[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fI_HC9HKPMtxRzOG1IBizdEjNONxUEvGQkT2FtQUjh-g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},424,"Rahvaan tytär, miljoonain hallitsia","Gummerus, K. J.",1840,1898,"424-gummerus-k-j-rahvaan-tytar-miljoonain-hallitsia","424__Gummerus_K._J.__Rahvaan_tytär_miljoonain_hallitsia","Historiallinen kertomus","romaani",[],[],"fi",1868,null,13614,86508,false,28343,[23,24],"Finnish fiction -- 19th century","Historical fiction",[26],"Historical Novels","\"Rahvaan tytär, miljoonain hallitsija: Historiallinen kertomus\" by K. J. Gummerus is a historical novel written in the late 19th century. The story centers around the character of Martta, a young girl navigating a life marked by poverty, family struggles, and a haunting prophecy. The narrative unfolds against the backdrop of significant historical events, showcasing her journey through love, loss, and destiny.  At the start of the novel, readers are introduced to the bleak living conditions of a village in Lithuania, where Martta lives with her ailing mother and caring brother, Tahvana. The opening chapters set a somber tone, detailing their hardships and foreshadowing Martta's future through a mysterious prophecy linking her to a future filled with wealth and power. As Martta tends to her mother, they receive a visit from a mysterious old woman who brings forth the prophecy, suggesting a significant destiny that awaits Martta, thus creating a sense of expectation for the unfolding story. (This is an automatically generated summary.)",[],320,"Historiallinen kertomus seuraa orvoksi jääneen Martan vaiheita 1700-luvun alun Baltiassa suuren Pohjan sodan jaloissa. Vaatimattomista oloista lähtöisin oleva nainen päätyy lopulta Venäjän hoviin ja nousee hallitsijaksi keisari Pietari Suuren rinnalle.","K. J. Gummeruksen 'Rahvaan tytär, miljoonain hallitsia' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 424. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","RAHVAAN TYTÄR, MILJOONAIN HALLITSIA\n\nHistoriallinen kertomus\n\n\nKirj.\n\nK. J. GUMMERUS\n\n\nHelsingissä,\nHufvudstadsbladet'in kirjapainossa, 1868\nP. Th. Stolpen kustannuksella.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Ennustus\n    II. Houkuttelia\n   III. Martta kasvatusvanhempainsa luona\n    IV. Ensimäinen rakkaus\n     V. Marienburg hävitetään. Aksel ja Martta eroavat\n    VI. Martta vankeudessa\n   VII. Keisari ja Kenraali\n  VIII. Sotamarskin Scheremetewin pidot\n    IX. Miksi Menzikow aikoo Martan\n     X. Martta muuttaa Kremliin\n    XI. Miksi Pietari aikoi Martan\n   XII. Pultavan tappelu\n  XIII. Rahvaan tytär miljoonain hallitsia\n\n\n\n\nI.\n\nEnnustus.\n\n\nTuolla puolen Suomen lahden on maakuntia, joissa vielä tänä päivänä\nasuu ihmisiä, mitkä ovat Suomalaisten -- meidän -- sukuperää. Me emme\ntunne heitä enää. Se aikakausi, jona saman isän kodissa heidän\nkanssansa elimme, on jo menneiden aikojen mustan hunnun taka kauas\nsiirtynyt. Me emme enää ymmärrä heidän kieltänsä, mutta äänekkeet\nsoivat kumminkin, kun niitä kuulemme, korvissamme tunnetuilta. Me\ntunnustamme heitä veljiksi, sillä me näemme, että heissä asuu sama\nhenki kun meissä. Me havaitsemme heissä samat pyrinnöt kun meissä\nitsissämmne. Tavat ovat tosiaan aikojen kuluessa paljon muuttuneet.\nMe olemme voineet pitää niitä jotensakin yhdenkaltaisia esi-isäimme\najoista: että sukulaisemme Suomen lahden tuolla puolen ovat niistä\neronneet, siihen emme voi heissä syytä hakea. Meidänkin maakuntamme on\nollut monen kovan kohtalon alainen, mutta kumminkin ovat, naapurimme\nkantaneet kuormaa raskaampaa kuin täällä koskaan. Jos onkin häviö usein\nollut meillä tarjona, jos onkin se syöjättärenä syönyt maamme asukkaita\non kuitenkin toveriemme kohtalo, miltei siitä saakka kuin sinne asumaan\njäivät, ollut mitä kovempia. Milloin ei ole sodan hirmuinen liekki\nanastanut maita ja asukkaita on orjuus jalkainsa alla tallannut mitä\nihminen henkeänsä enemmän rakastaa -- vapauden.\n\nNäillä main eli nainen, joka on oleva tämän kertomuksen ruhtinatar.\n\nViime vuosisadan alulla oli Litvan maakunnassa kylä, joka tosiaan\nkyläksi kutsuttiin, mutta joka tuskin oli kyläksi mainittava. Ken ei\nole nähnyt näitä köyhäin asuntoja, näitä alhaisia huoneita, missä\nköyhyys vallitsee? Näitä kurjuuden pesiä, mitkä jo kaukaa näyttävät\nkatsojalle nälän ja hädän jokapäiväisinä vieraina asuvan niissä?\nIhmisiä asuu näissä kumminkin, ihmisiä, jotka elävät ainoastaan\nelantonsa tähden, aina huolella miettien mitä seuraavana päivänä, jopa\nseuraavanakin ateriana syödä.\n\nTämmöisiä on kylä, johon pyydän lukijan astumaan.\n\nMinne silmä silmää on seutu ikävä. Tuolla on synkkä, pimeä metsikkö,\ntuolla taasen on maa autio aina taivahan rannalle saakka; tuolla nevaa\nja suomaata niin kauas kuin silmä kantaa.\n\nMetsikön sisässä on kylä. Huoneet siinä ovat sammaleesta ja savesta\nenemmäksi osaksi rakennetut; savusta ovat akkunat mustat. Lasipalaiset,\njoita siellä täällä akkunoissa nähdään, näyttävät että akkunat kerran\novat olleet lasista: mutta jos onkin nyt akkuna olevinaan tästä\naineesta, on ainakin toinen puoli rievuilla paikattu. Kattona on näillä\nhuonehilla olkia ja turpeita ja nekin ovat jo aikaa sammaltuneet.\n\nVähäisellä metsäisellä kukkulalla seisoo huone, joka ei aivan samaa\nkurjuutta osoittanut kuin toiset. Senkin katto on tosin turpeista,\nmutta sen seinät ovat laudoista ja sen akkunat ovat eheät. Näkyala\nmetsän kukkulalta, ehkei ensinkään kaunis, ei ole kumminkaan niin\nikävä, kuu kylästä, joka kukkulan syrjällä seisoo. Korjaava käsi on\nkaatanut puut ja siivonnut huoneen ympäristön.\n\nTämä huone on jaettu kahtia, kahteen kamariin. -- Tänne, tähän\nhuoneesen astukaamme. Täällä elää Suomalainen pere: äiti, poika ja\ntytär.\n\nKäykäämme kamariin vasemmalta puolen. Siinä näet jotakin, näet\npuhtaalla vuoteella makaavan naisen, joka nähtävästi jo on työnsä\ntehnyt maailmassa ja nyt lunastushetkeänsä vartoo. Hän on vielä\ntoimessa, tämä nainen; se näkyy hänen silmäilyksistään, jotka alinomaa\nlentävät takan viereen rahille, missä erinomaisen ihana neljäntoista\nvuotinen tyttö istuu. Näistä silmäilyksistä osaamme arvata, että hän,\nmikä tässä makaa, on äiti. Niin ei silmäile kukaan muu. --\n\nJa tyttö! Hän nousee. Hellillä sanoilla hän sairasta puhuttelee;\npienillä käsillään pyyhkii hän pois hien sairaan kuumalta otsalta.\n\nHe ovat vaan kahden kamarissa. Sairaan silmät, jotka väliin kääntyvät\noveen päin, näyttää että hän kaipaa jonkun kolmannen.\n\n\"Missä on Tahvana, missä on minun poikani\" valitti sairas. Jo useita\nkertoja oli hän tämän kysymyksensä kertonut. Yön tullessa oli sairaan\ntila huononnut ja halu poikaansa samassa määrässä enennyt. Vihdoin\nloppuivat hänen voimansa, hän ei enää jaksanut kysyä. Hän kääntyi\nkasvot seinäänpäin, ikäänkuin olisi hän unta toivonut. Tyttärensä\nlohdutuksia hän ei kuullut; hän ei ainakaan ollut kuulevinansa niitä.\nVireä valkea paloi takassa, sen valossa, käsitöitään tehden, istui\ntyttö, nyt siirtyneenä sairaan vuoteen viereen. Ulkona oli ilma kolkko.\nTuuli, joka päivällä oli vähän rauhallisempi, oli taasen ruvennut\nuudella vauhdilla puhaltamaan. Metsän hiljainen kohina kuului tupaan ja\nsairaan hiljaiset valitukset yhdistyivät sen kanssa. Saranoillaan\nhuokaili ovi tuulen käsissä. Valkea takassa leimahti korkeammalle, kuin\ntuuli oven raoista pääsi sitä lietsomaan. Tyttö vapisi pelosta, hän\ntunsi voimattomuutensa tässä. Ilta oli jo muuttunut yöksi kun viimein\ntunnettu ääni kuului oven takana ja odotettu poika astui huoneeseen.\n\n\"Sinä olet kauvan viipynyt, Tahvana! vaikka tiedät minun yksinäni\nvalvovan sairaan äitimme vieressä\" -- sanoi tyttö nuhtelevaisella\näänellä.\n\n\"Mutta juuri sairaan äitimme tähden olen minä viipynyt\" vastasi Tahvana\nja laski tätä sanoessaan sisarensa syliin kopsan. \"Siinä on äidille\nruokaa. Olisin tosin jo ennen ehtinyt kotia; ellei olisi minulta ruuan\nhakemisessa kulunut kaksi tuntia. Sinä tunnet, sisareni, hovi-herran;\nminun täytyi tehdä päivätyöni, ennenkuin pääsin vapaaksi.\"\n\n\"Oh! hyvin tunnen minä sen herran. Hän ei nimeksikään tiedä\narmahtavaisuudesta. Jos äiti kuolisi, josta Jumala meitä varjelkoon, ja\nsinä pyytäisit hetkeksi päästä hänelle viimeiset jäähyväiset sanomaan,\nnauraisi herra vaan sinun surullesi. Häneltä emme taida mitään\nodottaa.\"\n\n\"Olisin kumminkin\" -- jatkoi Tahvana -- \"ennen ehtinyt tänne, ellei\nherra olisi pannut minua viemään tuolle katolispapille lihaa, viinaa,\nvoita ja muuta herkkua. Hän on huonossa tilassa\" -- matki Tahvana\nhoviherran käskyjä -- \"hän tarvitsee mitä vaan ikinä taitaa saada, tämä\nkunnian arvoisa pappi! Sota on hirmuisesti rasittanut häntä. Minä\ntiedän sinun kyllä ymmärtävän kuinka pyhä hän on. Vie siis ruoka\nhänelle, ynnä terveisiä minulta.\"\n\n\"Veli raukka!\" lausui sisar hellällä äänellä -- \"tässä kovassa ilmassa\nolet sinä kulkenut koko penikulman. Sinä olet väsynyt. Mutta miten on,\netkö sinä ole hyvässä sovinnossa katolispapin kanssa? Hän sanotaan\nkumminkin hyväksi mieheksi.\"\n\n\"Ystävyyteni ei ole suuri häntä kohtaan,\" vastasi Tahvana, \"mutta hän\non kumminkin minun rippi-isäni ja semmoisena tulee minun häntä\nkunnioittaa. Minä satuin näkemään, miten hän kohtasi Antreasta kun tämä\nlankesi ja rikkoi viinapullon ja silloin loppui ystävyyteni. Pappi löi\nhäntä hirmuisesti ja se oli pahasti tehty, sillä tapaturma saattaa\njokaiselle tapahtua. Älkäämme siis enää puhuko hänestä.\" -- Kyynele\nputosi Tahvanan silmästä kuumana sisaren otsalle, joka oli päänsä\npainanut veljen rintaa vastaan.\n\n\"Mutta miten äiti voi?\" kysyi nuorukainen äkkiä, kun olisi hän vasta\nnyt muistanut sairasta.\n\n\"Minä pelkään, ettei hän ikänä nouse vuoteeltaan,\" vastasi hirmuisesti\nkaunis tyttö. \"Hän on koko päivän kysellyt sinua. Iltapuoleen päivää\nlisäysi hänen kuumeensa, hengenveto alkoi käydä raskaammasti ja puhe\nsamassa työläämmästi. Hän on nähtävästi entisestä huononnut. Nyt nukkuu\nhän. Suokoon Jumala, että tämä uni virvoittaisi häntä. Istu vuoteen\nviereen, kunnes olen laittanut sinulle vähän illallista.\"\n\nHetki kului. Kahden istuvat nyt sisarukset sairaan vuoteen vieressä.\nSairas heräsi. Kuume-huoriossaan mainitsi hän outoja nimejä. Syviä\nhuokauksia nousi hänen rinnastaan. Hänen kätensä liikkuivat ehtimiseen\npeitteen päällä, ikäänkuin olisi hän hakenut jotakin.\n\nTahvana kysyi häneltä: \"Tunteeko äiti minua?\"\n\nSiihen ei vastannut sairas mitään; hän ei silmäillytkään kysyjää. Hän\neli kuumeen kuvaelmissa.\n\nYö oli puolessa. Poika oli väsyneenä heittäynyt lavitsalle. Hänen\nsilmänsä menivät umpeen. Hän ei jaksanut valvoa. Tyttökin oli\nnukahtanut nojaten päätänsä sairaan vuoteen laitaa vastaan.\n\nSilloin kuului ulkoa kolahdus. Tyttö nousi kohta, hieroi unen\nsilmistään ja herätti Tahvanan. Kuunnellen nosti tämä päänsä; unen\nhölmässä oli hänestä kun olisi kumiseva kolkutus ollut kuoleman pyyntö\npäästä huoneesen.\n\n\"Rakas sisar!\" mumisi hän, \"mitä kuuntelet?... Se on...\"\n\nHän ei ennättänyt lopettaa, sillä ulkoa kuului nyt ihmisen ääni.\nMiehuullisesti meni Tahvana ovea aukaisemaan. Ihminen, sateesta\nmärkänä, nöyrästi rukoillen sisälle pääsöä, seisoi hänen edessänsä.\nTahvana ei sitä häneltä kieltänyt.\n\nVanha ämmä astui huoneesen.\n\nKummastellen katselivat sisarukset tullutta; mutta sanaa sanomatta\nkulki tämä vuoteen viereen sairaan luo, jonka ajatukset hyöreivät\nkaukana siitä missä ruumis makasi.\n\n\"Minun aavistukseni minua eivät pettäneet,\" puhui ämmä itselleen,\n\"mutta myöhään, liian myöhään olen kumminkin tullut. Minä lupasin vielä\nkertoa hänelle ne lohdutuksen sanat, jotka ennen, kun suurimmassa\nhädässä oli, lievittivät hänen tuskansa. Minä tulen nyt näitä\nlupauksiani täyttämään\". Näin puhellen istui ämmä sairaan vuoteelle;\nsilmäsi kauan ja säälien häntä ja varovasti tarttui hänen käteensä.\n\nKummastellen silmäilivät sisarukset ämmää. Hän olikin kummallinen\ntuossa. Lyhyt oli hän kasvultaan; harmaan valkoiset olivat hänen\nhiuksensa, josta vaan vähäinen osa tuli näkyviin, kun punainen huivi\npeitti hänen päälakensa. Kirjava oli hänen hameensa, punainen vyö oli\nhänellä vyöllä. Laihat ja suuret hänen ryppyiset kätensä. Pienet mutta\nterävät hänen silmänsä.\n\nNämä silmät olivat sairaan kasvoihin luodut. Niiden luonnit tahtoivat\nikäänkuin tunkeuda sairaan aivoihin saakka lukemaan nääntyneen\nhoureellisia mietteitä.\n\nKotvan aikaa oli ämmä näin istunut pitäen käsissänsä sairaan käden,\nkuin sairas äkkiä houriosta tointui ja tunsi lapsensa. Mutta samalla\nkääntyivät silmänsä tähän outoon, kummanpukuiseen ämmään. Häntä silmäsi\nsairas kauan ja kääntyen tyttöön, joka nyt kun näki äitinsä tointuneena\nturhaan koetti pidettää ilo-kyyneleitään juoksemasta, huokasi hän:\n\"Hän, hän se on!\"\n\nVaivoin pääsi nyt sairas istumaan. Tahvana ennätti sillä välin\nkuiskahtaa sisarellensa: \"Hän on mustalaisämmä, joka hyvää ja pahaa\nennustaa.\"\n\n\"Hän se on! hän se on!\" jatkoi sairas. \"Hän se on, joka oli minulle\napuna kun metsäkorvessa taivas antoi minulle tyttären; antoi minulle\nsinun, Marttani. Sinä synnyit kirkkaan taivaan kannen alla erämaassa.\nSiellä tapasi hän minut; siellä kohteli hän minua hellästi, niin\nhellästi! Oi! tuhansia kertoja on hän minulle palkinnut sen vähäisen\nhyvän, minkä minä osoitin hänelle, kätkemällä häntä vihollisiltansa.\"\n\nHiljaisella äänellä puhui sairas tätä. Mustalaisämmä silmäsi häntä\nhellästi.\n\n\"Suuri luoja pakoitti minua\" -- lausui hän liikuttavaisesti, \"tänä\nkamalana yönä tulemaan sinun luoksesi. Minä en saanut polutonta metsää\npelätä, saadakseni sinulle toistamiseen kertoa ennustuksen sanat,\nennenkuin maailmasta erkanet. Ne sanat, ne jo kerran ennen olen\npuhunut; Eufemia! muistatko mimmoiset ne olivat?\"\n\n\"Muistan!\" vastasi sairas hymyillen.\n\nMutta mustalaisämmä jatkoi, ikäänkuin olisi sairaan sanat olleet\nsanomatta, jatkoi ja puhui juhlallisella äänellä:\n\n\"_Kullatussa hovissa on tyttäresi kerran kulkeva, kultaisessa vuoteessa\non hän kerran lepäävä_. Semmoiset olivat ennustuksen sanat.\" Ja ämmä\ntaputti hiljaan tyttöä päälaelle.\n\n\"Niin, niin! Semmoiset olivat sanasi,\" huokasi sairas... \"Mutta täällä\non niin pimeä, miksi täällä on niin pimeä? Tule likemmäksi Marttani.\"\n\nPolvilleen laskeusi Martta äidin vuoteen viereen. Äiti laski vapisevan\nkätensä hänen päälleen, toisen kätensä oijensi hän Tahvanalle, joka\ntarttui siihen ja syvästi liikutettuna painoi sen rintaansa vastaan...\n\nTämä näkyala olisi ollut kuvailijalle mieluinen; mutta tässä ei\nkuvailijaa ollut. Tässä oli vaan kuolevainen äiti, joka lapsillensa\njäähyväiset sanoi.\n\n\"Siinä Tahvana! rakastettu poikani! kuuletko? _Kultaisessa hovissa on\nsisaresi kerran kulkeva, kultaisessa vuoteessa on hän kerran lepäävä_.\nSuojele häntä, varjele häntä; ole hänelle isä, äiti ja veli...\"\n\n\"Ja sinä Marttain kuulitko?\"\n\nNe sanat olivat äidin viimeiset. Ne sanottuansa vaipui hän hiljaisesti\nvuoteelleen takaisin. Niinkuin huokaus haihtuu, haihtuivat hänen\nsanansa; hänen silmänsä painuivat kiini; kuoleman enkeli laski kalpean\nsinettinsä niiden päälle, niiden ja äidillisille huulille. Ne eivät\nenää tässä maailmassa mitään virkanneet.\n\nTahvanan ja Martan äiti oli kuollut. He olivat nyt orvot maailmassa. Jo\nMartan pienuudessa olivat he mustaan multaan mullanneet sen, jota äiti,\nhän joka nyt ruumiina tässä makasi, oli enemmän rakastanut kun Tahvanaa\nja Marttaa. Ja tämä mies, joka tälläisen rakkauden herätti, ei ollut\nmikään ylimys, ei mikään korkea herra. Ei! hän oli eläessään ollut\nalhainen sotilas, joka Litvan metsistössä oli suojapaikan hakenut,\nsuojapaikan löytänyt, mutta vaimon suruksi jo nuorena vaipunut hautaan\nkuoleman uhrina.\n\nSilloin jäi leski -- suremaan. Mutta hänen rakkautensa ei miehen\nkuolemassa sammunut. Se muuttui lapsiin.\n\nMutta nyt on äitikin kuollut. Kuka heitä nyt rakastaa? --\n\nSitä eivät he tiedä. He surevat siinä... Ennustuksen sanoja he eivät\nenää muistaneet.\n\nKauan makasivat sisarukset polvillaan tässä vaalean äitinsä vieressä.\nKuumat kyyneleet valuivat kuolleen kasvoille, kun Martta rakastettua\näitiään viime kerran suuteli. Tahvana sitten umpeen painoi ne silmät,\njoiden ystävällinen valo niin useasti oli häntä elämän oikealle\ntielle ohjannut. Kun sisarukset vihdoin nousivat, oli mustalaisämmä\nkadonnut; jälkeä ei näkynyt vähäistäkään hänen siellä olostaan. Oliko\nTahvana ja Martta uneksinut? -- --\n\n\n\n\nII.\n\nHoukuttelia.\n\n\nKahdeksan päivää oli kulunut. Martta oli nyt emäntänä, Tahvana kuten\nennenkin teki työtä hovissa. Mutta illoin aina, kun päivän askareet\nolivat lopetetut, istuivat he kahden takassa palavan valkean ääressä,\nkertoen äidistään, jonka neuvoja ja opetuksia he siinä muistuttelivat.\nHe olivat surullisia, mutta heidän surunsa katkeruus ei niin tuntunut,\nkun siinä käsi kädessä istuivat ja toinen toisen silmään katseli.\nTahvana nyt oli vapaampi kun ennen. Hovissa ei työnteko ollut enää niin\nraskasta; herra itse oli huojentanut työnmäärän.\n\nEräänä iltana kun näin istuivat ja Martta oli luonut kyyneliset\nsilmänsä äidin tyhjään vuoteesen, aukeni ovi äkkiä ja sisään astui itse\nhovin herra. Sisarukset silmäsivät häntä kummastellen vielä enemmän kun\nämmää muutamia päiviä ennen. Mutta herra ei antanut heidän kauan\nkummastella. Hän astui Martan luo hiljaan, silmäsi häntä ystävällisesti\nja kun Martta ujostuneena loi alas silmiään, taputti hän häntä hiljaan\nolalle.\n\n\"Minä tuon sinulle sanoman, joka sinua luultavasti miellyttää,\" alkoi\nhän. \"Täällä on sinulla ikävä olla. Raipio irvii sinulle minne silmäät.\nTule hoviin minun luokseni. Minun vanha äitini tarvitsee hoitoa, sinä\ntiedät, että hän on sinuun mieltynyt. No, mitä vastaat?\"\n\nHirmustuen kuuli Tahvana herransa esityksen. Hän ymmärsi, mistä tämä\nesitys oli alkunsa saanut, hän näki leimun hovin herran silmässä, joka\nhänelle sanoja paremmin kertoi sisarensa vaaran. Ennenkun Martta mitään\nennätti vastata, lausui hän: \"Martta tarvitaan, korkea herra,\nvälttämättömästi täällä; te kyllä kylästä tytön löydätte, joka\nkiitollisuudella vastaanottaa palvelus-ammatin, minkä Martalle\nhyväntahtoisesti aioitte.\"\n\nHovin herra ei vastannut mitään. Hän nousi ratsunsa selkään ja palasi\nhiljakseen hoviinsa.\n\nSisarukset olivat taasen kahden, mutta entistä syvempi surumielisyys\nloisti nyt Tahvanan silmistä, kun hän katseli rakastettua sisartaan,\njoka kumminkaan ei mitään aavistanut.\n\nMuutamia päiviä kului, kaikki kävi kuten ennenkin.\n\nTahvanan surumielisyys oli jo poistumaisillaan, kun hän eräänä iltana\ntyönsä tehtyä sai käskyn mennä katolispapin luo. Hänen täytyi totella;\nhän meni, mutta aavistuksensa olivat taasen heränneet.\n\nMartta istui odottaen veljeänsä, jonka askeleita jo luuli kuulevansa.\nHän kääntyikse. Veljeään hän ei nähnyt, edessänsä seisoi hovin herra.\n\nPitkään katseli häntä Martta, mutta hoviherra astui häntä likemmäksi.\n\n\"Miten voit sinä, kaunis lapsi?\" kysyi hän hellästi. \"Eikö aikasi\ntäällä tule tukalaksi? Tule, anna minulle kätesi,\" ja hymyillen oijensi\nhän kätensä Marttaa kohtaan.\n\nPelvolla laski Martta kätensä hänen käteensä. Mutta kun hovin herra\nsiitä ei luopunut, vaan puristaen sitä vakavasti katseli Martan\nsilmiin, kysyi tyttö kummaksuen: \"Kuinka tulette näin myöhään, onko\nteillä mitään sanomista Tahvanalle?\"\n\n\"Sanomista\" -- kertoi herra -- ja astui tyttöä vielä likemmäksi --\n\"sanomista! On. Minä tahdon ottaa sinun mukaani hoviin. Minun vanha\näitini sitä tahtoo. Siellä elät sinä ihanat päivät.\" Ja herra puristi\nvielä kovemmasti neidon kättä.\n\nMartta veti pois kätensä. Hänen poskensa menivät punaiseksi; hänen\näänensä, joka vasta oli niin suloinen muuttui kiivaaksi.\n\n\"Herra! johan olette kuulleet, etten minä hoviin lähde. Veljeni sen jo\nteille sanoi,\" ja kauneutensa kunniassa silmäsi hän herraa. \"Teidän\norjia emme ole,\" sanoi hän, kun ei herra mitään vastannut. \"Me olemme\nvapaita.\"\n\n\"Kuinka kaunis vihassasi olet sinä enkeli!\" vastasi hovin herra. \"Sitä\nenemmän minä sinua rakastan. Aika neuvon näyttää. Kentiesi tulet sinä\njoskus itsestäsi hoviin, vaikka nyt olet niin rohkea\" -- ja nauraen\nnousi herra ratsunsa selkään ja katosi.\n\nMartta katsoi kauan hänen jälkeensä ja ylönkatse leimahti hänen\nsilmistään. Enemmän kun koskaan ennen hän nyt äitiänsä kaipasi. Kun\näitinsä eli, ei uskaltanut kukaan Martalle pahaa sanaa sanoa. Martta\ntunsi nyt ensikerran tuntuvasti, että hän oli äidittä.\n\nTorven ääni kuului hovista. Yö oli tullut. Martta odotti Tahvanaa. Tämä\ntuli kuu jo yön pimeys oli laskeunut alas. Hänen otsallaan oli musta\npilvi, kun hän astui sisään. Se katosi, kun hän näki Martan. Mutta\nmustempana, synkempänä nousi se sinni jälle, kun Martta hänelle kertoi\nhoviherran käynnistä.\n\n\"Minä olen hänelle vastannut kovilla sanoilla; en luule hänen enään\nsemmoisissa asioissa palaavan tänne,\" lopetti Martta ja taputti\nTahvanaa poskelle, kun näki vihan liehuvan hänessä.\n\n\"Hän tulee takasin, ellei huomenna niin ylihuomenna,\" vastasi Tahvana.\n\"Mutta kuu hän tulee, on pesä tyhjä. Lintu on lentänyt pois. Rakas\nsisar, ainoa maan päällä, jota minä rakastan! Sinun on muuttaminen pois\ntäältä.\"\n\n\"Sinä rakastat minua ja ajat minun pois,\" lausui Martta ja löi käsiänsä\nveljen kaulan ympäri.\n\n\"Juuri sen tähden, että olet minulle kalliin maailmassa, pitää sinun\nmuuttaa. Minä en voi sinua täällä puolustaa, armas, rakas sisareni!\"\n\nMartta ei lausunut mitään, mutta Tahvana jatkoi: \"Kun aamurusko\nkoittaa, saatan minä sinun Lutherilaisen pastorin luo. Siellä olet sinä\nhyvässä tallessa. Siellä saat uuden isän, uuden äidin ja sisaruksia\nlöydät sinä vanhan pariskunnan molemmissa lapsissa. Minulla on kolme\nvapaata päivää tällä viikolla. Minä tahdon seurata sinua sinne ja\nviettää siellä pappilassa sinun kanssasi lomahetkeni.\"\n\nMartta tiesi, ettei Tahvana tätä sanoessa leikkiä laskenut. Koko yön\nistui hän veljensä kanssa puhuen. Väliin hymyili hän, mutta useammasti\nvirtasivat kyyneleet hänen silmistänsä. Aamu rusko, kun se leveni\ntapasi sisarukset tiellä.\n\n\n\n\nIII.\n\nMartta kasvatusvanhempainsa luona.\n\n\nIloisesti syleilivät pastorinlapset Marttaa. He tunsivat hänen; he\nrakastivat häntä. Tahvana kertoi pastorille syyn, miksi hän oli tullut;\nhän pyysi pastorin Martasta muretta pitämään ja pastori vastasi luvaten\npitää lapsenansa orpoa, jota sanoi jo kauan isän tunteilla\nrakastaneensa.\n\nTahvana oli saanut takaisin iloisen mielensä, kun näki sisarensa olevan\nhyvässä turvassa. Myöskin Martan silmistä, kun oli sanonut katkerat\njäähyväissanat Tahvanalle, loisti onni. Hän sai pastorilta opetusta;\nhän eleli nyt iloisia päiviä pappilassa.\n\nPastori Daut oli kunnon mies. Hänen hurskas sydämensä osoitti kaikissa\nhänen töissään itsensä semmoisena. Kun päivän työt olivat loppuneet,\nkokoontui perhe pastorin kamariin ja siellä kului ilta hyödyllisissä\npuheissa. Mimmoinen isäntä semmoina perhe -- se tässä toteutui.\n\nKaksi vuotta eli Martta pastori Dantin luona onnellisena. Hän oli nyt\nkuudentoista vuotinen. Kaunis lapsi oli yhä kauniimmaksi neidoksi\nkasvanut. Mutta onni ei ole maailmassa pitkällinen. Pastorin puoliso\nkuoli äkkiä ja muutamia kuukausia sen jälkeen oli pastorinkin hauta\npeitetty. Katkerasti itkein seisoi Martta usein kasvatus-vanhempainsa\nhaudalla. Hän ei nyt tiennyt minne kääntyä.\n\nVaan Martan kohtalo ei ollut tavallisten ihmisten. Hän lähestyi yhä\nsitä hetkeä, jolle, jos sitä kukaan nyt olisi edeltäkäsin osannut\nsanoa, ihmiset olisivat hullutuksena nauraneet. Pastori Dantilla oli\nsukulainen Marienburgissa, pappi myöskin oli tämä. Glyck oli hänen\nnimensä. Pastori Dantin haudalta turvasivat hänen lapsensa provasti\nGlyckiin. Heidän toivonsa ei pettynyt. Glyck otti sukulaisensa lapset\nlapsenansa vastaan ja Marttaa kohtasi sama onni. Glyck oli usein nähnyt\nMartan, ihmetellyt hänen kauneuttansa, ja kummaksunut hänen\nymmärrystänsä. Pastori Dantin haudalta tapasi Glyck Martan, siellä\nkysyi hän, tahtoisiko Martta tulla Marienburgiin. \"Tässä ystäväni\nhaudalla lupaan minä olla sinulle, mitä hän oli.\" Martta kiitti\nJumalaa, joka taasen oli hänelle uuden, turvallisen kodon antanut.\n\nMarienburgissa ei mitään Martalle muuttunut. Oma äitinsä ja isänsä,\npastori Dant ja hänen puolisonsa lepäsivät maan povessa, vaan\nuuden isän, uuden äidin löysi Martta provasti Glyckissä ja hänen\npuolisossaan. Provasti puoleltansa havaitsi pian Martassa löytäneensä\nhelmen. \"Martta on timanti,\" sanoi provasti usein, \"hänen kasvojensa\nkauneus, mutta etenki hänen sydämensä on kerran kypsyvä suloisiksi\nhedelmiksi.\"\n\nNiin oli Martta pian voittanut provastin sydämen ja vanha rouva\nrakasti Marttaa, niinkuin olisi tämä ollut hänen oma lapsensa.\nDant oli jättänyt Martan kasvatuksen kesken. Glyck lopetti, mitä Dant\noli alkanut. Hän selitti oppia harrastavalle tytölle historian\nkummallisimmat tapaukset ja tuota tehdessään havaitsi hän nuoressa\nottotyttäressään asuvan hengen, jonka tapaista hän ei ennen ollut\ntavannut. Silmiinastuvasti viisastui Martta päivä päivältä. Uuteliasti\nkuunteli hän kasvatus-isänsä opetuksia antamatta sanaakaan luiskahtaa\nkorvainsa ohitse.\n\nMartta oli onnellinen. Hänellä oli isä ja äiti; hänellä oli, mitä hän\nmaailmassa taisi toivoa. Hänen onnensa yhä eneni kun Tahvana eräänä\npäivänä tuli häntä tapaamaan ja sanoi muuttavansa likiseutuun asumaan.\nSiitä päivästä, jona Martta karkaamalla siirtyi kotoansa, ei Tahvana\nmenestynyt hovissa. Hän ei voinut kärsiä sitä ylönkatsetta, jolla hovin\nherra häntä kohteli; sen tähden erosi hän hänen palveluksestaan ja osti\nitselleen vähäisen maatilkan, johon Martan iloksi aikoi muuttaa.\nTahvana oli muutamia kuukausia sitä ennen nainut hyvän ja ymmärtäväisen\nneidon. Ne päivät, mitkä nyt seurasivat, olivat Martan onnellisimmat.\n\nJo kauan aikaa oli Marienburgissa puhuttu Ruotsalaisten tulosta ja\nVenäjän sotajoukkojen marsseista. Mutta Ruotsalaisia ei näkynyt ja\nVenäläisiä ei tuota enemmän kuulunut. Kova sota oli leimahtanut tuleen\nkeisari Pietarin tahdosta ja synnyttänyt muretta ja pelkoa; ja maine\ntästä oli kulkenut Marienburgiin. Mutta kun ei mitään kuulunut,\nrupesivat Marienburgin asukkaat rauhaa toivomaan ja toimet ja työt\ntoimitettiin taasen kuten ennenkin.\n\nEräänä aamuna kun aurinko suloisesti nousi taivahan rannalla, herätti\ntorvien soitto Marienburgin asukkaat.\n\nRuotsalaisten sotajoukko, kuninkaan siniset \"henkirakuunat\" tulivat\nmarssien pitkin tietä soittaen ja laulaen. Kaunista oli nähdä, kuinka\nhaarniskat auringon paisteessa kiilsivät; kaunista nähdä, miten\nmiehuullisesti ratsurit istuivat hevoistensa selässä. Mutta ihmiset\neivät lukua pitäneet kauneudesta, he tiesivät nyt varmaan, että sota\noli käsissä. He pelästyivät.\n\nRykmentti seisahtui. Översti Wrangel vaati asuntoja miehilleen.\n\nEi huonetta niin halpaa, jota olisi unohdettu. Itse provasti Glyckin\noli pakoitettu ottamaan huoneesensa miehen. Aksel Fersen oli tämän\nmiehen nimi.\n\n\n\n\nIV.\n\nEnsimäinen rakkaus.\n\n\nAksel Fersen oli kaunis, nuori herra. Hänen otsansa oli korkea, hänen\nsilmänsä suuret ja kirkkaat! Koko hänen olentonsa osoitti, että hän\nvasta oli mieheksi tulemaisillaan. Hän puhui kauniilla lapsellisella\näänellä Martan kanssa, joka otti häntä vastaan, sillä provasti ei\nsattunut olemaan kotona. Hän rukoili anteeksi, että tuli vieraisille\nnäin itsepäisesti, mutta syytti sotaa siitä.\n\nNuorukaisen ääni, hänen ujoutensa, hänen uljuutensa ja hänen kaunis\nmuotonsa vaikuttivat Martassa kummallisia tunteita. Ei ikinä ennen\nMartta ollut semmoista miestä nähnyt. Hänen täytyi itselleen tunnustaa,\nettä hän toisellaiseen muotoon oli sotamiehet kuvaillut. Hän oli\nluullut niitä hirmuisiksi. Nyt oli hänellä tuossa edessään sotamies,\nmutta kokonan toisellainen. Hän punastui ja aina yhä enemmän, kuta\nkauemmin nuorukainen silmäili häntä, ja hiljaisella äännellä vastasi\nhän Fersenin kysymyksiin.\n\nMartta vetäytyi kamarista, kun provasti astui sisään; ja sill'aikaa kun\nprovasti ystävällisesti tervehti vierastaan, kasteli Martta kukat,\njoita hänellä aina oli kamarinsa akkunalla. Hän kasteli, mutta ei hän\nnyt kukkiansa muistanut. Hänen mielessä oli nuorukainen, joka\nensikerran oli saanut hänen sydämensä tykyttämään tavallisuutta\nkovemmin.\n\nMonta ei päivää kulunut, niin jo oli provasti ja vieras hyvät tutut ja\nystävät. Sotaväki tähän aikaan oli raakuudesta tunnettu ja siinä\nlieneekin syy ollut kaikkiin niihin hirmuisuuksiin, joita heistä\njuteltiin. Mutta tavallaisia sotilaita ei Fersen ollut. Hänen\nsivistyksensä oli, ennenkuin hän siitä itse tiesikään, avannut hänelle\nprovastin sydämen. Hänen leppyinen olentonsa sai matkaan sen, että\nprovastin puoliso pian piti häntä vanhana tunnettuna ystävänä. Hän oli\nkun perheesen kuuluva, jolle iloa ja surua ei salata.\n\nKun Fersen illoin istui perheen kanssa puhellen maista ja ihmisistä,\njoita hän oli nähnyt, tahi jutteli kuninkaansa urostöistä, välkkyivät\nMartan silmät kirkkaammasti. Helppo oli nähdä, että nuorukaisen\nkertomukset vetivät tytön ajatukset verisiin tappeluihin, joissa\nRuotsalaisten sankarit ihmekummia urostöitä tekivät, ehkä hänen\nvähäinen jalkansa wollia pöyrytti ja pienet sormensa kertasivat lankaa.\n\nSamoin ikään innostutti Fersen kertomuksillaan vanhaa pariskuntaa. Yhä\nenenevällä ystävyydellä kuuntelivat he vieraansa puheita ja heidän\nvanhat silmänsä katselivat rakkaasti kaunista kertojaa. Provastin vaimo\nluuli usein innossaan hänessä näkevänsä ainoan poikansa, jonka hänen\nkevätpäivänään hauta vei. Ja usein kun Fersen oli kertomuksen\nlopettanut, huokasi rouva: \"Jos olisi minun Akselini elänyt, samoja\nolisi hän tainnut kertoa.\"\n\nMutta yhä enemmän rupesi Akselin mieli kääntymään Marttaan, jonka\nkauneus nyt ijän keväthetkenä kukoisti suloisimpana. Martan\nluonnollinen, teeskentelemätöin olento, hänen selvä ymmärryksensä,\nhänen kauniit puheensa painoivat nuorukaisen sydämeen tytön kuvan päivä\npäivältä yhä syvemmälle. Semmoista neitoa ei ollut Fersen ennen ikänä\nnähnyt. Teeskenteleväisiä, vieraspuheisia ja juonikkaita olivat\nsuuremmassa tahi vähemmässä osassa kaikki olleet, joita hän tähän\nsaakka oli tullut tuntemaan. Ei siis kummakaan, että viehkeän\nnuorukaisen sydämeen Martan kuva pääsi astumaan.\n\nEräänä kauniina iltapäivänä auringon laskiessa, jona ihmiset päivän\ntyöstä väsyneenä hakevat virvoitusta, istui Aksel ja Martta kahden\nkesken perheen kokoushuonehessa. Auringon sammuvaiset säteet valaisivat\nheidän kasvojansa ja molempain kauneus loisti nyt vielä kauniimpana kun\nennen. --\n\nAksel oli lopettanut kertomuksen. Hän oli puhunut Oxenstjernasta. Hän\noli jutellut miten eräs nuorukainen oli pelastanut kuninkaan hengen, ja\nmuita asioita, joista sotainen aika on niin rikas, oli hän kertonut.\nViimeksi oli hän maininnut itsensä siksi, joka kuninkaan pelasti: \"Minä\nen nähnyt,\" puhui hän, \"muuta kun kuningastani silloin. Minä tehtiin\nmajoriksi, vaan en ajatellut nyt sitä kunniaa, joka oli minulle\ntapahtunut. Kun hevoinen kaatui hänen altansa ja hän nousten rakuunan\nhevoisen selkään huusi: Oxenstjerna, tuolla on tappelun pääte, silloin\nen kuullut muuta, kun hänen äänensä. En nähnyt muuta kun miten hän\nviittasi tulta oksentavaiseen Venäläistykistöön päin, ja lensi sinne\ntuuliaispäänä. Kova oli verinen työ. Meikäläisten rivit kaatuivat kun\nheinä viikatteen edessä -- mutta tykistö valloitettiin ja voitto oli\nmeidän.\"\n\n\"Semmoista sankaria, kun teidän kuninkaanne on, tahtoisin minä nähdä,\"\nlausui Martta innossa. \"Hän ollee teidän näköinen, semmoiseksi olen\nhäntä itselleni kuvaillut. Minä aivan hyvin ymmärrän, että häntä\nrakastatte, että koko sydämenne on Kaarlessa kiini; sillä ei häntä\nsaattane kukaan olla rakastamatta.\"\n\nSyviin ajatuksiin oli Aksel vaipunut Martan tätä lausuessa. Hän\nkatseli, miten aurinko hohtavana laskeusi alas kullaillen kirkon\ntornin, mutta äkkiä, ikäänkuin olisi hän herännyt unesta, loi hän\nsilmiänsä Marttaan, joka ihastellen oli häntä sivulta katsellut.\nNuorukaisen ja neidon silmäilykset sattuivat yhteen ja sanaa sanomatta\nolivat he ymmärtäneet, mikä ajatus näissä silmäilyksissä asui.\n\n\"Jos neitoja maailmassa löytyy, jotka ansaitsevat taivaan, niin olet\nsinä, puhdas enkeli, etevin niistä,\" sanoi Aksel hiljaan, laski\nhuomaitsematta kätensä Martan käteen ja katsoi hymyillen hänen sinisiin\nsilmiinsä. Äänettömyys seurasi tätä lausetta. Mutta tämä äänettömyys\nsisälsi enemmän, kun kielillä olisi taidettu sanoa. Martta loi silmänsä\nalas, mutta pian nosti hän ne jälle, ja kun nuorukaisen silmät taasen\ntapasivat neidon, kuului hiljainen kuiskutus: \"Martta! en voi sitä\nsinulta salata; minä rakastan sinua. Vastaa, oi vastaa, rakastatko sinä\nminua?... Oi vastaa pian. Minä en enää voi elää tietämättömyydessä.\"\n\n\"Aksel, minä rakastan sinua, miksi sitä salaisin. Minä rakastan sinua\nkaikesta sydämestäni. Sankaria sinun vertaistasi, kuka nainen saattaisi\nolla rakastamatta. Mutta Aksel, mikä olen minä sinun rinnallasi?\nMaalainen orpo neito vaan.\" -- Niin puhui Martta; punaiset olivat\nposkensa, sanat tuskin kuuluivat.\n\n\"Vanhempia löydät sinä minun kodossani, armas Marttani!\" puhui Aksel ja\nsydäntänsä vastaan painoi hän rakastettunsa, joka kyynelten läpi\nhänelle hymyili. -- \"Oletko unhottanut, mitä sinulle mustalaisämmä\nennusti? Ken tietää, kuka meistä tässä suuremmassa mitassa toisen\nonneksi seisoo. Mutta sodanaikana ei vitkailemista\" -- lisäsi Aksel. --\n\"Mitä pian tehdään, se pian tehdyksi nähdään. Tule, käykäämme\npyytämään, että nykyiset vanhempasi kuolleitten siassa siunaavat meidän\nliittoamme, sillä ylihuomiseksi emme häitä saa jättää.\"\n\nSilloin loi neito kirkkaat silmänsä ylös. Sanan sanoi hän, sanan, joka\ninnostutti nuorukaista. \"Niin tule,\" oli sanansa ja nyt lähestyivät\nprovastin lukukamariin, missä ukko valmisti tulevan pyhän saarnaa.\n\nProvasti kuunteli kummakseen nuorten puhetta; hän käsketti sitten\nrouvansa, jonka silmät paremmin kun hänen olivat osanneet nähdä Martan\nsydämen salaisuudet, jo ennenkun Martalle itselle oli nämä salaisuudet\ntiedossa.\n\nPaljon oli provastilla lausumista, sekä eteen että vastaan, mutta\nkaikki vastalauseet näyttivät rakastetut tyhjäksi ja vanhalle\npariskunnalle ei ollut muuta neuvoa, kun antaa siunauksensa. \"Jo voitit\nlinnan,\" sanoi provasti, \"puhtaan sydämen. Älä saastuta niitä aarteita,\njoita siinä löydät. Ne ovat kalliit. Jumalan nimeen ota ne.\"\n\nVanha rouva oli sangen iloinen siitä, että rakas Marttansa oli saanut\nniin hyvän, niin ylevän, niin korkea-sukuisen herran sulhaiseksi.\nSitä ei hän ennen olisi osannut aavistaakaan. Hän oli usein\nsurullisesti miettinyt Martan tulevaisuutta, kun Jumala heitä pois\nkutsuisi. Nyt loppuivat pelkonsa. Vähän toisilla silmillä katseli\nprovasti asiaa. Hän mietti itsekseen: \"Joka pian tulee, se pian menee\"\nja hän rukoili Jumalaa, että se rakkaus, joka niin pikaisesti oli\nsyntynyt, ei yhtä pian sammuisi, vaan kestäisi vanhuuden rajoille,\nhautaan saakka. Hän muisti sotaa siihen lisäksi ja hän nyykähytti\najattelevasti päätänsä. Mutta viimein voitti puolisonsa ilo ja\nmuistaessaan aikoja, jona hän itse oli nuori, laski hän nuorten kädet\nyhteen.\n\nSeuraavana päivänä -- se päivä oli pyhä päivä -- kokoontuivat rykmentin\nupsierit alttarin ympärille, jossa vanha provasti vihki pariskunnaksi\nAkselin ja Martan. Översti Wrangelin sanotaan tuossa kummaksuen\nkatselleen Marttaa ja lausuneen ei ennen milloinkaan nähneensä niin\nkaunista olentoa. \"Jos on tuo neito sydämessään niin kaunis kun\nulkonäöltään, niin on Fersen onnellinen,\" sanotaan Wrangelin\nkuiskuttaneen toverinsa korvaan. Kirkossa näki hän monen silmät uivan\nkyynelissä ja kun hän niihin syytä kysyttyä, sai vastaukseksi: \"Martta\nviedään nyt Marienburgista,\" sanoi översti: \"Fersen on onnellinen.\"\n\nUusi elämä alkoi nyt Martalle. Taivahallaan paloi rakkauden aurinko\nloistavana, kirkkaana. Kuukausi kului kun päivä, päivä kuu tunti.\nMarienburgissa oli rauha ja rakastavaiset tuskin enää muistivatkaan,\nettä yltympäri heitä sota raivosi.\n\nMartan iloksi tuli Tahvana kohta kun kuuli sisarensa naimisesta\nMarienburgiin. Ja Martan ajatukset kääntyivät hetkeksi entisiin\naikoihin, kuu Tahvana jutteli miten hovin herra oli pahuutensa palkan\nsaanut, miten hänen oli täytynyt velan tähden myydä suuren hovinsa ja\nmiten hän sitten oli tietämättömiin kadonnut. Mutta mustat pilvet eivät\nkauan säilyneet Martan kirkkaalla taivahalla; ne hajosivat ja hovin\nherra oli pian unhotettu.\n\nKuukausi oli kulunut. Vaikka rouva iloitsi nähdessään, miten Martan\nkauneus päivä päivältä kypsyi; provastin riemu taasen oli nähdä, miten\nMartan hengelliset voimat yhä enenivät, miten hänen ymmärryksensä yhä\nenemmän selveni ja provasti sanoi: \"Kauneus katoaa, mutta sydämen\npuhtaus pysyy. Pidä puhtaana sydämesi Martta, niin voit sinä iloisella\nmielellä harmaa päisenä muistaa nuoruutesi kauneutta.\"\n\nVaan nyt rupesivat kolkot tiedot levenemään Marienburgissa. Puhuttiin\nVenäläisten lähestymisestä. Kauppamiehet, jotka Marienburgiin tulivat,\nsanoivat nähneensä suuria sotajoukkoja. Näistä puheista ei kukaan\nalussa niin pelästynyt kun Martta; mutta Aksel löysi hänessä pian sen\nsaman Martan, jota puheensa Kaarle kuninkaasta usein oli innostuttanut.\n\n\n\n\nV.\n\nMarienburg hävitetään. Aksel ja Martta eroavat.\n\n\nKun sotaiset puheet yltymistään yltyivät ja moni matkustaja surkeasti\nvalitti Venäläisten rosvotöitä, lähetettiin varhain eräänä aamuna\nmajori Fersen kuninkaan henkirakuunain kanssa tarkastelemaan\nvihollisia.\n\nKaksi päivää oli Fersen tällä matkalla. Jo vapisi Martta. Mutta\nkolmannella päivällä tuli Fersen takasin iloisena ja terveenä,\nainoatakaan miestä omistaan kadottamatta. Hänellä oli muassaan vanki ja\ntämän kertomuksista ymmärsi Martta, että onnensa rauhalliset päivät\nolivat lopussa.\n\nJo muutaman päivän kuluttua, jona Venäläisten sotajoukot ehtimiseen\nahdistivat Ruotsalaisia, alkoivat sodan veriset raivottaret levetä\nympäri onnettomassa maakunnassa. Ampumisen paukkeet osoittivat paikat,\nmissä he asuivat, palaneet kylät, missä he olivat käyneet, leivättömät\nperheet ja surmatut ihmiset heidän kohteliaisuuttaan. Yleinen oli\nvalitus. Kova oli aika käsissä.\n\nPäivä päivältä samosi vihollisia onnettomaan maakuntaan.\nMaalais-asukkaat panivat kokoon, mitä parasta heillä oli ja hakivat\nturvansa vähäisessä kaupungissa. Marienburgissa otettiin ystävällisesti\nvastaan, ketä sinne vaan tuli; mutta yhä enemmän eneni turvan hakioita,\njotta vihdoin kaupungissa kaikki huoneet olivat niin väkeä täynnä, että\nitsensä kirkonkin ovet olivat onnettomille pakolaisille au'aistavat.\n\nProvasti perheenensä oli Akselin kanssa muuttanut linnaan, silla Martta\nei tahtonut miehestään luopua ja provastin mielestä oli linna lujempi\nkun asunnot kaupungissa.\n\nMartta ei pelännyt. Hän oli uroon puoliso. Hän puhui lohdutuksen sanoja\npelkääville; nälästyneille vei hän ruokaa; hän oli valittavaisille\nsuloinen enkeli. Kun oli työläs päivä loppunut, kokoontui pere kuten\nennenkin. Päivin oli heillä kullakin paljon tekemistä, semminkin\nAkselilla, jonka lomahetket nyt olivat varsin tiukassa ja harvat.\n\nEräänä rajuisena yönä osoitti taivaan rannalla nouseva savu ja tuli,\nettä viholliset lähestymistään lähenivät Marienburgia. Majori Fersen,\njoka Oxenstjernan kanssa oli tiedustelemassa vihollisia, tuli\naamupuoleen yötä takasin linnaan, tiedolla että Salawikin, Litrowin\nja Bojamilin paikkakunnat paraikaa paloivat ja että vihollisten\nlukemattomat joukot tuskin olivat peninkulmaa etempänä Marienburgista.\n\nKun aamu aurinko rupesi koittamaan, näkivät ihmiset, jotka tornissa\nolivat vartioitsemassa, lukemattomia vihollislaumoja kaupunkia kohden\nmarssivan. Linna oli jotensakin hyvästi varustettu ja lujat tykit\nseisoivat valleilla valmiina. Kauan ei heidän tarvinnut työttä olla.\nKun viholliset tulivat linnaa niin liki, että kuulat muuriin ehti,\nalkoi ampuminen ja kerran alettua, ei se niin pian loppunut.\n\nIltapuoleen antoi tornin vartia tiedon että parlamentääri lähestyi.\nÖversti Wrangel ei häntä linnaan laskenut, vaan pani upsierin\ntiedustelemaan, mitä vihollisilla oli sanomista.\n\nParlamenttääri vaati kenraali Scheremetewin nimessä Ruotsalaisten\nantautumaan, taihikka valmistaimaan rynnistystä vastustamaan. \"Veri,\njoka tässä rynnistössä vuodatetaan,\" niin lopetti upsieri puheensa, \"on\nkerran kantava teidän päällenne.\"\n\n\"Sanokaa kenraali Scheremetewille, että hän on tervetullut linnaa\nottamaan, jos hän tahtoo onneansa koettaa,\" oli päällikön uljas\nvastaus.\n\nSeuraavana aamuna alkoi verinen työ. Tuhannet pyssyt ja kanoonat\noksensivat tulta ja rautaa linnaa ja kaupunkia vastaan. Sankarina\ntappelivat Ruotsalaiset, mutta yhä likemmäksi tunkeusivat Venäläiset.\nViisaat päättivät linnan varmaankin täytyvän antautua; mutta kenraali\nSchlippenbach oli lähettänyt käskyn Wrangelille, maksakoon mitä\ntahansa, vastustaa, ja Wrangel seurasi mieluisesti tätä käskyä.\n\nVihollisten into nousi yhä korkeammalle, kun näkivät Ruotsalaisilta\nväkeä kovasti kaatuvan. Koko ensipäivän ampumisella eivät he muuta\nvoittaneet. Heiltä itseltään kaatui miehiä rivittäin, mutta omia\nvahingoitaan he eivät lukeneet, kun näkivät, että Ruotsalaiset alkoivat\nväsyä. Juoksu-kaivannot linnan ympärillä oli ruumiita täynnä.\nHuolimatta mistään karkasivat Venäläiset linnaa vastaan; heidän intonsa\noli tiikerin, heidän verihalunsa suden. Tuollasina samosivat he\nkaupunkiin, jossa ylön kauhea murhatyö otti alkunsa. Kaikki, joille ei\nonnistunut päästä linnaan, murhattiin armotta. Miksi olikin Wrangel\nniin ylpeästi kohdellut lähettilästä! Tornikellon ääntä, joka yötä\npäivää oli soittanut ja ilmoittanut kaupungin vaaran, ei enää kuulunut,\nmutta tätä vaaraa ilmoitti vielä paremmin taivahalle nouseva savu ja\nleimuva tuli. Palavain huoneitten ympärillä kuului vimmattuiden\nsotamiesten kiroukset, jotka siellä täällä, kun löysivät viinalekkerin,\nmuuttuivat pirulliseen nauruun, kamalampaa kuulla, kun valkean rähinää.\n\nNousevana aamuna käytiin linnaa vastaan. Kaksi kolkkoa päivää seisoivat\nlinnan muurit. Venäläiset eivät voineet niitä rikkoa. Heitä kaatui\nrivittäin, mutta toiset siitä vaan yhä enemmän vimmastuivat. Kustavus\nkolmannen aikoina sanotaan erään upsierin rukoilleen, kun oli häneltä\njalka poikki ammuttu; \"Kristus! sinä joka riivatuista ajoit perkeleen,\naja hän nytkin vihollisistani!\" Se on merkitsevä tämä lause. Sillä\nsodassa, kun veri vuotaa niinkuin sateisena päivänä vesi maanviljeliän\nojassa, muuttuu hellinkin sydän jo rauhan aikana kuolemaa kamoksuva\nei silloin vuodata kyyneleitä, vaikka näkee tuhansia kuoleman\nkanssa taistelevan muserretuilla ruumiilla, ja kuulee tuhansien\nvalitushuutoja. Venäläiset olivat tässä tälläisiä riivatuita.\nVäkijoukolla samosivat he linnaa vastaan. Missä mies kaatui, siinä\nastui toinen siaan. Kaksi kertaa ajettiin viholliset takasin,\nkolmannella kerralla voittivat he. Linna oli otettu, oli heidän.\n\nMutta jos oli rynnistys hirmuinen, hirmuisemmat olivat seikat linnassa\nsittemmin. Missä miekka nähtiin, siinä nähtiin verta, siinä kuului\nvalituksia. Vaan tuo ei ole sodassa outoa. Linnan keskellä oli kovin\npula. Paikka siinä oli avoin ja sinne oli linnan väestö vetäynyt,\naltiiksi antaen kaikki, viime veripisareen saakka paikkaa\nmiehuullisesti puolustaen. He seisoivat siinä pyhä-vaattehissaan; into\nleimusi heidän silmistänsä, ja jos olivat poskensa tässä entistä\nvaaleammat, pelko ei siihen syynä ollut. Aksel Fersen rakuunain kanssa\ntappeli heidän sivulla; hänen terävä miekkansa oli tylsynyt, kirkas\nterä oli verinen. Itse oli hän vielä terve, samate myös nuori neitonen,\njota pistoli kädessä ratsasti hänen vieressänsä. Silloin samosi\npartanen upsieri vihollisten keskeltä Akselia vastaan ja Uraalin vanhat\nveljet seurasivat häntä. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuului kamala\nhuuto: \"Oi minun Akselini!\" ja verisen Fersenin sivulle vaipui nainen\nveriselle maalle.\n\nSilmänräpäykseksi seisahtui vihollinen, sitten oijensi hän miekkansa\nlaskiakseen sitä kaatuneesen naiseen. Mutta samassa kuului vieressään\nkäsky: \"Pidätä, raakalainen!\" ja korkea upsieri, puetettu kultaisiin\nvaatteisin kannusti hevoistaan ilkiöitä vastaan.\n\n\"Siinäkö miehuutesi, julma ihminen, josta kerskasit minun palvelukseeni\ntullessasi! Viattomia naisia sinä tapat! Sitokaa se koira!\" huusi hän\nympärillä seisoville sotamiehille, jotka nähdessään esimiehensä olivat\nlaskeneet alas aseitaan.\n\nUpsieri näki ensi silmäilyllä, että Fersenissä vielä oli henki. Hän\nkäski viedä hänen linnan sisimmäisiin huoneisin, joissa muut vangiksi\notetut upsierit tallennettiin. Sitten kumartui hän Marttaan, jonka\nkauneutta hän ei saattanut olla ihmettelemättä, ehkä kuolon vaaleus oli\nlaskeunut neidon kasvoille. Hänen käski upsieri viedä erinäiseen\nkamariin.\n\nMartta kun tunsi, että hän nostettiin, avasi silmänsä, mutta painoi ne\nkohta umpeen, kun eivät silmäilyksensä tavanneet Akselia, vaan hovin\nherraa, jonka maalla ennen muinen äitivainaansa maja oli seisonut. Hän\nluuli Akselin kuolleeksi, kaatuneeksi -- mitä oli hänellä enää\nmaailmassa! Sanaa sanomatta antoi hän viedä itsensä, minne viemämiehef\ntahtoivat. Mutta tämä tilansa ei kauan kestänyt. Kuolevaisella äänellä\nkuuli hän jonkun mainitsevan nimeään. Se ääni toinnutti Martan. Hän\navasi taasen silmänsä ja näki sotilaiden kantavan Akselia.\n\n\"Tässä, täällä olen, Akseli!\" huusi hän. Muuta ei hän ennättänyt sanoa.\n-- Hän oli eroitettu Akselistaan.\n\nUpsierin nimi, joka oli pelastanut Martan, oli Bauer. -- Hän oli\nkenraali Venäjän sotaväessä, ehkä sukuperää saksalainen. Tämän\nkenraalin osalle joutui Martta sen tavan mukaan, joka sodassa saaliista\nkullekin osan jakaa; ja Bauer oli saaliistaan iloinen, sillä hän oli\nparlamenttäärinä nähnyt Martan, kummastellut hänen kauneuttansa ja jo\nsilloin toivonut saada osalleen hänen. Bauer vei Martan Simlaan, missä\nkenraali Scheremetewin pääleiri tähän aikaan oli. --\n\nAksel Fersen jätettiin sairashuoneesen Marienburgiin. Bauer oli\nsallinut hänen sanoa jäähyväiset Martalle. Martta oli silloin vakavana\nseisonut miehensä vuoteen vieressä lohduttaen häntä, jonka haavat eivät\nniin pahoja olleet, kun alusta luultiin, ja lujasti vakuuttanut,\npuristaen Akselin voimatonta kättä: \"Jumala kyllä armahtaa meitä!\"\nVanha provasti, joka seisoi hänen vieressään, sanoi: \"Oikeen Martta,\njoka Jumalaan turvaa, ei häpeään tule.\" Vielä kerran suuteli Martta\nAkselia. Bauer, joka myöskin saapuvilla oli, sanotaan, kun näki Martan\nylevän surun, aikoneen sanoa sanan, joka kentiesi olisi Akselille\nantanut takasin Martan, mutta äkkiä kääntyneen ja käskeneen Martan\nseurata itseään.\n\nVähän matkaa kaupungista oli vanha rapistunut luostari; siinä oli\nkenraali Bauer ottanut asumansa. Etupäässä tätä luostaria oli kamari,\nmissä muinen yksinäisyydessä munkit olivat Jumalaa palvelleet. Siinä\nvalmistettiin, miten parahiten taidettiin, Martalle asuma.\n\nMuutamia päiviä kului. Marienburg oli rauniona, linna melkein maata\nmyöden hävitetty. Vangit huokailivat vielä alikerran säästetyissä\nhuonehissa kahleissaan. Silloin tuli äkkiä käsky valmistautua matkalle.\nKenraali Scheremetew oli valmis uusille retkille lähtemään, vankien oli\nastuminen linnasta -- orjuuteen.\n\n\n\n\nVI.\n\nMartta vankeudessa.\n\n\nSattumus oli saanut kauniin Martan kenraali Bauerin käsiin. Martta oli\norja, Martta oli kenraalin omaisuus. Mutta peläten oli Bauer omistanut\nMartan, sillä jos olisi joku korkeampi upsieri sattunut Marttaa\nnäkemään, niin olisi Martta samassa ollut tämän oma. Tuon tiesi Bauer\nja siitä syystä piti hän Martasta tarkan vaarin, jottei kukaan saisi\naavistaa, minkä helmen hän vanhan luostarin raunioihin oli kätkenyt;\nsillä miten olisi hän esimiehilleen taitanut kieltää Marttaa, jos joku\nnäistä olisi naista lahjaksi häneltä vaatinut. Tosi on että Lefort,\njota Keisari rakasti, oli sotaväestön asettanut paremmalle kannalle,\nmutta mitä ei enää oman käden oikeudella voitettu, voitettiin vielä\nhyvillä sanoilla; sillä muuten olisi kielto ollut tottelemattomuus.\n\nKun tuli päivä, jona väestön oli lähteminen marsseille, ei taitanut\nBauer enää salata Marttaa; mutta niin ylevä oli hän, ettei hän pannut\nvankiaan sotaväen kuormille, niinkuin muut upsierit ryöstettyjä\nnaisiansa. \"Käyköön miten käy,\" sanoi Bauer ja käsi kädessä vaalean\nMartan kanssa astui hän ulos luostarista.\n\nKenraali Scheremetew astui samassa uljaana asumastaan. Hänen vaatteensa\nolivat pääkenraalin, mutta siinä ei ollut syy haettava hänen\nmahtavuuteensa. Hän oli vasta tehty Suomessa olevan sotaväestön\npääkenraaliksi ja keisarinsa mielisuosiosta oli hän mahtava. Kohta ulos\nastuessaan tapasivat silmäilyksensä kaunista Marttaa, joka itkien\nlähestyi niitä neitosia, joita sama kova onni oli saanut Venäläisten\nkäsiin.\n\nKummastellen Martan kauneutta astui kenraali Scheremetew häntä\nlikemmäksi, ja pelvolla vastasi Martta niihin kysymyksiin, joita\nkenraali hänelle vastattavaksi pani. Martta puhui hänelle\nlyhykäisyydessä elämänsä kaikki pääkohdat ja kenraali, joka monia\naikoja oli ollut ulkomailla ja tunsi mikä arvo etenki Ranskan\nhupaisessa kuninkaan hovissa kaunottareille annettiin, päätti kohta\nMartan olevan liian hyvän orjana palvelemaan kenraali Baueria.\nYstävällisesti käski hän Martan erkaumaan muista naisista ja menemään\nasumaansa takasin. Sitten kääntyen Baueriin, sanoi hän: \"Kenraali! tuo\nnainen ei sovi teille. Jos olisi hänen kauneutensa tavallinen, jos\nolisi taivas vähemmässä mitassa hänelle kauneutta jakanut, niin\nsaisitte mitään sanomattani pitää, mitä rehellisesti olette ansainneet.\nVaan nyt kuulkaatte esitykseni: Ottakaa kaksitoista kauniimmista\nhevoisistani ja antakaa minulle tämä nainen. Minun puolisoni Katinka on\nuseasti rukoillut minua hänelle hakemaan kauniin kumppalin, joka poissa\nollessani häntä huvittaisi. Tämä neito on siihen sovelias, sillä\nsuloisempaa olentoa ei ole taivas luonut. No, kenraali, mitä\nvastaatte?\" kysyi Scheremetew naurusuin. \"Nähtyäni tätä neitoa, en\nteille rauhaa suo, ennenkuin hänestä luovutte.\"\n\nKuuliaisesti, kentiesi suurempia etuja toivoen, vastasi Bauer: \"Teillä\non oikeen, neito ei sovi mulle, minä kiitän teitä korkeasta maksusta,\njolla neidon minulta vaihetatte.\"\n\nKaksitoista varsin kaunista Ukrääni hevoista oli hinta, johon Martta\nvaihetettiin. Itse istui Martta mitään kaupasta tietämättä katkerasti\nitkien Akselia kamarissaan. Tämä Venäläisten retki ei ollut\npitkällinen. Ruotsalaiset olivat saaneet väen lisäystä; he tulivat\nkostamaan entisiä vahinqoita. Kreivi Schlippenbach oli heillä\npääkenraalina. Silloin sai Scheremetew käskyn keisariltaan, maksakoon\nmitä maksanee, pysyä Liivin maassa. Keisari näet huoli vähemmän\nPuolasta, jossa Kaarle kahdestoista par'aikaa tappeli, kun maista,\njoita hänellä oli Itämeren rannoilla, jossa hän tahtoi vahvistaa\nPietarin vasta perustettua kaupunkia.\n\nVastahakoisuudella kuuli Scheremetew tätä keisarinsa käskyä, sillä\nvirkansa vaati häntä luopumaan kauniista Martasta, jota hän sotaisen\nsydämensä kaikella innolla rakasti ja juuri tuon tähden tahtoi säästää\nsodan hirmuisuudesta. Eräs upsieri, johon kenraali pani täyden\nuskalluksensa, sai käskyn saattaa kauniin neidon Moskovaan, jossa\nkenraalilla oli suuri hovi, eikä siellä jättää Marttaa kenenkään muun\nhaltuun kun kenraalin puolison. Samana päivänä, jona Martta vietiin\nMoskovaan, vietiin Marienburgista vangiksi otetut miehet ja naiset\nVenäjän sisämaihin. Sydäntä särkevä oli nähdä näiden vaivaisten lähtöä.\nEi kenenkään silmistä ole vuotanut katkerampia kyyneleitä, ei taivahan\naurinko, ei yön kuutama ole nähnyt epäileväisempiä olentoja kun näitä,\njotka, nyt yhteen parveen ajettiin, vietäväksi pois seuduilta, joissa\nolivat kasvaneet. Ja ympärillä seisovat raa'at sotilaat nauraen! Martta\nsuruunsa nääntymäisillään ei tahtonut tätä näköä nähdä. Hän juoksi\nerästä vaunua kohden, aikoen nousta siihen, kun kenraali Scheremetew\nkäski hänen odottaa.\n\nMartta käänsi silmänsä kenraaliin päin, mutta samassa tuli\nsotamiesjoukko marssien ja heidän keskellä kulki kahleisin isketty\nmies. \"Seisahtukaa!\" huusi kenraali ja käski vangin astua likemmäksi.\nVavisten totteli tämä. \"Näe tässä,\" lausui kenraali, \"näe tässä, kaunis\nneitonen, vaivainen ihminen, jonka ennen herraksesi kutsuit. Tunnetko\nhäntä? Hän on sama hovin herra, joka muinen tahtoi pakoittaa sinua\npalvelukseensa tulemaan, joka on ollut aikeessa ryöstää sinua meidän\nkäsistämme, ja joka, jos olisi tämä hänelle onnistunut, olisi ensi\ntilaisuudessa tappanut sinun. Hakkautanko hänen, Martta, tässä silmäisi\nedessä kuoliaaksi? Sano! Sananen suustasi Martta! ja hän on lakannut\nelämästä!\"\n\n\"Ei, antakaa hänen elää, jos olen mistään arvosta teille. -- Jumalan\ntähden! Ei verta minun tähteni. Älkää hänen aikomustaan rangaisko,\nkoska Jumala ei sallinut aikeensa onnistua.\"\n\nKummastellen silmäsi kenraali Marttaa. Hän oli aikonut näyttää\nväestölle kauhistavan esimerkin. Mutta kun ei Martta luonut silmiänsä\nalas, vaan kyyneltensä takaa katseli kenraalia, nostaen vähäiset\nkätensä häntä vastaan, lausui tuo suuri valtias, jonka haltuun keisari\noli pannut tuhansien ihmisten onnen ja onnettomuuden, sanan ja se sana\nsäästi hovinherran elämälle.\n\n\"Viekää hän pois\" käski kenraali, \"ja repikää palaisiin hänen upsieri\nmerkkinsä. Sotamiehenä on hän elinkautenansa muistava pahat työnsä.\"\n\nKiittäen suuteli Martta kenraalin kättä, jonka tämä nyt tarjosi hänelle\nauttaakseen häntä vaunuihin. Sitten kun kuski jo lavollaan istui ja\nupsieri antoi lähtö käskyn, nyykähytti kenraali ystävällisesti päätään\njäähyväiseksi ja vaunut katosivat Moskovaan päin.\n\nSyviin ajatuksiin vaipuneena palasi kenraali Scheremetew leiriinsä,\njohon oli kokoon kutsunut upsiereitaan neuvostelulle. Hän oli muka\nsaanut sanoman, että kenraali Löwenhaupt Ruotsalaisten kanssa oli\nlikiseudussa tehnyt lujan linnoituksen ja siellä viimeiseen mieheen\naikonut puolustaa itseään.\n\n\n\n\nVII.\n\nKeisari ja Kenraali.\n\n\nVeri punaisena oli aurinko laskeunut. Hämäryys ja yö leveni sotakentän\nyli, jossa tuhansittain kuolleita ja haavoitettuja makasi. Kamalasti\nkaikui seutu haavoitettuiden valitushuudoista, jotka kylmällä maalla\nveressänsä vääntelivät itseään. Venäläiset olivat kadottaneet suuren\ntappelun. Ruotsalaiset, ehkä miesluvussa Venäläisiä vähemmän, olivat\nvieneet heiltä voiton. Paljon vankia ja koko Venäläisten tykistö oli\nRuotsalaisten käsissä.\n\nKenraali Scheremetew, joka itse oli haavoitettu, odotti vähäisessä,\nalhaisessa huonehessa, lääkäriä. Hän valitti suurta tuskaansa, sillä\nkipeä, ehk'ei vaarallinen, oli haavansa ja vielä kipeämpi rinnassansa\ntieto, että hänen oli edesvastaus tästä tappelun onnettomuudesta.\nSilloin ilmoitettiin, että Ruotsalaisten lähettiläs tahtoi päästä hänen\npuheelleen. Ruotsalainen upsieri saatettiin Scheremetewin luo ja\nvankien vaihetus oli hänellä asiana. Hän tarjosi kaikki Venäläis\nupsierit, joiden seassa myös oli keisarin lemmitty kenraali Labanow,\nsaadakseen takasin Ruotsalaisten päälliköt Wrangelin, Oxenstjernan ja\nmuita upsiereita, joiden seassa myös oli majori Fersen, joka oli jäänyt\nhaavojansa sairastamaan Marienburgiin.\n\nScheremetew kuuli mieli hyvillään tätä esitystä, semmenkin kun siten\nsai takasin taidollisen Labanowin ja översti Muraldjewin, ja\nvapisevalla kädellä piirsi hän allekirjoituksensa kirjeesen, jossa\nmainittiin upsierien nimet.\n\nKaksi päivää oli kulunut, kun illan puhteessa kenraali Labanow.\njoukkoneen astui Venäjän leiriin. Hän antoi Scheremetewille kirjeen\nFerseniltä, jonka oli saanut eräältä upsierilta omistajalle\nannettavaksi. Tässä kirjeessä kiitti Fersen Scheremetewiä siitä, että\ntämä oli ottanut Martan turviinsa ja semmenkin siitä, että oli vienyt\nhänet pois sodan jaloista. Tätä kirjettä seurasi toinen Martalle, jonka\nFersen pyysi kenraalin lähettää Moskovaan. Tässä kirjeessään ilmoitti\nAksel palavan rakkautensa ja suuren kaipionsa. Tämä kirje oli\nviimeinen, minkä Martta Akseliltaan sai.\n\nScheremetew kirjoitti puolisolleen Moskovaan, johon myöskin lähetti\nAkselin kirjeen.\n\nKuului sanoma silloin että tsaari, keisari, oli riento marssissa\ntulossa etelästä; että hänellä oli mukanansa suuri paljous väkeä,\njoiden kanssa kiiruhti Scheremetewille avuksi, että hän kaiken mokomin,\nmaksakoon mitä tahansa, tahtoi voittaa ikuiseksi Liivin maan.\n\nKeisari tuli. Tulivihaisia säteitä lennätti silmänsä kun Elokuun 23\npäivänä 1703 astui Scheremetewin leiriin. Sanaa sanomatta ratsasti hän\nleirin läpi, hän silmäili rykmenttien jäänöksiä. Hän silmäili pitkän\naikaa Scheremetewiä, jonka hän tähän saakka oli sankarina ja\nymmärtäväisenä pitänyt, sekä uskollisena sotapäällikkönä kunnioittanut.\n\n\"Sinun tykistösi, missä se on?\" kuului ääni pääkenraalille, kun\nvasemman sotarinnan puolella keisari havaitsi kuusi tahi kahdeksan\nvähäistä kanonaa, jotka kolmesta kymmenestä olivat jälillä.\n\n\"Ne otti viholliset,\" vastasi Scheremetew, \"kun minä haavoitettuna\nmakasin.\"\n\n\"Sinun pitää ne takaisin ottaman,\" huusi keisari äänellä, josta\nlähellä katsojat hämmästyivät. \"Sinun pitää ne minulle takasin tuoman,\ntahi, niin totta kun pyhä Yrjänä elää, saat Siperiassa muistaa kuolin\npäivääsi saakka tätä tappelua,\" niin kuuluivat keisarin sanat ja\nScheremetew oli kadottanut keisarinsa armon. --\n\nKymmenen päivää myöhemmin istutti kenraali Scheremetew Mitau'in\nmuureille ensimäisenä pyhän Yrjänät lipun.\n\nEdellisessä tappelussa oli Scheremetew menettänyt kuusikolmatta tykkiä,\nniiden siaan antoi hän keisarille neljäkymmentä suurta linnakanoonaa ja\nkolme vahvaa tykistöpatteria. Kun keisari näitä Scheremetewin antamia\nlahjoja näki, sanoi hän: \"Hyvin tehty, Ivanovits. Tästä päivästä olet\nsinä sotamarsalkki ja ruhtinas.\"\n\nKun Inkerin maa oli Ruotsalaisista tyhjä, läksi keisari Puolaan, johon\nsuurella prameudella vei mukaansa yhden lipun, jonka oli Ruotsalaisilta\nvoittanut. Kuningas August Puolassa ja keisari uudistivat vanhan\nliittonsa ja Pietari vietti monta päivää juhlallisissa pidoissa, joita\nkuningas keisarille kunniaksi piti. Uusi sotamarsalkka Scheremetew\nasetettiin Astrakaniin matkustavaisten sotilaiden pääkenraaliksi,\njossa hänellä oli työnä kukistaa niitä Strelitsein jäänöksiä, mitkä\nluostariin suletun Eudoksian hyödyksi olivat nostaneet kapinan ja\nmurhanneet päämiehensä.\n\n\n\n\nVIII.\n\nSotamarskin Scheremetewin pidot.\n\n\nYötä päivää kulkien oli Martta ja hänen saattajansa toisen viikon\nlopulla tullut keisarikaupunkiin Moskovaan. Ehtoo oli käsissä kun\nseisahtuivat Scheremetewin hovin eteen, jossa nyt tänä iltana oli\nsuuret pidot. Useita rikkaasti puetettuja palkollisia kiiruhti vaunujen\nluo, kun tunsivat herransa ajutantin. Ihmetellen näki Martta tässä\nrikkautta, jota hän ei olisi osannut ennen edes aavistaakaan, joka oli\nhäntä vastassa ja joka yhä eneni, kuta likemmäksi tuli ruhtinaan rouvan\nasumaa. Kauan sai hän odottaa, ennenkuin hän laskettiin ruhtinattaren\nluo.\n\nMartta vietiin kamariin, missä itämaalaisten tapain mukaan kaikki oli\nylöllistä ja koreaa. Hän seisahtui kullatulle matolle, ei tietäen,\nsaisiko sen päälle astua, mutta samassa havaitsi hän rouvan, joka\nsilkkisissä vaattehissa sohvalla istuen käski hänen tulla likemmäksi.\nMartta totteli.\n\nKauan silmäsi häntä marskin rouva ystävällisesti sanaa virkkaamatta;\nsitten luki hän puolisonsa kirjeen. Tälläaikaa katseli Martta\nympärilleen. Häntä kummaksutti kaikki mitä näki. Mutta pian heräsi hän\nkun rouva kylmillä sanoilla lausui: \"Tästä päivästä olet sinä minun\norjattareni.\"\n\nSemmoisia sanoja, niin kylmiä, niin kovia ei ollut Martta ennen\nkuullut. Hän oli aina kohdeltu hellyydellä ennen; sitä kipeämmästi kävi\ntämä kylmyys häneen. Hänen poskensa, jo ennestään vaaleat, vaalenivat\nyhä enemmän, ja katkera kyynele nousi hänen silmäänsä. Hän, joka aina\nennen oli kärsivällisyydellä kohdellut onnensa vaiheitä, tunsi tässä\nkaiken kauneuden keskellä, että hän nyt oli yksin maailmassa.\n\nKuukausia kului, ennenkuin se jääriite, joka marsalkkirouvan sydäntä\noli hyydyttänyt, viimein rupesi sulaamaan. Tapahtui, näet, eräänä\niltana, kun Martta rouvalle tämän käskystä kertoi elämänsä kaikki\nvaiheet, että hän lapsellisella rakkauden innolla puhui liikuttavasti\näiti-vainaansa kuolemasta. Hän puhui orpotilastaan, hovin herrasta,\nTahvanasta, armahtavaisista papeista ja puhuessaan heltyi sydämensä,\njotta hän ei voinut kyyneleitään pidättää. Hän muisti entisiä aikoja,\nhän eleli uudestaan muistossa kaikki nämä väliin surulliset, väliin\niloiset, mutta kumminkin aina onnelliset päivät. Tämä kertomus kävi\nrouvaan, hänenkin sydämensä heltyi, hänenkin silmiin nousivat\nkyyneleet. Martta kuuli hänen huokaavan, hän lankesi hänen viereen\npolvilleen; hän suuteli rouvan kättä. Silloin voitti Martta kokonaan\nrouvan sydämen.\n\n\"Lapsi parka! isätön, äiditön, orpo maailmassa; tästä hetkestä tahdon\nminä olla sinulle äiti!\" Jää, jonka Martta sulaamattomaksi luuli, oli\nsulannut ja oli lempeä lähde, joka jäiseltä näyttäen oli alussa Marttaa\nkovuudella kohdellut. Tästä päivästä oli kaikki Martan tilassa\nmuuttunut. Miksi kenraali Scheremetew oli Marttaa määrännyt, siksi\nmuuttui hän nyt. Orjatar hän ei enää ollut; hän oli vapaa, hän oli\nruhtinattaren ystävä ja kumppali.\n\nTehtävänsä Astrakanissa onnistuivat hyvästi ja Scheremetew palasi\ntakasin Moskovaan. Siellä näki hän Martan, jonka tuskin tunsi enää\nsamaksi Martaksi, minkä itse oli Moskovaan lähettänyt. Martan\nvaatepuku, joka nyt oli semmoinen, kun marskin rouvan ystävällä sopi\nolla, ei häntä tuntemattomaksi tehnyt; ei, vaan Martan koko olento oli\nruhtinaan mielestä muuttunut. Se vaaleudessaan ja surussaan ihana\nnainen, jonka hän kerran Bauerilta oli saanut, oli nyt vielä\nloistavampi kauneudessaan.\n\nUlkonaisessa elämässään oli Martta itse nöyryys, joka ei katso onko\nihminen ylhäinen tai alhainen, hyvä tai paha. Hän oli kaikille\npalvelija, ja kumminkin oli hän koko hovin hallitsia. Huolimattomatkin\npalveliat, kun näkivät Martan esimerkin, muuttuivat ja tekivät\ntoimeliaasti tehtävänsä. Ja samate kun ulkonaisessa elämässään, niin\noli hän myöskin esikuva kaikille sydämen sivistyksessä ja puhtaudessa;\nja siitä seurasi, että kaikki, joiden kanssa hän tuli yhteen, kohta\nrakastivat häntä. Hän muisti aina kasvatusvanhempainsa opetuksia ja\nniitä koki hän seurata.\n\nMyöskin Pietari keisari oli sotaretkistään tullut kotia Moskovaan ja\nlepäsi nyt Kremlin hovissa vaivastaan, ajatellen ja miettien tulevaksi\nvuodeksi uusia sotaretkiä. Keisarilla oli tapana talvisaikoina, kun\nkovat ilmat, kylmät tuulet ja pakkaset estivät häntä sotaretkiin\nryhtymästä, pitää suuria juhlallisia pitoja pääkaupunkinsa ylimyksille\nja rikkaille. Bojarein etevimmät, sileänaamaisina, parrasta puhtailla\nleu'oilla, vaattehissa, jotka Saksan maan ylhäisissä olivat tavalliset,\nnäihin pitoihin etenki käskettiin. Virkansa kunnian tahi sukunsa\nvanhuuden jälkeen pantiin he näissä istumaan. Ulkonaisesti olivat he\ntoisiansa kohtaan ystävällisiä, mutta heidän sydämissään kiehui kateus\nja viha, joka osoitettiin semminkin niitä kohtaan, mitkä vanhan tavan\nmukaan olivat kauhtanoihin puetetut ja lujasti panivat vastaan, kun\nkeisari käski heidän leikata pois Venäläisissä tähän aikaan tavallista\npitkää partaa, jota keisari ei kärsinyt nähdä.\n\nItämaissa ja myöskin Venäjässä on tapa että oltuansa kauan poissa, kun\nkotiansa tulee perheen isäntä pitää pidot. Scheremetewin suuri ja\nkunniallinen virka antoi aavistaa, että tekemänsä pidot tulisivat mitä\nsuurempia. Scheremetew käski näihin pitoihin ystäviään ja toveriaan,\njoita hän vuosikausiin ei ollut nähnyt. Kaikkia ystäviään hän ei\nkäskenyt; ainoastaan niitä, jotka tiesi olevan keisarin armossa; sillä\ntänä aikakautena oli keisarin armo suurin kunnia ja pyrkiminen päästä\nsen nautintoon suurin töistä.\n\nPäivänä,' jona pidot olivat pidettävät, tulivat ruhtinaat Menzikow,\nGalitzin, suuramiraali Apraxin, kenraalit Buteniew, Woronzow ynnä muita\nPietari keisarin ystäviä kauniisti pyntätyissä rekilöissä, mitkä tavan\nmukaan olivat rakennetut mikä karhun, mikä leijonan, peuran tahi muun\nmetsä-eläimen kaltaiseksi, peräksyttäin ajaen Scheremetewin hoviin.\nSotamarsalkki tuli portaalle vieraitansa vastaan, vei heitä pitkän,\nkalliilla matoilla kaunistetun etusalin läpi pitosalihin, jossa merenä\nvalkea, hohkaen tuhansista kynttilöistä ja tuhansin kerroin kerrottuna\nseinillä rippuvista peileistä, oli heitä vastassa. Mutta syvästi\nkumartaen saatti Scheremetew salaneuvokset kirjoituskamariinsa, jonka\novet, viimeisen sisään tultua, itsestään menivät kiini.\n\nEi ole maailma koskaan saanut tietää tyyni kaikkia, mitä tämä\nsalaneuvoskunta päätti, mutta tärkeimmät seikat, joita tässä ehkä\nmietittiin, näkyivät sittemmin keisarin retkistä.\n\nYöksi oli ilta muuttunut kun salaneuvoskunta astui saliin, jossa\nkaikki oli kullalla ja hopealla kaunistettu. Lukemattomia\nkristallikruunuja riippui katosta, ja valo oli niin kirkas, etteivät\nensin saattaneet eroittaa ihmisten joukosta hovin rouvaa, ehkä tämä\nheitä tervehtiäksensä oli koroitetulle istuimelle noussut. He istuivat\nsitten kun oli tervetuliaisiksi heille suolaa ja leipää tarjottu pöydän\nympärille, missä ei puuttunut mitään herkullista. Sitten kulki malja\nmiehestä mieheen, josta kultaisesta astiasta ilo ja riemu nousi\nnousemistaan. Aamu puoleen yötä pöydän ympärillä istuttuaan nousivat he\nviimein.\n\nSilloin soitti rouva vähäisellä kultakellolla ja kaikkein silmät\nkääntyivät oveen päin, josta ruusupunaisena nainen astui saliin. Martta\n-- hän se oli -- punastui yhä enemmän niin paljon ihmisiä nähdessään.\nMutta kun kaikki kummastellen ja ihmetellen silmäsivät Marttaa, nousi\nrouva ja Martan käsivartta vastaan nojaten sanottuansa jäähyväisen,\njätti hän seuran ja vetäytyi pitosalista.\n\nRuhtinas Menzikow nousi myöskin istumeltaan aikoen lähteä pois; mutta\nsitä ennen tarttui hän vielä kerran maljaan. \"Eläköön keisari, eläköön\nVenäjän Pietari!\" huusi hän ja kiiruhusti täyttyivät kaikkein maljat.\nMutta juuri samassa aukeni ovi ja vieraiden juodessa keisarin onnea,\nastui uusi vieras saliin. Kaikki hämmästyivät tätä miestä nähdessä;\nnöyrästi kumartuivat he, sillä tämä uusi vieras ei ollut kukaan muu kun\nkeisari Pietari itse.\n\n\"Oi katsokaa kuinka iloisia nuo herrat ovat,\" kuului keisarin ääni.\n\"Kun te täällä riemuiten istutte, olen minä yksinäni myrskyisessä yössä\nkulkenut, katsoen onko kaikki kaupungissa niin kun olla tulee.\"\n\nTätä sanoessaan oli keisari lähestynyt pöytää, mutta herrat seisoivat\npelätyn edessä ääneti; niinkuin sotamiehet äksierinki kentällä eivät\nupsieriensa läsnäollessa uskalla virkata sanaakaan.\n\n\"Olkaatte iloiset,\" sanoi Pietari, \"minä en ole tullut häiritsemään\nteidän iloanne\" ja keisari oli nähtävästi itsekin nyt iloisella\nmielellä. Hän istuikse istuimelle, mistä vasta rouva oli noussut.\n\n\"Täytä minulle malja, Scheremetew,\" sanoi hän. \"Te herrat!\nte toivotitte minulle onnea äsken, samaa minä nyt toivotan\nteille. Valtakunnan hyödyksi olitte vasta koossa Scheremetewin\nkirjoituskamarissa -- te näette, että minä tiedän kaikki. Minä kiitän\nteitä. Jo eilen tiesin minä tästä kokouksesta sekä sen syistä\". Ja\nkeisari, joka yhdellä hengen vedolla oli juonut viinin, jonka\nScheremetew hänen maljaansa oli kaatanut, nousi istuimeltaan. Hänen\nterävä silmäilyksensä lensi miehestä mieheen, ikäänkuin olisi hän\ntahtonut vakuuttaa itseään, että he kaikki olivat hänen ystäviään.\nSitten pannen lakkinsa päähän sanoi hän kääntyen Menzikowiin:\n\"Ivanovits! seuraa minua Kremliin, minun on Pietarikaupungista sinun\nkanssasi vähän puhumista. Jo ensi päivänä tulee sinun matkustaa\nItämeren rannoille,\" ja Menzikovin kanssa läksi keisari Kremliin.\n\nMuut vieraat seurasivat keisarin esimerkkiä. Ja tuskin olivat viimeiset\nre'et hovin pihalta lähteneet, niin jo portahan ympärillä astioissaan\npalava piki sammui. Scheremetewin pidot olivat pidetyt. -- Hovin\nasukkaat lepäsivät unen helmassa.\n\n\n\n\nIX.\n\nMiksi Menzikow aikoo Martan.\n\n\nVaikea on kuvata itämaisia pitoja niiden ylöllisyydessä. Se ei ole\nollutkaan aikomuksemme, vaikka kansan luonne astun semmoisissa\ntilaisuuksissa paremmin kun koskaan muulloin katsojan silmiin.\n\nMenzikow tiesi tämän. Hän, joka hyvin tunsi keisarinsa, ja oli oppinut\nLefort'ilta semminkin pidoissa, jossa muut viinin vaikutuksesta\npuhuivat, mitä selvinpäin mielellään salassa pitivät, oli nytkin\nScheremetewin pidoissa himojansa hillinyt ja pysynyt selvänä. Muut\nolivat viini mielessä nähneet Martan ja ehkä he ihmettelivät hänen\nkauneuttaan, olivat he kohta unhottaneet hänen. Toisin Menzikow. Hänkin\noli nähnyt Martan, hänkin oli ihmetellyt Martan kauneutta ja\nsuloisuutta, mutta Martan kauneus oli syvästi häneen käynyt.\nTyttäreltään, Annaltaan, jota Menzikow yli kaikkia rakasti, oli hän\nsaanut tietää Martasta, kuulla Martan elämän kerrottavan alusta siihen\npäivään asti, jona Martta tuli Scheremetewin hoviin. Ei kumma siis,\nettä hän muita uteliaisemmasti silmäili Marttaa, nähdäksensä oliko Anna\noikeen häntä kuvaillut.\n\n\"O isäni!\" oli kaunis Anna puhunut. \"Hän, tuo mieron mailta tullut\nMartta on enkeli, ei ainoastaan kauneutensa, mutta myöskin sydämensä\npuhtauden suhteen. Hän on minua kaikissa parempi. Oi isäni! miksi ei\nole Martta minun sisareni! Ivanovna Scheremetew rakastaa häntä niinkuin\nomaa tytärtään. Oi isäni, miksi ei ole Martta minun ystäväni.\"\n\nMitä Menzikow kuuli yllytti häntä yhä enemmän miettimään, miten saada\nMartan Annalleen kumppaliksi. Kun hän nyt itse näki Martan, näki hän\nmyöskin, ettei Anna ollut tätä naista liikanaisesti kehunut. Ja\nMenzikow päätti saada Martan Annalleen kumppaliksi. Ruhtinas Menzikow\noli mies, joka tiesi päätöksiään toteuttaa.\n\nJonkun päivän kuluttua meni hän yksin Scheremetewin luo. Tervesanojansa\nsanottua lausui hän naurusuin: \"Mistä ajasta saakka olet sinä minua\nkohtaan muuttunut? Ennen et sinä salannut minulle mitään; nyt on\ntoisin\".\n\nScheremetew katseli pitkään ruhtinasta, ei tietäen miten selvittää\nitselleen tätä lausetta. Mutta Menzikow antoi itse kohta selityksen ja\nScheremetew ymmärsi, että kysymys tässä oli Martasta.\n\nMenzikow lateli sitä tätä toivoen päivän valossa saavansa nähdä Martan.\nHänen toivonsa toteutui, kun tämä rouvan kanssa salin poikki kulki ja\nMenzikowin täytyi itselleen tunnustaa ei ikinänsä ennen nähneen\nkauneudessa Martan vertaista.\n\nHän ei enää salannut ystävälleen, mitä varten hän oli tullut.\n\nVenäjässä, jossa kuten suuremmassa tahi vähemmässä määrässä koko\nmaailmassa ihmisen korkein maallinen onni riippuu kunniasta,\nkuuluisasta nimestä ja mahdollisuuden mukaan suurimmasta virasta, oli\nhelppo tietää miten sydämiä voittaa. Ja taidollinen näissä asioissa oli\nMenzikow! Scheremetew tosin rakasti Marttaa, mutta samaten kun kenraali\nBauer, hän Marttaa enemmän rakasti kunniaa ja suuruutta, ja asiain näin\nollessa Scheremetew ei kauan miettinyt ennenkun oli päättänyt luopua\nMartasta. Myöskin rouvansa täytyi siihen suostua, ehkä jäähyväis-hetki\noli katkera ja rouva kyyneleitä vuodatti, sillä omana lapsenaan oli\nrouva pitänyt Marttaa. Miehensä onni oli hänelle kallis, jottei hän\najatellutkaan ruveta Menzikowia vastustelemaan, sillä hän tiesi, että\nMenzikow taisi kohdella Venäjän suuria kuten orjia. Hän luopui siis\nMartasta, mutta katkerasti itki Martta kun hän erkausi Scheremetewin\nhuoneesta, jossa hän lapsena oli elänyt ja jossa hän oli kaikille\nrakas. Hän muutti Menzikowin hoviin, jossa Anna ilolla otti häntä\nsisarena vastaan.\n\nMenzikowin hovissa eli nyt Martta ja siellä kypsyi hänen ymmärryksensä.\nSen havaitsi ruhtinas kun pitemmän aikaa poissa Moskovasta oltuaan\npalasi sinne takasin. Ehkä tämä havainto ei isällistä rakkautta\nhyväillyt, täytyi hänen tunnustaa, että Martta oli kaikissa Annaa\netevämpi. Mutta tuo yhä vaan yllytti häntä seuraamaan aikomuksiaan,\njoita hän tähän saakka oli pian itseltäänkin salannut. Hänellä oli\ntiedossa, että Pietari keisari monet tunnit yksinään kulki Kremlin\nkauniissa hovissa ikäänkuin uneksien. Hän tiesi, ettei Pietari tässä\najatellut sotaa eikä rauhaa, vaan että rauhattomuus ja levottomuus asui\nkeisarissa. Ihmistuntia Menzikow oli, kun viime retkellä seurasi\nkeisaria, tullut tuntemaan mihin nämä ajatukset kallistuivat ja tämä\ntunteminen antoi Menzikowille paljon ajattelemista. Menzikow näki,\nnäet, että keisarin sydän kaipasi rakkautta ja täksi rakastavaiseksi\nsydämeksi oli hän aikonut -- Martan.\n\nKaiken kovuutensa alla, ehkä maallinen kunnia oli elämänsä päämaali,\njota voittaakseen ruhtinas saatti pyhimmätkin asiat halpana pitää, oli\nMenzikow rakastava isä, jolle ei Annansa onnea mitään korkeampaa\nmaailmassa ollut. Hän tiesi Annansa sydämen kiinitetyksi hänen\nnuoruutensa leikkikumppaliin ruhtinas Galitziniin, jota hän omana\npoikanaan rakasti. Menzikowin suurin isällisin toivo oli saada alttarin\nedessä näitä nuoria kerran pariskuntana siunata ja sitten niiden tykönä\nvanhat päivänsä viettää. Mutta samassa pelkäsi Menzikow, että keisari,\nkun Anna kohta oli sen iän saavuttanut, jona hänen oli ulos maailmaan\nastuminen, saattaisi rakastua tähän hänen tyttäreensä. Kun tämä ajatus\nhäneen nousi, vapisi hän, sillä kunnian pyynnössä hän ei niin kauas\nmennyt, että olisi suonut voittavansa tätä lapsensa keisarille\njalkavaimoksi antamisella.\n\nOutoa ei ollut, että keisari usein tuli ruhtinainsa luo ilman mitään\nkeisarillista kunnian merkkiä. Usein oli hän milloin niin päähänsä\npisti, tullut Menzikowin luo. Semmoisena hetkenä -- niin ajatteli\nMenzikow -- on hänen ensikerran näkeminen Martan.\n\nKun Pietari eräänä päivänä, jona ensinkään ei Menzikow osannut häntä\nodottaa, astui tämän työkamariin ja siellä tapansa mukaan oli istunut\nlasisen oven viereen, josta sopi näkemään, mitä lähimmäisessä kamarissa\ntapahtui, tuli Martta ujoudesta punastuneena tarjoomaan tuntemattomalle\nvieraalle etelämaan suloisia hedelmiä. Pietari oli ottanut hedelmän,\njosta paljon piti, hopea-astialta, kun hänen silmäilyksensä sattuivat\nnäkemään niitä vähäisiä käsiä, jotka kantoivat lautaista ja sitte\nihanan Martan poskia. Ison aikaa silmäsi keisari Marttaa; oli kun olisi\nsilmäilyksensä häneen tarttuneet. Keisarin otsa oli ollut ryppyinen;\nvähitellen suorenivat rypyt, kun oli kysynyt Martalta tämän nimeä ja\nsukua ja keisarin katsanto muuttui leppyiseksi kun oli kuullut Martan\nujot vastaukset. Mutta ehkä Martta oli keisarin sydäntä liikuttanut,\nPietari kumminkin muistaessansa keisarillista arvoansa kohta loi\nsilmänsä Menzikowiin huolimatta Martasta. Iloisesti kiitti hän\nruhtinasta tämän toimista valtion työssä ja -- Menzikow havaitsi sen --\nMartta oli voittanut keisarin suosion.\n\n\"Kuka on tuo kaunis nainen, jonka ensikerran näen luonasi!\" kysyi\nkeisari Martan pois mentyä.\n\nMenzikow kertoi nyt, miten hän Scheremetewin luona oli nähnyt Martan,\njoka oli muuttanut hänen hoviinsa Annan kasvinkumppaliksi. Sitten\nkertoi hän, mitä tiesi Martan edellisestä elämästä. Uteliaasti kuunteli\nkeisari ja kun Menzikow lopetti kertomuksensa, huusi hän, innostuneena:\n\"Kaunis, kaunis on hän, kaunis, ihana ja suloinen. En ole ikänä hänen\nvertaistaan nähnyt. Onko henkensä lahjat, Mikailow, yhtä suuret kun\nhänen kauneutensa? Onko sydämensä vapaa rakkaudesta? Vastaa, minä olen\npäättänyt ottaa hänet hoviini. Sinä tiedät, Mikailow, että minä olen\nkiivas ja kova asioissa, jotka koskevat valtakuntaani ja kruunuani ja\nnyt -- sinä tunnet minua -- en minä liikutuksetta saata tässä istua.\nJos hän saattaisi rakastaa minua, tuo nainen, olisin minä löytänyt sen,\njota monet ajat olen hakenut. Eudoksia, kirottu puolisoni, ei ole\nkoskaan minua rakastanut, hänen sydämensä on aina ollut tunnotoin, hän\nei ole koskaan ymmärtänyt minua; minun sydämeni on hänestä luopunut.\"\n\nMenzikow kuunteli iloisena keisarin puhetta. He miettivät sitten, miten\nvoittaa Martta keisarille. \"Jos minä keisarina astun hänen eteensä\nsaattaisi hän minua pettää,\" sanoi Pietari. \"Minä tahtoisin, että hän\nminua itseni tähden rakastaisi.\" Martta ei tuntenut keisaria, siihen\nnojausivat he. Ja he päättivät, että keisarin oli alhaisena\nsotaupsierina hakeminen Martan rakkautta.\n\nTästä päivästä oli keisari ruhtinaansa luona joka-päiväinen vieras.\nMartan sai hän aina nähdä, sai puhutella häntä, sai itse oppia\ntuntemaan, mitä Martan sydämessä asui. Menzikow ja Anna huomasivat\nkummastellen, miten keisarin muoto aina vaan vetäysi iloisemmaksi ja\nkoko hänen olentonsa leppyisemmäksi kuta enemmän aikaa hän oleskeli\nMartan kanssa. Eräänä päivänä käski keisari Menzikowin tuoda Martan\nkeisarilliseen hoviin.\n\n\n\n\nX.\n\nMartta muuttaa Kremliin.\n\n\nKummalliset olivat Martan elämän vaiheet tähän saakka olleet, kummempia\nhäntä vielä odotti. Mietiskellen mitä häntä jo oli kohdannut, istui hän\neräänä aamuna ystävällensä Annalle kertoen näkemänsä kummallisen unen,\njoka hänessä oli herättänyt muistoja lapsuudestansa, kun ruhtinas\nMenzikow astui huoneesen.\n\n\"Keisari tahtoo sinua tavata, Martta!\" oli ruhtinaan tervehdys.\n\"Valmista itsesi seuraamaan minua Kremliin.\"\n\nPeläten ja ihmetellen, mitä keisarilla saattaisi olla hänelle\nsanomista, pukeutui Martta kauniimpaan pukuunsa ja seurasi Menzikowia.\nVielä enemmän pelkäsi hän kun astuttuansa keisarillisen hovin\netuhuoneeseen, keisari itse, jota palveliat nöyrästi kumarsivat, oli\nhäntä vastaanottamassa ja ystävällisesti tarjosi hänelle kätensä.\nKeisari vei häntä useain huoneiden läpi ovelle, jonka esirippu\noli kalliista purppura sametista. Tämä samettinen esirippu jakausi\nkahtia ja kun Martta tuli huoneesen, seisoi siinä keisari hänen\nedessänsä keisarillisessa puvussaan. Kauhtanan, jossa Pietari sisään\nsaattaessansa Martan oli ollut puetettu, oli hän heittänyt yltään.\n\nKeisari hymyili ystävällisesti kun Martta keisariksi hänet tuntiessaan\nheittäysi polvilleen, otti häntä käteen ja nosti ylös pelvosta\nvaalistunutta neitoa.\n\n\"Minä näen, että sinä tunnet vierasta, joka Menzikowin luona usein on\nsinua puhutellut ja siellä monta ihanaa hetkeä sinun kanssasi\nviettänyt,\" sanoi keisari lohduttavalla äänellä.\n\n\"Suuri, armollinen keisari, antakaa anteeksi, mitä silloin teitä\ntuntematta puhuin,\" oli Martan hiljainen vastaus.\n\n\"Älä pelkää, rakas lapsi!\" lausui keisari, \"sinä et teeskennellyt,\nsinä puhuit, mitä sydämesi tiesi, sinä näytit itsesi semmoisena kun\nolet. -- Niin\" -- sanoi hän kääntyen Menzikowiin -- \"ruhtinaat saavat\nharvoin kuulla totuutta, heidän täytyy usein salata arvoansa\nsaadaksensa totuutta kuulla; sillä kielitteliöitä löytyy, kussa niitä\nei luulisikaan. Mitä ruhtinas tekee -- niin sanovat he aina -- on hyvin\ntehty, ruhtinaan pahojakin töitä kiittävät he.\"\n\nMenzikow ymmärsi hyvin keisarin sanoja ja niitä seuraavia silmäilyksiä.\nHän astui keisaria askeleen likemmäksi ja vastasi: \"Älkäätte,\nkeisarillinen majesteetti, tuota lausetta yleensä kaikista laskeko,\nlöytyy niitä semmoisiakin, joille totuus on keisarillista armoa\nkalliimpi. Minkä muun kun totuuteni rakkauden lukisin minä syyksi\nsiihen, että minä tänään olen salaneuvoskunnassanne etevin.\"\n\n\"Vaiti Mikailow!\" vastasi keisari. \"Minun aikomukseni oli sinua\nmuistuttaa, että vastakin minulle totuuden sanoisit.\" Ja tätä\nsanottuaan kääntyi hän Marttaan, joka oli keisarin edessä silmiänsä\nmaahan luonut.\n\n\"Saatatko sinä minua rakastaa, ihana nainen? joka päivä täällä hovissa\nolla minun kumppalini, minun ystäväni, lohduttajana kun painava virkani\ntekee mieleni raskaaksi? Turhaan olen minä tähän saakka hakenut sinun\nvertaistasi. Sinä olet se, jota minä olen kaivannut.\" Niin puhui\nkeisari, mutta ruusupunaisena seisoi Martta kuunnellen hänen sanojaan.\n\n\"Täällä hovissani tulet sinä asumaan,\" lisäsi keisari ja silmäsi\nhellästi Marttaa. \"Niinkuin ruhtinatarta sinua palvellaan ja tässä\nminun sydämmessäni olet sinä hallitseva minun puolisonani, ehk'et sinä\nmaailman edessä sitä ole. Vastaa minulle, ei niinkuin vastaisit\nkeisarille, vaan niinkuin parhaan ystäväsi edessä.\"\n\nJa Martta vastasi, vakavasti silmäillen keisaria. \"Suuri keisari!\"\nsanoi hän. \"Teitä, johon koko maailma luo ihmetellen silmiänsä,\nrakastan ja kunnioitan minä, sillä minä tiedän, että teissä asuu suuri\nja ylevä henki, joka ei muuta etsi kun kansanne onnea; minä tiedän että\nteissä asuu voima, joka voi, ja ymmärrys, joka taitaa kansanne\nonnelliseksi tehdä. Mitä minä olen teidän rinnallanne? Suuri oli onneni\nhyväntekijäni perheessä. Syvästi tunnen minä, mitä alhaisessa tilassa\nolen uskaltanut, kun teiltä kysyin maita ja kansoja. Antakaa minulle\nanteeksi, antakaa anteeksi Ruotsalais sotilaan puolisolle, joka luultun\nupsierin kanssa puhuessaan ei tietänyt, kunnioittaa Teissä keisaria.\"\n\nMenzikow ei voinut pelvotta nähdä, miten Martan tätä puhuessa keisarin\notsa vetäysi ryppyihin; hän, joka hyvin tunsi keisarinsa tiesi, että\ntämän sydämessä oli viha nousemaisillaan. Mutta näitä merkkejä\nedemmäksi ei keisarin viha päässyt. Hän vastasi vakavasti, mitä Martta\nei luullut saavansa vastaukseksi: \"Minä saattaisin armottomuudellani\nsinua rangaista, saattaisin jättää sinun Kremliin, mutta minä rakastan\nsinua, minä annan sinulle mietintöaikaa, jonka pituutta itse saat\nmäärätä. Tahdotko ja milloin Pietarin kanssa hyvää ja pahaa\nvastaanottaa, elää hänen kanssansa hänen kuolin päiväänsä saakka?\"\n\nKun keisari nyt kumartui suutelemaan Martan kättä tahasivat hänen\nsilmäilyksensä Martan ja Pietarin silmistä loisti toivo. Martan\nsilmissä sitä vastaan välkkyivät suuret kirkkaat kyyneleet ja\nvaaleana, vapisevana ruhtinaasen nojaten läksi hän huonehesta, jossa\nelämänsä tulevaisuudesta oli päätetty. --\n\nTutkinnot siitä liitosta, jonka keisarin oma sisar Sohvia oli keisaria\nvastaan matkaan saanut, antoivat Pietarille niin paljon tekemistä tähän\naikaan, että hän kokonaan näytti unhottaneen Martan. Tämä kuuli\nhirmustuen vehkeistä sitä miestä vastaan, joka oli hänelle sydämensä\ntarjonut. Vavisten oli hän kuullut sitä kovaa rangaistusta, joka\nkohtasi pahantekiöitä ja että keisari oli ikuisiksi ajoiksi Sohvian\nvankeuteen tuominnut, kun parempi tunto ei sallinut Pietarin vuodattaa\noman sukunsa verta, ehkä tätä sukulaista ei arvelluttanut viedä\nPietarilta sekä henkeä että valtikkaa. Nämä viimeiset tapaukset olivat\nsyvästi liikuttaneet Pietaria ja rakastetussa Pietarikaupungissaan\ntoivoi hän pääsevänsä pelosta vapaaksi, sillä Moskovassa ilmestyi\nehtimiseen uusia kapinoita, entisten perästä. Pietarikaupunkiin oli\nkeisari moneksi kuukaudeksi paennut. Siellä sai hän nähdä mitenkä\nvähitellen nevasta nousi kaupunki, mitenkä linna rakennettiin ja\nmitenkä sotalaivoja valmistui. Lähes vuosi oli kulunut, ennenkun halu\nsaada nähdä Martan, jonka kuva asui keisarin sydämessä, pakoitti häntä\npalaamaan Moskovaan takasin.\n\nOli se aika myöskin nyt lopulle kulumaisillaan, jonka Martta oli\nmäärännyt mietintöajakseen. Keisari, Moskovaan tultua, meni kohta\nMenzikowin luo. \"Petrovits! mitä saan minä kuulla, löytyykö minulle\nvarsinaista onnea?\"\n\nSe päivä oli tullut, jota vastaan Martta pelvolla oli katsellut. Hän\nrukoili, että keisari sallisi hänen yksinäisyydessä viettää tulevaiset\nkaksi vuorokautta, jotta taitaisi yhdistää ajatuksiaan ja vastata\nkeisarille.\n\nMenzikowin kautta lähetti Martta tämän pyyntönsä keisarille. \"Sanokaa\nkeisarille,\" rukoili hän, \"että minä Jumalalta anon voimia olemaan\nhänelle ansiollinen lohduttaja, kun hän on murheellinen, ystävä\nkun hän ystävyyttä kaipaa, valmis neuvoa antamaan kun hän neuvoa\nyksinkertaiselta naiselta pyytää. Mutta sanokaa myöskin, ettei mikään\nmaailmassa saa minua rikkomaan niitä lupauksia, joita minä Jumalan\nalttarin edessä olen miehelleni ja herralleni antanut.\"\n\nHymyillen kuuli keisari tämän Martan tervehdyksen. Hän pani kohta\nnoutamaan hovimarsalkkinsa ruhtinas Galitzinin, jolle antoi käskyn\nKremlissä valmistaa Martalle asuman. Pietari, joka tähän saakka oli\nylöllisyyttä vihannut, ei nyt tiennyt mitään niin kallista, joka hänen\nmielestään olisi ollut hyvä Martalle. \"Minä tahtoisin saada maailman\nhänelle taivaaksi,\" sanoi hän Galitzinille, \"älä säästä mitään.\"\n\nTuskin oli kuukausi kulunut, ennenkun ruhtinaat kummastelivat sitä\nmuutosta, mikä oli Pietari keisarissa tapahtunut. Hän ei enää ollut\nsama rautainen valtias kun ennen, joka kohta vähäisemmästäkin\nvastoinkäymisestä syttyi vihaan. Hän oli nöyrä ja leppyinen, sanalla\nkokonaan toinen kun ennen. Alussa nauroivat ruhtinaat ja arvelivat:\n\"Ruotsalaisupsierin rouva on vasta tullut Kremliin, kyllä keisari pian\nhäneen kyllästyy.\" Mutta kun vuosi kului ja keisari yhä aina oli sama\nleppyinen mies, muuttuivat ruhtinain ajatukset ja he sanoivat: \"Tuo\nrouva on Venäjän hyvä enkeli.\"\n\nNyt tuli aika, jona Martta sai näyttää ansaitsevansa enkelin nimen.\nPietari vaipui pitkälliseen tautiin. Tuskat ja kivut herättivät vanhan\nluonteensa julmuuden. Vaahtoen vihasta mestautti hän eräänä päivänä\nMartan nähden hoviherran, jonka oli tavannut Martan kamarissa. Muutaman\npäivän kuluttua, kun oli vihansa lauhtunut ja hän sai kuulla\npäälääkärinsä käskeneen tämän hoviherran menemään Martan luo pyytämään,\nettä Martta houkuttelisi keisaria juomaan rohtoja, joita keisari oli\nvihassaan tyköänsä heittänyt -- niin kätki Pietari käsiin kasvonsa\nsalatakseen kyyneleitään, joita katkera katumus nosti hänen silmiinsä;\nja monet ajat kuluivat, ennenkun hän kehtasi tulla Martan näkyviin.\nTämä kun vihdoin sai tietää, mikä keisaria murehutti, meni hänen\nkamariinsa vaaleana, puetettuna Pyhän Spiridoniluostarin nunnain pukuun\nja laskeusi keisarin eteen polvilleen. Silloin ilmoitti keisari, ettei\nhän ilman Martattaan taitanut elää ja tässä teki hän nyt juhlallisen\nvalan, että luopuisi kiivaasta pikavihaisuudestaan, eikä koskaan\nvihassa allekirjoittaisi ainoatakaan kuolintuomiota. Ja tästä päivästä\nsaakka oli Pietarin elämän päätarkoitus hyvää ja oikeutta maassansa\nvoimassa pitäminen, sekä oikeuden ja kohtuuden mukaan maatansa\nhallitseminen.\n\n\n\n\nXl.\n\nMiksi Pietari aikoi Martan.\n\n\nPietari keisari oli sydämestänsä rakastanut Marttaa. Se ei enää ollut\nkenellenkään salassa. Tavan takaa oli hän tarjonnut Martalle, sillä\nrakkautensa suuruutta näyttäen, keisarillisen kruunun ja pyytänyt hänen\npuolisokseen. Martta ei mielinyt kruunua. Turhaan rukoilivat häntä\nruhtinaat Menzikow, Galitzin, sotamarsalkki Scheremetew, Apraxin ja\nmuut Venäjän ylimykset nöyrästi, ehkä viha ja kade kiehui heidän\nsydämissään, vastaanottamaan Pietari keisarin tähden hänelle tarjottua\narmoa.\n\n\"Kuolemaan saakka kunnioitan minä keisaria ja niin kauan, kun minä\nelän, ei ystävyyteni hänestä luovu,\" vastasi Martta, \"mutta Aksel\nFersenin puoliso minä olen. Jumalan alttarin edessä hänelle antamia\nlupauksia en minä saa, enkä uskalla rikkoa.\" Niin puhui Martta\nMenzikowille, kun tämä etelään lähtemäisillään kävi Martalle\njäähyväiset sanomassa.\n\nEhkä Menzikow oli vastaanottanut keisarin viimeiset käskyt ja oli\nvalmis matkalle lähtemään, meni hän Martan tyköä suoraan keisarin\ntyökamariin.\n\nKummastellen silmäsi häntä keisari, joka luuli hänen olevan useita\npeninkulmia Moskovasta. Mutta ennenkun keisari oli ennättänyt mitään\nkysyä alkoi Menzikow: \"Majesteetti!\" sanoi hän. \"En olisi uskaltanut\ntulla luoksenne, ellei teidän hyötynne ja onnenne olisi minua siihen\npakoittanut ja ollut suuremmasta arvosta, kun ne toimet, joita minulta\npääkenraalinanne odotatte.\"\n\n\"Sano suoraan asia!\" lausui keisari, \"aina sinä pitkillä esipuheilla\nväsytät korviani. Mikäs on, Petrovits?\" ja keisari katsoi uteliaasti,\nmutta kovilla silmäilyksillä ruhtinasta.\n\n\"Minä luulin saattavani sanoa, miten voisitte saada Martan omaksenne.\nNaisen sydäntä on vaikeampi ymmärtää kun vihollisten syvimpiä ja\nsalaisimpia hankkeita olette itse nykyjään sanoneet. Vihollisten kanssa\nte kyllä toimeen tulette, korkia herra. Muta luulen, että teillä on\nsilmissä sydämenne, kun niiden kanssa taistelette. Toisin on naisten\nlaita, niitä on pahempi voittaa; sillä toista lukee mies naisten\nsilmässä, toista seisoo niiden sydämen syvässä salassa kirjoitettuna.\nTeidän kaunis ystävänne on, uskokaa minua, sotinut sydämensä syvyydessä\nmonta kovempaa sotaa, kun te koskaan sotakentällä, ja hänen salaiset\nvoittonsa ovat olleet suuremmat kun teidän kuuluisimmatkin. Mikä toinen\nolisi puolestaan sanonut pois sen arvon, sen kunnian, jonka te useimpia\nkertoja olette hänelle tarjoneet? Juuri uskonsa lujuus arvotointakin\npuolisotansa vastaan on sydämensä arvaamattomasta ystävyydestä suurin\ntodistus; ja juuri tuo puoliso on se este, joka on teidän ja teidän\nonnenne välillä. Lähettäkää siis, armollinen keisari, lähettiläitä\njokainoaan Ruotsalaiseen leiriin kyselemään tätä Ferseniä. Luultavasti\non hän jo kuollut, tahi jos hän elää, ei hän kumminkaan mahtane olla\nsemmoinen raakalainen, että hän, kun kuulee minkä kunnian entinen\npuolisonsa on saavuttava, tämän eteen minkäänlaista estettä panisi.\"\n\n\"Tuota, mitä puhunut olet, olen minäkin näinä aikoina miettinyt,\" ja\nkeisari hymyili armollisesti uskolliselle ruhtinalleen. \"Se onkin ainoa\nkeino, joka minulta enää on koettamatta. Mutta ennenkun tuohon keinoon\nryhdymme, tahdomme ensin matkustaa Pultavalle, jossa veljeni Kaarle\ntahtoo meille valmistaa tappelun, kuten Aleksanteri muinen Dariolle.\nMutta kuka takaa etten minä siellä voita kaksi voittoa: Kaarlen, --\nsillä jos hän on Aleksanteri olevinaan, en minä ole mikään Dario -- ja\nMartan sydämen. Martta, tuo sielun ylevyyden ja avujen esimerkki\nmenneille, oleville ja tuleville ajoille, ei tahdo laskea minua\nläheltänsä menemään sodan vaaroihin; hän seuraa minua ja siitä näen\nminä, etten ole hänelle aivan halpa ja mitätön.\"\n\nRuhtinas Menzikow läksi työkamarista, jossa keisari vielä pitkän\naikaa kulki edes ja takasin. Vihdoin seisahtui hän äkkiä ja käski\netuhuonehessa seisovan palvelian ilmoittamaan, että hän oli aikeessa\nmennä rouaansa -- se nimi oli keisarille mieluisin -- puhuttelemaan.\n\nKunnian osoituksella niinkuin ainakin astui Martta keisaria vastaan\nhuoneensa kynnykselle keisarin käskyjä kuuntelemaan.\n\n\"Sinulle, rakastettu, ei Venäjän itsevaltiaalla ole käskyjä antaa, vaan\nhän tulee rukoilemaan sinua,\" sanoi keisari ja tarttui liikutettuna\nMartan käteen, \"hän rukoilee sinua ettet huolessasi hänestä itseäsi\nunohtaisi. Sinä tahdot seurata minua sotaan; minun murheeni, minun\nhuoleni ovat sinun, sen näen minä. Kunnioittaen sinun sankari sydäntäsi\nen ole sinulta pyyntöäsi kieltänyt. Mutta nyt, kuule kumminkin\nrukoukseni. Älä katso mitään ylölliseksi, jota sinulle matkasi\nhuvitteeksi olen valmistanut. Galitzinille, joka meitä seuraa, olen minä\nkäskyjäni antanut. Oo Martta, jos huoltani ylönkatsot, teet sinä minun\nmurheelliseksi.\"\n\nKun keisari lakkasi puhumasta, sanoi Martta, jota keisarin hyvyys\nsuuresti liikutti: \"Ottakaatte syvimmän kiitokseni kaikista, millä\nminua olette täällä kohdelleet ja etenki siitä hyväntahtoisuudesta,\njota taasen osoitatte alhaista vastaan. Mutta minusta älkää huoliko;\nvarokaatte omaa henkeänne, joka niin monille miljoonille on kallis ja\njota ilman minunkin elämäni täällä ei olisi mistään arvosta.\"\n\n\"Minun velvollisuuteni,\" sanoi Pietari, joka ihastui Martan viimeisistä\nsanoista, \"vie minulta tyyni ajan. Minun tulee huolta pitää siitä, että\npoissa ollessamme täällä kaikki on rauhallista; myöskin uudesta\ntulevina aikoina kukoistavasta pääkaupungistani on minulla huolta\npitäminen. Loput aikani vie sotamietinnöt ja sisälliset maan asiat.\nMinua kaivataan joka paikassa; mutta täällä, Martta, sinua vielä\nenemmän kaivataan kun minua. Ole kumminkin lohdutettu. Ystävillesi ei\ntäällä tapahdu mitään pahaa, vaikka eivät pitkään aikaan saa nähdä\nsinua. Jää hyvästi nyt. Jumala varjelkoon sinua huomiseksi.\"\n\nNäin puhui keisari ylön hellästi, mutta Martta tunsi nyt sydämessään\nkummallisen tunnon. Keisari suuteli häntä otsalle ja silitti hänen\nkullan keltaisia hivuksiaan niinkuin tapansa oli ja vetäysi\ntyökamariinsa. Siellä odottivat häntä jo monet ruhtinaat, jotka olivat\ntulleet keisarin käskyjä tiedustelemaan.\n\nSeuraavana aamuna, kun aurinko ensi säteellään kultasi Iivanin\nkirkontornin, lensivät komeat vaunut, joita isot kauniit mustat\nhevoiset veti, Moskovan katuja pitkin etelään päin. Vaunuissa istui\nPietari ja Martta. Jälessä seurasi keisarin joukko. Kaikki tekivät nyt\nkiiruutta Pultavaa kohden, jossa kohtalo niin kummallisesti oli\ntoteuttava keisarin aavistuksia.\n\n\n\n\nXII.\n\nPultavan tappelu.\n\n\nLeirissänsä lepäsi kuningas Kaarle kahdestoista Pultava kaupungin\nedustalla. Ensipäivänä Toukokuuta oli hän ruvennut kaupunkia\npiirittämään. Piiritystyö kävi huonosti sillä Ruotsalaisilta puuttui\nruutia ja kuulia, jotta heidän täytyi käydä useinkin noukkimassa\nlyijyä, jota Pultavan kaupungista oli ammuttu, sitä uudestansa\nlähettääkseen vihollisiansa vastaan. Siihen lisäksi olivat Venäjän\nsotajoukot lähestyneet kaupungille avuksi. Keisari Pietari näki nyt\nvihdoin hetken tulleeksi, jona jos milloinkaan taitaisi voittaa\nKaarlen. Mutta hän ei nyt, kuten ennen Narvan luona, tahtonut panna\nkaikki onnen nojaan. Hän vartoi hetkeä, joka hänelle oli vähimmällä\nvaivalla antava vihollisensa. Hän vetäysi samalle rannalle Worsklan\njokea, missä Ruotsalaiset seisoivat. Hän pääsi sinne onnellisesti; ja\nnyt päätti Pietari, jos siksi tulisi, uskaltaa kenttätappelun. Koko\nKesäkuun marssivat Venäläiset edes-takasin, mainitun joen rannoilla\nrakentaen valleja ja pattereita, kunnes vihdoin päivä lähestyi, jona\npohjan valtaiset hallitsiat sattuivat yhteen.\n\nPietarilla oli ilma ollut kaunis matkustaa Moskovasta. Leirissään, noin\nkahden tunnin matkaa Pultavasta, lepäsi hän vaivoistansa. Itse nähtiin\nhän sitte pääkenraalina joka paikassa valvoen, että kaikki oli kuten\nolla piti. Väkeä oli häneltä ylön hirmuisesti kaatunut siltaa\nlaittaessa Worsklan joen yli, mutta siitä ei Pietari pitänyt\nsanottavasti. Hän tiesi, ettei hän suuritta vahingoitta taitanut\nvoittaa sitä, joka tähän asti oli häntä ylönkatsonut. Hän tiesi että\nKaarlen tie kulki Moskovaan ja hän ymmärsi hetkien tärkeyttä.\nRatsureitaan oli Pietari asettanut kahden metsistön väliin kentälle;\nmutta metsistöt, jota ankarat tykistöt puollustivat, olivat hänen\njalkaväkeänsä täynnä.\n\n25 päivänä Kesäkuuta marssi Ruotsalainen sotajoukko leiristään tarjoten\ntappelua Venäläisille. Pietari ei huolinut tästä; hän odotti\nnimipäiväänsä, johon oli ainoastaan neljä päivää. Ruotsalaisten täytyi\nvetäytyä takasin leiriinsä, missä heillä oli puutos kaikista. Mutta\nuljaana ratsasti Pietari antamaan kenraaleilleen käskyjä ja\nkiihottamaan väkeänsä. Usein nähtiin Martta hänen vieressänsä.\n\nKaarle tuskaantui. Aika meni häneltä hukkaan, kun sitä vastoin puute\nyhä tuntuvammasti kohtasi omiansa. Hän päätti karata Venäläisten päälle\nja tappelu päiväksi määrättiin 28 päivä Kesäkuuta 1709.\n\nTämä päivä alkoi. Rehnskjöld Ruotsalaisten puolella oli pääkenraali.\nKuningas, joka edellisessä tappelussa oli saanut haavan jalkaansa,\nantoi kantaa itseänsä sotilaiden luo. Iltahämärästä olivat nämä\nseisoneet määrätyillä paikoillaan. --\n\nAksel Sparre ja Kaarle Roos olivat ensimäiset, jotka väkensä kanssa\nmarssivat Venäläisiä vastaan. Heidän työnsä oli valloittaa Venäläisten\npattereita. Sparre onnistui aluksi; ja tämä onni sai kreivi Piperin,\njoka ratsasti kuninkaan vieressä, lausumaan: Herra, takokaatte niin\nkauan kun rauta on kuuma. Creutz sai käskyn samota Venäläisten päälle,\njoita Sparre oli saanut hajaantumaan. Mutta äkkiä sai hän, kuten\nmyöskin Lewenhaupt, joka jalkaväen kanssa rynnisti kaksi patteria,\nkäskyn seisahtua. Tähän käskyyn oli syynä se, että Roos oli joutunut\nahdingoon, jottei voinut käyttää niitä kuusi pataljoonaa, joita hän\nkomensi. Kun nyt Ruotsalaiset seisahtuivat, saivat Venäläiset\ntilaisuuden järjestäytyä. Kun sittemmin Roos uudestaan koetti rynnistää\nedessänsä olevat patteriat, lyötiin hän kahdesti takasin ja kadotti\npaljon väkeä. Tällä ajalla oli Ruotsalaisten pääjoukko marssinut hänen\nsivullensa. Keisari huomasi tämän ja Menzikow sai käskyn 10,000\nmiehellä samota Roosin ja Ruotsalaisten pääjoukon väliin. Lewenhaupt\nsai samalla käskyn rientää Creutzin luo ja samassa oli onni, joka tähän\nasti oli hymyillyt Ruotsalaisille, kääntynyt Venäläisten puolelle.\nKello oli silloin noin 9 aamulla.\n\nRuotsalaisten ja Venäjän sotavoimat seisoivat nyt vastatusten.\nLewenhaupt jalkaväen kanssa samosi nyt Venäläisiä vastaan. Ylön hirveä\nampuminen alkoi Venäjän puolelta. Ruotsalaisten ruuti oli kastunut\nentisissä marsseissa ja laimistunut. 4,000 Ruotsalaista löysi tässä\nrynnistössä surmansa. Tappelu tuli nyt yleiseksi. Missä pula oli kovin\nsiinä nähtiin Kaarle XII. Kanonan kuula löi hänet kumoon. Mutta kuula\nei häneen sattunut ja kipeästä jalastaan huolimatta antoi hän\nuudestansa kantaa itseänsä kovimpaan pulaan. Ruotsalaiset nähden\nverisen kuninkaansa tappelivat kun leijonat. Mutta nyt nähdessänsä\nRuotsalaisten epäjärjestyksen samosi Pietari keisari heitä vastaan joka\nhaaralta. Hän lähetti Martan, joka tähän saakka oli hänen sivullansa\nratsastanut, sotamarsalkki Scheremetewin kanssa tappelurivien taakse ja\nhuusi: \"Pyhä Yrjänä ja minun oikeuteni,\" joita sanoja tuhannet\nkertoivat. Yhä likemmäksi Ruotsalaisten päälinnoitusta vetäysi tappelu.\nNämä valloitettiin viimein ja nyt ei ollut itsellä kuninkaalla neuvoa\ntarjona. Pietari ratsasti riviensä välistä, hänen lakkinsa läpi\nammuttiin, hän ei siitä huolinut. Martta nähtiin taasen sotilaiden\nkeskellä Pietarin sivulla. Menzikowinkin alta oli ammuttu kolme\nhevosta. Tätä intoa, tätä miehuullisuutta sai Pietari kiittää\nvoitostansa.\n\nKaarle XII oli voitettu. Kohtalonsa edestä pakeni hän huonoilla\nrattailla ja häntä seurasi ainoastaan muutama rakuuna. Yön tullessa\neneni tämä joukkonsa muutamaksi tuhanneksi mieheksi.\n\nVähän viidettä tuntia oli tappelu kestänyt, joka rikkoi Kaarle XII\nvallan ja teki Pietarin, joka historiassa \"Suureksi\" kutsutaan,\nsuurimmaksi haltiaksi, mitä siihen aikaan Europassa löytyi. --\n\nHirmuiset olivat molemmilla puolilla vahingot, mutta tuntuvimmat\nRuotsalaisten. Koko sotajoukkonsa oli hajoitettu. Kreivi Piper, Kaarlen\nensimäinen ministeri, sotamarsalkki Rehnskjöld, kenraalit Lewenhaupt,\nSchlippenbach, Rosen, Stackelberg, Creutz, Hamilton ja 59 korkeempaa\nupsieria, joiden seassa eräs Württenbergin prinssikin ja 18,700 miestä\noli Pietari Suuren voitto tässä tappelussa, jonka pääjohtaja hän itse\noli ollut. Pietari oli iloinen.\n\nSuuren urhollisuuden oli Martta tässä tappelussa osoittanut.\nMutta kumminkaan ei saanut keisari, kun seuraavana päivänä meni\ntappelutannerta katsomaan, häntä mukaansa sinne. Martan hellä sydän ei\nsaattanut nähdä siellä olevaa surkeutta, eikä kuulla henkitorehissa\nolevien sotauhrien valitushuutoja. Mutta kun keisari oli kokoon\nkutsunut vangitut upsierit ja käski Martan seurata sinne, jossa nämä\nolivat, ei ollut Martalla tuota vastaan sanomista.\n\nHe astuivat telttiin. Iloiten silmäsi Pietari vankejaan, joita Jumala\nsuositteli; sillä yhdeltä puolen, voitettuansa näin kuuluisia ja\nuljaita sankareita, ei hän saattanut muuta kun riemuta, mutta toiselta\nkannalta asiaa katsoen, särki hänen sydäntänsä, kuu näki näitä uroita,\nnäitä voittamattomia nyt vankeudessa. Hän huokaen lausui: \"Kunnia on\nvoitto, mutta suurempi teidän kunnianne tuossa. Minun voittoni on minun\nkunniani; mutta minun kunniani suuruus riippuu näistä uroista, jotka\ntähän saakka ovat olleet voittamattomia.\" Sitten puhui hän muutaman\nsanan Kaarlesta, jota hän ehkä vihollinen rakasti ja kunnioitti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeisarille nimitettiin sitten Ruotsalaisten vangiksi otetut korkeimmat\nupsierit. Niiden seassa mainittiin myöskin kreivi Fersen.\n\n\"Fersen!\" kertoi keisari ja silmäsi Marttaa. Mutta kun ei tämä näkynyt\nhäntä tuntevan, kysyi keisari: \"Onko Ruotsalaisessa sotaväessä toinen\nFersen nimellinen?\"\n\n\"Minulla oli veli, kuninkaan henkirakuuna, majori Aksel Fersen. Hän\nammuttiin eilen kuninkaan vierestä juuri kun tämä lyötiin kumoon.\"\n\n\"Oliko tämä veljenne nainut?\" kysyi keisari innokkaasti.\n\n\"Oli,\" vastasi Akselin veli. \"Hän jätti jälkeensä rouvan ja kaksi\nlasta.\"\n\nMartta oli lähestynyt, kun kuuli Fersenin nimen. Nyt kuultuansa vangin\nviimeisiä sanoja vaaleni hän ja surullisesti katseli hän Ruotsalaista\nupsieria.\n\n\"Kertako vaan oli veljenne nainut?\" kysyi keisari kiivaasti.\n\n\"Minä muistelen kuulleeni, että hän oli nähnyt Litvalaisen naisen,\njohon hän nuoruutensa innossa oli rakastunut; mutta tämän niinkutsutun\nensimäisen rouvansa saivat Teidän Majesteettinne sotaherrat valtaansa\nja mihin hän sittemmin on joutunut, siitä ei tiedä kukaan.\"\n\nHiljainen, mutta surullinen oli se huokaus, joka puhkesi Martan\nrinnasta kun hän tämän kuuli. Martta oli jo paljon maailmassa\nkoittanut; hän oli koetuksien alla oppinut hillitsemään niin surunsa\nkun ilonsa, niin mureensa kun riemunsa. Hän lähestyi upsieria\nlikemmäksi. Hänen sydämensä kova tykytys ei kuulunut, eikä näkynyt nyt\nettä entistä kiiruummin veri juoksi hänen suonissaan. Kun hän puhui\nFersenille, ei mikään osoittanut sitä katkeruutta, joka asui hänen\nrinnassansa. Vakavalla äänellä sanoi hän: \"Kreivi, me tiedämme mihin\nteidän veljenne ensimäinen puoliso on joutunut. Me tiedämme sen! Hän,\nLitvalainen neito, jonka Jumalan alttarin edessä, ihmisten edessä\nveljenne Aksel otti vaimokseen ja hänen semmoisena tunnusti, hän, tuo\norpo nainen, joka niin hellästi Akselia rakasti, hän seisoo tässä --\nhän on -- -- minä! Alttarilla tehdyt lupaukseni olen minä pitänyt, minä\nolen ollut hänelle uskollinen puoliso. Kun hän liittonsa rikkoi pidin\nminä liittoni vielä. Hänen kuvansa asui minun rinnassani kun hän toista\nmorsiamena, puolisona syleili. Mutta nyt...\"\n\nMartta lopetti puheensa; veti sormestaan sormuksen, sen antaen\nFersenille, lausui hän: \"Ottakaa tuo! alttarilla Aksel sen minun\nsormeeni pani ... se sopii nyt paremmin hänen hautaansa, kun minun\nsormeheni. Aksel rikkoi liittonsa; Akselin haudassa on hänen\nsormuksensa sia.\" Kyyneleet nousivat nyt Martan silmiin; hän ei enää\nvoinut niitä pidättää. Hän ehkä tuossa muisti, silmäillessään tyhjää\nsiaa, missä sormus oli ollut, entisiä aikoja, nuoruutensa ihanaa\nrakkautta, rakastettua Akseliaan; vai oliko kyynele pyhitetty hänelle\nkuolleena, sammuttava sen lemmen, jonka Aksel muinen oli nuoren neidon\nsydämessä synnyttänyt. Ken voi tietää, mitä Martta tuossa ajatteli. Hän\nkääntyi nyt, ääneti vähän aikaa seisottuaan, keisariin:\n\n\"Sydämeni on nyt minun omaisuuteni, sitä ei enää vala sido. Se, jonka\nsydämeni oli, rikkoi valansa ja -- nyt on hän elävitten seasta\nkadonnut.\"\n\n\n\n\nXIII.\n\nRahvaan tytär miljoonain hallitsia.\n\n\nMartan sanat olivat kummallisia tunteita herättäneet kaikissa.\nYlhäisenä, korkeana, sanomattoman kauniina seisoi hän tuossa.\n\n\"Nyt, korkea herrani ja keisarini!\" sanoi hän vihdoin langeten\npolvilleen keisarin edessä, \"saan minä sydämessäni antaa siaa\nrakkaudellenkin. Tähän asti olen minä teitä enemmän kunnioittanut kun\nrakastanut. Tänä suurena päivänä, josta tulevaisuus aina on puhuva,\njota aina muistava, heitän minä itseni kokonaan teidän käsiinne. Ja\nellei orpo rahvaan tytär ole teille halpa, tahdon minä kuolin-päivääni\nsaakka teitä herranani ja puolisonani rakastaa ja kunnioittaa.\"\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi nyt taasen huonehessa. Mutta vihdoin, kun\nkaikki kummastellen mykkinä seisoivat, sanoi keisari: \"Nähkää tässä\nkeisari Pietarin puolison, joka tänään Katarinan nimellä astuu Venäjän\nkeisarilliselle istuimelle, ja johon minä kirkkomme esimiehenä alttarin\nedessä tahdon sitoutua.\"\n\nRuhtinas Menzikow oli ensimäinen, joka astui esiin onnea toivomaan ja\nalamaisuuttansa osoittamaan keisarin puolisolle. Häntä seurasi\nsotamarsalkki Scheremetew, amiraali Apraxin, ruhtinas Galitzin ja\nviimein myöskin kenraali Bauer, jolle Martta sanoi muutamia\nystävällisiä sanoja.\n\nPietari kääntyikse sitten Ruotsalaisten ministeri Piperiin ja\nWürttenbergin prinssiin: \"Kertokaa valtioylimyksillenne, mitä tänä\npäivänä olette nähneet. Sanokaa kuningas Kaarlelle, jota minä\nsydämestäni surkuttelen, minun olleen iloisen siitä, että olen\nvoittanut tappelussa maailman suurimman sotapäällikön; sanokaa että\nolen iloinen, enkä häpee tunnustaa, että minulla oli kolme vertaa\nenemmän sotilaita tappelussa kun hänellä. Mutta älkäät salatko, että\ntämä iloni on Venäjän keisarin; sanokaa myös että Pietari ihmisenä on\niloinen, että hän voitti suuremman aarteen Pultavan tappelun jälestä,\nettä hän voitti puolison.\"\n\nKeisarin tätä sanottua vietiin vangit ulos, ja huonehessa olivat pian\nkeisari ja Martta kahden. Kyynelissä silmäsi Martta keisaria. Hän kätki\nkäsiin kasvonsa, loi sitten silmiänsä taivasta kohden. Marttana,\nrahvaan tyttärenä laskeusi hän polvilleen. Hän rukoili. Keisari ei\nhäirinnyt häntä. Myöskin hän kiitti Jumalaa.\n\nKun Martta nousi, tarjosi hän kätensä Pietarille. Martta oli muuttunut\nKatarinaksi; Rahvaan tytär miljoonain hallitsijan puolisoksi -- itsekin\nmiljoonain hallitsiaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli muutama viikko kulunut. Pietari ratsasti Moskovan kaupungin sisään\nja hänen voittoisa sotaväestönsä seurasi häntä. Mutta Pietarin vieressä\nratsasti lumivalkean hevoisen selässä kauneudessansa loistava Katarina.\nKullattu oli satula, jonka päälle hän istui; kultaiset olivat\njalustimet, joissa hän piti pienet jalkansa. Kaikki kellot soittivat;\nkaikki ihmiset tulivat keisaria vastaan. Mutta suoraan Metropolitaani\nkirkolle ratsasti Pietari ja lukemattomilla ristillä kaunistetun\nalttarin edessä kihlasi Moskovan arkimandrita keisari Pietarin ja\nKatarinan. Tuhannet tykit ilmoittivat, että Venäjän keisarilla oli\nvaltioistuimellaan puoliso.\n\nMoni nainen olisi ylpeästi kulkenut keisarin vieressä tuossa. Niitä ei\nKatarina ollut. Ujosti loi hän alas silmiään ja nöyränä astui hän\nalttarin luo, vastaanottamaan papillista siunausta. Kun hän jo oli\nalttarin eteen astumaisillaan, jossa pappi odotti, nähtiin väkijoukosta\nvaimoihminen kiiruusti lähestyvän häntä. Tämä tultuaan Katarinan\nviereen tarttui hauen hameensa palteisin, joita hän suuteli. Katarina\nsilmäsi tuntematonta; joskus ennen muisti hän nähneensä häntä, mutta\nmilloin ei hän osannut sanoa. Vaan vaimo lausui hiljaan: \"Ennustukseni\nsanat ovat käyneet toteen, joilla muinen lohdutin kuolevaista äitiänne.\nKultaisessa hovissa on tyttärenne kerran kulkeva, kultaisessa vuoteessa\non hän lepäävä -- olivat ennustuksen sanat. Te muistatte niitä. Siunaus\nvuotakoon runsaasti teidän päällenne. Nykyaika kiittäköön, tulevaisuus\nälköön koskaan unhoittako teitä.\"\n\nKatarina tunsi mustalaisämmän ja muisto siitä hetkestä, jona hän\nviimeksi ämmän näki nousi hänen sieluunsa. Mutta kun hän tahtoi ämmälle\nlausua kiitoksensa, ei tätä enää ollut. Mustalaisämmä oli väkijoukkoon\nvetäinyt; kukaan ei tainnut sanoa, mihin hän oli kadonnut. --\n\nKuukausi oli kulunut kun eräänä päivänä ruhtinatar Galitzin ilmoitti\nKatarinalle, että tuntematoin kreivi pyysi päästä hänen puheelleen.\nKatarina käsketti kreivin luoksensa. Kreivi tultuaan sisälle kumarsi\nKatarinan edessä ja suuteli hänen käsiään.\n\n\"Tunteeko keisarin korkea puoliso enää Tahvanan, ainoan veljensä?\"\nkysyi kreivi. Mutta tuskin oli Katarina kuullut tämän tunnetun äänen\nensimäisen sanan, niin hän heittäysi veljensä syliin ja sulki hänen\niloisesti rintaansa vastaan.\n\nSamalla astui keisari kamariin.\n\n\"Olenko tehnyt sinulle mieliksi, rakas Katarina? Olenko hyvin tehnyt?\"\nkysyi hän hymyillen nähdessään ilon loistavan Katarinan silmistä.\nKatarina ei vastannut, mutta kasvojaan kätki hän veljensä rintaa\nvastaan. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKatarina kuoli 2 vuotta keisari Pietarin jälkeen, itsevaltiaana koko\nVenäjän maan ylitse. Hän oli silloin ainoastaan 47 vuoden ikuinen.\nKaksi vuotta hallitsi hän niin muodoin Venäjän suurta valtakuntaa.\nKiitettynä, kunnioitettuna ja, mikä harvoin tapahtuu, vihamiehittä\nkuoli vuonna 1727 _Rahvaan tytär Venäjän itsevaltiana_.\n\nKeisari Pietarin kanssa oli Katarinalla kolme lasta, joista vuonna 1740\nElisabet nimellinen astui isänsä ja äitinsä keisarilliselle istuimelle.\n\n\n\n"]