[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fmaEv2Mcly2y9CDsIFq4HPtQCv5m27PU0bO8nhSWOJHs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},429,"Kuuriruhtinas ja raharuhtinas","Mühlbach, Louise",1814,1873,"429-m-hlbach-louise-kuuriruhtinas-ja-raharuhtinas","429__Mühlbach_Louise__Kuuriruhtinas_ja_raharuhtinas",null,"romaani",[],[],"fi",1863,1882,16169,101035,false,28685,[23],"Historical fiction",[25],"Historical Novels","\"Kuuriruhtinas ja Raharuhtinas\" by L. Mühlbach is a historical novel written in the late 19th century. The book begins with young Prince Wilhelm and his tutor, Baron von Emptich, exploring the city of Frankfurt. The story delves into themes of social class and humanity as the prince is introduced to the suffering of the Jewish people living in the Ghetto, awakening both his compassion and moral reflections on power and privilege.  The opening of the novel sets the stage for a profound exploration of empathy and human dignity. It starts with the prince reluctantly touring various sights of Frankfurt, led by the baron, when they approach the Ghetto. The baron emphasizes the importance of remembering that even the seemingly lowest of society are human beings deserving of compassion, countering young Wilhelm's learned prejudices. This encounter leads to a dramatic moment when a poor Jewish boy, Mayer Anshelm, articulates sharp critiques of societal injustice as he reveals his aspirations for a better life amidst poverty and discrimination, setting up the emotional core of the tale. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Wenell, Klas Benjamin",333,"Historiallinen pienoisromaani sijoittuu Frankfurtiin ja kuvaa nuoren prinssin sekä juutalaispojan kohtaamista. Kertomus käsittelee myötätuntoa ja yhteiskunnallisia vastakohtia kuvatessaan elämää 1700-luvun lopun juutalaiskorttelissa.","Louise Mühlbachin 'Kuuriruhtinas ja raharuhtinas' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 429. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUURIRUHTINAS JA RAHARUHTINAS\n\nKirj.\n\nLouise Mühlbach\n\n\nSuomennos saksasta [Klas Benjamin Wenell]\n\n\n\nHelsingissä, K. E. Holm'in kustantama. 1882.\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa 1882.\n\n\n\n\n\n\n1. Nuori prinssi ja juutalaispoika.\n\n\n\"Nyt olemme valmiit, eikö niin? Nyt palaamme takaisin päivällistä\nsyömään.\"\n\n\"Emme prinssi; emme ole vielä nähneet kaikkia katsomusta ansaitsevia\npaikkoja tässä ihanassa Frankfurtissa; ja koska meidän heti päivällisen\nsyötyämme on matkaan lähteminen, niin on tarpeellista, että sitä ennen\nsuoritamme kaikki tehtävämme.\"\n\n\"Mutta mitä meillä vielä on katsomatta?\" kysyi prinssi huoaten. \"Minä\nvakuutan Teille, herra hovimestari, että olen unhottava puolet\nkaikesta, mitä olen nähnyt, ja minun äitini on sangen suuresti\nvihastuva, jos minä en muista mitään mitä Te minulle olette\nnäyttäneet\".\n\n\"Teidän pitää muistianne ahkerasti harjoitteleman, prinssini\", lausui\nylihovimestari paroni von Emptich vakavasti. \"Hyvä muisti on kallis\nlahja jokaiselle, mutta varsinkin ruhtinaalle, ja koska teidän\nkohtalonne kerran on asettanut Teidät sille sijalle, että\njolloinkulloin vielä tulette hallitsevaksi ruhtinaaksi, niin on Teidän\nvälttämättä muistianne teroittaminen. Ruhtinas ei saa unhottaa mitään,\nhänen on pidettävä sekä suurimmat että pienimmät asiat tarkasti\nmuistissa\".\n\n\"Niinkö, herra hovimestari?\" kysyi poika, katsahtaen ivallisesti\nsinisilmillänsä kasvattajansa tyveniin kasvoihin. \"Ruhtinasko ei saa\nmitään unhottaa? Ja ettekö Te vasta nykyjään ole minulle sanonut, että\nruhtinas ei ollenkaan tarvitse muistaa niitä solvauksia, joita hän\nalamaisiltansa saa kärsiä, että hänen pitää olla jalomielisen, eikä\nkoskaan kostaa pahaa pahalla, vaan aina unhottaa hänelle tehdyt\nvääryydet?\"\n\n\"En sanonut unhottaa, vaan anteeksi antaa, prinsi\", vastasi paroni\nnaurahtaen.\n\n\"Mutta minä nyt huomaan, että Teillä todellakin on hyvä muisti, enkä\nsiis epäile, että Te olette paneva kaikki mieleenne, mitä täällä\nFrankfurtissa olemme nähneet, jonka vuoksi teidän ensimmäinen retkenne\nmaailmassa on teille hyviä hedelmiä kantava\".\n\n\"Mutta sanokaas nyt minulle, herra paroni\", kysyi prinssi, \"minne Te\noikeastaan minua viette? Mitä nämä kaitaiset, inhottavat kadut ovat,\njoita nyt kuljemme? Katsokaas vain, eikös tuossa ole suuri rautainen\nportti keskellä katua? Ja kuinka kammoksuttavalta eikö tuolla puolen\nporttia näytä! Missä me olemme, herra paroni, ja mitä täällä näillä\niljettävillä kaduilla voipi olla katsomista?\"\n\n\"Prinssi, täällä on meillä sangen tärkeä katsottava: _ihmisen\nkurjuus_\", lausui paroni juhlallisesti ja, pysähtyen portin pielen luo,\ntarttui hän prinssin käteen ja katsoi häntä vakavasti ja hellästi\nsilmiin.\n\n\"Prinssi\", sanoi hän, \"tänä päivänä saatte toisen suuren opetuksen\ntäällä. Ensimmäisen saitte Te keisarisalissa. Te saitte seisoa sillä\npalkongilla, josta keisari kaikessa maallisessa loistossaan näyttäytyy\nkansalle, joka häntä riemuhuudoilla tervehtii. Tällä palkongilla sanoin\nminä teille, Saksan keisarin suuruudesta, loistosta ja komeudesta\nkertoessani, että Te aina pitäisitte mielessänne, että keisarikin,\nkaiken komeutensa, loistonsa ja kunniansa ohessa, on ainoastaan\nihminen, erehtyvä, harhaileva ihminen kuin muutkin. Nyt, näiden\nkolkkojen porttein edessä seisoessamme, joiden takana alkaa tuo ahdas\nlikainen kaupungin-osa mustine, rumine huoneineen, nyt sanon minä\nTeille: pitäkää aina mielessänne, että kerjäläinenkin on ihminen, ja\nettä Jumalan edessä köyhin ja viheliäisin on aivan yhtä hyvä kuin\njaloin herra ja mahtavin keisari. Nyt saatte nähdä Ghetto'n, vanhan\nJuutalaiskadun Frankfurtissa\".\n\n\"Juutalaiskadun!\" huudahti poika ja astui kauhistuneena askeleen\ntaaksepäin. \"Mutta sitä en halua nähdä, herra hovimestari, eikä se\nansaitsekaan katsomista, kuinka nuo vanhat, rumat Juutalaissaksat\nlikaisissa huoneissansa asuvat. En voi suvaita noita Juutalaisia, sillä\ntiedänhän minä, että he kaikki ovat kehnoja, kurjia ihmisiä, joiden\nkoskeminenkin jo tuottaa häpeää, ja jotka sen vuoksi eivät saa asua\nsamoissa huoneissa eivätkä samoilla kaduilla kuin kristitty. Jokainen\nJuutalainen on kerjäläinen, saituri, nylkyri ja petturi\".\n\n\"Prinssi Wilhelmi\", sanoi paroni totisesti, \"muistakaa, että\nihmiskunnan vapahtajakin, että Jesus Kristuskin oli Juutalainen.\nTulkaa, prinssi. Te olette näkevä Juutalaiskaupungin, ja Te olette\nsiitä nä'ystä oppiva armoa ja lempeä osoittamaan; Te olette näkevä,\nkuinka ihmisten ennakkoluulot ovat kokonaisen kansakunnan sortaneet\nonnettomuuteen, häpeään ja alennustilaan. Tulkaa!\"\n\nHän tarttui prinssin käteen ja astui hänen kanssansa tuon korkean\nrautaisen kynnyksen yli, joka ulottui toisesta portin pielestä toiseen.\n\nTällä hetkellä astui portin pielen takaa poika esiin, jolla oli\nrikkinäiset, likaiset vaatteet ja musta lakki päässä. Hän asettui\nseisomaan suoraan paronin ja prinssin eteen ja katseli heitä terävästi\nja uhkaavasti pienillä mustilla silmillänsä.\n\n\"Ei ole tarpeellista, että te tuotte pikku herra prinssiä\ntänne Juutalaiskaupunkiin\", sanoi hän tuskin ymmärrettävällä\njuutalaismurteella. \"Tuo pieni prinssinulikka on nähnyt kylliksi,\nnähtyään raastuvan ja keisarisalin komeuden, ja silloin on hänellä\nollut tilaisuus ylpeillä ja toivoa, että hänkin kerran vielä pääsisi\nsuurivaltaiseksi keisariksi, koska hän jo kumminkin on prinsi. Mutta\nJuutalaiskaupungin komeutta, sitä hän ei tarvitse nähdä, sillä\nonnettomuuden loistoa tuo nuori herra kumminkaan ei ymmärrä, eikä hän\nsiitä voi mitään oppia typerällä, paisuneella ruhtinaallisella\nsydämmellänsä. Omien asuntojemme edessä kutsuu hän meitä kerjäläisiksi\nja pettureiksi, ja kumminkin on hänen opettajansa hänet tänne sitä\nvarten tuonut, että hän meistä jotain oppisi. Kuulkaashan tätä te\nkaikki, kuulkaas Baruk, Beilchen, Schmuel ja Eva, kuulkaa Adam ja\nRakel, Jakob ja Abraham, Blümchen ja Laban, kuulkaas vain, täällä on\npieni herranen, joka nimittää meitä kerjäläisiksi ja pettureiksi!\"\n\nJa kun hän oli näin kimakalla äänellä täyttä kurkkuansa huutanut,\naukenivat lähinnä olevain huoneitten matalat ovet, ja kokonainen parvi\nryysyisiä, mustasilmäisiä ja mustatukkaisia lapsia tulvasi niistä ulos.\n\n\"Mitä hän on sanonut? Mitenkä hän on meitä herjannut, Mayer Anshelm?\"\nkysyivät, kirkuivat ja nauroivat he sekaisin ja tarkastivat samalla\nsäihkyvin silmin tuota vaaleaveristä, sinisilmäistä prinssiä, joka\nhämillänsä ja peloissansa vetäytyi opettajansa taakse.\n\n\"Hän on sanonut\", huusi poika, \"että me Juutalaiset --\"\n\nMutta prinssin hovimestarin käsi laskeutui silloin äkkiä Mayer\nAnshelmin olkapäälle, josta poika niin kummastui, että hän paikalla\npysähtyi.\n\n\"Mitä?\" kysyi hän, \"eikö teitä peloita koskettaa likaista\nJuutalaispoikaa. Te laskette ylhäisen valkean kätenne minun\nolkapäälleni, ettekö pelkää siitä saastuvanne?\"\n\n\"Hiljaa, poikani\", sanoi prinssin hovimestari. \"Lakkaa nyt huutamasta\nja pauhaamasta, sillä muutoin meidän täytyy kääntyä takaisin, ja se\ntulisi teidän omaksi vahingoksenne, koska teidän köyhät ja sairaat\nsiinä tapauksessa jäisivät ilman lahjatta\".\n\n\"Herra paroni, minä olen vaiti\", mutisi poika, ja hänen äskeinen ynseä\nkatsantonsa muuttui äkkiä nöyrän ja alamaisen näköiseksi.\n\n\"Sinä olet meitä kuunnellut?\" kysyi paroni.\n\nPoika katsoi häneen terävästi ja ynseästi. \"Kuunnellut? En, sitä en ole\ntehnyt, mutta minä olen kuullut. Minä seisoin portin pielen takana, kun\nte molemmat tänne tulitte, ja siinä minun täytyi, vasten tahtoanikin,\nkuulla sekä Teidän viisaat puheenne, että tuon pienen prinssin tyhmät\nlörpötykset. Mutta sanokaapa minulle, herra paroni, mikä prinssi hän\noikeastaan on? Millä sukupuulla hän on versonut, ja mikä tähti\ntaivaalta on pudonnut kukkona hänen prinssillistä korkeuttansa\nkiekumaan?\"\n\n\"Sinä olet luvannut olla vaiti\", sanoi paroni vakavasti. \"Pidä siis\nsuusi kiini ja anna meidän rauhassa mennä edelleen\".\n\nJa tämän sanottuansa otti hän kukkarostansa rahan ja antoi sen pojalle.\nMayer Anshelm säpsähti, ja vihan veret nousivat hänen kasvoillensa.\n\n\"En ole mikään kerjäläinen, herra\", huusi hän, \"en ole Teiltä mitään\nalmua pyytänyt, ja ilman edestä en myös otakaan mitään!\"\n\nSen sanottuansa nakkasi hän rahan kadulle. Lapset, joita oli\nkerääntynyt suuri joukko vieraita katsomaan, syöksivät kuin hurjat sen\nperään. Siinä ei voinut eroittaa toista toisestansa, vaan kaikki meni\nyhtenä mylläkkänä; eikä siinä kuulunut muuta kuin huutoa, herjaussanoja\nja uhkauksia. Jokainen tahtoi rahaa omistaa, jokainen tahtoi sen\ntoiseltansa ryöstää ja päästä sen yksinomaiseksi omistajaksi. Täten\nsyntyi tuota pikaa poikaisten kesken julma tappelu, jonka nähtyänsä\ntyttöset heti vetäytyivät takaisin ja menivät kotiansa.\n\nNuoresta prinssistä oli tämä näkö niin hupainen, että hän paikalla\nunhotti vastahakoisuuden ja harminsa sekä loistavin silmin ja hymysuin\nkatseli tuota sekamelskaa.\n\nMutta pieni Mayer Anshelm rypisti otsaansa, ja prinssin hymy näytti\npahoittavan hänen mieltänsä. \"Herra paroni\", sanoi hän, \"Te tahdoitte\nherra prinssille Juutalaiskaupunkia näyttää. Jos teille sopii, niin\nminä lähden Teille näyttelemään kaupunkimme loistoa ja komeutta, sillä\nmeidän loistomme on meidän onnettomuutemme, ja meidän komeutemme on\nlikamme ja köyhyytemme. Haluatteko tätä nähdä, armollisin herra\nparoni?\"\n\n\"Niin, rupeappas meidän oppaaksemme\", sanoi paroni. Sitten otti hän\nprinssiä kädestä kiinni ja läksi astuskelemaan Juutalaispojan perästä,\njoka kuljetti heitä likaisien katujen ja kolkkojen, synkkäin sopukkain\nkautta. Silloin tällöin pysähtyi hän jonkun huoneen edustalle ja kertoi\nheille haikealla äänellä, kuinka monta ihmistä näissä likaisissa\nloukoissa yhteensullottuina asui, kuinka paljon kurjuutta ja surkeutta\nnämä pimeät, päivättömät töllit kätkivät, joiden ikkunareiät olivat\nsavustuneilla papereilla tukitut, joiden ovista hirveä löyhkä ja haju\nkadulle asti tunki. Sitten kertoi hän vielä, kuinka suuret verot\nJuutalaisten täytyi Frankfurtin kaupungille maksaa, vaikka he olivat\nniin suuressa köyhyydessä ja kurjuudessa, kuinka joka isän täytyi yksin\nlapsensa henkikin rahalla ostaa ja jokaisesta perheensä jäsenestä\nsuorittaa suuri vero. Mutta kun he tulivat vanhan temppelin eteen,\njonka harmaat seinät näyttivät yhtä kolkoilta ja synkiltä kuin sen\nympäristökin, silloin loistivat Juutalaispojan silmät, ja hurskas\ninnostus valtasi hänet. Hän laskeutui polvilleen tuon vanhan\nrakennuksen kynnykselle ja luki hiljaa, mutta hartaasti erään\nrukouksen, sitten hyppäsi hän ravakasti ylös ja alkoi somalla,\niloisella äänellä kertoa siitä kunniasta ja loistosta, mikä\nnäiden muurien takana kätkeytyi, noista raskaista kultaisista\nkynttiläjaloista, jotka olivat alttarille asetetut, tuosta kultaisesta\novesta, jonka takana kaikkein-pyhimmän arkku säilytettiin. Sitten\nkertoi hän Salomonin temppelistä Jerusalemissa, joka oli ollut\nihanampi ja parempi kuin kaikki nykyiset keisarien ja kuningasten\nlinnat ja palatsit, sekä kuinka Juutaan-kansa silloin oli ollut\nrikkain ja mahtavin kaikista kansoista maan päällä, se kansa jota\nJumala edellä muita rakasti ja hoiti. Ja sitten kuvasi hän\nvaikeroivalla, pitkäveteisellä äänellä, ikäänkuin hän olisi suruvirttä\nveisannut, Herran kansan nykyistä alennustilaa, kuinka se on maailmaan\nhajoitettu, kuinka se orjuutettuna ja häväistynä elää julmain,\nkovasydämmisten ihmisten seassa, jotka sitä herjauksilla ja\nparjauksilla vainoovat.\n\nPieni prinssi punastui, kun Mayer Anshelm, näin valittaessansa, käänsi\nhäneen silmänsä, mutta paroni katsoi kummastellen ja syvästi\nliikutettuna tuota eriskummallista poikaa.\n\n\"Oikeinhan sinä olet oppinut mies\", sanoi hän. \"Mistä olet saanut\ntietää kaikki nämä asiat, poikani?\"\n\n\"Isäni on ne minulle opettanut\", vastasi poika. \"Isäni oli sangen\noppinut, vaikka hän oli ainoastaan kaupustelija-juutalainen, hän osasi\ntalmudin ja lakikirjat ulkoa ja noina pitkinä talvi-iltoina, jolloin me\npimeässä istuimme ja nälkää näimme, kertoi hän niin monta ihanaa asiaa,\nettä tuntui oikein valoisalta pimeässä kammarissamme eikä tiennyt\nnälästä mitään\".\n\n\"Puhut isästäsi, niinkuin häntä enää ei olisikaan. Onko hän jo\nkuollut?\"\n\n\"On, herra paroni\", sanoi poika vesissä silmin. \"Hän on kuollut ja\näitini on kohta häntä seuraava, sillä hän on kovin sairas ja heikko.\nLääkäri sanoo, että hän kenties voisi parata, jos hän tulisi pois tältä\numpikadulta ja pääsisi raittiisen ilmaan, Italiaan, tai merelle. Mutta\nme olemme köyhiä ihmisiä emmekä voi muuta, kuin kuolla kurjuuteemme. Ja\nvaikka olisimmekin rikkaita, niin äitini, joka jo tuntee kuoleman\nrinnassansa, ei sittenkään lähtisi tältä pimeältä kadulta eikä\nmatalasta majastansa! Hän tahtoo siinä kuolla, missä isäkin kuoli\".\n\n\"Mutta mitäs sinä sitte rupeat tekemään, kun äitisikin kuolee?\" kysyi\nparoni säälivästi. \"Mitä sinusta tulee, poika parka?\"\n\n\"Mitäkö minusta tulee?\" kysyi poika naurahtaen. \"Sen minä teille heti\nkerron, herra paroni, minusta tulee rikas kauppias!\"\n\n\"Rikas kauppias? Mistäs sinä sitten rikkautesi otat? Missä piilevät\nsinun aarteesi?\"\n\n\"Täällä ne piilevät, herra paroni\", vastasi poika hymyillen, \"täällä\npäässäni ja sormissani. Ettekö tiedä, herra paroni, että Juutalaisten\nsormissa on lumousvoima joka vaikuttaa, että, niin pian kun hän vaan\nlujalla tahdolla kätensä ojentaa, dukatit ja guldenit rupeavat arkun\npohjalla tanssimaan ja vastustamattomasti pyrkivät hänen sormiinsa?\"\n\n\"Sinä olet kummallinen poika\", sanoi paroni nauraen. \"Kuinka vanha sinä\nolet?\"\n\n\"Ummelleen kymmenvuotias, herra paroni, sillä minä olen syntynyt vuonna\n1743\".\n\n\"Sehän on minun syntymävuoteni!\" huudahti prinssi vilkkaasti.\n\n\"Pyydän anteeksi, että olen rohjennut syntyä samalla vuodella kuin\nherra prinssi\", lausui pieni Mayer Anshelm ivallisella alamaisuudella.\n\"Tahtoisin olla seitsemää toista sataa kolmea viidettä vuotta ennemmin\nsyntynyt, sillä silloin olisin minäkin ollut prinssi, koska olen Levin\nsukua, joka oli ylimmäisten pappien ja suurten herrain suku! Pyydän\nvieläkin anteeksi, herra prinssi! Ja nyt olemme jo päässeet portille\ntakaisin, ja koska Te, korkeat herrat, jo olette nähneet kaikki, mikä\nkatsomista ansaitsee, niin lienee Teillä nyt kiire päästä pois tästä\nlikaisesta Juutalaiskaupungista. Kello lyökin jo kuutta! Se on se aika,\njolloin Juutalaiskaupungin portit suljetaan.\n\n\"Hyvä on, pieni Mayer Anshelm\", sanoi paroni ja puheli hetkisen\nprinssin kanssa. \"Kuule, mitä minulla on sinulle Hänen Ylhäisyytensä\nnimessä sanottavaa. Sinä olet älykäs, sukkela poika, ja sinä olet\nvoittanut prinssin suosion, jonka vuoksi hän mielellään tahtoisi\nsinulle tehdä jonkun armon osoituksen\".\n\n\"Niin, minä tahtoisin mielelläni sinulle tehdä jonkun armon\nosoituksen\", kertoi prinssi ylhäisesti. Jos sinä tahdot lähteä tältä\nvanhalta, inhottavalta Juutalaiskadulta ja ruveta oikeaksi ihmiseksi ja\nantaa itsesi kastaa, niin tahdon minä pyytää isääni, Hessenin\nkuuriruhtinasta, että hän ottaa sinut huostaansa ja antaa sinun oppia\njotakin käsityötä jotta sinä suutarina tai leipurina rehellisellä\ntavalla voisit henkesi elättää\".\n\n\"Kiitän nöyrimmästi, mutta minä olen liian ylhäistä syntyperää,\nruvetakseni alhaista käsityötä oppimaan!\" vastasi poika ylpeästi. \"Olen\nliian rehellisistä vanhemmista, vaihtaakseni uskontoani, kuten prinssit\nja prinsessat, jos heillä siitä on maallista etua, ja minä rakastan\ntätä vanhaa, likaista Juutalaiskatua liian paljon, voidakseni sitä\nkoskaan hylätä. Täällä Juutalaiskadulla tahdon minä elää ja kuolla,\ntäällä tahdon minä tulla rikkaaksi mieheksi, miljonain omistajaksi\".\n\n\"Sinusta tulisi rikas mies ja miljonain omistaja?\" nauroi prinssi.\n\"Minun rouva äitini on kertonut, että miljonassa on paljon, hyvin\npaljon rahaa. Mitenkä sinä poika parka, luulet voivasi saada miljonan?\"\n\n\"Mitenkäkö luulen voivani saada?\" kysyi Mayer Anshelm ynseästi. \"Minä\ntahdon sen itselleni ansaita\".\n\n\"Mutta millä keinoin?\"\n\n\"Työllä ja toimella, herra prinssi. Nykyjään kaupitsen minä\nnuppineuloja ja käärelankaa; nuppineulat poimin minä kadulta, jonne nuo\nkoreat rouvakset niitä pudottelevat, käärelankasuikaleet haen minä\nrikasten kauppiasten makasineista, jonne he niitä tavaramyttyjen\nympäriltä viskelevät. Niin, niin, nykyjään käyn minä kauppaa\nnuppineuloilla ja käärelangalla, mutta kerran, kun aika on tullut, olen\nminä kauppaa käypä kullalla ja hopealla, maahovilla, valta-istuimilla\nja kruunuilla. Jos te, herra prinssi, silloin kenties tahtoisitte antaa\nvähäisen kruunun minulle myötäväksi, niin lupaan minä tehdä parastani.\nMutta nyt, ylhäiset herrat, pyydän minä rahaa. Minä olen kuljettanut\nTeitä kokonaisen tunnin\".\n\n\"Täss' on sinulle kolme guldenia\", sanoi paroni ja pudotti rahan pojan\nkäteen.\n\n\"Kolme guldenia, pieni lisäys miljonaani\", sanoi poika nauraen. \"Kiitän\nteitä\".\n\n\"Siis ei nyt käy arvollesi ottaa meiltä rahaa lahjaksi?\" kysyi prinssi\nylpeästi.\n\n\"En ole lahjaksi sitä ottanut\", vastasi poika, \"minä olen rahan Teiltä\nrehellisesti ansainnut. No, tuossa tulee kaupunginpalvelija porttia\nsulkemaan. Nyt valmistautukaa lähtemään, ylhäiset herrat. Mutta jos\ntaas kerran sattuisi mielenne tekemään tulla katsomaan vanhaa\nJuutalaiskatua Frankfurtissa, niin ilmoittakaa itsenne minulle, minä\nmielelläni teitä opastan\".\n\n\"Ja kun sinä olet suuressa hädässä ja avun tarpeessa, niin tule Hanaun\nlinnaan\", sanoi prinssi, \"ilmoita itsesi portinvartijalle ja pyydä\npäästäksesi minun puheilleni. Minä olen Hessenin prinssi Wilhelm ja\nasun rouva äitini kanssa Hanaun linnassa\".\n\n\"Ja minä olen Mayer Anshelm Rothschild ja asun rouva äitini kanssa\nJuutalaiskadulla Frankfurtissa\", sanoi pieni Mayer, vastaten prinssin\nylpeäään tervehdykseen yhtä ylpeällä päännyykäyksellä.\n\nHän jäi seisomaan ja katsoi prinssiä, joka pystyssä päin läksi\nhovimestarinsa kanssa käsitysten katua pitkin vaunuinsa luo, jotka\nensimäisessä kadunristeyksessä heitä odottivat. Sitten kun molemmat\nolivat hänen silmistänsä kadonneet, kääntyi Mayer Anshelm kotiinsa päin\nja, sormiansa napsauttaen, mutisi itseksensä: \"Tuo on oikein typerä\npoika! Jos hän olisi minun sijallani, niin ei hän elinpäivinään\nmiljonain omistajaksi pääsisi, vaan jäisi koko ijäkseen\nromukauppiaaksi! Mutta nyt kotia, ja kiireesti! Kuinka iloiseksi eikö\näiti tule, kun hän näkee minun rahaa tuovan!\"\n\nJa kiirein askelin riensi Mayer Anshelm pitkin Juutalaiskatua vanhaan\nrapistuneesen kotiinsa, jossa hänen äitinsä häntä kuoleman kielissä\nodotti.\n\n\"Äiti, armas rakas äitini!\" huudahti hän avatessansa ovea; \"äiti, minä\ntuon sinulle --\" Mutta tuo ilosanoma kuoli hänen huulilleen, ja\nääneensä huutaen juoksi hän äitinsä viheliäiselle vuoteelle. Mutta tämä\nei häntä nähnyt, hänen silmänsä olivat suljetut, syvä, kamala huokaus\ntunki hänen rinnastansa, hänen keltaisella, kivenkylmällä otsallansa\noli suuria hikikarpaloita, hänen kalmankarvaiset, laihat kätensä olivat\nrinnan päällä ristissä. Vuoteen vieressä istui kaisloista tehdyllä\ntuolilla pieni tyttö, joka voi olla noin kuuden vuoden seuduilla, mutta\njonka kaikissa liikenteissä näki tuon vakavan, ymmärtävän käytöksen,\njonka hätä ja puute niin aikaisin kurjuuden lapsille lahjoittaa. Hänkin\noli pannut kätensä ristiin ja näytti rukoilevan, hänen suuret, mustat\nsilmänsä olivat ylöspäin käännetyt, ja raskaat kyyneleet valuivat\nniistä pitkin hänen laihoja poskiansa.\n\n\"Mitenkä on äidin laita?\" huusi poika ja riensi sairaan vuoteelle.\n\"Äiti, miksi et minulle vastaa, miksi et katso minuun ja iloitse että\nminä taas olen kotona sinun luonasi?\"\n\nMutta sairas ei näyttänyt kuulevan hänen sanojansa, hän vaan ähkyi ja\npuhkui, ja hänen silmänsä pysyivät kiini.\n\nMayer Anshelm kääntyi kauhistuksissaan tuon pienen tytön puoleen ja hän\nlaski vapisevan kätensä hänen olkapäälleen. \"Gudula!\" sanoi hän\nsydämmensä ahdistuksessa, \"minkätähden äiti ei minulle vastaa? Gudula!\nmikä äidille on tullut?\"\n\n\"Hän on sairas, Mayer Anshelm, hän on hyvin sairas\", vastasi pieni\ntyttö itkusilmin. \"Sinä pyysit tänä aamuna, kaupungille lähtiessäsi,\nettä minä menisin äitisi luo ja olisin hänen tykönänsä, kunnes sinä\nasioiltasi palaisit. Kun minä tulin hänen kammariinsa, makasi hän\nliikkumatonna laattialla eikä kuullut mitään, vaikka minä olisin kuinka\npaljon häntä pyytänyt vastaamaan. Sentähden juoksin minä hakemaan apua\nnaapurivaimoilta, jotka tulivatkin ja panivat äitisi vuoteelle; minun\nisänikin kävi täällä, mutta hän sanoi, ett'ei tässä ollut mitään\ntehtävää, minun pitäisi vaan istua ja rukoilla, kunnes äitisi tulisi\naivan liikkumattomaksi.\"\n\n\"Mutta hän ei saa tulla liikkumattomaksi\", huusi poika epätoivoissaan.\n\"Hänen pitää jälleen puhua ja aukaista silmänsä ja katsoa minuun. Äiti,\näiti! kuule toki vielä kerran poikaasi! Mayer Anshelm on taas täällä ja\nhän on tuonut rahaa, paljon rahaa, ja hän voipi sinulle hakea, mitä\nvaan parhaite tahdot syödä. Voi, katso toki kerta vielä minua, rakas\näitini, älä siinä niin suljetuin silmin makaa, armahda minua! Sydämmeni\npakahtuu murheesta, jos sinä siinä tuolla lailla makaat. Äiti, äiti!\navaa toki silmäsi, sano minulle jotakin!\"\n\nJa katso! Pojan sydäntä särkevä valitus voi vielä kerran palauttaa\nkuolevan äidin hengen maalliseen verhoonsa: äidin kuoleman kanssa\nkamppaileva sydän alkoi jälleen tykyttää.\n\nHän avasi verkalleen raskaat silmänluomensa ja loi sanomattoman hellän\nkatseen poikaansa, jonka kyyneleet kuumina vuotivat hänen kylmälle\notsallensa ja näyttivät tahtovan tuota pakenevaa henkeä pidättää\nmaallisessa majassansa. Hänen huulensa, jotka tähän saakka olivat\nolleet kovasti kiini puristetut, aukenivat, ja hän alkoi puhua, mutta\nniin heikosti, ett'ei voinut eroittaa sanoja.\n\nMutta poika tukahdutti paikalla itkunsa, pidätti henkeänsä ja kuunteli\nsykkivin sydämmin sanoja, jotka kuolevan huulilta melkein\nkuulumattomina valuivat.\n\nYht'äkkiä nousi sairas pystyyn, avasi silmänsä aivan selälleen ja\nkatsoi poikaansa sanomattoman hellästi ja rakkaasti.\n\n\"Äiti, rakas äiti!\" kuiskasi poika sairaan korvaan, \"jos sinä minua\nrakastat, niin jää minun luokseni! Älä jätä minua yksinäni!\"\n\nRakkaus, äidin rakkaus antoi kuolevalle voimia, niin että jaksoi panna\nkätensä lapsensa kaulaan ja puristaa häntä vasten rintaansa niin\ninnokkaasti, kuin jos hän ei koskaan olisi tahtonut häntä äidillisestä\nhuostastansa laskea.\n\n\"Jää hyvästi!\" huusi hän kovalla äänellä, \"jää hyvästi, poikani! Pysy\nuskollisena isäisi Jumalalle, uskollisena itsellesi ja --\"\n\nMuuta hän ei sanonut; hänen kätensä irtautuivat pojan kaulasta, hänen\npäänsä retkahti taa'päin, viimmeinen korahdus tunki hänen rinnastaan.\nHänen elämänsä lanka oli katkennut.\n\n\"Hän on kuollut! hän on kuollut!\" huusi poika, heittäytyi polvillensa,\npuristi äitinsä kättä ja katsoi häntä sanomattoman suruisesti, mutta\nsamalla myös pelon- alaisesti; hän ei uskaltanut puhua, ei itkeä eikä\nvalittaa. Mutta sitte, kun hänen äitinsä kasvonjuonteet olivat\nkangistuneet, kun viimeinen elon-merkki niistä oli hävinnyt, palasi\nhäneen tunto siitä, mitä hän oli kadottanut, ja hän itki ja valitti\nkatkerasti.\n\n\"Minä olen aivan yksinäni\", huusi hän tuskissansa. \"Ei ole ketään koko\nmaailmassa, joka minusta mitään pitää, ei ketään!\"\n\n\"Mayer Anshelm, minä sinusta pidän!\" huusi vieno, vapiseva ääni hänen\nvieressänsä ja kaksi pientä, hentoa käsivartta kietoutui hänen\nkaulaansa, kaksi pehmeää huulta suuteli hänen poskeansa. \"Älä sano,\nettä sinä olet yksinäsi, Mayer Anshelm, sillä pikku Gudula on sinun\nluonasi ja hän tulee aina sinun luonasi olemaan! Minä pidän sinusta\nhyvin, hyvin paljon, Mayer Anshelm\".\n\nMayer Anshelm syleili silloin pikku Gudulaa ja hymyili kyynelsilmin,\nsitten nojasi hän päänsä hänen olkapäälleen ja itki katkerasti.\n\n\n\n\n2. Gudula kaunotar.\n\n\nKaksitoista vuotta oli kulunut Mayer Anshelmin äidin kuolemasta.\nKaksitoista vuotta oli kulunut. Ne olivat olleet sangen rikkaita\nsuurista maailman tapauksista ja myrskyistä. Sotaa oli Saksan maissa\nkestänyt seitsemän pitkää veristä vuotta, sen kautta oli Maria\nTheresialta hänen \"rakas Schlesiansa\" ikipäiviksi ryöstetty ja \"häijyn\nmiehen\" valtaan joutunut, sen kautta oli Preussi saanut uuden maakunnan\nja sen kuningas, Friedrich toinen, tuon loistoisan liikanimen \"suuri\".\nKoko Saksa oli näinä kahtenatoista vuotena mennyt mullin mallin,\nainoastaan Juutalaiskaupunki Frankfurtissa oli pysynyt entisellänsä.\n\nSiinä oli vielä tuo likainen rautanen portti paikoillaan, siinä olivat\nvielä nuo pienet, kolkot rakennukset entisellään, joissa samat\nihmiskunnan ennakkoluulojen orjat, nuo häväistyt Juutalaiset, asuivat.\nSiellä vallitsi noilla kaitaisilla kaduilla sama sekamelskainen hälinä\nja liike.\n\nJuutalaiskaupungissa eivät nämä kaksitoista vuotta olleet mitään muuta\nmuutosta tehneet kuin vanhentaneet sen asukkaita. Mayer Anshelm oli nyt\npulska kaksikolmatta vuotias nuorukainen, pienestä Gudulasta oli tullut\nkahdeksantoista vuotias soreavartaloinen, ihanamuotoinen neitonen.\nHänen huonot vaatteensa näyttivät hänen solakalla varrellaan\nkuninkaalliselta purppuralta, hänen musta tukkansa, joka pitkissä,\npaksuissa suortuvissa hartioille valui, oli päälaella kiinitetty\npunaisella nauhalla ja muodosti täten ikäänkuin kruunun, joka hyvin\nsopi hänen ylevälle, valkoiselle otsallensa. Eräs maalari oli kerran\nnähnyt hänet kadulla ja ihastuksissaan seurannut häntä hänen kotiinsa\nasti, jossa hän vanhan isänsä kanssa asui.\n\nGudula oli rohkeaan seuraajaansa heittänyt kuninkaallisesti\nylenkatseellisen silmäyksen ja kysynyt häneltä; mitä hänellä täällä oli\ntekemistä hänen isänsä huoneessa, mutta taiteilijan siivo ja nöyrä\nkäytös oli pian hänet lepyttänyt, ja isänsä myönnytyksellä oli hän\nsuostunut rupeamaan erään suuren maalauksen esikuvaksi. Alun-pitäen oli\nmaalari aikonut muodostaa tuon kauniin Juutalaistytön Judithiksi ja\nsitä varten kuvata hänen käteensä Holoferneen pään, mutta kuta enemmin\nhän tuli huomaamaan hänen kauneuttansa, sitä paremmin tajusi hän\nmyöskin, ett'ei Gudulan kuva kaipaisi mitään lisiä, ja sentähden oli\nhän hänet maalannut sellaisena kuin hän oli. Muotokuva oli pantu\nerääsen suureen makasiiniin taide-ystäväin nähtäväksi, ja koko\nFrankfurtin kaupunki ja kaikki vieraat, jotka siinä kävivät, olivat\ntuota kaunista maalausta ihailleet kunnes Hessenin nuori maakreivi,\njoka Hanaussa asui, sen korkealla hinnalla oli itsellensä ostanut.\n\n\"Mutta siitä päivin oli tuon kauniin muotokuvan esikuva tullut\nkuuluisaksi, ja jokainen Frankfurtissa tunsi sen, ja kun Gudula kadulla\nliikkui, huusivat katupojat hänen perästänsä: tuossa menee Gudula\nkaunotar, Juutalaisten kuningatar!\"\n\nJa sangen moni ylhäinen ja rikas herra, joka muutoin ei tuossa\nlikaisessa Juutalaiskaupungissa käynyt, tuli nyt sinne Gudulan vuoksi,\ntehden syyksi asioimistoimia isän kanssa, vaikka heillä todellisuudessa\nei ollut muuta asiaa kuin päästä tytärtä imartelemaan.\n\nMutta Gudula osoitti heille kaikille niin ylpeää kylmäkiskoisuutta,\nett'ei kukaan noista ylhäisistä ja rikkaista herroista koskaan\nuskaltanut toista kertaa astua jalkaansa siihen matalaan majaan, jossa\n\"Gudula kaunotar, Juutalaisten kuningatar\" puolittain sokean isänsä\nkanssa asui. Mutta ei ainoastaan ihailijoita ollut hänen luonansa\nkäynyt, vaan myös todellisia kosijoita, jotka pyysivät Gudulaa\nvaimoksensa ja tahtoivat viedä hänet pois Juutalaiskaupungista\nFrankfurtin loistavimmille kaduille, jos vaan tuo kaunis Juutalaisten\nkuningatar olisi tahtonut luopua uskostansa ja muuta kristityksi.\nGudula oli jokaisen sellaisen ehdoituksen kauhulla hylännyt, ja hänen\nisänsä oli liiaksi jäykkä- uskoinen Juutalainen, tahtoaksensa hänen\npäätöstänsä siinä suhteessa vastustaa. Mutta tänään oli asia\ntoisellainen, tänään oli rikas Juutalainen kauppias Hanausta tullut\nhäntä kosimaan, ja taas oli hän antanut jyrkästi kieltävän vastauksen.\n\nMutta tämä kielto ei ollut saavuttanut hänen isänsä suostumusta, vaan\npäinvastoin oli se saattanut hänet vihan vimmaan. Gudula oli silloin\nvaan painanut päänsä alemmaksi ja katsonut ompelustansa tarkemmasti,\nantaen täten isän vihan-purkauksien vastustamatta mennä ohitse. Mutta\nnämä vihan-purkaukset eivät tahtoneet milloinkaan loppua, jonka vuoksi\nGudulan silmissä alkoi suuria kyyneleitä kimallella.\n\nHän laski ompeluksensa polvilleen ja katsoi rukoilevasti isäänsä, joka\nistui vastapäätä häntä vanhalla, nahkalla verhotulla tuolilla.\n\n\"Isä\", sanoi hän rukoilevalla äänellä, \"jos sinä noin minua torut, niin\nminun täytyy itkeä, ja jos minä itken, niin en minä voi ommella. Ja\nkumminkin minun täytyy vielä tänä iltana saada tämä ompelus valmiiksi\nja viedyksi kreivitär Tettenbornille. Hän on hyvin omituinen rouva;\nminun on täytynyt luvata vielä tänä iltana viedä ompelukseni hänelle,\nja jos minä en pidä sanaani, ei hän enää koskaan anna minulle työtä\".\n\n\"Kun olisit ottanut tuon rikkaan Nathanin, niin et enää koskaan olisi\ntarvinnut ommella\", huusi hänen isänsä. \"Et olisi enää tarvinnut olla\nköyhä ompelija, vaan olisit voinut ajaa kauniissa vaunuissa ja\nkäyttäytyä niinkuin kuuna-päivänä kreivittäretkin. Isäini Jumalan\nkautta! minä vielä harmista kuolen, kun ei ollut sinulla sen vertaa\nälyä, eikä sen vertaa rakkautta isääsi, että olisit ottanut tuon\nrikkaan miehen mieheksesi ja siten laittanut minun vanhat päiväni\nmurheettomiksi ja huolettomiksi\".\n\n\"Isä\", huudahti Gudula haikeasti, \"minä tahdon sinun hyväksesi tehdä\ntyötä yötä ja päivää, minä tahdon olla vielä ahkerampi, kuin tähän\nasti olen ollut, sinulta ei tule mitään puuttumaan, sinä tulet saamaan\nkaikki, mitä suinkin vaan tahdot! Ainoastaan älä vaadi minua ottamaan\nmiestä, jota en rakasta.\"\n\n\"Miksi et häntä rakasta?\" huusi vanhus vihoissaan. \"Miksi et rakasta\nBaruch Nathania, joka kumminkin on rikas mies; jota voipi rakastaa?\nTahdon sinulle sanoa, minkätähden et häntä rakasta: koska sinä Mayer\nAnshelmia --\"\n\n\"Isä, älä sitä puhetta enää jatka\", huusi Gudula punoittavin poskin ja\nnousi seisaalleen, \"sinä solvaat ja loukkaat vaan minua sillä, mitä\ntahdot sanoa!\"\n\n\"Solvata ja loukatahan minä sinua tahdonkin\", sanoi isä ynseästi.\n\"Tahdon iskeä sinun ylpeyteesi, että se heräisi rinnassasi, ja tahdon\niskeä sinun mielettömään rakkauteesi, että se kuolisi sydämmessäsi.\nLuulet kenties, ett'en tiedä, minkä vuoksi sinä Baruch Nathanin\nhylkäsit? Luulet kenties, etten tiedä, kehen sinä olet mieltynyt? Kyllä\nminä kaikki tiedän, sillä mitä en voi silmilläni nähdä, sen kuulen minä\nkorvillani ja ymmärrän päälläni. Olen jo ammoin tietänyt, että Gudula\non antanut sydämmensä ihmiselle, jolla ei ole silmiä päässä nähdäkseen\nGudulan olevan nuoren ja kauniin ja häntä rakastavan; olen senkin jo\naikoja tietänyt, että Gudula on rikkaille sulhasillensa rukkaset\nainoastaan sen vuoksi antanut, että hän tahtoo olla vapaa Mayer --\"\n\n\"Ääneti!\" keskeytti Gudula hänen puhetulvaansa, laskien samalla kätensä\nisänsä käsivarrelle, \"Jehovan tähden ääneti; tuossa tulee kadun\ntoiselta puolen Mayer Anshelm meille. Mutta jos vielä yhdenkään sanan\ntahdot samasta asiasta jatkaa ja hänen läsnä-ollessansa tytärtäsi\nhäväistä, niin vannon minä sinulle isäimme Jumalan kautta, että minä\nmenen sinne, missä Main-virta on avoin, ja hukutan itseni. Nyt puhu jos\nhaluat\".\n\nJa kovasti läähättäen ja mustanpunakkaana poskiltaan istui Gudula\nvarpatuolilleen ja otti käsiinsä ompeluksensa.\n\nSamassa avautui myös ovi, ja nuori, jalovartinen ja kauniskasvoinen,\nmutta vakaannäköinen mies astui sisään.\n\n\"Jumalan terveeksi\", lausui hän vienolla sointuvalla äänellään ja antoi\nkättä vanhukselle sekä nyykäytti, ystävällisesti hymyillen, päätänsä\nGudulalle. Tämä vastasi tervehdykseen lempeällä silmäyksellä ja rupesi\nsitten taas työtään tekemään.\n\n\"Olet tänään tullut oikein aikaiseen konttorista, Mayer Anshelm\", sanoi\nGudulan isä ja viittasi vieraalle, että hän istuisi hänen vieressään\nolevalle puujakkaralle. \"Onko mitään erityistä tapahtunut, koska sinä\nnyt kokonaista tuntia ennemmin kuin muulloin pääsit pois tuon rikkaan\nja mahtavan herra Nathansonin konttorista?\"\n\n\"On\", vastasi Mayer Anshelm, \"on todellakin jotakin erityistä\ntapahtunut, ja sentähden tulen minä suorastaan teidän luoksenne,\nsaadakseni teiltä neuvoa. Sillä tiedänhän minä sen, että te molemmat\nolette ainoat, jotka sydämmestänne minulle hyvää suotte. Teihin, isä\nBaruch, luotan minä täydellisesti, niinkuin poika ainakin, ja sinua,\nGudula, rakastan minä, kuin jos olisit minun oma sisareni\".\n\n\"Kuuletko, Gudula\", sanoi vanhus, \"hän nimittää itsensä minun\npojakseni, ja sinua hän rakastaa sisarenansa!\"\n\n\"Minä tiedän sen ja iloitsen siitä, isä Baruch\", sanoi Gudula ja loi\nisäänsä silmäyksen, jonka merkityksen ainoastaan hän ymmärsi. \"Mayer\nAnshelm rakastaa minua kuin sisartansa, ja minä rakastan häntä kuin\nveljeäni.\"\n\n\"Enkä minä koskaan ole mitään sisar Gudulalta salannut\", huudahti Mayer\nAnshelm innokkaasti. \"Me olemme toistemme parissa kasvaneet, emmekä ole\nainoastaan yhdessä leikkineet ja nauraneet, vaan myös itkeneet ja\nnälkää nähneet, ja hätä kiinnittää paremmin toisen toiseensa kuin hyvät\npäivät. Tiedäthän vielä Gudula, kuinka sinä minua silloin lohdutit, kun\nminun armas äitini kokoontui isiensä tykö, ja kuinka minä hänen\nkuolinvuoteellaan sydämmeni hädässä ja epätoivossa katkerasti itkin ja\nvaikeroitsin?\"\n\n\"Tiedän minä vieläkin, Mayer Anshelm\", vastasi toinen tyynesti. \"Minä\nolin rakastanut äitiäsi sangen paljon, ja sentähden itkin minä sinun\nkanssasi\".\n\n\"Ja panit pienet käsivartesi minun kaulaani, Gudula, suutelit minua ja\nsanoit suloisella lapsen-äänelläsi: minä pidän sinusta, Mayer Anshelm!\nTuon hyvän, sydämmellisen sanan vuoksi olen minä sinusta pitänyt paljon\nja tulen sinusta paljon pitämään koko elin-aikani, minä tulen aina\nolemaan veljenäsi, jos muutoin Gudula kaunotar ei halveksi olla minun\nsisarenani\".\n\n\"Tahdon aina olla sinun sisaresi, Mayer Anshelm. Mutta sano nyt, mikä\nerinomainen asia sinulla oli kerrottavana, jonka johdosta tahdoit\nmeidän, isän ja minun, neuvoa kysyä.\"\n\n\"Niin, kerropa meille, miksi tänään olet tullut tuntia aikaisemmin\nkonttorista\", sanoi vanhus. \"Eihän tuo rikas Nathanson liene vaan\ntullut vararikkoon?\"\n\n\"Ei, isä Baruch\", vastasi Mayer Anshelm nauraen, \"hän ei ole tullut\nvararikkoon, vaan hän on tänään voittanut kymmenentuhatta guldenia\nonnellisessa kauppa- yrityksessä. Tästä iloissaan lisäsi hän palkkaa\njokaiselle kauppapalvelijalle neljä guldenia kuukaudessa ja minut\nkutsui hän yksityishuoneesensa ja puheli siellä minun kanssani\".\n\n\"Puheliko sinun kanssasi?\" kysyi vanhus kummastellen. \"Nuorinhan sinä\ntietääkseni olet kaikista hänen konttoristeistaan. Kuinka kauan\noletkaan häntä palvellut, Mayer Anshelm?\"\n\n\"Kolme vuotta, isä Baruch, sen perästä kuin oppi-aikani päätin\".\n\n\"Kolme vuotta vaan! -- ja Nathanson kutsuttaa nuorimman\nkauppapalvelijansa luoksensa kysyäksensä häneltä neuvoa!\"\n\n\"Ei, isä Baruch, ei sen vuoksi\", sanoi Mayer Anshelm niin hämillään,\nettä Gudula kummastuneena katsoi työstänsä \"veljeensä\".\n\n\"Minkä asian vuoksi siis Nathanson sinut kutsutti luoksensa?\" kysyi\nvanhus.\n\n\"Hyvin eriskummaisen asian vuoksi, jota en kuunapäivinä olisi voinut\narvata, isä Baruch.\"\n\n\"Eihän se liene vaan mikään onnettomuus sinulle?\" kysäsi Gudula.\n\n\"Gudula, päinvastoin näyttää se minusta suurelta onnelta. Tuo rikas\nNathanson tahtoo ottaa minut yhdysmieheksensä ja kauppakumppaniksensa.\"\n\n\"Tahtoo ottaa sinut yhdysmiehekseen ja kauppakumppanikseen!\" huusi isä\nBaruch ällistyneenä. \"Onko Nathanson tullut hulluksi? Onko hän\nmenettänyt sen vähän järkeä, minkä Herra Jumalamme hänen osakseen on\nsuonut? Tehdä sinut yhdysmiehekseen!\"\n\n\"Isä, salli nyt kumminkin Mayer Anshelmin puhua asiansa loppuun\", sanoi\nGudula ja katsoi niin kummallisesti tuohon hämillään olevaan nuoreen\nmieheen. \"Minun luullakseni hän ei vielä ole pää-asiaa sanonut. Puhu\nsiis, Mayer Anshelm. Millä ehdolla tahtoo tuo rikas Nathanson ottaa\nsinut yhdysmieheksensä?\"\n\n\"Hän on pannut minulle ainoastaan yhden ehdon, sisar Gudula. Hän ei\ntahdo ottaa minua ainoastaan yhdysmiehekseen, vaan, koska hänellä ei\nole poikaa, joka hänen kuoltuaan ottaisi kauppaliikkeen huostaansa,\ntahtoo myös tehdä minut pojakseen, jolloin minun tulisi ottaa hänen\nnimensä, ja kauppahuoneemme nimi tulisi silloin olemaan: \"_Mayer\nNathanson ja poika_.\"\n\n\"Ja ainoa ehto, minkä hän sinulle on pannut\", sanoi Gudula ja rupesi\ntaas työtänsä tekemään, kuin jos ei mitään olisi tapahtunut, \"ainoa\nehto on se, että sinä, Mayer Anshelm, nait hänen tyttärensä, Veilchen\nRahelin!\"\n\n\"Oikein arvasit, sisar Gudula!\" huudahti Mayer Anshelm iloissaan,\n\"oikein arvasit. Jumalan kiitos, että tämä tuli sanotuksi! Niin on\nasia, minun on naitava Veilchen Rahel, se on ainoa ehto, minkä herra\nNathanson on pannut\".\n\n\"Mutta sitä sinä tietysti et tee, etkä voikaan tehdä\", huusi ukko\nBaruch innokkaasti. \"Naida Veilchen Rahel! Sama kuin jos naisit\nvuoripeikon, joka on tekevä elämäsi helvetiksi! Etkö tiedä, että hän on\nruma ja katsoo kieroon kuin tarhapöllö? Etkö tiedä, että hän on\nkivuloinen ja kyttyräselkäinen kuin kameli?\"\n\n\"Tiedän kyllä\", vastasi Mayer Anshelm tyynesti, \"mutta minä tiedän\nmyöskin, että hän on hyvin lempeäluontoinen, ja ett'ei hänen kova\nosansa ole voinut hänen sydäntänsä paaduttaa; hän on avulias ja\nhurskas, ja köyhät ja sairaat siunaavat häntä, senhän Te hyvin\ntiedätte, isä Baruch! Hänellä on hyvä ja lempeä sydän ja --\"\n\n\"Ja tämän sydämmen on hän sinulle antanut?\" kysäsi Gudula äkkiä.\n\"Veilchen Rahel rakastaa sinua, eikös niin?\" \"Hän kuuluu isälleen\nsanoneen, asian niin olevan\", vastasi Mayer Anshelm, kääntäen silmänsä\nalaspäin, \"ja sentähden on Nathanson koska hän ainoata lastansa\nrakastaa, kutsuttanut minut luoksensa ja tahtoo tehdä minut tyttärensä\nmieheksi.\"\n\n\"Entä sinä?\" kysyi Baruch, \"rakastatkos sinä tuota kaunotarta?\"\n\n\"En\", vastasi Mayer Anshelm miettivästi, \"en rakasta häntä. Mutta\ntahdon tunnustaa teille, isä Baruch ja sisar Gudula, ett'en minä luule\nvoivani ketään rakastaa; näyttää melkein siltä, kuin luonto ei\nolisikaan minulle sitä lahjaa suonut. Olen tarkoin tutkinut sydäntäni\nja olen havainnut, että se on ahdas ja täydelleen tyytyväinen siihen,\nmitä sillä nyt on, nimittäin rakkauteen teitä kohtaan, isä Baruch ja\nsisar Gudula, eikä vaadi sen enempää. Niin palavaa hehkua ja innokasta\nhalajamista, kuin minkä runoilijat kertovat rakkauden olevan, ei minun\nsydämmeni tunne ollenkaan. Täytyy tunnustaakseni, että minulla on ahdas\nsydän, eikä siinä ole sijaa muille kuin teille molemmille! Mutta\narvelen kuitenkin, että sen eteisessä kumminkin löytyisi joku sija myös\nVeilchen Rahelille; ja minä tulen aina olemaan hänelle kiitollinen\nhänen rakkaudestaan ja --\"\n\n\"Hänen rahoistaan\", täytti Gudula lauseen.\n\n\"Oikein sanoit\", huudahti Mayer Anshelm innokkaasti. \"Hänen rahoistaan\ntahdon minä olla hänelle kiitollinen, sillä ne tekevät minusta rikkaan\nmiehen. Ja pitääkö minun teille selittää, mitä se merkitsee? Se\nmerkitsee tässä kurjassa ja matoisessa maailmassa: että minä pääsen\nvapaaksi, kunnioitettavaksi ja rehelliseksi mieheksi. Sillä tiedättehän\nte että _köyhä_ Juutalainen on ylenkatsottu paria, ihmiskunnan\nhylkyläinen, jolla ei ole tahdon vapautta, ei kunniaa eikä ihmisarvoa.\nMinä olen nähnyt meidän kansan kurjuuden ja alennustilan, minä olen\nnähnyt ja yhä näen, kuinka ne, jotka itseänsä kristityiksi kutsuvat ja\nsanovat uskontonsa olevan rakkauden ja anteeksi- antamuksen uskonnon,\nmeitä halveksivat ja jaloin polkevat. He vihaavat ja vainoovat meitä\nkaiken rakkautensa ohessa, he eivät voi meille antaa anteeksi, että me\npuhumme toisellaista murretta kuin he, että meidän nenämme on luotu\ntoisennäköiseksi kuin heidän, että meidän silmämme ja tukkamme ovat\nmustat ja kiiltävät; he soimaavat meitä että pysymme kiinni isiemme\ntavoissa ja opissa, uskollisuutenne lukevat rikokseksi meille -- meille\n_köyhille_ Juutalaisille! Mutta kun olemme _rikkaita_ Juutalaisia,\nsilloin he meille antavat anteeksi kaikki meidän luulotellut\nrikoksemme ja ottavat meidät mielellänsä seuraansa eivätkä pidä mitään\nlukua nenistämme, tukastamme eikä murteestamme! On siis pää-asia\nJuutalaiselle päästä rikkaaksi, sillä kun hänellä kerran on rikkautta,\nsilloin on hänellä myöskin arvoa ja kunniaa. Sen olen tullut\nhuomaamaan maailmata katsellessani, ja kun minä kolme vuotta takaperin\npalasin kotiini Fürthistä, missä vanhan setäni luona oppi-aikani\npalvelin ja nälkää näin, silloin pysähdyin minä Juutalaiskaupungin\nportilla ja lankesin siinä polvilleni. Kukaan ei sitä nähnyt, sillä\nilta oli jo tullut, ja pimeys vallitsi maata, mutta siinä minä\npolvillani vannoin isiemme Jumalan kautta tahtovani tulla rikkaaksi\nmieheksi, miljonain omistajaksi! Sitä en tehnyt kurjasta ahneudesta\nenkä ylpeydestä tai kopeudesta, en myöskään kunnianhimosta; vaan minä\ntahdon tulla rikkaaksi mieheksi kansani vuoksi ja siten ansaita sille\nvapautta ja kunniaa. Minä tahdon tulla rikkaaksi, voidakseni Jumalan\nkansaa kostaa Jumalan pojan kansalle. Tahdon päästä miljonain\nomistajaksi voidakseni vetää Jumalan kansan ylös tomusta, päästää sen\nalennustilastaan ja antaa sille takaisin sen pyhät ihmisoikeudet.\nTahdon päästä miljonain omistajaksi, särkeäkseni sen rautaisen\nsäleaidan, joka Juutalaiset kristityistä erottaa, että heidän täytyy\nottaa meidän kansalaisiksi yhteyteensä, että heidän täytyy suoda\nmeille oikeus ajatella ja uskoa omantuntomme ja vakuutuksemme mukaan,\nja kumminkin pitää meitä sen valtion oikeutettuina kansalaisina, missä\nolemme syntyneet.\n\n\"Katsokaa, niin vannoin minä kurjan Juutalaiskaupunkimme portilla\npolvillani ollessani. Ja minä aion valani pitää. Minä olen jo\nahkeruudella ja tarkkuudella: haalinut kokoon pienen pää-oman, olen\nnähnyt nälkää ja kurjuutta, kärsinyt suuren tarkoitusperäni vuoksi,\nkoska tuosta pienestä pää-omasta täytyy tulla suuri, jolla voin alkaa\nasioimisliikettä omiin nimiini. En ole hetkeäkään turhaan hukannut, en\nole suonut itselleni vähintäkään lepoa tai virvoitusta, kuten muut\nnuoret miehet. Iltasilla konttorista kotia tultuani en ole muuta\nhuvitusta etsinyt, kuin että silloin tällöin olen pistäytynyt tänne\nteidän luoksenne puhellakseni hetkisen teidän kanssanne, ja sitten olen\naina palannut kammiooni, jossa pitkin yötä olen puhdistanut ja\njärjestänyt kauppiasten minulle uskomia kirjoja. Sitä tehdessä olen\ntalvella vilusta värissyt, kesällä helteestä hikoillut; usein olin\nväsymyksestä nääntyä ja aina olin nälissäni, mutta aina ajattelin vaan\nsitä, että tein työtä enentääkseni pää-omaani, ja siten olen minä\nkestänyt ja aina vaan toivonut tulevaisuudelta sitä, minkä nykyisyys on\nkieltänyt. Ja nyt\", jatkoi Mayer Anshelm säihkyvin silmin koroitetulla\näänellä, \"nyt tarjoutuu minulle äkki-arvaamatta tilaisuus pikemmin\npäästä tarkoitukseni perille ja kerrassaan harpata monen pitkän\npuute-ja kärsimysvuoden ohi, nyt voin tuota pikaa päästä rikkaaksi.\nSanokaa, eikö minun pidä käyttää tätä tilaisuutta?\"\n\nUkko Baruch ei virkkanut mitään, vaan katsoi miettivän ja kysyvän\nnäköisenä tyttäreensä; Gudula oli jo aikoja unhottanut työnsä, ja\nloistavin silmin ja hehkuvin poskin oli hän kuunnellut Mayer Anshelmin\ninnokasta puhetta. Nyt nousi hän hitaasti istuimeltaan ja astui\njuhlallisesti hänen luoksensa.\n\n\"Mayer Anshelm\", puhui hän, laskien valkoisen kätensä hänen\nkäsivarrelleen ja katsoen häntä hymyssä suin. \"Mayer Anshelm, sinun\npitää käyttää tätä tilaisuutta rikkaaksi tullaksesi, kansasi kunnian ja\nvapahtamisen vuoksi! Mene, Mayer Anshelm, ja sano tuolle rikkaalle\nNathansonille, että tahdot naida Veilchen Rahelin ja ruveta hänen\nyhdysmieheksensä\".\n\n\"Tee, niinkuin Gudula sinulle sanoo\", lausui ukko Baruch juhlallisesti,\n\"sillä Jumalan sana on hänen suussansa, ja rakkaus on hänen\nsydämmessänsä; hän on sinua suojelus-enkelinäsi neuvonut\".\n\n\"Niin, suojelus-enkelinäni hän on minua neuvonut\", kertoi Mayer\nAnshelm, hellästi irroittaen tytön pienen, valkean käden käsivarrestaan\nja suudellen sitä. Gudula vavahti vähän, ja hänen kasvonsa menivät\nkalmankalpeiksi, mutta sitä ei Mayer Anshelm nähnyt, sillä hän piti yhä\nGudulan kädestä ja painoi sitä huuliansa vasten. Mutta Gudula veti\nkätensä hiljaa pois, ja nyt vasta Mayer Anshelm'kin huomasi hänen\nkalpeutensa ja näytti ikäänkuin pitkästä miettimisestä tulevan\ntolkulleen.\n\n\"Olet siis yksimielinen siitä, että minun on tuohon ehtoon\nsuostuminen?\" kysyi hän Gudulalta. \"Mutta oletko myöskin miettinyt,\nettä minä tyttöä en rakasta? Enkö minä tee hänelle mitään vääryyttä,\nkun nain hänet, en itsensä, vaan rahainsa vuoksi? Voinko tehdä hänet\nonnelliseksi rakastamatta häntä?\"\n\n\"Sinä olet hänet onnelliseksi tekevä, Mayer Anshelm\", vastasi Gudula ja\nkäänsi samalla, ikäänkuin satunnaisesti, päänsä toisaannepäin. \"Sinä\nolet hänet onnelliseksi tekevä, sillä hän rakastaa sinua ja saapi sinut\nomaksensa. Mutta nyt jää hyvästi, Mayer Anshelm\", lisäsi hän ja rupesi\nkokoamaan ompeluksiansa, \"en voi enää viipyä, minulla on vielä pitkä\nmatka käytävänä. Jos tahdot jäädä isän luo, niin jää\".\n\n\"En jouda\", sanoi Mayer Anshelm, \"minunkin pitää lähteä. Minun täytyy\nvalvoa koko yö ja tehdä työtä, sillä minun pitää nyt saada kaikki ne\nkirjat valmiiksi, jotka olen päätettäviksi ottanut. Huomenna täytyy\nminun ne omistajilleen jättää, koska tästä lähtein tietysti en\nenää jouda niitä päättämään. Nyt on tullut loppu pienelle\nasioimisliikkeelleni, sillä rikkaan Nathansonin kumppanilla on\nsuuremmpia ja tärkeämpiä asioita toimitettavina. Jääkää siis hyvästi,\nisä Baruch, ja huomenna, kun toisiamme kohtaamme, on kaikki toisin, ja\nminä olen silloin Nathansonin kumppani\".\n\n\"Ja hänen tyttärensä, Veilchen Rahelin, sulhanen\", lisäsi Gudula,\nhuivia kaulaansa kääriessään.\n\n\"Ja sitte sinä tietysti lähdet tältä likaiselta Juutalaiskadulta\",\nsanoi Baruch, \"ja muutat tuolle suurelle kadulle, jolla rikkaat teidän\nkansasta asuvat, vieläpä kenties ostat itsellesi suurella rahasummalla,\nkuten Nathansonkin, oikeuden asua ulkopuolella Juutalaiskaupunkia,\ntuolla komealla kadulla, jolla suuret tukkukauppiaat asuvat\".\n\n\"En, sitä en konsanani tule tekemään\", huudahti Mayer Anshelm\nkiihkeästi. \"Silloinhan en enää olisi kansalleni enkä itsellenikään\nuskollinen; näyttäisihän se siltä, kuin halveksisin ja häpeäisin\nkansaani sen köyhyyden ja alhaisen arvon vuoksi, niinkuin nuo typerät\nkristityt ylpeydessään tekevät. En, sitä en koskaan tee! Vaan oman\nkansani keskellä, täällä tahdon minä elää, täällä tahdon minä asua, ja\ntäällä tahdon minä teidän kanssanne jakaa hyvät päiväni, niinkuin te\nolette minun kanssani pahat päivätkin tasan panneet. Kun kerran olen\nsaanut vaimon kotiini, tiettävästi sisar Gudulallakaan ei liene mitään\nsitä vastaan muistuttamista, jos sinä, isä Baruch, tyttärinesi asut\nminun luonani, kuten minä kerran tahdoin tulla teidän luoksenne asumaan\nja elämään, mutta johon sisar Gudula ei suostunut, koska hän arveli\nsitä sopimattomaksi. Sitte kun minä olen nainut mies, ei kukaan enää\nsaattane sanoa sopimattomaksi, jos me asumme yhdessä\".\n\n\"Siitä meillä on vielä aikaa vastakin puhua, Mayer Anshelm\", sanoi\nGudula, ovea avaten. \"Nyt täytyy minun lähteä kreivitär Tettenbornin\nluo, joka asuu toisella puolen kaupunkia uudessa kaupungin osassa\".\n\nHän astui ovesta ulos; mutta ennenkuin oli kynnyksen yli kuivalle\npäässyt, oli jo Mayer Anshelm hänen rinnallansa. \"Alkaa jo hämärtää,\nGudula\", sanoi hän. \"Sinulla on pitkä matka, ja näin iltaisilla eivät\nkadut tahdo olla oikein turvalliset, varsinkin näillä meidän kaidoilla\nkaduilla hiipii näin iltamalla monta epäiltävää roistoa, erittäinkin\nsen perästä kuin Hanaun maakreivi on matkoiltansa palannut. Kuuluu\nolevan hyvin kevytmielinen herra, tuo maakreivi, ja väijyvän kaikkia\nkaunottaria, mutta, kuten sanotaan, varsinkin meidän kansan kauniita\ntyttäriä. Hän on jo ollut kahdeksan päivää täällä Frankfurtissa --\"\n\n\"Minä tiedän sen\", keskeytti Gudula häntä tyynesti.\n\n\"Kuinka, tiedätkö sen?\"\n\n\"Tiedän kyllä; toissa päivänä näin minä hänet kreivitär Tettenbornin\nluona. Minä olin siellä, kun maakreivi tuli ja kreivitär käski minun\nodottaa, kunnes hän menisi pois. Mutta yht'äkkiä kutsuttiin minut\nsalonkiin. Nuori herra maakreivi halusi nähdä, josko minä olin kuvan\nnäköinen, jonka hän oli ostanut ja jota he Juutalaisten kuningattareksi\nnimittävät.\"\n\n\"Sinun ei olisi pitänyt mennä sisälle!\" huudahti Mayer kiivaasti.\n\n\"Miksi ei?\" kysyi Gudula puolestaan ylpeästi ja tyynesti.\n\n\"Senvuoksi kun maakreivi on mainittava tytönryöstäjä, jota, kuten\nsanotaan, kukaan ei voi vastustaa ja --\"\n\n\"Kyllä minä häntä vastustan\", sanoi Gudula tyynesti, \"eikä hän tule\nminun sydäntäni ryöstämään. Hyvästi vaan, Mayer Anshelm!\"\n\n\"Etkö salli, että minä sinua seuraan kreivitär Tettenbornisi luo? Enpä\nole -- kesken puheen -- koskaan vielä kuullut häntä mainittavan. Mistä\nsitte hänet tunnet? Joko hän on kauankin Frankfurtissa asunut?\"\n\n\"Ei hän vielä ole täällä asunut kuin muutamia viikkoja. Paronitar von\nNimzwitsch oli minut hänen suosioonsa sulkenut, jonka vuoksi hän\nkutsutti minut luoksensa ja antoi minulle koru-ompeluksia. Hyvästi,\nMayer Anshelm!\"\n\n\"Enkö siis saa sinua seurata?\"\n\n\"Et, Mayer; sinulla on työtä, ja aika on rahaa!\"\n\nHän läksi rivakasti astumaan eteenpäin. Kuu heitti himmeän valonsa\nhänen sorealle vartalolleen ja muodosti pitkän varjon kadulle. Mayer\nAnshelm seisoi toisella puolen katua ja katsoi hänen jälkeensä, kunnes\nhän eräässä kadunkolkossa hävisi hänen silmistään; sitten kääntyi hän\nhitaasti ja meni siihen matalaan rakennukseen, jossa hän eräässä\nyliskammarissa asui.\n\n\"Minun olisi kumminkin pitänyt häntä seurata\", sanoi hän ajatuksissaan;\n\"hän on liiaksi kaunis, saadaksensa näin myöhään kadulla yksinänsä\nrauhassa kulkea. Olisi kenties hyvä, jos minä menisin hänen perästänsä\nja -- Mutta ei se käy laatuun\", keskeytti hän itseänsä, \"Gudula sille\nvaan nauraisi ja tekisi minusta pahanpäiväistä pilkkaa, vieläpä kenties\npanisi pahaksensa jos minä hänen perästänsä lähtisin, ja ajattelisi,\nettä minä häntä epäilen enkä usko hänen itsensä voivan itseänsä\nsuojella. Taitaapa siis Gudula olla oikeassa, että aika on rahaa.\nTahdon sentähden ruveta työhöni\".\n\nJa hän istui tuon vaapperan pöydän ääreen, joka oli täynnä paksuja\nkonttorikirjoja, ja alkoi työtään tehdä. Mutta kesken kiireintä\ntyöntekoa hän aina aika-ajoin pysähtyi. Hän oli levoton Gudulan vuoksi,\nkun hän niin yksinään oli lähtenyt tuolle pitkälle matkalle uuteen\nkaupungin-osaan; ja lukujen ja rivien välistä oli hän toisinaan\nnäkevinään Gudulan suuret, kirkkaat silmät.\n\n\"Enpä olisi uskonut, että voi tulla noin levottomaksi sisaren vuoksi\",\npakisi Mayer Anshelm itsekseen. \"Mutta se onkin hulluutta, jonka vuoksi\nen tahdo enää koko asiata ajatella, vaan pitkitän työtäni. Tänä yönä\npitää minun saada kaikki nämä kirjat valmiiksi\". Ja hän ryhtyi\nuudelleen kahta hartaammin työhönsä sekä kiintyi lukuihin ja laskuihin\nniin, ett'ei hän muusta maailmasta tiennyt mitään. Täten kului tunti\ntunnilta, yö oli jo tullut, kadulla oli kaikki hiljaa, kaikki liike oli\nlakannut. Kaikki makasivat ja nauttivat lepoa päivän työstä ja\nrasituksista -- kaikki nuo kurjat, vaivannähneet Juutalaiskaupunginkin\nasukkaat. Tätä ajatellessa iloitsi Mayer Anshelm, hänen\nrintansa kohoili vapaammin ja hengessä toivotti hän kaikille\nkausalaisveljillensä ja - sisarillensa hyvää yötä. Silloin pyörähtivät\ntaas hänen ajatuksensa väkisinkin Gudulaan, ja hän nousi istuimelta,\nvähän selkäänsä oikaistaksensa, astui ikkunan eteen ja katsoi ulos,\ntoivottaaksensa myös sisar Gudulalle hyvää yötä. -- Mutta kummallista!\ntuosta tutusta ikkunasta pilkoitti vielä tuli, ja levoton varjo\nliikkui yhtämittaisilla väliajoilla uutimilla. Se ei ollut Gudulan\nsolakan vartalon varjo, vaan se oli leveähartiaisen miehen.\nLuultavasti oli se ukko Baruch, joka niin levotonna edes takaisin\nsiellä käveli. Jotain tavatonta oli siis ukolle tapahtunut, koska hän\nnyt vielä oli valveilla ja niin kiihkeästi kammarissansa käveli. Kolme\nvuotta oli Mayer Anshelm jo asunut häntä vastapäätä, mutta tätä kummaa\nei ukko Baruch vielä koskaan ollut hänen muistaaksensa tehnyt, vaan\nummelleen kello 10 oli hänen ikkunastansa tuli aina sammunut. Mayer\nAnshelm oli sitä joka ilta tarkastanut, ja siitä tiesi hän, että isä\nBaruch ja sisar Gudula olivat levolle menneet. Ja nyt olivat\ntornikellot jo lyöneet 12, ja yhä Baruch vaan valvoi ja käveli\nlevotonna edestakaisin! \"Entä Gudula! missä hän on?\" Ei ainoatakaan\nkertaa nähnyt Mayer Anshelm hänen varjoansa isän varjon rinnalla.\n\"Missä siis Gudula on?\"\n\nTehtyään kahdesti itselleen tämän kysymyksen, syöksi Mayer\nAnshelm ovelle, juoksi portaita myöten alas ja oli seuraavassa\nsilmänräpäyksessä kadulla.\n\nVarjo uutimilla liikkui yhä yhtä levottomasti ja yhtä pitkillä\nmäärä-ajoilla kuin ennenkin.\n\nHetkisen seisoi Mayer Anshelm keskellä katua ja oli kahdella päällä,\nmitä tehdä. \"Minusta nähden\", sanoi hän sitten melkein ääneensä,\n\"naurakoon ja ivatkoon Gudula minun pelkoani. Parempi on kärsiä sitä\nkuin tätä kauheata epätietoisuutta. Minä menen!\"\n\nJa parilla harppauksella oli hän ukko Baruchin ikkunan alla ja koputti\nsitä kovasti.\n\nHeti veti ukko uutimet syrjään ja huusi, ennenkuin oli kerinnyt vielä\nikkunata avatakaan, iloisella äänellä: \"Sinäkö siellä olet, Gudula?\nHyvä, että viimmeinkin tulit!\"\n\n\"Siis hän ei vielä ole kotia tullut, isä Baruch?\" kysyi Mayer Anshelm,\nja hänestä tuntui melkein siltä, kuin jos häntä olisi kurkusta\nrautapihdeillä puristettu.\n\n\"Se ei olekaan Gudula!\" vaikeroi vanhus. \"Mayer Anshelmhan se vaan on!\"\n\n\"Niin, minä täällä vaan olen! Mutta päästäkää minut sisään, isä Baruch,\nja pian! Meidän täytyy tuumia, mitä nyt tehdään.\"\n\nUkko sulki ikkunan, meni ovelle, avasi sen ja käski Mayer Anshelmin\nkäydä sisään. Tämä seurasi ääneti vanhusta ja sulki sitten vapisevin\nkäsin oven. Hänen silmänsä tarkastivat, ikäänkuin jotain etsien, tuota\nhimmeän lampun valaisemaa huonetta. Sitten pysähtyivät ne tarkastamaan\nvanhaa Baruchia, joka vavisten kuin haavan lehti hänen edessänsä\nseisoi.\n\n\"Eikö hän ole vielä kotiin tullut?\" kysyi Mayer Anshelm hetkisen\nkuluttua.\n\n\"Ei\", huusi vanhus kolkosti, \"ei hän vielä ole tullut, vaikka on jo\nkuusi tuntia kulunut siitä, kun hän lähti!\"\n\n\"Minä lähden häntä etsimään, minä tuon hänet takaisin!\" sanoi Mayer\nAnshelm päättävästi. \"Neuvokaa minulle tie, isä Baruch, niin lähden\nhäntä hakemaan\".\n\n\"En tiedä tietä, Mayer Anshelm.\"\n\nHuuto, joko kauhun tai vihan, pääsi nuorukaisen huulilta. \"Te ette\ntietä tiedä, Baruch? Ette edes tiedä minne Gudulan on meneminen, kun\nhänen iltahämärässä täytyy yön selkään lähteä työtä hakemaan? Te olette\nkelvoton isä, Baruch. Te käytätte itseänne väärin hyvää, suloista\nlastanne kohtaan. Teidän hyväksenne hän työtä tekee, teidän hyväksenne\nhän näkee vaivaa ja kiduttaa itseänsä, ettekä te edes tiedä, minne hän\nmilloinkin menee!\"\n\nTämän puhui hän kovalla vihaisella äänellä, ja kuitenkin olivat hänen\nkasvonsa kalpeat, ja hänen huulensa osoittivat surua ja murhetta.\n\nBaruch katsoa tuijotti häneen, eikä voinut ahdistuksessaan mitään\nvastata nuorukaisen kiivaasen syytökseen. \"Muistelen minä hänen\nkerran kertoneen, missä kreivitär Tettenbornin huvila on\", sanoi hän\nviimmein ikäänkuin pelonalaisesti.\n\n\"No, missä se on?\" kiiruhti Mayer Anshelm kysymään. \"Muistakaa Baruch!\nkaikki riippuu siitä, että te sen tiedätte\".\n\n\"Huvila on uudessa kaupunginosassa tuolla Mainin varrella\", lausui\nBaruch hitaasti ja ajattelevasti, joka sanaa punniten ja muistutellen.\n\"Sinne kuuluu nykyjään rakennetun paljon huviloita, mutta kreivitär\nTettenbornin huvila on kaikista suurin ja kauniin. Se on viimmeinen\nhuvila oikealla kädellä -- on Gudula sanonut -- ja se on yhtä kerrosta\nkorkeampi kuin muut, ja sen takana on suuri, kaunis puutarha, jossa\nvielä on niin suuri huvihuone, että siinä voisi asua kokonainen\nperhekunta\".\n\nMayer Anshelm oli häntä niin tarkkaan kuunnellut, ett'ei uskaltanut\nhengittääkään. \"Entä vielä\", sanoi hän lyhyesti, käskevästi, kun Baruch\npysähtyi.\n\n\"Mitään muuta en minä tiedä\", vastasi Baruch hyvin pelonalaisesti.\n\n\"Siinä sitä jo onkin kylläksi, isä Baruch\", sanoi Mayer Anshelm\npäättävästi, \"kylliksi, löytääkseni tuon huvilan. Minä tunnen tuon\nuuden kaupunginosan, ja te olette kylliksi tarkasti neuvoneet\netsittävän huvilan. Antakaa, isä Baruch, minulle anteeksi, että minä\näsken pikastuin. Se tapahtui vaan Gudulan vuoksi. Antakaa minulle\nanteeksi!\"\n\n\"Minulla ei ole sinulle mitään anteeksiannettavata, Mayer Anshelm. Tuo\nvaan Gudula elävänä takaisin, niin on kaikki hyvin!\"\n\n\"Elävänä?\" huusi kauhistuen Mayer Anshelm. \"Mitä te sillä tarkoitatte,\nisä Baruch? Lienettehän vaan siitä varma, että hän meni kreivitär\nTettenbornin huvilaan?\"\n\n\"Niin toivon\", vastasi vanhus ja purskahti itkemään.\n\n\"Olisiko hän siis vielä jonnekin muuanne voinut mennä?\"\n\n\"Olisi! Mutta sitä en tahdo uskoa! En, en voi sitä uskoa! Meillä oli\ntänä iltana, vähää ennen sinun tuloasi, pieni sanasota. Minä olin\nsuutuksissani ja toruin häntä siitä, kun hän ei huolinut Baruch\nNathanista, joka tänään kävi häntä kosimassa, ja toruessani tulin minä\njotain sanoneeksi, mikä häntä loukkasi. Silloin uhkasi Gudula mennä\nsinne, missä Main on syvin, ja sitä sanoessaan oli hän niin\nsuruisen- ja totisennäköinen, ett'en sitä koskaan voi unhottaa.\"\n\n\"Mitä voitte te Gudulalle sanoa, joka häntä niin saattoi loukata, että\nhän senvuoksi tahtoi henkensä menettää? Sanokaa se minulle!\"\n\n\"En, en voi, enkä tahdokaan sitä sinulle sanoa, Mayer Anshelm, sillä\njuuri silloin, jos sen sinulle sanoisin, on hän vannonut tappavansa\nitsensä. Mutta enhän olekaan sinulle mitään sanonut, ja hän sen tietää,\nsillä olihan hän täällä ja kuuli kaikki, mitä minä sinun kanssasi\npuhuin. Hän siis ei ole mennyt veteen, ei, sitä hän ei ole tehnyt, vaan\nhän on mennyt ainoastaan kreivitär Tettenbornin huvilaan.\"\n\n\"Ja minä tuon hänet sieltä takaisin, Baruch, minä etsin häntä joka\npaikasta, tieltä sekä periltä, enkä palaa ilman hänettä. Jääkää\nhyvästi!\"\n\nHän nyykäytti päätään ja syöksi ulos kadulle sekä riensi eteenpäin,\nminkä kerkesi. Ei hän joutanut sitä miettimään, että hän oli jättänyt\nkammarinsa oven lukitsematta, että siinä olivat kaikki hänen työllä ja\nhi'ellä keräämänsä säästöt ja pöydällä nuo päättämättömät\nkonttorikirjat; hän ei ajatellut mitään muuta, kuin miten hän paraite\nlöytäisi Gudulan, ja tämän vuoksi oli hän valmis vaikka henkensä\nalttiiksi panemaan.\n\nOli kirkas tähti-yö, kuu heitti ystävällisen valonsa tuohon yksinäiseen\nvaeltajaan, joka henki kurkussa riensi eteenpäin, ja muodosti kadulle\nhänen edelleen pitkän varjon, jolla näytti olevan vielä suurempi kiire\nGudulaa etsimään kuin itse Mayer Anshelmilla. Tätä nähdessä ajatteli\nMayer Anshelm, että viimmeinen, mitä hän oli Gudulasta nähnyt, oli\nhänen varjonsa; ja hirmuinen levottomuus käsitti hänet.\n\n\"Ja olisikohan se ollut viime kerta, kun häntä näin?\" huokasi hän.\n\"Olisikohan hän varjollansa jättänyt minulle iäksi päiväksi hyvästi?\"\n\n\"Ei, ei!\" huusi hän ääneensä, \"minun täytyy löytää hänet, minun täytyy\nsaada hänet takaisin, sillä --\"\n\nMinkätähden pysähtyi hän, minkätähden jäi hän seisomaan liikkumatonna,\nkuin maahan kiini kasvaneena? Mikä otti hänen ajatuksensa niin kokonaan\nvaltaansa, että hän senvuoksi unhotti matkansa tarkoituksen, että hän\nyhä vaan seisoi ja katsoi kuuhun, ikäänkuin löytäisi hän sieltä\nselitystä jollekin odottamattomalle ja aavistamattomalle, minkä hän\nyht'äkkiä sydämmensä sisimmästä pohjukasta keksi? Mikä se oli, joka\nyht'äkkiä kirkasti hänen kasvonsa ja leimahti hänen silmässänsä? Oliko\nhän nyt vihdoinkin ymmärtänyt sen salaisuuden, joka niin kauan oli,\nhänen itsensä tietämättä, hänen sydämmessänsä piillyt? Oliko huoli\nGudulasta viimmeinkin särkenyt sen kuoren, minkä jokapäiväinen\nseurusteleminen ja yhteiset lapsuuden muistot olivat hänen sydämmensä\nympärille muodostaneet?\n\nHän kohotti innostuneena molemmat kätensä taivasta kohti, ja hänen\nhuuliltansa herui muutamia sanoja, mutta niin hiljaa, niin\nsalaperäisesti, että ainoastaan Jumala ja tuolla ylhäällä oleva kuu ne\nymmärsivät. Ja sitten, sitten tunki hänen rinnastansa huuto, ilo- ja\nriemuhuuto. Päivä oli koittanut hänen sydämmessänsä, ja valon\nensimmäiset säteet värähtelivät siellä!\n\nJoutuisammin riensi hän sitten, ikäänkuin siivillä lentäen, pitkin\nnoita tyhjiä, kolkkoja katuja, joiden kamalaa hiljaisuutta ei mikään\nmuu häirinnyt, kuin yövartijain yksitoikkoiset huudot, jotka nyt\nilmoittivat ensimmäistä tuntia sydän-yön jälkeen. Täten pääsi hän pian\nportille, joka varsinaisen kaupungin uudesta kaupunginosasta erotti.\n\n\"Tuoss' on uusi kaupunginosa! Jumalani, nyt anna minun osata oikealle\npaikalle, anna minun löytää hänet, pelastaa hänet, jos hän on vaarassa,\nkuolla hänen kanssansa, jos hän kuolla tahtoo!\"\n\nEdelleen riensi hän sivu huviloiden, jotka siinä seista törröttivät\nkolkkoina, kamaloina kuin suuret, mustat ruumiinarkut, joille kuu\nhimmeällä valollansa valmisti kateliinat. Sivu kaikkien näiden riensi\nhän, sillä niiden kanssa hänen ei ollut mitään tekemistä. Ainoastaan\nviimmeistä huvilaa hän etsi.\n\nJa tuossa on tuo viimmeinen huvila; hän seisoo sen edessä, läähättäen,\nhengästyneenä, ja katselee sitä kuolettavalla kauhistuksella, sillä\nsekin on siinä yhtä pimeänä, kolkkona, yhtä yksinäisenä kuin kaikki\nmuutkin.\n\n\"Missä on Gudula? Isäini Jumala, missä on Gudula! Minun täytyy selvä\nsaada, minun täytyy hänet löytää, vaikka pitäisikin koko maailma unesta\nherättää.\"\n\nJa hän vetää kellon nauhaa, rajusti, kuuntelematta mitään, kunnes\nvihdoin pieni ikkuna portin vieressä aukiaa, ja vihainen, jyrisevä\nmiehen-ääni kysyy, mitä tämä melu merkitsi, ja kuka se oli, joka\nuskalsi yörauhattomuutta tehdä.\n\n\"Tahdon tietää, josko Gudula vielä on huvilassa\", huutaa Mayer Anshelm\njyrkästi.\n\n\"Gudula, kuka Gudula on?\" kysyy portinvartija äreästi.\n\n\"Gudula, Baruch Schnapperin tytär, kreivitär Tettenbornin ompelijatar!\nHän on tänä iltana lähtenyt tänne työtänsä tuomaan, eikä ole vielä\nkotiin palannut. Hänen täytyy siis täällä olla, ja minä olen tullut\nhäntä täältä noutamaan.\"\n\n\"Hupsutusta! Hän on tosin täällä käynyt, mutta jo mennyt ammoin aikoja\ntiehensä. Luuletteko kenties, rouva kreivittären pitävän\nJuutalaistyttöä vieraanaan? Mikä sen tietää, missä hän maleksii!\nMenkää kotianne, tottapahan yövartijat hänet korjaavat ja vievät\nkotiinsa.\"\n\nJa portinvartija oli, karkeasti kiroten, jo aikeissa vetää ikkunaa\nkiini, mutta vankka käsivarsi esti sen, ja vihasta vapiseva ääni\nlausui: \"Jos voisin nähdä naamanne, niin tulisi kurja suunne läheiseen\ntuttavuuteen nyrkkini kanssa, kun ei paremmin osaa törkyänsä sisällään\npitää. Huomenna tulen päivällä takaisin, ja Jumala teitä auttakoon, jos\nsilloin kieltänne ette paremmin hillitse! Mutta nyt teidän täytyy\nsanoa, mihin Gudula on joutunut, taikka minä huudan apua ja panen\nkaikki naapurinne liikkeelle sekä haen kaupunginvartijat, huvilastanne\nGudulaa etsimään. Sillä hän on tänne tullut, eikä ole vielä kotia\npalannut. Teidän täytyy tästä tili tehdä! Teidän täytyy tietää, mihin\nhän on joutunut!\"\n\n\"Ja te, te olette vimmapäinen, kun voitte tuollaisia mielettömyyksiä\nvaatia\", huusi portinvartija raivoissaan. \"Se tässä vielä puuttuu, että\nminun pitää silmällä pitää kaikkia ompelumamseleja, jotka täällä käyvät\ntöitään tuomassa. Mutta tällä kertaa satun minä aivan varmaan\ntietämään, että puheena oleva Juutalaisten kuningatar Gudula kaunotar,\non mennyt täältä pois. Sattui nimittäin niin, että kreivitär ikään oli\najelemaan lähdössä, ja siten tuli hän Gudulan kanssa portaita myöten\nalas, ja minä kuulin hänen Gudulalle hyvin ystävällisesti sanovan:\n'Lapseni, jos sinä kukkaisia rakastat, niin lupaan minä sinun mennä\npuutarhaan ja tehdä siellä itsellesi kukkaisvihko. Sitten voit mennä\npois pienen portin kautta, joka on puuturhan takapuolella, jos se\nlyhentää sinun matkaasi'. Ja niin meni Gudula puutarhaan, ja on sieltä\ntakaportin kautta mennyt pois. Se on kaikki, mitä minä tiedän, ja nyt\nmenkää matkaanne, ja jos te vielä uskallatte uudelleen tänne tulla,\nniin päästän minä koirani irti, ja sitten saatte itse miettiä, miten\nniistä selviätte\".\n\nSummattoman suuri nyrkki työnsi Mayer Anshelmin käsivarren pois ja\nvetäsi ikkunan kitisten kiini.\n\nHetkisen seisoi siinä nuorukainen huumauksissa neuvotonna. Mitä oli\nhänen nyt tekeminen? Mistä voi hän kadonnutta ruveta etsimään? Minne\npiti hänen nyt askeleensa ohjata?\n\nPuutarhaan oli Gudula mennyt! Tavallista tietä hän ei ollut lähtenyt\nkotia! Ei siis Mayer Anshelmkaan saanut sitä tehdä, vaan hänen piti\nhäntä etsimän siltä tieltä, jota hän oli kulkenut.\n\nKaikki riippui siitä, että hän osautuisi tälle tielle, että hän\nlöytäisi portin, joka vei puutarhasta ulos.\n\nHän juoksi huvilan toiselle puolelle, josta puutarha alkoi. Puutarhaa\nympäröi joka puolelta korkea muuri, joka harjalla oli varustettu\nrautakoristuksilla. Varovasti kulki hän sitä pitkin.\n\n\"Oi kuu, ole nyt minulle suosiollinen, helota kirkkaasti, äläkä heitä\nmitään varjoa muurille!\"\n\nKuu on hänelle suosiollinen, se valaisee joka kiven, joka sauman\nmuurissa -- se valaisee nyt myös tuon pienen, tumman portin, joka näkyy\nmuurin toisesta päästä.\n\nHän on löytänyt tuon puutarhanportin. \"Tämä siin on se tie, jota Gudula\ntäältä on lähtenyt! Mutta onko hän todellakin täältä lähtenyt? Eikö hän\nkenties vielä voisi olla puutarhassa?\"\n\nJa salamana välähti hänen sielussansa se ajatus, että Gudula oli\nisällensä sanonut puutarhassa olevan huvihuoneen, johon kokonainen\nperhekunta mahtuisi asumaan.\n\nEntä jos Gudula olisikin tässä huvihuoneensa? Jos hänet olisi sinne\nhoukuteltu, ja nyt väkisin häntä siellä pidettäisiin? Olihan maakreivi\nkreivitär Tettenbornin tuttava! Ja olihan Gudula siellä nähnyt hänet,\ntuon kevytmielisen ja irstaan miehen, joka oli Gudulan kuvan ostanut!\nJa voiko kukaan hänen kuvaansa nähdä, samalla häneen itseensä\nrakastumatta?\n\nKolkko raivon huuto pääsi hänen rinnastansa, ja hän pudisti kaikin\nvoimin porttia. Se aukeni, ja hän astui puutarhaan.\n\nPensasten varjoama lehtokuja oli hänen edessänsä. Vakavin askelin läksi\nhän sitä myöten astumaan ja tähysti tarkasti molemmille puolille,\nhuvihuonetta löytääksensä. Mutta joka haaralla oli vaan tiheätä\nviidakkoa, mitään rakennusta ei hän missään huomannut.\n\nMutta tuolta, tuolta kimaltaa keskeltä viidakkoa ikäänkuin kirkas\ntähti. \"Tuli! tuli: tuolla täytyy siis tuon huvihuoneen olla, ja siellä\nvielä valvotaan, koska tuli sieltä pilkoittaa\".\n\nKaitainen polku, joka viidakkoon viepi, on hänen edessänsä. Hän syöksee\nsille, seuraa sen mutkikkaita polvia viidakon läpi ja pääsee vihdoin\npienelle aukealle paikalle.\n\nTämän keskellä on huvihuone, ja sen ikkunat ovat kirkkaasti valaistut.\nMayer Anshelm läähätti kovasti, jonka vuoksi hän hetkiseksi pysähtyi\nhengittämään. Hän katseli uteliaisuudesta hehkuvin silmin huvihuonetta,\njosta hän kenties saisi selityksen Gudulan häviämiseen.\n\n\"Mutta jos hän siellä ei olekaan? Jos tämä viimmeinen toivo pettää;\nmitäs sitten? Isäini Jumala, mikä sitten auttaa?\" Mutta äkkiä tuntuu\nhänestä, kuin kuulisi hän keskenänsä riiteleviä ääniä huvihuoneesta\npäin.\n\nHän ei enää vitkastele, vaan menee varovasti eteenpäin. Ei kuulu mitään\nliikausta, eikä näy vartijoita huvihuoneen ympärillä. Hän voipi hiipiä\naivan lähelle sitä, kukaan ei häntä siitä estä. Ikkunat tosin ovat niin\nkorkealla, että maasta jaloin niistä ei yletä sisään katsomaan, mutta\nkeskimmäisen ikkunan kohdalla on toki hyväksi onneksi palkonki, jonka\nvieressä kaksi solakkaa akasiapuuta uljaana ilmaan kohoaa. Mayer\nAnshelm kiipee, sukkelaan kuin kissa, toista myöten ylös palkongille.\n\nHänen sydämmensä sykkii niin rajusti, että jok'ainoan tykytyksen voipi\npäällepäin tuntea, hänen täytyy pitää itseänsä ikkunan pielestä kiini,\njott'ei kaatuisi, hänen täytyy ensin asettaa luontonsa, että hän voisi\njärjen mukaan menetellä ja toimia.\n\nÄänet kuuluvat yhä; ja nyt hän jo eroittaa, että toinen niistä on\nmiehen, toinen naisen. Jälkimäinen ääni on hänen korvalleen kovinkin\ntuttu!\n\nSe on Gudulan ääni. Hän siin vielä elää ja on aivan lähellä häntä.\nMayer Anshelm on Gudulan löytänyt. Mutta entä jos hän ei olisikaan\npakosta täällä? Jos hän vapaasta tahdostaan olisi seurannut tänne\nmiestä, joka nyt puhuu hänelle raikkaalla, innokkaalla äänellä? Ja\nkuka on tuo mies? Mitä puhuu hän hänelle? Mayer Anshelmin täytyy saada\ntästä selvä, vaikka se maksaisi hänen henkensä. Hiljaa hiipii hän aivan\nikkunan eteen. Uutimet sen takana ovat syrjään vedetyt. Hän katsoo\nloistavasti sisustettuun, kirkkaasti valaistuun huoneesen -- mutta hän\nnäkee ainoastaan Gudulan, joka säkenöitsevin silmin ja mustanpuhuvain\nposkin seisoo keskellä tätä huonetta, ja tuon nuoren, kauniin miehen\nkullankirjaillussa univormussa, joka on polvillaan hänen edessänsä ja\nrukoilevin silmin häneen katsoo.\n\n\"Ettekö tahdo minulle anteeksi antaa, Gudula? Vieläkö te olette minulle\nvihoissanne?\" kysyi pahoillaan oleva nuori mies sulavalla, sointuvalla\näänellä.\n\n\"Olen kyllä vihoissani\", huusi Gudula raivokkaasti. \"En elinpäivinäni\nminä tätä anteeksi anna. Kuka on antanut teille oikeuden pitää minua\ntäällä vankeudessa ja väkivallalla estää minun täältä lähtemästä.\nOlenko antanut siihen teille luvan, olenko ainoallakaan silmäyksellä\ntai hymyllä teitä siihen kehoittanut?\"\n\n\"Et, Gudula, sitä et, paha kyllä ole tehnyt. Mutta sinä kaunis\njumaloittava tyttö, täytyykö minun yhä uudelleen kertoa, että minä\nsinua rakastan, että minä sinua jumaloitsen, että minä kuolen, ell'et\nsinä vastaa minun rakkauttani? Eikä minun rakkauteni sinuun ole hetken\nhedelmä. Minä olen rakastanut sinua jo kuukausmääriä, aina siitä\nsaakka, kun ensi kerran kuvasi näin!\"\n\n\"Minä kiroan sen käden, joka minut maalasi!\" huusi Gudula kiihkeästi,\n\"minä vihaan tuota kuvaa, joka on syy tällaiseen häväistykseen!\"\n\n\"Ja minä siunaan sitä kättä, joka sinut maalasi\", sanoi nuori upseri,\n\"minä rakastan kuvaa, joka kumminkaan ei voi kuin heikosti heijastaa\nsinun lumoavaa kauneuttasi. Siitä saakka, kun tulin sen omistajaksi,\nrakastan minä sinua, sitä olen yöt, päivät miettinyt, miten voisin\nsaada myös sinut omakseni. Sinun vuoksesi, Gudula, olen tämän huvilan\nostanut, sinun vuoksesi olen yhden uskotuistani pannut tänne asumaan.\nMinä tiesin kyllä, että sinä olet yhtä viaton kuin puhdaskin, yhtä\nankara kuin taipumatonkin. Sen kaiken olin nähnyt sinun kasvoistasi,\nminä tiesin, että arka metsäkauris on ensin kesytettävä, ennenkuin se\nsaa nähdä rohkean metsästäjän kasvoja, joka uskaltaa sitä vaania.\nSenvuoksi olet sinä nähnyt ainoastaan kreivitär Tettenbornia, mutta et\nole tietänyt mitään siitä, kun minä, sinun puhellessasi kreivittären\nkanssa, salaa olen ovenraosta sinua ihaillen katsellut. Mutta eilen en\nenää enempää kestänyt, vaan, lempeästä teeskentelemättömyydestäsi ja\nlumoavasta suloudestasi hurmautuneena, päätin minä, että minun nyt\npitää kuulla sinun äänesi, nähdä sinut kasvoista kasvoihin, ja että\ntämän hetken pitää tuottaa ratkaiseva päätös.\"\n\n\"Ja ratkaisevan päätöksen se tuottaakin\", sanoi Gudula niin ylevästi,\nkuin jos olisi ollut todellinen kuningatar. \"Tässä on teille ratkaiseva\npäätös: minä ylenkatson teitä, minä kiroan tuota kunniatonta rouvaa,\njoka on ollut teillä apulaisena. Aukaiskaa ovi ja antakaa minun mennä!\"\n\nPalkongilla oli toinen nuori mies polvillaan; kyyneleet heruivat hänen\nsilmistään, molemmat kädet oli hän taivasta kohti nostanut, ja hiljaa\nlausui hän seuraavat sanat: \"Siunattu olkoon hän näistä sanoistaan!\nKiittää tahdon häntä niin kauan, kuin elän!\"\n\nSitten hyppäsi hän taas ylös kuuntelemaan ja ollaksensa valmiina\nGudulaa auttamaan.\n\nSisälläkin oleva nuori mies oli noussut ylös ja seisoi nyt Gudulan\nvastapäätä. \"En\", sanoi hän säihkyvin silmin päättävästi, \"en avaa tätä\novea, enkä päästä sinua täältä, sinä olet minun vallassani, ja minä\npidän sinua vasten tahtoasikin luonani niin kauan, kunnes minä\nrakkaudellani, uskollisuudellani ja alamaisuudellani olen sinun kovan\nsydämmesi pehmittänyt ja pakoittanut sinut minua rakastamaan.\"\n\n\"Ei koskaan, ei koskaan se tule tapahtumaan!\" huusi Gudula\nvihastuneena. \"Isäini Jumala, kuule minun valani: en koskaan minä tälle\nmiehelle anna anteeksi sitä häpeällistä rikosta, jonka kautta hän on\nminut tänne valtaansa saanut, en koskaan minä tule häntä muutoin\nmuistelemaan kuin inholla ja kauhulla!\"\n\n\"Naisten valoja!\" sanoi tuo nuori upseri olkapäitään kohauttaen.\n\"Kaikeksi onneksi ei Jumala sellaisia valoja kuule, ei ainakaan sinun\nJumalasi, ihana lapsukainen, sillä sinun Jumalasi ei ole mikään\nrakkauden Jumala, vaan koston!\"\n\n\"Hän onkin minut kostava! Hänen käsiinsä jätän minä itseni ja asiani\",\nhuusi Gudula nostaen kätensä taivasta kohti. \"Viimme kerran vaadin\nvielä teitä ovea avaamaan. Päästäkää minut pois! Monta pitkää,\ntuskaloista tuntia olette te minua täällä vankina pitäneet ja\nkiusanneet minua kunniattomilla tarjouksillanne, jotka yhtä paljon\nhaavoittavat minun sydäntäni kuin ylpeyttänikin. Näettehän sen jo, että\nteidän sananne ovat turhat! Antakaa siis minun mennä taikka minä, totta\nJumala, surmaan itseni, ja te olette minun murhaajani!\"\n\n\"Minä en sinua päästä etkä sinä itseäsi surmaa, Gudula. Nyt olet sinä\nminulle vihoissasi, mutta vielä sinä kerran minulle anteeksi annat,\nvielä sinä minua viimmein rakastatkin. Sinä tulet minun omakseni, ja\nsitten sinä et enää itseäsi kätke, vaan koko maailman pitää tulla\nnäkemään meidän onnemme, meidän rakkautemme. Minä ympäröin sinut\nkaikella mahdollisella loistolla ja elämän nautinnoilla ja --\"\n\n\"Avatkaa ovi!\" keskeytti Gudula häntä käskevästi.\n\n\"En! En!\" huusi hän hehkuvasti. \"Sinä jäät minun luokseni. Minä\nkiinnitän sinut sydämmeeni ja tahdon sinut siinä ijän-kaiken pitää, ja\nsinä olet oppiva minua rakastamaan.\"\n\n\"Pois minusta!\" huusi Gudula kauhistuneena ja työnsi inholla pois hänen\nkäsivarsiaan, jotka olivat aikeissa häntä syleilemään, \"pois minusta,\ntaikka --\"\n\nTässä keskeytti hänet ikkunaruudun särkyminen, ja kun hän säikähtyneenä\nsinnepäin päänsä käänsi, näki hän käsivarren työntäytyvän sisään ja\nnostavan ikkunansäpin sijoiltaan. Ikkuna antautui, ja nuori mies\nhyppäsi siitä sisään.\n\nGudula päästi ilohuudon, juoksi hänen luoksensa, kietoi molemmat\nkätensä hänen kaulaansa ja painoi kuuman suutelon hänen huulillensa.\nMutta sitten, ikäänkuin säikähtyneenä omain tunteittensa kiihkeydestä,\ntahtoi hän kovasti punastuen vetäytyä takaisin, mutta Mayer Anshelm ei\nhäntä sylistään päästänyt.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" huusi tuo nuori upseri ja astui aivan Mayer\nAnshelmin ja Gudulan eteen. \"Kuka uskaltaa noin hävyttömästi rosvon\ntavalla tänne tunkeutua?\"\n\n\"Joku, joka on tullut Gudulaa pelastamaan\", vastasi Mayer Anshelm\npystyssä päin. \"Joku, joka tahtoo vapauttaa Gudulan sen käsistä, joka\nhävyttömästi kuin metsärosvo on hänet ryöstänyt, herra maakreivi\nWilhelm Hessenistä!\"\n\n\"Häpysi tuntematon roisto!\" huusi maakreivi nyrkkiään heristäen, \"minä\nolen sinut opettava -- taikka en kuitenkaan\", keskeytti hän\nuhkauksensa; \"itse minun nyrkkini koskettaminenkin olisi sinulle\nritarinlyönti ja tekisi Juutalaispojasta kavalierin. Minä rankaisen\nsinua ansiosi mukaan. Varkaana olet sinä tänne tunkenut, minä\nvangitutan sinut ja annan murtovarkaudesta nostaa sinua vastaan\nkanteen!\"\n\n\"Herra maakreivi, älkää sitä tehkö\", huudahti Gudula, irroittaen\nitsensä Mayer Anshelmin syleilyksestä ja astuen ruhtinaan eteen,\n\"armahtakaa meitä --\"\n\n\"Vaiti, Gudula, vaiti\", keskeytti Mayer Anshelm häntä ylpeästi. \"Älä\nnöyrry hänen edessänsä. Meidän puolellamme tässä oikeus on, ja --\"\n\n\"Oikeus!\" huudahti maakreivi ivallisesti. \"Onko Juutalaisellakin\noikeutta? Vetoopa pilkoillasikin oikeuteen, Juutalainen, rohkenepa\nkoettaa minua kanteenalaiseksi saattaa, ja saat nähdä, tokko\nJuutalainen oikeutta saapi riidassa Hanaun maakreiviä, vastaista\nHessenin kuuriruhtinasta vastaan! Minä heitän sinut murtovarkaudesta\noikeuden käsiin, ja, totta Jumala, sinä et rangaistustasi vältä!\"\n\n\"Ja jos ihmisten vääryys minut tuomitsee, niin minä sen kärsin\", lausui\nMayer Anshelm tyynesti, \"mutta minä syytän teitä omantuntonne ja\nJumalan oikeuden edessä. Minä vakuutan julkisesti koko maailmalle\nviattomuuteni ja julistan teidän rikoksenne.\"\n\n\"Ja kumminkin sinut tuomitaan!\" nauraa hohotti maakreivi. \"Mutta kuka\nsinä oikeastaan olet? Mikä oikeus sinulla on tähän tyttöön?\"\n\n\"Hän on minun veljeni, kallis, rakas veljeni\", ehätti Gudula sanomaan.\n\"Herra maakreivi, te sanotte minua rakastavanne. No, näyttäkää nyt se\ntoteen. Olkaa jalomielinen, antakaa veljelleni anteeksi ja sallikaa\nhänen vapaasti täältä lähteä, antakaa myös minun hänen kanssansa mennä;\nkuolettakaa paha himonne, ja minä tahdon unhottaa, tahdon anteeksi\nantaa, tahdon Jumalata rukoilla teidän edestänne. Olkoon tämä kamala\nhetki salaisuutena, jota kielemme ei milloinkaan ole ilmaiseva.\nLausukaa nuo jalomieliset sanat: mene Gudula, minä en sinua estä!\"\n\n\"En, en\", huusi nuori ruhtinas suruisesti, \"en, Gudula, en voi, sillä\nminä rakastan sinua oikein todenteolla ja tahdon antaa sinulle siitä\ntodistuksen! Veljesi kuullen vakuutan minä sinulle uudelleen: minä\nrakastan sinua! Ja minun rakkauteni on niin suuri, että se ei huoli\nmistään ennakkoluuloista. Gudula, minä tahdon pitää arvossa sinun\nsiveytesi, sinun kunniasi. Minä pyydän sinua vaimokseni. Käänny\nkristin-uskoon, ja sinä olet oleva minun puolisoni. Lailliseksi\npuolisokseni minä en voi sinua tehdä, mutta vihittynä vaimonani tulet\nsinä saavuttamaan arvoa ja kunniaa. Käänny kristin-uskoon, minä pyydän\nsinua vaimokseni!\"\n\n\"Minä pysyn uskollisena isäini Jumalalle!\" lausui Gudula juhlallisesti\n\"Juutalainen olen ja Juutalaisena tahdon myös pysyä!\"\n\n\"Siis hylkäät tarjoukseni?\" kysyi maakreivi surun- ja vihansekaisella\näänellä. \"Tahdot siis syöstä veljesi onnettomuuteen?\"\n\n\"Minä en ole Gudulan veli\", sanoi Mayer Anshelm, katsoen vakavasti\nruhtinaan säkenöitseviin silmiin.\n\n\"Et hänen veljensä -- no, mikäs sinä sitten olet?\"\n\n\"Minä olen hänen ystävänsä, hänen sulhasensa, hänen vastainen miehensä.\nTule, Gudula, laske kätesi minun käteeni ja sano herra maakreiville,\nettä minulla on pyhä oikeus tässä seista, että sinä tahdot ruveta\nvaimokseni!\"\n\nJa lempeästi hymyillen pani Gudula kätensä Mayer Anshelmin käteen,\nmutta puhunut hän ei sanaakaan.\n\n\"Herra maakreivi\", pitkitti Mayer Anshelm, \"tämä on toinen kerta, kun\nme toisiamme kohtaamme. Kaksitoista vuotta takaperin tulitte te\nJuutalaiskaupunkiin meidän kansan häpeää ja onnettomuutta joutavasta\nuteliaisuudesta katselemaan. Silloin sanoi kopea ruhtinaanpoika\nynseälle Juutalaispojalle: 'kun tullet jolloinkin suureen hätään ja\nonnettomuuteen, niin tule minun luokseni Hanauiin ja pyydä minulta apua\nja sinä olet sen saapa'. Herra maakreivi, nyt olen minä hädässä ja\nonnettomuudessa, sillä minulta tahdotaan ryöstää minun kalliin\nomaisuuteni; Herra maakreivi, minä rukoilen teiltä, joka olette\nmäärätty kansaa hallitsemaan, apua sitä nuorta miestä vastaan, joka\nhimojensa sokaisemana on aikeissa itseänsä häväistä ja kunniatansa\nloukata. Herra maakreivi! tätä apua ette ole salliva, että kurjalta\nJuutalaiselta, jolta ihmiset ovat kaikki riistäneet, kaikki paitsi\nperhe-elämän onnen, että, sanon minä, häneltä vielä tämäkin\nhäpeällisesti ryöstetään. Te olette ruhtinas, te olette rikas mies, te\nette voi Juutalaiselta, köyhältä mieheltä, varastaa hänen ainoata\nomaisuuttansa!\"\n\n\"Varastaa?!\" huusi maakreivi vimmastuen.\n\n\"Varastamiseksi sitä nimitetään, kuu toiselta laittomasti ja\nväkivaltaisesti jotakin ottaa\", sanoi Mayer Anshelm tyynesti. \"Herra\nmaakreivi! minä olen varkaan tavannut ammattinsa harjoituksesta, ja\notan siis häneltä omani takaisin. Tule Gudula, seuraa minua, isäsi\nsinua odottaa. Herra maakreivi on vähän kummallisella tavalla sinua\nkosinut, sinä et ole hänestä huolinut, vaan sanonut suoraan, ett'et\nhäntä rakasta; hänellä siis ei ole mitään oikeutta sinuun. Tule, me\nmenemme täältä pois. Jos vielä hitunenkaan kunniata, ylevyyttä ja\njalomielisyyttä tässä ruhtinaanpojassa on, niin hän ei meitä estä.\nMinulla ei ole mitään puolustuskeinoa eikä -aseita tätä uljasta miestä\nvastaan, vaan minun puolellani on _minun_ oikeuteni ja _hänen_\nomatuntonsa. Tule, Gudula, me palaamme takaisin kotiimme,\nJuutalaiskaupunkiin\".\n\nHän piti Gudulaa kädestä kiini, talutti häntä vakavin askelin ovelle,\navasi sen ja astui hänen kanssansa ulos.\n\nMaakreivi oli täll'aikaa toisaannepäin katsonut! Kuultuaan Gudulan ja\nMayer Anshelmin ovesta menevän, juoksi hän ovelle, mutta jäi siihen\nseisomaan ja piti ovenpielestä kiini, ikäänkuin pakoittaaksensa\nitseänsä tähän pysähtymään. Syvä huokaus tunki hänen rinnastansa, ja\nhänen silmistänsä valui kyyneleitä, vihan, häväistyksen ja loukatun\nitserakkauden kyyneleitä.\n\nKäsitysten riensivät Mayer Anshelm ja Gudula puutarhan läpi. Kukaan ei\nheitä estänyt, kukaan ei heitä nähnyt. Kuu kumotti kirkkaasti, valaisi\nheidän polkunsa, näytti heille portin, josta Mayer Anshelm oli tullut,\nsekä seurasi heitä ystävällisesti heidän pitkällä matkallaan.\n\nKumpainenkaan heistä ei mitään puhunut; siksi olivat heidän sydämmensä\nliian täydet. Ainoastaan kerran kysyi Gudula: \"Hätäilikö isäni hyvin?\"\n\n\"Hätäili, Gudula\", vastasi Mayer Anshelm, \"hän hätäili hyvin, mutta hän\non hurskas mies ja lohduttaa itseänsä rukouksella\".\n\n\"Kiiruhtakaamme\", sanoi Gudula, ja he kiiruhtivat minkä kerkesivät.\n\nVihdoinkin olivat he perille päässeet, vihdoinkin olivat he kulkeneet\nportin läpi, joka vei Juutalaiskaupunkiin, he olivat enää vaan\nmuutamain askelten päässä rakennuksesta, jonka ala-ikkunoista kirkas\ntuli pilkoitti, ja jossa Baruch Schnapper kuolemantuskassa tytärtänsä\nodotti.\n\nHe astuivat sisään. Ilohuuto tervehti heitä, ja isä ja tytär\nsyleilivät, ääneensä itkien, toisiansa.\n\n\"Isä Baruch\", sanoi vihdoin Gudula ja osoitti Mayer Anshelmia, \"hän on\nminut kuolemasta ja häpeästä pelastanut. Se on hänen ansionsa, että me\njälleen olemme yhdessä.\"\n\n\"Minä olen hänen edestänsä rukoileva aamuin ja illoin\", huudahti\nBaruch, ojentaen hänelle kätensä. \"Minä olen häntä rakastava kuin omaa\npoikaani\".\n\n\"Sallikaa minun jäädäkin pojaksenne, Baruch\", sanoi Mayer Anshelm,\n\"antakaa minulle oikeus rakastaa teitä isänäni!\"\n\n\"Mitä sinä sillä tarkoitat, Mayer Anshelm?\" kysyi Baruch kummeksien.\n\n\"Tahdon teille sen sanoa, isä Baruch, ja varsinkin sinulle Gudula. En\nenää kutsu sinua sisar Gudulaksi, niinkuin eilen illalla. Nämä muutamat\ntunnit ovat matkaansaattaneet minussa suuren muutoksen, ne ovat\nilmaisseet minulle suuren salaisuuden, joka minussa on itsenikin\ntietämättä, lapsuudesta asti piillyt. Kun minä tänä yönä läksin sinua\netsimään, Gudula, niin silloin tuntui minusta yht'äkkiä, kuin jos minun\nsydämmessäni kaikkein pyhimmän kaltaiset ovet olisivat avautuneet, ja\nminä näin sinut, minun elämäni enkeli, minun tulevaisuuteni toivo, ja\nminä tunsin yht'äkkiä, mitä siihen saakka en vielä ollut tiennyt, että\nminä sinua rajattomasti rakastan, että elämälläni on ainoastaan silloin\nmitään arvoa, jos sinä tahdot sen minun kanssani jakaa, Gudula. Ja\nsentähden siis nyt sinulta kysyn, Gudula, josko huolit minun\nrakkaudestani ja sydämmestäni, josko tahdot minut tehdä onnelliseksi\nihmiseksi antamalla minulle sydämmesi ja rakkautesi? Mieleni olisi jo\ntiellä tehnyt sinulle sanomaan, että minä sinua rajattomasti rakastan,\nja pyytämään sinua vaimokseni. Mutta minä tiesin, että siveä tyttö\nsellaisiin kysymyksiin vastaa ainoastaan isänsä läsnäollessa. Ja\nsentähden kysyn minä sinulta, Baruch, ennenkuin Gudula vastauksen\nantaa, josko sinä tahdot minua tyttäresi mieheksi ja tahdot antaa\nminulle Gudulan vaimoksi?\"\n\n\"Ilomielin tahdon minä sinut ottaa tyttäreni mieheksi\", huudahti\nvanhus, \"tahdon antaa sinulle Gudulan vaimoksi ja päälliseksi vielä\nsiunaukseni. Mutta ei, ei\", keskeytti hän puheensa, \"eihän se käy\nlaatuun: ethän sinä enää voi ketään kosia. Mayer Anshelm, onko minun\nsiitä sinua muistutettava, että sinä olet tuon rikkaan Veilchen Rahelin\nsulhanen, joka sinua niin innokkaasti rakastaa, että tahtoo sinun\nkanssasi jakaa elämänsä ja omaisuutensa? Onko minun myös siitä\nmuistutettava, että sinä enää et voi kellenkään antaa sydäntäsi, kun se\nkerran on Veilchenille lahjoitettu? Ei ole kulunut vielä enempää kuin\neräitä tunteja siitä, kun kävit meiltä neuvoa kysymässä, josko Veilchen\nRahelin naisit, jonka kautta tulisit rikkaaksi mieheksi, ja me olemme\nmolemmat yllyttäneet sinua sitä tekemään. Sentähden voin minä nytkin\nvaan sanoa: mene ja nai rikkaan Nathanin tytär ja tule rikkaaksi\nmieheksi!\"\n\n\"Sanot olevan vaan muutamia tunteja siitä, kun sen sanoit\", lausui\nMayer Anshelm ja katsoi tarkasti Gudulaa. \"Mutta niin ei asian laita\nole, vaan on siitä jo kokonainen ijäisyys kulunut, joll'aikaa uusi\nelämä minulle on alkanut. Siihen asti olin elänyt sekä sokeana että\nkuurona! Minä olin kovasti rikkonut rakkauttani ja onneani vastaan, ja\nsydämmeni mielettömässä sokeudessa hain minä onnea sieltä, mistä sitä\nei ollut löydettävissä, ja vaadin rahalta sitä, minkä ainoastaan\nrakkaus voi antaa, nimittäin elämän onnea ja iloa; Gudula, rupea\nvaimokseni, ja minä olen rikkain mies maailmassa, sillä minulla on\nsilloin sellainen tavara, jota kaikilla maailman aarteilla ei voi\nlunastaa, nimittäin kaunis, siveä ja rakastettu vaimo! Gudula, sano,\nettä sinä minua rakastat, ja silloin olen minä miljonain omistaja,\nvaikka minulla maailman silmissä ei olisi mitään! Mutta rakastetun\nvaimon sydän maksaa enemmän kuin kaikki miljonat maailmassa, ja\ntyytyväisemmällä mielellä kallistaa päänsä hänen rintaansa, kuin\nkulta- ja jalokivikasoja vastaan\".\n\nGudula ei vastannut mitään, hän oli päänsä kääntänyt, niin ett'ei\nkumpikaan heistä hänen kasvojansa voinut nähdä, mutta sen he kumminkin\nnäkivät, että koko hänen ruumiinsa vapisi, ja kuulivat että hän itkeä\nniiskutti.\n\n\"Gudula\", sanoi hänelle isä, \"Gudula, nyt minä sanon Mayer Anshelmille,\nminkätähden sinä tahdoit mennä sinne, missä Main syvin on\".\n\nGudula kääntyi äkkiä ja he näkivät hänen punoittavat poskensa, joita\npitkin kirkkaita kyyneleitä runsaasti valui. \"Isä, jos sinä sen sanot\",\nhuudahti hän innokkaasti, \"niin menen minä ja teen sen, minkä vannoin\".\n\n\"Mayer Anshelm, pidä häntä kiini, ett'ei hän pääse\", sanoi vanhus\nnauraen: \"Minä uhkasin eilen illalla sanoa sinulle hänen sydämmensä\nsalaisuuden, ja silloin vannoi hän Mainiin menevänsä, jos minä sen\nsinulle ilmaisisin\".\n\n\"Ja mikä salaisuus se oli?\" kysyi Mayer Anshelm loistavin silmin.\n\n\"Enhän minä tohdi sitä sanoa. Kysy Gudulalta itseltään.\"\n\nMayer Anshelm kietoi hellästi käsivartensa hänen ympärilleen ja katsoi\nhäntä kysyvästi silmiin. \"Gudula\", sanoi hän rukoilevalla äänellä,\n\"eilen illalla sanoin sinulle, että tahdoin panna vaikka henkeni\nalttiiksi, päästäkseni rikkaaksi. Nyt olen minä suuren aarteen\nlöytänyt, jonka omistajaksi kaikin mokomin tahdon päästä, sillä se\ntekee minusta kerrassaan rikkaan miehen. Mutta aarteenkaivajan täytyy\ntuntea päästösana, jos hän mielii saada aarretta maasta kohoamaan.\nMutta nyt minä luulen, Gudula, että sinun salaisuutesi on tuo\ntarvittava päästösana. Mikä se siis on, jota isäsi ei uskalla minulle\nilmaista?\"\n\n\"Että minä sinua rakastan!\" huudahti Gudula, kietoen molemmat\nkäsivartensa sulhasensa kaulaan ja likistäen häntä rintaansa vasten.\n\n\"Gudula\", huudahti Mayer Anshelm riemuiten, \"minä kiitän sinua! Minä\nolen aarteeni löytänyt ja minä olen nyt rikas mies!\"\n\n\n\n\n3.\n\n\nOnnellisilla ei ole mitään historiaa, vaan vuodet vierivät heidän\nohitsensa huomaamatta kuin kesäiset päivät. Mayer Anshelm oli aarteensa\nlöytänyt, ja hän piti sitä pitkin ikäänsä suuressa arvossa, vielä\nelämänsä ehtoolla nimitti hän Gudulaa kauniimmaksi ja paremmaksi\npuoleksensa. Gudulalla oli osansa Mayer Anshelmin kaikissa ajatuksissa,\nkaikissa riennoissa, hän kärsi iloisesti hänen kanssansa puutetta, kun\nhe vielä köyhinä olivat, hän teki hänen kanssansa työtä, hän, sanalla\nsanoen, pyrki samaan päämäärään kuin miehensäkin, että ainoastaan\nrikkaus voi päästää heidät olevaisten olojen sorrosta, antaa heille\nvapautta ja panna heidät tilaisuuteen vaikuttamaan kansalaistensa hädän\nja kurjuuden lievittämiseksi.\n\nJa he tulivat rikkaiksi, ja monivuotisen ahkeran työn, säästäväisyyden\nja keinottelemisen perästä pitivät Frankfurtin kristitytkin rahamiehet\nMayer Anshelm Rothschildia arvossa; häntä tervehdittiin kunnioittavasti\npörssillä, kun hän siellä kävi kolmen vanhimman poikansa seurassa,\njotka hän jo aikaisin oli ottanut apulaisikseen ja osallisiksi\npankkiliikkeesensä; jokainen halasi tietää, mitä papereita Mayer\nAnshelm milloinkin osti, sillä he olivat vakuutetut, ett'ei\nhän koskaan huonoja osta eikä koskaan ryhdy epätietoisiin\nkeinottelemisiin. Jokainen otti hänestä osviittaa, koska kaikki\ntiesivät, että hän ei ainoastaan ollut viisas ja älykäs asiamies, vaan\nmyös perin rehellinen, jonka sanaan voi ehdottomasti luottaa.\n\nAinoastaan itsensä, oman neronsa ja väsymättömän toimellisuutensa ja\nahkeruutensa kautta oli Mayer Anshelmista tullut se mikä hän oli,\nnimittäin rikas mies, ja juuri senvuoksi hän iloitsi ja sanoi\nylpeydellä pojillensa: \"mikä minä olen, sen minä olen itseni kautta,\nenkä muiden! Työ on ollut minun suosijani, ahkeruus ystäväni ja\nsäästäväisyys armas äitini. Niiden avulla on minusta tullut se, mikä\nolen, nimittäin rikas mies, jolla ei ole mitään muita kiittämistä kuin\ntaivaan Jumalaa, joka myös on antanut minulle enemmän kuin rikkautta:\narmaan, hellän vaimon ja kymmenen tervettä lasta. Siis olkaamme\nedelleenkin ahkeroita töissämme ja toimissamme, niin Jumalan siunaus on\nmeitä aina seuraava.\"\n\nMonta monituista vuotta oli täten kulunut, mutta ne eivät olleet\nkatkaisseet Hanaun maakreivin ja Mayer Anshelm Rothschildin välistä\nyhteyttä, joka niin kummallisella tavalla oli alkunsa saanut. Maakreivi\noli ottanut säätynsä mukaisen puolison, hän oli isänsä kuoltua 1785\nperinyt Hessenin kuuriruhtinaan istuimen ja muuttanut sinne asumaan,\nmutta yhä oli hän mielessänsä pitänyt huvihuoneessa tapahtuneen\nkohtauksen, ja sentähden näytti hänestä välttämättömältä antaa Mayer\nAnshelm Rothschildille jonkinlaista hyvitystä siitä häväistyksestä ja\nmurheesta, minkä hän hänelle oli matkaansaattanut, sekä näyttää hänelle\nkuinka suuri luottamus ja kunnioitus hänellä oli häntä kohtaan.\n\nSentähden nimitti hän Mayer Anshelm Rothschildin v. 1801\nhovi-asiamieheksensä. Saatuaan ruhtinaan virkavahvistuskirjan meni\nMayer Anshelm sitä näyttämään Gudulallensa joka istui lastensa\nhuoneessa. Hän ojensi paperin Gudulalle ja kysyi hymyillen josko\nhän vielä pitäisi vihaa kuuriruhtinaalle ja josko hän sallisi\nmiehensä ottaa kuuriruhtinaan tarjoaman arvonimen ja viran.\n\nGudula katsoi vilaukselta paperiin ja sitten hymyili hänkin. \"En pidä\nenää kuuriruhtinaalle vihaa\", sanoi hän; \"päinvastoin on hän meille\ntoimittanut jonkinlaista puhemiehen virkaa, ja ilman hänettä ei Mayer\nAnshelm nyt olisi minun rakas mieheni. Mutta haluaisin kumminkin\ntietää, mitä hyvää suurelle Mayer Anshelm Rothschildille siitä on, jos\npieni Hessenin kuuriruhtinas hänet hovi- asiamieheksensä nimittää\".\n\n\"Hessenin kuuriruhtinas on verrattomasti rikas herra\", vastasi hänen\nmiehensä vakavasti, \"hän olisi mahtava ja arvoisa herra, vaikk'ei hän\nolisikaan ruhtinas, sillä hänellä on monen miljonan guldenin omaisuus\".\n\n\"Mutta tiettyhän on, millä tavalla hän sen on saanut\", sanoi Gudula\nolkapäitään kohauttaen. \"On myönyt alamaisparkojansa Englantilaisille,\nettä he heitä auttaisivat Amerikan vapautta ja itsenäisyyttä\nkukistamaan. On antanut Englannin maksaa jokaisesta kaatuneesta maansa\nlapsesta sata guldenia, eikä ole rahoja antanut kaatuneitten\nturvattomille perillisille, vaan on pistänyt ne omaan kukkaroonsa;\nkerran, kun eräässä tappelussa Mississippin varrella oli kaatunut\nainoastaan muutamia Hesseniläisiä, oli herra kuuriruhtinas vartavasten\nkirjoittanut Englatilaisten komentavalle kenraalille Amerikassa ja\npäivitellyt, että niin vähän Hesseniläisiä oli tappelutantereelle\njäänyt, sekä vaatinut, että vastaisissa kahakoissa piti Hesseniläiset\naina pantavan vaarallisimpaan paikkaan! [Historiallinen totuus.] Kyll'\non kelpo maan-isä, tuo Hessenin kuuriruhtinas, ei todellakaan\nansaitse sitä kunniaa, että Mayer Anshelm Rothschild rupeaa hänen\nhovi-asiamieheksensä\".\n\n\"Olet kyllä oikeassa, Gudula\", sanoi Mayer Anshelm miettivästi, \"hän on\nkehno maan-isä, joka on rahasta alamaisiansa Englantiin myönyt. Mutta\nhän on kuitenkin antanut aihetta suureen ja jaloon taideteokseen. Jos\nHessenin kuuriruhtinasta ei olisi ollut, niin ei Friedrich Schiller\nolisi kirjoittanut murhenäytelmää 'Kavaluus ja rakkaus', jota vasta\nolit minun kanssani teaterissa katsomassa ja jonka vuoksi sinä niin\nhartaasti itkit\".\n\n\"Kelvottomalla ruhtinaalla on hän siis tarkoittanut Hessenin\nkuuriruhtinasta?\" kysyi Gudula vilkkaasti.\n\n\"Aivan niin, Gudula\", vastasi Mayer Anshelm nauraen, \"ja sinusta on\nkokonaan riippunut, että Schiller lady Milfordilla ei ole tarkoittanut\nGudula Schnapperia\".\n\nGudula punastui, kuin olisi hän vielä silloinen kahdeksantoista vuotias\ntyttö. \"Isäni Jumala olkoon kiitetty, ett'ei minulla ole mitään\nyhteyttä tuon onnettoman lady Milfordin kanssa, jonka vuoksi minun niin\npaljon täytyi itkeä. On oikein jalo näytelmä tuo, minkä Schiller\nHessenin kuuriruhtinaasta ja hänen kelvottomasta hallituksestansa on\ntehnyt; ja Schillerin vuoksi tahdomme me hänelle anteeksi antaa, emmekä\nenää käy tuomiolle hänen kanssansa. Anna hänelle se kunnia, että otat\nhänen arvonimensä vastaan! Ja kenties poistuu hänen miljonistansa, kun\nsinä niitä hoidat, se kirous, mikä niissä on, ja muuttuu siunaukseksi!\"\n\nMayer Anshelm otti siis Gudulan myönnytyksellä arvonimen vastaan, hän\ntuli rikkaan Hessen-Kasselin kuuriruhtinaan hovi-asiamieheksi; hän\nhoiti vilpittömästi ja toimellisesti hänelle uskottuja miljonia, ja\nkuinka epäluuloinen tuo saita kuuriruhtinas muutoin olikin, niin oli\nhänellä kumminkin Mayer Anshelmin rehellisyyteen ja taitoon täysi\nluottamus, sillä hän näki, että hänen pää-omansa yhäti karttui tuon\nnerokkaan ja varovan asioitsijan käsissä.\n\nMutta sill'aikaa kuin Mayer Anshelm Rothschild pienessä hupaisessa\nasunnossaan Frankfurtin Juutalaiskaupungissa vietti onnellista\nperhe-elämää ja tuon uljaan valtakaupungin pörssillä saavutti yhä\nsuurempaa arvoa ja kunniaa, sill'aikaa oli Frankfurtin ulkopuolella koko\nmaailma mennyt mullin mallin, koko Europa kajahteli sotahuudoista ja\nmiekankalskeesta, ja Napoleonin, Marengon, Austerlitzin ja niin monen\nmuun tappelun voittajan nimi lenti tuulen nopeudella ympäri Europaa ja\ntäytti kaikkein ruhtinasten sydämmet pelolla ja vapistuksella, kaikkein\nkansain sydämmet vihalla ja inholla. Ja vihdoin tulla jyrisi hän tuohon\nvanhaan valtakaupunkiin Frankfurtiinkin, ja kauhusta kalpeana huusi\ntoinen toisellensa: \"Ranskalaiset tulevat! He lähestyvät Mortierin\njohdolla! He ovat Hanaun, Kasselin ja koko kuuriruhtinaan alueen\nvalloittaneet ja miehittäneet sekä ajaneet itse ruhtinaan maanpakoon! Ja\nnyt he tahtovat valloittaa Frankfurtinkin, nyt on tuho saavuttanut\nmeidän vanhan valtakaupunkimme, meidän vapautemme ja oikeutemme!\"\n\nIltapuolella tänä kauhun ja pelon päivänä, kun Mayer Anshelm jo aikoja\noli sulkenut konttorinsa ja tullut kotiinsa päivän ponnistuksista\nlevähtämään, ilmoitettiin hänelle, että ulkona oli eräs vieras, joka\nvälttämättä halusi häntä puhutella.\n\n\"Päivä on jo laskenut\", sanoi Mayer Anshelm pahoilla mielin, \"eikä\ntänään enää mitään kauppoja tehdä\".\n\n\"Päivä on laskenut, mutta se on jälleen nouseva, niin ainakin minä\ntoivon\", lausui vakava, surullinen ääni hänen takanansa, ja kun Mayer\nAnshelm kääntyi, näki hän ovessa miehen seisovan, joka oli pitkään\nviittaan huolellisesti kääriytynyt.\n\n\"Kuka te olette?\" kysyi Mayer Anshelm, nousten ylös ja otteen\ntuntematonta vastaan. \"Millä oikeudella te luvatta tulette sisään ja\nkuuntelette minun sanojani ja --?\"\n\n\"Antakaa palvelijan mennä ulos, herra hovi-asiamies, minulla on teille\npuhumista\", vastasi vieras vakavalla, käskevällä äänellä ja astui\nsamalla peremmäksi.\n\nMayer Anshelm lienee äänen tuntenut, koska hän ei enää tehnyt mitään\nvastarintaa, vaan käski palvelijan mennä ulos ja sulki oven hänen\nmentyänsä.\n\nSitten palasi hän takaisin vieraan luo, joka sill'aikaa oli ähkyen\nistuutunut isännän nojatuolille.\n\n\"Onko mahdollista, armollisin Herra? Te se olette, ja yksin, vieläpä\njalkaisin?\" huudahti Mayer Anshelm ihmetellen.\n\n\"Yksin, jalkaisin, ja pakolaisena!\" vastasi vieras ja kallisti\nväsyneenä päänsä tuolin selkänojaa vasten. \"Minulla on nälkä, minä olen\nväsyksissä, minä olen koko päivän kävellyt. Antakaa minulle jotain\nsyötävää, Mayer Anshelm Rothschild\".\n\nMayer Anshelm ei mitään vastannut, hän syöksi ulos huoneesta, huusi\nvaimonsa luokseen, sipisi jotain hänen korvaansa, ja sitten puuhasivat\nhe molemmat sekä keittiössä että kellarissa. Mayer Anshelm kantoi itse,\nkuin jos hän olisi ollut tuon vieraan herran palvelija, ruoat ja\nruoka-astiat omaan huoneeseensa ja kattoi pöydän vieraallensa, joka\nyhä nojatuolissa istui unenhorroksiin vaipuneena.\n\n\"Armollinen Herra, jos Teidän Korkeutenne suvaitsette, pöytä on\nkatettu\", lausui Mayer Anshelm hymyillen ja lykkäsi pöydän vieraan\neteen.\n\nTämä joi nopeasti lasillisen viiniä ja söi muutamia paloja. Mayer\nAnshelm seisoi häntä vastapäätä ja katsoi miettien hänen silmiinsä ja\nkalpeihin kasvoihinsa. Äkkiä katsahti vieras häneen, ja molempain\nmiesten silmäykset kohtasivat toisensa.\n\n\"Mayer Anshelm\", lausui vieras, \"minä ajattelin vast'ikään jo ammoin\nkuluneita aikoja\".\n\n\"Samoin minäkin, armollinen Herra Kuuriruhtinas\", vastasi Mayer Anshelm\nsävyisesti.\n\n\"Ajattelin niitä aikoja, kun me poikanulikoina toisiamme ensi kerran\nkohtasimme. Siitä on nyt kolmekuudetta vuotta kulunut, ja kumminkin\nmuistan vielä aivan selvään, minkä näköinen te olitte seistessanne\nminun edessäni viisaine, ynseine kasvoinenne, mikä minua, ylpeätä\nruhtinaan poikaa, sangen suuresti suututti. Korvissani soipi vielä\näänenne, kun te minulle, hyvästi jättäessänne, sanoitte: minä\nolen Mayer Anshelm Rothschild ja asun rouva äitini kanssa\nJuutalaiskaupungissa Frankfurtissa. Jos minua tarvitsette, niin tulkaa\nvaan luokseni\".\n\n\"Olin oikein hävytön lurjus siihen aikaan\", sanoi pankkiiri hymyillen.\n\n\"Ettepä niinkään, päinvastoin luulen, että minä olin hävytön\", vastasi\nkuuriruhtinas, \"ja sentähden on minun kohtaloni kenties vaatinut, että\nteidän silloinen sananne oli toteutuva. Mayer Anshelm Rothschild, minä\nolen teidän luoksenne tullut siitä syystä, että minä teitä tarvitsen\".\n\n\"Teidän Korkeutenne, Te tiedätte, että Te voitte luottaa minun\npalvelusintooni\".\n\n\"Minä tiedän, että te olette rehellinen ja kunnon mies, ja minä luotan\nteihin. Katsokaa minua\", jatkoi kuuriruhtinas ja avasi viittansa, \"minä\nolen pukenut itseni talonpojan vaatteihin, ja ainoastaan tämä valhepuku\non minun henkeni pelastanut. Ranskalaiset ovat minut karkoittaneet,\novat kaupunkini miehittäneet, virkamieheni ajaneet pois, ja Napoleon,\nhyvin tuntein vihani häntä ja hänen kirottua rosvoustapaansa vastaan,\non julistanut minun menettäneeksi perimäni valtaistuimen. Perheeni on\njo saapunut onnellisesti Tanskaan, vaan minä en voinut sitä seurata,\nsillä pitihän minun ainakin pitää huolta omaisuudestani, kun maani tuli\nminulta ryöstetyksi. Varmat arvopaperini otan minä mukaani, mutta kovaa\nrahaa -- ja te tiedätte, että suurin iloni on katsella kauniita\nkultakääryjäni -- kovaa rahaa en voi mukaani ottaa. Olen itse latonut\nrahat säkkeihin, joissa päälläpäin on eloja, ja talonpojaksi\nvaatetettuna olen tuonut säkit talonpoikaisilla vankkureilla tänne.\nVankkurit ovat portillanne. Mayer Anshelm Rothschild, tahdotteko ottaa\nrahani huostaanne?\"\n\n\"Tahdon, Herra Kuuriruhtinas\", vastasi pankkiiri lyhyesti.\n\n\"No käskekää sitten väkenne kantamaan säkit tänne. Uskollinen\nkamaripalvelijani on vankkurein luona.\"\n\n\"Mutta, Teidän Korkeutenne, eiköhän olisi parempi, että minä yksinäni\nkantaisin säkit sisään?\"\n\n\"Mahdotonta! Ne ovat liian raskaat, sillä ne sisältävät kolme miljonaa\nlouis- doreissa ja kovissa kultakolikoissa. Minä olen jakanut ne\nkahteentoista säkkiin.\"\n\n\"Kolme miljonaa!\" huudahti Mayer Anshelm huoaten, \"on vaikea näinä\nrauhattomina aikoina säilyttää niin paljoa rahaa\".\n\n\"Mutta te sen kuitenkin voitte tehdä\", sanoi kuuriruhtinas;\n\"kiiruhtakaa, Rothschild, purattakaa kuorma, että minä tietäisin rahani\nolevan teidän huostassanne. Sitten lähden heti pois\".\n\nTunnin kuluttua oli kuorma purettu, ja kaksitoista kultarahoilla\ntäytettyä astiaa oli Mayer Anshelmin kammarissa. Kuuriruhtinas katseli\nniitä hyvin hellästi ja suruisesti, aivan kuin rakastava heittää\njäähyväiset rakastetullensa.\n\n\"Mayer Anshelm Rothschild\", sanoi hän, \"minä uskon teille sen, mikä\nminulle on kalliinta, tärkeintä ja tarpeellisinta maailmassa, nimittäin\nrahani. Minä olen kurja, paon-alainen mies. Te olette varjeleva minua\nsiitä, ett'ei minusta tule kerjäläistä. Tahdotko tehdä sen?\"\n\nMayer Anshelm Rothschild laski molemmat kätensä rahasäkille ja lausui:\n\"Minä vannon temppelimme kaikkein pyhimmän kautta, Jehovahn kautta\ntaivaissa ja kaiken sen kautta, mikä minusta on pyhää maassa, minä\nvannon ja vakuutan Teille, Herra Kuuriruhtinas, tahtovani tallettaa ja\nsuojella rahojanne ja, jos tarve vaatii, niiden vuoksi panna henkenikin\nalttiiksi. Vannon myöskin tahtovani pitää tämän asian salassa\".\n\n\"Minä tiedän teidän pitävän valanne\", sanoi kuuriruhtinas totisesti ja\nantoi kättä pankkiirille. \"Ja nyt jääkää hyvästi, Rothschild, minun\ntäytyy lähteä. Rukoilkaa minun edestäni, että minä onnellisesti\npääsisin vainoojieni käsistä ja löytäisin turvapaikan, kunnes koston\nhetki on tullut, jolloin Saksan kansat ja ruhtinaat ovat päältänsä\npudistavat ne alennuksen ja häväistyksen kahleet, joita he nyt\nkantavat\".\n\nKuuriruhtinaan mentyä, sulki Mayer Anshelm kammarinsa oven, ja jos\nBaruch Schnapper olisi vielä elossa ollut ja, niinkuin ennenkin, asunut\nvastapäätä, olisi hän ihmeeksensä nähnyt vävynsä huoneesta koko yön\ntulen tuikkavan, ja hänen varjonsa ikkunan uutimilla liikkuvan, sekä\ntoisinaan valon kammarista häviävän ja kellarin pienestä ikkunasta\nilmestyvän; ja tätä näkyä olisi kestänyt koko yön. Mutta Baruch\nSchnapper oli jo ammoin aikoja kokoutunut isäinsä tykö, ja ainoastaan\npankkiirin palvelija kummeksi huomen-aamuna, kun näki herransa vaatteet\nsaven, maan ja kalkin vallassa.\n\nMayer Anshelm ei kenellekkään ilmaissut paon-alaisen kuuriruhtinaan\nkäyntiä, sillä olihan hän hänelle vannonut pitääksensä sen salassa.\nMutta kuitenkin levisi siitä sangen pian hämärä huhu ympäri koko\nFrankfurtia, sillä naapurit olivat nähneet vaunut Mayer Anshelmin\nportilla ja huomanneet myös senkin, että säkit näyttivät olevan\nerittäin raskaat kantaa, ja tämän olivat myös kantajatkin vakuuttaneet\nja sanoneet salaperäisesti, että säkeissä varmaankaan ei ollut eloja.\nJa tätä aprikoitiin ja mietittiin siksi, kunnes lähimmiten päästiin\ntotuuden perille, ja se tieto levisi kaikkialle, että kuuriruhtinas oli\nonnellisesti paennut ja jättänyt miljonansa hovi-asiamiehensä Mayer\nAnshelm Rothschildin säilytettäviksi. Ja tämä sanoma levisi eteenpäin,\nsuusta suuhun, ulos maailmaan, Ranskalaisia vastaan, jotka nyt Hanausta\nmarssivat valloittamaan ja muuttamaan tuota vanhaa vapaata\nvaltakaupunkia suuriherttuan Napoleonin armosta asuntokaupungiksi! Ja\nSaksalainen oli se mies, joka valloittajan käsistä tämän\nsuuriherttuallisen kruunun vastaanotti!\n\nMutta ennenkuin tuo vastasepitetty suuriherttua voi pääkaupunkiinsa\ntulla, täytyi tältä pääkaupungilta ensin ryöstää sen vanhat vapaudet ja\noikeudet, täytyi sen menettää perustuslakinsa ja lakata olemasta vapaa\nSaksan valtakaupunki! Napoleon oli sanonut, että niin piti tapahtuman,\nja mitä tämä mies sanoi, pidettiin siihen aikaan Jumalan sanana.\n\nRanskalaiset lähestyivät Hanausta ja Kasselista suurissa kolonneissa,\nja mitä muuta voi Frankfurt tehdä, kuin heittäytyä voittajain armoille?\n\nSe heittäytyi Ranskalaisten valtaan, jotka nyt mieltänsä myöten\nkaupunkia hallitsivat. Frankfurtin kelpo porvarit, jotka aamuisilla\nvuoteelta noustessaan vielä olivat vapaita Saksalaisia, huomasivat\nhämmästyksellä iltasilla olevansa suuriherttuan Napoleonin armosta\nalamaisia.\n\nIltapuolella samana päivänä marssi eräs osasto Ranskalaista sotaväkeä\nJuutalaiskaupunkiinkin. Osaston eturinnassa marssiva upseeri kysyi\nportilla värjötteleviltä lapsilta, jotka avossa suin katsoa töllöttivät\nnoita komeita sotamiehiä, josko he tietäisivät, missä Mayer Anshelm,\nHessenin kuuriruhtinaan hovi-asiamies asuu.\n\nKaikki ne sen tiesivät, nuo töllistelevät lapset, ja juoksivat\nhalullisesti edeltäpäin tietä näyttämään sotamiehille Mayer Anshelm\nRothschildin asuntoon.\n\nMayer Anshelm istui rauhallisesti työhuoneessansa kirjainsa ääressä,\nkun ovi äkkiä aukeni, ja Gudula kalpeana ja hengästyneenä syöksi\nsisään.\n\n\"Mayer Anshelm, ranskalaisia sotamiehiä on tunkenut asuntoomme! He\nvartioitsevat katua ja pihamaata, he seisovat portailla ja porstuassa.\nMe olemme hukassa! He ovat saaneet tietää, että kuuriruhtinas on käynyt\nsinun luonasi, että --\"\n\n\"Hiljaa, Gudula\", keskeytti hänen puolisonsa häntä tyynesti, \"etkö näe,\nettä emme ole yksin?\"\n\nJa niin olikin. Eräitä ranskalaisia upseereja seisoi huoneessa, ja\navonaisesta ovesta näkyi välkkyvillä kivääreillä varustettuja\nsotamiehiä.\n\nMayer Anshelm astui tyynesti upseereja vastaan ja kysyi heidän\nasiatansa.\n\n\"Meillä on käsky vaatia teiltä ne miljonat, jotka entinen Hessenin\nkuuriruhtinas teidän huostaanne on antanut\", sanoi yksi upseereista.\n\n\"En ole mitään miljonia saanut kuuriruhtinaalta\", vastasi Mayer Anshelm\ntyynesti.\n\nUpseeri naurahti. \"Te ette siis tahdo antaa noita miljonia? Keisari\nNapoleon on käskenyt, että ne ovat annettavat Frankfurtin\nsuuriherttualle. Meillä on ankara käsky ottaa teiltä nämä miljonat\".\n\n\"En tiedä mistään miljonista\", huudahti Mayer Anshelm. \"Herra\nkuuriruhtinas ei ole antanut minulle mitään säilytettäväksi\".\n\n\"Me tiedämme aivan varmaan, että tuo viralta pantu kuuriruhtinas on\nteille miljonansa uskonut, älkää siis sitä kieltäkö. Teidän\nomaisuutenne säästetään, teiltä ei mitään ryöstetä, teidän täytyy vaan\nantaa pois se, mikä ei ole teidän.\"\n\n\"En tiedä mistään miljonista\", vakuutti Mayer Anshelm.\n\n\"Minä varoitan teitä\", huusi upseeri kiivaasti. \"Te näette, että teidän\nasuntonne on miehitetty, aseellisia sotamiehiä seisoo ovenne edessä.\nMeillä on tarkat käskyt, ja jos te ette hyvällä suostu niitä antamaan,\nniin ryhdymme me mitä ankarimpiin keinoihin. En voi teiltä salata, että\nhenkennekin on vaarassa, jos yhä kiellossanne pysytte\".\n\n\"Hän on hukassa! Ne hänet tappavat\", mutisi Gudula, polvilleen vaipuen\nja kohottaen kätensä taivasta kohti.\n\n\"He voivat minut tappaa\", sanoi Mayer Anshelm tyynesti, \"mutta he eivät\nvoi pakoittaa minua tunnustamaan, mitä en tiedä\".\n\nUpseeri viittasi, ja muutamia sotamiehiä astui huoneesen. \"Vartioitkaa\nkaikkia ovia\", käski hän, \"tutkikaa kaikki huoneet tarkasti ylisestä\nalkaen kellarikerrokseen saakka, älkää päästäkö ketään talosta ulos, ja\nmissä vastusta tehdään, siinä käyttäkää aseitanne. Menkää! Minä\nvelvoitan teitä tutkimaan kaikki mitä huolellisimmasti!\"\n\nSotamiesten tahdinmukainen astunta kuului, ja nyt levisi niitä kaikkiin\nhuoneihin oikein kosolta. Mayer Anshelm seisoi vaaleana, vaan\nmiehuullisen näköisenä keskellä kammariansa ja kuunteli tarkasti\nsotamiesten melua ja pauhinaa. Gudula oli yhä polvillaan ja rukoili.\n\n\"Herrani\", sanoi upseeri, \"minä vielä uudelleen vakuutan teille, että\nmeillä on käsky, tarpeen vaatiessa, käyttää viimeisiä keinoja. Jos te\nette miljonia anna, on minun kova täytymykseni, ammuttaa teidät\nmaankavaltajana ja kapinoitsijana\".\n\nGudulalta pääsi kauhun ja hädän huuto, ja hän hypähti ylös, juoksi\nmiehensä luo, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja likisti häntä\nhellästi rintaansa vastaan.\n\n\"Mayer Anshelm\", rukoili hän, \"armahda minua ja lapsiasi! Sinä et saa\nkuolla, sinun täytyy meidän tähden elää! Sinun täytyy taipua väkivallan\nalle! Sinä et saa antaa henkeäsi kurjan rahan vuoksi! Oi minun\nJumalani, he tappavat sinut!\"\n\n\"He tappavat minut, mutta minä olen rehellisenä miehenä kuoleva\", sanoi\nMayer Anshelm vakavasti. \"Mene tyttäriesi luo, Gudula, ja käske poikain\ntulla tänne!\"\n\n\"Kukaan ei saa tänne tulla\", sanoi upseeri. \"Kaikki huoneet ovat\nvartioitut, ja missä kukin on siinä hän pysyy, kunnes te hänet\ntunnustuksellanne vapautatte, taikka vastaisessa tapauksessa, kunnes\nteidät on ammuttu\".\n\n\"Siis jäävät lapseni vangeiksi\", lausui Mayer Anshelm tyynesti, \"ja\nsinä, Gudula, jäät minun luokseni ampumisen toimeenpanoon asti!\"\n\n\"Tahdon rukoilla, tahdon rukoilla!\" kuiskasi Gudula ja vaipui taas\npolvilleen.\n\nNyt vallitsi hiljaisuus kammarissa. Ovella seisoi sotamieheä, upseerit\nolivat vetäytyneet ikkunanpoukamaan.\n\nVähän ajan kuluttua astui eräs ordonanssi sisään ja kertoi, että he\nolivat ylisen läpi läpeensä tutkineet ja tarkastaneet, löytämättä\nmitään rahaa tai arvopapereita.\n\n\"Te yhä pysytte kiellossanne?\" kysyi upseeri.\n\n\"Pysyn\", vastasi Mayer Anshelm tyynesti.\n\n\"Vieläkö sittenkin, jos minä teille sanon, että me vakoojiemme ja\nasiamiestemme kautta varmasti tiedämme kuuriruhtinaan täällä käyneen ja\nantaneen teille rahansa?\"\n\n\"Vielä sittenkin!\"\n\n\"Vieläkö sittenkin, jos minä teille ilmoitan, että te kiellollanne ette\nainoastaan tuomitse itseänne kuolemaan, vaan myös saatatte kaikki\nuskolaisenne vaaraan? Sillä jos te ette meille anna noita\nmiljonia, niin teidät ammutaan, ja sallitaan sotamiesten ryöstää\nJuutalaiskaupunkia.\"\n\n\"Mayer Anshelm, ole armollinen\", huusi Gudula, \"pelasta kurjat\nuskolaisemme. Antaunnu väkivallan alle!\"\n\n\"Niinhän minä teenkin, sentähdenhän minä annankin henkeni alttiiksi\",\nlausui Mayer Anshelm juhlallisesti.\n\n\"Ja monen muun uskolaisenne hengen, sillä tiedättehän sen, että, kun\nJuutalaiskaupungin ryöstö kerran on alkanut, tekee uskonvimma ryöstön\nuskontaisteluksi.\"\n\n\"Mayer Anshelm\", voivotteli Gudula, \"muista isääsi ja äitiäsi, jotka\neivät, haudassakaan ole rauhaa saavat, jos heidän poikansa tulee\norjuutetun kansamme syöksemään yhä suurempaan kurjuuteen; muista sitä\nonnettomuutta ja surkeutta, mikä meidän kansaamme ennestäänkin\nahdistaa, äläkä tahdo enää sitä lisätä. Poista meistä uudet turmiot,\nkun se on sinun vallassasi, armahda heikkoja ja sairaita, pelasta\nkansasi!\"\n\nSiinä seisoi Mayer Anshelm, liikkumatonna, kalmankalpeana, kiini\npuristetuin huulin, ja katsoi suruisesti ja kysyvästi ylöspäin.\n\nUudelleen tuli ordonanssi ilmoittamaan, että alakerroskin oli jo\ntyystin tutkittu, mutta ei mitään löydetty.\n\n\"Niin, menkää siis alas kellariin\", käski upseeri, \"ottakaa kuokat ja\nlapiot mukaanne, tutkikaa sitä hyvin tarkoin, ja jos sieltäkään ette\nmitään löydä, niin on tutkimus loppunut, ja sitten seuraa ampuminen\".\n\n\"Mayer Anshelm\", huusi Gudula epätoivoissaan, \"säästä minulle lastesi\nisä, pelasta kansasi!\"\n\nHänen miehensä ojensi itsensä suoraksi ja hengähti syvästi, hänen\nvärähtelevistä kasvonjuonteistaan voi nähdä, että hän oli viimmeisen\ntaistelun itsensä kanssa taistellut. Hiki oli suurissa karpaloissa\nhänen kalpealla otsallaan, ja kun hän puhui, oli hänen äänensä heikko\nja murrettu.\n\n\"Oli menneeksi\", sanoi hän, \"minä myönnyn. Jumala on todistajani,\nett'en muuta voi tehdä. Herra katteini, huutakaa väkenne takaisin,\nälkää antako kokonaan hävittää taloani. Antakaa käsky, että sotaväki\nheti poistuu minun talostani, ja päästäkää minun lapseni vapaiksi, niin\nminä olen valmis teille antamaan vaatimanne rahat\".\n\n\"Vihdoinkin!\" huudahti upseeri. \"Minä sanon teille, että te jo\nseisoitte haudan partaalla, sillä minä olisin teidät arvelematta\nammuttanut, koska minulla oli ankara käsky niin tehdä. Vaimonne\nrukoukset, jotka teidän itsepäisyytenne pehmittivät, ovat pelastaneet\nteidät kuolemasta. Herrat upseerit, viekää sotamiehille käsky, että\ntutkimus on loppunut, ja asettakaa väestö kadulle, kunnes toisin\nmäärätään. Ainoastaan tällä ovella olevat vartijat jäävät paikoilleen\".\n\nUpseerit lähtivät huoneesta pois, ja katteini sanoi pankkiirille. \"Nyt,\nherrani, pitäkää lupauksenne ja antakaa minulle rahat\".\n\nMayer Anshelmin rinnasta tunki vielä kerran syvä, kamala huokaus, ja\nhän näytti oikein henkeä tavoittelevan. \"Gudula\", sanoi hän sitten\nvaimolleen, \"mene nyt pois. Nyt sinua ei enää kukaan estä. Mene\nperhehuoneesen ja odota minua siellä lasten kanssa. Minä tulen teidän\nluoksenne heti, kun olen päättänyt asiani tämän herran kanssa\".\n\nGudula tarttui miehensä käteen, suuteli sitä innokkaasti, katsoi häneen\nkiitollisesti ja läksi sitten sanaakaan virkkamatta pois.\n\nMayer Anshelm odotti, kunnes Gudula oli oven sulkenut, ja sitten astui\nhän vakavin askelin toiselle puolelle huonetta. Sinne tultuansa otti\nhän seinältä kirjahyllyn kohdalla olevan kuvan pois. Pieni rautainen\novi näkyi sen alta. Pankkiri otti povilakkaristaan avaimen ja aukasi\noven. Nyt näkyi seinään tehty syvennys, joka oli täynnä rahakääryjä,\npullollaan olevia palttinakukkaroita ja arvopapereita.\n\n\"Tässä on, herrani\", sanoi Mayer Anshelm kolkosti. \"Siinä on kaksi\nmiljonaa kahdeksansataa tuhatta thaleria kullassa ja hyvissä\narvopapereissa\".\n\nKahden tunnin kuluttua astui Mayer Anshelm perhehuoneesen, jonne hänen\nvaimonsa, poikansa ja tyttärensä jo edeltäpäin olivat kokoontuneet.\n\nHän tervehti heitä pään-nyykäyksellä, ja ihmeteltävä rauha ja\ntyytyväisyys loisti hänen kasvoistansa. Keskelle huonetta jäi hän\nseisomaan ylevänä, vakavana, jollaisena pojat eivät häntä olleet\nmuulloin nähneet kuin tärkeinä, ratkaisevina hetkinä.\n\n\"Poikani, sydämmeni ja rakkauteni lapset\", lausui hän, \"ottaessani\nteidät osallisiksi liikkeeseni, mikä oli se sana, jonka minä panin\nteille elämänne laiksi? Vastaa sinä, Anshelm, veljiesi nimessä. Mikä on\nse laki, jonka minä teille olen antanut?\"\n\n\"Olkaat uskolliset itsellenne ja niille, jotka teihin luottavat\",\nlausui nuori mies juhlallisesti. \"Pysykäät isäinne uskossa, olkaat\nahkerat ja rehelliset. Pyhänä sananne pitäkäät, ja lupauksenne olkoon\nhorjumaton kuin kallio. Älkäät ylenkatsoko vähintäkään voittoa, kun se\nvaan tulee rehellisellä tavalla, mutta hylätkää suurinkin voitto, jos\nsitä ei rehellisesti voi saada. Niin olette meitä neuvoneet, isä, ja\nminä toivon, teidän meille antavan todistuksen siitä, että olemme sen\nmukaan eläneet\".\n\n\"Ja minä toivon\", huudahti heidän isänsä innostuneena, \"minä toivon\nteidänkin kuolinhetkelläni minulle antavan sen todistuksen, että olen\nsen mukaan elänyt. Poikani, minä olin eräälle miehelle, joka minulle\noli uskonut rahansa, pyhällä valalla vannonut ne säilyttääkseni ja\nhenkenikin niiden turvaksi alttiiksi pannakseni. Olinko minä velkapää\npysymään sanoissani?\"\n\n\"Olitte\", huusivat pojat kuin yhdestä suusta.\n\n\"Ja jos minä voin pelastaa hänen rahansa antamalla omani niiden\nsijasta, oliko minun se tehtävä?\"\n\n\"Oli!\" vastasivat pojat.\n\n\"No, hyvä on, minä olen siis tehnyt velvollisuuteni. Minä olen pitänyt\nsanani. Minulle uskottu raha ja omaisuus on pelastettu, mutta minun ja\nteidän koko omaisuus ja kaikki, mitä meillä oli, on mennyt. Minä olen\ntaas köyhä mies!\"\n\n\"Et ole\", huudahti Gudula, ja hänen ryppyisillä kasvoillaan värähteli\nikuisen nuoruuden ja ikuisen rakkauden säteitä! \"Sinä olet rikas, Mayer\nAnshelm, sillä sinä olet kunnon mies, sinulla on vaimo, poikia ja\ntyttäriä, jotka kaikki sinua rakastavat. Sinä jätät lapsillesi\nperinnöksi kunniallisen nimen ja puhtaan tunnon\".\n\nMayer Anshelmilta pääsi ilohuuto, ja hän likisti vaimoansa rintaansa\nvastaan.\n\n\"Gudula\", huudahti hän, \"minä sanon sinulle tänään sen, minkä sanoin,\nkun sinä tulit köyhän Mayer Anshelmin morsiameksi: minä olen rikas\nmies, sillä sinun sydämmesi on aarre, pysyväisempi kuin kaiken maailman\nkullat ja rikkaudet! Poikani, rikkautemme on mennyt, mutta ei voimamme.\nMeidän on alusta alkaminen. Meidän on tehtävä työtä, ja Jumala on sille\nsiunauksensa antava!\"\n\n-- -- -- Ja Jumala antoi siunauksensa! Rothschildin kauppahuone yhä\nvaan varttui ja voimistui, eikä sen luotettavaisuutta oltu vielä\nhetkeäkään epäilty. Eihän kukaan tietänyt, että Mayer Anshelm oli oman\nomaisuutensa menettänyt, ainoastaan se oli vaan luultu, että\nRanskalaiset olivat pakoittaneet Mayer Anshelmin antamaan pois\npaon-alaisen kuuriruhtinaan rahat, eikä häntä siitä kukaan moittinut,\nsillä tietty asia oli, että hänet väkivallalla oli siihen pakoitettu.\n\nJa siten aika kului, ja nöyryytetylle ja jaloin poljetulle Saksallekin\nvalkeni koston päivä, joka kahleissa olevan jalopeuran tavoin oli\nmaassa madellut kaikkivaltiaan Napoleonin jalkain juuressa, tämä Saksan\nkansa mursi kahleensa, pystytti päänsä ja pakoitti ruhtinaansa\nvallan-anastajasta luopumaan ja yhtymään kansalliseen vapautukseen.\nSaksan kansa sai taistelemalla vapautensa ja kunniansa takaisin, ja\nLokakuun 18 päivänä vuonna 1813, silloin kosti se sortajilleen, silloin\nmaksoi se heille palkkansa, silloin ajoi se Napoleonin paon-alaisine\njoukkoineen Saksasta pois, ja sitten, sitten otti tuo jalomielinen\njalopeura mielisuosiolla kahleet uudelleen päällensä ja järjestyi\njälleen kahlehtijainsa ja herrainsa vallan alle, kutsui paon-alaiset\nruhtinaansa takaisin, ja vapaista Saksan miehistä tuli taas\nkahdeksanneljättä ruhtinaan Saksalaisia alamaisia.\n\nHesseninkin kuuriruhtinas palasi Leipzigin tappelun perästä\nvaltakuntaansa, ja hänen kansansa, joka jalomielisesti oli unhottanut\nkaiken sen vääryyden, mitä hän sille oli tehnyt, otti hänet jälleen\nhallitsijaksensa.\n\nOtettuansa alamaisiltansa uskollisuuden valan, läksi kuuriruhtinas\nFrankfurtiin, missä hänen ensimmäinen toimensa oli kutsuttaa\npankkirihuone Rothschildin päämies luoksensa.\n\nNeljännestunnin kuluttua ilmoitettiin kuuriruhtinaalle pankkiri Anshelm\nRothschildin tulo, ja hän käski hänet päästää sisään ja meni häntä\nvastaan ovelle.\n\nMutta eihän se ollutkaan Mayer Anshelm Rothschild, joka astui sisään,\nvaan paljoa nuorempi mies, joka tuskin näytti neljänkymmenen vanhalta.\n\n\"Kuka te olette, herra?\" kysäsi kuuriruhtinas. \"Minä lähetin noutamaan\nhovi- asiamiestäni, Mayer Anshelm Rothschildia.\"\n\n\"Teidän Korkeutenne, hän ei voi kutsumustanne seurata, sillä Jumala on\nhänet luoksensa kutsunut.\"\n\n\"Hän on siis kuollut?\"\n\n\"Teidän Korkeutenne, hän kuoli vuosi takaperin.\"\n\n\"Hän oli kelpo mies\", sanoi kuuriruhtinas huoahtaen. \"Minä luotin\nhäneen rajattomasti ja olen osoittanut sen hänelle. En voi häntä siitä\nnuhdella, että luottamukseni seuraus tuli onnettomaksi. Olen\nasiamiesteni ja valtuutettujeni kautta saanut tietää kaikki ja muun\nmuassa senkin, että isänne vasta urhoollisimman vastustuksen perästä\npakon vaatimana antoi rahani noille häpeämättömille Ranskan\nmetsärosvoille. Teidän isänne on käyttänyt itsensä kuten rehelliselle\nja uskolliselle miehelle sopii, sen todistuksen minä hänelle annan\nvielä hänen kuoltuansakin; ja mitä niihin kolmeen miljonaan tulee,\nmitkä minä hänelle annoin, niin minä olen ne jo unhottanut. En siis\nniiden vuoksi ole teitä tänne kutsunut; minulle on vielä Jumalan kiitos\njäänyt eräitä miljonia ja ne tahdoin minä antaa teidän isällenne\nhoidettaviksi. Valitan, että hän on kuollut, sillä, kuten jo sanoin,\nhän oli rehellinen, uskollinen mies, eikähän se ollut hänen syynsä,\nettä minun miljonani häneltä ryöstettiin.\"\n\n\"Teidän Korkeutenne\", sanoi Anshelm Rothschild hymyillen, \"teidän\nmiljonianne ei ole ryöstetty!\"\n\n\"Mitä tarkoitatte? Eikö se olekaan siis totta? Eikö teidän isäänne\nolekaan ryöstetty?\"\n\n\"Teidän Korkeutenne, kyllä se on totta. Mutta isäni oli Teidän\nKorkeudellenne vannonut säilyttääksensä hänelle uskomanne rahat, ja hän\non valansa pitänyt. Hän antoi Ranskalaisille, jotka häntä kuolemalla\nuhkasivat, oman omaisuutensa ja pelasti siten teidän Korkeutenne kolme\nmiljonaa.\"\n\n\"Vai niin, että minun miljonani kuitenkin vielä ovat tallella!\"\nhuudahti kuuriruhtinas ilosilmin.\n\n\"Teidän Korkeutenne, kauppahuone Rothschild on valmis, milloin vaan\nkäskette, maksamaan Teille ne kolme miljonaa ynnä niille juoksevat\nkorot vastaanottopäivästä asti.\"\n\nKuuriruhtinas katsoi kummastuneena, henkeä vetämättä pankkirin tyveniin\nkasvoihin. \"Kaikkiko?\" kysyi hän hetkisen kuluttua. \"Te voisitte salata\nkaikki, ja te annatte minulle kaikki, sekä pää-oman että korot!?\"\n\n\"Se on tietty\", vastasi pankkiri tyynesti. \"Ainoastaan yhtä pyytää\nkauppahuone Rothschild Teiltä, nimittäin: että tahtoisitte ottaa\nhuomioonne ne vaikeat suhteet, joiden vallitessa isäni pelasti\nmiljonanne, ettekä siis laskisi korkoa korolle, vaan lukisitte tämän\nkoron meille hoitokustannusten palkkioksi. Olemme valmiit milloin\nhyvänsä kaikesta tilin tekemään\".\n\n\"Mutta minä en aio ottaa noita kolmea miljonaa\", huudahti kuuriruhtinas\nvilkkaasti. \"Herra pankkiri Anshelm Rothschild, te olette isänne poika!\nMinä olen kerran isänne edessä hävystä luonut silmäni maahan, hänen\npoikansa edessä en sitä tahdo tehdä. Te ette tule minulle noita kolmea\nmiljonaa maksamaan, ne jäävät teidän liikkeesenne, eikä tään-koommin\ntarvitse enää olla mitään puhetta koroista eikä prosentista, joita te\nminulle tarjoatte. Vasta tänä päivänä minä annan nuo kolme miljonaani\nteille, herra pankkiri Rothschild, ja vasta tästä päivästä alkaen\nvoitte minulle niistä korkoa lukea, mikä kumminkaan ei saa nousta\nenempään kuin puoleen tavallisesta korkokannasta\".\n\n\"Teidän Korkeutenne, en tiedä, josko voin jalomielistä tarjoustanne\nhyväkseni käyttää, ja --\"\n\n\"Älkää virkkako mitään\", keskeytti kuuriruhtinas häntä vakavasti,\n\"älkää puhuko jalomielisyydestä, sillä silloin täytyy minun tunnustaa,\nettä te se olette, joka jalomielisyyttä osoitatte, te, pankkiri\nkuuriruhtinasta kohtaan. Minä olen näinä paon vuosina tullut\nkäsittämään paljon uutta, ja ruhtinaallinen ylpeyteni on oppinut\nnöyrtymään ja tullut ymmärtämään, että muitakin ruhtinaita on kuin\nainoastaan laillisia, ja että raha yhtä hyvin valta-istuimia rakentaa\nkuin syntyperäkin. Me keskustelemme siis valta valtaa vastaan, herra\nAnshelm Rothschild. Minä olen kuuriruhtinas, te olette raharuhtinas. Ja\nkenties on raharuhtinas sittenkin mahtavampi kuuriruhtinasta. Mitä minä\nsuinkin vaan voin tehdä, teidän valtaanne lisätäkseni, sen olen tekevä.\nTe olette näkevä, herra raharuhtinas, ett'ei kuuriruhtinas ole\nkiittämätön ja ett'ei hän häpeä julkisesti jokaiselle tunnustaa, kuinka\nsuuressa kiitollisuuden velassa hän teille on!\"\n\nJa kuuriruhtinas piti pankkirillensa ylihovi-asiamies Rothschildille,\njonka hän nimitti Hesseniläiseksi finanssineuvokseksi, sanansa, piti\nhänelle paremmin sanansa kuin kansalleen, jolta hän pian peruutti\nlupaamansa perustuslain.\n\nKun sitte kaikki ruhtinaat kokoontuivat Wienin kongressille, kun\nsiellä, kuten Lignen ruhtinas lausui, \"Europan ruhtinaat lupa-aikaansa\nviettivät\", kun siellä \"kongressi tanssi, mutta ei päässyt eteenpäin\",\nsilloin kertoi Hessenin kuuriruhtinas eräissä iloisissa pidoissa läsnä\noleville kuninkaille ja ruhtinaille kertomuksen kolmesta miljonastansa\nja kauppahuone Rothschildin rehellisyydestä. Ja kummastellen\nkuuntelivat ruhtinaat tätä harvinaista juttua, ja jokainen näistä\nkruunatuista herroista selitti olevansa valmis näin erinomaista\nrehellisyyttä palkitsemaan. Ja tällä kertaa pitivät kaikki ruhtinaat\nsanansa. Itävalta korotti Rothschildin veljekset vapaaherran arvoon,\nPreussi nimitti heidät salaneuvoksiksi, muut ruhtinaat antoivat heille\ntähtiä rintaan, ja kaikki ruhtinaat, sekä pienet että suuret,\nturvasivat raha-asioissa Rothschildeihin, raharuhtinoihin, joista pian\ntodenmukaisesti voi sanoa, että rauha ja sota oli heidän vallassaan\nparemmin kuin laillisten ruhtinasten.\n\nGudula, Rothschildein kanta-äiti, joka uskollisesti pysyi pienessä\nasunnossaan Juutalaiskaupungissa, vaikka pojat jo ammoin olivat\nitsellensä ruhtinaallisia palatseja rakentaneet Frankfurtiin, Wieniin,\nParisiin, Neapeliin ja Lontoosen. Gudula tunsi myös aivan hyvin\npoikainsa, raharuhtinasten, voiman. Kun vuonna 1830 eräs naapurivaimo\nitkein hänen luokseen tuli ja valitti vallankumouksen johdosta, joka\nriehui Ranskassa ja Puolassa, sekä arveli nyt suuren sodan syttyvän,\nsilloin vastasi Gudula rouva hymyillen: \"olkaa huoleti, naapurikulta.\nMinä sanon pojalleni, ett'ei hän antaisi rahaa noille ruhtinoille, ja\nmilläpä ne sitten sotia käyvät!\"\n\n\n\n"]