun tuli lähteä Helsinkiin,\nopinnoitani jatkamaan. Mielelläni olisin jäänyt kotiini, niin\nherttaiseksi se oli minulle käynyt, Siellähän oli armaani, jonka\nseurassa uneksin olevani onnellinen. Mutta niinkuin selkeälläkin\ntaivaalla löytyy joku pilven hattara, niin minunkin tuossa onnessani\noli yksi pimeä kohta. Jos Anna olisi ollut yhtä ylhäinen kuin minäkin,\nniin kaikki olisi käynyt hyvin.\n\nMutta näin ollen -- miten voin ilmoittaa sitä itselleni... olinko\nvoittanut hänen suostumustaan... se oli milt'ei mahdotointa ja se\npoltti minun sydäntäni, mutta siitä kuitenkin täytyi saada selko ennen\nlähtöäni.\n\nJo läheni syyskuun 15 päivä. Se oli syntymäpäiväni, ja sen päätti isäni\nviettää juhlallisesti. Silloin täytin 25 vuotta, ja se oli määrätty\nlähtöpäiväksi. Vieraita käskettiin yli pitäjän, mutta vähät minä niistä\nvälitin, vaan riensin Lammin Annalle sanomaan jäähyväisiäni. -- Anna,\njoka osui olemaan yksin kotona, tarjosi minulle kätensä, joka jäi\nlepäämään minun käteeni.\n\nHänen silmistään loisti salainen surumielisyys, sillä hän tiesi minun\npian lähtevän. Tytön murheelliset kasvot liikuttivat mieltäni, ja\nsalaman tapainen aavistus lennähti sydämmeeni, näenkö Annaa enää\neläissäni. Minä istuin ja vedin tuon punastuvan tytön polvelleni. Siinä\npainoin tämän kainostelevan immen rintaani vasten ja kysyin? -- Anna,\ntahdotko lempiä minua? Tunnusta se sanoilla, mitä silmäsi on jo aikoja\nilmoittanut.\n\nAnna ei vastannut mitään. -- Mutta minä jatkoin vielä: -- Älä\nkuitenkaan unhota minua.\n\n-- Olisiko minulla voimaa teitä unhottaakaan, äännähti Anna, nostaen\npainuneen päänsä ylös, ja pehmonen käsivartensa solahti kaulalleni.\nSilloin huomasin hänen silmissään kyyneleitä ja sentähden kysyin: --\nMitä suret armas Annani? Miksi utuinen kyynel himmentää puhtaan\nsilmäsi? Etkö luota rakkauteeni? Vai suretko sitä, kuin olen ylhäisempi\nsinua maailman mielestä? Pelkäätkö arvon voivan meitä eroittaa? -- Sitä\nälä huolehti, Ei mikään maallinen voima eroita meitä... Ennen tahdon\nluopua kaikista, mitä minulla on... mikään ei te'e minua onnelliseksi,\npaitsi sinä. -- Näin tunnustaen Annalle rakkauteni vedin tämän armaan\nolennon likemmäksi sykkivää sydäntäni ja painoin tulisen suukkosen\nhänen huulillensa.\n\n-- Minun täytyy mennä... huomenna lähden... mutta sitä ennen tahdon\nilmoittaa isälleni rakkauteni.\n\n-- Älkää vielä... kuiskasi Anna pelkäävästi... Arvaattehan minkä\nvastauksen isänne antaa. -- Minä kuitenkin luulen yhdistyksemme olevan\nmahdottoman alhaan sukuni tähden. Eikä ole ihmekään, että tämän asian\nlyö isänne laimin, sillä niin tekisivät kaikki hänen sijassaan.\n\n-- Ei, armaani! sanoin minä. Mitenkä hän meidät eroittaa voi? Kyllä kai\nhän ensin vähän vastaan pitää... sitä kyllä minäkin pelkään, perinnön\nvoi hän minulta kieltää... mutta vähät siitä. Sitä kalliimpi on Annani\nminulle -- kun hänen tähtensä olen saanut jotain uhrata.\n\n-- Niin, mutta jos isänne teidät kiroaisi... voisitteko kantaa sitä?\n-- Unhoittakaa ennemmin minä... kyllä minä tahdon tulla unhotetuksi\nennemmin, kuin saattaa pahaksi isän ja pojan väliä ja siten estää\nloistavaa tulevaisuuttanne... Minä olen jo onnellinen siitä, kun\nnäinkin olen rakastettu... kohtaloni tahdon kantaa tyytyväisenä ja\nrukoilla onnenne edestä.\n\nMinä lohdutin Annaa, sanoen, ett'ei isäni ole minua koskaan kiroava. --\nOtin häneltä katkerat jäähyväiset sekä painoin sormuksen hänen\nsormeensa, kuiskaten: -- Minun olet elämässä ja kuolemassa. -- Tätä\ntehdessäni himmentyivät tytön silmät, sillä hänen mielessään eli\nselittämättömiä tunteita. Taisipa kyynel vierähtää minunkin poskelleni.\nVaikealta tuntui minulle lähteminen töllistä. Vaikealta tuntui sulkea\ntuon onneni oven ijäksi jälkeeni, vaikka en sitä silloin tiennyt enkä\nuskonut.\n\nOli ilta kun ehdin kotiani. Minä riensin huoneeseeni, sillä muu seura\nei minua miellyttänyt... niin olin raskaalla mielellä. Mutta enpä\nsiellä kauvan saanut olla kun ovi aukeni, ja isäni astui sisään. Hän\nnäytti olevan jotenkin hyvällä tuulella, siveli harmaata partaansa, ja\nsanoi: -- Niin poikani, kun huomena lähdet, niin tulin luoksesi\nkeskustelemaan tulevan ajan asioista, sillä minä tunnen ruumiini\nraukenevan. Kuolemani voi olla hyvinkin likellä; mutta sitä ennen\ntahtoisin nähdä sinut kihloissa. Etsi siis, jos et vielä ole asiassa\nkiini, itsellesi sopiva morsian.\n\nNyt oli tullut ratkaiseva hetki, ja sanoin siis isälleni: -- Sen olen\njo löytänyt. Siitä aioinkin teille, isä-hyvä kertoa ja pyydän\nsuostumustanne ennen lähtöäni.\n\n-- No, hyvä, sanoi isäni, koska ollaan yhtä mieltä, niin sano kohta,\nkuka valittusi on?\n\n-- Se on... vain köyhä ja...\n\n-- Miten köyhä ja...?\n\n-- Tuo -- Lammin Anna... häntä rakastan, jatkoin minä arasti.\n\n-- Mitä... häh? Kuulinko oikeen, vai teetkö pilkkaa?... \"Lammin Anna,\"\nhäntäkö rakastat? Oletko täydellä järjellä, poika, vai ollaanko satujen\nmaailmassa? mutisi isäni ja seisahtui eteeni.\n\nMutta nyt sain minäkin rohkeuteni. Loin katseeni häneen ja kysyin: --\nMiksi en saisi Annaa rakastaa?\n\n-- No, hiisikö sinua on riivannut, kun et sitä tiedä... \"miksi et\nsaisi Annaa rakastaa.\" Etkö tiedä, että hän on, paitsi köyhyyttä,\noppimaton töllin tyttö, jonka tähden saisit vertaisesi parissa ja\nsivistyneitten seurassa hävetä.\n\n-- Ei, isäni... jos näkisitte hänen hilpeän, teeskentelemättömän\nolentonsa ja tuntisitte hänen puhtaan, viattoman sydämmensä, joka on\naltis kaikelle hyvälle. Siksi on hän oppinut ja sillä alallaan\nsivistynyt.\n\n-- Heitä jo kehumisesi... Sen minä vain sanon, että yhtäläiset aina\nparhaiten yhteen sopivat. Ja onko pojan velvollisuus tehdä toisin, kun\nisänsä tahtoo, ärjäsi isäni.\n\n-- Kaikessa muussa koetan täyttää ilolla tahtoanne, mutta tässä täytyy\nminun rikkoa kuuliaisuuden lakia, intin minä.\n\nTätä kuunteli isäni ääneti ja käveli lattialla ajatuksiin vaipuneena,\nikäänkuin miettien jotakin päätöstä. -- Vihdoin seisahtui hän eteeni ja\nkysyi nololla äänellä: -- Onko sinun järkähtämätön päätöksesi ottaa\nvain Lammin tytär?\n\n-- On.\n\n-- Lupaatko täyttää tahtoni muissa tapauksissa.\n\n-- Lupaan, oli taas vastaukseni.\n\n-- No, saadaanpa nähdä, eikö tuo hulluus tule jäämään, sanoi isäni\näreästi ja meni ulos.\n\nNämä isäni viimeiset sanat kävivät minun sydämeeni kuin tikarin pisto.\nMinä aavistin... enkä tiennyt mitä. Levotoinna heittäysin vuoteelleni,\nmutta mahdoton oli minun saada unta, ja kun vihdoinkin nukuin, niin\nnä'in kamalata unta, johonka heräsin. -- Taas oli ensimmäisenä\najatusteni esineenä Anna, ja isäni viimeiset sanat. Kun en tiennyt,\nmitä isäni niillä sanoilla tarkoitti, niin se saattoi minut vieläkin\nlevottomammaksi.\n\nVihdoin tuli aamu. -- Vieraita tuli tulvalta. -- Juonti\nalkoi... kymmeniin maljoihin kilistin minäkin ryyppylasini...\nonnentoivotuksilleni... mutta se oli niinkuin ei mitään -- Onneksi\nkovin jo ensimmäisen myrskyn läpitse, mutta se vasta mahtoi olla alku\npahempaan, ajattelin silloin.\n\nJo lähestyi se hetki, jona minun piti lähtemäni. Mielelläni olisin\nsanonut Annalle jotain lohduttavaista. Mutta töllistä ei ollut meillä\nketään, ja aikaa ei ollut enään mihinkään, sillä hevonen oli jo valmis\nminua viemään. Kiiruhdin isäni perässä hänen kamariinsa ja siellä\nheittäysin hänen kaulaansa, sekä pyysin, ett'ei hän Annalle minun\ntähteni mitään tekisi, eikä sanoisi, että oli yhdistyksemme kieltänyt.\n\nIsäni lupasi olla tietämätön koko asiasta. Siitä tulin hieman\nparemmalle tuulelle. Pian olin matkalla Helsinkiä kohden -- ja muutaman\npäivän perästä olin perillä. Kahden viikon kuluttua sain isältäni\nkirjeen, joka määräsi elämäni juoksun. Siinä määräsi isäni minun\nmuutamaan sotakouluun.\n\n-- Sotilaan virassa, sanoi hän, voi paremmin nousta maineen kukkulalle,\nkuin missään muussa.\n\nIsä-parka! tietysti luuli hän minun paljoa mainetta haluavani. Luuli\nkai ihmisen tulevan maineen kautta kaikessa onnelliseksi. Kyllä nuorena\nhalusinkin päästä sotilaaksi; mutta nyt kun olin jo milt'ei valmis\nmuuhunkin virkaan, niin ennemmin olisin sillä alalla pysynyt... vaan\nei auttanut muu, kuin isäni tahto oli täytettävä, vaikka kyllä surulla\nhuomasin, että Annasta tulin sen tähden eroitetuksi pitemmäksi aikaa.\nJa taisipa isäni sillä tarkoittaakin meidän eroittamista, sillä hän\ntietysti luuli Annan minulta unhottuvan aikojen kuluessa. -- Mutta\nvoiko sydän unhottaa sydäntä, joka siihen on liittynyt? Kokenut sen\ntietää.\n\nIsäni tahto tapahtui ja minusta tuli sotilas. Sanomaton ikävä vaivasi\nminua. Annalle lähetin kirjeen, jossa kerroin kohtaloni... Ja sitä\ntehden annoin Annan saada itseltäni kirjeitä, kerran sain minäkin\nAnnalta kirjeen, jossa hän lupasi minua odottaa vaikka kymmenen vuotta.\nSe lohdutti sydäntäni, ja sitä silmäilin useamman kerran. Niin kului\ntalvi, ja suloinen kevät lähestyi. -- Minulle oli luvattu kesäkuussa\nvain kaksi viikkoa vapautta eli loma-aikaa. -- Silloin päätin rientää\nkotiani ja siitä sydämmestäni iloitsin. Viikko oli enään lähtöni aikaan\n-- kun tuli hetki, joka kumosi kerrassaan kaikki suloiset toiveeni.\nHallitukselta tuli tieto sodan syttymisestä Turkkia, Englantia ja\nRanskaa vastaan. Kaikkia kiellettiin lähtemästä kotiansa. Uusia poikia\notettiin ja opetettiin yötä päivää. Siinä alituisessa työssä kului\nminunkin aikani. Kaikki mielet olivat kiihdyksissä, kun sota\njulistettiin.\n\nMinä sijoitettiin Wiaporiin, odottamaan vihollista, joka sinne lähestyi\nElokuulla ja kolme päivää pommiteltuaan sitä lähti pois. Wiaporissa\noltuani sain pienen viran ylennyksen ja olin kiihtynyt sotilaaksi, että\nhalusin enempää. Omasta pyynnöstäni pääsin sitten Krimin niemelle,\njossa oli alkanut jo varsinainen pommitus.\n\nTaas kirjoitin Annalle ennen lähtöäni, lohduttain häntä, ett'ei hän\nsurisi, jos kaatuisin sotakentälle, sillä \"soreahan on sotainen\nkuolema.\" Ja jos saisin elää, niin palajaisin mainehikkaana ja\nylennetyllä arvolla, jolloin ei enää kukaan arvaisi estää Annaa\nomakseni saamasta.\n\nViikko kului matkalla Wiaporista Krimiin. Sinne päästyäni jouduin heti\ntuliseen sotaan.\n\nKolme vuotta oli kulunut, jolla ajalla en ole käynyt Suomessa, vaan\nolen vieraalla maalla muuttanut paikasta toiseen ja ollut melkein\nalituisesti sodassa. Vihdoin tuli rauha. Minä olin ylennyt virassa.\nUseampia kunniamerkkejä kannoin rinnassani.\n\nOtin virkavapautta palveluksestani ja kiiruhdin kotiani, päästäkseni\ntuonne uneksimaani rauhan satamaan. Isäni, joka tiesi minun tuloni, oli\nsaapunut Helsinkiin minua vastaan ottamaan. Satamaan päästyäni näin\nisäni, jonka luokse kiiruhdin ja lankesin hänen kaulaansa. Isäni nyyhki\nlapsen lailla ilosta, kun näki ainoan poikansa, jonka luuli jo ijäksi\nkadottaneensa, syystä kun oleskeli yhäti suuremmissa hengenvaaroissa.\nHän pyysi minulta anteeksi, että oli antanut nuoren henkeni niin\nkuolemalle alttiiksi.\n\nMinä vakuutin, ett'ei minulla ollut mitään hänelle anteeksi antamista,\nvaan olin kiitollinen siitä, että niin oli tapahtunut. Nythän olin jo\ntäyttänyt isosta osasta velvollisuuteni maatani kohtaan ja isäni\ntahdon.\n\n-- Nythän toki lienee minullakin parempi syy vaatia tahtoni\ntäyttämistä, ajattelin minä, ja kysyin: Sallitteko nyt Annan olevan\nmorsiameni, vai onko häntä kukaan minulta ryöstänyt ja tahtoisiko häntä\nkukaan ryöstää?\n\nNyt vaaleni isäni ja sanoi: -- Etkö ole jo Annaa unhottanut sodan\npauhussa ja vuosien vieriessä? Kuitenkin on se sinun unhottaminen.\n\n-- Miksi niin, isäni, mikä on tapahtunut? Vai vieläkö te tahdotte\nsydämeni valitun minulta estää? Älkää sitä tehkö, rakas isäni! Älkää\ntehkö onnettomaksi elämätäni turhan, maallisen rikkauden ja arvon\ntähden.\n\n-- Kerran sen tein, että johdatin sinut erilleen Annasta... Nyt en\nenään sitä tekisi: mutta sen on tehnyt -- kuolon enkeli.\n\n-- Kuollutko Anna!... puhutteko totta? kiljahdin minä, jouduttuani\nankarasti hämille.\n\n-- Niin, kuollut... ja jo useita kuukausia maannut maan povessa.\n\nTämä oli minulle niin odottamattoman outoa, että olin järkeni\nmenettämäisilläni. Se syöksyi kauhuna läpi sydämeni...\n\nNämä viimeiset sanat sanottuaan vaikeni sairas majuri. Tuo muisto näkyi\nsattuvan vieläkin häneen. Kasvoissaan kuvautui sydämen kärsimystä, jota\npyhä tunne, että kaikki on pian lopussa, ikäänkuin hieman lievensi.\n\nKun sairas oli hetken levännyt ja viipynyt aatteissaan, ponnisteli hän\nvoimiansa, kertoakseen vielä raskaalla äänellä: -- Sinä, joka olet\nrakastunut ja surrut rakkautesi häviötä, paremmin voit minua ymmärtää.\nSinä voit ymmärtää, kuinka surkean vaikutuksen jätti minuun tuo Tuonen\nkukistama lempi. -- Oi! miten musta oli mieleni, kun vilkasin merelle:\nja olin syöksyä sen syliin.\n\nSen huomasi isäni ja sanoi. -- Rauhoitu, Herran tähden! etkö voi olla\ntuskassasi maltillisempi? -- Lähdetään kotia -- matkalla tahdon sinulle\nkertoa Annan elämästä ja kuolemasta.\n\nSiitä viihdyin minä siksi, että uteliaana odotin tarkempia tietoja\ntästä tapahtumasta. -- Pian sainkin haluttujani; mutta ne eivät paljoa\nminua rauhoittaneet.\n\nOli kesäkuun ilta, kun pääsimme kotia. Nyt tahdoin rientää Annan\nhaudalle. Ensin kiiruhdin Lammin tölliin. Siellä oli suuria muutoksia\ntapahtunut. Annan äiti oli ollut kuolleena kaksi vuotta, ja Annan isä,\nEero, oli jo lapsellinen, vanha ukko. Eeron sisar, Eeva, piti\nvaimonpuolista hoitoa töllissä; hän oli myös hoitanut Annaa\nkuolinvuoteella.\n\nTämän Eevan pyysin itseäni saattamaan kirkkomaalle Annan haudalle,\njohon oli matkaa töllistä neljännes peninkulmaa. -- Tällä matkalla\nkertoi Eeva, kuinka Anna heti minun lähtöni jälkeen rupesi hiljakseen\nriutumaan: -- Hän kävi harvapuheiseksi ja näkyi aateksivalta sekä\nepätasaiselta. Silloin näkyi vieno puna vaaleilla poskilla, kun sai\nkirjeen teiltä. Ja vihdoin kun tuli tieto, että olitte lähtenyt Krimin\nsotaan; niin silloin hän lankesi tautivuoteelle, josta ei enää koskaan\nnoussut. Äitinsä kuolema ja teidän poissa olonne vaikuttivat häneen\nniin voimallisesti, ett'ei mitkään apukeinot auttaneet, puheli Eeva ja\nhengähti pitkään.\n\n-- Etsittiinkö hänelle lääkärin apua? kysyin minä.\n\n-- Teidän isänne.-- jos saan teille niin sanoa -- jatkoi Eeva, oli niin\navulias, että kutsui lääkärin ja kustansi sen apua Annalle, -- mutta\nmahdotointa oli aineellisten lääkkeiden avulla parantaa niitä haavoja.\nSillä ne haavat olivat epätoivon poltteita onnettomasta rakkaudesta.\nNiin -- semmoisesta tulesta tullut poltto tietysti kalvoi hänen\nsieluaan ja sydäntään, että ruumiin täytyi vihdoin riutua, vaikka ei\nhän siitä paljoo puhunut, sillä hän kätki surut syvälle sydämeensä ja\noli päättänyt kantaa yksin niitä niin kauvan, kuin voi... ne tahtoi\nhän kantaa haudan hiljaisuuteen.\n\nOnnetoinna piti hän rakkauttaan sen tähden, kun luuli teidän, majuri,\nmenneen jo ijäksi, ja sitä paitsi epäili hän, muistaisitteko enää\npalattuanne halpaa Annaa -- ja sen lisäksi oli hänen mahdotointa\najatellakaan isänne suostumusta, vaikka tosin isänne kohteli Annaa\nlempeydellä, varsinkin siitä pitäin, kun läksitte sotaan. Monasti kävi\nhän Lammin töllissä ja toi sanomalehtiä ja muita kirjoja Annan\nluettavaksi.\n\nNiin kului puolentoista vuotta, ja sitten lähestyi Annan kuolema. --\nEräänä päivänä kutsui hän minut luokseen ja pyysi täyttämään viimeistä\ntahtoaan: hän sanoi löytyvän kirkkomaalla pienen pihlajan, jonka oli\nistuttanut itse silloin, kun oli saanut luvan päästä nauttimaan Herran\npyhää ehtoollista. -- Sen juurelle tahtoi hän päästä lepäämään.\n\n-- Sanokaa majurille jos hän vielä tänne tulee ja muistaa minua ne\nterveiseni, että ilolla menen ijankaikkisen rauhan majoihin... Sinne\nmissä ylhäiset ja alhaiset ovat yhdenarvoisia. -- Ah, siellä on\nautuasta yhtyä ystävien ja armaiten kanssa, virkkoi hän viimeiseksi\nsanoikseen ja vaikeni... vaikeni vaikenemistaan kunnes kuolon hetki\nlöi.\n\nEeva lakkasi kertomasta, mutta sitä en minä huomannut, sillä minä olin\nniin mietteissäni. Ajatukseni olivat rientäneet kolme vuotta takaperin\nentisiin onnellisiin aikoihin. Olin Lammin töllissä, jossa näin Annan\nkauniina ja viehättävänä kuin aamun koi ja lämpimänä sekä kukoistavana\nkuin kevätpäivä. -- Ah, miten ensi katsannossani jo viehätti Anna\nminua, vaikka en häntä silloin vielä ajatellut puolisokseni. Mutta\nsydämmet kävivät liittoon... sydämmeni halua en voinut vastustaa. Jota\nuseammasti kävin töllissä, sitä enemmin huomasin rakastavani Annaa...\nja olin onnellinen. -- Rakkauteni oli puhdas kuin sininen taivas,\nääretöin kuin sen avaruus ja kirkas kuin aurinko.\n\nNäin ajatellessani olimme äkkiarvaamatta ehtineet kirkkomaalle, jossa\nEeva osoitti minulle paikan, missä Anna lepää. Tämän nähtyäni laskin\nEevan menemään pois, sillä yksin tahdoin huoliani huokailla\nrakastettuni haudalla. -- Aurinko oli jo laskemaisillaan. Viimeiset\nsäteet kultasivat puiden latvoja. Juhlallisena seisoi kirkko\nhautakumpujen vierellä, ikäänkuin suojellaksensa niitä maailman\nmyrskyiltä. Verkalleen lakkasi lintujen laulu. Koko luonto oli tyyni ja\nrauhallinen: -- mutta toisin oli minun sydämmeni laita. Siellä raivosi\nmyrsky -- pettyneiden toiveiden hirmuinen myrsky.\n\nVaikeroiden istuin Annan haudalla ja huokasin: -- Oi, Jumalani! miks'en\nsaanut häntä seurata? Miks'en saanut kaatua sodassa, että olisin yhtä\nonnellinen kuin hänkin ja saisin vaeltaa kanssaan siinä paratiisissä,\njossa ei meitä kukaan voittaisi.\n\nAh, mikä taivaan suloisuus on rakkaudella! Mikä voima on todellisella\nlemmellä! Miten ihminen murtuu onnettomasta rakkaudesta. Sen kautta\nolen minä tullut tuntemaan Jumalan kaikkivallan: kuinka kummallisesti\nhän johtaa askeleitamme; sen kautta myös tulin huomaamaan, että haudan\ntuolla puolella odottaa meitä vasta se maa, jossa rakkaus ja onni on\ntäydellinen, johonka meidän on matkustaminen tämän elämän perästä,\npolkua, jonka Hän on meille ahtaana ja monimutkaisena eteemme\nasettanut. -- Oi, onnellinen Anna, kun sinne olet jo ennättänyt! Pian\nseuraan perässäsi... sen suokoon mulle Jumala!\n\nNäin istuin minä tunteitteni valtaamana väsyneen haudalla. Ja tähän\nvuodatin kyyneleitäni... ne valuivat runsaasti poskiani pitkin alas\nhautakummulle. Ah, armas Jumala, kuinka minun suruni on suuri!\n\nAamuruskon ensimmäiset säteet heijastivat kastehelmistä kimaltelevalle\nmaalle... kukat aukasivat nuppunsa niiden suuteloille. Ja minä olin\nlähtemäisilläni pois, kun peippo lensi siinä olevaan pihlajaan ja\nvisersi niin lumoavan suloisesti, että se oli ikäänkuin tervehdys\nAnnaltani. Se toi lohdutusta väsyneelle mielelleni. -- Kyynelsilmin,\nmutta kevennetyllä sydämmellä palasin kotiini, jossa kaikki olivat\nvielä unen helmassa. Minä hiivin huoneeseeni ja heittäysin väsyneenä\nvuoteelleni.\n\nPian kului vapauteni aika. Minun oli lähdettävä sotajoukkoihin; sinne\nhalusinkin, sillä muistot olivat kotiseuduillani tyhjään rauvenneet;\nunelmani vaivasivat minua liian masentavasti. Riensin yhä sodasta\ntoiseen. Vapaaehtoisena eli omasta pyynnöstäni riensin Puolan kapinaan\nja sieltä palattuani taas Venäjän sotajoukoissa Aasian rajoille.\nSanalla sanoen: missä veri virtana vuoti, sinne tahdon rientää. --\nUsein tarjottiin minulle viran ylennystä: mutta niitä kaikkia en ole\nvastaan ottanut.\n\nOltuani 27 vuotta sotapalveluksessa otin eron virastani ja palasin\nkotiini, jossa vietin yksinäisyydessä rauhallista elämää... Isäni ei\nollut aikoinkaan enää elossa. Luulinpa saavani loput päiväni viettää\nrauhassa. -- Mutta syttyi tämä Turkin sota, ja tänne halusin\nvanhanakin.\n\nKotitalouteni annoin erään pehtoorin huostaan, jolta sinä olet\noikeutettu sen vastaan ottamaan. -- Minä tunnen olevani onnellinen, kun\ntiedän pian pääseväni täältä monien vaiheitten ja kärsimysten\nmaailmasta. Sen vaan olisin suonut, että olisin saanut kuolla\nsynnyinmaassani ja tulla sinne haudatuksi.\n\nVäsymys jo tahtoo tavata... kylmä hiki on otsallani... Mutta ystäväni!\nSe on viimeinen pyyntöni, että jos sinä täältä pääset Suomeen ja\nhallitset hoviani, niin istuta aina keväisin moniais kukka Annan\nhaudalle. Ne kukoistaessaan kertovat ihmisille -- jos nämät voivat\nniitä ymmärtää -- kuinka kärsimyksistä rikas oli siinä kummussa\nlepääjän elämä, vaikka se oli lyhyt, sillä hän oli nainen ja väsyi;\nminä olin mies, minä kestin enempi. Hän oli se heikompi.\n\nNyt olin kertonut, ystäväni, sinulle isosta osasta elämääni. Siitä voi\npäättää, kuinka olen taistellut ja mitä olen voittanut. Nyt tahdon\nlevätä Herran rauhassa...\n\nSyvästi liikutettuna kuunteli Kaarlo koko kertomuksen sekä katseli\nmajurin tunteellista syvää ja haudan hiljaisuutta haaveksivaa olentoa.\nMielellään olisi hän vaikka hengellään pelastanut vieläkin tuon\nrakastetun majurin... Mutta ennenkuin aamu valkeni, makasi haavoitettu\nkylmänä.\n\nMajuri haudattiin. -- Valtaavat olivat ne tunteet, jotka liikkuvat\nKaarlon rinnassa, jättäessään ikuisesti hyvästi tuon hellimmän\nystävänsä ja hyväntekijänsä lepokammion. Suru ja katkeruus haikasivat\nhänen mieltään hautakummulla. Murheen valtaava tulva syöksyi hänen\nsielunsa sisimpään, tehden koko maailman mahdottoman viheliäiseksi.\nMiten painavat olivatkin ne kyyneleet, jotka silloin valuivat Kaarlon\nkasvoille? Sinä, lukijani, voit sen paremmin arvata, kun minä kynällä\nkuvata.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nRauhan sanoma on kaikunut. Verivirrat ovat tukittuina Turkin maalla.\nSiitä iloitsevat kaikki ihmiset.\n\nVapaana rientävät nyt sodan kalpaa heiluttaneet, urhoolliset soturit\nkotimaahansa. Kaarlo seurasi mukana. Matkallaan oli hän rikastunut ei\nainoastaan aineellisesti mutta kokemukseltakin. Hän oli kokenut sekä\nnähnyt ja siten paljon oppinut. -- Majurin kertomuksesta oli hän\noppinut tietämään, miten oikullinen onni on rikkaalle niinkuin\nköyhällekin. Ja majurin elämä kuvasi hänelle sen, ett'ei rikkaudella\neikä ulkonaisella arvolla ainoastaan saavuteta kaikkia sydämmen\nvaatimuksia.\n\nKuten sanottu, oli Kaarlo oppinut paljon. Hän oli käynyt elämän koulua\nja siten valmistunut hurjasta nuorukaisesta neroksi, jaloksi,\nkoettelemuksia kestäväksi mieheksi. Hän sai henkeä ja tahdon lujuutta\nkaikkiin jalonpiin pyrinnöihin ja uuden ajan aatteisiin.\n\nHelsinkiin päästyään riensi Kaarlo kohden kotiaan, eikä ensiksi\nmajurilta saatuun Hovilaansa. Omaistensa ikävä sekä salainen, himmeä\ntoivo Marian ehkä vielä vapaana olemisesta riennättivät häntä kiireesti\nkotiansa.\n\nRientäkäämme Kaarlon edellä Niemelään, johonka päästyämme huomaamme,\nettä väki on kaikki, paitsi Mariaa, kotoa poissa, ulkotöissä. Maria\nistuu kangastuolissa. Hän on kutonut, mutta nyt lepää syöstävä:\nposkensa on nojattuna kättä vasten. Mitä mietti tyttö noin\naateksivaisena? Hänen ajatuksensa hyörivät Kaarlon luona. Hänen\nhuuliltansakin kuului:\n\n-- Onkohan mahdollista, että Kaarlo on hengissä? Ehkä on!... ehkä\npalajaa hän vielä... Korkeimman käsi on voinut häntä varjella... Onpa\nsuurempiakin ihmeitä tapahtunut. Näin aprikoi Maria, eikä enään\nkyyneleet kastelleet hänen vaalistuneita poskiaan, kuten joku aika\ntakaperin, jolloin hän unelmissaan seurasi armastaan sodan kauhussa:\nkuinka mahdotointa hänen on enään olla elossa -- kuinka paljon hän oli\nsaanut kärsiä sodassa ja kuinka kurjasti hänen täytyi -- kuolla. Mutta\njälleen ajatteli hän: voipa suomalainen uljaasti taistellakin ja\nvoittaa... onhan jaloa nähdä hänen palajavan kunnialla kaunistettuna.\n\nNämä haaveet saivat jälleen Marian silmät kirkastumaan ja kyyneleet\nkuivamaan.\n\nKaikki katosivat Marialta mietteet, kun Kaarlo astui Niemelän pirttiin.\nIlon valtaamana kiljahti hän: -- Ah, sinäkö vihdoin palajat sieltä...\nTerve, terve, kiitos Jumalalle, ettäs palasit! -- Mutta kuinka sinä\nolet elossakaan, kun siellä on niin paljon kuollut sodassa. -- Ja miksi\nlähdit minulle edes jäähyväisiä sanomatta. Kuinka minä surin... mutta\nnytpä sinä näytät jalolta.\n\nNäihin puheisiin ei Kaarlo virkannut mitään, vaan sulki Marian syliinsä\nja hetken perästä kysyi: Vieläkö olet vapaana, etkö olekaan mennyt\nMarkkulan Juuselle? Kuinka se on niin käynyt? Ja kuinka nyt isällesi\nkuuluu? Vieläkö hän kieltää sinua tulemasta köyhään Ojalaan?\n\n-- Kyllä hän on aina sanonut, ettei antavansa minua köyhälle; -- mutta\nen usko, että hän enää kieltää, kun sinut näkee.\n\nKaarlo hymyili ja siveli viiksiään, kun Maria häntä köyhäksi luuli.\n\n-- Annahan olla, ajatteli hän, minä koetan vielä köyhän nimessä, ukko,\nsinulta tytärtäsi. Minä koettelen vielä vissimmäksi, minkä arvon tuo\nahmatti antaa aineelliselle rikkaudelle.\n\nMaria vaipui nojalleen Kaarlon sydäntä vasten, lumoutuneena riemusta ja\nrakkaudesta, jota kumpaakin hänen rintansa täysin määrin uhkueli.\n\nMutta tällä kertaa ei Kaarlo joutunut täällä kauan viivyttelemään,\nsillä hänen täytyi palata kotiansa, Ojalaan, kertomaan omaisilleen\nmatka muistelmiaan, jota ei hän äsken vielä ollut ennättänyt tehdä,\nvaikka he suurella uteliaisuudella niitä tiedustelivat. -- Kun hän näet\nkuuli, että Maria oli vielä vapaana, niin riensi hän tätä ensin\ntervehtimään. Ja kuka olisikaan voinut olla niin tekemättä, sillä\n\"vanha suola janottaa, ja rakkaus ei ruostu.\"\n\n-- Elähän nyt vielä lähde, esteli Maria; odota, että isäkin sinut näkee\nja -- että tiedämme, vieläkö hän sinua halveksii... mutta ei hän sitä\nvoi tehdä. Meitä ei pidä enää kenenkään eroittaman... Mutta en sentään\nsinua, armaani, enempää estä kotiasi menemästä. Siinä tekisin väärin\nomaisiasi kohtaan, jotka ovat surreet sinua niin suuresti. --\nHuomaisitko äitisi kalpeita kasvoja... kuinka hän on vanhentunut!\nKuinka murhe on painanut häneen leimansa. Riennä vain heidän\nluoksensa... minä olen onnellinen, nähtyäni sinut hengissä palanneena\nsieltä kuoleman ottelukentältä.\n\nKaarlo kuunteli äänetöinnä, sillä hänen sydämensä oli liiaksi\nonnellinen sanoihin puhkeamaan. Hän katseli silmiään pois kääntämättä\nMarian kasvoihin, joissa oli lilja muuttunut ruusuksi, mutta tuo\nkuitenkin oli liljaa kauniimpi, sillä se ilmaisi puhdasta sammumatonta\nrakkautta.\n\nIloisena ja onnellisena erosi Kaarlo nyt Mariasta ja sanoi huomenna\ntulevansa jälleen.\n\nToisen päivän tultua kiiruhtikin Kaarlo Niemelään. Täällä otti hänet\nNiemeläinen vastaan kohteliasuuden osoitteella. Se oli Marian mielestä\nhyvä enne.\n\nEnnenkuin pitkiin puheisiin ennätettiinkään, kysyi Kaarlo entistä\nrohkeammin ja jyrkemmästi: -- Oletteko te, isäntä, mielipiteissänne\nyhtä kuin ennenkin... ettekö jo suostu antamaan minulle Mariaanne?\n\n-- Taas sama vastaus kuin ennenkin, ajatteli Niemeläinen itsekseen, ja\noudosti oukailtuaan hetken perästä sanoi: -- Kyllähän olet moitteeton\nmies käytöksesi puolesta; -- mutta minä olen yhtä armotoin siinä\nasiassa kuin ennenkin.\n\nMaria masentui, kuullessansa tuon jyrkän kiellon. Hänen sydämmensä\nsykki niin kovasti, jotta oli tulla rinnasta ulos. Hän värisi kuin\nhaavan lehti, ja silmänsä oli kyyneleihin puhkeamaisillaan.\n\n-- Oletteko siinä aina yhtä armottoman ankara? jatkoi Kaarlo\nkysymystään.\n\n-- Olen, oli vastaus.\n\n-- Voi sentään teitä kun te olette itsekäs! Älkää isä-kulta, älkää olko\nniin tyly, rukoili Maria tuskin kuuluvalla äänellä ja karkasi isänsä\nkaulaan.\n\n-- Noh, hurjanahan sinä, tyttö, olet, äyhkäsi ukko, riistäen itsensä\nirti ja riensi ovesta ulos.\n\nMaria pyyhki silmistään tulevata kyyneltulvaa ja oli kuin tulisilla\nhiilillä. -- Mutta Kaarlo, hän ei voinut sitä sietää: hän lohdutti\narmastaan, sanoen: -- Älä sure suotta, ei meidän yhdistyksemme siteet\nole vielä katkottuina. Kyllä minä aarteitteni avulla saan isäsi\nsuostumuksen, vaikka tällä hetkellä, mutta minä tahdon saada hänen\nymmärtämään senkin, ettei aineellinen kulta ole ainoastaan saavutettava\navioliittoa perustettaissa.\n\nNyt otti Kaarlo paperin taskustaan ja sanoi: -- Tässä on minulla\nomaisuutta, jonka sinulle nyt ilmoitan, mutta sitä lupausta vastaan,\nett'et siitä virka mitään isällesi. Koettakaamme häntä kääntää siksi\nihmiseksi, ett'ei hän ole esteenä meidän avioliitoomme. Suostutko sinä\nsiihen?\n\n-- Mutta mitäs sitten, jos ei hän perältäkään myönnä köyhyytesi tähden\nminua sinulle.\n\n-- Siitä saadaan tuonempana tuumia ja viimeksi pakkotarpeessa tehdä,\nmitä hyväksi nähdään. Mutta nyt pidetään tämä paperin sisällä määrätty\nomaisuus salassa.\n\n-- Tehdään niin, sanoi Maria hymyillen, sillä hän oli nyt jo ilosta\nitkeä, kun tiesi olevan Kaarlolla semmoisen aarteen, jonka avulla hän\nkuitenkin pääsee onnelliseen miehelään.\n\nTämän keskustelun perästä painoi Kaarlo Marian sormeen sormuksen, jonka\nkantaan oli kullan värisillä kuvilla merkittynä _Usko, Toivo, Rakkaus_,\n-- ja jätti jäähyvästin siltä kertaa.\n\nKaarlo riensi majurilta saatua Hovilataan katsomaan, johon päästyään\nhän ilokseen huomasi olevan kaikki hyvin. Täällä oli oivallinen ja\noppinut pehtoori K., joka oli hoitanut talouden hyvin. Kaikki oli\nkunnossa ja kaikkia talouteen kuuluvia tarpeita oli kyllältä. Koneita\noli kosolta, ja niitten avulla tehtiin töitä. Täällä oli niitto-,\nleikkuu-, puima- y.m. koneita, joiden pehtoori sanoi olevan erinomaisia\nkäytännössä.\n\nMutta ennenkuin pidempiin tutkimuksiin ruvettiin, oli pehtoori K.\nutelias tiedustelemaan Kaarlon asiata ja hänen matkansa suuntaa. Siitä\njoutuivat he pitkiin puheisiin, sillä Kaarlo esitti itsensä, mikä mies\nhän oli, ja sanoi olleensa Turkinmaalla taisteluissa majuri B:n\nkumppalina majurin kuolemaan asti. Ja sen selitettyään Kaarlo sanoi\nolevansa Hovilan kartanon nykyinen omistaja, näyttäen todistustaan\npuheensa varmikkeeksi.\n\nNyt kävi pehtoori K. Kaarlolle entistä kohteliaammaksi ja kysyi: --\nKoska, arvoisa isäntä, tulette itse tänne asumaan.\n\n-- Se on vielä tietämätöin, sillä minä pyydän teitä vielä edelleenkin\nhoitamaan tätä, sentähden, että minulla on isältäni peritty pieni talo\nasuttavanani, joka tarvitsee kohentamista, ja toinen seikka se, että\nminä pidän salaisuutena tämän kartanon olemista itselläni, jonka vuoksi\npyydän teitäkin olemaan ilmoittamatta, että olen tämän pesän omistaja.\nAinoastaan ylijäännöksen tämän tilan hoidosta vaadin saada käyttää\nhuonon kotitaloni tarpeisiin.\n\n-- Sitä on nytkin olemassa, sanoi pehtoori, otti talouskirjat\nkatseltaviksi, joiden mukaan oli kaunis jäännös omaisuutta tallella,\nminkä Kaarlo sai omistaa, koska testamentissa oli niin määrätty.\n\nSen lisäksi sai Kaarlo vielä paljon neuvoja tuolta maanviljelykseen ja\nuusiin keksinnöihin oppineelta pehtoorilta.\n\nNyt rupesi Kaarlo asumaan Ojalassa aikalailla. Hän rakennutti kartanota\nja levitti viljelyksiä niin, että Ojalassa rupesi ikäänkuin uusi päivä\npaistamaan Niemeläisen silmiin. Kaarlo laittoi koneita joka alalle,\nmissä vaan sopi niitä käyttää ja käytti keinotekoista lannoitusta, jota\nvastoin tällä paikkakunnalla muut, kuten Niemeläinenkin, lannoittivat\npeltojaan vanhan tavan mukaan, paraastaan havurehulla, joten haaskataan\npaljon metsää ja tehdään kuivaa, voimatonta murtoa pellolle. Pian\nrupesi Niemeläinen huomaamaan, miten edullista on Kaarlon talouden\nhoito kaikkine koneineen ja tapoineen. Sitä ihmeempätä oli vielä\nNiemeläisestä, kun hän näki, miten Kaarlolle riitti varoja asua niin\ntaloaan. -- Kaarlo ei virkannut puuteistaan koskaan mitään, vaan hän\noli kunnokas näyttämään miten _järjellä ja tahdon voimalla_ saadaan\npaljon aikaan ihmiselämän edistystä. Hän tahtoi luoda ikäänkuin uuden\nmaailman, sillä hän seurasi kaikissa ajan henkeä ja ponnisti etunenässä\nylöspäin valistuksen vastamaata.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nKolme vuotta on kulunut siitä, kun Kaarlo oli tullut sotaretkeltä, ja\nkun hän oli Mariata puolisokseen Niemeläiseltä pyytänyt. Jopa jotkut\nluulivat Mariasta tulleen \"vanhan piian\" kun ei enää Markkulan\nJuusekaan käynyt häntä armastelemassa. Sitäpä jo alkoi itse\nNiemeläinenkin arvella, mutta ei pelännyt häneltä sillä hyvän elämän\nloppuvan.\n\nNiemelän kartano kaikui aisakellon äänestä, kun ajoi pihaan eräs mies,\njoka tunnettiin rikkaaksi Markkulan Juuseksi. Tämä kietoi hevosensa\nriimun nauhan kiinni tallin seinässä olevaan renkaaseen. Niemeläinen\nnouti hevoselle heiniä ja pyysi vierasta korutupihin \"tupakoimaan\".\nTänne päästyään pyysi Markkulan isäntä haettamaan Ojalan Kaarloa sinne,\nsanoen olevan itsellään tälle asiata.\n\nTämän pyynnön lupasi Niemeläinen täyttää ja laittoi renkinsä sinne\nmenemään.\n\nPian olikin Kaarlo Niemelässä, tuoden toisen miehen mukanaan, jonka hän\nesitteli pehtoori K:ksi sanoen tämän olevan vanhoja tuttujansa, jonka\nvuoksi hän pyysi tuttavataan tulemaan mukana.\n\nPuhe alkoi ensin, kuten tavallista, ilmoista, sitten johtui se\nmaanviljelykseen, jossa pehtoori K. selitti kemiallisia tutkinnoitaan\nja omia kokemuksiaan. Tätä kuunteli Niemeläinenkin tarkasti, sillä hän\nmyöntyi jo antamaan tieteellekin arvoa, jota vastaan hän ennen oli\nollut liian ankara.\n\nMaria kantoi kamariin vieraille \"suun avausta\", jolla käynnillään hän\nosui pysähtymään sinne siksi, että Markkula sai tilaisuuden ottaa hänen\nkädestään kiinni sekä samalla kertaa Kaarlon käden toiseen käteensä ja\nsuuresti liikutettuna lausui: -- Ystäväiseni! voitteko antaa anteeksi,\nmitä tuhmuudessani olen tehnyt, ja mitä olette tähteni kärsineet?\nSilloin kun Mariaa omakseni havittelin, kirjoitin hänen puolestaan\nkirjeen sinulle, Kaarlo... sen tein halusta, näyttääkseni muka, kuinka\nturhaa sinun on minun kanssani kilpailla. En silloin tiennyt, mitä ne\nmuutamat vähäpätöiset rivit matkaan saattoivat; ne vaikuttivat, että\nlähdit sotaretkelle... Siten olit pois tieltäni; mutta yritykseni\nMariaan nähden raukesivat turhaan. -- Minä aloin kysellä sydämmeltäni\nsyytä siihen, miksi en hänelle kelvannut.\n\nOlin muka mielestäni sorea ja sitä paitsi rikas Marian omistajaksi,\njonka vuoksi en arvannut aavistaakaan syytä kelpaamattomuuteeni. --\nTämmöistä tuhmuutta ja itserakkauden ylpeyttä oli minussa,\nonnettomassa. Luulin, näet, ihmisen elävän onnellisena yksinomaisesti\nsitä nauttiessaan mitä rahalla saadaan. -- Mutta eipä aikaakaan, kun\nminä, kylmäsydäminen, jouduin rikkauteni kanssa koittelemusten\nvaakalle. Silloin huomasin itseni paljon köykäisemmäksi sinua\nKaarlo. Silloin oivalsin mieleni. Maria on minua tunteellisempi ja\nrakkaudessaan sydämekkäämpi -- se vaatii samalloista vastarakkautta, ja\nsen hän löytääkin Kaarlolta... mutta sinä, katala, olet heidän\nerottajansa. Minä näin Marian surevan katkerasti, ja se vaikutti minuun\nvoimallisesti. Olin mielestäni murhaaja, sillä minä luulin, ett'et sinä\nenää näitä maita kävele. Se kolkutti minun sydämmessäni koston kamalana\nuhkana ja mursi itsekkäisyyden kahleet. Minä kaduin äärettömästi\ntekoani ja -- miten olisi käynytkään, jos sinä olisit kaatunut sodassa.\nVaan kun palasit, niin minä olin päässyt kuormastani, mutta sitä\nkantaessani olin oppinut paljon. Sydämeni on muuttunut... nyt\nymmärrän, kuinka vähäpätöiset ovat ihmisen pyrinnöt, jos ei niissä ole\noikeata suuntaa ja jalompaa henkeä.\n\nKuten olen sanonut, olin saattanut teidät kärsimään ja -- itseni; mutta\nitselleni se oli hyväksi. Se herätti tuntoni, joka pakoittaa minun nyt\nkysymään: -- Saanko rakastaa teitä ystävinä, veljenäni ja sisarenani?\n\nJa tämän ohessa myös pyydän esittää, että te, rakkaudessa yhdistetyt\nhenkilöt, antaisitte kätenne toinen toisellenne ijänikuiseksi liitoksi.\nSiihen ei sovi olla Marian isällä mitään estettä, enkä usko että hän\nsitä täydellä ymmärryksellä voi estääkään.\n\nKaarlo kuunteli syvämielisenä Juusen puhetta, ja vastasi: -- Sinä olet\nonneani johdattanut, vaikka sen olet tehnyt tietämättäsi. --\nHeittäkäämme menneet asiat unhotuksiin ja olkaamme ystävät mitään\nkaihoa toisiamme kohtaan tuntematta, kiittäkäämme Luojaa siitä, mitä on\ntapahtunut, sillä se on ollut meille kaikille hyväksi. Jos olemmekin\nkärsineet, niin ihmiselle on aina hyväksi se, että hän ponnistaa\nvastuksien läpitse, sillä siitä saa hän oppia, ymmärrystä, kestävyyttä\nja terästä tahdolleen. -- Nähkäämme, että ihmisellä on paljon\nvelvollisuuksia täytettävänä, sillä hän on luotuna herraksi kaikille\nmaan päällä oleville olennoille, hallitsemaan näitä ja ottamaan\nelatuksensa maasta raivaamalla tiensä luonnon laatimiin lujempiinkin\nkohtiin. Kurja on se ihminen, joka elää vain sattumusten nojassa ja\nantaa tuulen viedä itseänsä minne milloinkin. -- Tämä maa, joka on\nmeidän äitimme, kaipaa runsaampaa ravintoa, se on: aineellista\nvarallisuutta ja henkistä jaloutta.\n\nMitä ehdoitukseesi tulee, että saisin Marian vihdoinkin elämäni\nkumppaniksi, niin siihen myönnyn sydämmestäni, mutta koska hänen isänsä\non ollut sitä vastaan, niin olen antanut sen olla hänen asianaan. Siitä\nsaa tuo arvoisa isäntä antaa nytkin lausuntonsa.\n\n-- Kyllähän minä sitä vastaan olen ollut, mutta murretaanhan kivikin,\nmitä sitten ihmisen mieli, sillä nyt olen tullut jo toiselle tuumalle,\nkun olen huomannut, miten kunnokas ja ymmärtävä mies Kaarlo on. -- Siis\ntapahtukoon heidän oma tahtonsa, sanoi Niemeläinen värähtelevällä\näänellä, sillä hän tuli ikäänkuin loukatuksi, kun kuuli Juusen ja\nKaarlon puheet.\n\nArvaahan mikä sitten tapahtui... Mitäs muuta kuin onnelliset\nkihlajaiset. Ojalan perhe ynnä muita lähellä olevia arvoisia henkilöitä\nja ystäviä kutsuttiin Niemelään, jossa oli riemua ja nautinnoita\nvieraille tarjona. Kaikki iloitsivat siitä että Maria pääsisi Kaarlolle\nelämän kumppaniksi. Niemeläinen itsekin hieroi kämmeniään mielissään ja\nkohteli kunnioituksella Kaarloa. Mutta miten suureksi siitä tuon ilo\nriemastuikin, kun pehtoori K. ilmoitti kaikkien läsnäollessa, miten\npaljon Kaarlolla on omaisuutta, sanoen hänellä olevan mahtavan maatilan\nT. läänissä P:n pitäjästä. Hän sanoi itse olevansa sen talouden hoitaja\neli pehtoori, joten hän tietää, että tila on hyvin tuottava ja\nnimeltään Hovila.\n\nTämä oli kuulijoille suuri ihme, mutta he uskoivat kuitenkin sen\ntodeksi, kun saivat kuulla kaikki asianhaarat. Niemeläinen hymyili ja\nmilt'ei itkenyt ilosta.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nOn kulunut joku aika. Kaarlo ja Maria ovat onnellisessa yhteiselämässä.\nNyt ovat he uudessa paikassaan, Hovilassa, johon muutettuaan he\nantoivat Ojalan talouden pehtoori K:n hoidettavaksi.\n\nTyytyväisyys ja yltäkylläisyys on nuorella parilla jokapäiväisenä\nonnena. -- Maria kukoistaa kunniassa ja kauneudessa. Ruusut ovat\npalanneet entistä kauniimpana hänen kasvoilleen. Näitä ihaeli usein\nKaarlo ja kutsui Mariata \"kultanupuksensa\".\n\n-- Niinkös toki... sinä olet se kettu, äännähti Maria noihin Kaarlon\nimarruksiin.\n\nMuun muassa kasvoi Hovilan salin ikkunalla kaksi ruusua, joita katseli\nMaria aatteisiin vaipuneena ja sanoi: -- Kaarlo, koska viedään nämät\nkukat Annan haudalle, sillä ilma on ehkä jo siksi lämmintä, että nämät\nrupeavat hyvin kukoistamaan?\n\n-- Ehkä huomeniltana?\n\n-- No niin -- huomeniltana; jos on näin kaunis, ihana ilma, niin sehän\non sopiva aika.\n\nSeuraavana iltana lähestyi kirkkomaata neljä eri henkilöä yhdessä\njoukossa. Niissä näemme etunenässä Kaarlon ja Marian. He kantavat\nruusuja. -- Heidän lähestyessään Annan hautaa, näkivät he, kuinka\nhautakummulla oleva pihlaja hiljaisen tuulen heiluttamana pudisteli\ntukkaansa, ikäänkuin varottaen tulijoille: te maan päällä elävät,\nälkäät häiritkö nukkuneiden lepoa.\n\nSitä eivät he tahtoneet tehdäkään; vaan sitä vastoin tulivat he\nosoittamaan kuolleille kunnioitusta. -- Laskettuaan kukat määrättyyn\npaikkaan, istuivat he itse pihlajan juurelle. Siinä kertoi Kaarlo\nkaikki, mitä tiesi majurin ja Annan elämästä, -- kuinka Annan\nkätki hiljainen, mutta musertava suru hautaan, ja kuinka majuri\nuskollisuudella seurasi häntä hautaan asti.\n\nKertomus oli surullinen, kuulijoiden silmissä näkyi säälistä\nheltyneiden tunteiden pusertama, kirkas kyynel.\n\nTässä seurueessa oli Markkulan Juuse ja Kaarlon sisar, Ojalan Heta;\nennenmainittujen mukana. Nämät kaksi viimeksi mainittua olivat\nkihloissa ja sen johdosta tulleet tervehtimään Kaarloa ja hänen\npuolisotaan.\n\n-- Hetasta voin sanoa sen, ilmoitti Juuse, että hänet saadessani olen\nvarmaan onnellinen. Hän kiintyi sydämmeeni, ja jos hänet kadottaisin,\nvoisin kentiesi tuntea itseni niin onnettomaksi, että elämäni päivät\nsynkistyisivät kuten niidenkin, joista toinen tässä kummussa lepää.\n\n-- Niin, jatkoi Kaarlo, luonnotointa on itsetajuntaan tulleelle\nihmiselle antautua moisen tuskan valtaan, mutta koska ihmisessä on\nheikkojakin puolia, niin sekin seikka tulee mahdolliseksi, sillä\nkärsimyksillä koetellaan monella tavalla ihmistä täällä matoisessa\nmaailmassa. -- Se siis on lankeemuksen tuomio; sillä ilman lankeemusta\nmeillä ei olisi kärsimystä, kipua, eikä kuolemaa, ei myöskään\nääretöintä, ikuista onnellisuutta saavutettavana, ellei vapahduksen\nhetki olisi lyönyt Golgathalla. -- Tämä elämämme on vain kouluaika,\ntäynnänsä vastuksia ja murheita, mutta niin vähän iloa. Se onni,\njota täällä nautimme, on vain vähäinen heijastus ijankaikkisesta\nkirkkaudesta s.o. haudan tuolla puolella olevasta täydellisyydestä. Kun\nkannamme kunnialla kuormamme synkän murheenkin aikoina, muistaen\npyhimpiä velvollisuuksiamme ja isänmaatamme, niin kerran pääsemme\nijankaikkiseen rauhaan levolle tuonne maan hellään poveen, jota kaikki\nmeille nytkin muistuttaa tässä väsyneen haudalla.\n\n\n\n"]