[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fudv0St9ofLeW8slEuvPihI8yzSfA8Ym9EEv-kK1ldVM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},423,"Toinen lukukirja kansakouluja varten","Raitio, Kosti",1855,1924,"423-raitio-k-toinen-lukukirja-kansakoulujen-tarpeiksi","423__Raitio_K.__Toinen_lukukirja_kansakoulujen_tarpeiksi",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1891,54499,345126,false,27788,[22],"Finnish language -- Readers",[24,25,26],"Children & Young Adult Reading","Poetry","Teaching & Education","\"Toinen lukukirja kansakoulujen tarpeiksi\" by Konstantin Raitio is an educational textbook written in the early 20th century. This compilation serves as a reading textbook for elementary school pupils in Finland, featuring a variety of stories, poems, and lessons aimed at moral and educational development. The content is carefully curated to engage young readers and build their comprehension, reflecting contemporary educational standards of the time.  The opening of this text includes a preface that outlines its purpose and structure, detailing how the selections are arranged by themes relevant to students' learning experiences. It emphasizes the importance of adaptability in teaching, suggesting that teachers choose reading material based on the season, their curriculum, and the developmental stage of their students. The first few readings also include fables and poems that impart moral lessons, featuring simple narratives like \"Hiiri ja leijona\" (The Mouse and the Lion) and \"Kyyhkynen ja muurahainen\" (The Dove and the Ant), which illustrate virtues such as kindness, cooperation, and the consequences of arrogance, set within a context that is accessible and meaningful for children. (This is an automatically generated summary.)",[],512,"Kosti Raition toimittama lukukirja sisältää satuja, runoja ja opettavaisia kertomuksia kansakoulun tarpeisiin. Kokoelma koostuu useiden eri kirjailijoiden, kuten Topeliuksen ja Andersenin, teksteistä sekä kansansaduista ja eläintarinoista.","K. Raition 'Toinen lukukirja kansakoulujen tarpeiksi' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 423. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TOINEN LUKUKIRJA KANSAKOULUJEN TARPEIKSI\n\nToimitti\n\nK. Raitio\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1903.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\nHUOMAUTUKSIA. Kun useissa kansakouluissa arvatenkaan ei ole varaa\nhankkia erityistä lukukirjaa n.s. pientenlasten koulua eli kansakoulun\nkuusiviikkoista valmistuskoulua varten, vaan käytetään niissä samaa\nlukukirjaa kuin varsinaisessa kansakoulussakin, on tähän luetteloon\n_vinokirjaimilla_ painettuna kappaleet, jotka tekijän mielestä\nsoveltuvat _valmistuskoulussa luettaviksi_.\n\nKun tätä lukukirjaa ei ole aivottu järjestään luettavaksi, ei\nlukukappaleita ole sovitettu sisällyksen puolesta tarkoin\nrajoitettuihin ryhmiin. Kuitenkin on pidetty silmällä että ne\nkappaleet, joilla on sisällysyhteyttä, seuraavat toisiaan. Alla oleva\nryhmäjako osoittaa, millä pääaloilla kirjan sisällys liikkuu. --\nLuetteloon on myös kappaleen nimen jälkeen sulkujen väliin asetetulla\nnumerolla osoitettu, mitkä kappaleet sopisivat _toiseen vuorokurssiin_.\nMutta kun vuorokurssijakokin suuresti riippuu koulun muusta\nopetusohjelmasta, ei tämä osoitus pyri olemaan muuna, kuin viittauksena\nja ehdotuksena, jota kukin opettaja tarpeen mukaan itsenäisesti\nmuuttakoon.\n\nRunokappaleet ovat tähdellä merkityt.\n\n\nSatuja, kertomuksia y.m. helppotajuisia kappaleita\nuskonnollis-siveelliseltä alalta.\n\n     Alkulause.\n  1. _Pienelle matkalaiselle_.* K. R.\n  2. Hiiri ja leijona\n  3. Kyyhkynen ja muurahainen,* muk. P. P. (Lasten Kuvalehti)\n  4. Korppi ja Kettu. (2)\n  5. Koira ja sen varjo,* muk. P. P. (Lasten Kuvalehti) (2)\n  6. Kaksi vuohta. (2)\n  7. _Viisas hiiri_\n  8. Ylpeä härkä. (2)\n  9. Sokea ja rampa. (Aisopos) (2)\n 10. Joki ja lähde\n 11. _Joki_*\n 12. Susi, vuohi ja kaalit\n 13. Tattari. Andersen (2)\n 14. Halonhakkaaja. K. Schmidtin mukaan\n 15. Lähde. (Kyläk. Kuval. 1881) (2)\n 16. Tunnon rauha.* Oksanen (2)\n 17. Oi, jos oisit sydämeni.* J. H. Erkko\n 18. _Adalmiinan helmi_. Z. Topelius\n 19. Se on kovaa. (Lasten Kuval. 1891) (2)\n 20. _Älä heitä kiveä, se ponnahtaa takaisin_ (englantil. aihe)\n 21. Pääskyselle.* F. P. Kemell\n 22. Joudu, kevät.* O. J. (Suomen saloilta V) (2)\n 23. Tulipalo. (Ruotsin Lärobok f. Folksk.) (2)\n 24. Kelpo palvelija. (Saksasta)\n 25. _Varo vaatteitasi_. (Läseb. för småskolan)\n 26. _Löytö_. (Saksasta)\n 27. Lörpötteiijä. (Saksasta) (2)\n 28. Karhunnahka. (Saksasta) (2)\n 29. Ystävällinen vastaanotto (Mau, Kristill. lukuk.) (2)\n 30. _Pieni mierolainen_.* U. v. Schrowe\n 31. Korpi kurjalla kotina.* Kant.\n 32. Armottoman osa,* Kant\n 33. Muinaiset ajat paremmat. Kant. (2)\n 34. Oikeakiitos-uhri. (Mau, Kristill. lukukirja) (2)\n 35. Herrasmies ja köyhä. (Mau, Kristill. lukukirja)\n 36. Kiitollinen poika. (Mau, Kristill. lukukirja)\n 37. Suvilaulu.* Suonio (2)\n 38. Auringon säde. (Kasvatusopin. San.) (2)\n 39. Rukous ruumiin ravinnosta.* Kaarlo Hammar (2)\n 40. _Laivapoika_. (Ruotsin Läsebok för folksk.)\n 41. Kunnioita isääsi ja äitiäsi. (Kert. historiasta ja elämästä)\n 42. Huolellinen tytär. (Mau, Krist. lukuk.) (2)\n 43. Ken unohtaa meidät viimeiseksi. (Kasvatusopin. San.) (2)\n 44. _Puuvati_. (Mau, Krist. lukuk.)\n 45. Pimiä isoton pirtti.* Kant\n 46. Vähä ilo emottomalle käestä.* Kant\n 47. Ohoh kullaista kotia!* Kant\n 48. Kuva.* P. Cajander (2)\n 49. Eli Rem. Z. Topelius (2)\n 50. Erotus. (Lasten Kuval. 1890)\n 51. _Puhu totta_. (Saksasta) (2)\n 52. _Rehellinen poika_. (Saksasta) (2)\n 53. Lapsuuden-aikainen muisto. K. R.\n 54. Töllin aarre.* Alpo Noponen\n 55. Säästäväisyys ja anteliaisuus. (Mau, Krist. lukuk.)\n 56. Kymmenen hyvää ystävää. (Lasten Kuval. 1887) (2)\n 57. Huolellisesti. (Lasten Kuval. 1887)\n 58. Rehellinen työ. (Lasten Kuval. 1893, De ungas tidn. 1902)\n 59. Toisin ennen, toisin eilen.* Kant\n 60. Puhtaus. (Osittain Alpo Noposen muk.) (2)\n 61. Vaarallinen varas. (De ungas tidning, 1902) (2)\n 62. Mitä et koskaan kadu. (Kasvatusop. San.) (2)\n\nLuonnon alalta.\n\n 63. Karhu. (Ruotsin Läseb. för folkskolan muk.)\n 64. Suksimiesten laulu.* Suonio\n 65. Ilves. (Dahlström, Naturhist. läsebok) (2)\n 66. Susi. (Ruotsin Läsebok för folkskolan)\n 67. Hukka, karhu ja repo. (Satuja ja Tarinoita)\n 68. Kissa ketun palvelijana. (Satuja ja Tarinoita) (2)\n 69. Harakka, varis ja kettu. (Satuja ja Tarinoita) (2)\n 70. Kyöstin metsästys. K. R.\n 71. Käki. M. v. Wright'in muk.\n 72. Lintuselle.* J. L. Runeberg.\n 73. _Suomen salossa_.* Yrjö Koskinen\n 74. _Varpunen_* Suonio (2)\n 75. Syksytoiveita.* Oksanen (2)\n 76. Talven aika. K. R.\n 77. _Lumisateella_* Suonio (2)\n 78. Unen tullessa.* J. Mustakallio (2)\n 79. _Toukokuulla_.* K. R.\n 80. Kauneinta metsässä. Z. Topelius\n 81. Kevätlaulu.* U. v. Schrowe (2)\n 82. Kevät* J. T. Granlund\n 83. Sinikaunokki.* J. H. Erkko (2)\n 84. Niittypuro.* J. H. Erkko (2)\n 85. Keväällä.* Irene Mendelin\n 86. Kuluu ikä laulamattaki.* Kant. (2)\n 87. Mipä paimenten olla.* Kant.\n 88. Paimenen pyhä.* J. Mustakallio\n 89. Luoja tietää, sinä et.* Olli Wuorinen (2)\n\nKansan elämästä.\n\n 90. _Kärsivällisyys_* J. L. Runeberg\n 91. Mökin poika.* J. L. Runeberg\n 92. Makkonen. Sara Wacklin (2)\n 93. Korpiemme raivaajille.* Onni Joutsen (Suomen saloilta IV) (2)\n\nTalven ja joulun aikaan liittyvää.\n\n 94. _Iloinen tarina jäniksestä ja pojasta_. Juhani Aho. (2)\n 95. _Haltijan joululahjat_. Juhani Aho\n 96. Jouluaamu. E. Aspelin'in muk.\n\nSuomen luontoa, maata ja kansaa koskevaa.\n\n 97. Suomen luonto. K. F. Ignatiuksen muk.\n\n 98. _Kirkkovenheessä_* P. J. Hannikainen (2)\n 99. Punkaharjusta.* (Olli Kymäläinen)\n100. Savolaisen laulu.* Oksanen (2)\n101. Salomaa.* P. Cajander\n102. Sylvia linnun laulu kesäpäivänä Kangasalla. Z. Topelius\n103. Puijon mäki. (Suomen Kuvalehti) (2)\n104. Suomi kaunis.* K. G. T. (Suomen saloilta IV)\n105. Uudenmaan saaristossa. K. Suomalainen\n106. Vaasan marssi.* Z. Topelius\n107. Karjalan marssi.* P. J. Hannikainen\n108. _Laulu Suomessa_.* Jaakko Juteini (2)\n109. Ruhtinaalle.* F. M. Franzén\n110. _Virsi kotimaan puolesta_* Suonio\n111. Suomelle.* P. Cajander (2)\n112. Kansalaislaulu.* J. H. Erkko (2)\n113. Tuo kerta rajalle rauha.* Kant\n114. Suomen kansan sukulaiset\n115. Vieraalla maalia.*\n116. Antti sedän pakinoita. K. R.\n117. Poika Sammatista. Z. Topelius (2)\n118. Uuno Cygnaeus. K. R.\n119. Torpan pojasta kuvanveistäjä (Lasten Kuval. 1892)\n120. Laula, laula, veitoseni.* Kant. (2)\n121. Maamme.* J. L. Runeberg\n122. Jos ma lauluille rupean.* Kant\n123. Omat on virret oppimani.* Kant\n124. Sananlaskuja\n125. Kalevalan kertomuksia: (2)\n       I. Väinämöinen\n      II. Ilmarinen\n     III. Lemminkäinen\n      IV. Sota sammosta ja Väinämöisen soitto.* (Elias Lönnrot,\n          Kalevala, lyhen, laitos)\n126. Väinämöisen sanoja.* Kant\n127. Runolaulaja.* P. Cajander (2)\n128. Helsinki. K. R. (2)\n\nMaantietoon liittyvää.\n\n129. Matkakuvauksia. K. R.\n       I. Nykyajan kulkuneuvoista\n      II. Suomessa\n     III. Venäjällä\n      IV. Saksanmaa\n       V. Sveitsi\n      VI. Ruotsissa\n130. Moskova ja Kreml. (Kyläk. Kuval. 1885) (2)\n131. Tanskanmaa. (Ruotsin Läsebok f. Folksk:n muk.) (2)\n132. Lontoo. (Ruotsin Läsebok f. Folkskolan) (2)\n133. Käynti Neapelissa ja Vesuvius-vuorella (Kasvatusop. San) (2)\n\nRaamatun historiaan liittyvää.\n\n134. Pyhä maa. (Ruotsin Läseb. för Folkskolan)\n135. Kristinuskon leviäminen. Waaranen (2)\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\nKun \"toisesta lukukirjasta\" tuli uuden painoksen julkaiseminen\ntarpeelliseksi, oli luonnollista, että sitä oli mahdollisuuden mukaan\nkorjattava ja uusittava sekä siten koetettava saada se nykyisiä\nvaatimuksia vastaavaksi. Oppikirjakomitean viittausten mukaan on tämän\nuuden painoksen toimittamisessa pidetty silmällä, että se tulisi entistä\nenemmän soveltumaan _ylempien kansakoulujen I ja II vuosiosastolle_ ja\nliittymään oppilaiden ajatus- ja harrastuspiiriin näillä asteilla.\nMoniaita kappaleita, joille ei samanaikuinen opetus vielä tarjoa mitään\nyhtymäkohtia, on poistettu; niin esimerkiksi muutamat maan- ja\nluonnontiedolliset kuvaukset, joiden aiheet kansakoulujen nykyisen\nopetussuunnitelman mukaan tulevat vasta ylemmillä osastoilla esille.\nSitäpaitsi on jätetty pois muutamia muitakin raskaampia lukukappaleita.\nSijalle on koetettu saada sellaista, mikä olisi oppilaiden kehityskantaa\nvastaavampaa ja muutenkin paremmin liittyisi muuhun samanaikuiseen\nopetukseen, --varsinkin uskonnollis-siveelliseen ja oman maan luontoa ja\nkansaa koskevaan. -- Mitä kappaleiden järjestykseen ja ryhmitykseen\ntulee, viittaamme siinä suhteessa sisällysluetteloon. Tarkoituksena ei\nkuitenkaan ole, että lukukappaleita yleensä luettaisiin kirjan\njärjestyksessä, vaan että niiden _lukemisjärjestys suunniteltaisiin sen\nmukaan, kuin muu samanaikuinen opetus, kouluelämä, vuodenajat y.m.\ntarjoavat edellytyksiä niiden käsittelemiseen_. Täten lukukappaleet\npääsevät valaisemaan ja vahvistamaan sitä, mikä oppilaiden tajunnassa\nkulloinkin on etualalla. Ja poikkeamista kirjan järjestyksestä vaatii\nmyös luettavan tekstin _jakaminen vuorokursseiksi_, jommoisia\nkansakouluissamme nykyään lukemisenkin opetuksessa pidetään\ntarpeellisina ja tarkoituksenmukaisina. -- Mitä lukukappaleiden\nkäsittelemistapaan tulee, pyydän siinä suhteessa viitata\nallekirjoittaneen ja H. Niemen toimittamassa \"Äidinkielen opetusopissa\"\nannettuihin ohjeisiin. -- Kirjan ulkoasua on myös koetettu uudessa\npainoksessa saada selvemmäksi, välttämällä liian pientä ja tiheätä\npainosta; kuvia on siihen hankittu, mikäli on ollut mahdollista kirjan\nhintaa suuresti korottamatta.\n\nTekijä rohkenee toivoa, että tapahtuneet korjaukset ovat olleet\n\"toiselle lukukirjalle\" eduksi ja että sen siten sallittanee osaltaan\nkansakouluamme edelleen palvella.\n\nJyväskylässä Heinäkuulla 1903.\n\nTekijä.\n\n\n\n\n1. Pienelle matkalaiselle.\n\n\n    _1. Pien' on tuossa matkalainen,\n    kirjat, taulut laukussaan;\n    silm' on kirkas, hohtavainen\n    viel' on puna poskillaan.\n    Minne, minne käy sun tiesi,\n    pieni, reipas matkamiesi?\n\n    2. \"Kouluhun\" sä vastaat mulle,\n    toivon hymy kasvoillas. --\n    Käyös siis, ja Herra sulle\n    Olkoon siellä oppaanas.\n    Ahkeruuteen aikas käytä,\n    isän, äidin toiveet täytä!\n\n    3. Rinnassasi asukohon\n    onnen riemu lapsuuden\n    Olkoon sielus templi, johon\n    henget astuu hyvyyden!\n    Jotta toiminnoitas yhä\n    johtais Herran tahto pyhä.\n\n    4. Säännön tiedän taatun, vakaan,\n    \"Rukoile ja työtä tee!\"\n    Tiedot, taidot, sen mä takaan,\n    siten sulle aukenee,\n    tunnossasi rauha säilyy,\n    puhtautta silmäs päilyy.\n\n    5. Ja kun kerran koulustasi\n    astut elon taistohon,\n    kunto sull' on povessasi,\n    voimakas käs'vartes on,\n    taitosi myös käytät varmaan\n    kunniaksi maasi armaan._\n\n\n\n\n2. Hiiri ja leijona.\n\n\nKuumana puolipäivän hetkenä oli leijona laskeutunut puun varjoon\nlepäämään. Silloin tuli siihen joukko hiiriä. Ne kiipesivät leijonan\npäälle, juoksivat ja telmivät sen pinnalla. Leijona heräsi tästä,\njulmistui ja otti yhden hiiristä kiinni. Kun tämä ei huomannut mitään\npakenemisen mahdollisuutta, pyysi se leijonalta monin kerroin anteeksi\nepäkohteliaisuuttaan, sekä huomautti sille samalla, ettei eläinten\nkuninkaan arvolle soveltuisi suuttua niin pieneen eläimeen. Leijona\nleppyi ja päästi hiiren vapaaksi.\n\nJoku aika sen jälkeen tapahtui, että sama leijona, metsässä\nkuljeskellessaan, joutui metsästäjän verkkoon, josta se ei voinut irti\npäästä. Se rupesi nyt kaikin voimin kiljumaan. Kun hiiri sen kuuli,\nriensi se sinne ja nakerteli verkon rikki, joten leijona pääsi\nvapauteensa.\n\n\n\n\n3. Kyyhkynen ja muurahainen.\n\n\n    1. Kerran juoda pikkaraisen\n    teki mieli muurahaisen.\n    Hänpä järvehen kumartui,\n    mutta sinnepä kupertui.\n    Oli onneksi lähellä kyyhky\n    lehdon liepehellä.\n    Tämä kuivan oksan otti\n    sekä järvehen pudotti.\n    Näinpä onneton pelastui,\n    kalan vatsasta vapahtui.\n\n    2. Toisen kerran pensahissa\n    oli kyyhkyjä vahissa\n    linnustaja pyssyinensä.\n    Tuli kyyhky poikinensa.\n    Pyssy kääntyi kyyhkysihin,\n    muurahaisten ystävihin.\n    Mutta silloin muurahainen\n    ei ollut hitahanlainen:\n    juoksi ampujan kädelle,\n    oli purra sen verelle.\n    Ampujan käsi värähti,\n    laukaus metsähän tärähti.\n\n\n\n\n4. Korppi ja kettu.\n\nKorppi lensi kerran, juuri saalis suussa, hongan oksalle syömään. Kettu\nhuomasi tämän ja juoksi hongan juurelle. Vesissä suin katseli se korpin\nsaalista, miettien, millä viekkaudella sen omaksensa saisi. \"Oi sinä\nkaunis lintu\", lausui se korpille, \"kuinka kauniit ovat sinun\nhöyhenesi, kuinka suloinen on sinun äänesi! Kun sinä laulat, niin\noikein sydämelle käypi. Annahan nyt kuulla suloista lauluasi, että\nrintani riemastuisi.\"\n\nKorppi, tämän kuultuaan, arveli: \"Ei se minua syyttä noin kiittäne.\nKuulkoon siis lauluani!\" Nyt aukasi se suunsa ja alkoi rääkyä parhaansa\nmukaan. Mutta silloinpa putosi saalis sen suusta. Kettu sen heti\ntempasi käpäliinsä sanoen: \"Tuki suusi, hurja, sinun äänesi on kehnompi\nkarhun mölinää.\"\n\n\n\n\n5. Koira ja sen varjo.\n\n\n    Pitkin joen porraspuuta\n    kulki koira vieden luuta.\n    Aivan kuononsa edessä\n    näki hän varjonsa vedessä.\n    Luuli siinä naapurinsa,\n    suuren riitakumppaninsa,\n    astelevan kinkku suussa.\n    Nyt ei koiran mieli muussa.\n    Kun tuleepi koston hetki,\n    eipä muistu työläs retki --\n    näin on koirienkin laita.\n    Vaikk' olikin porras kaita,\n    oli kinkku riistettävä,\n    kumppani myös niistettävä.\n    Katsomattansa etehen\n    koira syöksyikin vetehen.\n    Mutta virta huuhtoi vimman\n    sekä saalihin somimman.\n\n\n\n\n6. Kaksi vuohta.\n\n\nKaksi vuohta kohtasivat toissensa kapealla portaalla, jota myöten\nkuljettiin virran yli. Toinen pyrki toiselle rannalle, toinen taas\npäinvastaiselle. \"Väistyhän vähän syrjään!\" sanoi toinen vuohista.\n\"Mitä rohkenetkaan sinä vaatia\", huusi toinen, \"minähän olin ensiksi\nsillalla; väisty sinä ja päästä minut ylitse!\" \"Minäpä en väisty\",\nsanoi ensin mainittu vuohi, \"on minulla tässä yhtä paljo oikeutta kuin\nsinullakin!\" Näin riitelivät he vielä jonkun aikaa keskenänsä. Kun ei\nkumpikaan tahtonut peräytyä, syntyi lopulta tappelu. He tähtäsivät\nsarvensa eteenpäin ja puskivat tulisesti toisiansa. Mutta silloinpa\nputosivat molemmat veteen. Sinne olisivat he hukkuneetkin, ellei paimen\nolisi tullut heitä pelastamaan.\n\n\n\n\n7. Viisas hiiri.\n\n\nHiiri tuli loukostaan ja näki pyydyksen. \"Kas vaan\", sanoi se,\n\"tuossahan on pyydys! Ne ihmisethän ovat olevinaan viisaita. Ne ovat\nasettaneet raskaan painon laudalle, jonka toinen pää on puutikkujen\nnojalle ylös kohotettuna. Yksi tikuista on varustettuna makealla\nvoileivän palasella. Jos minä vaan vähäsenkin koskisin voileipään,\nsilloin tikut liikahtaisivat paikoiltaan ja lauta putoisi minun\npäälleni. Se olisi minun surmani. Mutta minäpä en koske voileipään.\nOlen viisaampi, kuin ihmiset; minä tunnen heidän kavaluutensa.\"\n\n\"Mutta\", jatkoi hiiri itsekseen, \"haistella toki saa tuota voileipää.\nEihän pyydys pelkästä haistelemisesta laukea. Ja veres voileipä haisee\nkuitenkin niin hyvältä. Annahan vähän haistelen sitä.\" Hiiri juoksi\nlaudan alle voileipää haistelemaan. Sattuipa töytäsemään sitä vähän\nnokallaan. Silloin lauta heti pudota romahti alas, ja sen alle musertui\ntuo viisas hiiri.\n\n    \"Ahneus se pettää viisaankin.\"\n\n\n\n\n8. Ylpeä härkä.\n\n\nHärkä pukeutui hevosen nahkaan ja luuli sillä hevosen arvoiseksi\npääsevänsä. Toiset järkevämmät härät nauroivat sille, ja niin tekivät\nhevosetkin, vaikka he toisinaan piloillaan laskivat sen seuraansa.\nEntistä härän työtä katsoi se nyt kovin halvaksi eikä siihen enää\nryhtynytkään, mutta eipä sillä myös ollut kykyä hevosen töihin. Tästä\noli seurauksena että se makasi päivät päästään laiskana. Mutta kun se\nei mitään tehnyt, niin ei se mitään ansainnutkaan. Hevosnahka kului\nensin karvattomaksi, sitten repaleiksi ja viimein täytyi härän heittää\nse selästänsä. Mutta nyt oli härkä jo tullut vanhaksi ja kelvottomaksi\nhäränkin työhön, ja uuden hevosnahan ostamiseen ei sillä varoja ollut.\nViimein kuoli se nälkään, ja sen haudalle kirjoitettiin:\n\n    Tähän vaipui vanha herrashärkä:\n    syynä kuoloon työttömyys ja nälkä.\n\n\n\n\n9. Sokea ja rampa.\n\n\nRampa mies istui suruissaan tien laidalla. Sokea sattui siitä ohi\nkulkemaan. Rampa, jolle aika kävi pitkäksi, kun täytyi toimettomana\nvirua, huusi tälle: \"Mitäs kuuluu, veikkonen?\"\n\nSokea valitti, ett'ei voinut tiellä pysyä, ja kysyi häneltä, eikö hän\ntahtoisi olla niin ystävällinen, että johtaisi häntä kappaleen matkaa.\n\n\"Ah\", vastasi rampa, \"senhän mielelläni tekisin, kun minulla vaan olisi\nniin terveet jalat kuin sinulla; mutta minähän miesparka en saata\nkävellä!\" \"Ja minä mies poloinen en saata nähdä\", lausui sokea. Näin\nvalittelivat he toisilleen kurjuuttaan.\n\nÄkisti juolahti sokean mieleen hyvä tuuma. \"Kuulehan\", sanoi hän\nrammalle, \"istu sinä minun selkääni; minä kannan sinua. Minä lainaan\nsinulle terveet jalkani, lainaa sinä minulle terveet silmäsi.\" Tuumasta\ntoimeen. Sokea kantoi rampaa, rampa johti sokeata. Näin auttoi toinen\ntoistaan. Yhdessä pystyivät he nyt suorittamaan, mitä kumpikin erikseen\nolisi ollut kykenemätön aikaan saamaan.\n\n\n\n\n10. Joki ja lähde.\n\n\nJoki ja lähde väittelivät kerran keskenänsä, kumpi toistansa etevämpi\nolisi. \"Ettäpä kehtaatkin rinnalleni pyrkiä\", ärjäsi viimein joki,\n\"etkö huomaa, kuinka olen sinua paljo etevämpi! Minä kuljen ihanien\nkukkanurmien halki; rannoillani on kauniita ja rikkaita kaupunkeja;\nalituisesti kulkevat tavaroilla lastatut kauppalaivat minua pitkin;\nkaikki ylistävät minua; ja minähän merenkin voimassa pidän, sillä ilman\nminua se kyllä pian kuivuisi. Sinä sitävastoin juokset maan alla\npiilossa ja tuskin kehtaat minulle silmiäsi näyttää!\"\n\nTästä herjauksesta kävi lähde niin hävyn-alaiseksi, ett'ei enää\nollenkaan silmiänsä näyttänyt, vaan asui aina maan alla. Mutta\nseurauksena tästä oli, että pian koko joki kuivui, se kun sai alkunsa\nlähteen silmästä. Niinpä joki nyt liian myöhään havaitsi, että oli\naivan omaksi turmioksensa lähdettä soimannut.\n\n    \"Ylpeys käy lankeemuksen edellä.\"\n\n\n\n\n11. Joki.\n\n\n    Kas, lähde virtaa vuoresta,\n    luo silmäns taivahalle,\n    ja lemmenkukat partaalla\n    suloa lausuu sille.\n    Se on niin kirkas, loistava,\n    se kuvaelee taivasta.\n\n    Se puroks' sitte muuttuvi,\n    mi kirkas ompi vielä,\n    vaan kun sen vesi juoksevi,\n    se himmentyypi tiellä;\n    se kukkasia suutelee\n    ja riemuisena rientelee.\n\n    Vaan kun se rientää kauemmas,\n    se paisuu suuremmaksi,\n    se tanssii, ollen riemukas,\n    ja muuttuu raivoisaksi.\n    Sen aallot kiehuu, pauhaavi,\n    niin että metsä kaikuvi.\n\n    Vaan kun on aikans ryskännyt,\n    niin hiljaiseksi jääpi;\n    sen pinta on nyt tyyntynyt,\n    se mereen häviääpi.\n    Näin joki syntyy, kuolevi,\n    niin elämämme virtaavi.\n\n\n\n\n12. Susi, vuohi jo kaalit.\n\n\nErään miehen piti ruuhella kuljettaa susi, vuohi ja joukko kaaleja\nvirran yli. Mutta ruuhi oli niin pieni, ett'ei hän voinut ottaa siihen\nsamalla kertaa useampia kuin yhden noista kolmesta, hänen oli nyt\nkeksittävä, minkä hän niistä ensiksi veisi yli.\n\nOttaisiko hän ensi kerralla suden ruuheen? Sillaikaa söisi vuohi\nkaalit.\n\nEntä jos hän veisi ensin vuohen; sillä eihän susi sillaikaa kaalia\nsöisi. Sehän kyllä kävisikin päinsä ensi kerralla; mutta minkä ottaisi\nhän toisella kerralla mukaansa? Sudenko? Jos hän sen veisi ja palaisi\nsitten kaaleja ottamaan, niin se sill'aikaa söisi vuohen. Veisikö hän\nsiis toisella kerralla kaalit? Mutta silloinhan vuohi söisi ne, kun hän\npalaisi sutta ottamaan.\n\nMies parka oli todella pulmallisessa asemassa. Hän olisi nyt vienyt\nsuden ensiksi ja sitonut vuohen siksi ajaksi kiinni, jottei se pääsisi\nkaaleja syömään. Mutta ei ollut köyttä eikä puutakaan, mihin sitoa. Hän\nmietti ja mietti, mutta sopivaa keinoa ei vaan löytynyt.\n\nViimein keksi hän sen kuitenkin. Hän otti ensi kerralla ruuheen vuohen.\nSusi jäi kaalien luo eikä tietysti niihin koskenut. Toisella kerralla\nvei hän kaalit, mutta otti paluumatkalla vuohen ruuheen ja toi sen\ntakaisin. Nyt otti hän kolmannella kerralla suden, jättäen vuohen\nodottamaan. Siten tuli susi kaalien toveriksi. Viimein toi hän\nvuohenkin, ja nyt olivat kaikki ehjinä toisella rannalla.\n\n\n\n\n13. Tattari.\n\n\nKun ukkos-ilman jälkeen kulkee tattari-pellon ohitse, saapi usein\nhavaita, että se on aivan mustunut ja kärventynyt; näyttää siltä, kuin\nolisi tulen liekki kulkenut sen ylitse, ja maamies sanoo silloin: \"sen\non ukkonen tuhonnut!\" -- Mutta miksi on ukkosen tuli sen näin\npolttanut?\n\nKerron teille, mitä varpunen siitä on minulle jutellut. Varpunen on\npuolestaan sen kertomuksen kuullut vanhalta halavalta, joka kaiken\nikänsä on kasvanut tattaripellon ääressä. Se on suuri ja arvokkaan\nnäköinen, tuo halava, mutta vanha ja ryppyinen; sen rungossa on\nhalkeama, jossa ruohoa ja sammalta kasvaa; se on kallistunut vinoon, ja\nsen oksat riippuvat maahan päin, ikäänkuin pitkät, vehreät hiukset.\n\nKaikilla pelloilla sen ympärillä kasvoi viljaa: ruista, ohraa ja\nkauraa. Ne olivat jo hyvässä tähkässä, ja jota raskaampia tähkät\nolivat, sitä syvemmälle ne nöyrinä kumartuivat.\n\nMutta olipa siellä tattaripeltokin ihan vanhan halavan läheisyydessä.\nTattari ei kumartunut niinkuin muut viljat, vaan nosti ylpeänä ja\npönäkkänä päätänsä.\n\n-- Minä olen aivan yhtä täyteläinen, kuin muutkin tähkät, sanoi se, ja\nolenpa sen lisäksi niitä paljo kauniimpi; kukkani ovat ihanat kuin\nomenapuun kukat; tuskinpa löytyy somempaa kasvia, kuin minä olen; vai\ntunnetko, halava vanhus, todella ketään kauniimpaa?\n\nHalava nyökytti päätään ikäänkuin sanoakseen: tunnenpa kylläkin! Mutta\ntattari kohentelihe pelkästä ylpeydestä ja sanoi: Halava tuhmuri! Sehän\non niin vanha, että ruohoa kasvaa sen kupeissa.\n\nNousipa tuosta kauhea myrsky; kaikki kedon kukkaset supistivat yhteen\nlehtensä tai kallistivat kupunsa alaspäin, jott'ei myrsky niitä\nvahingoittaisi; mutta tattari se vaan ylpeästi piti päänsä ylhäällä.\n\n-- Kumarru niinkuin mekin! sanoivat kukat.\n\n-- Sitäpä en tee! sanoi tattari.\n\n-- Kumarru niinkuin mekin! huusivat muut viljat. Nyt tulee myrskyn\nenkeli. Hänellä on siivet, jotka ulottuvat pilvistä alas maahan, ja hän\nkatkaisee hennon runkosi, ennenkuin edes ennätät häneltä armoa pyytää.\n\n-- Tulkoon, mutta minä en tahdo kumartua! sanoi tattari.\n\n-- Sulje kukkasi ja piilota lehtesi! sanoi vanha halava. Älä katso\nsalamaan, pilvien revetessä; sillä salaman läpi loistaa taivaan\nkirkkaus, mitä ei ihmistenkään silmät siedä; mitenkä sitten kävisikään\nmeille mitättömille kasviraukoille, jos uskaltaisimme sitä katsoa.\n\n-- Mitättömätkö! sanoi tattari. Minäpä uhallakin tahdon katsoa\ntaivaaseen.\n\nJa niin se tekikin ylpeydessään, vaikka salamoi niin, että koko avaruus\nnäytti olevan tulen vallassa.\n\nKun raju-ilma oli ohitse, näyttivät kukat ja viljat entistä\nkauniimmilta. Ilma oli ukkosesta puhdistunut, ja kasvit olivat\nvirkistyneet; mutta tattarin oli salama mustaksi polttanut; se makasi\nkuolleena ja hyödyttömänä pehkuna maan pinnalla.\n\nJa vanha halava heilutteli tuulessa oksiaan, ja suuria vesipisaroita\nputoeli sen viheriäisiltä lehdiltä, ikäänkuin se olisi itkenyt. Ja\nvarpuset kysyivät: Miksi itket, halava? Onhan kaikki nyt niin ihanaa!\nPäivä paistaa, loistavat pilvet kulkevat taivaalla, ja kukkasista ja\npensaista leviää suloinen tuoksu. Miksi siis itket, vanha halava?\n\nHalava kertoi nyt tattarin ylpeydestä ja rangaistuksesta; sillä\nylpeyttä seuraa aina rangaistus. Minä, joka tämän tarinan nyt teille\nkerron, kuulin sen varpusilta; -- ne sen pyynnöstäni juttelivat minulle\neräänä iltahetkenä.\n\n    Älä suulla suurentele, ellet kunnossa kykene.\n    Ei neuvo väärään vie, oppi ei kaada kankahalle.\n\n\n\n\n14. Halonhakkaaja.\n\n\nOli kerran halonhakkaaja, joka oli sangen tyytymätön toimeensa.\nKerrankin taas halkoja hakatessaan valitteli hän: \"Kylläpä vaan saa\ntässä vaivaa nähdä. Olemme me köyhät toki onnettomia. Annahan kun\nolisin rikas ja mahtava, hätäkös silloin olisi elää!\" Silloin tuli\nsiihen kaunis, kiharatukkainen poikanen. Sen puku loisti hopeasta, sen\nsauva kullasta välkkyi. \"Terve sinulle, sinä köyhä mies parka\", sanoi\npoika, \"pyydä minulta, mitä ikinä sydämesi halajaa, ja heti tulee sinun\npyyntösi täytetyksi.\" Halonhakkaajaa jo vähän pelotti. Mutta pian\nmalttoi hän mielensä ja ottaen lakin päästään sanoi hän: \"Hyvä\nenkelipoikanen! Minä pyydän, että kaikki, mihin minä kosketan,\nmuuttuisi kullaksi\". Poikanen hymyili surullisesti, mutta kosketti\nkuitenkin halonhakkaajaa sauvallansa, sanoen: \"Olisin suonut sinun\njotakin parempaa pyytävän. Mutta olkoon pyyntösi täytetty!\" Sitten\nkatosi poika ylös kirkkaaseen ilmaan.\n\nNyt oli halonhakkaaja mielestään onnellinen. Hän ryhtyy heti\nkoettelemaan uutta taitoansa. Hän koskettaa petäjään. Sen oksat, kävyt\nja neulaset muuttuvat heti kultaisiksi. \"Voi ihmettä, voi riemua!\"\nhuudahti halonhakkaaja. \"Nyt menen minä kotia -- ken viitsisi nyt\nenää halkoja hakata! Täst'edes saan syödä pelkkiä herkkuja vaan ja\njuoda, mitä mieleni tekee. Nyt vaan tahdon vielä viimeisen kerran\nsyödä entistä ruokaani.\" Hän ottaa leivän käteensä ja purasee sen\nreunasta, mutta -- hänen hampaansa katkeavat, leipä oli muuttunut\nkullaksi! Hän koettaa juoda vettä saviruukustaan, mutta sieltä ei heru\nmitään, vesikin muuttuu kimaltelevaksi kullaksi! \"Voi hirmua, voi\nonnettomuutta! Mitä on minun nyt tekeminen?\" voivotteli halonhakkaaja\nkauhistuksissaan. \"Enhän voi syödä ja juoda kultaa! Mitä olenkaan minä\ntyhmyydessäni ja ahneudessani tehnyt! Olenhan halajamani onnellisuuden\nsijasta hankkinut itselleni kuoleman! Voi jospa minulla kullan sijasta\nolisi vaan leipää ja vettä!\"\n\nKauhun vaikutuksesta heräsi halonhakkaaja unestaan. Kaikki oli näet\nollut vaan unennäköä hänen yöllä maatessaan. \"Jumalan kiitos, että\nminulla vielä on jokapäiväinen leipäni ja terve järkeni\", sanoi mies\nnyt. \"Onhan uneni minulle opettanut, että Jumala on sangen armollinen,\nkun hän ei kaikkia meidän pyyntöjämme täytä\". Hulluudessaan moni anoo\nkaikenmoista, muistamatta raamatun sanaa: \"mitä auttaa se ihmistä, jos\nhän kaiken maailman voittaisi, mutta sielullensa saisi vahingon!\"\n\n    Anna, armias Jumala, sitä mieltä miehen päähän,\n    ett'ei huomenna katuisi töitä tämänpäiväisiä.\n\n\n\n\n15. Lähde.\n\n\nEräänä aamuna yhtyi kolme matkustajaa erämaan lähteen vieressä.\nEnsimmäinen heistä oli taideniekka, toinen vanha kunnianarvoinen ukko,\nkolmas nuori poika, joka kadonnutta lammasta etsi.\n\nLähteen reunassa olevassa paadessa huomasivat he vanhan, puoleksi\nhävinneen kirjoituksen: \"_Ottakaa minut esikuvaksenne_\".\n\nMitä merkitsee tämä kirjoitus? Matkustajat miettivät sitä.\n\n\"Oja, joka tästä lähteestä saa alkunsa, kulkee hiljaa liristen laajan\nlaakson läpi\", selitti taideniekka, \"järven halki juoksee se, puroja ja\njokia yhtyy siihen, kunnes se vihdoin on suureksi virraksi kasvanut.\nKirjoitus merkitsee, _että meidän tulee ahkerasti ja väsymättä tehdä\ntyötä, jos tahdomme rikkaiksi tulla_.\"\n\n\"Minä käsitän toisin kirjoituksen merkityksen\", -- sanoi vanhus. \"Tämä\nlähde tarjoo vieraanvaraisesta virvoittavaa sisällystänsä kaikille,\njotka sitä lähestyvät. _Se kehoittaa meitä olemaan hyödyllisiä\nlähimäisillemme_.\"\n\nÄäneti kuunteli poika heidän selityksiänsä. Kun he häneltä kysyivät,\nkuinka hän sanat ymmärsi, vastasi hän kainosti: \"Lähteen vedellä ei\narvoa ole, jos se _puhtauttansa ja kirkkauttansa kaipaa sekoitettuna\ninhoo sitä luontokappalekin. Jos tahdot olla arvossa pidetty, niin ole\npuhdas_.\"\n\n\n\n\n16. Tunnon rauha.\n\n\n    1. Ah, kellä puhdas tunto on\n    Ja katoamaton mieli,\n    Jonk' ain' on retki polveton\n    Ja laittamaton kieli,\n    Jok' oikeast' ei luovuttaa,\n    Ei väärän puoleen horjuttaa\n    Voi vilpin viehätykset;\n\n    2. Sen silmä aina kirkas on,\n    Ja otsa puhdas hohtaa,\n    povess' on sydän pelvoton,\n    Jos kunka kumman kohtaa.\n    Hän on kuin nuori neitonen,\n    Jokaisen mielitehtoinen,\n    Vaikk' olkoon vanhus harmaa.\n\n    3. Kuin yöksi maata painaksen\n    Ja luojahansa luottaa,\n    Hän kummitusten, peikkojen\n    Näköj' ei säiky suotta,\n    Vaan yön unittoman lepää\n    Ja riemullisesti herää\n    Hyvien töiden toimeen.\n\n    4. Jos korvensyöntä yksinään\n    Hän kolkkoakin kulkee,\n    Tai meren aallot myrskyillään\n    Hätään jos häntä sulkee,\n    Hän hämmästy ei silloinkaan,\n    Hänell' on rauha rinnassaan\n    Ja turva tunnossansa.\n\n    5. Hän kaunis on kuin kukkainen,\n    Raitis kuin kevät-aamu.\n    Vaan omantunnon-vaivainen\n    Se hoippuu niinkuin haamu,\n    Ja päivät sekä pitkät yöt\n    Sen entiset pahuuden työt\n    Hänt' aina ahdistavat.\n\n\n\n\n17. Oi, jos oisit sydämeni.\n\n\n    Oi, jos oisit, sydämeni:\n    raitis kuni uusi oras,\n    puhdas kuni kehdon lapsi,\n    kirkas kuni lähteen silmä --\n    niin jos oisit sydämeni!\n\n\n\n\n18. Adalminan helmi.\n\n\n1. Oli kerran kuningas ja kuningatar, joilla oli pieni tyttö; ja koska\nhän oli kuninkaan tytär, niin häntä sanottiin prinsessaksi. Hän oli\nAdalmina nimeltänsä ja vanhempiensa ainoa lapsi. Sentähden he\nrakastivat häntä niin suuresti, että heidän rakkautensa oli melkein\nliian suuri, sillä Jumala ei suvaitse että ketään rakastetaan\nepäjumalan tavoin. Silloin unohdetaan, että _Jumalala_ tulee rakastaa\nkaikesta sydämestään ja kaikesta sielustaan.\n\nAdalmina prinsessan ristiäisiin kutsuttiin kaksi hyvää haltiatarta,\npunainen ja sininen haltiatar; semmoinen on tapa satujen kuninkailla.\nJa nuo molemmat haltiattaret eivät unohtaneet antaa kumminlahjaansa\npikkuprinsessalle. Punainen haltiatar antoi hänelle suuren kalliin\nhelmen, niin verrattoman kauniin, ettei sen vertaista koskaan ole\nnähty, ja sitä seurasi vielä kolme oivaa lahjaa. \"Tiedä\", sanoi\nhaltiatar, \"niinkauan kuin Adalminalla on tämä helmi, tulee hän päivä\npäivältä yhä _kauniimmaksi, rikkaammaksi ja älykkäämmäksi_. Mutta jos\nhän kadottaa helmensä, silloin hän auttamattomasti myös kadottaa nuo\nkolme lahjaansa: kauneutensa, rikkautensa ja älynsä. Niitä hän ei saa\ntakaisin, ennenkuin hän saa jälleen helmensä.\"\n\nSininen haltiatar sanoi: \"Adalmina on saanut kolme niin suurta lahjaa,\nettei moni enempää maailmassa haluakaan. Mutta onpa vielä lahja, joka\non kaikkein paras, ja sen minä annan Adalminalle, mutta vaan yhdellä\nehdolla. Niinkauan kuin prinsessalla on helmensä ja nuo kolme\nlahjaansa, niin kauan on minun lahjani voimaton. Mutta jos hän kadottaa\nhelmensä, kauneutensa, rikkautensa ja älynsä, niin hän saa korvaukseksi\nminulta neljännen lahjan. Se lahja on _nöyrä sydän_.\"\n\nMolemmat haltiattaret nyökkäsivät päätään jäähyväisiksi ja katosivat\nkuin kaksi valkeata pilveä siniseltä kesätaivaalta.\n\nKuningas ja kuningatar olivat hyvin tyytyväisiä. He ajattelivat:\n\"kunhan pikku prinsessa vaan tulee kauniiksi, rikkaaksi ja älykkääksi,\nniin vähät siitä, millainen hänen sydämensä on. Me varjelemme kyllä\nhänen helmeänsä, ja niin voi hän tulla toimeen ilman sinisen\nhaltiattaren halpaa lahjaa. Punainen haltiatar se tosiaan tiesi, mitä\nprinsessa tarvitsee! Hänen lahjansa olivat kuninkaallisia lahjoja,\nmutta tuo sininen haltiatar oli oikein saita, kerrassaan saita; hän\nantoi lapsukaiselle armolahjan, aivan niinkuin kerjäläistytölle\nmaantien varrella heitetään kupariraha.\"\n\n2. Nyt kuningas laitatutti kultakruunun, joka tarkallensa sopi pikku\nAdalminan päähän ja oli niin tehty, että se prinsessan kasvaessa myöskin\nsamassa kasvoi ja sopi yhtä hyvin kuin ennenkin. Mutta kaikille muille\noli tuo ihmeellinen kruunu joko liian suuri tai liian pieni. Kruunun\nyläpäässä oli huippu, ja huippuun oli helmi liitetty niin lujasti, että\nsen oli mahdoton siitä pudota.\n\nKruunu pantiin nyt Adalminan päähän, ja hän piti sitä sitten\nalituisesti sekä maatessaan kullatussa kehdossaan että valveilla\nollessaan. Mutta koska hänen vanhempansa, kuningas ja kuningatar, niin\nsuuresti pelkäsivät helmen katoavan, niin oli jyrkästi kielletty\npäästämästä prinsessaa kauemmaksi kuin sille portille, joka oli\nkuninkaan kartanon ja puiston välillä. Ja kuitenkin hänellä oli\nseurassansa aina ulos mennessään neljä kamaripalvelijaa ja neljä\nkamarineitsyttä, ja palvelijoita oli ankarasti käsketty pitämään\ntarkasti silmällä prinsessaa ja hänen helmeänsä. Ei käynyt heidän\npäinsä olla huolimattomia, sillä hirveä, punaviittainen teloittaja,\njolla oli julma parta ja hirmuinen teloitus-kirves, ei ymmärtänyt\nleikkiä.\n\nNäin kasvoi prinsessa suureksi, ja kaikki kävi punaisen haltiattaren\nennustuksen mukaan. Adalmina kasvoi kaikkein kauneimmaksi prinsessaksi,\nmitä koskaan on nähty, niin kauniiksi ja ihanaksi, että hänen silmänsä\nheloittivat kuin kaksi kirkasta hopeatähteä kevät-iltana. Minne hän\ntuli, loi hän päiväpaistetta ympärillensä, kaikki kukkaset puutarhassa\nkumartelivat hänelle ja lausuivat: \"sinä olet meitä kauniimpi!\"\n\nJa hän tuli niin rikkaaksi, niin rikkaaksi, että hänen ympärillensä\nikäänkuin kasvoi pelkkiä aarteita. Hänen huoneensa lattia oli kullasta\nja simpsukan kuorista; seinät olivat peililasia ja katto kultaa,\nhohtokivillä koristettua; oi, kuinka se säihkyi lamppujen valossa!\nAdalmina söi kulta-astioista, hänen vuoteensa ja vaatteensa olivat\nkultaa; jos olisi ollut mahdollista syödä kultaa, niin olisi hän tehnyt\nsitäkin, mutta se oli kuitenkin liian kovaa purra.\n\nJa niin älykäs hän oli, niin älykäs, että hän osasi arvata kaikkein\nvaikeimmatkin arvoitukset ja muistaa kaikkein pisimmät läksyt, jos hän\nvaan kerran niitä silmäili. Ja kaikki viisaat miehet kuninkaan\nvaltakunnassa kokoontuivat tekemään prinsessalle kysymyksiä. Ja kaikki\nolivat yksimieliset siitä, ettei niin älykästä prinsessaa, kuin\nAdalmina, koskaan ennen ole ollut maailmassa, eikä vastakaan tule\nolemaan, niin kauan kuin maailma seisoo.\n\n3. No niin, kaikki oli hyvin; kauneus, rikkaus ja äly eivät ole syntiä,\njos vain ymmärtää käyttää näitä lahjoja Jumalan tahdon mukaisesti,\nmutta siinäpä juuri vaikeus onkin. Kuningas ja kuningatar olivat niin\nihastuneet Adalmina prinsessaan, että luulivat häntä parhaimmaksi ja\ntäydellisimmäksi olennoksi koko maan päällä. Ja onnettomuudeksi rupesi\nAdalmina itsekin sitä luulemaan. Kun hän alinomaa sai kaikilta kuulla,\nettä hän oli tuhat vertaa kauniimpi ja rikkaampi ja älykkäämpi muita\nihmisiä, niin uskoi hän sen itsekin mielellänsä. Ja niin hän\nkävi ylpeäksi mieleltänsä ja piti kaikkia muita, vieläpä omia\nvanhempiansakin, itseänsä huonompina. Adalmina parka, tuo oli suuri\nruma tahra hänen kauneutensa loistossa; se oli suuri köyhyys hänen\nrikkaudessansa, se oli suuri älyttömyys kaikessa hänen viisaudessaan,\nja hän oli vähällä sen kautta joutua kokonaan hukkaan.\n\nMitä vanhemmaksi hän tuli, sitä ylpeämmäksi hän kävi. Ja ylpeyttä\nseuraavat kaikkein ilkeimmät viat, niin että Adalmina samalla tuli\nhäijyksi ja kovasydämiseksi, ahneeksi ja kateelliseksi. Jos hän näki\nkauniin kukkasen puutarhassa, niin hän kiirehti sitä jaloillansa\ntallaamaan, sillä kaunis ei saanut olla kukaan muu kuin hän yksin. Jos\nAdalmina kohtasi toisen prinsessan, joka ajeli kullatuissa vaunuissa,\nniin se suututti häntä sanomattomasti, sillä ei kukaan muu kuin hän\nsaanut olla rikas ja ylhäinen. Ja jos ketä toista tyttöä sanottiin\nhyväksi ja ymmärtäväiseksi, niin Adalmina itki harmista katkeria\nkyyneliä, sillä miksikä oli joku toinenkin älykäs?\n\nKun prinsessa oli viisitoista-vuotias, meni hän eräänä päivänä\nkävelemään kuninkaan kartanon pihalle. Hän tuli portille ja yritti\npuistoon, mutta portti oli lukossa, eikä kukaan uskaltanut sitä avata\nvastoin kuninkaan ankaraa kieltoa. Neljä kamarineitsyttä ja neljä\nkamaripalvelijaa oli Adalminan seurassa; ensi kerran he kieltäytyivät\nnoudattamasta prinsessan käskyä. Silloin Adalmina vihastui, hän\nvihastui niin silmittömästi, että hänen kauneutensa päivänpaiste\nkokonaan himmeni. Hän löi uskollisia palvelijoitansa vasten silmiä,\njuoksi pois heidän luotansa ja kiipesi veräjän yli. Kun palvelijat\nseurasivat jälessä, juoksi hän yhä kauemmaksi puistoon, kunnes ei\nainoatakaan palvelijaa enää näkynyt viheriöiden puiden välissä.\n\nSilloin Adalmina ensi kerran eläissänsä tunsi janoa ja väsymystä, ja\nhän istahti lähteen reunalle lepäämään. Alentuipa hän ammentamaan\nlähteestä vettäkin hienolla, valkealla prinsessa-kädellään ja juomaan\nsitä ihan niinkuin muutkin ihmiset, kun ei kukaan kumarrellen tarjoa\nlautasella vesilasia. Yht'äkkiä huomasi hän kuvansa lähteessä. \"Voi,\nkuinka kaunis minä olen!\" sanoi hän itseksensä ja kallisti päätään yhä\nlähemmäksi vedenpintaa, paremmin nähdäksensä omaa kuvaansa, kunnes --\nloiskis, siinä nyt koko kultakruunu helminensä putosi Adalminan päästä\nja katosi kuin nuoli lähteen värähtelevään kuvastimeen.\n\n4. Adalmina sitä tuskin huomasikaan, niin hurmaantunut hän oli omaan\nkauneuteensa. Mutta mitenkäs kävi? Tuskin oli lähteen vesi jälleen\ntyyntynyt ja kirkastunut, niin Adalmina näki siinä aivan toisellaisen\nkuvan itsestänsä. Hän ei nähnyt enää tuota ihmeen ihanaa prinsessaa,\njolla oli kultakudoksinen puku, kalliita kiviä hiuksissa ja välkkyvät\ntimanttirenkaat korvissa: hän näki vaan ruman ja köyhän kerjäläistytön,\npaljaspäisen, avojalkaisen, vaatteet ryysyisinä ja hiukset\nsukimattomina. Silmänräpäyksessä katosi myös hänen suuri älynsä; hän\ntuli niin tietämättömäksi ja yksinkertaiseksi kuin kaikkein\noppimattomin ihminen, ja ihmeellistä oli, että hän samassa tuokiossa\nkadotti muistinsakin, niin ettei hän enää tiennyt ken hän oli, mistä\nhän tuli ja minne hän aikoi mennä. Hän tunsi vain hämärästi, että suuri\nmuutos oli tapahtunut, ja se pelotti häntä niin, että hän juoksi pois\nlähteeltä ja juoksi yhä kauemmaksi metsään, tietämättä, minne hänen\ntiensä kulki.\n\nNiin tuli ilta ja pimeä, ja sudet alkoivat ulvoa metsässä. Adalminaa\npelotti yhä enemmän ja hän juoksi yhä kauemmaksi, kunnes hän etäältä\nnäki kynttilän valoa. Lähemmäksi tultuansa näki hän pienen mökin, jossa\nasui vanha, köyhä eukko. \"Lapsi parka\", sanoi eukko, \"mistä sinä tulet\nnäin myöhään illalla?\" Mutta siihen ei Adalmina osannut vastata. Hän ei\nedes tiennyt, kuka hän oli ja missä hänen vanhempansa asuivat. Sitä\neukko suuresti ihmetteli ja armahti häntä ja sanoi hänelle: \"koska olet\nniin köyhä ja yksinäsi suuressa maailmassa, niin saat asua minun\nluonani. Tarvitsen juuri jonkun vuohiani kaitsemaan metsässä. Sen saat\ntyöksesi, lapseni, jos olet hyvä ja tottelevainen, ja tyydyt veteen ja\nleipään sekä vuohen maitoon, jota saat joskus, kun meillä on pidot.\"\n\nNiin, siihen oli Adalmina varsin tyytyväinen ja suuteli kiitollisena\neukon kättä. Sillä hänen tietämättään oli sininen haltiatar pitänyt\nsanansa: Adalmina oli nyt saanut sen lahjan, joka oli kauneutta, älyä\nja rikkautta parempi, nimittäin hyvän ja nöyrän sydämen. Paljoa\nonnellisempi oli hän nyt kaitessansa vuohia, syödessään niukkaa\nleipäänsä ja maatessaan kovalla olki- ja sammal-vuoteellansa. Paljoa\nparempi hän oli nyt kuin ennen, sillä nöyrää sydäntä seuraa monta\noivallista lahjaa, niinkuin hyvä omatunto ja hiljainen tyytyväisyys,\nlepo ja rauha, hyvyys ja rakkaus, minne tahansa maailmassa joutuneekin.\nJa missä vaan Adalmina kulki, siellä levisi päivänpaistetta hänen\nympärilleen. Mutta se paiste ei lähtenyt enää hänen ulkonaisesta,\nkatoavasta kauneudestansa, vaan siitä kirkastuksesta, joka paistaa maan\npäällä kaikkien hyvien ja hurskasten ympärillä.\n\n5. Mutta kuninkaan kartanossa nousi hirveä melu kun prinsessa oli\nkadonnut. Ei siitä apua lähtenyt, että poloiset kamarineitsyet ja\nhämmästyksestä puolihöperöt kamaripalvelijat, jotka olivat seuranneet\nhäntä veräjälle, viskattiin pimeään linnantorniin, johon ei päivä eikä\nkuu paistanut ja jonka ovella punaviittainen, rumapartainen teloittaja\nseisoi, kirves olalla. Kuninkaan ja kuningattaren suru oli sanomaton.\nHe käskivät koko valtakunnan pukeutumaan surupukuun ja kuuluttivat\nkaikissa kirkoissa, että se, joka voi saada selvän Adalmina\nprinsessasta, saisi prinsessan vaimoksensa, jos hän ei vähempään\ntyytyisi, ja sitä paitsi puolen valtakuntaa kaupanpäällisiksi. Se oli\ntapana siihen aikaan, kuten jokainen tietää.\n\nNe olivat aika hyvät löytäjäiset, ja monella kuninkaan pojalla ja\nritarilla oli halu ansaita niitä. Kolme pitkää vuotta peräkkäin, suvet\nja talvet, ratsastivat he halki avaran maailman ja etsivät etsimistään,\nmutta eivät vain löytäneet. Vihdoin sattui niin, että nuori ja reipas\nFrankinmaan prinssi Sigismund etsimäretkillään joutui tuon vanhan eukon\nmökkiin. Siellä eukko istui surupuvussa; se tosin ei ollut kovin hieno,\nmutta musta se oli, olivatpa vuohetkin kivikkomäellä mustat ja\nvalkoiset. \"Ketä surette, eukkoseni?\" kysyi prinssi. \"Kuningas on\nkäskenyt kaikkien suremaan kadonnutta prinsessaamme\", vastasi eukko;\n\"mutta eipä hänestä suurta vahinkoa ollut. Kyllä hän oli kaunis ja\nrikas ja älykäs, mutta ihmiset väittävät, että hänellä oli ylpeä sydän,\nja se oli paha asia, sillä sen tähden ei kukaan ihminen häntä oikein\nrakastanut.\"\n\nSamassa tuli Adalmina vuohinensa metsästä kotiin. Prinssi katseli häntä\neikä voinut käsittää, mitenkä tyttö, joka oli niin köyhä ja ruma,\nkuitenkin vaikutti hänen sydämeensä niin ihmeellisesti, että hän\nmelkein heti piti hänestä. Prinssi kysyi tytöltä, oliko hän nähnyt\nprinsessaa. \"En\", vastasi Adalmina. \"Se on ihmeellistä\", sanoi prinssi,\n\"kolmeen pitkään vuoteen en ole ketään muuta ajatellut kuin pientä\nprinsessaani. Mutta nyt en häntä enää etsi. Rakennan itselleni linnan\ntänne metsään ja asun täällä kaiken elinaikani.\"\n\nTuumasta toimeen. Prinssi rakensi linnan lähelle sitä lähdettä, jonka\npartaalla Adalmina kerran oli muuttunut. Tapahtuipa sitten kerran hyvin\nlämpimänä päivänä, että prinssiä rupesi janottamaan, ja hän kumartui\nalas juomaan lähteestä. \"Mikäpä tuo lie, joka niin ihmeen kauniisti\nkimaltelee veden pohjassa?\" sanoi hän itsekseen. \"Annahan katson, mikä\nse on.\"\n\nPrinssi kumartui alas ja pisti käsivartensa lähteeseen ja nosti sieltä\nkultaisen kruunun, jonka huipussa oli ihmeen ihana helmi. Silloin hänen\nmieleensä välähti ajatus: entä jos se olisi Adalminan helmi! Hän läksi\nkruunuineen kuninkaan linnaan, ja tuskin kuningas ja kuningatar ehtivät\nnähdä kalliin koristuksen, niin he jo huudahtivat molemmat: \"Adalminan\nhelmi! Adalminan helmi! Oi, missä hän itse on, missä on kaunis, pieni\nprinsessamme?\"\n\n6. Nyt kuningas laski, että prinsessa, jos hän eläisi, olisi\nkahdeksantoista vuoden vanha. Hän muisti punaisen haltiattaren\nennustuksen ja aavisti käyneen niinkuin todella oli käynytkin. Sen\nvuoksi hän uudestaan kuulututti kirkoissa, että kaikki tytöt, jotka\nolivat kahdeksantoista ikäiset, kokoontuisivat hänen kartanonsa pihalle\nkruunua koettelemaan. Ja se, jonka päähän se täysin sopi, oli\ntunnustettava oikeaksi ja kadonneeksi prinsessaksi, ja Frankinmaan\nprinssi Sigismund saisi hänet vaimokseen.\n\nTietysti kaikki tytöt heti riensivät kuninkaan kartanoon; ja ne, jotka\nolivat vaille tai yli kahdeksantoista vuotta, eivät olleet sitä\nmuistavinansa. Oli kaunis kesäpäivä ja vähintäin tuhat tyttöä seisoi\npitkissä jonoissa onneaan koettelemassa. Aamusta varhain myöhään iltaan\nkulki kruunu päästä päähän, kaikki sitä koettelivat, mutta kelienkään\nse ei sopinut. Viimein tytöt rupesivat nurisemaan ja sanoivat:\n\"kuningas tekee meistä pilkkaa; heittäkäämme arpaa ja kuka voittaa, hän\nsaakoon kruunun ja prinssin.\" Sitä keinoa piti prinssi Sigismund hyvin\npahana ja käski heidän odottamaan päivän laskuun asti. \"Olkoon\nmenneeksi\", sanoivat tytöt.\n\nVähää ennen auringon laskua asetettiin vartija tähystelemään, oliko\nvielä ketään tulossa maantiellä. Prinssi huusi: \"Ilta kuluu; vartija,\nnäetkö ketään tiellä?\"\n\nVartija vastasi: \"Näen kukkasten kallistavan päänsä uneen, sillä yö on\ntulossa. Mutta ketään en näe tiellä tulevan.\"\n\nTaasen kysyi prinssi: \"Ilta kuluu; vartija, näetkö ketään tiellä?\"\n\nVartija sanoi: \"Pilvi peittää laskevan auringon, ja lintu metsässä\nkätkee päänsä väsyneen siipensä alle. Yö on kohta käsissä, mutta en\nketään näe tiellä tulevan.\"\n\nVielä kerran kysyi prinssi: \"Ilta on kulunut; vartija, etkö näe ketään\ntiellä tulevan?\"\n\nVartija sanoi: \"Näen pienen tomupilven tuolla kaukana metsän rannalla.\nNyt se lähenee; näen köyhän paimentytön, joka ajaa vuohiansa\nmaantiellä.\"\n\n\"Koettakaamme kruunua paimentytön päähän\", sanoi prinssi. Toiset tytöt,\njotka pitivät itseänsä paljoa parempina, huusivat: \"ei, ei!\" Mutta\nkuningas tuotti paimentytön luokseen, ja katso, kun kruunua koetettiin\nhänen päähänsä, niin sopi se täydellisesti.\n\nSamassa meni päivä maillensa ja tuli pimeä, niin ettei voinut selvästi\nerottaa paimentytön muotoa. Mutta Sigismund prinssi ajatteli\nmielessänsä: \"Kas, hyvä Jumala tahtoo että ottaisin köyhän tytön\nvaimokseni, ja sen teenkin, sillä hänet olen ennen nähnyt eukon luona\nmetsässä ja tiedän, että hänen ympärillänsä päivä paistaa, minne\nhyvänsä hän käy.\"\n\nKaikki kansa huusi: \"Kauan eläkööt Sigismund prinssi ja Adalmina\nprinsessa!\" Mutta moni ajatteli itseksensä: \"tuohan on vaan köyhä\npaimentyttö!\"\n\n7. Sitten paimentyttö vietiin kruunu päässä kuninkaan saliin, jossa\nloisti tuhansittain vahakynttilöitä. Mutta kaikkien tuhansien\nkynttilöiden loiston voitti Adalminan ihmeteltävä kauneus, kun hän\nkultaiseen pukuunsa puettuna seisoi äkkiä kaikkien keskellä. Sillä\nsaadessaan takaisin helmensä, sai hän myös samalla jälleen punaisen\nhaltiattaren lahjat. Mutta paras puoli asiassa oli se, että hän samalla\nsai pitää sinisen haltiattaren lahjan: hyvän nöyrän sydämen. Ja koska\nhän sai takaisin myös hyvän muistinsa, niin hän muisti vallan hyvin,\nkuinka ilkeä hänen sydämensä ennen oli ollut ja kuinka hän toiseksi\nmuutettiin, ja kuinka köyhä ja ruma ihminen, jolla on rauhallinen\nomatunto, on paljoa onnellisempi kuin rikas ja kaunis kaikessa\nylpeydessänsä. Senvuoksi lankesi hän nyt polvilleen isänsä ja äitinsä\neteen ja pyysi heiltä ja kaikilta anteeksi entistä ylpeyttänsä, -- ja\nosoitteeksi muuttuneesta sydämestään talutti hän esille metsätorpan\nköyhän eukon, syleili häntä ja sanoi: \"Armelias on rikas köyhyydessään,\nmutta rikas, jonka sydän on kova, kärsii puutetta kaikkien aarteittensa\nkeskellä\".\n\nJa kaikki, jotka tämän näkivät, eivät olleet uskoa silmiänsä. Mutta\nSigismund prinssi sanoi: \"Minä tiesin näin käyvän. Adalminan helmi on\nkaunis, mutta paljoa kauniimpi on nöyrä sydän.\"\n\nSitten vietettiin suuret, iloiset häät kuninkaan kartanossa, ja ne\nneljä kamarineitsyttä ja neljä kamaripalvelijaa pääsivät vapaiksi\ntornista ja punaviittainen, rumapartainen teloittaja asetti kirveensä\nnurkkaan. Ja kaikki huusivat mailla ja mantereilla: \"Kaunis, kaunis on\nAdalminan helmi, mutta paljoa kauniimpi on nöyrä sydän!\"\n\n\n\n\n19. Se on kovaa.\n\n\n\"On todellakin kovaa ettei saa muuta kuin velliä, kun toiset saavat\nkahvia ja paljon muuta hyvää\", sanoi Maunu istuessaan murkinapöydässä,\nsuuri leipäpala kädessään ja vati höyryävää velliä edessänsä; \"ja kovaa\non myös että täytyy nousta niin aikaisin aamulla ja tehdä työtä koko\npäivä, kun toiset saavat olla laiskoina tahi tehdä, mitä tahtovat. Nyt\ntäytyy minun taas lähteä lunta kahlaamaan, kun toiset saavat ajaa\nhienoissa reissä -- se on kovaa, se on väärin.\"\n\n\"Se on suuri siunaus\", sanoi iso-äiti melkein niinkuin itselleen, siinä\nmissä istui ja kutoi lapasia Maunulle; \"se on suuri siunaus, että\nmeillä on ruokaa, kun monet tuhannet kärsivät nälkää; se on suuri\nsiunaus, että meillä on asunto, kun monet tuhannet kodittomina mieron\ntietä kulkevat; se on suuri siunaus, että meillä on näkö, kuulo ja\nvoimia työntekoon, kun niin moni on sokea, kuuro, kivulias ja heikko.\"\n\n\"Iso-äidin mielestä ei ole tietysti mitään kovaa\", mumisi Maunu\nnurpeillansa -- \"jollei kova leipä\", lisäsi hän sitten hiljemmällä\näänellä, sillä häntä hävetti kumminkin hänen epäkohteliaisuutensa\nvanhaa iso-äitiä kohtaan.\n\n\"Kyllä, Maunu, kyllä minä tiedän jotakin, joka mahtaa olla hyvin\nkovaa.\"\n\n\"Mikä se?\" kysyi Maunu uteliaasti, sillä hän luuli iso-äidin viimeinkin\nsaaneen aihetta valitukseen ja tyytymättömyyteen.\n\n\"_Se on sydämesi, poikani, ja se mahtanee olla hyvin kova_, koska se ei\nole kiitollinen Jumalalle hänen monista suurista hyvistä töistään.\"\n\n\n\n\n20. Älä heitä kiveä, se ponnahtaa takaisin.\n\n\nKaksi poikaista tähtäili kivillä varpusta, joka hyppeli jonkun matkan\npäässä. Samassa tuli paikalle heidän iso-isänsä. \"Älkää heitelkö kiviä,\npojat; ne ponnahtavat takaisin.\" \"Miten voi kivi ponnahtaa takaisin?\"\nsanoi toinen pojista. \"Kerron teille jotakin\", sanoi iso-isä. \"Onko se\noikein tosi kertomus?\" kysyivät pojat. \"Se on tosi. Viisikymmentä\nvuotta takaperin olin minäkin poikanen, samallainen kuin tekin. Minua\naina huvitti kivien heitteleminen. Olin siihen hyvin tottunut, ja\nkulutin aikaani sillä, kun minulla ei ollut ketään leikkitovereita.\nEräänä päivänä oli minun määrä mennä työhön erään vanhan pariskunnan\nluokse. Ne olivat hyvin hyviä sekä ihmisille että eläimille, nuo\nmolemmat vanhukset. Heidän asunnossaan oli pääskystenpesiä joka\nräystään alla, ja seitsemän vuotta perätysten oli sinne heti, kun talvi\noli ohitse, tullut sama lintu, pesinyt samaan paikkaan ja hautonut\nmunansa pojiksi. Vanhukset olivat aina kovin iloissaan, kun se saapui.\nTällä kertaa oli se tullut ihan samana päivänä, jolloin minäkin tulin\nsinne työhön. Se lenteli ja liverteli ja näytti sekin olevan iloissaan,\nkun taas sai palata vanhaan kotiinsa. Mutta minussa syntyi silloin tuo\nkiven heittämisen halu. Oli mielestäni lystiä koettaa, osaisinko\nsiihen. Enhän edes toivonutkaan osaavani, se kun istui jotenkin\netäällä, mutta olisihan kuitenkin lystiä koettaa. Se istui erään\npatsaan päässä ja katseli minuun päin. Se oli siinä aivan pelotonna.\nMinä tähtäsin varmasti, heitin ja kivi osui sen päähän. Se putosi\nkuolleena maahan. On totta mitä sanoin: se kivi ponnahti takaisin.\nSillä nähdessäni linnun putoavan, tuli minun niin paha olla, kuin jos\nminua itseä olisi kivellä heitetty. Pysyin koko päivän tuolta paikalta\nniin kaukana kuin mahdollista; mutta minä kuulin, kuinka sen puoliso\nlenteli kuolleen toverinsa ympärillä ja valitti. Se koski ihan\nsydänjuuriini asti.\n\n\"Vanhukset eivät sanoneet mitään; mutta minä tiesin, että he surivat.\nEn voinut sen jälkeen koskaan katsoa heitä suoraan silmiin. Kunpa\nolisin rohjennut heille edes kertoa, miten minä kaduin pahaa tekoani.\n\n\"He ovat jo vuosia takaperin kuolleet; mutta tuota tapausta en voi\nkoskaan unhottaa. Tuntuu, nähkääs, siltä, kuin tuo kivi istuisi minun\nsisässäni -- minun omassa-tunnossani.\"\n\n\n\n\n21. Pääskyselle.\n\n\n    1. Oi pääsky, lintu pienoinen,\n    sä riemurinta kaunoinen!\n    Jo taasen riensit Pohjolaan,\n    jo taasen löysit meidän maan.\n\n    2. Oi, tuttu mulle vanhastaan!\n    Sun ääntäs taas mä kuulla saan;\n    noh, terve, terve tultuas,\n    ystäväni armias!\n\n    3. Sä kaunokieli, kultasuu!\n    oi, kuinka laulus luonnistuu,\n    kun lennät ilmass' liehuten\n    ja riemuvirttä veisaten.\n\n    4. Min vuoksi, pääsky, Pohjolaan\n    sä riennät? Oi sä riennät vaan\n    sen kauneutta katsomaan,\n    sen ihanuutt' imehtimään.\n\n    5. Sen saaret, salmet, laaksolot,\n    sen kuusikot, sen koivikot,\n    sen kukkaset koreudessaan, --\n    et löynne, pääsky, vertojaan!\n\n    6. Sen taivas ehtookullassaan,\n    sen aamurusko loistossaan,\n    ne toi sun, pääsky, Pohjolaan,\n    ne sai sun tänne saapumaan.\n\n    7. Sun Pohjolassa, herttainen,\n    on rakastella rauhainen;\n    sun tääll' on lysti ollakses\n    ja armas aikaellakses.\n\n\n\n\n22. Joudu, kevät.\n\n\n    Kevät armas, joudu jo,\n    talven kahleet poista!\n    Nouse taasen, aurinko,\n    kirkkahana loista;\n    joudu jo.\n\n    Sua, kevät, kaipaan ma\n    päivänpaisteinesi,\n    kaipaan taasen tuoksua\n    kukkanurmiesi.\n    Joudu jo!\n\n    Kaipaan riemulauluja\n    pikkulintujemme,\n    kaipaan aallon loisketta\n    taasen rannoillemme, --\n    Joudu jo!\n\n    Joudu, kevät, sulata\n    talven routa maasta,\n    riennä, kerro mahdista\n    lämmön voimakkaasta!\n    Joudu jo!\n\n    Ehkä lämpö tunkisi\n    munkin sydämeeni,\n    talven roudat poistaisi --\n    Joudu keväimeni,\n    joudu jo!\n\n\n\n\n23. Tulipalo.\n\n\nEräässä kylässä syttyi tulipalo. Enin osa kylän väestä oli\nsilloin ulkotyössä jonkun matkan päässä. Kun sanoma saapui tästä\nonnettomuudesta, riensivät kaikki kotia pelastaaksensa omaisuuttansa.\nHeidän joukossaan oli myös muudan köyhä mies, jolla oli ainoastaan\npieni mökki. Kun hänelle sanottiin, että tämä oli syttynyt tuleen,\nmutta että hän vielä ehkä voisi sen sammuttaa taikka ainakin tavaransa\npelastaa, kysyi hän, miten oli hänen lähimmän naapurinsa talon laita.\nKun vastattiin, että sekin oli tulessa, sanoi hän: \"Sittenpä täytyy\nminun rientää pelastamaan naapuriani, sillä hän on kipeä eikä voi\nitseänsä auttaa. Hän varmaankin odottelee minua.\" Heti kiirehti hän\noman asuntonsa ohitse naapuri-raukan luokse. Tuli oli päässyt jo\nsiihen huoneeseen, missä sairas makasi, ja palava katto oli alas\nputoamaisillaan. Siitä peljästymättä syöksyi mies savun ja liekkien\nlävitse sisään, otti sairaan syliinsä ja kantoi hänet onnellisesti\nturvaan.\n\n\n\n\n24. Kelpo palvelija.\n\n\nParikymmentä vuotta takaperin paloi eräässä kylässä Sveitsissä muutamia\ntaloja. Yhdessä näistä taloista palveli Jooseppi niminen mies eräällä\nkäsityöläisellä. Hän heräsi tulen rätinään ja sen synnyttämään kamalaan\nvalaistukseen. Nopeasti puki hän ylleen vähän vaatteita ja herätti\nmuut palvelijat sekä mestarin perheen. Sitten kiirehti hän lasten\nhuoneeseen, tempasi ne vuoteilta ja kantoi ulos. Vasta sitten toi hän\noman arkkunsa, jossa hänellä oli se puku, jota hän asevelvollisena\nkäytti; säästämänsä rahat ja muut vaatteensa jätti hän liekkien\nsaaliiksi.\n\nKun hän syöksyi tuosta palavasta talosta ulos, kuuli hän\nmestarin emännän surkeasti valittavan, että yksi lapsi oli\nvielä poissa. Jooseppi syöksyi silloin hengen vaaralla uudelleen\npalavaan rakennukseen. Hän saikin lapsen käsiinsä ja toi sen\nvahingoittumattomana kartanolle, jossa hän laski sen vanhempien syliin.\n\nEnnen paloa oli hän ajatellut vaihtaa paikkaa. Mutta nyt sanoi hän:\n\"Kun mestarille on tällainen onnettomuus tapahtunut, en häntä nyt voi\njättää; tahdon auttaa häntä talon uudestaan rakentamisessa\".\n\n    Ei se ole hädässä ollut, joka ei toista auta.\n    Hädässä ystävä tutaan.\n    Mieli markkoja parempi, toimi töitä kallihimpi.\n\n\n\n\n25. Varo vaatteitasi.\n\n\nArvo oli pieni, vilkas poika. Hänen isänsä oli kuollut, ja nyt täytyi\nhänen köyhän äitinsä yksinään tehdä työtä hankkiaksensa elatusta ja\nvaatteita itselleen sekä pojalleen. Tätä ei Arvo kuitenkaan tullut\najatelleeksi, vaan palasi usein leikeistään kotia vaatteet\nrikkinäisinä.\n\nKerran oli leikki ollut hyvin hilpeätä. Pojat olivat siinä kilpailleet,\nkuka paraiten voisi puuhun kiivetä. Arvo oli ollut siihen hyvin\ntaitava, mutta seurauksena oli, että hänen vaatteensa menivät\ntavallista enemmän rikki. Äiti nuhteli häntä tästä lempeästi; kovuutta\nei hän tahtonut käyttää, kun Arvo muuten oli siivo poika.\n\nArvo meni vuoteelleen ja nukkui pian, kun oli väsynyt leikistään, mutta\nheräsi myöhään yöllä ja huomasi äitinsä vielä istuvan työnsä ääressä.\nÄiti paikkasi hänen vaatteitaan, ja kyyneleitä valui hänen silmistään.\n\"Miksi itket, äiti?\" sanoi Arvo nousten istumaan vuoteellaan. -- \"Älä\nole milläsikään, poikani\", sanoi äiti, \"en minä surusta itke.\" --\n\"Miksi sitten itket?\" -- \"Silmiäni kirveltää, kun valvon näin myöhään\nja teen työtä tulen ääressä\", vastasi äiti. -- \"Miksi et käy\nnukkumaan?\" kysyi Arvo. -- \"Sittenpä et sinä pääsisi huomenna ehjin\nvaattein kouluun; tiedäthän sinä minun haluavan, että olet ainakin\nehjiin ja puhtaisiin vaatteisiin puettuna.\"\n\nNytpä tulivat kyyneleet Arvonkin silmiin, ja hän pyysi äidiltään\nsydämestään anteeksi, että oli hänelle surua tuottanut. Äiti antoikin\nhänelle mielellään anteeksi ja unohti, nähdessään hänen kyyneleensä, ne\nmonet yöt, jotka oli saanut valvoa ja tehdä työtä hänen tähtensä.\n\nArvo ei koskaan unohtanut tätä hetkeä, ja ne kyyneleet, joita äiti\nsittemmin hänen tähtensä sai vuodattaa, olivat aina pelkkiä\nilokyyneleitä.\n\n\n\n\n26. Löytö.\n\n\nEero löysi maantieltä veitsen. Hän oli hyvin iloinen siitä, sillä siinä\noli kaksi terää ja kaunis valkoinen pää. Hän poikkesi metsikköön ja\nleikkasi sieltä itselleen sauvan. Mutta siellä huomasi hän myös, kuinka\neräs mies saapui tuolle paikalle, josta veitsi oli löytynyt, ja katseli\nalaspäin etsivän näköisenä. Hän ei nähnyt Eeroa, joka oli metsikön\nvarjossa. Eero ajatteli: \"tuo mies on varmaan veitsen pudottanut\".\n\nHän meni miehen luo ja kysyi, mitä tämä etsi. \"Etsin veistä, jossa oli\nkaksi terää ja valkoinen pää\", vastasi mies. Eero pisti käden\ntaskuunsa, otti sieltä veitsen ja antoi sen miehelle, ilmoittaen\nlöytäneensä sen maantieltä. Mies hyvin ihastui ja kiitteli Eeroa. Mutta\nEero ymmärsi täyttäneensä velvollisuutensa. Emmehän saa koskaan pitää\nomanamme sellaista, mikä ei meille kuulu.\n\n\n\n\n27. Lörpöttelijä.\n\n\nKalle oli aika lörppösuu. Aina hän puhui ja toimitti ja oli\nymmärtävinään kaikki asiat paremmin kuin muut ihmiset. Vanha viisas\nmies, joka kerran kuunteli häntä ja väsyi tuohon alituiseen\nlörpöttelyyn, sanoi hänelle: \"kun sinä nyt näytät kaikki tietävän,\nsanopas minulle, miksi meillä ihmisillä on kaksi korvaa, mutta vaan\nyksi suu!\" Kalle vaikeni ja mietti kauan, mutta ei vaan päässyt sen\nperille. \"Sanon sen sinulle\", virkkoi vanhus; \"sinulla on kaksi korvaa,\nmutta vaan yksi suu, jotta sinä enemmän kuuntelisit, mutta vähemmän\npuhuisit.\"\n\n    Ei puheen paljoudesta eikä kirjan suuruudesta.\n\n\n\n\n28. Karhunnahka.\n\n\nKaksi nuorta metsämiestä lähti karhua ampumaan. Mennessään he jo\niloitsivat nahasta, jonka ampumaltaan karhulta nylkisivät.\n\n\"Jos minä sen ampuan\", sanoi toinen, \"teetän sen nahasta itselleni\nturkin.\" \"Mutta minä\", sanoi toinen, \"sen ampuankin ja sitten myön minä\nnahan.\"\n\nKun he olivat päässeet metsään, kuulivat he karhun askeleiden rätinän.\nSydän alkoi kumpaisellakin pamppailla. Ja kun karhu hirveästi möristen\ntuli yhä lähemmäksi, silloin heitti miehistä se, joka oli luvannut\nkarhun nahan myödä, pyssynsä pois ja kiipesi kiireimmän kaupalla\npuuhun. Toinen, näin yksin jääneenä, ei uskonut enää voivansa karhua\nvastustaa, mutta ei myöskään päässyt pakenemaan. Onneksi muisti hän,\nettä karhu ei kuollutta ihmistä koske. Hän heittäytyi pitkälleen\nmaahan, pidätti henkensä ja oli olevinaan kuollut.\n\nKarhu tuli julmistuneena häntä kohden. Mutta kun se huomasi, että tuo\nmies ei jäsentäkään liikuttanut, luuli se hänet kuolleeksi. Se nuuski\nhäntä sieltä täällä, mutta kun se ei huomannut hänen hengittävän, lähti\nse tiehensä tekemättä mitään pahaa. Kun se oli jo kylliksi etäällä,\ntointuivat nuo nuoret metsämiehet säikähdyksestään. Toinen kapusi alas\npuusta, toinen nousi ylös maasta.\n\nSilloin kysyi se, joka oli puussa ollut: \"kuulehan, sanopas minulle,\nmitä karhu kuiskasi sinun korvaasi\". Toinen vastasi: \"Kaikkea sitä minä\nen ymmärtänyt; mutta yhden seikan se oikein selvästi mörähti minun\noikeaan korvaani, nimittäin: 'älä myö karhun taljaa ennenkuin olet\nsaanut itse karhun'. Ja vasempaan korvaani se kuiskasi: 'Se, joka\nhädässä jättää ystävänsä, on huono mies'\".\n\n    Älä nuolaise, ennenkuin tipahtaa.\n    Ei suuret sanat suuta halkaise.\n\n\n\n\n29. Ystävällinen vastaanotto.\n\n\nEräässä kaupungissa istui muutamana sunnuntaina jälkeen puolenpäivän\nperheen isä ja luki perheellensä Uutta Testamenttia. Hän oli juuri\ntullut näihin Jesuksen sanoihin: \"Joka holhoo senkaltaisen lapsen minun\nnimeeni, hän holhoo minun\" (Matth. 18, 5). -- Katso, silloin seisoi\neräs 8-vuotias poika hänen ovensa edessä ja pyysi almua. Mies keskeytti\nlukunsa ja heitti vaimoonsa silmäyksen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:\n\"Älkäämme ainoastaan kuulko Jumalan sanaa, vaan eläkäämme myös sen\njälkeen!\" Vaimo, jonka sydän myöskin oli avoinna Herran varoituksille\nsanassa, vastasi: \"Rakas ystävä! Minulla on aivan sama ajatus kuin\nsinulla; tehkäämme niinkuin on kirjassa.\" Sen perästä kutsuivat he\npojan sisään, ottivat hänen hyvin ystävällisesti vastaan sekä\nkasvattivat häntä niinkuin omaa lastansa.\n\n\n\n\n30. Pieni mierolainen.\n\n\n    1. Armas päivä paistaa,\n    kohta lämpimäks jo muuttuu sää,\n    hanki loisteessansa hohtaa,\n    sulain kiteet kimmeltää.\n\n    2. Poika repaleissa vallan\n    saloss' yksin kuljeksii.\n    Hongat, kuuset huminallaan\n    häntä täällä tervehtii.\n\n    3. Pieni mierolainen aina\n    yhä rientää eteenpäin,\n    eipä murhe mieltä paina,\n    rallatellen laulaa näin:\n\n    4. \"Hopsis jalat! Väsymystä\n    tunnetteko? Talohon\n    kohta päästään, siellä kystä\n    minullekin kyllin on.\n\n    5. Hongat, kuuset, vaiheitani\n    tahdotteko tietää te?\n    Kuulkaa, tässä kulkeissani,\n    nyt mä teille kerron ne!\n\n    6. Aina muistan riemuin vielä\n    isän armaan mökkiä,\n    viisi meit' ol' lasta siellä,\n    vanhin niistä olin mä.\n\n    7. Muistan kuinka kotikaski\n    tähkäpäin jo kellerti;\n    noro hallan irti laski,\n    julma viljan runteli.\n\n    8. Talvi tuli, loppui leipä,\n    petäjäistä syötihin --\n    Äitiin tarttui tauti, veipä\n    hänet kohta hautaankin.\n\n    9. Häntä multaan saatoin, itkin\n    haudallaan ma hetkisen,\n    kyynel poskipäätä pitkin\n    vieri, jääksi hyytyen.\n\n    10. Siitä asti tepastellut\n    olen mieron tietä ain'...\n    Jopa sulle kertoellut\n    olen, metsä, muistelmain.\n\n    11. Hopsis, jalat, joutukaa jo!\n    muuten yövyn korpehen.\n    Varjot synkät lankeaa jo,\n    tuolla päivä laskeiksen.\" --\n\n    12. Yhä kiitää, vaan ei vielä\n    ihmis-asuntoa näy.\n    Metsän haamut poikaa tiellä\n    uhkaa, mustaks yö jo käy.\n\n    13. Kylmä yltyy. Tähtein valo\n    syttyy taivahalle jo,\n    leimuelee pohjanpalo,\n    huokaa synkkä hongisto.\n\n    14. Kohta aamun koittehessa\n    öinen jylhyys häviää --\n    Vaan, ken tuolla kinoksessa\n    kalvenneena lepäjää?\n\n    15. Pieni mierolainen siellä\n    lepoon vaipui viimeiseen,\n    jäätyneenä kiiltää vielä\n    kyynel silmän murtuneen.\n\n\n\n\n31. Korpi kurjalla kotina.\n\n\n     Kotihinsa muut menevät,\n     Majoillensa matkoavat,\n     Kurjall' ei ole kotia,\n     Katalalla kartanoa;\n     Korpi kurjalla kotina,\n     Salo sauna vaivaisella.\n     Moni on päivä päätön päivä,\n     Useampi einehetön:\n     Ilta ainaki tulevi,\n     Yö etehen ennättävi.\n     Moni tuikkari tulonen,\n     Vilkuttavi valkiainen.\n     Ei ole turvoa tulesta,\n     Valkiaisesta varoa,\n     Turvoa tuhoistakana,\n     Vaivaistakana varoa.\n     Tuikkaen tuli palavi,\n     Vilkutellen valkiainen\n     Eessä lapsen armottoman,\n     Kohalla kovaosaisen.\n     Noin tunsi tulen isäntä,\n     Virkkoi valkian pitäjä,\n     Tuvallinen tuumoavi,\n     Ja sanovi saunallinen:\n     \"Pois turvaton tuvasta,\n     Armoton katoksen alta!\n     Tuulen vieä turvatonta,\n     Ahavaisen armotonta,\n     Varatonta vastarannan.\"\n\n   Älä sorra sorrettua, särje särjetyn sydäntä.\n\n\n\n\n32. Armottoman osa.\n\n\n    Alahan' on allin mieli\n    Uiessa vilua vettä.\n    Alempana armottoman\n    Käyessä kylän katua.\n    Vilu on vatsa varpusella\n    Jääoksalla istuessa,\n    Vatsani minun vilumpi\n    Astuessani ahoja.\n    Syän kylmä kyyhkysellä\n    Syöessä kylän kekoa,\n    Kylmempi minun sitäi\n    Jäävesiä juoessani.\n\n\n\n\n33. Muinaiset ajat paremmat.\n\n\n    Ajattelen aikojani,\n    Muistan muita päiviäni,\n    Parempia päiviäni,\n    Entistä elantoani.\n    Muin' oli ajat paremmat,\n    Päivät kaikki kaunihimmat,\n    Päivän laskut laupiaammat,\n    Koriammat huomenkoitot.\n    Toisin silloin touko kasvoi,\n    Toisin maa orahan otti.\n    Silloin nousi nuoret heinät,\n    Kun ma nousin nuorukainen;\n    Silloin kasvoi kaikki kaislat,\n    Kun ma kasvoin kaunis lapsi.\n    Kasvoin koissa korkiassa,\n    Ylenin ylituvissa,\n    Kaunihilla kannikoilla,\n    Liioilla lihamuruilla.\n    Vaan tuli surma suutimaton,\n    Kesken yötä kenkimätön,\n    Pois otti minun poloisen,\n    Kauas kantoi Karjalasta\n    Näille ouoille oville,\n    Veräjille vierahille,\n    Jossa harvoin päivä paistoi,\n    Harvoin kuutamet kumotti;\n    Harvoin on kuultu kuikan ääni,\n    Harvoin kaakkurin kajatus;\n    Harvoin on hauki vierahana,\n    Siika ei sinä ikänä,\n    Lohen poik' ei polvenahan.\n    Niinpä nyt tätä nykyä,\n    Tällä tuhmalla iällä\n    Sijan tieän, kussa synnyin,\n    Kanssa kaiken, kussa kasvoin,\n    En tieä sitä sijoa,\n    Kussa kuolo kohtajavi,\n    Hengen loppu loukahtavi\n    Näillä ouoilla ovilla,\n    Veräjillä vierahilla.\n\n\n\n\n34. Oikea kiitos-uhri.\n\n\nRikas nuorukainen, joka kauan aikaa oli sairastanut vuoteen omana, tuli\nviimein terveeksi. Ensi kerran hengittäessään raitista ilmaa ja\nkatsellessaan luonnon kauneutta, sai hän ikäänkuin uuden elämän sekä\nkiitti ja ylisti Luojaansa kaikesta sydämestänsä.\n\n\"O Isä!\" huudahti hän, \"Sinä, joka vuodatat kaikkein päälle iloa ja\nsiunausta, millä voipi ihminen, tämä heikko olento, palkita sinun\näärettömän rakkautesi! Kuinka mielelläni tahtoisin uhrata sinulle\nkaikki, mitä minulla on!\"\n\nEräs Jumalata pelkääväinen vanhus kuuli hänen sanansa ja sanoi: \"Kaikki\nhyvyys tulee ylhäältä; tuonne ylös et sinä voi lähettää mitään\ntakaisin; mutta tule minun kanssani, niin näytän sinulle, miten\nparaiten voit Jumalata kiittää ja ylistää.\"\n\nNuorukainen seurasi heti, ja he tulivat erääseen mökkiin, jossa\nvallitsi kurjuus ja viheliäisyys, sillä isäntä sairasti heikkona,\nemäntä oli suruun vaipunut ja puolialastomat lapset itkivät leipää.\nNuori mies kauhistui tätä näkyä, mutta vanhus sanoi: \"Katso tässä on\nalttari, jolle voit panna kiitos-uhrisi. Nämä ihmiset lähettää Herra\nsinun luoksesi. Kun sinä rakastat ja autat heitä, niin sinä myöskin\nparaiten rakastat ja ylistät omaa ja heidän Jumalaansa.\"\n\nNuorukainen antoi liiastansa tarvitsevaisille, hoiti ja virvoitti\nheitä, ja nämä kutsuivat häntä siunaten Jumalan enkeliksi.\n\n\n\n\n35. Herrasmies ja köyhä.\n\n\nEräs ylhäinen herra, rikas ajallisesta hyvyydestä, mutta köyhä\njumalanpelosta ja kristillisestä uskosta, käveli muutamana iltana\ntiluksillansa. Hänen tiensä kävi vanhan, lahonneen mökin ohitse, jossa\nasui eräs mies monen lapsen kanssa sangen köyhissä varoissa. Kun rikas\nkuuli jonkun sisällä puhuvan korkealla ja selvällä äänellä, seisahtui\nhän kuuntelemaan. Ihmeekseen kuuli hän, että köyhä sydämellisimmillä\nsanoilla kiitti taivaallista Isäänsä, joka oli antanut hänelle ja hänen\nlapsillensa vaatteet ja jokapäiväisen leivän.\n\n\"Mitä!\" sanoi herra itseksensä, \"tämä kiittää vaatteista ja ruoasta, ja\nminä en kiitä kaikesta ylellisyydestänikään!\"\n\nHyvin häpeissään kiirehti hän kotiinsa ja oppi tästä hetkestä katsomaan\nelämää sen oikeassa valossa. Hän päätti palata sen Jumalan tykö, jonka\nhän rakkaudesta maalliseen tavaraan oli hyljännyt. Hänen elämänsä tuli\ntäst'edes jokapäiväiseksi jumalanpalvelukseksi ja lakkaamattomaksi\nkiitokseksi. Eikä hän myöskään laiminlyönyt tehdä hyvää tälle köyhälle\nmiehelle, joka tietämättänsä oli ollut syynä hänen mielenlaatunsa\nmuuttumiseen.\n\n\n\n\n36. Kiitollinen poika.\n\n\nEräs korkea herra tapasi kerran kävelemässä ollessaan ahkeran ja\niloisen talonpojan, jonka kanssa hän rupesi puhelemaan. Muutamain\nkysymysten perästä sai hän tietää, ett'ei maa, jota talonpoika kynti,\nollut hänen omansa, vaan että hän oli päivämies ja sai palkkaa pari\nmarkkaa päivältä. Herra, joka ei voinut ymmärtää, kuinka niin vähällä\nvoisi tulla toimeen, ihmetteli, että talonpoika oli niin hyvällä\nmielellä.\n\nTalonpoika vastasi: \"Olisi hyvin huonosti, jos menettäisin ylläpitoon\nkaiken päiväpalkkani; minun pitää tulla toimeen kolmannella osalla.\nToinen kolmas osa menee velkani suorittamiseen ja kolmannen osan panen\nkorkoa kasvamaan.\"\n\nTätä ei herra voinut ymmärtää, mutta päivämies, huomattuansa hänen\nihmettelevän, lisäsi; \"Minä ja'an tuloni vanhempieni kesken, jotka\neivät enää jaksa työtä tehdä, ja lapsien kesken, joista ei vielä ole\ntyöntekijöiksi. Edellisille palkitsen minä sitä rakkautta, jota he\nminun lapsena ollessani ovat minulle osoittaneet, se on minun velkani\nmaksamista; jälkimmäisten toivon vanhoilla päivilläni pitävän itsestäni\nmurheen; se on se pääoma, josta kerran olen kantava koron.\"\n\nKorkea herra mieltyi hänen vastaukseensa niin, että otti pitääksensä\nmurheen hänen pojistansa. Näistä tuli aikaa myöten yhtä kelvolliset\nmiehet kuin heidän isänsäkin oli, jota he vanhana hellästi hoitivat ja\nrunsaasti ravitsivat.\n\n    Anna kättä köyhän miehen,\n    köyhällä on lämmin koura.\n\n\n\n\n37. Suvilaulu.\n\n\n    Oisin pääskynä mä piennä,\n    Suvilintuna iloisna,\n    Lenteleisin, liiteleisin,\n    Suomehen suhauttaisin.\n    Sitte sinne saatuani,\n    Perillenpä päästyäni,\n    Ilmassa iloittelisin,\n    Räystähällä riemuitsisin\n    Kesän kaunihin tuloa,\n    Tuloo armahan auringon.\n    Vaan jos itkevän näkisin,\n    Huolellisen huomaitsisin,\n    Hälle mä visertelisin:\n    Mitäs itket ihmisparka,\n    Murehdit sä Mannun lapsi --\n    Kohtalosiko kovuutta?\n    Sydämeskö sulotuutta?\n    Katso luonnon kauneutta,\n    Ihanuutta ilman kaiken:\n    Suot jo läikkyvi sulana,\n    Järvet jäiden kahlehitta,\n    Nietos nurmelta katoopi,\n    Häviääpi maasta hanki,\n    Päivyen taas paistaessa,\n    Ahavan puhaltaessa;\n    Korpi kukkia on täynnä,\n    Puiden latvat lintusia;\n    Kukat ne hajuelevat,\n    Lintusetpa laulelevat:\n    Iloitkaamme, riemuitkaamme,\n    Laulakaamme, kiittäkäämme!\n    Suven meille Luoja saattoi,\n    Jumalamme joudutteli!\n\n    Ellös itke ihmisparka,\n    Murehdi sä Mannun lapsi!\n    Hänpä, joka suven saattoi\n    Näille Pohjanki perille,\n    Joka kaikki suot sulatti,\n    Pani järvet aaltoomahan,\n    Kukat pienet kukkimahan,\n    Lintusetkin laulamahan, --\n    Suven saattavi sullekin,\n    Kesän kerran kerittävi,\n    Sielus nietokset sulattaa\n    Lempensä lämmittämällä,\n    Huoles hattarat hajottaa\n    Henkensä puhaltamalla.\n\n\n\n\n38. Auringon säde.\n\n\nAamuauringon kultainen säde pilkisti sisälle pienen puutalon ikkunasta\nja lankesi ompelukoneelle, jonka neula nuolen nopeudella hyppelehti\nylös ja alas. Nuori leski istui siinä joukko keskentekoisia paitoja\nvieressään. Väliin hän katsoi kelloon. Itsekseen hän puheli: \"Tänään\npitäisi työn olla valmis, enkä ymmärrä, miten se käy mahdolliseksi klo\n4:ksi\". Silloin juuri auringon säde hymyili hänelle vasten silmiä.\nHänen mielensä ihastui ja keventyi tästä. Reippaasti hän alkoi ommella\nuutta saumaa.\n\n\"Naapuri, onko teillä yhtään kiehuvaa vettä? Minulla ei vielä ole\nvalkeata uunissa ja Kerttu raukka joisi niin mielellään kahvia.\"\nVanhanpuoleinen vaimo seisoi ovessa ja lausui tämän pyynnön vähän\narastelevasti. \"Vesi kiehuu juuri minun pannussani, ottakaa\nvaan, ikävä, ett'en ennätä teitä auttaa\", vastasi nuori nainen\nsydämellisesti. Hänen silmässään loisti auringon säde.\n\nKun vanha nainen palasi omaan huoneeseensa pannuineen, niin oli hänkin\nsydämessään tuntenut päivänpaistetta ja heijastus siitä näkyi hänen\nsilmissäänkin.\n\nHän astui vuoteen ääreen, jossa nuori, sairas tyttö kalpeana lepäsi.\n\"Suuttuiko hän, mummo?\" kysyi tyttö, huolestuneena. \"Ei ensinkään, hän\noli niin ystävällinen ja herttainen, että se oikein teki sydämelleni\nhyvää\", vastasi mummo.\n\nJa auringon säde lensi kalpean sairaankin sydämeen. Köyhäin lääkäri,\njoka ei ollut liioin ystävällinen mies, astui juuri huoneeseen. Hän\npuhui harvoin sairaittensa kanssa ja tänään oli hän tavallista\nhuonommalla tuulella. Kerttu-raukan käsivarressa täytyi tehdä vaikea\nleikkaus, mutta tohtori näytti olevan aivan ilman sydäntä ja sääliä,\nvaikka kaksi sinistä silmää mitä herttaisimmasti häneen katseli.\n\"Kiitos, herra tohtori\", lausui tyttö ystävällisellä äänellä, kun\ntyö oli tehty. \"Hm, hän kiittää, vaikka minä vaan tuotin hänelle\ntuskia\", ajatteli tohtori itsekseen; ääneen hän jatkoi: \"Te olette\nystävällinen\".\n\nKerttu muisti ystävällistä naapuria ja mummon ystävällisiä silmiä sekä\nsanoi iloisesti:\n\n\"Niin, minulle ovat myös kaikki ystävällisiä\".\n\nKun tohtori läheni kotiansa, niin oli auringonsäde hiipinyt hänenkin\nsydämeensä. -- Itkusilmissä tuli Miina, tohtorin talouden hoitaja,\naukaisemaan ovea. Hän oli pyytänyt kolmen päivän vapautta käydäkseen\ntervehtimässä sairasta sisartaan; mutta tohtori oli sen kieltänyt, hän\nei tahtonut mennä ravintolaan ruokailemaan. Kynnyksen yli astuessaan\nmuisteli tohtori juuri nuorta kiitollista sairastaan ja sanoi:\n\n\"Miina voi kuitenkin mennä sisarensa luo, olen asiaa lähemmin\nmiettinyt.\"\n\nOi kuinka Miina tuli iloiseksi, hänen kasvonsa oikein loistivat, kun\nhän jälleen riensi keittiöön -- auringonsäde oli pujahtanut hänenkin\nsydämeensä. Kerjäläistyttö seisoi keittiön oven pielessä. Miina oli\njuuri aikonut käskeä hänet pois, kun tohtori soitti ovikelloa. Nyt hän\nystävällisesti sanoi:\n\n\"Tuossa, lapsi, on sinullekin vähän päivälliseksi\". Ja sitte hän oikein\ntäytti tytön korin ruokavaroilla.\n\n\"Äiti, äiti, minulla on leipää, lihaa, kalaa ja kaikenmoista hyvää\ntavaraa sinulle syödä\", huusi pieni tyttönen tultuansa äitinsä luo.\nKalpea ja riutunut vaimo pani kätensä ristiin ja sanoi: \"Minä kiitän\nsinua, Jumala!\" Auringon säde tunki hänenkin sydämeensä, ja se lämpeni,\nkun hän muisteli jumalallisen rakkauden aurinkoa. -- Ystäväni, oletko\nhuomannut, että jo pelkät ystävälliset sanat ja lempeät katseet ovat\nauringonsäteitä. Ja'a niitä ympäristöösi, ja ne synnyttävät yhä uusia\nauringonsäteitä.\n\n\n\n\n39. Rukous ruumiin ravinnosta.\n\n\n    Suo, Herra, meille aina\n    ravinto ruumihin\n    ja leipä kallis lainaa,\n    oi Isä armoisin!\n    Sä kätes avaa, anna\n    myös meille tarpeemme\n    ja armolahjas kanna\n    nyt Suomen kansalle.\n\n    Suo maasta kasvaa jyvät\n    ja viljan pelloilla,\n    suo vuodentulot hyvät\n    kansalles armosta.\n    Vaan hallan vahingosta\n    sä meitä varjele\n    ja nälkävuodet poista,\n    jotk' uhkaa maatamme.\n\n    Kovasta köyhyydestä\n    meit' auta aina sä,\n    mut sydämemme estä\n    myös ylpeydestä,\n    ett' antimistas emme\n    kerskaisi milloinkaan,\n    vaan nöyrä sydämemme\n    sua yksin kiittäis vaan.\n\n\n\n\n40. Laivapoika.\n\n\nEräs laiva oli matkalla valtamerellä. Se oli jo hyvin etäällä\nmannermaasta, kun nousi kova myrsky, jota kesti viisi päivää. Laiva oli\nsemmoisessa vaarassa, että väki jo luuli hukkuvansa. Juuri kun myrsky\noli kauneimmillaan ja heitteli laivaa sinne tänne mahtavilla aalloilla,\njoutuivat ison maston köydet epäjärjestykseen. Tämä vika oli\nkorjattava. Mutta näytti melkein mahdottomalta tuollaisessa myrskyssä\nkiivetä ylös mastoon; ainakin oli sellaisessa yrityksessä kuolemanvaara\ntarjona. Kapteeni käski erään laivapojan sinne kiipeämään. Tämä poika\noli hento ruumiiltaan, iältään vaan kolmetoistavuotias. Hän oli köyhän\nlesken ainoa poika. Äidin oli köyhyydessään täytynyt lähettää rakas\npoikansa merille elatustaan ansaitsemaan.\n\nKun poika oli kuullut kapteenin käskyn, katsahti hän ensin ylös maston\nhuippuun ja sitten alas aaltoihin, jotka vyöryivät laivan kannen ylitse\nja ikäänkuin kurottautuivat häntä syliinsä vetämään. Sitten katsahti\nhän kapteeniin, seisoi hetken ääneti, mutta sanoi sitten: \"minä tulen\nheti\".\n\nNyt juoksi hän kajuuttaan. Parin minuutin päästä palasi hän sieltä ja\nalkoi sitten ripeästi ja uskaliaasti kiivetä ylös köysiportaita myöten.\nMies, joka on tämän tapauksen kertonut, oli silloin kannella maston\nvieressä ja katseli hämmästyneenä kiipeävää poikaa. Hän kysyi\nkapteenilta: \"Miksi lähetätte tuon pienen pojan mastoon? Hän ei sieltä\nelävänä alas pääse.\" Kapteeni vastasi: \"Miehet usein putoavat, pojat ne\npitävät paikkansa; tämäkin poika kiipeää kuin orava\". Mies katsahti\nylös: nyt oli poika mastokorissa, nyt nousi hän ylemmäksi; myrsky\nkallisti laivan niin, että masto melkein koski laineisiin, mutta poika\npysyi lujasti kiinni, ja neljännestunnin kuluttua oli hän jälleen\nterveenä ja reippaana laivan kannella.\n\nMies kiitti Jumalaa, sillä hän oli ollut pojan vuoksi suuressa\ntuskassa. Samana päivänä puhutteli hän vielä poikaa ja kysyi häneltä,\neikö häntä ollut pelottanut. \"Pelottipa kyllä\", vastasi poika. --\n\"Senpä kyllä huomasin\", sanoi mies, \"ja varmaankin sinä kajutassa ensin\nvähän tuumit asiata.\" \"En minä tuuminut\", vastasi poika; \"minä vaan\ntahdoin ensin rukoilla. Minä en luullut sieltä hengissä alas tulevani,\nja sen vuoksi tahdoin minä rukoilla ja uskoa itseni Jumalan huomaan.\nSitten en enää peljännytkään.\" Mies kysyi häneltä edelleen: \"Missä olet\noppinut rukoilemaan?\" \"Sen opin kotona\", vastasi poika; \"äitini opetti\nminut siihen, ja kun läksin kotoa, pyysi hän minua aina rukoilemaan\nJumalaa, että Hän auttaisi ja suojelisi minua hädässä.\"\n\n\n\n\n41. Kunnioita isääsi ja äitiäsi.\n\n\nPreussin kuninkaan Fredrik Suuren aikana oli eräässä preussilaisessa\nrykmentissä urhokas ja reima ratsumestari, jonka köyhät vanhemmat\nasuivat Meklenburgissa. Kun ratsumestari seitsenvuotisen sodan\nloputtua, kunniamerkillä koristettuna, tuli rykmenttinsä kanssa\nerääseen kaupunkiin kotiseudullaan, tulivat vanhukset sinne\nmonivuotisen eron perästä jälleen tapaamaan poikaansa. He odottivat\nhäntä torilla. Niin pian kuin poika tunsi vanhempansa, laskeutui\nhän heti alas hevosensa seljästä ja syleili heitä, vuodattaen\nilokyyneleitä. Hän pyysi heitä muuttamaan luokseen ja tarjoutui\nsulostuttamaan heidän vanhuutensa päiviä, mikäli hänen vähät varansa\nsen myönsivät.\n\nKun kerran eräs upseeri laski siitä pilaa, että talonpojat istuivat\nratsumestarin pöydässä, vastasi tämä kiitollinen poika:\n\n\"Miksikäs minä en kiittäisi ja kunnioittaisi elämäni ensimmäisiä\nhyväntekijöitä. Ennenkuin minä tulin kuninkaan ratsumestariksi, olin\nminä näiden poika.\"\n\nNämä sanat tulivat kenraalin korviin. Hän meni ratsumestarin tykö ja\nilmoitti aikovansa vierailla hänen luonansa sekä lausui toiveen saada\nhänen luonaan tavata muitakin upseereja.\n\nPäivä, jolloin juhlallisuus oli tapahtuva, saapui. Kenraali tuli aivan\ntäsmälleen ja huomasi upseerien jo olevan koossa. Pöytään istuttaessa\nkysyi kenraali: \"Mutta, rakas ratsumestari, missä ovat teidän\nvanhempanne? Minä luulen, että he syövät samassa pöydässä kuin tekin?\"\n\nRatsumestari hymyili eikä tiennyt alussa, mitä vastata. Silloin nousi\nkenraali ylös, meni itse hakemaan vanhuksia ja pakotti heidät istumaan\nviereensä sekä keskusteli heidän kanssaan mitä ystävällisimmällä\ntavalla. Pitäen heille julkisen puheen sanoi hän muun muassa: \"Hyvät\nherrat! Kunnioittakaamme sen miehen vanhempia, joka käytöksellänsä\nosoittaa, että kiitollinen poika on suurempi-arvoinen kuin kopea\nratsumestari.\"\n\nMyöhemmin sai kenraali tilaisuuden kertoa kuninkaalle siitä\nkunnioituksesta ja rakkaudesta, jolla ratsumestari kohteli vanhoja\nvanhempiansa. Fredrik Suuri oli siitä hyvin mielissään. Kun\nratsumestari pian sen jälkeen tuli Berliniin, kutsuttiin hänet\nkuninkaan pöytään päivälliselle.\n\n\"Kuulkaa, herra ratsumestari\", sanoi kuningas, koetellakseen häntä,\n\"mistä suvusta olette syntyisin ja kutka ovat teidän vanhempanne?\"\n\n\"Teidän majesteettinne!\" vastasi tämä suora sotilas, \"minä olen\nalhaisesta kodista; vanhempani ovat talonpoikaista väkeä ja saavat nyt\nminun kanssani nauttia sitä varallisuutta, josta minä saan kiittää\nteidän majesteettianne.\"\n\n\"Se on oikein\", sanoi kuningas hyvin iloissaan. \"Se joka kunnioittaa\nvanhempiansa, on kunnollinen ja rehellinen mies, mutta joka heitä\nylönkatsoo, hän ei ansaitse, että hän koskaan olisi nähnyt päivän\nvalkeutta.\"\n\n\n\n\n42. Huolellinen tytär.\n\n\nKuningas Kustaa III ratsasti kerran erään kylän läpi, eikä kukaan\ntiennyt, kuka hän oli. Eräältä talonpoikaistytöltä, joka palasi\nkaivolta, pyysi kuningas vähän vettä juodaksensa. Tyttö ojensi hänelle\nsitä rohkeasti ja ystävällisesti, sanoen: \"hyvin mielelläni, mutta\nantakaa, herra, anteeksi, että minulla on kiire, sillä äitini odottaa\nminua.\" -- \"Mikä on sitten syynä kiireeseen?\" kysyi kuningas. --\n\"Äitini on sairaana, eikä ole ketään, joka häntä hoitaa.\" -- \"Vie minut\näitisi luo\", pyysi kuningas; \"minä tahdon nähdä sen, joka sinusta on\nniin rakas.\" Sitten laskeutui hän alas hevosensa seljästä ja seurasi\nhellää tytärtä. -- Viimein tulivat he sisälle matalaan majaan. Sieltä\nkuului heidän korviinsa syvä huokaus vanhan, yksinkertaisella\nolkivuoteella lepäävän vaimon rinnasta. Tyttö meni äitinsä luo ja\nsanoi: \"Rakas äiti, tässä on vieras herra, joka tahtoo nähdä teitä\". --\n\"Muori parka\", sanoi kuningas, \"minä surkuttelen teitä!\" -- \"Niin\",\nvastasi sairas, \"minun tilani olisi hyvin surkea, ellei Jumala olisi\nantanut minulle tätä hyvää tytärtä, joka tekee kaikki lieventääksensä\nminun kipujani ja hankkiaksensa minulle elämäni ylläpitoa. Jumala häntä\nsiunatkoon!\"\n\nKuningas tuli hyvin liikutetuksi ja sanoi: \"Ottakaa tämä rahakukkaro!\nMinä olen teidän kuninkaanne, teidän isänne! Nyt tunnen minä ilon\nisänä-olosta ja olen pian näyttävä, kuinka suuressa arvossa minä pidän\nkeskinäisen rakkauden.\" Tytölle sanoi hän: \"pidä edeskinpäin huolta\näidistäsi!\"\n\nTuskin oli hän pääkaupunkiin palannut, niin hän äidille ja tyttärelle\nmääräsi vuotuisen eläkkeen, jonka, toisen kuoltua, piti jäämän\njälkeenjääneelle.\n\n\n\n\n43. Ken unohtaa meidät viimeiseksi?\n\n\nTuomas niminen käsityöläispoika, joka työmatkoillaan oli kauvan\noleskellut kaukana kotoaan, lähestyi iloisella mielellä kotikyläänsä.\nAurinko oli polttanut hänen kasvonsa ruskeiksi, hänen hiuksensa ja\nvaatteensa olivat pitkästä vaelluksesta pölyisinä. Kun hän lähestyi\nkotikyläänsä, tuli häntä vastaan nuori mies, joka aikoinaan oli ollut\nhänen paras ystävänsä ja leikkikumppalinsa. Mutta tämä ei tuntenut\nkuljeksivaa vierasta. Murheellisena astui Tuomas kotikylänsä kujaa\npitkin. Siellä näki hän sisarensa, joka hänen poissaollessaan oli\njoutunut naimisiin, istuvan naapuritalon ikkunan ääressä. Hän tervehti\nsisartaan ystävällisesti; mutta sisar ei tuntenut veljeään ja vastasi\nvarsin kylmästi hänen tervehdykseensä. Kyyneleet tulivat Tuomaan\nsilmiin ja kiirein askelin meni hän kotitaloaan kohti. Äkkiä näki hän\nedessään vanhan äitinsä, joka juuri tuli kirkosta. Tuomas tahtoi\nkoetella äitiänsäkin ja sanoi sen vuoksi ainoastaan lyhyesti: \"Hyvää\niltaa!\" Mutta äiti tunsi poikansa heti, lankesi hänen kaulaansa ja\nhuudahti ilosta: \"Oi, rakas poikani, rakas poikani!\" -- Ystävät voivat\nsinut unhottaa, siskosikaan ehkei sinua enää tunne, mutta äiti ei sinua\nikinä unhota.\n\n    Suloinen syli isosen, äidin helma hempeämpi.\n\n\n\n\n44. Puuvati.\n\n\nEräs vanha mies, jolta vanhuus oli heikontanut näön ja kuulon, asui\npoikansa tykönä. Kun hänen koko ruumiinsa vapisi, sattui välistä että\nhän syödessään riputteli ruokaa päällensä, joka niin suututti hänen\npoikaansa ja tämän vaimoa, ettei hän enää saanut syödä heidän\nkanssansa, vaan sai uuninnurkkaan kivilautasella niukan ruokamääränsä.\nUsein katsoi hän vesissä silmin pöytään, jossa muut istuivat syömässä.\nEräänä päivänä sattui hänelle se kova onni, että kivivati särkyi, ja\nkun pojan vaimo tästä häntä torui, ei hän virkkanut sanaakaan\npuolustukseksensa, vaan ainoastaan huokasi. Seuraavalla atrialla täytyi\nhänen tyytyä puuvatiin, jonka pojan vaimo oli vartavasten hänelle\nostanut.\n\nEräänä päivänä, kun nuori pariskunta istui pöydän vieressä, kantoi\nheidän pieni, nelivuotinen poikansa puupalasia ja laudanpäitä kokoon,\nja kun häneltä kysyttiin, mitä hän niillä aikoi tehdä, vastasi hän\nsävyisästi: \"Minä teen astian, josta isä ja äiti saavat syödä, kun minä\ntulen isoksi\".\n\nTämä viaton vastaus kävi vanhempain sydämelle ja pani heidät\najattelemaan, kuinka pahoin he olivat vanhusta kohdelleet ja että\njotakin samanlaista voi tapahtua heille vanhoiksi tultuansa. Kun he\nhetkisen olivat vesissä silmin katsoneet toisiinsa, taluttivat he ukon\npöydän ääreen, jossa hän täst'edes sai syödä heidän kanssansa niinkuin\nennenkin.\n\n\n\n\n45. Pimiä isoton pirtti.\n\n\n    Oli mulla muoto muinen,\n    Oli muoto muien rinnan,\n    Kun ma notkuin nuorempana,\n    Kasvoin heinän karvallisna.\n    Hyvä oli lapsen lassa olla\n    Hyvän vanhemman varassa;\n    Ikävä isättä olla,\n    Outo äitittä eleä,\n    Vaiva suuri vanhemmatta:\n    Pimiä isoton pirtti,\n    Vaikka päivä paistakohon,\n    sokia emoton soppi,\n    Vaikka kuu kumottakohon.\n\n\n\n\n46. Vähä ilo emottomalle käestä.\n\n\n    Käki kukkui kuusikossa,\n    Käki kukkui, lintu lauloi,\n    Kukkui muien kuultavaksi,\n    Autuallisten iloksi,\n    Ei minulle milloinkana,\n    Ei kuku ajasta siitä,\n    Kun kerran emoni kuoli,\n    Kaatui kaunis kantajani.\n    Elköhön emoton lapsi,\n    Elköhön sinä ikänä\n    Kauan kuunnelko käkeä\n    Päivän puolelta mäkeä:\n    Kun käki kukahtelevi,\n    Niin syän sykähtelevi,\n    Syän syttyvi tulelle,\n    Pää palolle paukahtavi.\n    Elköhön emoton lapsi,\n    Elköhön sinä ikänä\n    Kuunnelko kevätkäkeä\n    Pohjan puolelta mäkeä:\n    Itku silmähän tulevi,\n    Veet poskille valuvi,\n    Heriämmät hernet-aarta,\n    Paksummat pavun jyveä;\n    Kyynärän ikä kuluvi,\n    Vaaksan varsi vanhenevi,\n    Kuultua kevätkäkösen.\n\n\n\n\n47. Ohoh kullaista kotia!\n\n\n    Lämmin paita liinainenki\n    Oman äidin ompelema;\n    Vilu on vaippa villainenki\n    Vaimon vierahan tekemä.\n\n    Lämmin on emosen sauna\n    Ilman löylyn lyömättäkin;\n    Kylmäpä kyläinen sauna,\n    Vaikka löyly lyötäköhön.\n\n    Koria kotoinen leipä,\n    Jos on täynnä tähkäpäitä;\n    Vihavainen vieras leipä,\n    Vaikka voilla voituohon.\n\n    Villainen emosen vitsa,\n    Ruokoinen isosen ruoska,\n    Joskon viikon virpokohon,\n    Rupeaman ruoskikohon;\n    Vitsa vierahan verinen,\n    Kyläläinen kynnäppäinen,\n    Josko kerran iskeköhön,\n    Tahi puolen koskekohon.\n\n    Ohoh kullaista kotia,\n    Armasta ison eloa!\n    Jos oli leipeä vähempi,\n    Niin oli unta viljemmältä;\n    Ei toruttu torkunnasta,\n    Makoamasta ei manattu.\n\n\n\n\n48. Kuva.\n\n\n    Mun huonehessani seinäll' on\n    yks kuva halpa ja koruton,\n    se siinä ollut on monta vuotta,\n    ja aina ihaelen ma tuota.\n\n    En tiedä mi siinä viehättää,\n    lumenko peittämä harmaa pää,\n    vai surun uurtamat vaot nuoko,\n    vai silmän lempeä tuike tuoko.\n\n    En tiedä; mutta niin lämmin on\n    sen läheisyys kuin auringon,\n    ja ompa kuin hänen katsannastaan\n    heloittais taivahan rauha vastaan.\n\n    Ma tuntikausia ihaillen\n    kuvoa tuot' yhä katselen.\n    Ei sulho kultoaan punastuvaa\n    niin tyystin katso, kuin minä kuvaa.\n\n    Ja kun ma katson, niin vähittäin\n    herääpi muistoja mielessäin,\n    niin armahaita, niin ihanoita\n    ja kaivatessani katkeroita.\n\n    Ma poies mennehen polvekseen\n    nään lapsuusmaailman riemuineen,\n    nään kynttilöitä ja joulupuita\n    ja ystävyksiä hymysuita.\n\n    Ja ompa kuin kuva elon sais\n    ja mua hellästi katsahtais,\n    ja ompa kuin hänen katsannastaan\n    heloittais taivahan rauha vastaan.\n\n    Ja senhän vuoksi niin lämmin on\n    sen läheisyys kuin auringon.\n    Mut ken se ompi se armahainen?\n    Mun oma äitini on se vainen.\n\n\n\n\n49. Eli Rem.\n\n\nKaukana tuolla suuressa Amerikassa on monta rautatietä, joilla vaunujen\npyörät nopeasti kiitävät eteenpäin rautaisia kiskoja myöten, eikä\nsiellä ole hevosia valjastettu vaunujen eteen, vaan ne kuljetetaan\nvesihöyryn avulla. Ja höyry kohoaa ensimmäisessä vaunussa kiehuvasta\nkattilasta ja käyttää höyrykonetta, ja höyrykone panee pyörät\nliikkeelle, ja niin kulkee ensimmäinen vaunu eteenpäin, vetäen kaikki\nmuut perässään. Usein on koko pitkä jono vaunuja kiinnitetty toisiinsa,\nja koska tämä kulkee kolme kertaa nopeammasti kuin virkku hevonen\njuoksee, niin ihmiset matkustavat mielellään rautatiellä höyryvaunussa.\nSentähden ovat useimmiten kaikki vaunut täynnä, toiset ihmisiä, toiset\nhärkiä ja lampaita ja toiset kaikenlaisia tavaroita, joita kuljetetaan\npaikasta toiseen.\n\nTosin on hyvä, että on rautateitä, ja melkein kaikissa maissa niitä jo\nonkin. Onpa Suomessakin, vaikka tänne lienee niitä kenties vaikeampi\nrakentaa, sillä täällä on paljo mäkiä ja järviä ja jokia, joiden yli\nrakennettavat sillat maksavat paljo rahaa. Vaan jopa sentään useimmat\nmeilläkin matkustavat rautateillä. Tiedämmehän me, kuinka toisissa\nmaissa on porattu teitä läpi korkeiden vuorien, ja toisissa paikoissa\non rakennettu kauhean korkeita siltoja järvien ja syvien rotkojen yli;\nniin, on semmoisiakin rautateitä, joissa kuljetaan kattojen päällitse\nsuurissa kaupungeissa. Kaikkea tätä on tehty sentähden, että ihmiset\nja tavarat voisivat tulla pian perille; sillä aika on kaikesta\nomaisuudesta kallein. Nyt jo saamme Suomessakin syödä ruokaveron\nTurussa, toisen Helsingissä ja kolmannen Viipurissa. Helsingistä\nmatkustetaan kahdessa vuorokaudessa Ouluun; semmoinen matka käy\nnopeammin kuin rattailla istuen laiskaa kyytihevosta lyödessä.\n\nNyt tahdon kertoa jotakin, joka tapahtui rautatiellä Yhdysvalloissa\nPohjois-Amerikassa, eikä siitä ole pitkää aikaa kulunut.\n\nSiellä on kaupunki nimeltä York, ja ennenkuin tullaan kaupunkiin\nBaltimoresta, kulkee rautatie korkean sillan ylitse. Tapahtuipa, että\nhöyryvaunun kulkiessa sillan yli putosi hehkuvia hiiliä vaunun-uunista\nsillalle, ja siitä syntyi tulipalo. Tuulen puhaltaessa kovasti ja kun\nei ketään ollut lähellä silloin, kun vaunut ohitse kulkivat, oli pian\nkoko silta tulen vallassa ja paloi poroksi.\n\nVähitellen tuli ihmisiä, jotka koettivat sammuttaa, mutta turhaan,\nSilloin huusi joku heistä, että kymmenen minuutin perästä odotettiin\ntoista junaa samalta haaralta kuin edellinenkin; ja kun tien vieressä\noli vuori, joka esti siltaa tielle näkymästä, ennenkuin oltiin aivan\nsen likellä, niin voisi tapahtua se onnettomuus, että toisen junan\njohtaja ei tietäisi sillan palosta, vaan kulkisi täyttä vauhtia sinne\nja syöksyisi syvyyteen enemmän kuin sadan hengen kanssa, jotka\nseurasivat mukana vaunuissa. Siinä seisoivat nyt kaikki neuvottomina ja\nsäikähtyneinä eivätkä tietäneet, mitä heidän piti tehdä, ilmoittaakseen\ntuleville vaaraa.\n\nSilloin oli siellä kaksitoistavuotias potka Eli Rem, ja hän oli\nrivakkaampi kaikkia muita. Hän rupesi juoksemaan pitkin tietä niin\nkauas kuin voi, eikä viipynytkään kauan, ennenkuin hän näki pitkän\njonon vaunuja tulevan tiellä täyttä kyytiä hyökäten häntä vastaan. Mitä\nteki nyt Eli Rem? Huutaminen ei paljoa auttanut, sillä ei kukaan olisi\nkuullut häntä suuren kolinan tähden, jota vaunut pitivät. Hänellä ei\nollut aikaa kauan ajatella. Hän asettui keskelle tietä, niin että\nkaikkien vaunujen välttämättömästi täytyi kulkea hänen ylitsensä, jos\ntahtoivat eteenpäin, ja siinä seisoi hän huutaen ja hojuen käsillään ja\nviittaili minkä taisi. Junan kuljettaja, joka oli ensimmäisessä\nvaunussa ja ohjasi koko junaa, luuli pojan olevan hullun ja huusi taas\npuolestaan ja viittasi, että hän juoksisi pois tieltä. Mutta Eli Rem\nseisoi paikallaan; seisoipa siinä kuolema silmiensä edessä, eikä\nkuitenkaan väistynyt, sillä hän tiesi, että monen ihmishengen pelastus\nriippui siitä, että hän seisoi paikallaan. Sillä tavalla täytyi junan\nkuljettajan seisattaa kaikki monet vaununsa, ett'ei tulisi syypääksi\npojan kuolemaan. Mutta hän oli niin vihainen, että hän heti, kun juna\nseisahtui, hyppäsi alas tielle ja rupesi lyömään Eli Rem parkaa, koska\nhän oli uskaltanut tehdä junalle semmoisen viivykkeen.\n\nMutta nyt tuli muitakin ihmisiä juosten sillalta ja he kertoivat,\nkuinka vähällä kaikki vaunut olivat syöstä syvyyteen. Silloinpa junan\nkuljettajan silmät suurenivat ja kaikki vaunuissa olijat saivat\ntietää, että heidän, lähinnä Jumalaa, oli kiittäminen Eli Rem'iä\npelastuksestaan. Siinä syntyi hämmästys ja ilo yht'aikaa niin suuressa\nmäärin, ett'ei sitä voi kertoa. Kaikki tulivat ulos vaunuista,\nsyleilivät ja suutelivat Eli Rem'iä kyyneleet silmissä, ja heti\nkoottiin hänelle sata kultarahaa palkinnoksi. Sitten menivät he\njalkaisin palaneelle sillalle, nähdäkseen sitä syvyyttä, joka oli ollut\nnielaisemaisillaan heidät kaikki. Rivakka Eli Rem tuli lavealta\nkuuluksi kaupungissa, ja kansa kantoi hänet riemukulussa hänen\nvanhempiensa taloon. Mutta enemmän kuin kullasta ja kunniasta riemuitsi\nhän siitä tiedosta, että hän hyvän Jumalan avulla oli pelastanut\nsatojen ihmisten hengen.\n\nNiin, mitä sinä olisit tehnyt Eli Rem'in sijassa, jos olisit seisonut\nkeskellä rautatietä, kohiseva juna vaunuineen edessäsi ja aivan varmana\nkuoliaaksi musertumisestasi, jos juna olisi kulkenut eteenpäin?\nMielelläsi olisit tahtonut tehdä hyvän työn ja pelastaa monen ihmisen\nhengen, mutta olisiko sinulla ollut rohkeutta sentähden panna alttiiksi\nomaa henkeäsi? Ja olisitko ollut niin nopea päättämään, ett'et yhtään\nsilmänräpäystä olisi miettinyt, vaan heti katsonut kuolemaa silmiin,\nkun vielä oli aikaa? Niin, se ei ole varma. Sillä monella on hyvä\ntahto, mutta kaikilla ei ole miehekästä rohkeutta. Ja monella, jolla\nmuutoin on sekä tahtoa että rohkeutta, ei ole samaa uskaliasta\npäättäväisyyttä, kuin pienellä Eli Rem'illä, vaan he seisovat ja\nmiettivät, kunnes kaikki on liian myöhäistä. Muista tämä, rivakka\npoika, kun sinunkin joskus on tehtävä hyvä työ! Siinä ei saa olla\nmitään epäilystä. Reippaasti työhön, nopeasti, viisaasti, uljaasti, ja\nJumala suojelee sinua, niinkuin hän suojeli Eli Rem'iä.\n\n\n\n\n50. Erotus.\n\n\n\"Ville, miksi olitte niin kauan vettä hakemassa? kysyi opettaja\npieneltä pojalta.\n\n\"Ämpäri kaatui ja meidän täytyi palata takaisin\", vastasi poika\nvarmasti; mutta hänen muuten niin avonaiset ja rehelliset kasvonsa\nkävivät vähän synkemmiksi kuin tavallisesti, ja hän loi alas silmänsä\nopettajan katsoessa häneen.\n\nOpettaja meni lattian poikki ja seisahtui toisen pojan eteen, joka oli\nollut Villen toverina vettä hakemassa.\n\n\"Kustaa, ettekö viipyneet veden ha'ussa kauemmin kuin olisi tarvittu?\"\n\nKustaa silmäili hetken aikaa lattiaa hiukan levottoman näköisenä. Mutta\nse levottomuus ei kestänyt kauan; sitten katsoi hän opettajaansa\nsuoraan silmiin.\n\n\"Viivyimme\", vastasi hän rohkeasti; \"me tapasimme Heikki Juusolan ja\nseisahduimme leikkimään hänen kanssansa; sitten kaatui ämpäri, niin\nettä meidän täytyi uudestaan käydä kaivolla.\"\n\nSanokaapas, mikä erotus oli näiden molempain vastausten välillä?\nKumpikaan ei suorastaan valehdellut. Mutta kumpaan luulette opettajan\nsiitä lähtien enemmän luottaneen? Ja kumpiko heistä tunsi itsensä\nonnellisemmaksi?\n\n\n\n\n51. Puhu totta.\n\n\nPikku Yrjö sai kerran isältään lahjaksi sievän kirveen. Se tuotti\nhänelle hyvin suuren ilon, sillä hänellä oli aina halu veistellä\nkaikenmoisia pikku esineitä. Seuraavana aamuna meni isä pieneen\npuutarhaansa. Siellä kohtasi häntä kovin surkea näky. Nuori, kukkiva\nomenapuu, jota hän oli erityisellä huolella hoitanut ja josta hän nyt\nensi kertaa odotti hedelmää, oli poikki kaadettuna käytävällä. Hän\ntunsi sydämessään mitä suurinta katkeruutta tämän ilkityön johdosta.\n\nSamassa tuli Yrjö iloisena puutarhaan, äsken saatu pikku kirves\nkainalossa. \"Ken on tämän tehnyt?\" kysyi isä vakavasti ja osoitti\nkaadettua puuta. Yrjö, joka lapsellisessa ajattelemattomuudessa oli\ntuon puun kaatanut, huomasi nyt isänsä vakavasta muodosta, miten\npahasti hän oli tehnyt. Hän ymmärsi, että ansaittu rangaistus tulisi\nhäntä siitä kohtaamaan, ja häntä hirvitti. Mutta kauan hän ei\nepäröinyt. Kalpeana, mutta lujalla äänellä sanoi hän: \"Isä, minä olen\nsen tehnyt. Tahdoin koettaa, olisiko kirves terävä.\"\n\nIsä katsoi hetken Yrjön rehellisiin silmiin. Suuttumus tuosta suuresta\nvahingosta oli hänessä kyllä suuri, mutta toiselta puolen ilahutti\nhäntä pojan suoruus. \"Isä, anna minulle anteeksi, en tee toiste enää\nsemmoista\", sanoi Yrjö. \"Annan sinulle anteeksi\", sanoi isä, \"mutta\nminä toivon, että sinä myös koko elämäsi ajan aina puhut totta.\"\n\n\n\n\n52. Rehellinen poika.\n\n\nEräs ruhtinaallinen henkilö käveli kerran vieraassa kaupungissa katua\npitkin. Häntä vastaan tuli köyhä poika, joka pyysi almua, koska hänen\näitinsä oli kipeä. Ruhtinas sanoi pojalle, että hänellä ei ollut pientä\nrahaa, vaan ainoastaan suuria kultarahoja, jommoinen olisi ollut\npojalle liian suuri lahja. \"Hyvä herra\", sanoi poika, \"antakaa minulle\nkultaraha; minä käyn sen vaihtamassa ja tuon teille pientä rahaa!\"\nRuhtinas naurahti, antoi hänelle kultarahan ja sanoi: \"Jouduhan pian\ntakaisin ja tuo raha minulle!\" Mutta itsekseen ajatteli hän, että poika\nei tulisi takaisin, vaan pakenisi kultarahan kanssa tiehensä. Tässä\nluulossa käveli hän jotenkin kauas edelleen. Mutta poikapa tulikin, toi\nrahat ja pyysi pientä ropoa. Ruhtinas sanoi: \"Sinä lienet kunnon poika.\nMiksi et pitänyt kultarahaa omanasi?\" \"Siksi ett'en ole mikään varas\",\nsanoi poika; \"äitini ei myöskään varasta, vaan näkee mieluummin\nnälkää.\"\n\nRuhtinas antoi nyt pojalle kaikki nuo vaihdetut rahat ja käski pojan\nsanomaan äidillensä, että tämä terveeksi tultuansa kävisi hänen\nluonansa. Äiti tulikin, ja ruhtinas lahjoitti hänelle monta kultarahaa.\nMutta pojan otti hän luoksensa, antoi hänelle hyvät vaatteet ja pani\nhänet käsityöoppiin. Poika oli ahkera ja kunnollinen. Vähitellen tuli\nhänestä rikas mies ja äitinsä turva.\n\n\n\n\n53. Lapsuuden-aikainen muisto.\n\n\n1. Eräs mies, joka jo oli miehuutensa iässä, kertoi seuraavan muiston\nlapsuutensa ajoilta:\n\nOlin vain kolmentoista vuoden ikäinen. Vanhemmiltani olin taas, kuten\nusein ennen, saanut luvan mennä naapurikylään tervehtimään erästä\nkoulutoveriani. Hän oli, niinkuin minäkin, talonpoikaisten vanhempain\nlapsi.\n\nHauskalta tuntui päästä muutamaksi päiväksi tuon toverini seuraan.\nMeillä oli keskenämme monta viatonta huvitusta, joissa aika kului\nrattoisasti. Milloin kävimme yhdessä marjoja poimimassa tai\nkalastelemassa, milloin taas läheisessä havumetsässä leikimme sotilaina\ntai vierittelimme kiviä pitkin jyrkkää kallionseinää alas ja\nkuuntelimme siitä syntyvää pauketta. Usein juttelimme myös satuja\ntoisillemme.\n\nMutta voin sanoa, että pyrin tuohon taloon vieraaksi toisestakin\nsyystä. Toverini koko koti tuntui näet minusta peräti miellyttävältä.\nEn osaa sanoa, mikä sen vaikutti, mutta niin vaan tuntui minusta\naina sinne saapuessani, kuin olisin astunut johonkin rauhoitettuun\npaikkaan, kau'as elämän levottomasta hyörinästä. Ja kuitenkin oli se\nvaan tavallinen talonpoikaistalo. Huoneet olivat yksinkertaisia,\nvanhanaikuisilla huonekaluilla varustettuja. Mutta tavallista suurempi\njärjestys ja siisteys vallitsi niissä. Kaikkialla oli kodikasta, kodin\nrauhallisuus ja lämpimyys huokui sieltä vastaan.\n\nIsäntä oli jo vanha mies ja vanhan-aikuinen tavoiltaankin. Käytti itse\nmuun muassa vielä pukumallia, jota viime vuosisadan alussa hänen\nkotiseudullaan käytettiin; muu väki talossa kyllä noudatti\nnykyaikaisempaa pukumallia. Ukon koko olennossa oli jotakin\njuhlallista. Harmaat hiukset valuivat hartioille, kasvot ilmaisivat\nankaraa vakavuutta, mutta samalla myöskin lempeyttä. Häntä katsellessa\nmuistuivat elävästi mieleen raamatun patriarkat. Sen näköisiä hekin\nmahtoivat olla.\n\nEmäntä oli hiljainen, lempeä olento. Alituiseen oli hän toimissaan,\nhyörien sinne tänne, mutta aina tyyneys ja ystävällinen hymy\nkasvoillaan. -- Sitä paitsi oli talossa useampia jo täysikasvaneita\npoikia ja tyttäriä. Toverini oli nuorin talon lapsista. Mutta tästä\nväkirikkaudesta huolimatta kävi tuossa talossa kaikki merkillisen\ntyynesti ja tasaisesti. En koskaan havainnut mitään närkästystä väen\nkesken, ei koskaan kuulunut nurjaa sanaa, vielä vähemmin törkeätä ja\nsopimatonta puhetta. Ei milloinkaan puhuttu pahaa naapuritalojen\noloista; jos joku vieras sellaista yritti, katkaistiin puhe talonväen\npuolelta jollakin sovittavalla lauseella. Erityinen Jumalan siunaus\nnäkyi tässä talossa vallitsevan niin perheolojen kuin varallisuudenkin\npuolesta; sillä talo, vaikk'ei rikas ollutkaan, oli kuitenkin hyvästi\ntoimeen tuleva.\n\nMistä lähteestä valui onni ja rauha tämän suomalaisen talonpojan\nmajaan?\n\nVarmaankin oli tälläkin perheellä aikoinaan ollut koettelemuksen\npäiviä. Nyt oli taistelut taisteltu, rauha oli astunut sydämiin, ja se\nrauha kuvastui kaikissa ulkonaisissakin oloissa. Minä näin tämän\nperheen sunnuntaisin ja muulloinkin kokoontuvan raamattunsa ympärille.\nSe avattiin, ja isäntä luki siitä jonkun luvun. Se raamattu oli vanha\nja kulunut. Sitä oli nähtävästi paljon käytetty. Ja minä aloin\naavistaa, mistä lähteestä tämän perheen rauha valui.\n\n2. Sillä kerralla, josta kertomukseni alussa mainitsin, sain tästä\ntalosta viedä erityisen muiston mukaani. Olin jo viipynyt siellä\nmoniaita hupaisia päiviä ja tein poislähtöä. Istuimme tuvan portailla,\ntalon vanhukset, toverini ja minä. Oli ollut puhe siitä, miksi me\nnuoret miehiksi tultuamme aivoimme. Mitään varmaa ei tästä asiasta\ntietysti voitu sanoa puolelta eikä toiselta. \"Tulevaisuutenne olkoon\nHerran kädessä\", sanoi isäntä puheen lopulla. Emäntä huokasi syvään ja\nkatsahtaen poikaansa silmillä, joissa asui hellä, pelonsekainen toivo.\nSe oli se huokaus, jonka niin moni äiti lähettää Korkeimman tykö\nrakastetun pojan tai tyttären tulevaisuuden tähden. Oi sitä äidin\nrakkautta ja hellyyttä!\n\nRyhdyin viimein lausumaan jäähyväisiäni talonväelle. Isännälle käteni\ntarjotessani tarttui hän siihen lujasti ja piti kauan omassaan. Kirkas\nkyynel nousi hänen silmäänsä, ja näin että hän olisi tahtonut paljonkin\nsanoa, ellei liikutus olisi estänyt.\n\n\"Olkaamme aina _rehellisiä_\", lausui hän viimein vapisevalla äänellä,\n\"rehellisiä Jumalan ja ihmisten edessä, kyllä sitten meidän täällä\najassakin hyvin käy!\"\n\nLäksin kotimatkalle. Kesäistä metsätietä vaeltaissani oli alati\nsilmäini edessä tuo korkeavartaloinen vanhus, kyynel silmässä, ja alati\nsoivat korvissani hänen sanansa: \"olkaamme aina rehellisiä!\"\n\nNämä olivatkin vanhuksen viimeiset sanat minulle. En saanut enää\nkoskaan häntä nähdä, sillä pian sen jälkeen vaipui hän ikuisen rauhan\nmajoihin.\n\nOlen sittemmin tutustunut moneen talonpoikaiskotiin rakkaassa\nSuomessamme. Ja, Jumalan kiitos, vielä löytyy niissä kodeissa\nJumalanpelkoa, kuntoa ja rehellisyyttä ja pitää edelleenkin löytymän,\njos vaan kasvava polvi osaa säilyttää näitä esi-isäin aarteita. Mutta\nrakkaimman muiston olen saanut tuosta talosta, jossa lapsuuteni aikana\njoskus oleskelin.\n\nOlen sittemmin myös kuullut monta hyvää opetusta rehellisyydestä ja\nmuista hyveistä, mutta valtavimpana kaikuu minulle vielä nytkin tuon\nvanhuksen vapisevalla äänellä ja kyynelsilmin lausumat sanat: \"Olkaamme\naina rehellisiä, rehellisiä Jumalan ja ihmisten edessä!\"\n\n\n\n\n54. Töllin aarre.\n\n\n    1. Tölli pieni kallellansa\n    seisoi mäen laidassa;\n    siinä äiti lapsiansa\n    vaalieli armasna.\n\n    2. Katovuott' ol' ollut monta.\n    Kärsintähän puuttehen\n    perhekuntaa avutonta\n    hätä neuvoi yhteinen.\n\n    3. Pala leivän karkeainen\n    ravintona lasten on,\n    mutta mieli nurkuvainen\n    täällä oli koditon.\n\n    4. Siunaukseen saman Herran,\n    joka lesken Zarpatin\n    jauhot riittämään sai kerran,\n    luotti äiti tämäkin.\n\n    5. Siunaten ja rukoellen\n    pienosille leivästä\n    jakoi äiti, kertoellen\n    heille Luojan ihmeitä.\n\n    6. Patriarkat, tuomaritkin\n    tuttuja jo heille on,\n    Tobiat ja Daviditkin,\n    Salomokin verraton.\n\n    7. Aapiskirjan, katkismuksen\n    kun he ehti oppia,\n    tuntevat he kaipauksen\n    saada lisää lukea.\n\n    8. Raamattu, tuo kirja parhain,\n    josta kaikki ihmehet\n    äiti heille kertoi varhain,\n    oi jos sen ois saanehet!\n\n    9. Kirveskalskehella isä\n    leipää suuhun yhdeksään\n    saanut ei, vaan äiti lisää\n    työtä teki yhtenään.\n\n    10. Ravinto se niukanlainen\n    tölliss' oli aina vaan;\n    vaatetuskin vajavainen.\n    Miten kirjan hankkiskaan?\n\n    11. Raamatun tok' armaillensa\n    tahtoi äiti toimittaa,\n    vaikk' ois vuoret saadaksensa\n    pitänytkin louhentaa.\n\n    12. Kärsi nälkää, teki työtä;\n    rukin ääressä hän näin\n    kehräs monta pitkää yötä\n    kehruuksia emäntäin.\n\n    13. Ponnistusta kauan kesti;\n    viimein voitto saatihin,\n    vaikka tautikin se esti\n    pääsemästä maalihin.\n\n    14. Jopa kirstun laatikosta\n    markkaa löytyi kymmenen;\n    Piplian niill' äiti ostaa,\n    vahvan, nahkakantisen.\n\n    15. Uusi aika, armahampi,\n    koittaa pikku pirtissä,\n    kuiva leipä makeampi\n    ompi siitä päivästä.\n\n    16. Aamusilla kirja varhain\n    lukea jos otetaan,\n    illoin kääritähän parhain,\n    laatikkohon lasketaan.\n\n    17. Siitä lasten vaisu henki\n    voimaa, ravintoa juo,\n    perheen koko elollenki\n    siunauksensa se tuo.\n\n    18. Vähitellen tuosta vaihtuu\n    vuodet pitkät puuttehen,\n    öisen usvan lailla haihtuu,\n    päivä koittaa jällehen.\n\n    19. Taivas avaa akkunansa,\n    hedelmänsä jakaa maa;\n    äiti saapi lapsiansa\n    puutteetoinna kasvattaa.\n\n    20. Varttuneina maailmalle\n    töllin lapset kulkevat,\n    nukkumahan nurmen alle\n    toiset taasen muuttavat.\n\n    21. Suojanaan on eri teillä\n    elämän ja kuoleman\n    äidin rukous ollut heillä,\n    kallis sana Jumalan.\n\n    22. Vanha äiti, kaihomiellä\n    odotellen kutsua\n    Herran iloon, elää vielä\n    muistain pyhää lausetta:\n\n    23. Nuori olin, vanhenneeksi\n    tulin, mutt'en hurskasta\n    Herran nähnyt hyljänneeksi\n    enkä hurskaan lapsia.\n\n    \"Kärsivä kaikki voittaa.\"\n\n\n\n\n55. Säästäväisyys ja anteliaisuus.\n\n\nKerran iski salama erääseen kylään ja poltti sen kokonansa. Koska\nonnettomuus tapahtui heti leikkuu-ajan perästä ja vasta korjatut elot\npaloivat myöskin, niin oli vahinko sitä tuntuvampi. Kaksi talonpoikaa\nlähetettiin naapuriseutuun apua pyytämään. He tulivat varhain aamulla\nerääseen taloon, jonka omistaja oli varakas maanviljelijä. Hän oli\nparaillaan moittimassa renkiänsä siitä, että tämä oli jättänyt ne\nohjakset, joita hän edellisenä iltana oli käyttänyt, yöksi ulos\nsateeseen, eikä ollut ripustanut niitä kuivumaan.\n\n\"Mitenkäs luulet tässä käyvän\", sanoi toinen talonpoika toiselle; \"mies\non varmaan hyvin saita, emmekä tässä taida paljon hyötyä.\"\n\nLähettiläät tuumivat lähteä paikalla pois, mutta päättivät kuitenkin\nennen lähtöänsä koetella, jonkatähden he kohteliain sanoin ilmoittivat\nasiansa. Isäntä vei heidät sijalle, panetti pöytään ruokaa ja juomaa,\nantoi heille melkoisen summan rahaa sekä lupasi vast'edes lähettää\nvahinkoa kärsineille ohraa ja ruista siemeneksi.\n\nMolemmat talonpojat tulivat hyvin hämmästyksiinsä eivätkä malttaneet\nolla isännälle sanomatta, kuinka he puoli tuntia ennen olivat häntä\narvostelleet, jonka arvostelun he nyt huomasivat aivan vääräksi. Isäntä\nvastasi: \"Hyvät ystävät! Juuri sen kautta, että pidän huolen\nomaisuudestani, olen päässyt niin onnelliseksi, että voin auttaa\ntoisia.\"\n\n\"Ei saaden rikastuta, vaan säästäen.\"\n\n\n\n\n56. Kymmenen hyvää ystävää.\n\n\n\"Soisin, että minulla olisi edes yksi hyvä ystävä, joka auttaisi minua\neteenpäin maailmassa\", mumisi Sakari nurpeillansa.\n\n\"Edes yksi hyvä ystävä!\" kertoi vanha kiertokoulun opettaja; \"et sinä\npaljoa pyydä, ja sinulla on kumminkin _kymmenen_ hyvää ystävää, jotka\nvoisivat auttaa sinua, jos vaan tahtoisit heidän apuaan käyttää.\"\n\n\"Ei, ei, minulla ei ole läheskään niin monta\", huokasi Sakari, \"ja ne\nmuutamat, mitkä minä ystäviksi sanon, ovat niin köyhiä, ett'eivät ne\nvoi minua auttaa...\"\n\n\"Lue sormesi\", kehoitti vanhus hyvänsävyisesti.\n\nSakari katseli suuria, voimakkaita käsiään.\n\n\"Lue peukalo ja kaikki muut sormesi\", uudisti koulumestari.\n\nSakari luki. \"Niitä on kymmenen\", sanoi hän, \"tuonhan minä jo ennen\ntiesin.\"\n\n\"No, älä enää koskaan sano, ettei sinulla ole kymmentä hyvää ystävää,\njotka voivat auttaa sinua eteenpäin maailmassa\", tuumaili vanhus.\n\"Koeta sinä vaan, mihin ne kelpaavat, nämä ystäväsi. Se on paljoa\nparempi kuin että laiskana istut ja valitat, ettei sinulla ystävää ole,\njoka sinua eteenpäin auttaisi.\"\n\nPoika mietti vanhan opettajan sanoja. \"Taidatte olla oikeassa\", sanoi\nhän vihdoin. --\n\nJa nyt, monen kymmenen vuoden kuluttua, tietää hän kokemuksesta kiittää\nkymmentä ystäväänsä, sillä niiden avulla on hänellä nyt oma talo ja\niloinen mieli.\n\n    \"Ei laiskan touko kasva.\"\n\n\n\n\n57. Huolellisesti.\n\n\n\"Kas niin\", huudahti Heikki ja pani pois harjan; \"takkini ei tosin ole\nihan vapaa tomusta, mutta se ei tee mitään. Kuka siitä huolii!\"\n\n\"Kaikki, mikä ansaitsee tulla tehdyksi, ansaitsee myös tulla hyvin\ntehdyksi\", sanoi vakava, mutta ystävällinen ääni hänen vieressään.\n\nHeikki, joka oli luullut olevansa yksin huoneessa, kääntyi kummastuen\nkatsomaan, kuka puhuja oli. Hän näki isänsä.\n\n\"Poikani, takkisi on vielä aivan pölyinen. Harjaa se uudelleen ja\nhyvin. Kun kaikki pöly on siitä lähtenyt, niin tule minun kamariini.\"\n\n\"Tulen, isä!\" vastasi Heikki, vaikka hän itsessään oli nurpeillansa,\nsillä hänestä oli takki kyllin hyvä semmoisena kuin se oli. Hän tarttui\nkuitenkin harjaan, ja kun takki oli pölystä ja tomusta ihan vapaa, meni\nhän isänsä luo.\n\n\"Heikki\", sanoi tämä, \"minä tahdon sinulle kertoa pienen kertomuksen.\nTunsin nuoruudessani köyhän pojan, joka äidiltään oli oppinut\nsananparren: 'Kaikki, mikä ansaitsee tulla tehdyksi, ansaitsee myös\ntulla hyvin tehdyksi.' Tämä poika tuli juoksupoikana rikkaan\nasioitsijan palvelukseen; ja vaikka hänen tehtävänsä usein näyttivät\nolevan sangen vähä arvoisia, koetti hän ne huolellisesti toimittaa.\nTämä miellytti isäntää niin, että hän otti pojan konttoriinsa. Ja poika\nnoudatti sielläkin entistä ohjettaan. Jos häntä lähetettiin asialle,\npalasi hän kiireesti, sittenkun oli asian toimittanut; jos hänelle\nannettiin tilikirja kirjoitettavaksi, teki hän työnsä huolellisesti.\nAste asteelta meni hän eteenpäin, kunnes hänestä tuli isäntänsä\nrahaston hoitaja ja viimein asiakumppani. Hän on nyt varakas mies,\nja sydämestään soisi hän, että hänen poikansa Heikki ottaisi\nnoudattaaksensa samaa ohjetta, mikä hänelle menestystä on antanut.\"\n\n\"Mitä, isä, oletteko te ollut köyhä poika?\" huudahti Heikki.\n\n\"Olen, poikani, niin köyhä, että ensi toimeni oli harjata ja puhdistaa\nsaappaita. Mutta kun minä tämän halvan työn huolellisesti tein, sain\nminä muuta toimitettavaa. Jumalan siunaus etupäässä ja äitini neuvo:\n'kaikki, mikä ansaitsee tulla tehdyksi, ansaitsee tulla hyvin\ntehdyksi', jota yhäti olen noudattanut, ovat tehneet minut rikkaaksi\nmieheksi.\"\n\nHeikki ei koskaan unohtanut tätä keskustelua; ja aina kun hän oli\ntaipuva tekemään jotakin huolimattomasti, muistui hänen mieleensä ohje,\njota meidänkin alati pitäisi muistaa:\n\n    Kaikki, mikä ansaitsee tulla tehdyksi,\n    ansaitsee myös tulla hyvin tehdyksi.\n\n\n\n\n58. Rehellinen työ.\n\n\n1. Älä koskaan häpeä rehellistä työtä. Arvosi ei riipu siitä, mitä\ntyötä toimitat, mutta kyllä siitä, _miten_ sitä toimitat. Jokainen\nrehellinen työ, jota huolellisesti tehdään, on kunniallinen. On nuoria,\njoiden mielestä moni ruumiillinen työ on alhainen ja alentava; mutta he\nerehtyvät suuresti.\n\nIhmiselle on joka päiväksi määrätty ruumiillista ja henkistä tehtävää,\nja siitä, miten ihminen sitä tekee, siitä riippuu hänen arvonsa. Työ,\njota tehdään ihmisten hyväksi ja oikeassa mielessä -- oli se mitä\nlaatua tahansa --, on aina ylentävää; mutta työ, jota teemme\nvastenmielisesti ja orjallisessa hengessä, -- se alentaa. \"Jos olisin\nkengänparsija\", sanoi kerran eräs jalo kristitty, \"niin pyrkisin\nmaailman parhaimmaksi kengänparsijaksi.\" Nuorukainen, joka aina tahtoo\ntehdä parastansa, oli hänen tehtävänsä kuinka halpa tahansa, kohoo\nhyvin pian.\n\n2. Eräänä päivänä huomasi muuan kauppamies puotiansa sulkiessaan että\nviimeinen ostaja, köyhä, vanha ja raajarikko leski, oli unhottanut\nlattialle tiskin viereen pienen jauhosäkin. Kaikki palvelijat olivat jo\nlähteneet pois, ainoastaan yksi, joka joitakuita päiviä sitä ennen oli\nkauppiaan palvelukseen tullut, oli enää puodissa. \"Ole hyvä ja vie tuo\nsäkki vanhan vaimon kotiin\", sanoi hänelle kauppias. Kun poika siihen\nylpeästi vastasi: \"En minä ole tänne juoksupojaksi tullut\", heitti\nkauppias häneen säälivän silmäyksen, otti sitten itse säkin\nkainaloonsa, sulki puodin ja vei säkin vanhan vaimon kotiin, jättäen\nsiihen ylpeän ja hämmästyneen pojan miettimään tekoansa.\n\nOlen nähnyt kaupunginpoikia, jotka pitävät arvoansa alentavana kantaa\nkotiin torilta äidin ostoksia. Vaikka näkevät että äiti väsyy raskasta\nkoria kantaessaan ja vaikka tietävät että siinä on ruoka-aineita\nheille, niin häpeävät he tarjota apuansa; \"sen saattaisi joku toveri\nnähdä!\" Mutta eipä näistä, jotka tällaista häpeevät, tulekaan kunnon\nihmisiä, joll'eivät muutu toisellaisiksi.\n\n3. Seuraava kertomus eräästä Amerikan suurimmista miehistä ansaitsee\ntulla kaikkien aikojen nuorison mieleen painetuksi.\n\nYlituomari Marschall oli hyvä ja ylevä mies. Hyvät ihmiset eivät ole\nylpeitä. Ylituomari Marschall'illa oli tapana itse käydä torilla\nostoksillaan ja itse kantaa kotiin, mitä hän oli ostanut. Usein näki\nhänen aamuisin torilta palaavan, lihamytty toisessa kädessä, kasviksia\ntoisessa. Kerran näki hän torilla nuoren herran, joka kiroili ja oli\ntuskissaan, kun ei saanut ketään, joka olisi kantanut hänen kotiinsa\nhänen pienet ostoksensa. Tuomari meni hänen luokseen, nuhteli häntä\nystävällisesti, kysyi missä hän asui ja sanoi, kun oli sen kuullut:\n\n\"Tehän asutte likellä minun asuntoani; minä tahdon kantaa ostoksenne.\"\n\nKun sitten olivat ehtineet huoneen luo, jossa nuori mies asui, kysyi\ntämä: \"mitä olen velkaa?\"\n\n\"Ette mitään\", vastasi Marschall; \"meillähän oli sama tie, eikä mytty\nminua ollenkaan rasittanut?\" Sitten erosivat he.\n\n\"Tunnetteko tuota kohteliasta miestä, joka kantoi myttyni?\" kysyi\nsitten tuo nuori keikari eräältä, joka oli nähnyt tapauksen.\n\n\"Tunnen kyllä. Hän on tuomari Marschall, Yhdysvaltain ylituomari.\"\n\n\"Miksi otti hän kantaakseen minun myttyni?\"\n\n\"Kaiketi saadaksensa teitä ymmärtämään, ettette ole liian hyvä\nauttamaan itseänne.\"\n\nJotenkin samallainen kertomus on meillä suuresta Elias Lönnrotistamme.\nHän kulki tavallisesti semmoisessa puvussa, ettei kukaan osannut\naavistaakaan, kuka hän oli. Kerran kantoi hän rantaan erään nuoren\nylioppilaan pyynnöstä hänen matkalaukkunsa ja souti sitten hänet järven\nyli. Mutta kylläpä ylioppilas häpesi, kun sai tietää, kuka kantaja ja\nsoutaja oli.\n\n4. Eräs nuori mies oli saanut kirjanpitäjän toimen kaupungissa, joka\noli hänen kotiseudultaan etäällä. Hän matkusti ottamaan saamansa toimen\nvastaan. Mutta kun hän saapui perille ja pyrki sen henkilön luokse,\njolta hän oli paikan saanut, olikin tämä tehnyt vararikon ja koko liike\noli suljettu. Siinä seisoi tuo nuori mies nyt neuvotonna. Ei ollut\nhänellä rahaa eikä ystäviä. Oli talvinen aika, ja hänen siitä syystä\nvieläkin vaikeampi saada työtä. Mutta hän ei antautunut epätoivoon,\nvaan ajatteli: teen työtä mitä tarjotaan. Kävellessään kadulla huomasi\nhän erään talon kohdalla työmiehiä, jotka loivat lunta. Hän kysyi, eikö\nhän saisi auttaa. Siihen myönnyttiin. Hän sai lapion ja loi sillä lunta\nniin innokkaasti ja tarkasti, kuin olisi hän sitä tehnyt koko ikänsä.\n\nParin päivän perästä käveli talon omistaja lumenluojain ohitse. Hän oli\nrikas mies ja samalla hyvin huomaavainen. Ihmeekseen näki hän, että\nyksi lumenluojista oli erilainen kuin muut, näytti älykkäältä ja teki\ntyötään reippaasti ja huolellisesti. Hän pysähtyi ja puhutteli tuota\noutoa lumenluojaa, joka vastasi kohteliaasti, mutta hyvin asiallisesti.\nPari minuuttia juteltuaan pyysi herra lumenluojan tulemaan\nkonttoriinsa. Ja siihen loppui lumenluonti. Tuo nuori mies sai\ntalonomistajalta sen sijaan konttori-työtä, ja sitä hän toimitti yhtä\ntunnollisesti kuin lumenluontia. Hän sai isäntänsä luottamuksen ja\nkohosi hänen liikkeessään pian hyvään asemaan. Hänen menestyksensä\njohtui siitä, että hän ei kammonut halpaakaan työtä ja että hän tuota\nhalpaa työtä teki huolellisesti ja reippaasti.\n\n    \"Työ miehen kunnia.\"\n    \"Laiska töitähän lukeepi, virkku ei mitään virka\".\n    \"Ei yhtä hyvää hyvästyminen, eikä kahta pahaa pahastuminen.\"\n    \"Ei miestä nutusta arvaaman pidä.\"\n    \"Kärsi pahaa, toivo parempaa.\"\n\n\n\n\n59. Toisin ennen, toisin eilen.\n\n\n    Toisin ennen, toisin eilen,\n    Toisinpa tätä nykyä;\n    Toisin ennen toimi käski,\n    Toisin ennen työ opetti.\n    Toimi käski tonkimahan,\n    Maa väkevä vääntämähän,\n    Ei kun nyt tätä nykyä,\n    Elon entisen lopulla.\n    Eip' on maaten maa pietty,\n    Istuen isosen pelto;\n    Ei suannut suuri pelto,\n    Maa ei sallinut savinen\n    Miestä verkaista vaolla,\n    Koriata kuokan päässä,\n    Piian pitkiä hameita,\n    Sukan vartta valkiata.\n    Nyt tämä nykyinen kansa\n    Sekä kansa kasvavainen\n    Maaten maitansa pitävät,\n    Penkin päässä peltojansa;\n    Syövät maansa makkaroina,\n    Itroina isonsa pellon.\n\n\n\n\n60. Puhtaus.\n\n\nOlemmehan yksimieliset siitä, että terveys on ajallisen onnen\nensimmäisiä ehtoja. Mutta jokainen, joka laiminlyö puhtauden\nnoudattamisen, panee terveytensä lukemattomille vaaroille alttiiksi.\n\nUmmehtunut, saastainen ilma asuin- ja makuuhuoneissa estää veren\npuhdistumisen keuhkoissa. Kalpeat kasvot, voimattomuus ja haluttomuus\ntyöhön ovat sen tavalliset seuraukset. Pitäkäämme siis asunnoissamme\nilma puhtaana.\n\nAsuinhuoneiden lattian, seinien ja katon liassa ja pölyssä asuu\nmiljoonittain kaikellaisia taudin siemeniä. Lattialle sylkeminen on\nyhtä siivoton kuin tuhoa tuottava tapa, sillä se on omansa edistämään\nkeuhkotaudin levenemistä. Pitäkäämme siis asuntomme puhtaana liasta ja\npölystä.\n\nVaatteiden, käsien, astiain ynnä muiden esineiden likaisuus, samalla\nkun se on perin inhottava, on usein syynä tarttuvien tautien\nraivoamiseen. Ihon säännölliselle toiminnalle on ruumiin puhtaus\nvälttämätön ehto. Pitäkäämme ruumiimme, vaatteemme, astiamme ja kaikki\nesineet, joita päivittäin käytämme, puhtaina.\n\nMutta jos puhtaus jo terveyden kannalta on tärkeä, eipä sen merkitys\nrajoitu vaan siihen. Yhtä suuriarvoinen on puhtauden noudattaminen\nyleensä koko ajalliselle onnellemme. Siivottomuus karkoittaa kodistamme\nrauhan, tyytyväisyyden ja hauskuuden. Ja pahinta on se, että ulkonaisen\npuhtauden puute tavallisesti on sisällisen likaisuuden merkkinä.\nSiivottomassa ympäristössä eivät jalot sielun ominaisuudet menesty,\nsillä ihmisen ulkonainen elämä on sisällisen ihmisen kuvastin. Hyvä puu\nei kanna huonoja hedelmiä? Siivottomat tavat, pahat ajatukset, riettaat\npuheet, tyhmät teot saavat aina alkunsa turmeltuneesta sydämestä.\n\nSieltä tulvivat nuo ruokottomat puheet, kirosanat ja rivot laulut,\njoita valitettavasti niin usein saa kuulla siellä, missä nuorisoa on\nkoolla. Olisipa onni, jos sinä, nuori ystävä, oppisit niitä kaikesta\nsydämestäsi kammoamaan.\n\nKun sinä, suuremmaksi tultuasi, saat oman kodin, tee se kodikkaaksi ja\nhauskaksi. Pidä se puhtaana ja siistinä sisäpuolelta, pidä se puhtaana\nja siistinä myöskin ulkopuolelta. Lukemattomat asunnot Suomessa ovat\nulkopuoleltakin kolkkoja nähdä. Mikähän siihen on syynä? Etupäässä se,\nettä niiden ympäriltä on kaikki puut hakattu pois. Istuta sinä asuntosi\nympärille pieni puutarha koivuineen ja pihlajilleen. Hanki myös, jos\nvoit, muutamia hedelmäpuita ja marjapensaita. Ne tulevat kaunistamaan\nsinun asuntoasi suuresti, ja tuletpa huomaamaan, että niistä on suurta\nhyötyäkin.\n\n\n\n\n61. Vaarallinen varas.\n\n\n\"Missä on minun lakkini? En löydä sitä mistään. Voi voi, nyt minä tulen\nkouluun liian myöhään!\" Näin valittaa Kalle poika aamulla kouluun\nlähtiessään. Ja lakkiaan etsiessään hän penkoo kaikki paikat hujan\nhajan.\n\n\"Minä olen kadottanut sormikkaani. Eikö kukaan ole nähnyt minun\nsormikkaitani? Voi kun minua suututtaa!\" Lyyli tyttö se tällä tavalla\nasialle lähtiessään touhuaa. Ja kaikki vaatteet etehisessä huiskii hän\nsinne ja tänne, sormikkaitaan etsiessään.\n\n\"Lainaa minulle lyijykynäsi, omani on hukkunut. Voi voi, minä en ennätä\nlaskea lukuani ja saan jäädä jälki-istuntoon.\" Näin hätäilee Paavo\nvierustoverilleen.\n\n\"Nyt en voi ommella -- olen hukannut sormustimeni. Mitenkäs nyt?\" Se on\nkiusallinen seikka Laina tytölle, jonka pitäisi saada ajoissa pukunsa\nkorjatuksi.\n\nTiedättekö, kuka kaikki nämä kysymykset ja voivotukset aikaansaa? Sanon\nsen teille: se on herra Epäjärjestys. Se on kiusallinen ja kauhea\nolento, kuten jokainen, joka vähänkin on rakentanut tuttavuutta sen\nkanssa, kyllä hyvin tietää. Se vie kapineet pois niiden oikeilta\npaikoilta, se hukkaa niitä, se tekee asunnot ikäviksi, se tuottaa\nmielipahaa ja kiivastumista, ja jos emme sitä karkoita luotamme, saamme\npian huomata, että se on mitä vaarallisin varas.\n\nSinä ehkä huudahdat: Varasko! Onko epäjärjestys varas!\n\nSiitä saat olla varma. Ja mikä asiassa on pahinta, on se, että se\nvarastaa sinun parhaan kalleutesi, sen, jota et millään rahalla voi\ntakaisin hankkia. Se varastaa sinun aikasi. Se tempaa ajan sinun\nkäsistäsi ja hävittää sen, etkä mahda sille mitään. Älä siis päästä\nsitä ollenkaan kotiisi. Tunnen monta poikaa ja tyttöä, jotka sen vuoksi\neivät ole osanneet läksyjänsä.\n\nHarrasta aina järjestystä, pidä laatikkosi kunnossa. Pane kirjasi aina\nkirjojen pitopaikalle. Aseta lakkisi ja vaatteesi naulakoille. Hanki\njoka esineelle oma paikka ja pane joka esine omalle paikalleen. Koeta\ntodenteolla estää tämä vaarallinen varas pääsemästä kotiisi.\n\n\n\n\n62. Mitä et koskaan kadu.\n\n\n    Että aina koetat tehdä parhaasi mukaan.\n    Että vietät puhdasta elämää.\n    Että olet ystävällinen köyhille.\n    Että ensin kuulet, ennenkuin tuomitset.\n    Että suljet korvasi panettelulta.\n    Että olet kohtelias kaikille.\n    Että säntillisesti pidät lupauksesi.\n    Että toisten teoista etsit aina hyvät puolet.\n\n\n\n\n63. Karhu.\n\n\n1.\n\nKarhu on suurin petoeläin Europassa.\n\nOllen luonteeltaan epäluuloinen ja arka, kätkeytyy se etäisiin\nsalomaihin, missä metsät eivät vielä ole harvenneet eikä\nuutis-asutuksia ole perustettu. Ennen muinoin oli se paljon yleisempi,\nasuskellen kaikissa osissa maatamme.\n\nHarvoin tavataan karhu vuorilla ja ylävillä mailla, koska sen on niillä\nvaikea elatustaan löytää; sitä vastoin viihtyy se hyvin suurissa ja\ntiheissä metsissä, missä sillä on runsaasti saatavissa juuria ja\nmehukkaita kasveja sekä mustikoita, puolukoita ynnä muita marjoja. Nämä\nynnä muurahaiset ovat nuoren karhun pääasiallisena ravintona. Kun se on\ntullut vanhemmaksi sekä päässyt lihan makuun, syö se mieluimmin tätä\nruokaa. Silloin se käy karjan kimppuun.\n\nKarhu on mainion voimakas eläin. Se voi, takajaloillaan käyden, kantaa\nhevosen tai lehmän etukäpälillään. Se osaa uidakin kauan ja nopeasti,\nja kuumina kesinä kylpee se usein vedessä. Peloitettuna juoksee se\nnopeasti, mutta kömpelösti. Sillä on hyvin kehittyneet aistit: näkö on\ntarkka, kuulo hyvä ja hajuaisti erittäin hieno. Senpä tähden ihmiset\nvaan harvoin saavat sitä kesällä metsissä tavata.\n\nKarhu ryntää muita eläimiä vastaan aina kahdella jalalla. Siten voi se\nvapaasti käyttää etukäpäliään saaliinsa kaatamiseen.\n\nVaikka karhu luonnoltaan on villi ja kiukkuinen, ei se kuitenkaan\nhyökkää ihmisen kimppuun, ellei sitä ole suututettu. Haavoitettuna\nahdistaa se raivoisasti metsästäjää, varsinkin jos tämä pelkää ja\njuoksee pakoon. Mutta jos metsästäjä häikäilemättä käy karhua kohden,\nlähtee se useimmiten tiehensä ja osoittaa kiukkuansa vaan sammalille ja\nkannoille, heitellen niitä sinne tänne. Omituista on, että se vaan\nharvoin lyö ihmistä käpälällään; tavallisesti koettaa se puremalla tätä\nhaavoittaa.\n\nKesällä karhu on aina laiha, mutta syksyllä, kun se kypsyneistä\nmarjoista saa runsaasti ravintoa, lihoo se suuresti. Lokakuun\nloppupuolilla lakkaa se syömästä. Marraskuun keskitienoilla menee se\npesäänsä, jonka se jo sitä ennen on valmistanut. Jos sitä ei häiritä,\nmakaa se siinä koko talven yhtämittaisessa levossa.\n\nKarhun pesänä on havuista, sammalista ja kanervista tehty vuode, jonka\nse laatii milloin mihinkin: vuoren-onkaloon, ulkonevan kallionkyljen\nalle, kaatuneen puun juurien alle, tyhjennettyyn muurahaispesään,\nmaakuoppaan y.m. Kerrotaanpa sen joskus asettavan pesänsä suureen\npuuhunkin, milloin sen runko on sattunut jakautumaan kolmeen tai\nneljään haaraan, joiden väliin pesä mahtuu. Ennenkuin se menee\npesäänsä, makaa se muutamia päiviä sen ulkopuolella avonaisella\npaikalla, tullakseen vakuutetuksi siitä, että pesä on turvallisessa\npaikassa. Vanhat uroskarhut makaavat usein koko talven paljaan taivaan\nalla, toisinaan aivan lumen peittäminä.\n\nVaikka karhu ei talvella mitään syö, pysyy se kuitenkin syksyisessä\nlihavuudessaan. Ja metsästäjät vakuuttavat, että naaraskarhu, joka\ntalvileponsa aikana synnyttää penikkansa pesään, elättää niitä niin\nhyvästi, että ne ovat jotenkin lihavia ja suuria, kun ne emän kanssa\nlähtevät pesästä. Eikä emä kuitenkaan sillä aikaa mitään syö.\n\n\n2.\n\nKarhuja pyydetään monella tavalla.\n\nKun on satanut lunta paksulta, menee metsästäjä tammi- tai helmikuussa\nmuutamain seuralaisten kanssa pesälle. Jos tämä on kallion reunan alla,\ntyöntää kaksi heistä kankensa pesään siten, että ne käyvät ristiin.\nKarhu ryntää ylös ja pyrkii pesästä pois, mutta kanget ovat edessä; ja\nmetsästäjä tappaa sen silloin pesään. Mutta jos karhu syöksyy ulos,\nennenkuin kanget on työnnetty pesään, päästää metsästäjä koiransa sen\nkimppuun ja lähtee hiihtäen ajamaan sitä takaa, kunnes hän sen\nsaavuttaa ja ampuu kuoliaaksi.\n\nKun karhu on kaatanut jonkun eläimen ja syönyt sitä kylläksensä, jättää\nse tavallisesti jäännöksen paikalleen tai kaivaa sen maahan. Kun\ntuollainen haaska keksitään, tehdään ampumamatkan päähän suojus, johon\nasettuu yksi tai useampia metsästäjiä varustettuina ladatuilla\npyssyillä. He odottavat karhua jälleen haaskalle aterioimaan.\nTavallisesti se tuleekin vuorokauden tai parin perästä ja saa silloin\nsurmansa.\n\nMonella muullakin tavalla voipi karhu joutua pelottoman metsämiehen\nsaaliiksi. Onpa joskus tapahtunut, että yksinäinen puunhakkaaja\nmetsässä kävellessään on äkisti tavannut karhun ja kirveellään sen\nsurmannut. Mutta rohkeutta ja kylmäverisyyttä sellaiseen tekoon\ntarvitaan.\n\n\n3.\n\nEsi-isämme pitivät karhua melkein jumalallisena olentona. Vanhoissa\nrunoissamme ylistellään sitä monella tavalla ja annetaan sille\nmonenmoisia lempinimiä, niinkuin \"mesikämmen\", \"metsän kuningas\",\n\"metsän omena\" y.m. Ja kun karhu oli kaadettu, pidettiin sen kunniaksi\njuhlallisia peijaisia, joissa laulettiin runoja kuolleen salon-uroon\nkunniaksi. Ja voipi sanoa, että kansa nytkin vielä katselee tätä\n\"metsän kuningasta\" jonkinmoisella kunnioituksella. Siihen on\nnähtävästi syynä sen mahtava voima, sen niin sanoaksemme \"suora\"\nluonto, josta on kaukana esim. revossa ja sudessa tavattava viekkaus ja\nkavaluus, sekä se peloton vastarinta, jota karhu ärsytettynä ja\nkuoleman uhatessa osoittaa. Kalliin nahkansa ja hyvien tapporahojen\nvuoksi, jotka sen kaatamisesta saadaan, on tämä otus alituisen vainon\nja hävityksen alaisena. Tiheämmin asutuilta seuduilta on se jo\nhävinnytkin melkein sukupuuttoon.\n\n\n\n\n64. Suksimiesten laulu.\n\n\n    1. Ylös Suomen pojat nuoret,\n    ulos sukset survaiskaa!\n    Lumi peittää laaksot, vuoret,\n    hyv' on meidän luikuttaa!\n        Jalka potkee,\n        suksi notkee\n    sujuilevi sukkelaan!\n\n    2. Heräs tuuli tuntureilla,\n    lehahtihe lentämään. --\n    Sukkelat on sukset meillä, --\n    lähtään veikot, kiistämään!\n        Saishan koittaa\n        kumpi voittaa,\n    eikö tuulta saavuttaisi\n\n    3. Koti kontion on tuossa,\n    siihen sukset kääntäkää!\n    Havuin alla korpisuossa\n    vanhus nukkuu röhöttää. --\n        \"Kuules, ukko,\n        oves lukko\n    miehissä jo murretaan!\"\n\n    4. Kohoaapi kämmenille\n    metsän kuulu kuningas. --\n    \"Lähtään otso painisille,\n    tässä löydät vertojas!\"\n        Hammasluske,\n        keihäsruske\n    kai'uttavi korpea.\n\n    5. Jo on karhu kaatununna; --\n    keihäs sattui rintahan;\n    ukko nukkuu uupununna\n    sikehintä untahan. --\n        \"Riemuellen,\n        soitatellen\n    viekää saalis kotihin!\"\n\n    6. Vaan kun verivainolainen\n    Suomellemme rynnättää,\n    silloin saalis toisellainen,\n    veikot, meitä hiihdättää.\n        Käsi sauvan,\n        toinen raudan,\n    teräväisen tempoaa.\n\n    7. Verihinsä kohta nääntyy\n    kuka meitä vastustaa,\n    kenpä pakosalle kääntyy,\n    senkin suksi saavuttaa.\n        Pelastettu,\n        rakastettu\n    kohta ompi kotimaa.\n\n\n\n\n65. Ilves.\n\n\nKissan sukuisiin petoeläimiin kuuluu maassamme, tavallista kotikissaa\nlukuunottamatta, ainoastaan yksi eläin, nimittäin ilves.\n\nIlves on ison koiran suuruinen. Sillä on suuret, voimakkaat käpälät ja\nniissä hyvin terävät ja vahvat kynnet, jotka se, samoin kuin muutkin\nkissansukuiset pedot, voi vetää nahan sisään ja siten estää kulumasta.\nHäntä sillä on lyhyt; korvat ovat siitä omituiset, että ne päättyvät\npitkällä, penselin-tapaisella mustalla töyhdöllä. Ilveksen nahka on\ntiheä-karvainen ja pehmeä. Naaman ympärillä on sillä parta, joka antaa\ntälle pedolle omituisen muodon, joten sen helposti erottaa muista\neläimistä. Sen nahalla on vaihteleva pohjaväri: milloin punertava,\nmilloin kelta-harmaa; mutta kaikilla ilveksillä on mustia tai\ntummanruskeita pilkkuja tuolla pohjavärillä.\n\nNykyään löytyy ilveksiä ainoastaan Euroopan pohjoisissa salomaissa.\nSuomenkin metsissä on se vielä yleiseen tavattavissa. Se oleskelee\nvuorisilla metsämailla, joilta se talvisin kuljeskelee ympäristöllä.\n\nIlves etsii saalistaan tavallisesti hämärän aikana sekä joskus\nyölläkin. Keksittyään saaliin hiipii se aivan kuin kissa lähemmäksi\nja ottaa sitte rohkean hypyn uhrinsa kimppuun. Jos se tapaa\nlaitumella esim. lammaslauman, tappaa se paljo useampia kuin se jaksaa\nsyödä. Etupäässä syö se kuitenkin lintuja, oravia ja jäniksiä;\nviimeksi-mainittujen lihaa pitää se sellaisena herkkuna, että se\ntavallisesti tappaa ne aivan sukupuuttoon niiltä tienoilta, missä se\noleskelee.\n\nJäniksiä pyytäessään asettuu ilves väijyksiin lähelle jäniksenpolkua.\nKun jänö sitä pitkin tulla puikkii, joutuu se ilveksen saaliiksi. Mutta\njos jänis joskus pääsee pakenemaan, ei ilves lähde sitä takaa ajamaan,\nvaan hiipii nolona tiehensä tai asettuu uudelleen väijymään. Talvisin\nse joskus hautaa jäniksiä lumeenkin, saadakseen niistä toisella kertaa\naterian itselleen.\n\nSuurempia elukoita tappaa ilves siten, että hyppää saaliinsa niskaan,\nrepii kynsillään auki kaulasuonet ja istuu sitten elukan päälle\npureskellen sitä siksi, kunnes se verenvuodosta kuolee. Ensin syö se\nsaaliinsa sisukset: sydämen, keuhkot ja maksan; lihan syöpi se vasta\njälestäpäin, jos ei ole sattunut saamaan uutta saalista.\n\nVaikka ilves onkin arka, kulkee se kuitenkin nälän ahdistaessa\nasutuille paikoille ja tunkeutuu karjattoihin, tappaen niissä viljalti\npienempiä elukoita.\n\nPäivillä pysyy ilves tavallisesti paikoillaan, maaten jollain suurella\nkivellä tai kallion reunalla, josta on mukava silmäillä ympäri\ntienoota. Mutta jos saalis sattuu näkyviin, ei se malta olla\nhyökkäämättä sen niskaan.\n\nIlves kiipee hyvästi puihin, ei kuitenkaan saalista etsiäkseen, vaan\nvaaran ahdistaessa. Varsinkin pakenevat nuoret ilvekset niihin.\n\nIlveksen ääni muistuttaa vähän kissan naukumista, mutta on paljo\nvoimakkaampaa ja karkeampaa. -- Luonteeltaan on ilves villi ja\nkiukkuinen. Henkeänsä puolustaa se viimeiseen asti. Kun koirat\nahdistavat sitä, rähisee ja murisee se sekä repii niitä terävillä\nkynsillään; moni metsäkoira onkin tuollaisesta taistelusta saanut\npahoja arpia. Jo pienet, tuskin päivän vanhat poikaset purevat ja\nkynsivät vimmatusti, kun niitä koettaa ottaa kiinni. Kuitenkin sanotaan\nniiden tulevan sangen kesyiksi. Vanhemmat ilvekset sitä vastoin eivät\nkoskaan kesyynny.\n\n\n\n\n66. Susi.\n\n\n1.\n\nSusi on sekä ruumiinrakennuksensa että kokonsa puolesta suuren\nlammaskoiran näköinen. Kaula ja ruumiin etupuoli ovat sillä hyvin\nvahvat ja jäntevät. Karva on varsinkin talvella tiheä ja pitkä; siinä\non osaksi hyvin hienoa villaa, osaksi pitempiä ja karkeampia karvoja.\nSen harmaa väri on talvella tummempi, keväällä vaaleampi. Susi on\ntavattavissa melkein koko Euroopassa, pohjois- ja keski-Aasiassa sekä\nmyöskin pohjois-Afrikassa. Suomessakin on se kautta koko maan tunnettu.\n\nKesällä oleskelevat sudet mieluimmin tiheissä ja synkissä metsissä,\njoissa niillä aina on sopivia piilopaikkoja tarjona. Mutta talvella\nkulkevat ne lakeille ja asutuillekin seuduille, varsinkin jos on kovia\npakkasia.\n\nKarhua likinnä on susi Euroopan suurin ja väkevin petoeläin. Ja sen\ntuhot ja hävitykset ovat paljoa suuremmat kuin karhun. Se on niin\nväkevä, että se juostessaan jaksaa kantaa lampaan kidassaan. Sillä\non hyvin kolkko olento ja ulkonäkö, mutta tarkka kuulo, näkö ja\nhajuaistin. Nälissään ollessaan on se hyvin saaliin himoinen, kavala ja\nrohkea. Siten ryöstää se metsistä parhaat otukset sukupuuttoon ja, mikä\nvielä pahempi, hävittää maamiehen karjalaumoja suurissa määrin sekä\nanastaa usein metsästäjältä koirat.\n\nYlipäänsä on susi arkaluontoinen ja pelkuri, mutta nälän ahdistaessa\nvoi se, kuten jo mainittiin, käydä hyvinkin rohkeaksi, jopa toisinaan\nsiinä määrässä, että hyökkää tiellä reen eteen valjastetun hevosen\nkimppuun. Aniharvoin on susi sellaisissa tiloissa ihmisiä ahdistanut.\nMilloin talvet ovat kylmiä ja tuiskuisia, silloin ovat sudet\nvaarallisia, varsinkin koska ne silloin kuljeskelevat laumoissa\nja tappavat, mitä vaan eteen sattuu. Tulevatpa aivan lähelle\nihmis-asuntojakin ja tunkeutuvat navettoihin, joissa tietysti\ntappavat karjaa, mikäli ennättävät. Ja vaarallista on pienten lasten\ntalvi-iltoina liikkua yksinään ulkona, milloin susia on kuuluvissa.\nMuutamia vuosia takaperin kuului länsi-Suomesta kamalia kertomuksia\nsiitä, miten sudet olivat saaliikseen temmanneet pieniä lapsia.\n\nNälkäisenä voipi väkevämpi susi syödä heikomman toverinsakin. Karhukin\nsaattaa susilauman ahdistaessa joutua alakynteen ja jäädä näiden\npetojen saaliiksi. Yleensä ahdistaa susi, ahnas ja ruokahaluinen kun\non, suurempia elukoita, niinkuin lehmiä, lampaita, sikoja, poroja y.m.,\nmutta tyytyy niiden puutteessa pienempiinkin. Haaskat ovat sille myös\nmieluisia.\n\nTavallisesti tappaa susi, samoinkuin ilveskin, yht'aikaa useampia\nelukoita ja sitten vasta ryhtyy syömään. Lapissa ovat porolaumat aina\nsen vainon esineenä, eikä se jätä niitä milloinkaan näkyvistään. Kun\nvaan joku poro jääpi muiden jälkeen tai erkanee laumasta, joutuu se\nheti suden saaliiksi. On tapahtunut, että susi yhtenä yönä on tappanut\nkolmekymmentä poroa.\n\n\n2.\n\nSudet etsivät saalistaan enimmäkseen hämärän aikaan ja öisin. Talvella\nsaapi usein havaita, että ne tekevät säännöllisiä matkoja, kulkien\nmatkalla melkein samoilla paikoilla, joten usein voipi edeltäpäin\narvata päivänkin, milloin ne jälleen saapuvat.\n\nSaalista tavoittaessaan koettaa susi ensin hiipiä sitä lähelle ja\nsitten pitkillä hyppäyksillä päästä sen kimppuun. Jos se ei heti saa\nsaalista kiinni, ajaa se sitä takaa. Jos on useampia susia yhdessä,\njuoksee tavallisesti yksi niistä ahdistetun elukan jälkiä myöten ja\ntoiset koettavat syrjämatkoin päästä sen pakeille. Hevosia ja muitakin\nsuurempia elukoita koettavat ne ajaa soille ja nevoille, käsittääkseen\nne sieltä sitä paremmin.\n\nTavallisesti tarttuu susi saaliinsa kurkkuun. Isommat elukat, joihin se\non tällä tavalla kiinni käynyt, hinaavat sitä usein mukanaan siksi,\nkunnes uupumuksesta ja verenvuodosta kaatuvat maahan. Silloin syö susi\nensin kuolleen elukan jalommat, verisemmät osat, sitten muutakin lihaa\nsiksi kunnes tuntee itsensä kylläiseksi. Jätteet kätkee se vastaisen\nvaralle.\n\n\n3.\n\nSusi ja koira ovat verivihollisia; milloin ne vaan tapaavat toisensa,\nsyntyy niiden kesken taistelu elämästä ja kuolemasta. Jos susi voittaa,\nsyö se vastustajansa, mutta koira sitävastoin jättää tappamansa suden\ntämän omien toverien saaliiksi.\n\nSusi ei helposti kesyynny. Jos sen penikkanakin ottaa hoidettavaksi,\npyrkii se vanhempana takaisin viileyteensä. Mutta suuri vaara on\ntarjona, jos tuollainen susi pääsee vapauteensa, se kun näet on\nkadottanut pelkonsa ihmisiä kohtaan.\n\nPenikoitaan hoitaa emäsusi hellästi, kantaen niitä vaaran tullessa\nhampaissaan turvallisempaan paikkaan. Kuukauden vanhoina jättävät\npenikat jo pesänsä ja alkavat seurata vanhempiansa näiden retkillä.\n\nSusi ei hauku, vaan ulvoo. Sitä saapi sen kuulla tekevän kovilla\npakkasilla, nälän ahdistaessa ja kun siltä on penikat ryöstetty.\n\nKun sudet kulkevat laumoissa, saapi havaita, että ne lumessa astuvat\ntoistensa jälkiin; joten näyttää, kuin olisi vain yksi susi kulkenut.\nKovemmilla teillä eivät ne näin varovaisia ole.\n\nSuden elin-ajan arvellaan kestävän noin viisitoista, toisinaan\nkaksikymmentäkin vuotta. Sen nahka on arvokas, siitä kun saapi hyviä\nmatkaturkkeja y.m.\n\n\n\n\n67. Hukka, karhu ja repo.\n\n\n1. Kerran hukka kulki kotiinsa Ilvolan taustalle. Sinne oli repo ja\nkarhukin keräytyneet, ja heidän yhteinen ohrahuhtansa kun oli paraiksi\njoutunut, niin käytiin korjaamaan eloja. Nämä saatiinkin pian\nleikatuiksi, josta ahdettiin riihi, ja ohrat kun olivat kuivia, niin\nsaatiin jo puimaan niitä, ja karhu haettiin apumieheksi. -- Oltiin\nsitten kolmen miehen riihessä, niin kysyy karhu toisilta: \"mitenkäs,\nkuomaseni, tätä työtä tehdään?\" Repo, joka ei mielellänsä puimaan\nruvennut, kapusi ylös parsille ja sanoi toisille: \"teistä on toinen\nväkevä, toinen taitava tuiki: puikaatte te, kuomaseni, viskatkaatte\nriihi, minä mitätön mies täällä parsia pitelen, ett'eivät puut\npäällenne putoo.\"\n\nKarhu siitä puida pänttäsi riihen, ja susi puolestaan viskasi elot,\njosta on silmänsä riimussa nytkin vielä, niinkuin riihen viskaajalla\non. Heidän tätä tehdessä istuu repo parsilla vaan, siellä suotta\naikojaan laulelee huviksensa ja aika välistä aina parren sortaa toisten\npäälle. \"Tapat sie varsin!\" sanoi hukka, \"tahallasi puita päällemme\npudottelet.\" \"En, kuomaseni, en ainakaan tahallani pudottele\", vastasi\nrepo, \"raskaita ovat nämä parret, niin putoelevat, en jaksa niitä\npidellä.\" Tästä leppyivät toiset ja saadaan sovinnolla työ tehdyksi.\n\nOli siitä jo riihi puitu, viskattu ja ruvetaan jyviä tasaamaan, että\nkukin osansa saisi, niin sanoo hukka revolle: \"milläpä nyt ja'amme,\nkuoma, kapallako vai millä?\" \"Isommalle isompi kasa, pienemmälle\npienempi, se mielestäni on paras ja suorin jako\", vastasi repo. Tähän\ntyytyivät toiset mielellänsä, ja siten tuli karhulle olet, sudelle\nruumenet, revolle jyvät osaksi.\n\nYksissä kuletaan Ilvolan myllylle, ja kukin saapi riihiosaansa\njauhattamaan, niin kuulevat karhu ja hukka, että heidän kivensä jauhaa\neri äänellä, kuin revon. Tästä kummastuen kysyvät revolta: \"Miksikä\nsinun kivesi panee 'jyrin, järin' jauhaissansa ja meidän panee 'tissis,\ntassis?'\" \"Pankaatte hiekkaa kiven silmään, niinkuin minäkin\", vastasi\nrepo, \"niin panee kivenne samalla lailla, kuin minunkin.\" Neuvoa myöten\nkaatavat siitä karhu ja hukka hiekkaa kiven silmään ja alkavat jauhaa\ntaas, niin panee heidänkin \"jyrin, järin\" ja vielä kovemmalla äänellä,\nkuin revon. Täten sai jokainen riihiosansa jauhattaneeksi, ja\nsovinnossa kuljettiin siitä jo kolmen miehen myllyltä kotiin, jossa\njokainen korjasi jauhot aittaansa.\n\n2. Kotiin tultua keittivät myllyssä käviät, kukin jauho-osastaan,\npuuroa, mutta ei tullutkaan karhun ja hukan keitos hyvää ja makeata,\nniinkuin oli toivottu, vaan mustaa, karvasta ja kelvotonta. Siitä\npahoillansa lähtee karhu revon luona käymään, saisiko hän tuolta\nneuvoa, miten puuroa pitäisi keittää, että se parempaa tulisi. Niissä\nmielin kulkeekin revon kotiin, jossa perheenmies ikään oli murkinakseen\npuuroa keittänyt. Sen nähtyänsä katselee karhu tuttavansa keitosta ja\nsanoo siitä revolle: \"miksi, kuomaseni, sinun puurosi on noin\nvalkoista, minun keitokseni tuli niin mustaa ja karvasta?\" \"Mustaa\nminunkin olisi\", vastasi repo, \"vaan minä jauhoni pesin joessa tuolla,\nniin sen kautta tuli minun puuroni näin hyvää ja kaunista.\" -- Karhu,\ntämän kuultuaan, päätti hänkin pestä joessa jauhonsa ja kulki sitä\ntehdäkseen joen rannalle; mutta kun siinä jauhonsa veteen hajoitti,\nniin joki vei ne myötänsä, ja siihen meni puuroaineet iäksi päiväksi.\n\nPaljoa paremmin tuskin kävi hukallekaan. Kun ei keittämänsä puuro ollut\nhänestä hyvänmakuista, luuli hän syyn olevan keittäjässä ja läksi,\nniinkuin karhukin, saamaan neuvoa revolta. Niissä mielin otti hän\npuuron aineita mukaansa ja kulki revon kotiin, jossa parhaallansa oli\npuuropata liedellä kiehumassa. Tämän nähtyänsä pyysi hukka revolta\nluvan keittääkseen hänkin samassa kohdin, että hän siihen työhön\noppisi. Sen soi repo mielellänsä, ja keittivät nyt kumpikin siinä\npuuroa eri padalla, mutta yksillä tulilla. Saihan kumminkin revon puuro\nennemmin valmiiksi, se kun oli aikaisemmin tulelle pantu, mutta hukan\npuuro oli mustaa, revon valkeata, vaikka sitä hukka ei niin kohta\nsattunut näkemään. Vaan kun tuli hukka ennen syömään ruvettuansa ulkona\npistäymään, niin otti repo lusikallisen puuroa hukan padasta omaan\npataansa. Tulipa hukka takaisin ja rupesivat syömään. Hukka maisteli\nsuussaan puuroa ja sanoi: \"eipä tämä maista juuri miltään; annapa,\nkuomaseni, maistaakseni, millinen sinulla on puuro.\" \"Maista, kuoma,\ntuosta kohden, siinä on parasta\", lausui repo. Hukka teki neuvoa myöten\nja sai omaa puuroaan suuhunsa; mutta kun se ei hänestä paljon millekään\nmaistunut, luuli hän vian olevan omassa suussansa eikä puurossa, ja\nvirkkoi nuivilla nenin: \"yksi mämmillä maku, yksi tapa talkkunalla,\nvaan on väli maistajilla, -- ei tämä ruoka mun suuhuni sovellu.\"\n\n    \"Ei kavaluus kauas auta.\"\n\n\n\n\n68. Kissa ketun palvelijana.\n\n\n1. Kerran repo sai kissan palvelijakseen. Kodissaan sille työt\nmäärättyään, niinkuin palvelijalle ainakin, lähtee repo tavalliselle\nmatkallensa ja kohtaa kävellessään tuttavansa hukan. Tälle tekee hän\nhyvän päivän ja kysyy: \"miten jaksat, kuomaseni?\" \"Meneehän tuo\npäivästä päivään, Mikko kulta, tosin olivat jo hampaani naulaan käydä,\nmutta sain toki viimeinkin hyvän härän tappaneeksi.\"\n\nSen kuultuansa antautui repo hukan seuraan, toivoen pääsevänsä hänen\nsaaliistaan osalliseksi, ja alkoi hänen kanssaan pakinoida, sanoen: \"et\nusko, kuoma, minkälaisen elävän minä äskettäin löysin; ei se ole suuren\nsuuri, mutta on niin sievä ja ovela, että söisi sinutkin, jos sattuisit\nsaapuville.\" \"Vai niin; no pitäisipä minunkin se nähdä\", sanoi hukka\nrevolle. \"Kyllähän sen nähdä saat\", tuumaili repo, \"mutta älä pahasti\nlähene sitä, muuten syöpi se sinut.\"\n\nHukka lähti nyt matkalle tätä ihmettä nähdäkseen ja kulki hiljaa\nhiipien revon asuntopaikalle. Sinne tultuansa rupesi hän pesän suusta\nkissaa katselemaan, mutta tämä kun hukan kuvan siinä näki, luuli sitä\nhiireksi ja töytäsi hukan kuonoon. Tämä, jonka turpaan kissan kynnet\nkoskivat kipeästi, säikähti pahanpäiväisesti, luullen kissaa isoksikin\neläväksi, ja pakeni metsään, minkä ennätti. Siellä selitti sitten\nrevolle tapahtuman sanoen: \"nyt siellä sun asunnollasi kävin, mutta en\nkuomaseni saanut koko elävää nähdä; kun vaan turpani pesän suuhun\npistin, se niin kipakasti raapaisi sitä, että nytkin vielä vihamoipi.\"\n-- \"Johan sinua mennessäsi varoitin! Taisit tuhmasti lähestyä sitä, kun\nsinulle niin pahasti kävi\", vastasi repo; \"kiitä onneasi, ettei se\nsinua kiinni saanut ja peräti tappanut.\"\n\n2. Käyvät hukka ja repo yksissä metsää sitten, niin yhtyy siellä heihin\nkarhu, mistä lienee matkoiltaan tullut. Repo, joka entisten petoksiensa\nvuoksi pelkäsi häntä, aikoi ensi hämmästyksessään pakoon lähteä, mutta\nkävi tuosta kuitenkin kohta rohkeammaksi, kun hukka ja karhu rupesivat\npakinoimaan keskenänsä. \"Et usko\", sanoi hukka karhulle, \"minkälaisen\nelävän Mikko on kotiinsa saanut; ei se ole suuren suuri, mutta söisi se\nsinutkin, jos kynsiinsä saisi. Varsin nähdäkseni sitä kävin minä\nvast'ikään Mikon asunnolla, mutta en saanut kuin vilahdukselta vaan\nkoko petoa nähdä, se kun oli niin vihainen, että oli silmät päästäni\nsyödä.\"\n\nHukan kertomuksen kuultuaan halusi karhukin tätä näin ihmeellistä\neläintä nähdä. Vanhan vihansa unhottaen alkoi hän repoa puhutella,\nsanoi: \"etkö, Mikko, veisi minua sitä sinun vierastasi katsomaan?\" --\n\"En jouda nyt kanssasi lähtemään\", vastasi repo, \"minulla on täällä\nmetsässä vähän asioimista; mutta lähde sinä, kuoma, yksinäsi, kulje\nminun asunnolleni, niin kyllä sen mun vieraani siellä näet. Karta\nkuitenkin, ett'et kovin rohkeasti sitä lähesty, muuten ehkä sen\nkynsissä henkesi heität.\"\n\nNeuvon mukaan kulkee nyt karhu hiljaa ja varovasti revon asunnolle,\njossa asettuu pesän suulle katsomaan; mutta kun kissa siitä vähän\ntirkistelijän turpaa näki, luuli siinä hiiren olevan ja tavoitti karhun\nkuonoa kynsiinsä. Tätä peljästyen läksi karhu pötkimään pakoon koko\npaikalta ja tuli toisten luo, sanoi: \"no, sehän elävä lie. Se Mikon\nkodissa olija; kun vaan pesän suuta likenin, tulla töytti se päälleni,\npitkä keihäs olalla.\" Karhu kissan häntää näet luuli keihääksi.\n\n3. Kuultuansa, miten karhullekin oli käynyt, sanoi hukka: \"pitäisi\nmeidän se Mikon kodissa asuja eläin tarkemmin nähdä, mitä tuumaa\npitäisimme?\" \"Kyllähän sen tarkoinkin nähdä saatte, kun tahtonette\",\nvastasi repo. \"Laatikaatte pidot ja kutsukaatte se vieraaksi, niin\nuskon minä sen tulevan.\" Tämä tuuma oli kaikista hyvä, ja hukka lupasi\nvasta tappamansa härän pitoruuaksi. Repo läksi kutsumaan kissaa\npitoihin, sanoen lähtiessään: \"minä kun vieraan seurassa kulen ja hänen\nkanssaan aterialle rupean, niin olkaa jossakin piilossa ja katselkaa\nsitä syrjästä, ettei se päällenne tulisi\". -- Revon neuvoa seuraten\njäivät hukka ja karhu haaskan luo metsään; karhu kapusi kuuseen, hukka\ntaas hongan murtoon peittäytyi.\n\nEi aikaakaan, niin tulikin repo kissan kanssa haaskalle. He rupesivat\naterioimaan. Tätä ei kuitenkaan hukka nähnyt, kun ei piiloon mennessään\nmuistanut asettua haaskaan päin. Repo keksi sen ja nykäsi vähän\nkäpälällään kissaa, joka tästä rupesi murisemaan. Hukka kun niin oudon\näänen kuuli, halusi nähdä itse eläintä, mutta kun sitä nähdäkseen\nkääntymään rupesi, niin hänen häntänsä risuissa vähän rusahteli. Kissa,\njoka hännän päätä hiireksi luuli, hyppäsi kesken syöntinsä sitä\ntavoittamaan, Sitäpä säikähti hukka kovasti ja juosta romahutti hongan\nmurrosta pois. Kissa puolestaan säikähti hukkaa ja kiipesi siihen\nkuuseen, jossa karhu oli piilossa. Tämä, joka pelkäsi kissan tulevan\npäällensä, hyppäsi kuusesta alas ja taittoi kolme kylkiluutansa. Vaikka\nnäin oli ruumiinsa rikkonut, ei kuitenkaan rohjennut haaskalle jäädä,\nvaan pakeni peloissaan koko paikalta, ja niin jäi härkä revon ja kissan\nsyötäväksi.\n\n\n\n\n69. Harakka, varis ja kettu.\n\n\n1. Repo metsää kävellessään keksii eräässä kohden puun, jossa harakalla\non pesä ja pojat. Mikko, mielevä mies, asettuu kohta puun alle siihen\nja alkaa sitä joka puolelta tarkkaan katsella. \"Mitä katsot, Mikko?\"\nkysyi puun latvasta harakka. -- \"Katsonpahan tätä puuta suksekseni,\"\nvastasi repo. Sitä säikähtäen rukoili harakka: \"älä, veikkonen, tätä\npuuta ota, minulla tässä on pesäni ja pesässä pojat.\" -- \"No, yhden\npojistasi kun antanet\", virkkoi repo, \"minä en pesäpuutasi ota, vaan\nkäyn suksipuuta etsimässä muualta.\" Hädissään suostui harakka toisen\nvaatimukseen ja heitti puun latvasta yhden pojistaan revolle, joka\nsiepaten saaliinsa läksi sukkelaan tiehensä.\n\nTästä ihastui harakka, luullen vallan viisaasti tehneensä, kun siten\nmuut poikansa revolta säilytti; mutta toisena päivänä tuli repo jälleen\nja asettui taas puun juurelle. \"Mitäs siinä istut?\" kysyi harakka.\n\"Katson tätä puuta suksekseni\", vastasi repo. \"Älä, veikkonen, tätä\nota\", rukoili harakka, \"johan me eilen sovimme siitä, ett'et tätä puuta\nkaataisi, vaan katsoisit suksipuuta muualta.\" \"Taisihan se välipuheemme\nsemmoinen olla\", vastasi repo; \"mutta katso, minä en niin sopivaa\nsuksipuuta löydä koko metsästä, kuin tämä ompi. Täytynee minun siis\ntämä sinun pesäpuusi kumminkin kaataa, ell'et mulle pesästäsi vielä\ntoista poikaa anna.\" Mikäs neuvoksi? Harakkarukan täytyi vielä\ntoinenkin poikansa antaa revolle, joka hyvillään läksi matkaansa.\n\nSuruissaan istuu nyt pesässään harakka, niin tulee varis hänen\nluoksensa vieraaksi ja kysyy, pesää katsellen: \"mihin, ystäväiseni,\nkaksi poikaasi on kadonnut?\" \"Minä ne revolle annoin\", vastasi harakka.\n\"Repo, näet, kaksi päivää perätysten on minun pesäpuutani käynyt\nsuksekseen katsomassa, niin sille täytyi kaksi poikaani antaa, ettei\nhän koko pesääni sortaisi.\" -- \"Ei sinun olisi pitänyt revolle mitään\nantaa, ei poikaa, ei muuta, eihän hänellä ole veistä, ei kirvestä,\nmillä hän puun kaataisi\", tuumasi varis. Tämän neuvon pani harakka\nmieleensä ja päätti toiste olla varovampi, jos repo vielä koettaisi\nviekastella.\n\n2. Jo tuleekin toisena päivänä repo pesäpuun juurelle taas ja alkaa\nsitä suksekseen katsella, saadakseen sillä keinoin kolmannen pojan\nharakalta, mutta tämä on jo entisestäan viisastunut eikä enää repoa\npelkää, vaan sanoo pilkaten: \"saat repo reuhkana matkaasi mennä, ei\nsulla ole veistä, ei kirvestä, millä mun pesäpuuni kaataisit.\" \"Ken\nsinua neuvoi?\" kysyi repo kummastellen. \"Varis vieraana kävi, se minua\nneuvoi.\" \"Vai varis sinua opasti; no viisas hän on olevinansa, mutta\nmaltahan, vielä minä hänenkin petän.\"\n\nSen sanottuansa läksikin Mikko, mielevä mies, harakan pesäpuulta\nmatkaansa ja kulki aukealle kedolle, johon heittäytyi pitkällensä,\nojentaen kielen suustansa pitkälle, oli muka olevinaan kuollut. Ei\naikaakaan, niin varis lentomatkoillansa keksi revon tässä ja laskeusi\nhänen päällensä, luullen kedolla makaajata kuolleeksi. Rupesi jo kieltä\nkuoliaan suusta nokkimaan; mutta repo, joka tätä varsin odotteli,\nrämähti samassa eleille ja sieppasi variksen kiinni, sanoen: \"nyt ei\nsinua variskulta viisautesi auta, etkä kynsistäni ennen pääse, kuin mun\nvatsani täyttelet\". -- \"Älä, veli kulta, niin pahalla tapaa syö, syö\nhyväisesti\", rukoili varis, \"työnnä tuonne törmän alle, kuhun jää\nsiipi, kuhun jalka kiviin, risuloihin, josta ihmisetkin näkevät, miten\nolet minua rangaissut.\"\n\nRepo teki neuvon mukaan, mutta varis ei maata myöten mennytkään, vaan\nlemahti lentoon ja sanoi mennessään revolle: \"oli sinulla neroa\npyytääksesi, mutta ei ollut neroa saalistasi syödä!\"\n\n\n\n\n70. Kyöstin metsästys.\n\n\n1. Haaviston Kyöstinkin piti saada isältään pyssy. Olihan hän jo iso\npoika, joka muka kyllä jo ymmärtäisi pyssyä käyttää. Olisi kerrassaan\nlystiä kulkea saloilla pyssy olalla, niinkuin muutkin metsämiehet, ja\nampua jäniksiä, metsoja, teeriä ynnä muuta metsän riistaa. Kyöstin isä\npani aluksi vastaan, mutta viimein hän taipui antamaan hänelle vanhan\nhaulikon käytettäväksi. Ja nyt oli Kyösti vasta miestä mielestään. Hän\njo edeltäpäin iloitsi siitä, kuinka hän nyt voisi hämmästyttää\nkotiväkeä metsästyskertomuksillaan.\n\nEnsimmäisenä poutapäivänä lähti hän liikkeelle. Pyssy oli muhkeasti\nolalla, reppu riippui kainalossa. Ikävä vaan, ett'ei hänellä ollut\nmetsästystorvea, niinkuin herrasmetsästäjillä.\n\nHän vaelsi ensin pitkin maantietä, mutta poikkesi sitten tiheään\npetäjämetsään. Käveli jolkutteli, joskus lauleli ja viheltelikin. Tämä\noli tosiaankin somaa ja kerrassaan miesmäistä. Kunpa nyt vaan joku\nsaalis osuisi hänen tiellensä! Petäjiköstä saapui hän niityn laidalle.\nSiellä kasvoi kaunista koivikkoa. Ja mikäs on tuo tuolla koivun\nlatvassa? On teeri totta tosiaan. Kyöstin sydän alkoi pamppailla.\nHiljaa, tuskin hengittää uskaltaen, hiipi hän nyt ampumamatkan päähän.\nNostaa pyssyn, tähtää, laukaisee. Mutta mikä ihme! Kun ruudinsavu oli\nhälvennyt, näki Kyösti teeren yhä edelleen istua kököttävän koivun\nlatvassa. Hän panee pyssyynsä uuden panoksen, tähtää uudelleen ja\nlaukaisee. Mutta sama tulos taaskin! Teeri istuu edelleen koivun\nlatvassa. Nyt Kyöstiä suututti. Hän otti kiven maasta ja aikoi näin\nkäsivoimin hyökätä teeren kimppuun. Hän meni lähemmäksi ja ojensi jo\nkätensä heittoon, kun hän viimeinkin huomasi, että koivun latvassa oli\nvaan -- teeren kuva. Ja hän muistaa, kuinka naapurin miehet talvella\njuuri näillä tienoilla olivat olleet teeriä ampumassa. He olivat\njättäneet käyttämänsä kuvan koivun latvaan. Kyöstiä suututti ja\nhävetti, hän sylkäsikin nolon mielialansa osoitteeksi. Tästä\ntapauksesta ei hän aikonut kotona mitään kertoa, kaikki nauraisivat\nhänelle kuollakseen.\n\n2. Asteli tuosta sankarimme taas eteenpäin niityn laitaa. Hänen hyvä\nmielialansa oli melkoisesti laimentunut. Ei tehnyt mieli enää laulaa ja\nvihellellä. Mutta koettaa tahtoi hän edelleen. Hän saapui jälleen\npetäjämetsään. Kuului pieni risahdus eräästä petäjästä. Kyösti silmäsi\nsinne. Pian keksi hän petäjän oksalla käpyä pureskelevan oravan. Ja se\nei totta tosiaan ollut mikään kuva, vaan ihka elävä orava, sievä ja\nketterä. Kyöstin huomattuaan se parilla hyppäyksellä livahti petäjän\nlatvapuoleen. Mutta Kyösti näki sen sieltäkin. Entä jos ampuisin\noravan! Mutta eihän oravan liha kelpaa syötäväksi. Eipä kyllä, mutta\nonhan oravan nahka kuitenkin kaupaksi käypä, saisihan sillä\nparikymmentä penniä. Mutta kukapa sen näin kesän aikaan ostaisi? Ja\nenhän minä osaa oravaa nylkeäkään. Ei maksa vaivaa oravaa ampua. Mutta\njos en minä siitä itse mitään hyötyä saisikaan, voisinhan sen kuitenkin\nampua ja lahjoittaa sen luurangon koulun luonnontieteellisiin\nkokoelmiin. Sepäs vasta oli mainio ajatus! Minä ampuan \"tieteellisessä\ntarkoituksessa\". Nämä sanat oli Kyösti jostakin sanomalehdestä lukenut,\nja hän tunsi sydämensä paisuvan luonnontieteellisestä harrastuksesta.\nEhkäpä opettaja lukuvuoden lopulla tai muussa sopivassa tilaisuudessa\nantaisi yleisönkin tietää, että koulun oppilas Kyösti Haavisto oli\nkoulun kokoelmiin lahjoittanut oravan luurangon. Kyöstin pyssy kohosi\noravaa kohden. Mutta vielä empi hän. Mitä pahaa on tuo viaton, sievä\neläin sinulle tehnyt? Miksi tahdot turhanpäiten sen elämän katkaista?\nPyssyn piippu vähän aleni. Mutta taas muisti Kyösti koulun\nluonnontieteelliset kokoelmat. Piippu jälleen nousi. Ampujan \"käsi\nkäski, toinen kielsi\". Kyösti tuossa kahden vaiheilla ollessaan yhä\nkiihtyi. Käsi vapisi, sydän tykytti, ei hän pystynyt enää oikein\nselvästi ajattelemaankaan, mutta ampua hänen lopultakin piti. Ja hän\nampui. Laukaus tärähti niin että metsä kaikui.\n\nHuohottaen, kasvot kiihkosta punaisina rupesi Kyösti nyt tarkkaamaan,\nmikä vaikutus laukauksella oli ollut. Ei näkynyt maassa oravaa. Minne\noli se joutunut? Vihdoin näki Kyösti, että se oli tarttunut erääseen\npetäjän oksaan. Ja hän huomasi, että se vielä eli. Se oli siis vaan\nhaavoittunut. Tottumaton metsästäjä oli huonosti ampunut. Mitäs oli nyt\ntehtävä? Jättääkö orava tuonne ylös itseksensä kitumaan ja kuolemaan?\nMutta sehän olisi julmaa. Tiesi kuinka monta päivää se vielä siellä\nsaisi kitua. Ei, sitä ei Kyösti voinut tehdä, niin julma hän ei toki\nollut. Hän rupesi nyt viskelemään sitä kivillä, saadakseen sen alas\nputoamaan. Se viimein onnistuikin. Tuossa makasi nyt tuo eläinraukka\nhänen edessään verissään, mutta elävänä. Ilkeä tunne täytti Kyöstin\nsydämen. Miksi oli hän ampunut turhanpäiten, miksi oli hän viattomalle\neläimelle tuottanut tällaisen kärsimyksen? Ja Kyöstistä tuntui, kuin\nolisi hän sillä hetkellä tahtonut piiloutua pois Jumalan ja ihmisten\nkasvojen edestä häpeätään kätkeäkseen.\n\nMutta asia oli auttamattomissa. Kyöstin omatunto oli nyt herännyt. Hän\nymmärsi, ett'ei hän voinut pahaa työtään lisätä vielä sillä, että\njättäisi oravan kitumaan. Hänen täytyi tavalla tai toisella lopettaa\nse. Hui miten ilkeä tehtävä!\n\nKyösti palasi kotiansa. Ei hän kenellekään retkestään kertonut.\nNäytti hyvin umpimieliseltä ja nololta. Mutta pyssyn ja laukun hän\npani seinälle, eikä hän niihin sen jälkeen enää koskenut. Hänen\nmetsästys-intonsa oli mennyt. Kun hän täysikasvuisena miehenä sitten\ntästä ensimmäisestä ja viimeisestä metsästysretkestään kertoi, lisäsi\nhän: Ikävä tapaus se minulle oli, mutta paljon minä siitä opin. Siitä\npäivästä asti en ole voinut nähdä luontokappaleita rääkättävän.\n\n\n\n\n71. Käki.\n\n\n1. Tällä linnulla, joka on niin yleiseen tunnettu ja jota keväällä\nkesän ennustajana niin hartaasti odotellaan, on hyvin omituiset\nelintavat.\n\nKäki oleskelee melkein koko Europassa sekä Aasiassa ja\npohjois-Afrikassa. Suomeen saapuu se Toukokuun alkupuolella, mutta\nmuuttaa jo Elokuun lopulla ja Syyskuun alussa takaisin etelään,\nVälimeren tienoille.\n\nKäki vaihtaa pari kertaa väriänsä. Poikaset eivät ole vanhempien käkien\nnäköisiä eivätkä aina toistensakaan näköisiä. Kaksivuotiset naaraskäet\novat milloin punasenruskeita, milloin harmaita. Vanhempana on käellä\nyläpuoli ruumista sinisenharmaa ja alapuoli valkea tummilla\npoikkijuovilla. Sen pituus on noin 14£ tuumaa.\n\nVärinsä, ruumiinrakennuksensa ja lentonsa puolesta on käki hyvin haukan\nnäköinen, josta syystä kaiketikin kansan kesken on noussut se väärä\nluulo, että käki täysikasvuisena muuttuisi haukaksi.\n\nKäki lentää nopeasti, mutta kävelee vaivaloisesti, jonka vuoksi se vaan\nhätätilassa laskeutuukin maahan. Se on levoton, hätäinen ja arka lintu.\nToisten lintujen, vieläpä toisten käkienkin seuraa se karttaa, ja\nvarsinkin pikkulinnut sitä hyvin vihaavat. Ainoastaan oman naaraansa\nkanssa elää se sovinnossa, ja sille se kesällä antaa sointuvan ja\nmiellyttävän kukuntansa kuulua. Tämä kaunis kukunta onkin tehnyt käen\nniin suosituksi linnuksi.\n\nKäki elää perhosen ja muitten hyönteisten toukista, ja koska sillä on\nhyvä ruokahalu, syö se sellaisia suuret määrät.\n\n2. Yksi tämän linnun merkillisimmistä ominaisuuksista on se, että\nnaaras itse ei haudo muniansa eikä pidä huolta poikasistansa. Se näet\nsalavihkaa laskee munansa jonkun toisen linnun valmiiseen pesään ja\njättää ne vieraan haudottaviksi. Kivitaskujen, västäräkkien, leivosten\nynnä muiden hyönteisistä elävien pikkulintujen niskoille laskee se\nsiten muniensa ja poikaistensa hoidon. Kun naaraskäki on keksinyt\nsellaisen linnun pesän, hiipii se sinne pesän omistajan poissa ollessa\nja laskee munansa pesään, usein vielä työntäen ulos ne munat, mitkä\nsiellä entuudestaan olivat. Käki munii vuosittain 4 tai 5 munaa, ja\njoka munalle etsii se uuden pesän, joka tavallisesti kuuluu jollekin\ntoiselle lintulajille kuin edellinen pesä. Munimis-aika kestää\nTouko- ja Kesäkuun, vieläpä osan Heinäkuutakin. Munat ovat\nhyvin erilaisia värilleen: sinisen vihreitä, valkeanharmaita,\nvalkeankeltaisia, ruskeita, harmailla ja ruskeilla pilkuilla ja\nviivoilla kirjavoituja. Käen omaan suuruuteen verraten on sen muna\nhyvin pieni, tavallisesti vaan sen kokoinen, kuin senkin linnun muna,\njonka pesää se hyväksensä käyttää. Toisinaan laskee se munansa pesään,\njolla on niin ahdas aukko, että se ei itse pääse sinne sisälle. Sillä\non kuitenkin keinonsa: se munii maahan, ottaa munan nokkaansa ja\nheittää sen sitte pesään, jolloin usein tapahtuu, että sekä käenmuna\nettä pesässä ennen löytyvät munat särkyvät.\n\n3. Pikkulintu, joka tällä tavalla on saanut käenmunan pesäänsä, suuttuu\nsiitä toisinaan ja heittää munan ulos; mutta tavallisesti rupee se sitä\nkuitenkin omien muniensa ohessa hautomaan. Munasta päässyt käenpoika on\nhyvin pieni ja tavattoman ruma; sillä on suuret silmät ja leveä suu,\njoten se on enemmän sammakon kuin linnun näköinen, mutta sillä on kova\nruokahalu ja se kasvaa pian. Muutaman päivän päästä ryöstää se kaiken\nravinnon kasvinkumppaneiltaan ja työntää ne viimein ulos pesästä.\nAvuttomina ollen ne silloin tavallisesti kuolevat. Emälintu\ntuollaisissa tapauksissa esiytyy niinkuin usein äidit ihmistenkin\nkesken: se lapsi, joka sille enimmän surua tuottaa, on sille kaikista\nrakkain. Niinpä antaa se omien poikastensa kuolla ja koettaa\nviimeisetkin voimansa panna liikkeelle jaksaaksensa hankkia elatusta\nahnaalle kasvatillensa, jolla on alituinen nälkä. Eräs tiedemies näki\nkerran myöhään syksyllä, miten yksinäinen västäräkki hyvin kiireissään\nkokosi hyönteisiä sekä sitten lensi onttoon tammeen ruokkiakseen siellä\nolevaa täysikasvuista käenpoikaa. Tämä oli näet yhä edelleen puun\nsisässä olevassa pesässä, josta se ei mahtunut ulos lentämään. Vasta\nsitten, kun aukko kirveen avulla suurennettiin, pääsi se vankeudestaan.\nTämän kasvattinsa vuoksi oli tuo pieni västäräkki raukka laiminlyönyt\najoissa muuttaa lämpimiin maihin, ja piankin olisi sille kylmyyden ja\nnälän kautta tuho tullut.\n\nKäenpojan ääni on: tsis, tsis, tsis ja tsis, sis, sis. Nälissään\nollessaan se varsin myötäänsä sillä tavalla ääntää, ja siitä on helppo\nhuomata sen olopaikka.\n\nKäenpoika ei siis ole mikään miellyttävä olento. Mutta onpa tahdottu\ntehdä se vielä ilkeämmäksi, kun on syyttä parjattu sen olevan niin\nahnaan, että se lopulla, täysikasvuiseksi tultuaan, muka söisi omat\nelatusvanhempansa.\n\n    \"Käki tuo suven sanoman, pääsky päivän lämpeämän.\"\n\n\n\n\n72. Lintuselle.\n\n\n    Oi lausu lintu pieno,\n    sa peippo pihlajan,\n    kuink' aina voit sa laulaa,\n    iloita ainian?\n    Sun laulus aamust' iltaan\n    ma kuulen kultaisen,\n    ja ain' on kirkas äänes\n    ja rikas riemu sen.\n\n    Niin elantos on niukka,\n    niin ahdas asuntos,\n    mut majas maireutta\n    vain soi sun laulelos.\n    Et kylvä etkä niitä,\n    et korjaa latohon,\n    vaan huoli huomisesta\n    se sulle outo on.\n\n    Kuin moni maailmassa\n    sai kultaa, kunniaa\n    ja loistolinnoiss' asuu,\n    maat, vallat omistaa,\n    mut huoleen hänet huomen\n    ja kyyneliin se koi\n    vain nostaa, jolle juuri\n    sun ylistykses soi!\n\n    Miks ylös nurkusilmän\n    niin kylmän vain hän luo?\n    Hän mitä vaatii, kaikki\n    kun Luoja lahjaks suo?\n    Edessä jalkojensa\n    kun kaikk' on riemut maan,\n    miks' alempaansa tallaa\n    ja lisää huokaa vaan?\n\n    Ei, laula, lintu pieno,\n    vaan onnest' ainiaan,\n    en valitusta virtees\n    sekoita konsanaan.\n    Tee aina kesän tullen\n    pihaani pesäses,\n    opeta aamuin, illoin\n    ilohos, onnehes.\n\n\n\n\n73. Suomen salossa.\n\n\n    _Honkain keskellä mökkini seisoo\n    Suomeni soreassa salossa;\n    honkain väliltä siintävä selkä\n    vilkkuvi koittehen valossa.\n    Hoi la la la la laa,\n    Hoi la la la la laa!\n    kaikuu mun suloinen Suomeni maa!\n\n    Kaukana korvessa käkönen kukkuu,\n    sulhonsa suloutta ylistää;\n    paimenten soitanto laitumen tieltä\n    ääntänsä korviini vilistää.\n    Hoi la la la la laa,\n    Hoi la la la la laa!\n    kaikuu mun suloinen Suomeni maa!\n\n    Omanpa henkeni kieltä ne puhuu\n    honkain humina ja luonto muu;\n    itse en sydäntäin hillitä taida,\n    riemusta soikohon raikas suu.\n    Hoi la la la la laa,\n    Hoi la la la la laa!\n    kaikuu mun suloinen Suomeni maa._\n\n\n\n\n74. Varpunen.\n\n\n    Jos ruikutella voisin\n    ma kielin sataisin\n    tai kiurusena oisin\n    kohoova pilvihin, --\n\n    niin aina kiitteleisin\n    suloista Suomea,\n    ja Jumalalle veisin\n    ma huokauksensa.\n\n    Hän silmät ehkä loisi\n    myös meihin raukkoihin\n    ja päivän paistaa soisi\n    saloihin synkkihin.\n\n    Ei ääni mulle suotu\n    oo satakielisen;\n    heikoksi siipi luotu,\n    ei kanna taivaasen.\n\n    Vaan laulustani kuiten\n    en huoli vai'eta,\n    kun ääni lintuin muitten\n    ei kuulu talvella.\n\n    Paremmat laulu-äänet\n    keväällä ehtinee,\n    niin kuunnellessaan noita\n    jo varpu vaikenee!\n\n\n\n\n75. Syksytoiveita.\n\n\n    Poispäin, pois vaan siirtyvi päivä, ja yö yhä karttuu,\n    lehto jo kellastuu, syys hopeoitsevi maan;\n    talvea ennustaa tavienki ja telkkien lähtö,\n    -- miekkoset pääsevät pois pakkasen alta ja yön!\n\n    Enpä mä kuitenkaan voi surra, jos talviki tullee,\n    kun suven-aikainen työn' turha se ollut tok' ei;\n    aumoja on ahoviereni täynnä, ja purnuni [jyvähinkaloni] paisuu,\n    karjani karttunehen täyttävi rieska ja kuu [rasva].\n\n    Jonka ma maan povehen elon uuden siemenen kylvin,\n    ei huku siellä se, ei, vaikka se nyt mätänee,\n    [Elon uuden siemen, jonka kylvin maan poveen, ei huku siellä.]\n    mut suvi uus' kuni [kun] kirkastaa taas maita, se nousee\n    uutena viljana vaan tuhvasta taivaasen päin.\n\n    Ihminen, näinpä se sunkin suhtasi on elämässäs,\n    surras syyt' ole ei, vaikkapa vanhaksi käyt,\n    vaikkapa vanhuuden lumi pääsi ja partasi niettää,\n    [kinostaa, tekee lumen näköiseksi],\n    hiljemmin suonesi lyö, jalkasi horjuen käy.\n    Nuorra [nuorena] ja voimasi päivinä teit sinä miehenä työtä,\n    kasvopa karttunut sen nyt isänmaallesi jää,\n    tuo isänmaallesi jää, sekä jääpipä lapsesi hurskaat,\n    joidenka mielihin myös kelvon ja kunnian loit.\n    Itse sä kuolet pois, ja sun raajasi multahan pannaan,\n    henkesi kuolematoin kuoloa tunne tok' ei,\n    vaan valo uus' kun kirkastaapi jo uusia maita,\n    uutena luomana myös nouset sa taivaasen päin.\n\n\n\n\n76. Talven aika.\n\n\nUsein kuulee valitettavan talvien pituutta ja kolkkoutta täällä\npohjoismaissa. Väitetäänpä vielä, että meillä muka olisi yhdeksän\nkuukautta talvea eikä kolmeen kuukauteen mitään kesää. Sietääpä\nlähemmin tarkastaa, ovatko nuo valitukset ja puheet oikeutettuja, vai\nliioiteltuja.\n\nVarsinaisia kesäkuukausia ovat tosin ainoastaan kesä-, heinä- ja\nelokuu. Mutta useimmiten on jo toukokuukin niin lämmin ja ihana, että\nsen saapi kesäajaksi lukea. Jos sitten, kuten usein on laita, vielä\nsyyskuussa kestää kauniita ja lämpimiä ilmoja, niin pelastamme\nPohjolalle kesää noin viisi kuukautta. Ja jäljellä olevat seitsemän\nkuukautta eivät nekään ole pelkkää talvea. Maalis- ja huhtikuu ovat\nnäet kevätkuukausia, jolloin talven valta heltii, lumet ja jäät\nsulavat. Kun kirkkaalla kevät-ilmalla päivä paistaa heleästi ja\nleivonen livertelee ylhäällä ilmassa, tuntuu sydämessä niin suloiselta,\nkuin olisi jo kesä käsissä. Ikävin vuoden-aika on epäilemättä\npimeä-öinen ja kolkko syksy, jota tavallisesti kestää loka- ja\nmarraskuun ajan. Ja sitten alkaa tuo monen niin kammoksuma talvi.\nMitäpä siinä oikeastaan on vikaa ja moittimista?\n\nEi se ole niin pitkän pitkä, ett'ei sitä kestää voisi. Joulu-,\ntammi- ja helmikuuhan vaan ovat varsinaisia talvikuukausia. Monesti\ntoivoisi maamies sen pitemmäksikin, päästäksensä syksyn ja kevään\nepätasaisista ilmoista ja huonosta kelistä. -- Eikä talvi ole niin\nkylmäkään, ett'ei sitä kärsiä voisi. Hyvät ja lämpimät vaatteet tosin\ntarvitaan, jos ulkoilmassa on liikuttava, mutta näin varustettuna eipä\nmitään hätää olekaan. Ja kun pakkaseen kerran tottuu, ei se niin\nankaralta tunnukaan. Jos olisi valittavanamme Afrikan kuumuus tai\nPohjolan talvi, ennen toki pitäisimme raikkaan, pirteätä mieltä\nherättävän talvemme. -- Mutta hirmuiset ovat talven tuiskut ja pyryt,\nsanotaan. Totta on, että näiden aikana ei ulkoilmassa ole hauska\nliikkua, mutta muistettava on, että tuiskuja on verraten paljon\nvähemmän, kuin kirkkaita ja tyyniä ilmoja. Pysymme siis tuisku-ilmoilla\nlämpimässä huoneessamme, istuen hauskan uunivalkean ääressä ja\ntoimitellen kotiaskareitamme. -- Väärin on myös sanoa talvea kolkoksi.\nPuhdas, valkea lumi silloin kattaa maat ja vedet; ja kirkkaina päivinä\nhohtavat lumikiteet kuin timantit hangen pinnalla. Eikä kaikki ole\nsilloin kuollutta luonnossa. Havumetsät pysyvät talvellakin vehreinä;\nkun silmä väsyy valkeiden lumikenttien katselemiseen, tarjoavat nuo\nmetsät silloin miellyttävän vaihdoksen näköalassa. Entäs talven ihanat\ntähti- ja kuutamoyöt! Olet varmaankin ollut joskus matkalla tuollaisena\nyönä. Hiljaisuus vallitsee luonnossa, et kuule muuta kuin aisakellon\nyksitoikkoista kilahtelemista ja reenjalaksen narinaa. Tähän pian\nväsyisit, mutta kun nostat silmäsi tähtikirkkaaseen, kuun valaisemaan\navaruuteen, on siellä näky niin mahtavan kaunis, että väsymys kylläkin\npakenee. Ja pian kiitävät ajatuksesi kauas avaruuden maailmoihin,\ntaakse loistavien tähtitarhain. Kaunis ja juhlallinen on silloin\nPohjolan talvi. -- Ei ole tarvis puhuakaan talven huvituksista, ne me\nnuoret kyllä tunnemme. Tiedämme myös, minkä edun talvi tarjoaa kaikelle\nliikkeelle, kun pääsee jäitä ja muita oikoteitä myöten kulkemaan\nkeveämmin ja nopeammin, kuin kesällä, sekä liikkumaan kuormilla\nmetsissä ja muilla paikoilla, minne kesällä ei ole yrittämistäkään. --\nPian kuluvat nuo varsinaiset kylmät talvikuukaudet. Joululta alkavat\npäivät pian pidetä, pian tulee \"Kyntteli\", josta muutamat jo kevättä\nlukevat, ja kun maaliskuun loppupuolille päästään, ollaan jo armaisen\nkevään kynnyksellä.\n\nMikäpä siis vikana meidän talvallamme! Ilman sitä piankin kesään\nkyllästyisimme. Kun hyvä Luoja on suonut meille näinkin paljon hyvää\ntalven mukana, olkaamme tyytyväiset ja kiitolliset, vaikka talvi joskus\nankaraltakin tuntuu. Onhan lämpimillä kesämailla taas omat haittansa,\njoista me raittiin Pohjolan asukkaat emme mitään tiedä.\n\n    \"Ei mene kesä vesittä, eikä talvi pakkasitta.\"\n\n\n\n\n77. Lumisateella.\n\n\n    Lumia lentää\n    ristin ja rastin,\n    leikkiä lyöden ja\n    taistellen;\n    vaan väsyneinä\n    vaipuvat viimein\n    etsien rauhaa\n    povehen maan.\n    Mutta kun päivä\n    keväinen kutsuu,\n    pilviks ilmahan\n    haihtuvat taas.\n\n    Ihmiset myöskin,\n    maailman lapset,\n    raatavat, lempivät,\n    taistelevat;\n    vaan väsyneinä\n    horjuvat hautaan\n    töistähän, teistään\n    lepäjämään.\n    Kerran kun kutsuvi\n    Jumalan ääni,\n    henkinä nousevat\n    taivahasen.\n\n\n\n\n78. Unen tullessa.\n\n\n    Hiljaa, hiljaa! Ilta on.\n    Taivas tummeneepi.\n    Luonto tyyntyy lepohon,\n    maa jo himmeneepi.\n\n    Haukottava hämäryys\n    pirtin pienen täyttää.\n    Pärekin jo pihdissään\n    pienemmästi näyttää.\n\n    Tuutusessa tummemmin\n    keinuu leino lapsi --\n    alkaa armas äitikin\n    tulla tummemmaksi.\n\n    Sitte saapuu unonen,\n    päreen sammuttaapi,\n    pitkin pirtin penkkejä\n    hiljaa hamuaapi --\n\n    Istuvaiset nujertaa\n    vitkon [vähitellen] vuotehelle,\n    pitkälleen jo äidinkin\n    kaataa kätkyelle.\n\n    Yö jo on ja hämynen\n    pirtti unelmoipi.\n    Sirkka uunin korvassa\n    tyytyväisnä soipi -- --\n\n\n\n\n79. Toukokuulla.\n\n\nMaa oli paljastunut lumesta, ja jäät tekivät lähtöänsä. Siellä täällä\nnäkyi jo vihanta ruoho nousevan maasta, ja puiden lehdet olivat\n\"hiirenkorvalla\". Sattui olemaan oikein ihana Toukokuun päivä. Iloinen\nlapsilauma vaelsi maantietä pitkin. Tänään oli näet koululla lupapäivä,\nja opettajansa johdolla kulkivat lapset nyt muutaman virstan päässä\nolevaan Tuomisalon metsikköön vapauttansa viettämään. Oli määrä siellä\nvarsinkin kukkia poimia.\n\nMaantien varrella oli taloja ja peltoja. Kyntömiehet ja hevoset olivat\nahkerassa puuhassa; kaurankylvö tapahtui näet parhaillaan. Hikisinä\nkulkivat sekä kyntäjät että hevoset auran ääressä, mutta maamies\nunhotti väsymyksen ajatellessaan, että hyvä Jumala hänen kylvönsä\nsiunaisi ja antaisi sen tehdä hedelmän ajallansa. Ruisvainiot\nvehreydessään olivat ihanat nähdä. Kauan lumen alla maattuansa\nnäyttivät oraat nyt sitä suuremmalla innolla pyrkivän nousemaan. Koko\nmaisema näytti hymyilevän kevään kirkkaassa auringonpaisteessa.\nYlhäältä sinertävästä avaruudesta kuului kiurun suloinen kevätviserrys.\nLuonto vietti onnellista lapsuutensa aikaa. Ja lapsuuden onni ja ilo\nloisti nuorten koululastenkin kasvoilla.\n\nLähestyttiin jo matkan päämäärää, Tuomisaloa. Siinä kasvoi sekä\nlehti- että havupuita. Sen päivänpuoleisella kupeella oli sievä nurmi.\nRuoho ei vielä ollut sanottavasti noussut, mutta sen sijaan kasvoi\nsiinä jotakin muuta, mikä oli omiansa elähyttämään lasten mielet. Se\noli näet koristettu monilukuisilla valkovuokoilla. Oletko nähnyt näitä\nkeväimen ihania lapsia? Taivaan puhtaus ja viattomuus asuu vuokon\nlumivalkeassa kukassa; sen lehdillä on kevään ensimmäinen heleä\nvehreys; sen tuoksu on vieno ja raikas, kuin olisi se henkäys tuon\nkeväällä uudistuvan ja kirkastuvan luonnon povesta. Mieli täyttyy\nselittämättömällä armaudella sitä katsellessa.\n\nMutta syvemmällä metsän sisässä kukkii vielä valkovuokon sisar, tuo\nvähän aikaisempi sinivuokko. Jo silloin kun leivon laulu alkaa kuulua\ntaivaalta, aukaisee sinivuokko kukkansa. Keväisen päivän paisteesta ja\ntaivaan sinestä kaiketikin sen kukka saapi tuon ihmeen ihanan\nsinivärinsä, joka on kuin ensimmäinen toivon ja elämän hohde talven\nkylmyyden ja kolkkouden jälkeen.\n\nValko- ja sinivuokoista sommittelivat lapset nyt herttaisen kauniita\nkukkavihkoja. Opettaja huomautti heille, että heillä noissa vihoissaan\noli viattomuuden ja toivon värit. \"Nehän oroat oikeat lasten värit\",\nsanoi hän. \"Niin -- ja niistä väreistä me Suomessa pidämme\", sanoi yksi\npojista.\n\nVielä muutamia muitakin kevätkukkia oli nähtävissä. Kaino orvokki\nesimerkiksi oli jo aukaissut vaaleansiniset terälehtensä; voikukka ja\nrentukka näyttelivät heleän keltaisia kukkiansa. Tämän ihanuuden\nlisäksi levisi aukenevista puiden lehdistä raitis tuoksu, suloinen\nhengittää, kuin olisi ikuisen nuoruuden henkäys siinä asunut. Ja koko\nmetsikkö kajahteli pesivien laululintujen viserryksistä. Rastaat,\npeipot ja sirkut pitivät oikein kilpalaulajaisia. Laulu ei tosin tahdin\nmukaan käynyt, mutta se oli niin heleätä, riemullista ja sydämellistä,\nettä sitä kannatti kuunnella; suruisimmankin sydän olisi siitä jälleen\nvirkistynyt. Ja väliaikoina kuului tuon tuostakin käen sointuisata\nkukuntaa, josta luonnonihanuudelle herkät esi-isämme ovat laulaneet:\n\n    Kun käki kukahtelevi,\n    niin syän sykähtelevi,\n    itku silmähän tulevi,\n    ve'et poskille valuvi.\n\nKyllä oli siis lapsille tänä Toukokuun päivänä ihanuutta ja hauskuutta\ntarjona. Keveillä sydämillä ja nauttien tästä Luojan lahjoittamasta\nkauneudesta, jolle ei vertoja löydy, viettivät he päivänsä Tuomisalon\nmetsikössä luonnon helmassa, leikkien, lauleskellen ja kukkia poimien.\n\n    \"Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta,\n    viikkokausi kivenviasta, yksi päivä pääskysestä,\n    västäräkistä ei vähääkään.\"\n\n\n\n\n80. Kauneinta metsässä.\n\n\n1. Niin, kauniina kesä-aamuna se oli ja aikaisin olikin; luulen, ett'ei\nkello ollut enempää kuin viisi, sillä aurinko oli vielä alhaalla ja\nkoivun varjot näyttivät pitkiltä viheriällä nurmella. Isä ja äiti eivät\nsallineet, että nukuimme kauan aamusella, ja kotona oli vanha\nkalastaja, jonka oli tapana kello neljän aikana huutaa ikkunamme takaa:\n\"nouse nuottasille! nouse nuottasille!\" ja nuolen nopeudella nousimme\nvuoteelta; kyllä tuo alussa tuntui raskaalta, mutta lopuksi ymmärsimme,\nettä on totta, mitä vanhat ihmiset sanovat \"aamuhetki kullan kallis\".\nNiin, niin, siksi tulee kauniisti käydä levolle jo yhdeksän aikaan\nillalla.\n\nMutta pitihän minun sanoa, miten oli aamulla metsässä. Niin, siellä oli\nviheriää ja raitista ja hyvin suloista. Siellä oli monenlaisia puita,\nalkaen pilviin ulottuvasta hongasta, joka kerran vielä aikoo korkeaksi\nmastopuuksi, tuohon nystyräiseen katajapensaaseen asti, joka lohdutti\nitseänsä sillä, että muka hänkin voisi kohota puuksi, jos karsittaisiin\noksat ja latva ja sidottaisiin paaluun; vaan näetsen, siitä minä en\nhuoli, sanoi hän; enemmän rakastan vapauttani. Ajatteleppas, jos olisin\npuu, niin lapset eivät tulottuisi minuun, kun tulevat poimimaan katajia\nripotellaksensa tuvan lattialle pyhäaamuna.\n\n\"Se onkin ainoa, mihin kelpaat\", sanoi kuusi, joka isostellen seisoi\nhänen ääressään. \"Sinä olet omiasi poljettavaksi, raukka\", arveli\nkuusi.\n\n\"Mitäpä siitä?\" sanoi katajapensas. \"Onhan siinä kyllä, että voin\nihmisiä ilahuttaa hyvällä metsätuoksullani. Sitä paitsi kelpaan\nsavustusaineeksi sääskien karkoittamiseksi ja kelpaanpa vielä kaareksi\npoikien jousipyssyyn, ja minun marjoistani keitetään nestettä ja siitä\ntehdään siirappia ja sitten...\"\n\n\"Äläpäs nyt. Ole vaiti\", sanoi pihlaja, \"kuuluu kovin itserakkaalta,\nkun noin luettelee ansioitansa. Tahtoisinpa tietää, kuka on kaunein\ntäällä metsässä. Mitä sinä siitä sanot?\" Ja silloin pihlaja somasti\nravisteli tuuheita, valkoisia oksiansa, sillä hän oli juuri nyt\nparhaimmassa kukoistuksessaan juhannuksen aikaan.\n\n\"Sitäpä sopii kysyä\", korotti äänensä tuomi, sillä hän oli niin\nvalkoinen, kuin olisi hän juuri ollut lumisilla; hän kukkii näet,\nhänkin juuri par'aikaa. \"Miettikäämmepä tarkoin, kuka meistä mahtanee\nolla kaunein\", hän sanoi. Ja samassa levisi tuomen lumivalkoisista\nkukista suloisin tuoksu.\n\nKoivun mielestä oli tuo hyvin viisaasti puhuttu, sillä hän oli\nkauniisti järjestänyt pitkät, viheriät hiuksensa ja heilutti kepeästi\nkiharoitansa hiljaisessa aamutuulessa. \"Minä olen ihan varmaan\nkaunein\", ajatteli hän salaa itsekseen.\n\n\"Meidän pitäisi kysyä kukkasilta\", sanoi vaahtera, joka levitti\nvilpoisen, tuuhean lehtikattonsa mättäiden yli, jotka olivat täynnä\nvuokkoja ja valokin kukkia.\n\n\"Se ei ensinkään ole tarpeellista\", tiuskasi siihen mänty. \"Kaunis on\nvasta se, joka on suuri ja voimallinen. Katsokaapas minua? Enkö ole\nmahtavan näköinen?\" Ja sitte tekeytyi hän niin ankaran näköiseksi, että\noikein pelottaisi muita.\n\nTammi seisoi tyvenenä ja kuunteli. \"Narrimaista on noin arvostella\nomassa asiassaan\", arveli hän. \"Olenpa varma siitä, että jokainen\nteistä luulee olevansa kaikista kaunein. Kysykäämme siksi peipposelta,\njoka keinuu tuolla ylhäällä koivun latvassa. Hän ei ole puolueellinen.\"\n\nTuumasta toimeen; he kysyivät peipposelta. Mutta hän mietti asiaa kauan\neikä tahtonut laulaa totuutta kaikkein kuultavaksi.\n\n2. Sitte tuli kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat\npienoisessa mökissä metsän rinteellä. Kun he lähtivät ulos varhaisena,\nihanana kesä-aamuna, panivat he kätensä ristiin ja sanoivat: \"Hyvä\nJumala, mitenkä metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala, miten sinun maailmasi\non ihana! Hyvä Jumala, auta meitä pieniä, köyhiä lapsukaisia, että\nkasvamme sinun viisaudessasi ja todistamme sinun voimastasi ja\nylistämme sinun armoasi kaikkena elinaikanamme!\"\n\nKun puut metsässä kuulivat lasten rukouksen, vaikenivat he ihmetyksestä\nja mielen liikutuksesta; heidän huminansa hiljeni melkein äänettömään\nkuiskaukseen, ja selvästi saattoi kuulla peipposen liverryksen, kun hän\ntuossa viserti koivun latvassa:\n\n\"Kaunis, kaunis on viheriä metsäni ja koko Jumalan luomakunta on\nkauttaaltaan kaunis. Mutta minä sanon teille, te puut, jotka kysytte,\nmikä on kauneinta metsässä, että kaikesta, mitä ihanaa ja kaunista\nJumala on antanut kasvaa tässä seudussa, ei ole mitään niin\nrakastettavan hyvää ja viattoman suloista, kuin nämä kaksi lasta, jotka\nkiittävät Jumalan hyvyyttä kirkkaana aamuhetkenä. Sillä kauneus ja\nvoima ja taito ja suuruus on kaikki mitätöntä, ellei ole nöyrää\nsydäntä, joka unohtaa itsensä, antaen kaiken kunnian yksin Jumalalle.\nLasten rukous Jumalalle on parempi kuin lintujen laulu ja puitten\nviheriäisyys ja kukkasten tuoksu. Jumala teitä siunatkoon, rakkaat\npienet lapset! Jumala teitä siunatkoon, pienet kukkaset elämän suuressa\nmetsässä, ja antakoon teidän kasvaa viisaudessa ja armossa\nijankaikkisesti!\"\n\n\n\n\n81. Kevätlaulu.\n\n\n    Jo kinos sulaa, katoaa\n    Pois noron ouruvesiin,\n    Ja roudatonna taasen maa\n    Käy hangen alta esiin,\n    Jo päivän silmä keväinen\n    Taas paistaa meille myhäillen --\n    Jo kevät tullut on!\n\n    Jo riutuu ulapalla jää\n    Ja laineen kahle irkoo,\n    Taas tantereella nukkapää\n    Jo kohta nurmi virkoo,\n    Ja koivun urvut aukeaa\n    Ja vihannaksi lehto saa --\n    Jo kevät tullut on!\n\n    Taas taivaan alla kiurusen\n    Soi ääni korkealla,\n    Ja tuttavamme käkönen\n    Taas kukkuu kankahalla,\n    Ei malta pieni perhokaan\n    Nyt uinailuaan jatkamaan --\n    Jo kevät tullut on!\n\n    Siis mielen routa, murhe pois!\n    Sen kevään lämmin voittaa --\n    Ken kaihon orja olla vois,\n    Kun riemun aika koittaa?\n    Siis kevään laulu raikas vaan\n    Nyt kaikkialla kaikukaan!\n    Jo kevät tullut on!\n\n\n\n\n82. Kevät\n\n\n    1. Touon aika lähenee,\n    Kylmät hallat vähenee,\n    Päivä kirkkahasti\n    Paistaa, ihanasti\n        Korkealta,\n        Taivahalta\n    Siintävältä, loistavalta.\n    Virta vilpas vieriää,\n    Järven laine kieriää\n    Hiljallehen rantaan,\n    Pois katoopi santaan.\n    Koivut, haavat\n    Lehden saamat,\n    Tuomet, raidat kukoistavat.\n    Pensaat ja puut,\n    Niityt ja haat,\n    Laaksot ja muut\n    Ruohoiset maat\n    Kaunistuvat ihaniksi.\n    Saaret, mantereet,\n    Luodot, tantereet\n    Muuttui taas jo tuttaviksi.\n    Kukkula ja suo,\n    Kaikki tyyni tuo\n    Hauskuutensa tullessaan.\n\n    2. Pienet linnut visertää,\n    Pyyt ne puissa viheltää,\n    Teeret kuhertavat.\n    Kumppaninsa saavat\n        Pikkusetkin\n        Lintusetkin,\n    Itse pienet perhosetkin.\n    Sorsat ruo'istohon ui,\n    Kyttä maahan kumartui,\n    Rastas laulaa puussa,\n    Äijä lahden suussa\n    Ruuhessansa\n    Verkostansa\n    Päästeleepi saalistansa.\n    Tuohen ja muun\n    Astian tuo\n    Ympäri puun\n    Lapset ja juo\n    Mahlajaansa naureskellen.\n    Sitten lähdetään\n    Leikittelemään\n    Luikaten ja lauleskellen!\n    Kiekot kieppumaan,\n    Pallot paukkumaan,\n    Mailallansa kukin lyö.\n\n    3. Paimentorvi paikoin soi,\n    Äijä laitumelta toi\n    Touko-pellollensa\n    Pari-hevosensa.\n        Lapset kanssa\n        Lampaissansa\n    Soittelevat huilujansa.\n    Nuori kansa tuomistoon,\n    Maahan istui ruohistoon;\n    Naiset kukkasista\n    Kaiken-muotoisista\n    Vääntää vaulat,\n    Suuret paulat\n    Kaunistamaan päät ja kaulat.\n    Niin kevät tuo\n    Riemuja maan,\n    Uudeksi luo\n    Luonnon ja maan\n    Hauskuudeksi sydämelle.\n    Laihot toukokuun,\n    Kasvut maan ja puun\n    Muistuttavat ihmiselle\n    Uutta elantoo,\n    Uutta olentoo,\n    Uutta eloo elämään.\n\n\n\n\n83. Sinikaunokki.\n\n\n    Kysytte miks' elokaunikki\n    Kasvoi pellon leipäviljahan,\n    Kyntömies vaikk' ei ois tahtonut? --\n    Taivassinellään se muistuttaa,\n    Että on maan päällä muutakin --\n    Taivahista, pyhää, ihanaa --\n    Paljon muutakin kuin leipä vaan.\n\n\n\n\n84. Niittypuro.\n\n\n    Näin moititaan: voi kuink' on murheinen\n    Ja synkän musta niittypuron juoksu,\n    Vaikk' onkin niityn metsä lehväinen\n    Ja partahilla kukkain tuhat tuoksu.\n\n    Ei muisteta: tuo puro kotoisin\n    On synkältä ja hallaiselta suolta,\n    Ja korven kautta juosten, kuulikin\n    Se näljänhätää, itkua ja huolta.\n\n    Nyt, kukkaniityn läpi kulkeissaan,\n    Vilkastui puro, iloisammin hyppii,\n    Vaan murhe kuvastuupi muodossaan,\n    Kun rinnassa viel' entismuistot sykkii.\n\n\n\n\n85. Keväällä.\n\n\n    Nyt on Suomen suloin aika:\n    Nyt sen luonto kukoistaa,\n    Nyt sen kaikuu laulun taika --\n    Väinön kannel kajahtaa.\n\n    Katso kuinka järvet hohtaa,\n    Suomen sulojärvet nuo,\n    Lehtoloista sua kohtaa\n    Tuoksut, joita kukat luo.\n\n    Tarkastele, nuorukainen,\n    Onko kaunis maa, min näät:\n    Tuolla hoikka koivahainen,\n    Täällä kuuset kukkapäät;\n\n    Tuolla niitty tuoksuvainen,\n    Sinilampi laineineen,\n    Täällä metsä laulavainen,\n    Jylhät vuoret rotkoineen.\n\n    Lehtoloissa linnut laulaa\n    Linnun kielin suloisin,\n    Suomalainen myöskin laulaa\n    Suomen kielin kotoisin.\n\n    Nyt on Suomen suloin aika:\n    Nyt sen luonto kukoistaa,\n    Nyt sen kaikuu laulun taika --\n    Väinön kannel kajahtaa.\n\n    Nyt on sunkin suloin aikas:\n    Sull' on voimat nuoruuden,\n    Sull' on sulo lemmen taikas:\n    Lempi suuri Suomehen.\n\n    Toimeen siksi! kaikin voimin\n    Työsi maalles omista --\n    Lempi vahva töin ja toimin\n    Paljon, paljon aikaan saa.\n\n\n\n\n86. Kuluu ikä laulamattaki.\n\n\n    Noin sanoi minun emoni,\n    Varotteli vanhempani:\n    \"Elä lapsi paljon laula,\n    Tytär tyhjiä sanele;\n    Ikä kultainen kuluvi,\n    Aika armas rientelevi,\n    Sinun lapsen lauluissasi,\n    Kurjan kukkumaisissasi.\"\n    Vaan ellös emoni surko,\n    Valitelko vanhempani,\n    Iän kultaisen kulusta,\n    Armahan ali menosta,\n    Minun lapsen lauluissani,\n    Pienen pilpatuksissani! --\n    Ikä kuitenki kuluvi,\n    Aika armas rientelevi,\n    Jos en laula polvenani,\n    Hyrehi sinä ikänä;\n    Aika kultainen kuluvi,\n    Päivä kaunis karkelevi,\n    Ilman lintujen ilosta,\n    Varvuisten visertämistä.\n\n\n\n\n87. Mipä paimenten olla?\n\n\n    Mipä meiän paimenien,\n    Kupa karjan katsijoien?\n    Ei ole paha paimenien,\n    Pah' ei karjan kaitsijoien:\n    Kiikumma joka kivellä,\n    Laulamma joka mäellä,\n    Joka suolla soittelemma,\n    Lyömmä leikkiä aholla,\n    Syömmä maalta mansikoita,\n    Ja juomma joesta vettä.\n    Marjat kasvon kaunistavi,\n    Puolukat punertelevi.\n    Vesi ei voimoa vähennä,\n    Jokivesi ei varsinkana.\n\n\n\n\n88. Paimenen pyhä.\n\n\n    Kaukaa kuuluu kumahellen\n    Ääni kirkon kellojen,\n    Tuota tarkkaa kaihoellen\n    Mäellä paimentyttönen.\n\n    Tuota tarkkaa -- Kyyneleitä\n    Vierii vienoposkillen -- --\n    Silloin sana tuulten teitä\n    Syöksee immen sydämeen:\n\n    \"Älä itke, paimen pieno!\n    Herra kuulee tässäkin!\"\n    Silloin vaipuu tyttö vieno\n    Maahan, Herran jalkoihin.\n\n    Pyhävirttä huminoipi\n    Sitte maa ja taivaskin --\n    Mäeltä mäelle sana soipi:\n    Herra kuulee tässäkin.\n\n\n\n\n89. Luoja tietää, sinä et.\n\n\n    1. Nosta silmäs, ihminen,\n    Lue tähdet taivaan;\n    Mittaa koko avaruus\n    Tarkallensa aivan!\n\n    Sano, miks' ei luonnon lait\n    Vanhene ja hajoo,\n    Korkeuden kappaleet\n    Syvyytehen vajoo?\n    Ihminen, sä vaikenet,\n    Luoja tietää, sinä et.\n\n    2. Mistä tuuli matkustaa,\n    Mihin pilvi kulkee?\n    Kuka taivaan akkunat\n    Aukaisee ja sulkee?\n    Montako on lehteä\n    Puissa, pensastoissa?\n    Monellako linnulla\n    Pesänsä on noissa?\n    Ihminen, sä vaikenet,\n    Luoja tietää, sinä et.\n\n    3. Montakohan pisaraa\n    Meressä on vettä?\n    Montakohan maassa on\n    Hietajyväkettä?\n    Ota pienin elävä,\n    Suurimpaan se vertaa,\n    Onko toinen suurempi\n    Toista monta kertaa?\n    Ihminen, sä vaikenet,\n    Luoja tietää, sinä et.\n\n    4. Sano, mont' on päällä maan\n    Ollut asukasta?\n    Mont' on tällä hetkellä,\n    Monta tulee vasta?\n    Voiko järkes tunkea\n    Kuolon salaisuuteen,\n    Kuinka tomu kirkastuu,\n    Virkoo eloon uuteen?\n    Ihminen, sä vaikenet,\n    Luoja tietää, sinä et.\n\n\n\n\n90. Kärsivällisyys.\n\n\n    Saarijärven salomailla asui\n    tilallansa hallaisella Paavo,\n    perkas, hoiti ahkerasti maataan,\n    mutta Jumalalta kasvun toivoi.\n    Vaimoineen ja lapsineen hän siinä\n    niukkaa leipäänsä söi hiess' otsan,\n    ojat kaivoi, kynti, touon kylvi.\n\n    Tuli kevät, nietos suli mailta,\n    myötänsä vei puolet orahista;\n    tuli kesä, raekuuro kulki,\n    kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;\n    tuli syksy, kaikki ryösti halla.\n\n    Tukkaa riistäin Paavon vaimo lausui:\n    Paavo parka, kovan onnen lapsi!\n    Sauvaan turvaa, Herra meidät hylkäs;\n    miero raskas, raskahampi nälkä.\n\n    Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:\n    Herra koettelee vain, meit' ei hylkää;\n    pane leipään puoleks petäjäistä,\n    kaksin verroin minä ojaa kaivan,\n    mutta Jumalalta kasvun toivon.\n\n    Pantiin leipään puoleks petäjäistä,\n    kaksin verroin ojaa kaivoi Paavo,\n    lampaat myi ja siement' osti, kylvi.\n    Tuli kevät, nietos suli mailta,\n    mut ei orahia vesi vienyt:\n    tuli kesä, raekuuro kulki,\n    kaatoi maahan puolet tähkäpäistä,\n    tuli syksy, kaikki ryösti halla.\n    Rintahansa lyöden vaimo lausui:\n    Paavo parka, kovan onnen lapsi,\n    kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs;\n    kova kuolo on, mut toivo turha.\n\n    Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:\n    Herra koettelee vain, meit' ei hylkää.\n    Pane toinen verta petäjäistä,\n    ojat kahta suuremmat ma kaivan,\n    mutta Jumalalta kasvun toivon.\n\n    Pantiin toinen verta petäjäistä,\n    kahta suuremmat loi ojat Paavo,\n    karjan myi ja siement' osti, kylvi.\n    Tuli kevät, suli nietos mailta,\n    mut ei orahia vesi vienyt:\n    tuli kesä, raekuuro kulki,\n    mut ei kaatunutkaan kaunis olki;\n    tuli syksy, halla kultaviljan\n    koskematta korjaajalle säästi.\n\n    Silloin Paavo polvistuen lausui:\n    Herra koettelee vain, eipä hylkää.\n    Myöskin vaimo polvistuen lausui:\n    Herra koettelee vain, eipä hylkää.\n    Mutta miehellensä virkkoi vaimo:\n    Paavo, Paavo, riemull' ota sirppi,\n    syrjähän nyt petäjäinen silkko,\n    rukihisen nyt ma leivän leivon.\n\n    Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:\n    Vaimo, vaimo, _sit'_ ei kuri kaada,\n    veljeään ken hädässä ei hylkää;\n    pane leipään puoleks petäjäistä,\n    veihän naapurimme touon halla.\n\n\n\n\n91. Mökin poika.\n\n\n    Jo olen hetken heilunut\n    ma kirves kädessäin,\n    mut voimani on vaipunut --\n    ei horju honka näin.\n\n    Jäi ennen jälki, kun ma löin;\n    nyt käs' on tarmotoin,\n    kun talven pettua ma söin\n    ja vettä päälle join.\n\n    Jos muille työhön muuttaisin,\n    ehk' etu eessä ois,\n    isännän ehkä löytäisin,\n    ken selvän leivän sois.\n\n    Kai kaupungissa palkan tois\n    työ, toimi totinen. --\n    Niin tuumin, mutta tuonne\n    pois en toki toivo, en.\n\n    Niin kuvastuisko kukkulat\n    siell' lahtiin siintäviin,\n    ois päivän koitot korkeat\n    ja laskut lauhat niin?\n\n    Niin humisisko honkapuu,\n    lois tuomi tuoksuaan,\n    ja laaksoss' impi laulusuu\n    mua konsa kohtaiskaan?\n\n    Vain lelu tuulen lennättää\n    on pilvi turvaton. --\n    Kodotta, vailla ystävää\n    mit' ihmis-elo on?\n\n    Ehk' kuulee Herra ääntä maan\n    ja avun antaakin;\n    parempi vuosi parempaan\n    jo leipään auttaakin.\n\n\n\n\n92. Makkonen.\n\n\n1. Makkonen oli rehellinen ja varakas talollinen Siikajoen pitäjään\nkuuluvassa Paavolan kappelissa. Hän oli kirkon isäntä ja nautti\nkaikissa tärkeissä asioissa koko pitäjän luottamusta. Hän teki paljon\nhyvää köyhille; samoin myös hänen vaimonsa. Tällä oli itsellä kymmenen\nlasta, ja hän sääli eritenkin kaikkia orpolapsia. Hän oli ahkera ja\njärjestystä rakastava emäntä, hoiti hyvin lapsiaan ja totutti niitä\npienestä pitäen jumalanpelkoon ja ahkeruuteen. Pojat olivat metsässä ja\npellolla uuraan isänsä mukana ja ottivat, mikäli ikä ja voimat\nsallivat, osaa kaikkiin töihin. Tyttäret taas auttoivat äitiä navetassa\nja aitassa, pellolla ja niityllä. Mutta olipa tällä vireällä emännällä\nvielä aikaa käydä valmistamassa kaikki talonpoikaispidot niillä\nseuduin. Hän oli sävyisä ja viisas eukko, ja hänen neuvojansa kysyttiin\nmoninaisissa asioissa.\n\nOnnellisena ja tyytyväisenä eleli Makkonen omaistensa keskuudessa. Kun\nhän näki vaivansa tulevan palkituksi ja täyteläiset tähät pellolla\nhiljaa huojumassa, kohotti hän hartaana kätensä taivasta kohden,\nkiittäen kaikkien hyväin lahjain antajaa. Hän oli hurskas mies. Oli\ntodella kunnioitusta herättävää nähdä Makkosen sunnuntai-illoin\nlukuisan perheensä keskuudessa, havuilla koristetussa tuvassa, pitävän\niltarukouksen. Heleällä ja sointuvalla äänellään aloitti hän ensin\nvirren. Kaikki väki yhtyi siihen, laulaen tuolla heleän suruisella\näänellä, joka kansan virsilaulussa on huomattavana. Lastenkin äänet\nkuuluivat kirkkailta ja liikuttavan kauniilta. Virren jälkeen luki\nMakkonen luvun raamatusta sekä muutamia iltarukouksia. Sen jälkeen taas\nveisattiin hartain sydämin. Rukoushetki päättyi siten, että Makkonen\nluki Herran siunauksen. Sitten levitti yö pyhän hiljaisuuden ja rauhan\nJumalan siunaukseen uskotun perheen yli.\n\n2. Mutta tähänkin rauhan majaan löysivät pian surut ja tuskat tiensä.\nKuolon ankarimmat iskut kohtasivat Makkosen perhettä.\n\nTarttuva tauti levisi paikkakunnalla nopeasti. Makkonen ja hänen\nperheensä jäsenet olivat ensimmäisiä hoitamassa ja auttamassa niitä,\njotka olivat sen uhreiksi joutuneet. Mutta pian makasi tuo jalo mies\nitse taudin kaatamana, osoittamansa hyväsydämisyyden uhrina. Hän kuoli\nja parin päivän päästä myöskin hänen vaimonsa ja kolme vanhinta lasta.\n\nNoiden vainajien ympärillä nyyhkytti seitsemän orpolasta, vanhin vasta\nkahdentoista ikäinen poika. Ystävät, naapurit ja köyhät sukulaiset\nitkivät, muuta he eivät osanneet näiden hyväksi tehdä. Makkonenhan oli\nollut heidänkin parhaana tukenaan ja neuvonantajanaan. Pitivät\nkuitenkin huolen vainajain kunniallisesta hautaamisesta.\n\nHautajaisiin saapui seurakunnan kunnioitettu pappi itse ja kysyi\nsiellä: \"kutka läsnäolevista tahtovat ottaa hoitaakseen pienokaisia ja\nheidän kotiaan?\"\n\nKaikki olivat liikutettuja ja halukkaitakin, mutta tehtävä ei ollut\nhelppo -- tarvittiin mietintöaikaa.\n\nMutta ennenkuin kukaan vielä ennätti vastata, tapahtui jotakin\nhämmästyttävää. Pekka, talon vanha uskottu palvelija, joka aina ennen\noli ollut siisti ja puhdas, mutta nyt noessa ja takkuisena, kuin vanha\nvahtikoira, kapusi alas uunilta, jossa hän syömättä ja itkien oli\nviettänyt kolme vuorokautta. Hänen silmiänsä kirvelti, hän ei voinut\nniitä nostaa päivää vasten. Ruskealla karkealla kädellään pyyhkieli\näijä nyt kyyneleitä, jotka väkisten virtailivat hänen silmistään ja\nestivät häntä puhumasta. \"Voi, voi!\" oli kaikki, mitä hän ensi aluksi\nsai sanotuksi, katsellessaan noita seitsemää orpolasta. Mutta viimein\nvoitti hän luontonsa ja nosti äkisti vanhimman pojan käsivarrelleen, ja\nmelkein huutamalla lausui hän: \"Tässä on minun isäntäni! Häntä tahdon\nminä palvella vaikkapa palkatta, kun hän vaan lupaa tulla yhtä\nrehelliseksi ja hyväksi mieheksi, kuin hänen isänsäkin oli, ja pitää\nhuolta pienistä siskoistaan. Ne ovat kaikki minulle niin rakkaat, ne\novat minun hyväntekijäni lapsia!\"\n\nÄäneen nyyhkyttäen lupasi tuo kaksitoistavuotias poika kiitollisena\ntämän ja vakuutti noudattavansa kokeneen Pekan neuvoja kaikessa.\nLiikutettuina ilmoittivat talon muutkin palvelijat seuraavansa Pekan\nerimerkkiä.\n\nPappi oli hyvin mielissään tästä köyhän palvelusväen\nmyötätuntoisuudesta. Itse tarjoutui hän pikku orpojen neuvonantajaksi\nja tueksi, uskoen heidät Kaikkivaltiaan suojaan.\n\n3. Äidin sijaiseksi lapsille valittiin eräs vanha hyväntahtoinen\nsukulainen. Sitte tarkastettiin talon raha-asiat. Tehtiin silloin se\nvähän odottamaton huomio, että talo vielä oli suuressa velassa; osa\nostosummasta sekä korot olivat kyllä säntillisesti maksetut.\n\nKun tämä kaksitoista-vuotias isäntä tämän kuuli, näytti hän äkisti\nsaavan aivan miehen voiman. Vakavasti lausui hän: \"Minä yksin tahdon\nmaksaa isä vainajan velan. Sisarten ei tarvitse siihen perintöön ottaa\nosaa. Minä uskon että Jumala antaa minulle voimaa tehdä työtä niin että\ntalo tulee velattomaksi.\"\n\n\"Pidä sanasi, poikaseni\", sanoi pappi, \"ja tapahtukoon sinulle niinkuin\nuskot!\"\n\nSeuraavana päivänä hautajaisten jälkeen oli nuoren isännän ensimmäisenä\nhuolena neuvotella Pekan kanssa, mitä olisi myötävä sen pikku velan\nmaksamiseksi, mikä oli hautajaisten vuoksi täytynyt ottaa.\n\nPekka sanoi, että sitä varten tulisi myydä vaan pari tynnöriä tervaa.\nMutta isännän itsensä tuli nyt tehdä ensimmäinen matkansa kaupunkiin,\nkoska Pekan ja muiden renkien täytyi jäädä kotiin raskaampiin töihin.\n\nMatka päätettiin tehtäväksi jo seuraavana päivänä. Hevonen\nvaljastettiin ilman ajopeliä kolmen tervatynnyrin eteen, niin että ne\npyörivät hevosen perässä. Sillä tavalla talonpojat yleensä kuljettavat\ntervaa maamatkoilla.\n\nPari naapuria läksi samalla viemään tervaansa kaupunkiin, joten nuori\nMatti Makkonen sai heidät matkatoverikseen.\n\n4. Parin päivän päästä saapuivat matkamiehet Ouluun. Oli pimeä ja\nmyöhäinen syysilta. Matkatoverit hajaantuivat kukin majataloonsa. Matti\nraukka jäi yksin kadulle. Kaupungin hälinä huumasi hänet niin, ettei\nhän muistanutkaan majatalon nimeä, johon hänen piti mennä.\n\nPimeys tuli yhä suuremmaksi, satoi lumiräntää, ainoatakaan ihmistä ei\nollut näkyvissä. Valot sammuivat akkunoista toistensa jälkeen. Myrsky\nyhä yltyi. Läpimärkänä ja väristen seisoskeli poika raukka tuossa\npimeässä syysyössä. Lumi pieksi kyyneleet pois ja hänen poskensa\npunaisiksi. Hän ajoi väsynyttä hevostaan jonkun matkan eteenpäin, mutta\npysähtyi taas; ei tiennyt minne mennä, mistä suojaa saisi! Pelkäsipä\nhän vielä että poliisi tulisi ja veisi hänet putkaan -- tällä olivat\nmatkatoverit häntä ilkamoisillaan pelotelleet. Poika parka oli jo\nmiltei lohduttomassa tilassa. -- Mutta silloin muistui hänelle mieleen\nJumala, muistui mieleen pienet siskot, kuinka ne kotona nukkuivat\nrauhassa ja lämpimässä. Tästä sai hän vähän lohdutusta. Rohkeampana\najoi hän eteenpäin kirkkokatua; mutta se loppui rantaan, eikä hän\nvieläkään nähnyt ihmisiä eikä tulta akkunoissa. Ei hän nähnyt paria\ntähteäkään, jotka yön synkeydessä näyttivät viittovan hänelle\nlohdutusta ja valoa.\n\nMatin tila kävi yhä surkeammaksi. Itkien ja hampaat kylmästä kalisten\npäätti hän viimein panna kaiken rohkeutensa liikkeelle; hän koputti\nlähellä olevan apteekin ovea, kun huomasi sen akkunoista valoa\nhäämöttävän.\n\nEräs proviisori avasi oven, näki säälien pojan surkean tilan ja käski\nhänen ajamaan kuormansa kartanolle. Sitte johti hän hänet yöksi\nlämpimään huoneeseen. Pian vaipui tuo nuori matkalainen makean unen\nhelmaan.\n\nAamulla kun talon herra oli saanut nähdä pojan ja kuullut hänen\nkertomuksensa, tarjosi hän hänelle majaa luonaan ja lupasi ostaa hänen\ntervansa. Talon nuoret tyttäret myös puhelivat ystävällisesti hänen\nkanssaan ja tarjosivat hänelle makeisia. Mielellään olisi Matti jäänyt\nsinne, mutta hän sanoi, että isä-vainajansa oli jäänyt heidän entiseen\nmajataloonsa jonkun verran velkaa ja että hän ei siitä syystä voinut\nsiitä majatalosta luopua, vaikka hänen isänsäkin oli jo aikonut sen\ntehdä, koska se ei ollut mikään luotettava paikka.\n\n\"Jos tahdot\", sanoi apteekkari, jota poika miellytti, \"saat sinä\nminulta rahoja tuon velan maksuksi. Ne voit sitte tuonnempana maksaa.\nVoit myös siirtää talon velan minulle.\"\n\nNyt oli Matti ilon ja riemun vallassa. \"En koskaan, en koskaan unhota\nteidän hyvyyttänne minua kohtaan\", sanoi hän silmät kyynelissä ja\npuristaen tuon hyväntahtoisen herran kättä. Siinä oli vakavuutta tuossa\npojan kiitoksessa -- ja sanansa hän piti kuolinpäiväänsä asti, kuten\nkunnon mies ainakin.\n\n5. Kaksikymmentä vuotta Matti Makkosen ensimmäisen kaupunkimatkan\njälkeen eli köyhä leski halvassa mökissä Kajaanin tullin läheisyydessä\nOulussa. Kolme laihtunutta ja nälkäistä lasta oli hänen luonaan. Hän\noli jakanut niille viimeisen leivän ja käskenyt niiden menemään varhain\nnukkumaan, jotta hänen ei tarvitsisi kuulla heidän vielä pyytävän\nruokaa, sitä kun hänellä ei sillä kertaa enää ollut. Lapset, jotka\nolivat tottuneet itsensä kieltämiseen, lukivat iltarukouksensa ja\nkävivät levolle, vaikka nälkäinen vatsa viivyttikin unen tuloa. Äiti\nsen jälkeen kävi kaupungissa viemässä ompeluksia, joita hän viime\npäivinä oli valmistanut. Hänen täytyi kuitenkin palata tyhjin käsin,\nsillä häntä oli käsketty vasta seuraavana päivänä maksua perimään. Näin\njäivät ruokavarat ostamatta. Toimettomana palasi hän kotiin lastensa\nluokse. Uni ei tullut yöllä hänen silmiinsä. Aamulla varhain nousi hän\ntyöhön, rukoiltuaan Jumalalta apua hätäänsä.\n\nÄkisti alkoi hän kuunnella, hän oli kuulevinaan kärrynpyörien ratinaa.\nHän katsahti ulos akkunasta ja näki talonpojan, joka hiljaisesti\najoi kuormaa kartanolle. Huomattuaan, että talonpoika, kuormansa\ntyhjennettyään, aikoi huomaamatta lähteä pois, meni hän ulos ja tunsi\nMatti Makkosen. Yllätettynä, hämillään ja punehtuen pyysi tämä kunnon\nmies anteeksi, että hän muka nyt vasta voi maksaa vanhaa velkaansa.\n\nMolemmille tuli kyyneleet silmiin. \"Et sinä, Matti, ole minulle\nmitään velkaa\", sanoi leski. \"Minkä olit isälleni velkaa, sen olet\nkunniallisesti kuolinpesälle maksanut.\"\n\n\"Teidän suvullenne olen minä ainaisesti velkaa omasta ja omaisteni\ntoimeentulosta\", sanoi Makkonen, jolla jo itsellä nyt oli kahdeksan\nlasta. \"Älkää hyljätkö sitä pientä korvausta, minkä minä nyt, mitään\nrasitusta siitä tuntematta, voin tarjota hyväntekijäni tyttärelle.\nVoisinko milloinkaan unohtaa, kuinka tekin olitte hyvä minulle,\norporaukalle!\"\n\nNäin pelasti Jumala lesken puutteesta tuon kiitollisen Makkosen kautta.\nEikä tämä kerta jäänyt ainoaksi. Sillä niin kauan kuin lesken lapset\nvielä olivat pieniä, toi Makkonen vuosittain hänelle lahjaksi\nmaantuotteita. Ja yhä oli hän niin arkatuntoinen, että väitti vaan\nmaksavansa vanhoja velkoja.\n\n    \"Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet.\"\n    \"Ei itku hädästä päästä, parku päivistä pahoista.\"\n            \"Lupaus hyvä, anto parempi.\"\n            \"Miehen sana miehen kunnia.\"\n\n\n\n\n93. Korpiemme raivaajille.\n\n\n    Synkkä metsä ennen peitti salomaita Suomenmaan,\n    Tuskin lomiin korpikuusten pääsi päivä paistamaan;\n    Ikihongat, satavuosin paikoillansa seisoneet,\n    Kauvan peitti isänmaamme päivärinnat, jyrkänteet.\n\n    Kauvan kaikui korpimailla vihellykset kontion;\n    Herrana se siellä liikkui, kuninkaana kuusikon.\n    Mahtavana, vapahana, kuni ikikuuset nuo,\n    Kulki kotiseudullansa metsän herra vankka tuo.\n\n    Mutta kaukaa idän puolta kuului kummat kohinat,\n    Aamusilla päivää vasten väikkyi savuhattarat.\n    Silloin tällöin korpimailta kuului isku kirvehen.\n    Ääntä tuota oudostellen painui karhu korpehen.\n\n    Mutta yhä lähemmäksi kohu kumma kulki vaan,\n    Luonnon vanhaa hiljaisuutta häiriellen tullessaan. --\n    Suomen kansa siellä kulki etsinnässä isänmaan.\n    Löytänyt sen täällä oli, kävi kodin laitantaan.\n\n    Perheinensä tänne saapui kaukaa uutisasukas;\n    Mies ol' vankkahartehinen, tanakka ja voimakas.\n    Silmäyksen ympärilleen heitti ajatuksissaan,\n    Kontin laski seljästänsä, loihe siitä lausumaan:\n\n    \"Jopa löysin talonpaikan! Tuoss' on sija navetan,\n    Tuohon paikkaan tallin laitan, tuohon lammaskarsinan,\n    Mutta tähän pirtin laitan, avaran ja korkean. --\n    Kestäköön sen hirret vielä jälkeen niiden kaatajan!\"\n\n    Kirveen otti kätehensä ajatuksin totisin,\n    Korven kuusta kaatamahan kävi kourin jäntevin.\n    Kirves-iskut korpimaalta kajahteli kaikuen,\n    Kokkohongat, korpikuuset maahan kaatui ryskäten.\n\n    Talo nousi taivas-alle synkän korven keskehen,\n    Korpi yhä kauemmaksi väistyi iskuin kirvehen.\n    Kohta laajat vainiotkin ympäröivät taloa,\n    Viljapellot, karjan kellot kiitti miehen kuntoa.\n\n    Kiitos sulle kunnostasi, talonpoika tanakka,\n    Korpiemme raivaaja ja peltojemme perkaaja!\n    Sulle, tarmo esi-isäin, kiitosta ja kunniaa\n    Lausuu polvet nousevaiset -- sua kiittää Suomenmaa.\n\n\n\n\n94. Iloinen tarina jäniksestä ja pojasta.\n\n\n-- Katsoppas tätä! huudahti Pekka ja heitti tuvan ovesta sisään valkean\njäätyneen jäniksen.\n\nKaikki tuvassa olijat riensivät Pekan saalista ihailemaan ja häntä\nitseään kiittelemään:\n\n-- No, jopahan sai saaliin!\n\n-- Mistä sinä sen sait?\n\n-- Jo sitä on poikaa!\n\n-- Sinusta se vasta metsämies tulee!\n\nOlikin se Pekka nyt miestä mielestään. Kaiken talvea oli jänislanka\nollut pellon alla aidan raossa ja melkein joka päivä oli hän käynyt\npyydystään kokemassa, mutta aina oli se ollut tyhjä. Nyt oli siihen\nvihdoinkin käynyt, kun ei sitä enää osannut odottaakaan. Pekan posket\nhehkuivat, silmät loistivat ja voiton riemulla riiputteli hän saalista\ntakajaloista. Kaikki muut häntä kehuivat, äiti vaan ei mitään\nvirkkanut. Äänetönnä hän vaan hämmenteli puuropataa lieden päällä,\nsitten sanoi hän:\n\n-- Pupu parka! Kun toki raatsit pihajäniksen tappaa!\n\nPekka ei ollut ensin kuulevinaankaan. Äidin säälitteleminen häiritsi\nkuitenkin hiukan hänen iloaan ja hän koetti puolustella itseään sillä,\nettä sanoi:\n\n-- Itsepähän kävi lankaan!\n\n-- Vaan kukas sen pani sen langan?\n\nMutta siitä ei Pekka välittänyt, virkkoi vaan:\n\n-- Nyt niitä vasta oikein aletaan pannakin lankoja!\n\nEikä hän nyt koko talvena joutanut muuta tekemään eikä ajattelemaan\nkuin jänislankojaan. Päiväkaudet hiihteli hän talon takalistolla ja\nmissä vaan oli pupu polkua tehnyt aitain alatse laihopeltoihin tai\ntepastellut syönnöksillään haapapuiden ympärillä, siihen sitoi Pekka\npyydyksensä ja oppi vähitellen niin taitavasti niitä asettelemaan, että\noli melkein ainainen jänisrokka mökin padassa porisemassa. Hyvin ne\ntalonväet siitä Pekkaa kehuivat ja kylässäkin häntä kiiteltiin. Mihin\nhän vaan tuli, sanottiin hänestä: -- Tämä Pekka se vasta poikaa on! --\nÄiti vaan ei koskaan kiitellyt. -- Kaulastaanpahan on taas kuristunut.\nKuinkahan kauvan lie tuokin kitunut! oli hänen tapanaan surkutella.\n\nYksi oli kuitenkin Pekalla huoli, se, ett'ei saanut käymään lankaansa\nsitä jänistä, jota olisi mielensä kaikista enimmin himoinnut. Se oli\npihajänis sekin, joka kaikilla uusilla lumilla laukkaili talon\nympäryksen jälkiä täyteen. Se oli tullut sen entisen pihajäniksen\nsijaan, joka oli Pekan ensimmäinen saalis, niinkuin uusi jänis usein\nilmestyy entisen olinpaikoille.\n\n-- Antaisit tuon olla pyydystelemättä, sanoi äiti. Se siinä niin\nsomasti tepastelee.\n\n-- Laihoapa tuo tärvelee, virkkoi Pekka vastaan.\n\nJa hän ponnisti nyt kaikki voimansa juuri tätä jänistä saadakseen.\n\nMutta kun hän viritti lankansa yhteen aidan rakoon, alkoi jänis pitää\npolkuaan toisesta. Pekka haki kaikki lankansa metsästä ja sulki joka\nraon. Mutta silloin kulki jänis sisään ja ulos veräjistä. Eikä se\nnäyttänyt mitään pelkäävän. Välistä pistihe, niinkuin se entinenkin\npihajänis, ihan pirtin oven edessä, ikäänkuin ivatakseen Pekan\npyyntihommia.\n\nMutta nyt oli Pekka huomannut, että se kulkiessaan pihaan ja pihasta\nmetsään, jossa sillä oli makuupaikkansa jossain mökin takana olevan\nkorkean vuoren rinteellä, pistäytyi alangon niittyladolla. Se kiersi\naina ladon ihan lähitse nurkkia ja kävi syömässä heinän rippeitä ladon\nedestä. Pekka viritti lankansa siihen jälen päälle ja pisti kepakon,\njohon vaskilanka oli kiinnitetty, ladon seinänrakoon. Panipa vielä\nvähän tuohenkäpryäkin jälen alle, että se siihen astuessaan säikähtää\nja lentää suin päin satimeen.\n\nVarhain seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, lähti Pekka uutta\npyydystään kokemaan. Jo kaukaa näki hän, että saalis oli käynyt\nsatimeen ja oli vielä elossa. Pekalta pääsi ilon huudahdus ja hän\nponnisti pitkän potkun suksillaan. Se hyppi ja telmi siellä ja\npölyytteli lunta ympärilleen. Kun se oli käynyt kiinni vaan toisesta\ntakajalastaan ja Pekka pelkäsi sen pääsevän irti, hyppäsi hän lähelle\ntultuaan alas suksiltaan ja aikoi käydä sulin käsin saaliiseensa\nkiinni. Mutta silloin katkesi lanka irti kepakosta ja Pekan kainaloiden\nalatse pääsi jänis pakoon. Ennenkun Pekka ehti päästä syvästä lumesta\ntaas suksilleen, oli se jo matkainsa päässä niityllä.\n\nTakajalassa laahustava lanka vaikeutti kuitenkin jänön kulkua ja hetken\npäästä oli Pekka sen kintereillä. Mutta juuri kun hän oli sen\nsaavuttamaisillaan, lähti se taas menemään. Peräkkäin, jänis vähän\nedellä ja Pekka jälessä, kulkivat he niittyä myöten, poikkesivat\npelloille, pistäytyivät vähän metsän reunassakin ja tulivat taas\naukealle. Mutta sitten lähti jänis pyrkimään vuorta kohti ja pääsikin\nsinne. Vastamäessä jäi Pekka suksineen yhä enemmän jälelle, ja kun\njänis istua kökötti vuoren harjulla, ponnisteli Pekka vasta\npuolimäessä.\n\nPekkaa alkoi jo uuvuttaa, hiki valui virtanaan otsalta ja sydän\nläähätti niin, että täytyi välistä pysähtyä henkeä vetämään, kun\njalkaakin livetti niin, että oli tuon tuostakin siimalleen tuuskahtaa.\nPäästyään mäen päälle jaksoi hän tuskin jäsentä liikauttaa.\n\nMutta uupunut on jäniskin. Se on painautunut kiven kupeeseen ja laskee\naivan lähelle. Vähän toinnuttuaan lähettää Pekka sitä sauvallaan, mutta\nsauva menee sivu ja töksähtää hankeen. Siitä pelästyneenä puhaltuu\njänis laukkaan entisiä jälkiään alas vuoren rinnettä.\n\nEhtimättä ottaa sauvaansakaan syöksee Pekka jälkeen. Siinä hän nyt\nviimeinkin luulee sen saavuttavansa alamäessä ja huimaavaa vauhtia\nkiitävät he nyt molemmat rinnettä alas. Mutta keskellä mäkeä on\nkaatunut puu ja sen latvan alle pujahtaa jänis. Pekka ei saa suksiaan\nkäännetyksi, vaan lentää rydön yli sen toiselle puolelle suin päin\nlumeen.\n\nKun hän siitä selviää, seisoo hän polviaan myöten kinoksessa. Toinen\nsuksi on pystyssä hangessa, toinen on ryöstäytynyt menemään mäen alle.\nJänis istuu toisella puolella kaatunutta puuta ja katselee Pekkaa\nsurullisin silmin. Sillä on lanka jalassa ja lanka on hangannut sen\nverille, niin että hankikin punottaa.\n\nPekka ei taida sille mitään. Molemmat ovat uuvuksissa. Pekka läähättää\nniinkuin olisi sydän rinnasta ryöstäytymässä ja jäniskin näyttää\nhuohottavan. Voimatta siinä mitään katselevat he toisiaan.\n\nHetken päästä tointuu kuitenkin jänis sen verran, että lähtee\nhiljalleen kuukkimaan pois ja katoo katajapensaiden taa.\n\nPekalta pääsee itku ja kun hän on aikansa itkenyt kahlaa hän toisen\nsuksensa avulla alas niitylle toisen suksensa luo ja pääsee viimein,\nyhä vetistellen, kotiinsa.\n\nÄiti on juuri tullut kirkosta ja panee Pekan kertomaan mitä hänelle on\ntapahtunut.\n\n-- Ja sitäkö sinä itket, ett'et saanut jänistäsi? sanoo äiti. Ja minä\nkun luulin sinun itkeväsi sitä, että pupuparka sinun tähtesi nyt siellä\nvaivaisena kolmijalkana kulkea remputtaa. Entäs jos olisit _sinä_\njäniksen sijassa ja lanka luutasi kalvaisi?\n\nMuuta ei äiti sanonut, mutta Pekka pillahti yhä katkerampaan itkuun ja\nitki nyt sitä, mitä äiti oli sanonut. Itki koko illan ja itki vielä\nyölläkin maatessaan vuoteellaan seinäänpäin kääntyneenä. Niinpiankun\nhän vaan muisti jäniksen ja sen verisen jalan ja miten se oli häntä\nsurullisesti katsellut, alkoivat kyyneleet aina vuotaa. \"Entäs jos\nolisit _sinä_ jäniksen sijassa ja lanka luutasi kalvaisi.\"\n\nNiinpiankun päivä alkoi valeta, hiipi Pekka ylös vuoteeltaan ja hiihti\nmetsään sille paikalle, missä oli kaatunut mäen rinteessä. Siinä löysi\nhän helposti jäniksen jälet, joihin oli verta tippunut. Hän noudatteli\nniitä ja tapasi vähän päästä jäniksen makuultaan näreen juuresta. Se ei\nyrittänytkään pakoon lähteä, sillä lanka oli takertunut näreeseen.\n\nPekka irtautti langan jänön jalasta ja päästi sen menemään. Iloisena\notti se muutamia lyhyviä laukkoja ja kapsahti sitten takajaloilleen\nistumaan. Se katseli kuin ihmeissään Pekkaa, vilkutteli korviaan ja\npuulautui sitten menemään, töpöhännällään ystävällisesti hyvästiä\nvilkuttaen.\n\nKun Pekka tuli kotiin, ei ollut hänellä muuta saalista kuin katkennut\njänislanka. Mutta ei hän ollut saanut milloinkaan mielestään niin hyvää\nsaalista. Hänen oli niin herttainen olla ja elää, että ilokyynel\nkihahti hänen silmässään.\n\nSen päivän perästä ei Pekka enää pitänyt jänislankoja, vaan hävitti\nmuidenkin panemat langat, jos niitä milloin tapasi metsässä.\n\nSe jänis, jonka hän oli päästänyt menemään, koteutui pian taas\ntepastelemaan talon ympärillä -- ja eikö tuo tepastelle tuolla vielä\nnytkin.\n\n\n\n\n95. Haltijan joululahjat.\n\n\nLapset olivat joulun aattoiltaa kuluttaakseen menneet mäkeen. He\nlaskivat alas rantatörmästä ja aina nousivat. Mutta kun alkoi tulla\nhämärä, rupesi nouseminen tuntumaan niin kovin raskaalta. Pikku-Heikki,\njoka oli nuorin ja jolla sentähden oli huonoin ja raskain kelkka, ei\njaksanut yhteen menoon ponnistaa mäkeä ylös. Hänen täytyi istuutua\nlevähtämään saunan eteen, joka oli puolivälissä pihasta rantaan.\n\nTaas uuvutti häntä niin, että silmiä huikasi ja rentonaan heittäytyi\nhän kelkkaansa. Mutta kun hän siinä istui tiepuolessa saunan\nseinämällä, niin tuli hänen mieleensä ajatus, joista semmoinen pikku\npoika ei tiedä, mistä ne aina tulevat:\n\n-- \"Mitenkähän se vanha ruuna jaksaa sitä isoa vesitynnöriä kiskoa?\"\n\nTuskin oli hän ne sanat saanut mielessään lausutuksi, kun saunan takaa\nsamassa hivahti hänen eteensä tielle pikku haltija, semmoinen\nunienkeli, joita Heikki usein näki unissaan öillä ja välistä\nilmisissään päivälläkin. Se oli melkein Heikin itsensä näköinen ja\nkokoinen, semmoinen, mimmoisena hän oli nähnyt itsensä salin suuressa\nkuvastimessa, ja sentähden ei Heikki sitä pelästynytkään, kun se\nhänelle virkkoi:\n\n-- Ei se jaksaisikaan, jos en minä auttaisi.\n\n-- Mitenkä sinä autat?\n\n-- Tule mukaani, niin saat nähdä. Istu vaan siinä kelkassasi, kyllä\nminä vedän.\n\n-- Minnekkä sinä menet?\n\n-- Menen joululahjoja viemään.\n\n-- Annatko minullekin?\n\n-- En anna sinulle, kun eilen vanhaa ruunaa piiskalla selkään sivalsit,\nvaikka sillä oli täysi vesitynnöri reessä.\n\n-- Kenellekäs sitten annat?\n\n-- Annan kaikille niille eläimille, joita pahat ihmiset ahdistelevat ja\npahoin pitelevät ja kiusaavat.\n\n-- Minkätähden sinä viet minut metsään? kysyi Heikki, kun näki haltijan\nkääntyvän hakaveräjälle päin. Vaikka ei ollut hankiainen, niin ei\nkelkkaa upottanut.\n\n-- Vien jäniksille joululahjoja.\n\n-- Jäniksillekö joululahjoja? Jopa sinä olet soma...\n\n-- Olehan vaiti nyt!\n\nOli menty vähän matkaa hakaan, niin vihelti haltija hiljaa ja Heikki\nnäki valkosen jäniksen tulla kuukkivan pensaikosta ja kepsahtavan\nkahdelle jalalle haltijan eteen.\n\n-- Iloista joulua sinulle! Tulin sanomaan sinulle, että olen kaatanut\nhaapoja pihapellon alle, jossa ei kukaan tiedä niitä kaatuneen. Saatat\nmennä sinne mistä tahdot, et tarvitse pelätä lankoja, jotka olen\nkatkonut, etkä koiraakaan, se on pantu koppiinsa. Sano muillekin, että\nsaavat sieltä mennä jouluruokaa hakemaan. -- Kuulehan, elähän mene...\nSano siellä, kun tapaat ne peltopyyt, että menevät vaan riihen alle,\njos tahtovat joulujyviä noukkia... Kissa makaa tuvan uunilla\njoulunpyhät.\n\nIloissaan lähti jänis mennä hippasemaan ja heitti kuperkeikan\nmennessään.\n\n-- Meneeköhän ne sinne? kysyi Heikki.\n\n-- Käyhän huomenna katsomassa, niin näet.\n\n-- Sinäkö ne jänislangat katkot? kysyi Heikki, kun muisti kuulleensa,\nettä jänikset usein olivat vanhimman veljen pyydyksiä katkoneet.\n\n-- Minä ne katkon ja lauvon loukut, liisin rihmat, pilaan pyssyt ja\nkoirat lumoon. Minä niille ruokapaikankin neuvon, ajan lumen\nlaihopelloilta, panen tuulen haapoja kaatamaan ... kohta olisivat\nkaikki hyvät metsän eläimet lopussa, jos en minä niitä aina hoiteleisi.\n\n-- Vaan äitipä panee ohralyhteet varpusille jouluksi.\n\n-- Niin, kun minä panetan. Kun se muissa töissään häärii eikä muista,\npiiperrän minä sen korvaan niinkuin varpunen ja silloin se muistaa.\n\n-- Piipersitkö tänäänkin, kun äiti yhtäkkiä sanoi: ai, ei pidä varpusia\nunohtaa!\n\n-- Silloin juuri seisoin sen korvan takana, vaikk'ette nähneet.\n\nPuhuessaan näin oli haltija juosta hipsutellut keveästi kuin koira\nhankea pitkin piennarta myöten pihaan päin. Tallin eteen tultuaan kävi\nhän Heikkiä kainaloihin ja hyppyyttää ponnahutti hänet luukusta\nylisille pehmeihin heiniin. Haltija kurkisti alas häkkiin, se oli\nheiniä täynnä. Sitten pudottautui hän Heikin kanssa häkin läpi ruunan\neteen ruuheen, joka oli puolillaan vasta pantuja kauroja.\n\n-- Mikset sinä syö? kysyi haltija.\n\nMutta ei ruuna vastannut, seisoi vaan alla päin, huuli lerpallaan ja\nkorvat velttoina.\n\n-- Polle! sanoi haltija taas hyväilevällä äänellä ja taputteli ruunaa\nkaulalle. Etkö tunne minua, minähän olen se jouluhaltija?\n\nJo hörhähti ruuna vähäsen ja kohotti hiukan päätään.\n\n-- Ei maista ruoka, sanoi haltija. Se ei osaa valittaa vaivojaan, mutta\nkyllä minä tiedän, mitä se ajattelee. Koko vuoden on sen pitänyt\nyksinäisenä hevosena raskaita kuormia kiskoa. Kaupungissakin piti nyt\njoulun edellä käydä jouluvaroja noutamassa umpikelillä. Kiire oli ja\nkovasti ajettiin eivätkä nousseet vastamäessäkään reestä, vaikka Polle\npysähtyi odottamaan. Sitten on ollut kerta päivässä halolla, toisen\nheinässä, ja aamuin ja illoin on saanut vesitynnörin jyrkästä termästä\nvetää. Eihän se vielä mitään, kun kuitenkin ruokaa antavat, mutta siitä\non mielensä niin murheellinen, ettei syödä saata, kun eivät turpaa\nhyväile, eivät kaulalle taputa, vaan selkään piiskalla sivaltavat. Se\nlöi sinua, Polle, eilen tämä poika, mutta tämän päivän perästä se ei\nenää milloinkaan lyö. Ethän lyö, Heikki?\n\n-- En lyö, vakuutti Heikki, itku kurkussa.\n\n-- Ei se lyö eikä anna muidenkaan lyödä, kun suureksi kasvaa; vaan\nlupaa olla ystävällinen sekä sinulle että muillekin hevosille ja\neläimille. Tule nyt, Heikki, tänne Pollea taputtamaan.\n\nJo kohotti Polle yhä enemmän päätään ja korviaan pyöräytti ja sen\nsilmissä näkyi, että se alkoi leppyä.\n\n-- Vielä ne, Polle, sinulle ilopäivätkin koittaa, puhui haltija yhä\nhellemmällä äänellä. Huomenna saat herralta uudet kulkuset länkiisi ja\nuudet tiuvut ja mäkivyöt pislaihelain kanssa. Katein silmin sinua\nkirkonmäellä muut hevoset katselevat ja niin olet kuin ori ikään. Ja\nkun talven kestää jaksanet, niin jo tulee kesä, Polle, kuuletko, tulee\nkesä! Laitumelle pääset, kulet siellä missä tahdot, kahlaat polviasi\nmyöten heinikossa, porskuttelet järvien rantoja, yöt mehevillä\nahomailla syöskentelet ja päivät viileissä viidakoissa seisoskelet.\nKelpaako elääksesi?\n\nNyt hörhähti ruuna niin, että sieramet suurina tuprusivat, kyömisti\nkaulaansa ja nyhtäsi ison heinävihkon häkistä.\n\n-- Jokos maistaa! Pidä nyt mielessäsi, mitä olen puhunut eläkä\nmurheitasi muistele eläkä huoliasi haudo. Tämä Heikkikin tulee sinua\nnyt joka päivä taputtelemaan.\n\nMielihyvissään näykkäsi ruuna Heikkiä huulillaan, tavotellen häntä\nnuollakseen, pisti turpansa sieramia myöten kauroihin, ja alkoi niitä\npurra rouskutella.\n\n-- Rouskuttele, ruuna, rouskuttele, kehoitteli haltija. Me lähdemme nyt\nja jätämme sinut rauhaan. Hyvästi, Polle! Hauskaa joulua!\n\n-- Ethän sinä sille joululahjoja antanutkaan, sanoi Heikki, kun olivat\ntulleet tallin eteen yläsillan ja luukun kautta ja Heikki taas istui\nkelkassaan.\n\n-- Enkö antanut? -- kun mielensä kevensin ja sydämensä sulatin! Nyt se\nsitä kesään asti muistelee.\n\n-- Muistaakohan se?\n\n-- Hevosella on hyvä muisti. Kun sitä kerta vuodessakaan hyvin kohtelet\nja hellästi sille haastelet, niin muistaa se vaan sen ja kaikki pahat\npäivänsä unhottaa ja raskaimmatkin kuormansa iloisin mielin vetää. Nyt\ntiedät, mitenkä se vanha ruuna jaksaa sitä isoa vesitynnöriä kiskoa. --\nHauskaa joulua nyt sinullekin!\n\n-- Joko sinä menet?\n\n-- Minulla on kova kiire. Pitää mennä vielä navettaan lehmiä\nlohduttelemaan, jotka talvikauden kytkyessä kiusaantuvat ... kuuletko,\nkuinka ne jo ammuvat, kun tuntevat minun mailla olevan ... ja monet\nmuut talot ovat käytävät, joissa minua tänä iltana odotetaan, ja paljon\non semmoisia pikku poikia kuin sinä olet, Heikki, joita minun täytyy\ntavata! Muista nyt Pollea hyvin kohdella.\n\n-- En lyö enää Pollea; huudahti Heikki innoissaan, mutta\nsilloin nyyhtäsi haltija kelkan jukkoa ja antoi jalallaan vauhtia\ntaka-kaplaihin, niin että kelkka lähti vinhaa vauhtia kiitämään ja\nkiiti kuin myötämäkeen. Mutta kun Heikki siitä vauhdista tointui, niin\noli kelkka siinä, missä oli ollut silloin, kun haltija sitä ensin\nvetämään lähti, ja Heikki istui kelkassa, kaikki muut lapset\nympärillään.\n\n-- Missä sinä olet ollut, kun me huudettiin? ne kysyivät. -- Nukuitko\nsinä?\n\n-- Ei saa enää milloinkaan Pollea lyödä, vastasi Heikki.\n\n-- Mitä sinä horiset?\n\n-- Vaan pitää kaulaa taputtaa jouluna, toimitti Heikki. Kun minä isoksi\nkasvan, niin en anna kenenkään Pollea lyödä.\n\nToiset lapset Heikille nauramaan, mutta Heikki puhui vaan jäniksistä ja\npeltopyistä, joille pitää jouluna ruokaa antaa ... tulkootpahan\nhuomenna katsomaan, niin itse näkevät.\n\nJa sitä samaa Heikki poika hoki aina tuontuostakin joulu-illan\nkestäessä eikä huolinut, vaikka toiset hänelle nauroivat ja sanoivat,\nettä ne on taas niitä Heikin houreita.\n\nVaan Heikki uskoi niin varmasti siihen, mitä haltija oli hänelle\nsanonut, että meni jouluaamuna pellon alle katsomaan, oliko siellä\njänis käynyt haapoja syömässä. Oli se käynyt, ja oli peltopyidenkin\njälkiä riihen edessä. Vielä meni Heikki talliinkin, ja pyöreänä kuin\nsäkki seisoi Polle pilttuussaan ja katseli ystävällisesti silmillään.\nJa navetassa märehtivät lehmät pitkällään parsissaan, niinkuin ei\nheiltä olisi mitään puuttunut.\n\nVaan kun Heikki palasi joulukirkosta ja näki jonkun aikovan piiskalla\nhevostaan sivaltaa, niin huusi hän:\n\n-- Elä lyö! -- jolloin mies kääntyi jälelleen niin ihmeissään, että jäi\nlyönti lyömättä, ja pudotti piiskan kupeelleen rekeen.\n\n\n\n\n96. Jouluaamu.\n\n\n1. \"Anna lasten nukkua\", kuiskasi äiti Maijalle, \"ne heräävät itsestään\nkyllä varhain ennättääksensä kirkkoon; mutta sytytä jo kynttilät\nakkunoihin!\" Molemmat menivät, ja lasten kamari jäi jälleen pimeäksi.\nVilaukselta näkyi vaan kiharatukkaisia päitä pehmeillä pään-alaisilla.\nPimeässä välkkyi valoisia unelmia suljettujen silmälautasien alla.\n\nOn jouluaamu.\n\nKynttilöitä sytytettiin pappilan joka akkunaan, ja kauas loisti niiden\nvalo pitkin tietä tervehtimään vaeltajia, jotka kirkolle pyrkivät.\nHimmeänä aamuna valaisi iso huone loistavine akkunoineen ympäristön.\n\nJo kuuli Maija itseänsä huudettavan. Lapset olivat heränneet, ja vilkas\nliike syntyi heidän kamarissaan. \"Mitä kello on? missä minun vaatteeni\novat, Maija? ehdimmekö vielä kirkkoon? miks'ei Maija ole meitä\nherättänyt?\" kysyttiin yht'aikaa, että Maijan oli vaikea kaikkeen\nvastata. Rauhallisemmiksi tulivat he vasta, kun kuulivat isän vielä\nolevan kotona. Kiireesti ja iloisesti pukivat lapset yllensä. Tässä\npuuhassa eivät ajatukset ennättäneet selvitä. Pian toinen toisensa\nperästä valmistui ja meni ulos kamarista.\n\nOn jouluaamu! Outo hiljaisuus vallitsee kaikkialla, vaikka äidillä,\nisolla sisarella ja Liisalla onkin paljon askaroimista saadakseen\nkaikki niin toimitetuksi, ett'ei kenenkään sen vuoksi tarvitsisi olla\nkirkkoon menemättä.\n\nKimeitä kulkusia kuului ulkoa. Lapset katsoivat ulos akkunasta, mutta\nmuuta eivät nähneet kuin hahmot omista verevistä kasvoistansa.\n\nIsä teki lähtöä kirkkoon. Isot turkit oli hän pukenut päällensä ja\nmyhäillen sanoi hän jäähyväiset lapsille. Sinne jäivät nyt lapset\nyksinänsä isän kamariin, jossa kuitenkin pian rupesi heille ikävältä\ntuntumaan, kun isä oli poissa. Kirkkoon, kirkkoon he haluavat, sinnehän\njokainen tänä aamuna pyrkii.\n\nJo olivat toiset valmiit lähtemään. Täysi työ oli äidillä ja isolla\nsisarella saada lapset ottamaan kylläksi vaatteita yllensä, ett'eivät\nkirkossa paleltuisi. He katsoivat näet äidin varovaisuuden kokonansa\nliialliseksi. Äiti ja Johannes istuivat toiseen rekeen, iso sisar\nVäinön ja Selman kanssa toiseen. Ainoastaan pikku sisar nukkui vielä\nmakeata unta, josta häntä ei suinkaan saanut herättää. Maija jäi hänen\nhoitajaksensa ja kodin vartiaksi.\n\nHauska oli matka kirkolle jouluaamuna. Virkut olivat hevoset; keveästi\nluistivat reet sileällä tiellä; kulkuset soivat kimeästi. Metsä\nmolemmin puolin tietä lepäsi pimeässä varjossa; mutta tähdet taivaalla\ntuikkivat, ja valkoinen lumi tiellä ja tien vieressä valaisi himmeästi\nkuljettavaa tietä.\n\nSamassa jo metsä loppui. Joka akkunasta koko kirkonkylässä näkyi\nloimuava takkavalkea. Käyden ajettiin kirkkomäkeä ylös. Siinä voi jo\nkirkon akkunoissa erottaa joka kynttilän erikseen, ja korkea torni\nhaamotti tähdikästä taivasta kohden.\n\n2. Jumalanpalvelus oli jo aljettu, kun astuttiin kirkkoon. Äiti tahtoi\nVäinöä istumaan kanssansa penkkiin; mutta vaikka kirkossa oltiin, pani\nVäinö vastaan. Oikealla puolen käytävää, jossa muut miehet istuivat,\npiti hänenkin istua, ja uskaliaasti seurasi hän Johannesta, jättäen\nnaiset omaan huomaansa.\n\nEnsin tietysti katsottiin, ja paljon oli täällä katsomista. Satoja\nkynttilöitä alttarilla, kruunuissa, saarnastuolilla ja penkkien\nväliseinillä. Lukkari veisasi ankaralla äänellä, mahtavasti johtaen\nmiesten vakavia, höriseviä, sekä vaimoväen heleitä, kimakoita ääniä.\nPenkeissä istui monta hyvin tuttua, ja käytävillä seisoi lapsia\nvanhempinensa, nojaten penkin seiniin. Juuri keskellä kirkkoa, jossa\nkäytävät ristitsevät toisiaan, seisoi Takalan muori, pikku Liisa piti\nhäntä lujasti hameesta, mutta Jooseppi, joka oli Väinön ikäinen, piti\ntotisena molemmin käsin lakkiaan leukansa alla.\n\nVirsi loppui ja isä, joka valkeassa messupuvussaan seisoi alttarin\nedessä, rupesi messuamaan. Mahtavasti kaikui hänen äänensä kirkossa ja\nhän näytti niin oudon vakavalta.\n\nSitten alkoi lukkari taas veisata, ja juuri samaa virttä, joka eilen\nehtoolla kotona veisattiin. Ihmeellistä oli sitä tässä nyt kuulla.\nTuossa istuu äiti ja Selma ja iso sisar, ja tuolla alttarilla seisoo\njuhlallisessa puvussa isä. Lapsista tuntui ikäänkuin olisivat kotona\nolleet; ehkä koti yht'äkkiä oli kirkoksi muuttunut. Kaikki tuntui niin\npyhältä. Pyhältä näytti kansa, joka hartaudella veisasi. Pyhältä se\nkirkas valo, jonka joulukynttilät loivat kirkkoon. Ja niin sanomattoman\nlempeältä kuului isän ääni, kun hän alttarilta lausui: \"älkäät\npeljätkö, sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva\nkaikelle kansalle. Teille on tänäpäivänä syntynyt Vapahtaja.\"\n\nNiistä sanoista hän sitte saarnasi.\n\nPyhä oli tämä aamu. Kuin muinoin Betlehemissä kaikui enkelein\nkiitoslaulu: \"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja\nihmisille hyvä tahto.\" Kuvat alttaritaululla, Vapahtaja ja lapset,\njoita hän siunasi, ja kansa, joka seisoi siinä läsnä, näyttivät elävän,\nja he hymyilivät pyhästä ilosta.\n\n\n\n\n97. Suomen luonto.\n\n\n1. Suomen luonto on milloin hymyilevän kaunis, milloin synkän\nsurumielinen. Melkein kaikkialla tapaa siinä ylängöitä, laaksoja, vesiä\nja soita. Ylängöt ovat tavallisesti havumetsäisiä kumpuja, mäkiä ja\nkangasmaita. Laaksoissa nähdään lehtimetsiä, viljeltyjä maita ja kyliä.\nVedet ovat milloin jokia ja koskia, milloin sinertäviä sisäjärviä. Suot\nja nevat ovat vesiperäisiä maita, joiden pinnalla silmä näkee vaan\nsammalta ja muutamia kitukasvuisia puita.\n\nLaaksot ja alankoseudut ovat tavallisesti viljeltyjä. Laakson\nsyvimmässä osassa juoksee joki tai välkkyelee sievä sisäjärvi, jonka\nrannalla usein on kirkko sekä kyliä siellä täällä. Kyläin välillä on\npeltoja ja niittyjä, ja etäämpänä rajoittaa tätä viljeltyä maata tumma\nmetsä joka taholla.\n\nEnin osa maamme pinta-alasta onkin vielä metsien peittämänä. Ne\ntäyttävät laaksojen välillä olevat ylänköseudut ja erottavat siten\nviljellyt tienoot toisistaan. Varsin usein on tuollainen metsien\nrajoittama laaksoseutu erityisenä pitäjänä, jossa asukkaatkin kielensä\nja tapainsa puolesta eroavat naapuripitäjäin asukkaista.\n\n2. Vaikka kaikilla Suomen maakunnilla onkin nuo edellä mainitut\npäätuntomerkit, on niillä jokaisella kuitenkin luonnossa jotakin\nomituista, mikä erottaa ne toisistaan. Suomen pohjoisimmassa kolkassa,\nUtsjoen tienoilla, on maa kuivaa ja hedelmätöntä. Vuoret ovat\nalastomia, pyöreitä tunturikumpuja; niiden välisissä vesiperäisissä\nlaaksoissa kasvaa vaan kitukasvuisia koivuja. Ainoastaan Tenojoen\nlaaksossa, jota jyrkät vuoret suojelevat kylmiltä tuulilta, kasvaa\nkoivu- ja mäntymetsää, mutta puut ovat matalia ja pieniä. Vähän\netelämpänä, Inari-järven tienoilla, kasvaa jo vuorilla metsää; ja\nIvalo-joen suupuolella saapi nähdä Suomen pohjoisimmat peltomaat.\n\nSuolaselän eteläpuolella, Kemi-joen laaksossa, on tuntureita jo\nharvemmassa, kummuilla kasvaa metsää, ja niiden väliset maat ovat\nenimmäkseen kankaita ja upottavia nevoja. Näissä äärettömän\nlaajoissa salomaissa ovat virrat melkein yksinomaisina kulkuteinä.\nKoskipaikoissa, joita on lukuisasti, sauvotaan veneet ylös tai\nalaspäin, aina matkan päämäärän mukaan. Virtain ja järvien rannoille on\nnäiden seutujen harvalukuinen väestökin asettunut, raivaten sinne\nniittyjä ja pieniä peltotilkkuja. Maanselän itäpuolella olevat seudut\novat varsinaista vuorimaata. Kuusamoa kutsutaan pohjolan Sveitsiksi.\nSen korkeilla vuorenhuipuilla pysyy lumi melkein koko kesän sulamatta.\n\n3. Etelä-Pohjanmaa on rinnemaata, joka hiljalleen viettää mereen päin.\nSiinä on rinnatusten monta samansuuntaista jokilaaksoa. Näitä erottaa\ntoisistaan matalat vuorenselänteet, jotka ikäänkuin kylkiluut ruumiissa\nkulkevat maanselästä mereen päin. Toisinaan ei näitä selänteitä saata\nollenkaan huomatakaan, ne kun useinkin ovat maanpinnan tasalla.\nKukin laakso on vanhoista ajoista asti muodostanut jonkinmoisen\nyhteiskunnallisen kokonaisuuden. Maa on nimittäin tullut viljellyksi\npitkin jokivarsia. Jokien suupuolille rakennettiin ensimmäiset kirkot,\nja sieltä kulki sitten viljelys rantoja myöten jokien lähteille asti.\nTästäpä syystä ovatkin Pohjanmaan pitäjät aina näihin asti ulottuneet\nikäänkuin pitkät vyöt meren rannalta Suomenselkään. Melkein kaikki\nvanhimmat emäkirkot ovat lähellä meren rantaa parin kolmen penikuorman\npäässä toisistaan, mutta niiden entiset kappelit ovat sisämaassa,\njoskus kymmenen ja vielä useammankin penikuorman päässä emäkirkosta.\nKappelit tosin ovat nykyään jo itsenäisinä pitäjinä, mutta maakunnan\nmuoto vielä ilmaisee, miten viljelys niillä tienoilla on kulkenut.\nJokien rannat ovat tavallisesti parin virstan leveydeltä viljeltyjä.\n\nMaantiet, jotka jokivarsia myöten johtavat rannikolta sisämaahan,\nkulkevat enimmäkseen hyvin asuttujen kylien ja viljelymaiden läpi.\nMatkustaessa esim. Kyrö-joen vartta saapi kulkea penikuormamäärin\naaltoilevien viljavainioiden sivutse. Näiden viljeltyjen jokilaaksojen\nväliset paikat ovat metsiä, matalia vuoria ja laajoja, viljelykseen\nkelpaavia suomaita. Ylimalkaan on maa siellä tasaista. Suomen suurimmat\ntasangot löytyvät etelä-Pohjanmaalla. Siitäpä syystä kaiketi nuo\ntienoot ovatkin kaksi kertaa olleet sotatanterina, joilla maamme\nkohtalo on ratkaistu.\n\n4. Aivan toisenlainen on Savon ja Karjalan luonne. Tämä osa maatamme on\nehkä maailman järvirikkaimpia tienoita. Samalla on siinä tiheässä\nvaaroja ja kumpuja. Korkeita ja jyrkkiä hiekkaharjanteita kulkee siellä\npohjoisesta etelään päin, ja näiden välillä on pitkät sarjat yksityisiä\nkukkuloita. Niiden väliset laaksot ovat, varsinkin pohjois-Savossa,\npieniä ja ahtaita. Soita löytyy viljalti. Maa on hyvin kivikkoa, mutta\nheinä ja vilja kasvaa siinä hyvästi. Omituista Savon maisemille\non, että, järvien rantoja lukuun ottamatta, tavallisesti vaan\nharjannepaikat ovat viljeltyjä. Niillä näkee kyliä ja peltoja, kun\nsitävastoin alavilla paikoilla on tiheitä lehtimetsiä, jotka hyvin\nmenestyvät vanhoilla kaskimailla.\n\nKun kauniina kesä-aamuna joltakin korkealta mäeltä katselee savolaista\nmaisemaa, on silmäin edessä mitä viehättävin näköala. Katselijan\njalkain juurella leviävät vihannat lehtimetsät, joiden välissä ja\nympärillä siellä täällä kimaltelee jonkun sisäjärven salmet ja\nlahdekkeet. Edempänä kohoaa ylänkö, jonka harjalla on harmaita kyliä,\nviljavainioita ja viheriäisiä lehtoja. Tämän harjanteen takaa näkyy\ntoinen samanlainen ja samansuuntainen harjanne, vähän tummempana ja\nepäselvempänä vaan; ja äärimmäisenä, näköpiirin rajalla, voi ehkä vielä\nhämärästi nähdä kolmannen harjanteen, jonka metsiä, vainioita ja kyliä\npaljaalla silmällä ei enää voi erottaa. Siellä täällä kohoaa\nharjanteiden välillä vielä yksityisiä kukkuloita tummine havumetsineen.\n\nJoka paikassa on erilaisia näköaloja. Jos jonkun suuremman sisäjärven\nrannalla nouset ylävämmälle paikalle, saat tuolla järvellä nähdä\nlukemattomia kauniita saaria. Toisinaan on järvenselkien välillä saari,\njonka muodostaa pitkä hiekkaharjanne, mikä on ikäänkuin luonnollisena\nsiltana rantojen välillä. Tällaisista saarista on tullut mainioksi\nvarsinkin Punkaharju, joka kohoaa Puruveden kirkkaasta helmasta. Se on\nseitsemän kilometriä pitkä, mutta ainoastaan 3, paikoin 12 metrin\nlevyinen ja noin 25 metriä korkea. Sen rinteillä kasvaa runsaasti\nkaunista havu- ja lehtimetsää. Sekä saaren oman kauneuden että niiden\nkauniiden näköalain vuoksi, joita se tarjoaa, käy siellä vuosittain\npaljo huvimatkailijoita.\n\nKarjalan pohjois-osassa on luonto melkein samanlaista kuin\nSavossa. Harjanteet ovat siellä korkeammat, mutta loivemmat.\nEtelä-Karjalassa, Laatokan pohjois- ja luoteisrannalla, näkee\nsitävastoin graniitti-vuoria ja niiden välillä hymyileviä laaksoja.\nMaisemat ovat siellä samoin kuin myöskin etelämpänä, Vuoksen\nympäristöillä, hyvin kauniita. Suomenlahden rannikolla on matalia\nvuoria, joiden välissä on tasangoita. Salpausselän ja Suomenlahden\nvälisellä maalla tapaa paljo rapakiveä.\n\n5. Samoin kuin Savossa ja Karjalassa, näkee Hämeessäkin kukkulain ja\nlaaksojen, maiden ja vesien alituisesti vaihtelevan. Kuitenkin on\nmaisemien luonto siellä vähän toisenlainen. Hämeen metsissä on\netupäässä mäntyjä ja kuusia. Ne eivät ole ahtaissa laaksoissa, vaan\nharjanteiden huipuilla. Sieltä ne ikäänkuin suojelevat vartiat\nkatselevat alas tasangolle, missä laajat vainiot ja kauniit, saarekkaat\nsisäjärvet leviävät niiden juurella.\n\nKehittyneemmän viljelyksensä kautta on Hämeen maisemilla, Savon\nmaisemiin verraten, hymyileväisempi luonne. Kasvikuntakin on niissä\nrikkaampi. Vaahterat ja pähkinäpuut kasvavat etelä-Hämeen metsissä, ja\nviljavainiotkin antavat lukuisampia tuotteita. Paitsi tavallisia\nviljakasvia saapi siellä nimittäin nähdä runsaasti myöskin pellava-,\nnisu- ja herneviljelyksiä.\n\nHämeen pohjoiset osat ovat enimmäkseen korkeita hiekkaharjanteita ja\nkankaita. Ne ovat Suomen metsärikkaimpia seutuja. Valitettavasti ovat\nkulovalkeat ja metsänhaaskuu siellä saaneet aikaan sen, että\npaikoittain löytyy pitkiä aloja, jotka ovat aivan paljaat metsistä ja\nkasvavat ainoastaan kanervaa ja pensaita.\n\n6. Satakunnan sisäosissa on luonto melkein samankaltaista kuin\nHämeessäkin. Kun satakuntakin on rinnemaata ja jyrkempää, kuin muut\nSuomen rinnemaat, juoksevat vedet siellä ylimalkaan nopeammin, ja\nkoskia ja putouksia on runsaasti. Ei missään Suomen maakunnassa ole\nvesivoimaa enemmän käytettävissä kuin Satakunnassa. Suomen suurimmat ja\ntärkeimmät tehtaat ovat niiden vesien varsilla, jotka Kokemäenjoen\nkautta laskevat mereen. Maakunnan keskitse, luoteesta kaakkoon päin,\nkulkee pitkä vuorenharju, jonka muutamat kohdat, niinkuin Pyynikin ja\nKangasalan harjut ympäristöineen, ovat ihanimpia Suomessa. Satakunnan\npohjois-osassa levenee Suomenselkä yläväksi hiekkatasangoksi, jonka\nlaiha maanlaatu vaan niukasti ja usein riittämättömästi palkitsee\nviljelijän vaivat. Sitävastoin on Kokemäenjoen laakso Suomen enimmin\nviljeltyjä ja asuttuja seutuja.\n\n7. Suomenlahteen viettävä rannikkomaa Salpausselän eteläpuolella kuuluu\nsuurimmaksi osaksi Uuteen-maahan. Sielläkin on maanpinta ylimalkaan\nhyvin epätasainen, vähemmin kuitenkin maakunnan itäisessä osassa,\njossa matalien vuorien välissä tavantakaa on suuria ja hedelmällisiä\nlaaksoja. Länsiosassa, jossa Lohjanselkä kulkee, vaihettelevat vuoret\nja kangasmaat. Salpausselän ja Lohjanselän välisessä kulmassa oleva\nlaakso on luontonsa puolesta Hämeen kaltaista. Metsäiset kukkulat,\nkauniit sisäjärvet ja hymyilevät, viljellyt laaksot vaihettelevat\nsielläkin.\n\nUudenmaan saariston sisäosat ovat luonnon-ihania. Niiden kauneutta on\nmonin paikoin vielä keinotekoisesti lisätty. -- Uudellamaalla on paljo\nkauniita herraskartanolta, hyvin rakennettuja talonpoikaistaloja,\nviljavia vainioita sekä hyvin hoidettuja metsiä. Kaikesta näkyy, että\nviljelys siellä jo on vakaantuneempaa laatua.\n\nVarsinais-Suomeen kuuluu Itämeren rannikko ja tämän ääressä oleva\nlaaja saaristo. Rantamaalla, jota vesi on leikellyt lukemattomiksi\nsaariksi, niemiksi ja lahdiksi, tapaa korkeita ja jyrkkiä kallioita\nsekä pieniä, hyvin viljeltyjä vainioita. Ei missään ole viljelys niin\ntunkeutunut jokaiselle pienimmällekin tilkulle, kuin täällä, Suomen\nvanhimman sivistyksen pohjalla. Täällä vallitsee Suomen manner-ilma\nlempeimmillään, ryytimaita näkee useimpien talojen ja torppainkin\nedustalla; mehiläisten hoito on yleinen; metsissä kasvaa tammia,\nsaarnia, lehmuksia, jalavia y.m. pohjois-Suomelle tuntemattomia\npuulajeja. Saaristossa on kauniita paikkoja, esimerkiksi tuo\nrunoilijain ylistämä, tuuheiden tammi-puiden peittämä Ruissalo y.m. Ja\nhistoriallisia muistoja tapaa täällä kaikkialla. -- Maakunnan\nsisäosissa ovat vuoret matalampia, ja toisinaan tapaa suuria\nlakeuksiakin. Maanlaatu on kuitenkin pitkällisen viljelemisen kautta\nlaihtunut.\n\nAhvenanmaa ympärillä-olevan saariston kanssa muodostaa erityisen\nmaakunnan. Siinä on syvälle pistäytyviä lahtia ja vuonoja, pieniä\nkukkuloita ja viljavainioita. Lempeä meri-ilma sekä hedelmällinen\nmaanlaatu ovat siellä synnyttäneet kasvikunnan, joka on rikkaampi, kuin\nmissäkään muualla Suomessa. Niityt tarjoavat karjalle mehukasta\nravintoa, jonka vuoksi karjantuotteet aina ovat olleet Ahvenanmaan\nvientitavaroita. Ylipäänsä on tuon pienen saaren luonto viehkeä ja\nmiellyttävä. Talot ovat hyvin rakennetut ja useimmiten punasiksi\nmaalatut sekä varustetut puutarhoilla. Tämä kaikki vielä lisää seudun\nkauneutta.\n\n\n\n\n98. Kirkkovenheessä.\n\n\n    Hei! soutakaamme pojat\n    ja norjat neitoset!\n    Me kilvan soutakaamme,\n    ett' aallot vaahtoiset\n    vierellä venehemme\n    hilpeinä hyppelee\n    ja kokka mahtavasti\n    edessä kohisee.\n\n    Ah, kaunis ompi ilma,\n    tää Herran päivä on!\n    Vienosti vedet välkkyy,\n    on taivas sumuton,\n    ja metsät vehreässä\n    on juhlaverhossaan,\n    ja vakavina vaarat\n    nostaapi rintojaan.\n\n    Ja uutta ihastusta\n    vaan nousee mielehen,\n    kun venhe viilettääpi\n    välitse niemien,\n    ja joka salmen suulla\n    meit' yhä tervehtää\n    taas uudet rannat, saaret --\n    oi, hausk' on retki tää!\n\n    Me airokkahat, kelvot\n    olkaamme soutajat:\n    pois joukostamme\n    veltot ja -- turhan-kiskojat!\n    Ken voimat taiten käyttää\n    ja, harras toimessaan,\n    mies ompi kestämähän --\n    se meistä miesi vaan!\n\n    Mut kunnon perämiesi\n    täss' ensi arvon saa,\n    hän kaikki karit tuntee\n    ja suunnan suuntoaa,\n    hän, hänpä meidät saattaa\n    vakaasti valkamaan,\n    siis kiitoksemme hälle\n    nyt ensin kaikukaan!\n\n    Ja nyt me laulakaamme,\n    oi siskot, veikkoset,\n    tään Suomen suloutta,\n    mi hurmaa sydämet!\n    Ja niinkuin mieli puhdas\n    nyt kirkkomatkan' on,\n    niin työssä tälle maalle\n    se puhdas olkohon!\n\n    Ah, herttainen on hetki,\n    tää Herran päivä on!\n    Jo kirkon torni nousee\n    tuolt' yli kuusikon.\n    Ja aamupaistehessa\n    se noin kun hohtelee,\n    totuuden pyhän tietä\n    se meille viittailee.\n\n    Niin maamme tulevaisuus\n    myös meille hohtakoon,\n    kuin pyhä templi tuolla,\n    ja meitä kutsukoon!\n    Se hohto sydämemme\n    innolla täyttäköön,\n    ja vauhti rientojemme\n    sen ilmi näyttäköön!\n\n    Hei! Soutakaamme veikot\n    ja siskot armahat!\n    Me kilvan soutakaamme,\n    ett' aallot vaahtoisat\n    vierellä venehemme\n    hilpeinä hyppelee\n    ja kokka mahtavasti\n    edessä kohisee.\n\n    Ja laulakaamme kaikki\n    nyt täysin sydämin,\n    kuink' on tää maamme kallis\n    ja meille rakkahin,\n    mut Herrallemme harras\n    myös kiitos kohotkaan,\n    ett' armostaan loi meille\n    näin armaan isänmaan!\n\n\n\n\n99. Punkaharjusta.\n\n\n    Oli kerran miestä kolme,\n    jotka sattuivat Savosta\n    kulkemahan kuuluisahan,\n    haluisehen Helsinkihin.\n    Tuunan salmehen tulivat,\n    joss' on saari salmen suussa;\n    yli salmen saatettihin\n    sille puolen Punkaharjun.\n\n    Astuvat ylämäkeä,\n    kääntelevät, katselevat,\n    istuvat, ajattelevat;\n    kuuntelevat kukkumista,\n    kesä-linnun laulamista,\n    kuinka siinä linnut lauloi,\n    linnut lauloi, metsä soitti,\n    antoi aurinko ilonsa,\n    päivä paistoi pitkin nientä;\n    siitä koko luonto liikkui,\n    ilma silmissä iloitsi,\n    ilahutti ihmiskunnan.\n\n    Kaikki' näitä katsellessa,\n    läikkyviä lähtehiä,\n    järven, lahen lainehia,\n    kerran vielä keskenänsä\n    miehet mielestä hyvästä\n    puhelevat puolestansa:\n\n    \"Kun ois tässä kukkasia,\n    lehtipuita lempehiä,\n    oksakaan omenapuuta,\n    oisipa osa hyveä\n    Paratiisin maan paria,\n    Aatamin asunto-maata!\"\n\n    Tuosta kärryihin kävivät,\n    rupesivat rattahille.\n    Ratas vieri tietä myöten,\n    aatos Luojan töitä myöten.\n    Ajoit siltoa sinistä\n    sekä harjua haluista;\n    siell' on puista portti tehty,\n    katu-varret kaunistettu.\n    Tämä silta on silloin tehty,\n    kun on kuu kokohon pantu,\n    kun on aurinko aljettu,\n    laskettuna maan perustus!\n    Viel' ei vaivu vuoliaiset,\n    eikä arkut alta murru!\n\n\n\n\n100. Savolaisen laulu.\n\n\n    Mun muistuu mielelleni nyt\n      Suloinen Savonmaa,\n    sen kansa kaikki kärsinyt\n    ja onnehensa tyytynyt,\n      tää armas, kallis maa.\n\n    Kuin korkeat sen kukkulat,\n      kuin vaarat loistoiset!\n    Ja laaksot kuinka rauhaisat,\n    ja lehdot kuinka vilppahat,\n      kuin tummat siimehet!\n\n    Sen salot kuin siniset on,\n      puut kuinka tuuheat,\n    ja kuin humina hongikon\n    Syv' on ja jylhä, ponneton,\n      ja tuulet lauhkeat!\n\n    Ja kussa tähdet tuikkavat\n      kovalla talvella,\n    ja kussa Pohjan valkeat\n    suloisemmasti suihkavat\n      kuin Savon taivaalla?\n\n    Tok' yhtä vielä muistelen,\n      sen suihke armaampi,\n    se silmä on savottaren,\n    johonka taivas loistehen\n      ja sinens' yhdisti.\n\n    Me emme liioin kerskuko,\n      sanomme kumminkin:\n    Muu Suomi, ellös ilkkuko,\n    jos meill' on hoikka kukkaro,\n      jos köyhiks' keksittiin.\n\n    Useinpa pelto kultainen\n      se sulla kellerti,\n    kun meidän vaivat, viljehen\n    kumohon löi vihollinen\n      ja poltti tuhkaksi.\n\n    Ja monta kertaa sattui niin,\n      kun meitä vainot löit,\n    kun vaimot, lapset kaadettiin\n    ja miehet sortui sotihin,\n      sä rauhan leipää söit.\n\n    Jos kielin voisi kertoa\n      näkönsä vanhat puut,\n    ja meidän vaarat virkkoa,\n    ja meidän laaksot lausua,\n      sanella salmensuut;\n\n    niin niistäpä useampi\n      hyv' ois todistamaan:\n    \"Täss' Savon joukko tappeli,\n    ja joka kynsi kylmeni\n      edestä Suomenmaan!\"\n\n    Siis maat' en muuta tietää voi\n      Savoa kalliimpaa,\n    ja mulle ei mikään niin soi\n    kaikesta, minkä Luoja loi,\n      kuin: \"armas Savonmaa!\"\n\n\n\n\n101. Salomaa.\n\n\n    Yht' ihanaisena, kuin sinut kerran näin, olet tuossa\n    tai'an luomana taas, kaunoinen salomaa.\n    Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, varjovat pensaat,\n    lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo.\n    Nään sinut ennellään, nään taas tutut lempeät kasvot,\n    joit' olen kaivannut kuin kesä lämmintään.\n    Kaikki ma taasen nään: lukemattomat armahat muistot\n    kuin kukat kirren alt' elpyvät taas elohon.\n\n    Tuolla ma lammellas olen soudellut useasti,\n    salmia kierrellyt, kaikua kiusannut;\n    katsellut sylissäs olen Vellamon neitosen maata,\n    hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää;\n    taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjan\n    kietonut verkkoihin, nostanut venheeseen.\n\n    Tuoll' olen vuorellas sen louhistot kapuellut,\n    noussut kotkan laill' ain' yhä korkeuteen,\n    noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani\n    niinkuin morsiamen tyynenä loistossaan;\n    nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan,\n    kultia lähteissään heitellen yli maan,\n    tai punottain, ujostellen kuin salon impyen nähnyt\n    Kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen;\n    tuon olen nähnyt ja siin' useast' olen istunut yöhön,\n    ääneti istunut vaan, aatoksiss' uneksuin.\n\n    Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetket\n    tuolla sun helmassas, seurass' ystävien!\n    Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas,\n    polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen.\n    Istunut tuoll' usein lakan all' olen, hartahin mielin\n    kuunnellut tarinaa ai'an muinoisen,\n    nähnyt valtavat hahmot sen sekä rohkeudella\n    taas tulevaisuuden verhoa nostellut;\n    nähnyt kaunoiset unet maalleni,\n    toivonut sille, toivonut taivasten antimet runsaimmat,\n    toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän,\n    teilleen valkeuden, rauhoa rannoilleen...\n    Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään\n    tuolla sun helmassas, kukkainen salomaa!\n\n    Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä,\n    valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois,\n    kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää,\n    muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.\n\n\n\n\n102. Sylvia-linnun laulu kesäpäivänä Kangasalla.\n\n\n    Ma oksalla ylimmällä\n    oon Harjulan seljänteen.\n    Niin kauas kuin silmään siintää\n    näen järviä lahtineen.\n    Kas, Längelmänvesi tuolla\n    vöin hopeisin hohtelee,\n    ja Roineen armaiset aallot\n    sen rantaa hyväilee.\n\n    Kuin lemmikin sulosilmä,\n    niin kirkas, niin sininen,\n    on välkkyvä Vesijärvi,\n    mi hiljalleen keinuen\n    tuoll' hiipivi heidän luokseen\n    ja satoja saariaan\n    niin hellästi tuuditteleepi\n    kuin emonen lapsiaan.\n\n    Vaan ympäri lehtorantain\n    on hongikko mietteissään\n    ja vanhuksen lailla katsoo\n    kuin lapset lyö leikkiään,\n    ja peltojen laihot heitä\n    ne tervehtii aaltoillen\n    ja niittyjen kukkivat nurmet\n    luo tuoksuja tuulehen.\n\n    Mik' aarre, oi köyhä Suomi,\n    ois sulosi vertainen!\n    Tuon järvies sinivälkkeen,\n    tuon hopeisen, kultaisen!\n    Jos murhe tai riemu nostaa\n    tääll' lauluhun säveleet,\n    niiss' ainian kuvastuupi\n    nää kirkkahan-sinervät veet.\n\n    Mä vaan olen lintu pieni\n    ja siipeni heikot on;\n    vaan oisinko uljas kotka,\n    niin nousisin lentohon,\n    ja nousisin taivoon asti\n    luo Jumalan istuimen,\n    ja nöyrin, hartahin mielin\n    näin laulaisin rukoellen:\n\n    Oi taivahan pyhä Herra,\n    sä isämme armias!\n    Ah, kuink' on sun maasi kaunis,\n    kuink' ihana taivahas!\n    Sä järveimme säihkyellä\n    suo lempemme tulta vaan!\n    O Herra, intoa anna\n    ain' maatamme rakastamaan!\n\n\n\n\n103. Puijon mäki.\n\n\nKuka Suomalainen, jolla on edes hiukkanenkaan kauneuden tuntoa, ei ole\nsykähtävin sydämin useasti ihaillut synnyinmaansa somia näköaloja! Kas\ntuota jylhää vuorta! Se nousee jyrkkänä korkeutta kohti, sen\nhalkeamista ja rotkoista kohottavat ikivanhat hongat kampuraisia\noksiansa; pienoinen metsälampi kuvastaa sitä tyynessä kuvastimessansa;\nkaikki on siinä jylhää, mutta sentään sopusointuista ja silmää\nmiellyttävää, somaa. Käy vähä matkaa metsän halki, tulet ehkä\nkunnaalle, josta aivan toisellainen näky kohtaa silmääsi. Edessäsi näet\nsuuren järvenselän, jonka sinertävien laineiden läikynnässä uiskentelee\nvihertäviä saaria, rannalla rehottelee viljavainioita ja heinäniittyjä,\nja niiden välistä pilkistelee siellä täällä ihmisasunnoita. Etäällä\njärven toisella puolella siintää korkeita kunnaita taivaan rannalla.\nTällaisia näköaloja tapaa lukemattomilla vaihdoksilla pitkin Suomen\nnientä, vaan erittäinkin Savo on niistä rikas.\n\nJos joskus käyt Kallaveden tienoilla, älä suinkaan jätä käymättä Puijon\nmäellä, jos sinulla on luonnon ihanuudelle vähänkin avoin mieli.\nKauniina kesäiltana on näky tästä mitä herttaisimpia. Luo silmäsi\nminnepäin tahansa, joka haaralla näet Kallavettä saarineen ja\nniemineen. Sen hopeahohtoisilla ulapoilla tai sinertävillä salmilla\nkeksinee ehkä silmäsi sauhua tupruttavan höyryveneen, joka kiitää samaa\nnientä kohden, jonka keskisellä mäellä juuri luontoa ihailet. Samalla\nniemellä on Savon suurin kaupunki, Kuopio. Harvalle kaupungille on\nluonto suonut niin soman ja miellyttävän kävelypaikan kuin\nKuopiolaisilla Puijon mäki on.\n\n\n\n\n104. Suomi kaunis.\n\n\n    On Suomi kaunis, kun tyyn' on ilta\n    ja laulu rastahan laaksoss' soi\n    ja päivä laskeva taivahilta\n    viel' laakson lehtoja purpuroi!\n\n    Ja päivän noustess' on kaunis Suomi,\n    kun koski soittavi kanneltaan\n    ja nurmi kukkii ja rannan tuomi\n    kun hurmaa mun sulotuoksullaan.\n\n    Ja kaunis Suomi on silmäellä,\n    kun taivas suo valonlahjojaan\n    ja kirkas kuu, kuni äiti hellä,\n    luo katsehen joka nukkuvaan.\n\n    Mut Suomi kuiten on kaunihimpi,\n    kun aate kansoa innostaa\n    ja joka mies, joka ainut impi\n    sen eestä itsensä uhrajaa.\n\n\n\n\n105. Uudenmaan saaristossa.\n\n\n-- \"No maisteri!\" sanoi minulle isäntäni, jonka luokse olin muuttanut\nkesäksi Uudenmaan saaristoon. \"Lähdettekö tänään verkonlaskentaan?\"\n\n-- \"Lähden mielellänikin\", vastasin minä, \"sillä tämä rantanuotan veto\nalkaa käydä hyvin yksipuoliseksi.\"\n\nJa todellakin! Jokapäivä aina samat apajalle joudut, samat köyden\nvääntämiset, samat nuotiovalkeat ja rantakalan syönnit, ja ennen\nkaikkia niukka saalis, -- niistä olin jo saanut tarpeekseni.\n\nPäivällisen jälkeen läksimme, minä neljäntenä miehenä, ulapalle. Erään\nkallion kohdalla laskettiin ensin seisovat verkot. Ne pantiin noin 10\nsylen päähän toisistansa aivan vaakasuoriin linjoihin, kiinni\nmolemmista päistä. Minua oudostutti tuo verkkojen laskeminen niin\nlähelle toisiaan samaan suuntaan, mutta veneväki naurahti vain. --\n\"Odottakaa huomiseen\", virkkoivat he. \"Ennen yötä laskevat muut\nverkkojansa vielä meidän verkkojemme väliin, ja kalaa tulee, jos vaan\non tullakseen!\"\n\nAlkoi jo olla ilta, kun läksimme yhä edemmäksi ulapalle, ja vasta\nkaukana selällä laskettiin 3 ja 5:kin syltä korkeat verkot, useampia\nyhteen jataan. Viimeinen verkko kiinnitettiin veneeseen ja purjeet\nlaskettiin alas. Tuulen ja merenvirtain oli määrä kuljettaa meitä,\nminne tahtoivat; joko hailiparven päälle tahi ohi. Onnen kauppaa on\nkalamiehen toimi kerrassaan.\n\nTuli yö kylmineen, tuulineen ja pimeyksineen. Olihan jo elokuu\npuolivälissä. En voi kieltää, ett'en tuntenut hieman pelkoa tällaisesta\numpimähkäisestä kulusta aavalla meren selällä. Eikä tämä pelko suinkaan\nvähentynyt niistä kertomuksista, joilla venemiehet höystelivät\nyksinkertaista illallistamme. Ne päättyivät, nämä kertomukset, usein\nrunsaisiin saaliisiin, mutta usein myöskin myrskyihin ja menetettyihin\nverkkoihin ja välistä rannalle jääneisiin leskiin ja orpoihin. Toiselta\npuolen taas oli tässä yöllisessä keinumisessa meren ulapalla jotakin\nsalaista viehätystä. Välistä vingahti tuuli maston köysissä, ja aalto\nlöi vilkkaammin veneen kylkeen; ja silloin liikahti uninen pursi\nkiivaammin, niinkuin liikahtaa torkkuva mies, kun pää hiljalleen\npainuessaan viimein kadottaa tasapainonsa. Ylhäällä taivaalla\nkimaltelivat tähdet. Minä koetin haeskella niistä harvoja tuttaviani,\n-- mikä ääretön paljous niitä, joita en ensinkään tuntenut! Minä panin\nkokkaan pitkäkseni ja tunsin tuommoista suloista raukeamista\njäsenissäni. En enää selvään erottanut miesten puheita. Joskus vaan,\nkun vihuri tuli ja vene keikahti, kuului joku virkkavan:\n\n-- \"Kaisa!\"\n\nVälistä heräsin nauruun; joku miehistä oli kai sanonut jonkun\nsanasutkauksen. Kuulin vielä kun joku virkkoi:\n\n-- \"Tuolla on Söderskär!\"\n\nEn jaksanut enää kohottaa päätäni. Olin näkevinäni Söderskär'in majakan\nvilkkuvalkeat. Mutta nekin kävivät yhä harvemmiksi. Minä nukuin\nkokonaan. Heräsin kovaan puheeseen ja alituisiin liikkeisiin. Aamu oli\njo valjennut, mutta taivas oli pilvessä ja meri lakkapäissä. Venemiehet\nvetivät verkkojansa veneeseen kiiruimman kaupassa. Minä hyppäsin ylös\nja yritin auttaa, mutta koko yritykseni jäi sikseen, kun isäntä\nvirkkoi:\n\n-- \"Kyllä nyt on parasta että maisteri pysyy kokassa!\"\n\nKiivaasti tekivät miehet raskasta työtään. Ei kykene moiseen toimeen\nse, jolla ei ole vuosikausien harjaantumista siinä. Kerrassaan ankara\ntyö! Ei arvaa sisämaan mies, siepatessaan vadista hailia pyrstöstä\nkiinni ja lyödessään sitä vadin laitaan, kuinka monta hikipisaraa,\nkuinka monta ponnistusta on vaadittu, ennenkuin tämä välttämätön särvin\non joutunut valmiina vatiin! -- Tuuli yltyi yltymistään. Se vonkui\nkamalasti köysissä ja vene keikkui kovasti aalloilla, jotka vihaisesti\nmöyrivät sen ympärillä. Minä odotin joka hetki isännän käskyä: \"hakkaa\npoikki!\" Mutta yhä vetivät miehet, ja hopean hohtoisina kiilsivät\nhailit verkkojen silmukoissa, pyrstöänsä lyöden, kunnes uusi päälle\ntullut verkkokerros pakotti niiden olemaan alallaan. Suurella mielen\njännityksellä katselin minä miesten työtä. Viimeinen verkko oli jo\nnousemaisillaan. Ja vihdoin, kun sen pää jo näkyi, komensi isäntä:\n\n-- \"Reivaa purje ja vedä ylös!\"\n\nKäsky oli pian noudatettu. Tuuli työnnähti vimmatusti purjeeseen. Vene\nkeikahti tavattomasti, ja niin läksimme laitamyötäiseen kulkemaan\nrantaan päin.\n\n-- \"Söderskär'iä kohti!\" komensi isäntä.\n\nTuimasti kiiti vene reivatuillakin purjeilla kilpaa sen laidoilla\nkiehuvien aaltojen kanssa. Söderskär alkoi kohota yhä ylemmäksi taivaan\nrannasta, kunnes vihdoin, parin tunnin purjehduksen perästä, laskimme\nsen kallioiseen kylkeen.\n\nHelpoltapa tuntui jälleen päästä kuivalle maalle ja saada lämmitellä\nystävällisten majakkamiesten tuvassa.\n\n-- \"Myrskyksi vaan vetää taas\", puhuivat Söderskär'in miehet. \"Kunhan\nvaan ei tulisi samallaista möyryä, kuin oli tässä toissa yönä. Herra\nvarjelkoon!\"\n\n-- \"Tapahtuiko mitään erinomaista?\"\n\n-- \"Tapahtuipa niinkin. Virolainen jaala koetti päästä silloisessa\nhirveässä myrskyssä tänne, mutta eivät tienneet poloiset tuota\nsalakaria tuolla -- näettekö, kuinka sen pinta paljastuu nytkin aallon\npohjalta! Me yritimme apuun, mutta aalto kävi niin kova, ettemme\npäässeet liikkeelle ensinkään. Jaala tuli suoraa päätä karia kohti.\nAalto paiskasi sen kariin.\"\n\n-- \"Pirstaleiksiko meni?\"\n\n-- \"Ei pienaakaan enää nähty. Sinne meni pursi ja miehet!...\"\n\nKamalalta kuului tämä jutelma, kerrottuna majakkamieben\nyksitoikkoisella äänellä.\n\nKuinka olisi meidän käynyt, jos olisimme samana yönä olleet\nulapalla?...\n\n\n\n\n106. Vaasan marssi.\n\n\n    Miss' aukee laaja Pohjanmaa,\n    veet merten, virtain vaahtoaa,\n    me siellä maassa hallojen\n    niin kasvoimme kuin kuuset sen!\n        Ei niitä sää\n        voi säikyttää,\n        ei kuihtumaan\n        saa talvetkaan,\n    ei puute, kurjuus korpimaan.\n\n    Kuin aallot järvein tuhanten\n    käy rannoillamme yhtehen,\n    niin liittohon myös meidät saa\n    sun nimes, kallis synnyinmaa.\n        Jos vainomies\n        sun sulkee ties,\n        niin kuolemaan\n        me taistellaan\n    kuin Vaasan urhot ainiaan.\n\n    Et turvatta sa, Suomi, jää,\n    on vankka pohjas ranta tää,\n    ja muuris meidän olla suo,\n    jot' eivät myrskyt maahan luo.\n        Pois unteluus,\n        ja hervakkuus!\n        Niin onnehen\n        maan pohjoisen\n    vie kunto, työ sen poikien.\n\n\n\n\n107. Karjalan marssi.\n\n\n    Suloisessa Suomessamme\n    oisko maata armaampaa,\n    kuin on kaunis Karjalamme,\n    laulun laaja kotimaa!\n    Kun seison Imatralla\n    ja kuulen kuohuaan,\n    se huutaa pauhinalla\n    näin mulle ainiaan:\n    Suloisessa Suomessamme\n    oisko maata armaampaa,\n    kuin on kaunis Karjalamme,\n    laulun laaja kotimaa!\n\n    Vaan, veikot, konsa kaikuu\n    näin äänin tuhansin\n    ja rinnoistamme raikuu\n    laulu ihanin:\n    Suomessamme armahassa\n    Väinön kiel' on vallassaan!\n    Silloin kannel Karjalassa\n    suloisin on soinnultaan!\n\n    Ja salon siimeksessä\n    kun kannel vieno soi,\n    sävelten helkkehessä\n    näin hongat huminoi:\n    Suloisessa Suomessamme\n    oisko maata armaampaa,\n    kuin on kaunis Karjalamme,\n    laulun laaja kotimaa!\n\n\n\n\n108. Laulu Suomessa.\n\n\n    Arvon mekin ansaitsemme\n    Suomenmaassa suuressa,\n    ehk'ei riista riemuksemme\n    saavu miesten maatessa;\n    laiho kasvaa kyntäjälle,\n    arvo työnsä täyttäjälle.\n\n    Suomen poika pellollansa\n    työtä tehdä jaksaapi,\n    korvet kylmät voimallansa\n    perkailee hän pelloksi;\n    rauhass' on hän riemullinen,\n    mies sodassa miehuullinen.\n\n    Opin teillä oppineita\n    Suomessa on suuria,\n    Väinämöisen kanteleita\n    täällä tehdään uusia;\n    valistus on viritetty,\n    järki hyvä herätetty.\n\n    Suomen tytön poskipäihin\n    veri vaatii kukkaset,\n    hall' ei pysty harmaa näihin,\n    näit' ei pane pakkaset;\n    luonnossa on lempeyttä,\n    sydämessä siveyttä.\n\n\n\n\n109. Ruhtinaalle.\n\n\n    Eläköön armias,\n    rakkahin Ruhtinas\n    Suomenkin maan!\n    Täälläkin toimea,\n    tapoja, taitoa,\n    parempaa oloa\n    kartuttamaan!\n\n    Pahojen pelvoksi,\n    oikeuden ohjaksi\n    eläköön hän.\n    Korvenkin kodassa\n    kullekin omansa,\n    orvolle osansa\n    säilyttämään!\n\n    Karttaa suo, Jumala,\n    kamalain juonia\n    kansan ja maan!\n    Hänestä hoivamme,\n    turvamme toivomme,\n    armahin apumme\n    ain' olkohon!\n\n    Eläköön Ruhtinas,\n    vilpitön valtias\n    meidänkin maan;\n    rantamme rauhassa,\n    lakimme vahvana,\n    uskomme vakaana\n    varjelemaan!\n\n\n\n\n110. Virsi kotimaan puolesta.\n\n\n    _Oi kuningasten kuningas,\n    sä maan ja taivaan valtias,\n    myös tälle maalle silmäs luo\n    ja armos runsaat lahjat suo!\n\n    Vähäinen meidän kansa on,\n    maailman silmiss' arvoton;\n    vaan mitä mahtavinkaan vois,\n    jos voimaa sult' ei saanut ois?\n\n    Kuin tomu edessäs on vaan\n    suuruudet, voimat, vallat maan;\n    kun viittaat, korkein alenee\n    ja matalaiset ylenee.\n\n    Kuink' usein juuri valitset\n    aseikses pienet, alhaiset,\n    siks että sinun voimasi\n    selvemmin heissä näkyisi!\n\n    Kun tahdoit kansan valitun,\n    otitpa ylenkatsotun\n    ja halvan Juudan kansan,\n    sen teit vartijaksi totuuden.\n\n    Ja Betlehempä, pienoisin\n    tuo kaupungeista Juudankin,\n    sai armon armoist' ylimmän,\n    Messiaan nähdä syntyvän.\n\n    Oi Herra, kuule meitä myös!\n    tee meissäkin sun armotyös!\n    Suuruutta emme rukoile,\n    me pienuuteemme tyydymme.\n\n    Jos meidän kansa aina sais\n    vaan olla palvelijanais,\n    sun töitäs aina toimittaa,\n    valistua ja valistaa!_\n\n\n\n\n111. Suomelle.\n\n\n    Sinua, kultainen ja kallis maamme,\n    sinua kaikki työmme tarkoittaa;\n    elomme, onnemme me sulta saamme,\n    sä ihanteemme, kaunis Suomenmaa.\n    Jo pienoisista saakka meille kannoit,\n    kuin äiti lapsillensa kaikki annoit,\n    ja tyhjiks usein rintas imetit,\n    ja usein kärsit nälkää saadaksesi\n    paremman toimeentulon lapsillesi,\n    ja usein vilussa sä värjähdit.\n\n    Mut huolet' ollos! Viel' on lemmen tulta,\n    mi jäät ja lumet poluiltasi luo,\n    ja työmme harras poistaa nälkäs sulta\n    ja elon sulle huolettoman tuo.\n    Ja innon, jonka kätkit sydämeemme,\n    sill' erämaasi viljaviksi teemme,\n    näin vaivannäkös palkiten ja työs.\n    Ja vaikka nääntyisimme alla säiden,\n    kun hyvä vaan on olla meidän äiden,\n    niin silloin hyv' on olla meidän myös.\n\n    Ja mitä -- vaikk' ei työmme suuremp' oisi\n    kuin kipunan, mi syntyy sammumaan,\n    ja verrata vaikk' eloamme voisi\n    meressä yksityiseen pisaraan? --\n    Sun tähtes vaan me käymme riemahdellen,\n    kuin aalto kosken kuohuun hyppiellen,\n    ja katoamme tuimaan taisteloon.\n    Mut sinä, Suomenmaamme, tulet rikkaaks\n    ja suureks, mahtavaks ja mainehikkaaks.\n    Jumala synnyinmaata siunatkoon!\n\n\n\n\n112. Kansalaislaulu.\n\n\n    Olet maamme armahin Suomenmaa,\n    ihanuuksien ihmemaa!\n    Joka niemeen, notkohon, saarelmaan\n    kodin tahtoisin nostattaa.\n\n    Kodin ympäri viljavat vainiot\n    kalarantoja kaunistais,\n    jalon kansan kuntoa laulelmat\n    yli aaltojen kuljettais.\n\n    Saisi kuulla maailma kummakseen,\n    miten täälläkin taistellaan;\n    pyhän, kauniin, oikean voitellen\n    ilojuhlina riemuitaan.\n\n    Kuinka kansa, pieni ja köyhäkin\n    edistykselle uhria toi,\n    ihanteen, jalon aatteen alttariin\n    rovon viimeisen kantaa voi.\n\n    Kuinka uskaltaa sekä toivoa\n    tämä kansa on tohtinut,\n    vaikka vallitsi nälkä, kuolema,\n    valo maast' oli sammunut.\n\n    Tohti toivoa sekä voittaakin,\n    valon temmata soihdukseen,\n    omat laulunsa nostaa kuuluviin,\n    ihanimmaksi oppaakseen.\n\n    Työhön, työhön yhtenä kansana siis,\n    rehellisehen, arvoisaan!\n    Saman maan, saman kansan onnelle\n    joka korsikin kannetaan.\n\n    Kaikki, kaikk' ylös yhtenä miehenä nyt\n    Suomen onnea valvomaan!\n    Hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa,\n    isänmaahan ja maailmaan.\np/\n\n\n\n\n113. Tuo kerta rajalle rauha.\n\n\n    Oi Ukko ylinen herra,\n    taivahallinen Jumala,\n    tuo kerta rajalle rauha,\n    Suomehen sula sovinto,\n    rauha raukoille rajoille,\n    sana kaunis Karjalahan!\n\n    Kun toisit rajalle rauhan,\n    Suomehen hyvän sovinnon,\n    viel' ois miestä mielehistä,\n    sulhoa sulosanaista,\n    kyntäjäksi, kylväjäksi,\n    siemenen sirottajaksi;\n    itku ei kuuluisi kujilla,\n    valitus vajojen päissä,\n    lehot ei nurmelle leveisi,\n    pellolle petäjän taimet.\n\n\n\n\n114. Suomen kansan sukulaiset.\n\n\nMe Suomalaiset olemme toista sukuperää kuin enimmät muut Europan\nkansat. Nämä näet kuuluvat n.s. indo-europalaiseen kansaryhmään, jonka\nalkuperäinen kotoperä lienee Indian ja Persian välirajalla, josta se\nmuinaisuudessa on levinnyt Europaan. Me Suomalaiset sitä vastoin\nkuulumme n.s. ural-altailaiseen kansaryhmään, jonka aikaisimmat\nasunto-alat on havaittu olleen Altai- ja Uralivuorten tienoilla.\nNiinkuin me Suomalaiset, jotka nyt elämme täällä Suomenniemellä,\nniin on paljo muitakin Suomensukuisia kansoja jo varhain noilta\nalkuperäisiltä kotitienoiltaan siirtynyt Europan puolelle, jossa niitä\nvieläkin tavataan suuret määrät. Aivan ilman heimolaisia me emme siis\ntäällä Europassa ole.\n\nEteläpuolella Suomenlahtea, Virossa ja Liivinmaan pohjois-osassa,\nasuvat _Virolaiset_. Ne kuuluvat Suomen kansan hämäläiseen heimoon.\nNiiden kielikin on niin suomenkielen kaltaista, että sitä pian oppii\nymmärtämään. Virolaiset ovat älykästä ja vilkasta kansaa, vaikka ovat\nsaaneet aina tämän vuosisadan alkupuolille asti olla orjina\nsaksalaisten tilanomistajain alla. Heillä on sanomalehtiä ynnä muuta\nkirjallisuutta, kuin myös muinais-aikuisia kansanrunoja, jotka ovat\nSuomalaisten runojen luontoisia. He harrastavat suuresti soittoa ja\nlaulua. Heitä on noin yhden miljonan vaiheilla.\n\nItäpuolella suomen rajaa asuu _Karjalaisia_, jotka ovat tunnetut\nsuuresta kauppahalustaan. He vaeltelevat usein täällä Suomessakin\nkaikenmoista rihkamaa kaupustelemassa. Kansa heitä nimittää\n\"reppuryssiksi\" ja \"Arkangelin miehiksi\". Kun kauemmin kuulisit heidän\npuhelevan keskenään, oppisit pian ymmärtämään heidän kieltänsä, joka on\nkyllä suomenkieltä, vaikka venäjänkielen tapaiset suhaus-äänet ja\nvenäläiset lainasanat tekevät sen korvallemme oudoksi. Heidän\nkeskuudestaan ovat enimmät Kalevalan runot saadut. _Inkeriläiset_\nPietarin ympärillä ovat myös Karjalaisia.\n\nSukulaisiamme ovat vielä Inkerinmaan länsiosassa elävät Vatjalaiset_,\nsekä Äänisjärven rannalla ja sen eteläpuolella asuvat _Vepsäläiset_,\nkuin myös _Liiviläiset_ Kuurinmaan rannalla. Nämä nyt mainitut\nheimolaisemme ovat vähälukuiset, yhteensä vaan muutamia tuhansia.\n\nKaikki tähän asti luetellut sukulaiskansat voisimme pitää lähimpinä\nsukulaisinamme; sillä heidän kielensä ovat vielä suuressa määrässä oman\nkielemme kaltaisia. Etäisempiä sukulaisia ovat meille seuraavat kansat.\n\n_Lappalaiset_ asuvat Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän\npohjois-osissa, elättäen itseään porokarjoilla ja kalastuksella. Heillä\nei ole hirsistä rakennettuja tupia, vaan kotia. Nämä tehdään siten,\nettä maahan pistetään seipäitä, joiden yläpäät yhdistetään yhteen;\nseipäät peitetään saralla tai muilla kankailla; keskelle kotaa tehdään\nkivistä tulisija, ja niin asunto on valmis. Lappalaisten kieli eroaa jo\nsuuremmassa määrässä Suomen kielestä, vaikka sukulaisuus niiden välillä\nonkin helposti huomattava.\n\nNiillä tasangoilla, missä suuri Volgajoki Venäjällä tekee mutkan\netelään päin, asuu laajalti Suomensukuisia kansoja. Niistä mainittakoon\nensinnäkin _Mordvalaiset_, nerokas, maata viljelevä kansa, jonka\nlukumäärä nousee päälle miljoonan. Heille läheistä heimoa\novat vähempilukuiset _Tsheremissit_, jotka niinikään elävät\nmaanviljelyksellä, mutta myöskin metsästyksellä. Paitsi kieliensä\nkautta, ilmaisevat nämä kansat vielä ulkonäkönsä, tapainsa y.m. kautta\nsuomalaista sukuperäänsä.\n\nNäistä koilliseen päin, Kamajoen tienoilla, asuu hajallaan Venäläisten\nkesken _Syrjäänejä, Votjakeja ja Permalaisia_, jotka ovat läheistä\nheimoa toisilleen. Nämä ovat Suomensukuisia kansoja, kuten heidän\nkielensäkin osoittaa. Syrjäänit ovat pohjois-Venäjän uutterinta\nkauppakansaa. Votjakit ja Permalaiset ovat maanviljelijöitä. Näiden\nyhteinen lukumäärä tekee noin 400,000 henkeä.\n\nUrali-vuorien molemminpuolin ja Obi-virran varsilla asuu kaksi\npuolivilliä kalastaja- ja metsästäjäkansaa, _Vogulit ja Ostjakit_,\njotka myös ovat Suomensukuisia. Heidän lukumääränsä tehnee vaan likemmä\n30,000 henkeä.\n\nUseammat näistä itä-Venäjällä asuvista Suomen-sukuisista kansoista\narvattavasti vähitellen sekaantuvat Venäläisiin ja häviävät siten pois.\nHeillä ei näet ole mitään kirjallisuutta tai omaa sivistystä, mikä\nheitä estäisi häviämästä; sitäpaitsi asuvat he hajallaan pienenä\nvähemmistönä lukuisan venäläisen väestön keskessä.\n\nMahtavin meidän Europalaisista sukulaiskansoistamme on uljas _Magyarein\neli Unkarinkansa_. Heitä on noin 6 1/2 miljoonaa. Heillä on\nasuttavanaan laaja ja hedelmällinen Unkarin maa, Tonavan ja sen\nlisäjoen Tiszan varsilla. He ovat sivistynyttä kansaa, jolla on laaja\nkirjallisuus ja kehittynyt kieli. Tulisesti rakastavat he isänmaataan\nja ovat hankkineet sille itsenäisen valtiollisen aseman Itävallan\nrinnalla, jonka keisari on Unkarin kuningas. Unkarinkieli on aikojen\nkuluessa jo siksi muuttunut, että meidän Suomalaisten on aivan mahdoton\nsiitä mitään ymmärtää. Mutta oppineet miehet, jotka ovat Suomen ja\nUnkarin kieltä toisiinsa verranneet, ovat huomanneet selvän\nyhtäläisyyden näiden kielten rakennuksessa, vieläpä koko joukon\nyksityisiä sanojakin todistavan tätä sukulaisuutta.\n\nYlimalkaan ovatkin kaikkien etäisempien sukulaistemme kielet\nennättäneet muuttua siinä määrässä, että ainoastaan kielitieteilijät\npystyvät tuon sukulaisuuden huomaamaan ja osoittamaan. Kuinka kuitenkin\nvielä yksityisissä sanoissakin tuo yhtäläisyys ilmautuu, sen seikan\nvalaisemiseksi liitämme tähän muutamia esimerkkejä. Suomen kielen\n_kala_ on Virolaisilla _kala_, Liiviläisillä _kalaa_, Lappalaisilla\n_guolle_, Mordvalaisilla _kal_, Voguleilla ja Ostjakeilla _kul_ ja\nUnkarilaisilla _hal_; _käsi_ on Virolaisilla _käsi_, Liiviläisillä\n_keizh_, Lappalaisilla _kät, gietta_, Tsheremisseillä _ket_, Voguleilla\nja Ostjakeilla _kat, keet_, Unkarilaisilla _keez_; _neljä_ on\nVirolaisilla _neli_, Lappalaisilla _nelje_, Mordvalaisilla _nila_,\nSyrjääneillä ja Votjakeilla _njod, nil_, Voguleilla ja Ostjakeilla\n_nile, ne_ ja Unkarilaisilla _needj_.\n\nOlemme täten luetelleet Suomenkansan sukulaiset. Niinkuin olemme\nnähneet, eivät ne ole maailman mahtavia kansoja. Useat niistä ovat\nasettuneet epäedullisille asuinpaikoille, kylmille pohjan perille,\nmissä maanviljelys ja sen rinnalla syntyvä sivistys eivät ole\nmahdollisia; useat taas ovat hajallaan Venäjän suurilukuisen kansan\nkeskessä ja ehkä vähitellen häviävät sen sekaan. Edullisimmissa\noloissa ovat tähän asti olleet Unkarilaiset ja me Suomenmaahan\nasettuneet Suomalaiset, koska meillä on kaikki sivistyneiden kansain\nehdot ja olomuodot sekä mahdollisuus omaa kansallista elämää säilyttää.\n\n\n\n\n115. Vieraalla maalla.\n\n\n    (Virolainen laulu).\n\n    Yksinäin, yksinäin\n    täytyy pois mun rientämäin!\n    Silmän täyttää kyynel karvas,\n    loitos jäi mun maani armas,\n    kauas kallis synnyinmaan'.\n\n    Synnyinmaan', synnyinmaan'!\n    konsa taas sun nähdä saan?\n    Konsa kumpus mulle loistaa,\n    sylis hellä huolen poistaa\n    kaipaavalta kyynelin?\n\n    Kyynelin, kyynelin\n    vierahissa kuljeksin.\n    Tääll' ei äidinkieli kaiu,\n    huuliltain ei laulut raiu.\n    Kaukana on äidinkiel'!\n\n    Äidinkiel', äidinkiel'!\n    Lemmekäs kuin äidin miel'!\n    Vieras kiel' on outo, vento,\n    tuosta taukos laulun lento --\n    Vieras ään' on lemmetön.\n\n    Pohjolain, Pohjolain!\n    Siell' on hauska vaeltain!\n    Siellä vienot lauluin liikkuu,\n    kukkasilmikot ne kiikkuu\n    päällä niittyin loistavain.\n\n\n\n\n116. Antti sedän pakinoita.\n\n\n1.\n\nOli suuri ilopäivä Kuusiston Laurilla, kun hänen setänsä, urkuri Antti\nArvola, tuli Kuusistoon muutamiksi päiviksi kalastelemaan. Kuusiston\nläheisyydessä oli näet muutamia pienempiä järviä, joista kesäisin sai\nrunsaasti ahvenia. Lauri, kaksitoista-vuotias kansakoululainen, sai\nnoilla kalaretkillä olla sedän mukana. Antti-setä piti paljon pienestä\nkalastus-toveristaan. Hän oli puhelias mies, ja milloin ei kala ottanut\noikein syödäkseen tai milloin hiljalleen soudeltiin pitkin järven\nselkää, silloin Antti setä jutteli Laurin kanssa monenmoisista\nasioista. Ujostelematta uskalsi Lauri sedältä kysellä, mitä vaan\nhalusi. Ja paljon oli Laurilla kyseltävääkin, koulussa oli näet pojan\ntiedonhalu herännyt.\n\n\"Kuulkaapas, setä\", sanoi Lauri, kun he veneessä istuivat onkimassa\nSärkijärven selällä, \"se meidän Matti renki ei osaa edes nimeänsä\nkirjoittaa, vaikka on jo vanha mies.\"\n\n\"Eihän se niin kummallista ole\", vastasi setä, \"onhan vanhemman kansan\njoukossa vielä sellaisia, jotka sitä taitoa eivät osaa, kun he\nlapsuudessaan eivät ole saaneet mitään koulua käydä.\"\n\n\"Mutta parissa viikossahan tuon taidon oppisi\", virkkoi Lauri. \"Kun\nvaan kirjaimet oppii ja tavata osaa, eihän se ole konstikaan.\"\n\n\"Eihän se niin vaikea taito olekaan, kun sen saa nuorena oppia.\"\n\n\"Kukahan lienee kirjoitustaidon ensin keksinyt?\"\n\n\"Se on vähitellen keksitty. Muinaisajan ihmiset koettivat monella\ntavalla saattaa ajatuksiansa näkyvään muotoon. Alkuperäisin tapa oli\npiirtää esineiden kuvia merkitsemään niitä vastaavia sanoja. Nuo kuvat\naikojen kuluessa muodostettiin yhä yksinkertaisemmiksi piirteiltään,\nkunnes niistä vähitellen kehittyi kirjaimia, joilla merkittiin\näänteitä.\"\n\n\"Missä maassa on kirjoitustaito ensin keksitty?\"\n\n\"Vanhassa Egyptissä. Sen vanhimmat kirjalliset muistomerkit ovat\npiirretyt jo noin neljätuhatta vuotta ennen Kristuksen syntymää.\"\n\n\"Kylläpä ovat vanhoja.\"\n\n\"Nykyään, kun kirjoitustaito on niin yleinen, emme oikein pysty\nkäsittämäänkään, miten suurenmoinen tämän taidon keksiminen on alkujaan\nollut. Paljon on ihmishenki saanut ponnistella, ennenkuin se\nkömpelöistä ja hämäristä kuvakirjoituksista on johtunut kirjaimien\nkeksimiseen ja käyttämiseen. Senpä vuoksi kirjoitustaito nykyäänkin\nvielä esim. Afrikan tai Australian raakalais-ihmisistä tuntuu\nkerrassaan ihmeelliseltä, jopa yliluonnolliselta. Muistuu mieleeni eräs\ntapaus, joka sattui englantilaiselle lähetyssaarnaajalle Williams'ille\nRarotongan saarella, joka oli yksi Austraalian saarista.\n\n\"Kun hän eräänä aamuna tuli kirkon rakennus-paikalle, huomasi hän\nunohtaneensa kulmamitan kotiinsa. Hän otti lastun ja kirjoitti siihen\nhiilellä muutamia sanoja vaimolleen pyytäen häntä lähettämään\nkulmamitan. Sitten kutsui hän luoksensa erään saaren asukasten\npäämiehistä ja sanoi hänelle: 'vie tämä vaimolleni!' Mies, joka oli\nhyvin vilkasluontoinen, katseli lähetyssaarnaajaa aivan hämmästyneenä\nsanoen: 'Tämä lastuko on minun hänelle vietävä? Sittenpä on hän pitävä\nminua ihka hupsuna ja toruva minua turhasta juoksusta.' 'Ei suinkaan'\nvastasi Williams, 'mene sinä vaan lastullesi kiireesti!' Kun mies\nhuomasi täyttä totta tarkoitettavan, otti hän lastun ja kysyi, mitä\nhänen tulisi Williams'in vaimolle sanoa. Williams vastasi: 'Sinun ei\ntarvitse sanoa hänelle mitään; lastu sanoo hänelle kaiken, mitä\nhänen tarvitsee tietää.' Tästä kummastui mies yhä enemmän ja piti\nmahdottomana, että lastu, jolla ei mitään suuta ole, voisi puhua.\nUudistetusta käskystä riensi hän kuitenkin perille ja antoi siellä\nlastun Williamsin rouvalle. Tämä luki siinä olevan kirjoituksen, heitti\nsen maahan ja toi miehelle kulmamitan. Mies oli ihmeissään ja kysyi:\n'Mistäs tiesit sinä että miehesi tarvitsee kulmamittaa?' 'Lastuhan sen\nsanoi.' 'Mutta minä en kuullut lastun mitään puhuvan', intti mies.\n'Minäpä kuulin', sanoi rouva; 'lastu antoi minulle tietää, mitä mieheni\ntarvitsee; vie nyt kiireesti kulmamitta hänelle!' -- Mies nosti lastun\nmaasta ja lähti juoksemaan kylän kautta työpaikalle, lastu toisessa,\nkulmamitta toisessa kädessä. Ja vastaantulijoille uhosi hän\nEnglantilaisten muka suurta viisautta, kun he saavat lastutkin\npuhumaan.\n\n\"Hänelle sitten kyllä koetettiin tuota salaisuutta selvittää, mutta se\nkävi sittenkin hänen ymmärryksensä yli. Taikakaluksi luuli hän tuota\nlastua ja kantoi sitä jonkun aikaa kaulassaan.\"\n\n\"Kylläpä oli tuhma\", sanoi Lauri.\n\n\"Ehkäpä mekin olisimme olleet yhtä tuhmia hänen sivistysasteellaan\",\nsanoi Antti setä.\n\n\n2.\n\nSeuraavana päivänä istuivat Antti-setä ja Lauri jälleen onkimassa.\nLauri kertoi:\n\n\"Olin pari viikkoa takaperin isän kanssa kaupungissa. Päätin tällä\nkertaa viimeinkin päästä erääseen paikkaan, johon jo kauan olin\nhalunnut. Olin nimittäin monasti itsekseni aprikoinut, miten oikeastaan\nkirjat ja sanomalehdet syntyvät. Kotona ei sitä kukaan osannut oikein\nminulle selvittää. Mutta nyt piti minun saada siitä selvä, minun piti\npäästä kirjapainoon. Isä sen viimein lupasikin; eräs hänen tuttavistaan\nvei minut sinne. -- Siellä minä sitten näin, kuinka latojat latoivat\nirtonaiset metallikirjaimet vieretysten sanoiksi, riveiksi ja\nkokonaisiksi sivuiksi. Näin vielä, kuinka nuo ladotut sivut pantiin\npainokoneeseen ja kuinka ne tuon koneen avulla ensin mustattiin ja\nsitten peitettiin paperilla, joka painettiin niitä vasten niin\ntiukkaan, että nuo mustatut metallikirjaimet jättivät siihen kuvansa.\nNäin, kuinka tällä tavalla saatiin lyhyessä ajassa sadottain\njäljennöksiä tuosta latomuksesta. Ymmärsin nyt, kuinka voidaan saada\ntuhansia arkkeja painetuksi, kun kerran yksi arkki on noilla\nmetallikirjaimilla ladottu, ja kuinka samaa kirjaa voidaan helposti\npainaa monta tuhatta kappaletta. Mutta sanokaapas, setä, joko vanhassa\nEgyptissäkin tunnettiin kirjapaino.\"\n\n\"Ei toki\", vastasi Antti-setä, \"ei sitä tunnettu Egyptissä, eipä\nmuinaisessa Kreikassa eikä Roomassakaan, vaikka näissä maissa oli hyvin\nrikas kirjallisuus. Kaikki kirjat siellä kirjoitettiin käsin. Ja niinpä\ntehtiin vielä kauan jälkeenpäinkin. Sillä kirjapaino keksittiin vasta\nnoin neljäsataa viisikymmentä vuotta takaperin.\"\n\n\"Kertokaa, setä, jotakin sen keksimisestä!\"\n\n\"Niinkuin jo mainitsin, kirjoitettiin kaikki kirjat sitä ennen käsin.\nJos tahdottiin jostakin kirjasta useampia kappaleita, palkattiin suuri\nlukumäärä kirjureita, sekä lukija, jonka sanelemisen mukaan kirjurit\nkirjoittivat. Näin saatiin samaa kirjaa joku satamäärä kappaletta\nvalmiiksi. Mutta mitä se riitti miljoonille ihmisille! Senpätähden\nkirjat vanhaan aikaan olivatkin hyvin harvinaisia ja kalliita.\nAinoastaan rikkaat pystyivät niitä itselleen hankkimaan. Raamatusta\nesimerkiksi maksettiin noin 2,500 Suomen markkaa, Ymmärrettävää on,\nettä näin ollen enemmistö ihmisistä oli suuressa tiedottomuudessa.\nMutta kirjojen tarve tuli yhä suuremmaksi, ja mietittiin helpompia\nkeinoja niiden monistelemiseen. Ikäänkuin ensimäisenä ituna kirjapainon\nkeksintöön on pidettävä puunleikkaustaitoa. Keksittiin näet, että kuvia\nkävi helposti monisteleminen. Kuva ensin leikattiin laudalle sillä\ntavalla, että se tuli olemaan korkeammalla laudan muuta pintaa. Jos\nkuvat sitten siveltiin värillä ja paperi pantiin sen päälle, syntyi\ntähän vastaava kuva. Sillä tavalla väriä ja paperia uusimalla, saattoi\nvalmistaa kuinka monta samallaista kuvaa tahansa. Pian johduttiin\ntästä leikkaamaan kirjoituksiakin puuhun ja niitä samalla tavalla\nmonistelemaan. Mutta kovin suuritöinen oli isompien kirjain\nmonisteleminen sillä tavalla, koska oli jokaista kirjan sivua varten\nleikattava eri lautansa. Ilmestyi viimein mies, joka nerollansa keksi\nvapautuksen tästä vaivaloisesta työstä ja kerrassaan aukasi tien\nkirjallisuuden levenemiselle ja siten samalla kaikelle henkiselle\nkehitykselle ihmiskunnassa. Se mies oli saksalainen Johan Gutenberg,\nkotoisin Mainz'in kaupungista.\n\n\"Kun kirjoituksen leikkaaminen puuhun vaati paljon aikaa ja vaivaa,\nheräsi näet Gutenbergissä ajatus laatia irtonaisia kirjaimia, joita\nsaattoi latoa toistensa viereen sanoiksi, lauseiksi, sivuiksi ja siten\nkokonaiseksi kirjaksikin sekä, kirjan valmistuttua, purkaa ne jälleen\nirti toisia kirjoja varten. Tässä ajatuksessa juuri piili Gutenberg'in\nkeksinnön ydin ja ponsi. Yritys onnistui, ja suuri keksintö oli siten\ntehty.\n\n\"Gutenberg'in irtonaiset kirjaimet eli _kirjasimet_ olivat ensin puusta\ntehtyjä. Niitä ladottiin rinnatusten; siten syntyi sivu ja useampia,\nmikäli tarve vaati; latomus kun kostutettiin musteella ja paperi\npainettiin sitä vasten, syntyi paperiin vastaava jäljennös. Kun latomus\nuudelleen kostutettiin ja siihen painettiin uusi paperi, syntyi siten\ntaas uusi jäljennös, näin saattoi nyt valmistaa satoja ja tuhansiakin\njäljennöksiä. Mutta monta vajanaisuutta oli tuossa keksinnössä vielä.\nPuusta oli näet työläs leikata kirjaimia niin paljo, kuin niitä\npitempää latomusta varten tarvittiin, jota paitsi puukirjaimet tulivat\nkarkeita ja pian kuluivat. Tämän hankaluuden poistamiseksi ryhtyi\nGutenberg valamaan kirjaimia metallista. Se onnistui. Kirjasimet\ntulivat kestävämpiä sekä säännöllisiä ja siroja muodolleen. Myöskin\nlaati hän painokoneen eli prässin, jonka avulla saattoi tasaisesti\npainaa paperin latomusta vastaan. Täten oli nyt kirjapainotaito\nkeksitty.\"\n\n\"Siitä miehestä vasta rikas mahtoi tulla\", sanoi Lauri.\n\n\"Niinpä luulisi. Mutta Gutenbergin kävi, niinkuin useampien, jotka ovat\njotakin suurta ihmisten hyväksi tehneet. Hän sai osakseen puutetta,\nkateutta ja kiittämättömyyttä. Kun hänellä ei ollut itsellä varoja\nhankkia kirjapainoa, täytyi hänen lainata rahoja eräältä rikkaalta Fust\nnimiseltä porvarilta. Kun kirjapaino oli saatu valmiiksi ja siinä\nalettu painaa Pyhää Raamattua, vaati Fust äkisti rahansa takaisin.\nGutenbergin täytyi nyt luovuttaa koko kirjapaino Fustille. Sittemmin\nperusti Gutenberg kyllä vielä uuden kirjapainon, mutta sekin täytyi\nvarattomuuden takia luovuttaa toisiin käsiin. Köyhänä ja vastuksista\nväsyneenä kuoli Gutenberg v. 1468. Jälkimaailma on kyllä ymmärtänyt\nhänen keksintönsä suuruuden ja pystyttänyt hänelle muistopatsaan.\"\n\n\n3.\n\n\"Milloinkas Suomeen saatiin ensimmäinen kirjapaino?\" kysyi Lauri Antti\nsedältä seuraavan päivän kalastusretkellä.\n\n\"Se perustettiin Turkuun vuonna 1642. Mutta suomalaisia kirjoja\npainettiin jo sitä ennen Tukholmassa\", vastasi setä.\n\n\"Kuka on ensimmäiset kirjat suomeksi kirjoittanut?\"\n\n\"Sen miehen nimi oli Mikael Agrikola. Hän on suomalaisen kirjallisuuden\nisä.\"\n\n\"Mihin aikaan eli tämä mies?\"\n\n\"Hän eli noin kolmesataa viisikymmentä vuotta takaperin eli siihen\naikaan kuin katolinen oppi Suomesta poistettiin ja Lutherin uskonoppi\ntuli maahan.\"\n\n\"Mikä mies se Luther oli? Olen hänestä kyllä yhtä ja toista kuullut ja\nlukenut, mutta oikeata käsitystä minulla ei hänestä vielä ole.\"\n\n\"Hän oli oppinut, Jumalan hengen valaisema mies, joka Saksanmaalla\nnousi katoolisen kirkon suuria erehdyksiä vastustamaan. Hän väitti muun\nmuassa, että Pyhä Raamattu on oleva meidän ainoa opettajamme uskon\nasioissa. Katolinen kirkko ei sallinut kansan edes lukeakaan Raamattua,\nmutta Luther käänsi sen saksan kielelle ja vaati, että kaiken kansan\ntuli itse oppia sitä lukemaan. Myöskin piti kansalle nyt saarnattaman\nsen omalla kielellä, eikä enää latinan kielellä, kuten katoolisissa\nkirkoissa tehdään.\"\n\n\"Mutta kertokaapa jotakin Mikael Agrikolasta!\"\n\n\"Hän oli köyhän kalastajan poika Pernajan pitäjästä. Kun hän oli hyvin\nlahjakas ja opinhaluinen, pääsi hän hyväin ihmisten avulla koulutielle.\nOlipa hän jonkun aikaa Saksanmaallakin tohtori Lutherin oppilaana.\nPalattuaan sieltä kotimaahansa, alkoi hän levittää Lutherin oppia\nmaahamme sillä tavalla, että rupesi toimittamaan suomeksi hengellisiä\nkirjoja. Ensiksi toimitti hän aapisen, sitten katekismuksen ja\nrukouskirjan. Tärkein kaikista hänen kirjoistaan oli Uuden Testamentin\nkäännös. Se ilmestyi painosta vuonna 1548. Sen jälkeen suomensi\nAgrikola vielä muitakin Raamatun osia. Koko Raamattua hän ei ehtinyt\nsuomentaa, se saatiin noin sata vuotta myöhemmin eli vuonna 1642. Näin\nlaski Agrikola perustuksen meidän kirjallisuudellemme ja samalla\nLutherin opille. Hänestä tuli senjälkeen Turun piispa, mutta tässä\ntärkeässä toimessa ehti hän olla ainoastaan kolme vuotta. Hän kuoli\nvuonna 1557.\"\n\n\"Vai sellainen se oli suomalaisen kirjallisuuden alku. Olikos\nsuomenkieli silloin samanlaista kuin nytkin?\"\n\n\"Jokseenkin samanlaista, mutta sitä ei kirjoitettu aivan samalla\ntavalla kuin nyt. Agrikolan täytyi itse harkita ja keksiä, miten\nsuomenkieltä olisi kirjoitettava, sitä kun ei oltu sitä ennen\nkirjakielenä käytetty. Luonnollista oli, että tämä ensimmäinen yritys\noli monessa suhteessa vaikea. Saat ehkä joskus lukea jonkun näytteen\nAgrikolan aikuisesta suomenkielestä. Kyllä sitä ymmärtää, mutta huomaa\nsamalla, että sanojen oikeinkirjoitus on erilainen kuin nykyään.\"\n\n\"Olen lainakirjastossa nähnyt tavattoman paljon suomalaisia kirjoja.\nOnkohan siinä kaikki, mitä suomeksi on painettu?\"\n\n\"Eipä suinkaan! Siellä lienee vaan pieni osa siitä, mitä meillä nykyään\non suomalaista kirjallisuutta. Ei ole nykyisenä aikana meillä\nsuomalaisilla enää luettavan puutetta. Kuka tahansa voi nyt hyvistä\nkirjoista tyydyttää tiedonhaluansa.\"\n\n\n4.\n\nSeuraavana päivänä sattui olemaan erittäin ihana kesäpäivä. Särkijärvi\nrantoineen, saarineen ja salmineen oli lumoavan kaunis. Kalamiesten\nmieli kävi tästä iloiseksi. Hiljalleen soudeltaissa puhkesi Lauri\nlaulamaan. Hän lauloi: \"Ma oksalla ylimmällä oon Harjulan selänteen\".\nKun laulu oli päättynyt, lausui Antti-setä:\n\n\"Onhan sinulla hyvä ääni; mutta kaunis on itse laulukin. Tiedätkö kenen\ntekemä se laulu on?\"\n\n\"Opettaja sanoi, että sen on tehnyt _Sakari Topelius_\", vastasi Antti.\n\n\"Aivan oikein. Tunnetko mitään muuta, mitä Topelius on kirjoittanut?\"\n\n\"Lukukirjassa on häneltä kaksi kaunista satua: 'Koivu ja tähti' ja\n'Adalminan helmi'. Sitten on hän kirjoittanut 'Luonnonkirjan' ja\n'Maamme-kirjan'.\"\n\n\"Kyllä niin. Mutta hän on kirjoittanut paljon muutakin. Ensinnäkin\nsuuren joukon kauniita satuja lapsille. Vielä on hän kirjoittanut\npaljon ihania runoja, sellaisia kuin tuo äsken laulamasi, sekä suuren\njoukon kertomuksia Suomen entisiltä ajoilta. Kun saat koulussa ensin\nlukea Suomen historiaa, sitten voit lukea Topeliuksen kertomuksiakin.\nNiiden nimenä on 'Välskärin kertomukset'. Mutta tiedätkö, mikä mies\nTopelius oikeastaan oli?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Hän oli opettajana Suomen yliopistossa. Mutta samalla kirjoitteli hän\nrunoja, satuja ja kertomuksia. Ne ovat erittäin hyvää ja jaloa\nluettavaa Suomen lapsille ja nuorisolle. Senpä vuoksi tulee lasten myös\ntuntea tämä suuri suomalainen runoilija.\"\n\n\"Vieläkö Topelius elää?\"\n\n\"Hän kuoli syvästi kunnioitettuna, rakastettuna ja kaivattuna\nvuonna 1898, kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä. Hanki itsellesi\nlainakirjastosta Topeliuksen 'Lukemisia lapsille' ja lue niitä\nlupa-aikoina. Tulet huomaamaan, kuinka tämä mies todella oli Suomen\nlasten suuri ystävä ja opettaja.\"\n\n\"Sen tahdon tehdä ensi tilassa. Mutta olkaa, setä, hyvä ja selittäkää\nminulle, mitä kirjoja Kalevala ja Kanteletar ovat! Olen niistä kuullut\npaljon puhuttavan.\"\n\n\"Kalevala ja Kanteletar sisältävät Suomen kansan vanhoja runoja,\nsiis semmoisia runoja, joita kansa itse on sepittänyt ja laulanut.\nKalevalassa on kertovia runoja, mutta Kantelettaressa laulurunoja.\nElias Lönnrot on ne kaikki kansan suusta koonnut ja sitten julkaissut.\"\n\n\"Mitenkä hän ne kokosi!\"\n\n\"Hän matkusteli paljon kansan keskuudessa, varsinkin itä-Suomessa ja\nVenäjän Karjalassa; kansa lauloi hänelle ja hän kirjoitti laulut\nmuistiin.\"\n\n\"Vieläkös se Lönnrot elää?\"\n\n\"Lönnrot kuoli vuonna 1884, kahdeksankymmenen kahden vuoden ikäisenä,\nhänkin koko Suomen kansan kunnioittamana ja rakastamana. Hänestä kuin\nmyös Kalevalasta ja Kantelettaresta saat kyllä koulussasi enemmän\ntietoja.\"\n\n\"Minä en ole koskaan täällä kuullut tuollaisia vanhoja runoja\nlaulettavan. Olisi hauska tietää miten niitä laulettiin.\"\n\n\"Tavallisesti siten, että kaksi laulajaa istui vieretysten tai\nvastatusten, pitäen toisiaan kädestä, ja lauloi yhden säkeen\nkerrassaan, jonka toinen laulaja vielä yksinään uudisti. Usein myös\nsäestettiin laulua kanteleella.\"\n\n\"Sepä mahtoi olla juhlallista. Onpa kerrassaan ikävää, ettei kansa\ntäällä niitä osaa laulaa. Ja entäs se kanteleen soitto! Opettajallamme\non kantele, ja olen kuullut hänen sillä joskus soittavan. Se on kovin\nkaunista se soitto, paljon kauniimpaa kuin Mäkelän Taavetin\nviulunsoitto taikka Arposen Villen hanurin renkutus.\"\n\n\"Kyllä se on kaunista. Enkä minä tässä suhteessa muuta soisi, kuin että\nhanurit katoaisivat kerrassaan ja niiden sijalle tulisi vanha\nkanteleemme joka taloon ja mökkiin. Ajattelen, kuinka esimerkiksi\niltapuhteet täällä maakansan keskuudessa kuluisivat rattoisasti ja\njalostavasti, jos joka perheessä olisi kantele ja joku, joka osaisi\nsitä soittaa. Takkavalkean iloisesti loimutessa tehtäisiin kaikenmoisia\nkäsitöitä, mutta yksi joukosta aina ilahuttaisi muita laulullaan ja\nkanteleensoitollaan. Laulettaisiin ja soitettaisiin hyviä lauluja ja\nlopuksi joku virsi. Se olisi ihanaa iltapuhteiden viettoa. Kyllä raa'at\npuheet ja huonot laulunrenkutukset, jotka nyt rumentavat kansamme\nelämää, sitten vähitellen väistyisivät pois. Hankkikaapas te,\nkoululaiset, jokainen itsellenne kantele! Ehkäpä pystyisitte sellaisen\nkäsityönäkin koulussa tekemään. Ja oppikaa sitä soittamaan, se taito ei\nole ylen vaikea.\"\n\n\n\n\n117. Poika Sammatista.\n\n\nSammatti on paikkakunta pobjois-Uusmaalla. Siellä on paljo vuoria ja\njärviä sekä korkeita, vanhoja, varjoisia metsiä. Seutu on kaunista,\nmutta yksinäistä ja köyhää.\n\nSiellä on Paikkarin torppa Valkjärven rannalla. Torpassa asui ammoin\nsitte köyhä mies vaimonsa ja seitsemän lapsensa, viiden pojan ja kahden\ntytön, keralla. Torppa oli köyhä; mitä suuremmaksi lapsilauma kasvoi,\nsitä niukemmaksi kävi jokapäiväinen leipä. Mutta torppari ja hänen\nvaimonsa olivat jumaliset ja ahkerat. Heistä oli turha nähdä nälkää,\nkun he voivat ja jaksoivat tehdä työtä. Torppari osasi vähän\nräätälin-työtä, ja kun pojat kasvoivat, niin että voivat vähin autella\ntöissä, ryhtyi hän talvi-aikoina käymään taloissa ompelemassa\nvaatteita.\n\nTorpan luona oli iso mänty. Siinä pojat hyvin mielellään kiipeilivät.\nEräänä päivänä näki torppari neljä poikaansa ylhäällä männyssä. Kolme\nvanhinta poikaa sysi ja tyrkki ilon innoissaan toinen toistansa\nylimmillä oksilla, mutta neljäs poika, Elias nimeltään, istui alempana\noksalla selin runkoa vasten ja luki.\n\n\"No, Elias\", sanoi isä, \"etkö sinäkin tahdo kiivetä korkealle täällä\nmaailmassa? Mitä sinä nyt teet?\"\n\n\"Luen katkismusta\", vastasi poika.\n\n\"Kaikkiapa saakin kuulla!\" ilvehti isä. \"Vastahan sinä olet kuudennella\nvuodella. Tulehan alas, niin opetan sinut ompelemaan nuttua!\"\n\nElias laskeutui maahan ja oppi kuromaan yhteen nutun eri kappaleet;\nmutta kun se oli tehty, kiipesi hän jälleen puuhun kirjoinensa. Kuuden\nvuoden iässä osasi hän koko katkismuksen ulkoa. Pappi ja kaikki\nnaapurit ihmettelivät kylänluvuissa. \"Kuulkaas, isä torppari\", sanoi\npappi, \"tuo poika teidän pitäisi toimittaa kouluun.\"\n\n\"Ei ole varaa\", vastasi isä.\n\nMutta miten olikaan; kun naapurit eivät lakanneet ihmettelemästä pojan\nsuurta oppia, kokosivat vanhemmat säkillisen leipiä, pytyn voita ja\ntoisen suolaisia muikkuja sekä lähettivät pojan lähimpään kouluun\nTammisaareen. Mutta Sammatissapa puhuttiin pelkkää suomea ja\nTammisaaren koulussa opetettiin kaikki ruotsiksi. Kovalla poika oli,\nmutta täytyipä sentään asian käydä, ja kävikin se, sillä poika oli\nuuttera. Kohta hän osasi katkismuksensa ulkoa ruotsiksikin. Mutta\nkauanpa ei ollut kotoa lähettää leipää, voita ja muikkuja, ja niin\ntäytyi pojan lopettaa koulunkäyntinsä parin vuoden kuluttua. Se on\ntapahtunut monellekin köyhälle pojalle Suomessa.\n\n\"Rupea sinä räätäliksi, rakas poikani, ja kulje minun kanssani!\" sanoi\nisä. Pikku Elias huokasi, sillä häntä enimmin huvitti kirjansa, mutta\nhän oli tottelevainen, nöyrä ja oppivainen, kulki isänsä kanssa\ntaloissa, ompeli ja palttoi niin että sormia pakotti. Välistä sattui\nniinkin, että hänellä oli kirja taskussa ja hän hiipi johonkin komeroon\nlukemaan aikaisin aamulla ja myöhään iltasilla. Kynttilää hänellä ei\nollut pimeänä vuoden aikana, mutta osataanpa lukea päreenkin valossa.\nJa hauskinta oli kirja kädessä istua Ison Männyn pitkällä oksalla,\nvaristen raakkuessa sen latvassa. Mutta kun hän yksinään käveli\nsuuressa metsässä tai souteli pienellä ruuhellaan yksin kalastelemassa\nValkjärvellä ja jyrkät vuoret katselivat kuviansa syvästä vesipeilistä\nsekä aikainen aamuaurinko kultasi honkain latvat, silloin tuli pojan\nmieleen ihmeellisiä ajatuksia. Hänestä tuntui, kuin kuulisi hän luonnon\nsydämen sykkivän ja osaisi lukea runoja aaltojen väreistä. Kun tuuli\nhumisi honkain tummissa latvoissa, oli hän kuulevinaan muinaisia,\nammoin unhottuneita satuja. Tähdet taivaalla sanoivat: \"täällä asuu\nJumala!\" Ja jokainen nuori kuusenvesa, joka yleni salon sammalikosta,\nsanoi: \"tässä on isänmaa!\" Ne kaksi sanaa juurtuivat niin syvälle hänen\nsydämeensä, ett'ei hän koskaan voinut unhottaa niitä.\n\nKun hän sellaisilta retkiltä palasi torppaan ja isä käski häntä\nompelutyöhön, alkoi hän itkeä. \"Miksi itket?\" kysyi isä. Poika oli\nvaiti ja itki, mutta viimein hän tunnusti, että hän mieluisemmin lukisi\nkuin ompelisi. \"No, minä puhun pastorin kanssa\", lohdutti isä.\n\nPastori sanoi: \"lähetä poikasi kouluun Turkuun, siellä hän oppii\nenemmän kuin Tammisaaressa.\" Isä mietti asiaa, ja miten hän\nneuvottelikaan naapurien kanssa, sai hän vähän apua, ja poika\nlähetettiin Turkuun. Hänet otettiin koetteeksi alimmalle luokalle,\njossa hän sai kumppaniensa kanssa lukea latinaa ja ruotsia. Kyllä siinä\ntarvittiin ahkeruutta ja kärsivällisyyttä, mutta vähitellen rupesi\nkuitenkin onnistumaan, ja poika luki koulussa kolme luokkaa. Mutta\nsilloin loppuivat taas varat köyhästä torpasta, ja Eliaksen täytyi\nlaukku seljässä vaeltaa kotiin ilman vähintäkään toivoa koskaan enää\npäästä sinne takaisin.\n\nEräänä sunnuntaina hän joutui kirkolla pastorin puheille, joka kysyi\nhäneltä, miten hänen lukunsa edistyi. Eliaksen täytyi tunnustaa että\nhän nyt lueskeli vain saksia, neulaa ja silitysrautaa. \"Mitä hullua!\"\nvirkkoi pastori; \"pyydä isältäsi, että saat tulla pyhinä iltapäiväksi\nminun luokseni, niin opetan sinulle latinaa!\"\n\nTuohon isä suostui, poika kävi pyhä-illoin, jolloin jouti räätälin\nammatiltaan, pastorin luona ja luki latinaa. Viikon varrella nousi hän\ntuntia aikaisemmin ja kävi levolle tuntia myöhemmin kuin muut ja käytti\nne hetket läksyjensä lukemiseen. Siten hän pääsi niin pitkälle, että\nsaattoi mennä Porvooseen lukiolaiseksi.\n\nHänestä tulikin nyt lukiolainen. Hän luki ja näki nälkää. Isä ja äiti\neivät voineet lähettää hänelle muuta kuin kotikutoista sarkaa, josta\nhän itse sai ommella itselleen vaatteet, mutta jotainhan hänen piti\nmyöskin syödä ja juoda. Hän läksi lupa-aikoina kyliin ja lauloi siellä\nleipäkakusta tai ruiskappasesta. Jumalisessa kodissaan oli hän oppinut\nmonta virttä, ja osasi hän muitakin lauluja. Hyviä kylän ihmisiä\nliikutti kuulla köyhän lukiolaisen laulavan heille, ja he antoivat\nmielellään hänelle vähän lisää evässäkkiin. Täten sai hän kokoon suuren\nmäärän viljaa, joten hänen ei tarvinnut enää nälkää nähdä. Mutta hänen\npiti päästä ylioppilaaksikin, ja siihen hänellä ei ollut rahaa. Pitikö\nhänen nyt uudestaan vielä ruveta räätäliksi?\n\nElias sai kuulla Hämeenlinnassa tarvittavan apulaispoikaa apteekkiin.\nHän astuskeli sinne ja selitti saavansa kyllä selon latinalaisista\nlääkkeenmääräyksistä. Hänen onnistui päästä apteekkiin, ja vähitellen\ntuli hän kelvolliseksi proviisoriksi. Säästettyään kokoon pikku summan\nmatkusti hän Turun yliopistoon ja tuli ylioppilaaksi. Hän oli silloin\nkahdenkymmenen vuoden iässä.\n\nNyt ansaitsi hän leipänsä johtamalla pienempien poikain lukemisia.\nSiinä sivussa täytyi hänen hoitaa omiakin lukujansa. Seitsemän vuoden\nkuluttua suoritti hän maisteritutkinnot. Silloin oli hänen tiensä\nmaailmassa turvattu.\n\nNo sinä, joka luet tätä pikkukertomusta, tahdotko tietää, mikä tuli\nSammatin pojasta, joka lukutiellään sai näin paljon kovaa kokea. Minä\nkerron sen. Hänestä tuli yksi kuuluisimpia ja suurimpia miehiä, kuin\nkoskaan on Suomessa syntynyt. Hänestä tuli lääkäri, kirjailija,\nprofessori, virsien sepitsijä ja kielentutkija. Eikä siinä kyllä, sillä\nniiksi voi moni muukin kohota; vaan hänestä tuli se mies, joka\netäisistä salomaista etsi ja löysi ne vanhat, kauniit, muualta jo\nammoin unohtuneet runot, joissa on Suomen kansan vanhimmat muistomerkit\nmuinaisajoilta. Hän liitteli ne kokonaiseksi ja ikäänkuin lahjoitti\nkansalle sen muinaisuuden ja antoi sille uutta rohkeutta elää ja\nkatsella tulevaisuutta kohti. Tuskinpa oli maassamme niin köyhää\ntölliä, ett'ei hänen nimensä siinä olisi ollut tuttu ja rakas;\ntuskin oli mitään niin etäistä maanosaa, ett'ei hänen kuuluisa\nkansanlaulukokoelmansa olisi siellä ollut tuttu ja ihmetelty oppineiden\nmiesten keskuudessa. Ja kun hän hyvin iäkkäänä kuoli, kokoontuivat sekä\nrikkaat että köyhät, ylhäiset ja alhaiset hänen hautansa ympärille\nosoittamaan hänen muistollensa kunnioitusta.\n\nMitä muuta tahdot vielä tietää Sammatin pojasta? Sitäkö, miten nöyrä,\nyksinkertainen, jumalinen ja ihmisystävällinen hän oli. Hän ajatteli\naina, että muut olivat tehneet paljon enemmän kuin hän. Hän käveli\npaljain jaloin kesällä ja hiihteli talvella; hänen pukunsa oli niin\nyksinkertainen, että, missä häntä ei tunnettu, käskettiin hänet\nkyökkiin palvelusväen pariin istumaan. Hän katsoi itseään aina Jumalan\nja kansan palvelijaksi; milloin ei pyhinä sattunut olemaan pappia\nyksinäisessä Sammatissa, luki hän kirkossa saarnan; ja hän on\nsepittänyt monta ytimekästä virttä suomalaiseen virsikirjaan. Hän\nautteli salaa monta köyhää, oli yhtä lempeä kaikille eikä hänellä ollut\nyhtään vihamiestä, mutta monta, hyvin monta ystävää. Kas, sellainen\nmies voi tulla joka pojasta, vaikkapa ei jokainen saakaan niin suurta\nmainetta.\n\nJos vielä tahdot tietää hänen nimensäkin, niin sanon sen sinulle, sillä\nei sitä voida salata, se on Paikkarin torpasta levinnyt yli maan ja\nmaailman. Joka tuuli on sen kertoellut Suomen kuusille, hongille ja\nkoivuille; joka aalto merellä ja järvellä on kertonut rannoillensa;\njoka äiti sanonut sen lapsillensa; eikä miespolvi, joka nyt elää,\nsuinkaan unohda sitä kertomatta tuleville miespolville. Sammatin poika\noli Elias Lönnrot.\n\n\n\n\n118. Uuno Cygnaeus.\n\n\nNykyään on kansankin lapsilla Suomessa tilaisuutta saada hyödyllistä ja\ntarpeellista opetusta. Varsinaisissa oppikouluissa tarjotaan laajaa ja\nperinpohjaista opetusta kaikille niille, jotka pyrkivät tiedemiehiksi\ntai papeiksi ja muiksi virkamiehiksi. Niissä kuitenkin vaan\nvarakkaimpien lapset voivat käydä. Sitä vastoin voivat usiammat lapset\njo käydä kansakouluissa. Niitähän nykyään jo löytyy melkein joka\npitäjässä, muutamin paikoin jo melkein joka suuremmassa kylässäkin. Ja\nniissä tarjotaan opetusta kaikissa niissä asioissa, jotka ihmiselle\novat tärkeimmät tietää, jotta hän voisi olla ja elää Jumalata\npelkääväisenä, kunnollisena ja toimekkaana kansalaisena. Kristinopin\nperustotuudet niissä selvitetään; opetetaan hyvästi lukemaan,\nkirjoittamaan ja lukua laskemaan; annetaan tietoja kansamme ja koko\nihmiskunnan entisistä vaiheista; opetetaan tuntemaan kotimaa ja vieraat\nmaat sekä Jumalan ihmeellistä luomakuntaa; harjoitetaan kaunista\nlaulua, vieläpä voimistelua ja käsitöitäkin. Onnellisiksi voimme nyt\nsanoa Suomen lapsia, kun heille on kansakouluissa tarjona tällaiset\nopin ja tiedon aarteet. Näin ei ole ollut vielä kauan laita. Noin\nkolmekymmentä vuotta takaperin olivat kansakoulut vielä maassamme aivan\nharvinaisia. Kansan lapset saivat tyytyä siihen lukutaitoon, mitä\nheille kotona osattiin opettaa. Jos kiertokoulussa -- missä nimittäin\nsellaisia löytyi -- vielä lisäksi opittiin vähän kirjoitusta, niin\nolikin saavutettu se sivistysmäärä, mikä yhteiselle kansalle vielä\nmiespolvi takaperin oli mahdollinen saavuttaa.\n\nEttä laajempi tiedon ja opin tie on tullut Suomen lapsille\nkansakoulujen kautta avatuksi, sen on vaikuttanut etupäässä yksi jalo\nmies, jolla oli tähän asiaan lämmin into ja harrastus. Se mies on\nSuomen kansakouluoppilasten aina muistettava. Hänen nimensä oli _Uuno\nCygnaeus_.\n\nUuno Cygnaeus syntyi Hämeenlinnassa 12 p. Lokakuuta 1810. Suoritettuaan\nyliopistossa maisterin ja papintutkinnot, oli hän ensin jonkun aikaa\npappina Viipurissa, mutta määrättiin sitten lutherilaisen seurakunnan\npastoriksi venäläisille uutis-asutuksille Amerikan luoteiskulmassa.\nSiellä oleskeli hän viisi vuotta. Palattuaan Pietariin oli hän siellä\nv. 1846-1858 ruotsalaisen seurakunnan pappina ja koulun tarkastajana\nsekä uskonnon-opettajana suomalaiselle nuorisolle. Tällä ajalla hän\nvarsinkin tutustui etevien ulkomaisten kasvattajain periaatteisiin\nkansan-opetuksen alalla. Kun Suomessa Keisari Aleksanteri II:sen\ntoivomuksesta alettiin kansakoulujen perustamista tuumia, lähetti\nCygnaeus hallitukselle kirjallisen mietintönsä tästä tärkeästä asiasta.\nHänen siinä lausumansa aatteet katsottiin suuressa määrässä huomiota\nansaitseviksi. Hallitus määräsi nyt Cygnaeuksen matkustelemaan sekä\nkoti- että ulkomaille ja siten ottamaan selvää kansakouluasioista.\nMatkoilta palattuaan ja annettuaan kertomuksen tekemistään\nhavainnoista, sai hän toimekseen valmistaa ehdotuksen kansakoulujen ja\nseminaarien järjestämisestä Suomessa. Hänen ehdotuksensa sitten\npääasiassa hyväksyttiinkin. Itse nimitettiin hän v. 1861 Suomen\nkansakoulujen ylitarkastajaksi. V. 1863 perustettiin Jyväskylään\nseminaari mies- ja nais-opettajain valmistamista varten kansakouluille.\nCygnaeus itse oli tätä laitosta järjestämässä ja johtamassa ensi\nvuosina. Sen jälkeen oli hänen harrastuksensa ja työnsä yhä\nsuunnitettuna seminaarien ja kansakoulujen kehitykseen maassamme.\nSeitsemän uutta seminaaria on perustettu ja kansakouluja on syntynyt\nvuosi vuodelta yhä enemmän. Pian alkaa jo jokaisella Suomen lapsella\nolla tilaisuutta kansakoulusivistyksen saamiseen. Kansamme itse on näet\njo ruvennut huomaamaan, että hengenlahjain kehittäminen ja terveellinen\noppi ovat kaikille ihmisille välttämättömät ja että nousevan nuorison\nkasvatus on elämän kalliimpia velvollisuuksia. Sen vuoksi rientää\nSuomen lapsia, poikia ja tyttöjä, nyt joukottain kansakouluihin. Ja me\nsaamme toivoa, että niistä kerran kasvaa Suomelle kunnollisia\nkansalaisia. Mutta se on etupäässä tohtori Uuno Cygnaeuksen ansio, että\nnäin pitkälle on päästy. Sydämensä rakkauden ja elämänsä voiman uhrasi\nhän tämän tärkeän asian hyväksi. Sen edistämiseksi työskenteli hän\nelämänsä loppuun asti. Paljo oli hänellä hankaluuksia ja vastuksia\nvoitettavana, mutta hänen harras intonsa ja uupumaton toimintansa\npoisti vaikeudet. Ja elämänsä ehtoolla sai hän iloita työnsä\nhedelmistä. Kansakoulu oli tullut Suomessa yleiseksi, se oli tullut\nkansalle rakkaaksi.\n\nUuno Cygnaeus kuoli 2 p. Tammikuuta 1888. Häntä ja hänen työtänsä on\nSuomen kansa aina kiitollisena muisteleva, sillä kansakoululaitosten\njärjestämisellä on hän johtanut koko kansamme suurempaan sivistykseen,\nhenkiseen ja taloudelliseenkin kehitykseen.\n\n\n\n\n119. Torpan pojasta kuvanveistäjä.\n\n\nKolmekymmentä vuotta sitten oli Virolahden pitäjässä Haminan lähellä\npieni poika, jota sanottiin Sillanpään Johannekseksi. Hänen isänsä oli\nherrastalon torppari. Koti oli köyhä ja Johannes sai pienestä pitäen\ntottua tekemään mitä voi. Kymmenvuotiaasta oli hän kesäisin pantu\nkäymään toisen torpan lehmiä paimenessa. Mutta Johannes ei ollut mikään\nvetelehtijä, joka olisi työtä surkeillut, vaan niitä iloisia ja\nvirkkuja poikia, jotka aina ovat toimessa. Paimenessa ollessaan\nhän teki vispilöitä ja luutia tai vuoleskeli haarukoita, joilla\nkiinnitetään vaatteita köysiin kuivamaan. Toisinaan hän taas naperteli\nkaikenlaisia somia leikkikaluja, sillä hän oli oikein näppärä puukkoa\nkäyttämään. Omissa pienissä toimissaan hän viihtyikin paremmin kuin\nikäistensä seurassa. Kun Johannes oli kolmentoista vuoden vanha, rupesi\nherrastalon neiti pitämään koulua torpparien lapsille, ja siihen pääsi\nJohanneskin. Koulussa saivat lapset harjoitella käsitöitäkin; tytöt\nkutoivat sukkaa, neuloivat j.n.e, pojat taas saivat vuoleskella\nkaikenlaisia esineitä puusta mallien jälkeen. Enimmin heitä viehättivät\neläimenkuvat, joita he kilvan jäljittelivät. Mutta Johannes se\nkuitenkin oli paras mestari, niin että toiset pian luopuivat\nkilpailusta hänen kanssaan. Kerran vuoli hän mallin mukaan istuvan\nluppakoiran kuvan, jonka opettajatar lähetti veljelleen, kauppiaalle\nViipurissa. \"Onpas se aika mestari, joka tämän on tehnyt!\" huudahti\nkauppias sitä katsellessaan. Se oli sievästi ja puhtaasti tehty, mutta\nvarsinkin koiran katse ja asento oli osattu hämmästyttävän elävästi.\nJohannes tahtoi yhä uusia malleja. \"Antakaa vaikka mikä kuva, kyllä\nminä sen toimeen saan\", pyysi hän opettajattareltaan. Neiti antoi\nhänelle pienen sveitsiläisen huoneenmallin, tuskin nuppineulankaan\npituisen ja korkuisen. Hän piti mahdottomana että Johannes paksuilla\nsormillaan voisi tehdä semmoista. Mutta jonkun ajan perästä tarjosi\npoika hänelle nöyrästi ja vaatimattomasti pienen soman rasian, johon\noli kätketty uusi sveitsiläinen huone, melkeinpä mallia pienempi ja\nsievempi. Siitä pitäen hankki neiti Johannekselle erityisiä, vaikeita\nmalleja. Hän leikkasi puusta samanlaiset ja niin hyvin että se herätti\nkaikkien kummastusta; nähtiin että hänessä oli paremman kuin tavallisen\ntorpanpojan alku. Tuo viipurilainen kauppias kutsui poikaa luoksensa\ntulemaan, ja Johannes lähtikin. Eräs venäläinen kenraali, joka sattui\nkäymään Viipurissa, sai nähdä pojan teoksia ja päätti toimittaa hänet\nPietariin oppimaan kuvanveistäjäksi. Vielä koetellakseen poikaa käski\nhän Johanneksen leikata puusta Viipurin linnan kuvan. Sen tämä tekikin,\nja Viipurin linna syntyi ihka uutena leppäpölkystä.\n\nMutta Pietariin ei Johannes kuitenkaan tullut lähtemään. Muutamat\nviipurilaiset keräsivät hänelle rahoja, joilla hän pääsi Helsinkiin\nerään etevän kuvanveistäjän luo oppiin. Ja niin oli taiteilijan alku\nvalmis lähtemään ulos maailmaan.\n\nJohannes Takasesta -- se oli pojan nimi -- tuli kuuluisa kuvanveistäjä,\njonka teoksia ihaillaan milt'ei hienoimpina ja taiteellisimpina, mitä\nkukaan taideniekka on luonut. Hän muutti sittemmin Roomaan, jossa ovat\nmaailman suurimmat taideteoskokoelmat, ja jossa kuvanveistäjillä siis\non paras tilaisuus edistyä taiteessaan. Siellä hän sitten oli monta\nvuotta, taistellen hädän ja puutteen kanssa, mutta kuitenkin\nhylkäämättä jaloa taidettansa. Hän on kaavaillut Juhana Vilhelm\nSnellmanin rintakuvan, joka on pystytetty Kuopiossa puistoon\ntuomiokirkon edustalle, ja hän sai myöskin toimekseen jalon Keisarimme\nAleksanteri II:n kuvapatsaan valmistamisen sitä muistopatsasta varten,\njoka oli pystytettävä Helsinkiin hänen kunniakseen. Hän ei kuitenkaan\nehtinyt työhön ryhtyä; kuolema katkaisi hänen elämänsä langan sitä\nennen, kun hän vasta oli 35 vuoden ikäinen. Syvää surua herätti\nSuomessa hänen varhainen kuolemansa, sillä taiteilijan lahja, kyky\nnähdä kauneutta luonnossa ja ihmisissä ja sitä esittää, on harvinainen\nJumalan lahja.\n\n\n\n\n120. Laula, laula, veitoseni.\n\n\n    Laula laula veitoseni,\n    kuku, kuku kultaseni;\n    anna aikasi ilohon,\n    ääni laske laulamahan!\n    Ota kaunis kantelesi,\n    soitto kultainen kuleta,\n    kielet soppehen sovita,\n    käännä sormet soittamahan,\n    jotta kuuluisi kujilla,\n    kajahtaisi kankahilla,\n    sekä soitto, jotta laulu,\n    jotta ainoinen ilosi --\n    kuuluisi kyliä myöten,\n    kajahtaisi kaikin paikoin,\n    Savossa soria soitto,\n    ilo kaunis Karjalassa!\n\n\n\n\n121. Maamme.\n\n\n    _Maa, isänmaamme, Suomenmaa,\n    soi sana kultainen!\n    Ei laaksoa, ei kukkulaa,\n    ei vettä, rantaa rakkaampaa,\n    kuin kotimaa tää pohjainen,\n    maa kallis isien.\n\n    On Suomi köyhä, siksi jää,\n    jos kultaa kaivannet.\n    Sen vieras kyllä hylkäjää,\n    vaan meille kallein maa on tää;\n    sen salot, saaret, manteret\n    ne meist' on kultaiset.\n\n    Ovatpa meille rakkahat\n    koskemme kuohuineen,\n    ikuisten honkain huminat,\n    täht'yömme, kesät kirkkahat,\n    kaikk', kuvineen ja lauluineen\n    mi painui sydämeen.\n\n    Täss' auroin, miekoin, miettehin\n    isämme sotivat.\n    Kun päivä piili pilvihin\n    tai loisti onnen paistehin,\n    täss' Suomen kansan vaikeimmat\n    he vaivat kokivat.\n\n    Tään kansan taistelut ken voi\n    ne kertoella, ken?\n    Kun sota laaksoissamme soi,\n    ja halla nälän tuskan toi,\n    ken mittasi sen hurmehen\n    ja kärsimykset sen?\n\n    Täss' on sen veri virrannut\n    hyväksi meidänkin,\n    täss' iloaan on nauttinut\n    ja tässä huoltaan huokaillut\n    se kansa, jolle muinakin\n    kuormamme pantihin.\n\n    Tääll' olo meill' on verraton\n    ja kaikki suotuisaa;\n    vaikk' onni mikä tulkohon,\n    maa, isänmaa se meillä on.\n    Mi maailmass' on armaampaa\n    ja mikä kalliimpaa!\n\n    Ja tässä, täss'on tämä maa,\n    sen näkee silmämme;\n    me kättä voimme oientaa\n    ja vettä, rantaa osoittaa\n    ja sanoa: kas tuoss' on se,\n    maa armas isäimme!\n\n    Jos loistoon meitä saatettais\n    vaikk' kultapilvihin,\n    miss' itkien ei huoattais,\n    vaan tähtein riemun sielu sais,\n    ois tähän kurjaan kotihin\n    halumme kumminkin.\n\n    Totuuden, runon kotimaa,\n    maa tuhatjärvinen,\n    miss' elämämme suojan saa,\n    sa muistojen, sa toivon maa,\n    ain' ollos, onnees tyytyen,\n    vapaa ja iloinen.\n\n    Sun kukkas vielä kuorestaan\n    vapaaksi puhkeaa;\n    viel' lempemme saa hehkullaan\n    sun toivos, riemus nousemaan,\n    ja kerran laulus, synnyinmaa,\n    korkeemman kaiun saa._\n\n\n\n\n122. Jos ma lauluille rupean.\n\n\n    Jos ma lauluille rupean,\n    virrentöille työnteleme,\n    laulan pihlajat pihalle,\n    tammen keskitanhualle,\n    tammelle tasaiset oksat,\n    joka oksalle omenan,\n    omenalle kultapyörän,\n    kultapyörälle käkösen;\n    kun käki kukahtelevi,\n    kulta suusta kuohahtavi,\n    vaski leuoilta valuvi,\n    kultaisehen kuppisehen,\n    vaskisehen vakkasehen,\n    ilman maahan vieremättä,\n    rikoille ripoamatta.\n    Siitä tammen taittelemma,\n    pihlajat pirottelemma,\n    tyvet teemmä tynnyriksi,\n    latvat laivan mastiloiksi,\n    kesken kestipöytäsiksi,\n    pikariksi pienet oksat.\n\n\n\n\n123. Omat on virret oppimani.\n\n\n    Ei ole seppä sen parempi,\n    eikä tarkempi takoja,\n    jos syntyi sysikeolla,\n    kasvoi hiilikankahalla.\n\n    En olo opissa ollut,\n    käynyt mailla mahtavien,\n    samonnut Lapin saloja,\n    souellut Viron vesiä;\n    omat on virret oppimani,\n    omat saamani sanaset,\n    tiepuolista tempomani,\n    risukoista riipomani,\n    pajukoista poimimani,\n    vesoista vetelemäni,\n    kanervoista katkomani,\n    päästä heinän hieromani.\n    Kun olin piennä paimenessa,\n    lassa karjan kaitsijana,\n    metisillä mättähillä,\n    kultaisilla kunnahilla,\n    kirjavaisilla kivillä,\n    paistavilla paateroilla;\n    tuuli toi sata sanoa,\n    tuhat ilma tuuvitteli,\n    virret aaltona ajeli,\n    laulut läikkyi lainehina.\n    Ne minä kerälle käärin,\n    sykkyrälle syylättelin,\n    panin aitan parven päähän,\n    kukkarohon kultaisehen,\n    rasiahan rautaisehen,\n    vaskisehen vakkasehen.\n\n\n\n\n124. Sananlaskuja.\n\n\n    _1. Aika muuttuupi moneksi, ihminen ajan keralla.\n    2. Edessä pitkä kanto kaskessa.\n    3. Ei hyvä sana haavoita.\n    4. Ei yhtä hyvää hyvästyminen, eikä kahta pahaa pahastuminen.\n    5. Ei hädällä kauas keritä.\n    6. Ei kaikki kultaa, joka kiiltää, ei kaikki hopeata, joka hohtaa.\n    7. Ei lopu uni maaten, eikä työ tehden.\n    8. Ei kaikki suuhun, mitä sydämessä.\n    9. Ei miestä nuttuunsa arvaaman pidä.\n    10. Ei niin hyvää, ketä ei moitita, eikä niin pahaa, ketä ei\n        kiitetä.\n    11. Ei pidä ennen hypätä, kuin oja tulee.\n    12. Ei saa siltoa sanoista, puita siihen tarvitahan.\n    13. Ei Turku tunnissa tehty.\n    14. Ei vesa kauas kannosta kasva.\n    15. Ennen rauta katkeaa, kuin miehen sana ratkeaa.\n    16. Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.\n    17. Joka tyynellä makaa, se tuulella soutaa.\n    18. Juuresta puuhun noustaan, ei latvasta.\n    19. Kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee.\n    20. Lupaus hyvä, anto parempi.\n    21. Miehen sana miehen kunnia.\n    22. Niinkuin korvessa huhutaan, niin korpi kaikaa;\n        niinkuin tyhmälle puhutaan, niin tyhmä vastaa.\n    23. Odottavan onkeen kala tulee.\n    24. Parempi oma olkivuode, kuin on vieras höyhenvuode.\n    25. Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.\n    26. Syy sysissä, syy sepissä.\n    27. Totuus ei pala tulessakaan.\n    28. Viha viepi viljan maasta, kateus kalan merestä.\n    29. Vähästä paljo tuleepi, kipinästä tuli syttyy.\n    30. Väärin menee väärin saatu, pahasti pahoin koottu._\n\n\n\n\n125. Kalevalan kertomuksia.\n\n\nI. Väinämöinen.\n\nHämärässä muinaisajassa syntyi Väinämöinen, laulaja laveasuinen,\ntietäjä iänikuinen. Hänen äitinsä oli ilman jumala, Ilmatar. Vasta\nluodun maan päälle astuttuaan Väinämöinen rupesi sitä viljelemään. Hän\nkaatoi ensimmäisen kasken ja kylvi siihen ensimmäisen ohran.\n\nHänen asuinpaikkansa oli Väinölässä. Siellä hän eleli aikojansa.\nHänestä tuli suuri laulaja, viisain mies koko kansan joukossa. Maine\nhänen viisaudestaan ja laulutaidostaan levisi etäälle. Kuulipa sen\nmyöskin nuori lappalaisuros, Joukahainen nimeltään. Hän luuli itseään\nsuureksi laulajaksi ja kävi kovin kateelliseksi Väinämöistä kohtaan.\nVastoin vanhempiensa kieltoa lähti hän tapaamaan Väinämöistä,\nkilpaillakseen hänen kanssaan laulutaidossa ja viisaudessa.\n\nKolme päivää matkustettuaan saapui hän Väinölään. Siellä tuli\nVäinämöinen häntä vastaan ajaen hevosella. Nuori Joukahainen ajoi häntä\nvastaan niin varomattomasti että valjaat takertuivat toisiinsa. Kysyi\nvanha Väinämöinen: \"ken olet sinä, joka noin tuhmasti ajat vastaan?\"\nJoukahainen vastasi: \"olen nuori Joukahainen, mutta sanohan, mitä\nkurjaa sukua sinä itse olet\". Väinämöinen ilmoitti nimensä ja sanoi:\n\"Kun olet nuori Joukahainen, vetäy syrjähän vähäisen, olethan nuorempi\nminua\". Tähän vastasi Joukahainen: \"mitäpä miehen nuoruudesta tai\nvanhuudesta. Kumpi on tiedoilta parempi, se tiellä seisokoon, toinen\ntieltä väistyköön. Jos lienet vanha Väinämöinen, laulaja iänikuinen,\nniin ruvetkaamme laulamahan, mies miestä oppimahan, toinen toista\nvoittamahan.\" Väinämöinen lausui: \"Mitäpä minusta on laulajaksi, kun\nolen kaiken aikani elellyt vaan näillä Väinölän ahoilla, kotipellon\npientarilla; mutta sanohan sinä, mitä sinä enintä tiedät, yli muiden\nymmärtelet.\"\n\nNyt alkoi Joukahainen ladella tietojansa. Mutta ne olivat aivan\njokapäiväisiä asioita, jotka olivat kaikille tunnettuja. Väinämöinen\nsanoi: \"Nuo tietosi ovat lapsen tietoja, eikä partasuun uroon. Laula\nsyntyjä syviä\". Joukahainen lauloi: \"Tiedänpä tiaisen synnyn; tiedän\ntiaisen linnuksi, kyyn käärmeeksi, kiiskin kalaksi. Vuoresta on vesi\nsyntyisin, tuli on syntynyt taivahasta, rauta ruostehesta. Märkä mätäs\non maista vanhin, paju puista ensimmäinen, hongan juuri huoneista,\npaasi padoista.\" \"Muistatko vielä enemmän, vai joko lorusi loppuivat?\"\nkysyi Väinämöinen.\n\nSilloin Joukahainen turvautui valheeseen. Hän kertoi muka olleensa\nniiden uroiden joukossa, jotka maailman loivat. Väinämöinen sanoi: \"Sen\nsinä suorastaan valhettelit, sillä ei sinua silloin nähty eikä kuultu\".\n\"Kun ei liene itselläni mieltä ja viisautta\", sanoi Joukahainen, \"kysyn\nmieltä miekaltani. Lähde, Väinämöinen, miekan mittelöhön.\" Väinämöinen\nvastasi: \"En pelkää sinun miekkojasi enemmän kuin sinun tietojasikaan.\nMutta en lähde sinun katalan kanssa miekkasille.\" Nyt Joukahainen murti\nsuuta, väänti päätä ja lausui: \"Sen, joka ei lähde minun kanssani\nmiekkasille, sen minä laulan tunkiolle, nutistan läävän nurkkaan.\"\n\nJo loppui Väinämöisen kärsivällisyys, suuttuneena alkoi hän nyt itse\nlaulaa. Se oli vasta uroon laulua, sen voimasta järvet läikkyi, maa\njärisi, vuoret vaskiset vapisi. Ja hän lauloi nuoren Joukahaisen\nsyvälle suohon, niin että hän sinne oli uppoamaisillaan.\n\nJo tunsi Joukahainen lähteneensä etevämpänsä kanssa kilpailuun. Hän\nalkoi nyt rukoilla henkensä edestä ja lupasi Väinämöiselle ylen kalliit\nlunnaat, jos tämä peräyttäisi pyhät sanansa ja päästäisi hänet suosta.\nVäinämöinen siihen vihdoin suostuikin. Joukahainen pääsi suosta ja\nlähti alla päin, pahoilla mielin kotiansa.\n\n2. Kerran lähti Väinämöinen Pohjolaan pyytääkseen itselleen Pohjolan\ntytärtä puolisoksi. Mutta matkalla väijyi häntä Joukahainen, jonka\nsydämessä asui katkera viha ja kateus Väinämöistä kohtaan. Kun hän\nviimein keksi Väinämöisen ratsastavan meren lahtea pitkin, jännitti hän\njousensa ja ampui. Nuoli sattuikin Väinämöisen hevoseen, mutta\nVäinämöinen itse suistui meren aaltoihin.\n\nSiellä hän ui kahdeksan päivää ja oli viimein aivan menehtymäisillään.\nTällöin keksi hänet suuri kotka, jolle Väinämöinen kerran oli\nosoittanut hyvyyttä. Se käski Väinämöisen nousemaan selkäänsä ja kantoi\nhänet Pohjolaan. Kun Louhi, Pohjolan emäntä, sai tietää, että vieras\noli kuuluisa Väinämöinen, ihastui hän suuresti ja kestitsi Väinämöistä\nkaikella tavalla. Mutta Väinämöisen teki mieli kotia. Pohjolan emäntä\nsanoi: \"Hyvähän tääll' on ollaksesi, armas aikaellaksesi, syödä lohta\nlautaselta, sivulta sianlihaa.\" Mutta tähän vastasi Väinämöinen: \"Mies\non maallansa parempi, kotonansa korkeampi. Soisipa Jumala että vielä\npääsisin omille maille. Parempi omalla maalla vesi virsun alta, kuin\nvieraalla maalla mesi kultamaljoista.\" Pohjolan emäntä lupaa saattaa\nhänet kotimaalle, jos hän takoisi Pohjolaan sammon, lupasipa vielä\ntyttärensäkin siitä hyvästä hänelle puolisoksi. Väinämöinen sanoi: \"En\ntaida sampoa takoa, mutta jos saatat minut omille maille, lähetän\nsinulle seppo Ilmarisen, joka on taivasta takonut, ilman kantta\nkalkutellut, se sinulle kyllä sammon takovi.\" Tähän lupaukseen luottaen\ntoimitti Pohjolan emäntä Väinämöisen kotimatkalle.\n\n3. Väinämöinen laati itselleen venettä, mennäkseen uudelle\nkosioretkelle Pohjolaan. Laulun voimalla hän sitä valmisteli. Olikin jo\nsaamaisillaan sen valmiiksi, mutta ei muistanut kolmea loitsu-sanaa,\njoilla olisi veneen keulat saanut kuntoon. Monelta taholta koetteli\nVäinämöinen noita loitsusanoja saada, mutta turhaan. Läksipä hän niitä\netsimään Tuonelastakin, kuolleiden valtakunnasta. Kolme viikkoa\nmatkailtuaan saapui hän Tuonelan joelle. Hän näki joen toisella\nrannalla Tuonen tyttären ja huusi sille: \"Tuo venettä, Tuonen tyttö,\nyli joen tullakseni!\" Tuonen tytär esteli häntä Tuonelaan elävänä\ntulemasta. \"Parempi olisi sinun palata omille maille; paljon on tänne\ntulleita, ei paljon palanneita.\" Kun Väinämöinen yhä pyysi, vei Tuonen\ntytär hänet viimein joen yli Tuonelaan. Siellä Tuonelan emäntä antoi\nhänelle tervetuliaisiksi olutta, jossa sammakot ja madot uiskentelivat.\nKysyi sitten, miksi Väinämöinen oli Tuonelaan tullut. Väinämöinen\nilmoitti tulleensa etsimään sanoja, joilla veneensä valmistaisi.\nTuonelan emäntä virkkoi: \"Ei Tuoni sanoja anna, etkä sinä ikinä enää\ntäältä kotiisi pääse\". Väinämöinen laskeutui levolle, mutta ei\nnukkunut. Tuoni itse ja hänen emäntänsä valmistivat suuren vaskinuotan,\nja Tuonen poika laski sen Tuonelan jokeen, jotta Väinämöinen ei pääsisi\npakenemaan. \"Jokohan nyt lienee tuhoni tullut?\" arveli Väinämöinen.\nMutta pian keksi hän keinon paetakseen. Hän loitsi itsensä saukoksi ja\npujahti semmoisena Tuonen verkon lävitse. Näin pelastui hän Tuonelasta,\nmutta paljon oli hän siellä kokenut ja nähnyt. Hän kielsi kenenkään\nihmisen sinne itse ehdon tahdon menemästä, koska se paikka on ylen\nkamala. -- Veneen valmistamiseen tarvittavat loitsusanat sai\nVäinämöinen sitten ammoin kuolleen jättiläisen Antero Vipusen vatsasta\nja laittoi veneensä valmiiksi.\n\n4. Suuren viisautensa ja tietäjä-taitonsa käytti Väinämöinen Väinölän\nkansan hyväksi. Väinölän ja Pohjolan välille syttyi sota sammosta,\njonka Ilmarinen oli sinne takonut ja joka tuotti Pohjolalle suurta\nonnea ja rikkautta. Väinämöinen ja muut Väinölän uroot kävivät sampoa\nryöstämässä Pohjolasta, ja siitä syntyi suuri taistelu Väinölän ja\nPohjolan väen välillä. Siitä taistelusta on kertomus tuonnempana.\nKuinka Väinämöinen tällä retkellä myös teki ensimmäisen kanteleen hauin\nleukaluusta ja soitollansa hurmasi koko luomakunnan, kerrotaan myös\ntuonnempana.\n\nKerran kuu ja aurinko laskeutuivat alas puunoksalle kuuntelemaan\nVäinämöisen soittoa. Louhi, Pohjolan emäntä, otti ne siitä ja kätki\nPohjolan Kivimäkeen. Pimeys tuli maailmaan. Vilu tuli viljoille,\nkarjoille olo kamala, outo ilman lintusille, ikävä ihmisille, kun ei\npäivä paistanut eikä kuu kumottanut. Vihdoin sai Väinämöinen arvan\navulla tietää, että kuu ja aurinko olivat piilotettuina Pohjolan\nkivimäessä. Väinämöinen päätti mennä ne sieltä pois hakemaan. Kun hän\nastui Pohjolan tupaan, istuivat siellä Pohjolan miehet miekka vyöllä.\nVäinämöinen vaati kuun ja auringon päästettäväksi irti Pohjolan\nkivimäestä, mutta siihen ei suostuttu. Silloin Väinämöinen vaati\nPohjolan väkeä taisteluun. Ulos kartanolle mentiin nyt taistelemaan.\nVäinämöinen kaatoi miekallaan Pohjolan väkeä kuin nauriin varsia. Nyt\npääsi hän vapaasti kivimäkeen. Mutta sieltä ei ollutkaan niin helppo\nkuuta ja aurinkoa saada, ovet eivät auenneet käsivoimalla eikä\nloitsuillakaan. Väinämöinen palasi kotia teettääksensä Ilmarisella\nsopivia aseita ovien avaamiseksi. Louhi sai tästä tiedon ja hätäytyi.\nHän päästi kuun ja auringon kivimäestä. Ne nousivat jälleen entisille\nsijoillensa taivaalla. Siitä nousi ilo koko luomakunnassa, ja\nVäinämöinen tervehti kuuta ja aurinkoa toivottaen, että ne aina\ntuottaisivat terveyttä ja onnea kansalle.\n\n5. Kristinuskon Suomeen tullessa lähti Väinämöinen, joka ei uutta uskoa\nsuvainnut, Väinölästä pois. Hän astui meren rannalle ja lauloi siellä\nviimeisen kerran. Hän lauloi itsellensä vaskisen veneen. Siihen hän\nastui ja läksi purjehtimaan. Lähtiessään lauloi hän: \"Annahan ajan\nkulua, päivän mennä, toisen tulla, taas minua tarvitahan uuden sammon\nsaattajaksi, uuden soiton suoriaksi, uuden kuun kulettajaksi, uuden\npäivän päästäjäksi, kun ei ole kuuta, aurinkoa eikä iloa maailmassa\".\nSiitä purjehti hän vaskisella veneellään yläisihin maaemihin, alaisihin\ntaivosihin, jätti kantelon jälelle, soiton Suomelle sorean, kansalle\nilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa.\n\n\nII. Ilmarinen.\n\nVäinölän uroista oli seppo Ilmarinen kuuluisa taitavana takojana. Jo\nmaailmaa luotaissa oli hän taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut.\n\nHän se myös takoi Pohjolaan onnea ja rikkautta tuottavan sammon. Se oli\ntaottava joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, ohran pienestä\njyvästä, kesäuuhen untuvasta. Kun Ilmarinen oli löytänyt sopivan\npajapaikan ja rakentanut palkeet ja ahjon, työnsi hän nuo aineet\ntuleen. Kolme päivää ja yötä lietsoivat orjat palkeilla. Seppo\nIlmarinen kallistui nyt katsomaan ahjoon. Sieltä tuli kultakaarinen\njousi. Seppo Ilmarinen ei sitä hyväksy, se kun oli pahantapainen, joka\npäivä ihmishengen vaati. Hän katkaisi jousen, tunki palaset uudelleen\nahjoon ja pani orjat lietsomaan. Seuraavana päivänä ilmestyi ahjosta\nkullalla koristeltu vene. Ei Ilmarinen siihenkään tyytynyt, se kun\nolisi suotta sotahan lähtenyt. Hän särki veneen, työnsi kappaleet\nuudelleen ahjoon ja pani orjat jälleen lietsomaan. Tällä kertaa tuli\nahjosta kultasarvinen hieho. Ei tyytynyt Ilmarinen siihenkään, se kun\nmetsissä olisi makaillut, maidon maahan kaadellut. Hän leikkeli hiehon\npaloiksi, työnsi ne ahjoon ja pani orjat jälleen lietsomaan. Nyt tuli\nkultateräinen aura tulesta. Oli aura hyvännäköinen, ei ollut hyvän\ntapainen, kylän pellot olisi kynnellyt, vainiot vakoellut. Seppo\nIlmarinen katkaisi auran kahdeksi ja työnsi ahjoon. Nyt laittoi hän\ntuulet lietsomahan. Ne lietsoivat kolme päivää niin, että tuli tuiski\nikkunasta, säkenet ovesta räiskyi, ja savu nousi pilviin asti.\nIlmarinen kallistui silloin katsomaan, mitä ahjossa syntyisi. Ja hän\nnäki siellä nyt kirjokantisen sammon valmistuvan. Ilmarinen takoi sen\nnyt taitavasti: yhteen laitaan jauhomyllyn, toiseen suolamyllyn,\nrahamyllyn kolmanteen. Siitä jauhoi uusi sampo, jauhoi purnun\npuhteessa, yhden purnun syötäviä, toisen myötäviä, kolmannen\nkotipitoja. Pohjolan emäntä oli siihen kovin ihastunut ja kätki sen\nPohjolan kivimäkeen yhdeksän lukon taakse. Palkaksi sai Ilmarinen\nkauniin Pohjolan neidon puolisokseen.\n\n\nIII. Lemminkäinen.\n\nVäinölän uroita oli myöskin kaunis Lemminkäinen eli Kaukomieli. Hänkin\noli mahtava loitsija, mutta samalla ylen sotaisa ja seikkailuihin\ntaipuvainen.\n\nKun Pohjolassa vietettiin seppo Ilmarisen ja Pohjolan neiden häitä,\njätettiin Lemminkäinen häihin kutsumatta, hän kun oli niin toraisa ja\ntappelun haluinen. Tästä suuttui Lemminkäinen kovasti ja päätti käydä\nPohjolassa kostamassa tämän häväistyksen.\n\nSaavuttuaan Pohjolan tupaan käyttäytyi hän hyvin ylpeästi. Hän kävi\nistumaan peräpöydän päähän ja komensi Pohjolan väkeä kestitsemään\nitseänsä. Pohjolan emäntä sanoi, ett'ei talossa nyt ollut vieraalle\ntarjottavaa, kun vast'ikään oli häät pidetty. Lemminkäinen vastasi:\n\"Jopa on täällä syömät syöty, häät juotu, pidot pidetty. Oi sinä\nPohjolan emäntä, Pimentolan pitkähammas, pidit häät häijyn tavalla,\nkutsuit kaiken muun kansan, minun heitit kutsumatta. En nyt liene\nLemminkäinen, ellei minulle anneta syötävää ja juotavaa.\" Pohjolan\nemäntä käski nyt tuoda Lemminkäiselle olutta. Mutta siinä oluessa\nmateli matoja ja sisiliskoja. Lemminkäinen onki ne pois ja joi oluen.\nMutta hän vaati edelleen parempaa kestitystä. Pohjolan isäntä silloin\nsanoi: \"Miksi sinä tulit tänne, ken sinut tänne kutsui?\" Virkkoi\nLemminkäinen: \"korea kutsuttu vieras, koreampi kutsumaton; anna minun\nostaa olutta itselleni!\"\n\nTästä Pohjolan isäntä suuttui. \"Ei tässä pidot parane, jos ei vieraat\nvähene, talo työlle, vieras tielle\", lausui hän, sivalti miekan\nseinältä ja vaati Lemminkäistä kaksintaisteluun. Tämä oli siihen heti\nvalmis. Miehet mittelivät miekkojansa. Pohjolan isännän miekka oli\nvähän pitempi. Lemminkäinen sanoi: \"Sinunpa miekkasi pitempi, sinun\nensin iskeminen\". Pohjolan isäntä koetti iskeä Lemminkäistä päähän,\nmutta ei tavannut; sen sijaan kävi miekka orteen, niin että se meni\npoikki. Ilkkuen sanoi Lemminkäinen: \"Mitä pahaa orret tekivät, kun\nniitä tavoittelet? Mutta tukala on tora tuvassa, tuvan uuden\nturmelemme. Käykäämme ulos pihalle, tantereelle tappelohon, pihalla\nveret paremmat, kaunihimmat kartanolla.\" Ja niin menivät taistelijat\npihalle. Siellä Pohjolan isäntä yritti uudelleen lyödä Lemminkäistä\nmiekallaan, mutta ei osannut. Sanoi Lemminkäinen: \"Annappas minäkin\nkoitan, jo on vuoroni minunkin\". Ja hän löi, niin että tulta miekasta\ntuiski, ja katkaisi Pohjolan isännältä kaulan.\n\nMutta nytpä Pohjolan emäntä julmistui: Hän lauloi tuhannen aseellista\nmiestä, jotka olisivat Lemminkäisen tuhonneet, ellei hän kiireimmän\nkautta olisi paennut Pohjolasta.\n\n\nIV. Sota sammosta ja Väinämöisen soitto.\n\n\n    (Kalevan runot 39-43 lyhennettyinä.)\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    itse tuon sanoiksi virkki:\n    \"Veli seppo, veikkoseni,\n    lähtekämme Pohjolahan\n    tuon on sammon saa'ntahan [saantaan, hankintaan],\n    kirjokannen katsantahan;\n    laatikaamme laiva suuri,\n    johon sampo saatetahan\n    Pohjolan kivimäestä,\n    vaaran vaskisen sisästä!\"\n\n    Sanoi seppo Ilmarinen:\n    \"Vakavampi mainen matka,\n    lempo menköhön merelle,\n    surma suurelle selälle!\"\n\n    Sanoi vanha Väinämöinen:\n    \"Lysti on venon vesillä,\n    purren juosta jolkutella,\n    veet väljät välkytellä;\n    vaan kuitenki, kaikitenki,\n    kun et mieline merisin,\n    niin on maisin matkatkamme,\n    rantaisin ratustelkamme!\"\n\n    \"Tao nyt mulle uusi miekka,\n    tee miekka tuliteräinen,\n    jolla hurttia hutelen,\n    Pohjan kansan kaikottelen,\n    Saaessa [saadessa, tullessa] otolle sammon,\n    kirjokannen katselohon.\"\n\n    Tuo on seppo Ilmarinen\n    takoi miekan mieltä myöten,\n    senp' on kullalla kuvasi,\n    hopealla huolitteli [koristeli].\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    sai miekan tuliteräisen\n    kätehensä oikeahan;\n    senpä kuu kärestä paistoi,\n    päivä paistoi lappeasta,\n    tähet västistä [kahvasta] valotti.\n\n    Sylkytteli miekkoansa\n    vuoren rautaisen raossa,\n    itse tuon sanoiksi virkki:\n    \"Jo minä terällä tällä\n    vaikka vuoret poikki löisin,\n    kalliot kaha jakaisin!\"\n\n    Lähteä luku [aika] tulevi,\n    liitto [määrä-aika] käyä kerkiävi;\n    yks' on vanha Väinämöinen,\n    toinen seppo Ilmarinen,\n    läksivät hevon hakuhun,\n    kuloharjan kuuntelohon,\n    suvikunnan [vuoden vanha] suitset vyöllä,\n    varsan valjahat olalla.\n\n    Astua ratustelevat\n    kahen miehen rantamaita,\n    kuului rannalta kujerrus,\n    valitanla valkamalta.\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    meni tuota katsomahan,\n    näki purren itkemässä,\n    venosen valittamassa,\n    kysytteli, lausutteli:\n    \"Mitä itket puinen pursi,\n    itketkö sä puisuuttasi,\n    hankauttasi haveksit [huolehdit]?\n\n    Pursi puinen vastoavi,\n    vene hankava sanovi:\n    \"En mä itke puisuuttani,\n    hankauttani haveksi;\n    itken viejäistä [sellaista, joka veisi] vesille,\n    laskiaista lainehille.\"\n\n    \"Muut purret, pahatki purret,\n    ne aina sotia käyvät,\n    tuovat täytensä rahoja,\n    alustansa aartehia;\n    minä lahon lastuillani,\n    venyn veistännäisilläni;\n    pahimmatkin maan matoset\n    alla kaarteni asuvat,\n    linnut ilman ilkeimmät\n    pesän pielessä pitävät.\"\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    tuossa tuon sanoiksi virkki:\n    \"Elä itke puinen pursi,\n    vene hankava havise,\n    kohta saat sotia käyä,\n    tappeluita tallustella!\"\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    lauloi purren lainehille,\n    lauloi ensin laitapuolen\n    sukapäitä [sileätukkaisia] sulhosia,\n    lauloi toisen laitapuolen\n    tinapäitä [tinakoristeilla varustettuja] tyttäriä,\n    lauloi vieläki lisäksi\n    teljot täytehen väkeä,\n    kuss' oli vähän sijoa,\n    nuorukaisilta esinnä.\n\n    Pani sulhot soutamahan,\n    neiet ilman istumahan;\n    sulhot souti, airot notkui,\n    eipä matka eistykkänä [edistykään].\n\n    Pani neiet soutamahan,\n    sulhot ilman istumahan;\n    neiet souti, sormet notkui,\n    eipä matka eistykkänä.\n\n    Muutti vanhat soutamahan,\n    nuoret päältä katsomahan;\n    vanhat souti, päät vapisi,\n    eipä vielä matka eisty.\n\n    Siitä seppo Ilmarinen\n    itse istui soutamahan.\n    Jopa juoksi puinen pursi,\n    pursi juoksi, matka joutui,\n    loitos kuului airon loiske,\n    kauas hankojen hamina.\n\n    Ahti saarella asuvi,\n    Kaukoniemen kainalossa;\n    kalatuutta Kauko itki,\n    leivätyyttä Lemminkäinen,\n    Ahti aitan pieneyttä,\n    veitikka osan vähyyttä.\n\n    Veisti laitoja venehen,\n    uuen purren pohjapuuta,\n    päässä pitkän nälkäniemen,\n    paltalla [rinteellä] kylän katalan.\n\n    Se oli korvalta korea,\n    silmältä sitäi parempi;\n    näki purren kulkemassa,\n    venosen vaeltamassa,\n    selvällä meren selällä,\n    ulapalla aukealla.\n\n    Huuti mies nenästä niemen,\n    verevä vesien poikki:\n    \"Kenen on vene vesillä,\n    kenen laiva lainehilla?\"\n\n    Miehet purresta puhuvat:\n    \"Mi olet mies metsän asuja,\n    kun et tunne tuota purtta,\n    keksi Väinölän venettä?\"\n\n    Sanoi lieto Lemminkäinen,\n    virkkoi kaunis kaukomieli:\n    \"Jo tunnen perän pitäjän,\n    jo älyän airollisen;\n    minnekä menette, miehet,\n    kunne läksitte, urohot?\"\n\n    Sanoi vanha Väinämöinen:\n    \"Kohti pohjoista kulemme\n    sampoa tapoamahan,\n    kirjokantta katsomahan,\n    Pohjolan kivimäestä,\n    vaaran vaskisen sisästä.\"\n\n    Sanoi lieto Lemminkäinen:\n    \"Ohoh vanha Väinämöinen!\n    otappa minua miestä\n    urohoksi kolmanneksi,\n    kun saat sammon nostantahan,\n    kirjokannen kannantahan;\n    vielä mieki miesnä maksan,\n    jos saisi tapella tarve.\"\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    otti miehen matkoihinsa,\n    veitikan venosehensa.\n\n          -- -- --\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    laskea karehtelevi\n    tuon on pitkän niemen päästä;\n    laski päivän maavesiä,\n    päivän toisen suovesiä,\n    kolmannen kosen [kosken] vesiä.\n\n    Äsken [sitten] tuonne tultuansa\n    noille väljille vesille\n    puuttui pursi juoksemasta,\n    venonen pakenemasta.\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    sanan virkkoi, noin nimesi:\n    \"Oi sie lieto Lemminpoika,\n    kallistaite katsomahan,\n    miss' on pursi puuttumassa,\n    kivelläkö vai haolla.\"\n\n    Se on lieto Lemminkäinen\n    kallistitte katsomahan.\n    Itse tuon sanoiksi virkki:\n    \"Ei ole veno kivellä,\n    ei kivellä, ei haolla,\n    vene on hauin hartioilla.\"\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    itse miekkansa veälti [tempasi],\n    tempasi terävän rauan,\n    veti haukea ve'estä;\n    hauki katkesi kaheksi,\n    pursto pohjahan putosi,\n    pää kavahti karpahasen [venheeseen].\n\n    Jo otti venonen juosta;\n    vaka vanha Väinämöinen\n    luotti [lähestytti] purren luotosehen,\n    ravahutti [ravakasti laski] rantasehen.\n    Siitä hauki keitetähän,\n    murkinoiahan muruina,\n    jäipä luita luotoselle,\n    kalan luita kalliolle.\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    noita tuossa katselevi,\n    sanan virkkoi noin nimesi:\n    \"Mikä tuostaki tulisi,\n    noista hauin hampahista,\n    leveästä leukaluusta,\n    jos oisi sepon pajassa,\n    miehen mahtavan käsissä?\"\n\n    Sanoi seppo Ilmarinen:\n    \"Ei tule tyhjästä mitänä,\n    kalan ruotasta [ruodosta] kalua,\n    ei seponkana pajassa.\"\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    itse tuon sanoiksi virkki:\n    \"Noistapa toki tulisi\n    kalanluinen kanteloinen,\n    kun oisi osoajata,\n    soiton luisen laatijata.\"\n\n    Itse loihe laatijaksi,\n    tekiäksi teentelihe,\n    laati soiton hauvinluisen,\n    suoritti ilon ikuisen.\n\n    Kust' on koppa kanteletta [kanteleen koppa]\n    Hauvin suuren leukaluusta.\n    Kusta naulat kanteletta?\n    Ne on hauin hampahista;\n    Kusta kielet kanteletta?\n    Hivuksista hiien ruunan.\n\n    Kun oli soitto suorittuna,\n    vaka vanha Väinämöinen\n    käski nuoren, käski vanhan\n    soittamahan sormillansa\n    tuota ruotaista rojua,\n    kalanluista kanteletta.\n\n    Soitti nuoret, soitti vanhat,\n    soitti keskikertaisetki,\n    ei ilo ilolle noussut,\n    soitto soitollen ylennyt.\n\n    Se on lieto Lemminkäinen\n    sanan virkkoi, noin nimesi:\n\n    \"Ei ole teissä soittajata,\n    tuokatte minulle soitto\n    kahen polven pystyn päähän,\n    kynnen kymmenen nenähän!\"\n\n    Saip' on kantelon käsille,\n    soiton alle sormiensa;\n    tuota käänti, tuota väänti,\n    tuota sormin suoritteli,\n    eikä soitto soitakkana,\n    ei ilo iloakkana.\n\n    Sanoi vanha Väinämöinen:\n    \"Ei ole tässä nuorisossa\n    tuon on soiton soittajaista;\n    joko Pohjola paremmin\n    saisi soiton soittamahan,\n    josp' on laitan Pohjolahan.\"\n\n    Siitä vanha Väinämöinen\n    laittoi soiton Pohjolahan;\n    soitti pojat Pohjolassa,\n    soitti pojat jotta piiat,\n    ei ilo ilolle tunnu,\n    eikä soitto soitannolle.\n\n    Sokea sopesta lausui,\n    ukko vanha uunin päältä:\n      \"Heretkätte, heittäkätte!\n    puhki korvani puhuvi,\n    läpi pääni läylentävi [rasittavi],\n    viepi viikoksi uneni.\"\n\n    Noin ukko sanoiksi virkki:\n    \"Jos ei soitto Suomen kansan\n    vasta vaikuta ilolle,\n    tahi uuvuta unehen,\n    niin vetehen visko'otte [viskatkaatte],\n    aaltoihin upottaotte!\"\n\n    Soitto kielin kerkiävi,\n    kantelo sanoin kajahui:\n    \"En mie vetehen joua,\n    alle aaltojen asetu,\n    ennen soitan suorijalla,\n    vangun [äännän] vaivan nähnehellä.\"\n      Soitto vietihin visusti,\n    kannettihin kaunihisti,\n    miehen laatijan kätehen,\n    pyytänehen polvuksille.\n\n          -- -- --\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    istuiksen ilokivelle,\n    hopeaiselle mäelle,\n    kultaiselle kunnahalle.\n      Otti soiton sormillensa,\n    käänsi käyrän polvillensa,\n    kantelen kätensä alle,\n    sanan virkkoi, noin nimesi:\n      \"Tulkohon jo kuulemahan,\n    kun ei liene ennen kuullut\n    iloa iki runojen,\n    kajahusta kanteloisen!\"\n\n    Alkoi soittoa somasti;\n    jo kävi ilo ilolle,\n    riemu riemulle remahti:\n    ei ollut sitä metsässä\n    jalan neljän juoksevata,\n    koivin koikkelehtavata,\n    ku ei tullut kuulemahan,\n    iloa imehtimähän.\n\n    Oravat ojentelihe\n    lehväseltä lehväselle,\n    tuohon kärpät kääntelihe,\n    aioillen asettelihen,\n    hirvet hyppi kankahilla,\n    ilvekset piti iloa.\n\n    Tapiolan tarkka ukko,\n    ja kaikki Tapion kansa\n    kulki vuoren kukkulalle\n    soittoa tajuamahan.\n    Itseki metsän emäntä\n    loihe koivun konkelolle\n    kanteloista kuulemahan,\n    iloa imehtimähän.\n\n    Mi oli ilman lintusia,\n    kahen siiven sirkovia [kahdella siivellä lentäviä],\n    ne tulivat tuiskutellen,\n    kiiätellen kiirehtivät\n    soittohon sulan urohon,\n    Väinämöisen vääntelöhön.\n\n    Korkealta kokko lenti,\n    halki pilvien havukka,\n    allit aaltojen seliltä,\n    joutsenet sulilta soilta;\n    pieniäki peipposia,\n    sirkkuja sivertäviä,\n    leivoja satalukuisin,\n    rastahia ratki paljon,\n    ilmassa ihastelivat,\n    hartioilla haastelivat,\n    tehessä isän iloa,\n    soitellessa Väinämöisen.\n\n    Itse ilman Luonnottaret,\n    ilman impyet ihanat,\n    iloa imehtelivät,\n    kanteloista kuuntelivat,\n    ken se ilman vempelellä,\n    taivon kaarella kajotti,\n    ken se pienen pilven päällä\n    rusoreunalla rehotti.\n\n    Uipi hauvit hangotellen,\n    ve'en koirat vengotellen,\n    lohet luo'oilta samosi,\n    siikaset syväntehiltä,\n    säret pienet, ahvenetki,\n    mujehetki, muut kalatki,\n    kaikki parvihin panihe,\n    rantahan rakenteleikse\n    virttä Väinön kuulemahan,\n    soittoa tajuamahan.\n\n    Ahto aaltojen kuningas,\n    ve'en ukko ruohoparta,\n    rinnoin aalloillen ajaikse\n    ja lapaikse lainehille;\n    sisarekset Sotkottaret,\n    rannan ruokoiset kälykset,\n    ve'en kalvolle vetäikse,\n    luikahaikse lumpehelle;\n    itseki ve'en emäntä,\n    ve'en eukko ruokorinta\n    väännäikse vesikivelle,\n    vatsalolle vaivoaikse,\n    tuota ääntä kuulemahan,\n    iloa imehtimähän,\n    kun oli ääni kummanlainen,\n    soitanto ylen sorea.\n\n    Siitä vanha Väinämöinen\n    soitti päivän, soitti toisen;\n    ei ollut sitä urosta,\n    ollut ei miestä eikä naista,\n    kellen ei itkuksi käynyt,\n    kenen syäntä ei sulannut.\n\n    Itsensäki Väinämöisen\n    tippui tilkat silmistänsä,\n    vierivät vesipisarat\n    karkeammat karpaloita,\n    hereämmät [suuremmat] hernehiä,\n    pyöreämmät pyyn munia.\n\n    Ve'et pyöri silmistänsä\n    kaunihille kasvoillensa,\n    rehe'ille rinnoillensa,\n    päteville polvillensa,\n    jalkapöy'iile jaloille,\n    maahan alle jalkojensa,\n    läpi viien villavaipan,\n    sarkakauhtanan kaheksan.\n\n    Vierivät vesipisarat\n    rannalle meren sinisen,\n    rannalta meren sinisen\n    alle selvien vesien.\n      Olipa sorea sotka\n    ve'essä vilvoitteleiva\n    rannalla meren sinisen;\n    sanoi vanha Väinämöinen:\n    \"Usein utuinen sotka\n    suullasi sukelteleihet\n    alle syvien vesien,\n    käyppä poimi kyyneleeni\n    alta selvien vesien,\n    annan sulle sulkaturkin.\"\n\n    Saipa sotka poimimahan,\n    poimi kyynelet merestä,\n    alta selvien vesien,\n    kantoi Väinölle kätehen:\n    jo oli muiksi muuttunehet,\n    kasvanehet kaunoisiksi,\n    helmiksi heristynehet,\n    simpukoiksi siintynehet,\n    kuningasten kunnioiksi,\n    valtojen iki iloksi.\n\n         -- -- --\n\n    Vaka vanha Väinämöinen,\n    toinen seppo Ilmarinen,\n    kolmas lieto Lemmin poika\n    siitä lähtevät selälle,\n    tuonne kylmähän kylähän,\n    pimeähän Pohjolahan.\n\n    Päästyänsä matkan päähän\n    vetivät venosen maalle,\n    teloille teräksisille,\n    valkamoille vaskisille.\n\n    Astuvat tuville tuosta,\n    alle kattojen ajoihe;\n    kysyi Pohjolan emäntä,\n    tutkaeli tullehilta:\n      \"Mipä miehillä sanoma,\n    millä matkalla olette?\"\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    tuopa tuohon vastoavi:\n    \"Sammosta sanomat miesten,\n    sillä matkalla olemme;\n    saimme sampuen jaolle,\n    kirjokannen katselulle.\"\n      Louhi Pohjolan emäntä\n    sanan virkkoi, noin nimesi:\n    \"Ei pyyssä kahen jakoa,\n    oravassa kolmen miehen;\n    hyvä on sampuen hyrätä\n    Pohjolan kivimäessä,\n    hyvä olla itseniki\n    sammon suuren haltijana.\"\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    itse tuon sanoiksi virkki:\n    \"Kun et antane osoa,\n    tuota sammon toista puolta,\n    niin on kaiken kantanemme,\n    vienemme venehesemme.\"\n\n    Louhi Pohjolan emäntä\n    tuo tuosta pahoin pahastui,\n    kutsui Pohjolan kokohon,\n    pään varalle Väinämöisen.\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    kävi kanteloisehensa;\n    tuota kaikki kuulemahan,\n    iloa imehtimähän.\n\n    Väkeä väsyttelevi,\n    rahvahaista raukaisevi,\n    kaikki nukkui kuuntelijat\n    Väinämöisen soitantoa [soitannosta].\n\n    Siitä viisas Väinämöinen,\n    tietäjä iän-ikuinen,\n    ottavi uniset neulat,\n    voiteli unella silmät,\n    pani pitkähän unehen\n    koko Pohjolan perehen.\n\n    Meni sammon saatantahan,\n    kirjokannen katsantahan,\n    lauloa hyrähtelevi\n    vaaran vaskisen ovilla,\n    jopa liikkui linnan portit,\n    ovet vahvat aukieli.\n\n    Siitä vanha Väinämöinen,\n    toinen seppo Ilmarinen,\n    kolmas lieto Lemmin poika.\n    saattelivat sammon suuren,\n    veivät sen venosehensa,\n    latjasivat laivahansa.\n\n    Siitä vanha Väinämöinen\n    lähti pois Pohjolasta.\n    Laskea karehtelevi\n    selkeä meren sinisen;\n    laski päivän, laski toisen,\n    päivänäpä kolmantena\n    tuo on lieto Lemminkäinen\n    sanan virkkoi, noin nimesi:\n\n    \"Miks'et laula Väinämöinen\n    hyrehi hyväntöläinen [hyvä mies],\n    hyvän sammon saatuamme,\n    tien oikein osattuamme?\"\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    hänpä varman vastaeli:\n    \"Varahinen laulannaksi,\n    aikainen ilon pioksi;\n    äsken laulanta sopisi,\n    ilon teentä kelpoaisi,\n    kun omat ovet näkyisi,\n    omat ukset ulvahtaisi.\"\n\n    Sanoi lieto Lemminkäinen:\n    \"Kun et lauloa luvanne,\n    itse luome [luon itseni] laulamahan\n    heitäme [heitän itseni, ryhdyn] heläjämähän.\"\n\n    Sai itse säveltämähän,\n    loihe kurja kukkumahan,\n    äreällä äänellänsä,\n    käreällä kulkullansa.\n\n    Kurki istui kannon päässä,\n    märän mättähän nenässä,\n    sepä säikähti kovasti,\n    lenti poikki Pohjolahan,\n    vielä parkaisi pahasti\n    Pohjan puolle saatuansa,\n    sillä Pohjolan herätti,\n    pahan vallan valveutti.\n\n    Nousi Pohjolan emäntä\n    unen pitkän maattuansa,\n    kiirehti kivimäelle,\n    vaaran vaskisen ovelle,\n    sanoi tuonne tultuansa:\n\n    \"Voi polonen päiviäni!\n    jop' on täältä sampo saatu,\n    kaikki lukot lonkaeltu [sijaltansa väännetty].\"\n\n    Uutarta [Udutarta] rukoelevi:\n    \"Utu-tyttö, terhen [sumun] neiti,\n    seulo seulalla utua\n    selvälle meren selälle,\n    jott' ei päästä Väinämöisen,\n    osata Uvantolaisen!\"\n\n    \"Kun ei tuosta kyllin liene,\n    oi Ukko ylijumala,\n    rakenna rajuinen ilma,\n    nosta suuri säien voima\n    aivan vastahan venettä,\n    kulkematta kunnekkana!\"\n\n    Utu-tyttö, neiti terhen,\n    u'un huokuvi merelle,\n    sumun ilmahan sokesi.\n    Piti vanhan Väinämöisen\n    kokonaista kolme yötä\n    sisässä meren sinisen.\n\n    Yön kolmen levättyänsä\n    sisässä sumun sakean\n    virkki vanha Väinämöinen:\n\n    \"Ei ole mies pahempikana\n    u'ulla upottaminen,\n    terhenellä voittaminen.\"\n\n    Veti vettä kalvallansa,\n    merta miekalla sivalsi:\n    nousi talma taivahalle,\n    utu ilmoille yleni,\n    selvisi meri sumusta,\n    meren aalto auteresta.\n\n    Siitä vanha Väinämöinen\n    laski eelle laivoansa;\n    oli aikoa vähäinen,\n    jo Ukko ylijumala\n    virkki tuulet tuulemahan,\n    säät rajut rajuamahan.\n\n    Nousi tuulet tuulemahan,\n    säät rajut rajuamahan,\n    kovin läikkyi länsituuli,\n    luoe-tuuli tuikutteli,\n    etelä enemmän tuuli,\n    itä inkui ilkeästi,\n    kauheasti kaakko karjui,\n    pohjonen kovin porasi.\n\n    Kovin silloin tuulet tuuli,\n    aallot hakkasi alusta,\n    veivät harpun hauvinluisen,\n    kantelon kalan-eväisen,\n    väen Vellamon hyväksi,\n    Ahtolan iki-iloksi.\n\n    Siinä vanhan Väinämöisen\n    ve'et silmihin vetihe,\n    itse tuon sanoiksi virkki:\n    \"Sinne sattui saalahani [saamani, tuottamani],\n    katosi iki iloni,\n    en tuota enempi saane\n    sinä ilmoisna ikänä\n    kuuna kullan valkeana.\"\n\n  [Sampo-retkeltään palattuaan teki Väinämöinen koivusta\n  uuden kanteleen.]\n\n         -- -- --\n\n    Louhi Pohjolan emäntä\n    laittoi miehet miekkoihinsa,\n    rakenteli Pohjan purren,\n    suoritti sotavenosen,\n    siitä läksi laskemahan,\n    sekä läksi jotta joutui,\n    sampoa tapoamahan,\n    venehestä Väinämöisen.\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    laskevi sinistä merta.\n    Itse tuon sanoiksi virkki:\n    \"Oi sie lieto Lemmin poika,\n    nouse purjepuun nenähän!\n    katsaite etinen ilma,\n    tarkkoa takainen taivas,\n    onko selvät ilman rannat.\"\n\n    Tuopa lieto Lemminkäinen\n    nousi purjepuun nenähän,\n    katsoi iät, katsoi lännet,\n    katsoi luotehet, etelät,\n    katsoi poikki pohjan rannan,\n    siitä tuon sanoiksi virkki:\n    \"Pieni on pilvi pohjoisessa,\n    pilven lonka luotehessa.\"\n\n    Sanoi vanha Väinämöinen:\n    \"Ei se pilvi ollekkana,\n    se on pursi purjehinen;\n    katso toiste tarkemmasti!\"\n\n    Katsoi toiste, katsoi tarkoin,\n    sanovi sanalla tuolla:\n    \"Saari kaukoa näkyvi,\n    etähältä ennättävi,\n    havukoita haavat täynnä,\n    koivut kirjo-koppeloita.\"\n\n    Sanoi vanha Väinämöinen:\n    \"Jo vainen valehtelitki;\n    havukoita ei ne olle,\n    eikä kirjo-koppeloita,\n    ne on Pohjan poikasia;\n    katso tarkoin kolmannesti!\"\n\n    Se on lieto Lemminkäinen\n    katsoi kerran kolmannenki,\n    sanovi sanalla tuolla:\n    \"Jo tulevi Pohjan pursi,\n    satahanka hakkoavi,\n    sata miestä soutimilla,\n    tuhat ilman istumassa.\"\n\n    Silloin seppo Ilmarinen\n    souti kourilla kovilla,\n    souti lieto Lemminkäinen,\n    souti kansa kaikenlainen,\n    lyllyivät [notkuivat] melat lylyiset [mäntypuiset],\n    hangat piukki pihlajaiset,\n    nenä hyrski hylkehenä,\n    perä koskena kohisi,\n    eipä matka eistykkänä,\n    ei pakene puinen pursi.\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    jo tunsi tuhon tulevan,\n    arvelee ajattelevi,\n    siitä tuon sanoiksi virkki:\n    \"Vielä mä tuohon mutkan muistan,\n    keksin kummoa vähäsen.\"\n\n    Otti piitä pikkuruisen,\n    tauloa taki [aivan] vähäsen,\n    ne merehen mestoavi\n    yli olkansa vasemman,\n    sanovi sanalla tuolla,\n    lausui tuolla lausehella:\n\n    \"Tuosta tulkohon karinen,\n    salasaari kasvakohon,\n    johon juosta pohjan purren,\n    satahangan halkiella!\"\n\n    Se siitä kariksi kasvoi,\n    loihe luo'oksi merehen,\n    itähän pitemmin puolin,\n    poikkipuolin pohjosehen.\n\n    Tulla puikki Pohjan pursi,\n    halki aallon hakkoavi,\n    juoksi Iuotohon lujasti,\n    kaaret poikki katkieli,\n    meren myrskyn hiertimessä,\n    lainehen rapaimessa [hyrskyssä].\n\n    Louhi Pohjolan emäntä\n    tohti toiseksi ruveta,\n    levitäikse lentämähän,\n    kokkona kohotteleikse,\n    sata miestä siiven alla,\n    tuhat purston tutkaimella,\n    sata miestä miekallista,\n    tuhat ampuja-urosta.\n\n    Yllättävi Väinämöisen,\n    lenti purjepuun nenähän,\n    oli pursi päin pu'ota,\n    laiva laioin kallistua.\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    sanan virkkoi, noin nimesi:\n    \"Ohoh Pohjolan emäntä!\n    joko saat jaolle sammon\n    nenähän utuisen niemen,\n    päähän saaren terhenisen?\"\n\n    Sanoi Pohjolan emäntä:\n    \"En lähe jaolle sammon\n    sinun kanssasi katala,\n    kerallasi Väinämöinen.\"\n\n    Tahtoi sampoa tavata\n    venehestä Väinämöisen.\n    Sammon saatatti vetehen,\n    selvälle meren selälle;\n    siinä sai muruiksi sampo,\n    kirjokansi kappaleiksi.\n\n    Mi meni muruja noita,\n    sammon suuria paloja,\n    alle selvien vesien,\n    ne jäivät ve'en varaksi\n    jäipä toisia muruja,\n    pienempäisiä paloja\n    selälle meren sinisen,\n    meren laajan lainehille.\n    Niitä tuuli työnnytteli,\n    aalto rannallen ajeli.\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    näki tyrskyn työntelevän,\n    hyrskyn maalle hylkeävän\n    noita sampuen muruja.\n    Hän tuosta toki ihastui,\n    sanan virkkoi, noin nimesi:\n    \"Tuost' on siemenen sikiö,\n    alku onnen ainiaisen,\n    tuosta kyntö, tuosta kylvö,\n    tuosta kasvu kaikenlainen\n    Suomen suurille tiloille,\n    Suomen maille mairehille.\"\n\n    Louhi Pohjolan emäntä\n    itse tuossa arvelevi:\n    \"Jo minulta valta vaipui,\n    jo aleni arvioni,\n    eloni meni merehen,\n    sampo särkyi lainehisin.\"\n\n    Läksi itkien kotihin,\n    polotellen pohjosehen,\n    ei saanut sanottavata\n    koko sammosta kotihin;\n    veipä kuitenkin vähäsen\n    sormella nimettömällä,\n    kantoi kannen Pohjolahan,\n    sai rivan Sariolahan;\n    siit' on polo Pohjolassa,\n    elo leivätön Lapissa.\n\n    Vaka vanha Väinämöinen\n    itse maalle mentyänsä\n    löysi sampuen muruja,\n    kirjokannen kappaleita,\n    rannalta merelliseltä,\n    hienoselta hietikolta.\n\n    Saattoi sampuen muruset,\n    kirjokannen kappalehet,\n    nenähän utuisen niemen,\n    päähän saaren terhenisen,\n    kasvamahan, karttumahan,\n    saamahan, satoamahan,\n    olui'ksi ohrasiksi,\n    leiviksi rukihisiksi.\n\n    Siitä vanha Väinämöinen\n    itse tuon sanoiksi virkki:\n    \"Anna luoja, suo Jumala,\n    anna onni ollaksemme,\n    hyvin ain' eleäksemme,\n    kunnialla kuollaksemme,\n    suloisessa Suomen maassa,\n    kaunihissa Karjalassa!\"\n\n\n\n\n126. Väinämöisen sanoja.\n\n\n    1. Kielsi vanha Väinämöinen,\n    epäsi Suvannon sulho\n    kullalle kumartamasta\n    hopealle horjumasta.\n\n    2. Sanoi vanha Väinämöinen\n    nuoremmalle veiollensa:\n    Kaunis on kattila tulella,\n    vaikka vettä kiehukohon;\n    hyvä mieli miehen päässä,\n    vaikka ilman istukohon --\n    väki ei väännä hartioita,\n    säre ei mieli miehen päätä.\n\n    3. Sanoi vanha Väinämöinen\n    nuoremmalle veiollensa:\n    Hoida honkaista venettä,\n    hoida hongan veistäjätä;\n    pah' on orja palkatonna,\n    paha paljon palkan kanssa --\n    osallahan mies elävi,\n    koira toisen kohtalolla.\n\n    4. Sanoi vanha Väinämöinen\n    nuoremmalle veiollensa:\n    Aina auttavi Jumala,\n    ajan kunkin katkasevi;\n    viipyen erät paremmat,\n    kauan ollen kaunihimmat --\n    harvoin syötti harva verkko,\n    silloin suurilla kaloilla.\n\n    5. Sanoi vanha Väinämöinen\n    nuoremmalle veiollensa:\n    Jumalass' on juoksun määrä,\n    ei miehen ripeydessä;\n    juokseva johonki saapi,\n    käypä kauas kerkeävi --\n    usein käypi käypä härkä,\n    kun jo hengästyi hevonen.\n\n    6. Sanoi vanha Väinämöinen\n    nuoremmalle veiollensa:\n    Sitä kuusta kuuleminen,\n    jonka juurella asunto;\n    kiitä muille muita maita,\n    itselle omia maita --\n    omat maat makuisimmat,\n    omat metsät mieluisimmat.\n\n    7. Sanoi vanha Väinämöinen\n    nuoremmalle veiollensa:\n    soisin Suomeni hyväksi,\n    Karjalani kaunihiksi,\n    hyvin aina elettäväksi,\n    kunnialla kuoltavaksi --\n    laiskat Lappihin menevän,\n    muut veltot Viron vesille.\n\n\n\n\n127. Runolaulaja.\n\n\n    Isossa hovilinnass' on pidot uljahat,\n    kruunuista kirkkahista heloittaa valkeat,\n    hopeat siellä hohtaa ja kullat välkähtää,\n    ja sävelsoitot vienot iloiten helkähtää.\n\n    Ja kuitenkahan riemu ei tunnu riemullen;\n    jotakin siellä puuttuu, mut mit', ei tiedä ken.\n    Ilveillään, lauletahan, hymyillään, tanssitaan,\n    vaan tavan vuoks' on kaikki ja teeskeltyä vaan.\n\n    Mut kartanolla ulkon' on riemu julkinen;\n    siell' istuu kansan kesken mies vanha laulellen,\n    ja korkealle laulu se kaikuu pilvihin ...\n    kentiesi tuossa oisi iloksi suurtenkin.\n\n    Ja salin ovi kohta se loistoss' aukeaa,\n    ja nuorukainen vanhust' esille taluttaa:\n    \"Paraimmat laulus, ukko, nyt laske soimahan,\n    kevättä laula mieliin, iloa rintahan!\"\n\n    Ja ovensuussa siinä hän seisoo kourussaan,\n    olento halpa, köyhä, ja sauva nojanaan,\n    hopeelta hohtaa parta, hivukset pitkät sen\n    ne lumivalkeoina valuvat harteillen.\n\n    Ja huonehessa valtaa kuin haudan hiljaus,\n    \"Mitäpä tuokin täällä?\" vaan kuuluu kuiskahdus,\n    ja yli otsain lentää pimeät varjot yön,\n    ja kynttilätkin tuikkaa kuin läpi terhenvyön.\n\n    Mut ovensuussa vanhus virittää laulujaan;\n    vavisten aluss' ääni ja värjyin kulkee vaan,\n    kuin lintu, joka metsäst' on tuotu häkkihin,\n    säveltään visertääpi sydämin tykkivin.\n\n    Vaan pian into nousee ja sydän lämpiää,\n    ja sävel kasvaa, paisuu ja kaikuin helkähtää,\n    ja ukon käyrä varsi se sorjaks kohoaa,\n    ja silmist' ihmeenlainen välähdys tuikahtaa.\n\n    Hän sankareista laulaa, uroista Kalevan,\n    ja valon taistelusta pimeyttä vastahan,\n    hän neiden surman laulaa, mit' äidin lempi on,\n    ja pojan tuiretuisen kamalan kohtalon.\n\n    Ja huonehess' on niinkuin salainen tenho ois,\n    kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois:\n    värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa,\n    ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.\n\n    Niin huoneessakin siellä nyt sydän sykähtää,\n    punoittuu kalvas poski ja kyynel vierähtää,\n    ja sumu jäinen haihtuu, yön varjot poistuvat,\n    ja kirkkahasti taaskin heloittaa valkeat.\n\n    Ja ompi niinkuin riemu taas näyttais riemullen,\n    ei tunnu helke kullan, ei hohto hopeiden;\n    iloitaan, lauletahan, hymyillään, tanssitaan,\n    ja kaikki sydänt' ompi ja hartautta vaan.\n\n    Mut vanhus halpa, köyhä, tuo hyljeksitty,\n    hän, hän huoneen ylimmällen sijallen viedähän,\n    ja kaunis siinä on hän, kuin hohteess' auringon\n    satehen vienon jälkeen puu sammaltunut on.\n\n\n\n\n128. Helsinki.\n\n\nHelsinki on, niinkuin tiedämme, Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki.\nMeistä Suomalaisista näyttää se niin suurelta ja komealta, että\nluulemme sille tuskin vertoja löytyvänkään. Mutta muukalaisetkin, jotka\nsiellä käyvät, sanovat, että se on Europan sievimpiä kaupunkeja, jos\nkohta se onkin pieni Europan varsinaisten suurten kaupunkien rinnalla.\n\nHelsinki herättää huomiota varsinkin rakennustensa, puhtautena ja\njärjestyksensä sekä ympäristöjensä kautta.\n\nMitä ensinnäkin rakennuksiin tulee, on niiden joukossa koko joukko\nvarsin komeita ja kauniita. Varsinkin viime vuosina on sinne\nlisääntynyt paljo suuria kartanoita, jotka ovat rakennustaiteellisessa\nsuhteessa erittäin uljaita. Kun vaeltelee Helsingin valtakatuja ja\nyleisempiä paikkoja pitkin ja näkee nuo monikerroksiset rakennukset\ntaiteellisine koristuksineen, luuleepa todellakin olevansa jossakin\nEuropan suurista kaupungeista. Mahtava Nikolain kirkko sekä Yliopiston\nja Senaatin suuret, arvokkaan näköiset rakennukset tarjoavat\nSenaatin-torilla kävelijälle varsin mahtavan katseltavan. Vähän matkan\npäässä näistä ovat Suomen säätyjen talo, Suomen Pankki, Valtioarkisto,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kartano ja Ritarihuone, kaikki uusia,\nmahtavia rakennuksia. Viehättävimpiä paikkoja on myös n.s. Runebergin\npuisto, jonka keskellä on suuren runoilijamme Johan Ludvig Runeherg'in\nkorkea kuvapatsas. Uljaita rakennuksia on sen ympäristöllä.\n\nKaikkialla Helsingissä valvotaan huolellisesti puhtauden ja\njärjestyksen noudattamista. Siinä suhteessa varsinkin tekee se\nulkomaalaisiinkin matkailijoihin hyvän vaikutuksen.\n\nHelsingin ympäristöllä on kauniita puistoja, Kaisaniemi, Kaivopuisto,\nAlppila y.m., joissa kaupunkilaisten on mukava itseään kauniina\nkesäpäivinä virkistää. Koska Helsinki on meren rannalla, voipi sieltä\nmonesta paikasta myös nähdä aavan meren. Sellainen paikka on varsinkin\nn.s. Ohservatori-vuori, jossa on laitos tähtitieteellisiä tutkimuksia\nvarten.\n\nMutta vielä enemmän, kuin tuon ulkonaisen komeutensa vuoksi,\non Helsingillä meille suomalaisille suuri merkitys sen vuoksi,\nettä se todella on Suomen pääkaupunki ja sellaisena kaiken\nvaltiollisen ja henkisen elämämme keskuspaikka. Siellä on korkein\nkotimainen hallitus-virastomme, Keisarillinen Senaatti, joka\nKeisarin-Suuriruhtinaan nimessä hoitaa maan hallintoa ja ylimpänä\ntuomioistuimena ratkaisee sinne vedotut oikeus-asiat. Helsinkiin\nkokoontuvat kansamme edusmiehet valtiopäiville keskustelemaan ja\npäättämään tärkeistä, koko maata koskevista asioista. Siellä on Suomen\nkorkein opisto, Keisarillinen Aleksanterin yliopisto, joka valmistaa\nmaalle oppineita tiedemiehiä sekä pappeja, tuomareita ja muita\nvirkamiehiä. Samalla on siellä paljo muita kouluja. Siellä toimitetaan\nSuomen suurimmat sanomalehdet, jotka sitten leviävät ympäri maata,\nantaen tietoja sekä koti- että ulkomaisista oloista ja tapahtumista.\nSiellä on suuria kokoelmia Suomen maalaus- ja kuvanveistotaiteilijain\nteoksista. Monet seurat ja yhdistykset, jotka tavalla tai toisella\nkoettavat yhteiskuntaa ja yleisiä asioita edistää, vaikuttavat\ntehokkaimmasti juuri pääkaupungissa. Täten on Helsinki todella tullut\nmaamme henkisen ja aineellisen kehityksen keskukseksi.\n\nElämä Helsingissä on sangen vilkasta. Asukasluku siellä nouseekin nyt\njo noin 100,000 tienoille. Suuremmilla kaduilla on alituinen liike ja\nhyörinä; samoin myös avoveden aikaan satamassa, jossa on lukuisasti\nhöyry- ja purjelaivoja. Monet pääkaupungin asukkaat kuitenkin muuttavat\nHelsingistä kuumaksi kesä-ajaksi maaseuduille saadaksensa siellä\nnauttia maa-elämän rauhaa ja raittiimpaa ilmaa. Syksyllä yliopiston ja\nkoulujen avautuessa palaavat jälleen kaikki pääkaupunkiin takaisin.\nPian alkaa kaduilla vilistä koulunuorisoa ja muuta yleisöä. Hupaista\non silloin taas nähdä suuria laumoja ylioppilaitakin, valkea,\nkultalyyryllä koristettu lakki päässä. Hekin tulevat kaikilta Suomen\nääriltä sinne lukujansa jatkamaan, valmistuaksensa työntekijöiksi\nisänmaansa ja kansansa hyväksi.\n\nKun Helsinki täten on muodostunut oikein suuren kaupungin tapaiseksi,\non siihen siten tarttunut tällaisten kaupunkien varjopuoliakin. Ei voi\nkieltää, että komeutta sekä ylöllisyyttä asunnoissa, puvuissa ja\nnautinnossa on Helsingissä tavattavissa enemmän, kuin köyhän Suomen\nkansan pääkaupungille soveltuisi. Mutta ehkäpä tällaiset puolet\nvähitellen ajan kuluessa tasaantuvat kaiken sen hyvän ja jalon\nvaikutuksesta, mitä pääkaupungistamme epäilemättä löytyy.\n\n\n\n\n129. Matka-kuvauksia.\n\n\nI. Nykyajan kulkuneuvoista.\n\nArvaamattoman nopeasti voi nykyaikaan matkustella. Kun ennen kului\nviikkokausia tai enemmänkin matkustaessa esimerkiksi Oulusta\nHelsinkiin, suoritetaan tuo matka nykyään likimiten yhdessä\nvuorokaudessa. Ja mikä ero matkustamisen välillä! Ennen kuljettiin\nhevosvoimalla, reellä tai rattailla, ja matkustavainen oli kaikkien\nniiden hankaluuksien alainen, joita pahat ilmat, huono keli ja huonot\najoneuvot mukanansa tuovat. Nyt sitävastoin kuljetaan höyryn voimalla,\nmukavissa vaunuissa, pitkin tasaista rautatietä. Olkoon ulkona\nmillainen sää tahansa, lämpimässä rautatievaunussa istut aivan\nturvallisena mukavalla istuimellasi. Ja kesäiseen aikaan pääsee\nnopeakulkuisilla ja mukavilla höyrylaivoilla vesiä myöten\nmatkustelemaan. Totta on, että tällaista vauhtia kulkiessa ei juuri\nennätä tutustua teiden ja kulkuväyläin varsilla oleviin maisemiin ja\nniiden asukkaisiin, mutta aikaa voitetaan paljo ja kaikki asiat tulevat\nnopeammin suoritetuiksi.\n\nJa niinkuin nykyään liike omassa maassamme hyvien kulkuneuvojen kautta\non lisääntynyt, niinpä on se tehnyt ulkomaillakin ja vielä suuremmassa\nmäärässä. Eikä nykyään tarvita suuria valmistuksia ja puuhia\nulkomaamatkaa varten. Pieni matkalaukku, jossa on kaikkein tärkeimmät\nja välttämättömimmät matkatarpeet, on pian varustettu. Kaikkia tarpeita\net ota mukaasi, koska ne voit matkallasi huokeasta hinnasta hankkia ja\npääset siten kuljettamasta mukanasi suuria tavarajoukkoja. Jos sinulla\non aikaa liikenemään ja varallisuutta joku määrä, voit hyvinkin pian\ntehdä matkan minne tahansa Europassa, ja vieläkin edemmäksi, jos asiasi\nniin vaativat.\n\nTahdotko, nuori lukijani, joka äskettäin olet tutustunut oman maasi ja\nEuropan maantietoon, lähteä kanssani lyhyelle huvimatkalle oman maan\nhalki lähimpiin naapurimaihimme Europassa? Jos olet läksysi hyvin\nlukenut ja muutenkin itsesi hyvin käyttänyt, luulisin tuon matkan\nsinulle tuottavan virkistystä. Paljoja en sinulle tuosta matkasta\nlupaa, koska meillä on kiire. Emme siis joudu missään kauvoja aikoja\nviipymään. Matkustamme, minkä ennätämme, ja koetamme samalla kiinnittää\nhuomiotamme ympäristöömme. Voipihan siitäkin olla sekä huvia että\nhyötyä.\n\n\nII. Suomessa.\n\nMistä lähtisimmekään liikkeelle? Ehkä Suomen rautatien nykyjään\npohjoisimmasta kohdasta, Oulun kaupungista. On aamupäivä kun sanomme\njäähyväiset ystävällisille ja vilkkaille Oululaisille. Me istumme jo\nvaunussa muiden matkustavaisten kanssa, ja juna lähtee liikkeelle.\nEnsin se kulkee hitaasti, mutta vähitellen sen vauhti kiihtyy, jopa\nkulkenee se ainakin kahden ja puolen penikuorman vauhdilla tunnissa.\nKatselemme ympärillemme tutustuaksemme matkatovereihimme. Talonpoikia,\nmaakauppiaita ja muutamia herrasmiehiä istuu samassa vaunussa.\nMatkustajat istuvat toistaiseksi itsekseen, ei kukaan puhele naapurinsa\nkanssa, kaikki ovat hyvin juhlallisen ja vakavan näköisiä. Sellainen on\nmeidän suomalaisten luonto. Ellei tuossa harvapuheisuudessa mitään\npahaa olekaan, niin eipä haittaisi kuitenkaan vähän suurempi\nvilkkauskaan. Mutta tämä sikseen. Kempeleen aseman ohi olemme jo\nmenneet, ja nyt aukenevat Limingan laajat niittymaat eteemme. Onpas\nsiinä viheriöivää alankoa niin pitkälti kuin silmä kantaa! Mutta pian\njättää kiitävä juna nekin jälkeensä. Yhä etelämmäksi tullaan.\nOulun läänin eteläosassa alkaa jo kaikenmoinen viljelys tulla\nnäkyviin. Peltoja, niittyjä ja hyvin rakennettuja kyliä näkee siellä\ntäällä tuon tuostakin. Iltapuolella päivää saavutaan Pohjanmaan\nrannikolle ruotsinkielisen väestön asuma-aloille. Kuuluisan Kokkolan\nkaupunginkin saamme sivumennen nähdä. Sitten kääntyy matka taas\nrannikkomaalta sisämaahan päin suomalaisten keskuuteen. Nytpä\ntullaankin etelä-Pohjanmaan hyvin viljellyille tasangoille. Toisin\npaikoin saapi nähdä silmäkannot viljeltyä maata. Talonpoikaistalot ovat\nupeita ja siistejä ulkonäöltään. Seinäjoen asemalla yömme vietettyämme\nkiidämme seuraavana päivänä taas sisämaahan päin. Nyt tullaan\nvähitellen varsinaiselle Hämäläisten alueelle. Sen voipi kuulla\nvastasaapuneiden matkustavaisten kielimurteestakin. Seudut, joiden läpi\nkuljemme, ovat hyvin vaihtelevia. Suomen luonnon moninaisuus tulee\nnäkyviin. Milloin metsiä ja kankaita, milloin kauniita järvimaisemia,\nmilloin erämaata, milloin taas hyvin asuttuja kyliä on tien varsilla.\n-- Iltapuolella päivää olemme jo saapuneet Kangasalan luonnon-ihanille\nseuduille. Hupaista olisi poiketa niitä lähemmin katsomaan, nousta\nesimerkiksi Harjulan harjulle, jonka hurmaavan kauniista näkö-aloista\nTopeliuksen Sylvia-lintu laulaa. Mutta tällaiseen poikkeamiseen ei\nmeillä ole aikaa. Pian jo saavumme kuuluisaan Tampereen kaupunkiin.\nJuna viipyy tässä ainoastaan jonkun minuutin. Emme siis ennätä käydä\nkaupunkia lähemmin katsomassa, mutta kehoitan sinua joskus toiste\nsiellä käymään. Kannattaa katsoa sen uljaita, monikerroksisia\ntehdasrakennuksia, uljasta Tammerkoskea sekä kauniita ympäristöjä,\nesimerkiksi ihanista näköaloistaan kuuluisata Pyynikin harjua.\n\nTunnin päästä jo saavamme Toijalaan, jossa Turusta päin\ntulevat matkustajat yhtyvät seuraamme. Yhä vilkkaammaksi näyttää\nmatkustaja-liike käyvän. Kansaa monenmoista kulkee nyt jo mukanamme,\nnäkeepä muutamia ulkomaalaisiakin. Enemmistönä kuitenkin on vielä\nhämäläinen maalaiskansa. Hyvin viljellyt seudut sekä talonpoikain\nsiisti vaatteus ja arvokas ulkonäkö osoittavat, että kuljemme\nseuduilla, joissa kansa ylimalkaan on varakasta ja hyvästi\ntoimeentulevaa. Mutta Hämäläisestähän onkin se maine, että hän on\nuuttera ja voimakas peltomies. Onpa matkailijani joukossa kuitenkin\nmyös vähemmän miellyttäviä ilmiöitä. Tuolla istuu näet joukko räyhääviä\nmiehiä. Kaupungista tullessaan ovat he \"tuliaisiksi\" ostaneet itselleen\npaloviinaa. Sitä he maistelevat jo matkallakin. Oudoksuen katselet\ntätä, kammoksuen kuuntelet rumia kiroussanoja, joita heidän suustaan\ntiheään tulvaa. -- On jo ilta tulemassa. Kauan ei viivytä Hämeenlinnan\nasemalla. Vilaukselta vaan voimme katsella noin virstan päässä olevaa\nHämeenlinnaa. Kun vielä tunnin aikaa matkustetaan, saavutaan Riihimäen\nasemalle, josta toinen tie erkanee Helsinkiin, toinen Pietariin päin.\nTällä asemalla on suuri matkustaja-tulva. Kaikennäköistä kansaa saat\ntässä katsella ja monta eri kieltäkin kuulla. Matkustavaisten joukossa\nlöytyy näet paljo ulkomaalaisiakin, jotka ovat matkalla, mitkä\nPietariin, mitkä Helsinkiin, mitkä taas Suomen ihania maisemia\nkatselemaan. Maamme luonnon ihanuus on näet jo tullut ulkomaillakin\ntunnetuksi. -- Muutaman tunnin odotettuamme saapuu Riihimäelle\nHelsingistä Pietariin päin menevä juna. Siihen astumme. Koska on yön\naika, ovat useimmat matkustajat etsineet itselleen leposijaa vaunuissa.\nNiinpä on paras meidänkin tehdä, koska näkyy siksi tilaa löytyvän. Juna\nviepi meitä nyt yötä myöten itään päin. Meillä ei siis ole tilaisuutta\nkatsella tien varsilla olevia maisemia. Ne ovatkin jotenkin\nyksitoikkoisia, koska rautatie kulkee Salpausselän tasaisia rinteitä\npitkin. Yön hiljaisuutta ei häiritse muu kuin höyryveturin silloin\ntällöin kuuluva vihellys, tai joku matkustaja, joka jollakin asemalla\nastuu vaunuun tai menee siitä pois.\n\nAamulla olemme jo Viipurissa, Karjalan pääkaupungissa. Hauska olisi\nkäydä katsomassa tuota vanhaa, muistorikasta kaupunkia ja sen vanhaa,\nTorkel Knuutinpojan rakentamaa linnaa, mutta juna viipyy Viipurin\nasemalla ainoastaan 15 minuuttia. Ennätämme vain juoda lasin teetä\n(joka juoma näkyy täälläpäin, samoin kuin Venäjällä, olevan hyvin\nkäytännössä) maukkaan \"Viipurin-rinkelin\" kanssa. Pian jo kuljettaa\njuna meitä eteenpäin. Matkustettuamme vielä jonkun tunnin kiidämme\npienoisen Rajajoen yli, ja lähin eli Valkeasaaren asema on jo Venäjän\npuolella. Suomen suuriruhtinaanmaan, rakkaan kotimaamme, olemme nyt\njättäneet. Joku viikko voipi mennä, ennenkuin sitä jälleen saamme\ntervehtiä. Mutta vielä tuntuu olo kuitenkin kodikkaalta. Suuri osa\nmatkustajista on suomalaisia, varsinkin kauppiaita, jotka matkustavat\nPietariin kauppoja tekemään.\n\n\nIII. Venäjällä.\n\nJo ennenkuin Pietariin saavumme, huomaamme, että tuo Venäjän\nkeisarikunnan suuri pääkaupunki ei ole enää etäällä. Pitkin matkaa\nValkeasaaresta alkaen näkyy rautatien varrella tiheässä sieviä\nkesähuviloita, joissa varakkaat Pietarilaiset kesäänsä viettävät. Seutu\nei itsestään muuten ole erittäin ihanaa; yksitoikkoista, havupuuta\nkasvavaa alankoa on kaiken matkaa. Mutta Pietarilaiset pitävät\nkuitenkin suurena onnena, että saavat täällä havupuiden siimeksessä\nnauttia maaelämän raittiutta. Siksipä ovatkin Pietarin lähimmät\nympäristöt täynnä heidän huviloitansa. Ja maa, joka on luonnostaan\nperin laihaa, on hedelmä- ynnä lehtipuita istuttamalla muutamin paikoin\nmuutettu oikein yrttitarhan muotoiseksi. Ja siellä täällä näkee laajoja\npeltoja, jotka ovat viljellyt kuin ryytimaat. Kaalit, lantut, kurkut ja\nmuut kyökkikasvit rehoittavat niillä uuraan Venäläisen hoidolla. Tämä\non suomalaiselle silmiin pistävää. Suomalainen ei näet vielä suuresti\nharrasta ryytimaan hoitoa, mutta Venäläinen sitä vastoin, joka paljon\nenemmän käyttää kasviaineita ravinnokseen, hoitaa ryytimaitaan hyvin\ninnokkaasti ja huolellisesti. Eipä olisi vahingoksi, jos mekin enemmän\nperehtyisimme tähän hupaiseen ja hyödylliseen viljelyshaaraan.\n\nTunnin kuluttua Valkeasaaresta lähdettyämme saavumme Pietariin Suomen\nrautatie-asemalle. Hiljaisesta, yksinkertaisesta Suomestamme olemme\nsiis saapuneet keskelle suuren maailmankaupungin hälinää ja loistoa. Ja\nnyt lähdemme katselemaan tuota kuulua kaupunkia. Jos olet Helsingissä\nkäynyt, et suurestikaan hämmästy Pietarin rakennusten komeutta. Sillä\nyhtä komeita ja soreita löytyy edellisessäkin kaupungissa, jos kohta\nvähemmässä määrässä. Mutta sille, joka ensi kertaa katselee tuollaista\njättiläis-kaupunkia, on jo rakennuksissakin ihmettelemistä. Kolmi-,\nneli- ja viisikerroksisia kartanoita näkee sadottain. Moniaat ovat\nrakennetut erittäin komeasti ja aistikkaasti, kuten esim. keisarilliset\nlinnat. On niissä yksinkertaisella maalaisella katselemista.\n\nMutta mennäänpä jollekin Pietarin liikepaikalle, esimerkiksi suurelle\nNevski-kadulle. Hauska on kulkea sileitä jalkakäytäviä myöten ja\nkatsella vastaantulevia ihmisjoukkoja. Kuka kulkee jalkasin, kuka ajaen\nvaunuissa tai \"isvosikkain\" nelipyöräisissä ajoneuvoissa. On siinä\nihmistä jos jonkin säätyistä ja muotoista. Tuossa on parvi parrakkaita\ntyömiehiä, punapaitaisia ja leveähousuisia. Tuossa kulkee komppania\nsotamiehiä. Tuossa ajaa komeasti puettu sotaherra. Miehiä, naisia ja\nlapsia kiitää tulvinaan ohitse, kaikilla näyttää olevan kiire. Mikä on\npuettu silkkiin ja samettiin, mikä kerjäläisen repaleisiin. Alituinen\nohitse ajavain hälinä huumaa silmäsi. Et jaksa enää tarkatakaan.\nOmituiseen pitkään kaapuun puettu mies vetää kuitenkin huomion\npuoleensa. Arvelet että se on joku muhamettilainen, jonka kotimaa on\nkaukana Venäjän Aasian-puoleisilla alusmailla. Uljaan näköinen\nTsherkessi, Kaukasian lapsi, kulkee ohitsesi, päässä karvalakki ja yllä\npitkänläntä nuttu, jonka rintapuolet ovat varustetut lukuisilla\npistoleilla ynnä muilla aseilla.\n\nTylsistyt viimein katsellessasi tuota ihmishälinää. Alat tarkastella\nkadun varsilla olevia asuntoja. Minne vaan katsot, näet mahtavia\npalatseja. Niiden alakerroksissa on usein komeita kauppapuoteja ja\nravintoloita. Edellisissä vallitsee huikaiseva komeus ja tavarain\nrunsaus. Kyllä niissä on myytävänä, mitä vaan mielesi haluaa. Ja jos\npistäydyt niihin kauppoja tekemään, olenpa varma, että kielevät\nkauppapalvelijat saavat kukkarostasi kopeekat heltiämään.\n\nYlimalkaan näkee kansan syvän kunnioituksen uskontoansa kohtaan\nkaikkialla esiytyvän. Kirkkoja ja luostareita on paljon. Harras\nVenäläinen aina kirkon kohdalla paljastaa päänsä ja tekee ristinmerkin.\nSamoin hän huoneeseen tullessaan, ennenkuin talon asukkaita tervehtii,\nristii itsensä Jumalan-kuvan edessä. Matkalle lähtiessään ei hän unohda\nsiunata itseään. Tämä kaikki osoittaa, että kansa kaikessa elossaan ja\nolossaan ikäänkuin tahtoo asettua Korkeimman silmäin eteen ja\nsuojelukseen. Paljo sellaisessa tavassa epäilemättä on pelkkää\nulkomuotoa, ilman sydämen hartautta, mutta ei ole miellyttäväisyyttä\nvailla tuo ulkonainenkaan kunnioitus uskontoa kohtaan.\n\nMahtava Neva-joki laskee Pietarin lävitse Suomenlahteen. Useita komeita\nsiltoja on rakennettu sen ylitse. Ja sen pinnalla kulkee tiheään\npieniä höyrylaivoja, joissa aina on suuri joukko matkustavaisia. --\nKaikenmoisia kulkuneuvoja onkin tarpeen sellaisessa kaupungissa, kuin\nPietari on. Jalkaisin ei siellä jaksaisi matkoja suorittaa. Samoin kuin\nnykyään muissakin suurissa kaupungeissa on Pietarissakin paljo suuria,\nmonta kymmentä henkeä vetäviä vaunuja, joita hevoset kuljettavat\npitkin katuja rautakiskoisia ratoja myöten. Niissä pääsee muutamalla\nkopeekalla kulkemaan virstamääriä. Sitäpaitsi vilisee ajureita, n.s.\nisvosikoita, jotka aina ovat alttiit kuljettamaan sinua, jopa perin\nhalvastakin, jos vaan osaat hyvästi tinkiä. Sillä Pietarissa, niinkuin\nmuuallakin Venäjällä, kuuluu tinkiminen välttämättömänä pahana kaikkeen\nasioimiseen.\n\nHupaista olisi meidän käydä Pietarin monilukuisissa julkisissa\npaikoissa, mutta tällä kertaa kuitenkin mieluummin tahdomme nähdä\npalasen Venäjän maaseutuakin. Lähdemme Pietarista rautateitse\nlounaaseen päin, Saksan rajalle. Se matka kestää vähän toista\nvuorokautta. Istuinpaikat vaunussa saatuamme alamme tarkastella\nympärillemme. Siisteyden puolesta olisi vaunussamme yhtä ja toista\nkorjattavaa. Mitä matkustavaan yleisöön tulee, on se hyvin sekalaista:\nupseereja, sotamiehiä, ylioppilaita, talonpoikaisia miehiä ja naisia,\nkaupustelijoita, työmiehiä y.m. Melkein kaikki polttavat papyrosseja,\nyksin herras-naisetkin. Puhellaan vilkkaasti ja isoäänisesti, ja\npuhellessa tehdään käsillä liikkeitä. Vaunun etäisimmässä nurkassa\noleva nuori mies alkaa soittaa käsiharmonikkaa. Sävelten vaikutuksesta\nalkaa koko hänen olentonsa elää. Kuulioihinkin tarttuu soiton hurmaus.\nVenäläisen hilpeä ja soittoa rakastava luonne puhkee näkyviin. Jos tila\nvaunussa sallisi, saisimme ehkä nähdä nuorten miesten pian pyörivän\nhuimaavassa tanssissa.\n\nSeudut, joiden läpi kuljemme, ovat enimmäkseen yksitoikkoisia\nalanko- ja nummimaita. Kyliä näkee vaan harvakseltaan rautatien\nvarsilla. Tämä osa Venäjää ei olekaan maan viljavimpia seutuja. Ne ovat\nVenäjän keski- ja etelä-osissa. Siellä ovat mainion viljavat\n\"mustanmullan\" maat, ja väkirikkaita kaupunkeja ja kyliä on tiheästi.\n\nVäsyttäväksi alkaa käydä matkustaminen tätä yksitoikkoista seutua\npitkin. Muutamia kaupunkeja on tien varrella, mutta juna ei niiden\nkohdalla kauvoja viivy. Tulee ilta ja yö. Juna yhä jatkaa kulkuaan.\nMatkustajat käyvät uneliaiksi. Kukin koettaa nukahtaa istumapaikallaan,\nmutta eipä se oikein onnistu. Levottoman yön jälkeen ollaan aamusella\njotenkin nurpeamielisiä. Mutta siitä toinnutaan. Matkustajilla on näet\nmukanaan teekannut, joihin he asemilta saavat kuumaa vettä. Pian he\nsiis voivat nauttia mielijuomaansa, höyryävää teetä, jota moni heistä\njaksaa juoda hämmästyttävän suuret määrät. Elämä vaunussa vilkastuu. Ei\nolla totuttu suuriin kursastelemisiin, vaan häikäilemättä aletaan\nvaunussa siistiä puvut, pestä kasvot, suoria hiukset y.m.\n\nLikeisen yhteydemme kautta Venäläisten kanssa olemme jo entuudesta\njossakin määrin oppineet heitä ja heidän tapojansa tuntemaan, joten\nmatka tähän asti ei ole voinut vielä tarjotakaan mitään erityisesti\nuutta ja huomiotamme herättävää. Mutta juna kiitää eteenpäin. Pian\ntulemme tutustumaan maahan ja kansaan, jotka ovat meille verraten\noudot. Tuntuupa sen vuoksi hieman juhlalliselta mielessä.\n\n\nIV. Saksanmaa.\n\nOllaan siis ensimmäisellä rautatie-asemalla Saksan puolella, Preussin\nkuningaskunnan alueella. Suuri muutos on tosiaan tapahtunut oloissa\nmuutamana minuuttina, joiden kuluessa olemme siirtyneet viimeiseltä\nvenäläiseltä asemalta ensimmäiselle saksalaiselle asemalle. Kansan\nulkomuoto, kieli, puku ja rakennuksetkin ovat toisenlaatuisia. Nuo\nvenäläisillä asemilla tavattavat teekeittiöt ovat melkein kadonneet.\nPeränurkassa ei näe Jumalan-kuvaa eikä kansan tekevän ristinmerkkiä sen\nedessä -- todistus siitä, että olemme tulleet toisen uskonnon alueelle.\nPreussilaisethan ovatkin luterilaisia, tunnustavat siis samaa uskontoa,\nkuin Suomen kansan enemmistökin. Muuten tapaamme yhtäläisyyttä omien\nolojemme kanssa; ellei saksankieli, jota kuulemme puhuttavan,\nmuistuttaisi meitä siitä, että olemme vieraalla maalla, eipä sitä\nmuusta paljo huomaisikaan. -- Mutta juna lähtee pian Saksan ja Preussin\npääkaupunkiin Berliniin päin, ja sitä ennen ovat passimme ja\nmatkatavaramme tarkastuksessa käytettävät; rajan yli mennessä näet\ntäytyy muutamista tavaroista tullia maksaa, ja ilman täydellistä passia\nei matkustavaisen ole yrittämistäkään Saksan alueelle. Nämä\ntarkastukset onnella kestettyämme istumme viimeinkin junassa, joka\nhyvää vauhtia alkaa viedä meitä Berliniä kohden. Matkaa kestää noin\npäiväkauden. Mainittuamme vaan, että maisemat, joiden läpi kuljemme,\novat enimmäkseen laajoja tasangoita, joilla näkee paljon\nviljelemättömiäkin aloja, kankaita ja metsämaitakin, siirrymme nyt\nsuorastaan Berliniin.\n\nJunan pysähdyttyä sille asemalle, johon Pietarista tuleva juna saapuu\n-- sillä Berlinissä, samoin kuin Pietarissa ja muissa suurissa\nkaupungeissa, on monta rautatie-asemaa -- astumme katettuun, yhden\nhevosen vedettävään vaunuun, jossa kuljemme johonkin majataloon eli\n\"hotelliin\", niinkuin niitä sanotaan. Siellä puhdistettuamme\nitsestämme matkan pölyt, lähdemme tarkastelemaan tätä suurta\nkaupunkia, jonka asukasmäärä tekee noin kaksi miljoonaa. Kiirehdimme\nkaupungin keskuksessa olevalle kuuluisalle \"Unter den Linden-\" eli\nlehmus-kadulle. Sen keskikohtana on pitkin pituuttaan tuuheain\nlehmusten varjoama kävelypuisto. Kadun molemmilla puolilla on mahtavia\nrakennuksia, toinen toistaan kauniimpia ja komeampia. Istahdamme\nviheriäiselle penkille lehmuksen varjoon ja katselemme ohi kulkevaa\nihmisten vilinää. Ja vilinää siinä on todellakin, aivan yhtä suurta,\nkuin Pietarin Nevskikadulla. Yhden ja kahden hevosen vetämiä vaunuja\nkulkee sadottain ohitsemme, mutta mitään sanottavaa jyrinää ei niistä\nsynny, kun katu tällä kohdalla on peitetty sementillä, jota myöten\npyörät kulkevat tasaisesti. Jalan kävelijöitä on katu melkein\nmustanaan. Mutta, jos emme ota lukuun tuota suurenmoisuutta\nrakennuksissa ja liikkeessä, emme tässä katsellessamme oikeastaan\nmitään outoa huomaa. Katu itsessään muistuttaa koko lailla Helsingin\nesplanaadikatua. Ja kun katselemme ohi kulkevia ihmisiä, emme\nniissäkään mitään erityisempää huomaa, näyttävätpä kasvoiltaan ja\npuvuiltaan melkein, kuin olisivat vanhoja tuttuja, joita muka olisimme\ntavanneet Helsingissä tai muissa oman maamme kaupungeissa. Siinä\nmäärässä tekee yhtäläinen sivistys ja samallaiset olosuhteet ihmiset\ntoistensa näköisiksi. Ja vaikka olemme nyt jo koko joukon omaa\nmaatamme etelämpänä, ei asukasten ulkomuodossa vielä huomaa tuota\netelämaalaisten tummaverisyyttäkään paljoa suuremmassa määrässä, kuin\nmeilläkään. Sen vuoksi niiden yhtäläisyys omien kansalaistemme kanssa\non sitä tuntuvampi. Tarkemmin katsoessa huomaat kuitenkin useampien\nkasvonpiirteissä jotakin omituisesti saksalaista. Varsinkin saat usein\nnähdä kasvoja, jotka ovat laihanpuoleiset, mutta ilmaisevat suurta\nhenkevyyttä ja tarmoa. Ylimalkaan ovat Preussilaiset kookkaita ja\nuljaita ryhdiltään. Siinä huomaa sotilaallisen kasvatuksen jälkiä.\nHeidän varsinaiset soturinsa, joita kaikkialla tapaa, ovat enimmäkseen\nvoimakkaan näköisiä, soreavartaloisia miehiä.\n\nBerlinissä on lukemattomia merkillisiä katseltavia; esimerkiksi\nkomeat kuninkaalliset linnat, mainio yliopisto, suurenmoiset\ntaideteoskokoelmat, eläintarha j.n.e. Niihin tarkemmin tutustuaksemme\ntarvitsisimme moniaita viikkoja aikaa. Jätämme ne siis tällä kertaa ja\nriennämme syvemmälle Saksaan, nähdäksemme, miltä maa ja kansa siellä\npäin näyttävät. Teemme ensinnäkin matkan Saksin kuningaskuntaan.\n\nSinne päin kuljetaan ensin tasaisia maita myöten. Minne vaan katsot,\nnäet hyvin viljeltyjä peltoja ja metsiköitä, joissa on omena- ja\nkirsikka-puita, pyökkejä, tammia y.m. kauniita lehtipuita.\nPetäjä-metsää näkee täällä, niinkuin muuallakin Saksassa, vaan ani\nharvoin. Kyliä, suurempia kuin meidän pikkukaupungit, on tiheässä. Ne\nnäyttävät jotenkin yhdennäköisiltä. Asunnot ovat enimmäkseen rakennetut\ntiilistä, puuristikoista muodostettuihin kehyksiin. Puuta ei näet\ntäällä enää rakennustarpeiksi riitä. Kesällä näkee akkunoissa\npuuliisteistä tehtyjä varjostimia, jotka ovat viheriäisiksi maalatut ja\nsiten rakennetut, että liisteet voipi sulkea umpeen tai eroittaa\ntoisistaan, aina sen mukaan, miten mieli tekee päivänvaloa tai varjoa.\n-- Kullakin kylällä on tavallisesti oma pieni kirkkonsa, kivestä tai\ntiilestä rakennettu, harja terävä, akkunat ylöspäin suippenevat. Ne\novat siis samanlaatuisia kuin meidän vanhimmat kivikirkkomme ovat. --\nTalojen ympärillä on tavallisesti puutarhoja. Sitenpä nuo muuten\nharmaanväriset kylät näyttävätkin varsin sieviltä.\n\nHuomaamme siis, että maisemat täällä Saksassa näyttävät koko lailla\ntoisenmoisilta kuin meillä Suomessa. Silmä ei enää näe meidän\nhavumetsäisiä salojamme, ei meidän soreita koivikoitamme, ei\nsinijärviämme -- tasankoa vaan ja siinä peltoa, niittyä, ryytimaata,\nhedelmäpuumetsiköitä, kaupunkeja, kyliä ja tehtaita. Eipä näe enää\nmeidän aitojammekaan. Mistäpä Saksalainen siihen tarvittavat puut\nsaisikaan? Kun hän lähettää raavas- tai hanhikarjansa niityille\nlaitumelle, panee hän siis paimenen aina mukaan.\n\nTällaista on ylimalkaan Saksanmaan maaseutujen ulkomuoto. Kaikkialla ei\nkuitenkaan ole näin tasaista. Löytyy toisin paikoin kunnasmaisemia,\njopa juhlallisia vuoriseutujakin, niinkuin maantiedostakin jo olemme\noppineet. Ja sellaisilla tienoilla saapi nähdä havumetsiäkin.\n\nMutta tutustukaamme nyt myös junassa matkustavaan yleisöön. Sen\njoukossa näkee köyhiä ja rikkaita, iloisia ja vakavia, aivan kuin\nmeilläkin. Mutta päihtyneitä ei näe. Se on huomio, jonka saamme\nkaikkialla Saksan-matkallamme tehdä. Matkustavaiset puhelevat\nvilkkaasti keskenään. Saksankieltä ei yleensä pidetä kauniina kielenä,\nmutta hienona, sointuisana ja ytimekkäänä se mielestämme valuu\nsivistyneen Saksalaisen huulilta. Voi huomata, että tämä kieli on\npitkällisen käytännön kautta käynyt perin notkeaksi ajatusten\nilmituojaksi. -- Vaunuun astuessaan lausuvat usiammat matkustajat\ntervehdyksen ja samoin hyvästit sieltä poistuessaan. Tutut ja\ntuntemattomat ovat pian hauskassa keskustelussa toistensa kanssa; ei\nsen alkamiseen mitään juhlallisia esittelyjä tarvita. Ellet sinä\nlähesty matkatovereitasi, lähestyvät he sinua, ja herttaisen\nystävällisissä pakinoissa on piankin puolelta ja toiselta juteltu\ntehtävän matkan tarkoitukset, vieläpä elämänvaiheetkin. Kun olemme\nmuukalaisia, saamme tietysti tehdä selvää kotimaastammekin, josta\nSaksalaisilla yleensä näkyy olevan himmeät käsitykset, he kun\nkouluissaan tarkemmin tutustuvat vaan oman maansa maantietoon. --\nTällaista ystävällistä kohtelua saapi matkustavainen kaikkialla\nSaksassa osakseen. Se tuntuu varsin hauskalta, etenkin kun omassa\nmaassamme useinkin matkustamme niin hiljaisina ja nyrpeinä, kuin\nolisivat muut matkustavaiset vihamiehiämme tai olennoita, joista meidän\nei tarvitse vähääkään huolia. -- Mutta jatkakaamme matkakertomustamme.\n\nSaavumme jo Saksin kuningaskunnan pääkaupunkiin Dresdeniin, jossa on\nnoin 250 tuhatta asukasta. Se on Elhevirran rannalla, kuuluisa\nkauniista rakennuksistaan ja maailman-mainiosta taulukokoelmastaan. Sen\nympäristöt ovat erittäin kauniit. Siellä näemme päivänpuoleisilla\nrinteillä ensimmäiset viiniköynnöstarhatkin matkallamme. Syyspuolla\nkesää saisimme syödä niiden mehukkaita rypäleitä. Nyt sen sijaan on\nsaatavissamme halvasta kaikenmoisia muita hedelmiä ja eritenkin\nmehukkaita kirsikoita.\n\nDresdenistä viepi juna meidät jonkun tunnin matkan päässä olevaan\n\"Saksilaiseen Sveitsiin\", joka on ihanuudestaan kuuluisa. Tie kulkee\npitkin Elbejoen varsia Erzgebirge-vuoriston liepeillä. Kylläpä ovat\nnämä seudut todellakin hurmaavan ihania. Tien varrella näkyy tuon\ntuostakin korkeita, metsien peittämiä kukkuloita. Niiden rinteillä ja\nhuipuilla on usein komeita linnoja ja raunioita. Kukkulain väliset\nlaaksot sievine kaupunkeineen ja kylineen näyttävät niin rauhallisilta\nja onnellisilta, että luulisi ihmisten niissä elävän kuin Edenissä.\nLikemmältä tutkien kaiketikin saisi kuitenkin nähdä elämän moninaisten\nhuolien ja murheitten sielläkin majailevan.\n\nJos tätä tietä vielä jonkun matkaa kulkisimme, tulisimme Böömiin,\nItävallan keisarikunnan alueelle ja katoolisen väestön keskuuteen.\nSaisimme sillä matkalla nähdä Böömin pääkaupungin Pragin ja Itävallan\npääkaupungin, kauniin Wienin. Ja jos siitä vielä matkustaisimme\nmahtavaa Tonava-virtaa noin päivän matkan, saapuisimme Unkariin,\nsukulaistemme Magyaarein maahan. Mutta näin pitkille matkoille emme\ntällä kertaa lähde, niin hupaista kuin se olisikin. Muistamme näet,\nettä meillä olisi Saksassa käytävä useissa paikoissa, joihin on\nliittynyt suuria muistoja menneiltä ajoilta, muistoja, jotka ovat\nmeille Suomalaisillekin rakkaita. Miten paljo ovatkaan Saksan kansan\netevät miehet aikojen kuluessa tuottaneet tieteen, taiteen, keksintöjen\nja ylimalkaan inhimillisen sivistyksen alalla sellaista, josta on ollut\nhyötyä koko ihmiskunnalle ja meidänkin kansalle! Mutta tällä kertaa\nasuu mielessämme elävimpänä muisto siitä miehestä, joka kerran totuuden\nvoimalla kukisti paavilaisuuden Saksassa ja pohjoismaissa. Martti\nLutherista näet löytyy vielä Saksassa jäljillä paljo muistoja, ja niitä\nnyt haluaisimme nähdä. Löytäisimme niitä etupäässä Wittenbergistä;\njossa hän, kuten historiasta tiedämme, uskonpuhdistajana eli ja\nvaikutti, sekä Eisleben'istä, jossa hän syntyi ja kuoli. Matkustamme\nviimeksi mainittuun kaupunkiin. Tie sinne kulkee vanhan Leipzigin\nkaupungin ohi. Sen läheisyydessä tapaisimme Breitenfeld'in ja Lytzenin\ntaistelukentät, joilla 30-vuotisessa sodassa urhoolliset esi-isämmekin\nvuodattivat vertansa puhdistetun opin puolesta.\n\nEisleben'in kaupunki on Harz-vuoriston kaakkoisella liepeellä. Se on\nyksi Saksan n.s. pieniä kaupunkeja, vaikka se meidän käsityksemme\nmukaan kuitenkin on koko suuri, koska siinä on noin 20 tuhatta\nasukasta. Tässä, niinkuin useissa muissakin Saksan kaupungeissa,\nherättää huomiota asuntojen vanhan-aikuisuus. Suuri joukko taloja on\nmonen sadan vuoden vanhoja, jo keskiajalla rakennettuja. Kun kävelee\nnoita kapeita katuja pitkin ja näkee nuo keskiajan malliin rakennetut\ntalot katujen varsilla, luulisi monasti siirtyneensä neljä tai viisi\nvuosisataa ajassa takaperin, jos eivät asukkaat vaatepartensa kautta\nilmaisisi, että elämme nykyajassa.\n\nYksi tuollaisista vanhoista taloista Eisleben'issä on _Martti Lutherein\nsyntymätalo_. Siinä talossa syntyi Luther 10 p. Marraskuuta 1483. Sillä\non jo siis ainakin viidettä sataa vuotta ikää. Se on pieni,\nkaksikerroksinen rakennus. Yläkerros on saanut kestää tulipalon\nhävitystä, joten se on täytynyt osaksi uudesta rakentaa. Omituinen tunne\nvaltaa mielesi astuessasi tähän halpaan asuntoon, jossa yksi historian\nsuurimpia miehiä on nähnyt päivän valon, yksi niitä miehiä, joiden\nhengen voimaa, lujuutta ja jaloa taistelua totuuden puolesta jo\nlapsuudestasi saakka olet tottunut ihmettelemään ja kunnioittamaan.\n--Tässä Lutherin syntymätalossa löytyy vielä moniaita muistoja hänestä,\nesim. yksi hänen käyttämänsä pöytä, hänen kirjoittamiansa kirjeitä,\njotka ovat vielä siinä kunnossa, että niitä voipi lukea, muutamia\nLutherin aikuisia maalauksia y.m. -- Jäljellä on Eisleben'issä vielä\nsekin talo, missä Luther 18 p. Helmikuuta 1546 kuoli. Ja vanhassa n.s.\nAndrean-kirkossa on vielä käytännössä sama saarnastuoli, josta hän\naikanaan julisti Eislebeniläisille evankeliumia. -- Juhlallisilla\ntunteilla eroamme näistä muistoista.\n\nMonilukuisia merkillisiä paikkoja olisi meillä vielä Saksassa\nnähtävänä, mutta ohjelmamme vaatii meitä rajoittamaan matkojamme. Emme\nkuitenkaan lähde Saksasta, ennenkuin olemme nähneet edes vilahdukselta\nkuuluisan Rhein-virran, Saksalaisten ihailun ja ylpeyden esineen.\nKiirehdimme siis lyhintä tietä Rheinin rannalle. Koblenz'in kaupungin\nluona astumme yhteen noista suurista höyrylaivoista, jotka kuljettavat\nhuvimatkailijoita Rhein-virralla.\n\nRhein-virta lienee näillä tienoilla päälle 1,000 jalan levyinen. Onhan\nsiinäkin jo leveyttä virraksi. Sen vesi, joka Sveitsistä lähtiessään on\nkirkasta, on täällä jo jotenkin sameata. Mutta tämän seikan korvaa\nRheinin rantojen arvaamattoman suuri ihanuus. Kun Koblenz'ista\nmatkustaa etelään päin, näkee rannoilla milloin jyrkkiä vuoria ja\nkukkuloita, joilla useinkin on keskiaikuisten ritarilinnojen\njäännöksiä, milloin viheriäisten viinitarhain peittämiä mäenrinteitä,\nmilloin taas hymyileviä kaupungeita ja kyliä. Linnoista on tavallisesti\nolemassa taruja ja kertomuksia niiltä ajoilta, jolloin ne vielä ovat\nolleet rautaan puettujen ritarien asuntoina. -- Kaunis ilma, ihanat\nrannat, synkät muinais-ajan linnat ja koko seudun viehkeys synnyttävät\nmatkailijassa unelman-tapaisen mielen-tilan, jossa hämärän ritari-ajan\nhaamut ja kauniit maisemat sulautuvat suloiseksi utukuvaksi, jota\nei tahtoisi häirittävän. Ja hiljalleen mentäissä taruperäisen\nLurlei-kallion ohitse hyräilemme saksalaisen runoilijan Heinen\ntunnettua laulua: \"En tiedä, mistähän lienee näin mielein murheinen --\"\n\nBingen'in kaupungin kohdalla tekee Rhein-virta mutkan itäänpäin.\nTämä kohta on Rhein-virran kauniimpia. Sen vaikuttavaisuutta\nlisää vielä virran pohjoispuolella, Niederwald-vuoriston korkealla\nrinteellä kohoava naisolento, joka kuvaa Saksaa ja sen parikymmentä\nvuotta takaperin saavutettua valtiollista ja kansallista\nyhteyttä. Isänmaallisin tuntein katselee Saksalainen tätä\nkansallis-muistopatsasta.\n\nMatka Bingen'istä Mainz'in kaupunkiin ei enää ole niin viehättävätä,\nkoska Rheinin rannoilla sillä välillä on lakeita niittymaita.\n\nNähtyämme täten palasen Rheinin vartta suuntaamme matkamme vielä maitse\netelään päin. Haluamme näet pikimiten pistäytyä Sveitsissäkin. Kuljemme\nNeckar-virran ihanien laaksojen läpi. Meillä on siten tilaisuus\ntutustua Würtenberg'in ystävällisiin asukkaisiin sekä Neckarvirran\nseutuihin, joilla rinteet ovat viinitarhoina ja laaksot peltoina,\nkaupunkeina ja hedelmätarhoina. Ulm'in kaupungin tienoilla satumme\nvaunusta katsahtamaan etelään päin. Etäällä taivaanrannalla näkyy\njylhä, valkeaharjainen pilviröykkiö. Vai ovatko ne todella pilviä?\nEivät oikein siltäkään näytä. Eräs toinen matkustajista huomaa saman\nilmiön. Hänen ihastunut huutonsa: \"Alpit, Alpit!\" selittää meille asian\nlaidan. Alppien lumiharjat näkyvät meille nyt ensi kerran. Ja kuitenkin\nolemme Alpeilta vielä ehkä noin 18 penikuorman päässä! Mutta juna\nkiitää yhä etelään päin. Malttamattomina odotamme matkamme päämäärää.\n\n\nV. Sveitsi.\n\nYht'äkkiä tuopi juna meidät Boden-järven rannalle. Pitkistä ajoista\nsaamme taas nähdä _järven_! Miten suloiselta se tuntuu, sen voipi\naavistaa ainoastaan se, joka on kauan matkustanut järvettömiä\ntasangotta myöten ja hengittänyt rautatie-pölyä keuhkoihinsa. Ja\nmahtava on kerrassaan se näkymö, joka tämän järven rannalla aukenee\nmatkustajan silmäin eteen. Järvi on noin penikuorman levyinen, vaikka\nse silmään näyttää vaan virstan tai parin levyiseltä. Sen vesi on,\nsamoin kuin muidenkin Sveitsin järvien, viheriäistä, mutta kirkasta ja\nläpinäkyvää. Ja sen toisella rannalla on mahtavan kaunis Sveitsin\nvuorimaa. Tähän järven pohjois-puolelle jo näemme koko majesteetillisen\nAlppi-maailman. Laskeutuvan auringon säteet heittävät lumoavaa valoa\nsen korkeimmille lumi- ja jäähuipuille. -- Kuljemme nyt höyrylaivalla\nBoden-järven yli, milloin ihaillen Alppien mahtavuutta, milloin järven\nrantoja sievine kylineen ja kaupunkeineen.\n\nNiinkuin tiedämme, on Sveitsi pienoinen maa, pinta-alalleen noin\nyhdeksäs osa Suomen pinta-alasta. Ja tästäkin alasta anastavat suuren\nosan asumattomat vuoriseudut. Asukkaita on Sveitsissä kuitenkin enemmän\nkuin Suomessa. Siitä voimme päättää, että Sveitsi, omaan maahamme\nverrattuna, on monta kertaa tiheämmin asuttua. Tapaammekin matkallamme\nmyötäänsä sieviä kaupunkeja ja kyliä. Sveitsin pohjois-osalla, missä\nnyt kuljemme, ei ole vielä varsinaisen vuorimaan luonnetta, jonka\nvuoksi siellä näkee maanviljelystäkin harjoitettavan. Etelämpänä,\nvarsinaisten Alppien alueilla, on karjanhoito etevimpänä elatuskeinona.\n\nMuutamassa tunnissa viepi juna meidät ensin Zyrich'in kaupunkiin, joka\non ihanan Zyrich'in järven rannalla. Tämän järven rannoilla näkee joka\nhaaralla viehättäviä kaupungeita, kyliä ja huviloita. Alpit näyttävät\nolevan jo paljon lähempänä; juhlallisina ja korkeina kuin kesäiset\nukkospilvet rajoittavat ne näköalan etelään päin. Jonkun tunnin vielä\nkuljettuamme rautateitse sekä veneellä pienen, sievän Zug-järven yli\nsaavutamme yhden Alppien etuvartioista, kuuluisan Rigi-kukkulan.\n\nTuossa on nyt Rigi mahtavana edessämme. Sen huipulle pitäisi meidän\nnousta, saadaksemme sieltä lähemmältä katsella Alppeja. Mutta miten\njaksamme kiivetä pitkää ja jyrkkää rinnettä ylös? Siihen vaivaan ei\nmeidän tarvitse antautuakaan. Rigin huipulle vie meidät näet\nhöyryveturi pitkin rautatietä. Tämä rautatie on yksi nykyajan ihmeistä\nkulkuneuvojen alalla. Tavallinen juna ei tietysti voisi nousta sileitä\nkiskoja pitkin ylös jyrkkää rinnettä; senpä tähden onkin Rigille vievän\njunan veturissa pyörä, joka on varustettu hampailla, mitkä junan\nkulkiessa laskeutuvat niitä vastaaviin syvennyksiin radassa. Täten juna\npääsee ylöspäin, jos kohta hitaastikin.\n\nAstumme siis junaan. Avonaisesta vaunusta on meidän mukava katsella\nympärillemme. Jota korkeammalle noustaan, sitä avarammiksi ja\njuhlallisemmiksi käyvät näköalat. Lehtimetsäinen vuoren lieve jää\nalapuolelle; sen havumetsäinen osuus alkaa. Päätä huimaa toisin\npaikoin, kun rata on rakennettu hirvittävien rotkojen ja kuilujen\npartaille, jotka nielisivät syvyyteensä, jos juna jotenkin joutuisi\nkiskoilta pois. Pelottaapa sekin, että radan perustus ei aina kestäisi,\nkun vuori näyttää olevan varsin haurasta kivilajia. Onnellisesti\nkuitenkin pääsemme Rigin ylimmälle huipulle. Siellä on pienoinen\ntasanko komeine ravintoloineen. Huvimatkailijoita on siellä myös\nrunsaasti, mikä miltäkin maailman ääreltä.\n\nMatkamme vuoren juurelta tänne ylös, 11 kilometriä pitkä, on kestänyt\npuolitoista tuntia. Täällä huipulla olemme nyt 1800 metriä eli lähes\nkaksi virstaa merenpintaa korkeammalla. Niin korkealla emme ole\nmilloinkaan olleet. Kylmältä tuntuu täällä, vaikka on keskikesä.\nHuipulla ei enää kasva puitakaan, vaan ainoastaan ruohoa ja muutamia\nkukkasia.\n\nOn ilta. Laskeutuvan auringon valossa katselemme nyt ympärillemme.\nOlemme sanomattoman ihmettelyn valtaamina -- niin mahtavaa ja kaunista\non kaikki se mitä näemme. Luomme silmämme etelään päin. Bernin ja\nGlärnisch-alppien majesteetillinen vuori- ja kukkulasarja on siellä\nnähtävissämme. Lähimmillä kukkuloilla ja huipuilla ei vielä näe lunta,\nmutta etäämpänä näkyvät ovat melkein kaikki peitetyt ikuisella lumella\nja jäällä, joka hohtaa kummallisen ihanasti ilta-auringon säteistä.\nKoko tuo mahdottoman suuri kukkula- ja vuoriryhmä näyttää olevan aivan\nlähellä; arvelisit lähimmille lumihuipuille suorin matkoin olevan noin\npari virstaa. Kuitenkin on lähimpäänkin niistä, Titlis nimiselle\nhuipulle, vähintäänkin 3 penikuormaa. Ja edempänä oleville\njäähuipuille, Finsteraarhorn'ille ja Jungfraulle, on kartasta päättäen\nmatkaa noin 7 penikuorman tienoille. Ilman puhtaus ja läpinäkyväisyys\ntäällä ylhäällä on niin suuri, että silmä kokonaan pettyy matkain\npituuden suhteen.\n\nMonilukuiset ovat ne kukkulat, jotka nostavat lumipeitteiset päänsä\nmuuta vuoristoa ylemmäksi. Korkeimmat niistä kuitenkin ovat nuo\nedellä mainitut Finsteraarhorn ja Jungfrau, joista edellinen on 4275\nmetriä (yli neljä virstaa) ja jälkimmäinen 4167 metriä merenpintaa\nkorkeammalla. Rigi on siis kuin lapsi näiden jättiläisten rinnalla. Ja\nkuitenkin olemme Rigillä mielestämme jo hirmuisen korkealla. Jos olisi\npilvinen sää, saisimme nähdä olevamme pilvienkin yläpuolella, nämä kun\nusein kulkevat Rigin huippua alempana.\n\nNäköala pohjoiseen päin on äärettömän laaja, siellä kun ei ole mitään\nkorkeampia vuoria sitä rajoittamassa. Lähempänä erottaa hymyilevien\nmaisemien piirteet vielä jotenkin tarkoin, mutta edempänä, näköalan\nrajalla, muodostavat maisemat vaan siintävän ja himmeän juovan,\njosta paljaalla silmällä on mahdoton yksityiskohtia erottaa. Nuo\ntaivaanrannalla olevat seudut ovatkin jo Baden'in, Württenberg'in ja\nBayern'in eteläosiin kuuluvia.\n\nRigin juurella kiertelee monimutkainen, kaunis Vierwaldstätter-järvi.\nTänne ylös näyttää se kapealta, melkein kuin olisi se vaan suurempi\njoki, vaikka sillä muutamin paikoin on 3-4 virstan leveys.\nMatkustajahöyrylaivat, jotka kulkevat sen pinnalla, näyttävät tänne\nylös mitättömän pieniltä. Näkyypä eräs soutuvenhekin ja siinä soutaja.\nVoipi erottaa soutajan tekevän soutuliikkeitä, mutta venhe näyttää\npysyvän aivan paikoillaan.\n\nYö saapuu. Maisemat peittyvät pimeyteen. Mutta pian nousee kuu\nnäkyviin. Huvimatkailijat ovat siirtyneet huoneisiinsa. Yksinäsi ja\nhiljaisuudessa voit katsella, miltä alppi-maisemat kuutamolla\nnäyttävät. On vaikea sanoin selittää sitä jylhää kauneutta, missä ne\nsilloin esiintyvät. Hiljaisuus, mikä kaikkialla vallitsee, lumihuiput,\njotka aaveentapaisina kuultavat kuutamossa, tieto siitä, että olet\ntäällä korkeudessa muusta maailmasta erotettuna -- kaikki tämä\nvaikuttaa melkein värisyttävän tunteen sielussasi, on kuin\nijankaikkisuuden maailma jo esikartanoillaan sinua ympäröitsisi...\nMutta alhaalla Vierwaldstätter-järven rannoilla vielä valvotaan,\nKussnach'in ja Luzern'in kaupungeista näkyvät tuhannet tulenliekit\ntänne ylös. Siellä alhaalla on maailma rientoineen ja touhuineen,\nsuruineen ja iloineen...\n\nAamulla varhain, auringon noustessa, kiirehdimme jälleen\nulos. On ihanata nähdä täältä auringon nousua ja miten se\nsäteillään luo hohtoa Alppien huipuille, ensin lähemmille sitten\netäisemmille. Mutta värisyttävän kylmältä tuntuu ilma täällä ylhäällä.\nVähitellen se kuitenkin lämpenee. Katselemme nyt uudelleen Alppeja,\nVierwaldstätter-järveä ja muita näköaloja. Kiikarikin on tarjona, ja\nkummaksemme näemme sen avulla muutamia huvimatkailijoita kävelemässä\npitkin edellä-mainitun Titlishuipun lumista harjannetta. Rohkeat\nhuvimatkailijat näet joskus nousevat luotettavien oppaiden avulla\nkorkeimmillekin Alppihuipuille. Mutta vaivaloisia ja vaarallisia\nnuo nousut ovat. Jalka voi pettää jäätikkö-rinnettä kiivetessä,\nluotettavalta näyttävä lumihanki voi upottaa ja matkustaja siten pudota\nalas johonkin hirvittävän syvään kuiluun, josta paluu ei enää ole\nmahdollinen, tai saattaa ylhäältä irroittunut lumivyöry hänet allensa\nhaudata. Kertomuksia tällaisista tapahtumista on runsaasti. Joskus\nsaattaa itse vuorikin lohjeta ja syöstä hirvittävällä voimalla alas\nlaaksoihin. Rigin läheisyydessä on sellainen vuori, nimeltään Rossberg.\nV. 1806 irtautui sen kupeelta noin parin virstan pituinen lohkare ja\nsyöksyi alas laaksoon, haudaten allensa neljä kylää.\n\nVaikealta tuntuu erota siitä ihmemaailmasta ja ihanuudesta, mikä Rigin\nhuipulla on ollut nähtävänämme ja nautittavanamme. Kuitenkin on meidän\nsiitä eroaminen. Laskeudumme nyt rautatietä myöten jälleen alas vuoren\neteläpuolista rinnettä myöten. Hämmästymme sitä etelän rehoittavaa\nkasvullisuutta, mikä Rigin täänpuolisella juurella aukenee eteemme.\nViikuna-, manteli- ja kastanja-puut menestyvät siellä, ja koko paikka\non lumoavan ihana. Tuntuu, kuin olisimme jo lämpimän Italian alueella,\nvaikka se alkaa vasta Alppien eteläpuolella.\n\nItalia, ihana, suurien historiallisten muistojen maa! Ja Venetia, Roma\nja Neapel! Nehän kaikki houkuttelevat meitä tuonne Alppien toiselle\npuolelle. Gotthardin kuuluisan tunnelin läpi sinne menisi tie,\nja pian olisimme pohjois-Italiassa. Mutta olemmehan jo nähneet Europaa\nsuuren palasen. Ja mielessä alkaa tuntua koti-ikävä, halu päästä\njälleen kotikuusien kuiskehille. Astumme nyt laivaan ja kuljemme\nVierwaldstätter-järven yli Luzern'in kaupunkiin. On helteinen\nkesäpäivä, ja järven viheriäinen, kirkas pinta on rasvatyynenä. Mutta\nkuumuuden rasitusta ei muistakaan katsellessa järveä ympäröivää\nAlppi-maailmaa. Kuljemme kuin unelmassa tai tarumaailmassa. -- Laivalla\non muutamia sveitsiläisiä käsityöläisperheitä. Niiden lapset\nlauleskelevat sveitsiläisiä kansanlauluja kaksiäänisesti. Sveitsin\nvuorista ja muusta luonnosta on laulujen aihe. Muukin sveitsiläinen\nyleisö innostuu ja yhtyy lauluun. Erään laulun värssyt aina loppuvat\nsanoilla: \"oi armas vuoristo, nyt hyväst' jää, nyt hyväst' jää!\" Sanat\nja sävel painuvat mieleemme. Mekin sanomme sillä laululla hyvästi\nSveitsin ihanalle vuorimaalle. Suorinta tietä kiirehdimme kotia päin,\nSaksan kautta Pohjolata kohden.\n\n\nVI. Ruotsissa.\n\nOlemme Saksan pohjois-rannalta saapuneet Itämeren ylitse Ruotsin\netelä-rannalle. Tahdomme näet hiukan tutustua tähänkin maahan, jonka\nkansan kanssa ennen muinoin olemme niin monta yhteistä vaihetta,\nyhteistä iloa ja surua kestäneet. Malmön kaupungista kuljemme\nrautateitse Tukholmaan, Ruotsin pääkaupunkiin.\n\nOlemme kuvitelleet mielessämme, että Ruotsi ylimalkaan näyttäisi\njotenkin samanlaiselta, kuin kotimaammekin, sillä erotuksella vaan että\nSuomessa löytyy enemmän järviä kuin Ruotsissa. Mutta mitä ainakin\nRuotsin eteläisimpään osaan, Skoonen maakuntaan, tulee, on se\nkerrassaan toisenlaatuista, kuin Suomi. Pikemmin voisi sanoa sitä\npohjoisen Saksan näköiseksi. Äärettömän laajat viljellyt tasangot\nleviävät joka haaralle. Kyliä on tiheään, ulkonäölleen samanlaatuisia,\nkuin Saksassakin. Mutta jota pohjoisemmaksi tullaan, sitä enemmän\nmuuttuvat seudutkin samanluontoisiksi, kuin ne kotimaassammekin ovat;\nkasvullisuus vaan, maan eteläisemmästä asemasta riippuen, on tietysti\nrehoittavampi. Mutta metsät, järvet ja nummet vuorottelevat täälläkin\nviljeltyjen tienoiden kanssa. Sievät maalaiskartanot jonkun järven\ntienoilla ovat kuin vanhoja tuttuja etelä-Suomesta. Koivumetsääkin\nalkaa ilmaantua runsaammin, kuin etelämpänä, missä pyökki ja\ntammimetsät olivat yleisempinä. -- Rautatie kulkee eräässä kohden\nmainion Göta-kanavan ylitse. Tätä suurenmoista laitosta emme kuitenkaan\ntällä kertaa joudu tarkemmin ja laajemmalta silmäilemään. Sivumennen\nvaan näemme Ruotsin kukoistavan tehdaskaupungin Norrköpingin. Kuljemme\nvielä jonkun tunnin rautatietä ihanien seutujen lävitse ja saavumme\nRuotsin pääkaupunkiin Tukholmaan.\n\nTukholma on kerrassaan kaunis kaupunki, niin hyvin asemansa ja\nympäristönsä kuin rakennustensa puolesta. Luulemme että harva kaupunki\nEuropassa sille tässä suhteessa vertoja vetää. Rakennuksista on\nhuomattavin kuninkaallinen linna. -- Tukholmassa on noin 300,000\nasukasta. Se on siis varsin suuri kaupunki. Ja kun katselee elämää ja\nliikettä sen kaduilla ja julkisilla paikoilla, ei luulisi olevansakaan\nPohjolassa, vaan jossakin keski- tai etelä-Europan suurista\nkaupungeista. -- Tukholmalaiset, niinkuin Ruotsalaiset ylimalkaan, ovat\niloisia ja ystävällisiä. Ja matkustavaiset Suomalaiset saavat\ntavallisesti osakseen hyvin herttaista kohtelua. Noin 650 vuotta\nkestänyt yhteytemme Ruotsin kanssa ja monet kauniit historialliset\nmuistot, jotka ovat Ruotsin ja Suomen kansoille yhteiset, ylläpitävät\nkeskinäistä kunnioitusta ja ystävyyttä näiden kansain välillä.\nSitäpaitsi ovat, kuten tiedämme, monet muut seikat ja olosuhteet\nRuotsin ja Suomen kansoilla samanlaatuiset. Siksipä oleskelu Ruotsissa\ntuntuukin Suomalaisesta vähemmin oudolta, kuin muissa vieraissa maissa.\n\nMutta jo on meidän aika sanoa jäähyväiset ystävällisille\nRuotsalaisillekin. Astumme Tukholmassa suomalaiseen höyrylaivaan, joka\nnoin 18 tunnissa viepi meidät Itämeren yli oman kotimaamme rantaan.\nOlemme jo kauan tunteneet koti-ikävää, mikä vieraalla maalla toisinaan\naivan vastustamattomasti valtaa matkustajan mielen. Lähenemme nyt Turun\nkaunista saaristoa; on kuin ilo kotimaan jälleennäkemisestä suloisesti\nraukaisisi koko olentoamme. Laivan merimiehistä useat haastavat suomea;\ntuntuu oikein nautinnolta saada jälleen vapaasti lausua ajatuksiaan\nrakkaalla äidinkielellämme. Ajatuksemme lentävät tuon tuostakin\nkotihimme, omaistemme luo, joista useat viikot olemme olleet\nerotettuina. Mutta jopa lähenee Suomen mantereen ranta. Saarien välitse\nnäemme Turun tuomiokirkon tornin kohoavan korkeuteen. Terve sinulle,\nvanha Turku, sekä sinulle, ylevä kirkko ja kallis muisto Suomen\nmenneiltä vuosisadoilta! -- -- --\n\n\n\n\n130. Moskova ja Kreml.\n\n\n\"Joka ei ole Moskovaa nähnyt\", sanoo Venäläinen, \"ei ole kaunista\nnähnyt.\" Eikä hän peräti väärässä olekaan. Harvassa näetsen löytyy\nkaupunkia, joka niin omituisella tavalla vetäisi tulijan huomion\npuoleensa, kuin seitsemälle kunnaalle rakennettu ikivanha\nkeisarikaupunki.\n\nKun silmä ensi kerran etäältä näkee Moskovan lukemattomia rakennuksia\npunaisine kattoineen, joiden yli kohoaa kullattuja kaarevia kupoleja,\nristejä ja kirjavia kirkontorneja, täytyy myöntää, että Venäläisen\nrakkaus vanhaan pääkaupunkiin on oikeutettu. Vielä enemmän kiihtyy\nhuomio, kun itse kaupunkiin ehtii. Kirjava liike kaduilla, itämaalainen\nkoreus ja lännen raitis viljelys -- tämä kaikki tekee omituisen\nvaikutuksen. Joka askeleella tapaa uutta ihmeteltävää. Moskova on\nVenäläisen mielestä nimi, johon hänen maansa pyhimmät muistot yhtyvät,\nse on sitäpaitse uudenaikaisen Pietarin vastakohta, oikean,\nvääristelemättömän venäläisyyden edustaja. Seitsemän vuosisataa on\nkulkenut sen ohitse, raakalais-kansat ovat sitä ryöstäneet ja\nhävittäneet, tuli on useita kertoja tuhonnut milloin kaupungin\nkokonaisuudessaan, milloin sen erityisiä osia, mutta raunioistaan\non se aina kohonnut ja pysynyt semmoisena, minä se alusta oli:\ntosivenäläisenä kaupunkina. Sentähden on se kansalle rakas, sentähden\nnimitetään sitä milloin milläkin lempinimellä. Nimi \"äitiseni\" tavataan\njo vanhoissa kansanlauluissa, ja siksi nimittää kansa sitä vielä tänä\npäivänä.\n\nMoskovan ihmeellisin paikka on \"Kreml\", satojen vuosien muistoista pyhä\nVenäjän vallan kehto. Kreml on kaupungin sisässä sijaitseva kaupunki,\nsillä vieläkin on sillä 1,500-2,000 asukasta. Muinoin nousi asukkaiden\nluku paljoa suuremmaksi, kun Venäjän tsaarit, korkeampi papisto ja\nvaltakunnan ylimykset siinä pitivät asuntoa. Vielä seitsemännentoista\nvuosisadan keskipaikoilla oli Kremlissä kolmattakymmentä katua, joista\nnyt enää on jäljellä ainoastaan yksi: Komentajankatu. Matkustajaan\nvaikuttaa Kreml, kuin sadun lumottu linna, joka odottaa ritarin\nkotiintuloa herätäkseen suuruutensa ja kauneutensa uinailusta\nuuteen elämään. Paitse suurta keisarillista palatsia, ylensuurta\nsynodaalirakennusta, senaatinpalatsia ynnä muita suuria rakennuksia, on\nKreml'issä vielä tänä päivänä 15 kirkkoa, 1 kappeli ja 2 luostaria.\nVahvat muurit, joiden läpi 5 porttia vie, ympäröivät tätä\nkokonaisuutta. Vallihaudat, mitkä muinen erottivat Kreml'in muusta\nkaupungista, ovat nyt täytetyt, ja kaunis leveä katu on anastanut\nniiden paikan, mutta vielä ylläpidetään 18 tornilla varustetut\nlinnanmuurit, ja tarkoin valvotaan, kun jotakin vanhaa parannetaan tahi\nuutta laitetaan, ettei alkuperäistä rakennustyyliä loukata. Kreml onkin\npysynyt vapaana uuden ajan rakennustavan kaikista vaikutuksista.\nSentähden voidaan sanoa, että Kreml on Venäjän valtakunnan historia\nhakattuna kiveen, joka niin sanoaksemme heijastaa Venäjän onnen\nvaiheet.\n\nKreml'in keisarillinen palatsi on erinomaisen loistava. Se sisältää\nkaikkiaan 700 eri huonetta. Näistä ovat mainittavimmat ritarisalit,\nluvultaan 5: äärettömän suuri Yrjänän sali, seinät täynnä\nmarmori-levyjä, joihin on piirretty Venäjän sotarykmenttien nimet ynnä\nperustusvuodet sekä niiden upseerien nimet, joiden rintoja Venäjän\nkorkein urhollisuuden arvomerkki, pyhän Yrjänän risti, on kaunistanut;\nAleksanterin sali, mikä lumoo katsojaa suurilla seinäpeileillään,\npunaisilla silkkitapeteillaan ja rikkailla maalauksillaan ja\naseillaan; Antreaan sali, jossa puhtaasta kullasta tehty keisarillinen\nvalta-istuin tavataan; Katarinan sali, jossa on keisarinna Katarinan\nvalta-istuin, ja viimein Vladimirin sali 4,000 naulaa painavine\npronssisine kynttiläkruunuineen.\n\nTähän vertoja vetävää loistoa tavataan myöskin muissa huoneissa. Niinpä\nesim. keisarillisessa makuuhuoneessa on vuoteen vieressä kaksi\nerinomaisen kallista marmori-pilaria, jotka sanotaan neljän miljoonan\nmarkan arvoisiksi. Perintöruhtinaan puolison vastaanottohuone,\nhopeahuoneeksi sanottu, on maailman rikkaimpia. Kaikkialla kohtaa silmä\ntäällä hopean huikaisevaa loistoa: seitsemän raskasta, hopeasta\ntehtyä pöytää, kukin kullattujen tuolien ympäröimänä; hopeisia\nkynttiläkruunuja riippuu katosta, ja taiteellisesti tehdyillä\nhopeakehillä ympäröidyt suuret peilit heijastavat huoneen sanomatonta\nloistetta.\n\n\n\n\n131. Tanskanmaa.\n\n\nTanska on ystävällinen, ihana saarimaa. Siellä ei ole vuoria, vaan\nmelkein kaikkialla viheriöiviä tasangoita, hedelmällisiä peltoja ja\nkauniita metsiä. Seelannissa on rikkaita viljavainioita, vanhoja\nkaupunkeja muinais-muistoineen, hautakumpuineen ja linnoineen;\nFyen'issä on puutarhoja, kauniita herraskartanoita sekä rikkaita\ntalonpoikaistaloja; Juutinmaalla tapaa paljo nummia. Suurempien saarien\nympärillä on joukko pienempiä saaria.\n\nNäillä Tanskan saarilla, joita Pohjanmeri, Kattegat, Skagerrak ja\nItämeri aalloillaan piirittävät, vallitsee raitis, ystävällinen ja\nkeväinen henki. Nämä ominaisuudet on kansallakin. Vaikka sen muinaiset\nmuistot ovat vakavia, vaikka perhe-elämä ja olot ylimalkaan ovat\nPohjolan tapaan, voipi kuitenkin selvästi huomata, että Tanska yhdistää\nSkandinavian eteläiseen Europaan ja että etelän eloisuus sekä\nsaaristolais-kansan hilpeys asuu Tanskan kansassa.\n\nKööpenhaminan Tanskalaiset ovat muukalaisen mielestä hyvin hilpeitä,\niloisia, avuliaita, avosydämisiä ja puheliaita. Kööpenhamina on\nTanskalle saman-arvoinen kuin Pariisi Ranskalle. Se on maan keskusta,\njosta henkeä ja elämää virtaa koko maahan. -- Vilkasta on elämä\nKööpenhaminassa. Suurimmilla kaduilla on yhtenään liikettä, väkeä\nvilisee ja juoksee, tunkee ja lykkii toisiaan, mutta kaikki näkyvät\nsiitä huolimatta olevan iloisella mielellä.\n\nJos tahdot päästä tuntemaan Tanskalaisten luonteen rakastettavia\npuolia, niin mene kaduille, käy köyhimmänkin kansan joukkoon, katsele\nsen keskinäisiä kauppoja ja muita suhteita, puhuttele sitä, kysy tietä\ntai pyydä jotakin avuntekoa, ja sinun täytyy ihmetellä sitä\nhyväntahtoisuutta ja auliutta, jota sinulle osoitetaan.\n\nTanskalainen maalaiskansa on hyvin sivistynyttä. Se seuraa innokkaasti\nyleisiä asioita. Maanviljelyksensä ja karjanhoitonsa on se kohottanut\nerittäin korkealle asteelle. Tämän kehityksen ovat Tanskassa\naikaansaaneet kansakoulut ja varsinkin kansanopistot, jommoisia\nSuomessakin jo on muutamia. Onpa tullut tavaksi, että suomalaiset\ntalonpojat käyvät opintomatkoilla Tanskassa, oppiakseen Tanskalaista\nmaatalouden hoitoa ja varsinkin nähdäkseen, miten pikkuviljelijät\nsiellä osaavat tarkoituksenmukaisesti viljellä maitaan ja järjestää\ntalouttaan.\n\n\n\n\n132. Lontoo.\n\n\nLontoo, Englannin pääkaupunki, rakennettu kummallekin puolen Themsen\njokea, on maailman suurin kaupunki; sen väkiluku nousee noin viiteen\nmiljoonaan.\n\nKaupungin vanhin osa on kaupan keskustana, toinen pääosa on hallituksen\npaikka ja kolmas useimpain tehdasten alueena. Näiden ohessa kuuluu\nkaupunkiin joukko kyliä, jotka nyt ovat ainoastaan eri kortteereina ja\nvähempinä kaupungin osina.\n\nHuonerakennuksia tässä jättiläiskaupungissa on lähes 800,000 ja katuja\n16,000, joista muutamat ovat puolen penikulman pituisia. Yksityisten\nhuoneet eivät ylimalkaan ole suuria; tavallisesti ovat ne rakennetut\nainoastaan yhdelle perheelle. Varakkaampainkin huoneet ovat\nulkonäöltään yksinkertaisia, mutta sisältä erittäin hyvässä\njärjestyksessä, mukavia ja puhtaita.\n\nYleisistä rakennuksista ovat ainoastaan muutamat rakennukseltaan\nkauniita, mutta ne ovat tavallisesti sitä suurempia ja komeampia.\nNiistä mainittakoon vaan kuningattaren palatsi, parlamentin eli\neduskunnan uusi talo ja suuri museo eli kokoelmahuone, johon on\nkerättynä taiteen ja kirjallisuuden tuotteita kaikista maista ja\nkansoista. --\n\nKirkkojen luku on noin 700, ja niistä on Paavalin kirkko suurin\nkaikista protestanttisten maiden kirkoista. Se on ristin muotoinen ja\nkeskustan yli kohoaa suuri ympyräinen kupu, jota kannattavat 400 jalan\nkorkuiset pilarit. Tässä, niinkuin Westminsterinkin kirkossa, näkee\nkalliita muistomerkkiä, joita kansan kiitollisuus on rakentanut maan\nmainioimmille miehille.\n\nHuomattava on myöskin pörssi eli kauppamiesten kokoushuone. Se on\nsuuri, vaikka ei mikään kaunis rakennus. Sen keskellä on avonainen\nneliö, jonka kaikilla puolin on katettu pylväskäytävä. Tässä käytävässä\non kunkin kansan kauppiailla määrätyt paikkansa, ja siellä on\nkokous-aikana kauppiaita koolla kaikista maailman osista. On laskettu\ntähän maailman-kaupan keskustan ympärille joka tunti keräytyvän noin\n50,000 ja joka päivä noin 500,000 ihmistä, ja äänien ja kielten\nsekanaisen surinan siellä saattaisi verrata kosken pauhinaan.\n\nLiike Lontoon kaduilla on niin suuri, että töin tuskin edelleen pääsee,\njos ei vaan halua väen virtaan antautua. Kaksi semmoista virtaa käy\nnäet lakkaamatta vastakkain katujen leveillä käytävillä niiden\nkummallakin puolella. Katujen keskusta on täynnä hevosilla ajavia.\nIsompien katujen varsilla on puotia, suurista, komeista akkunoistaan\nmilt'ei läpinäkyviä, toistensa kanssa kilpaillen tavarain somuudella ja\npaljoudella.\n\nMonilukuisia rautateitä, osaksi huoneiden yli rakennetuita, kulkee\nLontoon läpi melkein kaikkiin suuntiin, ja niillä on kaupungissa\nuseampi kuin sata pysäyspaikkaa. Enemmän kuin kolmesataa höyrylaivaa\nkulkee edestakaisin Themsen joella, jossa laivoja on niin pitkältä,\nkuin silmä kantaa, ja mastoja niin tiheässä kuin puut metsässä.\nMolemmin puolin jokea itään päin ovat laivain tokat, joihin laivat\nkuljetetaan tavarain lastaamista ja tyhjentämistä varten ja joiden\nrannoilla on äärettömiä tavara-aittoja. Lontoon tokassakin saa jo kaksi\nsataa laivaa hyvästi tilaa; ja Länsi-Indian kauppaa varten rakennetut\ntokat ovat vieläkin suurempia.\n\nErääseen paikkaan, missä liike joella on vilkkain, on siltain sijaan\nrakennettu joen alainen käytävä eli niin sanottu tunneli, jota\njalan-kulkijat käyttävät.\n\nLontoon kaupungin sisässä on vielä suuria puistoja ja avonaisia\npaikkoja, joihin on istutettu puita ja pensaita. Tämä seikka ynnä\njärjestys ja puhtaus, joka ylimalkaan vallitsee, tekevät Lontoon,\nvaikka ilma on siellä kosteata ja alati kivihiilen savulla sekoitettua,\nkuitenkin terveellisemmäksi, kuin monet muut suuret kaupungit ovat.\n\nLontoota ei tosin voi sanoa kauniiksi eikä miellyttäväksikään\nkaupungiksi, mutta sen sopiva paikka, sen teollisuus, sen kauppa ja\nmeriliike, sen rikkaudet sekä väestön uutteruus ja vakava mielenlaatu\ntekevät sen kuitenkin maailman ensimmäiseksi kaupungiksi.\n\n\n\n\n133. Käynti Neapelissa ja Vesuvius-vuorella.\n\n\n1. Sananlasku sanoo: \"Neapelin kun on nähnyt, voi rauhassa kuolla\";\nsilloin on näet nähnyt mitä kauniinta on olemassa, jottei enempää muka\nenää saata toivoa. Tuo usein kuulemani lause mielessäni istuin junassa,\njoka aika vauhtia hetki hetkeltä kiidätti minua Etelä-Italian kauneinta\nrannikkoa kohti. Tie kulki joka paikassa halki viljavain vainioiden ja\nreheväin rotkojen, joissa näki viiniköynnösten kiehkuran tavoin\nkietoutuvan silkkipuiden runkojen ympäri sekä ojentavan hennot oksansa\npuusta puuhun, joten koko tarha oli aivan kuin vihreäin seppelten\nkoristamana. Rypäleitä ei näin keväällä nähnyt, mutta sen sijaan sattui\nsilmään aika ajoin tummanvihreä sitruuna- tahi appelsinipuu, jonka\nlehtien välistä näki hedelmien runsain määrin riippuvan oksilla, ja\nomituisinta kaikesta oli se, että sama puu latvastaan oli täynnä\nvalkeita, tuoksuvia kukkia.\n\nSaloja, tuollaisia laajoja asumattomia seutuja, joita kotimaassa\nrautateiden varsilla tuon tuostakin huomaa, en vielä missään täällä\netelässä ole nähnyt, vaan joka paikassa kohoavat ihmisasuntojen valkeat\nkiviseinät, vihreine, enimmäkseen suljettuine puuluukkuineen, joka\npainaa koko rakennukseen omituisen kuolleen leiman. Katot ovat aivan\nlitteät, joten talo mielestäni muistuttaa suurta korkeaseinäistä\nlaatikkoa. Kaipaa kodikkuutta. Ja sitten on vielä jotain, jota\nsuomalaisen silmä sanomattomasti kaipaa näissä Luojan siunaamissa\nviljavissa maissa: vettä, järviä, jokia, puroja. Tuon tuostakin näki\nvirran uoman, näki siltoja siellä täällä johtavan sen yli, mutta vettä\noli siinä tuskin nimeksikään. Jopa muutamassa paikassa näki virran\npuhtaalla hiekkapohjalla vaatteita levitettyinä kuivamaan, aivan kuten\nmeillä kotona niitä nurmikolle hajoitetaan! Ja missä vettä oli, oli se\nomituisen harmaan kellertävää ja liejuista sekä enimmäkseen aivan\nmatalaa.\n\nSaavuttiin Välimeren rannalle. Nyt ei enää tarvinnut vettä kaivata!\nLaajana, äärettömänä, ihanan sinisenä levisi edessäni tuo mahtava meri,\njoka erottaa kaksi maanosaa toisistaan. Satuin saamaan asunnon läheltä\nrantaa, joten aina aamuin ja illoin pieneltä, ikkunan edessä olevalta\nparvekkeelta saatoin katsella kauas etelää kohti, josta kevään raikkaat\ntuulet puhalsivat. Caprin saaren jyrkät kalliot oikealta puolen\nsulkivat näköpiirin ja Sorrenton suloiset seudut vasemmalta kehyksen\ntavoin ympäröivät lahtea. Vielä enemmän mantereen puolella, vasemmalla,\nkohosi Vesuvion jättiläiskukkula, jonka huipusta lakkaamatta savua\ntuprusi, joten koko sen puoleinen osa maisemaa oli ikäänkuin\nharmahtavan harson verhomana.\n\nElämä kaduilla eroaa yleensä Italiassa paljon siitä, mitä meillä\nSuomessa on tottunut näkemään, mutta enemmän, kuin missään muualla,\nhuomaa sitä Neapelissa. Useimmat kadut, varsinkin vanhemmissa osissa\nkaupunkia, ovat hyvin kapeat ja pimeät, korkeat kivitalot kun näet\nkohoavat niiden kummallakin puolen, ja suuri osa alakertojen asukkaista\noleskelee kaiken päivää ulkona. Siinäpä elämää on! Mikä on missäkin\ntouhussa ja toimessa: nikkari häärää höyläpenkkinsä ääressä; pesijätär\nhieroo vaatteita, aina toisinaan tyhjentäen likaveden kadulle ilman\npitemmittä mutkitta; vihanneskauppias kiljuu kimakalla äänellä\ntavaroitaan kaupaksi; maidonmyyjä kuljettaa muhkeata lehmäänsä katua\npitkin, aina vähän väliin pysähtyen sitä lypsämään sen mukaan kuin\nostajia sattuu; suuret vuohilaumat liikkuvat siinä samaa tarkoitusta\nvarten kuin lehmäkin; ja kymmenittäin kohtaa miltei joka askeleella\npieniä mustasilmäisiä lapsukaisia, jotka mikä milläkin tempulla\nkoettavat huomiota herättää ja siten almuja saada ohikulkijoilta.\nKerjääminen on Neapelissa kehittynyt äärettömään määrään, joten tuskin\nvoi kadulla liikkua kuulematta aina tuon tuostakin milloin vanhan,\nmilloin lapsen, milloin kurjan raajarikon, milloin aivan terveen miehen\nsurkealla äänellä huutavan: \"Pieni roponen, hyvä herra!\" Ei näy olevan\nhalua työhön, vaan tuolla tavoin on elämä mukavampaa. -- Omituinen\nseikka, joka täällä heti herättää huomiota, on se, miten äärettömiä\nkuormia pieni aasi saattaa liikkeelle saada, puhumattakaan\nsiitä, että näkee hevosen välistä vetävän rattaita, joissa istuu\nviisitoista, jopa kaksikymmentäkin henkeä. Kylläpä siinä kohden olisi\neläinsuojelusyhdistyksellä paljon tehtävää Välimeren rannalla.\n\n2. Nousu Vesuviolle viehättää tietysti kaikkia Neapelissa kävijöitä,\njoten ne, jotka suinkin voimiensa puolesta siihen kykenevät, harvoin\njättävät siellä käymättä? Sinne on tapana kulkea varsinkin kahta tietä:\ntoinen mukavampi, johtaa sinne suoraan Neapelista, ja sitä myöten voi\najaa huipun juurelle, josta mäkijunalla pääsee miltei kraaterille asti;\ntoinen tie Pompejin kaupungista päin on paljoa vaivaloisempi, mutta\nomituisuutensa takia hauskempi. Ensin ajetaan vaunuissa jonkun matkaa,\nsitten alkaa nousu hevosen selässä. Tätä kestää siksi, kunnes tullaan\ntuhkakummun juurelle, josta joko jalan voi astua ylöspäin, tai myöskin\nsaattaa käyttää yllämainittua mäkijunaa. Tämä ei kuitenkaan vie aivan\nperille asti, vaan vielä on viimeistä jyrkännettä kiivettävä yhä\nenemmän kuumenevassa tuhassa, kunnes lopulta seisotaan savua suitsuavan\njättiläiskraaterin reunalla. Omituinen tunnelma valtaa mielen tuolla\nylhäällä. Lakkaamatta tupruaa ruskeaa savua paksuina patsaina noista\nsuuren suurista aukoista maassa. Välistä näkee liekkien luovan niihin\npunertavan hohteen. Kellertävää tulikiveä on kraaterin seiniä\nkoristamassa ja omituinen haju täyttää ilman. Tuhka, jossa seisoo, on\naivan lämmintä ja monesta kohden ympärillään näkee hienoja savupilviä\nnousevan maankuoren alta, todistuksena siitä, mikä lakkaamaton tuli\ntuolla jalkojen alla hävitystyötään harjoittaa.\n\nNäkö-ala kraaterilta saattaa kirkkaalla säällä olla suurenmoinen, mutta\nenimmiten estää milloin sumu, milloin tuulen merelle päin ajama savu\nnäkemästä selvään niitä ihania maisemia, jotka edessä ovat. Kauan ei\nsaa olla ylhäällä, sillä opas, joka sinne kuljettaa, tavallisesti ennen\nmäärääjänkin kuluttua alkaa kiirehtiä. Mutta tällainen lyhytkin käynti\nVesuviolla on kuitenkin jättänyt mieleen unohtumattoman muiston. On\nnähnyt luonnon jättiläisvoimin tekevän työtään, jota ei mikään\nihmisnero ole voinut muuttaa tai toiseen suuntaan ohjata; on kuullut\nliekkien räiskynnän maan sisästä, jota ääntä vuosituhansia lakkaamatta\non jatkunut; on tuntenut olevansa \"tuhkaa ja tomua\" Jumalan äärettömän\nylevyyden rinnalla.\n\nKraaterista levinnyt tuhka peittää laajalta maan yltympärillä, joten\nsiinä ei mikään kasvi enää voi elää, vaan koko maisema on kauttaaltaan\nyksi ainoa musta kukkula, jossa ei muita elonmerkkejä näe kuin junaa\nvarten rakennettuja asemahuoneita toisella rinteellä, ja toisella\nmuurattua kiertelevää tietä jalkamiehiä varten. Mutta alempana alkaa\nsiellä täällä jokunen viheriä pensas, jopa pienoinen puukin ilmestyä\ntien varrelle. Ja kun vielä enemmän laskeutuu, on kohta kaunisten\nviinitarhojen keskellä. Aivan tulivuoren alla on useampia pikku\nkaupungeita, muiden muassa Uusi Pompeji, joka muinaisen samannimisen\nkaupungin vieressä nykyään kohoaa. Sieltä muutaman askeleen päässä on\nnähtävänä nuo laavan alta esille kaivetut, jotakuinkin hyvässä kunnossa\nolevat jätteet, jotka todistavat, että tuossa paikassa aikoinaan oli\nkukoistava kaupunki säännöllisine katuineen ja taloineen, julkisine\nkokoushuoneineen ja amfiteaattereineen. Kun astuu noita katuja myöten,\njoilla paikoittain huomaa rattaiden kuluttamia jälkiä kivityksessä, ja\nkun pistäytyy sisälle asuinhuoneisiin, joiden seinissä kuviakin vielä\nnäkee maalattuna siellä täällä, saa hyvän käsityksen siitä, että tässä\nkaupungissa Kristuksen aikaan liike oli varsin vilkasta, ennenkuin\nlaavavirta sen hautasi allensa v. 79. Kun vielä lisäksi näkee niitä\nerityiseen museoon koottuja tavaroita, jotka Pompejista on löydetty:\npronssi-, puu- ja kiviastioita jos jonkinlaisia, aseita, kuvapatsaita\nja maalauksia, niin edellämainittu käsitys yhä enemmän vahvistuu. Miten\narvokkaita lähteitä historian ja muinaistieteen tutkimukselle onkaan\ntäältä löydetty! Samassa museossa näkee myös muutamia tuhkan peittämiä,\nkivettyneitä ihmisruumiita. Kummallista on katsella niitä! Saattaa\njäsenten jännityksestä ja kasvojen tuskallisista piirteistä aavistaa,\nmikä kauhu täytti mielen, kun äkkiä nuo onnettomat näkivät olevansa\nelävältä suljettuina hautaan, josta ei ollut mitään mahdollisuutta\npaeta.\n\nSuurenmoisen hirveältä mahtoi tosiaan aikoinaan näyttää tuo Vesuvion\npurkaus, joka hautasi allensa Pompejin sekä sen läheisyydessä olevan\ntoisenkin kaupungin, Herkulanumin. Voi mielessään kuvata, miten\ntuliliekit silloin leimahtelivat kraaterin suusta, miten kuumat\nmahtavat laavavirrat vyörivat laaksoon rinteitä myöten, miten kaikki\nelävät olennot päistikkaa paeten koettivat henkeään pelastaa, miten\ntuskanhuudot sekä ihmisten että eläinten mahtoivat kaikua yli tienoon.\nJa lopulta, hävitystyön tauottua, olivat noitten sitä ennen\nkukoistavien kaupunkien sijalla höyryävät laava- ja tuhkaläjät\ntodistamassa ihmisvoiman mitättömyyttä luonnon jättiläis voiman\nrinnalla.\n\n\n\n\n134. Pyhä maa.\n\n\n1. Maa ennen ja nyt.\n\nMerkillisempää maata ei ole, kuin Palestiina eli, miten sitä toisin\nsanotaan, _Kanaa_, Israelin maa, luvattu ja pyhä maa, omaisuuden maa,\njossa taivaan ja maan Herra usein ja monella tavalla puhui profeetoin\nsuun kautta, jossa David ja Assaf korottivat pyhiä ylistysvirsiään.\n\nJuutalaisten maa, kolmenkolmatta penikulman pituinen ja kolmentoista,\ntoisin paikoin viidentoistakin penikulman levyinen, ulottui pohjaan\npäin Libanonin vuoreen, itään Jordanin jokeen ja Kuolleeseen mereen\ntahi, jos maa itäpuolella Jordania lukuun otetaan, Syrian erämaahan,\netelään Arabian erämaahan ja länteen päin Välimereen, jonka rannalla\nfilistealaisilla kuitenkin oli pitkä rantamaa. Abrahamille annettu\nlupaus tarkoitti koko Eufratin virran ja Välimeren välistä maata; koko\ntämä seutu olikin Davidin ja Salomonin päivinä \"Judan valtikan\" alla.\nVapahtajan aikana oli päämaa Jordanin läntisellä puolella jaettu\nkolmeen osaan; eteläisinnä Judea, keskellä Samaria ja pohjoisinna\nGalilea aina Libanon vuoreen saakka. Jordanin itäisellä puolella oli\nPerea.\n\nTäällä ei ole lyhimpäin ja pisimpäin päiväin, kesäkuuman ja\ntalvipakkasen suurta erotusta eikä lämpimän ja kylmän äkkinäistä\nvaihtelua, niinkuin meidän pobjoisissa maissamme. Pisin päivä kestää\nviidestä aamulla seitsemään illalla, lyhin seitsemästä aamulla viiteen\nillalla.\n\nVuoden-ajat ovat kesä ja talvi. Talvi eli sade-aika alkaa Lokakuun\nloppupuolella sateella, joka valmistaa vainiot kynnölle ja kylvölle ja\npukee kuivan maan raittiin viheriäksi. Joulukuussa alkavat sitte\nyhtämyötäiset sateet ja lumen aika; mutta jo Helmikuussa kukoistavat\npuut, varsinkin mantelipuu, ja vilja vaurastuu, kunnes se, vuoroon\nsaaden auringon paistetta ja vienoa sadetta, kypsyy Huhtikuussa,\njolloin, sateen kokonaan loputtua, leikkuu alkaa. Nyt astuu sijaan\nkuuma vuoden-aika aina Lokakuuhun saakka, jona aikana ilma on alati\nselkeä, viheriäisyys lakastuu, lähteet kuivuvat, ja erämaasta\nvirtaavaiset lämpimät tuulet rasittavat maata; vainioita virvoittaa\nkuitenkin koko tänä aikana viljava yökaste. Kesäkuusta alkain kypsyvät\nviinamarjat ja muut etelän hedelmät.\n\nTämä maa oli kerran Jumalan siunauksesta ja ihmisten uutteruudesta\ntotisesti kaunis ja ihana maa, missä maito ja hunaja vuotivat.\nMuinaisina aikoina kastelivat maata lähteet, ojat tahi kaivetut kaivot\nja lammikot. Useimmat niistä ovat nyt kuivuneina tahi tukittuina.\nKomeat, alati viheriöitsevät tammi- ja terebinttimetsät kaunistivat\nvuorien kukkuloita ja laiteita; varjoisa platani, korkea puksi-puu,\ntuoksuava myrtti, hieno, vakainen sypressi ja etenkin majesteetillinen\nja hyvänhajuinen seeteri Libanonin vuorella olivat maan kaunistuksena.\nKalliita hedelmäpuita oli yleensä istutettuna: ihana daadelipalmu,\nsiunauksen ja menestyksen kuva, manteli- ja granatipuu, Johanneksen\nleipäpuu, viikunapuu ja lehdekäs öljypuu arvokkaine hedelmineen.\nKautta koko maan ulottui viinamäkiä mehevine rypäleineen ja rikkaita\nvilja-vainioita, jotka kasvoivat nisua, ohraa ja kaikellaisia\nmaahedelmiä. Jokaisen askeleen maata laaksoissa ja vuorilla oli\ntiheä ja uuttera väestö suurimmalla huolella viljellyt, ja maan\ntasoittamisella ja taidollisella kastelemisella oli ihmisien uutteruus\nsaanut aikaan hedelmällisyyden, josta pyhät kirjoittajat kiittäin ja\nihmetellen puhuvat ja veisaavat. Niityillä ja vainioilla vilisivät\nlukuisat karja- ja lammaslaumat.\n\nKuningas Davidin aikana, milloin maa oli voimakkain, asui siinä viiteen\nmiljoonaan ihmisiä; ja vielä tänä päivänä arvataan ympäri maan piiriä\nhajonneita Juutalaisia olevan sama määrä.\n\nVaikka pyhä maa vieläkin paikoin on yhtä hedelmällinen, kuin muinen, on\nsuurin osa siitä nyt kuitenkin autiona ja viljelemättömänä: maa on\nturmeltunut ja surkean näköinen. Se ei ole likimainkaan muinaisen\nkaltainen. Pelloilla kasvaa orjantappuroita ja ohdakkeita. Kaupunkien\njäännökset ovat muuttuneet metsäeläinten asunnoiksi. Kadut ovat\nautioina ja tasoittamattomina. Ryöstäen ja murhaten kulkevat erämaan\nBeduinit maassa ja raiskaavat, mitä maamies vaivalla ja työllä\nrakentaa. Hedelmällisimmät peltomaat ovat muuttuneet laitumiksi. Maa,\njossa kerran Vapahtaja vaelsi ja hänen opetuslapsensa ensin saarnasivat\nevankeliumin sanaa, huokaa nyt puolivillien Turkkilaisten vallan alla.\n\n\n2. Näköala Galileassa.\n\nGalilea on Libanonin eteläisellä liepeellä, Samarian pohjoisella\npuolella. Se on vesi- ja metsärikas vuorimaa, täynnä kukkuloita.\nVälimereen päin laskeutuu maa vähitellen; etelään kallistuu se\njyrkempään Jesreelin laaksoa vastaan, mutta syvimmälle ja jyrkimmästi\nGenetsaretin merta vastaan.\n\nMaa oli muinoin erinomaisen hedelmällinen. Parhaimmat pähkinä-, palmu-,\nviikuna- ja öljypuut kasvoivat Galileassa. Viinamarjoja ja viikunoita\nsai kymmenen kuukautta vuoteensa, muita hedelmiä koko vuoden. Puhdas\nilma, sopiva ilman-ala, hyvä maanlaatu tekivät kasvullisuuden mitä\nviljavimmaksi. Kristuksen aikoina oli Galileassa kaksi sataa neljä\nkaupunkia ja kylää.\n\nEteläistä suuntaa juoksee alas Libanonista koko ylä-Galilean läpi\nNaftalin vuori, joka etelässä yhdistyy jyrkkään Natsaretin vuoreen.\nTämä vuori on Jesreelin laakson pohjoisena rajana.\n\nVähä yli penikulman matkan Kanaasta etelään on Natsaret suloisessa\nja hedelmällisessä laaksossa. Kolmelta puolen ulottuvat vuoret\naina kaupungin luoksi, ja neljännellä on soma laakso, joka kasvaa\nviikuna- ja öljypuita. Sieviä, valkeita huoneita seisoo vieretysten\npuoliympyrässä vuoren laidetta ylöspäin. Täällä ovat ne polut, joita\nVapahtaja lapsena vaelsi. Kaupungissa olevassa luostarissa kaikuvat\nylistysvirret hänen kunniakseen. Kaupunki, jossa asuu noin kolme\ntuhatta ihmistä, on nähtävästi varakas; useimmat asukkaat ovat\nkristityitä. Pääpuolella kaupunkia olevalta kukkulalta on verrattoman\nkaunis näkö-ala Galilean yli. Likellä kaupunkia juoksee öljypuiden\nvarjossa Neitseen kaunis lähde, josta Maria ehkä nosti vettä.\n\nKaksi penikulmaa Natsaretista kaakkoon kohoaa yksinäinen, kaunis Tabor.\nSen laiteita peittää tiheä tammimetsä; huippu nousee tuhannen jalkaa\nlaaksoa korkeammalle ja on melkein kolmannes penikulmaa ympäri mitaten.\nLinnoituksen ja kirkon jätteitä makaa siellä hajallansa. Taborin huippu\non usein pilvien vallassa; aamusumut riippuvat sen ympärillä vanuneiden\nhiuksien tavoin. Mutta kun tuuli ja päivänpaiste ovat ne hajoittaneet,\navautuu tältä vuorelta mitä ihanin näkö-ala.\n\nVuoren juurelta alkain levenee Jesreelin hedelmällinen laakso, jonka\ntoiselta puolelta näkyy Endor, missä Saul kysyi neuvoa noitavaimolta.\nEi kaukana siitä on Nain, jossa leski kuolleen poikansa paarien ääressä\nsai kuulla Vapahtajan sanat: \"elä itke!\" -- sen toisella puolella\nGilboan vuori ja eteläänpäin Efraimin vuori ynnä Ebal ja Garizim.\nLounaaseen siitä kohoaa kaunis Karmelin vuori. Koillisessa nostaa\nHermon juhlallisena alati lumista huippuaan vainioiden yli, jotka\nJordanin rantoja pitkin laskeutuvat Genetsaretin kirkkaisiin aaltoihin.\nIdässä saa silmä seurata Jordanin eteläistä juoksua, ja tämän toiselta\npuolen sinertää tammista ja laitumista rikas Basanin vuorimaa ja sitä\netelämpänä Gileadin mustat vuoret.\n\nTaborista etelään levenee vainio Jesreelin eli Esbrelonin laakso,\nviiden penikulman levyisenä juosten idästä länteen. Kristuksen aikana\ntätä alaa peittivät monet kansakkaat kaupungit ja kylät. Jakobin\najoista nykyisiin saakka ovat sitä tallanneet kierteleväiset kansat\nlaumoineen. Mutta näillä tantereilla on tulisimpia taistelujakin\nkamppailtu. Täällä esim. Barak löi Kananealaiset vihollisessa\ntaistelussa, jota Debora ylistää, ja täällä Josia kaatui taistellessaan\nEgyptin kuningasta vastaan. Tämän laakson itäpuolelta kohoavat Gilboan\nvuoret, missä Saul ja hänen poikansa löysivät kuoleman.\n\nGilboan vuoren luoteisella syrjällä on korkealla kaunis Jesreelin\nkaupunki. Siinä asui Ahab ja hänen kujeellinen vaimonsa Isebel\nloistavissa linnoissa ja likellä Nabot, jonka veren he vuodattivat\nhänen viinamäkeään anastaakseen. Lakeuden läpi virtaa länteen Kison,\njonka rannoilla Barak sai toisen suuren voiton Kananealaisista, ja joka\nknljetti lyötyjen vihollisten ruumiit mereen. Ahtaan laakson läpi\nvirtaa se Jesreelin lakeudelta Akkon lakeudelle, missä Foinikialaiset\nasuivat.\n\nTämän lakeuden eteläisellä puolella on Karmel. Päättyen jyrkäksi\nniemeksi, kohoaa se korkealle ympärillä olevan maan ja meren yli.\nKarmel on kaunis ja hedelmällinen vuori. Sen juuria peittävät\nlaakeri- ja hedelmäpuut; ylempänä kasvaa viikunapuita ja tammia; koko\nmetsä on täynnä kauniimpia kukkasia. Sitä paitsi on Karmel mainio\nkahdesta tuhannesta luolastaan, joita asukkaat käyttivät majoinaan,\ntallinaan, pakolaisina ollessaan piilopaikkoinaan ja puolustussodissa\nlinnoituksinaan.\n\n\n3. Judea.\n\nPyhässä maassa on monta hedelmällistä lakeutta. Semmoinen on Välimeren\nrantalakeuskin, joka ulottuu Karmelin vuoresta aina Gatsan kaupunkiin.\nSen pohjoista osaa nimitetään Saronin ja eteläistä Sefelan lakeudeksi.\nMolemmat yhdistyvät toisiinsa Joppen merikaupungin luona.\n\nJoppessa länsimaiden toivioretkeilijät tavallisesti astuvat maalle.\nJoppe on suomeksi \"kauneus\". Kaupungin paikka onkin kaunis, mutta\nkuitenkin on se näöltään kolkko. Lännessä näkee silmä lavean meren,\njoka on sininen, niinkuin korkea taivaskin; idässä näkee etäällä Judean\nsiniset vuoriseinät; likinnä kaupunkia kasvaa oranja-puistoja.\nTäällä näkee matkustavaisia kaikilta suunnilta: Beduinia valkeissa\nvillavaipoissa, Armenialaisia pitkissä valkean ja punaisen juovaisissa\nnutuissaan, pitkäpartaisia Juutalaisia kaikista maailman osista;\nTurkkilaisia ratsastaa kopeina ohitsesi, ja köyhiä kreikkalaisia\nperheitä, jotka ovat toivioretkellään, istuu katujen kulmissa, syöden\nriisiä tahi keitettyjä ohria puukupeistaan.\n\nKaktus-pensastojen välitse menee tie Saronin lakeutta myöten Judean\nvuorille. Tällä lavealla lakeudella on lukuisia karjalaumoja. Keväällä\non lakeus erittäin kaunis nähdä. Tanner on viheriä, mitä kirjavin\nkukkapeitto yllä. Tulpaanit, valkeat ja punaiset ruusut, valkeat ja\nkeltaiset liljat ja muratit kukkivat täällä ihmisten hoidotta.\nMyöhemmin muuttuu lakeus suureksi, rikkaaksi viljavainioksi. Mutta kun\nvilja on korjattuna ja hehkuvat auringon säteet ovat polttaneet kaikki\nkasvit, näkee ainoastaan alastoman, punertavan maan, josta siellä\ntäällä nousee terebintti tahi vaalealehtinen öljypuu.\n\nAhtaita laaksoja myöten lähestytään nyt Judean vuoria. Ensin\nluikertelee tie puiden ja pisteleväin pensaiden välitse, mutta kuta\nedemmäksi tullaan, sitä köyhemmäksi käy kasvikunta, sitä kivisemmäksi\nja ahtaammaksi tie. Tuhka-harmaat kukkulat, päälletysten syöstyt\nkallionmöhkäleet, orjantappurat ja ohdakkeet kallioiden ra'oissa\ntekevät seudun kolkoksi. Sitten tullaan Emauksen kautta vuorelle.\n\nPian näkyy öljypuilla ympäröitty kukkula. Se on Öljymäki. Korkeita\ntorneja, mahtavia kupukattoja, leveitä muureja pilkistää silmään, ja\nvähitellen näkyy koko kaupunki. Se ei ole suuri, ei loistava eikä\nkomea, jotta se siten olisi etevämpi itämaan muita kaupungeita, ja\nkuitenkin näyttää se hyvin erinomaiselta juhlallisessa vakavuudessaan\nja synkkämielisessä viehättäväisyydessään. Se on Jerusalem, maailman\nkaikista kaupungeista enimmin ylistetty ja muistorikas.\n\nPenikulma eteläänpäin Jerusalemista on Betlehem. Mahtavaa\nvuorenselännettä ylöspäin nousee kaupunki portaiden tavoin. Viinipuu\nmenestyy tämän vuoren laiteilla. Manteli-, öljy- ja viikunapuut\npeittävät kukkuloita, ja alastomain kallioiden välitse näkyy kultaisia\nviljavainioita ja viheriöitä suloisia laaksoja. Näillä vainioilla poimi\nRuth tähkäpäitä Naemille. Täällä Isain poika veisaili ensimmäiset\nvirtensä, ja täällä ilmoitti enkeli paimenille Vapahtajan syntymisen.\n\nMuutamia penikulmia etelämpänä Betlehemiä on Hebron kauniissa\nmaakunnassa. Hebron oli Kaanaanmaan vanha pääkaupunki. Täällä asui\nAbraham Mamren laaksossa ja sitte David. Ympäristö on rikas\nkaikkinaisista hedelmistä, etenkin viinimarjoista. Täällä on mainio\nEskolin viinimarjain laakso, josta Israelilaisten vakoojat leikkasivat\njättiläisoksan, jota kahden miehen täytyi kantaa sauvalla.\n\nHebronia etelämpänä on maa aaltomaista, korkeaa lakeutta, jota vuoret\nkolmelta puolelta ympäröivät, mutta joka itään käsin alenee Judan\nerämaahan. Täällä on Judan kaupunki, jossa Zakarias ja Elisabet\nasuivat. Tästä länteen päin ovat ne seudut, joissa David vaelteli\nSaulin murhaavia käsiä vältellessään ja Sifin nummella ynnä Maonin ja\nKarmelin vuorilla oleskellessaan maanpakolaisena, petettynä, vainottuna\nja kuitenkin ihmeellisellä tavalla Jumalan suojelemana. Etelämpänä\nalkaa erämaa eli korpi. Kaupungit, kylät, puut ja viljavainiot katoavat\nkatoamistaan. Eteläisin kaupunki, Palestinan rajapaikka, on Ber-Saba.\n\n\n\n\n135. Kristinuskon leviäminen.\n\n\nApostolit ja ensimmäiset kristityt rakastivat Herraansa ja Mestariansa\nja sentähden he mielellänsä tekivät, mitä hän oli käskenyt. Jeesus oli\nheille sanonut: \"Menkäät siis ja tehkäät kaikki kansat minun\nopetuslapsikseni, kastaen heitä nimeen Isän, Pojan ja P. Hengen ja\nopettaen heitä pitämään kaikki, kuin minä olen teidän käskenyt\", ja\nsentähden he julistivat lähellä ja kaukana sanomaa Jesuksesta\nKristuksesta ja kastoivat hänen nimeensä. Jo Apostolien elin-ajalla\nlevisi evankeliumi Vähään-Aasiaan sekä Europassa Kreikanmaalle ja\nItaliaan, vieläpä Espanjaan asti; etelässä sitä saarnattiin Egyptissä\nja pohjois-Afrikassa sekä itäänpäin Armeniassa, Persiassa ja\nBabyloniassa. Kaikkialla syntyi kristillisiä seurakuntia; ja\nkaikkialla, jossa evankeliumin valo alkoi koittaa, poistuivat\nepäjumalanpalvelus ja pakanalliset tavat.\n\nMutta kristityt saivat maailman puolelta kokea vihaa ja vainoa. Jesus\noli jo opetuslapsilleen sanonutkin, että he tulevat vihattaviksi hänen\nnimensä tähden; hän oli painanut tämän heidän mieleensä, sanoen:\n\"Muistakaat sitä sanaa, kuin minä teille sanoin: ei ole palvelija\nsuurempi herraansa. Jos he minua vainosivat, niin he myös teitä\nvainoovat.\" Vaino kohtasi sekä Juutalaisten että pakanain puolelta.\nJuutalaiset olivat Jeesuksen ristiinnaulinneet ja he myös vainosivat\nhänen opetuslapsiaan. Stefanus oli ensimmäinen, joka Jerusalemissa sai\nvuodattaa verensä uskonsa tähden ja sillä tavalla todistaa Herrastansa.\nHän tekikin sen kärsivällisesti ja ilomielin. Kuollessaan huokasi hän:\n\"Herra Jesus, ota minun henkeni\", ja viimeiset sanansa olivat rukous\nhänen murhaajainsa edestä: \"Herra, älä lue heille tätä syntiä\". Vaino\nkasvoi yhä ja moni muukin veritodistaja eli marttyri sai kuollessaan\nosoittaa, kehen Herraan hän uskoi. Apostoleista oli Jakob vanhempi\nensimmäinen, joka kärsi marttyrikuoleman. Juutalaisten puolelta ei\nvaino kuitenkaan saattanut kauan kestää, sillä he olivat Roomalaisten\nvallan alla ja Jerusalem hävitettiin jo vuonna 70 Kr. j. Mutta sitä\nankarammaksi tuli vaino pakanain puolelta. Saarna ristiinnaulitusta\nKristuksesta oli todellakin \"Juutalaisille pahennus ja Kreikkalaisille\n(pakanoille) hulluus\", niinkuin apostoli Paavali sanoo.\n\nEnsimmäinen suuri vaino pakanain puolelta tapahtui keisari Neron\naikana. Roomassa raivosi vuonna 64 suuri tulipalo, joka hävitti osan\ntästä suuresta kaupungista. Silloin syytti harmistunut pakanallinen\nkansa kristityitä tämän suuren onnettomuuden aikaansaamisesta, ja\nkeisari itsekin väitti heitä siihen syypääksi. Tämän johdosta syntyi\nankara vaino kristityitä vastaan, jossa suurta julmuutta käytettiin.\nKaikki, jotka kristityn nimeä tunnustivat, otettiin kiinni ja\nkidutettiin kuoliaaksi. Kuka heitettiin petojen eteen tahi käärittiin\neläinten vuotiin ja heitettiin koirien raadeltavaksi, kuka\nristiinnaulittiin, kuka milläkin tavalla tapettiin; toisia voideltiin\npiillä, pystytettiin patsaille keisarin puistoon ja sytytettiin\njuhlatiloissa palamaan. Tällaisten soihtujen valossa kansa sitten\nkatseli keisarin toimeenpanemia huvituksia; valaistuilla teillä keisari\nitse ohjasi hevosiaan kilpa-ajoissa. -- Tässä vainossa mestattiin\nPaavali, ja apostoli Pietari, niinkuin kirkollinen taru kertoo,\nristiinnaulittiin pää alaspäin. Sangen suuri oli tapettujen luku, niin\nkertoo eräs roomalainen kirjailija; mutta vaino ei nähtävästi ulottunut\nRooman kaupungin ulkopuolelle.\n\nVielä oli kristityillä monta muutakin vainoa kestettävinä pakanain\npuolelta, ja jotkut näistä ulottuivat yli koko laajan Rooman\nvaltakunnan. Tahdottiin hävittää heidät kokonansa, koska eivät\nsuostuneet palvelemaan valtakunnan epäjumalia eikä kantamaan uhria\nkuvapatsaille. Lukuisten marttyrien joukosta mainittakoon Smyrnan\npiispa Polykarpus, joka kärsi kuoleman v. 167. Kristittynä otettiin hän\nkiinni ja tuotiin maaherran eteen. Maaherra sääli tätä vanhusta, sillä\nPolykarpus oli lähes 100 vuoden vanha, ja sanoi hänelle: \"Ajattele\nvanhuuttasi; sano jotain pahaa Kristuksesta, niin päästän sinut\nvapaaksi\". Polykarpus vastasi tähän: \"Minä olen häntä palvellut 86\nvuotta, eikä hän ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa; kuinka\nminä nyt voisin pilkata kuningastani ja Vapahtajaani?\" \"Minulla on\nvillipetoja\", uhkasi maaherra. \"Anna niiden tulla\", sanoi Polykarpus\ntyynesti. \"Niin tahdon sinua tulen kautta pakottaa\", huusi maaherra;\nmutta vastaus kuului: \"Tuli polttaa ainoastaan vähän aikaa ja sammuu\nsitten, mutta jospa tuntisit ijankaikkisen kadotuksen tulen, joka\njumalattomia varten palaa. Vaan mitä viivyttelet; toimita tänne\nmitä haluat.\" Nyt pystytettiin rovio, kohta liekit tarttuivat\nkunnia-arvoiseen vanhukseen. Vielä roviolla kuultiin Polykarpuksen\nrukoilevan, kiittävän ja ylistävän Herraa Kristusta.\n\nAntiokian piispa Ignatius sai myös kärsiä marttyrikuoleman v. 115. Kun\nhän vangittiin ja tuotiin keisari Trajanuksen eteen, tunnusti hän\nrohkeasti Kristuksen kuninkaakseen ja että Kristus asui hänen\nsydämessään, vaikka hän kyllä tiesi, mikä semmoista tunnustusta\nseurasi. Keisari langetti tuomion, että piispa oli vietävä Roomaan ja\nsiellä näyttelykentällä heitettävä petojen eteen. Tuomion kuultuaan\nkiitti Ignatius Jumalaa, että hän oli katsonut hänet mahdolliseksi\nkärsimään samaa kuin Herran apostolitkin.\n\nVainoojat eivät julmuudessaan katsoneet kristittyjen sukupuolta eikä\nikää. Vaimojen ja lastenkin seassa löytyi monta, jotka saivat kärsiä\npaljon uskonsa tähden, mutta kuitenkin pysyivät uskollisina loppuun\nasti. Eräs korkeasukuinen nuori rouva Karthagosta, nimeltä Perpetua,\ntuli oikeuden edessä syytetyksi siitä, että hän oli kristitty. Vaikka\nvanha isä, joka oli pakana, häntä rukoili säästämään itseänsä, ja\nvaikka pieni lapsi, jota hän rinnoillaan kantoi, hellitti hänen\nkyyneliään, niin ei voinut hän kuitenkaan kieltää, vaan tunnusti\nrohkeasti. \"En voi muuta sanoa, kuin että olen kristitty\". Kolkkoon\nvankeuteen pantiin hän nyt, vaan sielläkin oli hän tyytyväinen ja\niloinen siitä, että pieni lapsi hänelle jätettiin. Vihdoin otettiin\nlapsikin häneltä pois, ja hän heitettiin petojen eteen monen muun\nkristityn kanssa päivänä, jolloin uusi keisari astui hallitukseen.\nSamassa tilaisuudessa heitettiin petojen eteen eräs orjapiika. Kun\nvartija häneltä kysyi: \"Miten sinun nyt käy, kun joudut petojen eteen?\"\nvastasi piika: \"Minä tosin saan kärsiä; mutta on minulla toinen,\njoka kärsei minun edestäni, sentähden minäkin mielelläni kärsin\".\nYlistysvirsiä veisaten menivät he näyttämölle, jossa petojen hampaat\nheidät kohta musersivat.\n\nVaikka kovin paljo kristityitä hukkui näissä vainoissa ja vaikka löytyi\nsemmoisiakin, jotka kidutusten ja kuoleman uhatessa kielsivät uskonsa,\nniin ei kristittyjen luku kuitenkaan vähentynyt. Marttyrien veri oli\ntodellakin siemen, josta kasvoi uutta laihoa uskossa ja rakkaudessa\nkirkon vainiolla. Rauhallisempina väliaikoina he rakensivat kirkkoja,\nlevittivät pyhiä kirjoja ja järjestivät seurakuntia. Viimeinen ankara\nja laajimmalle ulottuva vaino alkoi vuonna 303. Keisari antoi käskyn,\nettä kristittyjen kirkot hävitettäisiin koko Rooman valtakunnassa ja\nheidän pyhät kirjansa poltettaisiin. Monta vuotta kesti tätä vainoa\nerittäinkin Aasiassa. Suuri joukko ihmisiä pakeni pois metsiin ja\nerämaihin vainoa pakoon, mutta toiset taas kärsivät rohkeasti kuoleman,\nennenkuin uskonsa kielsivät. Vihdoin väsyivät vainoojatkin. Se keisari,\njoka tässä vainossa oli ankarimmin raivonnut kristityitä vastaan,\njoutui itse Jumalan tuomion alle, hän sairastui kauheaan tautiin, jossa\nruumiinsa vähitellen mätäni. Silloin hän kuolin-vuoteeltansa v. 311\nantoi julistuksen, jossa kristityille myönnettiin jumalanpalveluksen\nvapaus, ja käskettiin heitä ahkerasti rukoilemaan valtakunnan ja\nkeisarin edestä.\n\nTämän jälkeen vainot lakkasivat; ja kun Konstantinus Suuri sitten tuli\nkeisariksi v. 323, julisti hän kristinuskon valtion uskonnoksi Rooman\nvaltakunnassa. Vanha, sivistynyt pakanamaailma oli nyt voitettu, ja\ntästälähin voi kristinusko levitä kaikkiin ilmansuuntiin muihin\npakanakansoihin.\n\n\n\n"]