[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fL-wBf-_pnY59Mmj__GflTvPPmXzsYQ4ZCrnHr11tqYc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},42,"Ihmekös tuo","Kurikka, Matti",1863,1915,"42-kurikka-matti-ihmekos-tuo","42__Kurikka_Matti__Ihmekös_tuo","Huvinäytelmä 1:ssä näytöksessä","naytelma",[14],"huumori",[],"fi",1885,null,4427,24913,false,15754,[24],"Finnish drama",[26,27],"Humour","Plays/Films/Dramas","\"Ihmekös tuo\" by Matti Kurikka is a humorous play written during the late 19th century. It explores themes of love, misunderstanding, and social conventions through the lens of charming characters who navigate romantic and social entanglements in a city setting. The text embodies the essence of comedic theater, featuring witty dialogue and situational humor.  The storyline revolves around Impi, who eagerly awaits the arrival of her beloved Antti from America. Amidst her anticipation, she grapples with feelings of loneliness and frustration regarding the city's societal constraints. Concurrently, Vainikka, a character with his own agenda, enters the scene, leading to misunderstandings and comedic blunders surrounding a significant debt owed to him. The narrative culminates in a series of humorous encounters that reveal the characters' true identities and intentions, ultimately culminating in a joyful reunion and the promise of love overcoming adversity. (This is an automatically generated summary.)",[],324,"Yksinäytöksinen huvinäytelmä kertoo Helsinkiin saapuneesta Impi-neidosta, joka ikävöi kotiin ja odottaa sulhasensa saapumista. Teos tarkastelee huumorin keinoin säätyläispiirien jäykkiä tapoja ja nuorten välisten suhteiden mutkia.","Matti Kurikan 'Ihmekös tuo' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 42.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","IHMEKÖS TUO\n\nHuvinäytelmä 1:ssä näytöksessä\n\n\nKirj.\n\nMATTI KURIKKA\n\n\n\nJyväskylän Kirjapaino 1885.\n\n\n\n\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\nIMPI. (Tulee oikealta peräovesta.) Niin kuuma siellä. (Menee pianon\nääreen). Ei, ei ole halua tähänkään! (Kääntyy toisaalle.) Voi sentään!\nMitä rupean tekemään? Miksikä tulin lainkaan tänne pääkaupunkiin, kun\nei Anttianikaan kuulu? Olisin pysynyt siellä kotihonkieni siimeksessä\nja kuunnellut käkösen laulua, -- siellä ei olisi ollut ikävä.\nPääkaupungin hauska elämä! Minä viis heidän hauskuuksistaan. Joll'en\nAnttia odottaisi, lähtisin jo huomenna täältä. Ei täällä saa puhua, ei\nkävellä, ei mitään tehdä, ilman että heti muistutetaan: ei se sovi, ei\nniin saa tehdä. Kaikki pitää käydä \"niinkuin muutkin ihmiset tekevät\",\nvanhentuneitten, hullujen kaavojen mukaan... Heidän iltahuvinsa! -- --\nIstutaan kuni vaksitytit näyttelyssä! Ennen tanssisin Hollolan polskaa\ntalonpoikien kanssa, ennenkuin otan osaa heidän franseeseihinsa.\nHupaiselta tuntuisi ainoastaan silloin, jos oman Anttini kanssa tanssia\nsaisin, ja niinpä lienee muittenkin laita. Hm! Tietysti se hauskaa on,\nkun saa oman kultansa kyljessä hypiskellä. Mutta meneppäs jonkun\nsatunnaisen tuttavan kanssa kauniista ilmasta ja teaattereista\njuttelemaan, miltä silloin franseesi maistuu? -- --\n\nSOHVI. (Tulee kiiruusti sisään.) Neiti!\n\nIMPI. No!\n\nSOHVI. (Läähättäen.) Hän tuli.\n\nIMPI. Tuliko? Hän! Puhu jo!\n\nSOHVI. Antakaahan minun vähän huo'ata. Juoksin tahallani, tuodakseni\nteille tiedon niin pian kuin mahdollista.\n\nIMPI. Tuliko hän?\n\nSOHVI. Kuulkaa sitten, kun minä kerron. -- -- Ehkä mä saan istuutua\nsentään.\n\nIMPI. Istu vaan.\n\nSOHVI. No, niin. Minä menin rantaan. Kävelin, kävelin siellä kauan\naikaa edestakaisin, mutta laivaapa ei tullutkaan.\n\nIMPI. Mitä sitte turhia loruatkaan. (Aikoo mennä.)\n\nSOHVI. Odottakaahan toki. Kärsivällisyyttä! Kyllä se sitten vihdoin\nviimeinkin tuli, vaikk'ei tuo oikein ensialussa tahtonut olla\ntullakaan. No, minä siinä sitten seisoa törrötin ihmisjoukossa ja\ntarkastelin matkustajia, mutta en minä nähnyt ketään sen näköistä,\nmillaiseksi te häntä selititte. Onneksi sattui eräs merimies minulle\nolemaan vanha tuttava. Minä kysyin häneltä, tuliko laivalla ketään\nmatkustajaa, ja tämäpä tiesikin.\n\nIMPI. Mitä hän tiesi?\n\nSOHVI. Mutta älkäähän keskeyttäkö, neiti! Komea poika, terve ja pulska,\nvähän partaa leuassa.\n\nIMPI. Hyvin mahdollista!\n\nSOHVI. Ja mustat komeat viikset.\n\nIMPI. Juuri niin!\n\nSOHVI. Iältään noin 25:n vuoden ikäinen.\n\nIMPI. Ei hän ole kuin 21:n vanha.\n\nSOHVI. Älkäähän toki! Kyllä minä hänen ikänsä tiedän, kun hän ennen\nmuinoin oli minun sulhonanikin. -- --\n\nIMPI. Mitä, sinun sulhonasi? Mitä siinä tyhmyyksiä latelet! Tuovilako\nsinun...\n\nSOHVI. Ei Tuovila, vaan se merimies.\n\nIMPI. Siitäkö sinä puhut!\n\nSOHVI. Enhän minä tällä tavoin pääse koskaan Tuovilaan asti, kun te\naina keskeytätte.\n\nIMPI. No jatka, jatka!\n\nSOHVI. Tämä merimies se sitten kertoi, että oli sitä tullut laivalla\neräs nuori kauppias Amerikasta, Tuovila niminen.\n\nIMPI. Jumalan kiitos!\n\nSOHVI. Ja näytti, kuka se Tuovila oli. Minä menin hänen luokseen ja\nsanoin teiltä terveisiä.\n\nIMPI. (Riemastuneena.) Todellako! Ja hän?...\n\nSOHVI. No, hänkös riemastui ja sanoi menevänsä asumaan seurahuoneelle.\nLähetti teille paljon terveisiä ja pyysi teitä kirjoittamaan itselleen,\nmilloin hän saa tulla teitä tervehtimään. Lisäsi vielä, että hän ei saa\nhetkeäkään rauhaa, ennenkuin pääsee teidän puheillenne.\n\nIMPI. Niinkö hän sanoi?\n\nSOHVI. Juuri niinkuin sanoin.\n\nIMPI. Hyvä, kiitoksia vaivoistasi. Minä kirjoitan kohta kirjeen\nvalmiiksi; viethän sinä sen hänelle?\n\nSOHVI. Ka, miks'ei! Mielelläni juoksen minä, neitiseni, teidän\nasioillanne. (Menee.)\n\n\nToinen kohtaus.\n\nIMPI. Hän siis vihdoinkin täällä; vihdoinkin pitkän odotuksen perästä!\nMimmoiseksi lienetkään muuttunut, armahani, näinä viitenä vuonna? --\nOikein kauhistuttaa ajatellessani, että olen viisi pitkää vuotta saanut\nhänestä erilläni olla. Niin, mutta onhan minun kirjoitettava kirje\nhänelle.\n\n\nKolmas kohtaus.\n\nAINA. (Astun oikealta saliin.) Impi hoi!\n\nIMPI. Mitä?\n\nAINA. Me olemme kutsutut päivällisille.\n\nIMPI. Päivällisille?\n\nAINA. Lehtori Sederin luo.\n\nIMPI. Vai niin.\n\nAINA. Sinä lähdet sinne tietysti?\n\nIMPI. En minä voi lähteä.\n\nAINA. Miksi et?\n\nIMPI. En voi oikein hyvin.\n\nAINA. Älä nyt huoli pikku kivuista. Jäisitkö sinä sellaisista kemuista\npois? Et suinkaan! Mene nyt vaan pukemaan itseäsi, sillä pian on\nlähdettävä.\n\nIMPI. Menkää te, minä jään kotiin.\n\nAINA. Hassu tyttö! Sielläkös on nuoria kavaliereja, sielläkös\npäivällinen, jommoista et maalla ole uneksinutkaan.\n\nIMPI. Minä viis teidän kavaliereistanne. En minä tänne kavalierien ja\nherkkujen tähden tullut ole.\n\nAINA. No, minkätähden sitten?\n\nIMPI. Niin ... hm! Minkäkö tähden? Olenhan vaan tullut muuten\npääkaupunkia katsomaan ja edistyäkseni laulannossa ja soitannossa.\n\nAINA. Kyllähän minä tiedän, miksi tähän aikaan tänne maaseuduilta niin\npaljon neitosia tulvailee. Mutta vähätpä taasen minä! Kun sinulla ei\nnäy olevan vähintäkään käsitystä siitä, mitä kelpo pidot, semmoiset\nkuin lehtori Sederin, tarjoovat, niin jää kotiin.\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\nOLLINEN. (Tulee oikealta, kello kourassa). Kahtakymmentä vailla -- -- se\non -- -- kahtakymmentä -- -- . Niin, mihin aikaan sitä oikein niinkuin\nruukataan mennä hienoihin päivällisiin?\n\nAINA. Puoli viiden aikaan luullakseni.\n\nOLLINEN. Vastako niin myöhään. -- -- Tämän päivän järjestys näkyy menevän\nkokonaan nurin niskoin. En ennätä päivällisuntanikaan ottaa -- -- Kuules\ntuota noin, rakas eukkoseni. -- --\n\nAINA. Joko taasen! Etkö sinä voi jättää tuota inhoittavaa nimeä. Eukko\nja eukko! Aina vaan eukko! En minä ole mikään eukko.\n\nOLLINEN. Älähän tuota suutu toki. En minä tahallani sitä tee. Ethän\nsuutu oma eu -- -- tuota noin, oma muijani.\n\nAINA. Rouva minä olen, kuuletko, enkä mikään eukko tahi muija.\n\nOLLINEN. Niin, niin rouvahan sinä olet! Eiköhän tuota noin syötäisi\nsentään vähän kotonakin, sillä nälkä minulle rupeaa tulemaan.\n\nIMPI. Mitä? Ettekö ai'o syödä päivällistä tänään?\n\nAINA. Meitähän on kutsuttu Sederille päivällisille.\n\nOLLINEN. Hän arveli, näes, että emme sitten siellä vierahissa jaksaisi\nsyödä mitään, ja hyvät herkut menisivät hukkaan.\n\nIMPI. No, mutta sepä on hassua!\n\nAINA. Vai hassua, vain! Ei se ole lainkaan hassua. Päin vastoin pitäisi\nkaikkien niin tekemän. Vai tässä vielä kotona pitäisi päivällinen\nsyödä, vaikka vieraisin kutsutut olemme! Ei suinkaan. Semmoista\ntuhlausta minä en salli. Niin! Ja ethän sinä pääkaupungin oloja\nymmärräkään. -- -- Muuton sinä saat tietysti kotona syödä, kosk'et lähde\nSederille, mutta -- -- (Menee).\n\nOLLINEN. Mitä? Etkö lähde Sederille?\n\nIMPI. En voi lähteä, eno kulta.\n\nOLLINEN. Miks'et?\n\nIMPI. Päätäni särkee niin kovasti.\n\nOLLINEN. Oletko kipeä? Ai, ai! (Lähenee Impeä). Annas kun koetan\notsaasi. (Koettaa). Jaa, otsa kuuma! Ja pulsi? (Koettaa). Jaa! Kas\nkuinka vihaisesti se pamppailee! Sinä olet, armaani, vilustuttanut\nitsesi. Mitä äitisi sanoo, jos täällä kipeäksi tulet? Pitää olla\nvarovainen näin keväällä, pitää olla varovainen. Sohvia hoi!\n\nSOHVI. (Tulee). Mitä käskette herra?\n\nOLLINEN. Mene pian ostamaan apteekista mixtura -- -- mixtura -- sim --\n-- sim, niin sano vaan mixtura simpans tahi jotakin sellaista. Se on\nerittäin terveellistä. (Antaa rahaa, menee).\n\n\nViides kohtaus.\n\nIMPI. (Sohvialle). Odota hiukkasen! (Menee kirjoituspöydän ääreen). Nyt\npian kirje valmiiksi. (Kirjoittaa). \"Armas Anttini! Minä olen\nonnellisin ihminen maailmassa tulosi vuoksi. Odotan sinua viiden\njälkeen luokseni. Tule Antin kadulta puutarhan kautta, niin ei sinun\ntuloasi kukaan huomaa.\n                  Oma Impesi.\"\n\n(Sohvialle). Vie tämä nyt sinne, mihin hän sanoi asettuvansa asumaan.\nLääkettä ei ole tarvis, sillä enhän minä kipeä ole.\n\nSOHVI. No, äläpäs huoli! Kylläpä neiti osaa teeskennellä hyvästi. En\ntotta tosiaan minä osaisi mokomasti. Petkuutti omaa enoansa, niin että\npois-tieltä.\n\nIMPI. Hiljempaa! Täytyyhän minun.\n\nSOHVI. Niin, se rakkaus, se viaton, herttainen rakkaus, se se vasta\nopettaa valehtelemaan!\n\nIMPI. Mutta kiiruhdappas nyt.\n\nSOHVI. Kyllä, kyllä!\n\n\nKuudes kohtaus.\n\nOLLINEN. (Tulee oikealta). No vieläkö se Sohvi on siinä. Mitä tämä on?\n\nIMPI. Rakas eno, älkää hänehen suuttuko. Hän vaan sanoi Hampurista\näsken juuri laivan tulleen tänne ja kertoi, ketä matkustajia sillä\nsaapui, ynnä muuta sellaista hupaista.\n\nOLLINEN. No, ketä sillä saapui?\n\nIMPI. Muun muassa eräs matkustaja Amerikasta asti, mikä hänen nimensä\ntaas olikaan?\n\nSOHVI. Tuovila.\n\nOLLINEN. Tuovila?\n\nSOHVI. Niin.\n\nOLLINEN. Mikä mies hän on viraltaan?\n\nSOHVI. Sanoivat kauppiaaksi.\n\nOLLINEN. (Rupeaa harppimaan pitkin lattiata. Its.) Tuovila, kauppias,\nAmerikasta! No voi sun perhana, olisko se hän?\n\nIMPI. Mikä teitä vaivaa, eno?\n\nOLLINEN. Minä tuota, tuota. -- -- Jättäkää minut rauhaan. (Impi ja Sohvi\nlähtevät kummastuneina.) Ja kerrottiin sitten, että hän on kuollut ja\nmitä kaikkia. Minä luulin jo koko velasta päässeeni. Pitikö hänen\nsitten juuri nyt tuleman!\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\nAINA. (Tulee oikealta.) No! Mikä nyt?\n\n(Ollinen ei kuule, vaan jatkaa astelemistaan.)\n\nAINA. (Huutaa.) Oletko sinä kuuroksi tullut?\n\nOLLINEN. Sinäkö se olet. (Yhä kävellen.)\n\nAINA. Mikä sinua vaivaa?\n\nOLLINEN. 10,000 markkaa! Mistä minä ne nyt otan?\n\nAINA. (Kiukustuneena.) Mitä sanot sinä?\n\n(Kello soipi. Aina menee avaamaan ja tulee kirjeen kanssa takaisin.)\n\nAINA. Tuossa saat, senkin jörö! (Lyö nenälle.)\n\nOLLINEN. (Hypähtää.) Kirje! (Avaa auki ja lukee.) -- -- Häh -- -- Isäni\nkuoltua -- -- Mitä tämä on? Se onkin hän! (Heittää kirjeen lattialle\näkeissään)\n\nAINA. Mitä, mitä tämä kaikki merkitsee? (Ottaa kirjeen, lukee\nääneensä.) \"Isäni kuoltua olen palannut Amerikasta. Tulen tänään kello\nviiden aikaan nostamaan rahat, jotka perimäni velkakirjan mukaan olette\nvelkapää minulle heti maksamaan.\n                           Kunnioituksella\n                                 Antti Tuovila.\"\n\nOLLINEN. Siinä kuulit nyt!\n\nAINA. Paljonko olet hänelle velkaa?\n\nOLLINEN. 10,000 markkaa.\n\nAINA. Niin paljon; ja et ole minulle siitä koskaan hiiskunut mitään!\n\nOLLINEN. Niin! Ethän sinä olisi minusta huolinutkaan, jos siitä olisin\nennen häitämme maininnut. Häitten jälkeen oli se aivan turhaa.\n\nAINA. Kas vaan, kas vaan!\n\nOLLINEN. Älkäämme nyt riidelkö, oma rakas eukkoni! -- --\n\nAINA. Joko taasen!\n\nOLLINEN. Tuota noin, niin rouvaseni kävin sanomaan. Neuvo sinä nyt,\nmitä minun pitää tekemän. Olethan sinä aina ollut älykäs ja kekseliäs.\n\nAINA. Jos lupaat, ettet koskaan enään hauku eukoksi ja muijaksi, niin\nminä lupaan ajatella keinoa, mikä sinut ensi hädästä pelastaa.\n\nOLLINEN. Neuvo nyt jo, mitä on tehtävä. (Katsoo kelloa.) Kello on jo\nkohta puoli viidettä,\n\nAINA. Minullapa onkin heti yksi hyvä neuvo.\n\nOLLINEN. Mikä se on?\n\nAINA. Että sinä lähdet nyt heti Sederille.\n\nOLLINEN. Ja sinä?\n\nAINA. Minä otan hänet vastaan ja sanon sinun matkustaneen maaseuduille\npitemmäksi aikaa. Siten saamme asian ainakin viivytetyksi.\n\nOLLINEN. Se on oivallista! Kun saat viivytetyksikin. Viikon päästä\nolisi jo paljon helpompi ne kokoon saada.\n\nAINA. No, niin! Mene siis rauhassa päivällisille.\n\nOLLINEN. (Aikoo haluta.) Armahin eukko -- --\n\nAINA. (Tulistuen.) Sittenkin!\n\nOLLINEN. Mutta se tuli erehdyksestä. Oma Ainani, rakas -- -- rouvani!\nKuinka minä olen sinulle kiitollinen. -- (Taputtelee.)\n\nAINA. No, mene nyt vaan.\n\nOLLINEN. (Katsoo kelloa.) Ai, kello on jo yli puolen.\n\nAINA. Kiiruhda sitten!\n\nOLLINEN. Mutta parta on vielä ajelematta.\n\nAINA. Kyllä se kelpaa!\n\nOLLINEN. Päänikin kampaamatta.\n\nAINA. Kuka sinua siellä katsoo! Mene vaan.\n\nOLLINEN. Kas, vielähän minulla on tohvelitkin jalassa.\n\n(Menee hätäisesti oikealle.)\n\n\nKahdeksas kohtaus.\n\nAINA. Harmittava juttu. Ja juuri tähän aikaan! Siihen meni Sederin\npäivällinen!\n\nIMPI. (Juoksee vasemmalta huoneesen.) Kah! Onko täti vielä kotona.\n\nAINA. Niinkuin näet.\n\nIMPI. Mutta Sederin päivällisille?\n\nAINA. En menekään.\n\nIMPI. (Hämmästyen.) Miksi ette?\n\nAINA. Tänne tulee eräs vieras tärkeille asioille, ja minun täytyi jäädä\nhäntä vastan ottamaan.\n\nIMPI. Milloin hän tulee?\n\nAINA. Kohta paikalla, luullakseni.\n\nIMPI. Viipyykö hän kauan?\n\nAINA. Katso nyt, millaiset sinun tapasi ovat! Onko nyt tuollainen\nuteliaisuus sopiva nuorelle tytölle?\n\nIMPI. Uteliaisuutta! Mi -- -- minä tuota noin olisin tahtonut vaan ruveta\nsoittamaan pianolla. --\n\nAINA. No, kyllä hän pian lähtee. (Menee.)\n\nIMPI. (Its.) No hyvä! Mikä meidät muuten perisi. (Menee.)\n\n\nYhdeksäs kohtaus.\n\nTUOVILA. (Tulee oikealta perä ovesta.) Häntä ei näy. Kyllä tämä on\njuuri se huone, jonne hän neuvoi -- -- Voi kuinka tunnen sydämeni\nsykkivän, kun hänet taasen nähdä saan! -- Silloin vasta 14-vuotias lapsi,\nnyt täysi impi, ties kuinka ihana ja kaunis. Tuskin häntä tuntisinkaan\nenää. Kirjoittihan hän itse suuresti muuttuneensa. Niin, olenhan häntä\nviisi vuotta saanut ainoastaan kirjeessä ihailla. Kyllä minä sentään\nmuistan jokseenkin. -- -- Silmät siniset, tukka vaalea, kiharainen, nenä\ntuommoinen, tuommoinen -- -- juuri tuommoinen. --\n\nAINA. (Tulee äkkiä huoneesen, huomaa Tuovilan.) Ai! Suokaa anteeksi!\nIstukaa, minä tulen kohta! (Menee takaisin.)\n\nTUOVILA (seisoo hämmästyneenä.) Tuommoinenko? Sellaiseksi en häntä\nkuvaillut. Tuoko olisi pikku Impeni? -- -- Kaunis hän on, sitä ei voi\nkieltää -- -- Miksi teititteli hän minua ja näytti säikähtäneen\npahanpäiväisesti tuloni tähden? -- -- Selittämätöntä! Olin odottanut,\nettä hän jo ovella minulle kaulaan kapsahtaa. -- Ja täällä! -- Mutta\nonhan minun muistettava, etten ole Amerikassa.\n\nAINA. (Tulee takaisin.) Terve tullut, terve tullut! Olkaa hyvä ja\npainakaa puuta! Minä olen kotonani ja toivon sydämestäni, että te\nolisitte myöskin.\n\nTUOVILA. Mitä tarkoitatte? Taisin tulollani hämmästyttää -- --\n\nAINA. Ette suinkaan! Teitähän minä juuri odotin, vaikka en luullut\nteidän vielä täällä olevan. -- --\n\nTUOVILA. Palattuani Amerikasta. -- --\n\nAINA. Niin, tehän olette juuri tulleet sieltä. No, miltä tuntui olonne\nAmerikassa? Miellyttikö?\n\nTUOVILA. Enpä olisi sieltä palannutkaan, joll'ei täällä olisi...\n\nAINA. Minä ymmärrän! Asian haarat pakoittivat.\n\nTUOVILA. (Its.) Miellyttävä hän on kuin peijakas!\n\nAINA. No, aiotteko täällä kauan viipyä?\n\nTUOVILA. Se riippuu kokonaan, -- -- niin -- kokonaan -- --\n\nAINA. Kokonaan?\n\nTUOVILA. (Its.) Jokohan minä avaan sydämeni?\n\nAINA. Suokaa anteeksi uteliaisuuteni. Taisin koskea asiaan, joka on\nsalaisuus.\n\nTUOVILA. Ette suinkaan! (Its.) Nyt se on tehtävä. (Rykäsee.) Tuota\nnoin! Eihän se teille mikään salaisuus ole.\n\nAINA. Eikö minulle? Saan sen siis tietää.\n\nTUOVILA. Niin! Miksikä en tunnustaisi suoraan. Se, josko lähden tahi\njään tänne, riippuu kokonaan -- --\n\nAINA. Kokonaan?\n\nTUOVILA. Teistä!\n\nAINA. Minusta. (Tyrskähtää nauramaan.) Sekö se salaisuus olikin.\n\nTUOVILA. (Hämmästyneenä,) Te nauratte!\n\nAINA. Olisihan tämän meidän välisen asian voinut toimittaa postin\nkauttakin, niin ei teidän olisi tarvinnut Amerikasta lainkaan lähteä.\n\nTUOVILA. Mitä sanotte?\n\nAINA. Telegrammilla se olisi ollut tehty.\n\nTUOVILA. Telegrammilla? Minä en ymmärrä teitä.\n\nAINA. Te tulette Amerikasta, ettekö sitä tiedä. Ei siinä sen suurempaa\nvaivaa olisi ollut, kuin että minä täällä olisin pankkiin pistänyt ja\nte olisitte heti Amerikassa saanut ottaa halttuunne omanne.\n\nTUOVILA. (Its.) Mitä juttelee hän?\n\nAINA. Ettekö usko vielä?\n\nTUOVILA. Te suvaitsette laskea leikkiä. (Its.) Mutta selville tässä\npitää tulla ja pian. (Ääneensä.) Eihän siitä kaikessa tapauksessa\nhaittaa liene, jos kumminkin tänne saavuin.\n\nAINA. Tietysti ei.\n\nTUOVILA. Voinko minä siis täällä \"ottaa haltuuni omani.\" Voi, kuinka\nonnellinen silloin olisin!\n\nAINA. Aivan kernaasti minun puolestani, mutta -- --\n\nTUOVILA. Mutta?\n\nAINA. Nyt heti se ei käy laatuun.\n\nTUOVILA. Miksikä ei?\n\nAINA. Se on aivan mahdotonta.\n\nTUOVILA. (Pyyhkii otsaansa ja tulee rauhattomaksi.) (Its.) Tämä on jo\nliikaa!\n\nAINA. Mutta mikä teitä vaivaa! Te kalpenette!\n\nTUOVILA. Älä minua enää kiusaa. Sano suoraan, suostutko vai etkö.\n\nAINA. (Nousee seisoalleen.) Mitä, minä en käsitä teitä! Minä kyllä\ntahtoisin heti tahtonne täyttää, mutta se ei käy laatuun ennenkuin\nmieheni -- --\n\nTUOVILA. (Hämmästyksestä hoipertaen.) Miehesi!\n\nAINA. Joka on maalle matkustanut, sieltä palaa, silloin voitte -- --\n\nTUOVILA. (Raivostuen.) Vait, vait jo! Piisaa tuota lörpötystä! Voi\nsinua kurjaa! Mitä varten tämä teeskenteleminen, tämä kierteleminen!\nMiksi vielä kiusan tekoa petoksen lisäksi! Mikset heti ilmaissut\nkaikkea! Silloin olisin voinut sen kestää, mutta nyt -- nyt -- Voi minua\nonnetonta!\n\nAINA. Kuulkaa.\n\nTUOVILA. Minä en kuule enää mitään. Jää Herran haltuun miehinesi!\nHuomenna lähden takaisin Amerikaan, enkä sieltä koskaan palaa. Hyvästi!\n\n(Menee oikealle).\n\nAINA. Mitä. mitä tämä merkitsee? -- Minä en voi käsittää! -- Mistä\nraivostui hän? -- Ja mitä varten hän minua sinutteli? -- Uhkasi lähteä\ntakaisin Amerikaan. Hm! Riennänpä miehelleni asiata kertomaan. (Pukee\nitsensä.) Kummallista! Selittämätöntä!\n\n\nKymmenes kohtaus.\n\nIMPI. (Tulee vasemmalta.) Minne aioitte lähteä?\n\nAINA. Pitäisikö sinun se välttämättä tietää? Kiiruhdan Sederille. Ehkä\nennätän vielä päivällisillekin.\n\nIMPI. Viivyttekö kauan?\n\nAINA. Kyllä olet utelias. Mitä varten tahdot sinä senkin tietää?\n\nIMPI. Niin -- -- minä tuota ikävöin teidän seuraanne.\n\nAINA. (silittää päätä.) Vai niin; muutaman minuutin vaan viivyn.\n(Menee.)\n\n\nYhdestoista kohtaus.\n\nIMPI. No hyvä! Kunhan pian tulisi, ei kukaan meitä häiritsisi. -- Voi\nkuinka tunnen itseni onnelliseksi päästessäni hänen puheilleen. Ketä\nvarten minä eläisin, jollen häntä. Paitsi äitiäni ja enoani ei minulla\nole ketään muuta kuin hän, jota todellisesti rakastan. Ja häntä, häntä\nminä lemmin nuoren sydämeni koko voimalla. Kuinka hellä, herttainen hän\noli aina minua kohtaan jo silloin kun vielä lapsina kotonamme olimme!\nJoka päivä leikimme yhdessä. Niin, hänpä se minua lukemaankin opetti.\nKun sitte hänen isänsä tänne pääkaupunkiin muutti, kuinka minä aina\nhäntä ikävöin, tuntui niinkuin olisi koko maailma muuttunut. Nyt on\nsiitä kulunut kokonaista viisi vuotta. Pitkä aika! Hän on ollut tuolla\nvapauden kotimaassa. Millaiseksi hän lieneekään siellä kasvanut?\nYleväksi, kauniiksi! Oikein tunnen pelkääväni, ensikertaa joutuessani\nhänen mahtavien kasvojensa eteen. -- -- Mutta missä hän viipyy? (Kelloa\nsoitetaan vasemmalla.) Kas siinä hän onkin! Hän ei tulekaan puutarhan\nkautta. -- Yhden tekevä?\n\n(Menee aukasemaan.)\n\n\nKahdestoista kohtaus.\n\nVAINIKKA. (Astuu saliin.) Suokaa anteeksi, että teitä häiritsin.\n\nIMPI. (Its.) Hän teitittelee minua! Tuoko olisi minun armas Anttini?\n\nVAINIKKA. Onko herra itse kotona, jos, niin sanoakseni, saan luvan\nkysyä?\n\nIMPI. (Ei vastaa mitään.)\n\nVAINIKKA. Kutsumuksen mukaan tulin juuri kello viiden aikaan. Suokaa\nanteeksi, jos niin sanoakseni. -- --\n\nIMPI. Mitä vielä! Kyllähän te aivan oikein teitte. Käykää istumaan,\nolkaa niin hyvä! (Its.) Hän se kumminkin on. Eikö hän Amerikassakaan\nole tuosta ujoudestaan päässyt?\n\nVAINIKKA. (Käypi ovensuuhun tuolille istumaan.) (Its.) Mikä tuota\ntyttöä vaivaa?\n\nIMPI. No, mutta älkäähän sinne ovensuuhun käykö istumaan. Olkaa hyvä,\ntänne peremmälle. (Näyttää nojatuolia.) Minä pyydän!\n\nVAINIKKA. (Istuutuu nojatuoliin, its.) Tavattoman kohtelias neiti.\n\nIMPI. (Käypi toiselle puolen istumaan. Its.) Kuinka ujo hän on. Ja\nkuinka hän on muuttunut. Matkat ja vaivat! (Molemmin puolin\näänettömyys.)\n\nVAINIKKA. (Its.) Mitä tahtoo hän minusta?\n\nIMPI. (Its.) Kuinka äärettömän kömpelö.\n\nVAINIKKA. (Pyyhkii otsaansa.) Tavattoman kuuma ilma tänään.\n\nIMPI. Aivan kuin heinäkuussa.\n\nVAINIKKA. Kun minä eilen illalla, niin sanoakseni tiaatterista kotia\nastelin, niin minä jo arvelin, jotta kyllä se ilma nyt kuumemmaksi\nrupeaa. Se oli se ilta niin peijakkaan kesäinen, niin sanoakseni.\n\nIMPI. (Its.) Mitä varten rupeaa hän valheita laskemaan! Eikö meillä ole\nmuuta puheen ainetta. No minä jatkan. (Ään.) Te kävitte teaatterissa\nNooraa katsomassa?\n\nVAINIKKA. Olinhan minä tuolla.\n\nIMPI. Kumma etten minä teitä siellä nähnyt. (Its.) Jopa joudut kiinni!\n\nVAINIKKA. No, no! Ihmekös se. Te olitte siellä alhaalla, mutta minä\nistun aina, niin sanoakseni siellä ylhäällä laen rajassa.\n\nIMPI. Toisella rivilläkö? Mitä varten?\n\nVAINIKKA. Pitää tuota noin olla säästäväinen.\n\nIMPI. (Its.) Kyllä oot sukkela. (Ään.) No olitteko tyytyväinen?\n\nVAINIKKA. Olihan tuota tuossa markan edestä, niin sanoakseni.\n\nIMPI. Kuinka voitte te niin sanoa?\n\nVAINIKKA. Totta tosiaan. En minä, tuota noin, tiedä, mistä ne ihmiset\nniin suuresti sitä neiti Aalpärkiä, niin sanoakseni ylistelevät?\n\nIMPI. Mistäkö ylistävät?\n\nVAINIKKA. Minä kävin, tuota noin, sirkuksessa vast'ikään. Tanssihan tuo\nsiellä likka hevosen selässä paremmin kuin hän lattialla.\n\nIMPI. (Its.) Miksikä tekeytyy hän noin tyhmäksi ja on olevinaan\nventovieras minulle. (Ääneen.) Mutta mitä varten tämä teeskentely?\nEmmekö me voi puhua niinkuin vanhat tuttavat ainakin.\n\nVAINIKKA. (Its.) Mekö vanhat tuttavat? (Ään.) Ei minulla ole mitään\nsitä vastaan.\n\nIMPI. Milloinka sinä oikein tulit tänne?\n\nVAINIKKA. (Its.) Hän sinuttelee jo minua. (Ään.) Siitä on jo pari\nviikkoa.\n\nIMPI. Mitä! Pari viikkoa! Etkä ole minulle heti siitä tietoa antanut.\nMinä luulin sinun vasta tänään saapuneen.\n\nVAINIKKA. Mitenkä olisin sitten eilen voinut tiaatterissa olla?\n\nIMPI. (Its.) Se oli siis täyttä totta! Niinkö typerä hän on? Ei\nvähintäkään aavistusta taiteesta. Hän on ollut jo kaksi viikkoa täällä,\neikä ole ennen minua tervehtimään tullut. Hyvä! (Ään.) Miksikä tänne\nnytkään tulit? Olisithan voinut olla kokonaan tulematta.\n\nVAINIKKA. Oma hyötyni vaatii minua tottelemaan kaikkia kutsumuksia.\n\nIMPI. Vai niin! Sinä teet siis muillekin tällaisia visiittejä.\n\nVAINIKKA. Tietysti! Tänään olen jo tehnyt kolme ja -- --\n\nIMPI. Vieläkö tohdit sen minulle suoraan tunnustaa?\n\nVAINIKKA. Mutta neiti kulta! Mikä teitä vaivaa? Rauhoittukaa toki.\nEnhän minä -- .\n\nIMPI. Pitäisi sinun hävetä mokomaa käytöstä. Kuinka katkerasti olet\nihanimmat toiveeni pettänyt. Minä olen odotellut sinua kuin kukkanen\nauringon nousua. Sen sijaan, että olisit tuonut mukanasi lohdutusta,\niloa, toit katkeruutta, harmia. Mene matkoihisi täältä. Meidän välimme\non kuitti!\n\n(Menee itkien.)\n\n\nKolmastoista kohtaus.\n\nVAINIKKA. Ihmeellistä, kummallista! Talonisäntä Ollinen kutsuu minut\nhousuistaan mittaa ottamaan, ja täällä minua tutkitaan tiaatterista,\ntullaan vanhoiksi tuttaviksi, ruvetaan itkemään, käsketään minua\nhäpeemään ja ajetaan vihdoin viimein ulos. Jospa hän olisi alottanut\nedes toisesta päästä ja ensi asiaksi ajanut minut ulos, olisin ainakin\nmuusta tutkinnosta pelastunut. Kaikellaista sitä saapikin kokea.\n\n(Aikoo mennä.)\n\nSOHVI. (Tulee.) Kah, Pekka täällä!\n\nVAINIKKA. Sohvi, sinäkö se olet?\n\nSOHVI. Minäpä niinkin.\n\nVAINIKKA. No terve, terve!\n\nSOHVI. Kuinka olet tänne joutunut?\n\nVAINIKKA. No tulinhan -- --\n\nSOHVI. Tule tänne kyökkiin juttelemaan. Täälläkös on soppaa, hilloa ja\nseleetä sekä tupakkaakin vähäsen.\n\n(Menevät.)\n\n\nNeljästoista kohtaus.\n\nIMPI. (Tulee itkeä tihustaen.) Eikö tämä ole kauheata! Hän, josta olen\nviisi vuotta uneksinut, jota olen pitänyt jaloimpana, ylevimpänä\nolentona maailmassa, hän on tuollainen raukka, tuollainen sivistymätön\njölli. Minulla ei ole enää Anttia, tuota ihanaa kuvaa, jota\nlapsuudestani olen kirkkaana tähtenä rinnassani kantanut. Voi minua\nonnetonta!\n\n\nViidestoista kohtaus.\n\nOLLINEN. (Tulee haukotellen oikealta.) Mi -- missä Aina on? -- -- Perhana\nvieköön! (Katsoo kelloa.) Kah! Joko niin paljon! Satuin torkahtamaan.\n\nAINA. (Tulee kiireesti sisään.) Siinähän sinä olet. No missä olet\nollut? (Haukottelee.) Nukkunut varmaankin. Kylläpä sinä olet kanssa --\n\nOLLINEN. Etkö sinä sitten voinut tulla herättämään.\n\nAINA. No mistä minä tiesin. Menithän sinä ainoastaan saappaita jalkaasi\nottamaan.\n\nOLLINEN. No niin minä meninkin. Mutta käytyäni sängyn laidalle\nistumaan, en voinut olla heittäymättä levähtämään, jolloin tietysti\nnukuin niinkuin tavallista. --\n\nAINA. Ja minä olen saanut juosta sinua hakemassa pitkin kaupunkia.\n\nOLLINEN. No, älähän ole tuosta suutuksissa. Kyllähän se Sederin\npäivällinen nyt hukkaan meni. Mitäs sille enää voipi. Annappas nyt sinä\nrakas eukk -- -- rouvaseni minulle syödäkseni jotakin, sillä olenpa\nhirveän nälissäni,\n\nAINA. No, etkö ole utelias tietämään miten kävi velka-asian?\n\nOLLINEN. Niin niin! Mutta mennään ensin syömään. Sitten, sitten -- --\n(Huomaa Immen.) No, mikä sinua vaivaa armahani?\n\nIMPI. Päätäni särkee niin kovasti!\n\nOLLINEN. Voi armahani. Ai, ai, se on vaarallista. Sohvi hoi! Pian\ntänne! (Silittää Immen päätä.) Oma lintuseni! Älä ole huolissasi. Kyllä\nse paranee.\n\nSOHVI. (Tulee.) Mitä käskette?\n\nVAINIKKA. (Pilkistää ovesta, tulee näkyviin; mutta kun ei häntä kukaan\nhuomaa, piiloutuu takaisin.)\n\nOLLINEN. Mene pian kutsumaan lääkäriä, joka vast'ikään on muuttanut\ntähän naapuritaloon.\n\nAINA. Ja ota huonekaluista päällykset pois.\n\nSOHVI. Heti paikalla.\n\nOLLINEN. No nyt mennään kerrankin ruualle.\n\n(Ollinen ja Aina menevät.)\n\nIMPI. Ei ole tarvis lääkäriä kutsua.\n\nSOHVI. Mikä teitä vaivaa, neiti?\n\nIMPI. Ei mikään! (Huokaa ja menee pois.)\n\nSOHVI. Kummallista! (Ottaa huonekaluista päällyksiä pois.) Äsken vielä\nniin onnellinen ja iloinen ja nyt jo noin suruissaan -- -- Niin no, eihän\nse juuri kumma olekaan. Ei se rakkaus ole leikintekoa. Sen kanssa kun\njoutuu tekemiseen meikäläinenkin, niin saapi olla varoillaan -- --\nKummako sitten, että moinen hento neito ei voi sen kujeita vastaan\nponnistella. (Kello soitetaan.)\n\nAINA. (Ovelta.) Sohvi. Avaappas ovi lääkärille. Pyydä häntä odottamaan\nhetkisen.\n\nSOHVI. (Nauraa.) Lääkäri se olisi, vaikk'ei ole kutsuttukaan.\n\nVAINIKKA. (Tulee.) Mene ja sano herralle, että minä odotan häntä\ntäällä.\n\nSOHVI. Antaa hänen syödä rauhassa. Hän on hirveän äkäinen, jos hänen\nsyöntiään vähääkään häiritään. (Kello soipi.) Kuule, Pekka! Meneppäs\navaamaan ovea, siinä jouten ollessasi. Minulla ei olisi aikaa.\n\n(Menee.)\n\n\nKuudestoista kohtaus.\n\nTUOVILA. (Tulee.) Hyvää päivää.\n\nVAINIKKA. Päivää, päivää.\n\nTUOVILA. Oli erittäin hyvä, että teidät heti tapasin, sillä minulla ei\nolekaan aikaa viipymiseen.\n\nVAINIKKA. Saanko luvan tuota noin -- --\n\nTUOVILA. Isäni kuoltua äkkiä, tapasin minä hänen tärkeimpien papereinsa\njoukossa tämän velkakirjan, jonka mukaan teidän on maksaminen minulle\nheti 10,000 markkaa.\n\nVAINIKKA. Niinkuin 10,000 markkaa, minäkökö?\n\nTUOVILA. Tietysti te. Velka on langennut jo kaksi viikkoa sitten.\n\nVAINIKKA. Herra, te erehdytte. Ei tämä velka, niin sanoakseni, minua\nkoske lainkaan.\n\nTUOVILA. Vai ei koske vain. Katsokaa, tuossa on velkakirja täydessä\nlaillisessa kunnossa.\n\nVAINIKKA. (Tarkastaa paperia.) Jospa minä, tuota noin, niinkuin osaisin\nlukea. Minäkö olisin 10,000 markkaa velkaa! Ei ole totta!\n\nTUOVILA. Vai niin! Te ette tunnusta koko velkaa, ettekä siis hyvillänne\naio sitä maksaa. Hyvä! Kyllä minä voin teitä siihen pakoittaa. Minä\nvaroitan teitä vielä kerran. Tietäkää, että minä en tyydy vähiin\nkulunkeihin. Tänään lähtee laiva kohta Hampuriin. Jollen sillä pääse,\non edesvastaus teidän. Siis rahat tänne heti paikalla!\n\nVAINIKKA. Mutta, herranen aika! Olisko se mahdollista, että minä olisin\nteille niin paljon velkaa?\n\nTUOVILA. Ettekö te todella sitä tiedä? Vai olisitteko unohtaneet?\n\nVAINIKKA. Sitä en usko.\n\nTUOVILA. Mutta kun tässä on selvä velkakirja.\n\nVAINIKKA. (Ajattelee.) Kun minä Tampereella oppi-poikana olin, ei\nminulla, tuota noin, ollut viittä markkaa suurempaa velkaa, ja kun\nsitten kisällinä Hämeenlinnaan muutin, olin Hartoselle 60 markkaa\nvelkaa, mutta senkin minä maksoin pois. Kun minä sitten mestariksi\npääsin, tein alussa kolmen sadan markan edestä velkoja -- mutta en minä\nmuista sen suurempaan velkaan joutuneeni.\n\nTUOVILA. Tahdotteko maksaa pois velkanne vai ettekö?\n\nVAINIKKA. Ei minulla ole rahoja!\n\nTUOVILA. Vai ei ole, vain. Kyllä teidän varanne tunnetaan. (Katsoo\nkelloa) Minulla ei ole aikaa viipyä kauan. Heti paikalla rahat tänne!\n\nVAINIKKA. Kun se Ollinen, tuota noin, sieltä tulisi!\n\nTUOVILA. No, ettekö ole Ollinen?\n\n(Sisään astuvat Ollinen ja Impi.)\n\n\nSeitsemästoista kohtaus.\n\nOLLINEN (Tuovilalle.) Herra tohtori, koska olemme naapureiksi tulleet,\nkatsoimme tilaisuuden sopivaksi tutustuaksemme teihin, kun tämä\nsisareni tytär on sattunut sairastumaan -- -- Nimeni on Ollinen -- --\n\nTUOVILA. (Its.) Mitä tämä merkitsee? He pitävät minua lääkärinä.\n\nOLLINEN. Saanko luvan esittää sisareni tyttären neiti Heinon?\n\nTUOVILA. Neiti Heino! -- --\n\nOLLINEN. Hän on vilustuttanut itsensä, ja pyydän siis teitä näyttämään\ntaitoanne.\n\nTUOVILA. (Its.) Tuoko siis onkin Impeni, armahani! Se olikin erehdys,\n(Ään.) Pyydän, että saisin häiritsemättä tarkastaa taudin laatua. -- --\n\nOLLINEN. Niin, väistykäämme me pois. (Vainikka, joka tämän aikaa on\nollut syrjässä, lähestyy Ollista.)\n\nVAINIKKA. Minä, tuota noin, tulin niinkuin -- --\n\nOLLINEN. Ah, räätäli, tulkaa tänne. (He lähtevät jutellen oikealle.)\n\n\nKahdeksastoista kohtaus.\n\nIMPI. (Its.) Räätälikö? Voi minua!\n\nTUOVILA. (Its.) Hän ei näy tuntevan minua lainkaan. Pitää tehdä\ntyttöselle pieni kepponen. (Ääneen.) Mikä teitä vaivaa neiti, saanko\nkysyä?\n\nIMPI. Päätä kivistää.\n\nTUOVILA. (Koettaa otsaa, its.) Kuinka ihana, sanomattoman ihana hän on.\nTuo otsa, nuo silmät, voi kuinka kalliit olette minulle. Joko minä otan\nhänet syliini! En vielä. (Ään.) Saanko koettaa suonta?\n\n(Käypi istumaan hänen viereensä ja ottaa hänen kätensä käteensä. Its.)\nSinä pikku kätönen olet monta kertaa suortuviani silitellyt. (Ään.)\nTeidän valtasuonenne sykkii niinkuin ei kipu olisi päässä, vaan -- --\n\nIMPI. Vaan?\n\nTUOVILA. Sydämmessä.\n\nIMPI. (Hämmästyen.) Kuinka niin?\n\nTUOVILA. Tämä tauti on hyvin vaarallinen, jollei sitä saada paranemaan.\nMinä onneksi tiedän oivan lääkkeen, joka tekee teidät silmänräpäyksessä\nterveeksi.\n\nIMPI. Ja se on?\n\nTUOVILA. Että... (Antaa äkkiä suuta.)\n\nIMPI. (Hyppää ylös.) Herra! Mitä teette te?\n\nTUOVILA. Hiljaa! Herran tähden!\n\nIMPI. No, minä en nosta meteliä, mutta vaadin myöskin tästä hyvitystä!\n\nTUOVILA. Aivan mielelläni maksan vaikka kaksi takaisin.\n\n(Aikoo tarttua Impeen.)\n\n\nYhdeksästoista kohtaus.\n\nSOHVI. (Tulee). Johan herra Tuovilakin on täällä.\n\nIMPI. (Hämmästyen.) Tuovila!\n\nTUOVILA. Niin juuri!\n\nIMPI. Tekö minun Anttini?\n\nTUOVILA. Minä juuri!\n\nIMPI. Voi minua! Kuinka en sinua kohta tuntenut! Kuinka saatoinkaan\näsken tuota räätäliä sinuksi luulla.\n\nTUOVILA. Vaadi nyt hyvitystä, mitä tahdot.\n\nIMPI. Minä tyydyn siihen, mitä jo tarjosit.\n\nTUOVILA. Minä ymmärrän. (Syleilee Impeä.)\n\nIMPI. Vihdoin viimeinkin!\n\n\nKahdeskymmenes kohtaus.\n\n(Ollinen, Aina ja Vainikka astuvat sisään.)\n\nTUOVILA. Hän on jo kokonaan terve.\n\nAINA. Kuinka on tämä selitettävä?\n\nOLLINEN. Saanko esittää vaimoni ja tohtori -- -- tohtori -- -- kas kun\nen muistakaan nimeänne.\n\nTUOVILA. En ole tohtori, vaan olen amerikkalainen kauppias, nimeni on\nTuovila.\n\nOLLINEN. Tekö Tuovila, ja sanoitte olevanne lääkäri.\n\nTUOVILA. En minä ole koskaan itseäni siksi nimittänyt, vaan te minulle\nsen arvonimen annoitte.\n\n(Ollinen puhuttelee Impeä.)\n\nTUOVILA. (Ainalle.) Vai niin, rouva Ollinen! Luulen, että olemme tänään\njo kerran tavanneet toisiamme, vaikka olimme molemmat kylliksi\nhätikköjä luulemaan toisiamme aivan vääriksi henkilöiksi. Minä tulin\ntänne velkomaan, mutta löysin täältä sen sijaan aarteen, joka himmentää\nnoitten 10,000 markan arvon. -- Tässä on morsiameni! (Näyttää impeä.)\n\nAINA. Mitä!\n\nTUOVILA. Rahojanne minä en tarvitse, (repii velkakirjan), sillä minä\nolen miljoonan omistaja, mutta kätenne, ystävyytenne jos saan, olen\nteille sydämmestäni kiitollinen.\n\nOLLINEN. Te olette liiaksi jalomielinen.\n\nTUOVILA. Suostutteko rupeamaan sukulaisikseni?\n\nAINA. Mielellämme. Me iloitsemme siitä onnesta.\n\nOLLINEN. Onnea vaan! (Kättelevät Tuovilaa ja Impeä.)\n\nTUOVILA. (Vainikalle.) Ja te, suokaa anteeksi äsköinen käytökseni.\nErehdyksestähän sen tein.\n\nVAINIKKA. Mielelläni suon sen teille anteeksi. Kun minä, tuota noin,\nvasta saan teidänkin, niinsanoakseni, housuistanne niinkuin mittaa\nottamassa käydä, on asia kyllin korvattu.\n\nTUOVILA. No nyt on vihdoin kaikki selvillä. Tässä näkyy tosin\ntapahtuneen muutamia pieniä erehdyksiä. Mutta ihmekös tuo! Kompastuuhan\nhevonen neljälläkin jalalla, miks'ei ihminen kahdella kompastua voisi?\n\nOLLINEN. Niin! Ihmekös tuo!\n\n\n\n"]