[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnQYOfAcWyxbI6NWgrwL5VGMRKJkhqBcSONaLxPF7w8U":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":14,"yearPublished":7,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},426,"Kertomuksia historiasta ja elämästä lapsille ja nuorisolle","Usea tekijä",null,"426-usea-tekija-kertomuksia-historiasta-ja-elamasta-lapsille-ja-nuorisolle","426__Usea_tekijä__Kertomuksia_historiasta_ja_elämästä_lapsille_ja_nuorisolle","novelli",[],[13],"ranskalainen","fi",1881,36551,245469,false,14434,[21],"French fiction -- Translations into Finnish",[23,24],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[27],"Erkko, Eero",390,"Kokoelma opettavaisia historiallisia ja moraalisia kertomuksia lapsille ja nuorisolle. Lyhyet tarinat esittelevät merkittäviä henkilöitä antiikin Kreikasta 1800-luvun vaikuttajiin ja tarjoavat esikuvia hyveellisestä elämästä. Mukana on kuvauksia niin maailmanhistorian suurmiehistä kuin pohjoismaisista pyhimyksistä ja valtiomiehistä.","'Kertomuksia historiasta ja elämästä lapsille ja nuorisolle' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 426. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA HISTORIASTA JA ELÄMÄSTÄ LAPSILLE JA NUORISOLLE\n\n\nSuomennos.\n\n\n\nG. W. Edlund, Helsinki, 1881.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSpartalaisten lainsäätäjä\nNuori filosofi Abderasta\nAnteeksi antaminen on jaloin kosto\nKunnioita korkeata ikää\nEi pidä ketään pitää onnellisena ennen hänen loppuansa\nOikeudessa pysyvä Athenalainen\nEräs intoisan isänmaanrakkauden osoitus\nAhkeruus voittaa\nOpi itseäsi tuntemaan\nUskollinen ystävyys\nTyytyväinen sotapäällikkö\nMarcus Curtion uhrikuolema\nUutteruus perille vie\nÄidin ylpeys\nRehellinen Ruomalainen\nAleksander Suuri\nOikeus on kuninkaan kaunistus\nVeljenrakkaus\nRaivaus on nuorison kaunistus\nLujamielisyys uskossa\nKoeteltu uskollisuus\nJalo Saladin\nAjattele ennenkuin toimeen ryhdyt\nPyhä Eerikki (Ruotsin suojeluspyhä)\nTunnokas indiaani\nKeisari Rudolf Habsburgilainen\nMuurahaisen oppilas\nArnold Winkelriediläisen urhokuolema\nAnna vihollisillesi anteeksi\nKuninkaan kosto\nRuhtinaan jalomielisyys\nSanasta miestä\nLohdutus onnettomuudessa\nSuutari ja kardinaali\nPyhä Birgitta\nLain edessä olemme kaikki yhdenvertaiset\nVeljen rakkaus\nOpi hillitsemään itseäsi\nKristoffer Kolumbus\nMitä mies voipi\nVäsymätön hyväntekeväisyys\nLuukas Kranach ja Keisari Kaarle V\nAamiainen Rudolfstad'issa\nVihamiehellensä anteeksi-anto on herttaisin voitto\nSankari\nFranskanmaan kuningas Henrit IV\nJalomielinen sotapäällikkö\nKristityn kosto\nKuningas Kustaa II Adolf\nRuotsalaisen runotaiteen isä\nPieni Susi-Jaakko\nKeisari ja vanha kerjäläinen\nHillitse vihasi\nKuningas Kaarle XII\nAuttavaiset neekerit\nKalmukkilainen ruhtinas\nKeisarin viimeinen riemu\nHyväsydäminen Tanskan prinssi\nNöyrä laulutaiteilija\nKiitollinen poika\nItsensähillitseminen\nLoukattu mahomettilainen munkki\nMuutamia kuvauksia Fredrik Suuren elämästä\nIhmisystävä\nLuotsi\nYrjö Washington\nKiitollinen neekeriorja\nBenjamin Franklin\nKeisari Josef II\nMozart\nUskollinen palvelija\nIsä ja tytär\nItsensä alttiiksi paneminen\nJalo prinssi\nNeekeri nimeltä Ali\nKaarle von Linné\nNahyda Tschernikov\nVelvollisuudelleen uskollinen\nMiehuullinen veli\nKeisari Napoleon ja hedelmänkauppias\nRuhtinas ja talonpoika\nSankari rauhallisissa urhotöissä\nVolney Beckner\nVaarallinen hyppäys\nPohjanperillä matkustajan nuoruudesta\nJalomielinen soturi\nAbrahami Lincoln\nMatti Pohto\nJohan Vilhelm Snellman\n\n\n\n\nSpartalaisten lainsäätäjä.\n\n\nVanhan Kreikan arvollisimpia miehiä oli _Lykurgos_, joka eli noin\n800 vuotta ennen Kristuksen syntymistä tahi muiden historioitsijoiden\nmukaan vielä 80 vuotta aikaisemmin. Veljensä kuoltua tuli hän\nkuninkaaksi, vaan jätti kuitenkin hallitustoimet veljensä pojille ja\nläksi pois Spartasta. Hän läksi ensin Kreetan saareen, sieltä\nmatkusti hän Joniaan ja kävi sittemmin myös Egyptissä ja Indiassa.\nKaikissa maissa, joihin hän tuli, hankki hän tarkkoja tietoja\nyhteiskunnallisista la'eista ja hallitusmuodoista sekä neuvoitteli\nfilosofien ja oppineiden miesten kanssa. Kymmenen vuotta oltuansa\nmatkoilla palasi hän viimein kotomaahansa ja nyt sai hän\nkansalaisiltansa toimittaakseen uuden valtioasetuksen Spartalle.\nHän otti tämän tehdäkseen ja kohta astui hän kansan eteen ja\njulisti lakinsa. Spartalaiset hyväksyivät ne, vaikka suurella\nvastahakoisuudella rikkaiden puolelta. Nämä kävivätkin muutamana\npäivänä liittoon ja karkoittivat Lykurgon kivenheitolla ja rajuilla\nhuudoilla kansakokouksesta.\n\nLykurgo pakeni silloin erääsen temppeliin, pelastaakseen henkensä, vaan\nhäntä ajettiin takaa ja hän sai kärsiä pahaa menettelyä monelta\nspartalaiselta. Takaa ajavien joukossa oli nuori mies nimeltä Alkander,\njoka saavutti jalon Lykurgon ja löi kepillä häneltä toisen silmän\npuhki. Lykurgos seisattui ja näytti raivokkaalle väkijoukolle verta\nvuotavaa silmäänsä. Silloin seisoivat kaikki häpeän vallassa mainion\nlainsäätäjän edessä; ottivat kiinni nuoren miehen ja antoivat hänet\nLykurgon valtaan, että tämä itse rankaisisi häntä kärsitystä\nvääryydestä.\n\nVaan mitä teki Lykurgos? Hän otti Alkanderin mukaansa perheesensä,\nnuhteen sanaakaan sanomatta, ja antoi hänen tulla tilaisuuteen näkemään\nsitä hyvyyttä ja rehellisyyttä, jota hän osoitti kaikille. Alkander\nkäsitti silloin ja tunnusti mainion miehen suuria ansioita ja tuli\nkohta, äsken oltuansa Lykurgon ankarimpia vastustajia, hänen\nkiitollisimmaksi ystäväksensä ja uskollisimmaksi puollustajaksensa.\n\n\n\n\nNuori filosofi Abderasta.\n\n\n_Protagoras_ oli syntynyt köyhistä vanhemmista ja hänen täytyi\nnuoruudessaan ansaita elatuksensa tavarain kantajana. Kun hän kerran\npalasi maalta Abderan kaupunkiin, kantaen halkokimppua, jonka hän\ntaidokkaasti oli solminut kokoon lyhyillä nuorilla, tuli häntä vastaan\nfilosofi Demokritos. Hänestä oli halkokimppu kokoonpantu ja\nyhteensidottu erinomaisen ihmeteltävällä tavalla ja hän pyysi\nnuorukaista hetkeksi seisattumaan. Demokritos kysyi häneltä kuka puut\noli pannut kokoon, ja kun Protagoras vastasi itsensä sen tehneen, pyysi\nfilosofi häntä hänen läsnä ollessansa purkamaan auki puukimpun ja\nuudestaan sitomaan sen yhteen.\n\nKun nuori Protagoras nyt oli huolellisesti asettanut puut kokoon ja\nsitonut ne yhteen samalla tavalla, kuin olivat olleet ennen, ihmetteli\nDemokritos nuorukaisen taitoa ja sanoi hänelle:\n\n\"Nuori mies, koska sinulle on suotu lahja tehdä hyvin minkä teet, niin\nantaudu suuremmille ja jalommille harrastuksille, joita voit minun\nluonani oppia.\"\n\nSitten otti Demokritos Protagoraan mukaansa, opetti hänelle filosofiaa.\n-- ja siten tuli Protagoras oppineeksi ja kuuluisaksi mieheksi.\n\n\n\n\nAnteeksi antaminen on jaloin kosto.\n\n\n_Kleobulolla_, joka oli yksi Kreikan seitsemästä viisaasta, oli\nkunniahimoinen vihollinen nimeltä _Typhon_. Tämä koetti turmella\nKleobulon arvoa, panetteli häntä ja kylvi kaikkialle epäluulon siemeniä\nhäntä vastaan. Kun Kleobulos kaikesta tästä huolimatta oli vaiti,\nkehoittivat hänen ystävänsä häntä vetämään Typhonia oikeuden eteen.\nMutta hän hymyili vaan ja sanoi:\n\n\"Jos Typhon puhuu totta, kuka voi silloin kieltää häntä puhumasta? Jos\nhän taas puhuu valhetta, kuka häntä silloin uskoo?\"\n\nTyphon panetteli häntä kuitenkin vielä, enemmän, ja viimein rupesi\nkansa tulemaan horjumieliseksi ja uskomaan parjaajaa. Silloin meni\nmuutama etevimpiä miehiä viisaan johtajansa luokse ja sanoivat:\n\n\"Kuinka sinä vieläkin voit olla vaiti? Pitääkö meidän uskoa\nTyphonilla olevan oikein? Me emme ymmärrä sinua kauemmin? Ainoastaan\nmoitteettomalle miehelle voimme antaa luottamuksemme; se taas, joka ei\nvastaa tuommoisiin syytöksiin, ei voi olla meidän johtajanamme.\nValitse: luovu virastasi tai puhdista päältäsi kaikki epäluulot!\"\n\n\"Huomenna kansankokouksessa saatte kuulla minun päätökseni!\" vastasi\nKleobulos ja antoi miesten mennä.\n\nHän meni nyt vihollisensa luokse, joka ei niin vähän säikähtänyt, kun\nhän sai nähdä tuon niin julmasti loukatun miehen astuvan hänen\nhuoneesensa.\n\nKleobulos puhutteli ystävällisesti parjaajaa seuraavilla sanoilla:\n\n\"Elä pelkää! Minä en ole tullut sinua tilille vaatimaan, sillä meitä\ntuomitsee jumalat. Vaan sinä estät minua hyvää tekemästä ja sentähden\nminä nyt seison sinun edessäsi. Sano minulle mikä syy sinulla on minua\nmoittia. Minä tiedän etten ole kaualle aikaa ollut niin hyvä kuin minun\nystäväni ehkä ovat minulle luuletelleet sano minulle sentähden minun\nvirheeni, että voisin parantaa itseni. -- Kuinka, sinä olet ääneti.\nHäpeätkö sentähden että olet minua nuorempi? Tahi oletko parjaaja? Ei\nvainenkaan; suo anteeksi tämä epäluulo; siihen olet sinä kovin jalo.\nSinä voisit minua väärin tuntea, vaan et valhetella minulle paheita;\nei, Typhon, siihen olet sinä ollut liian hyvä. Minä eroon ja luovun\nvirastani. Ota sinä se. Minä tiedän, että sinä olet sitä uskollisesti\nhoitava, sillä sinä rakastat kansalaisiasi. Typhon, minun äänestäni\nvoit olla varma; ole parempi ja onnellisempi kuin minä! Huomenna\nkansankokouksessa näemme toisemme taas!\"\n\nTypbon punastui, oli vaiti eikä uskaltanut katsoa viisasta miestä\nsilmiin.\n\nSeuraavana aamuna puhui Kleobulos kokoontuneelle kansalle:\n\n\"Kuulkaa minua, kansalaiseni, kuulkaa minua, te kansani isät! Oli aika,\njolloin joka sydän oli minuun harrastunut; minä saatoin kerran sanoa\nolevani varman teidän rakkaudestanne. Nyt on teidän sydämmenne\nkääntynyt pois minusta. Myrkyllinen epäluulo on säikäyttänyt pois sen\nluottamuksen, joka kerran elähytti teitä. Minä tunnustan teidän\nrakkautenne olleen suuremman kuin minun kuntoni; vaan enkö minä aina\nole koettanut edistää teidän onneanne? Tunnollisesti täyttää\nvelvollisunteni oli minun harrastuksieni tarkoituksena. Jos joku voi\nsitä kieltää, astukoon hän esille, ja minä tahdon hänelle vastata.\"\n\nKun kaikki olivat ääneti, jatkoi Kleobulos:\n\n\"Vaan juuri sentähden että minä joka päivä selvemmin huomaan päälle\nottamieni velvollisuuksien käyvän yli voimieni, luovun minä siitä\nvirasta, joka on minulle uskottu. Ansiollisempi astukoon minun siaani!\"\n\n\"Ja kuka?\" kysyi kansa.\n\n\"Typhon\", vastasi Kleobulos; \"antakaa hänelle äänenne, häntä siunaavat\njumalat!\"\n\nVanhus vaikeni ja kävi istumaan kansalaistensa joukkoon, jotka\nkunnioituksella siirtyivät tieltä.\n\nSilloin Typhon, häpeän vallassa, puhkesi puhumaan:\n\n\"Kuulkaa minua, kansalaiseni! Teidän oman hyötynne, kuolemattomain\njumalain nimessä rukoilen minä teitä: älkää antako johtajanne mennä.\nPysyköön Kleobolus virassaan!\"\n\nHän muistutti heille nyt, kuinka Kleobulos aina oli pitänyt huolta\nisänmaan menestymisestä, kuinka jalosti hän aina oli menetellyt. Sitten\nlopetti hän puheensa näillä sanoilla:\n\n\"Minun kunniahimoni saattoi minut tuomitsemaan väärin jaloa miestä ja\nvietteli minua yksin parjaamaankin häntä. Antakaa minulle anteeksi,\nettä teitä petin; anna myös sinä minulle anteeksi, loukattu Kleobulos!\"\n\nTyphon tarjosi hänelle kättään; Kleobulos syleili häntä ja painoi häntä\nvasten sydäntään. Kansa huusi yksin äänin:\n\n\"Kleobulos pysyköön johtajanamme!\"\n\n\"Te tahdotte sen\", sanoi hän, \"ja teidän tahtonne on minun lakini.\nMinun elämäni on pyhitetty teille. Toivon että voisin tehdä teidät niin\nonnellisiksi, kuin tahtoisin. Vaan ainoastaan sillä ehdolla rupeen minä\nuudelleen virkaani, että Typhon tulee lähimmäiseksi miehekseni.\"\n\n\"Tulkoon hän siksi!\" vastasi kansa, ja tervehti riemuten jaloja miehiä.\n\n\n\n\nKunniota korkeata ikää!\n\n\nSpartassa määrättiin nuorison velvollisuudeksi erittäin siivollisuutta\nja kunnioitusta korkeata ikää kohtaan. Kun kerran kaksi lähettiläistä\nSpartasta olivat teaterilla Athenassa, astui vanhus sisään, joka ei\nenää löytänyt itselleen istumasijaa. Heti nousivat molemmat\nSpartalaiset paikoiltaan antaakseen vanhukselle sijaa. Silloin huusivat\nAthenalaiset hyväksymisensä Spartalaisten käytökselle, vaan nämät\nsanoivat:\n\n\"Niin, Athenalaiset tietävät kyllä mikä on oikein, vaan eivät sitä\ntee!\"\n\n\n\n\nEi pidä ketään pitää onnellisena ennen hänen loppuansa.\n\n\nPersian länsipuolella, vähässä Aasiassa, löytyi monta, monta vuotta\ntakaperin useampia kuningaskuntia, joiden joukossa Lydia oli\nmahtavimpia. Täällä hallitsi kuningas _Kroisos_, joka Sardes\nnimiseen pääkaupunkiinsa oli koonnut suuren määrän aarteita ja\nrikkauksia, joihin hän pani koko luottamuksensa.\n\nKerran tuli hänen luoksensa mies, jonka nimi oli _Solon_, muuan\nviisas Kreikasta, joka oli matkustanut monessa maassa, oppiakseen\nviisautta. Kroisos antoi Solon'in ottaa osaa hänen juhliinsa ja näytti\nhänelle suuret aarteet ja harvinaiset taideteokset palatsissaan. Kun\nsuoraluontoinen filosofi ei lausunut mitään kummastusta kaikesta tästä\nloistavaisuudesta, kysyi Kroisos häneltä, ketä hän piti onnellisimpana\npane kaikista kuolevaisista, jotka hän tunsi. Solon mainitsi silloin\nTellus nimisen Athenalaisen, koska tämä oli saanut nähdä jaloja ja\noivallisia poikia ja pojanpoikia kasvavan ympärillään ja koska hän\nkorkeaikäisenä oli saanut kuolla taistelussa isänmaan edestä.\n\nKummastuneena tästä vastauksesta, kysyi kuningas ketä hän piti lähinnä\nTelloa onnellisimpana maan päällä. Silloin vastasi Solon:\n\n\"Minä tunsin kerran kaksi kukoistavaa nuorukaista Argoossa, Kleobis ja\nBiton; heille lähettivät jumalat suurimman onnen, mikä kuolevaiselle\nvoi osaksi tulla, hyvien tapojen kaunistaman elämän ja tuskattoman\nkuoleman. He olivat muutaman naispapin poikia ja olivat useampia\nkertoja voittaneet palkinnon huvitusteluissa. Kun pyhät härjät, joiden\npiti vetää heidän äitiänsä uhraukseen temppeliin, kerran tulivat kovin\nmyöhään, valjastivat pojat itsensä vaunujen eteen ja vetivät sen\ntemppelin luo. Kaikki kansa ylisti äitiä onnelliseksi, jolla oli\nsemmoiset pojat; äiti taas rukoili jumalia, että he lahjoittaisivat\nnuorukaisille parhaimman siunauksensa. Uhrin toimitettua nukkuivat\nKleobis ja Biton, koristettuina seppeleillä ikäänkuin voittoa varten,\nja sammuvaa tulisoittoa kantava haltija otti heidät lempeästi mukaansa\nja saattoi ne jumalien luo, niin että he ikuisesti voisivat iloita\nkuolemattomien joukossa.\"\n\nKun Kroisos tämän kuuli, nurkastui hän ja sanoi:\n\n\"Ystäväni, onko minun kuuluisuuteni ja minun onneni sinusta niin aivan\nmitätöntä, ett'et edes aseta minua halpojen kansalaisten rinnalle?\"\n\n\"Oi Kroisos\", vastasi Solon, \"inhimillinen elämä on pitkä ja onni, joka\ntänään sitä kaunistaa kruunuilla, voi tulevina päivinä kääntyä pois.\nSinä olet mahtava ja rikas sekä hallitset monta kansaa; vaan ei ketään\nvoi pitää onnellisena ennen hänen loppuansa! Joka asiassa täytyy katsoa\nloppua, kuinka se muodostuu, sillä monen eteen ovat jumalat onnen\nasettaneet ja sitten koetelleet heitä kauheilla rangaistuksilla.\nSentähden ei voi ketään ihmistä katsoa onnelliseksi, ennenkuin hän on\nsaavuttanut elämänsä lopun, jolloin hän pääsee onnetarten hämärästä\nvallasta.\"\n\nVähän aikaa sen jälkeen kun Solon oli lähtenyt Kroison luota, kohtasi\nKroisoa kova onnettomuus. Hänellä oli kaksi poikaa, joista toinen oli\nmykkä. Toisesta, joka oli mainio nuorukainen, näki hän muutamana yönä\nunta, että hänen piti tulla rautakärjellä tapetuksi. Hän antoi\nsentähden toimittaa kaikki heittokeihäät käsiltä pois eikä päästänyt\nnuorukaista ollenkaan aseharjoituksiin. Pojan hartaasta pyynnöstä antoi\nhän hänen kuitenkin kerran ottaa osaa muutamaan metsäkarjun ajoon.\nSilloin kävi häneen erään hänen seurakumppalinsa heittokeihäs ja tappoi\nhänet. Niin kävi osaksi Solonin sanat toteen.\n\nValitettavasti tuli vielä kovempi kohtalo Kroison osaksi. Persialaiset\nhyökkäsivät hänen päällensä, piirittivät hänen pääkaupunkiansa Sardesta\nja voittivat hänet; Kyros, Persialaisten kuningas, valloitti kaupungin\nväkirynnäköllä, otti Kroison vangiksi ja käski roviolla polttaa hänet\nyhdessä neljäntoista jalon Lydialaisen nuorukaisen kanssa.\n\nSilloin katui Kroisos entistä elämätänsä, ja ymmärsi ja tunnusti,\nkuinka turha hänen luottamuksensa maallisiin rikkauksiin oli ollut.\nHänen mieleensä johtui Solonin sanat ja hän huusi näitä katkeruudella\nmuistellessansa: \"Oi, Solon! Solon! Solon!\" Kun Kyros tämän kuuli,\nantoi hän kysyä Kroisolta mikä mies se oli, jonka nimeä hän äsken oli\nmaininnut. Tämä vastasi: \"Se on mies, jota kaikkien mahtavien pitäisi\nkuulla.\"\n\nKyros antoi silloin viedä Kroison pois roviolta ja sai tietää Solonin\nviisaan opin, kuinka turhaa oli rakentaa onnensa maallisiin ja\nkatoavaisiin oloihin. Silloin tuli Kyros ajatelleeksi, että hänkin oli\nvaan maallinen ihminen, ja että koston hetki voisi hänellekin tulla.\nHän antoi Kroison jäädä eloon ja piti häntä luonansa ystävänä ja\nneuvonantajana.\n\n\n\n\nOikeassa pysyvä Athenalainen.\n\n\nKreikkalainen filosofi _Aristoteles_ määrää oikeudessa\npysyväisyyden olevan sen hyvän omaisuuden, joka antaa meidän\nkohdella kaikkia ansion mukaan. Tätä omaisuutta osoitti\nAthenalainen _Aristides_ kaikissa elämän oloissa. Hänen järkähtämätön\nrehellisyytensä ja voitonhaluttomuutensa saattivat hänelle nimen\nOikeudessa pysyvä.\n\nKerran täytyi Aristideen syyttää muutamaa Athenalaista. Tuomarit olivat\nniin vakuutetut hänen syytöksensä oikeudesta, että he paljaastaan hänen\nsanoistaan tahtoivat tuomita syytetyn ilman häntä kuulematta. Vaan tätä\nmenettelytapaa vastusti kuitenkin Aristides. Kun nyt muuan tuomareista\nhuomautti hänelle kuinka hän, Aristides, jo oli saanut kärsiä paljon\nsyytetyn kautta, sanoi hän:\n\n\"Sano enemmin mistä hän on sinua vahingoittanut; sillä sinun asiassasi,\neikä omassa asiassani olen minä tuomarina!\"\n\nAristides pysyi samankaltaisena kansansuosion kaikissa vaiheissa. Vaan\n_Themistokles_ levitti epäluuloa häntä vastaan, että hän muka\npyrkisi päästä yksinvaltiaaksi, ja herkkäuskoinen kansa uskoi\nThemistoklesta. Suostuttiin karkoittamaan niin vaarallinen ihminen\nAthenasta ja asia otettiin esille kansankokouksessa. Aristides tunsi\nitsensä vapaaksi kaikesta rikoksesta ja oli itse läsnä kokouksessa.\n\nKun äänestettiin, astui muuan maanmies, joka ei osannut kirjoittaa,\nAristedeen luo ja pyysi häntä kirjoittamaan nimen Aristides\nkiviliuskalle. Semmoisissa äänestyksissä käytettiin nimittäin\nkiviliuskaleita, joihin kirjoitettiin sen henkilön nimi, jota\ntahdottiin ajaa maanpakoon valtiolle vaarallisena miehenä. Puhuteltu\nteki niinkuin häntä pyydettiin, ja kysyi sen perästä maanmieheltä,\nmistä syystä hän piti Aristidesta valtiolle vaarallisena.\n\n\"Onko hän tehnyt sinulle mitään vääryyttä?\"\n\n\"Ei, minä en edes häntä tunne\", vastasi maanmies; \"vaan minua harmittaa\nettä kaikki kutsuvat häntä Oikeudessa pysyväksi.\"\n\nAristides antoi hänelle kiviliuskaleen, johon hän oli kirjoittanut\nnimensä. Tuomio oli -- maan pakoon ajo. Kuuden kuukauden kuluttua\nkutsuttiin hän takaisin maanpakolaisuudestaan.\n\nKun Aristides kerran oli teaterissa ja muutamalla näyttelijällä\nnäytelmäkappaleessa muun muassa oli sanottävana: \"Oikeudessa\npysyvältä hän ei ainoastaan tahdo _näyttää_, vaan myöskin _olla_\".\nSilloin kääntyivät kaikki kuulijat katsomaan Aristideesen, koska tämä\nlause parhaiten sopi hänelle.\n\nAristides kuoli yhtä köyhänä kuin hän oli ollut elinaikansa. Hän ei\njättänyt jälkeensä edes sen verran, että sillä olisi voitu maksaa hänen\nmaahanpaniaisensa. Athenalaiset kunnioittivat hänen muistoansa sillä\nettä he pystyttivät kauniin kunniapatsaan hänelle sekä pitivät huolta\nhänen poikansa kasvatuksesta.\n\n\n\n\nEräs intoisan isänmaanrakkauden osoitus.\n\n\nSuurella tasangolla Marathon'in luona, joka oli pieni kaupunki Attikan\nitäisellä rannalla, tapahtui kerran muinoin ankara taistelu\nPersialaisten ja Kreikkalaisten välillä. Kun viimeksimainitut saivat\nnähdä vihollisen, joutuivat he pelon alaisiksi ja tahtoivat kääntyä\ntakaisin. Silloin kiihoitti heitä johdattajansa _Miltiades_ heitä\nrakkauteen seuraavilla sanoilla:\n\n\"Ylös, Kreikkalaiset\", sanoi hän, \"elkää viipykö! Rientäkäämme\n_yhtenä_ miehenä taisteluun. Ainoastaan semmoinen uskaliaisuus\npelastaa Kreikan vapauden ja kunnian!\"\n\nInnostuneina mitä jaloimmasta rakkaudesta, töytäsivät nyt Kreikkalaiset\nvihollisiansa vastaan, jotka pakenivat hurjaa vauhtia laivoihinsa.\nTäällä syntyi nyt huima tappelu. Athenalaiset hyökkäsivät vasten\nlaivoja ja tahtoivat sytyttää ne tuleen, Persialaisten taistellessa\nniitä ja itseänsä pelastaakseen. Tässä taistelussa kohtasi moni mies\nkuolemansa. Monta tuhatta pakenevaa saavutettiin; useampia laivojakin\njoutui voittajien valtaan. Esimerkkinä siitä isänmaanrakkaudesta, joka\ninnostutti Kreikkalaisia, kerrotaan seuraava tapaus:\n\n_Kynegiros_ niminen Kreikkalainen oli tarttunut muutaman\npersialaisen venheen peräkeulaan juuri sillä hetkellä, kun tämä oli\nlähtevä rannasta. Persialainen sotamies löi silloin kirveellä Kynegiron\nkäden poikki. Silloin tarttui hän venheeseen toisella kädellä. Myös\ntämä lyötiin poikki. Olisi luullut Kynegiron nyt luopuvan kaikista\nyrityksistä pitää venhettä, vaan eipä niinkään. Uros tarttui nyt\nhampaillaan venheesen ja piti sitä niin kauan kunnes hänen päänsä\nkirveeniskulla eroitettiin vartalosta.\n\n\n\n\nAhkeruus voittaa.\n\n\n_Kleanthes_, eräs Kreikkalainen Assos nimisestä kaupungista\nVähässä Aasiassa, tuli kerran nuoruudessaan Athenaan. Hänellä ei ollut\nmikään nopea käsitysvoima, vaan häntä vaivasi sammumaton tiedonhalu,\njota hän tahtoi tyydyttää, vaikka opin saavuttaminen tulisi hänelle\nkuinka vaikeaksi tahansa. Koska hän oli hyvin köyhä, rupesi hän\npalvelukseen eräälle puutarhurille, jolle hänen piti yön aikana kantaa\nvettä tahi jauhaa eloa käsikivellä. Tällä tavalla ansaitsi hän joka yö\nniin paljon kuin hän tarvitsi elatuksekseen seuraavana päivänä.\nPäivillä hän sai opetusta filosofi Zeno'lta ja tunsi itsensä sen kautta\nvahvistuneeksi ja virkistyneeksi.\n\nVaan kateellisia ja pahoja ihmisiä on löytynyt kaikkina aikoina ja niin\nmyöskin tässä. Ne, jotka tiesivät kuinka köyhä Kleanthes oli,\nkummastelivat häntä ja sanoivat keskenään:\n\n\"Millähän tuo nuori mies voi elättää itseänsä, kun hän ei ollenkaan tee\ntyötä?\"\n\nMonipa vielä luuli hänen hankkivan elatuksensa luvattomalla tavalla ja\nveti häntä siitä oikeuteen.\n\nKleanthes tuli tuomarien eteen. Nämä kehoittivat häntä puollustamaan\nitseänsä syytöstä vastaan. Kleanthes toi silloin puutarhurin, jonka\nluona hän oli ollut työssä, oikeuden eteen ja tämä todisti syytetyn\nansainneen elatuksensa öisellä työllään. Kun tuomarit tämän kuulivat,\nihmettelivät he nuorukaisen tiedonhalua ja myönsivät hänelle\nyksimielisesti suuren lahjan, vaan Zeno kielsi häntä tätä lahjaa\nvastaanottamasta, koska hän pelkäsi oppilaansa oppimisinnon sen kautta\nlaimentuvan.\n\nKleanthes tuli Zeno'n merkillisimmäksi oppilaaksi ja suuresti\nansiolliseksi ja mainekkaaksi mieheksi.\n\n\n\n\nOpi itseäsi tuntemaan!\n\n\nNoin neljä sataa vuotia ennen Kristuksen syntymistä eli Kreikassa\nviisas ja hyväavuinen mies nimeltä _Sokrates_. Koska hän oli\nkuvanveistäjän poika, antautui hän alussa ja vieläpä jommoisella\nmenestykselläkin tähän taiteesen, vaan löysi kumminkin siinä aivan\nvähän tyydytystä. Hän ahkeroi paljoa enemmän valmistuakseen filosofiksi\nja esimerkillä edistääkseen lähimmäistensä jalostumista ja\nsivistymistä.\n\nHänen vaatteuksensa oli yksinkertainen, melkein halpa, hän käveli aina\nilman varvikkeitta itseänsä kestyttääkseen. Yhtä yksinkertainen oli\nmyös hänen ruokansa, sillä, niin sanoi hän, se, jolla on vähimmät\ntarpeet on jumaluutta lähinnä.\n\nSokrateella oli monta oppilasta. Kerran tahtoi myös nuori Aiskines\nsaada opetusta häneltä, vaan ei uskaltanut häntä lähestyä, koska hän\noli nuori ja hyvin köyhä. Sokrates, joka aavisti nuoren miehen\nmielihalun, kysyi häneltä:\n\n\"Miksi sinä vältät minua?\"\n\n\"Syystä ett'ei minulla ole mitään, jota voin sinulle antaa\", vastasi\nAiskines.\n\n\"Pidätkö sinä itseäsi niin vähäarvoisena?\" sanoi Sokrates. \"Etkö anna\nminulle mitään, jo sinä annat minulle itsesi?\"\n\nNuorukaisesta tuli viisaan Kreikkalaisen innokas ja kiitollinen\noppilas.\n\nKerran tuli Sokrates'ta vastaan nuori mies. He kulkivat molemmat vähän\nmatkaa yhdessä. Silloin kysyi Sokrates:\n\n\"Ystäväni, voitko sanoa minulle, missä öljymarjoja saa ostaa?\"\n\n\"Torilla\", oli vastaus.\n\n\"Ja öljyä?\"\n\n\"Samassa paikassa.\"\n\n\"Vaan minne on ihmisen meneminen tullakseen viisaaksi ja siveäksi?\"\n\nNuori mies oli vaiti.\n\n\"Ystäväni, ystäväni\", sanoi Sokrates, \"sinä tiedät mistä öljymarjoja ja\nöljyä ostetaan, vaan et voi sanoa minulle millä tiellä viisautta ja\nsivistystä löydetään! Seuraa minua, minä tahdon sitä sinulle neuvoa.\"\n\nSiitä lähtien tuli näistä molemmista miehistä eroittamattomat ystävät.\n\nSokrates tervehti kerran kadulla ylhäistä Athenalaista, vaan tämä kulki\nhänen ohitsensa hänen tervehdykseensä vastaamatta. Sokrateen\nseurakumppani suuttui siitä. Vaan Sokrates sanoi:\n\n\"Ei niin! Et suinkaan suuttuisi kehenkään siitä että hän on minua\nrumempi näöltään? Minkäs tähden sinä siis kiivastut siitä, että tämä\nmies on vähemmin kohtelias kuin minä?\"\n\nKun toinen ylhäinen Athenalainen valitti olevan kummastuttavan kallista\nelää Athenassa, ja luetteli mitä purpuri, oivalliset viinit ja muut\nkalliit tavarat maksoivat, kävi Sokrates hänen kanssaan useammassa\nkauppapuodissa, jossa elatusvaroja myytiin halvasta hinnasta ja kävi\nmyös muutamassa puodissa, jossa sai ostaa yksinkertaista kangasta\nvaatteiksi sangen helpolla hinnalla.\n\n\"Katso\", sanoi sen jälkeen Sokrates, \"minusta on elämä Athenassa\nkumminkin sangen huokeahintaista.\"\n\nViisas Sokrates tuli oppinsa kautta suureen arvoon, vaan herätti myös\nsuurta kateutta ja vihollisuutta vastaansa, vaikk'ei häntä moneen\nvuoteen uskallettu julkisesti hätyyttää. Viimein, kun hän jo oli tullut\nseitsemänkymmenen vuoden vanhaksi, syytettiin häntä julkisesti jumalien\npilkkaamisesta ja nuorison turmelemisesta, josta hän la'in mukaan\nansaitsi kuoleman. Ja hän tuomittiinkin kuolemaan.\n\nHän kuuli tyynesti tuomiotansa julistettavan, sanoi jäähyväiset niille\ntuomareille, jotka olivat puhuneet hänen puolestansa, ja antoi anteeksi\nniille, jotka olivat ruvenneet hänen vastustajoikseen. Hän vietiin pois\nvankeuteen ja pantiin kahleisin, vaan hänen lohduttamattomilla\nystävillään ja oppilaillaan oli vapaa pääsy vangitun luokse, joka\nosoitti sitä samaa mielentyyneyttä ja samaa iloisuutta, kuin hän oli\nosoittanut tuomariensa edessä.\n\nHänen uskollinen oppilaansa ja ystävänsä Krito ehdotti hänelle aivan\nkainosti että hän pakeneisi Thessaliaan, jota tarkoitusta varten hän\noli voittanut puolelleen hänen vartijansa muutamalla rahasummalla.\nSokrates peräytti tämän ehdoituksen, pitäen sitä halpana. Silloin huusi\nApollodoros kovassa tuskassaan:\n\n\"Oi, se on kauheata että sinun täytyy kuolla syyttömänä!\"\n\nHymyillen vastasi hänelle Sokrates:\n\n\"Toivoisitko ehkä minun kärsiväni kuoleman syyllisenä?\"\n\nViimeisenä päivänä ennen hänen kuolematansa olivat melkein kaikki hänen\noppilaansa kokoontuneet hänen luoksensa. Myrkkypikari annettiin\nhänelle: hän joi sen tyhjäksi siinä uskossa että kuolema oli\nparantumisen alku.\n\nTuskin oli Sokrateen kuolema tullut tietoon, ennenkuin Athenan asujamet\nrupesivat katkerasti valittamaan rakastetun viisaan kadottamista. Hänen\nsyyttäjäinsä täytyi lähteä maanpakoon; Sokrateelle taas pystytettiin\nkaunis kuvapatsas ikuiseksi muistomerkiksi.\n\n\n\n\nUskollinen ystävyys.\n\n\nSyrakusa'ssa Sicilian saarella eli kaksi nuorukaista, _Damon_ ja\n_Phintias_, joiden ystävyys oli niin harras ja kiintynyt, ett'ei\ntoinen voinut elää ilman toisetta. Phintiaspa joutui ruhtinas\nDionysion epäsuosioon ja tuomittiin kuolemaan. Hartaiden rukouksiensa\nkautta sai hän kuitenkin rangaistuksen lykätyksi muutamia päiviä\nedemmäksi, voidakseen käydä kotonansa ja järjestää muutamia tärkeitä\nperheenasioita. Siksi aikaa meni hänen ystävänsä Damon takaukseen\nhänelle ja saapui hänen sijaansa vankeuteen.\n\nSe päivä, jona tuomio oli toimeen pantava, lähestyi, eikä Phintiaasta\nkuulunut mitään. Aljettiin kohta moittia Damonia siitä että hän oli\nniin mielettömällä tavalla mennyt ystävällensä takaukseen ja sen tähden\nettä hän siihen määrään oli luottanut hänen uskollisuuteensa. Vaan hän\npani lujan luottamuksen Phintiaan sanaan ja vakuutti ei herkeävänsä\nluottamasta vaikkapa hänen täytyisikin kärsiä kuolema hänen ystävänsä\nedestä.\n\nHetki tuli, jonka Dionysios oli määrännyt tuomion toimeenpanemiselle,\nja jo oli huolta pidetty takuumiehen saattamisesta mestauspaikalle\nrikoksellisen sijasta. Samassa töytää Phintias, jota odottamattomat\nesteet olivat pidättäneet, hengästyneenä esille, tungekse\nihmisjoukkojen Läpi, heittäytyy ystävänsä syliin ja antautuu\nlainpalvelijoille. Kun Dionysios näkee tämän osoitteen uskollisesta\nystävyydestä, kävi se niin hänen sydämmellensä, että hän käskee\nantamaan molemmille nuorukaisille armon.\n\n\n\n\nTyytyväinen sotapäällikkö.\n\n\nKonsuli _Curius Dentaton_ luokse, jonka oli onnistunut saattaa\nviisi vuotta kestänyt sota Ruomalaisten ja Samnilaisten välillä\nedellisille onnelliseen loppuun, tuli kerran samnilaisia lähettiläitä,\njuuri hänen istuessaan puurahilla pesän ääressä ja puuvadista syöden\nnauriista tehtyjä ruokalajia, jonka hän itse oli keittänyt. He\ntoivoivat rahalla voittavansa hänet aikeillensa, kun näkivät hänen\nelävän semmoisessa köyhyydessä, ja tarjosivat hänelle sentähden\nkalliita lahjoja. Vaan hän laittoi ne luotaan seuraavilla sanoilla:\n\n\"Pitäkää kultanne! Ennemmin tahdon hallita rikkaita kuin itse olla\nrikas.\"\n\nDentato sai aikaan, että viholliselta voitettu maa jaettaisiin\nruomalaisten kansalaisten kesken. Jokainen sai seitsemän auranmaata:\nhänen itsensä piti senaatin päätöksen mukaan saada viisitoista sataa\nauranmaata, vaan hän ei ottanut kuitenkaan enemmän kuin kukaan muukaan,\nsillä \"huono kansalainen se, joka ei tyytynyt osuuteensa.\"\n\n\n\n\nMarcus Curtion uhrikuolema.\n\n\nVuonna 362 ennen Kristuksen syntymistä tuli suuri kauhu Ruomin\nkansalaisten päälle. Maanjäristyksen kautta oli aukko syntynyt\nforum'iin, joka oli aukea paikka, jossa enimmät Ruomalaisten yleiset\ntoimitukset tapahtuivat, ja turhaan koetettiin täyttää ammottavaa\nkuilua. Kansa pelkäsi maanalaisia jumalia, jotka ehkä syvyydessä\nvalmistivat hävityksen kauhistusta, ja sentähden kysyttiin papeilta\nmikä olisi tehtävänä. Nämä kysyivät jumalilta ja antoivat seuraavan\nvastauksen:\n\n\"Jos Ruomi pyhittää kalliimman aarteensa syvyydelle, on aukko\nsulkeutuva ja kaupunki pysyvä ikuisesti.\"\n\nNyt kokoontui senaati keskusteluun ja neuvoteltiin mikä oli\nkalliimman-arvoista. Kokoontunut senaati neuvoi ryhtymään toimiin,\njoiden luultiin lepyttävän salaisia valtoja -- vaan turhaan, ei voitu\narvoitusta selittää!\n\nSilloin ratsasti nuorukainen täydessä asepuvussa esille forum'ille.\nHänen nimensä oli _Marcus Curtius_. Kaikki katselivat, kaikki\nkuuntelivat häntä, kun hän huusi:\n\n\"Säilyttääkö kaupunki jalompia aarteita kuin aseita ja urhoollista\nrakkautta? No, ne minä uhraan maanalaisille jumalille!\"\n\nKun olivat juhlallisesti pyhittäneet hänet kuolemaan, kannusti hän\nratsuansa kuolemankarkaukseksi syvyyteen ja syvyyden kita sulkeutui\nuhrinsa päälle.\n\n\n\n\nKatkeruus perille vie.\n\n\nNuori Athenalainen, _Demosthenes_, kuuli mainiota puhujaa\nKalistratoa hyvin kiitettävän. Hän tahtoi silloin saada kuulla tätä\npuhujaa, toivo, jonka viisitoistavuotias nuorukainen myös sai\ntäytetyksi. Kun Demosthenes näki, miten Kalistratos viehätti\nkaikkia kaunopuheliaisuudellansa ja kuinka kansa kaikuvalla\nriemuhuudolla saattoi häntä kotiin, heräsi hänen kunniahimonsa ja hän\npäätti myös ruveta puhujaksi. Hän kävi säännöllisesti viisaiden ja\noikeuden-oppineiden kouluissa ja luki kuuluisimpien kansanpuhujoiden\npuheita.\n\nKun Demosthenes ensi kerran astui julkisesti esille, syntyi suuri\nmelu, kansa remahti kuuluvaan nauruun ja hänen täytyi astua alas\npuhujanistuimelta. Alakuloisena läksi hän pois kokouksesta. Erään\nystävän kehoituksesta astui hän vielä kerran esiin, vaan ei onnistunut\nnytkään. Harmissansa siitä meni hän kotiinsa. Silloin kävi hänen\nluonansa ystävä, kuuluisa näyttelijä Satyros. Hänelle valitti\nDemothenes, ettei kansa, vaikka hän puheensa valmistamisessa oli\nkoettanut parastaan, ollut kuitenkaan häntä kuunnellut.\n\nSatyros antoi hänen nyt lukea ääneen tunnetun, suuremman runokappaleen.\nKun Demosthenes tämän oli tehnyt, luki Satyros vuorostaan saman\nkappaleen ja esitti sen semmoisella tavalla, että se Demosthenesta\ntuntui aivan uudelta. Nyt huomasi hän mikä häneltä puuttui ja että\nparhaimmatkin puheet ovat ilman elävyyttä ja henkeä, jos niitä huonosti\nesitetään.\n\nDemosthenes ahkeroi nyt oppiaksensa taidettansa, vaikka tässä oli\nhänellä monta vaikeutta voitettavana: hän puhui kovin hiljaa, ikäänkuin\nhänellä olisi ollut heikko rinta; vieläpä puhui epäselvästi, sammalti\neikä voinut lausua r kirjainta; viimein oli hänellä ruma tapa\nnytkäistä toista olkapäätään, aina kun oli puhunut lauseen loppuun.\nVahvistaakseen rintaansa ja oppiakseen hallitsemaan hengitystään, nousi\nhän usein korkeille kukkuloille, tai meni hän merenrannalle ja luki\npitkiä runokappaleita. Päästäkseen sammaltamisesta otti hän pieniä\nkiviä suuhunsa ja koetteli niin puhua selvästi. Tottuakseen olemaan\nolkapäätään nytkäisemättä, asetti hän miekan riippumaan huoneensa\nkattoon, niin että sen kärki kosketti hänen olkapäätään ja haavoitti\nhäntä, niin pian kuin hän olkapäätään liikutti.\n\nSaadakseen häiritsemättä antautua harjoituksiinsa, asui hän kauvemman\naikaa maanalaisessa huoneessa ja ajatti puoli-päätään hiuksista\npaljaaksi vastustaakseen kiusausta lähteä ulos.\n\nTällä tavoin voitti Demosthenes kaikki vaikeudet ja tuli hänestä hänen\nuutteruutensa kautta aikakautensa mainioimpia puhujoita.\n\n\n\n\nÄidin ylpeys\n\n\n_Cornelia_, kuuluisien kansantribunien Tiberius ja Cajus Grakkon\näiti, sai muutamana päivänä vieraaksi erään ystävänsä. Kun molemmat\nnaiset olivat hetken puhelleet, ilmoitti ystävä haluavansa nähdä niitä\nkalleuksia ja koristeita, joita Cornelialla oli. Silloin kääntihe\nCornelia ikkunaan päin ja osoitti puutarhaan, jossa hänen lapsensa\nleikittelivät.\n\n\"Katso lapsia tuolla -- ne ovat minun kalleuteni; muita minulla ei\nole.\"\n\n\n\n\nRehellinen Ruomalainen.\n\n\nKun Tarentin kaupunki, joka oli ala-Italiassa, yhdessä muutamien muiden\nkaupunkien kanssa kävi kymmenvuotista sotaa Ruomalaisia vastaan, tuli\nPyrrhus, Spiron kuningas, näille kaupungeille avuksi ja voitti muutamia\nkertoja ruomalais-kansan; vaan kuitenkin jäi lopullinen voitto\nRuomalaisten puolelle ja nämä saivat herruuden yli koko eteläisen\nItalian.\n\nYlläsanotun sodan aikana lähetettiin eräs Ruomalainen nimeltä _Cajus\nFabricius_ muutaman lähettiläskunnan päällikkönä kuningas Pyrrhon\nluo keskustelemaan sotavankien lunastuksesta ja vaihetuksesta. Pyrrhos\notti vastaan lähettiläskunnan mitä hyväntahtoisimmalla tavalla ja\ntarjosi Fabriciolle kunnioituksensa osoitteeksi kalliin lahjan. Vaan\nFabricius ei ottanut lahjaa, vaikka kuningas selitti ettei hänellä\nollut minkäänlaisia aikeita pyytää epäkunniallista tekoa häneltä.\n\nKun Fabricius seuraavana päivänä oli kuningas Pyrrhon teltassa\nerästä puhuttelemista varten, antoi kuningas, koettaakseen miehen\nmielenvoimaa, äkkiä väistää esiripun ja -- suuri elehvantti kurotti\nuhkaavana kärsällänsä Fabricion pään ylitse.\n\nTämä hymyili ja sanoi:\n\n\"Yhtä vähän kuin kultasi vietteli minua eilen, yhtä vähän peloittaa\nminua sinun elehvanttisi tänään!\"\n\nKun Pyrrhon lääkäri tarjoutui palkintoa vastaan myrkyttämään\nkuningasta, peräytti Fabricius häpeällisen tarjoumuksen ja ilmoitti\nsitä paitse Pyrrholle hankkeen hänen henkeänsä vastaan. Ihmettelevänä\nhuusi silloin tämä:\n\n\"Ennen voidaan aurinkoa saattaa radaltansa kuin Fabriciota\nrehellisyyden tieltä!\"\n\n\n\n\nAleksander Suuri.\n\n\n_Aleksander Suuri_ syntyi samana yönä, jona jumalaton Herostratos\npoltti ihanan Epheson temppelin.\n\nJo lapsuudessansa ja vielä enemmän nuorukaisena harrasti Aleksander\nkuninkaallista arvoa ja osoitti uutteruutta joka vastuksen\nvoittamisessa. Pojan tiedonhalu tyydytettiin sen opetuksen kautta,\njonka hän sai filosofi Aristoteleelta. Hänen mielensä tähtäsi aina\nsuuruutta ja jaloutta. Kun hänen opettajansa kertoi hänelle niistä\nmonista taivaankappaleista, joita löytyy paitse maanpalloa, huusi nuori\nAleksander:\n\n\"Ja minä en ole vielä valloittanut maanpalloa!\"\n\nMuutamat hänen leikkikumppanistaan kysyivät kerran, eikö hänen mielensä\ntehnyt ottamaan osaa kilpailuun olympialaisissa huvitaisteluissa.\n\n\"Tekee\", vastasi hän, \"jos saisin kuninkaita kilpailijoikseni.\"\n\nKuullessaan isänsä suurista valloituksista sanoi hän miettivästi:\n\n\"Minun isäni ei ole jättävä minulle mitään toimitettavaa.\"\n\nNuori Aleksander ei tyytynyt päivällä lukemiseen; hän teki työtä myös\nyön aikana. Hän otti kirjoja mukaansa sänkyyn itseänsä valmistaakseen\nseuraavan päivän harjoituksiin. Ettei uni häntä voittaisi, piti hän\nhopeakuulaa maljan päällä. Jos hän vaipui unen valtaan putosi kuula\nmaljaan ja hän heräsi siitä syntyvästä kolinasta.\n\nKerran tarjottiin erittäin kaunis hevonen kaupaksi hänen isälleen. Kun\nsen selkään noustiin, tuli se niin äksyksi, että rohkeimmatkin\nratsastajat turhaan koettivat sitä hallita. Silloin pyysi Aleksander\nsaada hoitaa hevosta. Hän oli nimittäin huomannut hevosen peljästyvän\nomaa varjokuvaansa; sentähden kuletti hän sitä vasten aurinkoa, taputti\nsitä, hetken aikaa kävellen sen vieressä, heitti verkalleen päältään\nmanttelinsa, keikahti äkkiä hevosen selkään ja ratsastaa kiidätti\nsieltä nuolen nopeudella ympärillä seis ovien suureksi kauhistukseksi.\nHetken kuluttua palasi hän eheänä kummastelevien katsojien luokse ja\notettiin vastaan suurella riemulla. Hänen isänsä syleili häntä ja sanoi\nhänelle:\n\n\"Poikani, etsi itsellesi toinen valtakunta -- Makedonia on hyvin pieni\nsinulle!\"\n\nIsä lahjoitti nuorelle Aleksanderille hevosen, joka sai nimen\nBukephalos, ja Aleksander ratsasti sillä sitten kaikissa taisteluissa,\njoihin hän otti osaa.\n\nKun Aleksander oleskeli Korintissa, tulivat etevimmät valtiomiehet,\ntaideniekat ja viisaat näkemään nuorta Kuningasta. _Diogenes_ oli\nainoa, joka ei tullut. Tämä oli kummallinen mies, joka arveli elämän\nonnen olevan siinä, että ihminen teki itsensä niin vapaaksi kuin\nmahdollista. Sentähden eli hän ainoastaan vedestä ja leivästä ja asui\ntynnyrissä huoneen asemesta. Diogenes oli tunnettu koko Kreikassa;\nAleksander tahtoi myös oppia häntä tuntemaan. Hän läksi sentähden\nseurueensa matkassa Diogeneen luokse ja löysi hänet pitkänään\npäivöttelemässään tynnyrinsä edessä. Hän kohottihe hiukan ja katseli\nkuningasta tervehtimättä. Kun Aleksander aivan ystävällisesti kysyi\nhäneltä, eikö hänellä olisi joku toivo, jonka hän tahtoisi täytetyksi,\nvastasi hän:\n\n\"On, ettet varjoa minulta aurinkoa!\"\n\nAleksanderin seuralaiset suuttuivat vastauksesta, vaan nuoreen\nruhtinaasen tekivät ujostelemattomat ja niin suurta tyytyväisyyttä\nosoittavat sanat syvän vaikutuksen.\n\n\"Todellakin\", lausui hän, \"ellen olisi Aleksander, tahtoisin olla\nDiogenes!\"\n\nTodistuksena Aleksanderin kohtuullisuudesta kerrotaan seuraava tapaus:\n\nAleksander, ajaen takaa Persian kuningasta Dareioa, tuli sotajoukkonsa\nurhoollisimpien kanssa kuivettuneesen erämaahan. Sotureita vaivasi\njano. Olivat löytäneet hiukan vettä; sillä täyttivät kypärin ja\ntarjosivat sen kuninkaalle. Kun tämä näki myös soturinsa janosta\nnääntyvän sanoi hän: \"Pitääkö minun olla ainoa, joka juo?\" jonka\njälkeen hän kaasi veden maahan.\n\nSilloin huusivat kaikki innoissaan:\n\n\"Saata meitä edemmäksi; ei meitä uuvuta, eikä janota; me tahdomme sinua\nseurata ja taistella urhoollisesti niin kauvan kuin semmoinen kuningas\nmeitä johtaa!\"\n\nAleksander oli myös antelias ruhtinas. Niin käski hän muutamana päivänä\njokaisen sotamiehen ilmoittamaan velkansa, että jokainen saisi sen\nsumman, jonka hän oli velkaa. Alussa noudattivat ainoastaan harvat tätä\nkehoitusta, koska peljättiin sen olevan koetuksen Aleksanderilta saada\ntietää, kuinka paljon itsekukin menetti. Kun tämä kerrottiin\nAleksanderille, sanoi hän:\n\n\"Kuninkaan täytyy aina pitää mitä hän on luvannut alammaisillensa, ja\nalammaisten ei pidä koskaan epäillä kuningastaan muuten kun jos hän ei\npidä heille antamaansa sanaa.\"\n\n\n\n\nOikeus on kuninkaan kaunistus.\n\n\nMaailman valloitusretkellään tuli Aleksander Suuri kerran muutaman\nkansan luokse Afrikaan, joka asui kauniissa majoissa eikä tiennyt\nmitään sodasta eikä valloittajista. Aleksander saatettiin kuninkaan\nmajaan kestitettäväksi. Vieraan kansan hallitsija pani esille\nkullatuita dadeleita, viikunoita ja leipää.\n\n\"Syöttekö Te kultaa täällä?\" kysyi Aleksander.\n\n\"Ajattelin\", vastasi kuningas, \"että olisithan sinä omassa maassasi\nvoinut löytää syötävää ruokaa. Mitä varten sinä olet tullut meille?\"\n\n\"Teidän kultanne ei ole houkutellut minua tänne\", vastasi Aleksander,\n\"vaan teidän tapojanne tahtoisin oppia tuntemaan.\"\n\n\"No\", sanoi toinen; \"viivy sitte meillä niin kauvan kuin mielesi\ntekee.\"\n\nHeidän tällä tavoin puhellessa tuli kaksi kansalaista oikeuden eteen.\n\nPäällekantaja sanoi:\n\n\"Minä olen ostanut maatilan tältä mieheltä, ja kun minä kaivelin maata,\nlöysin aarteen. Tämä aarre ei ole minun omaisuuteni, sillä minä olen\nostanut ainoastaan maatilan, enkä siinä piiloitettua aarretta, vaan\nkuitenkaan ei myyjä tahdo sitä ottaa.\"\n\nVastaaja sanoi:\n\n\"Minä olen yhtä tarkkatuntoinen kuin tämä mies. Minä olen myynyt\nmaatilan hänelle kaikkineen päivineen, mitä siinä löytyi ja myöskin\naarteen.\"\n\nTuomari kertoi heidän sanansa, niiden kuulla, oliko hän oikein\nymmärtänyt ne, ja hetken mietittyä sanoi hän:\n\n\"Sinulla on poika; eikö niin?\"\n\n\"On!\"\n\n\"Ja sinulla tyttö?\"\n\n\"Niin!\"\n\n\"No, koska niin on, niin sinun poikasi on ottava toverikseen sinun\ntyttäresi ja tämä parikunta on saava aarteen aviolahjaksi.\"\n\nNäytti siltä kuin tuomio olisi Aleksanderia hämmästyttänyt.\n\n\"Onko tuomioni ehkä väärä?\" kysyi kuningas.\n\n\"Ei\", vastasi Aleksander, \"vaan se minua kummastuttaa.\"\n\n\"Kuinkas olisi asian käynyt sinun maassasi?\" kysyi toinen.\n\n\"Totta puhuakseni\", vastasi Aleksander, \"täytyy minun tunnustaa, että\nme olisimme panneet miehet vankeuteen ja pitäneet aarteen kuningasta\nvarten.\"\n\n\"Kuningasta varten?\" kysyi vieras hallitsija kummastuneena. \"Paistaako\naurinko myös siinä maassa?\"\n\n\"Paistaa kyllä!\"\n\n\"Sataako siellä vettä?\"\n\n\"Tietysti!\"\n\n\"Kummallista! Löytyykö sieltä myös kesyjä, ruohoa syöviä eläimiä?\"\n\n\"Löytyy, monenlaisia.\"\n\n\"No\", sanoi kuningas, \"totta silloin kaikenhyvä olento antaa vettä\nsataa ja auringon paistaa viattomain eläinten tautta, te ette sitä\nansaitse!\"\n\n\n\n\nVeljenrakkaus.\n\n\n_Catolta_ Utikasta kysyttiin kerran, hänen vielä lapsena ollessa,\nketä hän enimmin rakasti.\n\n\"Veljeäni!\" vastasi hän.\n\nJa ketä häntä lähinnä, kysyttiin häneltä vielä.\n\n\"Veljeäni!\" antoi hän taas vastaukseksi.\n\nTässä vastauksessa pysyi hän aina. Hän piti veljeänsä niin rakkaana\nettei hän aina kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa voinut syödä\niltaistaan ilman hänettä. Kun veli kuoli, antoi Cato pystyttää\nmuistopatsaan hänelle veljellisen rakkautensa osoitteeksi.\n\n\n\n\nKainous on nuorison kaunistus.\n\n\nNoin sata vuotta jälkeen Kristuksen syntymän eli pienessä kaupungissa\nAdrian meren rannalla _Lucius Valerius_ liikanimellä Pudens, s.o.\nhäveliäs. Tämä eteenpäin pyrkivä nuorukainen oli tuskin kolmentoista\nvuoden vanha, kun hän jo astui julkisesti esille ja kilvoitteli\nrunotaiteen kunniapalkinnosta, joka annettiin joka viides vuosi\nparhaimman runokappaleen tekijälle. Valerius voitti kaikki\nkilpakumppaninsa ja sai palkinnon, joka oli kallisarvoinen muistoraha\nkullasta ja lyyry elehvantinluusta. Hänen runoelmansa herätti niin\nyleistä huomiota, että Ruomista lähetettiin etevimmät valurit ja niiden\nannettiin tehdä nuoren Valerion kuvapatsas, joka oli pystytettävä\nmuutamalle etevimmistä paikoista siinä seudussa. Ruomalaisen nuorison\nkehoittamiseksi pyrkimään Valerion kaltaiseksi ilmoitettiin torvien\nkaikuessa kaikissa Italian etevimmissä kaupungeissa se päivä, jolloin\nkuvapatsas oli paljastettava ja Valerius kruunattava runokuninkaaksi.\n\nPäivä joutui. Samalla hetkellä, kun nuoren runoilijan kuva koristettiin\nlaakeriseppeleellä, huomasi Valerius muutaman kilpatovereistaan, joka\nlähinnä häntä oli voittanut suurimman mieltymyksen. Huoli ja\nalakuloisuus olivat luettavina tämän kasvoissa. Äkisti meni Valerius\nkilpailijansa luokse, tarttui hänen käteensä, ja pani seppeleen hänen\npäähänsä näillä sanoilla:\n\n\"Ota tämä seppele! Sinä ansaitset sen paremmin kuin minä. Että minä\nolen sen saanut, tulee varmaan siitä että olen nuori ja että minua on\ntahdottu kiihoittaa.\"\n\nNuorukaiset syleilivät toisiaan ja katsojat tervehtivät kaikuvilla\nriemuhuudoilla kainoa Valeriota.\n\n\n\n\nLujamielisyys uskossa.\n\n\nKeisari Aleksander Severon aikana, joka nousi valtaistuimelle vuonna\n222 jälkeen Kristuksen syntymää, eli Ruomissa nuori nainen nimeltä\n_Martina_, joka oli muutaman rikkaan kansalaisen tytär. Hän oli jo\naikaisin kadottanut vanhempansa ja hänen täytyi sentähden turvata\nitseensä. Hän eli jumalista elämää ja käytti osaksi sitä rikkautta,\njonka hänen vanhempansa olivat jättäneet hänelle, sillä auttaakseen\nköyhiä. Hän tunnusti Kristin uskoa ja osoitti tätä niin sanoista kuin\ntoimessa. Kun häntä tahdottiin pakoittaa luopumaan hänen uskostaan ja\nrukoilemaan epäjumalia, vastasi hän:\n\n\"Se, joka minua tunnustaa ihmisten edessä, häntä olen minä myös\ntunnustava isäni taivaassa.\"\n\nTästä vastauksesta vihastuivat hänen vihollisensa ja koettivat nyt\njulmuudella pakoittaa hurskasta neitsyttä luopumaan uskostaan. Vaan hän\nosoitti kaikesta huolimatta mielenlujuutta ja kantoi kaikkia vaivoja\nkärsivällisyydellä.\n\nOikeuden palvelijat, jotka olivat todistajina hänen ihmeteltävään\nlujuutensa ja voittamattomaan kärsivällisyyteensä, tulivat siitä niin\nliikutetuiksi että he myös menivät kristinuskoon. Heidän täytyi myös\nkärsiä siitä rangaistusta ja heidät mestattiin julmalla tavalla.\nViimein täytyi myös Martinan kuolla, vaan hän kävi kuolemaan tyynellä\nja hurskaalla nöyryydellä ja pysyi viimeiseen henkensä vetoon\nlujamielisesti uskossaan.\n\n\n\n\nKoeteltu uskollisuus.\n\n\nKalifi _Mutevekul'illa_ oli ulkomaalainen lääkäri nimeltä\n_Honain_, jota hän piti suuressa arvossa hänen suuren oppinsa\nvuoksi. Muutamat hoviväestä panettelivat eräänä päivänä tätä miestä\nkalifille; he arvelivat: hän on ulkomaalainen ja sentähden häneen ei\nvoi luottaa. Kalifi tuli tuota levottomaksi ja tahtoi koetella\nlääkäriä. Hän kutsutti hänet luokseen ja sanoi:\n\n\"Honain, minulla on maaherrojeni joukossa vaarallinen vihollinen, jota\nvastaan minä hänen lukuisien puoltajiensa vuoksi en uskalla väkivaltaa\nkäyttää. Sentähden käsken sinun valmistamaan hienoa myrkkyä, joka ei\njätä mitään merkkiä jälkeensä kuolleen ruumiissa. Minä tahdon huomenna\nkutsua häntä vieraakseni ja tällä tavoin päästä hänestä.\"\n\n\"Herra\", vastasi lujalla luottamuksella Honain, \"minun tieteeni ulottuu\nainoastaan lääkkeisin, jotka pitävät hengen elossa; muita minä en voi\nvalmistaa. Minä en ole myöskään ahkeroinut sitä oppiakseni, koska\nluulin uskovaisten oikean hallitsijan ei muuta vaativan minulta. Jos\nminulla on ollut väärin luulossani, niin salli minun lähteä hovistasi\ntoisessa maassa oppiakseni sitä tiedettä, joka minulta puuttuu.\"\n\nMutevekul vastasi, että tämä oli ainoastaan tyhjä veruke; se, joka\ntuntee parantavat aineet, tuntee myös vahingoittavat. Hän rukoili, hän\nuhkasi, hän lupasi lahjoja -- vaan turhaan! Honain pysyi lujasti siinä\nvastauksessa, jonka hän oli antanut.\n\nViimein oli kalifi suuttuvinaan, huusi vartijaväkeä ja käski viedä\nvastahakoisen miehen vankeuteen. Tämä tapahtui; sitä paitsi pantiin\nvakoja kanssavangin nimellä samaan huoneesen kuin Honain häntä\ntutkimaan ja tämän piti sitten kertoa kalifille kaikki, jota Honain\ntulisi lausumaan. Niin tyytymätön kuin Honain olikin tuommoiseen\nkäytökseen, ei hän kuitenkaan antanut sanallakaan kanssavankinsa\nhuomata, mistä syystä kalifi oli suuttunut häneen. Kaikki, minkä hän\nsanoi tässä asiassa, oli, että hänelle oli tehty vääryyttä.\n\nJonkun ajan kuluttua antoi kalifi tuoda lääkärin luoksensa. Pöydällä\noli koko kultaa, timantteja ja kalliita tavaroita; vieressä seisoi\npyöveli ruoska kädessä ja miekka kupeella.\n\n\"Sinulla on ollut aikaa\", alotti Mutevekul, \"miettiä asiaa ja huomata\nkuinka väärä sinun vastahakoisuutesi on. Valitse nyt: ota joko nämä\nrikkaudet ja tee minun tahtoni, tahi valmistau häpeälliseen kuolemaan.\"\n\n\"Herra\", vastasi Honain, \"häpeä ei ole rangaistuksessa vaan rikoksessa.\nTahdon ennemmin kuolla kuin häväistä tieteeni ja säätyni kunniaa. Sinä\nolet herra minun henkeni ylitse; tee mitä mielesi tekee.\"\n\n\"Käykää ulos!\" sanoi kalifi ympärillä seisoville. Ja kun hän jäi yksin\nHonain'in kanssa, tarjosi hän tarkkatuntoiselle miehelle kätensä ja\nsanoi:\n\n\"Honain, minä olen tyytyväinen sinuun. Sinä olet minun ystäväni ja minä\nolen sinun. Sinua on minulle paneteltu; minä tahdoin koetella sinun\nuskollisuuttasi ja rehellisyyttäsi. En palkinnoksi, vaan ystävyyteni\nosoitteeksi tahdon lähettää sinulle nämä lahjat, jotka eivät voineet\nhoukutella rehellisyyttäsi.\"\n\nNiin puhui kalifi ja käski kantaa kullan, kalliit kivet ja muut\nkalleudet Honain'in huoneesen.\n\n\n\n\nJalo Saladin.\n\n\nKun sultani _Saladin_ tunsi loppunsa lähestyvän, kutsutti hän\nluokseen lipunkantajansa ja antoi hänelle paarivaatteensa näillä\nsanoilla:\n\n\"Ota tämä vaate, kanna sitä ruumislippuna ja julista että itämaiden\nhallitsija kuolee ja että hän kaikesta loistostaan ainoastaan ottaa\ntämän vaatteen mukaansa hautaan.\"\n\nPojalleen sanoi Saladin:\n\n\"Kunnioita korkeinta Jumalaa ja seuraa hänen käskyjänsä, sillä tämä on\nkaiken juuri ja on tuottava sinulle siunausta; se veri, joka\nvuodatetaan ei makaa, vaan tulee pääsi varalle. Koeta voittaa\nalammaisesi puolellesi rakkaudella ja heidän hyvästä huolta pitämällä,\nsillä ne on Jumala uskonut sinun huolenpitoosi. Ole emireille\nsuosiollinen, sillä ainoastaan lempeydellä olen minä päässyt valtaan.\nÄlä loukkaa ketään, sillä ihmisillä on tapana vasta koston saatuansa\nsopia keskenään. Älä vihaa ketään, sillä kuolema on kaikille yhteinen.\nJos olet Jumalaa vastaan rikkonut, niin kadu; hän on laupias ja antaa\nkatuvalle anteeksi.\"\n\n\n\n\nAjattele ennenkuin toimeen ryhdyt.\n\n\nMuuan mongolilainen ruhtinas ratsasti kerran hovimiestensä kanssa\nmetsästämään. Matkalla tuli häntä vastaan tervishi, eräänlainen\nitämaalainen munkki, joka vähä väliin aina huusi:\n\n\"Sille, joka antaa minulle sata kultarahaa, tahdon antaa hyvän neuvon!\"\n\nRuhtinas tuli uteliaaksi ja kysyi tervishiltä mikä hänen neuvonsa oli.\n\n\"Sinä saat sen tietää, herra\", vastasi tervishi, \"jos annat käskyn\nmaksaa minulle sata kultarahaa.\"\n\nRuhtinas antoi lukea summan ja tervishi sanoi varoittavalla äänellä:\n\n\"Älä ryhdy mihinkään, ennenkuin olet tarkkaan aprikoinut siitä tulevia\nseurauksia.\" Sitten jatkoi hän matkaansa.\n\nRuhtinaan seurue nauroi ja laski leikkiä tervishin neuvosta, joka oli\ntullut ruhtinaalle niin kalliiksi. Vaan ruhtinas oli peräti toista\nmieltä.\n\n\"Se hyvä neuvo\", sanoi hän, \"jonka tervishi äsken on minulle antanut,\non ehkä ainoastaan hyvin tavallinen toimenohje. Vaan juuri sentähden,\nettä se on niin tavallinen, tulee se vähemmin noudatetuksi ja se oli\nvarmaan syy, jonka tähden tervishi piti sitä niin kallisarvoisena.\nVas'edes en ole sitä unhottava. Se on jo tänään pantava selville minun\npalatsissani, kaikille seinille ja kaikille huonekaluille minun\nsaleissani.\"\n\nJonkun ajan kuluttua aikoi muuan kunnianhimoinen maaherra ruhtinaan\nvaltakunnassa käyttää salahankkeita saadakseen ruhtinaan tieltä ja\npäästäkseen itse valtaistuimelle. Hän osti ruhtinaan lääkärin\npuolellensa suurella rahasummalla ja tämä lupasi iskeä ruhtinaan suonta\nmyrkytetyllä pistimellä.\n\nTilaisuus tarjoutui kohta. Ruhtinas voi pahoin ja päätettiin\nsuonenavauksen olevan tehokkaimman parannuskeinon. Lääkäri astui\nruhtinaan luokse hopeamalja ja myrkytetty pistin kädessä. Kun lääkärin\npiti asettaa kädestään hopeamalja, tuli hän sattumalta näkemään\nkirjoituksen siinä, joka sisälti seuraavat sanat:\n\n\"Älä ryhdy mihinkään, ennenkuin ensin olet aprikoinut siitä tulevia\nseurauksia!\"\n\nHän säpsähti. Nähtävällä tuskalla pani hän pois kädestään myrkytetyn\npistimen ja otti toisen. Ruhtinas huomasi tämän ja kysyi mistä syystä\nhän pani pois toisen pistimen. Lääkäri vastasi että sen kärki oli liian\ntylppä. Ruhtinas pyysi saadakseen sitä katsoa. Kun lääkäri viipyi,\ntöytäsi ruhtinas ylös ja huusi:\n\n\"Sano kaikki! Ainoastaan vilpitön tunnustus voi pelastaa henkesi. Sinun\nnähtävä tuskasi tekee sinut epäluulon alaiseksi!\"\n\nLääkäri heittäytyi ruhtinaan jalkoihin ja ilmaisi hankkeet hänen\nhenkeänsä vastaan, jonka toimeen panemisesta kirjoitus maljassa oli\nhäntä pidättänyt.\n\n\"Olenkohan minä\", sanoi ruhtinas, \"maksanut tervishille kovin kalliin\nhinnan hänen neuvostaan?\"\n\nHän lahjoitti lääkärille hengen, käski rangaista maaherraa ankarasti ja\nantoi tiedustella tervishiä vielä runsaammasti häntä palkitakseen.\n\n\n\n\nPyhä Eerikki.\n\nRuotsin suojeluspyhä.\n\n\nTällä nimellä mainitaan erästä mitä jalointa kuningasta Ruotsin\nkeskiajalta, kuningas Eerikki Jedvardinpoikaa, tavallisesti nimitetty\nEerikki Pyhäksi. Pyhäin taru kertoo hänestä, että hän täytti elämänsä\nkolmella tavalla; hän taisteli uskonnon ja kirkon vihollisia vastaan ja\nhän saattoi kirkon voimiinsa.\n\nJo pyhäin tarun viittauksista huomaa että ne omaisuudet, joiden vuoksi\nEerikki Pyhä oli enimmin merkillinen, olivat hänen vilpittömyytensä,\nhänen hurskautensa ja kristillisyydenintonsa. Tämän todistaa myös hänen\ntoimensa. Pyhäin taru sanoo hänen käskeneen oikeutta ja lakia\nnoudattamaan. Hän oli lainsäätäjä ja me tiedämme hänen etevimmän\nlainsääntönsä olleen siinä, että hän antoi vaimolle lailliset oikeudet\nja sen kautta pani perustuksen sille työlle, jota Birger Jaarli sitten\njatkoi. Kuitenkin tunnetaan vähemmin Eerikistä lainsäätäjänä kuin\nlainkäyttäjänä. Pyhäin taru kertoo hänen matkustaneen kaikkialla\nmaassaan ja tuominneen oikean tuomion rahoihin tahi ystävyyteen\nkatsomatta eikä väärää tuomiota pelon tai uhkauksen kautta. Hänen\nmielityönsä oli sovittaa ne, jotka olivat vihamiehiä, hän auttoi\nparhaan vakuutuksensa mukaan köyhää hänen ahdistuksessaan ja suojeli\nhäntä vääryyttä vastaan, sillä nurjamielisiä ei hän tahtonut suvaita\nvaltakunnassaan, vaan suojeli itsekunkin oikeutta.\n\nYhteinen kansa pitikin näitä kuninkaansa omaisuuksia arvossa ja pitivät\nhäntä itseänsä niin rakkaana, että he suurempien verojen kautta\ntahtoivat lisätä hänen tulojansa.\n\nVaan kuningas vastasi:\n\n\"Minulla on kylliksi omaani; pitäkää teidän omanne, ehkä sitä kerran\nvielä tarvitsette.\"\n\nVuoden 1158 paikoilla läksi kuningas Eerikki Pyhä ristiretkelle tänne\nSuomeen, jossa esi-isämme vielä olivat pakanoita. Tälle ristiretkelle\nsaattoi Eerikin hänen kristillinen intonsa. Sillä, samoin kuin siihen\naikaan, uskoi hänkin, että jokainen, joka ei tunnustanut kristinoppia,\njoutuisi ikuiseen kadotukseen ja että se sentään oli Jumalalle suuresti\notollinen työ, jos kohta miekka kädessä, koettaa kääntää pakanoita.\n\nSotajoukon kanssa, jossa suurimmaksi osaksi oli \"helsingejä\", tuli\nkuningas Eerikki laivastollaan meren yli Suomeen ja hänen kerrotaan\nnousseen maalle Aurajoen suussa ja siihen perustaneen linnan, jonka\nympärille sitten Turun kaupunki syntyi. Kuningas kutsui ensin\nSuomalaisia vapaehtoisesti taipumaan uuteen oppiin, vaan he olivat niin\n\"uppiniskaisia että mahdotonta oli hyvällä saada niitä siihen.\"\nKuningas Eerikki karkasi silloin niiden päälle ja \"tappoi kaikki, jotka\neivät tahtoneet taipua oikeuteen.\" Sillä tavoin heitä pakoitettiin\nottamaan vastaan kristioppia. Keino oli julma, vaan niin oli aikakauden\ntapa ja kuningas Eerikki oli aikakautensa lapsi.\n\nTodistuksena ettei kuningas Eerikin mielenlaatu ollut niin kova kuin ne\nkeinot, joita hän käytti pakanoiden kääntämiseksi kerrotaan hänen\nvuodattaneen katkeroita kyyneliä, kun hän pakanoista voiton saatua\nkäveli taistelukentällä ja näki monet kuolleet ruumiit. Silloin kysyi\nhäneltä muuan hänen miehistään, josta oli sangen kummallista, että hän\nsaattoi itkeä voitetusta taistelusta, syytä hänen murheesensa. Kuningas\nvastasi:\n\n\"Minä olen iloinen ja kiitän suuresti Jumalaa, joka on antanut meille\nvoiton; vaan minä murehdin niin monen sielun kadotusta, jotka olisivat\nvoineet päästä taivaasen, jos olisivat omistaneet kristinuskon.\"\n\nKristillistä intoaan ja hurskasta ja elävätä luottamistaan Jumalaan\nvahvisti hän kuolemallaan.\n\nToukokuun 18 päivänä 1160 istui kuningas n.s. kolminaisuudenkirkossa\nUpsalassa, jonka keskimmäinen osa, harmaasta kivestä rakettu, jo siihen\naikaan oli kristitty temppeli. Eräs piispa nimeltä Kopman seisoi\nalttarilla ja messusi, ja kuningas kuunteli pyhää menoa niinkin hänen\ntapansa aina oli, suurella hartaudella. Silloin astui muuan hänen\nmiehistään sisään ja kertoi vihollisen samoavan temppeliä kohti. Se oli\nMaunu Henrikinpoika, tanskalainen prinssi, joka, Stenkil'in suvun\njälkeläisenä, piti itseään enemmän oikeutettuna valtaistuimeen kuin\nkuningas Eerikki.\n\nJättämään pyhä messu maallisen asian tähden sotiakseen, siihen ei\nvoinut hurskas Eerikki saada itseänsä.\n\n\"Jättäkää minut rauhaan\", sanoi hän, \"kunnes pyhä messu on päättynyt;\nmikä sitten jääneekin osaksi, luotan Jumalaan, että muualla saan kuulla\nihanampaa.\"\n\nVasta kun messu oli päättynyt, sitoi Eerikki miekan vyöllensä ja\nvalmistautui lähtemään vihollista vastaan, joka jo oli koossa ja valmis\npäällekarkaukseen. Eerikki huomasi kohta, joukkonsa olevan liian\nvähälukuisen, vaan pakoa ajattelemattakaan töytäsi hän vihollista\nvastaan. Taistelu oli kumminkin kovin epätasainen. Kohta tuli Eerikin\njoukko väkivoimalla voitetuksi ja hän itse vietiin pahasti\nhaavoitettuna, voittajan luo, joka mestautti hänet. Vaan siinä\npaikassa, johon hänen päänsä putosi, puhkesi se lähde vuotamaan, jota\nvielä tänään sanotaan Pyhän Eerikin lähteeksi.\n\nNäin lopetti tämä hurskas kuningas elämänsä. Häntä ei paavi\nkoskaan julistanut pyhimykseksi, vaan Ruotsin kansa julisti hänet\nsuojeluspyhäkseen, jota sekä paavin, että kristikunnan täytyi\nvahvistaa. Meillä on vielä paavillisia asetuksia eli \"bulloja\", joissa\nkuningas mainitaan _pyhäksi_ tai _autuaaksi_.\n\nHänen arvonsa pyhimyksenä oli Ruotsin kansassa niin suuri, että\nkuninkaat vannoivat kruunausvalansa \"nimessä Jumalan, neitsyt Maarian\nja Pyhän Eerikki-kuninkaan\", ja niin kutsuttu _Pyhän Eerikin\ntapetti_, johon tärkeimmät tapaukset kuninkaan elämästä olivat\nneulotut, pantiin kruunaustilaisuuksissa riippumaan kirkon pääkuoriin.\nHänen kuvansa otettiin vaakunamerkiksi valtakunnan suureen sinettiin ja\nhänen rintakuvansa löytyy Tukholman kaupungin vaakunassa.\n\nEerikki pyhä haudattiin ensin Vanhassa Upsalassa, vaan 1257 otettiin\nhänen luunsa haudasta ja pantiin kallisarvoiseen hopealippaasen, joka\nsitten 1274 vietiin Uuteen Upsalaan, jonka tuomiokirkossa se kuninkaan,\narkkipiispan ja valtakunnan etevimpien miesten sekä sanomattoman suuren\nihmisjoukon läsnä ollessa asetettiin uskovaisten palveltavaksi.\n\n\n\n\nTunnokas indiaani.\n\n\nMuuan indiaani pyysi naapuriltaan tupakkaa. Tämä kaappasi taskustaan ja\nantoi hänelle kourallisen sitä, mitä hän pyysi.\n\nSeuraavana aamuna tuli indiaani takasin ja toi muassaan kultarahan,\njoka oli ollut tupakan seassa. Kysymykseen minkä tähden hän ei ollut\npitänyt kultarahaa, pani indiani kätensä sydämmen kohdalle ja vastasi:\n\n\"Täällä sydämmessä minulla on hyvä ja paha henki. Hyvä henki sanoi:\n'Kultaraha ei ole sinun, anna se takaisin omistajalleen!' Paha henki\nsanoi: 'Sinulle on annettu kultaraha, sentähden se on omasi!' -- Minä\nen tiennyt mitä tehdä. Viimein panin maata. Vaan hyvä ja paha henki\novat riidelleet koko päivän, etten ole saanut rauhaa, ja sentähden tuon\nminä takaisin kultarahan.\"\n\n\n\n\nKeisari Rudolf Habsburgilainen.\n\n\nKolmannellatoista vuosisadalla olivat olot Saksanmaalla sangen\nsurkealla kannalla. Ulkomaisia ruhtinoita valittiin usein kuninkaiksi\nja nämä eivät pitäneet ollenkaan tahi hyvin vähän lukua kurjasta\nmaasta. Jokainen sai tehdä tahtonsa mukaan. Tietysti käyttivät\netupäässä huonot ihmiset tätä asiain tilaa hankkiakseen itselleen\netuja, ja järjestyksen ystävät ikävöivät sentähden yhä enemmän\nvoimallista ja oikeudenpitävää esivaltaa.\n\nTämä heidän toivonsa tulikin täytetyksi. Valittiin eräs köyhä,\ntuntematon _Habsburgin_ kreivi, nimeltä _Rudolf_, kuninkaaksi\n-- vaali, joka sittemmin näytti olevan erittäin onnistunut.\n\nJo nuoruudessaan näytti Rudolf Habsburgilainen olevansa urhollinen\nsoturi joka ymmärsi urhollisuutensa ja rehellisyytensä kautta tehdä\nitsensä rakastetuksi ja voittaa kaikkien luottamuksen.\n\nKerran oli hän metsästämässä ja oli tullut pienen puron luokse. Hän\naikoi juuri ratsastaa puron yli, kun hän sai nähdä munkin, joka kantoi\nristiä ja oli riisumassa sukat ja kengät jaloistaan.\n\n\"Mitä te teette siellä, hurskas mies?\" kysyi kreivi Rudolf.\n\nMunkki vastasi:\n\n\"Herra, minun täytyy kahlata puron poikki. Tuolla toisella puolella\nmakaa kuolintautia sairastava, jolle minun täytyy antaa viimeinen\nlohdutus, ja koska virta on temmannut pois sillan, aion minä paikalla\nkahlata veden läpi, ennenkuin kurja sielu on eronnut täältä.\"\n\n\"Kieltäköön Jumala!\" huusi kreivi. \"Minä en tahdo ratsastaa puron\npoikki, kun Vapahtajan ristin täytyy hurskaan hengellisen kädessä ottaa\nkulkeakseen veden läpi. Istukaa ristinenne hevoseni selkään, hurskas\nisä!\"\n\nNäin sanoen nousi kreivi Rudolf hevosen selästä, auttoi sinne\nhengellisen miehen ja ratsasti itse ratsaspalvelijansa hevosella. Kun\npappi seuraavana päivänä tuli takaisin tuomaan kaunista hevosta, ei\nkreivi Rudolf ottanut sitä vastaan, vaan lahjoitti sen hurskaalle\nmiehelle.\n\nKreivi Rudolf Habsburgilaisella oli myös kiitollisuuden hyvä avu. Kun\nhän keisariksi tultuaan kerran istui ritariensa joukossa, huomasi hän\nerään porvarin Zürich'issä, nimeltä Jaakko Müller, joka oli pelastanut\nhänet vihollisten kynsistä eräässä tappelussa Regensburgin kreiviä\nvastaan. Rudolf nousi istuiltaan ja tervehti miestä, tarttui\nystävällisesti hänen käteensä ja käski hänen ottamaan sijaa hänen\nvieressään pöydän ääreen. Tietysti katsoivat ritarit ja aateliset\npitkään, kun näkivät halvan porvarin ottavan etevimmän paikan. Silloin\ntaputteli Rudolf Zürich'in porvaria olkapäälle ja sanoi ympärillään\nseisoville ritareille:\n\n\"Katsokaa, tämä mies on pelastanut Habsburgin kreivin hengen ja sitä ei\nkeisari koskaan unhota.\"\n\nKun kerran henkivartijat eivät tahtoneet päästää muuanta miestä\nkeisarin luo, sanoi hän tyytymättömänä: \"Miksi te ajatte miehen pois?\nOlenko minä tullut keisariksi sitä varten, että alamaiseni estettäisiin\nminua lähestymästä!\"\n\nKohta valtaistuimelle noustuaan kirjoitti Rudolf:\n\n\"Köyhyyden valitushuuto on tullut korviini. Matkustavaisia pakoitetaan\nmaksuihin, joita eivät voi suorittaa. Pitäköön kukin kätensä kaukana\nväärästä omaisuudesta ja ottakoon sen, minkä oikeus käskee. Jokaisen\ntulee tietää, että minä tahdon kaikkea huolta ja vaivaa nähdä\npitääkseni rauhan ja oikeuden voimissaan maassamme.\"\n\nKeisari Rudolfin rakkaus maahansa oli niin tunnettu, että muutama\nkuningas siihen aikaan kutsui häntä _eläväksi laiksi_, ja tapana\noli sanoa ihmisestä, joka ei pitänyt sanaansa; \"Hänellä ei ole keisari\nRudolfin rehellisyyttä.\"\n\nRudolf Habsburgilainen kuoli 12 päivänä Heinäkuuta 1291 Gemersheimissä.\nHänen tomunsa lepää Speierin tuomiokirkossa.\n\n\n\n\nMuurahaisen oppilas.\n\n\nAasialaisen valloittajan Timurin, jota tavallisesti Tamerlan'iksi\nsanotaan, tuli etupäässä kiittää raudan lujaa kestäväisyyttään siitä\nmahtavuudesta ja suuruudesta, jonka hän saavutti. Hän oli oppinut tämän\nkestävyyden tahi suuttumattomuuden, kertoi hän, seuraavalla tavalla:\n\n\"Muutamalla sotaretkellä, joka oli minun ensimmäisiäni, jouduin minä\neräänä päivänä semmoiseen ahdinkoon, että minun täytyi etsiä turvaa\ntakaa-ajavaa vihollista vastaan erään rakennuksen raunioissa ja maata\nsiinä piilossa useampia tunteja. Pelko joutua vainoojieni valtaan ja\najatus, että minä kärsityn tappion kautta kadottaisin koko voiton\nponnistuksistani, raskauttivat mieltäni. Minä epäilin saisivatko\nyritykseni onnellisen lopun ja päätin luopua niistä. Silloin satuin\njuuri hoksaamaan erään muurahaisen, joka ahkeroitsi kulettaakseen\nitseänsä suurempaa vehnäjyvää, muutaman ylänteen harjulle. Pieni eläin\nvieri aina alas, kuu se oli melkein ylhäällä, taakkoineen, ja minä luin\nkuusikymmentä yhdeksän onnistumatonta koetta. Vaan muurahainen ei\nväsynyt, ja seitsemännellä kymmenellä yritykseltä pääsi se onnellisesti\nylänteen harjulle. Tämä esimerkki antoi minulle uutta rohkeutta ja\ntuosta, minkä olin nähnyt, omistin itselleni opin, joka sittemmin tuli\nolemaan suureksi hyödykseni, minä opin nimittäin: 'Ahkeruus voittaa!'\"\n\n\n\n\nArnold Winkelriediläisen urhokuolema.\n\n\nSen voiton jälkeen, jonka Sveitsiläiset saivat Morgarten'in taistelussa\nvuonna 1315 Leopold nimisestä Itävallan herttuasta, uudistivat he sen\nliiton, jonka olivat keskenään tehneet, ja jonka nimi on historiassa\nsveitsiläinen valaliitto. Itävallan herttuat koettivat kumminkin\nhajoittaa tätä liittoa ja saattaa sen yksityisiä luopumaan, vaan kaikki\nheidän ahkeroimisensa menivät mitättömiksi valaliittolaisten sovun\nkautta.\n\nSilloin kulki Leopold herttua komean sotajoukon kanssa Sempach'ia\nvastaan. Siinä oli yksituhatta neljäsataa liittolaista aseuttaunut\nleiriin muutamalle ylängölle. Viholliset ratsastivat aina kaupungin\nmuurien eteen porvareita suututtaakseen; he niittivät valmiin viljan ja\nhuusivat ivaten Sempachilaisille:\n\n\"Tulkaa nyt ulos murkinaa tuomaan leikkuumiehille!\"\n\nSilloin vastasivat Sempachiset:\n\n\"Luzernin herrat tulevat liittolaistensa kanssa Jumalan avulla antamaan\nteille semmoisen murkinan, että moni on kadottava lusikan kädestään.\"\n\nKun vihastuneet ritarit tahtoivat taistella talonpoikien kanssa,\nkehoitti heitä Leopold herttua astumaan maahan ratsailta, koska hän\npiti epäjalona taistella ratsain huono-aseellista väkeä vastaan. Hän\njärjesti haarniskoitut soturinsa tiheään suljettuun nelikulmioon ja\nkäski heidän pitää pitkiä keihäitään eteenpäin ojennettuina. Niin pian\nkuin sveitsiläiset liittolaiset näkivät sen, lankesivat he polvilleen\nja rukoilivat; sen perästä töytäsivät he päällekarkaukseen.\n\nTurhat olivat heidän ahkeroimisensa murtaa vihollisten riviä ja\ntaistelukentällä makasi jo monta kaatunutta Sveitsiläistä. Silloin\nastui Arnold Winkelriediläinen esille ja huusi maanmiehilleen:\n\n\"Kumppanini, minä olen hankkiva teille aukon heidän riviinsä. Pitäkää\nhuolta vaimostani ja lapsistani!\"\n\nJa näin sanoen tarttui hän voimakkailla käsillään useampaan häntä\nkohtaan ojennettuun keihääsen ja painoi heidän kärjet jaloon\nrintaansa. Siinä häiriössä, joka tästä syntyi, tekivät Sveitsiläiset\npäällehyökkäyksen; vihollisten tiheät rivit hajoittuivat. Kohta vaipui\nItävallan lippu. Leopold herttua otti sen kuolevan lipunkantajan\nkädestä, heilahutti sitä ilmassa ja töynäsi taistelun kihinään. Sen\naukon kautta, joka oli syntynyt vihollisten riviin, töytäsivät\nSveitsiläiset eteenpäin verisesti kostaakseen urhoollisen, jalon Arnold\nWinkelriediläisen kuolemaa. Ritarit pakenivat kohta ja Sveitsiläiset\njäivät voittajiksi.\n\nSe oli tuo Sveitsiläisille niin kunniarikas päivä Sempach'in luona.\n\n\n\n\nAnna vihollisillesi anteeksi.\n\n\nSaksalainen keisari Henrik seitsemäs, joka koetti voittaa takaisin\nvaikutusmahtavuuttansa Italiassa, kruunautti itseänsä vuonna 1312\nRuomin keisariksi ja aikoi valloittaa Neapel'in kuningaskunnan.\nPalausmatkallansa Saksaan, myrkytti hänet muutamain vihollisten\ntoimesta eräs dominikanolais-munkki rippileivällä pyhässä\nehtoollisessa. Niin pian kuin keisari huomasi leivän olevan myrkytetyn,\nsanoi hän hiljaa munkille: \"Sinä olet antanut minulle elämän leipää\nkuollakseni: pakene niin pian kuin voit, ettei minun joukkoni ottaisi\nsinua kiinni ja sinua surmaisi. Minä annan sinulle anteeksi! Paranna\nitsesi, sillä Jumalalle ei ole syntisen kuolema otollinen.\"\n\n\n\n\nKuninkaan kosto.\n\n\nFranskanmaan parhaimpia hallitsijoita oli epäilemättä Ludvik XII, joka\nnousi valtaistuimelle vuonna 1498. Lempeydellä, oikeudella ja\nkohtuudella hallitustavassansa ja parannuksilla oikeuden käyttämisessä\nsaavutti hän kansansa rakkauden. Noustuansa hallitusistuimelle teetti\nhän luettelon kaikista edelläkävijänsä hovimiehistä ja palvelijoista\npannakseen ristin ankarimpain vastustajainsa nimen eteen, jotka\nedellisen hallitsijan aikana olivat koettaneet saada häntä vangiksi.\nTietäen rikoksensa ja peljäten kuninkaan kostoa, pakenivat vastustajat\nhovista. Mutta Ludvik kutsutti heidät takaisin ja sanoi heille:\n\n\"Se risti, jonka minä kirjoitin teidän nimenne eteen, ei suinkaan ollut\naiottu merkitsemään kostoni esineitä. Vaan niinkuin Vapahtajamme risti\non meille merkkinä synteimme anteeksi saamisesta, niin on myöskin tämä\nristi anteeksi antamuksen merkkinä teidän rikoksistanne minua kohtaan.\nKuningas antaa teille anteeksi kaikesta sydämmestään.\"\n\nTällä tavalla voitti Ludvik kaikista suurimman ja vaikeimman voiton, se\non: voiton itsensä yli.\n\nSuuresti häveten, nähdessään kuninkaan jalomielisyyttä, läksivät\nhovimiehet sieltä.\n\n\n\n\nRuhtinaan jalomielisyys.\n\n\nKaksitoista vuotias Valois'in prinssi oli kerran Franskan kuninkaan\nkanssa metsästämässä. Sattuipa silloin, että metsäkarju täydellä\nraivolla töytäsi kuninkaan hevosta vastaan. Heti tämän huomattuansa\nasettautui prinssi kuninkaan eteen, suojellaksensa häntä metsäkarjun\nhyökkäyksestä. Hyväksi onneksi sai eläin kuitenkin jo surmansa\nennenkuin se ennätti tuhotöitä tehdä. Kuningas tuli kumminkin niin\nihastuneeksi tästä nuoren prinssin urhollisuudesta, että hän kehoitti\nprinssiä pyytämään itselleen jotakin armon-osoitusta.\n\nJa mitä hän silloin pyysi nuori ruhtinas?\n\n\"Jos teidän majesteettinne tahtoo osoittaa minulle armoa, niin\npyytäisin minä teitä ostamaan joitakuita orjia Algieriassa ja\nlahjoittamaan heille vapautensa; tämän pitäisin minä teidän\nmajesteettinne suurimpana armon-osoituksena.\"\n\nKuningas täytti prinssin pyynnön.\n\n\n\n\nSanasta miestä.\n\n\nKeisari Henrik seitsemännen kuoltua vuonna 1313 syntyi Saksanmaalla\nsuuri eripuraisuus keisarin-vaalin suhteen.\n\nOsa valtakunnan ruhtinoista valitsi Baijerin herttuan Ludvikin ja\ntoiset taas Itävallan herttuan Fredrik kauniin keisariksi. Ludvik\nkruunattiin Aachenissa, Fredrik Bonnissa, ja molemmat keisarit\ntaistelivat nyt oikeuksistaan, kumpikin puolueensa johdattajana.\n\nMühldorf'in luona vuonna 1322 oli puolueiden välillä tappelu, jossa\nFredrik joutui vastustajansa vangiksi. Ludvik antoi kuitenkin\nvangillensa vapauden takaisin, mutta sillä ehdolla, että hän jättäisi\nkokonaan sotaiset hankkeet, luopuisi keisarin kruunusta, tyytyisi\nperintömaittensa omistukseen ja esi-isiltään perittyihin arvoihin sekä\ntunnustaisi hänet, Ludvikin, Saksanmaan keisariksi. Fredrik luuli\nvoivansa lupautua täyttämään kaikkia näitä ehtoja kunniallisesti ja\npalasi alammaistensa luo. Hän kertoi heille aikovansa tehdä\nrauhan; mutta kaikki julistivat olevansa valmiit kuolemaan hänen\nedestänsä, eikä jättävänsä aseitaan ennenkuin hän oli voittanut.\nHän kääntyi niiden valtaruhtinasten puoleen, jotka olivat hänen\nliittolaisiaan, vaan sai heiltä saman vastauksen. Vielä paavikin uhkasi\npannakirouksella, jos hän luopuisi keisarin-kruunusta.\n\nPitääkseen kumminkin sanansa niinkuin kunniallinen mies, ei hän sanonut\nenää tahtovansa olla keisarina, mutta hänen puoluelaisensa siitä\nhuolimatta pitkittivät kuitenkin sotaa. Jos Fredrik olisi ollut\nvähemmin omantunnon mies, olisi hän voinut lohduttaa itseään sillä,\nettä hän oli tehnyt kaikki, mitä hän voi, pysyäkseen Ludvikille\nantamassa sanassaan ja että hän ei voinut estää puoluelaisiansa sotaa\npitkittämästä. Mutta hän ei tyytynyt tähän. Hän matkusti Müncheniin,\nastui aivan odottamattomana vihamiehensä huoneesen ja antautui hänen\nvaltaansa lausuen seuraavaisesti:\n\n\"Minä olen antanut sinulle kunniasanani luopuakseni Saksanmaan\nkeisarikruunusta; tahdotaan kumminkin minun syömään sitä. Mutta vaikka\nkoko mailma purkaisi lupauksensa, täytyy kuitenkin Saksanmaan keisarin\npitää sanansa. Herra keisari, minä olen taaskin vankisi.\"\n\nHämmästyneenä, mykkänä seisoi keisari Ludvik. Mitä Fredrik ei ollut\nvoittanut aseillaan, voitti hän nyt jalomielisyydellänsä ja\nuskollisuudellaan. Ludvik tunsi itsensä voitetuksi, hän kutsui\nvihamiestänsä ystäväksi ja veljeksi, ja julisti hänet kaikella\njuhlallisuudella hallitsija-kumppanikseen.\n\nSen ajan jälkeen palautui Saksanmaalle varallisuus ja rauha molempien\nkeisarien yhteisen, viisaan hallituksen aikana.\n\n\n\n\nLohdutus onnettomuudessa.\n\n\nEräs mahomettiläinen munkki teki pyhän matkan Mekkaan avojaloin, sillä\nhän oli niin köyhä, ettei saattanut hankkia itselleen jalkineita. Kuuma\nhiekka poltti hänen jalkojansa niin pahasti, että ne olivat haavoja\naivan täynnä; hän valitti silloin kohtalonsa kovuutta ja arveli Luojan\ntehneen väärin hänelle, koska ei ollut hänelle lahjoittanut niin paljoa\nkuin järjettömille luontokappaleille. Kun hän vihdoinkin saapui Kufan\nkaupunkiin, näki hän suuressa moskeassa oven vieressä istuvan miehen,\njolta olivat molemmat jalat poikkilyödyt.\n\n\"Minun valitukseni oli liian rohkea\", sanoi hän itsekseen. \"Miksi olen\nminä ansiollinen olemaan onnellisempi kuin tuo kurja, jonka täytyy\nmadella kuin madon paikasta paikkaan?\"\n\nHän meni moskeaan, lankesi siellä polvilleen, katui valitustansa\nja pitkitti taas tyytyväisenä matkaansa. Joitakuita päiviä\nmatkustettuansa, tottuivat hänen jalkansa kuumaan hietaan, niin että\nMekkaan tultuansa tuskin tiesikään avojaloin yli kuuman hiekan sinne\nkulkeneensa.\n\n\n\n\nSuutari ja kardinaali.\n\n\nSikopaimenen poika Annecy'sta, nimeltä _Juhana_, läksi\nvanhempiensa kotoa kymmenvuotisena mailmaa katselemaan. Pojan\nmieli oli päästä papiksi ja sentähden päätti hän matkustaa Roomaan,\nantautuaksensa siellä tieteellisille harrastuksille. Tultuansa\nGeneveen, tunsi hän jalkansa kipeiksi matkustuksesta ja valitti tätä\ntuskaansa eräälle suutarille.\n\n\"Älä ole milläsikään, nuori ystäväni\", sanoi tämä leikillisesti, \"minä\nannan sinulle yhden parin kenkiä. Tottopahan sitte maksat, kun pääset\nkardinaaliksi.\"\n\nJuhana pitkitti matkaansa; hän työskenteli väsymättömällä ahkeruudella\nja todellisella huolella ja kohta hän oli aikakautensa oppineimpia\nmiehiä, niin että jo seitsemännellätoista ikävuodellansa pääsi erään\nkardinaalin kirjuriksi. Kohta tuli hänestä piispa ja, sittekun paavi\nensin oli hänelle antanut kardinaalin arvon, pääsi hän Geneven\nruhtinaspiispaksi.\n\nEräänä päivänä kävellessään tuli hän sen huoneen kohdalle, missä sama\nsuutari asui, jolta hän kerran oli saanut saappaat ja joita hän silloin\nei voinut maksaa. Muistaen kiitollisuudella tätä aikaa, otti hän nyt\nvanhentuneen suutarin luokseen ja hoiti häntä niinkuin hyvä poika\nhoitaa isäänsä.\n\n\n\n\nPyhä Birgitta.\n\n\nKauniin Björken-järven itäpäässä Uplannin maakunnassa Ruotsissa on\nFinska niminen säteritalo, joka on Brahe-, ja Vaasa-suvun vanha\nperintäkartano. Tässä asui 1300 sataluvun alussa laamanni Birger\nPehrsson vaimonsa Ingeborgin kanssa. Heille syntyi tytär, joka\nkasteessa sai nimekseen Birgitta ja josta kerran oli tuleva yksi\nRuotsinmaan merkillisimpiä neitiä.\n\nHänen syntymistään ennusti jo ihme. Hänen äitinsä, Ingeborg rouva, oli\nnimittäin eräällä matkalla Ölannin edustalla, kun yht'äkkiä kohosi\nankara myrsky, joka uhkasi vajottaa meren pohjaan sen laivan, jolla hän\nmatkusti. Kaikki meni kuitenkin onnellisesti ohitse, ja kun Ingeborg\nrouva kiitti Jumalaa palavalla rukouksella pelastuksestaan, oli hän\nkuulevinansa äänen, joka sanoi: \"Sinä olet pelastettu sen hyvän tähden,\njota sinä kannat kohdussasi.\"\n\nJoku aika senjälkeen syntyi Birgitta, vuonna 1304 tahi, niinkuin toiset\nsanovat, 1303. Samana yönä kuin hän syntyi, sanotaan seurakunnan papin\nnähneen neitsyen kirja kädessä, ja kuulleen äänen sanovan: \"Nyt on\nBirger saanut tyttären, jonka puhe on kuuluva yli koko maailman.\"\n\nLapsuutensa aikana oli Birgitta myötäänsä tilaisuudessa näkemään\nvanhempiensa hurskautta, kuinka he paastosivat, ruoskivat ruumistansa\nja kurittivat lihaansa, antoivat runsaita lahjoja hengellisiin\nlaitoksiin, rakennuttivat kirkkoja ja luostareita, sillä tavalla\nsaavuttaakseen autuutta, niinkuin sen ajan hurskaat luulivat. Tämä\nkaikki vaikutti voimakkaasti Birgittaan ja hänen haaveksivaan mieleensä\nkuvautui usein pyhä neitsyt lapsineen.\n\nAikaisin kadotti Birgitta äitinsä ja silloin sai hän muuttaa tätinsä\nKatarina rouvan luo Aspanääsiin asumaan. Täällä kerrotaan nuoren\nBirgitan nähneen monta kertaa näkyjä ja hengen-ilmiöitä. Niinpä näki\nhän eräänä yönä alttarin sänkynsä edessä ja sen vierestä neitsyt\nMarian, loistava kruunu kädessä. \"Tule, Birgitta!\" sanoi pyhä neitsyt.\nBirgitta nousi ylös sängystään ja lähestyi häntä. \"Tahdotko sinä tämän\nkruunun?\" kysyi Maria. Birgitta kumarsi myönnyttäen, ja silloin asetti\npyhä neitsyt kruunun hänen päähänsä ja autuaallinen tunne tärisytti\nhänen sieluansa. Sen ajan perästä tuli Birgitta vieläkin kiivaammaksi\nrukouksissaan ja nousi usein keskellä yötäkin rukoilemaan Vapahtajan\nkuvan eteen.\n\nEräänä yönä tapasi Katarina rouva hänet näistä innokkaista\nrukouksistaan. Täti, joka oli sangen hurskas vaimo, piti tätä Birgittan\nkäytöstä mielettömänä lapsellisuutena ja tahtoi kurittaa häntä\nvitsalla. Mutta vitsa katkesi, ja Katarina rouva piti tätä sen\nmerkkinä, että sisarensa tytär oli jonkin korkeamman voiman\njohdettavana ja suosi häntä tästä hetkestä lähtien aina suuremmalla\nrakkaudella.\n\nUsein voi tuo nuori Birgitta vaipua niin syviin ajatuksiin, että\nunhotti kokonaan työnsä, ommellessansa muiden naisten kanssa.\nKerrotaanpa silloin tulleen esille erään vaimon ja ommelleen Birgittan\nedestä, paljon siistimpää ja parempaa kuin kukaan toisista naisista oli\nvoinut.\n\nBirgitta kuitenkin kasvoi kasvamistaan ja maine hänen hyvyydestään ja\nhurskaasta mielensä laadusta levisi kauas. Niinpä oli herra Ulf\nGudmarsson kuullut paljon puhuttavan tästä nuoresta tytöstä ja\nmielistyi häneen. Hän pyysi puolisokseen häntä tytön isältä, laamanni\nBirgeriltä, joka myös antoi siihen myönnytyksensä. Mutta Birgitta ei\nollut yhtä halukas astumaan vihkituoliin, vaan häntä piti kauan\nsuostuttaa ennenkuin hän siihen taipui. -- Häät pidettiin; sulhanen oli\n18 vuoden ja morsian 13 vuoden vanha. Avioliitto tuli onnelliseksi ja\nheille syntyi 4 poikaa ja 4 tytärtä.\n\nBirgitta rouvan kotona vietettiin ankarata elämätä. Hänen miehensä\nsamoinkuin hän itsekin oli hurskas ja jumalinen mielenlaadultansa.\nHeidän talossansa oli turvapaikka sairaille ja köyhille, Birgitta\npalveli itse näitä avun tarvitsevia, hän pesi heidän jalkansa joka\ntorstai-ilta, seurataksensa siten Kristuksen esimerkkiä. Itse hän\npaastosi pitkät ajat ja perjantai-päivinä nautti ainoastaan vettä ja\nleipää. Toimenansa oli hänellä paraastaan lukeminen, hän luki pyhäin\nmiesten elämäkertoja ja raamattua, jonka hän rippi-isällänsä, tuolla\noppineella maisteri Mathiaksella, käännätti ruotsinkielelle.\n\nTällä hurskaalla elannolla vaikutti hän paljon mieheensä, jonka ynnä\nmuun suuren seurueen kanssa hän teki pyhiinvaellus-matkan apostoli\nJaakopin haudalle Compostellaan Hispaniassa. Palattuansa sieltä päätti\nsekä herra Ulf että Birgitta tästä lähin pyhittää elämänsä ainoastaan\njumalallisille mietinnöille, ja laamanni Ulf meni Alvastran luostariin,\nmissä hän kuoli.\n\nMiehensä kuoltua rupesi Birgitta viettämään vieläkin ankarampaa elämää\nkuin ennen. Hän piti samoin kuin Pyhä Eerikki jouhiröijyn\nihopaitanansa, makasi yönsä paljailla laudoilla, ainoastaan täkki\nalaisimena toinen peitteenä, paastosi ja antoi joka perjantai tiputtaa\nsulattua vaksia paljastetuille käsivarsillensa, siten muistuttaakseen\nitselleen Jesuksen tuskia. Tähän aikaan alkoi hän nähdä ilmestyksiä.\nHän siirtyi henkien maailmaan, hän näki ja puhutteli Vapahtajata ja\nmuita pyhiä miehiä sekä sai kuulla pyhiä asioita ja tulevaisuuden\ntapahtumia.\n\nNäissä ilmestyksissä luuli hän saaneensa käskyn matkustaa Roomaan.\nEnnenkuin hän kuitenkaan lähti tälle matkalle, päätti hän rakennuttaa\nluostarin Vadstenan kaupunkiin, sillä Vapahtaja oli, näet, häntä siihen\nkehoittanut. Luostari kutsuttiin pyhän Vapahtajan eli Salvatorin\nluostariksi syystä, että Birgitta sanoi saaneensa itse Vapahtajalta\nsäännöt sille. Tavallisesti kuitenkin kutsutaan tätä luostaria\nBirgittan luostariksi.\n\nMatkallansa Roomaan otettiin Birgitta jokapaikassa suurimmalla\nkunnioituksella vastaan. Maine hänen pyhyydestänsä oli, näet, kulkenut\nennen häntä. Niiden ihmetöiden joukossa, joita Birgitta Roomassa teki,\nkerrotaan hänen kerran herättäneen kuolleista erään ylhäisen\nroomalaisen pojan, josta hyvästä työstä sai palkinnoksi yhden huoneen,\nmissä hän sitte asui.\n\nRuotsista lähtiessänsä oli hän neljänkymmenen-kuuden vuoden vanha.\nIsänmaahansa ei hän ollut enää koskaan palaava. Hän oli ja eli\nRoomassa, harjoittaen siellä kirkoissa ja luostareissa hengellisiä\nharrastuksia. Roomasta teki hän pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin. Ja\nnyt hän sai nähdä ne paikat, joista hän oli niin paljon lukenut ja\nhalunnut aina lapsuudesta päästä kerran näkemään niitä.\n\nPalausmatkalla Jerusalemista sairastui Birgitta ja tultuansa pyhän\nLaurentiuksen luostariin Roomassa kuoli hän syksyllä 1373, 70 vuoden\nvanhana. Mahdoton tungos oli hänen ruumispaariensa ympärillä, sillä\nkaikki, niinhyvin köyhät kuin rikkaat, tahtoivat rukoilla hänen\nhautansa vieressä. Vasta kolmen päivän perästä voitiin valmistaa\nhautajaisia.\n\nHänen tyttärensä, Katarina, kuletti hänen tomunsa Ruotsiin. Ruumis\nsaatettiin ensinnäkin maata myöten Danzig'iin, ja siitä meritse\nSöderköpingiin. Tähän tullessa soitettiin kaikilla kelloilla, ja\nsanomaton ihmisjoukko oli tulvannut paikalle, josta se seurasi ruumista\naina Linköpinkiin. Täällä yhtyi saattojoukkoon piispa Niilo ja kaikki\npapit täydellisessä juhlapuvussa, ja ruumis vietiin nyt tuomiokirkkoon,\nmissä saarna pidettiin. Neljä päivää sen jälleen tuli suruseura ruumiin\nkanssa Vadstenaan, josta Birgittan tomut laskettiin luostarin kirkkoon.\n\nBirgittan tytär, Katarina, koetti saada aikaan äitinsä pyhäksi\njulistamista. Ja koska se pidettiin suurena kunniana maalle, jos joku\nsen miehistä eli vaimoista oli pyhäksi julistettu, niin ei ainoastaan\nBirgittan oma suku, vaan myöskin kuningas ja neuvosto työskenteli\nsiihen suuntaan. Monien keskustelujen perästä päästiin vihdoinkin\ntarkoituksen perille. Lokakuun 7 päivä v. 1391 määrättiin siksi\npäiväksi, jolloin pyhimyksen-kruunaus oli tapahtuva. Juhlallisuus kesti\nkolme päivää. Se aikoi ensimäisenä päivänä kellojen soittamisella\nkaikissa Rooman kirkoissa, jota sitte pitkitettiin seuraavinakin\npäivinä. Toisena päivänä oli suuri juhlakulku kardinaaleilla,\npiispoilla, papeilla ja muilla ylhäisillä miehillä, paavi jakoi synnin\nanteita, sanomattoman kallis juhlapuolinen pidettiin, jonne myös paavi\npyhän Bigittan vieraana tuli. Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai,\nsaarnasi paavi itse ja piti messun, jonka tehtyä hän otti esille suuren\nkullatun kirjan, mistä luki pyhimyksen nimen, sekä kirjoitti siihen\nkaikkien nähden _Sancta Birgitta_, suuteli sitä ja ilmoitti, että\nse oli pyhänä pidettävä koko kristikunnassa.\n\n\n\n\nLain edessä olemme kaikki yhdenvertaiset.\n\n\nPrinssi Henrikillä, Englannin kuninkaan Henrik neljännen pojalla, oli\npalvelija, joka eräänä päivänä tuli vangituksi ja oikeuteen viedyksi\njostakin rikoksesta, jonka hän oli tehnyt. Prinssi tämän kuultuansa\nkiiruhti oikeuteen ja vaati tuomarilta palvelijansa vapauttamista.\nSilloin nousi oikeuden esimies seisaalleen ja sanoi:\n\n\"Prinssi, minä kunnioitan teidän käskyänne, mutta lain edessä olemme me\nkaikki yhdenvertaiset. Teidän palvelijanne on tuomittu. Jos teidän\narmonne tahtoo pelastaa hänet vankeudesta, on teidän kääntyminen\nkuninkaan tykö, sillä hänellä on yksin armahtamisen valta.\"\n\nTästä uskaliaasta vastauksesta närkästyi prinssi, jopa unhotti tilansa\nsiihen määrään, että puhkesi lausumaan herjaussanoja ja uhkauksia.\n\n\"Seis!\" huusi tuomari. \"Te olette sangen rohkea, ruhtinaani. Minä\nseison tässä lain tulkkina ja kuninkaan, teidän isänne, asemassa ja\nsijassa. Laille te olette velkapää kuuliaisuutta osottamaan. Minä\nesittelen sentähden, että te näyttäisitte parempaa esimerkkiä teidän\ntulevaisille alammaisillenne lain kunnioituksesta. Ja nyt pitää teidän\nsiitä solvauksesta, johon te olette tehneet itsenne vikapääksi, käydä\nvankeuteen ja pysyä siellä niinkauvan, kuin kuningas on asiassa\ntahtonsa ilmoittanut.\"\n\nPrinssi tuli niin kukistetuksi tästä tuomarin tyynimielisyydestä, että\nhän jätti vapaehtoisesti miekkansa ja ilman nurinatta antoi itsensä\nviedä vankeuteen.\n\nKun tapaus tuli tunnetuksi, pelkäsivät hovimiehet tuomarin tulevan\nsyytetyksi majesteetti-rikoksesta. Mutta kuningas kohotti kätensä\ntaivasta kohti ja lausui kiitollisen sydämmensä pohjasta nämä sanat:\n\n\"Hyvä Jumala, minä kiitän sinua! Sinä olet antanut maallemme tuomarin,\njota ei voi väistää mikään uskollisuudesta oikeutta ja lakia kohtaan,\nsinä olet lahjoittanut minulle pojan, joka on alistanut tahtonsa\noikeuden ja lain alle.\"\n\nPrinssi toteuttikin sitte kuninkaana loistavalla tavalla isänsä hyvän\najatuksen.\n\n\n\n\nVeljen rakkaus.\n\n\nKuningas Ludvik XI Franskanmaalla, joka oli julma tyranni, mestautti\nNemours'in herttuan syystä, että tämä oli nostanut kapinan hänen\nväkivaltaista hallitustansa vastaan. Tämä ei kuitenkaan ollut kylliksi\nvielä tuolle jumalattomalle Ludvikille. Myöskin herttuaan lasten piti\nsaada tuntea hänen kostoansa.\n\nPojat Henrik ja Frans suljettiin rautahäkkeihin, missä he eivät voineet\nei istua, ei seista, vielä vähemmän maata, sillä häkit olivat tehdyt\nratin muotoisiksi, alaspäin suipuiksi. Mutta tämäkään kosto ei vielä\nollut tyrannia täysin tyydyttävä. Hän käski sentähden joka kymmenes\npäivä vetämään yhden hampaan poikien suusta. Kun parranajaja tuli\nkoneineen, lankesi Henrik hänen eteensä polvilleen, rukoillen nöyrästi\nhäneltä armoa; ei kuitenkaan itselleen, vaan veljelleen:\n\n\"Äitini kuolisi surusta, jos saisi tietää pienelle Fransilleen jotain\npahaa tehtävän.\"\n\nParranajaja sanoi täytyvänsä totella kuninkaan käskyä, muutoin hänellä\nolisi itsellään varma kuolema tarjona, ja paitsi sitä pitää hänen\nnäyttää molemmat hampaat vanginvartijalle.\n\n\"Hyvä\", sanoi Henrik, \"reväiskää sitte ne molemmat hampaat minulta\nyksinäni; minun veljeni on heikko; hän voisi tulla kipeäksi.\"\n\nLiikutettuna myöntyi mies esitykseen. Yksi hammas -- vieläkin yksi --\nHenrik kesti, kunnes jonkun ajan kuluttua viimeinen hammas vedettiin\npois. Silloin tuli tuo uskollinen veli sairaaksi ja kuihtui\nkuihtumistaan. Kun hän tunsi loppunsa lähestyvän, sanoi hän veljelleen:\n\n\"Rakas Fransi, nyt jätän minä sinut; äitiäni minä en suinkaan enää saa\nnähdä. Mutta sinä olet kohta pääsevä hänen luoksensa; saata hänelle\ntervehdys minulta ja sano hänelle, että minä kuollessani rakastin häntä\nvielä enemmän kuin kotona ollessamme:\"\n\nSeuraavana päivänä kuoli hän.\n\nKun kuningas heti senjälkeen kuoli, pääsi Fransi kohta vapaaksi, mutta\nsai ikänsä kulkea kumarassa ja turmellulla ruumiilla. Veljeänsä piti\nhän aina rakkaassa muistossa.\n\n\n\n\nOpi hillitsemään itseäsi!\n\n\nKuningas Kin-Tsong'illa oli kaunis hevonen, jolla hän ratsasti\nmieluummin kuin millään muulla hevosella. Mutta hevonen kuoli\ntallirengin erhetysten tähden. Kuningas vihastui tästä niin kovin, että\nhän kaappasi keihään käteensä ja aikoi sillä työntää renki-raukan läpi.\nOnneksi toki sattui olemaan tuo mainio Yan-Tse samassa tilaisuudessa.\nHän sanoi kuninkaalle.\n\n\"Kuningas, jos sinä pistät läpi hänet, niin hänen täytyy kuolla ilman\nvakuutuksetta rikoksensa merkityksestä.\"\n\n\"Niinpä vakuuta häntä siitä sitte!\" vastasi kuningas Kin-Tsong\nkiivaasti.\n\nSilloin tarttui Yan-Tse keihääsen ja kääntyi rikoksentekijän puoleen\nnäillä sanoilla:\n\n\"Onneton poika, katso, tämä on sinun rikoksesi! Kuuntele tarkasti!\nEnsiksi olet sinä syypää hevosen kuolemaan, jonka kuningas on uskonut\nsinun hoitoosi. Sinun täytyy siis kuolla. Toiseksi olet sinä syypää\nkuninkaan, minun herrani, kiivastukseen, niin että hän on itse tahtonut\nkäydä käsiksi sinuun. Katso, se on uusi rikos, suurempi kuin edellinen.\nLopussa saapi koko valtakunta ynnä ympärillä olevien maakuntien kanssa\ntietää, että kuningas, minun herrani, on tappanut ihmisen hevosen\ntähden, ja siten kadottaa hän hyvän nimensä. Katso, onneton poika, tämä\non sinun suurin rikoksesi; niin paljon se muuta matkaan saattaa.\nTunnustatko sinä tämän?\"\n\n\"Anna hänen mennä!\" huusi kuningas. \"Hänen tähtensä en minä tahdo hyvää\nnimeäni turmella. Olkoon kaikki hänelle anteeksi annettu!\"\n\n\n\n\nKristoffer Kolumbus.\n\n\n_Kristoffer Kolumbus_ pani jo pienenä poikana varman perustuksen\nniille tiedoille, jotka hänet sitte saattoivat uuden maailman-osan\nkeksijäksi. Kun hän lapsuudessansa kuuli puhuttavan tuntemattomista\nmaista, jotka olivat kaukana toisella puolen merta ja jonne ainoastaan\noppinut merimies voi päästä, niin oli hänen koko halunsa ja\nharrastuksensa oppia kaikkea sitä, mitä kunnolliselta merimieheltä\nvaaditaan.\n\nErinomaisella ahkeruudella ja tahdon kovuudella pääsikin hän niin\npitkälle, että neljännellätoista vuodellansa oli hän sangen taitava, ei\nainoastaan kielissä, mutta myöskin maantieteessä, suure-opissa,\ntähtitieteessä ja piirustuksessa. Hän voitti kohta kaikkien\nymmärtäväisten kansain kunnioituksen, ja pääsi jonkun ajan kuluttua\nHispanian kuninkaan suosioon, joka antoi laivoja ja miehistöä hänen\nkäytettäväksensä, ja siten kykeni hän lähtemään löytömatkallensa.\n\nKolumbus löysi vihdoinkin viimein uuden maailman-osan. Tiedon tästä\nEuroopaan tultua, ylistettiin hänen terävää järkeänsä, uskaliaisuuttaan\nja tietojaan; häntä kutsuttiin suureksi keksijäksi, uuden maailman\nlöytäjäksi. Mutta Hispaniassa, niinkuin monessa muussakin maassa,\nlöytyi myöskin niitä, jotka pitivät itseään yhtä viisaina ja sanoivat,\nettei se ollut mikään konsti löytää Amerikkaa; sillä se on kyllin suuri\nja leveä, että jokainen voipi sen nähdä ja löytää. Kolumbus oli\nkuitenkin se mies, joka taisi kukistaa ja nöyryyttää tuommoiset\nyksinkertaiset itseviisaat, ja hän saikin heti siihen hyvän\ntilaisuuden.\n\nEräissä juhlapidoissa, jotka kartinaali Mendoza oli laittanut\nKolumbuksen kunniaksi, piti kartinaali pitkän ylistyspuheen mainiolle\nvieraalleen hänen löytönsä johdosta, jota hän kutsui suurimmaksi\nvoitoksi, minkä ihmishenki oli saavuttanut. Läsnäolevat hoviherrat\npanivat tämän pahaksi, että ulkomaalaiselle osoitettiin niin suurta\nkunniaa ja päälliseksi vielä semmoiselle ihmiselle, joka ei edes ollut\naatelissukua.\n\n\"Minusta näyttää\", alkoi eräs kuninkaan kamariherroista, \"että tien\nlöytäminen niin kutsuttuun uuteen maailmaan ei ollut niinkään vaikea;\nmeri oli jokapaikassa avoin ja ei yksikään hispanialainen merimies\nolisi voinut tieltä eksyä.\"\n\nViehättävällä hymyllä osoitti seura myöntymystänsä tälle lauseelle, ja\nuseat heistä huusivat:\n\n\"Niin todellakin, jokainen meistä olisi voinut sen tehdä!\"\n\n\"Olkoon se kaukana minusta\", sanoi Kolumbus, \"että minä tahtoisin lukea\nkunniakseni jotakin siitä, mikä on tuleva armolliselle luojalle. Mutta\nmaailmassa on kuitenkin semmoisia seikkoja, jotka usein näyttävät\nhelpoilta toimittaa, sittekuin joku on sen toimittanut!\"\n\nKolumbus pyysi yhden kananmunan ja kääntyi sitte kamariherran puoleen,\nlausuen näin:\n\n\"Saanko luvan pyytää teidän ylhäisyyttänne asettamaan tämän munan\nsuipulle päälleen, niin että se ei kaadu?\"\n\nKamariherra koetti puolta jos toistakin munasta saadakseen sitä\nseisomaan, vaan kaikki turhaan! Hänen vieruskumppalinsakin pyysi\nmyöskin saada koettaa, mutta yhtä huonosti onnistui hänkin. Kaikki\nkoettivat, vaan ei kukaan ollut mies tekemään sitä, mitä Kolumbus oli\npyytänyt.\n\n\"Se on mahdotonta!\" huusivat kaikki. \"Te tahdotte semmoista, joka on\naikaan saamatonta.\"\n\n\"Ja kuitenkin\", sanoi Kolumbus, \"ovat kohta nämät samat herrat valmiit\nsanomaan: 'sen olisimme me jokainen voineet tehdä.'\"\n\nSitte otti hän munan käteensä, painoi sen päätä kevyesti pöytää vasten\nja asetti siten rutistuneelle päälleen seisomaan.\n\n\"Jaa, sen osaamme me myös!\" huusivat kaikki.\n\n\"Teillä on oikeus!\" vastasi Kolumbus hymyillen; \"se pieni eroitus vaan,\nettä te sanotte kaikki, me olisimme osanneet tehdä, mutta minä _olen\nsen tehnyt_. Munan laita on sama kuin uuden maailman löydönkin!\"\n\nKorkeat herrat, jotka olivat näin pahoin sotkeutuneet sanoissaan,\ntulivat aivan äänettömiksi ja välttivät vasta Kolumbuksen\nhalveksimista.\n\n\n\n\nMitä mies voipi.\n\n\nKun uskonpuhdistaja Ulrik Zwinglin uskonkappaleet olivat levinneet aina\nlaajemmalle Sveitsissä, nousi suuri riita porvarien kesken Solothurnin\nkaupungissa. Jotkut ottivat omakseen puhdistetun opin, toiset taas\npysyivät vanhassa uskossaan. Haukuttiin toisiaan ensinnäkin sanoilla,\nsitte käytiin käsikähyyn ja vihdoin kasvoi katkeruus siihen määrään,\nettä puoluelaiset tarttuivat aseihin.\n\nPuhdistetun opin puolue muutti asumaan joen pienempään kaupungin osaan,\nrepivät sillan hajalleen ja tekivät vallituksia joen rannalle. Vanhan\nuskon lahkolaiset taas jäivät suurempaan kaupungin osaan ja ottivat\nasehuoneesta aseita, ampuakseen vastapuolueen kokoushuoneen kumoon ja\nsurmatakseen ihmiset.\n\nJuuri kun he olivat tätä hävitystyötänsä toimeen panemaisillaan, astuu\nkaupungin-vanhin Nikolaus Wenge esiin ja asettautuu kanoonan suun eteen\nhuutaen:\n\n\"Jos te tahdotte vuodattaa kansalaistenne verta, niin ampukaa ensiksi\nminut!\"\n\nNäillä tuon yleisesti rakastetun miehen sanoilla oli vaikutuksensa:\npalavat sytyttimet sammutettiin ja eripuraisuudet haihtuivat ilman\nveren vuodatuksetta, puolueet sopivat keskenänsä.\n\nTämäkin tapaus näyttää mitä mies voipi, jos hän voimakkaasti ja\noikealla ajalla astuu sovinnon välittäjäksi.\n\n\n\n\nNäkymätön hyväntekeväisyys.\n\n\nLuteruksen lukuhuoneesen tuli eräänä päivänä köyhä mies almua anomaan.\nKoska hänellä itsellään ei ollut rahaa penniäkään, ja tahtoi\nkaikenmokomin auttaa tuota köyhää miestä, otti hän nuorimman lapsensa\nkummilahja-rahat ja antoi ne miehelle. Luteruksen vaimo, joidenkuiden\npäiväin perästä huomattuaan säästökassan kevenneen, soimasi miestään\nhänen mielettömästä jalomielisyydestään, mutta Luterus vastasi hänelle:\n\n\"Älä puhu siitä, rakas vaimoni, Jumala on rikas ja Hän auttaa kyllä\nmeitä kun tarpeesen tulemme.\"\n\nJoku viikko myöhemmin tuli köyhä ylioppilas, joka lukuinsa lopetettua\ntahtoi päästä pois Wittenberg'istä, Luteruksen luo pyytämään matkarahan\napua. Vaan Luterus oli taas rahapulassa. Silloin huomasi hän kauniin\nkultapikarin, jonka hän joku aika takaperin oli saanut lahjaksi\nvaaliruhtinaalta, hän tempasi sen käteensä ja tarjosi sitä\nylioppilaalle. Vaan kun tämä, hämmästyneenä tuosta suuresta lahjasta,\nei tahtonut ottaa sitä vastaan ja Luteruksen vaimosta ei näyttänyt tämä\nmiehensä päätös olevan mieleen, sanoi Luterus:\n\n\"Minä en tarvitse ensinkään kultapikaria! Katso tuossa, vie se\nkultasepälle! Minkä hän siitä antaa, on sinun!\"\n\n\n\n\nLuukas Kranach ja keisari Kaarle V.\n\n\nLuukas Kranach oli Saksanmaan suurimpia maalareita kuudennentoista\nvuosisadan ensimmäisellä puoliskolla. Mutta hän ei ollut ainoastaan\nsuuri maalari, vaan myöskin terävä-järkinen ja jalo-sydämminen mies.\nHänen lapsuudestaan ei paljon tunneta, vaan tiedetään kumminkin, että\nhän jo aikaiseen osoitti suurta ahkeruutta ja omisti hyvät tiedot ei\nainoastaan taiteessaan vaan myöskin monessa muussa asiassa.\n\nLuukas Kranach oli yhdeksäntoista vuotinen, kun Saksin vaaliruhtinas\nJohan Fredrik tuli hänet tuntemaan ja otti hänen mukaansa ulkomaan\nmatkalle. Palattuansa isänmaahansa kutsui vaaliruhtinas hänet hoviinsa\nWittenberg'issä ja määräsi hänet sen kaupungin pormestariksi. Heti\npääsi Luukas Kranach rakastettuin omaisuuksiensa ja hyväsydämmisyytensä\ntähden ruhtinaan erinomaiseen suosioon ja kohta oli hän hänen\nuskollisin ystävänsä.\n\nKun vaaliruhtinas Mühlbergin tappelussa oli joutunut keisari Kaarle V:n\nvangiksi, johtui keisarille Luukas Kranach mieleen ja hän kutsutti\nmaalarin luokseen leiriin. Hän tarttui vapisevan ukon käteen\nystävällisesti ja vei hänet tuolille istumaan: \"Tervetullut, vanhus!\"\nsanoi keisari Kaarle. \"Sinun ruhtinaasi lahjoitti minulle Spejerin\nvaltiopäivillä oivallisesti maalatun taulun, joka kuuluu olevan sinun\nkäsialaasi. Sentähden kuultuani nyt, että olit vielä tässä kaupungissa,\nhalusin minä nähdä sinua ja olen nyt iloinen siitä kun tulit luokseni.\"\n\nLuukas Kranach kumarsi ja kiitti keisaria hänen armollisesta\nhuomiostaan ja muistamisestaan.\n\nKeisari pitkitti:\n\n\"Minulla on huoneessani Mecheln'issä pieni taulu, joka myös on sinun\nmaalaamasi. Se on minun itseni kuva. Se taulu miellyttää minua kaikkia\nenimmän kuin mitkään muut taulut. Sanoppa, kuinka vanha olin silloin\nkuin maalasit tämän kuvani.\"\n\n\"Teidän majesteettinne\", vastasi Luukas Kranach, \"oli silloin kahdeksan\nvuoden vanha. Minä muistan sen kuin eilisen päivän. Minä en voinut\nsaada teidän majesteettianne istumaan hiljaa, ennenkuin hovimestari\npanetti koko joukon aseita seinälle riippumaan. Sill'aikaa kuin teidän\nmajesteettinne katseli näitä erilaisia aseita, onnistui minun saada\npiirustaa teidän majesteetinne kuva.\"\n\nKeisari hymyili kuullessansa kertomusta ja kehoitti maalaria\nystävällisesti pyytämään itselleen jotakin armonosoitusta. Vanha\nLuukas Kranach lankesi silloin polvilleen monarkin eteen ja rukoili\nkyynelsilmin ruhtinaallisen ystävänsä vapauttamista.\n\n\"Suurivaltaisin, armollisin herra ja keisari\", sanoi Luukas Kranach,\n\"koska teidän majesteettinne on Jumalan suomasta saanut voiton ja\nottanut minun korkean ystäväni, vaaliruhtinas Johan Fredrikin,\nvangiksi, niin rukoilen minä luottamuksella teidän majesteettinne\nsyntyperäiseen lempeyteen, armoa hänelle.\"\n\nKeisari oli pulassa; hän tunsi itsensä liikutetuksi tuon hurskaan\nalammaisen rukouksesta. Hän sanoi:\n\n\"Nouse ylös, vanhus! Sinä saat nähdä, että minä tulen osoittamaan armoa\nherrallesi ja että minulla ei suinkaan ole mitään pahaa sydämmessä\nhäntä vastaan.\"\n\nTämän sanottuaan pyysi hän Luukas Kranach'ia hoviinsa ja tarjosi\nhänelle olopaikan siellä loppu-ijäksensä, mutta Kranach ei tyytynyt\nsiihen, pyysi ainoastaan lupaa saadakseen seurata onnetonta herraansa\nvankihuoneesen.\n\n\"Hän on\", sanoi vanhus, \"turvannut minua ja ollut minun ystäväni\nniinkauan kuin hän oli saksalainen ruhtinas. Nyt tahdon minä lohduttaa\nhäntä ja ottaa osaa hänen kohtaloonsa, koska hän on onneton enkä minä\nvoi hankkia hänelle vapautta takaisin.\"\n\nSenjälkeen laski keisari hänet menemään ja lähetti hänelle hopeamaljan\ntäynnä unkarilaisia tukaatteja. Mestari Kranach ei kuitenkaan ottanut\nniistä enempää kuin mitä kahdella sormella voi nostaa.\n\nTämä mainio maalari jätti pormestari-ammattinsa ja antautui kokonaan\ntoveruutta pitämään vangitulle ruhtinaalleen, jonka surullisia päiviä\nhän koetti lievittää.\n\nKatkerimpia koetushetkiä molemmille ystäville oli se hetki, jolloin\ntuotiin sanoma vaaliruhtinaan kuoleman tuomiosta. Tuomion julistajat\nastuivat sisään juuri kuin korkea vanki oli sakkia pelaamassa Luukas\nKranachin kanssa. Miehuudella ja rauhallisesti kuunteli hän julistuksen\nsisältöä ja pitkitti sitte levollisesti peliänsä.\n\nMestaus ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, vaikka vasta viiden vuoden\nperästä vankihuoneen ovi avattiin hänelle. Lokakuussa 1552 matkusti hän\nystävänsä Luukas Kranach'in kanssa kansan riemuitessa Weimariin tuon\nkovia kokeneen ruhtinaan uuteen kotiin.\n\n\n\n\nAamiainen Rudolfstad'issa.\n\n\nPuolivälissä kuudettatoista vuosisataa eli Tyyringin maakunnassa\nRudolfstadtin kaupungissa leskikreivinna Katarina Swartzburgista. Hänen\nkerrotaan olleen urhoollisen ja uskaliaan naisen, joka hankki keisari\nKaarle V:ltäkin semmoisen vakuutuskirjeen, ettei hänen alammaisensa\nhispanialaisen armeijan maan läpikulkiessa tarvitsisi kärsiä mitään\npahaa. Tätä vastaan lupasi hän hankkia kaikenlaista ruoka-ainetta\nheille kohtuullista maksua vastaan.\n\nHispanialainen päällikkö, Alban herttua, tuo julma ja ankara mies,\nlähestyi sotajoukkoineen Rudolfstadtin kaupunkia. Hänen seurassaan\noli myös Braunsweigin herttua poikineen, ja nämä ylhäiset\nherrat tarjoutuivat vieraiksi Swartzburg'in leskikreivinnan luo.\nVastaanottamista ei hän luonnollisesti voinut kieltää, käski siis heidän\nolemaan tervetulleita. Heille oli tarjottava, mitä talossa löytyi.\nMutta samalla kertaa muistutti hän myös hispanialaista kenraalia\nvakuutuskirjeestään ja teroitti hänen mieleensä, että se oli tarkasti\nnoudatettava joka kohdassa.\n\nKorkeat vieraat otettiin ystävällisesti vastaan ja ravittiin paraan\njälkeen linnassa. Mutta tuskin oltiin pöytään istuttu, kun viestintuoja\nkutsuu emäntää ulos vierassalista. Hän kertoi, että hispanialaiset\nsotamiehet olivat menetelleet itsevaltaisesti muutamissa kylissä ja\nryöstäneet talonpoikain karjat. Katarina vihastui sanomattomasti tästä\nvakuutuskirjeensä rikkomisesta. Hän käski kansansa kaikessa\nhiljaisuudessa laittautua aseihin ja sulkea vakavasti linnan portit.\nItse meni hän saliin, missä ruhtinaat istuivat vielä pöydissä. Täällä\nvalitti hän tapahtuneesta vääryydestä. Hänelle vaan naurettiin ja\nsanottiin semmoisen olevan sota-aikana tavallista, eikä voitavan\nsotamiestä estää jokaisesta pienestä vallattomuudesta maan läpi\nmarssiessa.\n\n\"Sepähän kuitenkin nähdään\", tiuskasi Katarina. \"Minun köyhäin\nalammaisteni pitää saada omansa, eli totta Jumal'avita\", lisäsi hän\nuhkaavalla äänellä, \"ruhtinan-veren täytyy vuotaa härän-verestä!\"\n\nNämä voimakkaat sanat lausuttuaan lähti hän huoneesta, mikä muutamain\nminuuttien perästä oli täynnä aseellista kansaa, joka miekka kädessä,\ntosin kaikella kunnioituksella, asettautui ruhtinasten tuolien taakse.\n\nTuon aseellisen joukon sisään astuessa, vaaleni Alban herttua.\nEroitettuna omasta sotaväestään ja aseellisen joukon piirittämänä ei\nhänellä ollut muuta keinoa jälellä kuin sovittaa tuo julmistunut\nlinnan rouva millä ehdoilla hyvänsä. Braunsweigin herttua tointui\nkuitenkin ensimmäiseksi ja rupesi kovalla äänellä nauramaan. Hän keksi\nviisaan keinon sovittaakseen asian leikilliseksi ja piti kauniin\nylistyspuheen kreivinnalle hänen huolestansa alammaisistaan ja siitä\nurhoollisuudesta, jota hän tässä oli osoittanut. Hän lepytteli rouvaa\nja otti asiakseen pakoittaa Alban herttuan tekemään mitä oikeus ja\nkohtuus vaati. Hänen onnistuikin saada hänet antamaan armeijallensa\nkäskyn, että ryöstetty karja oli hetimiten takaisin saatettava. Niin\npian kuin Swarzburgin kreivinna sai tietää, että käsky oli pantu\ntodelliseen käytäntöön, kiitti hän vieraitaan nöyrimmästi, ja kaikki\nerosivat hyvässä sovussa.\n\n\n\n\nVihamiehellensä anteeksi-anto on herttaisin voitto.\n\n\nUskonpuhdistus sai jo aikaseen puoltajia Franskanmaallakin. Täällä\nkutsuttiin heitä hugenoteiksi. Kun Kaarle IX nousi Franskanmaan\nhallitus-istuimelle, niin hänen äitinsä, Katarina Mediciläinen,\nkoetti saada kaikin mokomin perin juurin hävitetyksi nämä\neriuskoiais-alammaiset. Päästäkseen tarkoituksensa perille ei hän\npitänyt mitään keinoa halpana. Verisauna oli saatava toimeen\nuskottomien hävitykseksi. Tämän hirveän tuuman toimeenpano-hetkeksi\nmäärättiin yö 23 ja 24 päiväin välillä Elokuusta 1572.\n\nKellon äänellä Louvren tornista Pariisissa annettiin merkki,\nkoska työhön oli ryhtyminen. Ylt'ympäri juoksi hugenottien veri\nvirtana. Vainoojat eivät säästäneet ketään. Kuninkaan hoviinkin\nsyöksi murhajoukko. Turhaan rukoili nuori Conde'n prinssi armoa\nkahdeksankymmenen vuotiselle rakkaalle opettajalleen Brion'ille;\nturhaan kohotti hän pienet kätensä estääkseen surmaavaa terästä\nsattumasta. Julmuus kesti useampia viikkoja. Vanhat loukkaukset\nkostettiin veren vuodatuksella, kateuden ja vihan raivo pääsi\ntäydelliseen valtaan.\n\nOn kuitenkin ensimmäisestä näistä kauhistuksen öistä säilynyt eräästä\ntapauksesta kaunis kertomus jalomielisyydestä.\n\nBezin nimisellä aatelismiehellä oli naapurina hugenotti, nimeltä\nRegnier. He olivat jo kauvan eläneet keskenänsä vihamiehinä, ja Bezin\noli usein uhannut tappaa naapurinsa. Nyt varsinkin pelkäsi Regnier\nvihamiehensä käyttävän kostolleen tätä soveliasta tilaisuutta.\n\nMainittuna kauhun yönä särettiinkin hänen huoneensa ovi. Sisään astuu\nBezin kahden aseistetun palvelijan kanssa, joilla oli paljastetut miekat\nkädessä, ja käskee äkäisellä äänellä vapisevan Regnierin seuraamaan\nitseään. Ulkona odotti neljä satulalla varustettua hevoista. Regnierin\npiti nousta yhden hevosen selkään, ja vietiin sanaakaan sanomatta\neräälle maahoville. Kun molemmat vihamiehet täällä jäivät kahdenkesken,\nsanoi Bezin:\n\n\"Nyt olet sinä tallessa! Minä olisin voinut käyttää tilaisuutta\nkostaakseni sinulle, mutta urhoolliset miehet jakavat vaaran; sentähden\nolen minä pelastanut sinut. Jos sinä tahdot, olen minä valmis vast'edes\ntaistelemaan riidassamme, niinkuin se sopii ja on kohtuullista\naatelismiehille.\"\n\nNämä sanat lausuttuaan hyppäsi hän hevosensa selkään ja ratsasti\ntiehensä.\n\n\n\n\nSankari.\n\n\nMonessa suhteessa voipi verrata mainioita miehiä taivaan tähtiin.\n\nJotkut loistavat kuin näköä huikaisevat meteorit; eräät taas täyttävät\nmailman kuten pyrstötähdet ihmettelemisellä, jopa kauhistuksellakin,\nheti taas kadotakseen jättämättä muuta jälkeensä kuin -- pimeyden\nja yön. Toiset sitä vastaan ovat niinkuin aurinko ikuisessa,\nmajesteetillisessa loistossaan, joka tunkee säteillään paksujen pilvien\nläpi ja vielä maanpinnalle hyvästi jättäessään punaisella\niltaruskollaan lupaa meille kaunista aamua tulevana päivänä.\n\nTämmöisenä suloisena ja ylentävänä ilmauksena astuu eteemme _Mikaeli\nRuyther_, joka syntyi vuonna 1607 Maaliskuun 27 päivänä Bliessingen\nkaupungissa, ja jonka miehen kunniaksi Die neue Kirche'ssä\nAmsterdamissa on nostettu marmorinen muistopatsas.\n\nRuyther oli merkillinen yhtä paljon suopeutensa kuin luonnonomaisen\nlujuutensakin tähden. Kerran purjehtiessaan Länsi-intiaan vähäisellä\nkauppalaivalla, huomasi hän kaukaa erään hispanialaisen laivan, jota\nhän koetti paeta. Mutta vihollinen täytti vaan päälle ja tahtoi ampua\nhänen laivansa upoksiin. Silloin rupesi Ruyther niin ankaraan ja\nvoimakkaasen vastarintaan, että kohta alkoikin vesi tulvata suureen\nlaivaan, siihen ammutuista reijistä ja rupesi jo vajoamaan. Ruyther\nlähetti nyt veneen hukkuvan laivan luo, ja se pelastikin kapteenin ja\nsuuren osan väestöstä.\n\nKun kapteeni tuotiin Ruytherin luo, kysyi hän:\n\n\"Olisitteko tekin osoittanut laupeutta minun väestölleni, jos teille\nolisi onnistunut ampua minun laivani upoksiin?\"\n\nHispanialainen vastasi:\n\n\"Minun aikeeni oli hukuttaa teidät jokaisen.\"\n\nTästä vastauksesta vihastui Ruyther niin tuliseksi, että hän käski\npaikalla viskata kaikki hispanialaiset mereen. Kun tuo röyhkeä\nvihollinen näki katkeran totuuden tässä käskyssä, heittäyi hän ynnä\nkumppaliensa keralla, polvilleen ja rukoili armoa. Ruyther antoi heille\nanteeksi, vaikka hän olikin vihainen.\n\nMerimatkoillaan tuli Ruyther usein Berberiaan pohjois-Afrikassa. Siellä\nolikin tavallisesti hänellä hyvä tilaisuus edullisesti myödä hänelle\nuskotut tavarat. Kerran oli hänellä mukanansa kastanjan kasveista\nenglantilaista vaatetta, joka erinomaisesti mielistytti Salen kaupungin\nturkkilaista päällikköä. Koska tämä kuitenkin olisi tahtonut maksaa\nsiitä ainoastaan vähäisen hinnan, vastasi Ruyther hänelle:\n\n\"No, minä pidän itse sen.\"\n\n\"Ei, kyllä minä tahdon sen\", pitkitti toinen, \"mutta minä en maksa\nsiitä penniäkään enempää.\"\n\n\"Minulla ei ole oikeutta\", vastasi Ruyther, \"myödä ala-arvoisesti sitä\nomaisuutta, joka minulle on kerran uskottu.\"\n\nMolemmat tulistuivat yhä enemmän ja enemmän puheessaan. Vihdoin sanoi\nRuyther:\n\n\"Antakaa minun olla rauhassa; minä en saa myödä sitä niin alhaisesta\nhinnasta, mutta lahjoittamaan olen minä kyllä oikeutettu sen sinulle.\"\n\nTurkkilainen nauroi pilkallisesti ja sanoi:\n\n\"Mitähän tämä merkitsee? Sinulla ei ole valtaa myödä vaatetta helposta\nhinnasta, vaan kyllä lahjoittaa se ilmaiseksi?\"\n\nRuyther vastasi levollisesti:\n\n\"Jos minä myön tämän alahinnasta, niin turmelen minä sillä kaupan; vaan\nvälttääkseni suurempaa vaaraa, on minulla oikeus valita pienempi ja\nlahjoittaa vaate ilmaiseksi.\"\n\nSilloin vihastui turkkilainen äärettömästi ja puhkesi uhkauksiin.\n\n\"Etkö sinä tiedä\", sanoi hän, \"että minulla on valta ottaa sinulta pois\nkoko sinun laivasi ja sen lasti?\"\n\n\"Sen minä tiedän\", vastasi Ruyther, \"mutta sittepähän tulee koko\nmaailmakin näkemään, kuinka paljon sinuun voi luottaa ja uskoa. Jos\nminä olen jääpä sinun vangiksesi, niin määrää heti lunastusrahani, ja\nminä pidän huolta siitä, että se tulee maksetuksi.\"\n\nTurkkilainen uhkasi kahta kauheammin. Ruyther ei kuitenkaan pelästynyt,\nvaan kiljasi rohkealla äänellä:\n\n\"Todentotta, jos minä olisin laivoillani, niin lopettaisit sinä nuo\nuhkauksesi!\"\n\nTurkkilainen puri hammasta raivossaan ja polki jalkaa; vihdoin kiiruhti\nhän toiseen huoneesen ja vaikeroi siellä:\n\n\"Eikö se ole ihme, että kristitty on tuollainen ihminen!\"\n\nRuyther kertoi sill'aikaa tapauksen vihastuneen päällikön veljelle ja\nmuille ylhäisille miehille ja valitti sitä kun hän ei tietänyt, oliko\nhän nyt vanki vai vapaa. Hetken kuluttua tuli turkkilainen takaisin.\nHän oli nyt vähän leppeämpi.\n\n\"Saanko minä vaatteen siitä hinnasta, jonka minä olen tarjonnut eli\nen?\" kysyi hän vienolla äänellä.\n\n\"Tarjoomastasi hinnasta minä en saa antaa sitä\", vastasi Ruyther\nlevollisesti; \"mutta niinkuin olen sanonut, lahjoittaa minä kyllä voin\nsen sinulle.\"\n\n\"Allahin nimessä!\" huudahti turkkilainen, \"harvoin on nähty tällaista\nlujuutta, tällaista uskollisuutta! Meistä pitää tulla ystävykset.\nSinunlaistasi minä en vielä ole nähnyt, vaikka vanhuus on jo tukkani\nvaalistanut.\"\n\nJa seuralaisilleen sanoi hän:\n\n\"Katsokaa, kuinka uskollinen tämä kristitty mies on niitä kohtaan,\njotka ovat hänen lähettäneet. Osoittakaa myös te kaikki minulle\nsamallaista uskollisuutta!\"\n\nSenjälkeen astui hän Ruytherin eteen, paljasti rintansa ja samoin\nhollantilaisen, laski kätensä Ruytherin rinnalle ja tämän käden\nomalleen ja vakuutti häntä valalla suojeluksestaan ja ystävyydestään.\nHän käski myös kohtelemaan Ruytheria ja hänen väkeänsä kaikella\nkohteliaisuudella mitä suinkin ajatella voi.\n\nTämän kautta kohosi Ruytherin arvo kaupungin asukasten silmissä aina\nkorkeammalle, niin että he sitte ostivat kaikki tarvittavansa\neuropalaiset tavarat ainoastaan häneltä ja odottivat hänen tuloansa\nvaikka muitakin laivoja oli satamassa. Ruyther uskalsi nyt ilman\nvaaratta matkustaa sisemmällekin maahan ja käytti usein tätä\ntilaisuutta ostaakseen vapaaksi kristittyjä orjia, johon tarkoitukseen\nhän sai rahoja Alankomaasta, sillä siihen aikaan oli monta merimiestä\nkaikista Euroopan valtakunnista merirosvojen orjuudessa nääntymässä\nAfrikan pohjoisrannoilla.\n\nMuutamia vuosia vastakerrotun tapauksen jälkeen joutui Ruytherin laiva\nAfrikan rannalla haaksirikkoon. Hän löysi likeisyydestä laivahylyn ja\ntahtoi nyt antaa miestensä, jotka olivat osaavat laivarakennuksessa,\nkoetella korjata sitä. Sill'aikaa auttoivat maanasukkaat tavarain\npelastamisessa hukkuvasta laivasta, niin että Ruyther sai vuorostaan\nkiitollisuudella huudahtaa:\n\n\"Semmoista uskollisuutta ja taipuvaisuutta en minä ole vielä koskaan\nkristityssä maassa tavannut!\"\n\nRuytherin kunnia ja maine kasvoi suuremmaksi ja suuremmaksi.\nHallituksensa nimitti hänet vihdoin amiraaliksi ja hän ymmärsi myös\nsiinä toimessaan kohottaa isänmaansa kunniata. Edistymisensä ei\nsaattanut häntä kuitenkaan röyhkeäksi. Päinvastoin oli hän sangen\nhurskas mies. Kun kerran erään suuren voiton perästä huusivat hänelle:\n\"Eläköön Plymouthin tappelun voittaja!\" vastasi hän kainostellen:\n\n\"Ei maamme tarvitse minua kiittää tästä kauniista voitosta! Me\ntaistelimme suurta ylivoimaa vastaan. Mutta Jumala oli kanssamme!\nHänelle yksin kunnia! Jolle kaikkivaltias Jumala antaa rohkeutta, hän\nmyös voittaa.\"\n\n\n\n\nFranskanmaan kuningas Henrik IV.\n\n\nKun Henrik IV valloitti Pariisin, niin sattui useita hänen\nkatkerimmista vihamiehistään joutumaan hänen käsiinsä, mutta hän ei\nkostanut kellekään. Hän ainoastaan karkoitutti heidät pois\npääkaupungista. Hänen neuvonantajansa huomauttivat häntä, että hänen\nuskolliset alammaisensa olivat vihaiset tästä, mutta hän vastasi\nnäille:\n\n\"Jumala antaa meille anteeksi, vaikka emme ole sitä ansainneet; miksikä\nei minun pitäisi anteeksi antaa kaikesta sydämmestäni minun\nvihollisilleni?\"\n\nKuninkaalla oli ollut onni saada Sully'n ministerikseen, sillä hän oli\nsaanut hänestä etevän valtiomiehen ja todellisen ystävän, jonka neuvoa\nkysymättä hän ei ryhtynyt mitään toimittamaan. Ruhtinas vihastui kun\nSully moitti häntä, mutta tästä huolimatta tuli ystävyys molempien\nmiesten välillä vaan lujemmaksi. Hovimiehet koettivat useita kertoja\nkukistaa tätä rehellistä miestä, vaan turhaan. Kerran tahtoi Sully\npuolustaita kuninkaan edessä joistakuista syytöksistä, joita oli tehty\nhäntä vastaan. Tätä kuitenkaan ei kuningas sallinut. Päinvastoin lausui\nhän silmäillen joitakuita hovimiehiä, jotka uteliaina jonkun matkan\npäässä tarkastelivat riitaa Sullyn ja kuninkaan välillä:\n\n\"Vaikene, ystäväni! Nuo kateelliset ihmiset tuossa voisivat luulla,\nettä minulla todellakin on sinulle jotakin anteeksi annettavaa.\"\n\nJoku aika senjälkeen väitteli Sully kuninkaan tahtoa vastaan\nsemmoisella päättäväisyydellä, että tämä suuttui, nousi ylös ja sanoi\npoismennessään:\n\n\"Tämä kiusallinen ihminen ei koskaan tee muuta kuin myötäänsä väittelee\nminua vastaan ja kumoaa kaikki mitä minä teen. Mutta minä tiedän\nhankkia itselleni kunnioitusta; minä en päinperin katso häntä\nneljääntoista päivään!\"\n\nSeuraavana aamuna noin seitsemän aikaan kuulee Sully jonkun koputtavan\novelleen.\n\n\"Kuka se on?\" huutaa hän.\n\n\"Kuningas!\" oli vastaus.\n\nHenrik astui sisälle, syleili ystäväänsä ja sanoi:\n\n\"Anna kaikki olla unhotuksissa! Jos sinä et koskaan enää sanoisi minua\nvastaan, niin voisin minä luulla, ettet sinä enää rakastakaan minua!\"\n\nEräältä Henrikin urhoollisimmalta kenraalilta, jolla oli paljon\nvelkoja, myöttivät velkamiehet kaiken irtonaisen omaisuuden. Hän\nvalitti tästä kuninkaalle ja pyysi hänen laatimaan käskyn, että hän\nsaisi omaisuutensa takaisin.\n\n\"Ei\", sanoi kuningas, \"meidän pitää maksaman velkamme; minä maksan aina\nomani.\"\n\nTämän sanottuaan vei hän kenraalin erilleen ja antoi hänelle kalliin\nkiven, jonka hän sai pantata siksi kuin velat olivat maksetut.\n\nHenrik IV koetti ennen kaikkea saada vaurautta maahansa. Hän auttoi\nkauppaa ja maanviljelystä, teetti uusia teitä ja alensi tullimaksut.\nOmalla elämällään antoi hän esikuvan yksinkertaisuudesta ja\nsäästäväisyydestä. Hän kielsi käyttämästä kulta- ja hopeakirjauksia\nvaatteissa. Köyhä maakansa, joka oli perin köyhtynyt hugenotti-sodan\nkautta, sai osan verostaan anteeksi ja franskalainen talonpoika muistaa\nvielä tänäkin päivänä kuningas Henrik IV:nnen lausuneen seuraavat\nsanat:\n\n\"Minä toivoisin, että jokaisella talonpojalla minun valtakunnassani\nolisi kana pyhäpäivänä padassaan.\"\n\nTodistuksena Henrik kuninkaan kansan rakkaudesta kerrotaan seuraavaa:\n\nKerran ollessaan kävelemässä tapasi yhden talonpojan, jonka kanssa hän\nrupesi puhelemaan, ja sai tietää, että talonpoika oli matkalla\nsaadakseen nähdä kuningasta jota hän ei tuntenut.\n\n\"Huomaa\", sanoi kuningas, \"ja ota vaari siitä kuka pitää hatun päässä,\nkun muut ottavat sen pois; sillä hän on kuningas.\"\n\nHe tulivat kaupunkiin; kaikki antoivat heille nöyrästi tietä,\nkumartelivat ja ottivat pois hatut päästään. Ainoastaan kuningas ja\ntalonpoika pitivät ne. Silloin sanoi talonpoika.\n\n\"Jaa, joko olette te kuningas, tahi minä sitte; sillä ainoastaan me\nmolemmat olemme hattu päässä.\"\n\nKuningas hymyili ja pyysi talonpojan tulemaan kanssansa linnaan.\n\nKun Henrik Toukokuun 14 päivänä 1610 ajoi Parisin katua avonaisissa\nvaunuissa ja vaunujen piti muutamassa tungoskohdassa seisattua, käytti\neräs konna tätä tilaisuutta hyväkseen, hyppäsi vaunuun ja pisti\nkahdesti kuningasta väkipuukolla rintaan.\n\n\"Oi Jumala, minä olen haavoitettu!\" sanoi Henrik pannen kätensä ristiin\nja heitti henkensä.\n\nKansa murehti paljon tätä mainiota ruhtinastaan ja pitää vielä nytkin\nhäntä kiitollisessa muistossaan.\n\n\n\n\nJalomielinen sotapäällikkö.\n\n\nErnesti Mansfeldilainen oli mainioimpia sotapäälliköitä\nkolmikymmen-vuotisessa sodassa ja oli urotöillänsä hankkinut itselleen\nkuolemattoman nimen. Mutta ei ainoastaan urhoollisuutensa, vaan myöskin\njalomielisyytensä tähden ansaitsee hän muistamista.\n\nNiinpä oli hän kerran huomannut sihteerinsä olevan uskottoman ja\npitävän kirjevaihtoa erään itävaltalaisen kenraalin kanssa. Sen sijaan\nkuin olisi pitänyt rangaista sihteeriä sillä ankaruudella, jonka hänen\nrikoksensa ansaitsi, eroitti hän ainoastaan hänet virastaan, antoi\nhänelle jonkun summan rahoja tähdellisimpiin tarpeihinsa ynnä kirjeen\nitävaltalaiselle kenraalille, jossa hän luetteli sihteerinsä kaikki\nhyvät puolet.\n\nJoku aika tämän tapauksen jälkeen huomasi hän, että viholliset olivat\nlahjoneet hänen apteekarinsa häntä myrkyttämään. Hän kutsutti\napteekarin luokseen ja lahjoitti hänelle melkoisen rahasumman, ettei\nhän köyhyyden tähden täst'edes tarvitsisi antautua rikoksellisiin\nhankkeihin.\n\n\n\n\nKristityn kosto.\n\n\nUnkarilainen kaupunki Osen ympärillä olevine maakuntineen kuului\nturkkilaisen ylivallan alle vuodesta 1530 vuoteen 1686. Hamsa Bey\nhallitsi siellä jonkun aikaa rajattomalla vallalla ja raivokkaalla\njulmuudella. Häntä vastaan taistelivat unkarilaiset aatelismiehet\n_Pietari Tzapary ja Adam Batthiany_ urhoudella ja kestäväisyydellä\nja saattoivatkin vihollisensa suureen vahinkoon. Julmistuneena tästä,\ntahtoi Hamsa Bey kavalalla petoksella ainakin yhden näistä jaloista\nmiehistä saada käsiinsä. Hänelle onnistuikin urhoollisen vastustuksen\nperästä saada pahasti haavoitetun Tzaparyn vangikseen.\n\nJulma Hamsa Bey antoi huolellisesti parantaa Tzaparyn haavat, joiden\nparattua hän valjastutti hänet muiden vankien kanssa auran eteen, jota\nvetämään heitä pakoitettiin ruoskan lyönnillä. Jonkun ajan kuluttua\nonnistui Tzaparyn uskollinen asekumppali saamaan vangiksi erään\netevimmistä turkkilaisista päälliköistä. Aljettiin silloin keskustella\nTzaparyn ja tämän vaihtamista, joka myöskin onnistui. Hän tuli\ntakaisin, mutta hyvin sairaana, pitkäpartaisena ja elon voima\nsammuvaisena silmissään. Vähitellen tuli hän kumminkin entiselleen.\nNiin pian kuin hän oli saanut voimansa takaisin, kohosi hänessä\nsotainto uudelleen ja hän halusi yhä enemmin ja enemmin päästä\nkoetukseen vihollisen kanssa ja voittaa heidät. Tilaisuus tulikin\nheti kohta, sillä onni näytti kääntäneen selkänsä turkkilaisille.\nVuonna 1686 ryntäsi Oseniin itävaltalaiset, bayerilaiset ja\nbrandenburgilaiset sotajoukot ja valloittivat suurella mieshäviöllä.\nEdellä kaikkia oli Tzapary osoittanut uljautta ja urhoollisuutta.\n\nVankien joukossa oli myöskin itse Hamsa Bey. Lothringin herttua, joka\njohti sotajoukkoa Osenin valloituksessa, piti kemut voiton saatua ja\nesitteli maljan urhokkaalle Tzaparylle. Samalla kertaa lahjoitti hän\nhänelle Hamsa Beyn ja antoi hänelle täydellisen vapauden menetellä\nhänen kanssaan niinkuin parhaakseen näki. Sittekun juhlapuolinen oli\nloppunut, kiiruhti Tzapary ja Batthiany vankeushuoneesen. Tzapary astui\nsisään ja sanoi:\n\n\"Tunnetko sinä minua? Minä tulen kostamaan.\"\n\n\"Kosta vaan\", sanoi turkkilainen; \"minä en pelkää sinua ja kiroonpa\nsinua vielä kuolematuskissanikin.\"\n\n\"Niinpä saat\", sanoi Tzapary, \"kokea kristityn kostoa, jonka pyhä\nuskonoppi käskee palkitsemaan pahan hyvällä. Minä lahjoitan sinulle\nelämän ja vapauden ilman lunastus-rahatta, ilman mitäkään ehdoitta.\"\n\nHamsa Beylle soi kuitenkin tämä vapauskello liian myöhään. Hän oli jo\nennättänyt ottaa myrkkyä, jota hän aina piti saapuvilla. Hämmästyneenä\nja murrettuna Tzaparyn jalomielisyydestä heittäytyi hän tämän jalkojen\njuureen ja anoi anteeksi kaikkea pahuuttaan häntä kohtaan.\n\nMuutamia tuntia sen jälkeen kuoli Hamsa Bey. Tzapary seisoi ensimmäistä\nsuremassa hänen ruumiinsa vieressä.\n\n\n\n\nKuningas Kustaa II Adolf.\n\n\nKuningas Kustaa Adolf Ruotsissa oli kieltämättä aikakautensa suurimpia\nmiehiä, muisteltakoon sitte joko hänen omaisuutensa kuninkaana tahi\nhänen etevyytensä ihmisenä. Hän oli lahjoitettu erinomaisilla\nsielunomaisuuksilla ja voi usein pikemmin kuin moni vanhempi ja enemmin\nkokenut mies tunkeutua asioiden ja olosuhteiden perille. Hänellä oli\nmyöskin taito selvästi ja valmistamatta lausua ulos ajatuksensa sekä\nerinomainen muisti. Sotaherrana muisti ja tunsi hän ei ainoastaan\nkorkeammat upseerit vaan myös monen sotamiehenkin.\n\nHän osoitti niinhyvin sanoissa kuin töissäkin totista ja elävätä\nJumalan pelkoa ja luki usein raamattua. \"Minä koettelen\", lausui hän\ntavallisesti, \"Jumalan sanaa miettimällä vahvistaa itseäni pahaa\nviettelystä vastustamaan. Ihminen sillä sijalla kuin minä olen ei ole\nkellenkään vastuunalainen muille kuin Jumalalle, mutta tämä itsenäisyys\njuuri saattaa moniin kiusauksiin, joita vastaan me emme koskaan voi\nolla kyllin valveilla.\"\n\nHänen elämänsä oli kuvaus hänen Jumalan pelvostansa. Viekkautta hän ei\nymmärtänyt; luulevaisuus oli hänestä kaukana. \"Minä voin maata jokaisen\nalammaisen polvella\", sanoi hän usein.\n\nYksi asia, joka kuitenkin välistä saattoi hänet osoittamaan muitakin\npuolia kuin näitä hänen omaisuuksiaan, oli hänen pikainen luontonsa ja\nse malttamattomuus, joka siitä oli seurauksena. Kuitenkaan hän ei\nväärästä ylpeydestä ollut virhettään tunnustamatta, ja niin pian kuin\nhänen pikaisuutensa oli ohitsemennyt, sovitti hän kaiken, mitä\npikaisuudessaan oli jotakuta vastaan rikkonut.\n\nNiinpä sattui kerran sotaväen katselemuksessa, että hän joutui\nsanasotaan erään överstin kanssa ja unhotti tilansa siihen määrään,\nettä antoi hänelle korvapuustin. Översti otti hetipaikalla eron\nvirastaan ja lähti ratsastaen matkustamaan Tanskan maalle. Hän tuskin\nkuitenkaan oli tullut Ruotsin rajan yli, kun kuulee takanansa hevosen\nkavioin rakseen ja näkee entisen herransa tulevan ratsastaen täyttä\nlaukkaa, seurassansa ainoastaan yksi upseeri. Niinpian kuin Kustaa\nAdolf sai nähdä överstin, hyppäsi hän hevosensa selästä ja huusi\nhänelle:\n\n\"Seisottakaa, översti! Te olette loukattu, minä tiedän sen, ja\nsentähden tulen minä niinkuin ritarillinen mies tarjoamaan teille\nhyvitystä siitä. Me olemme ulkopuolella Ruotsin rajaa. Täällä olemme me\nyhtäläiset. Meillä on miekat ja pistoolit kummallakin; valitkaa kumpi\nase hyvänsä, ja asia tulee ratkaistuksi.\"\n\nÖversti tunsi itsensä liikutetuksi tästä kuninkaan avosydämmisestä\ntunnustuksesta. Hän laskeutui hevosensa selästä ja heittäytyi kuninkaan\njalkoihin.\n\n\"Jumala varjelkoon\", sanoi hän, \"vetämästä miekkaani niin urhoollista,\nniin kelvollista ja armollista herraa vastaan. Antakaa anteeksi, että\npäätin matkustaa niin silmänräpäyksessä, sallikaa minun palata takaisin\nja palvella suurta kuningastani elämässä ja kuolemassa.\"\n\nKustaa Adolf tuli liikutetuksi, hän nosti ylös kokeneen soturin ja\nsyleili häntä, jonka jälkeen molemmat palasivat ruotsalaiseen leiriin.\n\nKustaa Adolf osoitti usein persoonallista urhoollisuuttaan niin\nloistavasti, että hänen ystävänsä nuhtelivat häntä sanoen hänen olevan\nparempi sotamies kuin sotapäällikkö. Mutta kuningas vastasi silloin,\nettä sotapäälliköllä ei ollut oikeus vaatia suurempaa urhoollisuutta\nsotamiehiltään kuin itse osoitti. Arkamaisuus oli hänestä kokonaan\nvierasta. Kun häntä varoitettiin antautumasta vaaran kitaan vastasi hän\ntapansa mukaan leikillisesti: \"Ei ole vielä kukaan kuningas kaatunut\nkanuunan kuulasta\", eli myöskin: \"Mikä kuolema on kauniimpi kuninkaalle\nkuin kuolla kansansa ja oikean asian edestä?\"\n\nKerran syöksehi hän eräässä ottelussa tulisimman kahakan keskelle.\nViholliset piirittivät hänet kokonaan, eikä hänelle näyttänyt olevan\nmahdollista välttää joko vangiksi tuloa eli kuolemaa, niin ankarasti\nkuin hän taistelikin. Silloin keräsi eräs urhea upseeri joitakuita yhtä\nurhokkaita kumppaneitansa ja he pelastivat onnellisesti kuninkaan\nvihollisen käsistä. Sama upseeri oli sittemmin itse vaarassa ja vähällä\njoutua vangiksi. Kustaa Adolf, huomattuaan tämän, syöksihe silloin heti\nkahakkaan ja onnistui pelastamaan pelastajansa, jolle hän ilomielin\nhuusi: \"Nyt olemme kuitit, kumppani!\"\n\nOli 6 päivä marraskuuta 1632, kun tuo Ruotsin sotaväelle niin\nratkaiseva tappelu Lützenin kentällä tapahtui. Kustaa Adolf oli\ntaistellessaan uskonpuhdistuksen pyhän asian edestä voittajana\nläpikulkenut koko Saksanmaan ja oli matkalla Saksan keisarin\npääkaupunkiin, kun Saksin vaaliruhtinas kutsui hänet tänne avukseen\nkeisarillista sotajoukkoa vastaan, joka hävittäen oli karannut hänen\nvaltakuntaansa. Aamu oli kylmä ja sumu peitti vielä sotakentän, kun\ntaistelu alkoi. Taisteltiin suurella urhoollisuudella molemmin puolin.\nVihdoin tunkeutui esille ruotsalaisten oikea siipi Kustaa Adolfin\njohdannolla ja ahdisti kiivaasti vihollista. He alkoivat jo väistyä,\nsilloinkun kuningas sai tietää vasemman siiven horjuvan. Hän kiiti\nsinne silmänräpäyksessä; ainoastaan jotkut harvat voivat seurata häntä,\nsilloin sattui häneen kuula ja hän vaipui, kuolemahaavan saaneena,\nhevosensa seljästä, joka juoksi ruotsalaisten rivien halki ilman\nratsastajatta, josta heti arvattiin, mikä vahinko oli tapahtunut.\n\nHarvat kuninkaat ovat saaneet nauttia suurempaa kunnioitusta\nkuolemansa jälkeen kuin Kustaa Adolf. Yksin hänen vihollisensakin\ntunnustivat mielellään hänen suuret avunsa, hänen urhoollisuutensa ja\nJumalanpelkonsa, ja itse paavi sanoi hänestä: \"Hän on maailman suurin\nkuningas.\"\n\nSitä paikkaa, jossa kuningas kaatui, osoittaa eräs kivi, nimeltä\n\"Schwedenstein\", ja kaksi vuosisataa myöhemmin nostettiin tässä samassa\npaikassa muistomerkki Kustaa Adolfin kunniaksi.\n\n\n\n\nRuotsalaisen runotaiteen isä.\n\n\nTällä kunnianimellä merkitään tavallisesti Ruotsin\nkaunokirjallisuus-historiassa sitä miestä, joka avasi uuden tien\nruotsalaiselle kielelle ja runotieteelle: _Yrjö Stjernhjelmiä_.\n\nTämä merkillinen mies syntyi 1598 Vika'n pitäjäässä Taalain\nmaakunnassa, missä hänen isänsä oli vuorimiehenä. Aikaiseen jo\nosottautui pojassa suuret luonnonlahjat ja todisteena hänen\nkekseliäisyydestään ja elävästä mielikuvituksestaan kerrotaan hänestä\nseuraava kertomus:\n\nHän kulki eräänä kylmänä ja tähtikirkkaana talvi-iltana isänsä kanssa\nRunnjärven jäätä. Isä kysyi häneltä silloin, miten hän luuli tähtien\nsyntyneen. Vikkelä poika vastasi tähän heti:\n\n\"Taivas on aina valon loisteessa ja Jumala kävelee tuolla ylhäällä\ntaivaan salissa edes takaisin, mutta kun hän on jotenkin väkevä mies,\nniin pistelee hän välistä reikiä kepillänsä lattiaan. Valo loistaa\nniistä ja me kutsumme niitä tähdiksi.\"\n\nTämä hänen vastauksensa mahtoi olla syynä siihen, että hän sai\naateloitessa nimekseen Stjernhjelm (tähtikypäri).\n\nPojassa aikaiseen huomatut luonnonlahjat vaikuttivat isässä sen, että\nhän antoi poikansa lukea. Käytyänsä Vesteroosin koulun läpi, sai hän\ntilaisuuden täydellisentää hankittuja tietojansa matkustuksilla\nuseimmissa Euroopan valtakunnissa.\n\nKotimaahansa palattua, nimitettiin hän lehtoriksi vastaperustetussa\nVesteroosin lukiossa eli kymnaasissa. Hän ei kuitenkaan saanut kauvan\nolla tällä tiellä. Semmoista miestä kuin Stjernhjelm, joka osoitti\nneroa ja oppia, luultiin siihen aikaan melkein yliluonnolliseksi\najatus- ja käytäntövoimassa. Näin suurilahjaiset henkilöt saavat pitää\nhyvänänsä, kun heidän hallituksensa käyttää heitä monenmonituisiin\nvaihteleviin ja erityisiin toimiin. Stjernhjelm olikin sentähden\nmäärätty useihin erilaisiin virkatoimiin, kunnes lopulla\nnimitettiin sotaneuvokseksi ja johtajaksi antiqviteetti- eli\nministerikollegiumissa, jota tointa hän hoiti aina kuolemaansa asti\nvuoteen 1672. Hän oli silloin seitsemänkymmenen neljän vuoden vanha.\n\nHarvoin löytyy semmoisia, joilla olisi niin monipuolisia lahjoja\nmelkein kaikissa ihmisellisissä tietopiireissä kuin Stjernhjelmillä\noli. Hänen viidessä, kuudessakymmenessä erilaisessa teoksessaan, joista\nkuitenkin ainoastaan vähäinen osa on painettu, on teoksia, jotka\nkuuluvat -- paitsi runotaidetta -- kielitieteesen, filosofiaan,\nlakitieteesen, historiantutkintoon, matematikaan ja luonnontieteesen.\n\nStjernhjelmin mietteet viimemainitussa tieteessä herättivät suurta\nhuomiota Ruotsinmaalla, missä luonnontieteen tutkimus ei ollut\nerittäin kauvas vielä ennättänyt. Hän joutui pahaan pulaankin\nluonnontieteellisten mietteittensä tähden. Hän oli nimittäin tuonut\nmatkoiltaan kotiinsa suurennuslasin ja tulilasin, ja teki sitte niillä\nkaikenlaisia koetuksia, jota vähätietoiset ja taikauskoiset ihmiset\nluulivat noituuden harjoitukseksi, ja hänen täytyi julkisesti puolustaa\nitseään näitä syytöksiä vastaan.\n\nKielitutkinnollaan ja runollisuudellaan on kuitenkin Stjernhjelm\nenimmän hyödyttänyt isänmaataan ja sentähden ansainnut itselleen nimen\n\"ruotsalaisen runotieteen isä.\"\n\nMonien sotien ja siitä syntyneen kanssakäymisen kautta vieraiden\nkansojen kanssa oli koko joukko ulkomaalaisia sanoja ja lausetapoja\npujahtanut Ruotsin kieleen. Se oli siis sekoitettu kolmella, neljällä\nerikielellä, eikä kuultu enemmän ylhäisen kuin alhaisenkaan suusta\npuhdasta ruotsia. Tämä harmitti Stjernhjelmiä. Hän rakasti liika\nsuuresti äitinsä kieltä nähdäkseen sitä tällä tavalla tahrattuna.\nInnolla ryhtyi hän siis toimeen puhdistaakseen ja jalostuttaakseen\nruotsin kieltä. Hän tahtoi näyttää että ruotsin kielellä voitiin lausua\nkaiken sen, minkä tällä kummallisella, melkein naurettavalla,\nsekoitetulla lainatavaralla lausuttiin. Etenkin runoilijana vaikutti\nStjernhjelm tähän suuntaan. Ollen lahjakas mies ja itse samalla tavalla\nkäyttäen runonhenkeä kuin vanhat ruomalaiset ja kreikkalaiset, ymmärsi\nhän sekä taivuttaa ruotsinkieltä arvollisesti ilmoittamaan suuria ja\nkorkeita mietteitä että myöskin antaa sille kauniin muodon. Paraana\ntodistuksena tästä on hänen etevin runoteoksensa, oppirunonsa\nHerkuleesta.\n\nStjernhjelm oli pitkä ja uhkea mies. Koko hänen olentonsa osoitti iloa,\narvoa ja rehellisyyttä. Hänen luonteensa oli sekoitus syvästä\ntotuudesta ja koirankurisesta leikillisyydestä. Tämä onnellinen\neri luonnonomaisuuksien yhdistys tekikin hänet mahdolliseksi\nvastaanottamaan helposti elämän sattuvia tuskia, ja hänen kerrotaankin\ntanssilla ja laululla huvittaneen tovereitansa kerran kun he\nhaaksirikkoisina joutuivat eräälle autiolle rannalle, ja kuinka hän\nsitte käänsi heidän riemustuneen mielensä luottamukseen Luojan\nhyvyyteen.\n\nTuskia tarjosikin elämä hänelle runsaassa määrässä ja niiden joukossa\nei suinkaan köyhyys ollut vähin. Hän olikin huono talouden pitäjä. Koko\nsielunsa oli kiintynyt korkeampiin esineihin, anteliaana ja\ntoivorikkaana piti hän rahojen käyttelemisen ja niistä huolta pitämisen\nikäänkuin inhoittavana. Mitä rahoja hänellä itsellään oli, saivat ne\nmaata hänen kirjoituspöydällään, palvelijansa saatava, joka niistä otti\nmielinmäärin jokapäiväisiin tarpeisin. Mitään tiliä ei tullut koskaan\nkysymykseen.\n\nStjernhjelmin kaksi suurinta himoa olivat viisauden ja kunnian pyyntö,\nvaan hän ei koskaan sallinut näiden vallita siinä määrässä, että ne\nolisivat häirinneet hänen suhdettansa muihin ihmisiin. Päinvastoin oli\nhän hyvin viehättävä kanssakäymisessään muiden kanssa. Onpa häneltä\nseuraavat kauniit muistolauseet jälellä hänen yhdyselämästänsä ihmisten\nkanssa: \"Halveksi mailman ja onnen vääryyksiä! Älä katso ylön ketään!\nHalveksi ylevämielisesti muiden ylenkatsetta! Kunnioita itseäsi\nkohtuullisesti!\"\n\nStjernhjelm sai pitää sekä ruumiinsa että sielunsa\nvoimat vähentymättöminä aina kuolemaansa asti. Kun hän makasi\nkuolinvuoteellaan, odotti hän loppuansa rohkeasti. Hän lausui joku aika\nennen kuolematansa ystävälleen ja runoilija-veljelleen Kolumbukselle:\n\"Kaikista paras, mitä täällä mailmassa voipi omistaa, on iloinen mieli.\nMitä minä voin kehoittaa ja neuvoa, on se, ettei sekoittautua mailman\nja maallisten asioiden kanssa enemmän kuin mielen riemu sallii.\"\n\nKun sama Kolumbus kysyi häneltä, minkä hän tahtoisi\nhautakirjoituksekseen, vastasi hän: \"Kirjoita: Vixit, dum vixit,\nlaetus. -- Niinkauan kuin hän eli, eli iloisesti.\"\n\n\n\n\nPieni Susi-Jaakko.\n\n\nVuoden 1709 talvi oli, niinkuin tunnettu, mahdottoman ankara. Viini\njäätyi kellarissa, vesi kaivoissa, metsäeläimet kuolivat teille nälästä\nja pakkasesta ja arjimpia lintuja voitiin pyytää paljain käsin. Eräänä\npäivänä mainittuna talvena lähti muutama viininviljelijä Champagnen\nmaakunnassa Franskanmaalla vaimonsa kanssa puun hakkuusen metsään.\nHeidän yksitoista-vuotias poikansa Jaakko jäi yksin kotiin pienen\nsisarensa kanssa, jota hän tuuvitti kätkyessä. Yht'äkkiä syöksee susi\novesta sisään ja suoraapäätä kätkyen luo, missä lapsi makasi. Poika\nhuomattuaan tämän hirveän pedon, meni miehuullisesti sitä vastaan ja\nsysäsi kaikin voimin nyrkkiin puristetun kouransa suden avonaiseen\nkitaan. Turhaan vetäytyi raivoisa eläin takaisin, saadaksensa\nhengittää, pieni Jaakko seurasi vaan perästä, eikä irroittanut kättänsä\nsen kurkusta. Vihdoin ahdisti hän eläimen huoneen nurkkaan, missä se\nkaatui kuoliaana lattialle.\n\nOuto tappelu ja se epämukainen asema, johon poika hetkeksi joutui\ntässä, väsyttivät hänen voimansa ja hän kaatui tunnotonna vihollisensa\nviereen.\n\nVanhempain kotiin palattua, ei ollut heidän hämmästyksensä vähäinen,\nmutta se pian muuttui iloksi ja riemuksi, kun he havaitsivat\nurhoollisen poikansa olevan ainoastaan tainnuksissa. Niin pian kun\npoika oli selvinnyt siitä, oli hänen ensimmäinen kysymyksensä: \"elääkö\npieni sisareni?\" jonka jälkeen hän kertoi koko tapauksen vanhemmilleen.\n\nPieni Jaakko tuli kaikkien lemmityiseksi koko paikkakunnassa;\nkaikkialla puhuttiin hänen urhoollisuudestaan ja siitä hetkestä\nkutsuivat kaikki häntä pieneksi \"Susi-Jaakoksi\".\n\n\n\n\nRitari ja vanha kerjäläinen.\n\n\nKeisari Cantchi Kiinassa joutui kerran ratsastaessaan\nmetsästysmatkallaan eksyksiin. Silloin tapasi hän vanhan, köyhän\nmiehen, joka näytti olevan suuresti suruissaan. Keisari ratsasti hänen\neteensä ilmoittaumatta ken hän oli ja kysyi syytä hänen suruunsa.\n\n\"Ah, herra\", vastasi ukko, \"jos minä kertoisinkin teille kaiken sen,\nniin te ette voisi kuitenkaan auttaa minua.\"\n\n\"Ken tiesi?\" vastasi keisari. \"Ehkä minä voin olla sinulle suuremmaksi\nhyödyksi kuin luuletkaan. Kerro minulle vaivasi!\"\n\nRiemastuneena näistä lohdutuksen sanoista, alkoi vanha mies\nluottamuksella kertoa seuraavata:\n\n\"No, jalo herra, koska te nyt tahdotte tietää sen, niin sanon minä\nteille, että eräs keisarin virkamies on syypää kokonaan minun\nkärsimykseeni. Muutamana päivänä pisti hänen päähänsä ottaa minulta\npois minun tilani ilman maksutta, ja sen sillä syyllä, että tilani oli\nliian likellä keisarin huvilinnaa. Sen kautta saattoi hän käteeni\nkerjäläissauvan. Kuitenkaan ei hän vielä tyytynyt tähän; hän oli myös\nniin tunnoton, että otti poikani ja pakoitti hänen rupeemaan orjakseen.\nTämän kautta ryösti hän vanhuuden turvani. Tämä, rakas herra, on syynä\nsuruuni.\"\n\nKeisari kuunteli tarkkuudella ja sanoi aikovansa auttaa häntä. Hän\nsanoi:\n\n\"Niin nurjastiko on menetelty sinun kanssasi! -- Mutta odota, minä\nautan sinua ja pakoitan keisarillisen virkamiehen antamaan takaisin\nsinulle sekä tiluksesi että poikasi.\"\n\n\"Pakoittaa häntä siihen?\" lausui ukko. \"Ah, herra, älkää koettako; hän\non keisarillinen virkamies, te kiihoitatte sillä ainoastaan hänen\nvihaansa, saatatte itsellenne harmia, ja minun kanssani menettelee hän\nyhä julmemmin.\"\n\n\"Älä ole huolissasi minusta\", vastasi keisari, \"kyllä minä olen niin\nmahtava, etten pelkää keisarillista virkamiestä, ja ole huoleti, että\nasiasi päättyy onnellisesti, niin, onnellisemmasti kuin voit\naavistaakaan.\"\n\nVanhus ei luullut pitävänsä vastustella vieraan hyviä aikeita. Häntä\nainoastaan arvelutti se, että hän vanha, heikko ukko ei joutuisi\njalkaisin keisarin luo yhtä sukkelasti kuin hän joka ratsasti.\n\n\"No, no, ystäväni, käydä et tarvitse\", sanoi keisari. \"Minä olen nuori;\nnouse sinä hevoseni selkään, minä kävelen.\"\n\nKun vanhus ei tahtonut suostua tähän, sanoi keisari:\n\n\"Mutta minä en salli sinun kävellä. Jos et suostu ehdotukseeni, niin\npitää sinun ratsastaa yhdessä minun kanssani. Tule ja nouse tänne,\nvanhus!\"\n\nUkko istautui hevosen selkään ja niin tulivat molemmat heti\nkeisarillisen virkamiehen talon luo.\n\nKeisari kutsutti hänet luokseen. Virkamies kauhistui nähdessään\nherransa vihastuneena seisovan edessänsä. Keisari piti nuhdesaarnan\nhänelle; hän osoitti sitä laittomuutta, jonka hän oli tehnyt\nrehelliselle miehelle, ja soimasi häntä kovasydämmisyydestä. Ukko sai\ntakaisin poikansa ja omaisuutensa sekä tuli poikineen asetetuksi\nkeisarilliseksi voudiksi.\n\n\n\n\nHillitse vihasi!\n\n\nBurgundin prinssi Ludvik, sittemmin Franskanmaan kuningas Ludvik\nkuudestoista, oli nuoruudessaan hyvin raju ja pikainen. Hänen\nopettajansa, Fenelon, koetti kaikin voimin poistaa tätä vikaa nuoresta\nruhtinaasta, mutta kaikki hänen esittämisensä ja kehoituksensa olivat\nilman vaikutuksetta. Silloin käytti Fenelon toista keinoa.\n\nKun prinssi muutamana päivänä oli lyönyt kamaripalvelijaansa\nsyyttömästi, tuli Fenelon huoneesen ja huomasi vieläkin oppilaansa\nvapisevan vihasta. Vähääkään soimaamatta häntä tästä, lausui Fenelon:\n\n\"Ruhtinaani, niin ankaran mielenliikutuksen perästä, on teille\nhyödyllinen vähän huvitella itseänne. Menkää kaunis-tapettiseen\nkapinettiin; siellä työskentelee taitava nikkari. Siellä olette myös\nsaava huviketta.\"\n\nLudvik meni kapinettiin. Nikkari ei ollut alussa millänsäkään, mutta\nkun prinssi rupesi käsittelemään hänen kapineitaan ja pyysi käskevällä\näänellä selitystä milloin yhdestä milloin toisesta, puhkesi nikkari\nseuraaviin sanoihin:\n\n\"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, antakaa minun ja minun kapineitteni\nolla rauhassa! Antakaa niiden olla siinä, missä ne ovat!\"\n\nNäin jyrkkiin sanoihin ei ollut prinssi tottunut. Hän ei vastannut\nmitään, vaan teki yhä enemmän häiriötä kapineissa. Nyt lausui nikkari\nyhä jyrkemmällä äänellä:\n\n\"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, älkää häiritkö minua työssäni!\nAntakaa joko kapineiden olla paikallaan tahi lähtekää ulos huoneesta!\"\n\nNämät ankarat sanat sytyttivät prinssin vihaa. Hän kysyi nikkarilta,\ntiesikö hän ken hän oli, ja lisäsi uhaten, että nikkarin törkeä käytös\ntulisi hänelle paljon maksamaan.\n\nNyt muuttui nikkarin muoto yhä tuimemmaksi. Hän piti pitkän ripityksen\nprinssille ja lopetti sitte näillä sanoilla:\n\n\"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, minä kehoitan teitä menemään\ntiehenne, muutoin minä en vastaa mistään, sillä kun vihani kiehuu, en\nminä katso eteeni vähääkään. Minä annan mennä sen äärimmäiseen, käyköön\nsitte kuinka hynänsä.\"\n\nTätä sanoissaan heitti hän prinssiin niin vihaisen silmäyksen ja nosti\noikeata kättään, että prinssi näki parhaaksi kiirehtiä pois huoneesta\nja riensi opettajalleen valittamaan.\n\nFenelon vastasi tähän tyynesti surkutellen sitä, että niin taitava mies\nantoi semmoisen vallan vihalleen.\n\n\"Kuitenkin on teillä\", lisäsi hän, \"suurempi syy antaa hänelle\nvirheensä anteeksi kuin kellekään muulle, sillä te itse ette myöskään\nvoi hillitä vihaanne.\"\n\nNämä sanat eivät kuitenkaan olleet mahtavat vaikuttamaan ruhtinaassa\najattelevaisuutta; hän vastusti opettajaansa ja kiivastui lopulla\nsiihen määrään, että hän rupesi loukkaavasti soimaamaan häntä. Fenelon\nlähti huoneesta virkkaamatta sanaakaan. Seuraavana päivänä esitti hän\nprinssille, kuinka huonosti hän oli käyttäytynyt edellisenä päivänä.\nHän huomautti, ettei hänen korkea sukuperänsä voinut tuottaa hänelle\nanteeksi-antoa; päinvastoin piti hänen paljon innokkaammin kuin muiden\nharrastaa itsensä hillitsemistä, sillä vihaan viettynä ruhtinas voi\ntehdä paljon enemmän pahaa kuin muut ihmiset. Ei myöskään hänen pitänyt\npitää suuria ajatuksia siitä, että hän oli ruhtinas, sillä se ei ollut\nhänen ansionsa. Jos prinssi mahdollisesti ajatteli, että se oli onni\nolla tottelemattoman ruhtinaanpojan opettajana niin hän pettyi siinä.\nAinoastaan rakkaudesta hänen isäänsä kohtaan oli hän, Fenelon, ottanut\ntämän vaikean toimen kasvattaakseen poikaa, vaan nyt aikoi hän luopua\ntästä opetustoimesta.\n\nSemmoinen puhe oli prinssille aivan odottamaton. Nyt huomasi hän\nvääryyden käytöksessään, ja Fenelonin sanat olivat tehneet\nvaikutuksensa. Hän pyysi opettajaltaan anteeksi. Muistaen nikkaria\ntiesi hän tulevaisuudessakin paremmin ottaa vaarin käytöksestään\nihmisiä kohtaan. Niin usein kuin ruhtinaan veri rupesi kiehumaan,\nnäyttäytyi aina nikkarin kuva hänen sielussaan; hän ymmärsi kuinka\ninhottavaksi viha tekee ihmiset ja koetti siitä ajasta lähtien vallita\nmieltänsä. Sillä tavalla poisti hän vihansa ja katui katkerasti, jos\nhän joskus sattui unhottamaan itsensä.\n\n\n\n\nKuningas Kaarle XII.\n\n\nKolmekymmen-vuotisen sodan perästä tuli Ruotsin valtakunta\nmahtavimmaksi valtakunnaksi Pohjoismailla. Tämän arvon perustaja oli\nKustaa II Aadolfi, ynnä sitä yhä lisäsivät Kaarle X ja Kaarle XI\nonnellisilla sotaretkillään ja viisailla laitoksillaan maan eduksi.\nTämän perinnön sai Kaarle XII käytettäväkseen.\n\nMutta ei mikään ole enemmän vaihtelevainen elämässä kuin onni. Välistä\nse hymyilee ihmiselle, välistä kääntää selkänsä hänelle. Sitä sai\nKaarle XII runsaassa määrässä kokea.\n\nHän oli ainoastaan viidentoista vuoden vanha isänsä kuollessa. Nuorena\nja ymmärtämättömänä, ajatteli hän vähän niitä huolia, joita kuninkaan\nvelvollisuus tuo myötänsä, vaan antautui kokonaan nuoren mielensä\nhehkuvalla innolla huvituksiin ja kisoihin. Silloin luulivat Ruotsin\nnaapurit sopivan tilaisuuden tulleen kukistaakseen Ruotsin vallan.\nRuotsissahan oli ainoastaan nuorukainen kuninkaana, joka senlisäksi\nlakkaamatta tahtoi itseään huvitella. Vanhat neuvosherrat olivat\nlevottomat niiden vaarojen tähden, jotka näyttivät uhkaavan isänmaata.\nMutta nuoressa kuninkaassa asui sankaruus, jota ei oltu aavistettukaan.\n\n\"Minua ihmetyttää\", lausui hän, \"että minun naapurini tahtoivat sotaa.\nMutta olkoon niin. Jumala kyllä auttaa meitä. Tahdon ensin päättää\nasian yhden kanssa; sitte saamme kyllä keskustella toisten kanssa.\"\n\nJa niin aikoi sota, onni oli Kaarlen puolella ja hän näytti toteen\ntyössä sen urhoollisuuden ja oikeudentunnon, jotka pääasiallisesti\ntekevät hänen luonteensa omituisuuden.\n\nJo lapsuudessa huomattiin esimerkkiä hänen luonteensa lujuudesta.\nKerran oli hoitajattarensa asettanut hänet tuolille istumaan ja ottanut\nhäneltä lupauksen, että hän istuisi siinä hiljaa siksikun hän tulisi\ntakaisin. Sillä välin tuli kuningatar sisään viedäkseen prinssin\nsaarnaa kuulemaan. Mutta hän ei tahtonut lähteä, vaan jäi istumaan\npaikalleen. Kun kuningatar, tästä hämmästyneenä, kysyi häneltä syytä\nhänen tottelemattomuuteensa, kertoi hän tehdyn lupauksensa ja\naikomuksensa myöskin pitää se.\n\nMoitteelle oli nuori Kaarle hyvin arka. Niinpä oli hän tottunut\nsopimattomaan tapaan opetustunnillaan leikittelemään edessä olevan\nkynttilän kanssa. Opettajansa, Nordenhjelm, oli muistuttanut häntä\ntästä ja kerran verrannut hänet hyönteiseen, jota ruotsiksi\nkutsutaan \"käringsjäl\" (akansielu) ja joka yhäti kiekkuu palavan\nkynttilän ympärillä. Eräänä iltana esitti Nordenhjelm intialaisten\nsielunvaellus-oppia. Prinssi tapansa mukaan leikitteli taaskin\nkynttilän kanssa, mutta kuunteli kuitenkin tarkasti esitystä. Vihdoin\nkysyi hän.\n\n\"Minua ihmetyttää juuri, minkähän olennon muodossa minun sieluni\nsijansa saisi tämän opin mukaan?\"\n\nNordenhjelm vastasi heti:\n\n\"Arvattavasti 'akansielun' muodossa.\"\n\nPrinssi pani silmänräpäyksessä kynttilän pois, eikä näyttänyt enää\nkoskevan vanhoja tapojansa kynttilän kanssa leikkimisen suhteen.\n\nKaarle XII:sta sotaretkellä Puolaan oli myöskin nuori Kaarle Kustaa\nOxenstjerna mukana. Vaikka hän oli tuon suuren valtiokansleri Aksel\nOxenstjernan jälkeläinen, piti hänen kuitenkin alottaa retkensä raakana\nsotamiehenä. Keskustellessaan kuninkaan kanssa tuli kreivi Kaarle\nPiper, joka oli kuninkaan suosituinen ja valtakunnan etevimpiä miehiä,\npuhumaan Oxenstjernasta ja lausui silloin muun muassa:\n\n\"Minä olen pahoillani tuon nuoren kreivi Oxenstjernan tähden. Teidän\nmajesteettinne olisi heti voinut tehdä hänet lipunkantajaksi.\"\n\nKuningas vastasi:\n\n\"Jos nuori aatelismies pääsee suorastaan upseeriksi, niin ei hän tiedä\nkuinka hänen on menetteleminen sotamiesten kanssa. Mutta kun hän itse\non maistanut niitä kärsimyksiä, joita halvalla sotamiehellä on, niin\ntietää hän myös käyttää oikeutta sotamiehiä kohtaan. Paitsi sitä\npahoittaisi se monta, jotka ovat vanhemmat palveluksessaan, jos hän\ntulisi ennen aikojaan vedetyksi muiden edelle.\"\n\n\"Kreivi Oxenstjernan ylentämisestä ei olisi kukaan tyytymätön\", vastasi\nkreivi Piper, \"sillä hänen sukujuurensa on vanhimmista ja etevimmistä\naatelisperheistä ja paitse sitä on hänellä etuisuus olla sukua teidän\nmajesteetillenne.\"\n\n\"Vanha eli nuori aateli\", virkkoi Kaarle XII, \"se ei vaikuta mitään\nasiassa. Meillä on useita rykmentin upseeria, jotka eivät ole\naatelissukua alunkaan ja ovat kuitenkin kunnon miehiä! Kun vaan on\nkunniallinen ja rehellinen ihminen, niin on aivan yhden tekevä oliko\naatelismies eli ei.\"\n\nStralsundin kaupungin piirityksessä tapahtui, että eräs vanha översti\nväsyneenä vahdista oli ruvennut hetkiseksi lepäämään penkille. Silloin\ntuli hänelle käsky käydä palvelukseensa. Vanhus nousi ylös, mutta\nlausui samalla tyytymättömyytensä virkansa vaivoihin. Kuningas seisoi\naivan lähellä ja kuuli jokaisen sanan, jotka vanha översti lausui. Hän\nmeni hänen eteensä ja sanoi:\n\n\"Te olette väsyksissä, översti, mutta minä olen levännyt. Pankaa maata\nminun kauhtanalleni ja nauttikaa hetkinen lepoa. Minä sillä aikaa\ntoimitan virkanne ja herätän sitte, jos tarvitaan.\"\n\nUkko ei tahtonut suostua tähän; mutta Kaarle kääri hänet kauhtanaansa\nja houkutteli ukon makaamaan.\n\nTämmöisillä itsekiellon esimerkeillä sekä urhoollisuudella ja vaaran\nhalveksimisella ynnä muilla suurilla omaisuuksillaan ymmärsi Kaarle XII\nvoittaa niinhyvin sotamiehen kuin koko Ruotsin kansan rakkauden ja\nihmetyksen. Kuitenkin meni hän välistä hyvine omaisuuksineen liian\nkauas ja tämä oli hänelle onnettomuudeksi.\n\nSe olisi ollut Ruotsin valtakunnan onneksi, jos hän olisi totellut\nniitä neuvoja, joita hänelle annettiin ja kun häntä kehoitettiin\ntekemään rauhaa sittekun hän oli voittanut ne vihollisensa, jotka\nluottaen hänen nuoruuteensa ja ymmärtämättömyyteensä tahtoivat käyttää\ntilaisuutta vehkeittensä hyväksi, mutta hänen kammonsa kaikkeen pahaan\nja ehkä myöskin liikanainen luottamus saatuihin voittoihinsa\nviettelivät hänet uusiin sotiin, jotka päättyivät tuolla onnettomalla\ntappiolla Pultavassa. Siellä laskeutui Kaarle XII:nen onnen aurinko.\nHän tuumaeli Norjan valloituksella palkita Ruotsille kaiken sen, mitä\nse oli hävittänyt, vaan kuolema tuli väliin ja hän lopetti\nsankarielämänsä Fredrikshallin luona.\n\nHurskautensa ja yksinkertaisuutensa kautta tavoissa ja elämänlaadussa,\nurhoollisuutensa ja miehuutensa, vilpittömyytensä ja luonteenlujuutensa\ntähden on Kaarle XII tullut perikuvaksi kaikelle sille, mitä\nvanhuudestaan pidetään ruotsalaisena, ja on omaisuuksillaan tehnyt ei\nainoastaan oman nimensä, vaan myöskin synnyinmaansa tunnetuksi\nkaukaisissa maissa ja kansoissa.\n\n\n\n\nAuttavaiset neekerit.\n\n\nEnglantilainen merikapteeni Robert Bachert joutui kerran Afrikan\npurjehdusvesillä ankaran myrskyn valtaan. Paitse sitä oli hänen\nmiehistöllään kova näläntuska, sillä kolmeen päivään ei heillä ollut\nmitään syötävää. Sentähden soutivat he maalle, missä Portukalilaisilla\noli vähäinen linnoitus; mutta nämä eivät ainoastaan kieltäneet apuansa,\nvaan ampuivat vielä heitä tykeillänsä, kun he lähestyivät rantaa, ja\npakoittivat heidät siten pakenemaan.\n\nNyt päättivät nämä onnettomat merimiehet jättää henkensä neekerien\nhuostaan. He purjehtivat kolmekymmentä peninkulmaa eteenpäin,\nviskasivat ankkurin mereen, tarjosivat ihmisille lahjoja siten\nvoittaaksensa heidät puolellensa ja anoivat heiltä merkin avulla\nsuojelusta ja apua. Heidän turvattomuutensa säälitti Afrikan ihmisiä ja\nhe lupasivat auttaa heitä. Englantilaiset soutivat maalle, missä\nuseampia satoja neekeriä oli odottamassa. Aivan maalle päästessä kaatui\nvenhe; afrikalaiset kuitenkin juoksivat veteen heti, saattoivat kaikki\neurooppalaiset onnellisesti maalle ja pelastivat heidän venheensä\nkaikkine tavaroineen. Senjälkeen virkistivät he englantilaisia ruo'alla\nja juomalla.\n\nNiin tekivät pakanat Afrikassa!\n\n\n\n\nKalmukkilainen ruhtinas.\n\n\nKalmukkilaisten tattarien päällikkö Zigan oli kerran palvelijainsa\nkanssa metsällä. Eräs hänen orjistansa haavoitti vahingossa nuolella\nhänen oikean silmänsä niin pahasti, että hän kadotti näkönsä siitä.\nHänen kumppaninsa syöksivät nyt orja raukan päälle ja tahtoivat lyödä\nhänen kuoliaksi. Mutta Zigan meni väliin hilliten heidän kiivauttansa\nja sanoi:\n\n\"Ainoastaan aikomusta tulee meidän rangaista, eikä tekoa. Ja tämä mies\nei ole haavoittanut minua tahallansa, vaan ainoastaan onnettomasta\nsattumuksesta. Jos te tapatte hänet, niin en minä sentähden saa näköäni\ntakaisin.\"\n\nTämä jalomielinen ruhtinas ei ollut vielä tähän tyytyväinen, vaan\nlahjoitti orjalle vapauden ja lohdutti häntä sanoen:\n\n\"Mene rauhaan! Jos tarvitset tulevaisuudessa apuani, niin tule\nluokseni. En tule koskaan pitämään vihaa sentähden että turmelit\nsilmäni.\"\n\n\n\n\nKeisarin viimeinen riemu.\n\n\nMyöhään eräänä myrskyisenä iltana vuonna 1725 huomattiin lähellä Lahtan\nkylää, ei kaukana Pietarin kaupungista, venhe tulevaksi Kronstadtista\npäin. Koko joukko sotamiehiä oli venheessä, jota aallot heittelivät\nsinne tänne, kunnes se vihdoin joutui karille vähän matkaa Lahtasta.\nSattumalta oli _Tsaari Pietari suuri_ myös sinä iltana Lahtassa.\nHän lähetti hetikohta miehiä purren kanssa pelastamaan venhettä, vaan\nkaikki ponnistukset olivat turhaan, sitä ei kuitenkaan saatu pois\nkarilta. Aallot olivat jo temmanneet joitakuita sotamiehiä ja ne\nvedettiin puolikuoliaina sieltä pois. Silloin ei keisari enää voinut\nhillitä itseänsä; hän päätti itse käydä pelastustyöhön. Kun hän\nlähestyi venhettä noin sadan askelen päästä, niin venhe taukosi, eikä\npäässyt likemmäksi luotojen tähden. Rohkeasti hyppäsi hän silloin\npurrestaan, kaahlasi haaksirikossa olevan venheen luo ja auttoi sen\nirralleen sekä pelasti miehistön.\n\nEhkä tsaarilla oli rautainen luonto, tuli hän kumminkin\nihmisystävyytensä uhriksi. Läpimärkänä ja melkein jääkylmänä tuli hän\nkotiinsa ja kohta sen jälkeen kuoli hän. Mutta vielä joitakuita hetkiä\nennen kuolematansa riemuitsi hän niin monen ihmisen hengen\npelastuksesta, joka oli tapahtunut hänen rohkeutensa kautta.\n\n\n\n\nHyväsydäminen Tanskan prinssi.\n\n\nVuonna 1728 raivosi Kyöpenhaminassa useampien vuorokausien kuluessa\njulma tulipalo, joka muutti huoneet kuudellakymmenelläseitsemällä\nkadulla tupruavaksi tuhkaksi. Kaikki olivat hämmästyneet tästä\nhirveästä kurjuudesta eikä edes kuninkaallisessa hovissa ajateltu\nsyömistä eikä juomista, ainoastaan kuusvuotinen prinssi Fredrik,\nsittemmin kuningas Fredrik V, antoi luonnon tehdä vaikutuksensa: hän\npyysi ruokaa. Hänen pyyntönsä täytettiin kiiruusti, mutta laihalla\ntavalla. Kun prinssi kummasteli tätä, saatettiin hän ikkunan eteen ja\nnäytettiin hänelle onneton, suuri ihmisjoukko, joka seisoi linnan\nedustalla itkien ja rukoillen leipää. Hänelle selitettiin, että\nkaikkien näiden ihmisraukkojen täytyi nähdä nälkää. Niin pian kuin\nprinssi näki nämä onnettomat, alkoi hän katkerasti itkeä: hän ei enää\nvalittanut kehnoa puolistaan, vaan pyysi, että hänelle aiottu ruoka\njaettaisiin noille kurjille ihmisraukoille.\n\n\n\n\nNöyrä laulutaiteilija.\n\n\nKarlo Broschi, tavallisesti tunnettu nimellä Farinelli, tuli vuonna\n1737 Hispanian kuninkaan Fiilippi V:nen palvelukseen, joka jakoi tälle\naikakautensa etevimmälle laulajalle ylenmäärin kunniata ja rikkautta.\nHuolimatta tästä oli kuitenkin Farinelli vaatimaton ja toi usein esiin\nkauniita todistuksia jalosta luonteestaan. Niin kuuli hän kerran, juuri\nmennessään kuninkaan tykö, muutaman vahdissa olevan upseerin sanovan\ntoiselle:\n\n\"Laulajalle jaetaan kunniasijoja runsain määrin, mutta me, jotka olemme\npalvelleet kuningasta kolmekymmentä vuotta, saamme käydä tyhjin käsin!\"\n\nSäveltaituri muistutti kuningasta, että hän unhotti palvelijoitansa ja\nsaikin hänet laatimaan päätöksen, jonka Farinelli antoi upseerille\nseuraavilla sanoilla:\n\n\"Minä olen äsken kuullut teidän sanovan että te olette palvelleet\nkuningasta kolmekymmentä vuotta, mutta siinä te teitte väärin, kun ette\nuskoneet saavanne mitään palkintoa uskollisuudestanne. Tässä on se\npalkinto, jonka kuningas lahjoittaa teille!\"\n\nAlhaisempaa kansanluokkaa kohtaan osoitti Farinelli aina\nystävällisyyttä ja kohteliaisuutta. Eräänä päivänä tuli hänen\nräätälinsä hänen luokseen uuden nutun kanssa. Farinelli tahtoi heti\npaikalla maksaa sen, mutta silloin sanoi räätäli:\n\n\"Minä olen monta kertaa käynyt teidän ylhäisyytenne luona ja minulla on\nusein ollut kunnia valmistaa teidän ylhäisyydellenne vaatteita, mutta\nminulle ei vielä koskaan ole sattunut onni saada kuulla teidän\nylhäisyytenne ihanata laulua. Sentähden pyydän teidän ei pahaksumaan,\njos minä --\"\n\nRäätäli ei ollut vielä ennättänyt puhua loppuun, kun Farinelli\nhymyillen pyysi häntä istumaan ja lauloi hänelle yhden arian samalla\ntarkkuudella, kuin joo itse kuningas olisi ollut kuuntelijana.\n\n\n\n\nKiitollinen poika.\n\n\nFredrik suuren aikana oli muutamassa preussiläisessa rykmentissä eräs\nratsumestari, urhokas ja reima soturi, jonka köyhät vanhemmat asuivat\nMeklenburg'issa. Kun ratsumestari seitsenvuotisen sodan loputtua,\nkoristettuna kunniamerkillä, samosi rykmenttinensä Barchimiin, tulivat\nvanhukset sinne monivuotisen eron perästä jälleen tapaamaan poikaansa.\nHe odottivat häntä torilla. Niin pian kuin poika tunsi vanhempansa,\nlaskeusi hän heti hevosensa seljästä ja syleili heitä vuodattaen\nilokyyneleitä. Hän pyysi heidän muuttamaan luokseen ja tarjousi\nsulostuttamaan heidän vanhuutensa päiviä, niin paljon kuin hänen vähät\nvaransa myönsivät.\n\nKun kerran eräs upseeri laski siitä pilaa, että talonpojat istuivat\nratsumestarin pöydässä, vastasi tämä kiitollinen poika:\n\n\"Miksikäs minä en kiittäisi ja kunnioittaisi elämäni ensimmäisiä\nhyväntekijöitä. Ennenkuin minä tulin kuninkaan ratsumestariksi, olin\nminä näiden poika.\"\n\nNämä sanat tulivat kenraalin korviin. Hän meni ratsumestarin tykö ja\nilmoitti aikovansa vierailla hänen luonansa sekä lausui toiveensa hänen\npöydässään saada tavata muitakin karnisoonin upseeria.\n\nPäivä, jolloin juhlallisuus oli tapahtuva, lähestyi. Kenraali saapui\naivan sanalleen ja huomasi jo upseerien olevan koossa. Pöytään\nistuttaessa kysyi kenraali:\n\n\"Mutta, rakas ratsumestarini, missä ovat teidän vanhempanne? Minä\nluulen, että he syövät samassa pöydässä kuin tekin?\"\n\nRatsumestari hymyili, eikä tiennyt alussa, mitä vastata. Silloin\nnousi kenraali ylös ja meni itse hakemaan vanhuksia sekä pakoitti\nheidät istumaan viereensä ja keskusteli heidän kanssansa mitä\nystävällisimmällä tavalla. Kun nyt ruvettiin esittämään maljoja,\ntarttui kenraalikin sarkkaan, nousi seisalleen ja sanoi:\n\n\"Hyvät herrat, minä tahdon myös esittää yhden maljan, ehkä minä en\ntaida pitkää puhetta pitää. Hyvät herrat, minä pyyhän teidän tarttumaan\nlasiinne; maljallani tarkoitan näitä ansiollisen miehen kunnollisia\nvanhempia, sen miehen, joka on toteen näyttänyt, että kiitollinen poika\non suuremmasta arvosta kuin röyhkeä ratsumestari.\"\n\nMuutamia päiviä juhlapuolisen jälkeen oli kenraali tilaisuudessa kertoa\nkuninkaalle siitä kunnioituksesta ja rakkaudesta, jolla ratsumestari\nkohteli vanhoja vanhempiansa. Fredrik suuri iloitsi tästä pojan\nrakkauden kauniista todistuksesta. Kun ratsumestari tuli Berliniin,\ntuli hän kutsutuksi kuninkaan hoviin aterialle:\n\n\"Kuulkaapas ratsumestari\", sanoi kuningas hänelle, \"mistä perheestä\nolette oikeastaan? Mitkä ovat teidän vanhempanne?\"\n\nRatsumestari vastasi arvelematta:\n\n\"Teidän majesteettinne, minä olen syntynyt talonpojan töllissä.\nVanhempani ovat talonpoikaista kansaa ja minä jaan heidän kanssansa sen\nonnen, josta minun tulee teidän majesteettianne kiittää.\"\n\n\"Se on oikein\", sanoi kuningas, \"se joka pitää arvossa ja kunnioittaa\nvanhempiansa, on kunnon poika; mutta se, joka ylönkatsoo vanhempansa,\nei ansaitse olla syntynyt.\"\n\n\n\n\nItsensähillitseminen.\n\n\nLuonnontutkija _Firmin Abauzit_ sai kerran kokea kovinta koetusta\nkuin kenenkään ihmisen kärsivällisyys voisi kestää. Hän asui jonkun\naikaa Genevessä ja teki muun muassa useoita kokeita ilmapuntarissa ja\nsen muutoksissa, havaitakseen, jos mahdollista, yleisiä lakia\nilmanpainolle. Kahdenkymmenenseitsemän vuoden ajalla teki hän\npäivittäin havantojansa ja kirjoitti ne irtonaiselle paperilapulle.\n\nMuutamana päivänä tuli uusi palvelija taloon. Tämä oli pessyt ja\nsiivonnut luonnontutkijan huonetta sillä aikaa kun hän oli ulkona. Kun\nhän tuli kotia, kaipasi hän paperiaan ja kysyi niitä piialta.\n\n\"Mitä olet tehnyt paperilipuillani, jotka olivat ilmapuntarin\nvieressä?\"\n\nPiika vastasi kaunistelematta:\n\n\"Ne olivat niin likasia, että minä poltin ne ja panin uusia sijaan.\"\n\nAbauzit pani kätensä ristiin ja taisteli silmänräpäyksen itsensä\nkanssa; sitte sanoi hän aivan tyynesti:\n\n\"Sinä olet hävittänyt hedelmät kaksikymmenseitsen-vuotisesta työstä.\nÄlä vasta liikuta mitään, mikä on tässä huoneessa.\"\n\n\n\n\nLoukattu mahomettilainen munkki.\n\n\nSultanin suosituinen tapasi kerran matkallaan munkin, joka pyysi\nhäneltä almuja. Vastaukseksi viskasi hän kiven munkille. Tämä ei\nuskaltanut kuitenkaan virkata sanaakaan vastaan, kuinka loukatuksi hän\nitsensä sitte tunsikin; hän otti kiven ylös ja pani sen talteen.\n\n\"Aikaisemmin eli myöhemmin\", ajatteli hän, \"olen kyllä tilaisuudessa\nkostaa tällä kivellä tuolle ylpeälle ja julmalle miehelle.\"\n\nJoitakuita päiviä senjälkeen kuuli munkki jyryä ja melua kadulla. Hän\nhankki tiedon siitä mitä tämä melu merkitseisi ja saikin silloin\nkuulla, että suosituinen oli langennut epäsuosioon sultanin edessä,\njoka nyt kuljetutti häntä kamelin selässä pitkin kaupungin kaikkia\nkatuja ja pani siten hänet alttiiksi rahvaan häväistykselle. Silloin\nsieppasi munkkikin kivensä; mutta pian malttoi mielensä, viskasi sen\nkaivoon sanoen:\n\n\"Nyt ymmärrän minä ettei koskaan pidä kostaa, sillä jos vihollisemme on\nmahtava, niin on se tyhmästi ja hullusti tehty; jos hän taas on\nonneton, niin on se alentavaista ja julmaa.\"\n\n\n\n\nMuutamia kuvauksia Fredrik suuren elämästä.\n\n\nTammikuun 24 päivänä 1712 syntyi Berlinissä _Fredrik II_, kutsuttu\n_suureksi_, eli niinkuin hänen nimensä kansan suussa kuului: vanha\nFritz. Hänellä oli nuoruudessaan kovat päivät, sillä hänen isänsä,\nFredrik Vilhelm I, menetteli hänen kanssaan äärettömän ankarasti, koska\nhän tahtoi jo aikaseen taivuttaa hänet tottelevaisuuteen ja muodostaa\nhänestä kelpo sotamiehen.\n\nKuta vanhemmaksi prinssi tuli, sitä kovemmalla häntä pidettiin.\nKuningas, hänen isänsä, karkoitti hänet kelvottomana läheisyydestään,\nkoska hän ei tahtonut taipua hänen tahtonsa mukaan; hän kirosi häntä\nuseampia kertoja kaiken hoviväen edessä ja uhkasi välistä\nkepillänsäkin. Silloin päätti nuorukainen salaisuudessa paeta\nEnglantiin. Hänen tuumansa tuli kuitenkin ilmi ja hän vangittiin\nsamassa silmänräpäyksessä kuin hänen piti panna aikeensa toimeen. Kun\nprinssi vietiin isänsä tykö, vihastui hän niin katkerasti, että tarttui\nmiekkaansa ja aikoi syöstä läpi tuon arkamaisen karkurin, kuten hän\nnimitti häntä. Mutta vanha kenraali riensi väliin ja tarttui kuninkaan\nkäteen huutaen:\n\n\"Tappakaa minut, teidän majesteettinne, vaan säästäkää poikaanne!\"\n\nPerintöruhtinas lähetettiin nyt Küstrinin linnaan; siellä hänellä oli\npuurahi istuimena, lattia sänkynä ja hyvin huono, tuskin riittävä\nravinto. Hädin tuskin voi hän välttää kuoleman tuomiota.\n\nHänen ystävällensä, luutnantti Katte'lle, kävi kuitenkin onnettomasti.\nTämä oli nimittäin auttanut prinssiä hänen pako-yrityksessään, ja\nkuningas oli sentähden niin vihastunut häneen, että hän viskasi hänet\npitkälleen ja potki häntä, kun tuo luutnanttiparka tuotiin hänen\neteensä. Hän päätti Katte'n tuomittavaksi kuolemaan, joka myös\ntapahtuikin. Mestauspäivänä kulki tämä onneton, vahtien ja pappien\nseurassa, sen ikkunan sivuitse, missä prinssiruhtinas istui vangittuna.\nKun Fredrik näki ystävänsä, huusi hän kovasti vaikeroiden:\n\n\"Anteeksi, kallis ystäväni, anteeksi!\"\n\nKatte vastasi lohduttaen:\n\n\"Ah, ystäväni. Sinun edestäsi kuolla on suloista!\"\n\nAivan likellä vankihuonetta putosi pyövelin kirves hänen kaulallensa.\n\nTämä hirveä tapaus vaikutti syvästi prinssiin. Hän katui todenteolla\ntekoansa, pyysi isältänsä kirjeen kautta nöyrimmästi anteeksi ja lupasi\ntulevaisuudessa olla hänelle kaikinpuolin kuuliainen poika. Silloin\npäästettiin hän vankeudesta irti, mutta sai jäädä vielä kauvaksi\naikaa Küstriniin, työskentelemään siellä. Työtä teki hän suurella\nahkeruudella ja hankki sen ohessa syvän kokemuksen moninaisissa\nvaltio-hallintoa koskevissa aineissa. Jonkun ajan perästä sopivat isä\nja poika täydellisesti ja prinssi nimitettiin överstiksi rykmentissä.\n\nVuonna 1740 nousi hän hallitusistuimelle. Nyt olisi hän voinut korvata\nsitä ankarata elämäntapaa, johon hän oli pakoitettu. Vaan hän jäi\nentiselleen, vanhoille tavoilleen uskolliseksi. Hänen tarpeensa eivät\nolleet monet ja tyydytettiin helposti. Sentähden oli hänellä\nainoastaan vähäinen määrä palvelijoitakin.\n\nKuningas teki työtä tavallisesti myöhään yöhön. Eräänä yönä soitti hän\npalvelijata huoneesensa. Ei tullut ketään. Hän avasi viereisen\nodotussalin oven ja huomasi ihmeekseen hovipojan makaavan tuolilla.\nKummastuneena hänen huolimattomuudestansa, meni hän pojan luokse ja\naikoi juuri herättää häntä, kun huomasi pojan taskussa paperilipun,\njossa oli jotakin kirjoitettu. Tämä herätti kuninkaan uteliaisuutta.\nHän otti paperin pojan taskusta ja havaitsi sen olevan äitin\nkirjoittaman kirjeen pojalleen. Se sisälsi melkein seuraavaa: Hän,\näiti, kiitti häntä lähettämästä raha-avustaan ja säästetyistä\nvaroistaan. Jumala palkitkoon häntä kaiken sen edestä. Hänen pitäisi\nvaan olla yhtä uskollinen Hänelle kuin kuninkaallekin, niin häneltä ei\nsuinkaan puuttuisi maallista onnea.\n\nHiljaa meni kuningas takaisin huoneesensa, toi sieltä kääröksen\ntukaattia ja pisti ne kirjeen kanssa pojan taskuun. Heti sen perästä\nsoitti hän niin kovasti, että poika heräsi.\n\n\"Sinä olet kaiketi maannut, luulen minä?\" sanoi kuningas.\n\nPoika änkytti puolinaisen anteeksipyynnön, pisti hämmingissä kätensä\ntaskuunsa ja se kopsahti tukaattikääröön. Hän veti sen esille, vaaleni\nja katsoi kyynelsilmin kuninkaasen, taitamatta mitään virkata.\n\n\"Mikä sinulla on?\" kysyi kuningas.\n\n\"Oi, teidän majesteettinne\", vastasi poika langeten polvillensa, \"minua\ntahdotaan tehdä onnettomaksi; on pistetty rahoja taskuuni.\"\n\n\"Hm,\" sanoi kuningas, \"ole rauhassa, poikani. Lähetä ne äitillesi ja\ntervehdä häntä minulta ja sano, että minä tahdon pitää huolta sekä\nsinusta että hänestä.\"\n\nFredrik rakasti sotamiehiään ja kohteli niitä kuin isä lapsiaan. Kerran\nkun piti yhden rykmentin hyökätä erästä kukkulaa, huomasi hän muutaman\nkrenatöörin tulevan vähän jälempänä muita.\n\n\"Mitenkä sinun on laitasi?\" kysyi kuningas häneltä.\n\n\"Kyllä, Jumalalle kiitos\", vastasi sotamies, \"on aika hyvin; viholliset\njuoksevat ja me voitamme.\"\n\nKuningas huomasi nyt, että krenatööri oli haavoitettu; hän osoitti\nhänelle nenäliinansa ja sanoi:\n\n\"Sinä olet haavoitettu, poikani, ota tämä nenäliina ja sido haavasi!\"\n\nKauniin osa Fredrik suuren luonteesta oli hänen ankara\noikeudentunteensa:\n\nKun hän rakennutti komeata huvilinnaa Sans-souci, oli tuulimylly sen\ntiellä. Kuningas kutsutti myllärin luokseen ja tarjosi hänelle\nsuurenmoista rahasummaa, jos hän luopuisi myllystään, sekä lupasi\npaitse tätä toiseen paikkaan rakennuttaa vieläkin suuremman myllyn\nhänelle. Mies kielsi jyrkästi luopuakseen omaisuudestaan.\n\n\"Isäni isä\", sanoi hän, \"on rakentanut myllyn; minä olen sen saanut\nisältäni ja poikani tulee perimään sen minun jälkeeni.\"\n\n\"Mutta\", huusi kuningas vihastuneena, \"etkös tiedä, että minä voin\nottaa sen sinulta, jos tahdon?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi mies, \"jos ei kamarioikeutta Berlinissä olisi.\"\n\nKuningas ei enää koettanutkaan houkutella miestä, ja iloitsi siitä,\nettä niin suurta luottamusta osoitettiin preussilaisille\ntuomioistuimille.\n\nFredrik suuri oli hyvin kansaa rakastava ruhtinas ja ymmärsi nöyrällä\nja ystävällisellä tavalla voittaa kaikkein sydämmet, jotka tulivat\nhänen läheisyyteensä.\n\nMuutamana päivänä tapasi kuningas hollantilaisen kauppiaan, joka\nkäyskenteli Sans-soucin vieressä olevassa puistossa. Hän meni hänen\nluokseen ja kysyi, eikö hän tahtoisi katsoa puistoa. Kauppias, joka ei\ntuntenut kuningasta, vastasi ei tietävänsä, jos se oli luvallista,\nkoska hän oli kuullut, että kuningas oli tullut sinne.\n\n\"No\", sanoi kuningas, \"minä saattelen teitä ympäriinsä, jos tahdotte\nseurata minua.\"\n\nHän näytteli kauppiaalle kaikkea sitä, mikä ansaitsi katselemista\npuistossa, ja kysyi hänen ajatustaan useissa seikoissa. Kun\nkauppamiehen piti lähteä pois, veti hän kukkaronsa esille ja tahtoi\nantaa oppaalleen juomarahaa.\n\n\"Kiitän paljon teitä\", sanoi tämä, \"me emme saa ottaa vastaan mitään;\njos herramme saisi sen tietää, niin me saisimme vaan vihat.\"\n\nKauppamies kiitti sitte häntä kohteliaisuudestaan ja otti jäähyväiset.\nKohta senjälkeen kohtasi hän oikean puutarhurin, ja tämä kysyi häneltä,\nkuinka hän oli uskaltanut mennä puistoon tahi eikö hän tiennyt, että\nkuningas oli tullut Sans-souciin. Kauppias kertoi tapauksensa, ja\nylisti sen miehen kohteliaisuutta, joka oli näyttelemässä puistoa\nhänelle.\n\n\"Mutta tiedättekö kuka tuo mies oli\", kysyi puutarhuri; \"se oli\nkuningas itse.\"\n\nSaatamme arvata kauppiaan hämmästyksen.\n\nFredrik suuri piti paljon rohkeista lauseista ja uskaliaista sanoista,\nkun ne vaan olivat paikallaan.\n\nKerran huomasi hän Potsdamissa suuren ihmisjoukon, joka oli keräytynyt\nlinnan läheisyyteen ja luki suurella innolla erästä ilmoitusta, joka\noli liistaroittu huoneen nurkkaan. Hän lähetti hovipojan katsomaan\nmikä se oli. Tämä tuli takaisin ja kertoi, että se koski hänen\nmajesteettiansa itseä ja että kirjoitus sisälsi lauseita, jotka oli\nkaikkea muuta paitsi ystävällisiä, sitä kahviveroa vastaan, jonka\nkuningas oli asettanut.\n\n\"Mene uudestaan\", sanoi kuningas, \"ja liistaroitse paperi vähän\nalemmaksi, niin että kansa voipi helpommin lukea sitä; se on liian\nylhäällä nyt.\"\n\nSyksyllä 1785 sairastui Fredrik suuri kovasti ja lyhyen ajan kuluessa\nkiihtyi sairaus siihen määrään, että hän voi aavistaa jo loppuansa.\nTyynellä mielellä odotti hän kuitenkin kuolemaansa, joka sattui elokuun\n17 päivän edellisenä yönä 1786.\n\n\n\n\nIhmisystävä.\n\n\nJos tulet, lukijani, joskus Leipzigiin, niin muista käydä Johanneksen\nkirkkomaalla. Täällä huomaat sinä hautakiven, jossa on nimi\n_Gellert_. Tämän hautakiven alla lepää se yksinkertainen ja\nhurskas runoilija, joka niin vähän sai onnen lahjoja omaksi osakseen,\nvaan piti suurimpana huvituksenaan valmistaa muille ihmisille iloa ja\nriemua. Kuinka myötätuntoinen hän oli lähimmäistensä kärsimyksissä,\nnähdään hänen monilukuisista hyvistä töistään, joita hänen kerrotaan\ntehneen.\n\nKun Gellert muutamana päivänä oli ulkona kävelemässä, tapasi hän erään\nvanhan vaimoihmisen, jonka muoto osoitti surua ja hätää. Gellert\nseisattui ja kysyi mikä häntä vaivasi. Hän ei kuullut kysymystä, vaan\nkiiruhti pikaisesti hänen ohitsensa. Gellert joudutti käyntiään ja\ntavoitti vihdoin hänet. Silloin alkoi vaimoraiska itkien kertoa:\n\n\"Tuolla pienessä huoneessa makaa mieheni ja lapsi-raukkani kipeinä.\nViiteen viikkoon en ole voinut ansaita mitään. Me olemme velassa\nrikkaalle kauppamiehelle, talon-isännällemme, hyyrystä, ja hän ei tahdo\nenää odottaa. Minä olen vastikään ollut hänen tykönänsä rukoilemassa\npitämään odotusaikaa, mutta hän on kovasydämminen ja tahtoo ajaa meidät\nulos huoneestaan jo tänäpäivänä.\"\n\n\"No, no\", tuumaeli Gellert, \"niin pahasti ei se toki saa käydä. Tule\nminun kanssani; ehkä Jumala lähettää teille apunsa.\"\n\nHän vei vaimon mukanaan kotiinsa, avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja\nantoi hänelle tarvittavat rahat, sanoen:\n\n\"Tuossa on rahat. Menkää maksamaan nyt isännällenne, mutta älkää tehkö\nsitä ennenkuin tunnin perästä. Kuulkaa, vasta tunnin perästä! Menkää\nnyt, Jumala kyllä vieläkin auttaa teitä.\"\n\nVaimon mentyä pois, läksi Gellert rikkaan kauppamiehen luo, joka oli\njuuri lukemassa suurta rahasummaa. Hän aikoi keskustella rikkaan miehen\nkanssa ja johti puheen rahoihin:\n\n\"Teistä voipi varmasti oppia paljon, sillä niin Luojan lahjoilla\nsiunattu mies kuin te olette, käytätte kaiketi rikkauttanne mitä\nkauniimmalla tavalla. Varmasti on jo teidän kädestänne sangen moni\nihminen apunsa saanut!\"\n\nKauppamies, joka ei oikein ymmärtänyt, mitä Gellert tarkoitti näillä\nsanoillansa, ja jolla sitä paitsi oli ajatuksensa äsken luetuissa\nrahoissa, vastasi puoleksi hajamielisesti.\n\n\"Ojaa, jahah, niinkuin sanotte!\"\n\nGellert jatkoi puhettaan ja lausui lämpimyydellä siitä riemusta, jonka\nhyväntekeväisyys ja ihmisrakkaus tuottaa. Itse liikutettuna\najatellessaan vaimoa, jonka äsken oli tavannut, oli hän hellyttänyt\nmelkein kyyneleihin tuon saiturin, kun köyhä vaimo astui sisään, pannen\nrahat, mitkä hän oli velkaa, pöydälle ja liikutetulla äänellä lausui:\n\n\"Tuossa on rahat; nyt ette kaiketi aja ulos meitä huoneestanne!\"\n\nKauppamies, joka joutui hänen tulonsa ja sanojensa kautta vähän\nhämille, vastasi lauhkealla äänellä:\n\n\"No, olisi näillä nyt vielä ollut aikaa. Kuinka te tulette sillä\ntavalla -- näettehän että minulla on vieras -- ei se nyt olisi ollut\nniin kiire rahojen kanssa.\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä unhotti hän taas itsensä ja alkoi lukea:\n\"viis, kymmenen, viistoista.\"\n\n\"Oi\", sanoi köyhä vaimo, \"huomenna olisitte te varmaan sanoneet toista.\nTe tahdoitte viskata ulos minun kipeän mieheni ja sairaat lapseni\nkadulle, ja jos ei tätä jaloa herraa olisi ollut -- osoitti Gellertiin\n-- jos ei hän olisi antanut minulle rahoja, niin olisivat teidän\nuhkauksenne kyllä käyneet toteen.\"\n\nGellert viittasi hänelle, että hän vaikenisi, mutta hän vaan pitkitti:\n\n\"Ei, rakas herra, viittailkaa te vaan niin paljon kuin tahdotte! Minun\ntäytyy kuitenkin sanoa, ketä minun on oikeastaan kiittäminen saadusta\navustani.\"\n\nKauppamies häpesi tämän jalon ihmisystävän edessä. Hän osoitti\nGellertille kätensä ja sanoi:\n\n\"Herra professori, minä näen että te ette ainoastaan kirjoita\nkauniisti, vaan että myöskin teidän tekonne ovat yhtäpitävät aatteenne\nkanssa. Minä kiitän teitä sydämmestäni tästä terveellisestä opista,\njonka tänään olen teiltä saanut. Te olette tähän asti pitäneet minua\nkovasydämmisenä ihmisenä; mutta tästä lähtien tulette te tuntemaan\nminua paremmaltakin puolen.\"\n\nTämän sanottuaan kääntyi hän vaimoon päin sanoen:\n\n\"Tässä on kuittinne ja rahanne takaisin. Menkää kotionne, hoitakaa\nsairasta miestänne ja lapsianne.\"\n\nVaimo läksi vuodattaen ilokyyneliä. Kauppamies kääntyi takaisin\nGellertin puoleen:\n\n\"Minä en tahdo seisattua puolitiehen, herra professori; tahdotteko\nseurata minua, niin menemme katsomaan sairaita.\"\n\nHe menivät yhdessä köyhän vaimon asuntoon. Rikas kauppamies otti\nhankkiakseen lääkärin apua, niin että isä ja lapset pian paraneisivat.\nJa hän teki vieläkin enemmän; hän otti sittemmin parantuneen isän\npalvelukseensa ja piti huolta hänen lastensa kasvatuksesta.\n\n\n\n\nLuotsi.\n\n\nLokakuussa vuonna 1774 raivosi hirveä myrsky ja kaikki, joilla oli\nystäviä eli sukulaisia merellä, vapisivat pelosta heidän tähtensä.\nSilloin huomattiin eräänä päivänä muutamasta luotsipaikasta Itämerellä\nhollantilainen laiva, joka pyrki satamaan, vaan ei voinut päästä\nmyrskyltä. Kolme vuorokautta oli laiva leikkipallona aaltojen raivossa,\nkunnes se vihdoin tärskähti karille joitakuita satoja syliä rannasta.\n\nLaineet repivät laivasta kappaleen kappaleensa perästä; kuoleman tuska\nja kauhu vallitsi kurjassa laivaväessä ja matkustajissa; he pitivät\nitsiään toivotta ja pelastuksetta heitettyinä vinkuvan myrskyn ja\nkohisevien aaltojen valtaan.\n\nRannalla seisoi monta katsojata, jotka kyllä olisivat uskaltaneet\nhenkensä hukkuvien veljiensä pelastukseksi, joll'ei edeltäkäsin olisi\nhuomattu, että kiihoitettujen luonnonvoimain raivo teki kaiken\npelastuksen turhaksi. Silloin astui luotsi ulos tuvastaan. Tuskin oli\nhän nähnyt vaaran suuruutta, kun hän juoksi takaisin huoneeseensa\nvarustamaan tarpeellisia pelastuskapineita. Tosin lankesi vaimonsa\nhänen kaulaansa rukoillen häntä säästämään henkeänsä; myöskin lapset\nsyleilivät hänen polviansa. Mutta hän vastasi vaan:\n\n\"Mitä huolin minä meren kuohusta ja tuulen ulvonnasta? Minä en kuule\nmitään muuta kuin onnettomien valitushuutoja, ja he ojentavat jo\nkätensä minun puoleeni. Jumala on kyllä suojeleva minua, niin että\ntulen onnellisesti takaisin, ja jos minä kuolisinkin, niin ei Hän\nhylkää teitä!\"\n\nNäitä sanoja sanoessaan syleili hän vaimoaan ja lapsiaan ja läksi\nkahdeksan urhokkaan merimiehen kanssa rannalle. He hyppäsivät venheesen\nja soutivat voimakkaasti laivaa kohti. Neljä kertaa koettivat he\nlähestyä laivaa ja yhtä monta kertaa tulivat he kuohujen sysääminä\ntakaisin rannalle. Väsynein voimin palasivat he kotiinsa. Uskalias\nluotsi meni huoneesensa, lankesi polvilleen, rukoili Jumalalta\nrohkeutta ja voimaa -- ja hänen rukouksensa tulikin kuulluksi! Monien\nturhien koetusten perästä onnistui hän vihdoin pääsemään laivaa luo ja\nsaattamaan yksitoista henkeä maalle. Hän jännitti uudestaan voimiaan;\nhän lähestyi taas laivaa -- jo viskasivat onnettomat, jotka vielä\nolivat laivasta jälellä, köyden venheesen päin, sillä vetääkseen sitä\nluokseen, kun yhtäkkiä venhe kaatui ja Itämaiden armottomat laineet\nnielasivat tuon jalon pelastajan.\n\n\n\n\nYrjö Washington.\n\n\nEtevimpiä miehiä, joista uudemman ajan historia tietää kertoa,\non epäilemättä Yhdysvaltojen ensimmäinen presidentti, _Yrjö\nWashington_. Harvoin on niin monta oivallista ja hyvää puolta\nyhtynyt yhdessä henkilössä tekemään siitä mainiota miestä.\n\nVaikka amerikalaiset koulut Washingtonin nuoruudessa olivat alhaisella\nkannalla, oli hän kuitenkin hankkinut itselleen jommoisenkin määrän\ntietoja.\n\nMillä vakamielisyydellä hän jo nuorena ollessaan ajatteli henkisen\nviljelyksen korkeata merkitystä, osoittavat hänen päiväkirjansa,\njotka antavat meille tärkeän ohjauksen arvostellessamme hänen\nluonnonlahjojensa suunnitusta. Näissä löydämme huolellisesti\nkirjoitettuja asiakirjoja, jotka ovat tärkeitä yhteiskunnalliselle\nelämälle, niinkuin vekseleitä, velkakirjoja, kuitteja, välikirjoja,\ntestamentteja sekä osto- ja myyntikirjoituksia; toisin paikoin\nlöydämme värssyjä ja opettavaisia runoelmia, ja muutamassa hänen\npäiväkirjassansa tapaamme joukon elämän-ohjeita ja mielenperusteita,\njotka kirjoittaja oli ottanut eri teoksista. Saadaksemme silmäillä\npohjois-amerikalaisen sankarin henkiseen elämään, panemme tähän\nmuutamia näitä lyhyitä lauselmia:\n\n1:o. \"Kun olet ihmisten seurassa, älä koskaan tee mitään, jonka kautta\nvoisit loukata sitä kunnioitusta, jota sinun tulee osoittaa jokaiselle\nläsnäolevalle.\"\n\n2:o. \"Älä nuku, kun muut puhuvat; älä istu, kun seisovat; älä puhu, kun\nsinun tulisi olla vaiti, äläkä käy, kun toiset seisattuvat.\"\n\n3:o. \"Älä ole imartelija, äläkä laske leikkiä semmoisen kanssa, joka ei\nkernaasti suvaitse kanssansa leikkiä tehtävän.\"\n\n4:o. \"Älä lue kirjoja, kirjeitä tahi muita papereita, kun olet ihmisten\nseuroissa. Jos sattuisi semmoinen pakkotila, että sinun täytyy se\ntehdä, niin pyydä ensin anteeksi. Kun toinen kirjoittaa tahi lukee,\nniin älä mene häntä niin lähelle, että voit lukea hänen kanssansa,\nellei hän sinua pyydä, ja lausu ajatuksesi luetusta ainoastaan siinä\ntapauksessa, että hän sitä sinulta kysyy.\"\n\n5:o. \"Katsantosi olkoon iloinen, vaan totisissa asioissa totinen.\"\n\n6:o. \"Älä koskaan ilmoita iloasi toisen onnettomuudesta, vaikka hän\nolisikin sinun vihamiehesi.\"\n\n7:o. \"Puhutellessasi asiamiehiä lausu lyhyesti ja koskekoon puheesi\nainoastaan asiata.\"\n\nWashington ei tyytynyt semmoisten elämänohjetten paljaasen\nkirjoittamiseen, hän koki myöskin elämässään niitä noudattaa. Koko\nhänen olentonsa osoitti jo aikaisin jotain lujuutta ja vakavuutta.\nHänen luonteensa rehellinen totisuus kuin myös hänen käytöksensä, joka\ntarkkaan noudatti sopivaisuuden kaikkia lakeja, voittivat hänelle monta\nystävää. Sangen aikaisin ymmärsi hän voittaa alkuansa kiihkoista\nluonnonlaatuansa lujan tahtonsa vallan alle ja tuli tällä tavoin jo\nnuoruudessaan voittajaksi, nimittäin oman itsensä voittajaksi --\ntodellakin vaikein, vaan myöskin kauniin kaikista voitoista!\n\nTottumus nuoruudesta asti vaikutti sen, että kaikki, mitä hän\nkirjoitti, oli se yksityisiä kirjeitä tahi julkisia asiakirjoja, osoitti\njärjestyksen harrastusta ja tarkkuutta.\n\nMerkillistä on, ettei hänen päiväkirjassaan löydy mitään valitusta\nelämän moninaisista vaivoista ja vastuksista, joita hänen\npäälleottamansa velvollisuudet arvattavasti tuottivat; hänen huomaa\ntässäkin suhteessa aina pysyneen omatapaisenaan, käsittäen ja\narvostellen kaikkea käytännölliseltä kannalta.\n\nVeljensä Lorens'in kuoleman kautta sai Washington jommoisenkin\nomaisuuden ja olisi voinut viettää sangen hupaista elämätä rauhassa ja\nlevollisuudessa. Vaan hän ei antautunut suinkaan toimetonta elämää\nviettämään. Hänen tapansa oli talvella nousta ennen päivän\nvalkenemista. Itse pani hän huoneensa lämmitä ja rupesi kirjoittamaan\ntahi lukemaan kynttilän valolla. Kesällä söi hän aamiaista noin kello\nseitsemän, talvella kello kahdeksan. Kaksi kuppia teetä ja pari palaa\nleipää oli koko yksinkertainen ateriansa. Paikalla aamiaisen syötyä\nnousi hän hevosen selkään ja ratsasti maakartanollensa, jossa hän itse\nkatseli kaikkia taimia ja usein kävi käsin työhön.\n\nJos ilma oli senkaltainen, ettei se sallinut hänen mennä ulos, käytti\nhän aikaansa järjestääkseen papereitansa, läpilukeaksensa tilejänsä ja\nkirjoittaakseen kirjeitä. Loput päivää vietti hän lukemisella ja\nperheensä keskuudessa.\n\nNeekereitänsä kohteli hän lempeydellä, piti huolta heidän hyvästä\ntoimeentulostansa ja osoitti heille suurta ystävällisyyttä heidän\nsairaina ollessa. Hän ei kärsinyt koskaan nähdä laiskuutta\nympärillänsä; päinvastoin oli tahtonsa, että kaikki toimitettaisiin\nmitä suurimmalla tarkkuudella. Hän käsitti erinomaisen sukkelaan mihin\nhänen väkensä kelpasi, joka oli hänelle suureksi hyödyksi asioittensa\nhoitamisessa. Hänen päiväkirjansa sisältää monta merkillistä todistusta\nsiitä.\n\nHänen oikeuden tuntonsa oli muodostunut sangen jyrkäksi. Jos jotakin\ntapahtui, joka oli vasten hänen käsitystään oikeasta, astui hän suoraan\nsitä tahi niitä vastaan jotka olivat syypäänä siihen. Englantilainen\nasetus sääti ettei kuningas saanut määrätä minkäänlaisia veroja ilman\nvaltakunnan edustajien suostumuksetta. Kun sentähden kuningas Yrjö III\ntahtoi säätää uuden veron, rupesi Washington uskaliaasti sitä\npuolustamaan.\n\n\"Minä tiedän\", kirjoitti hän, \"tämän veron olevan itsessään\nvähäpätöisen, vaan siirtolaisten oikeus on semmoinen, ettei heidän\ntarvitse mitään myöntymystä antaa tässä suhteessa. Miksihän me\nriitelemme! Ehkä sentähden, että kolmen pence'n vero naulasta teetä\nolisi kovin rasittava? Ei suinkaan; me vastustamme ainoastaan oikeutta\nsäätää tämä vero ilman meidän myöntymyksettä.\"\n\nPohjois-Amerikan siirtovallat syntyivät niistä siirtokunnista, joita\nEnglantilaiset olivat seitsemännentoista vuosisadan alusta lähtien\nperustaneet Pohjois-Amerikan itäiselle rannalle.\n\nFiladelfian valtakokouksessa 4 päivänä Heinäkuuta 1776 julisti ensin\nseitsemän ja sitten muut kuusi valtiota itsensä Englannin vallasta\nvapaiksi. Lokakuussa samana vuonna heitettiin pois nimitys\n\"englantilaiset siirtomaat\" ja nimi \"Pohjois-Amerikan Yhdysvallat\"\notettiin sijaan. Washingtonin hartain toivo oli saada valtioliiton\nerityiset osat jollakin sopivalla tavalla yhdistetyksi keskenään ja\nsaada yhteinen voimallinen hallitus toimeen, ja tämän hänen tahtonsa\nmukaan tehtiin valtioasetus, jonka hyväksyi yhdeksän valtiota 17\npäivänä Syyskuuta 1787.\n\nKun  oli huomattu välttämättömän tarpeelliseksi, että _yksi_ mies\nliiton päämiehenä ohjasi yhteistä hallitusta, voi tietysti _yksi_\nnimi vaan tulla kysymykseen. Tunnettiin vaan yksi ainoa, jota\nkatsottiin tämän korkean viran ansaitsevaksi, ja se oli Washington. Hän\nvalittiin presidentiksi ja hän suostui siihen.\n\nMillä tunteilla hän tämän teki on hän itse lausunut päiväkirjassaan.\nHän on siinä kirjoittanut 16 päivänä Huhtikuuta 1789 seuraavat sanat:\n\n\"Tänäpäivänä kello kymmenen olen sanonut Mont-Vernon'ille, yksityiselle\nelämälle ja perheelliselle onnelleni jäähyväiset. Sydän täynnä\ntuskallisempia tunteita kuin voin nyt ilmoittaa, olen matkustanut\nNew-York'iin, päättänyt kun olen palvella maatani, totellen sen\nkehoitusta, vaan vähällä toivolla voida täyttää sen toiveita minusta.\"\n\nKohta kyllä tulivat hänen toimensa hyvät hedelmät näkyviin.\nValtiotalous tuli järjestetyksi, kauppa virkistyi, yleinen luottamus\ntuli jälleen ja yhä enemmän ja enemmän valtasi turvallisuuden tunne\nkaikkia. Hallitsevat ja hallitut olivat yksimielisiä kaikessa, mikä\nkoski yhteiskunnan pääkysymyksiä.\n\nTällä tavalla poistuivat Washingtonin kaikki pelkäämiset ja epäilykset,\nja koko kansa kiitti häntä isänmaan pelastajana ja onnelliseksi\ntekijänä. Kaikkialla häntä otettiin vastaan epäilemättömimmillä\nrakkauden ja kiitollisuuden osoitteilla: kaikkialla tunnustettiin hänen\nhyödyttävä toimensa kokonaisuuden hyväksi.\n\nVaan Washington ei kuitenkaan uhrannut kaikkia ahkeroimisiansa\nainoastaan uudelle valtioliitolle; hän muisti myös ja piti huolta\nyksityisten lähimmäistensä puutteista. Niin kerrotaan häneltä seuraava\nhyväntekeväisyyden osoitus:\n\nMuutamana päivänä käveli hän syrjässä katua Filadelfiassa. Oli aikaisin\naamulla eikä liike kaupungissa ollut sentähden vielä alkanut. Äkkiä\nastui nuorukainen kalpeilla, murheellisilla kasvoilla hänen luoksensa.\nArkana, vieläpä vapisevana ja häneen katsomatta pyysi hän apua.\nWashington katsoi terävästi häneen, vaan kohta hänen katseensa tuli\nlempeämmäksi, kun oli hetken katsellut nuorukaista, sillä nuoren miehen\nkäytös, hänen vapiseva äänensä ja koko hänen ulkomuotonsa osoittivat,\nettei hän ollut mikään tavallinen kerjäläinen; vaan onneton tämän sanan\ntäydessä merkityksessä.\n\n\"Te ette näytä minusta tottuneelta kerjäämään. Mikä on saattanut teidät\ntähän ryhtymään? Olkaa suora ja rehellinen ja puhukaa koko totuus, vaan\nainoastaan totuutta, sillä siitä on riippuva, autanko minä teitä.\"\n\nNäin sanoi Washington lempeällä ja kehoittavalla äänellä.\n\n\"Voi, sen tahdonkin minä tehdä\", sanon murheellinen nuorukainen. \"Minä\nen ole syntynyt niissä oloissa, joihin te nyt näette minun joutuneen:\nne onnettomuudet, jotka ovat kohdanneet minun poloista isääni, se\nsanomaton kurjuus, jossa äitini on, ovat pakoittaneet minua tätä\naskelta ottamaan, jota minä ainoastaan suurella vastenmielisyydellä\nolen tehnyt.\"\n\n\"Kukas sitte teidän isänne on?\" kysyi Washington edelleen ja sai nyt\ntietää että hän oli ollut varakas kauppias, joka oli joutunut häviöön\nja mierolle saatetuksi muutaman asiakumppalin petollisen käytöksen\nkautta häntä kohtaan. Huolet tästä syyttömästä kurjuudesta kehittivät\näkkiä taudin, jonka alkua jo oli ennen löytynyt hänessä, ja muutamien\nkuukausien perästä kuoli hän. Äiti, nuorukainen ja vielä yksi nuorempi\nveli joutuivat yhä suurempaan köyhyyteen. Eräs hänen isänsä ystävä\nantoi nuorukaiselle tilaisuutta ansaita elatuksensa hänen luonansa;\näiti koetti puolestaan työllä elättää itsensä ja nuorempaa veljeä, kun\nhän tuli sairaaksi ja melkein oli kuoleman kynsissä. Nuorukaisella ei\nollut penniä, jolla hän voi hankkia hänelle lääkkeitä ja apua. \"Voi\",\nlopetti hän kertomuksensa, \"Minulla ei ollut rohkeutta käydä meidän\ntuttaviemme luokse ja pyytää heiltä apua. Rikkaat ovat kovasydämmisiä;\nköyhät, jotka tahtoisivat auttaa, eivät voi. Sentähden --\"\n\nWashington oli syvällä liikutuksella kuunnellut nuorukaisen kertomusta.\nHänen sydämmensä sanoi hänelle: se on tosi -- se ei voi olla valheen\nääni, joka niin puhuu.\n\n\"No; kerro enempää\", sanoi hän lempeästi.\n\n\"Sentähden\", jatkoi nuorukainen, muutamien kyynelten vieriessä hiljaa\nhänen poskiansa alas, \"sentähden rohkaisin itseni ja puhuttelin\nvierasta, voittaen sen häpeän, joka sitä minussa vastusti. Voi,\narmahtakaa minun onnetonta, sairasta äitiäni!\"\n\n\"Asuuko teidän äitinne kaukana täältä?\" kysyi Washington.\n\n\"Viimeisessä talossa tämän kadun vasemmalla puolella, neljännessä\nkerrassa\", sanoi nuorukainen, rukoilevasti katsellen häneen.\n\n\"Ja te ette ole vielä kysyneet neuvoa lääkäriltä. No, tässä on teille\nmuutamia dollard'ia. Noudattakaa sukkelasti lääkäri.\"\n\nNuorukainen tarttui vieraan käteen ja kasteli sitä kyyneleillään. Hän\nei voinut puhua, hän saattoi vaan soperoida sanat: \"Jumala siunatkoon\nteitä!\" Sen perästä riensi hän kiireesti pois.\n\nWashington katseli hetken hänen jälkeensä, sitten pudisti hän päätänsä\nja sanoi hiljaa itsekseen: \"Ei!\"\n\nHän meni nyt osoitettuun taloon ja seisoi kohta lesken ovella. Hän\nkoputti sitä. Pieni kaunis poika, jonka silmät olivat täynnä\nkyyneleitä, avasi hiljaa oven. Washington astui sisään. Nopealla\nkatseella tarkasti hän pikimmältään huonetta. Siinä seisoi vanha\npetäjäinen pöytä, kaksi tuolia samaa puulajia sekä vanha kaappi ja\npöydällä oli muutamia puoleksi valmiita vaimoväen käsitöitä. Kaikkialla\nvallitsi järjestys ja puhtaus vaan samalla kertaa suurin köyhyys. Hyvin\nhuonossa sängyssä lepäsi sairas vaimo.\n\nNämä ulkonaiset seikat herättivät vielä suurempaa liikutusta\nWashingtonissa. Hän astui esille sängyn luokse ja kysyi sairaalta,\nkuinka hänen vointinsa oli, josta syystä tämä piti häntä lääkärinä.\nWashington koetti puhua hänelle lohdutusta ja teki sen niin\nvirkistävällä tavalla, että vaimo avasi sydämmensä hänelle ja kertoi\nhänelle kaikki ne onnettomuudet, jotka hän oli kärsinyt ja jotka hänen\npoikansa jo oli kertonut vieraalle kadulla. Washington kuulteli\ntarkkaan häntä, lohdutteli häntä ja kehoitti häntä pitämään huolta\nsiitä että hänen kallisarvoinen elämänsä säilyisi hänen lapsillensa.\nSen perästä pyysi hän paperilipun, vaan semmoista ei löytynyt. Sängyllä\noli rukouskirja, lesken lohdutus. Hän otti sen käteensä ja sanoi:\n\"Valkea lehti on joutava tästä ja riittää minulle kyllin.\" Hän repi sen\nvarovasti kirjasta ulos, istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti. Sitten\ntarjosi hän sairaalle kättänsä, puhui vielä muutamia lohduttavia sanoja\nhänelle ja läksi tiehensä. Vähän aikaa sen jälkeen tuli vanhin poika\nkotiinsa.\n\n\"Rakas äiti\", huusi hän iloisesti, \"Jumalan armo ei ole meitä\nhyljännyt! Jalomielinen vieras on antanut minulle viisi dollard'ia.\nJumala siunatkoon häntä! Nyt on lääkäri kohta tuleva. Rohkaise mielesi,\nrakas äiti!\" Äiti painoi lapsiansa vasten sydäntään ja pani kätensä\nristiin rukoillakseen. Sitten sanoi hän:\n\n\"Sinä olet kutsunut lääkärin? Kummallista, hän on jo ollut täällä!\"\n\n\"Mahdotonta!\" sanoi poika, kummastuneena.\n\n\"On, lapseni\", vastasi äiti, \"ja hän on myös oikea sielunlääkäri. Voi\nkuinka rakkaat ja lohduttavaiset hänen sanansa olivat! Tuolla on\nlääkelista, jonka hän on kirjoittanut.\"\n\nHän osoitti pöydälle, jossa kirjoitettu paperi oli. Hämmästyneenä\nriensi nuorukainen pöydän luokse, luki mitä vieras oli kirjoittanut ja\nrupesi vapisemaan.\n\n\"Äiti\", huusi hän, \"ei se ole mikään lääkelista; kuule!\"\n\nJa hän luki nyt ääneen rahannostokirjan suurelle summalle. Ilosta\nvavisten nousi nyt äiti istuilleen tilallansa.\n\n\"Allekirjoitus, poikani, allekirjoitus?\" huusi hän.\n\n\"Yrjö Washington, Yhdys-valtain presidentti\", lukee nuorukainen.\n\nSilloin vaipuu äiti taintuneena takaisin. Poikien onneksi, jotka\nluulivat äitinsä kuolleen, tulee lääkäri, ja hänen onnistui kohta saada\nsairas eloon. Myöskin hän lukee syvällä liikutuksella rahannostokirjan,\njonka Washington oli kirjoittanut.\n\nJalo Washington ei kuitenkaan antanut asian jäädä siihen; muutamien\npäivien kuluttua tuli hän takaisin ja huomasi ilokseen lesken olevan\nparanemaan päin. O, kuinka kiitolliset olivat! Kuinka hän tunsi itsensä\nliikutetuksi, kun lapset tarttuivat hänen käsiinsä, suutelivat niitä ja\nkastelivat niitä kyynelillään. Hänellä oli vielä enemmän ilahuttavia\nsanomia antaa heille. Hän oli hankkinut vanhimmalle pojalle paikan\ntunnetun kauppamiehen luona ja nuorimmalle oli hän valmistanut pääsyn\nmuutamaan maan parhaimpia kouluja. Asiain näin asettuen saattoi leski\nelää jokseenkin huolettomasti vähissä oloissaan.\n\nMonien tointensa keskellä, joita hänen ylhäinen virkansa tuotti\nmuassaan, oli Washingtonilla kuitenkin aikaa tiedustella\nturvanalaistensa tilaa ja edelleen pitää huolta leskestä, jota hän\ntekikin uskollisesti, kunnes vanhin poika, joka syystä oli voittanut\nesimiehensä täyden luottamuksen, oli päässyt siihen tilaan, että hän\nkunnollisesti voi pitää huolta äidistään ja nuoremman veljensä\nkasvatuksesta ja tulevaisuudesta.\n\nKun hänen kiitolliset hoidokkaansa viimein lopettivat sen vaiti-olon,\njohon heitä oli velvoitettu, silloin kuului koko Filadelfiassa\nainoastaan yksi ääni: \"Jumala siunatkoon isänmaan pelastajaa ja\nonnettomien suojelijaa! Jumala siunatkoon Washingtonia!\"\n\nEnsimmäisten neljän vuoden kuluttua tuli Washington toisen\nkerran valituksi presidentiksi vieläkin neljäksi vuodeksi. Todella\nymmärtäväiset isänmaanystävät kehoittivat häntä hartaasti ottamaan\nkolmannen kerran presidenttiviran, vaan siihen häntä ei voitu\nsaada. Ihanalla puheella kansalle erosi hän Maaliskuussa 1797\nainaiseksi virastansa ja muutti takaisin rakkaasen maakartanoonsa\nMount-Vernon'iin. Hänen päivänsä olivat kuitenkin luetut; hän sai\nainoastaan kaksi ja puoli vuotta nauttia levollisuutta ja onnea tässä\nmaakartanossaan. Hän sattui vilustumaan ja kuoli 14 päivänä Joulukuuta\n1797 kuudenkymmenenseitsemän vuoden iässä.\n\nMuisto siitä, mitä jalo Yrjö Washington on tehnyt, ei ole koskaan\nsammuva uudessa eikä vanhassa mailmassa ja hänen kuolematon ansionsa on\naina ja kaikkialla muistettava, jossa suurten ja jalojen miesten\nmuistoa pidetään kunniassa. Jokaisen amerikalaisen rinnassa elää\nunohtumaton mies kiitollisessa muistossa. Hänen kuvansa löytyy melkein\njoka perheessä, ja hänen elämästään ja hänen töistään isänmaan hyödyksi\nkerrotaan lapsille ja lastenlapsille.\n\n\n\n\nKiitollinen neekeriorja.\n\n\nEräällä franskalaisella viljelysmaan-omistajalla Domingon saarella oli\norja, joka uskollisen palveluksensa tähden oli saanut lupauksen päästä\nvapaaksi. Kun orja ahkeruutensa ja uskollisuutensa tähden oli\nherrallensa suureksi hyödyksi, oli asia kumminkin, huolimatta\norjaraukan useista muistutuksista, jäänyt paljaasen lupaukseen.\nMuutamana päivänä tuli neekeri herransa luo ja jätti hänelle tuon\nmelkoisen summan, viisisataa louisdor'ia, jotka hän sanomattomalla\nponnistuksella ja puutteen kärsimisellä oli onnistunut kokoon haalia.\n\n\"Herra, ottakaa tämä summa vapauteni lunastukseksi\", lausui tuo\nrehellinen orja.\n\nHerra tunsi itsensä lilkutetuksi.\n\n\"Ota rahasi takaisin ja mene\", sanoi hän; \"kauvan olen minä muutenkin\npitänyt kauppaa kanssa-ihmisteni vapauden kanssa. Mene ja ole vapaa!\"\n\nVähän aikaa senjälkeen muutti viljelysmaan-omistaja kotiinsa\nFranskanmaalle. Mutta pian kadotti hän haitallisten suhteiden tähden\nkaiken omaisuutensa ja hänen täytyi matkustaa takaisin Dominqon\nsaarelle. Täällä sai hän nyt alottaa elämäänsä suurimmassa puutteessa\nja antautua alhaisimpiin töihin. Silloin tuli häntä tapaamaan hänen\nentinen orjansa.\n\n\"Herra\", sanoi hän, \"sinä lahjoitit minulle kerran vapauden. Tahdotko\nvastaanottaa orjaltasi sen, mitä hän kauvan kiitollisuudesta on\ntahtonut antaa sinulle? Voisitkohan kenties kahdellasadalla\nlouisdorilla tulla toimeen vuosittain, jos palajaisit takaisin\nFranskanmaalle?\"\n\nKauppamies seisoi kauvan liikkumattomana, eikä voinut virkata sanaakaan\nvastaukseksi. Pikaisesti kiiruhti neekeri ulos ja tuli hetkisen perästä\ntakaisin lain vahvistama kirjoitus kädessään, jonka kautta hän vakuutti\nentiselle herrallensa kahdensadan louisdorin vuotuisen sisääntulon,\nniinkauvan kuin hän eli.\n\n\n\n\nBenjamin Franklin.\n\n\nBenjamin Franklin, mainio amerikalainen valtiomies ja sähköjohdattajan\nkeksiä, josta eräs franskalainen sanoo:\n\n\"Taivahan liekin hän voi ja Tyrannitkin nöyriksi tehdä\", kuului niiden\nmiesten joukkoon, jotka kulkevat rataansa suorasti ja kuitenkin\nhuolimatta suuruudestaan pysyvät aina yksinkertaisina olennossaan ja\nsiveämielisinä.\n\nBenjamin Franklin oli sisaristansa ja veljistänsä nuorin; kasvatuksensa\njäi vajanaiseksi, hän sai oppia ainoastaan lukemaan, lukua laskemaan ja\nkirjoittamaan; muutoin täytyi hänen itsensä etsiä keinoja\ntyydyttääkseen tiedonhaluaan.\n\nJokaisen hetken, jonka tuo väsymättömästi ahkera ja opin-halukas\nnuorukainen sai liikenemään, käytti hän tietojen hankkimiseen.\n\nKun Franklin kerran tuli Filadelfiaan ja neuvotonna, kuinka hän\nasettaisi elämänsä, kuljeskeli katuja pitkin, tapasi erään lapsen leipä\nkädessä. Franklin meni myös leipuripuotiin ostamaan itselleen leipää.\nNiillä rahoilla, jotka hän jätti leipurille, saikin hän kolme leipää ja\ntuli tästä ylöllisyydestä niin hämmästyneeksi, ettei tiennyt mitä piti\ntehdä noilla kahdella leipäkyörikällä, joita hän ei jaksanut syödä.\nSilloin johtui mieleensä eräs köyhä vaimo, jonka hän oli nähnyt\nsamassa laivassa, jolla hän oli tullut. Hän otti heti liikanaiset\nleipäkyörikkänsä kainaloonsa ja läksi astumaan satamaan, missä toivonsa\nmukaan löysikin matkakumppalinsa ja ilahutti häntä lahjallaan.\n\nBenjamin Franklin ei ollut vielä kahdenkymmenen kolmen vuoden vanha, ja\nkuitenkin, mitä kokemusta hän ei ollut itselleen hankkinut! Hän teki\ntyötä väsymättömällä innolla ei ainoastaan ammatissaan vaan myös\nsisällisen ihmisensä jalostuttamiseksi. Hänen mielilauseensa oli:\n\"Ainoastaan kelpo ihminen voi tulla todellisesti onnelliseksi!\"\n\nVälttääkseen veltostumista, avujensa täydellisentämis-pyrinnössään,\nlaittoi hän itselleen taulun, johon oli merkitty kaikki etevimmät avut,\nmissä hän tahtoi itseään harjoitella. Siinä seisoi: kohtuullisuus,\nvähäpuheisuus, säännöllisyys, päättäväisyys, säästäväisyys, uutteruus,\nvilpittömyys, puhtaus, tyyneys, nöyryys. Oppiakseen kaikkia näitä\navuja, harjoitteli Franklin itsekussakin jonkun määrätyn ajan; hän\nmerkitsi silloin joka päivä viivalla tauluunsa, jos hän oli rikkonut,\nja koetti sitä ahkerammin saada viivoja katoamaan taulusta. Kuinka hän\nriemuitsi, kun hänellä muutamien viikkojen kuluttua ei ollut yhtään\nviivaa taulussa määrätyn kohdan edessä!\n\nVielä vanhoilla päivillään sanoi Franklin, että lähinnä\nJumalaa oli hänen kiittäminen muistokirjojansa elämänsä onnesta.\nKohtuullisuuttansa kiitti hän oivallisesta terveydestänsä; ahkeruuttaan\nja säästäväisyyttään taas siitä varallisuudesta, jonka hän oli\nhankkinut itselleen, sekä kaikista tiedoistansa, jotka olivat tehneet\nhänet hyödylliseksi ja hankkineet hänelle hyvin ansaitun, tunnustetun\nsijan oppineitten joukossa. Vilpittömyyttään ja oikeudentuntoaan oli\nhänen kiittäminen isänmaansa luottamuksesta ja niistä arvokkaista\nviroista, jotka olivat hänen huostaansa uskotut. Näiden kaikkien hyvien\nomaisuuksien yhdistyksestä voitti hän sen tyyneyden, joka aina korkeaan\nvanhuuteensa asti teki hänet niin suloiseksi nuoremmille tuttavilleen.\n\n\"Minä olin vielä seitsenvuotinen lapsi\", -- niin kirjoitti kerran\nFranklin eräälle sukulaiselleen -- \"kun sukulaiseni muutamana\njuhlapäivänä antoivat minulle pienen summan rahaa. Minä läksin heti\npuotiin, missä myötiin lasten leikkikaluja. Kuullessani äänen eräästä\npienestä vihellyspillistä, joka oli toisella pojalla, herätti se\nminussa niin suurta ihastusta, että minä mielelläni annoin kaikki mitä\nminulla oli tuosta pienestä pillistä. Nyt menin kotio, jossa puhaltaen\nkuljin nurkasta nurkkaan, ollen sangen tyytyväinen pillistäni, vaan\ntuskaksi koko perheelle. Kun sisareni ja veljeni sekä muut sukulaiset\nsaivat kuulla paljonko olin antanut tästä leikkikalustani, vakuuttivat\nhe kaikki minulle, että olin antanut neljä kertaa enemmän kuin sen\noikea arvo oli. Silloin rupesin minä ajattelemaan kuinka paljon\nkauniita kaluja olisin voinut ostaa itselleni, ja kun he nauroivat\nminun ymmärtämättömyydelleni, vihastuin minä ja aloin itkeä. Harmi\najattelemattomasta kaupastani tuotti minulle enemmän tuskaa kuin\nleikkikaluni iloa.\"\n\n\"Tämä vaikutti kuitenkin minuun mahtavasti ja tuli tulevaisuudessa\nsuureksi hyödyksi minulle. Usein kuin olin kiusauksessa ostaa jotakin\nhyödytöntä, sanoin minä itselleni: 'Muista vihellyspilliä', ja niin\nsäästyi rahani.\"\n\n\"Kun kasvoin suureksi, tulin mailmaan ja otin vaaria ihmisten teoista,\nluulin usein tapaavani ihmisiä, jotka saattoivat itselleen\nturhanpäiväisiä menoja.\"\n\n\"Jos tapasin jonkun saiturin, joka kielsi itseltään kaikki elämän\nmukavuudet, joka epäsi itseltään ilon tehdä muille ihmisille hyvää ja\nvoittaa kansalaistensa kunnioitusta, joka uhrasi ystävyyden ilot\ntavaran kokoamishimolleen, silloin sanoin minä: 'Mies parka, sinä saat\nkalliisti maksaa rientosi!'\"\n\n\"Jos tapasin jonkun ihmisen, joka ainoastaan etsi huvituksia ja joka\nhimollisen nautintonsa tähden laiminlöi työskennellä sielunsa\njalostuttamiseksi, niin ajattelin minä: 'Petetty mies, sinä hankit\nitsellesi ainoastaan tuskaa ilon sijaan; sinä maksat liian paljon siitä\nmitä sinä et tarvitse!'\"\n\n\"Jos satuin näkemään jonkun ihmisen, joka hyöri ja pyöri kokonaan\nkauniiden vaatteiden, huonekalujen ja sellaisten hankinnassa,\njonkatähden hän teki velkoja ja lopetti elämänsä vankihuoneessa --\nsilloin sanoin minä: 'Hän on maksanut ilonsa hyvin kalliisti!'\"\n\n\"Lyhyesti sanoen, minä luulin huomaavani ihmisten itsensä olevan\nsuurimmaksi osaksi syypäät onnettomuuksiinsa siten että he väärin\narvostelivat kappaleet ja saattoivat itselleen menoja turhanpäiväisistä\nesineistä.\"\n\nKirjailijana antoi Franklin ulos erään kalenterin, jossa on monta\nhyödyllistä oppia, muun muassa myöskin muutamia \"hyviä neuvoja\nnuorille käsityöläisille.\"\n\n\"Ajattele että aika on rahaa. Jos koko päivän työskentelemisellä voipi\nansaita yhden talarin, mutta käyskentelee puolen päivää työtönnä ja\nelämänsä tarpeihin panee otaksukaamme ainoastaan kaksikymmentäviisi\näyriä, niin ei saa luulla että tämä on ainoa meno. Päinvastoin on sitä\npaitsi todenteolla tullut menetettyä viisikymmentä äyriä.\"\n\n\"Sananlasku sanoo että hyvä maksaja hallitsee toisten kukkaroita; se\non: joka on tunnettu hyväksi velkainsa maksajaksi määrälleen ja\noikealla ajalla, voipi luottaa saavansa lainata melkein sanoen kuinka\npaljon hän tahtoo, kun hän on vaan tarpeessa. Tämä on usein suureksi\nhyödyksi ihmiselle.\"\n\nSamoinkuin Franklin oli vapauden sankari, oli hän luonnollisesti myös\nneekeriorjuuden vihollinen. Vielä viimeisen sairautensa aikana\nkirjoitti kirjoituksen kongressiin orjuuden poistamisesta. Samaa\nsisälsi myös hänen viimeinen kirjoituksensa, jonka hän kirjoitti.\n\nHuolimatta niistä suurista tuskista, joita hän kärsi elämänsä lopulla,\noli hän kuitenkin iloinen mielessään ja kiitti Jumalaa näistä tuskista,\njoita hän piti tarpeellisina keinoina valmistaa hänen sieluansa\nkorkeampaa elämää varten. \"Minä olen\", sanoi hän eräälle ystävälleen,\n\"elänyt kauvan ja sill'aikaa nähnyt suuren osan mailmaa. Minä tunnen\nkiihtyvän halun päästä oppia tuntemaan toista mailmaa ja jätän ilolla\nja lapsellisella luottamuksella sieluni ihmisyyden suuren ja hyvän isän\nhuostaan, joka on luonut minut ja aina syntymisestäni asti minua niin\narmollisesti suojellut ja varjellut.\"\n\nTässä uskossa lopetti Franklin elämänsä 17 päivä Huhtikuuta 1790.\n\nKaikki itkivät hänen poismenoansa ja Filadelfian asujamet seurasivat\nhäntä hänen viimeiselle lepokammiollensa.\n\n\n\n\nKeisari Josef II.\n\n\nMaaliskuun 13 päivänä 1741 vallitsi suuri riemu keisarikaupungissa\nTonavan varrella. Sinä päivänä oli nimittäin prinssi syntynyt vanhalle\nHabsburgin kuningashuoneelle.\n\nJosef II -- niin oli se nimi, jota nuori prinssi sitte keisarina kantoi\n-- on vilpittömästi ahkeroinnut toteuttaa niitä toiveita, jotka olivat\nhäneen kiinitetyt hänen syntymisensä aikana. Se tarkoitusperä, johon\nhän pyrki, oli korkea, ja jospa hän itse ei saanut elää niinkauvan,\nettä olisi voinut koota hedelmiä kylvöstään, niin tulivat kuitenkin\nnämä hedelmät runsain määrin hänen jälkeentulevaistensa osaksi.\n\nJo poikasena osoitti Josef II elävätä mielenlaatua, hyvää käsitysvoimaa\nja erinomaista muistia. Hän taisi latinan, franskan, italian, unkarin\nynnä useampia muita kieliä, sekä rakasti suuresti soitantoa.\n\nVirkamiehilleen antoi Josef II väsymättömällä työinnollaan kauniin\nesimerkin. Hän oli ankarasti säästäväinen. Samoin kuin hän oman\npersoonansa suhteen kammoi kaikkia hyödyttömiä menoja, niin tahtoi hän\nmyös, että järjestys ja säästäväisyys vallitseisi valtiotaloudessakin.\nInnostunut ihmisrakkaudesta, koetti hän kaikkialla, missä vaan havaitsi\npuutetta ja kurjuutta, saattaa sinne apua ja turvaa. Joka päivä jakeli\nhän rahoja tarvitseville; kävipä välistä itsekin kurjuuden majoja\nkatsomassa ja lahjoitti onnettomille lohdutusta.\n\nVuonna 1766 syttyi ankara tulipalo Wienissä ja Josef II otti itse osaa\npelastustyöhön. Hovimiehet ihmettelivät, että heidän hallitsijansa\nvaivasi itseään kuin tavallinen työmies, jopa melkein pani henkensä\nalttiiksi, mutta Josef vastasi heille: \"Minä olin ihminen, ennenkuin\nminä tulin keisariksi, ja minä pidän ihmisenä olemistani kaikkein\nsuurimmassa arvossa!\"\n\nKerran matkallansa Böhmiin ja Mähriin näki keisari Josef erään\ntalonpojan kyntävän pellollansa. Ajatus maanviljelyksen suuresta\nmerkityksestä valtiolle valtasi keisarin niin mahtavasti, että hän\nseisatti vaununsa, hyppäsi ulos, tarttui itse auraan ja kynti useampia\nvakoja. Aura, jota keisari Josef tässä tilaisuudessa käytti, löytyy\nvieläkin tallella ja pellon omistaja panetti sille paikalle, missä\nkeisari oli kyntänyt, marmoritaulun tapauksen muistoksi.\n\nMuutaman kerran metsästysretkellään oli keisari Josef ratsastanut\neksyksiin ja tuli, ainoastaan eräs ratsunihti seurassaan, Wienin\nläheisyyteen. Tällöin oli talvi ja lumen paljous peitti maan. Yht'äkkiä\nsyöksee ratsunihti hevosineen päivineen erääsen hautaan, joka oli lunta\ntäynnä ja sentähden meni näkymättömiin. Keisari, joka ratsasti jonkun\nmatkaa edelläpäin, hämmästyi ratsunihdin huudosta, kääntyi takaisin ja\netsiskeli häntä. Hän laskeutui heti alas hevosensa seljästä ja koetti\nkaikin mahdollisin toimin auttaa uskollista palvelijaansa. Mutta hauta\noli jotenkin syvä ja mies näytti peräti vahingoittaneen itseään\npudotessaan. Keisari huomattuaan, ettei hän yksinään voisi auttaa\nhäntä, nousi takaisin hevosensa selkään, kehoittaen ratsunihtiä olemaan\nhyvässä toivossa; hän, keisari, lupasi hetkisen kuluttua tulla takaisin\navun kanssa. Senjälkeen ratsasti hän lähimmäiseen kylään. Täältä pyysi\nhän joitakuita miehiä mukaansa ja yhdet vaunut, ja keisari ei palannut\nWieniin ennen kuin oli nähnyt vahingoitetun saatettuna kotiinsa.\n\nEräällä matkalla tapahtui kerran, että keisari Josef sai odottaa\nhevosia postitalossa, samalla kuin postimestari, huolimatta\ntuntemattomasta matkustajasta, piti tähdellisenä näytellä keisarin\nkuvaa muutamille vieraille. Viimein näytti hän myös kuvaa Josef\nII:sellekin, lausuen:\n\n\"Tässä näette te meidän hyvän ja viisaan herramme muotokuvan --\"\n\n\"Ja kaikkein armollisimman keisarin\", lisäsi yksi herroista, jotka\nolivat keisarin seurueessa.\n\n\"Ainoastaan ihminen, niinkuin tekin\", vastasi korkea matkustaja, ja\nkääntyi hetken hiljaisuuden perästä hänen puoleensa, joka yllämainitut\nsanat oli lausunut, lisäten vakaalla äänellä:\n\n\"Kaikkein armollisin on ainoastaan yksi; osoittakoon Hän meille\nkaikille laupeutta ja armoa!\"\n\nJosef auttoi koko joukon sairaita ja köyhiä ihmisiä, ja kerrotaan monta\nesimerkkiä hänen jalomielisyydestänsä tässä suhteessa.\n\nEräänä päivänä käveli hän, puettuna hyvästi voivan porvarin pukuun,\nmuutamalla Wienin kadulla. Kirkon läheisyydessä huomasi hän joukon\nköyhiä, jotka kerjäsivät apua kirkosta tulevilta. Myöskin keisari antoi\nusealle heistä rahaa ja aikoi sitte aivan huomaamatta poistua siitä,\nkun eräs kaksitoista vuotinen poika tuli hänen eteensä.\n\n\"Mikä sinulla on, ystäväni?\" kysyi keisari lempeästi.\n\n\"Oi, herra\", vastasi pieni poika, \"te näytätte niin hyvältä; te ette\nsuinkaan aja minua pois.\"\n\n\"Mutta sano sitte mikä sinua vaivaa, lapseni\", sanoi keisari.\n\n\"Oi, meillä ei ole mitään syömistä. Minun isäni oli upseeri ja vielä\njoitakuita kuukausia sitte emme luulleet näin pikaan joutuvamme leivän\npuutteesen. Mutta pappa kuoli ja nyt olemme me kaiken puutteessa.\"\n\n\"Lapsi parka! Onko sinulla sisaria ja veljiä?\"\n\n\"On, herra, minulla on kaksi nuorempaa veljeä, jotka ovat kotona mamman\nluona, sillä hän on hyvin kipeänä.\"\n\n\"Kuule nyt, poikani! Kiiruhda suoraa tietä lääkärin luo. Tässä on\nsinulle rahoja, jotka saat antaa hänelle äitisi luona käynnöstä. Pyyhi\npois kyyneleet ja ole hyvässä turvassa. Me tapaamme hetken kuluttua\ntoisemme.\"\n\nPoika kiiruhti noutamaan lääkäriä, sittekuin hän keisarille oli\nilmoittanut äitinsä asunnon. Hänen luokseen läksi nyt Josef II\nastumaan. Kaikki todisti suurta kurjuutta. Siinä huoneessa, missä\nsairas makasi, ei ollut mitään muuta kuin sänky, ja sekin mitä\nviheliäisintä lajia. Vaimo parka, joka nähtävästi näytti olleen\ntottunut parempiin päiviin, hengitti raskaasti; ei näyttänyt pitkijä\naikoja hänellä olevan jäljellä. Kun vieras astui sisään, hämmästyivät\nsekä äiti että lapset.\n\n\"Minä olen lääkäri\", sanoi keisari Josef; \"minä tulen tarjoomaan teille\npalvelustani.\"\n\n\"Oi, herra\", vastasi sairas heikolla äänellä, \"minä tuskin jaksan\npalkita teitä siitä.\"\n\n\"Älkää huoliko siitä seikasta. Kunhan minä vaan voin teidät tehdä\nterveeksi jälleen, tunnen minä itseni palkituksi.\"\n\nNyt astui keisari hänen sänkynsä luo, koetti hänen valtasuonensa\ntykytystä, kirjoitti joitakuita sanoja paperille ja pani sen kamiinin\npäälle.\n\n\"Tässä on reseptini\", sanoi hän; \"minä toivon heti saavani kokea\nlääkkeeni auttaneen.\"\n\nHän ojensi kädellänsä jäähyväisiksi ja oli silmänräpäyksessä poissa.\n\nHetkisen kuluttua tuli vanhin poika takaisin, ollen hänen seurassaan\ntodellinen lääkäri. Hän kertoi äitillensä kohtauksensa vieraan kanssa\nkirkon luona.\n\n\"Mutta täällä on jo ollut lääkäri\", sanoi sairas ihmetellen; \"tuossa on\nhänen reseptinsä.\"\n\nPoika otti paperilapun ja luki sen.\n\n\"Ah, mamma, se on minun tuntematon hyväntekijäni. Keisari antaa meille\neläkerahan. Kuuleppas vaan mitä tässä seisoo:\"\n\n\"Hyvä rouva! Teidän poikanne, jonka onnellinen sattumus on lähettänyt\neteeni, on kertonut minulle, että te olette erään urhollisimpien\nupseerieni leski. Puute, jonka omaksi te olette joutuneet, on kokonaan\nollut tuntematon keisarille. Siis ette saa häntä syyttää vääryydestä.\nHänen on sangen vaikea tietää kaikkea mitä hänen pitäisi saada tietää.\nMutta nyt, koska hän on saanut asiasta selvän, on hän hankkiva teille\napua, niin paljon kuin hänen voimansa myöntävät, ja toimittava varoja\nlapsienne kasvatukseksi. Rahastonhoitajani on saanut käskyn piirtää\nnimenne eläkerahainnauttijain listaan. Josef.\"\n\nKöyhän perheen kiitollisuus ja ilo oli rajaton. Lääkäri tunsi itsensä\nsyvästi liikutetuksi ja pyyhkäsi kyyneleen silmästänsä.\n\nJa keisari Josef? Hän taisi tänä iltana sanoa niinkuin Titus kerran\nsanoi: \"Minä en ole tuhlannut päivääni.\"\n\nYhtä paljon kuin keisari Josef ymmärsi ilahuttaa murheellisia, yhtä\npaljon ymmärsi hän myös ottaa osaa ja lisätä iloisien iloa.\nMatkustaessaan Franskanmaalle tuli hän kerran kreivi Falkenstein'in\nnimellä erääsen postitaloon, jonka omistaja pyysi häntä jäämään\nseuraavaan päivään, koska hän oli lähettänyt kaikki hevosensa noutamaan\nvieraitansa äskensyntyneen lapsensa kastetoimitukseen. Josef suostui\npyyntöön ja vieläpä tarjoutui lapselle kummiksi. Kun pappi kysyi hänen\nnimeänsä, vastasi hän lyhyesti: \"Josef\", ja seuraavaan kysymykseen,\nhänen säädystänsä ja arvostansa, \"Saksalainen keisari.\" Voimme arvata\ntalonisännän ja hänen vieraittensa hämmästyksen.\n\nKeisari Josef II koetti saada aikaan suuria muutoksia valtiohoidossa.\nHän tahtoi panna toimeen yhtälaisen veroituksen, yleisen\nasevelvollisuuden, uskonnonvapauden, sanalla sanoen kaikkea mikä\nsittemmin on tunnettu oikeaksi perustukseksi jokaiselle valtiolle ja\njokaiselle hallitukselle, jolla alammaisten onni on päämaalina. Josef\nII:sen aikalaiset eivät kuitenkaan aina ymmärtäneet tätä oikeata ja\njaloa hänen pyrinnöissään. Kun hänen olisi pitänyt niittää rakkautta,\nsai hän usein sen sijaan vastaanottaa kiittämättömyyttä, jopa vihaakin.\nMutta jälkimailma on tietänyt paremmin kunnioittaa tämän hallitsijan\nmuistoa ja on hänessä nähnyt valistuksen ja edistyksen jalon sankarin.\n\n\n\n\nMozart.\n\n\nAinoastaan harvat taidemiehet ovat luoneet niin oivallisia teoksia\nmusiikin alalla kuin _Wolfgang Amadeus Mozart_.\n\nHän oli tuskin viiden vuoden vanha, kun hän jo alkoi osoittaa\nerinomaista edistystä klaveerin soitannossa. Tämä hämmästytti ja\nmelkeinpä huoletti hänen isäänsä niin että isä koetti pidättää pojan\ntyönintoa. Hän ei tahtonut eikä uskaltanutkaan opettaa näin nuorelle\noppilaalle sävelsepitsemisopin sääntöjä. Hänen varovaisuntensa oli\nkuitenkin turhaan, sillä pikku Mozart mietiskeli jo klaverikonsertin\nsepittämistä. Hän rupesi sitä kirjoittamaan ja muutamana päivänä löysi\nisänsä, joka astui huoneesen muutaman tuttavan kanssa, hänet täydessä\ntoimessa sävelteostaan sepittämässä.\n\n\"Mitä sinä siinä teet?\" kysyi isä.\n\n\"Minä kirjoitan klaveerikonsertin. Ensimmäinen osa on jo valmis.\"\n\n\"Saanko katsoa! Se mahtaa olla jotakin erinomaisen kaunista!\"\n\n\"Ei, se ei ole vielä valmis.\"\n\nIsä otti nuottiarkin häneltä, katseli tarkasti kirjoitettua. Kyyneleet\nnousivat hänen silmiinsä.\n\n\"Katso kuinka oikein hän on pannut kaikki\", sanoi hän ja antoi\nystävälleen täyteen kirjoitetun arkin. \"Vahinko vaan että se on kovin\nvaikeata.\"\n\n\"Sentähden se onkin konsertti\", sanoi pikku nuotinsepittäjä. \"Täytyy\nharjoitella, kunnes se käy. Näin se tulee kuulumaan.\"\n\nNäin sanoen istahti hän soittokoneen eteen ja alkoi soittaa. Ei hänen\nonnistunut soittaa kappaletta aivan oikein, vaan kuitenkin niin että\nkuulijat voivat ymmärtää miten sen piti oleman.\n\nNe toiveet, jotka hän lapsena oli herättänyt, täytti hän runsaassa\nmäärässä nuorukaisena ja miehenä. Mozartin nimi oli kohta etevimpiä\ntaiteensa historiassa. Ja vielä tänä päivänä kuunnellaan ihastuksella\nsemmoisia hänen älynsä loistavia tuotteita kuin hänen operansa\n\"Taikahuilu\", \"Figaron häät\", \"Don Juan\", sekä hänen lähtövirtensä, tuo\nhänen \"Reqwiem'insä\", joka on ihanimpia sielumessuja, mitä ikinä on\nkirjoitettu.\n\nTämän viimeksi mainitun teoksen synnystä kerrotaan seuraavaa:\n\nMozart teki par'aikaa uutterasti työtä valmistaessaan\n\"Taikahuilu\"-nimistä operaansa, kun muuan pitkä, laiha, yksitotinen\nmies eräänä päivänä jätti hänelle kirjeen ilman allekirjoituksetta,\njossa kirjeessä häneltä kysyttiin tahtoisiko hän kirjoittaa sielumessun\nja mihin hintaan. Mielihyvällä otti hän tämän tehdäkseen ja vaati siitä\n50 (toiset sanovat 100) dukaattia. Aikaa, jolloin messu voisi olla\nvalmis, hän ei kuitenkaan tahtonut niin tarkalleen määrätä. Tämän\nvastuun saatuansa läksi kirjeen tuoja pois ja palasi kohta tuoden\nvaaditun summan, kehoitti Mozartia kirjoittamaan aivan oman tunteensa\nja mielialansa mukaan, mutta pyysi häntä ettei koskaan koettaisi päästä\ntietoon kuka sävelteoksen oli teettänyt.\n\nIhmisenä oli Mozart suora, teeskentelemätön ja kaikesta turhuudesta\nvapaa; hän puhui hyvin vähän taiteestaan ja teoksistaan ja koko hänen\nolentonsa ilmoitti hyväsydämisyyttä ja ystävällisyyttä. Hän kuoli 5\npäivänä Joulukuuta 1791 sangen nuorena, ei täydelleen kolmenkymmenen\nkuuden vuoden ikäisenä.\n\n\n\n\nUskollinen palvelija.\n\n\nTapahtui tuona kylmänä talvena vuonna 1776 että muuan puolalainen\nkartanonherra käski palvelijansa varustaa kaikki matkustusta varten\nlähellä olevaan kaupunkiin, ja erittäin käski hän tallirenkinsä\nNepomukin seuraamaan matkalle.\n\nTämä astui herransa eteen ja pyysi häntä vielä lykkäämään matkansa\nmuutamaksi aikaa, koska paljon susia oli näkynyt niillä seuduin\npakkasen aikana, vaan hänen isäntänsä pysyi kuitenkin lujasti\nsanotussaan ja huusi vihastuneena:\n\n\"Pelkäätkö sinä? Jää silloin kotiin, sillä minä en voi kärsiä ihmisiä,\njotka ovat pelkureita.\"\n\n\"Herra, olkoon sitten niinkuin tahdotte\", vastasi renki.\n\nSeuraavana päivänä lähdettiin matkalle. Nepomuk ratsasti edellä. Ei\nnäkynyt mitään merkkiäkään susista. Isäntä aikoi laskea leikkiä\npalvelijansa kanssa ja kysyi häneltä, missä kaikki nuo sudet olivat,\njoita hän oli niin paljon peljännyt.\n\nUskollinen palvelija ei sanonut mitään, vaan katsoi tarkasti\nympärilleen. Silloin näki hän äkkiä suuren suden töytäävän esille\nmetsästä. Se näytti olevan hyvin nälkäinen ja läheni lähenemistään\nmatkustavaisia. Hevosia koetettiin saada juoksemaan niin paljon kuin\nmahdollista, vaan peto juoksi kumminkin kovemmin ja tuli joka hetki yhä\nlähemmäksi.\n\n\"Herra, parasta on että minä uhraan hevoseni pelastukseksemme\", sanoi\ntallirenki. \"Sill'aikaa kun tuo inhottava peto töytää hevosen päälle,\nkiiruhdamme me eteenpäin.\"\n\nIsäntä suostui ehdotukseen ja kyyneleet silmissä jätti Nepomuk\nhevosensa saaliiksi verenhimoiselle sudelle.\n\nJo luulivat matkustavaiset päässeensä kaikesta vaarasta, kun he\nuudestaan saivat nähdä ensin yhden ja sitten koko joukon susia\ntöytäävän ulos metsästä ja uhkaavina lähestyvän hevosia. Kaikki apu\nnäytti mahdottomalta. Silloin heittäytyi uskollinen tallirenki ulos\nreestä ja huusi isännälleen:\n\n\"Herra, pidä huolta vaimostani ja lapsistani. Minä panen itseni\nalttiiksi pelastaakseni teidät ja teidän rouvanne. Kiiruhtakaa niin\nettä pääsette pakoon sillä aikaa kun minä töytään vihollisia vastaan.\"\n\nSivalluttaen sapelillaan töytäsi hän urhoollisesti susia vastaan,\ntappoi useampia petoja ja puolustihe kauvan, kunnes sudet viimeinkin\nrepivät hänet kappaleiksi.\n\nSillä aikaa ajoi Nepomukin isäntä niin pikaan kuin vaan hevoset\njaksoivat juosta, kaupunkiin, johon matkan tarkoitus oli. Hän muisti\naina kiitollisuudella uskollista palvelijata, joka oli antanut itsensä\nalttiiksi pelastaakseen hänen ja hänen vaimonsa henget, ja piti\nrunsaasti huolta pelastajan vaimosta ja lapsista.\n\n\n\n\nIsä ja tytär.\n\n\nViime vuosisadan lopulla kohtasi kova vedenpaisumus erästä pientä\nkaupunkia Tonavan varrella. Jää oli äkkiä sulanut pitkällisen\nleutoilman kautta; julman isoja jäämöhkäleitä oli lohkeillut irti ja\nniitä kulki nyt joka paikalla jokea, joka kohosi kohoamistaan. Joka\nhetki kasvoi vaara; vähän ajan sisään murtautui vesi kaupungin\nkaduille; niin pitkältä kuin silmä ylettyi katsomaan, ei nähnyt muuta\nkuin Tonavan likaisenkeltaisia aaltoja, joilla jääkappaleita, eläimiä,\nhuonekaluja ja muita semmoisia kappaleita ui. Peljästyneinä pakenivat\nasujamet ylös huoneittensa yläkerroksiin ja viimein ylös\nvinnihuoneisin, pelastuakseen päälle tunkeavalta vedeltä.\n\nPienessä talossa asui köyhä sairas mies. Useampia vuosia oli hän ollut\nhervoton käsistään ja jaloistaan eikä voinut toimittaa mitään; mutta\nhänellä oli hyvä tytär, joka työllään hankki elatusta sekä itselleen\nettä hänelle. Tytär ei tahtonut luopua isästään -- \"minä hänet joko\npelastan tahi kuolen hänen kanssaan\", sanoi hän.\n\nIsä lepäsi sängyssään ja voi ainoastaan vaivalla nousta niin paljon\nettä hän huoneensa ikkunasta saattoi nähdä hävityksen. Voipuneena\npainui hän alas vuoteelleen, pani vapisevat kätensä ristiin ja rukoili\nhyvän lapsensa edestä.\n\nVesi nousi yhä korkeammalle, kohta saavutti se jo huoneen, jossa vanhus\nmakasi, ja kostutti hänen kylmää olkivuodettansa -- silloin koetti\ntytär nostaa isäänsä vuoteelta ja kantaa häntä katolle. Mutta tämä oli\nhänelle kovin raskas. Tytär antoi silloin vanhuksen tarttua\nkäsivarsillaan hänen kaulansa ympärille, nosti hänet selkäänsä ja niin\nkaalasi hän taakka selässä ulos huoneesta veden ja jään läpi ja pääsi\nonnellisesti katolle. Siellä täytyi heidän oleskella koko vuorokauden\nennenkuin kukaan tuli heille avuksi.\n\nKun vaara oli ohitse kiitti tytär Jumalata omasta ja isänsä\nonnellisesta pelastuksesta.\n\n\n\n\nItsensä alttiiksi paneminen.\n\n\nBretagnessa, eräässä Ranskan maakunnassa, asui ranskalaisen\nvallankumouksen aikana _Ifigenia Defille_ yhdessä sisarensa\nkanssa, joka oli naimisissa ja jolla oli neljä lasta. Sisarukset\nelivät yksinäisyydessä; heidän ainoa ilonsa oli pienten lasten\nrakkaus. Valitettavasti tuli tämä hiljainen onni kestämään lyhyen\najan. Paris'ista tuli muutamana päivänä käsky panna vankeuteen\nkolmekymmentä henkeä, joita pidettiin epäluulon alaisina, ja viedä ne\nvallankumous-oikeuden eteen. Näiden kolmenkymmenen joukossa oli myös\nviaton Ifigenia, joka ilman säälittä eroitettiin sisarestaan ja vietiin\nvankina Parisiin. Vallankumous-oikeus pani hänen eteensä kirjeen, jonka\nalla oli kirjoitettuna nimi Defille ja jonka sisällyksestä päätettiin\nettä kirjeenkirjoittaja piti jotain yhteyttä kuninkaanpuoluelaisten\nkanssa.\n\n\"Onko se maanpetosta, onko se rangaistusta ansaitseva rikos tuntea\nihmistä, joka kuuluu kuninkaan puolueesen!\" kysyi Ifigenia. \"Me\ntahdomme ainoastaan tietää tunnustatko sinä tämän kirjeen oikeaksi\",\noli oikeuden vastaus.\n\n\"Kyllä tunnustan kirjeen\", sanoi Ifigenia rohkeasti, \"vaan ennenkuin\nminua tuomitsette, niin antakaa minulle asianajaja avukseni.\"\n\nSeuraavana päivänä lähetettiin jalo ja vilpitön mies, tuo\noikeudenoppinut _Gauneau_ hänen luokseen vankihuoneesen puhumaan\nja keskustelemaan hänen puollustuksestaan.\n\n\"Hyvä herra\", sanoi Ifigenia puollustajallensa, \"minä pidän jo\nedeltäkäsin varmana että te tulette käyttämään kaikkia keinoja minun\npelastuksekseni, mutta sanokaa minulle kuitenkin minkälainen tuomio\nminulla on peljättävän.\"\n\n\"Minä tulen koettamaan kaikkea teitä pelastaakseni; mutta se tulee\nsangen vaikeaksi, kun te tunnustitte kirjeen allekirjoituksen\nomaksenne, sillä se painaa paljon oikeuden silmissä.\"\n\n\"Puollustakaa vaan minua urhoollisesti! Minä olen syytön. Jos te\nvannotte minulle ette koskaan ilmaisevanne minun salaisuuttani\nkellenkään, niin kerron teille jotakin, joka teidät saattaa siihen\nvakuutukseen että te ajatte oikeata asiata.\"\n\nGauneau vannoi vilpittömästi säilyttävänsä hänen salaisuutensa.\n\n\"Niin tietäkää sitte\", sanoi Ifigenia, \"etten minä ole, vaan sisareni\non kirjoittanut tämän kirjeen. Ei kukaan voi syyllä tuomita meitä\nrikollisiksi; jos kumminkin täytyy niin tapahtua, niin minä tahdon\nkuolla sisareni edestä. Hänellä on neljä lasta, jotka vielä tarvitsevat\näitin hoitoa; minä olen yksinäni ja voin huoletta erota elämästä.\"\n\nOikeuspäivä tuli. Gauneau puollusti häntä lämpimyydellä ja innolla.\nTurhaan! Syytetty tuomittiin kuolemaan.\n\nIfigenia kuoli urhoollisuudella; hän uhrasi itsensä kuolemaan\nrakkaudesta sisareensa.\n\nVarmaan olisi tämä kaunis siskorakkauden osoite jäänyt unhotuksiin,\nellei Gauneau olisi ennen kuolemataan uskonut tämän salaisuuden\nmuutamalle ystävälle, joka vuorostaan on tehnyt sen jälkimailmalle\ntunnetuksi.\n\n\n\n\nJalo prinssi.\n\n\n\"Kun kasvan aikamieheksi\" -- sanoi kerran nuori Braunschweigin prinssi\n_Leopold_ -- \"tahdon auttaa köyhiä, tahdon antaa heille kaikki\nrahani, joita en välttämättömästi tarvitse. Minua huvittaa suuresti\nantaa köyhälle almuja ja nähdä kuinka hän siitä iloitsee ja kiittää\nminua kyynelet silmissä. Kuitenkaan en pidä siitä että ihmiset\nosoittavat kovin suurta alammaisuutta ja nöyryyttä minua kohtaan.\nOvathan rikkaat, ylhäiset ja onnelliset ihmiset juuri sen tähden\nolemassa että he pitäisivät huolta köyhistä ja onnettomista. Onhan\nJumala paljon enempi minua, ja hän pitää kuitenkin huolta kaikista\nihmisistä; halvimmistakin.\"\n\nSeitsentoista vuotiaana teki prinssi Leopold lupauksen \"olla kuuliainen\nJumalalle, armias lähimmäistä kohtaan, hyväntekeväinen, uskollinen\ntehtävänsä täyttämisessä ja rehellinen, oikeutta noudattava, puolta\npitämätön ja kohtuullinen kaikissa toimissaan.\" Frankfurtissa Oder'in\nvarrella, jossa prinssi oleskeli pitkän aikaa, oli hänen elämänsä\nikäänkuin jakso ihmisystävällisiä tekoja. Tällä ajalla hän kirjoitti\npäiväkirjaansa nämät kauniit sanat:\n\n\"Mikä ilo voida auttaa ja palvella lähimmäisiänsä! Kun voisin vaan\ntoimittaa enemmän, niin olisin vielä onnellisempi. Suurin ilo, jonka\nvoin ajatella, on ihmishengen pelastaminen. Suokoon Jumala armostaan\nminulle kuitenkin kerta tämä ilo!\"\n\nKaivattu tilaisuus tarjoutuikin kohta.\n\nKevätpuoleen 1785 alkoi Oder-joki paisua rantojensa yli. Pidättömällä\nvoimalla mursi se rikki salpaukset Frankfurtin kohdalla, pani\netukaupungin tulvan alle ja uhkasi sitä täydellisellä hävityksellä.\nRakennus hajosi ja kaatui rakennuksen perästä. Jokea alas rientävät\njäämöhkäleet särkivät siltarakennukset ja etukaupunki tuli tykkänään\neroitetuksi muusta kaupungista ja kaikesta avunsaannista. Asujaimet\npakenivat huoneistaan ylempänä olevaan ja lujasti rakennettuun\nsilkkitehtaasen. Kaupungista nähtiin miten vaara tuli suuremmaksi joka\nhetki, vaan ei löydetty mitään mahdollisuutta saada onnettomille apua,\nsillä joen poikki ei voitu soutaa.\n\nPelkäämätön prinssi Leopold, joka monesti oli pannut henkensä alttiiksi\ntulipaloissa, ei kuitenkaan tahtonut antaa tuon esteen pidättää\nitseään. Häntä kiellettiin koettamasta soutaa yli joen. Mutta hän\nvastasi:\n\n\"Enkö minä ole ihminen niinkuin te? Tässä kysytään vaan ihmisten\npelastamista hengen vaarasta!\"\n\nPari hänen sotamiestään lankesi polvilleen hänen eteensä ja pyysi häntä\nsäästämään kallisarvoista henkeänsä, joka oli niin monen turva ja ilo.\n\nTämä harras rukous vaikutti prinssiin. Hän astui venheestä ja läksi\npois.\n\nOlipa muuan kalastaja päättänyt tehdä pelastuskoetuksen. Hän oli saanut\nkaksi miestä avukseen, joista toinen oli sotamies. Tämä riensi nyt\nherttuan luokse pyytämään lupaa saada seurata vaaralliselle retkelle.\nKun herttua sai kuulla miten asian laita oli, kiiruhti hän sotamiehen\nkanssa, nousi sanaakaan sanomatta venheesen, ja työnsi sen ulos\nrannasta.\n\nSamassa tuli kalastaja. Kun hän sai nähdä herttuan venheessä, huusi hän\nhänelle ettei suinkaan antautuisi uhkaavaan vaaraan ja koetti nyt\nkaikella tavalla estää yli-menemistä.\n\n\"Jos te ette tahdo seurata\", vastasi herttua vakavalla äänellä, \"niin\nminä näiden kahden miehen avulla pelastan onnettomat.\"\n\n\"Ei se käy laatuun\", huusi tuskallisesti kalastaja, \"venhe on kovin\npieni.\"\n\n\"Saamme nähdä\", vastasi Leopold herttua.\n\nKalastaja huomasi nyt ettei vastustaminen auttanut.\n\nVaarallinen matka alkoi. Kaikkien silmät katsoivat herttuaan, kaikkien\nsydämmet vapisivat hänen tähtensä. Äkkiä nähtiin, miten vene tärähti\nmuutamaa sulkuvarustusta vasten ja alkoi vuotaa. Herttua, joka oli\nvähällä pudota jokeen, tarttui kiinni toiseen soutajista ja pysyttelihe\nsillä tavoin venheessä. Mutta samassa silmänräpäyksessä ajoi venheen\nkeula muutaman sillan jäännöksien päälle, joka oli silkkitehtaan\nedessä, ja kaatui. Miehet putosivat veteen.\n\nHeille koetettiin ojentaa seipäitä ja köysiä, vaan turhaan. Vuolas\nvirta vei kaikki pois. Hetken taisteltuaan aaltojen kanssa katosi\nprinssi Leopold. Molempien soutajien onnistui pelastautua.\n\nYleinen murheenhuuto kuului koko kaupungissa kun saatiin tieto rakkaan\nruhtinaan kuolemasta. Vasta kahden päivän kuluttua onnistui uutteran\netsimisen perästä löytää hänen ruumiinsa, joka tavattiin noin pari\nsataa askelta siitä paikasta, missä venhe oli kaatunut.\n\n\n\n\nNeekeri nimeltä Ali.\n\n\nSuuttuneina kovaan kohteluun, jota neekeriorjat Domingon saarella\nolivat saaneet viljelysmaiden omistajien puolelta kärsiä, tekivät nämä\nvuonna 1792 kauhean kapinan. Neekerit olivat salaa hankkineet itselleen\naseita, töytäsivät herrainsa päälle, murhasivat heidät ja sytyttivät\nheidän kartanonsa tuleen. Ainoastaan harvat \"valkeat\" pääsivät\npakenemaan heidän kostoansa.\n\nMuutaman viljelysmaan omistajan luona eivät neekerit kuitenkaan\ntarvinneet valittaa kovaa kohtelua. Olivat saaneet hyvää ja runsasta\nelatusta, eikä heitä oltu millään tavalla pakoitettu tekemään työtä\nliiaksi. Herra ja orjat olivat sentähden eläneet sovussa keskenään.\n\nWilliam, tämän viljelysmaan omistajan poika, oli mieltynyt erinomaisen\npaljon muutamaan nuoreen neekeriin, jonka nimi oli _Ali_; hän piti\nhänestä ja koetti niin paljon kuin hän voi, tehdä elämää keveäksi\nhänelle. Ei kummaa siis, jos neekeri vuorostaan osoitti nuorta\nherraansa kohtaan uskollisinta rakkautta. Tämä tuli myös näkyviin\nkapinan syttyessä.\n\nWilliam, joka siihen aikaan oli neljäntoista vuoden iässä, palasi\nmuutamana päivänä metsältä. Hän huomasi silloin neekerijoukon, joka\nryntäsi hänen isänsä asuntoa kohden ja sytytti sen tuleen.\n\nKun nuorukainen näki liekkien kohoavan taivasta kohden, pakeni hän\nkauhistuneena takaisin metsään. Siellä löysi hän syrjäisen luolan,\njossa hän koetti piiloitellata kapinallisten neekerien raivolta.\nUupuneena väsymyksestä ja levottomuudesta nukkui hän viimein. Yht'äkkiä\nkavahtaa hän ylös ikäänkuin kauhean unen vaivaamana -- hänen edessään\nseisoi hänen iso, englantilainen doggikoiransa ja tämän vieressä\nuskollinen Ali.\n\nAlussa peljästyi William, vaan neekeri sanoi ystävällisesti hänelle:\n\n\"Seuraa minua; minä olen sinua johdattava, ettet joudu veljieni käsiin.\nSinä olet aina ollut ystävällinen minua kohtaan, nyt on minun vuoroni\npalkita hyvyytesi.\"\n\nAli saattoi nyt Williamia syrjäisiä teitä, soiden ja rämeiden poikki.\nTuli pitkä vaellus ja usein heitti jo William kaiken toivon päästä\nonnellisesti julmistuneiden neekerien raivoa pakoon.\n\n\"Ole pelvotta!\" sanoi silloin aina uskollinen johdattaja. \"Minä saatan\nsinut pääkaupunkiin; siellä on monta laivaa satamassa, joihin pääset ja\njotka vievät sinut Europaan.\"\n\nNeljännen päivän lopulla näkivät he viimein kaupungin tornit ja muurit\nedessään. Mutta tuskin olivat jättäneet metsän, ennenkuin heitä tuli\nvastaan joukko neekerejä, jotka töytäsivät heidän päällensä hurjasti\nhuutaen. Nyt näytti kaikki pelastus mahdottomalta. Silloin astui Ali\nesille ja rukoili armoa ja sääliä hyväntekijällensä sekä kertoi kuinka\nsuuressa kiitollisuuden velassa hän oli Williamille. Alin rukoukset\nvaikuttivat. Neekerit saattoivat Williamia aina kaupungin portille\nasti, ja täällä löysi hän suojaa tarpeeksi.\n\n\n\n\nKaarle von Linné.\n\n\nJo vanhimpina aikoina harrastivat etevät miehet tutkimuksia luonnon\nvaltakunnissa. Niin ovat semmoiset muinaisajan viisaat kuin\nAristoteles, Theofrastos, Dioscorides y.m. kirjoittaneet havaintonsa ja\nkokemuksensa luonnon esineistä kirjoihin ja mahtavimmat ruhtinaat ovat\nkilvoitelleet kootakseen mestarien teoksia. Vaan sitten tuli keskiaika,\nja sen sijaan kuin olisi pitänyt käydä edelleen aloitettua tietä\nluonnon tuntemiseen, tehtiin tämän tieteen harjoittaminen\njonkunlaiseksi ylenluonnolliseksi toimeksi, sitä pidettiin velhoutena\nja loihtimisena ja vanhojen luonnontutkijoiden teokset joutuivat\nunhotuksiin.\n\nVasta kirjapainotaidon keksimisen kautta tulivat nämä teokset\nsuuremmalle yleisölle tunnetuiksi ja nyt heräsi monella taholla harras\nmielihalu luonnon tuntemiseen. Ruvettiin vertailemaan niitä\nluonnonesineitä, joita löytyi kunkin ympärillä niihin selityksiin,\njoita esim. Plinius y.m. olivat antaneet, ja näyttämään missä nämä\nolivat erehtyneet. Uutterat tutkijat kokoelivat ja selittivät niitä\nluonnontuotteita, joita näkivät kotomaassaan. Kohta otti tutkija\npiirustajan ja puupiirustajan avukseen, alussa ainoastaan koristamaan\nteostansa, vaan sitten kuvan kautta tehdäkseen esittämänsä asian\nselvemmin näkyväksi lukijalle. Tällä tavoin kehittyi vähitellen\nluonnontutkiminen erityiseksi tieteeksi, kun sitä ennen oltiin\nainoastaan lääketieteellisiä tahi teollisia tarpeita varten tutkittu\nvissiä luonnonesineitä.\n\nMutta samalla kun opittiin tuntemaan yhä useampia luonnon tuotteita,\nkävi niiden järjestäminen tarpeelliseksi. Tehtiin lukuisia kokeita\ntähän tarkoitukseen; vaan ilman erinäisettä menestyksettä. Puuttui\nvielä yhdenmukaisuutta selityksien tekemistavasta, puuttui määrättyjä\nnimityksiä tarkoitetuille asioille, ylinähtäväisyyttä ja järjestystä\nj.n.e. Sentähden voi tapahtua niin, että eri luonnontutkijat selittivät\nsamaa kasvia, joka kasvoi useammassa eri maassa, yhtä moneksi eri\nkasviksi.\n\nJuuri tällä epäselvyyden ja epävarmuuden aikakaudella luonnontieteen\nharrastuksissa syntyi se mies, joka syystä on saanut nimen\n_luonnontieteen isä: Kaarle von Linné_.\n\nToukokuun 23 päivänä 1707 näki hän ensi kerran päivän valon\nmatalaisessa majassa eteläisessä Småland'issa. Hänen isänsä oli pappina\nStenbrohult'in pitäjässä ja nimeltänsä Nicolaus Linnaeus. Hän oli köyhä\nmies ja sen ajan, jota ei papillisten velvollisuuksiensa täyttäminen\nvienyt, pani hän pienen puutarhan hoitamiseen, joka oli hänen suurin\nilonsa.\n\nJo ensi horjuvilla askelillaan elämässä kohtasi sentähden poika niitä\nkukkia, joita isä niin suurella huolella hoiti, ja jo pienokaisesta\nasti imi nuori Kaarle sitä rakkautta kasvimailmaan, joka kerran oli\ntekevä hänen nimensä kuuluisaksi. Ei ollut pojalla suurempaa iloa kuin\nisän näyttäessä ja selittäessä hänelle milloin jotakin lehteä, milloin\njotakin juurta, milloin taas jonkun kasvin siemenkotaa, ja usein tuli\npoika, suuremmaksi tultuaan, kotiin kävelyiltä tuoden muassaan joukon\nkasveja, jotka hän oli kerännyt ja joista hän voi kysellä isältään\nloppumattomiin. Päivä päivältä eneni hänen rakkautensa kasvimailmaan ja\nkohta hän ei tuntenut ainoastaan kaikkia niitä kasveja, joita kasvoi\nkotiseuduilla, vaan myös paljon kasveja kylmästä pohjolasta ja\nlämpimistä etelämaista, joista hän oli ottanut selkoa isänsä runsaissa\nkasvikokoelmissa tahi isän kirjastossa löytyvistä kirjoista.\n\nLuonnon suurta kirjaa poika siis ennen kaikkia tahtoi tutkia. Muista\nlukemisista piti hän vähän, ja vanhat kielet, jotka olivat etevimpänä\nopetusaineena sen ajan kouluissa, olivat hänestä suorastaan\nvastenmielisiä. Seuraus olikin se että hänen opettajansa Vexiössä\njulistivat hänet kelvottomaksi lukemaan ja antoivat hänen isällensä\nneuvon panna poikansa räätälin tahi nikkarin oppiin. Tästä pelasti\nhänet kumminkin muuan hänen isänsä ystävä, tohtori Rothman, joka\nkäsitti pojan taipumuksen ja saattoi hänen isänsä antamaan pojan lukea\nluonnontieteitä. Mutta hän edistyi myöskin nyt sangen huonosti ja kun\nhän jätti Vexiön gymnasiumin lähteäksensä Lundin yliopistoon sai hän\nkaikkea muuta paitse kehoittavia lauseita päästötodistuksessansa.\n\nLundiin tultuaan pääsi nuori Linné tuon luonnonoppineen Stobaeus'en\ntuttavuuteen, jonka perheessä hän sai asua ja jossa häntä kohdeltiin\nhyvin ystävällisesti. Mutta pääsy oppineen miehen kirjastoon oli\nhäneltä kuitenkin kielletty, ja ainoastaan onnellisen sattumuksen\nkautta pääsi hän tilaisuuteen sitä käyttämään.\n\nEräs ylioppilas, joka asui Stobaeus'en luona, hankki hänelle nimittäin\nsalaisuudessa kirjoja kirjastosta. Näitä luki Linné öisin. Mutta\nmuutamana yönä, kun hän istui lukuihinsa vaipuneena, tuli\näkkiarvaamatta hänen luokseen Stobaeus, joka oli nähnyt kynttilänvalon\nhänen huoneestansa. Hänen täytyi nyt tunnustaa miten hän oli saanut\nkirjat käsiinsä, ja siitä hetkestä pääsi hän vapaasti Stobaeus'en\nkirjastoon.\n\nKohta huomasi Linné kuitenkin, että Upsala oli ainoa oikea paikka\nniiden lukujen harjoittamiselle, joita hän enin rakasti. Sinne hän\nläksikin huolimatta vanhan ystävänsä Stobaeus'en mielikarvaudesta.\nAinoastaan vähäisen summan voi hänen köyhä isänsä lahjoittaa hänelle\navuksi uuteen oppipaikkaan lähteissä, ja kun tämä oli loppunut, alkoi\nkova puutteen aika Linné'llä. Hänen köyhyytensä meni niinkin suureksi,\nettei hänellä ollut tarpeeksi vaatteita näyttäytyä ulkona. Muutamilta\nkumppalilta sai hän muutamia vaatekappaleita, joita eivät enää\npitäneet, ja näitä korjasi hän nyt itse kotona huoneessaan niin että\nhän edes saattoi käydä ulos kasveja etsimään.\n\nKohta tapahtui kuitenkin käänne nuoren miehen elämässä. Eräänä päivänä\nseisoi hän kasvitieteellisessä puutarhassa vaipuneena syviin mietteisin\nvasta au'enneesta kukasta. Hän oli melkein unhottanut murheensa ja\nköyhyytensä, ja tutkiskeli huolellisesti kasvia. Viimein tahtoi hän\ntaittaa kukan sitä säilyttääkseen muistona onnellisemmista päivistä nyt\nkun hänen täytyi jättää Upsala ja rakkaat lukunsa. Juuri kun hän ojensi\nkätensä kukkaa taittaakseen pidätti häntä tuikka ääni. Hän käänsihe\nkatsomaan ja näki edessään vanhan Olof Celsiuksen. Tämä ei tarvinnut\nkuin tehdä muutamia kysymyksiä huomatakseen nuoren miehen tietoja. Hän\nosoitti Linné'lle suurta ystävyyttä ja teki hänet tutuksi oppineen Olof\nRudbeck vanhemman kanssa, joka ei ainoastaan ottanut Linné'n lastensa\nopettajaksi, vaan hankki hänelle myös määräyksen Rudbeck'in sairauden\naikana opettaa ylioppilaille kasvitiedettä. Tämän tehtävän toimitti\nLinné kaikkien mieliksi, kunnes jonkun ajan perästä vanhempi yliopiston\nopettaja tuli kotio ulkomaalta ja otti Linnén viran toimittaakseen.\n\nJo aikaisin oli Linné mieltynyt Lapin kasvimailman tutkimiseen. Celsius\nsaattoi hallituksen huomion hänen puoleensa ja hänen välityksensä\nkautta sai nuori luonnontutkija toimekseen tehdä matkustus Lapinmaahan\nsen kasvieloa tutkimaan. Linné otti tarjoumuksen vastaan ja tuli,\ntehtyänsä matkan, jolla hän monesti oli hengen vaarassa, takaisin\nUpsalaan, ja alkoi nyt kohta järjestää kokoelmiansa ja valmistaa teosta\nLapinmaan kasvistosta. Kateus kumminkin viritti juoniansa hänen\nympärillään ja ilolla hän sentähden käytti tilaisuutta lähteäksensä\nFalun'iin pitämään luentoja mineralogiassa eli kivennäisopissa. Täällä\ntuli Linné kohta tutuksi kaupunginlääkärin tohtori Moraeus'en perheessä\nja kihlasi jonkun ajan kuluttua hänen tyttärensä.\n\nLinné'n päämääräksi tuli nyt päästä omavaraiselle kannalle ja hän\najatteli nyt todella suorittaakseen lääkärintutkinnon. Hän piti\nparhaimpana tätä tarkoitusta varten lähteä Hollantiin, jossa lääketiede\ntähän aikaan oli erinomaisen korkealla kannalla. Täällä saavutti hän\nmyöskin ei ainoastaan tohtorinarvon, vaan vielä mitä suurinta kunniata\nopistansa. Koko joukko ulkomaalaisia, suurimmaksi osaksi eteviä miehiä,\nrupesivat hänen oppilaikseen ja pitivät kunniana olla semmoisina; hän\njulkaisi useampia teoksia, jotka kaikkialla otettiin kiitoslauseilla\nvastaan; hänelle kustannettiin matkustuksia muihin maihin ja hänelle\ntehtiin alttiita tarjoumuksia useammasta ulkomaalaisesta paikasta\ntahtoisiko hän ottaa vastaan opettajavirkoja tieteessään. Mutta hänen\nisänmaanrakkautensa saattoi hänet kotio ja hän palasi Ruotsiin oltuansa\nkolme vuotta poissa. Vaikka Linné oli voittanut niin suurta kunniata\nulkomailla, joutui hän kuitenkin kotona melkein kokonaan unhotuksiin.\nHänen täytyi ansaita elatuksensa toimivana lääkärinä ja vasta kun hän\noli semmoisena saavuttanut maineen suuresta taidosta määrättiin hän\nprofessoriksi Upsalaan.\n\nNyt rupesi hän pitämään luentoja luonnontieteissä ja niiden kanssa\nyhteydessä olevissa aineissa. Luentosali tuli kuulijoita täyteen ja\nhänen maineensa levisi yli koko Europan ja Amerikaan asti. Kaikista\nmaista tulvaili oppilaita yhteen kuuntelemaan hänen luentojansa. Usein\nteki hän retkeilyjä metsiin ja vainioille ja hänen seurassansa saattoi\nolla silloin pari sataa oppilasta. Jos silloin löydettiin joku\nmerkillinen kasvi, kokoontuivat kaikki mestarinsa ympärille ja\nkuuntelivat tarkalla huomiolla hänen selityksiänsä ja muistutuksiansa.\nKun ilta tuli, palasivat kaikki, kukilla koristettuina ja onnellisina,\nUpsalaan.\n\nLinné oli keskinkertaista pituutta ja varreltaan voimakas. Hän kyllä\nkulki vähän kumarruksissa, joka ehkä oli seurauksena hänen tavallisesta\nasennostaan kasveja etsiessä. Hänen tukkansa oli mustanruuni,\nvanhuudella hopeanvalkoinen. Hänen silmänsä olivat ruunit, loistavat ja\nkatsantonsa terävä. Hänen luonnonlaatunsa oli vilkas ja hän oli hyvin\nhelläluontoinen surulle, vihastumukselle ja muille sieluntiloille.\nVoimakas ja uuttera oli hän nuoruudessaan ollut ja vanhempana rakasti\nhän myös liikkuvata ja toimeliasta elämätä.\n\nLinné sai eläessään yltäkyllin kunnian osoituksia. Hänen kuninkaansa\nnimitti hänet arkiateriksi ja pohjantähdentähdistön ritariksi, jota\nsiihen aikaan pidettiin erinomaisena asiana. Vuonna 1757 aateloittiin\nhän myöski ja otti silloin nimen von. Vaan ei nämä eivätkä mitkään muut\nkunnioitukset häntä huikaisseet. Hänen voimakas ja miehekäs luonteensa\npysyi yksinkertaisena ja teeskentelemättömänä. Hänen mielilauseensa\noli: \"Elä rehellisesti, Jumala sinut näkee!\" ja tälle mielilauseellensa\npysyi hän uskollisena kuolemaansa saakka.\n\nKaarle von Linné nukkui kuoleman uneen 10 päivänä Tammikuuta 1778.\nYliopiston kaikki oppilaat ja virkamiehet saattoivat häntä hautaan ja\nkuningas Kustavi kolmas valitti valtion säädyille sitä vahinkoa, jonka\nisänmaa oli kärsinyt hänen kuolemansa kautta.\n\nPaljon ovat olot muuttuneet sen jälkeen kuin Linné eli, vaan hänen\ntyönsä ja toimensa tulee kumminkin aina pitämään arvonsa. Ennen hänen\naikaansa ei ollut kelläkään mitään aavistusta kasvien ja eläinten\njärjestöllisestä jaoituksesta. Yksityiset ajattelijat olivat kyllä\naloittaneet jotakin semmoista, vaan heidän toimensa olivat kuitenkin\nkovin vähäpätöisiä herättääkseen yleisempää huomiota. Vasta Linné on\nopettanut meitä säännöllisesti järjestämään kasvi- ja eläinkuntaa.\nHänen aikanansa tunnettujen kasvien luku on kyllä sittemmin suuresti\nlisääntynyt; vaan ne lajit, jotka hän toi esiin ja ne luokat, jotka hän\nmääräsi, soveltuvat kuitenkin niihin kaikkiin.\n\nLinné on saanut nimen \"kasvitutkijain kuningas\", ja tätä nimeä kantaa\nhän vielä tänäkin päivänä kenenkään vastustamatta yli koko mailman. Ja\ntuskinpa on kenenkään ruotsalaisen miehen nimi levinnyt niin kauvas\nkuin Kaarle von Linné'n, sillä koko sivistyneessä mailmassa löytynee\ntuskin yhtäkään henkeä, joka ei tietäisi kuka hän oli ja mitä hän on\ntoimittanut, ja joka ei sydämmessään häntä kunnioittaisi, ja\nihmetteleisi. Hänen muistonsa onkin aina kunniassa pidettävä ja\njokaisen sydämmessä säilytettävä.\n\n\n\n\nNahyda Tschernikov.\n\n\nViime vuosisadan viime vuosikymmenellä eli Nikitin nimisessä pienessä\nvenäläisessä kaupungissa rehellinen virkamies nimeltä Tschernikov.\nHiljainen ja vaatimaton koko olennossaan täytti hän uskollisesti\nvelvollisuutensa virkamiehenä ja häntä nimitettiin koko seutukunnassa\nrehelliseksi tullimieheksi. Hän eli hyvissä varoissa ja hän oli\nsiinäkin onnellinen että hänellä oli oiva vaimo ja herttainen tytär,\njonka nimi oli Nahyda.\n\n\"Miten onnellisia me kuitenkin olemme!\" sanoi muutamana päivänä\nTschernikov vaimollensa. \"Ei mitkään murheet meitä paina, kaikki\nihmiset pitävät meistä ja kunnioittavat meitä ja oivallinen Nahyda on\nylpeytemme.\"\n\nNiin puhui Tschernikov. Mutta ei kukaan ihminen voi luottaa onnen\npysyväisyyteen; usein tulee onnettomuuden yö päällemme silloin kuin\nvähimmin sitä odotamme. Myöskin Tschernikov kävi murheen päiviä\nkokemaan.\n\nMuuan arvossa pidetty kauppias, joka salakuljetuksen kautta oli\nvoittanut suuria rikkauksia, koetti voiton himosta päästä niistä\nmaksuista Venäjän valtiorahastolle, jotka oli sille tulevat, ja tahtoi\nkiertää lakia lahjoittamalla tullivirkamiehiä. Myöskin Tschernikovia\nkoetteli hän vietellä, vaan tämä pysyi lujasti velvollisuudessaan eikä\nhäntä saatu ei edes mitä houkuttelevimmilla lupauksilla luopumaan\noikeuden tieltä.\n\nTästä suuttui petollinen kauppias ja saattaakseen rehellisen\ntullimiehen virattomaksi panetteli hän häntä keisarillisessa hovissa,\njossa hän väitti Tschernikovin lausuneen hänen majesteetistansa\nkeisarinnasta ja tämän ensimmäisestä miniteristä Potemkinistä hyvin\nsopimattomia sanoja, sekä lisäsi että tarpeellista olisi pitää tarkasti\nsilmällä tätä vaarallista miestä.\n\nTämän epäluulon johdosta hankki Potemkin keisarinnalta käskyn ajaa\nonneton Tschernikov maanpakoon Siperiaan. Eräänä päivänä istui\nTschernikovin perhe, rauhallisesti jutellen muutamien naapurien kanssa\n-- silloin astui ovesta sisään sotamiehiä ja muuan heistä luki\nläsnäoleville keisarinnan ankaran käskyn. Sanatonna seisoi siinä\nTschernikov, vaaleana ja tunnottomana vaipui hänen vaimonsa alas\nsohvalle, itkien syleili Nahyda äitiänsä.\n\nSotamiehet tulivat liikutetuiksi tästä murheellisesta näytelmästä, vaan\nheidän velvollisuutensa pakoitti heitä vangitsemaan onnettoman isän.\n\n\"Ole levollinen, rakas vaimoni\", sanoi viimein Tschernikov, \"ole\nlevollinen; se on varmaan erehdys. Enhän minä tiedä mistään\nrikoksesta!\"\n\nKun eron hetki tuli tarttui Nahyda, joka silloin oli seitsenvuotias,\nkiinni isäänsä eikä vaimokaan tahtonut erota miehestään. Sentähden\nseurasi häntä vaimo ja lapsi hänen vankeuteensa.\n\nKauvan mietiskelivät vanhemmat minkä rikoksen he olivat voineet tehdä\nja kuka heille tämän kovan kärsimyksen oli saattanut. Viimein juohtui\nTschernikovin mieleen petollinen kauppias; hän muisti miten tämä kerran\nkun Tschernikov oli ylenkatseellisesti kieltänyt hänen rikoksellisesta\nehdotuksestaan, suuttuneena oli huutanut hänelle:\n\n\"Herra, te tulette vielä katkerasti katumaan että olette minua\nkäskeneet luotanne tällä röyhkeällä tavalla!\"\n\nTschernikov vietiin oikeuden eteen, keisarillinen käsky julistettiin\nhänelle ja hän käskettiin kahdenkymmenenneljän tunnin sisään olemaan\nvalmiina lähtemään matkalle. Tuomittu kantoi tyynesti ja vakaasti\nkohtaloansa, sillä hänen sydämmensä oli puhdas ja omatuntonsa\nsaastuttamaton.\n\nVakavasti tuntien viattomuutensa nousi Tschernikov seuraavana\npäivänä vaimoineen lapsineen vaunuihin; rohkaistuina naapuriensa\nsääliväisyydestä läksivät he matkustamaan määräpaikkaansa kohti ja\ntulivat pitkän ja vaivaloisen matkan perästä Tobolskiin, Siperian\npääkaupunkiin.\n\nErityisen kirjoituksen johdosta Jekaterinoslavin kuvernöriltä Tobolskin\nkuvernörille tuotiin onnettomalle Tschernikoville muutamia lievityksiä\nrangaistuksesta. Hän sai itselleen ja perheelleen majan ja\nmaakappaleen; hän sai luvan ostaa tarpeellisia elatuksen varoja ja\nhankkia itselleen muutamia mukavuuksia, jotka saattoivat tehdä hänen\nsurkean tilansa vähemmän tuntuvaksi.\n\nKun maanpakolaiset olivat muutamien päiväin kuluttua tointuneet matkan\nperästä ja järjestäneet vähäisen asuntonsa, saivat he määrätyn työn\ntehtäväkseen. Tschernikov määrättiin maatansa viljelemään ja joka\nkuukausi maksamaan 36 soopelin, 10 kärpän ja 6 ketun nahkaa.\n\nIltasilla tuli tavallisesti muutamat naapurit, joiden kohtalo oli sama\nkuin Tschernikovin, hänen luokseen ja niiden joukossa oli hän erittäin\nmieltynyt muutamaan nuoreen mieheen, jonka nimi oli Luponsky.\n\nTänä tuli usein hänen luokseen, kävi Tschernikovin seurassa metsällä ja\nhäntä pidettiin viimein melkein perheen jäsenenä.\n\nKymmenen vuotta oli Tschernikov tällä tavalla elänyt Siperiassa\nvaimoineen lapsineen, ja vaikka hänen tilansa vuosi vuodelta tuli\nparemmaksi, ikävöi hän kuitenkin usein kotoseutuansa, varsinkin koska\nhänen ruumiinvoimansa alkoivat tuntuvasti vähetä.\n\nNahydassa, joka nyt oli kasvanut kauniiksi ja kukoistavaksi neidoksi ja\njoka ei voinut olla huomaamatta isän raskasmielisyyttä, kypsyi nyt\nkauvan sitte mietitty aikomus päätökseksi. Hän tahtoi mennä jalon,\nihmisystävällisen keisari Aleksanterin luokse, heittäytyä hänen\njalkoihinsa ja rukoilla häneltä armoa onnettomille vanhemmillensa.\n\nKohta kesän tultua, läksi Nahyda matkalleen Pietariin. Hän kulki\npäiväkaudet, vieläpä myrskyssä ja sateessa; hän ei peljännyt vaaroja\neikä vaivoja. Aivan uupuneena tuli hän viimein Pietariin, yksitoista\nviikkoa kuljettuansa arojen ja vuorten poikki tuon pitkän matkan\nSiperiasta.\n\nHän meni muutamaan majataloon ja ilmaisi sen isännälle pitkän matkansa\ntarkoituksen. Isäntä rohkaisi hänen mieltänsä ja neuvoi häntä ensin\nkääntymään ruhtinatar Trubetzkoi'n puoleen, joka oli yleisesti arvossa\npidetty hyväntekeväisyytensä vuoksi. Paikalla seuraavana aamuna läksi\nhän ruhtinattaren luokse, kertoi hänelle totisesti onnettomain\nvanhempainsa kohtalon ja matkansa tarkoituksen.\n\n\"Armahtakaa meitä\", rukoili hän lopuksi, \"elkääkä sysätkö luotanne\nminua onnetonta tyttöä! Auttakaa minua ja esittäkää onnettomuutemme\nkeisarille. Kuuluuhan keisari olevan niin hyvä ja ihmisrakas; varmaan\nhän on armahtava viatonta. Jumala tietää isäni olevan viattoman!\"\n\nRuhtinatar lupasi pikaista apua. Hän läksi senatori Kosadavlef'in\nluokse, joka oli jäsenenä siinä komiteassa, jonka keisari oli asettanut\nvanhojen oikeusjuttujen tarkastusta varten. Luettelokirjasta ei\nlöydetty muuta kuin Tschernikovin maanpako tuomio ja petollisen\nkauppiaan kirje. Nahyda, joka usein oli kuullut isänsä puhuvan\nkauppamiehen petollisista aikeista, selitti arvoituksen. Komitea\nkirjoitti paikalla kertomuksen keisarille, joka, liikutettuna tytön\nlapsellisesta rakkaudesta, samassa antoi käskyn Tschernikovin\nvapauttamisesta ja soi Nahydalle eteenpääsyä.\n\n\"En ole vielä koskaan\", sanoi Aleksanteri ruhtinatar Trubetzkoi'lle,\n\"oppinut tuntemaan naislentoa, jonka silmistä puhtain viattomuus, jonka\nsanoista selvin totuus ja luonnollisuus olisi puhunut niin suloista ja\nliikuttavaa kieltä kuin tällä tytöllä.\"\n\nSaatuansa kalliita lahjoja keisarilta ja hovin etevimmiltä miehiltä,\najoi Nahyda kotio ruhtinattaren luo. Seuraavana päivänä seisattuivat\nkeisarilliset vaunut portin eteen ja Nahydalle annettiin käskykirje\nkaikille postivirkamiehille niin pian kuin mahdollista ja keisarin\nkustannuksella saattaa hänet vanhempainsa luokse. Sitä paitsi\nlähetettiin Tobolskin kuvernörille kirje, joka sisälti käskyn heti\npanna Tschernikov vapauteen, antaa maksaa hänelle neljä tuhatta ruplaa\nja lähettää hänet Pietariin.\n\nNeljä viikkoa kestävän matkan perästä oli Nahyda vanhempiensa sylissä\nja antoi heille tiedon heidän vapaudestansa.\n\nSurullisena jätti Tschernikov vaimoineen ja lapsineen pienen\nmajan, joka kymmenen vuoden aikana oli ollut hänen hiljaisen\nkärsivällisyytensä todistajana. Tobolskin kuvernöri otti heitä vastaan\nerinomaisella kunnioituksella ja antoi heidän mukavissa ajokaluissa\nmatkustaa Pietariin. Tschernikovin täytyi tulla keisarin luokse ja\njuurta jaksain kertoa hänelle kertomuksen maanpakolaisuudestaan.\nKeisari, joka jo ennemmin oli hankkinut tietoja hänestä Nikitinistä,\nnimitti hänet Dnieper-virran suulla olevien paikkojen ylitarkastajaksi.\n\nPetollinen kauppias on kuollut muutamia vuosia ennen Tschernikovin\nvapauttamista, muuten hän ei olisi välttänyt maallista rangaistusta.\n\nNahyda tuli naimisiin Lupinskyn kanssa, joka oli palannut Venäjälle\nkaksi vuotta aikaisemmin kuin Tschernikov ja joka melkoisella\nomaisuudellaan oli perustanut kukoistavan kaupan Moskovaan.\n\n\n\n\nVelvollisuudelleen uskollinen.\n\n\nMaaliskuun 17 päivänä 1797 purjehti englantilainen amiralilaiva\nKuningatar Charlotta 110 tykillä ja 1,200 miehen laivueella Livornosta\nkapteini _William Todd'in_ päällikkyyden alla.\n\nKun laiva oli tullut ulos merelle, pääsi valkea irti laivalla ja liekit\nlevisivät niin äkkiä että kaikki apu näytti mahdottomalta. Kapteini\nTodd pysyi kuitenkin tolkussaan. Hän antoi paikalla täyttää\nkruutikamarin vedellä ja ryhtyi kaikkiin toimiin laivan pelastukseksi.\nMutta turhaan! Kohta oli koko laiva ilmivalkeassa. Ei ollut laivueella\nmuuta tehtävänä kuin pelastaa henkensä. Venheet laskettiin veteen ja\nkaikki kiiruhtivat jättääkseen laivaa. Kapteini Todd ja muutamia miehiä\noli kuitenkin vielä jäljellä kun viimeinen venhe läksi laivasta. Heidän\nkohtalonsa näytti jokseenkin varmalta. Lähestyä palavaa laivaa oli\nhyvin vaarallista.\n\nSilloin teki muuan matrosi, joka oli pelastautunut muutamaan venheesen\nja jonka kävi sääliksi onnettomia kumppaleitansa, rohkean päätöksen.\nHän heittäytyi mereen, ui laivan luokse, pyysi kumppaleitaan yksitellen\nheittäytymään mereen, otti häntä vastaan ja vei hänet uiden venheensä\nluokse. Tämän teki hän kuudesti. Vaan silloin oli hän aivan uupunut\nvaivauksistaan ja vaipui tunnotonna venheen pohjalle.\n\nVielä oli kapteini Todd laivalla. Hän olisi helposti kyllä voinut\npelastautua ennen, vaan hän piti velvollisuutenansa jäädä viimeiseksi\nmieheksi ja lausui kaikkiin kehoituksiin pelastautumaan ainoastaan\ntämän:\n\n\"Minä jään paikalleni, kunnes kaikki ovat turvassa!\"\n\nHänen velvollisuudentuntonsa oli niin suuri että hän, vaikka liekit\njoka puolella häntä ympäröivät, aivan kylmäverisesti kirjoitti\nkertomuksen onnettomuudesta ja sen vielä kahdessa eri kappaleessa,\njotka hän jätti muutamalle matrosille, joka kauvimmin oli vaarassa\nollut hänen kanssansa.\n\nKapteini Todd sai urhokuoleman liekeissä ja upposi laivansa kanssa\nmeren syvyyteen.\n\n\n\n\nMiehuullinen veli.\n\n\nVernanton'issa lounaisessa Ranskassa asui lauttaustyömies nimeltä\nAubry. Hän oli kyllä köyhä maallisista rikkauksista, vaan hänellä oli\nrikkautta hyvissä ja oivallisissa lapsissaan, jotka elivät sovussa ja\nrakkaudessa keskenään.\n\nYonne-virran kauheat virrat olivat useampia kertoja hävittäneet\nlauttakaivannon ja sulkurakennukset, jotka sanomattoman suurilla\nkustannuksilla oli pitänyt laittaa kuntoon. Semmoisen uudestaan\nrakentamisen perästä oli kerran lautta kuljetettava jokea alas, siinä\npiti Aubry'n kolmentoista vuotiaan pojan tehdä ensimmäisen matkansa.\nHän oli saanut käskyn asettautua takimmaiseen päähän lauttaa.\n\n\"Ei se käy laatuun\", sanoi hänen isänsä, \"tuo toimi on kovin\nvaarallinen sinulle. Sinä olet kovin nuori ja virta on kovin raju.\nIlman minutta et saa lähteä tuommoiseen vaaralliseen yritykseen. Minä\ntahdon seisoa rinnallasi.\"\n\nPoika tahtoi estää isän apua.\n\n\"Jos minulle käy pahoin, ei minun siskoni kadota niin paljoa\", sanoi\nhän, \"minä en vielä kykene tekemään mitään heidän hyväksensä. Mutta jos\nonnettomuuteni tempaisi myös sinut aaltoihin, rakas isäni, silloin\nolisivat he kadottaneet _kaikki_. Anna minun sentähden lähteä\nyksin; Luoja on kyllä minua suojeleva ja minulla on mitä iloisimpia\ntoiveita jälleen nähdä teidät.\"\n\nPojan sanoista kuitenkaan pitämättä nousi isä lautalle ja asettui pojan\nviereen; hän oli pannut toisen käsivartensa pojan kainaloihin, toisella\npiteli hän kiinni muutamasta hirrestä. Tuskin oli lautta päässyt\nliikkeelle, ennenkuin peräpuoli painui veden alle. Kuohuvat laineet\nraivosivat semmoisella hurjalla voimalla, että oli mahdotonta ihmisen\ntehdä vastarintaa.\n\nVaikka isä piti lujasti poika sylissään tulivat he kuitenkin toisistaan\nirti temmastuiksi. Aubry päästi kauhistuksen huudon nähdessään miten\nvirranpyörre tempasi hänen poikansa; hän teki mitä hän voi häntä\npelastaakseen vaan kohta sai virta hänenkin valtaansa ja vei hänet\nmuassaan huimaavaa vauhtia.\n\nSillä aikaa oli joukko ihmisiä kokoontunut rannalle ja katselivat\nkamalaa näytelmää. Huudettiin apua onnettomille; jalot ihmiset\nkiiruhtivat tarjoamaan rahoja niille, jotka tahtoivat koettaa Aubry'ta\nja hänen poikaansa pelastaa.\n\nNämä taistelivat sillä aikaa tuskallista taistelua aaltojen kanssa.\nIsä, joka oli enemmin kokenut semmoisissa vaaroissa, pysyttelihe kauvan\nylhäällä; hänen katseensa etsi apua, vähemmin kuitenkin itselleen kuin\npojalleen. Myös nuorukainen taisteli kauvan urhoollisesti, vaan kohta\nalkoivat hänen nuoret voimansa väsyä.\n\nSamassa onnistui muutamain miesten heittää ulos köysi isälle. Hän tuli\nmaalle vedetyksi ja pelastetuksi, vaan meni paikalla tainnuksiin ja\nvaipui voimatonna maahan.\n\nSillä aikaa oli Aubry'n tyttäret tulleet saapuville. Kiitollisuuden\nvallassa ojensivat he kätensä taivasta kohti hiljaa rukoillen; samalla\nkun kiittivät Jumalaa isän pelastuksesta, rukoilivat myös veljensä\npelastusta. Mutta joka hetki kävi heidän toivonsa yhä vähemmäksi. Ei\nkukaan uskaltanut lähteä ulos virtaan ja nyt ei nähty muuta kuin\nnuorukaisen toinen käsi ja osa hänen päätänsä, joka pisti ylös vedestä,\nsilloin saapui eräs vanhempi veli, joka nyt vasta oli saanut kuulla\nonnettomuudesta, paikalle.\n\n\"Voi meitä, poikani\", huusi isä hänelle osoittaen sormellaan virtaa\nkohti.\n\n\"Voi onnetonta veljeäni!\" huokasi nuorukainen, jolta tykinkuula oli\nsodassa kaapannut toisen käden. \"Ei löydy ketään, joka tahtoisi häntä\npelastaa? Eikö kukaan tahdo armahtaa onnetonta?\"\n\nTurhaan huutaa hän apua. Silloin heittäytyy hän itse veteen sanoen\nisällensä:\n\n\"Minä pelastan hänet tahi kuolen hänen kanssaan! Jumala olkoon\nkanssani!\"\n\nYhdellä kädellään lähtee hän uimaan ja hänen onnistuu todellakin\nsaavuttaa veljensä; hän ottaa hänet selkäänsä ja saattaa hänet rantaan\nläsnäolevan ihmisjoukon riemuhuutojen kaikuessa.\n\n\n\n\nKeisari Napoleon ja hedelmänkauppias.\n\n\nKeisari _Napoleon_ ensimmäinen oli nuoruudessaan oppilaana\nBrienne'n sotakoulussa. Koska hän hyvin mielellään söi hedelmiä, oli\nhänellä tapana käydä muutaman hedelmiä kaupitsevan vaimon luona, jonka\nkauppapuoti oli läheisyydessä. Jos hänellä oli rahaa, niin hän maksoi;\njos hänellä ei sattunut olemaan, otti hän velaksi ne hedelmät, jotka\nhän söi.\n\nTulipa viimein se päivä, jolloin hänen piti jättää sotakoulu. Hän\nsattui silloin olemaan velkaa hedelmäkauppiaalle vähäisen rahasumman.\nHän meni hänen luoksensa ja sanoi:\n\n\"Hyvä rouvani, minun täytyy nyt matkustaa pois enkä voi maksaa teille\nvelkaani. Mutta minä en unhota velkaani.\"\n\n\"Olkaa huoleti, nuori herra\", vastasi rouva, \"suokoon Jumala teille\nterveyttä ja kaikkea muuta onnea maailmassa!\"\n\nMonen vuoden kuluttua kävi Napoleon Brienne'ssä. Silloin muistui hänen\nmieleensä hedelmänkauppias. Hänen juolahti päähänsä sukkela tuuma. Hän\ntiedusteli oliko rouva vielä elossa, ja sai tietää hänen vielä elävän,\nmutta suuressa köyhyydessä. Pieni kauppapuotinsa oli hänellä vielä\njäljellä, ja sinne läksi nyt keisari yksi herra vaan seurassa. Hän\nastui sisään, tervehti rouvaa, vaan tämä ei tuntenut häntä.\n\n\"Voipiko täällä saada jotakin virvoketta?\" kysyi keisari.\n\nVanha rouva otti esille meluunia. Molempain herrain sitä syödessä,\nkysyi toinen heistä:\n\n\"Sanokaa hyvä rouva, tunnetteko keisaria? Sanotaan hänen tulleen tänne\ntänään.\"\n\n\"No, minä en tuntisi häntä!\" vastasi hedelmänkauppias. \"Hän on ostanut\npaljon hedelmiä minun luonani ollessaan vielä sotakoulussa täällä.\"\n\n\"Onko hän myös aina maksanut teille kunnollisesti?\" kysyi keisari.\n\n\"On, tietysti; hän on täsmällensä maksanut kaikki.\"\n\n\"Hyvä rouvani, te joko ette puhu täyttä totta, tahi on teillä huono\nmuisti. Ensiksikin te ette tunne keisaria, sillä minä olen juuri\nkeisari! Ja toiseksi minä en ole todellakaan maksanut teille niin\nlunnollisesti kuin väitätte. Päinvastoin olen teille velkaa ja minä\ntahdon nyt maksaa velkani.\"\n\nNäin sanoen luki Napoleon pöydälle suuren rahasumman, jonka hän antoi\nrouvalle.\n\nKun vanha hedelmänkauppias sai tietää että se oli keisari, ja näki\nsuuren rahasumman, kävi hän vallan mielettömäksi ilosta ja\nhämmästyksestä.\n\nKeisari käski repiä alas hänen vanhan rappioisen huoneensa ja rakentaa\nuuden hänelle sijaan.\n\n\"Tässä talossa tahdon asua aina kun tulen Brienne'en\", sanoi hän; \"se\non kantava minun nimeäni.\"\n\nHän lupasi myös pitää huolta vanhan rouvan lapsista, ja hän piti\nrehellisesti lupauksensa.\n\n\n\n\nRuhtinas ja talonpoika.\n\n\nMuuan ruhtinas kohtasi kerran talonpojan ja alkoi paikalla jutella\nhänen kanssaan. Jutellessa sai hän tietää, ettei talonpojalla ollut\nomaa maata, vaan oli ainoastaan päiväpalkkalainen ja teki työtä\ntoiselle hyvin pienestä palkasta.\n\nRuhtinas ei voinut ymmärtää miten oli mahdollista elää niin pienillä\ntuloilla ja kuitenkin olla hyvillä mielin. Silloin sanoi köyhä\nmaanmies:\n\n\"Hyvin huonolla kannalla olisivat asiani, jos minä tarvitsisin niinkään\npaljoa. Minun täytyy tyytyä kolmanteen osaan; yhdellä kolmannella\ntäytyy minun maksaa velkojani ja jäljelle jäävän kolmannen osan panen\nminä talteen tulevia tarpeita varten.\"\n\nTämä oli taas jotakin käsittämätöntä ruhtinaasta. Mutta ujostelematon\nmaanmies jatkoi:\n\n\"Minä, ja'an ansioni ijällisten vanhempaini kanssa, jotka eivät enää\njaksa tehdä työtä, ja lasteni kanssa, jotka ovat kovin nuoria vielä\nansaitaksensa mitään; edellisille olen kiitollisuuden velassa siitä\nrakkaudesta, jota ovat osoittaneet minua kohtaan lapsuudessa,\njälkimmäisistä toivon etteivät minua jätä kerran, kun joudun vanhaksi\nja kykenemättömäksi.\"\n\nRuhtinas palkitsi oivallista miestä hänen rehellisistä mielipiteistään\nja antoi hänelle vuotuisen eläkkeen sekä piti huolta hänen pojistaan,\nkunnes he pääsivät koulusta ja voivat itse ansaita jotakin.\n\n\n\n\nSankari rauhallisissa urhotöissä.\n\n\nEdinburgissa, Skottlandin pääkaupungissa, syntyi 15 päivänä Elokuuta\n1771 kuuluisa englantilainen runoilija ja romanikirjoittaja _Walter\nScott_. Hän oli ahkerimpia ihmisiä, joita tunnetaan, ja hänen\nteoksensa ovat tulleet käännetyiksi useampiin niihin kieliin, joita nyt\npuhutaan.\n\nMikä ylevä ajatus Walter Scott'illa oli ahkeruuden käytännöllisestä\nmerkityksestä ja miten hartaasti hän lapsiensa mieleen teroittaa\nahkeruuden tärkeyttä, sen huomaa muutamasta kirjeestä, jonka hän\nkirjoitti pojallensa ja jossa hän antaa tälle muutamia isällisiä\nneuvoja:\n\n\"Minä en voi kylliksi teroittaa mieleesi että työ on se laki, jonka\nJumala on antanut meille joka askeleella elämässä noudatettavaksi. Ei\nmikään omaisuus ole arvollista, jonka voi saada ilman työttä, aina\nleivästä alkaen, jota maanmies syö otsansa hiessä, niihin huvituksiin\nsaakka, joilla rikkaan miehen täytyy ikävyyttään karkoittaa. Mitä\ntietoihin tulee, niin niitä voi yhtä vähän istuttaa ihmissieluun, kuin\nviljavainioon voi kylvää siemeniä, ennenkuin se on kynnetty. Suuri\neroitus on kyllä siinä, että olojen ja asianhaarain vaikutuksesta\ntoinen voi saada leikata sen tou'on jonka toinen on kyntänyt peltoon,\nkun sitä vastoin ei kukaan voi onnettomuuden eikä sattumuksen kautta\nkadottaa lukemisiensa hedelmiä, päinvastoin tulevat aina suuremmat ja\nlaveammat tiedot, jotka ihminen voi saavuttaa, hänelle itselleen\nhyödyksi täydellisesti. Tee sentähden työtä, rakas poikani, ja käytä\naikaa oikein. Nuoruudessa ovat askeleet kepeät, mielemme on taipuvainen\nja tiedot kootaan nopeasti. Jos olemme huolimattomia kevään aikana, ei\nkesä meitä hyödytä, syksymme tuo meille vaan akanoita ja vanhuutemme\ntalvi on kolkko ja ihmisten myötätuntoisuutta vailla.\"\n\nWalter Scott ansaitsi teoksillansa niin suuren omaisuuden,\nettä hän voi ostaa itselleen pienen maatilan. Hän nimitti sitä\n_Abbotsford'iksi_; se oli neljä peninkulmaa Edinburgista ja siellä\nsyntyivät useat mainion kirjailijan etevimmistä teoksista.\n\nValitettavasti hän yhtä vähän kuin muutkaan ihmiset pääsi kovan onnen\nkoettelemuksista. Se kustantaja, jonka kanssa Walter Scott oli tehnyt\nkauppakontrahdin teoksistansa, lakkautti sitoumuksensa suorittamisen,\nja Walter Scott menetti sen kautta ei ainoastaan kaikki mitä hän oli\nansainnut kahdenkymmenen vuoden kuluessa, vaan joutui myöskin sen\nkautta jotenkin suureen velkaan.\n\nTämän kovan onnettomuuden kohdatessa käytti hän itsensä kuin todellinen\nmies. Vaikka hänen ystävänsä tarjoutuivat hankkimaan niin paljon rahaa,\nettä hän voisi tyydyttää saamamiehensä, sanoi hän ylevästi:\n\n\"En huoli, minä olen omalla kädelläni tekevä työtä kunnes kaikki on\nmaksettu. Jos kadottaisinkin kaikki, niin tulee ainakin kunniani\npysymään saastuttamatta.\"\n\nTästä hetkestä asti teki hän työtä väsymättömästi, kunnes hän liian\ntyön vaivauksesta sai halpauksen kohtauksen. Tuskin oli hän uudelleen\nsaanut niin paljon voimia, että hän voi pitää kynää, ennenkuin hän taas\nistui kirjoituspöydän ääreen. Turhaan käskivät häntä hänen lääkärinsä\nherkeämään tuosta uutterasta työstä -- häntä ei saatu suostumaan.\n\nSyksyllä 1832 kohtasi häntä uudestaan halpaus, nyt vaarallisemmasti\nkuin edellisellä kerralla. Nyt tunsi hän ruumiinsa voimain olevan\nlopussa, vaan kuitenkaan hän ei kadottanut rohkeuttaan eikä\nkestävyyttään.\n\n\"Minä olen kärsinyt kauheasti\", kirjoitti hän päiväkirjassaan,\n\"joskohta enemmän ruumiin kuin sielun puolesta, ja usein toivoo mieleni\nsaavani panna maata ja nukkua koskaan enää heräämättä. Vaan minä tahdon\ntaisteluni taistella loppuun, jos se vaan on minulle mahdollista.\"\n\nSyyskuun 21 päivänä 1832 ummisti Walter Scott ainaiseksi silmänsä.\nMuuan hänen viimeisiä lauseitansa oli hänen arvoisensa.\n\n\"Minä olen ehkä ollut aikakauteni tuottelijain kirjailija\", sanoi hän,\n\"ja se on minulle lohdutukseksi, etten ole koskaan saattanut kenenkään\nihmisen uskoa horjumaan, etten ole turmellut kenenkään siveydellisiä\nperusjohteita ja etten ole kirjoittanut mitään, jota minun täytyy\npyyhkiä pois kuolinvuoteellani.\"\n\nVävyllensä sanoi hän joku hetki ennen kuolemistansa:\n\n\"Lockhart, minulla ei ole enää kuin hetki kanssasi puhella. Ole\nkunnollinen ja hurskas, ole hyvä ihminen. Ainoastaan se voi sinua\nlohduttaa, kun kuoleman hetki lähestyy.\"\n\nLockhart menetteli vainajan tahdon mukaisesti. Hän kirjoitti \"Scott'in\nElämä\" ja antoi kaiken voiton siitä vainajan saamamiehille hänen\nvelkojensa korvaamiseksi, joita Lockhart kyllä ei ollut velvollinen\nmaksamaan, vaan joita hän mainion kirjailijan muistoa kunnioittaen\ntahtoi suorittaa.\n\n\n\n\nVolney Beckner.\n\n\nKun nuorelta Volney Beckneriltä, joka oli muutaman Irlannissa asuvan\nranskalaisen poika, kerran kysyttiin, mikä todellinen kunnia oli, antoi\nhän seuraavan vastauksen:\n\n\"Palvella isänmaataan ja loistavalla tavalla täyttää ne velvollisuudet,\njotka ihmisen asema yhteiskunnassa määrää.\"\n\nVolney ei kyllä saanut kuolla sankarikuolemaa isänmaansa edestä, vaan\nhänestä tuli kuitenkin sankari, sillä hän kuoli ihmisrakkautensa\nuhrina.\n\nVolney oli aivan nuori kun hän matkusti Domingo nimiseen länsi-indian\nsaareen. Laivalla oli muiden muassa amerikalainen vaimo pienen\ntyttärensä kanssa. Sillä aikaa kun lapsen kaitsija nukahti, juoksenteli\npikku tyttö laivan kannella ja lähestyi laivanpartaita katsellaksensa\naaltoja. Samassa kallistui laiva ja lapsi putosi mereen. Volney'n isä\nnäki tämän ja heittäytyi paikalla lapsen perästä veteen koettaakseen\nsitä pelastaa. Hän saikin kiinni hänen vaatteista ja ui nyt toisella\nkädellään laivan luokse, toisella painaen lasta vasten rintaansa.\nSilloin sai hän yhtäkkiä nähdä suuren haikalan tulevan vastaan.\n\nHän huusi kovasti apua.\n\nLaivalla syntyi yleinen häiriö, vaan ei kukaan tehnyt mitään häntä\npelastaakseen. Ammuttiin kyllä muutamia laukauksia vasten petoa, vaan\nsiitä se ei ollut milläänkään. Jo oli hai-kala syöksähtämäisillään\nlapsen pelastajaa vastaan; -- silloin tarttui nuori Volney\nteräväkärkiseen miekkaan, heittäytyy veteen, sukeltaa alas pedon alle\nja työntää altapäin miekan sen ruumiisen.\n\nNyt kääntää hai-kala raivonsa nuorta Volney'ta vastaan. Hänelle\nheitettiin köysi ja häntä vedetään kiireimmiten takaisin; jo kaikui\nriemuhuuto: \"Pelastettu!\" -- silloin sukelti meripeto alas syvemmälle,\ntuli ukon tulen nopeudella taas veden pintaan ja iski terävät hampaansa\nnuoren Volney'n rintaan niin ettei hänestä kohta ollut muuta jäljellä\nkuin silvottu ruumis.\n\nLaivaväki pelasti jäännökset hänen ruumiistaan, ja matkustavaisten ja\nlaivaväen kyynelten vuotaessa tehtiin nuorelle miehelle viimeinen\npalvelus.\n\n\n\n\nVaarallinen hyppäys.\n\n\nLähellä Pill nimistä pikkukylää Tyrolissa löytyy pitkä kapea laakso,\njonka toisessa päässä on iso vuoriseinämä. Tämän röysteisen\nvuoriseinämän päältä syöksee alas kuohuva virta, joka sitten hakee\ntiensä läpi laakson ja pienen kylän. Aikojen kuluessa on isoja\nkivilohkareita lohennut ympärillä olevista kallioista ja syöksynyt alas\njoen keskelle. Tämän kautta on luonnollisia salpauksia syntynyt ja\nnäitä vastaan töytää nyt virta muodostaen vaahtoavia koskia. Jos nousee\nraju-ilma, ei ole laaksoon meneminenkään, sillä hengen vaara siellä\nsilloin on tarjona.\n\nElokuussa vuonna 1819 oli kova Jumalan ilma raivonnut näissä seuduin;\nankarien vesisadetten kautta oli joen vesi melkoisesti lisääntynyt ja\nse kuohueli nyt tavallista rajummin. Tämä ei estänyt muutaman köyhän\nmaanmiehen viisitoistavuotiasta poikaa käymästä laaksossa joen\noikeanpuoliselta äyräältä niittääkseen sitä vähäistä nurmea,\nmikä kasvoi jyrkkien kallioiden kupeilla. Nuorukaisella, jonka\nnimi oli _Pietari Hierner_, oli matkassaan nuorempi veljensä,\nkymmenvuotinen Yrjö, ja ylempänä muutamalla kalliolla seisoi eräs vielä\nnuorempi veli.\n\nYht'äkkiä luiskahtaa Pietarin jalka, hän syöstyy alas veteen ja katoaa\nYrjön näkyvistä. Tämä kuulee kosken pauhinan -- mikä hänellä tehtävänä?\nKiiruusti kiipee hän kallionlohkareelta kallionlohkareelle ja pääsee\nviimein alas joen pintaan.\n\nMelkein keskellä jokea kohoaa kaksi isoa kivilohkaretta. Näitä vasten\ntöytää kuohuva vesi mitä rajuimmalla väkevyydellä. Toisella näistä\nkivilohkareista näkee Yrjö onnettoman veljensä olevan; osa hänen\nruumiistaan on kivellä, muu ruumis vedessä, joka on verestä punaisena.\nSilloin tekee Yrjö epätoivossaan uskaliaan päätöksen: hän tekee rohkean\nhyppäyksen ja pääsee onnellisesti kivelle. Tässä hän nyt seisoo\nyksinään auttamaton veljensä edessään.\n\nPannen kaikki voimansa liikkeelle ottaa hän toisella kädellään kiinni\nmuutamasta kallionkärjestä ja toisella tunnottoman veljensä ruumiista\nja vetää hänet kuohuvasta koskesta. Hän pitää häntä sylissään. Ei näy\nmitään elon merkkiä hänessä. Tuskallisena katselee Yrjö ympärilleen.\n\nSillä aikaa oli nuorin veljistä kiivennyt alas siltä kalliolta, jolla\nhän oli ennen seisonut. Yrjö huutaa nyt hänelle käskien häntä menemään\nheidän isänsä luokse ilmoittamaan mikä onnettomuus on tapahtunut. Tämä\ntekee niin, ja viimein tulee isä väen kanssa avuksi, molemmat veljet\nsaatiin ylös koskesta ja lääkäri pelasti turmioon joutuneen.\n\n\n\n\nPohjanperillä matkustajan nuoruudesta.\n\n\nNiiden miesten joukossa, jotka pitivät Franklinin ja hänen kumppaliensa\netsimistä elämänsä päämaalina, ansaitsee epäilemättä amerikalainen\nElisha Kane etevän sijan. Kahdesti purjehti hän laivallaan jäätä täynnä\nolevaan pohjois-jäämereen -- kolmannelle retkelle oli hän jo\nvarustautunut kun hän, edellisten matkojen vaivoista kukistuneena,\nnukkui iankaikkiseen uneen, sankarina, joka oli kaatunut ihmiskunnan ja\nuskollisen velvollisuuden täyttämisen palveluksessa.\n\nKane säilyy pohjanperän-matkustajain historiassa pelkäämättömänä\nmerimiehenä, vaan samalla myös rakastettavana miehenä, jonka koko\nluonnetta hallitsi todellinen Jumalan pelko ja ihmisrakkaus. Hänen\nkäytöksensä tukalissa tiloissa kärsiviä kumppalejansa kohtaan ja hänen\nlevollinen mielensä kauheimpina vaaran hetkinä kiinnittävät niin\nsuuressa määrää huomiota, että varmaan on oleva viehättävää saada\ntietää jotakin hänen nuoruudestaan.\n\nElisha Kane syntyi 3 päivänä Helmikuuta vuonna 1803 Filadelfiassa.\nNuoruudessaan oli hänellä terve ruumis; hänen lujat ja voimakkaat\njäntereensä tekivät sen että hän näytti ruumiikkaammalta kuin hän\ntodellakin oli. Hän oli eriomaisen vikkelä kaikissa liikkeissään, koko\nruumiinmuoto ja erityinen jäsen soveltui erittäin hyvin voimistelun\nharjoituksille, jonka tähden nuori Kane oli suuresti mieltynyt\nsemmoisiin. Hänen vilkas luonteensa ei tuonut hänelle rauhaa ja siitä\nsyystä oli hänen omaisillansa täysi työ hänen kanssansa. Oikeana pikku\nkapinannostajana käänsi hän nurin kaikki talossa. Huolettomana eleli\nhän päiviänsä ja rohkeudessaan meni hän usein liikanaisuuksiin.\nKuitenkin pitivät hänen siskonsa hänestä paljon, sillä hän kohteli\nheitä aina lempeästi ja niinkuin vanhimman tulikin tehdä, hän suojeli\nja piti heitä silmällä, jos niin tarvittiin.\n\nKane ei ollut vielä yhdeksän vuoden vanha, kun hän osoitti seuraavan\nmerkillisen siskorakkauden esimerkin. Hänen noin kaksi vuotta nuorempi\nveljensä oli tehnyt jonkun virheen koulussa, jossa kumpikin kävi, ja\nhänen piti saamaan rangaistusta opettajaltansa. Tuskin oli vanhempi\nveli saanut tämän tietää, ennenkuin hän tavallisella vilkkaudellaan\nhyppäsi ylös paikaltansa, tahtoi astua väliin nuoremman veljensä\nsuojelijana ja huusi opettajalle melkein enemmän käskevällä kuin\nrukoilevalla äänellä:\n\n\"Älkää lyökö häntä, hän on niin pieni -- lyökää minua sen sijaan!\"\n\nNämä sanat, joiden tarkoitus tietysti oli saada asia hyvällä\nsovitetuksi, tulivat nähtävästi hyvästä ja säälivästä sydämmestä; vaan\nvika oli siinä että nuori Kane oli liian ynsistelevä eikä tyytynyt\nrukoilemiseen. Seuraus tästä oli että opettaja piti hänen käytöstänsä\nkoetuksena pilkata hänen valtaansa ja nuhteli häntä seuraavilla\nsanoilla:\n\n\"Niin, sinua olen myöskin kurittava!\"\n\nPoika ei vielä voinut asioita siihen määrään arvostella, että olisi\nvoinut käsittää virheellisyytensä ja siitä lähtevän nuhtelun; hän luuli\naikeensa suojella pientä veljeänsä olleen hyvän, ja hänen mielestään\noli sentään opettaja tehnyt hänelle vääryyttä.\n\nHänen luonteessansa oli jo hänen ensi nuoruudestaan saakka elävä\noikeudentunto huomattavana ja hän vastusti sentähden kaikkea, joka soti\nsitä käsitystä vastaan, mikä hänellä oli oikeudesta ja kohtuudesta.\nToisessa tilaisuudessa, jossa hänen inhonsa kaikkea vääryyttä vastaan\ntuli näkyviin, oli hänellä kumminkin aivan oikein.\n\nMuutamat pojat naapuristosta olivat nimittäin eräänä päivänä kiivenneet\nmuutaman Kanen isän omistaman rakennuksen katolle ja heittivät sieltä\nalas savipalloja tyttöjen päälle, jotka olivat paikalla. Näiden\nhuutaessa rientää kymmenvuotias Kane esille, rupeaa paikalla heidän\nsuojellaksensa ja käskee loukatun herrasmiehen käytöksellä\npahantekijöitä lakkaamaan vallattomuudestaan ja nousemaan alas katolta.\nPojat, jotka tunsivat itsensä olevan turvassa ylevällä paikallaan,\nvastasivat vaan sillä, että heittivät koko latingin savipalloja hänen\npäällensä. Tämä pahanelkisyys harmitti nuorta Kanea; silmänräpäyksessä\ntarttuu hän räystäänkouruun, kiipee ylös katolle ja seisoo äkkiä\nvihollistensa keskellä, ennekuin yksikään heistä edes olisi voinut\npakenemista ajatella. Nyt ne olivat hänen vallassansa.\n\nKatto oli jyrkkä ja sentähden vaarallinen liikuntapaikka hänen\nsäikähtyneille vastustajillensa; hänelle taas, joka oli niin tottunut\nsemmoiseen ja jonka liikkeet olivat niin notkeat, tarjosi se tarpeeksi\nturvallisuutta ja antoi hänen vapaasti käyttää voimiaan, kun sitä\nvastaan hänen vastustajansa, jos vähänkään koettivat ehtiä vastarintaa,\nolivat vaarassa pudota maahan. Kane rankaisi nyt rauhanhäiritsijöitä\nyhden toisensa perästä ja vielä lisäksi hän ei tyytynyt siihen että oli\nheitä ansion mukaan kurittanut, vaan veti heidät katon rajalle ja\npakoitti heitä oikein pyytämään anteeksi niiltä, joita olivat\nloukanneet. Hänen tätä tehdessään, huusi hänen nuorempi veljensä, joka\noli katsellut nuorten rauhattomuuden nostajien rankaisemista ja nyt\npelkäsi jonkun heistä putoavan alas ja lyövän itsensä kuoliaaksi,\nElishalle tulla alas, vaan tämä ei antanut häiritä itseään\ntoiminnassaan veljensä kehoituksesta. Hän vastasi aivan levollisesti:\n\n\"Ei vielä, Tom, eivät ole kaikki pyytäneet anteeksi!\"\n\nKane tuli erittäin kuuluisaksi tutkijana pohjanperän seuduissa. Hän\nmeni lääkärinä Yhdys-Valtojen laivaston palvelukseen, oli muassa\nmuutamalla retkellä Kiinaan, kävi sitte Filippineissä, Englannissa,\nIndiassa, Egyptissä ja Kreikassa. Vähän oltuaan Amerikassa läksi hän\nsitten Afrikaan, vaan täällä tapasi hänen kuumetauti ja hänen täytyi\npalata kotionsa. Vuonna 1850 seurasi hän ensimmäistä amerikalaista\nlähetysretkeä pohjoisnavan maihin, läksi 1853 taas pohjanperän vesille\nja palasi monta vaivaa kärsittyänsä Lokakuussa 1855.\n\nHän kuoli 16 päivänä Helmikuuta 1857 Havannassa.\n\nUskaliaan pohjanperänmatkustajan muisto varmaan ei tule koskaan\nunhottumaan. Äärettömän laajain jääkenttien keskellä, kovimmissa\nlumimyrskyissä, taisteluissa villipetojen, näljän ja taudin kanssa,\nseisoi hänen sankarimuotonsa kukistamattomana. Ei silmänräpäykseksikään\nhän unhottanut sitä suurta tarkoitusperää, jolle hän oli omistanut\nelämänsä, ja vaikka itse vaivoja ja tuskaa kärsivä, rohkaisi hän\ntodellisella Jumalanpelvolla ja alttiiksi panevan huolenpidon kautta\nusein kovin sortuneitten seuralaistensa mieltä.\n\n\n\n\nJalomielinen soturi.\n\n\nMuuan kersantti seisoi kerran Sevastopolia piiritettäessä vahdilla.\nVihollinen teki ulosryntäyksen ja hänen kumppalinsa tulivat tapetuiksi\nja hän itse pahasti haavoitetuksi päähän. Hän kulki horjuen leiriin,\nnäki tiellä haavoitetun, nosti hänet selkäänsä ja kantoi hänet myös\nleiriin. Sinne päästyään vaipui hän tunnotonna maahan. Kun hän muutamia\ntuntia sen jälkeen tointui, oli hänen ensimmäiset sanansa kysymys\nkuinka hänen asekumppalinsa laita oli: \"Elääkö hän vielä?\" Samassa tuli\npahasti haavoitettu sotamies, joka monta vuotta oli ollut hänen\nvihamiehensä, hänen vuoteensa luo ja kiitti häntä pelastuksestaan.\nSilloin sanoi kersantti:\n\n\"Sinä olet siis se jonka minä kannoin leiriin. Se minua ilahuttaa. Minä\nen sinua tuntenut, vaan jos olisin tuntenutkin, olisin kuitenkin sinua\npelastanut.\"\n\n\n\n\nAbrahami Lincoln.\n\n\nMe olemme jo ennen tässä kirjassa oppineet tuntemaan kahta\nmiestä, joiden toimet erinomaisen paljon ovat kohottaneet Amerikan\nYhdys-Valtojen sisällistä varallisuutta ja ulkonaista kunniata:\ntarkoitamme Yrjö Washington'ia ja Benjamin Franklin'ia. Kolmannen\nkunniasijan näiden molempain rinnalla saapi _Abrahami Lincoln_.\n\nHän syntyi 12 päivänä Helmikuuta 1808 ja sai isänisänsä jälkeen nimen\nAbrahami, josta hänen lähimmäiset sukulaisensa ja ystävänsä\ntavallisesti tekivät lyhennyksen Abe. Kun meillä lapsi tulee kuuden\ntahi seitsemän vuoden vanhaksi, lähetetään se kouluun, ja myös\nköyhemmät lapset voivat hyödyllisten yhteiskunnallisten laitosten\nkautta päästä nauttimaan tietojen etuja. Mutta niin onnellisissa\noloissa ei nuori Lincoln elänyt. Hänen vanhempansa olivat hyvin köyhiä\nja pojan täytyi jo aikaisin luottaa omaan itseensä. Myöhemmin sai hän\nopettajan, joka piti pientä yksityiskoulua, vaan joka ainoastaan\nvoi opettaa oppilailleen ensimmäisiä alkeita sisäluvussa ja\nkirjoittamisessa. Pojan hartain toivo oli tulla äitinsä kaltaiseksi\ntiedoissa, äitinsä, joka niin kauniisti luki pyhästä raamatusta\nsunnuntaina ja joka niin hyvästi voi selittää luetut luvut.\n\n\"Milloinkahan minä kerran tulen niin oppineeksi?\" kysyi usein poika\nlapsellisella ihastuksella.\n\nHänen opinhalunsa tuli kuitenkin pian tyydytetyksi.\n\nLähellä hänen isänsä pölkkymajaa asui mies nimeltä Hanks, joka ymmärsi\nvähän kirjoitustaidetta. Tämä tarjoutui antamaan pojalle opetusta tässä\naineessa. Opetus alkoi ja nuori oppilas edistyi sukkelasti. Koska hänen\nköyhillä vanhemmilla usein ei ollut varoja hankkia paperia, kyniä ja\nmustetta, täytyi hänen joskus tyytyä liitupalaseen, vieläpä toisinaan\nhiilenkappaleesenkin. Kuitenkin harjoitti hän itseään niin suurella\nahkeruudella, että hän kohta tuli opettajaansa etevämmäksi.\n\nJos nuori Abrahamimme sattui olemaan metsässä, tapahtui usein että hän\notti puunoksan ja piirusti kirjaimia sillä maahan. Muutamana päivänä,\nkun hän oli tässä toimessa, tuli hänen luokseen äkkiarvaamatta muuan\nnaapurinpoika, joka kysyi häneltä:\n\n\"Mitä sinä siinä teet?\"\n\n\"Minä kirjoitan\", vastasi Abrahami ylpeällä hymyllä.\n\n\"Missä olet sitä oppinut? Mitä nuo kuvat ovat merkitsevinään?\"\n\n\"Se on minun nimeni.\"\n\nNaapurinpoika ei tahtonut uskoa. Abrahami haki silloin isänsä siihen ja\ntämä alkoi tavailla:\n\nA-b-r-a-h-a-m L-i-n-c-o-l-n.\n\nOikein, se oli hänen nimensä, kirjoitettuna suurilla kirjaimilla.\n\nNoin yhdeksän kuukautta vaimonsa kuoleman jälkeen kutsui Abrahamin isä\npoikansa luokseen ja teki hänelle seuraavan kysymyksen:\n\n\"Sinä olet nyt niin kauvan kirjoitellut kirjoittamista -- mitä sanoisit\nsiihen, jos kirjoituttaisin sinulla kirjeen?\"\n\n\"Saanko koettaa!\" huusi Abrahami vallan iloisena.\n\nHän haki esille paperia, kynän ja mustetta, istuutui totisena puupöydän\nääreen keskellä huonetta ja katsoi tarkkaan odottaen isäänsä, joka\nrupesi sanelemaan jokseenkin pitkää kirjettä lähellä asuvalle\npappismiehelle. Pappia pyydettiin seuraavana sunnuntaina tulemaan\nLincolnin uudistilalle eli \"farm'ille\" pitämään muistopuhetta hänen\nvaimovainajastaan. Kun Abrahami oli lopettanut kirjoittamisen, luki hän\nmestariteoksensa sisarelleen, joka uteliaasti sitä kuunteli, ja\nisälleen, jossa ilon, hämmästyksen ja ylpeyden tunteet vallitsivat.\n\nJoku aika sen perästä tuli arvokkaan näköinen mies ratsastaen\npölkkymajalle. Se oli yllämainittu pappismies. Abrahami meni häntä\nvastaan ja kysyi, tervehdittyään häntä:\n\n\"Onko herra pastori saanut minun kirjeeni?\"\n\n\"_Sinun_ kirjeesi? Tarkoitat varmaan isäsi kirjettä, nuori\nystäväni!\"\n\n\"En, vaan _minun_ kirjettäni! Eikös pastori tiedä että minä osaan\nkirjoittaa?\"\n\n\"Jos sinä olet kirjoittanut kirjeen, niin et todellakaan tarvitse sitä\ntyötä hävetä. Jatka, ystäväni, ja sinusta on kerran tuleva kelpo mies.\"\n\nNuoressa Abrahamissa oli jo aikaisin ankara oikeudentunto, jota\nosoittaa seuraava tapaus hänen nuoruudestaan.\n\nHän oli muutamalta koulukumppalilta saanut tietää että hänen\nopettajallansa oli erinomaisen oivallinen Washingtonin elämäkerta.\nSaada tuo viehättävä kirja lukeakseen, kas se tuli nyt olemaan hänen\ntoivojensa tarkoituksena. Hän läksi sentähden opettajansa luokse ja\npyysi saada sitä lainata. Hän sai sen ja opettajansa lausui vielä\nsenkin, ettei hänen ollut tarvis jättää se takaisin niin kohta, vaan\nettä hän saisi lukea sitä aivan rauhassa.\n\nIloisena otti nuori Lincoln kirjan kotiinsa ja lueskeli sitä ahkerasti.\nTyössäkin ollessaan, hän ei voinut siitä erota, vaan talletti sitä\nontossa puussa että se edes olisi hänen läheisyydessään.\n\nHän luuli valinneensa luotettavan säilytyspaikan aarteellensa. Vaan\nkuinka suuri eikö ollut kauhistuksensa, kun hän muutamana päivänä\nhuomasi ankaran rankkasateen läpi-kostuttaneen ja pilanneen kirjan.\nKuumia kyyneleitä sekaantui armottomiin sadepisaroihin, jotka olivat\npilanneet hänen rakkaan kirjansa. Mitä tehdä? Vieras omaisuus oli\nturmeltu ja hän oli syyllinen: Miten hän nyt voisi kirjan omistajaa\nsovittaa?\n\nEnsiksi pani hän kirjan päiväpaisteesen kuivamaan, sitten koetti hän\npoistaa kaikki tahrat ja pilkut, viimein läksi hän suoraa tietä\nopettajansa luokse tekemään suoran tunnustuksen tapahtumasta.\n\nTämä näytti vähän kummastuneelta kun poika palasi niin pian.\n\n\"Minä tuon takaisin Washington'in elämäkerran\", alkoi pikku mies.\n\n\"Vai niin, sinä olet jo lopettanut sen? Sinun olisi pitänyt pitää sitä\nkauvemmin.\"\n\n\"Minä en olekkaan lukenut sitä loppuun, vaan vahinko on tapahtunut\nkirjan suhteen.\"\n\nNäin sanoen otti hän kirjan esille ja näytti minkä hävityksen sade oli\ntehnyt.\n\n\"Se oli vahinko!\" arveli opettaja.\n\n\"Minä tahdon maksaa kirjan, hyvä herra. Rahaa minulla ei ole, vaan minä\nvoin tehdä työtä. Antakaa minulle jotakin työtä.\"\n\n\"Ei ole työstä puutetta. Tuolla leikataan viljaa paraikaa. Tahdotko\nkäydä työhön?\"\n\n\"Aivan kernaasti. Milloin pitää minun aloittaa?\"\n\n\"Huomenna. Saat pitää kirjan. Sinä saat oikein ansaita sen.\"\n\nVarhain seuraavana aamuna oli nuori Lincoln leikkuumiesten luona ja\nleikkasi niin ahkerasti, että hiki juoksi hänen ruumiistaan.\n\nYlen iloisena palasi hän iltasella isänsä majalle rehellisesti\nansaitulla kalleudellansa.\n\nVuonna 1836 astui Lincoln esille asianajajana. Mitä jalomielisiä\naatteita hän silloin toi ilmi, todistaa seuraava keräjäjuttu.\n\nMuuan nuori mies oli tullut murhatuksi öisessä tappelussa ja toista\nnuorta miestä, nimeltä Armstrong, luultiin murhaajaksi. Päällekantaja\ntodisti onnettoman rikoksellisuutta niin suurella varmuudella ja\nnähtävällä vakuutuksella, että tuskin mitään epäilystä saattoi olla\nasiasta. Koko väestö joutui raivoon. Muisteltiin nyt pieninkin seikka\nsyytetyn elämästä, varsinkin koska hän oli ollut kevytmielinen ihminen.\nJokainen riita hänen kouluajastaan, jokainen aikoja sitten unhotettu\nvika revittiin uudestaan ylös ja nuorukaisen virheet suurennettiin\nsiihen määrään, että häntä kohta pidettiin paatuneen pahantekijän\nvertaisena. Varmana asiana pidettiin jo hänen syylliseksi\ntuomitsemisensa; olipa kansan viha häntä kohtaan suuri, että ainoastaan\nvankihuoneen-muurit voivat häntä varjella alhaison raivosta. Syytetty\njoutui vaarallisen tilansa kautta semmoiseen kauhistukseen ja tuskaan,\nettä hän antautui tykkönään epätoivon valtaan.\n\nAsiain näin surkealla kannalla ollessa sai syytetyn äiti kirjeen\nLincoln'ilta, jossa tämä lupasi tehdä mitä hän voi pelastaakseen hänen\npoikansa. Ensimmäinen asia, minkä hän koetti saada aikaan, oli uusi\njury-miehistö, sillä niihin jury-miehiin, jotka istuivat tuomareina,\nvaikutti yleisön mieli liian paljon. Sitten sai hän aikaan sen että\nviimeinen oikeudenistunto lykättiin vähän tuonnemmaksi, ja kun hän oli\nhuolellisesti tutustunut kaikkiin seikkoihin asiassa, astui hän\nvakaalla luottamuksella kokoontuneen oikeuskunnan eteen.\n\nTodistajien kuulusteleminen alkoi. Nuoren Armstrongin toiveet katosivat\nkatoomistaan ja hänen tuomionsa näytti jo varsin varmalta. Silloin\nnousi Abrahami Lincoln seisaalle ja asetti todistajille muutamia\nkysymyksiä, jotka näyttivät olevan sangen vähän painavia asiassa.\nErittäin tahtoi hän saada varman tiedon milloin ja miten rikoksellinen\nteko oli tapahtunut. Sitten koetti hän oikaista muutamia kertomuksia\nsyytetyn nuoruudesta ja todistaa, ettei Armstrong, joskohta hän olikin\nollut kevytmielinen, kuitenkaan koskaan ollut turmeltunut ja\nrikoksenalainen. Viimein osoitti hän miten päällekantaja ja syytetty\nolivat olleet vielä paljon suuremmassa vihassa keskenään kuin ennen\nsyytetty ja murhattu;\n\nHaudan hiljaisuus vallitsi salissa, kun Lincoln vakavalla äänellä\nkumosi päätodistajan antamat todistukset yhden toisensa perästä. Kohta\nei voitu epäillä todistajan kertomusten valheennäköisyyttä. Mikä alussa\noli näyttänyt varsin uskottavalta ja selvältä, huomattiin nyt olevan\nmietittyä panettelemista ja valhetta. Todistaja oli sanonut tappelun\ntapahtuneen myöhään iltasella, täyden kuun olleen silloin ja itsensä\nnähneen miten vanki oli tappavan iskun antanut. Lincoln taas näytti\ntoteen ettei kuu ollut sanottuun aikaan noussut ja että todistus siis\noli kokonaan löyhällä pohjalla. Hän toi esiin todistuksensa niin\nvakuuttavalla voimalla, että sana \"syytön\" jo pyöri kaikkien huulilla.\nKuitenkaan ei puhetaidollinen asianajaja tyytynyt tähän siveelliseen\nvoittoon. Koko sielullaan oli hän jo kuukausia sitten antautunut tälle\ntoivellensa ja mikä niin kauvan oli hehkunut hänen mielessään, puhkesi\nnyt ilmi. Murtavalla voimalla sattuivat hänen sanansa valapattoisen\nkorvaan ja tämä horjui kuolonkalpeana ulos oikeussalista.\n\nTämän kauhistuttavan kohtauksen perästä kääntyi Lincoln jury-miesten\npuoleen. Hän puhui heille niinkuin isille, joiden pojat olivat\nisättömiksi jäämisillään, niinkuin miehille, joiden vaimot olivat\nleskiksi joutumaisillaan; hän kehoitti heitä heidän valansa nimessä\nettei antaisi turhien luulojen vaikuttaa, vaan suoda oikeutta\nsyytetylle. Kun hän viimein muistutti siitä kiitollisuuden velasta,\njossa hän oli ollut syytetyn isälle, ei näkynyt tuskin yhtäkään silmää,\njoka olisi kuivaksi jäänyt.\n\nIlta alkoi vähitellen hämärtää; vasta silloin lopetti hän puheensa,\nkädellään osoittaen laskeuvaa aurinkoa ja juhlallisesti lausuen:\n\n\"Ennenkuin tämä aurinko on laskeutunut on se loistava vapaan miehen\nylitse!\"\n\nJurymiehet astuivat erihuoneesensa neuvottelemaan, vaan tuskin oli\npuoli tuntia kulunut, ennenkuin he uudestaan tulivat paikoilleen.\nYlituomari lausui sanan \"syytön!\"\n\nTunnotonna vaipui äiti poikansa syliin, mutta kysyen: \"missä on minun\npelastajani?\" riensi poika onnellisen Lincolnin luokse. Hän oli liian\nliikutettuna voidakseen mitään puhua. Lincoln kääntyi akkunaan päin ja\nosoittaen aurinkoa, joka nyt oli taivaan rannalla, sanoi hän:\n\n\"Aurinko ei ole vielä laskeutunut ja sinä olet vapaa!\"\n\nYhtä lempeä ja kohtuullinen kuin Lincoln oli luonteeltaan, yhtä\nystävällinen ja osanottavainen oli hänen käytöksensä kaikkia kohtaan;\nainoastaan ihmiskunnan viholliset olivat hänen vihollisensa. Kuitenkin\nymmärsi hän aina myös semmoisissa tiloissa yhdistää lempeyttä oikeuden\nja kohtuuden kanssa. Kenraali Sherman valitti kerran ei tietävänsä mikä\nhallituksen tarkoitus oikeastaan oli pohjois- ja etelävaltain välisen\nsodan synnyttäjän Jefferson Davis'in suhteen, pitikö hänen ottaa tämä\nvangiksi vai antaa hänen päästä pakoon, jolloinkulloin sattuisi saamaan\nhänet valtaansa.\n\n\"Minä kerron teille jotakin\", sanoi Lincoln hänelle. \"Ei kaukana täältä\nlöytyi vanha raittiudensaarnaaja, joka hyvin ankarasti pitikin kiinni\nsiitä että eläisi oppinsa mukaisesti. Muutamana päivänä saapui hän\npitkän ratsumatkansa perästä erään ystävänsä luokse, jossa hänelle\ntarjottiin lemonaatia. Ystävä, valmistaessaan tätä virvoittavaa juomaa,\nkysyi mielittelevästi saisiko hän kaataa muutamia tippoja jotakin\nväkevämpää nestettä sekaan, että hänen ratsastamisesta heikontuneet\nhermonsa vahvistuisivat. -- 'Ei', sanoi raittiudensaarnaaja, 'se sotii\nminun perusaatteitani vastaan:' -- 'Mutta', lisäsi hän toivovalla\nkatseella lähellä seisovaan puteliin, 'jos te voitte niin menetellä,\nettä saisin muutamia tippoja ilman tietämättäni, en panisi tuota\npahakseni.' -- Katsokaa, kenraali\", sanoi Lincoln, \"velvollisuuteni on\nestää Jefferson Davis'in pakoon pääsemistä, vaan jos te ilman minun\ntietämättäni voitte niin asettaa asiat, että hän pääsee pakenemaan,\nniin tuskinpa minulla on sitä vastaan mitään sanomista.\"\n\nVuonna 1861 tuli Lincoln ensimmäisen kerran presidentiksi ja valittiin\nsiksi toisen kerran 1865. Hän astui toisen kerran presidenttivirkaansa\n4 päivänä Maaliskuuta sanottuna vuonna, mutta jo muutamia viikkoja sen\njälkeen 14 päivänä Huhtikuussa tappoi hänet teaterissa murhaajan kuula.\n\nOli kolkko Huhtikuun päivä kun sanoma: \"Lincoln on kuollut!\" levisi\nympäri maata ja koski kipeästi väkeväluontoisiinkin. Kaikki olivat\nmurheessa, niinkuin lapset, jotka seisovat isänsä ruumiinpaarien\nympärillä.\n\nLincoln'in ruumis asetettiin loistavalle ruumisalttarille ja\ntuhansittain tulvaili ihmisiä Kapitoliumiin Washingtonissa luomaan\nhyvästijättösilmäys kuolleesen. Kellojen soidessa ja tykkien paukkuessa\nlaskettiin hän viimeiseen lepokammioonsa. Koruton hautakivi, jossa\nseisoo aina sana \"Lincoln\" pystytettiin hänen tomunsa päälle. Hänen\nmuistonsa on säilytetty jokaisen amerikalaisen sydämmessä.\n\n\n\n\nMatti Pohto.\n\n\nHistoriassa mainitaan muutamia, jotka toisten avutta ovat omin neuvoin\nhankkineet itsellensä syviäkin tieteellisiä tietoja; mutta että joku,\njonka sielunlahjoja ei milloinkaan ole kehitetty, jo nuorempana\nikänänsä rupeaa niin rakastamaan kirjoja, että hän tekee niiden\nkokoamisen ja omistamisen pääehdoksensa elämässä, on luultavasti varsin\nharvinaista ja vieläpä niin outoakin, että sitä on vaikea selittää.\nSemmoinen oli kuitenkin _Matti Pohto_, kotoisin Lahden verotalosta\nIsonkyrön pitäjään kuuluvasta Ylistaron kappelista, jossa Matti syntyi\nMaaliskuun 7:nä päivänä 1817. Taloa pitivät hänen vanhempansa, joista\näiti parin vanhemman lapsen avulla aikanansa opetti pojalle kirjaimet\nja sen ajan tavalliseen tapaan ainoasti aapisen sisältä ja ulkoa. Sitte\njätettiin poika omille valloillensa, niin että hän yhdenteentoista\nikävuoteensa vietti aikaansa toimettomuudessa, juosten pitkin kylän\nraittia, kesäisin paljaalla paidallansa. Kun talo sill'aikaa oli\njoutunut toiselle omistajalle, rupesi Matti sitte etsimään elantoansa,\nkesällä karjassa käymisellä ja talvella kerjäämisellä. Alussa hän\nharjoitti viimeksi mainittua tointa ainoasti lähiseuduilla, mutta\nvähitellen hän rupesi käymään kauvempanakin siksi kun hän Perniössä\npassitonna otettiin kiinni ja vietiin vankeuteen, jossa hän sai olla\ntoista vuotta, kun ei tiedetty mistä hän oli kotosin ja tämä asian\nsalaaminen olikin Matin ainoa rikos. Vankeutensa ajalla oli hän\nkuitenkin niin harjoitellut lukutaitoansa, että hän sieltä päästyänsä\nmuun rippikoulunuorison kanssa kotoseurakunnassansa pääsi Herran\nehtoolliselle. Jo syksyllä samana vuonna lähti hän taasen liikkeelle,\ntällä kertaa kuitenkin yleisesti tunnettujen arkkiveisujen myyjänä,\nmutta koska hänellä ei nytkään ollut passia, joutui hän saman kohtalon\nalaiseksi kuin edelliselläkin kerralla, josta hän nyt kuitenkin pian\npääsi vapaaksi.\n\nVähitellen tuli hän kuitenkin yleisemmin tunnetuksi ja sitte sai hän\npuhtaan maineensa ja viattoman toimensa tähden vapaasti kulkea pitkin\nvarustettuna passilla kotoseudultansa. Tähän lisäksi oli hän\nlisätuloksensa ruvennut sitomaan talonpoikien kirjoja, jota työtä hän\ntekikin tarkkuudella, jos ei se tullutkaan niin kauniin näköistä kuin\nopin käyneitten käsistä. Siitä ruveten alkoi myös se hänen\nintotoimensa, jonka työssä hän kuolikin. Jo vuonna 1838 rupesi hän\nkokoamaan kirjoja ja pitkitti sitä sitte yhä niin että hänellä\nparinkymmenen vuoden kuluttua oli puoliväliin neljättätuhatta\nsuomalaista kirjaa. Puolet Pohdon kirjoista olivat siis semmoisia,\njoita tuskin senkään ajan kirjakauppiaat olivat nähneetkään. Kun hän\nsitä paitsi kokosi vanhoja rahoja on ihmeteltävää kuinka hänen pienet\ntulonsa niihin riittivät, varsinkin kun hän useastakin kirjasta, jonka\nhänen tottunut silmänsä oli havainnut kallisarvoiseksi, maksoi hyvän\nhinnan, vaikka hän tosin palkkioksi kirjansitojatoimestansa sai\nuseimmat rahatta.\n\nTämän saattaa ehkä selittää sillä, että kun hän jo pienuudesta oli\noppinut kärsimään kovaa ja olemaan paljoa paitsi, tuli hän ylen vähällä\ntoimeen. Palanen leipää taskussa oli hänelle tarpeeksi astuessaan\npaikasta toiseen, jossa hän luuli saavansa tyydytetyksi palavan halunsa\nkirjoihin. Asuntonsa kulkeissansa ei suinkaan maksanut mitään, koska\nhän aina oleskeli yhdessä työväen kanssa. Vaatteensa olivat halvimmasta\nkankaasta ja varsinkin talvella liian heikot meidän kovia pakkasiamme\nvastaan. Vaikka hänen vaatteensa olivatkin kuluneet ja risaiset, olivat\nhänen kasvonsa ja kätensä aina puhtaat. Hän joi ainoasti vettä,\njanoansa tyydyttääkseen. Kahvia ja teetä ei hän myöskään juonut, jos\nsitä joskus hänelle tarjottiinkin, vaan selitti, ettei hän tahtonut\ntottua semmoiseen, johon eivät hänen varansa riittäneet. Hän oli sitä\npaitsi järjestäväisyyttä harrastavainen ja katsojan oli oikein\nmiellyttävää nähdä kuinka hän hoiti kirjavarojansa, joita hän kuljetti\nmukanansa.\n\nSiihen aikaan koottiin juuri tietoja kaikista suomeksi painetuista\nkirjoista ja niiden hankinnassa oli Matti Pohto paraana lähteenä; hän\nottikin innollisesti osaa siihen työhön eikä tyytynyt pelkkien tietojen\nhankkimiseen ja antamiseen, joissa hän olikin verraton mainion hyvän\nmuistonsa kautta, vaan hän lahjoitti myös yliopistolle melkoisen\npaljouden kirjoja, vielä eläessänsäkin.\n\nHän oli käynyt, melkein saamme sanoa, pitkin Suomen maata ja päätti\nvielä tehdä retken Viipurin lääniin, josta hän helpolla luuli\npääsevänsä Inkerinmaalle tutkimuksiansa jatkamaan. Hän olikin jo\nmatkalla, saatuansa passin ja puoltosanoja Helsingistä päästäksensä\nvielä Pietariin saakka ja siellä Keisarilliseen kirjastoon, kun hän\nNuoran kylässä Viipurin pitäjää, nukkuessaan sai surmansa murhaajan\nkädestä. Vaatimattomana ja vakaana eli hän elämäänsä, hän oli vaan\nsuora Suomen talonpoika, mutta kun hän joskus lausui ajatuksiansa\nkirja-asioista, paloi koko hänen sielunsa hänen innostuneessa\nkatseessansa, ja kun hän verrattomalla muistollansa oikaisi\ntiedemiesten erehdyksiä vanhojen kirjojen suhteen kyti hänen\nsilmissänsä vaan nöyryys ja kainous. Suomen yliopisto, sekä Kuopion,\nTurun ja Vaasan lukiot, joille hän lahjoitti suuren kirja-aarteensa,\nmuistavat varmaankin aina kiitollisuudella sitä halpaa ja vaatimatonta\nmiestä, jonka koko elämän perintönä oli: kirja ja tieto.\n\n\n\n\nJohan Vilhelm Snellman.\n\n\nJohan Vilhelm Snellman oli niitä mahtavia henkiä, joita Kaikkivaltias\nvaan säästävästi antaa kansoille, herättämään, valaisemaan ja viemään\nniitä eteenpäin. Meidän sivuisella kansallamme köyhällä maallansa ei\nkuitenkaan tähän saakka ole ollut hyvälahjaisien poikien puutetta,\njotka kirkkaalla silmällä sen tarpeille sekä sydämmen jaloimmalla\nhalulla ja innolla ovat omistaneet elämänsä työn isänmaan vapaalle\nkehittymiselle ja kunnialle. Viimeksi kulunut puolivuosisata on\nvarsinkin ollut rikas etevistä voimista ja hengistä, joiden kylvöstä jo\nmonta siunausta tuottavaa eloa on kypsynyt. Yliopistossa, tuossa\nvalistuksemme taimelassa, kasvatettiin kolmannella vuosikymmeneksellä,\nmonta nuorta miestä, joiden työt ja nimet sittemmin ovat syvästi ja\npysyväisesti tarttuneet kansamme kohtaloihin ja sen historiaan\nuurtaneet loistavan ja rakkaan muiston. Niissä oli _Johan Vilhelm\nSnellman_, voimallisena, järkähtämättömänä ja pelkäämättömänä,\nniinkuin muinoisajan jaloimmat urhot, ensi rivissä ja voitti terävällä,\nrehellisellä kalvallansa voittoja, joita vielä tulevatkin polvet\nylistävät.\n\nSe mahtava ja monipuolinen vaikutus, jolla Snellman pitkän ja\nviimeiseen hetkeen työllisen elämän aikana on tarttunut meidän\nvaltiollisiin ja kirjallisiin oloihimme, on niin yhdistänyt hänen\nnimensä kaikkeen muistettavimpaan ja kalleimpaan, jota Suomi viimeksi\nkuluneella puolivuosisadalla on saanut nauttia, että isänmaalla on\ntuskin ainoatakaan, joka olisi yleisemmin suosittu ja kunnioitettu.\nSnellmannin suurenlainen ja ponteva luonne, hänen tieteen ja tutkinnon\nherättämä syvä rakkautensa totuuteen ja vapauteen, teki hänen jo\naikaisin siksi urhoksi, joka raivasi niin monta tietä ja toi nähtäviin\nuusia ennen tietämättömiä keinoja. Jokaisella alalla, jossa hän teki\ntyötä oli hän aina ensimmäisinä; huolimatta taikaluuloista heilutti hän\naina lippuansa korkealla. Hän saattoi suuttua, mutta hänen lämmin ja\nihmisiä hellivä sydämmensä ei sisältänyt mitään vihaa; vaakunaansa\noli hän uurtanut kirjoituksen: _Isänmaan edestä!_ ja sentähden\nhäviölle joutuneet vastustajansakin kunnioittivat häntä.\n\nYliopistossa teki Snellman työtä viisaustieteen (filosofian) alalla ja\nnäitä tietojansa kartutti hän suureen määrään matkoillansa ulkomailla.\nAjan tärkeitten kysymyksien ratkaisemiseen tunki hän neronsa\nkäsityksellä ja loi itsellensä mielipiteitä, jonka virtaavasta\nlähteestä sittemmin levisi niin paljon valoa ja kirkkautta. Hänen\ntieteelliset teoksensa pidettiin Saksassa suuressa arvossa ja\noleskeltuansa jonkun ajan Ruotsissa sai hän siellä etevän kirjallisen\nmaineen, ei ainoastaan sanomalehti- sekä kaunokirjallisuuden alalla\nvaan myös semmoisien tekojen kautta, jotka osoittivat syvää\nviisaustieteellistä tutkimista ja monipuolista tietoa.\n\nSnellmannin viisaustieteelliset aatteet eivät kuitenkaan hänen\nkotomaassansa tuottaneet hänelle samaa menestystä. Päinvastoin sen ajan\nhallitus piti niitä enemmän syinä ja paheina kuin etuina. Snellmannin\ntäytyi siis ottaa vastaan koulun rehtorin virka kaukaisessa Kuopiossa.\nMutta tälläkin verraten alhaisella tilalla osasi Snellman kehittää yhtä\nuutteraa kuin suurenlaista vaikutusta. Opettajavirkaansa hoiti hän\nlempeästi ja omantunnonmukaisesti, voittaen luottamusta niin, että\nkiitolliset oppilaat sitä vielä ylistävät. Vakaalla lempeydellänsä sai\nhän aikaan senkin, että koulusta katosi usein sitä ennen käytetty ase,\njonka piti herättämän nöyryyttä ja kuuliaisuutta.\n\nMutta hänen henkensä, jota eivät vastukset jaksaneet lannistaa, vaali\nlaveampaa vaikutusalaa. \"Saima\"-lehden toimittajana ja kustantajana,\nraivasi Snellman uuden tien vapaalle sanalle, valtiolliselle\nkeskustelulle, sekä yhteiskunnan sisällisien asioiden julkiselle\narvostelulle, ja herätti siten kansallistunnon uuteen, virkeään\nelämään. Niissä mielipiteissä ja totuuksissa, joita Snellman tässä yhtä\nnerokkaalla kuin kansantajuisella tavalla toi ilmi, oli yhtä monta\ntodellisen valistuksen ja \"kansallisen sivistyksen\" siementä, ja näistä\nsiemenistä onkin jo moni taimi kasvanut hedelmiä kantamaan. \"Saiman\"\nopit ja sen vapaa ilmaantuminen eivät kuitenkaan olleet hallituksen\nmieleisiä, jonka tähden lehti lakkautettiin. \"Litteraturblad'issansa\"\n[kirjallisuuslehti yleistä kansallista sivistystä varten] jatkoi\nSnellman kuitenkin vähentymättömällä rohkeudella ja samalla innolla\naljettua julkista työtänsä.\n\nKun viisaustieteen professorin virka yliopistossa julistettiin\navonaiseksi, haki Snellman sitä, mutta nytkin turhaan, vaikka\nkonsistoriumi hänelle antoi puoltosanansa. Kaikki nämät esteet olivat\nkuitenkin Snellmannin rautaiselle tahdolle voimattomia; ne päin vastoin\nyhä koroittivat kunnioitetun kansan ystävän arvoa yleisön silmissä.\nSnellmannin nimi oli jo kaikkien huulilla ja hänessä tervehdettiin\nkansan miestä. Otettuansa eron rehtorinvirastansa oleskeli Snellman\npääkaupungissa kirjurina eräässä suuremmassa kauppakonttoorissa.\n\nVuosi 1855 toi mukanansa uusia mielipiteitä korkeimmassa vallassa ja\nnyt nousi Snellmannille vihdoinkin uusi ja levollisempi tulevaisuus.\nHän nimitettiin hakemattansa viisaustieteen professoriksi yliopistossa\nja vaikutti nyt siellä opettajana ja myös sillä ansiolla, jonka hän oli\nmaassa saanut. Hallituskin, joka tarkoin tunsi tämän vaikuttavaisuuden\nja osasi arvostella sitä kokemusta ja niitä tietoja joita Snellman\nsanomalehden toimittajana oli tuonut ilmi, rupesi julkisissa asioissa\npitämään neuvoa tämän tietoviisaan ja valtiomiehen kanssa, jonka Hänen\nMajesteettinsa Keisari vihdoin v. 1863 kutsui rahavaraintoimiston\nesimieheksi Keisarillisessa Suomen senaatissa.\n\nTässä pienessä elämäkerrassa on turhaa tuoda esiin sitä kaikkea suurta,\ntärkeätä ja merkittävää, jota hän maan hyväksi on toimittanut sekä\nvaltiopäivillä ollen Ritariston jäsenenä, että kirjailijana, jona hän\ntuotteillansa sekä kirjoissa että puhuen on tehnyt kansalaistensa\nvalistukseksi.\n\nJohan Vilhelm Snellman, merikatteini K. H. Snellmannin poika Uudesta\nKaarlepyystä, syntyi 12 päivänä toukokuuta v. 1806 Tukholmissa.\nKäytyänsä Oulun alkeiskoulun lävitse, tuli hän ylioppilaaksi Turussa v.\n1822, vihittiin viisaustieteen maisteriksi v. 1832 ja nimitettiin\ndosentiksi samassa tieteessä 1835. Teki matkoja Saksaan, Tanskaan ja\nRuotsiin vv. 1837-1842. Kuopion alkeiskoulun rehtorina vv. 1843-1849;\nprofessorina yliopistossa v. 1856; senaattorina ja rahavarain\npäällikkönä 1863; vapautettuna viimeksimainitusta toimesta v. 1868;\nSuomen hypoteekkiyhtiön johtokunnan esimiehenä vv. 1868-1881. -- v.\n1866 koroitettiin Snellman lapsinensa ja jälkeläisinensä suomalaiseen\naateliseen säätyyn. Avioliitossansa Johanna Lovisa Wennbergin kanssa\njätti Snellman jälkeensä neljä poikaa ja tyttären.\n\nNuorukainen, sinä, jonka sydämmessä palaa into ja halu olla\nisänmaallesi hyväksi näet esikuvan, jota kelpaa seurata! Ainoasti\nharvoille antoi Luoja hänen neronsa, mutta hänen rohkeutensa ja\nrakkautensa saatamme kaikki omistaa omiksemme ja niiden avulla voittaa\nisänmaallemme valoa ja vapautta, sillä\n\n    \"Ei päällikkö yksin taistelua voita\n    Jos soturien rivit eivät parastansa koita.\"\n\n\n\n"]