[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwl29zz8-MAThrGazoCKGbUlK8vLoMFCyLntDo3KiIXo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},437,"Päivän valaisemia pilven hattaroita","Elster, Kristian",1841,1881,"437-eden-charles-h-lahetyssaarnaajan-tytar","437__Eden_Charles_H.__Lähetyssaarnaajan_tytär",null,"romaani",[],[],"fi",1874,1880,40401,279684,false,35585,[23],"Fiction",[25],"Novels","\"Päivän valaisemia pilven hattaroita\" by Kristian Elster is a novel written in the late 19th century. The story opens with a vivid depiction of a stormy evening in Western Norway, capturing the eerie atmosphere and the resulting chaos outside. The narrative introduces the character of Elina Holtin, a little girl who arrives at the protagonist’s home after a tragic event involving her parents, setting the stage for her future relationship with the household.  At the start of the novel, the weather is tumultuous, creating a dark and foreboding ambiance as the residents of a house brace against the storm. The protagonist, alongside his father, encounters Elina, who has been brought in by two sailors after her parents have gone missing at sea. Despite the initial shock and mystery surrounding her arrival, Elina's character emerges as resilient and calm, intriguing those around her. As the protagonists interact, themes of innocence, loss, and the impact of nature on human lives are introduced, hinting at deeper connections and relationships that will develop over the course of the story. (This is an automatically generated summary.)",[],310,"Kertomus sijoittuu 1800-luvun Etelä-Afrikkaan zulu-kansan keskuuteen. Se kuvaa lähetystyön haasteita, paikallista kulttuuria ja vaarallisia seikkailuja kuningas Cetewayon hallitsemilla alueilla. Uskonnollinen sanoma ja jännitys yhdistyvät historiallisessa ympäristössä.","Charles H. Edenin 'Lähetyssaarnaajan tytär' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 437. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LÄHETYSSAARNAAJAN TYTÄR\n\nKertomus Tsulujen maasta ja Cetewayo'sta\n\n\nKirj.\n\nCHARLES H. EDEN\n\n\nSuomennos.\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,\n1880.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Kasvinveljeni\n 2. Kuninkaan lähettiläs\n 3. Itsevaltias neuvostossaan\n 4. Varoitettuina ja varusteilla\n 5. Leirissä\n 6. Onneton liikunto\n 7. Murhenäytelmän jälkeen\n 8. Ilmaus heiniköillä\n 9. Nomteba, noita-akka\n10. Keski-öinen vieras\n11. Kulku rajan ylitse\n12. Voi sua, veljeni\n\n\n\n\n1:nen Luku.\n\nKasvinveljeni.\n\n\n\"Kuta,[1] herätkää; itäinen taivas punoittaa ja päivä kohta koittaa\".\n\nMinä olin nukkunut rauhassa ja raittiisti tuota syvää, häiritsemätöntä\nunta, joka aina on ankaran työn ja yksinkertaisen ravinnon seurauksena,\nkun yllä-olevat sanat kuuluivat korviini, Vahvistettuina vienolla\nkosketuksella oikeaan olkapäähäni. Silmänräpäyksessä olin jalkeilla ja\nmelkein ehdottomasti kuroitin käteni sinne päin, missä ladattu pyssyni\nriippui vuoteen äärellä; sillä oleskelin puolisivistyneessä\nmetsäläismaassa, jossa ihmisen elämä on itsekunkin oikean käden\nvaralla, ja äkkinäistä äännähdystä saattaa usein selittää pikemmin\nkutsuksi taisteluun kuin kutsuksi pitoihin. Matala, heleä nauru\nkumminkin toinnutti höpertyneet aistimeni, ja ojentaen käsivarteni\nottamaan erästä välttämätöntä vaatekappaletta, joka oli tuolilla\nvuoteeni ohella, aloin pukea päälleni, ennenkun seurasin sitä henkilöä,\njoka niin säälimättömästi oli keskeyttänyt suloisen uneni,\nvesilammikolle, missä aikomuksemme oli ottaa raitis aamukylpy.\n\n\"Lupaako päivä hyvää?\" kysyin, sill'aikaa kun umpimähkään puolipimeässä\netsin kadonnutta pyyhinliinaa.\n\n\"Puolessa tunnissa on kaste ruohosta haihtunut ja karja ulkona\nheinikoilla. Joutukaa Kuta, joutukaa!\" Ja kumartuen maahan kumppalini\nojensi minulle hukassa olleen vaatteen, jonka hänen terävä silmänsä\nvaivatta oli keksinyt.\n\nEnsimmäiset terveydenhoidon alkeet ihan selvästi säätävät, että\naamukylpy on voimallisempi terveyden ylläpitäjä, kuin kaikki muut\ntohtoroimiset; mutta muistellessani kaipauksella lämmintä, mukavaa\nvuodettani, kaduin hetkeksi varomattomuuttani, johon olin tehnyt itseni\nsyypääksi menneenä yönä, kun pyysin ystävääni herättämään itseäni vähän\naikaisemmin, kuin välttämättömän tarpeellista olisi. Kuinka olikin\nasia, niin eipä mikään epäys enää auttanut, ja niin tallustin ulos\ntaivas-alle, minne Ula[2] jo ennen minua oli mennyt, ja seurasin häntä\nalas lammikolle, jonka ihana välkkynä yllin kyllin palkitsi uneni\nkeskeyttämisen.\n\nAurinko kohosi, kun olimme päättämäisillämme pukemisemme, ja toinen\npäivä virkosi -- päivä, joka ei luvannut tulla sen rikkaammaksi\nerinomaisista tapauksista, kuin edeltäjänsäkään. Minä seisoin odotellen\nseuralaistani, joka ravistettuaan pitkäveteisellä ja taitavalla\npudistuksella, aivan kuin pörheä villakoira, vesipisarat notkeasta\nruumiistaan, nyt ryhtyi hivuttelemaan itseänsä kiireestä kantapäähän\njollain öljymäisellä aineella, jota hän kaatoi pienestä pullosta, mikä\nparemman säilypaikan puutteessa riippui sulavasti häilyen hänen\noikeasta korvalehdestään. Lammikon sileä pinta oli kuvastimena, johon\nhän silmäili sanomattomalla tyytyväisyydellä, asetellen ruumistaan\nmukaviin asentoihin, ja silminnähtävästi suuresti mielissään\nloistavasta peilikuvasta, jonka vesi heijasti; sillä ystäväni oli\nleikkari, oikea naisten-hempukka kansansa keskuudessa.\n\nSana _ystävä_, hyvä lukija, ei ole lausuttu ajattelemattomasti, vaan\ntäysimmässä merkityksessä, jonka siihen nimitykseen sovittaa voipi.\nUla, maanpakolainen Tsululais-päällikkö, oli ystäväni, vieläpä\nsellainen, josta joka mies Jumalan luoman maan pinnalla olisi saattanut\nolla ylpeä. Ja päälliseksi olimme enemmän kuin ystäviä, olimme veljiä,\nsillä molemmat olimme riippuneet samoilla rinnoilla, molemmat olimme\nsaaneet ravintoamme samasta lähteestä: hänen äitinsä oli ollut minun\nimettäjäni; Ula ja minä olimme kasvinveljeksiä.\n\nMuutama sana selvittää, kuinka asiat näin olivat sattuneet. Vanhempani\nkuolivat kohta maailmaan tultuani, jättäen jälkeensä minun, kurjan\npienokaisen, ainoastaan muutaman kuukauden ikäisenä. En millään muotoa\nollut vesijätöttä tavallisessa merkityksessä, ja hyvänluontoinen\nuudistalokas, jonka holhojat olivat määränneet pitämään huolta\nviljelysmaista ala-ikäisyyteni aikana, suostui, jalomielisesti kyllä,\nottamaan minutkin hoiveensa; ja sittenkuin oli hankittu Tsululainen\nimettäjä, minut vietiin pois Natal'in rajamaahan Puhveli-virran\nrannoille, jossa osassa siirtokuntaa minun uudistaloni oli. Siellä\nkasvoin enemmän pienen metsäläisen kuin kristityn ihmisen tavoin, ja\nkaikessa muussa, paitsi valkeassa ihonvärissäni, oli mahdoton\neroittaa minua neekeri-nulikoista, jotka seurakumppaleinani olivat.\nKymmenvuotiaana minut lähetettiin Englantiin, koska holhojissani\nvihdoinkin oli herännyt joku tunto vastuun-alaisuudestaan; ja muistanpa\nvieläkin surun, jolla heitin metsäläis-elämäni, antautuakseni\nsopivaisuuden ikävän kurin alaiseksi. Mitä sydäntä-särkevää, niin\nhenkistä kuin ruumiillistakin tuskaa tuotti mulle opin ensi alkeiden\nharjoitus; kuinka vaatteet, jotka minua pauloittivat, kihnasivat\npohkeitani ja ehkäisivät liikuntojeni vapautta; kuinka armottomasti\nkoulutoverini minua kiusasivat, kun eräs pilkkakirves heidän\nseassaan, joka oli lukenut Gordon Cumming'ia, kohta risti minut\n\"Bechuanilais-metsäläiseksi\", jonka nimen sain pitää niin kauvan kuin\noleskelin tohtori ----s'in luona. Kuinka yksinäiseltä ja kurjalta\ntuntui olla viskattuna uuden kansan keskelle, outojen kumppanieni\nseuraan, jotka nauroivat minua, tekivät minusta pilaa, saattoivat\nelämäni onnettomaksi; ja kuinka hartaasti halusin entisen\nleikkitoverini ja veljeni, Ulan, seuraan ynnä sen hellän huolenpidon\nalaiseksi, jolla hänen äitinsä olisi kumpaakin lastaan hoitanut.\nSilloin pidin holhojiani julmina ja jumalattomina, riistäessään minut\nkaikesta, jota rakastin; nyt ymmärrän, että he ainoastaan tekivät\nvelvollisuutensa. Vielä muutama vuosi sellaisessa kesyttömässä\nrappiotilassa, niin olisipa metsäläis-luontoni juurtunut niin syvään,\nettei sitä ikipäivinä olisi saanut lähtemään.\n\nOleskellessani Englannissa, saapui minulle Natal'ista kummia uutisia\nkasvatusäidistäni, Landela'sta. Että hän oli erään mahtavan\nTsululais-päällikön leski, jota Panda tiranni oli väärin syyttänyt\nnoituudesta ja julmasti surmannut, sen olin kuullut lapsuudessani,\nmutta sillä ijällä olin sitä asiaa aivan vähän tullut ajatelleeksi.\n^olijojani nyt saattoi tietooni kirjeessään, että nykyinen hallitsija,\nCetewayo, oli peruuttanut pannajulistuksen, jonka alaiseksi imettäjäni\noli joutunut, kutsunut takaisin sekä hänen että kasvinveljeni Ula'n\nkraaliinsa[3] ja luvannut asettaa viimeksimainitun oikeuksiinsa\nheimokunnan ylimysten seassa, niin pian kuin tämä olisi päässyt täyteen\nmiehen ikään. \"Tää seikka\", lausui holhojani edespäin, \"on oleva\nsuureksi eduksi sinulle palatessasi siirtokuntaan. Huhu tietää, että\nentinen kumppalisi on kuninkaan suuressa suosiossa, ja luultavasti\nhänen avullaan ynnä perinpohjaisen taitosi kautta Tsulujen kielessä,\nsaat tilaisuuden, myytyäsi nykyisen tilasi, asettua johonkin paikkaan\nsiinä ihanassa niittymaassa, joka rajoittuu Transvaal'iin ja jota\nBoer'itkin, katsoen sen läheisyyteen sotaisten Tsulujen kanssa,\npikemmin kammovat. Ula'n vaikutusvoima takaa sinulle suosiollisen\nvastaanoton kuninkaallisessa kraal'issa\".\n\nKolme vuotta ennen sitä päivää, jona tämä kertomus alkaa, kun jo olin\nsaanut täys'ikäiseksi ja astuin laillisesti omistamaan usean tuhannen\nacren suuruista perintötilaani -- paperilla kyllä valtava maa-ala,\nmutta vuotisten tulojensa suhteen sangen pieni -- niin purjehdin taas\nNatal'iin, ja tavattuani maanmiehen, joka suostui ostamaan tilukseni,\nsuistuin iloiten hänen ehtoihinsa, ja sittenkuin oli kauppa tehty,\nnousin lähteäkseni tervehtimään kasvinveljeäni, joka silloin oleskeli\nCetewayo'n pääkaupungissa, niin kutsutussa Suuressa Kraal'issa. Matkan\nyksityisseikkoja en lähde kertomaan, sillä myöhemmin tulemme usein\nkohtaamaan Tsululais-valtiaan, eikä tarpeeton kierteleminen minua\nsuinkaan huvita. Kylliksi olkoon, kun mainitsen, että niin Landela kuin\nhänen poikansa ottivat minut vastaan hartaimmalla innolla. Jälkimäinen\noli kasvanut jalonnäköiseksi soturiksi, vaikka hän ei vielä ollut\nsaavuttanut sitä arvonmerkkiä, joka Tsulujen maassa eroittaa \"miehet\"\npojista, hän ei vielä saanut pitää päätään ajettuna kehänmuotoon laen\nympärillä. Cetewayo niinikään suvaitsi kohdella minua armollisesti,\nvakuuttaen, ett'ei minun tulisi peljätä mitään häiritsemistä, vaikkapa\nasettuisinkin tuolle riidan-alaiselle alueelle Pongola-virran\npohjoispuolelle. Myös antoi hän Ula'lle luvan seurata minua etsiessäni\nmukavia karja- ja viljelysmaita.\n\nMatkamme ei suinkaan ollut seikkaluja paitse, vaikka en tässä niistä\nhuoli kertoa; asiaankuuluva tarkoitus on saavutettu, kun mainitsen,\nettä läheisessä Eloya-vuoristossa löysimme maakaistaleen, joka\nihmeellisesti soveltui sekä viljelykselle että karjanhoidolle, ja jonka\nnyt olin haltuuni. Sittenkun päätoimemme oli suoritettu, Ula palasi\nUmpangeni'hin, Kuninkaan kraal'iin, minä taas läksin muutamiin\nTransvaalilaisiin uudistaloihin hankkimaan itselleni karjaa ynnä muita\nvälttämättömän tarpeellista asioita. Mielinpä tässä huomauttaa, että,\nvaikka oleskelemiseni Englannissa oli tykkänään muistostani pyyhkinyt\nTsulujen kielen, niin palasi taitoni siinä jälleen ikään kuin\ntaikavoimalla, kun jouduin takaisin tämän kansan keskuuteen, ja siihen\naikaan kun Ula jätti minut palatakseen Suureen Kraaliin, voin taas\npuhua yhtä sujuvasti Tsulujen kuin Englanninkin kieltä.\n\nMutta oleskellessani vierasvaraisten Boer'ien uudisasunnoissa, tulin\nhavaitsemaan, että tietoni maanviljelyksessä olivat liian ahtaat\nvakuuttamaan minulle menestystä, jos uskaltaisin omin neuvoin\ntilanviljelykseen ryhtyä. Suuri kokemus oli tarpeen, jos mieli saada\nkarjanhoitoa voittoa tuottavalle kannalle, ja tämä kokemus oli minun\nvielä hankittavanani; ja niin menin oppiin erään hyvänsävyisen, vanhan\nHollantilaisen, lähimmän naapurini luokse, oleskellakseni hänen\nkattonsa alla siihen asti, kun olisin oppinut sen toimen salaisuudet,\njohon oli aikomukseni antautua.\n\nHyvän, vanhan Pieter Dirksen'in ja hänen rehellisen perheensä\nkeskuudessa pysyin koturina lähes kaksi vuotta, hankkien itselleni\nkäytännöllisiä tietoja kaikissa tilanhallituksen haaroissa, ja\nostellen karjaa, kun vaan siihen tilaisuutta oli. Oma tilani pysyi\nviljelemättömänä, mutta olin juuri aikeessa lähteä tarkastamaan\nkömpelöiden rakennuksieni salvamista, jommoisia Transvaalilainen\nkarjanviljelijä tarvitsee, kun, palatessani eräänä päivänä\npuhvelin-ajosta, kohtasin Karel Dirksen'in, isäntäni vanhimman pojan,\njoka ilmoitti minulle, että muuan Tsululaismies ja vaimo olivat poissa\nollessani saapuneet uudistilalle, ja että nämät tuskallisesti olivat\ntiedustelleet, koska mahtaisin palata takaisin. Tämä ei ollut mikään\ntavaton tapaus, sillä minä olin maineelta hyvin tuttu useimmille\nheimon jäsenille, jotka useasti tulivat kiusaamaan minua rupeamaan\nvälittäjäksi heidän pienissä riitajutuissaan Eurooppalaisten\nnaapuriensa kanssa, ja minä ratsastin siis kotiin sen enemmän asiaa\najattelematta: mutta suunnaton oli hämmästykseni kun vanha toverini\nUla, murheellisen, nääntyneen ja surkeasti laihtuneen näköisenä astui\nluokseni erään pienen ulkohuoneen ovelta, ja sanaa sanomatta talutti\nminut kädestä ainoaan suojaan, joka tässä löytyi. Siellä, karkealla\nlautavuoteella, ylt'ylitsensä jauhopölystä ryvettyneenä, makasi\nelatus-äitini, Landela surkeassa nääntymyksen tilassa, kärsien\npäälliseksi peloittavasta haavasta, joka silminnähtävästi assegai'lla\ntai muulla senlaatuisella teräkalulla oli isketty hänen sääreensä. Hän\noli liian heikko voidakseen puhua, mutta selvitettyäni _Vrou'lle_\n(perheen-emännälle) suhteeni onnettomiin metsäläisiin, tämä riensi\ntuomaan heille ravitsevaa ruokaa, jolloin hetken päästä vanha\nimettäjäni tointui sen verran, että saattoi selvittää minulle syyn\nheidän ilmaantumiseensa tässä armoitettavassa tilassa, tieto, jonka\naikaa sitten olisin voinut saada Ula'lta, ell'ei hänen äitinsä\nviittauksilla olisi kieltänyt häntä puhumasta. Kärsimystensä kertominen\nselvään tuotti vaimoraukalle tällä hetkellä enemmän kuin mikään muu\nlohdutusta.\n\nNyt kävi selville, että Ula oli päässyt korkeampaan kunniaan\nTsululais-valtiaan kasvoin edessä, kuin yksikään hänen kumppaleistaan:\nja erityisen suosion merkiksi oli Cetewayo viitannut siihen, että aikoi\nkohottaa nuoren soturin seuraavassa suuressa juhlassa miesten arvoon\nsekä antaa samalla hänelle takaisin karjan ja muun omaisuuden, joka\nhänen isänsä väärän tuomion johdosta oli pantu takavarikkoon. Mutta\ntämä aivottu takaisinlahjoitus ankarasti harmitti eräitä kuninkaan\nmahtavimmista neuvon-antajista, jotka, syystä että olivat saaneet\nosansa surmatun isän omaisuudesta, eivät tunteneet vähintäkään\ntaipumusta heittää väärin saatuja tavaroitaan hänen elossa olevalle\nedusmiehelleen.\n\nKafferilaiselle on karjansa ylen suuriarvoinen; hän laumoistansa\npitää kuin silmäteristään, ja pikemmin hän toisinaan luopuisi\nlempivaimostaan, kuin jostain mielihärjästä. Kun näin on asian taita,\nja kun oikeuden mitta Suuressa Kraalissa oli ylenmäärin matalassa, niin\neipä ollut kumma että nuo vaaran alaiset ylimykset liittyivät yhteen ja\nkokivat estää kuninkaan valtiollisesti mieletöntä, vaikka oikeata,\naikomusta. Eikä ollut suinkaan vaikeata kylvää epäluuloa oikullisen\nmetsäläisruhtinaan sydämeen; samat välikappaleet, jotka pontevasti\nolivat vaikuttaneet tuon surmatun päällikön perikatoa, olivat vieläkin\nsaatavissa, kun tahdottiin syyttää hänen poikaansa, ja Cetewayo'n\nylimmäisen tietäjän eli noitapapin neuvoista vihjaistiin valtiaalle,\nettä Ula ynnä äitinsä juonittelivat yhdessä valkeiden miesten kanssa\nhänen kukistamistaan; ja päälliseksi, että molemmat harjoittivat\nnoituutta. Todistukseksi tälle viimeksi mainitulle syytökselle\nväitettiin, että Ula ja hänen äitinsä oli muka nähty tähtäilemässä\nkuninkaan asuntoa jollain oudolla ja voimallisella kapineella.\n\nHallitsija käski pitää heistä vaaria, ja havaittuaan, että tämä osa\nsyytöksestä oli pääasiassa tosi, hän vangitsi ja tuotti eteensä\nonnettomat ystäväni ynnä sen häijyn kapineen kanssa, jolla he\nharjoittelivat ilkeitä taikatemppujaan. Tämä ei mitään sen\nvaarallisempaa ollut, kuin kaleidoskoopi[4]-romu, jonka ensikerran\npalattuani siirtokuntaan olin lahjoittanut kasvinveljelleni. Hyvin\ntuntien Cetewayo'n ahnaan luonteen, hän oli kumppaleiltaan tykkänään\nsalannut omistavansa aarteen; mutta illoin, kun päivän työt olivat\nsuoritetut, niin äiti kuin poikakin asettuivat maahan lähelle\nasumustönönsä ovensuuta ja huvittelivat itseänsä pimeään asti\nkääntelemällä putkea ja ihailemalla monivärisiä kuvia, jota jokainen\nuusi liikunto synnytti. Onnettomuudeksi heidän pienen kotonsa\nsisäänkäytävä ammoitti juuri kohti kuninkaan asumusta, ja niinmuodoin\nkapine näytti alituisesti uhkaavan kuninkaallista hallitus-kartanoa.\n\nTurhaan Ula-parka koitti selvittää toimituksensa viatonta laatua;\nCetewayo näki, että hän oli salannut leikkikalua, ja yksin tämä seikka\nkiukutti häntä suuresti, sekä teki hänen liiankin alttiiksi niille\nhäijyille parjauksille, joita Nkungulu ja muut asianomaiset\najoivat hänen korviinsa. Epäilemättä hän myöskin oli mielistynyt\nkaleidoskoopiin; ja kammoi sitä ajatusta, että se jälleen joutuisi\noikean omistajansa huostaan; mutta, oli asia miten oli, ainakin hän\njulisti, että syytös oli toteen näytetty, ja tuomitsi sekä Landelan\nettä hänen poikansa kuolemaan, jälkimäisen seivästettäväksi, edellisen\npaistettavaksi tulikuumilla paasilla, niinkuin tapana on tämän kansan\nkeskuudessa.\n\nMestaus oli määrätty seuraavaksi aamuksi, mutta varmaankin omatunto\nhieman vaivasi hallitsijan kivikovaa sydäntä, koska yön aikana sana\nkuninkaan asunnosta kutsui vartijat hetkeksi pois ja vangit eivät\nsilmänräpäykseksikään jättäneet käyttämättä edullista asemaa, joka\nheille näin annettiin. Kun juuri olivat pääsemäisillään viimeisen\nasunnon sivutse, tämän omistaja, luullen karkulaiset karjanvarkaiksi,\nnakkasi heitä assegailla, joka sattui imettäjäni sääreen. Mutta Ula,\nnotkeana ja nopeana kuin antilopi, jolta hän oli nimensä lainannut,\nkaappasi äidin syliinsä ja kantoi hänet suojaan lähimmästä vaarasta.\nHelppo on kuvitella niitä peloittavia vaivoja, joita saivat kestää,\naseettomina ja ilman ruokaa kuin olivat Afrikan erämaissa,\nkaikellaatuisten metsänpetojen ja käärmeiden seurassa; sillä vaikka\ntosin usein kulkivat maamiestensä kraalien näkyvitse, täytyi heidän\nkarttaa yhtymistä kaikkein lähimmäistensä kanssa, jotka siinä\ntapauksessa olisivat ottaneet heidät karkulaisina kiini, ja lähettäneet\ntakaisin kuolemaan, mistä niin töin ja tuskin olivat päässeet.\nVihdoinkin kurjat pakolaisraukat pääsivät Pieter Dirksen'in\nuutisasunnolle, jossa, niinkuin olemme nähneet, saivat ruokaa ja\nsuojaa, sittenkun olivat Hollantilaiselle ilmoittanut suhteeni heihin.\nTämä tapaus oli sattunut noin kuukautta ennen sitä päivää, jona\nkertomus aloitteleikse, jolla aikaa Landelan haava oli parannut, ja Ula\noli täydellisesti tointunut matkan ankarista ponnistuksista; ja kun hän\nnyt tänä Afrikan suloisena aamuhetkenä seisoi edessäni lammikon\näyräällä, en saattanut olla ajattelematta, mikä jalo ilmaus kansastaan\nystäväni oli, enkä miettimättä, kuinka ennakkoluulojen sokaisemia ne\nihmiset ovat, jotka eivät myönnä mitään avuja heidän mustien veljiensä\nrinnoissa löytyvän.\n\nOlimme päättäneet uimisemme, ja Ula katseli iki-ihastuksissaan\nkiiltävän ruumiinsa vesikuvaa sill'aikaa kuin minä mukavasti pu'eskelin\nylleni vaatteustani, joka, vaikka kyllä käsitti harvoja\nvaatekappaletta, kumminkin oli täydellisempi kuin Tsululaisen\nkumppalini. Äkkiä huudahdus veti huomioni viimeksi mainitun puoleen, ja\nnäin hänet kumarruksissa lammikon äyrääsen päin sekä tyystin\ntarkastelemassa jotain esinettä tuossa nopeasti valkenevassa\nkoitteessa.\n\n\"Yksi, kaksi, kolme\", hän luki ääneensä, osoittaen selviä käpälänjälkiä\npehmeässä mudassa. \"Kolme pantteria on, Kuta, käynyt yöllä täällä\njuomassa\".\n\n\"No sitten täytyy panna ajo toimeen\", vastasin kovin huolissani karjan\ntähden. \"Toivompa, ett'eivät vielä ole kerinneet vahinkoa tekemään\".\n\n\"Selvään nälkä niitä on pinnistänyt, muuten eivät ikinä olisi\nuskaltaneet niin lähelle ihmis-asuntoa\", sanoi taas kumppalini, joka\nyhä oli tutkinut jälkiä. \"Aivan oikein, kolme niitä on ja yksi onkin\naika mötkäle; katsokaas tätä käpälänsijaa, se on enemmän leijonan kuin\npantterikissan\".\n\nSamassa ehti korviimme laukaus kotoa päin, ja rientäissämme sitä\nsuuntaa kohtasimme Henrikki Dirksen'in, Boerin nuorimman pojan, joka\nmeidät nähdessään huudahti:\n\n\"Kolme raavasta on teiltä, William, tapettu ja kaksi meiltä, paitse\nuseita pahoin revittyjä. Tuo lurjus Papalatsa, jonka tuli vartioida, on\nvarmaankin viime yöksi paiskaunut nukkumaan ja sitten lähtenyt karkuun,\nvälttääkseen ruoskaa\", ja nuori Hollantilais-jättiläinen heristi\nuhkaavasti jambokiansa (härkä-ruoskaa) sinne päin, missä karjapiha oli.\n\nNämä olivat huonoja uutisia; sillä ell'emme saisi tapetuiksi rosvoja,\nuudistaisivat ne arvattavasti tänä päivänä pimeän tultua käyntinsä.\nLäksimme siis kolmisin asunnolle, antamaan vanhalle Pieter'ille\ntietoa onnettomuudesta. Boeri oli juuri äsken tullut näkyviin\nmakuuhuoneestansa, kun me astuimme sisään, ja hänen poikansa,\nlausuttuaan kunnioituksella hyvää huomenta, kertoi mitä oli tapahtunut,\njota kuunnellessa vanhuksen otsa vähitellen yhä enemmän synkistyi.\nPieter Dirksen oli hienointa lajia, mitä voi löytää siinä jämeässä\nHollantilaisessa uudistalokas-rodussa, joka Transvaalissa kasvoi. Hänen\njättiläis-vartaloansa -- saappaat jalassa hän oli kolme kyynärää 4\ntuumaa pitkä -- ei kuudenkymmenen kesän työ ja ponnistukset olleet\nkoukistumaan saaneet; ja väkevin hänen rotevista pojistaan olisi\nkauhistunut mitellä voimiansa jäntevän isä-ukon keralla. Hänen kasvonsa\nolivat rypyissä ja harvat suortuvat lumivalkeita, mutta se vaan antoi\nhyväntahtoisen vivahduksen hänen muodolleen, joka nuoruudessa kentiesi\nansaitsi kollomaisuuden nimitystä; sillä Dirksen'in elämä oli kulunut\nEtelä-Afrikan erämaissa, hänen oppinsa oli rajoitettu pieneen\nluvunlaskun taitoon, jota hänen virkansa kysyi, sekä lukukykyyn niin\npaljon, että taisi sunnuntaisin tavailla läpi yhden luvun Raamatusta,\nja niinmuodoin oli sekin henkinen äly, joka hänessä alkuansa oli,\nheitetty nukkumaan. Tyyni päättäväisyys ja taipumaton tahto olivat\njohtavat piirteet hänen kasvoissaan, vaikka ajan suopea käsi oli\nkylvänyt niihin lempeätä hyväntahtoisuutta, joka teki hänen muotonsa\nsangen miellyttäväksi. Ja kuitenkin, Pieter-ukolla oli monta vikaa,\nyhteistä koko sille ihmis-luokalle, johon hän kuului. Ei mikään härkä\nvoinut olla häntä yksipintaisempi; ja kun äijä kerran oli jotain\nsaanut päähänsä, silloin ei puheet eikä uhkaukset voineet vaaksankaan\nvertaa häntä luovuttaa aikomuksesta, jonka hän kerran mielessään\noli päättänyt. Hän oli viekas kauppa-asioissa, mutta samalla\nvieraanvarainen; mutta harvoinpa hän näyttäytyi kohteliaimmassa\nmuodossaan, jos hänen vieraansa sattui olemaan Englantilainen, sillä\nhän katseli meikäläisiä sukukuntansa koko ennakkoluuloisuudella. Eikä\nhän minullekaan toisinaan voinut olla purkamatta katkeruuttansa,\nvaikka, hyvin tietäen että hänen valituksissaan usein oli liiaksikin\nperää, minä en noista puheista ollut millänikään, ja olenpa varma, että\nvanhus katseli minua enemmän isän, kuin isännän silmillä. Hänen\nmielipiteensä vaan valkean ja mustan väestön keskinäisestä suhteesta\noli niinikään täydellisesti ristiriitaisia meidän Englantilaisten\nkäsityksien kanssa. Hän, näet, katsoi, että alku-asukasten\ntulisi tykkönään olla Eurooppalaisten alamaisia, ja hylkäsi yhtä\nmielettöminä kuin haitallisinakin kaikki meidän kauniilta kaikuvat\naatteemme tasa-arvosta. Siitä huolimatta hän kuitenkin kohteli\nneekeri-palkollisiaan hyvyydellä ja kohtuudella, vaikka toiselta puolen\narmottomasti parkitsi heidän virtahevois-nahkaansa jokaisen\nlaiminlyönnin tähden. Ja tunnustanpa, ett'ei olisi mieleni tehnyt olla\nPapalatsan selkänahan omistajana, kun Henrikki oli kertomuksensa\nlopettajaisiksi ilmoittanut seuraukset tuon pojan huolimattomuudesta.\n\nEnglantilainen, kuullessaan että joku hänen eläimistään oli surmansa\nsaanut, olisi luultavasti käskenyt väkensä hevosen selkään ja oitis\nratsastanut pahantekijöitä etsimään; niin ei tehnyt vanha Pieter\nDirksen. Hänpä ei ennenkään eläissään ollut mihinkään ryhtynyt asiaa\nperinpohjin miettimättä, eikä ollut luultavasti tässäkään seikassa\ntarkoituksensa kiirehtiä mihinkään rivakkaan toimeen. Hän kuunteli,\nkulmakarvat rypyssä, kunnes poikansa oli sanottavansa sanonut, ja\nsitten, harkittuaan asiaa jonkun minuutin, asteli makuukammionsa ovelle\nsekä puhutteli tyynesti vaimoansa: \"Maaria, tuo meille siekailematta\nsuurusta\".\n\nHavaitessani selväksi että ajo oli tulossa, läksin huoneeseni muutamaa\npyssyn-patruunaa hakemaan. Mutta eipä vielä oudot tapaukset olleet\ntältä aamulta menneet, sillä äkkiä vanha imettäjäni syöksi sisään,\nhuutaen: \"Sanansaattaja on saapunut kuninkaalta. Ettehän, Kuta, anna\njättää meitä heidän kynsiinsä?\"\n\n\"Se on Kotsi\", huomautti Ula, vilkaistuaan äsken tullutta; \"meidän\nkatkerin vihamiehemme\".\n\n\"Sittenpä paha on tulossa. Mutta ole huoletta, Landela, Hollantilainen\nei teitä anna ylön. Pysykää vaan täällä kumpikin, kunnes palajan\". Ja\nraskaalla mielellä menin kohtaamaan soturia, joka täysissä aseissa\nkulki Boerin huoneelle.\n\n\n\n\n2:nen Luku.\n\nKuninkaan lähettiläs.\n\n\nViimeinen havainto, jonka Ula oli lausunut, enensi muretta, jonka\nystäväini turvallisuuden tähden tunsin. Kotsi oli, niin mies kuin\nmaineensakin, minulle hyvin tuttu, ja olinpa vakuutettu, ett'ei\nmikään vähäpätöinen asia ollut syynä hänen ilmestymiseensä kuninkaan\nlähettiläänä Pieter Dirksen'in tilalle. Tämä soturi oli yksi\nCetewayon uskotuimpia seuralaisia, hän kun oli _Induna-e-nkholu_\neli erään mieli-rykmentin, niin kutsuttujen _Onoba ponkueiden_\n(pantterin-saajain) päällikkö; nimitys, joka tuli siitä, että nämät\ntirannillisen herransa käskystä olivat ottaneet pantterin elävältä\nkiinni ja tuoneet sen niin hallitsijan eteen. Kotsi oli vasta nuori\npoika, kun tämä tempaus tehtiin, mutta hän oli siinä tilassa tehnyt\nitsensä huomatuksi sen pelottomuuden kautta, jolla hän julmaa petoa\nahdisti ja myöhemmät todistukset jäykästä rohkeudesta nostivat hänet\nnykyiseen korkeaan asemaansa. Niinkuin enimpiä villejä itsevaltiaita,\nvaivasi Tsululais-kuningastakin ajatus, että muka salajuonia oli\ntekeillä hänen valtansa kukistamiseksi, ja varoen että hänen\nsorron-alaiset alamaisensa kerran hänet surmaisivat, oli hän\nympäröinnyt itsensä valituista miehistä ko'otulla vartija-joukolla,\njotka, syystä että hänen kuolemansa kautta kadottaisivat kaikki,\nmitäkään voittamatta, oman parhaansa tähden suojelisivat häntä\nvaarasta, Kotsi oli tämän joukon päällysmies, ja tiesinpä että\nainoastaan joku tärkeä toimi voi saattaa kuningasta päästämään\nsuosikkiansa pois läheisyydestään.\n\nTällä välin soturi oli ehtinyt asunnon avonaiselle ovelle, ja\nkoputettuansa useita kertoja _knob-kirri'llänsä_,[5] seisahtui\nlevollisena vartoomaan vastausta kolkutukseensa. Varmaankin hän oli\näkännyt minun lähestymiseni, vaikk'ei ollut tietävinään läsnä-olostani,\nseikka, joka itsessään tiesi pahaa ystävilleni. Mainiten häntä nimeltä,\nlausuin hänet tervetulleeksi tänne uutis-asunnolle; mutta hän ei\nvähääkään huolinut tervehdyksestäni, vaan kiinnittäen synkän katseensa\nhuoneen perälle, asettui täydellisesti minusta huolimattomaksi,\ntyynellä ylhäisellä kopeudella, joka pani kuuman veren kovaan\nkoetukseen. Onneksi vanha Pieter astui sisään ennenkuin ennätin\ntyhjentää sappeani lähettilääsen, ja hänen puoleensa kääntyi\nviimemainittu, tehtyään ylpeän pään-nyykäyksen. Vaikka Boeri auttavasti\ntaisi Tsulujen kieltä, oli puhe kumminkin sekä hänelle että pojillensa,\njotka myöskin olivat tulleet huoneesen, suuressa määrin käsittämätön,\nsillä soturi laski lauseensa äärettömällä nopeudella, ponnistaen\nitsensä puheen kestäissä vähitellen oikeaan innostuksen hurjuuteen. Hän\nei yhtään huolinut kenestäkään muusta kuin vanhasta Dirksen'istä,\nvaikka hyvin tiesi että minä kuuntelin hänen loruansa; mutta\nlopetettuansa hän puolittain nyykkäsi minulle, silminnähtävästi\nlausuaksensa: \"Sellainen on sanottavani; tehkää se nyt ystävillenne\ntiettäväksi\".\n\nMinä olin kauheasti levoton siitä rajattomasta röyhkeydestä, jota\nkuninkaan suosikki jok'ainoassa liikenteessään osoitti -- käytös, joka\nniin suuresti erosi siitä, jolla maan-asukkaat tavallisesti\nEurooppalaisia kohtelivat. Selvästi hän toimi saamiensa käskyjen\nmukaan, sillä ilman herransa lupaa ja tietoa ei yksikään Tsululainen\nolisi uskaltanut astua valkoisen miehen huoneesen ja lausua sellaisia\nuhkauksia hänen läsnä-ollessaan. Jos karsin lähettilään lauseista pois\nkaikki kukkais-kuvat, joilla hän puhettaan somisteli, kuuluisi se\nmelkein seuraavasti, vaikka mahdoton on kynällä ja läkillä tuoda julki\nsitä harjoitettua hävyttömyyttä, jolla jokaista uhkausta höystettiin.\n\n\"Vanha valkoinen mies. Minä olen Kotsi, pantterinsaajain päällikkö,\njonka velvollisuus ja huvitus on vartioida suuren Cetewayo'n pyhää\nmajesteettia, päämiesten päämiestä, Mustain Mustaa, lukemattomain\nkarjalaumain herraa, kansain Valtiasta, sukukuntain Surmaajaa. Hänen\nluotaan tulen minä sinun, valkean vanhuksen luo sanomaan hänen\nnimessään: Valkea vanhus, lumi hiuksinen, ilman lupaa olet asettunut\nminun maalleni, ottaen haltuusi lavean kaistaleen minun alueestani ja\nsyöttäen siinä karjaasi ja laumojasi. Tämän voin antaa anteeksi, sillä\nminä rakastan valkoisia miehiä ja tahdon asua rauhassa heidän ja heidän\nsukunsa kanssa. Mutta sinä olet enemmän tehnyt. Tyytymättä vieraan\nalueen anastukseen, olet ottanut suojaasi rikollisia, joita heidän\nmaansa la'it ovat kuolemaan tuominneet; olet suonut alttiin turvapaikan\npahantekijöille, jotka ovat laskeneet juonia minua, heidän\nkuninkaansa henkeä vastaan. En saata uskoa, että olet tämän tehnyt\ntietämättömyydestä, sillä kattosi alla on ihminen, jolle noiden\nrikoksen-alaisten käytös on liiankin hyvin tuttu, joka päälliseksi\nantoi heille aseen, millä henkeäni väijyivät. Mutta kaikesta huolimatta\non sydämmeni lempeä valkeille miehille, ja minä tahdon ennemmin uskoa,\nettä sinua on petetty, kuin että outo käytöksesi on mieliltämielin\nmietittyä. Sentähden, kaikessa hyväntahtoisuudessa ja ystävyydessä,\nlähetän luoksesi Kotsi'n, vartija-joukkoni päällikön, tekemään sinulle\ntiettäväksi, ett'ei sinulla eikä sinun perheelläsi, ei karjallasi eikä\npalvelijoillasi ole mitään peljättävää minun ala-maisteni puolelta,\nPäälliseksi annan sinulle luvan ottaa haltuusi Eloya-vuoren juurella\nolevan alueen, jonka Englantilainen William Thornton aikoo anastaa;\nsillä hänen juonensa minun henkeäni vastaan peräyttää kaikki meidän\nväliset sopimukset. Tämän kaiken tahdon tehdä, mutta vaan yhdellä\nehdolla. Sinun täytyy jättää molemmat pahantekijät, jotka nykyään\noleskelevat kattosi alla, Kotsi'n käsiin ja lähettää luokseni\nThornton'iin tuon Englantilaisen, kaiken karjan. Kumpikin rikollinen on\nkohtaava kuolemansa, johon heidät tuomittiin, ja päätös on osoittava\ntuolle kolmannelle, että minä en ole se mies, jota voi rankaisematta\nuhata. Mieti tätä ehdoitusta ja ilmoita päätöksesi uskolliselle\npalvelijalleni Kotsille. Jos teet mieleni mukaan, on asuntosi turvassa\nja sinulla itselläsi ystävä; mutta jos hylkäät tarjoukseni, niin minä\nlähetän soturini ottamaan rikoksentekijät kiinni ja hävittämään\nasuntosi; ja silloin, jos vastarintaa yritetään, teidän verenne on\nlankeeva omien päittenne päälle\".\n\nTällainen oli sen puheen sisältö, jonka Kotsi piti meidän\nläsnä-ollessamme, ja epäilemättä olisi hänen, kun oli tähän pisteesen\npäässyt, kaikkein lähetyskunnallisten sääntöjen mukaan, pitänyt odottaa\nBoerin vastausta; mutta oman kaunopuheliaisuutensa pyörteen viemänä ja\ntäynnänsä katkerinta vihaa Landelaa ja hänen poikaansa vastaan, hän\nvielä omasta puolestansa lisäsi sanottavaansa pienen neuvon\nPieter-ukolle.\n\n\"Niin, valkea mies, ja sen kuninkaani on tekevä. Minä, Kotsi,\npantterinsaaja, sanon teille, että hän on sen tekevä. Cetewayo on\nelehvantti; hän musertaa teidät jalkansa alle, ell'ette tottele. Hän on\nleijona, ja jäsen jäseneltä hän teidät repii, jos vastustatte hänen\nlakiansa; hän nielaisee teidät, niinkuin hyena musertaa teurastetun\nvasikan luut. Tottele häntä, sinä valkopäinen vanhus, taikka vapise\nitsesi ja lapsiesi puolesta\".\n\nTämän puheen kestäissä olivat uudisasukkaan vaimo ja tyttäret\nlevollisesti hiipineet sisään, ja epäilemättä heidän läsnä-olonsa sai\nlähettilään ottamaan uhkaavaisemman äänen, toivossa, että vaimoväen\narkuus Pieter-vanhuksen päätökseen vaikuttaisi. Eikä suinkaan ollut\npantterinsaajain päällikkö mikään miellyttävä esine, kun hän, puheensa\npäätettyä, seisoi tuijotellen ympärilleen, ja kotkansulkaset, jotka\nkoristivat paljaaksi ajeltua kehää hänen kiireellänsä, vapisivat\nmielenkiihosta, ja leopardinnahka, joka muodostui jonkinlaiseksi\nkölteriksi hänen vyötäistensä ympärille, joutui liehuvaan liikkeesen.\nHän oli huimaavan näköinen metsäläinen, mutta samalla peloittava, ja\npikku Liisu, kolmentoista vuotias kiharapäinen tyttönen, syöksi\npeljästyneenä ovesta ulos, kun Kotsi, lopettajaisiksi, kumahutti\nankaralla voimalla pöytää knob-kirri'llänsä.\n\nMutta tuo jämeämielinen vanha Boeri ynnä poikansa eivät niinkään äkkiä\nolisi säikähtyneet, vaikka kokonainen leegio sellaisia julmia sotureita\nolisi ollut tulossa heitä vastaan; ainakin, kun päällikkö iski pöytää,\nosoitti Karel Dirksen niin silminnähtävää taipumusta viskata vieraan\navonaisesta ovesta pihalle, että minun täytyi laskea käteni hänen\nolalleen, pidättääkseni nuorta äkkipikaista jättiläistä rivakasta\nteosta, jota maan asukkaat eivät ikinä olisi unhoittaneet. Saadakseni\nväkivaltaisuudet estetyiksi, käänsin kohta lähettilään lauseet vanhalle\nuudistalokkaalle, joka kuunteli niitä alusta loppuun, ilman että\npieninkään piirre hänen kasvoissaan osoitti, mitä hänen mielessään\nliikkui.\n\nMuutaman minuutin mietittyänsä, isäntäni vastasi: \"Sano Tsululle,\nett'ei koskaan ole tapani hätäillä ajatellessa. Käske hänen tulla\ntakaisin illalla, kun palaamme päivän töistä, silloin tahdon antaa\nhänelle vastaukseni. Ja koska lähdemme noita metsäkissoja tappamaan,\nniin sano hänelle, että hän ynnä miehensä saavat tulla mukaan, jos\nmielivät. Nyt, Maaria, anna suurusta; ja sitten, pojat, lähtöön\".\n\nKotsi oli, Pieter-ukon puhuessa, rävähtämättä kiinnittänyt terävän\nsilmänsä tämän kasvoihin ja pettynyt toivo pimensi hänen tummia\npiirteitään, kun hän näki sen hämmentymättömän levon, jolla\nuudistalokas Cetewayo'n viestiä kuunteli. \"Oletteko hänelle totuuden\noikein lausunut?\" hän kysyi äkkiä minuun kääntyen. \"Oletteko sanonut\nhänelle, että hänen kraalinsa hävitetään ja niin hän kuin perheensä\nsurmataan?\"\n\n\"Puheesi olen juurta jaksain tulkinnut\", vastasin, \"ja vastauksen olet\nsaanut. Suostutko tulemaan osamieheksi metsästykseen?\"\n\n\"Aikooko Ula olla saapuvilla?\" kysyi lähettiläs, palaen sisällisestä\nmalttamattomuudesta saada valkoisille miehille osoittaa uljuuttaan,\nmutta kumminkin epätietoisena salliiko sopivaisuus hänen yhdistyä\nhuvitukseen, missä olisi osallisena se mies, jonka kuolemaa hän\nyritteli.\n\n\"Ula _aikoo_ olla saapuvilla\", sanoi kasvinveljeni, joka tässä hetkessä\nastui huoneesen täysissä aseissa, kilpi ja assegai käsissään. \"Ula\n_aikoo_ olla saapuvilla, ja silloin näyttäköön Pantterinsaajain\npäällikkö, joka käy sotaa heikkoja akkoja vastaan, hänenkö\n_issikokonsa_[6] vai Ulan, tuon 'poikanulikan' ajamaton kiire on oleva\nedellä petoa ahdistamassa\".\n\nMolemmat miehet seisoivat, villien vihollisten koko raivolla kyräillen\ntoisiansa, ja hyvinkin pian olisi iskut seuranneet tätä nopeata\ntaistelu-kutsua, ell'ei Karel Dirksen olisi työntäynyt heidän väliinsä\nja siten tehokkaasti estänyt heitä iskemästä toisiinsa muuten, kuin\nhänen läpitsensä.\n\n\"Ei mitään väkivaltaa tämän katon alla\", minä huusin Tsululaiselle.\n\"Ettekö voi ehtoosen pysyä irrallanne toistenne kurkuista. Heittäkää\nsikseen vihanne siihen asti, ja kulkekaa rinnakkain maamiesten eikä\nvihamiesten tavoin. Sinä, Ula, lupaat olla päällikölle vahinkoa\ntekemättä, ja hän, toiselta puolen, ei käytä hyväkseen tilaisuutta\nteitä vastaan. Olkaa muutamaksi tunniksi kumppanukset, murisematta\nvihaisten rakkien lailla toisillenne\".\n\nTsululais-luonne ei ole tykkänään paitsi, mitä nimittäisimme raa'aksi\nritarillisuudeksi, ja kun minä vielä huomautin sitä suurta etua, joka\nmeillä olisi niin oivan metsästäjän avusta, kuin Kotsi oli, niin tämä\nmusta soturi hieman lauhtui, ja niinpä vihdoin saatiin molempain\nmiesten kesken aselepo toimeen, jonka tuli kestää siihen asti, kuin\naivotusta metsästyksestä olisi palattu. Ja olipa metsäläis-luonteen\nsuhteen hyvin valaisevaista tarkastella, kuinka vapaasti vihamiehet\nkeskustelivat, sittenkun jää heidän väliltään kerran oli murtunut,\nkaikki karvaat tunteet näyttivät jääneen sikseen ja sijaan oli tullut\nhieno kiista, kumpi siinä vaarallisessa toimessa, johon olimme\nryhtymäisillämme, enintä rohkeutta osoittaisi. Kotsi ja Ula läksivät\nyksissä siihen hökkeliin, jossa viimemainittu asui, ja siellä Landela\nnyt valmisti runsaan aterian vieraalle, jonka tulo alkuansa oli ollut\nyhtä vastenmielinen kuin odottamatonkin.\n\nSittenkuin _Vrou_ oli asettanut pöydälle suuren vadillisen\nmetsän-otusta, sekä kahvia kurkun kastimeksi, koko perhe kävi ruo'an\nkimppuun yhtä huolettomasti, kuin jos Cetewayo laumoineen olisi ollut\npäiväntasaajan pohjoispuolella! Tuhannet myötä- ja vastamäet\nsiirtolaisen elämässä, yhdessä hidasmielisyyden kanssa, joka ominaisuus\non eriämättömästi Boerin luonteesen yhdistynyt, tekivät, että tämä\narvoisa perhe enemmän suri nelijalkaisten rosvojen tuhotöitä, jotka\nuhkasivat heidän karjaansa, kuin oli huolissaan tuosta uutisesta, että\nTsululais-valtias aikoi kostollaan heitä etsiskellä, ell'ei eräisin\nmahdottomiin ehtoihin suostuttaisi. Eikä kukaan, joka näki Pieter-ukon\nrauhassa istuvan nauttimassa riistapaistiansa, olisi millään hänen\nulkomuodostaan voinut arvata, että vast'ikään hänen sormiinsa oli\ntullut viimesana mahtavalta ja kostonhimoiselta metsäläiseltä. Ja\nkuitenkaan ei viesti rahtuakaan hänen mielensä rauhaa häirinnyt, sillä\nkaikki ajatukset olivat nyt kiintyneet hänen karjaansa, ja nuo kaksi\nleopardin tappamaa nautaa harmittivat häntä paljoa enemmän, kuin Kotsi\nkaikkine uhkauksinensa.\n\nKun suurus oli syöty, nousimme oven edustalle tuotujen ratsujemme\nselkään. Neekeri-palvelijoiden naamat selvään osoittivat suurta\nuteliaisuutta sen asian suhteen, joka oli Kotsin äkkinäiseen\nilmaantumisen uudisasunnolle aikaan saanut; mutta tämä henkilö oli\nliian korkeassa asemassa heidän kansakunnassaan, että olisivat voineet\nsuorastaan kysellä mitään, ja valtioviisaus tai muut syyt estivät häntä\njulkaisemasta lähetyksensä salaisuutta. Puoli tusinaa aseistettuja\nsotureita, jotka häntä olivat seuranneet, mutta jotka tähän asti\nhuolellisesti olivat pysyneet näkyvistä, astui nyt esiin, ja muutaman\nminuutin päästä matkue läksi liikkeelle. Boeri ja hänen poikansa olivat\nvarustetut raskailla yksipiippuisilla roer'eilla (tuliluikuilla), jotka\nHollantilaisten siirtolaisten kesken ovat yleisessä suosiossa.\nTsululaiset kantoivat kukin kilpeänsä ynnä assegai-ryhelmäänsä; ja\nminulla oli aseena ainoastaan kaksipiippuinen takaaladattava pyssy.\nUseat uudistalokkaan palvelusväestä taluttelivat vitjoista ankaria\nmetsäkoiria, ja parvi kaikensuuruisia ja -värisiä kotirakkia haukkui ja\nräyski ratsujemme ympärillä, tottelematta niistä huimista läimäyksistä,\njoita mustaihoiset assegaittensa peristä niiden raatomaisiin\nkylkiluihin jakelivat.\n\nMielimpä tässä kohden hyväksi, joille asia on tuntematon, mainita, että\nTsululais-soturi, oli hän metsästysretkillä taikka noilla vielä\nvaarallisemmilla sotateillään, kuljettaa muassaan kahta lajia asetta\npäällekarkausta varten, ja kolmannen kapineen, jota käyttää ainoastaan\npuolustaidessaan. Nämät ovat: assegai, knob-kirri ja kilpi.\n\nEnsin mainittu on leveä-lappeinen rautasäilä, tavallisesti vaan\nasukasten omaa työtä, johon liittyy noin viiden jalan pituinen\nvarsi, niin että kahvan paksumpi pää on lähinnä kantaa. Jokainen\nsoturi kantaa useita tällaisia aseita ja tavallisesti linkoo niitä\nviholliseen noin neljänkymmenen kyynärän matkalta. Chaka, kuuluisa\nTsululais-tiranni, kielsi assegain käytännön heittoaseena,\npakoittaakseen siten väkensä lähikahakkaan vihollisten kanssa ja\nkäyttämään asetta pistimenä tai väkipuukkona. Mutta hänen seuraajansa\npalasivat entiseen käytäntöön ja nyt assegai'ta käytetään kummallakin\ntavalla -- s.o. soturi taittaa varren joutuessaan käsikahakkaan; ja\nkäyttää näin lyhennettyä asetta säilänä.\n\nKnob-kirri on vaan nuija kovasta ja raskaasta puusta, ja useimmiten\nsoturi, taisteluun mennessään, jättää sen kotiin, jota vastoin\ntavallisesti ottaa sen matkaansa metsästys-retkille.\n\nKilpi lausuu itse tarkoituksensa eikä kaipaa selvitystä. Se on\nhärjänvuodasta tehty, noin puolen viidettä jalan pituinen,\nkahdeksantoista tuuman levyinen, yleisesti soikea muodoltaan ja\nkannetaan kädensijasta, joka on kiinnitetty alipuolelle keskustaa.\nTämän aseen väristä tunnetaan omistajan rykmentti ynnä arvo. Hyödytöntä\nolisi näillä lehdillä ryhtyä tekemään selkoa kaikista Cetewayo'n\nkummallisista arvo-eroituksista; olen päässyt tarkoitukseni perille,\nkun huomautan, että kaikki _miehet_ -- s.o. naineet, issikoko'lla ja\najellulla päälaella varustetut soturit -- kantavat valkoisia siipiä,\nkun sitä vastaan mustat kilvet ovat _pojille_ eli nuorille miehille\nkuuluvia, joista toiset jo kuitenkin saattavat olla neljänkymmenen\nikäisiä.\n\nUseilla etevimmistä päälliköistä ja sotureista on ruutipyssyjä, mutta\nassegai on heidän kansallinen aseensa.\n\nTiemme kävi kraal'in eli laajan ympyriäisen aitauksen ohitse, johon\nkarja yön ajaksi on suljettuna. Kaikki eläimet olivat nyt hajaantuneet\nylt'ympäri heiniköille, kymmenen tai kaksikymmentä parvessa. Nuo vakaat\nlehmät ja härjät söivät rauhassa, ja hilpeämmät vasikat huvittelivat\nhuimasti loikkimalla ja laukkailivat iloisissa piireissä, hännät\noikoisina. Se oli näky, omiansa siirtolaisen sydäntä riemastuttamaan,\neikä yhtään ikävän riippuvaisuuden tunnetta voitu eroittaa Pieter\nDirksen'in kasvoissa, kun hän ammovaa karjaa katseli, joka häntä\nisännäkseen nimitti. Mutta ilmaantuipa yht'äkkiä outo liike\npalvelijoihimme, jotka peljäten, että joku metsän-otus pääsisi meiltä\nhuomaamatta, tirkistelivät joka pensaasen ja pehkoon sadan kyynärän\nmatkalla ylt'ympäri tiemme. Joukko huudahduksia Tsulujen kielellä ynnä\nsirahdus muutaman musta-ihoisen naisen suusta, joka, lapsi vyötettynä\nkupeillensa, oli näin kauvas meitä seurannut, saattoi meidät iskemään\nkannukset ratsujemme kylkiin ja nelistämään paikalle, jolloin sekä\nhämmästykseksemme että kauhuksemme löysimme Papalatsan, tuon kadoksissa\nolleen paimenen, runnellun ruumiin, sen miehen, jonka poissa oloon\nolimme selkäsaunan pelvon syyksi arvelleet. Ei voinut erhettyä sen\ntavan suhteen, jolla poika raukka oli surmansa saanut. Hänen vaimonsa,\nhänen nykyinen leskensä, jonka kiljahduksen olimme kuulleet, oli\npolvillaan pitäen sylissään hervotonta päätä, jonka takaraivo oli\nmunankuoren lailla musertunut pantterin voimakkaan käpälän\nraappauksesta. Kasvot olivat rauhalliset ja vääntymättömät, ja lukuun\nottamatta punaista juovaa, joka vuoti kummastakin sieramesta, ei\nmuodossa vähintäkään tuskan tai kärsimisen merkkiä ollut havaittavana.\nMutta ruumiin alipuoli oli kauhistuttavasti raadeltu ja täynnänsä niin\nhampaiden kuin kynsien jälkiä; silminnähtävästi olivat pedot\nherkutelleet kurjan paimenen ruumiista.\n\n\"Kuinka tää on saattanut tapahtua?\" kysyi Pieter-vanhus; \"poika ei\nkoskaan itsestään olisi kuljeskellut puolen peninkulman[7] päässä\nkraal'ista\".\n\nUla ja Kotsi, jotka olivat tutkineet maata, osoittivat nyt meille, että\nleopardi tahi leijona oli kiskonut ruumiin sen nykyiselle asemalle. Oli\nnähtävissä jälki, jonka toinen uhrin laahaava käsi oli viistänyt, ja\nhänen keveän vyötäisvaatteensa repaleita näkyi okaisissa\norjantappuroissa, jotka olivat sattuneet peräytyväin petojen tielle.\n\n\"Onpa seikka kyllin selvä\", Kotsi lausui minuun kääntyen; \"leopardi\nkahden penikan keralla on tappanut pojan. Se on loikannut kraal'in\naitauksen ylitse ja surmannut karjaa, mutta havainnut voimansa liian\npieniksi kuljettamaan eläimenraatoa poikasilleen, joilla ei vielä ollut\nkykyä aidan ylitse kiivetä. Varmaankin on Papalatsa koettanut ajaa\nsitä pois, silloin kuin sai surmansa, ja nähdessään hänet härkää\nköykäisemmäksi, kiskoi peto hänet tälle paikalle, jossa penikat saivat\nhäiritsemättä herkkuilla, eikö ole asia semmoinen, Ula?\"\n\nKasvinveljeni nyykkäsi vastineeksi, ja pitempi tutkiminen toi ilmi\nusean pantterin jäljet sekä osoitti soturin arvelun oikeaksi.\n\n\"Meidän on aika rientää\", huusi Pieter-vanhus. \"Pedot ovat paenneet\nSlangopies-vuoren rotkoon, jossa tapaamme heidät ruoansulattajaisia\nnukkumassa. Poikarukan vaimoa auttakoot muut naiset sopivalla tavalla\nruumista hautaan laskemaan\".\n\nMe läksimme edellemme, mutta katsellen satulasta taaksepäin,\nnäin lesken istuvan liikkumattomana entisessä asennossaan,\npidellen polvillaan murskattua päätä ja surullisesti tirkistellen\nkasvonjuonteita, jotka ikuisiksi ajoiksi olivat jäykistyneet. Ei huutoa\npäässyt tuon yksinäisen surijan huulilta, hänestä näytti vielä\nmahdottomalta käsittää sen onnettomuuden täyttä laajuutta, mikä häntä\noli kohdannut. Näytti sydämmettömältä jättää yksikseen surun-iskemää\nvaimoa, yrittämättä häntä lohduttaa; mutta karjan turvallisuus riippui\nsiitä, onnistuisiko meidän hävittää villit rosvot, jotka olivat tiensä\nkarjan-kraal'iin osanneet; ja ennenkuin olimme ehtineet sataakaan\nkyynärää ruumiista, musta-ihoiset naureskelivat ja pilailivat,\nhyppiessään sellaista vauhtia heinikön ylitse, että hevostemme oli\nvaikea seurata. Kuoleman läheisyys ei paljon näitä ihmisiä liikuta; ja\nruumista katselevat pikemmin kauhistuksen kuin säälin silmillä.\n\nJylhää, metsäistä solaa pitkin syöksi pieni joki vuorenharjanteelta ja\nkatosi alapuolella olevaan laaksoon. Tänne musta-ihoiset arvelivat\npetojen valinneen tyyssijansa, ja päästyämme alangon suulle,\nPieter-ukko pysähtyi neuvotellakseen, kuinka ne parhain saataisiin\najetuksi suojapaikastaan aukealle. Lyhyen keskustelun perästä\npäätettiin, että parvi Tsululaisia Ulan johdolla kiertäisi takaa päin\nsolaa ja, asettuen linjaan, etenisi meitä kohden, tutkien joka vaaksan\nalan tiestään ja ajaen otukset, joka sorkan, meihin päin. Meidän\nEurooppalaisten tuli asettua puoli-ympyrään ja varustautua lämpimin\nkourin pantteria vastaanottamaan.\n\nKahden tunnin ikävän odotuksen jälkeen alkoi ajajain ääniä kuulua, ja\nastuttuamme maahan hevosilta, valmistausimme ampumaan. Yht'äkkiä\netenevien musta-ihoisten huikea kiljunta sanoi, että otus oli nähty, ja\nKotsi, joka kiihosta vapisevana seisoi rinnallani, kaappasi kiinni\nkäsivarteeni, viitaten kellertävään esineesen, joka liukkaasti\nhiiviskeli pensaasta toiseen.\n\n\"Siin' on pantteri\", hän kuiskasi. \"Houkkoja kuin ovat, päästivät\nkoirat kahleista\".\n\nSepä oli liiankin totta. Koirain taluttajat, pedon huomatessaan, olivat\nirroittaneet talutettavansa, ja koko liuta syöksi hurjasti otusta\nkohti, joka, nähdessään niiden lähenevän, peräytyi taajaan ruohostoon,\nmikä oivallisesti peitti sen liikunnot. Siihenpä koirat hyökkäsivät\narvelematta, ulvoen himosta iskeä kiinni saaliisen. Mutta kuuluipa pian\nkimeitä kiljauksia, sekoitettuina äkkinäisillä murahduksilla; ja kohta\nsenjälkeen ensin yksi, sitten toinen koira ryömi surkeasti ontuen pois\ntuosta epäsuhtaisesta taistelusta, sill'aikaa kun ehjien kumppalien\nuljas haukunta muuttui hurjaksi ärinäksi, jonka ylitse kuului niiden\nriitaveljen luja vonkuminen. Kaikki ponnistuksemme huutaa hurjapäisiä\nkoiria pois olivat nyt turhat, ja mahdoton oli meidän laskettaa\nruovostoon, koska silloin luotimme olisivat voineet vahingoittaa\neläimiä, joita tahdoimme suojella.\n\n\"Pahus olkoon, tästä ei mitään lähde\", huusi Pieter-ukko, kun kimakka\nparahdus ilmoitti että taaskin yksi koira oli kuolin-iskunsa saanut.\n\"Täytyyhän lopettaa mokoma teurastus\"; ja luikkunsa täysi-vireessä\nläheni Boeri nyt taistelu-paikkaa.\n\nMutta ennenkuin hän oli ehtinyt kymmentä askelta kulkemaan kohti\nkahilasaarta, syöksi eräs haamu hänen ohitsensa ja katosi häilyvään\nruovostoon; se oli Kotsi, pantterinsaaja, joka nyt näki tilaisuuden\nsopivaksi osoittaa uljuuttaan ja taitoansa. Samassa hetkessä Ula\nilmestyi täyttä vauhtia juosten ja luikkasi, murtaen sekaisin Hollannin\nja Tsulujen kieltä: \"Älkää menkö, baas (herra); takaisin, Kotsi,\ntakaisin; se ei olekaan pantteri; se on leijona. Te olette hukassa\".\n\nMutta kuninkaan henkivartijoiden päämies joko ei kuullut tai ei\nhuolinut, ja ainoastaan kaislojen aaltoileminen osoitti, että hän yhä\nliikkui eteenpäin. Äkkiäpä kuului karjunta, luja ja peloittava, joka\najoi arjimmat musta-ihoisista lammasten lailla lähimpään suojapaikkaan,\nja samassa komea leijona hypähti esiin, assegai kyljessään. Hetkeksi se\npysähtyi tähystämään vainoojiansa, jolla aikaa se oli pilkkana\nkokonaiselle tusinalle keihäitä ja luotia; mutta nämät pikemmin\nnäyttivät sen raivoa vaan kiihdyttävän, sillä karjahtaen toiseen\nkertaan se hyökkäsi Pieter-vanhusta kohti, joka pyssy poskella seisoi\nlevollisesti odotellen. Minä hätäisesti laukaisin toisen piippuni\nhurjistunutta petoa vastaan, mutta en saanut sen vauhtia ehkäistyksi,\nja samassa silmänräpäyksessä näin, että Boerin ase oli pettänyt.\nSeuraavassa sekunnissa oli kunnon vanha isäntäni makaava runneltuna\nruumiina: inhimillinen apu näytti voimattomalta torjumaan hänen\ntuhoansa.\n\nPäästäkseni näkemästä hirmu-tapausta, jota en voinut estää, käännyin\npuoleksi poispäin, pistäen joutuun uusia patruunia pyssyyn; mutta\näkkinäinen huudahdus sai minut uudelleen katsahtamaan surkealle\nnäkymälle, jolloin suureksi hämmästyksekseni näin vanhan Boerin vielä\npystyssä ja ravistamassa uutta sankkiruutia vanhaan luikkuunsa yhtä\nkylmäverisenä, kuin jos leijonan asemesta tavallinen kotikissa olisi\nollut muutaman kyynärän päässä hänestä. Peto seisoi, etukäpälä erään\ntumman esineen päällä, karjuen hurjasti ja ruoskien maata hännällänsä;\nmutta nytpä jymähti Pieter-ukon tuliputki, jymähti kuin kanuuna, ja\nmaahan vaipui leijona, kallo lävistettynä.\n\nMielessä epämääräinen pelko siitä, kuka uhrina olisi, riensin auttamaan\nhämmästymätöntä Boeria, joka veti kasvinveljeni kaatuneen pedon alta.\n\n\"Hän pelasti henkeni\", sanoi uutistalokas; \"hyökkäsi päälle\nvastustaakseen leijonaa ja syöksi assegain sen rintaan. Poika parka!\nPelkäämpä, että hän on mennyt mies\".\n\nMinä olin kumartunut Ulan tunnottoman ruumiin ylitse ja koroitin käteni\nhänen sydämmensä kohdalle.\n\n\"Se vielä sykkii; hän elää\", huusin. \"Antakaa minulle pullo, Henrik;\nehkä saamme hänet pelastetuksi\".\n\nEikä hän ollutkaan kuollut; olipa kummallista kyllä sanoa, aivan\nvahingoittamaton, lukuun ottamatta ankaraa iskua oikeaan olkapäähän\nynnä kauheata täräystä. Oliko sitten hänen odottamaton rynnäkkönsä\neläintä vastaan tätä niin tyhmistyttänyt ja hämmentänyt, sitä en tiedä,\nmutta kuolettavan käpälän läimäys oli kohdannut koko voimallaan\nystäväni leveätä kilpeä, kaataen hänet maahan sellaisella vauhdilla,\nettä hän joutui tuiki tunnottomaksi; mutta tämä hänet pelasti kynsistä\nja osittain myöskin ehkäisi iskun ankaruutta.\n\nTällä välin nuori Hollantilainen musta-ihoisten keralla oli tunkeutunut\nkahilasaareen tappamaan molempia pentuja, jotka he sieltä löysivät ja\ntuomaan pois pantterinpyytäjän tunnottoman ruumiin, jonka tapasivat\nhengettömäksi iskettynä. Hän vielä hengitti ja tilkkanen paloviinaa\nvirvoitti häntä niin paljon, että saattoi tuntea meidät; mutta ei hän\nkoskaan enää sanaa sanonut, sillä alapuoli hänen naamastaan oli\nreväisty pois, ja muutaman minuutin päästä miestä ei enää ollut.\n\n\"Sanokaa hänen vä'ellensä\", lausui Pieter-vanhus minulle, viitaten\nTsululais-sotureihin, jotka seisoivat ryhmässä päällikkövainajansa\nympärillä -- \"sanokaa kuninkaan henkivartiaston jäsenille, että\naikomukseni oli yöksi antaa heidän johtajalleen vastaus sen\njommankumpaisen ehdon suhteen, minkä Cetewayo oli eteeni asettanut. Nyt\npäätän, tämän kuolleen soturin läsnäollessa, ett'en milloinkaan heitä\nalttiiksi Ula'a enempi kuin äitiänsäkään. He tulivat minulta suojaa\nhakemaan, ja sen he saavatkin. Missäkään tapauksessa en heitä\nylönantaisi, mutta nyt poika\", ja hän laski jykevän kätensä\nkasvinveljeni olkapäälle, \"on henkeni pelastanut, ja mielimpä näyttää\nhänelle, että Hollantilainen ei hyvää työtä unhoita. Mennään kotia,\npojat, ruo'alle; minun on nälkä\".\n\n\n\n\n3:mas Luku.\n\nItsevaltias neuvostossaan.\n\n\nCetewayo, Tsulujen kuningas, oli haarem'issaan (vaimolassa),\nUmpongenissa olevassa suur-kraal'issa. Hänen ympärillään oli kaikki,\nmitä olisi luullut yksinvaltiaan sydämmen saattavan halata. Siin' oli\nvaimoja ja jalkavaimoja viljalta, valmiina silittämään kuninkaallista\notsaa, jos liian lukuisat olvihaarikan kallistukset saisivat\ntynnyriseppiä ohimoihin; siinä kolme rykmenttiä sotureita, joiden\ntarkoitus oli hyppiä hänen majesteettinsa edessä tahi jos verenvuodatus\noli enemmän heidän herransa mieleen, nuo hyväset olivat valmiit\npiirittämään ja teurastamaan naapuri-kraal'in asukkaita taikka tekemään\nmitä muuta julmuutta hyvänsä, jota tirannin oikullinen mieliala\nsaattaisi hänen käskemään. Olisipa luullut, että Cetewayo tällaisissa\nsuhteissa olisi ollut onnen poika. Mutta niin ei ollut asia. Syvä\ntyytymättömyys pilveili kuninkaallisissa kasvoissa, ja sellaisten\nkurjain eläinten asema, joita velvollisuus kutsui hallitsijan\nläheisyyteen, oli kaikkea muuta kuin kadehdittava.\n\nViime aikoina olivat asiat käyneet vastoin suuren kuninkaan toiveita.\nHelppo oli hänen _Imbongo'nsa_[8] tervehtiä häntä \"elehvantin\nvasikaksi\", \"lehmän pojaksi\" ja \"miesten ylentäjäksi\"; mutta, vaikkapa\nmyönnettäisikin tällaiset nimitykset asianmukaisiksi, ne eivät\nkuitenkaan tehneet minkäänlaista vaikutusta Delagoa lahdella\noleskelevaan Portugalilaiseen kauppiaasen, joka, tuotettuaan häntä\nvarten halvasta hinnasta runsaan lähetyksen takaaladattavia pyssyjä,\nnyt epäsi hankkia ampumavaroja muuten kuin mitä ylettömimmillä\nehdoilla; ja ilman patruunia olivat aseet tietysti hyödyttömiä.\n\"Elehvantin vasikkana\"-olo ei kuninkaalle tuonut karjaa kauppiaan\nvaatimusten tyydykkeeksi, ja näkyipä enemmän kuin luultavalta, että\nhänen lopulta oli pakko eritä muutamista mieli-raavaistaan. Sitäpaitsi\nolivat ne miehet, jotka olivat Kotsia seuranneet, edellisenä yönä\npalanneet kuninkaan kraal'iin ja tehneet tiettäväksi hänen suosikkinsa\nkuoleman ynnä vanhan Pieter Dirksen'in kiellon jättää Landelaa\nenempi kuin tämän poikaakaan hänen käsiinsä. Kaikki nämät seikat\nyksinvaltiasta tuikeasti kiukuttivat, ja hänen kilvenkantajansa, jonka\ntehtävänä oli pitää suurta kilpeä herransa ja auringon välillä --\ntoimitus, joka antoi hänelle oivallisen tilaisuuden tutkistella\nkuninkaan kasvonpiirteitä -- näki kyllin selvään, että myrsky oli\npuhkeamassa, ja toivotti vaan hartaasti, että se lankeisi jonkun toisen\npään päälle, kuin hänen omansa.\n\nTämän ohessa oli vielä kolmaskin seikka ilmaantunut itsevaltiaan\nmielenrauhaa häiritsemään, pieni, jokapäiväinen tapaus, jota tuskin\nkannattaisi mainita, ell'ei se olisi kääntänyt kuninkaan ajatuksia\nerääsen suuntaan ja vienyt päätöksiin, jotka minulle ja ystävilleni\nolivat ylen tärkeitä.\n\nLukija ehkä muistaa, että olin lahjoittanut kasvinveljelleni\nkaleidoskoopin. Tämä kalu joutui tietysti Ulan tuomion jälkeen\nCetewayon käsiin ja käytettiin joksikin aikaa valtiaan joutohetkiä\nsulostuttamaan, mutta heitettiin vihdoin hänen lempivaimonsa, hänen\nnuorimman puolisonsa vartioittavaksi. Tumma kaunotar, käänneltyään\nsyvimmällä ihmetyksellä putkea ylt'ympäri, joutui polttavan\nuteliaisuuden valtaan saada yht'aikaa nähdä useita noista kirjavista\nesineistä, ja arvellen että sisusta oli ajettu lukemattomia kuvia\ntäyteen, hän koetti vetää niitä ulos, sillä seurauksella, että leikki\nkalu särkyi. Suurella viekkaudella oli nuori rouva pannut syyn erään\naivan viattoman palvelusneitsyeensä niskoille, joka kuninkaan käskystä\njoutui julmasti ruoskittavaksi; mutta paitsi että kapineelle tapahtunut\nhaitta äkäytti kuningasta, saattoi se hänet lähettämään kalun\nSaksalaiseen Lähetyspaikkaan sillä pyynnöllä, että pastori oitis panisi\nsen täyteen kuntoon. Tämän Arnold Beidermann ilman suurempaa vaikeutta\ntekikin; mutta tuodessaan onnettoman lelun takaisin, hän katsoi\ntilaisuuden sopivaksi sekaantuaksensa asiaan tytön puolesta, jota\nkuningattaren rikoksesta oli rangaistu, ja soimaeli siis itsevaltiaan\nvääryyttä ankarimmilla sanoilla, sillä uhri näet oli yksi lähetyskoulun\nentisiä opetuslapsia. Tämä seikka oli edellisenä päivänä tapahtunut ja\nkarvastelipa vielä kuninkaan muistossa moite, jonka oli kaikkein neuvon\nantajainsa kuullen saanut pitää hyvänään. Niinpä, kuten ennen olen\nsanonut, Cetewayo'lla oli paljo kiukuteltavaa, ja vaikka hän nuuskasi\nkokonaisia kourallisia, ajaen lusikalla sitä tavaraa sieramiinsa ja\nvetäen sisäänsä niin suurissa määrissä, että kyyneleitä viljalta\ntippuili pitkin pöhöttyneitä poskipäitä, niin eipä tupakka-aine eikä ne\nankarat siemaukset olvihaarikasta, joita hän nielaisi, voineet\ntyynnyttää myrskyistä mieltä, ja hänen kilvenkantajansa näki\nsisällisellä vapistuksella, että ennen tai myöhemmin rajuilman täytyi\nräjähtää.\n\nNytpä saapui _Imbongo_ tuomaan sanan, että joukot olivat\ntaistelu-asennossa, sota-katselmusta odotellen, ja oitispa läksi\nkuningas pois, seurassaan poika, joka kantoi hänen nuuska-rasiaansa,\nsekä aivan kantapäillä kilvenkantaja, joka suurimmalla huolella piteli\nsuojustintaan niin, ett'ei yksikään päivänsäde voisi tuohon jaloon\nherraansa sattua.\n\nCetewayon edellä kulki \"Ylistäjä\", virkamies, jonka velvollisuudet\nEurooppalaisten silmissä ehkä näyttäisivät hieman hassumaisilta.\nEnsimmältä tämä juoksenteli pitkin tasankoa, heilutellen käsiänsä\nmyllynsiipein lailla, ja kuroittaen kaulaansa kamelikurjen tavoin;\nsitten hän viskautui maahan nelinryömin ja mylvi äänellä, joka olisi\nsonninkin saanut kateudesta halkeamaan, väännellen ruumistaan\nmonenlaatuisiin muotoihin, joiden hän arveli kuvaavan leijonan\nliikuntoja; viimeinpä tuo verraton toimitusmies nosti yhden\nkäsivartensa korkealle ilmaan, köyristi koukkuun selkänsä ja rämpätti\nkimakasti, jolla kuvauksella hän koetti esittää elehvanttia; ja kun\ntämä hullunkurinen ilveilys tapahtui auringon kuumasti paahtaissa, niin\ntippui hiki raskaina karpaloina tuosta puolihullusta raukasta, jonka\ntoimitus todentotta ei ollut mitään laiskan virkaa, se kun kysyi sekä\nsuurta notkeutta että vaskenlujia keuhkoja; sillä joka kuvauksen\njälkeen luikkaili _Imbongo_ kuninkaan arvonimiä, ylentäen hänet kaikkia\nmaailman valtiaita korkeammalle, ja niin tykkänään kaikesta sielustaan\nsiihen toimeen kiintyneenä, että kun Cetewayo vihdoin oli istahtanut\njonkinmoiselle kannettavalle valta-istuimelle, vastapäätä sotureitansa,\n\"Ylistäjä\" lojui pitkänään maan tomussa, todellisen tahi teeskennellyn\ntunnottomuuden tilassa.\n\nRykmentit marssivat nyt hänen editsensä, jolloin joka soturi, herransa\nohitse kulkeissaan, alensi kilpeänsä ja kumarsi otsaansa maahan.\nSilloin tällöin eräs päälliköistä osoitti jotain etevää soturia, jonka\njälkeen pysäys tapahtui ja suosionalainen henkilö hyökkäsi ulos\nrivistä, näytelläkseen notkeuttaan usealla hypyllä ja loikkauksella,\nihmeellisellä nähdä. Muuan vanhus-parka, jonka jänteitä ajan kourat\nolivat vähän kangistuttaneet, ei osannutkaan toimittaa tätä narripeliä\nhallitsijan mieliksi, ja joutui hetipaikalla viimemainitun käskystä\nsäälimättä knob-kirreillä möyhittäväksi.\n\nSittenkun joukot olivat kulkeneet ohitse, määräsi kuningas, että yksi\nhärkä oli teurastettava kutakin rykmenttiä varten, jonka jälkeen\nsoturit, osoitettuaan kiitollisuuttaan pitkäveteisillä huudoilla,\npistivät nuo tuomitut raavaat assegai'illaan kuoliaaksi, ja nytpä\nsotaväen katselmus oli päättynyt.\n\nVirvoitettuansa itseään syvillä olvisiemauksilla, Cetewayo kutsui\nko'olle neuvon-antajansa ja lausui julki ilman esipuheita ne eri syyt,\njotka hänen mielensä rauhaa häiritsivät. Tätä Tsululais-senaatti\nkuunteli suurimmalla huomiolla, mutta tuomatta kuitenkaan esiin mitään\nkeinoa, jolla vaikeudet saataisiin poistetuiksi. Vihdoinpa, kun\nkuninkaan muodosta alkoi näkyä selvään että äänettömyys oli\nkatkaistava, lausui Nkungulu, ylimmäinen tietäjä, näin:\n\n\"Kuninkaalla on vihamies\", hän alkoi, karjahtaen ympäri piirin, jonka\njokainen jäsen tunsi maahan vaipuvansa petturin katseesta, sillä syytös\ntähän malliin tiesi omaisuuden ryöstöä, ell'ei kuolemaa. \"Kuninkaalla\non vihamies: katsokaamme ken pahantekijä on. Delagoan kauppias ei tahdo\nantaa Tsuluille ampumavaroja, ja ilman niitä meidän kansamme ei voi\nnielaista Brittiläisiä, jotka ovat tunkeinneet kuninkaan maalle ja\nsuojelevat kuninkaan vihollisia. Nyt on asia, että tuo Portugalilainen\nei koskaan olisi uskaltanut moiseen ryhtyä, ellei hänen mieltänsä olisi\nmyrkytetty kuningasta vastaan. Ja kuka sen on saattanut tehdä? Nkungulu\ntietää sen; hän on pappi ja voi vainuta pahantekijän\".\n\nNeuvon-antajat katsahtivat toisiinsa kauhistuksella, sillä nythän oli\ntietty, että yksi heidän luvustaan mainittaisiin; mutta tietäjän\ntarkoitus ei ollutkaan syyttää ketään omasta kansakunnastaan. Hän\nkatseli lähetyssaarnaajia, joille entinen kuningas-vainaja, Panda, oli\nantanut luvan asettua maahan asumaan, katkeralla vihalla, sillä nehän\nolivat useammassa kuin yhdessä tilaisuudessa koitelleet paljastaa\nniitä typeriä narrinkonsteja, joihin hän turvasi petoksiansa\nharjoitellessaan, eikä Arnold Beidermann ollut omalletunnolleen\nlaskenut julistaa häntä kerrassaan roistomaiseksi petturiksi, joka\nlähimmäistensä kustannuksella etsi omaa parastaan. Usein hän oli\nkäyttänyt koko vaikutusvoimaansa kiihdyttääkseen Cetewayoa, ennustellen\nnälkää ja kuivuutta, ellei vieraita maasta karkoitettaisi, mutta\nkuningas tunsi itsensä kykenemättömäksi ilman kruuti-aseita mittelemään\nvoimiansa Eurooppalaisten keralla ja oli liian viisas ryhtyäkseen\ntoimeen, joka ihan varmaan veisi hänet käsikähmään Brittiläisten\nkanssa. Äsken oli kumminkin runsas lähetys pyssyjä saapunut Tsuluille,\nja noita välttämättömiä ampumavaroja vaan kaivattiin, että kuningas\nsaattaisi olla aivan huoleton mahtavain naapureinsa vihojen suhteen.\nJa että Cetewayon aikomus oli rikkoa rauha naapuriensa kanssa niin\npian kuin hänen armeijansa olisi tarpeeksi varusteilla, sen tiesi\nnoita-pappi; edellisenä päivänä hän oli ollut saapuvilla, kun\nSaksalainen lähetyssaarnaaja oli soimannut kuninkaan vääryyttä tämän\nrangaistessa viatonta henkilöä kuningattaren rikoksesta. Nkungulu näki,\nettä herransa, tottumaton kun oli vähimpäänkin vastustukseen, oli juuri\nsellaisessa mielentilassa, jolloin pikkuinen viekas yllytys avaisi\nhänen korvansa jokaiselle syytökselle, jota valkoisia miehiä vastaan\ntehdä voitaisiin; ja tunnottoman metsäläisen koko kavaluudella hän nyt\nkerrassaan astui tarkoituksiansa täyttämään.\n\n\"Nkungulu voi haistaa pahantekijän\", hän jatkoi, \"mutta pahantekijä ei\nole täällä\"; -- huojennuksen huokaus pääsi kokoontuneiden senaatorien\nrinnoista, joka viekkaalta puhujalta ei jäänyt huomaamatta, hän kun\ntiesi, että pelko saisi muut vetämään yhtä köyttä joka jutussa, jonka\nhän katsoisi parhaaksi kutoa kokoon -- \"ei, hän ei ole täällä, mutta\neilen hänen läsnä-olonsa saastutti ilman ja karvasteli sieramissani\".\n\n\"Puhu!\" puhkesi Cetewayo kesken; \"nimitä pelvotta, ken on pahantekijä\";\nsillä tuo kehno juoniniekka verutteli, niinkuin ei olisi tahtonut\njulkaista epäluuloisen henkilön nimeä.\n\n\"Se on valkoinen pappi\", sanoi tietäjä, näin vaadittuna, \"valkoinen\npappi, joka asuu Kagasissa ja joka eilispäivät ratsasti pois\nkuninkaallisesta Kraal'ista\".\n\n\"Niin, niin, hän se on -- hän on\", kaikui kokoontuneesta neuvostosta,\njoka täydestä sydämestään riemuitsi siitä, ett'ei ketäkään heistä eikä\nheikäläisistä nimitetty surman suuhun joutumaan. \"Kuulkaa Nkungulua;\nhän puhuu totuuden\".\n\nNoita-pappi oli tarkastanut herraansa syytöksen tehdessään, ja\nhuomatessaan kohta kuninkaan muodosta, ett'ei puheensa ollut\nvastenmielinen, hän uhkeasti jatkoi:\n\n\"Valkoinen pappi se oli, joka esti Portugalilaista kauppiasta tuomasta\nampumavaroja, uhaten ilmiantaa hänet Brittiläisille. Valkoinen pappi se\non, joka aina on osoittainut kuninkaan vihamieheksi. Eikö hän evännyt\nantaa karjaa sotureille, jotka olivat lähetetyt noita rikoksellisia,\nLandelaa ja Ulaa, etsimään, vielä naureskellenkin kuninkaallisen arvon\npahanpäiväiseksi ja suoraan ilmoittaen toivonsa, että pahantekijät\npääsisivät karkuun? Eikö tuo Englantilainen Kuta eli Thornton\nvieraillut kuukautta hänen kattonsa alla ja siellä häneltä oppinut\nniskoittelemaan kuninkaallista arvoa vastaan? Eikö hän matkustanut\ntänne kohtaamaan Portugalilaista kauppiasta, vaikka me häntä\nkoettelimme estää? Ennen sitä käyntiä oli jo luvattu, että ampumavaroja\npiti hankittaman; valkoinen pappi sanoi kauppiaalle, että maksua siitä\nei koskaan tulisi, ja niin tämä epäsi sitä lähettää. Edespäin, eikö hän\nneuvoston kuullen kuningasta solvaissut? Ja, vihdoinkin, eikö hän ole\nnäyttänyt olevansa noita asettaissaan tuon monikirjavan perkeleen\ntakaisin taikaputkeensa, Vaikka me omilla silmillämme nä'imme, ett'ei\ntämä mitään muuta sisältänyt kuin joitakuita pieniä lasinsäröjä?\nKallistakoon kuningas ja hänen kansansa korviaan Nkungulu'n sanalle ja\najakoon maasta ulos väärintekijät, jotka hänelle niin paljo kiusaa\nsaattavat, jotka suojelevat pahantekijöitä, ja jotka kaikkialla\nnuuskivat hänen toimiansa piirrellen niitä paperilapuille, niin että\nihmiset tuhansien penikulmien päähän saavat tiedon siitä, mitä\nKuninkaallisen Kraal'in pyhässä piirissä tapahtuu. Älköön kuningas\nlaupeutensa vuoksi tuomitko tuota noitaa kuolemaan, niinkuin\nansaitsisi, vaan lähettäköön hänet viipymättä maasta pois, ja\nkarjalaumat, jotka hän Tsuluilta oli ryöstänyt, silloin lisäävät\nkuninkaan varoja ampumavarain maksamista varten. Kun salanuuskijat on\nmaasta pyyhkäisty, silloin kruuti ja luodit ennenpitkää tulevat\nnäkyviin\".\n\n\"Hyvin puhuttu\", huusivat neuvon-antajat yhtä kurkkua. \"Valkoinen pappi\najettakoon ulos ja kuningas lähettäköön sotajoukkonsa nielemään tuon\nhävyttömän Hollantilaisen, joka ei tahdo jättää rikoksentekijöitä hänen\nkäsiinsä\".\n\nTsululaiset ovat kentiesi maailman suurimpia puhujia, jos kukaan vaan\nviitsii heitä kuunnella, ja nytpä jokainen kokouksen jäsen alkoi\nladella esiin jotain lähetyssaarnaajille haitallista juttua, keittäen\nsemmoisella taidolla yhteen totta ja valhetta, että ennakkoluulosta\nvapaan kuuntelijan olisi auttamattomasti täytynyt pitää Cetewayoa\nrakastettavana, hyvän laatuisena hallitsijana, jonka oikeille laeille\nvalkeat papit olivat osoittaneet röyhkeintä tottelemattomuutta,\nyllytellen kansaa kapinaan heidän herraansa ja kuningastansa vastaan ja\ntuoden maahan eripuraisuutta rauhan asemesta, jonka sanansaattajia\njulistivat olevansa.\n\nJa täytyy mun tässä mainita, että Nkungulun syytös suureksi osaksi\nperustui tosiasioihin. Arnold Beidermann oli ottanut minut kattonsa\nalle, kun tämän maan kurja kuumetauti oli saattanut minut vuoteen\nomaksi, oli tyttärensä keralla hellästi mua hoidellut sekä vihdoin\nseurannut Ulaa ja minua maa-alan etsintään, joka sitten päättyi niin\nettä valitsin itselleni kaistaleen Eloya-vuoren läheisyydessä. Olipa\ntodellakin pääasiallisesti tuon Saksalaisen paikkakunnallisten tietojen\nansioksi luettava, että minun onnistui saada haltuuni niin ihana\nniittupiiri ja mahdollisesti toivo, että tulisimme naapureiksi --\nEtelä-Afrikassa, näet, jokainen sadan peninkulman päässä asuva on tähän\nnimitykseen oikeutettu -- sai hänet minun hyväkseni uhraamaan enemmän\nkuin tavallisen hyväntahtoisuutensa; sillä tämä tilaisuus ei suinkaan\nollut ensimäinen, jossa lähetyssaarnaaja ja minä jouduimme tekemisiin\ntoistemme kanssa.\n\nSilmäillessäni taaksepäin aikaisimpaan lapsuuteeni, on Arnold\nBeidermann'in pitkä ja laiha haamu sekä lempeät sinisilmät mielestäni\nolleet vanhoja tuttavia, alkain niin kaukaa entisyydestä, kuin muistoni\nsaattaa selittää. Muistampa millä kunnioituksella, ollessani vielä\npoikanulikkana Tugela-virran äyräillä, Ula ja muut Tsululais-vesat\nseuranani, katselin rouva Beidermann'ia ja mitä uteliaisuutta\nherätti hänen pieni, kiharatukkainen tyttärensä niin minussa kuin\ntovereissanikin. Hyväsydäminen rouva olisi mielellään ottanut\nminut, pikku hurjapää kuin olin, helmoihinsa ja ollut minulle\näidin sijaisena, jonka olin kadottanut; mutta tähän ei suostunut\nuutistalokas, jonka huostaan minut oli uskottu; sillä hän oli\nyksipintainen ja ymmärtämätön, vaikka hyvää tarkoittava mies, joka\nmuiden mielijohteidensa muassa suuresti ylenkatsoi lähetyssaarnaajia ja\nniiden toimia. Kumminkin taivutti rouva Beidermann hänet sen verran,\nettä minulla tuontuostakin oli lupa viettää päiväni lähetyspaikassa; ja\neräässä tilaisuudessa, kun muuan odottamaton seikka kutsui äidin pois,\nsain huolekseni hoitaa pikku Minnaa. Silloimpa sattui tapaus, joka ei\nmilloinkaan muistostani hälvene.\n\nTähän aikaan olin yhdeksän vuotias ja Minna Beidermann oli kaksi vuotta\nminua nuorempi. Meitä oli ankarasti varoitettu jättämästä lähetyspaikan\nnurkkia, mutta kun pikku seuralaiseni lausui halunsa saada poimia\njoitakuita niistä monenkarvaisista arokelloista, jotka purppuraisissa\nvärivaihdoksissa koreillen, kaunistivat ketoa, niin en paljon\nvaroitusta muistanut, vaan seurasin häntä kielletylle alalle. Olinhan\nUlan kanssa tuntikausia samoillut heiniköillä paljoa laveammalta kuin\nse kenttä olikaan, jolla pastorin asunto seisoi, eikä ollut\nkummallekaan meistä koskaan mitään haittaa tapahtunut; mitä vaaraa\nvoisi sitten siinä olla, että nyt muutaman kukkasen poimimme?\n\nPikku Minna oli ilon innossa kukkaisaarteista, jotka häntä kaikkialla\nympäröivät ja heittäytyi hilpeästi jokaisen loistavan parven keskelle,\nsäälimättä nykäisten maasta kukkia, jotka muutaman askeleen\nkuljettuamme taas viskattiin pois jättääksensä sijaa toisenlaatuisille.\nMinulle monenkirjavat kukkaset eivät mitään uutta olleet; olin tottunut\nhuomiotta niiden sivuitse kulkemaan, ja suurta mielihyvää herätti\nminussa, että pikku seuralaiseni saattoi sellaisesta rihkamasta huvia\nlöytää; olisivat kellukat edes olleet syötäviä marjoja, silloinpa\nolisin minäkin yhtynyt hänen kanssaan samoihin nautinnon tunteisin.\n\nNiin aikaa muistamatta retkeilimme unhoittaen kaikki paitsi onnellista\nnykyhetkeä. Minä olin heittäynyt pitkäkseni erään pensaan juurelle ja\nkoettelin par'aikaa köykäisellä assegai'lla, jota, nuori metsäläinen\nkuin olin, aina kuljetin muassani, kaivaa suurta sisiliskoa esiin\npiilostaan maankolosta, kun vähäinen äännähdys sattui korvaani, ja ylös\nhypätessäni näin rouva Beidermann'in muutaman askeleen päässä minusta,\nkasvot tuhan karvaisina ja ojentaen kättänsä sitä paikkaa kohden, jossa\nhänen pieni tyttärensä juuri oli leikitellyt. Silmäni seurasivat\nosoitettuun suuntaan ja siellä näin näyn, joka täytti sieluni\nkauhistuksella.\n\nIstuen maassa, pikku Minna piteli vielä pienessä kätösessään vihkosta\npunakukkaisia kurenpolvia, ja hänen soma päänsä, josta leveäreunainen\nhattu oli pudonnut maahan, heilui hiljalleen toiselta puolen toiselle,\nikäänkuin lapsi olisi lyönyt tahtia jollekin kuulumattomalle\nsoitannolle. Selkä oli meihin päin, niin ett'emme voineet hänen\nkasvojansa nähdä, mutta koko huomiomme kiintyi esineesen, jonka häijy\nläheisyys uhkasi tyttö-pienoiselle pikaisinta kuolemaa. Kiemuroissa\nkurkisti pensaan takaa, jonka yhtä virpeä lapsi vielä piteli, viheriä\n_inamba_, enimmän peljätty kaikista Etelä-Afrikan käärmeistä. Matelija\noli kohottanut päänsä ylös tytön kasvojen tasalle, ja huojui silmät\nkiiluvina sekä harja kohollaan hiljakseen ja sulavasti sinne\ntänne, kahden jalan päässä uhrista, joka osoitteli tahtia madon\nluikerruksille, silminnähtävästi kiehdottuna sen kamalasta\nläheisyydestä ja voimatta hätähuutoa päästää tahi tehdä vähintäkään\nponnistusta päästä kauheata hirviötä pakoon; sillä se oli lajiansa\nsuurin käärme, mitä milloinkaan olen nähnyt.\n\nRouva Beidermann-raukka näytti yhtä lumotulta kuin pikkuinen\ntyttärensäkin, ja seisoi patsaaksi jäykistyneenä. Se kauhea\nhirmutapaus, joka näytti auttamattomasti olevan tulossa, oli vienyt\nhäneltä kaiken ajatus-ky'yn. Kerran hän katsahti rukoilevasti minun\npuoleeni, mutta kohta kääntyivät hänen silmänsä takaisin matelijaan,\neikä hän tehnyt pienintäkään yritystä mennä lapsen avuksi. Käärmeen\nilkeä näkö oli hänetkin kiehtonut.\n\nKuljeskellessani Tsululais-poikien kanssa olin usein kohdannut\n_inamboja_, joita maan-asukkaat katselevat suurimmalla kunnioituksella,\neivätkä milloinkaan rohkene tappaa myrkyllisimpiäkään lajeja; sillä\nheissä on se usko vallitsevainen, että heidän esivanhempainsa henget\nasuvat näiden matelijoiden ruumiissa. Tuttavuus eläimen kanssa oli sen\nvuoksi päästänyt minut siitä pelvosta, joka juurrutti rouvan ynnä hänen\nlapsensa kiinni maahan; ja laskeutuen polvilleni ryömin suuntaan, josta\nsaattaisin lähestyä matoa takaapäin. Pensaat ja pehkot peittivät minut\nryömiessäni näkymästä ja matelija oli selvästi liian toimissaan\nonnettoman lapsen kanssa, huomatakseen sitä pientä rahinaa, jonka minun\nlähenemiseni synnytti. Varovasti nostaen päätäni näin, että olin\npäässyt aivottuun asemaani, enkä yhtään silmänräpäystä liikaa aikaisin,\nsillä pikku Minnan pää kallistui todella yhä lähemmäksi tuota huojuvaa\nhirviötä, joka toisessa sekunnissa olisi käärinyt hänet kuolettaviin\nkiemuroihinsa.\n\nJännittäen kaiken päätöskykyni, nousin taas pystyyn, ja vakaasti\ntähdättyäni syöksin assegai'ni käärmeen ruumiisen, juuri alapuolelle\nsitä paikkaa, missä kaula kohosi ylös yhteen kääreytyneistä\nkiemuroista. Hetkessä oli haavoitettu mato kietounut tärisevän assegain\nvarren ympäri, jonka kohta päästin kädestäni; mutta pistoni oli\nnaulinnut _inambon_ maahan; ja hetikohta kun sen katse oli kääntynyt\ntoisaalle, palasi rouva Beidermann'in ymmärrys. Paikalle rientäen hän\ntempasi pikku tytön syliinsä ja pakeni kotia, minä ihan kantapäillään;\nsillä olinpa aivan liiaksi pelvon vaiheella iskun vaikutuksesta, että\nolisin mitään muuta ajatellut kuin päästä seuralaisteni turviin. Niin\npäättyi seikkailu, joka yhteen aikaan uhkasi tuhoa Minnalle, ja usein\nsittemmin olen ajatellut, että, jos olisin ollut vähäistä vanhempi ja\nparemmin ymmärtänyt yritykseni vaaran, niin luultavasti olisin valinnut\nvarovaisemman pelastustavan, jota kentiesi sama menestys ei olisikaan\nseurannut. Lapsi itse ei vähääkään aavistanut sitä peloittavaa vaaraa,\njosta oli pelastunut. Ja luonnollisesti sillä ijällä ei hän kyennyt\nselvittämään tunteitansa; mutta siitä päättäin, mitä hän sanoi, ne\neivät suinkaan olleet ikävää laatua. Ihmiset, jotka eivät ole joutuneet\ntekemisiin käärmeiden kanssa, väittävät, että näillä ei ole voimaa\nkietoa ja lumota inhimillistä olentoa; mutta vankat, vahvaruumiiset\nmiehet ovat aavoilla heiniköillä toisinaan olleet niiden lumouksen\nalaisina ja tietävät toista virttä vetää.\n\nSen pienen opinmäärän, joka minussa oli ennenkuin olin Natalin jättänyt\nlähteäkseni Englantiin, oli Arnold Beidermann minuun istuttanut; ja\npalattuani yksitoista vuotta myöhemmin siirtokuntaan, kiiruhdin\ntervehtimään vanhaa opettajaani, joka oli saanut Tsululais-kuninkaalta\nluvan perustaa lähetys-aseman tämän maahan, Kagasiksi kutsutulle\npaikalle, Pongola ja Mustan Unwelosi-virtojen välille. Minä näin pienen\nystäväni Minnan kasvaneen suureksi, kauniiksi kuudentoista vuotiaaksi\nimmeksi, isänsä tu'eksi ja turvaksi; sillä kuolema oli käynyt\nvierailemassa lähetyssaarnaajan vähäisessä perheessä, ja tuo hyvä Laura\nBeidermann nukkui nyt muutaman pajupensaan alla Tugela-virran äyräillä.\nVasta tämän tapauksen jälkeen Arnold oli siirtynyt sisämaahan päin,\ntoivoen ehkä paikkaa muuttamalla voivansa hälventää kaipaustaan\nsen uskollisen puolison jälkeen, joka niin myrskyissä kuin\npäiväpaisteessakin oli hänen kohtaloitaan seurannut; sillä kerran olisi\nBeidermann luonnonlahjoinensa korkeammallekin saattanut lentää, kuin\nvähäpätöiseksi lähetyssaarnaajaksi. Myöhemmin olen kuullut, että\nSaksalla ei ollut monta syvämielisempää oppinutta, kuin vanha ystäväni,\nmutta onnettomuudeksi hänen vapauden intonsa sai hänet korkeain\nasianomaisten epäsuosioon -- Saksan yhdistyminen oli näet siihen aikaan\npelkkä unelma -- ja hän ajettiin pois synnyinmaastansa, ennenkuin hänen\npuolisonsa oli nuorikko-aikaansa jättänyt. Omasta maastaan\nkarkoitettuna ja täynnänsä hengen neroa, joka ajoi hänet toimintaan,\nkäänsi pakolainen kykynsä tuohon kentiesi vaivaloisimpaan\nja kiittämättömimpään kaikista maailman toimista, ja tuli\nlähetyssaarnaajaksi Etelä-Afrikan kesyttömäin heimojen keskelle.\nVäsymättä hän teki työtä uudessa kutsumuksessaan, mutta pelkäänpä\nett'ei hän montakaan saanut käännetyksi. Kuitenkin vaikutti hänen\nolonsa Tsulujen maassa hyvää. Alinomaiset soimauksensa julmuutta ja\nvääryyttä vastaan sai kuninkaan varovaisemmaksi alamaisiansa\nteurastaissa, koska näet luuli, että teko joutuisi ulkomaailman\nkuuluville lähetyssaarnaajan kautta; ja niinpä tämä, tosin epäsuoraan,\npelasti muutaman ihmishengen. Mutta vaikka vanhan ystäväni ainoastaan\nhuononpuolisesti onnistui tehdä kristittyjä, saavutti hän sen sijaan\nitselleen suuren maineen lääketaidostaan. Tämä oli se elämänrata, jolle\nhän nuoruudessaan oli antaunut; ja olipa kuningaskin useamman kuin\nyhden kerran joutunut valkoiselle papille kiitollisuuden velkaan, kun\ntämä oli hänen ruumiillisia kipujansa kirvoittanut.\n\nMutta huolimatta siitä, että oli jonkinmoisessa kiitollisuuden\nsuhteessa lähetyssaarnaajan lääkintä-ky'ylle, Cetewayo kuitenkin\nsydämessään -- jos hänellä sitä kalua lienee ollut -- salaisesti inhosi\nBeidermann'ia ja koko hänen säätyään. Monet lähetyssaarnaajista olivat\nperinpohjin vailla aistia ja koettivat pakoittamalla saada toimeen\nparannuksia, jotka perille saatettuina suuressa määrin olisivat\nkuninkaan valtaa heikontaneet. Vanha ystäväni ei näitä miehiä ollut;\nmutta se julkinen tapa, jolla hän soimaeli hirmuhallitusta, maistui\nitsevaltiaasta sangen karvaalle; ja ylenkatse, jolla hän kohteli\nTsululais-pappeja eli taikuria, veti hänelle tämänkin säädyn vihan.\n\nVuosia oli kuningas huokaillut lähetyssaarnaajan ikeen alla, ja oli\nmielessään päättänyt, että ensi sopivassa tilaisuudessa vieraat\nolisivat hänen maastaan karkoitettavat; ja samalla aikaa hän\naikoi peräyttää ne lupaukset, jotka hän, astuessaan Tsulujen\nvalta-istuimelle, oli Britannian hallitukselle tehnyt; jonka jälkeen\nhän saattoi taas pelvotta ja esteettömästi astua samaa verenvuodatuksen\ntietä, minkä hänen arvoisat enonsa Chaka ja Dingaon olivat aloittaneet.\nSe ei ollut mikään äkillinen päähänpälkähdys, joka vei hänen aikeensa\nsinnepäin, ei mikään metsäläisoikku tai lapsekas kiukutteleminen, vaan\nluja vakaa päätös vapauttaa itsensä sivistyksen pauloista, päätös, joka\noli kypsynyt tarkassa mietinnössä ja joka oli ollut monivuotisten\nkärsivällisten valmistusten silmämääränä. Käyttäen hyväkseen\nvelttoutta, jolla lakia ruutiaseista valvottiin tuon ensimäisen\nrynnäkön aikana, mikä tehtiin Transvaalin timanttikentille, oli\nkuningas saanut haltuunsa oivallisen varaston pyssyjä; ja niin pian\nkuin toinen runsas lähetys saapui hänelle Delagoa-lahdelta, katsoi hän\nhetken tulleeksi rikkoa rauhan Brittiläisten kanssa, sen ohessa hyvin\nymmärtäen, että joku viivytys oli välttämätön, ennenkuin meidän\nhallituksemme olisi päättänyt toimeen ryhtyä, ei Cetewayo ensinkään\nvastenmielisesti kuunnellut noita-pappinsa vihanpuuskahduksia Arnold\nBeidermann'ia vastaan; päinvastoin niin, että niiden suosiollinen\nvastaanotto sai ne kuulumaan uskottavilta hänen neuvon-antajainsakin\nkorvissa. Lähetyssaarnaaja oli käynyt Portugalilaisen kauppiaan luona\nja niinpä saakoon hän syykseen tämän viimemainitun antaman kiellon\nhankkia ampuma-varoja. Totta kyllä, hän läksi auttamaan kauppiasta\nkuumetaudin kohtauksesta, mutta se ei asiaan vaikuttanut. Tässä oli\nkuninkaalla tilaisuus päästä miehestä, jota vihasi, sekä saada samalla\nkarjaa. Ja niin, nousten valta-istuimeltaan, yksinvaltias lausui\njuhlallisesti:\n\n\"Kaksikymmentä härkää tapettakoon ja soturini juhlaelkoot. Huomenna\nheidän tulee marssia Hollantilaista vastaan, ja valkoinen pappi ajetaan\nmaasta pois\".\n\nTämän päätöksen neuvon-antajat ottivat vastaan määrättömillä\nsuosion-osoituksilla, joiden kaikuessa kuningas vetäytyi haarem'iinsa,\npysyäkseen siellä huomispäivään saakka näkymättömissä.\n\n\n\n\n4:jäs Luku.\n\nVaroitettuina ja varusteilla.\n\n\nSill'aikaa kun edellisessä luvussa kerrotut seikat tapahtuivat,\ntoimittivat Transvaalilaisen uudistalon asukkaat huolettomina\ntavallisia tehtäviänsä. He ruokkoilivat karjaansa, kuokkivat\nmaatilkkuja viljeltäviksi ja maissiin tai Indiaani-ohraan pantaviksi,\nloivat penkereitä, muodostellen niistä vesisäiliöitä, sillä tätä\nkallis-arvoista ainetta täytyy Etelä-Afrikassa huolellisesti säilyttää;\npanivat toimeen uusia kostutus-tapoja viljan kasvun ylentämiseksi ja\nyrittelivät kaikenkaltaisia muitakin keinoja, joita kokemus oli\nBoer'eille näyttänyt mukaisiksi saattamaan heidän viljelystään hedelmää\nkantavaksi.\n\nOn tarpeetonta selvittää lukijalle, että minä en ollut saapuvilla\nCetewayon pitämässä kokouksessa, jossa päätettiin ajaa Arnold\nBeidermann ulos maasta ja käydä Pieter Dirksen'in asunnon kimppuun.\nVaihtelevat asianhaarat, jotka siinä tapahtuivat, kerrottiin minulle\njälkeenpäin perinpohjin, sillä Tsululaiselle on annettu ihmeellinen\nmuisto yhdessä liukkaan kielen kanssa, ja hän saattaa vielä vuosien\nviertyäkin kertoa jok'ainoan sanan tärkeästä keskustelusta, joka\ntapahtui hänen läsnä-ollessaan. Niinpä, jos kohta täsmälleen puhuen\nolenkin hiukan poikennut siitä järjestyksestä, jossa seikat tulivat\nminun tietooni, olen kuitenkin säilyttänyt aikaperäisen seuraannon,\njossa tapaukset toisistaan sukeuivat.\n\nPari viikkoa oli kulunut metsästyksestä, jossa kuninkaan lähettiläs oli\nloppunsa löynnyt, ja kasvinveljeni oli täydellisesti tointunut tuosta\npeloittavasta täräyksestä, minkä hän tässä tilassa sai. Keskenämme\nolimme usein puhelleet kohtalosta, joka hänen osakseen tulisi, jos\nCetewayo todella panisi uhkauksensa täytäntöön ja onnistuisi\nsaamaan karkulaiset käsiinsä; ja minä huomautin niin Ula'lle kuin\nLandela'llekin, että paljoa viisaampi olisi heidän joksikin ajaksi\nsiirtyä pois rajan välittömästä läheisyydestä ja etsiä vieraanvaraa\nSchwazilais-kansan luona, jonka kanssa Tsulujen kuningas oli sodassa.\nOma maa-alani Eloya-vuoren luona on todenteolla, niinkuin Pieter\nDirksen'inkin uudis-paikka, Transvaalin alueella, mutta Cetewayo yhä\nvaati sitä itselleen; ja tieto siitä, että pakolaiset majailivat\nmaassa, jonka hän -- oikeudella tahi vääryydellä katsoi omakseen,\nherättäisi itsevaltiaan koston ja luultavasti toisi murhetta\nHollantilaisen ja hänen perheensä kiireille.\n\nVanha imettäjäni ja hänen poikansa tajusivat kumpikin näiden ajatusten\noikeuden, ja tehtyänsä tyynesti kaikki matka-valmistukset, odottelivat\nPieter Dirksen'iä, lausuakseen kiitokset tämän vieraanvaraisuudesta ja\nhyvästi jättääkseen, ennenkuin läksivät uppoomaan tuohon suunnattomaan\nheinikkö-mereen. Kaiken kollomaisuutensa ohessa aavisti Boeri kumminkin\noitis tämän äkillisen lähdön tarkoituksen, ja sainpa nyt kerrassaan\nnähdä hänen kankean luonteensa perinpohjin liikutettuna.\n\n\"Te ette saa lähteä\", hän mörisi, lyöden jykevän nyrkkinsä pöytään\nvoimalla, joka pani tinalautaset ilmaan hyppimään.\n\n\"Te olette vieraani, enkä päästä teitä, en, kaikkien tämän paikan ja\nCap Town'in välillä maleksivien noitien uhalla, sitä en tee. Vai mitä\nsanotte te, Henrik, Karel, laskisitteko pojan, joka seisoi isänne ja\nleijonan välissä, erämaahan Cetewayon kaltaisen metsäläis-roiston\nuhkauksien vuoksi? Ei, kautta --! emme ole ämmiä, joka miehen\nkomennettaviksi tai turhista säikkyäksemme pois järjiltämme. Viekää\npois aseenne, älkääkä antako mun enää sanaakaan kuulla lähdöstänne\".\n\nEn ollut milloinkaan ennen nähnyt isäntääni sellaisessa\nkiihossa. Kiitollisuus kasvinveljeäni kohtaan, yhdessä piintyneen\nitsepintaisuuden kanssa, oli pohjimmaisena syynä tälle odottamattomalle\nhangoittelemiselle tuumaa vastaan, mikä täytäntöön ajettuna hyvinkin\nluultavasti olisi estänyt seuraukset, joita velvollisuuteni on edempänä\nkertoa. Kerran saatuaan jotain päähänsä, Pieter oli yhtä jäykästi\nyksipäinen, kuin hänen syntymä-ketojensa valkea sarvikuono; ja kun\ntässä asiassa hänen mielipiteensä saavutti perheen yksimielisen\nhyväksymisen, ei pitemmät puheet mitään auttaneet, ja Ula -- suuresti\nmielissään tällaisesta kiitollisuuden osoitteesta -- jäi kuin jäikin\nuudis-asuntoon.\n\nTarkoitukseni oli ollut lähteä matkaan Eloya-vuorta kohti,\naloittaakseni siellä rakennella asumuksiani, jotka kentiesi tulisivat\nmukavammiksi kuin tavallisesti syrjäisessä uudis-paikassa nähdään;\nmutta katsoinpa viisaammaksi antaa vielä jonkun viikon vierähtää, sillä\njos Cetewayo todella yrittäisi panna uhkauksiansa Dirksen'iä vastaan\ntäytäntöön, niin kävisi ryntäysjoukko ihan varmaan minunkin\nuudis-paikkaani katsomassa ja löytäisi silloin mukaisen ajanvietteen\npolttamalla poroksi rakennukset, jotka vast'ikään olisin valmiiksi\nsaanut. Yhdistämällä yhteen seuralaisemme, voimme saada kokoon kyllin\nvahvan voiman pitämään metsäläis-parvea kurissa, kunnes hallitus\nennättäisi avuksemme; sitävastoin erillämme joutuisimme kumpikin\nhelpoiksi saaliiksi.\n\nJa niin viivyskelin uudis-asunnolla, puolustellen kaikenmoisilla\ntekosyillä alkuperäisen suunnitelmani laiminlyömistä sillä enhän\nuskaltanut suoraan tunnustaa varsinaisia syitä, jotka minua pidättivät,\nkoska hyvin tiesin, että tuo reipas vanhus nauraisi ja ivaisi\nvarovaisuuttani -- ja huvittelin itseäni metsästelemällä Ulan kanssa.\nTässä kesyttömässä piirissä löytyi vielä viljalta kaikenkaltaista\nmetsänriistaa, ja kolmentuntinen ratsastus vei meidät aina seuduille,\nmissä vaikeudetta saattoi tavata puhvelia, giraffia, lukemattomia\nantiloopia, vieläpä satunnaisesti elehvanttiakin. Vaikka elin vanhan\nPieter Dirksen'in kodissa vieraana, oli mulla omiakin palvelijoita ja\nseuralaisia, jotka pitivät vaaria karjastani, vaunuista ynnä muista\nkapineistani; niin että, ollessani joka päivä kotoa poissa näillä\nretkillä, ei kumminkaan mitään jäänyt rappiolle. Maanviljelystoimet\neivät minua yhtään huvittaneet, ja varustamalla pöydän tuoreella\nmetsänriistalla, säästin kelpo määrän omaani ja Hollantilaisen\nhärkäpaistia.\n\nUla ja minä olimme eräänä päivänä olleet tavallisuuden mukaan poissa,\nja saatuamme tapetuksi pari niittykaurista, levähdimme hetkeksi\nmuutaman mimosaryhmän varjossa, sill'aikaa kuin kaksi helmikanaa, jotka\nolin ampunut, kiehuivat mehiläispesässä, minkä Ula älykkäästi oli\npadaksi kääntänyt. Oli puolipäivän aika ja aurinko räkitti, ankarasti\npaahtaen ketoa, ja tehden pienen levähdyksen suuressa määrin\nsuloiseksi, ennenkuin ryhdyimme paloittelemaan surmattujen otuksien\nlihoja, puuryhmän päivänvarjon tapaiset lakat, joiden alla olimme\nsuojaa etsineet, sulkivat tykkönään tien auringon säteiltä; minä\nnojasin erään puun runkoa vastaan, suurella tyytyväisyydellä savua\npiipustani puhallellen ja katsellen vuoroin metsäläispoikaa, joka\nsäikäytteli petolintuja pois tapetuista antiloopeista, vuoroin Ulaa,\njoka, noudattaen kansansa tapaa, ajoi nuuskaa kalloonsa, siksi että\nkokonaiset kyynelvirrat valuivat hänen silmistään, toimitus, joka\nmuuten tapahtui syvimmässä äänettömyydessä ja näytti tuottavan hänelle\nmitä suurinta nautintoa. Keskeyttää Tsulua tässä toimessa katsottaisiin\njulkeimmaksi kohtelemattomuudeksi, ja koska en tahtonut tehdä mitään\nloukkausta seurasäännöille, odotin kunnes kirpeän jauhon tuottama\nnautinto oli haihtunut ja ystäväni oli saanut takaisin tavallisen\nselkeän levollisuutensa, jolloin käänsin hänen huomionsa tuon\nantiloopeja vartioivan pojan outoihin ja kummallisiin heiskaroimisiin.\nTämä nulikka, yhtä alastonna vieläkin kuin sinä päivänä, jolloin\nmaailmaan tuli, oli kiivennyt toisen otuksen raadon päälle ja viittoili\nkauvas erämaahan päin, viskellen välillä käsiään hurjasti ja päästäen\nkimakoita äännähdyksiä, joiden tarkoituksen matkan etäisyys teki\ntajuamattomaksi.\n\nUla juoksi hänen rinnalleen ja tähysteli tarkalleen taivaanrantaa,\njonka ääri oli ilman kuumuudesta käynyt hämmentyneeksi ja epäselväksi.\nMinä puolestani en mitään voinut eroittaa, vaikka kuinka koetin\nkatsella tärisevän auteren puhki, mutta kumppalini silmät olivat\nterävämmät ja hän virkahti oitis: \"Teidän olisi pitänyt paremmin varoa\nhevostanne, Kuta; miehiä ratsujen seljässä lähestyy\".\n\nMieliratsuni oli venähtänyt polvensa ja minä olin laskenut sen etsimään\nsellaista ravintoa kuin paikkakunta voi tarjota, mutta ankara helle oli\najanut sen mimosapuiston suojaan, missä se seisoskeli korvat letkassa\nja torjuen hännällään kärpäsiä, jotka laumoina parveilivat sen\nympärillä. Me olimme vieneet kerallamme kaksi kuormahevosta, saalista\nkotia tuodaksemme, ja näitä Ula ohjasi, mutta ei mikään kiire olisi\nsaanut häntä käyttämään niitä pa'on välikappaleina. Köykäisenä\njaloiltaan ja rautaisilla jäntereillä varustettuna, hän luotti omiin\nsääriinsä enemmän kuin minkään muun elävän, ja matka, jonka hän\nväsymättä jaksoi päivässä kulkea, osoitti, että hän todella sangen\nvähän vierasta apua kaipasi.\n\nNyt minäkin jo aloin eroittaa kaksi mustaa pilkkua, jotka joka hetki\nkävivät selvemmiksi, ja kysyin siis kasvinveljeltäni, mikä neuvo nyt\nparas olisi. Jos hänen ilmoituksensa, että nuo lähestyvät matkalaiset\nmuka olivat ratsastajia, oli oikea, ei ollut mitään peljättävää, sillä\nsiinä tapauksessa niiden olisi täytynyt olla Eurooppalaisia, koska\nmaan-asukkaat aivan harvoin kulkevat ratsain. Ehdottelinpa siis, että\nhän ajaisi molemmat muut juhtamme mimosien varjoon, sill'aikaa kun\nminä ratsastaisin vieraita vastaan, joita tuskin katsoin sen\nvaarallisemmiksi esineiksi kuin harhailevaksi giraffi-pariskunnaksi.\n\nKun tämä tuuma oli hyväksytty, pinkoitin satulavyöni ja nelistin pois\nsuuresti suutuksissani häiriöstä, joka keskeytti kaiken läheisen toivon\nsaada maistaa helmikanan paistia. Lähestyessäni vieraita, näin, ett'ei\nkasvinveljeni silmät olleet pettäneet; tulijat olivat ratsumiehiä,\njoilla silminnähtävästi oli aika kiire, päättäin siitä joudusta, millä\najoivat hevosiansa yli polttavan hiekka-aavikon.\n\n\"Luultavasti kaksi elehvantin-ampujaa\", minä aattelin; mutta arvelo\nmeni kohta myttyyn, sillä yhä lyhenevä väli antoi minun nyt havaita,\nettä toinen ratsastajista istui laita-satulassa.\n\nOli ainoastaan yksi naisihminen, joka todennäköisesti saattoi ilmestyä\nsiltä kulmalta, mistä matkaajat kiirehtivät; ja sydän raskaana\naavistuksista, iskin kannukset Spring-buck'in, ratsuni kylkiin sekä\nkarautin eteenpäin heitä kohden. Vielä muutama silmänräpäys, ja\npahimmat aavistukseni saivat vahvistuksensa. Arnold Beidermann ja hänen\ntyttärensä pysähtivät eteeni.\n\n\"Laupias taivas! Mitä on tapahtunut? Mikä on tuonut teidät tämän\nvaarallisen aavikon ylitse, sen sijaan että tavallista tietä pitkin\nolisitte tulleet\", minä huudahdin, töllistellen hämmästyneenä\nystäviäni, joiden vaatteet olivat kummallisessa epäjärjestyksessä ja\njoiden koko ulkomuoto ilmoitti pikemmin joutuista pakoa kuin ennalta\naivottua matkustusta.\n\n\"Vettä\", ohkasi Arnold vaivaloisesti. \"Tuo meille vaan vettä, sitten\nkerron sulle kaikki\".\n\nHänen tyttärensä ei muulla kuin väkinäisellä tuttavuuden-hymyllä\nosoittanut huomaamansa minun läsnäoloani; ja katsellessani häntä\nlikemmältä, näin että ankara päivänpaahde oli kuorinut nahan sekä\nkasvoista että käsistä. Väsymyksestä ja polttavasta janosta hän horjui\nsatulassa kuin taittunut lilja.\n\n\"Vaihdetaan hevosia Minnan kanssa\", huudahdin, kutsuen häntä suruissani\ntuolla tuttavalla nimityksellä, jota olimme lapsuuden päivinä\nkäyttäneet. \"Spring-bucks on verrattain tuoreissa voimissa ja vie hänet\nkymmenessä minuutissa mimosaryhmän luo. Siellä Ula meitä vuottelee ja\nantaa hänelle vettä mielinmäärin\".\n\nHuolellisesti autoin uupunutta tyttöä alas väsyneen ratsun seljästä;\njonka jälkeen, muutettuani satulat ja nostettuani immen taas hevosen\nselkään, näin tyydytyksekseni hänen kiitävän eteenpäin vauhdilla,\njohon hänen jättämänsä eläinräähkä ei ikinä olisi kyennyt. Minun\nkehoituksestani riensi Arnold Beidermann niinikään edelleen, jättäen\nminut seuraamaan jalkaisin ja taluttamaan suitsista Minnan hevosta;\nmutta ennen eroamistamme hän päästi suustaan lauseen, mikä teki\naavistavan levottomuuteni kaksinkertaiseksi ja anasti niin haltuunsa\nkaikki ajatukseni, ett'en paljo huomannut tuota kuumaa, hitaista ja\nvaivalloista matkaa puuryhmän luokse, jossa vihdoin taasen ystäväni\nkohtasin.\n\n\"Lähetyshuone on tällä aikaa liekkien vallassa; ja Cetewayon soturit\nmarssivat Dirksen'in uutisasunnolle!\"\n\nNäin paljon oli pastori saanut suustaan lähteneeksi, ennenkuin jätti\nminut, ja, kuten jokainen helposti saattaa kuvailla, sellainen onneton\nviesti antoi sangen vähän tilaa muille ajatuksille.\n\nMimosien luo päästyäni, näin että niin isä kuin tytärkin olivat\nihmeellisesti virkistyneet vedestä, jota Ula oli heille hankkinut, kuin\nmyöskin ruo'asta, joka oli valmiina juuri kuin vartavasten. Koska ylen\ntärkeätä oli että lähetyssaarnaajan uutiset tulisivat Pieter Dirksen'in\nkorviin hetkeäkään tarpeettomasti viipymättä, leikkaisin patruunan auki\nja piirsin hiiltyneellä varvulla muutaman rivin paperille varoittaen\nhäntä uhkaavasta vaarasta, sekä lähetin viestin Ula'n kanssa, joka, sen\nhyvin tiesin, voisi hevoisiamme pikemmin ennättää paikalle. Nähtyäni\nhänet matkalla, oli lähin huoleni satuloida nuo ehjät kuormahevoset\nBeidermann'ia ja itseäni varten sekä käskeä Tsululais-poikaa\nvitkailematta tuomaan uupuneet ratsumme uutisasunnolle. Eikä siis sen\nenempää muistettu antiloopia, joita olimme aikoneet viedä kotiin.\n\nRatsastuksemme kestäessä -- kuinka lyhyelle se oli tuntunut tänään\naamusella, kun läksin kotoa huoletonna tulevaisuudesta, ja kuinka\nsanomattoman pitkältä, vaivaloiselta ja ikävältä nyt näytti tuo\njäljetön aukea! -- ratsastuksemme kestäessä sain kuulla ystäviltäni\nkaikki mitä tiesivät Tsululais-kuninkaan odottamattomasta käytöksestä,\nynnä heidän pakoretkensä yksityisseikat ja ne asianhaarat, jotka\ntekivät heille mahdolliseksi välttää vainoojiansa. Lyhyesti mainitsen\nnämät tapaukset seuraavassa.\n\nSain tietää, että Lumba, yksi päälliköistä, jotka olivat olleet\nsaapuvilla Cetewayon kokouksessa, oli melkoisessa kiitollisuuden\nvelassa Arnold Beidermann'ille; sillä lähetyssaarnaaja oli kerran hänet\nkirvoittanut vaarallisesta taudista, minkä muutaman villin puhvelin\npuskema haava huonon hoidon tähden oli tuottanut. Tämä mies oli\nkuningattaren veli -- tuon nuoren naisen, joka tutki kaleidoskoopin\nsisärakennusta -- mutta vaikka sukulaisuus kuninkaallisen perheen\nkanssa olisikin päästänyt hänet ikävyyksistä, jos kohta hän\nolisi epäillyt Nkungulun syytöksiä ja miehekkäästi puolustanut\nhyväntekijäänsä, niin joku selittämätön usko noituuden voimaan sitoi\nkumminkin hänen kielensä. Päällikkö oli uljas soturi, lempeä isä ja\nrunsaalla älykkäisyydellä lahjoitettu -- todenteolla mies, jonka\nsivistyskanta oli muita kansalaisiaan melkoisesti korkeammalla -- ja\nkumminkin erään noiturin pelko niin tykkönään valtasi hänet ja ehkäisi\njokaisen kiitollisuuden tunteen, että hän arvelematta yhtyi kiljuntaan\nBeidermann'in karkoittamista. Kokouksen loputtua kutsui sana kuninkaan\nluota Lumban kuninkaalliseen asuntoon, missä hallitsija määräsi hänet\njohtamaan retkeä, jolle seuraavana aamuna oli lähteminen, väkivallalla\näskeisiä päätöksiä toimeen panemaan. Tällainen luottamuksen osoite\nilahutti soturia äärettömästi, ja laulettuansa ylistystä Cetewayo'lle\nmitä hassuimmilla sanoilla, hän riensi sisarensa majaan kertomaan siitä\nkorkeasta suosiosta, joka hänen osakseen oli tullut, onnitellen yhä\nväliin itseään, kun muka niin hyvin tunsi Beidermann'ien jokapäiväiset\nkotitavat, joka seikka saattaisi ilman vaikeutta taikurin tyttärineen\nhänen käsiinsä. Taika-uskoisuus pimitti hänen mielensä siihen määrään\nettä voi ryhtyä näin alhaiseen petokseen.\n\nPahaksi onneksi tuon kunnianhimoisen päällikön tuumille, hän selvitti\naikeensa sen tytön kuullen, jota kaleidoskoopi-jutun johdosta oli\nvääryydellä ruoskittu. Mainittakoon vieläkin, että tämä kerran oli\noppinut rakastamaan niin lähetyssaarnaajaa kuin hänen tytärtäänkin. Ja\nkiitollisuus siitä innosta, jota Arnold vast'ikään oli hänen hyväkseen\nosoittanut, eli hänessä yhä vielä; niin että kuultuaan kuninkaan\naikomukset valkoista pappia kohtaan hän päätti, maksoi mitä maksoi,\nvaroittaa tätä uhkaavasta vaarasta.\n\nKäyttämällä melkoista sukkeluutta yhdessä jonkun pienen petoksen\nkanssa, onnistui tytön päästä ulos kraal'ista, ennenkuin portit yön\najaksi suljettiin, ja oitis hän nyt painui erämaahan, tavoittaen kohti\nKagasia. Hänellä oli kuljettavana matka, jonka aseellinen joukko\nsaattoi kulkea kahdessatoista tunnissa; mutta tie oli pitkä ja\nvaivaloinen, hänellä ei ollut mitään evästä ja, ennen kaikkia, hän\nvielä sairasti ruoskimisen tuottamia haavoja; sillä viikkoja menee,\neikä päiviä, ennenkuin Tsululais-ruoskan jäljet ovat tuntumattomiin\nhaihtuneet.\n\nKuinka tuo hento lapsi saattoi voittaa ne vaarat ja vastukset, jotka\nhäntä tiellä kohtasivat, pysyy ainaiseksi meille kaikille ihmeenä.\nArvattavasti hänen omaa synnynnäistä uljuuttansa lisäsi se tieto, että\npeloittava tuomio häntä odottaisi, jos hän kiinni joutuisi. Yksinään\nkarkaus kuninkaallisesta Kraal'ista oli hengen-asia; mutta sen henkilön\nkuolemanrangaistukseen, joka rohkeni auttaa taikuria, lisättäisiin\npitkä ja kauhistuttava kidutus. Monta leveätä ja ryöpeää virtaa, joiden\nvesissä vilisi alligaatoreita, aaltosi Umpangenin ja Kagasin välillä,\nja kuitenkin Nohemu[9] empimättä syöksi niihin ja uljaan rohkeutensa\nsuosimana pääsi eheänä ylitse. Metsän petojen karjunta kajahteli\nyössä ylt'ympäri, kun hän vapisten istui muutaman puun oksalla,\nminne oli noussut turvassa ollakseen; ja kerran parvi inhoittavia\npaviaani-apinoita karkasi hänen päällensä, jolloin hänen ainoastaan\nhenkensä vaaralla, erään virran poikki uimalla, onnistui välttää\ntakaa-ajajiansa. Kolme yötä ja kaksi päivää tyttö kesti uljaasti, ja\naikaisin kolmantena aamuna hän pääsi uupuneena ja nälästä ynnä\nkäymisestä rähjääntyneenä, mutta kuitenkin ennen kuninkaan sotureita ja\najoissa antaakseen ystävilleni kelpo varoituksensa, jonka kautta nämät\nsaattoivat nousta hevoisilleen ja pikaisella pa'olla henkensä pelastaa.\n\n\"Niinpä kyllä\", Arnold Beidermann jatkoi, \"olimme vast'ikään\naamurukouksemme päättäneet, kun Minna päästi heikon huudahduksen, ja\nluodessani silmäni ylöspäin näin Nohemun seisomassa kuistilla, yltäänsä\npölyisenä ja ryvettyneenä sekä ylenpalttisesta nääntymyksestä\nhorjuvaisena. 'Teidän täytyy paeta', hän huusi; 'menkää hetipaikalla,\nniin te kuin valkea tyttökin. Cetewayon laumat ovat tunnin matkan\npäässä; he ovat tuominneet teidät taikuriksi'. Minä ymmärsin, mitä hän\ntarkoitti, William, ja niinpä, satuloittuani hevosparin, Minna ja minä\nläksimme viipymättä, yrittämättä pelastaa yhtäkään esinettä. Me\nvalitsimme tien halki erämaan, ei ainoastaan siitä syystä, että se oli\nmelkeästi lyhempi, vaan myöskin koska sangen luultavalta näytti, että\nLumban kaltainen viekas soturi oli lähettänyt osaston sulkemaan tuon\ntavallisen tien. Eipä milloinkaan lie pako ollut niin täpärällä.\nItsestäni en suurin välitä; mutta mikä kohtalo olisi Minnan osaksi\ntullut moisen raakalaisen käsissä kuin Tsululais-kuningas on?\"\n\nMinä ratsastin edelleen, kauhistuen niitä ajatuksia, joita viime\nkysymys minussa herätti.\n\n\"Ehkä arvelet, että, koska meidät oli ainoastaan maasta ajettaviksi\nmäärätty, niin ei mitään sen pahempaa meille olisi tapahtunut\", jatkoi\ntaas ystäväni; \"mutta olenpa jonkun aikaa sitten saanut tietää, että\nkuninkaalla on ollut aikomus päästä lähetyssaarnaajista, ja koska hän\npelkää niitä tietoja, joita nämä kentiesi saattaisivat levitellä\nhänestä ja hänen ilkeästä hallitusmenostaan, niin katsonpa sangen\ntodennäköiseksi pienen vihjauksen hänen puoleltaan Lumballe, että\njos sattumalta jotain pahaa minulle tapahtuisi, ei hän sitä niin\nkovin sydämelleen laskisi. Minä tunnen noiden Tsulujen kamalan\nviekastelemisen vieläkin paremmin kuin te, William. Tuo urhea tyttö\nNohemu, se meidän henkemme pelasti\".\n\n\"Ja kuinka kävi hänen?\" minä kysyin. \"Nohemu -- -- Nohemu\", jatkoin,\nmuistoani söyrien; \"ihan varmaan se nimi kuuluu inttämättä\".\n\n\"Ehkä kasvinveljenne on hänestä puhunut\", sanoi neiti Beidermann.\n\"Kerran Nohemu tunnusti minulle, että he lempivät toisiansa\".\n\nNyt muistin, että niin oli asianlaita. Niin Ulan kuin Landelankin olin\nkuullut tätä soreata Tsululais-impeä mainitsevan; ja ihmetellen, kuinka\nei Beidermann'it olleet häntä matkaansa ottaneet -- sillä varmaankin\ntiesivät, mikä kohtalo häntä odottaisi, jos joutuisi kiinni -- kysyin\nuudestaan, miten tytön nyt on käynyt.\n\n\"Me kiusasimme kovasti häntä tulemaan kerallamme\", lausui Minna, \"mutta\nei se auttanut. Hän vastasi, että kiipeilemällä vuorten yli hän ehtisi\nDirksen'in uudis-asunnolle ennen Lumban väkeä, joka hyvinkin tietysti\npysähtyisi pitämään suurta juhlaa meidän raavaittemme kanssa; ja\nvarustettuaan itsensä jauhopussilla, hän taasen katosi\".\n\n\"Niimpä todella, kaikki kehoituksemme olivat turhat\", lisäsi Arnold;\n\"mutta tuollahan uutistalo onkin. Pietar-vanhus näkyy vitkailematta\ntoimiin ryhtyneen\".\n\nUutispaikka tarjosi vilkkaan näytelmän, sillä vaikka Ula oli vaan\npuolentuntia ennen meitä paikalle ennättänyt, olivat Boerit heti\noivaltaneet vaaran uhkaavan läheisyyden ja kohta käyneet käsiksi\nsuojellakseen itseänsä sitä vastaan. Tämä ei suinkaan ollut ensimäistä\nkertaa, kuin nuo karskit Hollantilaiset olivat pakoitetut vastustamaan\nrynnäkköä maan-asukasten puolelta, ja he ryhtyivät varustelemaan\n_laager'ia_ eli vahvistettua leiripaikkaa taidolla ja joutuisuudella,\njonka ainoastaan pitkällinen kokemus heinikoilla opettaa.\n\n\"Aivotte kai hakata ampumareikiä ja puolustaida huoneissa\", huusin\nnähdessäni, että härjät olivat valjastetut raskaiden vankkurien eteen,\nniinkuin olisi n.s. _trek_ eli poismuutto hankkeissa.\n\n\"Tuo metsä on liian lähellä asunnoita, voidaksemme niissä pysyä\",\nvastasi Pieter-ukko levollisimmalla äänellä. \"Se antaisi suojaa noille\nTsululais-roistoille ja saattaisivatpa helpostikin sytyttää tuleen\nolkikatot päidemme päällä. Ei, meidän on pakko tehdä varustuksemme\naukealle, likelle karjan kraal'ia, ja niin luullakseni voimme kelpo\nlailla vastaan ottaa Cetewayon parvikunnat\".\n\nNähdessäni että tuo vanha _Boortrekker_[10] oli oikeassa ja luottaen\nhänen kykyynsä, heittäydyin alas ratsultani ja yhdyin edessämme oleviin\ntöihin.\n\nNe toimet, joihin Pieter Dirksen jo oli ryhtynyt, osoittivat\nihmeteltävää päällikönkykyä ja perinpohjaisia tietoja sen vihollisen\ntavoista, jonka kanssa olimme tekemisissä. Kohta sanani saatuansa hän\noli pannut Henrik'in kokoilemaan heiniköillä kuljeskelevaa karjaa ja\najamaan sen kraal'iin, jossa muutoin aina yönsä vietti. Tämä aitaus oli\nnoin puolen penikulman päässä asunnoista; ja kuuluipa meihin saakka\nsorkkien töminä, kun Kafferilaiset paimenet meluten ja huutain ajoivat\nelukat sisään. Sill'aikaa Pieter'in toiset pojat olivat ajaneet\nvetohärät kokoon ja valjastaneet ne vankkurien eteen, joihin oli\nladottu kallisarvoisempia huone- ja tarvis-kaluja, runsas varasto\nmuonaa, ja kaikki saapuvilla olevat aseet ynnä ampumavarat. Minulla oli\nkolme vaunullista omaa kalua, ikkunanpieliä, salvumiehen kapineita ja\nmuita aineksia, joita tarvitsin asettaissani kotiani Eloya-vuoren\njuurelle. Pieni omaisuuteni oli jo silloin valmiiksi ladottu yhteen\ntuota likeistä siirtoani varten, ja koska olin otaksunut pitkän tien\nmatkustettavaksi ilman vettä, oli tyhjä sammio pantu jokaiseen noista\nkömpelöistä vankkureistani. Älykkäällä huolenpidolla oli uutistalokas\nmäärännyt vaimomäkensä niitä vedellä täyttämään; sillä arvattavasti\nvihollinen sulkisi meiltä pääsön _sprint'in_, lammikon luo, ja olomme\nriippuisi yksinomaisesti niistä vesivaroista, joita kanssamme olisimme\nkuljettaneet.\n\nHuimalla kiljunnalla ja luikkinalla Hollannin, Englannin ja Tsulujen\nkielellä, pantiin härät valjaisin, ja raskaat vankkurit vierivät\neteenpäin ruoskanläjäysten ja kirousten kaikuessa. Vrou istui\nvilkkaiden tyttöjensä keralla rauhallisena ja hiiskumatonna\nsaviastioiden ja muun perhekaluston keskellä, jota oli kasattu heidän\nympärilleen. Minna oli asettunut Dirksen'in naisten seuraan sekä näytti\ntyyneltä ja lujamieliseltä, vaikka kyllä vielä näkyi hänessä väsymyksen\nja niiden vaivojen jäljet, joita vast'ikään oli kärsinyt.\n\nNiiden lukiaini hyväksi, jotka eivät ole Etelä-Afrikan oloihin\ntutustuneet, tulee minun lausua muutama sana noiden vankkurien suhteen,\njotka siirtolaisten kesken ovat käytännössä; sillä näistä ajokaluista\noli aikomuksemme muodostaa varustus tulevaa rynnäkköä vastaan; ja\nEnglantilaiset vaunut täytetyt heinällä tai muulla maantuotteella\nosoittavat aivan niukalta yhtäläisyyttä Kap'in vankkureiden kanssa.\n\nKoska näiden viimemainittujen monessa tapauksessa on määrä kuukausia\nolla omistajansa ja tämän perheen kotina, ovat ne sangen ko'okkaita,\ntavallisesti noin 11 jalan pitkiä ja 4 jalkaa leveitä. Laidat ovat\nkorkeudelleen 2 tahi 3 jalkaa ja niiden ylitse kohoaa katos eli\nkattotelineet, joiden päälle purjekangasta on piukoitettu, mikä suojaa\nmatkustajaa ja hänen kapineitansa yhtä paljo kovalta kasteelta ja\nankarilta sadeilmoilta, kuin auringon polttavalta helteeltä.\nKapilaisten vankkurien sisusta on varustettu monenlaatuisilla\nlaatikoilla, jotka ovat sijoitetut eri asentoihin sen mukaan kuin\nkokemus on osoittanut tarkoituksenmukaiseksi; mutta kuin aikomukseni ei\nole ruveta laajemmin selvittelemään kysymyksessä olevaa ajokalua, vaan\npikemmin ainoastaan antaa joku yleinen kuva sen ulkomuodosta, niin en\ntahdo luetella niitä tuhansia asioita, joita nää säiliöt sisältävät.\nEtelä-Afrikalaisten vankkurien asukkaat nukkuvat vuoteilla, jotka\nriippuilevat kattotelineiden kaarista, ja voipa vetää aika makeata unta\nnäissä heiluvissa makuukammioissa. Vaunut ovat muuten kestäviksi,\nvaikka hatariksi raketut ja liikkuvat neljän valtaisen pyörän\nkannattamina.\n\nHärät ovat ne juhdat, joita ilman poikkeusta käytetään Kap'in\nvankkureita vetämään, ja kahdentoista lukuinen valjakko on enimmissä\ntiloissa tavallinen, mutta saattaapa raskas kuorma vaatia kaksikin sen\nvertaa. Yksi pari härkiä valjastetaan kiinni tankoon eli keskiaisaan ja\nmuut asetetaan pitkin nahkaista, _trektow'iksi_ nimitettyä köyttä.\nVaununkorien alapuolella keinuu telinerakennus, jonka on määrä kantaa\npatoja, kattiloita ynnä muuta kaikellaista kamsua, mitä niinmuodoin\nriippuu vaunujen pohjan ja maanpinnan vaiheella. Jokainen vähänkin\nvikkelä mies voi ryömiä Englantilaisten vaunujen alle näiden seisoessa;\nmutta Kap'in vankkurien suhteen on sellainen yritys mahdoton tuon\näskenmainitun telinerakennuksen kautta, seikka, joka tekee ne\nihmeellisen sopiviksi puolustus-tarkoituksiin.\n\nPieter Dirksen'in johdolla vankkurit ajettiin yhteen onteloksi\nneliöksi, sitä karjanpihan kylkeä vastaan, josta arvelomme mukaan\nvihollisen pitäisi käydä päälle; tällainen puolustustapa, yleinen\nBoerien kesken, nimitetään _laager'in_ luomiseksi. Kuusi vankkuria\npiiritti tilavaa nelikulmiota, jonka keskelle sijoitimme puolen tusinaa\nratsuhevosia ja pari härkää muonaksi, jos piiritys tulisi kauvan\nkestämään.\n\nLinnoituksemme oli juuri saatu valmiiksi ja tehtävänä oli\nenään ainoastaan tutkia joka aukko, minkä kautta joku Tsulu\nsaattaisi ruumiinsa sisään pujotella. Tämä asia suoritettiin\norjantappura-pensasten avulla, joita lähipaikoilla kasvoi ylenmäärin;\nja hakattuamme vankkuriemme katosten ulkoseiniin ampumareikiä, joiden\nläpitse peloittavalla vaikutuksella voimme käyttää ruuti-aseitamme,\nryhdyimme edelleen vahvistamaan asemaamme kaivamalla valliojan\n_laager'in_ ulkopuolelle ja ajamalla ylöstuodun soran pyöräin väliin,\nkun Pieter-ukon ääni käski meidän pitää varamme, koska muka etummainen\nvihollinen jo oli näkyvissä.\n\nKiiveten nopeasti itselleni määrättyyn paikkaan, näin tumman haamun\nliikkuvan joutuun pensaasta toiseen ja meitä kohden.\n\n\"_Donder!_\" ärjäsi Karel Dirksen; \"mielimpä panna tuon roiston hieman\nkäiväröitsemään; tuokaa pyssynne tänne, William\".\n\nMinä tein niin, ja nuori jättiläinen tähtäsi vakavasti; mutta juuri kun\nsormensa painoi liipaisinta, kyhnäsi Ula häntä kyynärpäällänsä ja luoti\nlensi kauvas syrjään aivotusta pilkustaan.\n\nKauheasti kiukustuneena kääntyi Boer ympäri, mutta kasvinveljeni lausui\nlevollisesti.\n\n\"Eihän lie aikomuksenne tyttöjä ampua! Nohemu se on\".\n\n\n\n\n5:des Luku.\n\nLeirissä.\n\n\nNiiden kahden vankkurien välille, jotka olivat karjankraal'iin päin,\noli jätetty aukko, tarpeeksi suuri hevosen päästä sisään; ja kun\nnopeasti oli vedetty pois sulku, joka tukki aukon, astui Tsululaistyttö\nleiriin. Heille kaikillekin oli hänen tulonsa tervetullut, mutta\netenkin Arnold Beidermann'ille ja hänen tyttärelleen, joiden tähden\nNohemu oli uskaltanut ja kärsinyt niin paljon. Vanha Landela istutti\nuupuneen pakolaisen viereensä, hyväillen häntä lämmöllä ja ylpeydellä\nsekä antaen hänelle sitä ruokaa, mitä käsillä sattui olemaan.\n\nNytpä saimme kuulla, että asiat olivat käyneet johonkin määrin niinkuin\nolimme arvelleet, ja pastori oli väkisinkin pakoitettu kuultelemaan,\nkun tyttö heimonsa koko liukkaudella kuvaili Lumba'n soturein tuloa;\nheidän pettymystään ja raivoansa nähdessään, että linnut olivat\ntiehensä lentäneet, ja karjan ryöstöä sekä lähetys-asunnon polttamista,\nsilloin kun ilo oli noussut korkeimmilleen. Noiden ilkiötöiden näkijänä\noli Nohemu vasten tahtoaan ollut, sillä varoitettuaan ystäviäni, olivat\ntuon uljaan lapsen voimat tykkänään rauenneet, ja kykenemätönnä\npakoansa jatkamaan, hän haki piilopaikan läheisessä vuorenhalkeamassa,\njosta hän huomaamatta voi nähdä kaikki hävityksen kauhut. Vasta pimeän\ntullessa sytytettiin huoneukset tuleen, ja silloin levosta\nvirkistyneenä sekä varoen, että kentiesi joku noista hurjistuneista\nmetsäläisistä sattuisi horjahtumaan hänen piilopaikkaansa, hän\nsalavihkaa pujahti metsään ja oikaisi Boerin tilalle. Sallimuksen käsi\ntaaskin häntä varjeli, niin ettei yhtäkään villipetoa tai vieläkin\nvillimpää metsäläistä ilmestynyt hänen kulkuansa katkaisemaan.\n\nKello oli nyt noin kolmen vaiheilla iltapuolella, ja Nohemu'n laskun\nmukaan ainakin kaksi tuntia vielä kului ennenkuin vihollinen oli\nsaapuva. Tämän tervetulleen loman kulutimme täyttämällä jokaisen\npitävän astian _sprint'in_ vedellä sekä kastelemalla kahilasta, joka\noli ajettu vankkuria kattavan purjekankaan ja sitä kannattavain kaarten\nväliin. Myöskin teimme usean matkan hevosen selässä kotiin tuodaksemme\nsieltä unhottuneita kapineita; ja sillä välin _Vrou_ tyttöineen\nkäytti tilaisuuden keittääkseen runsaan aterian, jolle me kaikki\nruokahalullamme osoitimme kiitosta ja kunniaa. Päivä oli juuri levolle\nmenemäisillään, kun Ula, joka oli lähetetty tähystelemään, palasi\nilmoittaen, että vihollinen tuossa paikassa olisi saapuvilla.\n\nMeitä oli yhteensä seitsemäntoista henkeä, joiden tuli puolustaa leiriä\nkiukkuista metsäläisparvea vastaan, ja näissä seitsemässätoista oli\nkuusi naista, pastori, tappelematon mies kuin oli -- vaikka Arnold ei\nsuinkaan vähintäkään hangoitellut vastaan taistella, jos täytymys\ntulisi -- vartioitsi karjankraal'in puolista varustuksen kylkeä, koska\nsiltä taholta vähin vaara oli varottavana; ja tässä toimessa häntä\nauttoi Kornelius, muuan Hottentottilainen ajaja minun palveluksessani,\njoka, ehkä kyllä uljas urho silloin kuin istuttiin leirivalkeiden\nääressä ja viileteltiin \"Kap'in sauhuja\", (paloviinaa), ei kuitenkaan\nollut oikein luotettava, kun tosi hätä tuli käteen. Loput meistä,\nyhdeksän luvultaan -- nimittäin vanha Pieter Dirksen ja hänen neljä\npoikaansa, Karel, Jan, Edward ja Henrik, James Hanway, eräs salvumies,\njonka olin palkannut pirttiäni kolottamaan Eloya-vuoren luona; Aatami,\nmuuan Hottentotti-lurjus, puolittain elehvantinpyytäjä, puolittain\nhärkäin ajaja niinikään minun joukkoani; Ula, kilpi ja assegai aina\nvaralla, mutta kuitenkin tässä tilassa varustettuna toisella minun\nkaksipiippuisistani; ja vihdoin minä -- me kaikki asetuimme vankkurien\nampumareikäin suulle ja odottelimme rauhassa vihollisen tuloa.\n\nMustat palvelijamme olimme niin Boeri kuin minäkin laskeneet hajalle\noitis kun karja oli kraal'iin ajettu, käskien heidän pitää huolta\nomasta turvallisuudestaan. Meillä ei ollut mitään tietoa, aikoivatko\nnuo kelpopojat yhtyä vihollisemme rynnäkköön vai piiloitella kunnes\nonni jommalle kummalle puolelle kallistuisi.\n\nPimeä alkoi nyt äkkiä laskea, kaukaiset esineet rupesivat\nhäämöittämään epäselvinä, eikä vieläkään vihollinen millään osoittanut\nläheisyyttänsä. Leirissämme ei muuta ääntä kuulunut kuin _Vroun_\nsukkavarrasten sileä niksutus, sillä kiireissäänkin oli hän huomannut\nottaa nämä kalut mukaansa, ja toimitti koneentapaisesti tuota\ntavallista työtänsä -- sekä Hottentottini Korneliuksen käreä ääni, joka\nhuvitteli Arnold Beidermann'ia kertoilemalla, kuinka hän eräässä\nedellisessä tilaisuudessa oli niin ja niin monta Tsulua pitänyt kurissa\nja kiittelemällä tuliputkensa ansioita, joka kokoon, painoon ja\nylenpalttiseen könttyräisyyteensä katsoen helposti olisi saattanut\nhajoittaa vaikka elehvantin näkymättömiin siekaleisin. Karja ammui ja\nmöläsi yhä väliin kraal'issaan, sammakot _sprint'in_ pillistössä\nkohottivat yön hiljaisuudessa kurnuttelevan köörinsä, hevosemme\nkorskuttivat vitsaan survotuita ehtoollissuppujaan; ja kaikki osoitti\npikemmin lepoa ja rauhaa, kuin taistelun aattoa, joka elämän ja\nkuoleman ratkaisisi.\n\nKello tuli yksitoista, eikä vielä yksikään hiiskaus ilmoittanut\nvihollisen lähestymistä. Pimeys oli nyt kokonaan meidät piirittänyt ja\nkun yö oli pilvinen, oli mahdoton eroittaa esineitä kymmenen askeleen\npäähän _laager'ista_.\n\n\"Ompa ukkosen ilma tulossa, ell'en perin erhety\", huomautti\nPieter-vanhus, joka puolittain nojasi erästä kirstua vasten, lähellä\nvartijapaikkaansa; \"päivän helle on ollut tavattoman ankara\".\n\n\"Nuo maankulkijat eivät ikinä uskalla käydä kimppuumme tällaisessa\npimeässä\", arveli Karel Dirksen haukotellen. \"Puolet meistä voisi\nseurata äidin esimerkkiä ja mennä maata. Mitä aattelette siitä isä? Ne\neivät voi mitään toimittaa ennen päivännäköä\".\n\nIkäänkuin pilkaksi nuoren Boerin ehdoitukselle kajahti äkkiä tuhannesta\nkurkusta kiljuna, pitkä, julma ja kamoittava, joka herätti vapisevat\nnaiset unenhorroksista ja tukki kuin taialla tuon hikoilevan\nKorneliuksen suun. Joka mies töytäsi jalkeille ja tähtäili\ntuskallisesti pimeään, josta ei mitään voitu havaita, vaikka sellainen\nhuuto oli noussut, kuin koko helvetti peikkoineen olisi päälle\nkäymässä.\n\n\"Täältä tulevat\", Ula huusi, jonka silmät olivat tottuneemmat kuin\nmeidän, esineitä yön pimeässä eroittamaan. \"Ne syöksevät päällemme kuin\nTugela-virran tulvavedet\"; ja sen sanottuaan hän laukaisi molemmat\npiippunsa lähenevän vihollisen paksuimpaan parveen, päättäin niistä\nkahta kauheammista ulvomisista, jotka hänen pyssynsä pamausta\nseurasivat.\n\n\"Tuli ja leimaus! tuolla ovat\", urahti Pieter-ukko, ja hänen\nraskas _roer'insa_ jymähti. Leimaus valaisi suuria joukkoja\nmetsäläis-sotureita, jotka joka suunnalta leiriänsä kohden samosivat.\n\n\"_Bliksem_, hiis vieköön olemmeha saarretut!\" huusi Karel. \"Muutamain\ntäytyy lähteä toisiin vaunuihin\".\n\n\"Aivan niin; te, Jan ja Edward\" uutistalokas sanoi yhtä kylmäverisenä\nkuin jos olisi asiana ollut vieroittaa vasikkaa emästään. \"Rientäkää,\npojat taikka vievät voiton pastorilta\".\n\nTaistelu muuttui nyt sarjaksi yksityis-kahakoita, ja muusta kuin\npyssyjen laukauksista oli vaikea päättää kuinka toisten vaunujen\nasujamet jaksoivat. Lukumäärämme salli kaksi miestä asettua jokaiseen\najokaluun, paitsi yhteen, ja urhea _Vrou_ sijoittui muskeeti kädessä\nsamaan vaunuun vanhan Pieter'in keralle, ladaten ja laukaisten\nsuurimmalla uljuudella ja pelottomuudella sekä oivallisesti täyttäen\nvahvemman sukupuolen sijan. Uudistalokkaan tyttäret, Minna ja kaksi\nmustaihoista naista latasivat ja pitivät varalla aseita taisteleville,\nniin että enimmäkseen lakkaamaton tuli salamoitsi metsäläis-laumaa\nvastaan, joka kiehui kiukkuisen vaapsiaisparven tavalla varustuksemme\nympärillä.\n\nMitä ikänä arveltanee yksityisen Tsululaisen rohkeudesta, eipä kukaan\nvoi kieltää, että joukossa ja kiihkosta tulistuneina he taistelevat\nkuin sankarit. Meidän pyssyntulemme, laukaistuna ainoastaan jonkun\njalan päästä lakaisi heitä maahan kuin niittomiehen viikate heinää,\neikä kuitenkaan heidän raivonsa vähintäkään laimistunut, vaan terveitä\nsotureita syöksi kaatuneiden ruumiiden päällitse ja ryntäsi\nampumareikiä kohden, joiden läpitse hurjimmat työnsivät aseensa,\nkoettaen tarttua pyssyjemme ulospistäviin suihin. Toiset heistä\nkämärtyi yksipintaisesti pyörien puihin kiinni, hakkailivat\nassegaillaan vimmatusti katoksien purjekankaan lävitse; mutta iskut\nainoastaan osoittivat, millä kohden olivat ja luotimme kaatoivat oitis\nmaahan uskaliaat ryntääjät.\n\n\"Katsokaa, Kuta!\" Ula huusi, \"ne sytyttävät vanhan Boerin asunnon. Nyt\nvoimme nähdä, mitä te'emme\".\n\nMinä havaitsin uudis-asunnolta päin nousevan heikon lieskan, joka\nkuivaan olkikattoon tarttuen levisi suurella nopeudella, ja muutamassa\nminuutissa palavat rakennukset tarjosivat tulisen peräseinän, jota\nvasten päällekarkaajain haamut selvästi saattoi eroittaa. Jokainen\nlaukaus nyt teki peloittavan vaikutuksen, mutta nuo vimmatut miehet\nryntäsivät eteenpäin yhä uudelleen masentumattomalla uljuudella,\nniinkuin olisivat hyvin tienneet, että ell'eivät puolustustamme\nmurtaisi ennenkuin valkea täyteen vauhtiinsa olisi päässyt, niin heidän\nviimeinen voittonsa toivo olisi sammunut. Kuinka, tahi miksi huoneet\noli viritetty, sitä en koskaan ole saanut tietää; mutta tämän näytöksen\nesirippu katkaisi Tsuluilta kaiken voiton mahdollisuuden. Jotkut\najattelemattomat tai ylen kiihkoiset metsäläiset olivat varmaankin\npistäneet huoneukset tuleen, sillä Lumban käskystä ei ikinä sellaista\nmieletöntä tekoa olisi tehty.\n\n\"Kärventäkää huimasti, pojat! Nyt on meidän vuoromme!\" kuulin\nPieter-ukon karjaisevan melkein riemuitsevalla äänellä. \"Eipä\nmilloinkaan ennen, luulen ma, ole kukaan ollut niin iloinen nähdessään\nkotinsa liekkien vallassa\".\n\nTyyni tyhmistyneinä tapauksesta, joka saattoi heidät luotiemme\nsaaliiksi, soturit kokoontuivat ja syöksivät sakeana joukkona leiriämme\nvastaan. Onneksi oli meillä ollut kyllin aikaa tehdä aitauksemme\nmahdottomaksi valloittaa. Kekäleitä käsissään ja huolimatta luodeista,\njotka loveilivat heidän rivejänsä, kiipesi joukko uskaliaita miehiä\npyörille ja yrittivät pistää tulta kahilapeitteisin. Kun yksi kaatui,\ntempasi toinen hurjistunut soturi soihdun hänen vaipuvasta kourastaan\nja miehuullisesti koetti uudistaa keskeytyneen yrityksen; mutta nyt\nolivat naistemmekin sydämet karaistuneet kamalaa näytelmää näkemään, ja\nuseampaa kuin yhtä Tsululais-urosta kohtasi kuolema pistoolista, jonka\nkauniin sukupuolen käsi laukaisi. Kaiken mitä miehet -- ja päälliseksi\nuljaat miehet -- voivat tehdä, sen tekivät Lumban soturit, mutta\nasemamme oli liian luja, ja kun viimeinen ankara rynnäkkö oli pettynyt,\nalkoi päällekarkaajain tuimuus lannistua.\n\nJuuri silloin toinenkin elementti tuli avuksemme. Vanha Pieter oli\nennustanut ukkosmyrskyä, ja nytpä se räjähti ylitsemme kamoittavalla\nraivolla. Taistelun tulisessa kiihkossa oli meidän huomaamattamme pilvet\nkasaantuneet paksuksi, koko taivaan peittäväksi vaipaksi, ja\nhuumaavalla ryskeellä, joka vaiensi Hollantilaisen _roer'ienkin_\npaukaukset, jymähti ukkoinen ylitsemme riippuvasta pilvenjänkästä,\nja sitä seurasi leimauksien virrat, niin yhtämittaiset ja vilkkaat,\nettä olivat tykkänään sokaista silmämme. Ei yksikään luotu voinut\nseisoa sitä vedentulvaa vastaan, joka syöksähti alas yhdessä tämän\nsuuren luonnonmullistuksen kanssa. Joka suunnalle pakenivat\nTsululais-päällikön soturit, ja kahdessa minuutissa olivat heiniköt\ntyhjinä; ainoastaan kaatuneitten ja haavoitettujen ruumiit -- joiden\nviimemainittujen väännellyt kasvot tirkistelivät sanomattoman\nkauhistuttavina salamoiden kelmeihin leimauksiin -- todistivat sen\njulman lauman lukumäärää, joka vähän aikaa sitten oli ollut koossa\nmeitä vastaan.\n\nVankkuriemme katoksien alla me kaikki haimme suojaa läpäisevää sadetta\nvastaan, kukin omiin mietteisinsä vaipuneena ja tunnustaen sydämissämme\nsen vaaran suuruuden, jonka vast'ikään olimme välttäneet. Peljästyneet\nhevosemme kokoontuivat yhteen korvat lotkassa ja virtailevin kupein,\nsekä näyttivät löytävän jonkinmoista hauskuutta tuttavallisesta yhdessä\nolosta. Ja niinpä oli meidänkin laitamme. Kaikki likeinen vaara oli\ntiessään ja Arnold Beidermann odotteli vaan yhtämittaisen ukkois-ilman\ntaukoomista, lausuakseen jonkun yksinkertaisen kiitosrukouksen siitä,\nettä olimme uhkaavasta vaarasta pelastuneet, kun ikävä seikka tapahtui\ntaitamattoman suupaltin Korneliuksen vuoksi, joka kumminkin kyllin\nkalliisti sai maksaa mielettömyydestään.\n\nHottentotti oli milt'ei kivettynyt kauhistuksesta, kun Tsulujen\nsotahuuto keskeytti hänen kerskailevan puheensa. Mielellään olisi hän\nvielä kerran ollut hempukkoineen ja pulloineen Utrechtin\nkapakkahuoneessa, jossa hänen oli tapa päästä huonosti ansaitusta\npalkastaan; mutta kaikki pakoonpötkimisen toivo oli ollut ja mennyt;\njos hän mieli henkensä säilyttää, hänen täytyi liittää kohtalonsa\ntovereihinsa; ja niin pelkästään epätoivoisen rohkeuden innostamana hän\notti osaa puolustukseen, laukaisten suunnatonta luikkuansa\nkiitettävällä säännöllisyydellä, vaikka tosin pelkäsi liiaksi\nTsululaista assegaita, uskaltaakseen itseänsä lähelle ampumareikää\ntähtäämistä varten. Kun vihollinen oli tehnyt viimeisen uljaan vaikka\nonnettoman rynnäkkönsä, Hottentotin rohkeamielisyys paisui\nihmeteltävään mittaan; ja kun raju-ilma nousi sekä päällekarkaajat\nlopullisesti pakenivat, niin astui hän sankarin katsannolla Pieter-ukon\nluo ja ehdoitteli uhkeasti, että hän saisi johdattaa uloskarkausta\nhaavoitettuja ryöstämään.\n\nBoeri oli kova mies, ja Englannissa olisi häntä katsottu raa'aksi --\nkentiesi julmaksi Kafferilaista palvelusväkeänsä kohtaan, mutta tämä\nehdoitus, tullen siltä puolen kuin tuli, viritti kaiken hänen vihansa,\nja selvästi ymmärrettävällä Hollannin kielellä hän haukkui Korneliuksen\nsuut, silmät ja korvat täyteen, soimaten häntä häpeemättömäksi,\nverenjanoiseksi roistoksi.\n\nSuuresti äkeissään Hottentotti vetäytyi entiseen vartijapaikkaansa.\nSilloinpa hoksatessaan erään raajarikkoisen, saamattoman Tsululaisen,\njoka ryömiskeli pois, hän työnsi mahdottoman aseensa ulos ampumareiästä\nja tähtäsi vakavasti tuota viallista raukkaa; mutta Landela, joka\nsattui huomaamaan hänen yrityksensä, tölmäisi pyssyä ja esti hänen\naikeensa, huutaen ääneensä meitä avukseen.\n\nUkkoisen yhtämittainen jylinä upotti imettäjäni äänen kuulumattomiin;\nmutta voima, varmempi ja mahtavampi kuin mikään inhimillinen toimi,\nolikin estämässä tuota irstaan julmuuden tekoa. Pitkäveteinen kiljahdus\nkuului jyrisevän ukkoisenkin ylitse, ja paikalle saavuttuamme asiasta\nselkoa saamaan, näimme vanhan Landelan pitelevän käsiänsä sokaistuilla\nsilmillään ja kirkuvan suuressa tuskassaan sekä Hottentotti\nKorneliuksen venyvän hänen jaloissaan, hengettömänä kuin pölkyn.\n_Roer'in_ ylöspistävä piippu oli vetänyt ukkoissähkön, joka iski\nkuolijaaksi pyssyn omistajan ja täydellisesti sokaisi silmät\nLandela-raukalta, joka juuri silloin hallitsi tuota kuollutta miestä\nkyynäspäästä.\n\nNaiset taluttivat hellästi vanhan imettäjäni pois ja hakivat sellaisia\nyksinkertaisia lääkkeitä, lieventääkseen hänen vaivojansa, kuin\nmelskeessä ja sekamyllyssä voi löytää. Mitä Korneliukseen tulee,\nmainitsen hänen kuolemansa johdosta omituisen asianhaaran. Tutkiessamme\nhänen ruumistansa, emme voineet havaita pienintäkään merkkiä, joka\nolisi osoittanut kuinka hän loppunsa sai. Tukka, vaatteet ja iho olivat\nyhtä koskemattomat; mutta vetäissämme vainajan saappaat jaloista,\nhavaitsimme, että ne olivat rääpäleiksi revityt. Ja vankkurien pohjat,\njoiden kautta leimaus iski, olivat niinikään muruiksi mureutuneet.\nMutta ilman tuota huumaavaa rankkasadetta olisivat ajoneuvot\narvattavasti syttyneet palamaan.\n\nTämä tapaus murehdutti minua suuresti, sillä pidin hellästi vanhasta\nimettäjä-raukastani ja hänen voivotuksensa koko loppupuolen yötä täytti\nsydämeni syvimmällä säälillä. Suloinen Minna Beidermann, jonka käsi oli\nhempeämpi ja pehmoisempi, kuin _Vroun_ tai tämän tyttärien -- vaikka en\ntällä lausunnolla suinkaan tarkoita minkäänlaista halveksimista noita\noivia naisia kohtaan -- hoiteli kärsivää vaimoa tämän ikuisen pimeyden\nensimäisinä hetkinä, kehoittaen häntä olemaan hyvillä mielin ja\ntuhannella hellällä pikku palveluksella koetellen saada tuota\npakanallista potilastansa tottumaan onnettomuuteen, joka hänelle oli\ntapahtunut. Myöskin Nohemu teki kaiken, mikä hänen voimassaan oli,\nlieventääkseen vanhan vaimon kärsimyksiä, ja Ulaa asia niin\ntyrmistytti, ett'ei vähään aikaan kyennyt sanaa sanomaan.\n\nLukija luultavasti arvellee sen johdosta, mitä yllä mainittiin, että\ntarpeetonta on kertoa jonain tavattomana seikkana sitä, mikä itse\nasiassa on ainoastaan luonnollista tunnetta. Mutta luonnollinen hellyys\non sangen usein tykkänään outo metsäläis-heimoissa; niinkuin useat\nmetsän-eläimet, niinpä hekin hylkäävät vialloisen henkilön\nkeskuudestaan ja heittävät ikäkulun tai voimattoman vitkalleen\nnääntymään nälkään ja puutteesen. Sepä ainakin on tapana Tsulujen\nkesken. Kun joku ihmisraukka tulee liian vanhaksi työhön kyetäkseen,\najetaan hän säälimättä pois heiniköille siellä nälkään kuolemaan tai\nmuuten päivänsä päättämään niinkuin itse parhaaksi näkee.\nArmahtavaisuus tai sääli sanan meikäläisessä merkityksessä on\ntuntematon kansakunnalle kokonaisuudessaan; ja lempeätä päällikköä,\njoka kraal'issansa elättäisi yhdenkin hyödyttömän kidan, pitäisi hänen\nheimonsa tuskin hullua parempana. Onneksi tässä ihmis-rodussa löytyvät\nyksilöt toisinaan osoittavat syvempää tunnetta ja kunnioitusta\nvanhuutta ja kurjuutta kohtaan, ja näiden lukuun voin mielihyvällä\nlaskea niin Ulan kuin Nohemun; mutta kokonaisuudessaan katseltuina\novat Tsulut sydämettömiä raakalaisia, syvästi itsekkäitä jokaisessa\nelämänsä teossa, katselevat armahtamatta muiden kurjuutta sekä\nnäyttävät todellista ja peittelemätöntä huvia kuolevan ihmisen tai\nluontokappaleen kipuja nähdessään. Tämä on julma kuvaus kokonaisesta\nkansakunnasta; mutta heidän entinen ja nykyinen historiansa, heidän\nrangaistus-keinonsa, samoin se pitkällinen tapa, millä viheliäisiä ja\nviattomia raavaitaan teurastavat, -- kaikki on omiansa todistamaan\nsanojemme totuutta.\n\nHitaasti ja vaivalloisesti yön pitkät hetket siirtyivät, sillä vaikka\ntuskin varoimme uutta rynnäkköä ennen päivänkoitetta, ei kumminkaan\nkukaan saanut unta silmiinsä. Raju-ilma oli liian ankara kauvan\nkestääkseen, ja vähän aikaa sen jälkeen kuin ukkoisen viimeinen\njyrähdys oli kuollut kuulumattomiin, pilvetkin hajaantuivat ja\ntyyneesti loistivat _laageriimme_ tähdet, joiden tuikkeessa saatoimme\neroittaa kaatuneiden maan-asukasten ruumiit, mutta emme nähneet\nvilaustakaan heidän vielä hengissä olevista kumppaleistaan. Se oli\nkamoittava, surkea valvominen, eikä yksikään meistä, joka elävissä\nhengin pääsi seuraavista tapahtumista, ikinänsä voinut unhoittaa tätä\nyötä, jonka vietimme kuoleman ja surmattujen metsäläisten piirittäminä.\n\nKauvan ennen kuin päivä sarasti, oli joka mies asemallaan; mutta kun\naurinko, nopeasti kohoten karkoitti pimeyden, ymmärsimme, ett'ei mitään\nsen enempää valppautta enää kaivattu. Vihollinen oli paennut.\n\nNiin pian kuin lisääntyvä valkeus saattoi etäiset esineet näkyviin,\nsilmäili Pieter-vanhus poikineen tuskallisesti karjankraal'iin päin,\njosta ei ollut aina rynnäköstä alkain kuulunut yhtäkään noita\ntavallisia mylvinnöitä ja ammomisia. Totta kyllä, että elukkain\näänettömyyteen saattoi olla syynä rajuilman vaikuttama kauhistus, mutta\nnousevan auringon valossa havaitsimme nyt että asian laita oli kokonaan\ntoinen. Ei yksikään vanha hupsu lehmä enään ammunut lemmitylle\nvasikalleen siitä yksinkertaisesta syystä, että kraali oli tyhjä.\nEdellisenä yönä niin Boerit kuin minä olimme olleet uhkeain laumain\nomistajina; nyt ei sarvea, ei sorkkaa ollut nähtävänä.\n\nPieter Dirksen oli noussut vankkurien katolle, josta hänellä oli laaja\nnäkö-ala ympärillä olevan tasangon ylitse. Vitkalleen ja äänetönnä\nastui nyt tuo vanha maamies alas, jolloin hänen vaimonsa ja tyttäriensä\nsanattomat kyyneleet häntä kohtasivat; sillä vaikka me kaikki tällä\naikaa olimme huomanneet vahinkomme koko laajuuden, niin eipä kukaan\ntohtinut julkaista pahoja uutisia naisväen korviin. Monta myötä- ja\nvastamäkeä oli tuo jämeämielinen vanhus elonsa ahteisella polulla\nkohdannut; useammasti kuin yhdesti hän oli pannut härkänsä valjaisin ja\njättänyt sen seudun, jossa oli toivonut saada levossa päivänsä päättää,\nsekä pelvotonna etääntynyt kesyttömille heiniköille etsimään vapautta,\njota hän niin hartaasti halusi. Mutta silloinkin, vaikka hän kotinsa\nheitti, hän vei kumminkin karjalaumansa myötänsä. Jos jätit hänelle\nkarjaa, hän uljaasti olisi matkaillut maailman halki tuoreita laitumia\netsimään. Nytpä taaskin oli maailmalle samoominen; mutta tällä hetkellä\nse oli enemmän kuin mureellista: köyhyys se oli, joka häntä vasten\nirvisteli, -- ja kun Pieter Dirksen tapasi jälleen perheensä, tunsi hän\nolevansa hävinnyt mies.\n\nJa kuinka vanha mies kohtasi tämän rusentavan iskun? Mielinpä sen\nteille kertoa.\n\nOn ollut Englantilaisten kirjailijain tapana ajaa monenkaltaisia\nsyytöksiä näitä ihmisiä vastaan, moittia heidän raakuuttaan,\nheidän ahneuttaan, heidän siivottomuuttaan sekä sitä sitkeätä\nyksipintaisuutta, jolla vanhan-aikaisissa tavoissaan riippuvat, ja\nkuvata monta muuta jyrkkää piirrettä, joiden tarkoitus on tehdä tuota\nkärsivällistä eikä ylen älykästä ihmissukua ylenkatseen ja naurun\nalaiseksi. Soimauksissa saattaa olla joku eine tottakin, eikä ole\naikomukseni, ei edes halunikaan, väittää niitä perättömiksi. Mutta sen\nsanon, että moni niistä henkilöistä, joiden hienotunteisuutta Boerien\nkarkeat vaatteet, yksinkertainen ravinto ja alkuperäiset tavat\nloukkaavat, voisi ilman haittaa mennä nöyrän tyytyväisyyden oppiin\njuuri samojen ihmisten tykö, joita vakuuttavat halveksivansa. Tosin\novat nuo vanhan-aikaiset Hollantilaiset omituisia ulkonaisissa\nkäytöksissään; mutta heidän keskuudessaan asuu luja uskonnollisuuden\ntunne, vaikka ne, jotka eivät ole heidän seuraansa kodistuneita,\nmahdollisesti eivät sitä ole unissaankaan aavistaneet; sillä\nBoeri ei tuo uskontoansa näytteille eikä tiedä mitään noista\npikkulahkolaisuuksista, jotka enimmissä sivistyneissä maissa hankkivat\ninnokkaille kirkonkävijöille niin oivan tilaisuuden pöyhistellä omalla\nvanhurskaudellaan ja tuomita toisin ajattelevat ijankaikkiseen\nkadotukseen. Boerien uskonto ilmaantuu lujassa luottamuksessa Jumalaan,\njoka kantaa hyviä hedelmiä ja jalosti tukee häntä kun kaikki muu apu on\npoissa. Ja tämä tunne se oli, joka innosti Pieter Dirksen'in\ntavallisesti tympeitä kasvoinjuonteita. Astuen vaimonsa luo hän kumarsi\nvaltaisen ruumiinsa suudellakseen lempeästi hänen otsaansa, ja lausui:\n\n\"Vaimo, Jumala on hyväksi nähnyt minua kovasti koetella; ja vanhoilla\npäivilläni olen hävinnyt mies. Mutta ottaessaan maallisen tavarani hän\non jättänyt mulle sinut ja perheemme; ja senvuoksi, Maaria, emme saa\nnapista. Älkää itkekö, tytöt, vaan laittakaa suurus valmiiksi; lähin\ntehtävämme on koettaa löytää kadonnutta karjaamme\".\n\nEn tiedä, mitä muut ihmiset tästä puheesta aatellevat, mutta minun\npuolestani saakoon se mies, joka näin puhui, monet pikkuvirheensä\nanteeksi.\n\n\n\n\n6:des Luku.\n\nOnneton liikunto.\n\n\nLyhyen neuvottelun perästä päätettiin,  että kaksi miestä\nlähetettäisiin tiedustamaan oliko vihollinen lopullisesti peräytynyt,\nvai eikö; ja satuloittuaan ratsunsa Karel ja Jan Dirksen läksivät tässä\ntarkoituksessa matkalle; meidän tulevaiset liikkeemme riippuisivat\nsitten heidän tuomistaan tiedoista. Ula olisi ollut paras mies tähän\ntoimeen, sillä itse ollen maan-asukas hän oli tottunut kansakuntansa\nviekkauksiin ja petollisiin sotajuoniin; mutta Pieter-ukko luotti\ntäysimmässä määrässä poikiinsa, ja hänenpä käsissään oli asioiden\nylimmäinen johto.\n\nKahden tunnin kuluttua nuorukaiset palasivat, eivätkä, meidän\nhämmästykseksemme, yksinään, sillä he ajoivat edellään viidenviidettä\nlukuista härkälaumaa, jonka lähemmä tultuansa tunsimme olevan\nsuurimmaksi osaksi eilisiä vetohärkiämme.\n\nVastaukseksi huolekkaisin kysymyksiimme kertoi Karel, ett'ei\nainoatakaan elävää Tsulua ollut likitienoilla. \"Silminnähtävästi ovat\ntuliluikkumme panneet nuo roistot ahtaalle\", hän jatkoi, \"ja murtunein\nmielin ovat ne vetääntyneet takaisin, tyytyen kraal'ista löytämäänsä\nkarjaan. Helposti saattaisimme nämätkin löytää, jos rivakasti toimeen\nryhdyttäisiin. Satuloidaan hevoset, isä, ja ajetaan viipymättä takaa.\nJoka minuuti on tällaisessa tilassa kallis\".\n\n\"Enpä voi käsittää, kuinka niin näppäriltä rosvoilta olisi koko karjan\narvollisin osa jäänyt huomaamatta\", sanoi varovasti Pieter-ukko. \"Jos\nte kerran saatoitte parissa tunnissa hoksata työhärkämme, niin\ntäytyihän Tsuluillakin olla tieto niiden olopaikasta. Karel, tää juttu\nei tule hyvältä\".\n\n\"Ei ole yhtä ainoata eläväistä musta-ihoista peninkulmain päässä\nmeistä\", lausui nuori Boeri uudestaan; \"ja ne eivät juhtalaumaa\näkänneet siitä syystä, että eilen päästettyämme härjät valjaista\najoimme ne heiniköille, kun sitä vastoin muut elukat pistimme\nkraal'iinsa. Koko juttu on täydelleen selvä, ja minun tuntoni on, että\nvihollinen, saatuaan kelpo todistuksen meidän taisteluky'ystämme, on\nheittävä saaliinsa, jos takaa-ajettaisiin\".\n\nVieläkin vanha uudistalokas näytti epäilevän, ja vaikea on sanoa,\nkuinka hän olisi asian ratkaissut; mutta uusia apujoukkoja tuli\ntanterelle Karel'in arvelujen avuksi, ja vanhus havaitsi olevansa\nsellaisessa vähemmistössä, että hän oli pakoitettu väistymään, vaikka\ntämä nähtävästi oli kovin hänen mieltänsä vastaan. Ensin _Vrou_, joka\ntarkasti oli kuunnellut, puuttui puheesen, kuullessaan että vielä oli\njäljellä toivonsäde saada karja takaisin, ja ahdisti miestään ottamaan\npoikansa neuvon korviinsa sekä pelastamaan heidän omaisuutensa; Loviisa\nja Elisabet, vaikka kunnioitus esti heidät suutansa avaamasta,\nliittyivät äitiinsä äänettömillä, mutta selvillä rukouksillaan. Minä\nrohkenin suoraan vetää yhtä köyttä Karelin kanssa, sillä päätöksen\nseuraukset olivat minulle suuri-arvoisia; ja niin Minna kuin isänsä\nnäyttivät kuin olisivat arvelleet, ett'ei käsillä olevaa tilaisuutta\nsopinut päästää menemään. Yksi ainoa koko joukossa näkyi suostuvan\nvanhan Dirksen'in tuumin; mutta kun hänen ajatustaan ei suorastaan\nkysytty, oli hän liiaksi ylpeä tyrkyttääkseen sitä muille: tämä yksi\noli Ula.\n\nMutta lukuisasta vasta-enemmistöstään huolimatta kesti Boeri kumminkin,\nkunnes Henrik, hänen nuorin, lempipoikansa, joka voi liikkua isänsä\nsuhteen vapaammin, kuin toiset unissaankaan olisivat uskaltaneet,\npuheli vanhukselle heidän edessään olevista synkistä näköaloista, jos\nkarja auttamattomasti olisi menetetty, sekä katumuksesta, joka\nvastaisuudessa lisäisi kovan onnen katkeruutta. Silloin vanha\n_Boortrekker_ myöntyi, ja kun hänen suostumuksensa oli saatu, ryhdyimme\njakamaan lukumäärämme niinkuin tarpeellista olisi.\n\nVaikka Pieterin myönnytys oli niin sanoakseni hänen käsistänsä\nkiskottu, ei hänessä kuitenkaan ollut tuota pikkumielisyyttä, joka\nsaattaa heikon luonteen etsimään tappionsa korvausta rääkyilevissä\nennustelmissa ja harmittavissa salavihjauksissa. Jos tässä\npatriarkallisessa yhteiskunnassa isä olisi sanonut \"seis\", eipä silloin\nyksikään olisi uskaltanut edes ajatella tottelemattomuutta hänen\nmahtisanalleen, epäili sitten tämän oikeutta kuinka paljon tahansa;\nniinpä, kerran annettuaan suostumuksensa, hän toi esiin kaiken\nkokemuksensa ja tietonsa tuon uuden tuuman hyväksi.\n\n\"Emme voi täällä viipyä\", hän sanoi, \"useammastakaan syystä. Ensiksi,\ntäällä ei ole vettä; toiseksi, maan-asukasten ruumiit tekevät\nleiripaikkamme mahdottomaksi asua; kolmanneksi, koska koti ja karja\nkumpikin ovat mennyttä kalua, ei ole suorastaan pienintäkään syytä\nseisoskella tällä paha-enteisellä paikalla; ja semminkin kun olemme\nlöytäneet tarpeeksi härkiä, voidaksemme kuljettaa neljät vankkurit\nkuudesta. Nytpä on edessämme kaksi tehtävää. Meidän tulee nähdä\nnaisväkemme turvallisessa paikassa, ja meidän tulee löytää karjamme.\nViimemainittuun tarkoitukseen riittää vähintäin neljä miestä, ja minä\nehdoittelen että näiksi rupeavat William Thornton, Edward ynnä Jan, sekä\nUla oppaaksi. Karel, Henrik, Englantilainen Hanway, Adam ja minä, me\npanemme valjaisin ja teemme siirtoa Utrecht'iin päin, asettuen öiksi\n_laageriin_ ja pitäen tarkkaa silmää. Jos pastorilla ei ole mitään\nvastaan, jos hän tahtoo jättää tyttärensä meidän huostaamme, voipi hän\nitse matkustaa Utrechtiin niin väleen kuin hevosen kaviosta kerkiää, ja\nilmoittaa asianomaisille tapahtuneista väkivaltaisuuksista. Ei niin,\nettä sieltä paljokaan apua olisi toivomista\", hän jatkoi Hollantilaisen\nkoko närkästyksellä sen johdosta että suuri Britannia äsken oli\nomakseen anastanut Transvaal'in. \"Meidän oma _Feld cornet'imme_ olisi\nko'onnut miehensä ja ratsastanut meille apuun; teidän kallis-arvoinen\nkansanne, Wille, on lähettävä pitkän julistuksen, jossa huomautetaan\nkuinka ilkeätä on katkaista kaulat naapureiltansa ja sitten ryöstää\nheidän omaisuutensa. Meneepä aika läjä paperia pilalle, ennenkuin\nmokoma roska minulle tuo takaisin ainoata sorkkaakaan. Oli miten oli,\nsellainen on tuumani, pojat; mitä siitä arvelette?\"\n\nSe näytti oivalliselta; parempaa toden totta ei olisi löytänyt.\nSydämessäni olin suuresti äkeissäni siitä, ett'ei vanha Boeri ollut\nminua valinnut seuraamaan vankkureita, jotka Minna Beidermann'issa\nsisältivät paljoa mahtavamman kiinnekkeen, kuin kaikki maallinen\nomaisuuteni; mutta kelpo isäntäni tarkoitti nähtävästi antaa minulle\nkunniapaikan ja ylpeys esti minua pienintäkään vastenmielisyyttä\nnäyttämästä; mutta salaisesti kadehdin Karel'ilta ja Henrik'iltä heidän\nasemaansa naisten ritareina.\n\nSittenkuin yksissä voimin ja suurella rehkinällä olimme saaneet härjät\nvaljaisin, poltimme Korneliuksen ruumiin sen paikan keskelle, jolla\n_laagerimme_ oli ollut, ja harvasanaiset mutta sydämelliset jäähyväiset\njätettyämme, vankkurit vierivät raskaasti pois heinikköjen ylitse, kun\nsitä vastoin se osuus, jonka johtajana minä olin, teki tiedustusretken\nsiihen suuntaan, minne arvelimme ryöstetyn karjan ajetuksi. Kahdet\nminun vankkureistani, ne, jotka sisälsivät uuden asuntoni rakennukseen\ntarpeellisia kapineita, jätettiin täksi erää; ja saatanpa hyvin heti\npaikalla mainita, ett'en ikipäivinä sen koommin löytänyt vankkureita\nenemmän kuin niiden sisällystäkään.\n\nMe kuljimme hiljaista menoa, Eurooppalaiset ratsain, Ula jälkijoukkona\njalkaisin. Paitsi aseitaan, jokainen ratsastaja kuljetti muassaan\njauhopussin sekä pullollisen punaista paloviinaa; muuten oli olomme\ntykkänään sen metsänriistan nojalla, jota meidän onnistui ampua. Maan\npehmoisuuden vuoksi ankaran sateen jälkeen ei ollut suurin vaikeata\nlöytää karjan jälkiä; sillä paljoutensa kautta oli tämä jättänyt leveän\nraition, jota kokemattominkaan Bushmani[11] ei olisi kadottanut.\nEteenpäin kulkiessamme havaitsimme, että elukka-raukkoja oli kaahattu\nedelleen suurella joudulla: muutaman _sprint'in_ luona seisoi kaksi\nlehmää vajoontuneina mutaan, josta eivät kyenneet nousemaan, vaikka yhä\nväliin tekivät vimmatuita ponnistuksia. Tsululais-rosvot olivat näet\nheittäneet kurjat kuolemaan pitkällisiin tuskiin, josta me ne päästimme\nluodin aivojen puhki ampumalla. Monta kertaa kuljimme kaatuneiden\nluontokappalten ohitse, joiden läpitse oli assegailla pistetty ja niin\nheitetty tuskissaan hirnumaan. Tämän vallattoman menetyksen näkö\närsytti meitä ylen määrin; ja kun Edward Dirksen taas tapasi jonkun\nmielihiehonsa, jonka perääntyvä joukko oli julmasti runnellut, hän\nvannoi ryöstäjille kauheinta kostoa.\n\nVaikka annoimme mennä niin joutuisasti kuin seudun laatu myöten antoi,\nennätti yö meidät kumminkin, ennenkuin karjan saavutimme, ja niin\nviisaus kuin hevostemme ynnä omakin uupunut tilamme käski pontevasti\nmeitä seisattumaan. Valiten sopivan leiripaikan vähän matkaa muutamasta\n_sprint'istä_, riisuimme satulat ja viritettyämme iloisen valkean\nmetsänpetojen peloittimeksi, keitimme ja söimme niukan illallisemme,\nleipää ja trapin paistia, jonka jälkeen Dirksen'it panivat pitkäkseen\nlevähtämään, jättäen ensimäisen vartiovuoron Ulalle ja minulle.\n\nPaikka, johon olimme yöksi sijaantuneet, ei ollut mikään turvallinen\nasema, sillä se oli laaksossa, syvän heinän ja risupensaston taajalta\nkattamassa, joka saattoi tarjota tarpeeksi suojaa vaikkapa tuhannelle\nTsululais-soturille; ja ihan varma oli, että siinä kuhisi leijonia ja\nleopardeja, jotka väijyivät _sprint'ille_ saapuvia antiloopeja.\nPedoista me viis välitimme, koska kelpo tulta ylläpitäissämme ne\narvattavasti eivät uskaltaisi meitä hätyyttää; ja pääsyy, minkä vuoksi\ntässä päästimme ratsujemme satulat, oli se, että toivoimme saavamme\njonkun sarvaan ammutuksi. Veden läheisyys oli myöskin tärkeä\nasianhaara, sillä päivä oli ollut kamalan kuuma, ja aurinko oli päivän\npitkään paahtanut pilvettömältä taivaalta, niin että se olisi kuivannut\nkaikki viime-öisen rankkasateen jäljet siinäkin tapauksessa, että\nraju-ilma olisi ulottunut meidän nykyiselle asemapaikallemme saakka,\njoka ei kumminkaan näyttänyt olevan asianlaita, koska sellaiset\npuuskaukset useimmiten rajaantuvat ahtaasen piiriin. Musta-ihoisista ei\nmitään pelkoa ollut, sillä olimmehan hyvissä aseissa, eikä ollut meillä\nmitään karjanmoista, joka olisi niiden halua nostanut, vaikka yksi tai\ntoinen olisikin lähitienoilla ollut, mikä ei ensinkään luultavaa ollut.\n\nOlin huomannut, että pitkin päivää kasvinveljeni oli masentuneen\nnäköinen; mutta syyksi siihen arvelin tuota kauheata tapaturmaa, joka\nhänen äitiään oli kohdannut. Nyt kun olimme kahden kesken, -- sillä\nDirksen'ien raskaat henkäykset todistivat, että uni oli heistä voiton\nvienyt -- kysyin häneltä tuon alakuloisuuden aihetta; sillä vaikka Ula\nolikin etevä ilmiö kansastaan, niin eipä ollut hänestä mennyt rahtukaan\nheimon metsäläis-luonteesta, johon rakkaimpienkin olentojen kärsimiset\neivät pysyväistä jälkeä jätä. Että hellyys vanhaa Landelaa kohtaan\nsaattaisi hänet murheelliseksi tämän läheisyydessä, sen helposti\nkäsitin; mutta että samaa kestäisi useampia tunteja -- ja päälliseksi\njuuri kun oltiin vihollista takaa-ajamassa -- se suoraan sanoen minua\nhämmästytti.\n\n\"Murheeni\", hän vastasi, \"ei ole luonnoton, kun ajattelen että ne,\njoista vast'ikään erosimme, matkustavat kohti tiettyä kuolemaansa\".\n\n\"Mitä pirua tarkoitat?\" huudahdin tuskastuneena, sillä luulinpa\nettä ystäväni taas uumoili noita vanhoja taika-uskojansa, joista\nsydämestäni olin toivonut hänet ikipäiviksi parantaneeni; että hän\nunissaan oli nähnyt linnun liitävän ovensa editse, havainnut nukkuvan\nkäärmeen tai jonkun muun niistä järjettömistä pahan-onnen enteistä,\njoissa Tsululaiset yksipintaisesti riippuvat kiinni. \"Mikä on\ntarkoituksesi? Oletko syönyt munan\" -- taaskin yksi heidän\ntaikaluuloistaan -- \"vai mitä?\"\n\n\"En\", hän vastasi, minun pistopuheestani huolimatta; \"Lumba on paljoa\nälykkäämpi mies kuin te valkoiset ihmiset näytte uskovankaan. Hän on\npaulan virittänyt ja te olette suvainneet avoimin silmin oikopäätä\nsyöstä siihen. Kyllä olen Nohemulle asian sanonut, ja hän pelastaa\näitini. Te olette täällä minun kanssani, ja niin voin teistä pitää\nvaaria; vanhasta Boerista ja hänen perheestään en sen enempää lukua\npidä, mutta sydämeni on heidän tähtensä raskas\".\n\nHelppo on ymmärtää kuinka syvästi levottomaksi nämät sanat saattoivat\nminut ja samassa kiukuttivat minua niin, että ainoastaan lujasti\nitseäni hallitsemalla saatoin olla puhkeamatta katkeriin soimauksiin\nsitä miestä vastaan, joka oli antanut meidän joutua niin perinpohjaisen\npetoksen uhreiksi, vaikka yksi ainoa sana hänen suustaan olisi silmämme\navannut. Mutta minä tunsin Kafferilaisen luonteen täydellisesti;\ntunsin, että solvaukset minun puoleltani tekisivät pahan vaan\npahemmaksi; ja niin suuttumustani hilliten, aloin kysellä Ulalta mitä\nsyitä hänellä oli kamaliin ennustuksiinsa. \"Valkoinen vanhus katsoi\nasian kerrassaan läpitse\", hän vastasi. \"Hän näki, ett'ei suuri, karjaa\nhimoova soturilauma, jota päälliseksi pa'on häväistys karvasteli, olisi\nilman tarkoituksia jättänyt jälkeensä neljää oivallista härkävaljakkoa,\nsilloin kuin olivat perääntyvinänsä. Eipä kaivata mitään ennustuskykyä\narvaamaan, että Lumba oli ne jättänyt jälkeensä aikaansaadakseen\n_trek'in_, jolloin, kun kerran _laageri_ olisi purjettu, hän voisi\naukeilla heiniköillä käydä vankkurien kimppuun ja korvata äskeisen\ntappionsa. Vanhalla miehellä oli kyllin älyä oivaltaakseen asian; mutta\nte veitte voiton hänen mielipiteistänsä\".\n\n\"No, mutta Jumalan nimessä, jos tämän tiesit, miksi et sitten puhunut,\ntai edes tehnyt jotain merkkiä varoittaaksesi meitä?\" kysyin minä.\n\n\"Syystä, ett'ei minulta kysytty\", hän vastasi synkällä\narvokkaisuudella, \"ja Ula ei koskaan puhu niille, jotka hänen\nsanoistaan eivät pidä väliä. Jos teitä olisi valittu vankkurien luo\njäämään, olisin sen estänyt, sillä olettehan veljeni; muiden suhteen on\nyhtäkaikki\".\n\n\"Yhtäkaikki!\" kerroin katkerasti sydämeni tuskassa tämän kuultuani.\n\"Yhtäkaikki! sinun mieletön ylpeytesi on veriseen surmaan tuominnut\nkymmenentuhatta kertaa kalliimman olennon kuin koko maailma\".\n\n\"Vanha Boeri on oiva soturi\", puhui Ula rauhoitellen; \"mutta veljeni on\nlöytävä paljon muitakin, joista hän yhtä paljon voi pitää\".\n\n\"Mieletön!\" ärjäsin. \"Etpä olekaan päästänyt tuota harmaapää vanhusta\nyksinään teurastettavaksi; vaan onhan joukossa sekin, jonka kerran\ntoivoin saavani vaimokseni, lähetyssaarnaajan tytär Minna Beidermann.\nOletko nyt päivätyöhösi tyytyväinen?\"\n\n\"Onko se totta, Kuta?\" kysyi Ula, äkkiä kummasti heltyneenä. \"Miks'ette\nmilloinkaan siitä mulle sanaakaan maininneet?\"\n\nMiksi en maininnut? Hyvin tuntiessani tuon Tsululais-luonteesta\neriämättömän itsekkäisyyden, jolla oli sijansa niinkin paljon kaikkia\nmuita veljiänsä etevämmän henkilön rinnassa, kuin Ula oli, huomasin nyt\nkauhean erhetykseni, kun en ollut uskonut nuorelle päällikölle\nsalaisuuttani ja hänen tunteitaan Minnan puoleen suostuttanut. Kiltisti\nolisi hän minun tähteni mennyt vaikka valkeaan, mutta hänen luonteensa\nomituinen rakennus teki hänet mahdottomaksi syvempään osanottoon\nsellaisia ihmisiä kohtaan, joihin ei sukulaisuus enempi kuin värikään\nhäntä kiinnittänyt. Että ajatus ystäviemme uhkaavasta vaarasta niinkin\nkauvan rasitti häntä, se osoitti, että hänen sydämensä oli lauheampi\nkuin enimpien hänen heimonsa jäsenien, ja soimasinpa nyt katkerasti\nitseäni, etten selvityksiin ryhtynyt kohta huomatessani hänen\nnöyryytyksensä.\n\n\"Meidän täytyy palata\", hän huudahti hetken mietittyänsä ja kavahtaen\njaloilleen innoissaan korjata mennyttä asiaa -- \"meidän täytyy palata,\nja karskisti ajamalla ehkä voimme heidät pelastaa. Sukkelaan, Kuta,\nherättäkää nuorukaiset sill'aikaa kun minä otan kiinni hevoset\"; ja\nnäin sanoessaan hän pujahti pitkään ruohikkoon.\n\nMinä herätin Edward'in ynnä Jan'in ja ilmoitin heille lyhyimmiten Ulan\npelvon aiheet; mutta pidin tarkoin varalla ett'en heidän kostoansa\nherättäisi, ilmi saattamalla, kuinka helposti olisi voitu onnettomuutta\nvälttää, jos hän vaan ajoissa olisi suunsa avannut. Pienen sukkelan\ntempun avulla koettelin kääntää Boerien miettivät mielet pois tästä\narkaluontoisesta asiasta; sillä jos olisivat saaneet vihiä siitä, että\nkasvinveljeni oli totuuden salannut, niin olisipa luultavasti heidän\nsuuttumuksensa puhjennut esiin tavalla, josta olisi saattanut olla\nikäviä seurauksia. Mutta kun tämä yritykseni oli mitenkuten onnistunut,\nolikin jo toinen onnettomuus saapuvilla, joka ajaksi anasti kaiken\nhuomiomme.\n\nSeisoimme valkean ympärillä, odotellen Ulaa palaavaksi, kun äkkiä\njokaiselta laaksoa rajoittavalta kukkulalta nousi sarja liehuvia\nvalkeita, jotka joka silmänräyksessä kasvoivat ja laajenivat.\n\n\"Kirottua!\" huudahti Jan. \"Tsulut ovat sytyttäneet pensaston. Hyvästi\nnyt hevosemme ja kaikki toivo pelastaa vanhaa väkeä\".\n\nEnnenkuin hän oli lauseensa päättänyt, syöksi Ula meidän keskellemme,\nhuutaen: \"Sukkelaan alas _sprint'ille_ aseinenne, ampumavaroinenne.\nÄlkää satuloillanne väliä pitäkö\", hän kärsimättömästi jatkoi; \"ette\nikipäivinänne enää näe hevosianne; mutta ette luultavasti niitä\nkaipaakaan. Joutukaa! joutukaa! liekit yllättävät päällemme muurina\najaen niskoillemme kaikki niiden piirissä olevat metsän-elävät. Meidät\nsotketaan kuolijaiksi, jos tänne jäämme\". Ja hän antoi meille kelpo\nesikuvan rientämällä suoraan lammikolle, johon hän syöksi kahlaten niin\nkauvas, että vesi peitti joka paikan hänen ruumiistaan aina kaulaan\nasti.\n\nMe seurasimme kuin unenhoureissa niin äkki-outona oli tää uusi\nonnettomuus iskenyt päällemme; ja tuskin olimme asettuneet Ulan\nrinnalle, kun alkoi kuulua läheneväin sorkkain jyminä ja parvi\ngnuu-kauriita, jotka hurjasti karkasivat päättömässä kauhistuksessa,\nsyöksi lammikon äyräiden ohitse ja katosi. Nyt näkymö ympärillämme\nvalkeni tulipiiristä, joka yhä läheten sulki meidät sisäänsä; liekit\nloiskeilivat hyvinkin kahdenkymmenen jalan korkeuteen ja kohisivat\nrajusti, ikäänkuin himoiten yhä uutta ruokaa nielläkseen.\n\n\"Emmekö voisi koettaa saada kiinni hevosiamme\", kysyi Edward. \"Tietysti\nniiden pitäisi tulla ajetuiksi _sprint'in_ sivuitse\".\n\n\"Ne ovat hengettöminä\", Ula vastasi. \"Minä löysin Spring-buck'in raadon\nniin täynnänsä assegain haavoja, että elehvanttikin niistä olisi\nhenkensä päästänyt, ja muita on sama loppu saavuttanut. Lumban soturit\novat olleet meitä sukkelampia\".\n\n\"No, kuinka sitten pääsemme tästä erämaasta pois?\" kysyin minä.\n\n\"Meidän täytyy pysyä täydellisesti alallamme huomis-yöhön saakka ja\nsitten hiipiä tiehemme. Jos eivät näe mitään liikuntoa, tulevat siihen\nuskoon että aikeensa on onnistunut ja me kuolijaiksi palaneet. Lumba on\nylen viisas, mutta tykkönään hän meitä ei petä\".\n\nVaikka tilamme oli kauhistuttavainen, on kuitenkin jokainen tämän\nkamalan näytelmän tapaus niin mieleeni painunut, että saatan muistaa\npienimmätkin yksityiskohdat. Parvi toisensa jälkeen antiloopeja ja\nsarvaita karautti alas pikku-lammikolle, pyörivät kuolemanpelvossa sen\nympärillä kolme tai neljä tuntia ja senjälkeen kauhistuksesta kuorskuen\nhyökkäsivät tuohon kirnuavaan vyöhön, joka paikkaa ympäröitsi ja joka\nhetki tiukkeni yhä ahtaammalle. Sekaisin arkojen märehtijöiden kanssa\noli useita pantteria sekä pari leijonaa, mutta yhteisessä vaarassa,\njoka kaikille uhkasi perikatoa, kaikki karkasivat sekaisin, kilpaa,\nrinnakkain, huimasti, huolimatta -- ja arvattavasti tietämättä --\ntoistensa läheisyydestä. Useimmin kuin yhdesti joku vimmastunut eläin\nsukelsi lammikkoon, ja ell'emme olisi yhteen ääneen hurjasti huutaneet,\nheiskaroiden käsillämme, niin olisivat sen kumppanit seuranneet ja me\nolisimme hyvinkin tietysti tulleet kaadetuiksi ja uponneet tai\njoutuneet sorkkain sotkettaviksi. Kiukkuisesti suhisten ja kieli\npitkällä luikerteli viheriä _inamba_ alas äyräältä ja tavoitti suoraan\nmeitä kohti, arvellen ehkä että päämme ja kaulamme olivat puun oksia,\njoilla se saisi huoata kiilteleviä kiemuroitansa; mutta Ulan valpas\nsilmä oli äkännyt hirviön lähestymisen, ja assegain pisto heitti sen\ntakaisin lammikon partaalle kuolemaan. Näkö oli kamala -- mutta tilamme\nvieläkin kamalampi, käsivartemme olivat uupua tuskasta pitäissämme\naseitamme ylhäällä vedenpinnasta. Ulan kilpi oli tosin jonkinmoisena\nvenheenä, jolle asetimme ruutisarvet ja patruunat, mutta pyssyjemme\npiippujen ja lukkojen kannattaminen yläpuolella vedenkalvoa riippui\nmeistä itsistämme ja kysyi ankarimmassa määrässä voimiamme. Jos joukkio\nkäärmeitä olisi meitä lähestynyt, eivät nuoret Boerit enempi kuin\nminäkään olisi kyenneet torjumaan niitä; sillä kumpaakin kättämme\nkäytimme asetta varjellaksemme kastumasta. Kun Ulan assegait kysyivät\nvähemmän huolenpitoa, niin jäi hänen tehtäväkseen suojella meitä.\n\nYhä ahtaammalle supistuivat liekit, ja kärventyneen karvan sekä\npalaneen lihan ilkeä katku tuulahti nyt sieramiimme. Kuumuus kävi ylen\ntukalaksi, paahtaen ihoamme ja kiusaten silmiämme, niin että suuresti\niloitsimme tuosta pienestä helpoituksesta, kun saimme kastaa veteen\npolttavat kasvomme. Kokonaisia pilviä hienokaista tuhkaa, joka poroksi\npalaneesta ruohosta lähti, peitti lammikon kalvon. Kasvoistamme nahka\nheltisi ja kätemme löivät rakkoihin.\n\n\"Oi Jumalani! En kestä kauvemmin; täytyy päästää pyssy\", ohkasi Edward;\nmutta töin tuskin olivat sanat hänen suustaan päässeet, ennenkuin\nliekit huimalla loppuleiskauksella vaipuivat heikosti lekuttelevaksi\nmatalaksi kehäksi, joka muutaman minuutin liehui uudelleen palaavassa\npimeässä ja sitten sammui ikuiseen lepoon. Jok'ainoan esineen, minkä\nsaavuttaa voi, oli tuli hotkaissut; ei ruohon lehteä, ei pensasta ollut\nenää sen elää; vihamiehemme oli kuollut luonnollista kuolemaa, jättäen\nmeidät, vankinsa, keskelle tuhkapeittoista laaksoa, jonka rajaharjuilla\nelusteli verenjanoisia ja pelvottomia vihollisia.\n\nKahlaten rantaan laskimme aseemme äyräälle ja sitten istahdimme\nlammikon partaallen aprikoimaan tulevia liikuntojamme. Nuoret Boerit\näänestivät viipymätöntä lähtöä, varmasti vakuuttaen että pimeyden\nvarjossa pääsisimme puikahtamaan vihollis-sarjan läpitse; sillä monta\ntuntia yöstä oli vielä edessämme, koska valkea oli virinnyt ja sammunut\nsangen lyhyessä ajassa, vaikka se meistä oli tuntunut ijankaikkisen\npitkältä. Tämä ehdotus ei kuitenkaan ensinkään soveltunut Ulan tuumiin,\njoka huomautti, että sadat terävät silmät kiehtoilivat laaksoa, ja että\nmyöskin jokainen suitsuva kannonpää, johon varomaton polkaus sattuisi,\nheittäisi ilmaan parven kipunoita, kyllin riittävän kulkuamme\nilmaisemaan.\n\n\"Minä tunnen maamieheni\", hän jatkoi, \"ynnä heidän sodankäynti-tapansa.\nAinoastaan pieni osuus Lumban armeijaa on valittu meidän tuhoamme\naikaansaamaan, ja niistäpä joka mies on hädillään päästä yhdistymään\ntuohon karjaa kuljettavaan pääjoukkoon, ennenkuin saaliinjako\nennättäisi tapahtua. Kun aamu koittaa, he tarkastavat laakson, ja jos\neivät mitään elon merkkiä huomaa, niin pitävät hyvillä mielin tiettynä\nasiana, että olemme hukkaan joutuneet; ja arvellen työnsä tehdyksi,\nkiiruhtavat he saadakseen kiinni toverinsa. Meidän täytyy täällä pysyä,\nhiljaa kuin hiirien, ehtoosen asti; sitten saatamme turvassa uskaltaa\nedemmäksi ja yrittää vankkureita saavuttaa\".\n\n\"Mutta vanhempamme voivat joutua sillä välin teurastettaviksi\", kinasi\nJan.\n\n\"Sama kohtalo meitäkin vartoo, jos liikumme\", vastasi taas Ula. \"Ainoa\npelastuksen toivomme riippuu pysymisestämme tässä paikassa\".\n\nJa siksipä asia jäikin, ja me pysyimme tuomittuina monentuntiseen\ntuskalliseen toimettomuuteen, hukkaan kuluttaen hetkiä, joista jokainen\noli kultaa kalliimpi, vaikka tosin jälkeenpäin havaitsimme, ett'ei\nmeidän nykyisessä asemassamme, kun ei ollut muita kulkuneuvoja kuin\nomat sääremme, suurinkaan joutu, jota olisimme tehdä voineet, olisi\nsaattanut meitä vankkureille ajoissa onnettomuutta estääksemme.\n\nMinun ei ole tarvis laajemmalta kuvailla tämän monivaiheisen yön loppu\npuolta eikä seuraavaa kurjaa päivää. Aamun ensi sarastuksessa kipusimme\nlammikon äyräälle, jossa muutamat sotketut kahilat tarjosivat jotain\nkotontapaista; ja veteen istuen valmistauimme nyt viettämään kaksitoista\nhenkisen ja ruumiillisen surkeuden tuntia. Onneksi saatoimme puhella\nkeskenämme; jos kielemmekin olisivat siteissä olleet, niin luulenpa\nettä huolimatta kaikista tähtäilevistä metsäläisistä, olisimme pelkässä\nepätoivossa kavahtaneet jaloillemme. Ula antoi meille stoalaisen\nesikuvan, joka ylenee yli kaiken ylistyksen. Ei karvaakaan hän\nliikauttanut, eipä edes torjuakseen pois kärpäslaumoja, jotka silmäin\nja sieramien ympärillä parveilivat; ja vakavasti hän kehoitti meitä\nennen kestämään kidutusta kuin vähimmälläkään liikunnolla viivoittamaan\nvedenkalvoa. Tämän päivän kamala ikävyys ei koskaan muistostani murene:\npäivä paahtoi ankarasti päällemme, hyönteiset työnsivät pistimensä\nparkitun ihomme huokureikiin, veden säihky milt'ei silmiämme sokaissut.\nKuinka tästä hengissä pääsimme, en käsitä; mutta yksipintaisesti\nihminen elämässä riippuu, ja kestimme kuin kestimmekin joka mies.\n\nKun pimeä tuli ja me saimme jättää veden, olivat pohkeemme niin\npuutuneet, että ensialussa näytti epätietoiselta, kelpaisivatko ne\nmilloinkaan enää käytettäviksi. Nälkä myöskin meitä ahdisti mutta eihän\nollut kärventyneellä aukealla mitään mahdollisuutta tyydyttää sen\nvaatimuksia, ja me pikemmin hoipertelimme kuin astelimme eteenpäin\nhämärässä, kasvinveljeni johtamina.\n\nTämän viimemainitun ennustukset kävivät täsmälleen toteen: ei yksikään\naseellinen soturi ollut estämässä lähtöämme tästä hirvittävästä\nlaaksosta, ja kun ympärillä olevalla maakunnalla oli tavallinen\nnäkönsä, saatoimme päivän valjettua ampua yhden sarvaan ja tyydyttää\nnälkämme. Tämä antoi meille vähäisen voimia; vaivaloisesti ponnistimme\neteenpäin, Ula kulki edellä jonkun matkan päässä ja ohjasi askeleitamme\nmetsäläisen pettymättömällä vaistolla.\n\nKahden päiväyksen mittaan emme ainoatakaan ihmisolentoa nähneet, ja\nkolmannen päivän aamuna oppaamme osoitti maassa olevia jälkiä; siinä\noli Pieter Dirksen'in vankkurien uurtama raitio.\n\nVarovasti, mutta suurimmalla joudulla, noudatimme pyöräin jälkiä, ja\nvuoroin toivo ja pelko riennätti askeleitamme, kun peninkulma toisensa\nperään kului eikä näkynyt merkkiäkään pakolaisista.\n\nVihdoinpa Ula äkkiä pysähtyi ja nosti kätensä varoittaakseen meitä.\nRyömien käsin, polvin hänen luokseen, näimme noin neljänneksen\npeninkulman päässä edessämme nuo neljät vankkurit; mutta kahdet\nmakasivat kyljellään, eikä muiden edessä ollut mitään härkiä. Joukko\nmiehiä oli ko'ossa keskimäisten vaunuin ympärillä, muutamat ratsain,\ntoiset jalkaisin, mutta heidän puvustaan näkyi selvään että olivat\nEurooppalaisia, ja sykkivin sydämin syöksimme eteenpäin, saadaksemme\nkerrassaan tietää kaikkein pahimmat.\n\nMiksi kertoisin kauheata murhekuvausta, jonka Vapaa-ratsasten päällikkö\nmeille kertoi? Hän oli oitis, kun Arnold Beidermann oli hätäkutsunsa\ntuonut, ajanut joukkoineen ulos ja ennättänyt verenvuodatuksen paikalle\nnoin kahta tuntia aikaisemmin kuin me. Edward ja Jan Dirksen säästyivät\nnäkemästä rakkaidensa runneltuja ruumiita, sillä haudan kamara oli\nvast'ikään kulkeunut näiden ylitse; mutta perhettänsä he nyt yksinään\nedustivat. Kapteeni Allingham jutteli minulle, kuinka molemmat\ntyttö-raukat ja heidän äitinsä tavattiin viimeiseen syleilykseen\nsulkeuneina, ja niiden sivulla venyi miesten ruumiit, jotka viime\nhenkäykseen olivat rakkaitansa puolustaneet.\n\n\"Ja Minna -- Miss Beidermann?\" sain vaivalla sanoneeksi.\n\n\"Kolmesta seuran jäsenestä ei mitään tietoa ole\", vastasi kapteeni,\n\"ja suokoon Jumala, että olisivat pakoon päässeet. Emme ole voineet\nlöytää jälkeäkään Miss Beidermann'ista, enempi kuin noista kahdesta\nmusta-ihoisestakaan naisesta. Hist! täällä tulee hänen isänsä\".\n\nSilmänräpäyksessä ymmärsin jonkun käsittämättömän vaiston\nvaikutuksesta, että kuolemaa kauheampi kohtalo oli tullut menneiden\npäivien pikku seuralaiseni osaksi. Muut saivat selkoa totuudesta\nainoastaan vähitellen ja asteettain. Minulle se oli selvänä ennenkuin\nAllingham oli lauseensa päättänyt. Minna Beidermann oli vankeudessa\nTsulujen kourissa.\n\n\n\n\n7:mäs Luku.\n\nMurhenäytelmän jälkeen.\n\n\nMinna Beidermann ja minä emme olleet lempiviä romaanikirjoittajain\ntavallisessa merkityksessä. En milloinkaan ollut maininnut halkaistua\nsanaa, jota pieninkään mahdollisuus olisi voinut selvittää\nlemmen-ilmoitukseksi; ja, vaikka pidin syteillä salaista toivonkipinää\nettei näin kallis-arvoinen jalokivi olisi minun ulottumani\nulkopuolella, ei mulla kuitenkaan ollut mitään tukevampaa perustusta\notaksua, että hän muussa valossa minua katseli, kuin vanhana\nleikkikumppalina ja isänsä ystävänä. Palattuani siirtokuntaan, näin\ntuon kiharatukkaisen lapsen entisiltä ajoilta ylenneen soreaksi\nimmeksi, jonka suloisissa kasvoissa ei mun ollut helppo löytää\n_inamba_-seikkailun pikkuista, pulleaposkista naissankaria.\n\nVieraillessani vanhan opettajani luona Kagasin lähetys-asunnossa, olin\najattelematta uskaltanut muutamalle metsästysretkelle siihen alavaan\nmaakuntaan, joka leviää S:t Lucia-lahden pohjoispuolelle, ja siellä\nsaanut kiukkuisen kuumetaudin, joka vei minut milt'ei kuoleman silmiin\nkatsomaan. Ei mikään muu, kuin Arnold Beidermann'in taito ja hänen\ntyttärensä hellä vaaliminen olisi voinut kirvoittaa minua tästä\nkamalasta sairaudesta; ja arvelenpa että varmaankin parantumiseni\naikana, jolloin kiikkuilin kuistin käsipuihin kiinnitetyssä\nriippumatossa, jolloin ei mulla mitään muuta tointa ollut -- ja voinko\nparempaa halutakaan? -- kuin tarkastella ympärilläni hyörivän neidon\nhentoa olentoa sekä tuontuostakin nousta torumaan huoneen ympärillä\nkirmailevien Tsululais-nulikoiden vallattomia hassutuksia; silloinpa\nvarmaankin, kun sairaus oli multa ryöstänyt voimat siihen määrään,\nett'en jaksanut edes kirjaa pitää kädessäni ja minun oli niinmuodoin\npakko hakea hauskuutta omista mietteistäni, silloin hämärästi alkoi\nvaljeta minulle, että ihmeellisen ihanalta mahtaisi tuntua saada\n_ainaiseksi_ pitää rinnallaan tuollaisia armaita kasvoja. Yhä uudelleen\ntämä aatos palasi, varsinkin jos hän toisinaan joitakuita minuuteja\nkauvemmin viivähti poissa; sillä sairaan itsekkäisyydellä nurisin,\nett'ei hän aina ollut lähelläni, ja unhoitin tykkönään, ett'ei\nalituinen hoiteleminen kipeän ihmisen vuoteen äärellä suinkaan ollut\nmikään erittäin ilahuttava toimi kuudentoistavuotiaalle tytölle.\n\nMutta silloin olin vielä sangen nuori ja ajatellessani tuota laveata\nmaapalstaa, jolla karjaa kirmaili ja viheriäistä, kukoistavaa laihoa\nlainehti, tunsin paljoa suurempaa riemua kuin kauniimmistakaan Eevan\ntyttären kasvoista; niin nousin sairasvuoteeltani ja läksin onneni\nhakuun, tuntien tosin sanomatonta mielihaikeutta jättäessäni suopean\nvaalijani hyvästi, mutta pitäen tämän tunteeni pikemmin kiitollisuuden\nkuin sen varsinaisen syyn vaikuttimena; sillä kahdenkolmatta ijällä ei\nmies vielä niin tarkoin kykene tunteistaan selvää tekemään. Naisen\nsuhteen on asia toinen: hän on jo silloin _nainen_, mies on ainoastaan\n_poika_.\n\nJa niin lähdin Arnold Beidermann'in ja Ulan keralla matkaan sekä\nvalitsin maakaistaleen läheltä Eloya-vuorta. Joskus retkeillessämme\ntapahtui, että Kafferilainen saavutti Arnold'in, tuoden tietoja hänen\ntyttäreltään; ja muistanpa hyvin sen todellisen kateuden, melkeinpä\nmustasukkaisuuden, millä tapani oli lähetyssaarnaajaa katsella hänen\nlukiessaan näitä pieniä tervehdyksiä, jotka eivät mitään merkillistä\nsisältäneet -- kentiesi vaan mainitsivat, että yhdeksän kymmenestä\nkääntyneistä oli taaskin luopunut -- mutta jotka todistivat, että\nlempiväinen sydän yhäti hänen onneansa ajatteli, ja paljastivat mitä\ntuskallisimmalla tavalla minulle oman yksinäisyyteni. Kuka minusta,\norporaukasta, huolisi, jolla ei avarassa maailmassa suojaa ei sukua\nollut? Mutta näiden pikku kirjeiden lopussa ilmaantui aina joku\nystävällinen viesti minulle, vaikka puettuna sanoihin, joita,\nkeskinäistä ystävyyttämme muistellessani, pidin kylminä; ja tämä seikka\nmursi mieltäni ja teki minut niin varovaiseksi kyselemään entisen\nleikkikumppalini suhteita, että Arnold mahtoi pitää minua maailman\nkiittämättömimpänä veitikkana, jos hän ylipäänsä milloinkaan asiaa tuli\naatelleeksi. Jos syvemmältä olisin tutustunut naisen sydämen mutkiin,\nniin olisinpa tulkinnut toisin tämän näennäisen kylmäkiskoisuuden\nja tervehtinyt sitä parhaaksi liittolaisekseni. Monta kertaa,\noleskellessani vanhan Pieter Dirksen-raukan luona, ratsastin Kagasin\nlähetys-asunnolle, ja joka kerta huomasin yhä vaikeammaksi kiskaista\nitseäni sieltä pois ilmaisematta tunteita, jotka nyt epäilemättä olivat\nminut valtoihinsa anastaneet. Annoinpa jo todella Arnold'ille\nvihjauksia tilastani; mutta, vaikka voin nähdä ett'ei aatos ollut\nhänelle vastenmielinen, ei hän kumminkaan lisännyt minuun rohkeutta\npuhua Minnalle, vaan antoi selvään saksalaiseen tapaansa minun\nymmärtää, että miehellä, joka mieli tyttöä kosia omakseen, tuli ainakin\nolla koti hänelle tarjota.\n\nNiin peitin sikseen kaikki ilmoitukset ja ryhdyin uljaasti työntekoon,\nenentääkseni maallista tavaraani, Osalla sitä rahaa, minkä olin\nsaanut myydessäni entisen tilani Puhveli-virran rannoilla,\nhankin huoneenrakennus-aineita ynnä lasisia ikkunoita ja muita\nEtelä-Afrikan erämaissa sangen vähän tunnettuja sivistyksen\nmukavuuksia. Näitä tuon onnettoman salvumiehen, James Hanway'n, piti\nminua varten pystyttämän, ja kun kotini olisi valmis, olisin katsonut\nitseni oikeutetuksi pyytämään Minnaa sitä kanssani jakamaan.\n\nNyt -- kuinka olivat asiat kääntyneet? En suinkaan ollut hävinnyt mies,\nmutta kelpo osuus omaisuuttani oli karjaa, ja tämä nyt oli Tsulujen\nkynsissä. Toiveeni kodin perustamisesta olivat nyt himmeämmät kuin\nmilloinkaan, sillä vihollisuus kuninkaan kanssa teki Eloya-vuoren\nseudut mahdottomiksi, ja vankkurini, niinkuin omaisuutenikin, olivat\nhajallaan pitkin heiniköitä.\n\nTämä kaikki oli tuskallista, mutta siinä ei mitään ollut, jota ei\nvoinut korjata. Muutaman kuukauden hyötyisä vaihtokauppa korvaisi\nryöstetyn karjani, ja Durban'issa saatoin ostaa uuden huoneen. Asia oli\nharmillinen eikä mitään muuta. Mutta kuka voisi antaa minulle takaisin\nkunnon Pieter Dirksen'in, jota olin isänäni oppinut kunnioittamaan?\nMikä raha voisi henkiin herättää lempeän _Vroun_ ja hänen ruusuposkiset\ntyttärensä? Saattaisiko enää koko siirtokunta antaa mulle Karel'in\njykevän kouran puristusta, tai hymyillä minulle niinkuin tuo vilkas\nHenrik naurahti Englantilaista Willeä?\n\nEi milloinkaan. Nuo karkeat, mutta uskolliset ja jalot sydämet olivat\nikuiseksi laanneet sykkimästä. Aikaa, jonka olin heidän kattonsa alla\nviettänyt, voi nyt laskea vuosiksi; sillä välillämme ei ollut mikään\ntavallinen, viikon tahi kuukauden tuttavuus, vaan yhteisistä\nharrastuksista lähtenyt ystävyys, kestäväinen toveruus ja toivoakseni\nkeskinäinen rakkaus. Nyt kaikki nuo yksinkertaiset ihmiset, paitsi\nkaksi, olivat menneet. Jos koettelemukseni olisivat tähän päättyneet,\nolivatpa ne silloinkin kyllin katkeria olleet; mutta Jumala oli\nhyväksi nähnyt lisätä toisen iskun, jonka rinnalla kaikki muut surut\nnäyttivät kääpiöiksi kutistuvan. -- Minna Beidermann -- minun Minnani\n-- tyttö, jota kerran toivoin vaimokseni kutsua, oli vankina tuon\nmetsäläis-lauman keskellä.\n\nMinulle tuon \"vankina\"-sanan merkitys oli täysin selvä; oli mulla\nliiankin perinpohjainen tieto Tsulujen tavoista ja luonteesta\nkaivatakseni tulkkia, joka tämän sanan sisällön olisi selvittänyt,\nPikemmin, ajattelin, olisi hän vaikka saanut jakaa kunnon\nHollantilaisen kohtalon, kuin jäädä henkiin joutuakseen raakalaisen\nmetsäläis-oikkujen leikkikaluksi.\n\nNäitä mietiskellessäni tunsin käden laskeuvan olalleni, ja\nympärikääntyen havaitsin Ulan seisovan edessäni. Vastustamattoman\nraivon tunne valtasi minut nähdessäni sen miehen, joka yhdellä ainoalla\najoissa lausutulla sanalla olisi voinut estää tapaturman, ja nyt aloin\nsyytää virtana julkeimpia sadatuksia sekä mättää solvauksia\nkasvinveljeni pään päälle; ja ihmettelinpä jälkeenpäin, ett'ei hän\npistänyt mua hengettömäksi assegailla, joka hänen kourassaan vapisi.\nMutta hän vaan kuunteli minua levollisesti, ja vasta kun kiihkoni oli\nlaimistunut, hän vastasi:\n\n\"Nohemu ja äitini ovat minulle yhtä kalliit, kuin ikänä valkean papin\ntytär teille. He ovat toivoakseni päässeet pakenemaan; miksi ei\nEnamela[12] -- nimitys, jolla Minnaa maan-asukasten kesken mainittiin\n-- miksi ei Enamela olisi heitä seurannut? Hän oli hyvä Nohemulle ja\nLandelalle, jotka kumpikin luultavasti häntä olivat varoittaneet.\nVeljeni tekee oikeammin yrittäessään löytää kadonneita, kuin tehdessään\nmielipahaa ja minua sadatellessaan\".\n\nKatumus oli seurannut mieletöntä puuskaustani; sillä mikä oikeus oli\nmulla odottaa, että Tsululainen, kaikkien sukukuntansa intohimojen ja\nennakkoluulojen vallitsema, saattaisi luontoansa minun tähteni muuttaa?\nHeikko valonsäde alkoi jo tunkea pimeään, tullen siltä suunnalta\njosta kaikkein vähimmin toiveita tiesi odottaa; ja hetken asiaa\narveltuani ymmärsin, ett'ei Ula milloinkaan päästänyt suustaan tätä\nsyrjäviittausta, ell'ei hänellä olisi ollut päteviä syitä pitää sitä\ntodennäköisenä. Syvä murhe, jota tunsin, mahtoi kasvoistani näkyä,\nsillä uudelleen hän lempeästi laski kätensä olalleni ja lausui:\n\"Rohkeutta, Kuta, niin kyllä ne löydämme. Te arvelette minun syykseni,\nettä onnettomuus tapahtui; mutta miksikä minua soimataan, kun ei multa\nneuvoa kysytty? Nyt ajatelkaamme kuinka kadonneet takaisin saamme\".\n\nEi kaunopuheliainkaan saarnaaja koko kristikunnassa, vaikka olisi\npuuhannut aamusta iltaan saakka, olisi kasvinveljeäni saanut siitä\nvakuutuksesta, ett'ei hän vähimmässäkään määrässä ollut hirmutapaukseen\nsyypää. Hänen oli mahdoton käsittää, että hänen olisi pitänyt puhua,\nkun ei häneltä kysytty; ja vaikka hän silminnähtävästi minua sääli,\nsekä myöskin oli mureissaan äitinsä ynnä Nohemun tähden, niin eipä\nnäkynyt hetkeksikään hänelle selkiävän, että he tässä silmänräpäyksessä\nilman hänen mieletöntä vaitioloansa olisivat saattaneet olla turvissa.\nNähtävästi oli hyödytöntä enää mennyttä muistella; nykyisyyttä oli nyt\nsilmiin katsominen, tulevaisuudesta huolta pitäminen.\n\n\"Mihinkä toimiin on paras ryhtyä?\" kysyin.\n\n\"Ensin tutkitaan valkoisilta ratsastajilta kaikkea, mitä tietävät, ja\nsitten saatamme tehdä päätöksemme. Sanokaa vanhalle papille, ett'ei hän\nhuoli olla suruissaan, sillä Enamela tulee takaisin hänen luokseen,\nvaikka Ulan henki menisi. Menkää nyt saamaan tietoja sill'aikaa kuin\nminä tutkistelen maata\".\n\nJotakin oli ystäväni äänessä, joka minua tietämättänikin rohkaisi; ja\nastellessani sinne päin, missä Arnold ja Allingham seisoivat, tunsin,\nett'ei toivon kipinä vielä tykkönään ollut sammuksissa, vaikka näköala\nkyllä mustalta ja synkältä näytti.\n\nArnold Beidermann oli liian syvään omiin tuskallisiin mietteisinsä\nvaipunut, kuullakseen niitä sanoja, joita Allingham hänelle yritteli\npuhua; mutta kun varovasti muistutin, että Minna ehkä perästäkin on\npäässyt pakenemaan noiden molempain mustaihoisten naisten keralla,\nrohkaistui hänen mielensä hieman ja virkistyi niin paljon, että voi\nkuunnella niitä perusteita, joilla arveluani koetin tukea.\n\n\"Yksi ainoa tie on teillä, Thornton, edessänne\", lausui Allingham.\n\"Teidän täytyy kehoittaa tuota päällikköänne lähtemään rajan ylitse\nTsulujen maahan ja ottamaan selkoa, onko nuori nainen Cetewayon vankina\nvai eikö. Kuningas, vaikka konna, ei ikinä kauvaa uskaltaisi häntä\nvankinaan pitää; jos sitten niin varma ja epäilemätön asia lienee, että\ntyttö on hänen käsissään, ja vaikkapa niinkin olisi, ei hänelle mitään\nsuoranaista pahaa tapahdu. Mutta olenpa taipuisa suostumaan Ulan\najatukseen, että Tsululais-tyttö on hänen johonkin turvapaikkaan\nsaattanut -- kysykää kasvinveljeltänne, mieliikö hän uskaltaa rajan\nylitse?\"\n\nAllingham oli vanha ja kokenut maan-asukasten tavoissa, ja hänen\nehdoituksensa tuntui oivalliselta, mutta sitä toimeenpannakseen täytyi\nUlan antautua peloittavan vaaran alaiseksi -- todella hengenkauppaan\nniin kamalaan, että tuskin katsoin itseni oikeutetuksi pyytämään häntä\ntähän toimeen. Jos hänen maamiehensä hänet saisivat vangituksi,\njoutuisi hän varmaan rangaistavaksi sillä raakalaistavalla, johon\nyksivaltias jo oli hänet tuominnut, ja vaikka meidän välisemme siteet\nkyllä vahvat olivat, niin enpä hevin näin suurta uhrausta häneltä\nvoinut odottaa. Ja päälliseksi kapteenin tuuma määräsi minun osakseni\ntoimettomuuden, joka ankarasti tulisi kärsimystäni koettelemaan. Minä\ntunsin rinnassani polttavan innon lähteä toimeen, halun jotain pontevaa\naikaan saamaan, joka kadonneelle armaalleni näyttäisi, että häntä\npelastaakseni saatoin mitä hyvänsä uhrata. Tästä minua nyt muka piti\nestettämän ja tuomittaman tuskalliseen joutilaisuuden tilaan, jota\nolisi mahdoton kärsiä.\n\nTämänkaltaiset olivat aatokseni, kun Ula taas tuli luokseni, ja oitis\nensi sanoillaan poisti toisen puolen epäröisyyttäni.\n\n\"Se seikka on minun huolekseni heitettävä, Kuta\", hän sanoi. \"Minä\nlähden huomenna matkaan, jos ei kadonneita siksi näy tulevan, ja\nseuraan Lumban soturien jälkiä. Parasta on, että pysytte Utrecht'issa,\nkoska tällaisessa puuhassa ette kumminkaan mitään voi hyödyttää. Mutta\nodotetaan pimeään saakka. Nohemu on ymmärtävä tyttö ja tuopi ehkä\nmolemmat takaisin\".\n\n\"Ula on vapaasta ehdostaan tarjoutunut menemään rajan poikki ja\nottamaan asianlaidasta selkoa\", sanoin Allingham'ille, \"mutta mihinkä\nminä sillä välin itseäni käytän? Enhän saata istua kädet ristissä\nvartoomaan: joutilaisuus vie multa hengen\".\n\n\"Aivan niin, nytpä muistan; tuo tyttö parka oli teidän entinen\nleikkitoverinne, Thornton; eipä ihmettä ole että olette levoton\".\n\nEn tiedä, havaitsiko Allingham, että ystävyyttä syvempi tunne oli\nmurheeni juurena; ei hän ainakaan innostustani ollut huomaavinaan, vaan\njatkoi:\n\n\"Mitä teidän joutilaana-oloonne tulee, ei siihen mitään syytä ole,\nkoska te olette juuri se mies, jota kaipaamme. Rumbold sanoi vasta\nkaksi päivää sitten että hän antaisi kokonaisen maailman teidän\nkaltaisestanne miehestä, joka perinpohjin taitaa maan-asukasten kieltä;\nmutta hän tiesi, ett'ei mitkään tarjoukset teitä kotoa houkuttelisi\".\n\n\"Kotoa!\" kerroin murhemiellä. \"Sillä sanalla ei minun sanavarastossani\nole enää sijaa, kaikki, mitä tunsin ja rakastin, on joko kuollunna tai\nkadoksissa. Puhua kodista kodittomalle miehelle on niinkuin pilkkaa.\nMutta millä tavoin saattaisin Rumbold-ukon mielestä hänelle hyödyksi\nolla?\"\n\n\"Te olette niin kauan elustelleet erämaissa, että olette jääneet koko\nvuosisadan jälelle valtiollisista tapahtumista. Jonkun aikaa on jo\nkestänyt sodan uhkaa Tsulujen kanssa -- tämä uusi Cetewayon ilkityö on\ntuova sen entistään lähemmäksi. Viimeisinä kolmena vuonna on kuningas\nyhä näyttänyt taipumusta riitaan valkoisten kanssa, ja nyt hänen\nröyhkeytensä on käynyt kärsimättömäksi. Hän riitelee Transvaalin ja\noman alustansa välisestä rajasta, peittelemättä väittäen, että häneltä\non peijattu lavea maakaistale, jonka hän aikoo ottaa takaisin, taikka\nkumminkin tehdä sen liian kuumaksi valkea-ihoisten asua. Hän on\nyllyttänyt joukkojansa retkeilemään rajan yli ja kuljettamaan\nBritannian alamaista pois, sekä kieltäynyt antamasta hyvitystä näistä\nkonnantöistä ja pikemmin palkinnut kuin rangaissut niiden tekijöitä.\nSanalla sanoen, asiat ovat niin arveluttavalla kannalla, että on\npäätetty kutsua aseisin kaikenlaatuiset vapaaehtoiset ja etsiä\nnostoväkeä Swatsien joukosta, joilla on sota parhaillaan Tsululaisten\nkanssa. Rumbold on ollut pahemmassa kuin pulassa löytämään miestä, joka\nosaisi kieltä kylläksi hyvin tähän toimeen ruvetakseen, ja julki\nlausunut mielipahansa siitä, että tilanhaltijan-puuhat ovat teidät\nsiirtokunnan palveluksesta vieneet. Jos suostutte, otan kyllä\ntoimekseni sanoa, että hän nyt oitis antaa teille määräyksensä. Minun\ntäytyy miehineni heti paikalla pyörtää takaisin Utrecht'iin\nilmoittamaan tätä metsäläisten konnantyötä. Emmehän enää saata\nmiksikään hyödyksi olla. Beiderman-raukka, päällikkö ja te teette\nparaiten, jos pysytte tässä paikassa huomispäivän aamuun asti, ja, jos\nkadonneista ei siksi mitään näy ei kuulu, on paras kun te tulette\nkaupungin alueelle sekä jätätte kasvinveljenne huoleksi yksinään\nhankkia selkoa asiain laidasta\".\n\n\"Mutta jos tarpeellista on, että eroamme, niin täytyyhän määrätä joku\nkokoontumispaikka. Seikat voivat käydä entistä sekavammiksi, ell'emme\nmäärää paikkaa, jossa voidaan yhteentulla\".\n\n\"Miks'ette tee päätöstänne Swatsien suhteen ja sano Ulalle, että\nvartoatte häntä _Mambas'sa_. Se paikka on jonkimmoisena keskustana,\nhyvin sopiva rekryytin ottoon, ja päälliseksi saatte siellä olla\nrauhassa Cetewayo'n vakojilta. Sallikaa mun kertoa Rumbold-ukolle, että\nhaluatte siihen toimeen ruveta\".\n\n\"Antakaa mulle kymmenen minuutia mietintö-aikaa\", sanoin, \"niin saatte\nvastaukseni\".\n\nTämän ajan käytin neuvotteluun Arnold Beidermann'in ja Ulan kanssa;\ntaikka, jos oikeammin mielin lausua, yksinään kasvinveljeni kanssa,\nsillä pastori-raukka oli liiaksi murheen masentama ky'etäkseen neuvoja\nantamaan. Ula oli ihastuksissaan tuumasta ja kiihkeästi kehoitti minua\nkäymään kiinni yli-hallitusmiehen tarjoukseen, joko sitten kadonneita\nnäkyisi tahi ei. \"Menkää Mamboon\", hän jatkoi. \"Se ei aivan kaukana ole\nCetewayon rajamaasta, ja minä siellä saatan tietoja vaihettaa teidän\nkanssanne paljoa helpommin, kuin jos Utrecht'issä pysyisitte. Vakojat\nhallitsevat jokaista kyynärää maasta Pongalan eteläpuolella, mutta\nkuningas ei paljon lukua pidä Swatsien liikunnoilla, sillä\", hän lisäsi\nylpeydellä, \"Tsululais-rykmentin puolikas voi ajaa käpälämäkeen koko\nheidän sotajoukkonsa\".\n\n\"Ja mitä on valkoisen papin viisainta tehdä?\" kysyin, sillä nä'inpä\nettä Arnold-parka oli kykenemätön itsensä suhteen mitään päätöstä\ntekemään.\n\n\"Antakaa hänen kaikin mokomin seurata kerallanne Mambaan\", sanoi Ula\näkisti, \"sillä hän on oleva suojassa niiden monien hullujen\nhuhupuheiden kuuluvilta, mitkä Utrecht'issa hänen korviinsa saattavat\ntulla ja päälliseksi voi Swatsien seassa ollessanne teille olla apuna.\nMenkää ja sanokaa kapteenille, että mielitte toimeen ruveta\".\n\nMinä tein niin, ja Allingham ratsasti tiehensä ulkonäöltä sangen\ntyytyväisenä, jättäen neljä miestä ryöstettyjä vankkureita vartioimaan,\nsiksi kun saataisiin härkiä niitä kuljettamaan; ja antoipa lisäksi\nratsun minun käytettäväkseni, joka olikin hyvin tervetullut lahja.\n\nSaadaksemme ajan kulumaan, kasvinveljeni ja minä tarkastimme ainoita\nvankkureita, mitä minulle kuuluivat niistä neljästä, jotka vanha Pieter\nDirksen oli kotoa kuljettanut, jolloin suureksi mielihyväkseni\nhavaitsimme, että moni ylen hyödyllinen kalu oli tykkänään jäänyt\nhoksaamatta siinä kiireisessä ha'ussa, jonka ryöstäjät olivat\nennättäneet panna toimeen. Tarkoitukseni oli ollut käyttää juuri tätä\najokalua kotinani, kunnes huoneeni olisivat valmiiksi rakettuina, ja\nolin siis ajanut laatikkoihin suurimman osaa vaatteitani, kaikki\nvähät ase- ynnä ampuma-varani, pyssyni, pistoolini, kaikenlaatuisia\nsalvumiehen-kaluja ynnä koko joukon muita kapineita, joita matkamies\ntarvitsee. Niin pian kuin hädän varoitus oli saatu _Vrou_-parka oli\nmättänyt kaiken tämän sälystön päälle koko perheelle kuuluvia patjoja\nja makuuvaatteita ynnä joukon muuta kamsua, joiden alla minun\nkallisarvoinen omaisuuteni oli niin hyvin pysynyt piilossa, ett'ei\nrosvot sitä laisinkaan olleet älynneet. Ula sai takaisin kaiken\nvirkeytensä, kun tutkimme laatikkoa toisensa perästä ja löysimme niiden\nsisällön koskemattomana. Aatos, että Lumban soturit olivat olleet\nainoastaan jonkun jalan päässä sellaisesta rikkaudesta sitä\nhuomaamatta, oikein kihelmöitsi hänessä; ja siksi aikaa hän tykkänään\nunhoitti surkeat asiamme sekä surman, jonka suuhun hän sangen\nluultavasti vielä oli joutuva. Kun aukaisin rahalippaani, ja hän sai\nnähdä pienen läjän \"keltaista rahaa\", joka oli rosvoilta jäänyt\nhuomaamatta, hän oikein nauroi ilosta, niin että viimein luulin miehen\nmenevän pilalle. Kafferit ovat maailman ahnainta sukukuntaa --\nJuutalainen heidän keskellään kuolisi puutteesen -- ja möisivät\nkullasta vaikka silmäteränsä. Ajatus, että nää muutamat sellaiset\nkappaleet olivat päässeet hänen vihamiehensä kynsistä, oli riittävä\nlohduttamaan ystävääni kaikesta, mitä hän oli kokenut tai mitä\ntulevaisuus mu'assaan toisi. Se hajoitti jokaisen pilven, hänen\nmielensä kävi köykäiseksi, ja itse tietämättäni hänen toivokkaisuutensa\ntarttui minuunkin. Onnellinen sattumuksen isku oli minulle löytänyt\nmukaisen toimituksen hetkenä, jolloin juuri enimmin kaipasin jotain,\njoka minusta torjuisi epätoivon; nyt oli onnenpyörä toisesti\npyörähtänyt, ja yht'äkkiä antanut mulle takaisin niin paljon\nhyödyllistä tavaraa, että sillä saattaisin itselleni hankkia\nhärkävaljakon, millä viipymättä ja sangen mukavasti matkustaa\nSwatsilais-kansan tykö. Asia oli ehkä vähäpätöinen sen kamalan\nmurhenäytelmän rinnalla, jonka näimme, mutta ainakin sai se minut\nkatselemaan seikkoja ruusuisemmassa valossa. Vanhan Boeri-raukan\nvankkurit, jotka löysimme, olivat auttamattomasti hajalla, kahdet\nniistä makasivat kyljellään ja niiden sisällys oli siroitettu\nylt'ympäriinsä; mutta ryöstäjillä oli nähtävästi toimessaan ollut\nkiire, sillä jälelle oli jätetty paljo kalua, jonka omistus toiseen\naikaan olisi tehnyt Tsululaiset ylen onnellisiksi.\n\nSeura, joka tänä iltana oli ko'olla leirivalkean ympärillä, oli\nsurullinen, eikä kukaan meistä monta sanaa sanonut, vaikka joka korva\noli vireillä toivossa, että kadonneiden omaisten jalankopsetta alkaisi\nkuulua, ja joka mies tuijotteli miettiväisenä yli heinikön silmillään\netsien haamuja, joita ei näkynyt tuleviksi. Niin nuoret Boerit kuin\nArnold Beidermann olivat syvimpään epätoivoon vaipuneet. Minä kysyin\nedellisiltä heidän tulevia aikeitaan, toivoen, että lähtisivät\nvapaehtoisiksi minun aivotulle retkelleni; mutta palava himo viipymättä\nkostaa kavalalle viholliselle poisti heistä kaikki muut ajatukset;\nheidän hitaiset luontonsa olivat liiaksi kuohuksissa kestämään\nviivytystä, joka olisi välttämätön, ennenkun vihollisen kimppuun\npääsisivät, jos minua aikoisivat seurata.\n\n\"Ei\", sanoi Jan, \"me kokoomme omaisuutemme rääpäleet, jotka\nvihollisilta ovat jääneet, ja sitten minä niinkuin veljenikin otamme\npestin Allingham'in joukkoon. Emme teistä Brittiläisistä juuri paljoa\npidä, mutta se näyttää olevan oikoisin tie päästä kahakkaan vihollisen\nkanssa. Jos Kaikkivaltias hyväksi näkee saattaa meidät yhteen Lumba'n\ntai hänen joukkonsa kanssa, silloin niin totta kuin --\".\n\nHän ei muuta sanonut, vaan tölmäsi pyssynsä perää uhalla, joka puhui\nenemmän kuin sanat.\n\nArnold Beidermann oli kyyristynyt hiilusten ääreen aivan tajutonna ja\nmutisten itsekseen katkonaisia lauseita, joista tuon tuostakin Lauran\nja Minnan nimet kuuluivat. Toivo, joka muutama tunti sitten oli hänen\nmieltänsä virkistänyt, oli nyt tykkänään sammuksissa, ja sanaa\nsanomatta hän myöntyi niihin toimiin, joita hänelle ehdottelin minun\nkanssani tehtävän matkan suhteen. Hänen pontevuutensa näytti menneen,\nja pelkäsinpä melkein hänen järkeänsä.\n\nAamu hämärsi unettoman yön jälkeen, eikä kadonneita vieläkään kuulunut.\nVarmaa oli nyt, ett'eivät ne lähipaikoilla olleet, eikä meidän enää\nsopinut aikaamme turhaan odotukseen tuhlata. Ula oli ensimäinen, joka\ntämän oivalsi, ja jaloilleen kavahtaen hän sanoi: \"Nyt minä lähden\nvalmistaumaan\".\n\nMitä hän näillä sanoilla tarkoitti oli minulle salaisuus, koska\nkasvinveljeni vaatetus tavallisesti ei sen enempää aikaa vienyt, kuin\nmitä hän tarvitsi rasvatakseen itsensä ihralla kiireestä kantapäähän\nasti; mutta nähtyäni hänen vetäytyvän kumottujen vankkurien taakse,\naloin satuloida hevostani, joka oli minun käytettäväkseni jätetty. Kun\ntässä toimessa parhaillaan hyöriskelin kuulin hänen äänensä kutsuvan\nminua, ja kiiruhdin hänen luoksensa.\n\nEnsimäinen vaikutus, jonka edessäni seisovasta haamusta tunsin, oli se,\nettä, olin kääntyä ja juosta pakoon; niin ylen hirvittävä oli sen\nkurjan olennon näkö, joka silmääni kohtasi. Mutta Ula'n ääni, joka\nhuomattavalla tyytyväisyydellä kysyi, \"käypikö tämä kuntoon\", haihdutti\npelkoni ja aloinpa ymmärtää tämän tavattoman muodonvaihdoksen\ntarkoitusta.\n\nKomea, soreavartaloinen nuorukainen oli hukkunut vankkurien taakse; nyt\nseisoi edessäni ikälukuinen vaivanen, tukien sauvaan horjuvaa\nruumistaan, jota ei peittänyt se tumma ihokas, minkä luonto oli\nystäväni sukukunnalle lahjoittanut, vaan kivulloisen-kelmeä ihonväri,\nsanomattoman inhoittava katsella, etenkin kun lukuisat punaiset\nnäppylät, joita oli kaikkialla koko ruumiissa, näyttivät suuressa\nmäärin jonkinmoiselta paisetaudilta. Musta tukka oli tykkänään\npeittynyt jonkun likaisen rääsyn alle, jonka tarkempi katsastaminen\nnäytti vanhaksi vuohen nahasta laitetuksi varatukaksi, ja punaiset\npiirit ympäri loistavia silmiä, joita ei mikään taito voinut himmentää,\ntekivät hänen kasvonsa ylen ilkeän näköisiksi. Mitään aaveentapaisempaa\nen eläissäni ole nähnyt, ja oikeimpa kieli tarttui kitaani, kun yritin\npuhua.\n\n\"Näenpä että olette pahemmassa kuin pulassa tuntea minua\", lausui tuo\ninhoittava ilmiö, \"ja aivonpa kyllä pitää tarkkaa vaaria, ett'ei\nyksikään omasta kansastani päivännäöllä pääse minua niinkään lähelle\".\n\n\"Mutta kuinka sait aikaan tämän muutoksen?\" kysyin.\n\n\"Tällä ja tuolla\", hän vastasi, osoittaen vähäistä piipuntuhka-läjää\nsekä pientä punamulta-kappaletta, jonka vanha Pieter Dirksen-raukka oli\nmäärännyt kokonaan toisiin tarkoituksiin. \"Nähkääs, minä olen vähän\nmolempia pistänyt pussiin ja aivon kuljettaa niitä muassani. Nyt, Kuta,\nlähden, ja teidän täytyy mulle antaa lainaksi pikkupyssynne\" -- hän\ntarkoitti revolveriani -- \"jota aina kannatte vyötäisillänne. Jos\nhengissä pysyn, saatte sen takaisin; jos en -- no niin, asia ei ole\nautettavissa\".\n\nMinä irroitin vyöni ja ojensin hälle aseen ynnä patruunia; mutta hän\njatkoi:\n\n\"Aikomukseni on hiipiä täältä niin ett'ei yksikään noista valkoisista\nmiehistä minua näe, ettekä te saa kellekään eläväiselle mainita\nvalhepuvusta, johon olen pukeunut. Cetewayolla on pitkät korvat, ja\nhänen nuuskijoitansa on yhtä paljo kuin karvoja tässä vuohennahassa.\nYksi ainoa sana jonkun Tsululaisen kuullen saattaisi minut ilmi, ja\nymmärrättehän mitä se tietää. Pitäkää salaisuus sisässänne, ja kun olen\nurkkinut selville missä Enamela on, niin annan teille tiedon; Landelan\nja Nohemun turvallisuudesta en ensinkään ole huolissani. Menkää Mambaan\nvalkoisen papin kanssa ja odottakaa minua siellä. En aio viipyä, sillä\ntiedänhän että sydämenne on raskas\".\n\nPuheensa loppupuoleen hän oli oikaissut itsensä, ja nuo hoikat jäsenet\nnäyttivät kauhistuttavilta tuossa ällöittävässä valhemuodossaan; mutta\nvähän sitä silloin ajattelin, sillä kiitollisuuteni miestä kohtaan,\njoka minun tähteni oli lähdössä sellaiseen kamalaan vaaraan, kuohahti\nylös, ja silmäni kävivät kosteiksi, kun jäähyväisiksi ravistin\nkesyttömän veljeni kättä.\n\n\"Jumala sinua, Ula, siunatkoon ja varjelkoon\", sopersin suustani, \"ja\ntuokoon sinut --\"\n\nViimeiset jäähyväissanani hakivat tyhjää. Ula oli kadonnut.\n\nEn voi olla ihmettelemättä älykkäisyyttä, jota kasvinveljeni oli\nosoittanut pukeutuessaan tähän ilkeään valheverhoon, aatos, joka ei\nikinä olisi minun päähäni pälkähtänyt. Etelä-Afrikan heimokuntain\njoukossa tapaa toisinaan \"Valkoisia Kafferia\", kurjia olentoja, joita\nkaikki heidän lähimmäisensä karttavat ja kammovat, jotka peittyvät\nerämaan yksinäisyyteen ja elää nuhjustavat surkeata ja heidän\narmelijaampien maamiestensä sääliväisyydestä riippuvaista elämää. Tämä\nkurja paaria-suku vaeltaa ympäri ystävätönnä, ylönkatsottuna, kunnes\nJumala näkee hyväksi vapauttaa heidät pitemmistä kärsimyksistä, ja\nvaikka usein joutuvat surmansa suuhun jo lapsina, tahi saavat kuolla\npuutteesen myöhemmin, en kuitenkaan eläissäni ole kuullut että\ntäysikasvuista albinoa[13] olisi varsinaisesti vainottu. Tsululaiset\nkyllä haastelevat näiden vaivan-alaisten olentojen kanssa, mutta\nainoastaan etäältä, ja sallivat harvoin niiden päästä mihinkään\nlähempään yhteyteen; vaan yleinen sääntö on, ett'eivät niistä ollenkaan\nole tietävinään. Ula oli sen vuoksi osoittanut suurta älyä tätä\ntuumaa keksiessään; ja koska hyvin tunsin hänen taitonsa kasvojen\nvääntelemisessä, oli mielestäni syytä toivoa, että hänen aikeensa\nonnistuisi. Palattuani leirivalkealle mainitsin vaan lyhyesti, että hän\noli lähtenyt tiehensä, ja jätettyäni Edward- ja Jan-paroille\ntoistaiseksi hyvästi, kehoitin Arnold Beidermann'in nousemaan\nratsulleen, jonka jälkeen me kumpikin käänsimme selkämme\nsurmanäyttämölle ja ohjasimme hevosiamme Utrechtia kohden.\n\n\n\n\n8:sas Luku.\n\nIlmaus heiniköillä.\n\n\nSen onnensattuman johdosta, joka oli pelastanut kapineeni\nKafferilais-rosvojen huomiosta, rajoittui Utrechtissa oloni vaan\nkolmeen päivään, mitkä olivat tarpeen saadakseni käskyjä, joita minun\ntuli panna täytäntöön, latoakseni kaksiin vankkureihin aseita,\nampumavaroja y.m. uusia nostokkaita varten ja voidakseni valita kaksi\ntai kolme kokenutta miestä auttamaan minua Swatsilais-nostoväkeä\njärjestämään ja harjoittamaan. Enemmän apuväkeä ja sotatarpeita piti\nseurata minua aikanansa. Tehtäväni oli muodostaa joku runko-joukko,\njonkinmoinen kesku-ydin, johon sitten helposti toisia rekryytejä voisi\nliittyä.\n\nSaamieni käskyjen yksityiskohtiin en huoli kajota; mutta lavea\nehdonvallan ala jäi minulle ja sain ohjata asiat kohti toivottua\ntarkoitusperää tavalla, joka mielestäni parhaiten sopi yhteen\nmaan-asukasten luonteen ja tapojen kanssa. En voi sanoa odottaneeni\njuuri suurta apua tuosta mustasta joukosta, jonka olin valtuutettu\nkokoomaan, sillä ainakin tähän saakka olin havainnut, että jonkun\nTsululaisen pelkkä nimi oli kylläksi hämmentämään kokonaisen kyläkunnan\nAmaswatseja; mutta kelpo päällikköiden johdolla saattoivat nämät\nkylläkin uljaasti taistella, ja iloitsinpa, että olin löynnyt\nvaikutus-alan, johon sain neroani tyhjentää. Kaikki oli säästelemättä\nvarustettu retkeä varten; oivallinen härkävaljakko annettiin\nminun vankkureitani vetämään, ratsuja hankittiin itsekullekin\nretkikuntalaiselle ja päälliseksi kelpo seuralaisparvi ystävällisiä\nmaan-asukkaita, jotka tekivät monenlaista virkaa, ja kaikkien muiden\nhuolimattomuuksiensa ohessa osoittivat ylistettävää täsmällisyyttä, kun\nruokaa oli saatavissa.\n\nNiinpä, jätettyämme sydämellisesti hyvästi Utrecht'in hyville\nasukkaille, läksimme matkaan, ja päästyämme murhapaikalle, otimme\nmyötämme vankkurini. Kuljimme yli Eland'in vuorijonon, laskimme siitä\nPongola-virralle, ja vähän vaivalloisesti päästyämme tämän ihanan joen\npoikki, saavuimme Lyneburg'iin, jossa sanoimme jäähyväiset\nsivistyneelle maailmalle ja retkeilimme kesyttömille heiniköille,\nosoittaen pääasiassa koilliseen ilmansuuntaan.\n\nTässä mielin pysäyttää kertomukseni, kuvaillakseni lyhyesti\nEtelä-Afrikalaisen matkustuksen tavallista päiväkulkua, vaikka sitä\ntehdessäni ehkä antaunkin vaaraan puhua hyvin tunnetuita seikkoja.\nPäivän ensi hämärrys näkee ajajat valjastelemassa härkiänsä, toimi,\njonka huokeammin suorittaa paperilla, kuin todellisuudessa. Härillä,\nnäet, vaikka muuten ovat kärsivällisiä ja kestäväisiä, on enemmän elkiä\nnahassaan kuin millään muilla eläimillä, joita tunnen -- paitsi\nlampailla. Ne ovat ihmeellisen terävä-älyisiä, paljoa enemmän kuin\nmonikaan mies, joka kaiken elämänsä on niiden kesken hyörinyt, voi\naavistaa. Jos teillä sattuu olemaan erityinen kiire panna valjaisin ja\nlähteä matkaan, niin äkkää joku juonikas härkä heti halunne ja alkaa\noitis tehdä kaikellaisia temppuja, jotka saattavat yrityksenne\nvaikeudet kolminkertaisiksi ja vetävät aikaa kolme tavallisen vertaa.\nEn kykene päättämään, luuleeko elukka tällä oikullisella käytöksellä\nkostavansa niitä ankaria ruoskalöylyjä, joita tuontuostakin saa\najajiltaan; mutta joku hieno vaisto näyttää aina ilmaisevan härille,\nmilloin niiden itsepintaisuus tekee enintä haittaa omistajille, eivät\nsilloin koskaan jätä tilaisuutta käyttämättä. Todentotta, ne ovat\nkiusallisia, vaikka hyödyttömiä elukoita.\n\nKun vankkurit on valmiina, lähdetään liikkeelle, jolloin nuo raskaat\najoneuvot vierivät peräkanaa hiljaista kulkuaan. Joutuisuus\nvaihteleikse vaan luonnon mukaan, mutta ei ikänä nouse ylitse kolmen\npeninkulman tunnissa.\n\n\"Entä tiet sitten?\" kysyy ehkä lukija. Niinpä niin, mitä vähemmän\nEtelä-Afrikan teistä puhutaan, sitä parempi. Lyneburgin jätettyämme ei\nmeitä enää rasittanut edes merkkikään mistään raitiosta, emmekä sitä\njuurin kaivanneetkaan. Muuan musta-ihoinen astui ensimäisten vankkurien\netummaisten härkien eli n.k. johtajien edellä, taluttaen niitä\njonkinmoisesta kammitsasta, ja muut juhdat seuraavat vakavasti\nkumppaniensa jälkiä. Ei mikään voi mennä yli sen tarkan vaiston, jolla\nkelpo pari tuollaisia etu-härkiä hakee ja noudattaa raitiota. Kentiesi\nainoastaan yhdet ainoat vankkurit ovat useita kuukausia sitten tähän\nsuuntaan kulkeneet, ja kuitenkin tuollaiset oikeat ensimäisen luokan\njohtajat keksivät pyörän viilloksen, seuraavat sitä kenenkään\nauttamatta ja, mikä vieläkin tärkeämpää, aivan eksymättä. Kun\nsitävastaan uutta tietä retkeillään, niinkuin nyt me, tarvitsevat\netummaiset härjät miehen johdatusta, sillä ohjaksia ei lainkaan\ntunneta.\n\nNoin kymmenen aikaan, taikka aikaisemminkin, jos veden luo päästään,\ntehdään seisaus, jolloin juhdat päästetään valjaista pariksi tunniksi\nsyömään, sill'aikaa kuin kaksijalkaiset murkinoitsevat tai syövät\npäivällistä, mikä sana sitten ateriaa parhaiten vastannee. Toisen\nkerran pysäytetään iltapäivään ja sitten tulee eteen _laagerin_\nlaittaminen, toimi, jota näinä rauhattomina aikoina en ensinkään ollut\nhalukas laiminlyömään. Kun tästä toimituksesta jo on puhuttu, en sen\npitemmältä huoli siitä kertoo; sanon vaan, että yöllinen varustuksemme\ntehtiin enemmän villipetojen kuin villi-ihmisten varalta. Sittenkun\nkarja paimenmiesten vartioimana oli syönyt tarpeeksi kauvan, ajetaan se\nleirin sisään ja kytketään pitkin vankkuri-riviä; yövartija asetettiin\nja pitkäin puheiden ja ankaran tupakanpolton jälkeen kellistyivät\nmiehet toinen toisensa jälkeen levolle, ja leiri oli -- rauhallinen\nkaiketi? Ei, ei ainakaan siinä merkityksessä kuin neljän seinän väliset\nasujamet nimittäisivät. Hermohikas tai painajaisella rasitettu ihminen\nsaapi kuulla ison joukon kummia ääniä, jotka hänen untaan häiritsevät.\nEnsiksi kamoittava pitkäveteinen ulvonta kaikuu korvaan, sitä vastaa\npuolen tusinaa toisia eri haaroilta lakeaa, ja kohta kaikki leirissä\nolevat koirat syöksevät ulos, hurjasti haukkuen; sitten jotkut\nälähdykset ja murajamiset etempää ilmoittavat, että yksi tai useampia\nniistä on tappelussa kamalan suden kanssa, jonka kumppanit vaanivat\nympäri, etsien ketä niellä saisivat. Koirista palaa yksi toisensa\nperään takaisin ja kyyristyy nukkumaan, mutta susien laulukunta jatkaa\nvielä pensastoissa virttään, ja jotkut vähemmän kokeneet hurtat pysyvät\nhereillä ja levottomina. Yht'äkkiäpä seuraa kuoleman hiljaisuus, ja\nvartijamies, jos hän on erämaassa oloon tottunut, ajaa uutta puuta\nvalkeaan, joka heittää ylös ystävällisen toivon ja valaisee huiskin\nhaiskin hämmentynyttä, levotonta karjaa. Matala, syvältä tuleva\nkarjunta kajahtaa kaukaisen pitkäisen lailla yli heiniköiden, härjät ja\nhevoset korskuvat pelvosta ja yövartija kiipee katos alle lähimpiin\nvankkureihin, kiehtoillen silmillään pimeään, pyssy täys'vireessä.\nMutta leijona ei sen lähemmäksi tule; liekkiä peljäten se siirtyy\nmuualta saalista etsimään, ja taaskin sudet pitkäveteisillä\nulvahduksillaan ilmaisevat, että pensastot ovat jälleen heidän\nyksinomaista alaansa. Tällaista kestää pitkin yötä, ja väsynyt\nretkeilijä ei näistä lukuisista häiriöistä vähääkään pidä lukua.\nTottumus ja kova päivätyö tekee, ett'ei hän sellaisesta roskasta ole\ntietävinään, vaan luottaa yövartijaan ja nukkuu vanhurskaan unta.\n\nEi tapahdu usein, että leijonat uskaltaisivat hyökätä leiriin, paitsi\njos tuli on päästetty liiaksi sammumaan, taikka ankara nälkä petoja\nvaivaa, -- seikka, joka harvoin tapahtuu niin riistarikkaassa\nmaakunnassa, kuin Etelä-Afrikassa. Kumminkin joutuu usein\nmaan-asukasten karja näiden eläimien saaliiksi.\n\nPäivän aikaan, kun ponnistelevat härjät hiljakseen kiskoivat\nvankkureita eteenpäin, teimme monta retkeä metsänriistaa saadaksemme,\ntappaen kaikenlaatuisia antiloopeja, gnuu-kauriita, kwagga-eläimiä,\nväliinpä puhveli-härkiäkin. Maan-asukkaille on varsinkin\nviimemainittujen eläinten liha oikeata herkkua, ja niiden ajossa\ntapahtuu usein kamalia seikkailuja; sillä villipuhveli on hurja\nvastustaja, joka lujalla uljuudella karkaa vihamiehensä päälle, vieläpä\najaa sitä takaakin, ja jos raivokas otus hänet saavuttaa, ei ole suurta\npelastuksen toivoa, sillä se käyttää niin sarvia kuin sorkkia\nlävistääkseen ja sotkeakseen vainoojaansa. Kysynpä syystä, lieneekö\nitse leijonakaan metsästäjälle niin vaarallinen; ja puhveli näyttää\nsangen vähän väliä pitävän eläinten kuninkaasta, vaan taistelee\nhätäilemättä tämänkin kanssa, käypä vielä usein itse päällekin.\n\nNeljänneksi yöksi Lyneburgista lähdettyämme olimme päästäneet juhdat\nvaljaista muutaman pienen Umgowoma-virran syrjähaaran rannalla.\nIllallinen oli syöty, piippuihin pistetty, ja joka mies istuutui alas\njuttelemaan -- sillä me pidimme tuon ehtoisen yhteen kokoontumisen\nhauskimpana vuorokauden neljästäkolmatta hetkestä -- kun koiriemme\nsuuri levottomuus kiinnitti huomiomme puoleensa. \"Mousedeer\", kunnon\nvanha luppakorva, jonka kyljet olivat arvissa monesta tempauksesta\nvillikissain ja kauriiden kanssa, näytti tavattoman rauhattomalta ja\nteki useita tiedustusretkiä pensastoihin, sen sijaan kuin se muuten\ntavallisesti nukkui rauhassa valkean paisteessa. Hänen tovereihinsa,\njotka pitivät tuota vanhaa varovaista eläintä päämiehenään, näkyi\npatriarkan rauhattomuus tarttuneen, sillä ne päästivät kumeita\nmurahduksia, joiden tarkoitusta emme käsittäneet.\n\n\"Koirien ei ole laita oikea\", sanoi Arnold Beidermann. \"Kentiesi\nkiertelee joku leopardi leiriä\".\n\n\"Niinkö luulette?\" vastasin riemastuneena, kun kuulin vanhan ystäväni\npuhuvan, ja vieläkin enemmän iloissani siitä, että niin joutava seikka\noli tullut hänen huomioonsa; sillä pastori-parka oli vajonnut syvimmän\nalakuloisuuden valtaan, josta ei näyttänyt mahdolliselta häntä nostaa\nja, niinkuin ennen jo olen maininnut, pelkäsin toisinaan että\nepätietoisuus tyttärensä kohtalon suhteen jättäisi pysyväisen vian\nhänen ymmärrykseensä.\n\n\"Niin juuri\", hän sanoi. \"Taikka, malttakaa; ehkä se on menneen-öisen\nuneni toteentuminen. Minä nukuin sikeästi, kun näin nä'yn, niinkuin\nhaamun, mustan, kuihtuneen ja kamoittavan, joka ivaillen kiristeli\nmulle hampaitaan, ja lausui näin: 'Valkoinen pappi, hullu pappi,\nvanha hupsu, mitä sinua hyödyttää kaikki kirjaimet, joita luet\nnoita-kirjastasi? Voivatko ne ottaa kiharatukkaista tyttöäsi Cetewayon,\nMustain Mustan, käsistä?' Minä sävähdin, joka jäsenestä vapisten, mutta\nvaikka haamu oli kadonnut, on nä'yn muisto minua siitä asti ahdistanut.\nJoku onnettomuus tahi paha uutinen kohtaa meitä piankin\".\n\nNuo toiset miehet valkean ympärillä olivat kylläkin hyviä ihmisiä,\nell'ei tosin aivan hienoja, mutta kumminkin hyväsydämisiä, jotka eivät\nsuinkaan tahallaan tahtoneet kenenkään tunteita loukata, mutta\nhuomasinpa että heidän oli aika vastus olla nauruun purskahtamatta\nystävä-raukkani yöllisestä painajaisesta.\n\n\"Sudet ovat varmaankin teitä häirinneet\", sanoin; \"ne olivat oikein\nilkeitä viime yönä. Antti jätti niille pukin rääppeet riidan ja\ntappelun aiheeksi\".\n\n\"Koko juttu on siinä\", kuiskasi Jack Garnett, \"että pastori söi liiaksi\npuhvelin paistia. Minä aina näen paholaisen, jos olen vetänyt nahkaani\nenemmän, kuin kaksi naulaa kylkilihaa, ja --\"\n\nEn tiedä mitä juttuja vanhin apulaiseni vielä olisi laskenut ell'ei\njuuri nyt vanha Mousedeer äkkiä olisi hypähtänyt ylös ja syössyt pois\npimeään hurjasti haukkuen, ja sinnepäin koko muu joukkio seurasi.\n\n\"Heittäkää uutta puuta tuleen miehet!\" huusin, \"ja pitäkäätte pyssynne\nvaralla! Jotain tavatonta on tekeillä\".\n\nMinä seisoin pyssy kourassa etummaisena, jolloin näin liekkein\nleimutessa, kuinka koirat haukkuivat jonkun tumman, eikä aivan ison\nesineen ympärillä, joka hitaasti liikkui meitä kohden.\n\n\"Taivaan kautta! siin' on pastorin näky\", kuulin Garnett'in mutisevan;\nmutta ennenkuin hän ennätti koskea pyssynsä liipaisinta, lähti\ntuntemattomasta olennosta himakka äännähdys; ja sanoen, \"Nainen se on!\"\nantoi hän pyssynsä vaipua takaisin käsivarrelleen.\n\nKohta äänen kuultuani juoksin eteen; huutaen ja potkien noita äriseviä\nrakkeja; ja tarttuen tulokasta käteen talutin hänet valkealle. Se oli\nNohemu.\n\n\"Uneni on toteentunut\", lausui Arnold Beidermann tyynesti. \"Ei minun\nenää tarvitse kysellä. Tyttäreni on Cetewayo'n käsissä. Katso, Wille,\nettä tuo kurja olento saa hoitoa, ennenkuin vaivaat häntä täydellistä\nvastausta antamaan\".\n\nKoska itse puolestani paloin malttamattomuudesta, hämmästytti pastorin\nlevollinen ääni minua suuresti. Kurjan tulokkaan ilmaantuminen näytti\nhetkessä poistaneen mielenjänteen, johon tuo julma epätietoisuus oli\nollut syynä, ja hän puhui, niinkuin puhuu kohtaloonsa tyytynyt mies,\njonka sydän on murtunut.\n\n\"Antakaa muutamain miehistänne lähteä kanssani\", sanoi tyttö Tsulujen\nkielellä; \"ja antakaa niiden tuoda muassaan hiukan ruokaa. Landela on\ntuolla metsistössä, nälästä ja väsymyksestä uupuneena\".\n\nNohemu'n opastamina saavuimme pian paikalle, minne hän oli\nseuralaisensa jättänyt, jolloin asetimme vanhan imettäjäni kuihtuneet\njäsenet oksista tehdyille paareille ja kannoimme hänet niin\nhuolellisesti leiriin. Hiukkanen ruokaa, varovaisesti annettuna,\nvirkisti häntä piankin, ja suuri syy oli toivoon, että hänen voimansa\nhuolellisen hoidon kautta palaisivat ja henki säilyisi; sillä Tsulut\novat sangen sitkeätä rotua ja saattavat kärsiä kolahduksia, jotka\nvalkoisen ihmisen auttamattomasti sortaisivat.\n\nJa taaskin Arnold Beidermann'in käytös minua ihmetytti. Ei hän tähän\nsaakka ollut Nohemu'lta yhtään kysymystä kysynyt, vaan käänsi kaiken\nhuomionsa pitämään vaaria, että vanha Landela saisi soveliasta\nravintoa. Vaikka tyttö koko ajan tuon laupeudentyön kestäessä oli hänen\nvieressään ja yksi ainoa lyhyt lause olisi houkutellut totuuden ilmi,\njäi kysymys tekemättä, ja hän jatkoi säännöllisesti työtänsä saada\ntuota sokeata puolikuollutta Kafferilaista eukko-rukkaa tointumaan,\nnäennäisellä huolettomuudella ja utelemattomuudella, joka minusta ylen\nkummalliselle näytti. Minä puolestani paloin kärsimättömyydestä kuulla\ntytön kertomusta, mutta Arnold'in mielen tyynyys silmäini edessä en\nuskaltanut hänen läsnäollessaan tehdä kamalaa kysymystä, vaikka\ntulevainen onneni niin suuressa mitassa riippui tiedoista, joita Nohemu\nsaattaisi antaa. Hienotunteisuudesta kaikki kumppanimme olivat\nläheisyydestä poistunut, hyvin oivaltaen, että heidän läsnäolonsa olisi\nsopimaton, vaikka tosin heidän taitonsa Tsulujen kielessä ei ollut\ntarpeeksi riittävä, että olisivat pitkää haastelua tällä kielellä\nymmärtäneet.\n\nJa ehkä lukijaa kummastuttaa, kuinka saattoi tapahtua, että niin\npuhelias nuori nainen, kuin Nohemu oli -- tyttö, joka nautti\nhaasteluista ja liverryksistä täydelleen yhtä paljon kuin ikänä kukaan\nmuukaan hänen heimossaan -- että hän saattoi olla suustaan lavertamatta\nuutisia, joita hän tiesi meidän niin tärkeää haluavan kuulla. Syy oli\nkahdenkertainen. Ensiksi kunnioitus vanhaa Landelaa kohtaan, jonka\noikeus ikänsä nojassa oli kertoa hirmutapauksen erikoiskohdat; toiseksi\n-- pitääkö mun sen mainitsemalla haihduttaman kaikki myötätuntoisuus,\njota mahdollisesti tuota urheata lasta kohtaan olen herättänyt? --\nToiseksi Nohemu oli liian ankarassa puuhassa huikean ruokavadin ynnä\nrunsaan puhvelinpaisti-kimpaleen kimpussa, välittääkseen mistään\nmuusta, kunnes oli nälän vaatimukset tyydyttänyt. Vanhalle,\nnääntyneelle imettäjäraukalleni täytyi antaa ravintoa varovasti; mutta\nhänen seuralaisensa oli terves, varteva nuori nainen, jonka suhteen\nsellaisista varokeinoista ei mihinkään ollut. Niin annoimme hänen\nauttaa itseään, ja, lyhyesti sanoen, hän käytti lupaa kelpo tavalla\nhyväkseen. Toivonpa ettei tämä tosiasia suinkaan halvenna tuota\noivallista tyttöä nuorten romantillisten naisten silmissä, jotka\nmieluummin olisivat nähneet hänen puhkeavan valituksiin Minnan tähden,\ntaikka menevän tainnuksiin kuultuaan, että Ula oli vihollisen leiriin\nlähtenyt, sen sijaan kuin hän nyt palautti voimansa ja toimikykynsä\nrunsaasti nauttimalla eteensä tuotua muonaa. Nohemu oli hyvä lapsi, ja\nseurasi luonnon viittamaa uraa; ja heikkoudessani tunnustan, että\nkatson hänen tehneen aivan oikein. Jos ei mikään muu auta tyttöä\npuolustamaan, niin sallittakoon mun mainita, että hän oli\nmetsäläislapsi, jolle sivistyneen yhteiskunnan menot olivat tuiki\ntuntemattomat.\n\nAjanpitkään vanha Landela tointui tarpeeksi voidakseen puhua, ja\nsamalla aikaa Nohemu sysäsi syvään henkäisten muonavadin luotaan.\nKaikki vaitiolon välttämättömyys oli nyt lopussa; mutta kun ei Arnold\nyhtäkään kysymystä tehnyt, en minäkään uskaltanut puhua Ula'sta\nimettäjälleni, peljäten, että mainitsemalla hänen poikaansa saattaisin\nhänet juurtajaksain kertomaan kaikki, mitä eromme jälkeen oli\ntapahtunut. Mutta suureksi mielipahakseni vanha eukko vaan kujerteli\nkestämiään surkeuksia erämaassa ja kamalia kärsimyksiä, joita silmänsä\nhälle olivat tuonut. Tämä viimemainittu onnettomuus sysäsi kaiken muun\nsyrjälle, ja hän näytti vähän väliä pitävän vanhan Pieter'in ynnä tämän\nperheen surmalla; ja Minnan olemassaolon hän tuntui tyyni unhoittaneen.\nKuinka kovin tämä kärsimystäni koetti, on helposti ymmärrettävä asia,\nvarsinkin kun Arnold Beidermann levollisesti kuunteli sokean\nvalituksia, kysellen häneltä kärsimystensä laatua ja niitä vaaroja,\njoita hän oli kohdannut, mutta mainitsematta sanaakaan, joka olisi\nvanhan vaimon muistiin johdattanut sen seikan, että kysyjällä oli\ntytär, jonka kohtalosta emme vielä mitäkään tienneet -- ainakaan en\nminä, sillä en pannut suurta arvoa näkyyn, jonka pahaenteisyys näytti\ntykkänään ystäväni tyydyttäneen.\n\nKärsivällisyyteni kävi viimein vastustamattomaksi, ja kysyin siis\nLandela'lta, eikö Nohemu voisi kertoa tapahtuneiden asiain vaiheita,\njohon hän antoikin suostumuksensa, vaikka puoliääneen mutisten, sairaan\nihmisen näreällä kärsimättömyydellä ettei tytöllä mitään sen enempää\nilmoitettavaa ole, mutta nuori kansa ei koskaan tyydy siihen mitä\nvanhempansa tietävät kertoa.\n\nNohemu, iloissaan, että puheenvalta oli saatu, oli juuri\npuhkeamaisillaan puhetulvaan, kun Arnold Beidermann, ylöspäin\nkatsahtaen lausui tyynesti:\n\n\"Ota tyttö kerallasi ja kuuntele yksinäsi hänen juttuaan. Synkeän\nkertomuksen kuuleminen uudestaan tekisi vaan sydämeni raskaammaksi\".\n\n\"Uudestaan!\" huudahdin hämmästyneenä. \"Kuinka on mahdollista, että\nvoitte tietää asiain oikean taidan?\"\n\n\"Minä sen tiedän\", hän juhlallisesti vastasi; \"tiedän, että tyttäreni\non Tsululais-kuninkaan käsissä. Ilmestys, jonka sain menneenä yönä, oli\naivan riittävä, ja minä ylistän Häntä, joka näki hyväksi päästää minut\nepätiedoistani. Mene ja kuule tytön kertomus, ja sitten tule takaisin\nja sano olenko väärässä; minä siihen asti vaalin tätä vanhaa vaimoa\".\n\nTuo horjumaton pahimman uskominen, jossa Beidermann niin järkähtämättä\npysyi, tarttui vähittäin minuunkin; ei niin paljo sen vuoksi, että\nunennäköön olisin luottanut, kuin siitä syystä, että arvelin pastorin\nkuulleen jonkun sanan, luikahtaneen jommankumman naisen suusta, joka\nminulta oli jäänyt älyämättä ja joka vahvisti hänen aavistuksiaan että\nMinna oli vankina. Arnold oli tarkka järjen mies, joka olisi nauranut\nja ivannut toisen unennäköjä, niin että yllämainittu arveloni näytti\nluonnollisemmalta selvittämään sitä perinpohjaista utelemattomuutta,\njota hän nyt osoitti; ja tämä seikka yksinään riitti laajentamaan\npelvon aiheita, jotka jo olivat mieleeni päässeet juurtumaan.\nSykkivällä sydämellä siis pyydettyäni Nohemu'n seuraamaan itseäni\nerääsen _laager'in_ syrjäiseen nurkkaan, sykkivällä sydämellä käännyin\ntämän puoleen, kun Arnold'in silmistä olimme päässeet, ja kysäisin\näkkiä, \"Miss' on Enamela?\"\n\n\"Mistä minä tiedän?\" tyttö vastasi kysymyksestä nähtävästi\nkummastuneena. \"Luulenpa, että Lumba'n soturit hänetkin surmasivat\nsamalla kun nuo toiset valkoiset\".\n\n\"Hänen ruumistaan ei ole muiden seassa\", sanoin.\n\n\"Sitten hän välttämättömästi on joko päässyt pakoon taikka viety pois\nvankeuteen. Todennäköisimmin on jälkimäinen tapahtunut, sillä Lumba on\noleva ylpeä, kun tuo kuninkaalle valkoisen tytön. Mutta mintähden\nsemmoista melua hänestä pidätte? Hän on tuleva onnelliseksi Cetewayon\nkraal'issa; kuningas on hänelle antava yllinkyllin lihaa ja olutta,\neikä häntä panna maata kuokkimaan viljan kasvua varten\".\n\nLihaa ja olutta! siin' oli puhujan ainoa käsitys maallisesta onnesta.\nLihaa ja olutta mielinmäärin, ynnä vapautus ruumiin työstä! Sepä\nhirmuista! Arnold Beidermann'in pahimmat aavistukset olivat siis\nsaaneet vahvistuksensa.\n\n\"Älkää niin silmiänne mullistelko\", tyttö jatkoi. \"Ei mitään pahaa\ntapahdu valkoisen papin tyttärelle. Cetewayolla on kylläksi mustia\ntyttöjä, jotka hänen mieltään noudattavat\", hän hieman ylpeästi lisäsi,\n\"ja hyvinkin luultavasti hän lähettää Enamelan Nataliin\".\n\nTässä oli pieni lohdutuksen kipinä, ja asiaa arvelemalla ymmärsin, että\njos kuningas salaisesti oli käskenyt ottaa Minnan vangiksi, niin oli se\nvarmaankin tapahtunut pikemmin jostain valtiollisesta syystä, kuin muun\nvuoksi. Ehkä hän tahtoi peloittaa toisia lähetyssaarnaajia ja saada\nnämät perheineen muuttamaan maasta pois; mutta siinä tilassa kuin\nminä olin, ei ollut helppo tyynesti asioita aprikoida, kentiesi\nTsululais-päällikkö toimi omalla uhallaan; kentiesi -- mutta en tahdo\nlukijaa väsyttää luettelemalla niitä hurjapäisiä arveluita, joita tämä\npahinten pelkojemme vahvistus minussa synnytti. Läpitse kaiken\nirvisteli meitä vasten naamaa se tosi-asia, että tyttö, jota rakastin,\noli vankeudessa keskellä raakalaisheimoa: ja kun Nohemun oli mahdoton\nkäsittää tunteita, jotka meille toivat niin hirmuista tuskaa, saatoin\nhäneltä ainoastaan lyhyimmiten kysellä kaikesta mitä hän kuullut\nja nähnyt oli, sekä johtaa omat päätökseni hänen hajallisista\ntiedon-annoistaan. Näitä hän tulvanaan laski kylläkin mielellään --\ntodella liiankin mielellään; sillä hän ryhtyi kuvailemaan joka asiaa,\nniin hauskaa kuin ikävää, joka hänen tielleen oli joukahtanut,\nparantaen äidinkielensä suhteellisen köyhyyden vilkkailla\nkasvojenliikenteillä, jotka täydelleen korvasivat sanain puutteen. Ei\npilveä, ei pensasta, tuskinpa edes yksikään luikertava sikalisko ollut\nhänen terävän silmänsä huomaamatta jäänyt; myöskin sen maakunnan\nluonto, jonka halki hän oli kulkenut, sai sanoissa niin tarkan\nkuvauksen, että minä sen hetikohta tunsin; ja päästäksemme asiain\nperille, täytyy meidän tarkkuudella kuunnella joka ainoaa tavua tässä\nperinpohjaisessa kertomuksessa. Ei käynyt päinsä sanoa: \"Loiskaapas yli\ntuon paikan\", taikka: \"Heitä tämä juttu siksensä\"; sillä jos sen teit,\nniin puhuja auttamattomasti kiersi samaan paikkaan ja kertomus pikemmin\nhidastui kuin joutui, saada Kafferilaista -- oli hän sitten mies tai\nvaimo kertomuksessaan joutumaan, on suorastaan mahdotonta; kuuntelin\nsiis kärsivällisesti loppuun saakka koko jutun, joka mihinkä muuhun\naikaan hyvänsä olisi ollut sangen jännittävä, sillä Nohemu, jos\nkertoikin hitaasti, kertoi sangen hyvin.\n\nPäivä oli valjennut ja valjastustoimi alkoi, ennenkuin tyttö oli\nlopettanut, jolloin annoin hänelle luvan kyyristyä vankkureihini\nnukkumaan pois väsymyksensä. Suurena lohdutuksena oli minulla nähdä,\nett'ei hän Ulan suhteen ensinkään huolissaan ollut.\n\n\"Pian saamme hänet nähdä Mambassa\", hän sanoi, \"ja silloin hän kertoo\nteille kaikki Enamelasta\". Kadehdinpa tytöltä sitä luottamusta, jota\nhän osoitti kasvinveljeni rohkeuteen ja älyyn, kaikki koristukset pois\nriisuen hänen kertomuksensa kuului melkein seuraavasti: Ennenkuin Ula\noli lähtenyt kanssani etsimään ryöstettyä karjaa, oli hän varoittanut\nNohemua niistä sotatuumista, joihin Tsululais-parvi todennäköisimmin\nolisi ryhtyvä, ja käskenyt hänen etenkin päivällä olla varoillansa sekä\nyön aikaan pujahtaa vanhan Landelan keralla heiniköille. Tyttö luotti\nehdottomasti neuvon-antajaansa ja ilmoitti kohta lähtömme jälkeen\npelkonsa Minnalle, joka vuorostaan puhui asian Boerille ja tämän\nperheelle. Mutta varoitus tapasi kuuroja korvia. Pieter-ukko oli\nsuvainnut kerran myöntyä enemmistön tahtoon, mutta nyt hän oli\npäättänyt päästä perille kaikista vastuksista huolimatta. Pitkän\npäivämatkan jälkeen vankkurit seisautettiin, tehtiin leiri ja kaksi\nmiestä vartioitsivat yön aikaan. Mutta Landela ja Nohemu olivat\npäättäneet seurata kasvinveljeni neuvoa, ell'ei vanha Boeri pysyisi\n_laager'issa_ kunnes apu, jota Arnold Beidermann oli hakemaan lähtenyt,\njoutuisi. Vähäistä ennen päivän koittoa molemmat koettivat saada\nHollantilaista viipymään leirissään, ja saatuaan kiellon vastineeksi he\nkääntyivät Minnan puoleen, pyytäen häntä liittymään heihin ja niin\nuhkaavaa vaaraa karttamaan. Mutta tähän neiti Beidermann ei suostunut,\nvaan sanoi, että koska isä kerran oli hänet vanhan Pieter Dirksen'in ja\ntämän perheen huostaan uskonut, niin oli hänen velvollisuutensa pysyä\npaikallaan. Nähdessään että hän oli luja aikeessaan ja huomatessaan\nettä Boerit itsepäisesti alkoivat valjastaa, Nohemu varusti itselleen\njauhopussin ja puikahti pensastoon, kädestä taluttaen vanhaa Landelaa,\njuuri kun aurinko rupesi pilkistämään ilmanrannalta.\n\nRuoskia aika tavalla läjäytellen -- jonka kaiken tyttö kertoessaan\nosoitti -- pantiin vankkurit liikkeelle, sill'aikaa kun molemmat naiset\nkyyristyivät pensaisin kunnes matkue ehtisi näkyvistä; mutta seura oli\ntuskin puolta penikulmaa ennättänyt, ennenkuin hurjat huudot ynnä\npyssynlaukaukset ilmoittivat, että kasvinveljeni oli liiankin\ntarkalleen vihollisen aikeet arvannut. Piilopaikastaan pelästynyt tyttö\nkatsoi tuota epäsuhtaista taisteloa -- soisinpa kykeneväni sinänsä\nmuuttamaan paperille hänen selvän kertomuksensa ynnä myötäseuraavat\nliikenteet! -- sekä kuiskasi havaintonsa sokealle seuralaiselleen. Hän\nnäki kuinka miehet kokoontuivat vankkurien ympärille, joissa naiset\npiilottelivat, ja kuinka he tekivät hurjia, vaikka voimattomia\nponnistuksia puolustaakseen armaitaan. Matkan etäisyys oli liian suuri,\nettä olisi voinut yksityisseikkoja selvittää, ja tummain soturien\nparvet peittivät silmältä tämän kauhistavan näytelmän keskustan; mutta\nlaukaukset alkoivat yhä harvemmin kajahtaa, kun sitävastaan vihollisen\nvilli kiljuna kävi aina lujemmaksi, ja vihdoin tuliputket tykkönään\nvaikenivat, jolloin vapisevat pakolaiset tiesivät, että heidän entisiä\nmatkakumppaneitaan ei enään ollut -- että ne olivat jok'ainoa saaneet\nsurmansa Tsulujen assegaista.\n\nHuoli omasta turvallisuudesta anasti nyt heidän kaiken olentonsa, ja\nmolemmat pysyivät aivan liikkumattomina, niin ett'ei Nohemu edes\npäätänsä nostanut tähystelläkseen ympärilleen, koska pieninkin liikunto\nolisi saattanut vetää rosvojen huomion puoleensa, jotka huudoista\npäättäen parast'aikaa olivat uutterassa puuhassa ryöstää vankkureita.\nÄkkiäpä noin puolen tunnin kuluttua (kuten sittemmin sain kuulla,\nvaikka tämä aika pakolaisista tuntui ijankaikkisuudelle) melu aivan\nlakkasi; ja silloin Nohemu, kun uskalsi katsoa sinnepäin, näki armeijan\ntekevän peräymistä.\n\n\"Etkö sitten mitään huomannut?\" kysyin tässä välikohdassa. \"Eikö mikään\nosoittanut, että ne kuljettivat vankia muassaan?\"\n\n\"Minä vaan katsoin\", tyttö vastasi, \"eikä tullut mieleenikään ajatella\nmitään vankia\".\n\n\"Mutta saattoiko Enamela joutua pois niin, ett'et sillä mitään väliä\npitänyt?\" kysyin vielä.\n\n\"Ihan varmaan; sanoinhan teille, että ajattelin itseäni, enkä häntä\".\n\nMitään sen parempaa selvitystä en voinut saada, ja Nohemu jatkoi\nkertomustaan.\n\nAuringonlaskuun saakka he pysyivät piilopaikassaan; sitten he hiipivät\ntiehensä pimeässä, uskaltamatta kumminkaan käydä hajoitetuilla\nvankkureilla, koska pelkäsivät tapettujen haamuja. Helposti voi\nymmärtää, mikä vaikeus oli johdattaa sokeata vaimoa tuossa kesyttömässä\nja vaikeakulkuisessa maakunnassa halki yön (sillä ainoastaan pimeän\nhetkinä onnettomat matkaajat tohtivat liikkua). Landela oli päättänyt\netsiä suojaa Swatsien maassa, ja sinnepä he ohjasivat askeleensa,\nkäyttäen ravinnokseen kasvien juuria ja marjoja sekä kärsien vaivoja,\njoiden alle jokainen muu ihmisolento sangen luultavasti olisi\nkuolijaaksi uupunut.\n\nPongolan poikki päästyänsä, uskalsivat pakolaiset matkustaa\npäivälläkin, jolloin Nohemun oli helpompi ohjata seuralaisensa askelia;\nmutta en tahdo kiusata lukijaa tämän kamalan retken yksityisseikoilla.\nEdellisenä päivänä oli tyttö huomannut matkaseurueemme, mutta varoi\nnäyttäymästä, kun ei tiennyt millaisia tervetuliaisia kohtaisi. Vaan\nsattuipa niin, että metsästäissäni jouduin lähelle Nohemun\npiilopaikkaa, jolloin tämä minut eroitti, ja sitten myöhemmin, kuten\nolen kertonut, kun ilta jo oli tullut ja hän tiesi kohtaavansa minut\nleirissä, hän tuli saapuville. Että he osuivat eteemme, oli marinaankin\nJumalan onnellinen sallimus, sillä vanha imettäjäni ei hyvinkään\ntietysti olisi enää kahta päivää kestänyt sellaista kauheata rasitusta.\n\nTämänlaatuinen oli lyhykäisyydessään Nohemun kertomus; ja vaikk'en\nsaanut mitään lohdutusta sen synkistä tapahtumista, niin tunsinpa\nihmetteleväni tuota tyttöä, joka niin uskollisesti oli riippunut kiinni\navuttomasta seuralaisestaan, kun tiesi helposti hyviin korjuihin\npääsevänsä, jos hänen olisi oman onnensa nojaan heittänyt.\n\nEnnenkuin vankkurit läksivät liikkeelle, menin Arnold'in luokse, jonka\nlöysin vielä valvomasta Landelan vuoteen äärellä.\n\n\"No niin, enkö oikeassa ollut?\" hän lausui surullisesti hymyillen, kun\nolin likelle tullut.\n\nÄänettömäksi myönnytykseksi saatoin ainoastaan nyykäyttää päätäni;\nsillä olihan pastorin unennäkö käynyt toteen.\n\n\n\n\n9:säs Luku.\n\nNomteba, noita-akka.\n\n\nLuulenpa melkein lähelle totuutta osaavani, sanoessani että Arnold\nBeidermann'in mieli virkistyi nyt, kun olimme saaneet kaikesta\njärjellisestä epäilyksestä vapaan tiedon kohtalosta, joka oli hänen\ntyttärensä osaksi tullut. Hänen mureellisen muotonsa ja saamattomat\nvastauksensa ilmaisivat kyllin selvään, että ajatukset ijankaiken\ntulisivat pysymään kadonneessa lapsessa; mutta kuitenkin hän alinomaa\nponnisteli voimiaan, näyttääkseen iloiselta, ja koetteli osoittaa\nmieltymystä jokapäiväisiin toimiimme. Pääasiallisena lohdutuksena\nhänellä oli pitkät keskustelut Landela-eukon kanssa, jolloin moni pieni\nmuistelma kadonneen lemmikin lapsuuden ajalta tuli puheeksi ja näytti\nyksinjääneelle isälle tuovan jonkinmoista haikeata lohdutusta. Vanhan\nystäväni sieluntila tänä koetuksen aikana pysyy aina minulle\nsalaisuutena, niinkuin myöskin se erinomainen tärkeys, jonka hän\nnäkemäänsä unennäköön laski.\n\nMutta sill'aikaa vankkurit yhä vakaasti vierivät edelleen, ja vihdoin\ntulivat näkyviin nuo ympyrään raketut, mehiläispesän muotoiset majat,\njoita yhteensä nimitettiin Mamba'ksi. Tähän pysähdimme; mutta Jack\nGarnett, Arnold Beidermann ja minä ratsastimme vielä edellemme\ntapaamaan kraal'in päämiestä ja saamaan tietoa Amaswatsilais-kuninkaan\nolopaikasta. Ne harvat maan-asukkaat, joita tähän asti olimme\nkohdanneet, näyttivät olevan Brittiläisten ystäviä ja osoittivat iloa\ntulostamme, me kun ehkä johonkin määrin saatamme heitä suojella\nTsululaisten päällekarkauksilta.\n\nPäällysmiehenä oli Mamba'ssa muuan Vamutsa, tukeva, onnistuneen\nnäköinen metsäläinen, joka räpäytti silmäänsä aivan hullunkurisesti, ja\njolla näytti olevan vahva taipumus olueesen tai johonkin muuhun\nhuumaavaan juomaan, jos tuo hieman pilventakainen tilansa, jossa hän\nilmaantui, antaa meille äsken alkaneessa tuttavuudessamme oikeuden\nmoiseen johtopäätökseen. Hän lausui meille kuninkaan nimessä\nsydämelliset tervetuliaiset ja ilmoitti, että hänen herransa oli\npar'aikaa muutamassa kylässä noin neljänkymmenen peninkulman päässä\npohjaiseen päin sekä rukoili meitä riisumaan juhdat Mamba'ssa, jossa\nmuutamat heidän miehistään meille majoja pystyttäisivät kunnes\nsaataisiin kuninkaan lupa asettaa Swatsilais-joukko kuntoon.\n\nTähän suostuimmekin, mutta pidin etuisampana asettaa vankkurini\njonkinmoiseksi laager'iksi; ja Vamutsan johdolla rakettiin härkiämme\nvarten oivallinen kraali leijonia vastaan. Kun kaikki asiat olivat\nsuorassa, lähetin arvoisaa isäntääni luokseni hakemaan, ja sulatettuani\nhänen sydämensä kelpo rommi-määrällä, aloin häneltä kysellä yhtä ja\ntoista hänen kansansa sotatoimista; ja pidimpä silloin tarkkaa vaaria\nkutsua heitä liittolaisiksemme, sillä tiesin hyvin, että jok'ainoa\nraihtuvainen sana saapuisi Swatsilais-kuninkaan korviin.\n\nVamutsa antoi suuritta mutkitta vihjauksen, että jos maailmassa oli\nasiaa, joka voi tehdä hänen herransa aikeillemme suosiolliseksi, niin\noli tää asia joku sievä lahja; ja muoto, jossa sama lahja löytäisi\nparhaan arvonsa, oli rommi -- hyvää, tuikeata väkevää ja nyykistävää\ntavaraa, eikä sellaista sekolientä, kuin tuo Delagoa-lahden\nPortukalilainen maahan toi. \"Tämä esimerkiksi ei sen hullumpaa ole\",\npäätti tuo verraton valtiotaituri puheensa, ojentaen tina-tuoppinsa\nuudelleen täytettäväksi.\n\nOlin suuresti ä'issäni huomatessani, että kunnon liittolaisemme\nlaskivat niin paljon arvoa rommi-pulloon, jota jalommat Tsululaiset\nkatsoivat korkealla ylenkatseella. Mutta, kaadettuani vieraalleni\nvähäisen rommia, kysyin, kuinka kauvan viipyisi kuninkaan vastaus\nmeille ehtimästä.\n\nTaaskin vihjaistiin, että grog'i[14] panisi sananviejän sääret\naika sukkeliksi; ja todellakin näytti väkijuomalla olevan joku\ntaikamahti Swatsein maassa; mutta olin alusta alkain päättänyt olla\nhemmoittelematta maan-asukasten juoppouden pahetta, ja hämmästyipä\nVamutsa jotenkin, kun hänelle ilmoitin, ett'en aikonut antaa\npisaraakaan rommia kuninkaalle enempi kuin hänen kansalleenkaan, ja\nettä päästäkseni kaikesta enemmästä vaivasta sekä tarpeettomista\nviivykkeistä, oli aikomukseni seuraavana aamuna lähteä matkalle itse\ntervehtiäkseni hallitsijaa.\n\nTämä odottamaton päätös saattoi päällikön suuresti hämille, ja hän\nrukoili minua rauhoittumaan, kunnes hän panisi sanan menemään\nherrallensa; mutta tunsin hyvin ne monet hätäkujeet, joihin nämät\nihmiset turvaavat, jos heillä on pieninkin syy arvata, että rommia\ntulee asian lopuksi; pysyin siis lujasti aikeessani, ja saatuani\nmusta-ihoisen oppaan, läksin matkaan päivännäöllä jättäen _laager'in_\nJaakko Garnett'in huostaan.\n\nYksi ainoa mainittava tapaus sattui tällä matkalla. Me toivoimme\nyhdessä ainoassa päivässä perille pääsevämme, vaikka maakunta kyllä oli\nsangen kesytöntä, emmekä sentähden päivällis-ajaksi pysähtyneet, vaan\nannoimme aika vauhtia mennä eteenpäin polttavassa helteessä, niin että\npaljas-jalkaisen oppaamme oli vähän vaikea pysyä jäljessä. Olimme\nkulkenut pienen joen poikki ja astuimme juuri muutaman metsistön halki,\nkun äkkiä terävä surina kohtasi korviani. Huutaen varoitukseksi\nArnold'ille, kannustin kohta hevoseni täyteen neliseen jo tiukensin\nohaksia vasta aukealle päästyäni, kun tuo vaarallinen metsikkö\noli kauvas taakseni jäänyt; sillä äsken kuulemani surina tiesi\nmatkustajalle vaaraa, kamalampaa, kuin leijona, leopardi tai\nelehvantti -- se oli mitättömännäköinen, mutta kuolettavan\nTsetse-kärpäsen[15] sotahuuto.\n\nTämä hyönteinen on kauhea vitsaus Etelä-Afrikan kulkijoille ja tekee\npaikoittain maan mahdottomaksi karjan, hevosten tai muulien oleskella,\njotka nopeasti uupuvat ja kuolevat sen myrkyllisestä puremasta. Onneksi\nsen olosija rajoittuu muutamiin tunnettuihin seutuihin, joiden läpi\nsaattaa isotta vaaratta yön aikaan matkustaa. Ulkomuodoltaan on\nTsetse-kärpänen meidän kotimehiläisemme näköinen, mutta ko'oltaan\npaljoa pienempi. Vaikka suurinta joutua teimme, emmekä olleet enempää\nkuin neljänneksen tuntia metsässä, saivat kuitenkin minun hevoseni,\nniinkuin Arnold Beidermann'inkin, pureman, ja molemmat kuolivat noin\nkymmenen päivän perästä. Aina kannan epäluuloa, että oppaamme oli tämän\ntien valinnut Valmutsan käskystä, sillä helposti olisi saattanut\nvälttää vaarallista seutua; mutta tarkempaa selkoa asiasta en ikinä\nsaanut.\n\nVaikka joutuun olimme kulkeneet, oli kumminkin eräs musta-ihoinen\nsanantuoja ollut kerkeämpi, ja kuninkaalliselle kraal'ille päästyämme\nhavaitsimme että ruhtinas jo oli tulostamme ennakolta tiedon saanut.\nOn todella sangen ihmeellistä, kuinka nopeaan kaikki uutiset\nlentävät Kafferien kesken. Saattaapa sanoa, että koko kansakunta on\nsen päällikön vakoojia, jonka yliherruutta se tunnustaa, ja\nEurooppalainen havaitsee, että hänen pienimmänkin tekonsa on\nhuomannut ja huolellisesti muistoonsa pannut joku tuntematon ja\nnäennäisesti näkymätön salanuuskija. Niinpä jälkeenpäin näimme, että\nSwatsilais-kuningas oli saanut tiedon aivotusta tulostamme Mambaan jo\nennenkuin olimme hänen rajansa ylitse kulkeneet, ja oli vetäytynyt\nnykyiseen olopaikkaansa, lykätäkseen lopullisen vastauksensa nostoväen\nasiassa, kunnes hänen vakoojansa olisivat tuoneet tarkat tiedot\nTsululais-kuninkaan todellisesta asemasta sekä -- mikä vieläkin\ntärkeämpää oli -- kunnes hän olisi loitsijoiltaan, poppamiehiltään,\nneuvoja kysynyt, mihin suuntaan hänen nyt olisi edullisinta toimia.\n\nKraal'ia lähetessämme tuli lähetyskunta vastaamme, ja meitä saatettiin\nmajoihin, joita tuota pikaa meitä varten oli siivottu. Nämä\nKafferilais-asunnot ovat kummallisen somia ulkonäöltään, mutta\nmataluutensa, valottomuutensa ja inhoittavan löyhkänsä takia sangen\nvastenmielisiä. Ne eivät mitään sen enempää tai vähempää ole, kuin\nkuperia, ylös-alaisin käännettyjä kopsia, jotka sievästi ovat ulkoapäin\nkatetut puun-oksilla tahi pitkällä ruoholla; ja koko rakennus on lujaan\npaikalleen sidottu lukemattomilla puisilla paaluilla ja köynnöskasvien\noksilla. Majain läpimitta vaihtelee, mutta neljäntoista jalan levyisiä\npidetään jo sangen suurina; ne ovat niin matalia, että useimmissa on\ntäysikasvuisen miehen mahdoton seisoa suorana. Tavallisesti on lattiana\npaljas maa, mutta muutamissa paremmissa majoissa on jonkinmoista\nvalkean muurahaisen pesistä tehtyä savisekoitusta sivelletty lattiaksi\nja tämä saa sangen soman muodon, kun naiset litteillä kivillä sen ovat\nsilittäneet. Kafferilais-majan sisustus on köyhä: ainoastaan joitakuita\nmattoja, joilla asujamet nukkuvat, koria, tarpeeksi tiviiseen nidottuja\npitämään olutta tai maitoa, saviastioita ja puisia pään-aluksia.\nLattian keskellä leimuaa tuli, eikä savu voi päästä ulos mistään\nmuualta kuin huoneen sisäänkäytävästä, joka on vaan kurja, nelinryömin\nsisään suljettava läpi. Ja tämäkin on yöksi käärmeiden ja metsänpetojen\nvuoksi huolellisesti ummistettu, niin että sisällä olevan ilman laatua\non helpompi kuvailla mielessään kuin kertomalla. Yhden ainoan kaikkea\nkorvaavan edun tunnen Kafferilais-majoissa -- ne ovat, näet,\nvettäpitäviä.\n\nNuo kelpo ihmiset, joiden asunnot saimme käytettäviksemme, olivat\nkuitenkin unhoittaneet jälkeensä koko joukon eläviä välikirjoja\nvuokrastaan, niin että yömme, sen sijaan kuin sen olisi tullut olla\nlevon ja rauhan aika, tuli pyhitetyksi kiivaimpaan sotaan näitä kamalia\nvuodekumppaleita vastaan; mutta onneksi Arnold'ille ja minulle\nitselleni, oli meidän nahkamme kelpo kunnossa ja tämänlaisiin\nhyökkäyksiin tottunut; puhdasverinen Englantilais-siirtolainen olisi\nmeidän tilassamme joutunut elävältä niellyksi.\n\nOivallinen iltanen, häränlihaa ja olutta, oli meidän varaltamme\nhankittu, ja mahdoton runsaus samaa ruokaa ilmaantui taas aamiaiseksi;\nsen syötyämme pyysimme tulla saatetuiksi kuninkaan luokse, mutta meille\nilmoitettiin, ett'ei hallitsija voinut meitä ennen tunnin kuluttua\nvastaan ottaa, jolla ajalla hänen noita-akkansa ehtisi loihtutemppunsa\npäättää, ennustaa onnea tai onnettomuutta ja määrätä, tulisiko Swatsien\nkansakunta liitto-veljeydessään tuottamaan kunniaa suurelle\nBritannialle, vai eikö.\n\nPolttelimme juuri piippujamme ja tarkastimme ratsujamme, nähdäksemme\njoko tsetse-myrkyn vaikutuksia alkaisi niissä näkyä, kun äkkiä juohtui\nmieleeni, että kanssapuheisin yrittäminen sen mahtavan vaimon kanssa,\njoka ohjasi Amaswatsilais-kuninkaan sydäntä ja omaatuntoa, olisi\nmielevä ja sangen valtioviisas teko. Tiesin että Arnold'ista olisi\nhyvin vähän apua tähän toimeen, koska hänen inhonsa näitä loitsijoita\nja taikuria vastaan luultavasti saattaisi hänet päästämään suustaan\nsanoja, jotka saisivat raivoon sen henkilön, jota aikomukseni oli\npuolellemme suostuttaa; ja läksin siis, jonkun vähäisen tekosyyn\nvarjolla, hänen luotaan, ohjaten askeleeni siihen kraal'in osaan päin,\njossa noita-akan asunto oli. Onni suosi oikeitani niin, että vaimo\nlähetessäni juuri seisoi majansa ovella. Silminnähtävästi hän\nvast'ikään oli saanut vaatetuksensa kuntoon ja valmiiksi siihen suureen\njuhlatilaan, jossa hän oli niin tärkeän osan toimittava. Neljä tai\nviisi muuta tohtoria eli poppamiestä oli ko'olla johtajattarensa\nympärillä, ihmetyksellä tarkastellen hänen aamutoimiansa, ja voimainsa\ntakaa järsien jotain noiduttua juurta, jota akka pienestä kopasta\nheille jakeli.\n\nNuo kelpo-ukot osoittivat suurta taipumusta ajaa minut tieheni, koska\nlääkkeiden voima muka saattoi heikontua valkoisen miehen saastaisesta\nkatseesta, mutta heidän ruhtinattarensa esti heidät siitä, ja mulla oli\nsiis hyvä tilaisuus mielin määrin katsella hänen suloansa.\n\nOlin usein nähnyt tavallisen Kafferilais-taikurin täydessä puvussaan,\nmutta tämä vaimo sukupuolensa hienolla huomausky'yllä oli saanut\nitsensä puetuksi inhoittavampaan, ja siis näyteltäväänsä osaa varten\nsopivampaan pukuun, kuin yksikään toinen ihmisolento, jonka ennen tai\nmyöhemmin olen tavannut. Hänen seuralaisensa olivat kyllä kamoittavan\nnäköisiä, mutta itse hän toki joka suhteessa vei niistä voiton; ja\nell'en sydämessäni olisi ollut vakuutettu, ett'ei hänen majesteettinsa\nPerkeleen ylimalkaan ole tapana peittää sorkkiaan millään\nvalheverholla, niin olisipa tosin ollut anteeksi annettava asia, jos\nolisin luullut hänen itsensä noitaukon haamussa edessäni seisovan.\n\nNäin edessäni olennon, ihan alastoman, ell'ei lukuun ota jonkinmoista\nesiliinaa lanteiden ympärillä, joka oli koristettu kaikenkarvaisilla\nhelmillä ynnä leijonan, leopardin ja muiden metsänpetojen hampailla ja\nkynsillä. Mutta älköön luultako, että tämän puuttuvaisen vaatetuksen\ntakia vaimon tumma iho pääsi näkyviin; sillä niin ei ollut asian laita,\nensiksikin siitä syystä, että hän kiireestä kantaan saakka oli yltä\nyleensä punamullalla ja piipun tuhalla maalattu; ja toiseksi, koska\nsuuri osa noita älykkäitä koristuksia oli silmältä peitossa verkon\ntakana, niin inhoittavan, että sen paljas näkö milt'ei saanut minua\npyörtymään. Hänen kaulansa ympäri oli ripustettu jonkun äsken\nteurastetun eläimen sisälmykset, joita oli vereen kastettu, niin että\ntämä hiljakseen valui pitkin akan koko ruumista. Kiemuroina ne\nriippuivat hänen rinnoillaan, ympäröivät hänen kupeitaan, takertuivat\npolviin kiinni ja valuivat suurina röykkyinä hänen verisille\nnilkoilleen. Päälaelle oli sisustettu alligatori tai sisilisko\nsovitettu, ja pienempiä suolia oli kierretty hänen verta tippuileviin\nhiuksiinsa. Minua ihmetytti, kuinka hän jaksoi kantaa kaikkea tuota\ntörkyä, jolla itsensä oli koristanut; mutta kaikki muut ajatukset\nhukkuivat yhteen ainoaan valtaavaan kauhistuksen tunteesen, kun\ninhoittava hirviö verkalleen astui minua kohden ja puhutteli minua\nsillä nimellä, jolla maan-asukkaat mua tavallisesti kutsuivat.\n\n\"Kuka olet?\" huusin hänelle, ja minut valloitti ankara halu lähteä\nkarkuun. \"Kuinka nimeni tunnet?\"\n\n\"Te olette Kuta, Englantilainen, jonka karjan Cetewayo on ryöstänyt.\nEikä ainoastaan karjaanne\", hän jatkoi, lähestyen niin liki, että\npelkäsin hänen törkeiden koristustensa minuun koskevan, \"eikä\nainoastaan karjaanne. Tsululais-kuninkaan käsissä on jotain, jota\npidätte raavaitanne kalliimpana\", ja hän irvisti ilkeästi, huomatessaan\nettä minä säpsähdin tuon odottamattoman tiedon kuultuani.\n\n\"Sanokaa mulle kaikki, mitä tiedätte\", pyysin rukoilevasti, ja inho,\njonka akan läheisyys minussa vaikutti, haihtui ankaran haluni tieltä\nsaada häneltä houkutelluksi salaiset tietonsa. \"Miksikä peittäisitte\nsurevalta isältä ilmoituksia, jotka hänen sydäntään virkistäisivät?\"\n\n\"Surevalta isältä!\" kertoi hän kolkosti. \"Mitä on valkoinen pappi\nkoskaan tehnyt minun tai kansani eduksi, että olisi mun syytä huojentaa\nkuormaa, jota hän ikuisesti on niskoillaan kantava. Eikö hän ole\nhalveksien puhunut siitä säädystä, johon minä kuulun, ja koettanut\nsaada meitä naurun alaiseksi ja kansaa epäuskoiseksi niille voimille,\njoita meillä on hallussamme? Eikö hän ole lakkaamatta puuhannut\nsaadakseen meitä maasta hävitetyiksi? Ei, en tahdo sanaakaan sanoa,\njoka valkoisen papin kurjuutta lieventäisi\".\n\n\"Niin antakaa mun saada tietää kaikkein pahin\", sanoin valittaen. \"Minä\nolen Kafferllais-heimojen kesken elänyt kuin veli. Miksikä te, joka\nniin mahtava olette, peittäisitte totuutta minulta, joka olen niin\nheikko? Ja eikö olisi voitto valkoisesta papista, kun voisitte sanoa:\n'Kas, te ette uskoneet mitä maan loitsijat sanoivat; kuulkaa nyt\nilmoituksia, joita teidän oma taikakirjanne ei kykene teille antamaan'.\nEikö se olisi parempi kosto kuin mikään muu?\"\n\nNäin sanoessani tarkastelin tuskallisesti vaimon ilkeitä\nkasvonjuonteita, ja mielihyväkseni näin, että ne selvään kävivät\nlempeämmiksi. Nauttia koston makeutta tähän malliin ei silminnähtävästi\nikinä ollut hänen mieleensä tullut, ja liikkumatta hän kauvan seisoi\nedessäni, ajatuksiin vaipuneena.\n\n\"Nytpä\", ajattelin itsekseni, \"jos vielä voin saada omanvoiton-pyynnin\navukseni, niin olen jutun voittanut\"; ja vetäen lakkaristani taskukellon\n-- viimeisen muiston isävainaastani -- minä painoin huuleni sen\nosoitustauluun ja kuiskasin niin matalalla äänellä, ett'ei sanani\nvoineet tunkeutua noiden alhaisempien noiturien korviin: \"Jos valkoinen\npappi sinä hetkenä, jolloin varjot ovat lyhyimmillään, saa tietää, mitä\non hänen kadonneelle lemmikilleen tapahtunut, niin tulee tämä\npäivänmittari suuren loitsija-vaimon omaksi\".\n\n\"Selvään mieletön lupaus\", sanoo ehkä lukijani. \"Kellon takia hän\nlaskee ensimäisen valheen, joka hänen päähänsä pälkähtää\".\n\nMutta minäpä asiat paremmin tunsin. Olin kyllin kauvan oleskellut\nmaan-asukasten parissa, tunteakseni ne tavattomat keinot, joita heillä\non uutistensa saamiseksi. Tiesin hyvin, että noita-akan urkkijat olivat\nhänelle tuoneet vereksimmät uutiset Tsulujen maasta. Selvältä näytti,\nettä hänellä oli tieto Minna Beidermann'in vangiksi-joutumisesta ja\nettä hän voisi antaa meille tarkempiakin tietoja jos vaan hänen\nkielensä saisi liikkeesen. Ja jokaisesta luotettavasta tiedosta, oli se\nsitten rauhoittavaa tai päinvastaista laatua, pidin lupaamani hinnan\nhalpana.\n\nAkan silmät säteilivät, kun hän kelloa katseli. Tämänkaltainen\nkummallisen aianmittarin omistaminen loisi häneen äärettömän arvon\nilveilevien vertaistensa rinnalla, ja tämä ajatus painoi vaa'an minun\npuolelleni, vaikka minun akan kunniaksi täytyy tunnustaa, että hän\nminun luullakseni olisi lopulta kumminkin ilmaissut salaiset tietonsa,\nilmankin minkäänlaisia lahjuksia.\n\n\"Te olette aina ollut, Kuta, kansamme hyvä ystävä\", hän lausui äänellä,\njonka ympärillä olevat loitsijat hyvin saattoivat kuulla; ja nämätpä\nnyt, äkkiä liittyen johtajattarensa nuottiin, huusivat yhteen ääneen\n\"Yo, yo\", suostumukseksi hänen lausumalleen sanalle. \"Te ette\nmilloinkaan ole nauraneet toimillemme, vaikk'eivät ne olekaan käyneet\nsamaan suuntaan kuin valkoisten miesten. Kuulkaa nyt! Vähän aian päästä\nolen astuva kuninkaan eteen sanomaan hänelle, mitä tuleva aika tietää.\nOlkaa saapuvilla ystävänne kanssa, niin ehkä saatte kuulla, mitä\nmielenne tekee. Mutta valkoinen pappi kavahtakoon nauramasta\njuhlallisuuksillemme. Kun maan-asukkaat tulevat Kagasiin ja näkevät\nystävänne naisen pukuun vaatetettuna, eivät he silloin ikinä te'e\npilkkaa; miksi ei hän sitten osoittaisi meille samaa kunnioitusta?\nMenkää nyt kuninkaan luokse, ja sitten, jos luulette maksavan vaivaa,\nannatte mulle päivänmittarin. Menkää!\"\n\nMuun muassa tuo pieni Arnold'in messupaitaa koskeva viittaus osoitti,\nettä akan tiedot olivat yhtä laajoja kuin perinpohjaisia; ja taas\ntavatessani ystäväni, kerroin hänelle mitäkään salaamatta jok'ainoan\nsanan, mikä oli minun ja noita-akan kesken sattunut. Olin valmistaunut\nkuulemaan hänen vihanpuuskiansa koko tuota kamalaa joukkiota vastaan,\ntai jyrkästi kieltäyvän olemasta pakanallisessa juhlatilassa\nsaapuvilla, mutta hämmästyksekseni hän suostui vilkkaasti ehdoitukseen\nja näytti laskevan siihen suuremman painon kuin itsekään puolestani\nsaatoin panna. \"Kentiesi akka näkee näyn -- unennäön?\" hän sanoi\nhermohikkaasti. \"Se on tie, jota myöten oikea tieto asioista pääsee\nmaailmaan. Ettekö usko, että joku unennäkö on tulossa? Mennään kohta,\nmuuten myöhästymme\".\n\nHän oli tänä aamuna ollut hyvin alakuloinen, vaikka, kuin tavallisesti\nkoetti sitä salata; nytpä tuo laiha vartalo kävi suoraksi ja askeleet\nkulkivat köykäisesti, kun hän niitä kuninkaan asunnolle ohjasi. Mutta\nennenkuin olimme päässeet kahdensadan askeleen päähän paikasta, astui\nvirkamies, joka nähtävästi toimitti jonkinlaisia kanslerin tehtäviä,\nkunnioittavasti tiellemme ja esti edemmäksi pääsömme, kunnes hänen\nherransa olisi ennättänyt valmistauta meitä vastaanottamaan.\n\nNäytelmä, jonka todistajiksi jouduimme, oli mitä vilkkaimpia, sillä\njokainoa kraal'in lukuisista asukkaista oli liikkeellä. Lähelle\nkuninkaan asuntoa oli kaksi soturirykmenttiä asetettu, uljaannäköisiä\nmiehiä, kilvet ja assegait käsissä, vaikka minun luullakseni eivät toki\nulkomuodoltaankaan Tsululais-joukoille läheskään vertoja vetäneet.\nVaimoja ja lapsia tunkeili ulos majoista ja taas sisään aivan kuin\njoukko mustia kaniineja, jotka pesiinsä ryömiskelevät; aika parvi\nsoittoniekkoja, kukin varustettu yksinkertaisella, mutta tehokkaalla\nsoittokalullaan, oli kokoontunut lähelle kuninkaan palatsia, ja\narvasin, että näillä oli aikomuksena ruveta vuohennahka-rumpujaan\nrämpyttämään, läsnä-olijoiden hermoista vähääkään lukua pitämättä;\nlehmät ammuivat, vasikat porasivat ja lukuisia, puolinääntyneitä,\nkurjannäköisiä koiria kirmaili hurjasti ylt'ympäri välttääkseen kiviä\nja puukalikkoja, joilla lapset niitä paiskelivat, lyhyesti, näkö oli\nmitä kirjavinta, ja vilkkaus väestössä osoitti, että jotain suurta oli\ntapahtumaisillaan.\n\nYht'äkkiä rummunlyöjät hirvittävällä rämpätyksellä täräyttivät\nsoittokalujansa, ja jokainen iski päälle täyttä voimaansa. Kansa\nsyöksi meluten kuninkaan asunnolle päin, kiljuen hallitsijansa\nkunniaksi, joka nyt ilmaantui pienissä vankkureissa istuen. Valtijaan\nnähdessään alamaiset heittäytyivät maahan kasvoilleen ja jatkoivat\ntervehdyshuutojansa entistään kauheammin sekä tukauttivat aivan\nkuulumattomiin Swatsilais-_imbongan_ äänen, joka lauleskeli herransa\nsuuruutta, arvoa ja kiitosta, suuressa määrin samaan tapaan, kuin tuo\nennenmainittu Tsululaisvirkamies.\n\nKäden viittauksella kuningas lakkautti metelin ja kokous nousi\nseisaalleen, joka temppu osoitti, että hovitavat tässä kansassa olivat\nvähemmän ankaria, kuin Cetewayon hovissa, missä ei kenenkään ollut lupa\nseisoa kuninkaansa läheisyysdessä. Nyt tuli meille käsky lähestyä ja me\ntunkiimme siis eteenpäin hallitsijan luokse, joka vastasi\nkumarruksiimme arvokkaasti ruumistaan käännähtämällä, ja ojensi sitten\narmollisesti meille kätensä, jota me kumpikin vuoroamme ravistimme.\nTämä tavaton ponnistus vaati hieman virkistystä, jota Kafferilaisen\noluen muodossa kuninkaalle sieväkutoisesta korista tarjottiin. Kelo\nkulauksen ryypättyään hän ojensi sarkan minulle, ja katseensa kävi\nsynkeäksi, kun kohteliaasti mainitsin, ett'ei mun ollut jano; mutta\npiankin hän käänsi seikan edukseen ja lausui: \"Oi, te olette parempaan\nja väkevämpään tottuneet, kuin olueesen. Ehkä olette jotain juomastanne\ntuonut minullekin maistiaisiksi?\"\n\nMinä vastasin, että olimme ratsastaneet tänne aivan ilman mitään\ntavaroita mukanamme, paitsi pientä paloviina-pulloa, jonka hän\nmielellään saisi omakseen; mutta hänen täytyisi varrota, kunnes\nkeskustelut olisivat päättyneet, jolloin sen hänelle lähettäisimme.\n\nTämä, niinkuin arvasinkin, sai hänet kohdastaan kysymään asiamme\nlaatua; jonka jälkeen minä järjestään esitin hänelle eri kohdat noissa\nmääräyksissä, jotka ennen Utrecht'ista lähtöämme minulle oli annettu.\n\n\"Tämä on yksivakainen asia\", hän vastasi hetken mietittyään; \"tämä on\nasia, johon ei umpimähkään auta vastata. Mutta oitis tahdon kysyä\nneuvonantajiltani ja tehdä teille tiettäväksi neuvoittelumme päätöksen.\nAntakaa Nomteban ja Nyangojen[16] astua luokseni\".\n\nTusina ketteriä jalkoja läksi silmänräpäyksessä liikkeelle noita-akan\nasunnolle päin, ja muutaman minuutin päästä rimpipillin äännähdys\nilmoitti, että hän oli tulossa, kuninkaan kysymyksiin vastaamaan.\nÄänetön hiljaisuus, tuskallinen vaitiolo vallitsi kansajoukossa, kuin\nnoita-akka lähestyi. Hänen edellään kulki hullunkurisesti vaatetettu\npoikanulikka, joka jonkinmoisesta huilusta puhalsi noita loitsijanaisen\nohjailevia säveliä, ja häntä seurasi alataikurit, jotka vast'ikään olin\nnähnyt hänen ympärillään. Kansaan näytti sanaton kauhistus tarttuneen,\nkun tuo hirveästi koristettu ihmisolento verkalleen asteli eteenpäin:\nkaikkein silmät näyttivät kuin olisivat kuopistaan olleet\nputoamaisillaan ja hirveästi mulkoillen käänsivät valkuaisensa näkyviin\nmitä julmimmalla tavalla; pelon, kauhun odotus oli jokaisen kasvoihin\nkuvattuna. Ihmisraukat! He olivat epätiedossa, eikö yhtä tahi kahta\nuhria heidän joukostaan taaskin vaadittaisi varsinaisen toimituksen\nalkajaisiksi, ja itsekukin vapisi sydämmessään, aatellessaan, että itse\nsaattaisi olla juuri siksi uhriksi merkitty.\n\nKuninkaan vaunuille päästyään noita-akka pysähtyi, ja, tekemättä\nminkäänlaista alamaisuuden tai kunnioituksen merkkiä, hän kysyi, minkä\nsyyn varjolla kuningas hänen lepoaan oli häirinnyt.\n\nHeikolla, vapisevalla äänellä suuri Swatsilais-valtias selvitti tuloni\ntarkoituksen ja pyysi Nomteban kysymään hänen esi-isiensä hengiltä,\nkuinka tässä valtiollisessa seikassa tulisi menetellä. Hallitsijan\nkauhistus oli nähtävästi aivan yhtä suuri, kuin hänen alamaistensa, ja\npäättäen hiestä, jota tippui hänen otsaltaan sekä käsien oudoista\ntempauksista, aivan yhtä luonnollinen.\n\nNoita-akka kuunteli tarkasti kunnes kuninkaan selvitys oli päättynyt,\nja lausui sitten äkkiä: \"Neljä elukkaa tuotakoon tänne -- yksi kirjava\nhärkä, yksi valkea hieho ja kaksi punaista härkää; henkien täytyy verta\nnähdä\".\n\nTähän saakka vallinnut tuskallinen mielenjännitys, joka kansan muodossa\noli ollut nähtävänä, vaihtui ilon ihastukseksi, sillä eihän yhtäkään\nihmisuhria nyt vaadittu, ja sitä paitsi saisi kansa luultavasti osansa\nlihasta. Uskomattomalla joutuisuudella nuo tuomitut elukka-raukat\ntuotiin paikalle, ja puolen tusinaa miehiä piteli lujasti sarvista\nvalkoista hiehoa Nomteban vastapäätä. Tämä ensin terävästi tutkisteli\nsitä, nähdäkseen, ettei siinä virhettä ollut, ja voiteli sitä sitten\nvahvasti jonkimmoisella nesteellä, jota hän suussansa erästä juurta\npureskelemalla valmisti. Sen jälkeen hänen soittopoikansa ojensi\nhänelle terävän, lyhyen assegain, jolla hän taitavasti sivaltaen\npuhkaisi elukan kupeen ja kätensä haavaan tunkien veti ulos osan\nsisälmyksiä, jotka hän juhlallisesti söi suuhunsa. Sillä aikaa kansa\nhurjasti kiljui ja sen riemuhuudot tukauttivat tuon vielä elävän uhrin\ntuskallisen mölinän.\n\nTämän juhlamenon kestäessä olivat ala-taikurit samoin menetelleet\nnoiden kolmen härjän kanssa ja kumonneet aika kulauksia lämmintä verta,\njolla näytti olevan hurjistuttava vaikutus heihin. Merkin saatuaan\nnoita-akalta, hyökkäsi koko kansa paikalle ja poisti pian terävillä\nassegaillaan jok'ainoan liha rääpäleen noista neljästä elukasta,\njättäen paljaat luut veriselle maalle, mutta tämän jälkeen kuningas\nloitsijattaren käskystä käski kansan hajota kunkin kotiansa, ja\nainoastaan ylimmäiset neuvon-antajat ynnä me itse jäimme paikalle\nkuullaksemme Nomteben suusta, minkä lausunnon vainajain henget olivat\nantaneet.\n\nEn tahdo kertoa keinoja ja menetyksiä, joita loitsija-vaimo käytti\npäästäkseen siihen hurmauksen tilaan, mikä teki hänet ennustusten\npurkauksiin kykeneväksi; kovin vastenmielistä oli minulle nähdä noita\ninhoittavia temppuja. Mutta pääsi hän kuin pääsikin tuohon haluttuun\nmielentilaan ja silloin oli hän tosin enemmän jonkun ilkeän pahanhengen\nkuin ihmis-olennon näköinen. Ettei hän yksistään teeskennellyt,\non mielestäni selvää, sillä eipä kukaan olisi kyennyt niihin\nruumiin ponnistuksiin, joita hän nyt osoitti, ellei ankara määrä\nmielenkiihtymystä, jota melkein vimmapäisyyttä likeni, olisi hänelle\nvoimia antanut. Ennenkuin hiehoon oli kajonnut, hän töintuskin jaksoi\nliikkua sen taakan alla, josta äsken puhuin; mutta nytpä hän oikein\nhyppeli innoissaan korkealle maasta ja hirveät koristeensa lentelivät\nilmaan, kun hän loiskeili, köykäisyydellä, joka olisi ollut kunniaksi\nkelle tanssijattarelle hyvänsä. Näitä leikkauksia koettivat hänen\nmieskumppalinsa, tosin huonolla menestyksellä, voimiensa takaa matkia;\nmutta paholainen näytti olevan huvitettu akasta yksinään; ja niinpä\nviimein, kun henki hänessä pakoitti häntä sanoja lausumaan, hän äkkiä\nseisahtui ja alkoi puhua.\n\nEnsimmäiset lauseet, jotka Nomteban suusta pääsivät, olivat vaan\nepäselvää soperrusta ilman mitäkään ajatuksen yhteyttä, sillä sakeata,\ntahmeaa vaahtoa valui hänen huuliltaan ja esti puhunnan. Mutta\nvähitellen sanat kävivät selvemmiksi ja me saatoimme kuulla hänen\nsuustaan katkonaisia lauseita, joita rävähtämättömällä tarkkuudella\nkuultelimme; sillä paljon, sangen paljon asiamme riippui siitä, mihinkä\nsuuntaan tän raivokkaan vaimon houraukset käännähtyisivät. Arnold\nBeidermann'in muoto minua kauhistutti, sillä aivan itse huomaamattansa\nhän väänteli kasvojaan loitsija-akan mukaan; hänen silmänsä pyörivät\njulmasti kuopissaan ja koko katsantonsa oli niin outo, etten suinkaan\nolisi vähintäkään kummastunut, jos hän tuossa paikassa olisi alkanut\nloiskia yhtä tanssia Nyangojen keralla, etenkin syystä, että itse\ntunsin salaisen kutsumuksen samaan leikkiin; niin voimakkaasti vaikutti\nnäytelmä minuun.\n\nEnsimmältä koskivat noita-akan ymmärrettävät lauseet ainoastaan\npaikallisia seikkoja, mutta viimein hän pääsi minunkin lähetykseeni,\njonka suhteen kuningas oli neuvoa kysynyt.\n\n\"Sinä, Amaswatsien kansan kuningas, vaadit esi-isiesi hengiltä\nneuvoa\", hän lausui, katsoen suoraan hallitsijaansa, joka yhä istui\nkäsivankkureissaan peukaloitansa pyöritellen, epätietoisuuden ja\nsurkeuden varsinaisena kuvana. \"Henkeni on heidän henkensä kohdannut ja\nsanonut mitä halajat. Tämä on vastaus\".\n\nHän puhui lyhyitä ja katkonaisia lauseita, jättäen kuulijainsa toimeksi\narvata loput, kun niissä jotain hämärää ilmestyi.\n\n\"Cetewayo on leijona, mutta sinä olet elehvantti. Cetewayon miehet ovat\npuhvelia, mutta sinä olet ukonnuoli, joka isket lauman hallitsijan\nmaahan. Yhdisty sinä valkoisiin miehiin. He sinua auttavat tykeillään\nja Tsululaiset soturit sortuvat maahan. Kiharatukkainen tyttö istuu\nmajassa itkemässä. Ei hänelle kelpaa olut eikä ruoka, sillä sydämmensä\non raskas, kurja hylky -- pitaalitautinen ihminen lähestyy häntä. Tyttö\non hyvä eikä lyö raukkaa. Hän antaa sille kuihtuneen lehden. Swatsit\novat vahvoja. Valkoisten miesten pyssyt käsissään he nielaisevat\nTsululaiset. Tyttö tietää että eräät sydämmet häntä murhehtivat, mutta\nnäiden suru on haihtuva. Kuningas yhdistyköön valkoisiin miehiin ja\nvoittakoon vihollisensa. Henkeni lentää tulevaisuuteen\", hän jatkoi,\näänensä kävi matalaksi, tuskin kuuluvaksi, ja silmänsä tarkastivat\nkuningasta, vaikka niiden katse oli tyhjä, tajuton ja näytti seuraavan\najatuksia, joita ei mikään näkyväinen ääri rajoittanut. \"Henkeni lentää\ntulevaisuuteen, mä näen kaksi sotajoukkoa julmassa ottelussa.\nKaatuneita viruu joukottain maassa, täällä punatakki, tuolla\nSwatsilainen, niiden rinnalla joukko Tsuluja. Minä näen monta punaista\ntakkia Cetewayon kraalissa, mutta niiden kantajilla ei ole valkoista\nihoa. Taas minä näen punaisia takkeja, loistavia kuin veri, ja sinisiä\ntakkeja, komeita kuin puolipäivän taivas, Cetewayon kraalissa, mutta\ntällä kertaa niiden kantajat ovat vaaleanaamaisia. Minä näen hänen\nkarjansa pois vietynä ja Mustien Mustan maanpakolaisena.\nKiharahiuksinen tyttö sitoo valkoisen soturin haavaa. Swatsit\nyhdistykööt Brittiläisiin -- olen puhunut\".\n\nKatkonaisen lausetulvansa loppupuoleen oli loitsija-vaimon puhe käynyt\nyhä heikommaksi; ja kun se oli loppunut, hän lankesi kasvoilleen,\nniinkuin minusta näytti, jonkinmoiseen kaatuvan taudin puhtiin. Arnold\nBeidermann kohta astui esiin lääkäri-apuansa tarjoamaan, mutta\njyrkästi, vaikka kohteliaasti, ala-loitsijat estivät häntä kajoomasta\ntunnottomaan vaimoon, jonka he kantoivat läheiseen majaan ja saivat\ntointumaan lääkkeillä, jotka he yksin tunsivat.\n\nKuullessaan ilmoitukset henkien maasta, neuvon-antajat kiljuivat ja\nloiskivat ilon innostuksessa -- joko todellisessa tai teeskennellyssä;\nkuninkaan kasvot saivat takaisin tavallisen säteilevän rauhansa, hän\nlakkasi peukaloitaan pyörittelemästä ja tointui niin, että taas muisti\noluttuoppiansakin, jonka hän nyt pohjaa myöten tyhjensi; rummut\nkomennettiin taas pärryttämään, jolloin kansa taas tulvana syöksyi ulos\nmajoistaan; kaikki viivytys oli nyt loppunut ja kun kaksi paikalla\nolevaa soturirykmenttiä oli tullut saapuville, piti Swatsilais-valtias\nlyhyen puheen ja julisti päätöksen, johon hän oli tullut. Onneksi\nmeille oli hallitsija vähän ahdashenkinen ja sanojaan säästelevä; sillä\nmeillä ei suinkaan ollut pitkiin puheisin halua.\n\n\"Amaswatsien soturit\", hän lausui vaunuistaan nousematta, joka heissä\nhänen puheensa voimaa vähän heikonsi. \"Soturit! Olen esi-isieni\nhengiltä neuvoa kysynyt ja ne sanovat minulle, että lapsieni keihäät\nuppoovat Tsulujen vereen. Yksissä ystäväimme, valkoisten miesten kanssa\nlähdemme rajan yli ja poltamme poroksi Cetewayon kraalit. Kymmenen\nhärkää tapettakoon ja soturini vahvistakoot itseänsä taisteluun\".\n\nAnkarat ja pitkät suostumahuudot tervehtivät tätä julistusta,\nja kun naudat olivat tapetut, alkoi kansa ahkeraan puuhata pitkiä\npaistipitoja, jolla aikaa Arnold ja minä päätimme sopimuksemme\nkuninkaan kanssa; eikä paloviina-pulloa suinkaan unhoitettu. Asiat\npuhuttiin niinpäin, että meidän piti palata suorastaan Mambaan,\njossa Swatsilais-rykmentit meihin yhdistyisivät, saadakseen käsiinsä\nampuma-aseita ja harjaantuakseen niitä käyttämään, ja hallitsija itse\naikoi seurata joukkojaan tänne asti. Uudet liittolaisemme osoittivat\nsuurinta alttiutta pienimmissäkin palveluksissa, joita tarvitsimme, ja\npuoli tusinaa miehiä taisteli kunniasta saada taluttaa ratsujamme\npaikalle ja tuoda majaamme matka-eväitä, jotka hyvin olisivat\nriittäneet kokonaiselle ratsumies-joukolle.\n\nNiin Arnold kuin minäkin halusimme olla yksinämme heinikköjen\nhiljaisuudessa, missä saisimme rauhassa puhella tiedoista, joita niin\nomituisella tavalla olimme saaneet. Mutta ennen matkalle lähtöämme\nmenin Nomtebaa hakemaan, antaakseni hänelle kellon, jonka hän niin\nrehellisesti oli ansainnut. Minä tapasin akan täysillä tunnoillaan,\nvaikka vielä uupuneena siitä ankarasta sielun ja ruumiin jännityksestä,\njonka alaisena hän oli ollut. Hänen loitsija-arvonsa inhoittavat\ntunnusmerkit olivat nyt poissa ja hän oli useaan kertaan pessyt\nruumiinsa, niin että hän nyt oli muodoltaan paljoa vähemmin kauhua\nherättävä kuin ennen.\n\n\"Tuon teille tässä auringon-mittarin, niinkuin olen luvannut\", sanoin\nhänelle. \"Antakaa mun nyt tietää, voiko teiltä saada lisää tietoja ja\nsaatatteko antaa meille mitään tukevaa toivon aihetta\".\n\n\"Mitä henki käski mun sanoa, sen sanoin\", hän vastasi, \"mutta nyt kun\nse on minut jättänyt, en mitään tiedä. Menkää matkoihinne ja olkaa\ntyytyväinen; mitä kieleltäni on päässyt, se tapahtuu. Kuulkaa kumminkin\ntätä\", hän lisäsi matalalla äänellä, ottaessaan kellon kädestäni,\n\"neljä yötä tämän jälkeen Mamban koirat haukkuvat keskiyön aikaan.\nPitäkää varalla, ett'eivät miehenne koske liipaisimiin liian aikaisin\".\n\n\"_Hänkö_ sitten siellä on?\" kysäsin hengähtämättä.\n\n\"Lapsille yksin ymmärtämätön kysymys sopii\", hän vastasi. \"Menkää!\"\n\nEhtiä Mambaan tänä yönä olisi ollut mahdotonta, ja kuninkaan käskystä\noppaamme poikkesi suuntaan, joka vältti tsetse-kärpäsien metsän ja\njohtaisi meidät päivänlaskun ajaksi kraaliin, missä saisimme levätä.\nArnold Beidermann'in ulkomuoto oli sangen iloinen, ajaessamme\nrinnakkain tietämme hitaasti eteenpäin, sillä hän nähtävästi katseli\nnoita-akan lauseita edullisimmassa valossa ja tulkitsi niitä tavalla,\njoka hänelle oli mieluisin. Minä puolestani en ollut läheskään niin\nkerkeä johtopäätöksiäni tekemään, sillä aikaa jo siihenkin tarvitsin,\nettä ennätin tointua tuosta jännittävästä näytelmästä ja hätäilemättä,\ntyynesti saatoin asiaa kokonaisuudessaan aprikoida; ja pelkäänpä että\ntällä kertaa olin huono seurakumppali, sillä omien aatoksieni\najelemana, vaipuneena mietiskelemään, missä määrässä saattaisi olla\nmahdollista että Minna palaisi neljäntenä yönä tämän jälkeen, en paljon\nhuomannut mitä toverini sanoi, vaikka tosin sen verran kuulin, että\ntiedän hänen kehuneen noita-akkaa sekä todistelleen unien ynnä muiden\nnäkyjen tehokasta merkitystä.\n\nIlma oli kamalan kuuma, ja ihmiseen tuli sellainen raskas,\nahdistavainen tunne, joka Etelä-Afrikassa ukkois-myrskyn tuloa\nennustaa. Illempana taivaankansi äkkiä kävi paksuun pilveen, ja näimme\nselvään, että jos läpimärjiksi kastumatta mielimme suojaan päästä,\nniin täytyi meidän antaa mennä parempaa vauhtia, kuin tähän asti.\nKärpäsenpuremain turmiolliset vaikutukset eivät vielä olleet päässeet\nilmi ratsuissamme, ja ainoastaan vapaasta tahdostamme olimme näin\nhitaasti kulkeneet. Oppaamme näytti sormellaan, kuinka sade läheni, ja\nme laskimme täyttä nelistä. Matkamme kävi pikemmin tulossa olevaa\nraju-ilmaa vastaan, kuin siitä poispäin; ja suoraan edessämme näimme,\nkuinka tummaa rankkasadetta tulvaili alas kuin seinää pikimustan\npilvisänkän kohdusta. Lähemmä tullessamme havaitsin, että hevoseni\nosoitti selviä pelvon merkkejä; mutta siitä huolimatta kannustin vaan\nlujasti, kunnes musta-ihoinen oppaamme, yht'äkkiä ympäri pyörähtäen,\ntarttui ratsuni päitsiin ja huudahti äänellä, joka ilmaisi hurjinta\nkauhistusta: \"Väleen astukaa maahan ja kätkekää kasvonne. Se on\n_Hambuma_\".[17]\n\nEi ollut tarpeen piukoittaa suitsia; hevosemme olivat ilmankin\nseisahtuneet, ja minä tirkistämistäni tirkistin Swatsilais-miestä, joka\noli viskaunut maahan kasvoilleen, kun samassa huudahdus Arnold'in\nsuusta sattui korvaani, ja käännettynä sinnepäin näin hänet istumassa\nliikkumatta vapisevan oriinsa seljässä, oikea käsivarsi ojennettuna, ja\nkasvoissaan näkyi ääretön hämmästys yhdessä syvimmän, hellimmän\nrakkauden kanssa -- samallainen katse, millä voi ajatella äidin\ntervehtivän lastaan, jonka odottamatta on saanut takaisin kuolon\nkidasta. Ei ääntä päässyt hänen huuliltaan; sanaa sanomatta hän istui,\nkäsivarsi oikaistuna siihen suuntaan, mistä myrskyilma peloittavalla\nvauhdilla läheni.\n\nMinäkin käänsin silmäni sinnepäin. Ja siellä tapasi katseeni tytön,\njonka olimme luulleet istuvan vankina Tsulujen käsissä, mutta joka nyt\nikäänkuin aaltoillen liikkui meitä kohden, lähenevän rankkasateen\nsuojassa. Ei voinut erhettyä tuon sorjan haamun suhteen, jonka\nolkapäillä tuuheiden keltakiharain meri aaltoili. Köykäisesti se\nmyrsky-ilman kantamana lähestyi meitä, liitäen yli tasankoa peittävien\nmatalain pensastojen. Minä yritin puhumaan, mutta en voinut; koetin\nkannustaa hevostani, mutta se oli säikähdyksestä kuin halvattu. Yhä\nlähemmä tuli näky, ja saatoimmepa jo eroittaa, kuinka se hymysi meille\nterveisiksi; mutta silloin sade peittikin armaan ilmauksen, ja\nverkalleen se haihtui tuuleen.\n\nSamallapa pelvon tunne jätti minut, ja kääntyen ympäri puhuakseni\nArnold'ille, ehdin ainoastaan kuulla sanat: \"Kiitos Jumalan, nyt\ntiedän, että hän on turvissa!\" jolloin hän tunnotonna putosi\nratsultaan.\n\n\n\n\n10:nes Luku.\n\nKeski-öinen vieras.\n\n\nOli tullut neljännen päivän ilta viime luvussa kerrotusta tapauksesta,\nja minä olin jonkinmoisen kuumeentapaisen kiihkon tilassa saada tietää,\noliko ensimmäinen Nomteban ennustuksista toteenkäyvä. En ollut\nsanaakaan maininnut akan viime ilmoituksesta Arnold Beidermann'ille,\njoka nyt oli saanut ilomielisyytensä takaisin entisessä, vieläpä\nentistään suuremmassakin määrässä. Hän puheli avosydämmisesti kanssani\ntyttärestään, eikä nähtävästi enää pitänyt hänen vankina-oloansa sen\nsuurempana asiana, kuin mitä toista satunnaista ikävyyttä hyvänsä.\nKatsoin viisaimmaksi olla mitäkään hiiskumatta tuosta vieraasta, jota\nennustajanainen oli neuvonut minun odottamaan; sillä olipa syytä\npeljätä, että jokainen turhaksi mennyt odotus masentaisi hänen\nmieltänsä samassa suhteessa kuin nuo vielä toteutumattomat ennustukset\nolivat sitä innostaneet.\n\nPidin siis salaisuuden omanani, vaikka kyllä kaipasin sitä lohdutusta,\njonka saa, kun asiansa toiselle uskoo. Viimeisinä kolmena päivänä kului\naikani tyyni täsmälleen tarkastaissani vankkurien purkamista ja\nopettaissani Vamutsan miehiä rakentamaan meille tilavampaa huonetta,\nkuin mitä heidän oma rakentaja-älynsä voi saada nousemaan. Sanotaan\nväliin ihmisistä, että itsekullakin on \"oma mutkansa päässä\".\nKafferilaisen päässä on ainakin tuollainen auttamaton mielenmutka\ntaikka pikemmin mielen-ympyrä, josta ei mikään saa häntä poikkeemaan.\nMäärätkää jollekin musta-ihoiselle suora linja ja käskekää hänen\nlyömään paaluja sitä pitkin. Hän näyttää niin perin ymmärtäväiseltä ja\ntuntuu älyävän tarkoituksenne niin täydellisesti, että luottamuksella\njätätte hänet yksinään työtä päättämään. Petollinen luottamus! Palatkaa\npuolen tunnin päästä, niin löydätte sangen soman munaviivan tai\npuoliympyrän, tehdyn mittaustieteellisellä täsmäisyydellä, vaan ette\nmitään suoraa linjaa. Mutkailemisen ja lenkoilemisen kammoa ei\nEtelä-Afrikassa milloinkaan tapaa.\n\nMutta vaikka nämä seikat kysyivät täyttä tointani päivällä, niin oli\nyön aikaan, kun pitkät hetket valvoin silmiäni ummistamatta, hyvä\ntilaisuus huolellisesti punnita joka sanaa, joka Nomteban huulilta oli\nvierähtänyt, ja mitä enemmän niitä mietin, mitä enemmän asettelin hänen\nhajanaisia lauseitansa kaikkiin mahdollisiin merkityksiinsä, sitä\nenemmän tulin siihen vakuutukseen, että akan tiedot tapahtuneista\nasioista olivat sangen tarkat, vaikka toiselta puolen uskoni hänen\nennustuksiinsa ei ollut läheskään yhtä luja. Hän näytti perinpohjin\ntunteneen meidän elämämme vaiheet, eikä hän kuitenkaan ollut ikinä\nennen kumpaistakaan meitä nähnyt. Hänen sanansa osoittivat, että\nlähetys-asunnolla tapahtuneet seikat ynnä karjamme ryöstö olivat\nhänelle tiettyjä asioita; ja, mikä ihmeellisintä, hän oli epäilemättä\nsaanut vihiä Ulan vaarallisesta matkasta, iskenyt katseensa hänen\nottamansa valhepuvun läpitse ja urkkinut että hänen oli onnistunut\npäästä Minnan puheille sekä päälliseksi tämän kädestä saada viestin\nviedäkseen -- sillä mitä muuta saattoi tuo kuivunut \"lehti\" tietää?\n\nTämä seikka oli kyllä ihmeellistä, mutta kumminkin, niin itsekseni\narvelin, voihan tämä mahdollista olla niiden salaisten keinojen kautta,\njoita tällaisilla loitsijoilla tavallisesti on käytettävissään, ja\nolihan ajateltavaa, että joukko nopeita juoksuria, silmät terävinä,\nkorvat aina tarkkoina ja jäntereet teräksestä, lennättää sanaa yötä ja\npäivää, halki virtain ja metsien, että joukko tämänkaltaisia\nviestintuojia saattoi hänelle tietoja hankkia niinkin kaukaa; sillä\nylimalkaan ei ole vaikeata saada salaisuutta urkituksi Tsulujen maassa,\npaitsi silloin kuin asia itse hallitsijaa koskee. Jaaritteleminen on\nsikäläiselle kansalle kuin jokapäiväinen leipä, ja oikeata herkkua on,\nkun saavat jotain uutista kertoella. Ilmisaamisen osa tietojen\nhankkimisessa ei niinmuodoin ole vaikea: jok'ainoa outo esine, nähty\ntai kuultu, on pian yleisenä puheen-aineena koko maakunnassa, eikä\nsiis muuta tarvittu kuin lennättää uutiset noita-akan tai hänen\nala-loitsijoihensa korviin, jotka niistä tiedoista, mitä heillä\nyksityisesti ja yhteisesti muiden ihmisten asioista oli, voivat punoa\nkokoon jutun, joka läheni kyllin totuutta, saattaakseen hämmästykseen\nnoita metsäläis-ihmisiä, ne kun auttamattomasti uskoivat mokomain\nilmoitusten olevan jotain pirullista alkuperää.\n\nMutta kaiken tämän myöntäen, kaiken ylenluonnollisuuden poislukien,\neikö ollut suuri syy olla peloissani kasvinveljeni tähden? Jos kerran\nNomteba hänen lähdöstään ja valhepuvustaan tiesi, niin eikö koko juttu\nsitten ollut yleisenä jaarittelu-aineena Tsulujen maassa ja niinmuodoin\nCetewayo'nkin tiedossa? Juuri tällä hetkellä hän saattoi olla sen\nkauhean kidutuksen alaisena, johon hirmuhaltija oli hänet tuominnut.\nAatos oli hirveä.\n\nEnkä toiselta puolen suinkaan ollut taipuvainen epäämään\nennustajavaimon ilmoitusten ylenluonnollista alkuperää. Hiljan näkemäni\nkauhistuttavan näytelmän muisto vaikutti yhä minuun voimallisesti, ja\ntuon inhoittavan akan muoto ilmestyi ihmeellisellä tenholla sekavissa\nunennäöissänikin. Jok'ainoa kuluva hetki kyllä tätä loihtu-tuntoa\nheikonsi ja lisäsi yhä painoa järjen vaa'alle; mutta enpä koskaan\nuskalla toivoakaan, että heikko kynäni osaisi kuvata sitä vaikutusta,\nminkä tuo pakanallisen kuninkaan neuvoittelu minuun teki -- vaikutusta,\njota Arnold Beidermann'in sokea luottamus vielä enensi, hänen, saman\nmiehen, joka viime tapahtumiin asti oli mokomia ennustuksia nauranut.\n\nSitten oli vielä kummallinen yhteensattumuksemme _Hambuman_ kanssa.\nOlin ennen useamman kuin yhden kerran kuullut leiritulilla puhuttavan\ntästä kauniista ilmiöstä, olin kuullut tarkkoja kuvauksia miesten\nsuusta, jotka vakuuttivat sen itse nähneensä; mutta aina olin pitänyt\nheidän näkyänsä kiihkoisen mielenkuvituksen houruna. Maan-asukkaat sen\nhyvin tunsivat sekä katsoivat sitä suunnattomalla kauhistuksella, ja\nnyt se oli meille ilmestynyt haamussa, jota kumpikin rakastimme.\nBeidermann piti sitä suoranaisena vakuutuksena tyttärensä\nturvallisuudesta, sydämmensä oli köykäinen ja mielensä huoleton. Mutta\nminun mieleni rauhalle suureksi haitaksi alkoi ajatuksiini astua kamala\npelko että tyttö oli kuollut, että näkemämme ilmaus oli hänen\nenkelinsä, ja tämä pelko tyrkytti itseään päähäni joka aika ja\njoka paikassa, huolimatta kaikista ponnistuksista, joita sitä\nkarkoittaakseni te'in.\n\nHelposti ymmärrettävä asia on, että viimeiset neljä päivää olivat\nminulle olleet kauhean levottomia, ja koetin nyt poistaa kaikki luulot\nja arvaukset mielestäni sekä varrota mitä yö mukanaan toisi. Olin\npäättänyt uskoa Nomteban salaiseen voimaan siinä määrässä kuin hänen\nensimmäinen ennustuksensa nyt olisi toteutuva.\n\nVielä oli puolen tuntia keski-yöhön. Mamban asujamet olivat sikeimmän\nunen helmassa, ja ainoastaan kraalista kuuluva karjan ammonta katkaisi\nsiltä puolen hiljaisuutta. Yöleirissämme, nuotion ympärillä, jonka\nääressä istuin, oli kaikki niinikään äänetöntä, sillä kumppalini olivat\nkäyneet levolle, ja kuului ainoastaan vahdin tasainen astunta, kun tämä\nliikkui edestakaisin, jotain säveltä itsekseen hyräillen. Mousedeer,\nvanha luppakorva ynnä useiden heimolaistensa kanssa oli kyyristynyt\nnukkumaan aivan kytevän tuhkaläjän äärelle, mutta niiden uni oli\nrauhallinen ja osoitti ett'eivät ne mitään vaaraa vainunneet. Tumma\nhaamu hiipi alas muutamista vankkureista ja kulki nuotion ohitse; se\noli Nohemu, joka kulki vesi-ammeelle juodakseen. Aivoihini välähti\näkkiä ajatus, että olisi ehkä viisasta tehdä hänet uskotukseni; minä\nkutsuin hänet oitis luokseni ja kerroin peittelemättä, mitä noita-akka\nneljä päivää sitten oli puhunut. Silmiään rävähyttämättä hän\ntarkimmalla huomiolla kuunteli joka sanaa ja näkyi selvään olevan\nmielissään, vaikka samalla nähtävästi säikähtyi. Varmaksi asiaksi hän\nkatsoi, että Enamela oli hyvissä turvissa, ja yhtä varmaa oli hänen\nmielestään, että puoliyön aikaan jotain tapahtuisi; mutta eikö tämä\nsaattaisi tarkoittaa tuota kamalaa _Hambumaa_, joka uudelleen oli\nilmestynyt _Gwegwesa'lle_ (se oli oppaamme nimi) ja säikäyttänyt hänet\nkuumeesen? \"Meidän tulee olla huolellisia, Kuta\", tyttö sanoi hiljaa\nkuiskaten, \"sillä jos se on Kulkija, niin syö hän meidät suuhunsa.\nMutta tahdon jäädä tänne teitä auttamaan\".\n\nSilloin en paljo tullut ajatelleeksi rohkeutta, jota tämä pakanallinen\ntyttö osoitti, tarjoutuessaan kanssani valvomaan. Jos noita-akka oli\nminuun ja Arnold Beidermann'iin vaikuttanut, niin aatelkaa kuinka\nsuurta pelkoa ja kunnioitusta hän omassa kansakunnassaan synnytti.\n\nTyttö istahti lähelle minua, ja kumpikin olimme sanaa sanomatta,\nodotellen minuutien matelemista kohden määrättyä hetkeä. Yövartija\npysähtyi astelemasta ja tuli vankkureille, joille oli kello\nripustettuna; hän katsoi sitä, haukotteli syvään ja alkoi taas\nastuskella edes takaisin. \"Vielä viisi minuutia\", kuulin hänen\nmurahtavan. \"Kuinka verkalleen aika kuluu\".\n\nVielä hetkinen kului; silloinpa Nohemu kuiskasi: \"katsokaaspa, Kuta,\nkoiraa!\"\n\nMainitsin että vanha Mousedeer kumppaleineen makasi nuotion ääreen\nköyristyneenä; nytpä huomasin, kuinka tuon vanhan uskollisen vartijan\nnaarmuiset korvat unessa nousivat levottomasti pystyyn ja kuinka se\nkerran nosti päätään nuuskiakseen heiniköille päin sekä sitten jälleen\nvaipui entiseen asemaansa, vaikka yhä edelleen nähtävästi piti\naistimensa vireillä. Ei enää puuttunut kuin minuuti kahdestatoista ja\nlevottomuuteni kävi kauhean vaivalloiseksi; samoin näytti vieressäni\nistuva tyttö yhtä tuskastuneelta ja vapisi ankarasti, tirkistellessään\ntuossa pimeään lakkaamatta ja mietteisinsä vaipuneena.\n\nTaaskin vahti lakkasi astelemasta ja tuli vankkureille kelloa\nkatsomaan. \"Vihdoinkin puoli-yö!\" kuulin hänen huudahtavan; samassa\nhetkessä Mousedeer syöksi ylös ja karkasi hurjasti haukkuen pimeään.\n\n\"Periköön hiisi! Mikä nyt on asiana?\" sanoi mies, laskien pyssynsä\nampuma-asentoon.\n\n\"Jumalan tähden, Thompson\", huusin kiivaasti, \"älkää ampuko; minä\nvastaan seurauksista\".\n\nNohemu oli noussut kauhistuneena seisaalleen ja kuunteli koirain äkeätä\nhaukuntaa, kun äkkiä yöhuuhkajan ääni kajahti tavattoman selvään ja\nkuuluvasti, ja oitis tyttö juoksi pimeään ja katosi silmistämme.\n\n\"Tästä en saa tolkkua\", mutisi hämmästynyt yövartija. \"Luulisinpa että\nvanha Mousedeer oli tarpeeksi tottunut tuollaisiin yölintuihin\".\n\n\"Et saa ampua\", vastasin, \"tulkoon mitä tulee. Tahdon seurata tyttöä ja\nkatsoa, mitä hänellä on tekemistä\"; ja tämän sanottuani kiiruhdin\nsamaan suuntaan, minne Nohemu oli kadonnut; mutta töintuskin olin\npäässyt kuutta askelta eteenpäin, kun tyttö jälleen seisoi edessäni,\nseurassaan toinen korkeampi hahmo, siis joku maan-asukas; tämä nyt\ntervehti minua äänellä, joka tyyni poisti epätietoni.\n\n\"Kas niin, Kuta, veljeni, minä palasin\", lausui ääni, ja tunsin käteni\nUlan kouraan puristuneeksi.\n\nHän oli surkeasti kaita ja laihtunut, jonka huomasin nuotion\nloisteessa, mihin hänet veimme. Ajattelemattomaan tapaani olin juuri\nrupeamaisillani häneltä yhtä ja toista kyselemään, mutta Nohemu, lemmen\ntarkalla aistilla, huomasi oitis hänen uupuneen tilansa ja teki\nyrityksistäni pikaisen lopun, sanoen että tulija olisi sekä ruo'an että\njuoman tarpeessa, ennenkuin sanaakaan saisi puhua. Riensimme nyt\nravintoa minun vankkureistani lukon takaa hakemaan (sillä kaikella\nsyötävällä ja juotavalla, jos sitä lukitsematta jätettiin, oli täällä\nomituinen taipumus hävitä tietämättömiin), ja palatessani toin\nrunsaasti ruokavaroja ynnä pullollisen kelpo olutta, viimeisen mitä\nmulla enää jäljellä on. Nämät asetin Ulan eteen, sangen häpeissäni\npalavasta uteliaisuudesta, jota olin osoittanut; mutta ankara\nlevottomuus, jonka alaisena tuskailin, ei häneltä jäänyt huomaamatta,\nsillä, ennenkuin ateriaansa alkoi, hän veti vyönsä alta paperilippusen,\njonka ojensi minulle, sanoen: \"Tää on valkoiselle papille, Enamela on\nvankina, mutta vahingoittamatta\".\n\n\"Kiitos Jumalan!\" huusin palavassa innossa, tarttuen uudestaan\nkasvinveljeäni käteen, kunnon Thompson'in suureksi hämmästykseksi, hän\nkun arvattavasti ei milloinkaan ollut kuullut Ulaa mainittavankaan eikä\ntottunut näkemään tällaista veljellistä suhdetta valkea-ihoisen ja\nmaan-asukkaan välillä. \"Kiitos Jumalan! Mielinpä oitis herättää\npastorin ja kertoa hänelle nämät iloiset uutiset\".\n\nLyhdyn valossa otti Arnold Beidermann tuon kalliin paperilippusen\nvapisevasta kädestäni, luki sen hitaasti ja sitten antoi sen minulle\ntakaisin, sanoen: \"Kelpo poika, tuo kasvinveljesi, Wille; mutta tämän\ntiesin jo ennen, älä huoli hukata lappua; ehkä siihen vielä huomenna\ntekisi mieleni vilkaista. Hyvästi. Mitä melua koirat äsken pitivät?\"\n\nHukata lappua! Tarpeetonta tätä mieleeni laskea. Tätä vanhaa likaista,\npienestä muistikirjasta reväistyä paperilehteä, jonka kirjoituksesta\noli milt'ei mahdoton saada selkoa, olen tähän päivään saakka pitänyt\nyhtenä kalliimpia aarteitani -- muistona, joka aina tuopi mieleeni ei\nainoastaan kirjoittajatartaan, vaan myöskin hänet, tuon jalon ystäväni,\njoka viestin niin uskollisesti minulle toi, ja joka minua niin suuresti\nrakasti.\n\nLippu sisälti vaan joitakuita sanoja, töhrittyinä yhdellä\nnoita lyijyisiä kynäpuikkoja, joita siihen saakka olin pitänyt\nkiusallisimpina ja kelvottomimpina kappaleina, mitä milloinkaan\nvalmistetaan sivistynyttä miestä pettämään. Kirje oli ainoastaan neljän\npäivän vanha -- siis samaan aikaan lähetetty, kuin Nomteba oli\nennustuksensa lausunut! -- sekä todisti suunnatonta nopeutta, jota Ula\noli mahtanut käyttää; lähettämä-paikka näkyi olevan \"Sirayon kraali\".\nSisältö oli seuraava:\n\n  \"Isä kultani! Olen täällä vankina, mutta älkää peljätkö että minulle\n  mitään pahaa tapahtuisi. Tsululais-päällikkö Lumba vei minut\n  myötänsä, ja olen kuullut että Cetewayo olisi hänet tästä syystä\n  antanut surmata. Jumala suokoon noille verenjanoisille metsäläisille\n  anteeksi. Minua pidetään täällä, kunnes kuningas on tehnyt jotain\n  sopimusta Brittiläisten kanssa. Ula kertoo teille loput. Sanokaa Mr\n  Thornton'ille, että olen hyvässä turvassa. Pian näemme toisemme.\n  Jumala teitä siunatkoon.\n\n  Teidän oma lapsenne Minna.\"\n\nEn oikein kehtaa tunnustaa, kuinka monta kertaa luin nämä muutamat\nrivit yhä uudelleen; mutta saapuessani nuotiovalkean ääreen oli tieto\nkasvinveljeni tulosta levinnyt ylt'ympäri; minä tapasin hänet\nseisomassa keskellä uteliasta ja, voinpa lisätä, kateellista\nSwatsilais-parvea, joka, ystäväni Vamutsa etupäässä, mulkoili häntä\nyksitotisesti, ahnain silmin seuraten jokaista suupalaa hänen\nhuulilleen. Yrittipä päälliseksi Vamutsa saada maistaakseen vähän\noluttakin, mutta Nohemu oli häntä vikkelämpi ja antoi läsnä-olijain\nsuureksi huviksi knob-kirrillä hänelle kämmenille kelpo sivalluksen,\njoka sai vanhan rentun pahasti parahtamaan. Landela istui kadoksista\npalanneen poikansa rinnalla ja ojensi tuon tuostakin kätensä\ntunnustaakseen häntä, tullakseen vakuutetuksi että hän siinä\ntodenteolla oli, ja huudahti joka kerta, kun tarkat korvansa ilmaisivat\nettä pojan leukapielet hetkeksi herkesivät toimestaan. Näky oli\nomituinen. Valkoinen mies sellaisessa uupumisen tilassa, kuin\nkasvinveljeni nyt, olisi pikemmin halannut lepoa kuin ravintoa,\ntointuakseen; mutta Ula ei nukkumista muistanutkaan, ennenkuin oli\nottanut täyden korvauksen siitä kurjan pienestä muonasta, millä oli\nelänyt siitä pitäin kuin erkanimme. Hänellä oli sankarin sydän, ja\nmonessa suhteessa hän seisoi muita kansalaisiaan korkeammalla kannalla;\nmutta ruokahaluun katsoen hän kumminkin yhä oli täysi metsäläinen.\n\nEnnenkuin levolle vetäytyi, kasvinveljeni jutteli mulle\nmatkakertomuksensa pääpiirteissään; mutta vasta myöhään seuraavana\npäivänä sain täydelleen tietää tuon juonikkaan seikkailun\nyksityiskohdat. Istuen vankkureissani hän alkoi Arnold Beidermann'ille\nja minulle kertoa retkensä vaiheista melkein seuraavaan suuntaan:\n\n\"Tuon koiran Lumban soturit olivat jo ehtineet rajamaakunnan toiselle\npuolelle, ennenkuin jätin Boeri-perheen surmapaikan; ja saatoin siis\nkaksi päiväystä kulkea ilman suurempaa varovaisuutta, kuin välttäen\nainoastaan niitä muutamia kraaleja, mitkä tielleni joutuivat.\nMutta kun kerran Tsulujen maahan olin päässyt, jossa jok'ainoa tavaton\nilmiö aina kuninkaalle tiedoksi annetaan, niin tuli tarkin valppaus ja\nvarovaisuus välttämättömäksi. En ryhdykään kertomaan erityisvaiheita\ntältä matkustukseni ensimmäiseltä osalta, sillä tunnettehan\nkumpikin heiniköt ja ymmärrätte, mitä merkitsee lähteä kiukkuisten\nmetsänpetojen, petollisten käärmeiden ja vielä kahta kauheampain\nvihamiesten suupalaksi. Yöksi tavallisesti kiipesin puuhun, sillä\npelkäsin että nuotioa virittämällä vetäisin jonkun lähistöllä liikkuvan\nmetsämiehen huomion puoleeni.\n\n\"Kerran tulin kulkeneeksi muutaman sadan askeleen jälkiäni takaisin ja\nsain silloin tietää, että kaksi leijonaa salaa hiiviskeli jäljestäni;\nniiden käpäläin sijat olivat selvät, aivan verekset, ja koska en\nmillään mahdollisellakaan menestyksen toivolla voinut yksinäni käydä\nheidän kimppuunsa, niin olin pakoitettu kiipeemään lähimmäiseen puuhun,\nkunnes pedot olisivat lähitienoilta lähteneet. Eivät ne varmaankaan\nmonta askeletta minusta olleet, kun niiden jäljet havaitsin, ja\nolisivat kentiesi voineet loikata silloin päälleni; mutta arvattavasti\ntoivoen tavata minut unessa, ne pysyivät piiloissaan ja hukkasivat niin\nmakupalansa. Sen päivän loppupuolen sekä koko seuraavan yön ne\npiirittivät pakopaikkaani, ikäänkuin olisi joku vaisto niille sanonut,\nett'ei mulla sen pahempaa asetta ollut kuin revolveri ja assegai; ja\nmitä sellaisista apua yhden miehen käsissä kahta peloittavaa vihollista\nvastaan? Vartijani pitivät vahtia koko tämän ajan, ja janoni kävi niin\nankaraksi, että kun päivä koitti, aioin jo todenteolla hypätä alas ja\nmyydä henkeni niin kalliisti kuin suinkin, mutta muistin silloin,\nkuinka te ja muut laskivat toiveensa retkeeni, ja päätin kestää, kunnes\nvoimani pettäisivät.\n\n\"Vakuutettuina, ett'en kyennyt niitä vahingoittamaan, tulivat pedot\nnyt aivan puun juurelle ja tirkistelivät ylös minuun päin nälkäisin\nsilmin. Minä sanoin niille, että olin aivan laihtunut enkä riittäisi\npuoleksikaan ateriaksi kahdelle sellaiselle kelpo soturille, kuin he;\nmutta ne eivät järjellistä puhetta ottaneet korviinsa, murisivat vaan\nkiukkuisesti ja vetivät ylähuulensa kurttuun, niin että saatoin nähdä\nnuo julmat valkoiset hampaat, jotka piankin ehkä lihaani painuisivat.\nAurinko oli nyt noussut ja janoni oli käynyt hirmuiseksi. Jonkun\nminuutin päästä olisin koettanut pistoolienne vaikutusta -- joita\nvarovaisuus tähän saakka oli kieltänyt mun käyttämästä -- ja sitten,\njos niistä ei apua olisi, niin olisin yrittänyt murtaida läpitse\nassegailla; mutta huomasinpa äkkiä, että viholliseni mukavasta\nrauhastaan muuttuivat levottomiksi, ja tarkoin kuunneltuani kuulin\nihmis-ääniä, jotka lähenivät.\n\n\"Tilani oli ennenkin kyllin epätoivoinen; nyt vaarani kävi\nkaksinkertaiseksi, sillä pelkäsin päivännäöllä maanmiehiäni enemmän\nkuin leijonia. Hetken ajatus neuvoi mulle, että parasta oli pysyä aivan\nalallansa ja turvata asianhaarain apuun. Yhä likempää kuului ääniä ja\nlymypaikastani saatoin nyt nähdä kaksi haamua, miehen ynnä vaimon,\njotka lähenivät; ja voitte ymmärtää, mitä tunsin, kun tunsin edellisen\nNkungulu'ksi, kuninkaan loitsijaksi. Mutta samallapa hurja ilo täytti\nrintani, sillä nä'in, että, ell'en heitä vaarasta varoittaisi, mihin\nsuorastaan kulkivat, niin joutuisivat vielä sata askelta astuttuaan\npensastolle, jonka taakse leijonat olivat väijyksiin vetäyneet ja jossa\nheidän surmansa oli tietty. Ilman suurempaa vaivaa olisin näin kostanut\nvihamiehelleni Nkungulu'lle ja sen ohessa itse päässyt vapaaksi\nvaarallisesta asemastani. Enpä paikasta liikahda, aattelin; en\nääntäkään päästä suustani, niin saadaan nähdä, voiko noitapapin taito\nhänet metsänpedoistakin pelastaa.\n\n\"Yhä eteenpäin kulki pariskunta, puhellen nopeasti ja tirkistellen\nmaahan ikäänkuin jotain voimallista loihtu-juurta etsien; jok'ainoa\naskel toi heidät leijonia likemmäksi, ja koska lakkaamatta katselivat\nmaahan, ei suinkaan ollut pelkoa, että minut keksisivät, ennenkuin\nheidän loppunsa olisi auttamaton.\n\n\"Mutta, Kuta, kun tällätavoin nä'in heidän kulkevan tiettyä kuolemaa\nkohden, kun nä'in loitsijan kaikin suurin tietoinensa astuvan sokeasti\ntoimioonsa, silloin sydämmeni suli aivan kuin vaha auringon helteessä.\nHukkukoot, sanoi suuni, sillä nälkä ja jano olivat sen vihaan\närsyttäneet; mutta sydämmeni vastasi: 'Ei, vaan jääkööt elämään ja\nkäyköön hyvin niin teidän kuin Enamela'n'. Minä tottelin jälkimmäistä\nääntä ja valmistauin viipymättä toimeen.\n\n\"Korkeasta paikasta, missä istuin, saatoin nähdä, kuinka leijonat\npensaikosta väijyivät saalistaan, joka ei mitään pahaa aavistanut ja\njoka ei enää ollut viidenkäänkymmenen kyynärän päässä niistä. Laskien\nalimmalle oksalle turvapaikassani kiljasin äkkiä, _Tala, tala!_[18] ja\nloiskaten alas puusta syöksin suinpäin pensastoon, jonka takana\nleijonat olivat piilossa, assegai oikeassa kädessäni ja heilutellen\nvasemmalla kädelläni ilmassa kaross'ia (viittaa). Tämä ehkä näyttäisi\nteistä vaaralliselta yritykseltä, mutta niin ei ollut. Pedot olivat\nunhoittaneet minut odottaessaan Nkungulu'n tuloa, ja tämä odottamaton\npäällekarkaus sai ne niin hämille, että tekivät rajun hyppäyksen ja\nkatosivat taajaan pensastoon. -- Perästäkin ovat ne aika pelkuria, nuo\nleijonat, kun vaan osaa niitä oikein käsitä\", jatkoi Ula itsekseen,\npysähtyen kertomuksessaan ja virkistäen itseänsä kelpo siemauksella\nkotimaista oluttansa.\n\n\"Jos leijonat äimistyivät\", kertoi edelleen kasvinveljeni, \"niin\nluulenpa, että Nkungulu'kin seuralaisineen sai osansa. En ollut\nkatsonut tarpeelliseksi puussa oleskellessani uudistaa ruumiini\npunamulta-maalauksia, joita pari aika sateen-ryöpäystä oli huuhdellut,\nja mahtoi niinmuodoin ulkonäköni olla sangen omituinen. Nyt kun teko\noli tehty, aloin katua sisällistä kutsumusta, joka niin äkkiä oli minut\nsiihen ajanut, mutta yksi aatos tuli kohta avukseni ja minua\nihmeellisesti lohdutti: -- saatoinhan yhä vielä tappaa kummankin,\njos näyttivät pienintäkään aikomusta minua pettää. Ja niin astuin\nkohti noitapappia ja hänen ystäväänsä, jotka kumpikin vapisivat\nkauhistuksesta, enemmän luullakseni minun tähteni, kuin leijonain. Minä\nkuljin heitä kohden lujassa aikeessa hakata nuo ihmiset maahan, jos\nvähintäkään melua nostaisivat; mutta mitään tällaista varokeinoa ei\nkaivattu. Kurjain polvet vapisivat liiaksi, voidakseen viedä heitä\nmihinkään, vaikka kuinkakin olisivat koettaneet, ja heidän kielensä\nolivat ikäänkuin naulitut suulakiin, niin ettei sanaakaan päässyt\nheidän hervottomilta huuliltaan.\n\n\"'Minä olen Ula', huusin, 'sama Ula, joka sinun kauttasi tuli kuolemaan\ntuomituksi noituudesta. Tunnetko minua?'\n\n\"'Oletko hänen _esemkofunsa_?'[19] sopersi Nkungulu vaivalla.\n\n\"'Kuinka saattaisin olla _esemkofu_, koska puhelen kanssanne?' kysyin\nvastineeksi ja pistin kieleni suusta. 'En ole mikään henki, olen Ula,\nvanhan Landelan poika. Tahdotteko säilyttää salaisuuteni ja auttaa\nminua, taikka tapanko teidät kummankin, niinkuin äskeiset leijonat\nolisivat tehneet?' Ja uhkaavasti heristin assegaitani noitapapille, --\njota todenteolla suuresti pelkäsin\", jatkoi kasvinveljeni\ntuttavallisesti korvaani kuiskaten; \"mutta sitä en suinkaan hänelle\nnäyttänyt.\n\n\"Luulenpa että hän yhä vieläkin uskoi minua _esemkofuksi_, sillä\npolvensa vapisivat ankarasti, kun hän tunnusteli käsivarsiani,\ntullakseen vakuutetuksi, että ne oikeata lihaa olivat; mutta\nlopetettuaan tutkistelemisensa hän sanoi: 'Laske assegai pois, sillä\nilmiannon asemesta tahdomme sinua auttaa. Minä olen pahoin tehnyt sinua\nvastaan, ja kostoksi olet henkeni pelastanut. Sitä ei Nkungulu\nikipäivinä unhoita; hän on tästä hetkestä isänä sinulle'.\n\n\"Minä ymmärsin, että hän haasteli täydestä sydämmestään, ja suuresti\nolin iloissani, että olin totellut tuntoni ääntä, enkä sallinut heidän\njoutua leijonien saaliiksi. 'Sano mulle', hän jatkoi hetken päästä,\n'mikä sinut tähän maakuntaan tuo, missä surmasi on tietty, jos ilmi\njoutuisit. Älä mitäkään meiltä salaa, sillä me olemme ystäviäsi'.\n\n\"'Olen aivan nääntymäisilläni nälkään ja janoon', vastasin. 'Antakaa\nmulle ruokaa ja juomaa, niin kerron teille kaikki'.\n\n\"Luulenpa että tämä pyyntö voimallisemmin kuin mikään muu haihdutti\ntuon luulon, että muka olisin joku _esemkofu_. Hän johdatti minut oitis\nmuutaman läheisen _sprint'in_ luokse ja vaimo palasi sill'aikaa\nkraal'iin ruokavaroja noutamaan. Silloin söin ensimmäisen laita\naterian, mitä moneen päivään olin maistanut, ja kerroin oitis\nsenjälkeen kaikki tyyni hänelle, mitäkään salaamatta.\n\n\"'Sinä olet antaunut suureen vaaraan', hän huomautti, 'sangen suureen\nvaaraan ja olisitpa ennen tai myöhemmin joutunut ilmi, sillä\nCetewayo'lla on pitkät korvat ja pitkät käsivarret. Valkoinen neito,\nEnamela, ei olekaan kuninkaallisessa kraalissa, ja kuningas oli\nLumba'lle aika suutuksissaan, kun kuuli että tyttö oli vangiksi otettu;\nEnamela on tätä nykyä Unodvengo'ssa, naisten holhottavana. Cetewayo\nsitävastaan on täällä, meistä viiden penikulman päässä'.\n\n\"Veli, minä vapisin, kuullessani että kuningas oli niin lähellä; mutta\nNkungulu puhui edelleen: 'Tyttö on välttämättömästi kuljetettava\nrajalle. Sen voin minä puolestani panna helposti toimeen, sillä\nkuningas on suuresti äkeissään, että valkoinen neito ollenkaan hänen\nalueellensa joutui; soisipa hän mieluimmin, että kaikki valkoiset papit\nlapsineen lankoineen ajettaisiin ulos koko maasta. Tahdon sanoa\nhänelle, mitä henget ovat käskeneet, että nimittäin tyttö on kohta\nlaitettava Brittiläisten luokse, ja otan hänet sitten myötäni Sirayon\nkraaliin saakka, joka on vähän matkan päässä Natal'ista. Sinun täytyy\nmyöskin sille suunnalle rientää, sillä vaarallista on tänne jäädä.\nSisareni Gola tässä vie sanan Sirayolle ja käskee hänen valmistaa majan\nvalkoiselle tytölle; sinun tulee matkustaa kohta hänen jäljistään, niin\nettä hän joka yö voi tuoda sinulle ravintoa. Kun minä olen Sirayon\nkraaliin päässyt, niin koetan jollakin keinoin saada sinut hänen\npuheillensa, ja sitten saatat valkoiselle papille sanoa, että tyttönsä\non hyvissä turvissa. Mutta ole varovainen. Kaikkein kolmen meidän\nhenkemme riippuvat siitä, ett'et itseäsi näytä'\".\n\nTuskinpa lienee tarpeellista tämän pitemmättä jatkaa sitä tarkkaa\nkertomusta jok'ainoan päivän tapauksista, minkä Ula tavalliseen\nKafferilais-malliin antoi. Seikkailu leijonain parissa, joka sitten\njohti tuohon kohtaukseen Nkungulun kanssa, oli koko jutun käännöskohta\nja saattoi asian oivalliseen päätökseen, johon ei muuten ikinä olisi\npäästy. Miehen, joka, niin hyvin kuin kasvinveljeni, tunsi seudut, ei\nollut vaikea kenenkään keksimättä seurata Golan kulkemaa suuntaa,\nvarsinkaan kun tämä aina osoitti hänelle levähdyspaikat ja toi hänelle\njoka yöksi ruokaa.\n\nEpäilemätön asia on, että Cetewayo oli sangen hämillään, kun Minna näin\nodottamatta hänen maahansa oli joutunut. Mutta, selvemmin puhuen, ei\nsuinkaan mistään säälistä tyttöraukkaa kohtaan, jonka kohtalo mihinkä\ntoiseen aikaan hyvänsä olisi ollut mitä kamalin, vaan syystä että\nkuningas parast'aikaa hieroi liittoa Boerien kanssa Brittiläisiä\nvastaan ja tiesi tämän ohessa hyvin, että Hollantilaiset hänestä\ntykkänään erkanisivat, jos tytölle vähintäkään pahaa tapahtuisi.\nMihinkä toiseen aikaan hyvänsä olisi Lumban pieni palvelus, kun hän\nkauniin naisvangin toi kerallaan, otettu suosiolla vastaan; mutta nyt\nse joutui erittäin sopimattomaan aikaan, ja kohta sen jälkeen mainittu\nsoturi hakattiin kuoliaaksi knob-kirreillä, tulevaiseksi varoitteeksi\nkaikille liian innokkaille päälliköille. Kuninkaassa asui suuri\nluottamus Nkungulun älyyn -- sangen epäiltävää on, uskoiko hän tämän\nylenluonnollista mahtia -- ja kun nyt tuo viisas neuvon-antaja hänelle\nhuomautti, että mukavinta olisi rankaisemalla osoittaa mielipahaansa\nLumban palveliaisuudesta ja laittaa tyttö Natal'iin, niin kuningas\noitis suostui; mutta hänen metsäläis-luonteensa ei voinut kantaa\najatusta, että vankinsa ihka vapaaksi pääsisi, ja niin hän ainoastaan\npuoleksi seurasi noita-pappinsa neuvoa, lähetti Minnan käskynhaltijansa\nSirayon luokse ja määräsi tämän pitämään vankia kraalissaan\nkunniallisessa vankeudessa, kunnes hänen ja Englantilaisten väliset\nseikat selviäisivät. Jos rauha rikkuisi, niin olihan tyttö silloin\nvielä hänen käsissään; mutta jos uhkaava myrsky-ilma ajaksi väistyisi,\nniin voi hän silloin itsensä puhdistaa osoittamalla Lumban\nkuolemanrangaistusta ja sitä teko-asiaa, ett'ei hän vankiinsa ollut\nmilloinkaan silmäänsä iskenyt.\n\nPäästyään Sirayon kraalille, Gola sai pian tilaisuuden päästää Ulan\npuikahtamaan hänen asuntoonsa, missä tämä pysyi piilossa kunnes\nMinna Nkungulun seurassa saapui. Viimeksimainittu sitten soi Ulan\nhetken aikaa puhella vangin kanssa, joka silloin antoi hänelle sen\nkallis-arvoisen paperilippusen, minkä hän niin nopeasti oli meille\ntuonut. Tässä tilassa oli kasvinveljeni noita-papin neuvosta taas\npukeunut Albinon eli valkoisen Tsulun valhemuotoon; niin oli täsmälleen\nNomteban ennustus toteutunut.\n\nTämä oli ystäväni kertomuksen sisältö, joka koko laajuudessaan\npuhuttuna, ja kuvaamalla erikseen jokaista ateriaa, minkä hän tiellä\noli syönyt, vaatisi kokonaisen nidoksen. Äärettömästi se mieltäni\nkevensi, sillä näin, ett'ei tällä hetkellä Minnalle mitään pahaa\ntapahtuisi -- asia, jonka Arnold puolestaan jo jonkun aikaa sanoi\ntietäneensä. Kun olin kuullut pienimmätkin tiedot vangin tilasta, miltä\nhän näytti, mitä hän sanoi j.n.e., kysyin Ulalta, luuliko hän, että\nNkungulu olisi saattanut ilmoittaa jotain Nomteba'lle. Hän kielsi ja\nepäili; mutta kun jälestäpäin sain kuulla, että Swatsilainen noita-akka\nja Tsululais-taikuri olivat läheistä sukua, sain toisen ajatuksen\nasiassa.\n\n\"Olitko juuri saapunut paikalle, kun viime yönä tulit leiriimme?\"\nkysyin.\n\n\"En. Olisin saattanut tulla jo auringon laskussa\", vastasi Ula.\n\"Nkungulu nimenomaan käski, ett'en ennen puoliyötä näyttäytyisi\". Tämä\ntieto suuressa määrin järkäytti uskoani Nomteban ennustajakykyyn.\n\n\n\n\n11:tas Luku.\n\nKulku rajan ylitse.\n\n\nKuusi viikkoa oli kulunut siitä, kuin kasvinveljeni saapui Mambaan,\nkuusi tuskallista, levotonta viikkoa, sillä ei tullut mitään sen\nenempää tietoja Minna Beidermann'ista; ja nyt Cetewayokin oli hyljännyt\nYlä-asiamiehen lopullisen sovittelun, jolloin kohta päätettiin marssia\nTsulujen maahan.\n\nTämä aika ei suinkaan meidän leirissämme laiskuudessa kulunut.\nAamuhämärästä iltaan asti olimme jatkaneet Swatsilais-nostoväen\nharjoituksia sekä opetelleet sille sotakomennon ensimmäisiä alkeita\n(jos muuten tätä sanaa voi ollenkaan käyttää sotaharjoituksista,\njoista askelten ottaminen, neliöihin asettuminen ynnä muut sellaiset\nrekryyti-opastuksen alkeet aivan jäivät pois). Oli ollut aikomus\nvarustaa musta-ihoiset liittoveljemme pyssyillä; mutta kun tätä\npienessä määrässä oli koeteltu, jätettiin koko tuuma sikseen. Ei\nmaksanut vaivaa antaa heidän käsiinsä kalliita ampuma-aseita, joita\neivät ensinkään ymmärtäneet käyttää; ja niin otimme heiltä taas pois\näsken antamamme pyssyt ja soturit tarttuivat, kuten ennenkin.\nassegoihin ja kilpiin, joita jo lapsuudesta saakka olivat oppineet\nkäsittelemään. Sitten olimme vielä panneet kokoon kahdentuhantisen\njoukon Swatsien uljaimpia miehiä, ja näiden keralla valmistauimme juuri\nretkeilemään Pongola-virran poikki vihollisen maahan, kun saimme käskyn\nheittää tuuman sikseen ja marssia oikopäätä Helpmakaar'iin, missä\nlähemmät määräykset sitten meitä odottaisivat.\n\nEnnen Mambasta lähtöäni oli Nomteba useamman kerran käynyt minua\nkatsomassa. Hän näytti erityisellä suosiollisuudella minua silmäilevän,\nja vakuutti joka kerta että Minna Beidermann oli hyvissä voimissa\nCetewayon käskynhaltijan, Sirayon, huolenpidon alaisena. Tällainen\nilmoitus oli aina tervetullut, sillä olin varma siitä että akka oli\njonkinmoisessa vaihevaikutuksessa oman säätynsä jäsenien kanssa\nTsulujen kesken, eikä olisi voinut minua pettämällä mitäkään voittaa.\nViime kerralla, jolloin hän läsnä-olollansa minua kunnioitti, hän sai\nminut vähän hämmästyksiini, kun tarjosi takaisin antamani taskukellon\nja pyysi sijaan kolme pulloa rommia.\n\n\"Pahat henget ovat sen noituneet\", hän sanoi. \"Senlaiset ihme-elävät\neivät ole muiden kuin valkoisten miesten huviksi luotuja\".\n\nMinä suostuin tarjoukseen sekä annoin noita-akalle rommin lisäksi vielä\npäällysvaipan; ja sangen päällinpuolinen tutkimus sanoi mulle pian,\nmiksikä tuo kunnian-arvoisa kello oli Nomteban tarkastuksen alaisena\ntehnyt työlakon. Se oli tottunut minun hoimessani hyvinkin karkeaan\nmenetystapaan, mutta eihän mikään konehisto saata kestää, kun sitä joka\npäivä syötetään sulatetulla ihralla, kuten Nomteba oli katsonut hyväksi\ntehdä, ajaen jok'ikinen aamu pienen määrän rasvaa avaimenreijästä\nsisään, siinä varmassa vakuutuksessa, että kello muka oli nälissään.\nUljaasti se kauvan aikaa taisteli tällaista luonnotonta muonaa vastaan,\nmutta viimeinpä se seisahtui, jolloin Nomteba, arvellen että itikka oli\nkuollut, antoi sen minulle takaisin yllämainittua korvausta vastaan.\n\nEn usko että liittolaisemme juuri olivat hyvillään, jättäessään oman\nmaansa. Heidän sotatuumansa oli ollut rynnätä rajan ylitse ja sitten\nkohta palata takaisin omiin kraaleihinsa saalista jakamaan, jos retki\nonnistuisi, tai valittamaan, jos päinvastoin kävisi. Heillä ei ollut\nminkäänlaista käsitystä siitä, kuinka voitosta saadaan hyötyä, tai\nkuinka tappio parannetaan niin, että taas liitytään yhteen ja isketään\npäälle toiseen kertaan. Onpa todella sangen sattuvasti verrattu\nKafferilaisten sodankäyntiä Skottlannin vuori-klan'ien taisteluihin\nviime vuosisadan Jakobiiti-melskeissä.\n\nKulkumme oli pitkä ja kovin ikävä, ja sen kestäessä usea\nliittoveljistämme puikahti tyynesti pensaisin eikä enää sen ko'ommin\nnaamaansa näyttänyt; mutta enin osa kuitenkin pysyi hyvin yhdessä, ja\ntammik. 6 p. (1879) saavuimme Helpmakaar'iin, jossa tapasimme melkoisen\nvoiman jo ko'olla.\n\nMinulle oli tämä kulku eteläänkäsin hyvin mieleen, koska se puhalsi yhä\nenemmän vireille palavimpia toiveitani; sillä jos tältä kulmalta\nmarssittaisiin Tsulujen maahan, niin olisi Sirayon kraali ensimmäisiä\nvarustuksia, joiden kimppuun tulisi käytäväksi, ja siellähän oli Minna\nvankina. Nyt sain olla yhtenä niitä voimia, jotka hänen pelastuksekseen\nolivat liikkeellä, ja kun en ollut suostunut mihinkään vakinaiseen\nsoturi-virkaan, olin tilaisuudessa uhraamaan kaiken kykyni häntä\nvapauttaakseni. Vaikka mielelläni halusin voimaini takaa olla\nhallitukselle avullisena, en kuitenkaan sen kauvemmaksi ollut suostunut\najamaan asioita Swatsilais-kuninkaan kanssa ja pitämään ylijohtoa\nMamban _laager'issa_, kuin että taitavia päällikkö-kykyjä ehtisi\nsaapua miehiäni harjoittelemaan sekä muuttamaan ne metsäläisistä\nsäännölliseksi sotaväeksi. Nykyinen asemani oli, tarkalleen määräten,\nsiviilimiehen paikka, jossa toivoin olevani hyödyksi, joko tulkkina tai\njonakin muuna, sen mukaan kuin tuttavuuteni maan-asukasten kanssa\ntekisi minulle huokeaksi toimittaa. En ollut sidottu mihinkään\nsäännölliseen rykmenttiin tai joukkokuntaan, olin vaan irtaimesti\nasettunut nostokkaiden riveihin, otin selvän heidän arveluistaan, pidin\nhuolta ett'ei heidän ennakkoluulojansa tarpeettomasti haavoitettu,\nilmoitin heidän tarpeensa komentavalle upsierille, lyhyesti: toimitin\nyhdessä kaikenkarvaisia asioita. Sangen ymmälle joutuisin, jos mua\nkäskettäisiin tarkalleen määrittelemään ja nimittämään virkani, mutta\nTaistelukykyinen Maan-asukasten Asiamies vastaisi kentiesi tyystimmin\nasiaa. Tehtäväni oli yksi noita omituisia, joita siirtolaissota\nmaan-asukasten kanssa aina tuopi mukanaan; omat maamieheni katsoivat\naina minuun, kun halusivat saada käskynsä musta-ihoisten tiedoksi, ja\nnämät taas puolestaan pitivät minua puhetorvenaan, vieläpä lisäksi,\njollain salamyhäisellä tavalla, suojelijanaan. Kasvinveljeni oli mulle\nyht'aikaa palvelijana, ajutanttina ja seurakumppalina. Olin koettanut\nsaada häntä voittamaan inhonsa ratsastamista vastaan, mutta aivan\nturhaan; hän kulki kuin kulkikin aina vaan jalkaisin, ja oli näin\nvaikeudetta seuraava minua mitä pisimmille, vaivalloisimmille\ntiedustusretkille.\n\nKun asemani oli tällainen -- sillä jo kauvan sitten olin heittänyt\npäällikkötoimeni Mambassa -- niin on helposti arvattava, kuinka\nsuurella ilolla tervehdin sellaista sotaliikettä, mikä veisi minut\nnyrkin iskemän päähän siitä metsäläisestä, joka Minna Beidermann'ia\npiti vankinaan; ja kun näin soturien liikettä ja metelistä\nlevottomuutta Helpmakaar'issa, en voinut muuta kuin luottamuksella\ntoivoa, että lapsiraukan pelastus nyt pian oli koituva.\n\nMustain urhojemme ilo, hämmästys ja ihastus, kun säännöllistä sotaväkeä\nsaivat nähdä, oli näkö, joka vaivansa maksoi. Heidän suunsa aukenivat\nihmetyksestä, kunnes takaraiva näytti olevan todellisessa vaarassa\npudota pois, ja sanat \"Vou, vou\" kaikuivat heidän huuliltaan jos\njossakin ääniväreessä, kummastuksen huudosta alkain aina hurjaan\nihastukseen saakka. Varsinkin oli tykistö tyhjentymätön ilon lähde, ja\nsaipa toisinaan nähdä, kuinka joku roteva metsäläinen salavihkaa\nlähestyi kanuunaa sekä ojensi tumman käsivartensa tunnustaaksensa sitä,\nmutta tempasi nopeasti sormensa takaisin samassa kuin ne kylmään\nrautaan koskivat, ja kasvoissaan kuvastui silloin samallainen pelvon ja\nilon sekainen vivahdus, kuin tavallisesti huomataan pelokkaan lapsen\nmuodossa, joka ensikertaa painaa mummonsa nuuskarasian kannen auki\nlentämään.\n\nMiehet saivat hetikohta ylleen kuluneita paitoja, kelvottomia\npunaisia lakkeja ynnä muuta koreutta, joihin puettuina he komeilivat\näärettömällä pöyhkeydellä, vähääkään huomaamatta, kuinka paljon\ntuollaiset lisäkorut pilasivat heidän synnynnäistä ulkomuotoaan. Nämät\nihmiset, niinkuin kaikkikin kesyttömät kansakunnat, ihastuvat\nlapsellisesti jokaisesta koristuksesta, jonka luulevat heidän\nulkomuotoansa ylentävän.\n\nTammikuun 9:nnen päivän aamuna tarjosi Helpmakaar'in pieni\nvarustusväestö vilkkaan näön. Teltit, jotka koko tienoon olivat\nkirjanneet, pantiin kokoon ja työnnettiin kuormavankkureihin, jotka\npitkäin härkäryhmäin vetäminä hiljalleen vierivät Rodes Drift'iä\nkohden, noin kahdentoista penikulman päässä olevaan paikkaan; sillä\ntältä kohdalta oli kulkeminen Puhveli-virran poikki Tsulujen maahan.\nTie oli, kaikesta vaivannäöstä huolimatta, jota sen korjaamiseksi oli\ntuhlattu, sangen kehnossa kunnossa, ja kovat rankkasateet olivat\näskettäin huuhtoneet pois irtaimen saven sekä jättäneet korkeita\nmultapenkereitä ynnä syviä raitioita, joihin usea noita raskaita\nvankkureja istui kiinni tahi vajosi, niin ajaksi hidastuttaen takana\nseuraavain vaunujen kulkua. Mutta miehissä vallitsi perinpohjin hilpeä\nmielentila, mikä teki kaikki pienet kiusat huokeiksi kantaa;\npäivänlaskussa saavuttiin Puhveli-virran äyräille ja Tsulujen maa\nlevisi silmäimme eteen. Juuri jalkaimme juuressa aaltoili tuo leveä,\npyörteinen virta, jonka laineet täytyi voittaa, ennenkuin muiden\nvihollisten kimppuun päästäisiin, eikä ollut suinkaan mikään vähäinen\nvaikeus kulkea yli tällaisen väkevän kymin, juuri urhokkaan vihollisen\nmilt'ei silmäin alla.\n\nSeuraavana aamuna kenraali seurueineen tuli paikalle, ja maan-asukkaista\nko'ottu nostoväki kutsuttiin hänen tarkastettavakseen. Kullekin\njoukkokunnalle päällikkö lausui tulkin kautta muutamia sanoja, ankarasti\nkäskien säästämään avuttomia ja haavoitettuja, sekä muistuttaen heille,\nettä sen valtijaan, jonka lippua nyt palvelivat, oli tapana lieventää\nsodan julmuutta lempeydellä ja ihmisyydellä. Mieheni oivalsivat asian\nsangen hyvin, vaikka muutamat heidän arvelunsa kuuluivat jotenkin\nkummallisilta. Hajalle päästyään he kokoontuivat ympärilleni ja\nkysyivät, oliko oikein totta ett'ei ollut aikomus kyliä polttaa ja\nteurastaa asukkaita.\n\n\"On kuin onkin ihan totta\", vastasin. \"Englantilaiset ottavat vankeja\nja pitävät petturin työnä surmata ihmisiä, jotka ovat antauneet\".\n\n\"Vou, vou! Ihmeellistä! kummallista!\" kuului joka taholta, ikäänkuin\nolisi aate ollut aivan uusi.\n\n\"Mutta syöväthän vangit paljon lihaa, joka sotureille paljo voimia\nlisäisi\", arveli muuan verenjanoinen soturivanhus; ja vaikka lupasivat\ntotella, oli tänlaatuinen sodankäynti silminnähtävästi enimmille\ntäydellinen arvoitus.\n\nOlin juuri levolle menemäisilläni, kun luokseni saapui sana, että minua\ntarvittiin tutkimaan erästä aseistettua Tsululais-soturia, jonka\nmuutamat nostokkaistamme olivat kiinni kaapanneet vähän matkaa siitä\npaikasta, mistä virran yli oli kulkeminen. Hän oli jalonnäköinen\nmetsäläinen, joka pelvottomasti kysymyksiimme vastatessaan meitä\nsuoraan silmiin katseli, vaikka epäilemättä piti tiettynä asiana, että\ntutkinnon loputtua assegain pisto päästäisi hänet elämästä. Häneltä\nsaimme kuulla että Sirayo oli poissa kuninkaan kraalissa, mutta että\nhänen poikansa olivat päättäneet kulkuamme ehkäistä. \"Ja sen he\ntekevätkin\", lisäsi tuo reipas soturi ylpeästi. \"He ovat vannoneet olla\nmaitoa maistamatta, kunnes ovat valkoiset miehet saaneet niellyiksi. He\nviruttavat keihäänsä teidän veressänne. Tappakaa nyt jos mielenne\ntekee\". Ja hän kohotti paljaan rintansa ulospäin, surma-iskua\nsaadakseen.\n\nSanoin hänelle, ett'ei häntä vastaan mitäkään pahaa ollut aikeissa;\nolihan vaan tarkoituksemme pitää hän luonamme, kunnes sota olisi\npäättynyt, eikä hänen tullut ensinkään turvallisuudestaan olla\npeloissansa. Poskensa kävivät tummiksi tätä kuullessaan ja rohkeasti\nhän sanoi: \"onko Bube[20] vaimo taikka lapsi, koska noin halveksien\nhäntä kohtelette?\" Kun selitin, ett'ei milloinkaan ollut tapamme\nvankeja surmata, näytti hän joutuvan hämille ja tyytyi nyt filosofin\nkylmäkiskoisuudella vankeuteensa.\n\nTiedot, joita hältä saimme, eivät suuri-arvoisia olleet; ja kun yritin\nhäneltä urkkia jotain Sirayon linnoituksen puolustuslaitoksista, niin\nilmoitti hän paljo sellaista, jonka helposti huomasin olevan valhetta.\nMutta en kumminkaan heittänyt kaikkea toivoa saada hänen suustaan\nkuulla, oliko Minna vielä siellä, ja tätä tarkoitusta varten laitoin\nUlan vankia hänen säilytyspaikkaansa tervehtimään. Tuuma oli\noivallinen, sillä kasvinveljeni osasi saada puheliaaksi nuoren soturin,\njoka silloin ilmaisi että tyttö oli usean muun naisen kanssa\npiiloitettu muutamaan läheiseen vuorenluolaan, ollakseen vaarasta\nvapaa, jos taisteluun tulisi käytäväksi.\n\nNämät olivat mulle hyviä uutisia, koska pelkäsin että tappiostaan\nhurjistuneet metsäläiset tappaisivat avuttomat vankinsa. Nytpä hän oli\njokaiselta harhailevalta luodilta suojassa; ja todella huono onni\nolisi, ell'ei meidän, Ulan tarkan paikkaintuntemisen avulla, onnistuisi\nsaada selkoa hänen piilopaikastaan. Täksi yöksi laskeuin kovalle\nvuoteelleni köykäisemmällä sydämmellä, kuin mitä moneen viikkoon olin\ntuntenut.\n\nKello kolmen ja neljän vaiheella seuraavana aamuna leiri oli jalkeilla\n-- sodan ensi näytöksen esirippu oli nousemaisillaan. Kurkistin ulos\ntelttani oviaukosta ja havaitsin että virran kohta oli taajaan usvaan\npeittynyt, joka verhosi vastapäätä olevan rannikon tykkönään\nnäkyvistäni. Tämäpä, itsekseni arvelin, on viholliselle suotuisa\nasianhaara, ja kun rannalle päästyäni näin venhelautan jo hiljakseen\nuivan Tsulujen rannikkoa kohden, odotin vaan joka hetki saavani kuulla\nSirayon soturien kiljunaa, tai nähdä parven assegaita lentävän\njoukkoihin, jotka venhelautalla olivat ko'olla. Mutta tämän käyrä sokka\nläheni kenenkään estämättä rantaa ja näin, kuinka ensimmäinen mies\nhyppäsi aivan eheänä rannalle. Ei siis ollutkaan vihollisen tarkoitus\nvastustaa pääsöä joen poikki.\n\nLauttaamiskeinot olivat jotenkin köyhät, ainoastaan äskenmainittu\nvenhelautta, sitten toinen hirsilautta, jonka mukana olevat insinöörit\nolivat rakentaneet, sekä vihdoin vanha venherämä, mikä korkeintainsa\ntusinan miehiä kannatti. Näitä lauttavärkkiä ei airoilla eikä seipäillä\nkuljetettu, vaan hinattiin rannasta toiseen köysien avulla, niin että\ntoimeen sangen vähän aikaa kului. Ratsumiehet ynnä suurin osa\nnostokkaista kulkivat kaalaamalla joen poikki, jossa virran rajuuden\ntakia oli aika vastus pitää jalkojansa vakavina. Useat hevoset virran\npyörre lakaisi mukanaan, mutta ei kumminkaan yhtään henkeä mennyt\nhukkaan, ja kello 7 aikaan koko armeija, päästyään aivan vahingotta\nleveän ja rajun virran poikki, oli kunnollisesti Tsulujen maalla.\n\nVieläkin sama usva lepäsi raskaasti yli seudun, eikä nousevan auringon\nonnistunut läpäistä sen paksua, harmaata vaippaa. Olimme nyt teillä\nvarustettuin maiden ulkopuolella ja sakeassa sumussa oli hyvinkin\nvaikea eroittaa tuota mitätöntä polkua; mutta kärsivällisellä\netsinnällä sen vihdoin tapasimme ja kulku alkoi niin että joukko\nratsuväkeä kummallakin puolen päätti armeijamme.\n\n\"Tämä sumu on hyvin kiusallinen\", huomautin Ulalle, joka tavallisuuden\nmukaan astui ratsuni rinnalla.\n\n\"Ja vielä monta tuntia se kestää\", hän vastasi. \"Miksikä emme\nsitä hyväksemme käytä, tunkeaksemme sisämaahan, kiertääksemme\nIngnutu-kukkulan ympäri ja niin takaapäin tullaksemme vuorenluolille?\nMinä tunnen paikat perinpohjin ja takaan että perille pääsemme\nvihollisen äkkäämättä, jonka koko huomio on kiinni armeijan liikuntoja\ntarkastamassa. Niin saatamme Enamelan vapauttaa, ennenkuin itse\nrynnäkkö alkaakaan\".\n\nAatos oli ihmeellisen sukkela ja täydellisessä sopusoinnussa omain\nharrastusteni kanssa. \"Kuinka monta miestä tarvitsemme?\" kysyin\nhätäisesti. \"Ehkä sata riittää?\"\n\n\"Kymmenen on paljoa parempi\", vastasi Ula. Pienempi joukko pääsee\npikemmin huomaamatta perille. Viidessä minuutissa saatan valita\njoitakuita kelpo soturia; mutta meidän täytyy oitis lähteä\".\n\n\"Hanki sitten miehet\", sanoin, \"ja odota mua täällä\".\n\nMinä riensin asianomaisen komennonpitäjän luokse ja esitin pyyntöni\npäästä muutamien seuralaisten keralla vakoiluretkelle.\n\n\"En saata sinulle lupaa antaa, Wille\", Allingham vastasi, \"mutta älköön\nse sinua estäkö. Minä ratsastan vähäisen edelle, ja jos palatessani\nteitä ei enää ole, niin enpä suinkaan ai'o poissa-olostanne melua\nnostaa. Hyvästi; ja Jumala sinua, vanha veikko, siunatkoon. Tiedän\nkyllä hyvin, ketä etsit\". Ja hän iski kannukset ratsunsa kupeisin sekä\nkarautti tiehensä.\n\nTämä pieni valmistus oli vaan muutamia minuuteja kestänyt, joiden\nmyöskin huomasin kasvinveljelleni riittäneen ko'olle saadakseen\njoitakuita kaltaisiansa sotureita, -- Tsuluja, jotka synnyinmaastansa\nolivat karkoitetut ja paenneet Brittiläiselle maalle, suojaan omalta\ntirannilliselta ruhtinaaltaan. Jos olisin tarvinnut tuhannen\nvapaehtoista retkeäni varten, niin olisin ne vaikeudetta saanut,\nsillä juuri tällainen yksityisseikkailu vastasi musta-ihoisten\nliittoveljiemme taipumuksia. Itsekukin oli näin enemmän riippumaton\nja mahdollisuus saada ryöstösaalista paljoa suurempi, jota\nviimeksimainittu seikka, se olkoon sanottu, on yksi Kafferilais-rodun\nvaltavimpia haluja.\n\nJättäen muun retkikunnan edelleen marssimaan, pujahdimme kenenkään\nhuomaamatta pensastoon ja olimme pian näkymättömissä sumuvaipan takana,\nvaikka tosin tuon tuostakin kajahti ruoskan läimäys tahi kaukainen\nhevosen hirnunta, joka meitä muistutti kiiruhtamaan, ennenkuin\nusvariippu ehtisi kohota ylös. Puolen tunnin joutuisa kulku\nsuorakulmaiseen suuntaan kohden Puhveli-virran juoksua saatti meidät\ntiheikön hiljaisuuteen, jossa ei mikään sota-ääni erämaan rauhaa\nhäirinnyt; ja erään kapean joen äyräille päästyämme kasvinveljeni, joka\noppaana oli, pysähtyi ja me pidimme jonkinmoisen valmistavan\nneuvottelun, saadaksemme selviksi tuumiamme. Useimmat seuralaisistani\ntunsivat hyvin Ingnutu-kukkulan seudut, ja heidän neuvostaan nyt\npäätettiin kiertää vuoren taakse, nousta sen harjulla olevalle\ntasangolle ja sitten kulkea sen äkkijyrkän syvänteen vieritse, minkä\njuureen oli muodostunut sarja luolia eli onkaloita, joista jossakussa\nsuurella syyllä arvasimme Minna Beidermann'in vankina olevan. Tällä\nkulmalla ei varmaankaan vartioita olisi varominen, sillä kallion kärki,\njoka tuimana kohoili onkaloiden sekä tuon varustetun kraalin ylitse,\noli melkein kohtisuoraan suuntaan jyrkkä, niin että vikevä ainoastaan\njotain vuohipolkua saattoi ylös kiivetä; mutta tämän polun oli Gola\nneuvonut kasvinveljelleni, ja päätimme nyt tätä myöten astua alas joko\naamun pimeässä tahi silloin kuin Tsululaiset olisivat liian tulisissa\ntauloissa Englantilaisten päärynnäkön kautta, että eivät meidän\nliikuntojamme huomaisi. Minulla oli täysi luottamus kasvinveljeni\ntaitoon, ja näin että hänkin puolestaan hehkui halusta itse saada\nvangin vapautetuksi; enkä siis laskenut minkäänlaisia vastaväitöksiä\nniille tuumille, joihin hän seutuihin tutustuneiden maamiestensä\nsuostumuksella katsoi parhaaksi ryhtyä. Pidin viisaimpana heittää asian\nkokonaan heidän hoimeensa, ja loppu osoittikin että tässä kohden tein\noikein. Tässä sopii mainita, että kuljin jalkaisin sekä olin ratsuni\njättänyt pääjoukkoon. Hevosen seljässä olisin ollut esine, minkä\ntarkkasilmäiset vihollisemme auttamattomasti olisivat keksineet, ja\nsitäpaitsi, eihän yksikään vuohta kömpelömpi eläin olisi voinut liikkua\nsellaisessa maakunnassa, johon juuri olimme tulemaisillamme.\n\nKun tulevaiset aikeemme olivat selvillä, aloitimme taas astuntamme,\nliikkuen suurimmalla varovaisuudella eteenpäin, sillä sumu alkoi\nvähittäin hälvetä auringon voimallisten säteiden läpäisemänä ja\nlevitteli seutu seudulta silmäimme eteen sen ihanan, vaikka nähtävästi\nasumattoman maakunnan, joka meitä kaikkialla ympäröitsi. Ula opasti\nmeitä erämaan halki, huolellisesti vältellen noita pieniä\nviljelykaistaleita, jotka tuontuostakin, pienien välimatkojen päässä\nkirjasivat aaltoilevaa tienoota. Ainakin sadan kyynärän päässä\nedellämme hän käärmeen liukkaudella luikersi okaisen pensaston läpitse,\naina hiljaa huudahtaen, jos tie oli vaaraton, jonka jälkeen uudelleen\nkuljettiin samaan tapaan eteenpäin. Minulle oli toimi mitä\nvaivaloisinta, vaikka seurakumppalini, joita ei mikään vaatteen\nylenpalttisuus haitannut, helpolla itsensä suorivat. Töykeä, okainen\npensaikko repi pukuni rääpäleiksi, raateli ihoani sekä useammin kuin\nyhdesti piti minut kirventelevään syleilykseensä suljettuna, kunnes\njoku sotureista apuun ennätti.\n\nNiin matkasimme monta tuntia, saavuimme vihdoin noille hajalla oleville\nkallionkatkelmille, joista Ingnutu-harju alkoi ja nä'imme tuon\npunertavan vuorenharjan ylpeänä kohottavan päätänsä ylitsemme. Äkkiäpä\nUla nosti kättään varoitukseksi ja me vaivuimme hievahtamattomiksi\npensastoon, jonka jälkeen oitis huomasimme kaksi naista kulkemassa\nmeitä kohden, maito-astiat päidensä päällä. Omituisen sattuman\nvaikuttamina he pysähtyivät muutaman kyynärän päähän siitä paikasta\nmissä piiloilimme, ja laskettuaan kannettavansa muutamalle\nkallionlohkareelle alkoivat vilkkaasti keskustella Brittiläisten\npäällekarkauksesta, jos nimittäin sanan merkitystä häväisemättä voi\nkeskusteluksi nimittää sitä keskeymätöntä sanatulvaa, joka yht'aikaa\nkummankin naisen suusta kuohui.\n\nOlimme ylenmäärin uupuneet, nälissämme ja janoissamme. Kiusata meitä\nkahta täyttä maito-astiaa näyttelemällä oli enemmän kuin mitä\nihmisluonto jaksoi kestää. Niin juuri ajattelin, kun aivan lähelläni\nkuului syvä ja ankara karjaus niin luonnollisena ja uhkaavana, että\nehdottomasti kyyristyin pensaan juureen, jonka takana olin piilossa, ja\nkauhistuneena tuijotin olkani ylitse, luullen kiukkuisen pantterin\nkaranneen jonkun onnettoman seuralaiseni päälle. Mutta metsäkissan\nsilmäin sijasta huomasinkin soturin, jonka koko muoto säteili hillittyä\ntyytyväisyyttä, kun hän uudelleen päästi tuon kamalan äänen voimallisen\nrintansa pohjasta sekä samalla kohotti kilpensä reunalla pienen\nkaistaleen pantterinnahkaista vyötänsä, jonka hän hiljaa oli kupeiltaan\npäästänyt. Molemmat naiset seisoivat hetken kauhistuksesta\nkivettyneinä; mutta nahan nähdessään he surkeasti huudellen juoksivat\ntiehensä; me kuulimme heidän äänensä heikkenevän ja kuolevan\nkaukaisuuteen, kun he huimaa pakoaan lähintä kraalia kohden jatkoivat.\nEn suinkaan tiedä, lienevätkö maitosankojansa hakemaan palanneet; mutta\njos niin tekivät, niin mahtoivatpa kovin ihmetellä pantterin\nerinomaista ahnautta maidolle, sillä pohjia myöten tyhjensimme heidän\nastiansa, ennenkuin etemmä läksimme.\n\nNyt aloimme nousta Ingnutu-kukkulan rinnettä myöten, jonka pinta oli\ntäyteen kylvetty suuria kiviharkkoja ynnä sakeita pensassaaria, ja kun\nkesken kulkuamme pimeys meidät saavutti, kävi tiemme sen kautta vielä\ntoista vertaa vaivalloisemmaksi. Täälläpä karjan ammunta sattui\nkorviimme, ja tämä ääni miltei ajanut koko hankettamme haaksirikkoon.\nRyömien pimeässä eteenpäin yksi sotureista huomasi pienen karjalauman,\njota ainoastaan puolen tusinan paikka miehiä paimensi; ja nytpä oli\nkoko seuran yksimielinen toivo saada karja käsiinsä.\n\n\"Ettehän millään saa heitä pois ajetuiksi\", koetin todistaa, \"sillä\njok'ainoa Tsululainen koko maassa on valveilla; pian teidät ylivoima\nsaavuttaa ja hakkaa palasiin. Heittäkää mieletön tuumanne ja käykää\neteenkäsin. Vapaasti suostun teille yhtä monta nautaa antamaan, kun\ntehtävänne on tehty, ja niin vältätte suuren vaaran, mihin hullu\naikeenne teidät on saattava\".\n\nMutta tuolla ammovalla laumalla oli vastustamaton lumous seuralaisiini,\nja sanani kaikuivat kuuroihin korviin, vaikka Ula kyllä voimiensa takaa\nminua säesteli.\n\n\"Voimmehan äkkiarvaamatta paimenten kimppuun karata ja tappaa joka\nmiehen\", väitti pää-yllyttäjä; \"voimme ajaa karjan johonkin\nturvalliseen paikkaan ja taas yhtyä teihin vuoren kukkulalla, ennenkuin\nmäärätty hetki lyö\".\n\nOlin aivan epätoivoissani, koska selvästi nä'in, että koko yritys näin\noli hukkaantuva; mutta kunnon Kafferilaisemme on luonnostaan\nkarjanvaras; se on hänen sydämmyksiinsä kiinni kasvettunut, eikä\nuhkauksista enempi kuin todistuksista ja järkevistä puheistakaan mitään\nhyötyä ollut. \"Henget ovat karjan tiellemme tuoneet ja meidän täytyy se\nomaksemme saada\", kuului vastustamaton vastaus, joka minua joka miehen\nsuusta kohtasi.\n\n\"Ethän ai'o samaan hurjuuteen liittyä?\" kysyin Ula'lta, hengähtämättä\nhänen päätöstään odottaen.\n\n\"En ai'o\", hän vakaasti vastasi. \"Lähdetään eteenpäin, veli, kahden; me\nitse vapautamme Enamelan. antakaa meille kymmenen minuutia aikaa,\nennenkuin hyökkäyksenne te'ette\", hän sanoi maamiehiinsä kääntyen,\njotka äänettömästi sen pään-nyykäyksellä myönsivät. \"Tule, Kuta,\nlähtekäämme\"; ja hän upposi taajaan pensastoon, minne häntä oitis\nseurasin.\n\nHurjasti ponnistelimme tietämme ylöspäin; mutta paljoa aikaisemmin kuin\nmäärätty aika oli umpeen kulunut, ilmoitti kauvas kajahtava karjuminen\nynnä kiitäväin sorkkain töminä, että entiset seuralaisemme olivat\nrynnäkkönsä aloittaneet. Hetkeäkään viipymättä tunkeuimme tiheikön ja\npiikkipensastoin läpitse, naarmuista, tölmäyksistä ja alituisista\nlankeemisista huolimatta, sekä saavuimme vihdoin lakealle tasangolle,\njoksi vuoren huippu oli muodostunut. Olin surkean uuvuksissa yht'aikaa\nruumiillisesta väsymyksestä ynnä alituisista loukkauksista, ja\nheittäydyin maahan epätoivon tuskassa. Mutta Ula sanoi että muutama\nsatamäärä kyynärää veisi meidät luolalle, missä hän joskus ennenkin oli\nsuojaa hakenut; ja jaloilleni nousten seurasin häntä lymypaikkaan.\n\nEnsimmältä tunsin ankaran halun puhjeta soimauksiin noita\nlurjuksia vastaan, jotka härkälauman takia olivat minusta\nyhdellätoistakymmenennellä hetkellä karanneet; mutta, kuten\nmuulloinkin, kasvinveljeni katseli asiaa aivan toisessa valossa ja\nnäytti pikemmin heidän erkanemisestansa olevan mielissään, kuin\npäinvastoin.\n\n\"Antaa niiden mennä\", hän sanoi hilpeästi. \"He ovat järkensä\nmenettäneet ja tahtovat päästä hengestään. Kun aamu ehtii, saatte nähdä\nettä ilmankin heitä yhtähyvin tulemme toimeen. Syödään nyt ensin ja\nsitten nukutaan\", hän päätti, ottaen esille pienen jauhopussin; \"me\ntulemme kaikkia voimiamme tarvitsemaan\".\n\nMulla oli pullonen paloviinaa mukanani, jonka avulla huuhtelimme vähät\nvaramme kuivaa jauhoa alas kurkustamme; ja tämän tehtyämme kumpikin\nlaskeuimme nukkumaan. Olin juuri levottomaan uneen vaipumaisillani, kun\nUlan ääni sattui korvaani näin:\n\n\"Toivonpa, Kuta, ett'ei heidän _esemkofunsa_ untamme häiritse\".\n\n\"Keittenkä, ihminen?\"\n\n\"Muinaisten kumppaniemme, -- he ovat surmansa saaneet joka mies.\nHyvästi\".\n\nTosin ihmeellisiä ovat Kafferilaisen tiet ja aatokset.\n\n\n\n\n12:tas Luku.\n\nVoi sua, veljeni.\n\n\nYlenmääräisestä uupumuksestani huolimatta oli yö, jonka Ulan luolassa\nvietin, kovin levoton. Töin tuskin saatoin silmiäni ummistaa niiltä\nahdistavilta aatoksilta, jotka mihinkä muuhun aikaan hyvänsä olisivat\nunen kauvas karkoittaneet; ja kaikki unennäköni olivat niin vilkkaita\nja tuskallisia, että helposti olisi voinut ruveta uskomaan kaatuneiden\nsoturien todella aaveina hiiviskelevän kovan, tukalan vuoteeni\nympärillä. Vasta myöhään vaivuin todella virkistävään uneen, mutta\ntästä hetken unhosta minut piankin kasvinveljeni käsi herätti. Hiljaa\nravistaen hän kuiskasi: \"Meidän täytyy oitis lähteä liikkeelle, Kuta;\nkoetetaan painua alas vuorelta ennen päivänkoittoa\".\n\nNousin jaloilleni kankeana ja edellisen päivän rasittavasta matkasta\nrähjääntyneenä, ja kuilun reunalle astuen silmäilin allani olevaan\nsyvyyteen.\n\nOli ihana yö ja tähdet tuikkivat pilvettömältä taivaalta allamme\nolevalle tasangolle, kumminkaan tarpeeksi valoa tuomatta, että esineitä\ntarkalleen olisi voinut eroittaa. Kraalin paikan saattoi arvata\nmuutaman härän satunnaisesta mylvinnästä, ja luulinpa kerran tai pari\nkuulleeni ihmisen ääntäkin; mutta tämä taisi olla pelkkää luuloa.\nHermoni olivat kovin kiihkeentyneitä kovasta sielun jännityksestä, ja\nsangen todennäköisesti aistimeni minut pettivät; sillä ei välkähtänyt\nyhtäkään valoa, joka olisi liikettä Tsululais-linnoituksessa osoittanut\n-- kaikki näytti tyyneltä ja rauhalliselta, aivan kuin sodan julma\nmeteli olisi näillä syrjäisillä tienoilla tuiki tuntematon. Kuinka\ntoisenlaiseksi, aattelin, näyttämö muuttunee, ennenkuin aurinko taivaan\nkiireelle ennättää! Ja kuinka paljo on mulla tehtävää nykyhetken ja sen\najan välillä! Mutta Ulan ääni herätti minut unelmistani, ja\npikimmältään hotkaisin suuhuni kehnon aamiaisen, johon Ula,\nkäytännöllinen kuin oli, huomioni käänsi.\n\nAseina oli mulla isoläpinen revolveri-pistooli sekä pieni\ntakaaladattava pyssy, joka riippui hihnasta olallani. Näitä tarkastin\nhuonossa valossa huolellisesti, nähdäkseni olivatko kunnossa; tämän\ntehtyäni olin valmis Ulaa seuraamaan, jonka kilpi ja assegait eivät\nmitään eri tarkastusta kaivanneet. Olin usein koettanut saada\nkasvinveljeni heittämään pois vanhat aseensa ja pyssyyn ja pistooliin\ntarttumaan, mutta hän yhä vaan katsoi sopivimmiksi aseet, joihin\nlapsesta oli tottunut, eikä ikänä oikein kodistunut pyssyyn, vaikka\nkyllä täydelleen tunsi ruudin hyödyn metsästyksessä taikka silloin kun\noli kysymyksenä vastustaa rynnäkköä sellaista, kuin Pieter Dirksen'in\n_laageria_ vastaan oli tehty. Mutta ihmisten kanssa kamppaillessa hän\nenemmän luotti käsikähmään ja kylmään säilään; \"sitäpaitsi\", oli\ntapansa sanoa, \"assegai ei mitään ääntä päästä\".\n\nKun aika päivänkoittoa läheni, kävi pimeä yhä mustemmaksi ja Ula'nkin\nteräväin silmäin oli vaikea löytää kaitaa polkua, joka vierua myöten\nvei alas.\n\n\"Taivaan Jumala!\" huudahdin, kun näin että hän aikoi lähteä alas\nkohdalta, jossa jyrkänne minusta näytti kohtisuoralta seinältä; \"ethän\nlie järkeäsi hukannut, uskaltaaksesi alas tällaisesta paikasta?\nKumpikin taitamme niskamme, se on varma\".\n\n\"Taitetaan sitten\", hän vastasi kolkosti. \"Meidän täytyy luistaa alas,\njos mielimme Enamelan vapauttaa. Tämä on ainoa polku ja rynnäkkö\nalkaisi paljoa ennen, kuin ympäri kiertäen perille ehtisimme.\nRohkeutta, veli, luo silmäsi ylöspäin. Älä vaan millään katso alas,\nniin helposti asiasta suoriut. Kas, siinä ei taitoa tarvita\", ja hän\nlaskeutui jyrkänteelle, käskien minut seuraamaan.\n\nEn häpeä tunnustaa, että kaikkia korkeita paikkoja kammon; ne huimaavat\naivoni, tekevät minut sairaaksi ja avuttomaksi sekä herättävät\nkauhistavan halun loiskata alas ja niin jouduttaa kohtaloa, joka tuntuu\nvälttämättömältä. En milloinkaan pakotta mene lähelle jonkun syvänteen\näyrästä siitä yksinkertaisesta syystä, että se vaikuttaa minuun\nkovin vastenmielisen tunnon, enkä koskaan kylmiä väreitä tuntematta\nsaata lukea jotain vuoristoseikkailua. Jos alusta alkain olisin\ntiennyt edessäni olevan yrityksen oikean laadun, niin varmaankin\nkykenemättömyyteni tunnossa siitä oitis olisin luopunut ja valinnut\ntoisen keinon, oli se sitten muuten kuinka paljoa vaarallisempi\nhyvänsä. Olin mielessäni kuvitellut, että vuohenpoluksi kutsuttaisiin\nkaitaa, luisuvaa tietä, jota myöten liukas mies kylläkin helpolla voisi\ntakaperin kulkien laskeutua alas. Ei tullut mieleenikään, että mun\nolisi täytyminen iskeä kynteni kohtisuoran seinän rakoihin ja muuttua\nsitä varten apinaksi, vieläpä sangen vikkeläksikin apinaksi. Vieläkin\nolen siinä uskossa, että paikka ei ollutkaan vuohien, vaan paviaanien\nja ryösteleväin apinalaumoin tavallinen kulkureitti, jota myöten ne\nmuutamina vuoden-aikoina laskeuvat alangoille viljavainioita tuhoamaan;\nja tätä vaarallista polkua täytyi minun nyt hyväkseni käyttää, minun,\njoka hermoissani tunsin väristyksen jo nähdessäni toisen miehen\nkorkeilla tikapuilla, taikka sitten heittää siksensä kaikki toivo\npelastaa tyttöä, jota lemmin. Mutta viivytteleminen vaan asiaa pahensi;\nja niinpä, jännittäen mieltäni häntä ajattelemalla, jonka tähden olin\nyritykseeni ruvennut, seurasin kasvinveljeni esimerkkiä ja aloin\nlaskeutua alaspäin.\n\nKokonainen kirja ei riittäisi kuvaamaan tunteitani tuon vaarallisen\nmatkan ensimäisinä minuuteina. Onneksi oli kovin pimeä, ett'eivät\nsilmäni kyenneet alla olevaa syvyyttä näkemään. Ulan neuvoa noudattaen\nkatsoin yhäti ylöspäin, ja hän puolestaan, kulkien edelläni kaikki\nvaaralliset paikat, sovitteli jalkani pieniin kallion kärkiin ja\nrakoihin, joissa vähän saattoi huoata, rohkaisi minua sanalla ja\nesimerkillä, ja itse näytti pysyvän tuon punertavan kallion kaljulla\nseinämällä yhtä helposti kuin kärpänen sileällä akkunaruudulla.\n\nMinä olin kauhean kömpelö ja sen ohessa ankarasti peloissani. Pyssyni\nhäilyi edestakaisin liikuntojeni mukaan, huolimatta ahkerista\nponnistuksistani pitää sitä oikeassa paikassaan selkäni päällä,\nhartioille ripustettuna; ja tuontuostakin milloin piippu, milloin\nrautapäinen perä olivat tölväisemäisillään kallioon ja niin\nsaamaisillaan aikaan metallin heläystä, joka epäilemättä oudolla\näänellään olisi herättänyt Tsulujen epäluulon ja levottomuuden\nvireille. Viimeinpä pulani tuon onnettoman aseen suhteen kävi niin\nhankalaksi, että Ula vaati koko kapineen omaan huostaansa, jota en\nmillään tavalla saattanut vastustaa, vaikka olisin tahtonutkin; sillä\nmolemmilla käsilläni oli täysi työ kannattaa ruumiini painoa. Tuo\nlisätaakka ei näyttänyt miksikään vastukseksi olevan ketterälle\ntoverilleni, jonka mieleen allamme oleva syvyys ei ollenkaan pelkoa\nvaikuttanut. Eräälle kallionniskalle, jota muistaessani vieläkin tunnen\nkylmiä väreitä hiipivän selkäpiitäni myöten, hän tyynesti pysähtyi,\npäästi kätensä aivan irti ja alkoi rauhassa virkistää itseään\nlusikallisella nuuskaa, katsellen sillä välin alas kuiluun, aivan kuin\nvankka maa ei olisi ollut kyynärää syvemmällä hänen allansa.\n\n\"Eipä näy eikä kuulu vielä liikuntoa alhaalta\", hän sanoi sangen\ntyytyväisenä, kun nuuskan pusertama kyyneltulva oli lakannut\njuoksemasta. \"Me pääsemme pohjalle asti kenenkään huomaamatta, Kuta.\nEdespäin!\" ja alaskäsin alkoi taas matkamme.\n\nÄkkiäpä sana \"vou\", joka syvimmän alakuloisuuden äänellä kirposi Ulan\nhuulilta, sai minut pysähtymään ja täytti sieluni tuskalla, koska hyvin\ntiesin, ett'ei mikään vähäinen seikka olisi tällaista epätoivon\nhuudahdusta hänen suustaan saanut lähtemään. Varovasti laskeutuen sille\nkallion kärjenteelle, jolla veljeni par'aikaa seisoi, huomasin hänen\nkovin neuvottomana tuijottavan allamme olevaan pimeään. Syy kävi\nminulle ihan selväksi, kun hän kuiskasi: \"Tästä on kallio lohjennut\nalas taikka ovat Sirayon miehet kiskoneet irti kappaleen vuorta. Emme\netemmäksi pääse, Kuta\".\n\nSe oli kurjin johtopäätös, mihin tulla saattoi, enkä ollut ensinkään\nhalukas siihen suostumaan. Laskin että kolme neljännestä matkasta oli\njo hyvässä turvassa päästy, ja kun rohkeuteni karttui samassa määrässä\nkuin väli väheni, päätin jatkaa kulkuani, vaikka sitten putoisinkin\nhengettömäksi jonkun risupensaan ystävälliseen syliin.\n\n\"Oletko ihan varma, ett'ei siinä mitään jalansijaa ole?\" kysyin.\n\n\"Täydellisesti\", kuului vastaus, ja alas kumartuen hän tunnusteli\nassegailla kallion seinämää. Se oli sileä eikä tuntunut missään lohkoa,\njota myöten vuorikauriskaan olisi alaspäin päässyt.\n\n\"Täytyy palata takaisin\", Ula sanoi synkästi; \"asiaa ei käy\nauttaminen\".\n\n\"Käy kuin käykin\", lausuin. \"Kuinka pitkältä luulet lähimpään\nsyrjänteesen olevan?\"\n\n\"Kaksikymmentä jalkaa\", hän vastasi, \"senverran kuin arvaamalla voin\npäättää\".\n\nSe ei siis laatuun käynyt. Joku ajatus laskeutua pyssyni olkahihnaa\npitkin ja sitten loiskata alas loput matkaa, oli aivoihini iskenyt;\nmutta syvyys teki tuuman mahdottomaksi. \"Olisi vaan köyttä\", mutisin\nitsekseni, \"niin voisi sitä käyttää, mutta vaatteeni ovat siihen\ntarkoitukseen hyödyttömät; orjantappurain o'at ovat ne rääsyiksi\nrepineet\".\n\n\"Vou\", sanoi Ula taas, mutta tällä kertaa tyytyväisyyden äänellä.\n\"Vaatteesi ovat rääpäleinä, veli, mutta minun ei ole. Anna tänne\npuukkosi. Täytyy olla joutuisa; sillä puolen tunnin päästä on valkoinen\npäivä\".\n\nSe oli kallis-arvoinen aatos. Kovasta härännahkaisesta kilvestä sai\nleikkaamalla köyden, kyllin vahvan kannattamaan raskaampiakin painoja\nkuin meidän ruumiimme ja kyllin pitkän ulottumaan syvemmällekin kuin\nkaksikymmentä jalkaa. Onneksi kallionkärki, jolla seisoimme, oli niin\nleveä että yhdellä kädelläni saatoin pidellä kilpeä, sill'aikaa kuin\nUla kätevästi leikkeli sitä puukollaan. Kymmenessä minuutissa oli enää\njäljellä paljas puualusta, ja silloin oli kädessämme vahva hihna,\nkaksitoista tai viisitoista kyynärää pituudeltaan.\n\n\"Vou\", huudahti kumppalini kolmannen kerran, mutta tällä erää\nvilkkaimman ihastuksen äänellä, \"me olemme saaneet ne onkeemme, veli.\nSiima järveen\", ja hän loiskasi tuon paljastetun kilven puu-alustan\nallamme olevaan rotkoon. Kun se oli laskenut noin viidenkolmatta\njalan päähän, tuntui se seisahtuvan ja liikuttamalla sitä hihnasta Ula\nsai kuuluviin äänen, jonka selvään ymmärsimme lähtevän jostakin\nvastaanhangoittelevasta pensaasta. \"Olemme ennemmin alhaalla kuin ensin\nluulinkaan\", hän kuiskasi. \"Tämä on vuoren juuri, kiinnittäkäämme pää\nja sitten menen minä ensiksi\".\n\nTämä oli helpolla tehty assegain avulla, joka lujasti painettiin\nmuutamaan kallionrakoon, ja käskien minun pysyä alallani, kunnes\nantaisi merkin, kumppanini nyt tarttui nahkahihnaan ja huolettomasti\npainui alas pimeään. Kuulin tuon jäykän keihään joka nytkäisemältä\nkirahtavan raossaan, mutta niin puu kuin nahka olivat parasta laatua,\nja muutaman minuutin päästä sain äärettömäksi ihastuksekseni kuulla,\nkuinka kasvinveljeni ääni varovasti kuiskasi, että hyvässä turvassa\nsaattoi laskeutua alas. Vielä hetken seisoin hänen vieressään; vaara\noli ollut ja mennyt, kuilun pohjalla olevaan töykeään pensaikkoon oli\nvihdoinkin päästy.\n\nEnsi työni nahkahihnan hellitettyäni oli ravistaa toveriani kädestä\nsydämmeni kyllyydessä; mutta Ula, aina käytännöllisenä kuiskasi: \"Mun\ntäytyy ylös jälleen; ei ensinkään käy päinsä jättää jälkeemme\nvihollisen nähtäväksi merkkiä täällä käynnistämme. Anna tänne\npuukkosi\".\n\nHän joutuun leikkasi jämeän vaajan täyttämään assegain virkaa, joka\nniin uskollisesti oli ruumiimme koko painoa kannatellut, ja nostettuaan\npyssyni olkapäiltään maahan, hän alkoi kiivetä hihnaa myöten ylös\nköysitaiturin notkeudella. Perille päästyänsä hän iski vaajan keihään\nsijaan, heitti hihnan kahdenkerroin ja löysästi vaajan ympäri ja seisoi\nihmeen lyhyen ajan päästä taaskin luonani, jonka jälkeen hän helposti\nkiskoi hihnan alas ja vyhtesi sen yli olkansa. Eikä niinmuodoin jäänyt\nmitään merkkiä, joka vihollisen epäluuloja olisi herättää voinut.\n\n\"Aika terävät silmät niillä täytyy olla, jos vaajan äkkäävät\", hän\nkuiskasi. \"Mennään nyt. Ennen päivännäköä meidän on piiloon\npääseminen\".\n\nEi ollut kovinkaan vaikea meidän löytää notkelmaa, tarpeeksi\npensaspeittoista tarkoitustamme vastaamaan; ja kun Ula assegaillaan,\nvarovaisesti kyllä, oli tutkinut, ett'ei mikään viheriäinen\n_inamba_-käärme tai muu vahingollinen mato ennen meitä ollut paikkaa\nhaltuunsa ottanut, niin asetuimme sinne suojaan ja tyhjensimme loput\nväkijuomaa pullostani virkistykseksi tuon äsken lopettamamme\nvaivaloisen työn jälkeen.\n\nNe monimutkaiset seikat, jotka vuorelta laskeutuessamme tapahtuivat,\novat kertoessamme hyvän ajan vaatineet. Mutta itse asiassa koko juttu\noli vähemmässä kuin puolessa tunnissa suoritettu, siihen sekin aika\nlaskettuna, mikä oli hukkaan kulunut tuon odottamattoman sattuman\ntakia, joka vähältä oli ollut tehdä koko aikeemme tyhjäksi.\nYlläkerrotun näytelmän henkilöille aika tuntui ijankaikkisen pitkältä;\nkatselijasta se sitä vastoin mahdollisesti on ylenmäärin lyhkäinen.\n\nPäästyämme kunnialla tästä tehtävämme kaikkein vaikeimmasta pulmasta,\nemme muuta voineet kuin pysyä piilopaikassamme kunnes päivä koittaisi\nja aivottu rynnäkkö armeijan puolelta alkaisi. Sitten oli tulevainen\ntoimemme tykkönään asianhaarain nojassa; ainoa turvallinen menetystapa\ntällä hetkellä oli hillitä levottomuuttamme ja odottaa, mitä tapahtuva\nolisi.\n\nMulla ei minkäänlaista käsitystä ollut paikan laadusta, mihin nyt olin\njoutunut; sillä vaikka usein olin Ingnutu-harjanteen etäältä nähnyt, en\nmilloinkaan ollut käynyt Sirayo'n kraalissa. Nopeasti valkeneva päivä\nsalli mun nyt nähdä, että olimme keskellä hajalleen viskatuita\nkallionlohkareita, jotka vuoren juurta reunustivat. Tämä juuri oli,\nkuten Ula mulle kertoi, milt'ei joka kohdallaan syviin onkaloihin\nlävistetty, jotka ahtaiden solien kautta yhtyivät notkelmiin ja niin\nmuodostivat jonkinmoisen maanalaisen sokkelorakennuksen, mihin vaikka\nkoko Tsululaisarmeija olisi pakoon mahtunut. Keskellä tätä\nmehiläispesän tapaista alaa seisoi Sirayo'n kraali, vahvan\nampumareikäisen muurin ympäröimänä. Luonto oli sen niin varustanut,\nettä uljaiden miesten puolustamana se näytti milt'ei mahdottomalta\nvalloittaa. Kun tuossa makasin tirkistellen läpi pensaston ja miettien\nsitä vaikeata tehtävää, joka joukoillamme oli, niin huomasin aamun yhä\nenemmän valjetessa, että notkelma, missä piiloilimme, ulottui kauvas\ntaaksepäin ja kuului nähtävästi samaan luolajaksoon, joka koko tienoon\ntäytti. \"Kuinka on mahdollista tässä mehiläispesässä lapsi raukkaa\nlöytää?\" ajattelin, mutta samassa matala huudahdus käänsi huomioni\nalangolle päin, jossa Brittiläiset etujoukot nyt marssivat näkyviin.\nKohta jälkeen pääjoukkokin seurasi; muutaman minutin kuluttua rynnäkkö\noli alkava.\n\nHelppo on kuvailla, kuinka minä, pakolla kuin olin hiiskahtamatta näitä\nseuraavia tapauksia katselemaan, tarkastin jokaista armeijan liikuntoa,\njokaista etenemistä. Sillä hyvin tiesin, että niiden menestyksestä\nriippui oma henkeni ja niiden, jotka olivat minulle kalliimmat\nmaailmassa. Kylmä väre juoksi selkäpiitäni myöten, kun ensimmäinen\npyssy paukahti. Kokonainen satamäärä seurasi, ja uljaasti kajahti\nmiestemme hurrahuuto, Kafferilaisten, niin liittolaisten kuin\nvihollisten karjunnan säestämänä. Asemalta, jossa minä ja Ula olimme,\nei päärynnäkköä näkynyt, koska esiinpistävä kallionhammas tältä puolen\nesti näköämme. Mutta kasvinveljeni sanoi, että toinen kylä sijaitsi\ntällä suunnalla; ja arvattavasti oli ylipäällikön tarkoitus valloittaa\ntämä ennenkuin päälinnoitukseen, varustettujen onkaloiden suojaamaan,\nkäytäisiin käsiksi.\n\n\"Emmekö nyt saata lähteä?\" kysyin -- eikä ollut tässä tarvis\nkuiskuttaa, sillä taistelun jymy pauhasi ympärillämme, kajahtaen\nvoimallisesti vuoren luolista ja tehden puheemme milt'ei\nkuulumattomaksi. \"Soturit ovat ihan varmaan koolla kraalissa rynnäkköä\ntorjumassa, ja ehkä tapaamme Minnan vartioitsematonna\".\n\n\"Odota hetkinen\", hän vastasi. \"Kuule! Tsululaiset kiiruhtavat paraikaa\nvalleille\", hän hetken päästä lisäsi; \"antaa niiden ehtiä sisäpuolelle,\nniin sitten uskallamme lähteä. Hist!\" hän kuiskasi käheästi, kouristaen\nkäsivarttani semmoisella voimalla, että monta päivää jälkeenpäin\nsininen rengas sitä koristi.\n\nTämä ponteva varoitus ei ollutkaan joutava, sillä useita pakenevia\nTsuluja, kilvet ja assegait käsissään, riensi lymypaikkamme suun\nohitse, kasvot taistelun kiihkosta hirmuisen tuimina. Että joukkomme\nolivat ensimmäisen kraalin valloittaneet, kävi selväksi niistä\nharvoista sanoista, jotka näiden miesten huulilta kirposivat, kuin\nmyöskin yhä taukoavasta paukkeesta ja Brittiläisten iloisista\nhurrahuudoista; mutta muutamat äkkinäiset laukaukset tuontuostakin\nilmoittivat, että vihollinen kumminkin vielä piteli puoltaan\nryhmyisellä tantereella, mistä oli sangen vaikea sitä karkoittaa, ja\nkiivasta pensastaistelua kamppailtiin vielä tuon anastetun aseman\nympärillä.\n\nTuskin nämät olivat poistuneet, kuin jo toinen joukkio läheni meitä,\nhaavoitettua miestä kantaen, nähtävästi jotain korkeasukuista\npäällikköä, jonka pian saimme tietää yhdeksi Sirayon pojista.\n\n\"Älkää minua enää kiusatko\", hän heikosti sopersi. \"Laskekaa minut\ntähän ja antakaa mun kuolla; valkoiset koirat ovat olleet meitä\nvahvemmat. Viipykää!\" hän lisäsi, kun kantajat olivat hänen laskeneet\nalas, muutaman kyynärän päässä lymypaikastamme. \"Viipykää! Minun\nloppuni on tullut, mutta minä voin vielä kostaa. Valkoisen papin tytär\non salaisessa luolassa. Tuossa, Gume ja Koka, assegaini, antakaa sen\njuoda hänen sydänvertansa; sitten kuolemani käy helpoksi. Tappakaa\nmyöskin Nkungulu\", hän murisi. \"Noitapappi sanoi että olisin voittava;\nhän valhetteli. Kiiruhtakaa ja tuokaa aseeni, hänen verensä kastamina,\ntakaisin. Joutukaa, henkeni ei mieli lähteä pois, ennenkuin tiedän\nsaaneeni kostoa\". Ja tuo julma roisto vaipui uupuneena seljälleen.\n\nPuoli tusinaa pakenevia sotureita oli kuullut puheen lopun, ja\ninnoissaan saada nauttia uhrin kuolemantuskista, he seurasivat noita\nmolempia miehiä, jotka päällikkö oli murhaajan virkaan määrännyt; ja\nkoko parvi katosi muutamaan kallion aukeamaan jonkun kyynärän päässä\npiilostamme, jättäen kuolevan miehen yksikseen.\n\n\"Seuraa\", sanoi Ula, tarttuen lujasti assegaihin, ja vieläkin lujemmin\nkatsahtaen minuun, \"seuraa, Kuta, niin estämme tämän kehnon työn\".\n\nKauhusta ja mielenliikutuksesta olin kipeä, mutta hoippuroin kumminkin\nkasvinveljeni jälkeen, joka ryntäsi luolakäytäviin, mistä saatoimme\nkuulla poistuvain murhamiesten jalkain kapseen, kun nämät mutkaisia\nteitä myöten kiiruhtivat salaiselle luolalle. Yksinäni olisin\nsokkeloihin ja mutkiin hukkunut, mutta Ulan tarkka korva oli varma\noppaamme vihollisten jälkiä seuratessamme; ja yhtämittaisella\npuheellaan nämät eivät askeleidemme iskua kuulleet.\n\n\"Virittäkää revolverinne\", Ula kuiskasi. \"Sukkelaan, nyt ne puhuvat\nNkungululle. Vou\", ja hän harppasi eteenpäin, samalla kun kiljahdus,\ntuskan huuto pani ontelot luolat kaikumaan -- kuninkaan noitapappi oli\nsurmattu.\n\nMä nä'in kuinka kasvinveljeni sivalteli oikeaan ja vasempaan\nassegaillaan, mutta koko huomioni oli kiintynyt onkalon perälle, missä\nseisoi jättiläisen kokoinen metsäläinen, toinen käsi kiinni keltaisissa\nhivussuortuvissa, toinen kohotettuna pistämään vaaleata tyttöä, joka\nrukoillen katsoi häntä silmiin. Pistoolini laukesi, jymähtäen\nluolakäytävissä kuin kuusinaulainen kanuuna, ja murhamies, irti\nhellittäen, kaatui taaksepäin, ennenkuin oli ennättänyt surman-iskua\niskeä. Vielä kaksi muuta laukausta kajahti, kaksi verenjanoista\nilkiötä, jotka äkkinäisestä ilmestymisestämme olivat perinpohjin\ntyhmistyksissään, kaatui, ja silmänräpäyksessä olin asettunut Minnan ja\nkaiken enemmän vaaran väliin. Nä'in kuinka kasvinveljeni taisteli kuin\njalopeura noiden toisien kanssa, ja kiiruhdin avuksi, kun äkkiä julma\ntuskan pisto tuntui ruumiissani. Minä tunsin että assegai oli syösty\nkylkeeni, tartuin suonenvedontapaisesti sen varteen ja maahan vaipuen\nmenin tainnoksiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun taas toinnuin, makasin luolassa, joka ei kumminkaan vähääkään\nmuistuttanut siitä maan-alaisesta vankikomerosta, missä ylläkerrotut\nseikat tapahtuivat. Tämä onkalo oli korkea, avara, ja päivä valaisi\nkirkkaasti sen sivustoja; tuo äskeinen oli matala ja pimeä\ntodella sopiva näkymö murhenäytelmälle, joka vähältä oli ollut\ntapahtumaisillaan.\n\nJa kuinka erilaista se, mitä ympärilläni nä'in ja kuulin! Silloin\naseiden huimaavaa kalsketta joka taholta; nyt kaikki oli rauhallista ja\näänetöntä, ja silmäni kohtasivat kaksi ihmistä, jotka tuska kasvoissaan\nmua katselivat -- ne olivat Arnold Beidermann ja Minna, hänen\ntyttärensä.\n\nKaikki seikat selvisivät silmänräpäyksessä muistissani -- murhamieliset\nmetsäläiset -- tuon lemmityn olennon hento haamu, joka taipui kuoleman\nuhatessa -- uljas kasvinveljeni, joka jalosti taisteli ylivoimaa\nvastaan. \"Kiitos Jumalan\", ajattelin, \"Minna on pelastettu\", ja minä\nojensin käteni, jota Arnold lämpimästi puristi.\n\n\"Ja Ula? miss'on Ula?\" sopersin. \"Miks'en häntä täällä näe?\"\n\nVanhan ystäväni kasvot synkistyivät, kyyneleet nousivat Minnan silmiin;\nmutta ennenkuin ehtivät vastata, kajahti laukaus useasta kiväristä\nyht'aikaa läpi ilman -- toisen -- vielä kolmannen kerran -- sitten\nkaikki vaikeni.\n\n\"Onko se hänelle?\" kysyin hurjistuneena; sillä totuus, kuin vaiston\ntuomana, välähti sieluuni.\n\n\"Hän kuoli kuin sankari ja on päässyt levolle soturin hautaan\",\nkuiskasi Minna hiljaa nyyhkyttäen.\n\n\"Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!\" sanoi Arnold Beidermann,\n\"sillä jalompaa sydäntä -- -- --\"\n\nViimeisiä sanoja en ikinä kuullut, sillä paljon verenjuoksun\nheikontamana menin toisen kerran tainnoksiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonta sanaa ei enää kaivata. Minut kuljetettiin Sirayon luolasta\nDurban'iin, missä jouduin tottuneemman lääkärihoidon alaiseksi.\nSanottiin että ainoastaan meri-ilma ja kylmempi ilma-ala saattoivat\nhenkeni pelastaa. Niin, jättäen Etelä-Afrikalle ajaksi jäähyväiset,\nmatkustin laivalla suoraa päätä Englantiin. Epäilenpä, olisinko matkan\nvaivoja päiväntasaajan helteisessä piirissä kestänyt ilman vaimoni\nhellää huolenpitoa; sillä Minna oli tullut puolisokseni ja Arnold oli\nmeidät vihkinyt iltana ennenkuin laiva lähti matkalle. Appeni oli\nluvannut ottaa vanhan Landela raukan ja Nohemun turviinsa kunnes\npalajaisimme; ja viimeksimainitun hän toivoi saavansa kääntymään\nKristin uskoon sekä rupeamaan vaimoni palvelukseen. Mulle on kerrottu\nettä Jan ja Edward Dirksen'it kunnostivat itseään Allingham'in\njoukossa, mutta yksityisseikat eivät korviini ole tulleet, koska ei\nkumpikaan nuorista jättiläisistä ollut erittäin halukas\nkirjeenvaihtoon.\n\nLääkärit arvelevat että vuoden oleskeleminen Englannissa saa minut\nentisiin voimiini; mutta sitä en usko, sillä assegain pisto kylkeen ei\nole mikään leikin asia. Kaikkinainen syy on minulla kumminkin olla\nkiitollinen siitä, että vielä olen hengissä. Ja jos löytyy asiaa, joka\nvoi enentää rakkauttani vaimooni, niin on se kesyttömän veljeni muisto,\ntuon uljaan, jalon sydämmen, joka nyt nukkuu Ingnutu-kukkulan juurella\nja joka, lahjoittaessaan mulle miehen kalleimman helmen, lempivän\npuolison, samalla soi minulle onnen murehtia sellaista veljeä.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Kuta merkitsee Tsulujen kielellä \"päättäväistä, rohkeata\".\n\n[2] Ula Tsulujen kielellä merkitsee erästä antilopin lajia.\n\n[3] Kraal = neekerikylä; katso edempänä.\n\n[4] Kaleidoskoopi on pieni putken muotoinen leikkikalu, jonka sisään\npeilin-kappaleita on asetettu, niin että kun sen läpitse katselee\nulkomaailmaa, näkyy silmään selvien esineiden sijasta mitä kirjavin,\nrikkain ja loistavin värivaihtelo.\n\n[5] Katso edempänä.\n\n[6] _Issikoko'ksi_ sanotaan paljaaksi ajateltua päälaella pidettävää\nrengasta, joka osoittaa että sen kantaja on otettu miesten lukuun.\n\n[7] Englannin peninkulman = 1 2/3 suom. virstaa.\n\n[8] _Imbongo_ on mies, joka hoitaa \"Kuninkaallisten arvonimien\nkuuluttajan\" eli \"Ylistäjän\" virkaa.\n\n[9] Nohemu merkitsee \"Valkeata Haikaraa\".\n\n[10] Boortrekker on nimitys, jolla etäisimpiä siirtolaisia nimitetään.\n\n[11] Bushmanit ovat kansakunta Etelä-Afrikassa, tunnettu\npelkurimaisuudestaan ja alhaisesta sivistyskannastaan.\n\n[12] _Enamela_ merkitsee Tsulujen kielellä tyytyväisyyttä.\n\n[13] Albino on nimitys, jonka sivistyneet kansat antavat juuri\ntuollaisille epäsikiöille Afrikan mustain heimokuntain keskuudessa.\n\n[14] Grog'iksi nimittävät Englantilaiset sekoitusta rommista ja\nvedestä.\n\n[15] Latinaksi Glossina morsitans.\n\n[16] _Nyanga_ on loitsija eli poppamies.\n\n[17] Hambuma, Kulkija.\n\n[18] Tala, tala! \"Pitäkää vaari!\" -- sanasta sanaan \"Katsokaa tarkoin\nympärillenne!\"\n\n[19] _Esemkofu_ -- henki, vainaja, jonka joku noita on henkiin\nherättänyt ja leikannut pois kielen estääkseen sitä salaisuuksia\nilmaisemasta.\n\n[20] _Bube_ merkitsee leijonaa; se oli miehen liikanimi.\n\n\n\n"]