[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$flI8HToHzTbH0QnBXDn7XaOpJYGAtkVV4T24XkfurF48":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},435,"Maria Dundee eli puolalaiset Tukholmassa","Mellin, Gustaf Henrik",1806,1875,"435-mellin-g-h-maria-dundee-eli-puolalaiset-tukholmassa","435__Mellin_G._H.__Maria_Dundee_eli_puolalaiset_Tukholmassa","Historiallinen novelli","romaani",[14],"rakkaus",[],"fi",1840,1881,5590,37272,false,29267,[24,25],"Historical fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[27,28,29],"Historical Novels","Novels","Romance","\"Maria Dundee eli Puolalaiset Tukholmassa: Historiallinen novelli\" by G. H. Mellin is a historical novella written in the late 19th century. The narrative unfolds against the backdrop of Polish ships navigating the waters of Sweden during a time of military tension. The story weaves themes of bravery, conflict, and romance through its portrayal of characters caught in the tumult of war and their personal struggles.  The plot centers on Maria Dundee, the daughter of a wealthy merchant, who finds herself in a perilous situation when her father's ship is pursued by Polish warships. Alongside her and her father is Niilo, a young shipmate who bravely attempts to rescue them. As the story progresses, the characters navigate issues of loyalty and honor amidst unfolding hostilities between the Polish and Swedish. The events escalate, leading to confrontations that test the characters’ courage and resolve. At the heart of the novella is the emerging connection between Maria and Niilo, which becomes entwined with the broader themes of conflict and cultural exchange, ultimately evoking a rich tapestry of emotion amidst the chaos of their world. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Lempiranta, Arvo",384,"Historiallinen kertomus sijoittuu 1500-luvun lopun Ruotsiin ja kuvaa puolalaisen sotalaivaston saapumista Tukholman saaristoon. Tarina seuraa Maria Dundeen vaiheita ja poliittisia jännitteitä kuningas Sigismundin valtakauden levottomassa ilmapiirissä.","G. H. Mellinin 'Maria Dundee eli puolalaiset Tukholmassa' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 435. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MARIA DUNDEE ELI PUOLALAISET TUKHOLMASSA\n\nHistoriallinen novelli\n\n\nKirj.\n\nG. H. MELLIN\n\n\nSuomentanut Arvo Lempiranta\n\n\n\nTampereella,\nEmil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapinossa, 1881.\nEmil Hagelberg'in kustannuksella.\n\n\n\n\n\n\nKova länsituuli puhalsi Ruotsin saaristossa. Itämeressä, jossa,\nElfsnabben'in ulkopuolella, eräs sotalaivasto majesteetillisesti\nliikkui aalloilla. Viidentoista laivan avaroiden ja kullattujen\nperäpeilien ylitse liehui Puolan lippu ja niiden kansilla vilisi\nkiiltäviin haarniskoihin ja höyhentöyhtöillä koristettuihin\nrauta-lakkeihin puettuja miehiä. Nuot suuret sotalaivat liikkuivat\nvitkalleen ja juhlallisesti, jota ei kuitenkaan aina seurannut\njärjestys ja täsmällisyys. Näytti siltä, kuin olisivat tuhlaavaisella\nkomeudella varustetut sotalaivat halveksineet seurata rajoitettuja ja\ntarkkoja merisääntöjä, vaan vallattomasti tuulien ja aaltojen uhaksi\nkeijuelivat vaikeassa kulkuväylässä sataman suulla, jossa ne, tavan\ntakaa purjehtimaisillansa toistensa päälle, näyttivät yhtä\nvaarallisilta itsillensä, kuin sille maallekin, jota ne lähestyivät.\n\nVähän matkan päässä puolalaisista sotalaivoista, seurasi tarkassa\njärjestyksessä ja hyvin arvatuilla liikkeillä, kaksitoista suurta\nDantsigilaista laivaa, varustettuina sodan uhkaavilla tarpeilla,\nkuitenkaan sen loistolla komeilematta. Hyvin miehitettyinä, vaikka\nainoasti yksinkertaisesti puetuilla merimiehillä, kiitivät ne terävästi\ntuimaan vastatuuleen erinomaisella vakavuudella ja tanakkuudella, ja\nsaivat sentähden meren-oloihin tottuneelta paljon enemmän kunnioitusta,\nkuin prameat edelläkävijänsä.\n\nYksi uhkeista puolalaisista purjehtijoista, ja juuri komein ja suurin,\noli vähän eronnut muusta laivastosta, ja halvensi itseänsä ajamaan\ntakaa pientä saaristo-jahtia, joka, revityin purjein ja sangen\nturmeltuneessa tilassa, kuitenkin koki kaikin voimin päästä pakoon.\n\n\"Jos ei se mene Impisalmen ja Joutsenkallion väliin, niin me saamme sen\npian käsiimme,\" sanoi muuan ruotsalainen herra joka seisoi nuoren\npuolalaisen päällikön rinnalla lippukirstun vieressä.\n\n\"Levittäkää vielä pari purjetta!\" käski puolalainen perämiestänsä.\n\"Meidän täytyy nähdä mitä sillä ylpeällä pienokaisella on mukanansa.\nMuuten olisin jo aikaa ammuttanut sen säpäleiksi.\"\n\n\"Siihen on vaikea osata näin kovassa ärjyssä!\" lausui ruotsalainen\nhymyillen. \"Elfsnabben'in haltija on laskenut valkoiset lampaansa\nmerelle, ja kun ne leikkivät vesi-laitumellansa, ei ole helppo tähdätä\nisompaakaan lapetta, kuin tuo pieni keijukainen meille näyttää. Se on\nkeveä kuin joku noista aalloista itse; ja rivakasta merimiestä se nyt\ntottelee, se on varmaa.\"\n\n\"Jos näin oikein,\" jatkoi puolalainen, \"niin vivahti tuolta ylihangan\npartaalta tulipunanen hame. Olempa varma siitä, että tuolla aluksella\non joku ruotsalainen aatelisneito, taikka ehkäpä itse Anna-neiti,\nkuninkaan sisar\".\n\n\"Ei se ole mikään kuninkaallinen pursi,\" sanoi ruotsalainen äkkiä; \"se\non erään Tukholmissa asuvan skottilaisen kauppiaan. Minä tunnen sen jo\nsangen hyvin.\"\n\n\"Soo? -- Se onkin luultavaa!\" vastasi puolalainen kopeasti, \"sillä\neihän se tunne meri-tapoja ja vaatimuksia. Mutta kyllä me sen opetamme!\nValmistakaa pari Kartanilaista kanunaa alahangan keulalla; annetaan sen\nperään pari rautapalloa. Saas nähdä, jos hän sitten laskee purjeensa.\"\n\n\"Herra Czarnkovski!\" sanoi ruotsalainen vakaan ja uhkaavan näköisenä.\n\"se on ruotsalainen pursi ja me olemme jo Ruotsin vesillä. Varokaa\nett'ette te'e mitä ette voi vastata.\"\n\n\"Jos jo olemme Ruotsin aloilla,\" nauroi puolalainen, \"niin olemme\nmatkamme pää-määrässä; ja jos saamme tilaisuutta kutittaa ruotsalaista\nja opettaa hänelle rahtusen nöyryyttä, niin te'emme juuri tehtävämme.\nOlkaa valmiina ampumaan. Laukaiskaa!\"\n\nHeti ammuttiin molemmista kanuunista.\n\n\"Varomaton houru!\" mumisi ruotsalainen, katsellen aaltoja pitkin\nkiitäviä luotia, jotka siellä täällä, sattuessaan laineen harjaan,\npirskoittivat vaahtoista vettä ja siten osoittivat kulkunsa suuntaa.\n\"Vieläpä kadutte rohkeilevaisuuttanne, herra Czarnkovski!\" lisäsi hän,\n\"olkaa siitä vakuutettu.\"\n\nPuolalainenkin tähysti laukauksiansa, udellen niiden vaikutuksia.\nAinakin toinen luoti oli mennyt paikalle, sillä purressa huomattiin\nmuutamia horjuvia ja epävakaisia liikkeitä; näytti kuin se olisi sitten\ntaas tahtonut ohjata kulkuansa suoraan kuohujen lomitse, mutta kääntyi\nsamassa myötätuuleen, sen purjeet rupesivat häilymään, eli niinkuin\nmerimiehet sanovat: elämään, ja selvään näkyi ett'ei se enään totellut\nperäsintä.\n\n\"Laskekaa pari venettä!\" käski puolalainen kääriytyen komeaan siniseen\nsametti-turkkiinsa; \"me saamme matkustajia mukanamme Tukholmaan.\nTuokaamme ne tänne!\"\n\n\"Ettehän itse jättäne laivaanne, herra Czarnkovski?\" kysyi\nruotsalainen. \"Eihän sovi, että uhkea Bresnovinamme on päällikköänsä\nvailla tämmöisessä tuulessa. Dantsigin rihkamasaksat saisivat syytä\nnauraa meille!\"\n\n\"Rohjetkoon vaan vetää suutansa nauruun!\" vastasi puolalainen\nhalveksivasti. \"Jumalasta puhumatta olen minä herra täällä -- ja\ntuolla!\" lisäsi hän osoittaen jahtiin, joka nyt, kenenkään ohjaamatta,\nkeijui aaltojen leikkikaluna.\n\nVeneet miehitettiin, ja pian ne lähestyivät, pöyhkeän muukalaisen\njohtamina, hänen vihansa ja säälinsä onnetonta esinettä.\n\nJahdissa oli kunnollinen Blasius Dundee, porvari Tukholmassa, hänen\ntyttärensä, kahdeksantoista vuotias Maria, nuori kauppa apulaisensa\nNiilo Kristerinpoika ja pari renkiä.\n\nNiilo oli ollut peränpitäjänä ja, tarkalla silmällä ja vakavalla\nkädellä, ohjannut pientä purjehtijaa takaa-ajavan laivaston edellä,\n(jota sekä ukko Blasius että hänen tyttärensä, pelolla katselivat), kun\ntoinen kanuunan luoti mursi peräsimen ja jätti koko aluksen aaltojen ja\nvihollisen oikkujen valtaan.\n\nMaria kätki vaaleat kasvonsa esiliinaansa, kun hän näki ja kuuli toisen\nluodin suhisevan muutaman sylen päässä itsestänsä, ja samassa tunsi\ntuiman täräyksen, joka näytti musertavan koko aluksen, kun toinen luoti\nsattui siihen ja tempasi peräsimen Niilon kädestä. Ukko Blasius\nkiiruhti syleilemään tytärtänsä, ikäänkuin rohkaistaksensa ja\nlohduttaaksensa häntä, vaikka hänen omia kasvojansa kasteli muutkin\npisarat, kuin ne jotka tuuli siihen pirskoitti.\n\nNiilo ei kuitenkaan tullut neuvottomaksi. \"Enpä olisi luullut niiden\nniin kiivaasti meitä tahtovan,\" virkkoi hän ojasten voimakasta\nvarttansa ja rohkeasti katsellen mahtavaa vihollista. \"Mutta nyt on\nhenkemme kysymyksessä. Laske pieni ruuhemme vesille, Tuomas! Ja ota\nsinä Matti airot.\"\n\nPian oli pieni venonen vesillä. Blasius-ukko hyppäsi kiireesti siihen.\nNiilo, joka ei muuten ollut rohkeutta vailla, näytti nyt tuskin\nuskaltavan ojentaa kättänsä Marialle auttaaksensa häntä ruuheen. Vaikka\nhän tänä hetkenä olikin pelosta vaaleana, levisi kuitenkin himmeä puna\nhänen poskillensa, kun hän nuorukaisen väkevän käsivarren nojassa astui\nveneesen. Niilo tarttui perämelaan ja voimakkailla vedoilla soutivat\nrengit ruuhen yhä loitommalle vähitellen uppoavasta jahdista.\n\n\"Pankaa itsenne pitkäksenne veneen pohjalle, isä Blasius!\" sanoi Niilo,\n\"niin tulee ruuhi tasapainoon! Ja sinäkin Maria, sillä sinun\ntulipunainen hameesi pistää helposti silmiin aaltojen keskellä. Mutta\nkas tuota Jumal'auttakoon. Ne laskevat veneitä vesille siten\nottaaksensa meidät! -- No, no! vielä ei ole kaikki hukassa!\nKoettakaamme päästä kätköön Joutsenkallion taakse.\"\n\nTätä sanoessaan heitti hän nuttunsa Blasiuksen ja Marian ylitse, jotka\nolivat pitkänänsä ruuhen pohjalla.\n\nJokainen aalto lennätti pienen ruuhen ensiksi korkealle ilmaan, ja\nnäytti sitten tahtovan nielaista sen syvyyteen, mutta taitavat miehet\npitivät sen tasapainossa, ja lähestyivät, mitä suurimmilla\nponnistuksilla pientä kalliota, jolla Niilo toivoi löytävänsä jonkun\nlymypaikan. Etsiä parempaa maallenousu-paikkaa oli mahdotonta, sillä\nkaikki muut olivat etäämmällä, jonka tähden hän päättikin laskea tähän.\nMutta kaikilla puolin rähisi kuohuva tyrsky pienen kalliokielen\nympärillä, joka ainoastaan oli muutaman kyynärän vedenpinnan\nylipuolella, ja jota ei olisi eroittanut aalloista muusta kuin\nliikkumattomuudestansa, jos ei aaltojen särkyminen niitä vastaan olisi\npeittänyt sen sivuja lumivalkealla vaahdolla. Niilo koetti laskea\nmaalle sen tuulettomalle puolelle, mutta sielläkin se oli milt'ei\nmahdotonta. Suurimpien ponnistuksien perästä onnistui palvelijoille\npitää ruuhta niin lähellä kalliota, että Niilo taisi nostaa vapisevan\ntytön siitä pois; mutta tuskin oli nuorukainen saanut jalansijaa\nkalliolla, ennenkuin suuren suuri ärjy-aalto peitti hänen ja\nkantamuksensa, ja lennätti ruuhen ison matkan päähän rannasta.\n\nNuorukainen piteli itseänsä eräällä kallionkulmalla voimalla, kuin\nolisi hän kantanut koko maailman sylissänsä, ja vaikka kuolin-vaaran\npimeys ympäröi häntä, lensi erinomaisen suloinen tunne hänen sieluunsa,\nkun hän tunsi kuinka tyttö kiihkeästi pani pehmeät käsivartensa hänen\nkaulallensa ja kuinka hän hädässänsä painoi rintansa pojan kasvoa\nvastaan. Hänen päähänsä lensi ajatus, että jos hän nyt hellittäisi\nkättänsä, niin hän kuolisi elämänsä ihanimpana hetkenä, _hänen_\nsydämmellensä -- mutta hän kokosi kaikki sielunsa voiman ajamaan tämän\nviettelevän ajatuksen sielustansa, ja kun aalto vaipui takasin,\nonnistui hänen parilla ravakkaalla askeleella päästä kallion huipulle.\n\nSiinä seisoi hän nyt tyrskyvien kuohujen ympäröimänä, ja likisti\ntainnottoman immen rintaansa vasten, selittämättömällä tunteella\nkatsellen hempeitä, vaaleita kasvoja, joille tuuli silloin tällöin\nheitti suortuvan hajoillansa olevista tummista kiharoista. Mutta kuin\nMaria tointui, käänsi siniset silmänsä häneen, ja kun hohtava rusko\nlevisi hänen poskillensa, punastui Niilokin rohkeudestansa että hän oli\nkatsellut häntä niin läheltä; kaino hämmennys kuvautui hänen\nkatseissansa ja hän laski immen hiljaa kalliolle.\n\nHän nosti silloin vielä kerran surullisen katseensa nuorukaiseen päin,\nkätki sitten kasvonsa esiliinaansa. Hän vapisi kovasti.\n\n\"Sinun on vilu, Maria!\" sanoi hän; \"ota liivini yllesi!\"\n\n\"Ei, ei minun ole vilu,\" vastasi hän, \"mutta sinulla ei ole nuttua!\"\nHän avasi solmesta huivin, joka oli hänen vyötäisillänsä, mutta hän ei\nrohjennut avata silmäänsä taikka tarjota sitä hänelle.\n\nSanaakaan sanomatta otti Niilo huivin hänen kädestänsä ja sitoi sen\ntaasen hänen vyötäisillensä, vielä enemmän vavisten, kuin Maria, kun\nhän käsillänsä ympäröi ja koski viehättävää impeä.\n\nHän kääntyi sitten ja katsoi merelle päin. Ruuhi oli melkeän matkan\npäässä. Blasius-ukko istui sen pohjalla pidellen molemmin käsin sen\nkumpaisestakin laidasta, ja ponnisti mahtavia keuhkojansa mitä\nrajuimmasti voittaaksensa tuulen ja tyrskyn pauhua. Mutta\nJoutsenkalliolle ei äänen haivettakaan kuulunut, vaan tuuli vei sen\npäinvastoin laivastolle, jonka seurauksena oli, että Czarnkovskin\nveneet yhä nopeammin lähestyivät.\n\nPuolalainen laiva-päällikkö, joka tosin äkkiä suuttui, kun hänen\nuljuuttansa koskettiin, ei kuitenkaan ollut tarkoittanut niin pahaa,\nkuin nyt oli tapahtunut. Kun hänen uteliaisuutensa nähdä ketä jahdilla\nolivat, oli ollut aiheena sen häviöön, tahtoi hän ainakin pelastaa\nihmis-raukat, jotka olivat vähällä hukkua.\n\nHänen rivakas miehistönsä ja isot, hyvät veneensä olivat pian ehtineet\nBlasiuksen ruuhelle, ja nyt huusi puolalainen hänelle, että hän heti\nlähestyisi veneitä.\n\nBlasius-ukko huusi taivaan ja maan tähden armoa, hänen renkinsä\nsoutaessa ruuhta niin lähelle Czarnkovskin isoa venettä, että\npuolalaiset merimiehet meren rajusti aaltoillessa vetivät sen keksillä\nveneensä viereen, ja erinomaisella taidolla tempasivat Blasius-ukon\nison ruumiin möhkäleen ja heittivät sen päällikkönsä jalkoihin.\n\n\"Armoa! armoa! Teidän armollisin armonne!\" huusi Blasius: \"pelastakaa\nlapseni, pelastakaa Mariani! Minä maksan mielelläni kaikki mitä minulla\non, kuin vaan pelastatte hänen!\"\n\n\"Ahaa! Tuolla kalliollahan on punahameinen kaunottaremme!\" huusi\nCzarnkovski \"Onko se sinun tyttäresi, ukko? Kuka siellä hänen\nvieressänsä seisoo? Soutakaat sinne, pojat! Meidän täytyy pelastaa\nhänet; muuten hän siellä pian kuolisi viluun ja nälkään.\"\n\n\"Jumala siunatkoon teitä!\" ratkesi Blasius puhumaan. \"Minä maksan\nmielelläni mitä ikänäkin vaaditte lunnaiksi itseni, hänen ja väkeni\nedestä.\"\n\n\"Tuki suusi lunnainesi, pöllöpää tolvana!\" vastasi puolalainen. \"Miksi\nette tottele sotalaivan merkkiä jahtinenne? Jos olisin tehnyt oikein,\nolisin vaan ampunut teidät upoksiin, ja sillä hyvä.\"\n\nBlasius-ukko ei uskaltanut vastata mitään, ja vene lähestyi nyt\nJoutsenkalliota, josta Niilo oli yhtämittaa vaijeten sitä katsellut.\n\n\"Maria!\" lausui hän vihdoin, \"tahdotko, että antaumme puolalaisille,\ntaikka puolustanko minä sinua viimeiseen veren-pisaraan asti? Jos ne\nuskaltavat lähestyä kalliota, niin minä, juuri kun tulevat kovimpaan\nkuohuun, ruhjon niiden veneen murskaksi suurella kivellä.\"\n\n\"Ah, isäni!\" huokasi tyttö väännellen käsiänsä.\n\n\"Niin, isäsi on puolalaisten hallussa,\" vastasi hän vähän ajan päästä.\n\nTyttö tuijotti vaijeten kuohuvalle meren pinnalle, jolla vihollinen yhä\nlähestyi.\n\n\"Maria!\" sanoi Niilo, ja hänen silmänsä säihkyivät. \"Maria! tahdotko\nkuolla?\"\n\nMaria pani kätensä ristiin, ja katseli häntä mitä sydämmellisimmillä\nsilmäyksillä, joista loisti hellyys ja hiljainen luottamus, ikäänkuin\nhän olisi tykkänään tahtonut antaa elämänsä ja kuolemansa pojan\nvaltaan. Mutta Niilon rinnassa taisteli mahtavia tunteita toisiansa\nvastaan. Uskaltaisiko hän jättää sen olennon, jonka hän piti pyhimpänä\nmaan päällä, pöyhkeiden vihollisten armolle. Hänen jalo ylpeytensä\nkuiskasi: ei. Taikka rohkenisiko hän, kauheana kuolon enkelinä, äkkiä\npainaa hempeän olennon rinnallensa, hyökätä hänen kanssansa syvyyteen\nja siten uhrata hänen nuoruutensa ja kauneutensa kylmien aaltojen\nsyvälle haudalle. Hänen sydämmensä sanoi hänelle, että hän ansaitsisi\nparemman kohtalon, vaikk'ei hän -- Niilo -- puolestansa tiennyt mitään\nsuloisempaa.\n\nSilloin kuului Blasiuksen ääni myrskyssä huutavan: \"Lapset, lapset!\nÄlkäät peljätkö. Tämä on yksi kuninkaan uskollisia alammaisia,\njalomielinen herra, joka tahtoo meidät pelastaa.\"\n\nMaria kiiruhti seisomaan ja ojensi kätensä isällensä. Nuorukaisen\nsilmään, joka seurasi kaikkia hänen liikenneitä, ilmaantui kyynel;\nmutta hän oli vaiti, laski käsivartensa ristiin rinnallensa, ja katseli\nuljaasti venettä, joka nyt tuli vallan kallion viereen.\n\n\"Kanna tyttö tänne!\" käski Czarnkovski. \"Joudu, poika, taikka minä ajan\nluodin sinun kirotun kallosi lävitse!\"\n\nKatkera kiukku säihkyi Niilon silmissä ja liihottteli hänen\nkielellänsä. Hän katsoi ympärillensä löytääksensä sitä kiveä, jolla hän\nmusertaisi puolalaisen veneen, mutta hänen katseensa sattui Mariaan.\nSilloin suli kiukku hellyydeksi. Hän tukehutti voimakkaasti kaikki muut\ntunteet, otti hänen syliinsä ja kantoi hänen alas veden rajalle, jossa\naallot pirskoittivat kuohuansa korkealle rintaansa asti. Czarnkovski\nohjasi veneen niin lähelle kuin mahdollista, ja samassa kuin muuan\naalto vei sitä lähelle sitä paikkaa, jossa Niilo seisoi, nousi hän\nseisomaan, sai tytön vyötäille kiini ja tempasi hänen onnellisesti\nveneesen. Mutta Niilo seurasi muassa, hänen jalkansa luisti liukkaalla\nkalliolla, hänen kätensä ei ulottunut veneen partaasen ja hän syöksyi\nalas kuohuvaan syvyyteen.\n\n\"Niilo, Niilo!\" huusi Blasius-ukko.\n\n\"Taivaan Jumala!\" huudahti Maria ja aikoi syöstä hänen jälkeensä, mutta\nCzarnkovski esti häntä ja heitti hänen isänsä syliin, jolla ei myöskään\nollut halua laskea häntä.\n\nSamassa kuin puolalainen antoi veneen tehdä käännöksen, koetteeksi, jos\nolisi mahdollista pelastaa häntä, näkyi uivan nuorukaisen pää lähimmän\naallon harjalla. Heti heitti Czarnkovski itse köyden hänelle ja auttoi\nhänen onnellisesti veneesen.\n\nKun kaikki olivat päässeet sotalaivan kannelle, heitti pöyhkeä\npuolalainen märät turkkinsa hartioiltansa, ja pitkässä kullalla\nkirjaellussa, tulipunaisessa takissansa, kauniina kuin ruhtinas,\nasettui hän, käsi kullatulla sapelin kahvallansa suurmaston eteen.\n\n\"Tuokaat vangit tänne, minä tahdon tuomita heidät!\" kuului hänen\näänensä, ja hänen kauniissa kasvoissansa loisti kovuus ja viha.\n\nVavisten asettuivat Blasius, hänen tyttärensä ja molemmat rengit hänen\neteensä. Niilo yksin katseli häntä rauhallisilla ja uljailla katseilla.\n\n\"Kuka teistä ohjasi purtta?\" kysyi hän jyrkästi.\n\n\"Minä!\" vastasi Niilo.\n\n\"Ja sinä uskallat uhalla kohdella sotalaivaa, poikanulkki?\" ärjäsi\nkiukustunut, \"sinä uskallat uhalla kohdella oman kuninkaasi lippua, ja\nrohkenet olla minun merkkiäni tottelematta. Viekää hän pois. Alas,\nlaivan syvimpään soppeen! Pankaa hän rautoihin ja kahleisin. Tottahan\nkirotussa Tukholmassanne löytynee joku kaupunkin portti, jonka ylitse\nkäy naulata hänen kapinallinen päänsä!\" Hän viittasi; silmänräpäyksessä\nrajut puolalaiset käskyläiset tarttuivat nuorukaiseen ja veivät hänen\npois.\n\nMaria heittäyi puolalaisen jalkojen eteen. \"Armollinen herra!\" rukoili\nhän, \"älkää häntä rangaisko, hän on syytön. Minä olen saattanut sekä\nhänen että isäni tähän onnettomuuteen. Minä rukoilin heitä molempia\npakenemaan ja he tekivät sen minun tähteni. Säästäkää häntä, armollinen\nherra, ja antakaa minun kärsiä mitä olen ansainnut.\"\n\n\"Sinä et ymmärrä meritapoja, tyttö!\" sanoi Czarnkovski, jonka tuima\nnäkö melkoisesti pehmeni, hänen yhä suurimmalla mielihyvällä katsellen\npolvistuneen kaunista muotoa. \"Sinä olet syytön; mutta se, joka lähtee\nmerelle, tottelematta ja tuntematta meren tapoja, hän vastatkoon\npuolestansa! Mene sinä isäsi kanssa kajuttaan. Teille ei mitään pahaa\ntapahdu. Minä vien teidät onnellisesti ja hyvin Tukholmaan. Tuon\nröyhkeän konnan tuomitkoon kuningas, niinkuin hän tahtoo. Hän ei enään\nkoske minuun!\"\n\n\"Armollinen herra!\" kertoi tyttö kiinnittäen rukoilevat katseensa\nhäneen.\n\n\"Nouse seisomaan tyttö!\" sanoi puolalainen kohteliaasti auttaen häntä.\nHänen silmi-kulmansa synkistyivät kuitenkin, kun hän jatkoi: \"mutta\nmitä se kavaltaja ja hänen kohtalonsa sinuun koskee? Onko hän sinun\nveljesi?\"\n\n\"Ei!\" vastasi Maria, ja hempeä puna paloi hänen poskillansa, \"mutta\nminun omaatuntoani vaivaisi hänen onnettomuutensa ja kuolemansa.\"\n\n\"No, niin!\" kuiskasi kohtelias puolalainen, \"en minä ole niin\nverenhimoinen, ja sinun tähtesi saakoon hän vapautensa, jahka pääsemme\nTukholmaan. Mutta älä enään lausu sanaakaan hänestä, ell'et tahdo, että\nminä annan heittää hänen mereen.\"\n\nSitten vei hän, suurella kohteliaisuudella, hänen ja isänsä komeaan\nkajuttaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValdemarin-saarella eli Eläintarhalla, josta tähän aikaan Ruotsin\npääkaupungin hyvä vaisto ja maaseudun raikas luonto ovat yhdessä\nkoettaneet tehdä paratiisin, ei vielä puolen kolmatta vuosisataa\nsitten, mikään komea huvila näyttänyt sievää, leveätä rakennustapaansa,\nei lemunnut valittujen kasvien ihana tuoksu, eikä suhissut vielä\niltatuuli missäkään taiteen tekemässä puistossa. Kolkko metsä peitti\nkoko saaren, ja Manillan, Ahlnäs'in, Listonhillin ja vieläpä\nRosendal'inkin kohdilla oli vaan jokunen kalastajan mökki. Mutta\nmittumaarin jälkeen v. 1594 loihdittiin sinne eloisa ennus-kuva\nkaikista loistavista juhlista, joita siellä myöhempinä aikoina on\nvietetty. Rannalle oli nimittäin äkkiä-arvaamatta uusi kaupunki\nnoussut; tuon \"sotilaan keveän kangas-kaupungin\" oli tehnyt se joukko,\njonka pöyhkeät puolalaiset vapaasukuiset olivat varustaneet enemmän\ntarpeenmukaisella prameudella tervehtiäkseen Sigismundo-kuningastansa\nhänen toisella valtaistuimellansa Ruotsissa, ja antaaksensa\nruotsalaisille kuvan puolalaisten rikkaudesta, kuin toivossa vaikuttaa\njotakin suurta ja päättävää säveämielisen hallitsijansa luona. Eivät\nmilloinkaan ole muukalaiset Ruotsin maalle laittaneet rikkaampaa\nleiriä, kuin se joka vilisi puolalaisia ylimmyksiä, ja näytti pikemmin\ntahtovan asujen ja koristeiden tuhlaavalla komeudella häikäistä\nkummastuneiden ruotsalaisten silmät, kuin urhollisuudella ja\nmiehuudella vaatia heiltä pelkoa ja kunnioitusta. Koko näytelmä oli\nniinkuin taikakuva toisesta maanosasta, niin oudoilta ja aasialaisilta\nnäyttivät muukalaiset, ajeltuine päineen, kalliissa turkissansa,\npitkissä kullalla kirjaelluissa tulipunaisissa nutuissansa ja\nkeltaisissa saappaissansa.\n\nPuolalaislauman maalle-astumisen jälkeisenä päivänä, virtasi suuri\njoukko Tukholman asukkaita heidän leiriinsä, ja kilvoin pyysivät\netevimmät niistä nuoria ruhtinoita ja \"voivoodia,\" jotka olivat lauman\npäällikköinä, käymään taloissansa osoittaaksensa heille kaikenlaista\nvierasvaraisuutta ja ystävyyttä, kaupungin nuorukaisten ja vieläpä\nmuutamain vanhempien porvarienkin katsellessa muukalaisia\nepäluuloisilla ja uhkaavilla katseilla.\n\nNuoren Czarnkovski-ruhtinaan moniväriselle teltille, jonka kullatuilla\ntangoilla liehui monenvärisiä silkkiliinoja lippuina, kiiruhti varakas\nBlasius Dundee, ja päästettiin hän sisälle. Hän kumarsi pari kertaa\nsangen syvään, kunnes nuori ruhtinas ystävällisellä alentavaisuudella\ntarttui hänen käteensä ja kysyi kuinka hän jaksoi matkansa perästä.\nSilloin alkoi Blasius-ukko lavean puheen omasta ja tyttärensä\nkiitollisuudesta kaikesta hyvän-tahtoisuudesta, jonka ruhtinas oli\nheille osoittanut, sekä semmenkin hänen armollisesta hyvyydestänsä\nNiilo Kristerinpoikaa kohtaan, joka myöskin halusi saada hänelle\nvakuuttaa kiitollisuutensa siitä, että hän heti Tukholmaan tultua oli\npäässyt vapaaksi.\n\nHyvänsuopa Blasius-ukko lopetti puheensa nöyrästi pyytäen, että hänen\npuolalainen armonsa näkisi hyväksi kunnioittaa hänen -- Blasiuksen --\nhuonetta käynnillänsä, ja, jos hän pitäisi sen arvollisuudellensa\nsopivana, ottaisi siellä asuaksensa sen ajan, kuin hän Tukholmassa\nviipyi.\n\nCzarnkovski näytti olevan sangen tyytyväisenä tämän kutsumuksen\nsuhteen, hän nyökäytti armollisesti päätänsä ja kysyi missä Blasiuksen\ntalo oli, sekä lupasi tulla sinne päivällisten jälkeen.\n\nNiinpian kuin Blasius oli asiansa toimittanut, kiiruhti hän veneelle,\njolla hän oli tullut sinne, joko hänellä nyt todellakin oli kiire\nkotiin, taikka ehk'ei hän voinut tukehuttaa jonkinlaista mielen-kaihoa\nsiitä, että hän taasen oli muukalaisten luona heidän leirissänsä,\nheidän vallassansa.\n**\nKotona Blasius-ukon luona oli koko aamupäivällä ollut eloa ja touhua.\nPuolen tusinaa naispalvelijoita perässänsä, astui Maria upeisin\nvierashuoneisin, joiden kaunistuksiin ei hänen isänsä ollut säästänyt\nmitään varoja. Yleinen hyökkäys siivillä ja muilla asianmukaisilla\naseilla tehtiin nyt muhkeille huonekaluille, jotka eivät kuitenkaan --\ntämän sanomme nuoren hallitsijattaren kunniaksi -- ensinkään näyttäneet\nkaipaavan tämmöistä myrskyä. Pöydille levitettiin peitteiksi kullalla\nja hopealla kudottuja kankaita, joita hyvänluontoinen Niilo\nKristerinpoika kantoi Blasius-ukon hyvin-varustetusta vara-aitasta.\nKellarista toi hän myöskin komean kullatun kannun ja hopeisen\nkäsi-astian, joita tuo rikas porvari ehkä oli aikonut arvolliseksi\nlahjaksi kuninkaalle taikka jollekulle ruhtinaalliselle henkilölle.\n\nSanaakaan sanomatta antoi Niilo kallisarvoiset kalut Marialle, joka\nyhtä ääneti, alakuloisena otti ne vastaan ja pani ne sijoillensa. Mutta\nkuin molempien nuorten silmät sattumalta tapasivat toisensa,\npunehtuivat he molemmin ja seisoivat ujoina ja hämmentyneinä toistensa\nedessä. Niilo ei enään luullut saattavansa entisellä veljellisen\ntuttavallisella tavallansa puhutella häntä, ja se koski hänen\nsydämmeensä kipeästi, että Maria piti itsensä ikäänkuin enemmän\nvieraana hänelle, aina heidän vaarahetkestänsä Joutsenkalliolla, vaikka\ntunne hänessä -- Niilossa -- sanoi, ett'ei hän milloinkaan ollut niin\nansainnut hänen sydäntänsä, kuin juuri silloin. Niilo jo suuttui omalle\nkainoudellensa.\n\nÄkkiä tuli Blasius-ukko huoneesen: \"Hän on täällä tuossa paikassa,\nlapset!\" huudahti hän. \"Minä toivon, että otat hänen hyvin vastaan,\nMaria. Ja sinä Niilo, ole kohtelias hänelle, ja muista, että ainoasti\nhänen jalomielisyytensä säästi sinun henkesi!\"\n\n\"Minä en vaivaa häntä läsnäolollani!\" vastasi Niilo jalolla ylpeydellä.\n\"Jos hänellä oli oikeus ottaa minun henkeni, niin en minä ainakaan\nhäneltä armoa rukoillut. En minä tietänyt, että kuningas oli kutsunut\nlaivaston tänne, omia alammaisiansa takaa ajamaan.\"\n\n\"Malta, malta, Niilo!\" alkoi taasen Blasius-ukko, \"minä tiedän hyvin,\nettä sinä, niinkuin monet muutkin nuoret tuli-hullut, et juuri paljoa\npidä kuninkaasta sentähden, että hän on paavin-uskolainen; mutta muista\nettä hän nyt kuitenkin on kuninkaamme, jota meidän tulee totella ja\npitää kunniassa: kuinka rehellisesti ja kunniallisesti Kaarlo-herttua\nsitävastoin käyttäikse, tuomitkoon Jumala!\"\n\n\"Herttua tarkoittaa kuitenkin isänmaan parasta,\" vastasi Niilo, \"ja\nkaikki rehelliset miehet, jotka toivovat menestystä totuudelle ja\noikeudelle, pysyvät hänen puolellansa.\"\n\n\"Niin, niin!\" sanoi Blasius. \"Hänen ruhtinaallinen armonsa on viisas ja\nmahtava herra; mutta nyt on kuninkaalla täällä kuitenkin koko\nsotajoukko!\"\n\n\"Semmoinen sotajoukko!\" keskeytti Niilo ylpeällä hymyllä, \"pari sataa\ntaalalaista, jotka huomenna tulevat kaupunkiin, ja me, Tukholman\nporvarit, pidämme heidät helposti asemillansa. Mutta kyllä se meille\nvaivoja saa, sillä minun täytyy taasen mennä vahtiin.\"\n\nNäin sanoen otti hän leveän iskumiekan seinästä ja meni ulos.\n\n\"Älä viivy kauvaa, Niilo!\" huusi ukko hänen peräänsä. \"Täytyyhän sinun\nkuitenkin tervehtiä Czarnkovskia.\"\n\nSitten kääntyi hän tyttärenä puoleen ja kiitti häntä siitä, että kaikki\noli kunnossa ja valmiina vieraan tuloksi.\n\nEi viipynytkään kauvaa ennenkuin loistava ratsastaja seurue pysähtyi\nBlasiuksen portille. Uljas Czarnkovski, puettuna sulaan kultaan ja\npurpuraan, hyppäsi juoksijansa selästä ja heitti ohjat yhdelle monista\npalvelijoistansa. Blasius-ukko tuli portilla häntä vastaan ja sanoi\nhänen tervetulleeksi. Silloin puolalainen viittasi seuruettansa\npalaamaan leiriin takaisin, hänen itse seuratessa isäntäänsä huoneisin.\n\nUudistuneella mielihyvän tunteella näki loistava muukalainen taasen sen\ntytön, joka ensi silmänräpäyksestä pitäen oli hänessä saattanut aikaan\ntunteellisen vaikutuksen. Marian kaino tervehdys ja sydämmellinen\nkohteliaisuus, soivat hänelle yksin-kertaisen ja suloisen hempeyden,\njoka sitä enemmän miellytti ja ihmetytti häntä, kun se oli uutta sille,\njoka ennen vaan oli tottunut seurustelemaan maansa etevimpien ja\nsivistyneimpien kaunottarien kanssa.\n\nPuolalainen otti aimo ryypyn espanjan viinillä täytetystä\ntervetulijais-pikarista, mutta näytti halukkaammin kuuntelevan Marian\nkainoja sanoja, kuin Blasius-ukon lystillisiä kokkapuheita ja taajoja\nkehoituksia juomaan.\n\n\"Minä en ensinkään pidä teidän kaupunkianne niin hyvän- ja\nkauniin-asemallisena, joksi sitä on minulle kiitetty!\" virkkoi hän muun\nmuassa. \"Sehän on ihan vuorien ja metsien keskellä, ikäänkuin se olisi\nrakennettu keskelle jylhää itämaata. Ei! Näkisitte te Varsovan ja sen\nympärillä olevat kauniit tasangot! Ne ovat tasaiset niinkuin ääretön\nvesi, ja uhkea Veiksel-virta kiertelee itseänsä pääkaupunkimme ohitse,\nikaänkuin hopea-aalto, jolla kaikki, mitä maassamme on kaunista ja\nkallista, virtailee meille. Siellä näkee ja nähdään niin pitkälle kuin\nsilmä kantaa.\"\n\n\"Meitä ruotsalaisia ei tarvitse nähdä niin pitkälle, emmekä me tahdo\nitsekään niin paljoa nähdä,\" sanoi Maria hymyillen, \"me rakastamme\nenemmän vuorien ja laaksojen vaihettelevaisuutta, kuin väsyttäviä\ntasankoja; ja mitä teidän virtaanne koskee, on meilläkin täällä\nTukholmassa semmoinen, jonka nimi on Määlari, ja jonka tuhansien\nsaarien lehtimetsineen ja niittyineen, kylineen ja kirkkoineen, tuskin\ntarvinnee pelätä vertailua.\"\n\n\"Unohdattepa Tukholman paraan aarteen,\" sanoi puolalainen kohteliaasti,\n\"unohdatte puolustajattaren, joka yksin sille antaisi äärettömän\narvon.\"\n\n\"Hm! hm!\" virkkoi Blasius-ukko, \"tarkoitatte kai 'Kolmen Kruunun'\ntornia? Niin, varmaa on, että moni tanskalainen on puskenut päänsä\nveriseksi sen vanhoja muuria vastaan!\"\n\nCzarnkovski hymyili, katsoi punehtuneesen Mariaan, ja nielasi naurunsa\naika ryypyn kanssa, jonka hän otti pikarista.\n\nBlasius-ukko oli illaksi kutsunut luoksensa muutamia ruotsalaisia\nherroja, joiden tulo ei juuri näyttänyt huvittavan puolalaista. Hän\ntosin tervehti heitä kohteliaasti, niinkuin säädyllisyys vaati, mutta\nhän ei puuttunut heidän puheisiinsa, vaan puhui päin vastoin pikariansa\nhuulillansa ja silmillänsä nuorta emäntää, joka siitä tuon tuostakin\njoutui tavan takaa hämillensä.\n\nRuotsalaiset herratkin näyttivät olevan nyreissänsä ja vähä-puheisina\npöyhkeän puolalaisen seurassa. He katselivat häntä epäluuloisin\nsilmäyksin, eivätkä näyttäneet saada hyvää makua viiniin, hänen\nmaljaansa juodessansa.\n\nOli jo joksikin myöhään illalla, kun Niilo Kristerinpoika äkkiä astui\nhuoneesen. Hänen silmänsä säihkyivät ja hän näytti olevan kovasti\nliikutettuna; mutta niinpian kuin hän näki kokoontuneen seuran, otti\nhän ikäänkuin hämmästyneenä askeleen taaksepäin ja jäi seisomaan.\nBlasius-ukko kiirehti häntä vastaan ja kysyi mitä kuului, Marian\njäädessä seisomaan loitommalle ja kääntäen häneen levottoman\nsilmäyksen.\n\n\"Ei mitään!\" änkytti Niilo ja hänen äkkinäisyytensä sijaan tuli nyt\nkainous ja hämi, nähdessänsä niin monta ylhäistä herraa edessänsä. \"Se\noli vaan vähäpätöinen seikka!\"\n\n\"Mitä? mitä?\" kysyivät kaikki herrat, ja nousivat äkkiä istuimiltansa.\nPuolalaisenkin silmissä osoittihe uteliaisuus, vaikka hän nähtävästi\nrauhallisena jäi istumaan.\n\n\"Puolalaisten herrojen palvelijat ovat lyöneet muutamia porvarien\nrenkiä ja työntäneet ne järveen,\" sanoi Niilo vihdoin; \"mutta ne\nsaatiin heti ylös, ja koko meteli on jo loppunut.\"\n\n\"Kuka riidan alkoi?\" kysyi muuan herroista.\n\n\"Se oli -- se oli,\" änkytti Niilo nolona, ikäänkuin ei hän mielellänsä\nolisi loukannut vierasta herraa; \"se oli herra Czarnkovskin lakeija,\njoka huviksensa ampui luodin erään porvarin hatun lävitse!\"\n\n\"Semmoinen väkivalta käy liian pitkälle!\" mumisivat herrat, ja\nkääntyivät nuhtelevin katsein Czarnkovskiin päin.\n\nHän nosti pikarin huulillensa ja virkkoi kylmästi: \"Minä tutkin\nhuomenna sen asian, ja rangaistutan syyllisen.\"\n\n\"Hm! hm!\" alkoi taasen Blasius-ukko, vähän hämillänsä; \"nyt on parasta\nett'emme enään puhu siitä asiasta ennenkuin huomenna. Tule sinäkin\njuomaan Niilo! Mutta älä enään mainitsekaan sitä asiaa.\"\n\nNiilo ei näyttänyt olevan oikein hyvillänsä puolalaisen seurassa, mutta\ntämä viittasi armollisella alentuvaisuudella hänen tulemaan lähemmäksi,\nja sanoi: \"Älkää peljätkö, nuori mies, en minä teille pahaa tarkoita!\"\n\nSanomatta sanaakaan, mutta terävämmällä katseella, kuin hänen\nsilmissänsä luuli olevankaan, istui Niilo pöydän viereen, jolle Maria,\nkenenkään huomaamatta ja ikäänkuin ajatuksissansa, asetti pikarin jonka\nhän itse oli täyttänyt.\n\n\"No, minua ilahuttaa nähdä teidät jälleen!\" sanoi Czarnkovski hymyillen\nja kääntyen nuorukaisen puoleen: \"Te olette ravakka merimies, ja te\nolette nyt kokemuksesta saanut käsityksen sotalaivoista merellä. Jos\ntahdotte tulla minun palvelukseeni, saatte heti ruveta käskijäksi\nperäsimen vieressä Bresnovinallani, sen sijaan kuin viimein olitte\nsidottuna sullottu sen pohjaan. Maljanne, nuori mies!\"\n\nNiilo milloin punehtui, milloin vaaleni, ja kaikki muut läsnäolijat\nosoittivat tyytymättömyyttänsä puolalaista kohtaan tuimilla\nsilmäyksillä. Blasius-ukko alkoi puhua: \"Minä pyydän että te, ankara\nherra, näkisitte hyväksi unhottaa menneet asiat, niinkuin mekin ne\nolemme unhoittaneet; sillä totta teidän armonne ymmärsi, ett'ei niin\npienellä jahdilla, kuin minulla oli, jonka teidän armonne näki hyväksi\nlahjoittaa Aallottarille, voinut olla mitään pahaa mielessä koko\nlaivastoa vastaan.\"\n\n\"Sitä ette te ymmärrä!\" keskeytti puolalainen ja rypisti suuttuneena\nsilmäkulmiansa. Viini oli hänen hermoillensa tehnyt vaikutuksen, ja hän\nlöi pikarin pöytään niin että sen pohjaan tuli iso lommo. \"Minä kyllä\nhuomaan,\" jatkoi hän, \"ett'ei tässä maassa järjestys ja kunto juuri\nsuurin vallitse. Pieni jahti ei pidä asianakaan kohdella sotalaivaa\nuhalla, ja talonpoika ja porvari tahtoo ruveta aatelismiehen\nvertaiseksi. Tämä ylpeys pitää kuitenkin lannistettaman, ja sentähden,\ntietäkäät se, on Sigismundo-kuningas kutsunut meidät tänne. Teidän\nmoukka-ruhtinaallenne, herttualle, me kyllä säilö-paikan hankimme; tämä\nnuori mies on kokenut minkälaista minun Bresnovinassani on olla.\"\n\n\"Ja te luulette, herra Czarnkovski, että Kaarlo-herttua milloinkaan\nastuu laivalle, jolla ei Ruotsin lippu ole paljon Puolan lippua\nkorkeammalla?\" kysyi yksi ruotsalaisista herroista pilkallisesti\nnauraen.\n\n\"Ruotsin lippu korkeammalla kuin Puolan lippu?\" kertoi puolalainen\nvihastuneena, laskien kätensä upealle miekkansa kahvalle. \"Minulla on\ntässä sakset, joilla minä erinomaisen sukkelaa niistäisin sen sormet,\njoka rohkenisi nostaa muuta kuin minun maani ja minun kuninkaani lippua\nBresnovinan lipputangolle.\"\n\n\"Ho, hoo!\" sanoi ruotsalainen herra. \"Onhan meillä ruotsalaisillakin\nlaivoja ja miehiä, jotka minun tietääkseni ovat laveammalle näyttäneet\nsinikeltaista lippua, kuin teidän koreankirjavat riepunne ovat voineet\nloistaa. Saa nähdä mitä hyviä tapaatte saaristossa, jahka lähdette pois\nkiikistä, johon niin koreasti ryömitte, meille tullessanne!\"\n\nCzarnkovski nousi vihan vimmassa seisaallensa, ja kiiltävä\nsapelin-säilä lensi tupesta. Mutta Niilo tarttui äkkiä ja lujasti\nnostettuun käsivarteen, ja kun Maria huudahti pelästyksestä, asettui\npuolalainen heti, pyysi häneltä suurimmalla kohteliaisuudella anteeksi\nmalttamattomuuttansa, ja toivoi Blasiukselle hyvää yötä.\n\nNiilo tarttui hopeaiseen kynttilänjalkaan, jossa pari vahakynttilää\npaloi ja saattoi hänen huoneesensa. Vakaat ruotsalaiset jäivät\nkuitenkin vielä isoksi ajaksi jälelle, ja laskivat vihansa\nvalloillensa, lyöden lujasti nyrkkiänsä pöytään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPöyhkeiden puolalaisten ja Tukholman porvarien jo ennestäänkin\njännittynyt väli, kävi päivä päivältä yhä tuimemmaksi. Puolalaiset\nherrat eivät rangaisseet alammaisiansa heidän hillittömistä ja\nväkivaltaisista julkeuksistansa. Nämät, jotka sentähden pitivät kaikki\nhävyttömyydet heille luvallisina, saattoivat pelkkiä levottomuuksia\nkaupungissa aikaan, niin että Valdemarin-saaren loistavasta leiristä\ntuli kaupunkiin yhtä paljon levottomuutta, ja milt'ei vaaraa, kuin\ntodelliseltakin viholliselta. Kuitenkin olivat kaupunkilaiset\npitkämieliset ja kärsivät kaikkea ylivaltaa ja pilkkaa viimeisiin asti,\nvaikka heidän lopuksi täytyi puolustaa itsiänsä ilkivaltaisia vastaan.\n\nCzarnkovski, jota vierasvarainen isäntänsä kohteli mitä suurimmalla\nhyväntahtoisuudella, koki kaikin tavoin vastata sitä, vaikka hän\nosoitti jyrkkää halveksimista toisille porvareille. Hän osoitti etenkin\nMarialle mitä suurinta kohteliaisuutta ja huomallisuutta, jota Maria\nkoetti välttää, mutta jota hänen isänsä katseli erittäin suopein\nsilmin, etenkin sitten, kun hän oli saanut tietää, että Czarnkovskin\nrikkaudet olivat hänen arvoansa ja ylhäisyyttänsä suuremmat.\n\n\"Herra Czarnkovski!\" sanoi Blasius-ukko eräänä iltana; \"teillä on\nluultavasti kaunis talo ja ihana morsian Varsovassa, jos rohkenen\narvata.\"\n\n\"Minulla on kaunis talo,\" vastasi puolalainen, luoden katseen\npunehtuvaan Mariaan; \"mutta se on tyhjänä, sillä se on kauniinta\nkoristettansa, suloista morsiota vailla. Monesti olen uneksinut, kuinka\nminä olen tuonut sinne hempeän ulkomaalaisen immen; mutta minä en tunne\nketään, joka minulle sydämmensä antaisi.\"\n\n\"Oh! kukapa ei antaisi sydäntänsä niin nuorelle ja kauniille herralle,\nkuin te olette,\" virkahti Blasius-ukko: \"Teidän tarvitsee vain valita,\nja minä olen varma siitä, että saatte, kenen vaan tahdotte\nvaimoksenne.\"\n\nSamassa avattiin ovi ja Niilo astui huoneesen; hän pysähtyi ovelle\nhattu kädessänsä, ja näytti tahtovan puhua jotakin, mutta häneltä\npuuttui rohkeutta.\n\nMaria, joka heti huomasi ett'ei hänellä ollut mitään ilahduttavaa\nkerrottavaa, loi häneen tuskallisen ja rukoilevan katseen, mutta Niilo\nei nostanut silmiänsä häneen, vaan alkoi vitkalleen puhumaan: \"Herra\nCzarnkovski! Teidän palvelijoillenne on nyt heidän röyhkeytensä\nmaksettu; muutamat Kaarlo-herttuan soturit, joiden päälle ne\nkarkasivat, antoivat niitä aika lailla selkään.\"\n\n\"Minun palvelijoitani selkään?\" kysyi puolalainen ja nousi äkisti ylös.\nTuulen puuskana töyttäsi hän ovelle ja katosi, tölmäten sivutse\nmennessään Niiloa rintaan, niin että hän meni seljällensä.\n\n\"Minne se nyt meni?\" kysyi Blasius äimistyneenä. \"Sinä tulit taasen\noikein turmion tuojana tänne Niiloseni!\"\n\nTulinen puna poskillansa nousi Niilo ylös. Sanaakaan sanomatta otti hän\nmiekan seinästä ja aikoi mennä ulos.\n\nMutta Maria tarttui äkkiä hänen käteensä ja sanoi rukoillen: \"Niilo!\nÄlä mene nyt ulos! Viivy hetkinen vaan! Sinä olet nyt liian raivoisella\nmielellä. Niilo, minä rukoilen, älä mene nyt!\"\n\n\"Maria!\" vastasi hän, \"velvoisuuteni kutsuu minua. Minun pitää mennä\nvahtiin.\"\n\n\"Mitä sinä tahdot, tyttö!\" ärjäsi Blasius; \"mene heti huoneesesi! Ja\nsinä, Niilo, mitä hänen on sinun kanssasi tekemistä? Mene! te'e\ntehtäväsi, ja sillä hyvä! Minä kyllä opetan tyttäreni tottelemaan.\"\n\nMaria meni huoneesensa, peittäen kasvonsa käsillänsä ja Niilo lähti\nvaijeten pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVahtitornissa, sen portin päällä, joka Kauppakadulta vei merelle päin,\nistui Niilo Kristerinpoika, tarkasti katsellen puolalaisten leiriin,\njonka kirjavat telttirivit näkyivät Laivasaaren (Skeppsholmen) ja\nLinnasaaren (Kastellholmen) väliltä. Kirkas virta juoksi melkein\nhuomaamattomalla liikkeellä kaupungin muurin vieressä, kuvastaen niiden\nuhkeiden laivojen kuvia, jotka vähän etäämmällä olivat valmiina viemään\nRuotsin kuningasta pääkaupungistansa. Yleinen äänettömyys valliisi\nkaikkialla.\n\nVahdissa oleva nuorukainen antaui sydämmensä unelmille, jotka jokaista\nluonnon ihanuutta nautitessa, heräävät ihmisessä ja muodostavat\nyhdistys-siteen hänen sisämailmansa ja sen mailman kanssa, jonka kuvat\nnäkyvät hänen ulkonaisille aistillensa. Hän muisteli lempensä hempeätä\nesinettä, jonka lemmen hän oli valmis hengellänsä vahvistamaan, mutta\njonka määrän hänen kainoutensa ehkä ijäksi kätkisi sydämmensä syvimpään\nsoppeen; hän tosin aavisti, että immenkin povessa häntä kohtaan paloi\ntunne, joka hänelle oli niin pyhä, että hän ainoasti etäältä rohkeni\nuneksia siitä ikäänkuin paremman elämän ihanimmasta autuudesta.\nHiljainen kyynel kasti hänen silmiänsä.\n\nMutta pian hän huomasi outoa liikettä hänen edessänsä olevien molempien\nsaarien välistä. Muutama iso vene kulki sotalaivoista leirille, josta\nkuului aseen kalsketta. Vihdoin näkyivät laivaveneet taasen, mutta\ntäynnä puolalaisia soturia; ne soutivat suoraan kauppaporttia kohden.\nNiilo, joka ei tietänyt, jos tämä tapahtui kuninkaan käskystä, taikka\njos se oli kopeiden puolalaisten omia julkeuksia, tuumi juuri jos\nhänen piti nostaman hätärymyä vai ei, kun hän huomasi että hänen\nkäsivarsiinsa äkkiä otettiin takaapäin kiini, ja häntä itseä hinattiin\ntakaperin torninportaita myöden alas. Kun hän oitis täyttä kurkkua\nhuusi: \"aseisiin!\" välähti tikari hänen silmiensä edessä, ja ääni käski\npuolan kielellä hänen vaikenemaan. Hän vaikenikin, mutta niinpian kuin\nhän oli laahattu kadulle, ja siellä tunsi lujan maan jalkojensa alla,\ntempasi hän äkisti toisen kätensä irti, ja lujasti ottaen kiini\nvastustajansa kurkkuun vapautti hän toisenkin kätensä, mutta nyt tunsi\nhän tikarin terän luistavan sivunsa ja käsivartensa välitse. Vihdoin\nhän kuitenkin keksi sen keinon, että hän äkkiä juoksi muutaman askeleen\nsinulle, saattaaksensa paljastaa miekkansa.\n\nNiinpian kun kiiltävä säilä välkkyi hänen kädessänsä, vetäyi vanha\npuolalainen soturi takaisin joukkoon, joka hänen taistellessansa oli\nastunut maalle ja tullut portista sisään. Niilo ei ruvennut häntä takaa\najamaan, vaan riensi vahtitupaan kumppaniansa kokoomaan.\n\nBlasiuksen huoneen edessä olivat puolalaiset tavanneet pari porvaria,\njotka olivat metelin tähden tulleet ulos, ja ilkivaltaiset heitukat\nolivat par'aikaa täydessä työssä harjoittamassa käsivoimiansa heidän\nselkiinsä ja hartioihinsa kun Niilo muutamien aseilla varustettujen\nporvarien ja taalalais-soturien kanssa riensi niiden avuksi. Muuan\ntaalalainen, joka näki erään puolalaisen upseerin pari kertaa lyövän\ntoista porvaria, nosti heti väkipyssynsä silmälle, ja ampui heti\npöyhkeätä muukalaista niin, että hän oikeni hengetönnä maahan.\n\nBlasius-ukkokin tuli hämmästyneenä portillensa tyttärensä kanssa, joka\npyysi ja rukoili, ett'ei hän syöksyisi hengen vaaraan. Niilo huomasi\nsamassa Czarnkovskin, joka juoksi Blasiuksen portaille. Samassa\nsilmänräpäyksessä oli hän, hirmuista miekkaansa heiluttaen,\nvihollisensa jäljillä, ja puolalaisen pää turpaanin kaltaisene\nlakkineen olisi varmaan kierinnyt Marian jaloissa, jos ei Blasius-ukko\nolisi itse rientänyt väliin ja saanut vihastuneen nuorukaisen kädestä\nkiini. \"Niilo! tahdotko murhata vieraamme?\" huusi ukko innoissansa,\n\"muista että hän on kuninkaan miehiä; mitä tästä tulee, jahka kuningas\nsaa sen tietää?\"\n\nMieltänsä malttaneena loi Niilo ylpeän katseen vastustajaansa ja sanoi:\n\"Kätkekää hän sitten huoneesenne, isä Blasius, sillä jos hän tulee\nulos, hän, joka on tämän levottomuuden nostaja, niin en minä vastaa\nhänen hengestänsä. Nyt minä lahjoitan sen hänelle.\"\n\nSamassa hetkessä kuului torven toitotusta suurtorilta ja muutamia\nherroja nähtiin ratsastavan väkijoukon keskelle. \"Tehkää tilaa\nkuninkaan maaherralle kreivi Erkki Brahelle!\" huusi eräs ratsastaja ja\nheti taukosi tappelu, miekat laskettiin alas ja sekä puolalaiset että\nruotsalaiset pyrkivät lähemmäksi kuulemaan mitä maaherralla oli\nsanomista.\n\nKovilla sanoilla ja peljättävillä uhkauksilla käski hän aseitten\nlaskemisen kummallakin puolella. Puolalaiset saivat käskyn viipymättä\npalata leiriinsä ja pysymään hiljaa ja ruotsalaisia kehoitettiin\n\"kärsiväisyyteen\" vieraita kohtaan. \"Kuka on kutsunut vartion aseisin?\"\nkysäsi kreivi vihdoin, tuiman näköisenä.\n\nNiilo astui esiin ja kertoi kuinka kaikki oli tapahtunut. Kreivi ei\nnäyttänyt uskovan hänen puhettansa, kun hän käski oitis vangita hänen.\nTätä hirmuista käskyä annettaissa päästi Maria, joka oli jäänyt\nseisomaan isänsä viereen, kimakan hätähuudon, ja aikoi mennä\nlepyttämään kovaa herraa. Czarnkovski, joka myös seisoi siellä, esti\nhäntä ja astui itse kreivin luo.\n\n\"Päästäkää tuo nuori mies, kreivi Brahe!\" sanoi puolalainen; \"ei hän\nole muuta tehnyt, kuin täyttänyt velvollisuutensa ja ansaitsee sitä\npaitsi minun erityisen kiitollisuuteni, sentähden että hän säästi minun\nhenkeni, vaikka se oli hänen käsissänsä. Hän on tehnyt minulle saman\nhyvän työn kuin minäkin hänelle. Minä toivon, kreivi, että sanani ovat\nkylliksi, ett'ei miekkani tarvitse pelastaa häntä.\"\n\nKreivi tervehti kohteliaasti puolalaista ja viittasi väellensä\npäästämään Niilon. Czarnkovski käski väkensä heti lähtemään leiriinsä,\nhyppäsi erään sitä varten tuodun hevosen selkään ja ratsasti kreivin\nrinnalla pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä istui Blasius-ukko tyttärensä sivulla, huolestuneena\nsiitä kohtalosta joka oli Tukholman kaupunkia kohtaava, sillä\npuolalaiset varustivat itseänsä kovimpaan vastarintaan, sekä\npurkivat sentähden katukivetkin ja veivät niitä ylös huoneisin\npuolustus-aseiksi. Niilo astui äkkiä huoneesen ja sanoi, että hän aikoi\nvarustaa portin, niinpian kuin taistelu alkoi, ja puolustaa sitä\nviimeiseen verenpisaraansa. Hän kielsi Blasiuksen ja Marian\npelkäämästä, sillä Kaarlo-herttua tulisi kaikissa tapauksissa ennen\npitkää kaupunkiin sotajoukon kanssa.\n\nSamassa avattiin ovi ja Czarnkovskin muhkea varsi nähtiin siinä. Hän\nastui hämmästyneen Blasiuksen luo, tarttui hänen käteensä ja kiitti\nhäntä hyvästä vierasvaraisuudestansa ja hyväntahtoisuudestansa. Sitte\ntarttui hän punehtuneen Marian käteen.\n\n\"Nuori tyttö!\" sanoi hän ja surullisuus oli selvästi nähtävänä hänen\njaloissa kasvopiirteissänsä. \"Sinä olet minun rinnassani herättänyt\nmonen muiston, joka on seuraava minua Itämeren toiselle puolelle. Ota\ntämä pieni ystävyyden-todiste -- eihän sinun sentähden tarvitse\npunastua! -- vieraalta, jonka ainoasti uhkaavilla aseilla, myrskyisellä\nmerellä täytyi taistella itsellensä onnen saada sinulle vakuuttaa\nihastuksensa!\"\n\nHän painoi kalliin sormuksen hänen sormeensa. Niilo rypisti\nsilmäkulmiansa ja punastui, mutta ei sanonut sanaakaan. Blasius-ukko\nsitä vastoin laski kätensä lukulle, ikäänkuin levottomana odottaen tuon\nkorean puheen loppua.\n\nMaria ei voinut olla antamatta kaunista katsetta ja käden puserrusta\nvieraalle, joka oli hänelle osoittanut niin suurta kunnioitusta ja\nhyväntahtoisuutta. Czarnkovski kääntyi sitten Niilon puoleen. Hymy\nlevisi hänen huulillensa, kyynelkasteen kadotessa hänen silmistään, kun\nhän sanoi: \"Me olemme nyt kuitit, nuori mies! Tässä jätän minä teille\naarteen, joka olisi ansainnut vieläkin yhden taistelun. Blasius-ukko,\nkunnon ystäväni, suostuu varmaankin teidän onneenne, jonka minä toivon\ntulevan niin ihanaksi, kuin täällä maan päällä on mahdollista. Me\nolemme saaneet käskyn heti mennä laivoillemme, ja kuningas seuraa meitä\nPuolaan; mutta minä olen aina mielihyvällä muistava kunnon Blasius\nDundee'ta, Maria-kaunoista ja hänen onnellista miestänsä. -- Jääkäät\nhyvästi!\"\n\n\n\n"]