[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqmYpd575CUiQkygvgNu-hg_mRuQuJ9mH5t-aqgjiNes":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},427,"Helena Wrede","Mellin, Gustaf Henrik",1806,1875,"427-mellin-g-h-helena-wrede","427__Mellin_G._H.__Helena_Wrede","Romantinen kertomus Kustaavi II Adolfin ajalta","romaani",[14],"rakkaus",[],"fi",1834,1879,17144,115509,false,28620,[24],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Historical Novels","Romance","\"Helena Wrede: Romanttinen kertomus Kustaavi II Adolfin ajalta\" by G. H. Mellin is a historical novel written in the late 19th century. The book delves into the intertwining tales of love, war, and the human heart, focusing on the life of the titular character, Heleena Wrede, amid conflicts during King Gustavus II Adolphus’ reign. Readers can expect a rich exploration of emotions and relationships set against a backdrop of historical events.  At the start of the narrative, readers are introduced to the emotional landscape of the characters through rhetorical musings about the complexities of the human heart, which govern both happiness and despair. The scene transitions to the humble home of an old pastor and his wife, where a beautiful yet troubled fifteen-year-old girl, Heleena, is seen lost in her thoughts. As the story unfolds, the old pastor encounters mysterious soldiers seeking refuge, introducing tension and foreshadowing potential danger. The opening sets a contemplative tone, hinting at the intertwining fates of love and tragedy that are to come. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Mellin, Robert",338,"Kustaa II Aadolfin aikaan sijoittuva historiallinen rakkausromaani kertoo kirkkoherran hoivissa kasvaneesta Helena Wredestä. Nuoren naisen elämä muuttuu, kun sota ja sotilaat saapuvat pappilaan, vieden hänet lopulta kuninkaan hovin pyörteisiin.","G. H. Mellinin 'Helena Wrede' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 427.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HELENA WREDE\n\nRomantinen kertomus Kustaavi II Adolfin ajalta\n\n\nKirj.\n\nG. H. MELLIN\n\n\nSuomentanut R. M. [Robert Mellin]\n\n\n\nJyväskylässä,\nJyväskylän kirjapainossa, 1879.\nH. F. Helmisen kustantama.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nOi ihmis-sydän! Olentomme onnettomuuden ja onnen ihmeellinen\nvallitsija! Ei voi kukaan polkea tuomioitasi, tuomittessasi meitä joko\nelämään tahi kuolemaan. Tutkimaton! Itse olet tuomari ja teloittaja ja\n-- rikollinen.\n\nOi ihmis-sydän! Taivaallisen valon säteiden ihmeellinen kangastus!\nPyhä maailma, sisimmän sisumme iäisistä kipinöistä muodostettu! Ei\nmikään maallinen voima voi häiritä sitä paratiisia, jonka itsellesi\nluot, ja kuitenkin sen ihanuus on katoavainen ja muuttuvainen, niinkun\nhäälyväin pilvien hahmut taivaalla, jotka, kyyneliksi muuttuneina,\nmaahan putoavat. Miksi kantaa ihanin onnesi omaa turmaansa helmassaan?\n\nSinä iäisen tulen tytär, joka kätket näkymätöntä ihanuuttasi\nrinnassamme, joka vapiset valtimoissamme ja elät elostamme!\nHellätuntoinen, raskaasen tomuhuntuun peittynyt enkeli! Miksi etsit\nonneasi ulkona itsestäsi? Miksi ja'at toisille hellyyttä, joka kuluttaa\nmeitä heidän vuoksensa, niinkun uhria epäjumalan kuvalle? Ah!\nMoitittava silmäys jumaloituu silmistä, loukkaava ajatus, jonka synkeä\nhetki vastaamme viskasi lemmityn huulilta, kohtaavat sinua\nmusertavaisesti, niinkun taivahan salamat. Sinä hentoinen, kaino nunna,\nmaallis-elämän vankilassa vapiseva, taivaasen ja kuolemattomuuteen\nkyynelten harson läpi katseleva! Sinä kärsit ja kuolet, ihmis-silmän\nhuomaamatta kärsimistäsi!\n\nTaiteilija vaan, innostuksensa unelmissa, julkenee lähennellä\npyhyyttäsi. Hän näkee ja tietää mitä tunnet, mitä toivot. Taiteen ja\nlemmen oikeudet ovat yhtäläiset: ulkonaisten suhdetten pinnan läpi\nsilmäillä sielun syvimpään pohjaan.\n\nIndian muinaistarut kertovat että, ennenkun ihminen luotiin, taivaan\nylevät henget, toisiaan lempiessään, kohtasivat toisiaan ja yhtyivät\nyhdeksi ajatukseksi; mutta kun ensimäinen ja jalompi ihmissuku tuli\nmaan päälle, sen lempiväiset yhtyivät yhteen silmäykseen. Nyt liittää\nrakkaus sydämen sydämeen, ja silmäys kuvastuu silmäykseen, ja ajatus\nsulaa ajatuksen kanssa yhteen, ja ne kaksi lempivää puolisoa eivät ole\nkaksi, vaan yksi: he tuntevat toisensa ja katsovat toistensa läpi, ja\nheidän sielunsa läpinäkyväisyys toinen toiselle on heidän autuutensa.\nMutta pimeyden henki vaeltaa ihmiselämän läpi, huntu ilkkuvilla\nkasvoillaan. Hän hiipoo niin mielellään vieraan tunteen lempivän\nrintaan, hän houkuttelee nurjan silmäyksen lempivän silmistä, hän\nsynnyttää loukkaavan ajatuksen lempivän sielussa: ja löydettyään yhden\nainoan ajatuksen, yhden ainoan tunteen toisen puolison sydämessä\ntoiselta salatuksi, nostaa hän huntunsa ja liehtoo ensimäistä tuhon\ntuottavaa kipinää, joka on tarttunut heidän onneensa, ja silloin voi\nainoastaan heidän loppunsa maan päällä pelastaa heidän lempensä\ntaivaalle.\n\n\n\n\nII.\n\n\nOhut seinä eroitti pienoisen, yksinkertaisen kamarin vanhan\nkirkkoherran suuremmasta tuvasta. Suuri, kullattu uudin, raskaalla,\ntummanpunaisella samettisella esiripulla varustettu, valtasi melkein\nkolmannen osan huonetta ja suuremmoisella loistollaan sitä enemmin\nerosi huoneen muista vähistä ja kohtalaisista kaluista.\n\nJumalinen Saara, kirkkoherran vaimo, lykkäsi rukin luotaan, otti\nhimeästi palavan lampun käteensä ja lähestyi varovaisesti uudinta. Hän\npiti lamppua selkänsä takana, ettei sen valo, hänen oman silmäyksensä\nkanssa, pääsisi varjostimien sisäpuolelle häiritsemään siellä nukkuvaa.\n\nLumivalkealla pään-aluksella makasi nukkuva neiti. Kaksi viisitoista\nvuotiasta kättä, joiden välitse musta hiuskutrinen kiekuroitsi,\npeittivät ristiin laskettuina hänen kasvojaan, joista ainoastaan sievä\nleuka, väriltään kun ruusun valkoisimmat lehdet, oli näkyvissä.\n\nKun eukko muutamia silmänräpäyksiä surullisella mielihyvällä oli\nkatsellut uinailevaa, siirtyi hän pois, asetti lampun pöydälle ja meni\nulos.\n\nKaikki oli hiljaa tässä pienessä kamarissa; lampun himeä valo tunki\nvarjostimien väliin ja valaisi uutimen sisäpuolella rippuvaa kannelta,\nkuvastaen vipajavia säteitään kultaisen ristin timantteihin, joka\nmustassa nauhassa rippui kantelen kielillä.\n\nÄkkiä nousi kuunteleva tyttö istualleen, ja hänen suuret, siniset,\nvarjostimien välitse heloittavat silmänsä, tirkistelivät levottomasti\nympäri huonetta. Hän ojensi kätensä kohti korkeutta, ja rukoileva mieli\nkuvastui hänen ihaniin kasvoihinsa. Tämä nuori tyttö oli yksi noita\nhoikkia, ylhäisesti kasvatettuja olentoja, joiden jalot muodot melkein\naina sisältävät syvätunteisen ja haaveksivan sielun, ylevävoimaisen ja\nintohimoisen.\n\nHuomattuaan yksinään olevansa, tyttö taas kallistui vuoteelle, laski\nkätensä ristiin ja silmäili, ajatuksiin vajonneena, himeästi\nkimelteleviä timantteja.\n\nSyvä huokaus kohautti hänen rintaansa; kyynel kiilsi hänen silmässään,\nkiiluvassa kirkkaudessa noille kalliille kiville vertoja vetävä.\n\nHänen sielunsa häälyi vähitellen surullisten muistojen sinertävälle\nvirralle, niinkun uinaileva joutsen keinuu keveillä laineilla. Pyhäin\nunelmien maailmasta, johon hänen sielunsa liehui, luikahti toisinaan\najatus, kainossa kuiskeessa, hänen tummanpunaisten huuliensa ylitse.\n\n\"Poissa! i'äti poissa!\" huokaisi hän, ja ristiin lasketut kädet\nirtausivat toisistaan, niinkun rauenneina tästä karvastuttavasta\najatuksesta.\n\n\"I'äti!\" jatkoi hän, syvälle, syvälle vavahtaen ja kirkkaan kyynelen\nirtautuessa hänen silmäripsiltään ja verkalleen vierressä hiljaisesta\nkauhistuksesta kalvettuvaa poskea alas.\n\n\"Hänen kyynelensä olivat niin polttavan kuumat! Ah! oliko hänenkin\nrintansa täynnä synkeitä aavistuksia?\"\n\nLamppu rätisi ja sen valo leimahti yhtäkkiä, ikäänkun sammuakseen.\nTyttö kohautti äkisti päätänsä, tempaisi samettiset varjostimet\nsyrjään, ja katsoa tuijotti liekuttavaan liekkiin. \"Pimeä tulee! -- Se\nsammuu! -- Oi Jumala! -- Ja minä olen yksinäni!\"\n\nHätäytynyt yritti kavahtamaan ylös; mutta jäi polvilleen vuoteellensa.\nPyhä tunne täytti hänen kokonansa. Taas veti hän tummanpunaisen\nesiripun eteensä, ikäänkun hämärän harsolla kainosti peittääkseen\nruumistaan omilta silmiltään.\n\n\"Enpä olekaan yksinäni!\" kuiski hän. \"Sinä näet minun; sinä varjelet\norpoa!\" -- Laski sitte vapisevat kätensä ristiin kasvoilleen, ja\näänetön rukous liikutteli hiljaa polvistuneen huulia tumman purppuran\nvarjossa.\n\nHiljaa kuiskittu rukous leyhki hänen hengityksensä kanssa kantelen\nkielille, ja eräs salainen sointu, ainoastaan rukoilevan aistien\nkuultava, väikkyi hänen ympärillään, ikäänkun kaiku enkelien harpuista\näärettömästä etäisyydestä.\n\nHän rukoili lapsuutensa viattoman iltarukouksen. Oli kun lapsuuden\nrauhan leyhkä, noiden hänelle hyvin tunnettuin sanain olisi liehunut\nhänen päänsä ja rintansa ympärillä.\n\nHän rukoili kaikkein rukousten rukouksen -- verkalleen, pyhällä\nponnistuksella, puhtaan hartauden hellällä todella. Taivaallinen voima\nvirtaili hänen olentonsa läpitse ja täytti hänen vakaalla\nluottamuksella taivaalliseen Isään, nöyrällä uskalluksella, hiljaisella\ntoivolla.\n\nHän luki siunauksen itselleen juhlallisesti heltyneenä. Oli kun taivas\nolis ympäröinyt hänen sielunsa rauhallaan: hänen rintansa hengitti niin\nkeveästi, sydämensä sykki niin vapaasti.\n\nVielä kerran leimahti lamppu. Hämärä valo värähteli esineillä ikäänkun\nkuoleutuen. Samassa kun tyttö vajosi vuoteelle ja kääräisi keveän\npeitteen ympärilleen, sammui tämä vähäinen valo, ja yö levitti siipensä\nuinailevan ylitse. Öisissä varjoissa piilivät kuitenkin taivaan\nenkelit, jotka rakkaudella silmäilivät vartioitun viattomuuden pyhää\nlepoa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTuvassaan, tulehman valossa, istui eräänä myöhempänä iltana, suuren\npöydän vierellä, hurskas, i'äkäs kirkkoherra Hattulanius, lukien ja\ntutkistellen erästä lukua kreikkalaisessa Uudessa Testamentissään. Hänen\nvalkoisten hiusten varjostamalla otsallaan asui raskaita huolia, niin\nnäytti, ja ainoastaan pyhän sanan jumalallinen voima, joka piti hänen\najatuksiaan työssä, voi antaa ja säilyttää rauhaa ja lohdutusta hänen\nsydämessään. Hänen asuntonsa oli yhtä köyhä ja yksinkertainen, kun\npukunsakin, ja useat tyhjät hyllyt takan puolisella seinällä osoittivat\nettä hänen, vaimon tarkalla talouden hoidolla säästyneet, varansa\nolivat kuluneet hätäytyneiden pitäjäläisten auttamiseen tänä kovana\naikana. Vanhus nojasi päätänsä kättä vasten ja kuunteli nurkissa\nvinkuvaa tuulta, kun yht'äkkiä muutamia kovia paukauksia kuului\novella. Samalla kun elähtynyt pappi nousi vieraalle ovea avaamaan,\nhyökkäsi kamarista hänen vaimonsa ja pidätti häntä hätäisellä innolla.\n\n\"Jumalan tähden, Antti kulta, älä avaa!\" huusi hän. \"Voivat olla\nkulkureita tahi Kasakoita taikka Venäläisiä tahi muuten varkaita ja\nrosvoja!\"\n\n\"Mitä ajattelet, Saara!\" vastasi vanhus. \"Olkoonpa ketä tahansa, niin\naukaisen Jumalan nimessä! Jos on joku, joka tarvitsee suojaa pahassa\nilmassa, niin pitäköön hyvänään mitä voimme tarjota. Jos ovat\nvihollisia, niin jätämme itsemme Herran haltuun; -- jos emme hyvällä\naukaisisi, se vaan ärsyttäisi heitä yhä enemmin.\"\n\n\"Aukaise!\" ärjyi kauhistuttava ääni ulkopuolella: \"aukaise, muuten on\ntämä tuhannen hökkeli ilmi tulessa kaikissa nurkissaan, ennenkun\nennätätte akkunareijästä köntiä ulos.\" Eukko puristi aina hätäisemmin\nmiehensä käsivartta. Mutta tämä käski hänen mennä kamariin, ja kun\neukko oli tehnyt käskyn mukaan, aukaisi hän oven.\n\nTakan punoittava valo kohtasi useampia ratsumies-hahmuja, jotka\neriskummaisena vilinänä liikkuivat ulkopuolella. Tukeva mies\nlammasnahka-turkissa ja ketunnahkaisessa lakissa, ankaroilla aseilla\nvarustettu, hyppäsi hevosen selästä ja astui matalasta tuvan ovesta\nsisään, toisella kädellä tarttuen pappia kaulustaan ja toisella\nvälkyttäen lyhyttä miekkaansa. Silmänsä lentelivät, tarkastellen,\nympäri huonetta, ja hän kysyi sitten papin nimeä, perhettä ja\nlikiseutua.\n\nKun vanhus vapisevalla äänellä oli vastannut kysymyksiin, mies taas\nmeni ulos.\n\nMatala-äänistä, vieraskielistä puhetta kesti nyt moniaita minuuttia,\nvapisevan ukkorukan siitä vähintäkään ymmärtämättä.\n\nSitte astui moniaita ratsumiehiä alas ratsailta. Eräs heistä, joka\nnäytti olevan etevin, nostettiin toisten avulla satulasta ja vietiin\ntupaan.\n\nTämä oli komeasti puettu uljas mies, näöltään noin neljänkymmenen\nvuotias. Hohtavat aseensa osoittivat sotilas-säätyä ja hänen mustain\nsilmäinsä raukea katsanto sekä seuralaisten huolellinen\nvaarinottavaisuus, että hän oli haavoitettu.\n\nVietäessään huolestuneen papin ohitse hän loi häneen kiivaan ja tuiman\nsilmäyksen, sanaakaan virkkamatta. Hattulanius kiirehti vetämään\nsuurta, koristettua nojatuoliaan, ainoata kallisarvoista huonekaluaan,\npaitsi pienessä kamarissa olevaa uudinsänkyä, takan eteen, ja\nhaavoitettu istui siihen. Leveähartioinen mies, joka näytti olevan\nhaavoitetun herran uskollinen palvelija, kuiskaisi herralleen muutamia\nsanoja; tämä näytti vähän miettivän ja antoi sitte vieraalla kielellä\nmuutamia käskyjä, joiden johdosta kaikki hänen seuralaisensa, paitsi\npalvelijaa, poistuivat huoneesta.\n\nOudot matkalaiset menivät pirttiin, missä papin palkkaväki asui.\nHevoiset pantiin talliin ja suojuksiin ja kaikellaisia kaluja\nkannettiin tupaan, puhuttelematta huoneen isäntää ainoallakaan\nystävällisellä sanalla. Sillä aikaa kävi papin vaimokin esiin, ja\nnähtyään haavoitetun upseerin, hän unhotti kaikki muut asiat,\npitääkseen harrasta ja toimeliasta huolta vieraan mukavuudesta. Tämä\nloi häneen ääneti silmänsä, mutta käänsi ne kohta taas valkean puoleen,\njohon ajatuksissaan katsoa tuijotti.\n\nSaatuaan tärkeimmät asiat toimitetuiksi, palvelija tuli katsastamaan\nherransa haavan siteitä. Hän riisui häneltä takin ja liivin, ja nyt\nnäkyi, että vasempi olka oli siteissä. Siteitä korjattaissa kuului\näkkiarvaamatta kanteleen hiljainen helinä sisemmästä kamarista, mutta\nse vaikeni, vanhan papin-vaimon sinne sisälle riennettyä.\n\nSävelet olivat kumminkin tarkkauttaneet vieraan huomiota. Viitaten\nkäski hän papin lähemmä astumaan, ja uteli nyt häneltä, tosin vähän\nmuukalaisella murteella, mutta hyvällä ruotsin kielellä, mikä huone se\noli, johon hänen vaimonsa oli mennyt.\n\nPappi sanoi sen olevan hänen naistensa kamari, mutta varsin ahdas.\nKuitenkin sanoi hän mielellään antavansa sen vieraalle, jos tämä katsoi\nsen isoa tupaa paremmaksi.\n\nOuto sotilas ei vastannut, eikä tohtinut pappikaan pitkittää puhetta,\nvaikka hänen kyllä teki mieli.\n\nHetkisen aikaa itsekseen mietittyään hän siis lähti ulos koettamaan,\neikö hän muun väen joukossa, jonka hän tuota pikaa oli saanut\nvieraikseen, voisi siivo-tavoin saada tietää, ketä olivat. Hän astui\npirttiin, tupaan, joka oli puoleksi ulko-, puoleksi asuinhuone,\nvarustettu avaralla tuli-sijalla keskellä lattiaa, mataloilla seinillä,\njoissa oli ikkuna-rei'ät akkunain asemesta, ja korkealla katolla,\njohon, tulisijasta nousevan savun sekaan, kaikehisia kaluja, yksin\nvaatteitakin, oli ripustettu. Siellä oli nyt, papin molempain renkien\nsuureksi kauhuksi, tusina sotamiehiä ottanut koko sivupuolen pirttiä\nhaltuunsa. Lattialle olivat he rivittäneet satulakannettavansa\npään-alaisiksi ja niiden päälle sekä vuoteeksi levittäneet\nlampaannahkoja, jotka olivat papin pirtissä kuivamassa. Näillä lepäili\nnyt, ihan kun tiheä jono uhkaavia kanuunoita laivan partaalla, noiden\nhurjain soturien, loikova, mutta yhtähyvin järjestetty rivi.\n\nMuudan heistä, eräs punapartainen Saksalainen, ei kumminkaan maannut\nheidän joukossaan, vaan kuhnosteli sinne tänne tuvassa, innokkaasti\nhankkien atriaa, johon kuului lammas, otettu papin omasta\nlammasnavetosta.\n\nHattulanius ei tohtinut virkkaa mitään tätä hänen vierasvaraisuutensa\nomavaltaista käyttämistä vastaan, vaan kääntyi aivan tyynellä mielin\nmuukalaisen keittäjän puoleen, toivottaen hänelle ja hänen tovereilleen\nmakuisaa atriaa.\n\nSaksalainen nyökäytti päätään, sanaakaan virkkamatta.\n\nNyt kutsui pappi esiin molemmat renkinsä, jotka kokonansa hämmästyneinä\nolivat siirtyneet tuvan loukkoon, mistä katselivat noita rohkeita\nvieraita. Toinen heistä pantiin noutamaan isoa pyttyä olutta, jota\nvastoin toista käskettiin jättämättä vieraita yksinään. Pappi\ntoivoi, näetsen, todistajan läsnä-olon estävän heitä olemasta\nmielivaltaisemmat, kun välttämättömästi tarvittiin. Sitten puhutteli\nvanhus taas Saksalaista ja kysyi mistä vieraansa tulivat.\n\n\"Novgorodista\", oli vastaus.\n\n\"Missä oli heidän johtajansa saanut haavansa?\"\n\n\"Novgorodin luona.\"\n\n\"Mihin aikoi hän matkustaa?\"\n\n\"Novgorodiin.\"\n\nPappi ei paljon viisastunut viekkaasti tirkistelevän ratsumiehen\nlyhyvistä vastauksista. Vielä loi hän tarkastelevan silmäyksen rivissä\nlepääväin ratsumiesten päälle, ja vähän mietittyään huomasi hän heidän\nkaikkein olevan muukalaisia, luultavasti värvätyitä Saksalaisia Jaakko\nDe la Gardien armeijasta, joka tätä nykyä kävi sotaa Venäjällä. Pappi\npoistui nyt taas, sittenkun hän suomeksi oli käskenyt renkiä tarkasti\npitämään silmällä vierasten liikkeitä. Kun vanhus taas tuli omaan\ntupaansa, oli palvelija onnellisesti korjannut herransa haavan ja papin\nvaimo ruvennut atriaa hankkimaan, mikä oli tehtävä yhtä haavaa\nkeittiönä ja salina olevassa isossa tuvassa.\n\nSoturi, joka ei kaihtinut huoneellisia huolia, luultavasti sen tähden,\nettä sodassa oli niihin tottunut, suvaitsi mielellään kaikkityyni\nsaapuvillaan toimittaa, ilman että mietintönsä siitä häiriytyivät.\nToisinaan näytti hän tuskittelevan haavansa tähden ja liikahteli\ntuontuostakin äkkipikaisesti; mutta muuten istui hän hiljaisena\npaikallaan, leikitellen silkkitupsuin kanssa, jotka rippuivat hänen\nmiekkansa kallisarvoisessa kahvassa, minkä palvelija oli asettanut hänen\nvierelleen.\n\nPappi istui penkille vähän ulommaksi, tarkemmin häntä katsellakseen,\njota vastoin palvelija meni ulos, vieläkin toimittamaan herransa\nasioita.\n\nVieraan otsa oli sievästi muodostettu, hänen sysimustissa, kiharaisissa\nhiuksissaan näkyi joku harmaakin karva. Tuikat silmänsä olivat yhtä\nmustat. Sievä suunsa, jonka päällitse kaksi suurta, mutta huolellisesti\nkammattua, viikseä levisi, näytti tottuneen ainoastaan komantamaan.\nKoko vartensa ilmaisi ankaruutta ja sotaista kurjuutta. Papin sydämelle\nei juuri tuntunut hyvältä ajatellessaan, että hän rauhallisessa\nasunnossaan suojeli mokomia vieraita. Hänen hyväntahtoinen ja toimekas\nvaimonsakin aina huolestui huolestumistaan, jota enemmin hän tarkasteli\noudon soturin kolkkoa hahmua. Ja näin vallitsi vanhusten ennen\nlevollisissa ja rauhallisissa sydämissä pelko ja levottomuus.\n\nYleisen hiljaisuuden tuvassa vallitessa, ovi avattiin naisväen\nkamarissa, joksi vanhus oli sitä sanonut, ja nuori, murhepukuinen,\nerinomaisen ihana, neiti astui sieltä ulos.\n\nEukko riensi kohta pelvoissaan ja hämmästyksissään häntä vastaan ja\nkuiskaisi hänelle jotakin korvaan.\n\nSivu mennessään tervehti tyttö kaikella kunnioituksella outoa soturia\nja leijahti, eukkoa käsivarresta kiinni pitäen, suuremmasta ovesta\nulos. Jotakin niin erinomaista ja lumoavaista oli tämän taivaallisen\nolennon odottamattomassa ilmauksessa, että soturi liikkumattomana ja\nhämmästyneellä ihastuksella kauan katsoa tuijotti hänen jälkeensä,\nennenkun käänsi kysyvän silmäyksensä vanhan papin puoleen. Tämä oli\nisällisen hyvyyden hymyllä seurannut armaan olennon ulosmenoa, niin\nettei huomannutkaan vieraan silmäyksiä.\n\nSoturi oli kumminkin ääneti, vaikka levoton uteliaisuus kuvastui hänen\nkasvoihinsa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nEi kauan viipynyt, ennenkun vanha nainen tuli takaisin sen ihanan\nolennon kanssa. Tytön vaatteus oli kallisarvoisempi, kun että hän voi\nolla tämän vanhan parikunnan tytär, ja koko hänen käytöksensä, luonteva\nja arvollinen kun ruhtinattaren, osoitti ylhäisempää säätyä.\n\nNyt, kun kaunottaren taas oli vieraan ohitse mentävä, liikahutti tämä\npäätään, ikäänkun leppeästi tervehtiäkseen, vihjauksella osoittaen\ntahtovansa neitoa tupaan jäämään.\n\nTytön vienoihin kasvonjuonteisin kuvastui nyt hiljainen hätäisyys. Hän\ntotteli heti ja istui kirkkoherran viereen, ikäänkun häneltä suojelusta\nja puollustusta etsien.\n\nNyt avasi vieras suunsa: \"Mikä tämän paikan nimi on?\" kysyi hän.\n\n\"Elimäen pappila\", vastasi kirkkoherra ja lisäsi: \"Jumala antakoon\nteidän Armollenne onnea ja voimaa parataksenne.\"\n\n\"Elimäki?\" matki vieras ja hänen kulmansa rypistyivät uhkaaviksi,\nsamalla kun kalpeat poskensa silmänräpäykseksi punastuivat. \"Elimäki?\nHm! Onko Anjala tästä kaukana?\"\n\n\"Se on juuri tässä likellä\", sanoi pappi: \"ja tämä nuori tyttö, neiti\nHeleena Wrede...\"\n\n\"Wrede?\" keskeytti vieras säihkyvin silmin ja hirmuisella äänellä.\n\"Niin, niinpä minustakin näytti, kylläpä tunsin kasvonuurteista tuon\nkyykäärmetten suvun! Jumal' auta! Oletko Heikki Wreden tytär, häh?\"\n\nRajusti liikahtaen nousi tätä sanoessaan uhkaava hahmu istuimeltaan, ja\nsamalla putosi hänen miekkansa kolisten lattiaan. Äkisti kumartui hän\nsitä ottamaan, viskasi tupen luotaan, ja heilutti välkkyvää säilää,\njoka takkavalkean edessä näytti veriseltä.\n\n\"Sano!\" komensi muukalainen, jalkaa lattiaan polkien. \"Oletko sen\npetturin tytär?\"\n\n\"Rukoile vierasta säästämään henkeäsi, lapseni!\" sanoi pappi hiljaa ja\nvapisten, nostaen rintaansa vasten nojauneen tytön seisalleen ja\nviitaten häntä polvilleen lankeamaan.\n\nTyttö totteli ja ojensi, hätäisesti ja rukoilevasti silmäten, kätensä\nhirmuista miestä kohti, samalla kun pappi laski toisen kätensä hänen\npäänsä päälle ja ojensi toisen, sekä rukoillen että torjuillen, vieraan\npuoleen. \"Hellyttäköön kaikkivaltias Jumala sydämenne, ankara herra\",\nhuokasi tämä hengen mies.\n\n\"Puhu, vai eikö kielesi osaakaan muuta kun sähistä?\" ärjyi vihastunut.\n\"Sano, onko äitisikin se?\" Hänen näitä viimeisiä sanoja sanoessa vapisi\ntoki hänenkin äänensä.\n\n\"Oi Jumalani!\" puhkesi tyttö sanomaan: \"olen sekä isätön että äiditön.\nVeljenikin varmaan on jo kuollut. Saatte siis antaa minunkin kuolla,\nmutta, jos mahdollista, ei näin julmasti -- ei näin hirmuisella\nhetkellä...\"\n\n\"Kuollutko? Onko äitikin kuollut?\" sanoi vieras. \"Siis kuollut\nkumpikin!\"\n\nHän viskasi miekan luotaan ja vaipui alas nojatuolille, peittäen\nkäsillään kalpeat kasvonsa.\n\nTyttö ei tohtinut nousta ylös, laski vaan kätensä ristiin ja näytti\nhartaasti rukoilevan, johon rukoukseen vanha pappikin yhdistyi.\n\nI'äkäs papin vaimo oli seisonut liikahtamatta kun kivettynyt\nkauhistuksen kuva toisessa päässä huonetta, koko tämän hirmuisen\nmelskeen kestäessä. Nähtyään miehensä ja kalpean kuolinuhrin hartauden,\nhänkin toipui, niin että tuskallisesti laski kätensä ristiin ja\nrukoili.\n\nHurja vieras katsahti ylös. Kyynel oli kostuttanut hänenkin silmänsä.\nHän loi ne tyttöön, ja syviä liikutuksia näytti hänenkin sielussaan\ntaistelevan. Hänen kasvonsa ilmaisivat näitä vaihtelevia liikutuksia\njalolla eloisuudella.\n\nViimein sanoi hän vapisevalla äänellä: \"Nouse ylös, nuori tyttö, ja\nkiitä Jumalaasi! Älä pelkää enään!\"\n\n\"Kiitä myöskin vierasta herraa!\" kuiskaisi pappi.\n\nTyttö nousi, kävi vapisten vierasta käteen ja painoi sen huulilleen.\nSitte piteli vieras tytön kättä omassaan, katseli kummallisella\nosanottavaisuudella hänen kasvojaan, veti hänen hiljaa luoksensa ja\nvihdoin asetti tämän hennon olennon polvillensa. \"Oletko äiditönkin?\"\nkuiski hän hellästi, mikä oli odottamatonta ja sentähden sitä\nliikuttavampaa kuulla hänen suustansa. \"Lapsi raukka, mitäpä sinun on\nsyytä... Onko nimesi Heleena?\" Tyttö vastasi myöntämällä.\n\n\"Heleena!\" jatkoi vieras, \"unhota tämä hetki! En voinut hillitä\nitseäni. Tästä lähtien tahdon olla sinulle äidin sijassa. Sinun pitää\ntulla tuntemaan minua, Heleena! Heleena! Tiedänpä kenen nimeä kannat.\"\n\nHän näytti vaipuvan synkkeihin ajatuksiin. Hän katseli, silmiään\npoiskääntämättä, nuorta tyttöä, ja hänen muotonsa yhä kirkastui ja\nlauhkeni. Näytti kun olis hän päättänyt jotakin tykönään. \"Oliko se\nsinun kantelesi, jota kuulin soitettavan tuolla sisällä, kun\npalvelijani sitoi haavani. Hyvä! huomenna tahdon kuunnella sinua! Mene\nnyt, lapseni! Minä olen väsyksissä! Nuku makeasti ja levollisesti,\nHeleena!\" Hänen parran varjostamat huulensa koskettivat hiljaa tytön\notsaa, ja hän nosti hänen leppeästi polviltaan pois.\n\nNeiti loi häneen kummasti väräjävän ja kuitenkin epäröivän silmäyksen,\nkun samalla vanha rouva kiirehti hänelle kättänsä ojentamaan ja häntä\nsisähuoneesen viemään.\n\n\n\n\nV.\n\n\nYö oli jo puolessa.\n\nPienen kamarin lattialla uinailivat molemmat vanhukset muutamain\npolstarien päällä, jotka eukko sinne oli vuoteeksi levittänyt. Heleena\nvalvoi vielä uudinsängyssään ja kuunteli, ajatuksiin vajonneena. Kaikki\noli hiljaa ulkopuolisessa huoneessa, missä outo soturi palvelijansa\nkanssa nukkui. Kaikki oli hiljaa pihalla, jonne muudan ratsumiehistä\noli asetettu vartijaksi oven ulkopuolelle.\n\nHeleena nousi hiljaa ylös, ulos katsoakseen. Kamarin akkuna ei ollut\npihalle päin, vaan päin erästä puistoa, joka vähän matkan päässä\nhuonerakennuksesta piiloitti eriskummaisia varjokuvia tukevien\npuunrunkojensa välissä. Kirkas kuutamo kuvaili heleitä valoja hankien\nhahmuille, ja pienen kamarin ulkopuolella oli valoisa, niinkun hyvin\nvalaistulla näyttämöllä.\n\nNyt hiipi eräs soturi varovaisesti metsästä ja lähestyi akkunaa. Hän\nkatseli tarkoin ympärilleen, josko vahti, joka käyskenteli toisella\npuolella huonerakennusta, häntä huomaisi. Musta villakoira, jota hän\nnuorasta talutti, ettei se itseään ilmaisisi, seurasi häntä\nlevottomana, mutta tottelevaisena.\n\nHän tuli niin lähelle, että kallisti kasvonsa akkunaruutua vasten ja\nkurkoitti kamariin katsoakseen.\n\nKeveänä, kuulumattomana kun henki, hiipi tyttö vuoteeltaan, käärittyään\nsuuren kaulaliinan ympärilleen. Herättämättä muuten keveä-unisia\nvanhuksia, lehahti hän heidän ohitsensa. Hän nojasi käsivartensa\nakkunan puitetta vasten, ja vinoon tulevat kuun säteet kohtasivat hänen\nlumivalkoista otsaansa ja rintaansa.\n\nNuorukainen, nähtyään tämän kirkastetun olennon, laski merkillisesti\nsormensa huulilleen. Tyttö teki samaten, ja he katselivat toisiaan\nkauan sikeässä, tunnon ilmeisessä hiljaisuudessa.\n\nJo viimein nosti nuorukainen kätensä sydäntään vasten, sitte osoitti\nhän päätänsä, juurikun henkensä olisi vaarassa ja laski taas äkisti\nsormensa suulleen.\n\nKyynelet täyttivät tytön silmät. Hän pyhkäisi ne kaulaliinansa nurkalla\npois ja nojasi päänsä kättä vasten, surumielin katsellen kuutamon\nvalaisemaa nuorukaista.\n\nLopuksi nuorukainen painoi hiljaa huulensa akkunaruutua vasten.\nPikaisella liikahuksella riensi impi vastaamaan hänen suukkoseensa, ja\nheidän huultensa toisiaan kohdatessa levisi huurua lasille; joka peitti\nheidän kasvonsa toisiltaan.\n\nNyt koettivat he suudella toisten ruutujen läpitse, mutta aina tuo\nkamala huuru peitti lasin.\n\nNyt viittasi nuorukainen surullisesti, teki vielä vaitiolomerkkinsä ja\nsiirtyi takaperin.\n\nTyttö laski kätensä yhteen, kallisti surullisena poskensa akkunan\npieltä vasten, ja katseli hänen jälkeensä, kunnes hänen kyynelensä ja\nmetsän varjot perin peittivät nuorukaisen.\n\n\n\n\nVI.\n\n\n\nKoittavan aamuruskon ensimäinen himeä kimellus valaisi suurta huonetta,\njossa ankara vieras sotasänkyyn levitetyllä karhuntaljalla oli\nnauttinut levotonta unta, palvelijansa hoitamana.\n\nEräs vahdista avasi hiljaa oven ja odotti käskyjä.\n\n\"Me jäämme tänne!\" sanoi haavoitettu, ylöskatsahtava päällikkö.\n\n\"Mene levolle, Ruupertti! Käske luokseni joku toinen vahti. Katso,\nRuupertti, ettei mitään väkivaltaa tehdä. Maksa kaikki mitä miehet\ntarvitsevat! Olen lähettävä sinua käskemään, sitte kun tahdon\npukeutua.\"\n\nRatsumies palasi oven luota ja sulki sen hiljaa mennessään. Palvelija\nhuolitteli vähän aikaa herraansa, lykkäsi kallisarvoisen, hyvin\nraudoitetun laatikon niin lähelle sänkyä, että makaava helposti ylettyi\nsiihen, ja meni ulos.\n\nSamassa silmänräpäyksessä astui sisälle eräs sotilas, joka jäi oven\nviereen seisomaan, äänettömänä ja liikkumattomana, kun kuvapatsas.\n\nPäällikkö katseli häntä tuikasti tutkituin silmin ja loi ne sitte\nakkunaan, jääden mietintöihinsä, jolla aikaa yhä heleämpi purppuravalo\nlevisi ruuduille. Rajun soturin sielu antautui muiston unelmien\nvaltaan. Niinkun siipirikkoinen kotka, äkkijyrkästi laukuillen ja\nuloslennoissaan keskeytyen myrskyssä liitelee kohisevain aaltojen\npäällä, niin hänenkin ajatuksensa mittailivat hänen myrskyisen elämänsä\nkirjavia näköaloja, elämän, joka oli täynnä verisiä taisteluja ja\nkummallisia seikkailuksia, mutta tahraamattoman sotilasmaineen\njalostuttama ja kaunistama. Mitä ihanimpia kuvia, hänen sydämelleen\npyhiä ja kalliita, muistui hänelle toisinaan mieleen, ja silloin\ntällöin livahti äkisti joku sana hänen parran kaunistamilta huuliltaan.\n\n\"Hän on kuollut! sanoi hän itsekseen, ja hirmuisiin kuoleman\nkamppauksiin tottunut soturi tunsi kamalan väristyksen tunkevan\nsydämensä läpitse.\n\n\"Kamala!\" lisäsi hän vähän aikaa vaiti oltuaan. \"Ja kuitenkin --\nrakastan häntä vieläkin! -- Rakastan häntä tyttäressään!\"\n\nNousevan auringon ensimäinen säde kohtasi akkunaa, niinkun salaman\nvikevästi lennähtävä valo. Hän liikahutti äkisti päätään ja käänsi pois\nkasvonsa. Mutta pian katseli hän taas aina kirkkaammin valaistua\nakkunaa.\n\n\"Niin, minä tunnen että rakastan tuota herttaista olentoa! Hän on yhtä\nkaunis, kuin äitinsäkin, mutta puhtaampi. Hän on viaton!\"\n\nHiljaisen mielihyvän ilmaus levisi hänen kasvoihinsa, kun ihanan neidin\nhahmu liehahti hänen muistossaan. Ja pian ilmausi ikäänkun häpeänkin\ntunne hänen miehuullisiin kasvoihinsa.\n\n\"Mutta minä olen uhannut häntä! Miekkani on ollut paljastettuna hänen\npäänsä päälle!\"\n\nHän rypisti suutuksissa mustia kulmiaan. Kuitenkin saivat hänen\nkasvonsa pian tyynen näkönsä jälleen. \"Hänen pitää tulla minua\ntuntemaan! Meidän pitää sopia keskenämme.\"\n\nKirkas auringon säde valaisi hänen jaloa varttansa, ja selvä tunne\nsäteili hänen heltyneen sielunsa läpi. \"Sopimus on kostoa jalompi!\nHänestä on tuleva elämäni rauhan enkeli. Hyvää tahdon tehdä hänelle.\nKirous on siunaukseksi kääntyvä!\"\n\nTaivaallisen tyytyväisyyden tunne lennähti sotilaan rinnan läpi. Hän\ntunsi kummasti herttaisen mielialan sydämessään; oli kun joku jalompi\nolento, heräävän hartauden tunteen kanssa, olisi hänessä syntynyt ja\nlevittänyt rauhaa hänen tuntoonsa.\n\nHän lähensi huomaamattaan kätensä toisiinsa, kumminkaan niitä ristiin\nlaskematta, ja hänen harjaumattomilta huuliltaan lähti, juurikun\nepäröivänä ja vapisevana, puolinainen rukous, lapsuuden muistojen\njäännös.\n\nNyt paistoi aamuaurinko täydessä kirkkaudessaan huoneesen. Keveä uni\nlaskeutui haavoitetun uupuneille silmäripsille, jolla aikaa\nliikahtamaton sotilas, joka seisoi ovella vahtijana, ponnistetuilla\nsilmillä katseli päällikkönsä levotonta uinailemista.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nAamupäivällä istui outo soturi, sittekun hänen palvelijansa oli hänen\nvaatettanut, papin nojatuolissa, uudelleen viritetyn valkean äärellä,\nmietiskellen monenmoista mielessään. Hän voi nyt paremmin. Unensa oli\nhäntä vahvistanut, ja hän tunsi itsensä iloisten toiveiden\nelähyttämäksi.\n\nUkko istui ääneti akkunan vieressä, lueskellen kreikkalaista kirjaansa.\n\nToimekas emäntä toimitteli soveliasta aamiaista haavoitetulle\nvieraalle.\n\nHeleenaa ei ollut vielä näkynyt.\n\nPalvelija nosti pöydän herransa tuolin luo, ja laski sen päälle sen\nkomeasti raudoitetun laatikon. Herra otti esille avaimen ja aukaisi\nerään salalaatikon, jossa oli monellaisia papereita. Hän selaili niitä\nhätimiten ja pani taas laatikon kiinni. Taas alkoi hän miettiä, ja\nsilmänsä levottomasti odotellen, käännettyinä sitä ovea kohti, josta\nHeleena oli astuva ulos.\n\nEräs ratsumiehistä astui sisään. Tehtyään tervehdyksen päällikölleen,\nkertoi tämä Englannin kielellä, että vereksiä jälkiä oli näkynyt metsän\nja huonerakennuksen välisellä peltotilkulla.\n\nAnkaran herran kasvot punastuivat yht'äkkiä, josta voi huomata, että\nhän oli vihastunut. \"Missä on Heleena?\" virkahti hän kiivaasti.\n\nTuskin oli hän kuuluvalla äänellä maininnut hänen nimeään, ennenkun se\narmas olento seisoi ovella ja, kunnioittavasti ja arasti\ntervehdettyään, ikäänkun tahtoi keksiä kohtaloaan julman muukalaisen\nmuodosta ja katsannosta. Hän kantoi kannelta käsivarrellaan\nosoittaaksensa, että oli valmis tottelemaan hänen käskyään, jonka hän\njo eilen oli kuullut.\n\nMalttaen mieltänsä käski ylhäinen soturi, vieraalla kielellään, asettaa\nvahdin ulkopuolellekin huoneusta eli kartanoa.\n\n\"Pannaan, herra Översti!\" vastasi ratsumies, teki sotamiehen-omaisen\nkunnian osoituksen ja astui ulos.\n\nÖverstin silmät kääntyivät taas nuoren tytön puoleen, joka vapisten\nseisoi siellä, viattomuudessaan. Hän katseli kauan tyttöä ja\nkatsantonsa lauhkeni vähitellen. Sodallinen kovuus suli pois hänen\nmustilta kulmiltaan, ja leppeä hymy heloitti hänen oivallisten\nviiksiensä välitse.\n\n\"Tule lapseni!\" sanoi hän: \"tule likemmä, Heleena!\" Nuori tyttö\nleijahti vapisevin jaloin hänen luoksensa. Nöyrästi liikahtaen kävi\nsoturi häntä käteen, tahtoen sitä huulilleen likistää. Kummallinen\ntunne lennähti nuoren neidin rinnassa, hänen ajatellessaan, että hänen\nelämänsä ja kuolemansa oli tuon ylpeän soturin rinnassa syvällä\nkätkettynä.\n\nMutta vieras veti häntä likemmä luokseen, nostatti hänen alas laskettua\npäätänsä, katsoi häntä kauan kirkkaisin silmiin ja suuteli häntä\notsalle.\n\nKiinteä odotus ja sikeä äänettömyys vallitsi huoneessa. Vanha\nkirkkoherra ja hänen vaimonsa tuskin tohtivat hengittää. Mutta kun\nÖversti suuteli nuorta tyttöä, silloin putosi ikäänkun raskas kuorma\nvanhusten sydämiltä. Molemmat huomasivat nyt, ettei tämä salatemppuinen\nvieras ollutkaan mikään kuolon sanansaattaja tälle nuorelle, heidän\nhaltuunsa uskotulle tytölle, ja iloinen aavistus jostakin tulevaisesta\nonnesta lennähti heidän mieleensä.\n\n\"Helkytä kantelettasi, lapseni!\" sanoi Översti. \"Sydämeni tarvitsee\ntoisia säveliä, kun sotamiesten kamaloita torvia ja luikureita. Kauan on\njo siitä, kun kuulin viattoman äänen.\"\n\nTyttö istui jakkaralle, jonka eukko työnsi hänen jalkainsa viereen. Hän\notteli muutamia hiljaisia sointuja kantelen raikkailta kieliltä, ja\nsäveliä laukuili hänen purpurahuuliltaan, taivaallisen heleitä ja\npuhtaita, ja kumminkin niin surullisesti hellyttäviä, kun miltä enkelin\nvalitus kuuluisi, jos taivahan autuaat taitaisivat surra.\n\nHän lauloi:\n\n    Sinervän järven rannalla,\n    Metsikkö humisee;\n    Rukoillen neiti ihana\n    Suruissaan astuilee.\n\n    Mi rukouksensa lienevi\n    Vihannassa metsässä?\n    Taivas sen kyllä kuulevi\n    Yksinäisyydessä.\n\n    Rannalla järven sinisen\n    Hän nyt jo levähtää;\n    Ei haudast' ääntä rukouksen\n    Nyt kuulukaan enää.\n\nTytön mutkattoman, syvälle pystyvän laulun ohella oli omituinen,\nikäänkun salaista kipua osoittava ilmaus noussut rajun soturin\nkasvoihin. Syvän kaipauksen osoite väikkyi hänen kulmissaan, ja pari\nutuista kyyneltä näkyi herahtavan hänen silmäripsilleen.\n\n\"Heleena!\" sanoi hän, ja hänen sitä ennen jyrkästi jyrisevässä,\nraikkaassa äänessään tuntui nyt syvältä lähtevä vapistus; sen komentava\nlaatu oli kun ihmeen kautta muuttunut rukoilevaiseksi; oli kuin tuo\nkivikova rinta olis ollut täytetty jollakin mahtavasti sulaavalla\ntunteella. \"Heleena, jos olet maillani, kun kuolen, niin laula tuo\nlaulu kuolinvuoteeni luona.\"\n\nSalainen liikutus kohotti laulun ajalla nuoren neidon rintaa. Hän nosti\nsilmänsä ylhäisen valtijan puoleen, jonka sydäntä hän tahtoi hellyttää,\nja nähtyään jalompia ja hellempiä tunteita kuvastavan hänen jaloisiin\nkasvon juonteisiinsa, hänen sielussaan heräsi ihmeellinen, vapiseva\nilo. Ei se ollut ilo siitä, että hän oli pelastunut kuoleman pelvosta;\nei ilo siitä, että hän oli onnistunut ylevässä sävelten taidossa. Se\noli jonkun salaisen aavistuksen kummallinen viehätys, jota aavistusta\nhänen sielunsa ei selvään käsittänyt, mutta joka teki senkin hetken,\njolloin uhkaavan miehen miekka välkkyi hänen päänsä päällä, hänelle\npyhäksi, mieluiseksi muistoksi.\n\nLaulettuaan Heleena nousi ylös, ja kun Översti rukoilevilla sanoilla\npuhutteli häntä, hyrähti hän ankarasti itkemään. Ajatus, että kuolema\nvoi uhata Överstiäkin, vihlasi kun kimakka kellon ääni hänen\nlempeimpiin tunteisin heltynyttä sydäntään. Hän voi ainoastaan ojentaa\nkätensä Överstille mielen liikutuksella, joka osoitti, että aikoi\ntotella häntä, mutta karvaalla mielellä.\n\nTaas otti Översti tämän hentoisen olennon ja laski hänen polvelleen.\nHän avasi sen kallisarvoisen laatikon, ja vapiseva kätensä tapasi\npaperit, joita hän sitä ennen oli selaillut. Vielä kerran silmäili hän\nniitä arvelevasti, jonka tehtyä ne viskasi roihuavaan takkavalkeaan.\nSitte otti hän esille erään kalliin koristuksen ja ripusti sen\nkimeltävät hohtokivet herttaisen laulajattaren kaulaan.\n\nSilmänsä viipyivät mitä hellimmällä mielihyvällä neidin silmissä, ja\nkoristettuaan hänet kallisarvoisella lahjallaan, likisti hän häntä\nsydäntänsä vasten.\n\nSilloin kohahti neitosen rinta, hänen pehmoinen käsivartensa solahti\nhiljaa Överstin olalle, ja tummanpurppuraisina hohtavat huulensa\nlähenivät hänen huuliaan. Översti vastasi hänen suukkoseensa, ja siihen\nsulahti nyt perin hänen sotaisa sydämensä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nÖverstin haava parani pian. Monta sanaa oli kulkenut hänen ja Ruotsin\narmeijan välillä, joka nyt oli Venäjällä. Mutta jokaisen sieltä tulleen\nratsumiehen otti Överstin väki kohta vastaan ja vei päällikön luokse,\nniin että monta päivää kului, ennenkun vanhan rovastin kiihkeä\nuteliaisuus saada tietää vieraansa nimen tuli tyydytetyksi. Överstin\ntätä ennen kalpeat kasvot kävivät sillä välin eloisammiksi ja\nnuorekkaammiksi. Hän näyttikin nyt menestyvän niin hyvästi, ettei hänen\nväkensä enään kuullut poislähdöstä mainittavankaan.\n\nHeleena liehueli kun hempeä hengetär hänen ympärillään. Koko hänen\nolentonsa oli käynyt varmemmaksi, kaino sydämensä ei vavahtanut enään\njokaisesta liikutuksesta. Hänen sielunsa, joka sitä ennen oli niinkun\njoku noita harppuja, joilla tuuli soittelee epämääräisiä, ihmeellisen\nihania, katkonaisia, pikaan raukeavia säveliä, oli nyt saanut\nmielialansa. Viisitoista vuotta oli astunut askeleen lapsuuden\najattelemattomista iloista ja suruista vaurastuneen nuorukaisen\nylevämpään tuntoon tarkoituksensa perästä.\n\nSillä ihmeellisellä ja monesti itsensä kanssa riitaisella voimalla,\njoka on omituista herkkätuntoisen sydämen intohimoissa, oli Heleenan\nsydän kiintynyt tähän ylhäiseen, ensiksi kuolon enkelinä hänelle\nilmestyneehen vieraasen. Yksin vieraan ensimäinen hirmuinen uhkauskin\noli salaisen pelvon eriskummaisella voimalla temmannut hänen sydämensä\nhänen puoleensa. Se hellyys, se jalo tunne, joka juhlallisilla hetkillä\npuhkeili Överstin suljetusta rinnasta, ja joka kohteli häntä hehkuvalla\nlämpöisyydellä, sytytti, syvällä neitosen sydämessä, vastaavan tunteen,\njonka mahtava tuli läpivirtaili häntä, niinkun uudella elämällä\nyläilmoissa.\n\nOli myrskyinen, pilkkopimeä ilta, kahdeksan päivää Överstin pappilaan\ntulosta. Vilkas tulehma levitti liekkuvaa valoaan tupaan. Översti istui\npää kättä vasten nojattuna ja katseli noita vilkkaita liekkiä, jotka\nikäänkun osoittivat olemisensa lyhyestä hetkisestä. Kirkkoherra istui\njakkaralla, käyttäen valkean valoa mieluiseen kreikkaisen kirjan\nlukemiseen. Molemmat naiset olivat huoneessaan.\n\nÄkkiä käännähti Översti vanhuksen puoleen. \"Olen jo kauan ajatellut\nkysyä teiltä, kunnian arvoinen Isä Hattulaneus\", sanoi hän, \"millaisten\nsuhteiden johdosta tuo nuori aatelisneito on tullut teidän taloonne.\nKoska nyt olemme yksinämme, niin pyydän teitä käyttämään tilaisuutta,\nkertoaksenne sitä minulle.\"\n\n\"Ah! ankara herra ja ritari ja Översti tahi kenraali!\" alkoi\npappi, kiireesti kirjansa sulkien, ja huokauksella keventäen\nkauan puhepakkoista mieltään. \"Suokaa anteeksi, etten tiedä\nkunnianimitystänne, enkä muutakaan nimeänne...\"\n\n\"Sanokaa minua vaan Överstiksi!\" keskeytti häntä vieras: \"nimestä vähän\nlukua, kun ette kumminkaan ymmärrä sitä, tahi ette osaa sitä ääntää.\nMutta asiaan.\"\n\n\"Ankara herra Översti!\" jatkoi pappi, taas huoaten, nähtyään toivonsa\nsaada tietää vieraansa nimen menneeksi. \"Tapaus on surullinen. Jos\nTeidän Armollanne on jotakin moitetta Anjalan leskirouva vainajaa\nvastaan, jota me kohdaltamme rakastimme ja kunnioitimme...\"\n\n\"Jättäkää pois mitä ette tiedä, Herra Saarnamies!\" keskeytti häntä\nÖversti.\n\n\"Ankara armonne antakoon anteeksi palvelijanne tuhmuuden!\" rukoili\nkirkkoherra, kovin säikähtyneenä katsahduksesta, mikä Överstin\nsysimustista silmistä oli välähtänyt häntä kohti. \"Olen, jos Jumala\nsuo, summittaisin selittävä asian, sillä kielen lahjalla, joka minulle\nannettu on. Jalomielinen leskirouva Kerttu, joka omaa puoltaan lienee\nollut ylistettyä Ungern von Sternbergin sukua -- Armollinen Herra!\nPyydän kaikesta sydämestäni Teidän Armoanne olemaan armollinen. Mutta\nen voi olla mainitsematta hänen nimeään. Kyllä ymmärrän Teidän Armonne\nvihjauksen ja olen heti kohta jatkava. Mainittu leskirouva asui\nAnjalassa, tässä Elimäen pitäjäässä, jossa minä mahdotoin Antti\nHattulanius olen pastorina ja kirkkoherran viran toimittajana. Hän,\nsanon minä, asui täällä, sanon minä, aina siitä ajasta, kun autuain\nKaarlo Yhdeksäs lahjoitti hänelle muutamia taloja täällä Elimäessä,\nhänen miehensä, urhoollisen herra Heikki Wreden, miehekkäästä teosta\nKerkholman luona, kun tämä riensi kuninkaalleen apuun, ja auttoi hänen\npulasta, antaen hänelle hevosensa, niin että hänen Majesteettinsä sen\nselässä pelasti itsensä omalla kädellään ja miekallaan, lähinnä Jumalan\napua. Mutta urhoollisen Heikki-herran täytyi kumminkin surkeasti\nheittää henkensä Puolalaisten veristen miekkain alla. -- Mutta näenpä\nTeidän Armonne käyvän malttamattomaksi: tahdon siis vaan lyhykäisesti\nmainita, että leskirouva Kerttu on kuollut, ja että nuori neiti Heleena\nasuu minun ja vanhan vaimoni luona.\"\n\nÖversti kavahti kiivaasti tuolilta, mutta myhähtäen poisti\nmalttamattomuutensa ja sanoi varsin lempeästi, ett'ei yhä pahemmin\ntyrmistyttäisi vapisevaa kertojaa: \"Tiesinhän sen jo ennestäänkin,\narvokas Antti Isä! Mutta miksi tuli Heleena juuri _teidän_ taloonne,\nsitä tahdoin tietää.\"\n\n\"Ankara Armonne!\" pitkitti kirkkoherra. \"Minä olin autuaan leskirouvan\nrippi-isä, ja kun hän kuoli ja talo poltettiin ja poika kuoli, niin\notimme tytön luoksemme, siksi kun ehtisimme saada tietää Kuninkaan\narmollisen tahdon tässä asiassa. Minä kirjoitin Hänen Majesteetilleen\njo viime kevännä, mutta emme ole vähintäkään vastausta saaneet. Kenties\non tällä viattomalla suvulla vihollisia...\"\n\nHän kävi äkisti äänettömäksi Överstin silmäyksestä, mutta sai taas\nrohkeutensa jälleen ja lisäsi omituisella hurskauden innolla. \"Mutta\nolenpa varma, ettei Herra ole orpoa hylkäävä. Kuninkaan sydän on Herran\nkädessä, niinkun vesiojat, ja hän kääntää sen minne tahtoo. Hän on\nkääntävä tytön vihollisten hankkeet hyväksi. Hurskas neiti Heleena on\nrippilapseni ja niin kauan kun minulla on rauha huoneessani, ja muru\nleipää pöydälläni, olen hänen kanssansa sen jakava. Kaikesta isänsä\ntavarasta ei hänellä ole muuta jälellä, kun tuo uudinsänky, jossa\nnukkuu. Mutta Herra antaa ystävilleen heidän nukkuissaankin mitä\ntarvitsevat: Päivä on tuleva, jolloin hän saa takaisin, mitä häneltä\nvääryydellä otettu on.\"\n\nÖverstin silmät säihkyivät kummallista tulta, mikä ilmaisi, että hän\ntarmokkaalla tahdollaan hillitsi rinnassaan kuohuvat mielen liikunnot.\n\"Mitenkä kävi, kun talo poltettiin?\" kysyi hän lopuksi.\n\n\"Se kävi niin, Armollinen ja Ankara Herra!\" vastasi pappi: \"että\nirtonainen Venäläisjoukko Tatareja ja Kasakeita kävi ryöstöretkellä\ntäällä ja poltti sekä Anjalan että muut kylät ja talot joka suunnalla,\nkunnes kuninkaan urhoolliset sota-päälliköt Brönitzin luona voittivat\nkoko Venäjän armeijan. Jumala varjelkoon kuningasta ja vahvistakoon\nhäntä, että hukuttaisi viholliset mahtavalla urhoollisuudella! Herra\nÖversti! suvaittakoon minun kysyä, onko meillä armeijastamme mitään\ntoivoa ja tohtivatko meidän miehet etsiä vihollista ja mitellä miekkoja\nhänen kanssansa kentillä?\"\n\n\"Kerttu rouva oli siis kuollut jo ennen hävitystä?\" kysyi taas Översti.\n\n\"Niin, hän nukkui kuoleman uneen kuukautta ennen\", jatkoi kirkkoherra:\n\"ja nuori neiti Heleena oli jo silloin, sen suuren hädän aikana,\nluonamme, niinkun rouva vainaja oli määrännyt, siksi kun hänen\nsukulaisensa ehtisivät tulla Liivinmaalta häntä noutamaan. Rouva ei\ntahtonut, että näin nuori ja hento neito jäisi kotiin, koska siellä\nvaan oli kaksikymmenen vuotias isäntä, nuori Fabiani herramme. Oi, sitä\nhyvää Fabiani herraa! Tosin oli hän huima ja huikentelevainen, mutta\nkyllä hän aikaa voittain olisi taantunut, jos olisi elää saanut. Mutta\nhän paloi huoneisin tahi otettiin vangiksi. Siivo neiti Heleena surikin\nhäntä niin katkerasti, mutta kumminkin alkaa nyt, Jumalan kiitos, hänen\nsurunsa lievetä.\"\n\nÖversti palkitsi kertovan vanhuksen hyväksyvällä pään nyökäyksellä.\n\nTästä ilahtuneen kirkkoherran katsanto kävi nyt tuttavallisemmaksi. Hän\njatkoi: Teidän Armonne! Voipa liikuttaa kenenkä sydäntä tahansa, kun\nniin nuori mies, kun Fabiani herra, noin temmataan pois puolivälissä\nelämänsä päiviä. Tunnustan rakastaneeni häntä sydämestäni, erittäinkin\nhänen äitinsä ja sisarensa tähden, vaikka hän teki minulle monta pahaa\nkepposta. Mutta minun käy sääliksi tätä hurskasta ja viatonta Heleenaa,\nettä hänen täytyy kärsiä sukunsa vihollisten tähden; sillä sanotaanpa\nsuvun vihollisten lähettäneen Venäläiset sinne. Herra tuomitsee. Hän\nvoi kääntää kaikki hyväksi.\"\n\n\"Mitä siis tiedätte suvun vihollisista, Antti Isä?\" keskeytti häntä\nÖversti äkisti.\n\n\"Oi, mitäpä minä tiedän, miesparka?\" sanoi kirkkoherra. \"Mitä vainaja\nripissä on minulle ilmoittanut, sitä en saa, enkä taida ilmaista. Mutta\ntahdon rukoilla Herraa, että vainajan viholliset ja vainoojat\nsaattaisivat yhtä kristillisellä mielellä, yhtä sovinnollisina, ja yhtä\nviattomina, kun hän, astua Hänen tuomio-istuimensa eteen, joka tutkii\nsydämet ja munaskuut. Hän antoi kuolinhetkellään kaikille anteeksi,\nsenpä tähden lepääkin hän rauhassa, ja vanhurskasten lapsia on Herra\naikanansa muistava ja koroittava. Sillä jota Herra kurittaa ja\nnöyryyttää, sen hän jälleen koroittaa!\"\n\nKirkas ja tyven katsanto vanhuksen silmistä kävi syvälle sotilaan\nsydämeen. Oli niinkun joku mahtava henki olis puhellut tästä\njumalisesta äijästä.\n\nÖversti nojasi, ajatuksiin vaipuneena, päänsä kättä vasten ja viittasi\nkirkkoherralle, että vaikenisi.\n\nHattulanius näytti vähän hämmästyvän viittauksesta, mutta totteli. Hän\notti uudelleen kirjansa ja alkoi lukea, jonka ohella kuitenkin aina\ntuontuostakin joku silmäys vilahti kirjan yli miettivän vieraan\npuoleen.\n\nLopuksi virkkoi Översti: \"Jos teidän tekee mielenne, arvokas Isä, niin\nmenkää naistenne luokse ja kysykää neiti Heleenalta, tekisikö hyvin ja\ntulisi tänne ilahuttamaan sydäntäni jollakulla laulullaan.\"\n\n\n\n\nIX.\n\n\nEräs ratsumies toi kirjeen Överstille. Kuninkaan vouti paikkakunnassa\ntuli myös samalla. Kirkkoherra meni ulos voutia puhuttelemaan, toivoen\nhäneltä saavansa tietää vieraansa nimen, Överstin kirjettä lukiessa.\n\n\n\n\nX.\n\n\nMutta nimismiehellä oli surullinen uutinen ilmoitettavana, nimittäin,\nettä nuori kuningas, saatuansa tietää Wreden suvun loppuneen, oli\nantanut sen läänitykset muille, ja tahtoi neiti Heleenaa asumaan\nleskikuningattaren luona Nyköpingissä, kunnes hän saataisiin\noivalliseen naimiseen. Kuningas lupasi samalla ensi syksynä lähettää\nnoutamaan nuorta neitiä hoviinsa. \"Mutta kuka on vieraanne?\" keskeytti\nvouti puheensa, sanomainsa parhaassa vauhdissa.\n\n\"Sitä en voi sanoa; sillä enpä tiedä sitä itsekään\", vastasi\nkirkkoherra.\n\n\"Niinpä saatan minä teille ilmoittaa,\" virkkoi hiljaa vasta tullut\nratsumies, joka oli kuullut heidän kuiskeisen puheensa, ja kallisti\npäänsä molempien kuuntelevien korvain puoleen: \"Hän on se suuri Laske\nPelle.\"\n\nVouti kalvettui hämmästyksestä, samalla kun kirkkoherra punastui,\nluullen ratsumiehen tekevän hänestä pilkkaa, kunnes hän ratsumiehen\nmuodosta huomasi hänellä olevan täyden toden. Molemmat pysyivät\nkumminkin ääneti ja Hattulanius meni naistensa luokse ilmoittamaan tätä\nmerkillistä keksintöä, jolla aikaa vouti teki muutamia syviä\nkumarruksia Överstille, joka, rypistynein kulmin, oli lakannut kirjettä\nlukemasta ja nyt viittasi häntä astumaan likemmäksi.\n\nKuultuaan oudon soturin nimen vouti sai odottamattoman uutisen, jota hän\npäätti hyväkseen käyttää. \"Ankara, korkea-arvoinen Herra!\" sanoi hän.\n\"Teidän korkea Armonne on siis se, joka tästä lähtien tulee ottamaan\nruunun tulot tässä pitäjässä. Kaikesta sydämmestäni toivotan Teidän\nArmollenne onnea ja siunausta, ja toivon Teidän Armonne tulojen\nlahjoitusmaista aikaa voittain käyvän suurimmiksi, kun autuaan\nleskirouvan aikana. Kuitenkin tulee minun saattaa Teidän Armonne\ntietoon, että rahvas on kovasti veroitettuna, ja viimeinen Venäläisten\nhävitys lamasi niin voimat, että kansa tarvitsee aikaa toipuakseen ja\nvoidakseen verojaan suorittaa. Sen lisäksi ovat viholliset polttaneet\nAnjalan kartanonkin, niin ettei Teidän Armonne siellä saa kattoa päänsä\npäälle. Teidän Armonne katsonee kentiesi parhaaksi antaa tulonne\narennille, jotka tulot minä, jos Teidän Armonne näkee hyväksi\ntarjoukseni hyväksyä, säännöllisesti ja ajallaan olen suorittava Teidän\nArmollenne.\"\n\nVoudin lopetettua puheensa, kääntyi Översti palvelijansa puoleen,\nsanoen: \"Anna satuloida hevoseni. Kaksi miestä seuratkoon minua. Muut\njäävät tänne. Te, nimismies, lähdette opastamaan!\"\n\nÖverstin ääni ja katsanto olivat senkaltaiset, ettei koskaan kauan\nviipynyt, ennenkun häntä toteltiin.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKun Översti palasi ratsastamasta ja sodanomaisella taidolla nelisti\npappilan kartanolle, kohtasivat hänen silmänsä ihanan Heleenan, joka\nseisoi ovipieleen nojaten ja häntä katsellen. Heleenan kauniilla\nkasvoilla näkyi joku mielikarvauden ilmaus, joka sitä ennen oli ollut\nuseita päiviä poissa, ja tervehdys, jolla hän vastaanotti Överstin,\nosoitti uljaampaa arvoisuutta, kun minkä Översti koskaan ennen oli\nhänessä havainnut.\n\nÖversti hyppäsi kepeästi hevosen selästä ja läheni neitoa. Nyt astui\nkirkkoherrakin rouvansa kanssa etehisen portaille, katsannoltaan\nkylmänä ja pelkääväisenä, joka kylmyys ja pelko vähitellen oli\npoistunut, aina vieraan tulopäivästä alkaen, mutta nyt näytti kahta\nkamalampana palanneen.\n\nIkäänkun pakollisella nöyryydellä he kumarsivat hänelle.\n\nÖversti tunsi äkisti kuuman leyhkän poskissaan. Vieno punastus näkyi\nhänen kasvoinsa sotaisissa murteissa. Mutta jalon tunnon ilmaus kiilsi\nhänen mustissa silmissään, ja hän kävi miehekkäällä majesteetillä nuorta\nneitosta käteen. Silmäyksensä viipyivät mielellään tytön ihanain\nkasvojen vienoissa ja kuitenkin ilavissa juonteissa. Tytönkin olento\nsuli kohta, Överstin näkemästä, ylevämmäksi luottamukseksi,\nherttaisemmaksi tunteeksi. \"Tule, Heleena!\" sanoi Översti ja vei hänen\nhuoneesen. \"Tuon sinulle terveisiä kodistasi. Olen käynyt paikalla,\nmissä äitisi koti oli. Kohta on se nouseva tuhastaan.\"\n\nHeleenan silmät viipyivät, levottomasti kysyväisinä, hänen kasvoillaan.\n\nÖversti viskasi kaapun olaltaan, päästi miekan vyöltään ja istui\ntavalliseen nojatuoliin. Kirkkoherra ja hänen rouvansa näyttivät\nvaipuneen kiinteään odotukseen. Mutta Översti ei heistä pitänyt enään\nmitään, vaan viittasi Heleenalle, että noutaisi kantelensa.\n\nNuori neitonen totteli, toi tämän säveltensä armaan tuudun ja istui\nsoturin jalkain vierelle. Hän lauloi:\n\n    Pois isänsä kotoa rientääpi\n    Isän nukkuissa neitonen,\n    Ja metsässä valonen loistaapi,\n    Ja vinkuupi tuulonen.\n\n    Leipää vie köyhälle neitonen,\n    Mink' itse on säästänyt;\n    Ja aamun koitteessa punainen\n    On metsä -- jo päivä on nyt.\n\n    Isänsä neitonen kohtaapi:\n    Pois silmäini edestä, sa!\n    Hän murheella metsähän rientääpi,\n    Siell' olo on rauhaista.\n\n    Kolme päivää neitonen majassaan\n    Puutettansa huokaapi,\n    Hän rientääpi metsähän tuskissaan,\n    Ja neitosen huomaapi.\n\n    Hän vuotehen tekeepi kuolleelle,\n    Sille neitosen laskeepi;\n    Ja surusta haudan partaalle\n    Hän itsekin kuoleepi.\n\nLaulun ajalla Översti nojasi päänsä kättä vasten, ja silmäyksensä\nlaulajattareesen näyttivät osoittavan, että hän tässä laulussa\ntunnusteli jotakin erityistä merkitystä, ehk'ei voinut sitä huomata.\nPitkään ja aateksivaisena vaiti oltuaan virkkoi hän: \"Heleena,\nlempilapseni! Tule istumaan polvelleni. Tule likemmä sydäntäni! Minä\nkerron sinulle jotain.\"\n\nÖversti antoi vihjauksen kirkkoherralle ja hänen rouvalleen, joiden nyt\ntäytyi mennä pois, vaikka molemmat harvoin katkerammin pettyneellä\ntoivolla kun nyt olivat lähteneet omasta huoneestaan.\n\n\"Heleena!\" sanoi Översti: \"Annan sinulle kauniimman kaikista\nmuistoistani, ainoan, mikä on ollut sydämelleni jonkin niminen. Olet\nvielä nuori, tyttöseni, mutta sinun tulee se ymmärtää. Sinun pitää\nitkeä huoltani, minä kun en itse enään taida itkeä. Sanopas minulle,\nHeleena, sepitsetkö itse noita laulujasi, vai oletko ne muilta oppinut?\nJos sinulla itsellä on ajatuksia ja sanoja lauluihin, niin laita laulu\nminullekin kertomuksestani. Taidatko kuvailla kahta sisarta, jotka\nkasvoivat mahtavan isänsä kartanossa, kauniita kun kaksi ruusua, toinen\npunainen, toinen valkoinen. Vieraalta maalta tuli nuorukainen, isänsä\nmiekka vyöllä, ja nähtyään ne molemmat sisarukset hänen sydämensä\nhehkui punaisen puoleen, mutta valkoinen huomasi, hiljaisuudessa\nkyynelehtäen, hänen rakkautensa. Nuorukainen suuteli punaista, ja\nvalkoinen surkastui. Mutta kavaloita olivat ne suukkoset, jotka\nnuorukaisen huulia lämmittivät. Hänen sotaan mentyään, noutamaan\nlaakeriseppeltä häiksensä, tuli ankara ritari valkoisen rakkautta\npyytämään. Mutta valkoisen sydän etsi parempaa turvapaikkaa, kun miehen\npovea: kalvettunut kätkettiin hiljaa haudan kolkkoon morsiusvuoteesen.\nSilloin otti ritari punaisen omakseen, ja he jättivät isän kodin ja\nsisaren haudan. Mutta vieras nuorukainen tuli takaisin ruusuaan\netsimään. Oi, tyttöseni! Kovia valoja vannoi hänen täristynyt sydämensä\npunaisen tyhjässä kamarissa, verestävän iltaruskon paisteessa. Julmia\nkirouksia purki hän hänen puistossaan pilkkopimeänä syysyönä. Mutta\npuoliyöstä alkoi hiljainen kuutamo ja hän itki kuumia kyyneliä\nvalkoisen haudalla.\"\n\nSyvästi liikutettuna ja kiinteästi odottaen oli neitonen kuunnellut\nkertomusta. Surullisna seisoi hän allapäin, pyhkien kyyneleitään, jotka\nverkalleen vierivät hänen poskilleen.\n\n\"Heleena!\" jatkoi Översti vapisevalla äänellä. \"Tahdon jutella enemmän!\nPettynyt nuorukainen ajeli ritarin jälkiä ja puustit toisensa perästä,\njotka nyt seurasivat heidän onneaan, ne olivat nuorukaisen kostoa.\n\n\"Ritari taisteli vihollista vastaan jota ei nähnyt, mutta jonka\nvainouksen hän tunsi, kunnes hänen kohtalonsa kuitenkin viimein soi\nhänelle kunniarikkaan kuoleman ja kuolemattoman nimen. Mutta sukunsa\noli hävitettävä maan päältä, semmoiset olivat kirouksen ja kostonhimon\nsanat.\"\n\nHeleenan kalvettuvilla poskilla kyynelet jähmettyivät, ja hän katsoi\näänettömällä tuskalla kertojaa hänen synkeihin silmihinsä.\n\n\"Äitisi, nuori tyttö\", pitkitti Översti, \"oli punoittava ruusu, mutta\nsinä olet enemmän hänen sisarensa, valkoisen Heleenan näköinen. Lilja\nraukka! Isäsi suku on kuollut, minä tiedän sen, ja saatan sanoa sen\nsinulle sillä kostoni on vainonnut vainajia, mutta he ovat kuollen\nminulta välttyneet. Syytön olen heidän vereensä.\"\n\nHeleena loi vapisten silmänsä alas, mutta nosti ne taas äkkiä taivasta\nkohti kummaisen näköisenä. Överstin ääni vapisi vienosti, kun sanoi:\n\"Minäkin tahdon kiittää Jumalaa, joka on temmannut minulta pois koston\nja verivelan. Heleenani, voitko unhottaa, että miekkani on välkkynyt\npääsi päällä?\"\n\nTyttö painoi äänetönnä kättään sydäntänsä vasten, ja katseli Överstiä\nsovintoa ja anteeksi antoa osoittavilla silmäyksillä.\n\n\"Heleena!\" jatkoi Översti. \"Uskon silmäsi mielen-ilmausta, niinkun\nevankeliumia. Katso minä olen vannonut isäsi suvun maan päältä\nhävitettäväksi. Nimesi, koska olet viimeinen hänen sukuaan, kadotkoon\nminun nimeeni. Tästä päivin olet minun. Lopettakoon siis sinun\nrakkautesi, sovinnon pyhällä rauhalla, elämäni rauhattoman vihan.\nTaidatko rakastaa minua, tyttö?\"\n\nKummallisella kiiholla, ylikuohuvan tunnon innolla, likistyi neitonen,\näkisti punastuen kun uhkea ruusu, Överstin rintaa vasten, ja painaen\ntulisen suukkosen hänen huulillensa.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nÖversti oli ei ainoastaan kuninkaan käskystä, vaan vielä ihanampain ja\nsuloisempain oikeuksien johdosta, aina siitä päivin, kun nuori Heleena\nWrede oli tullut hänen morsiamekseen, tullut Anjalan ja siihen\nkuuluvain maatilain omistajaksi. Hän ratsasti usein emäkartanoon, jonka\nhän uudestaan rakennutti. Vanha Hattulanius pudisti, surullisesti\nkatsellen, harmaata päätään, aina kun hän kirjastaan sattui nostamaan\nsilmänsä päivittäin yhä kauniimmin kukoistavaan Heleenaan, mutta sekä\nhänen että väestönkin täytyi tunnustaa, että uudesta läänimiehestä oli\ntullut paikkakunnan suojelus-enkeli sen sijaan kun luultiin häntä veren\nimijäksi. Saara ei voinut koskaan kyllin ihmetellä ja kiittää Överstin\narvoisaa lempeyttä, kuin talonpojat aina useammin kävivät hänen luonaan\npuutteitaan valittamassa.\n\nEräänä iltana tuli sanansaattaja Ruotsin armeijasta. Översti hämmästyi\nkovin, lukiessaan kirjettä, jonka sai. Hän käännähti äkkiä kirkkoherran\nja hänen rouvansa puoleen, ja sanoi leppeällä huolella: \"Rakas isä\nHattulanius, ja te, hurskas Saara-muori, mitenkä nyt teemme. Tänä\niltana tulee tänne lisää vieraita, jotka tahtovat jäädä tänne yöksi?\nMihin sijoitamme ne kaikki? Niitä tulee suuri joukko, rakas\nSaara-muori. Mutta tottapa toimeen tultaneen. Laittakaa kalkki kohdat\nparhaan taitonne mukaan. Tässä on teille rahakukkaro tarpeellisiin\nostoksiin. Jos Anjala olisi valmiiksi rakettu, ottaisin vieraani siellä\nvastaan. Mutta minun täytyy ratsastaa heitä kohtaamaan.\"\n\nHeleena oli asettunut ovelle, niinkun hän aina, Överstin ratsastamaan\nlähtiessä teki, nähdäkseen hänen palajavan. Oli kaunis syys-ilta. Kuu\noli jo noussut puiden latvain yli, ja sen hopeainen hohde valaisi\npappilan kartanoa ja Anjalasta sinne johtavaa tietä. Heleena katseli\naateksivaisen osanottavaisuuden tunteilla yksitotisia vahtia, noita\nrakastetun soturin uskollisia palvelijoita, jotka, ikäänkun kopeillen\nsuojelemastaan päällikkönsä morsianta, juhlallisella ryhdillä\nastuskelivat edestakaisin, toinen toisella puolen huoneriviä, sillä\naikaa kun iloisa Saara sisällä johdatti päällikön muita miehiä kokonaan\ntoisiin toimiin kuin sotaisiin, käyttäen heitä apunaan huoneellisissa\nhuolissaan odotettuin vierasten vuoksi.\n\nVihdoin kuuli kuunteleva neitonen kavioiden kuminan etäältä. Joukko\ntuntui olevan jommoinenkin, juminasta päättäen. Heleena lähetti yhden\nratsumiehistä, joka päällikkönsä morsianta velvollisesti kunnioittaen,\npaljain päin meni hänen ohitsensa, rouvalle ilmoittamaan odotettuin\nvierasten tuloa, jota vastoin hän itse seisoi kynnyksellä, epäröiden,\npitikö hänen palata tupaan, vai uskaltaisiko jäädä portaille,\nrakastettuaan vastaanottamaan ja tervehtimään. Omituinen ujous\nvieraiden suhteen, jotka olivat Överstin kanssa tulossa, ja halu saada\nnähdä lempensä esinettä vierasten etupäässä ja ikäänkun iloita hänen\nkunniastaan olla vieraita etevämpi kauneudessa ja arvossa, taistelivat\nhänen levottomassa rinnassaan. Kummallinen kamala aavistus ahdisti\nhäntä, mutta juuri hänen epäröimisensä, mitä tekisi, kiinnitti hänen\nliikkumattomaksi paikalleen.\n\nRatsastaja läheni kiireesti. Översti, tervehtämättä odottavaa\nmorsiantaan, hyppäsi ensimmäisenä hevosensa selästä ja riensi\nohjaksista pitelemään valkoista juoksijaa, jolla eräs kookas,\nvalkotukkainen nuorukainen oli ratsastanut. Tämä astuikin kohta\nsatulasta, ja Översti vei hänen nähtävällä kunnioituksella ja\nmielihartaudella tupaan.\n\nNähdessään Heleenan huikaisevan kuutamon valaisemana, seisahtui\nnuorukainen muutamiksi silmänräpäyksiksi juurikun hämmästyneenä.\nSuuret, siniset silmänsä viipyivät uteliaasti, mutta ystävällisesti\nneitosen katselemisessa, sitte otti hän sievällä kohteliaisuudella ja\njalolla suloudella häntä kädestä samalla luoden silmänsä taaksensa\nÖverstin puoleen. \"Kuka on tämä nuori neito?\" kysyi hän: \"Ette ole\nmaininneetkaan, että saisimme tavata näin ihanan emännän luonanne,\nÖversti De la Chapelle!\"\n\n\"Armollisin Herra!\" vastasi Översti: \"se on neiti Heleena Wrede,\nviimeinen sukuansa. Hän oleskelee täällä hurskaan kirkkoherran luona,\nsiksikun Anjala ennätetään saada uudestaan raketuksi.\"\n\nHeleena, joka hämmästyvästi aavistaen huomasi sen kunnioituksen, jolla\nÖversti kohteli outoa vierasta, kumarsi nyt syvään hänen edessään,\nmielien samalla, kainosti punastuen, vetämään kättään pois hänen\nkädestään.\n\nMutta vieras piti, vienosti puristaen, neidin pehmeitä sormia sormiensa\nvälissä ja sanoi: \"Minua iloittaa nähdä teitä, nuori neiti Heleena\nWrede. Jalon ja mitä ylevämielisimmän miehen veri virtailee\nsuonissanne. Velvollisuuteni on pitää huoli tulevaisuudestanne, ja\nkoska itse tahdon ottaa sen huolen pitääkseni, niin olen antanut\näitinne läänitykset toiselle, eräälle urhoolliselle ja hyvin\nansiolliselle miehelle. Laittakaa itsenne valmiiksi lähtemään huomena\nkanssani Ruotsiin, äitini hoviin Nyköpingissä, jossa tästedes tulette\nasumaan. Matkalla tulee teillä olemaan mieluinen kumppani neiti\nMarkareeta Abrahamintyttäressä, joka isänsä kanssa seuraa minua\nRuotsiin.\"\n\nÖversti punastui melkein yhtä suuresti kun Heleena; mutta hän malttoi\nkohta mielensä ja sanoi: \"Teidän Majesteettinne suvaitkoon minun kantaa\nesiin erään rukouksen! Teidän armonne on ilahuttanut minua\nläänityksillä ja suosiolla, joka paljon paremmin vastaa Teidän\nMajesteettinne jalomielisyyttä, kun toiveitani ja ansioitani. Mutta\nonnessani tulee kumminkin aina yksi kohta puuttumaan, jos ei Teidän\nMajesteettinne kukkuroitse hyväin töittensä mittaa antamalla tämän\nneidin minulle vaimoksi. Suvaitkoon Teidän Majesteettinne minun\nilmoittaa, että hän jo tätä ennen on antanut minulle sydämensä...\"\n\nKuninkaan jaloisilla kasvoilla liikkui iloisa hymyily. Hän kohteli\naateksivaisena vapisevan neitosen kättä, juurikun tahtoen sitä\npiloillaan punnita. \"Saammepa puhella siitä hyvä De la Chapelle!\"\nvirkkoi hän. \"Ilokseni olen käyttänyt tätä tilaisuutta palkitakseni\nansioitanne minua ja valtakuntaa kohtaan läänityksillä, jotka niiden\nomistajattarelle eivät olleet sen arvoisemmat, kun että voin ne hänelle\npalkita. Mutta että uskoisin teille tämmöisen sulon ja ihanuuden, jonka\nvasta tänään olen tullut tuntemaan, niin minun -- pitää olla iloisella\nja anteliaalla tuulella.\"\n\nNämä sanat sanottuaan päästi kuningas kaunokaisen käden ja astui tupaan\njohon Översti, joka ei oikein tiennyt miten selittäisi kuninkaan sanat,\ntästä syystä ujostellen häntä seurasi.\n\nSillä välin oli useita herroja ja eräs ihana nainen niinikään astunut\nhevosten selästä alas. Outo herrasnainen riensi keveästi ja luontevasti\nHeleenan luokse, sanoi pikimmältään nimensä olevan Markareeta, ja otti\nhäntä käsivarresta kiinni, astuakseen sisälle hänen kanssaan. Tuskin\noikein tietäen mitä tapahtui, seurasi Heleena häntä, kun samalla musta\nvillakoira juoksi eteen, hyppien ja liehakoiden hämmästyneelle\nneidolle.\n\nHeleena kiihkeästi huudahti: \"Oi Jumala!\" Hän ojensi kättänsä\ntaputellakseen koiraa, samalla kun silmänsä, eloisasti vilkkuen,\nkääntyivät kuningasta seuranneiden ratsumiesten puoleen, ja nyt,\nhevosen selästä astuttuaan, seisoivat loistoisana kehänä kahden\nupseerin ympärillä, kuunnellen heidän käskyjään.\n\nMutta outo herrasnainen, joka luuli Heleenan koiraa peljästyneen,\ntempasi hänen äkisti muassaan tupaan pois koiran seurasta.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nMaaseudun yksinkertaisilla ruoilla katetun pöydän ympärillä istui nuori\nkuningas muutamain seuralaistensa, ynnä Överstin ja hänen morsiamensa\nsekä kirkkoherran ja hänen rouvansa kanssa.\n\nKuninkaan silmäykset lennähtelivät tuontuostakin ihanan Markareetan\npuoleen, erittäinkin kun eräs vanha hollantilainen kauppias näöltään\nviekas ja käytöksilleen varuisa, joka istui tytön vieressä, käänsi\ntoisaalle silmänsä. Kuningas oli erinomaisen kohtelias tälle tylylle\nhollantilaiselle, mutta kohteliaisuutensa oli oikeastaan aiottu\nkauppiaan vilkkaammalle tyttärelle, joka hymyhuulin ja vilkkuvin silmin\nvastaili kuninkaan kohteliaisuuteen.\n\nKirkkoherra, joka oli havainnut kuninkaan alhaisuuden kaikkea kohtaan,\npäätti käyttää varsinkin tätä tilaisuutta hyväkseen. Ikäänkun\nrohkeillakseen harvinaiselle Överstille, joka ei suvainnut\npitkäveteisiä kertomuksia, laski vanhus, kuninkaan kehoittavan\nkäytöksen johdosta, puheliaisuutensa irralleen. Hän puhui erittäinkin\nWreden perheestä Anjalassa, joka varsinkin tarkistutti kuninkaan\nhuomiota ja osanottavaisuutta, etenkin kun tämän kanssapuheen ajalla\nkuninkaalta ei jäänyt huomaamatta, että Överstin kasvot synkistyivät.\nMolempain rakastuneiden silmäykset kohtasivat tuontuostakin toisiaan,\nmielen-ilmauksen ohessa, joka Överstin silmissä oli aateksivainen ja\nutelevainen, mutta neitosen levoton, hajamielinen ja häiriöinen.\n\nKun hollantilainenkin virkkoi jonkun sanan Wreden suvun loppumisesta\nherra Fabianiin, Heleenan veljeen, katsahti kuningas erittäin tuikasti\nÖverstin päälle. Tämä otti kerrassa kaiken nerokkuutensa avukseen ja\nsanoi korkealla äänellä: \"Sallikaa, armollinen herra kuningas, että\nkäytän nämä harvat silmänräpäykset, joina teidän Majesteettinne\nitsenomainen läsnäolo on minulle suotuna, esittääkseni erään tärkeän\nasian. Teidän Majesteettinne on määrännyt minun heti kohta menemään\nsotaan Augdovin luokse, eikä saata kukaan mieluummin kun minä rientää\ntaisteluun Teidän Majesteettinne ruunun ja kunnian puolesta. Mutta sitä\nennen rohkenen rukoilla, että Teidän Majesteettinne päättäisi minun\nyksityisen elämä onnen. Jos kuolen, niin tahdon jättää Wreden suvun\nviimeiselle vesalle, tälle nuorelle aatelisneidolle, hänen perimänsä\nmaatilat säilyneinä. Miespuolista Heikki Wreden jälkeistä ei ole enään\nyhtään elossa, niinkun toivon...\"\n\n\"Översti De la Chapelle!\" keskeytti hänen kuningas, ylevän\nsankarinvihan leimauksen välähtäessä hänen kauniissa ruhtinaallisissa\nkasvoissaan: \"Minä annan teille anteeksi tuon järjettömän ja syyttömän\nvihan, nuo rangaistavat vainoukset jaloa Wreden sukua kohtaan.\nKunniarikkaat urotyönne peittäkööt niiden muiston unhotuksiin, ja\nniihin katsoen tahdon koettaa, enkö voisi enemmänkin unhottaa. Tahdon\nkoettaa, enkö voisi unhottaa oman malttamattomuuteni, kun lahjoitin\nteille Wreden maatilat, ilmoitettuanne, että hänen sukunsa jo oli\nkuollut. En millään muotoa olisi suonut, että tämä jalo neiti\nmenettäisi laillisen perintänsä, jonka hänen isänsä ylistettävä teko\noli ansainnut. Mutta Luoja, joka paremmin kun me lyhytnäköiset\nkuolevaiset tietää ohjata kaikki parhain päin, on suonut minulle\nkeinon, joka voi korjata malttamattomuuteni teon. Niin saatan siis\nsydämellenne, urhoollinen Överstini, antaa rauhan enkelin, joka on\nsammuttava viimeisen vihan ja koston kipinän mielestänne ja\noleva vielä yhtenä vakuutteena siitä, että urhoollisuutenne ja\npäällikkö-omaisuutenne tulevat isänmaalle hyväksi. Minä annan teille\ntämän nuoren neitisen puolisoksenne ja kutsun teitä tulemaan jouluksi\nNyköpinkiin häitänne viettämään. Silloin on teillä minun lupani tätä\nasiaa varten eritä armeijasta. Sillä välin neiti Heleena seuraa minua\nsinne.\"\n\nUljas soturi näytti hämmästyvän kuninkaan sanoista. Hän ei näyttänyt\noikein tyytyväiseltä. Vihdoin sanoi hän ikäänkun epäröiden: \"Luuloni\non, jos Teidän Majesteettinne suvaitsee minun, rukoukseni ohessa\nujoilematta sanoa ajatukseni, että nuori neiti Heleena ei tule\nmenestymään Teidän Majesteettinne hoviherrain ja ylhäisen nuorison\nloistoisassa seurassa. Varmaan on hän mielummin, kun että antautuisi\nvaaraan luikkivain ja imartelevain kavaljeerien joukossa...\"\n\n\"Vai niin?\" keskeytti kuningas: \"niinkö luulette? Minulla on niin\ntäysi tosi tässä asiassa, että siinäkin suhteessa valmistan teille\nlevon ja turvallisuuden. Arvoisa Isä Antti Hattulanius! Noutakaa\nkäsikirjanne ja vihkikää tänä iltana nämä toisiinsa. Kuitenkin on\npäätökseni järkähtämätön viedä tämä nuori morsian hoviini, missä sen\ntähden sitä varmemmin odotan kohtaavani urhoollista Överstiäni\njouluna.\"\n\nLevottoman Heleenan kasvot olivat milloin purppuran punaiset, milloin\nliljan vaaleat. Hänen nuori rintansa aaltoili väkevästi, ja työlästä\noli tietää, oliko se morsiamen luonnollisesti liikutettu mieliala, vai\noliko jotain erityistä hänen sydämessään, mikä nyt ilmausi vapisevan\nkatsannossa.\n\nÖverstikin oli hämillään; mutta kuningas lykkäsi äkisti tuolin pöydän\nviereltä: kaikki seurasivat hänen esimerkkiään ja kirkkoherra alkoi\nlukea erästä pitkää ruokalukua, johon sulki esi-rukoukset esivallankin\nedestä.\n\nSillä välin saivat nuori morsian ja hänen tuleva puolisonsa mielensä\nmalttuneiksi. Heleenan silmäys kävi varmemmaksi, ja heloitti kainoa\nhellyyttä sulhaistansa kohtaan; mutta eriskummaisen tuskallisena\nvilahti se toisinaan ympäri huonetta, ikäänkun hän olisi etsinyt\njotakin. Översti oli käynyt varsin levolliseksi ja loi silmäyksiä\nhäneen, täynnä leppeyttä ja lempeä. Hän näytti olevan tyytyväinen tähän\näkilliseen tapaukseen. Muukalaisten mielestä koko seikka oli\nmerkillinen, erittäinkin nuoresta Markareetasta, joka heti tarjoutui\nmorsianpiiaksi.\n\nKuninkaan viittauksesta kantoi eräs hänen hovipalvelijansa Överstin\nkallisarvoisen laatikon lattialle. Kuningas levitti kaapunsa sen\npäälle, kävi morsianta käteen, ja käski sulhasen ja papin tulemaan\npienoisen, äkisti tehdyn alttarin luokse, jonne hän itse talutti\nmorsiamen.\n\nKirkkoherran ääni vapisi, mutta sekä sulhanen että morsian, kun heiltä\nkysyttiin, tahtoivatko rakastaa toisiaan myötä- ja vastoinkäymisessä,\nvastasivat selvästi tahtovansa. Mutta kun he siunauksen ajaksi\npolvilleen langettuaan, taas nousivat ylös, oli morsian puhjennut\nitkemään, eikä voinut hän hillitä kyyneliään.\n\nKuningas toivotti ensiksi onnea nuorelle parikunnalle, sitte muut hänen\nseuralaisensa ja vanha Saara. Sillä välin astui sisään kolme kuninkaan\nhovipalvelijaa, valmistamaan hänen yösijaansa sisempään kamariin. Musta\nvillakoira seurasi heitä; mutta kun tämä uskollinen eläin juoksi huoneen\nläpi ja huomasi morsiamen, riensi se leppeästi hänen luoksensa, ikäänkun\nliehakoimisillaan häntä tervehtiäkseen.\n\nMorsian katsahti ylös säpsähtyneenä mutta kumartelevat hovipalvelijat\nmenivät kiireesti kamariin, eikä kukaan muu kun morsian -- ja kenties\nkuningas -- havainnut, että eräs heistä katsahti häneen kumman\nmerkillisellä silmäyksellä, tehden kumartaessaan salaisen merkin\nsormella huulillensa.\n\nMarkareeta kuiskaisi vanhalle Saara-rouvalle: \"Olivatpa\näkkiodottamattomat häät! Tiesi Jumala, miten käynee. Översti ei\nmuistanutkaan riisua miekkaa vyöltään, ja kylmä teräs oli morsiamen ja\nsulhasen välillä.\"\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nPari kivenheittoa pappilan kartanosta oli pienoinen pirtti, jota\nkirkkoherran vaimo käytti humalan ja suomyrtin kuivaukseen sekä oluen\npanoon. Tässä muutoin autiossa vähäisessä töllissä oli kuitenkin nyt\noivallinen takkavalkea loppuun palanut, niin että heleänpunainen hiilos\nliekutti puolinaista valoa nokiville seinille. Vanha kirkkoherra ja\nhänen vaimonsa lepäsivät olilla, sittekun vaimo kiireesti oli\nvalmistanut kaikki Heleenan lähdöksi. Toinen, karhunnahalla peitetty,\nolkikupo oli ai'ottu Heleenalle vuoteeksi.\n\nKorkealla kynnyksellä, ainoalla istuimella, mikä siellä oli, istui\nillan toimista väsynyt Översti, ja hänen polvellaan itkevä morsian:\n\"Rakas ystäväni!\" kuiski soturi: \"Olen tänään juhlallisesti saanut\nelämäni ihanimman osan, mutta minä temmataan pikaa pois onnestani, niin\netten ennätä sanoa sinulle, mitä tahtoisin sinulle uskoa! Minulla on\npaljon sydämelläni, minkä tarvitsisit tietää, mutta säästän ne siksi,\nkunnes puolisonasi tulen sinua kotiin noutamaan. Olen iloinen\ntietäessäni sinun olevan etäällä vaaroista, siksikun ennätän järjestää\ntaloutemme. Nuku makeasti, nuori morsiameni! Tiedän puhtaan sydämesi\nrakkaudella minua ajatlelevan.\"\n\nMiehevä käsivartensa syleili ja hiljaa likisti jaloa rintaa vasten tätä\narmasta olentoa, jonka lämpöiset huulet kohtasivat hänen huuliaan, ja\njonka kiihkoiset tunteet vilkkaasti kuvastuivat hänen hempeihin,\nsuloisiksi kyyneliksi sulaviin silmäyksiin, noihin kainosti\ntuttavallisiin liikennöihin, jotka puhdas rakkaus käsittää ja joihin se\nvastaa hellemmällä kaunopuheliaisuudella, kun mikä millään kielellä\nmaailmassa on.\n\n\"Minun täytyy mennä, lemmittyiseni!\" kuiski viipyvä soturi jälleen:\n\"Ah! huomenna ainoastaan yksi jäähyväissuukkonen! Tänä iltana on tämä\nviimeinen. Minun täytyy kiirehtiä, ennenkun kuningas kaipaa minua! Nuku\nmakeasti uskollinen morsiameni!\"\n\nKieltäytyvällä mielikarvaudella nousi hän ylös, hempeä kaipaus vavahti\nhänen äänessään, hänen kerran vielä kuiskaistessa: \"nuku makeasti!\"\n\nKäärittyään oman kaapunsa morsiamensa ympärille, jätti hän hänen\nyksinään ja riensi kartanoon, jossa hänen tuli maata entisessä\nhuoneessaan, suuressa tuvassa, yhdessä kuninkaan muiden upseerien\nkanssa.\n\nKartanon vaiheilla seisoi muutamia kuninkaan miehiä vahtina,\nsekä ulkopuolella varsinaista asuinhuonetta, että erästä vähäistä\nSaara-muorin raivaamaa ruokakamaria, jossa Hollantilainen ja hänen\ntyttärensä makasivat; mutta pienen pirtin luokse, joka sisälsi hänen\nsydämensä simpukan, lähetti Översti yhden ratsumiehistään vartijaksi.\nTarkastettuaan kaikki vahdit ja huomattuaan niiden olevan\njärjestyksessä, astui hän tupaan.\n\nKuningas oli jo mennyt levolle sisempään kamariin, jossa hänen kolmella\nkamaripalvelijallaan oli vuoteensa lattialla. Översti heittäysi\näänetönnä sotasänkyynsä, silmänräpäyksen ajan katseltuaan muita\nupseeria, jotka uinailivat vuoteillaan lattialla, kaikki täydessä\npuvussa, miekat vierellä, niinkun vielä olisivat olleet niin lähellä\nsodan näyttämöä, ettei käynyt sen tapoja poisheittäminen.\n\nOli jo puoliyö ja kuutamo lakkasi, niin että aina synkemmät varjot\npeittivät uinailevia soturia. Nyt aukesi ovi hiljaa kuninkaan\nhuoneesta. Översti De la Chapelle, jota kuohuiset tunteet vielä pitivät\nvalveilla, nousi puoleksi istualleen vuoteellaan, mutta paneusi taas\nmakaamaan, nähtyään oven avaajan vaan olevan yhden kuninkaan\nhovipalvelijoista, joka ihan ääneti ja keveästi hiipi tuvan läpi, musta\nvillakoira muassa.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nKuningas heräsi jo päivän koittaessa ja antoi käskyn heti lähteä\nmatkaan. Hovipalvelijat varustivat nopeasti kaikki matkatarpeet, ja\nkiirehtivät miehistöä järjestämään, jolla aikaa Översti riensi\npienoiseen pirttiin, ottamaan hyvästiä nuorelta puolisoltaan.\n\nHän heti hämmästyi, kun ei nähnytkään ratsumiestä, jonka oli sinne\nvahtiin pannut. Hän huusi miestä ja sai tietää, että joku kuninkaan\nväestä oli astunut hänen sijaansa puoliyön aikana. Se oli ollut eräs\nkuninkaan omia hovipalvelijoita, sanoi ratsumies.\n\nÖverstin teki mieli likemmin tutkia asiaa, mutta hänellä oli kiire.\nAvatessaan pirtin remuisen oven, seisoi Heleena mustassa samettisessa\nmatkaleningissä, melkein kun leskenpuvussa, polvillaan vanhan\nkirkkoherran edessä, joka syvästi liikutettuna oli laskenut kätensä\nhänen päänsä päälle, siunaten häntä. Eriskummainen tunne valtasi nyt\nÖverstin. Kummallisen kamala aavistus, ikäänkun kuolon kylmyys,\nlennähti hänen sydämensä läpi.\n\nHän riensi Heleenan luokse ja nosti ylös rakastettunsa, joka päätään\nvienosti kallistaen nojausi hänen rintaansa vasten, mutta samalla\njuurikun vältti hänen suuteloaan. Kauniit kasvot olivat lumivalkeat.\nSuuret siniset silmät olivat itkeytyneet. Kätensä olivat kylmät.\n\nÄänettömällä mielikarvaudella siitä eriskummaisesta väristyksestä, joka\nnyt valtasi hänen miehekkään rintansa, painoi Översti hiljaa, ikäänkun\nlämmittääkseen, Heleenan hennot kädet sydäntään vasten. Nyt nosti\nHeleena kasvonsa hänen puoleensa, ja katseli häntä utelevin, surullisin\nsilmin, niin että Översti ei oikein oivaltanut, pitikö hänen noista\nsilmäyksistä keksiä jotakin hienoa nuhdetta vastaansa. Hän tunsi\nitsensä hämmästyneeksi, eikä kumpikaan mitään virkkanut.\n\nNyt leimahti äkkiä taas Heleenan rinnassa eloisa tunne. Purppurainen\nkimellys kohahti hänen kalpeihin poskiinsa, silmä sulahti helläksi ja\nhänen huulensa lähenivät Överstin huulia.\n\nSamalla kuului torven rätinä kartanolta.\n\n\"Se on kuninkaan merkki, että nyt on lähteminen!\" sanoi Översti,\nkiihkeämmin syleillen Heleenaa. \"Meidän täytyy kiirehtiä! Hyvästi,\narmaani, hyvästi! Ole minulle uskollinen, oi elämäni ainoa onni!\"\n\nHeleena kiskaisi itsensä kiivaasti hänen käsistään ja heittäysi\npolvilleen kirkkoherran ja ääneen itkevän Saaran eteen, sekä suuteli\nvanhusten käsiä niin tuskallisesti, että Överstiä kummastutti\ntällainen käytös tältä muutoin niin arvokkaalta ja toisinaan\nkomentavaltakin aatelineidiltä.\n\nHeleena hypähti taas äkisti seisalleen ja heittäysi Överstin syliin.\nPitikö Överstin paha mieli epäluuloa, vai oliko todellakin Heleenan\nhelleyden osoituksessa jotakin outoa ja salamielistä. Hän tunsi\nrintaansa ahdistavan, huomaten tykönään kummallisen halun\nyksinäisyyteen, jossa voisi selvitellä sydämensä ristiriitaisia\ntunteita. Mutta hän vei itkevän kiireesti kartanoon, missä hevoset\njo olivat satuloitut ja kuninkaan seurue oli juuri ratsaille\nistumaisillaan. Hollantilainenkin tyttärensä kanssa oli jo satulassa,\nvalmiina lähtemään hänkin.\n\nKuningas astuessaan ovelle, kohtasi juuri nuoren parikunnan.\nOmituisella osanottavaisuudella hymyili hän Heleenalle sekä ojensi\nkätensä Överstille. \"Minulla on kiire, De la Chapelle!\" sanoi hän.\n\"Saatte antaa anteeksi, että hetikohta vien morsiamenne luotanne, mutta\näkkikuulemattahan sen teille annoinkin. Eihän olekaan niin pitkältä\njouluun, ettei aika kulua ennätä. Olkaa sydämellisesti tervetullut\nNyköpinkiin, äitini hoviin. Minä tahdon, sen tiedätte Överstini,\nvarjella rouvaanne, niinkun jalon ystävän minulle uskomaa aarretta.\nYksi hovipalvelijoistani olkoon aina Heleenan kanssa ja neiti\nMarkareeta. Voikaa hyvin, De la Chapelle! Olkaa onnellinen, niinkun\nurhollisuutenne ansaitseekin! Olen tervehtivä nuorta poikaanne, vaikka\nmuuten parhaiten voitte lähettää terveisenne rouvanne muassa!\"\n\nTumman purppuraisiksi karahtivat Överstin kasvot, hänen kumartaessaan\nkuninkaalle ja sitte luodessaan utelevan silmäyksen Heleenan päälle.\nHeleenan silmiin ilmestyi omituinen mielikarvaus mutta ei hämmästys.\nÖversti kävi äkisti häntä käteen, ja nyt luuli hän huomaavansa, miksikä\nHeleena tänä päivänä oli näyttänyt hänestä niin kummalliselta, niin\nvieraalta, niin kalpealta.\n\nHän huomasi tykönään muserruttavan häpeän tunteen siitä, ettei itse\nensin ollut ilmaissut hänelle salaisuuksiaan. Mutta kuka oli Heleenalle\nilmaissut tuon asian? Hän kuiski hellästi: \"Voi hyvin! armaani! Tulet\nvielä likemmin tuntemaan sen miehen sydäntä, joka sinua rakastaa! Ole\nhuoleti siihen asti! ole uskollinen ja onnellinen!\"\n\nKuningas likisti kirkkoherran kättä, kiitti Saara-muoria\nkohteliaisuudella ja nousi satulaan. Översti nosti morsiamensa\noivallisen juoksijan selkään, jonka hän oli hänelle lahjoittanut. Kaksi\nhänen uskollisimmista ratsumiehistään nousi ratsaille, palvelijana ja\nvartijana suojelemaan Heleenaa, ja eräs piikatyttö Anjalasta seurasi\nhäntä niinikään. Kaikki nämä hellän huolenpidon osoitukset puolisonsa\npuolelta liikuttivat Heleenan sydäntä, ja silmäys, täynnä\nuskollisuutta, silmäys, josta kaikki salamielisyys ja nuhde oli\ntykkänään kadonnut, kohtasi Överstiä Heleenan silmistä, kun tämä\njalkojaan tömisyttävän juoksijan selästä kallistui alas, tarjotakseen\nhänelle viimeisen, kyynelisen, salaman nopean, ikäänkun salavihkaisen\njäähyväissuukkosensa.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nVilkkaalla ilolla odottivat leskikuningatar ja nuoret hovineidit\nkuninkaan tuloa Nyköpinkiin. Kuningas oli kirjoittanut äidilleen\nTukholmasta, niin että tämä tiesi hänen tulevan sinä aamuna, mutta heti\ntaas pitkittävän matkaansa Kalmarin laivavarville.\n\nTorvet kajahtelivat linnan portilla; se oli merkkinä, että kuningas oli\nsaapunut.\n\nKuningatar, kädestä taluttava nuorinta poikaansa, kolmetoista vuotiasta\nherttua Kaarlo Philippiä, ja hovineitijensä seuraamana, astui nyt\nportaille esikoistaan tervehtimään.\n\nKuningas hyppäsi äkisti uljaan juoksijansa selästä ja riensi äitinsä\nkättä nöyrästi suutelemaan. Tämä syleili äidillisellä helleydellä\nkukoistavaa nuorta sankaria, ystävällisesti sivellen hänen poskiaan.\nKuningas vastaanotti kiitollisuudella ja pojallisella rakkaudella hänen\nhyväilyksensä.\n\nSittenkun Kustavi Adolfi sen jälkeen oli suudellut veljeään, vilahtivat\nhänen silmänsä, epävakaisen näköisinä, hovineitien puoleen, missä ne\njäivät viipymään erään armaan ja kainosti punastuvan neidin\nkatselemiseen. Se oli ihana Ebba Brahe, hänen nuoruutensa armahinen,\njonka hempeä silmäys, ainoastaan sivukiitävän salaman tavoin, uskalsi\nhäntä kohdata, samalla kun sydämensä sykki levottomista aavistuksista.\n\nTarkkasilmäinen kuningatar oli havainnut näiden lempiväin keskinäiset\nsilmäykset, ja tyytymättömyys rypisti hänen kulmiaan. \"Astukaamme\nsisälle\", sanoi hän: \"täällä ulkona on kylmä.\"\n\n\"Heikki!\" käski kuningas: \"Joudu viemään sisälle De la Chapellen\nrouvaa.\" Samassa ojensi hän käsivartensa äidilleen ja talutti häntä\nsisälle, hiljaa puhellen hänen kanssaan.\n\nKuninkaan seuralaisten joukosta riensi nyt eräs hovipalvelija, joka oli\nratsastanut Heleenan vierellä, nostamaan tätä hevosen selästä ja\nsaattamaan portaita ylös, missä pari neitiä odotti Heleenaa\nkohteliaasti häntä vastaan ottaakseen ja kuningattaren huoneesen\nsaattaakseen. Hovipalvelija, jättäessään Heleenan näille uusille\nsaattelijoille, likisti hiljaa hänen kättään, ja Heleena vastasi, vähän\nvapisten, tähän äänettömään jäähyvästiin.\n\nHeti hänen kadottuaan riensi eräs nuori upseeri esille, ojentamaan\nkättä hovipalvelijalle. Tämä kuiskaisi: \"Minulla on kuninkaan käsky\njäädä tänne. Saan asua luonasi?\"\n\n\"Terve tultuasi!\" sanoi upseeri. \"Mutta Heikki kulta...\" Hovipalvelija\nlaski sormensa suulleen, ja riensi taas toimiinsa kuninkaan jatkettavan\nmatkustuksen suhteen. Upseeri meni hänen muassaan.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nOli ihana Marraskuun ilta 1614. Kirkas kuutamo kumotti\nhärmettyneille puille, katoille ja maille. Ainoat kynttilät, mitkä\npaloivat Nyköpingissä, olivat kaksi suurta vahakynttilää vanhan\nleskikuningattaren makuukamarissa. Ankara ja tuima Kristiina makasi\nvuoteellaan, kattoon kamalasti katsoa tuijotellen. Hänen sänkynsä\nvieressä seisoi polvillaan kaksi hovineitiä, nuoruuden ihanuudessa\nkeskenään kilvoittelevaa. Toinen oli Ebba Brahe ja toinen Heleena\nWrede. Vuoroittain lukivat he rukouksia saksalaisista rukouskirjoista.\n\"Kyllä jo välttää\", sanoi Kuningatar. \"Menkää levolle, lapset.\nAjattele Herraasi ja miestäsi Heleena -- ja sinä, Ebba, ole -- -- --\najattelematta. Älä ajattele mitään, se on paras neuvoni. Hyvää yötä,\nlapset! Älä ajattele ketään miestä, Ebba! Sinulla ei ole oikeutta\nsiihen, sanon minä. Kas niin, hyvää yötä, lapset. Vieläkin sanon\nsinulle, Ebba! tottele neuvojani ja ota järkesi vangiksi, laske lempi\nmenemään! Hyvää yötä, lapset! Mutta odottakaa, lapset, ottakaa tämä\ntoinen kynttilä mukaanne, vaikka voisittepa tulla toimeen\nkynttilättäkin kirkkaassa kuutamossa. Ottakaa tuo toinen kynttilä;\ntarpeetonta lienee uutta sytyttää! Hyvää yötä, lapset. Ebba, muista\nmitä olen sinulle sanonut, tiedät sen: laske lempi menemään! Nukkukaa\nmakeasti!\" Nuoret neidit suutelivat hänen käsiään, ja riensivät,\niloisina, että olivat sieltä päässeet, suuren salin läpi portaille,\njoita myöten oli mentävä heidän kamariinsa. Kirkas kuutamo valaisi\nkorkeasta akkunasta erästä pykälää portaissa, jolla kaksi ihmishaamua\nseisoi, aateksivaisina nojauten käsipuita vasten. Toisella oli puku\nsemmoinen kun kuninkaan hovipalvelijoilla; musta villakoira makasi\nhänen jalkainsa juurella. Toinen oli puettu sen-aikaisten upseerien\ntapaan.\n\nKun naiset astuivat avatusta salin ovesta ulos, ja kynttilän valo neiti\nEbban kädestä äkkiä valaisi molempia herroja, nähtiin kaksi\nkahdenkymmenen vuotiasta nuorukaista.\n\nMolemmat neidit, suljettuaan salin oven jälkeensä, seisahtuivat tähän\nhämmästyneinä, heidän kasvonsa osoittivat, ettei mikään odottamaton\nkohtaus ollut heitä hätäyttänyt.\n\nNyt riensi kuninkaallinen hovipalvelija neitien luokse, kumarsi syvään\nEbba Brahelle, ja kävi Heleenaa käteen. Hänen silmäyksensä viipyi,\nherttaista hellyyttä osoittavana, muukalaisen soturin nuoren puolison\npäällä. \"Malta mielesi, Heleena!\" kuiski hän: \"hän se on!\" Hän talutti\nvapisevaa neitoa portaita ylös ja Ebba seurasi heitä kynttilä kädessä.\nKun kynttilän valo lähemmältä valaisi upseerin hahmua, putosi kaapu\nhänen olaltaan, ja uhkea komeus millä hän oli koristettu, oli kun\nloistoisan uhrin kaunistus; sillä nuorukaisen kauniit kasvot olivat\nkalpeat, ikäänkun kuolema olis laskenut kätensä hänen sydämelleen.\nMutta hänen suurissa, kirkkaissa silmissään, jotka hän raukeasti nosti\nHeleenan puoleen, näkyi mielen-ilmaus, niinkun koko hänen elonsa olis\npaennut hänen sydämestään ja asunut hänen silmäyksissään. Ehdottomasti\nliikahtaen vaipui hän toiselle polvelleen.\n\nVieno punastus lensi kalpean Heleenan kasvoihin; hän riisui valkoisen\nhansikkaan oikeasta kädestään, kaksi kallisarvoista sormusta kiilsi\nhänen sormissaan -- toinen oli hänen vihkimäsormuksensa, -- ja hän\nojensi kätensä polvistuneelle, nostaaksensa häntä seisalleen.\n\nMutta upseeri veti kaunoisen käden huulilleen, suuteli sitä kahteen\nkertaan, ja sitte likisti sen hellästi sydäntään vasten.\n\nLevottomalla tuskan tunteella tahtoi Heleena hiljaa vetää kättään\ntakaisin. Silloin laski nuorukainen kolmannen kerran suunsa sitä\nvasten, ja hänen huulensa hiljaa koskettivat kiiltävän vihkimäsormuksen\nkalliita kiviä. Samassa lensi salamantapainen tempaus hänen olentonsa\nläpi: hän päästi käden irti ja kavahti silmänräpäyksessä pystyyn.\n\n\"Isäni puoliso!\" virkkoi nuorukainen matalalla äänellä: \"oi äitini!\"\n\nViisitoista vuotiaan äidin neitsyelliset kasvot leimahtivat\ntulipunaisiksi. Hänen polvensa horjuivat, ja äkkiä haihtui taas,\nikäänkun kylmän kuolon löyhäyksestä, tuo heleä punastus, niin että hän\nkävi yhtä kalpeaksi, kun kaksikymmen vuotias poikansa. Nuorukainen kävi\ntaas häntä käteen, mutta hovipalvelija otti Heleenan vyötäisistä,\neroitti heidän kätensä ja kantoi Heleenan portaita ylös. Vielä kerran\nkatsahti tämä nuorukaista jälkeensä, mutta hovipalvelija avasi kamarin\noven, suuteli häntä, kumarsi hämmästyneelle Ebballe, ja palasi\nportaille, missä nuori De la Chapelle vieläkin seisoi, kirkkaasen,\nkoleaan kuutamoon katsoa tuijottaen.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nEräänä sunnuntaina pisti leskikuningattaren päähän käydä kaupungin\nkirkossa, sen jumalanpalveluksen sijassa, jota hänen saarnaajansa\nmuutoin pitivät linnan kirkossa.\n\nHovineitiensä seuraamana lähti hän jalkaisin kaupunkiin. Joki, jonka\nvartta naiset astuivat -- jos matkaa olisi ollut pitemmältäkin, ei\ntotta Hänen Majesteettinsä olisi hevosia tilannut -- oli jäätynyt, ja\nsen peilikirkkaalla pinnalla myllypadon alapuolella pyörähteli muutamia\nluistelijoita. Ne olivat nuoria upseeria ja hoviherroja.\n\nLeskikuningattaren tarkka silmä tunsi heistä muutamia, mutta hän\ntahtoi, ennenkun kovasti rankaisi sapatin rikkomista, kuulla,\ntunsivatko hänen neitinsäkin heitä.\n\nLuoden katsannon, josta parin viikon kokemus oli opettanut Heleenan\nuhkaavan vaaran enteitä tuntemaan, kääntyi kuningatar tämän neidin\npuoleen, sanoen: \"Rouva De la Chapelle! Tunnetteko tuota nuorta herraa\nvaaleansinisessä takissa? Onko se kuninkaan kamaripalvelijoita, vai\nkuinka? Ja tuo nuori upseeri? Varmaan hänen tunnette, rouva De la\nChapelle?\"\n\nHeleena punastui, samalla kun silmänsä hyvin kyllä olivat eroittaneet\ntuon kalpean nuorukaisen, joka, aavistamatta kutka häntä katselivat,\nluontoisella notkeudella ja omituisella sulolla pyörähytteli kaunista\nvarttansa, kauniisti vaihtelevissa asennoissa; mutta Heleena ei voinut\nvirkkaa yhtään sanaa.\n\nKuningatar jatkoi: \"Se on se nuori Kaaprieli De la Chapelle. Mutta\nettepä tahtonekaan tutustua sukulaiseen, joka itse sunnuntaina antautuu\nnoin maailmalliseen ja turhamaiseen huvitukseen, sen sijaan että menisi\nHerran huoneesen.\"\n\n\"Teidän Majesteettinne suvaitkoon minun muistuttaa\", virkkoi Heleena\ninnollisella hätäisyydellä, \"ettei vielä ole yhteen soitettu. Jumalan\npalvelus ei ole vielä alkanut, ja onhan tavallista, että nuoriso\nkäyttää luistinkeliä, heti kun siihen on tilaisuutta.\"\n\n\"Mitä?\" huudahti kuningatar: \"Ettehän tahtone puollustaa tuota nuorta\nhuimapäätä? Tässä ei tule kysymykseen, onko hän De la Chapellen poika\ntahi jonkun muun. Hän on sapatin rikkoja, se on ajatukseni, ja\nhuomispäivänä on tuomio julistettava. Menköön täältä joko\nRanskanmaalle, jonne hän oikeastaan kuuluukin, tahi sotajoukkoon\nVenäjälle, joka juuri on oikea paikka mokomille rajupäille ja\nturmeltuneille ja hävinneille nuorukaisille. Tuo nuori hovipalvelija,\nHeikki, saa juuri mennä muassa. Mutta joutukaamme!\"\n\nKun kuningatar seurueensa kanssa läheni kirkkoa, huomasi heidät\nkirkkoherra ja hän kiirehti nyt yhteen soittamaan. Kellojen\njuhlallisesti soidessa astui kuningatar kirkkoon ja istui penkkiinsä.\n\nHänen Majesteettinsä ei voinut hillitä närkästystään nuorukaisten\nharjoittamasta vallattomuudesta, vaan jupisi siitä itsekseen vielä\nkirkkoonkin astuessaan. Heleena etenkin sai kärsiä harmistuneen eukon\ntoria; mutta hän koetti rohkaista mieltään, vaikka se kyllä katkeraa\noli.\n\nEnnen pitkää tarkistui hänen huomionsa lehterille, missä hän samassa\nhavaitsi sekä nuoren De la Chapellen, että hovipalvelijan kalvakat\nkasvot. Nämä olivat, ynnä muiden luistelijain kanssa, heti yhteen\nsoittaessa herenneet huvittelemasta ja kiirehtineet kirkkoon. Heleena\nuskalsi huomauttaa itse kuningatartakin tästä; mutta siihen sijaan,\nettä tämän närkästynyt mieli olis asettunut, hänen harminsa vielä\nenemmin kiihtyi nähdessään nuorukaiset.\n\nHeleena, joka tiesi kuinka armahtamaton kuningatar oli tällaisten\nnuorison hairausten suhteen, kävi sitä katkerammalle ja ikävämmälle\ntunnolle, se kun häiritsi hänen hartauttaan jumalanpalveluksessa.\nVäkevät urkujen sävelet, jotka virittivät oivallisia lutherilaisia\nvirsiä, kaikuivat kuin uhkaavat tuomiopasunat holveissa. Nuori,\nhuolestunut tyttö koetti väkisin karkoittaa noita häiritseviä\nliikutuksia, ja kumartui alas penkkiinsä, kädet ristissä silmäin\nedessä.\n\nHiljaa nousi nyt seisalleen nuori upseeri, jolle joku muu oli antanut\njonkunlaisen vihjauksen. Keveästi ja joutuen astui hän lehteriltä ja\nriensi kuningattaren penkin luokse, asettuakseen vahdiksi sen viereen.\n\nKun rukoileva Heleena, vakaisella ponnistuksella, taas oli tullut\nsiihen mielen tilaan, jota jumalanpalvelus vaati, nosti hän päänsä\nylös, mutta ei tohtinutkaan nostaa silmiään virsikirjasta. Äkkiä\nhuomasi hän kumminkin, että kuningatar kiivaasti liikahtaen käänsi\npäänsä poispäin. Katsoessaan syytä siihen, kohtasi häntä kalpean\nnuorukaisen katsanto, joka seisoi penkinoven vierellä ja katseli häntä\ntuskallista hellyyttä osoittavilla silmillä.\n\nHeleenan sydäntä vihlaisi ja hänestä oli, niinkuin hänen sielunsa olis\nkäynyt omituisen, tuskallisen muutoksen läpi. Outo henki väristytti\nepäsointuisia tunteita hänen rinnassaan, ja hänestä oli, niinkuin eräs\nhajaumisen tunne hiljaa olis tunkenut hänen pyhimpäin unelmainsa\nmaailmaan.\n\nHänkin käänsi kasvonsa pois ja katsoi taas kirjaansa. Mutta samassa\nhuomasi hän, että upseeri voisi väärin käsittää tämän hänen\nliikahduksensa, ja että olisi kovasti tehty, jos ei hän edes\ntervehtäisi nuorukaista, joka niin likisesti kuului hänen sydämensä\nystäviin.\n\nSentähden nosti hän uudestaan aateksivat silmänsä häntä kohti ja\ntervehti häntä ystävällisellä pään nyökkäyksellä. Hän tunsi, että sen\nhymyn ohessa, minkä hyvätahtoinen tervehdys vaikutti hänen huulillaan,\nomituinen lämpö ilmaantui hänen poskiinsa, ja tämä tunto saatti ne sitä\nenemmin purppuraisiksi. Hän tunsi, että hänen muotonsa ja katsantonsa\nsiten sai sanotuksi jotakin muuta ja enempää, kun hän tarkoitti, ja\nomituinen hämmennys valtasi hänen mielensä.\n\nKalpea nuorukainenkin oli tervehtiessään muuttunut kasvoiltaan. Hieno\npunastus lensi silmänräpäyksessä hänen kasvoihinsa ja hänen silmiinsä\nkuvautui kimeltävä luonnon-ilmaus, ikäänkun kyynelsilmäinen enkeli olis\nkatsellut hänen olentonsa pohjasta, hänen silmäyksessään. Heleena ei\ntohtinut enään katsoa ylös. Hänen rinnassaan vavahteli salainen\nmielihaikeus, jossa kumminkin risteili yhtä salaisen onnellisuuden\nsinkoilevia säkeniä.\n\nNyt alkoi taas uusi virsi. Muutamia surullisia ja suloäänisiä urkuin\nsuunnitelmia kävi edellä kirkkoveisua. Sävelet tekivät Heleenan\nliikutetulle sydämelle hyvää. Hän tunsi itsensä ylentyneeksi ja hänen\nsydämensä vapistus katosi hurskaasen hartauteen.\n\nVeisu alkoi, ja kalpea nuorukainen koroitti äänen niin sydämestä\nlähtevän ja puhtaan, ja samalla niin hellän vienon, että ainoastaan se,\njoka istuu yhtä likellä kun Heleena, taisi kuulla sen. Hänen veisunsa\nkosketti Heleenan tunteita ihmeellisesti. Heleenasta tuntui niinkun\nupseeri olisi tahtonut vaikeroida hänelle vaivoja, joita hän itsekin\ntunsi.\n\nKoko elämä tunnetta ja kieltäymistä oli noissa hellissä sävelissä,\njotka, muiden äänien sopusoinnun avulla, ikäänkun rukoillen ja\narastellen luikuivat Heleenan sydämeen.\n\nHeleena oli alussa äänetönnä, kuunnellen ihmeellisen lumouksen\nviehättämänä; mutta pian tunsi hänkin tarpeen yhdistää äänensä hänen\nääneensä. Hänkin veisasi ja kun hänen tunteensa pääsi sävelissä\nvalloilleen, hengitti hän keveämmästi, hänen rintansa levostui, ja\nkummankin nuoren, äidin ja pojan, äänet sulivat suloiseksi\nsopusoinnuksi.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nIllalla oli koko hoviväki kokounut leskikuningattaren suureen\ntanssisaliin. Ankara Kristiina oli varsin tyytyväinen ja hyvillä\nmielin, siltä ainakin näytti. Hän oli leppeä ja iloisa aina siitä asti\nkun oli tullut kirkosta. Niin kummalta kun näyttikin, oli hän käskenyt\nmuutamia soittoniekkoja linnaan kutsuttaviksi ja tanssit pidettäviksi.\nVilkkaasti kun västäräkit olivat neidit kiirehtineet pukeutumaan mitä\nkoreimmasti, eikä herratkaan, hienoissa hansikoissaan ja uusimmissa\npuvuissaan, antaneet naisille myöten sievyyden tunnossa ja loistossa.\n\nRaskaista messinkikruunuista ja vahvoista kannattimista kohosi lukuisia\nvaksisoitsuja, virittäen hurmaavaista valoa tanssihimoisten nuorten\npäälle, isoruusuisille tapeteille ja ruutuiseen kattoon. Mutta ulkona\noli tyyni talvi-ilta. Heikko kuutamo koetti tunkea hiljaisen mutta\nsakean lumirännän läpi. Linnan ulkopuolella seisovilla oli\neriskummainen näytelmä katseltavana, kun soitsuvalo salin akkunoista\npitkinä sädeviivoina kimelti sivu kiitävissä lumi hiuteissa, ja\nikäänkun haihtuvalla punalla pirskoitteli niitä. Maa kävi yhä\nvalkoisemmaksi.\n\nSoittomiehet virittivät noita sulotunteisia, nopeasti viereviä,\nsekä reimuilevia että vaikeroivia säveliä, jotka ovat ominaisia\npohjoismaiden kansallistansseissa. Soitossa oli omituinen sointu,\nsyvälle tuntuva, kaamea ja kuitenkin naurava, huima ja kuitenkin\nsuloinen. Muutamia tanssivia paria astui esille ja pyörähteli ensiksi\njuhlallisella arvollisuudella, sitte yhä nopeammin ja sukkelammin\ntoistensa ympäri, milloin käyden toisiaan käsiin, milloin leijahtaen\ntoistensa ohitse, niin että vaan silmäyksellä kohtasivat toisiaan,\nmilloin tarttuen toisiaan vyötäisiin ja kepeästi tiehensä leijaillen\nniinkun onnellisen lemmen hupaisella radalla.\n\nEräs kuningattaren kamariherra oli pyytänyt Heleenaa tanssimaan.\nHeleena ei uskaltanut kieltäytä, vaan leijaili vaatimattomalla\narvoisuudella edestakaisin hänen kädessään. Kuninkaan kamari\npalvelijakin herra Heikki, sekä nuori De la Chapelle, joilla ei ollut\nmitään aavistusta kuningattaren närkästyksestä, kävivät tanssimaan\nhekin. Molempain sukkeluutta ja aistia tässä taidossa ihmeteltiin\nsuuresti.\n\nHeleena pyysi kohta kumppaliaan lopettamaan, ja siirtyi hiljaisuudessa\npois erään akkunan luokse. Ensin katseli hän talvisia, lenteleviä\nlumihiuteita, jotka vilisivät ruutujen ohitse, kylminä ja\nsydämettöminä, mutta iloisina ja keveinä, ajellen toisiaan aina\nalemmaksi taivaan avaruuksista, ja lopuksi yhteen sulautuen kolkoksi\nkäärinliinaksi maan polulle, mutta puhtaina ja tahruumattomina.\n\nSitte katseli hän vilisevää liikettä salissa, missä nuorukaiset kävivät\nposkiltaan yhä punaisemmiksi, silmiltään yhä kirkkaammiksi; missä\nsydän, tanssin ajalla, uskalsi yhä lähemmä puhuvaista silmää; missä\nkainous verhosi näkönsä eriskummaisella hunnulla, kudottu lempeän,\npuolisyntyneen, salaisen kyynelen pian katoavasta huurusta; missä\nliehuva huvitus houkutteli niin useita uinailevia tunteita hereille,\nettä kipu ja ilo häiriöissään suutelivat toisiaan; missä nuoriso\nilveillen osoitti kaiken nopeasti haihtuvan elämänsä kulun, ja vietti\nsen kukoistusjuhlaa.\n\nSurullinen tunne täytti Heleenan sydämen. Hän tunsi kohtalonsa\ntemmanneen hänen pois nuoruuden seuroista, ennenkun vielä sen\nhuvitusten pikari oli kerennyt hänen huulilleen. Hän tunsi itsensä niin\nyksinäiseksi, kun hänen täytyi luopua iloisimmista vuosistaan,\nnuoruutensa puhkeamattomain toiveiden sulosta, lemmen maailmasta, jonka\nsiemenen hän oli pois antanut, ennenkun oli saanut sen kukkasta nähdä,\nonnellisuudesta, jonka arvoa ainoastaan kaipaus opetti hänen\naavistamaan, kun hänen velvollisuuksiensa cherubi paljastetulla,\nlyövällä miekalla astui sen i'äti suljetun portin eteen.\n\nTämän surullisen tunteen ohessa näki hän niiden molempain nuorukaisten,\njotka olivat hänen sydämelleen iäisten arvoa, rientelevän tässä\nkirjavassa, iloisessa seurassa. Haikea halu saada uskoa sydämensä\njollekin samantunteiselle sielulle, valtasi hänen; mutta kaikki kasvot,\njotka häntä kohtasivat, näyttivät hymyileviltä ja onnellisilta. Nuoren\nDe la Chapellen kalpeat kasvot olivat tanssiessa saaneet punan, joka\nteki ne ihastuttavan kauniiksi. Hurja hurmaus näytti häntä elähyttävän\nja Heleena luki hänen silmistään ilon, josta hän ei tiennyt, oliko\nse haikean epätoivon ponnistus, saada valheellisesti pukea\nkuolemanvaaransa elämän ulkonäköön.\n\nKalvakasta Heleenasta tuntui, niinkuin hänen sydämensä kohtalo ilvehti\nhänen tuskalleen, niinkun hänen onnettomuutensa nauraisi hänen sielunsa\nsapattihetkellä. Hän kääntyi ulospäin syvän lumiavaruuden puoleen, joka\nhämärästi kimelteli akkunan kautta. Aateksivaisena nojasi hän hetkisen\najaksi polttavan otsansa kylmää ruutua vasten.\n\nSilloin kuiskaisi ääni, niin sydämellisesti liikuttavainen, niin\nsäälivän lempeä, niin armaan suloinen, ja kuitenkin olivat sen sanat\nniin musertavan karvaat: \"Teillä on kipua, -- äitini!\"\n\nHeleena olisi toivonut -- oi kuinka kernaasti -- että hänen kuolon\nenkelinsä olisi kutsunut häntä semmoisella äänellä.\n\nKoko sielunsa ponnistuksella kiskoutui hän kumminkin erilleen\nsurullisista unelmistaan, loi silmänsä nuorukaiseen, ja häntä\nkauhistutti. Hän värisi, ikäänkun jääkylmä kuun säde olis lävistänyt\nhänen rintansa ja muuttanut hänen sydämensä lumeksi.\n\nNuorukaisen muutoin kalvakot kasvot olivat tulehtuneet eräästä hänen\nsydämestään lähtevästä kummallisesta heijastuksesta. Hänen silmissään\nei asunut enään tuota ääretöntä, toivottomasti kuolettavaa\nmielihaikeutta. Heloittava elo liikkui hänen silmissään, mutta hänen\nhuulissaan viipyi niiden tavallinen, surullinen mielenilmaus, ja hänen\nkulmissaan asui pyhä kunnioitus. Heleenan rinta vapisi; mutta hän\njatkoi taisteluaan sydämensä kanssa, kestyttääkseen silmiään hänen\npäällensä katsomaan.\n\nYleviä ja puhtaita ajatuksia lennähteli hänessä, antaen hänen\nolennolleen arvollisuutta ja puhtaan omantunnon voittavaa voimaa. Hänen\nkatsantonsa kävi varmemmaksi, hänen sielunsa tunsi itsensä yhä\nyleämmäksi, nuorukaista yhä etevämmäksi. Hänen katsantonsa vaikutti\nnuorukaiseen niin, että tämä puolestaan raukesi yhä syvempään ujouteen.\nNuorukainen ojensi kätensä käydäkseen hänen käteensä; mutta kun Heleena\nhiljaa veti kätensä takaisin, niin nuorukaisen katsannosta ja mielestä\nhetken houreet kalvehtuivat.\n\n\"Kaaprieli!\" sanoi Heleena äänellä, johon hän käytti kaiken olentonsa\nponnistusta, -- ja kuitenkin hän punastui -- \"Puolisoni poika!\nonnettomuus on edessäsi. Kuningatar on vihoissaan aamullisesta\nkevytmielisyydestänne!\"\n\nHeleenan sanoista hämmästynyt nuorukainen kalpeni aina enemmin, ja hän\nkatseli häntä kysyvin silmin.\n\n\"Heikki on sanova sinulle enemmän!\" jatkoi Heleena, tahtoen eritä\nhänestä.\n\nMutta nuorukainen kävi häntä äkisti käteen ja pidätti häntä: \"Oi\nJumalani!\" huusi hän: \"mitä tarkoitatte, -- -- -- äitini?\"\n\n\"Kuningatar tulee!\" keskeytti Heleena kauhistuen, ja tuota pikaa eroten\nnuorukaisesta.\n\nKahden vanhemman rouvan seuraamana astui kuningatar keskelle salia ja\nhänen vihjauksestaan tanssi taukosi; hämmästyneinä käänsivät kaikki\nhäneen silmänsä.\n\n\"Tanssi saa kohta taas alkaa!\" sanoi Hänen Majesteettinsä, tuimasti\nkatsellen. \"Kernaasti saatte tanssia ja huvitella enemmän, ystäväni;\nmutta sanon teille, että tässä on ensin tuomio julistettava ja\nrangaistus annettava. Tanssikaa sitte taas lapset. Kuules, marsalkki!\nkutsu esille ne keveämieliset sapatin rikkojat, jotka tunsin\naamulla. Enkö ole antanut teidän leikitellä tarpeeksi, koska yksin\nsunnuntai-aamukin käytetään leikkiin ja huvituksiin? Onko se lepopäivän\npyhittämistä, lapset? Käskyni on, että he hetikohta ajetaan hovistani;\nniin on tahtoni. Marsalkki, taluta heidät ulos hetikohta!\"\n\nKomea hoviherra, marsalkki Hofman Bese, astui esiin, nosti sauvansa ja\nlausui korkealla äänellä: \"Hänen Armonsa tahto ja käsky on, että nämä\nkaksi Hänen Majesteettinsä nuoren kuninkaan virkamiehistä, vänrikki\nKaaprieli De La Chapelle ja kamaripalvelija Heikki Heikinpoika, joilla\ntähän asti on ollut pääsylupa Hänen Majesteettinsa hoviin, hetikohta\nerkanevat siitä, sillä he ovat, sopimattoman menon tähden sapattina,\npois ajetut Hänen Majesteettinsä silmistä.\"\n\nMarsalkki kolahutti sauvaansa lattiaan, niin että kajahti salissa.\n\nKaikki katselivat noita kahta rikollista hämmästellen ja kummastellen,\nja useimpiin kasvoihin ilmaantui osanottavaisuus ja suru.\n\nDe la Chapelle näytti kokonaan musertuneelta. Syvimpään häpyyn ja\nepätoivoon vaipuneena loi hän kätensä toisiaan vasten ja horjui ulos\novesta. Hovipalvelija loi tuiman silmäyksen tuimasti nauravaan\nkuningattareesen, tarttui ylpeästi ystäväänsä käsivarteen, niinpä\nkumarsikin kaikille naisille yhteisesti, ja meni taas salista.\n\nKuningatar otti taas sanellakseen: \"Kas niin, lapset! Kaikki on taas\nhyvinpäin. Tanssikaa nyt ja leikitelkää iloisesti. Ajettuamme pois nuo\nkeveämieliset haukat hupaisesta kyyhkyishuoneestamme, olkaamme taas\niloiset. No, lapset! Miksi ei tanssita? Tanssikaa! sanon teille,\nlapset! Joutuen, soittakaa, soittomiehet! Ja jos näen jonkun surevan\nnoita rangastuja, niin hän saa mennä heidän muassaan, niin on tahtoni!\nNo niin, lapset, nyt lienee teillä lysti? Soittakaa, sanon minä!\"\n\nHämmästyneet soittajat virittivät heti jyskävän polskan.\n\n\"Hiljaa!\" keskeytti heitä kuningatar närkästyksissään. \"Mitä tämä on?\nTe uskallatte keskeyttää minua pärinällänne! Hiljaa, sanon minä, minun\npuhuessani. Jos tekisin oikein, niin ajaisin kaikki soittajat ulos\novesta. Mutta ette ymmärrä hovitapoja, ja kaikki olkoon anteeksi. No\nniin, soittakaa nyt, ja heti paikalla! Mutta vielä kerran sanon teille,\nlapset, minä olen väsynyt ja tahdon mennä levolle. Tanssikaa te vielä\nvähän aikaa ja olkaa siivolla, lapset. Heleena ja Ebba tulevat\nkanssani. Pidä heitä silmällä, rouva Sigrid Sparre! Soittakaa nyt, ja\ntanssikaa, sanon minä!\"\n\nSoittajat hankkiusivat soittamaan, hätäisesti katsellen vihastunutta\nkuningatarta.\n\n\"Niin, niin!\" pitkitti kuningatar: \"Ottakaa tästä esimerkkiä ja\nvaroitusta, lapset! Niin rikollisten ja rauhattomuutta tekeväin käy!\nSitä tahdoin sanoa! No niin, tanssikaa nyt, sillä niin käy\nkeveämielisten! Hyvää yötä, lapset, minä olen väsyksissä.\"\n\nHän meni: soitto alkoi; mutta nuo joksikin kalvakot naiset ja herrat,\njotka kyllä tanssivat käskyn mukaan, eivät juuri olleet puheliaita eikä\niloisia.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nJoulu lähestyi lähestymistään. Leskikuningattaren vieras-salissa\nneuloivat hänen hovineitinsä joululahjoja, jotka enimmästi olivat\nliinavaatteita hänen Majesteettinsä lapsille. Säästeliäs Kristiina oli\nitse mitannut palttinan ja piti tyttöjä tarkalla silmällä, estääkseen\nheitä haaskaamasta langanpäitä, jotka sen tähden kaunokaiset\ntavallisesti -- söivät suuhunsa.\n\nNuoret olivat enemmiten iloisia ja huimia, niin pian kun ankara\nkuningatar kääntyi heihin selin, ja heidän huimuutensa puhkeili\npilallisiksi kepposiksi, kun vaan tilaisuutta siihen oli. Ainoastaan\nkaksi heistä pysyivät hiljaisena ja aateksivaisena: rouva Heleena De la\nChapelle ja neiti Ebba Brahe. Molemmilla olikin paljon ajattelemista,\nsillä ei ainoastaan ranskalainen Översti, vaan kuningaskin oli viettävä\njoulua Nyköpingissä.\n\nKuningatar lähti huonesta muutamaksi silmänräpäykseksi. Silloin astui\nsisälle eräs neiti, joka jätti Heleenalle paperin. Tämä luki sen\nhämmästyksekseen, jota turhaan koki salata. Kun nyt kaikki hovineidit\nloivat häneen silmänsä, nousi hän ylös, käski kuiskaisten Ebbaa\nkokemaan kuningattarelta salata hänen poissa oloaan, tahi ainakin\nsanomaan jotain siihen syyksi, sekä meni ulos.\n\nHuolestunut Heleena astui ylös kamariinsa, sittekun oli lähettänyt\npiikatyttönsä sanomaan yhdelle niistä uskollisista ratsumiehistä, jotka\nhänen miehensä oli hänelle palvelijoiksi antanut, että olisivat\nvalmiita seuraamaan häntä kaupungille.\n\nYksinään kamariin jäätyään laski Heleena tuskallisesti kätensä yhteen,\nja käveli muutamia kertoja edestakaisin lattialla, ikäänkun kahden\nvaiheilla erään päätöksen suhteen, jota hän kumminkaan ei voinut\nvälttää eikä toistaiseksi jättää. Viimein astui hän pöydän vierelle,\nnojasi kyynärpäänsä sen lautaan ja kallisti kasvonsa käsiään vasten.\n\nHänen näin seisoessaan, äänettömään mielihaikeuteen vaipuneena,\nastui yht'äkkiä Ebba Brahe sisään ja syleili häntä ystävällisellä\nosanottavaisuudella. \"Etkö tahdokaan luottaa minuun?\" kysyi hän\nhellästi: \"Sano minulle, Heleena, mikä sydäntäsi vaivaa! Vai enkö\nolekaan sitä ansainnut?\"\n\nHeleena nousi jalolla voimalla seisomaan. Hän katseli ystäväänsä\nkyynelsilmin ja puhkesi sanomaan: \"Kyllä saat sen tietää, Ebba! Sano\nminulle, sinä -- kenties en ole vielä hukassa? Ah! Mutta mahdotonta on\nettä se muuta olisi. Kuitenkin minun täytyy mennä, minun täytyy\nkiirehtiä! Tänä iltana olen avaava sinulle sydämeni. Hyvästi siksi!\nTyöläs vaellus on edessäni; on kun olisin kuolemaan menossa.\"\n\nHän lykkäsi Ebban sylistään, avasi lippaansa, jossa kalliita kiviä oli,\nja otti sieltä kalliimman koristuksensa. Hän punnitsi oivallisia\nkaulaketjujaan käsissään, suuteli kiiluvia kalliita kiviä ja pani ne\nsitte yhdessä muiden koristustensa kanssa kukkaroon.\n\nKiireesti lähti hän huoneestaan ja ratsumies seurasi häntä eräälle\netäiselle rantakadulle, missä Heleena meni erääsen pieneen, komean\nnäköiseen huoneesen.\n\nHeleena astui matalan etehisen kautta, jonne jätti navakan seuraajansa,\nerääsen huoneesen, mistä eriskummainen sinertävä savu häntä kohtasi.\nKamala tunne, ikäänkun noituuden pelko, valtasi hänen. Vapisten astahti\nhän askelen takaperin, mutta pian rohkaisi hän jälleen mielensä ja\nastui erään elähtäneen hahmon luokse, joka ollen Hollantilaiseen pukuun\npuettu, poltti tupakkaa. Heleena ei ollut vielä koskaan nähnyt tuota\neriskummaista nautintoa, ja ihmetteli nähdessään miehen syövän tulta ja\nsavua, ja hänen kamala tunteensa ikäänkun pimeyden henkien olosta siitä\nyhä kiihtyi.\n\nHollantilainen kauppias otti piipun suustaan, katseli hetkisen aikaa\ntätä kaunista naista ja sanoi: \"Jos oikein näen, niin olette kaunis\nmatkakumppanimme Anjalasta, jonka näin odottamatta saan nähdä luonani.\nMikä teidät on tänne saattanut, rouva De la Chapelle?\"\n\nHeleena veti pitkään henkeään. Sitte alkoi hän vaistomaisella\nkohteliaisuudella: \"Juuri muisto hyvyydestänne matkallamme, herra, ja\nherttaisen tyttärenne kohteliaisuus antavat minulle rohkeutta puoleenne\nkääntymään. Luulin saavuttaneeni Markareetan ystävyyden ja rohkenen\nsiis kääntyä hänen isänsä puoleen.\"\n\n\"Terve tultuanne!\" sanoi kauppias; \"Mutta millä voin auttaa teitä?\"\n\n\"Missä Markareeta tätä nykyä on, ja kuinka hän voi?\" keskeytti Heleena.\n\n\"Ah, Markareetani on Liivinmaalla,\" vastasi kauppias, katsellen\nHeleenaa salamielisillä, utelevilla silmäyksillä. \"Tottapa hän\nkumminkin saapunee tänne jouluksi. Joo, joo! Hän lienee jo matkalla.\nVoisiko _hän_ mitenkään olla avuksenne, rouvaseni?\"\n\n\"Ah!\" sanoi Heleena huo'aten: \"Tulen luoksenne, herra Aprami Cabeleau,\nerään tärkeän asian vuoksi, jota en ymmärrä, mutta joka kuitenkin on\nminun toimitettava. Tarvitsen rahaa.\"\n\n\"Oi, oi, nuori rouva!\" keskeytti Hollantilainen, vedellen oivia savuja\npiipustaan, hyvin arvelevan näköisenä: \"Sepä on vaikea ja tukala asia.\nEikö miehenne, Översti, ole lähettänyt teille tarpeeksi neularahaa? Se\non kyllä ikävää. Pantitta ei uskalla milloinkaan lainata tässä maassa,\nsillä muutoin ei saa koskaan rahojaan takaisin.\"\n\n\"Minulle on sanottu, että teillä, herra Aprami, on paljon rahaa,\" sanoi\nHeleena: \"ja varmaan olette myös kunniallinen mies. Ette suinkaan\ntahtone käyttää tietämättömyyttäni hyväksenne, vaan auttaa minua\npulasta, kun niin hartaasti rukoilen sitä. Minä tarvitsen paljon rahaa,\nenemmän kun ymmärrän, osaan sanoakaan. Tahdotteko auttaa minua?\"\n\nHollantilainen kohoutti olkapäitään. \"Se on minulle mahdotonta\", sanoi\nhän. \"Kuningas on lainannut kaikki rahani, ja minä olen pahemmassa kuin\npulassa. Tuskin itse leskikuningatarkaan saisi minulta pantitta rahaa\nlainaksi.\"\n\n\"Annanhan minä mielelläni teille pantin\", huudahti Heleena hätäisesti,\n\"jos vaan tahdotte auttaa minua. Mutta kaiken mokomin: tehkää mitä\ntaidatte. Mieheni on varmaankin palkitseva toimeliaisuutenne.\"\n\n\"Siinäpä temppu onkin\", sanoi Hollantilainen. \"Miesten on hyvin harvoin\ntapa palkita sitä, joka auttaa heidän vaimojaan. Kuitenkin, nuori,\nkaunis rouvaseni; kuka ei mielellään tekisi jotakin teidän vuoksenne.\nAnnas kuulla ehdotuksenne.\"\n\n\"Ehdotukseniko?\" keskeytti Heleena. \"Teidän, herra Aprami, on asia\ntehdä ehdotukset. Ajatelkaa, että tyttärenne olisi jossakussa maassa,\nmissä ei hänellä olisi yhtään ystävää ja auttajaa. Ajatelkaa häntä\nsijassani, ja auttakaa minua, niinkun tahtoisitte häntäkin autettavan.\"\n\n\"Hm!\" sanoi Hollantilainen. \"Markareetani ei joudukaan semmoiseen\ntilaan, mistä ei hän ymmärtäisi suoriutua ja auttaa itseään. Hän on\nneuvokas ja viisas tyttö, sen voin sanoa hänen kiitoksekseen.\"\n\n\"Hän on onnellinen, kun niin on isänsä opetusten ja kasvatuksen\njohdosta\", sanoi Heleena innokkaasti. \"Mutta katsokaapa, herra Aprami,\neivätkö nämä maksa suuria summia?\"\n\nHeleena ojensi kukkaron, jonka kauppias tarkoin tutki, katsellen\njok'ainoaa koristusta erikseen ja punniten kaikkia kädellään, ei\nhuomaavinaan Heleenan malttamattomuutta odottamaan, että hän lopettaisi\ntutkimisensa.\n\nJo viimein puhkesi Heleena sanomaan: \"Sanokaa minulle, herra Aprami\nkulta, kuinka paljon rahaa voitte antaa minulle, jos annan teille\nkaikki nämä koristukset, siihen asti että saatte rahanne takaisin?\"\n\n\"Vai niin, vai niin!\" sanoi Hollantilainen lukiessaan: \"kolme -- neljä\n-- kas niin -- viisi, annas olla -- neljä siihen -- tekee yhdeksän. --\nSe olisi ylen paljon -- kasvu siihen vielä. -- Tuleepa siihenkin kuinka\npitkäksi ajaksi. Kuinka pian voitte maksaa rahat jälleen, rouva De la\nChapelle?\"\n\n\"Sitä en nyt tiedä\", vastasi Heleena: \"Mieheni saa pitää siitä huolen,\nkun tulee.\"\n\n\"Vai niin?\" sanoi Hollantilainen myhäillen: \"Hänkin saa tietää tämän\nasian? Saapa olla yksissä tuuminkin? Asia käy sitte vaikeammaksi. Mutta\nyhtäkaikki. Kylläpä voisin antaa parisataa tukaattia noista kalliista\nkivistä.\"\n\n\"Enemmän, enemmän, herra Aprami!\" huudahti Heleena innostuneena.\n\n\"Kenties kolme sataa!\" sanoi kauppias. \"Mutta enempää ei minulla ole.\"\n\n\"Ei se riitä!\" vastasi Heleena. \"Enemmän minun täytyy saada. Eikö nämä\nkivet olekaan suurempi arvoiset. Minulle on sanottu, niiden olevan\nverrattoman kalliita.\"\n\n\"Verrattoman kalliit\", keskeytti Hollantilainen närkästyneenä; \"ei\nmitään maailmassa ole verrattoman kallista, rouvaseni! Ei mitään ole\nmaailmassa, jota ei kävisi punnitseminen ja rahalla maksaminen.\"\n\n\"Enemmän tarvitsen minä, herra Aprami!\" sanoi taas Heleena.\n\"Katsokaapa, onko teillä enempää. Totta kai teillä on!\"\n\n\"Enempääkö?\" sanoi kauppias: \"No, kuinka paljon enemmän siis?\"\n\n\"Tuhat ja vielä enemmän!\" huudahti Heleena.\n\n\"Tuhat! se on kovin, kovin paljon!\" sanoi Hollantilainen\narvelevaisesti.\n\n\"Ei ei! Enemmän kun tuhat täytyy minun saada!\"\n\n\"No, no! saatte kaksitoista sataa, mutta ei äyriäkään enempää!\"\n\n\"Tuhat viisisataa täytyy teidän antaa, herra Aprami kulta!\" sanoi\nHeleena, vaistomaisesti epäillen hänen tarjouksensa vilpittömyyttä.\n\n\"No jospa senkin antaisin, teidän tähtenne!\" sanoi kauppias vihdoin\nviimein. \"Annan teille tuhat viisisataa puhdasta ja täysi painoista\nkultarahaa! -- niin, mitäpä ei tehdä ystävää auttaessa?\"\n\nHän alkoi laskea hätäisesti, -- olisipa luullut Heleenaa ahnaimmaksi\nolennoksi maan päällä -- seurasivat hänen silmänsä kauppiaan\nlaskettelevia sormia ja tuskin voi hän hengittää levottomuuden tähden,\nennenkun hän, kultarahatakkansa kanssa, pääsi ulos hänen luotaan.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nEräässä kamarissa, josta oli näkyala joen poikki, Nyköpingin rannalle,\nkäyskenteli nuori De la Chapelle edes takaisin lattialla, kannel\nkädessä, otellen tuontuostakin tuimia, katkonaisia sointuja\nsoittimestaan. Hän näytti koettavan sävelien taikavoimalla vallata\nmuutamia myrskyileviä tunteitaan sekä yhdistää ja levoittaa niitä.\nMutta että se oli turhaa työtä, sen ilmaisivat hänen silmänsä, jotka,\nvaikka syvälle hänen kalpeihin kasvoihinsa painuneet, säkeilivät kuin\ntulivuoren liekit lumilakealla. Kamala epätoivo asui rypistyneillä\nkulmilla, mutta tuon muutoin kauniin suun ympärillä väikkyi pilkallinen\nhymy, hirmuinen iva.\n\nHän viskasi pikaisesti kantelen kädestään ja katseli ympäri huonetta,\nikäänkun etsien jotakin. Havaitsipa oven olevan raollaan, ja sen\nulkopuolella naisihmisen seisovan, joka häntä katseli. Hän tunsi heti\nHeleenan, jonka nähtyään hän pani kätensä kasvoinsa eteen.\n\nNyt astui Heleena kamariin. Koko hänen olentonsa osoitti voimaa ja\nuskaliaisuutta, joka ihmeellisesti jalostutti hänen muutoin niin hentoa\nvarttansa. Hän lähestyi epätoivoon vaipunutta nuorukaista surullisella\nhellyydellä ja katseli häntä kauan äänettömänä. Oli niinkun Heleenan\nsilmäys olisi tenhonnut koko nuoren miehen olennon. Nuorukainen alkoi\nhiljaa vapista, kätensä vaipuivat verkalleen hänen kasvoiltaan ja\nnäpistyivät ristiin, jonka ohessa hänen surumielinen silmäyksensä\nkainosti kohosi lattiasta ja rukoilevasti kiintyi Heleenaan. Entinen\nhurja iva oli kadonnut hänen kasvoistaan, ja ainoastaan kalman kalpea\nmielihaikeus kuvastui niihin.\n\n\"Kaaprieli!\" sanoi hän hiljaa: \"Minä surkuttelen sinua kaikesta\nsydämestäni. Mutta Luoja ohjaa kaikki paremmin kun me ymmärrämme.\nJumalan tahto on, että meidän pitää erota. Matkusta Ranskanmaalle!\nJospa tulisit niin onnelliseksi, kun minä ja isäsi toivotamme!\"\n\nHeleena ojensi hänelle kalliin rahakukkaron: \"Minä tiedän ja toivon,\nettä olet Ranskanmaalla saavuttava kunniaa ja onnellisuutta. Olen\nrukoileva Jumalaa, että se onni olisi niin tyydyttäväinen sydämellesi,\nettä siitä saisit runsaan korvauksen niistä vastuksista ja suruista,\njoita täällä olet kärsinyt. Ota jäähyvästini ja siunaukseni.\nSydämmestäni tahdon tervehtää isääsi. Tottapa kerta kirjoitat hänelle!\"\nNuorukainen katseli Heleenaa hämmästyneenä. \"Täytyykö minun siis\nmatkustaa?\" kysyi hän. \"Eikö kuningas voi auttaa näin vähäpätöistä\nasiaa? Onko mahdollista, että niin vähäinen asia, varomattomuuteni\nsunnuntai-aamuna, on karkoittava minun hovista, valtakunnasta, -- sen\nnäkyvistä, joka on minulle enempi, kun kuningas ja isänmaa --\näidistäni!\" Lisätessään nämä viimeiset sanat väikähti taas katkera\nmielen-ilmaus hänen huulillaan.\n\nHeleena punastui: \"Tottapa lienee parasta niinkun on. Älä yritäkään\nkääntämään kuningasta äitiään vastaan. Et tiedä, Kaaprieli, kuinka\nkarvasta on äidille nähdä poikansa tottelemattomuutta.\"\n\n\"Poikansa?\" keskeytti nuorukainen: \"Armollinen äitini, anna minulle\nanteeksi!\" hän kumarsi ylpeästi ja harmistuneesti.\n\n\"Anna anteeksi sinulle!\" jatkoi Heleena arvokkaasti, ja pikainen\nnärkästyksen ilmaus vivahti hänen kauniissa huulissaan: \"Lähde pian,\nKaaprieli, lähde onnellisesti.\" Heleena siirtyi takapetin, mutta\nseisahtui ovelle, katsellen vielä kerran nuorukaista. Tämä seisoi\nliikkumattomana, katsoa tuijottaen hänen jälkeensä.\n\n\"Kaaprieli!\" sanoi Heleena, mielen kuohusta murtuneella äänellä: \"jää\nhyvästi!\"\n\nÄkisti hyökkäsi nyt nuorukainen ja lankesi polvilleen hänen eteensä,\ntarttui häntä käsiin ja suuteli niitä rajulla innolla. \"Pitääkö minun\nlähteä?\" kysyi hän ja kuumia kyyneliä valahti hänen silmistään.\n\n\"Jää hyvästi!\" kuiski Heleena tuskin kuuluvasti, mielien vetämään\nkäsiään takaisin.\n\nMutta nuorukainen piti niitä kiinni, likistäen niitä ankarasti\nrintaansa vasten. \"Oi äitini! Oi Heleena! Pitääkö meidän erota? Ei, ei!\nMinä jään tänne, minä jään kotia! Enhän voi elää missään muualla maan\npäällä, kun kotona! Ah! nyt vasta tiedän mikä koti on, nyt on isäni\nantanut minulle kodin, kun tiedän mikä enkeli siinä asuu. Sallikaa\nminun jäädä tänne!\n\n\"Et saa jäädä, Kaaprieli,\" sanoi Heleena: \"itsesi tähden en salli sitä.\nHyvästi! -- kenties iäksi. Älä koskaan unhota, että -- -- muserrat\nsydämeni, jos en saa kuulla sinun saaneen lepoasi ja onneasi jälleen!\"\n\n\"Oi Jumala!\" huokasi nuorukainen: \"hukassa olen! En kestä tätä. Mitä\npahaa olen tehnyt, että minun ajaa maanpakolaisuuteen isäni kodista\nminun -- oma äitini?\"\n\n\"Etkö itsekin huomaa, että sinun täytyy lähteä?\" kysyi Heleena, vaivoin\nkokien itseään hillitä ja säilyttää sitä etevämmyyttä nuorukaisen\nsuhteen, jota hän alusta alkaen oli kokenut näyttää. \"Etkö tunne, että\nkotona tulisit päivä päivältä onnettomammaksi? Sinä olet soturi, ja\nsoturi ei saa kaivata muuta kotia, kun leiriään, ei rakastaa mitään sen\nenemmän, kun kunniaansa. Kaaprieli, älä jää kotiin. Minä rukoilen\nsinua, minä, joka niin hartaasti suon sinulle hyvää. Lähde niin pian\nkun voit, Kaaprieli! Vai etkö tunne, että kuolettaisit minun tuhansia\nkertoja jokaisella katsannolla surevasta silmästäsi? Minä kuolisin\ntuhansia kertoja jokaisesta raukeasta hymystä kalpeilta kasvoiltasi.\"\n\nPolvistunut nuorukainen huomasi hyvin yhä vienommasta äänestä, yhä\nhellemmistä rukouksista ja nuhteista, ettei Heleena kauemmin kykenisi\ntaistelemaan arvollisuutensa puolesta. Eriskummainen, synkeä halu\nruveta vastarinnaksi valtasi hänen mielensä. Se oli eräs noita pimeyden\nhenkiä, joka helteisesti suhisevin siivin liehahti hänen sielunsa\nylitse. \"Ei Heleena!\" sanoi hän. \"En voi lähteä. Tiedän kuolevani\nmielihaikeudesta, mutta salli minun täällä kuolla!\"\n\nHeleena tempasi äkisti kätensä irti hänen kädestään ja hypähti pari\naskelta takaperin. Hän laski kätensä ristiin niin rukoilevan näköisenä,\nettä nuorukainen loi silmänsä alas eikä tohtinut enään katsoa häntä\nsilmiin. \"Kaaprieli! Minä rukoilen sinua, minä vannotan sinua! Tottele\nminua, -- taikka älä ainakaan kuoleta minua näin pitkällisesti. Pelasta\nmeidät molemmat! Molemmat olisimme hukassa, jos et lähtisi. Minä\nrukoilen sinua polvillani, lähde matkaan!\"\n\nHeleena tahtoi langeta polvilleen, mutta nuorukainen kavahti ylös\nsalaman nopeudella, tarttui häntä vyötäisistä kiini ja likisti häntä\nsydäntään vasten. \"Älä rukoile minua!\" huudahti hän. \"Älä polvistu\neteeni. Jos epätoivoni jälleen heräjää, niin se vaan tekee mieleni yhä\nkatkerammaksi.\"\n\nHeleena kiskaisi itsensä irti ja väänteli epätoivoisena käsiään.\n\n\"Oi Jumala!\" huudahti hän: \"Eikö kukaan tahdo armahtaa minua ja antaa\nminulle kuolemata!\" Mutta äkkiä tapasi nuorukaista ikäänkun parempi\ntunne. Jalompi henki kävi hänen läpitsensä. Hän katseli Heleenan\nepätoivoa syvimmän heltymyksen silmäyksellä ja lähestyi häntä nöyrällä\nja rukoilevalla liikennöllä. \"Antakaa minulle anteeksi, Heleena!\"\nhuokasi hän: \"Te olette jalompi kun minä! Te olette vahvempi kun minun\nsydämeni on! Äitini! Menköön, minä tottelen teitä! Jääkää hyvästi!\"\n\nHeleenan kasvoissa näkyi nyt kirkastuneen mielikarvauden ilmaus,\nmielikarvauden semmoisen, joka samalla sisältää erinomaista iloa. Hän\noli kun alttiiksi antavaisuuden enkeli. \"Kiitän sinua, Kaaprieli\",\nsanoi hän ja ojensi hänelle vapaaehtoisesti ja ystävällisesti kätensä.\n\"Jää hyvästi! Oi, jospa saavuttaisit onnen, niin ihanan, kun sydämeni\nsinulle suo!\"\n\n\"Onnen?\" matki nuorukainen, ja hirmuinen ivanauru rumensi taas hänen\njalot kasvonsa: \"Onnen? Pois sysätty, karkoitettu, hyljätty kun\nrikollinen, kun katala pahantekijä? Ja yhtäkaikki sanotte, että olen\nonnen saavuttava! On onni minullekin, -- ja se -- se on i'äti hukassa!\"\n\n\"Kaaprieli!\" sanoi Heleena ylevällä vakaisuudella: \"Nyt ei puhunutkaan\njalo sydämesi. Oi, mutta älä anna paremman tuntosi tulla voitetuksi.\nOlet luvannut lähteä, mutta lähdekin sillä jalomielisellä päätöksellä,\nettä olet suruasi suurempi ja parempi. Sen voi mies tehdä.\"\n\nNuorukainen loi silmänsä alas, mutta nosti ne taas hurjan epätoivoisena\nylös. \"Miksi näyttäisin itseäni väkevämmäksi ja paremmaksi kun olen\",\nsanoi hän: \"Enkö ole ilmankin onneton, lisäämättä suruani koettamalla\nsitä salata. Eikö epätoivoni saisi edes valittamalla helpotusta etsiä.\"\n\nHeleena punastui, mutta äkisti taas rohkaisi hän mielensä. \"Älä puhu,\nälä sano niin, Kaaprieli!\" rukoili hän. \"Yksi ainoa sana suustasi voisi\nminun kuolettaa! Mutta erotkaamme nyt. Voi hyvin, jää hyvästi i'äti.\"\n\nHeleena mieli rientämään pois, sillä kamala pelko valtasi hänen\nsydämensä, että nuorukaisen hurjuus esiintyisi tunteina ja sanoina,\njotka hän tahtoi i'äti kätketyiksi salaisen aavistuksen pimeyteen,\njonkunlaisen epätietoisuuden varjoon. Mutta nuorukainen pidätti häntä\nvielä.\n\n\"Antakaa minulle anteeksi, ennenkun erkanemme!\" huokasi hän: \"Antakaa\nminulle joku sana lohdutukseksi, suosionne merkiksi, joka seuratkoon\nminua vieraalle maalle, kuolemaan asti! Heleena, armas äitini -- koska\nminun siksi on teitä sanominen, -- kultanne ei minua iloita. Se haihtuu\nniin pian! -- Mutta voitteko antaa sydämelleni aarteen, joka tekee\nminun äärettömän onnellisemmaksi. Heleena, minä pyydän teitä\npyhittämään huuleni suukkosella. Sitte ne eivät milloinkaan enään tule\nnaisen suuhun koskemaan.\"\n\nHämmästynyt Heleena peräytyi. Hänen urhomielisestä käytöksestään tuli\nkerrassa loppu. Hän punastui ja kalpeni, ja hellän äidin sijassa seisoi\nnyt viisitoistavuotias tyttö syvästi mielenkuihuisen nuorukaisen\nedessä.\n\n\"Kiellätkö minulta tämän viimeisenkin rukouksen?\" kysyi nuorukainen\nhellästi. \"Voitko kieltää sitä, Heleena? Käyneehän äidin poikaansa\nsuuteleminen jäähyvästihetkellä!\"\n\nHeleena kalvettui taas siitä katkerasta mielen-ilmauksesta, mikä\nesiintyi noissa sanoissa. Vapisten ja peljäten että uudelleen\nkiihdyttäisi nuorukaisen hurjuutta, käänsi hän kasvonsa hänen kasvoinsa\npuoleen ja suuteli häntä kaksi kertaa.\n\nMolemmat olivat sitte niin ääneti, niin täynnä hiljaista, ehkä\näänetöntä mielihaikeutta. He katselivat toisiaan muutamia\nsilmänräpäyksiä, ja erkanivat sitte sanaakaan virkkamatta.\n\nHeleenan avatessa ovea tuli hovipalvelija Heikki. Tämä loi utelevan\nsilmäyksen Heleenaan ja De la Chapelleen, havaitsi rahakukkaron, jonka\nHeleena oli pannut pöydälle, ja nyökäytti päätään tyytyväisesti. Sitte\ntarjosi hän Heleenalle käsivartensa ja saatteli häntä lähelle\nhovilinnaa.\n\nErotessaan Heleenasta loi hän tuikean silmäyksen tuimaan palvelijaan,\njoka oli heitä seurannut kappaleen matkan päässä. Sen tähden hän vaan\nlikisti Heleenan kättä hyvästellessään.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nVanha Hattulanius istui kreikkalaisen kirjansa vierellä, niinkun\ntapansa oli, takkavalkean vaiheilla, vanhan Saaran toimitellessa\ntalouden askareita. Vanhus laski kirjansa kiinni, ja katsoa tuijotti\nriutuvaan ahjoon, siitä lähtevän himeän punaisen valon turhaan kokiessa\ntaistella hämärää vastaan. Hirmuinen myrsky vonkui pienen kartanon\nnurkissa, ja lumi pyryili suunnattomiksi nietoksiksi, jotka ikäänkun\näärettömän liitumeren laineet tulvasivat maiden yli. Petäjät metsissä\nnotkuivat ja väännähtelivät, niinkun kuoleman tuskissa, ja toisinaan\nkuului rajuilman tohinan läpi taittuvan petäjän paukkuva räiske, tahi\ntoisiaan kihnuttavain oksain kimakka ryskinä.\n\n\"Jumala varjelkoon niitä, jotka nyt ovat matkalla!\" huokasi jumalinen\nkirkkoherra.\n\n\"Tämmöisellä hukkain ja varkaiden ilmalla pysyy toki jokainen rehellinen\nihminen kotonaan,\" sanoi Saara. \"Jos joku nyt on ulkona, ei hän ole\noikeilla retkillä.\"\n\n\"Älä sano niin, vaimoni!\" sanoi kirkkoherra: \"Älä tee syntiä...\"\n\nKaksi kovaa paukausta ovelle keskeyttivät hänen puheensa. Saaraa\nvapistutti ja hän heittäysi miehensä käsivartta vasten, jonka tämä\nojensi ylösnostaakseen. \"Ole hiljaa Jumalan tähden, Antti kultani: Ne\novat pahoja ihmisiä!\"\n\n\"Niinpä sanoit silloinkin, kun Översti tuli meille viime syksynä!\"\nvastasi kirkkoherra.\n\n\"Niinpä niin!\" vastasi Saara: \"Mitä hyvää siitä vieraasta lienee ollut,\nsen Jumala tietäköön!\"\n\n\"Vaimo!\" sanoi kirkkoherra: \"Hillitse kielesi, ettet syökse meitä\nonnettomuuteen.\"\n\nNäin sanoen meni hän ovelle ja avasi.\n\nHyvin tunnettu kamaripalvelija, Rupertti, astui sisään ja sanoi\nterveisiä itse Överstiltä, joka myös samalla astui alas ratsaalta,\nkäskien väkensä majoittua entisiin paikkoihin. Kirkkoherra otti\nvieraansa sydämellisellä ilolla vastaan, kyseli häneltä ehtimiseen yhtä\nja toista, mikä koski hänen rouvaansa, muistamatta, ettei Överstikään\nollut rouvaansa nähnyt siitä asti, kun hän itse.\n\nHarvinaisella alhaisuudella ja mielihyvällä puristi Översti vanhuksen\nkättä näyttäen omituisella hyvällä mielellä jälleen näkevän tämän\nvähävaraisen asunnon, missä hän ensi kerran tapasi nuoren puolisonsa.\nHän katseli ympärilleen tässä matalassa tuvassa, ja sanoi, ojentaessaan\nkättä Saaralle: \"Jos nytkin tahdotte antaa minun olla vieraananne,\nmuori kultaseni, niin en tahdokaan vaivata teitä niinkun viimein.\nHuomenna varhain matkustan taas. Minulla ei ole rauhaa, ennenkun näen\nnuoren morsiameni. Olen pikimältäni käynyt Anjalassa, ja käskenyt\nlaittaa kaikki kohdat kuntoon kotiin tuloksemme uudelle vuodelle, mutta\nen tahtonut siellä viipyä. Tahdoin mieluummin vielä kerran viettää yön\nluonanne, arvokas Isä Antti ja Saara muori.\"\n\n\"Hyvin terve tultuanne, ankarin Armonne!\" sanoi eukko sydämellisellä\nilolla. \"Se on suuri kunnia halvalle kodillemme! Jumala siunatkoon\nTeidän Armoanne, kun otatte hyväksenne!\"\n\nIllallinen oli kohta valmistettu. Vanha Saara kysyi, tahtoiko Översti\nmaata tavallisessa sängyssään, vai laittaisiko hän vuoteen suureen\nuudinsänkyyn pienessä kamarissa. Hieno punastus lennähti soturin\nkasvoihin, pyytäessään jälkimäistä.\n\nEukon pannessa kaikkia kohtia järjestykseen, tuotatti Översti pullon\nviiniä, jota hän pyysi kirkkoherran kanssansa tyhjentämään. Joka\nryypyltä kävi kirkkoherra aina puheliaammaksi, ja viimein otti hän\npuheeksi vaimonsakin taikauskoiset ennustukset, ettei hyvin kävisi,\nkoska vihkiessä kylmä teräs oli morsiamen ja sulhasen välillä.\n\nÖversti, joka ei juuri peljännyt kylmää terästä, hymyili ja sanoi:\n\"Tunnen Heleenani hellän sydämen, ja jos hän ei tule onnelliseksi, niin\nse on minun syyni!\"\n\n\"Niin, niin!\" myönsi kirkkoherra: \"Hän on harvinainen nainen. Pikainen\non hän kyllä kaikessa, mutta hänellä on niin herttaisen hyvä sydän,\naivan niinkun Hänen Herrautensa näki hyväksi mainita.\"\n\nSaara tuli samassa kamariin. Hänenkin täytyi maistaa pikarillinen\nviiniä.\n\nSittekun hän syvään niiaten oli juonut Hänen ankaran Armonsa onneksi,\npyysi hän nöyrästi: \"että Hänen Armonsa pelastaisi hänen eräästä\nankarasta huolesta, jonka esineenä oli pienoinen laatikko.\"\n\n\"No, mikähän se olisi?\" kysyi Översti hymysuin.\n\n\"Ah, Hänen Armonsa!\" huudahti Saara: \"Olen varsin huolissani, miten\nsaanen sen pienen laatikon omistajalleen. Nuori ihana neiti Markareeta\nCabeliau matkusti tästä sivu pari päivää tätä ennen, ja oli meillä\nyötä. Hänen vanha isänsä oli yhdessä matkassa. He olivat matkalla\nNyköpinkiin, ja sanoivat, että Teidän korkea Armonne siellä varmaan\ntapaa heidät. Jumala suokoon Hänen Armolleen onnellista matkustusta\nsekä iloa perille päästessä. Niin, sitähän aioinkin sanoa, että nuori\nMarkareeta unhotti laatikon tänne. Ei se ole juuri suuri, mutta varmaan\non siinä kalliita kapineita, niinkuin rikkaat kauppiaat aina\nkuljettavat niitä muassaan.\"\n\n\"Hyvin mielelläni, rakas Saara muori!\" nyökäytti Översti päätään: \"Minä\ntunnen sekä Aprami Cabeliau'n että hänen tyttärensä varsin hyvin, ja\ntapaankin heitä varmaan!\"\n\nVielä kerran nyökäytti Översti päätään vanhalle parikunnalle, käski\npalvelijansa olla varhain valmiina lähtemään, ja meni pieneen kamariin.\n\nPöydällä nuoren Heleena Wreden entisessä huoneessa paloi taas sama\npieni lamppu, ja sen vierellä oli pienoinen kallis arvoinen laatikko.\nSaara muorin rukki oli asetettu syrjään ja ison uudinsängyn punaiset\nsamettiset esiriput olivat auki vedetyt. Ulkona riehui rajuilma\nyhtenään, Överstin sitä huomaamatta.\n\nAateksivainen soturi astui muutamia kertoja edes takaisin lattialla.\nHänestä tuntui niin kummalliselta. Suloisessa ruusun hohteessa väikkyi\nhänen muistissaan sen ihanan neidin kuva, jota hän sanoi puolisokseen.\nHän kertoili muistossaan koko rakkautensa kohtalon, kuinka se syntyi\nhirmuisella silmänräpäyksellä, kuinka sitä niin useat Heleenan\nlempeyden armaat osoitukset elvyttivät, kuinka se kerrassa iäksi\npäiväksi vahvistettiin samalla hetkellä, jona hänen täytyi hänestä\nerota. Kaikkityyni oli ihana unelma -- ainoastaan jäähyvästi\nhetken päällä häilähteli jotakin synkeätä, jotakin hämäräisesti\nhuolettavaista. Hän pudisti päätään itsekseen, ja hän olisi toivonut\nsen toisin olleeksi. Hän olisi tahtonut uudelleen elää noita viimeisiä\nhetkiä Heleenan kanssa, ja sanoa hänelle muuta, kun mitä oli sanonut.\n\nTyytymättömyyden ja levottomuuden tunne heräsi hänessä. Hänen kuluneen\nelämänsä vieläkin kaukaisemmista ajoista tunki toisinaan hahmuja hänen\nmuistiinsa, joita hän kiivaasti koetti karkoitella, kiinnittämällä\najatuksensa rakastettuun Heleenaansa.\n\nHän kiirehti vuoteelle menemään ja lymysi nyt punaisten esirippujen\nvarjoon.\n\nHän koetti nukkua, mutta se oli turhaa koetusta. Myrskyn ryske, joka ei\nkoskaan ennen liene hänen untansa häirinnyt, kajahteli hänen omassa\nsisussaan eriskummaisella tavalla. Huolettavat ja sekaiset aavistukset,\njoita hän väkisin koki karkoittaa, pitivät häntä valveilla.\n\n\"Oi Heleenani!\" huokasi hän: \"Oletko vienyt muassasi täältä ne\nviattomuuden ja rauhan enkelit, jotka lepoasi vartioitsivat? En kadehdi\nsinulta niiden taivaallista seuraa. Ah, autuudekseni olen ne sinun\nluonasi löytävä!\"\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nNeiti Ebba Brahe ja rouva De la Chapelle kävelivät, pitäen toisiaan\nvyötäisistä, edestakasin isossa, kolkossa salissa, jota kynttiläruunut\nja lampetit valaisivat. Se oli leskikuningattaren iso tanssisali.\nMolemmat olivat surulla mielin; mutta Ebba, jolla oli tyynempi luonto,\nkoki lohdutella kiihkoista ystäväänsä, joka näytti olevan kovin\nmielenkuohuisena.\n\n\"Niin niin, se on ollut ja mennyt!\" sanoi Ebba. \"Näen, ettei minulla\nolekaan onnea odotettavana niin huikentelevalta sydämeltä, kun hänen\non. Usko minua, Heleena, emme tulekaan niin onnellisiksi, kun nuorena\nluulimme. Jollei parempaa ja rauhallisempaa turvapaikkaa omalle\ntunnolle olisi, kun nuoruuden rakkaus, niin olisimme hukassa. Ei, muuta\nonnellisuutta ei ole, kun velvollisuuksien täyttäminen, niin luulen\nminä tästä hetkestä alkaen.\"\n\n\"Oi Jumala!\" huokaisi Heleena: \"Mitkä velvollisuudet! Minä kauhistun\nniitä!\"\n\n\"Älä tee sitä, Heleena!\" jatkoi Ebba. \"Usko minua, tuo levollinen onni,\nolla ylevän ja vakaisen miehen vaimo, on tosiaankin paljon parempi kun\nse hupa, minkä nuorukaisen huikenteleva suosio tuottaa. Eipä olekaan\nniin vaikeata uhrata rakkautta kunnioitukselle. Moni saa uhrata\nsen jääkylmälle velvollisuudelle ilman muuta palkintoa kun\nvälinpitämättömyyttä ja ylenkatsetta. Se on nyt kerta meidän naisten\nkohtalo.\"\n\n\"Ah, se on kova kohtalo!\" valitti Heleena: \"Mutta sinä kannat kohtalosi\nvoimalla. Kuitenkin näen sinun haikeasti surevan. Tuo kavala\nhollantilaisnainen! Ja kuningas on todellakin rakastunut häneen.\"\n\n\"Se on varsin varma!\" vastasi Ebba punastuen: \"Ja minä menen sen tähden\nnaimisiin Jaakko De la Gardien kanssa. Elämä pyhitetty huoneellisille\nvelvollisuuksille, on palkitseva minulle kadonneet nuoruuteni unelmat.\"\n\n\"Ah! huomaan että olet oikeassa!\" sanoi Heleena: \"Mutta tuleeko\nminullakin olemaan sellaista voimaa? Pelkään, että puolisoni näkeminen\nminun kuolettaa. Ja kuitenkin, enkö ole täyttänyt velvollisuuttani? Ah,\nmikä minua kuolettaa on se, etten tehnyt sitä mieluisesti, että olen\ntehnyt sen särjetyllä sydämellä. Jumalan olkoon kiitos, että se on\nollut ja mennyt!\"\n\n\"Niin ensimmäinen hetki on vaikea!\" sanoi Ebba huo'aten ja meni\nystävänsä kanssa akkunan luokse: \"Mutta kyllä levostumme, kun vaan on\nsydäntä tekemään vakaisen päätöksen.\"\n\nEbba Brahe kohotti kaunista kättänsä, käänsi timanttisormuksen, joka\nhänellä oli sormessa, akkunaruutua vasten ja piirsi siihen nuo hyvin\ntunnetut värsyt:\n\n    \"Kohtalooni tyydyn vaan,\n    Ja kiitän Herraa armostaan.\"\n\nMolemmat nuoret naiset katselivat äänettöminä tätä kirjoitusta, kun\nsamassa ovi aukesi ja kuningas itse astui sisään taluttaen äitiään,\nleskikuningatarta. Heidän jälessään tuli loistoisa saattokunta, jonka\njoukosta Heleenan tarkka silmä likinnä kuningasta keksi sen uljaan\nsoturin, jota hänen täytyi puolisokseen sanoa. Kuningas tervehti\netäältä, hämmästyneesti katsahtaen, kaunista punastuvaa Ebbaa; mutta De\nla Chapelle riensi Heleenan luokse, suuteli kalvettuvaa otsalle ja\nsuulle, ja likisti, ihastuksissaan, koko hovin läsnä ollessa\nkainostelevan naisen rintaansa vasten.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nKuningas oli käskenyt koulun rehtorin Nyköpingissä kirjoittamaan\nilvenäytelmän, jota muutamat koulupojat ja teinit Linköpingistä --\nStrengnäsin lukiota ei silloin vielä ollutkaan -- tulisivat\nnäyttelemään urhoollisen Översti De la Chapellen hääpäivänä.\n\nOppinut maisteri Sveno Svinevadensis oli salaisuudessa tehnyt\nmerkillisen teoksensa, lisännyt näyttelijäkunnan muutamilla nuorilla\nhoviherroilla, ja oli juuri eräässä hovilinnan isossa salissa, valmiina\naloittamaan suurta näytelmäänsä, jolla oli seuraava nimitys: \"Viipurin\npamaus, ratki surkea ja ajateltava kometiiaa, Ruotsalaisten iloinen\nVenäläisten surullinen nähdä ja kuulla, jossa näytellään: kuinka\nmahtava ja sotakuntoinen kapteini, Canutus Posse, räjäytti monta\ntuhatta Tatarilaista ilmaan ruutimiinulla, kokoon pannut Sveno\nSvinevadensis, jouluaattona vuonna 1614, Nyköpingin hovilinnassa.\"\n\nTuskin oli Översti De la Chapelle tointunut ihastuksistaan ja Heleena\nmalttanut mieltänsä, ennenkun eräs hoviherra, joka oli puettu\nprologoksi (esipuhujaksi), kutsui koko seuran astumaan näytelmäsaliin.\nKaikki riensivät sinne suuresti iloisina ja uteliaina. Heleena oli\niloissaan tästä tilaisuudesta saada itsekseen mietiskellä, ollessaan\nnäytelmää katselevinaan; hän meni siis mielellään muassa. Översti ei\nollut näytelmästä juuri milläänkään. Kun seurue pitkän käytävän läpi\nastui näytelmähuoneesen, näki Översti sivu mennessään toisen Heleenan\npalvelioista, erittäin merkillisesti ja levottomasti katsellen,\nseisovan siellä. \"Odota täällä!\" kuiskaisi Översti hänelle äkisti,\nsaliin astuessaan.\n\nHeleena oli sekä huomannut palvelijan arveluttavan katsannon että\nkuullut puolisonsa sanat. Kamala aavistus lennähti hänen mielessään, ja\nhän mietti mitähän palvelijalla olisi sanomista. Heleena tahtoi ennen\nhäntä ennättää, sillä hänellä olikin paljon miehelleen uskomista; mutta\nhänen täytyi odottaa siihen tilaisuutta.\n\nKun seurue oli istunut paikoilleen ja näytelmä alkanut, puikahti\nÖversti pois. Heleena katsahti hätäisesti hänen jälkeensä, liikahtaen\njuuri kun olis tahtonut paluuttaa häntä; mutta Översti nyökäytti\nystävällisesti päätään, ikäänkun levoittaakseen häntä, lupasi kohta\ntulla takaisin ja meni huoneesta:\n\nHeleena antautui omain levottomain ajatustensa valtoihin, huolimatta\npitkäveteisestä näytelmästä, jonka henkilöt nyt astuivat esiin toinen\ntoisensa perään, pitivät pitkiä puheita tahi lauloivat lauluja, lukua\npitämättä nykyisemmän ajan vaatimuksista taiteelta.\n\nLopuksi astui esiin nuorukainen, jonka näky karkoitti veret Heleenan\nposkilta ja uhkasi pakahuttaa hänen sydämensä.\n\nSe oli solakka, kalpea mies ritarillisessa puvussa, kannel pansaroitulla\nkäsivarrellaan. Hän astui esiin jalolla arvoisuudella, silmäyksensä\nlennähtivät seuran ylitse ja jäivät viimein Heleenaan katsomaan. Hän\nlauloi:\n\n    Siell' istui Kymijoen partaalla\n    Matkustaja rukoillen.\n    Hän yksin kuuli rukouksensa,\n    Se oli niin murheinen:\n    Kun tuuli katosi nuoruuteni,\n    Ei oo mulla rauhaakaan;\n    Mun ruusuni ryöväri tempaisi;\n    Valmis olen kuolemaan.\n\n    Näin yksinänsä hän laulaapi\n    Rajuilman noustessa.\n    Himeästi tähtyet tuikkaapi,\n    Hänen surmaapi salama.\n\nLaulun sävelissä oli eriskummainen tuskallisuus, jonkunlainen\nepätoivoisuus, jonka ilmausta kuitenkin levonsivat ne hiljaa raukeavat,\nkantelelta otetut soinnut, joilla laulaja lopetti laulunsa.\n\nKuulijat, joita teeskentelevän soitannon nautinto ei ollut pilannut,\nolivat syvältä liikutetut, ja itse näytelmän tekijäkin, herra Sveno\nSvinevadensis, ihastui noista sävelistä, jotka elähyttivät ja\nkunnostuttivat hänen typerämielisiä värsyjään.\n\nMutta hän, jota laulajan silmät olivat tähdänneet, ja jonka sisimmäinen\nrinta oli vastannut tähän haikeamieliseen lauluun, oli viimeisiä\nsäveliä kuullessaan vaipunut penkilleen jälleen, ja tuskallinen\nkalmankalpeus peitti hänen kasvojaan.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kävi voimakas käsi hänen vyötäisiinsä. Se oli\nÖversti. Säpsähtynyt Heleena katsahti ylös; mutta musertava katsahdus\nÖverstin silmistä kohtasi häntä. Överstin kulmat olivat kammoittavasti\nryppyisinä kun hän hampaitaan purren kallistui Heleenan kuvan puoleen\nja kuiskaisi: \"Tule pois täältä, uskoton! Minä haastan sinut oikeuteen.\nSinä olet myönyt koristimesi, sinä olet pettänyt rakkauteni, -- -- --\nmutta hiljaa! hiljaa!\"\n\nHän laski sormensa Heleenan suulle ja kantoi hänen pois, kuuntelijain\nhuomion ollessa kääntyneenä Svinevadensis'en mestariteoksen\npitkitykseen.\n\nUlkopuolella ovea seisoi näytelmäntekijä, teoksestaan ihastuksissaan --\nsillä innossaan piti hän soitantoakin tekemänänsä -- ja huusi\nÖverstille, joka riensi ohitse kalpean morsiamensa kanssa: \"Sepä kävi\noivallisesti! Ukonnuoli kuolevaan iski! Mutta mitäs se on Viipurin\nPamauksen suhteen? Seisottukaa kaikin mokomin sitä kuulemaan!\"\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nÖversti astui morsiuskamariin, pyörtynyt morsiamensa sylissä. Hän\nasetti hänen komealle vuoteelleen, loi hurjan silmäyksen häneen, ja\nkäveli edes takaisin, antaakseen hänelle aikaa tointua, ja malttaakseen\nitsekin mieltään sekä ryhtyäkseen johonkin päätökseen.\n\nSamassa astui sisään kaksi nuorukaista, joita Överstin palvelijat\nturhaan kokivat estää. Sillä aikaa kun toinen, lumikalpea Kaaprieli,\nloi hurjia silmäyksiä ympärilleen ja viimein tuikasti katsahti\nhämmästyneesen isäänsä, astui toinen, hovipalvelija Heikki, rohkeasti\nmorsiussängyn viereen ja mitä hellimmästi suuteli kalvettunutta.\n\nÖversti ei tiennyt mitä ajatteli. Hän ryhtyi miekkaansa.\n\nMutta nyt kuvautui lempeämpi ja jalompi tunne nuoren pojan kasvoihin.\nHän astui luokse ja pidätti isänsä kättä. \"Oi isäni!\" sanoi hän:\n\"kohtahan jätämme hyvästit toisillemme!\"\n\n\"Hyvästit!\" matki kummastunut Översti. \"Enhän minä tiedä...\"\n\n\"Ettekö tiedä, isäni?\" keskeytti nuorukainen.\n\n\"Ei olekaan siis teidän tietenne, kun hän -- minun -- minun äitini --\nantoi minulle rahaa matkustaakseni pois? Ette suinkaan tiedäkkään, että\nkuningatar on ajanut minun pois hovista?\"\n\n\"Oi Jumala!\" huudahti isä: \"Se olikin sen tähden kun hänen korunsa\nolivat Hollantilaisella. Mutta kuka...\"\n\n\"Jää hyvästi, Heleena!\" sanoi hovipalvelija. \"Minä menen sotajoukkoon\nLiivinmaalle Kaaprielin kanssa.\"\n\nSilloin kuiskaisi Heleena tuskin kuuluvalla äänellä: \"Ah, älä vielä\nlähde -- ota minua kanssasi Anjalaan!\n\n\"Sisar raukka!\" huokaisi hovipalvelija.\n\nÖverstin kasvot lensivät tulisen punaisiksi. Säihkyvä silmäys välähti\nvapisevaan ja hämmästyneesen palvelijaan, joka kiirehti ulos, toinen\nnuoreen Heikki Fabiani Wredeen.\n\n\"Isäni!\" sanoi Kaaprieli. \"Tiedän kostosi kauan vainonneen Wreden\nsukua; mutta Heikki on ystäväni ja hyväntekijäni. Hänen sisarensa on\npuolisonne. Minä sanon häntä äidikseni, ja silloinhan kostonne toki\nlienee loppunut!\"\n\nKalpea hymy elähytti Heleenan kauniita kasvoja. Hän ojensi kätensä\nrukoilevasti herransa ja puolisonsa puoleen, ja silmäys niin\ntaivaallinen, että se olisi sulattanut paholaisenkin jäisen sydämen,\nkohtasi Överstiä hänen raukeista silmistään.\n\nÖversti astui hänen luoksensa, tarttui hänen käteensä katuvaisella\nhelleydellä ja likisti sitä huuliaan vasten.\n\nHeleena piti hänen kättään omassaan, otti hiljaa veljensä käden ja vei\nsen Överstin käteen.\n\nUljain ja vakain silmin katseli Fabian Wrede vanhaa vihollistaan; mutta\nkun pyhä tunne elähytti Överstin kasvoja, ja hän levitti sylinsä\nnuorukaista kohti, vaipui tämä, suloisesti sovitettuna, hänen jaloa\nrintaansa vasten. Heleena laski kätensä ristiin. Se taivaallinen\nsilmäys, jonka hän oli luonut korkeuteen, kohtasi sitte nuorta De la\nChapellea, joka seisoi oven vieressä ja itki.\n\nIsä riensi poikansa luokse ja likisti häntäkin kotvan aikaa sydäntään\nvasten.\n\nHeidän näin seisoessaan, ääneti toisiaan syleillen, kuiskasi Heikki\nankarasti vapisten: \"Hiljaa, hiljaa! -- älkää häiritkö Heleenaa -- hän\nuinahtaa! Oi Jumala! --\"\n\n\n\n\nKIRJAN ARVOSTELIJAN LISÄYS.\n\n\nHerra rohvessori A. Fryxell mainitsee Ruotsin historiassaan (kuudes\nosa, sivu 70), että nuori De la Chapelle, jota sotamiehet kutsuivat\npieneksi Laske-Pelleksi, samoin kun isää isoksi, oli siinä osastossa\nRuotsin sotajoukkoa, joka, Johan Banérin komennossa, 9 päivänä\nSyyskuuta v. 1621 väkirynnäköllä valloitti Riikan kaupungin. Vanha De\nla Chapelle kehoitti siellä poikaansa uskollisesti työntymään\neteenpäin. Nuorukainen totteli -- ja kaatui samassa silmänräpäyksessä,\ntiheän luotisuihkun lävistämänä.\n\n\n\n"]