[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqTBj_KCDkJEv63MoQAsZRE2iqnZigSHBuy7Rwh85ZUM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},421,"Veljekset","Gummerus, K. J.",1840,1898,"421-gummerus-k-j-veljekset","421__Gummerus_K._J.__Veljekset",null,"romaani",[],[],"fi",1862,8169,44372,false,18115,[22],"Finnish fiction",[24],"Novels","\"Veljekset\" by Arvid Järnefelt is a novel likely written in the late 19th century. The story begins with Henrik, one of a group of brothers, living on the outskirts of a city where he feels isolated and detached from his former life in the countryside. The narrative unfolds in a detailed setting that contrasts his new urban environment with memories of his more intimate and warm family home.  The opening of the novel sets a melancholic tone as it explores Henrik's feelings of alienation in his new surroundings. He lives in a small, modest house amid a bustling urban landscape, characterized by loneliness and disconnection from his past. Henrik's reflections reveal a yearning for his childhood home and the connections he once had with his family, especially as he grapples with the weight of his responsibilities and aspirations. The stage is set for a deeper exploration of familial ties, personal identity, and the longing to return to a lost paradise as the story progresses. (This is an automatically generated summary.)",[],362,"Historiallinen kertomus sijoittuu isonvihan aikaan ja kertoo kahden ottoveljen, Eliaksen ja Aaton, kohtaloista. Tarina alkaa paolla Pietarsaaresta ja seuraa veljesten välistä kiintymystä sekä heidän vaiheitaan sodan jaloissa.","K. J. Gummeruksen 'Veljekset' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 421.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VELJEKSET\n\nKirj.\n\nK. J. Gummerus\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjall. Seuran kirjapainossa, 1862.\nP. Th. Stolpen kustannuksella.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKuin joskus satut, suomalainen, kävelemään Pietarsaaren kirkkomaalla,\nniin silmäile itäpuolelle kirkkoa, seisahda ja ajattele -- \"kukahan\ntuollekin suurelle koivulle ruumiillaan höystettä antaa?\" Mene sitten\nliiemmäksi, kaiva koivun juurella tuuman maahan, pyhi pois multa ja\nhautaa merkitsevä kivi kohtaa sinua ja sana sattuu silmiisi; sana joka\ntietä antaa kutka juurten alla lepäävät, sana: Veljekset. Sinä et\nviisastu, sinä et osaa aavistaa kutka nää veljekset ovat. Sinä katselet\nkiveä, se on homehtuneena, röhmyinen. Sinä ajattelet: Ei rikkaus tuota\nrakentanut, ei sukulaiset kiveä maahan kätkenyt; ja sinulla on oikeen.\nKivi on toista sataa ajastaikaa paikkansa pitänyt, toista sataa\najastaikaa peittänyt suuren salaisuuden. -- Anna heidän rauhassa\nlevätä, älä ilmoita salaisuutta, joka jo homehen alla taltuu; niin\ntaidat sanoa, tahi viekoittelee sinua uteliaisuus ja sinä kysyt --\nkutka nää ovat, nämät veljekset? Kevät-lumi sulaa jo Ebba Brahen\nraunioissa, istu kysyjä ja kuuntele, minä tahdon sinulle salaisuuden\nilmoittaa.\n\nIso-vihan aikoin palatkaamme. Maamme oli suru-hunttuun puettu.\nKauppamies Anströmin talossa oli hirveä rähinä ja hyppy. Kaikki jotka\npaeta saattivat, seisovat valmiina jo, kartanolla odottaen isäntää,\njoka vielä katseli kamarissaan, ettei mitään jäisi. Nää odottavat\nolivat: vaimonsa, Hanna hänen tyttärensä, Elias ja Aato, ottopojat,\njoittenka kasvatuksesta kauppamies oli tähän saakka murheen pitänyt.\nElias oli jo täyttänyt 18 vuotta ja Aato, jo yli kahdenkymmenen, oli\nvuotta ennen saanut nimismies-viran Pietarsaaressa; näitä paitsi oli\npakotuumassa monta muuta asukasta kaupungista, joittenka seassa\nkauppamies Ilström on mainittava, koska hänen toimella paatti, jonka\noli pako-väen yli meren vieminen, jo rannalla odotti. Vihdoin tuli\nAnström ja itku silmin lähtivät nyt rannalle.\n\nPojat! sanoi kauppamies paatista rannalle seisoville Eliakselle ja\nAatolle, pojat! jos meri meitä hukuttaa, jos aallot meitä syvyyteen\nkätkee, niin jääkäät hyvästi; rakastakat toistanne, niinkuin tähän asti\npetoksetta, sotikaat uutterasti vihollisia vastaan, jos tila sen teille\nsuopi, -- rakastakaatte toisianne, sanon vielä kerran, vaan enemmän\nkuin toisianne, rakastakaatte isänmaatamme, rakastakaatte kuolema\nhetkeen asti -- --\n\nPojat seisoivat käsikädessä, kyynelsilmissä kuunnellen isänsä puhetta\nja kuin viime sana oli hiljentynyt katsellen paattia, joka hiljaisesti\ntuulen täyttämä purjeella rannalta ulappaa haki. Vielä kauvan, kuin\npaatti jo oli näkyvistä kadonnut, seisoivat he samalla paikalla, käsi\nkädessä katsellen pilvien kulkua taivaalla.\n\nElias ja Aato olivat veljekset; sama äiti oli heitä synnyttänyt, sama\nisä heitä siittänyt, sama rakkaus oli nuoruudesta juurtunut molempain\nsydämmiin. Köyhyys oli heitä kohdannut elämänsä aamulla, kuolema käynyt\nheidän kodossansa ja net ainoat, joita toistansa enemmin rakastivat --\nisänsä ja äitinsä oli kuoleman enkeli samalla hetkellä hautaan\nsaattanut. Silloin oli Anströmi haudalla kuullut orpojen valitusta, ja\nisänsä hautauspäivänä söivät veljekset ensikerran armo-pöydällä.\nKauppamies oli ollut heille isä, isän rakkaudella heitä kasvattanut,\näitin rakkaudella oli samasta hetkestä vaimonsa heitä kohdellut,\nsisaren helleydellä oli Hanna -- kauppamiehen ainoa tytär -- heidän\nkanssa lapsuudesta leikkiä laskenut.\n\nNyt oli ajat muuttuneet. Yliopistossa, jossa Elias jo oli käynyt kaksi\nvuotta, oli sama tyhjyys kuin koko maakunnassa. -- Tyhjyys! sillä\ntyhjät olivat talot, metsä ja pako kaikki korjannut -- ja missä elävä\nhenki löytyi, siinä kuultiin valitus ja surun surkea huuto. Kaikki\njotka paeta taisivat, hakivat piilopaikan. Kauppamies Anströmin talossa\nei kukaan paennut; isäntä ei tahtonut maatansa jättää; vaan vaara\neneni, päivä päivästä, ja vihdoin päätti ukko muuttaa majaansa ja\nRuotsissa hakea turvaa. Elias ja Aato päättivät jäädä talon sekä maan\n-- isän maan puollustukseksi ja päätöksensä oli luja, luja kuin kallio,\njot' ei tuuli eikä myrsky voi kaataa. -- --\n\nNyt olivat veljekset seuranneet kasvatus-vanhempiansa paattiin, he\nolivat nähneet paatin taivaan rannalla katoavan, -- nyt seisoivat he\nyksin, nyt olivat he toistensa turvana.\n\n-- Veljeni -- sanoi Aato -- tule! työ odottaa; suru ei auta.\n\n-- Niin on, -- huokasi Elias, -- niin on, mennään! jätetään meniät\nJumalan haltuun!\n\nVaan takanansa kuului huokaus!\n\n-- Kuka siellä, -- sanoi Aato ja käänsi päätänsä kohdalle josta\nhuokaus, väen keskeltä kuului; kuulinko oikeen, niin on Maria seuranut\nmeitä, sillä Marian oli huokaus, niin ei kukan tunne kuin hän, niin ei\nkukaan rakasta tätä rakastettavaa isänmaata kuin tuo nöyrä-päinen,\nhullu tyttö! Maria, -- sanoi hän, ja meni tytön luo -- Maria mitä\ntuumaat, mitä näet?\n\n-- Surua, surkeutta ... ne menivät ... ne tulevat ... ja ne tuovat ...\nvaan mitä ne tuovat, sen tietää Jumala ... ne tuovat ... ja kamalalla\näänellä kuiskutti tyttö Aaton korvaan ... ne tuovat kirouksen.\n\nTyttö oli hullu, -- hullu, siitä päivästä jona hän unessa oli nähnyt\nrakastetun ylkänsä kaukana Venäjässä kaatuvan -- hullu, mutta kumminki\ntuntui Aaton sydämmessä, kun olisi miekka sen läpi käynyt. Hän huokasi\nnyt itse ja Jumala kuuli rukouksen: salli Herra tytön ennustuksen\nhulluudeksi.\n\n-- Tule! -- sanoi Elias.\n\n-- Menkäät ... menkäät ... rakastakaat toisianne, minäkin olen\nrakastanut -- kuolema vei minun rakkauteni, ha ... ha ... ha ...\nrakastakaatte ... vihaksi rakkaus muuttuu -- veli verensä veljen\nmiekalla vuodattaa.\n\n-- Kuuletko mitä tyttö sanoo? -- kysyi Elias.\n\n-- Kuulen, vaan hän on hullu, -- vastasi Aato, ehkä kasvonsa vaaleus\nkyllin näytti miten sanat olivat koskeneet.\n\nVeljet lähtivät.\n\n-- Ha ... ha ... ha! -- nauroi hullu, -- menkäät, tuleehan vielä päivä,\njona aurinko paistaa kun nytkin taivaalla ... vaan tuleehan päivä jona\nsyntymä-päiväänne kirootte ... ha ... ha ... ha!\n\nNämät veljekset, joita näet kävelevän pitkin katua, olivat pulskat\nmiehet. Posket punaiset, otsat rypyttä, rehellisyyttä merkitsevät,\nsilmät kirkkaat, taivaan siniväriset; varreltansa suorat kuin kuusi\nmetsissänsä, olivat he komeat katsella. He menevät nyt työhönsä\ntakasin, Aato kirjoituspöydälleen ja Elias kirjoihinsa. Me emme heitä\nseuraa, sillä merellä aaltojen keskellä häilyy paatti -- ja paattia me\ntahdomme seurata.\n\n\n\n\nII.\n\n\nIson vihan aika on vielä maineen kautta suomalaisen muistossa. Tää\narmas maa oli siihen aikaan aivan toisellainen kuin nyt. Missä sinä\nlukiani nyt istut, siinä oli 1713 kentiesi vielä neva ja synkkä\nsydänmaa, ja jos talorakennuskin siellä täällä löytyi, niin oli se\nkumminkin näinä vuosina, ainakin rantamaille jätetty, sillä Venäläiset\ntäyttivät maakunnan, marseivat paikasta paikkaan ja mistä eivät ihmiset\nolleet pakoon lähteneet, siinä nähtiin, vihollisten kulettua, verta ja\nruumiita. Ja missä yksi eli toinen uuttera poika uskalsi ruveta\nvastakynttä panemaan, siinä näkyi susien käyntöä, siinä savusi kylät\nympärillä, siinä, niinkuin Ylikannuksessa, Hankinevan ja Räättyän\nkyläin välillä, latoon nauloilla isketty tyttö raiskattuaan kuolema\nkivuissa käppyröitsi. Pellot, josta nyt elantoasi saat, olivat siihen\naikaan nurmikasvossa, pahnatut vihollisten askeleilta; sana-suoralla,\nSuomen maa oli näinä vuosina kokonaan synkkä sydänmaa. Älä siis\nkummastele, että jokainen jolla vara oli haki meren toisella puolen\nturvansa. Turun akademia oli tyhjänä, rohvessorit, mitkä sen tehdä\ntaisivat, olivat paossa, kirkot olivat lukitut pyhinä, pappilat\nasumattomat, koko pitäjät autiot; ja niinkuin muinen Hirmu-kuolema\nmustassa muodossa kulki Suomen poikki, mitään säästämättä, niin samoin\nnyt ikään riensivät Venäläiset joka haaralta tähän onnettomaan maahan,\njonka puolustajat eivät saaneet aluksi sitä puolustaa ja kuin viimein\nsaivat, Isonkyrön kentällä uhrata henkensä maamme hyväksi -- vaikka\nverivuotonsa ei auttanut. Mutta miksi kerron minä näitä, miksi\nmuistutuksillani vaivaan langenneita veljiämme -- ei levätköön he\nrauhassa, jotka työnsä uskollisesti tekivät.\n\nAamu-rusko koitti taivaalla ja tyvenneessä lepäsi laiva, jossa\npakolaiset unen helmassa makaavat. Yksi ainoastaan laivan kannella\nkävelee, ukko harmaa-päinen vuosi-painosta kyyristynyt; yksin hän\nkatselee taivasta, nousevaa aurinkoa ja hän huokaa Jumalallen, rukoilee\nmaansa edestä, rukoilee asukasten edestä, rukoilee Eliaksen ja Aaton\nedestä. Tämä ukko oli Pietarsaaren vanha kauppamies Erikki Anström. Hän\nmietti Jumalan kummallisia töitä, hän surkutteli isänmaansa surkeaa\nonnettomuutta ja auringon ensi säteet näkevät kirkkaan kyyneleen ukon\nsilmästä putoavan aavaan mereen.\n\n-- Nyt on sauva katkaistu, -- sanoi hän -- Jumala maatansa unhottanut.\nUutteruus on Suomalaisten povista kadonnut. Suomalaiset -- ne totiset\n-- ovat Saksaan haudatut, ja heidän lapset ... he eivät huoli. --\nRuotsalaiset vetävät poikiamme kuolemaan muilla mailla. -- Voi onnetoin\nisänmaa...\n\nUkko oli syvissä tuumissa. Näin puheli hän itsekseen eikä havainnut\nettä Hanna, tyttärensä, seisoi selkänsä taa! Kyynel vierei tytönkin\nsilmässä, kuin hän kuuli isänsä sanat, ne tekivät kipeää sydämessään --\nhän laskee kätensä ukon olalle ja sanoo valittavalla äänellä: Isäni,\nvielä ei Suomi ole loppunsa nähnyt, koska tyttöjenkin povessa rakkaus\npalaa!\n\nUkko kääntää päätään ja sanoo huo'aten: Oi! jos olisi Jumala mulle\nsuonut poikia -- vaan samassa muistaen Eliasta ja Aatoa pysähtyy hän\npuheessaan. Hanna pyhkii pienoisella kädellään harmaat hivukset ukon\nsilmiltä, katselee häntä vakavasti silmiin ja sanoo: Puhu isäni! mitä\ntahdot? heikko on tytön voima, vaan ei niin heikko kuins luulet. Ukko\nsuuteli häntä itku silmiin. -- Sinä olet minun, -- sanoo hän ja nostaa\nsilmänsä kiitollisuudella taivasta kohden.\n\nNeljä pitkää viikkoa kesti matka. Ruoka-aineet olivat loppuneet, kuin\nvihdoin paatti pääsi satamaan.\n\nKauppamies Anström oli Ruotsista nainut, ja oli miettinyt pakoon\nlähteissään suoverinsa taloon ottaa turvansa. Mutta tämä suoveri asui\nMalmarissa, kaukana merimaasta, Ruotsin sisuksessa. Tuskin oli siis\npäässyt maalle, ennenkuin jo otti pitkittääkseen matkansa, päästäkseen\nmitä pikemmästi perille. Vaan toisin oli hänelle sallittu.\n\nVaimonsa, joka kiusauksillaan oli häntä, enemmän kuin pelko tai hätä,\npakoon ajanut, sairastui tiellä Liden'issä ja nyt ei sopinut muu, kuin\nhiljaisuudessa kärsivällisesti odottaa parantamistaan. Vieraassa,\noudossa maassa tuli tämä odottaminen ukolle, jonka koko mieli ja sydän\noli Suomessa, tuskalliseksi ja pitkäksi. Hän kulki kesä-iltoina usein\nympäri luulleen olevansa Suomessa, hän vanheni päivä päivältä ja kuin\nsuoverinsa tuli sisartaan katsomaan, ei hän enään nuoruutensa ystävää\ntuntenut. Hän kuuli tuon tuostakin puhuttavan Suomesta, vaan hän ei\nkuullut muuta kuin onnettomuutta; kuin joskus pakolaisten kanssa kirje\nEliakselta tai Aaatolta tuli, huokasi ukko sitä avaten, hyvin tietäen\nsen ei muuta kuin surua sisältävän -- ja niin olikin enimmiten. Hanna,\ntuo korea helläsydäminen, ylevä neito istui päiväkaudet äitinsä\nvuoteella, vaan hänenkin sydän oli kaukana Suomessa; siellä oli hän\najatuksillaan, kuin tauti sallei hetken lepoa sairaalle. Äitiään hän\nrakasti, rakasti hellästi ei ainoastaan sen vuoksi, että se oli äiti,\nvaan paljota enemmin koska äiti oli itsessään ihmisnä rakastettava.\nJohanna Anström oli myöskin tavallisia vaimoja ylevämpi, ehkä hän ei\nkoskaan Suomeen rakastanut -- ja mikä muukalainen taisi rakastaa sitä.\n-- Hän ei koskaan ollut -- ei nuoruudessakaan -- mikään kauneus, vaan\nhänessä asui korkea-mielinen, kaunis sydän, joka ei lukenut vaivaksi\nseurata miestään rikkaasta kodostaan köyhään Suomeen. Nyt makasi hän\nkärsivällisesti sairaus vuoteella.\n\nSyys aurinko loisti akkunasta eräänä iltana sairashuoneessa. Sairas oli\nunesta vasta herännyt. Hän silmäili ympärilleen. Vuoteensa laidalla\nistui tyttärensä, jonka kauneuden jo yö-valvominen uhkasi kukistaa.\n\n-- Hanna! -- sanoi äiti -- tee minulle mieleksi ja hae kylästä joku\ntyttö, joka valvoo vuoteeni vieressä; minä näen ja tunnen että päiväni\nehtoolle raukee, vaan vielä kestää voimani kentiesi viikot; minun käy\nsurkeaksi nähdä sinun vaalenevan. Hanna tee minulle mieleksi.\n\n-- Äitini! -- vastasi tyttö, -- kasvoni vaalenee ja sydämmeni kuivuu,\nei senvuoksi että tässä istun päivät ja yöt valvoen, vaan senvuoksi\nettä Suomi on surkeassa tilassa. Eilen kirjeessä Eliakselta, luin miten\npäivä päivältä talot jää asukkaitta, miten kohta, kuin luontokappaleet\nSuomalaiset eivät muita kuin itseään muista, miten isän-maani menee\nperi katoon ellei pikainen apu tule; senvuoksi äitini kasvoni\nvaalenee...\n\n-- Sitä suurempi syy on minulla pyyntööni -- sanoi äiti. -- Hanna! jos\nminua rakastat, niin tee kuin olen sanonut.\n\n-- Jos se on teidän käskynne niin tapahtukoon.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTalvi peitti jo valkealla hunnullaan maan. Johanna Anströmin vuoteella\nistuvat miehensä, tyttärensä ja nuori 19 vuotinen erinomainen kaunis\ntyttö. Sairas nostaa sammuvaiset silmänsä taivaalle päin, laskee laihat\nkätensä yhteen ja huokaa.\n\n-- Miten on kanssasi? -- kysyi miehensä.\n\n-- Nyt on loppu käsissä, -- sanoi sairas matalalla äänellä.\n\n-- Suokoon Jumala, että minä saikin seurata sinua, -- sanoo ukko ja\nlankeaa polvilleen peittäen käsillä kasvonsa.\n\n-- Ja minä! -- sanoo Hanna sydämmessään, vaikka ei huulet liikkuneet.\n\nKaunis tyttö laskee kätensä Hannan olalle ja sanoo: et sinä ainakaan\ntahdo kuolla ja jättää minua?\n\nHanna puristaa tytön kättä; -- Emma! -- sanoo hän -- mitä vasten minä\nsoisin itselleni elonaikaa, kuin vanhempani mullassa makaavat?\n\n-- Mitä vasten? Enkö minä ole mitään sinulle?\n\n-- Emma! Emma! -- torusi Hanna, -- sinä tiedät, miten minä rakastan\nsinua!\n\nEmma syleili Hannaa.\n\n-- Tulkaat tänne rakkaani, -- sanoo sairas, ja Hanna lankeaa polvilleen\nisänsä viereen, vaan Emma jäi seisomaan.\n\n-- Tule sinäkin tyttäreni! -- rukoilee sairas, ja Emma tuli. -- Minun\npäiväni loppuvat, räpäykset ovat luetut, minä kuolen; ... kuin multa on\npeittänyt kangistuneet jäseneeni, niin palatkoot Suomeen takasin.\nSanokaat terveykset Eliakselle ja Aatolle; sanokaat, että minä olen\nheitä rakastanut ... että minä odotan heitä haudan toisella puolen.\n--Älkäät itkekö, ... rakas Erikkini! kiitos sinulle hyvyydestäsi... Sinä\nHanna! pidä huolta isästäsi, hoida häntä, niinkuin olet minua hoitanut\n... rakasta Emmaa kuin sisartasi... Ja sinä Emma! pidä Hannan isää omana\nisänäsi -- seuraa heitä Suomeen... Jumala siunatkoon teitä... Mitä vielä\nolisi sanonut ei ihminen tiedä, esirippu putosi, henki oli majansa\nheittänyt ja ainoastaan ruumis oli jälillä. Ulkona oli myrsky. Mustana\njuoksivat pilvet idästä länteen, niinkuin olisivat tienneet, mikä suru,\nmikä murhe huoneessa oli, jonka yli kulkivat. Suru oli Anströmin\nsydämmessä, suru oli Hannan, suru oli Emman, ainakin näytti se siltä.\nPolvillaan he makasivat kuolleen edessä -- makasivat kauvan.\n\n-- Siinä hän lepää! -- huokasi ukko.\n\n-- Siinä hän lepää! -- huokasi Hanna.\n\nEmma itki kuolleen yli.\n\nMutta taidat jo kysyä kuka oli Emma? -- Hän oli orpolapsi.\n**\nHanna, kuin eräänä iltana, kuukausi ennen äitinsä kuolemaa, oli\nisänensä mennyt hakemaan siaislastaan, tapasi Lidenin pappilassa, johon\nensiksi meni, kauniin kukoistavan tytön. Ennen ketään taloon kuuluvata\ntavattuan oli hän Emmaa kohdannut. Hän oli puhunut asiansa Emmalle, ja\ntuskin puhuttuaan oli Emma syleillyt ja suudellut häntä, luvaten\nitseään ystäväksensä ja sairaan hoitajaksi. Hanna suostui ilolla-mielin\nja isänsä laski siunauksella kätensä Emman päälle, sitte vasta kysyen\nkuka hän oli. Emma sanoi olevansa itä-Ruotsista, sodassa kaatuneen\nupsierin tytär, joka suosio-kirjeen kautta kohta vuotta tätä ennen oli\ntullut pappilaan, vaan ei tässä mielistynyt oloaan, sillä sanoi hän:\nystävää minä haen, helleydellä on minua kohtaaminen, vaan täällä\nkaipaan minä molempia. Pastori vaimonensa suostuivat ilolla Emman\nmuuttoon, -- sillä, -- sanoi pastori kahden kesken Anströmille --\ntosiaan minä en tiedä kuka tuo tyttö on, hän ei tahdo puhua suvustaan,\neikä myöskään sanoa isänsä sukunimeä; tuo -- lisäsi pastori -- ei\nitsessään tee sinne eikä tänne, vaan salaisuutta minä en kärsi;\nsillä minä olen kerran pahasti petetty; sitä paitsi on Emma usein\nuppiniskanen, mahdanpa kohta sanoa pahakin. Tukholman kaupungissa sanoo\nhän ainoan tätinsä elävän taikka eläneen 2 vuotta tätä ennen. -- Mutta\nkysyi Anströmi -- mitenkä tuli hän teidän tykönne? -- Pastori huokasi.\nSiitä on tulevassa kuussa 2 vuotta kuin ainoa lapseni, rakastettu\nEmmani tuli kotia Tukholmasta, jossa oli tätinsä tykönä käynyt.\nMolemmat Emmat olivat tavanneet toisiaan jossa kussa tanssissa ja\nsiellä tulleet ystäviksi. Minun Emmani kotia tultuaan sai hän kohta\nkirjeen tältä Emmalta, että hänen äitinsä oli kuollut ja hän nyt ypö\nyksin, orpo mailmassa. Samassa kirjeessä oli myös nöyrä pyyntö\nystävänsä vanhemmille ottaa taloonsa mailmalta hylättyä. Luottaen\nEmmamme sanoihin, joka kiitti ystäväänsä varsin erinomaiseksi,\nsuostuimme me, ja tämä Emma tuli taloon. Ensi vuoden eli hän kuin\nhyvästi kasvatettu lapsi -- ja lapsi oli hän myös -- erkanemattomassa\nystävyydessä tyttäremme kanssa, vaan -- jos tämä oli kutjailus eli\ntotuus sitä selvittäköön Jumala -- kaikki muuttui. Iso Emma, niin ne\neroitettiin toisistaan, sai eräänä aamuna kirjeen, jonka hän luettuaan\ntapa-turmassa jätti esiin, ja meidän Emmamme luki; samassa tuli toinen,\nnäki kirjeensä toisen kädessä, vaaleni ja sanoi hätä-naurulla: \"Oletkos\nkummempata kuullut eläissäsi, tuon kirjeen lähetti ystäväni Tukholmasta\nnäyttääkseen minulle miten eräs nuori tyttö taisi kuvitella, ehkä oli\npaha kuin paha henki; mutta annasta tänne se.\" Emma antoi kirjeen, josta\nei sanonut sanaakaan ymmärtävänsä, toisena päivänä lankesi hän tautiin,\njoka kahden viikon kuluttua lopetti elämänsä. Kuolema vuoteellaan\nrukoili hän että ottaisimme ison Emman hänen siaan tyttäreksemme -- me\nlupasimme ja teimme niin. Vaan Emmamme hautaan laskettua oli toinen\nEmmakin kadonnut, ei ruumiillisesti, sillä sama muoto söi pöydästämme,\nVaan hän oli kaiken niin muuttunut. Otto-lapsi oli tyttärenä paha ja\nitsepäinen -- oli ja on siitä myöden ollut. -- Minä tahdon antaa\nteidän tietää kaikki mitä minä hänestä tiedän, saatte sitten ottaa\nhänen jos tahdotte, sillä minun huonessani hän ei saa kuukautta enään\ntuollaisena asua. Minä en tiedä mikä minulle välistä tulee kuin muistan\nEmma-vainajani viimeistä terve-päivää ja tuota kirjettä, josta jo\npuhuin. Siinä on, olen itsekseni sanonut, syvä salaisuus kätkössä ...\nja ... mutta tehkäätte niinkuin tahdotte.\n\nAnströmi oli hämmästyksellä kuullut pastorin puhetta. Hän kyseli\nitseltään, miten niin nuori, niin erinomainen kaunis tyttö saattaisi\nolla niin kakslainen. Vaan hänen täytyi luottaa pastorin sanoihin ja\nepäilemättä olisi Emma jäänyt pappilaan vielä, ellei hän pastorin\npuhuttua olisi itku-silmin yhtäkkiä rientänyt sisään, nakannut\nitseään pastorin helmaan ja vuotavilla kyynelillä anonut anteeksi\npahankurisuudestaan, luvaten kaikenniin uudessa tilassaan muuttua\nsiivoksi ja kuuliaiseksi. Pastori kyllä puisti päätään, vaan Anström\nlöi kohta Emmasta saadut pahat ajatuksensa tuuleen -- ja viikko jälkeen\noli Emma sairaan vuoteella valvomassa vuorottain Hannan kanssa. Emma\noli viikossa voittanut kaikkein sydammet; jokainen rakasti häntä, ja\nHanna olisi mennyt kuolemaan edestänsä; sairaskin tytyi häneen samalla\nmielisuosiolla kuin Hannaan. -- Sairas kuoli ja pääsi näkemästä kenestä\nniin paljon piti.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKesä tuli. Kauniina loisti aurinko levolle mennessään eräänä Toukokuun\niltana, kuin kaksi nuorukaista käyskelivät Pietarsaaren meri-rannalla\nehtimiseen katsellen ulapalle, eikö jo purje näkyisi; vaan, turhaan.\nTunti tunnista kului, auringon viime säteet sanoivat jo jää-hyväiset\nkuluneelle päivälle, pitkät varjot levenivät levenemistään, lintujen\nviserrys oli jo kauvan sitte la'antunut, ihmisetkin, jotka vast'ikään\ntäyttivät rannan, olivat jo vetäyneet kaupunkiin.\n\n-- Palatkaamme jo -- sanoi toinen nuorukaisista -- ne eivät ainakaan\ntule tänä päivänä enään.\n\n-- Odotetaan vielä Elias! ehtoo on kaunis, kentiesi tulevat.\n\n-- Luotatko sinä hopero Maijan sanoihin? Näet jo itsekin, näky-sia on\ntäältä lavea, mutta en näe muuta kuin hyöky-laineita niin kauvas kuin\nsilmä kantaa; sanokoon Maija mitä tahansa, ne eivät tule enään.\n\n-- Et sinä niin puhunut Maijasta viime kesänä; salli minun nyt\nvuorossani luottaa hänen ennustuksiin.\n\nAato ei vastanut mitään.\n\nVeljekset, joita viimen näimme samalla paikalla, olivat muuttuneet.\nSamat sydämmistä olivat ruumiinsa vuoden vanhenneet, ja vuosi ei ole\nvähäinen osa ihmisen elämästä. Aato oli jo 21 ja Elias 19 vuotinen.\nIho-karva Eliaksenkin leu'alla oli jo mustaksi, komeaksi parraksi\nkasvanut -- kirjansa oli nuorukainen jättänyt, ja miekkaan tarttunut.\nEhkä veljekset eivät olleet mitkään urot, tiesivät he kumminkin\ntehtävänsä, ja moni vanha vihollinen oli miekka otsassa tai keihäs\nsydämmessä Suomen kentoilla hautansa löytänyt. Pitkä arpi oli Aaton\nposkella vasta kasvanut umpeen ja syvä haava Eliaksen kainalossa\ntodisti ett'ei hän sota-meteliä pelännyt. Eilispäivänä oli vähäinen\njoukko, joittenka lukuun veljekset luettiin, tulleet Pietarsaareen;\nkirjeen saatua jo lumi-sulalla oli heillä tietoa äitinsä kuolemasta ja\nisänsä kotia tulemisesta saattanut. Nyt oli meri jo jäästä puhdas;\nMaija, jonka ensiksi olivat tavanneet, oli sanonut kasvatus-isänsä\ntoisena päivänä takasin tulevan; ei siis kumma että nyt tässä löydämme\nveljekset odottamassa.\n\n-- Turha on odottaminen, sanoi Aato. Jäseneni kaipaavat lepoa,\nlähdetään pois.\n\n-- Mikäs tuolla, purje taivaan rannalla ... en näe, -- virkkoi Elias,\nkuulematta veljensä puhetta.\n\n-- Mitä! missä? ... älä odotakaan, tuuli vääntää vahto-laineita ... ei,\ntotta mar' onkin purje! Olisiko Maijalla oikein!\n\n-- Viimein tulevat -- lausui Aato ja hypähti ilosta.\n\n-- Nyt saamme nähdä tuon Emman josta Hanna niin paljon on kirjoittanut;\nonko hän vaan puolenkaan niin kaunis kuin Hanna kehuu, niin tiesi miten\nkäy.\n\n-- Noh! jopa kummaa, -- sanoi Aato. Minä takaan että vaikka se olisi\nkaunis kuin tuo Venus, jonka kauneutta muinan luku-aikanasi kehuit,\nniin ei sydämmesi siitä enempää pitäsi kuin esimerkiksi hopero\nMaijasta.\n\n-- Ha ... ha ... ha -- kuului nauru metsästä.\n\n-- Kuka se on! -- kysyivät veljekset yht'aikaa.\n\n-- Minä vaan ... ha ... ha ... ha -- oli vastaus.\n\n-- Se on Maija -- sanoi Aato hirmustuen.\n\n-- Maija! -- lausui Elias; -- no, mitä nyt sanot, oliko ennustuksessaan\nperää?\n\n-- Ha ... ha ... ha... Veljekset! ... veti verensä veljen miekalla\nvuodattaa ... ha ... ha ... ha... Mitä kauhistutte? En minä tee mitään\npahaa ha, ha! Jo tulee laiva! Ettekö näe? Musta lintu istuu kokassa ...\nettekö näe! silmänsä loistavat kuin tuli-liekki helvetissä ... ha ...\nha ... ha ... ha...\n\n-- Kuka tuon hullun aina tuo tiehemme, -- sanoi Elias kauhistuen.\n\n-- Ha, ha, ha, lörpötti hullu, ettekö säädä minua? No, Jumala\nsiunatkoon, en minä tahdo pahaa kenellekään... Ha, hamutta kuin\nmakaatte haudassanne... Saanko silloin vuodatta kyyneleni multanne\npäälle... Hyvästi hyvästi ... ha ... ha ... ha...\n\n-- Ei hän ollut niin riivattu eilen -- sanoi Elias.\n\n-- Mitä me hänestä huolimme, laiva on totisesti tulossa -- on kuin onki\nja Ilströmin vielä onki; -- vastasi Aato.\n\n-- Älä salaa ajatuksiasi, veljeni! Sinä pelkäät hullua, sinä ainakin\nkauhistut häntä.\n\n-- Ole vaiti! minä akkoja! älä puhu.\n\n-- Ha, ha, ha, kuului kaukaa ja tionot ympärillä vastasivat\nkaikkuen ... ha ... ha ... ha...\n\nEhtoo oli jo yöksi muuttunut. Viileä yö-tuuli ja hyökylaineitten kuohu\nrantaa vasten häirittivät yö-hiljaisuuden. Aato istui syvissä\najatuksissaan ja Elias katseli katselemistaan laivaa, joka ehtimiseen\nlikeni.\n\n-- Näin istua yö-hiljaisuudessa muuttaa ajatukset. Elias muisti\nlapsuuttaan, jonka rajalta vasta oli ennättänyt; hän muisti Hannaa,\njota oli veli-rakkaudella rakastanut. Toiset halut olivat syntyneet\nsotamiehen povessa; veli-rakkaus ei enää kylläksi ollut. Hanna! sinä\ntulet, sinä tulet ajatteli hän.\n\nAato taasen oli ajatuksillaan metelissä.\n\nYö kului ja jo vaaleni taivas, laivan kannella sopii jo veljien nähdä\nyksinäisen miehen.\n\nTämä mies oli Anströmi. Ukko oli kouristunut, päänsä valkea kuin lumi,\nja kätensä, jolla hän piti laivan partaasta kiini, vapisivat. -- Tää on\nminun maani, isäni maa huokasi hän. Kiitos Jumalalle, joka sallei sen\npovessa vaivatulle makuu-siaan. -- Hänen himeät silmänsä katselivat\nrantaa, ne näkivät Veljekset.\n\n-- Hanna, Emma! tulkaat, tulkaat!\n\nJa tyttäret kiiruttivat kannelle.\n\nHannan silmät eroittivat kohta kutka rannalla istujat olivat. -- Tuolla\nEmmani, tuolla isäni odottaa meitä Elias ja Aato.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKesä oli jo käsissä, sota ei ensinkään loppumaisillaan. Kumminkin mitkä\npakoon oli lähteneet tulivat taasen toinen toistansa jälkeen takaisin;\nmitkä tavaransa maahan oli kaivanneet, kaivoivat tavaransa maasta,\nmitkä tähän päivään olivat elänee tulivat taloonsa jälleen. Vaan tuliat\neivät olleet monta; tauti, nälkä ja vihollisten luodit elikkä keihäät\nolivat surmaneet ison osan asukkaista. Suomalainen, joka tätä luet,\nsinun esivanhempasi elivät siihen aikaan! Tiedätkö sinä, eikö niistä\njoku nälässään väännellyt käsiään, eikö niistä joku ruttoon 1710\nkaatunut, eikö niistä joku veressään maannut keihäs sydämmessä? Ei,\naika on kulunut, vuodet kuluneet ja suru-huntu, silloin levitettynä\nmaamme yli, on nyt poissa.\n\nJos jollonkin kulet Pietarsaareen, niin ennen Sundbystä kaupunkiin\ntultuasi noin venäjän virstan paikkoin emäkirkosta, poikene tieltä\nvasemmalle puolen. Riihen sivuitse menee polku, seuraa sitä ja pienen\npellon yli kulettuasi, tulet erään koivikkoon jonka kaupunkilaiset\ntähän aikaan kutsuvat Mamren lehdoksi (Mamres lund). Missä pelto nyt on\nsiinä oli tähän aikaan herras talo -- kauppamies Anströmin kesä-asunto.\nPienet koivupensaat istutetut Emmalta ja Hannalta eivät silloin\nsiimestä auringon paisteessa antaneet. Kelleri, lahden pohjais puolella\nei vielä löytynyt -- kaikki oli toisin kuin tähän aikaan. Vaan lahden\ntoisella puolen, jossa muinan Ebba Brahe oli asuntonsa rakentanut,\nseisoivat vielä, ehkä vaan rapistuneena, linnan kiviset muurit. Aseta\nitsesi sata viisikymmentä seitsemän vuotta ajassa ta'apäin.\n\nMissä nyt rauniosta ei vähäistäkään näe, suuren koivun alla, joka\njo kauvan on lakastuneena maanut, istuivat Elias ja Hanna eräänä\nkesä-iltana.\n\n-- Miksi sinä olet niin hiljainen? -- kysyi Hanna veljeltään -- miksi\non ilosi kadonnut, miksi väijyt sinä ihmisiä, semmoinen et sinä ennen\nollut?\n\n-- Hanna -- sanoi nuorukainen, -- oletkos sinä minun ystäväni?\n\nNeito katseli vakavasti hänen silmiinsä.\n\n-- Sinä olet, minä sen tunnen sydämmessäni; minä tahdon sinulle sen\nilmoittaa, minä tahdon kertoa sinulle mitä ei kukaan, ei veljenikään\ntiedä; sydämmeni puhkeaa ellen saa salaisuuteni ilmottaa.\n\n-- Kuin te lähditte pakoon, kuin me jäimme rannalle seisomaan teidän\nmentyä, sanoin minä itsekseni: Oletko sinä huonompi veljeäsi? Minä\npäätin, kuin laiva katosi näkymättömiin, päätin tarttua miekkaan ja\nuhrata vereni maamme edestä. Minä menin Aaton kanssa vapa-ehtoollisena\nsota-väkeen. Minä kulin paikasta paikkaan, minä ha'in vihollisia,\npiilo-paikoista minä ammuin ketä niistä näkyviini tuli! Minä olin\nsilloin tekeväni velvollisuuteni.\n\nHelmikuun 19 päivänä mennyt vuonna Isossa kyrössä oli tuo suuri\ntappelus, jossa yhden tähden koko Suomen armeija lyötiin; minä tappelin\ntässä Aaton vieressä. Venäläisten kolonnia näin joen pohjais-puolelta,\njäältä, nousevan, tämä kolonni yhdistettyään metsästä tulleen toisen\nkolonnin kanssa rynnistävät vasempaa sota-rinnan puoltamme (flygel).\nSamassa tuli Turpalan talosta Venäläiset, talon ensin poltettua.\nTaivas, joka oli ollut sumunen, rupesi nyt lunta varistamaan, itä-tuuli\ntoi sekä saven että lumen suomalaisten silmiin, että töin tuskin\ntaisivat eteensä nähdä. Tästä mitään huolimatta jalkaväki vasemmalta\nrinnaltamme rynnistivät vihollisia vastaan ja vasta kymmenen askelta\nliki tultuaan ampuivat he. Minä kuulin kajahuksen, minä näin, kuin savu\noli hajonnut, sumussa hirveän nävön; koko rivet olivat kaatuneet ja\nmitkä ei kuolleena tai haavoitettuna maassa maaneet vetäytyivät äkkiä\ntakasin. Vaan kohta olivat he taasen valmiit uudistamaan rynnistöänsä.\nTäll'aikaa oli Suomalaisten oikea-puoli jään yli ennättänyt, vasemman\navuksi. Toinen rynnistö ei siis entistä enempää onnistunut. Nyt\nriensivät Suomalaiset vuorostaan vihollisten päälle, ottivat 6 tykkiä,\njotka kohta käänsivät suin heitä vastaan. Turhaan ratsastivat kasakat\npäällemme, turhaan kokivat hevoskavioissa meitä turmioon saada; moni\nkomea partaukko tärisköitsi Ison kyrön ahteella kuoleman käsissä.\n\n-- Tähän saakka olen itse nähnyt, mitä kertonut olen, vaan tässä oli\nkanssa loppu tulossa; minä tunsin, jossa kokoon-käskyläisten parissa\ntappelin, niinkuin olisi kuuma rauta yht'aikaa aivoilleni ja\nkäsivarrelleni laskettu -- ja minä kaaduin.\n\nKaikki olisi, niin olen sitten kuullut, onnestunut, ellei\nhevosväen päällikkö De la Barre, kuin näki kentraali Brucen neljällä\nhevos-rykmäntillä tulla vastaansa, olisi miehineen pötkinyt tiehensä,\nennenkuin olivat ainoaa luotiakaan ampuneet. Tämä konna-työ paljasti\njalkaväkemme sivun, ja kenraali Bruce, joll' ei ollut tuumissakaan De\nla Barren kanssa rynnistölle ruveta, vaan ainoastaan pidättää häntä\nahdistamasta, sai nyt käskyn karata, trakonain hevoistensa selästä\nastuttua, jalkaväkemme oikeata sivua vastaan. Talonpoikien kanssa johon\nhän ensiksi sattui, tuli kova pula, vaan Bruce onnistui ne saada\nahdistukseen. Samassa kääntyi Venäläisten jalkaväki takasin ja hyökkäsi\nkolmannen kerran Suomalaisten päälle, jotka nyt olivat ihan ympäröityt.\nJa mikä sitten seurasi sen arvaa jokainen -- verisauna, jonka muistoa\nei ajat voi lievittää.\n\n-- Kuin minä heräsin oli yö ympärilläni; unen nä'öksi näkyi kaikki mitä\ntapahtunut oli, pääni oli painava ja maa jonka päällä makasin verestä\nlivakka ja märkä. Minä kuulin ympärilläni valitus-huutoja vaan itse\nminä en kipua tuntenut. Minä haperoitsin maatessaani käsin ympärilläni\nja taittunut kasakka-keihäs tapasi käteni, mutta nyt tunsin hirmuisen\nkivun vasemmassa kainalossani. Minä tulin vimmaan ja vimmaus antoi\nvoimaa; minä nousin jalkeelle, otin askeleen ja -- kaaduin. Säästä\nhenkeni! kuului äänen sanovan -- minä olin langennut kaatuneen\nSuomalaisen yli. Vaan veli ja vihollinen olivat minusta nyt yksi, kipu\nkainalossani oli hirveä. Säästä henkeni, sanoi ääni toisen kerran, vaan\nsamassa tunsin jonkun kaikin voimin purevan reiteeni. Mitä nyt tein,\nsen tunnen tulisesti sydämmessäni. Piru vieköön sinut, huusin minä ja\nlöin, reiteni äkisti revettyä pakanan hampaasta, keihän Suomalaisen\nrintaan. Sen Jumala sinulle kostakoon körisi kuolevainen. Jeptsujumat\nkuului ääni jalkaini alta. Tuo ääni: sen Jumala sinulle kostakoon\nkuuluu aina korvissani. Aamulla minä puolikylmettynä käydä kopotin sota\nkentältä ja sanomattomalla vaivalla ja Aaton auttamalla pääsin vihdoin\nkotia, tänne. Mutta tuo ääni: sen Jumala sinulle kostakoon, ei lähde\nmielestäni. -- Minä olen murhamies! ... murhamies!\n\nHanna oli tarkastavasti kuunnellut kertoelman tästä onnettomasta\ntappeluksesta, jonka monta monituista kertaa ennen sekä Aaton että\nEliaksen suusta oli kuullut, vaan näin innollisena ei Elias koskaan\nennen kertonut. Venäläisestä, joka oli purrut häntä oli hän nauraen\nennenkin puhunut, vaan toisesta jonka tappoi, ei hän koskaan ollut\nsanaa virkkanut. -- Hanna otti hänen kätensä. -- Kuin karhu -- sanoi\nhän -- ryhtyy lammas-joukkoon, lukeeko kukaan karhun syyksi että\nluontonsa on niitä repiä; kuin houraava houriossaan tekee töitä, josta\nansaitsisi kuolema rangaistuksen, rohkeneeko kukaan tuomari langettaa\nkuolema tuomion? Ei suinkaan. Niin sinunkin laitasi, Elias, on. Se\nmies, jot'ei Jumala sallinut, ehkä vihollisten käsistä päästyä, elää,\noli ainakin suuri pahan tekiä ... ja...\n\n-- Hanna! Hanna! sen miehen nimi, jonka verta käteni vuodatti, sen\nmiehen nimi oli Lind.\n\n-- Lind!\n\n-- Ja luultavasti Emman veli, -- Emman, jota minä ... rakastan... Nyt\ntiedät minun elämäni, Hanna.\n\n-- Sinä rakastat Emmaa! -- sanoi Hanna ja kasvonsa vetäytyivät lumen\nvaaloseksi.\n\n-- Minä olen sen nyt sanonut, kätke ystävä sydämmeesi tunnustukseni,\nrakas Hannani!\n\n-- Se on kätkössä, syvemmässä kuins luulet. -- Tule, ehtoo tulee ja\npilvet nousevat jo mustana.\n\n-- Ja sinä pidät minua murha-miehenä?\n\nHanna ei ensin sanonut mitään. -- Minä! sanoi hän vihdoin niinkuin\nolisi herännyt unesta. -- Minä! et sinä tiedä mitä teet.\n\n-- Tiedä! enkö minä tiedä mitä olen tehnyt?\n\n-- Sinä et tienyt, mitä teit -- piti minun sanomaan.\n\nElias ei tienyt mikä totuus näissä Hannan viimeissä sanoissa löytyi.\n\nHe astuivat veneesen; Elias tarttui airoon.\n\n-- Ha ... ha ... ha, kuului rannalta josta olivat lähteneet.\n\n-- Maija on kuullut puheeni -- sanoi Elias.\n\nNauru oli la'annut, ja laulu kuului rauniosta.\n\n    Mun veljeni, voi kultainen\n    Jo lepää muoto multainen\n    Jo murtunut on sauva,\n    Mun elämäni katoaa,\n    Mun hautani jo aukeaa\n    Ja suopi vihdoin rauhaa!\n\n    Mun sydämmeni suruinen,\n    Mun miekkani on verinen,\n    Ja sota, surma pauhaa --\n    Ei kentällä, mun povessaan'\n    Vaan kuolio kohta ovensa\n    Mull' avaa, suopi rauhaa.\n\n-- Ha ... ha ... ha ... Elias ja Hanna! ha, ha, ha...\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSyksy tuli myrskynensä. Lahti jonka yli viimes näimme Hannan ja\nEliaksen soutavan oli jää-pukuun puettu. Rauniot, lumen peittämät nyt,\nsilmäilivät kolkosti, niinkuin muinais-aika aina nykyistä katselee,\ntoisella puolen jäätä olevaa taloa. Mikä liike tässä talossa? Kello on\n4 ehtoopuolella päivää. Reki toisensa perään seisahtuu portaan eteen,\nvieras vieraan perään tulee; palveliat pyhä-vaatteissa hyppivät e'es\ntakaisin.\n\nHäät on kauppamiehen Anströmin talossa.\n\nRannalla istuu yksinäinen neito; hänen kasvojansa ei lumen valkeudesta\neroita, vaan silmänsä ovat ehtoo-hämärässä punaiset -- hän on itkenyt.\n\nHän painaa kätensä kovasti rintaansa vasten, niinkuin pelkäisi\nsydämmensä puhkeavan. Toivottomuuden tuska loistaa silmistään.\n\n-- Mitä olen minä onnetoin tehnyt -- puhuu hän itsekseen. -- Miksi toin\nminä Emman tänne? Voi minua onnetointa ... onnetointa -- hän otti\nkätensä rinnalta ja väänteli ne tuskallisesti. -- Elias! minun\nystäväni, minun ylkäni, minun kultani, kaikki kadotan minä yhdellä\nkertaa.\n\n-- Hanna! Hanna! -- kuului huuto kartanolta.\n\nHanna hypähti ylös.\n\n-- Minua huuetaan. Jumala anna minulle voimaa kärsiä.\n\n-- Hanna! Hanna, missä sinä olet?\n\n-- Se on Aato, joka minua huutaa. Aato! -- Hän läksi käymään\nkartanolle. -- Minä tulen -- vastasi hän.\n\n-- Mitäs suret, -- sanoi Aato kuin tapasi kasvatus-sisartaan.\n\n-- Minä! En minä mitään sure, minun pääni on kipeä, minä menin\njähdyttämään... Mutta sinä olet itse niin kumman näköinen, Aato!\n\n-- Hanna! -- sanoi Aato -- minun sydämmeni puhkeaa, minun rakas\nveljeni! Miten saatan minä estää sinun onnettomuuttas.\n\n-- Eliaksen! -- huusi Hanna ja värisi kun haavan lehti tuulessa.\n\n-- Eliaksen! Tule kentiesi tiedät sinä keinon, joka voi onnettomuuden\nestää; tule, tule!\n\nVaan Emmansa vieressä komeasti pyntätyssä kamarissa istui Elias; hän\noli iloinen, iloinen kuin lapsi, joka ensikerran on avutta, lankeamatta\nkulkenut yli lattian, ja syy oli hänellä iloon. Vieressään istui neito,\njonka kauneuden arvoista ei kukaan ollut nähnyt. Hänen poskensa on\npunaiset, kuin ruusu kesä-auringon loisteessa. Hoikka on hän varreltaan\nkuin kevät-istuttama pensas -- ja silmänsä! Niistä loisti rakkauden\nvalkea ja sydämmen ylävyys. Kuin hän nojaten laski päänsä Eliaksen\nolkapäätä vastaan ja suurilla sinisillä silmillään rakkaasti katseli\nEliasta, niin kävi sanomatoin ihanuuden tunto sydämmeensä ja hän\nsyleili suloista morsiantaan. Elias oli luonostaan viehkeä ja hellä, ei\nkumma siis jos koko olentonsa rakkauteen sulasi, kuin sylissään piti\ntätä suloista tyttöä, jonka kohta sai kutsua omakseen.\n\nAnströmin ääni kuului ovesta: -- Elias, hääväkeä tulee ehtimiseen, anna\nanteeksi jos minä erotan teidät vähäksi aikaa. -- Elias hypähti ylös ja\nseurasi kasvatus-isäänsä.\n\nUkko Anström oli vanhennut, hän oli kuin kuoleman kannella käviä, joka\ntietää kannen kohta puhkeavaan ja nielevän ruumiinsa. Vapisevilla käsin\nja horjuvilla jaloin kulki hän Eliaksen edellä.\n\nMuinan olivat tavat nykyisiä aivan toisellaiset: ehkä rakkaus aina on\nollut ja tästedeskin pysyy yhdenlaisena; vaan Eliaksen kanssa ei niin\ntiukasti luettu koska morsiamensa oli omassa kodissaan. Muuten olivat\nvanhemmat tähän aikaan uutterat varoomaan tyttöjänsä ylkäinkin edestä\nja vasta vihkemisen jälkeen saivat kihlatut toisiaan estämättä tahtonsa\njälkeen tavata.\n\nElias seurasi ukkoa. Hääsalin ovella tuli Hanna ja Aato heitä vastaan.\n\n-- Minulla on sinulle vähän puhumista -- sanoi Aato kolkolla äänellä.\n\n-- Sano! sanoi Elias ilo-loistavilla silmillä.\n\n-- Seuraa minua luhti-kamariin.\n\n  [Luhdiksi kutsuttiin muinan niinkuin vielä tänäpäivänä missä\n  semmoista enään löytyy, kesä asu-huoneet; erinomattain sellaiset\n  rakennukset, joissa puoteja ali-kerannossa löytyi ja niiden\n  päällä takattomat nukkuma-kamarit kesällä. Tavallisesti, missä\n  tie talon liki kävi, tultiin talon pihalle tämmöisen luhdin läpi,\n  jonka tähden keski huoneessa, puodi-sivuilla yksi oli jätetty\n  pituus-seinittä. Tällaisia löytyi viime-aikoina näillä seuduin\n  mutta missä taloja uudesta rakennetaan jäävät ne tavallisesti\n  pois ja puodit itsekseen kuin myös erinäiset kamarit tuvan\n  perässä tekevät niitä liikanaisiksi.]\n\n-- Mitä nyt -- lausui ukko. -- Hääväki ja pappi odottavat jo, onhan\nteillä aikaa sitten puhua.\n\n-- Anna heidän mennä isäni; -- rukoili Hanna.\n\n-- Mitä tuommoinen tietää! Noh, menkäät mutta muistakaat että kohta\ntulette takasin.\n\n-- Ennenkuin luulette, -- sanoi Elias ja seurasi hypäten Aatoa.\n\nKamariin tultua Aato surullisesti silmäili veljeään.\n\n-- No, nyt olen tässä, sano sanottavasi.\n\n-- Elias! lupaa että maltat mielesi!\n\n-- Minä lupaan, sano, sano pian.\n\n-- Lue tätä kirjettä.\n\n-- \"Neito Emma Ruthströmille!\" -- mistä olet sen kirjeen saanut, miksi\nminä sitä lukisin? kuka sitten tuo Emma Ruthströmi on?\n\n-- Lue, lue.\n\nElias avasi kirjeen ja luki.\n\n  \"Vihdoin olen saanut tietä missä sinä olet, mutta älä luule että\n  niin kätköistä paikka mailmassa löydät, jossa en minä sinua\n  löytäisi. Lapsesi elää, suuri lihava ja vanka poika, joka jo\n  puhuu aikaa lailla, mutta jolla ei ole muuta kuin ryysyjä\n  peitteeksi ja tilkkuja vaatteeksi. Niinkö Emma lupauksensa\n  pitää? senkö vuoksi etten minä mitään pastorille ilmoittanut\n  ja en nytkään, ehkä sopisi, hiiskua sanaa Anströmille. Missä\n  ovat ne 15 riksiä vuodessa joita lupasitte ja joita en ole muuta\n  kuin kerran saanut, ehkä jo 3 vuotta on kulunut. Minä olen\n  Pietarsaarilais-merimiesten kautta kuullut, ettäs olet naimiseen\n  menossa kauppamies Anströmin nuoremman pojan kanssa! Silläkö\n  lailla tuummaat lupauksestasi päästä. Luutnantti Lindin murhasta\n  puhutaan vielä ja veljensä sanotaan Suomessa jossakussa tappeluksessa\n  kaatuneen. Varokaas itsenne vaan! Muistakaat etten minä tarvitse\n  muuta kuin avata suutani ja sanoa: Minä tiedän kuka sen murhan\n  teki ja syyn siihen, niin saisitte nähdä enkö saisi enemmän kuin\n  viisitoista riksiä! Vielä odotan minä 3 kuukautta, ellei raha\n  sillä aikaa tule, niin käyköön kuin olette itse tahtoneet.\n                                                      Ystävällisesti\n                                                        Maria Bohm.\"\n\n-- Mistä olet saanut tuon kirjeen, huusi Elias hirmuisella äänellä?\n\n-- Muistatkos että lupasit malttaa mieltäsi -- sanoi Aato hiljaisesti.\n\n-- Mistä olet saanut tuon kirjeen? -- huusi Elias vielä hirmuisemmalla\näänellä.\n\n-- Emmalta -- sanoi Aato.\n\n-- Emmalta! sinä valehtelet, sinä valehtelet -- Emmalta! -- ei, se on\nmahdotointa -- sanoi Elias hiljemmalla äänellä; -- Emma murhaaja ha,\nha, ha, miten saatin räpäystäkään uskoa sitä. Ei, Veljeni! tuon kirjeen\non joku, joka kadehtii onneani kirjoittanut...\n\n-- Se on Emmalla ollut, älä luota häneen, veljeni ... älä!...\n\n-- Ole vaiti, hääväki odottaa, mennään sisään.\n\nSitkeä kuin Suomalainen on sanan parsi, mutta kuka olisi Eliaksena\nuskonut Emmasta jotain pahaa.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nHäät olivat pidetyt, ensi lumi peitti jo maan, Anströmi perheenensä\nolivat muuttaneet kaupunkiin. Aurinko oli koko päivän -- se oli 1 päivä\nJoulukuussa -- kätkenyt itseään, ilma oli sumunen ja valkea lumi --\nkuollon kaltainen -- käärei niityt, pellot ja kadut. Ilta-valkean\nedessä istuivat Elias ja Emma, syleillen toisiaan.\n\n-- Rakas mieheni, sanoi Emma, lupaatko täyttää anomukseni?\n\n-- Olenko koskaan mitään sinulle kieltänyt?\n\n-- Et ole, ja juuri se sytytti toivon rinnassa, että sinä nytkin täytät\ntahtoni.\n\n-- No sano kultani?\n\nEmma loi silmänsä alas ja rukoili: Anna minun lähteä Ruotsiin jouluksi.\n\n-- Oletko vimmassa, kuka nyt talven tullessa lähtee matkalle.\n\n-- Minä arvasin jo että kieltäisit.\n\n-- Mutta mitä sinä siellä tekisit?\n\n-- Minä sain tän'aamuna kirjeen tädiltäni -- hän pitää paljon minusta\n-- nyt on hän sairas, eikä kukaan hoida häntä niin, kuin hän ansaitsee\nja tarvitsee. Hän rukoilee minua ja käskee tulla tykönsä. Elias, et\nsinä ole kova, minä sen tunnen. Ehkä hullulta pyyntöni näkyy, niin et\nsinä raski kieltää, rakas Eliakseni! -- Ja Emma löi kätensä Eliaksen\nympäri ja katseli rukoilevilla silmillä häntä.\n\n-- Kuka voi kieltää mitä sinä pyydät, -- sanoi hän ja pyhki Emman\nsilmistä käherän. Mutta kuin oikeen ajattelen niin on se joulun edellä\nmahdotoin -- minun pitäisi seurata sinua, mutta minulla ei olisi aikaa.\n-- Tuo ei nyt kumminkaan tulisi kysymykseen, sillä Aato saattaisi\nlähteä puollustajaksi, mutta jää ei kanna vielä kaukaan aikaan ja\nympäri meren meneminen Oulun kautta viivyttää sinun kuukausia.\n\n-- Mutta sinä päästät minua heti kuin se kantaa?\n\n-- Päästän ja tulen itse kanssasi.\n\n-- Kiitoksia, monta tuhatta kiitosta, minä tiesin, että hellä sydämmesi\nei suo tätini kuolevan outoin käsiin.\n\nSamassa tuli poika ja käski Eliasta ulos.\n\nEmma oli yksin.\n\n-- Haa -- puhui hän itsekseen -- Elias, et sinä tiedä ketä syleilet, et\nsinä tiedä että vaimosi on murhaaja, että hän on mustilaistyttö. Sinä\nvaadeit minun sanomaan sukunimeäni; -- semmoista ei ole minulla omaa\nkoskaan ollut ... ha ... ha ... minä sanoin kuin kysyit, minä sanoin\nLind -- sinä vaalenit ... ha ... ha ... ha. Lind! sanoit sinä, niin oli\nsenkin nimi, jonka minä vimmassani tapoin isossa Kyrössä, ha ... ha ...\nha... Sinä murhasit toisen, vaimosi toisen ... me olemme yhtäläiset...\n-- Emma tukisteli takaan. -- Ei -- sanoi hän -- sinä olet enkeli, minä\nolen piru, minä laskin puukkoni, minä löin sen sydämmeesi ... no\nniin ... miksis petit sinä minun -- minun joka rakasti sinua enemmän\nkuin Jumalaa... Mutta olenko nyt onnellinen?... silmänsä, jotka\nvakavasti katsoivat minua vielä kuolemassa ... hyi ... vereni jäähtyy,\npois paha, hirveä muisto, sinä kuoletat minua. Mutta jos tuo akka,\njonka hallussa lapseni on, pettää minua, jos hän, joka seisoi vuoteen\nvieressä kuin terä puhkasi sydämmen, ei pidä valansa... Oh ... Jumala!\nhän uhkaa kaikki ilmoittaa, ellen viimestään uudeksi vuodeksi laita\nhänelle rahaa ... ha ... ha! ilmoittakoon -- kuin uusi vuosi tulee\nmakaat sinä mullassa, sillä Elias vie minun tykösi, -- minun lapseni!\nsen minä ... ei, sen minä otan omakseni, minä sanon sen olevan\ntätini... -- Emman katsanto oli hirveä ja hirveni vielä enemmin. --\nJumala -- sanoi hän -- miksi minä sen työn tein, miksi en antanut\nkukoistavan tytön kukoistaa -- miksi katkasin minä elämänuoransa ...\nhaa ... minun täytyi se niin tehdä -- minun täytyi ... hän tiesi osan\nsalaisuudestani ja ... joka sen tietää sillä on hauta valmis...\n\nVaimon kasvot olivat kauheat, silmistään loisti helvetin tuli. Hän\nnousi, hän kohensi hiileksi palannutta valkeaa takassa.\n\nOvi aukeni, Aato tuli sisään, Emma ei häntä havannut.\n\n-- Niin se on -- sanoi hän -- tehty on tehty, tietä jonka jälkeen\nihminen käy, tie, joka ihmisen takana katoo, ... tietä ... tätä tietä\ntäytyy jokaisen käydä perille saakka; miksi minä siis suren ... ei ...\neteenpäin -- eteenpäin. -- Onko se minun syyni että minä olen\ntämmöinen, että minä olen murhaaja ... ei, miksi hän petti minua ...\nmiksi toi sattuma kirjeeni pikku Emman käteen...\n\n-- Emma! -- sanoi ääni takanansa. Emma käänsi äkisti silmänsä puhujaa\nkohden.\n\nValkean edessä poskessaan nousneet ruusut pakenivat ja lumivaaleana\nkysyi Emma: Aato oletko kuullut mitä olen puhunut.\n\n-- Olen, onnetoin tyttö! Minä...\n\n-- Sinä olet kuullut ... sinä olet kuullut ... mikä toi sinun tänne ...\nsattumus ... sattumus.\n\n-- Ei Emma! Minä tulin puhumaan kanssasi. Minä tiedän, kauan olen\ntietänyt että sinä salaat jonkun hirveän tapauksen elämässäsi... Sinä\nsait aamulla kirjeen, sinä tahdot lähteä Ruotsiin, minä tiedän mitä\nvasten.\n\n-- Sinä tiedät ... sinä tiedät ... ethän sinä niin sanonut.\n\n-- Emma minä tiedän, minä olen Eliakselle sanonut, mitä minä tiedän,\nvaan hän ei usko minua.\n\n-- Sinä olet sanonut... Elias ei usko!...\n\n-- Emma, -- sanoi Aato vakaisesti, -- uskotko yhden Jumalan päälle.\n\nEmma ei vastanut.\n\n-- Uskotko että yksi kaikkivaltias löytyy, jonka edessä ihmisten\npimeämmätkin ajatukset ovat selvät ja tiedyt, uskotko Emma?\n\n-- En usko -- vastasi Emma hiljaa.\n\n-- Mutta Jumala löytyy. Jumala tietää ajatuksemme, hän näkee\ntekomme ... hän sallii meidän tehdä, sillä hän on mieleemme istuttanut\nlakinsa ja tahtonsa. Hän on sanonut: Tee se, niin saat elää. Hän on\nmeitä auttava kuin me tyköönsä rukouksessa tulemme... Oletkos sinä\nkoskaan rukoillut?\n\n-- Olen, -- vastasi Emma ja viime veripisare katosi kasvoistaan.\n\nAato ei tietänyt, ei osannut aavistaa miten viime sanansa olivat\nkäyneet Emmaan. Jos hän olisi nähnyt Emman ajatukset niinkuin ne Jumala\nnäki; mitä olisi hän ajatellut?... Emma ajatteli... Minä olen\nrukoillut: Jumala! salli kädelleni voimaa, salli sydämmeensä puukkoni\nkäydä, minä olen ainoan kerran rukoillut -- Lindin vuoteella...\n\n-- Onko Jumala kuullut rukouksesi? -- kysyi Aato, Emman vastattua.\n\n-- On, -- vastasi Emma hirveällä äänellä.\n\n-- Ja sinä et kumminkaan usko Jumalan päälle.\n\n-- En... Mikä on ihminen? Luontokappale, joka ajattelee, joka elää,\njoka kuolee... Mikä on Jumala? ihmisen luoja ... ha, ha, ha ...\nminunkin luojani.\n\n-- Älä häväise, Jumala elää, hän pitää murheen meistä, hän kulkee\nsivullamme; hän on sinunkin luonut.\n\n-- Sinä tiedät kuka minä olen ... sanoitko äskön niin?\n\n-- Niin.\n\n-- Haa! saas nähdä elääkö, löytyneekö Jumala.\n\n-- Emma! Me olemme ihmiset, me emme saa määrätä Jumalan tehtäväksi\nmitään. Jumala viipyy usein apunsa kanssa, vaan se tapahtuu niinkuin\nhän tahtoo, se tapahtuu meidän hyväksi, ehkä välistä emme ymmärrä miksi\nse tapahtuu toisin kuin me rukoilemme...\n\n-- Sinä tiedät, sinä tiedät ... että minä olen murhaaja! -- Emma oli\nnousnut ylös, hänen ryövöstä vapisi Aato.\n\n-- Murhaaja, sanoi hän hirveällä äänellä. Mene, sano ... sano; minä\nolen kaksinkertainen murhaaja ... minun käteni laski puukon ... Aato,\ntämä käsi laski puukon pettäjän sydämmeen. Silloin rukoilin minä\nJumalaa, minä rukoilin: Jumala salli minun osata sydämmeensä... Minä\nlöin ja minä osasin, pettäjä kuoli... Niin kuulee Jumala rukouksemme\n... ha ... ha ... ha.\n\nAato oli yhtä vaalea kuin Emma.\n\n-- Ja sinä olet veljeni Eliaksen vaimo. Oi Jumala, mikä kirous makaa\nsukumme yli... Miksi on kätesi niin kova...\n\nKoko Aaton ruumis värisi... Hän oli usein puhunut veljelleen kirjeestä,\njonka hää-iltana oli saanut käsiinsä, vaan Elias ei uskonut mitään.\n\n-- Emma, -- sanoi hän -- oletko sinä ihminen vai paha henki?\n\nEmma ei vastanut mitään. Hän tointui niinkuin unesta, kasvoinsa\nmuuttuivat entiselleen; hän näki Aaton, meni hänen tykönsä. -- Mitä\nolen minä sanonut? -- kysyi hän suloisella äänellä.\n\n-- Voi suuri Jumala! mikä hirveä petos. Niin nuori ja jo tuommoinen.\n\n-- Aato, -- sanoi Emma, -- sinä et vastaa, mitä olen minä puhunut?\nMinun mieleni muuttuu välistä niin kummaksi... Minä näen välistä\nnäköjä, niin hirmuista että järkeni katoaa ... niin oli nytkin... Aato!\nhuomena saat kuulla koko elämäni.\n\nHuomen tuli -- vai mimmoinen!\n\nSillä aikaa kuin Emma ja Aato näin haastelivat, istui ukko Anströmi\ntyttärensä sivulla kamarissaan. Ukko oli vielä -- jos sen saattaa sanoa\n-- vanhenut, hänen silmänsä olivat jo hämärät ja korvansa milt'ei\nlukossa, hän tunsi vanhuutensa hyvin, hän tiesi että elämänsä loppu oli\nkäsissä. Viime viikkoon ei hän ollut kyennyt mihinkään. Sivullansa\nistui Hanna, valkea kuin liinavaate kesä-auringon paisteessa.\n\n-- Isäni! -- sanoi Hanna, minä olen luvannut sinulle salaisuuden\nilmoittaa, mutta lupaa minulle vuorostasi ett'ei kukaan saa\naavistaakaan mitä sanon -- tämän sanoi tyttö suunsa pitäen isänsä\nkorvaa niin likellä kuin taisi.\n\n-- Minä lupaan sen.\n\n-- Se on sanottu kolmella sanalla -- hän kuiskutti isänsä korvaan --\nMinä rakastan Eliasta!\n\n-- Eliasta!\n\n-- Minä rakastan Eliasta -- lisäsi Hanna niinkuin olisi itsekseen\npuhunut. -- Minä rakastan -- olen rakastanut.\n\nUkko puisti päätänsä ja suuri kirkas kyynel lankesi Hannan jääkylmälle\nkädelle.\n\n-- Lapsi raukkani! -- ja syleili sydämmellisesti tytärtänsä.\n\n-- Nyt tiedät salaisuuden, älä ilmoita sitä? -- ei e'eskään kuin hauta\nminun pitää ja multa peittää.\n\nNää viime sanat sanoi Hanna hiljan, hän ei tahtonut murehuttaa\nvanhusta.\n\nHautaa sinä rakastit, hauta sun nyt kätkee, vaan hautasi on ... onko\nmullassa, kirkkomaassa? -- ei, vedessä -- aalloissa.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nMitkä työt eikö ole yön pimeydessä tehdyt! Mitkä rikokset! Varas kuin\nhän varastaa, murhamies kuin hän murhaa -- jokainen valitsee yön. Oi\nsuuri päivä, jona kaikki kaikkivaltiaan suusta kuullaan, jona kaikki\ntutuksi tulee.\n\nEmma! sinun työsi ei jää unohdukseen.\n\nAato oli vasta mennyt; Emma on taasen yksin; hän lukee -- mitä? Hän\nlukee -- Uutta Testamenttia.\n\n-- Niin tässä seisoo!... Ei, se on valhe. -- Ei, hänen pitää kuoleman\n-- se on päätetty.\n\nNyt tuli Elias.\n\nParikunta lepäsivät jo syvässä unessa, Elias nukkui. Emma oli\nnukkuvinaan, mutta hän ei nukkunut, miten olisi hän saattanut sitä!\nHänen sydämmensä tykytti kovasti.\n\nYö kului -- keski yö oli jo sivu. Näe, mikä haahmo hiipii tuolla!\nhänellä on terävä puukko kädessä, hän seisoo alus-hameessa laattialla\n-- hän miettii.\n\n-- Ei, se pitää tapahtuman.\n\nEmma avaa oven, hiljaan kuin hiiri lähtee hän huoneesta, vaan saranat\nrutisee, hän ei voi estää sitä.\n\nYö oli kolkko ja pimeä. Yks ja toinen tähti loistaa suruisesti pilvien\nvälistä; tuuli pauhaa hirmuisesti.\n\n-- Miksi vapisee minun käteni, miksi värisee minun jäseneni, kysyy\nhaamu, joka kartanon yli hiipii.\n\nToisella puolen kartanoa pienessä kamarissa lepää Aato, hän uneksii,\nhän vääntää tuskallisesti kätensä. Painajainen on kauniin tytön\nmuodossa hänen rinnalla, hän tekee hi'issään työtä päästääkseen unesta.\n-- turhaan.\n\nOvi, jossa ei lukkoa ollut, aukenee -- haamu jonka kartanolla\nhavaitsimme lähenee vuodetta, jossa Aato nukkuu, kätensä on nostettu ja\npimeydessä välkkyy terävä ase.\n\n-- Jumala! -- sanoo haamu hiljaisella äänellä -- kerran olet minua\nauttanut, jos sinä elät, jos näet minua tässä -- auta, salli puukkoni\nAaton sydämmeen, -- minä rukoilen sinua toisen kerran.\n\nEmma -- sinä olet jo lukiani arvannut kuka haamu on -- kallistaa\nitsensä vuoteen yli, hän nostaa peitteen, hän kuulee makaavan sydämmen\ntykytyksen. Kätensä laskee hän Aaton sydämmelle.\n\n-- Tässä on sydän -- nyt auta minua Jum... piru.\n\nKätensä, jolla puukkoa piti, putosi voimallisesti -- puukon terä oli\nummessa -- Aaton sydämmessä.\n\nAato huokasi -- se oli kaikki -- se oli loppunsa, hän ei liikahtanut.\n\nKuu kävi pilvistä ja paisti kuolleen kasvoille, ne olivat vaaleat.\n\nEmma on työnsä tehnyt, hän ei säädä kuun valoa -- hän avaa jo oven\nlähteäksensä pois.\n\nVaan miksi ei hän mene, miksi seisoo hän samalla paikalla, miksi\ntirkistelee hänen silmänsä, lyökö häntä oman tunnon nuhde? -- katuuko\nhän työtänsä?\n\nEi, oma tunto nukkuu, katumus ei ole koskaan siaa löytänyt Emman\nsydämmessä.\n\nNo, miksi ei hän mene, miksi seisoo hän, mitä miettii hän.\n\nElias seisoo hänen sivulla. Kuun valo näyttää työn, puukonpää haavan,\nverinen käsi murhaajan.\n\nMutta kuka toi Eliaksen nyt keski yönä tänne?\n\nTuskin oli Emma avannut Aaton oven kuin Hanna hirmu-äänellä huusi\nEliaksen vuoteen vieressä: Herää Elias, herää Emma, isäni on tullut\nhalvatuksi. Elias oli heti jalkeella, hän riensi ukon vuoteelle ja näki\n-- ruumiin.\n\n-- Mutta missä Emma on -- oli hän kysynyt, hänestä ei kukaan tienyt\nmitään.\n\nElias riensi Aatoa herättämään, hän tuli kartanolle, tuuli vinkui\nlehdettömissä oksissa.\n\n-- Ha ... ha ... ha -- kuului kadulta -- nyt on pimeyden hetki, nyt\nvuotaa viaton veri, sen tunnen ... ha ... ha ... ha ... veli verensä\nveljen verisellä miekalla vuodattaa, ha ... ha.\n\n-- Hullu Maija! jupisi Elias ja juoksi terävämmästi; hän huusi\nmennessään palkollisille, joista jo muutama oli kuullut rähinän ja\nhypyn, hän avasi Aaton oven ja hän näki -- Aaton ja Emman.\n\nMitä nyt seuraa siihen ei kynäni pysty, minä kysyn vaan: Oletkos\nkoskaan tuntenut tuskan, hirveän tuskan ei ruumiissasi, kuin\nsielussasi. Onko ylkäsi onko rakastettu morsiammesi pettänyt sinun. --\nVaan mitä minä kysyn, se tuska ei ole mikään Eliaksen tuskan suhteen.\nHän näkee rakastetun ystävänsä, veljensä murhattuna ja murhaaja on --\noma vaimonsa -- rakastettu puolisonsa.\n\nHän seisoo kuin kiini-isketty, hänen huulensa ovat siniset, hänen\nsilmänsä ovat päästänsä pudota.\n\nVaan hän ei seiso kauvan. Tietämättömänä, sanaa sanomatta menee hän\nvakaisilla askeleilla Aaton luo, ottaa puukon haavastansa -- se on\nverinen -- punanen.\n\n-- Lyö -- sanoo hän, avaa paitansa ja paljastaa rintansa -- lyö!\n\nMutta Emma ei enään huoneessa ollut, kuin Elias käänsi silmänsä\nhänestä, kuin hän kallistui kuolleen yli oli Emma rientänyt ulos.\n\nElias ei nähnyt ketään; ulkoa kuuli hän äänen: Yksi Jumala löytyy joka\nkaikki tietää.\n\n-- Hän on pakennut... No, yks asia -- hänen kätensä olivat veriset...\nHaa! ... kuu!... Ja Elias laski puukon kaiken voimin omaan sydämmeensä.\n\n-- Ha ... ha ... ha kuului kadulta... Veli verensä veljen verisellä\nmiekalla vuodattaa. Ha ... ha.\n\nNiin ennusti hullu-Maija, niin sanoi hän kuin Eliaksen veri ja Aaton\nlattialla juoksivat yhteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosi jälkeen on Kruununkylän selänneellä hirveän suuri väki-joukko.\n\n-- Joko ne kohta tulevat -- kysyi kauppamies Ilströmi toveriltaan,\nvanha harmaa-päinen, lihava ukko.\n\n-- Kohta ... tyttö on tehnyt tunnustuksensa ... hän on murhanut kaksi\nihmistä ennen, luutnantti Lindin ja pastor Arnerin tyttären Ruotsissa.\n\n-- Onko hän tunnustanut miksikä niitä murhasi?\n\n-- Lind oli ollut hänen rakastajansa, hän oli pettänyt tyttöä ja tyttö\nkosti -- ja pastori Arnerin...\n\n-- Se tulee, se tulee, -- kuului nyt tuhansien suusta.\n\nJa Emma tuli.\n\nHän oli kaunis vielä nytkin; pukunsa oli valkea kuin lumi, jonka päällä\nkäveli. Sivullansa kulki Kruununkylän kappalainen Johan Pihlkaw ja\nPietarsaaren Elias Teliin. Emma oli itkenyt; kyyneleet vieryivät vielä\nposkea myöden.\n\n-- Yksi Jumala löytyy, sanoo hän hiljaisella äänellä, ja tätä Jumalaa\nminä olen vihoittanut ... armoa, armoa...\n\nHän näkee mestaus-lavan, jonka vieressä teloittaja seisoo -- hän\nvapisee.\n\n-- Kohta tapaan minä molemmat ... Eliaksen ja Aaton... Voi Jumala miksi\nloit sinä minun? -- Vaan kohta selkenee silmänsä ja korkealla äänellä\nhuutaa hän -- Jumala löytyy ja minä olen armon saanut, minä tunnen\nrauhan sydämmessäni, Aaton ja Eliaksen haahmot eivät enää irvistele\nminulle.\n\nHän nousee lavalle, silmänsä sidotaan huivilla, päänsä vyöryy...\n\nSe oli loppunsa.\n\nTelottaja nosti pään tukasta, näytti sen katsojille...\n\n-- Noin kaunis ei hän ikänä elossaan ollut, -- sanoi Ilströmi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana iltana seisoo Pietarsaaren kirkkomaalla kuun valossa kaksi\nvaimonpuolta.\n\nHe hakkaavat kivellä kiveen ja sana \"Veljekset\" näkee kuu taivaaltaan.\n\n-- Ha ... ha ... ha! -- nauraa toinen -- työ on tehty ... ha ... ha ...\nha!\n\n-- Elias! Elias! -- huutaa toinen, -- Elias! Elias!\n\n-- Anna hänen maata kammiossaan, älä kuollutta huudollasi herätä --\nsanoo toinen.\n\n-- Elias, Elias! Tässäkö loppusi on...\n\n-- Niin on ... veli verensä veljen verisellä miekalla vuodattaa ... ha\n... ha ... ha!\n\n-- Elias! Elias! Elias!\n\nKutka ovat nämät vaimot?\n\nHanna ja Maija -- molemmat hulluna.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPeitä jo kivi mullalla, anna kuolleen maata, missä makaavat; -- nyt\nolen salaisuuden, jonka sana \"Veljekset\" kätkee, ilmoittanut; peitä jo\nkivi mullalla ja kätke salaisuuden sydämmeesi. Paina syvään muistoosi:\nYksi Jumala löytyy, joka pikemmin eli myöhemmin -- yks kaikki -- kostaa\nrikoksen, varo itsesi ett'et tätä Jumalaa häväise -- sillä ehkä hän\najan kärsii, sattuu vihdoin kätensä ja kostonsa on vanhurskauden --\nkova ja ijankaikkinen.\n\nLoppu.\n\n\n\n"]