[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5NUJ-OdtxCNdHhBz-x_3kSugtDWFPO3ZA961Ji7hPno":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},433,"Kypron prinsessa","Topelius, Zacharias",1818,1898,"433-topelius-zacharias-kypron-prinsessa","433__Topelius_Zacharias__Kypron_prinsessa",null,"naytelma",[14],"kansanperinne",[],"fi",1860,1901,10793,67179,false,29396,[24],"Drama",[26,27],"Mythology, Legends & Folklore","Plays/Films/Dramas","\"Kypron prinsessa: 4-näytöksinen satunäytelmä\" by Zacharias Topelius is a play written in the late 19th century. The story unfolds in a mythological setting where romantic and heroic themes intertwine. The central figure is Lemminkäinen, a character known from Finnish folklore, who finds himself vying for the love of Chryseis, the daughter of the king of Cyprus, against a backdrop of divine influences and human passions.  The opening of the play establishes a vibrant and enchanting scene in Cyprus, marked by lush natural imagery and the presence of divine beings. Lemminkäinen, portrayed as a charming yet somewhat reckless character, is introduced while being entertained by several maidens. His bravado soon leads to a clash with the local customs and expectations, particularly when he expresses a desire to win over Chryseis. The atmosphere turns tense with the arrival of Chryseis and her guardian, Medon, hinting at impending conflict. The vivid dialogue and musical elements enhance the playful yet competitive nature of love and rivalry that shapes the narrative's foundation. This dynamic setup promises an engaging exploration of themes such as love, honor, and the whims of fate throughout the unfolding drama. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Leino, Eino",524,"Neljänäytöksinen satunäytelmä yhdistää suomalaista kansanrunoutta ja antiikin mytologiaa. Kalevasta tuttu Lemminkäinen päätyy Kyproksen saarelle, josta hän ryöstää puolisokseen kuningas Chrysandroksen tyttären Chryseiin eli Kyllikin.","Z. Topeliuksen 'Kypron prinsessa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 433.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KYPRON PRINSESSA\n\n4-näytöksinen satunäytelmä\n\n\nKirj.\n\nZ. TOPELIUS\n\n\nSuomentanut Eino Leino\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1901.\n\n\n\n\n\nHENKILÖT.\n\nCHRYSANDROS, Kypron kuningas.\nCHRYSEIS, hänen tyttärensä, suomalaisten Kyllikki.\nANEMOTIS, (Tuulikki)\nLYDIA,    |\nDAFNE,    |  Chryseiin neitoja.\nNAIDION,  |\nDORIS,    |\nMEDON, kuninkaan sotapäällikkö.\nMEGAPONTOS, kuninkaan ylimmäinen juomanlaskija.\nLEMMINKÄINEN.\nTIERA, hänen sotatoverinsa.\nHELKA, hänen äitinsä.\nAINIKKI, hänen sisarensa,\nPANU, tulen henki.\nAALLOTAR, veden henki.\nILMATAR, ilman henki.\nVELLAMON NEITOJA.\nULAPPALAN SOKEA PAIMEN.\nLAPPALAINEN ORJA.\nKYPROLAISIA SOTILAITA.\nKÖÖRI, tyttöjä ja nuorukaisia.\n\nTapahtumapaikka ensin Kypro, sitten Kaukoniemi Suomessa\nlopuksi Pohjola. Aika määräämätön.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nKypro, jumalien lehto. Taustana meri. Keskellä näyttämöä\nAfroditen kuvapatsas. Sen edessä alttari ja lähde.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\n    LEMMINKÄINEN lepää mukavassa asennossa ruohistossa lähteen\n    vieremällä. Hänen ympärillään ANEMOTIS, LYDIA, DAFNE ja NAIDION.\n\nANEMOTIS.\nNäin lepäjä, kaunis poika!\n\nLYDIA.\nNuku nurmen vehreällä!\n\nDAFNE.\nUnohda ulapan viimat!\n\nNAIDION.\nViini voimas vahvistavi.\n\n    (Tarjoo hänelle pikarin.)\n\nLEMMINKÄINEN.\nKuink' ihana ilman henki\ntällä kukkarantasella!\nVedet vilppahat solisee,\ntuul' lemuja leyhyttävi,\nvielä vienoinen kätönen\nviinin tulta tarjoavi.\nVuodata hyvä mehusi\njalo marja maan ihanan!\nO, jumalat, teitä kiitän,\njotka mun johitte tänne\nmeren myrskyisen kidasta\nsatamaan suloisen saaren,\nkussa keskellä kevähän,\nkeskellä ilon ikuisen,\nlemmen luojatar asuvi\nmarmorissa, mahtavana\nniinkuin päivätär päreä\nyön sylistä astuessa.\nAutuus! On nimesi nainen!\n\nANEMOTIS (ojentaa omenata).\nOta kaunoinen omena!\n\nLYDIA.\nVieno on rypäle viinin.\n\nDAFNE.\nAnnan sulle aprikoosin.\n\nNAIDION.\nEthän ruusua hyleksi?\n\nLEMMINKÄINEN.\nNeidot! Neljäksi palaksi\ntahtoisin itseni tasata,\nnelinkerroinpa hymyisi\nnyt mun onneni omani.\n\nANEMOTIS.\nRukoile jumalatarta!\n\nLEMMINKÄINEN.\nKylmä on povi kivinen,\ntiedän toisen lämpimämmän.\n\nANEMOTIS.\nVirkistä voimasi väsynyt,\npoika parka! Kerro meille,\nmiltä vierailta vesiltä\nlaskit näille lahtiloille?\nThessalian tasankomailta,\nThrakianko suvisuloista,\nArgonauttein aaltoloilta,\nmailtako Pontuksen pimeän,\nkussa miesten pään menoksi\nSkyytti takoo taikanuolta?\nvai tulitko tuulen teitä\nhaahdessa seikkailuhalujen,\nkuin tuli Odysseus ennen\nrannoilta ikuisen Troian?\n\nLEMMINKÄINEN.\nKauvempata, kaunis tyttö!\nYlitse meren yheksän,\nhalki hallan kymmenennen\ntänne laivalla lasetin\npolon alta pohjantähden.\nSaari on vehreä vedessä,\nlumme lunten kauloama, --\nmyös toki kerkeän keväimen,\nsiellä on kotini kallis,\nluona Saimaan saarekkahan,\nvarrella vaahtoisen Imatran,\nkuss' ei iske ihmisjalka,\novet kuolon kuumottavat,\nmutta suurna, mahtavana\nsydän sykkii suuren luonnon.\nSiellä on Suomeni ihana.\n\nANEMOTIS.\nMitä on mehuja siellä?\n\nLEMMINKÄINEN.\nPunaisia puolukoita.\n\nLYDIA.\nViikunoita?\n\nDAFNE.\n            Taateleita?\n\nNAIDION.\nMyrttejä?\n\nLEMMINKÄINEN.\n          Ei mitänä!\n\nANEMOTIS.\nEi viiniä?\n\nDAFNE.\n           Maa parka! --\n\nLYDIA.\nEi viikunoita? --\n\nNAIDION.\n                  Raukka ranta! --\n\nLEMMINKÄINEN.\nMutta siell' elävi laulu,\nlempi armahin asuvi!\nAh, minull' on äiti...\n\nANEMOTIS.\n                       Kuinka\nsieltä saavuit saarellemme?\n\nLEMMINKÄINEN.\nHaahdellani honkaisella.\nTuli kauppi Tyyrin mailta\npolon pohjolan vesille,\nmeren kultaa meiltä etsi,\naluksen anastin heiltä\nynnä sen sisällön, lasit,\npurppurat, papyyruskääröt.\nMies tunsi mailman kaiken,\nmulle luotsiksi lupausi.\n\nANEMOTIS.\nEt siis ole kreikkalainen.\n    (Huolimattomasti.)\nMikä olet sa miehiäsi?\n\nLEMMINKÄINEN.\nBarbaari.\n\nANEMOTIS (hämmästyneenä).\n          Pahinta uotin...\n\n    (Kaikki tytöt vetäytyvät syrjään.)\n\nLEMMINKÄINEN.\nAivan barbaari! Tytön jos\nnäen korjan, kaunokaisen,\nheti jääksi jähmetyn ma.\n\nNAIDION.\nKentauri! Poseidon auta!\n\nDAFNE.\nKykloopi!\n\nLYDIA.\n          Tai Minotaurus.\n\nLEMMINKÄINEN.\nTuokaa poskenne punaiset,\nkarva-kykloopin povelle,\nsaatte parran poskihinne!\nHakekaa halujen hauta\nvillin kentaurin sylissä!\n\nANEMOTIS.\nMutta sentään -- mi nimesi?\n\nLEMMINKÄINEN.\nArvaa!\n\nANEMOTIS.\n       Annas, kun sua katson.\n\nLEMMINKÄINEN.\nNo, ja minkä oon näköinen?\n\nANEMOTIS (hymyillen).\nKuin harakka haukaks tehty,\npaju tammeksi tahottu,\nsilmässä salama, suussa\nhymy ja hyväily hellä --\npuoleks narri, puoleks urho!\n\nLEMMINKÄINEN.\nKas, miten sydämes suli!\nEi ole vielä syntynynnä\nmies minua voittamahan\neikä nainen nauramahan.\nMiksi siis minua luulet?\n\nANEMOTIS.\nKun kuulen sanasi kerskan,\nluulenpa...\n\nLEMMINKÄINEN.\n            Mitä sa luulet?\n\nANEMOTIS.\nSatu on suvea monta\nnäillä saarilla samonnut\nmiehestä merenpojasta,\nsotapurren soutajasta,\nkaunis hän on kuni jumala,\nlieto kuin ulapan laine,\nmiesten syöjä, naisten syöjä\nja syöjä oman sanansa --\njoko tunnen turhamielen?\nYksi on miesi maailmassa,\njota niin peljätään, vihataan,\nlemmitähän, lauletahan, --\nja hyvästi nauretahan.\nOlet lieto Lemminkäinen.\n\nLEMMINKÄINEN.\nOikein virkoit. Se olen ma.\nSiis mua ihaile impi!\nMitä on saalista minulle?\nSinä ensin.\n\nANEMOTIS (aina matkan päässä).\n            Hiljaa, hiljaa!\nTeidän armonne varokoon.\nTuhotyöstä tääll' on sakko.\n\nLYDIA (matkan päässä).\nLehto on jumalten lehto\nja asunto Afroditen.\n\nLEMMINKÄINEN.\nSukkamieleksi sanotaan\nhäntä meillä.\n\nDAFNE (matkan päässä).\n              Zeus, Poseidon,\nAres, Pallas Ateene,\nauttakaatte!\n\nLEMMINKÄINEN (matkien).\n             Bakkus, Here,\nHiis, Tapio ynnä muutkin!\nPikku purje, miksi luovit?\nLeyhkä lämmin, miks pakenet?\nOlet suukoille suettu,\nminä suukon ottajaksi.\n\nANEMOTIS.\nPois pahankurinen! Muista\nvaaras!\n\nLYDIA.\n        Kuolo on ovella.\n\nDAFNE.\nMedon valvoo.\n\nNAIDION.\n              Varo vieras!\n\nLEMMINKÄINEN.\nKuulin jo kotona, ettei\nlöydy laaksoissa etelän\neikä tumman Turjan mailla\nKypron naisten vertaisia.\nTiedän vaarani varoa,\ntunnen kahleet kaunehimmat,\nhartaasti halajan kuolla\nkäsivarttenne lumelle.\n\nANEMOTIS.\nPois pakene. Tiedä, hurja\nettei Kyprossa kyleä,\nkussa ei sata taloa...\n\nLEMMINKÄINEN.\nNeittä kymmenen talossa...\n\nLYDIA.\nSekä miestä miekallista...\n\nLEMMINKÄINEN.\nImmet korjat, kuun ihanat...\n\nDAFNE.\nSulhot korskahat, kopeat...\n\nNAIDION.\nKilpi miesten päänalainen...\n\nLEMMINKÄINEN.\nNeitten päänalus parempi...\n\nANEMOTIS.\nMiehet sun surmaavat. Pakene!\n\nLEMMINKÄINEN.\nEikö oo riemua elämä?\nViini, naiset, lempi, laulu --\ntääll' on riemu, täällä minä.\n\nANEMOTIS.\nTiedä, juur' jumalatarta\ntänään täällä juhlitahan...\n\nLEMMINKÄINEN.\nMinä juhlavierahaksi.\n\nANEMOTIS.\nAivan suuttuu Afrodite...\n\nLEMMINKÄINEN.\nHänet ma lemmellä lepytän.\n\n    (Jahtitorven ääni kuuluu kauvempaa.)\n\nANEMOTIS.\nPois! Chryseis on tulossa.\n\nLEMMINKÄINEN.\nKen Chryseis? Miks paeta?\n\nANEMOTIS.\nTytär Chrysandron on hän,\nKypron kaunis valtiatar.\n\nLEMMINKÄINEN.\nKaunis? Siis hänet ma voitan.\n\nANEMOTIS.\nVoi, ei...\n\nLEMMINKÄINEN.\n           Miksei? Eikö kaunis?\nruma kuin Medusa itse?\nParrakas?\n\nANEMOTIS.\n          Paraiksi kaunis\nitse armaaksi Apollon.\nMutta...\n\nLEMMINKÄINEN.\n         Sentään parrakas, sanoinhan.\n\nANEMOTIS.\nHäntä et ikinä voita.\n\nLEMMINKÄINEN.\nSiis on naista hän enempi?\n\nANEMOTIS.\nEi, vaan miestä ylpeämpi.\nKäyneet on sadat kosijat,\nruhtinaat, urohot, vallat,\nmahtavat, maan valiot,\nnuoret, rikkaat, mainehikkaat,\nSaaren kaunoa kosissa, --\nkaikki turhaan. Pyydä onnen\ntuoksua etelätuulen,\npaistetta kesäisen päivän,\nvangitse valokin tähden\ntaikka lainehen lipinä --\nvaan Chryseistä et voita.\n\nLEMMINKÄINEN.\nNo, jos sit' on hän sukua,\nniin, kautta Kalevan, tahdon\nvarsan villin sen kesyttää!\nPotkikoon hyvinkin, mulle\nvihdoin viimeks hän hymyypi.\n\nANEMOTIS.\nUhmaile, hymyile itse\nkuinka tahdot! kuullut et sa\nliene laulua etelän\nkosijoista Saaren neien.\n\nLEMMINKÄINEN.\nLaula lintuni korea!\nEhkä taivun taiastasi.\n\nANEMOTIS (laulaa).\nBallaadi.\n\nv. 1. Oli neidolla kolme kosijaa:\n      Tuli aurinko ajaen vaunuillaan:\n      Saat päivän kultaisen kruunun.\n      Ei, ei,\n      sun kultakruunuas halaja en,\n      sun suukkosi liian on lämpöinen\n      ja minä vain leikkivä lapsonen.\n\nLEMMINKÄINEN.\nSangen ylpeä on sinun nuori ruhtinattaresi. Mutta entä jos päivä\npolttaisikin hänen ruusuihonsa aivan mustaksi?\n\nANEMOTIS.\nKaunis ja ylpeä on minun nuori ruhtinattareni. Saatpa kuulla:\n\nv. 2. Tuli kuuhut kuutamon välkkehin:\n      Tule, huoli hapsesi hopeihin\n      ja leiki lehdossa keijuin.\n      Ei, ei,\n      sun hopeahelmiäs halaa en,\n      sun suukkosi liian on vilpoinen\n      ja minä vain lapsonen viluinen.\n\nLEMMINKÄINEN.\nAurinko hänestä oli liian lämmin ja kuu liian kylmä. Siitä tunnetaan\ntyttöjen oikut. Mutta laulahan kolmannesta kosijasta.\n\nANEMOTIS.\nv. 3. Tuli tähti pilvyen purressaan:\n      Käy saliin taivahan korkeaan.\n      Saat yön sa tähtisen kruunun.\n      Ei, ei,\n      sun tähtikruunuas halaa en,\n      sun salisi liian on ylhäinen\n      ja minä vaan lempivä lapsonen.\n\nLEMMINKÄINEN.\nEi siis ketään heistä kolmesta? No hyvä, siispä tahdon minä olla\nneljäs.\n\nDAFNE (joka on kuunnellut jotain kauvempaa, syrjään).\nLuojat! Onko hän lumottu?\nVain Chryseistä uneksii.\nKykloopi! Unohdat meidät.\nKäsken tänne Saaren sulhot.\n\n    (Hiipii pois.)\n\nANEMOTIS.\nTurhaan tuhlaat voimiasi.\nVain salojen Artemista\nkumartaa kuningatar. Hän\nAfroditea hyleksii.\nJa hän lientää lemmen haavat\nnuolella teräksisellä\nsuoraan sun sydämehesi.\nVaro häntä, vieras sulho!\n\nLEMMINKÄINEN (nousee, ylpeästi).\nMit' olet laulanut, ladellut,\ntuot' olen kyllin tuuminunna.\nKauvaksi meriä myöten\nhuhun kuulin kummallisen\nimmestä ihanan saaren,\njoka herjaten, häväisten\nleikkivi lemmellä urosten.\nJa ma vannoin\nkautta Hornan puun pisimmän:\nEi minua uhita uhmat,\nei pistä Chrysein pilkat,\nhänet voitan vaimokseni.\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Viimeisten sanojen aikana on kööri, Kypron tyttöjä ja poikia,\n    saapunut ja asettunut puoliympyrään LEMMINKÄISEN taakse, joka\n    tyynnä, käsivarret ristissä rinnallaan, kuuntelee seuraavaa:\n\nNAURUKÖÖRI.\nHah-hah-hah-hah, hah-hah-hah-haa.\nHän on suurin urho maan:\nLemminkäiseks sanotaan.\nKaikki tytöt tenhoaapi,\npaulaan kaikki ämmät saapi.\nKas kuin on\nviaton,\non kuin kotka,\non kuin sotka,\nnaisten ylväs,\nmiesten pylväs,\nuljas, mieto,\nliian lieto\nkukaties.\nEikö hän oo kaunis mies?\nRypistää\nsilmiään\nkuninkaamme.\nRukoilkaamme!\nHah-hah-hah-hah, hah-hah-hah-haa.\nSuuri, julma sankari!\nKuule ääntä kansasi!\n\nLEMMINKÄINEN.\nOnko saarella sijoa\nminun moisen miehen maata,\nonko Kyprossa kyliä\nminun leikki lyödäkseni?\n\nKÖÖRI.\nHah-hah-hah-hah, hah-hah-hah-haa.\nEi niin suuri sankari\nKypron kyliin mahtuisi,\npienet ovat Kypron töllit,\ntytöt tyhmät niinkuin möllit,\nvinosuut,\nkaitaluut,\nvanhat, valjut,\nvallan haljut;\ntanssilavat\nkehnot ratki,\ntanssitavat\nkehnommatki,\nkelpaa ne\nei, ei teidän armolle.\n\nLEMMINKÄINEN.\nSuokaa mulle kukkakumpu,\nkaksi poskea punaista,\nvähä on väliä muusta.\nLaitan leikit oivalliset.\n\nKÖÖRI.\nHah-hah-hah-hah, hah-hah-hah-haa.\nSankari,\nKuulkosi\npyyntö syvin:\nTehkös' hyvin,\nmuualta\netsi sa\nsaari, impi,\nkaunihimpi!\nHah-hah-hah-hah, hah-bah-hah-haa.\nTeidän jaloudellenne\nlienee neuvo parhain se.\n\nLEMMINKÄINEN.\nMitä? Pilkkaako? Ivaako?\nSen te mulle maksanette,\n    (Vetää' miekkansa.)\nrohkein veriverolla\n    (Tempaa vasemmalla kädellään erään tytöistä.)\nja suloisin suukollansa!\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    CHRYSEIS metsästyspuvussa, DORIIN seuraamana, astuu nopeasti\n    näyttämölle, kantaen viintä, jousta ja ammuttua saalista.\n\nCHRYSEIS (heittäen saaliin Doriille).\nMiks rähinä, miekan välke?\nKenenkä käsi on kurjan\nrikkonut jumalten rauhan?\n\nERÄS NUORUKAINEN.\nHeti tulkoon tuomionsa!\n\nTOINEN.\nSaakoon palkkansa pahimman.\n\nNAIDION.\nMulta tahtoi suukon viedä.\n\nENSIMMÄINEN NUORUKAINEN.\nUhmailee, uhittelevi.\n\nTOINEN NUORUKAINEN.\nKäypi tässä käskijäksi.\n\nDAFNE.\nViepi piiristä parahan.\n\nLYDIA.\nSanoo ettei nainen häntä\nvastustaa voi.\n\nNAIDION.\n               Vaikka meitä\nliian luulevi rumiksi.\n\nDAFNE.\nNiin me nauroimme vähäsen.\n\nCHRYSEIS.\nMies onpi kuritettava,\nrangaistava raakamieli!\nSyöskätte hänet syvälle\nvuoren jylhän jyrkänteeltä!\n\nLEMMINKÄINEN (vaipuneena Chryseiin katselemiseen, antaa miekkansa\n  vaipua).\nKen olet sa kaunis tyttö?\nNiin sinun silmäsi palavat\nniinkuin kaksi aurinkoa\nläpi pilvien pimeiden --\nyhtä aikaa yö ja aamu.\nKaveko? Luonnotar korea?\nIlmatar ihanan päivän?\nTuulikkiko, tuulijalka,\nneiti linnunlaulu-suinen?\nMetsänkö mieluisa Mimerkki,\npalmun tytti, cedrin sorja?\nKannatko kullaista ereä,\njohdatatko jousikättä\nTapiolan tanhuville,\ntetren telmintäsijoille,\nhirven hiihtotantereille?\nSe oletko, jota ma etsin,\njumal'voima voittamaton?\nNiinpä siis nimesi lausu,\nettä uhmailen sinua!\n\nCHRYSEIS (halveksivaisesti).\nNimeni humahtelevi\njoka lehdon lehtipuissa,\nsoi joka lähtehen soreissa,\nkukkii joka kunnahalla.\nAjele ahavan teitä,\nkysy tuulen tuttavia, --\nniiltä kuulet sa nimeni.\n\nLEMMINKÄINEN.\nVaikka metsä vaikeneisi,\ntuuli turhia puhuisi,\ntotta silmä tuo puhuvi,\nsilmä ainut taivas-alla:\nolet saaren valtiatar,\nChryseis, imanne Kypron.\nTurhaan tummaksi vetäydyt,\nukkospilvin silmäs peität:\ntiedän syntys, mun olet sa.\n\nCHRYSEIS.\nMato, orja maanalainen,\norjattaren synnyttämä!\nVaahto ventojen vesien,\nkuohu kurja, tuulen tuoma!\nKypronko kuningatarta\ntohdit korkeeta kosia?\nHetkenä jona hänehen\nkätesi herjaavan kohoitat,\nkaadut kuin salaman lyömä\nnuolesta ankaran Apollon.\n\nLEMMINKÄINEN.\nOlet orjantappurainen.\nSanasi putoelevat\nniinkuin piikit pistäväiset,\ntoki piikkien lomista\nnäen kaksi punaista huulta,\nsuukon suovaa, lemmen luovaa, --\nruusu armahin oletkin.\nKysytkö, kuka ma olen?\nPoik' olen voittoisan Kalevan,\njoka kaasi Pohjan kaiken,\nvaltasynty kuin sinäkin,\nvapaan äidin synnyttämä.\nVapaasti, vapaana miesnä\nsiis sinut valitsen tässä,\notan sun kädellä tällä\nkahleen kantamattomalla.\nTunteva minut sa olet,\njos et tunne mainettani.\n\nCHRYSEIS (tähdäten jousellaan).\nPois! Tai kautta aamuntähden,\nkylpemän meressä Kypron,\ntäällä hautasi havaitset!\n\nLEMMINKÄINEN.\nHelmassasi? Hellin mielin.\n\nCHRYSEIS.\nNuolella sinut lävistän.\n\nLEMMINKÄINEN.\nAmmu! Ammuttu olenkin.\n\nCHRYSEIS.\nVäisty! Vankka on vasama.\n\nLEMMINKÄINEN.\nLeuto niinkuin lännenleyhkä.\n\nCHRYSEIS.\nKaareni on kuolon tuoja.\n\nLEMMINKÄINEN.\nNiinkuin silmäs. Siksi ammu!\n\nCHRYSEIS.\nKas, mikä korea lakki,\nsinipunakairoinensa!\nPääsi paljasta, hupakko!\n\n    (Ampuu häneltä lakin päästä.)\n\nLEMMINKÄINEN (ottaen tyynesti lakin ylös).\nSinun eessäs aina, armas!\nHyvin ammuttu! Osasit.\nTule kauno Kaukolahan,\npalkka oot parahan urhon!\n\n    (Tarttuu hänen käteensä.)\n\nCHRYSEIS.\nVäkivaltaako? Minulle?\nKansani! Tikari tänne!\n\nLEMMINKÄINEN.\nKäy keralla! Väisty kansa!\n\nNEIDOT.\nZeus avita!\n\nUSEAT NUORUKAISET.\n            Alas mokoma!\n\n    (Kööri syöksee Chryseistä vapauttamaan.)\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Edelliset. MEDON syöksähtää. Sittemmin MEGAPONTOS.\n\nMEDON.\nKostolleni koira suokaa,\nsadan vaimon vainukoira,\nturma jo tuhannen immen, --\nhaa, joko vihdoin sun havaitsen.\n\nLEMMINKÄINEN (vetäytyy taistellen ja Chryseistä päästämättä Afroditen\n  kuvaa kohden).\nAfrodite! Auta mua!\n\nMEDON.\nChryseis! Älä vapise!\nMiekka Medonin palavi,\nMedon sua puolustavi.\n\n    (Taistelevat.)\n\nMEGAPONTOS (tulee).\nHiljaa! Hiljaa! Rakkaat ystävät, mitä te ajattelette? Huomatkaa, tässä\non jumalten lehto ja Afroditen kuvapatsas. Onko siivoa ja kaunista\nmurhata toisiaan rakkauden jumalattaren näkyvissä? Kautta Poseidonin,\nmeidän kantaisämme, minä olen rauhaa rakastavainen juomanlaskija, minä\nen kärsi mitään rähinää koko valtakunnassani, saati sitten näin lähellä\nmeidän kuninkaallista linnaamme. Miekat tuppeen, sanon minä, ja\nkertokaa minulle, kuinka asia on.\n\n    (Meteliä. Taistelevat erotetaan.)\n\nMEDON.\nPois minusta! Miekallani\nhänen häijyn mä lävistän!\n\nCHRYSEIS (tempaisee itsensä irti.)\nTämä mies on kuolon oma;\nhäväissyt minua on hän...\n\nMEGAPONTOS.\nHiljaa, hiljaa, kaikki asiat järjestyksessään. Posito: Mies on\nhirtettävä... Mutta mitä se raukka on tehnyt?\n\nMEDON.\nLuovinut luvattomasti.\n\nNAIDION.\nVielä tahtoi suukon viedä!\n\nMEGAPONTOS.\nKautta kaikkien runottarien, tämän rikoksen näyttää minusta Afrodite\nvoivan antaa anteeksi. Enpä muista, että lakimme säätäisivät mitään\nankarampaa rangaistusta sellaisesta rikoksesta. Nuori mies, sinä\nnäytät minusta sangen soreamuotoiselta faunilta. Minä tahdon antaa\nsinulle erään neuvon. Viisas Anakreon sanoo:\n\nTytön huulet ovat luodut vain kahdenkesken, pikarin suu suudeltavaksi\nkaiken kansan nähden.\n\nLEMMINKÄINEN.\nOmani Chryseis onpi,\nhänet vaadin vaimokseni.\n\nMEGAPONTOS.\nNuori mies, nuori mies, ajattele, mitä sanot. Chryseis on antanut\nrukkaset prinsseille ja kuninkaille; Foibos Apollo on mahtanut\njärkesi viedä. Toivonpa, ettei kukaan hoviväestä liene tarjonnut\nsinulle jotakin.\n\nNAIDION.\nRuusuja, rypälehiä,\nviiniäkin kyprolaista...\n\nMEGAPONTOS.\nSiinäpä se. Olet juonut viiniä, nuori mies, Ja tehnyt sen toimittamatta\njuoma-uhria jumalille. Siksi on Dionysos rangaissut sinua pahalla\nhumalalla. Katson itseni pakoitetuksi yleisen turvallisuuden nimessä\npistämään sinut putkaan.\n\nMEDON (Megapontokselle).\nPois! Kärsivällisyyteni on lopussa! Minä olen kuninkaan sotapäällikkö.\nRyövärin täytyy tänä päivänä hävitä maan päältä.\n\nMEGAPONTOS.\nJos sinä oletkin kuninkaan armeijan päällikkö, olen minä hänen\nviinikellarinsa päällikkö, ja se on jotakin enempi, se. Kautta\nDionysoksen sauvan, olenpa sinun esimiehesi; sinä kuoletat, mutta\nminä annan elämää. Me olemme sivistynyttä kansaa, me emme hirtä\nkestiystäviämme. Jos lurjus on juonut meidän viiniämme, niin on hän\njuonut sitä meidän menestykseksemme. Polemark, tahdotko sinä murhata\nmeidän hyvän tekijämme?\n\nMEDON.\nSanoja, viiniä, rakkauden ruikutusta, terästä, tarmoa ei vastaan\nherjausta. Omena kypsä on. Barbaarit saapukaa! Naismaaksi muuttui\njo muinainen Hellaan maa.\n\nUSEAMPIA ÄÄNIÄ.\nKuningas palajaa puistosta linnaan. Vait!\n\n\nViides kohtaus.\n\n    EDELLISET. Kuningas CHRYSANDROS vartiain kera.\n\nKUNINGAS.\nMit' on tää meteli? --\n\n    (Medon ja Megapontos selittävät hänelle kahakan synnyn).\n\nLEMMINKÄINEN.\nMua auta Afrodite,\nrankaise kapinallista!\nKahlehin sulavin kaitset\nkoko ihmisten sukua --\nhänkö yksin irti kulkis?\nSulta suojoa rukoilen,\nhälle kostoa kovinta.\n\nKUNINGAS (Lemminkäiselle).\n                      Saat mennä, nuori mies.\nKahleita kyllin meill' ei ole Herra ties,\nnarreille kaikille, jotk' ohi saaren kulkee.\n    (Chryseiille.)\nVoittoisa Lemmetär sun mieles kostaa julkeen.\n\nLEMMINKÄINEN (puoliääneen pois mennessään).\nChryseis omani onpi\nennen päivän päättymistä!\n\nMEDON.\nKuningas, paljoks et siis arvaa miekkaa tätä.\n\nKUNINGAS.\nSe säästä siksi kuin on valtakunnan hätä.\n\nMEDON.\nHerjausta vierahan siis kuulet tyynin mielin.\n\nKUNINGAS.\nViisasta vihoittaa ei voine narrin kieli.\n\nMEGAPONTOS.\nEi yhtään vaaraa, usko pois ja säästä nahkaasi, siksi kuin meidän\nkorkeampi viisautemme katsoo sen naarmun arvoiseksi. Tantalus avita,\nonpa tämä seikkailu saattanut minulle aimo janon. Voisin varmaan\njuoda vaikka kuiviin koko Joonian meren, ellen olisi tehnyt pyhää\nlupausta etten koskaan maista tippaakaan vettä.\n\n    (Kuningas, Megapontos ja Medon pois.)\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    CHRYSEIS. NEIDOT. KÖÖRI. Sitten LEMMINKÄINEN ja TIERA.\n    Vihdoin KUNINGAS y.m.\n\nCHRYSEIS (ajatuksiinsa vaipuneena).\nKuink' ol' ylväs katsehensa!\n\nANEMOTIS.\nChryseis, sanohan, saako\nalkaa jo jumalten juhla?\n\nCHRYSEIS (häntä kuulematta).\nBarbaari! Minuhun kuinka\ntohditkaan käsin sä käydä!\n\nDORIS (pyytäen).\nSaammeko tanhuta vähäsen?\n\nCHRYSEIS (kuten edellä).\nNiin, niin, rikosta on se.\n    (Hajamielisesti.)\nSoittoa? Kisoja? Kyllä.\n\nAFRODITEN JUHLAKÖÖRI.\nMe juoksemme juhloa keväimen,\nkun tuoksuvat kaikki kerkät.\nKevät, lempi, ne viihtyvät parhaiten,\nmissä mielet ja varpaat on herkät.\nKas seppelepäin\nelon ehtoisin sain\nme laulamme laulua taivaisten näin.\nMe juoksemme juhloa keväimen,\nkun tuoksuvat kaikki jo kerkät.\n\n    (Uhrineidot astuvat alttarin ääreen.)\n\nENSIMMÄINEN NEITO.\nO, Afrodite, mi aallost' astuit\ntään saaren rannalla kukkivalla,\nsulle myrtit suomme...\n\nTOINEN NEITO.\nJa heelmät tuomme...\n\nKOLMAS NEITO.\nJa rusoruusuja kaatamalla.\n\nENSIMMÄINEN NEITO.\nNiin kyyhkyn-lempeitä...\n\nTOINEN NEITO.\nJoutsen-hempeitä...\n\nKOLMAS NEITO.\nPerhon-lietoja...\nLempi suo!\n\nKAIKKI KOLME.\nOi, Afrodite, suo meille päivää\nja lemmen leikkiä maahan luo!\n\n    (Uhrin aikana tulevat Lemminkäinen ja Tiera, muiden\n    huomaamatta, puiden taakse piiloutuen.)\n\nLEMMINKÄINEN (puoli-ääneen).\nVene onko vesillä valmis?\n\nTIERA (samoin).\nKaikki valmis.\n\nLEMMINKÄINEN.\n               Entä miehet?\n\nTIERA.\nRannalla tappara tanassa.\n\nLEMMINKÄINEN.\nNyt ryöstän ihanan immen.\nPuhaltaapi purjetuuli.\n\nTIERA.\nNiinkö? Kiire on sinulla.\nMinusta hyvä on täällä,\nuni maistaa, päivä loistaa,\nmakea on sammal maata.\n\nLEMMINKÄINEN.\nNyt kavahda! Kotka iskee!\n\nTIERA.\nEi ole rumia ruojat.\nJospa miekin jonkun veisin?\n\nJUHLAKÖÖRI (jatkaa).\nNyt taivahan immet ne seppeltä luo\nylt'ympäri rakkauden pöytää,\nhymy huulilla käy hyvät jumalat nuo,\nZeus itsekin ilonsa löytää.\nSydän lempeä lyö,\nvyöllä kukkainen vyö\nhetken leikimme näin, sitten tulkohon yö!\nNyt taivahan immet ne seppeltä luo...\n\n    (Lemminkäinen tarttuu Chryseistä vyötäisiin ja vie hänet pois.\n    Tiera ryöstää Anemotiksen. Kööri taukoo, karkelo hajaantuu.)\n\nLEMMINKÄINEN (pois rientäen).\nChryseis omani onpi!\n\nTIERA (samoin).\nEnpä itse ilman jäänyt.\n\nCHRYSEIS (pois vietäessä).\nVartiat! Isäni! Auta!\n\nANEMOTIS (samoin).\nHoi, avuksi! Medon! Medon!\n\nKUNINGAS (syöksee esiin).\nLapseni! O, jumalat! Julki\nnäinkö raivoo raakalaiset?\n\nMEGAPONTOS (hengästyksissään).\nEnkös ma sanonut aina:\nnaisvarasta varottava on!\n    (Läkähtyen.)\nJumalat! Pikarin joinko?\n\nKUNINGAS.\nAnnan puolen saarestani,\nitse tyttöni ihanan\nsille, ken takaisin tuopi\nhänet ryövärten käsistä\nja käsistä vihaisen viiman.\n\nMEDON (paljastetuin miekoin).\nVoip' on miestä miekatonta!\nKatosi parahin kaune,\nmaastasi, kuningas, kuoli\ntuulehen korea kukka.\nKylmä on nyt Kypron tanner.\nToisen puolen sun luvastas\nsulle lahjoitan takaisin --\npidän itse toisen puolen.\nVastaan Scyllan vainolaista!\nKuule nyt uhkani Poseidon,\nkuulkaatte Charybdin kuohut,\nkostottaret, kuunnelkatte!\nChryseiin takaisin tuon ma,\nrankaisen utalan rosvon,\nhäntä seurailen, samoan,\ntapahtukoon mitä tahansa,\nvaikka kuolon valkamille.\n\n    (Rientää pakenevien jälkeen. Esirippu laskee.)\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nSuomalainen pirtti. Ovi perällä. Ovi vasemmalla katsojista. Suuri,\navoin liesi, jossa palaa tuli. Seinällä kaari ja hirvensarvia.\nLautsa, pöytä ja jauhinkivet. Huone puolipimeä, vain lieden loimon\nvalaisema. Myöhäinen syksy-ilta. Kuuluu myrskyn viuhunaa ja kaikki\ntulevat sisään lumisina.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\nHELKA yksin ja laulaa jauhaen:\n\n    Jauhinlaulu.\n\nOli mun poskeni punainen\nniinkuin nuori ruusun nuppu,\nkeikkuipa keveä jalka\nniinkuin lieto linnunpoika\narmahaisella aholla --\nja ma mietin mielessäni:\nOi, jos oisin linnunpoika\ntaikka nuori ruusun nuppu!\n\nNiin saapui pimeä syksy,\nlehto lehtensä pudotti,\nvalkeni valiot kutrit,\nkukat kuihtui kulmaluilta.\nSyksyn on ikävät illat\nja ma mietin mielessäni:\nOi, jos oisin linnunpoika\ntaikka nuori ruusun nuppu!\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    HELKA. AINIKKI tulee suksineen, asettaa ne lieden\n    ääreen ja kuivaa huolellisesti.\n\nAINIKKI.\nTäss' olen takaisin, äiti.\nLunta niin sankasti satavi,\nilman suksia olisin\nerämaahan eksynynnä.\nSuo emo, sinua autan,\nraskas on raa'anta sinulle,\nolen nuori, voimakkaampi...\n\nHELKA (epäävällä liikkeellä jatkaa lauluaan).\nSurut suurina tulivat\nniinkuin pitkät pilvenlongat;\nkussa kuljet kuopukseni?\nmissä lennät lempilintu?\nSua aattelen alati\nja ma mietin mielessäni:\nTule, tule lempilintu,\ntule äidin nuori nuppu.\n\nAINIKKI (istuen villoja karttaamaan).\nKuuletko viuhua vihurin?\nOi, jospa kevät jo oisi!\n\nHELKA.\nKevähässä kerkän mieli,\nneien suuressa suvessa,\npojan mieli metsän tiellä,\ntaaton miel' kalan kudussa.\nEipä ole emolla mieli\nmetsähän eikä merelle,\nei iloja kesän hän itke\neikä talven tanteria.\nSyli tyhjeä tapaavi:\nKussa viivyt äidin kulta?\n\nAINIKKI.\nÄsken käydessä kotihin\nkävin kuten tavallisesti\nniemelle tähyämähän --\ntiedäthän, ketä ma etsin.\nIlta jo pimeni, syksy\nsynkkänä meriä peitti,\nvaan minusta näytti...\n\nHELKA.\n                       Näytti?\n\nAINIKKI.\nNäin kuni venettä kaksi.\n\nHELKA.\nValehia vaahdon taasen.\n\nAINIKKI.\nEipäs, selvästi erotin\nkaksi laivaa lainehilla,\ntoinen kuin kotoinen pursi,\ntoinen liiaksi komea.\n\nHELKA.\nPilvi piirsi taivon kantta,\nlokki laineilla välähti.\n\nAINIKKI.\nOi, emoni, kolme on jo\nvuosi kiertänyt ratoa\nlähdennästä viljon veion:\nUkkoa rukoile, äiti,\nettä tois hänet takaisin!\n\nHELKA.\nOon kysellyt metsän puilta,\nmeren usmilta udellut,\ntien ohelta, taivon kuulta,\npäivän nousevan täheltä;\nylitse yheksän meren,\nyli korven kymmenennen,\nhänt' olen etsinyt, hakenut,\njalkani kivihin käynyt,\nhaudellut haluvesillä;\nen tavannut etsittävätä,\nliekö kuollut kuopukseni...?\nKaari, seinällä korea,\nviikon jo leutona lepäsit,\ntokko iskenet ikänä,\nsuihkuttanet sulkanuolta\nlinnun lentävän povehen?\nOtso rauhassa pesivi\npelloillamme, niituillamme,\nkaaren kantaja ajavi\nKalman hirven hiihtomaita.\n\nAINIKKI.\nOi, hyvä, hyvä emoni,\nvarmaan hän tullevi kotihin,\nsaapuvi emon sylihin,\nrikkahana, rakkahana,\nvierellänsä neiti nuori.\n\nHELKA.\nEnempi kuin aurinkoa,\nenempi elämätäni,\nhäntä lemmin; jos minulle\nsydän on kylmennyt hänellä,\nsykkii vainen vaimollensa, --\nkaiken kalleimman ylitse\nyhäti rakastan häntä.\n\nAINIKKI.\nSuuri on sydämes lempi.\n\nHELKA.\nHetket tyhjätkin kuluvat.\nMyöhäist' on. Menen jo maata.\n\nAINIKKI.\nHänestä uneksi, äiti!\n\nHELKA (mennessään).\nTulta hoida; ovi lukitse!\nLuojat sua suojelkohon.\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    AINIKKI yksin. Sitten LEMMINKÄINEN.\n\nAINIKKI (oven suljettuaan).\nOi, unonen, urho pieni,\npiltti kultakutrillinen,\nsammal silkkinen vetäise,\npane paras pään-alainen\näidilleni armahalle!\nKehitä kerältä tuskat,\naattehet alinomaiset,\nsouda sormin vienoin, hienoin,\nhänen hastensa hopeita,\njotta kuivuis kyynelhelmet\nposkella punattomalla,\nvalmuleyhkän leyhytellen.\n    (Hiljainen hoputus ovelle.)\nKuka on yössä kulkemassa?\nkodinko haltia koputti?\nvaiko ilkeä Ajatar\nMetsolan pimentomailta?\n\nLEMMINKÄINEN (ulkona).\nAinikki, avaja!\n\nAINIKKI.\n                Kelle?\n\nLEMMINKÄINEN.\nVerevälle veiollesi.\n\nAINIKKI (aukaisee).\nLemminkäinen! Viljon veikko!\n\nLEMMINKÄINEN (tulee sisään varpaillaan).\nÄitiä älä herätä!\nOnko hän itkussa? Ilossa?\nMua vielä muistaneeko?\nUsein kun ajattelin ma\nvirsiänsä vienoisia,\ntunsin tunnetta salaista,\ntuskaako, katumustako,\nsit' en tiedä. Siskokulta!\nVieläkö torua voi hän?\n\nAINIKKI.\nHarmenneet on hapset äidin,\nkuihtunut punainen poski,\nsilmä kirkas myös samennut, --\nsua hän aatteli alati.\nLie hän itkussa, ilossa,\nsulle aina anteeks suo hän.\nKuin tulit sä? Virka!\n\nLEMMINKÄINEN.\n                      Hyvin.\nKaikki kaunoiset jumalat\nsuojaksi majan matalan!\nEnnätin etelän mailta,\netelän narreja pakohon --\nhe minua seurailevat.\nAinikki, tahotko nähdä\nihmehen? Minä ja Tiera\nkaiken muun rojun lisänä\nkumpikin nyt mutson tuomme.\nMikä nainen! Kuin Mimerkki\nylväs, valtava, valio,\nsentään ainoa, jota en\nviel' omaksi voittanunna.\nKussa näillä hallan mailla\nkukat niin kultaiset rehoitti?\nMistä tukka sai sen tumman,\nmistä silmä tulen salaisen,\ntenhovaisen, taikovaisen?\nMut hänet rantaan ma unohdan,\nmissä vartoo viestiäni.\nAinikki -- sisaren käsi\nanna veljes morsiolle!\n\n    (Menee.)\n\n\nNeljäs kohaus.\n\n    AINIKKI. Sitten HELKA.\n\nAINIKKI.\nLankea luminen vaippa,\npeitä pettävät uneni.\nTiera jo minut unohti,\nTiera tuopi toisen vaimon!\n\n    (Äänettömyys.)\n\nHELKA (tulee kuunnellen).\nAinikki -- ken oli täällä?\n\nAINIKKI (epäröiden).\nIlmatarko ikkunassa?\nKuulet tuulien tohua.\n\nHELKA.\nKuulin, kuulin äänen, käynnin.\n\nAINIKKI.\nAjatar metsässä ajeli.\n\nHELKA.\nMua petät sä ... tuli tupahan\njoku, joku, jot' et tohdi\nmulle ilmaista...\n\nAINIKKI.\n                  Emoni!\nTyynny, tyynny! Enhän tohdi,\nnoin kun kiivaasti kyselet.\n\nHELKA.\nMunko tyyntyä pitäisi?\nKäske koski tyyntymähän,\nsido silmät päivänkoiton!\nKoski pauhaa, päivä paistaa.\nKuulin äänen kuopukseni.\nMiss' on hän?\n\nAINIKKI.\n              Kotona kohta.\n\nHELKA.\nKotona!\n\n    (Rientää ulos.)\n\n\nViides kohtaus.\n\nAINIKKI (yksin).\nKuule, kuinka tuuli viuhuu,\nälä äitini ... meni jo.\nPian päättyi pikku juoni.\nKuinka kelvannee tupamme\nniin koreille vierahille?\n    (Alkaa siistiä tupaa.)\nVerraton on veljyeni!\nVoittavi joka sydämen.\nMinä niinkuin pilven varjo\ntaivaan rantoja vaellan\nitken niinkuin illan kaste,\nyksinäni yön kesäisen,\nhaihdun aamun auetessa.\nTahdon siivota sirosti\nTieran ... Tieran morsiolle,\npainelen hyvästi patjat,\njotta nukkuu nuori impi,\nunta kaunista näkevi.\nArvanneeko hän mitänä?\nTaivas auta! Tuoss' ovat he.\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    HELKA. LEMMINKÄINEN. TIERA. CHRYSEIS ja ANEMOTIS tulevat. Kaikki,\n    paitsi CHRYSEIS riisuvat päällysvaatteensa. ANEMOTIS lämmittelee\n    lieden ääressä. TIERA kömpii kaikessa hiljaisuudessa uunille.\n\nHELKA (Lemminkäiselle).\nPaha poika, kuss' olet sa,\nkulla kurjilla tiloilla\nviikon vierinyt, kokenut\njumalia, ihmisiä\nemosi suureksi suruksi?\nPuhu kulta kuopukseni!\n\nLEMMINKÄINEN.\nHyvin teet, emoni armas,\nkun kohta tarjoat toria,\nkuta on torat kovemmat,\nsen enemmän lemmit mua!\nMissä viivyin? Onnen mailla,\nsaarilla sanattomilla,\nkussa puut punalle paistoi,\nvuoret viiniä valuivat,\nmaitoa mäkien rinnat,\nmettä kaikki rannan raidat.\nSiellä vieläkin olisin,\nmutta katso! Saaren kansa\ntuiki tuhmaksi rupesi,\nluulivat minun poloisen\npitelevän piikojansa,\nminun kainon, kaitaluisen,\njoka kaunoja kavahdan\nniinkuin pukki kaalimaata.\nNeiet ne mua ajoivat,\nminä piilin piilokkali.\n\nHELKA.\nTunnen kultakuopukseni,\nniinkuin lehti lentäväisen.\nmutta katso! Saaren kansa\ntuiki tuhmaksi rupesi,\nluulivat minun poloisen\npitelevän piikojansa,\nminun kainon, kaitaluisen,\njoka kaunoja kavahdan\nniinkuin pukki kaalimaata.\nNeiet ne mua ajoivat,\nminä piilin piilokkali.\n\nHELKA.\nTunnen kultakuopukseni,\nniinkuin lehti lentäväisen.\n\nLEMMINKÄINEN.\nEmo, -- kaunis on elämä!\nVaan min olen vakautunut\naivan arveluttavasti.\nTässä tuon todistukseksi\nvaimon kaikkein kaunehimman,\npolkuhinnalla kopatun\nKypron valtaistuimelta.\nNimeltään Chryseis ennen\nkuninkaan kultaisen tytärnä,\nmiehen köyhän puolisona\nolkoon Kyllikki nimensä.\nKyllikki! Nimes on soiva\nsoittona vesiä myöten,\nkäyvä laulun lainehilla\nhalki Suomelan salojen.\n\nHELKA.\nKiitos, te meriset kuohut,\nkiitos päivä, kiitos kuuhut,\nkiitos sa Jumalan tähti,\njoka loistat, loimottelet,\nnäet emon ikävät, itkut, --\ntoitte poikani takaisin,\ntoitte mieluisan miniän\nsyksy-iltani suloksi,\nlapsen liedon lauhtumiksi.\nKaunis on kanervan kukka,\npäivä, aallon päilyttämä,\nkaunihimpipa sitäkin\nsydän onpi neien nuoren\nkultaansa kuvastavainen.\n\nLEMMINKÄINEN.\nSaat siitä parahan minjän\nvanhan päiväisi varaksi,\npulskin poukkujen pesijän,\ntulen hellän hoitelijan,\nvillan vienon ketreäjän,\nleipojan metisen leivän,\nlaattian lakaisijanki\nsekä sintsin siivoajan.\n\nHELKA (Chryseiille).\nHyvä. Huomenna alamme.\nTänään sä olekin vieras.\nNyt me pikkuiset pidämme\ntupahan tulijais-kestit.\n\n    (Menee.)\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    EDELLISET, paitsi HELKA.\n\nCHRYSEIS (ylpeästi ja uhmailevasti).\nPäättyykö pila jo? Etkö\nkyllin jo kiusannut minua?\nKodistani korkeasta\nminut ryöstit, raakalainen,\ntoit läpi merien myrskyn\ntänne kurjuuden kitahan,\nyön ja pakkasen pesähän,\nkitumahan, kuolemahan.\nOlenhan kuninkaan tytär!\nOrja, muistele osaasi!\nPolvistu katuen! Anna\nasunnoksi linna mulle!\nEhkäpä kujerruksesi\nsilloin kuulen, säästän sua.\n\nLEMMINKÄINEN.\nElähän toreile, armas!\nSiksikö minulle suutut,\nettei juokse suonissani\nkuuluisa kuningasveri?\nRauhoittuos rakkahani!\nJos olenkin sukua pientä,\non minulla tulinen miekka,\njumalissa kuuraeltu,\njoka leikkaa, kun se läikkää,\ntoukoa kuoleman kuninkaan.\nSiispä sen toran jätämme.\nJos kadotit valtakunnan,\nuuden valloitan sinulle --\nmitä siis enempi pyydät?\nMatkan vaivoista lepäjä\nmajassamme lämpimässä.\nMitä on kiviset linnat,\nellei lempi siellä liiku?\nvaan mökissä ilo on meillä,\nkun juomme jumalten mettä.\nSano vaan sana suloinen,\nniin valalla vannon, katso,\nluon sulle komeimman linnan.\n\nCHRYSEIS.\nJos sull' on kuningasmieli\neikä yksin miekka, -- pistä!\nAntina sydän on armas,\nei pahalla pakotettuna.\n\n    (Molemmat jatkavat keskusteluaan, Chryseis kiivaasti,\n    Lemminkäinen viihdytellen.)\n\nTIERA (mukavasti uunilla loikoen).\nAinikki, annappas minulle haarikka olutta! (Ainikki tuo oluen.) Sinä\nolet kasvanut ja kaunistunut, Ainikki! Muistelenpa, että pienenä\nollessasi pidit paljon ruskeasta parrastani. (Juo.) Mitäs pidät\nmorsiamestani?\n\nAINIKKI (alasluoduin silmin).\nSuokoon Päivätär hänelle\nain' yhtä punaiset posket.\n\nANEMOTIS.\nValjut on sinulla posket\nkuin kinokset; mutta niiden\npäällä päivyttä havaitsen\nkaksi suurta, kaunehinta:\nMua sääli, suloinen tyttö,\nsalli luonas lämmitellä!\n\nTIERA (kuten edellä).\nPakkanen ei morsiamille pahaa tee. Syöjätär sydämeni vieköön, jos en\nrakasta sinua melkein yhtä paljon kuin karhunkeihästäni. (Ainikille.)\nHänellä oli siellä vierailla mailla vihurinen nimi, mutta nyt olen\nminä hänet nimittänyt Tuulikiksi, Tapion tyttären kaimaksi; -- hän\nsuojelkoon karjaani pedoilta.\n\nANEMOTIS.\nTosiaankin kaunis toimi.\nSusi sun syököhön, mokoma!\n\nTIERA (kuten edellä).\nPitkä ja vaivaloinen oli matkamme Saaresta, jota he Kyproksi sanovat.\nKypron joukko oli aina kintereillämme. Vielä tänä iltanakin luikahti\nheidän kirottu, pystynokka laivansa kuin ankerias karien lomitse.\nMaata ei saanut rauhassa, (juoden), juoda ei saanut rauhassa. (Ääniä\ntuvan ulkopuolella.)\n\n\nSeitsemäs kohtaus,\n\n    EDELLISET. MEDON, kyprolaisten sotilasten seuraamana. LEMMINKÄINEN\n    vetää miekkansa. TIERA viittaa AINIKKIA ojentamaan hänelle\n    karhunkeihään. AINIKKI asettuu säikähtyneenä LEMMINKÄISEN taakse.\n    ANEMOTIS liittyy MEDONIIN. CHRYSEIS seisoo yksin, epäröiden\n    molempain välillä.\n\nMEDON (paljastetuin miekoin).\nVihdoin viimein sun tapasin,\nnaisten rosvo! Nyt vapise!\nSammui jo elosi tähti:\nTullut onpi koston tunti.\n\nLEMMINKÄINEN.\nTosin on meitä kaksi vainen;\ntoki koeta, ken kovempi!\n\nMEDON.\nSano, tahdotko takaisin\nheti suoda saalihisi?\n\nLEMMINKÄINEN.\nTakaisinko? En ikinä.\nTuiki tuhmapa olisin.\nKyllikki omani onpi.\n\nTIERA (uunilta).\nTuulikkia en ma anna.\n\nMEDON.\nKuuletko, Chryseis? Sano\ntälle orjalle sanasi\nkuin häntä kammoat, kiroat,\nylenkatsot.\n\nLEMMINKÄINEN.\nVapaasti valitse, Kylli,\nsano, että kiroat mua,\nylenkatsot. Kahlehesi\nkaikki katkeevat samalla,\nkäyt vapaana koristamahan\nonnellani mennehellä\nAfroditen alttaria.\n\nMEDON.\nChryseis, Chryseis, pyydän:\ntuomitse, unohda hänet.\n\nCHRYSEIS (epäröiden).\nOlkoon tuomio jumalten.\nMinä en enempi voine.\n\nLEMMINKÄINEN (Medonille).\nKun vasta vapaata miestä\nkutsut, narri, orjaksesi,\npistä pääsi kainaloosi!\nSe on onneksi sinulle.\nTäällä sun pakkanen panevi,\nlähde Kyprohon takaisin,\nkerto'os kuninkaallesi,\nkun olet päässyt horkastasi:\njo unohti Chryseis-Kylli\nvaivat, vaan ei Afroditen.\n\nTIERA (keihästään pudistaen).\nTäällä myös Tuulikki pitävi\nviiksiäni kaunehina.\n\nMEDON.\nZeus avita, sulle näytän,\npohjan barbaari poloinen,\nvielä ei vilustununna\nmiekkani tulinen terä.\n\nLEMMINKÄINEN.\nPaarma, miksi niin pöriset?\nMiksi naisien peloksi\nniskojamme taittaisimme\ntäällä siistin sillan päällä.\nKauniimpi lumella hurme!\nTule!\n\nMEDON.\n      Lurjus, miks pakenet?\nJo menikö mieles uhma?\n\nLEMMINKÄINEN.\nMitelkäämme miekkojamme\nsiis tän petran taljan päällä.\n\n    (Peurantalja levitetään taistelevien alle, jotka\n    mittelevät miekkojaan.)\n\nNoin. Sinun on ensi isku.\n\nMEDON (hyökäten).\nSiispä lähde Pluton yöhön!\n\nLEMMINKÄINEN (puolustautuen).\nKas niin, älähän kynsi,\nkissanpoika.\n\nMEDON (taistellen).\n             Saan käpälät\nleijonalta, sun tuhoan.\n\nTIERA (joka on kömpinyt uunilta alas, taistellen sotilasten kanssa).\nVarokaatte karhun kättä!\n\n    (Chryseis heittäytyy taistelevien väliin ja suojelee\n    Lemminkäistä. Taisto taukoaa.)\n\nCHRYSEIS.\nMedon, seis! Minut tapatko?\nTie hänen sydämmehensä\nkäypi kautta tään sydämen.\nLemminkäinen, miekkas laske!\nHän onpi isäni viesti.\nOikea asians' onpi,\nvaan vähänpä ihmislapsi\njumalten tuomion edessä,\ntaitavi ohjata osaansa ...\nkovin kostit Afrodite!\n\nMEDON.\nHän sua häväissyt onpi,\nherjannut ja huolettanut,\nvienyt kruunusi, kotisi.\n\nCHRYSEIS.\nTehnyt lie tuhat rikosta,\ntuhatkerroin anteeks annan.\n\nMEDON.\nMuista Kypron kukkasia,\nSaaren impien iloja,\nSaaren sulhojen surua\nja isääsi valkopäistä,\nmi sinua muistelevi\nyksin valtalinnassansa!\n\nCHRYSEIS.\nKova on kohtalo inehmon!\nSurmasin sadatkin kerrat\ntämän miehen mielessäni,\nhänpä jällehen heräsi\nilkukseni, itkukseni\nsata kerroin kestimpänä.\nTämä mies, jota vihasin,\nuhmasin, uhittelinkin,\ntätä miestä, min tekikin --\n\nMEDON.\nSeis, Chryseis! Ei enempää!\nLäpi yön, hämärän halki\nhenget Hellahan näkevät,\nkuulevat jumalat Kreikan\nKypron taivan laelta.\n\nCHRYSEIS.\nArmoa julkiset jumalat!\nTämä mies, mitä tekikin,\nijäti hänehen liitti\nminut langat onnetarten.\nZeus, mitä säädätkin minulle,\norjuuttako onnetonta,\nvaltalinnoja, vapautta,\nkurjuutta majan matalan,\neloni lyhkäisen lopuksi --\nLemminkäistä lemmin aina.\n\nLEMMINKÄINEN (pistää miekan huotraansa).\nKäy lepohon, leppärauta,\nmuutu murhan astalasta\nlempeni ikikukaksi\nvierelleni vilkkumahan.\nRakkaus voittavi rajunkin;\nKyllikki on onnelani.\n\nMEDON (pistää miekkansa huotraan).\nNäinkö kaunehin katosit,\nnäinkö heityit Kypron helmi\nPohjolan polon lumihin,\njalan jäljen jättämättä!\nRuhtinatar, sua rakastin,\naattelen alati, tosin\nen sua voittanut takaisin,\ntoki sua totella taidan. --\n    (Itsekseen.)\nPäivän päästä jo Chryseis\nkaihomielellä katuvi.\nOikku, on nimesi nainen.\n\nTIERA (sotilaille).\nMitäpä maksaisi vaivaa teidänkään kallojanne halkoa, koska päällikkömme\novat miekkansa tuppeen pistäneet? Kumahuttakaamme mieluummin kurkkuumme\nhaarikka olutta. Hiisi vieköön, te Kypron viinitynnyrit, saattepa\nkiittää, että teillä vielä on tappinne tallella, senkin jälestä, kun\nminä olen keihäälläni sitä kolistellut.\n\nCHRYSEIS (Medonille).\nSynkkä on matka syksysäissä,\nnäissä pohjan tuulispäissä,\nlöydät varmaan haudan harmaan.\nMinulle lupaakin, Medon,\ntänne jäädä\nyli kylmän, kolkon talven.\nSitten Kyprohon koteudu,\nsano: täällä Saaren neiti\nitkevi jokaista, jota\nennen lempi leikkimailla,\nisää armasta enimmän.\nJos hän mulle anteeks antaa,\ntahdon riemuin kaikki kantaa.\n\n\nKahdeksas kohtaus.\n\n    EDELLISET. HELKA, joka on tullut taistelon lopussa\n    astuu CHRYSEIIN ja LEMMINKÄISEN väliin.\n\nHELKA.\nRikkaalta orihit osta,\nkäy kosihin tytärtä köyhän:\nArmas on vertaisten asua.\nPrinsessa pois lähetä!\nEi sitele silkkikäsi\nkuhilasta kunnollista;\nkenell' on kotina linna,\nkompastuvi\nortehen majan matalan.\n\nCHRYSEIS (Helkalle).\nAnna anteeksi, emoni;\nKruununi kultaisen unohdan,\nlasken lapsena eteesi:\nota lahja onnellisen.\nTäällä ei kuningatarta\nmuuta kuin sa yksin, äiti.\nTyytynet sinä minuhun,\ntyytynen minä sinuhun;\nkudon, leivon, paistan, pesen,\npanen parhaimmat oluet.\nMajasi on maailmani.\nRakkaudella sen rakennan\nlaajaksi ja loistavaksi.\nAutathan emo minua!\n\n    (Helka syleilee häntä).\n\nLEMMINKÄINEN.\nTurhaanko opetit, äiti,\nmulle syntysi syväsi,\nmaata, merta mahtavammat,\ntaivasta tavottavaiset,\nTuonelaankin tunkevaiset?\nJo ma hiihdin Hiiden petran,\nPohjan poikaset kukistin\nkäden yhden kääntehellä,\nvaiensin vasamallani\nLemmon käärmetten kähytkin.\nKyllikki, kyläinen impi,\noman nyt orteni asuja,\nkatso, kuinka kaunisti\nsuudelma sovun ja lemmen\nloihti linnaksi majani.\nLinnaa sa halasit äsken\nlaulaa tahdon linnan sulle.\nKuuletko kohua kosken?\nNyt ma virteni viritän.\n\n    Melodrama.\n\nLEMMINKÄINEN.\nTapion lapsi, vanha hirsi,\naarnihongan heimolainen,\nmonen talven taltuttaja,\nmonen myrskyn myöstyttäjä,\nkuule nyt ääntäni mahtavaa!\nNöyrry! Pois!\nHarjahirsi,\nsuoja äitini harmaan pään,\npermanto, jolla mun kehtoni keinui,\nuksi, sa rauhan turva,\nliesi harmaa,\nmin loimossa lasna ma lauloin, leikin,\nkaikki uhraan ma lemmelleni.\nPoistukaa!\n\n    (Tupa kukistuu, pala palalta, katoaa ja antaa sijaa autiolle,\n    lumiselle ja kuun valaisemalle maisemalle, jonka perällä\n    kauvimpana kimaltelee myrskyinen meri.)\n\nMalmi, marmori mahtava,\nnyt mua kuulkaa!\nKuule myös,\nsinä vaskivuori,\nkussa Hiisien vasarat kalkkaa!\nRauta, nouse nostamatta!\nkivi, seininä kohoa,\nlinnaks muodostukaa\nkauniimmaksi kuin Kypron linna,\nkukkien keskelle jättien luoma!\nNouse seinä!\nKohoa katto!\nMuodostu muuri!\nLuonnon tyttäret, Luonnottaret,\nkaikki kauneenne tänne tuokaa!\nIlman kirkkaus!\nVeden terveys!\nMaan rikkaus!\nTulen loisto!\nTänne kaikki ne kantakaa!\nUkko, kultainen kuningas,\nsuojaa nyt ikäsi kaiken\narmossa, voimassa, suuruudessa\nvaltalinnaani lumoavaa!\n\n    (Linna nousee pala palalta erämaasta. Näyttämö valkenee,\n    ja aamurusko alkaa kimallella ikkunoista sisälle yhä\n    kasvavalla loistolla.)\n\nTässä asumme ain\nkera kauneuden ja rauhan ja rakkauden.\nTääll' äidin lempi\nonnea suopi\nja kevään hempi\nkukkia luopi,\ntääll' ilo mielellä, henkien rauhaa\nme katsomme kuink' elon myrskyt pauhaa,\nTääll' olkohon onnemme, Suomemme maa,\njoka laihoin kultaisin kangastaa,\nmin järvissä lempemme päilyy\nkuin aurinko, astuva aalloistaan.\n\n    (Esirippu lankee.)\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\nRitarisali Lemminkäisen palatsissa. Taustassa porrasaita, jonka\ntakana näkyy palanen pohjolan kevätluontoa ilta-auringon valaisemana.\nOvi oikeaan ja vasempaan. Oikealla Lemminkäisen aseet: kypärä, miekka,\nkeihäs, jousi ja viini.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\n    LEMMINKÄINEN, panssaripaidassaan, sukii kultasualla pitkää,\n    mustaa partaansa. Hänen edessään lappalainen orja, pitäen\n    hänelle kilpeä peilinä. Taustassa CHRYSEIS, valtakäytävän\n    aitaa vasten nojaten ja maisemaa katsellen, antaen värttinänsä\n    huolettomasti vaipua alas. Vähän matkaa vasemmalla istuu\n    AINIKKI ahkerasti kehräten.\n\nLEMMINKÄINEN (orjalle).\nOrja, kuinka käskyt täytät?\nKilpi on kuvastin urhon,\nsotasankarin somistin,\nnähdä tahdon tahratonna\nsiinä muotoni korean.\n\nORJA.\nHerra, ei mikään peili voi kyllin kiittää kauneuttasi. Käyt päivä\npäivältä yhä kauniimmaksi. Vertaistasi ei ole auringon noususta\nauringon laskuun eikä Saimaan aalloista Kainun mereen lännessä: sinua\nei voi kukaan vastustaa Kyrjälän pohjasta Rastekoian tunturiin asti.\nEn sano sitä sinua kiittääkseni, mutta se täytyy jokaisen myöntää,\nettä olet jumalata kauniimpi, ihmistä voimakkaampi ja anteliaampi\nkuin sekä jumalat että ihmiset. Käsketkö jotakin vielä?\n\nLEMMINKÄINEN (heittäen hänelle kultaketjut.)\nKahlitse lipeä kieles,\nota kulta, orjan kulta!\nMit' olen ma, sit' en sulta\nkuulla tahdo. Taidan itse\noman arvoni osottaa.\nPois! Elikko elättämäni\nmuille kiittäköön minua.\n\nORJA (asettaen kilven pois ja ottaen ketjut, itsekseen). Maderakka!\n[Maderakka = maan äiti, lappalainen jumaluusolento, niinkuin Sarakka =\nelämän hoitajatar.] Se oli liian paksua; se maistui herralleni vain\npuoleksi. Ensi kerralla tahdon olla hienompi ja ansaita rannerenkaan.\nMutta sitä ennen täytyy Kyllikin pois. Herrani käy käriseväksi\nvaihtelun puutteessa.\n\n    (Menee.)\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    EDELLISET, paitsi orjaa.\n\nLEMMINKÄINEN (ottaen miekkansa ja koetellen sen joustavuutta\n  permantoa vasten).\nSano, säiläni parahin,\nmilloin maailman kukistan?\n\nCHRYSEIS.\nKuinka kauniit on oranjit!\nKuinka illan kulta-vyössä\nmandelpuut lemahtelevat.\n\nLEMMINKÄINEN (miekalleen).\nKuink' on tenhoisa teräsi!\n\nCHRYSEIS.\nIlta, kunne varjos kulki?\nSatakielet kilvan soivat,\nkaste raukee, myrtit aukee --\netkö niitä sä havaitse?\nKussa viivyt vilpas ilta?\nHautaa jo hämyhyn huolet,\nrauhoita jo raukat töllit.\n\nAINIKKI (kehräten).\nMyrttejä ja manteleita!\nTaas hän hulluja horisee.\nTotta tunnet meidän metsän!\nTuo on tuomi, tuo on kuusi,\ntuossa koivuinen korea,\ntuossa haapa, lehmus, honka...\n\nCHRYSEIS.\nOutoja ovat nimesi!\nKumma on nähdä ensi kerran\nluonnon henkihin heräävän\nnäillä hallan, talven mailla.\nKalvaat on hänellä kasvot\nniinkuin haamu; -- mut samaten\nmeri päilyy päivän alla,\nKypron päivän!\n\n    (Ryhtyy jälleen työhönsä.)\n\nLEMMINKÄINEN (joustaan jännitellen).\n               Sano minulle\ntämän jousen jännittäjä!\n\nAINIKKI (lohdutellen Chryseiille).\nKaikki paljonkin paranee,\nkun ohi on synkkä talvi,\nkevät keikkuen tulevi.\n\n    (Etempää kaikuu Afroditen juhlakööri:\n    \"Me juoksemme juhloa\".)\n\nCHRYSEIS (antaen värttinänsä vaipua).\nKaikki julkiset jumalat!\nMitä tää on?\n\nAINIKKI.\n             Maasi miehet!\nMedonin toverit, talven\ntanssijat kylässä tuolla,\ntaas pitävät tanhujansa.\nSiell' olet sinäkin käynyt.\nKyllikki, -- jätä ne käynnit!\nVeljeni vihan sa tiedät,\nsukkamielen Medonille.\n\n    (Musiikki lakkaa.)\n\nCHRYSEIS.\nSe minua suututtavi.\nMuistolleko mustasukka?\nPäivänä moniahana\nminut vangiks vaatinee hän\ntaakse telkien, ovien,\nettä itse irrallansa\nsais kyllin sotia käydä;\nsitä hän aattelee alati.\n\nLEMMINKÄINEN (joka on kuullut viime sanat).\nMitä huolit sa minusta,\nmissä istun, missä astun,\nsuutunko vai suutelenko,\nkun sinä kyliä käydä\nvain saat salassa multa?\n\n   (Ainikki hiipii pois Helkaa kutsumaan.)\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    LEMMINKÄINEN. CHRYSEIS. Sitten HELKA.\n\nCHRYSEIS.\nKovin oletkin kohtelias!\nPäivät kaiket kaarillasi,\nmiekoillas minua kiusot,\nillanpa ihanan tullen\nkun huvia hiukan etsin,\nheti murtelet haventa\nsekä muutut muodoltasi\nkuin Herakles kaattuansa\nErymanton villikarjan.\nEn iloitse asehistasi.\n\nLEMMINKÄINEN.\nSiksi kai unohtanetkin\nniin usein minun torani.\nMedon kiittänee sinua.\n\nCHRYSEIS (itkien).\nJa sinä enemmän lemmit\nPohjan villiä petoja\nkuin poloista vaimoasi...\n\nHELKA (tulee ikäänkuin sattumalta liinanippu kädessään ja sanoo\nseuraavan taustassa, kuin itsekseen).\nKoska räiskyy korpikuusi,\nkoivu kuorensa varokoon!\n\nCHRYSEIS.\nEmo, ei minulla syytä.\n\nLEMMINKÄINEN.\nEikä mulla. Etkö kuule?\nKylli mielivi kylihin.\n\nCHRYSEIS.\nLemminkäinen mua toruvi\npienestä ilon pidosta,\nitselläänkin on ikävä,\nkäy käristen päivät pitkät\nmuistellen Lapin petoja.\n\nHELKA (kuten edellä).\nTuli suihki orhin tiestä\nkivikkoisella polulla,\nlehtomaalla leppeällä\njäi kipunat kirpomasta.\n\nLEMMINKÄINEN.\nMinä, miehistä vakaisin,\nlevollisin, lempeinkin!\nMinkä voin ma Kyllikille,\njoka mun sankariks sanovi.\n\nCHRYSEIS.\nSankari olekin! Taista!\nLähde! Vaaroihin vaella!\nToki toivon, ettet tahdo\nolla sankar' sukkamieli.\n\nLEMMINKÄINEN.\nKyllikki, kätesi anna!\nSopikaamme, ettei sorja\nlempemme kevät katoisi\nensi syksytuulen tullen!\nKautta taivahan vasaman,\nen enempi sotia käyne\nhopeankana halulla.\n\nCHRYSEIS.\nVannon kautta Afroditen:\nKerberus varjoni purekoon,\nraivottaret raadelkohot,\njos enempi kylihin mennen,\nkassapäiden karkeloihin.\n\n    (Ojentavat käden toisilleen.)\n\nHELKA (kuten edellä).\nLupaus on kedolla kukka;\nmarja näyttää, minkälainen.\n\n    (Menee.)\n\nLEMMINKÄINEN.\nMiekan, panssarin parahan,\nkaikki tahdon ma unohtaa,\nkäyn sotia tästä asti\nvasten korven kontioita,\nkun liki sinua liian,\nKylli, ne mörähtelevät.\nArmahin, kätesi anna!\nPunaruusujen siteillä\nsidot miekan Kaukomielen.\nKuink' onkin ihana ilta!\nKuink' olet kaunis kaulaella!\nKuinka ylväsnä kotihin\nluoksesi salosta saavun!\n\nCHRYSEIS.\nArtemis antakoon ereä!\nÄlä liian kauan viivy!\n\n    (Lemminkäinen ottaa jousensa ja menee.)\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    CHRYSEIS yksin. Sitten ANEMOTIS.\n\nCHRYSEIS.\nSentään sankari olet sa,\naivan kuin Akilles, synkkä,\nmurtava mustoa haveuta,\nmyrskyn kieltä käyttelevä.\nTaas kuin Paris, taikamieli,\nlemmen leikkien kuningas.\nKummallista! Kreikan urhot,\nAttikan sankarit soreat,\njoita ennen ma ihailin,\nkaikki heitin. Nyt ma hellin\nmiestä pohjolan pimeän,\nmi minua ärsyttävi,\nmurtavi, musertelevi --\njälleen lemmellä lepyttää.\n(Kehrää ja huokaa.)\nOn hän sentään liian lieto.\n\nANEMOTIS (porras-aidan takana).\nAnnetaanko audienssi?\n\nCHRYSEIS.\nSinäkö? Sisähän astu!\n\nANEMOTIS (kuin edellä).\nValitettavasti vaara\nsiinä on lähellä. Onko\nherra miehenne kotona!\n\nCHRYSEIS (kärsimättömästi).\nTule!\n\nANEMOTIS (tulee hullunkurisesti talvivaatteihin puettuna ja ojentaa\nsuurta rillarukkasparia).\nTuon veroksi teille,\nmuun paremman puuttehessa,\nnämä vanttuhut vakaiset.\n\nCHRYSEIS.\nHupsu, talvi on lopussa.\n\nANEMOTIS.\nLopussa? Lorua lie se.\nLopussako, siksi että\nnäen pari lintua pahaista\nlehtopuilla liekkumassa,\nja kaksi kuloista kortta\nkaljun kallion kylessä!\nFoibos auta! Lunta löysin\nvast'ikään kiven kolosta,\noikein oikeata lunta!\nEi tule kevät ikinä\ntänne kuolon tanterille.\n\nCHRYSEIS.\nKuitenkin -- kukapa meistä\noisi aavistaa osannut,\nkuinka on suvi suloinen,\nkevätaamu armas, vieno\njälkeen jään sekä pimeyden!\nOi, te yöt valoisat...\n\nANEMOTIS (matkien).\n                       Oi, te\npuuskat, tuiskut pohjatuulen,\nsen sihinä, sen sohina\nsekä korpien kohina! --\nKyprossa kevät on meillä.\n\nCHRYSEIS.\nMiksi voihkit?\n\nANEMOTIS.\n               Mun pitäiskö\nruveta runoilijaksi?\n\nCHRYSEIS.\nEi ole tässä tarvis.\n\nANEMOTIS.\n                     Siispä\npuhun puita, heiniäkin.\nAjattele pitkää, kauheata talvea, valkeaksi sivuttua hautaa, johon\nminut on elävältä muurattu kurjaan, savuiseen pirttiin ja annettu\nminulle mieheksi dromedaari, joka rakastaa minua melkein yhtä paljon\nkuin karhunkeihästään. Onneksi asuivat helleenimme muutaman tunnin\nmatkan päässä kylässä ja siellä saimme me usein tanssia. Oi, te\nhymyilevät jumalat! Olisitpas nähnyt näiden karvaturkkisten\npimentolaisten karhuntassuillaan koettavan matkia meidän\nkuorokarkeloitamme. Vihdoinkin sanottiin, että oli kevät, -- ja mikä\nkevät! Viheriä talvi! Valoisa Manala! Lampaiden keritsemistä,\nlehmänkellojen kilinää, karpaloita ja koivunmahlaa; -- oi, Chryseis\nhyvä, mitäpä olisikaan Theokritos antanut, jos olisi saanut kuvata\nsellaista idylliä!\n\nCHRYSEIS.\nAnemotis, arvo anna\nrakkaudelle köyhällekin.\nPaljon on Suomessa suloa,\nvaikka onkin vallan toista.\n\nANEMOTIS.\nSepä kaunista rakkautta, muuttaa meidät, niinkuin sankarit Aiskyloksen\nmurhenäytelmässä, autuaitten kentiltä suoraan Tartarukseen! Tosin on\nsinulle rakennettu linna -- laululla tietystikin -- yhtä nopeasti kuin\nmeidän runoilijamme rakentavat Olympoksen. Mutta (katsoo ympärilleen)\nmikä linna! Karkea kuin boiotilainen sukkeluus ja köyhä kuin\nspartalainen ateria! Onko sinun miehesi yhtä naurettava ja\nmustasukkainen kuin ennenkin?\n\nCHRYSEIS.\nAnemotis, -- ei enempi!\nSua käsken ja rukoilen.\n\nANEMOTIS.\nAnteeksi, nimeni on Tuulikki, -- torpparinvaimo, mutta muuten teidän\nkorkeutenne nöyrin palvelija. Olinpa vähällä unohtaa kysyä, oliko\nsinulla jotakin terveisiä Kyproon.\n\nCHRYSEIS.\nKuinka? Kyproonko?\n\nANEMOTIS.\nMeri on nyt sula, maailma avoin. Oi, Chryseis, etkö tunne poskillasi\nvapauden leyhkää? Medon ja helleenit purjehtivat pois tänä yönä.\n\nCHRYSEIS.\nJoko? Oi, jumalat!\n\nANEMOTIS.\nOvatko sinusta nämä seitsemän kuukautta kuluneet niin nopeasti kuin\njumalat lentävät länsituulen siivillä? Medon parka on aivan\npuolihulluna; hän ei uskalla tulla sinulle jäähyväisiä sanomaan,\nmiestäsi peljäten näes.\n\nCHRYSEIS.\nHäntä saatan ja ojennan\nkäden hälle rantamalta.\n\nANEMOTIS.\nKypron Afrodite sinua palkitkoon ja suokoon sinulle vihdoinkin hyvän\nmiehen! Oi, siitäpä tulee hurskaat jäähyväiset. Helleenit ovat\nkutsuneet kaikki kylän tytöt jäähyväiskarkeloihin. Huilujen säveleet\neivät vielä ole jäätyneet, vielä on kieliä jälellä sitroissamme. Vielä\nkerran saamme me tanssia Afroditen juhlatanssin...\n\nCHRYSEIS.\nSitra? Siitä ma uneksin.\nHuilu, -- oi, ajat ihanat!\nJoudu jo keväinen ilta!\nTule, mennään! Oi, jumalat!...\nUnohdin ... en tulekaan.\nSano Medonille ... ei, ei ...\nsano minulta terveisiä!\n\nANEMOTIS.\nMutta ajattele, Chryseis, tämä on viimeinen kerta, kun sinä näet\nmaamiehiäsi; viimeinen, kaikkeinviimeinen tervehdys isällesi,\nystävillesi ja synnyinmaallesi...\n\nCHRYSEIS (liikutettuna).\nPois! En voi ma tulla.\n\n    (Rientää pois.)\n\n\nViides kohtaus.\n\n    ANEMOTIS yksin. Sitten MEDON.\n\nANEMOTIS.\nEi voi tulla! Suututtavi\nherra miestään, Lemminkäistä!\nPohjolan pahimmat karhut\nsinut syököhön, tyranni!\nOnkos kuultu kummempata?\nEi voi tulla! Turmeltuuko\nnäin nyt aikeemme ihana?\nSa barbaari, babiaani!\nToki tahdon tuumiskella.\nNaisen viekkaus nyt avuksi!\nNiin... Chryseiin ma vapahdan.\nMedon!\n\nMEDON (porrasaidan ulkopuolella).\nMissä on Chryseis?\n\nANEMOTIS.\nEi tahdo kisoihin tulla.\n\nMEDON.\nVoi! Siis kaikki on pilalla.\n\nANEMOTIS.\nMut olen minä jälellä.\nJoko on miehistö jaettu,\nlaivat kaikki lainevalmiit?\n\nMEDON.\nKaikki valmis. Illan tullen,\npäivän mennessä majoille,\nhiljaa hiivimme kisoista.\nMut meren jumala suosi\nei meidän menoa, ellei\nChryseis keralla käyne --\nhyvällä tahi pahalla.\nKautta Herkuleen vasaran!\nVannoinhan Chrysandrokselle\ntuoda tyttären takaisin\nvaikka kalman kammitsoista.\nKuink' olenkin kärsinynnä!\nTämä talvi oisi voinut\nsärkeä jumalten syömen.\nJa nytkö hävitän kaikki!\nTuhat kertaa ennen taisto!\nEi, Chryseistä jätä en,\nkoston hurmeisen kohotan,\nyön sylissä syöksen --\n\nANEMOTIS.\n                       Syökset\nitsesi Manalan maille!\nOi, te miehet, mitä osaatte\ntaistella te ilman meitä?\nChryseis minulle heitä.\nHetkessä kisat aloita,\nanna laulun, soiton soida!\n\nMEDON.\nMutta...\n\nANEMOTIS.\n         Ei enempi, joudu!\n\nMEDON.\nHyvä. Jää minulle miekka.\n\n    (Menee.)\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    ANEMOTIS. Sitten CHRYSEIS.\n\nANEMOTIS.\nKieli, sa ijäti soipa\nsydämessä ihmislapsen,\nsinut nyt virtehen viritän,\nhän on kuuleva minua.\nLapsuusmuistot! Synnyinseutu!\nTulkatte tulisin kielin\nsydäntä syleilemähän,\nsydäntä kuulevan Chryseiin.\nTuoss' on hän. Hänet ma voitan.\nSoi soitto surunihana!\n\n    (Piiloutuu porrasaidan taa.)\n\nCHRYSEIS.\nKyynel hyljätyn posella,\nmiksi huolta heijastelet,\njota täällä ei tajuta?\n    (Porrasaidan vierellä.)\nTästä nään ma laivan lähdön,\nnäen tästä meren sinisen, --\nkonsa nään kotini rannan?\n\n(Äänettömyys. Kuuluu sitran ja sen jälkeen Anemotiksen ääni, joka\nporrasaidan takaa lähestyy yhä enempi ja enempi ja astuu vihdoin\nnäyttämölle laulaen seuraavaa laulua.)\n\n    Romanssi.\n\n    Laps Hellan, älä vaihda pois\n    sun maatas ihanaa!\n    Sill' leipä vieraan karvast' ois\n    ja sana karkeaa.\n    Sen päiv' on valju, loistoton,\n    sen sydän sulle outo on.\n    Laps Hellaan, älä vaihda pois\n    sun maatas ihanaa!\n\nCHRYSEIS.\nOi, elä enempi laula.\n\nANEMOTIS.\nTahdotko keralla käydä?\n\nCHRYSEIS.\nAh, en voi ma...\n\nANEMOTIS.\n\n    Laps Hellaan, maasi mainitaan,\n    se suur' on, suloinen.\n    Sen päiv' on sees, on vehryt maa\n    ja aava aalto sen.\n    Sen tuul' on lämmin, tuoksuinen\n    ja taivas tuhattähtinen...\n    Laps Hellaan, maasi mainitaan,\n    se suur' on, suloinen.\n\nCHRYSEIS.\nLakkaa! Kuolen laulustasi.\n\nANEMOTIS.\nSeuraatko?\n\nCHRYSEIS.\n           Sydän, jo vaiti!\n\n(Tahtoo rientää ulos, mutta pysähtyy vastustamattomasti\nkuuntelemaan.)\n\nANEMOTIS (Kolmas säejakso.)\n\n    Laps Hellaan, siksi muista sa\n    ain maatas ihanaa!\n    Eloa ei, ei onnea,\n    ei rauhaa muualla.\n    Ja tiesi kunne kulkekoon,\n    sun juures synnyinmaassas on.\n    Laps Hellaan, siksi muista sa\n    ain maatas ihanaa!\n\nCHRYSEIS (tunteittensa vallassa).\nTule! Pois! Nopeesti! Joudu!\nVain yksi hyvästijättö!\n\n    (Molemmat rientävät pois. Näyttämö on hetkisen tyhjä.)\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    AINIKKI. Sitten LEMMINKÄINEN.\n\nAINIKKI.\nTuulikki viritti virren\ntaas kotinsa kiitokseksi.\nMiksi niin kauheesti kehuvi\nhän tuota etäistä maata?\nOnhan hän sanonut itse,\nettei siellä suksi juokse,\nei räisky repojen tulet,\npakkanen ei paukahtele.\nKesä-yötkin on pimeät.\nMaa kurja, maa matala,\nhongaton, kanervatonkin --\ntuskin voi sitä kuvailla.\nMahtaa siell' ikävä olla\neläimillä, ihmisillä.\nToista on toki kotona!\nKunne lienee Kylli mennyt?\n    (Katsoo yli porrasaidan.)\nKas, tuolla molemmat käyvät,\nluulenpa, kyleä kohti.\nKuinka? En tätä käsitä.\nJoko rikkoi hän lupansa\nei konsa kisoja käydä?\n\nLEMMINKÄINEN (tulee huonolla tuulella, lakki vinossa ja heittää\nAinikille ammutun otuksen).\nSiin' on kaikki saalihini.\n\nAINIKKI.\nEikö mieluisa Mimerkki\nantipaitoihin paneunut?\n\nLEMMINKÄINEN (ripustaen jousensa vaarmaan).\nHänestä vähät välitän!\nKosk' oli nainen uskollinen!\nLauloin lauluni parahat;\nLempo lie pilannut metsän.\nMiss' on Kyllikki?\n\nAINIKKI (hämillään).\n                   En tiedä.\n\n\nKahdeksas kohtaus.\n\n    EDELLISET. TIERA tulee hitaasti, haukotellen ja harvasanaisena.\n\nLEMMINKÄINEN (Tieralle).\nKustapa putosit, veikko?\nKuustako vai auringosta?\n\nTIERA.\nSuoraan saunan lautehilta.\n\nLEMMINKÄINEN.\nJopa nyt jotakin kuulen!\nEnnen sa haudasta heräjät\nkuin on saunan lämpimästä.\n\nTIERA.\nSauna syttyikin tulehen.\n\nLEMMINKÄINEN.\nNarri, sa sytytit oljet?\n\nTIERA.\nPohjalaiset sen tekivät.\n\nLEMMINKÄINEN.\nPohjalaiset! Kuinka? Kerro!\n\nTIERA.\nKuinkako! Talon ne poltti.\n\nLEMMINKÄINEN.\nTalon?\n\nTIERA.\n       Polttivat kylänkin.\n\nLEMMINKÄINEN.\nPuhu toki, puuhevonen!\nPolttivat kylänkö? Vastaa!\n\nTIERA.\nAnna kun kerron ma asian.\nMiehet lyötiin, naiset vietiin,\nkylä poltettiin poroksi.\n\nLEMMINKÄINEN.\nSaustutettu saunakarhu!\nNäinkö sie sanoja saatat,\nkun tuli ja sota on irti\npenin kahden kuulumalla.\n\nTIERA.\nAina on sinulla kiire.\n\nLEMMINKÄINEN.\nSäiläni! Ukon salama!\nVihdoinkin saamme me sotia.\nTaas tapella! -- Lempo sentään!\nUnohdin lupaukseni.\n\nAINIKKI.\nVihamies likellä liekö?\n\nLEMMINKÄINEN (itsekseen).\nMiksi vannoin valan mokoman?\n\n    (Äänettömyys. Kuuluu kaukaa näyttämön takaa Afroditen\n    juhlakuoro: \"Me juoksemme juhloa\" j.n.e.)\n\nAINIKKI.\nPaetkaamme!\n\nTIERA.\n            Paras ois syödä.\n\nLEMMINKÄINEN (kuin edellä).\nVoinko syödä ma sanani?\n    (Kuuntelee kuoroa. Ääneen.)\nMissä on Kyllikki?\n\nAINIKKI (itsekseen).\n                   Vapisen.\n    (Ääneen.)\nVaatteita valistamassa.\n\nLEMMINKÄINEN (kiivaasti).\nMissä?\n\nAINIKKI (itsekseen).\n       Silmäni samenee.\n    (Ääneen.)\nMetsän rantahan katosi.\n\nTIERA (aina tyynenä).\nKyllikki kylähän juoksi.\n\nLEMMINKÄINEN.\nKyllikki?\n\nTIERA.\n          Kuulethan itekin\nvingutuksen viidenlaisen.\nHullu kuolkoon naisten tähden!\nEn tätä enempi kestä,\nmulla on muutakin muretta,\naluksi aterioida,\nsitten keihääni hijoa.\n\n    (Menee.)\n\n\nYhdeksäs kohtaus.\n\n    LEMMINKÄINEN. AINIKKI. Äänettömyys. Soitto ja laulu\n    jatkuu yhä näyttämön takana.\n\nAINIKKI (itsekseen).\nOi, menoa onnetonta!\nKuin tämäkin loppuvi?\n\nLEMMINKÄINEN (vetäen miekkansa).\nSotaa! Tahdon nyt tapella\nvaikka vasten maailmata!\nTyttöni teräksiseni!\nEt ijäti itkemähän\nhuotran huppuhun suettu.\nSotahan sukes sun Hiisi,\nsotamiehen morsioksi.\nSopivi kätehen kahva.\nSinä et ikinä petä\nniinkuin petti nainen nuori.\n\nAINIKKI.\nEi ole pettänyt sinua,\nvahingossa virhin tehnyt.\nKisa ei liene kuolon synti.\nÄlä suutu. Suo sovinto!\nKatkerasti hän katuvi.\nItsekin kisasit ennen.\n\nLEMMINKÄINEN (kuoroa kuunnellen).\nKuule soiton, tanssin tahti!\nHiipi Hiisi viekasmieli\nihmisten suvun sekahan,\nvei siveyden, järjen, kunnon,\ntarjosi sijahan tanssin...\n\nAINIKKI.\nLepy veikko!\n\n    (Soitto ja laulu taukoaa.)\n\n\nKymmenes kohtaus.\n\n    EDELLISET. HELKA.\n\nLEMMINKÄINEN (Käy kiivaasti Helkaa kohden).\n            Äiti! Äiti!\nJo nyt paina panssarini\nkäärmeen mustihin mujuihin!\nTäytä laukku! Löyly lyö'ös!\nLähden Pohjolan pihoille,\nPohjan portin särjentähän.\n\nHELKA.\nOi, mun poikani poloinen!\nTurmat on tuhannet siellä,\nkäärmeet, kyyt kähiseväiset.\ntulikosket, liekkimeret,\nvelhot vankat, sulhot sankat,\nsuot, jotk' ei ikinä sula,\nvuoret pilven piirrättäjät.\nJää kotihin, koito poika!\n\nLEMMINKÄINEN.\nEi minua peloita Pohja.\nKoeteltu olen kovasti,\nkuolemalla kuuraeltu,\nvaan minull' on vankat sanat,\nsanat turman torjuvaiset,\njoiden tieltä tenhomiehet\nniinkuin hattarat hajoovat.\n\nHELKA.\nMielinet kultia, hopeita,\nlöysin eilen aarnihaudan.\n\nLEMMINKÄINEN.\nSorjempi sodan on rauta,\nkuin kaikki kotoiset kullat.\nEmo, nyt sotahan lähden,\nsuojoan sinut ja meidät.\nVainotiell' on Pohjan valta.\n\nHELKA.\nTäällä siis sotasi käy'ös!\n\nLEMMINKÄINEN.\nAuki on maailma minulle,\nmiks sitä en valloittaisi?\nSulle sen valloitan, emoni:\nKaunot on korjat Pohjolassa.\nNiitä nähdä mä halajan,\nnähdä neien kaarikaulan,\njoka vastahan kapinoi,\nsitten leppyy, lempii, pettää...\n\nHELKA.\nHylkäätkö hyväisen vaimon?\n\nLEMMINKÄINEN.\nVaimo unhotti valansa,\nminut petti.\nKyllikki kylähän juoksi.\n\n\nYhdestoista kohtaus.\n\n    EDELLISET. TIERA.\n\nTIERA.\nLaiva lähtee.\n\nAINIKKI (porrasaidan äärellä).\n              Medon myöskin.\n\nLEMMINKÄINEN.\nAhti, anna myrskyn nousta!\n\nTIERA.\nNo, sitä en juuri toivo.\nLaivalla on Tuulikkikin.\n\nAINIKKI.\nTuulikki?\n\nLEMMINKÄINEN.\n          Terveiset tuhannet!\n\nTIERA.\nNäe, veikko, oma nenäsi!\nEikö liene yhtä pitkä?\n\nAINIKKI.\nMikä johtuu mielehesi?\n\nTIERA.\nIlman vain ajattelin ma.\nKylli myös menevi.\n\nLEMMINKÄINEN.\n                   Kylli?\n\nAINIKKI.\nMahdotonta!\n\nHELKA.\n           Mahdollista.\n\nLEMMINKÄINEN.\nHulluutta! Lorua!\n\nTIERA (porrasaidan äärellä).\n                  Katso!\nMolemmat selvähän erotan.\nHyvästi, hyvästi Kylli!\nHyvää yötä Tuulikkini,\n    (Heittäen lakkinsa lattiaan.)\nvaikk' olitkin aika varsa.\n\nAINIKKI.\nKas, hän viittaa...\n\n    (Viittaa tervehdykseksi.)\n\nLEMMINKÄINEN (porrasaidan äärellä).\n                    Kylli! Kylli!\nHaa! Vene nopeesti!... Poissa!\nLaiva jo niemen taa häviipi.\nPois ... paennut... Turha tuska!\n\nTIERA.\nSiinä oli leikin loppu.\n\n\nKahdestoista kohtaus.\n\n    EDELLISET. ORJA syöksee sisälle.\n\nORJA.\nJoudu, kiirehdi, herra! Kylä on kapinassa. Vieraat hiipivät pois\ntanssista ja tempasivat Kyllikin mukaansa. Hän huusi sinun nimeäsi,\nherra, ja puolustihe vimmatusti, mutta heidän rohkea päällikkönsä\nkantoi hänet kuin oravan hartioillaan. Naistemppuja, herra. Viekkautta\nja teeskentelyä. Sarakan kautta! Minä näin hänen suutelevan Medönia.\n\nTIERA.\nEtkö Tuulikkia nähnyt? Eikö se raukka minua huutanut?\n\nORJA.\nVielä vain! Oli iloinen ja tyytyväinen niinkuin harakka tuulissäällä.\nHuutavan hänen minä kuulin: tervehdi sitä aasia, minun entistä herra\nmiestäni nimittäin!... Tuntematon puheenparsi. Merkitsee luultavasti\nkreikankielellä: tervehdi sankaria!\n\nLEMMINKÄINEN.\nKahden suoja, kolmen kosto...\nVihamieltä, viekkautta!\nKylli on minulta viety\nenkä voi jättää ma emoa.\n\nHELKA.\nSuojaa Suomi ynnä vaimo\nVanha jo emosi onkin.\nÄlköhön sinä ikänä\nemo poikaansa evätkö\nkalvan kaunihin poluilta.\nKosta, poika, kunniasi!\n\nAINIKKI.\nÄlä usko orjan kieltä!\nKylli ei pettänyt sinua.\n\nLEMMINKÄINEN.\nLiekkui lintu lehtipuussa,\nlumi syys-yönä putosi, --\nken sitä enempi muisti\nkesän uuden auetessa?\nÄityeni, ainoani!\nEt voi seurata minua.\nMeren myrskyt sun tuhoisi.\n\nHELKA.\nSama siis osamme oisi,\nsama surma suolahinen.\nVanhuus on ikuinen talvi\nilman linnunlaulupuita.\nMutta talvi sun kerallas\non mulle suvi suloinen.\n\nLEMMINKÄINEN.\nEn toki muistotta eroa.\nOta harja, mi useesti\nsuki mustat suortuvani;\nsitä katso illoin, aamuin.\nKonsa se verin noruvi.\nkaatunut on Kaukomieli.\n\nHELKA.\nOi, sanoja katkeroita!\nVoip' on lohtusi kovuutta!\n\nAINIKKI.\nHänen poissaollessansa,\näitini, sinua hellin,\nhoidan myös kodin ja konnun, --\nmuuta en onnea halaja.\nTänne jään ijäksi, tahdon\nnähdä kuuran kimmellystä,\nkuulla kuuttaren helyä\ntalvi-öiden tanterilla.\n\nTIERA (itsekseen).\nKun tulemme takaisin joskus,\ntuon minä omaksi ostan\ntuhannella turkiksella.\n\nLEMMINKÄINEN.\nNyt olet, maailma, omani!\nTämän kalpani kärellä\nkaikki riemut leimuavat,\nkulta, kauneus elämän,\nmaine, mahti, -- kaikki mulle\nsatavat kuin kukkaissade!\nkun tämän kalpani kohoitan,\nläikkyvi itä ja länsi,\nkuninkaat kumartelevat,\nvallat vaiti maata myöten.\nLoitolle kuin merten laine\nkautta maailman samoan,\nmaat voitan, kukistan kansat,\nnostan Suomen kunniahan,\njotta kuulee kaukopolvet\nsylistä satojen vuotten\nLemminkäisen leikinlyönnin\nlaulun maassa mahtavassa.\n\n    (Syöksee pois. Esirippu lankee.)\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n\nMeren ranta Pohjan pimeillä perillä. Taustassa meri. Molemmin puolin\nkorkeat jäävuoret ja oikealla katsojasta kallion kieleke. Aurinko\nkimaltelee tunturien huipulla.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\n    AALLOTTARET. Vellamon vetiset neidot sukeltavat esiin laineista.\n\nAallotarten laulu.\n\n    Näin ikinuorina, riemurinnoin,\n    me merta soudamme sorjin innoin,\n    me käymme tänne ja käymme sinne\n    ja kuka tietävi milloin minne.\n        Kuin helmivyö,\n        kuin tähtihuiske,\n        kuin illan kuiske\n        ja kutsu yön,\n    me soutelemme, me joutelemme\n    ja ihmislapsille laulelemme\n    me meren ihmeitä iloksemme.\n    Pois vienot vierimme jällehen\n    me lakkalaineilla loistaen.\n\n    Me uimme merta näin ristin rastin\n    ain Hellaan kukkaisen aalloilt' asti.\n    Mut Kypron rannoilla ruusut huokaa:\n    Te kevään tähtemme meille tuokaa!\n        Hän vaipui niin\n        kuin illan tuuli,\n        tuo ruskohuuli,\n        yön uumeniin,\n    Mut meren tyttäret tuulen teitä\n    ne vierii, muista ei menneheitä,\n    ei ihmiskyynelet koske meitä,\n    ja vienot vierimme jällehen\n    pois lakkalaineilla loistaen.\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    AALLOTTARET. CHRYSEIS tulee paeten.\n\nCHRYSEIS.\nZeus, miss' olen ma? Luonto\nkauhun kalpea, osaton,\nvuoret pilven korkuhiset,\njotka itse luonto tänne\nmuistomerkeiksi kohotti\nmennehestä loistostansa.\nLumikentät aivan aavat,\näänettömät, jäljettömät!\nKuinka löydän ma kotihin,\npääsen luokse puolisoni?\nLie täällä jumala joku?\n\nAALLOTTARET.\nSa Kypron tähti, sa poissa ollut,\nsa kauvan kaivattu etkä tullut!\nKuin nousit kaukaa noin huolten yöhön,\nsa säde, särkynyt vetten vyöhön?\n\nCHRYSEIS.\nAallot armaat, lapsuussiskot,\nkisaajat kotini rannan!\nKärsin nyt kostoa kovoa\nlemmen jumalattarelta,\njonka valtoa ivasin.\nNyt ma tunnen tuiman tuskan.\nEtsin miestä, min valitsin,\nenkä kuule kullaistani.\n\nAALLOTTARET.\nOi, rusko koin,\noi, aallon päily,\nmi hetken häilyy\nja hävii noin!\n\nCHRYSEIS.\nMedon on viemänä vihurin\nliki tänne ankkuroinut.\nMinä purresta pakenin\nlöytämähän Lemminkäistä\nsekä onnea omaani.\n\nAALLOTTARET.\nOi, astu aaltoihin siskoksemme!\nMe sydänhuolille hymyilemme.\nKas, tähti vaipuu ja kupla haipuu.\nKäy kanssa riemuiten soutamaan\nnäin sini-uljasta ulappaa!\n\nCHRYSEIS.\nTaivas! Jo tulevi Medon...\nJälkeni näkevä on hän.\n\nERÄS AALLOTAR (ojentaa Chryseiille hunnun).\nOta huntu huiskivainen,\nvalkovaahdesta kudottu\nkiven kirjavan kylessä.\nTämän hunnun kantajata\nei eroita ihmissilmä.\n\n    (Aallottaret sukeltavat veteen.)\n\nCHRYSEIS.\nAallot, turvaudun apuunne.\n\n    (Verhoutuu huntuun ja peittyy kallioiden taa.)\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    MEDON ja ANEMOTIS tulevat kyprolaisten seuraamana.\n\nMEDON.\nVeikot, tänne! Hietikolla\njalan jälkiä havaitsen,\njalan, joka ennen taitti\ntuskin kukkaisen kedolla, --\nniin, se on Chryseiin jalka.\nTurhaan mua pakenet, pieno!\nPeity Pohjolan pimeihin,\nkuss' ei paista kuu, ei päivä,\nsinut löytävä olen ma.\n\nANEMOTIS.\nKypron vallat! Ma menehdyn!\nMedon, seis! Minä läkähdyn.\nJalan jälki hietikolla\nvarmaan on tavin takoma.\nEn voi enempätäni. (Istuu.)\nMitkä mäet lumiset, jäiset!\nTurha on taistelo inehmon\nvasten jäitä jättiläisten.\nMaailma hajalla tääll' on,\nkaos-kauhut irrallansa,\nvihassa julkiset jumalat...\nTalven kun koimme tuskin,\ntuskin loppui yö ikuinen,\nilolla käännyimme kotihin,\nvaan mitä tapahtui? Katso:\nMyrskyt maailmattomaiset\nAeolus lähetti meille,\najoi aaltojen selässä\nkohti Pohjolan periä,\nmissä sääskien hyrinä\npeitti päivän, kuun ja tähden.\nTuskaksi tuhottomaksi\nsattui viel' eräänä yönä,\nettä Chryseis katosi.\nPidin ma hänestä paljon.\nVaan onpa hänestä huolta!\nJo hänet ma jättäisinkin.\nPaetkoon petonsa luokse!\nHelposti hän laulullansa\nluopi linnan taikka kaksi.\n\nMEDON.\nKuihtukoon käteni ennen,\nkarhut kalpani purekoon,\ntulkoon tunturten lakeudet\nennen kuolinliinoikseni\nkuin hänet jätän mä tänne.\nPois! Chryseiksen poluille!\n\n    (Rientää pois kyprolaisten kanssa.)\n\nANEMOTIS.\nPan! Hän poistuvi! Mitähän\njos ma huutaisin lujasti!...\nKamalat on kauhut täällä!\nLempi, sun käsitän kyllä\nsuvileyhkien lemussa,\nkeskellä kukkivan keväimen,\nmutta lunten, jäiden kesken,\n-- prr, rakkaus, oletpa työläs!\n\n    (Menee huoaten Medonin jälkeen.)\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    CHRYSEIS. AALLOTTARET. Sitten LEMMINKÄINEN.\n\nCHRYSEIS.\nKiitos, te vetiset neiet!\nTaas tohin ma paeta kohti\nkohtalon uusia uria, --\noh, koska levätä saanen?\nKoska löydän Lemminkäisen,\nsaavutan sydämen rauhan?\nVieläkö muistaa hän minua?\nMeri mykkä! Yö ikuinen,\npitkän kaihoni pimeys,\nsano, että hän minua\nmuistaa, lempii eikä muita!\n\nAALLOTTARET (kaukaa).\nOi, tähti koin,\noi, aallon päily,\nmi hetken häilyy\nja hävii noin!\n\nCHRYSEIS.\nKen tulevi? Lemminkäinen!\nLankea lavea taivas!\nTule armas, lennä, liidä\nluokse vaimosi valitun!\nEi! Tuska tulipunainen!\nKauhistun ma katsettansa.\nHän on niin ylpeä, ylevä,\npuhdas, suuri, -- minä matala,\nrikkoja vannotun valani!\nVäikkyvi sydän minulla\nvälillä hämyn ja päivän.\n\n    (Verhoutuu huntuun.)\n\nLEMMINKÄINEN (astuu alas tunturilta).\nHuntu kaunis, ken oletkin,\nlähetti lempeiden jumalten\nseudun tään sulostimeksi,\njolle vieras, vieno, lienet?\nLiet sama korea kuva,\nkaarella kajastavainen,\nkultakangasta kutova,\nmin näki väkevä Väinö\nPohjan peltojen perillä?\nÄlä väisty! Viivy hetki!\nIlmoita minulle ihme\nmaan ja taivaan. Tai jos sulta\njumalat epäsi äänen,\nsuo mun suudella selitys\nnoilta ruusuhuulosilta.\n\nCHRYSEIS.\nViel' en tiedä, ken olen ma,\nlienkö armas aamunkoitto\nvaiko yön pimeän tähti\nauringon paistetta anova.\n    (Epäröiden).\nKyllikki omasi oli...\n\nLEMMINKÄINEN.\nNaljailet ihana neito!\nKyllikki petti mun pahasti,\nrikkoi vannotun valansa,\nhänet hylkäsin ijäksi.\nKyllikki kylähän läksi.\n\nCHRYSEIS.\nVoi minua! Takaisin, urho,\nota onneton sanasi!\nHylkäätkö vaimosi valitun,\naina armahan sinulle?\nViestin tahtoi taatollensa,\nsillä hän sua suretti\neikä muulla. Muista häntä,\nvalloin vietyä väkisin!\n\nLEMMINKÄINEN.\nMuista kuin muinoista tarua.\nUsko, jo unohdettuna\nhän on mulle ammoin, ammoin.\n\nCHRYSEIS.\nOi, älä hyleksi häntä!\nYksin yön pimeydessä,\nturvatonna, tuskallisna,\nsua hän etsimään ehätti\nMedonin purresta paeten.\n\nLEMMINKÄINEN.\nMitä siis minulle neuvot?\nEn ole mitätön miesi.\nMinkä taidan, että kaikki\nkaunot mun juoksevat jälestä,\nsinä yksin mua kavahdat.\nKummallista. Virka, kuinka\nvoin sun lempeeksi lepyttää?\n\nCHRYSEIS.\nMies viekas, hävytön, häijy,\nihannoiva itseänsä,\nnäinkö hautaat naidun naises?\nMuistosi joko mykistyi?\nAattele, mitä hän antoi!\nLapsenlemmen, nuoruushemmen,\nkotitarhat, taatonhelman,\nkruunun ja kuningasnimen!\nIhanat, kerkeät keväimet\nsulle hän uhrasi ilolla,\nmitä voitti? Murhemieltä,\nyötä talvista, ikuista,\nsydäntuskaa tummempata!\n\nLEMMINKÄINEN.\nKylläksi korea tyttö!\nEikö uuden lemmen liekki\ntaida taas keväitä luoda,\nmiss' ol' äsken talven tanner?\nVeitikka, sinut jo tunnen.\nOlet kuulu Pohjan neiti,\nkruunu ehtoisen eloni.\nNyt sinua en ma päästä.\n\nCHRYSEIS.\n                        Kuulkaatte vuoret!\nKertokaa tää häpeä vuossatain talvi-illoin!\nKuule, oi taivas! Kuulkosi meri!\nJa Dike, mi punnitset viekkaat sanat!\nPyhintä hän loukannut on maan päällä,\nherjannut hellintä puolisoansa,\nmi kaikk' hälle antoi. Astu vaan\ntietäsi rikosten viittoamaa,\nja koska sun Haadeen rautakäs' tempaa,\nkäy, lempeä etsi Orkuksen yöstä\nja suutele varjoja kuoleman maan!\n\n    (Rientää pois.)\n\nLEMMINKÄINEN.\nPisti kuin havuinen piikki!\nKummallista. Ollut liekö\nHongatar, valio vaimo?\nYks vaan voi inehmo olla...\nOi, mun kurja Kyllikkini!\n    (Äänettömyys. Senjälkeen taas entisellä äänellään.)\nTurhia! \"Leikki on lopussa.\" v\nMi meteli mennehestä\npikku pikku rakkaudesta.\n\n    (Menee viheltäen samaan suuntaan kuin Chryseis.)\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Vastakkaiselta taholta tulee ORJA, taluttaen ULAPPALAN\n    SOKEATA PAIMENTA.\n\nORJA.\nOletko vihainen herralleni, siksi että hän säästi henkesi? Sitäpä\nsanoisin minä merkilliseksi vihaksi.\n\nPAIMEN.\nOlen vanhin velholoita,\nsyvän synnyn tietäjöitä.\nKaukomiel' kadotti meidät,\nvoitti, surmas suuren kansan.\nTuot' toki enemmän pahon,\nettei hän minulta edes\nviedä viitsinyt eloa.\nSiksi kostoa kovinta\nhälle aion ja alati\nhäntä seurailen, samoan.\nVaan on silmäni sokeat.\nTie osota mulle, kuulla\nhengitystänsä halajan.\n\nORJA.\nJa kuinka aiot sinä, sokea, kurja, voittaa niin suuren ja\ntietotenhoisen miehen?\n\nPAIMEN.\nMaan emo minulle virkkoi:\nVasten on valtoa jokaista\nLemminkäinen loihtinunna\nitsensä tulisin taioin.\nKoko metsä on lumottu.\nKatajatarta vaan kapoista,\nneittä keltakutrillista,\njota lempi, jonka jätti,\nei ole kehdannut sitoa.\nKataja vihasta räiskyy.\nKatajasta tein vasaman.\n\nORJA.\nSe olkoon sinun asiasi. Vaan mikä on oleva minun palkkani?\n\nPAIMEN.\nPuolet aarre-aarniosta.\n\nORJA.\nPuolet, sinä konna? Keneksi luuletkaan minua? Luuletko minua\nsellaiseksi lurjukseksi, että pettäisin herrani pilkkahinnasta?\n\nPAIMEN.\nOta myöskin toinen puoli.\n\nORJA.\nSe joltakin kuuluu. Viaton olen minä; minun käteni ei sankarin henkeä\nväijy. Tuolla näen minä hänen palaavan takaisin tunturilta. Asetu tänne\nkallion taakse ja ota vaari hänen äänestään. Kun minä sanon: kauvan\neläös, herra; -- silloin on hän oikeassa paikassa.\n\nPAIMEN.\nHyvä. Siis sitä odotan.\n\n    (Kätkeytyy kallion taa.)\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    ORJA. PAIMEN. LEMMINKÄINEN.\n\nLEMMINKÄINEN (mietteissään).\nVarmaan Kyllikki oli se,\nvaikk' en voi sitä käsittää;\nhänhän on häipynyt ijäksi.\nKoito, mua kovin hän syytti.\nOli sentään onnen päivät,\nkun hänet omaksi voitin.\n\nORJA.\nHerra, miksi olet niin surumielinen? Unhoita mennehet ja ajattele\nsankarikunniaasi. Olethan hävittänyt ja kaatanut koko Pohjan kansan.\nHeidän sotilaansa sinä tapoit; heidän velhomiehensä sinä lauloit suohon\nsuolivyötä myöten. Maderakka! Liistitpä heitä kuin nauriin napoja,\nkaasitpa kuin kaalinpäitä ikään. Ainoastaan Ulappalan sokea paimen\npelastui miekkasi tuhosta.\n\nLEMMINKÄINEN (kuin edellä).\nEi ... ei Kylli olla voinut.\nJumala minut on joku\ntaikka haltia lumonnut.\nSe ei ennusta hyviä.\n\nORJA.\nKun olit voittanut miehet, tuli naisten vuoro. Lähdit valitsemaan\nparempaa puolisoa Pohjan tyttäristä ja onnistuit löytämään kaikkein\nkauneimman. Hänen äitinsä asetti sinulle vaikeita koetuksia, mutta sinä\nsuoritit ne kaikki. Nyt on sinulla jälellä enää ampua Tuonelan valkea\njoutsen ja näiden vuorien lomasta etsit sinä kuoleman joen suuta.\nKautta Inarin, herra; tuletpa sen jo tänään löytämään.\n\nLEMMINKÄINEN.\nOrja, lausu, mik' on lempi?\n\nORJA.\nSen olen sanova sinulle. Rakkautta on kolmenlaista: yksi eilen ollut,\ntoinen tänään oleva ja kolmas, joka huomenna tulee. Eilinen rakkaus on\nammuttu nuoli; tämänpäiväinen rakkaus on pannukakku ja huominen rakkaus\npoimimaton omena. Ensimmäinen näistä ei kelpaa mihinkään.\n\nLEMMINKÄINEN.\nLaadi mulle sammalvuode\ntuonne tuntur'rintehelle.\nRiepu on elämän riemu.\n\nORJA.\nToivosi on jo toteutettu; jumalankin täytyy levähtää laakereillaan.\nTänne tämän kallion päälle on sinulle vuode valmistettu. Maailma on\nsänkysi ja tunturi päänalaisesi. Nukkuos kauvan ja hyvin.\n\nLEMMINKÄINEN (kalliolla).\nMa hengin taas. Jo sumut sankat haihtuu,\nyön häivät häipyy, näen maailman.\nSuruni elon, voiman liekeiks vaihtuu.\nMa uhmaan valtoja maan, taivahan.\nJalkaini alla aaltoo meri aava\nja uhkaa viedä viime rannan maalta,\nmut tältä kädeltäni voitokkaalta\nse kerjätä on onneansa saava.\nMun nimeäni vuoret vapiskoon,\nmun töitäin valtameri vaahdotkoon!\nJa hehkuvana niinkuin päivänkoitto\nhelmansa autuus mulle aukaisee\nja neidon suudelmahan suloiseen\nhymyillen viittoo maine, lempi, voitto...\n\nORJA (alhaalla).\nKauvan eläös, herra!\n\n    (Paimen ampuu nuolensa.)\n\nLEMMINKÄINEN (kaatuen).\nOi, emoni, kantajani!\n\n    (Syöksyy kallion taa.)\n\nPAIMEN (nousee hapuillen kalliolle).\nHuutele nyt emoa!\nUhmaile jumalia ja\nihmisiä, joit' et tapa!\nOlen sinua voimakkaampi.\n\nORJA (kiiveten samalle kalliolle).\nMitä, sokea paarma, oletko pistänyt herraani hänen uskollisen\npalvelijansa silmäin edessä? Oi, minun rakastettu herrani, sinä uljahin\nurho, joka koskaan on neidon sydäntä liekuttanut! Kaikki Hiiden immet\ntulevat, pitkiä suortuviaan repimään; kaiken maailman tytöt tulevat\nitkemään silmänsä punaisiksi sinun kuolemasi tähden. Ja hänet olet sinä\nsurmannut, maanalainen mato! Horna sinut periköön, konna! Tahdon\nopettaa sinut sankareita tappamaan.\n\n    (Syöksee paimenen mereen.)\n\nPAIMEN (pudotessaan).\nVoi, Mana, Mana! Korjaa hänet heti minun jälestäni!\n\n    (Häviää syvyyteen.)\n\nORJA (astuen alas kalliolta).\nHyvin hoidettu. Minua ei huvita kiertää maailmaa narrien ja\npoppamiesten kanssa. Tahdon etsiä aarteen, rakentaa saunan ja maata sen\nlauteilla yöt ja päivät. Kun nukun, niin nukun. Kun herään, niin teen\nsen vain avatakseni suuni ja antaakseni muiden ojentaa suuhuni voissa\npaistettua sianlihaa. Hiukan työläs toimi tosin, mutta jotakin vaivaa\npitää olla aina maailmassa.\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    ORJA. TIERA.\n\nTIERA.\nSeis! Missä on herrasi?\n\nORJA.\nOlenko minä herrani vartia? Pitääkö häntä paimentaa kuin lammasta?\n\n    (Aikoo mennä.)\n\nTIERA (astuen hänen tielleen.)\nMissä on Lemminkäinen? Et pääse minulta pakoon. Tulen juuri saattamasta\nhänen äitiänsä Helkaa tänne erämaiden läpi, ja kun tulimme tämän\ntunturin luo, alkoi harja vuotaa verta.\n\nORJA.\nPuolukkamehua, vannon, varmaankin puolukkamehua. Herrani on mennyt\nampumaan joutsenia merenrannalta.\n\n    (Tahtoo hiipiä pois.)\n\nTIERA (uhaten keihäällään).\nVastaa minulle! Tahdotko, että naulitsen sinut tuon tunturin juureen!\n\nORJA.\nMitä? Luulenpa, että käyt karkeaksi!\n    (Pakenee.)\nLempo partasi liimatkoon vuorisammaleeksi.\n\nTIERA.\nMusta korppi, sinun siipesi minä liimaan!\n\n    (Heittää keihään hänen jälkeensä.)\n\nORJA (kulissien välissä).\nMaderakka! Minä kuolen!\n\nTIERA.\nSe sattui liian kovaa; hän ei päästä enää pihaustakaan. Aina olen minä\nniin tulinen ja kiivas. Kuka sanoo minulle nyt Lemminkäisen kohtalon?\n\n\nKahdeksas kohtaus.\n\n    TIERA. CHRYSEIS, kylmänä ja kalpeana, ruhtinaallinen kruunu\n    päässään, lähestyy MEDONIN, ANEMOTIKSEN ja kyprolaisten\n    seuraamana. AALLOTTARET sukeltavat esiin merestä.\n\nKYPROLAISTEN KÖÖRI.\n\n        Soi huilujen humu!\n        Soi sitrojen helke!\n        Käy karkelon kumu!\n        Näy riemun nyt välke!\n    Chryseis on löydetty. Päivä on taas.\n    Oi terve, oi terve, sa tähtönen maas!\n\nMEDON (Tieralle).\nKäy, käsitä Lemminkäinen,\nilmoita hänelle: Häntä\nChryseis enempi lempi\nkuin hän oisi ansainnunna.\nNyt palaa hän itsestänsä\niloisemmilta ahoilta\netsimähän lohdutusta\nkovan kohtalon suruihin.\nSano hänelle, täällä varron\nhäntä miekoin ja mitata\ntahdon loppuun pitkän taiston.\n\nANEMOTIS.\nTerveiset minull' on myöskin.\nNähnet karhun kankahilla\ntakkuturkkisen, nimeltä\nTiera, niin sano hänelle:\nÄlköön niin karvainen kuvatus\nenää ilmoisna ikänä\nesitelkö tuttavuutta\nhienommalle henkilölle.\nSe oli kunnia hänellä\nkerran vasten tahtoani.\nSano, suurella ilolla\njätän nää jäkälärannat,\nmiss' on päivä turkki päällä,\nsammalta inehmo syöpi,\njosta pois joka sulotar\nkarkkoo kauvas tuntureille,\njossa lemmestä mörisi\nmeille pari raakalaista...\n\nTIERA.\nHäpeisit vähäisen, vaimo!\n\nCHRYSEIS (ylevästi).\nAnemotis, -- aina muista\nPohjan kohtalon poloa.\nVaan sen vastaisuus on suuri.\nAuran rannat, Vantaan varret,\nSaimaan sinisen saaret\nnäkevät vapahan kansan,\nsilloin kun hautoja urosten\norjat polkee Hellaan maassa.\n\nTIERA (Medonille).\nVarsin hyvä. Vaan asia\nei oo aivan helponlainen.\nVoipi vierrä viikommankin\nennenkuin käsitän Kaukon.\n\nMEDON.\nNäillä tienoin juur' oli hän.\n\nTIERA.\nAivan oikein, vaan hävisi\nja verta noruvi harja.\n\nANEMOTIS.\nTurha on aikoa hukata.\nVarmaan on lähellä täällä\nlaaksossa tai vuorten päällä\ntorppa, torpassa ihana\ntyttö. Siellä on uroomme.\n\nMEDON (Tieralle).\nTyynny. Kun kotona oomme,\nkysymme oraakkelilta.\n\nTIERA (miettien).\nTaitaa olla tarpeetonta\nnoidilta niin etäältä\nKaukon vaaroja kysellä.\nLöytynee lähempi neuvo.\n\nANEMOTIS.\nMikä sitten?\n\nTIERA.\n             Niin mikäkö?\nNo, sehän on helppo juttu,\njoka lapsi sen osaapi.\nSanat kun oikeat osannen,\nveden, ilman vallitsijat,\nmaan, tulenkin, -- tänne voin ma\nheidän henkensä manata.\n\nANEMOTIS.\nHyvä, hyperborealainen!\nSitäpä soma ois nähdä.\nSuo, Medon, hänen manata\nmahti maageilta Egyptin.\n\nTIERA.\nSie varoja, ettei henget\nsulta sulkia kynine.\n\n    (Anemotis väistyy säikähtyneenä syrjään.)\n\nMEDON.\nTilaa mahdeille Manalan,\najan alkuluottehille!\n\n    (Kaikki asettuvat puolipiiriin ja Tiera piirtää\n    keihäällään ympyrän ilmaan)\n\n\nYhdeksäs kohtaus.\n\n    MANAUS. MELODRAAMA.\n\nTIERA.\nYlös, luonnon valtakunta,\nportit vaskiset vapiskaa,\ntungen sun sydämehesi,\nsärjen teljet, auon ukset\njumal'taian tapparalla.\nAalto, aukaise kitasi,\npuhu myrsky ihmiskielin,\nsanele savu ja tuli,\nhaastele ikuinen hauta\nlohduksi inehmon rinnan.\nIlma kirkas, sun manoan,\ntaivu minun tahdostani,\nAstuite alemma päältä\nvuoren päivänpaistehisen.\nSada, talma! Sumu sakene!\nMuutu muotoon ihmehenki!\nIlmesty Ilmatar!\n    (Ilmatar leijaa esiin pilvessä.)\n                 Sanele:\nMissä on kaunis Kaukomieli,\nelossa vai kuollehissa?\n\nILMATAR.\nMyrsky on vienyt\nkotkansiivin\nsankarin Pohjan\nvuorille pois.\nMuut' en tiedä.\nTutki tulta.\nNyt ma päivähän jälleen käyn.\n\n    (Katoaa.)\n\nTIERA.\nSun loihdin punainen lieska,\ntaivu minun tahdostani,\nPanu, antaja elämän,\nlämmön luoja, turman tuoja.\nMuutu muotoon! Tuhka tummu!\n-- Lienny liekki! Savu häviä!\n    (Panu ilmestyy liekissä kallionseinästä.)\nSano: Onko Kaukomieli\nelossa voi kuollehissa?\n\nPANU.\nPäivä kärvensi\nhapset hältä,\nnoidan nuolta\non nähnyt hän.\nMuut' en tiedä.\nTutki vettä.\nNyt ma liekissä liejun pois.\n\n    (Katoaa.)\n\nTIERA.\nVesi selvä, sun manoan,\ntaivu minun tahdostani,\nluonnon liekku sa hopeinen,\nvaltameri, vaahtoharja!\nMuutu muotoon! Tyynny tyrsky!\nAstu Aallotar esille.\n    (Aallotar ilmestyy vesisuihkussa vuoren juurella.)\nSano: Onko Kaukomieli\nelossa vai kuollehissa?\n\nAALLOTAR.\nSuistunut on hän\nsuuriin vesiin,\nVellamon suudelma\nposkellaan.\nMuut' en tiedä.\nTutki maata.\nNyt ma ilmahan haihdun pois.\n\n    (Häviää.)\n\nTIERA.\nMaa vanha, sinut manoan,\nkokoa osasi tänne!\nTuonen kalpea kuningas,\nkuule voimaa mun sanani,\nmahtiasi mahtavamman.\nVuori aukee! Nurmi, nouse!\nAstu, vanhus, haudastasi!\n\n    (Tuoni, tuhkanharmaana, jättiläiskokoisena, pitkine,\n    lumivalkeine partoineen, kohoaa maasta.)\n\nSano: Onko Lemminkäinen\nelossa vai kuollehissa?\n\nTUONI.\nNukkuvi nuorna\nLemminkäinen,\nmurhemielin\nkaukana, kahleissa\nkuoleman vuon.\nPäästää voi hänet\nvaan se lempi,\njoka ei koskaan\npettänyt viel'.\n\n    (Vaipuu maahan.)\n\nCHRYSEIS (surumielisesti toistaen.)\nPäästää voi hänet\nvaan se lempi,\njoka ei koskaan\npettänyt viel'.\n\nMEDON.\nHerakles astui kerran alle maan.\nOrfeus ovet aukas Manalaan.\nKen tohtii jälleen tehdä saman työn\nja käydä kamppailuhun kanssa yön\nja uhrin, jonka kuolon kita sulki,\nelolle, auringolle antaa julki.\n    (Äänettömyys. Näyttämö pimenee.)\nMiss' on se lempi, joka kuolon voittaa?\n\nCHRYSEIS.\nOi, Afrodite, joka autioittaa\nja lämmittää voit liekein ihmisrinnan,\nilmoita lempi, joka puhtahinna\nmaailman yli päivän kanssa koittaa\nMik' on se mahti, jalompi kuin sun!\nKen kuolevainen kaikki anteeks antoi,\nei koskaan pettänyt, vaan kärsi, kantoi?\nMiss' on se lempi, lujempi kuin mun?\n\n\nKymmenes kohtaus.\n\n    Kuvaelma ja pantomiimi.\n\nOsa kallioseinästä vaipuu ja tausta nousee. Näkyy Tuonela, tummien,\nkorkeiden kallioiden keskellä; sen läpi juoksee hämärästi kimallellen\nvitkalleen vierivä joki. Kallioiden vierellä seisovat vartioina Tuoni\nkansoineen, rautakintaat kädessä sekä pitkät keihäät. Vasemmalla\njoenrannalla istuu Lemminkäinen nukkuvana ja kallioon kahlehdittuna.\nNäyttämö on pimeä ja kuvaelma ensi alussa niin heikosti valaistu, että\nesineet ainoastaan hämärästi erottuvat. Seuraavan laulun aikana astuu\nHelka alas oikeanpuolisilta (katsojasta) kallioilta, vavahtaa jokea ja\nrukoilee taivaalta apua.\n\n    Rukous auringolle.\n\nOi taivahan laps, sa aurinko oi,\njoka linnassas korkeessa loistelet noin,\nsäde kultainen suo,\nvalo armahin luo\nyön helmahan, varrelle kuoleman vuon!\nKas, Tuonelan ruhtinas rautahinen\nhän seisovi vahtina vuorien.\nSuo'os säteen korkealta\nhiljaa lentää,\nalas entää,\njotta valta\nTuonen tumman nukahtais,\nlaukeis kalman laumat sankat,\nraukeis kuolon kädet vankat\nja saalihinsa ne irrottais.\n\nAuringon säde lankeaa Helkan pään päälle, seuraa häntä hänen\ntiellään ja heittää läikkyvän valon Lemminkäisen ja nukkuvan Tuonen\njäykkien, tuhkanharmaiden piirteiden yli.\n\nKÖÖRI.\nTuonen virta niin tyynnä lepää.\nKaiho huokaa ja hauta epää.\n    (Helka astuu jokeen.)\nLempi, lempi, mi kaikki voi,\nastu tyynenä tietäs, oi!\n    (Helka kaahlaa joen yli ja on hukkumaisillaan.)\nKuumat kuulkosi huokaukset!\nMurra kuoleman muurit, ukset.\n    (Helka pääsee yli, rukoilee jälleen taivasta avukseen ja\n    irroittaa Lemminkäisen kahleet.)\nTuo'os riemut ja lohdutukset!\n    (Helka johdattaa Lemminkäisen takaisin joen yli ja\n    kiittää jumalia.)\nLempi haudankin auki loi.\n\n    (Kuvaelma häviää. Näyttämö valkenee. Kaikki kuin ennen.)\n\n\nYhdestoista kohtaus.\n\n    EDELLISET. HELKA ja LEMMINKÄINEN mykkinä.\n\nCHRYSEIS.\nSe oli äiti. Suuri taivas, sulta\ntää armo on. Ma merkkis tajuun sen.\nEnempi kuin on vaimo, sisko, kulta\non äidin lempi kirkas, puhtoinen.\nOi, Afrodite, olkoon kruunu sulle,\nkun sulot leikkii ja kun sitra soi,\nmut hädän, tuskan, koetusten tullen\nsen äidinlempi yksin kantaa voi.\n\n    (Laulun aikana tulee Helka, taluttaen Lemminkäistä, joka\n    horjuen ja voimattomana vaipuu kallion juureen. Viimeisten\n    sanojensa aikana ottaa Chryseis ruhtinaskruununsa ja asettaa\n    sen Helkan päähän. Ryhmä.)\n\nKÖÖRI.\n\n    Työ rakkauden\n    saa seppelehen.\n    Kas, voitettu kruunu on\n    kaunoinen.\n    Kevät, kukkien sää,\n    pois, pois häviää\n    ja ruusut ne kuihtuu, mut rakkaus jää.\n    Äl' enää kysy,\n    vaan lemmi aina\n    ja uskollisna sa aina pysy!\n    Oi, taivaan laina\n    on sydämemme,\n    suo auringolle sen sykkiä\n    ja kevätpäivälle lämmetä!\n\nMEDON (Chryseiille).\nMiks, ruhtinatar, kruunus pois sa annat?\nEt ole enää täällä turvaton,\net vaimo uskoton, mi kärsit, kannat,\nja kerjäät suojaa armosuosion.\nEi, niinkuin ennen, orjas Medon on\nja valtakuntas Kypron kukkarannat.\n\nANEMOTIS.\nNyt maille etelän taas palatkaamme,\nkevääsen Kypron ikikukkivaan,\noi, itketty, oi ihanainen maamme\nmiss' satakieli soittaa soitintaan,\nrypäle kypsyy, -- nähdä palmut saamme\nja lapsuussiskot taasen tavataan.\n\nCHRYSEIS (kalliolla).\nTää unta onko? Isä, kätes suo!\nTää onko maani? Ystävätkö nuo?\nMun taaksein valtameren usmat haipuu\nja pohjan talvi-yöt ja vuoret vaipuu\nja revontulten synkkä loimo tuo.\nMut tääll' on päivää! Helppo hengitellä!\nMaa viherjöi ja meri suurna päilyy!\nKuink' korkealla taivaan kansi häilyy\nja tuhattuoksuin leyhyy tuuli hellä!\nIsäni -- tänne jään...\n\n    (Vaipuu kalliolle.)\n\nANEMOTIS (viitaten rantaa kohden).\nPois, Medon! Päivä jo pilviin lähti.\n\nMEDON (tukien Chryseistä).\nOi, näinkö sammuit sa Kypron tähti!\n\nAALLOTTARET.\nOi, Kypron tähti, sa poissa ollut,\nsa kauvan kaivattu etkä tullut,\nkuin nousit kaukaa noin huolten yöhön,\nsa säde, särkynyt vetten vyöhön!\n    Oi, rusko koin,\n    oi, illan päily,\n    mi hetken häilyy\n    ja hävii noin!\n\nKÖÖRI.\n\n    Työ rakkauden\n    saa seppelehen j.n.e.\n\n(Esirippu lankee).\n\n\n\n"]