[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5NMlVSQ0Zr0uGFo1MNB-fq45QvG_odhFhVA4e3-S-MM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},438,"Tupa Uudentalon veräjällä","Onkel Adam (oik. Wetterbergh, Carl Anton)",1804,1889,"438-onkel-adam-tupa-uudentalon-verajalla","438__Onkel_Adam__Tupa_Uudentalon_veräjällä",null,"romaani",[],[],"fi",1852,1882,12324,74153,false,29520,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Tupa Uudentalon veräjällä\" by Onkel Adam is a fictional narrative written in the late 19th century. The story appears to revolve around the life in a rural setting, particularly focusing on the experiences of the characters connected to Uudentalo, its enchanting myths, and local challenges. Key figures include young candidates like Arvelin, the adventurous Antti Pietari, and the spirited Stiina, who is eager to learn and explore the world beyond her immediate surroundings.  The opening portion introduces readers to a wintery landscape where a traveler, accompanied by a local, reflects on tales surrounding a mysterious island called Ulpukkasaari and its past. As they ride through the icy terrain, discussions hint at the presence of hidden treasures and the impactful legacy of a long-gone reverend. Simultaneously, family dynamics unfold in Veräjätupa, where children engage in their studies amidst daily tasks, revealing their aspirations and personal battles. This rich blend of narrative sets a foundation for an intricate tale about heritage, exploration, and the delicate balance of tradition and change in a small community. (This is an automatically generated summary.)",[],327,"Kertomus sijoittuu talviseen saaristoon, jossa hevosmatka rätisevällä jäällä herättää keskustelun Ulpukansaaren salaperäisestä asukkaasta. Tarina syventyy saarella eläneen naisen kohtaloon ja häneen liittyviin paikallisiin uskomuksiin.","Onkel Adamin 'Tupa Uudentalon veräjällä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 438. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TUPA UUDENTALON VERÄJÄLLÄ\n\nKertonut\n\nOnkel Adam [Carl Anton Wetterbergh]\n\n\nSuomennos.\n\n\n\nTampere,\nEmil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1882.\nEmil Hagelberg'in kustannuksella.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\n\"Aivan niin, juuri tässä pienen Kivi- ja Harmaasaaren välillä ajoi\nrovasti vainaja vaimoneen lapsineen sulaan -- (knak, jää ritisee) noh,\neteenpäin nyt, Polle -- noh! ei mitään hätää, mutta tunnin kuluttua en\nenää ajaisi tätä tietä, silloin tässä jo on railo.\"\n\n\"Onko toki säädyllistä viedä matkustajaa tämmöistä tietä?\" kysyi\nturkkiin puetettu herra, joka kyyristyneenä istui reessä, \"onko vaan\nsäädyllistä? Minä teen muistutuksen seuraavan kestikievarin\npäiväkirjaan.\"\n\n\"Oh, ei hätää mitään -- heissaa Polle -- ojennapas koipiasi, heposeni!\nSaan sanoa herralle, että kun minä uskallan panna eläimeni alttiiksi,\nniin ei herrankaan tarvitse pelätä -- (knak!) jää vähän ritisee, mutta\nse on ilmanmuutteen tähden -- muuten, niin juuri tässä upposi rovasti\nvainaja. Jää ei ole koskaan tällä kohden oikeen vahvaa, sillä tässä on\nvirtainen paikka, mutta nyt on ollut kovat pakkaset.\"\n\nMatkustaja vaikeni ajatellen: olkoon menneeksi. Pian oli tuo\nvaarallinen paikka kuljettuna ja Polle sai taas mennä lönköttää\ntavallista kulkuaan; hevosen kaulassa oleva kellokin soi taas vanhalla\nyksitoikkoisella tavallaan.\n\n\"Näkeekö herra tuolla kauempana pimeää mäntymetsää kohden siintävän\nikäänkuin saaren, jossa on lehdettömiä koivuja ja suuri tammi, joka\nviittaa saaren itäistä puolta kohden?\"\n\n\"Näen.\"\n\n\"Sitä sanotaan Ulpukansaareksi.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\n\"Sillä, katsokaas siellä --\"\n\n\"Kasvaa ulpukoita.\"\n\n\"Eipä niinkään; sillä on nimensä eräästä naisesta, joka nimitti itseään\nUlpukaksi. Hän eli saarella kaksi vuotta, kuoli siellä ja sinne hänet\nhautasikin rovasti, joka upposi Uudentalon häistä palatessaan.\nKuitenkin niin ymmärrettävä, että se tapahtui kuusitoista vuotta sitten\nja rovasti upposi viime vuonna.\"\n\n\"Niin, sen kyllä ymmärrän, vaan miten oli Ulpukan laita?\"\n\n\"Oi, siitä on pitkä juttu -- en minä tiedä, mutta Ulpukasta käy monta\nkertomuta -- toiset sanovat hänen olleen prinsessan, toiset taas\nneidin, joka kuului salaliittoon, minkä piti panna Gustavi Adolfi\nviralta pois ja joka sentähden tuomittiin Tammisaareen, -- niin\nnimitettiin saarta ennen muinoin, mutta se nyt on vaihtanut nimeä --\nmutta maakirjassa on sillä vielä eteenkinpäin nimenä Tammisaari. Se\nkuuluu Uudentalon alueesen ja on penikulman maasta; meidän käy matkamme\nsiitä sivutse, missä tupa on ja kapteeni on pystyttänyt uuden kiven\nlähelle tupaa, ja kerrotaan että kapteeni käy siellä hyvin usein ja\nsitte hän palaa sieltä punaisin silmin, eikä kukaan käy saarella paitsi\nnäin ja -- hm.\"\n\n\"Mitä sitte?\"\n\n\"Niin katsokaas, herra. Te saisitte kyllä nähdä tuvan sisustan, jos\ntahtoisitte; sillä minä olin utelias kerran kun kuljin tästä sivutse ja\nmenin sinne; ja miten hölkytinkään erästä luukkua, niin se aukeni ja\nminä katsoin sisään --\"\n\n\"Ja näit tavallisen tuvan.\"\n\n\"Eipä niinkään tavallisen -- uskokaa herra!\"\n\n\"No, mimmoisen sitte?\"\n\n\"Oi, siellä oli vaan kultaa ja silkkiä. -- Nyt hämärtää, ja jos herra\ntahtoisi nähdä sen, niin voitte kyllä, kun ette vaan sitä kerro\nkapteenille.\"\n\nMatkustaja myöntyi ehdoitukseen ja matka suunnattiin Ulpukkasaarta\nkohti, joka talvisen aamun hohteessa aikoi yhä selvemmin näkyä. Kohta\nsaapuivat he pienelle tuvalle, jonka haavikko peitti näkymättömiin ja\njota suojasi tuo mainittu suuri tammi. Aurinko nousi kirkkaana ja\nihanana, sen säteet kimaltelivat lumisilla kentillä ja kuuraisilla\npuilla -- kaikki loisti purpuran ja hopean värisenä, kun talonpoika,\nkäyttäen entistä keinoaan, sai avanneeksi luukun ja matkustaja astui\nlähemmäksi, tarkastaakseen autioksi heitetyn rakennuksen sisustaa.\n\nPäivänvalon epävakaassa hohteessa, joka ikkunan ruutuihin loistaen\nheitti pieneen huoneesen vaalean punaisen valon, näki matkustaja\nkauniilla seinäpapereilla verhotun tuvan, jonka seiniä sitäpaitsi vielä\nkoristeli muutama öljymaalaus. Huone näytti käden koskemattomalta --\npieni kirjahylly oli huoneen toisessa nurkassa, yhdellä seinällä seisoi\nmahonkipuinen laatikko ja toisessa nurkassa oli lasikuvun kattamana\nmarmorilta näyttävä kuva, joka esitti jotakin merenjumalaa, joka\nsylissään piteli vesililjaa. Mutta lähinnä sitä ikkunaa, josta\ntähysteltiin, oli kullalla rikkaasti koreiltu kannel. Monta kieltä siinä\noli katkennutta -- koko kantele näytti hyvin kolkolta ja rapistuneelta,\nmutta sittekin hymyili kanteleen runkoa kaunistava keruupimin pää yhtä\nsuloisesti ja yhtä autuaana kuin muinoinkin.\n\nMatkustaja vaipui syviin mietteisin, joista hänen kuitenkin pian\nherätti talonpoika sanoilla: \"Nyt kai sitte suljemme kurkistusreiän.\nEikö ole ihmeellistä -- hä?\"\n\n\"Hyvin ihmeellistä,\" lausui matkustava herra. \"Miten pitkä on\nNiemelään?\" kysäsi matkustaja, \"se on kai näillä seuduin.\"\n\n\"Mitä vielä, tuolla kaukana se on -- tunnetteko herra Heikkilää?\"\n\n\"Tunnen ja en tunne -- niin, kyllä minä tunnen hänen.\"\n\n\"Vai niin; hän on kapteenin poika, hän, vaikka on juuri kuin\nmeikäläinen.\"\n\n\"Ajapa sinne, ukkoseni.\"\n\n\"Vai niin -- no niin -- mutta eihän herra huoli kertoa, että me\nsaarella kävimme, siitä seuraisi vaan ikävyyksiä.\"\n\n\"En suinkaan; mutta miten on tuon asian laita?\"\n\n\"Kas sitä minä en tiedä, mutta jossakin merkillisessä yhteydessä\nkapteeni Heikkilä on tuon saarinaisen kanssa. Siitä ei enää kukaan koko\npitäjässä tiedä mitään, paitsi kapteeni itse ja vanha Mertta\nVeräjätuvassa -- mutta akka on sekä sokea että kuuro, niin että ei\nhänestä mitään selkoa saa ja sitä paitsi ei hän ole muiden ämmäin\ntapainen.\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Niin, kas hän voi olla kun niin tahtoo -- ja sen hän tekeekin.\"\n\nPian ajoivat he Niemelän kartanolle ja matkustaja astui reestä.\n\nEnsimäinen, jonka hän näki, oli nuori mies, joka hakkasi puita. \"Onko\nherra Heikkilä kotona?\" huusi matkustaja jotenkin tuimasti, niin kuin\ntapana on, kun puhutellaan alempaa kansaa.\n\n\"Hm, se on hän itse,\" kuiski kyytimies.\n\n\"Hm, vai niin.\"\n\n\"On kyllä,\" arveli kirvesmies naurahtaen, \"toden totta, Heikkilä on\nkotona. Terve tuloa,\" lausui hän lähestyttyään vierastansa, \"terve\ntuloa! Mutta teidän luvallanne kysyen, mikä on nimenne, herra?\"\n\n\"Nimeni on Arvelin, lääketiedettä lukenut filosofian kandidaati -- ja\nmatkustan tätä tietä, sanoakseni professori Malmilta terveisiä.\"\n\n\"Kiitoksia, kiitoksia! -- astukaa sisälle -- tehkää niin hyvin! --\nmiten se olikaan?\"\n\n\"Kandidaati Arvelin,\" vastasi matkustaja ja kopisteli lunta jaloistaan;\n\"vaikka arvonimiä kyllä ei tarvita.\"\n\n\"Astukaa sisälle -- no, älkää kursailko! Kuule muoriseni! -- Tiedätkö,\ntämä herra tulee yliopistosta ja tuo terveisiä Malmilta; sepä oli\noivallista -- no, ja Malm voi hyvin?\"\n\n\"Niinpä todellakin, hän on onnellisin ihminen, minkä tunnen.\"\n\nTähän nauroi Heikkilä, nyökytti päätään vaimollensa ja sanoi: \"kyllä\nkuulee, ett'ei herra tunne meitä.\"\n\n\"Mutta, hyvänen aika!\" virkkoi vaimo, joka oli ilomielinen ja erittäin\nkaunis nainen, \"eläähän Malm naimatonna.\"\n\n\"Niin, hän elää vaan tieteelleen.\"\n\n\"Vai niin; sanotaan hänen keittävän sekoituksia lasivadeissa ja että\nhän on jonkinlainen apteekari.\"\n\n\"Hän on kemisti, luonnontutkija, mies, joka on tuottava isänmaalleen\nkunniaa.\"\n\n\"Vai niin, mutta mitä hyötyä on semmoisista sekasotkuisista\nkeitoksista? Viime vuonna kirjoitti hän olleensa vähällä räjähdyttää\nitsensä ilmaan, ja taas toisen kerran, että jotakin merkillistä ilmaa\noli joutunut hänen keuhkoihinsa, niin että hän siitä sai säryn\nrintaansa. Mutta silloin Heikkilä kirjoitti hänelle, että hän\nviisastuisi ja heittäisi mielestään semmoiset hullutukset.\"\n\nNäiden mietteiden kestäessä oli tuolla kauniilla naisella niin totinen,\nmelkeenpä surullinen silmänluonti, että oli mahdoton nauraa hänen\npientä kykyään arvostella tieteiden arvaamatonta tärkeyttä.\n\nNuori matkustaja oli pääasiallisesti tyytyväinen oloonsa tuvassa, jossa\nmikään ei ilmaissut enempää, kuin että se oli varakkaan ruotsalaisen\ntalonpojan maja, ottamatta lukuun muutamaa kaunista vaskipiirrosta,\njotka tavallisten Jönköpinkiläisten puupiirrosten asemesta koristivat\nseiniä sekä että ikkunalaudalla raamatun ja virsikirjan vieressä, myös\noli maanviljelyskirjoja. Nuori vaimo askaroitsi lieden ääressä\nvalmistellen aamiaista ja talon perillinen, pieni, noin vuoden vanha\npatruuna, istui orresta riippuvassa kopassa, joka oli kätkyen\nsijaisena. Kyytimies oli myöskin jo käynyt sisälle ja Heikkilä tutki\nvieraaltaan yhtä ja toista professori Malmista, johon hän myöskin\nlisäsi, että se sentään oli kummallista, kun Malmista ei tullut pappia.\n\nSuurus oli hetkisen päästä valmis. Lumivalkea vaate peitti\nmaalaamattoman pöydän; vastakirnutun voin lisäksi oli pöydälle asetettu\nsievään järjestykseen munakeitosta, savustettua sian lihaa, erinomaisen\noiva juusto sekä hyvää surveleipää.\n\n\"Kas niin, herra Arvelin ja sinä Antti Ollinpoika, nyt haukkaamme\npalasen,\" sanoi isäntä ja istui pöytään.\n\nMeidän filosofian kandidaatimme mielestä kai oli vähän hullunkurista\nsyödä kyytimiehensä seurassa, vaan koe onnistui ja harvoin oli hän\nsyönyt niin ahmivalla ruokahalulla kuin nyt.\n\n\"Usein olen professori Malmin kuullut puhuvan herra Heikkilästä,\" sanoi\nkandidaati.\n\n\"Niin isästäni.\"\n\n\"Ei, vaan teistä itsestä, herra.\"\n\n\"Minä en ole mikään herra -- sen kyllä hyvin näette -- minä olen\ntalonpoika ja tahdonkin olla talonpoika -- sen tietää Malm yhtä hyvin\nkuin minä itsekin.\"\n\n\"Kyllä -- mutta minä ajattelin että --\"\n\n\"No niin, kas siten ajattelee kaikki, siitä ei ole mitään sanomista;\nmutta jos tahdotte tehdä minulle mieliksi, niin sanokaa vaan minua\nHeikkiläksi tai ennemmin Erkiksi, sillä se on ristimänimeni, ja\nvaimoani Kristiinaksi tai Tiinaksi ja poika tuolla kopassa on nimeltään\nPekka Aapo Malmin mukaan, josta pidän kuin veljestäni, vaikka hän onkin\nvaan lankoni ja vaari Uudessatalossa isäni jälkeen.\"\n\n\"Uudessatalossa,\" virkkoi kandidaati, \"Uusitalo on kai suuri kartano?\"\n\n\"Ei suinkaan, vaan talo, ja tämä on neljännes kruunun manttaalia.\"\n\nUlpukkasaari oli liiaksi jännittänyt kandidaatin uteliaisuutta,\nvoidakseen olla sen nimeä mainitsematta, etenkin kun hän luuli Erkki\nHeikkilältä saavansa tietoja tuossa historiassa.\n\n\"Vai niin, eikö suurempi; mutta (kyytimiehelle) luulen kuulleeni sinun\nsanoneen, että saaret, joiden sivutse kulimme, olivat Uudentalon\naluetta.\"\n\n\"Ei muut kuin yksi.\"\n\n\"Niin, nyt muistankin, se -- miten se taas olikaan?\"\n\n\"_Tammisaari_,\" virkkoi Erkki.\n\n\"Aivan niin, siten se olikin, -- se näkyi, olleen jotensakin suuri.\"\n\n\"Eipä niinkään, isäni käyttää sitä vaan lammaslaitumena.\"\n\n\"Onhan siellä toki torppa; luulin nähneeni siellä rakennuksen.\"\n\nErkin kasvot synkistyivät ja vaimonsa heilutti häälyvää kätkyttä\nkiivaammin kuin ennen.\n\n\"Se on tyhjillään,\" sanoi Erkki; \"mutta olkaa hyvä ja ottakaa mitä on\ntarjottavaa -- tehkää niin hyvin!\"\n\nOli siis selvää, että jotakin salaista, jotakin erinomaisen merkillistä\neli yhteydessä Ulpukkasaaren jutun kanssa -- mutta miten saada selvä\nsiitä? Tietohalu on nuoren kansan hyvä avu, emme siis saa paheksia,\nettä kandidaati Arvelin tahtoi saada selon asiassa. Hän ei kuitenkaan\nsaanut tilaisuutta tarttuakseen johtolankaan, vaan hänen täytyi jatkaa\nmatkaansa, saatuaan tuhansittain terveisiä professori Malmille.\n\n\"Kuinka pelkäsin, että herra puhuisi pääni paulaan,\" pakisi kyytimies,\nkun he olivat ehtineet vähän matkan talosta.\n\n\"Mitenkä niin?\"\n\n\"Niin, kun herra mainitsi saarta.\"\n\n\"Eihän se ollut vaarallista; luulen itselläni olevan oikeuden nähdä\nomilla silmilläni ja ottaa selko asiasta.\"\n\n\"Niin, niin, se on tietty.\"\n\n\"Mutta etkö sinä tiedä siitä asiasta mitään?\"\n\n\"Tiedän kyllä vähäsen.\"\n\n\"Noh, tuo kuuluville sitte!\" jupisi kandidaati närkästyneenä samalla\ntavalla kuin jos joku, kokiessaan päästä laatikkoonsa, huomaisi lukon\nolevan sekaannuksissa ja avaimen suulle jääneenä eikä kiertyvän edes\neikä takaisin. Kyytimies kertoi jutun, jossa oikeastaan ei ollut mitään\najatusta, niin että kandidaati sen kuultuansa oli jotenkin yhtä viisas\nkuin sitä ennenkin; mutta uteliaisuutensa on hän juurruttanut muihin,\njoten historia on tullut niin tutuksi, että se voi olla kertomuksen\naineena.\n\n\n\n\nII.\n\n\nUudentalon Veräjätupa oli kuuluisa koko siinä seudussa; sillä jokainen,\nken oli matkustanut sitä tietä, oli vaihtanut sanasen akan tai hänen\npoikansa Antti Pietarin tahi häntä nuoremman tyttären Priita Stiinan\nkanssa. Antti Pietari oli noin yhdentoista vuotias, Priita Stiina vaan\nkahdeksan; kumpainenkin heistä oli eri muotoinen, vaikka molempien\nulkomuoto todisti vahvuutta ja terveyttä. Antti Pietarilla oli vaalea\ntukka, Priita Stiinalla musta, pojalla siniset, tytöllä ruskeat\nsilmät; poika oli tyly, melkeinpä äreä, tyttö taas huimapäinen kuin\ntuuliaispää. Oli talvi -- kova talvi vuonna 1830 -- tuo mainio veräjä,\njosta tuvalla oli nimensä, oli nostettu koukuistaan ja seisoi aidan\nnojalla; matkustajat tuskin huomasivat silmätä peittynyttä tupaa\nikkunan edessä olevine aitoineen ja katajapensaineen, jotka vehreinä\nolivat ikäänkuin vartioina molemmin puolin ovea. Tuvassa asui leski\nlapsineen ja iso-äitineen, joka kehräsi päivät pitkään ja luki lasten\nkanssa.\n\nOli, niinkuin sanottiin, talvi vuonna 1830. --\n\nOli varhainen aamu. -- Priita luki katekismoläksyään, iso-äiti kehräsi\nja äiti valmisteli aamiaista, asettaen pöydälle suuren vellivadin ja\nsen ympärille pienet kivivadit lusikoineen.\n\nSur, sur! sanoi rukki, tik, tak! sanoi kello; Posse, talon uskollinen\nkoira, haukotteli ja näytti miettivältä siinä kun istui valkeesen\ntuijottaen -- kaikki oli yksitoikkoista ja niin hiljaista, että itse\nhiljaisuus kuului. Tämä näkyi ikävystyttävän tyttöä, jota jo monasti\noli muistutettu istuessaan pitämään jalkansa hiljaa; vaan sepä ei\nolekaan helppoa, kun veri vilkkaana virtaa suonissa. Näkyi selvästi,\nettä Stiina odotti sopivaa tilaisuutta, saadakseen avata pienen\npuhepussinsa ja kun Antti Pietari tuli sisään, tuoden mukanaan muutaman\npuukalikan, saikin hän semmoisen.\n\n\"Ulkona on kai kovin kylmä, Antti Pietari? Tuuleeko siellä kyllä?\"\n\n\"Tuulee maar.\"\n\n\"Sen kyllä kuulin yöllä, sillä minä olin valveilla, minä, ja ajattelin\nUlpukkaa.\"\n\n\"Vaiti, Stiina, ja lue!\" sanoi iso-äiti -- sur, sur, sur --\n\n\"Minä jo osaan kaikki; mummo saa kyllä kuulustaa,\" väitti Stiina ja\nantoi katekismon akalle, joka heti ryhtyi opettajatoimeensa ja kuulusti\ntyttöä.\n\n\"No niin -- kas sitä! Mitä se on? annapa olla, Posse -- voi seistä\nhiljaa? Mitä se on?\"\n\nTyttö luki ristissä käsin, luki hyvästi, mutta tummat, vilkkaat\nsilmänsä vilkkuivat Antti Pietarissa, joka oli heittänyt kantamuksensa\nvalkeaan ja nyt syvästi tutkien luki erästä alutonta ja loputonta\nkirjaa, jonka aarteen hän oli löytänyt romukopasta, minkä isä eläissään\noli ostanut pastori Oksasen huutokaupata. Läksy oli lopussa ja heti\nmursi puhetulva tiensä.\n\n\"Niin, minä ajattelin Ulpukkaa, sanoin ma.\"\n\n\"Mitä lorumaista se on Ulpukasta?\" kysyi mummo äreästi.\n\n\"Niin mummo, siitä kertoi vanha Tarkki viime viikolla tuolla\nPikituvassa, tiedättehän -- kun olin rohdinlankoja viemässä.\"\n\n\"Ne ovat vaan tuhmuuksia.\"\n\n\"No mitä tuo Tarkki retus sanoi?\"\n\n\"Niin mummo, hän kertoi pitkän sadun Ulpukasta, miten kerran oli pieni\ntyttö, joka lähti metsään ja siellä tapasi hän Ahdin, joka vei hänen\nmukanaan -- ja laulun siitä oli hän kuullut laulettavan tuolla\nTammisaaren lähellä.\"\n\n\"Mitä hän sanoi?\"\n\n\"Hän kertoi siihen aikaan soutaneensa kerran Tammisaarelle ja\nkuulleensa sieltä niin, niin kauniin laulun että hän unohti kokonaan\nonkimisensa, sillä, katsokaas, mummo, hän oli soutanut sinne onkiakseen\nahvenia, kertoi hän. Ja kuului niin kaunis soitto ja laulu metsästä,\nsanoi hän; mutta hän pelästyi, sillä hän luuli laulajan olevan meren\nneidon -- niin, siten luuli Tarkki; mutta niin kuuli hän tuon korean\nlaulun Ulpukasta ja sen hän vieläkin muistaa.\"\n\n\"Noo, ja sitte?\" kysyi iso-äiti innokkaasti.\n\n\"Oi, ei mitään muuta; mutta hän puhui prinsessasta, jolla oli ruunu\npäässään ja pitkät, mustat kiehkurat ja joka oli puettuna valkeisin\nvaatteisin, jonka hän kerran näki rannalla, mutta silloin Tarkki kätki\nitsensä pensaisiin ja oli siksi kun hän taas meni metsään -- ja sitte\nlauloi hän taas; mutta Tarkki pelkäsi niin, ett'ei tohtinut mennä hänen\njäljessään; sillä ei se ollut oikea ihminen, mummo, vaan noita, niin\nTarkki luulee.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\n\"Nyt olen maannut valveilla koko yön ja ajatellut laulua; mutta en saa\nsitä kokonaiseksi. Laulu oli pienestä tytöstä, joka kävi karjassa.\" --\nJa nyt lauloi tyttö:\n\n    \"Käy orponen metsällä paimenna\n    Ja torvensa vuorilla kaikuu,\n    Ja äänen hän kuulee laineilta,\n    Siell' Ahdin kantelo raikuu.\n    Äl' usko sä viettely-ääntä!\"\n\n\"Kas niin on alku; mutta enempää en muista -- onhan se kaunis, hyvin\nkaunis, mummo, äiti ja sinä Antti Pietari?\"\n\n\"On kyllä,\" vastasivat äiti ja mummo; mutta Antti Pietari katsahti\ntotisena kirjastaan.\n\n\"No, mitä sinä sanot, Antti Pietari, eikö se ollut kaunis laulu?\"\n\n\"Eipä kehuttavaa. Olisi parempi, kun lukisit katekismoa, kuin että\nloilotat lauluja.\"\n\n\"Niin kyllä, se olisi parempi,\" kertoivat sekä äiti että mummo; jos\nkohta laulunsa ilahdutti Stiinaa, niin suostumusta hän kumminkaan ei\nsaanut omaisiltaan.\n\nMutta Stiina ei ollut sen luontoinen, joka väsyy ensimäisestä\nonnistumattomasta kokeesta, hän mietti miettimistään lauluaan ja sana\nsanalta ja lause lauseelta johtuikin mieleensä ja muodostui pitkiksi\nriveiksi, mutta ajatuksetta. Stiina istui juuri selittelemässä\nrohtimien solmuja kun Posse syöksähti levoltaan ja haukkui kovasti,\nvaikka suopeasti. Tuon viisaan eläimen käytöksestä näki selvään, että\nhän kuuli tutun jalan astunnan lumessa, ja oikeenpa ovi aukeni ja itse\nTarkki astui sisään.\n\n\"Jumalan rauha! Muijat jo jalkeilla,\" sanoi Tarkki ja kopisteli lunta\njaloistaan, niin että vanha lattia vavahteli.\n\n\"Jumalan rauha!\" vastasivat äiti ja mummo, mutta Stiina huudahti: \"Kas\ntuossa tulee Tarkki! nyt mummo itse saa kuulla laulun Ulpukasta.\"\n\n\"Oi semmoisista ei mummo pidä väliä, vaan pienet lapset,\" vastasi\nTarkki naurahdellen. Tarkki oli vanha soturi, joka oli saanut eron ja\n\"eläkkeen\" valtiolta, noin 32 killingin suuruisen kuukaudessa. Kesken\nkaikkia sanoen olisi hullunkurista nimittää sellaista pensionia\n\"eläkkeeksi,\" ell'ei se samassa olisi surullista. Erään kenraalskan\nhuviksi valmistetussa karkumarssissa oli Tarkki kompastunut kantoon ja\nmurtanut kätensä niin pahasti, ett'ei hän enää mieheksi tointunutkaan,\nvarsinkaan sitte kun luuvalo oli siihen lisäksi tullut. Tämä teki sen,\nettä Tarkki vanhoina päivinään ei kyennyt työhön, vaan hänen täytyi\nkäydä leipäpalojaan pyytämässä mieron tiellä. Mutta Tarkki oli myös\nretus, niin kuin mummo sanoi; mutta iloinen, suuttumaton retus, joka\nhuvitti monta, vaan ei käynyt vaivaksi kenellenkään. Hän oli seudun\njokapäiväinen sanomalehtihenkilö, joka asetti somaan sopusointuun\nsanomalehden kaikki värit, valkoisen, harmaan ja punaisen. Vanha Tarkki\ntiesi kaikki ja mitä hän ei tiennyt, sen hän sommitteli, miten parhain\ntaisi.\n\n\"Kas niin, Jumalan rauha! miten paljo kello on?\" virkkoi vanha mies,\nkatsoen ympärilleen iloisilla \"pullakkasilmillään,\" niin kuin Stiina\nsanoi. \"Mummo näyttää niin miettivältä -- hm, eivätkös rohtimet kestä?\"\n\n\"Kestävät kyllä, Tarkki\", myhäili muija, joka oli päättänyt kohdella\nvierastaan tylysti, mutta jonka oli mahdotonta estää hymyään,\nnähdessänsä suopean hulluttelijan ahavoituneen naaman ja pullakkaat\nsilmät.\n\n\"Kuulkaas, kun tiedän uutisiakin, Uudessatalossa on vieraita, pitkä\nherrasmies\"\n\n\"Vai niin, kuka hän lienee?\"\n\n\"Niin, kas siinä pulma, mutta vanha Tarkki tietää sen kyllä -- se on\nproviisori Upsalassa, proviisori tai professori tai jotakin sinnepäin,\njonka on määrä opettaa kapteenin poikaa, sillä nyt ei hänen oppinsa\nriitä muka.\"\n\n\"Vai niin, aikooko hän niin; voi toki kuinka rikkaat maksavat\nlapsistaan.\"\n\n\"Niin kyllä ja oppineita pitää kaikista nykyään tulla; niin ei ollut\nennen muinoin ja kelpo kansaa silloinkin oli -- hä, hä -- kapteeni ei\nollut tuhma hänkään. Minä muistan hänen vänrikki-ajoiltaan Saksassa ja\nNorjassa; hän oli mies täynnä henkeä ja elämää! Tulkaa, pojat, sanoi\nhän, hakatkaa päälle, sanoi hän, kuin hiiden pojat, sanoi hän, ja me\nmenimme. Mutta, kas pojasta pitää tulla oppinut mies, hänestä\npoikaraukasta, ja pitää pakata hänen päähänsä kaikenlaista, josta ei\nmitään hyötyä ole.\"\n\n\"Tottakai siitä hyötyä on,\" keskeytti Aapo Pietari katsahtaen\nkirjastaan.\n\n\"Kuulkaas vaan, muna on viisaampi kanaa\" nauroi Tarkki. \"Niinkö sinä\narvelet poikanulikka! Tahtoisit ehkä lukea kapteenin luona, mitä?\nKenties piankin kyllästyisit siihen herttaisuuteen -- hä.\"\n\n\"Oi, hän on oikein hurmaantunut kirjaansa,\" sanoi mummo; \"jospa niin\nolisi Stiinankin laita mutta häntä ei saa muuten lukemaan kuin\npakolla.\"\n\n\"Vai niin, kyllä hän siitä paranee.\"\n\n\"No ehkäpä. Minkä näköinen tuo proviisori oli?\"\n\n\"Niin, hän oli pitkä pulska herra, tukka lyhyeksi leikattu niskasta ja\nkäheröitty otsalta, ja minä ajattelin itsekseni: miltähän sinä juuri\nnäytät kapteenin rinnalla -- sillä kas kapteeni ei rakasta koreutta nyt\nenempää kuin silloinkaan kun rouvansa eli; mutta muutamaa vuotta sitä\nennen oli hän oikeen korea; mutta sitte hylkäsi hän kokonaan koreuden.\"\n\n\"No ei hän suinkaan keikaile, Jumala nähköön. Mikä oli tuon herran\nnimi?\"\n\n\"Joka sen tietäisi. Mutta kyllä sen saatte kuulla vastaisuudessa.\"\n\n\"Mutta, rakas Tarkki, laulakaa tuo laulu Ulpukasta,\" pyysi Stiina.\n\n\"Oi, ei lapseni! äijän on tänäpäivänä äänikin sorruksissa. Kuulkaas,\nolitteko kirkossa eilen?\"\n\n\"Minä olin,\" vastasi äiti.\n\n\"No, enkö minä vetänyt nuottia niin pitkälle, että lukkari oli vähällä\ntukehtua?\"\n\n\"Vai niin, oliko se Tarkki, joka niin tavattomasti huusi siellä\nalapäässä kirkkoa?\"\n\n\"Niin oli; minä löin vetoa venyttääkseni pitemmältä kuin lukkari ja\nVirtanen, lukkari, kiukustui niin, että olisi lyönyt minua -- sillä\nkatsokaas, se tiputtaa hänen kunniaansa, jos joku pitäjässä laulaa\nparemmin kuin hän; mutta kas hän ei tuntenutkaan vanhaa Tarkkia, joka\nniin monta kertaa on laulanut virttä sotaväen rukouksissa ja laulaa\nparemmin kun viisitoista lukkaria arkkihiippakunnassa.\"\n\n\"Se ei ollut kauniisti tehty, Tarkki,\" muistutti mummo.\n\n\"Vai niin, no, eihän se aivan pahastikaan ollut, sen mukaan kuin minä\nymmärrän; se oli Jumalan kiitokseksi ja kunniaksi, vanha mummo. -- No,\nAntti Pietari, älä siinä istu ja tuijota kirjaan, menehän hakemaan\npuukalikoita, että näemme puhella.\"\n\nPoika totteli, sillä hän oli todellakin laiminlyönyt tehtävänsä ja\nunhottanut kaikki risaisen kirjansa tähden.\n\n\"Jumala yksin tietää, mitä tuosta Antti Pietarista tulee, hän on laiha\nsäippärä ja köyhä eikä ole hänellä vähintäkään halua työhön, hän poimii\nvaan kiviä ja kukkia ja lukee kirjoja missä vaan saa niitä kynsinsä ja\nsanoo minulle: mummo, kunpa sentään osaisi latinaa -- eikö mummo osaa\nlatinaa vähääkään? kas hän on kuullut, että latina on niin hyvää.\"\n\n\"Niin, se on papin työtä,\" muistutti Tarkki.\n\n\"Mutta se ei mitenkään käy laatuun; pojasta tulee heittiö, raukka koko\nelinajakseen.\"\n\n\"Niin, se tulee siitä, että hän tahtoo lukea,\" jatkoi pikku Stiina\nerityisellä äänenpainolla, varmaankin sentähden, että se jotakin\nvaikuttaisi.\n\n\"Oi, kaikkia voi olla joko liian paljo tai liian vähä; hän on liian\npaljon, sinä liian vähän kiintynyt kirjaan -- siinä vika. Oi, niin ei\ntaida Erkin tuolla olla aivan parasta; isänsä jankuttaa ja toruu; mutta\npoika ei tahdo -- ja niin on hänen täytynyt tehdä viimeinen koetus,\nottaa koulumestari taloon. Semmoista turhamaisuutta! Jos pojasta ei ole\nkirjamieheksi, niin tulee hän kai muutenkin toimeen, paras kaikista on,\nettä hänellä on talot ja majat, ett'ei isän kuoltua joudu puille\npaljaille. Ei, mutta kas, hänestä pitää tulla herra ja sitävarten häntä\nkoulutetaan; sillä hän on, Jumala nähköön, herraväen lapsia ja niistä\ntäytyy kaikista tulla oppineita muka, olkoon niin Jumalan tahto tai ei.\nTotta meidän Herramme tuommoisia ymmärtää, mutta sille ei voi mitään,\nettä luo herrasväen lapsen semmoiseksi, joka ei voi lukea ja köyhän\nlapsen taas semmoiseksi, jonka päähän pystyy kaikki. Sitä ei voi\nauttaa, mutta kuitenkin annetaan herrasväen lapsille oppia ja köyhän\nlapsi jätetään tiedottomuuteen, näyttääksemme meidän Herrallemme ett'ei\nse ole vaan me, jotka muodostamme ihmisiä.\"\n\n\"Voi, kuinka synnillisesti te juttelette.\"\n\n\"Synnillisestikö? Ei, mummoseni, minä todellakin olen nähnyt niin monta\nkenraalia, jotka olisivat paremmin sopineet ojaa kaivamaan ja niin\nmonta pappia, joista Herramme aikoi torpparia, eikä rahtuakaan muuta,\nniin ett'ei se suinkaan ole synti -- enkö ole nähnyt sotamiehiä, jotka\nolisivat kelvanneet kenraaleiksi ja monta torpparia, joiden olisi\npitänyt olla pappia; minä tiedän sen olevan totta; mutta kas meidän\nHerramme ei ole siihen syyllinen, sillä ihmiset ovat aina Häntä\nviisaammat.\"\n\n\"Oi, miten hän puhuu!\"\n\n\"Vai niin,\" keskeytti Tarkki vähän kiivaammin. \"Eikö Jumalamme luonut\nmeitä kaikkia oman kuvansa mukaan ja kuitenkin rikasten lapset\npauloittavat itsensä, saadakseen vyötärönsä niin hoikaksi kuin\nampiaisen; sillä katsokaas, Herramme ei osaa tehdä oikeata mamsellia,\nvaan sen täytyy tehdä kureliiveillä -- ja eivätkö he pue itseään\nkummituksen näköiseksi, niin että on synti ja häpeä. Ei, mummo, kyllä\nJumala on viisas; mutta on niin vähän semmoisia ihmisiä, jotka eivät\nluulisi itseään viisaammiksi.\"\n\n\n\n\nIII.\n\n\nOli todellakin totta, mitä vanha Tarkki kertoi, että Uuteentaloon oli\ntullut opettaja. Se oli eräs ylioppilas, joka oli saanut tuon tärkeän\ntehtävän, opettaa nuorta Heikkilää kelpo virkamieheksi, uskonnon,\nvalta-istuimen ja isänmaan tukeeksi; sillä jokainen, joka antautuu\nkruunun palvelukseen, pitää sen velvollisuutenaan. Nuori mies, joka\ntämän toimen oli saanut, oli aivan yksinkertaisesti nimeltään Lehtonen,\nmutta hän oli etevä poika ja kotiopettajaksi oli hänen määrännyt\npehtorinsa yliopistossa, professori Maununpoika, joka vanalta\nystävältään kapteenilta oli saanut näin kuuluvan kirjeen:\n\n  \"Kiireesti, Uudessatalossa 2/XII 1830.\n\n  Veli!\n\n  Poikani on nyt kymmenen vuotta, enkä minä jaksa oppia hänen\n  päähänsä ajaa -- joko hän on tölppöpää tai sitte nero; sillä\n  luonnollisella tavalla ei hän voi mitään oppia. Lähetä sentähden\n  minulle mies, jolla on enemmän kärsimystä kuin minulla, että\n  saan tietää, kelpaako poika Kuninkaallista Majestetia ja kruunua\n  palvelemaan tai ei. Entiseltään on jo tarpeeksi monta kelvotonta\n  yhtähyvin oppineissa kuin muissakin, niin ett'ei minun poikani\n  tarvitse enentää niiden lukua. -- Rakas veli, sinä tunnet ja\n  tiedät mielipiteeni. -- Tervehdä rouvaasi ja lapsiasi\n                                            vanhalta Heikkilältä.\"\n\n\"Tuo kunnon kapteeni Heikkilä on jotenkin omituinen ihminen,\" arveli\nprofessori kääriessään kokoon tuon hullunkurisen kirjeen. \"Herra\nLehtonen saa tyytyä häneen semmoisena kuin hän on ja myöntyä hänen\npieniin oikkuihinsa; mutta hän palkitsee hyvästi ja sydämensä on\nläpikotaisin hyvä, jalo ihminen, josta pidän kuin omasta veljestäni.\"\n\nSekaisilla tunteilla, niin kuin sanotaan, nousi tuo nuori mies reestä,\nnähdäkseen ensikerran tuon omituisen ihmisen silmästä silmään. Hän ei\nmilloinkaan ollut nähnyt ihmistä, jota olisi saattanut sanoa\nerinomaiseksi, sillä keiloissa on kuningas ainoa erinomainen, sentähden\nettä sillä on pää ja niinhän on ihmistenkin kesken. Kelpo Lehtonen oli\nvaan nähnyt yhdentapaisia ihmisiä; vaan nyt oli hän kohtaava ihmisen,\njoka valettaissa ei ollut onnistunut eikä siis ollut muiden tapainen.\n\nKaptenin ulkomuodossa ei ollut mitään erinomaista. Hän oli pieni, laiha\nmies, hyvin terävillä kasvojen piirteillä, tuuheilla kulmakarvoilla ja\nvähän kaljupäinen.\n\n\"Vai niin, Maununpoika voi hyvin. -- No, miten hoitaa hän\nprofessori-virkaansa?\"\n\n\"Hyvin kaikkein mielestä.\"\n\n\"Istukaa, herra! -- vai niin; ja hänellä on sävykäs vaimo? Istukaa,\nherra! se vaivaa minua kun te seisotte minun istuessani.\"\n\nKapteeni oli todellakin irtautunut, mutta mukavammin kuin tavallisesti\nistuessa; hän oli nojallaan sohvalla, jalat tuolilla.\n\n\"Hänellä on viehättävä perhe.\"\n\n\"Vai niin. Polttaako herra tupakkaa?\"\n\n\"Poltan vähän.\"\n\n\"Pitäkää piippuun siis, tupakkaa on tuolla.\"\n\n\"Kiitän nöyrimmästi.\"\n\n\"Nöyrimmästi?\" kertoi kapteeni kylmästi; herra Lehtonen punastui ja\najatteli: tuopa hassunaikainen patruuna!\n\n\"Jättäkää kursailut ja sievistyslauseet, herra; jos teitä haluttaa\npolttaa, niin ottakaa piippu, jos ei, niin antakaa olla. Täällä te nyt\nolette kuin kotonanne ja elätte niin kuin vaan parhain tahdotte. Niin,\nse oli oikein,\" lisäsi hän ystävällisesti, kun herra Lehtonen melkein\nsuuttunena otti piipun ja pani siihen tupakkaa.\n\nHerrat olivat pian järjestyksessä; mutta kapteeni keskeytti kohta\nalkavan keskustelun ja sanoi: \"Kutsukaa piikaa tuosta ovesta, nimensä on\nMertta, -- meidän kai tulee tutustua poikaan.\"\n\n\"Niin, olisi hauska nähdä häntä,\" sanoi kotiopettaja ja meni, vaikka\nvastenmielisesti, näytetylle ovelle ja huusi: \"Kapteeni kutsuu Mertta\nneitsyä tänne!\"\n\n\"Ei toki niin, herra, oletteko riiviössä!\" huudahti kapteeni hypähtäen\nistualtaan ja kertoi käskynsä: \"kapteeni kutsuu Mertta piikaa tänne. --\nLuulen että nuo Upsalan professorit eivät opeta oppilaitaan\npunnitsemaan sanojaan.\"\n\nKotiopettaja oli vastata jotenkin terävästi; mutta Mertta tuli samassa\nja sai käskyn hakea Erkkiä.\n\n\"Kyllä, Erkki on tuvassa puusepän työtä tekemässä,\" oli vastaus.\n\n\"Käske hän tänne semmoisena kuin hän on,\" sanoi isä; \"istukaa, herra!\nTotta puhuen on poika, semmoinen kuin hän onkin, kiltti poika, mutta\nsaada hän lukemaan, kas siinä vastus, ja sitäpaitse olen minä kenties\nkykenemätön lapsia opettamaan.\"\n\n\"Siihen tarvitaan erityistä tottumusta,\" sanoi kotiopettaja.\n\nPian tuli Erkki. Hän oli vahva ja ijälleen hyvin vaurastunut poika.\nKasvonsa olivat suorat ja rehelliset, silmänsä vilkkaat ja älykkäät.\nHerra Lehtonen ajatteli sentähden heti: \"typerämpien poikien olen\nnähnyt suorittavan tutkintonsa.\"\n\nKotiopettaja alkoi keskustella ja huomasi kohta pojan olevan\nteräväpäisen, sekä että hänellä oli vilkas käsityskyky, joka usein\nsattui lystilliseksi.\n\n\"Kuulustelkaa mitä hän osaa; vanha mamselli on opettanut hänelle\nkatekismoa ja minä historiaa, maatiedettä ja vähän latinaa; mutta\nitsekään en osaa juuri mitään, opetus ei ole sen tähden onnistunut.\nLuullakseni on mamsellin opetus paras, sillä hänen ainettaan on poika\noppinut kuin papukaija ja sehän on keino tulla oppineeksi mieheksi.\nHistoriassa on hänellä omat ajatuksensa ja hän väittelee minun kanssani\nniin ett'en kestä sitä.\"\n\nHerra Lehtonen hymyili surkutellen isä raukan huolia, ajatellen oman\netevyytensä tekevän vaikutuksen. Katekismoläksyt olivat todellakin\npapukaijan tavoin opitut, mutta historiaa oli nuori herra suvainnut\ntutkien lukea. Vuosilukuja ei hän niin säntilleen muistanut, mutta\naikakausista muodosti hän kuvauksia ja arvosteli toimivia henkilöitä\nniin elävällä vakuutuksella, kuin jos olisi hänellä ollut kunnia\npersoonallisesti heitä tuntea, Kauvan ei kestänyt, ennen kun jo\nopettaja ja oppilas väittelivät, ja jollakin tavalla päästäkseen\nasiasta, keskeytti herra Lehtonen keskustelun sanoen: \"no niin, paljoa\nei Erkki osaa, mutta kyllähän harjaantuu.\" Itsekseen ajatteli hän:\n\"Jumala varjelkoon jokaista köyhää ylioppilasta saamasta tuommoisia\noppilaita!\"\n\n\"Mene ulos, Erkki\", sanoi isä; \"huomenna on sinun lukeminen tämän\nherran edessä.\"\n\n\"No, mitä pidätte pojasta?\"\n\n\"Hän on reipas poika.\"\n\n\"Kyllä, kelpo poika hän on; mutta koetelkaa nyt, mihin hän kelpaa,\nneljäntoista päivän kuluttua tahdon tietää hänen loppuehtonsa.\"\n\n\"On vaikeata niin lyhyessä ajassa...\"\n\n\"Nähdäkö, kelpaako poika lukemaan tai ei? Sitä en tahdo uskoa; jos hän\nlukee, niin hänen pitää mennä pitkälle -- raukaksi hän ei saa jäädä.\"\n\nNeljätoista päivää oli kulunut. Opettaja pyysi pitennystä, se\nmyönnettiinkin. Vihdoin oli kausi kulunut ja herra Lehtosen tuli tehdä\ntili vaikutuksestaan.\n\nTultuaan kapteenin luo, näki hän siellä olevan vieraita. Kapteeni istui\nvanhalla tavallaan ja melkein yhtä mukavasti istui eräs vanha\nsotilaskin piisin vieressä. Vanha mies nousi istualtaan ja kumarsi\nsyvään maisterille, joka vaan huolimattomasti nyökäytti päätään ja\nlähestyi kapteenia pyytääksensä puhutella häntä yksinään. Vaan kapteeni\nkatsoi häneen terävästi sanoen: \"herra varmaankaan ei tiedä, kuka tuo\nukko on, kosk'ette näe häntä.\"\n\n\"Minäkö en näe? Kyllä, mutta minä en tunne häntä.\"\n\n\"Niin, katsopas, Tarkki, tämä on meidän kotiopettajamme,\" puuttui\nkapteeni puheesen, \"hyvin kiltti, lukenut mies; ja hän tuolla, tuo\nukko, on vanha Tarkki, joka silloin taisteli kuninkaansa ja isänmaansa\npuolesta, kun herra tuli kouluun. Hän on monta kovaa kokenut, vanha\nTarkki -- istu, vanha toveri! Istukaa, herra, ja jutelkaamme hetkinen!\nVai niin,\" sanoi kapteeni vähän ajan vaiti oltuaan, \"poika on hullu.\"\n\n\"Niin on; mutta sekä mummo että minä olemme koettaneet opettaa häntä\nviisastumaan ja äiti raukkansa on itkenyt katkeria kyyneleitä, mutta\nkaikki on samantekevää.\"\n\n\"No,\" jatkoi kapteeni kääntyen opettajan puoleen, \"no miten on Erkin\nlaita?\"\n\nHerra Lehtonen näyttäytyi arvelevalta. \"En voi sanoa mitään\nlohdullista.\"\n\n\"Vai niin! No entäs sitten?\"\n\n\"Erkillä on hyvä käytännöllinen pää, käytännön hän heti käsittää, mutta\nitse tieteellisen perustuksen hän jättää, unhottaa; sanalla sanoen,\nhänellä, suoraan puhuen, ei ole halua.\"\n\n\"Vai niin,\" myhäili kapteeni.\n\n\"Niin,\" jatkoi maisteri, \"minusta todellakin tuntuu ikävältä sanoa\nolevani liikaa täällä.\"\n\n\"Hm, se oli ikävää maisterille. Vai niin; se on teidän vakuutuksenne,\nett'ei Erkistä ole kirjamieheksi?\"\n\n\"En tahdo väittää, ett'ei hän jollain tavalla voisi hinata eteenpäin ja\nottaa kameraali-tutkinnon, mutta...\"\n\n\"Jumalan kiitos,\" sanoi kapteeni ja nousi istualtaan; \"minä\ntodellakin pelkäsin teidän pelkästä kohteliaisuudesta sanovan Erkin\nprofessori-ainekseksi. Jumalan kiitos! Kiitoksia herra! Vai niin, te\npidätte siis itseänne liikana täällä?\"\n\n\"Niin, en luule voivani...\"\n\n\"Jumalan kiitos siitä!\"\n\nMaisteri loukkaantui tietysti, vaikka jo jotenkin oli tutustunut\nisäntäänsä. \"Niin, minä olen valmis lähtemään huomenna.\"\n\n\"Vai niin, mutta oletteko toiminut niin, että jotakin hyötyneenä nyt\nlähdette Upsalaan?\"\n\n\"Enpä niinkään, mutta jos kapteeni tahtoo niin...\"\n\n\"En minä maksa palkkaa tyhjästä,\" sanoi kapteeni naurahtaen.\n\n\"Minä en voi sitä vaatiakaan,\" sanoi kotiopettaja suuttuneena.\n\n\"Ja te luulette, ett'ette olisi saanut täyttä palkkaanne, vaikka\nolisitte lähtenyt ensimäisenä päivänä? Puhukaamme järkevästi. Eihän\nteillä nyt ole mitään tekemistä Upsalassa, eikö niin?\"\n\n\"Niin, en voi kieltää otaksuneeni, että olisin poissa koko vuoden.\"\n\n\"Siinä tapauksessa jäätte paikallenne ja annatte Erkin lukea niin\npaljon kuin tahdotte, vähän lukea ei taida haitaksi olla; mutta te\nsaatte tänne toisen opetettavaksenne -- sen hankkii Tarkki. Sinä Tarkki\nmenet Veräjätuvasta noutamaan tänne Antti Pietarin.\"\n\n\"Oi, miten poika ihastuneekaan!\" sanoi Tarkki ja hänen pulleat\nsilmänsä kiilsivät ilosta. Se ilahutti aina vanhaa Tarkkia, kun näki\nmuita iloisina ja sen tähden oli hän semmoinen retus kuin hän oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVeräjätuvassa syntyi iloa kattoon saakka, niin kuin sanotaan, Tarkin\ntuodessa sanomaa. Mummo kiitti Jumalaa, joka huojensi hänen suurinta\nsuruaan, sillä hän oli varma siitä, että Antti Pietari luopuisi\nhullutuksestaan, kun saisi kokea miten vaikeata on todenteolla lukea.\nTähän johtopäätökseen oli hän tullut siitä, kun hän oli nähnyt,\nmillä riemulla koulupojat tulevat kotiin lupa-ajoiksi ja miten\nvastenmielisesti he taas palaavat kouluun. Tästä oli hän päättänyt\nlukemisen olevan vaikeata työtä, jota kukaan ei valitsisi, jos valinnan\nvapaus olisi.\n\nAntti Pietari sitä vastaan näki jo hengessään itsensä haudatuksi\nkirjojen keskelle, lukien niitä kaikkia, niin kuin mehiläinen, joka\nlentää kukasta kukkaan, sekä makeisiin että katkeriin, mutta kaikista\nimee vaan hunajaa. Hänestä tuntui juuri kuin hän, ikään kuin erämaassa,\nyht'äkkiä olisi huomannut virkistyttävän lähteen, tai ikään kuin\nhaaksirikkoon joutuneena olisi tuntenut noissa lauhkeissa\ntuulahduksissa hajua maalta, joiltakin ihanilta maustinsaarilta.\n\nSeuraavana päivänä oli Antti Pietari täydessä työssä. Hänen voimansa ja\nhalunsa vaan enenivät eivätkä suinkaan, niin kuin mummo oli\nedellyttänyt, vähentyneet.\n\nOlipa Uudessatalossa kaksi, jotka sydämensä pohjasta surkuttelivat\ntoisiaan. Erkki surkutteli Antti Pietaria, joka ei parempaa ymmärtänyt,\nkuin istua kököttää kirjan ääressä; Antti Pietari taas Erkkiä, kun ei\nhäntä huvittaneet tutkimukset, vaan hän mieluummin teki työtä. Kumpikin\npiti itseään onnellisempana ja niinhän tulee ollakin.\n\nKotiopettaja kertoi Antti Pietarin hyvästi edistyvän. \"Hän on\ntodellakin harvinainen poika; jos hän olisi parempien ihmisten lapsia,\nvoisi hän mennä pitkälle.\"\n\nKapteeni käänsihe aivan kuin jokin olisi häntä pistänyt. \"Mitä,\nparempien ihmisien? Vanhempansa ovat rehellistä väkeä ja se on suuren\narvoista. Sitä paitsi näette, hyvä herra, Jumalamme jakavan oikeuden\nmukaisesti.\"\n\n\"Minä en ymmärrä teitä, herra kapteeni.\"\n\n\"Vai niin, herra ei ymmärrä, että minun poikani saa talon eikä kelpaa\nlukijaksi; Antti Pietarilla ei ole tilkkuakaan maata, mutta hänellä on\nhalu lukea -- mikä on seurauksena siitä? Se että Erkistä tulee\ntalonpoika ja Antti Pietarista herra -- sitä on Jumala tarkoittanut.\"\n\n\"Voi niin olla.\"\n\n\"Niin, se ei ainoastaan 'voi niin olla,' vaan se on varma, herraseni!\"\n\n\"Minä en sitä epäile,\" sanoi herra Lehtonen huultaan purren, osaksi\nsuuttumuksesta, osaksi nauruaan pidättääkseen; sillä herra kapteenin\nulkomuoto ilmaisi hänen nyt olevan filosofin.\n\n\"Katsokaas, herra, kun tulette maailmaan, niin tulette huomaamaan\nihmisten olevan oikeen hyviä kun vaan saavat paikkansa, oikean\npaikkansa. Miltä näyttäisi jos istuttaisi hedelmäpuita kivikkomäkiin ja\nkatajapensaita puutarhaan? Hedelmäpuut jäisivät hedelmättömiksi; ja\nvaikka satoja kertoja ymppäisi omenia ja kirsikoita katajapensaisiin ja\nvaikka niitä pensaita siistisikin, niin että olisivat puiden näköisiä,\nniin ymppäys ei vaikuttaisi mitään ja pensaan latva olisi niinkuin\nennenkin katajaa. Kertokaa sitte minulle, että valtiossa ja kirkossa\nkäy huonosti, niin vastaan minä: asettakaa hedelmäpuut sinne, missä\nniiden tulee olla ja antakaa männyn ja kuusen kasvaa vapaana metsässä,\nälkääkä luulotelko voivanne saksilla ja ymppiveitsillä niitä muiksi\nmuodostaa, niin kaikki paranee. Oikein mieltäni kääntää, kun näen,\nmiten joka päivä ja hetki tehdään tuhmia kokeita, eikä tahdota käsittää\nsitä, että se on taipumus, eikä tuo niin sanottu kasvatus, joka määrää\nmihin kukin kelpaa.\"\n\n\"Niin eivät kaikki ajattele.\"\n\n\"On lystillistä kuulla, miten ihmiset ihmettelevät venäläisiä, jotka\nliitupalasella merkitsevät rekryyteinsä selkiin, mitä kustakin tulee:\ntuosta pillinpuhaltaja, tuosta tykkimies, tuosta torven soittaja ja\ntästä kemisti rakettijoukkoon. Sitä sanotaan julmuudeksi; mutta kun me\nparemmat ihmiset piirustamme lastemme selkiin ja kreivit kirjoittavat\nsamoin: 'Tästä tulee _valtiomies_, tästä _kenraali_ ja tästä\n_hovimies_,' vaikka Herramme selvästi on valtiomiesainekseen\npainanut merkin, joka ilmaisee, että hän olisi taitava rummuttaja,\nkenraaliainekseen, että hän osaisi parkita vuotia ja valmistaa nahkaa\nja hovimiesainekseen, että hän kelpaa postiljooniksi, niin se on yhtä\njulmaa ja käy yhä julmemmaksi, jos merkitään torpparin lapsiin, että\nniistä pitää tulla torppareita, sen tähden, että he ovat syntyneet\ntorpassa.\"\n\n\"Mutta on todellakin harvoja paremmissa ihmisissä, jotka niin\najattelevat.\"\n\n\"Se on sen tähden, ett'eivät ajattele niin mitään.\"\n\nHerra Lehtonen nauroi.\n\n\"Siinä ei ole naurettavaa. Herra, mitä vanhempien tulee harrastaa?\nVoimiansa myöten auttaa lapsiaan onnellisuuteen ja omavaraisuuteen. No,\nhiisi vieköön! tekeekö joku silloin lapsensa onnelliseksi, kun\nhuolimatta hänen taipumuksestaan suutarin työhön, pakoittaa hänen\nlukemaan kieliä ja valtiotiedettä, tehdäkseen hänestä umpimähkään\nvaltiomiehen? Suutarituolilla olisi hänestä tullut kelvollinen,\nkunnioitettu ja itsenäinen mies, mutta töyrytuolilla tulee hänestä\nkaksimielinen nukke, joka on riippuvainen kaikista ja etupäässä\narmoista -- raukka, joka istuu siinä armontullen, häälyen ja joka hetki\non vaarassa taittaa niskansa. Sehän on huolenpitämistä lastensa\nonnesta?\"\n\n\"Nuo mietteet ovat tosia.\"\n\n\"Niinpä niinkin; ja kuitenkin ihmettelette, kun mieluummin näen\nErkistäni tulevan itsenäisen talonpojan, kuin virkamiesraukan, joka\nalati olisi toisista riippuvainen sen tähden, ett'ei hän siksi kelpaa\nja taas mieluummin näen Antti Pietarin olevan kelpo virkamiehenä kun\nkelvottomana työmiehenä.\"\n\n\"Enpä niinkään.\"\n\n\"Me emme väittele siitä asiasta,\" sanoi kapteeni hymyillen, \"onhan se\npäivän selvä ja niin selvä, että Tarkkikin ajattelee niinkuin minä.\"\n\n\"Sehän on miellyttävää,\" sanoi herra Lehtonen pilkallisesti.\n\n\"Niin, Tarkki ei olekaan tuhma mies. Ell'eivät ihmiset olisi olleet\ntyperiä, olisi Tarkki nyt novellinkirjoittaja tai sanomalehden\ntoimittaja -- siksi olisi hän sopinut paremmin kuin sotamieheksi ja hän\nvoisi myöskin nyt paremmin. Niin se on, herra! Jos Ludvik XVI olisi\nsaanut ruveta lukkosepäksi ja Aadolfi Fredrik sorvariksi niin kuin\nHerramme tahtoi, Kustavi III näyttelijäksi, Fredrik I jahtimestariksi\nja itse Kaarlo XI kauppiaaksi, niin olisivat kaikki asiat toisin.\"\n\n\"Mietteenne ovat omituisia.\"\n\n\"Oi, halpoja ovat kaikkien mietteet, jos niitä tarkastaa; syynä siihen,\nettä ne ovat omituisia, on se, että meidän Herramme on omituinen.\"\n\n\"Siis tulee Antti Pietarista kirjamies?\"\n\n\"Niin; poika saa lukea Erkin asemesta. Ne rahat, jotka tuhlaisin\npakoittaessani Erkkiä siksi, joksi hän ei kelpaa, maksan nyt\nVeräjätuvan pojasta, tehdäkseni hänestä täydellisesti sen, mikä hänestä\non aiottu, siinä se.\"\n\nSiksi se jäi; ja niin sai Antti Pietari oppineen kasvatuksen kun Erkki\npäinvastoin sai oppia hakkaamaan, ajamaan härjillä ja hoitamaan hevosia\nsekä tutkia mieliaineitaan ruohoja, viljalajia, siltoja ja ojia,\nlehti- ja havumetsää, sekä miten maanviljelystä ylimalkaan hoidetaan.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nOn kaksi vuotta kulunut; Stiina on kymmenvuotias.\n\nNyt on kesä ja Havuvedessä -- kapeassa lahdelmassa, joka tunkeutuu\nmetsään, kasvaa ihania valkeita ulpukoita, jotka uivat vedessä kuni\ntähdet sinertävällä taivaalla, uppoutuen ja taas näkyen niinkuin tähdet\npilvien lomitse. Rannalla istuu Stiina -- hän paimentaa naapurin karjaa\nja on yksinään koko avarassa metsässä, jossa ainoastaan lehmänkellojen\nyksitoikkoinen helinä muistuttaa elosta ja liikkeestä. Ainoakaan lintu\nei viserrä, yksikään kala ei loiskuta tyyntä vettä, tuulonen uinailee\nja korkeudessa liitelee keveitä pilvenhattaroita hitaasti melkeenpä\ntuntumattomasti eteenpäin metsien ja laaksojen yli. Pieni tyttö\nrantakivellä, jalat riippuvat vedessä niin syvällä, että ne koskevat\nhiekkapohjaan.\n\nTuolla ulapalla, jossa vesililjat kasvavat, on syvää liejua. Eräs\npoika upposi viime vuonna, tultuaan syvälle lahdelle poimiakseen\nulpukoita. Ahti tempasi hänen syvyyteen; sillä ulpukoissa asuu Ahti, ja\npienet lapset eivät saa mennä kauaksi aavalle, sillä silloin tarttuu\nAhti jalkoihin ja vetää lapsen alas syvyyteen, jossa hänellä\nvesiruusu-metsässä on salaovi linnaansa. Siellä kävelevät he sitte\npitkiä maanalaisia vesikäytäviä myöten, joita valaisee kimaltelevat\nkultakalat ja kauvan käveltyään painaa Ahti erästä joustinta. Iso\nportti aukenee ja nyt tullaan hänen kristallilinnaansa, joka on\nrakennettu timanteista ja säteilee taivaankaaren kaikilla väreillä.\nAurinko taivaalta luo säteensä meren pinnalle, josta ne murtuneena\ntuhansiin eri värilaseihin tulevat alas hohtavaan linnaan, jonka\nporttien edustalla epätasaisella maanalalla rehoittaa ihania\nmerikasvitarhoja, joissa purpuranpunaiset korallipuut levittävät\nlehvänsä, joissa liljoja kasvaa sametinhieneessä ruohossa ja\ntuhansittain erivärisiä näkinkenkiä on hedelminä jokaisella korrella.\nSiinä metsässä käy hänen karjansa laitumella, äärettömän suuria valaita\nja parvittain lentokaloja lentää lekuttelee puun latvasta toiseen.\n\nJokseenkin samanlaiset olivat Stiinan mietteet kun hän yht'äkkiä\nniemekkeen takana olevalta lahdelta kuuli raikkaan, mutta ruman äänen\nlaulavan:\n\n    Käy orponen metsällä paimenna\n    Ja torvensa vuorilla kaikuu,\n    Ja äänen hän kuulee laineilta,\n    Siell' Ahdin kantelo raikuu.\n    Äl' usko sä viettelyääntä!\n\n\"Oi, oi, se on vanha Tarkki, joka onkiessaan laulaa Ulpukan laulua.\"\n\n    Ja jos tulet mulle sä morsioksi,\n    Tääll' onnesi löydät; sä kultaa\n    Saat vaatteiks, helmiä ruunuksi,\n    Sua joutsenet valkeat soutaa.\n    Äl' usko sä viettelyääntä!\n\n    Hän Ahtia katseli lammella,\n    Min kantelo aalloilla leikkii;\n    Kuu loistaa taivahan kannella,\n    Syän tyttösen oudosti sykkii.\n    Hän kuunteli viettelyääntä.\n\n    Ja Ahti, hän soittaa kantelettaan;\n    Luoja suojele tyttöä köyhää!\n    Ja vuodetta aaltohon valmistetaan,\n    Missä morsian sulhonsa löytää.\n    Hän uskoi jo viettelyäänen.\n\n    Ja Ahti, hän lempii morsiantaan,\n    Se kuolleena aaltohon vaipuu.\n    Ei suutelot saa häntä virkoamaan,\n    Ei lempijän katkera kaipuu.\n    Ei kuule hän viettelyääntä.\n\n    Ja henki on mennyt ja jäi tomu vaan,\n    Ja huolissa itkee nyt Ahti:\n    Suo Luoja, mä armahan ruumiin saan\n    Kun henkensä maasta jo lähti.\n    Hän uskoi jo viettelyäänen.\n\n    Vaan Luoja, hän suuri on armossaan,\n    Hän murheessa lohtua antaa.\n    Tuo juuret jo saa sinihaudassaan,\n    Sit' Ahti nyt helmassa kantaa.\n    Ja nauraa se viettelyääntä.\n\n    Ja valta kun väistyy talvelta,\n    Kesä murtavi taas lumipeiton,\n    Niin Ulpukka kasvaa lammella,\n    Se on kuva kuollehen neidon.\n    Ja nauraa se viettelyääntä.\n\n    Taas Ahti kun soittaa kannelta,\n    Se tahtia nyökkää aina;\n    Siin istua saapi se lammella,\n    Ohi kunnes on koittelun aika.\n    Äl' usko sä viettelyääntä!\n\n\"Oi, tuohan oli Ulpukan laulu,\" sanoi hän itsekseen ja kaikesta, mitä\nhän tätä ennen oli tästä laulusta kokenut yhteen sommitella, muodostui\nnyt kokonaisuus.\n\nAurinko oli jo mailleen mennyt; vaan Stiina istui vieläkin paikallaan.\nHetkisen kuluttua nousi hän seisomaan kivelle, jolla oli istunut ja\nlauloi siinä koko Ulpukan laulun puhtaalla, heleällä äänellä, johon\nkaiku metsässä vastasi. Nuori tyttö näytti kirkastuneelta, kun hän\nosasi laulun, jota niin kauvan oli halunnut kuulla.\n\nÄl' usko sä viettelyääntä, lauloi hän. Äl' usko sä viettelyääntä -- nuo\nsanat väristyttivät häntä niin omituisesti; hän ei milloinkaan ollut\ntuntenut niin omituista tunnetta.\n\nKohta ilma hämärtyi. Hän palasi metsään, pian soi paimentorvi ja Stiina\najoi karjansa kotiin. Mutta tultuaan Veräjätuvalle syleili hän äitiänsä\nsanoen: \"Enhän minä ole äiditön lapsi, joka kaitsee karjaa! sanokaa\näiti, enhän ole?\"\n\nÄiti katsoi häntä ihmeissään: \"Mitä sinä puhut, tyttö? Tuommoista kysyt\nminulta -- olenhan minä sinun äitisi.\"\n\n\"Niin, niin, niinhän se onkin,\" arveli tyttö otsaansa pyyhkäisten;\n\"mutta minusta tuntui Tarkin laulussa: 'Hän orponen metsän paimenna,'\nniinkuin jotakin olisi löyhytellyt ympärilläni, kuin jos joku elävä\nolento olisi lähestynyt minua ja kuiskannut, sinäpä se äiditön oletkin\n-- joka tapaat Ahdin -- mutta älä seuraa hänen viekoittelevia\nsäveleitään.\"\n\n\"Rauhoitu, tyttöseni, älä ole lapsellinen!\" sanoi äiti katsoen häneen\nsurullisin silmin; Stiina tarkasteli häntä tarkkaavaisesti.\n\nVihdoin kun äiti luuli poistaneensa kokonaan tytön aavistukset, hypähti\ntämä jälleen, katsoi terävästi äitiänsä silmiin ja sanoi: \"katso\nminuun, katso minuun, äiti, ja sano: äitisi elää, minä olen äitisi.\"\n\nÄiti loi silmänsä alas. \"Stiina, ole järjellinen, äitisi elää, minä\nolen äitisi.\" Mutta tuo hyvä vaimo ei katsonutkaan häneen.\n\n\"Siis äiditön,\" kuiski tyttö istuutuen, \"äiditön\":\n\n    \"Käy orponen metsällä paimenna\n    Ja torvensa vuorilla kaikuu,\n    Ja äänen hän kuulee laineilta,\n    Ahdin kantelo raikuu.\n    Äl' usko sä viettelyääntä!\"\n\nNäin lauloi hän hiljaa itsekseen ja suuret kirkkaat kyyneleet vierivät\nhänen kukoistaville poskilleen.\n\n\"Minä luulen, että hulluttelet, tyttö!\" sanoi äiti kaikkien vakuutusten\nja lohdutusten loputtua; \"sinä hourailet.\"\n\nSilloin katsoi tyttö äitiinsä kauniilla silmillään, joissa vielä\nkyyneleet kiiluivat, ja sanoi: \"nyt on taas kaikki hyvin, nyt on Stiina\niloinen jälleen.\"\n\nVaan eipä Stiinaan palannutkaan enään sama iloisuus kuin ennen; hän\nkäveli metsässä itsestään uneksien. Hän tunsi, vaikk'ei sitä tietänyt,\nolevansa äiditön -- hän ei tietänyt, mistä etsiä omaisiansa; kotona\nmökissä ei niitä ollut -- sekä äiti että isoäiti eivät olleet hänen.\n\n\n\n\nV.\n\n\nTästä tapauksesta tuskin kuukausi eteenpäin, juoksi Erkki, joka oli\nmukana heinänteossa, nuolen nopeudella Uuteentaloon isänsä luokse.\n\n\"Isä, tuolla tulee vieraita,\" huusi hän hengästyneenä; vieraita\nUudessatalossa, se oli jotakin harvinaista. \"Suuret vaunut, kolme\nhevosta edessä ajoivat meidän kujalle ja ovat pian täällä; minä juoksin\noikotietä ilmoittamaan isälle, isän tarvitsisi ajaa partansa.\"\n\nKapteeni siveli leukaansa; siinä oli parta semmoinen, jota maalla\nsanotaan lauvantaiparraksi.\n\n\"Hm, vieraita! Eikö toki milloinkaan saa olla rauhassa!\" sanoi\nkapteeni, jota kumminkaan kokonaiseen vuoteen vieraat eivät olleet\nhäirinneet. Kuitenkaan se ei siitä parantunut. Kapteeni, vaikka vapaa\nihminen, oli syntynyt ja kasvanut taikauskossa, sentähden ajeli hän\npartansa, sitoi valkean liinan kaulaansa ja pukeusi kauniimpaan\nnuttuun, voidakseen arvokkuudella näyttäytyä kolmihevoisisille\nvierailleen, joilla onneksi oli jokseenkin vaikea päästä leveillä\nvaunuillaan kapealla tiellä, niin että viipyivät tarpeeksi kauan.\nAnkara koirainhaukunta, jonka saivat aikaan kopin seinään sidottu Vahti\nja Valpas hauskoine perheineen, ilmoitti vaunujen lähenevän; pian ne\najoivatkin kartanolle ja kääntyivät portaiden eteen.\n\nAivan tavallista on maalla tällaisissa tilaisuuksissa rynnätä ulos\n\"ottamaan vastaan,\" niin kuin sanotaan ja jo portailla vakuuttaa, miten\nhauskaa oli, että ystävät tulivat; mutta kapteeni Heikkilä ei pitänyt\nväliä siitä tavasta, hän vaan käveli salissa edes ja takaisin vähän\nsuuttuneena siitä, kun hän oli pakoitettu pukeutumaan valkoiseen\nhuiviin ja koreesen takkiin, joka oli ahdas kainaloista. Se ei myöskään\nollut tarpeen, sillä suuria vaunuja koristi kaksi lakeijaa takana ja\näärettömän suurilakkinen ajaja edessä.\n\nNuori herra hyppäsi vaunuista ja ojensi kätensä pienelle, vähän\nköyrylle ja jotenkin vanhalle naiselle, joka rakkikoiran seuraamana\nhitaasti ja varovasti astui vaunuista; häntä seurasi mamselli, kantaen\nhattukoteloa.\n\n\"Olemme siis perillä. Hyvin kaunis tuo kastanja tuolla. -- Anna voisi\nottaa kukan puusta!\"\n\n\"Anna! Kreivinna käskee teitä ottamaan kukan kastanjasta,\" kertoi\nnuoriherra.\n\n\"Kas niin, rakas Teodor, nyt menemme sisälle. Kai tuo kapteeni kotona\non -- hm, hm.\"\n\nNuori mies tarjosi tädilleen käsivartensa ja he menivät.\n\nValpas ei ollut tuttu, vaan nuuski vanhaa naista jotenkin armottomasti;\nhän sanoi sen tähden: \"Pekka ajakoon pois tuon pahan eläimen, se muuten\nvarmaankin nielasee minun pikku Katalaanini -- se vapisee, eläin\nraukka, ja sydämensä sykkii kuin kieli kellossa.\"\n\nVihdoin astuivat he saliin, jossa kapteeni oli asettautunut keskelle\nlattiaa.\n\n\"Nöyrin palvelianne,\" sanoi kapteeni.\n\n\"Onko minulla kunnia nähdä kapteeni Heikkilä?\"\n\n\"On, on niinkin,\" sanoi kapteeni tähystäen vanhaa naista, joka\nmerivihreillä silmillään katsoi häntä.\n\n\"Hm,\" toisti akka järjestellen harmaata läninkiään, avaraa\nmatkapukuaan, jota nimitetään mukavaksi epämukavaan asti: \"hm, minua\nilahduttaa nähdä teitä, rakas kapteeni.\"\n\n\"Vai niin,\" sanoi kapteeni sellaisella kasvojen muodolla kuin jos hän\nolisi juonut etikkaa; \"en tiedä nimeänne, hm...\"\n\n\"Sallikaa minun esitellä kreivinna Tigerstjerna.\"\n\nKapteeni vavahti vähän, vaan malttoi mielensä ja sanoi: \"vai niin,\nnöyrä palvelianne, tehkää hyvin ja istukaa!\"\n\n\"Minun nimeni on myöskin Tigerstjerna,\" sanoi nuori mies, \"muuten on\nminulla virka kuninkaallisessa kansliassa.\"\n\n\"Sinä et mainitse, että olet kamarijunkkari,\" muistutti vanha kreivinna\nistuutuen nojatuoliin.\n\n\"Oi, onhan selvää, että häveliäisyys esti hänen lausumasta jotakin niin\nhalpamaista,\" sanoi kapteeni, joka näytti äkäytyneeltä ja halukkaalta\nruveta riitelemään, jos vaan sattumus olisi suonut tilaisuutta.\n\nVanha nainen alkoi puhua ilmasta, teistä ja viimein talon koirista.\n\"Teidän tuo mustanne, rakas kapteeni, on koko peto, se nuuski minua,\nmurisi juurikuin olisin ollut käypäläinen.\"\n\n\"Se oli Valpas, niin, se koira on taitava kasvojen tuntija,\" oli\nkapteenin vastaus.\n\n\"Katalaani raukka, pikku elukka! -- Otapas Teodor laukustani muutama\npieni leivos -- ei, ei niitä, ne ovat Ehrenkrok'in karamellia -- niin,\njuuri tuo -- oi, miten makeata se syö, tuo siunattu eläin!\" sanoi\nharmaisin puettu rouva; \"kapteeni pitäisi myös tämmöisen pienen koiran.\nLaulapas Katalaani! Kas niin, istupas laulamaan, niin saat jotakin.\"\n\nTuo pieni vilkkusilmä lemmikki istuutui ja alkoi ulvoa muutamia\nsäveleitä. Tuo olisi kentiesi huvittanut jotakin muuta, vaan ei\nkapteeni Heikkilää, joka monesta syystä oli suuttunut sydämensä\nsyvimmästä. Kun nyt näin oli pääty alkuun, alkoi armo varsinaisen\nasiansa.\n\n\"Kapteeni on varmaankin kuullut nimeni jo ennen?\"\n\n\"Niin -- olenpa kyllä,\" oli lyhyt vastaus.\n\n\"Jos kapteeni oli poikani yhteydessä erään ihmisen kanssa, joka...\"\n\n\"Joka kuoli ja haudattiin niinkuin teidän poikannekin, rouva\nkreivitär,\" keskeytti kapteeni hänen äreästi.\n\n\"Oi Jumalani, se oli suuri tappio, rakas kapteeni! Minä todellakin\nsurin häntä kovin, todellakin...\"\n\n\"Todellako?\"\n\n\"Huolimatta hänen kevytmielisyydestään, oli hän ainoa elossa oleva\nlapseni.\"\n\n\"Vai niin -- ja hän kuoli kuitenkin.\"\n\n\"Hän pääsi toki tuosta yhteydestä.\"\n\n\"Pääsi kyllä.\"\n\n\"Vai niin, tuo ihminen on kuollut?\"\n\n\"Niin ihmiset ovat kuolleet.\"\n\n\"Ketkä?\"\n\n\"Sekä mies että nainen, senhän tiedämme?\"\n\n\"Vai niin, mutta minä tarkoitan sitä ihmistä, joka...\"\n\n\"Joka kuoli ensin -- se oli mies.\"\n\n\"Ei, ihmistä, hm...\"\n\n\"Joka kuoli viimeiseksi, se oli nainen.\"\n\n\"Hyvä. Olen kuullut kerrottavan, että kapteeni Heikkilä otti hänen\nholhotakseen.\"\n\n\"Vai semmoistako olette kuulleet?\"\n\n\"Niin, sekä että hänellä oli lapsi, josta te pidätte huolta.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Elääkö lapsi?\"\n\n\"Elää kyllä.\"\n\n\"Onko se poika vai tyttö?\"\n\n\"Tyttö.\"\n\n\"Kaunis ja hyvin muodostunut?\"\n\n\"Hän on äitinsä näköinen.\"\n\n\"Vai niin, ihminen oli kaunis.\"\n\n\"Niin oli sekä hyvä tyttö, jalo tyttö, siksi kun...\"\n\nVanha nainen ei näyttänyt kuulleen häntä vaan pitkitti: \"Kapteeni\nkäsittänee, että minulla, joka nyt olen lapseton, on jonkinlainen\noikeus ottaa lapsi hoidettavakseni, vaikka se todellakaan ei olisi\nvelvollisuuteni.\"\n\n\"Velvollisuutenne se kyllä olisi ollut, mutta oikeutta siihen ei teillä\nkoskaan tule olemaan,\" muistutti kapteeni.\n\n\"Emme nyt tahdo kuitenkaan riidellä sanoista, vaan minä suunnitin\nmatkani tämän kautta kun tulin Strömstadista -- olen kylpenyt\nStrömstadissa ja tunnen itseni paljoa keveämmäksi entisestään --\nsuunnitin matkani tämän kautta, viedäkseni täältä tuon onnettoman\nlapsen.\"\n\n\"Onnettomanko? Minun nähdäkseni on hän varsin onnellinen.\"\n\n\"Hän on kentiesi tässä talossa?\"\n\n\"Hän on Veräjätuvassa maantien varrella.\"\n\n\"Hyvänen aika, Teodor, hän oli varmaankin se tyttö joka avasi meille\nveräjän. Sinä sanoitkin, että hänen kasvonsa olivat hienonlaiset --\nmutta olihan tuo raukka avojaloin.\"\n\n\"Niin, armollinen täti, hän oli ihana lapsi.\"\n\n\"No näyttikö hän tyytymättömältä?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Ei, mutta hän ei tiedä mitään parempaa. Nyt, rakas kapteeni, olisi\naikomukseni ottaa hän luokseni ja kasvattaa hän.\"\n\n\"Ja tunnustaisitteko hänet poikanne tyttäreksi.\"\n\n\"En, Jumala varjelkoon, mitä ajattelette, rakas kapteeni! Sehän olisi\njälleen saattaa esille tuo onneton historia.\"\n\n\"Vai niin; no mitä sitte aiotte hänestä, jos saa kysyä?\"\n\n\"Oi, hänestä voisi tulla sävykäs ihminen ja sitte voisin naittaa hänen\njollekin kirjanpitäjälleni tai ehkäpä jollekin pehtorille.\"\n\n\"Vai niin; mutta yhtä hyvin voi hän mennä naimisiin torpparin kanssa.\"\n\n\"Minä tarkoitan tytön parasta.\"\n\n\"Niin, täti valvoo tytön etua,\" sanoi nuori herra. \"Hänen kärsimisensä\nliikuttaa tädin jaloa sydäntä.\"\n\n\"Oliko hänen jalkansa kipeä, kosta hän kärsi?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Ei, mutta herra kapteeni käsittänee, että eläminen torpassa raakain\nihmisten parissa on onnettomuutta.\"\n\n\"Voi olla raaka kahdella tavalla: käytöksessä ja menettelyssä -- raaka\npään suhteen tai sydämestään raaka. Onpa köyhää kansaa, jonka sydän on\nsivistynyt ja sivistynyttä väkeä, joka on läpikotaisin raakaa kuin\nskoonilainen limppu, vaikka kuori on kovaksi palanut, kiiltävä ja\nkelpaamaton,\" lausui kapteeni kiivaasti. \"Sanalla sanoen, tytön on hyvä\nolla, hän ei tarvitse herrasväen sääliä eikä apua -- hän ei sovi\nkamarineitsyeksi eikä naitettavaksi -- sanalla sanoen -- hän jää\ntänne.\"\n\n\"Herra kapteeni puhuu joksenkin kiivaasti,\" sanoi kamarijunkkari.\n\"Herra kapteenin tulisi muistaa, että kreivinna on vielä heikonlainen\nkylpömisensä jälkeen sekä että nainen on tunteellinen.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, puhun levollisesti; puhukaamme levollisesti!\"\n\nKapteeni istui ja tarttui vanhan naisen laihaan käteen. \"Kuulkaa,\nkreivinna, nyt puhumme kokonaan liioittelematta.\"\n\n\n\n\nVI.\n\n\n\"Olipa,\" alkoi kapteeni vakavasti, vaan, niinkuin näytti, liikutettuna;\n\"olipa aika, jolloin minäkin olin nuori, olin kadetti -- minä olin\niloinen poika, kumppanieni ja opettajieni rakastama.\"\n\n\"Niin, olen kuullut kapteenin olleen erittäin edullisesti merkillisen,\"\nkeskeytti hänen kreivinna ikään kuin lujittaakseen keskustelua.\n\n\"Älkää keskeyttäkö minua; antakaa minun puhua! -- Minä olin nuori,\niloinen ja vähän haaveksiva -- ja olin vaan kahdeksantoista vuotias.\nSilloin kävin usein erään pääkaupungissa asuvan yksityisen opettajan\nherra Dumond'in luona. Hän oli lyhyt ranskalainen, vilkas niinkuin koko\nhänen kansansa -- hän oli siirtolainen; hänen oli täytynyt paeta\nisänmaastaan saman asian tähden, joka teidän pojaltanne vaati hengen.\n(Vanha nainen haisteli hajuvesipulloaan.) Hänellä oli tyttö -- silloin\nkymmenvuotias lapsi, tuulihattu, iloisin olento minkä koskaan olen\nnähnyt. Hän puhui kanssani ranskaa, satoja kertoja leikimme yhdessä ja\narvelimme meistä tulevan parin. Vanha siirtolainen hymyili vähän\nisomaisesti; hänen ei päähänsäkään pistänyt, että Adelaidensa vajoisi\nniin syvälle kuin mennä naimisiin korpraali Heikkilän pojan kanssa,\nvaikkapa hänestä olisikin tullut upsieri. Hän oli varma Ranskassa\ntapahtuvasta muutoksesta, entisyyden paikoilleen asettamisesta, jolloin\nDumondin suku jälleen saisi entisen arvonsa, sen tähden hän kärsi\nnureksimatta ja näytteli kielenopettajan roolia. Mutta hän antoi lasten\nleikkiä, ajatellen: kun Adelaide kerran minun kanssani ilmestyy\nentiseen loistoonsa palanneessa Versaillessa, kun hän esitellään Ludvik\nkahdeksannelletoista ja ympäröidään koko ranskalaisen aatelin vanhalla\nkomeudella, silloin unohtaa hän vinttikamarin köyhässä Tukholmassa ja\ntuon kadetti raukan, korpraalin pojan. Vaan tuo hyvä ranskalainen kuoli\nennenkuin uudistus tapahtuikaan. Napoleon piteli jättiläisvoimallaan\nsärkynyttä valtiota koossa, estäen sen sekä kukistumasta että\nvanhoilleen pääsemästä; taikasanallaan, sanallaan 'tulkoon,' käski hän\nhajonneita muuria jälleen kokoutumaan, rakensi uuden Ranskan vanhan\nraunioista. Uuden rakennuksensa rintamuurille asetti hän\nvoittoseppeleen, se oli päätöskivi, joka kaiken piti koossa ja vasta\nsitte kun se putosi, kukistui kaikki -- entiseksi soraläjäksi.\"\n\n\"Me joudumme valtiollisiin asioihin, kuulen ma,\" sanoi kamarijunkkari.\n\"Täti on lukenut niin paljon tuosta Bonapartesta että hän voi\nkuvitella...\"\n\n\"Suokaa anteeksi, minä tein katsahduksen,\" sanoi kapteeni\nkuivakiskoisesti.\n\n\"Tuo Korsikalainen oli vaarallinen ihminen,\" sanoi kreivinna taputellen\nKatalaansa, joka väristen oikoili hänen sylissään. \"Jumalan kiitos,\nettä kaikki taas on kunnossa tuossa onnettomassa Ranskassa ja että\nLudvik Filipin on onnistunut kurittaa sitä vallatonta kansaa.\"\n\n\"Eihän meidän pitänyt puuttua valtiollisiin asioihin,\" muistutti\nkapteeni, \"eikö niin ollut?\"\n\n\"Niin, enemmän tuosta kieliopettajasta.\"\n\n\"Hän kuoli ennen kun unelmansa toteutuivat, mutta vielä\nkuolinvuoteellaankin uneksi hän saavansa lämmitellä vanhan\nkuningasvallan päivänpaisteessa. 'Olen ollut uskollinen kuolemaan\nsaakka,' kuiskasi hän kuollessaan. Silloin oli tyttärensä\nkahdentoistavuotias; se oli 1813, samana vuonna jona Napoleonin tähti\nlaski. Minä olin ainoa, joka itkevän tytön tukena olin hänen\nkuolinvuoteensa ääressä. Tyttö tutki isänsä rintaa, sydän oli herennyt\nsykkimästä; hän suuteli vaienneita huulia, hengitys oli tauonnut; tyttö\nkatsoi isänsä puoleksi suljettuihin silmiin, niiden loisto oli\nsammunut. Minä olin nuori upsieri; tämä kohtaus liikutti minua syvästi.\nKuin Adelaide näki isänsä kuolleeksi, syöksi hän syliini sanoen:\n'Heikkilä! Te olitte isäni ainoa ystävä, olkaa minunkin!' Minä sulin\ntuon hyvän lapsen syliini ja lupasin aina olla hänen ystävänsä. Minä\npidinkin sanani. Eräs perhe otti hänen luokseen opettamaan muutamille\nneidille ranskan kieltä. Tunnetteko sen perheen, rouva kreivinna?\"\n\nVanha nainen oli vaiti, haistellen hajuvesipulloaan.\n\n\"Yhdentekevä; tyttö kasvoi siinä perheessä, hänestä tuli kukoistava\nkaunotar, älykäs, nerokas, kaikkien ihmettelyn esine. Ranskalainen\nvilkkautensa oli kokemuksen koulussa saanut jotakin liikuttavaista;\niloleperrysten keskellä näkyi suru ja suruin ohessa taas ilo. Perheessä\noli yksi ainoa poika, nerokas ja jalo; hän rakasti tyttöä; mutta tuskin\noli äiti sitä vielä huomannut, kun jo Adelaide karkoitettiin talosta.\nHän olisi vajonnut syvälle, mutta rakkautensa pidätti häntä.\"\n\n\"Kertokaa vähän kiireemmin tuo inhoittava seikka,\" sanoi kreivinna;\n\"säästäkää tunteitani!\"\n\n\"Eiväthän toki omat tekonne liene semmoisia, että ne loukkaavat\ntunteitanne, jos niitä kerrotaan,\" sanoi kapteeni ja jatkoi: \"salainen\nliitto solmittiin nuorukaisen ja tytön välillä, ja seurauksena siitä\nsalaisesta rakkaudesta oli...\"\n\n\"Niin, nyt siis olemme ehtineet lapseen,\" sanoi akka, \"nyt pyydän tuota\nlasta ja te kiellätte sen minulta. Te näette minulla olevan, puhuakseni\nteidän tapaanne, pyhiä oikeuksia.\"\n\n\"Turmella myös tämä lapsi? Ei, rouva kreivitär! Jatkakaamme puhettamme.\nTuskin vielä aavistitte asian laitaa, kuu jo poikanne sai käskyn lähteä\nPietariin. Kuka toimitti hänelle sen?\"\n\n\"Minä. Jollakin tavalla täytyi estää tuota onnetonta yhtymystä.\"\n\n\"Olkoon niin. Samaan aikaan sai tyttö käskyn muuttaa; poliisillakin oli\nluullakseni asiassa tekemistä; oltiinpa nimittää häntä...\"\n\n\"Siksi, mikä hän oli, katalaksi viettelijäksi,\" sanoi vanha nainen.\n\n\"Hyvä; poikanne joutui epätoivoon ja hukkui Ahvenanmaan ja mannermaan\nvälillä -- eikö niin?\"\n\n\"Niin ainakin toivon sen olleen.\"\n\n\"Ei kreivitär, vieläkin nukkuu omatuntonne, vielä uinailee parempi\nihmisenne. Poikanne -- murhasi itsensä. Hän ei tahtonut elää. Kukapa\noli...\"\n\n\"Rakas täti, tämähän on kauheaa; lähtekäämme pois,\" sanoi\nkamarijunkkari.\n\n\"Hyvä Teodor, minä olen tottunut onnettomuuksiin ja häväistyksiinkin,\"\nsanoi kreivinna hieroen ohimoitaan hajuvedellä; \"jatkakaa, herra\nkapteeni, suokaa kiusan olla lyhyen.\"\n\n\"Poikanne ei ollut milloinkaan tottunut hillitsemään tahtoaan, sen\ntähden tekikin hän tuon yhtä tarpeettoman kuin typerän päätöksen. Hänen\nsijassaan minä olisin ottanut eron virastani, päästäkseni tottelemasta\nkäskyä ja nainut tyttöni sukuni nenän edessä.\"\n\n\"Erittäin hyvin punnittuja lauselmia.\"\n\n\"Punnittuja tai ei, ne ovat aineesen sopivia; mutta tarpeeksi tästä.\nSilloin tyttö kirjoitti minulle, muistutti minua lupauksestani ja pyysi\nturvapaikkaa; mutta semmoista, jossa ei tapaisi ainoatakaan ihmistä ja\njossa voisi kätkeä itsensä, surunsa ja häpeänsä. Tuolla järvessä,\nkreivitär, on saari, näettekö tammea siellä? -- Sinne siirsin pienen\ntuvan; itse paperoitsin sen; sisustin sen omin käsin, somistin sen niin\nhyvin kuin voin, minä tiesin mitä suru on, olin juuri jäänyt leskeksi,\noltuani pari vuotta onnellisena. Minä rakensin onnettomalle suojapaikan\nja suostutin erään vaimon asumaan siellä. Hän on hyvä eukko, vanha\nMertta Stiina Veräjätuvassa; hänpä olikin ainoa uskottuni. Adelaide\ntuli, kauniina kesäyönä sousin itse hänen Tammisaareen ja asetin hänen\nasumaan pieneen tupaan. Silloin hän taas vaipui syliini ja sanoi: 'Te\nolette pitänyt sananne, kiitoksia! kiitoksia!' ja hän sai itkeä, tuo\nlapsi raukka. Syksymmällä synnytti hän tytön; mutta äiti oli vähällä\nkuolla eikä hän voinut hoitaa lastaan; sen tähden otti eukko lapsen\nmukaansa Veräjätupaan tyttärensä luo; siellä tyttö vieläkin on ja hän\nkastettiin Priitaksi, sen tähden, ett'ei mikään muistuttaisi häntä\nylhäisestä alkuperästään.\"\n\n\"Se oli teiltä erittäin kauniisti tehty.\"\n\n\"Mutta,\" pitkitti kapteeni, \"mutta sairastaessaan vioittuivat hänen\naivonsa ja parannuttuansa oli hän ajoittain sekainen; silloin\nkuleksi hän uneksien saarella, asettui pitkiksi ajoiksi rannalla\noleville kallioille ja lauloi lauluja, joita itse oli sepittänyt\nyksinäisyydessään ja joihin hän itse sävelsi nuotin. Ympäristön\nasukkaat sepittivät sadun, että saarella kummitteli, että siellä asui\nkuninkaan murhaajatar ja tuhansittain kertomuksia toinen toistaan\nkummallisempia kuului hänestä. Mutta kahden vuoden kuluttua oli taas\nsaarella hiljaista: levoton henki oli laulanut laulunsa, kannel oli\nvaiennut, keruupipää vaan sen rungolla hymyili niin kuin ennenkin. --\nNyt tiedätte kaikki, rouva kreivitär,\" sanoi kapteeni ja nousi\nseisaalleen.\n\n\"Minä kiitän tiedoista; mutta minua haluttaa itse kasvattaa lapsi.\"\n\n\"Mutta, hyvä kapteeni,\" alkoi kamarijunkkari, \"te olette jalo, viisas\nmies ja ymmärtänette, että tässä kohden asettautte sallimuksen\nsijaiseksi. En moiti vakuutustanne siitä, että tyttö maalaistyttönä on\nonnellisempi kuin jonkinlaisena jäsenenä meidän perheessämme; myönnän\nhyvin ymmärtäväni syyt siihen; mutta siitä huolimatta käsittänette,\nmiten onneton hän olisi, jos hän alkuperänsä saisi tietää eikä silloin\nolisi senlaisessa asemassa, joka jotenkin tyydyttäisi hänen\nvaatimuksiansa.\"\n\nKapteeni oli tottunut aina ennen olemaan oikeassa, jonka tähden hän nyt\nvähän hämmästyi tuosta muistutuksesta. Hän tarkasteli kamarijunkkaria.\n\"Vai niin, niin, te voitte olla oikeassa; en tahdo olla Jumalan\nsijaisena -- tyttö saa itse valita.\"\n\nVeräjätupaan lähetettiin sana ja hetkisen kuluttua ilmoitettiin, että\ntyttö ja vanha Mertta Stiina odottivat.\n\n\"Käskekää heitä sisälle!\" sanoi kapteeni.\n\nVanha kreivinna oli ottanut lasisilmät nenällensä, sillä ilta alkoi jo\nlähetä ja suuret puut ulkopuolella pimensivät huonetta. Eukko ja\nPriitta tulivat sisälle.\n\n\"Täällä on rouva, joka tahtoo puhutella teitä, menkää hänen luoksensa!\"\nsanoi kapteeni.\n\n\"Hyvää iltaa lapsi,\" sanoi kreivinna; \"noh, hyi sinua Katalaani! Vaiti\n-- hiljaa! (Vov vor rrr vov vov, murisi Katalaani.) Kulkiessani\nveräjästä huomasin sinun, lapsi. (Vov rrr rrr vov vov rrr, sanoi\nKatalaani, pullistaen vilkkusilmiään.) Ole vaiti, pikku eläin, eihän\nkukaan tahdo tehdä sinulle pahaa.\"\n\nTyttö niiasi.\n\n\"Nyt on kysymys: tahtoisitko tulla luokseni ja olla talossani?\"\n\nStiina katsoi kysyvästi mummoon.\n\n\"Senhän toki ymmärrätte, että lapsenne minun luonani saisi kaikki\npaljoa paremmin kuin teidän köyhässä mökissänne. Hänestä tulisi minulle\nkamarineitsy; sillä minä pidän pienokaisesta.\"\n\n\"Oi, sanokaa suoraan, kreivinna, kaunistelematta, minä olen tytön\nisoäiti ja otan lapsen omakseni -- sehän joltakin kuuluisi.\"\n\n\"Isoäitini!\" huudahti tyttö ja astui eteenpäin ikään kuin vaipuakseen\nhänen syliinsä; \"mutta kuka sitte on äitini?\"\n\n\"Ulpukka, lapseni!\" sanoi kapteeni taputellen hänen päätään.\n\nVanha kreivinna oli pyörtyä, niin loukattuna piti hän itseään, mutta\nihminen on kestävä ja vanha nainen taisi voittaa tunteensa.\n\n\"Niin, sana on lausuttu, vaikka se sinussa, lapsi, herättää liian\nsuuria vaatimuksia; minä olen isäsi äiti _tavalla tai toisella_.\"\n\n\"Te, kreivinna, tarkoitatte, että tavalla tai toisella olitte äiti\npojallenne,\" muistutti kapteeni kuivakiskoisesti.\n\n\"Poikani ei sinua milloinkaan omistanut, sinä olet avioton, lapsi\nraukka, mutta kuitenkin minä tahdon pitää huolta sinusta. Sinä saat\ntulla luokseni; tule lapsi!\"\n\nStiina syvästi liikutettuna kumartui nyyhkien vanhan naisen jalkojen\njuureen.\n\n\"Sinä saat tulla luokseni, minä kasvatan sinun ja sinä voit vielä\nsaavuttaa onnen.\"\n\nTyttö itki.\n\n\"Tahdotkos?\"\n\n\"Tahdon, isoäitini!\"\n\n\"Kuuletteko, kapteeni, hän valitsee itse?\" muistutti kamarijunkkari.\n\n\"Kuulen kyllä.\"\n\n\"Rauhoitu, lapseni, sinä kyynelilläsi vallan tahrit läninkini. Et\ntiedä, miten kaunista minulla on Liljalassa.\"\n\nTyttö nousi silmiään pyyhkiellen.\n\n\"Paljoa kauniimpaa kuin aavistatkaan.\"\n\nTyttö peräytyi askeleen.\n\n\"Sinä saat kauniit vaatteet, ehkäpä silkkiset.\"\n\nTyttö peräytyi vieläkin askeleen.\n\n\"Saat ajella kanssani kaksi hevosta edessä.\"\n\n\"Ei, ei,\" huusi Stiina haltioissaan, tarttuen mummon kaulaan. \"Pitäkää\nminä vielä, mummo, minä en tahdo! En tahdo lähteä Veräjätuvasta.\"\n\n\"Mutta ehkä se on onnesi,\" kuiskasi akka kyynelsilmin; sillä hän piti\npaljon lapsesta.\n\n\"Ei, ei! Kuuletteko mummo:\n\n    \"Ja jos tulet mulle sä morsioksi,\n    Niin onnesi löydät; sa kultaa\n    Saat vaatteiks', helmiä ruunuksi,\n    Sua joutsenet valkeat soutaa.\n    Äl' usko sä viettelyääntä!\"\n\nlauloi hän hiljaa.\n\n\"Mitä tämä on, minä en ymmärrä,\" sanoi kreivinna; \"miks'ei hän nyt\nhuoli tarjouksestani, miksi laulaa hän?\"\n\n\"Oi niin, hän laulaa laulua Ulpukasta, jonka poikanne vaimo lauloi\nseisoessaan järven rannalla. Kansa on kuullut ja oppinut sen.\"\n\n\"Sepä omituista.\"\n\n\"Ei niinkään; siinä laulussaan äiti varoittaa tytärtään -- ja äitiään\ntulee hänen totella enemmän kuin sekä minua että teitä, kreivitär.\"\n\n\"Sinä et tahdo?\"\n\n\"En, en,\" jupisi tyttö ja pudisti kiharaista päätään.\n\n\"Mutta ajattelepas kaikkea: kauniit vaatteet, komea koti ja kaksi\nhevosta edessä...\"\n\n\"Ei, ei, en milloinkaan!\"\n\n\"Minä en siis voi sinua auttaa?\"\n\n\"Ette, hyvä rouvaseni,\" sanoi Stiina, pani kätensä ristiin ja kyyneleet\nvaluivat hänen poskilleen; \"antakaa minun olla köyhänä äidittömänä\nlapsena, joka paimentaa karjaa metsässä; sallikaa minun jäädä.\"\n\n\"Selvästi näkyy,\" kuiskasi kreivinna miehensä veljen pojalle, \"että\ntytär on äidiltään perinyt kiihkeän luonteen.\"\n\n\"Niin on suureksi onneksi,\" sanoi kapteeni, joka kuuli muistutuksen.\n\n\"Matkani tänne oli aivan tarpeeton,\" sanoi vanha armo noustessaan.\n\n\"Eipä muutakaan, sen mukaan kuin minä käsitän,\" oli kapteenin lyhyt\nvastaus.\n\nSelvää on, että hyvästijättö oli yhtä kursailematon kuin itse siellä\noleminen. Ainoa, mikä herätti jonkinlaista huomiota, oli se, että ajaja\najoi veräjäpieleen ja että kreivinna, joka paraillaan oli ottaa\nvirkistäviä lääkkeitä, pelästyksestä kadotti rohtopullonsa. Vähän ajan\nkuluttua rohtojen haju vaan todisti, että Uudessatalossa oli käynyt\n\"tunteellinen sielu.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonta vuotta tämän jäljestä, istui kapteeni nahalla päällystetyssä\nnojatuolissaan ja puheli nykyisen komministerin, entisen kotiopettaja\nLehtosen kanssa. Postinkuljettaja toi postilaukun; kapteeni aukaisi sen\nennustavan näköisenä.\n\n\"Kirje Antti Pietarilta!\" huudahti hän iloisena; \"paksu kirje; mitähän\nse sisältää, kun tuntuu niin pehmeältä.\"\n\nKirje au'aistiin ja -- Antti Pietari Malmin maisterikirja putosi\nkuoresta.\n\n\"Katsokaas vaan -- latinaa,\" sanoi kapteeni päätään pudistaen ikään\nkuin saadakseen jonkun lauselman liikkeelle, vaan turhaan, ne olivat jo\nkaikki hukkuneet; mutta sen verran ymmärsi hän, että Antti Pietari oli\ntullut maisteriksi ja saanut kunniakirjan; se oli kirjeessä.\nKomministeri katseli iloisin silmin kaunista silkkikangasta, vaan ei\nnäyttänyt kuitenkaan niin iloiselta kuin olisi sopinut odottaa. Ei\npaljoa puuttunut, ett'ei tuo hyvänlainen mies tuntenut itseään\nhalvemmaksi; hän, opettaja, ei saanut kirjettä -- ja hän, opettaja, ei\nollut filosofian maisteri.\n\n\"Mutta hänpä oli koko poika tuo Veräjätuvan poika!\" sanoi kapteeni.\n\"Tiedättekö, pastori, minä nimitin hänen Malmiksi, sillä hänessä oli\njotakin metallin tapaista, oli se sitte kultaa tai pelkkää rautaa; oli\njotain, joka soi hänen sielussaan, jotain, joka kiilsi hänen silmissään,\njoka sai minun ajattelemaan: tuossa on malmia, jota Jumalan aurinko ei\nsaa mitään kasvamaan, sen täytyy sulaa opin ahjossa, niin saadaan nähdä\nmitä kuonan alla piilee. Hm, tuossa on myöskin paketti. Saa nähdä...\n'Herra Komministeri Lehtonen'.\"\n\nKomministerin kasvot kirkastuivat. \"Oh hoh, minuakin oli hän\najatellut;\" ja ihmetellen kirjeen omituista muotoa, aukaisi hän sen.\nSiinä oli tuoreen laakeriseppeleen puolikas; siihen oli kiinitetty\npaperiliuska, jolle Antti Pietari oli kirjoittanut: \"Puolet\nlaakereistani tulee hyvälle, valistuneelle ja innokkaalle\nopettajalleni.\"\n\nKyyneleet nousivat rehellisen papin silmiin: sillä hänkin oli tavallaan\nosallinen laakerijuhlasta; mutta kapteeni sanoi: \"Katsokaas, pastori,\neipä ollutkaan niin typerää vaihtaa roolia; katsokaapas tuonne, eikö\nole hauskaa nähdä miten Erkki niittää hyvästi, miten hän johtaa renkiä\nja on reipas, vahva nuorukainen! Se on toista kuin jos hänestä olisi\ntullut vaikkapa as -- asinum -- tai miten se nyt on?\"\n\n\"Asinus,\" ilmoitti pastori.\n\n\"Niin, asinus, se merkitsee promotioniaasi, tai jos hän tuskalla olisi\nsuorittanut hovioikeuden tutkinnon ja olisi nyt ylimääräinen kymmenissä\nasioissa, saamatta kelpo rengin palkkaa ja vielä vähemmin omaamatta\nrengin kuntoa ja kykyä tullaksensa toimeen maailmassa.\"\n\n\"En voi sitä kieltää.\"\n\n\"Ei, sen uskon minäkin, hitto ollen, koska voin arvotonna pitää\nnimitykset: maisteri ja renki, puhutellessani Antti Pietaria ja\nErkkiä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ja Ahti hän lempii morsiantaan,\" lauloi Stiina istuessaan ahkerana\nkangaspuissa. \"Ja Ahti hän lempii morsiantaan. Herranen aika, miten\nsäikytit minun! Ei, mutta nyt katkesi lanka. No, annas kun solmean --\ntai solmea sinä, Erkki.\"\n\n\"Niin katsopas: Ja Ahti hän lempii morsiantaan.\"\n\n\"Niin, mutta enpä minä kuollutkaan, vaikka minun vähän säikytit.\"\n\n\"Tiedätkös, minä tulin kertomaan uutisia. Nyt on kaikki kunnossa -- 'Ja\nAhti ei istu nyt lammella, ohi nyt on jo koittelun aika,' -- niin nyt\non kaikki Niemelässä kunnossa.\"\n\n\"Vai niin, minäpä käyn katsomassa, millaista siellä on. Minun\nluullakseni olet laittanut siellä vähän herrasväen tapaan;\nonhan selvää, ett'ei Uudentalon kapteenin poika voi elää aivan\nyksinkertaisella talonpojan tavalla; mutta jos luulet, että minä hankin\nitselleni muun päähineen kuin myssyn ja tykin, niin olet erehtynyt.\"\n\n\"Niin, ne sopivat sinulle, sen tiedän jo edeltäpäin; mutta katsos,\nsiellä on tupa ja kamari, eikä edes maalatuita huonekaluja; sillä mummo\nsaa ne huuhtoa hiekalla ja vedellä valkeiksi -- siten näyttää\ntalonpojan tupa siistimmältä.\"\n\n\"Aivan niin kuin tiesit minun tahtovani; näes, minua aina on\nsuututtanut nähdessäni, miten talonpojat maalaavat huonekalunsa\nvaaleansinisiksi ja punaisiksi ikään kuin likaa peittääkseen tai kun\nolen nähnyt tuvassa petsattuja tuoleja ja koreita akkuna verhoja; sillä\nsilloin tietää varmaan sen olevan hyljätyn huoneen, jossa ei kukaan\nasu.\"\n\n\"Ja joka tulee homeelta.\"\n\n\"Ja omenilta tai suolatuilta orjantappuran lehdiltä, joita on sokuri\nastiassa.\"\n\n\"Ei mitään tuommoista. Ainoastaan muutamia tauluja, jotka isäni\nlahjoitti; eihän niistä haittaa ole?\"\n\n\"Ei suinkaan. Tiedätkö, me otamme kotiimme äitini kuvan, vedenjumalan\nkuvan, tiedäthän, ja kanteleen; ne voivat olla vinnikamarissa, jossa ei\nmuita käy kuin me.\"\n\nTäten keskustelivat nuoret kauvan, miten asettaisivat hauskan kotinsa;\nkumpikaan heistä ei ajatellut vanhaa kreivinnaa ja hänen loistoaan.\nKäykäämme hänenkin luokseen!\n\nTuo pieni akka istui syvässä tyynyjen ympäröimässä nojatuolissa. Hän\nnäytti kivulloiselta, vaan ei kuolevaiselta. Lääkäri oli kuitenkin\nhänelle yhtä välttämätön henkilö joka päivä, kuin kelloseppä oli\nkellojen vetämiseen joka viikko. Lääkärin alituisetta avutta, niin\nkreivitär ajatteli, ei luonto olisi voinut pysyä koossa neljääkolmatta\ntuntia.\n\nMielestään oli hän uppoavan veneen tapainen; sillä eroituksella vaan,\nettä hän ammensi sisäänsä rohtoja pysyäkseen pinnalla. Koko hänen\nelinvoimansa oli kiinapuun kuori, hän oli, niin sanoaksemme,\nläpikotaisin vahvistettu tuolla kallisarvoisella kuorella. On siis\nluonnollista, että lääkäri oli saapuvilla.\n\n\"Vai niin, tohtori ei luule sen olevan terveydelleni ja hengelleni\nvaarallista, jos joskus sattuisin ottamaan noita vehreitä rohtoja\nkuusikolmatta tippaa viidenkolmatta sijaan?\"\n\n\"En luule, siitä olen varma.\"\n\n\"Niin, kas kamarineitsy hätiköitsee joskus ja kaataa liikaa; mutta ne\novat harvinaisen väkeviä.\"\n\n\"Erittäin vaikuttavia.\"\n\n\"Tohtori ei voi milloinkaan käsittää miten kipeä oikeastaan olen.\nTohtori ei vielä tunne minun ruumiini rakennusta. Oi, lääkeneuvoksen\nkuoltua en ole saanut lääkäriä, joka tarkkaan tuntisi kipujani; niin,\nherra tohtori, olen näinä viitenäkolmatta vuotena koetellut kaikkia\npääkaupungin lääkäreitä; mutta kukaan ei ole ymmärtänyt tautiani;\nsairautenani oikeastaan on heikko ja ärtyvä hermosto, heikko rinta,\nvatsavammoja, päänsärkyä ja omituinen ilkeä tunne käsivarsissa ja\nsäärissä, jonka lisäksi on vielä taipumus synkkämielisyyteen.\"\n\n\"Tauti on monimutkainen ja rouva kreivinnalla on oikein siinä, että\nlääkärin täytyy tarkoin tuntea kreivinnan ruumiinrakennus, voidakseen\nhyödyttää. Suvaitkaa kysyä ruokahaluanne...\"\n\n\"Oi, rakas tohtori, ei ensinkään ruokahalua; minä ihmettelen, että voin\nelää niin vähällä. Jaana neitsyeni ihmettelee aina, miten voimissani\npysyn.\"\n\n\"Oi niin, ell'ei kiina...\"\n\n\"Niin oikein, kiina, sepä se on, niin. Minä ajelen kaksi tuntia\npäivässä ja liikun siis tarpeeksi asti, se on selvä; mutta juotuani\nkupillisen choklaata muutaman sokurileivoksen mukana, en voi nauttia\nmitään ennen yhtätoista; silloin tavallisesti syön metsäkanan tai pyyn.\nTohtori tietää, ett'ei semmoisissa elävissä ole paljoa syötävää.\nKatalaani voi syödä kaksi kerrassaan, mutta sitä ei voi emäntänsä.\nKello neljän tahi puoli viiden aikaan syön päivällistä, siinä on\nharvoin enemmän kuin kuutta lajia. Jos tohtori näkisi, miten vähän syön\npaistia, niin tohtori ihmettelisi.\"\n\n\"Niin, todellakin.\"\n\n\"Ja kuitenkin ovat useammat pääkaupungin lääkärit väittäneet minun\nnauttivan liiaksi, se on omituista. Mutta onpa lääkärejä, jotka\nluulevat ihmisen voivan elää ilmalla ja vedellä -- se on tavatonta.\"\n\n\"Niin, onpa todellakin minulla virkaveljiä, jotka pelkäävät ruokaa;\nmutta minun ajatukseni on...\"\n\n\"Niin, tohtori on luultavasti havainnut lääkkeiden olevan terveyden\npuutteita paikkaamassa, se on minun ajatukseni. Terveys ei ole lääke;\njos aina voisi pysyä terveenä eikä milloinkaan sairastuisi, niin ei\ntarvittaisi lääkärejä eikä rohtoja, kun kerran on ehditty lapsuuden\najasta.\"\n\n\"Niin, se on todellakin totta.\"\n\n\"Minun ruumiini ei kärsi rasvaisia, herra tohtori, mutta minä syön\nniitä niin kovin kernaasti ja minun tavallani paljon. Miten korjata\ntämä virhe? Ruumiini ei siedä rasvaisia aineita, sehän on selvä.\"\n\n\"Jos kreivinna suvaitsee, niin kirjoitan pienen lääkemääräyksen.\"\n\n\"Kyllä, rakas tohtori, minä kiitän teitä. Jos nyt olisi täällä ollut\ntohtori K----, olisi hän sanonut: älkää syökö rasvaisia aineita. Ha ha\nha, tuntuu hullunkuriselta saada niin yksinkertainen määräys\nlääkäriltä.\"\n\nLääkäri hymyili säälivästi.\n\n\"Niin, on todellakin hullunkurista,\" alkoi vanha rouva uudelleen.\n\"Olkaa hyvä ja kirjoittakaa! Kenties tarvitsen sitä tänään; sillä\ntuossa tulee hovimestari. Muutamia ystäviä tulee luokseni tänään,\nainoastaan muutamia. Miten monta kuverttia?\"\n\n\"Kahdeksanneljättä, kreivitär,\" vastasi hovimestari kumartaen.\n\n\"Silloin tällöin käy muutamia ystäviä luonani,\" lisäsi akka, \"muutamia\nläheisiä ystäviä.\"\n\nHän pani silmälasit nenälleen ja katseli luetteloa.\n\n\"Presidentti v. M. vapaaherrattaren ja kahden neiden seuraamana -- hm,\nkuules, Mellstedt, pane hyvin hyvää viiniä presidentille, hän ymmärtää\narvostella sitä ja on sitä paitsi semmoinen, joka ei säästä ketään ja\nminua kaikkein vähimmän. Hm, hovisaarnaaja, vai niin, niin hän saa\ntoista numeroa.\"\n\nVanha nainen alkoi merkitä; sillä hän oli tavallaan tyystä, vaikka\nkyllä talossa kului kosolta.\n\n\"Tiedättekös, tohtori,\" sanoi hän tuttavallisesti hovimestarin mentyä,\n\"tiedättekö tohtori, ei ole hauskaa omata joukko ystäviä, joita\noikeastaan ei voi kärsiä; mutta minun tuttavuuteni on semmoinen, minä\nen voi sitä välttää; he kutsuvat minua ja minun täytyy kutsua heitä.\nTänään on luonani niin sanottu seoitus; joukko kaikenlaisia ihmisiä,\njoiden kanssa olen tekemisissä ja antaakseni seoitukselle väriä ja\nmallia, olen kutsunut presidentin -- miksi sanotaan sellaista lisäystä\nlääkkeessä?\"\n\n\"Corrigensiksi, aine joka lieventää maun,\" sanoi tohtori hymyillen.\n\n\"Niin, juuri semmoista on presidentini. Hän on aina seurassa; sillä hän\nsyö mielellään hyvää ja minun keittäjäni on taitava. Kerran annan\nteidän maistaa eräänlaista soppaa, jota kukaan muu ei osaa keittää kuin\nhän.\"\n\nTohtorin lääkemääräys oli kirjoitettu ja rohto tuotiin kotiin ollakseen\nsaatavilla, kun kreivinna oli syönyt juotetun vasikan maksaa.\n\nLääkärin lähdettyä alkoi pukeminen; siitäkös vaiva kamarineitsyelle,\nvarsinkin kun akka kivulloisuuden tähden oli hyvin tunteellinen tai,\nniin kuin sanotaan, äreä. Viimein joutui kello puoli viiteen, vaunuja\ntuli, ja jalan astujoita tulvasi leveitä portaita ylös ja kreivinna\nantoi itseään taluttaa salonkiin ottaaksensa vieraita vastaan.\n\n\"Terve tuloa, rakas presidenti! Minua ilahduttaa nähdä teidän taas yhtä\niloisena ja terveenä kuin eilen illalla. Oli erittäin vilkasta\nvapaaherrattaren illallisilla.\"\n\n\"Oli kyllä, erittäin vilkasta; minä en ollut sisällä vaan pelasin koko\nillan; kuulin kuitenkin Babeten pianonsoiton. Todellinen nero, tai mitä\narvelee neiti Jaana; joka itse suorittaa niin vaikeita asioita? Eikö\nBabette soita ihastuttavasti?\"\n\n\"Niin, ihastuttavasti, mestarillisesti, aivan kun Chopin itse,\" sanoi\nlaiha tyttö, jonka läpikuultavat sormet näkyivät pianoa varten\nluoduiksi.\n\n\"Hyvää päivää, rakas laamanni! Terve tuloa, hovisaarnaaja ja te rakas\nWennergrén!\" Niin istui vanhus tervehtien ja kumartaen kaikille\nherroille, siksi kuu kaikki olivat kokoontuneet.\n\nPäivälliset olivat herkulliset. Presidenti kehui viiniä suureen ääneen;\nvaan hovisaarnaajan ja rakkaan Wennergrénin, erään hyvänlaisen\nmaisterin, mielestä veti tuo hyvä viini suun väärään.\n\nSamaan aikaan istuivat mummo, äiti, Stiina ja Erkki pienessä\nVeräjätuvassa, syöden viiliä suuresta pytystä, nauraen ja leikkiä\nlaskien.\n\nKeillä hauskin oli?\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli talvi, ihan niin kuin kertomuksemme alussa. Veräjä seisoi aidan\nnojalla; aita oli kokonaan lumen peittämänä, ainoastaan muutama sieltä\ntäältä esiin pistävä seiväs todisti sen olevan olemassa. Tuvassa surisi\nrukki niin kuin monta vuotta ennenkin, se oli mummon pellavan\nkehruukone, joka äänsi kuin ruisrääkkä, etsiessään saalista lämpimänä\nkesä-iltana.\n\n\"Ja sinä sanoit, että Malmi on kutsuttu; tuleeko hän?\" sanoi äiti,\naivan kuin olisi ollut puhe jostakin muusta eikä hänen omasta\npojastaan. Eroitus parempain ja huonompain ihmisten välillä onkin vielä\nniin suuri, juopa \"raa'an\" joukon ja \"sivistyneiden\" välillä niin\nleveä, että köyhä tuntee itsensä vieraaksi omalle lapselleen, kun se on\nhypännyt juovan toiselle puolelle. Jos ajattelemme asiaa, niin\nhuomaamme, että mökin asukas, köyhä raukka, jonka poika on kohonnut\nherraksi, ei milloinkaan sano \"poikani\", vaan mainitsee hänen nimensä\nja ikään kuin selittääksensä liikanaista lyhyyttä lausetavassaan lisää:\n\"sillä hän on minun poikani.\" Ylpeyttä se ei ole eikä nöyryyttäkään,\nvaan tunne, että ovat eroitetut, saa hänen siten puhumaan. Samaa tunsi\nnytkin äiti Antti Pietarin suhteen, jonka tähden hän nimittikin häntä\nMalmiksi; hän oli vieras, herra, joka kuitenkin oli levännyt hänen\nsylissään ja joka ensimäisen sivistyksensä oli saanut mummolta.\n\n\"Erkki sanoi Malmin luvanneen tulla,\" vastasi Priita Stiina, joka\nreunusti morsiuskenkiään silkkinauhalla; \"kyllä hän tulee.\"\n\n\"Hän varmaankin on hyvin kasvanut,\" sanoi mummo; \"hän ei näyttänyt\nheikolta, tuo Malmi.\"\n\n\"Mutta mikä hän oikeastaan on?\" kysyi äiti.\n\n\"Oi, hän on samanarvoinen kuin pappilan maisteri, hän ei ole\nkomministeri vaan apulainen siellä yliopistossa,\" sanoi Stiina; \"mutta\nErkki kertoi kapteenin sanoneen semmoisten apulaisten olevan parempia\nkun meidän.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin kuin monta vuotta sitten, paloi nytkin valkea pesässä; Posse oli\nkuuro ja melkein sokea, vanhuuttaan oli se jo paljasselkäinen ja\nharmaapartainen, mutta alkoi kuitenkin murista, sillä se tunsi jonkun\nvieraan liikkuvan ulkopuolella.\n\nTuvan kolme asukasta istuivat vanhoilla asemillaan; mummo keskellä\nlattiaa, Stiina pesän ääressä valkean loisteessa ja äiti puuhaili\nillallista, sillä kello osoitti tavallista ruokatuntia: seitsemää.\n\n\"Mutta kuka Herran nimessä on tuolla ulkona puuvajassa?\" sanoi viimein\nStiina, \"siellä on joku vieras. Hyi! olin juuri mennä noutamaan\nmuutamia puukalikoita, sillä muuten valkeamme pian sammuu, mutta nyt en\nuskalla.\"\n\nSilloin aukeni ovi ja sievään turkkiin puettu herra astui sisään\nkantaen puita sylissään.\n\n\"Valkea ei pala hyvästi äiti,\" sanoi hän heittäessään puut valkealle,\njoka taas leimahti ilmituleen. \"Hyvää iltaa mummo, hyvää iltaa äiti ja\nsinä olet kai Priita Stiina?\" sanoi vieras tytölle, joka niiasi niin\nsyvään kun suinkin oli opetettu.\n\n\"Oi, hyvänen aika! Antti Pietari! Antti Pietari!\" huudahtivat kaikki ja\nsyöksyivät hänen ympärilleen kuin unesta heräten.\n\n\"Niin, teidän entinen Antti Pietarinne,\" sanoi hän ja syleili heitä\nkaikkia. \"Jumalan rauha! Tiedättekös, äiti, nyt jään tänne yöksi.\"\n\n\"Oi, eihän Malmi voi täällä nukkua,\" sanoi äiti, joka nyt oli ehtinyt\nmalttaa mielensä ja huomasi että Antti Pietari kuuluisi sopimattomalta.\n\n\"Malmi on tottunut parempaan,\" sanoi mummo; \"mutta hyvä Jumala, miten\nhän on kasvanut isoksi, hän on aivan isänsä näköinen kun tarkemmin\nkatsoo.\"\n\n\"Oi, miten hieno takki hänellä on!\" sanoi Stiina silitellen hienoa\nturkkia; \"koettakaas, äiti, niin hienoa kuin sametti. Oi, Jumala\nnähköön, en minä luullut hänestä oikeata herraa tulevan. Vai niin,\nMalmi tunsi minun?\"\n\n\"Niin, Stiina, heti. Mutta älkää nyt nimittäkö minua tuolla\nijankaikkisella Malmi nimellä.\"\n\n\"Sehän on hänen nimensä,\" sanoi mummo; \"eihän meidän sovi sanoa vaan\nAntti Pietariksi.\"\n\n\"Sopii kyllä, mummo. Katsokaa, sen tähden toin puitakin,\nmuistuttaakseni teitä siitä, että olen sama Antti Pietari kuin\nmuinoinkin.\"\n\nÄiti oli todellakin hämmillään pyytäessään häntä syömään.\n\n\"Kas meillä on vaan yksi vati,\" sanoi hän, \"ja vaan puulusikoita; mutta\ntuossa on Malmin -- Antti Pietarin aioin sanoa, sinun oma lusikkasi.\nKatsopas siinä on: A. P. P. P., joka merkitsee Antti Pietari Pietarin\npoika; Malmin isän nimi oli Pietari.\"\n\nYliopiston apulainen Malmi, koki kaikin tavoin muuttaa omaistensa\npuhuttelutapaa, mutta hieno takkinsa, kaulahuivinsa ja kellonsa estivät\nheitä häneen tutustumasta.\n\nHän teki itselleen vuoteen matkavällyistään ja nutuistaan -- ja hän\nnukkui taas äitinsä tuvassa.\n\nHänen nukuttuaan nousi äiti, viritti tulta päreesen nähdäkseen hänen\noikein. Hän tähysteli häntä kauvan; viimein kuiskasi hän itsekseen:\n\"Onpa hän sittekin oma Antti Pietarini.\" Seuraavana aamuna meni poika\ntuvasta ja kohta kuulivat he vanhan kirveen olevan täydessä työssä.\nAntti Pietari oli taas kotona, hän hakkasi puita äidilleen ja\nmummolleen, niin kuin oli ennen tottunut. Silloin juoksivat kaikki ulos\nja huusivat: \"Katsokaas Antti Pietaria! Etkö luule olevasi liian hyvä\nhakkaaman puita äidillesi Veräjätuvassa!\"\n\nVasta nyt hän oikein tunnettiin, -- eikä ollut hän enää Malmi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana sunnuntaina ajoivat vanha mummo ja äiti häkkireessä ja\nPriita Stiina Malmin reessä kirkolle; siellä oli häät ja lähestyessään\nkirkkoa näkivät he reen, kaksi virmaa varsaa edessä, tulevan hyvää\nvauhtia Niemelän tietä ja Uudestatalosta päin mukavan laition, jota\nveti kaksi sävyisää hevosta.\n\n\"Tuolla tulee Erkki ja kapteeni sitte!\" huusi Stiina.\n\nUrut soivat, väkeä saapui vähitellen kirkko täpö täyteen, sillä kaikki\ntahtoivat nähdä kun Veräjätuvan Stiina vihittiin kapteenin pojan\nkanssa.\n\nVihkimys toimitettiin ja Erkki ja Stiina olivat aviopari.\n\nHäät olivat aivan tavalliset talonpoikaishäät; äiti ja mummo, Stiinan\nahkeruus ja Malmin lisäys maksoivat viulunsoittajat, sillä kaksi\nsemmoista siellä todellakin oli häiritsemässä Jumalan huoneen rauhaa.\nStiina olisi hyvin mielellään tahtonut kirkon ruunua, mutta hänen oli\ntäytynyt luopua siitä, sillä hänellä ei ollut varaa vuokrata sitä. Ja\nkoettaessaan huomauttaa siitä, että kirkonruunu aina pukee morsianta,\noli Erkki kääntänyt kuuron korvansa häneen päin. Erkki ei käsittänyt\nmitään ja sentähden oli Stiinalla mirtistä tehty ruunu tummilla\nkiehkuroillaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä kauniina, kirkkaana talvipäivänä vei Uudentalon kapteeni\nvastanaineet mukanaan Tammisaarelle. He astuivat hitaasti kuin\nsurujuhlaan lumista tietä tuvalle. Kapteeni avasi oven, he astuivat\npimeään huoneesen; mutta kohta avattiin luukut ja Jumalan päivän paiste\ntulvasi huoneesen, loisti kullatulla keruupipäällä ja Adelaiden\nharpunkielillä, merenjumalalla ja vesililjalla. Valo säde kultasi\njokaisen esineen, ikään kuin se olisi ollut utelias lapsi, joka kauvan\nodotettuaan ja vihdoin sisälle päästyään kosketti ja iloisilla\nsilmillään tähysteli kaikkia.\n\nKapteeni seisahtui merenjumalan kuvan eteen.\n\n\"Tiedättekö, lapset, tuon kuvan olen itse tehnyt liidusta ja\npaperitaikinasta; kuva ei ole aivan huonosti onnistunut. Minä tein sen\nvalmistaakseni Adelaidelle hauskan hetken. Adelaide! -- Nyt kerron\nhänen elämäkertansa.\"\n\nKapteeni kertoi säntilleen tuon onnettoman kertomuksen ja sanoi\nvihdoin: \"Tiedättekö, lapset! hääpäivänä menin Adelaiden haudalle;\nsiellä oli viheriätä lumen alla, minä otin muutaman lehden. Onnellinen\nsinä, joka ajoissa muistit Ulpukan laulun, muuten olisit nyt\nkamarineitsy tai yhteen taottuna jonkun armollisen rouvan pitkäsormisen\nkirjanpitäjän kanssa. Stiina, laulapas Ulpukan laulu,\" sanoi kapteeni\ntaputellen miniänsä päätä, \"laulapas!\"\n\nJa Stiina alkoi laulaa katsellen vaiennutta kanteletta: \"Käy\norponen...\"\n\n\"Klang,\" äänsi kannel -- yksi sen kielistä katkesi auringon lämmön\nvaikutuksesta; \"klang\" kertoi kaiku vanhasta soittokoneesta -- ja\nStiina vaikeni.\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi kauvan. Vihdoin sen keskeytti kapteeni, joka\nsilmiään pyyhkiellen sanoi: \"Tapaus on aivan luonnollinen, auringon\nvalo on lämmittänyt yhden noista ruostuneista kielistä, siinä ei ollut\nmitään luonnotonta; mutta totta on, sen uskon -- sinä et ole äiditön\njos kohta äitisi onkin kuollut. -- Nyt lähdemme kotiin lapset!\"\n\nNyt vasta muisti Stiina halunsa viedä kantele kotiinsa. Nyt mainitsi\nhän sen.\n\n\"Ei, lapseni, huone olkoon koskematonna niin kauvan kuin minä elän,\"\nsanoi kapteeni, lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräs puhuja sanoi kerran: \"kohtalo on aina ollut osanani.\" En voi sille\nmitään, että rehellinen kirjapainon taituri valitsee morsiamen\nhienommasta seurapiiristä enkä sillekään, että niin sattui sille, jonka\ntehtävänä oli saattaa tämä pieni kertomus ihmisille ikitiedoksi.\nMuutama päivä sitte tuli Jaana, tuon hyvän armon kamarineitsy,\nemäntänsä luo. Vanhus istui tapansa mukaan tyynyjen ympäröimänä\nodotellen jotakin uutta, sillä hän imi uutisia aivan kuin Bononikivi\nvaloa taas valaistakseen.\n\n\"No, Jaana, mitä kaupungilla tapahtuu?\"\n\n\"Oi, ei mitään erinomaista, mutta minä tapasin Saarisen.\"\n\n\"Vai niin; sitte kuin olette naimisissa, kannan minä ensimäisen\nlapsenne ristille.\"\n\n\"Nöyrimmät kiitokset\".\n\n\"Ja vielä?\"\n\n\"Hän antoi minulle arkin, jonka hän oli kaapannut eräästä kirjavasta\nromaanista, joka ilmestyy jouluksi. Minä ajattelin, että sen kuuleminen\nkentiesi huvittaisi armoa!\"\n\n\"Niin, lue vaan!\"\n\nJaana luki tämän kertomuksen. Kieltää ei sopine, että tuota hyvää akkaa\nharmitti kuulla itsensä noinkin hyvin kuvailtuna tekonimen varjossa.\n\n\"Joko loppui?\"\n\n\"Jo, teidän armonne.\"\n\n\"Tuo mielestäni on kirjoitettu ihmisille näytteeksi siitä, että\nkunkin tulee seurata kutsumustaan, eikä huolia siitä, mitä ihmiset\najattelevat.\"\n\n\"Siltä tuntuu.\"\n\n\"Hm, tuon kirjan voisi kirjoittaja omistaa Rudensköldille, joka on\nkirjoittanut pitkän lorun sukukierrosta ja joka opettaa talonpojan\nlapsia.\"\n\n\"Niin, sehän sopisi.\"\n\nEn siis sentähden, että tahtoisin lopettaa nimellä, joka jokaiselle\nkansan ystävälle on rakas, enkä koristaakseni tätä kertomusta tai\nantaakseni sille arvoa, jota se muuten puuttuu, vaan että tuo hyvä\nrouva saisi tahtonsa täytetyksi, tiedän hänen aina sitä vaativan,\nomistan tämän pienen kertomukseni ihmisystävälle, _jalolle Torsten\nRudensköldille_.\n\n\n\n"]