[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fkrT5289l0suG9MsF2D-p_gvPP-DIjb0Su01DC7V1gm0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},432,"Sipolan Aapon kosioretki","Jussi (ft. 1890)",null,"432-jussi-sipolan-aapon-kosioretki","432__Jussi__Sipolan_Aapon_kosioretki","romaani",[12],"huumori",[],"fi",1883,5489,32419,false,34054,[21,22],"Fiction","Short stories, Finnish",[24,25],"Humour","Novels","\"Sipolan Aapon kosioretki\" by Jussi is a novel written in the late 19th century. The book explores the theme of love and courtship in a rural Finnish setting, focusing on the character Aapo as he navigates both personal and societal expectations surrounding marriage. It captures the essence of small-town life and the interactions among its inhabitants.  In the story, Aapo, a quiet and solitary farmer, embarks on a journey to propose marriage to Annus, the daughter of a neighbor. The narrative unfolds during an August evening, as Aapo grapples with his shy demeanor and the local gossip surrounding his singlehood. The plot thickens with misunderstandings among characters and humorous situations, such as Aapo’s clumsy attempts to impress Annus and the comedic chaos that ensues when he accidentally gets locked in a barn. Ultimately, the tale reflects not only Aapo's aspirations for love but also the broader social dynamics of courtship in his community, highlighting the humorous as well as poignant aspects of rural life. (This is an automatically generated summary.)",[],294,"Humoristinen kansankuvaus seuraa Sipolan talon isäntää Aapoa, joka päättää lähteä kosiomatkalle. Tarina kuvaa 1800-luvun lopun maaseudun elämää, lauantai-illan tunnelmia ja ujon miehen yrityksiä löytää itselleen sopiva emäntä.","Jussin 'Sipolan Aaron kosioretki' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 432.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SIPOLAN AAPON KOSIORETKI\n\nKirj.\n\nJussi\n\n\nHelsingissä,\nK. E. Holm'in kustantama.\n1883.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\n    Nuorra naida pitää,\n    vaatii se siihen vanhempanakin.\n\nOlipa lauantai-ilta loppupuolilla elokuuta. Loppuneet ovat viikon\nkiireiset leikkuutyöt; vasta kylpemästä tullut väki hämärässä tuvassa\nistuksii ja somastipa hohtaa kaikkien päällä puhtaat, valkoiset paidat.\nEtuakkunain ääressä miehet päätänsä sukivat, mikä luukammalla, mikä\nliinaharjalla, mutta karsinassa istuu naisväki ja hiuksiansa\npalmikoille laittelee. Jutellaan siinä ja tarinoidaan eikä ennen heretä\nkuin höyryävä perunapata on liedeltä pöydälle siirtynyt, Paikallensa\nsitten kukin pöytään ehtii eikä kotvalle muuta kuulu kuin piimän\nsärpimistä ja tuoppien kolahtelemista pöydän honkaiseen pintaan. Vaan\nvähitellenpä kuorikoko kunkin edessä suurenemistaan suurenee ja padan\nmustanpaistava pohja käskee syömämiehiä herkeämään. Kohta nouseekin\nväki pöydästä ravittuna, ja pianpa kumpuaa miesten piipuista\nsinertelevä savu kohden tuvan nokisia orsia. Uudistuu äskehinen puhekin\nja hilpeästi hyppelee aatokset sukkelain sanojen selässä, kun mieli on\nrauhainen ja tyyni ja lepopäivä vartoo.\n\nMuut ovatkin jo aikoja äänessä olleet, mutta talon ainoa poika ja sen\nnykyinen isäntä, tuo harvapuheinen Aapo, se ei suutaan avaa. Ei se\nnäytä muiden puheista huolivan eikä sekaudu niihin; istuu vaan ääneti\npöydän päässä, piippunykä hampaissa, seinää vasten nojaten. Luulisipa\nmiehen melkein nukkuvan siinä, ell'ei rätisevä koppa ja pöllyävät\nsavupilvet ilmoittaisi hänen henkensä työstä. Eipä kuitenkaan kukaan\npidä lukua hänen äänettömyydestään, sillä tuommoinenhan on mies\nollut jo melkein siitä pitäen, kun isävainaja isännyytensä hänelle\nheitti ja itse muutti tuvan turvetalon alle asumaan. Suruko lienee\nisän kuolemasta ja huolenpito isosta talosta miehen entistä\nmiettelijäämmäksi tehnyt -- vai lieneekö muitakin huolia ollut? Eipä\nsiltä että Aapo ennenkään olisi ketään puheellaan pulahan pannut,\npienuudesta pitäen oli hän ollut harvapuheinen ja aatoksiaan muille\nuskomatoin mies -- ja siksipä hänestä pitäjän mielipide useinkin\narveli, että \"jos hän ei juuri tuhmimpiakaan ollut, niin eipä järin\nterävä-päinenkään\". Vaan olipa niitäkin, jotka sen kohdan aivan\ntoisella lailla selittivät. Satuitpas vaan jotain semmoista arvelemaan\nhänen vanhalle äidilleen taikka tämän monille kyläisille\nkahvitovereille, joiden parissa Aapo aina näytti parahiten viihtyvän,\nveisaten ja heille kirjasta lukien -- sillä Aapolla oli lapsuudesta\npitäen ollut hyvät lahjat lukuun ja veisuusen -- niin kylläpä toista\nkuulit! Nämä arvokkaat emännät ne sanoivat, että \"Aapo on aina ollut\nvakava mies, joka ei tyhjiä hommaile ja puhu, eikä ole vanhemmillekaan\nihmisille ylpeä, niinkuin kaikki muut nykyajan nuoret.\"\n\nPahat kielet, jotka aina syitä löytävät jos mihin ja kaikkien asioista\npuhuvat eivätkä jätä hiljaistakaan rauhaan, ne kuitenki yhä juttelivat,\nettä Aapon alakuloisuuteen on syynä yksistään se, ett'ei hän saa\nmillään lailla emäntää taloonsa. Rukkasia niitä oli vaan joka talosta\njakanut, vaikka Sipola oli rikas talo, vaikka äidit oli puolella olleet\nja kanttori puhemiehenä. Niin sitä usein puhuttiin, vaikk'eihän siitä\nkuitenkaan mitään tarkkaa tietoa kellään ollut eikä kukaan sitä itse\nollut näkemässä taikka kuulemassa ollut. Oli sitä äitikin noista\npuheista vähän vihiinsä päässyt, sillä eukolla oli vielä vanhoillaankin\ntarkat korvat ja osasi hän taitavasti aitan ovien takana kuulostella,\nmitä piiat siellä sisällä puhelivat. Mutta silloinpa siitä aina nousi\nseuraavana päivänä kova meteli ja ankara hammaskiista, sillä eukko oli\nkielevä ja poikansa maineesta ylen tarkka. Hän olisi vaikka papillekin\nuskaltanut sanoa, että hänen poikansa on yhtä hyvä kuin muidenkin\ntalojen pojat -- ja semmoista lukumiestä ei löydy koko tässä pitäjässä\neikä monessa muussakaan!\n\nTämmöisiä pihinäpuheita niitä kuitenkin pidettiin aika usein, melkein\njoka kerta kuin Aaposta puhe tuli, ja sitäpä tytöt taas suhisivat\ntuolla karsinan hämärässä. Sipolan pienin piika, Tiina nimeltään, tiesi\nnimittäin kertoa uutisen, jota ei millään lailla voinut itseään varten\nsäästää. Tässä päivällä leikkuupellolla ollessaan oli hän kuullut Aapon\nhyvän aikaa puhelevan mökkiläisensä Tuomas-ukon kanssa, ja pyytävän\ntämän tytärtä Annua vaimokseen. Tiina oli kyyköttänyt ruiskuhilaan\nsuojassa ja kuullut Tuomaan vastaavan Aapon puheisin, joshan ei aivan\nmyöntäenkään, niin eihän juuri ihan jyrkästi kieltämälläkään, \"sillä se\nasia on tytön omassa tahdossa\". Tästä tytöt suihkamaan, että \"koska se\nkerran tytön omaan tahtoon heitetään, niin kyllä käy niinkuin on käynyt\nAapolle ennenkin\". -- \"Ja johan kaikki muut, paitse isäntä ja Annun\nisä, tietävät, että Sipolan renki Kalle jo keväällä on antanut kihlansa\nAnnulle ja käynyt Tuomaalassa joka lauantai-ilta ja välistä\nviikollakin\".\n\nNäitä sitä vaan karsinassa tuumittiin, vaikka hiljaa ja varovasti,\nett'ei emäntä kuulisi; mutta oli miten olikaan, Aapo istui vain yhä\nääneti pöydän päässä eikä kukaan tiennyt suunnillekaan, mitä mietteitä\nhän savun seassa ilmoille laski. Illan kuluen alkoi piippunsa kuitenkin\nsammumistaan sammua, ja rupesipa mies tuosta vähitellen liikahtelemaan\nja korvaansa miesten tarinoihin kallistamaan.\n\nEi ne häntä kuitenkaan tainneet erittäin huvittaa, koskapahan hän kohta\nmuistutti miehiä, \"ett'eiköhän maatamenon aika jo käsissä olisi, jos\nmieli huomenna kirkkoon nousta.\"\n\nEipä miehet nyt kuitenkaan maata joutaneet, sillä mökin Tuomas kertoeli\nparast'aikaa rosvotarinoita ja sanoipa yhden nähneensäkin monena iltana\ntalonsa ympärillä vainuavan. \"Eikä sitä Vahtikaan tahdo haukkua, mikä\nmies se lienee.\" Tuota kaikki pojat, jotka suummalla ovea istuivat,\nkovasti kummeksivat, Kalle kaikista enin, mutta toisilleen ne siinä\nsilmää iskivät ja ajattelivat: \"taisipa se olla sen rosvo\".\n\nJa jäipä kuin jäi Aapokin hauskaa pakinoimista kuuntelemaan,\nehdoittelipa vielä itsekin tuo harvapuheinen mies, \"että sietäisihän\nsiitä vallesmannille tieto antaa, koska niitä niin läämältään liikkuu.\"\n\"Niinpähän taitaisi tehtävä olla\", arveli tuohon Tuomas, mutta penkin\npäästä meinaili Kalle, että \"eikö liene turhaa työtä -- kyllä ne\nkinttunsa katsoo.\"\n\nSiinä rupatellessa alkoi yö pimitä ja jokainen alkoi levolle\nhankkiutua. Nuttunsa kukin naulasta otti, heitti sen hartioilleen ja\nsiirtyi, mikä aittaan, mikä tallin ylisille, mikä minnekin. Maata eivät\nkuitenkaan kaikki menneet, sillä olisitpahan pirtin perälasista\nkatsahtanut tummalle pihalle, olisit ehkä huomannut valkohousuisia\nolennoita hiipimässä siellä. Nuttu korvissa kulkivat he seinämiä\npitkin, kurkistellen nurkista jälelleen, mutta maantielle päästyään\njuoksivat he sen minkä jalat kannattivat lähimmäisen tien käänteen\nsuojaan. Tämä tämmöinen varovaisuus oli välttämätön Sipolan rengeille\nja kasakoille, sillä Aapo oli kovin vihainen ja sen hän heti kohta pani\ntyöstään pois, jonka tiesi yöjalassa kulkeneen.\n\nLopulta ei tupaan jäänyt muita kuin Aapo ja Tuomas, joka tämäkin,\nkopistettuaan \"kahvit\" piipustaan, alkoi haukotellen hakea nuttuaan\nnaulasta. Mutta Aapo liikautti itseään lasin kohdalle ja kysäsi:\n\n\"Joko sitä aiotte levolle mennä?\"\n\n\"Jopahan se lie makuunkin aika -- vanhaa enemmän nukuttaa kuin nuoria,\nja jopa näkyvät pojatkin täältä urjenneen. -- No, enhän saa nutustani\nselvää, mihinhän sen paninkaan.\"\n\n\"Olisi minulla vielä hiukan puhelemista kanssanne. -- Muistattehan sitä\näskeistä puhettamme pellolla?\"\n\n\"Muistan kaiketi! Kas tuossahan on nuttu! -- Ettäkö toden teolla\naikoisitte niinkuin naimapuuhiin ruveta! -- No, tarvitseehan kunnon\ntalo emännänkin.\"\n\n\"Sepä se on, sepä se on -- äitikin alkaa jo käydä vanhanpuoleiseksi, ja\npitäisihän minunkin aikanani naida.\"\n\n\"Niin niin -- nuorra naida pitää, vaatii se siihen vielä vanhanakin,\nniinkuin sananlasku sanoo -- emäntäähän tässä tarvittaisiin, joka talon\nkunnossa pitäisi. Mitenhän meidän Annusta mahtaisi olla?\"\n\n\"Hyvin hyvästi, oikein toki ihan hyvästi siitä olisi. Annun laista minä\naina olen ajatellut ja miettinyt, joka ei tyhjää koreile eikä kopeile,\nniinkuin nuo -- (tässä kohden taukosi Aapo ja rykäsi) -- mutta ettehän\nte pane vastaan, jos hän itse suostuu?\"\n\n\"Josko hän itse suostuu -- sitä väliä minä en tiedä, niinkuin jo\npäivällä sanoin, nimittäin sitä tytön omaa mieltä tässä asiassa --\nmutta mitäpähän pitäisi! Olethan poika ja kelpo mies, niinkuin isäsikin\nennenaikoinaan. Luulisipa tytön katsovan etujaan, kun pääsee taloon,\nmutta käskemään en mene enkä taas kieltämäänkään, sillä en tuota ole\nennenkään tehnyt, ja ovathan nuo tyttäreni muutkin miehelle päässeet,\nyhtä hyvin kuin rikkaimpienkin lapset. -- Parasta on että itse käyt\ntytön puheilla,\"\n\nNäin tarinoi tyytyväisenä Tuomas-ukko, pisti piippunsa taskuun ja astua\nkyynysteli verkalleen pirtistä porstuaan. Portaita myöten kohosi hän\nsitten porstuan yläsillalle, jonne hänellä oli vakituinen makuusija\nlaitettu, kun hän Sipolassa päivätöitään maksoi. Ja nahkaset korvilleen\nvedettyään, vaipui vanhus pian uneen.\n\nVaan kauvan vielä ukon mentyä istui Aapo paikoillaan, äänetönnä\nkatsellen ikkunasta tummaan ulko-ilmaan eikä tuvassa kuulunut muuta\nkuin sirkan vapiseva sävel seinän raossa lähellä uunia. Hiljaa oli\nkaikki, hiljaa tuvassa, hiljaa ulkona -- ja näyttipä yksinäinen mies jo\nkäyvän hiukan levottomaksi. Syvän huokauksen hän rinnassansa huokasi,\nkohosi seisoalleen, otti nuttunsa naulasta ja istuutui taas. Mietti\nsitten taas, tempasi viimein kenkänsä orrelta ja alkoi niitä jalkaansa\nvetää.\n\nOikeaan jalkaansa jo kengän veti, vieläpä varrenkin alaspäin kiersi,\nmutta vasempi kenkä jäi jo puolitiehen jalkaan. Vaikka päivän koittoon\nolisi hän siinä ehkä saattanut istua, ell'ei karsinapuolelta tupaa\nolisi alkanut kuulua hiljaista vikinää ja ripinää ja kaksi hiirtä\njuosta piipertänyt yht'äkkiä hänen eteensä.\n\nNe taisivat kummastella, miksi ei ennen unelias isäntä tänään vielä\nollut maata mennyt. Päivällä ei Aapo suinkaan olisi mokomia pahaisia\nsäikähtänyt ja olisi hän silloin antanut hiirten niinkuin muidenkin\npienten elukkain elämäänsä rauhassa elää, mutta nyt häntä vähäsen\nvavahdutti niiden pimeässä kiiltävät silmät, ja niinpä hän ihan kuin\ntietämättään potkaisi vasemmalla jalallaan niin, että kenkä kolisten\nlennähti aina sopelle saakka ja hiiret sitä tietään pakenivat sinne,\nmistä tulleetkin olivat. Tuosta pikku pölähdyksestä tointui kuitenkin\nnyt Aapo ja kenkänsä noudettuaan ovensuu-nurkasta, veti hän sen\nkiireesti jalkaansa. Kaikista miehen tempuista näkyi, että hänellä nyt\nmahtoi olla mielessä jotain tavallista arveluttavampaa ja entistään\noudompaa, kosk'ei hän mielinytkään maata mennä, vaikka oli sitä muille\ntyrkyttänyt. Muulloin unelijasta isäntää ei nyt näyttänytkään\nnukuttavan, mietityttihän vaan kovasti. Lopulta hän nyt kuitenkin\nkiiruusti veti harmaasarkaisen pyhätakin ylleen, pisti piipun\nkukkaroineen lasinpenkiltä taskuunsa ja hiipi hiljaa ulos porstuaan.\nTäälläkään hän ei kuullut hiiskaustakaan, ainoastaan yläsillalla\nkuorsasi Tuomas-ukko. Porstuan lotisevia siltapalkkeja pitkin astui hän\nsitten varovasti ulko-ilmaan. Yön hiljaisuus oli käärinyt talon ja\npihan kuhilaspellon hämäräiseen peittoonsa. Hiipielihän tuolla\nkuitenkin talon kissa kiiltelevin silmin märässä heinikossa ja silloin\ntällöin kalahteli maantien takana yösyötössä kulkevan lehmikarjan\nrautaiset kellot. Mutta muuta vaarallisempaa ei Aapon kuunteleva korva\ntavannut, kun hän varovasti hiipi aittojen ja tuvan välisestä solasta\nveräjälle. Tässä seisattui hän vielä kerran kuuntelemaan, tähysteli\ntarkasti taakseen, mutta kun ei mitään kuullut eikä ketäkään liikkeessä\nnähnyt, pistäytyi hän sulkupuiden välitse maantielle. Jos hän vielä\nkerran olisi taaksensa katsonut ja oikein tarkalla silmällä katsonut,\nolisi hän ehkä huomannut, kuinka keskimäisen aitan ovi, jossa nuorempi\nnaisväki makasi, hiljaa, hyvin hiljaa meni raolleen, kuinka sieltä\nkaksi -- neljä -- kahdeksan silmää isännän jälkeen tirkisteli ja kuinka\novi sitten yhtä hiljaa taas sulkeutui kuin se auvennutkin oli. Mutta\nAapolla oli nyt matka mielessä eikä hän tätä keksinyt eikä myöskään\nkuullut, kuinka siellä oven takana sitten hiljaa hänen jälkeensä nauraa\nkuherrettiin. Hän vaan alkoi astella kasteista maantien viertä,\nkiireenlaiseen väännätellä, kädet väljissä nutun taskuissa.\n\nPuolen virstan paikoille kuljettuaan juhlallisentummassa yössä, jota\nainoastaan joku iltaruskon häikäisevä tähtönen siellä täällä himmeästi\nvalaisi, tuli hän paikkaan, jossa maantie tekee äkkipolvekkeen ja\njyrkkänä sadeveden uurtelemana törmänä kohoaa kulkijan eteen. Tämän\nmäen alle ehdittyään, seisahtui hän yht'äkkiä ja säpsähti. Mäen päältä\nalkoi tuntua kummallinen töminä. Ensimältä se kuului hiljempaa,\nikäänkuin kaukaa kulkeva ukonilma, mutta läheni lähenemistään yhä\nkasvavalla vauhdilla ja kuminalla -- ja ennenkuin Aapon hitaat tuumat\nennättivät päästä selville siitä, mitä tuo mahtoi olla, töytäsi mäen\npäältä kivihin tulta-iskevin kavioin korskuva hevoislauma. Ell'ei Aapo\nolisi toiseen kertaan heittänyt miettimistänsä siitä, että \"mitähän nuo\nnyt laukkaa\" ja nopeasti hypännyt raviin, josta lika hänen ympärilleen\nroiskahti, olisi hänestä siinä paikassa tullut multasen maantien\nmiehiä. Mutta kun hän noin kiireesti sivulle siirtyi, niin\npeljästyivätpä vauhkat hevosetkin hänen valkeita housujaan, kaarsivat\nhekin vähän syrjään ja kiitivät sitten maha matalana näkymättömiin.\n\nNoustuaan ravista tielle ja toinnuttuaan vähäsen, tempasi Aapo ison\nkiven kouraansa ja karjaisten kiukkuisella äänellä: \"ääh!\", johon\nhiljaiset metsät vastasivat: \"ääh\", lähätti hän sen vonkuen menemään jo\nkaukana kumisevan hevoislauman jälkeen.\n\n\"Likasin puhtaat housuni tuossa mokoman likarapakossa\", mutisi Aapo\nkämpiessään törmää ylös ja puhdistellessaan savettuneita vaatteitaan.\n\"P----n kylänkonit!\" oli hän vähällä sanoa, mutta ei kuitenkaan\nsanonut, sillä kiroominen on Jumalan sanassa kielletty.\n\nÄkämielin hän ensimmältä asteli, että kengät lotisi ja sora kantapäissä\nkohosi. Pian taltui hän kuitenkin ennalleen, kun kääntyi valtatieltä\nsyrjäpolulle, jonka tiesi Tuomaalaan vievän. -- Sillä Tuomaan tyttären\nluo oli nyt Aapo matkalla, oli Annun luo menossa asiastaan puhumaan.\nYöjalkareissulla oli nyt se Sipolan isäntä, joka aina ennen oli muita\nsiitä kovasti kieltänyt. Syrjäistä metsäpolkua hän öiseen aikaan\ntallusteli; kulki kaitaista kinttutietä, joka alamäen rinteestä metsien\npoikki luikerteli tuuhean viidakkolehdon halki, jonne ruskokaan ei\nkuortunut valaisemaan. Arkana asteli mies ja kokoon oli kuristunut\nsydän hänen rinnassaan, sillä oudolta tuntui tämä salainen kulku ja\nusein kompastui jalka pimeässä milloin kivehen milloin kantoon.\nViettelipä mielensä silloin häntä takaisin kääntymään ja heittämään\nsillensä koko tuuman, mutta tukehutti hän kuitenkin tämän halunsa ja\nkulki eteenpäin. Ja jääköön hän nyt kulkuansa kulkemaan, mutta juostaan\nme edeltäpäin sinne, mihin hän pyrkii.\n\n\n\n\nII.\n\n\nTuo Tuomaalan mökki on sievonen mökki, rakennettuna pienosen\nluhtarantaisen lampipyörylän rannalle. Häämöittää siinä nyt hämärän\nsisästä vähäinen vasta tehty tervanurkkainen pirttirakennus, sen kanssa\nnurkattain on pihanpää; huoneet ja ta'ampana tuolla seisoo aittapari,\njoista toinen on vaatehuone, toinen eloaitta.\n\nHiljaistahan täällä on, hiljaista ja äänetöntä elokuun yön viileässä\nhelmassa, Narahtaapa kuitenkin tuolloin tällöin tuolta lammelta\npoikiaan kuletteleva sorsa ja välihin kalahtaa kujasta pikkuhärän\nkaulassa rautanen kello, kun lähelle työntäytynyt lehmävasikka siihen\nhännällänsä huiskauttaa. Mutta eipä sitten kaukaan aikaan taas kuulu ei\nsorsan narahdusta eikä kellon kalahdusta.\n\nYht'äkkiäpä tuosta kuitenkin mörähtää yhteen ääneen koko pikkukarja,\nkello kalisee ja tutusti ynisten rientää vasikat porstuan ovesta\ntulevaa naista vastaan. Ystävällisesti tämä heille huhuaa, lähestyy\nsanko kädessä ja panee sen piha-aidan toiselle puolelle. Kilvan\nvasikat astiansa tyhjentävät, keikauttavat sen sitten kumolleen ja\nvieläpä pohjankin puhtaaksi nuoleksivat. Mutta pianpa poistuu\nsolakkavartaloinen tyttö, astuu helhytellen solasta aitallenssa ja\nsinne katoaa. Hetken hän siellä vaateortensa ääressä viipyy, pukee\npäällensä puhtahan hameen ja punareunuksilla hihansuita koristetun\nostopalttinasta ompelemansa pyhäpaidan. Kaulaansa kiertää hän Kallelta\nsaamansa pihkahelmet ja sormehensa sovittaa kultasormuksen, sillä hän\non Kallen kihlattu, on ollut jo Helluntainpyhistä saakka.\n\nIstuutuu sitten tuo somaksi suoriutunut tyttö aitan kynnykselle, leuka\nkätehen nojaten, ja katselee, katselee tuonne metsän laitaan\nkesantopellon poikki, ja sitten ahotietä pitkin.\n\nMutta sitä, jota hän odottaa, sitä ei vielä näy -- ei sieltä näy muuta\nkuin mustaa, pimeätä metsää ja ylempänä himmeästi rusottelevaa\niltataivasta. Rapsahtaapa tuosta yht'äkkiä sitten kuitenkin hänen\ntakanansa aita ja säpsähtäen tyttö jo ennättää aatella, että \"sielläkö\nse nyt tuleekin tuo?\" ennenkuin päänsä kääntää. -- Mutta se onkin vaan\nVahti, joka nyt päiväisiltä juoksuiltaan kotiutuu. Hiljaa vikisten ja\ntuuheata häntäänsä tuttavasti heilutellen se tytön luokse juoksee ja\nlaskee päänsä hänen polvilleen. Hellästi tyttö häntä silittelee,\nhyväilee -- koska ei Kalle joudu ja yö jo on ja muutenkin ikävä.\n\n\"Vahti-miestä, voipa sitä Vahti-miestä -- mistäs nyt tulet ja mikset\nmiesten matkassa kulje? -- Vahti-miestä -- mutta eipä se jätäkään Annua\nyksinään, eipä jätäkään, kun kaikki muut vaan jättää. Vahdi sinä vaan\n-- vahdi vaan taloa, olisihan minussakin vahtimista -- (nyt katsahtaa\nhän taas tuonne metsänrinnettä kohti) -- mutta et sinä minua ymmärrä\nvahtia, olet järjetön luontokappale, vaikk' on silmäsi niin viisaan\nnäköiset. -- Vaan miks'ei hän nyt jo tule -- eiköhän tullekkaan -- --\"\nmutta nyt kohoavat koiran korvat pystyyn, pää luikahtaa tytön käsien\nalta ja muristen alkaa se juosta metsäpolulle päin. Sitten ärähtää se\näkkiä äkäiseen haukuntaan, mutta vaikenee vähän ajan päästä ja tuntuu\nvikisevän, niinkuin koira tutulle miehelle vikisee.\n\n\"Se on Kalle, se on Kalle! -- Vaan minäpä en ole häntä näkevinänikään\n-- Saadaanpa nähdä, mitä Kalle tekee, kun tulee\", -- ja poispäin\nkääntää vilkas tyttö päänsä, nojaa poskensa vasten vasempaa kättänsä ja\nkatselee kohden hämärää iltatähteä, joka tuolta tuvanharjan takaa jo\nalkaa pilkutella. Ei hän ole mitään näkevinään eikä kuulevinaankaan,\nvaikka kyllä kuulee, kuinka Kalle lähenee ja koiran kanssa tullessaan\ntelmii. Eikä hän päätänsä käännä sittekään, vaikka Kalle aivan vieressä\nyhä Vahdin kanssa mellastelee. \"Eiköhän se suljekaan minua syliinsä --\nyhäköhän se vaan koiran kanssa leikkii\" -- ajattelee tyttö ja odottaa\nvielä vähäsen, mutta kun Kalle ei sittenkään häntä syliinsä sulje, ja\nyhä vaan koiran kanssa leikkii, niin jopa pitää Annun päänsä kääntää.\nVähäsen hän kuitenkin sitä kääntää, niin vähäsen, että vaan parahiksi\nsaattaa sanoa hyvin kuivalla ja välinpitämättömällä äänellä: \"ka, hyvää\npäivää -- sinäkö sitä oletkin, minä luulin että kuka se oli\". Sitten\nhän kääntää taas päänsä pois ja alkaa hyräillä itsekseen. \"Päivää,\npäivää!\" vastaa Kalle, mutta pelailee vaan sillä välin vielä koiran\nkanssa -- \"vaikka yöhän nyt jo onkin -- kas, tuota Vahtia, -- soh -- ei\nanna yhtään rauhaa.\" -- \"Vahti seh! anna vieraan olla rauhassa!\" Vahti\nhyppää Annun luo, nuolasee häntä poskelle ja laukata kaapasee sitten\nsiitä häntä suorana pihaan, jossa vasikat tuota ensin säikähtävät,\nhyppäävät mörähtäen askeleen syrjään, mutta seisattuvat sitten ja\nmärehtivät sitten taas yhtä rauhallisesti kuin ennenkin. Kalle ensin\nvähän aikaa seisoo ja katselee aitan kynnyksellä istuvaa tyttöä. Mutta\ntyttö ei katsele häntä, katseleehan yhä vaan kohden himmeää iltatähteä\neikä virka mitään, hyräileehän vaan vähäsen.\n\nEikä poikakaan mitään virka. Hiljalleen laskeutuu hän kivelle tytön\nviereen istumaan. Tyttö kyllä sen kuulee ja tuntee, mutta ei ole\nkuulevinaan eikä tuntevinaankaan. \"En ole tietävinänikään -- mitäs hän\nensin vaan koiran kanssa leikki -- saas nähdä eikö tempaa syliinsä --\"\n\nTyttö arvaa ihan oikein. Ei hän enää toista kertaa ennätä samaa\najatella, niin jo napsahtaa poskelle suutelo, napsahtaa toinen,\nnapsahtaa kolmas ja kahden puristavan käsivarren välissä on tyttö.\n\n\"Ai, kuin säikäytti toista -- heitä irti -- muuten minä! -- No -- no\n-- no --! minä huudan isää ja äitiä! -- Mutta minkätähden sinä niin\nkauvan viivyit? -- Eipä lauantainakaan luulisi joutuvan tyttönsä\nluokse.\"\n\n\"Eipä tuo vielä myöhäistä ollut, koskapahan ei pyrkiäkään tarvinnut --\nethän vielä ollut levolle aikonutkaan.\"\n\n\"Niin, mutta minä olen odottanut jo päivän laskusta asti -- täällä ei\nole ketään muita kotona kuin minä -- isä on teillä ja äiti ja Mari\nmenivät kirkkoon.\"\n\n\"Hyvä sitten! Mutta sinä et tiedä uutisia? Kohta saat talon isännän\nsulhaseksesi.\"\n\n\"Olehan toki! Sinustako talon isännäksi? Pyhyy! Koehan vaan renkinä\npysyä ja minä pysyn mökin tyttönä.\"\n\n\"Ja sievänä tyttönä -- minun omituisena Annuna! -- Olitpa ihana, kun\nistuit tuossa äsken helmet kaulalla.\"\n\n\"Mutta kuitenkin viivyit ensin melkein puoliyöhön ja sitten pelasit\nvaan koiran kanssa --\"\n\n\"No älä nyt siitä -- enhän ennen päässyt eikähän yö ole vieläkään\npuolessa. -- Mikä lie isäntään tänä iltana mennyt, kun se ei maata\nlähtenytkään, vaikka me kaikki nuoret jo ajoissa pirtistä poistuimme --\nmutta sinne se vaan jäi istumaan ja isäsi jäi kanssa. Porstuasta\nkuulin, että ne siellä jotakin juttelivat. Meitä oli monta miestä,\njotka olisimme odottaneet isännän maata menoa, mutta kun ei siitä\nvalmista tullut, niin aattelin minä, että kun näkee, niin nähköön, ja\nsitten päästiin kuin päästiinkin hiipimällä pois. Maantiellä oli koko\nkylän hevoset, me hyppäsimme selkään ja: ann' mennä vaan! Teidän\ntienhaarassa käännytettiin hevoset takaisin, lyötiin kämmeniä yhteen ja\nmonen miehen parkaistiin -- mutta ne uutiset ovat semmoisia, että\nmeidän isäntä kuuluu lähtevän emäntäperiin. Se poika se kuuluu taas\nalkavan kosia, kuulema.\"\n\n\"Joko taas? -- Ja kirkonmäellekö, niinkuin aina ennenkin.\"\n\n\"Senpähän sitten näkee, mutta tosi sillä vaan mielessä kuuluu olevan.\nMeidän Tiina sanoi kuulleensa, että hän oli isäsi kanssa sinusta\npuheita pitänyt.\"\n\n\"Missä se on sen kuullut? -- eiköhän ole vaan sinulle omiaan puhunut?\"\n\n\"Ei Tiina minulle valehtele, me olemme hyviä ystäviä Tiinan kanssa --\nkuului tänä päivänä pellolla isälles puhuneen -- Tiina oli kuullut sen\n-- ja näinhän minäkin, että ne yhdessä kuhilaastivat.\"\n\n\"No, mitäs isä oli sanonut?\"\n\n\"Luvanneen kuului, jos itse tahdot.\"\n\n\"Vai niin -- siinäpä se onkin -- isä kyllä lupaa, mutta omaan tahtoon\nse siltä heittää.\"\n\n\"Entäs jos sinä itse tahtoisitkin ennen mennä rikkaalle isännälle kuin\nköyhälle rengille --\"\n\n\"Mitäs jos tahtoisin?\"\n\n\"Onhan meidän isäntä vielä poikamies --\"\n\n\"Ja vielä tuoreimmassa ijässään --\"\n\n\"Vaikka jo viideskymmen alulla --\"\n\n\"Mutta se on siivoluontoinen ja hyvälukuinen --\"\n\n\"Ja veisatakin osaa.\"\n\n\"Eikä käy yöjalassakaan, niinkuin sinä.\"\n\n\"Mutta huomenna se tulee sinun luoksesi ja kihlat tarjoo -- mitäs\nsanot?\"\n\n\"Äkkiä sen tyttö pyörälle panee yhden vanhan pojan. -- Kun minä alan\nsitte puhua, niin se siihen paikkaan takertuu ja asia jääpi sanomatta,\nniinkuin sille kuului käyneen monta kertaa ennenkin.\"\n\n\"Mutta jospa ei jääkään sanomatta, jos se luontonsa karkasee ja puhuu\nja tahtoo syliinsäkin ottaa -- ja suudella näin -- ja --\".\n\n\"Elähän nyt! No! -- silloin minä lyön korvalle -- mutta jos se yöllä\ntulisi, niin tietäisin kyllä paremmankin tempun, jonka jo kerran tuolle\nhovin renttuherralle tein, joka tänne aina yllätteli -- narraisin\neloaittaan ja pönkittäisin sinne.\"\n\nKotvan aikaa siinä vielä puhelivat tämmöistä ja muuta kanssa kesäyön\ntyvenessä hämärässä ja kiiruusti kulkivat nuo hauskat hetket. Mutta ei\nKalle kauan tahtonut viipyä, sillä pitihän hänen ennen kotona olla kuin\npäivä valkiaisi. Eikä Annu häntä kauan viivytellytkään, mutta olihan\nkuitenkin vähä niinkuin tyytymätöin, kun Kalle niin kiireelle lähti.\nKäskihän kuitenkin hänen huomenna, kun oli sunnuntai, Leppikorven\ntielle vastuusen tulemaan, sillä sinne oli hän aikonut marjaan mennä.\nJa Kalle lupasikin, lupasihan aivan mielellään, sillä kuinkas olisi hän\nlupaamatta saattanut olla, kun niin itsensäkin marjaan mieli teki. Ja\nsitten hän lähti, lähti ja katosi yön läpinäkemättömän peitteen taakse.\nMutta kauan kuunteli hänen jälkeensä Annu. Nousi hän sitten viimein\naittahansa ja laskeutui kovalle, mutta puhtoselle vuoteelleen. Ja\ntuossa hän jo näki keveitä unia, näki, kuinka hän kuuliaisiaan vietti,\nnäki, kuinka Kalle tuonne korpeen uudispirtin laittoi ja kuinka siellä\niloisia häitä tanssittiin.\n\nVaan tummaa tietänsä käveli Kalle. Hiljainen yöllinen tuuli oli\nhengitellä alkanut ja työntänyt pilvilöitä kirkkaan taivaankannen\neteen, eikä nyt enään yhtäkään tähtöistä näkynyt. Melkeinpä\npilkkopimeässä kulki nyt Kalle, kulki ensin polkua myöten kesantopellon\nhalki, sitten kolean kivikkoahon poikki ja viiletteli viimein tuota\nmukavampaa metsätietä myöten, joka maantielle saattoi.\n\nVähäsen aikaa kuljettuaan, seisottui hän ja kuulosti.\n\n\"Mika peijakas siellä veisaa vai korvaniko tilliä soivat?\"\n\nEipä korvansa kuitenkaan tilliä soineet, sillä yhä selkeni lähenevä\nääni ja pian eroitti kuunteleva mies tutun virren nuotin, tunsi hetken\npäästä äänenkin, tunsi sen virsikkään isäntänsä, Sipolan Aapon, omaksi\nääneksi.\n\nEnsin hän hetkahti kuin pelästynyt varsa, mutta sitten muisti, että\nonhan nyt pimeä. \"Mutta minnehän nyt isäntä yöllä kulkee -- eihän vaan?\n-- mutta minnekäs sitten, jos ei sinne\", ja nyt oli kaikki selvillä ja\nsamassa hän myöskin muisti Annun uhkauksen.\n\n\"En minäkään rauhassa isäntää ohitseni päästä -- säikäytetäänpäs vähän\npelkuria miestä.\" -- Ja kun valkeat housut puiden välistä vilkahtivat,\nhyppäsi Kalle koppina polulta metsään ja parkasi julmalla äänellä.\nTulijasta oli matka metsätien hiljaisessa synkeydessä alkanut tuntua\nvähän oudolta, semminkin kun hän nyt tiesi tekevänsä sitä, mistä aina\nennen oli kovasti väkeänsä kieltänyt. Senpä vuoksi ja ehkäpä vähän\nrosvojenkin pelossa oli hän aloittanut virren. Mutta kurkkuunpa katkesi\njuuri lähtemäisillään oleva sävel ja yhtä katkonaisesti siihen metsän\nseurakunta tuolta kaukaa vaaran kyljestä vastasi. Kauhistuksen\nkamalalla äänellä kirkasi hirmuisesti säikähtynyt mies ja oli sitten\npaikkaansa istuilleen typertyä. Vaan sai hän kuitenkin siksi luontoaan\nlyödyksi, että osasi hänkin tien viereen hypätä. Kova läähätys kuului\nsieltä kuitenkin nauruaan pidättelevän Kallen korvaan ja itse tunsi\nisäntä, että housunsa melkoisesti lepattivat vapisevia sääriä vastaan.\nVastakkain seisoivat siinä nyt toinen toisella puolen tietä isäntä ja\nhänen renkinsä. -- Kovasti peloitti Aapoa, sillä muisti hän\ntämän-iltaiset rosvotarinat ja arveli tuolla mustien puitten takana\nmetsäläisten väijyvän. Aatteli hän ensin jo pakoonkin lähtevänsä, mutta\nuskallus petti, sydänala kovin pelosta temmelsi ja jalka ei ottanut\ntotellaksensa. Ja sitten hän jäi paikalleen seisomaan ja aatteli, että\nehkä se olisikin parasta, jos ei liikkuisi. Puukkonsa hän kuitenkin\ntupestansa sujutti ja painoi sen petäjän kaarnaan, jotta se paremmin\nkäsillä olisi, jos niiksi tulisi.\n\nMutta Kallesta alkoi tämä piilosilla olo jo tuntua ikävältä. Ettei\nisäntä paikaltaan liikahtaisi, niin kauan kuin hän sijoillaan pysyisi,\nsen hän kyllä arvasi. Mieli hän ensin rynnätä esiin pahasti parkaisten\nkuin äskenkin, mutta sitten hän arveli toista keinoa paremmaksi. \"Jos\nminä nyt täältä päin huutaen lähden, niin isäntä lähtee edeltä kotiin\njuoksemaan ja Annun kepposesta ei tule mitään. Vaan minäpä hiivin tästä\nhiljaa tieheni, kierrän selän taakse ja sieltä kun huudan, niin saalis\nkyllä apajaansa töytää.\" Näin Kalle mietti ja samassa juolahti mieleen\naatos käydä edeltäpäin jo Annullekin isännän tulosta ilmoittamassa.\n\"Kyllä isäntä siksi odottaa -- ei se kierroksestaan niin vähällä\nkarkaa.\"\n\nKalle koetti hivuttaida metsästä polulle niin hiljaa kuin mahdollista,\nmutta silloin tällöin rasahti kuiva oksa hänen jalkansa alla. Aapo\npuunsa juurella sen kyllä kuuli ja koki painautua yhä hiljempaa\nolemaan. -- Polulle päästyään lähti hän kiiruhtamaan takaisin mökille.\nAnnu oli siellä parhaallaan toiseen kertaan äskeistä untansa näkemässä,\nkun Kalle tuli ja naputti ovelle. \"Ei se vielä isäntä ole, vaikka kohta\non sekin täällä -- minä olen Kalle, mutta isäntä odottaa minua tuolla\npuun juurella\" -- puhui Kalle lukon reijästä sisään -- \"odotahan vähän,\nkohta minä sen jäniksen ajan makuuksestaan tänne\" -- ja sen sanottuaan\nläksi hän juoksemaan takaisin. Annu ei ensin ymmärtänyt mitään, mutta\nsitten hän kuitenkin ymmärsi, että kyllä kai isäntä tulossa lienee,\nsillä eipähän Kalle olisi tyhjän tähden takaisin kääntynyt. Ei hän sitä\nkuitenkaan vielä oikein osannut uskoa, että Sipolan vanha-poika\nkehtaisi yöllä tulla mökkiläisensä tyttöä kosimaan. \"Olihan siihen\npäiviäkin, jos se ollenkaan oli sen mielessäkään -- mutta kuka niiden\nvanhain poikain tietää, mikä niitä viimein villitsee, eikähän Kalle\nolisi tyhjän tähden ruvennut siitä puhumaan.\" Ja kun tyttö sitten sitä\najatteli, että \"mitäshän jos isäntä sittenkin tulisi ja minä saisin sen\ntuonne eloaittaan pönkitetyksi ja se sitten tulisi koko kylän tiedoksi\nja kaikki Aapolle nauraisi\", kun hän tätä ajatteli, niin alkoi se\nhänestä tuntua niin hauskalta, että hän jo melkein odotti isännän\ntuloa.\n\nMutta Kalle oli ennättänyt takaisin sinne, minne oli heittänyt toisen\nodottamaan. Hän ei kuitenkaan mennyt suorastaan kohti, mutta kampesi\nsyrjään ja kiersi odottelevan selän taakse. Sitten hän hiipi matalana\npolkua myöten melkein sille kohdalle, josta varoi isännän syrjään\nhypänneen. Kuulustelihan tuossa sitten, vieläkö Aapo puunsa suojassa\nseisoi. Ja siinäpä se vielä seisoikin, koskapahan lehdet silloin\ntällöin jalan alla ritisivät, ja saattoi sieltä muutenkin nähdä\nniinkuin vähä valkeain housujen tapaista oksain välitse. Silloin Kalle\nkohosi suoraksi ja kysyi kovin rosvon äänellä: \"Onko siellä jänis vai\nmies siellä kuusen juurella?\" -- Aapo oli odottanut hyökkäystä\nedestäpäin, mutta kun sitä ei alkanut kuuluakaan, oli hän jo arvellut\nlähteä matkaansa jatkamaan. Kovastipa hän nyt säikähti, kun jo vaara\ntakanakin väjyi. \"Jäniskö siellä on vai mies\", mörisi Kalle uudelleen,\nkun ei vastausta kuulunut. Mutta ei Aapo nytkään saanut ääneen.\nSilloinpa Kalle kaivoi tulukset taskustaan ja iski. \"Tottapa se on\njänis -- ja jänis on ammuttava\", tuumasi hän ja iski uudelleen, että\nsäkenet kauaksi säihkyivät pimeässä. -- Nyt Aapo jo lähti. Hän luuli,\nettä häntä piilukolla aiottiin ampua tuohon vaan noin kuin jänistä\nmakuusen.\n\n\"Mies minä olen -- ei pidä ampua, mieshän minä olen\", rukoili hän\nsurkealla äänellä, mutta kun Kalle yhä vaan iski eikä helpoittanut,\nniin sai kuoleman kauhistus hänen säärensä viimeinkin liikkeelle. \"Ehkä\nse ei laukeakaan -- ehk'ei Jumala sen annakaan laueta\" -- ennätti hän\naatella ja kursasi viidakosta polkua kohti. Sille kerran päästyään\nkirmasi hän eteenpäin kuin tallautunut hevonen. Kalle jäi paikoilleen\npolviaan pidellen nauramaan, sytytti sitten piippunsa ja kuuli vielä\nkaukaa, kuinka maa jymisi ja oksat katkeilivat pakenevan miehen\njalkojen alla. Kerran vauhtiinsa päästyään kiiti tuo vakainen mies\nvihurina eteenpäin ja tuntui hänestä kuin pyssy joka hetkellä hänen\nperäänsä laukiaisi. -- Vihdoin seisotti hän kuitenkin menoaan, kun\nmetsätie loppui ja hän joutui sille aukealle aholle, jonka toisesta\nlaidasta pellon takaa kuumotti hänen matkansa määrä, tuo Tuomaalan\nmökki.\n\nAnkarasti läähättäen seisattui hän nyt ja katsoi taakseen. Mutta ei\nsieltä ketään näkynyt, ei muuta kuin tuo musta tiensuu, josta hän vasta\noli itse töötännyt. Eikä hiiskaustakaan kuulunut, ei muuta kuin hänen\nomain keuhkojensa valtava lietsonta -- ja vähitellen siinä kivelle\nistuutuen rauhoittui mies.\n\nMutta panipa hän nyt paitansa napin kiinni, joka juoksun temmellyksessä\noli auennut, asetti hattunsa oikealle kantilleen ja lähti mökkiä\nlähenemään. Pellolla hyökkäsi häntä vastaan Vahti ärhentelevällä\nhaukunnalla ja pauhasi sitten hänen kintereillään aitoille asti. Mutta\nAapon rinnassa sykähti nyt rohkeus ja päättäväisyys eikä hän koiria\npelännyt. Annu oli arvannut Vahdin haukunnasta vieraan tulon ja\nistuutunut eloaitan kynnykselle. Nyt oli hänellä nuttu päällä ja sen\nalla kaulassa huivi. Aapo oli tullessaan miettinyt hyvinkin koreita\npyrkijäispuheita, mutta kun hän nyt Annun ulkona näki, eikä niitä\npuheita tarvittukaan, joutuikin hän kokonaan hämmennyksiin ja osasi\ntuskin tervehdystään toivottaa. \"Hyvää iltaa isäntä -- minnekäs se on\nisännällä matka näin öiseen aikaan\", sanoi Annu. -- \"Eipähän juuri --\neipähän tuota -- tännehän minä -- tuota -- vaan läksin vähä --\" vastasi\nisäntä ja tunsi jo hikoilevansa. -- \"Taloon ei sattunut nyt ketään\nmuita kotiin kuin minä ja Vahti -- lähtivät tästä muut väet kirkkoon ja\neikö tuo isä liene teillä -- vaan isäntä on hyvä ja käypi huoneesen.\"\n-- \"Kyllä minä saatan tässäkin -- eikä mulla ookaan mitään erinäistä\nisälles eikä muille -- läksin vaan huvikseni vähä kävelemään -- se on\ntuo poikamiehen elämä niin yksinäistä ja ikävää.\" -- Kun Annu huomasi,\nmihin päin Aapo tahtoi puhetta kääntää, käänsi hän sen tahallaan\ntoisaalle. \"Onkos teillä vielä paljon leikkuuta tähdennä?\" --\n\"Leikkuutako -- eihän sitä hyvin, vaan onhan sitä vielä -- mutta tänä\npäivänä minä isäsi kanssa leikkuupellolla puhuin, että --\" \"Mutta eihän\nse isäntä nyt tässä pimeässä saata seista -- eikö isäntä nyt lähtisi\npihan-päähän?\"\n\n\"Kyllä minä tässäkin saatan -- eikä tuo täällä olekaan niin pimeä kuin\ntuolla tullessa metsässä -- minä istun tähän kynnykselle -- ei, istuu\nvaan Annukin paikoillaan, eihän minua pidä pelätä --\"\n\n\"Kukas sitä nyt isäntää pelkääkään, joka aina on niin hyväluontoinen,\nmutta enhän minä nyt toki viitsi isännän vieressä istua.\"\n\nAnnu aukasi sen aitan oven, jonka kynnyksellä Aapo istui ja meni\nsisään. Aapo meni jälestä. Hän oli kummallisesti hurmaantunut ja tunsi,\nkuinka poskensa paloivat.\n\n\"Miksi Annu ei viitsi minun vieressäni istua -- voi, kyllähän se\nviitsii, vaikka se vaan -- viitsiihän se sylissäkin\" -- ja Aapo oli\nniin kuumentunut, että tavoitti tyttöä syliinsä. Mutta Annu sysäsi\nhänet luotaan aitan perälle. \"Pysy poissa minusta, sen vanha kontti\" --\nja samalla paukahti aitan ovi kiinni ja rasahti kahdesti lukkoon.\n\nVaan pianpa jäähtyi Aapo kun kuuli ulkoa helakan naurun ja tunsi\nnenässään uutiselon tuoreen tuoksun. Katkerasti kiroten ryntäsi hän\novea vastaan, mutta se ei liikahtanutkaan. Kumahtihan vaan kuin\ntynnörin pohja ja ponnisti miehen takaisin. \"Ei siitä pääse -- se on\nmeidän vanhan eloaitan ovi -- ei se säry, kun sen isävainaja kerran on\nraudoittanut -- mutta päästä minun pitää, pitää vaikka p---le valaisi\nrautapadan pääni päälle -- ettäkö minä sen Tuomaan tyttö-rahjuksen\nantaisin tehdä itsestäni koko pitäjän pilkan -- minä menen katosta kuin\nukkonen, minä sären seinät -- missä minun puukkoni? -- sehän jäi sinne\npuun kylkeen -- mutta pääsen minä siltä -- pääsen minä siltä\". -- Ja\nhän kiipesi hinkalon laidalle ja tavoitti kattoa. Mutta katto olikin\nsiksi korkealla, että hän sinne kättä ojentaessaan menetti tasapainonsa\nja horjahti, horjahti ensin toisanne päin, mutta kampesi sitten\nruumiillaan niin, että horjahti vielä pahemmin toisaanne päin ja putosi\npitkäkseen jauhohinkaloon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän loppui nyt tuo Sipolan Aapon kosissa-käynti, josta hän oli\nviimeistä hyvää itselleen toivonut. Kun Tuomas-ukko huomisaamuna\nverkalleen aamiaisensa syötyä lähti isäntätalostaan kotiaan katsomaan,\nniin hämmästyipä hän kovin, kun kuuli eloaitastaan rykimistä, vaikka\novi oli kiinni ja avain suulta poissa. Kummia arvellen nouti hän\npihanpääkammarin naulasta avaimen ja meni aittaansa. Mutta kovinpa\nhänen silmänsä repesivät, kun näki siellä kunnioitetun isäntänsä, jonka\nkaikki olivat luulleet kirkkoon menneen, aivan silmänripsiä myöten\njauhoisena nojautuen hinkaloa vasten tuijottavan eteensä maahan. Eikä\nhän näyttänyt näkevän eikä kuulevan, että kukaan oli aittaan\ntullutkaan. Tuijotti vaan ja rykäsi silloin tällöin kuivan yskän. Mutta\nkun Tuomas viimein häntä kylkeen nykäsi ja kysyi: \"mitenkä se isäntä on\ntänne joutunut\", niin vastasi hän kovin nuleisena ja yhä maahan\nkatsoen: \"omat syntini ja pahat himoni\". Ja sitten hän lähti ulos\naitasta kotiinsa päin astumaan eikä totellut, vaikka Tuomas kielsi\nhäntä tupakalle jäämään. Pois hän vaan urkeni mökistä ja otti\nmennessään puukkonsa petäjän kyljestä. Siinä muisti hän, että kun olisi\nsitä ensimäistä varoitusta totellut, joka hänelle sillä paikalla oli\nannettu, ja kiertänyt kotiinsa, niin ei olisi tätäkään tapahtunut.\nMutta sitten hän myöskin muisti, että olihan hän monta kertaa\nkironnutkin, pari kertaa varmaankin, ja sitä syntiä ei hän ennen vielä\nmilloinkaan ollut tehnyt. \"Oikeinpa olikin minulle, mitäs tarvitsi minun\nyöllä lähteä kulkemaan -- olisin ollut niin kuin ennenkin -- ja mitäs\nnyt omat palvelijat ja muut ihmiset tästä sanovat, kun saavat tietää --\nvaan ehk'ei ne sitä saakaan tietää\" -- (ei hän tiennyt, että Annu ja\nKalle nyt juuri parhaallaan sitä asiaa Leppikorven tiellä nauroivat).\n\nSen termän alla, missä hän oli hevosten tieltä raviin hypännyt, yhtyi\nhäneen Sipolan pikkukarja. Ne siinä ensin suurin silmin katselivat\nvalkeaa jauhoista miestä, mutta kun tunsivat hänet isännäkseen,\nalkoivat kävellä lekerrellä jälestä ja hänen nuttunsa liepeistä\nmaittavaa suurusta nuoleksia. Eikä Aapo heitä pois häsinytkäan, eikö\nlie huomannut, vai muutenko lie aatellut, että \"nuoleksikoot,\nsiitäpähän saavat\". Aina kotiveräjälle seurasi häntä vasikat ja\nsurullisesti siihen ynisemään jäivät, kun Aapo sulkupuiden välitse\npihaan pistihe. Siitä astui hän pirttiin, riisui nuttunsa naulaan ja\nmeni sitten lähteelle peseytymään. Sen tehtyään pukihe hän puhtaisin ja\nveisasi ja luki sitten koko päivän, aivan niinkuin ennenkin.\n\nMutta samana iltana tästä hänen matkastaan koko kylä nauroi ja sai hän\nelinkautiseksi nimekseen siitä nuoren kansan kesken \"myllymiehen\"\nnimen. Ja vielä tänäkin päivänä sanotaan siinä kylässä sille, jonka\nnaimapuuhat sattuvat pahasti käymään: \"hukkuipa kuin Sipolaisen tuumat\njauhohinkaloon\", eli myös näin: \"kävipä kuin Sipolan Aapon\nyöjalka-reissu\".\n\nMutta siitä päivästä pitäen tuli Aapo entistään yhä jurommaksi ja\nvähäpuheisemmaksi ja samalla jumalisemmaksikin. Vaan yhdessä kohden\nmuutti hän mielensä ja se oli siinä, ett'ei enää koskaan kieltänyt\nväkeään kulkemasta, minne tahtoi, vaikkapa olisi sitte yölläkin\nkulkeneet -- ja siitäpä olivat hänelle kaikki rengit ja piiat suuresti\nkiitolliset.\n\nYhtenä ainoana päivänä oli Aapo kuitenkin nähty erittäin iloisena ja\nhupaisena. Se päivä oli silloin kuin Annu ja Kalle häitään pitivät.\nAnnua oli isänsä ankarasti torunut, ja oli Annun täytynyt pyytää\nAapolta niinkuin vähä anteeksikin. Sitä ei hän kuitenkaan olisi tehnyt,\nell'ei Kallekin olisi sanonut, että \"saatathan tuon nyt isäsi mieliksi\ntehdä\". Aapo oli siitä \"sydämen nöyryydestä\" niin hyvästynyt, että oli\nvietättänyt nuorelle pariskunnalle häät Sipolan isossa pirtissä ja\nvihkimätilassa oli hän itse toimittanut lukkarin ammattia. Olipa sitten\nhuomentuoppia juotaessa kymmeniä pöytään heittänyt ja siitäkö lie niin\npuheliaaksi tullut, että oli kertonut alusta loppuun koko tuon\nkosimaretkensä Annun luo ja puhunut kaikesta, mitä hänelle sillä tiellä\noli tapahtunut, niinkuin hiiristä, hevosista ja muista seikoista. Sitä\nhän vaan kaikista enin ihmetteli, että mikähän se mahtoi olla se mies,\njoka häntä oli ampua meinannut, mutta että hän kuitenkin oli\npelastunut, \"kun ei Jumala ollut antanut ruudin syttyä, vaikka pyssy\noli jo ihan kohti ojennettu ollut ja jo säkenetkin piistä säihkyneet\".\n\n\n\n"]