[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUiLyknUUh1dJ2c_QRx2mAEkRJC-KkVTAhmgZ8J8AZ98":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},425,"Elävältä haudattu","Höcker, Oskar",1840,1894,"425-hocker-oskar-elavalta-haudattu","425__Höcker_Oskar__Elävältä_haudattu",null,"romaani",[],[],"fi",1878,1881,17087,112245,false,28035,[23,24],"German fiction -- Translations into Finnish","Germany -- Fiction",[26,27],"Historical Novels","Novels","\"Elävänä haudattu: Tosi kertomus vuodelta 1857 (Ps. 85, 10)\" by Oskar Höcker is a historical account written in the late 19th century. The narrative revolves around the life of Antero, a young farmer in a small village in the Baden region, as he navigates the complexities of family obligations, moral dilemmas, and the influences of his indulgent younger brother, Ruppert. The book explores themes of faith, responsibility, and the struggle between worldly pleasures and spiritual well-being.  The opening of the book introduces readers to the serene but melancholic setting of Dossenbach, where Antero reflects on the values instilled in him amid the backdrop of beautiful yet imposing mountains. We see Antero grappling with his familial duties as he cares for his ailing mother and contends with the reckless lifestyle of his brother, Ruppert. The picture painted is one of contrasting personalities—Antero's earnestness is countered by Ruppert's frivolity and resistance to responsibility. As the narrative unfolds, tensions rise within the family dynamic, highlighting Antero's internal conflict over the paths his brother may choose and the implications for their shared future. (This is an automatically generated summary.)",[],329,"Saksalaisen Oskar Höckerin kertomus sijoittuu Badenin maakuntaan vuoteen 1857. Nuori Antero on harras ja rehellinen talonpoika, jonka elämää seurataan kristillissävytteisessä tarinassa. Teos perustuu tositapahtumiin onnettomuudesta, joka johtaa otsikon mukaiseen dramaattiseen tilanteeseen.","Oskar Höckerin 'Elävältä haudattu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 425.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ELÄVÄLTÄ HAUDATTU\n\nTosi kertomus vuodelta 1857 (Ps. 85, 10.)\n\n\nNuorisolle ja kansalle kertonut\n\nOSKAR HÖCKER\n\n\nSuomennos.\n\n\nHelsingissä, 1881.\nG. W. Edlund, kustantaja.\nJ. Simelius'en perillisten kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\n    Autuas on jokainen, kuin Herraa pelkää ja hänen\n    teillänsä vaeltaa. (Ps. 128, 1.)\n\nBadenin maakunnan lounaisessa osassa on, ei kaukana ahtaasta\nWehra-lakson suusta, pieni kylä Dossenbach. Vähäinen taloryhmä ei\ntarjoa mitään miellyttävätä, paremmin se herättää surullisen tunteen;\nvaan sitä runollisempi on näköala ylt'ympäri tämän seudun. Jyrkät\nporphyri-vuoret kohoavat idässä, lännessä ylenevät Dinkelhergin\nkalkkivuoret, pohjaisessa esiintyy Schwarzwald rotkoineen ja laaksoineen\ntumman sinervänä, etelässä taas leviää näköalalle vuorinen ja\nniittyinen maa, ihana Schweiz. Ensin tervehtävät harmaapilveisessä\netäisyydessä Bernin ylängön jättiläisvuoret, sinne tänne heittäen\nvälkkyviä salamia, kun kirkas päivän paiste uurtaa ikuisia, kallioiden\nhuippuja ympäröiviä jää-peittoja. Yhä enemmän ja enemmän vaan katse\nkääntyy siihen kuvaan, joka todistaa Jumalan mahtavuutta ja\nkaikkivaltaisuutta, ja josta poistaminen jokaiselle pitäisi olla\nvaikean, jonka rinnassa sykkii luonnon ihanuudelle hellä sydän.\n\nJuuri tässä tilassa näkyi olevan eräs nuori mies, noin kaksikolmatta\nvuotta iältään, joka eräänä sunnuntai-ehtoona keväällä 1857 oli\nlaskeunnut eräälle Dinkelbergin kukkuloilta ja myötään katseli Bern'in\nylängön lumisia huippuja. Pukunsa ilmaisi hänen talonpojaksi, leveä\npaidan kaulus peitti punaisen liivin yläpuolta, johon pitkä musta takki\nulottui; lyhyet samanväriset roimahousut, valkoiset sukat, punanauhaset\nkengät ja viimein leveäliepeinen huopahattu päätti tämän, ympäristön\nkatselemiseen vaipuneen, talonpojan puvun. Muotoansa ei voinut sanoa\nihanaksi, sillä siinä oli suuremmassa eli vähemmässä määrässä\nsukuperänsä syvät piirteet; mutta tummansinisistä silmistänsä jalo\nnuoruuden tuli, niissä näki rehellisen, hyväsydämisen olennon,\nikäänkuin rajattoman jumaloimisen ja kiittämisen Jumalaa, kaikkein\nkappalten Luojaa.\n\nAntero, joka on uuden tuttavamme nimi, lienee jo tuntia kauvemmin\nmaannut sammaltuneella kivellä, kun yht'äkkiä läheisyydessä kulkevalta\npolulta kuului iloista laulua ja heti sen perästä näkyi useampia\nnuorukaisia, jotka, kädet ristissä toistensa niskoilla, muodostivat\nkiinteän junan ja säännöllisesti astuen lähestyivät.\n\nMyös alkoivat he uuden laulun:\n\n    \"Puiden tuoksu, juoksu purojen\n    Oi ihanaa, mi laulu lintujen!\n    Mi iloinen ja riemuinen\n    Ja viini, mi juoma herttainen.\"\n\nTuskin olivat laulaneet viimeisen säkeen, kun sanainsa mukaan tehden\njokainen taskustaan otti piipun-tyngän, jonka sisällyksen heti sytytti.\n\nTämä lyhyt este heidän astunnassaan oli syynä, että nuo iloiset pojat\nhuomasivat sivulla makaavan Anteron.\n\n\"Katso tuonne\", huudahti vanhin keskimmäiselle, \"tuollahan istuu\nveljemme pastori uutta saarnaa sepittäen.\"\n\n\"Minulla on yhdentekevää\", kuului vastaus, \"minun puolestani tehköön\nhän, mitä haluaa, -- kun vaan minun antaa olla rauhassa loruiltansa.\"\n\n\"Kuitenkin lausut totuuden, _Ruppert_\", otti Antero sanoakseen. \"Sinä\nvihaat minua sydämmestäsi, sentähden etten sun elämätäsi puollusta; oi,\nja kuitenkin pidän sua niin rakkaana, kuin vaan veli veljeänsä voipi\nrakastaa.\"\n\n\"Kuulkaa\", ivasi Ruppert, \"nyt avaa hän kohta paikan raamatusta ja\nalkaa: 'Ja kirjoitettu on --' ... hahaha!\"\n\nToverit yhtyivät nauruun, sill'aikaa kun kyyneleet täyttivät Anteron\nsilmät, ja himmensivät edessänsä olevan näköalan kokonaan.\n\n\"Heitä alakuloisuutesi\", virkki hänelle nuorin, joka näistä oli\nhurskain. \"Tee meidän tavalla, ole iloinen ja hyvä olento;\nsurumielisyys ei kuitenkaan saata mihinkään.\"\n\n\"En ole alakuloinen, enkä surumielinen\", vastasi Antero, \"elämästäni\niloitsen yhtä paljo, kuin sinäkin, niin, kentiesi paljoa enemmänkin.\"\n\n\"Koska niin on\", sanoi vanhin, \"miksi tekeydyt niin 'hienoksi' ja eroat\nkylän nuorukaisista?\"\n\n\"Sentähden että hän huvitteleikse jotakin hurskaudellaan\", keskeytti\nRuppert ivallisesti, \"siksi että paholainen on mennyt häneen ja tehnyt\nhänen ylpeäksi.\"\n\n\"Sen sinä valhettelet!\" huusi veli aivan närkästyneenä. \"Tiedät hyvin,\nkuinka mielelläni olen ystävien ja toverein seurassa ja iloitsisin\nviettää sunnuntaita heidän kanssansa; ainoastaan varani ovat liian\nniukat, niin ettei tarvitse ajatellani ravintolassa juoda olutta ja\nviiniä, kuten kaikki tekevät. Velvollisuuteni vaatii minun pitämään\nhuolta vanhasta, köyhästä äidistäni ja minä kiitän Jumalaa siitä\narmosta, jota Hän minulle jo kauvan on osoittanut.\"\n\nTämä puhe vaikutti nuorukaisiin, paitse Rupperttiin, raaka veli vaan\njatkoi tehdä muistutuksiansa eikä herjennyt, ennenkuin molemmat toverit\nuudestaan yhtyivät iloiseen nauruunsa.\n\n\"No, mitäs kuuluu\", kysyi viimein Risto, \"tahdotko käydä ravintolaan\nkanssamme, Antero, kun me kutsumme sinun vieraaksemme? Vai tahdotko,\nkuten tähän asti, jäädä kivelle maata ja tuijottaa ilmaan?\"\n\n\"Kiitän kutsumisestasi\", jatkoi Antero iloisesti, \"vaan en voi erota\ntästä ihanasta näköalasta; sentähden pitkittäkää matkaanne ja olkaa\niloiset!\"\n\n\"Hahaha\", nauroi Ruppert, viitaten ylenkatseellisesti kädellään:\n\"Hyvästi, Teidän Arvoisuutenne, Herra Pastori.\"\n\nYhteisellä riemulla lähtivät nämä kolme syleillen toisiansa matkaa\njatkamaan ja huuliltansa kaikui:\n\n    \"Ken kieltää tahtoo laulun kunniaa?\n    Vapaa, raitis mielemme\n    Ainoa on rikkautemme.\"\n\nAntero katseli heidän jälkeensä surullisella hymyllä, kunnes\nlähimmäinen kumpu poisti heidät hänen näkyvistänsä, sitten loi hän taas\nsiniset silmänsä utuiseen etäisyyteen, jossa jäätiköt korkealla\nmajesteetillisesti hallitsevat. Näin istui hän kauvan siinä, kunnes\naurinko valmistautui levolle ja kastoi jättiläisvuorten huiput tällä\ntavoin ikäänkuin lausuen ilta-rukouksen koko luonnon puolesta. Ja\nAntero tunsi taivaallisen hengähdyksen, joka läpikäypi Jumalan luomisen\nja pannen kätensä lyhykäiseen, vaan hartaasen rukoukseen, katseli\nmyötään kaukaisia vuoria, joista ei voinut luopua, ennenkuin laakson\nvarjot ylenivät jyrkille vuorille ja verhoivat tämän paratiisillisen\nkuvan syvällä hämärällä. Silloin nousi nuorukainen ja astuskeli kylään\npäin. Sen suussa olevan ravintolan sisältä kuuli hän meluavia ääniä.\nAntero eroitti selvään veljiensä nyt jotenkin sorroksissa olevat äänet,\njonka väkevien juomien ylellinen nauttiminen tavallisesti vaikuttaa.\nAntero värähti surullisesti, huokasi syvään ja kulki hiljaa eteenpäin,\nkunnes viimein saavutti vähäisen majan, joka oli hänen kotonsa.\nPöngässä, sillä pirtiksi tätä ahdasta alaa oli mahdoton kutsua, oli jo\ntäysi hämärä, kuitenkin astui nuorukainen yhtä varmasti, kuin selvällä\npäivällä, vastaiseen nurkkaan, jossa eräälle pimeässä olevalle\nihmiselle toivotti hyvää iltaa.\n\n\"Jo täällä, Antero?\" kuului vaimon vähän vapiseva ääni, \"luulin sinun\ntänään kerran iloitsevasi ja menneen tansseihin, oi, varmaan olet\nsurullinen, poika riepuni, kun vaan kerran kuussa sinulla on vapaa\nsunnuntai-ehtoo.\n\n\"En äitini\", vastasi Antero, \"minulla on tänään ollut enemmän\nnautintoa, kuin olisin tanssilattialla saanutkaan.\"\n\n\"Jo arvaan, olit taas vanhalla paikallasi Dinkelberg'illä siellä\nkatselemassa kaukaisia vuoria. Ah niin, minäkin voisin ne hyvin nähdä,\nvaan silmäni ovat vuosien kuluessa heikontuneet että tuskin eroittavat\nkauemmaksi, kuin kahdeksan askeleen päähän.\"\n\nNäitä sanoja seurasi huokaus ja sitten sytytetyn tulitikun ritinä,\nmuutaman hetken kuluttua valasi pönkää huono öljylamppu. Sen\nvalossa näkyi nyt, ettei Antero sanonut liiaksi, puhuessaan kurjasta\näidistään; harmaapäinen kuihtunein kasvoin ja horjuva käydessään\noli epäilemättä enemmän kuin turvan tarpeessa. Vielä muutamia vuosia\nsitten oli hän iloinnut kukoistavasta terveydestään ja tyytyväisenä\nerilaiseen kohtaloonsa iloisena katsonut mailmaan; vaan yht'äkkiä\nja odottamattomasti tempasi kuolo häneltä sydämmensä lohdun,\nmolempien poikainsa isän. Hän oli yksinkertainen mies, niinkuin\nvaimonsakin, ainoastaan sydämmessänsä oli rakkauden enkeli asunut,\ntuo suojelushenki, joka useimmin on köyhän majassa, kuin rikkaan\npalatsissa ja sen turvissa oli näiden molempien puolisoiden sydämmet\nyhteensulaneet eikä kumpikaan voinut toisetta elää. Silloin tuli kuolo\nja ummisti Anteron isän raukeat silmät ja uskollinen puolisonsa Refi\nkyynelöiden ja voivotellen syleili elotonta ruumista, sen arkussa\nlevätessä; hän ei voinut luopua siitä, ollen varma muutamien päivien\nkuluttua tulevansa sen viereen lepäämään. Vaan kuolo ei saavu heikon\nkutsuessa, eikä rakkahin sydänkään pakahdu niin helposti, kuin luulisi.\nOnneton leski jäi eloon, vaan, elämänsä toive oli poissa ja sen kanssa\nvoimansakin; vähän ajan sisään tuli hän harmaapääksi, surullinen\ntaistelu sydämmessään muutti tummat hiuksensa lumi-valkeiksi, soleva\nruumiinsa kutistui tässä onnettomuudessa, -- ainoastaan hellä,\neroitettua puolisoansa kaipaava sydän ei pakahtunut, niinkuin hän oli\nuneksinut ja toivonut. Tumma muratti, joka koristi puoliso-vainajan\npientä hautakumpua, levitti pitkät suojelevat kätensä haudan yli, ja\nkun se viimein sen kokonaan peitti, oli se uskollisena kuvana,\npoiseronneesta ja vanhimmasta pojasta Anterosta, joka muratin tavalla\nhennosta pojasta oli kasvanut voimakkaaksi nuorukaiseksi ja nyt koko\nolennossaan oli niin isä-vainajansa kaltainen, että Refi poloinen oli\nuudestaan nuortunut ja se aika palannut, jolloin hän oli ollut\nonnellinen morsio. Vaikka oli erhetyksissä, virkosi hän kuitenkin\nuudestaan, sillä koko rakkautensa hehkui nyt Anteroa kohtaan ja\nkentiesi olisi sydämmeensä palannut rauhallinen, lempeän surun\nsaattama, onni, jos paria vuotta nuorempi poikansa, Ruppert, olisi\nollut veljensä kaltainen. Vaan hän ei ollut semmoinen, päinvastoin oli\nhän antaunut rajattomalle kevytmielisyydelle, joka, alhaisesta himosta\nsyntyen, saattoi hänen synnin tielle. Molemmat veljekset tekivät\npäiväläis-työtä erään varakkaan talonpojan luona. Kuitenkin oli Antero\nainoa, joka palkkansa lauvantaisin toi äidille, kun Ruppert sinä\nniinkuin seuraavinakin päivinä harvoin oli näkyvissä ja enimmiten vasta\nmaanantaina taas ilmaantui; vaan silloin aina tyhjällä kukkarolla,\nsillä vaivalla ansaitsemansa palkan oli hän tuhlannut riettaisin\nhuveihin. Kaikki kehoitukset eivät vaikuttaneet mitään häneen, ja kun\nAntero sitä enemmän jatkoi veljellistä käännytys-tointansa, muuttui\nRuppertin entinen rakkaus häntä kohtaan vihaksi ja julkiseksi\neripuraisuudeksi. Viimein kavala Ruppert saattoi asian siihen, että\näitinsä omasta ehdosta pyysi hänen muu'alla etsimään itselleen\nmakuusi'an, joten viimeinkin tuo kestävä tora ja riita pienessä kodissa\nloppuisi ja rauha, joka ennen siellä hallitsi, palaisi takaisin.\nSuurella ilolla tämä kevytmielinen nuorukainen siihen suostui: nyt oli\nhän kuitenkin oma herransa, jonka tulostansa ja menostansa ei\nkenellekään tarvinnut tiliä tehdä. Tämän itsenäisyyden surulliset\nseuraukset näyttäytyivät kuitenkin lii'an pian. Ruppert, taipuvainen\nnautintoon ja iloon, tuli työtä pelkääväksi ja antautui sentähden\ntyössään monesti velalliseksi, niin että herransa, Flurenbauer,\nankarasti häntä nuhteli. Vieläpä viimeiseltä oli useita kertoja\ntapahtunut, että Ruppert oli unhottanut koko työpäivän ja nukkunut,\n-- yö-juoksun välttämätön seuraus. Rehellinen Antero, tähän\nanteeksiantamattomaan kevytmielisyyteen nähden, saattoi vielä enemmän,\nkoska hänen täytyi salata äidiltä Ruppertin häjyt ilkityöt, sillä vanha\nrouva huononi huononemistaan ja velvollisuus sekä varovaisuus vaativat\nhäntä kaikin tavoin säälimään. Asiain näin ollen Antero iloitsi, koska\naika, jolloin kevytmielisen veljensä täytyi mennä sotarintaan, oli\nlähestynyt. Ei ollut epäilemistä, Ruppertin olevan kelvollisen, sillä\nhän oli voimakas, pitkävartaloinen nuorukainen.\n\n\"Jo vuosi sitten peloitti minua eron hetki\", virkki Antero äidilleen\nehtoolla Ruppertin lähdön jälkeen, joka itsekseen hiljaa itkeä\ntihutteli, \"sillä en minä voinut ajatella voivani olla veljen seuraa\npaitse. Mutta nyt katson minä eron Ruppertista olevan ainoan\npelastuksen ja olen varma, että hän kelpomiehenä on palajava\nsotapalveluksesta, älkää itkekö äitini.\"\n\nAntero ei laskenut lukuun muuta, kuin että Ruppert sotapalveluksessa\njulistettaisiin kelvolliseksi, vaan yhtä hän ei ajatellut, nimittäin\nmahdollisuutta, jos värvätty voi lunastaa itsensä ja Ruppertille --\ntämä onnistui. Eräänä lauvantaina palasi hän vielä kahden muun pojan\nkanssa, jotka samoin sotapalveluksesta olivat vapautetut, kotikylään\nja kaikki kolme menivät riemuten hiljasta kylän käytävää pitkin\nravintolaan, jossa viinin ja oluen ääressä iloisesti nauttivat. Äiti ja\nveli odottivat turhaan Rupperttia; hän ei pitänyt vaivaa ansaitsevana,\nonneansa näille molemmille ilmoittaa.\n\n\"He tulevat sen jo näkemään\", virkki hän juomatovereilleen, \"ja vaikka\nmielelläni näkisin Anteron nurjat kasvot, joka luonnollisesti kovin\nsiitä närkästyy, etten sotamieheksi voi tulla, niin, kuitenkin tahdon\nkohtaamistamme karttaa, -- äitini juttelee liian paljon minulle\nraamatusta ja kuolemasta sekä ijankaikkisesta kadotuksesta; vaan minä\nseuraan tuota vanhaa sananlaskua: Joka iloisesti on elänyt ja autuaasti\nkuollut, on häiritsevä paholaisen tilintekoa.\"\n\nTätä tosi-lausetta oikeassa muodossa: \"Kuitenkin paholainen iloitsee\nhurskaankin kuolemasta, että sekin vaikeata on\", ei tuo kevytmielinen\nnuorukainen aivan taitanut ja sitten kulki hän tovereinsa kanssa siellä\ntäällä laulaen, meluten ja tupakoiden, tieltä ravintolaan ja\nravintolasta tielle. Ja tällä huikentelevalla matkalla olemme tehneet\nhänen tuttavuuttansa ja tässä tilaisuudessa samalla kertoneet molempien\nveljesten kohtauksen. Arvattavasti lukija löytää syyn kurjan Anteron\nsurulliseen silmäykseen, kun hän huomaa nämä kolme laulavaa\nnuorukaista.\n\n\n\n\n2.\n\n\n    Herra, kuinka usein minun pitää antaman anteeksi\n    veljelleni, joka rikkoo minua vastaan? (Matt. 12, 18.)\n\nOli viikkoa myöhemmin. Suloinen pyhäaamun aurinko paistoi tilavan\ntalonpoikais-pirtin akkunoista sisälle, jossa komea talon isäntä\nmukavasti istui vanhassa nahkatuolissa ja maistellen lasissa kuohuvaa\nrajakreivin viiniä, heitti kaikille suloisia silmäyksiä. Niin, niin,\nFlurenbauer tiesi elää, sen todisti aamiaisensa, joka oli pöydällä\nedessänsä, sekä vanha hyvä viini. Hän taisikin sen, sillä hän iloitsi\nvarallisuudestaan, jonka saattoi melkein sanoa rikkaudeksi, ja jokainen\nolisi suonutkin hänelle hänen suloisen elantonsa, ellei Flurenbauer\nolisi suosinut tuota itserakasta lausetta \"itse saapi, itse syöpi.\"\nMutta hän ei suonut, lukematta omaa arvollista persoonaansa,\nkenellekään hyvää palaa eikä hyvää juomaa, vaan näyttäytyi enemmin mitä\npahimman laatuiselta.\n\nHän saattoikin suloisella hymyllä kuohuvan viinin huulillensa, kun\npyhä-kellot alkoivat kuulua ja kutsua kristityitä pieneen Jumalan\nhuoneesen, siellä kiittääksensä Luojaa laupeudestaan ja rakkaudestaan.\nFlurenbauer kuuli juhlalliset äänet ja olisi kyllä ollut paikallansa,\nettä hänkin olisi ollut kirkkoon menevien joukossa, sillä eikö hän\ntunnustanut varallisuuttansa ainoastaan Herran hyvyydeksi? eikö hän\nvuodattanut hedelmälliseksi tekeviä auringon säteitä Flurenbauer'in\nlaajoille vainioille ja antanut kasvaa hänelle tuon komean juoman,\njoka ihmisten sydäntä ilahuttaa? Ja kuitenkin näyttihe komea talon\nisäntä varsin toiselle, lipäsi kielellänsä ja kiljasi pirtissä\ntyöskentelevälle piialle:\n\n\"Missä on Antero? Hänen pitää tulla tänne.\"\n\n\"Ei, herra\", vastasi palveluspiika, \"tiedättehän, että Antero aina on\nensimmäinen, joka menee kirkkoon, -- hän on jo viisi minuuttia ollut\npoissa.\"\n\nTalonpoika myrisi muutamia ymmärtämättömiä sanoja ja veti otsansa\nryppyyn; hän vei uudestaan pikarin huulillensa ja viini näytti\nrauhoittavan hänen kiivastunutta luontoansa, sillä hän sanoi\nleikillisellä äänellä:\n\n\"Kun pastori Antero tulee kotio, niin sano hänelle, että tahdon häntä\npuhutella.\"\n\nPiika nauroi ja meni matkaansa.\n\nPieni kylän kirkko ei ollut kaukana komeasta hovista, jota Flurenbauer\nkutsui omakseen, ja niin voi hän eroittaa hurskaat urun sävelet, jotka\nJumalan huoneesta tunkeutuivat hänen korviinsa, eikä hän kuitenkaan\nkuullut niitä, kun ajatteli maallisia asioita, vieläpä nauroi sangen\nkavalasti, ja näöstänsäkin huomasi oitis, hänen jotakin edullista\nseikkaa miettivän, kun kansa hiljaisessa hartaudessa lauloi:\n\n    \"Mä rukoilen, Isä, sinua,\n    Kuin murheess' ja tuskiss' autat,\n    Vahvist' vahvaan uskoon minua,\n    Sinun Pyhän Henkes' kautta:\n    Kun minä jätän tämän luolan,\n    Josta ei hengiss' päästä,\n    Ann' ilon kanss' silloin kuolla,\n    Ja helvetist' minua säästä.\"\n\nJumalan palvelus oli lopussa, sydämissään vahvistettuina menivät\nkirkkomiehet kotio.\n\nVanhan äitinsä rinnalla kulki Antero, saattaen häntä pienelle majalle.\nKuinka mielellään hän olisi jäänyt äitinsä luo, kuinka mielellään hän\nkeskenäisessä ajatuksen vaihetuksessa olisi vielä kerran kuunnellut\nsaarnan sisällystä, vaan hän ei uskaltanut enää viipyä, sillä hänen\ntäytyi palata maallisen herransa palvelukseen. Tosin tänään ei tehty\ntyötä kedolla, vaan sitä vastoin oli huolehtiminen karja navettaan,\njoka toimi vuorotellen tapahtui sunnuntaisin rengin ja talon työmiesten\nvälillä. Tänään se oli Anteron velvollisuutena ja uskollisena\nalammaisena hän kiiruhtikin toimituspaikalleen. Vielä oli hän vettä\nnoutamassa, kun piika huusi:\n\n\"Antero kiiruhda, isäntä kysyy sinua.\"\n\n\"Niin, taivahiseni, täytyy kuitenkin ensin huolehtia eläimet\", vastasi\nAntero.\n\n\"Minä otan työn tehtäväkseni\", vastasi hyväntahtoinen piika, \"mene\noitis isännän tykö, sillä hän ei näytä minusta muutoin olevan hyvällä\ntuulella.\"\n\nAntero kiitti palveluspiikaa ja käänsi askeleensa isännän luo.\n\n\"No, onko Antero pastori vihdoinkin täällä?\" virkki hänelle\nFlurenbauer, jonka päähän nauttimansa viini hieman näkyi kajahtaneen,\nkuten hänen hohtavat kasvonsakin osoittivat. \"En suvaitse mielelläni,\nettä renki isäntäänsä odotuttaa.\"\n\n\"Minun puolestani se ei ole aikomuksella tapahtunut\", vastasi Antero,\n\"olinhan kirkossa.\"\n\n\"Eipähän\", tiuskasi talonpoika, \"isännän palveleminen edelläkäypi\nJumalan palvelusta.\"\n\n\"Sitä mielipidettä en minä ole\", virkkoi Antero rauhallisesti, vaan\nvakaasti. \"Jumala on ylin ja ensimmäinen kaikista herroista, ja joka\nhäntä ei palvele, hän on oleva maallisia herrojansa kohtaan vasta\noikein leväperäinen.\"\n\n\"Lörpötystä vaan loppumatta\", kiljasi Flurenbauer ja otsallensa\nvetäytyi paljon ryppyjä. Hän nousi vaivaloisesti istuimeltansa ja\nkäveli kädet taskussa akkunan luo, ja katseli vaieten akkunasta\nkadulle. Antero, epätietoisena, lähtisikö hän vai viipyisi, virkkoi\nvihdoin:\n\n\"Olette kutsunut minua. Mitä minulta tahdotte?\"\n\n\"Taidathan odottaa, poika, kunnes itse alan\", sanoi Flurenbauer\nkarkeasti. \"Katsopahan tätä uppiniskasta keltanokkaa.\" Tämän\nsanottuansa kääntyi uudestaan akkunaan päin, taas kotvasen aikaa\nvaietakseen.\n\nAntero huomasi, ettei tainnut mitään oikullista talonpoikaa vastaan,\nja laskeutui sentähden uunin vieriselle penkille istumaan,\nkärsiväisyydellä odottaen lisää. Kun Flurenbauer kotvan aikaa oli\nseisonut akkunan ääressä vuoroonsa sen ruuduilla rumputtaen ja taas\nvihellellen, kääntyi hän yht'äkkiä ja kiljasi tuimalla äänellä\nAnterolle, joka myös oitis nousi:\n\n\"Veljesi on kaunis renttu, jolle tahdon pitää pienen puheen. Jo\nkahdeksan päivää sitten palasi hän Freiburg'ista, kuitenkaan hän ei\nhetkeäkään ole katsonut töihinsä. Luuleeko hän, minun pitäväni antaa\nkorkeata palkkaa hänelle laiskuttelustaan. Kauempaa en enää tarvitse,\netenkin nyt, kun ajat ja palkat ovat huonot ja tuskin suolaa saapi\nleivälleen.\"\n\nAntero ei vastannut mitään, vaan heitti paljon sano van silmäyksen\ntyhjään viinipulloon, samoin kuin murkinan tähteesen, jotka vielä\nolivat pöydällä. Flurenbauer huomasi sen ja kutsui vihaisesti\npalvelijaa, nuhdellen häntä, että jätti kaikki käsille, mitään\nkorjaamatta. Kun palvelija oli lähtenyt pirtistä, otti Flurenbauer taas\nsanoiksi:\n\n\"En voinut saada roistomaista veljeäsi silmieni eteen, kun hän\nkuljeksii milloin siellä, milloin täällä; kuitenkin sano hänelle,\nettä, ellei hän huomisesta palaja työllensä ja ole ahkera, on hän\npalveluksestani vapaa. Nyt ei ole, Jumalan kiitos, puutetta työmiehistä\nja hänen kaltaistaan ei ole vaikea saada. Niin, sitä minulla oli\nsinulle sanomista; voit nyt mennä toimituksellesi talliin.\"\n\n\"Minä varottaisin mielelläni kevytmielistä veljeäni\", vastasi Antero,\n\"jos vaan voisin, vaan minäkin saan häntä yhtä harvoin nähdä, kuin te,\nja teidän pitää itse sanoa hänelle, mitä minulle olette antaneet\ntehtäväksi.\" Tämän sanottuansa meni Antero oveen päin, vaan talonpoika\nhuusi hänelle:\n\n\"Veljesi on roisto ja sinä olet nokkaviisas poika, jolle mieluimmin\nantaisin päästö-kirjan, jos --\"\n\n\"Jos ette minua hyvin tarvitsisi\", päätti Antero nauraen, \"niin,\nsanokaa vaan suoraan.\"\n\nTalonpoika puristi nyrkkiänsä ja renki meni askareillensa. Vaan työ ei\ntahtonut käydä päinsä Anterolta, kuten aina tavallisesti tapahtuu, kun\nihminen on hajamielinen ja ajattelee muita asioita. Yhä enemmän ja\nenemmän kevytmielisen veljensä kuva astui sydämmeensä ja hän kysyi\nhiljaisella epäilyksellä: \"Mikä on Ruppertista tuleva?\"\n\nMurheellisena ja alakuloisena lähti hän iltamyöhällä kotimatkalle. Jo\noli astunut majansa kynnykselle, kun kadun päästä kaikui hurja melu.\nNopeasti kääntyi Antero siihen suuntaan, kun taistelevien äänien\njoukosta huomasi Ruppert'inkin. Päästyänsä ravintolan edustalle näki\nAntero päihtyneen veljensä makaavan maassa, nyrkkejänsä uhkaavana\nosoittaen isäntää vastaan, joka muutamien talonpoikien kanssa seisoi\novella.\n\n\"Odota vaan, sä paksu ihravatsa\", huusi Ruppert käheällä äänellä,\n\"rankaisematta et minua ole häväissyt, -- minä olen sen sinulle\nkostava!\"\n\n\"Sen saat tehdä\", sanoi isäntä ylenkatseellisesti, \"vaan parempi ja\nkunniallisempi olisi, jos velkasi maksaisit.\"\n\n\"Mitä on oikeastaan tapahtunut?\" otti Antero heti sanoakseen. \"Te\npidätte semmoista melua, kuin jos koko kylä olisi liekissä.\"\n\n\"Onko pastorikin täällä?\" sanoi Ruppert ivallisesti, vaivaloisesti\nkoettaen nousta ylös maasta. \"Nyt on kohta saarna alkava.\"\n\n\"Pidä turpasi\", huusi talonpoika kevytmieliselle pojalle. \"Sinulla ei\nole todella syytä soimata veljeäsi. Hän on rehellinen, ahkera poika, ja\nsinä sitä vastoin kammottava roisto, joka Jumalalta aikansa varastaa.\"\n\n\"Mitä\", huusi Ruppert kiihtyneenä, \"te alatte jo? Tunnetteko halua,\nsaada muistutusmerkki tyhmään kalloonne? Ja se on heti tapahtuva!\"\n\nSitten hoiperteli, nyrkkiänsä korkealle kohottaen, ovella seisovaan\njoukkoon päin, vaan tuli muutamia askeleita päämaalistaan ja\nsatuttikin, talonpoikain pään asemasta, ravintolan seinään.\nläsnäolevien suureksi iloksi. Anterolla oli vaivaa hillitä talonpoikien\nilkamoitsemista, myös sai hän kysymyksensä uudistamalla tietää alun\nriitaan.\n\n\"Ruppert\", kertoi isäntä, \"on juonut tuopillisen toisensa perästä ja\nsitten tullut tappelunhimolliseksi, niin että Lopulla ei auttanut muu,\nkuin heittää hänet ulos. Vaan nyt hän on toimittanut niin, ettei hän\nvoi velkaansa maksaa. Jos ken ei mitään ansaitse, niin jääköön koreasti\nkotio ja juokoon vettä, ja älköön rehelliseltä ravintolan isännältä\nryöstäkö niukkaa ansiota. Hyi turmellusta!\"\n\n\"Niin, hyi\", yhtyivät talonpojat, \"se on selvää petosta!\"\n\n\"Ystävät ja naapurit\", sanoi Antero saattaen heidät vaikenemaan, \"älkää\nminun tähteni jatkako riitaa.\"\n\n\"Olet hyvin puhunut, Antero\", vastasi isäntä, \"koska et ole vahinkoon\nosallinen; vaan minä kysyn, kuinka saan rahani takaisin?\"\n\n\"Ei niin, ole toki rauhallinen\", huusi Antero närkästyneenä. \"Summa ei\nliene todella niin suuri, etten sitä sinulle voisi maksaa.\"\n\n\"Mitä? Sinä tahdot veljesi edestä maksaa?\" kysyi isäntä sangen\niloisella äänellä. \"No, se on hyvästi sinulta. Niin, niin, minä olen\nsen aina sanonut, Antero on rehellinen, ja sangen kelpo poika.\"\n\n\"Se hän onkin\", huusivat kaikki, \"eikä Ruppert laisinkaan ansaitse\nhäntä veljeksensä.\"\n\nAntero ei kiittänyt imartelevasta ylistyksestä, eikä vastannut mitään,\nvaan kuitenkin veti hän pienen, nahkaisen raha-kukkaronsa esille ja\nvapautti isännän huolestansa, jonka jälkeen hän tarttui hoipertelevan\nRuppertin käsivarteen ja astui hänen kanssansa kylän katua alaspäin.\nKun olivat niin kaukana talonpojista, ettei heitä saatettu kuulla,\nalkoi Antero rauhallisella, vaan vakaalla äänellä:\n\n\"Sinussa pitää tapahtua muutos, Ruppert; tuota kevytmielistä elämää on\nsinun mahdoton jatkaa.\"\n\n\"Hähä\", nauroi Ruppert nenäänsä, \"eikö niin, minun täytyy tehdä työtä,\nsiksi kuin en enään säästä luitanikaan, että saatan sinulle ja äidille\nantaa rahaa?\"\n\n\"Pahoin meidän kävisi, jos sinun apuusi täytyisi luottaa\", jatkoi\nAntero, \"päinvastoin saattaisit joutua siihen tilaan, että sinun\ntäytyisi turvautua meidän sääliväisyyteemme. Sillä jos et kuule minun\nvaroitustani ja heitä roistomaista elämääsi, niin ei kukaan talonpoika\nota sinua enään palvelukseensa ja sinä jäät sitte kerjäläiseksi.\"\n\n\"Hahaha\", nauroi Ruppert, \"vielä ei olla niin pitkällä, veli pastori,\nja jos ainoastaan pari päivää viikossa teen työtä, niin on siinä\nkylläksi kurkulleni ja vatsalleni.\"\n\n\"No niin\", vastasi Antero nostaen olkapäitänsä, \"joka ei neuvoa ota,\nse ei avusta parane. Vaan niin paljo saatan sinulle sanoa, että\nFlurenbauer on heti sinulle antava päästö-kirjan, ellet huomisesta\nsäännöllisesti pidä huolta työstäsi; sen hän on tänään minulle sanonut,\nsiinä aikomuksessa, että sinä minun kauttani saisit sen tietää, ja\ntiedäthän sinä hyvin, että tuo vanha pöllö on mies lupaustansa\ntäyttämään. Niin, tässä on sinun olopaikkasi, minä saatan siis nyt\njättää sinun, olletikin kun sinulla ei ole porrasta johon astut. Mieti\ntarkasti, mitä olen sanonut, tutki itseäsi, ja nyt hyvää yötä.\"\n\nAntero päästi veljensä käsivarren, jota hän tähän saakka oli pidellyt,\nja katosi seuraavassa silmänräpäyksessä pimeyteen. Mutta parantumaton\nRuppert ei laiminlyönyt, vähän mietittyänsä vastata laulaessaan\nirstaisia juomalaulujansa.\n\n\n\n\n3.\n\n\n    Herra on Jumala, joka meitä valistaa.\n    (Ps. 118, 27.)\n\nOn ihmisiä, joiden kevytmieliseen olentoon kaikki kehoitukset,\nhyvät opit ja varoitukset yhtä tehottomasti vaikuttavat, kuin nuolet\nrauta-paitaan. Jokainen kovuus ja hyvyys on näille pimitetyille\nihmislapsille turha, he nauravat kaikille hyville opille, siksi kun\nmuutoin kova onni rautaisella, kaikkea pahoittavalla kädellään heidät\nsortaa ja uppiniskaisuutensa vihdoin masentaa, tahi johdattaa heidät\nvarmaan perikatoon. Tämä kokemus elämästä ilmaantuu joka päivä monen\nmonituisissa esimerkeissä ja sentähden Jumala kyllin varoittaa\nkevytmielistä, vaan harvat häntä kuulevat; enemmistö pikemmin vaatii\nrankaisevaa kohtaloa, ja syöksyy varmaan perikatoon. Niin oli mailman\nalusta ja edespäin on niin oleva, kunnes viimeinen päivä joutuu,\njolloin meillä kaikilla on tili tehtävänä.\n\nNautinnon himot!... Se kiihko on jo monet vieroittanut oikealta tieltä;\nse muodostaa varman tikapuun kadotukseen, jonka portaina ovat mitä\nerinkaltaisimmat rikokset. Ensin on valhe, johon nautinnollinen\ntekeytyy syylliseksi, sitte tulee viekkaus, niin, itse ryöstömurhakin,\nsillä nautinnonhimoinen raivaa viimein joka esteen tieltään,\nsaattaaksensa tyydyttää himojansa. Kysyhän rosvolta tahi murhaajalta,\njoka seisoo oikeuden edessä ja joka tulee julistettavaksi syylliseksi,\nalkua rikokselliseen elämäänsä -- ja kymmenestä tapauksesta saat\nyhdeksän tämmöistä vastausta: \"Olin laiska, en tahtonut tehdä työtä,\ntahdoin vaan nauttia. Nuoruudessani en oppinut mitään, en voinut siis\nmiehenä itseäni oikein elättää. Mutta kun sydämmeni taipui nautintoihin\nja huveihin, niin hankin itselleni kaksi luvatonta keinoa, s.o. ryöstin\nlähimmäiseltäni omaisuutensa.\"\n\nSilloin olisimme vielä kerran saarnanneet siveyttä, hyvin\nvakuutettuina, että niin moni nuori sydän, jossa seuraelämän syövä\nvika helposti karttuu, on lukeva näitä varoittavia sanoja; mutta\nlankeevatkohan ne hedelmällisinä siemeninä hyvään maahan? Suotakoon\nvastaus meille anteeksi, sillä monta on Ruppertin kaltaista, ja me\ntiedämme, etteivät kaikki hyvät opit olisi tähän kevytmieliseen\nnuorukaiseen vaikuttaneet mitään, koska hän kuului pimitettyjen\njoukkoon, jotka kovaa onnea vaativat. Kuitenkin vastusti hän\nFlurenbaueria, kun ei hän ollut hänen kutsunnallensa kuuliainen ja\nvasta kolmea päivää myöhemmin saapui työhön. Arvattavasti sai hän heti\neronsa, kun Flurenbauer itsepintaisesti täytti, mitä hän uhkamielellä\nsilmämääräksensä oli asettanut. Vaan ken nyt ajattelee Ruppertin siitä\njoutuneen epäilykseen ja katumukseen niinkuin ajattelevaiselle\nihmiselle tässä kohden olisi tapahtunut -- hän on suuresti erehtynyt.\nParantumaton poika vaan nauroi entisen isäntänsä silmien edessä ja meni\nmatkoihinsa sanoen: \"Hovit ja talonpojat tarvitsevat kyllä työmiehiä,\nvaate ja ruoko aina annetaan!\"\n\nHän löysikin muutaman tunnin matkan päässä olevassa Enkendorfissa\npalveluksen erään talonpojan luona, joka oli tunnettu ystävälliseksi ja\nhyväntahtoiseksi isännäksi ja antoi kalliin palkan alammaisillensa.\nAntero hengitti lievemmin ja lähetti äitinsä kanssa rukouksia taivaalle\nRuppertin puolesta. Ne näkyivät jo tulleen kuulluiksi, sillä kaikki\ntiedot, jotka Antero sai kotio veljensä käytöksestä, ennustivat hyvää;\nRuppert näytti ahkeralta työmieheltä, oli ajallansa toimituksessansa\nja pysyi siinä illan joutohetkeen saakka. Ravintolassa hän\njoutohetkillänsä kävi säännöllisesti, kuitenkaan ei vielä tapahtunut\nettä hän siellä riitaa eli toraa olisi alkanut. Asioiden näin ollen\nsaattoi Antero toivoa hyvää tulevaisuutta lievennetylle sydämmelleen ja\noli jo aikomuksessa lähestyä Rupperttia entisellä veljellisellä\nrakkaudellaan, kun kevytmielisyys uudestaan sai vallan ja himo\nnautintoon ja huveihin ilmestyi. Sanomattomalla surulla kuuli\nkurja Antero veljensä muuttumista. Ruppertin isäntä oli hänen\nkevytmielisyydestänsä antanut ehtimiseen varoituksia; vaan kun hän\nsuoraan näytti, että kaikki niin hyvät kuin pahatkin sanat hänelle\nolivat turhat, niin tuo roistomainen palvelija sai ero-kirjan.\n\nAikomuksemme ei ole lähemmin kertoa niin turmeltuneen ihmisen\ninhoittavaa elämänjuoksua, kuin Ruppertin oli. Tahdomme vaan mainita,\nettä se huono maine, joka heti Ruppertin nimelle tuli, teki hänen\nkykenemättömäksi saamaan ansiota. Ei talonpoika eikä työmieskään\ntahtonut hänestä tietää mitään ja niin joutui hän -- Anteron oikean\nennustuksen mukaan -- äitinsä ja veljensä sääliväisyyden alaiseksi.\nAnteron oli nyt pitäminen huolta kahdesta ihmisestä, äidistänsä ja\nroistomaisesta veljestänsä. Flurenbauer ei maksanut kallista palkkaa ja\njos Anteron olisi pitänyt vähentää kulunsa, rehellisenä miehenä\ntullakseen toimeen, olisi se ollut vallan mahdotonta. Ken tuntee\nelatuksen huolen, hän käsittää myös helposti epäilyksen, joka tämän\npoika-raukan valloitti, koska hän parhaimmalla tahdollansa ja\nsäästäväisyydellänsä ei keksinyt mitään toivoa. Tähän kalvavaan suruun\nyhtyi vielä toinen yhtä suuri, kun nimittäin vanhan äidin terveyden\ntila, monien huolien vuoksi nuorimman poikansa tähden, antoi aihetta\nsuureen pelkoon. Mutta Antero rakasti tätä vanhaa vaimoa lapsellisen\nrakkauden täydellä hellyydellä, eikä ainoatakaan iltaa kulunut, jolloin\nei hän hartaasti olisi rukoillut Jumalaa, saadaksensa vielä kauvan\npitää tuon hänelle niin kalliin vanhuksen luonansa. Äiti virkosi\nnähtävästi, saadessansa kuulla Ruppertin parantumista; vaan sitä\nkovemmin vaikutti häneen nyt tämä uusi sanoma. On ymmärrettävää, että\narkatuntoinen Antero häneltä peitti surunsa, vaan rakastavalta äidin\nsydämmeltä eivät jääneet huomaamatta varjot, jotka tuon tuostakin\nAnteron otsalle kokoontuivat; myös kuuli hän ne huokaukset, jotka\nhiljaisessa yössä tunkeutuivat Anteron surulla täytetystä sydämmestä.\nKaikki nämät havainnot vaikuttivat vahingollisesti huonolle\nterveydellensä, ja niin kitui hän päivä päivältä. Kuinka mielellään hän\nei olisi tehnyt työtä, saattaaksensa joinkin määrin vähentää rakkaan\npoikansa huolta, vaan Jumala oli häneltä ottanut sen mahdollisuuden\nvähentäessään häneltä ihmisen jaloimman aistin, näön lahjan. Niin\nvallitsi viheliäisyys, suru ja murhe vähäisessä majassa ja jos joskus\njoku laulava ääni kuultiin tässä kurjassa tilassa, oli se Ruppertin,\njoka, työttömänä miehenä, taas asui vanhempiensa kotona. Kevytmielinen\nveljemme oli todellakin syvälle vaipunut, sillä hän oli kadottanut\nkaiken hävyn ja kunnian tunnon, eikä huolinut vähintäkään äidin ja\nveljen vaivoista ja suruista. Päiväkaudet ajelehti hän vaan ympäri ja\nvasta myöhään illalla palasi hän kotio, turhaan ravintolan edustalla\nväijyttyänsä jotakin anteliasta tuttavata toivossa, että tämä hänelle\njonkun ryypyn tarjoisi.\n\nToukokuu oli sillä välin levittänyt kauneutensa ja lehdissä, oksissa,\nheinissä ja puissa liikkui kevään luomisvoima, kunnes koko luonto oli\nrikkaassa kukkaispuvussa ja se juhlapäivä oli lähestynyt, jolloin\ntuhansittain tuhannet kukkaiset, vienon tuulen heiluttamina,\nilmoittivat keväimen alkaneeksi ja riemuitsevat lintuiset yhteisesti\nylistivät Jumalaa.\n\nTämän kaiken Antero tunsi sydämmessänsä, kun hän muutamana sunnuntaina\neräältä Dinkelbergin kukkuloista katseli ylt'ympäri olevia laaksoja ja\ntaivasta kohden kohoavia vuoria, joiden lumiset huiput, ikäänkuin\nkunnianarvoiset vanhukset, katselivat noita nuoruuden voimasta ja\npuhtaudesta loistavia niittyjä ja ketoja, jotka syvällä heidän allansa\nauringon säteiden paahtamina rehoittivat. Todellakin, Jumalan luominen\non ihmeellinen ja jokainen hellä sydän tuntee itsensä näitä nähdessänsä\nkoroitetuksi ja vahvistetuksi; mutta jos surut ja murheet asettuvat\nihmisen sydämmeen, jos silmä himmenee tuskan kyyneleistä ja suuri\ntaakka painaa sydäntämme, silloin rauhallinenkin maiseman kuva, olkoon\nse kuinka ihanan vuodenajan loistossa tahansa, esiintyy kolkkona ja\nsynkkänä. Niin kävi Anterommekin, ja kun päivä kultaloistollaan\nlaskeutui lännessä, kun metsän siivekkäät laulajat virittivät\nilta-laulunsa ja tuuli laaksosta saattoi Dinkelbergille kaukaiset\nkellon äänet, -- silloin lieveni poika-poloisen sydän surusta ja kyynel\nkyyneleeltä tunkeutui sinisistä silmistänsä.\n\nNopeasti pyyhki hän kuitenkin surun jäljet pois, kun hän aivan lähellä\nkuuli askeleita ja eräs vieras kisälli astui hänen luoksensa.\n\n\"Hyvää iltaa, toveri\", kuului vasta-tulleen huulilta, \"tahdotteko olla\nhyvä ja saattaa minua oikealle tielle? Olen vieras näillä seuduin ja,\nkuten näyttää, hairahtanut oikealta tieltä.\"\n\n\"Minne aiotte?\" kysyi Antero.\n\n\"Schweiz'iin\", kuului vastaus, \"ja sinne Hauenstein'iin, jossa nyt\ntulee suuri rautatie-tunneli rakennettavaksi. Minä tahdon siellä\ntyömiehenä ansaita rahaa.\"\n\n\"Silloin on teillä vielä pitkä matka edessänne\", vastasi Antero,\n\"ennenkuin matkanne päämaaliin ehditte.\"\n\n\"Kuinka pitkältä mahtanee vielä olla?\"\n\n\"No niin, kahdentoista tunnin matka; otaksuen, että aika tavalla\nkävelette.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" huudahti vieras, vastenmielisesti hämmästyen,\n\"silloin täytyy minun pysäyttää matkani tältä päivältä, sillä ilta\njoutuu ja maja on väsyneille jäsenilleni tarpeellinen. Onko täällä\nläheisyydessä paikkaa, jossa halvalla saapi hyvän majan?\"\n\nAntero mainitsi koto-kylänsä, joka oli erään kummun takana.\n\n\"Jos tahdotte\", sanoi Antero, nousten ylös, matkamiehelle, \"niin tahdon\nsaattaa teitä Dossenbach'iin ja näyttää teille ravintolan.\"\n\n\"Otan kiitoksella vastaan tarjoumuksenne.\" Ja heti senjälkeen kulkivat\nmolemmat eteenpäin. Matkalla ilmoitti vieras, joka kutsui itsensä\nNadleriksi, olevansa Pfalz'ista kotoisin ja siellä muurarin-kisällinä\nomanneensa sangen etuisan paikan. \"Mutta tästä huolimatta hylkäsin sen,\nkun eräs ystäväni kirjoitti Hauensteinista, siellä etsittävän\nkelvollisia työmiehiä ja semmoinen palkka maksettavan, jommoista ei\nmuualla ole saatavissa. Ajatelkaa vaan\", jatkoi kertoja vähäisen\nvaitiolon jälkeen, \"minä saan tavallisena miehenä päivässä kymmenen\nfrankia. Jos minä nyt puolen vuotta teen työtä tunnelissa, saatan\nsäästää itselleni joukon yli tuhannen frankia; -- semmoinen rahasumma\nriittää, päästäkseni kotona itsenäiseksi.\"\n\nAnteron aivojen läpi lensi kuin salama, ja sydämmessänsä oli kuin uusi,\nkirkas päivä olisi noussut elämänsä radalle.\n\n\"Eiköhän tunnelirakennuksessa vielä enemmän työvoimia tarvittaisi?\"\nkysyi hän pidätetyllä hengähdyksellä vieras-toveriltaan.\n\n\"Sen kyllä luulen\", sanoi pfalzilainen. \"Kaikkiin maihin on annettu\nkäskyjä, ja vaikka Saksanmaasta, Ranskasta, Italiasta, niin, vieläpä\nEnglannistakin parvittain tulvailee työntekijöitä Hauensteiniin, ei\nniitä sittekään ole kylliksi.\"\n\n\"Täytyy epäilemättä olla ammattilaisen, voidaksensa\ntunneli-rakennuksessa tulla vastaanotetuksi\", jatkoi Antero tutkien.\n\n\"Vieläpähän mitä\", vastasi Nadler, \"katsokaapa minua: ymmärränkö minä\nmitään vuorityöstä? Joka Hauensteinissa tahtoo työtä saada, tarvitsee\nainoastaan pari vahvaa kättä ja terveen, jäntevän ruumiin.\"\n\nAntero pyysi pfalzilaisen lähemmin kertomaan kaivantotöistä, kuin myös\nkoko tunneli-rakennuksesta, jonka toveri sangen mielellään tekikin.\n\n\"Te ette minusta näytä taipumattomalta, myöskin koettamaan\nHauensteinissa\", sanoi Nadler nauraen, kun hän ja Antero jo saapuivat\nravintolan ovelle. Antero nyökkäsi päätänsä ja lisäsi, tarttuen uuden\ntuttavansa käteen hyvästijätöksi:\n\n\"Tahdotteko minulle osoittaa yhden avun?\"\n\n\"Jos voin, niin vallan mielelläni.\"\n\n\"Kertokaa minulle kirjeessä, jos Hauensteinin olot todellakin ovat niin\nhyvät, kuin teille on kerrottu, jos vielä enemmän työvoimia tarvitaan,\nja jos minunlaistani otetaan vastaan tarjoutuessani.\"\n\n\"Tämän kaiken tahdon täydellisimmästi teille vastata\", sanoi\npfalzilainen, \"teidän pitää vaan antaa minulle osoitteenne.\"\n\nAntero täytti heti käskyn, jonka jälkeen hän seuraajansa kanssa astui\nravintolaan, tullaksensa vakuutetuksi, jos Nadler siellä voi saada\nmajan yöksi; rehellinen kisälli oli tullut hänelle rakkaaksi ja hän\npäätti ottaa tämän majaansa, vaikka se oli pieni, jos hän ei täällä\nyösijaa saisi. Nadler otettiin sillä välin hyvin vastaan, etenkin kuin\nhän oli Anteron saattama, jota isäntä suuresti kunnioitti.\n\nIloinen pfalzilainen kutsui Anteron kanssansa juomaan tuopin viiniä ja\nkilistämään onnelliseksi tulevaisuudeksi. Vaikka Antero ahkerasti\nkarttoi ravintolaa, ei hän kuitenkaan tänään sitä voinut, ollaksensa\nuskollinen perusaatteillensa, ja kun pfalzilainen yhä enemmän\nmiellyttävästi ja jännittävästi kertoi Hauensteinin suuresta\nmaanalaisesta rakennuksesta, niin oli jo jotenkin myöhäinen, kun Antero\nvihdoin nousi ja erosi uudesta tuttavastansa.\n\n\"Minä toivon\", sanoi jälkimmäinen, \"ettemme viimeistä kertaa tänään ole\nnähneet toisiamme ja siis toivotan teille: iloista kohtaamista!\"\n\nKun Antero oli astunut pimeälle kylän käytävälle, riensi sivuitsensa\neräs olento, Antero kysyi seisahtuen: \"Ken siellä?\"\n\n\"Ken siellä?\" kajahti ivallisesti, \"onko sopivata mennä niin myöhään\nillalla kotio kuin pastori Antero nyt, ja varsinkin ollessansa\nsemmoisena, kuin tuo korkea herra nyt, joka halukkaasti on nauttinut\nvanhaa viiniä.\"\n\nAntero oli heti tuntenut veljensä äänen; hän harmistui salaa että hänen\nravintolan edessä piti kohtaaman Ruppertin, joka nähtävästi\nkurkistellen oli seisonut akkunan edessä.\n\n\"Niin; niin\", jatkoi kevytmielinen veli ivallisesti, \"päivällä ollaan\nihmisten edessä olevinansa siveyden saarnaajia, vaan yöllä hyvitellään\nviiniä, juuri niin kuin varmaan muutkin ihmiset ovat tehneet, joita\ntuomitaan ja joiden päälle kirousta ja kauhua huudetaan. Oi teitä,\nulkokullattu poikuus!\"\n\n\"Minulla ei ole halua panettelemisiasi vastustella\", sanoi Antero,\n\"vaan niin paljon tahdon sanoa sinulle, että Jumala antaa viinin\nkasvaa, jolla hän ilahuttaisi ihmisten sydämmiä, ja joka tätä jaloa\nkasvia kohtuullisesti nauttii, ei tarvitse vähintäkään hävetä Jumalan\neikä ihmisten edessä, jos nimittäin koko päivän on ankarassa työssä\nviettänyt.\"\n\n\"Se on taas tuo kirottu tarkoitus\", huusi Ruppert äänellä, joka\nilmoitti sisällisen vimmansa. \"Jumalan kautta! minä olisin iloinen, jos\nsinua, siveydensaarnaaja, en enää koskaan näkisi!\"\n\n\"Siihen voipi tulla neuvoa\", vastasi Antero vakavasti ja kiiruhti\naskeleitaan, kuu Ruppert kotvasen jäi seisomaan ja miettimään näitä\narvoituksen kaltaisia sanoja.\n\n\n\n\n4.\n\n\n    Minä nostan silmäni mäkiin päin, josta minulle apu tulee.\n    (Ps. 121, 1.)\n\nPfalzilainen veli piti sanansa ja lähetti jo kahdeksan päivän kuluttua\nAnterolle kirjeen, jossa tyystin kertoi tunneli-rakennuksessa\nvallitsevat olot; ja ilmoitti ystävällensä, hänen puolesta puhuneensa\nerään työnjohtajan kanssa, jolta sai luvan, että Anterolla olisi\npalvelus Hauenstein'issa, varsinkin jos hän on voimakas ja ahkera mies.\nKirje päättyi kehoituksella, että Antero heti sitoisi myttynsä ja\ntulisi.\n\nAntero luki monesti kirjeen. Vaikka hän vakavasti oli päättänyt käyttää\nsopivaa tilaisuutta, vähässä ajassa koota säästö-rahoja, niin tunsi hän\nkuitenkin pelvon sydämmessänsä, josta koko päivänä ei päässyt erillensä\nja joka myös ilmautui, kun hän illalla äidille ilmoitti aikeensa. Vanha\nrouva vapisi ja vasta kotvasen kuluttua taisi hän vastata.\n\n\"Oi, Antero, älä tee sitä, vaan jää tänne luokseni, varsinkin koska en\nsinutta voi elää!\"\n\n\"Emme kauvan tule olemaan eroitettuina\", alkoi poika uudelleen, \"ja\nsitte olemme vapaat kaikista huolista, minä tuon kanssani kauniin\nrahasumman ja me ostamme vähäisen maatilan, jota jo kauvan olemme\ntoivoneet.\"\n\n\"Se on kaikki oikein ja hyvin\", huokasi kurja Refi, \"vaan kuka saattaa\nsanoa, että sinä terveenä ja raitisna olet palajava? Äskettäin kuulin\nvanhalta Maijalta, jonka tyttären poika myös on palveluksessa\nHauensteinin tunneli-rakennuksissa, että nuo maan-alaiset työt eivät\nole ainoastaan vaivalloisia, vaan myös vaarallisiakin, ja että suuria\nvuoria läpikaivettaissa ja särjettäissä moni ihmishenki on tullut\nuhriksi.\"\n\n\"Saattaa kyllä olla\", sanoi Antero ja tuo levottomuus, joka koko päivän\noli häntä kalvanut, valloitti uudestaan hänen sydämmensä. \"Olemmehan\nkaikkialla Jumalan kädessä, äitiseni, joka sitte teemme työtä vapaalla\nkentällä eli pimeässä vuorikaivoksessa, ja eikö Hän voi meitä\npoiskutsua niin siellä kuin täällä, jos Hän sen kerran tahdossansa on\npäättänyt?\"\n\n\"Tietysti, Antero, tietysti\", huoahti vanha rouva, \"ja kuitenkin\npeljästyn, kun minun täytyy ajatella sinun olevan noissa synkissä ja\nkosteissa maan-alaisissa käytävissä, jonne ei päivälläkään mitään\nsuloista auringon sädettä tunkeudu.\"\n\n\"Enhän alinomaa tule työskentelemään vuoressa\", lohdutti hyvä poika.\n\"Työmiehet päinvastoin vaihettelevat, osa päivästä tulee vapaan taivaan\nalla ja raittiissa ilmassa vietetyksi. Uuden tuttavani kirjeesen\nkatsoen voipi tapahtua, että tulen ajotöihin asetetuksi, koska\nmelkoinen joukko hevosia ja kärryjä on käsillä, muran ja kivien\nkuljettamiseksi.\"\n\n\"Älä ole minulle vihainen, Antero sydänkäpyseni\", sanoi vanha rouva\nsurullisesti pudistaen päätänsä, \"vaan minusta on, kuin joku sisällinen\nääni varoittaen kieltäisi, laskemastani sinua lähtemään. Ja vaikka\nkyllä pidän muistossa sanan: usko kulkusi Jumalan haltuun ja luota\nhäneen, hän on sen hyvin tekevä, -- niin en kuitenkaan voinut pidättää\nhätääni ja pelkoani. Eikö olisi parasta, että kokisit kehoittaa\nFlurenbaueria, kohtuullisesti kohoittamaan palkkaasi? Ja hän on varmaan\nsuostuva pyyntöösi, sillä teethän työtä kahden edestä.\"\n\n\"Sinä et tunne tuota vanhaa saituria, äiti\", sanoi Antero. \"Mielestänsä\nmaksaa hän jo minulle liian paljon, ja vaatimukseni saattaisi vaan\nhänen vihaan ja vimmaan. Huolimatta siitä tahdon kuitenkin koettaa\",\njatkoi Antero nopeasti, kun luuli arvoisan vaimon kasvoissa huomaavansa\nvähäisen moitteen.\n\n\"Minä kiitän sinua, Anteroni!\" huudahti vanha Refi huojennettuna ja\npani siunaten kätensä pojan pään päälle.\n\nKun Antero seuraavana aamuna etsi Flurenbaueria hänen asunnostansa,\nlöysi hän hänen mukavasti istumasta murkinan ja tavallisen\nviinipullonsa ääressä. Tuskin oli vanha saituri sisäänastuneen tuntenut\npalvelijaksensa Anteroksi, ennenkuin hän heti peitti murkinansa\npöytäliinalla ja suikkasi pullon pöydän alle.\n\n\"Älkää antako itseänne häiritä\", sanoi Antero nauraen tämän\nhuomattuansa, \"syökää ja juokaa mielihyväksenne, minä en aio tarjoutua\nvieraaksenne.\"\n\nFlurenbauer katsahti nuorukaiseen hämmästyneenä, mutta sitte kiljasi\nhän vihastuneena: \"Haa, minä tahdon päästä tämmöisestä kohtelusta! Mitä\nhävyttömyyttä se on, että vieraat ihmiset tunkeutuvat asuntoon, -- eikö\nvoida odottaa siksi kun isäntä tulee kartanolle?\"\n\n\"Jälkimmäinen on sangen epävarmaa\", vastasi Antero nöyrästi, \"vaan kun\ntärkeä asiani teille ei salli mitään viivytystä, niin otin vapauden\netsiä teitä kotoanne, ja pyydän siis nöyrästi anteeksi.\"\n\n\"Sinulla on tärkeä asia?\" kysyi talonpoika rypistyneellä otsalla,\nalusta heti peloittaaksensa anojaa.\n\n\"On tosin\", myönnytti Antero, \"katsokaa, minä olen teitä tähän saakka\nuskollisesti palvellut vähästä palkasta; vaan kun olen saanut kuulla,\nettä palvelijoille muualla maksetaan paljon enemmän, vaikk'eivät\npuoleksikaan tee niin paljon työtä kuin minun on pitänyt tehdä, niin\nolen päättänyt pyytää teiltä vastaavaista koroitusta palkassani.\"\n\n\"Vai niin?... Sepä... Katsopahan!\" huusi Flurenbauer pidättäen vihansa\nvimmaa. \"Enemmän palkkaa pyydät? Olit kuitenkin sillä tyytyväinen, kun\nkorjasin sinut palvelijaksi kartanooni! Onko se jokin kiitos\nhyvyydestäni?... Enemmän palkkaa! Se ei saata olla todentekoa.\"\n\n\"Kuitenkin Flurenbauer\", vastasi Antero, jolle varma toivo\nHauensteinissa saada edullisen paikan, antoi varmuutta ja rauhaa.\n\"Te unhotatte, että kykyni työhön ja kuntoni palveluksessa ovat\nvaurastuneet, ja on siis mahdotonta verrata ahkeroimisiani niihin,\njolloin olin vaan heikko poika.\"\n\n\"Ja jos sinulle en nyt anna enempää kuin tähän saakka, häh?\" kysyi\ntalonpoika.\n\n\"Silloin jätän suoraan palveluksenne\", vastasi Antero nyökäyttäen\nolkapäitänsä.\n\nVanha saituri iski uhkaavana pudistetun nyrkkinsä pöytään ja otti\nsitte sen alla olevan viinipullon, koska tunsi kurkkunsa kuivaksi.\nOikeastaan teki hän sen ainoastaan, saadaksensa aikaa vastaukselle,\nsillä hän huomasi Anteron päättävästä katsannosta, että tämä oli\npuhunut vakaasti.\n\n\"Ei sieluni kautta\", huusi Flurenbauer vihdoin, \"palvelijat tulevat\npäivä päivältä vaativammiksi. Enemmän palkkaa! Jumala auttakoon minua,\nmitä tahdot siis oikein?\"\n\n\"Mitä palvelija muualla saapi\", vastasi Antero. \"Minä tahdon tästä\nlähin sata kultarahaa vuotuista palkkaa -- ei enemmän eikä vähemmän.\"\n\n\"Hahaha!\" nauroi talonpoika raivossa, \"oletko mieletön? Sillä hinnalla\nsaan kolme palvelijaa, yhden asemesta. Minä en tosin ole tyytymätön\nsinuun ja sentähden pitää sinun saada kaksitoista kultarahaa\npalkanlisäystä; minä ajattelen, että --\"\n\n\"Säästäkää vaivanne\", keskeytti Antero hilpeästi, harmistuneena\ntalonpojan ahneudesta, \"minä en kaupitse itseäni. Joko maksatte\nminulle, mitä kunnollinen palvelija muualla saa, taikka jätän\npalveluksenne.\"\n\n\"Minusta on yhdentekevää\", vastasi Flurenbauer itsekkäästi. \"Moista\ntavaraa, kuin sinä olet, löytyy vielä joka paikassa, etkä ole noussut\nhinnassa.\"\n\n\"Vaan minä en tahdo enää olla tavarana\", jatkoi Antero, \"ja siis\nJumalan haltuun.\"\n\n\"Seis!\" kiljasi Flurenbauer, kuin tuo päättäväinen poika jo oli ovella.\n\"Seitsemänkymmentäviisi kultarahaa tahdon puolestani antaa vuotuista\npalkkaa.\"\n\nPudistaen päätänsä kääntyi Antero taas mennäksensä.\n\n\"Kahdeksankymmentä!\" kuului murkinapöydästä, ja \"kahdeksankymmentä\nviisi!\" kuului taas, kuin Antero oli ovea sulkemaisillaan. \"Etkö\ntahdo?\"\n\n\"En!\"\n\n\"Niin, mene hiiteen!\" ärjyi nyt Flurenbauer vimmassa ja löi\nviinipulloansa niin kovasti pöytään, että se särkyi ja jalo viini vuoti\npöydältä joka haaralle.\n\nAntero oli nyt heittänyt arpansa. Käynti isännän luona tuntui hänestä\nraskaalta vaan paljon raskaammalta tuntui hänestä päätöksen sanominen\näidille ynnä pikaisen lähtönsä ilmaiseminen. Todellakin vanha rouva oli\nepäilyksissä ja kyynelöi heikot silmänsä miltei sokeiksi. Mutta Antero\ntiesi kuitenkin viitaten Jumalan laupeuteen ja hyvyyteen viimein\nrauhoittaa häntä, että surunsa lieventyi.\n\n\"Pian kuluu puoli ja kokonainenkin vuosi\", lohdutti hyvä poika, \"ja\nsitte, rakas äitini, on meillä yhteensä pieni summa, joka meitä on\nauttava pieneen maatilaan. Ajattele iloasi, kun voit pitää kanoja,\nhanhia ja sinun viehättävä äänesi aamuisin ja illoin kutsuu ne kokoon,\nantaaksesi heille ravintonsa. Sinä olet jo kauvan semmoista toivonut,\nälä sentähden ole surullinen eromme lyhyellä ajalla.\"\n\nÄiti puristi vaieten poikansa kättä ja sanoi sitten:\n\n\"Kun vaan Ruppert poissa ollessasi käyttäytyisi hyvästi, eikä tuottaisi\nminulle surua ja kiusaa.\"\n\n\"Vielä toivon, ettei hän ole kokonaan unhottanut pojan velvollisuuksia\"\nvirkki Antero, \"myös tahdon kanssansa puhella sanasen. Vaan jos hän\nsaattaisi sinulle surua, niin käänny vaan kunnan esimiehen puoleen, hän\nei ole apuansa sinulta kieltävä.\"\n\nAntero teki kuin äidillensä oli luvannut, ja piti Ruppertille\nkehoittavan puheen, vaan se ei näkynyt tehneen erinomaista vaikutusta\nkevytmieliseen nuorukaiseen, hän vaan sitä enemmin silmäili veljeänsä\nivallisesti ja tämän lopetettua, vastasi hän:\n\n\"Kiitän kauniista saarnastasi, herra pastori. Valitettavasti on\nmuistoni joutunut kadoksiin ja siis olen tuosta saarnastasi vähän\npitävä; myös toivon tämän olleen viimeisen puheen, jonka herra siveyden\nsaarnaaja on pitänyt, etenkin koska kaikin voimin olen koettava etten\nenään koskaan kunnian arvoisuuttanne näkisi.\"\n\n\"Tuo toivosi voi sangen helposti toteutua\", vastasi Antero surulla.\n\"Kuolo on nyt joka päivä näyttävä minulle hirmujansa, synkkiin vuoren\nluoliin laskeutuessani, joista vaan harvat ovat palanneet. Jos minuakin\nsemmoinen kohtalo kohtaisi, silloin älä unohda, Ruppert, että\nsinulla on vanha äiti, jonka huolehtiminen pitää olla pyhimpänä\nvelvollisuutenasi. Jää hyvästi, veli, minä eroon rauhassa sinusta.\"\n\nAntero tarjosi hänelle sovittavan kätensä, vaan paatunut Ruppert\nkääntyi pois ja meni vihellellen matkaansa. Antero katsoi hänen\njälkeensä ja suuri haikeus valloitti sydämmensä ja toisen kerran oli\ntuo selittämätön raskaus sydämmellänsä ja pahat aavistukset hämärtivät\nsitä.\n\nAikaisin toisena aamuna hän jätti hyvästi kotokylällensä.\n\n\"En voi mitään muuta antaa kanssasi, Antero\", sanoi äiti kyynelöiden,\n\"kuin siunaukseni ja tämän kirjasen. Olkoon se uskollisena saattajanasi\nja tuottakoon lohdutusta, koska sitä tarvitset.\"\n\nAntero avasi nimilehden ja näki, että äitinsä oli lahjoittanut hänelle\nUuden Testamentin ja Psalmit. Hän suuteli tätä korutonta kirjaa, otti\nsen ja sanoi kyynelsilmin:\n\n\"Olkoon minulle suotu sangen usein lukea tästä raamatullisesta\naarteesta ja virvoittaa sieluani Herran kalliilla sanoilla, joita se\nsisältää.\"\n\nVielä kerran vaipuivat äiti ja poika toistensa syliin, sitte\njälkimmäinen irtautui ja riensi, vähäistä pussiansa kantaen\nkepissänsä, majasta pois. Hän oli toivonut huomaamatta voivansa jättää\nDossenbachin, koska oli niin aikainen, vaan monen talon ovella seisoi\ntuttavia ja nuoruuden ystäviä, jotka huomasivat aikomuksensa eivätkä\nvoineet olla vielä kerran hänelle hyvästi jättämättä ja sanomatta:\n\"Jumalan haltuun.\" Tästä huomiosta saattoi Antero huomata, kuinka\nrakkaana paremmat kyläläiset häntä pitivät ja silmänsä kostuivat\nuudelleen, kun hän äännetönnä kiitti heitä.\n\nAh, kuinka usein rakas matkamiehemme kääntyikään kotokyläänsä päin,\njossa hän lapsuutensa onnelliset vuodet oli elänyt, jossa vielä\nuskollinen, vanha äitinsä hengitti, ja jonka siunatussa kirkkomaassa\nisänsä luut lepäsivät, joka niin aikaisin täältä oli poislähtenyt. Yhä\nsuuremmaksi tuli hänen ja pärekattoisten talojen väli, kunnes ne\nvihdoin katosivat ja ainoastaan kirkon tornin sininen kiviluiskainen\nkatto jäi näkyviin; ah, ja kun nyt aamumessun kellot alkoivat kuulua,\nsilloin oli se hänestä, kuin viimeinen tervehdys kotoa ja kyynelsilmin\npeitti kasvonsa lausuen surulla: \"Minä en ole rakasta, vanhaa kylää\nkoskaan jälleennäkevä!\" Heti senjälkeen katosi myös kirkon tornin risti\nerään kukkulan taakse ja kun Antero vielä kerran antoi vallan\nkyyneleille ja haikeudellensa, astui hän rivakasti eteenpäin, kääntyen\neteläiselle tielle, joka viepi yhdelle ylä-Schwarzwaldin kukkuloista.\n\nNäköala Dinkelbergistä oli nähtävästi ollut ihana, ja kuitenkin, kuinka\nkaukana se oli siitä, joka tarjoutui ystävällemme, kuin hän oli\nsaavuttanut vuoren alangon. Ei ainoastaan, että pitkä jono alppeja oli\nedessänsä, vaan hän taisi myös nähdä Juran kukkulat ja laaksot,\nWeissensteinin ja Hasenmatt'in. Eräs luoteessa oleva jäävuori kiinnitti\nerinomattain hänen huomiotansa, sillä siellä oli ala-Hauenstein, hänen\nmatkansa päämaali ja uusi kotonsa.\n\nKauvan huvitti ystävämme silmiänsä tällä paratiisilla, joka ikäänkuin\nKanaa oli hänen edessänsä, vaan sitte sieppasi kätensä ehdottomasti\ntuon pienen, koruttoman kirjan, jonka äitinsä oli antanut matkalle ja\njonka sisällön hän ahkerana kirkkomiehenä tarkoin tunsi, ja hän avasi\n121 psalmin, jossa luetaan:\n\n\"Minä nostan silmäni mäkiin päin, joista minulle apu tulee. Minun apuni\ntulee Herralta, joka taivaan ja maan tehnyt on. Ei hän salli sinun\njalkais horjua; eikä se torku, joka sinua kätkee. Herra kätkeköön\nsinua: Herra on sinun varjos sinun oikealla kädelläs, ettei aurinko\nsinua polttaisi päivällä, eikä kuu yöllä. Herra kätkeköön sinun\nkaikesta pahasta; Hän kätkeköön sinun sielus! Herra kätkeköön sinun\nuloskäymises ja sisällekäymises nyt ja ijankailkiseen!\"\n\nJa kun Antero oli lukenut tämän hurskaan lupauksen ja taas katsellut\nHerran paratiisillista luomista, joka keväimen loistossa oli edessänsä,\nniin painava raskaus katosi sydämmeltänsä, syvä Jumalaan luottamus\ntäytti sielunsa, rukoillen toipui hän ja sydämmensä, rukoili nöyrästi\nJumalaa, että hän sallisi hänen nähdä jälleen rakkaan äitinsä.\n\nHiljaisesta kylästä ei ollut enään paljon näkyvissä, kuitenkin kääntyi\nAntero siihen suuntaan, lähettäen sinne ystävällisen tervehdyksen, vaan\nsitte kiiruhti hän askeleitansa ja laskeui vuorelta Schweizin laaksoja\nkohden.\n\n\n\n\n5.\n\n\n    Valkeus on suloinen, ja se on silmille otollinen\n    nähdä aurinkoa. (Saarn. 11, 7.)\n\nHämärti jo, kun Antero saavutti Hauensteinin kylän ensimmäiset talot ja\nkysyi ravintolaa, jossa pfalzilainen veljensä kirjeen mukaan oli\nsilloin tavattavana. Joukko vieraita, jotka hän heti huomasi\ntyömiehiksi, täytti ravintolan huoneen; niiden joukossa ei ollut Nadler\nja Antero kuuli palvelijalta hyvän tunnin kuluvan, ennenkuin toveri\ntulisi.\n\n\"Tänään on ollut vaikea päivä\", sanoi isäntä, \"pohjaisessa\ntunneli-rakennuksessa, Läuselfingenin luona on taas ollut veden kanssa\ntekemistä, jonka ulossaaminen on miltei mahdotonta. Täytyi kutsua avuksi\neteläisen tunneli-rakennuksen, niinkutsutun Trimbachin, koko miehistö,\njossa Nadler työskentelee, voidaksi vaan muutamia jokia ehkäistä. Se on\nmyös syy, miksi Nadler tänään tavallista myöhemmin pääsee työstä.\"\n\n\"Kertomuksestanne päättäen\", sanoi Antero matalalla äänellä, \"näkyvät\ntunneli-rakennukset asettavan eteen suuria vastuksia.\"\n\n\"Sitä minä tarkoitan\", myönnytti isäntä, \"tuon tuostakin ilmaantuu\nepäilyksiä, jos työtä voidaan saattaakaan loppuun. Se vaan on varmaa,\nettä monellaisia onnettomuuksia tapahtuu, ennenkuin ensimmäinen\njuna matkustaa tunnelin läpi. Te tahdotte kai saada palveluksen\ntunneli-rakennuksessa.\"\n\nAntero, myönsi.\n\n\"No, olkaa sitte vaan sangen varovainen, sillä niin kauvan kuin ollaan\nyhdessäkin noista kaivoksista, on alinomainen hengenvaara tarjona.\nSentähden maksavatkin herrat urakkamiehille niin paljo, hahaha! jos\nvaan tarpeellisia työvoimia löytyisi, sillä kuka maksotta antauu\nalinomaiseen vaaraan? No, miten on, voipiko teitä kunnioittaa\ntuopilla?\"\n\n\"Tietysti\", vastasi Antero, \"sitä paitsi pyydän teiltä vähän einettä,\nsillä olen tänään pitkältä matkustanut ja tulen Badenin maasta, aina\nDinkelbergistä asti.\"\n\n\"Dinkelbergistä\", keskeytti isäntä suurella ystävyydellä. \"Vai niin,\nolette siis tuo nuorukainen Antero, josta veli Nadler niin paljo on\nkertonut, ja jonka hyvyyttä ja hurskasta luontoa hän ei kyllin voi\nkiittää? No, sepä hyvä, että tulitte meille. Nadler on jo puolestanne\npuhunut työnjohtajan kanssa ja te voitte heti astua työhön.\nMutta, tuhat tulimaista, mitä minä tässä lavertelen\", keskeytti\nhyvänluontoinen isäntä puheensa, \"kun olin teille antava viiniä ja\neinettä. Vaan se on oitis tapahtuva, istukaa vaan tuonne perimmäisen\npöydän viereen, se on pfalzilaisen veljenne ja hänen toveriensa\nolopaikka.\"\n\nAntero seurasi käskyä. Kun hän istui yhdelle puuraheista ja ojensi\nväsyneitä jäseniänsä, tuntui se hänestä sangen suloiselta. Isännän\nystävällinen vastaanotto oli hälventänyt varjot, jotka nousivat\nsydämmeensä kuullessaan kerrottavan tunnelirakennuksen vaaroista ja\nsalaisuuksista ja kun hän oli virkistänyt itseänsä viinillä ja\nyksinkertaisella eineellä, pyysi hän isäntää istumaan viereensä, ja\nkertomaan jotakin tarkemmin Hauensteinin tunnelirakennuksista.\n\n\"Siitä ei ole paljo sanomista\", nauroi hyvänluontoinen schweiziläinen,\n\"te tulettekin itse jo huomenna omilla silmillänne sen näkemään.\"\n\nAntero ei helpoittanut pyyntöänsä ja sitte kertoi \"Mestari Stympfeli\"\n-- kuten isäntää jokapaikassa kutsuttiin seuraavaisesti:\n\n\"Niinkuin teille jo olen sanonut, on Hauensteinin vuori, jonka läpi\nrautatie on kulkeva, sangen kavala toveri, jonka sisuksissa on\narvaamattoman paljo vettä. Huolimatta siitä eivät ihmiset ole luopuneet\naikomuksestansa, vaan on vuoren lävistäminen aljettu etelästä ja\npohjasta. Edellisessä suunnassa, siis Trimbachin kylän luona, joka on\naivan Hauensteinin juurella, on työ helpompi, koska he siellä jo ovat\ntunkeuneet vuoreen enemmän kuin 5,500 jalkaa ja ovat tunnelin jo\nmuuranneet kupuvaksi.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, että keskeytän\", sanoi Antero uteliaasti, \"mitä\ntehdään oikeastaan sillä uloskaivetulla kivellä ja muralla?\"\n\n\"Niin, siitä on tuo rautatien valli tehty, joka jotenkin jyrkkään putoo\nAare jokeen. Vaan tunnelin vaarallisin osa on pohjaisin, sillä siellä\nolevaa vettä, kuten jo mainitsin, töin tuskin voipi hallita ja\nulossulkea. Sen todistaa parahiten tämän päivän työ, koska keskimmäinen\nniistä kolmesta kaivoksesta, jotka vuoren huipulta lukien ovat muutaman\nsadan jalan syvyydessä, yhä sisältää vettä, vaikka se jo on saavuttanut\n270 jalan syvyyden. Vettä tulvaa alinomaa ylhäältäkin.\"\n\n\"Siinä tapauksessa ja äärettömän tunnelin holvittamisessa täytyy ilman\nsisällä kuitenkin olla sangen tukalan\", muistutti Antero.\n\n\"Sen minäkin luulen\", vakuutti isäntä, \"ja luulenpa sen vielä olevan\nsitä laatua, että enemmistön työntekijöistä täytyy kokonaan paljastaa\nylä-ruumiinsa.\"\n\n\"Eikö tukeuttamistapauksiakin taida tapahtua?\" kysyi Antero vähän\nvavisten.\n\n\"Kyllä, sillä ensimmäisessä 560 jalkaa syvässä kaivoksessa on\nniinkutsuttu ilmanvaihtaja, joka käypi tunnelista tulvaavan veden\nvoimalla ja saattaa raitista ilmaa sisälle.\"\n\n\"Ja missä on tämä kaivos?\" tutki Antero vielä.\n\n\"Se aukeaa kylämme takana eräässä vuoren syvänteessä\", vastasi puhelias\nisäntämme, \"ja on täyttä kahtatoista jalkaa leveä; paitse sitä se ei\nainoastaan ole ilman puhdistamisen tähden, vaan myös kivien ja\nsellaisten poiskuljettamisen tähden.\"\n\nAnteron innostus kiihtyi, jonka tähden hän ei lopettanut kysymyksiänsä,\nliiatenkin kun tuo ahdistava tunne palasi sydämmeensä, vaan aloitti\nuudelleen:\n\n\"Vaan senkaltainen leveä ja syvä kaivos voipi myös minun mielipiteeni\nmukaan, helposti kukistua maahan, kun ei se ole muurattu, joka\ntässä tapauksessa pitäisi olla välttämätön asia, etenkin kun\ntunneli-rakennusta heti toivotaan valmiiksi.\"\n\n\"Aivan oikein\", vastasi mestari Stympfeli, koroittaen tuuheita\nkulmakarvojansa ja kynsien korvallistansa, \"kokonaan läpimuurattu ei\nkaivos juuri ole, vaan ainoastaan 140 jalan syvyydelle; sitte alkaa\nnoin 320 jalan pituinen holvi lankuista ja poikki-hirsistä.\"\n\n\"Ja miten on kaivoksen pään laita.\"\n\n\"Pään laita?\" kysyi isäntä nauraen. \"Alaosassa, siis tunneliin päin, se\ntaas menee 86 jalkaa kallioon päin.\"\n\n\"Vaan mihin se kuuluu?\" kysyi Antero. \"Minä en näe siihen minkäänlaista\nsyytä.\"\n\n\"Kuitenkin, ystäväni, kuitenkin, sillä siellä on paja, jossa korjataan\naseita ja sitä paitse vielä huone, jossa miehet voivat levätä ja\nkuivata vaatteensa.\"\n\n\"Ja millä keinoin ja tavoin on vuoren lävistäminen oikeastaan pantava\ntoimeen?\" kysyi väsymätön Antero.\n\n\"Sitä en saata teille parhaimmalla tahdollanikaan sanoa\", nauroi\nmestari Stympfeli, \"sitä paitsi tulee tuolla pfalzilainen veljenne,\njoka saattaa teille antaa parhaimman vastauksen. Hollah\", jatkoi hän\nkorkealla äänellä ja koroittaen kättänsä lisäsi hän, \"täällä on Antero,\nDinkelbergistä! Hahaha, no, nyt on oleva iloista!\"\n\nNadler, joka muutamien toveriensa kanssa oli astunut sisälle, oli\ntuskin kuullut tämän huudon, ennenkuin jo syöksyi Anteron luo, syleili\nhäntä ja huudahti hyväsydämmisellä murteellaan: \"Jumala suokoon\nterveeksi korkeudestansa!\"\n\nAntero ei ensimmäisessä silmänräpäyksessä tuntenut ystävätänsä, joka\nvielä oli työvaatteissansa, jotka eivät olleet erin komeat, huopahattu,\npaksu polviin saakka ulottuva villainen paita ja korkeat vedenpitävät\nsaappaat.\n\n\"Niin, niin\", nauroi pfalzilainen, \"me emme ole kaupunkilaisten\nnäköisiä kaivospuvussamme, vaan se on sangen tarkoituksenmukainen,\nsillä se suojelee meitä ylhäältä ja alhaalta tulevata märkyyttä vastaan\nja saappaat eivät laske likaa lävitse, jossa meidän usein tunnittain on\nseisominen. Vaan pois nyt kaikki kaivos- ja tunneli-hankaluudet,\nolemmehan taas Jumalan avulla päässeet tuosta ikävästä vankeudesta sekä\ntulleet mestari Stympfelin luo, jonka ihanassa viinikellarissa minä,\nsivumennen sanoen, paljon mieluimmin tahtoisin työskennellä. Tässä,\nnuorukaiset\", liitti hän kääntyen toveriensa puoleen ja osoittaen\nAnteroa, \"tässä on rakas ystäväni Dinkelbergistä, Antero,\nsydämmellinen, hyvä mies, jota minä en ainoastaan päivin, vaan öinkin\nolen muistellut, kuin hän on näyttäytynyt unissani, ja hiisi vieköön\nsemmoisessa, joka ajoi hien otsalleni ja heti olisi vaikuttanut, etten\nenään koskaan olisi lähtenyt kirottuun tunneliin.\"\n\nAntero katsoi kysyväisenä ystäväänsä, vaan tämä huudahti estäen:\n\n\"Toiste, rakas nuorukainen, saat sen vielä kuulla. Vaan pois nyt huolet\nja murheet, nauttikaamme vaan viiniä. Ensin tahdon kuitenkin riisua\npois virkapukuni ja pukeutua sivistyneitten vaatteisin. Jää vaan\nrauhallisena istumaan, Antero, minä tulen heti takaisin, sillä minä\nasun täällä mestari Stynpfelin luona.\"\n\nSitte meni iloinen pfalzilainen ovelle tanssien, mikä hänen puvussansa\nnäytti sangen lystikkäältä ja pakoitti läsnäolevat nauramaan.\n\nOli ihana ilta, jota ystävät viettivät, vaan sitä synkeämpänä valkeni\nseuraava päivä, jolloin Antero ensimmäisen kerran laskeutui\nHauensteinin ammottavaan syvyyteen. Tiedämme ystävällämme olleen\nsydämmen oikealla paikallansa sekä personallista rakkautta; kuitenkin\nhiipi hänen päällensä tukala tunne, tehdessänsä työtä vuoren sisässä,\nja ne kuusi tuntia, jotka hänen siellä täytyi viettää, tuntuivat\nhänestä ijankaikkisuudelta. Ainoa lohdutuksensa oli Nadler, joka\ntyöskenteli juuri vieressänsä ja joka, huolimatta kauhistavasta\nympäristöstä, ei kadottanut mielensä malttia.\n\n\"Se on vaan hyvä seikka\", huudahti hän huokaavalle Anterolle,\n\"niinkauvan kuin minä olen naapurinasi, ei sinun tarvitse peljätä\nvuoren syöksymistä, sillä tiedätkö\", jatkoi hän naurulla, \"rikkaruoho\nei turmellu.\"\n\nPfalzillaisen iloinen luonne vaikutti sangen virvoittavasti Anteroon.\nJa sitä iloisemmin riemahti sydämensä, irtipääseminen läheni ja hän\nnousi vuoren synkeydestä päivän valoon sekä käänsi askeleensa vähäiseen\nmaataloon, joka oli Hauensteinin korkeimmalla kukkulalla. Täällä oli\nystävämme maja; vähäinen, talonisännältä vuokraamansa huone oli\nasuin- ja makuupaikkansa. Tosin oli tila sangen ahdas ja huonekalut\nylen vähäiset, mutta kuitenkin viihtyi Antero siellä hyvästi sekä\nvietti monet joutohetkistänsä akkunan vieressä, josta oli ihana näköala\nAare-laaksoon kylineen ja kaupunkineen, linnoineen ja hovineen.\n\nVaan enimmän kaikesta rauhoitti Anteron surullista sydäntä sunnuntai\nrauhoinensa ja juhlinensa, ja kuinka muutoin saattoi ollakaan, koska\nhän sinä päivänä oli vapaa vuori-vankeudesta ja sai nauttia raitista,\nihanaa Jumalan ilmaa. Vasta nyt tunsi ystävämme oikein sen\nhyväntekeväisyyden, saada pukeutua sunnuntai-vaatteisin, koska hänkin\nkoko viikon kantoi tuota kaivos-pukua, jossa hän ensikerran kohtasi\niloisen pfalzilaisen. Kun Antero sitte kylvyllä oli virvoittanut\njäseniänsä ja pukeutunut pyhä-vaatteukseensa, kun aurinko loisti\nsuloisesti vähäisen majansa akkunaan sekä levitti loistonsa viehättävän\nmaiseman yli, -- silloin oli jo pyhä koittanut hänen sydämmessänsä,\njuhlallisen kellon äänen kaikuessa, joka kuului lännessä olevasta\nIsenthalin kirkonkylästä, ja hurskaat kiitoksen tunteet Jumalata\nkohtaan, joka koko viikon kuluessa uskollisesti oli varjellut häntä,\nnousivat sydämmestänsä. Ei pitkää aikaa kulunut, ennenkin koputettiin\novelle ja pfalzilainen veli astui sisälle, ystävänsä rinnalla\nmennäksensä Isenthalin kirkkoon Jumalan sanaa kuulemaan. Vähäinen\nkävelymatka vaikutti, koroittaen Anteron hurskasta mieltä; hän silmäili\nmetsäisten vuoren rinteitten välitse Aare-laaksoon, jonka keskellä\nmusta kiiltävä tie luikerteli, yhä enemmän ja enemmän lähestyen pimeätä\ntunnelia, jossa ystävämme tunsi itsensä niin sanomattoman onnettomaksi.\nVaan sunnuntaisin hän ei sitä ajatellut, uskolliset sinisilmänsä\nviihtyivät ainoastaan auringon paisteesta välkkyvässä Aaressa,\nvihreillä kummuilla ja vuorilla sekä alppein juhlallisuudessa, joitten\nhuiput aamupilviä syleivät, hänen mennessään Isenthalin kirkolle, joka\nseisoo korkealla vuorella. Kun sitte saarna loppui, palasivat ystävät\ntaas Hauensteiniin; iloinen pfalzilainen teki pienen tervehdyksen\nmestari Stympfelin luona viinikellarissa, kun Antero huoneessansa veti\npöydän akkunan ääreen ja, otettuansa esille paperia ja kirjoituskoneet,\nistui kirjoittamaan hyvälle vanhalle äidillensä pitkän lohduttavan\nkirjeen. Sen hän tarvitsikin, sillä surren paljo poikaansa ei hän\nvoinut hillitä surullista tunnetta, joka tuon tuostakin hiipi\nsydämmeensä. Kirjeen kirjoitettuansa ja yksinkertaisen päivällisen\nsyötyänsä, meni hän uudestansa ulos raittiisen, vapaasen Jumalan\nluontoon, sille eli viereiselle kukkulalle, jossa ystävämme yhdessä\nsamoten joko Uuden-Wartburgin tahi Frohburgin raunioille istuivat ja\nkatselivat laajaa maisemaa, jonka itäisessä reunassa näkyi Baden järvi\nja eteläisessä joku Montblanc-vuoren kukkuloista. Illan viettivät\nystävät samoin yhdessä, etenkin kun enemmän ja enemmän erkanivat\ntyötovereista, joista enemmistö oli raakaa ja epäsiveellistä,\nsekä kurjissa pidoissa sunnuntaisin tuhlasivat kaikki ansaitun\nviikkopalkkansa. Että nämä miehet eivät olleet juuri mitään ahkeroita,\nvoipi ajatella, ja sen kautta, pfalzilaisen ja Anteron ei ollut vaikea\nnousta työn-kaitsijoiksi. Tämä herätti kuitenkin toisten kateutta ja\nAnterolla oli siitä paljon kärsimistä, koska hänen hurskas luonteensa\nusein antoi aihetta alammaistensa ivaan ja pilkkaan, niinkuin kohta\nsaamme nähdä. Kun nimittäin Antero ensi kertaa kaitsijana meni\nmiestensä kanssa tuonne pimeään syvyyteen, virkkoi hän työmiehille:\n\n\"Jokaisessa vuorikaivoksessa, miehet, löytyy kappeli. Siihen\nvuorelaiset astuvat, ennenkuin menevät kaivoksiin, Jumalan suojelusta\nrukoilemaan. Seuratkaamme tätä esimerkkiä ja lausukaamme, ennenkuin\nkäymme työhön, samoin lyhyt rukous.\"\n\nPilkallinen hymy oli vastauksena ja Antero yksin pani kätensä ristiin.\nHeti senjälkeen kun miehistö oli astunut työhuoneesensa, tapahtui kaksi\nonnettomuutta; holvi-rakennuksesta putosi kivi, joka yhdeltä\ntyömieheltä muserti käden ja toiselta jalan. Vaan tämä surullinen\ntapaus saattoi niin hyvät hedelmät, että Anteroa seuraavana aamuna, kun\nhän alammaistensa kanssa meni työhön ja pani ristiin kätensä, ei enään\npilkattu; tosin seurasi ainoastaan vähäinen osa hänen esimerkkiänsä,\nkuitenkin jäivät toiset rauhallisina seisomaan ja kasvonsa osoittivat\nsuurta vakavuutta. Kun Antero näki tämän ihanan seurauksen, rupesi hän\nenemmän ja enemmän vaikuttamaan työmiesten raakaan luontoon äitinsä\nantaman aarteen avulla, joka hänellä aina oli luonansa. Ja Jumala\nsiunasi hänen jalon tarkoituksensa ja antoi hänen pelastaa niin monen\npaatuneen mielen, ennenkuin eräs onnettomuus tapahtui, josta seuraava\nluku kertoo.\n\n\n\n\n6.\n\n\n    Herra, Isä, Jumala! Ole Sinä kanssani.\n    (Em. Gebel'in rukous).\n\nPfalzilaisessa veljessä oli sitte edellisen päivän erinomainen muutos\ntapahtunut; hänen muutoin niin iloinen katseensa osoitti nyt\nsurumielisyyttä ja hänen tähän saakka sileässä otsassansa näkyi surun\nja murheen ryppyjä. Tämä muutos ei jäänyt huomaamatta uskolliselta\nystävältä ja tämä pyysi hänen kertomaan sydämmensä kipua. Vaan Nadler\npiti kaikellaista puhetta ja tahtoi vielä tehdä muutoksen ulkonaisessa\nkäytöksessänsä todettomaksi. Antero ei helpoittanut, vaan ahdisteli\nystävätänsä siksi kuin tämä vihdoin sanoi hänelle:\n\n\"Tänään on Toukokuun 27 päivä, päivä, jona minä neljäkolmatta vuotta\nsitte tulin mailmaan. Minä olen muutoin iloinen toveri ja tiedän, ettei\nrakas Jumala iloista luonnettani ole paneva pahaksensa, sillä tuleehan\nilo häneltä. Syntymäpäivänäni vaihdan kumminkin totista puhetta\nsydämmeni kanssa, ja muistelen erhetyksiä, joihin kuluneella vuodella\nolen tullut syypääksi; minä sitte aina lupaan panna alttiiksi kaiken\nsiveellisen voimani, tullakseni yhä paremmaksi ihmiseksi. Ja sentähden\nen tahdo tänäänkään antaa valheen ystävätäni kohtaan tulla itselleni\nsyyksi. Niin, rakas Antero, sinä et ole pettynyt, sydämmeni on vakaa ja\neräs surullinen tunne käypi läpi sydämmeni, sillä muutama yö sitte näin\nminä taas saman unen, josta mainitsin sinä iltana, kun tänne saavuit.\"\n\nNadler vaikeni, surullisena luoden silmänsä maahan, ja Antero kysyi\nvärähtävällä äänellä:\n\n\"Tahdotko kertoa unen minulle? Olkoon se kuinka vaikea eli\nsurullinen hyvänsä, niin pyydän sinua kuitenkin, ettet jätä minua\nepätietoisuuteen.\"\n\n\"No hyvä, Antero\", jatkoi ystävä vähän mietittyänsä, \"saat tietää\nkaikki. Vaan menkäämme taas työhön ja odottakaamme siksi kuin\njoutohetki lähestyy.\"\n\nAntero suostui iloisesti pfalzilaisen veljensä ehdoitukseen ja hetkisen\nkuluttua he taas kalkuttelivat ja lapioivat synkässä kaivoksessa...\n\nHauensteinin ylimmäisellä huipulla kohoaa niinkutsuttu Frohburg, joka\nuseimmiten oli molempien ystävien vaeltamisen päämaalina, kun päivän\nvaikean työn perästä lähtivät vaeltamaan, vahvistuaksensa raittiissa\nvuoren ilmassa. Monesti oli tapahtunut, että molemmat myöhään iltaan\nistuskelivat tällä ihanalla kukkulalla, silmiänsä virkistäen mahtavan\nmaiseman katselemisella, joka täyden kuun valossa oli edessänsä.\nFrohburgille he nytkin ohjasivat matkansa, vaikka vasta yhdeksältä\nolivat päässeet kaivoksesta; sillä mitä pfalzilainen veli Anterollemme\noli kertova, oli sitä laatua että hän saattoi sen ilmoittaa ainoastaan\nJumalan vapaassa ilmassa, Hänen henkensä ympäröimänä, joka vuoren\nhuippuja syleilee. Ihana Toukokuun ilta oli levinnyt kukkuloille ja\nlaaksoihin, joita kuun loisto valaisi, joka täydessä majesteetissansa\nkirkkaasti loisti Pilatus ja Rigi vuorten huipuille sekä näytti\nikäänkuin lähenevän.\n\nMolemmat ystävät olivat istuneet eräälle Frohburgin puiston istuimista,\nvirvoittaen itseänsä kuutamo-maiseman lumousvoimalla sekä vuoren\nharjanteilta katsoen laaksoihin, jossa puut tuhansine valkeine\nkukkineen nuokkuivat, niin että ne katselijan silmässä näyttivät\nikäänkuin jäävuorilta, joita ikuinen lumi -- maallisen katoovaisuuden\nkuva -- peittää.\n\nYltympäri vallitsi syvä hiljaisuus; ainoastaan kaukainen kylän kello\nkaikui muistuttaen, että vielä vähäinen aika on jäljellä, vaan vienosti\nja uneliaasti kaikui ääni, ikäänkuin ei se tietäisi, että se ilmoittaa\ntodellisuuden \"totista sanaa ajallansa.\"\n\nKuun hopealoiste heijahti laaksossa juoksevan Aaren laineisin sekä\nTrimbachin kirkon ristiin. Ja näihin oli pfalzilaisen katse\nkiintyneenä; sillä tuo muuten niin iloinen kisälli tiesi hyvinkin, että\ntuolla rauhallisella paikalla jo moni tunnelissa onnettomuuden saanut\non haudattuna ja oliko tuo kehoittava merkki, maallisen ikeen alta\npääsemisestä, yhdistyksessä tuon unen kanssa, josta hän nyt aikoi\nkertoa ystävällensä. Hän kertoi:\n\n\"Olin vasta muutamia päiviä oleskellut Hauensteinissa, kun eräänä yönä\ntuo uni minua häiritsi, joka siitä lähtien ei ole muistostani kadonnut.\nSen päähenkilönä on rakkain ystäväni, ja se on haikeana suruna\nsydämmessäni. Kentiesi tuo omituinen uni olisi jo kadonnut muistostani,\nellei se muutama yö sitte samankaltaisena olisi palannut. Olen\nluvannut sinulle sen todellisesti kertoa, sentähden kuule seuraavata.\nNäin unta, että, kuten tänäänkin, katselin Frohburgista ja kuu loisti\nhopeisena taivaalla. Katseeni ei ollut kiintyneenä siihen, eikä\nedessäni olevaan maisemaan, vaan erääsen pieneen vainioon, joka\nmuistutti, kuinka ihminen on pakoitettu jättämään mailman. Trimbachin\nristit kiilsivät kuin nytkin, kuun valossa, vaan niitten takana\nilmaantui vielä suurempia, joissa riippui vereksiä seppeleitä, ja\nminusta oli, kuin jos yksi niistä olisi kasvanut yhä korkeammaksi sekä\nyhtäkkiä ollut sinun haamuisesi ja lähestynyt minua ylenluonnollisessa\nmuodossa; ja kun kysyin, jos todellakin olet sinä itse, niin sinä\nsanoit: 'Niin olen, ystäväni, vaan vaivainen ruumiini ei enää sisällä\nhenkeäni, sillä minä olen valonhaamu, joka kiitää yhä korkeammalle\ntaivaan valtakuntiin, jonne Jumala on asettanut valtaistuimensa ja\nKristus Vapahtaja istuu oikealla kädellänsä.' Minä hämmästyneenä vähän\nvaikenin, vaan sitte rohkenin kysyä: 'Mistä se tulee, Antero, että niin\noitis olet jättänyt minun!' Ja sinä vastasit: 'Katso noita ristejä,\njotka tuolla hautausmaalla kasvavat ikäänkuin sienet maasta, ja\ntuota jylhää vuorta, jonka läpi itsepäinen ihminen tahtoo saattaa\nhöyrykoneensa, niin sinä olet huomaava, että Jumala on siihen asettanut\nkieltonsa ja antanut kaikkien eläinten hukkua, jotka ovat työssä\navulliset olleet. Vasemmalla ja oikealla puolellani, edessä ja\ntakanani, lepäävät väsyneet toverini ikuisessa unessansa, ja ainoastaan\nminä olen ylösnoussut, sinulle ilmoittamaan, ettei ihmisen pidä olla\nylpeän ja että Jumala pitää huolen siitä, etteivät puut taivaassa\nkasva.' Ja tämän sanottuasi sinä katosit, minä katselin noita monia\nristejä, ja heti senjälkeen heräsin. Siitä lähtien en ole voinut\nhillitä haikeata tunnetta, ja minusta tuntuu, että todellisesti olen\nnäkevä, mitä kahdesti unessani olen nähnyt.\"\n\nKertoja vaikeni, samoin Anterokin. Hautausmaan ristit vaipuivat jo yön\npimeyteen, kuu oli laskeumaisillaan vuorten taakse.\n\n\"Me olemme kaikki Jumalan kädessä\", virkkoi Antero vihdoin vakavalla\näänellä, vaikka sydämmensä sykki tuntuvasti.\n\n\"Vaan miksi lähettää hän meille niin omituisia unia?\" sanoi\npfalzilainen miettivästi. Ystävä ei virkannut mitään ja Nadler jatkoi:\n\"Minusta tuntuu kuin meidän molempien pitäisi jäädä pois työstä\nhuomenna. Se on kentiesi seuraus tuosta pahoinvoinnista, joka minua\nkahtena päivänä on vaivannut ja jota minä en voi välttää; minä olisin\nsinulle sangen kiitollinen, jos sinä huomenna minua totteleisit, sillä\nminä olen päättänyt seuraavaksi päiväksi jäädä kotio.\"\n\n\"Minä tahdon sinulle tunnustaa\", otti Antero nyt sanoaksensa, \"että\nminunkin sydäntäni vaivaa surullinen tunne ja minä olen sangen\nalakuloinen, ikäänkuin minua kohtaisi joku suuri onnettomuus. Vaan kun\nnyt silmään tuohon hiljaiseen kuun valaisemaan maisemaan, jossa hyvin\non näkyvänä Jumalan kaikkivaltaisuus ja hyvyys, niin sisällinen ääni\nsanoo: Jatka pelkäämättömänä matkaasi, jolla Jumala sua johdattaa; hän\non aina oleva kanssasi, synkimmässä vuoren kaivoksessakin. Ja jos hän\ntahtoo, että jäät eloon, niin se on tapahtuva, vaikka vuoret tuhansin\nkerroin syöksyisivät päällesi; mutta jos hän nyt on kutsunut sinun\ntaivaan valtakuntaan, niin hän on löytävä sinun, vaikka kuinkakin\nturvallisesta paikasta. Ota vastaan sydämmellisin kiitokseni\nuskollisesta ystävyydestäsi, sillä siitä tuo paha uni on saanut\nalkunsa, äläkä pane pahaksi, jos huomenna ja seuraavina päivinä en ole\nrinnallasi -- pahoinvointisi lienee kuitenkin Jumalan avulla katoava.\nMutta aika rientää, ja läheltä sekä kaukaa kuuluva kellon ääni\nilmoittaa yhdettätoista tuntia. Erotkaamme nyt, ja olkoon sallittu,\nettä iloisina täällä Frohburgissa vastakin viipyisimme ja ihailisimme\ntätä Jumalan luomaa paratiisia.\"\n\n\"Jumala suokoon niin\", vastasi pfalzilainen huoaten. Sitte molemmat\nkäsitysten astuskelivat alas Hauensteiniin. Erotessansa teki ystävä,\nmitä ei ollut koskaan ennen tehnyt: hän suuteli Anteroa, joka tästä\nrakkauden osoituksesta liikutettuna ei voinut olla huomaamatta jotain\nkauhun tunnetta; kumminkin rohkaisi hän mieltänsä, heitti sydämmellisen\njäähyväisen ystävällensä ja meni rauhalliseen majaansa.\n\nViileä Toukokuun yötuuli puhalsi akkunasta, jonka viereen Antero istui,\nvielä kerran silmäilläksensä kuun valaisemaa maisemata. Vihdoin täytyi\nhänen siitä erota ja mennä vuoteellensa. Vaan akkunan hän jätti auki,\nsillä hänestä tuntui, kuin raitis Jumalan ilma, joka esteettömästi tuli\nsisälle, olisi ollut hänelle tarpeen. Hän pani kätensä ristiin ja\nrukoili:\n\n    Herra! sydämmeni turva, ole kanssani\n    Armon lähde, iloss' ja murheess' on kanssan'\n    Suojele synkässä vuoren yössä\n    Ja kaivoksess' oo toverinan'\n    Oi turvani, vahvuuteni, päivän valoni,\n    Eloni iltaan älä hylkää minua.\n\nHurskaasti rukoilevan Anteron kädet jäivät ristiin, kun virvoittava uni\nummisti väsyneet silmänsä; ja kuun kirkastava loiste valaisi hänen\nkasvojansa, samoin kuin maisemaa ulkona.\n\nTuskin alkoi Toukokuun 28 päivän aamu hämärtää, kun Antero jo nousi\nvuoteeltansa. Hänen tarvitsi vasta kello 10 olla eteläisessä\ntunnelissa, jolloin oli työmiesten vaihto, kuitenkin johdatti ikäänkuin\nlumoavainen voima häntä Jumalan raittiisen ilmaan.\n\n\"Kah, näin varhain jo ylhäällä?\" huusi hänelle isäntänsä, joka juuri\npalasi tallista eläimiä ruokkimasta ja kohtasi Anteron ovella. \"Emäntä\nei ole vielä noussut, eikä kahvi ole valmista.\"\n\n\"Antakaa vaimonne nukkua rauhassa\", vastasi Antero, \"voinhan\naamujuomattakin tulla toimeen.\"\n\n\"Vaan minne aiotte?\" kysyi isäntä ihmetellen.\n\n\"Tahdon, ennenkuin menen kaivokseen, vähän samota Jumalan vapaassa\nilmassa. Tänään taas saan tuskin nähdäkään aurinkoa, koska vasta\nillalla jätämme tunnelin.\"\n\n\"No, sitte ottakaa matkaanne tarpeeksi ruokaa\", kehoitti isäntä.\n\nAntero myönnytti hänelle ystävällisesti ja meni astuskelemaan kultaiseen\naamuun. Hän oli tuskin astunut kahta sataa askelta, ennenkuin hän\nhuomasi pfalzilaisen veljensä, joka juosten tuli hänen luoksensa.\n\n\"Minua aavisti, etten kohtaisi sinua kotona\", sanoi ystävä, jonka\nkasvot ilmoittivat suurta liikutusta, \"sentähden lähdin niin aikaisin\nmatkaan.\"\n\n\"Ja mitä sinun on?\" kysyi Antero. \"Tunnetko itsesi pahoinvoivaksi vai\nonko jotakin tapahtunut? Minä pyydän, älä salaa minulta mitään.\"\n\n\"Ei, ei, kaikki on järjestyksessä. Vaan minä pelkään, että tämän päivän\nkuluessa jotakin on tapahtuva alhaalla tunnelissa; ja sitte, ollen koko\nyön hurjien unien rasittamana, nämät kaikki tarkoittivat sinua ja tuota\nkaivosta. Kuule siis varoittavaa ääntäni, seuraa minun esimerkkiäni ja\njää tänään pois työstä.\"\n\n\"Sinä olet sairas, ystäväni\", vastasi Antero, \"sen huomaan suuresta\nliikutuksestasi; mielikuvitteesi on kuumeessa ja luopi eteesi kuvia,\njotka sinua peljästyttävät. Päätökseni on, että juuri kello 10 menen\nmiesteni kanssa alas ja, jos tahdot, voit illalla odottaa minua\nkäytävässä.\"\n\nPfalzilainen ei heittänyt varoituksiansa, vaan ei hän kuitenkaan voinut\nsaada mitään toimeen ja erosi vihdoin suurella surulla. Ystävämme\nsamosi iloisena vuorelta vuorelle, kunnes aika läheni, jolloin hänen\ntäytyi jättää jäähyväiset suloiselle päivälle. Miehistö, paitsi\nNadleria, oli kokoontunut ja saapunut heti tunnelin suulle. Antero jäi\nsiihen seisomaan ja, paljastaen päänsä, rukoili hän: \"Herra suojelkoon\nsisälle- ja uloskäymisemme sekä johdattakoon taas ylös maasta. Sen\nsuokoon rikkaasta armostansa! Amen.\"\n\nEi ollut enään vähemmistö, joka hänen hurskasta esimerkkiänsä seurasi\nja vahvistettuina menivät he työhönsä. Ainoastaan Antero jäi jälelle ja\nkatsoi tarkkaan kaivoksesta ylös, joka, niinkuin tiedämme, loppuu\nHauensteinin kylän yläpuolelle.\n\n\"Mutta mitä tuo on?\" virkkoi hän kahdelle ohitse menevälle sepälle.\n\"Täällä haisee kovin savulta.\"\n\n\"Luonnollisesti\", vastasivat molemmat, \"koska ovat kaivoksessa\nsytyttäneet tulen, saadaksensa ilmanvetoa tunnelissa; siellä onkin ilma\nniin ummehtunutta, että on vähällä läkähtyä.\"\n\n\"Tulta\", virkkoi Antero hämmästyen. \"Minne olette sen virittäneet?\"\n\n\"Eräälle rauta-ristikolle tuolla puuhäkin päällä, joka on estämässä\nputoavia kiviä.\"\n\n\"Jos minä olisin käskemässä\", jatkoi Antero, \"niin antaisin sammuttaa\ntulen, sillä se voipi saada aikaan hirveän onnettomuuden. Ajatelkaa\nvaan, että kaivos muutaman sadan jalan pituudelta on peitetty\npuuseinällä, joka teidän ahjonne helteestä ja savusta on niin kuivunut,\nettä yksi ainoa kipuna on kylläksi panemaan tuleen koko tornin;\najatelkaa sitte sitä hirveätä onnettomuutta: enemmän kuin sata\ntyömiestä vuoren sisässä tulisivat haudatuiksi palavan puutornin ja sen\nkuumeesta murtuneen muurauksen alle.\"\n\n\"Sinä olet narri\", huusi toinen sepistä, \"kuinka voi tuli sytyttää\ntornin puuseinämän, kun se palaa rautaristikolla? Sitä paitsi on varsin\nmahdotonta, että tulikipuna ulottuu puuseinään, joka alkaa vasta\nkahdeksankymmentä jalkaa ylempänä. Siihen vielä vartioipi yksi työmies\ntulta, joka on aivan tarpeellista, koska ilmavaihtaja ei voi saattaa\ntarpeeksi raitista ilmaa. Pitäkäämme tulta kaivoksessa, ylimmäisen\ntyönjohtajan käskystä, ilma on tuntuvasti parantunut, siis voitte tekin\ntunnelin perällä helpommin hengittää.\"\n\nAntero kohotti olkapäitänsä, huoahti ja vastasi: \"Kunhan ei tulenne\nvaan ketäkään meistä tekisi kylmäksi.\"\n\nSepät nauroivat ja Antero meni kaivokseensa. Siinä osassa oli tunneli\nainoastaan puoleksi, se on tuhat jalkaa avaralta valvattu, toista osaa\nsitävastoin suojelivat puujoukot. Antero oli aivan kaivoksen päässä\nmiehinensä työssä, jossa puoleen päivään rauhassa jatkoivat työtänsä.\n\n\n\n\n7.\n\n\n    Ja he menivät syvyyteen alas.\n    (Ps. 107, 26.)\n\nVaikka pfalzilainen työnjohtajalle oli ilmoittanut itsensä sairaaksi,\nei hän kuitenkaan voinut pysyä huoneessansa. Lakkaamatta ajatteli hän\nAnteroa ja joku näkymätön voima saattoi hänen vihriöiden kukkuloiden\nympäröimälle vuoren seljänteelle, jonne kaivoskin ulottui. Koska sillä\nvälin oli sopimatonta, että pfalzilainen sairaana näyttäytyi, niin hän\nmeni Anteron isäntäväen luo, joiden talosta saattoi nähdä kaivoksen.\nUskollinen pfalzilainen oli talonväelle ilmoittanut surunsa Anterosta,\nja he olivat kutsuneet hänen koko päiväksi olemaan vähäisessä\nmajassansa; sitä paitsi koki isäntä kaikin voimin ilahuttaa\nvierastansa, jonka tähden hän murkinan syötyä sanoi hänelle:\n\n\"Nyt täytyy teidän kerran tulla navettoon lehmiäni katsomaan. Minä\nvakuutan teille, että ne ovat erinomaista rotua, ja te saatte hakea\nlaajalta, löytääksenne semmoista karjaa.\"\n\nNadler seurasi ystävällistä talonpoikaa ja oli juuri astunut navettoon,\nkun talon emäntä tuli sinne juosten ja huusi molemmille:\n\n\"Tulkaa pian ovelle. Kentiesi erehdyn, vaan minusta on kuin kaivoksen\npuutorvesta nousisi mahdottoman paljo savua.\"\n\nPfalzilainen vaaleni ja hänen täytyi tarttua oveen; kuitenkin rohkaisi\nhän mieltänsä ja juoksi talonväen kanssa talon edustalle.\n\nEmäntä oli valitettavasti puhunut totta, sillä kaivoksen joka\nliitteestä ja halkeamasta nousi paksuja savupatsaita.\n\n\"Armollinen Jumala\", huusi Nadler, lyöden käsiänsä yhteen. \"Tuo sakea\nsavu ei saata mitenkään tulla pajasta! Kuulkaa vaan, kuinka kaivoksen\nsisällä rätisee!\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä nousi vinkuen liekkipatsas kaivoksesta,\nahneesti nuolten puutorvea.\n\n\"Laupias Jumala!\" huusivat talonpojat, \"Hauenstein on tulessa!\nAuttakaa, -- sammuttakaa!\"\n\nNäin huutaen syöksyivät he naapuritaloihin, joiden ovilla asukkaita jo\nnäkyi. Nadler jäi kuitenkin ikäänkuin kiinnisidottuna seisomaan,\nlakkaamatta tuijottaen tulipatsaasen, joka nyt heitti palavia\nlautoja ikäänkuin korsia ilmaan. Kaivos näytti todellakin muuttuneen\ntulta-suitsuttavaksi vuoreksi -- ylt'ympäri satoi kallion lohkareita ja\nleimuavia hirsiä. Ja tämän jättiläisliekin yli nousi ja vyöri suunnaton\nsavupatsas taivasta kohden, joka näkyi peninkulmien laajuudelle. Ken\ntietää, kuinka kauvan Nadler vielä olisi seisonut neuvotonna ja\ntoimetonna, elleivät muutamat työmiehet, jotka myös tulivat kotoansa,\nmennäksensä työhön, olisi häntä herättäneet, huutaen:\n\n\"Nopeasti alas Hauensteiniin, tunnelin suulle!\" Heti liittyi\npfalzilainen miehiin, ainoastaan ajatellen pelastaa tunnelissa viipyvää\nAnteroa. Vaan he eivät olleet ensimmäiset, jotka saapuivat suulle,\nsinne ja tänne kiiruhtavista, kysymyksiä, neuvoja ja käskyjä, ja\nvälistä tuo alinomainen voivotus \"auttakaa! Kristuksen armon tähden,\nauttakaa!\" kuului yhä. Heti näyttäytyi, että sadastaviidestäkolmatta\ntyömiehestä, jotka olivat tunnelissa, ainoastaan noin kuusikymmentä\npelastui, kaksikuudetta sitä vastoin oli haudattuna kaatuneen puutornin\npalavien raunioiden alle.\n\n\"Jumalani!\" voivottelivat muutamat sinne tulleista työmiehistä, joilla\nkaivokseen peittyneiden joukossa oli sukulaisia, \"miten voi tämä\nonnettomuus tapahtua?\" Vastaus tähän kysymykseen viipyi vähän, kunnes\nvihdoin yksi niistä sepistä saapui, joiden kanssa Antero edellä puolen\npäivää oli puhunut. Raivokkaina ja mahdottoman liikutettuina nämä\nkertoivat:\n\n\"Kaikki kävi hyvin ja ilmanveto kaivokseen tuli ristikolle viritetyn\ntulen tähden kiivaammaksi. Silloin huusi yhtäkkiä noin kello 12 aikana\nlämmittäjä pajaamme alas:\n\n\"'Tuli on irti kaivoksessa.' Me heitimme heti pois vasarat, kiiruhdimme\nylös, kurkistimme kaivokseen ja näimme sen kirkkaissa liekeissä.\nMuutamien hetkien perästä huusimme tunneliin: pelastakaa itsenne! ja\neräälle apumiehelle annoimme käskyn, oitis kiiruhtaa N:o 18 ja 19, siis\ntunnelin perimmäiseen osaan ilmoittamaan kaivoksen olevan tulessa sekä\nheidän pitävän pelastautua. Poika tekikin, kuten käskettiin, vaan näki\nitseänsä pilkattavan. N:o 19:ssä oli myös neljä työmiestä syömässä\nmurkinaansa ja nämät ynnä eräs neljäs työssä oleva eivät antaneet\nitseänsä häiritä ja vastasivat rauhallisesti: ei nyt liene huhtikuun\nensimmäinen päivä. Ainoastaan muutamat harvat seurasivat kehoitusta,\netenkin kun tuli n:o 15:ssä oli näkyvissä. Muutamia minuuttia myöhemmin\nsyöksihe jo palavasta kaivoksesta lankkuja ja kiviä syvyyteen. Muutamat\ntyömiehet epätoivoisina peräytyivät tulisateesta, kunnes viimein,\ntulesta pelastuneitten toverien kehoituksesta, rohkenivat tehdä\nhyppäyksen ja pelastuivat.\"\n\n\"Vaan kuinka oli mahdollista, että perimmäisessä osassa työskentelevät\neivät luottaneet apumiehen kehoittavaan huutoon\", kaikui heti\nkokoontuneen joukon suusta.\n\n\"Sen tahdon teille sanoa\", vastasi eräs vanhanpuoleinen mies, joka oli\nollut Anteron käskyn alaisena, ja ajoissa päässyt pakenemaan. \"Muutamat\nmiehistämme olivat aamulla kuulleet keskustelun, jota johtajamme Antero\npiti kahden sepän kanssa. Hän ei hyväksynyt tulta kaivoksessa sekä\npelkäsi puuseinän helposti saattavan syttyä, joka valitettavasti nyt\non tapahtunut. Vaan sepät nauroivat hänelle. Kun nyt apumies huusi:\n'pelastakaa, pelastakaa itsenne!' syöksyen meidän osaamme, niin\nenemmistö luuli sen olevan pilaa, josta Antero apumiehen kanssa olisi\nsuostunut.\"\n\n\"Oi, Jumala\", kuului vaikeroivan apumiehen ääni, \"te ette tahtoneet\nminua uskoa, ettekä Anteroakaan, joka kuitenkin rukoili, niin pian kuin\nmahdollista pakenemaan. Oi, taivaani, se hyvä ihminen ei ole täällä;\nhän lähetti minun edeltäkäsin ja on itse juossut syvemmälle tunneliin,\nkehoittaaksensa muita pakenemaan.\"\n\nTunnelin suulla oli joukko työväen asunnoita, ja kaikista riensi\nmiehiä, vaimoja ja lapsia, kaikki etsien pelastuneitten joukosta\nomiansa. Nimiä huudettiin ja epätoivoisina kysyttiin: \"Onko isäni\ntäällä?... Oletteko nähneet poikaani?... O Jumalani, lienee toki\nveljeni pelastunut!\" Ja kun täällä kaikui iloinen huuto, niin tuolla\nvoivoteltiin, joka koski vuoreen haudatuita poloisia. Mutta kauvan ei\nviivytelty joutavissa vouhotuksissa; heti kaikui huuto: \"Ylös, ylös!\nveljiä pelastamaan!\" kaikki riensivät tarpeellisine aseineen tunneliin,\nhuolimatta savusta ja kuumuudesta, koska oli kysymyksessä, avata\nrauniovalli ja onnettomille tovereille avata käytävä. Mutta esteet\nolivatkin vahvemmat kuin tahto; heti näkivät työmiehet, enenevän savun\ntähden, olevansa pakoitetut jättämään tunnelin ja etsimään raitista\nilmaa. Heti he taas kuitenkin riensivät sisään työtä jatkamaan. Niin\noltiin kaikin voimin työssä kello kahdeksaan illalla, jolloin jo\nkahdeksan jalkaa oli murrettu; yön kuluessakin murrettiin vallia\npäästääksi pois sisään suljettuja, koska oli luultava, että\nviimeksimainitut samoin koettivat päästä pois.\n\nSillä välin oli laajalle näkyvien tuli- ja savupatsaiden kautta suuri\njoukko ihmisiä rientänyt lähimmäisistä seuduista palolle siinä\naikomuksessa, että kaikin voimin auttaisivat onnettomia, jota\ntuliruiskut ja muut aseet osoittivatkin. Tuo turmiollinen palo olisi\nhelposti voinut tarttua taloihin ja samoin koko Hauensteinin kylään,\nellei apuun rientäneet olisi ruvenneet tulen uhkaamia taloja\nsuojelemaan. Tämän tehtyä ruvettiin arvelemaan, millä keinolla\nkaivoksessa kytevä tuli olisi sammutettava. Muutamat ehdoittivat, että\nkaivos ylhäältä tukittaisiin, joten tuli sammuisi; toiset arvelivat\nkuitenkin, että näin menetellen sisään suljetuilta riistettäisiin\nhengitykseen tarpeellinen ilma. Toiset taas katsoivat paremmaksi, antaa\ntulen lakata riehumasta, etenkin kun liekit voisivat saattaa tunneliin\nraittiin ilman vetoa. Mutta enemmistö oli sitä mielipidettä, että tuli\nsammutettaisiin vedellä, ja vaikka monet huomauttivat vaaraa, että\nsenkautta saatettaisiin tunneliin läkäyttävä höyry, joka tulisi\nepäilemättä vaaralliseksi suljetuille sekä haitalliseksi jokaiselle\npelastustyössä toimivalle työmiehelle, niin kaivos kuitenkin oli\naukkoon asti noin kaksi jalkaa peitossa. Läheisyydessä oli lammikko,\njosta kaivokseen saakka miehistö muodosti jonon sekä toinen toisellensa\nantoi ämpärin, kunnes lammikko oli tyhjänä. Tämän menetystavan\nälyttömyyttä ei kukaan huomannut, jonka tähden sitä jatkettiin koko yö\nperjantain puolille päivää. Vaan heti ilmautuivat surulliset\nseuraukset. Kello 7 asti olivat työmiehet voineet jatkaa tekoansa\ntunnelin aukon suulla. Vaan nyt ilmautui tukokaasua ja työmiehet\nvaipuivat maahan pyörryksiin. Siitä huolimatta eivät he hellittäneet\npelastustyötänsä, vaan piammiten näyttivät sankariluontoa, jommoista\ntappelussakaan urhoollisemmasti ja kauniimmasti ei voi osoittaa. He\npanivat oman henkensä alttiiksi, pelastaaksensa toisten henkeä sekä\nitse mieluummin heittäytyivät uhriksi.\n\nEi meidän tarvitse mainita, että näiden urhoollisten riveissä\npfalzilainen oli ensimmäinen, hänen elämänsä ei maksanut mitään, kun\nystävänsä oli niin suuressa vaarassa. Perjantain aamuna oli tukokaasu\nmuuttunut semmoiseksi, että tunnelissa sytytetyt lyhdyt tuskin\nsaattoivat palaa, ja pimeissä käytävissä oli paljous työmiehiä\npyörryksissä, maassa kamppaillen tukeuttamis-kuolon kanssa. Tosin\nsaatettiin he pois raittiisen ilmaan, vaan niin moni, niin pian kuin\nnäki suloisen päivän valon, heitti henkensä. Kohta oli suuri joukko\nnäitä urhoollisia tiedottomina ja kuolevina tunnelin aukon suulla.\n\nPakahtuneella sydämmellä täytyi Nadlerinkin luopua työn pitkittämisestä\ntunnelissa, myrkylliset höyryt levisivät ja paisuivat yhä enemmin.\nPitemmän epätietoisuuden perästä hän päätti, rientää Dossenbachiin\nvanhalle äidille ilmoittamaan tätä surullista sanomaa ystävänsä\nonnettomuudesta. Hän tiesi tekevänsä Anteron mieltä myöten, joka ylitse\nkaikkea rakasti äitiänsä. Kun pfalzilainen lähti matkalle tuontuostakin\nkatsahtaen Hauensteiniin, jonka synkkä kita oli niellyt onnettoman\nAnteron ja toverinsa, -- tehtiin onnettomuuden kaikellaisia kokeita,\ntunnelin ruttoilman poistamiseksi ja raittiin ilman saattamiseksi\nsisälle. Suurien ruiskujen avulla saatettiin tunneliin kalkkivettä,\nvaan nuo myrkylliset höyryt eivät irtautuneet ja ruiskumiehistö tuli\nvoimattomaksi. Nyt viritettiin suuria olkitulia, sitte turvauttiin\nleveihin seileihin, joita vaunuilla vedettiin nopiasti edestakaisin, --\nvaan kaikki nämä apukeinot huomattiin hyödyttömiksi, eikä lopuksi\nauttanut muu kuin, asettaa torvet tunneliin ja ilmapumpuilla poistaa\nmyrkylliset höyryt. Rivakka ja joutuisa apu oli tarpeen ja jokainen\nhetki oli kallis, sentähden olikin lähellä ja kaukana, Luzernissa,\nBaselissa, Zyrichissä ja Aarau Tagissa torvia valmistettu yötä päivää.\nMaanantaina varhain ulottui jo torviliitos 2,200 jalkaa tunneliin ja\nsuulla teki ilmanvaihtopumppu työtä, jota käytti tunnelista virtaava\npuro, joka tunkeutui kivimuran läpi. Ja todellakin ilma parantui\nenemmän ja enemmän, kuta laajemmalle torvia pystytettiin.\n\nKauheasta odotuksesta, joka kuvautui niitten kasvoille, joilla\nhaudattujen joukossa oli kalliita sukulaisia, tahdomme mieluummin\nvaieta, etenkin koska laveampi kertominen tästä surullisesta\ntapauksesta vaan hirmukuvia tarjoaisi. Ainoastaan kahdesta siskosta\nmainittakoon, jotka tuntimääriä tunnelin edessä istuivat kivellä\nodotellen, jos veljensä, jonka tukehtumiskuolemasta he olivat varmat,\nkohta löytyisi. Ja kuin vihdoin Kesäkuun 2 päivänä hänen ynnä kolmen\nmuun ruumis vedettiin tunnelista, saattoi siskopari, katkeria\nkyyneleitä vuodattaen, kuolleen veljensä pyhässä hiljaisuudessa kylänsä\nhautausmaahan. Samana edelläpuolen päivänä ulottui torviliitos 300\njalkaa ja jälkeen puolen päivän tuhkakokoon. Kaikin voimin ruvettiin\nsitä murtamaan, vaikka työ oli vaivalloista kuin vaarallista, sillä oli\nkysymys aukaista kahdeksan jalkaa korkea ja neljä jalkaa leveä käytävä.\nSankari-urhoudella kaivoivat työmiehet kuuman tuhan ja hiiltyneitten\nhirsien lävitse ja ilohuuto kaikui, kun seuraavana aamuna aukea tila\noli edessänsä.\n\n\"Jumala olkoon kiitetty!\" kaikui yhteisesti työmiesten suusta. \"Valli\non läpimurrettu sekä apu ja pelastus onnettomille haudatuillemme\nlähellä. Kutsukaamme heitä, antakaamme heille merkki torvillamme.\"\n\nTämä tapahtuikin; vaan ei mitään vastausta kuulunut, ja synkässä\nvankeudessa oli kaikki kuolon hiljaista, mätänemisen höyryjä vaan\nkohosi. Torvet pystytettiin laajemmalle, jossa nähtiin, että ilo oli\naikainen sekä ettei tuhkapatsas vielä ollutkaan läpimurrettu. Tuo aukea\ntila nähtiin muodostuneen kaatuneista hirsistä, jotka olivat toisiansa\nvastaan nojautuneet sekä toiselle puolelle vielä oli haudattuna.\nKesäkuun neljännen päivän aamulla, siis seitsemäntenä päivänä tämän\ntapauksen jälkeen, oli vihdoin ehditty vaikeaan päämaaliin sekä\nläpimurros päätetty.\n\nUskollisessa, ankarassa työssä oli pelastusmiehistö yöt ja päivät\nviettänyt tunnelissa, kuitenkin saapui apunsa liian myöhään ja kuolo\nvietti loistavata voittoa. Perjantaina puolen päivän aikaan oli\nyksiviidettä ruumista jo löydetty.\n\n\n\n\n8.\n\n\n    Herra kuolettaa ja virvoittaa, vie suureen\n    ahdistukseen ja siitä ulos jälleen.\n\nLennätinsanoma oli nopeampi kuin Nadler ja saattoi tiedon tuosta\nerinomaisesta onnettomuudesta yltympäri. Niinpä se saapui Dossenbachiin\nystävätämme Nadleria aikaisemmin. Ruppert oli saanut kuulla tämän\nravintolassa, jossa eräs vieraista luki lennätinsanoman sanomalehdestä.\nKevytmieliselle veljelle alkoi siis tästä päivästä onni hymyillä, kuin\neräs tovereistansa oli lainannut hänelle kuusi bätsneriä [eräs rahan\nlaji], joten hänellä oli varoja, luoda itsellensä iloisen illan.\nRuppert ei laiminlyönytkään janoisen kurkkunsa kostuttamista, jota hän\nniin kauvan oli toivonut. Vaikutuskaan ei jäänyt pois, kohta alkoi\nviinihöyryt meluta parantumattoman nuorukaisen päässä. Hän tuli\niloiseksi, sangen iloiseksi; tuli hillitsemättömäksi ja kiljui\njuovuksissa sanomattomasti ... silloin hän huomasi lennätinsanoman,\nsilloin hänen korvissansa humisi: että kaksikuudetta työmiestä\nHauensteinin tunnelissa oli tullut haudatuksi sekä ainoastaan vähän\nolevan toivoa heihin pelastuksestansa. Kevytmielinen nuorukainen istui\nkotvasen ikäänkuin kivettyneenä; silmät tuijottaen, sieramet leveinä,\nsuu puoli auki ja kädet riippuen hermottomina. Tuo surullinen sanoma\noli, ikäänkuin ukkosen vaikuttanut Rupperttiin. Muutamia minuutteja\nsitte oli hän ajatuksissansa tullut onnelliseksi, koska ei tarvinnut\npeljätä Anteron saarnoja; ja nyt ensimmäisen kerran vapisi hänen\nsydämmensä kysyessänsä: onko veljesi haudattujen joukossa vai ei?\n\nMitä kehoitukset ja kohtalot eivät voineet, se onnistui tuolle\näkilliselle sanomalle; Ruppertin sydämmessä alkoi katumus syntyä, joka\nkatkerimmasti häntä nuhteli. Antero ilmautui hänen kuvituksissansa ja\nhänen uskolliset sinisilmänsä katselivat häntä niin surullisesti,\nikäänkuin tahtoisivat sanoa: \"Nyt olet ikuisiksi ajoiksi\nveljesi puolesta turvassa, et koskaan enään ole kuuleva hänen\nsiveyssaarnojansa. Nyt voit tehdä, mitä haluat, hän ei ole sinua\nestävä, sillä jylhissä vuoren sisuksissa hän nukkuu ikuista unta, josta\nei kenkään herää: siis juo, Ruppert ja ole iloinen!\"\n\nHermottomina riippuvat kätensä kouristuivat, hän puri huuliansa, ja\nhänen uhkaavien otsanryppyjensä alta näkyi silmät, jotka ilmoittivat\nsanomatonta epäilystä.\n\nVieraat katsahtivat häneen ja eräs talonpojista tuli hänen luoksensa\nsanoen:\n\n\"No, Ruppert, luultavasti koittaa sinulle nyt hyvä aika, koska\nmiltei varmuudella voipi otaksua veljesi Anteron, joka myös oli\nHauensteinissa, olevan haudattujen joukossa.\"\n\n\"Vaietkaa Jumalan tähden!\" kiljui Ruppert ja hänen silmänsä vierivät\ntuimasti, \"tahi tulen rajuksi!\"\n\nTalonpoika tästä katseesta hämmästyen peräytyi ja vieraat tekivät\nsamoin.\n\nRuppert juoksi ylös, otti kukkaronsa maksaaksensa velkansa.\n\n\"Voithan jättää seuraavaksi kerraksi\", sanoi isäntä hänelle, joka myös\ntunsi itsensä turvallisemmaksi nurkassansa, kuin kiihtyneen pojan\nläheisyydessä.\n\n\"En\", vastasi Ruppert päättävästi, \"te ette ole koskaan enään näkevä\nminua luonanne vieraana.\"\n\n\"Enkö, ja minkätähden?\" kysyi isäntä ihmetellen, \"mitä olen sinulle\nsiis tehnyt?\"\n\nRuppert tahtoi vastata, vaan tuska, jonka hän tunsi onnettoman veljensä\ntähden, nousi kurkkuunsa saakka. Hän heitti rahat pöydälle ja riensi\novesta ulos. Täysi kuu loisti kirkkaana taivaalla ja levitti hopeista\nvaloansa maiseman ylitse. Ruppert jätti kylän ja saavutti kohta tuon\nDinkelbergin kukkulan, jossa Anterokin niin mielellänsä viihtyi.\nKatuvaisen veljen mieleen johtui tuo sunnuntai ilta, jolloin hänen\nonneton veljensä siellä istui ja puheli hänelle varoituksen\nystävällisiä sanoja. Kevät oli levinnyt koko luolistoon, juuri niinkuin\nsilloinkin; vaan onnettoman Anteron mielipaikka oli autio ja turhaan\nviritti vieno yötuuli viileyttänsä. Hän, jolle tuo ihmeellinen raitis\nilma nyt olisi ollut niin tarpeen, oli synkässä vuorenkaivoksessa ja\nkentiesi tässä silmänräpäyksessä taisteli tukehtumiskuoleman kanssa.\n\nTätä kaikkea ja vielä enemmänkin tunsi Ruppert, seisoessaan\nDinkelbergin kukkulalla; hänen rintansa aaltoili, hän repi tukkaansa ja\nlankesi polvillensa vaikeroiden: \"Jumalani, anna minulle veljeni\njälleen -- en ole tähän päivään saakka vielä tiennyt, että niin\nsanomattomasti häntä rakastan!\"\n\nKyyneleet tulvasivat hänen silmistänsä, lieventämättä sydämmensä vaivaa\nja kun hän muisti äitiänsä, jonka koko onni uskollinen Antero oli, niin\nepäilys uudestaan valloitti hänen. Ruppert vietti suuren osan yötä\nhiljaisessa yksinäisyydessä Dinkelbergillä, sillä hän pelkäsi sitä\nkohtausta, jolloin äitinsä oli kuuleva tämän hirveän sanoman hänen\nsuustansa. Aamun hämärtäessä hän hiipi majaisen edustalle, vaan ei\nhänellä ollut rohkeutta avata ovea. Hän syöksyi taas kylästä ulos ja\naurinko loisti jo taivaalla, kun hän toista kertaa palasi majalle,\nvihdoinkin äidille ilmoittaaksensa tapahtuman. Jo hän oli aukaissut\nmajan oven ja pannut jalkansa kynnykselle, vaan ikäänkuin raivottarien\nvaivaamana hän taas pakeni erääsen hiljaiseen nurkkaan, jossa hän joka\nikiseltä ihmiseltä oli rauhassa. Kylän kirkon kello alkoi ilmoittaa\npuolta päivää ja Ruppert tiesi äitinsä säännöllisesti tähän aikaan\nmenevän kirkkoon, siellä hiljaisuudessa rukoillaksensa Anteron\npuolesta.\n\n\"Tämä on sopivin aika, mennä kotio\", ajatteli Ruppert itseksensä,\n\"minulle se on oleva paljon helpompi, sillä minä voin odottaa häntä\nkotio, ja kerrankin, kerrankin se on tapahtuva!\"\n\nHän teki nopeasti, mitä päätti. Vaan kuinka suuresti hän ihmettelikään\nkun oven avattuansa näki äitinsä itkevän sekä edestakaisin kävelevän\nmajassa, samalla kuin eräs vieras mies turhaan koki häntä lohduttaa.\n\n\"Ruppert!\" huusi vanha rouva surullisella äänellä. \"Me olemme\nkadottaneet Anteromme!\"\n\n\"Minä tiedän sen\", vastasi poika ja suuret kyyneleet vuotivat hänen\nposkillensa. Äiti katsahti ihmetellen häneen ja sanoi:\n\n\"Sinä itket?\"\n\n\"Miksi en itkisi\", vastasi Ruppert kysyen. \"En enään ole kevytmielinen\nlapsi, joka sinulle ja -- -- Oi Jumalani, en voi hänen nimeänsä lausua,\n-- suruni hänen ylitsensä on liian suuri.\"\n\nUusi kyynelvirta purkautui hänen silmistänsä, sitte hän jatkoi:\n\"Minä en ole enään tuo raukka, joka omaisillensa ainoastaan surua ja\nmurhetta on tuottanut. Yksi ainoa tiima oli kylliksi minusta tekemään\ntoisen ihmisen, ja kuitenkin, kuitenkin tunnen itseni sanomattoman\nonnettomaksi, kuin täytyy epäilläni, koska olen veljeni murhaaja!\"\n\nNäin vaikeroiden hän vaipui maahan rouvan polviin, tarttuen hänen\nkäsiinsä ja kuumaa otsaansa painaen niitä vastaan.\n\nRuppertin epäilys saattoi äidin-tuskan jonkunlaiseen rauhaan; hän\najatteli monta yötä, jolloin uni oli hänen silmistänsä paennut ja hän\nehtimiseen rukoillut Jumalaa, että hän saattaisi kevytmielisen pojan\noikealle tielle. Ja katso, vihdoinkin oli taivaallinen Isä kuullut\nhänen rukouksensa, vaan hänelle sanomattoman suuren vahingon avulla. Ja\najatellessansa sitä, valloitti hänen uudestaan suru ja kotvasen aikaa\nkuului vähäisessä majassa vaan huokauksia ja vaikeroimisia. Rehellinen\nNadler, jonka sydän, kuten tiedämme, hehkui uskollista rakkautta\nAnteroa kohtaan, ei voinut myöskään lohduttaa, ja kuinka hän olisi sitä\nvoinutkaan, joka itse oli lohdutuksen tarpeessa? Vihdoin kajahti vanhan\nRefin huulilta: \"Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!\nAmen!\"\n\nJa kirkastuneena tuo hurskas vanha vaimo katsahti taivaalle, kun\nsydämmensä vielä vapisi tuskan painosta. Semmoinen Jumalan tahdon\nhaltuun antautuminen oli Ruppertille vieras ja ihmetellen hän katsahti\näitiinsä.\n\n\"Kuinka saattaa niin lausua!\" huudahti hän. \"Emme vielä tiedä varmaan,\nonko Antero haudattujen joukossa.\"\n\n\"Minä tiedän\", vastasi hiljaa vanha rouva, pannen kätensä ristiin.\n\"Onnettoman Anteromme ystävä on minulle tuonut sanoman.\"\n\nRuppertin hengitys kiihtyi, hänen silmänsä tahtoivat irtautua\nkuopistansa, ja vaikeroiden pääsi häneltä pfalzilaiseen osoitettu\nkysymys: \"Onko -- tämä -- totta?\"\n\nNadler painoi alas päänsä äänettömänä.\n\n\"No siis, langetkoon liekki päälleni\", kiljaisi Ruppert, vaipuen\nmaahan, \"sillä minä olen uusi Kain, joka veljensä on murhannut.\"\n\n\"Älä riko Herraa vastaan\", itki äiti, \"äläkä ota päällesi suotta niin\nsuurta syntiä.\"\n\n\"Kuinka!\" huudahti Ruppert hurjassa liikutuksessansa, \"eikö minulla ole\nsyytä kurjan, kurjan veljeni kuolemaan? Eikö minun kevytmielisyyteni\nollut se, joka hänet kotoa karkoitti, tuonne pirulliselle vuorelle,\njoka tuli hänen peloittavaksi haudaksensa? Enkö minä iloinnut, kun hän\nlähti? Eikö Jumalan pidä heittää minuun vihansa ja eikö hänen pitänyt\nviimeiseen asti koettaa saada sydäntäni vapisemaan juuriansa myöten?\nEi, ei, minä olen veljeni murhaaja ja ainoa armo minulle on oleva, että\ntaivaallinen kostaja minun oitis antaa löytää kuoleman.\"\n\n\"Ja teidän kurja, vanha äitinne?\" kysyi Nadler nuhdellen. \"Eikö hän ole\nkyllin surua jo kärsinyt? Pitääkö teidän hänen vanhoilla päivillänsä\nriistämän häneltä ainoan turvan sekä antaa hänet alttiiksi ihmisten\nlaupeudelle?\"\n\nNämät sanat olivat Ruppertista selvät, ja ensi kerran monen vuoden\nperästä hän kietoi hellällä pojan-rakkaudella kätensä eukon kaulan\nympäri, painoi hänen sydäntänsä vastaan ja sanoi lempeydellä, jommoista\nsiihen saakka ei ennen hänessä havaittu:\n\n\"Jumala on oikeutta rakastava, vaan myös laupias. Hän on antava minun\nelää sinun tähtesi, hyvä uskollinen äitini ja minä olen tekevä työtä\naikaisesta myöhään, ainoastaan tehdäkseni sinun vanhat päiväsi niin\nkepeiksi kuin mahdollista. Mutta kun Hän kerran kutsuu sinut täältä\npois, ja sinut Anteromme kera viepi taivaalliseen valtakuntaansa,\nsilloin rukoilkaat yhdessä, että Hän poisottaisi kirouksen päältäni\nsekä tekisi minutkin autuaaksi enkeliksensä. Oi Jumala, kun se\nsilmänräpäys jo olisi läsnä!\"\n\nTämä Ruppertin sydämmen harras toivo lievensi paljo hänen suruansa ja\nvaikka kyyneleet yhä tulvasivat hänen silmistänsä, niin vaikuttivat ne\nkuitenkin ikäänkuin palsami hänen häiritylle luonteellensa.\n\n\"Emme vielä saa kaikkea toivoa heittää\", virkkoi taas pfalzilainen,\n\"sillä saattaa olla mahdollista, että muutamat haudatuista\npelastuisivat ja niiden joukossa Anterokin. Teidän ei pidä kieltäen\npudistaa päätänne, sillä Jumala on ainoa, joka kuolettaa ja virvoittaa,\nvie suureen ahdistukseen ja siitä pois jälleen. Sitä paitsi ovat Antero\nja hänen toverinsa ainoastaan sisään suljettuina eikä haudattuina, ja\ntila, jossa he ovat, on pitkä sekä kylliksi korkeakin. Siis voivat he\nvaivatta hengittää, vaikka vasta kymmenen päivän kuluttua heidät\nlöydettäisiin. Sen tunneliosan läpi juoksee myös puro, joka tuo\nterveellistä juomavettä sekä raikasta ilmaa.\"\n\n\"Te olette puhuneet hyvin\", intti Ruppert, \"mutta että ihminen pimeässä\nvuoren sisuksessa voi kuolla nälkään, sitä ette ole ajatelleet.\"\n\n\"Oi, rauhoittukaa\", lohdutteli hyväsydämminen pfalzilainen.\n\"Sisäänsuljetut ovat varustauneet ruokavaroilla niinkuin leivällä,\nteellä, rommilla ja maidolla; kukaan työmies ei lähde tunneliin ilman\nniitä. Heillä on sitä paitsi mukanansa suuri joukko vahakynttilöitä ja\nolutta; viimeisessä tingassa voivat talilla ja oluella ylläpitää\nhenkeänsä, elleivät pidä parempana, tappaa muutamia hevosista, jotka\nmyös ovat suljetut. Ei, ei, luottakaamme Jumalaan ja älkäämme laskeko\ntoivottomuutta sydämmiimme.\"\n\n\"Minä tahdon varmuuden\", kiljasi Ruppert. \"Ja sillä välin tahdon\nHauensteinissa yötä päivää tuon onnettoman aukon suulla istua ja\nkaipaa, kunnes -- oi Jumalani! -- kunnes --\" hän ei voinut tuskaltansa\npäättää lausettansa.\n\n\"Äitinnekin on lausunut toivonsa, käydä onnettomuuden paikalla\",\nvastasi pfalzilainen veljemme, \"ja minä olen heti ahkeroiva, kylästä\nhankkia vaunut, jotka nopeasti saattavat meidät surulliselle paikalle.\"\n\nHyväntahtoisen Nadlerin piti koko matkalla löytää uusia syitä\nlohdutuksellensa ja hälventääksensä vanhan Refin ja Ruppertin surua.\nAh, ja tuon uskollisen ystävän sydän, joka niin hellästi sykki Anteroa\nkohtaan, oli itsekin lohdutuksen tarpeessa.\n\nHiljainen, selkeä pyhäilta oli, kun nuo kolme saapuivat Hauensteinin\ntunnelin edustalle. Metsäiset vuorten huiput loistivat kirkkaan\nilta-auringon paisteessa ja niitten välistä esiintyi ihanan\nSchweizinmaan vuoret. Tunnelin aukon edustalle oli kokoontunut\nmelkoinen joukko äitejä, sisaria, veljiä, poikia ja tyttäriä, joilla\nkaikilla oli rakkaansa turmiollisessa vuorihaudassa, jonka suu\nvihdoinkin oli auki. Ei yksikään noista kovista, surullisista\njälkeenjääneitten katseista koskenut ihanata viehättävätä maisemata;\nsillä kaikkialla liikkuvalle kuololle, eikä elämälle, omistettiin\nsuurin tarkkaavaisuus. Arkku arkulta saatettiin vaunuilla tunnelin\nholvatusta, korkeasta portista, ikäänkuin maanalaisesta kuolon\nkaupungista. Jokaisesta arkusta oli kansi nostettu, että sukulaiset\nvielä kerran näkisivät rakkaat kuolleet ja ottaisivat viimeiset\njäähyväiset. Enemmistö olikin näistä viimeisistä tunnettu ja palavin\nkyynelin kosketettiin siunaten viimeisen kerran heidän jähmettynyttä\nkättänsä ja otsaansa.\n\nEnsiksi löydetyt ruumiit olivat sitä vastoin tuntemattomat. Koska\nmuutamilla heistä vielä oli aseet käsissä, oli selvä, että ne olivat\nkoettaneet murtaa tuhkapatsasta, vaan tunnelissa vallitsevasta\nruttoilmasta kuolleet.\n\nKurja Refi ja Ruppert olivat kuulleet pfalzilaiselta Anteron\ntyöskennelleen perimmäisessä osassa tunnelia, jonne vasta puheena\nolevana lauvantaina päästiin; siis olivat rauhallisina, ettei\nrakastettunsa ollut niiden yhdenneljättä joukossa, joiden maallisia\njäännöksiä Trimbachin kirkkomaahan jo oli haudattu.\n\nArkku arkulta nousi muuriportista ja yhä kiivaammin sykki kolmen\nystävämme sydämmet, sillä jo yhdeksänkymmentä ruumisarkkua seisoi\nkirkkomaalle menevällä tiellä.\n\nYhä terveemmän näköisemmät olivat nyt löydettyjen ruumiiden kasvot, ja\npäivänvaloon saatettuina, näkyi aivan selvästi, että ainoastaan\nmuutamia tunteja sitten oli henki eronnut ruumiista.\n\nKahdeskymmenes arkku näkyi hämärässä tunnelin suussa.\n\nRefi, Ruppert ja pfalzilainen veli uskalsivat tuskin hengittää. Nyt\nnostettiin kansi ylös ja seuraavassa silmänräpäyksessä nousi kolmen\nihmisen surullinen huuto hiljaiselle iltataivaalle, sillä arkussa\nmakaava oli -- onneton Antero.\n\n\"Kristuksen armon tähden, -- veljeni! Aukaise silmäsi!\" huudahti\nRuppert epäilyksessä, kun äiti ja Nadler lankesivat polvillensa arkun\nmolemmille puolille ja antoivat vallan niin kauvan pidätetyille\nkyyneleillensä. Seuraavassa silmänräpäyksessä heittäysi Ruppert\nveljensä elottoman ruumiin yli, suuteli hänen ristissä olevia käsiänsä\nsekä sanoi tuskissansa:\n\n\"Antero, eikö tosi, se on ainoastaan kamala, hirveä uni ja sinä et ole\nkuollut? Kuinka olisi mahdollista, kasvosi ovat niin terveet ja\nkukoistavat. -- Sinä -- sinä -- olet vaan väsynyt, etkä kuollut, --\neikö niin? Ja minä olen itseni parantanut, rakas Antero, ja sinä olet\nminusta tästä lähtien saava ystävän -- ja -- mutta, Antero, älä makaa\nniin jäykkänä ja elotonna siinä, vaan anna minulle merkki, olkoon se\nkuinkakin vähäinen, että olet kuullut sanani ja ettei henki ole\nruumiistasi kadonnut!\"\n\nJokaisella ympärillä seisovista oli omiensa puolesta surun ja tuskan\nkanssa tekemistä, kuitenkin liikutti tuo Ruppertin ääretön\nvaikeroiminen niin, että yltympärinsä kuului tihkumisia.\n\nVihdoin astui työnjohtaja Ruppertin luo, pani osaa ottavaisena kätensä\nhänen hartioillensa sanoen surkuttelevalla äänellä:\n\n\"Kärsimystä, rakas ystäväni. Älä häiritse kuolleen unta!\"\n\n\"Vaan hän ei ole kuollut!\" huudahti Ruppert. \"Hän elää!\"\n\n\"Älä anna väärälle toiveelle tilaa\", kehoitti työnjohtaja. \"Ennenkuin\nteidän onneton veljenne tunnelissa pantiin arkkuun, teki lääkäri kaikki,\nsaattaaksensa häntä elämään -- vaan turhaan.\"\n\n\"Kun ei raitis ilma puhallellut hänen silmäkulmillensa\", vastasi\nRuppert, \"vaan täällä, jossa elorikas henki häntä suutelee, on hänen\nhenkensä virkoava. Eikö niin, Isä taivaassa\", alkoi nyt katuvainen veli\nrukoilla laskeutuen polvilleen ja koroittaen kätensä. \"Sinä olet\nlahjoittanut minulle Anteroni jälleen, liiatenkin koska nyt ollen\noppinut tuntemaan, kuinka uskollinen, hellätunteinen veljen sydän\nhänessä sykki! Tahdon niin mielelläni tehdä työtä hänen edestänsä,\naikaisesta myöhään yöhön, hänen ja äitini edestä, -- ja minä tahdon\njättää jäähyväiset kaikille huveille ja nautinnoille. Ainoastaan anna\njälleen veljeni, Herra Jumala, armahda minua, älä minua kiroo.\"\n\nHetkisen viipyi Ruppert polvillansa, sitten nousi hän ylös ja kiiruhti\narkun luo, kumartuen Anteron hengettömän ruumiin yli. Syvä hiljaisuus\nvallitsi yltympäri, itkevien äitien, sisarten ja lasten nyyhkiminen\nsitä vaan häiritsi. Silloin yhtäkkiä nousi riemuhuuto ilmaan, vähäinen\nhymy ja Ruppert huutaa:\n\n\"Herra Jumala on auttanut, Antero ei ole kuollut, hänen sydämmensä\nalkaa taas sykkiä!\"\n\nKaikki läsnäolevat pitivät tämän suurena harhanäkönä, johon onnettoman\nveljen epäilys hänen oli saattanut; mutta kun heti sen perästä eräs\nlääkäri, jonka työnjohtaja kutsui, astui arkun luo, ja tarkoin\ntutkittuansa ilmoitti, Anteron todellakin vielä hengittävän ja\nmahdollisesti voitavan saatettaa elämään, silloin nousi kokoontuneen\njoukon riveissä suuri levottomuus, osaksi ilosta, jonka monet työmiehet\nAnteron pelastuksesta tunsivat, osaksi tuskan tähden, joka nyt\nkaksinkertaisesti valloitti joka ainoan, ken vaan oli kadottanut\nrakkaansa kaivokseen.\n\n\"Miksi ei Jumala voinut samaa ihmettä tehdä isällemme?\" vaikeroi eräs\nkurja vaimo, syleillen viittä pientä lastansa. \"Antero oli tosin hyvä\nnuorukainen, vaan hän ei jättänyt jälkeensä mitään vaimoa eikä orpoja.\"\n\nNäitä ja muita itserakkaita lausumisia kuului toinen toisensa jälkeen,\nja kuitenkin täytyy heille antaa anteeksi, jotka tällaiseen kovuuteen\nantautuivat, sillä se oli kumminkin paras todistus heidän rajattomasta\nrakkaudestansa kalleita puolisojansa ja isijänsä kohtaan, jotka niin\nyhtäkkiä heiltä riistettiin.\n\nTaitava lääkäri järjesti niin, että vaipunut Antero otettiin ylös\narkusta, laskettiin peitoilla varustetuille paarille ja kannettiin\nHauensteinin kylään.\n\n\"Yöilma ei ole kylmä, vaan suloinen, ja siinä on hän heti virkoava\ntuntoonsa\", sanoi hän, nyt autuaallisimmasta ilosta puhumattomiksi\ntulleille veljelle, ystävälle ja vanhalle äidille. \"Tuo poloinen poika\ntarvitsee epäilemättä suurimman huolenpidon, ennenkuin voidaan ajatella\nparantumista, kuitenkin olen aivan varma, että omaisiensa puolelta\nkaikki on tapahtuva.\"\n\nVanhan Refin, Nadlerin ja Ruppertin välillä nousi kilvoitus pelastetun\nAnteron huolenpidon suhteen, jota jokainen tahtoi. Erinomattain oli\nRuppert, joka yötä päivää yksin tahtoi valvoa Anteron luona, kunnes\nvihdoin rauhoittui ja oli vaan yöllä rakkaan veljensä vuoteen vieressä,\npäivällä sitä vastoin antoi äidille ja Nadlerille sijansa. Sillä\nvälin vietiin Antero vähäiseen majaan, jossa Ruppert heti alkoi\nvalvomistansa.\n\nKuinka mahdottoman suuri olikaan muutos, joka yhtäkkiä oli tapahtunut\ntuolle ennen niin kevytmieliselle Ruppertille; millä innolla hän nyt\nrakasti veljeänsä, jota hän ennen vihasi; missä uudessa valossa mailma\nja elämä näkyi hänelle ja kuinka näkyväinen hänen sielussansa oli\nihmisen tarkoitus: taisteleminen ja rientäminen parhaimpaan ja\njaloimpaan.\n\n\"Työ on siunaus, jonka Jumala meille matkamiehille on antanut\", sanoi,\nsyviin ajatuksiin vaipuneena, Ruppert hiljaa itseksensä, ollaksensa\nhäiritsemättä rauhallisesti hengittävätä, vaan yhä nukkuvata Anteroa,\njonka vuoteen viereen oli ottanut paikkansa. \"Mikä rauhallisuus on\nsielussa, kuin tietää tehneensä velvollisuutensa, ja kuinka makea\nsitten onkaan rauha! Niin, niin, minä olin sokea ihminen, mutta Jumala\nkaikkivaltias on pimeydestä minut pelastanut, niinkuin Anteronkin; ah,\njos Hän armossansa olisi sallinut, minun pitää uskollisen veljeni!\"\n\nRuppert heitti rakkaan silmäyksen nukkuvaan ja astui vähäisen akkunan\nviereen. Viehättävä maisema oli hopeisen kuun valaisemana hänen\nedessänsä. Ruppert tunsi sanomattoman onnen sydämmessänsä sekä\nkiitollisuuden suosiollista henkeä kohtaan, joka tämän kaiken oli\nluonut, joka oli hänen edessänsä ja niin mahtavasti vaikutti hänen\nsieluunsa. Mutta tämän ihanan maiseman keskeltä esiintyi maallista\nkatoovaisuutta muistuttava Jumalan käsi, sillä Trimbachin kirkon\nsivulta loisti kuutamossa valkoiset ristit, joilla Hauensteinissa\nhukkuneitten haudat olivat koristetut; myöskin taisi Ruppert nähdä\narkut, jotka yön ajaksi olivat jätetyt vuoren juurelle, siinä toivossa,\nettä yksi tahi toinen niissä makaava vienosta yön ilmasta virkoaisi\njälleen eloon. Kuinka helposti Antero olisi voinut olla niiden\njoukossa, kun hän nyt todellisuudessa rauhallisesti hengittäen lepäsi\nvuoteellansa pienoisessa majassansa.\n\nJa uudestaan pani Ruppert kätensä ristiin hurskaasen kiitosrukoukseen,\nantaen vallan kyyneleillensä, jotka täyttivät silmänsä, kun hän taas\nastui veljensä vuoteelle ja suudellen kosketti hänen otsaansa.\n\nOliko tuo kuuma veljen suudelma, eli hänen otsallensa pudonnut kyynel,\njoka yhtäkkiä herätti Anteron.\n\nHän loi silmänsä auki ihmetellen silmäillen ympärillensä, nähtävästi\ntietämättä, missä hän oli. Vihdoin kääntyivät silmänsä akkunaan, johon\nkuu kirkkaana loisti.\n\n\"Mitä tämä on?\" sanoi mieltänsä malttamaton Antero. \"Kun? Voimmeko\nnähdä sen pimeässä tunnelissakin.\"\n\n\"Sinä et enään ole tuossa kauhistavassa vankeudessa, rakas Antero\",\nvastasi Ruppert värähtävällä äänellä, \"vaan pienoisessa majassasi.\"\n\n\"Jumalani\", huudahti Antero, \"onko tuo Ruppertin ääni? Ah, ja kuinka\nrakkaasti ja ystävällisesti hän minulle puhuu?... Veli, etkö siis enään\nvihaa minua?\"\n\nRuppert ei kyennyt vastaamaan, hänen sydämmensä ikävöi muuttumattoman\nveljenrakkauden ilmoittamista, ja hän vaipui nyyhkien polvillensa\npannen päänsä vuoteen reunalla lepäävälle Anteron kädelle.\n\nAnteron muisti palasi verkallensa ja kauhistus kävi läpi hänen\nruumiinsa ajatellessansa hirviöitä päiviä ja öitä, joita hän elävänä\noli viettänyt vuoren arkussa. Ruppert, jota lääkäri oli huomauttanut,\nettä jokainen yllytys Anteron luona oli kartettava, koki kaiken tavoin\nmiellyttää, saadaksensa Anteron rauhoittumaan, joka hänelle vihdoin\nonnistuikin. Tosin hän ei voinut pidättää kyyneleitä, joita tuo hellä\nnuorukainen vuodatti työtovereinsa kohtalon tähden, liiatenkin kun ne\nlieventivät sairaan sydäntä.\n\nVähän ajan kuluttua hän vaipui taas virvoittavaan uneen, josta vasta\nseuraavana aamuna heräsi.\n\nOli kolminaisuuden sunnuntai ja kesäkuun aurinko säteili vuorille ja\nlaaksoihin.\n\nKuitenkin kesti kotvan aikaa, ennenkuin Antero toipui tuntoonsa.\n\n\"Uneksinko vai olenko valveilla?\" huudahti hän vihdoin ihmetellen.\n\"Minusta näytti kumminkin, kuin Ruppert olisi seisonut akkunan\nvieressä, ja nyt näin olevan Nadlerin, minä olen siis pettynyt.\"\n\n\"Olet molemmat kerrat nähnyt oikein; rakas Antero\", vastasi hänen\nuskollinen ystävänsä, suudellen hellästi sairasta. \"Päivällä viivymme,\nhyvä äitisi ja minä luonasi, yöllä taas Ruppert, jossa on sangen\nihmeellinen muutos tapahtunut.\"\n\nSitten Nadler kertoi ystävällensä tärkeimmän ja Antero pani\nliikutettuna kätensä ristiin, hiljaa lausuen: \"voi, Jumalani, tämä on\nliian suuri onni!... Mutta\", keskeytti hän, \"sinä mainitsit äitini, --\nonko hänkin täällä?\"\n\nNadler myönnytti vastaten: \"Sen sinä voit ajatella, ettei häntä, joka\nsinua ylitse kaiken rakastaa, ollut pidättämistä kylässänsä.\"\n\n\"Ah, Jumalani, mikä ilo on minun osanani!\" sanoi Antero liikutettuna.\n\"Miksi tuo vanha, hyvä äiti ei ole täällä? Missä viipyy hän, -- ja\nmissä on Ruppert?\"\n\nSyvä, yksivakainen ääni kuului sairaan korviin, joka Nadlerin avulla\nkohottihe tilallansa. Hän kuunteli. Ääni koveni yhä enemmin ja tuntui,\nikäänkuin tulisi vuorilta.\n\n\"Mitä se merkitsee?\" kysyi Antero miettien, ja huomaten ystävänsä\nsurullisen katseen, joka, pannen kätensä ristiin, astui akkunan ääreen,\n-- silloin ei tarvinnut Antero enään vastausta, vaan hän tiesi, että\nnyt oli Trimbachin kirkkomaalla suuret maahanpanijaiset ja kaikki\nläheiset kellot lähettivät viimeisen siunaavan tervehdyksensä. Hän\ntiesi myös nyt, miksi äiti ja veli eivät olleet läsnä. He seurasivat\nsydämmensä ääntä ja, liittyen suureen surusaattoon, ajattelivat\nitseksensä: \"Se on Jumalan armosta, ettei Anteromme makaa yhdessä\nnoista arkuista, vaan nousi uuteen elämään.\"\n\nVähäisessä majassa, korkealla Hauensteinilla, oli aivan hiljaista.\nKumpikin ystävistä oli ajatuksissansa. Antero seurasi hengessä tuota\npitkää ruumiinsaattoa, akkunan edessä seisova Nadler seurasi sitä\nsilmäyksillänsä. Kaukaa ja läheltä kuului vielä kirkonkellojen äänet,\nja nyt tuohon yksivakaiseen ääneen sekoittui juhlallinen hautausvirsi.\n\nVihdoin oli myös ulkona hiljaa ja Antero tuuri silmänräpäyksen tulleen,\njolloin kuolleet kumppalit laskettiin hautaan. Kauvempaa hän ei voinut\npidättää kyyneleitänsä ja heittäytyi surullensa, jonka hän tunsi\nniin eronneitten, kuin jälkeenjääneitten yli. Mutta uskollinen\npfalzilainenkin itki lapsen tavalla ja todellakin, semmoiset kyyneleet\neivät häpäise miestä, sillä ne ovat sydämmen osoittamia jaloja helmiä.\n\nKun muutama hetki myöhemmin majan ovi aukeni sekä äiti ja Ruppert\nastuivat sisälle, niin seurasi kohtaus yhtä liikuttava, kuin äskettäin\nkirkkomaalla tapahtunut eron hetki.\n\nJa kun Antero vihdoin löysi sanoja ja hellimmällä tavalla oli painanut\nsykkivätä sydäntänsä vastaan äitinsä, veljensä sekä ystävänsä, loi hän\nsilmäyksensä taivaalle ja, muitten polvillansa ollen, rukoili hän:\n\n    Sun Herra kädessäs\n    On kuolo, että elo,\n    Sun armostas on taas\n    Mull' raitis ruumis jalo;\n    Ei ollut ollenkaan\n    Mulla toivoa elosta,\n    Sä elo totinen\n    Mun autit kuolosta.\n    Sull' kiitos Isän' ain',\n    Kun vahvistat mun voimall'\n    Taas uudell'; lähestyy ann'\n    Valtakuntas, Jumal'!\n    Mun sielun' ruumiin' myös\n    Sä vahvista ja auta,\n    Ett' neuvon', puheen', työn'\n    Sull' aina kelvat' taitaa:\n    Niin kiitän hyvyyttäs,\n    Armoas ja vakuuttas,\n    Jonka mulle osotat:\n    Tai ilon' autuas.\n\nJa: \"Amen!... Amen!... Amen!\" kaikui hartaasti kolmen onnellisen\nhuulilta, jotka Jumalaa suuresti kiittivät.\n\n\n\n\nPäätös.\n\n\n    Herra kaikki jalosti toimittaa. (Jesai. 28, 29.)\n\nAntero parani täydellisesti, vaikka verkallensa, ja eräänä ihanana\nkesäiltana hän veljensä ja ystävänsä keralla nousi Frohburgille, monien\nvaivalloisten päivien perästä vilvoittaaksensa silmiänsä ja sydäntänsä\nJumalan ihanan luonnon katselemisessa.\n\nKuten sinä iltana, jolloin Antero ja Nadler viimeiseksi viipyivät\ntuolla ihanalla kukkulalla, laskeutuivat he nytkin eräälle istuimelle.\nUuteen elämään tointunut Antero hengitti syvään ja heitti, liikutettuna\nJumalan hyvyydestä, rakkaudesta, joka häneen ja tuohon maisemaan niin\nilmeellisesti vaikutti, kätensä Ruppertin ja Nadlerin hartijoille,\nsydämmellisesti molempia syleillen.\n\nEpäilemättä hänen mieleensä juohtui uni, jonka pfalzilainen veljensä ei\nkauvan sitten hänelle kertoi samalla paikalla, ja siihen yhtyi vielä\nnuo kauheat kuvat, jotka kaivokseen hautaus matkaan sai.\n\nAntero oli tahallansa pysynyt tuosta onnettomuudesta vaiti, ja omansa\neivät siinä suhteessa häneltä mitään kysyneet. He eivät olisi lääkärin\nvaroittamattakaan sitä tehneet, koska itsekin sanoivat, että aikainen\npalautuminen tuohon kauheaan aikaan epäilemättä olisi vahingollinen\nrakkaalle sairaallensa.\n\nNyt kuitenkin alkoi Antero siitä puhua, sanoen:\n\n\"Tuolta alhaalta katsoo Trimbachin kirkontorni meihin, ja minusta on,\nikäänkuin se tahtoisi sanoa: 'eikö tosi, Antero, siellä ylhäällä\nFrohburgilla on ihanampi, kuin täällä alhaalla maan synkässä povessa?\nVaan älä sentähden ole ylpeä; tosin olet onnellisesti pelastunut\nkuolemasta ja haudasta, joka sinulle jo oli kaivettu, -- kuitenkin on\nhetki tuleva, jolloin sinuakin viikatemies tervehtää. Silloin sinunkin\nruumiisi tulee synkkään hautaan ja toinen matkamies kentiesi, sinun\npaikallasi, istuu tällä ihanalla kukkulalla sekä, iloiten elämällensä,\nkatsoo alas haudallesi.'\"\n\n\"Kiroa moiset surulliset ajatukset\", pyysi Ruppert, \"ja\nvilvastuttakaamme silmiämme tuolla ihanalla maisemalla, joka laveana\nkaarena esiintyy silmiimme.\n\n\"Aivan oikein\", jatkoi Antero, \"seuraa vaan tarkkaan noita vuoria ja\nlaaksoja, metsiä ja vainioita, taloja ja torneja, silloin lankeaa\nsilmäyksesi myös noihin moniin valkoisiin risteihin, jotka niin\nrauhallisina kiiltävät iltaruskossa. Muistatko vielä untasi?\" kääntyen\npfalzilaiseen veljeen, joka vakaasti myödytti. \"Jos silloin olisin\ntotellut varoittavaa ääntäsi, niin olisin päässyt kaikista kivuista ja\nvaivoista, joita elämäni iltaan saakka vavisten olen muisteleva.\"\n\n\"Älä kiihdytä itseäsi\", vastasi Nadler rukoillen, \"seuraa Ruppertia ja\nkiroa moiset ajatukset, jotka sinua tuohon kauheaan entisyyteen\nsaattavat.\"\n\n\"Ei, ei, sallikaa minun vastata\", huudahti Antero. \"Tähän päivään asti\nolen ollut vaiti, vihdoin ikävöipi sydämmeni keskustelua muitten\nkanssa, sillä uskokaa minua vaan, että tämä ajatus siitä on kauhea:\nSinä ja kuolleitten toveriesi henget yksin tietävät, mitä olette\nnähneet ja koetelleet vuoren kaivoksessa. Minusta on aina, ikäänkuin\nminun ja kuolleitten välillä olisi joku hengellinen side, joka sitten\nvasta katoaa, kun minä ihmisille, jotka täydessä terveydessään maan\npäällä vaeltavat, olen kertonut elämämme. Minä tiedän silloin vasta\ntodella olevani rauhallinen ja sydämmeni sopusoinnussa, jota paitse me\nemme tunne itseämme onnellisiksi. Siis vielä kerran: suokaa minun\nkertoa, kuulkaat minua keskeyttämättä.\"\n\nRuppert ja Nadler eivät voineet vastustaa näin sydäntä koskevia sanoja,\nsentähden sopivat äännetöinnä kuunnella.\n\nAntero vielä kerran silmäiltyänsä ihanata maisemaa, katsahti ylös\ntaivaalle sekä vihdoin sanoi: \"Te tulette huomaamaan, että minä,\nkuultuani apumiehen huudon -- kaivos on tulessa -- riensin perimmäiseen\nosaan tunnelia ja kehoitin nopeasti pakenemaan. Mutta enemmistö siellä\ntyöskentelevistä eivät uskoneet sanojani, siis koitin yksin pelastua.\nJa pakoni olisi onnistunutkin, ellen liuennut kostealla maalla. Jo\nseuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi savuavia hirsiä ja tuhkaa\ntunneliin ja tuo 'liian myöhään!' kaikui minun ja niitten korvissa,\njotka kanssani olisivat paenneet. Kohoova savu pakoitti meidät\npalaamaan tunnelin syvyyteen -- kalman kalpeina kauhistuksesta. Vaan\nne, jotka sanojani eivät uskoneet, kävelivät tunnelirakennuksessa\nkiroten, ettei heitä aikaisemmin varoitettu sekä kutsuttu pois.\nTyömiesten joukossa oli eräs englantilainen ja tämä rohkaisi mieliämme\nkertoen, jo kerran olleensa yhdeksän päivää haudattuna sekä vedellä ja\nkaivoskynttilöillä elättäneen henkeänsä. 'Meillä siinä suhteessa on\nparempi kohtalo', hän lohdutti meitä, osoittaen ruokavaroja, jotka\nolivat mukanamme ja hevosia, jotka myös olivat kanssamme suljetut ja\njoita tarpeessa voi tappaa. 'Meidän vapaudessa olevat toverimme\nkoettavat kaikin voimin meitä vapauttaa pimeästä haudasta, siitä olen\nvarma. Pääasia on, että tarkoin punnitsemme, mitä on tekemistä.\nJärjestys vallitseva, muutoin kaikki on hukassa.' Valitettavasti\nainoastaan vähäinen osa kuunteli tätä kehoitusta, enemmistö huusi\nmielettömien tavalla: 'Meidän pitää ulos ja jo tänään!' -- ja alkoivat\nheti kaivaa, huolimatta kehoituksistamme. Vaan heti saivatkin\ntukehtumiskuoleman, sillä joka raosta tunkeutui heitä vastaan savua ja\nhäkää. Tämä seikka saattoi muut järkeen; sitä paitsi kuultiin heti\nulkopuolella kaivajain ryskettä. Me saatoimme ne seitsemän hevoista\ntunnelin perimmäiseen osaan ja sitten jakauduimme joukkoihin, joista\nyhdet vartioitsivat toisten nukkuessa, kolmas joukko ilmoitti, mitä\nulkopuolelta kuului ja neljäs joukko työskenteli savusta ja kosteasta\nilmasta sairastuneitten kanssa. Minä olin ensimmäisessä joukossa\nvartioimassa. Yhtäkkiä kuulimme ulkopuolella kaivamista ja viimein\nhuomasimme suureksi iloksemme savun vähenevän, merkki, että se vapaasti\nja esteettömästi nousi kaivoksesta. Minä otin kiittäen Jumalata\nraamatun esille ja kanssani vartioitsevat pyysivät lukemaan yhden luvun\nsiitä, ehkä eivät tätä ennen mitään kutsumusta tunteneet taivaallisiin\noppeihin ja varoituksiin. Onnettomuus saattaakin ihmisen nopeasti\nJumalan tykö, joka aina on viimeinen pelastus. Minä täytin toverieni\ntoivon, vaan en ennättänyt vielä lopettaa aukaistua psalmia, kun\nkuulimme vettä tulvaavan kaivokseen. Heti eneni savu ja höyry ja\nenglantilainen huusi tuskallisesti: tämä on meidän kaikkein häviö.\nJoutuun, käykäät kanssani tuhkapylvään luo ja huutakaat kaikin voimin:\n'Ei vettä! Älkäät sammuttako! Avatkaat!' Se tapahtui, mutta he eivät\nkuulleet meitä ja lakkaamatta syöksi kaivokseen koko seuraava päivä\nsuuri paljous vettä. Kaivaminen ulkopuolella oli loppunut ja siitä\nsyystä valloitti taas epätoivo monet meistä; he eivät malttaneet olla\nkoettamatta saada tietä tuhkan läpi. Englantilainen tahtoi kaikin\nvoimin heitä estää tätä tekemästä, vaan heti huomasimme heidät muitten\nkera tuhkaläjän luona tukehtuneina. Yhä enemmän ja enemmän valloitti\nnyt epätoivo toverimme; enemmistö heittäytyi kostealle maalle toivoen\nkuolemata. Ainoastaan nälkä pakoitti heitä tuon tuostakin nousemaan,\nsillä leipä oli jo viimeiseen muruun syöty ja aika lähestynyt, tappaa\nyksi hevoisista, ennenkuin nämät itsestänsä kuolisivat nälkään.\nSurulliset, tuskalliset hetket oli enään jälellä, sillä toveri toisensa\nperään heitti henkensä. Ah Jumala! Kuinka raakoja ihmisiä monet niistä\nolivat, kun vapauden ja onnen päivä oli koittanut, -- miksi pilkkasivat\nminua lujan uskoni tähden! Ja nyt kuolemaisillansa minua huutavat sekä\nkovan omantunnon vaivan rasittamina pyytävät rukoilemaan kanssansa sekä\nvastaan ottamaan katuvaisia tunnustuksiansa: minä lohdutin heitä\nevankeliumin kalleilla sanoilla, että taivaassa on ilo yhden\nsyntisen tähden, joka parannuksen tekee, ja että Kristus ristillä\nmuuttumattomassa rakkaudessa on huutanut hänen kerallansa kärsivälle\npahantekijälle: 'Tänään vielä olet oleva kanssani paratiisissa!' Ja\ntämä lohdutus lievitti noitten syntisten raukkain sydämmiä ja he\nlaskeutuivat autuaallisella hymyllä viimeiseen lepoon.\"\n\nAntero keskeytyi hieman kertomuksessansa, sillä muisto kauhistavista\nhetkistä ahdisti hänen sydäntänsä ja esti pitkittämästä. Ruppert ja\nNadler pyysivät tältä päivältä hänen jättämään kertomuksensa, vaan kun\nAntero kyynelvirran jälkeen tunsi sydämmensä lieventyneeksi, niin hän\nuudestaan jatkoi:\n\n\"Pyhä Helluntai koitti ylhäällä vapaassa Jumalan ilmassa; me kaikki\ntiesimme sen, sillä pidimme tarkan huolen kelloistamme sekä laskimme\nhetket, jotka yhä pitemmiksi ja tukalimmiksi tulivat. Kun me olimme\nkolkossa, pimeässä vankeudessa toinen toisemme vieressä, niin\narvattavasti toukokuun aurinko kultasi jättiläisvuorten huippuja.\nMinä olin kuulevanani kirkon kellojen äänen läheltä ja kaukaa,\nolin näkevänäni siistejä ihmislapsia menevän Herran temppeliin,\njuhlallisesti viettääksensä pyhää Helluntaita. Ja ehdottomasti\najattelin: Jos taivaallisen isän tahto olisi, niin hän voisi meidät\nheti asettaa tuohon juhlalliseen saattojoukkoon, jos maanjäristyksellä\navaisi olopaikkamme, kuten kerran apostoleillekin teki. Vaan nyt\nei enään tapahdu mitään ihmeitä ja siis olemme suljettuina\nvuorikaivoksessa. Harvat eloon jääneet toverit tarvitsivat uudestansa\npipliallista lohdutusta; minä otin siis pyhän raamatun esille ja luin\nHelluntain epistolan, sitten muutamia Herran lähtöpuheista sekä\nehtoollisen asetussanat. Kuulijani tunsivat itsensä tästä viimeisestä\nniin liikutetuiksi, että hartaasti huudahtivat: 'Ah, voimmeko me sitä\nnauttia!' Ainoastaan leipä ja viini puuttui, siis oli jäljellä vaan\nturva rukoukseen. Heti taas virkosi lakastunut toivomme, selvästi\nkuultuamme kaivamista tunnelissa, kuulimme vielä ilmanvaihtajan\nkäynninkin. Se olikin tarpeellinen raittiin ilman saattamisen tähden,\nkoska ilma luolassamme paheni pahenemistansa, monien ruumiiden tähden,\njotka alkoivat mädätä.\"\n\n\"Miksi ette haudanneet niitä?\" kysyi Nadler.\n\n\"Sentähden että siihen työhön olimme liian heikot, rakas ystävä\",\nvastasi Antero. \"Yhä väheni elossa olevien toverien lukumäärä, vaikka\noli toivo heti pelastumisesta; yötä päivää kuulimme tuhkan kaivamista,\nmyöskin olimme kuulevinamme jotakin huutoa. Muutamat sanoivat\nkuulleensa torven toitotusta. Emme voineet mitään vastata, sillä\nvoimamme olivat sangen heikot. Kesäkuun kolmannen päivän ilta lähestyi\nja silloin nousi kärsimyksemme korkeimmallensa. Jo täyttyi luolamme\nhä'ällä, lämpö eneni ja hengitys oli vaikea. Epätoivossamme valoimme\nruumistamme purovedellä, joka vähän virkistikin vaan ainoastaan vähäksi\najaksi, sillä ympärillä olevien ruumiiden mätäneminen eneni. Yöllä\nkeskiviikkoa vasten kaikki toverini vaipuivat kuoleman uneen, paitsi\nkaksi, joitten kanssa pakenin telineille, jotka tunnelin perille oli\nraketut. Nälkää sammuttaaksemme tapoimme ainoan hevosen. Vaan lihaa\npaistaessamme tuli sammui ummehtuneen ilman paljoudesta. Sentähden\nnousimme telineille ottaen vesiastian, olutta ja lamput, jotka\nsytytimme. Vaan sinnekin tunkeutui häkä ja sammutti tulet. Suuri\nväsymys valloitti minut; molemmat toverini olivat jo nukkuneet, heidän\nhengityksensä väheni vähenemistänsä. Kuulin, kuinka ulkopuolella\ntyöskentelevät yhä lähemmäksi tulivat ja kuulin jo heidän äänensäkin.\nPelastus oli siis aivan lähellä! Kuitenkaan en voinut karttaa unta,\njonka vaan tiesin olevan viimeiseni, -- minä laskin pääni alas,\nummistin silmäni ja jätin sieluni Jumalalle... Uudestaan herätessäni\nolin ylhäällä Hauensteinissa, hiljaisessa majassani, raittiissa ilmassa\nja sydämmellisen sukuni hoidossa.\"\n\nAntero syleili taas veljeänsä ja ystävätänsä vaieten, Ruppert ja Nadler\neivät myös voineet puhua sanaakaan, niin mahtavasti kertomus heihin\nvaikutti.\n\nÄänettöminä jättivät he sitte Frohburgin, kääntäen askeleensa kotio.\nAntero jäi ovelle seisomaan sanoen:\n\n\"Nyt oli viimeinen kerta, kun ihantelin viehättävätä Frohburgia, sillä\nolen varmaan päättänyt, huomenna palata kotiin ja hankkia itselleni\npaikan. Jos ansaitsenkin vähemmän, niin hengitän raitista ilmaa, enkä\nole vaarassa elävänä tulla haudatuksi.\"\n\n\"Aivan niin\", huudahti Ruppert. \"Me tahdomme rehellisyydellä elää,\nkoska nyt molemmat teemme työtä, itsemme ja hyvän, vanhan äitimme\ntähden.\"\n\n\"Ainoastaan yksi seikka on minusta vaikea\", alkoi taas Antero vähän\najan perästä, \"ja se on ero uskollisesta, hyvästä Nadlerista.\"\n\n\"Niin, miksi pitää meidän ylipäänsä eroaman?\" sanoi viimeinen\nhymyllä, \"Enkö voi seurata teitä Dossenbachiin ja emmekö vähäisillä\nsäästöillämme voi ostaa pientä maatilaa, sitä hyvin hoitaaksemme ja\nsiten oloamme parantaa?\"\n\nAnteron silmät säihkyivät ilosta, hän tunsi itsensä onnelliseksi ja\nsyleili ystävätänsä.\n\nAikaisin seuraavana aamuna jättivät nämä onnelliset ihmiset Schweizin\nmaan, joka niin paljon surua heille oli tuottanut, vaan ei jättämättä\nmelkoista summaa Hauensteinin tunneliin jääville onnettomille\ntovereillensa.\n\nKuta enemmän matkustajat lähestyivät Schwarzwaldia, sitä iloisemmaksi\ntuli heidän mielensä, ja kun vihdoin iltapuolella Dinkelbergin kukkulat\nja heti sen jälkeen Dossenbachin kirkon tornin katto esiintyivät,\nsilloin Ruppert ei enään voinut pidättyä, vaan lauloi raikkaalla\näänellä mielilaulunsa.\n\nIlo ja riemu syntyi ylt'ynpäri Dossenbachissa, kun Antero äitinensä,\nveljinensä ja ystävinensä matkusti sinne. Nyt vasta tunsi tuo\nuskollinen nuorukainen, kuinka kaikki häntä rakastivat. Ja näitten\n\"kaikkien\" joukosta ei Flurenbauerkaan jäänyt pois, vaan tuli myös\nvastaan, kuultuansa ilosanoman Anteron palajamisesta. Hän painoi hänen\nkättänsä sanoen:\n\n\"Sinä olet paljon vaivannut omaatuntoani. Ei yöllä eikä päivällä ollut\nlepoa, kuultuani tuon sanomattoman onnettomuuden, joka sinua kohtasi.\"\n\n\"Vaan miksi?\" kysyi Antero hymyllä. \"Itsehän olin siihen syynä?\"\n\n\"Hm -- kuitenkin\", arveli Flurenbauer, \"kuinka otaksutaan. Ellen\nsilloin olisi ollut niin -- sai -- saituri, vaan oikeaan pyyntöösi\nsuostunut, niin et olisi tullut haudatuksi ja maatilani olisi paremmin\nhoidettu. Sitä paitsi olen siitä jo rangaistukseni saanut, kun minun\nsinun poissa ollessasi on pitänyt muuttaa viisi palvelijata, jotka\nkaikki minua ovat varastaneet, että kukkaroni kovin on kuihtunut. Vaan\nnyt se ei enää ole tyhjä ja osoittaakseni sinulle iloa palautumisestasi\nkutsun sinut ja omaisesi tänä iltana luokseni ottamaan lasin hyvää --\nhaha -- sä tiedät sen jo.\"\n\nHän nauroi ja muut yhtyivät siihen.\n\nÄiti Refi on ainoa, joka ei voinut seurata kutsumusta, sillä hän oli\nmatkasta väsyneenä. Antero saattoi hänen kotio ja lähti sitten\nFlurenbauerin luo. Pöydän päästä kaikui iloiset äänet häntä vastaan ja\nviinikulta pisaroi ja kuohui jo laseissa, eikä sitä säästettykään,\nAnteron menestykseksi juotaissa...\n\nVuosia on jo kulunut siitä. Vaan Dossenbachin kylä on nytkin vielä\nolemassa ja siihen vielä Dinkelbergikin. Äiti Refi on jo aikoja maannut\nhaudassa; Antero, Ruppert ja ystävä Nadler iloitsevat elämällensä ja\novat tulleet kelpo talonpojiksi. Itsekukin heistä hoitaa omaa\nmaatilaansa; Ruppert on sitä paitse ihanan viinimäen omistajana. Hänen\nkellarissansa on jaloa viiniä; kuitenkin hän nauttii sitä ainoastaan\nsunnuntaisin, Jumalanpalveluksen jälkeen, iloitaksensa elämällensä.\n\nKen enemmän hänestä tahtoo kuulla, hän matkustakoon Dossenbachiin ja\nkysyköön \"Antero Dinkelbergiläistä\", -- siellä hän on saava selityksen\nja lasin hyvää viiniä, sillä Anterollakin on veljensä hyvästä tahdosta\njaloa viiniä kellarissansa, -- ja siihen lisäksi Nadler.\n\n\n\n"]