[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUF9G3FGXkzi8uNGGtJnPXJGNrsDDC1zjdWuvZStE_2o":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},422,"\"Kukka kultain kuusistossa\"","Rahkonen, Aleksanteri",1841,1877,"422-rahkonen-a-kukka-kultain-kuusistossa","422__Rahkonen_A.__Kukka_kultain_kuusistossa","Komedia yhdessä näytöksessä","naytelma",[14],"huumori",[],"fi",1851,1899,5997,32359,false,27841,[24],"Finnish drama -- 19th century",[26,27],"Humour","Plays/Films/Dramas","\"Kukka kultain kuusistossa\": Komedia yhdessä näytöksessä by Aleksanteri Rahkonen is a comedic play written in the late 19th century. The narrative revolves around themes of love, nature, and the contrast between human emotion and perceived wickedness in the world. Set against a backdrop that illustrates a dark forest area, the play explores the innocence of youth and the idea of seeing goodness in people as embodied by the character Aina.  The storyline centers on Aina, the granddaughter of Captain Kilpi, who yearns to explore the outside world and understand if it is as cruel as her grandfather suggests. Through enchanting dialogue, we learn about an encounter with a kind young man, Lauri, who saves Aina from drowning. Their blossoming relationship represents hope and innocence amidst Captain Kilpi's cynical view of humanity. The play culminates in a lighthearted resolution where misunderstandings are cleared, fostering a new harmony between Kilpi and the world he fears, symbolizing a triumph of love, optimism, and understanding over suspicion and negativity. (This is an automatically generated summary.)",[],326,"Yksinäytöksinen komedia kertoo metsän siimeksessä isoisänsä kanssa asuvasta Ainasta ja hänen kohtaamisestaan nuoren Laurin kanssa. Runomuotoon mukautettu näytelmä kuvaa nuoren tytön tunteiden heräämistä ja idyllistä elämää luonnon keskellä.","A. Rahkosen 'Kukka kultain kuusistossa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 422. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","\"KUKKA KULTAIN KUUSISTOSSA\"\n\nKomedia yhdessä näytöksessä\n\n\nRuotsalaisesta suorasanaisesta runoksi mukaillut A. Rahkonen\n\n\n\nHelsingissä, 1899.\nJ. C. Frenckell'in ja Pojan kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nKilpi, entinen kapteeni.\nAina, hänen tyttärensä tytär.\nLiisa, hänen emännöitsijänsä.\nLampinen, maanviljelijä.\nLauri, hänen poikansa.\n\nTeatteri kuvaa synkkää metsäseutua. Oikealla vanha huone, jonka edessä\non pöytä, penkki, muutamia tuolia sekä kyyhkyslakka. Vasemmalla portti,\nperällä korkea kivi-aita ja tämän vierellä kumpu, josta seutu näkyy.\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n    Esiripun noustessa kuullaan huoneessa Ainan laulavan\n    iloisella säveleellä:\n\n      Tra-la-la!\n      Tra-la-la-la-la!\n      Kesä kohta jo on!\n      Onpa taas ilo suur!\n      Enteet lentävät juur\n      Tulleet on!\n      Sulo-ääniä, voi!\n      Sävel taivahan soi\n    Ja se laaksoja, metsiä kai'uttaa,\n    Kesän riemua, loistoa ennustaa.\n      Tra-la-la!\n      Tra-la-la-la-la!\n\nAINA (tulee juosten huoneesta).\nNyt kukka kultaisteni luo!\n    (Kumartuu orjantappurapensaan luo).\n                           Kas noita!\nMä näissä eilen näin vaan silmikoita,\nVaan tänään ruusut tässä mimmoiset,\nNiin somat, sorjat ruusut tuorehet!\nVoi, minkä sulon meille kevät suo!\nKuin kauniisti se kesää tervehtää,\nEsikkö taivoon ensin silmäns luo,\nTuo kielo tuoksuvainen, valkopää\nJo lumipeitteen alta pilkistää.\nNo terve tulleet! Terät orvokkien\nMaanpinnan kaiken sinertääpi sitten;\nKas, silloin peippo laulaa laaksossansa\nJa visertääpi virttä rastaan kanssa:\nKäy laakso laaja pukuun vihantaan --\nJa keto koht' on kesäpuvussaan.\nJa sitte saapuu tänne satakieli!\nVoi, Luojain, kuin hän soittaa soreasti!\nNiin sulosti, jos toiste surkeasti! --\nEn tiedä miksi mulla muuttuu mieli\nNiin kummalliseksi, kun laulaa hän!\nEi ennen ollut siten ensinkään...\n    (Seisoo vähäisen aikaa ajatuksissaan).\nKuin kummallista! -- Vaan miks uneksin?\nOn päivä kirkas, kirkas taivaskin --\nVoi kyyhkyiseni, kyyhkyt valkeat!\n    (Kiiruhtaa kyyhkyslakan luo ja laskee pari kyyhkystä ulos).\nNo niin -- nyt olettekin vapahat!\nNyt Luojan jaloon luontoon, taivoon asti\nTe kiitäkäätte, kultain kiirusasti!\nOi, jospa mulla lentimenne ois\nLentäisin tästä synkiöstä pois!\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Aina, Liisa (tulee huoneesta ulos, kantaen kahvitarjotinta\n    kuppineen kannuineen ja asettaa ne pöydälle).\n\nLIISA.\nNäin varhain valveella jo, sinisirkku!\n\nAINA.\nOlethan muulloin aina mulle sä\nsanonut: \"aamutorkku, iltavirkku,\nSe tapa kohta talon hävittää\".\n\nLIISA.\nSe kyllä oikein on, ett' yhtä varhain\nKuin leivo ulos lennät; mutta parhain\nOn muistaa: ilo pitkä itkun tuo.\n\nAINA.\nNo, virttäni mun viserrellä suo\nMa koska leivosena lentää saan.\n\nLIISA.\nNo kaikkiapa, keskell' erämaan!\n\nAINA.\nMiks niin? niin mielelläni mä laulelen!\nVaan kuules, kuules Liisa kultainen:\nMä toivoon, että pieni peippo oisin\nJa niinkuin sekin siivin lentää voisin!\n\nLIISA.\nNo, minnes matka?\n\nAINA.\n                  Kauas, luokse muiden!\nTuon aidan yli, yli metsäin, puiden,\nOi, kauas, kauas ulos maailmaan!\n\nLIISA.\nOi, lapsi kulta! näinhän lausutaan:\nNiin ylhäällen ei ykskään lintu lennä,\nEtt'ei hän jälleen pesähänsä ennä.\nSinäkin kotiin kohta palajaisit.\n\nAINA.\nNiin kyllä, taaspa sa mun nähdä saisit.\n\n    (Suutelee Liisaa).\n\nLIISA.\nSä, Aina, aika hyvä olet vain!\n    (Pyyhkii suutansa).\nKas, maistui niinkuin mehu mansikkain!\n\nAINA.\nAh, Liisa lintuseni, kuules vaan,\nMaailma tämä onko ollenkaan\nNiin paha, kuin on vaari kuvannut?\n\nLIISA.\nVaan totta vaari ain on puhunut!\n\nAINA.\nAi, Liisa! enpä usko ensinkään,\nEtt' ompi laita niin, kuin lausuu hän;\nMutt', Liisa, muistatkos sa sitä vielä\nKun olin kaupungissa vaarin kanssa?\nKuin kaunista, kuin kultaist' oli siellä!\nJa Suomi kuin on sorja luonnoltansa!\nTienpuoles' oli koivupuut niin koreat,\nJa lehdot somat, niittyset niin soreat!\nKaikk' oli niinkuin kukkatuoksu ois\nMaanpinnan kaiken siellä kattanut.\nAi! ja kun aurinkoinen laski pois,\nMaa oli puineen purpuroittunut.\nJa kuinka kuohuvainen koski soi!\nNäin siellä sinertävän järven pinnan\nJa kaupungissa suuren, kauniin linnan!\nKuin kultaista, et uskoa sa voi!...\nMa sinne siivin lentää tahtoisin!\n\nLIISA.\nTunteeko toivoasi vaarikin?\n\nAINA.\nVast' olen vaarillen sen virkkanut,\nVaan sit' ei vaari korviins ottanut.\nMieltänsä liikutti se ... liioinkin...\nHän huokas ... tuosta mä sen huomasin.\n\nLIISA (itsekseen).\nNiin, niin! sen kyllä luulen.\n\nAINA.\n                              Liisa kulta,\nNyt kuules mitä tahdon kuulla sulta:\nOvatko ihmiset niin ilkeät,\nKun vaari kuvaa?\n\nLIISA.\n                 Varmaan lienevät...\nSen vanha vaari tuntee paremmin.\n\nAINA.\nTiedätkös, jotain tietää tahtoisin...\n\nLIISA.\nNo!\n\nAINA.\n    Onhan vaari oiva ihminen!\n\nLIISA.\nNiin on.\n\nAINA.\n         Ja sinä, Liisa armainen!\n\nLIISA.\nNo ... niin...\n\nAINA.\nTe _oikein_ hyvät olette\nMua kohtaan.\n\nLIISA.\n             Aina ansaitseepi sen;\nSill' olet sinä hyvä neitonen.\n\nAINA.\nMutt' onko maassa muutkin ihmiset\nNiin hyvät, _armaat_ kuin te kumpaiset?\n\nLIISA (hämmästyksissään).\nTiedusta vaarilta, -- en tiedä ma.\n\nAINA.\nVaarilta! Hält' en vastausta saa.\nJa mulle kun hän muista puhuu milloin\nOn sanans aina sekanaiset silloin...\nTiedätkös mitä?\n\nLIISA.\n                Mitä?\n\nAINA.\n                      Minä luulen,\nEtt' ihmissuku pahansuopuisaa\nOn ollut häntä kohti, koska kuulen\nKuin vaari usein muita valittaa...\nMun täytyy itse mennä maailmaan\nJa tulla ihmisiä tuntemaan...\n\nLIISA.\nNyt tekisit kuin nykyänsä juuri,\nKun onnettomuus sua kohtas suuri...\nVaan varo, ettei vaari tietää saa.\n\n    (Näyttää sormeaan).\n\nAINA.\nOi, oi, se oli oikein kauheaa!...\nEn milläinkään siit' ole ... arvaa miksi?\n\nLIISA.\nEn voi ma sitä arvata.\n\nAINA.\n                       Niin siksi,\nEtt' ensikerran paitsi vaariain\nMä toisen hyvän miehen nähdä sain.\nSen silmät olivat niin siniset!\nJa kuin sen kasvot loisti kaunoiset.\nKun mun hän pelasti! Kuin nuor' on hän!\nEi hänen otsans ollut ensinkään\nNiin vanha kuin on vaarin sekä sun.\nViel' on sen muoto muistissani mun!\nJa kun hän haastoi ... kuinka sanat soi!\nMielestä hänt' en minä poistaa voi!\nTiedätkös, usein häntä uneksin;\nMä häntä taas nyt nähdä tahtoisin!\n\nLIISA.\nAi, Aina! vaan jos vaari tietäis sen!\n\nAINA.\nKen ties sen kerron vielä vaarille!\nKosk' onnellinen siitä olen ma,\nNiin varmaan vaarinikin ilon saa.\n\nLIISA.\nEt suinkaan, ei! Hän siitä kuolla voisi!\n\nAINA.\nKun vaara ohi on? Ei hätää oisi!\nMin' vuoksi hältä mitään salaisin,\nMä ennen ilot kaikki ilmoitin\nMun pienet murheenikin vaarille.\nNyt mulla vaiva suur' on sydämen,\nKun tekoain en ennen julkaissut,\nSill' olethan sä mulle sanonut:\n\"Rehellisyyspä aina perii maan\".\n\nLIISA.\nMut, lapsi, vielä toisin lausutaan:\n\"Ei totuus aina auta, toran tuopi\".\nSiis varo! Aika suovan neuvon suopi.\n\nAINA.\nKun sitä miestä mietin, totta vaari...\n\nLIISA.\nNyt vaiti, tuossa tulee vaari!\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Entiset. Kilpi (tulee huoneesta ulos).\n\nAINA.\nNo hyvää huoment', armas vaarisein!\n\nKILPI.\nPäivää, päivää, sinisirkkusein!\n\nLIISA (pöydän ääressä häärien, itsekseen).\nTäss aika lysti leikki syntynee,\nJa vaari vallan mustaks muuttunee!\nVaan onhan kärjen silmä neitosella,\nJos variksen on silmä vanhuksella.\n\nKILPI.\nNo Liisa, kai jo kahvea me saamme?\n\nLIISA.\nTe suvaitsetteko?\n\nKILPI.\n                  Siis istukaamme!\n\n    (Käyvät istumaan. Aina ja Liisa kaatavat kahvea kuppeihin).\n\nLIISA.\nTulitte myöhään. Kylmää kahvee saamme!\n\nKILPI.\nVaan tehän varhain nousseet olette,\nJo aikaa kuulin hälyn hirmuisen.\n\nAINA.\nSa luulla voitko, että ken nyt vois\nNäin armahalla aamusella maata?\n\nKILPI.\nJos muut, kuin sä, niin lystit linnut ois,\nEi kukaan silloin makais, sen voin taata.\n\nAINA.\nJa toinen lintu toisen herättää...\nAi! eilen illalla, et arvaa sä,\nKuin satakieli soitti soreasti\nMun akkunani alla ilosasti,\nEtt'en ma unta saanut silmihin.\nLie silloin oikein lysti ollutkin,\nKun linnun kieltä ihmislapset taisi!\nAh, sanos, kun sit' ymmärtää vaan saisi?\n\nKILPI.\nNo, sitte kummia sä kuulisit.\n\nAINA.\nNiin, sepä tietty ois... Jos tietäisit,\nKuin oisin iloissain! Oi, kuuleppas,\nJo tiedän mitä soittaa satakieli.\nSen kohta keksin siitä kirjastas,\nMin annoit, kun mun tuota teki mieli.\n\nKILPI.\nNo, mitä lausuupi hän laulussaan?\n\nAINA.\nOi, rakkautta! Rakkautta vaan!\n\nKILPI (pikaisesti).\nKuin? Rakkautta?\n\nAINA.\n                 Rakkautta vain!\nIhastuin, kunpa moista kuulla sain.\n\nKILPI.\nHän mitä rakkautta mainitsee?\n\nAINA.\nHän rakkautta Luojaan laulelee.\n\nKILPI.\nNiin vain!\n\nAINA.\n           Myös Luojan kaikkiin luotuihin.\n\nKILPI.\nVoi olla mahdollista!\n\nAINA.\n\n                      Ompikin\nSe aivan varmaa. Vaari, jospa sa\nTietäisit, kuinka linnut kukertaa\nJa suullaan toinen toista suutelee!\nOi, metsä kaikki silloin kaikuilee!\n\nKILPI (taputtaa ystävällisesti Ainan poskea).\nSun sydämessäs, Aina armainen,\nKuin kauniisti soi kaiku luontainen!\n\nAINA.\nNo, vaari...\n\nKILPI.\n             Mitä, Aina armahain?\n\nAINA.\nNo vaarini, kun rakkautta vain\nNuo pienet linnut lentäin laulavat;\nMiss ihmiset vaan toistaan vainoovat?\n\nKILPI.\nSen vuoks' ett' ilkeät on ihmiset.\n\nAINA.\nSen vuoksko heitä vihoin katselet?\n\nKILPI.\nNiin.\n\nAINA.\n      Ei siis totta ole ensinkään;\nEtt' ihmisien, niinkuin itseään,\nPitävi lähimmäistään rakastaa?\n\nKILPI.\nKyll' oikein on. -- Mutt' toisen rakastaa\nMyös täytyy. Rakastathan minua,\nMinäkin rakastan siis sinua.\n\nAINA.\nEi vaari! Siunatkaatte vainoojianne,\nRakastakaatte vihollisianne!\nNiin oppinut ma olen raamatusta.\n\nKILPI (nousee levotonna seisaalleen).\nOikeinpa kuulustelet katkismusta!\n\nLIISA (itsekseen).\nPienetkin kellot hyvin heläjää.\n\nAINA.\nVaan sanos, ihmisiä miksi sä\nNiin vihaat, vaari kultasein?\n\nKILPI.\nNo, no! Ei nyt, vaan toiste.\n\nAINA.\nSano vaan nyt jo! On synkkä suru otsallasi sun;\nMurheelliseksi tekee myös se mun;\nVaan virkas vaariseni murhees mulle,\nNiin toivon tuottaa ilon jälleen sulle.\nIlosta sykkii sydämeni mun;\nTahtoisin iloiseksi myöskin sun!\n\nKILPI (syleilee Ainaa).\nSä ainokainen säde elämäin,\nOi, armas-Aina! vanhaa sydäntäin\nViattomuutes vielä riemahuttaa,\nSydämes' siisteys sen ilahuttaa.\nKyll' onpi murheit' ollut paljon mulla,\nEi syykses voi ne luetuksi tulla.\n\nAINA.\nNo, vaari, vaari kulta, kuules sa!\nSun _täytyy_ murhees mulle ilmoittaa.\n\nKILPI.\nVast'edes vaan ei nyt... Noin päivää kaksi...\n\nAINA.\nSaat aikaa huomiseks', ei kauvemmaksi,\nMua murhees' liikuttaapi syvästi. --\nNyt aika kuluu, päivä kulkee myötään,\nJa eihän tytön unhottaa käy työtään.\nHyvästi, vaari kulta, hyvästi!\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Kilpi. Liisa.\n\nKILPI (Katsoo hämmästyneenä Ainaan, joka kiirehtii huoneeseen).\nVaan sanos, mitä tämä merkitsee?\n\nLIISA.\nOh, lapsi kasvaa, hammas karkenee;\nNiin sananlaskussakin lausutaan.\n\nKILPI.\nSä puhut jonnin joutavata vaan!\n\nLIISA.\nLaps' on jo neitoseksi kasvanut.\n\nKILPI.\nNeidolle tuhmuuksia neuvonut\nOletkin sä vaan, tuhat tulimainen.\n\nLIISA.\nAinanne on kun kirja avonainen.\nKovista käskyistänne poikennut\nEtt'en mä ole, tulee kohta ilmi.\n\nKILPI.\nVaan kuin hän muuten oisi muuttunut?\nHän kaikkia nyt katsoo toisin silmin.\n\nLIISA.\nSilmistä tuikkii valo sinisistä.\n\nKILPI.\nHän ihmeekseni puhuu ihmisistä,\nJoit' erottaapi meistä metsä tää.\n\nLIISA.\nVaan Aina _aattelee_, se tietäkää.\nEi auta mun, suun puhtaaks puhun teille:\nTe erehdytte ajatuksinenne,\nMenevät männikköhön miettehenne. --\nKivestä kinnasta ei synny meille.\nHuomaatte mitä tarkoitan:\nEi ihmissydän _koskaan_ ... koskahan\nTunnottomaksi aivan tulla voi.\nJa sydän semmoinen kuin Ainall' on\nNiin siveä, niin puhdas, viaton\nOn tunteellinen, siks' sen Luoja loi;\nSen vuoks sen täytyy myöskin sykkiä.\nNeidolle vaikk' ei tätä _neuvottais_,\nTunteita rintahans hän sentään sais\nJa sydän alkais hällä sykkiä.\nNiin luonnon laki on.\n\nKILPI.\n                      Sä mitä nyt\nLatelet tässä niinkuin lapsi mulle!\nJa mitä olen minä päättänyt\nSen aijon täyttää, sen mä sanon sulle.\n\nLIISA.\nVaan luonto lujemp' on, kuin päätöksenne,\nEi sitä voittaa voine viisautenne.\nJos luulee kapteen', että ihmistä\nVoi voimin nöyristää kuin elukkaa,\nNiin erehdytte.\n\nKILPI.\n                Vaan mä sanon sulle.\nMaailman petoksista pelastan\nMä lapsukaisen, Ainan armahan;\nMä hänet säästän iki-iloks' mulle.\n\nLIISA.\nVaan minä sanon, ett' on synti suuri\nNoin ilkeätä luulla ihmisistä.\nMe korves elämme kuin karhut juuri,\nAinalla mitä tääll' on tekemistä!\nMaailma eipä ole ollenkaan\nNiin paha kuin te sitä kuvaatte;\nJa sanoa jos teille totta saan,\nTe muihin aina kieroon katsotte. --\nMuut ihmiset on paljon paremmat\nMonesti, kuin vaan te, me molemmat. --\nTe laskekaatte neito lentohon,\nSydäntä sata hällä vastass on.\n\nKILPI.\nJa sata viekotusta, sanon sen!\n\nLIISA.\nTaas vanhaa virttä tässä veisaatte!\nToist' eihän kohtaa kova onni vaan\nNiin kuin se toista kohtaa toisinaan!\nOlette kovin kohdelleet te Ainaa:\nNiin tytärtänne myöskin, muuten vainaa...\n\nKILPI.\nVait', Liisa!\n\nLIISA.\n              Enpä ole vaiti, en.\nOnnettomuuden, sanon, saatatte\nTaas ankaruudella. -- Jos arvaisitte...\n    (Pitää kättä suun edessä; itsekseen.)\nAi, milt'en tullut tuota virkkaneeksi!\n\nKILPI.\nMinäkö arvaisin? No, mitä sitte?\n\nLIISA.\nVait' olla parhain on.\n\nKILPI.\n                       Ei ollenkaan,\nSun virkkaa täytyy hetkellä nyt tällä!\n\nLIISA.\nNo niin... Hän sanoi, ett' on sydän hällä.\n\nKILPI.\nKen? virka mulle, ettei murhe paina\nMun sydäntäni, sano ken?\n\nLIISA.\nTuo Aina.\n\n    (Viimeisiä sanoja puhuttaessa on Aina ottanut ompeluksensa\n    ja käynyt ikkunan ääreen istumaan. Hänen kuullaan huoneessa\n    laulavan samalla säveleellä kuin: Tuoll' on mun kultani j.n.e.)\n\nAINA.\n    Siivet jos saisin ja lintu ma oisin,\n    Lentää mun kultani luo minä voisin;\n        Korvess' on mun nyt\n        Viihtyä täytynyt,\n        Uneksia vaan\n        Kultaistani saan!\n\n    (Viimeisten sanojen kaikuessa katsoo Aina ikkunasta\n    ulos ja nyykyttää päätänsä Kilvelle ja Liisalle).\n\nKILPI.\nVaan mitä hiisiä tää merkitsee?\n\nLIISA.\nNyt kylliks kuulleet oletteko te?\n\nKILPI.\nTuon laulun oppinut on sulta hän;\nMä kyllä sinut vielä kyyditän!\n\nLIISA.\nSaa nähdä kumpi meistä kontin kantaa.\n    (Huutaa).\nHoi, Aina!\n    (Kilvelle).\n           Aina teille tiedon antaa.\nAin' olen minä syypää syntihin!\nMä kyllä laulaa taidan lauleloita,\nTaruta kauniimpia tarinoita,\nNiin että kaikkein kuulla kelpaakin.\nVaan kielen lukko kiinni olla saa\nHuoneessa tässä, jossa jouduttaa\nTuo sana _rakkaus_ niin raivoon teidät,\nEtt' itse peto perii meidät.\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Entiset. Aina.\n\nAINA.\nTäss' olen.\n\nLIISA.\n            Vastaa, Aina, vaarillen\nKen laulamaan sun opettanut on\nSen laulun, jonka lauloit.\n\nAINA.\n                           Vaarinen,\nSe veisu ompi kaunis, verraton.\n\nKILPI.\nSen on sen opettanut...\n\nAINA.\n                        Jospa tietäisin!\n\nKILPI.\nSen varmaan Liisa tehnyt lieneekin!\nHän laulaa suullaan yhtä sukkelaan\nKuin silloin, kun hän pääsee puhumaan.\n\nAINA.\nHän ei sit' osaa laulaa ollenkaan.\nHän laulaa milloin ompi murheissaan\nTuon vaan: \"Ah, mikä taitaa olla, mun\";\nMut toisellapa tuulellansa kun\nHän ompi, häll' on laulut somanlaiset,\nEsmerkiks: \"Luonnon suuret lapsukaiset\".\n\nKILPI.\nNiin vain ... se kyllä kaunis on ... vaan ken...\n\nAINA.\nNyt vihdoinkin mä sulle virkan sen. --\nLieneekö haltia, tai metsämies,\nTai paimenpoika, kenpä sitä ties!\nMut illoilla kun istut huoneessas\nJa tuolillasi tutkit kirjojas\nJa puiden joukossa mä täällä juoksen,\nNiin kaikuu kaunihimmat sävelet\nTuon aidan tuolta puolta tänne luoksen'.\nAi, tiedäs, säveletpä semmoiset!\nVälistä on kuin laulais useampi;\nTavallisesti yksi, yksi vaan. --\nOi, äänens leivon äänt' on sulosampi!\nMyös taidan toisen hänen lauluistaan.\n      (Lausuu.)\n    Rakkaus ain' ison onnen suo,\n    Kaikki sen tietävät!\n    Tietoni suuremp' ompi kuin tuo,\n    Sillä sun silmäsi hymyyvät,\n    Suloa, lempeä säihkyvät;\n    Niissäpä autuus on\n    Ihana, verraton.\n\nKILPI.\nMä mitä kuulen, Aina! Kuuleppas,\nSun jättää pitää nämät laulut pois!\n\nAINA.\nJos ei se kauniilta soi korvissas,\nEn tiedä mikä sitte kaunis ois!\n\nKILPI (itsekseen).\nMä tuosta olen oikein levoton!\n\nAINA.\nEt, vaari, olla saa noin vihoissas.\nMiks' en mä vaiti ollut? Tahtos' on\nEtt' aina sulle sen ma sanoisin,\nMi mielessäni on, ja kysyisin,\nMit' en mä käsittää voi. Kuuleppas\nOlethan sanonut sen?\n\nKILPI.\n                     Sen mä tein.\n\nAINA.\nSiis saanhan haastaa?\n\nKILPI.\n                      Haasta, kultasein!\n\nAINA.\nEn tiedä mistä minä alun saan. --\nMinusta on kuin löytyis rakkaus,\nJok' ei niin ylentävä ole vaan\nKuin rakkaus on itse Jumalaan,\nNiin tyyni ei, kuin on se rakkaus,\nJok' onpi mulla ollut sinuhun;\nMutt' semmoinen kuin mistä lauloin mä.\nKun siit' on kysymys, niin silloin mun\nSydämen' alkaa sykkäellä, kun\nSuur' hätä ois, ja päätän' pyörryttää.\n\nLIISA (itsekseen).\nSydäntä vaivaa, päätä kaivaa!\n\nKILPI.\nKen tuota aivohos on ajanut?\n\nAINA.\nEi kukaan!\n\nLIISA (itsekseen).\nSenpä olen huomannut: Ett' itsestänsä lempi liekähtää,\nEi sytykkettä huoli virittää.\n\nAINA.\nNäetkös, vaarikulta, kernahasti\nTahtoisin jonkun, joka tanssaella\nJa joka laulaa vois' ja juoksennella\nMun kanssain kuusikossa ilosasti!\nSun täytyy mulle hankkia semmoinen.\n\nKILPI.\nMinäkö?\n    (itsekseen.)\n       Asian vielä auttaa voinen!\n\nLIISA (itsekseen).\nParittain lintusetkin liehuvat.\n\nAINA.\nNo vaarisein!\n\nKILPI.\n              No niin ... sä tarkoitat,\nEtt' yhtä ystävää sä haluat,\nEsmerkiks jonkunmoista nuorta naista,\nIloista, riemullista neitokaista,\nSen...\n\nAINA.\n       Yhtä ystävää! ... en ensinkään\nMä tiedä se mik' on, en nähnytkään\nViel' ole semmoista mä ollenkaan.\n\nKILPI.\nNo virka, lausu, sano miettees mulle.\n\nAINA.\nNo, täytyyhän se vihdoin virkkaa sulle.\n\nLIISA (itsekseen).\nNyt pamahtaa... Jos pakoon pääsis' vaan!\n\n    (Vetäytyy salaisesti huoneeseen.)\n\n\nKuudes kohaus.\n\n    Kilpi. Aina.\n\nKILPI (itsekseen).\nMutt' mitä tästä tulnee!\n    (Ääneensä.)\n                         Epäilethän!\nNo puhu suusi puhtaaks!\n\nAINA.\n                        Vaari, ethän\nSä suutu...\n\nKILPI.\n            Jospa voin mä suvata...\n\nAINA (hyväilee Kilpeä).\nEi, se sun täytyy oikein luvata!\n\nKILPI (itsekseen).\nNiin onpi niinkuin hiiluksilla oisin!\n\nAINA.\nSalata en voi sulta ... kuulekkos!\n\nKILPI.\nSalata!?\n\nAINA.\n         Mutta Liisa luuli toisin,\nHän pelkäs', että peljästyisit, jos...\n\nKILPI (itsekseen).\nVapisen!\n\nAINA.\n         Vaari, ja kun mainitsin,\nEtt' olet ollut oikein uljas mies\nJa monta tappelua taistellut,\nNiin vanha Liisa luuli kuitenkin...\n\nKILPI (vihaisesti).\nMaltappas, vanha naakka! -- Mä ken ties\nSun vielä...\n\nAINA.\n             Eihän Liisa lausunut\nPahasta sydämest', on syytön hän.\n\nKILPI.\nEn salaisuutta kärsi ensinkään!\n\nAINA.\nEn salaa sulta mitään koskahan,\nSiis ihan kaikki sulle ilmoitan.\n\nKILPI.\nNo, asiaan!\n\nAINA.\n            Mä tuonain kävelin...\nSe oli vallan vasten kieltoas,\nVaan siitä älä ole vihoissas.\n\nKILPI.\nJos haastaisit tok' vähän välemmin.\n\nAINA.\nKanarilintuin lensi häkistään,\nSen tiedät.\n\nKILPI.\n            Tiedän sen, nyt kerro vain\nJa anna linnun mennä lentämään.\n\nAINA.\nSen kanssa satuin salaretkelleni.\n\nKILPI.\nSa salaretkelle!\n\nAINA.\n                 Niin vaan, mun vaariseni!\nMä' istuin lintuin luona huoneessain\nJa heinää annoin niille armahille,\nJa häkin ovi oli selällään;\nKun juuri juttelin ma pienosille,\nNiin somin lintu lähti lentämään.\nTavoitin kiini häntä laattialta,\nOnnettomuudeks' auk' ol' akkunain --\nEn kertoa voi sulle kauhuain!\nNiin ulos lintu lens'.\n\nKILPI (itsekseen).\n                       En kuulla malta!\n\nAINA.\nMun silmäin seuras hänen lentoaan,\nHän lensi tuohon tuomeen istumaan.\nNiin ihmeen ilosalta näytti hän\nJa laulain koitti kultasiipiään.\nKuin kauniisti hän katsoi minuhun!\nNiin oli niinkuin laulanut hän oisi:\nMinäkin lystäilemään lähden poisi,\nLentäissään koreasti koivuhun.\n\nKILPI (itsekseen).\nAh, jospa puheensa jo päättyiskin!\n\nAINA.\nMä ikkunasta poijes pyörähdin\nJa hiivin hiljaan, oven aukasin.\nPihalle häntä kohti kiiruhdan --\nMut' eipä mua hän tok' älynnyt --\nSiin' ottamahan käten' ojennan,\nVaan juuri kun...\n\nKILPI.\n                  Jos päättäisit jo nyt!\n\nAINA.\nMut maltas, vaari kulta, maltas vaan,\nNiin että kertoa ma kaikki saan.\nNo niin, tuo armas aidalla jo on --\nVoi tarinaani! paljon pois jäi siitä --\nHän aidall' onpi, olen levoton,\nTuon tikapuut ja kiipeänpä niitä\nJa astuin sitte tuolle aidalle.\nKolmannen kerran pyytää koettelen,\nVaan mahdotonta! Hän nyt metsään päin\nLens' kuuseen.\n\nKILPI.\n               Kuusestapa petäjään\nJa petäjästä leppään lensi hän,\nLepästä koivuun ja niin edespäin.\nSen tunnen jo.\n\nAINA.\n               Juur' niinkuin sanot sa;\nMutt' _täytyihän_ mun sitä tavoittaa.\n\nKILPI.\nTavoittaa! _Olihan_ se mennyt pois.\n\nAINA.\nSiks' aidalta mä metsään hyppäsin.\n\nKILPI.\nTottelematon laps'! ken luulla vois!\n\nAINA.\nTottelematon tosin olinkin.\nEi aikaa ollut sitä ajatella!\nMa saavuin metsään yhä syvemmälle,\nKun tahdoin sitä kiini tavoitella.\nLuo portaan päästen, laskeus hän tälle --\nNiin liki, liki pääsin, kuin näin täällä...\n\nKILPI.\nNäit täällä?\n\nAINA.\n             Miehen, millä oli päällä\nKaunoiset vaatteet tummanvihreät.\nMietippäs, keskellä metsää juuri!\nHäll' oli parta, pyssy, koira suuri!\nEtt' ihmiset on kaikki ilkeät,\nNyt mieleen muistui nämät sanat sun;\nJa ajatus tul' aivohoni mun:\nSe rosvo on!\n\nKILPI.\n             Mi varomattomuus!\n\nAINA.\nPelosta hämmästyin. -- Mi hirmuisuus! --\nMun silmäin musteni. -- Mä horjahdin --\nSamassa portahalta putosin.\n\nKILPI.\nOi, kauheaa!\n\nAINA.\n             Se oli kauheaa!\nHuu, kuinka kylmää sekä kosteaa!\nVes' pääni peitti. -- Jouduin tainnoksiin.\n\nKILPI (syleilee sydämellisesti Ainaa).\nJumalan kiitos, että jällehen\nMinulle Aina lapsi annettiin!\n\nAINA.\nNäetkös vaan sä, vaari kultainen,\nEtt' oikein paljon pidät minusta,\nNiin paljon, paljon kuin mä sinusta!\nTiesinhän, ett'et suotta suuttuiskaan.\n\nKILPI (itsekseen).\nMun Jumalain, mä sua kiittää saan!\n    (Ääneensä).\nKuin sitte kävi?\n\nAINA.\n                 Hyvin, hyvin vaan!\nKun toinnuin, nurmella ma makasin.\nMua kylmi, mutta kylmä katos' kohta\nKun luonain kauniit kasvot huomasin,\nJa vieraalla, jok' oli vieressäin,\nSiniset, lempeimmät silmät näin.\nKuink' oli hällä oikein kaunis otsa!\nSäteili hänen kasvons' kokonansa\nJa suunsa hymys' hänen huutaissansa:\nMun Jumalallein kiitos olkohon,\nViel' elää hän, hän pelastettu on!\n\nKILPI (liikutettuna).\nSe mies ken oli?\n\nAINA.\n                 Enpä tiedä mä.\n\nKILPI.\nNimeä etkö kysynynnä sä?\n\nAINA.\nEn, sit' en ajatellut ensinkään.\nKun toinnuin, nurmelta mun nosti hän\nJa saattoi tänne saakka sieltä asti,\nHyvästi sitte heitti koreasti.\n\nKILPI.\nKiititkös hänt'?\n\nAINA.\n                  Ei mieleen muistunut.\nKiititkös häntä, joka Juuttahalla\npelasti henkes'!\n\nKILPI.\n                 Vaaraan antautumalla\nKen toisen pelastaa, se ansainnut\nOn kiitoksen.\n\nAINA.\n              Siis häntä kiitän mä\nJos toisen kerran kohtaan.\n\nKILPI.\n                           Etkö sä\nHänt' ole nähnyt taas?\n\nAINA.\n                       En ollenkaan.\n\nKILPI (itsekseen).\nNo, sitä paremp' on! Sen toimitan,\nEtt'ei he näe toinen toistahan.\n\nAINA.\nAin' olen häntä _ajatellut_ vaan.\nSen saanhan tehdä, kuule vaari kulta!\n\nKILPI.\nSaat.\n\nAINA (taputtaa käsiänsä).\nAi hauskuutta! Mitä kuulen sulta!\nMun tämä teki oikein iloiseksi,\nSe myöskin, että hänet nähtyäin\nMä tulin tietämään ja kohta näin:\nHuudettu maailmaa on huonommaksi\nJa ihmisiä paljon pahemmaksi\nKuin ovat. Ettei rosvoja olekaan\nKaikk' ihmiset, jo kauvan aikaa vaan\nSen sulle sanonut jo minä oisin,\nEtt' oisit ilon saanut sinäkin.\n\nKILPI (liikutettuna itsekseen).\nViattomuuttaan oi! Kuink' olla voisin\nNiin tuhma, että turhaan maailmaan\nSiveän lapseni mä laskisin!\n\nAINA.\nNiin sinisilmistänsä näin ma sen,\nEtt' on hän oikein hyvä ihminen;\nJa äänestänsä jospa päättänen,\nSe hän on, joka laulaa lauleloita\nMetsässä itsekseen niin ihanoita.\nJos hän on, hältä opin lauluin nää;\nHänt' aina aattelen kuin laulan mä;\n      (Lausuu).\n    Siivet jos saisin ja lintu ma oisin,\n    Lentää mun kultani luo minä voisin;\n        Korvess on mun nyt\n        Viihtyä täytynyt,\n        Uneksia vaan\n        Kultaistani saan!\n\n    (Äänettömyys. Ulkoa jyskytetään porttia).\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    Entiset. Liisa (tulee huoneesta ulos, astuu portin luo\n    ja aukaisee vähäisen luukun, josta hän hiljakseen puhuu\n    jollekin portin ulkopuolella olevalle).\n\nKILPI (astuu levottomasti sinne tänne. Itsekseen).\nHiidenpä paha pula onpi tää!\nMitäpä tullee täst', en tiedä mä!\nVaan pahaa mieltä, harmiakin uutta!\nMenevät männikköhön miettehein.\nEn ennen varonut, sen pahoin tein!\n    (Huomaa Liisan, joka tulee portilta takaisin.)\nVaan mitä nyt, vai taaskin salaisuutta?\n\nLIISA.\nNiin, salaisuutta! niinhän tahdotte.\nEn virkkaa saa ma, teitä etsii ken.\n\nKILPI.\nVaan kun mä kysyn, vaadin vastauksen.\n\nLIISA.\nSen saatte, siitä annan lupauksen.\n\nKILPI.\nSe mieskö oli vaiko nainen?\n\nLIISA.\nMies.\n\nKILPI (levottomasti).\nMies nuori?\n\nLIISA.\n            Ei!\n\nKILPI.\n                Ken sitte?\n\nLIISA.\n                           Vanha mies.\n\nKILPI.\nHän mitä tahtoi?\n\nLIISA.\n                 Teitä kysyi hän.\n\nKILPI.\nSä mitä sanoit?\n\nLIISA.\n                Ettei ensinkään\nVieraita kapteen kärsi, sanoin sen.\n\nKILPI.\nSanoiko niinensä?\n\nLIISA.\n                  Sanoi, Lampinen...\n\nKILPI (iloisasti).\nVai Lampinen! Sä juokse joutusaan\nTakaisin häntä tänne huutamaan!\nAh, häntä nähdä kyllä haluan!\n\nAINA.\nKen Lampinen on? Vaari, virkahan...\n\nKILPI.\nLaps, hän se ompi, joka Juuttahalla...\n\nAINA.\n... pelasti henkes. Uljas mies on hän!\nHalulla häntä minä hartaimmalla\nTahtoisin nähdä!\n\nKILPI.\n                 Saat, saat! Varro vaan!\nSiks' ajaks, Aina, mene sisähän,\nKun vastaan otan vanhan ystäväin,\nMä sitä tahdon tehdä yksinäin.\n\nAINA.\nMä lähden ehdoll', että minä saan\nPelastajaasi kiittää kumminkin,\nKosk' _omallein_ sen tehdä unhotin.\n\n    (Menee huoneesen).\n\n\nKahdeksas kohtaus.\n\n    Kilpi. Lampinen. Liisa (lähtee samassa huoneeseen).\n\nLAMPINEN.\nKas, kestääpähän karhu luolassansa!\n\nKILPI.\nOi, terve tullut, vanha ystäväin!\n\n    (Syleilee Lampista).\n\nLAMPINEN.\nSyleillä voi tuo vielä veikkojansa!\n\nKILPI.\nSyleillä vanhaa sotaveljeäin\nMä taidan! yhdessähän taistelimme!\nMuistatkos miehuuttamme Lapualla,\nMuistatkos jyskettäkin Juuttahalla,\nMe Venäläistä missä opetimme\nKuin Suomen poikain kanssa soditaan\nVaan missä Ryssän miekka minua...\n\nLAMPINEN.\nOi, veikko! _siit'_ ei enää sanaakaan!\nPuolestas' yhtä paljon teit sä mulle,\nKuin mitä tehnyt minä olen sulle,\nMut suopas katsella mun sinua!\n\nKILPI.\nMiks' niin?\n\nLAMPINEN.\n            Niin, kansa kertoo tullehen\nSun ihmisvihaajaksi, sitä en\nJuur' ole luullut; mutta jutellaan\nEtt' oletkin sa aika tonttu vaan.\nSa porttis salpaat, huonees lukitset,\nKuin tämä tieno rosvoja ois täynnä.\nSä eräkkäänä täällä elelet,\nEt kenenkähän luona ole käynyt.\nJos tulee joku sua hakemaan,\nPois aina luolastas' hän ajetaan.\nOlithan vilkas hulivili ennen\nJa tanssaelit tappeluhun mennen!\n\nKILPI.\nOnnettomuutein oi! jos tuntisit,\nKäytöksein oikeaksi katsoisit.\nMonesti on se mua pahoittanut,\nMun henkeni ett' olet pelastanut.\n\nLAMPINEN.\nOi, miehen täytyy olla miehuisampi!\n\nKILPI.\nSanottu välein, tehdä vaikeampi!\nNäytäthän onnellinen olevan.\n\nLAMPINEN.\nKyll' olen ollut, kiitos Jumalan!\nJo monta vuotta siitä vierryt on\nKun toinen toisemme me kohtasimme.\nKun sota loppui, jättäin kumppalimme,\nMä muutin poijes synkkään salohon\nHarmista, että maa noin hyljättiin\nJa altiks vierahille annettiin;\nNyt korpea mä kyntää alotin,\nKuin esi-isät maata viljelin.\nKun vihdoin viimeinkin ma sitte nain,\nNiin onnellisna olen elänyt.\nJo poikain pulskeat on miehet nyt;\nEi mitään puutu. Se mun historjain.\nVaan kuinka sinun laitas ollut on?\n\nKILPI.\nÄläpä muistiin johda murhettain!\n\nLAMPINEN.\nKuin sinä tahdot, siten olkohon. --\nVaan miehuutta jos sulta viel' ei puutu,\nSydämes aukaise sä ainoalle\nVanhalle ystävälle armahalle.\nSanoa täytyy sulle -- älä suutu --\nKyll' oletkin sä oikein narrimainen!\n\nKILPI.\nMinusta niin et miettiä saa vainen!\nNo, koska tahdot, niin mä kertoilen.\nKun sota loppui, luovuin armeijasta,\nPois mennä aioin seudust' armahasta.\nVaan sydän sykki maalle isien;\nSen vuoksi viran hankin, työtä tein\nJa voimain uudestansa uhrasin\nKalliille suloiselle Suomellein. --\nSain siten lohdutuksen sittemmin. --\nVaan vaaralliseks mieheks katsottiin\nJa mua syystä juuri syytettiin,\nEtt' olin varsin vapaamielinen;\nSain virka-eron häpeällisen.\nMä sydän täynnä vihantulta vain\nMaatiluksellein maalle mennä sain,\nJonk' olin vanhemmittain perinyt.\nNäin siellä kauniin, soman neidon nyt,\nJa kohta häneen kovin ihastuin\nJa oikein raivoon asti rakastuin.\nHän vaimokseni tuli vihityksi. --\nOnnellisimmat olimmekin vain,\nJa viha, vaino hävis' rinnastain. --\nKun sitte vuoden jälkeen syntyi yksi\nKorein tytär meille, korkeimmalla\nMä olin silloin onnen portahalla.\nVaan vaimoin kuoli!\n\nLAMPINEN.\n                    Sääli, ystäväin!\n\nKILPI.\nMä huolell' yksin hoidin tytärtäin;\nSe voimain virkisti, sill' äitiään\nMuistutti muodoltansa mulle hän.\nMä elin tämän lapsen eestä vaan.\nEn voinut löytää maassa vertaistaan,\nHänelle sydän sykki ainoasti!\nHän hurjaa luontoani hallitsi,\nJa hänen sanans mua vallitsi,\nNiin että minä kaikki kernahasti\nTein mielen nouteheksi neidollen.\nHän houkutti mun joukkoon ihmisten!\nHän oli oikein kaunis kasvoiltansa\nJa häntä ihmetteli kaikki kansa!\nMä siitä syystä kovin pelkäsin,\nHän että häviäisi multa pois.\nHänettä, luulin, etten elää vois,\nSentähden muiden seurast' erosin.\n\nLAMPINEN.\nEt tehnyt viisahasti ensinkään.\n\nKILPI.\nEn. -- Äkkipäätä hävis luotain hän.\n\nLAMPINEN.\nSitä arvelinkin.\n\nKILPI.\n                 Aatteleppas nyt\nMun mustaa murhettain! Mä matkustin\nHänt' etsimässä --; enkä löytänyt.\nKun löysin sitte vihdoin viimeinkin\nNiin hän jo oli mennyt miehelle. --\nOi, tuota luulla oisi voinut ken!\nHäll' oli tytär, viikon vanha vain.\nOdottamattomasta tulostain\nÄkisti äitiparka kauhistui\nJa siitä hyvin kovin sairastui.\n\nLAMPINEN.\nNo, sitte...\n\nKILPI.\n             Olin hänet surmannut!\nJa miehens' murheinen ja onneton\nHän kohta seuras häntä kuollohon.\nMä kyllä ihmisiä vihaan, mutt'\nVaarallisempi vihollinen on\nMinussa itsessäni asunut!\nSe historjani! Hyvä ystäväin,\nSä älä ihmettele, että näin\nMä piillen tyttäreni lapsen kanssa.\nKuin arvaat, toivon aina parastansa.\nPelastaa Aina kultain kumminkin\nMaailman turhuudesta tahtoisin --\nNäethän, etten korvess elä suotta.\n\nLAMPINEN.\nKuin vanha on hän?\n\nKILPI.\n                   Seitsentoista vuotta.\n\nLAMPINEN.\nTekisit taaskin uuden tyhmyyden.\n\nKILPI.\nKuin niin?\n\nLAMPINEN.\n           Niin, sinun täytyy tässäkin\nMyös olla varoillas, kun neitonen\nOn seitsentoista vuotta vanha vain.\nMaailma ulottuupi metsäänkin.\n\nKILPI (pikaisesti).\nOhoh, ken tohtis tulla tupahain!\n\nLAMPINEN.\nNo, no, sä veikko, älä suutu noin!\nNyt kumminkin mä selittää sen voin,\nMiks' pitänyt et ole pojastain.\n\nKILPI.\nSun pojastas? En ole ollenkaan\nMä häntä nähnyt enkä kuullutkaan\nHänestä haastettavan.\n\nLAMPINEN.\n                      Selvää on,\nKun ketään lasketa ei luolahas.\nMonesti jyskyttänyt porttias'\nHän turhaan on.\n\nKILPI.\n                Hän missä on?\n\nLAMPINEN.\n                              Salohon\nMä metsäherran luoksi lukemaan\nJa metsänhoidantoa oppimaan\nLähetin hänet. Lähellä on tästä,\nSun luonas käskin hänen käymähän.\n\nKILPI.\nEn poiketa voi enää tekemästä\nMä päätöksestäni. Ei päässyt hän\nSentähden ole tänne. Tahtoisin\nKernaasti häntä nähdä kuitenkin,\nSiis lähtekäämme! -- Luoksens' minut vie!\nSun poikas kyllä kunnon poika lie?\n\nLAMPINEN.\nSe tietty on! Ja arvanethan sä,\nEtt' oli viesti sairaudestansa\nMinulle kova sanoma.\n\nKILPI.\n                     Hän on\nSiis sairas ollut?\n\nLAMPINEN.\n                   Senpätähden kanssa\nKiiruhdin tänne. Kiitos olkohon\nMun Jumalallein, hän jo terve on. --\nRomanimainen oli taudin syy:\nHiestynynnä jahdista hän heittäytyy\nVetehen nuorta somaa neitokaista\nPelastamahan...\n\nKILPI.\n                Mitä kummanlaista\nSä haastat mulle? Vai se oli hän?\n\nLAMPINEN.\nMun Lauri lapsein, niin. Oh, sydäntään!\nHäll' on se oikealla paikallaan.\n\nKILPI (itsekseen).\nAh, mikä miete, miete kaunis vaan!\n    (Ääneensä).\nSun poikas mistä me nyt kohtaisimme?\n\nLAMPINEN.\nTalosta metsäherran tapaisimme.\n\nKILPI (huutaa).\nHoi, Liisa! Liisa, tänne joutuisaan!\n\n\nYhdeksäs kohtaus.\n\n    Entiset. Liisa.\n\nLIISA.\nNo, herra kapteen'.\n\nKILPI (innokkaasti).\n                    Liisa, laitas vain\nNyt puolipäivällinen valmihiksi:\nParasta pane mit' on talossain --\nKaks' ystävää me saamme vierahaksi --\nJa kellarista vanha viini tuo.\nMutt' joutuun, joutuun vaan!\n\nLAMPINEN.\n                             No eihän nuo\nMaailman lapset ole laisinkaan\nNiin pahat sinusta, kuin päätin ma!\n\nKILPI.\nSe ansio on armaan veikon vaan!\nNo tule! tätä tiet' on suorempaa.\nAukaise, Liisa, pieni portti nyt!\n\n    (Kilpi ja Lampinen menevät oikealta huoneen takaa ulos).\n\nLIISA (seuraa heitä).\nKah kummaa, kuin on mieli kääntynyt!\n\n    (Menee).\n\n\nKymmenes kohtaus.\n\n    Aina. Lauri (myöhemmin).\n\nAINA (katsoo varovaisesti ovesta ulos).\nKosk' ei tuo vaari kutsu, kuitenkin\nPelastajaansa tulen kiittämään.\n    (Tulee esille).\nKas ihmettä, ei ihmist' yhtäkään!\nHoi, vaari, vaari! Tietää tahtoisin,\nHe minne mennehet on kumpikin.\nMyös Liisa poissa! Yksin olen ma\nHuu! kuinka mieltä kovin kammottaa\nJa sydämeni kovin sykkäilee!\nSe tekee niin. Se hälle tykkäilee!\n\nLAURI (laulaa aidan ulkopuolella).\n\n    Siivet jos saisin ja lintu mä oisin,\n    Lentää mun kultani luo minä voisin;\n        Korvess' on mun nyt\n        Viihtyä täytynyt,\n        Uneksia vaan\n        Kultaistani saan!\n\nAina (joka hämmästyksissään ja ihastuksissaan on kuunnellut laulua).\nSe ompi hän!\n    (Kovin peljästyksissään).\n             Ah, armas Jumalain!\nMun kyyhkysein! Kas tuota kotkaa vain --\nHän kuinka ilmaa kiitää silmillään!\nHän laskee kohta kyyhkyslakan luo.\n    (Pyssyn pamahdus kuuluu metsästä).\nEi enää lentimillään _lennä_ tuo;\nSe kukaan muu ei ole, kuin vaan hän!\n    (Kiiruhtaa kummulle aidan vierelle).\nNiin, oikein! Hän se on, sen näen mä!\n    (Taputtaa käsiänsä).\nHän mun jo näkee.\n    (Nyykyttää Laurille päätänsä).\n                  Terve tullut vaan!\nMun luoksein tulla tahtoisitko sä!\n\nLAURI (aidan ulkopuolia).\nNiin kovin mielelläin! mutt' näinkö saan...\n\nAINA.\nOdota hiukan, vähän aikaa vielä,\nSiks' että auki portin aukaisen.\n    (Lauri näkyy aidalla).\nVai niin, sä tahdot tulla lentäen!\n    (Kiiruhtaa hakemaan tikapuita, jotka hän\n    asettaa kivi-aitaa vasten).\nKas, nyt sä olet oikealla tiellä.\n\nLAURI (aidalla).\nHaluan tietää, tokko saanen tulla?\n\nAINA.\nSaat kyllä! mutta joudu väleen! mulla\nOn oikein paljon sulle puhumista.\n    (Lauri kiiruhtaa tikapuita myöten alas).\nNiin tulit tänne niinkuin taivahista.\n\nLAURI.\nTäss' olen!\n\nAINA.\n            Oikein lysti, että sä\nNyt tulit, kuin niin tuhma olin mä,\nEtt'en mä sua edes kiittänyt,\nKun vedest' olit pois mun vetänyt.\nSen sydämellisemmin teen nyt sulle --\nSä silloin oikein hyvä olit mulle! --\n    (Kättelee Lauria).\nKäteni tuossa on.\n\nLAURI.\n                  Siit' ei sanaakaan.\nMinähän teidät peljästytin kuin\nOnnettomuus ol' joutumaisillaan;\nVelvollisuus mun siis ol' auttamaan.\nEi syvä ollut -- ja mä hyvin uin.\nNiin oli niinkuin oisin' tanssihin\nMä mennyt.\n    (Itsekseen).\n           Hän on impi ihanin!\n\nAINA.\nNiin vain; mut kiitän sua kuitenkin;\nSill' enpä sinutta ma eloss' oisi --\nSua koskaan kiittämätt' en olla voisi.\nMut sano, miksi mua kutsut te?\nTe, sanoo Liisa vaan, kun puhelee\nHän vaarille; vaan aina ma\n_Sinuksi_ sanon koko maailmaa.\n\nLAURI (itsekseen).\nKuin teeskentelemätön on hän, oi!\n    (Ääneensä).\nJos suotte, _sinuks'_ kutsun kernahasti.\n\nAINA.\nKas _sinä_! Sepä toisin tavoin soi!\nKun kestä pidetään, niin mieluisasti\n_Sinuksi_ häntä silloin kutsutaan. --\nPitäisin oikein paljon sinusta,\nJos pitäisit vaan hiukan minusta --\nVai mitä? kuuletkos sä sitä vaan?\n\nLAURI.\nRakastan sua sydämellisesti!\n\nAINA.\nVai sydämestäs! tuo soi suloisesti!\n    (itsekseen).\nKyll' on hän hyvin kaunis kasvoiltansa!\nJa sitte kuinka nuori hän on kanssa!\nEi otsa uurtunut kuin vaarillain;\nJa silmät sitte -- niinkuin linnullain!\n\nLAURI (itsekseen).\nViattomuuden kuva kummoinen!\nSiveä on hän sekä suloinen!\n\nAINA.\nMik' onpi nimes?\n\nLAURI.\n                 Lauri!\n\nAINA.\n                        Lauri vai!\nSe kaunis on!...\n\nLAURI.\n                 Ja sun?\n\nAINA.\n                         On Aina; kai\nSe ei niin kaunis ole, niinkuin kuulet.\n\nLAURI.\nOn oikein ihanainen!\n\nAINA.\n                     Niinkös luulet?\nNo sepä vallan lysti oli vasta!\n\nLAURI.\nSuo anteeks', että estän haastamasta.\nMutt' kuinka kutsua nyt tohdit sa\nMinua luokses' tänne tulemaan,\nKun vaaris vihaa koko maailmaa\nJa ihmislapsia? -- niin lausutaan.\n\nAINA.\nSe aivan oikein onpi, ettei hän\nRakasta maailmata ensinkään.\nVaan kunpa kysymys on milloin noista\nPelastajista, silloin onpi toista.\nHän _silloin_ sanoo: pitää kiittämän. --\nJuur tänäin tuli tänne miesi, ken\nPelasti hengen vaari-vanhuksen,\nPaikalla päästettiin hän sisähän,\nJa niinpä kohta kun mä nä'in sun,\nMi pelastit nyt vasta henkein _mun_,\nSamassa tein mä samoin, näyttääksein\nKiitollisuutta sulle. Kyyhkysein\nSä päälle päätteheksi pelastit,\nKun kotkaa kohti luodin laukasit.\n\nLAURI.\nSai kotka kyllä kyydin, ettei maari...\nVaan tiedätkös sä varmaan, ettei vaari...?\n\nAINA.\nPäinvastoin. -- Tänne jäädä täytyy sun\nNiin kauan kun joutuu vaariseni.\nPois pyssy pane, istu viereheni!\nNo, tule! Aina käypi apuhun.\n    (Ottaa pyssyn ja jahtilaukun Laurilta ja taluttaa\n    hänet penkin luo, jolle he käyvät istumaan).\nKas niin!\n\nLAURI (itsekseen).\n          Mä olen lumouksissain.\nKuin ihastuttavainen impinen!\n\nAINA.\nMiks puhut itsekses? Kun vaari vain\nNoin puhuu, on hän nuromielinen.\nOletko sä nyt, Lauri, vihanen.\n\nLAURI.\nEn. -- Enpä ole koko elämässä\nNiin onnellinen ollut, kuin nyt tässä.\n\nAINA.\nVaan entäs minä. Lauri, mietippäs,\nKuin lysti, kun mä jonkun nähdä saan,\nKen viel' ei ole harmaa hiuksiltaan.\nKyll' olet oikein kaunis näöltäs! --\nKun sinuun silmät luon, niin luulen vaan\nEtt' ihmiset on kaikki hyvät täällä...\n\nLAURI.\nMon' onpi!\n\nAINA.\n           Niinpä luulen!\n\nLAURI.\n                          Vaan maan päällä\nEi ole kukkaa kauniimpaa kuin sä.\n\nAINA.\nEn ymmärrä sit' ensinkähän mä.\nOn paljon, jota en voi ymmärtää.\nTiedänpä yhtä, tiedän kumminkin,\nSalossa että laulat soreasti.\n\nLAURI.\nKyll' olen laulellut, mutt' koreasti...\n\nAINA.\nNiin kyllä. Laulujas mä kuuntelin\nNiin tarkoin, että muistiss' on ne mulla.\nKun toisten tänne tulet jällehen --\nNyt saatkin joka päivä tänne tulla --\nNe kaikki sulle silloin laulelen.\n\nLAURI.\nYhdessä laulelemme sitte noita.\n\nAINA.\nKun kuulin Laurin sulolauleloita,\nNe aukas mulle uuden maailman.\nMi lumous on sävelissäs, oi!\nKuin illall' istuin ääress' ikkunain,\nNiin silloin soreasti mulle soi:\n      (Lausuu).\n    Kun lämmin länsituulonen\n    Puunlatvaisissa huiskaa,\n    Niin kuulteleppas kultainen,\n    Suloa vaan se kuiskaa;\n    Sill' aina tänne metsään tullen,\n    Se tervehdyksen tuopi sullen\n    Mun ruusuiseni metsistössä!\nOi Lauri! kun mä tuota kuulen milloin,\nSilmistä kyyneleeni virtaa silloin.\n\nLAURI (itsekseen).\nVoi! sydämelleni tuon sievän Ainan\nTahtoisin mieluisasti minä painaa!\n\nAINA.\nOletkos unissasi nähnyt minua?\n\nLAURI.\nMä usein näen uuta sinusta,\nKuin oisit ruusuiseni metsistössä.\n\nAINA.\nMä myöskin usein sua uneksin. --\nVaan, Lauri, tule lakan luoksi, jossa\nMun kyyhkyin ovat, sillä kyyhkytkin\nSua kiittää tahtoo avustas,\nKun kotkan häijyn kaasit luodillas. --\nAi! kyllä ehdimme sen tekemään. --\nParempi lie jos käymme leikkimään.\nOleppas sä nyt kotka, kyyhky mä.\n    (Juoksee näytelmäsijan toiselle puolelle).\nSaa nähdä, saatko kiinni minut sä!\nNo, käytkös?\n\nLAURI.\n             Kyllä kohta kiinni saan;\n    (Juoksee Ainaa ottamaan kiini).\nVaan sitte en mä irti laskekaan.\n\nAINA (juoksee pakoon).\nKas, paljon parempi olen minä.\n\nLAURI.\nKuin nuoli nopsa! Mutta varo! kotka vie...\n\nAINA.\nEi tällä kertaa!\n\nLAURI.\n                 Kyllä kohdakkoin.\n\nAINA.\nJos kiinni saat, niin saatpa jotakin.\n\nLAURI.\nNo, minkä?\n\nAINA.\n           Muiskun!\n\nLAURI.\n                    Sitte pian vain!\n\n    (Juoksee Ainan jäljessä, ja saa hänet kiini).\n\nAINA.\nOi, jopa jouduin kotkan kourihin!\n\nLAURI (suutelee Ainaa).\nMun Ainain, Ainain!\n\nAINA.\n                    Se oli aivan toista,\nKun viimein vaariani suudellessa.\n\n\nYhdestoista kohtaus.\n\n    Entiset. Liisa.\n\nLIISA.\nKah, mitä kumman kummaa näen ma!\nSun, tyttö, onko järki jättänyt?\n\nAINA.\nEi, Liisa, me vaan leikitsimme nyt.\n\nLIISA.\nJa mitä nuori herra uskaltaa!\nNyt luunne kohta täältä korjatkaa,\nSill' itse kapteen kohta koton' on;\nJa jos hän saapi täällä nähdä teidät,\nNiin peto silloin perii kaikki meidät.\nAukaisen portin.\n    (Aukaisee portin).\n                 Pois salohon!\n\nLAURI.\nHyvästi, Aina!\n\nAINA.\n               Et saa mennä pois:\nSun _täytyy_ jäädä. -- Miks et jäädä vois?\n\nLAURI.\nEi nyt, vaan pian! Ikipäiviks sitten,\nJos niin vaan tahtoo Herra taivahitten.\n\n    (Pois).\n\n\nKahdestoista kohtaus.\n\n    Aina. Liisa.\n\nAINA.\nMä häntä seuraan!\n\nLIISA.\n                  Aina armainen,\nSä mitä mietit?\n\nAINA.\n                Riemuin häiritsit!\nMaa paratiisi on, nyt tiedän sen,\nJa ihmiset kuin itse enkelit!\nSen tiedänkin!\n\n    (Itkee).\n\nLIISA.\n               Jos vait' jo olisit!\n\n\nKolmastoista kohtaus.\n\n    Entiset. Kilpi, Lampinen.\n\nKILPI.\nNo, mitä?...\n\nLIISA.\n             Neuvoin onpi, ole vait'!\n\nAINA.\nEn! Sitä en mä tee, sen kuulla sait. --\nNyt taas hän tahtoo, että minä uutta\nPitäisin vaariltani salaisuutta.\n\nKILPI.\nEi puhu vaan!\n\nAINA.\n              Tääll' oli hän ... hän,\nKen pelasti henkein. Häntä huusin mä\nJa hän tul' aidan yli, näet sä,\nJa sitte lausuin hälle kiitoksen\nJa sitte lystiksemme leikitsimme\nJa sitte suotta ... hiukan suutelimme.\n\nLIISA.\nEn ole syypää. -- Olen viaton.\n\nLAMPINEN.\nSemmoinen veitikka!\n\nAINA (itkee).\n                    Hän poissa on!\nTuo paha Liisa ajoi hänet pois.\n\nKILPI.\nSe tekemättä olla saanut ois.\n\nLIISA (pikaisesti).\nNo, kenpä moista kärsiä nyt vois!\nNiin onpi kapteen' itse käskenyt.\n\nKILPI (Ainalle).\nNo niin, mun tyttöseni, ole tyyni nyt!\nNyt jälestänsä juokse joutuisaan,\nTuo hänet tänne, sano hänelle,\nEtt' isäns täällä on, se sano vaan.\n\nAINA.\nVaan vaari, onko totta?\n\nKILPI.\n\n                        Joudu, neitonen!\n\nAINA.\nNäetkös, kuin teit pahoin, Liisasein!\n\n    (Kiiruhtaa portille).\n\nKILPI.\nVaan varovasti, Aina kultasein!\nMuistathan lintua kun ha'it sä.\n\nAINA.\nHyvästi! En nyt enää pelkää mä!\n\n    (Juoksee portista ulos).\n\n\nNeljästoista kohtaus.\n\n    Entiset paitsi Aina.\n\nLAMPINEN.\nHän onpi metsäkukka kaunihin;\nEn moista ole nähnyt koskahan.\nMutt' kyllä paikkans pitää poikakin!\n\nKILPI.\nMä häntä nähdä oikein haluan!\nJos hänen niinkuin lapsein laita on --\nKuin luulen -- eloin toiseks' toimitan:\nMaailman kanssa teen mä sovinnon\nJa siitä saan mä kiittää veljeäin.\n    (Antaa kättä Lampiselle).\n\nLAMPINEN.\nVakuudeks' kättä, vanha ystäväin!\n\n\nViidestoista kohtaus.\n\n    Entiset. Lauri. Aina.\n\nAINA (taluttaa Lauria sisään).\nHän tässä on nyt, tässä onpi hän!\n\nLAMPINEN.\nSinusta, poika, mitä kuulla saan?\n\nLAURI.\nVoi, isä kulta! Minä ... minä vaan...\n\nLAMPINEN.\nVeitikka, en ois luullut ensinkään...\n\nLAURI.\nNyt hyvin huomaan, että...\n\nLAMPINEN.\n                           Lauri, kuule!\nPidätkö neidosta?\n\nLAURI.\n                  Mä rakastan\nHellästi häntä, ettei kukaan luule...\n\nAINA.\nSen aikaa sitte tiesin! -- Varmahan\nTuo isäs onpi?\n\nLAMPINEN.\n               Tule, tyttärein,\nSyliini!\n\nAINA (syleilee Lampista).\n         Lauri, hyvä on isä sulla.\n\nLAMPINEN (Laurille).\nTuo vaarins' on. -- Sä saat...\n\nLAURI.\n                               Mä saanko tulla?\n\nKILPI.\nMun sylihini joudu poikasein!\n\n    (Painaa Lauria rintaansa vasten).\n\nLAMPINEN.\nNo, lapset, lystiä nyt pitäkää,\nKuin kiltit kumppanukset leikkikää!\nKun kolme vuotta vielä vieree, niin\nTe saatte sitte mennä naimisiin.\n\nAINA (hämmästyksissään).\nVai naimisiin?\n    (Äänettömyys).\n               Se ompi jotakin, --\n    (Juoksee Laurin luokse ja ottaa häntä kaulasta kiinni).\nNiin käyköönkin!\n\nKILPI.\n                 Ajan pitkäks' arvasin,\nVuos' ehkä kyllin kyllä lie, ken ties!\n\nLIISA.\nNo, niin ... niin... Kaikkiapa katuu mies,\nVa'an kuitenkaan ei nuorna naimistaan.\n\nAINA (astuu Liisan luo).\nSuo anteeks, Liisa! --. Minä milloinkaan\nEn paha tahtois olla koskaan!\n\nLIISA.\nKuin hyvä sydän meidän hellikossa!\n\nKILPI.\nPirtistä vihdoin päivä paistaa meille.\nJumala suokoon siunauksen teille!\n\nAINA (likistää lempeydellä Lauria).\nOi, Lauri!\n\nLAURI.\n          \"Kukka kultain kuusistossa!\"\n\n(Loppu).\n\n\n\n"]