[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcLaDguNnzWLuc-20vktEDqgQgEKe5UFl19RwOzzjjYU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},431,"Neiti Klairon","Mühlbach, Louise",1814,1873,"431-m-hlbach-louise-neiti-klairon","431__Mühlbach_Louise__Neiti_Klairon",null,"romaani",[],[],"fi",1863,1881,25952,171968,false,28759,[23,24,25,26],"Actresses -- Fiction","Clairon, Mlle, 1723-1803 -- Fiction","German fiction -- Translations into Finnish","Historical fiction",[28,29],"Historical Novels","Novels","\"Neiti Klairon\" by L. Mühlbach is a historical novel written in the late 19th century. The narrative centers around ambitious actress Hippolyte Klairon and the societal expectations and interactions of 18th-century France, particularly within the theatrical world and its connections to prominent historical figures such as Voltaire. Readers can expect a richly woven tale filled with drama, romance, and the complexities of fame.  The opening of \"Neiti Klairon\" sets the stage for an evening of great anticipation in Paris, where a new play by Voltaire is set to debut, with Klairon as the star. The atmosphere is electric, as various noblemen and admirers gather outside her residence to present her with flowers and pay their homage, highlighting her status as a celebrated actress. The scene unfolds with Klairon preparing to make a grand entrance, adorned in a stunning gown, while prominent figures vie for her attention. The narrative introduces her as a proud and noble figure, commanding respect and admiration, and hints at her influence and the impact of societal norms on her personal life and career. This vivid portrayal sets the tone for the exploration of her character and the pressures she faces in a world driven by status and public perception. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Törmälä, Emanuel",279,"Historiallinen romaani seuraa ranskalaisen näyttelijän Hippolyte Clairon’n elämää 1700-luvun Pariisissa. Tarina sijoittuu teatterimaailman ja hovin pyörteisiin, joissa Clairon kohtaa aikakauden vaikuttajia, kuten filosofi Voltairen ja markiisitar de Pompadourin.","Louise Mühlbachin 'Neiti Klairon' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 431.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NEITI KLAIRON\n\nKirj.\n\nLouise Mühlbach\n\n\nSuomensi E. T. [Emanuel Törmälä]\n\n\n\nTampereella,\nEmil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1881.\nEmil Hagelberg'in kustannuksella.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEnsimmäinen päivä:\n  1. Huomeneltain\n  2. Ehtoolla\nToinen päivä:\n  1. Huomeneltain\n  2. Ehtoolla\nKolmas päivä:\n  1. Huomeneltain\n  2. Ehtoolla\nNeljäs päivä:\n  1. Huomeneltain\n  2. Ehtoolla\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN PÄIVÄ.\n\n\n\n\n1.\n\nHuomeneltain.\n\n\nEhtoolla piti \"Theatre Français'ssa\" näyteltämän uusi kappale,\nVoltaire'n kirjoittama näytös, ja päähenkilönä kappaleessa piti\nHippolyte Klairon'in näyttelemän.\n\nTämä oli tapaus, joka pani koko Parisin kaupungin liikkeelle, ja\njoka oli jo koko viikon pitänyt mielet vireillä kaikissa vierasten\nvastaan-otto huoneissa ja kaikissa seuroissa, ja josta puhuttiin\nhovissa, kahvi-juomaloissa ja kaduilla.\n\nVoltaire ja Hippolyte Klairon olivat koko Parisin, koko Ranskan, jopa\nkoko Europan suotuisimmat suosikit.\n\nKaikista Europan maista tuli korkeoita, taidetta rakastavia matkustajia\nParisiin, nähdäksensä mainiota näyttelijätärtä Klairon'ia, jonka jalo\nja kuuluisa kyky täytti kaikki taitelijat ihmetyksellä ja ihastuksella,\nja jonka suuruus ja sulous, into, hehku ja sydämmellisyys innosti\nkaikkia, jopa valtasi jäykimmätkin mielet.\n\nKaikissa Europan maissa lu'ettiin Arouet Voltaire'n kirjoituksia.\nNiiden raateleva sukkeluus, terävä ajatus-voima, syvä runollisuus ja\nsydäntä-särkevä totuus ihmetytti kaikkia; mutta saattoi myöskin itse\nkirjoittajalle yhtä paljon vastustajia ja vihollisia, kuin ystäviä ja\nihantelijoitakin.\n\nVoltaire'n viholliset ja niiden joukossa pappien mahtava lauma,\nolivat matkaan-saattaneet sen, että Voltaire oli useita vuosia\nmaan-pakolaisena, jolla ajalla hän pakoitettiin hyväksensä käyttämään\nEnglannin ystävyyttä.\n\nMutta Voltaire'n ystävät matkaan saivat sen, että kuningas Ludwiki XV\nvihdoin armossa kumosi rangaistustuomion. Niin oli Voltaire v. 1739\npalannut maan-pakolaisuudesta jälleen Ranskaan, ja voi nyt taas\nelää Parisissa, huitia häjyllä ruoskallansa kirkkoa ja pappeja,\nuskovaisia ja ulkokultaisia. Nyt taisi hän taas lähettää näyttämölle\nmurhe-näytelmiään, joissa hän kuvaili mainioita sankareita, innokkaita\nsiveydellisiä marttyri-naisia ja niiden hehkuvaa rakkautta. Ja että hän\ntaisi ja uskalsi tätä tehdä, oli sen naisen ansio, joka siihen aikaan\nvallitsi Ranskassa siten, että hän hallitsi Ranskan kuningasta; ja se\nnainen oli Markisinna Pompadour. Se oli juuri Pompadour, joka kumosi\nVoltaire'n maan-pakolais-tuomion. Pompadour'illa oli rohkeutta\njulkisesti ylistää Voltaire'n suurta neroa, vastoin hänen vihollistensa\nparjausta. Ja oli siis luonnollista, että koko hovi, koko aatelisto\nyhdistyi näihin mokoman mahtavan ja vaarallisen jalkavaimon\nylistyksiin. Mutta ei ainoasti aatelisto ja hovi, vaan muukin kansa,\nkoko Ranskan kansa tunsi ihastusta ja intoa siihen runoilijaan, joka\nymmärsi murhe-näytelmissään pakoittaa heidän silmistänsä kyyneleitä ja\ntäyttää heidän sydämmensä innostuksella ja kauhulla, ja naurattaa heitä\npilkkakirjoituksillansa.\n\nTämän parisilaisten lemmikin kirjoittama uusi murhe-näytelmä piti\nnäytettämän tänä päivänä 12 p. Maaliskuuta v. 1746.\n\nJa tässä näytelmässä piti parisilaisten suosikin kauniin, lumoavan ja\nmainion näyttelijättären Hippolyte Klairon'in näyttelemän, luomaan\nMerope'n osassa itsellensä taas uusi näytelmä-tehtävä.\n\nEikö tämä ollut siis tapaus, joka voi panna koko Parisin liikkeelle ja\nahdistaa kaikkia aivoja?\n\nJo aikasin aamulla vallitsi siis Bourdonnerie-kadulla vilkas liike.\nSaman kadun keski-paikoilla seisoi näyttelijätär Klairon'in mahtava ja\nkaunis palatsi. Vaunut toistensa perästä nähtiin seisahtuvan palatsin\nedustalle, ja niistä nousevan herroja kullalla kirjaelluissa\nsametti-puvuissa, kullatut koru-kalvat sivuilla roikkuvina ja suuret\nkukkais-kimput leveöillä kurttu-kalvoisilla varustetuissa käsissä.\nJuhlallisen näköisinä astuivat herrat kukkais-kimppuinensa\nnäyttelijättären palatsiin, ja kulta-kauluksinen palvelija portilla ei\nnäyttänyt pitävän sitä minään kummana, että niin paljon komeoita\nherroja taloon tuli kauniine kukkinensa aivan, kuin kantamaan\nkiitos-uhriansa kukkaisten jumalattarelle. Hän seisoi nyt vain vieläkin\njuhlallisempana tavallistaan ja katseli komeoita herroja sen miehen\narvollisuudella, joka tietää olevan vallassansa sekä avata että sulkea\ntaivaan kuolevaisille kurjille, ja joka oli nyt tänä päivänä niin\narmollinen, että laski kaikki sisälle pyrkijät taivaaseen, s.o. neiti\nHippolyte Klairon'in suureen vastaan-otto saliin, jossa he saivat\njumalattarellensa tehdä hänelle tulevan palveluksen.\n\nSamassa salissa kihisi nyt puolen-päivän aikaan lauma korkea-arvoisia\nsuuria herroja, ja huone tuoksui, kuin kukkaishuone niistä ihanista\nkukista, joita herrat pitelivät vielä käsissänsä, ett'eivät olleet\nniitä vielä saaneet antaa jumalattarellensa. Hippolyte Klairon ei ollut\nvielä noussut ylös, hän ei ollut vielä alentanut itseänsä niin,\nettä olisi sädehtivänä aamu-tähtenä näyttäytynyt odottaville\nihantelijoillensa. Hän viipyi vielä kapinetissaan ylähällä, jonne\nkaikkein herrain kaipaavat katseet kohousivat sädehtien sen suljettua\novea kohden.\n\nViimein avautuivat suljetut portit, ja yleinen iloinen liike syntyi\nherrain kesken. Kaikki tunkeusivat he esiin, sillä ylhäällä seisoi nyt\navatussa ovessa Hippolyte Klairon. Ikään, kuin joku itämainen\nkuningatar loisti hän ihmeellisessä lumoovassa puvussansa, jota hän\nnimitti aamu-puvuksensa, ja jonka kallis-arvoisuus ja komeus olisi\nsopinut mille kuningattarelle hyvänsä. Pitkä, valkoinen kullalla\nkirjaeltu atlas-hame isoissa laskoksissa kätki hänen ylevän vartalonsa\naina alas jalkoihin asti, joita taas peitti valkoiset, kalliilla\nhelmillä ja kivillä koristetut atlas-tohvulat. Leveä, kultainen,\nrupiineilla ja hohto-kivillä kaunistettu vyö piti hameen koossa\nvyötäisillä. Leveät ja avoimet hihat jättivät hänen ihanat\nkäsi-vartensa paljaiksi, joissa kultaiset, kalliilla kivillä\nkaunistetut rannerenkaat loistivat. Tukkansa, vielä kampaamatonna ja\nhajallansa, riippui luonnollisina, järjestämättöminä, mustina kiharoina\nniskassa ja poskilla, ja oli sidottu ainoasti kultaisella nauhalla,\njoka vanhain roomalais-naisten tavan mukaan kiersi hänen otsaansa ja\nriippui sitten alas molemmin puolin päätä. Ja tämä loistoisa,\ntodellakin kuninkaallinen puku soveltui hyvin Klairon'in kasvoin kanssa\nyhteen, jotka myöskin tosiaankin olivat kuninkaalliset.\n\nHänen leveätä ja korkeata otsaansa ympäröitsi majesteetillisuus ja\njalous; suuret, mustat silmänsä, joissa loisti jalo hehku, osoittivat\nainoasti intoa, ylpeyttä, vihaa ja suuruutta, eikä koskaan mitään\nhellempiä tunteita; sievä, vähän kaareva nenänsä muistutti roomalaisen\nkeisarinnan, Julian kuvaa, ja loi hänen kasvoillensa arvollisuutta ja\njaloutta; pieni suunsa, purppuran-punasine ja sievine huulinensa,\nosoitti aina puoleksi halveksivaista, puoleksi pilkallista hymyä, joka\nkuitenkin joskus selkeni ihmeelliseksi suloisuudeksi ja lempeydeksi,\njoka täytti ilolla ja onnella sen onnellisen, jolle se tuli osaksi\njonakin erityisenä suosion-osoituksena. Hänen kasvoinsa kaunis ja\njalo muoto olisi kelvannut itse Fidialle malliksi hakatessaan\nJuno-jumalattaren kuvaa. Ja jumalainen tosiaankin oli hänen päänsä jalo\nryhti, hänen komea ja loistava vartalonsa, jonka kauniit, todella\nihanat kaunistukset olivat puhdas itsensä-kieltämys ja ankara siveys.\n\nSellainen oli Hippolyte Klairon, mainio näyttelijätär \"Theatre\nFrançais'ssa\"; sellainen se jumalatar, joka seisoi nyt huoneensa\novessa, ihastuneiden ihailijainsa edessä, ja valaisi heitä, odottavia\nloistoisia herroja lempeällä hymyllänsä, kuin aurinko, koska se\nkasvonsa näyttää.\n\nJa kaikki nämät herttuat ja prinssit, nämät markkiisit ja maaherrat,\nnämät kreivit ja paroonit, kaikki nämät Ranskan korkeimman vanhan\naatelin herrat kiirehtivät nyt syöksemällä näyttelijätär Klairon'in\ntykö, saadaksensa häneltä katseen, sanan ja herättää hänen huomiotansa\nja tarkkaavaisuuttansa tällä hetkellä.\n\nMutta tänä päivänä ei Klairon näyttänyt havaitsevan, eikä huomaavan\nketään. Ylpeänä, pysty-päänä kulki hän aina huoneen keskelle saakka.\nSitten vasta tervehti hän hitaisesti ja arvokkaasti kaikille puolille,\nja soi armossansa milloin jollekin markkisille, milloin herttualle\njonkun erityisen nyökkäyksen, tahi vähäisen käden-puristuksen.\n\nIhailijansa tunsivat tämän tervehdys-tavan; he olivat jo siihen\ntottuneet, että Hippolyte Klairon myöskin jokapäiväisessä elämässä\nnäytteli niiden kuningattarien ja sankarittarien osaa, joita hän joka\nilta teaterissa näytteli sellaisella arvollisuudella ja suuruudella,\nettä, kuten hän itse sanoi, \"oli hän kuningatar aina, ett'ei hän\nkoskaan unhottaisi tehtäväänsä.\" Herrat imartelivat häntä siis siten,\nettä salleivat hänen kotonansa myöskin näytellä samoja kuningattaren\nosia, joita hän näytteli teaterissa, ja kunnioittivat häntä sen tähden\naivan, kuin olisi hän ollut hallitseva kuningatar, jonka\nkunnioittamiseen he nöyrinä ja alamaisuudessa tulivat.\n\nJa tämän kunnioittamisensa todistukseksi laskivat nyt herrat kukin\nihmeelliset kukkais-kimppunsa jumalattarensa jalkain juureen. Monet\nnäistä kukkais-kimpuista olivat sidotut kalliilla helminauhoilla,\ntavallisen nauhan verosta, ja luonnollisten kukkain välistä nähtiin\nusein kalliita kiviä, ja ruusuja jaloista hohto-kivistä. Mahdottoman\nsuurena kiehkurana makasivat nyt kukat ja kukkais-kimput Klairon'in\njaloissa, ja itse seisoi hän siinä keskellä ylevänä, ylpeänä kukkaisten\njumalattarena.\n\nMutta kun ensimmäinen juhlallinen vastaan-otto oli ohitse,\nnäkyi Klairon'ille hyväksi nöyrtyä ylevyydestänsä ja osoittaa\nitsensä laupiaaksi ja ystävälliseksi hallitsijattareksi nöyrille\npalvelijoillensa. Hän otti ylös omalla kädellänsä jonkun\nkukkais-kimpuista, erittäinkin niitä, jotka olivat varustetut jollain\nloistavalla koristeella, ja palkitsi sen antajan lempeällä hymyllä; ja\nkun hän siten oli rikkonut itseään ympäröivän kiehkuran ja hajoittanut\ntaikamaisen vyöhykkeen, astui hän siitä ulos, puhutellaksensa\nkuolevaisia, kuin kuolevainen.\n\nMutta tänä päivänä oli nyt vain yksi ainoa asia, joka voi soveltua\nkeskustelu-aineeksi, nimittäin kauvan odotettu tapaus tänä iltana,\nMerope'n ensikerran tapahtuva näytteleminen.\n\n\"Minä palan halusta, saada nähdä teitä tässä uudessa näytelmässä\",\nhuudahti herttua Guines, suuteli sormen-neniään ja sitten viskasi\nsuutelon Klairon'ille.\n\n\"Sen teette aivan oikein, hyvä herttua\", sanoi Klairon huolettomasti.\n\"Tänä ehtoona saatte ison ilon, sillä tämä Voltaire'n tekemä uusi\nnäytelmä on jalo, ihana ja ihastuttava.\"\n\n\"Ah, en minä puhu Voltaire'sta, mokomasta ilkeästä ihmisestä, joka\npilkkaa Jumalaa ja koko maailmaa\", huusi herttua kiukkuisena; \"minä\npuhun teistä, te jalo taiteilijatar, joka ihastutatte koko maailman, ja\njota ainoata herra Voltaire saapi taas tänä päivänä kiittää siitä, että\nyksi hänen näytelmistänsä ylistetään taas pilvihin saakka.\"\n\n\"Tiedättekö, te kaunein kaikista kaunokaisista, että eilen edellä\npuolen-päivän oli syntynyt oikein totinen, murhaavainen tappelu siitä,\nkuka saisi piletin täksi ehtooksi?\" sanoi eräs nuori herra ja lähestyi\ntaiteilijatarta ja tervehti häntä vähäsellä, jotenkin ystävällisellä\nnyökkäyksellä.\n\n\"Minä tiedän sen, herra Soubisin prinssi\", vastasi Klairon rypistellen\nkulma-karvojansa ikään, kuin syvästi loukkaantuneena sellaisesta\nkuninkaalliseen sukuun kuuluvan miehen ystävällisestä lähestymisestä;\n\"minä tiedän sen, enkä ihmettele sitä yhtään. Katsojat saavat kyllä\npalkkion vaivastansa, he saavat suuren huvituksen tästä Voltaire'n\nylevästä näytelmästä, ja minä Klairon valmistan heille sellaisen\nodottamattoman uutisen, että eivät osaa sitä vielä aavistaakkaan.\"\n\n\"Mikä se on?\" kysyi Soubisin prinssi. \"Sanokaa se minulle, minun\nkaunokaiseni!\"\n\n\"Jos minä olisin teidän kaunokaisenne, niin olisin minä pakoitettu\nsanomaan sen teille\", vastasi Klairon, kohotellen olka-päitänsä; \"mutta\nkoska niin ei ole, niin täytyy teidän sallia minun vaijeta uutiseni\nkanssa. Mutta sen neuvon annan minä teille, herrat, että älkää lyökö\nlaimin tämän illan näytelmää, sillä sen minä sanon, että tämän illan\nnäytelmä on oleva koko 'Theatre Français'in' tulevaisuudelle tapaus,\ntäysi tosi-tapahtuma; se nostaa kapinan näytelmätaiteesta; vielä satain\nvuotten perästä puhutaan tämän illan näytelmästä, kuin jostain\ntaidehistorialle sangen tärkeästä hetkestä.\"\n\nHämmästyksen ja ihmettelemisen jyry syntyi nyt tässä ihantelijain\nloistavassa laumassa. Nyt kuiskailtiin, nyt kyseltiin, nyt aivoja\nkiusattiin tätä tapausta arvaamalla; Klairon'ia vaatimalla vaadittiin,\npyydettiin liikuttavilla sanoilla ja puheilla, ilmoittamaan suurta\nsalaisuuttaan innokkaille ja ihastuneille ihailijoillensa, ja\nsulkemaan heitä lähestyvän illan salaisuuksiin.\n\nMutta Klairon pudisti ylpeästi kiharaista päätänsä ja sanoi: \"Minä\ntahdon hämmästyttää koko Parisin, niin myös teitäkin, herrat\nihantelijani!\" Tämän lausui hän kuninkaallisella arvollisuudella; mutta\nsitten unhoitti hän hetkeksi korkeutensa, kumarsi näyttelijättären\nkeikarimaisilla kumarruksilla kaikille puolille ja jatkoi: \"Minä\nturvaan itseni teidän suojelukseenne ja ystävyyteenne, hyvät herrat!\nÄlkäät salliko minun vihamiesteni häväisevän minua ja häiritsevän minun\nvoittoani!\"\n\n\"Minä panen sissini joka loukkoon\", huusi markkisi Latude, \"ja\nensimmäisen, joka uskaltaa viheltää, annan minä palvelijaini viskata\nulos ja hyvin kepittää.\"\n\n\"Meidän kättemme taputuksien jyrinä voittaa kaikki vihollistenne\nnostamat ilkeät äänet,\" sanoi kreivi Besancon juhlallisesti.\n\n\"Koko Parisissa ei ole enään yhtään kukkia,\" huusi maa-herra Maubauge;\n\"minä olen ostanut ne kaikki, tervehtiäkseni niillä jumalatartamme aina\nnäytöksien välissä, jolloin me pakoitamme häntä kuulemaan\nhartaita huutojamme, tulemaan esille ja ottamaan vastaan meidän\nkunnioitustamme.\"\n\nKlairon kuunteli kaikkia näitä vakuutuksia lempeällä, hiljaisella\nhymyllä, ja hänen silmäinsä tavallinen tuli kävi laupiaammaksi. \"Minä\nluotan hyvyyteenne ja apuunne,\" sanoi hän, ja meni hitaisesti\nihantelijainsa rivien lävitse takaisin erityis-huoneesensa.\n\nTämä oli se suuri ja ratkaiseva hetki, jota kaikki olivat odottaneet,\nja sen tähden tunkeutuivat herrat nyt maltittomina mainitulle ovelle.\nSillä kun Klairon oli lopettanut tämän yleisen vastaan-oton, ja\nvetääntynyt takaisin kammioonsa, niin ei hän enään ollut kuningatar,\nvaan jätti suuret vaatimuksensa ja lähestymättömän olentonsa\nvastaanotto huoneeseen; ja erityis-huoneessansa oli hän taas viehättävä\ntaiteilijatar, täynnä taidetta ja kykyä, pahan-elkisyyttä ja\nsukkeluuksia; täällä sallei hän ihantelijainsa lausua itsellensä\nkaikkia palavia tunteitansa; täällä kuunteli hän heidän innollisia\nrakkauden ilmoituksiaan, ja kehoitti heitä keskenänsä kilvoittelemaan\nsuosiostansa, sekä sanoilla, että kalliilla lahjoilla.\n\nTämän huoneen ovelle tunkeusivat siis kaikki herrat: kukin pyysi heistä\npäästä ensimmäisenä Klairon'in jälkeen sisälle, sillä sisään-pääsö\ntähän kaikkein-pyhimpään oli sallittu ainoasti yhdelle kerrassansa,\nvaikka ovet kyllä seisoivat avoinna ja ovi-verhot olivat sivulle\nvedetyt, ja kaikki voivat nähdä Klairon'in istuvan vastapäätä avointa\novea komeassa, kullalla kirjaellussa sohvassa ja hänen edessänsä\nnojatuolissa, selin vieras-huonetta kohden se onnellinen kuolevainen,\njolla oli etu-oikeus olla tässä yksityisessä vastaan-otossa läsnä.\nKeskustelut tässä yksityisessä vastaan-otossa olivat niiden\nvastaan-ottoin kaltaisia, joita kuningattaret, koko hovin läsnä\nollessa, sallivat erityisesti suosituille, ja joita ei kenkään voi\nhäiritä sopimattomalla lähestymisellänsä.\n\nMutta että tänä päivänä oli myöskin herrain joukossa prinssi,\nmonen suosiman kuninkaan, Ludwikin, ystävä, tässä näyttelijättären\nvieras-huoneessa, niin oli myös herrain meteli ja tungos vähemmin\nraivoisa, kuin tavallisesti; ja koska he huomasivat Soubise'n prinssin,\njoka oli, ei ainoasti kuninkaan ystävä, mutta myöskin markkisinna\nPompadours'in lemmikki, -- niin, koska he huomasivat prinssin\nlähestyvän kaikkein-pyhimmän ovea, niin vetääntyivät he nöyrästi sivuun\nja antoivat tietä prinssille.\n\nPrinssi kiitti herroja hymyillen ja vähäisellä päännyökkäyksellä, ja\nmeni kohta Klairon'in perässä sisään.\n\n\"Tiedättekö, ihanimpani\", sanoi hän samassa, kun hän viskausi ylevällä\nhuolimattomuudella ja ilman Klairon'in käskyä, nojatuoliin,\n\"tiedättekö, että te tänä päivänä olette lumoovasti kaunis?\nJumal'avita, luulisi teitä nähdessään, ei enään olevansakaan kaikista\nkristillisimmän Ranskan kuninkaan pääkaupungissa, vaan äkkiä lumotun\ntakaisin pakanuuden onnellisiin aikoihin, jolloin jumalattaret vielä\njoskus tulivat alas maan päälle, viettelemään ja onnelliseksi tekemään\nmilloin kauniita paimenia, milloin uljaita uroita. Vannokaa minulle,\nett'ette ole taivaan kuningatar, ett'ette ole itse Juno; vannokaa\nminulle se, että voisin uskoa teitä!\"\n\n\"Minä vannon teille, en olevani kaikista uskottomimman, kavalimman,\nhekumallisimman ja vaarallisimman jumalan puoliso\", vastasi Klairon\nhymyten. \"Minä vannon teille, prinssi, että Jupiteri ei ole minun\npuolisoni, eikä koskaan siksi tulekkaan\".\n\n\"Pahan-elkinen!\" huusi prinssi nauraen. \"Te olette inhoittava! Te\ntiedätte hyvin, että hyvät parisilaiset ovat minulle antaneet Jupiterin\nlisä-nimeksi, koska he väittävät minun vehkeilleeni yhtä paljon,\nkuin itse jumalain jumala Jupiteri, ja että minä voin pukea itseni\nvale-pukuun ja vaihettaa muotoa samoin, kuin Jupiteri teki\nanastaessansa lemmityitänsä. Mutta minulle tehdään siinä väärin. Minä\nvannon teille, ihana Hippolyte, että minulle tosiaankin tehdään väärin!\nMinulla ei ole mikään vehkeilevä sydän; minä olen niin uskollinen,\nett'ei Jupiteri koskaan ole ollut niin uskollinen. Yhteen, ainoaan\nyhteen on minun sydämmeni jo pitkiä aikoja sitten ollut kiinnittynyt,\nja se ainoa olette te.\"\n\n\"Ah, prinssi,\" sanoi Klairon, \"mitäs kaunis tanssiatar, neiti Guiman\nsanoisi siitä, jos hänelle kerrottaisiin sananne?\"\n\nPrinssi hymyili ja sanoi: \"minä neuvon teitä, ett'ette sitä tee; sillä\nepäilemättä repisi hän silmät päästänne. Hän on, vaivanen ihminen,\nvallan hullu tähteni, ja vakuuttaa rakastavansa minua silmittömästi.\nMinä sallin hänen jumaloivan itseäni ja annan maailman uskoa yhä vain,\nettä Guiman on minun kultuseni.\"\n\n\"Ja koska teitä kerran nimitetään Jupiteriksi Parisissa,\" sanoi\nKlairon, \"niin sanotaan myöskin teidän lähestyvän kaunista\ntanssijatarta aina pelkkänä kulta-sateena, ja että hän tanssii Danana\nvastassanne.\"\n\n\"Liika puhetta vain, neitiseni; on niin,\" vakuutti prinssi. \"Guiman\nrakastaa minua niin lämpimästi, ett'ei hänellä ole laisinkaan\naikomusta köyhdyttää minua, kuten, sitä pahempi, tapahtuu aikoinamme\nmonen ruhtinaan ja herran kanssa, ahnetten tanssijattarien ja\nnäyttelijättärien kautta. Guiman on kaino, ja täydesti tyytyväinen\nsiihen, että minä maksan hänelle ruoka-rahaa vain sata-tuhatta markkaa\nja hänen pikku huvituksiinsa ainoasti viisikymmentä-tuhatta markkaa.\"\n\n\"Sata-tuhatta markkaa ruoka-rahaa!\" huudahti Klairon melkein\nkivettyneenä kummastelusta. \"Sellaisen summanko te annatte\nhekumalliselle tanssijattarelle, jonka ainoa konsti on siinä, että hän\nräpistelee jaloillansa ja tekee hullunkuria? Johan sillä summalla voisi\nvoittaa kymmenen kunniallista neitsyttä kelvollisilta myötäjäisillä.\"\n\n\"Pidättekö sen summan niin peräti suurena?\" kysyi prinssi. \"Siitä\nvoitte päättää, mitä minä tekisin sille jumalattarelle, jota minä\nrakastaisin, rukoilisin; jolle omistaisin joka hengen-vetoni, elämäni,\nhuokaukseni ja sydämmeni. Päättäkää siis siitä, mitä minä tekisin\nteille, jos vihdoinkin suostuisitte siihen, että lähettäisitte\narmo-katseenne minun puoleeni; minun, joka nöyränä orjana kuihdun\njaloissanne; minun, jolle te olette aurinkona, onnena ja elämänä.\"\n\n\"Mitä minulle tekisitte sitten, prinssi?\" kysyi Klairon, kohotti\nhuolettomasti jalkaansa ja hivutteli kalliista kivistä loistavata\ntohvulaansa varpaitansa vastaan. \"Pilan-päite, prinssi, ilmoittakaa\nminulle, mitä te minulle tekisitte?\"\n\n\"Mitä minä tekisin teille?\" äännähti prinssi innoissansa. -- \"Minä en\ntarjoaisi teille satatuhatta, vaan puolen miljonaa markkaa\nruokarahoiksi ja pitäisin kuukausittain kaksikymmentä-tuhatta\nvaraltanne pikku-tarpeisiinne. Minä laittaisin niin, ett'ei kellään,\neipä edes kuningattarella olisi niin kauniita hohto-kiviä, niin ihania\npitsejä, niin uljaita englantilaisia hevoisia, niin koreita\npalvelijoita, niin pulskeita ajopeliä, niin loistoisasti varustettua\npalatsia, kuin Hippolyte Klairon'illa, Soubise'n prinssin rakastetulla,\nsuositulla jumalattarella! Niin, uskokaa minua, Klairon! Te olette\nminun jumalattareni, jota minä kunnioitan. Ihmiset puhuvat minun\näärettömistä rikkauksistani, tuhansista miljonista, joita olen perinyt\nesi-isiltäni, uljailta Rahan-sankareilta. No, niin! Minä olen rikas;\nsallikaa minun olla rikas teidän tähtenne, niin minä hämmästytän koko\nParisia sillä ihmeellisellä loistolla, jota minun rakkauteni kokoaa\nympärillenne. Kaikki itämaiset sadut tahdon minä tehdä tähtenne\ntosi-tapauksiksi, ja se, mitä Abdallah uneksui Semiramiksen\ntaikamaisista puutarhoista, -- se on oleva todellista minun\nSemiramikseni, Klairon'in suhteen. Te olette jo tänä päivänä armahtanut\nminua äärettömästi: te olette armossanne pukeutuneet siihen\naamu-pukuun, jonka minä teille tänä aamuna lähetin...\"\n\n\"Mitä? Prinssi!\" keskeytti Klairon häntä ihmetyksen huudahduksella.\n\"Tekö te siis olette se outo nainen, joka, kuten kamari-palvelijani\nsanoi, lähetti minulle tämän aamu-puvun?\"\n\n\"Hyvin osattu, ihanaiseni,\" sanoi prinssi, hymyili ja nyökkäsi hänelle.\n\"Te tiesitte sen kyllä, ja että te sen tiesitte, niin olitte te\nhyvä ja otitte lahjan vastaan. Minä kuulin herrain tuolla teidän\nvieras-huoneessanne sanovan, kun te tulitte meitä vastaan, että pukunne\noli Saaban kuningattaren todellinen loistoisa aamu-puku. No, siis!\nVastatkaa minun rakkauteeni, niin vannon minä teille, että minä\nlahjoitan minun saabalaiselle kuningattarelleni sellaisia\nkuninkaallisia pukuja, että tuo aamu-pukunne, joka teillä nyt on,\nnäyttää niiden rinnalla vain halvan palkka-piian halvalta puvulta.\nRakastakaa minua, niin lasken minä jalkainne juureen kaikki minun\ntavarani, minun henkeni, minun sydämmeni ja koko minun olemukseni!\"\n\n\"Te lupaatte todellakin paljon,\" sanoi Klairon jollakin erityisellä\nylpeällä äänenpainolla. \"Te lupaatte minulle rikkauksia, äärettömiä\nrikkauksia, hehkuvan rakkauden, ja ijankaikkisen kiitollisuuden. Mutta\nyhden olette kuitenkin unhoittanut; juuri sen, jota minä pidän\npääasiana.\"\n\n\"Nimittäkää se, mun ihanimpani,\" huusi prinssi innolla, \"sanokaa, mitä\nolen unhoittanut tarjota teille, ja rakkauteni kautta vannon minä\nteille, ett'ette turhaan ole minua siitä muistuttanut! Minä lasken sen\nteidän jalkoihinne, olkoon se, mitä hyvänsäkin.\"\n\n\"Ainoa, jonka olette unhoittanut, prinssi, on yksinkertaisesti se, että\nette ole minulle sanonut, minä päivänä lahjoitatte minulle kaikista\nkalleimpanne. Minä päivänä annatte te minulle nimenne?\"\n\n\"Mitä nyt; nimeni?\" kysyi prinssi.\n\n\"Niin; koska olette minulle tarjonnut kaikki muutkin omaisuutenne,\nrikkautenne, sydämmenne, henkenne, niin yksinkertaisesti seuraa siitä\nmyös, että te koroitatte minut puolisoksenne. Siis, sanokaa nyt,\nprinssi, milloin olette määränneet häämme pidettäviksi?\"\n\nPrinssi hämmästyi aivan, kuin olisi hän saanut kärmeeltä piston.\n\"Häämme?\" lausui hän ihmetellen.\n\nHänen takanansa kajahti kova nauru, iva-nauru; ja kun prinssi kääntyi\nvihaisena, katsoakseen taaksensa, niin näki hän siellä sen, mitä\nKlairon oli jo kauvan nähnyt: hän näki Voltaire'n häjyn, nerosta ja\niloisuudesta loistavan naaman. Ollessaan Klairon'in ystävä ja runoilia\nuskalsi Voltaire sen, mitä muut eivät uskaltaneet, nimittäin\nilmoittamatta ja kutsumatta tulla sisälle Klairon'in kaikkein-pyhimpään\nja näkymättömänä todistajana kuunnella prinssin juhlallista\nrakkauden-tunnustusta.\n\nNyt, kun prinssi nousi tuolistaan kiukkuisena ja vihastuneena, kiirehti\nVoltaire esiin, kumarsi syvään ja kunnioittavaisesti prinssille, ja\nsanoi:\n\n\"Teidän Korkeutenne, minä pyydän anteeksi!\" sanoi hän nöyrästi; \"mutta\nnäytelmä tässä oli niin ihmeellinen, että jos Teidän Korkeutenne itse\nolisi sen nähnyt jossain minun kirjoittamissani näytelmissä, niin\nolisitte Te sydämmenne pohjasta nauranut rakkaudesta hehkuvalle\nrakastajalle, jolle sanaa 'häät' näytetään ristiinnaulitun kuvana,\njolla valepukuinen perkele pakoitetaan näyttämään itsensä oikeassa\nhahmossansa.\"\n\n\"Se on tosi,\" lausui prinssi hymyillen, \"mahtoi se olla kyllä sievä\nnäytös. Mutta Klairon pelasi myös niin vietteleväisesti, että minä\nannoin pettää itseni ja pidin hänen ivansa totuutena.\"\n\n\"Mitenkä niin, prinssi? Luuletteko minun ivailevan?\" kysyi Klairon\nylpeästi. \"Te uskallatte tarjota minulle palatsin, puolen-miljonan\nruokarahat, kuninkaallisia pukuja, kallis-arvoisia ajopeliä, kauniita\npalvelijoita, ja kuitenkin häväisette te minua siten, että sanotte\nminun ivailevan, kun minä kysyn teiltä, milloinka meidän häämme\nolisivat pidettävät?\"\n\n\"No, niin, ihanimpani,\" vastasi prinssi, \"kyllähän se kysymys voipikin\nolla vain ivaa; sillä te tiedätte, että minä olen jo nainut, ja että\nminulla on jo puoliso.\"\n\n\"Vai niin; Teidän Korkeutenne muistaa sen toki vihdoinkin,\" sanoi\nKlairon ja kohotteli olkapäitänsä. \"Teillä on puoliso, ja kuitenkin\ntarjoatte te minulle kaiken omaisuutenne, tahdotte omistaa minulle\nrakkautenne, sydämmenne ja henkenne. Minulle tarjoatte te rikkauksia,\nkuninkaallista prameutta, mutta kuninkaallisen prameuden ohella\nsiveydellisen saastaisuuden häpeän; puolisollenne köyhyyden ja\nyksinäisyyden, mutta köyhyyden ohella loistavan, komean ruhtinaallisen\narvonne, ja yksinäisyydessä lohdullisen tiedon puhtaasta\nviattomuudesta. Menkää, prinssi, jakonne on epä-tasainen. Miljonillanne\nja hohto-kivillänne ette voisi palkita Klairon'ille sitä, mitä\nhäneltä ryöstäisitte: hänen kunniansa, jaloutensa ja kuuluisan\ntaiteilija-maineensa.\"\n\n\"Ah, se on minun Klairon'ini,\" huusi Voltaire innoissansa. \"Näettekö\nminun Semiramikseni ylevyyttä; minun kuningattareni, joka polkee\nmaailman jalkainsa alle ja leikittelee kuninkaallisten kruunujen, kuin\nNyrnbergin lelujen kanssa.\"\n\n\"Se on tosi,\" sanoi prinssi nauraen. \"Klairon on aina ihmeellinen;\nsilloinkin, koska emme häntä käsitä. Minä lasken miljonia hänen\njalkoihinsa, ja hän ei ota niitä.\"\n\n\"Ei; hän ei ota niitä,\" huusi Klairon hehkuen kiukusta. \"Mitä minä\nhuolin teidän miljonistanne; minä olen itse rikas. Te tarjoatte minulle\npalatsia; katsokaa ympärillenne, herra; te olette täällä minun\npalatsissani, ja niin, kuin minusta näyttää, on se sen kunnian\narvoinen, että voipi ottaa kuninkaallisen prinssin vastaan. Minulla on\nmyöskin hevoisia, vaunuja, hohto-kiviä ja komeita palvelijoita.\nLuuletteko, prinssi, että vähäkään enempi ja vähempi tämän kurjan\nmaailman rääpäleitä voipi vietellä Klairon'ia? Kaikki nämät ovat\nkatoovaisia; minua viettelee ainoastansa kuolemattomuus.\"\n\n\"Mitä; kuolemattomuus?\" kysyi prinssi kavalalla naurulla. \"Oletteko\nkaiken muun hyvän päälliseksi tullut jumaliseksi, minun ihanimpani?\nSanokaa toki, mikä kuolemattomuus teitä viettelee. Min' en ymmärrä\nteitä.\"\n\n\"Antakaa anteeksi, Teidän Korkeutenne!\" sanoi Voltaire innollisesti.\n\"Minä ymmärrän kyllä, mitä meidän ihana taiteilijattaremme Klairon\ntarkoittaa, ja koska hän niin usein saattaa julkisuuteen minun\najatuksiani, niin sallikoon hän minun tällä kerralla sanoilla ilmoittaa\nhänen ajatuksiaan. Teidän Korkeutenne on tarjonnut Klairon'ille kaikkia\nmaan aarteita, että hän niiden edestä lahjoittaisi teille vain hituisen\nrakkautta; Te olette tarjonnut hänelle kuninkaallisen saaliin; ja että\nKlairon antaisi sydämmensä sopessa Teille pienen asunnon, niin\ntarjoatte Te hänelle palatsin, joka varmaan kyllä varustettaisiin\nloistavimmilla ja kallehimmilla huonekaluilla, jopa suurimman linnan\nloistolla; -- mutta Klairon ei ota tarjottua palatsia vastaan, sillä\nkaikkein sen huonekalujen, sohvien ja tuolien joukossa puuttuu kaikeksi\nonnettomuudeksi se ainoa tuoli, joka yksistänsä viettelee Klairon'ia,\nja jota vastaan hän ehkä vaihettaisi rakkautensa ja sydänkäpysensä. Ja\nse ainoa tuoli on Teidän Korkeutenne, kuolemattomain tuoli. Tarjotkaa\nKlairon'ille yksi Akademian kuolemattomain neljästäkymmenestä tuolista,\nja hänen sydämmensä taivutetaan ehkä yhden sellaisen tuolin kautta;\nhänen, jota ei rikkaudet houkuttele.\"\n\n\"Hei, helkkarissa!\" huudahti prinssi. \"Te sanotte Klairon'ia\nkunnian-himoiseksi\"\n\n\"Minä sanon, että hän rakastaa mainetta ja kunniaa samoin, kuin minäkin\nniitä rakastan, ja samoin, kuin kaikki muutkin ylevät sielut niitä\nrakastavat; sillä maine on, kuten Tacitus sanoo 'viisasten himo.' Ja\nKlairon on viisas, vaikka onkin vasta kolme-kolmatta. Nyt, Klairon,\nminun taiteen-jumalattareni, minun viisauden-kukkaiseni, nyt minäkin\npuhun teille. Minä olen kuullut prinssin tunnustuksen, on siis\nkohtuullista, että hänkin kuulee minun tunnustukseni. Minäkin rakastan\nja jumaloitsen teitä, Klairon! Niin, niin! Älkää naurako ihanaiseni;\nälkää kohotelko olka-päitänne, prinssi! Minä rakastan Klairon'ia,\nvaikka olenkin kahden-kuudetta; sillä sen miehen rakkaus, joka on kauvan\nelänyt ja paljon rakastanut, ja sittenkin uskaltaa vielä sydämmensä\njättää myrskyille, -- niin, sen miehen rakkaus on innollisempi,\nhehkuvampi, uskollisempi ja kestävämpi, kuin nuoren miehen. Vanha mies\ntietää nimittäin, että hän on ehtinyt jo viimeiseen onnensa unelmaan,\nja rippuu siinä, kuin hukkuva siinä korressa, joka pelastaa hänet\nkuolemasta. Ihana Klairon! Minä olen hukkumaisillani; minä olen\nvaipumaisillani vanhuuteni hautaan, pelasta minut vielä neljäsosaksi\ntuntia kuolemasta; anna minun sydämmeni kiintyä sinuun; ojenna minulle\nsinun rakkautesi korsi! Minä maksan sen sinulle kuolemattomuuden\nistuimella. Minulla on kuolemattomuuden tuoli! Ylpeät Akademian herrat\nluulivat ett'ei Arouet Voltaire olisi ollut kuolematon, ell'eivät he\nolleet hänelle siinä vähän apuna, ja sen tähden ovat he juuri tänä\npäivänä armostansa tarjonneet hänelle yhden heidän neljästä-kymmenestä\nistuimestansa. Se on kylliksi leveä meille kummallekin, Klairon, ja\nminä tarjoan sinulle sijan vieressäni, minun tuolillani. Anna minulle\nkätes! Taiteen-jumalattaret asettavat sinun minun kanssani tälle\nkuolemattomuuden tuolille. Minä vannon sinulle, että Voltaire ottaa\nelämänsä ihanimmaksi pää-määräksi, tehdäksensä Klairon'insa\nkuolemattomaksi ja kiertää hänen ihmeellisen päänsä ympärille maineen\nja kunnian loistavan kiehkuran. Ainoastaan rakkauteni Klairon'iin on\noleva minun laulun-jumalattareni, ja kiihoittava minua minun jaloimpiin\nrunoteoksiini! Minä lupaan hankkia sinulle aina tilaisuutta uusiin\nvoittoihin, uuteen maineen ja kunnian hekumaan!\"\n\n\"Hyvin puhuttu, Voltaire!\" huudahti prinssi hymyten. \"Nyt tahdomme\nkuulla, minkä vastauksen Klairon antaa meille; sillä vastata hänen\ntäytyy, ja me vaadimme hänen vastaamaan. Hänen pitää myös vastata,\nkumpaisen hän meistä valitseepi. Minä tarjosin hänelle kuolevaisten\naarteita; te tarjoatte hänelle kuolemattomain kunnian; minä tarjosin\nhänelle nautinnoita, te tarjoatte hänelle mainetta ja kunniaa. Siis,\nKlairon, puhukaa nyt! Kumpasen meistä kahdesta te valitsette?\nVaikenetteko, ihanaiseni? Hymyilettekö meille vain kuninkaallisella\nylönkatseella? Perhana-vieköön, selittäkää kuitenkin meille, mikä teitä\nnaurattaa!\"\n\n\"Minua naurattaa eräs muisto, prinssi,\" vastasi Klairon, ja hänen\nposkensa, jotka muutoin tavallisesti olivat kalveat, kuin puhtain\nalabasteri, yhtäkkiä punettuivat, ja vaikuttivat hänen ihanuudellensa\nuuden, ihmeellisen viehätyksen.\n\n\"Niin, minua naurattaa eräs muisto,\" jatkoi Klairon elävästi. \"Minä\npuhun teille molemmille, te kuninkaallinen prinssi ja te kuuluisa\nrunoilija, minun muistoni, joka myöskin olkoon vastauksena teidän\nkummankin tarjoukseenne. Tyydyttekö te siihen?\"\n\n\"Mitäpä minä siihen sitten voin, vaikk'en olisikkaan,\" vastasi prinssi\nja nosteli olka-päitänsä. \"Te olette minun onneni jumalatar, ja minun\ntäytyy siis kuulla, mitä te minulle ajattelette päättää.\"\n\n\"Ja minä,\" sanoi Voltaire, ja kävi istumaan erääseen nojatuoliin, \"minä\niloitsen Klairon'in muistosta; sillä jospa hän haavoittaakin sydäntäni,\nniin virkistää hän kuitenkin sieluni voimia; ja siinä, missä\nrakastelija häviää, voittaapi runoilija.\"\n\n\"No niin!\" huusi prinssi maltitonna. \"Kertokaa nyt siis meille teidän\nmuistelmanne!\"\n\n\"Minun muistelmani,\" sanoi Klairon miettien. \"Niin, minä kerron teille\nkummallekin sen, ja todistan teille molemmille samalla minun\nkunnioittavaisuuteni ja luotettavaisuuteni. Minua nimitetään ylpeäksi\nKlairon'iksi, minua syytetään sydämmettömyydestä; sydämmettömyydestä\nkuitenkin rakkauden suhteen, ja ehkä se tulee siitä, että kauniit\nherrat hovissa ja rikkaat herrat kaikkialla tuhlaavat paljon vaivaa,\nsytyttääksensä minussa rakkautta. Se on kiista, jossa he kaikki vallan\nturhuudesta pyytävät päästä voittajaksi. Sen tähden minua runsaasti\nsuositaan, ja annetaan lahjoja; he luulevat kullalla ja hohto-kivillä\nvoivansa avata suljetun sydämmen, ja luulevat nukkuneen rakkauden\nherättävänsä lahjoilla. Te, prinssi, tarjoatte minulle rakkauteni\nedestä rikkauksia; te runoilija tarjoatte minulle kunniaa ja\nkuolemattomuutta. Mutta minä sanon teille totuuden: Klairon'in sydän on\nitse-pintainen kappale, ja että te sen ymmärtäisitte, niin kerron minä\nteille nyt minun muistoni:\n\n\"Kolme vuotta taka-perin oli Klairon vielä köyhä, tuntematon\nnäyttelijätär, ja vaelsi kaupungista kaupunkiin, työllä ja tuskalla\nkokoillen maa-seuduilla itsellensä joitakuita lakastuneita\nlaakerin-lehtiä, joita ylpeässä ja komeassa Parisissa ei oltu hänelle\nsuotu. Mutta koko sielustani halasin minä kuitenkin Parisiin, maineen\npyhään linnaan, jossa ainoasti totinen taiteilija saapi kuulijoiltansa\nkruunun. Lyon'issa, jossa minä siihen aikaan olin, suosittiin minua\njota-kuinkin; käsien-taputukset olivat kauheat aina silloin, kun minä\nastuin esiin, ja hyvän-tahtoiset tehtailijat ja silkki-valmistajat,\njotka nimittivät itsiänsä Lyon'in ylimyksiksi, lahjoittivat minulle\nhyvin paljon uusia vaatteita ja kauniita kankaita tyytyväisyytensä\ntodistukseksi. Mutta Lyon oli ainakin maa-seudun kaupunki, ja\nsilkin-valmistajain silkki-kankaat eivät olleet laisinkaan sen\nlaakeriseppeleen kaltaisia, jota minä halasin.\"\n\n\"Ja Hippolyte Klairon ei ajatellut, kuin Cesari,\" sanoi Voltaire\nhymyten. \"Klairon ei sanonut olevan paremman olla pienessä kaupungissa\nensimmäisenä, kuin suuressa kaupungissa olla pakoitettu tyytymään\ntoisena olemaan. Hän sanoi vain: minä tahdon sen, kun minulle on\ntuleva; minä tahdon suurimmassa kaupungissa, kuuluisassa kaupungissa,\nParisissa olla ensimmäisnä.\"\n\n\"Runoilija, te arvasitte oikein, niin minä sanoin itselleni,\" jatkoi\nKlairon säkenöivin silmin. \"Ja sen tähden rikoin minä kauppani\nLyon'issa, maksoin kaikki velkani siten, että jätin velkojilleni kaikki\ntehdastelijain minulle lahjoittamat kauniit silkki-kankaat ja virkatut\nrakkauden kirjeet; annoimpa myöskin heille kaikki huonekaluni ja\nvähäiset kalleuteni, joita minulla oli. Olin elänyt suurellisesti,\nmutta olin kuitenkin liiaksi ylpeä ja ehkä myös liiaksi rehellinen,\nmatkustaakseni Lyon'ista jättämällä ihmiset siihen uskoon, että\nkarkasin velkaini vuoksi, kun läksin vain parempia seppeleitä etsimään.\nMinä annoin siis heille kaiken omaisuuteni niin tyyni, että, kun\nLyon'ista läksin, ei minulla ollut muuta, paitsi vaunut, joissa ajoin\nja kohtuullinen vaatetus, ja juuri niin monta markkaa rahaa, että voin\najaa neljällä hevoisella Lyon'ista Parisiin, antaa yö-paikoissa\nkohtuullisia juomarahoja, ja elää Parisissa muutaman päivän\nravintolassa, kunnes olisin saanut 'Theatre Français'en' johtajalta\nluvan näytellä, vaikkapa vain vierastelu-kerran. Yöksi tulin siistiin,\npieneen Makonin kaupunkiin, jolla oli se onni, ett'ei siinä ollut\nlaisinkaan teateri-huonetta, mutta sen sijaan kaikista kurjimmat tiet\njoka haaralle. Mokomat maantiet matkaan saivat sen, että minun vaununi\nhajosivat juuri kaupungin ulkopuolella, ja että seppä, jonka piti\nkorjata vaunujani, tuomitsi minut viipymään 24 tuntia Makonissa; 24\ntuntia tuntui ijankaikkisuudelta sille, joka halasi Parisiin,\ntaistelemaan mainetta ja seppeleitä, ja pakoitettiin nyt pienen\nkaupungin joutilaisuuteen. Minä sain siis kauhean ikävän, ja\npäästäkseni siitä, kaikista taudeista häjyimmästä taudista, jätin minä\nyksinäisen huoneeni, sanoin jäähyväiset 'fiineydelle' ja menin alas\nruoka-saliin päivälliselle, vahvassa aikeessa, huvittaakseni itseäni ja\njohtaakseni keskustelua jonkun siellä tavattavan vieraan kanssa.\"\n\n\"Ah, olisipa se ollut aika onnen-poukaus, jos minun tieni olisi osunut\nsinä päivänä Makoniin,\" huokaili prinssi. \"Minä olisin päästänyt teidät\nikävästä, ja siten velvoittanut teidät itselleni kiitolliseksi, ja\nkiitollisuus olisi vähitellen ajan-pitkään muuttunut rakkaudeksi. Mutta\nsanokaa minulle, kaunein kaikkein kaunisten seassa, ketä tapasitte te\npäivällisillä? Toivon, että tapasitte vain joitakuita koukkuleuka\nämmiä, jotka varoittivat teitä parisilaisten pahuudesta ja petoksista.\"\n\n\"Ei, prinssi! Minä tapasin siellä kolme herraa, kolme nuorta miestä,\njotka eivät myöskään ennestään tunteneet toisiansa; vaan saivat samoin,\nkuin minäkin kiittää sadetta ja huonoja teitä viivytyksestään\nMakonissa. Kaikeksi ihmeeksi edustivat nämät kolme herraa kolmea eri\nkansallisuutta: ensimmäinen oli englantilainen, toinen espanjalainen,\nja kolmas ranskalainen. Mutta kaikki kolme olivat he nuoria, iloisia,\nsuloisia ja sivistyneitä herroja. Kahdella heistä oli ollut sama\nkohtalo, kuin minullakin, ja täytyivät siis viipyä Makonissa seuraavaan\npäivään, antaaksensa vaunujensa käydä tarpeellisten korjausten\nalaisiksi. Mutta ranskalainen odotti kyyti-vaunuja, jotka hänet\nveisivät Parisiin, mutta nekin läksivät vasta seuraavana päivänä.\"\n\n\"Me olimme ehkä kaikki neljä tulleet ruoka-saliin vahvassa aikeessa,\nhuvittaa itseämme, maksoi mitä maksoi. Se oli kuitenkin varma, että me\nlöysimme huvituksen, ja kukin koitti olla toistaan sukkelampi,\nnerollisempi yhteiseksi iloksemme niin, että päivä kului meistä mitä\nihanimmasti ja kiiruimmasti. Me olimme yhdessä myöhään ehtooseen asti,\nja kun ravintolan isäntä ilmoitti meille, ett'emme vielä seuraavanakaan\npäivänä pääsisi lähtemään syystä, että vaunujemme korjaukset eivät\nolleet likimainkaan valmiit, niin tyydyimme me siihen jotakuinkin;\nsillä me olimme varmat siitä, että voimme seuraavankin päivän viettää\nvielä yhtä hauskasti ja ystävällisesti, kuin ensimmäisenkin.\"\n\n\"Ja siinä emme pettyneetkään. Seuraava päivä oli edellisen kaltainen,\nkuitenkin sillä eroituksella, että nyt olimme jo likemmin tutustuneet\ntoisiimme, ja taisimme niin muodoin avo-sydämmellisemmästi ja vapaammin\nilvehtiä keskenämme.\"\n\n\"Minä luulen,\" sanoi Voltaire, \"tahi paremmin minä pelkään, että kavala\nravintolan isäntä keksi etuansa valvoa niin, ett'ei vaunujenne korjaus\npäättynyt vielä kolmantenakaan päivänä.\"\n\n\"Oikein arvaatte; niin tapahtuikin. Meidän täytyi viipyä vielä\nkolmaskin päivä, ja samana kolmantena päivänä keksein minä, pahaksi\nonneksi kyllä, että kolmen herran iloisuus oli kadonnut, ja että he\nkaikki kolme olivat rakastuneet minuun. Toinen kadehti ja luuli\ntoistaan, ja kukin pyysivät he jäädä kahden-kesken kanssani, vakavilla\nvaloilla vannoaksensa minulle rakkauttaan, ja loihtemaan minussa\nvasta-rakkautta itseensä. He rupesivat vihaamaan toisiaan ja tuntemaan\nvasta-hakoisuutta toistensa läheisyydestä; ja ilo ja iloinen ivailu\nhaihtuivat peräti.\"\n\n\"Silloin päätin minä,\" jatkoi Klairon, \"tehdä pikaisen lopun tästä\nikävästä tilasta, ja kutsuin sen tähden nuoret herrat omaan\nhuoneeseeni. Ja kun he tulivat juoksujalkaa ylös siinä toivossa, että\ntapaisivat minut yksinäni, ja kiukuttelivat siitä, että tapaavat\nluonani myöskin kanssa-kosijansa, niin sanoin minä heille:\n\n\"Te rakastatte minua kaikki kolme; te olette sen minulle itse-kukin\npuolestanne sanoneet ja pyytäneet minulta vasta-rakkautta. Ja tämän\ntehtyänne olette te käyneet kiukkuisiksi, lyhyt-nenäsiksi ja tukaliksi;\nnaurun verosta te riitelette keskenänne, ja leikin verosta kinailette.\nMinä en kärsi kinasteluja ja musta-sukkaisuutta. Ja päästäkseni\nsellaisista vasta-hakoisuuksista, vuokraan minä itselleni kohta vaunut\nja matkustan pois, puhumatta teille enään sanaakaan, ell'ette lupaa\ntäyttää niitä ehtoja, jotka minä teille te'en.\"\n\n\"Kaikki kolme vannoivat ilolla täyttävänsä ehtoni, saadaksensa minut\njäämään vielä ravintolaan ja olemaan heidän kanssansa ajan, joka vielä\noli odotettava ravintolassa.\"\n\n\"Niinpä siis,\" jatkoin minä, \"kuulkaa minun ehtojani. Älköön yksikään\nteistä rohjetko koko päivänä puhua minulle sanaakaan rakkaudesta; mutta\nkoettakoon kukin voittaa minun vasta-lempeni siten, että hän osoittaa\nitsensä niin rakastettavaksi, taitavaksi ja suloiseksi, kuin\nsuinkin mahdollista, ja pyytää iloisuudellaan, sydämmellisellä\nleikillisyydellään, ja miellyttävällä käytöksellään valloittaa minun\nsydäntäni. Mutta että rakkaudella on myöskin joka-päiväinen puolensa ja\npidetään myös jonakin kauppa-asiana, niin tehköön kukin teistä\ntarjouksensa minulle kirjallisesti tänä iltana sitten, kun olemme\neroinneet toisistamme. Kirjeessään mainitkoon hän, mitä hän oikeastaan\nanoo minulta ja mitä hän minulle tarjoaa.\"\n\n\"Oivallista!\" huusi Voltaire, \"te näyttelitte siellä huvinäytöstä, niin\nmainiota, että minä kadehdin sen keksijätä, laulu-lintuseni! Minä\nolisin mielelläni ollut saapuvilla teidän kolmen kosijanne henkisessä\nkilpailussa.\"\n\n\"Tosiaankin oli se henkinen kilpailu,\" sanoi Klairon hymyellen. \"Ja\nminä tunnustan mielelläni, että se päivä oli hauskin ja iloisin päivä\nminun elämässäni. Kolme kosijaani osoittivat erinomaista suloutta.\nKukin kokivat he tarjota minulle neronsa ja sukkeluutensa todellisia\nilotulia sytytettäviksi ja siten so'aista silmiäni, ett'en näkisi\ntoisten kilpailijain ilo-tulia laisinkaan.\"\n\n\"Mutta minä nä'in kaikki, ja huomasin kaikki kolme yhtä suloisiksi, ja\nseuraus siitä oli se, ett'en voinut rakastua heistä yhteenkään. Myöhään\nehtoolla erkanimme me toisistamme, levätäksemme ja nukkuaksemme\niloisimman ja viattomimman riemullisuuden väsymyksestä. Seuraavana\naamuna, kun heräsin, tapasin minä kolmen kosijani kirjeet pöydälläni.\"\n\n\"Olisinpa oikein mielelläni lukenut mokomat kirjeet,\" huudahti\nSoubise'n prinssi. \"Ja minä lyön vetoa siitä, että ne olisivat\nhuvittaneet minua enemmän, kuin Sevignén rouvan kirjeet, kaikki\nyhteensä.\"\n\n\"Kyllä ne olivatkin yhtä huvittavat, kuin alkuperäisetkin,\" jatkoi\nKlairon. \"Ensimmäinen oli englantilaiselta, Mylordi Toweskin'ilta. Hän\ntunnusti minulle kirjeessään, että hän oli tehnyt lupauksen, ei\nmenevänsä koskaan naimisiin, koska kolme hänen ystävistään oli naimisen\nkautta joutunut peräti onnettomiksi. Kuitenkin toivoi hän suurille\nomaisuuksillensa perillistä, ja vastustamattomasti kiedottuna minun\nkauneudellani ja suloisuudellani, oli hän, jos minä sen sallisin,\nvalinnut minut antamaan hänelle perillistä. Hänellä ei ollut ketään\nmuita sukulaisia, ja sen tähden asettaisi hän minut ja lapsensa\nainoiksi perillisiksensä.\"\n\n\"Tosiaankin englantilainen rakkaudentunnustus,\" sanoi Voltaire nauraen.\n\"Minä lyön vetoa, että mainittu lordi oli joku punatukkainen\nirlantilainen, jolla perunat pakoittivat päässä.\"\n\n\"Älkäämme keskeyttäkö Klairon'ia, herra kuolematon,\" sanoi prinssi\ninnokkaasti. \"Minä olen utelias, saada tietää, mitä niissä kahdessa\ntoisessa kirjeessä oli. Mitä kirjoitti espanjalainen?\"\n\n\"Espanjalaisen kirje oli kirjoitettu täydellä kastilialaisen jalolla\nylevyydellä. Don Juantas vannoi minulle, että minä kaikkein taivaan\ntähtien joukossa olin loistavin. Minun silmäni olivat kaksi aurinkoa,\njotka valaisivat maailmaa, ja minun kasvoni kauniimmat, kuin kuu, joka\nvalaisee yöllä. Siitä hetkestä, jolloin hän minut näki, ovat tuliset\nliekit kuluttaneet hänen sydäntänsä; mutta kuitenkaan ei hänellä ollut\nrohkeutta, pyytää minulta jotain todistusta minun suosiostani, vaan\nminun pitäisi salliman hänelle kuitenkin se toivo, että hän vähitellen,\nehkä kymmenessä vuodessa, onnistuisi voittamaan minun rakkauteni. Ja\ntämä toivo olisi hänelle jo taivainen lahja, jonka edestä hän\nuskaltaisi vastalahjana tarjota minulle kahden-tuhannen arvoisen\nkoristeen hohto-kivistä.\"\n\n\"Piru-vieköön, sepä espanjalainen oli ujo!\" huusi prinssi nauraen. --\n\"Minä -- -- --\"\n\n\"Teidän Korkeutenne,\" keskeytti Voltaire häntä, \"Te olette jo edellä\nsanonut, ett'emme saisi keskeyttää suloista kertoilijaamme. Totelkaamme\ntätä sanaa! Minä olen kovin utelias, saada kuulla, mitä ranskalainen\nkirjoitti. Kuinka kirjoitti hän, suloinen Klairon? Mitä taisi\nranskalainen tarjota, voidaksensa voittaa kahden edellisen tarjouksia?\nMitä kirjoitti hän?\"\n\n\"Ranskalainen rakastajani kirjoitti, että hän tahtoi suoraan sanoa\nminulle, että oli tosin köyhä maallisista omaisuuksista, mutta sitä\nrikkaampi rakkaudesta. Hän tunnusti minulle suoraan, että hän aikoi\nmatkustaa Parisiin etsimään onneansa; ja ett'ei hänellä sillä kerralla\nollut muuta, kuin koiransa ja parikymmentä markkaa rahaa. Koiransa oli\nhänen ainoa ystävänsä koko maailmassa; parilla-kymmenellä markallansa\naikoi hän maksaa matkansa Parisiin ja elää sillä siellä päivän ennen,\nkuin hän etseisi jotain paikkaa itsellensä. Mutta kuitenkin,\ntodistaaksensa minulle rajatonta rakkauttansa minuun, tarjosi hän\nparikymmentä markkaansa lahjaksi minulle, ja tahtoi ilolla kävellä\njalkasin Parisiin ja kuolla nälkään, jos minä myöntäisin hänelle vain\nyhden onnellisen tunnin keskustelun, ilman mitään vieraita-miehiä.\"\n\n\"Minä luulen, että te myönsitte sen hänelle,\" sanoi Voltaire. \"Te\ntaivuitte nuorukaisen pyyntöön; nuorukaisen, joka tarjosi teille\nsuuremman lahjan, kuin espanjalainen ja englantilainen yhteensä; sillä\nhe tarjosivat ylöllisyydestänsä; mutta nuorukainen, hän tahtoi antaa\nteille kaiken kultansa ja omaisuutensa uhriksi. Hän uskalsi henkensä\nyhden onnellisen tunnin tähden.\"\n\n\"Rauhoittakaa mielenne, te kuolematon!\" sanoi Klairon hymyten ja loi\nujostellen katseensa maahan. \"Minä pelastin hänen henkensä, ja annoin\nhänen pitää kaksi-kymmentä markkaansa.\"\n\n\"Mitenkä niin? Halveksuitteko te rakastuneen sydämmen jalo-mielistä\nlahjaa?\" kysyi Voltaire pahastumalla.\n\n\"Ja minä ylistän teitä,\" sanoi prinssi, \"että te piditte häntä\nespanjalaisen kahta-tuhatta parempana. Enkö minä arvaa oikein? Te\nannoitte ranskalaiselle koiransa ja rahansa takaisin ja annoitte hänen\nmatkustaa kahdella-kymmenellään posti-vaunuissa Parisiin?\"\n\n\"Hyvä prinssi,\" sanoi Klairon nauraen; \"luuletteko minua todellakin\nniin julmaksi? Luuletteko, että minä sallein köyhän nuorukaisen\nmaksavan ainoilla rahoillansa paikkansa posti-vaunuissa, koska hän voi\nsaada paikan minun vaunuissani ihan ilmaiseksi?\"\n\n\"Oikein, laulu-lintuseni, oikein!\" huusi Voltaire. \"Te teitte jalon ja\nylevän sydämmen taivaallisen tuhlaavaisuuden jälkeen. Te annoitte\nespanjalaisen ja englantilaisen ajaa e'es-päin omilla roskillansa, ja\notitte ranskalaisen teidän vaunuihinne. Myöntäkää nyt vain, jumaloitu\nKlairon, että te hiukan kuitenkin rakastitte sitä nuorta huliviliä.\"\n\n\"Kuitenkin olin minä kyllä varomaton, ett'en ryövännyt häneltä pois\nsitä uskoa,\" huokasi Klairon. \"Hän perusti hyvyyteeni peräti\nkohtuuttomat vaatimuksensa. Mutta, hyvät herrat, minun kertomukseni on\nnyt lopussa. Minä luulen, että te siitä käsitätte vastaukseni teillen,\nja suotte minulle anteeksi.\"\n\n\"Se on, te hyljäätte minut samoin, kuin hylkäsitte englantilaisenkin,\"\nsanoi prinssi.\n\n\"Ja minulta ryöstätte te kaiken toivon samoin, kuin teitte\nespanjalaisellekin?\" kysyi Voltaire. \"Te ette tahdo istua vieressäni\nkuolemattomain istuimella?\"\n\n\"Minä tahdon koettaa, enkö yksinänikin voi ansaita itselleni hiukan\nkuolemattomuutta ja kunniaa,\" sanoi Klairon hymyten. \"Voltairella on\noikeus: minä rakastan mainetta ja suosin niitä miehiä, jotka pitävät\nminun ansainneena heidän rakkautensa. Hyljääkö kuninkaallinen prinssi\nja kuolematon runoilija minun ystävyyteni, jonka minä rehellisestä\nsydämmestä tarjoan heille kumpaisellekin?\"\n\n\"Voi kuitenkin! Jumalan lämpimän ambrosia-ruu'an verosta, jota me\nhalajamme, tarjoatte te vain kylmää ruokaa,\" puheli nyt Voltaire.\n\"Mutta kun minulla on nälkä, niin syön minä sitäkin, ja lohdutan\nitseäni sillä, että -- -- -- Mutta kuka siellä niin kovasti puhuu?\nKuka?\"\n\n\"Klairon!\" huusi vieras-huoneessa joku kovalla äänellä. \"Missä Klairon?\nMinun pitää, minä tahdon nähdä Klairon'in. Ei kukaan voi minua\npidättää, eikä estää pääsemästä hänen tykönsä!\"\n\n\"Ah, se on hän!\" huokasi Klairon.\n\n\"Kaksi-kymmentä markkanenko?\" kysyi prinssi.\n\n\"Niin, sitä pahempi! Hän rakastaa vieläkin minua, ja väittää, että\nhänellä on oikeus vaatia minun vasta-rakkauttani. Mutta minä tahdon\ntehdä sille lopun, ja nyt kohta. -- Tulkaa, herrat, kanssani\nvieras-huoneeseen!\"\n\nJa pää kekassa ja posket punasta hehkuen ja vihasta säihkyvin silmin\nmeni Klairon vieras-huoneeseen.\n\n\"Päästäkää minua, herrat!\" huusi vieras-huoneessa äskeinen\nääni. \"Antakaa minulle tietä! Minä tiedän Klairon'in olevan\nyksityishuoneessaan. Minä tahdon ja minun pitää saada nähdä hänet.\"\n\n\"Te saatte nähdä hänet, herra!\" sanoi Klairon ja astui vakaana esiin.\n\"Tässä minä olen. Mitä te tahdotte, ja mitä teillä on minulle\nsanomista?\"\n\nHerrat aukasivat rivinsä ja eräs nuorukainen syöksyi siitä esiin ja\nviskausi kovasti kiljahtaen Klairon'in jalkoihin. \"Mitäkö minulla on\nteille sanomista?\" sanoi hän innolla, ja kohotti kauniit, surusta ja\nkärsimisestä hehkuvat kasvonsa ylös Klairon'in puoleen. -- \"Minulla on\nsanottavana se, että minä rakastan teitä, rakastan rajattomasti, ja\nett'en minä voi, enkä tahdo elää ilman teitä.\"\n\n\"No, perhana-vieköön!\" huusi markisi de Solanges. \"Sitä samaahan me\nkaikki sanomme; mutta tuo julma jumalatar ei ole sitä kuulevinaankaan.\"\n\n\"Mutta hänen pitää kuulla,\" huusi nuorukainen, ja viskasi vihaisen\nkatseen markkisin puoleen. \"Niin, hänen pitää kuulla minun rakkauttani.\nMinä tahdon sen, minä vaadin sen, ja minulla on siihen oikeus; sillä\nminä rakastan häntä rajattomasti. Ja kunniallisen miehen rakkaus antaa\nrakastajalle oikeuden siihen naiseen, jota hän rakastaa. Klairon, minä\nrakastan teitä!\"\n\n\"Herra!\" sanoi Klairon jäykästi ja totisesti, \"sitä olette te jo kolme\nvuotta ehtimiseen minulle sanonut, kunnes olette nyt minut peräti\nkyllästyttänyt sillä. Minä kielsin teitä sen tähden tulemasta tyköni,\nettä minä vihaan kaikkea kyllästymistä. Minä kielsin portin-vartijani\nlaskemasta teitä koskaan enään sisälle; minä annoin käskyn\npalvelijoilleni, että, jos teidän onnistuisi kuitenkin tunkeutua\nsisälle, he karkoittaisivat teidät väki-vallalla pois; minä lähetin\nteille kirjeenne avaamattomina takaisin. Millä oikeudella te siis\nuskallatte tunkeutua vielä tänne? Te sanotte ehkä: sillä oikeudella,\njonka rakkaus teille antaa. Mutta minä olen teille jo kolmen vuoden\najan joka päivä sanonut, että minä halveksin teidän rakkauttanne.\nMitenkä te siis uskallatte pakoittaa minulle jotain, jota minä en\ntahdo, hyvä herra Dubois?\"\n\n\"Klairon!\" huusi nuorukainen, hyppäsi ylös ja asettausi vihaisella\nkatseella hänen eteensä. \"Älkää pakoittako minua ryhtymään viimeiseen\nkeinoon. Älkää minua suututtako enemmän, muutoin minä sanon kaikille\nnäille herroille, mistä minun rohkeuteni on kotoisin, tunkeutua teidän\nkieltoanne vastaan teidän tykönne tänne.\"\n\n\"Minä säästän teiltä sen vaivan, ystäväni,\" sanoi Voltaire\nkylmäkiskoisesti ja ivallisesti. \"Minä kerron näille herroille syyn\nteidän rohkeuteenne. Siihen on neiti Klairon'in jalomielisyys ja hyvyys\nyksinänsä syynä. Kuulkaapas nyt, hyvät herrat, miten Klairon tuli\ntuntemaan tämän herran. Klairon tapasi hänet maantiellä noin kolme\nvuotta sitten. Hän tunnusti Klairon'ille, ett'ei hänellä ollut mitään\nmuuta, paitsi koiransa ja kaksikymmentä markkaa rahaa; ja että\nhänen täytyi mainituilla ainoilla markoillansa lunastaa itsellensä\nistuma-sija posti-vaunuissa, ell'ei Klairon olisi niin jalomielinen,\nettä ottaisi hänet vaunuihinsa. Klairon teki sen; hän otti vaunuihinsa\nherra Dubois'in ja toi hänet Parisiin. Klairon auttoi häntä ja esti\nhänet nälkään nääntymästä. Siitä ajasta alkain kiusaa nyt herra Dubois\nhyväntekijätärtänsä rakkaudellansa. Että Klairon otti hänet\nvaunuihinsa, niin luulee hän voivansa pakoittaa häntä myöskin suomaan\nitsellensä sijan sydämmessänsäkin. No, puhukaapas nyt, herra Dubois,\neikö asia ole niin. Enkö ole puhunut totta?\"\n\nNuorukainen huokasi raskaasti. Hänen suuret, siniset silmänsä\ntapailivat tuskallisesti Klairon'ia, joka kuitenkin koki välttää hänen\nkatsettansa. Kun nuorukainen huomasi sen, niin kuvaantui katkera hymy\nhänen kauniilta, surusta sortuneilta kasvoiltansa. Hiljaisesti laski\nhän kätensä Klairon'in käsivarrelle ja taivuttain itsensä hänen\npuoleensa, kuiskasi hän: \"älä pelkää, Klairon; minä en ilmoita sitä,\nmitä sinä salaat!\"\n\n\"Herra!\" sanoi Klairon ja vetääntyi ylpeästi takaisin hänestä. \"Minulla\nei ole mitään yhteisiä salaisuuksia kanssanne. Teillä ei ole mitään\nminusta sanottavata, jota ei, ken hyvänsä voisi tietää.\"\n\n\"Puhukaa mieluummin meidän kanssamme, herra Dubois,\" sanoi Voltaire.\n\"Vastatkaa minulle kauniisti, enkö minä ole puhunut totta^\"\n\nDubois käänsi hitaisesti kasvonsa hänen puoleensa ja vastasi lempeästi:\n\n\"Te olette puhunut totta niin, kuin suuri runoilija Voltaire on ainakin\ntehnyt ja tekee. Hyvät herrat, jalosukuiset kreivit, maaherrat ja\nparonit; kaikki te, joille nimi, arvo ja rikkaudet ovat lahjoittaneet\netu-oikeuden, näyttäytyä jumaloidun Klairon'in vieras-huoneessa, josta\nminä köyhä-raukka, arvotonna, nimetönnä ajetaan ulos ja näytetään\novelle; teidän kaikkein pitää tietämän, että Klairon oli kerran minun\nhyvän-tekijättäreni, ja että minä olen hänelle velkaa ijäisen\nkiitollisuuden. Niin, kyllä se on tosi, että hän otti minut vaunuihinsa\nsilloin, kun minä olin köyhä ja kohtasin hänet matkalla Parisiin, ja\nettä minä tulin tähän kaupunkiin hänen rinnallansa. Se on myöskin tosi,\nettä minä hänen erinomaisella avullansa pääsin ensimmäiseksi kirjuriksi\nerääseen kaupungin isoimmista kauppahuoneista ja sain siinä palkan,\nsuuremman, kuin minun tarpeeni olivat.\"\n\n\"Ah, sitä jalo-mielisyyttä! Se oli ylevästi, se oli jalosti tehty!\"\nrähisivät herrat. \"Klairon ainoasti voipi sellaista jalo-mielisyyttä\nosoittaa.\"\n\n\"Niin, ainoasti Klairon voipi sellaista jalo-mielisyyttä osoittaa,\"\nkertoi nuorukainen, ja kiinnitti suuret, säkenöivät silmänsä\nKlairon'iin. \"Mutta minä en pyydä Klairon'in jalo-mielisyyttä, vaan\nminä pyydän hänen rakkauttansa. Minä pyydän häntä omakseni, ainoakseni!\nAntakoon hän minulle oikeuden, rakastaa itseään; turvata häntä,\nkunnioittaa häntä elämäni korkeimpana ja ainoana aarteena.\"\n\n\"Te olette hävitön, hyvä herra!\" ärjäsi maaherra Senatour ylpeästi. \"Te\nuskallatte olla meidän kilpa-kosijamme, ja me emme voi vaatia teitä\nedes kaksin-taisteluun, sillä te ette ole meidän arvoisemme: te ette\nole aatelia.\"\n\n\"Kuitenkin, herrani, asia on niin,\" sanoi nuorukainen lempeästi. \"Minä\nolen aatelismies. Niin kauvan, kuin minä olin köyhä ja halvassa\ntilassa, salasin minä nimeni. Mutta nyt voin minä sanoa teille ja kelle\nhyvänsä, että minä en ole Dubois, vaan on minun oikea nimeni kreivi\nPenoël de S:t Audème. Nimeni totuuden voin myös todistaa jokaiselle,\nken sitä uskaltaa epäillä; mutta siitä epäilyksestä vaadin minä\nhyvitystä kalpa kädessä, kaksin-taistelussa.\"\n\nIhmettelemisen ja hämmästyksen kohina kävi nyt herrain riveissä.\nPilkallinen nauru ja halveksivaiset katseet katosivat, ja ehdottomasti\nvetääntyivät herrat jonkun askeleen taakse-päin aivan, kuin he siten\nolisivat tahtoneet vakuuttaa hänelle kunnioitustaan, että antoivat\nhänen esteettömästi lähestyä Klairon'ia.\n\nNuori S:t Audème'n kreivi ei sitä ollut huomaavinaankaan, vaan\nkiinnitti yhä katseensa Klairon'iin.\n\n\"Te nä'ette sen,\" sanoi hän hiljaa ja tuskallisesti; \"te nä'ette,\nett'ette te voi minua välttää. Lakatkaa jo minua enään karkoittamasta\nkasvoistanne, sillä minä en voi totella teitä: minun rakkauteni kieltää\nminun sitä tekemästä. Oi, älkää vielä vastatko, Klairon! Kuulkaa ensin,\nmitä minulla on teille sanottavata, sillä tämä hetki on koko minun\nelämäni ratkaiseva hetki! Te olette kohdellut minua julmasti\nja kelvottomasti, ja sittekin rakastan minä teitä. Te olette\npalvelijoillanne ajattanut minut, kuin koiran portiltanne, ja kuitenkin\nrakastan minä teitä. Te olette jo kolme viikkoa lähettänyt minun\nkirjeeni avaamattomina takaisin, ja sittekin rakastan minä teitä. Ja\nminun rakkaudelleni on onnistunut kuitenkin, voittaa kaikki esteet,\navata kaikki suljetut portit, raivata tieltäni kaikki ne palvelijat,\njotka tahtoivat estää minua pääsemästä teidän ovenne läpitse. Minä olen\ntäällä, minä seison vastassanne. Ja koska ette tahtonut lukea\nkirjeitäni, niin sanon minä nyt tässä kaikkein näiden todistajain läsnä\nollessa, mitä minä teille kirjoitin.\"\n\n\"Kuulkaa, Klairon, ja kaikki, te hyvät herrat, kuulkaa! Minä en ole\nenään köyhä Dubois, herra Lemoine'n kirjuri; minä voin ilmoittaa oikean\nnimeni, sillä minä en tarvitse enään elättää itseäni kätteni töillä.\nSitten kolme viikkoa olen minä rikas, kenestäkään riippumaton mies.\nEräs setäni, jonka meidän sukumme köyhyys ja häviö saattoi epä-toivoon,\nmatkusti kotomaastaan pois ja meni otetulla nimellä Amerikaan, siellä\nyksinäisessä köyhyydessä unhoittaaksensa suurta synty-peräänsä.\"\n\n\"Me pidimme häntä kadotettuna ja luulimme hänet kuolleeksi. Mutta nyt,\nkolme viikkoa sitten, sain minä ilmoituksen hänestä. Setäni on vasta\nnyt kuollut, kuollut New-Yorkissa rikkaana kauppiaana, ja määrännyt\nminut ainoaksi perilliseksensä.\"\n\n\"Tässä, Klairon,\" jatkoi hän ja veti poveltansa esille paperi-käärön,\nja tarjosi Klairon'ille. \"Tässä on siihen todistukset. Tässä on\noikeaksi todistettu ote testamentista. Tässä on Amerikan pankin\ntodistus niistä summista, jotka ovat siellä tallennetut minua varten,\n-- tili minun perinnöstäni. Nä'ettekö, Klairon, että minä olen rikas\nmies? Nä'ettekö summaa tuossa? Omaisuuteni nousee kahteen-kymmeneen\nmiljonaan markkaan.\"\n\n\"Kaksi-kymmentä miljonaa markkaa!\" huudahtivat herrat, täynnä\nkunnioitusta ja hämmästystä.\n\n\"Ja kuitenkin sanotaan vielä tänä päivänä, että amerikalaiset rikkaat\nsedät tavataan ainoasti meidän huvi-näytelmissämme,\" lausui Voltaire\nivallisella juhlallisuudella.\n\nKlairon yksinänsä ei näyttänyt hämmästyneeltä, eikä edes\nihmettelevänkään. Hänen kasvonsa pitivät entisen kylmä-verisyytensä ja\nylpeytensä. Hän ei edes ottanut vastaan papereita, joita nuori kreivi\ntarjosi hänelle, eikä yhtä katsetta kääntänyt hänen puoleensa.\n\n\"Klairon!\" huusi kreivi S:t Audème rukoillen ja täynnä tuskaa.\n\"Klairon, ottakaa paperit ja vakuuttakaa itsenne siitä, että minä olen\nsanonut totta!\"\n\n\"Mitä se on tarpeellista?\" kysyi Klairon, ja katsoi häntä\nruhtinaallisella ryhdillä. \"Mitä minä siitä huolin, että te olette\nottanut uuden nimen? Mitä huvitusta minulle siitä on, että tiedän,\nmiten korkealle teidän perintönne kohoaapi?\"\n\n\"Teillä on siitä huvitusta,\" huusi kreivi innossaan, \"sillä koko se\nsuuri rikkaus on teidän, totisesti teidän. Minä kreivi Penoël de S:t\nAudème lahjoitan sen teille.\"\n\n\"Ja minä; minä Klaara Josepha Hippolyte Leyris de Latude, minä en ota\nmitään lahjoja ihmisiltä, joita en rakasta, joita en pidä edes\nystävinänikään, jotka ovat minulle kaukaisia, jotka eivät ole\nsukulaisiani. Minä en ole mikään almujen ottaja, kuten herra Dubois\noli.\"\n\nJa samalla, kun hän näin puhui, viskasi hän ylpeitä ja kopeita katseita\nnuoren kreivin puoleen, joka vastasi niihin lempeällä hymyllä, täydellä\nsäälin ja rakkauden katseella.\n\n\"Ei sinun tarvitsekaan ottaa minulta lahjoja,\" sanoi hän lempeästi.\n\"Sinä otat vain minulta oikeudella sinulle tulevan omaisuutes; sillä\nse, kun on minun, on myöskin sinun. Sinulla on oikeus minun\nomaisuuteeni, nimeeni, sydämmeeni ja henkeeni. Hippolyte Klairon!\nKaikkein näiden todistajain läsnä ollessa pyydän minä, kreivi Penoël de\nS:t Audème, teidän kättänne, rukoilen teitä puolisokseni, seuraamaan\nminua vielä tänä päivänä vihkimä-tuoliin ja tulemaan de S:t Audème'n\nkreivinnaksi.\"\n\n\"Voi, hän pyytää häntä puolisoksensa! Hän tahtoo naida hänet!\nHän on miljoneri, kreivi, ja tahtoo naida Klairon'in!\" jupisivat\nherrat keskenänsä. \"Hän tahtoo tehdä näyttelijättärestä kreivinnan!\nHiis-soikoon! Naimis-kaupat parasta laatua! Ja hän on todellakin\nkreivi!\"\n\nMahtoiko Klairon kuulla mokomata mutinata ja kuulla heidän\nkuiskutuksiansa; mahtoiko hän lukea herrain salaiset ajatukset heidän\nhävittömässä pilkassansa ja häväisevissä katseissansa? Kuitenkin:\npurppura-puna kohousi hänen kasvoillensa ja vihaisella, polttavalla\nsilmäyksellä silmäsi hän läsnä olevia herroja. Sen jälkeen ojensi hän\nitsensä ja otti ylevän, käskevän ryhdin ja seisoi nyt kiivastuneena ja\nkäskevänä hallitsijattarena alamaisten päällikköinsä keskessä.\n\n\"Ah, onnetonta!\" mutisi Voltaire itseksensä. \"Minä lu'en hänen\nkuoleman-tuomionsa kirjoitettuna Klairon'in otsalla.\"\n\n\"Klairon,\" sanoi kreivi Penoël de S:t Audème hiljaisella, rukoilevalla\näänellä. \"Te ette ole vielä vastannut minulle. Minulla on totinen\ntarkoitus. Kaikkein näiden todistajain läsnä ollessa uudistan minä\nasiani: minä en tarjoa teille ainoasti minun rikkauksiani, vaan myöskin\nitseni. Tulkaa minun puolisokseni, antakaa minulle kätenne; kuulkaa\nminun hartain haluni: tulkaa de S:t Audème'n kreivinnaksi!\"\n\n\"Ja kaikkein näiden todistajain läsnä ollessa annan minä teille\nvastauksen!\" huusi Klairon kovalla ja koroitetulla äänellä. \"Kaikkein\nnäiden todistajain läsnä ollessa, jotka hämmästyvät siitä, että\nkreivi, miljonain omistaja alentaa itsensä niin, että hän pyytää\nnäyttelijätärtä puolisoksensa, tahtoo hänestä tehdä kreivinnan, --\nkaikkein näiden todistajain läsnä ollessa kieltäyn minä ottamasta\ntarjoustanne.\"\n\nHämmästyksen huuto kajahti nyt herrain huulilta, ja epätoivon huudahdus\nkreivi S:t Audème'n vaaleilta huulilta.\n\n\"Klairon!\" huusi hän, syöksyi hänen eteensä ja tarttui hänen molempiin\nkäsiinsä. \"Klairon, se ei ole totta, se ei ole mahdollista! Minun\njärkeni minut petti, joku paha enkeli väärensi sanat sinun huulillasi;\nsillä se on mahdotonta, että Klairon lykkääpi luotansa käden, jonka\nminä hänelle tarjoan. Se ei ole mahdollista, että hän halveksii minua!\"\n\n\"Herra!\" huusi Klairon kiukusta kiehuen. \"Herra, te olette hävitön!\nLaskekaa minut, päästäkää irti minun käteni, tahi Jumal'avita unhoitan\nminä sen, että olette tahtonut nimittää itseänne kreiviksi: minä käsken\npalvelijani, päästämään minua teistä!\"\n\n\"Tee se!\" huusi kreivi vihan vimmassa ja puristi hänen käsiänsä\nvieläkin kovemmin niin, että Klairon vapisi vihasta. \"Uskalla nyt\npitkittää, niin minä häväisen sinut! Minä reväisen siveyden-naamarin\nkasvoiltasi, ja huudan kaikille näille sinun jumaloitsijoilles, että\nminulla on oikeus sinuun, että sinä jo kaksi vuotta olet ollut minun\nhenttuni, että sinä -- -- --\"\n\n\"Antti, Jaakko!\" huusi Klairon kimakalla, käskevällä äänellä. \"Tulkaa\ntänne! Viekää tuo herra ulos! Hän on minulle vastuksellinen.\"\n\nKreivi S:t Audème huudahti ja kuolon kalveus kattoi hänen kasvonsa. Hän\nviskasi Klairon'in kädet käsistänsä, tirkisti kauheasti hänen puoleensa\nja astui jonkun askeleen taakse-päin. Sitten sammui hänen katseensa ja\nhän horjui, kuin juopunut. Tuskallisella kiireellä veti hän nenä-liinan\ntaskustansa ja painoi sen huulillensa. Kohta värjääntyi vaate\npurppuran-punaiseksi siitä veri-tulvasta, joka syöksi hänen suustansa\nja syvästi huo'aten vaipui hän tunnotonna maahan.\n\n\"Antti, Jaakko!\" huusi Klairon täydesti levollisena. \"Kantakaa tuo\nherra ulos, noutakaa kyyti-vaunut ja lähettäkää hän niissä kotihinsa!\"\n\n\"Herra Dubois tuli komeoissa vaunuissa,\" sanoi toinen palvelija\nkunnioittavaisesti, \"ja hänen neljä palvelijaansa odottavat\netehisessä.\"\n\n\"No, niinpä käskekää hänen palvelijansa tulla kantamaan häntä\nvaunuihinsa!\" käski Klairon.\n\nPalvelijat tottelivat käskyä, ja avatusta ovesta tuli neljä\njättiläisen kokoista palvelijaa komeoissa, kullalla kirjaelluissa\nruskea-samettisissa pukimissa ja kreivillinen kruunu kultaisissa\nknapeissa. Kunnioittavaisesti lähestyivät he kreivi S:t Audème'ä, joka\nnyt juuri aukasi silmänsä ja uneksuen, ihmetellen katseli ympärillensä.\nVarovaisesti nostivat palvelijat hänet ylös käsivarsillensa ja\nkantoivat hänet ulos.\n\nKlairon katseli ylpeällä katseella matkuetta. Ei jälkeäkään säälistä ja\narmahtavaisuudesta näkynyt hänen kauniilla kasvoillansa.\n\n\"Kaunein kaikista kaunokaisista!\" kuiskasi prinssi hänelle. \"Minä\nrupean pelkäämään teitä. Minä luulen, ett'ei teillä ole sydäntä\nlaisinkaan, ja ett'ei rakkaudella ole mitään valtaa teihin. Te\nnäytätte tosiaankin pieneltä pirulta, joka ilakoiten pilkkaa ihmisten\nrakkauden-kipuja, ja on erittäin taipuvainen leikkimään ihmis-sydänten\nkanssa aivan, kuin olisivat ne höyhen-tolluja. Totisesti, minä pelkään\nteitä, ja toivoisin voivani panna rautapaidan sydämmeni ympärille,\nvälttääkseni tulla haavoitetuksi enään teidän silmäinne myrkyllisillä\nnuolilla. Perhana-vieköön, te olette valloittamaton linna. Teitä ei\nliikuta mikään; ei hehkuva rakkaus, ei rikkaudet, eikä kärsimiset.\"\n\n\"Kuitenkin on asia, joka minua liikuttaa, prinssi,\" sanoi Klairon\nkovalla äänellä. \"Ja se ainoa asia on: maine. Kaikkia maailman\naarteita, kaikkea sen kunniata ja arvonimiä pidän minä halpana; mutta\nmaine, sitä minä rakastan, sitä minä jumaloitsen, ja yhden tunnin\nkunnian tähden annan minä, jos vaaditaan, kokonaisen vuoden\nelämästäni.\"\n\n\"No, minä luulen, että lintuseni saapi tänä iltana sellaisen voittoisan\ntunnin,\" sanoi Voltaire, \"ja ett'ei se tunti maksa vuotta hänelle,\nvaan tekee hänet kuolemattomaksi. Sillä maine se on, joka ihmisen\nkuolemattomaksi tekee.\"\n\n\"Ja niin on se Voltaire, joka minulle kuolemattomuuden lahjoittaa,\"\nsanoi Klairon loistavilla kasvoilla. \"Hyvät herrat! Minä toivon,\nettä te tänä iltana tulette katsomaan suuren runoilijamme Voltaire'n\nuutta murhe-näytelmää. Hän Merope'llansa hämmästyttää katselijat\nsuuresti. Minä toivon, että te ylistätte runoilijata, ja suotte\nnäyttelijättärelle heikkouden anteeksi. Näytöksen loputtua on pieni\njuhlallisuus täällä luonani. Huoneeni on avoin. Kaikki minun ystäväni\nja suosijani ovat terve-tulleet. Kaikkia, hyvät herrat, kutsun minä\nteitä. Teidän kaikkein kanssanne tahdon minä viettää suuren Voltaire'n\nvoitto-riemua!\"\n\n\n\n\n2.\n\nEhtoolla.\n\n\nÄäretön oli tungos ja aaltoileminen kaikkialla teaterissa. Joka\nainoa paikka oli otettu, ja tuhansittain oli kilvoittelijoita ollut\npiljetti-konttoorin edustalla, jossa he kiistelivät piljeteistä,\nsaadaksensa vaikkapa kaikista halvimman ja huonoimmankaan paikan.\nLoosit ja parketti olivat täytetyt loistavalla ja valitulla\nkuulijakunnalla. Ensimmäisen rivin reunustassa nähtiin korkeamman\nvallas-säädyn naiset, heidän silmiä-sokaisevassa vaatetuksessansa,\nloistavina kalliista kivistä ja kallisarvoisista loru-kaluista,\nvilvoitellen poskiansa kauhean suurilla leyhyttimillä, ja säkenöivin\nsilmin tähystävän ja punatuin poskin ja mustatuin kulma-karvoin\nkurkistavan parketilla istuvain jalo-sukuisten herrain joukkoon,\nnähdäksensä siellä ystäviään ja kosijoitaan.\n\nParterille olivat kaikki Parisin kirjailijat, sanomalehdenkirjoittajat,\nrunoilijat ja riimin-riipustajat kokoontuneet, ja aina sen mukaan, jos\nolivat Voltaire'n ystäviä tahi vihollisia, osoittivat he joko\niloisuutta, tahi synkkä-mielisyyttä; lempeyttä, tahi jäykkyyttä;\nhauskaa odottavaisuutta, tahi ankaraa arvostelua. Kaikissa looseissa\nvallitsi uteliaisuus ja harras odotus, ja nimet Voltaire, Klairon ja\nMerope olivat illan tunnus-sanana.\n\nJopa nähtiin nyt ylhäällä isossa loosissa kuninkaallinen hovikin,\nLudwiki XV puolisoinensa y.m. Nopein askelin tuli kuningas loosin\nreunalle, ja kohta kohousi koko kuulijakunta seisaallensa,\ntervehtääkseen riemuhuudoilla silloin vielä rakastamaansa\nitse-valtijasta.\n\nLudwiki kiitteli hymyillen kaikille puolille ja vetääntyi sitten\ntakaisin, saattaaksensa kalveata, suruisesti silmäilevää, vähäpätöistä\nkuningatartansa noja-tuoliin, ja tervehtääksensä sitten erästä naista,\njolle juuri nyt avattiin ison loosin kaksipuoleiset ovet, ja jonka\nsisään astuessa kaikki loosin perälle kokoontuneet hovi-herrat syvään\nja kunnioittavaisesti kumartelivat aivan, kuin olisi hän ollut\nhallitseva kuningatar ja itse hallitsijatar.\n\nJa ylevä ja käskevä olikin hänen ryhtinsä, hänen koko olemuksensa.\nMahdottomasta pönkkä-hameestansa, joka häntä ympäröi, kuin vallit,\nnäyttäytyi hänen ylä-osa ruumistansa vyöllä ahtaalle pinnistettynä\nvieläkin hennommalta ja hoikemmalta, kuin tavallista oli. Valkoiseksi\npuuteroitu, hohtokivillä, jaloilla kivillä ja kähäröillä varustettu ja\npuolikuun muotoon otsan yli taivutettu tukkansa, teki hänen vartalonsa\nvieläkin pitemmäksi ja majesteetillisemmäksi; hohto-kivillä varustetut\nkarin-kaulalot enensivät hänen kauniin, syvä-aatteisen otsansa\nvalkeutta ja tekivät sen vieläkin loistavammaksi; poski-maali hänen\nposkillansa lisäsi suurien mantelin muotoisten mustain silmäinsä\nsäihkyä ja tulta; ja hymy, joka leikitteli hänen purppuran-punaisilla\nhuulillansa, valoi koko hänen kasvoillensa loistoa.\n\nMutta hymy ei ollut hovi-herroille, jotka kumartelivat hänen\nympärillänsä, eikä katsojillekaan, jotka sadoin ja taas sadoin silmin\nsilmäilivät häntä. Hymy oli ainoasti kuningas Ludwik'ille. Ainoasti\nhänen tähtensä oli markisinna Pompadour kaunistanut itsensä; hänelle\nainoalle oli hänellä hymyilyä, lempeitä sanoja, ja teräviä\nsukkeluuksia. Ja sen tähden tervehti myös Ludwiki häntä nyt taas\narmollisimmalla hymyllä. Markisinna Pompadour ymmärsi huvittaa häntä ja\nkarkoittaa häneltä sen kyllästymyksen ja ikävän, joka joskus häntä\nahdisti.\n\n\"Luuletteko, markisinna, että tämä Voltaire'n uusi murhenäytelmä\nhuvittaa meitä?\" kysyi kuningas yht'äkkiä.\n\n\"Teidän Majesteettinne on liiaksi jalo ja tuntehikas, voidaksensa pitää\nihmis-sydämmen kärsimisiä ja kipuja minään huvituksena,\" vastasi\nmarkisinna hymyellen. \"Tämä, Voltaire'n uusi teos on ihastuttava Teidän\nMajesteettinne ihmettelemiseen.\"\n\n\"Jopa, armahani!\" mutisi kuningas. \"Minä en ihmettele enään mitään;\nminua ei viehätä enään mikään.\"\n\n\"Ah, herra!\" huokasi markisinna. \"Se on tosiaankin kuoleman tuomio\nniille, jotka teitä rakastavat, ja sellaisen puheen perästä oliskin jo\nviisainta kuolla pois.\"\n\n\"Te ymmärsitte siis väärin ajatukseni,\" sanoi Ludwiki hätäisesti. --\n\"Ajatukseni oli sanoa, ett'en minä ihmettele enään mitään, eikä mikään\nhuvita minua enään sitten, kun tulin teidät tuntemaan; sillä teihin\nainoaan on koko minun rakkauteni, teitä minä ihmettelen. Ja nyt\nnäyttäkää taaskin minulle otsanne kirkkaana, markisinna. Te tiedätte\nminun sitä tarvitsevan, ollaksseni tyytyväinen.\"\n\n\"Armahin herrani! Te olette erinomaisesti armollinen!\" huusi markisinna\nja hymyili viehättävästi. \"Mutta kiitokseksi siitä tahdon minä\nilmoittaa Teidän Majesteetillenne salaisuuden. Teidän Majesteettinne\nsaapi varmaan hauskaa tänä ehtoona. Jotakin tavatonta, hämmästyttävää\non tekeillä.\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi kuningas innokkaasti. \"Sanokaa markisinna, mitä on\ntekeillä?\"\n\n\"Herra, jos minä sen teille sanoisin nyt, niin ei se olisi enään mikään\nhämmästys teille, kallein kuninkaani. Antakaa käsky aljettaa, niin\nsaamme nähdä!\"\n\n\"Teillä on oikein, alkakaamme!\" huusi kuningas, ja antoi merkin\njuhla-mestarille. Sitten istui hän nojatuoliin kuningattaren viereen,\nja markisinna, ollen kuningattaren hovi- ja seura-nainen, istui\nkuningattaren taakse pienelle jakkaralle.\n\nJuhla-mestari meni kuninkaallisen loosin reunalle ja antoi merkin\nteateri-koneiston johtajalle, joka seisoi esi-ripun vieressä.\n\nYleinen äänetön hiljaisuus syntyi kohta suuressa teateri-huoneessa.\nKaikkein katseet kääntyivät näyttämölle, jonka sala-kähmäinen esi-vaate\nkohousi verkallensa ylös.\n\nNäytteleminen alkoi. Totisina ja hiljaisina kuuntelivat katsojat\njohtavaa alku-näytöstä.\n\n\"En minä vielä nä'e mitään ihmettelemisen arvoista,\" mutisi kuningas ja\nkääntyi markisinnan puoleen. \"Minä kyllästyn, ja se on koko lorun\nloppu.\"\n\n\"Malttakaa, herra,\" lausui Pompadour. \"Ihmetys ja hämmästys tulevat\nkyllä. Eihän Klairon'ikaan vielä ole ollut näkyvissä.\"\n\nSamassa syntyi alhaalla teaterissa kuiske ja jupina. Ihmeellinen liike\nkävi koko huoneen läpitse. Kuningas kääntyi myös taaskin näyttämöön\npäin.\n\nKuninkaallisen palatsin leveät portit olivat näyttämöllä avatut.\nMolemmin puolin porttia seisoivat palvelijat ja hovi-herrat, ja\nodottivat hallitsijattarensa, Merope'n tuloa. Nyt ilmoittivat torven\ntoitotukset hänen tuloansa ja Merope-Klairon astuu näyttämölle.\n\nKova meteli, kuin meren kuohina, aaltoili koko huoneen läpitse.\nKaikilla kasvoilla kuvaantui hämmästys ja tyytymättömyys. Jopa itse\nkuningaskin näytti hämmästyvän ja ihmettelevän. Ja jotain tosiaankin\nerinomaista, jotain hämmästyttävää oli tässä tapahtunutkin.\n\nKlairon oli tullut näyttämölle; mutta ei pu'ettuna niin, kuin tähän\nasti oli ollut tapana; ei niin, kuin muoti sen määräsi; eikä niin, kuin\nhovi-naiset pukeutuivat. Hänellä ei ollut isoa pönkkä-hametta, ei\npuuteroitua tukkaa; eipä ollut hän edes maalannut poskiaankaan, eikä\nkoristellut itseään karin-kaukaloillakaan; ei mitään suurta\nlöyhytintäkään ollut hänellä kädessään. Hän ei esittänyt siis vanhan\nmaailman kuningatarta minään hempukkana, ranskalaisena muotivauvana\npönkkä-hameessa, vaan vaatetuksessa, joka soveltui hänen\nesitettäväänsä.\n\nHän tuli kuningattarena, kantaen kultaista otsa-ripaa\npuuteroittamattomalla mustalla tukallansa, joka kauniina aaltoina\nkierteli hänen otsaansa ja oli niskassa huolettomasti käärästy\nsolmulle, josta yksityiset kiharat vapaina aaltoilivat alas. Hänellä ei\nollut mitään pönkkä-hametta, vaan kreikkalainen vanhan-aikuinen\nvaatetus. Avara kullalla kirjaeltu alushame riippui vapaana leveöissä\nlaskoksissa aina kantapäähän saakka ja oli vyötäiltä vyötetty vain\nkultaisella vyöllä. Hänen ihanat käsivartensa olivat paljaina ja\nkoristetut kultaisilla soljilla. Käsivarren ylitse olkapäällä kiinnitti\nkultainen koriste levättiä, joka vapaana, läpi-kuultavana riippui\nhameen päällä aina lantioille saakka. Samaan kulta-koristeeseen oli\nmyöskin kiinnitetty kullalla kirjaeltu purppura-mantteli, joka riippui\npitkin selkää aina maahan asti.\n\nTässä pukimessa, ensimmäisessä, kun koskaan oli nähty ranskalaisella\nnäyttämöllä, kulki Klairon eteenpäin kuningattaren majesteetilla ja\narvokkaisuudella aina etu-näyttämölle.\n\n[Toinen tapaus, jossa Klairon esiintyi itse-valtaisesti puettuna, oli\nSofoklen Elektrassa. Siinä näytelmässä uskalsi hän vieläkin enemmän.\nSen sijaan, että vankia ja kuolemallaan olevia tavallisesti esitettiin\npukimessa, johon kuului löyhyttimet käsissä j.n.e. esiintyi Klairon\nvankina jalkoihin asti ylettyvässä yksinkertaisessa villa-hameessa, ja\nkädet kahleilla sidotut seljän taakse. Hän nosti suuren ihastuksen\ntässä osassa, tässä vaatetuksessa: katsojat riemuitsivat, Voltaire\nylisteli häntä värsyjä ja kirjeitä kirjoittamalla; maalarit kiiruhtivat\nmaalaamaan Klairon'ia kaikissa tämän näytelmän kohdissa; ja siinä\npukuimessa myytiin Klairon'in valo-kuvia tuhansittain.]\n\nMutta katsojat, jotka muutoin tavallisesti kaikuvilla\nkättentaputuksilla tervehtivät häntä, jäivät nyt mykiksi. Tervehdyksen\nsijaan alkoi parterilla kuulua tyytymättömyyden touhina aina kovemmin\nja kovemmin. Ihanat ja ylevät naiset ensimmäisellä rivillä käänsivät\ninholla kasvonsa pois näyttämöltä ja levittivät suuret löyhyttimensä,\nsalataksensa niiden takana punastuvia poskiansa, ja päästäksensä\nnäkemästä mokomata hävitöntä näyttelijätärtä, joka julkeni näyttäytyä\nkatsojillensa ilman pönkkä-hametta ja osottauda puvussa, joka paksuina,\nsyvinä laskoksina kääriytyi hänen vartalonsa ympäri, ja osoitti joka\nliikunnossa sen kauniit ja jalot muodostukset.\n\nHerrat parketilla ja soittokunnan looseissa kuiskuttelivat ja\nnaureskelivat keskenänsä; jopa itse näyttelijättären innokkaimmat\nsuosijat, itse nekään herrat, jotka saman päivän aamusella olivat\nKlairon'in luona ollessaan vannoneet, ollaksensa hänen innolliset\nsankarinsa ja puolustajansa, niin, itse nämäkään herrat eivät\nuskaltaneet taputtaa kättänsä hänelle puvussa, joka heistäkin näytti\nnaurettavalta, oli vapaa ja taiteeton, kuin yö-puku, joka peitti hänen\nruumistansa ilman jaloutta ja arvollisuutta.\n\nMutta Klairon ei ollut edes huomaavinaankaan tätä katselijain\nlisääntyvää tyytymättömyyttä. Hänen kasvonsa säilyttivät jalon,\nkuninkaallisen ryhtinsä; hänen silmänsä säkenöivät ja loistivat innon\njalosta tulesta. Hän ei ollut kuulevinaankaan naurua, kuiskutuksia ja\nkohinata. Todellisesti kuninkaallisella liikunnolla kohotti hän\nkäsivartensa, käskeäksensä ylimmäistä-pappia vaikenemaan, joka hänelle\npuhui.\n\nMutta tämä kokonansa paljas ja alaston käsivarsi näytti katselijoista\nvain uudelta julkeudelta ja hävyttömyydeltä. Kova naurun räkätys syntyi\nlooseissa; parketilla kuului vihellyksiä, ja kun uljaimmat Klairon'in\nsankareista uskalsivat kieltää nousevaa meteliä ja tukahduttaa sitä\nkättentaputuksilla, niin nousi joka paikassa koko huoneessa kova\nviheltäminen ja nauraminen ja saattoi taputtajat pian vaikenemaan.\n\nKuningas kääntyi innokkaasti markisinnan puoleen ja sanoi; \"teillä oli\noikein; tämä on kaikista suloisin arvaamaton tapaus. Mutta katsojat\novat mielettömät. Minusta on Klairon'illa ollut oivallinen aate tässä.\nIljettävä pönkkä-hame salasi hänen suloisen vartalonsa: hän teki oikein\nettä jätti sen. Myöskin huomaan minä hänellä olevan erittäin ihanat\nkäsivarret.\"\n\n\"Kallis herrani!\" kuiskasi markisinna. \"Minä pyydän armoa. Ettekö te\nnä'e, että katsojat ainoasti sen tähden tahtovat kukistaa Klairon'in ja\nVoltaire'n kappaleen, että he tietävät minun tuottaneen Voltaire'n\ntakaisin Ranskaan ja suojelevan Klairon'ia? Kallis herrani, armoa!\nPelastakaa kappale, pelastakaa Klairon! Katsokaa vain, millä ylevällä\narvollisuudella Klairon seisoopi. Ei värähdystäkään huomaa hänen\nkasvoillansa. Hän on vain kalvea, kuin kuolemallaan oleva.\"\n\n\"Se on tosi,\" sanoi Ludwiki. \"Hän on kalvea, ja katsojat tulevat yhä\nraivommiksi ja peuhaavimmiksi. He ovat peräti unhoittaneet minun\nläsnäoloni. Mutta en minä siitä pahastu; sillä tämä kohtaus on\ntosiaankin ihastuttava; ja minä en olisi sitä saanut nähdä, jos vain\nseurattiin kohteliaisuutta. Kuulkaapas noita herroja parterilla, miten\nne viheltävät, ja Klairon'illa on rohkeutta vieläkin, seisoa\nkuninkaallisessa asennossaan. Mutta ei. Nyt horjuu hänen vartalonsa;\nnyt kalvenee hän aina enemmin ja enemmin. Hän on vaipumaisillaan\nkuolleena maahan.\"\n\n\"Herra, kallis herrani!\" rukoili markisinna. \"Pelastakaa Klairon!\nTaputtakaa hänelle!\"\n\nSamassa silmän-räpäyksessä horjahti Klairon muutamia askeleita\ntaakse-päin, voimatonna hillitsemään vihaansa, tuskaansa; ja katsojat\nvaikenivat hetkeksi, uteliaina nähdäksensä, mitä hän nyt aikoi tehdä.\n\n\"Herra, minä rukoilen teitä! Taputtakaa nyt hänelle!\" kuiskasi\nPompadour vieläkin kerran.\n\nKuningas nyökkäsi hymyten, ja juuri tämän äkkinäisen hiljaisuuden\nvallitessa kuultiin yht'äkkiä vilkas kättentaputus kuninkaallisesta\nloosista.\n\nIhmetellen kääntyivät kaikkein katseet sinne; ja totisesti istui\nLudwiki, monen rakastama ruhtinas siellä hymyillen. Hän oli uskaltanut\nsen, mitä ei kukaan muu uskaltanut sillä hetkellä, -- hän taputti.\n\nJa nyt aivan, kuin velhomalla vaihtui tässä suhde: vihellykset\nvaikenivat, tyytymättömyyden meteli masentui; kaikki hoviherrat ja muut\nherrat seurasivat esimerkkiä, jonka kuningas oli antanut ja taputtivat,\nkajahuttivat satakertaiset hyväksymis-taputukset. Samat herrat, jotka\näsken tyytymättömyydessänsä olivat unhoittaneet kuninkaan läsnä-olon,\nkokivat nyt palkita rikoksensa siten, että he taputtivat nyt kovemmin,\nkuin äsken olivat tyytymättömyydessään temmeltäneet.\n\n\"Luulen pelastaneeni ihmishengen,\" sanoi kuningas ja nojausi\ntyytyväisenä noja-tuoliinsa.\n\n\"Herra!\" kuiskasi markisinna. \"Te olette jaloin, jalomielisin kaikista\nkuninkaista; ja rajaton, kuin teidän hyvyytenne, on myöskin minun\nkiitollisuuteni oleva!\" -- --\n\nKuninkaalla oli oikeus: hän oli pelastanut ihmis-hengen. Klairon olisi\nkuollut häpeästä, surusta ja vihasta, jos hänen olisi pitänyt peräytyä\nmetelin edestä. Hän vannoi itseksensä, sitä ei tekevänsä. Hän vannoi\nennen kuolevansa, kuin vapaa-ehtoisesti jättävänsä näyttämön. Hän tunsi\njo sydämmensä paisuvan ja seisovan alallansa. Hän tunsi jäsenensä\njäykkenevän ja hengittämisensä heikkonevan. Hänen silmänsä sumenivat,\nja hän tunsi horjuvansa, hoipertavansa, ja hän sanoi itseksensä:\n\"kuolema tulee minua vapauttamaan!\"\n\nMutta kovat kättentaputukset herättivät hänen horrostansa. Kuin\nylä-ilmainen soitto, koskettivat ne hänen korviinsa; kuin autuasten\ntaivainen soinnullinen soitto, suhisivat ne hänen korvissansa, ja\nantoivat hänelle rohkeutta, voimia ja lujuutta taas. Veri juoksi taas\nhänen sydämmeensä; hänen sielunsa liikutteli taas lentimiänsä; silmänsä\nsäihkyi taas innostuksen tulesta, ja karaistuilla voimilla rupesi hän\njälleen puhumaan, ja latelemaan sangen pitkää puhettansa.\n\nKatselijat kuuntelivat häntä ensin hiljaisina; mutta hetken perästä\nalkoivat he ihmetellä sitä, jota olivat ensin nauraneet. Tuo poimuinen,\nliki ihoa kääreytyvä puku, olihan se paljon suloisempi, luonnollisempi\nja taiteellisempi, kuin jäykkä, ruma pönkkä-hame, joka salasi\njoka jäsenen liikunnot, häiritsi kaiken vapauden ja kadotti\nluonnottomuudellansa kaiken ihmisellisen vartalon luonnollisen\nkauneuden.\n\nAina tähän hetkeen saakka oltiin näyttämöllä nähty ainoasti\nnäyttelijättäriä, jotka pelasivat osansa, tehtävänsä, tänä ehtoona\nnähtiin ihminen vanhasta maailmasta elävän ja liikkuvan. Nyt tunsivat\nkatselijat, että he äkkiä aivan kuin taikavoimalla olivat muutetut\nkreikkalaiseen muinaisuuteen, ja että se oli kreikkalaisnainen,\nMessenian kuningatar, joka liikkui heidän edessänsä kreikkalaisessa\npuvussansa.\n\nKlairon tunsi, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt, ja miten vähitellen\nhämmästys muuttui ihmettelemiseksi, tyytymättömyys suosioksi. Hän\nymmärsi kohinan, joka nyt syntyi parterilla ja looseissa, ja\nse oli hänen mielestänsä paljoa parempi palkinto, kuin kovat\nkätten-taputukset; sillä hän tiesi että ainoasti sen tähden\nkavahdettiin kaikkia kova-äänisiä ihmetyksen-ilmauksia, ett'ei yksikään\nsana katoaisi turhaan heidän korvistansa, ja ettei tahdottu\nsuostumuksen typerällä töminällä keskeyttää suurta ja jaloa näytelmätä.\n\nJa yhä hehkuvammaksi kävi taiteilijattaren innostus; yhä suuremmalla ja\njalommalla vapaudella liikkui hän puvussansa. Kerran, kun hän kovassa\nkiivaudessansa kääreytyi vaippaansa Polyphanten edessä ja seisoi siinä\nrivakkaana, ylpeässä ryhdissä täydellisenä vanhan-ajan ihanimpana\nmuistopatsaana, niin silloin pääsi katsojain sydämmellinen ihastuksen\nraivo irti. Mutta pian vallitsi taas hiljaisuus; sillä ei sanaakaan\ntahdottu hukata tästä suuresta näytelmästä. Kunnioituksesta\ntaiteilijattareen, ei tahdottu myöskään päästää runoilijan jaloja\nvärsyjä kuulemattomina.\n\nMutta nyt, kun Merope vihdoin näkee taas kauvan kaivatun poikansa; kun\nhän iloiten sulkee Aegytan syliinsä ja käärii hänet vaippaansa aivan,\nkuin tahtoisi hän sulkea hänet sydämmellensä koko maailman silmistä;\nkun hän tuossa ihmeellisessä ryhmässä, poimuisessa hameessansa likistää\npoikansa päätä rintaansa vastaan ja loistavin kasvoin riemuiten lausuu:\n\"tämä on minun poikani,\" niin silloin eivät katsojat voineet enään\nhillitä ihastustaan, ihmettelemistään. Kuin ukkoinen pauhasivat\nriemulliset katsojat, ja muurit vavahtelivat heidän tyytymys- ja\nhyväksymys-huudoistaan.\n\nLoistava, voittoinen hymy loisti Klairon'in kasvoilla; ja sama hymy\nnähtiin hänen kasvoillansa vielä silloin, kun hän vetäysi kulissien\ntaakse ja meni vaatetushuoneeseen niin kauvaksi, kuin häntä ei\nkaivattu, tointuaksensa voimia vaativasta ponnistuksestansa.\n\nMutta kun hän oli juuri tullut vaatetus-huoneeseen, ja viskautunut\nsohvalle hengittääkseen vapaasti, päästi hän kauhean huudon; sillä oven\nsuussa seisoi kreivi S:t Audème. Kalveana, huulet värittöminä, tukka\npörrössä ja silmät sumeoina seisoi hän siinä ja tähysti Klairon'ia.\n\nKlairon kauhistui hänen katsettansa ja yritti nousemaan istuimeltansa,\naikeessa paeta. Mutta kreivi oli pannut oven salpaan perästänsä ja\nhyökkäsi häntä vastaan ja painoi hänet vastustamattomalla väki-vallalla\njälleen sohvaan.\n\n\"Pysy alallas!\" sanoi hän kolkolla äänellä. \"Pysy alallas! Minä käsken\nsinua siihen!\"\n\n\"Tahdotteko minut murhata?\" huusi Klairon kauhistuneena, ja unhoitti\nhetkiseksi kaiken korkeutensa ja arvollisuutensa.\n\n\"Mitä minä siitä hyödyn, että murhaan sinut?\" kysyi hän katkerasti\nnauraen, \"Eläsithän sinä sittenkin aina vaan minun sydämmessäni,\njokaisella hengähdykselläs myrkyttääkses minua, jokaisella sanallas\nraadellakses sydäntäni. Ei; en tahdo murhata sinua! Mutta en minä salli\nsinunkaan murhaavan itseäni.\"\n\n\"Hippolyte! Olen täällä sitä varten, että estäisin sinut tekemästä\nrikosta. Hippolyte! Kaiken sen tähden, jota pidät pyhänä, peruuta\nsanas, jotka tänä aamuna kiukussas puhuit! Minä en voi elää ilman\nsinua. Armahda siis minua ja elä minun tähteni! Sinä tiedät minun\nrakastavan sinua rajattomasti, ja satoja kertoja olet sinäkin vannonut\nrakastavas minua. Ah, älä tee itseäs vala-patoksi! Älä pilkkaa\nJumalaa ja ihmisiä tekemällä rakkauden pyhiä valoja valheellisiksi\nkoru-puheiksi. Hippolyte! Ole laupias, rakasta minua, tule\npuolisokseni; sillä minä rakastan sinua ylitse kaikkia!\"\n\nKlairon oli jo kerjinnyt rauhoittua, ja saanut jällensä entisen\nylpeytensä. Hän päästi kovan pilkka-naurun ja sanoi:\n\n\"Te tahdotte tehdä minusta laupeuden-sisaren, -- armahtavaisuudesta\ntahdotte minun teitä rakastavan,\" nauroi hän.\n\n\"Voi, vaivanen narri itseänne! Klairon'in sydän ei ole mikään\nsairas-huone, johon armahtavaisuudesta kerättäisiin kaikkia rakkaudesta\npotevia; ei, vaan se on kuninkaallinen linna, jossa osoitetaan päivä\nkerrassaan ystävyyttä ja vieraan-varaisuutta jollekin nerolliselle\nseura-elämään tottuneelle miehelle; vaan jonka portit suljetaan\njokaiselta ikävältä, itkun-pakkoiselta hellityltä. Te olette liian\npaljon huokaillut ja valitellut, ja siitä on se tullut, että minä olen\nkyllästynyt teihin. Ja kyllästys karkoittaa rakkauden, ja siitä, missä\nhaukotellaan, pakenee keveä-siipinen rakkauden-jumala pois. Muistakaa\ntätä, ja ottakaa se, ystäväni, viimeisenä muistona, hyvänä opetuksena\nvastaan minulta.\"\n\n\"Klairon!\" huusi kreivi kauhistuneena. \"Klairon! Voitko sinä nauraa\nsilloin, kun minä kuolon kivuissa kilvoittelen edessäs? Mutta naurus ei\nole totta; ei, sydämmes on liiaksi jalo ja hyvä siihen. Naurus ei\npeljätä minua takaisin. Se tahtoi vain hetkisen kiusata ja piinata\nminua, että minä sen jälkeen tuntisin itseni sitä autuaammaksi ja\nonnellisemmaksi. Anna sen loppua tähän, suloisimpani, armahimpani. Avaa\nsylis minulle taaskin! Sano, että sinä vielä rakastat minua; sano, että\ntahdot tulla puolisokseni, ja että kaikki on taas hyvin, ja että minä\nolen onnellisin kaikista kuolevaisista, sillä Klairon on jälleen minun,\non omani ijankaikkisesti!\"\n\n\"Klairon ei ole koskaan teidän,\" huusi Klairon, nousi ylös ylpeänä ja\nojensi kätensä kopeasti hänelle. \"Klairon on ainoasti omansa ja\nmaineen. Hänestä ei tule koskaan S:t Audème'n pienen kreivin puolisota.\nKlairon on kihlannut itsensä maineelle ja ainoasti sille. Pois tieltä,\nherra! Päästäkää minut nyt vain! Maine ja katsojat odottavat minua.\"\n\nKeno-kaulana ja pönäkkänä, kuin kuningatar, kävi hän sitten ovea\nkohden.\n\nMutta kreivi asettausi kalveana, kuin kuollut, silmät säkenöiden ja\nvavisten joka jäsenessä hänen eteensä.\n\n\"Sinä tahdot mennä?\" kysyi hän uhkaavalla äänellä. \"Sinä tahdot jättää\nminut, hyljätä minut?\"\n\n\"Minä tahdon hyljätä teidät, ja suokoon Jumala, ett'emme koskaan enään\nnäkisi toisiamme! Päästäkää minä nyt vain herra! Älkää vainotko minua\nenään kiusaavalla rakkaudellanne.\"\n\n\"Onko se viimeinen sanas? Onko sittenkin, jos minä sanon, että minä\nmenen ja tapan itseni, että sinä sillä sanallas olet minut ajanut\nkuolemaan?\"\n\n\"Se on viimeinen sanani! Mitä minä huolin teidän sekä elämästänne, että\nkuolemastanne? Menkää nyt!\"\n\n\"No!\" huusi kreivi raivostuneena, puristeli hänen käsiänsä ja katsoi\nhäntä polttavilla katseilla silmiin. \"Kuule myöskin sinä minun\nviimeinen sanani! Sinä ajat minut kuolemaan, päästäkses minusta. Hyvä!\nMinä kuolen, mutta minun kuolemani ei päästä sinua minusta. Myös\nkuolemani jälkeen vainoon minä sinua ja muistutan päivittäin sinulle\nitsestäni. Minä rankaisen sinun julmuutes. Sen vannon minä sen\nkuolemattoman sielun kautta, joka minussa asuu! Sen saman vannon myös\nvielä silloin, koska minä vapautan sen tästä maallisesta majastansa! --\nNyt rouvaseni! Mene nyt, jos mieles tekee.\"\n\nHän lykkäsi itse salvan ovelta, meni sivuun ja jätti vapaan pääsön\nKlairon'ille. Klairon seisoi alallansa, viipyi ja katseli melkein\nsurullisesti hänen kalveisiin ja surun kalvamiin kasvoihinsa.\n\n\"Klairon! Neiti Klairon!\" kuului silloin huuto ulkoa. \"Nyt on kiire:\nteidän osanne alkaa kohta. Neiti Klairon! Missä te viivytte niin\nkauvan? Joutukaa nyt!\"\n\n\"Minä tulen,\" huusi Klairon vastaukseksi, ja viitsimättä edes vielä\nkerran katsoa kreiviin, tempasi hän oven auki ja syöksyi ulos.\n\nKreivi seisoi ja katsoi hänen jälkeensä pitkällisellä, hehkuvalla\nkatseella. Nyt ei hän nähnyt häntä enään; mutta hän kuuli sen\nhyväksymis-huudon, jolla käsiään taputtava ja riemuitseva katsojisto\notti häntä vastaan. Ja kaikki se kaikui hänen korvissaan, kuin\nperkeletten pilkka-nauru.\n\n\"Hänen pitää muistaa minua!\" huusi hän ja kohotti molemmat kätensä\nvihan vimmassa taivasta kohti. \"Niin, sen minä vannon, että hänen pitää\nmuistaman minua! Niin, vielä kuolemani jälkeen tahdon minä vainota\nhäntä; häntä, minun murhaajatani, Klairon'ia!\"\n\nUhkaavaisena kohotti hän sitten nyrkkiin puserretun kätensä sinne päin,\njosta riemu-huudot kaikuivat. Sitten syöksi hän ulos ja jätti teaterin\nraivoisella kiireellä.\n\nNäytelmä oli loppunut. Klairon'in jumaloitsijat olivat seuranneet hänen\nkutsumustansa, ja kaikin kokoontuneet hänen palatsiinsa, yhdessä siten\nviettääksensä sen päivän voitto-juhlaa, sekä kantaaksensa uhriansa\nsuurelle taiteilijattarelle, joka tänä päivänä oli anastanut itsellensä\nuuden maineen ja kunnian kruunun.\n\nKoko Klairon'in palatsi oli valaistu. Kahdessa rivissä molemmin puolin\nkatua huoneen edustalla seisoivat herrain vaunut. Kaikki palatsin\nhuoneet olivat juhlallisesti koristetut. Loistavin ja valituin seura\ntunkieli niissä edestakaisin, kaikki Parisin ylimykset, oppineet ja\njalo-sukuiset olivat tänä iltana koolla taiteilijattaren luona. Kaikki\narvokkaimmat, rikkaimmat, taitavimmat ja nerokkaimmat herrat olivatkin\nKlairon'in jumaloitsijoita. Oliko siis ihme, että he tänä voiton iltana\nkiirehtivät kantamaan uhriansa jumalattarensa jalkoihin?\n\nLoistavin kasvoin ja kuningattaren itsensä-alentavaisuudella otti\nKlairon vastaan heidän jumaloitsemisensa. Hän tiesi sen ansainneensa,\nja hän piti sen luonnollisena, että häntä, jolla siihen oli oikeus,\njumaloitiin. Kaikki ne kukkais-kimput, seppeleet ja kukkais-kiemurat,\njoilla ihastunut katsojisto näytännön loputtua oli häntä kunnioittanut,\nlepäsivät keskellä vieras-huonetta, ladottuina eräälle pöydälle, jonka\nympärillä herrat tungeksivat, kuullaksensa värsyjä, jotka, painettuina\natlas-nauhoihin, olivat kiinnitetyt seppeleihin ja kukkais-kimppuihin,\nniin myöskin katsellaksensa loistavia kalleuksia, joita myöskin oli\nkukkaisten joukossa.\n\nKlairon itse seisoi herrain keskessä pöydän vieressä ja tutkei\nomin käsin kalliit lahjansa ja poimei kukkaisista helmi-nauhoja,\nranne-renkaita, sormuksia ja kalliita-kiviä, ja pani ne vieressään\nolevaan hopeaiseen koriin, sekä levitti värsyillä varustettuja nauhoja\nja luki korkealla äänellä ne kuulijoillensa.\n\nSitten otti hän taas erään kukkais-kimpun, johon hopeainen solki oli\nkiinnitetty ja jonka ala-päässä myöskin oli painettuja värsyjä.\nSamassa, kun hän irrotti soljen, putosi siitä jonkunlainen kotelo.\nHymyillen avasi Klairon kotelon. Hämmästyksen huudahdus pääsi hänen\nhuuliltansa. Kotelossa oli kaula-vitjat, tehdyt suurimmista ja\nihanimmista hohto-kivistä, loistavista kuin taivaan tähdet. Niiden\nihmeellinen loisto hämmästytti kaikkia.\n\n\"Totisesti!\" huudahti markisi de Seignak. \"Onhan se lahja, jolla voisi\nostaa kokonaisen kartanon maalla. Jopa itse keisarinna voisi kopeilla\nmokomista kalliista kivistä.\"\n\n\"No, eikö neiti Klairon ole korkeampi, eikö suurempi, kuin\nkeisarinna?\" kysyi eräs nuorukainen matalalla ja kainolla äänellä, sekä\nsanan-korolla, joka ilmasi englantilaista.\n\n\"Te olette oikeassa, herra Spenser,\" sanoi markisi naureskellen.\n\"Klairon on suurempi, kuin keisarinna; sillä hän on taiteilijatar.\nKlairon ansaitsee, että sellaisia kalleuksia lasketaan hänen\njalkoihinsa; mutta sitä voida, tarvitsee olla upporikas, ja sellaisia,\nHerra nähköön, on sangen vähän tässä maailmassa.\"\n\n\"Niin kauvan, kuin Klairon elää, on niitä kyllä,\" vastasi Spenser\npunastuen. \"Kaikki maailman aarteet pitää hänen jalkoihinsa\nlaskettaman.\"\n\n\"Olettepa te koko julmuri,\" huusi markisi. \"Jos kaikki maailman aarteet\nolisivat Klairon'in, niin mitä meille enään jäisi kiitos-uhriksi\njumalattarellemme?\"\n\n\"Sydän ja uskollisuus\", vastasi nuorukainen innolla.\n\n\"Ah, herra!\" sanoi Klairon hymyellen. \"Te mainitsette nyt ne ainoat\naarteet, joita ei enään markisilla ja muilla tässä olevilla herroilla\nole, vaan ovat he nyt aikoja sitten maailmassa pelanneet pois ja\nkadottaneet. Vaiti; ei mitään vakuutuksia, hyvät herrat! Ei mitään\nvääriä valoja! Lukekaamme mieluummin edes-päin näitä värsyjä, ja\nkuulkaapas nyt vain, mitä kaunista runollisuutta täällä vielä on.\"\n\nJa tätä sanoessaan laski Klairon kallis-arvoisen koristeensa\nhopea-koriin. Mutta kukkais-kimpun, jossa se oli ollut, otti hän ja\nkiinnitti tänä päivänä saaduilla koru-neuloilla rinnallensa, eikä\nviskannut sitä muiden kukkain joukkoon.\n\nNuori englantilainen, joka tarkasti kaikkia hänen liikunnoitansa,\npunastui ja hänen kasvonsa loistivat onnesta.\n\nKlairon otti toisen kukkais-kimpun ja avasi nauhan, lukeaksensa värsyjä\nsiinä. \"Ah, herra!\" huusi hän. \"Nämät ovat englantilaisia värsyjä.\nTulkaa, lukekaa ne meille.\"\n\nKohta oli nuorukainen hänen vieressänsä. Klairon ojensi kukkaiset\nhänelle ystävällisesti hymyten. Nuorukainen otti ne ja kourasi myös\nsamassa hänen kättänsä. Klairon sallei sen ja vastasi kouraukseen\nhiljaisella hänen sormensa puristuksella.\n\n\"Nyt, herra! Kääntäkää värsyt meille,\" sanoi hän, yhä pitäen nauhasta\nkiini.\n\nNuorukainen kumartui häntä lähemmäksi, muka lukeaksensa värsyjä. Heidän\npäänsä olivat liki toisiaan nojatut; heidän hi'uksensa koskettivat\ntoisiansa. Ja tämä suloisen Klairon'in läheisyys valoi loistoa\nnuorukaisen kauniille kasvoille.\n\nSamassa silmän-räpäyksessä nähtiin yht'äkkiä salaman kaltainen leimaus\nheidän päittensä välissä; sitten kuului laukaus niin kova, että ikkunat\ntärisivät ja kynttelit pöydällä sammuivat. Iso pöytä-kello muurin\notsalla alkoi verkallensa ja kumisevasti ilmoittaa yhdettä-toista\ntuntia.\n\nKovasti kirkaisten oli Klairon vaipunut maahan. Vieressänsä venyi nuori\nenglantilainen, hengetönnä hänkin.\n\nKaikki kiirehtivät kauhistuneina heidän tykönsä.\n\n\"He ovat murhatut; he ovat ammutut,\" huusivat ja kiljuivat herrat\nkeskenänsä. \"Lähettäkäämme noutamaan lääkäriä! Pyytäkäämme polisia!\nLaukaus tuli juuri ikkunasta.\"\n\nSill'aikaa kun toiset, avuksi huudetun kamari-rouvan avulla, kantoivat\nvielä yhä tunnottoman Klairon'in sohvalle ja toiset puuhailivat nuoren\nherran kanssa, joka vähitellen rupesi tointumaan, kiirehti markiisi\nSeignak, läheisen sukulaisensa, polisi-luutnantin de Marville'n tykö,\nnoutamaan häntä omilla vaunuillansa, tutkimaan kauheata rikosta. Joku\ntoinen herroista kiirehti noutamaan Klairon'in kotilääkäriä, tutkimaan,\ntokko jotain pelastusta oli toivominen.\n\nTuskin puolen tuntia oli kulunut; niin tulivat lääkäri ja\npolisi-luutnantti vieras-huoneeseen, jossa kaikki herrat, molemmat\nkamariherrat ja kaikki Klairon'in palvelijat olivat vielä koossa.\n\nLääkäri vietiin sohvalle, jossa Klairon makasi yhä vielä tunnotonna.\nNuori englantilainen oli jo siksi tointunut, että hän istui avoimin\nsilmin, vaikka raskaasti hengittäen eräässä noja-tuolissa. Hän näytti\nhuumautuneelta ja mielettömältä.\n\nLääkäri tutkei Klairon'in päätä, johon kaikki läsnä olleet todistajat\nsanoivat laukauksen sattuneen.\n\nPolisi-luutnantti tutkei ikkunata, josta läsnä olleet todistajat\nsanoivat laukauksen tulleen sisälle.\n\nMutta ei mitään loukkautumisen vikaa näkynyt Klairon'in päässä. Ei edes\nkiharaakaan hänen hiuksistansa ollut palanut tahi kärventynyt. Ei\nmissään näkynyt edes veripilkkua tahi haavaa.\n\nIkkunassa ei myöskään näkynyt mitään jälkeä laukauksesta. Ei ainoakaan\nisoista ikkunan ruuduista ollut edes vioitettu tahi avattu, että siitä\nolisi joku laukaus voinut tulla sisälle. Ei missään seinillä näkynyt\nmitään merkkiä, joka olisi osoittanut luodin jälkeä.\n\nMutta laukaus oli ammuttu. Se oli totuus, jonka enemmän, kuin\nkaksikymmentä paikalla ollutta todistajata vakuuttivat. He olivat\nnähneet kruudin valon, ja kynttilät sammuivat ilman-vedosta. He olivat\nkuulleet kauhean paukauksen ja ikkunain täräjävän.\n\nLaukaus oli ammuttu, mutta jälkeä siitä ei näkynyt; ei myöskään tietty,\nmistä se oli tullut.\n\nPolisi-luutnantti tutkei apulaisinensa vieras-huoneen, kaikki viereiset\nhuoneet ja koko kartanon. Viimein meni hän kadulle ja jatkoi siellä\ntutkimuksiansa. Hän vaatei vastapäätä olevan naapuritalonkin\navattavaksi ja toimitti ankaran tutkimuksen kaikkein sen asukasten\nkanssa.\n\nMutta jostain sattumuksesta asui talossa vain vanhoja ihmisiä, jotka\nkaikki olivat herätettävät vuoteiltansa tutkittaviksi. Ei ainuttakaan\nampuma-asetta tavattu koko talosta, vaikka kyllä tarkkaan tutkittiin.\n\nLaukaus oli siis ehdottomasti ammuttu itse vieras-huoneessa.\nPolisi-luutnantti palasi siis apulaisinensa takaisin Klairon'in\npalatsiin, tutkiaksensa vieläkin tarkemmin sitä.\n\nKlairon oli toki sillä välillä lääkärin taitavalla hoidolla tointunut.\nSuonen-avaus, haju-suola ja hieromiset olivat häntä auttaneet\ntunnottomuudestaan. Hän istui, pää vapisten ja kasvot kalveina\nsohvalla.\n\nPolisi-luutnantti de Marville kiirehti hänen tykönsä, kertoaksensa\nhänelle tutkimuksistansa, sen seurauksista ja kysyäksensä häneltä,\noliko hänellä jotain syytä epäillä ketään, tahi jos jollakin hänen\ntunnetuistaan on ollut aikomusta murhata häntä.\n\n\"Minä tunnen tosin erään miehen, joka sellaisen rikoksen voisi tehdä,\"\nsanoi Klairon kalveilla ja vapisevilla huulillaan, \"mutta se eräs, joka\nehkä soisi kuolemani, ei ole tänä ehtoona ollut täällä.\"\n\n\"Milloin näjitte te hänet viimeksi?\" kysyi Marville.\n\n\"Tänä ehtoona, noin pari tuntia sitten. Hän vaatei minua väkiselläkin\nvaimoksensa. Mutta kun minä kieltäysin siitä, niin jätti hän minut\nvihaisella mielellä.\"\n\n\"No, siinä on murhaaja!\" huusi Marville voiton riemulla. \"Kun me vain\nsaamme hänet käsiimme, niin kyllä sitten myöskin selkenee, millä\nihmeellisellä aseella hän ampui. Tehkää siis hyvin ja ilmoittakaa\nminulle hänen nimensä ja missä hän asuu, mokoma raju-päinen ja\nmurhaavainen kosija.\"\n\n\"Hän nimitti itseään aina näihin saakka Dubois'iksi,\" sanoi Klairon\nhiljaa, \"mutta nyt on hän ottanut oikean nimensä, kreivi S:t Audème ja\nasuu S:t Honorè-kadulla, n:o 103.\"\n\n\"Tunnin perästä olen minä jälleen täällä ja toimitan tutkimuksen\nmurhaajan kanssa teidän itse läsnä ollessanne,\" sanoi de Marville,\nviittasi apulaisillensa ja jätti heidän kanssansa huoneen.\n\nNe ystävät ja herrat, jotka eivät olleet tahtoneet jättää Klairon'ia\nennen, kuin olisivat sen voineet tehdä siinä iloisessa vakuutuksessa,\nettä hän oli pelastettu ja jälleen vironnut eloon, tahtoivat nyt lähteä\nja sanoa jää-hyväiset Klairon'ille. Mutta Klairon pyysi heitä niin\ntavattomalla ystävyydellä ja niin tuskallisella äänellä jäämään\nluoksensa, eikä jättämään häntä tänä kauheana yönä yksinänsä tähän\nhirveään vieras-huoneeseen, että he kaikki mielellänsä suostuivat\njäämään ja odottamaan polisi-luutnantin palaamista.\n\nTuskin tunti oli kulunut, niin tuli herra Marville jo takaisin. Hän\ntuli totisen ja juhlallisen näköisenä, ja piti kädessänsä pientä,\nsinetillä varustettua kirjettä. Hänen apulaisensa eivät olleet mukana.\nLuultua murhaajaa ei myöskään näkynyt mukana.\n\n\"Oletteko tavannut häntä? Oletteko vanginnut hänet?\" huusi Klairon\ntuskallisesti häntä vastaan.\n\n\"Neiti!\" sanoi Marville juhlallisesti. \"Minä tapasin kreivi S:t\nAudème'n; mutta en vanginnut häntä; sillä minä tapasin ainoasti hänen\nruumiinsa ja tämän, teille osoitetun kirjeen.\"\n\nKlairon otti kirjeen vapisevin käsin, mursi sinetin ja aukasi paperin.\nSitten ojensi hän sen Marville'lle.\n\n\"Lukekaa te se, herra luutnantti!\" sanoi hän matalalla äänellä.\n\"Kirjaimet hyppivät silmissäni: minä en voi lukea.\"\n\nMarville otti kirjeen ja luki korkealla äänellä: \"Julmio! Minä kuolen\nsen tähden, että rakastan sinua ja sinä vain halveksit minua. Mutta\nminun kuolemani ei vapauta sinua minusta! Minä pidän valani! Vielä\nkuolemani jälkeen vainoon minä sinua! Joka päivä pitää sinun muistaman\nminua ja vapiseman!\"\n\n\"No!\" sanoi markisi Seignak ja kohotteli olkapäitään. \"Koska hän on\nkerran kuollut, niin ei häntä voi vaatia edes-vastaukseen, väärästä\nvalasta, jospa ei hän pitäisikään valaansa.\"\n\nMarville katseli häntä oudolla, jyrkällä katseella. \"Mitä oli kello\nsilloin, kun laukaus kuului?\" kysyi hän. \"Voitteko sen tarkallensa\nilmoittaa?\"\n\n\"Kyllä. Aivan paikallensa,\" sanoi markisi. \"Juuri silloin, kun laukaus\nkuului, löi pöytä-kello tuossa yksitoista... Nä'ettekö, miten\nihmeellisesti viisari seisoo vielä yhtätoista osoittaen. Kello on\nseisahtunut, eikä sitten käynyt.\"\n\n\"No, niinpä kuulkaa tekin!\" sanoi luutnantti juhlallisesti. \"Kreivi S:t\nAudème'n palvelija oli ollut herransa vieras-kamarissa ja kuullut\nkellon lyövän yksitoista, ja samassa kohta kuullut laukauksen herransa\nkamarista. Juuri kello yksitoista on kreivi S:t Audème ampunut\nitsensä.\"\n\nKlairon kiljahti ja vaipui tunnotonna maahan.\n\n\n\n\n\nTOINEN PÄIVÄ.\n\n\n\n\n1.\n\nHuomeneltain.\n\n\nKlairon seisoi kuvastimensa edessä ja tarkasteli tarkoin ja tuomarin\nankaralla totisuudella kasvojansa. Tänä päivänä oli hän tehnyt kauhean\nkeksinnön: hän oli havainnut otsallansa, jonka jaloa kauneutta oli niin\nusein ihmetelty ja ylistetty, ensimmäiset rypyn jäljet, ensimmäiset\nmerkit, joilla vanhuus alkaa laskea vuotten lukua.\n\nNiin, Klairon ei voinut nyt enään salata itseltään sitä, että hän\nvanheni; eipä voinut hän sitä enään kokonansa salata maailmaltakaan.\nKaksi-kymmentä vuotta sitten oli hän ollut parisilaisten suosittu ja\nihaeltu lemmikki; kaksi-kymmentä vuotta sitten oli hän tunnettu läpi\nkoko Europan ja ylistetty maailman mainioimmaksi näyttelijättäreksi.\nKaksi-kymmentä vuotta sitten, oli se kirje painettu, jossa Voltaire\nnimitti häntä \"kaksi-kymmentä-kesäiseksi Muusaksi\" -- taiteen\njumalattareksi. -- Klairon ei uskaltanut siis viettää neljää-kymmentä\nvuottansa; sillä maine oli jo sitten kaksikymmentä vuotta painanut\nhänen kaste-kirjansa, joka oli yhtä kuolematon, kuin mainekin.\n\nNiin, Klairon oli neljä-kymmentä vuotias. Sen täytyi hänen tunnustaa\nmaailmalle. Neljä vuotta, jotka siitä ylitse menivät, olivat hänen\nyksinänsä, ja ainoasti ne taisi hän salata maailmalta. Ne neljä vuotta\nolivat hänen salaisuutensa. Ja kun hän nyt seisoi kuvastimensa edessä,\nkysyi hän, tuskallisesti tarkastaen kasvojansa, ell'eivät ne\nilmoittaisi hänen salaisuuttaan, vai olivatko ne yhtä uskolliset, kuin\nhänkin.\n\nMutta samalla kun hän niin tutkieli, tarkkaeli itseänsä, kiitivät\nmenneet vuodet, nuo kaksi-kymmentä voiton vuotta hänen sielunsa silmäin\nsivuitse loistavine voiton-seppeleineen, ja hän riensi melkein\nkauhistuneena pois kuvastimen äärestä.\n\n\"Olispa kauheata, jos minun pitäisi jättää nyt kaikki tämä\", huokasi\nhän ja värisi. Sitten istausi hän nojatuoliin, joka oli kuvastimen\nkohdalla, että hän siitä vielä voisi silmäillä kuvastimeen.\n\n\"Niin, olispa oikein kauheata\", jatkoi hän, \"jos Klairon'in pitäisi\nkerrassansa astua alas valta-istuimeltaan; jos Semiramis, Adriane,\nMerope, Phaedra, -- niin, jos kaikki nämät korkeat ruhtinattaret,\njoiden kruunut ovat yhdistetyt minun päässäni, lykättäisiin nyt\nsivulle; jos tuo julma vihollinen, vanhuus, tekisi sen, ja tuomitseisi\nKlairon'in kerrassansa eläkettä-nauttivaksi, virattomaksi\nnäyttelijättäreksi, oman suuruutensa raunioksi!\"\n\nTämä ajatus tärisytti häntä juuri, kuin maanjäristys. Kauhistuneena\nkavahti hän ylös ja mittaeli pitkin askelin, kuin haavoitettu leijona,\nhuoneensa lattiata.\n\n\"Ei\", huusi hän raivostuneena. \"Ei; minä en tahdo lopettaa, kuin kaikki\nnäyttelijättäret lopettavat, unhoitettuna, pilkattuna ja häväistynä.\nKlairon ei voi tavallisella tavalla lakata hallitsemasta. Klairon ei\nvoi laskeutua näyttämön valta-istuimelta alas joka-päiväiseen elämään,\ntulla jonkun pankkirin tahi jonkun köyhän aateli-miehen vaimoksi. Jos\nminun pitää jättää näyttämö, jossa minä jo kaksi-kymmentä vuotta olen\nollut ruhtinattarena, niin pitää sen tapahtumaan loistavalla tavalla.\nNiin, minun pitää vielä, ennen eroani, saattaa maailma hämmästykseen.\nKateudella ja hämmästyksellä pitää minun jälkeeni katsottaman, eikä\npilkalla ja syljellä. Niin pitää, ja niin täytyy sen tapahtua! Ainoasti\nKlairon voipi sillä lailla lopettaa. Kun hän astuu alas näyttämön\nvalta-istuimelta, niin nousee hän toiselle, oikealle valta-istuimelle.\nBaabelin kuningattaresta pitää toki tehtämän edes Ausbach'in\nruhtinatar!\"\n\nYlpeä voiton ilo kuvaantui nyt hän kasvoillansa. Hän meni jälleen\nkuvastimen tykö ja tarkasteli tutkien vieläkin vartaloansa. Sen jälkeen\nliukui hän ruhtinaallisella ryhdillä ja yhä kurkistaen kuvastimeen\ntakaisin nojatuoliin.\n\n\"Maa-kreivi sanoo minulle joka päivä, että minä olen hänestä ihanin\nnainen koko maailmassa\", mutisi hän hiljaa itseksensä. \"Ja minä nä'en\nsen, että niin olenkin. Vieläkin olen kaunis ja vieläkin on minulla\nvoimaa, tehdä hän orjakseni ja vallita häntä. Minun pitää siis käyttää\ntilaisuutta hyväkseni. Maa-kreivi rakastaa minua. Sitä vakuuttaa\nhän joka päivä ja rukoilee minun vasta-rakkauttani. Mutta hänen\npyytämällään tavalla en minä sitä koskaan myönnä. Jopa! Ei Klairon\nkoskaan niin alenna itseään, että hän rupeaisi jollekin ruhtinaalle\njalkavaimoksi. Ei; ei koskaan! Mutta voipiko hän minulle jotain muuta\ntarjota? Hän on minulle sanonut, että hän on naimisissa, mutta vain\nmuodon vuoksi. Hän tuskin tuntee puolisotansa; elää erillään hänestä\naina hää-päivästä saakka. Ja että hän vihaa kaikkea huhua ja hälinätä,\nniin ei hän tahdo laillista eroa.\"\n\n\"Mutta hänen pitää se tehdä\", huusi Klairon hetkisen pysähdyksen\nperästä. \"Niin, hänen pitää ottamaan eron puolisostansa, sillä Klairon\ntahtoo tulla ruhtinattareksi. Klairon on luotu hallitsemaan ja\nvallitsemaan maita.\"\n\n\"Mutta miten minä pääsen niin pitkälle; Ausbach'in maa-kreivi on ylpeä.\nHän ei unhoita koskaan, että hän on nepain Preussin kuninkaalle, jota\nsitten aina viimeisen pitkän sodan nimitetään Rietrikki Suureksi. Hän\npitäisi sitä rikoksena, että hän tekisi näyttelijättären Preussin\nkuninkaan lailliseksi nepaimen vaimoksi. Mutta asia riippuu siitä, että\nhäntä vähitellen totutetaan siihen, verkallensa, askel askeleelta\nviedään vihkimä-jakkaralle. Hän aikoo palata Ausbach'iin. Miks'ei pyydä\nhän minua kanssansa sinne, ystävättärenänsä, sisarenansa asumaan\nkanssansa? Ah, minä kyllä sitten ohjaisin hänen ajatuksensa niin, että\nystävätär, sisar julistettaisiin vihdoin puolisoksi. Nyt pitää ajatella\nohjelma, rivakas ja päättävä ohjelma.\"\n\nHän nojasi yhä vieläkin kauniin käsivartensa tuolin selkä-lautaa\nvastaan, antoi päänsä vaipua käsivarrelle, ja niin istui hän pitkän\naikaa ajatellen.\n\n\"Niin,\" huudahti hän vihdoin. \"Niin sen pitää käymän! Loistolla erkanen\nminä näyttämöltä. Niin pakoitan minä maa-kreivin tarjoomaan minulle\npako-paikan valtakunnassaan. Minä jään hänen tykönsä. Minä totutan\nhänen vähitellen siihen, että hän ottaa eron sairaasta puolisostansa!\nja sitten, -- sitten, kun olemme ehtineet niin pitkälle, tulee minusta\nhänen puolisonsa. Rivakasti asiaan nyt käsiksi vain! Tämä päivä on\nratkaiseva päivä. Vielä tänä päivänä pitää sen olla päätetyn. Niin,\nKlairon! Sonnusta itses miehuudella! Kanna sinun paperi-kruunujas ja\nlaakeri-seppelettäs niin että valloitat itselles todellisen kruunun ja\nvaihetat lakeris myrtti-seppeleeseen. Ylös, ylös! Käy nyt asiaan\nkäsiksi!\"\n\nJa vakavin askelin lähestyi Klairon pöytää ja soitti kellollaan.\n\"Jaakko!\" huusi hän sisälle tulevaa palvelijaa vastaan. \"Eikö vielä ole\nmitään vastausta teaterista tullut?\"\n\n\"Käskyllänne, Teidän Armonne!\" kuului vastaus. \"Teateri inspehtori oli\njuuri äsken täällä ja ilmoitti teaterijohtokunnan puolesta, että\ntehtyjä säännöksiä ei voitu millään ehdolla muuttaa, ja että Phaedra\nehdottomasti näytetään tänä päivänä. Kaikki näytöksen osat, kuten\ntiedätte, ovat jo jäsenille ja'etut, eikä niissä voitu mitään muutoksia\ntehdä. Koko kuninkaallinen hovi on tänä iltana läsnä näytelmässä.\"\n\n\"Se hyvä, Jaakko! Lähetä kohta sana herra Varon'ille ja Lekain'ille. Ne\nherrat pitää pyydettämään kohta tulemaan tyköni. Minulla on jotain\nsangen tärkeätä heille sanottavata, ja pyydän siis erittäin nöyrästi,\nettä he kohta viipymättä tulevat tänne.\"\n\nVaron ja Lekain, molemmat sen ajan kuuluisimmat näyttelijät, asuivat\nKlairon'in palatsin läheisyydessä ja olivat siis vähemmässä, kuin\nkymmenessä minuutissa Klairon'in luona.\n\n\"Ystäväni!\" huusi Klairon heitä vastaan. \"Joko tiedätte sitä kauheata\nja hirmuista asiata, jota meille ajatellaan tehdä? Tarkoitan sitä\nloukkausta, jota meille, teaterin kaunistuksille ja kunnialle ai'otaan\ntehdä.\"\n\n\"Meitä tahdotaan pakoittaa tunnustamaan varasta, kunniaansa\nmenettänyttä miestä, joka ensin varasti, oli sitten linnassa, sitten\npalvelijana ja sissinä polisissa, -- niin, meitä tahdotaan pakoittaa\ntunnustamaan häntä toveriksemme, meikäläiseksi!\" huusi Varon.\n\n\"Meitä vaaditaan näyttämöllä esiytymään yhdessä mokoman kruunun-linnun\nja varkaan kanssa\", sanoi Lekain ja kohotteli ylen-katseellisesti\nolkapäitänsä. \"Ah, se on ihmeteltävää! Linnan-ruoka on yht'äkkiä\nhuomainnut itsessään kykyä teateriin: Varas pyytää murtaa itsensä\ntaiteelliselle uralle, ja polisi pitää sitä erittäin sopivana seikkana,\nasettaa yhden juhdistansa 'Theatre Français'ehen' aivan, kuin\nmääräaikansa palvelleet sotaherrat pannaan yhteisiin virkoihin.\"\n\n\"Ja mekö siihen suostuisimme?\" kysyi Klairon säkenöivin silmin.\n\"Pitääkö Phaedra niin häväistämän, että hän rakastaisi rikkojata?\nPitääkö Theramen häpeämään turvattiansa, Hippolyte'ä? Pitääkö Theseon\noleman isänä kunniansa kadottaneelle, joka ei varastanut sydäntä,\nvaivasia, viheliäisiä markkoja!\"\n\n\"Ystävät! Minä kysyn teiltä: pitääkö meidän sitä kärsiä, että taide\nhäväistään ja sen pyhän templin kynnyksiä tahraa mies, jonka edestä\ntaiteen-jumalattarien täytyy täynnä häpyä paeta pois, ja jota Apollo ei\nkoskaan voi tunnustaa opetuslapseksensa? Varon! Minä kysyn teiltä,\nsuuren Molieres'en oppilaalta, tahdotteko pelata Theramen'a, kun\nHippolyte'n osaa näyttelee mies, jonka kanssa kanssa-puheissa teaterin\nulkopuolella tavattuna te häpeäisitte silmät päästänne, ja jolle te\nkääntäisitte selkänne, jos hän uskaltaisi puhutella teitä tuttavana?\nLekain! Minä kysyn teiltä, mainio taiteilija, joka ei vielä koskaan\nole esiytynyt muutoin, paitsi jalona, suurena ja armollisena\nmaailman, katsojain ja itsensä edessä, ja joka puhtaana, virheetönnä\nylimmäis-pappina on tehnyt taiteen pyhää uhri-palvelusta Apollon\ntemplissä, minä kysyn teiltä, Lekain, tahdotteko näytellä Theseona, kun\nteille annetaan pojaksi sellainen olento, jonka rikoksia rankaisemaan\nte ette pyytäisi jumalain vihaa, vaan yksinkertaisesti jättäisitte\nhänet polisin kynsiin?\"\n\n\"Mutta ennen, kun vastaatte, kuulkaa, mitä minä teille sanon. Ei\nkoskaan enään Klairon astu näyttämölle Phaedrana, jos nuorukainen,\njota hänen pitää rakastaa, on ihminen, jonka läheisyys ja paljas\nyhteen-sattumus on hänelle jo alentavaista. Ei koskaan anna Klairon\npakoittaa itsensä, tunnustamaan rangaistua voroa, polisi-sissiä\ntaiteen otto-pojaksi. Ja jos taiteen pyhät templin ovet avataan\nhänelle, niin suljetaan ne ijäksi Hippolyte Klairon'ille! Sitä minun\npiti sanomaan teille: Vastatkaa te nyt minulle!\"\n\n\"Minä vastaan teille\", lausui Varon, jonka silmät, huolimatta hänen\nkuudesta-kymmenestä vuodestansa, vielä yhä hehkuivat nuoruuden tulessa.\n\"Te kysytte minulta, josko minä tahdon olla opettaja Theramen'a\nsellaiselle Hippolyte'lle? En, Klairon, en! Spitalinen älköön lähestykö\npuhtaita! Rumaa rikosta ei pestä puhtaaksi Apollon taivaisella\npappius-päähineellä. Se, joka on saastuttanut kätensä varkaan\nvehkeissä, älköön tuokokkaan jumalille mitään uhria, sillä he\nhylkäisivät sellaisen uhrin samoin, kuin minä, Apollon ja musain\npalvelija hyljään sellaisen Hippolyte'n, enkä tahdo koskaan olla\nhänelle Theramen'a. Olkoon hän vain tänä iltana Hippolyte'na; mutta\nmitään Theramen'ea ei hänen pidä näkemään sivullansa! Kuitenkaan ei se\nole Varon, suuren Molieres'en oppilas. Ja te, minun suuri ja\nkunnioitettu ystäväni, Lekain, mitä sanotte te?\"\n\n\"Minä sanon, että orja ja hyljätty roisto älköön panko saastaisia\nkäsiänsä ylimmäis-papin ja jumaloin käsiin\", huusi Lekain. \"Minä sanon,\nettä minä mieluimmin kutsuisin pojakseni sellaisen onnettoman, joka\nkärsimysten ja musta-sukkaisuuden yllytyksestä on murhannut puolisonsa,\nkuin miestä, joka oman-voiton pyynnöstä ja näpistelemisen himosta\nvarastaa toisen omaisuutta. Murhaaja voipi, huolimatta rikoksestansa,\nolla kunnon mies? mutta varas on halpa raukka, joka varastaa itseltään\nkunnian. Ja kunniattoman kanssa ei Lekain'ella ole mitään tekemistä. Ei\nLekain tule hänen kanssaan näyttämölle. Eikä kellään ole oikeutta,\npakoittaa minua häpeällisyyksiin. Minä en näyttele Theseona, jos hän,\nvitsattu varas ja vanha voro näyttelee Hippolyte'na!\"\n\n\"Antakaa minulle kätenne, ystäväni!\" sanoi Klairon\njuhlallisesti. \"Me seisomme yhdistettyinä lujana liittona, ja vannomme\ntaiteen-jumalattarille, vannomme taiteelle, jonka vihittyjä\npalvelijoita me olemme, -- niin, me vannomme elää ja kuolla taiteen\npyhässä palveluksessa, emmekä salli sitä, emmekä anna itseämme\nhäväistä, vaikkapa saisimmekin sen tähden kärsiä vainoa ja\nrangaistusta!\"\n\n\"Niin, sen me vannomme!\" huusivat molemmat herrat.\n\n\"Me vannomme, ett'emme näyttele tänä iltana, jos meitä vaaditaan\nnäyttelemään yhdessä Vauture'n kanssa.\"\n\n\"Niin, sen vannomme me!\" kertoivat Varon ja Lekain.\n\n\"Me olemme tehneet valamme ja jumalat ja taide ovat sen ottaneet\nvastaan\", sanoi Klairon juhlallisesti. \"Nyt tahdomme me levollisina ja\nseisovaisina odottaa sitä, kun tapahtuu. Menkää nyt kotihinne,\nystäväni, ja tehkäämme se, kun tarpeellista, Ilmoittakaamme\nkirjallisesti johtokunnalle, ett'emme me näyttele tänä iltana, ja\nett'emme enään koskaan astu näyttämölle, ell'ei Vauture'a kohta\neroiteta teaterista.\"\n\n\"Sanokaamme, ett'emme koskaan näyttele hänen kanssansa, samana\nehtoona\", huusi Varon.\n\n\"Niin, siin' on kylliksi\", sanoi Lekain.\n\n\"Hyvä!\" sanoi Klairon. \"Jos te sen pidätte riittävänä, niin pysykää\nsiinä. Minulle se ei riitä! Jos Vauture jääpi paikoilleen teaterissa,\nniin eroan minä. Minä en salli pahantekijän nimittävän minua\nvirka-veljeksensä!\"\n\nHän ojensi Varon'ille ja Lekain'ille kätensä jää-hyvästiksi ja kiirehti\nsitten kirjoitus-pöytänsä tykö, kohta ylpeästi ja käskeväisesti\nkirjoittaakseen kuninkaalliselle \"Theatre Français'in\" johtokunnalle.\n\n\"Niin\", sanoi hän innollisesti ja pani kirjeen kokoon. \"Nyt on arpa\nheitetty. Minä voitan, kuin taiteilijatar, tahi laskeun minä näyttämön\nvalta-istuimelta, noustakseni, jos Jumala suo, noustakseni todelliselle\nvalta-istuimelle.\"\n\nHän soitti hätäisesti ja jätti kirjeen kamari-palvelijalle, vietäväksi\nkuninkaallisen teaterin johtokunnalle.\n\n\"Jos kysytään, olenko minä sairas\", käski hän, \"niin vastaa, että minä\nolen erittäin terve ja aivan valmis näyttelemään tänä iltana, kuitenkin\nehdolla, että minun ehtoni ensin täytetään. Joudu nyt ja tuo minulle\nkohta vastaus asiasta, vaikka minulla olisi vieraitakin luonani.\"\n\n\"Minä toivon maa-kreivin olevan läsnä\", sanoi hän hymyillen itseksensä.\n\"Tunnin perästä on Jaakko takaisin, ja siihen aikaan on maa-kreivinkin\ntapana olla täällä. Vai eikö hän tulisi tänä päivänä? Oiskohan minun\neilen osoittamani kovuus ja kylmyys peljättäneet hänet takaisin? Mitä?\nOisko hänelle niin helppoa, hyljätä minua? Voidaanko Klairon hyljätä\nsen tähden, ett'ei hän ole mikään mieliinmukiin menevä kaunotar, jolla\nolisi jokaiselle rakkauden lorulle hymyily valmiina? Oi, se oisi\nkauheata, jos minä olisin niin peräti erehtynyt, jos -- -- -- Ah,\ntuossa seisahtuvat vaunut portilleni. Ken voi nyt tulla niin peri\naikaisin aamulla -- -- --.\"\n\nKlairon unhoitti hetkeksi kuninkaallisuutensa ja syöksähti ikkunaan,\nkurkistaakseen kartiinien takaa vähän pihalle vain.\n\n\"Se on hän! Ne ovat hänen vaununsa,\" huusi hän voiton riemulla. \"Hän\ntulee tänä päivänä vieläkin aikaisemmin, kuin tavallisesti. Se on\nainakin todistuksena siihen, että hän rakastaa minua -- -- --.\"\n\n\"Hänen kuninkaallinen Korkeutensa Ausbach'in maa-kreivi,\" sanoi\npalvelija, avasi kaksois-ovet seljällensä, ja hoikka, nuori, noin\nkolmen-kymmenen vuotias mies astui sisään, pu'ettuna loistavaan,\nkullalla koristettuun pukuun. Hänen kasvonsa olivat hyvin setänsä,\nkuningas Rietrikki II:n näköiset; mutta se juuri puuttui häneltä, joka\nhavaittiin suuren Rietrikin kasvoissa; nimittäin, loistava, neroa täysi\nkatse, ja hänen ihana, lempeä silmäyksensä. Maa-kreivin silmät olivat\nheikot ja sinertävät; hänen katseensa oli synkkä ja eloton. Ja\njos joskus hymy leikki hänen huulillansa, niin oli se ainoasti\nsuru-mielinen hymyely, joka ainoasti kohteliaisuudesta joskus ilmestyi,\nsitä pikemmin taas haihtuakseen.\n\nKlairon kiirehti maa-kreiviä vastaan suurimman ihmettelemisen\nkatseella.\n\n\"Teidän kuninkaallinen Korkeutenne ei ole siis vielä matkustanutkaan?\"\nkysyi hän ihmetellen. \"Te olette siis hyljänneet julman aikomuksenne,\nett'ekä vielä matkustakaan synkkään, kylmään Saksaan takaisin?\"\n\n\"En ole muuttanut päätöstäni,\" sanoi kreivi ja suuteli hänen kättänsä.\n\"Mutta minä en voinut, enkä tahtonut matkustaa, ilman teitä näkemättä\nvielä kerran, ja ottamatta jää-hyväisiä teiltä.\"\n\n\"Jää-hyväiset,\" huokasi Klairon. \"Ah, sitä suruista sanaa, ja voi niitä\nvaivasia, joiden täytyy sanoa se sana! Mutta vieläkin valitettavammat\novat ne, joiden täytyy ottaa vastaan se sana. Oi, ruhtinaani! Ihminen\ntottuu pian onneensa; mutta katkeruudella se jättää sen! Minä olin\nonnellinen siinä suuressa tiedossa, että olin ylevän, jalon maa-kreivin\nystävyydessä; että minä, raukka, en koskaan ajatellut sitä, että kerran\nkadottaisin kalliin ja rakkaimman ystäväni. Ja nyt se 'kerran' on\nkäsissä, joka minut eroittaa teistä.\"\n\n\"Minä en voisi elää enään tämän päivän jälkeen,\" sanoi kreivi\njuhlallisesti, \"ell'en minä tietäisi jälleen-näkemisen päivän kohta\ntaas koittavan. Minä riennän nyt vain muutamiksi viikoiksi maahani,\nratkaistakseni vain muutamia tärkeitä hallinnollisia asioita; mutta sen\njälkeen palajan minä taas Parisiin, se on: teidän tykönne!\"\n\n\"Kuka tiesi, ette minua sitten enään löydä,\" huokasi Klairon.\n\n\"Minä löydän teidät, vaikka olisitte paennut maailman ääriin,\" huusi\nmaa-kreivi. \"Onhan rakkaudella se taivaallinen voima, että se voittaa\nkaikki vastukset, ja pilkkaa kaikkia esteitä. Minä löydän teidät,\nKlairon!\"\n\n\"Mutta mahtaiskohan Teidän kuninkaallinen Korkeutenne sitä uskaltaa?\"\nkysyi Klairon suruisesti. \"Eiköhän lopuksi kuitenkin teidän puolisonne\nkyyneleet ja valituksensa eron tähden teistä, voittaisi hyvää ja\njaloa sydäntänne? Ettekö puolisonne tähden hyljäisi ja välttäisi\nystävä-raukkaanne Klairon'ia ja jäisi kotihinne mahtavaan\npää-kaupunkiinne, ja antaisi alamaisillenne harvinaista esimerkkiä\nonnellisesta avio-elämästä valta-istuimella?\"\n\n\"Puolisoni ei minua kiusaa kyynelillään eikä rukouksillaan,\" vastasi\nkreivi synkkänä. \"Hän tietää, ett'en ole koskaan rakastanut häntä, ja\nhänen kiviseen sydämmeensä ei pysty rakkaus. Kun minä olin vielä\nmelkein sanoen poika, pakoitti minun isäni minua tähän avioliittoon,\nkivuloisen ja ruman Koburg'in prinsessan kanssa. Minun oli ainoasti\nvalitseminen vankeuden ja tämän liiton välillä. Minä olin, kuten\nsanottu, vielä poikanen, ja minun peljästynyt sydämmeni vapisi isäni\nvihaa ja uhkaavaa kovaa vankeutta. [Memoirs of the Marggravine of\nAusbach. I. 131.] Lapsellisessa hulluudessani annoin minä niin\npeljättää ja sitoa itseni ijankaikkisiin kahleisiin, turvatakseni\npersonallisen vapauteni.\"\n\n\"Mutta samassa, kun minä sen tein ja otin Koburg'in prinsessan\npuolisokseni, tunnustin minä hänelle peittelemättä, ett'en minä\nrakastanut häntä, enkä koskaan tulisi rakastamaan häntä.\"\n\n\"Ah, minä olin kevytmielinen! Minä luulin tällä puolen tuntia ennen\nvihkimistä tehdyllä tunnustuksellani saattavani hänet jaloon ja\nmiehuulliseen päätökseen, nimittäin siihen, että hän, pelastaakseen\nitsensä ja minut kauheasta rakkaudettomasta aviosta, olisi\nvihkimä-jakkaralla hyljännyt minut ja papin kysymykseen 'tahdotko'\nvastannut vakavasti ja kovalla äänellä 'en.' Mutta hän ei tehnyt sitä.\nHän otti minut. Mutta samassa silmän-räpäyksessä, kun hän sanoi\npäättävän sanan 'otan', vannoin minä itsekseni, ett'ei hän sittenkään\nkoskaan tulisi olemaan puolisoni, vaan että hän olisi minulle ainakin\nvieras.\"\n\n\"Minä olen uskollisesti pitänyt valani. Koburg'in prinsessa kantaa\nminun nimeäni; mutta hän ei ole puolisoni, ei ystäväni, eikä\nmatka-toverini elämässä. Minä en tiedä mitään hänestä, eikä hän\nminusta. Kun minä olen Ausbach'issa, niin näemme me toisemme ainoasti\npäivällis-pöydässä, koko hovin läsnä-ollessa, ei koskaan kahden-kesken.\nSanaakaan emme koskaan toisillemme puhu, paitsi asioissa, jotka\nkoskevat seurustelu-elämän yleisiä kohtia.\"\n\n\"Mutta eihän se ole mikään avio-liitto!\" huudahti Klairon. \"Onhan se\nvain rasittava kahle, jonka Teidän kuninkaallinen Korkeutenne pitää\nmitä pikemmin viskaamaan pois päältänsä. Te olette sen velka-pää\nmaallenne, ja alamaisillenne, kallihimpani ja rakkahimpani ruhtinaani!\nTeidän pitää ottaa pois mokomalta sairaloiselta ja lemmettömältä\nprinsessalta, jolle olette antanut ainoasti nimenne, ettekä sydäntänne,\n-- ottaa myöskin pois jalo ja kallis-arvoinen nimennekin. Ken hyvänsä,\nvaikka kuinkakin kaunis ja kuinkakin ylpeä prinsessa, tuntisi itsensä\nonnelliseksi ja kunnioitetuksi, saada sitä kantaa; päästä puolisoksi\nruhtinaalle, joka ei ainoasti kasvoiltaan, vaan myöskin sielun ja\nsydämmen jaloin ja yleväin ominaisuuksien puolesta on suuren setänsä,\nPreussin kuninkaan kaltainen.\"\n\n\"Ei\", sanoi kreivi totisesti ja vakaasti: \"Ei; minä kärsin nuoruuden\nerehdyksestä loppuun asti. Minä olen itse siihen syypää, ja sen tähden\npitää minun siitä kärsimäänkin. Kun ei minulla ollut miehuutta seisoa\nisäni vihaa vastaan, ja asettaa omaa tahtoani hänen tahtoansa vastaan,\nniin pitää minulla nyt sen tähden olemaan miehuutta, kantaakseni\nlevä-peräisyyteni seurauksia niin kauan, kuin Jumala sen tahtoo. Minä\nolen Jumalan ja ihmisten edessä Koburg'in Klotilda-prinsessan puoliso.\nNiin kauan, kuin hän elää, olen minäkin velvoitettu tunnustamaan\nhänet puolisokseni ja sellaisena pitämään ja puollustamaan häntä.\"\n[Maa-kreivin omat sanat. Katso: Memoirs of the Marggravine of Ausbach.\nVol. I, 130.]\n\n\"Ei\", huusi Klairon vihaisesti. \"Ei! Teidän Korkeutenne sallii jalon\nsydämmensä jalouden vietellä itsensä uhriksi, jota prinsessan ei sovi\nvaatia, eikä kansanne sallia. Te ette ole ainoasti oman persoonallisen\nonnenne, vaan myöskin kansanne ja maanne onnen tähden velka-pää\nrikkomaan luonnottoman avio-liiton ulkonaiset siteet, mennäksenne\nuuteen lailliseen avio-liittoon, ja antamaan kansallenne, jota\nnyt uhkaa pahimmistakin pahin, se, että se joutuu kerran vieraan\nruhtinas-suvun perinnöksi, -- niin, antamaan kansallenne ruhtinatar,\njoka sitten lahjoittaa maallenne perijän, laillisen perijän.\"\n\n\"Ah, ei se ole mikään hauska tehtävä, olla hallitsevana ruhtinaana,\"\nvastasi kreivi, \"että sitä haluaisin pojalleni jättää. Kuka tietää,\nvaikka ma itse jo pudistan päältäni mokoman vaikean tehtävän, ja\nalamaisten verosta pidän parempana, olla oma herrani.\" [Ausbach'in\nmaa-kreivi möi sittemmin maansa Preussin kuninkaalle ja vetääntyi\nmiljonan talarin vuotuisella eläkkeellä yksinäisyyteen ja eli\nEnglannissa.]\n\n\"Mutta älkäämme enään puhuko näistä ikävistä asioista. Minä ilmoitin\naviolliset suhteeni teille ainoasti siinä tarkoituksessa, ett'ette\nsoimaisi minua uskottomuudesta aviossani, että uskallan rakastaa teitä\nja myöskin sen suoraan sanoa teille.\"\n\n\"Niin, Klairon! Minä rakastan teitä, ja rakkaus johdattaa minut kyllä\npian luoksenne takaisin. Mutta ett'ette te jumaloittu, ympäri\nliihoitteleva, suloinen Klairon, minua, poissa ollessani unhoittaisi,\nvaan olisitte vaadittu edes joskus muistamaan minua, toin minä teille\njotakin, jota teidän pitää vannoa kantaa, eikä tosiaan ottamaan pois\nranteestanne siihen asti, kun minä palajan! Te olette aina kieltäynyt\nottamasta minulta mitään lahjaa; mutta tätä ette saa kieltää; tämä\nteidän pitää ottaa vastaan.\"\n\nJa kreivi otti liivinsä taskusta punaisen sahviani-nahkaisen kotelon ja\nantoi sen Klairon'ille.\n\nKlairon otti kotelon ja avasi sen.\n\n\"Teidän valo-kuvanne,\" huusi hän iloisesti. \"Ah, niin hyvin onnistunut\nja niin ihana valo-kuva!\"\n\n\"Eikö tosi, Klairon? Te lupaatte kantaa sen ranteessanne?\"\n\n\"Niin, oikein!\" huokasi Klairon. \"Onhan se ranne-rengas. Tähän asti\nhuomasin vain valo-kuvan. Nyt vasta nä'en, että se on kallis-arvoinen\nranne-rengas. Seppele ihanimmista hohto-kivistä ympäröi korkean\nystäväni kauniita kasvoja. Voi, miten ihanina nämät kivet kiiluisivat,\nell'eivät ne ympäröisi tätä valo-kuvaa! Mutta teidän silmäinne\nloistossa kadottavat kauniimmatkin hohto-kivet kiiltonsa ja arvonsa.\"\n\n\"Ah\", jatkoi hän iloisena samassa, kun hän likemmin tarkasteli\nranne-rengasta. \"Valo-kuvan voi ottaa pois hohtoisesta kätköstänsä.\nNyt on se yksinkertainen, kapea, kultareunainen muistosäiliö, jonka\nvoi rauhassa kantaa sydämmellänsä. Ah, mun kallis, ruhtinaallinen\nystäväni! Nyt otan minä ilolla teidän valo-kuvanne lahjaksi. Antakaa\nhohto-kivinen ranne-rengas puolisollenne. Hän iloitsee kyllä\nkallis-arvoisesta koristeesta; sillä se on ruhtinattarelle tehtykin.\nMutta lahjoittakaa minulle tämä rakastettava ja kaunis kuva. Minä\nlupaan, ett'en koskaan jätä sitä luotani, vaan kannan sitä siksi,\nkunnes rakkaan kuvan verosta itse jalo ja kunnioitettava juuri-kuva\ntulee taas tervehtämään minua.\"\n\n\"Te olette ihmeellinen vaimo\", lausui kreivi ja katseli häntä rakkailla\nkatseilla. \"Minä annan teille hohto-kiviä, joista, kuten sanotte\nruhtinatarkin iloitsis saadaksensa, ja te ne hyljäätte.\"\n\n\"Minä hyljään hohto-kivet, mutta iloitsen teidän kuvallenne\", sanoi\nKlairon loistavalla hymyllä. \"Mitä minä hohto-kivistä huolin? Niitä\nminulla on enemmän, kuin tarpeeksi; sillä paljon on herroja, jotka ovat\nniin lempimielisiä, että he suosivat Klairon'ia, ja jotka luulevat\nhohto-kivillä voivansa ostaa hänen rakkauttansa. Minä otan vastaan\nkaikkia heidän koristuksiaan; mutta minä otan niitä niiltä, jotka ovat\nminusta saman-tekevät. Ja siitä tulee se, että minulla on paljon\nkoristeita ja kalliita-kiviä. Minulla on aina tähän saakka annettu\ntoinen kallis-arvoinen koriste toisen perään, enkä minä ole niitä tähän\nasti halveksinut. Mutta teiltä, Teidän Korkeutenne, en minä ota mitään\nkoristetta.\"\n\n\"Klairon!\" huudahti kreivi iloissansa. \"Se on siis tosi, ett'en\nolekkaan teille saman-tekevä. Te ette aseta minua muiden ihantelijainne\nja kosijainne rinnalle? Te -- -- --\"\n\nSamassa avaantui ovi kiireisesti ja kamari-palvelija tuli sisään.\n\nKlairon kääntyi häneen ylpeän ja vihasta hehkuvan näköisenä.\n\n\"Uskallatko sinä tulla sisälle, kun hänen Korkeutensa on täällä?\" kysyi\nhän kiivaasti.\n\n\"Antakaa anteeksi!\" änkytti Jaakko katuvaisena. \"Mutta minun piti\nsaattamaan teille herra tirehtöörin vastaus. Minulla oli kunnia jättää\nteidän armonne kirje herra tirehtöörille. Hän luki sen tarkkuudella,\nkääntyi sitten minuun ja hänen silmänsä säkenöivät vihasta. 'Sanokaa\nneiti Klairon'ille', huusi hän, 'että minulla on kyllä neuvoja,\npakoittaa häntä täyttämään velvollisuutensa, ja että minä käytän\nmyöskin neuvojani häntä vastaan. Hänen pitää näytellä tänä iltana.\nHänen pitää näytellä Phaedrana ja Vauture näyttelee Hippolytena.\nSanokaa se neidillenne!'\"\n\n\"Ja mitä muuta?\" kysyi Klairon, pitäen ylevän ja ylpeän ryhtinsä.\n\"Sallittiinko sinun rauhassa lähteä, tuodakses tätä sanomaa minulle?\"\n\n\"Ei, teidän armonne! Tirehtööri pani kaksi-kymmentä miestä vartijana\nseuraamaan minua kotihin, ja samat miehet ovat nyt miehittäneet kaikki\npalatsinne sisään-käytävät. He sanovat, ett'eivät he estä ketään\nmenemästä sisälle ja ulos; se on ainoasti neiti Klairon, joka ei saa\nlähteä kotoonsa.\"\n\n\"Se hyvä, Jaakko! Saat mennä\", sanoi Klairon, ja viittasi palvelijata\nkuninkaallisella liikunnolla, jättämään huonetta.\n\n\"Mutta Jumalan tähden!\" huusi herra hämmästyneenä. \"Mitä tämä\nmerkitsee? Millä oikeudella teitä uskalletaan loukata? Omassa\npalatsissanne pitää teitä vankina?\"\n\n\"Millä oikeudella?\" huusi Klairon uhkealla, täydesti kuninkaallisella\narvollisuudella. \"Sillä oikeudella, jota raaka, eläimellinen väki-valta\nuskaltaa käyttää taidetta ja neroa vastaan! Minua tahdotaan pakoittaa\nnäyttelemään sellaisen miehen kanssa, jota minä halpana pidän. Minua\ntahdotaan häväisemään pyhää taidetta, jota minä palvelen siten, että\nminä kärsisin kunniattoman konnan rinnallani pyhässä templissä.\"\n\n\"Mutta se ei tapahdu koskaan. Klairon ei anna alentaa itseänsä. Minä\nolen yksinäinen, turvaton vaimo. Ei minulla ole sotamiehiä, jotka\ntaistelevat puolestani, eikä lakia, joka minua suojaa. Mutta sittenkin\notan minä taistelun merkiksi viskatun rukkasen ja sodin pyhää sotaa\nraakalaisia vastaan ja taiteen taistelua eläimellistä väki-valtaa\nvastaan. Kiirehtikää, ruhtinas! Jättäkää minut! Matkustakaa kohta nyt,\nett'ette tarvitse olla todistajana siihen surulliseen näytökseen, jota\ntäällä tänä iltana näytellään. Minua tahdotaan pakoittaa näyttelemään;\nmutta minä en anna pakoittaa itseäni. Vetäkööt he minut raa'alla\nroistojen käsi-voimalla näyttämölle; samalla voimalla, jolla he ovat\npiirittäneet huoneeni; mutta puhumaan he eivät voi minua pakoittaa.\nIhmiselle voidaan tehdä väki-valtaa; mutta ei taiteilijattarelle. Minä\nen näyttele tänä iltana, vaikka saisinkin viettää elämäni vankeudessa\nBastiljissa.\" [Niin nimitetään ranskalaisten surkeasti kuuluisata\nvankihuonetta Parisissa. Suom. muist.]\n\n\"Voikaa hyvin, kallis, jumaloitu ruhtinaani! Varjelkoon Jumala Teitä\nkaikilla teillänne! Muistakaa minua; mutta älkää surko minua\nkuitenkaan! Klairon ei petä koskaan itseään, eikä pyhää taidetta.\nVaikka turvaton vaimo, niin taistelen kuitenkin urhokkaasti\nvihollisiani vastaan. Minä voin joutua tappiolle tässä taistelussa;\nmutta nöyrtymään minua ei saada. Tämä on hyvästi-jättöni! Joutukaa,\nruhtinas! Jättäkää minut!\"\n\n\"Kyllä! Minä kiirehdin!\" sanoi kreivi: \"Minä jätän teidät; mutta\nen sen tähden, että matkustaisin pois, vaan toimimaan puolestanne. Minä\ntahdon osoittaa heille, ett'ette ole hyljätty ja turvaton. Käykööt\nvihollisenne kimppuunne, niin ystävänne suojelevat teitä. Hyvästi,\nKlairon; mutta hetkeksi vain! Minä en jätä Parisia ennen, kuin te\nolette pelastettu vihollisistanne.\"\n\n\"Ah!\" huusi Klairon ja katseli ilosta loistavin silmin hänen jälkeensä.\n\"Minä voitan tarkoitukseni. Minusta tulee Ausbach'in maa-kreivitär!\"\n\n\n\n2.\n\nEhtoolla.\n\n\nTaaskin olivat \"Theatre Français'in\" kaikki paikat täytetyt; taaskin\nsamoin, kuin kaksi-kymmentä vuotta sitten, jolloin Klairon näytteli\nensimmäisen kerran Phaedrana omituisessa puvussansa; -- niin, taaskin\nodottivat katsojat suurella uteliaisuudella näytelmän alkua; ja taaskin\nkulki Klairon'in nimi kaikkein huulilla, ja hänestä puheltiin\nparter'illa ja looseissa, parketilla ja ylimyöten amphiteaterilla. Outo\nhuhu epäsovusta Klairon'in ja teateri-johtokunnan välissä oli levinnyt\nParisissa, ja oltiin tietävinänsä, että Klairon oli kieltäytynyt\nnäyttelemästä Phaedrana, ja että kuninkaallisten näytäntöjen johtokunta\noli väki-vallalla tuottanut Klairon'in, sotamiesten mahdilla teateriin,\nja että samoin oli myöskin tehty näyttelijöille Varon'ille ja\nLekain'ille.\n\nKaikki olivat siis erittäin uteliaat ja odottivat; kaikki toivoivat\nvakuutusta siihen, miten paljon huhussa oli perää ja miten paljon\nsiihen oli valetta lisätty. Ei milloinkaan ennen oltu, ei edes\nniinäkään ehtoina, jolloin Klairon näytteli jotain uutta kappaletta,\nsuuremmalla maltittomuudella odotettu näytöksen alkua, kuin juuri tänä\niltana.\n\nViimein kuultiin soitettavan merkiksi ja esiriippu kohosi,\nHengittämättömällä hiljaisuudella kurkistivat katsojat näyttämölle.\n\nSiinä seisoi Hippolyte, uusi näyttelijä Vauture, ja vasta-päätä häntä\nsynkkänä ja vihasta säihkyvillä silmillä opettajansa Theramen,\nkatsojain moni-vuotinen lemmikki Varon.\n\nMutta Varon'in takana seisoi neljä sotamiestä, kivärit olalla.\n\nKun katsojat vielä ihmetellen tähystivät sotamiehiä, mokomia näyttämön\nnurkka-vieraita (statisteja), niin alkoi Hippolyte puheensa. Ei kukaan\nollut sitä huomaavinansa. Kaikki odottivat vain maltittomina Hippolyten\nviimeistä sanaa, josta Theramen'in piti aloittaa.\n\nNyt vaikeni Hippolyte ja Theramen'in piti aloittaa.\n\nMutta Theramen vaikeni. Turhaan kertoi Hippolyte viimeisiä sanojansa\n-- -- -- Theramen ei vastannut häntä. Hän tähysti vain Hippolyte'ä\nsanomattomasti halveksivalla katseella. Theramen'in silmät puhuivat;\nmutta huulensa jäivät äänettömiksi.\n\nSilloin tuli kulissien takaa kuninkaallinen santarmien upsieri ja käsi\nojennettuna ja kasvot sotamiehiin käännettyinä käski hän kovalla\näänellä: \"kuninkaan nimessä: vangitkaa näyttelijä Varon, ja viekää hän\nBastiljehen!\"\n\nSotamiehet lähestyivät Varon'ia ja ojensivat kätensä hänen puoleensa,\naikeessa tarttua häneen. Mutta Varon tarkasti heitä hehkuvin silmin ja\nylpeällä arvollisuudella, otti askeleen taakse-päin ja ojensi kätensä\nheitä kohti ikään, kuin puollustaakseen itseänsä. Sitten kääntyi hän\nympäri, käski käden-viittauksella sotamiehiä seuraamaan itseänsä, ja\nmeni hitaasti ja ylpeästi aivan, kuin hallitsija kulissien taakse; ja\nsotamiehet seurasivat häntä aivan, kuin olisivat olleet hänen nöyrimpiä\npalvelijoitansa.\n\nKatsojat, jotka aina tähän saakka olivat pysyneet hiljaisina\nuteliaisuudesta, hämmästyksestä ja pelvosta, heräsivät ikään, kuin\nunesta ja alkoivat kovasti taputtaa käsiään ja huusivat: \"Varon,\nVaron!\"\n\nMutta yht'äkkiä vaikenivat he huutamasta; sillä näyttämölle astui\ntoinen Theramen, joka alkoi korkealla, maltillisella ja rauhaisella\näänellä lausua osaansa.\n\nMykkinä hämmästyksestä ja uteliaisuudesta ei kenkään uskaltanut häntä\nhäiritä. Mutta miten paljon tahansakin Vauture ponnisteli voimiansa,\nvoittaaksensa katsojain suosiota, ja vaikka hän todellakin osoitti\nsuurta mestarillisuutta, niin vaikenivat katsojat sittenkin\nsuosionosoituksista. He eivät pitäneet hänestä vaaria laisinkaan, eivät\nosoittaneet hänelle tyytyväisyyttä, eikä tyytymättömyyttäkään. He eivät\nhuolineet saapuvilla olevista; vaan kuiskuttelivat keskenänsä:\n\"mahtaakohan Klairon näytellä? Mahtaakohan häntäkin seurata sotamiehet?\nJa vankitaankohan hänkin näyttämöllä?\"\n\nNyt loppui parhaillaan näytettävä kohtaus. Oenone riensi näyttämölle ja\nilmoitti Phaedran tulevan. Hippolyte (Vauture) vetääntyi takaisin, ja\ntuskin oli hän Theramen'in kanssa kadonnut, niin Phaedra (Klairon)\nastui esiin.\n\nNiin aivan! Häntäkin seurasi neljä sotamiestä, jotka asettuivat\nsiiville, pitkin kulisseja. Mutta hyväksymisen ja hämmästyksen sohina\nkuului nyt kaikkialta; sillä Phaedra ei ollutkaan ääneti, vaan hän\npuhui.\n\nKlairon oli muuttanut aikeensa; ja kun Varon'ia vietiin Bastiljehen,\nkuiskasi Klairon hänen korvaansa: \"Minä kostan kauheasti kaikkein\nkolmen edestä! Minä selitän katsojille, sillä he eivät tiedä, minkä\ntähden me emme tahdo näytellä. Minä näyttelen aina ratkaisevaan\nkohtaukseen saakka.\"\n\nJa tämän tuuman mukaan näytteli Klairon. Kaikella sillä innolla,\nylevyydellä ja runollisuudella, johon hänen neronsa kykeni, näytteli\nhän mainion kohtauksensa Oenone'n kanssa, eikä milloinkaan edes\nhäneltäkään oltu kuultu mainiota: \"C'est toi qui l'as nommé\"\nsuuremmalla innolla, suuremmalla tuskalla ja ihastuksella, kuin juuri\ntänä iltana.\n\nIhastuneina, innostuneina, riemuitsivat katsojat suosikkiansa vastaan\nsuostumuksen jyryllä; ja kun Klairon suuren kohtauksensa lopulla\nvetääntyi takaisin ja kun esi-rippu laskeentui, niin huusivat\nihastuneet katsojat niin kovasti ja niin raivoisasti Klairon'ia, että\nhän vihdoin tuli vastaan ottamaan niitä tervehdyksiä, kukkais-kimppuja\nja runoelmija, joita satamalla satoi hänen päällensä kaikilta puolilta.\n\nMelkein huomaamattomina ja havaitsemattomina menivät toisen näytöksen\nensimmäiset kohtaukset. Ei kenkään kuullut Hippolyte'ä, ja hänen\nrakkauden-kohtauksensa Aricia'n kanssa ei herättänyt mitään\nmyötä-tuntoisuutta katsojissa. Odotettiin vain Klairon'ia, ainoasti\nhäntä. Halaitttin nähdä häntä mainiossa kohtauksessaan Hippolyte'n\nkanssa.\n\nNyt oli hetki tullut. Nyt horjueli Phaedra perältä esiin, nojaten\nOenone'n käsivartta vasten ja neljä sotamiestä asettui taaskin\npaikoillensa.\n\nNyt seisoi Phaedra Hippolyte'n vastassa; nyt kääntyi hän hänen\npuoleensa. Mutta syvästi halveksivalla muodolla, ja vihasta hehkuvalla\nkatseella katseli hän (Phaedra) häntä kasvoihin.\n\nNiin seisoi Phaedra mykkänä, mutta hirmuisella, ruhjovalla ryhdillä\nja katseella jaloissa kuninkaallisissa kasvoissansa vasta-päätä\nkalpenevaa, horjuvaa Hippolyte'ä. Sen jälkeen kääntyi hän\nruhtinaallisella liikunnolla sotamiehiin päin.\n\n\"Vangitkaa minä!\" huusi hän kovalla ja käskevällä äänellä. \"Vangitkaa\nminä ja viekää minä vankeuteen. On parempi antautua vapa-ehtoiseen\nvankeuteen, kuin olla vaadittu kärsimään pahan-tekijän saastuttavaa\nläheisyyttä.\"\n\nHurjistuneena ja raivon ja kauhistuksen huudahduksella syöksyi\nHippolyte häntä vastaan, mutta sotamiehet pitivät hänet hänestä\nerillänsä. He asettauvat hänen ja Klairon'in väliin, joka rauhallisena,\nylevänä ja ylpeänä kulki hitain askelin näyttämön ylitse, ja vetääntyi\naivan kuin vangittu kuningatar vartijainsa seuraamana takaisin isolle\nsisään-käytävälle.\n\nKatsojat raivosivat ja kirkuivat hänen takanansa ja huusivat\nmyrskyisellä metelillä hänen nimeänsä. Mutta Klairon ei voinut totella\nheitä: sotamiehet seisoivat muurina hänen takanansa ja estivät häneltä\ntakaisin-pääsön.\n\nMutta Klairon meni eteen-päin aivan, kuin omasta tahdostansa. Hän meni\novelle, joka päättää kulissi-maailman näyttämön takana.\n\nSamassa lähestyi Lekain vastaiselta suunnalta, täydessä Theseon\npuvussa. Rauhallisella, jalolla käytöksellä lähestyi hän Klairon'ia ja\ntarjosi hänelle käsivartensa.\n\n\"Herra!\" sanoi hän hymyten ja kääntyi upsierin puoleen, joka\njuhlallisella virkamies-ryhdillään kulki Klairon'in vierellä. \"Älkää\nvihastuko kuningas Theseolle, että hän seuraa korkeata puolisotansa\nhänen vaikealla matkallansa. Jalo kuningatar Phaedra on viaton siitä\nraskaasta rikoksesta, josta häntä solvataan. Hän on nyt juuri kaiken\nkansan edessä todistanut viattomuutensa ja siveytensä, eikä häntä siis\nenään voida syyttää rikoksellisesta rakkaudesta poika-puoleensa. Hän on\njulkisesti koko maailman edessä osoittanut, ett'ei hän rakasta\nHippolyte'ä, vaan kammoksuu ja halveksuu häntä. Hän ei ole siis\nainoasti puhdas minun silmissäni; vaan minä vielä päälle-päätteeksi\nkunnioitan häntä sen halveksumisen edestä, jota hän osoitti\nkelvottomalle pojalleni.\"\n\n\"Tulkaa, kuningattareni ja puolisoni! Minä seuraan teitä. Mihin ikänä\nteitä viedäänkin, niin olen minä luonanne, jalo, taivahainen\nPhaedra'ni!\"\n\nUpsieri ei uskaltanut sysätä Lekain'ia sivuun, vaan täytyi sallia\nheidän yhdessä käyvän ulos ja tulla niin portilla odottaville\nvaunuille, joiden piti viemään heitä Bastiljehen.\n\nPuolen tuntia sen jälkeen istuivat kolme pahan onnen lintua, Klairon,\nVaron ja Lekain yhdessä isossa komeoissa niin nimitetyissä Bastiljen\nvieras-huoneissa. Näihin \"vieras-huoneisiin\" pantiin sellaisia vankeja,\njoiden viipyminen Bastiljessa ei ollut määrätty miksikään määrätyksi\najaksi ja joita ei vielä oltu tuomittu, vaan ainoasti syytetty, ja\njoilla sen ohessa oli kyllä rahoja, maksaa sitä kallista huoneen-hyyryä\nja niitä kalliita ruoka- ja juoma-rätinkejä, joita tässä kaikista\nkalleimmassa ravintolassa vaadittiin. Klairon oli itsellensä ottanut\nkaikista kauneimman näistä vieras-huoneista; olipa vielä kuvernöörin\nkeittäjältä tilannut erinomaisen ehtoollisen kolmelle hengelle ja\nkutsunut molemmat ystävänsä, jotka asuivat yhdessä Klairon'in huoneen\nvieressä kanssansa ruualle.\n\nEhtoollista ei tarvinnut kauvan odottaa, sillä että Bastiljen\nvieras-huoneissa siihen aikaan asui hyvin usein prinssiä ja muita\nsuuria herroja, oli kuvernöörin keittäjä aina valmis sellaisiin\n\"herras-ehtoollisiin\", eikä Klairon'in tilaus häntä siis laisinkaan\nhämmästyttänyt. Ruu'at olivat oivallisia, viinit valituita ja kuohuva\nsampanja houkutteli itse Klairon'inkin kalveille kasvoille pian\npoistuvan puna-ruson.\n\n\"Ystäväni!\" huusi Varon sitten, kun hän oli multasienillä täytetyn\nfasanin puolikkaan laittanut lautasellensa. \"Olempa pitkällä ja\nmoni-vaiheisella elämäni ajalla koettanut jos jotakin; mutta sen minä\ntunnustan, että tämä on oivallisin ja parhain kaikista, mitä olen\nkokenut. Taiteen marttyreina tulimme me Bastiljehen ja huomaamme nyt\nkerrassansa, että olemmekin tulleet paratiisiin, jossa paistetut\nfasanit lentävät suoraan suuhun, sampanja lähteet lirisevät ja\nvaahtoovat ja ruskean-kellertävät kulta omenat heloittavat ja\ntuoksuvat, -- joita päälle-päätteeksi voipi syödäkin, ilman että hyvä\norpana käärme sen tähden viettelee sillä, ja ilman pelkoa, että Isä\nJumala ajaa meitä ulos tästä paratiisista.\"\n\n\"Päin-vastoin\", sanoi Lekain naurahtaen, \"tämän paratiisin isä,\nBastiljen herra kuvernööri, ei ole laisinkaan taipuvainen ajamaan meitä\ntäältä pois, eipä sittenkään, vaikka me katuvaisina viskautuisimme,\nkuin käärmeen vietellyt ja rukoilisimme ulos ajamistamme. Minä pelkään,\nettä me kylläkin kauvan saamme viipyä täällä ja kerkeämme sillä ajalla\nkyllä maistella hyvän- ja pahantiedon puusta siksi, että ymmärrämme,\nett'emme olekkaan paratiisissa, vaan suoraan sanoen vankeudessa. Ylpeä\nteaterin-tirehtöörimme, hyvä herra kreivi d'Albert oli peräti\njulmistunut ja uhkasi täydellä todella, antaa meidän kuitenkin viipyä\nvuoden ajan Bastiljessa.\"\n\n\"Ja minä sanon, ett'emme viivy täällä päivääkään, eipä edes yötäkään\",\nsanoi Klairon, ylpeästi hymyten.\n\n\"Miten niin? Eikö yötäkään?\" kysyi Varon ihmetellen. \"Tuumaatteko,\nsuloinen Klairon, että ehtoollisen syötyämme jätämme tämän kauniin\nhuoneen, kiitämme hyvää isäntäämme, kuvernööriä hänen ystävällisestä\nvastaan-otostansa, menemme ulos vaunuihimme ja ajamme kotiimme?\"\n\n\"Melkein niin minä tuumin\", sanoi Klairon, \"vaikk'en minä nyt juuri\nväitä niin, että me kohta syötyämme lähtisimme täältä. Mutta yötä emme\nviivy täällä. Kello tuolla uunin otsalla lyöpi juuri kymmenen. No,\nniin! Minä väitän, että me vielä ennen puoli-yötä olemme vapaat ja\nviedään voitto-riemulla täältä.\"\n\n\"Ah, olispa se ihanata!\" huokasi Lekain. \"Minä tunnustan heikkouteni:\nvanki-huoneen ilma tekee minut noloksi; se ärsyttää minussa epäilystä,\npöhkömäisyyttä ja haja-mielisyyttä. Nämät seinät, olkootpa kuinka\nkauniit hyvänsäkin, näyttävät minusta olevan täyteen kirjoitetut\nnäkymättömillä kirjaimilla ja kertovan minulle surullisia epä-toivon\ntapauksia tämän huoneen entisistä asukkaista. Ken tietää, vaikka\nrauta-naamari mies, josta Voltaire nykyisin on kirjoittanut, olisi\nasunut juuri tässä huoneessa, vaikka -- -- --\"\n\n\"Jumalan tähden, onneton, älkää turmelko surullisilla tutkisteluillanne\ntärkeätä ruu'an sulattamiseen tarpeellista tuntia ehtoollisen jälkeen!\"\nhuusi Varon ja laski kiireisesti kätensä Lekain'en käsivarrelle. \"Mutta\nsanokaa, suloinen Klairon, uskotteko todellakin, että me vielä tänä\niltana vapautetaan täältä?\"\n\n\"Minä olen täydesti vakuutettu siitä. Vihollisemme ovat tuoneet meidät\ntänne Bastiljehen; mutta ystävämme pelastavat meidät täältä.\"\n\n\"Ah, ystäviltäni en minä paljoa toivo\", huokasi Lekain, \"sillä he eivät\nole tarpeeksi väkevät, tekemään poliisimestarin vihaa voimattomaksi. Ja\nhäntähän me olemme tölväisseet otsaan, että olemme kieltäneet\ntunnustamasta erästä hänen juhtaansa taide-toveriksemme.\"\n\n\"Ja mitä minun ystäviini tulee\", sanoi Varon, \"niin en tiedä heistä\nyhtään, jonka uskollisuuteen ja kestäväisyyteen voisin luottaa, paitsi\nkarhujani. Mutta he taas puolestansa ovat hyvinkin tyytyväisiä, jos\nminä pakoitetaan täällä viipymään jonkun aikaa ja he niin muodoin\npääsevät antamasta minulle lisää velaksi\"\n\n\"Mutta minulla on mahtavia ja uskollisia ystäviä\", lausui Klairon;\n\"ystäviä, jotka pitävät sitä häpeänä Ranskalle, että meitä, taiteen\nsankareita loukataan ja ahdistetaan, ja meidän kanssamme itse taidetta.\nJa he käyttämät siis kaiken voimansa, pelastaaksensa meitä vielä tänä\nehtoona tästä kelvottomasta tilasta. Minä kerron teille sen, minä olen\nvakuutettu siitä, että emme yötäkään tarvitse nukkua tässä kurjuuden ja\nkärsimysten pesässä. Olkaamme siis ainakin puoli-yöhön yhdessä ja\nodottakaamme rauhallisesti sitä, kun tapahtuupi.\"\n\n\"Niin, me olemme yhdessä niin kauvan\", sanoi Varon vilkkaalla ja\nelävällä tavallansa. \"Ja koska me nyt kerran, joka kuitenkin peräti\nharvoin tapahtuu, olemme yksinämme Klairon'in, meidän jumaloidun\nKlairon'imme kanssa, niin uskallan minä tehdä pienen pyynnön, joka jo\nsangen kauvan on ollut mielessäni; minä uskallan panna pyyntöni\nKlairon'in armoon.\"\n\n\"Minä myöskin tahdon käyttää hyväkseni tätä onnellista hetkeä\", sanoi\nLekain. \"Minä myöskin panen kysymyksen jumalattaremme etehen.\"\n\n\"Äh, petturi!\" sanoi Varon. \"Te tahdotte tehdä samaa, kuin minäkin;\nmutta ettepä kuitenkaan kerkeä toki ennen minua. Minäpä ensiksi suuni\naukasin. Klairon'in pitää tehdä oikeus ja huomata ensiksi minun\npyyntöni.\"\n\n\"Ensiksi tahdon minä kuulla teidän pyyntönne, Varon, ja sitten teidän\nkysymyksenne, Lekain\", sanoi Klairon. \"Puhukaa siis te, Varon, ja\nsanokaa, mitä pyydätte minulta?\"\n\n\"Pyydän, rukoilen, Klairon, että kerrotte minulle kertomuksen\nonnettomasta kreivi S:t Audème'sta, josta paljon on puhuttu, ja jonka\nminä sitten vasta voin uskoa, kun kuulen teidän vakuuttavan sen\ntodeksi.\"\n\nKlairon'ia kohtasi huomaamaton vavistus ja hänen poskensa saivat heikon\npurppura-punan; mutta hän kääntyi kuitenkin huomattavalla\nmaltillisuudella Lekain'en puoleen.\n\n\"Ja te, ystäväni\", sanoi hän, \"mitä te tahdotte kysyä minulta?\"\n\n\"No, perhana!\" huudahti Lekain hymyellen, \"minä tahdoin kysyä teiltä,\nihanin ihanimmistakin, tokko satumainen kertomus kreivi S:t Audème'sta\nperustuu totuuteen, tokko vielä todellakin hänen henkensä vainoaa\nteitä, tokko pistoolinlaukaus -- -- --?\"\n\n\"Hiljaa!\" sanoi Klairon tuskallisena ja peljästyneenä. \"Hiljaa! Älkää\nhäntä herättäkö! Älkää epäilkö, muutoin saamme kohta kauhistukseksemme\nkuulla hänen läsnä-olonsa, jolla hän vakuuttaa teille, että onneton\nkertomus todellakin perustuu totuuteen. Hetki lähestyy hetki, joka jo\nkaksi-kymmentä vuotta on minua vainonnut, on varmaankin haistanut\nolo-paikkani ja, jos epäilette, ilmoittaa kyllä lasnä-olonsa.\"\n\n\"Jumalani! Se on siis tosi\", sanoi Varon peljästyneenä. \"Totta, tuo\nkummituskertomus, josta koko Parisi on vuosia jo höpissyt.\"\n\n\"On täyttä totta\", huokasi Klairon suruisesti. \"Te tiedätte, että minä\nolen Voltaire'n ystävätär; ja siitä voitte myöskin päättää, ett'en\nkuulu turhan-uskoisten ja kevyt-mielisten lukuun, jotka antavat\nmieli-kuvittelunsa vietellä itsensä uskomaan kummituksia ja\nylön-luonnollisia ilmestyksiä; ja kuitenkin, sanon minä, on se onneton\nkertomus tosi\"\n\n\"Teidän kysymyksenne ja pyyntönne herättävät epäilemättäkin nukahtaneen\nhengen, joka minua jo kaksi-kymmentä vuotta on vainonnut ja joka\ntaaskin, oltuaan vaiti jonkun vuoden, peljättää minua kauhealla\nläheisyydellänsä. Hän ilmoittaa itsensä kyllä tänäkin päivänä, en\nyhtään sitä epäile; ja välttää häntä vaikenemisella ja kieltämisellä,\non turhaa. Voin siis tunnustaa teille totuuden. Tahdon siis kertoa\nteille sen onnettoman kertomuksen, jota Varon on pyytänyt ja vastata\nsiihen kysymykseen, jonka Lekain teki minulle.\"\n\n\"Olette kai kuulleet, että kreivi S:t Audème tappoi itsensä\npistoolilla ampuen itsensä, ja että hän kirjeessä, jonka kirjoitti\nminulle ennen kuolemaansa, juhlallisesti vannoi, kuolemansakin jälkeen\nvainotaksensa minua, eikä jättävänsä rauhaan minua, vaan kostavansa\nminua siitä, että pidin hänen rakkautensa halpana, enkä tahtonut\nruveta puolisoksensa.\"\n\n\"Kyllä; olen kuullut sitä kerrottavan täydellisesti ja usein,\" sanoi\nLekain, \"ja kaikki ihmettelivät Klairon'in ylpeyttä ja kunniallisuutta,\nettä hän hyljäsi miehen, joka pani hänen jalkoihinsa korkean nimen ja\näärettömät rikkaudet, kunniallisuutta siinä, ett'ei huolinut hänestä,\nkoska ei rakastanutkaan häntä.\"\n\n\"Onko se kaikki, mitä te kumpikin tiedätte?\" kysyi Klairon.\n\n\"Ei mar!\" sanoi Varon. \"Vielä minä tiedän enemmän. Minä tiedän, että\nsamana hetkenä, jona kreivi ampui itsensä, kuului sama paukaus myös\nteidän vieras-hnoneessanne, ja meni teidän ja vieressänne seisovan\nlordi Spenser'in välitse ja oli tappaa teidät molemmat.\"\n\n\"Myös se on totta\", huokasi Klairon. \"Se oli hirveä hetki.\nLordi-raukka, syystä kyllä, kauhistui sittemmin läheisyyttäni peräti.\nHän ei tahtonut, enään koskaan tulla tyköni ja jätti sen tähden koko\nParisin, välttääksensä kiusausta joutua rakkautensa pakoituksesta\nvedetyksi kuitenkin tyköni. Se oli siis ensimmäinen onnettomuus, jolla\nkuollut kreivi minua kosti.\"\n\n\"Mutta ei; hän ei ole kuollut. Kreivi S:t Audème elää; hän\nvainoaa minua näkymättömällä läheisyydellänsä, kauhealla\nmusta-sukkaisuudellansa. Jo kaksi-kymmentä vuotta on hän häirinnyt\nminun elämätäni ja vartioinnut minua kaikilla teilläni. Ei auta sekään,\nettä minä onnettoman hetken lähestyessä usein olen pannut polvilleni,\nrukoillut häntä itkein ja valittaen leppymään edes viimeinkään,\nantamaan minulle anteeksi ja säälimään minun katumistani. Kun minä\ntämän tein, ensi kerran, niin ilmoitti hän itsensä purskahtamalla\nkauheaan, perkeleelliseen nauruun niin, että minä kauhistuneena vaivuin\nvoimatonna maahan, ja niin, että ystävättäreni, joka oli silloin\nluonani pakeni peljästyneenä pois ja jätti minut ijäksi-päiväksi.\"\n\n\"Mutta katumukseni kauhistuksessa uudistin minä kuitenkin aina\najottaisin nöyrän rukoukseni, ja toisinaan vaikutti se vainoovaan\nhenkeen. Hän vaikeni usein viikkoja, kuukausia. Mutta eräänä päivänä,\nkun olin hänet melkein kokonansa unhoittanut, ilmoitti hän taaskin\nhirmuisen läsnäolonsa ja muistutti minulle kauheata valaansa, joka\nhuulilla hän oli kuollut, nimittäin, ei koskaan antaa minulle anteeksi,\nvaan vainota ijankaikkisesti.\"\n\n\"Ja vieläkö hän nytkin ilmoittaa itsensä pistoolin-paukauksella?\" kysyi\nLekain hiljaisella ja puoleksi tukahdutetulla äänellä aivan, kuin\npelvosta, ett'ei henki vain häntä kuulisi.\n\n\"Ei\", vastasi Klairon. \"Nyt on hänellä useampia muotoja ja\nääniä. Ainoasti ensimmäisinä vuosina vainosi hän minua kauhealla\npistoolin-paukauksella, joka vapistutti hermojani niin, että minä, aina\ntuon onnettoman tunnin lähestyessä jouduin puistattaviin vavistuksiin\nja olisin silloin aina mielelläni tehnyt samoin, kuin pelkurit katsojat\nteaterissa, jotka jättävät paikkansa ja menevät pois, kun tietävät\nnäytöksen lopussa lau'aistavan jonkun laukauksen.\"\n\n\"Mutta, ah! Minä en voinut juosta pakoon sitä paukausta, sillä mihin\ntahansakin menin, seurasi kiusaajani mukanani; mihin hyvänsäkin\nkätkeysin, niin löysi hän minut kuitenkin. Kun olin kotonani, niin tuli\nhän aina samasta ikkunasta. Kaikki naapurini kuulivat paukauksen ja\nnäkivät sankki-ruudin salaman; mutta mitään jälkeä ihmisestä, joka\nolisi laukauksen ampunut, ei voitu havaita koskaan, ja ikkunan ruutu,\njosta laukaus tuli ei ollut koskaan edes särölläkään.\"\n\n\"Eräänä iltana kuitenkin,\" jatkoi Klairon, \"yritin minä paeta kauheata\nlaukausta siten, ett'en olisi tuon kauhean tunnin lähestyessä huoneessa\nkotonani, enkä ystäväinikään luona. Dumesnik'in rouva oli kutsunut\nminut luoksensa ehtoolliselle muutamain tuttavain kanssa. Minä suostuin\nkutsumukseen ja käskin ilmoittaa hänelle, että tulisin kohta näytännön\nloputtua, heti yhdeltä-toista tykönsä.\"\n\n\"Samana iltana näyttelin minä Semiramis'ena. Ja kohta kun näytäntö oli\nloppunut, muutin minä kiireesti pukua, käskin vaunut ajamaan porrasten\neteen ja nousin vaunuihin kamari-neitsyeni kanssa. Kello oli vielä\nkymmenen minuuttia vaille yksi-toista. Ja että Dumesnik'in tykö oli\njotenkin pitkä matta, niin olin varma siitä, ett'en olisi vielä perillä\ntuon kauhean tunnin tullessa. Päälle-päätteeksi käskin minä kuskini\najamaan verkallensa.\"\n\n\"Oli ihana kuu-valo-yö, ja ilma oli niin kirkas, että minä, ajaessamme\nkävely-puiston vierustaa, aivan selvästi voin lukea kirjoitukset\nkauppa-puotien ikkunoissa.\"\n\n\"Samassa kun ajoimme sen huoneen ohitse, jossa kreivi S:t Audème oli\nkuollut, katsoin minä ylös hänen silloisen kamarinsa ikkunaan ja\nosoitin sen kamari-neitsyelleni. Mutta samassa näjin minä ikkunasta\nvalkean välähtävän. Kauhea paukaus meni ylitsemme ja laukaus tunki\nvaunujeni lävitse sellaisella ankaralla voimalla, että me kumpikin\nvaivuimme voimattomina alas. Kuski luuli ryövärien ahdistavan meitä,\najoi täyttä laukkaa eteen-päin, ja seisautti muutaman minuutin perästä\nvaununi Dumesnik'in asunnon edustalle.\"\n\n\"Tunnotonna kannettiin minä sisälle ja vasta tuntien perästä voin minä\nkertoa ystävilleni hirmuisen tapauksen. Kaikki uskoivat todellakin\nryövärien yrittäneen murhata meitä -- -- -- mutta minun vaunuissani ei\nnäkynyt mitään jälkeä laukauksesta, joka oli tunkeunut sen läpitse, ja\nikkuna, josta minä näjin laukauksen tulevan, oli vahingoittumatonna. Ei\nketään ollut silloin ollut sisällä siinä huoneessa; sillä pitkistä\najoista sitten oli se ollut suljettuna, koska ei kellään ollut\nrohkeutta asua siinä kreivin onnettoman itse-murhan jälkeen.\"\n\n\"Siitä päivästä lähtein eivät laukaukset kuuluneet säännöllisesti joka\nilta ja muutamain kuukausien kuluttua lakkasivat ne kokonansa\nkuulumasta.\"\n\n\"Ja siitä hetkestä sitten olette te päässyt kiusaajastanne?\" kysyi\nVaron kiireellisesti.\n\n\"Päässyt\", huokasi Klairon. \"Minä pelkään hänen pitävän valansa ja\nvainoovan minua niin kauvan, kun elän. Ainoasti pistoolin-paukaus\nlakkasi siitä päivästä. Mutta sen sijaan kuului sitten joka yö\ntuolla kauhealla tunnilla huoneessa, missä milloinkin olin pitkä,\nsydäntä-särkevä huuto, joka aivan, kuin jonkun kuolemallaan olevan\nhirveä valitus-huuto, tahi jonkun kuolemaan asti piinatun tuskanhuuto\ntäytti jokaisen kuulijan sydämmen vavistuksella ja kauhistuksella.\nKaikki ne, jotka asuvat huoneessani, jopa samalla kadullakin ja\nvasta-päätä olevissa huoneissa, ovat jo vuosi-kausia aina öisin\nkuulleet sen huudon ja polisivirasto on asettanut vartioita, saamaan\nselkoa siitä onnettomasta, joka niin itse-pintaisesti uskalsi häiritä\nyöllistä lepoa. Mutta kaikki tarkimmatkin tutkimiset ovat olleet\nturhat. Huuto tuli, kuin kylmä salama ilman läpitse alas. Näkymättömän\nhengen huulet, joiden ylitse ei peitsillä ole voimaa, päästivät sen.\"\n\n\"Ja huuto vainosi minua samoin, kuin pistoolin-laukauskin kaikkialla.\nEn voinut koskaan välttää kuolemattoman koston henkisiä keveitä\nsiipiä.\"\n\n\"Eräänä päivänä menin minä Grandval'in rouvan kanssa Versailles'en,\nnähdäksemme siellä näytettävän jotain aivan uutta näytelmätä.\nNäytöksen loputtua menimme me ravintolaan, jossa viimeinkin pitkäin\npokkuroimisten perästä saimme isännältä huoneen, jossa oli kolme\nvuodetta; kaikki muut huoneet olivat prinssit, kreivit ja muut\nsuurelliset jo tilanneet edeltä-päin.\"\n\n\"Yö oli kauhea. Ulkona ulvoi ja raivosi myrsky. Sade-pisarat\nlöivät rämisten kamarimme pieniä ikkunoita vastaan. Grandval'in\nrouva oli käynyt levolle; minä olin aikeissa tehdä samoin ja kysyin\nkamari-neitsyeltäni, joka auttoi vaatetteni riisumista, mitä kello\noli.\"\n\n\"Neitsyeni vastasi: 'kello on kahta minuuttia vailla yksitoista, --\nonneton hetki lähestyy, neiti. Mutta olemmehan nyt Versailles'sa ja\nviheljäisessä riutu-kamarissa. Ei kenkään voi etsiä täältä jaloa neiti\nKlairon'ia. Ilma on kauhea ja myrsky hirmuinen. Lienee siis vaikeata\nhuudollekin, etsiä teitä täältä!'\"\n\n\"Mutta samassa kuului huuto ja vieläkin kauheampana, ulvovampana ja\nsydäntä-särkevämpänä, kuin koskaan ennen ja täytti Grandval'in rouvan\nsellaisella pelvolla, että hän hyppäsi ylös vuoteeltaan ja unhoittaen\nhennon yö-pukunsa syöksyi käytävään ja huusi apua. Kaikki ravintolassa\nasuvaiset ja olevaiset olivat kuulleet huudon ja kiirehtivät saamaan\nselkoa hirveästä huudosta ja katsomaan, jos jotain apua voitiin vielä\nantaa sille onnettomalle, jonka kuolon-tuskan huudon he olivat\nkuulleet.\"\n\n\"Muutamia päiviä sittemmin lakkasi huuto, ja sen sijaan kuulin minä nyt\nvuosi-kausia ikkunani alla pitkää ja voimallista kätten-taputusta.\"\n\n\"No, perkule! Mokoma kelvoton kumppani rupeaapi siis jo vähän\nsivistymään\", sanoi Lekain naurahtaen. \"Kätten-taputukset eivät ole\nkoskaan mitään kauheata musiikkia, eivätkä siis koskaan loukkaa\nkorvianne; olettehan niihin jo kyllä tottunut. Olette varmaankin\ntaidollisella näyttelyllänne voittanut sen häjyn hengen ja hänen\ntaputuksensa ovat teille merkkinä siihen, ett'ei hän ainoasti ole\nteille anteeksi antanut, vaan myöskin iloitsee nerostanne. Minä toivon,\nsuloinen Klairon, että koko elämänne ajan saisitte kuulla sellaista\ntaivaista taputusten musiikkia ehtoo-laulunanne ikkunanne alla.\"\n\n\"Toivotuksenne tulee myöhään, ystäväni\", sanoi Klairon ja nosteli\nolka-päitänsä. \"Muutamia vuosia sitten ei henki enään taputa;\nvaan laulaa. Hän laulaa minulle niin ihanasti, liikuttavasti,\nvalittavasti ja suloisesti, että minun sydämmeni sulaa kaipaukseen\nja suru-mielisyyteen, silmäni täyttyvät kyynelillä ja sanomaton\nikävöitsemyksen suru täyttää minut kokonansa. [Goethe on maininnut\ntämän ihmeellisen tapauksen Klairon'in elämästä kirjassaan:\n'Erzählungen deutscher Ausgewanderter.' Muutamat kohdat pitävät\nsiinä sanasta sanaan yhtä sen kanssa, mitä lady Crawen, Ausbach'in\nmaa-kreivitär siitä kertoo. Katso 'Memoirs of the Marggravine.'\nI: 162.] -- Mutta vaiti, kello lyöpi yksitoista, ja nyt, ah Jumalani!\nEttekö kuule?\"\n\n\"Kyllä; me kuulemme\", kuiskasivat molemmat herrat ja heidän kasvonsa\nkalvenivat ja suuret hiki-pisarat putoilivat heidän otsiltansa.\n\nJa todellakin suhisi läpi huoneen hiljainen soitto ja säveleet. Ilma\ntuntui aivan, kuin väräjävän kanteleen soitosta. Aina täydellisempinä\nja voimmakkaimpina kuuluivat säveleet. Metsä-torven hitaasti haihtuvat\näänet sekaantuivat siihen sitten ja -- -- --\n\nSamalla katkaistiin tämä ihmeellinen musiikki todellisuuden raa'oilla\näänillä. Nyt kuultiin nopeain askelten lähestyvän ovea ja kova ja\nkiireinen kolkutus ovelta.\n\nVaron ja Lekain hyppäsivät istuimiltaan, kuin unesta heränneinä;\nKlairon nousi ylpeänä nojatuolistaan ja huusi käskeväisesti: \"astukaa\nsisään!\"\n\nOvi avattiin ja Ausbach'in maa-kreivi astui sisälle ja Bastiljen\nkuvernööri jäi avonaiseen oveen seisomaan, kunnioittavaiseen asentoon.\nYlpeällä, voiton-riemuisella katsannolla meni kreivi Klairon'in tykö.\nKlairon otti hänet vastaan sädehtivin silmin.\n\n\"Näettekö, että minä pidän sanani?\" kysyi kreivi. \"Minä todistan\nteille, ett'ei teillä ole ainoasti vihollisia; vaan myöskin uskollisia,\nluotettavia ystäviäkin. Te olette vapaat. Kuningas Ludwiki on itse\nomalla voimallisella sanallaan vapauttanut teidät.\"\n\n\"Myöskin te, hyvät herrat, olette vapaat,\" jatkoi hän sitten ja kääntyi\narmollisella nyökkäyksellä molempain taiteilijain puoleen. \"Minä olen\nantanut jo kuvernöörille teidän kummankin vapautus-määräyksenne, ja\noven edessä odottavat vaunut valmiina, viemään teitä kumpaakin\nkotihinsa.\"\n\n\"Ah\", huusi Varon, \"miten voimme me kiittää Teidän kuninkaallista\nKorkeuttanne tästä armosta, miten -- -- --\"\n\n\"Kiittäkää kumpikin minua siten, että lähdette nyt kohta\", sanoi\nkreivi, ystävällisesti hymyten. \"Kiittäkää minua siten, että\nedeskin-päin olette jaloja taiteilijoita, kuten ainakin olette.\nHyvästi, hyvät herrat! Toiste tapaamme toisemme taas.\"\n\nVaron ja Lekain, hyvin havaiten, että kreivi halusi jäädä yksinänsä\nKlairon'in kanssa, kiirehtivät täyttämään hänen toivoansa ja jättivät\nkuvernöörin kera huoneen.\n\n\"No, Klairon\", kysyi kreivi, kun he olivat jääneet kahde-kesken, \"joko\nnyt olette voittanut sen vakuutuksen, ett'ette ole maailmassa aivan\nyksinänne ja hyljättynä, ja että teillä on uskollisia ystäviä, jotka\nvalvovat etuanne ja suojelevat teitä?\"\n\nIlosta säihkyvin silmin ojensi Klairon kätensä kreivin puoleen.\n\n\"Suuren miehen suosio on lahja jumalilta\", huusi hän innollisesti.\n\"Niin Racinella oli oikeus: armo-lahja jumalilta on sellainen suosio.\nJa sydämmeni perimmästä pohjukasta kiitän minä teitä, että olette\nopettanut minua tuntemaan sitä totuutta.\"\n\n\"Oi, ruhtinaani! Tänä onnellisena hetkenä on minun sydämmeni avoin\nteille ja ilmoittaa sisimmäisen salaisuutensa. Ja salaisuuteni on se,\nettä minä toivoin teihin, ruhtinaani. Minä odotin teidän varmaan\nnäkeväni tulevan pelastavaisena enkelinäni tänne. Ja jos tämä odotus\nolisi pettänyt, niin olisin minä kuollut murheesta ja epä-toivosta.\"\n\n\"Se oli kaikki, kalliimpani, rakkaimpani ruhtinaani\", jatkoi Klairon\nhiljaa, kovasti punastuen; \"se oli kaikki, mitä minulla oli sanottavaa\nteille.\"\n\n\"Siinä on kylliksi, tekemään minua onnellisimmaksi kaikista ihmisistä\",\nsanoi kreivi ja painoi Klairon'in molemmat kädet huulillensa. \"Ja nyt,\nKlairon! Tulkaa! Vaununi odottavat porrasten edessä.\"\n\n\"Mihinkä ne vievät minua?\" kysyi Klairon.\n\n\"Ensinnäkin omaan kotihinne\", vastasi kreivi naurahtaen.\n\n\"Mutta ennen, kuin minä lähden sinne, pitää maa-kreivin sallimaan minun\ntehdä joku kysymys, johon toivon myös vastausta.\"\n\n\"Kysykää, Klairon!\"\n\n\"Onko kuningas ehdottomasti armahtanut minua? Eikö hän ole yhdistänyt\nmitään ehtoja irti-laskemiseeni?\"\n\n\"Kyllä Klairon! Kuningas on armahtanut teitä ja laskenut vapauteen;\nmutta sen ohessa käskenyt myöskin, että teidän pitää huomenehtoona\nnäyttelemään Phaedrana ja herra Vauture näyttelee kanssanne\nHippolyte'na.\"\n\n\"En voi totella sitä käskyä\", huusi Klairon innolla. \"Olen vannonut,\nett'en enään koskaan astu 'Theatre Français'en' näyttämölle, joll'ei\nmokomaa Vauture'a, jonka läsnäolo häväisee taidetta ja taiteilijoita,\nkohta eroiteta paikastansa. Minun täytyy joko ijäkseni jäädä tänne\nvangiksi, tahi myöskin ijäkseni eritä näyttämöltä.\"\n\n\"Se teidän pitääkin tehdä\", sanoi kreivi lempeästi hymyellen. \"Niin,\nteidän pitää eritä näyttämöltä. Ollaan uskallettu nöyryyttää suurta\ntaitelijatarta Klairon'ia, ja hän kostaa siten, että hän kääntää\nainiaaksi selkänsä niille, jotka ovat hänen suhteensa arvottomia.\"\n\n\"Klairon! Huomen-aamuna jätän minä Parisin, palatakseni taas\ntakasin maahani. Suostutteko asumaan rakkaimpana ystävättärenäni,\nkunnioitettavimpana sisarenani linnassani? Suostutteko suloisella\nläheisyydellänne karkoittamaan kamalan ikävyyden minulta? Suostutteko\nkeventämään minulta työn vaivaa siten, että otatte siihen osaa\nkanssani? Klairon, ystävättäreni, sisareni! Suostutteko jättämään\nParisin kanssani?\"\n\nKlairon katseli pitkällä tutkivalla katseella kreivin totisia mutta\nsamalla liikutettuja kasvoja. Sitten pani hän verkallensa oikean\nkätensä kreivin, hänelle ojennettuun käteen ja sanoi totisesti ja\njuhlallisesti:\n\n\"Minä suostun. Minä jätän kanssanne Parisin ja tulen tykönne, olemaan\nystävättärenänne ja sisarenanne.\"\n\n\n\n\n\nKOLMAS PÄIVÄ.\n\n\n\n\n1.\n\nHuomeneltain.\n\n\nKumiseva selloin-soitto, joka jo neljä päivää oli kaikunut Ausbach'in\nlinnan tornista oli nyt vihdoinkin vaijennut; soihdut, joidenka valossa\nmaa-kreivittären ruumis oli laskettu sukuhautaan, olivat jo sammutetut;\nmaa-kreivilliset korkeat virkamiehet, jotka olivat olleet saapuvilla\nsuruisella juhlalla, olivat jo lähteneet linnasta; maa-kreivi itse oli\nkätkeytynyt kammioonsa, ja Klairon'ikin, joka myöskin oli ollut\nruumista hautaan saattamassa, palausi pitkälleen ja juhlallisesti\nhuoneisiinsa linnassa.\n\nTotisena, kärtyisen näköisenä, syvässä suru-puvussa, joka pitkänä\nloikkona kahisi hänen perässään, kulki hän käytäväin ja tyhjäin suurten\nsalien kautta, kamari-rouvansa ja ruhtinaan hovi-mestari perässänsä.\nTulleena ovelle, joka vei hänen yksityiseen huoneeseensa, seisahtui\nKlairon ja kääntyi, vähäisesti nyökäten, hovi-mestariin.\n\n\"Teillä on jotain toimitettavata minulle?\" kysyi hän kylmästi ja\nylpeästi.\n\n\"Te käskette, teidän armonne\", vastasi hovi-mestari ja kumarsi sangen\nsyvään. \"Hänen kuninkaallinen Korkeutensa, herra maa-kreivi toivoo\nsaada olla koko päivän syvimmässä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä,\neikä soisi kenenkään häiritsevän hänen surullisia mietteitänsä. Minä\npyydän siis teidän armonne käskyä, saada tietää, millä tunnilla te\nhaluatte syödä päivällistä teidän omissa huoneissanne?\"\n\n\"Laitettakoon valmiiksi tavallisella ajalla, kello neljä\", sanoi\nKlairon täydellisesti rauhallisena.\n\nSitten nyökkäsi hän hovi-mestarille armollisen \"hyvästin\" ja meni\nhuoneeseensa. Kamari-palvelija kiirehti esille, ottaaksensa vastaan\npitkän suru-vaipan, jonka Klairon oli huolimattomasti antanut pudota\nalas lattialle. Palveluspoika, kullalla kirjaellussa puvussa, avasi\novet sisimmäisiin huoneisiin, asettausi nöyränä ovelle, odottamaan\nniitä käskyjä, joita hallitsijatar ehkä antaisi hänelle vielä.\n\nMutta Klairon meni ylpeänä ja hiljaisena hänen ohitsensa. Ainoasti\nkamari-rouvan puoleen, joka yritti menemään hänen perässänsä sisälle,\nkääntyi hän ja sanoi ankarasti: \"minä tahdon olla yksinäni; ei kenkään\nsaa minua häiritä. Jääkää te vaatetus-huoneeseen, rouva! Minä soitan,\nkun tarvitsen teitä.\"\n\nKamari-rouva astui, syvästi lyykäyttäen, takaisin etu-huoneeseen,\npalvelija sulki ovet, ja nyt jäi Klairon vihdoinkin yksinänsä. Hän\nsilmäili pitkään ja tutkivaisesti suurta huonettansa, vakuuttaakseen\nitseään siitä, ett'ei tosiaankaan huoneessa ollut ketään, joka olisi\nkuunnellut, mitä hän sanoi. Sitten meni hän rivakasti suuren kuvastimen\ntykö, ja tarkasteli itseään siinä pitkään ja tutkivasti.\n\n\"Rouva Ausbach'in maa-kreivitär\", sanoi hän ja lyykäytti syvään omalle\nkuvallensa. \"Rouva Ausbach'in maa-kreivitär! Minä tervehdin teitä.\nMaa-kreivitär on kuollut, eläköön maa-kreivitär! Pää-maaliin on päästy\nseitsen-toista vuotisen odotuksen, kärsivällisyyden, maikailujen ja\nkujeiden perästä -- -- -- vihdoinkin päästy! Maa-kreivitär on kuollut,\nja minusta tulee hänen seuraajansa!\"\n\nHän vetääntyi takaisin kuvastimesta ja käveli pitkin, ylpeöin askelin\nedes-takaisin huoneessa.\n\n\"Niin\", sanoi hän hiljaa itseksensä, \"niin, minusta tulee hänen\nseuraajansa. Maa-kreivi rakastaa minua ja pelkää myöskin samalla. Hän\nei uskalla hyljätä minua kenenkään muun naisen tähden. Minä olen\nuhrannut hänelle seitsemän-toista vuotta elämästäni; hänen täytyy ja\npitää nyt palkita minun uskollisuuteni, rakkauteni ja ystävyyteni.\nSeitsemän-toista ikävää, yksi-toikkoista ja kujeellista vuotta olen\nminä viettänyt tässä kolkossa linnassa ikäväin ihmisten kanssa.\nToisinaan tapasi minut tunne aivan, kuin en minä sitä enempätä\nkestäisi; aivan, kuin pitäisi minun paeta ijäkseni tätä saakelin\nSaksan-maata!\"\n\n\"Mutta minulla oli pää-maali silmäini edessä; minä tarkastelin aina yhä\nenemmin ja enemmin kuihtuvata maa-kreivitärtä. Minä näjin hänen\nkipeässä päässään minun ruhtinatar-kruununi kasvavan, ja jäin niin\npaikoilleni. Nyt olen minä päässyt pää-määrääni. Ruhtinattaren kipeä\npää on viimeinkin kallistunut hautaan, ja minun kruununi on nyt\nvalmis.\"\n\n\"Niin, Klairon!\" jatkoi hän ja kiirehti taas kuvastimen tykö. \"Niin,\nKlairon! Sinun kruunus on valmis ja vielä tänä päivänä pitää sen\nkaunistamaan sinun arvokasta päätäs.\"\n\nHän tarkasteli itseään hymyellen; mutta vähitellen haihtui hymy\nhuuliltansa, ja tumma varjo vetääntyi hänen kasvoillensa.\n\n\"Viimeksi kuluneet seitsemän-toista vuotta ovat myös merkityt\nkasvoillani\", kuiskasi hän itseksensä. \"Ei käy enempi enään\nkieltäminen, että Klairon on vanhentunut. Tuo kauhea, välttämätön\nkummitus, vanhuus, on pannut merkkinsä kauniille kasvoilleni, ja\nsamalla, kun sydämmeni sykkii vielä kuudentoista vuotiaan tytön\nvoimalla ja innolla, syyttää muotoni minua, että olen jo yli\nviiden-kymmenen vuoden.\"\n\n\"Ah, Klairon, Klairon! Uskalsiko vanhuus kajota sinunkin taiteelliseen\npersonaas? Pitikö sinun kauniin, jalon otsas taipumaan hänen edessänsä?\nPitikö sen pedon, vanhuuden, merkitsemään sinunkin vuottes määrä?\"\n\n\"Pois, pois!\" huusi hän käskeväisesti ja siveli kädellänsä otsaansa.\n\"Pois, te rypyt ja vuodet! Kruunun pitää koristamaan tätä otsaa. Miksi\nsiis röyhällätte sen kirkkautta?\"\n\nMutta voi! Rypyt eivät peräytyneet pois mainion taiteilijattaren\nkäskystä. Ne jäivät paikoillensa ja kokoontuivat, kuin kummitukset\nhänen otsallensa. Klairon huomasi sen ja vetääntyi taas huokaillen pois\nkuvastimeltansa ja rupesi taas kiivain askelin käymään edes-takaisin\nhuoneessansa.\n\nVihdoin, ollen kiivaimmassa kävelyssään, seisahtui hän keskellä\nhuonetta olevan ison marmorisen pöydän ääreen. Hänen hätäisesti\nympärinsä katsova katseensa oli pöydällä havainnut kirjeen, joka\nluultavasti oli tullut kuriirin mukana, joka tänä aamuna oli tullut\nParisista. Ja kirje oli luultavasti tuotu hänen palvelijalleen silloin,\nkun hän oli vielä ruhtinattaren haudalla.\n\nKovasti liikutettuna otti hän kirjeen. Niin, hän ei ollut pettynyt:\nkirje oli Parisista, ja tuli hänen pankkiiriltansa, joka Parisissa\nhoiti hänen omaisuuksiansa.\n\nVäistymätön vavistus kävi Klairon'in sydämmen lävitse, kun hän avasi\nkirjeen; sillä ei herra Levy ollut seitsemään-toista vuoteen\nkirjoittanut hänelle kertaakaan muulloin, kun silloin, koska hän\nlähetti neljännes-vuosittain korot hänelle hänen rahoistansa.\n\nMutta nyt puuttui vielä neljä viikkoa neljännyksestä. Mitä oli siis\nherra Levy'llä kirjoittamista ennen määräaikaa?\n\nKlairon'in kädet vapisivat, kun hän murti sinetin ja aukasi kirjeen.\nJa kun hän oli lukenut kirjeen, vaipui hän kokoon kauhistuneena ja\npeljästyksen huuto pääsi huuliltansa.\n\n\"Kadotettu! Minä olen kadotettu!\" sopersi hän. \"Melkein kaikki mun\nomaisuuteni on hukattu, Jumalani! Minä luulin rahaini olevan varmassa\ntallessa, ja nyt tekevät Parisin neljä suurinta pankkia konkurssin!\nKlairon on kerjäläinen, ell'ei hän jo tänä päivänä pääse\nruhtinattareksi.\"\n\nHän luki vielä kerran tuon onnettoman kirjeen läpitse ja huokasi\nsyvään: \"puolen miljoonaa markkaa, koko minun elämäni säästöt\novat hukatut. Ei mitään muuta ole minulle jäänyt jäljille, paitsi\nniitä viittä-kymmentä tuhatta, jotka minä täällä olen säästänyt\nkorko-rahoistani ja lainannut kreiville. Viisi-kymmentä tuhatta markkaa\non koko omaisuuteni! Jumalani! Jumalani!\" --\n\n\"Mutta hiljaa!\" keskeytti hän itseänsä. \"Ei yhtäkään kyyneltä, ei\nmitään hyödytöntä valitusta! Mitä se haittaa, että Klairon onkin köyhä,\nkoska hän kuitenkin julistetaan maa-kreivittäreksi? Ei, ei! Ei yhtään\nkyyneltä, ei yhtään valitusta! Ei kukaan saa aavistaakkaan sitä,\nmillainen häviö minua on kohdannut tänä päivänä. Ei kukaan -- -- --\nmutta\", keskeytti hän taaskin itseänsä. \"Enkös minä kuule maa-kreivin\nääntä alhaalta linnan pihasta? Eikös siinä aja vaunut esiin?\"\n\nHän kiirehti ikkunaan ja katsoi alas pihalle.\n\n\"Kyllä! Se on hän\", huudahti hän kauhistuneena. \"Hän nousee vaunuihin;\nhän ajaa pois! Ja hän ei edes katsahda tänne minun puoleeni! Hänellä ei\nole silmäystäkään minulle! Jumala! mitä tämä tietää? Minulle käskee hän\nsanoa, että hän tahtoo olla rauhassa yksinäisyydessä huoneessansa ja\nettä minä saan syödä yksinäni päivälliseni; ja nyt ajaa hän pois, eikä\nilmoita siitä minulle mitään, eikä pyydä minua mukaansa! Mutta se on\nsuoraa sala-liittoisuutta ja julkista uskottomuutta! Ja mihin menee\nhän? Minun pitää saada siitä selko!\"\n\nHän kiirehti kellon-nuoraan ja soitti, ja henkeänsä vetämättä tähysti\nhän oveen. Vihdoin aukeni ovi ja kamari-rouva tuli sisälle.\n\n\"Rouva Senay!\" huusi Klairon häntä vastaan. \"Minä näjin teidät seisovan\nlinnan-pihassa, kun herra maa-kreivi matkusti pois. Eikö ole totta?\nEttekö te ollut siellä?\"\n\n\"Te käskette, teidän armonne!\" sanoi Senay'en rouva. \"Minä olin\nlinnan-pihassa. Olin utelias, saadakseni tietää, mihin maa-kreivi\nläksi, koska hän äsken käski ilmoittaa korkealle hallitsijattarelleni,\nettä hän tahtoi olla huoneessansa syvimmässä yksinäisyydessä.\"\n\n\"Ja te tiedätte siis, mihin maa-kreivi meni?\"\n\n\"Tiedän, teidän armonne. Hän matkusti Ausbach'in kaupunkiin, 'Kultaisen\nhirven' ravintolaan. Minä kuulin, kun hän sanoi kuskille sen.\"\n\n\"Kaupungin suureen ravintolaan\", sanoi Klairon miettiväisesti. \"On ehkä\nsaapunut sinne tärkeitä ja suuria vieraita, koska hän sillä tavalla\nmatkusti sinne.\"\n\n\"Kyllä, teidän armonne\", kuiskasi kamari-rouva. \"Siellä on tärkeä\nvieras; mutta ei se vasta tänä päivänä ole sinne tullut, vaan on ollut\nsiellä jo kokonaisen viikon; ja joka ehtoo on maa-kreivi käynyt\nravintolassa.\"\n\n\"Onneton! Nyt te vasta sanotte sen minulle?\" huusi Klairon vihaisena.\n\n\"Minä en voinut sitä ennemmin ilmoittaa teidän armollenne; sillä nyt\nvasta sain sen itsekin tietää. Suurella vaivalla ja monilla\nvaikeuksilla sain minä salaisuuden ongituksi herra Dubois'ilta,\nmaa-kreivin uskotulta kamari-palvelijalta; ja sitten vasta, kun olin\njuhlallisesti vannonut, ett'en ilmoittaisi sitä teidän armollenne,\nuskoi hän salaisuuden minulle.\"\n\n\"Ja tiedättekö myöskin, kuka se vieras on, jonka tykönä maa-kreivi on\njo viikon-päivät käynyt ravintolassa?\"\n\n\"Kyllä\", kuiskasi kamari-rouva. \"Tiedän minä senkin.\"\n\n\"No, sanokaa, kuka se on.\"\n\n\"Teidän armonne! Se on eräs nainen, nuori ja kaunis nainen. Teidän\narmonne tuntee hänet. Teidän armonne on jo vuosi sitten, kun hän oli\ntäällä vieraisilla, itkenyt katkerasti hänen tähtensä.\"\n\nKlairon kauhistui ja vaikka hänen poskensa olivat maalatut, niin\nhavaittiin hän kalvenevan.\n\n\"Neiti Krawen?\" kysyi hän peljästyneenä. \"Sanokaa, onko se hän?\"\n\nKamari-rouva nyökkäsi ja sanoi: \"onnettomuudeksi kyllä, teidän armonne,\nse on hän.\"\n\nAivan, kuin ärsytetty leijona kiljasi Klairon ja ojensi molemmat\nkätensä taivasta kohti.\n\n\"Minä olen petetty\", huusi hän; \"hävittömästi petetty!\" Minun\nveri-viholliseni on taaskin täällä, vaikka kreivi vannoi, vuosi sitten,\nett'ei hän enään koskaan tahtonut nähdä häntä. Hän on taaskin täällä.\nHän on tullut murhaamaan elämäni onnea. Mutta minä en kärsi sitä, en.\nMinä taistelen onneni puolesta. Ah, häntä! Hänen pitää nähdä, että\nKlairon ei ole nainen, jota voidaan pettää ja nenästä vetää.\"\n\n\"Senay! Menkää vähäiseen kulma-ikkunaan, josta voidaan nähdä kaupunkiin\nvievälle tielle. Kohta, kun nä'ette maa-kreivin vaunujen lähestyvän,\nilmoittakaa se minulle. Koska maa-kreivi näyttäytyy neiti Krawen'ille,\nniin pitää hänen näyttäytyä myöskin jalolle Klairon'ille. Menkää,\nSenay, ja olkaa hyvin varoillanne!\"\n\nKamari-rouva kiirehti ulos, ja Klairon vaipui murtuneena tuolille.\n\n\"Omaisuuteni kadotettu\", mutisi hän itseksensä, \"ja nyt myöskin\ntulevaisuuteni, onneni, on vaarassa ja pirun juonissa. Mutta ei! En saa\nvalittaa, en uikutella; minun pitää toimia! Mutta mitä teen minä,\nviivyttääkseni uhkaavaa myrskyä? Miten voin minä pikaisimmasti ja\nain'ijaksi reväistä kreiviltä mokoman perkeleen, joka uskaltaa\nasettauda minun ja hänen väliinsä?\"\n\nHän vaikeni ja vaipui vieläkin syvemmälle ajatuksiinsa. Vasta pitkän\näänettömyyden perästä nousi hän miehukkaasti ylös.\n\n\"Niin\", huusi hän uljaana. \"Niin, pitää sen käymään! Minun pitää\nuskaltaa kaikki, voittaakseni kaikki. Minun pitää esiintyä hänen\nedessänsä solvatun rakkauteni täydessä tuskassa ja olla olevinani\naikeessa, luopua hänestä ijäksi. Se varmaankin peljättää häntä ja niin\ntuntee hän, että hän vieläkin rakastaa minua, ja ett'ei hän voi elää\nilman minua. Samalla, kun minä ilmoitan hänelle mahdollisesti, että hän\nvoi kadottaa minut, samalla tuntee hän myöskin, ett'ei hän voi kestää\nsellaista tappiota. Rivakasti asiaan käsiksi! Kirje kirjoitettuna ja\nlahjansa kaikki kokoon pantuina! Niin!\"\n\nHän otti nopeasti kirjeen, joka pahoja uutisia oli tuonut Parisista ja\nriensi yksityis-huoneeseensa, pannaksensa onnettoman kirjeen lukon\ntaakse ja kirjoittaakseen itse kirjeen kreiville.\n\nNoin tunnin kuluttua tuli kamari-rouva Klairon'in tykö jälleen.\n\n\"Teidän armonne\", sanoi hän kiireisesti, \"maa-kreivi tulee takaisin\njo.\"\n\n\"Se hyvä! Minä olen valmis\", sanoi Klairon ja kokoili parhaillansa\njotenkin isoa läjää isompia ja pienempiä koriste-koteloita erääseen\nhopeaiseen vasuun.\n\n\"Odota Senay, odota! Asettaikse tämä kirje ja tämä kori kädessäs\nseisomaan maa-kreivin etehiseen, ja kun hän tulee, niin anna ne\nkumpaisetkin hänen omaan käteensä.\"\n\n\"Mutta entä jos herra maa-kreivi kieltäytyy ottamasta minulta kirjettä\nja vasua.\"\n\n\"Se on totta, hän voi tehdä sen,\" jupisi Klairon. \"Ja sen hän tekeekin,\njos hänellä on jotain pahaa mielessä minua vastaan. Minä menen itse.\nItse annan minä hänelle nämät kamsut, ja ollakseni vakaa siitä, että\nhän tietää kirjeen sisällön, niin luen sen itse hänelle.\"\n\n\"Teidän armonne, joutukaa! Vaunut tulevat jo linnan pihaan.\"\n\n\"Joutuin siis, joutuin!\" huusi Klairon kovalla äänellä. \"Ratkaiseva\nhetki on käsillä!\"\n\nHän otti vasun ja kirjeen, antoi kamari-rouvan viskata suru-vaipan\nhartioillensa ja kiirehti ulos; kiirehti nuoruuden ripeydellä salien ja\nkäytäväin kautta linnan toiseen sivu-rakennukseen, jossa kreivi asui.\n\nKun hän oli hengästyneenä ja läähöttäen kerjinnyt juuri etu-huoneeseen,\nniin tuli kreivikin käytävän toisessa päässä. Kun hän tuli lähemmäksi,\nsäpsähti hän, ja tuli alakuloiseksi, että hän näki Klairon'in kalveana\nja hengästyneenä nojautuvan ovea vastaan; ja hänen otsansa pimeni.\nMutta hän salasi sen pian hymyilyllä, meni likelle ja ojensi kätensä\nKlairon'ille.\n\n\"Mitä?\" kysyi hän levollisesti. \"Oletteko täällä, Klairon? Teille ei\nsiis ole sanottukaan, että pyysin teitä syömään tänä päivänä\nyksinänne?\"\n\n\"Kyllä se minulle sanottiin, Teidän korkeutenne\", vastasi Klairon\njuhlallisesti. \"Mutta minä tulen kuitenkin! Tulen pyytämään lupaa\npuhutella Korkeuttanne sangen tärkeissä asioissa.\"\n\n\"Pyytää lupaa? Eikö tuo kuulu ulko-muotoiselta, Klairon?\" kysyi kreivi\nteeskellyllä iloisuudella. \"Mutta te saatte sen kohta, aivan paikalla.\nOlkaa hyvä ja tulkaa sisälle!\"\n\nKreivi aukaisi itse oven ja antoi Klairon'in astua edellänsä sisälle,\nja kulki sitten äänetönnä hänen sivullansa aina siksi, kunnes tulivat\nkreivin kapinettiin.\n\n\"No, puhukaappas nyt!\" sanoi hän ja sulki oven perästänsä. \"Mikä nyt on\nkysymyksessä? Mitä tärkeätä sanottavata teillä on minulle?\"\n\n\"Minulla on tämä annettava Teidän Korkeudellenne,\" sanoi Klairon,\naukasi vaippansa ja ojensi hänelle koriste-korinsa.\n\n\"No, mikä se on?\" kysyi kreivi.\n\n\"Teidän Korkeutenne! Siinä ovat ne muistot, joilla teidän ystävyytenne\nja hyvyytenne ovat kunnioittaneet minua jo seitsemäntoista vuotta, ja\njotka minä tänä päivänä olen pakoitettu antamaan takaisin.\"\n\n\"Minkä tähden pakoitettu?\" kysyi kreivi. \"Kuka on pakoittanut teitä\nottamaan sellaista kovaa askelta?\"\n\n\"Teidän korkeutenne! Se on kirjoitettu tässä kirjeessä, jonka mukana\ntahdoin Teidän Korkeudellenne lähettää takaisin nämät koristeet. Mutta\nsitten muistin, ett'ei Teidän Korkeuttanne huvittanut lukea kirjeitä ja\nettä Teidän Korkeutenne on jo seitsemän-toista vuotta sallinut minun\nlukevan kirjeensä itsellensä. Minä pyydän tänä päivänä Teidän\nKorkeudeltanne samaa suosiota. Teidän Korkeutenne! Antakaa\narmollisimmasti minun lukea tämä kirje itsellenne!\"\n\n\"No, lukekaa vain!\" sanoi kreivi nauraen. \"Istukaa tuohon ja sallikaa\nminun istua vasta-päätänne tähän. No, nyt olen minä pelkkänä korvana.\nLukekaa nyt kallis Klairon'ini!\"\n\nKlairon aukaisi kirjeen, ja alkoi täydellisesti taiteellisella tavalla\nlukea kirjettään, toisinaan vihanvimmassa, toisinaan suru-mielisesti,\nja toisinaan täydesti raivoovalla innolla.\n\nKlairon'in kirje kuului näin:\n\n\"Verho on vedetty pois. Minä ymmärrän, että olen aina ollut teidän\nluontonne ja teidän itsekkäisyytenne uhrina. Tottumus, rakastaa teitä,\nluottaa teidän avuihinne, on estänyt minua aina tähän asti, kuulemasta\nmitään sitä, joka olisi ollut teille alentavaista. Sen tähden olen minä\nkärsinyt kaikki, jopa kyllästymättömällä, hymyilevällä ulko-muodolla\nsalannut sieluni kärsimiset. Minä luotin täydesti teidän ystävyyteenne\nja rakkauteenne. Mutta nyt nä'en minä pettyneeni siinä. Te olette\ntaaskin pettänyt minua. Ah, te ette ole ehkä koskaan rakastanut minua!\nSillä jos te olisitte rakastanut minua, niin olisitte te säilyttänyt\nminuun sen luottavaisuuden, jonka minä aina olen ansainnut. Jos te\nolisitte rakastanut minua, niin olisitte te pitänyt kunniassa sen\nnaisen tunteita ja käytöstä, jonka te jo sitten seitsemäntoista vuotta\nolette tuntenut; niin olisitte te säälinyt minun heikkouttani ja\nmuistellut minun neuvojeni hyötyä ja omanvoiton pyytämättömyyttä.\nKokemuksesta vakaantuneena minun kuuliaisuudestani teidän tahdollenne,\nja alamaisuudestani teidän luonteellenne, ja himoillenne, ei teidän\nolisi pitänyt syöstä luotanne naista, joka rakastaa teitä ijäti. En voi\nkäsittää, kuinka te voitte olla punastumatta, ei minun tähteni, vaan\nitsenne tähden, että voitte alentaa itsenne halpaan petokseen! Suuri\nJumala! Onko tuo nyt se mies, jota minä olen rakastanut kalleimpanani\nja kaikkein avujen muoto-kuvana?\"\n\n\"En ole ilman epä-toivon surua saanut kuulla kaikkea sitä, mitä teillä\nnyt viikon-päivät on ollut tehtävänä. Teidän salainen, kujeellinen\nteeskentelemisenne taito on nyt paljastettuna minulle. Minä nä'en\ntarpeelliseksi, luopua kaikista vaatimuksistani. Minä tunnen siteet\nmeidän välillämme ratkastuiksi ijäksi. Luultavasti iloitsette te\nkauniista keppoisistanne samalla, kun minä nä'en itseni hyljätyksi\nilman mitään lohdutusta. Sydämmeni yhtä rakastavainen, kuin\nmuuttumatonkin, vie mukanansa hautaan sen tunteen, jonka se on\npyhittänyt teille. Minä valitan teitä; minä säälin teitä ja annan\nteille anteeksi. Niin, minä toivon, että olette yhtä onnellinen ja\nautuas, kuin minua kuluttava murhe ja kaipaus ovat minulle raskaat.\"\n\n\"Sanomattomalla surulla lasken minä jalkoihinne ne muistot, joita minä\najan mittaan olen teiltä saanut. En voi salata itseltäni siis, että te\npidätte tämän tekoni arvoanne alentavaisena; mutta kaikki loukkaava\najatus on kaukana minusta. Ah, teidän käytöksenne on pakoittanut minua\ntekemään siten. Muistakaa, ett'en minä koskaan ole pyytänyt itselleni\nmitään, enkä koskaan koettanut koota itselleni rikkauksia. Ah,\nteidän onnenne oli mun ainoa huoleni! Muistakaa, että ette ole\nminun hallitsijani, ja että jos minä olen sallinut teidän olevan\nhyvän-tekijäni, niin olisi teidänkin pitänyt osoittaa itsenne minun\nuskolliseksi ystäväkseni. Minä en ole mitään, armollinen herra! Minä\nolen sen aina salaamatta ja kainostelematta tunnustanut. Mutta minun\nsieluni on jotakin ja viimeisellä huokauksellani tahdon minä pakoittaa\nteitä kuitenkin kunnioittamaan minua. Jääkää hyvästi! Ijäksi hyvästi!\"\n\n[Tämä Klairon'in kirje on alkuperäinen. Neiti Krawen, sittemmin\nAusbach'in maa-kreivitär, kertoo itse sen \"muistoon-panoissaan\"\nI: 152.]\n\nKlairon vaikeni ja käänsi kyyneliset katseensa kreiviin. Kreivi hymyili\nja nyökkäsi hänelle vastaan.\n\n\"Ihmeen kaunis kirje, kokonansa minun jalon ja ylevän ystävättäreni,\nKlairon'in vertainen. Minä kiitän teitä, että sen itse luitte minulle;\nsillä teidän huuliltanne kaikuvat minusta itse kovat kanteennekin, kuin\nihana, taivaallinen musiikki. Kiitoksia, kallis Klairon'ini; tuhannen\nkiitosta!\"\n\n\"No, mitä vastaatte?\" kysyi Klairon läähkästen.\n\nKreivi hymyili ja katsoi häntä kauvan ja vakaasti silmiin.\n\n\"Te tahdotte siis välttämättömästi vastausta, kova, ylpeä Klairon?\nVastausta teidän syytöksiinne ja nuhteisiinne? Hyvä! Minä myönnyn taas,\nkuten ennenkin teidän tahtoonne. Teidän pitää saamaan vastaukseni.\nLaittakaa itsenne valmiiksi kello kahdeksaan tänä iltana. Valmistakaa\nmatka-arkkunne, pukekaa myös itsenne matka-pukuun ja odottakaa niin\nminun käskyäni. Täsmällensä kello kahdeksan pitää teidän saada\nvastaukseni. Ja nyt, kallis Klairon'ini, sallikaa mun tarjota teille\nkäsivarteni ja taluttaa teitä takaisin huoneisiinne. Korinne\nkoristuksinensa lähetän minä ehtoolla teille takaisin vastaukseni\nmukana. Siis, tulkaa nyt, Klairon!\"\n\n\n\n\n2.\n\nEhtoolla.\n\n\nPäivä oli viimeinkin kulunut loppuun ja ehtoon hämärä verhosi maan.\nRaskaina ja hitaina olivat Klairon'ista tunnit kuluneet: kaikki\nvoimansa oli hänen täytynyt kokoilla yhteen, voidaksensa edes toisten\nnäkyvissä säilyttää ylpeän ryhtinsä ja ruhtinaallisen maltillisuutensa.\nMitkä aatteet, mitkä toiveet olivatkaan tänä pitkänä päivänä liikkuneet\nhänen sielussansa, kuinka monilla kysymyksillä mahtoi hän ilman lepoa\nja rauhaa kiusata itseänsä? Mitä se merkitsi, että kreivi ei kohta\nvastannut hänelle? Tahtoiko hän valmistaa hänelle jonkun odottamattoman\nilon? Tahtoiko hän matkustaa hänen kanssaan pois ja matkalla jossain\nhiljaisuudessa vihittää itsensä hänen kanssansa? Mistä se tuli, että\nhän, joka muutoin oli äkki-vihainen ja tuntehikas, kuunteli tänä\npäivänä suurella maltilla lu'ettavan sellaista kirjettä itsellensä,\neikä edes sanallakaan puolustanut itseänsä kirjeessä mainittuja\nsyytöksiä vastaan.\n\nMutta kuulehan! Vaunut ajoivat linnan-pihaan, -- kreivin matka-kuski,\n-- ja tuossa toiset vaunut! Ne ovat ne vaunut, jotka kreivi joku viikko\nsitten lahjoitti Klairon'ille. \"Niin, se on niin, kuin sitä\najattelinkin\", iloitsi Klairon. \"Kreivi lähtee matkalle kanssani!\nLähdemme hää-matkallemme! Hänen siveyden-tunteensa sotii sitä vastaan,\nettä täällä linnassa, jossa hänen puolisonsa ruumis äskettäin on\nmaannut koru-vuoteella, vietettäisiin nyt toisia häitä. Oi, hänellä on\njalo ja ylevä sydän! Hän ansaitsee Klairon'in rakkauden! Kuule! Nyt lyö\nkello kahdeksan! Ratkaiseva hetki lähestyy. Ah, se tapaa minut\nmiehukkaana, se tapaa minut levollisena!\"\n\nSamassa kolkutettiin ovelle.\n\nKlairon istui hitaisesti erääseen noja-tuoliin ja huusi käskeväisesti:\n\"astukaa sisälle!\"\n\nKohta aukeni ovi ja kreivin hovi-mestari tuli sisälle.\n\nJuhlallisella hiljaisuudella lähestyi hän Klairon'ia ja antoi hänelle\nhopeaisen korin koristuksinensa, joiden keskellä oli myös kirje ja\nsinetillä varustettu käärö.\n\n\"Hänen Korkeutensa, herra maa-kreivi on käskenyt minun tuomaan tämän\nteidän armollenne\", sanoi hovi-mestari. \"Hänen Korkeutensa käskee myös\nilmoittaa, että kirje ja käärö sisältävät herra maa-kreivin vastauksen\nteidän armollenne.\"\n\n\"Hyvä! Saatte mennä\", sanoi Klairon ja viittasi kuuliaisuutta\nvaativalla käden-käännöksellä ovea kohti.\n\n\"Anteeksi, teidän armonne! Hänen Korkeutena toivoo teidän armoltanne\nvähäisen kirjallisen kuitin, että koristeet ja rahat ovat oikein\nperille saapuneet.\"\n\n\"Rahat?\" kysyi Klairon ihmetellen. \"Missä ovat rahat?\"\n\nHovi-mestari osoitti sinetillä varustettua kääröä.\n\n\"Tuossa, teidän armonne! Siinä on neljä töttöä kultarahoja.\nJokaisessa tötössä on tuhat-kaksisataa-viisikymmentä kappaletta, siis\nviisi-tuhatta kultarahaa yhteensä. Pyydän teidän armonne olemaan hyvän\nja vakuudeksensa tarkastavan rahoja.\"\n\nKlairon mursi vapisevalla kädellä käärön sinetin ja repi paperit sen\nympäriltä.\n\nNiin, siellä oli tosiaankin neljä raskasta töttöä kultaa; ja kun hän\nrikkoi niistä yhden, niin vyöryivät kultarahat iloisesti helisten ja\nkilisten hänen helmaansa.\n\n\"Teidän armonne näkee, että minulla on oikein\", sanoi hovi-mestari\nhymyillen. \"Saanko nyt pyytää kuittia?\"\n\n\"Antakaa minulle tuosta pöydältä paperia ja lyijykynä\", käski Klairon\nja kokoili helmaansa vyöryneitä kultarahoja.\n\nHovi-mestari hiipei varpaillansa pöydän tykö, otti ja tarjosi\nKlairon'ille pyydetyt kapineet.\n\nKlairon otti paperin ja kynän ja kirjoitti vakavalla kädellä: \"Olen\noikein saanut koristeet, kirjeen ja rahat\" ja antoi paperin sitten\nhovi-mestarille.\n\n\"No\", kysyi hän kärsimättömänä, kun ei hovi-mestari vieläkään lähtenyt.\n\"Vieläkö teillä nyt on jotain toimitettavata?\"\n\n\"Ei, teidän armonne! Pyytäisin ainoasti kysyä, joko teidän armonne\nmatkustaa tänä iltana?\"\n\n\"Mitä? Eikö maa-kreivi sitä määrää?\" kysyi Klairon kummastellen.\n\n\"Hänen Korkeutensa on sanonut minulle, että se olisi teidän armonne oma\nasia, josko matkustatte jo tänä iltana, tahi vasta aamulla aikaisin.\"\n\n\"Kummallista!\" mutisi Klairon. \"Minun pitää ensin lukea Hänen\nKorkeutena kirjeen. Se ehkä päättää asian. Menkää nyt etu-huoneeseen;\ntahdon kutsua teidät kohta jälleen.\"\n\nHovi-mestari kumarsi ja pujahti pihalle. Klairon avasi kirjeen\nvapisevin käsin ja alkoi lukea.\n\n\"Minun Jumalani!\" sanoi hän ja hengitti raskaasti. \"Mitä merkitsee tämä\nkaikki? Minkä tähden -- -- --?\"\n\nSamassa kun hän vilkasi kirjettä, päästi hän pahan huudahduksen ja\nhänen kasvonsa osoittivat ihmettelemistä.\n\n\"Ei\", huusi hän; \"ei, se on mahdotonta! Se ei voi olla niin! Minun\naistini pettävät minua, kirjaimet keikkuvat silmissäni. Tahdon vielä\nkerran lukea kirjeen läpi.\"\n\nSamalla vierivät vaunut aika jyrinällä ulos linnan-pihasta. Klairon\nei sitä huomannut. Hän kohotti ylös käden, jossa kirje oli, ja\npuoli-ääneensä aivan, kuin ei hän olisi ainoasti silmillänsä, vaan\nmyöskin korvillansa tahtonut vakuuttaa itseksensä kirjeen sisällön,\nluki hän:\n\n\"Kallihin Klairon'ini! Teillä on oikeus: minä olen kiittämätön kappale,\njoka en enään ansaitse teidän ystävyyttänne; vaan kaikki ne nuhteet,\njotka te teidän jumalaisessa vihassanne viskaatte pääni päälle. Kovat\nnuhteet, jotka ovat teidän kirjeessänne, ovat kukistaneet minut\nkokonansa, ja täysin tietäen minun syyllisyyteni, en uskalla enään\ntulla näkyviinne. Niin, minä olen pettänyt teitä. Minä en ole tyytynyt\nteidän jaloon ja puhtaaseen ystävyyteenne, vaan minä tarvitsin myöskin\nonneni tähden nuoren ja jalon naisen rakkautta. Vihastukaa minulle,\nvaan älkää minua tuomitko! Ottakaa myös takaisin ne lahjat, joilla minä\nkunnioitin teitä ennen onnellisempina aikoina, ystävättäreni!\nSäilyttäkää ne muistonani. Ottakaa myös vastaan ne viisi-kymmentä\ntuhatta markkaa, jotka te sitten kymmenen vuotta lainasitte minulle; ja\nälkää pahastuko, että minä kiitollisuudessani olen pannut summan\nkaksin-kertaiseksi. Minä tiedän, että Klairon'illa on auttavainen\nkäsi, ja että hän on hyväätekeväinen. Sallikaa siis minun lähettää\nteidän köyhillenne kahden-tuhannen viiden-sadan kulta-rahan verosta\nviisi-tuhatta.\"\n\n\"Ja nyt, ystävättäreni! Voikaa hyvin nyt! Palatkaa nyt Parisiin, vaan\nälkää unhoittako minua. Minä matkustan Italiaan. Neiti Krawen on\nsuostunut, ruvetakseen puolisokseni, ja matkustaa mukanani. Päätetyn\nmatkamme jälkeen asetumme me Englantiin. Minä en koskaan palaa enään\nAusbach'iin, jossa minä ystävättäreni Klairon'in kanssa olen elänyt\nseitsemän-toista onnellista ja hauskaa vuotta. Minä olen uupunut\nolemaan hallitsijana ja tyydyn sen tähden täst'edes olemaan yksinäinen,\nvapaa mies. Olen myönyt maani Preussin kuninkaalle, ja neiti Krawen,\ntuleva puolisoni, ei ole niin kunnianhimoinen, että hän siitä\npahastuisi minulle. Hän ei pyydä hallita; vaan ainoasti rakastaa ja\nolla rakastettu. Ja vielä kerran: voikaa hyvin! Kun te tätä lu'ette,\nolen minä jo kaukana teistä, ja luultavasti emme nä'e toisiamme enään\nkoskaan, kuitenkin olen aina\n\n                                                teidän ystävänne\n                                                 Aleksanteri.\"\n\n\"Matkustanut! Hän on matkustanut!\" huusi Klairon raivossansa. \"Pakenee\nminua ja matkustaa hänen kanssansa! Mutta ei, ei! Tämä kaikki on\nerehdystä. Se on mahdotonta, että hän matkustaa ottamatta jää-hyväisiä\nminulta. Hän on vielä kotona. Minä tahdon ja minun pitää saada nähdä\nhänet!\"\n\nHän syöksyi ovelle ja huusi kovalla äänellä hovi-mestaria.\n\n\"Mitkä olivat ne vaunut, jotka äsken juuri läksivät linnan-pihasta?\"\nkysyi hän sisään tulevalta hovi-mestarilta.\n\n\"Herra maa-kreivin matka-vaunut, joiden pitää odottaa häntä\nMünchen'issä.\"\n\n\"Ah, kreivi ei siis ole vielä matkustanut?\" kysyi Klairon iloiten.\n\n\"Anteeksi, teidän armonne! Herra maa-kreivi on matkustanut jo kolme\ntuntia sitten neiti Krawen'in kanssa yhdessä. Kreivi meni jalkaisin\nravintolaan ja matkusti sieltä neidin kanssa, neidin vaunuissa.\"\n\nKlairon ei vastannut mitään. Hän seisoi suorana ja ylpeänä, pudistaen\nmolemmin käsin sen noja-tuolin selkä-lautaa, jonka vieressä hän seisoi,\nposket kuolon-kalpeoina, huulet värisevinä ja katse jäykkänä ja\nkylmänä.\n\nHovi-mestaria rupesi kauhistamaan Klairon'in läheisyys. Hänen piti\nherättää häntä hänen huumautumisestansa.\n\n\"Teidän armonne!\" sanoi hän kovalla äänellä. \"Koska ai'otte matkustaa?\nJoko tänä iltana, vai vastako aamulla aikaisin?\"\n\nKlairon kääntyi hitaasti ja ylpeästi häneen.\n\n\"Valjastettakoon kohta vaununi!\" sanoi hän tukahtuneella äänellä.\n\"Tahdon jättää kohta paikalla tämän paikan.\"\n\nJa hän otti muutaman askeleen ovea kohti. Mutta nyt horjahti hän\nkerrassansa ja vaipui voimatonna lattialle.\n\n\n\n\n\nNELJÄS PÄIVÄ.\n\n\n\n\n1.\n\nHuomeneltain.\n\n\nKolme-kolmattakymmentä vuotta oli kulunut siitä päivästä, jona Klairon\nnöyryytettynä ja kauheassa epätoivossa jätti Ausbach'in linnan ja palasi\nParisiin takaisin.\n\nKolme-kolmattakymmentä vuotta! Nämät vuodet olivat järjestäneet Ranskassa\nuuden asiain juoksun: olivat saattaneet Ranskan kapinan kauheuksien ja\nhirmuisuuksien kautta tasa-vallan valkamoille, ja ensimmäisen konsulin,\n\"Punaparran,\" sankari-käsi hallitsi Ranskassa nyt vielä, vuonna 1803.\n\nOli kylmä ja synkeä Marraskuun päivä samana vuonna, kun erään Passy'n\näärimmäisen talon edustalle seisahtuivat somat rattaat. Lujasti\nturkkeihinsa kääreytynyt herra astui niiltä alas ja käänsi katseensa\ntutkivaisesti kartanoa ympäröivään rauta-aitaan.\n\n\"Tässä se kait lienee\", mutisi hän hiljaa itseksensä.\n\n\"Kuski, hoi! Voitteko eroittaa numeron tuon porstuan ovella tuolla?\"\n\n\"Numero 50, armollinen herra!\"\n\n\"Siis oikea numero. Ah, tuollahan on porttikin ja kello vieressä.\" Ja\nherra alkoi ankarasti nykiä peuran-sorkan muotoisesta soittimesta, joka\noli kiinnitetty paksuun rauta-lankaan. Mutta pimeä huone, etummaisen\npihan perällä, ei au'ennut; sen kolkkojen ikkunan-ruutujen takaa ei\nnäkynyt yhtään ihmisen muotoa. Ainoasti sisältä huoneesta kuului\nuseampain, toinen toisensa kilvalla haukkuvain koirain melkoinen\nmeteli, joidenka heikot hermot luultavasti eivät kestäneet tuota\nepä-mukavata kellon lakkaamatonta kilinätä ja kalinata.\n\nVihdoin aukeni etehisen ovi ja eräs vanha rouva tuli, neljän juoksevan,\nulvovan ja haukkuvan koiran kera hitaasti horjuellen yli pihan.\n\nVanha, koukkuinen ämmä, jonka ryppyisille kasvoille vanhuus näkyi\npiirtäneen jo yli kahdeksan-kymmentä vuotta, näytti kellon kilinästä\nheränneen aivan, kuin pitkästä, sata-vuotisesta unesta, ja ilmestyi nyt\nsellaisessa puvussa, jommoista subretit siihen aikaan käyttivät\nteaterissa, ainoasti sillä eroituksella, että hänen päänsä ympäri oli\nkääritty roomalainen päähine ja että hän kapan asemesta oli viskannut\nhartioillensa päivän-polttavan, paikoittaisin rikki revityn\nkreikkalaisen levätin. Mutta lyhyt, nauhoilla koristettu hame ja\nvalkoinen kirjaeltu musliininen esiliina, jonka taskujen reunat olivat\nreunustetut punaisilla nauhoilla ja ruusuilla, osoittivat muinaista\nsubrettia entisiltä ajoilta, ja mahtoi, noin kuusi-kymmentä vuotta\nsitten, kuulua Molière'n Cleante'ehen.\n\nVanha kahdeksan-kymmeninen muori oli viimeinkin saapunut nyt portille.\nKiinnittäen mustat, heikot silmänsä muukalaiseen, kysyi hän matalalla\näänellä, mitä vieras tahtoi.\n\n\"Minä olen ministeri Chaptal'in kirjuri\", sanoi herra tärkeällä\näänähdyksellä, \"ja olen tullut -- -- --\"\n\n\"Minä tiedän, minä tiedän\", sanoi eukko tyytyväisenä ja kiirehti\navaamaan porttia. \"Astukaa sisälle, hyvä herra. Neitikös vasta nyt\nihastuu, kun saapi nähdä teidät. Tulkaa, hyvä herra!\"\n\nHän kävi rivakasti vieraan edellä sisälle, ja samassa, kun hän\nkädessään olevalla nahka-hihnalla hyvin tapaavilla iskuilla toisinaan\npeljätti todellakin sangen kärkkäitä koiria etemmäksi, sanoi hän\nläähättäen ja yskien: \"ah, mutta nyt vasta neiti iloiseksi tulee, kun\nsaapi nähdä teidät, hyvä herra. Korkeimmallaan olikin aika, kun saimme\napua. Niin, kaikkein korkeimmallaan! Meillä on puutos kaikesta, ja\nkuitenkin tahtoi neiti kuolla mieluimmin, kuin pyytää vieraan apua.\nMutta Ranska on toista; Ranskalta voi hän apua pyytää; sillä Ranska on\nhänelle kiitollisuuden velassa, jota se ei vielä koskaan kuitenkaan ole\npyytänyt palkita neitille.\"\n\n\"Nyt olemme me neidin vieras-huoneessa\", lisäsi hän, kun he olivat\ntulleet erääseen aivan tyhjään huoneeseen. \"Olkaa hyvä ja odottakaa\nhetkinen, että kerkeän ilmoittaa teidät neidille.\"\n\nJa hän piipersi kevein askelin huoneen lävitse vastapäätä olevalle\novelle. Aikeessa avata ovea, kääntyi hän vielä kerran vieraan puoleen\nja kysyi: \"Teidän nimenne, hyvä herra?\"\n\n\"Menneval!\"\n\n\"Herra Menneval!\" huusi vanha subretti samassa, kun hän avasi oven\nselkiste-seljällensä. \"Herra Menneval, Hänen Ylhäisyytensä herra\nministeri Chaptal'in kirjuri.\"\n\n\"Astukaa sisälle!\" kuului käskeväinen ääni sisimmästä huoneesta, ja\nherra Menneval lähestyi hymyellen avattua ovea, jonka pihtipieleen\nvanha subretti asettausi ihmeelliseksi oven-vartijaksi.\n\n\"Ystäväni!\" sanoi Menneval ohi mennessänsä. \"Te olette unhoittanut,\nettä meillä on tasa-valta, ja että kaikki vapa-sukuisuus on kumottu.\"\n\n\"Herra! Todellista vapa-sukuisuutta ei voi koskaan kumota; sillä se on\nkuolematon\", sanoi subretti ja kohotti ylevyydellä olka-päitänsä.\n\"Tehkää hyvin ja astukaa sisälle!\"\n\nMenneval totteli hänen käskyänsä ja astui kynnyksen yli viereiseen\nhuoneeseen. Vanha subretti seurasi häntä, sulki oven perästänsä ja\nasettausi sitten keskellä huonetta olevan sohvan eteen.\n\nSohvassa istui nainen, ehkä vieläkin vanhempi, kuin subrettinsa; mutta\nvanhuudestaan ja ympäröivästä köyhyydestään huolimatta erittäin\nvaativaisen näköinen. Nuoruudessaan näytti hänellä olleen jalo ja ylevä\nvartalo; sillä vielä nytkin hämmästytti katsojata sen soreat ja jalot\nmuodostukset. Hänen valkoinen puuteroimaton tukkansa oli kreikkalaiseen\ntapaan solmettu niskaan ja muodosti korkean, jalon otsan ylitse\njonkunmoisen töyhtön; tummat silmänsä, joita varjosti kauniit ja komeat\nkulma-karvat, olivat elävät ja palavat, eivätkä osoittaneet laisinkaan\nsitä ikää, jota rypyt otsassa ja poskilla julistivat. Hänen pukunsa oli\nouto ja omituinen samaten, kuin subrettinsakin.\n\nKauhtana valkoisesta musliinista oli, kuin joku entisaikainen vaippa\nviskattu hänen hartioillensa. Vaipan alla oli hänellä jonkunlainen\nlevätti, jonka raidat olivat ommeltu taiteellisesti tehdyistä\nlaakerin-lehtien köynnöksistä; ja samaa maata oli myöskin hänen avara,\npoimuinen hameensa, joka näkyi levätin alta ja riippui, kirjaeltuna\nlaakerin-oksilla aina jalkoihin asti.\n\nNaisen vieressä oli iso pyöreä pöytä, täynnä kirjoja. Tätä pöytää\nvastaan nojasi hän vasemman, virheettömästi valkoisen ja kauniin\nkätensä. Naista vastaisella seinällä oli pesu-kaappi, jonka kannella\noli kaksi rinta-kuvaa, toinen, valkoisesta marmorista, Voltaire'n,\nja toinen melkein yhtä kaunis, Lekain'en. Useampia muita rinta- ja\nmuoto-kuvia oli pitkin huonosti paperoittuja, siellä täällä kosteisia,\nhomeisia ja repaleisia seiniä. Ainoasti muutamia puoleksi ränsistyneitä\nhuone-kaluja oli tässä huoneessa. Koko huoneen tyhjyys ja murheellinen\nmuoto vaikuttivat katsojaan ikävää ja sydämmen-ahdistusta.\n\nKun vanha nainen, joka istui, kuin kuningatar sohvassaan, näki sisään\nastuvan herran, niin rypisteli hän kulma-karvojansa aivan, kuin\nkiukusta ja nipisti huulensa kovasti yhteen aivan, kuin pidättääksensä\ntakaisin sen suuttumuksen sanan, joka jo oli huulillansa.\n\n\"Neiti!\" sanoi herra Menneval ja kumarsi syvään. \"Herra ministeri\nChaptal lähetti minut luoksenne.\"\n\n\"Tekikö hän sen?\" kysyi nainen ja viskasi ylpeästi taakse-päin päänsä.\n\"Muistiko hän toki viimeinkin, että Ranskan laulu-lintuinen on ollut\npakoitettu alentamaan itsensä niin, että hänen täytyi pyytää Ranskalta\napua, ett'ei hän nääntyisi nälkään. Mutta miks'ei ministeri Chaptal\nottanut itse päällensä sitä vaivaa, että olisi tullut itse tänne? Niin\nolisi hän voinut omin silmin nähdä sen seimen hyvyyden, joka enään on\njäljillä Idomené'lla, Semiramis'ella ja Elektra'lla.\"\n\nJa kun hän niin puhui, kohotti hän hitaasti ja ylpeästi käsivartensa ja\nosoitti perällä erästä paikkaa, josta sade suurina karpaleina tippui\nalas.\n\n\"Nä'ettekö?\" jatkoi hän teroitetulla äänellä. \"Siinä on ylistetyn\nolemuksen kurja loppu. Klairon'in, viime sata-luvun jumalattaren,\nKlairon'in, jonka jaloissa maailmat makasivat, Klairon'in täytyy\nRanskalta kerjätä palasen leipää, ett'ei hän tuottaisi Ranskalle sitä\nhäpeätä, että siitä voitaisiin sanoa: kiittämätön Ranska antoi suuren\nKlairon'in nääntyä nälkään.\"\n\n\"Ministeri Chaptal tunsikin itsensä sen tähden syvästi liikutetuksi\nsiitä kirjeestä, jonka te, neiti, lähetitte hänelle\", sanoi Menneval\nehdollisella perään-antavaisuudella. \"Hän lähetti minut tutkimaan, mitä\napua neiti Klairon tarvitsee.\"\n\n\"Niinpä katsokaa ympärillenne! Tuossa sen nä'ette\", sanoi Klairon\njuhlallisesti. \"Nä'ettekö tätä kosteata, ränsistynyttä talonpoikaista\nasuntoa, joka on Klairon'in viimeinen turva, ja josta hänen on\npitänyt vähitellen myödä, elättääksensä, kaikki huone-kalut, ainoat\nkuva-koristeensa ja omaisuutensa? Nä'ettekö tätä tyhjyyttä, tätä\nhiljaisuutta, joka ympäröipi Ranskan jalointa taiteilijatarta?\nKatsokaas tätä Elektra'a, Amenaide'a ja Semiramis'ta! Katsokaapas tätä\ntaiteilijatarta, josta Voltaire kirjoitti ylistys-virsiä ja josta\nFuroga lauleli! Katsokaa häntä nyt kurjuudessa, alentamisessa, koko\nmaailman unhoittamana, kerjäten Ranskalta leipä-palasta, joka pelastaa\nhänet nälkään nääntymästä!\"\n\n\"Minä sanon teille, että minä tunnen kohta kuolevani; minä tunnen jo\nkuoleman lähestyvän ja ojentavan kätensä jo minua vastaan! jos olisitte\ntullut tuntia myöhemmin, niin olisitte ehkä tavannut vain Klairon'in\nruumiin.\"\n\n\"Ah, neiti, mun kallein, jumaloimani neiti!\" nyyhkytti ja tuskitteli\nvanha subretti ja kiirehti esiin nojatuolin takaa ja pani polvillensa\nKlairon'in viereen. \"Armahtakaa minua! Älkää puhuko kuolemasta! Älkää\nraadelko minun kurjaa, kivistävää sydäntäni, joka ei koko maailmassa\nrakasta ketään muuta, kuin Klairon'ia yksistänsä!\"\n\n\"Se on totta, Senay, sinulla on uskollinen ja jalo sydän\", sanoi\nKlairon ja pani kätensä itkevän kamari-neitsyensä pään päälle. \"Hyvä\nherra, antakaa anteeksi hyvälle Senay-raukalle hänelle liikutuksensa ja\npelkonsa. Hän on palvellut minua kolme-kymmentä vuotta; hän on elänyt\nkanssani hyvinä päivinä ja kestänyt kanssani köyhyydessä, jolloin\nminulla ei ollut muuta ja'ettavata hänen kanssansa, paitsi minun\nkyyneleitäni. Älä enään itke, Senay! Salli minun kuolla ja kohoutua\nniiden kuolemattomain luokse, jotka minua odottavat. Ah, minä halaan\npuhutella kuolematonta ystävätäni Voltaire'a, minä ikävöitsen tavata\nMolière'a ja Varon'ia!\"\n\n\"Minä ilmoitan teille\", jatkoi Klairon, \"sen surullisen uutisen; niin,\nminun täytyy sanoa se suoraan, että Ranskassa ei ole enään mitään\ntaidetta, eikä taiteilijoita. Ah, aika on jo Klairon'in kohoutua ylös\ntästä maailmasta; sillä maailma ei ansaitse mitään Klairon'ia.\"\n\n\"Mutta nyt täytyy sen kuitenkin osoittaa itsensä niin kiitolliseksi,\nkuin suinkin mahdollista jalolle Klairon'ille\", sanoi Menneval\nystävällisesti. \"Hänen ylhäisyytensä ei halaja mitään niin suuresti,\nkuin että hän poistaisi teiltä kaikkinaisen puutoksen, ja säästäisi\nteiltä kaikkinaiset arvollenne sopimattomat elämän murheet. Ei pidä\nsanottavan, että Ranska on ollut kiittämätön suurelle Klairon'illensa.\"\n\n\"Ah, mun synnyinmaani on aina ollut minulle erittäin kiitollinen ja\naulis\", sanoi Klairon katkeralla naurulla. \"Ranska on kunnioittanut\nminua sangen monella kruunulla! Nä'ettekö? Tuossa ne kruunut kaikki\novat!\"\n\nHän osoitti kädellään Voltaire'n rinta-kuvaa, jonka juurella oli\nladottu lakastuneita laakeri-seppeleitä, kellastuneita atlas-nauhoja,\nniihin painettuine värsyinensä, kuivuneita kukkais-kimppuja ja\nkaikellaisia painetuita värsyjä ja sanomista leikeltyjä kappaleita,\njotka luultavasti sisälsivät hehkuvaa arvostelua Klairon'in taiteesta\nj.n.e.\n\n\"Nä'ettekö?\" jatkoi hän juhlallisesti. \"Tuossa makaavat istuimellansa\nalas syöstyn kuningattaren kruunut. Olen laskenut kaikki nämät kunnian\nosoitukset, joilla minua kunnioitettiin, Voltaire'n jalkoihin; sillä\nsitä mestaria kiittää oppilas menestymisestään.\"\n\nJa suurimmalla voimainsa ponnistamisella kohousi Klairon sohvaltansa ja\nalkoi mahtavalla äänellä lausua erästä laulua, jonka Voltaire oli\nkerran kirjoittanut hänen kunniaksensa ja jossa hän omisti Klairon'ille\nyksistänsä erään uuden näytelmänsä onnistumisen.\n\nSen jälkeen vaipui hän hengästyneenä ja huokaillen jälleen sohvalle ja\nsulkien silmänsä nojasi hän päänsä polstarille, ja vanha subretti\nrupesi kovasti uikuttamaan ja valittamaan.\n\nMinisterin kirjuria alkoi peljättää mokoma näiden molempain menneen\nvuosi-sadan muumioin ja mailleen menneen loiston läheisyys.\n\nKun hän näki Klairon'in hitaasti aukasevan taas silmänsä ja jälleen\nkohottavan päätänsä, lähestyi hän häntä ja uskalsi laskea joitakuita\nkulta-rahoja hänen viereensä pöydälle.\n\n\"Sallitteko\", sanoi hän hiljaa ja kainosti, \"että annan ministerin\nnimessä nämät kulta-rahat ensi hätään teille?\"\n\nKlairon nyökkäsi arvollisesti.\n\n\"Ne ovat erittäin terve-tulleet minulle\", sanoi hän; \"sillä teurastaja\nei usko enään velaksi lihaa Baabelin kuningattarelle.\"\n\n[Klairon'in omat sanat. Katso \"Memoires de la duchesse d'Abrantés\" Vol.\nV: 245.]\n\n\"Minä kiiruhdan jättämään ilmoitukseni ministerille\", jatkoi Menneval.\n\"En epäilekkään, ett'ei hän kohta jo tänä päivänä lähetä minua tykönne,\npontevammalla tavalla auttamaan jaloa taiteilijatarta.\"\n\n\"Joutukaa pian takaisin\", sanoi Klairon heikolla äänellä. \"Joutukaa,\nett'ei historia kerran kertoisi, että Ranska jätti Klairon'in nälkään\nkuolemaan! Senay, seuraa herraa ulos portaille!\"\n\nVanha subretti nousi hitaasti ja huokaillen polviltansa ja hoiperteli\novea kohden ja antoi Menneval'ille merkin, seurata itseänsä.\n\nKlairon katsoi heitä kumpaakin, kun he menivät tyhjän vieras-huoneen\nläpitse: \"Hän tulee myöhään\", mutisi hän itsekseen. \"Tunnen kuoleman jo\nlähestyvän.\"\n\n\n\n\n2.\n\nEhtoolla.\n\n\nKun ehtoo samana päivänä alkoi hämärtää, niin seisahtuivat taaskin\nsiistit rattaat saman yksinäisen, rapistuneen talon edustalle\nPassy'ssa, ja taas oli se Menneval, ministeri Chaptal'in kirjuri, joka\nlähestyi porttia.\n\nMutta tällä kerralla ei hänen tarvinnut soittaa ja odottaa portin\naukaisemista. Portti oli auki, eikä kukaan estänyt häntä sisään\ntulemasta. Jopa itse koirat, jotka aamusella niin raivoisesti\nhaukkuivat häntä, makasivat hiljaa huoneen oven edustalla, eivätkä edes\nliikahtaneetkaan, vaikka vieras lähestyi heitä ja uskalsi heidän\nvälitsensä astua sisälle huoneeseen.\n\nMutta huoneessa myöskin vallitsi sama hiljaisuus ja sama tyhjyys.\nVanhaa subrettia ei näkynyt missään, mitään ihmis-olentoa ei löytynyt\nmistään.\n\nOudolla kauhistuksen tunteella astui Menneval tyhjään, hyljättyyn\nvieras-huoneeseen. Kumeasti kaikuivat hänen askeleensa tyhjässä\nhuoneessa, ja hän kiirehti juoksujalassa sen läpitse, tullaksensa\nKlairon'in makuu-kamarin ovelle.\n\nHän naputti; mutta ei kukaan vastannut häntä. Hän päätti vihdoin itse\navata oven. Hiljainen valitus ja itku kuuluivat sieltä häntä vastaan ja\npeljättävä kuva esiintyi siellä hänen silmäinsä eteen.\n\nKeskellä huonetta, sohvassa pöydän vieressä, istui Klairon samassa\npuvussa, jossa Menneval oli nähnyt hänet saman päivän edellä\npuolen-päivän, ainoasti sillä eroituisella, että nyt oli hänellä\notsallansa lakastuneista laakereista tehty kruunu, ja että hänellä oli\nrintojen ylitse ristiin pannuissa käsissään lakastunut laakeri-seppele.\nHänen silmänsä olivat ummessa; suunsa ympäri leikkieli ihmeellinen\nhymy, joka näytti jähmettyneen hänen kalveille, värittömille\nhuulillensa. Hänen kasvonsa osoittivat sitä harmaan-keltaista\nläpi-kuultavaisuutta, joka on alabasterilla, ja ikään, kuin kiveen\nhakatut, olivat hänen ankarat, liikkumattomat kasvoinsa-juonteet,\njoista kuitenkin loisti jalo levollisuus ja majesteetillisuus.\n\nHänen jaloissansa, kasvojansa kätkien hänen syliinsä oli Senay, vanha\nsubretti polvillansa, itki, valitti ja rukoili hiljaa. Voltaire'n\nja Lekain'en marmori-kuvat, joiden vieressä muutamia kyntteliä\nlikaisissa jaloissaan paloi, näyttivät ylevällä juhlallisuudella\nja rauhallisuudella kääntäneen rauhalliset, eloa huokuvat\nkasvonsa ystävättärensä puoleen, hymyellen lähettääksensä hänelle\nterve-tuliaista, hänelle kuolemattomain seassa kuolevaksi syntyneelle;\nmutta myöskin nyt jo kuolemattomalle taiteilijattarelle.\n\nMenneval'in käsitti joku vavistus tässä hiljaisuuden ja kuoleman\nmajassa. Hän kumartui kamari-rouvan puoleen ja kosketti hiljaa hänen\nolka-päätänsä.\n\n\"Nouskaa ylös!\" kuiskasi hän. \"Minä tulen ministeri Chaptal'in tyköä.\nMinä tuon apua neiti Klairon'ille. Katsokaapas tätä paperia! Lukekaa!\"\n\nVanha subretti nousi hitaasti lattiasta. Hän katsoi ihmetellen häntä\npuhuttelevaa herraa, otti huolettomasti tarjotun paperin vastaan.\n\n\"Lukekaa!\" sanoi Menneval. \"Siinä iloinen uutinen emännällenne.\"\n\nVanha Senay luki: \"kaksi-tuhatta markkaa, kohta maksettavat neiti\nKlairon'ille; Chaptal.\"\n\n\"Hyvä herra!\" huusi hän sitten katkeralla surulla. \"Mitäpä jalo Klairon\ntekee teidän viheljäisillä armo-paloillanne? Ettekö siis nä'e, että hän\non kuollut?\"\n\n\"Mitä?\" huudahti Menneval. \"Onko Klairon kuollut?\"\n\n\"Ei\", sanoi Senay juhlallisesti. \"Klairon ei ole kuollut, vaan hän on\njättänyt tämän viheljäisen maailman, joka ei ollut ansiollinen häntä\npitämään. Kuolematon Klairon on muuttanut kuolemattomain sekaan. Hän on\nelänyt kahdeksan-kymmentä vuotta, tunteaksensa maailman kurjuutta. Nyt\non hän tuolla ylhäällä herännyt katoomattomaan autuuteen. Minä toivon,\nettä hän pian kutsuu minut täältä tykönsä, palvelijakseen siellä\nsamoin, kuin olin palvelijansa täällä. Menkää, hyvä herra, ja antakaa\nministerille takaisin hänen jalo-mielinen avun-määräyksensä. Jalo\nKlairon ei tarvitse enään mitään armo-paloja. Jalo Klairon on kuollut!\"\n\n\n\n"]