[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhDgd59SAKxALXAoBf8kzMHmuOFGF68M8cg4U4kUQkYc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},441,"Olli Akselinpoika ja hänen perheensä","Wildt, Johannes",1782,1836,"441-wildt-johannes-olli-akselinpoika-ja-hanen-perheensa","441__Wildt_Johannes__Olli_Akselinpoika_ja_hänen_perheensä","Inkvisitioni-vankeus Sorön Luostarissa","romaani",[],[],"fi",1827,1878,40296,258529,false,30928,[23],"Fiction",[25],"Historical Novels","\"Olli Akselinpoika ja hänen perheensä: eli Inkvisitioni-vankeus Sorön Luostarissa\" by Johannes Wildt is a historical novel written in the late 19th century. The story unfolds against the backdrop of a dark and turbulent time in Danish history, centered around themes of loss, resilience, and the struggles of a family's survival. The main character, Guldborg Svane, faces adversities after her husband sacrifices his life for the kingdom, leading her and her son, Valdemar, into a world of hardship.  The opening of the novel presents the dire circumstances faced by Guldborg after her husband Niilo Svane is killed in battle, leaving her to fend for herself and their young son. As the narrative progresses, we are introduced to Guldborg's desperate situation; she is forced to leave her ancestral home and seeks refuge in the city of Roskilde. The mother and son endure multiple trials, including financial struggles and the constant threat of violence, ultimately culminating in a tragic event at a royal procession where both Guldborg and Valdemar's lives are changed forever. The opening sets the stage for a tale steeped in familial love and ambition, amidst a historical narrative filled with personal and societal conflicts. (This is an automatically generated summary.)",[],307,"Historiallinen romaani sijoittuu 1300-luvun lopun Tanskaan kuningatar Margaretan ja Erik Pommerilaisen valtakaudelle. Se kuvaa aatelismies Olli Akselinpojan ja hänen perheensä kokemia vääryyksiä sekä heidän joutumistaan inkvisition vangiksi Sorön luostariin.","Joh. Wildtin 'Olli Akselinpoika ja hänen perheensä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 441. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","OLLI AKSELINPOIKA JA HÄNEN PERHEENSÄ\n\nInkvisitioni-vankeus Sorön Luostarissa\n\n\nKirj.\n\nJOHANNES WILDT\n\n\nSuomensi [\"Oluf Axelsøn og hans Familie, eller Inqvisitions-faengslerne\nunder Sorøe Kloster\"] S. H--n.\n\n\n\nKuopiossa,\nA. Harald'in ja G. Bergroth'in kirjapainossa,\n1878.\n\n\n\n\n\n\nSe loisto, joka ympäröi kuningatar Margaretan hallitusta, näyttää\nhimmentyvän hänen elämänsä viimeisinä vuosina sitte kun hän oli\nvalinnut Erik Pommerilaisen apuhallitsiaksensa. Hänen mahtisanansa\npystytti rautamuurin kuningattaren ja hänen kansansa välillä, jonka\nvalitukset eivät enää voineet päästä kuningattaren korviin. Väkivalta\nja vääryys ei ollut harvinaista, ja tuhannet kyyneleet vuotivat\nsalaisesti, ettei kuningatar niitä nähnyt eikä siis voinut ojentaa\nkättänsä niitä kuivaamaan.\n\nNiitä, jotka huokailivat raskaassa ja ansaitsemattomassa kurjuudessa,\noli rouva Guldborg Svane. Hän oli syntyisin eräästä maan vanhimpia\nperheitä, ja hänen isänsä oli Valdemar IV:n hallitus ajalla tehnyt\nmaalle monta ansiota sekä vihdoin päättänyt ne kunniallisella\nkuolemalla sotakentällä. Hänen miehessänsä, Niilo Svanessa paloivat\nsamat tunteet isän maata ja hallitsiaa kohtaan, ja hän oli niiden\npalveluksessa uhrannut elämänsä kukkaisen. Vasta sen syksyllä\nkypsyneenä ajatteli hän lähestyvää talvea ja pyysi kauniin Guldborgin\nkättä ja sydäntä. Hän sai molemmat, ja yhden pojan syntyminen täydensi\nheidän onnellisuuttansa.\n\nPikku Valdemar näytti kahden vuoden ikäisenä omaavan erinomaisia\nluonnonlahjoja, kun taas uudestaan syttynyt sota tarvitsi Svanen kättä.\nNiilo syleili itkevää vaimoansa ja pientä poikaansa, ja kiiruhti sitte\nvaltakunnan hoitajan luokse, saadaksensa paikkansa sotajoukossa, joka\noli määrätty retkeilemään Holsteinin kreivejä vastaan, jotka uskalsivat\nuhkua Pohjan mahtavaa hallitsitarta.\n\nErik Pommerilainen koki kehoittaa Tanskan aatelia omasta puolestaan\nasettamaan osan sotaväkeä ja varustamaan sitä aseilla, luvaten\nvaltiolta korvausta.\n\nSvane, joka niin usein oli antanut henkensä yleiselle palvelukselle\nalttiiksi, ei myöskään tahtonut kieltää apua puolestansa. Hän pestasi\nsentähden 100 miestä, antoi heille varustuksen, palkan ja aseet,\nharjoitti heitä palvelukseen ja vei heidät maan vihollisia vastaan.\n\nTämä varustus maksoi hänelle luonnollisesti paljon, ja kun hänen ainoa\nomaisuutensa oli aatelistalo, täytyi hänen siihen lainata melkoisia\nsummia, voidaksensa suorittaa niin suuria maksuja. \"Jos Jumala suo\nminun hengissä palata rakastettujen luokse,\" sanoi hän, \"niin saan\nkyllä velkani maksetuksi. Jos kaadun, niin en sitte enää tarvitse\nmitään; suuri kuningattaremme on heidän äitinsä, ja he eivät tarvitse\nkoskaan puuttua sitä, minkä minä nyt uhraan isänmaani asiassa.\"\n\nTämä jalo mies pettyi kuitenkin. Hänen väkensä väheni vähitellen\nmonissa pienissä kahakoissa; hänen täytyi, ettei jättäisi kovin suurta\naukkoa sotajoukkoon, pestata uusi miehistö, ja kun hän vihdoin itse\nkaatui eräässä kahakassa, ei kukaan ruvennut auttamaan hänen jälkeen\njäänyttä vaimoansa ja lastansa. Velkamiehet hyökkäsivät niinkun\npetolinnut Guldborgin omaisuuden kimppuun, anastivat häneltä kaikki,\neikä ollut mitään keinoa, että hänen valituksensa olisivat voineet\npäästä Margaretan valtaistuimelle.\n\nOnneton äiti otti kolmivuotiaan poikansa käsivarrelleen ja lähti eräänä\naamuna auringon noustessa siitä herrastalosta, joka oli aiottu tulemaan\nhänelle isän perintönä. Ainoa, joka seurasi häntä, oli vanha Märta,\njoka oli ollut Niilo Svanen imettäjä, ja oli vieläkin hänen huoneesensa\nsielustansa ja sydämestänsä alttiina. Otettuansa vesissä silmin\njäähyväiset jokaiselta esineeltä, joka oli ollut hänen onnellisuutensa\ntodistajana, ja oli arvoisa hänen sydämellensä, laskeusi Guldborg\npolvillensa ja nosti ylös pienen Valdemarin, kutsuaksensa hänelle\ntaivaan siunauksen. Aamu-aurinko heitti ensimäiset säteensä lapsen\nkasvoille, ja sen paisteen häikäistessä alkoi tämä itkeä. \"Kuule\nrukoukseni, Kaikkivaltias!\" sanoi Guldborg kyynel silmin. \"Katso tämän\nhyljätyn olennon itkua, vaikkei hän vielä tunne hirmuista tilaansa.\nHänen äidillään ei ole, mihin päänsä kallistaisi, tahi millä nälkänsä\nsammuttaisi. Hänen täytyy hukkua, jos et sinä käske pyhiä enkeleitäsi\nvalvomaan hänen lapsuutensa ylitse, ja anna hänen kasvaa sinun\nsuojassasi!\"\n\n\"Amen!\" sanoi Märta ja nosti ylös rouvan. He katsoivat vielä kerran\nlinnaa ja kiiruhtivat sitte maantietä Roskildeen päin, jossa Guldborg\naikoi hankkia itselleen asunnon käsitöillä, sillä hän oli hyvin taitava\nkulta- ja silkkikirjauksissa, ja toivoi pääkaupungissa hovin\nläheisyydessä saavansa työtä, ehkäpä myös löytävänsä tilaisuuden saada\noikeutetun pyyntönsä kuningattarelle.\n\nVähää ennen auringon laskua ennättivät he Roskildeen. Tämä Tanskan\nkaupunkien ruhtinatar loisti heille ilta-auringon valossa monine\nkirkkoineen, luostarineen ja tornineen, ja levottomasti sykki\nGuldborgin sydän, sillä hän ei tiennyt, mille ovelle hän uskaltaisi\nkolkuttaa, ja vapisi ajatellessaan, että ensimäinen, jonka\narmeliaisuutta hän avuksensa pyytäisi, ajaisi hänen pois.\n\nVanha Märtakaan ei voinut enää pitemmälle käydä. \"Tulkaa rakas rouva,\"\nsanoi hän, \"menkäämme tuomiokirkkopihaan ja levätkäämme vähän; sitte\nmennään kirkkoon ja laskeutaan polvilleen pyhän Neitseen kuvan eteen.\nHän armahtaa meitä ja tätä viatonta lasta, siellä hän tuntee äidin\nkärsimisen, koska hänen itsensä täytyi laskea taivaallinen lapsensa\nseimeen. Tulkaa, rouva, se vahvistaa teitä.\"\n\nGuldborg seurasi hyvän vanhuksen neuvoa. He menivät kirkkotarhaan ja\nistuivat eräälle hautakivelle. Märta otti esiin heidän viimeisen\neväsvaransa, kaksi pientä mehevää omenaa, kuori ne ja pani parhaan\nrouvan polvelle. Guldborg antoi sen Valdemarille, joka söi sen suurella\nhalulla ja pyysi enemmän. Märta antoi hänelle nyt toisenkin omenan ja\nkatsoi rauhallisella luottamuksella hiljaisesti rukoillen taivaasen.\nGuldborg tarttui hänen käteensä, painoi sitä rintaansa ja sanoi\nkyynelsilmin; \"Ole kiitetty, kaikki hyvä Jumala ettäs kuitenkin annat\nystävyyden kukan kasvaa elämäni orjantappurain seassa! Tule ystäväni,\nnyt minä menen kirkkoon huojentamaan sydämiämme rukouksella. Ole\nhiljaa, hyvä Valdemar!\" jatkoi hän, tarttui yhdellä kädellään hänen ja\ntoisella Märtan käteen ja kiiruhti kunnioitusta herättävään temppeliin.\nHeidän kirkosta tullessaan oli lähes hämärä. Rukous oli heitä\nlohduttanut ja vahvistanut, ja nyt tahtoivat koittaa, tokko\narmeliaisuutta löytyisi tuossa isossa kuninkaan kaupungissa. He\nkolkuttivat yhteen pieneen siistiin huoneesen, joka oli heti kirkosta\nalaspäin, ja jossa he näkivät vanhan kunnioitettavan miehen istuvan\navatussa ikkunassa, hän aukaisi oven ja pyysi heitä astumaan sisälle.\n\n\"Taivahan paras siunaus tulkoon teille, kunnioitettava vanhus,\" sanoi\nrouva Guldborg, kauniilla, sointuvalla äänellänsä; \"suotteko minulle,\nlapselleni ja tälle vanhalle palvelialle kattoanne ja palan leipää\npöydältänne, kunnes korkein saattaa minut tilaisuuteen ansaitsemaan\nkätteni töillä elatukseni. Siten olette te verrattava Jumalaan, joka on\nleskien lohdutus ja isättömäin isä.\"\n\n\"Jumalan vertainen, lapseni, ei voi yksikään ihminen olla,\" sanoi ukko,\n\"mutta Hänen pyhää käskyänsä me voimme seurata, ja Hän on käskenyt\nmeidän olla laupiaat, istukaa siis lähemmäs, nuori vaimo; asettukaa\nkaikki minun pöytääni, ja kun olette ravitut, niin sanokaa minulle,\nmistä olette tulleet, ja mikä onnettomuus on teiltä ryöstänyt huoneen\nja kodon.\"\n\nGuldborg tahtoi kiittää, mutta sanat kuolivat hänen huulillensa. Hänen\nhurskas silmänsä täyttyi kyyneleillä ja hän nosti sen ylös Hänen\ntykönsä, jolta kaikki hyvä lahja tulee. Vanhus otti hänen kätensä ja\nveti hänen ynnä Märtan ja pojan pöytään, jonka hänen tyttärensä äsken\noli kattanut leivällä, voilla, maidolla ja hedelmillä. Rauhallisuus\nhallitsi siinä vähäisessä pöydässä, ja Guldborgin ei ollut vaikea\nvastaan ottaa hyvätekoja tuolta hyvänluontoiselta ukolta ja hänen\nystävälliseltä tyttäreltään, sillä molemmat antoivat niin hartaalla\nnöyryydellä, kuin jos olisi heille tehty palvelus heidän\nvierasvaraisuutensa vastaan ottamalla.\n\nKun atria oli loppunut ja rouva Guldborg oli kertonut mestari\nPetterille ja hänen tyttärillensä kohtalonsa, joka ei tapahtunut\nmonitta kyyneleittä, vei Ingeborg rakkaan vieraansa sekä hänen piikansa\niloisaan kammariin, jossa oli kaksi sänkyä, toivotti heille hupaista\nyötä, suuteli jo nukkuvaa Valdemaria ja jätti heidät yksinään. Guldborg\nja Märta riisuivat nukkuvan lapsen ja laskeusivat sitte liikutuksella\npolvilleen, kiittäen Jumalaa, joka niin pian oli kuullut heidän\nrukouksensa ja poistanut heistä raskaimman hädän. Ensi kerran Svanen\nkuoltua nautti hänen puolisonsa rauhallista ja virkistävää unta, ja\niloiset unelmat lennähtivät hänen vuoteensa ympärillä.\n\nRouva Guldborg oli pian laittanut pienen taloutensa. Mestari Petter\njoka oli konstinsa kokenut kultaseppä, tunsi monta valtakunnan\nylimystä. Hänen oli sentähden huokea hankkia hänelle työtä, etenkin\nkun nuori ruunun perillinen vaatetti itsensä hyvin komeasti, ja\naatelit ja hoviväki seurasivat hänen esimerkkiänsä. Kun siis mestari\nPetter valmisti kalliin kaulakoristeen tahi rannerengasparin\naatelis-morsiamelle, kirjaeli Guldborg tavallisesti hänen pitkän\nsamettikauhtanansa ja ompeli usein koko rikkaan morsius-vaatteuksen.\nTällä tavoin eli Guldborg elatuksen murheetta, maksoi mestari\nPetterille vuokransa, ja hänellä oli kuitenkin aikaa muutoin\ntyöskennellä Valdemarin kasvatuksessa ja opettaa hyvälle Ingeborgille\nhienompia naisten käsitöitä.\n\nHän koetti monta kertaa päästä kuningattaren luokse, rukoillaksensa\nkorvausta niistä uhrauksista, joita Niilo Svane oli tehnyt hänen\npalveluksessaan, mutta aina turhaan. Pommerilainen ja hänen\nhoviliehakoitsiansa estivät sen alinomaa, ja kun Guldborg vihdoin pääsi\nkumartamaan tuota kaikkivaltiasta apuhallisiaa, pyytäen ainoasti\nvähäistä vahingon palkkiota, kielsi hän kovasti hänen rohkean\nkiihkoisuutensa, joksi hän sitä kutsui, sanoen, ettei hänen asiallensa\nvoitaisi mitään tehdä ennenkun rauha olisi päätetty. Silloin saisi hän\njälleen ilmoittaa itsensä. -- Ah, kun tämä rauha vihdoinkin monen\nvuoden kuluttua tuli voimaansa, lepäsi aikoja sitte onnettoman\nGuldborgin luut hiljaisessa, liian aikaisessa haudassansa.\n\nGuldborg otti nyt ikuiset jäähyväiset minkäänlaisen korvauksen\ntoivolta. Hän teki työtä ahkerasti, rukoili Jumalaa ja kaikkia pyhiä,\nettä hän edes kuolinhetkeensä asti saisi elää tässä kenenkään\ntietämättömässä rauhassa ja opetti Valdemarille kaikkea, mitä hän\nvähäisen ikänsä vuoksi saattoi käsittää. Nämä kiihkeät toimet eivät\nkuitenkaan olleet vaarallisesti vaikuttamatta hänen terveydellensä.\nKukoistava ruusu oli muuttunut liljaksi, joka huomaamatta painoi päänsä\nmaahan päin.\n\nKolme vuotta oli Guldborg asunut mestari Petterin luona, kun eräs\nkippari Köpenhaminasta nai Ingeborgin, joka Guldborgin ja isänsä\nsiunauksilla seurattuna muutti vankkaan ja kansan puolesta yhä\nlisääntyvään kaupunkiin. \"Minun päivätyöni on loppunut.\" sanoi\nkunnioitettava ukko hartaasti, kun vaunu, johon rakastettu tytär istui,\nkatosi hänen näkyvistään. \"Nyt, Herra, lasket sinä palveliasi rauhaan\nmenemään.\"\n\n\"Ei;\" huusi Guldborg, \"teidän pitää vielä elämän kauan, kunnioitettava\nisäni, ja tuuditella lastenlapsianne polvillanne.\"\n\n\"Sitä olen jo kauan toivonut tehdä,\" sanoi Petter ja nosti Valdemarin\npolvellensa. Guldborg painoi kiitollisesti hyvän ukon kättä suullensa\nja sanoi kyynel silmin: \"Jaa, te olette minun isäni! Ah, eläkää vielä\nkauan lastenne tähden!\" Jumala ei kuitenkaan kuullut sen hurskaan\nrukouksia, sillä kun syksyn myrsky vei puiden lehdet, sulki Guldborg\nvanhuksen silmät ja valmisti hänelle leposijan lähellä tuomiokirkon\nmuuria, hänen edesmenneen vaimonsa vieressä.\n\nGuldborg uhrasi hyväntekiänsä muistolle monta kaipauksen kyyneltä.\nIngeborgin mies möi huoneen, jonka uusi omistaja sanoi hänelle, että\nhänen piti muuttaa kolmeen päivään. Katkera oli sekä Guldborgin että\nMärtan hyvästi-jättö tästä heidän rauhan majastansa, tästä satamasta\nonnettomuudessa, joka ajaksi näytti lakkaavan heitä vainoamasta.\n\nMäärätty kolmas päivä tuli, molemmat vaimot kantoivat kapineitansa\nkainaloissaan ja Valdemar ratsasti edellä niin kiireesti\nkeppihevosellaan, että he tuskin taisivat seurata häntä. Vihdoin\ntulivat he uuteen asuntoonsa, joka oli P. Ollinkadun varrella lähellä\nsitä lähdettä, josta Roskild on nimensä saanut. He astuivat ylöspäin\njyrkkää rappua ylimäiseen kertaan ja sijoittivat sinne itsensä\ntulevaksi talveksi.\n\nGuldborg teki edelleen työtänsä. Hänellä oli niin paljon rahaa\nsäästössä, että hän taisi ostaa tärkeimmät huonekalut, ja alussa kävi\nkaikki hyvin. Mutta pian tuli työ niukemmaksi; mestari Petter, joka\nsitä oli hänelle toimittanut, oli nyt poissa. Itse ei hän saattanut\nkäydä suurten huoneissa työtä pyytämässä, ja kun hän Märtan lähetti, ei\nhäntä usein vastaan otettu. Näin väheni ansio joka päivä, ja hän näki\nsurettavan tulevaisuuden edessänsä.\n\nOnneton vaimo oli vähällä epäillä, kun hänen emäntänsä, vanha\nkauppamiehen leski, joka tunsi koko hänen historiansa, neuvoi häntä\npolviansa notkistamaan ruhtinas Erikin puolison, Englantilaisen\nruhtinattaren Filippan edessä, kertomaan hänelle hätänsä ja pyytämään\nhänen apuansa, saadaksensa hänen vähäisen anomuksensa.\n\nVaikka Guldborg, niinkun koko Tanskanmaa hyvin tunsi, että Filippa oli\nyhtä hyvä kuin kauniskin, ja salaisesti teki monta hyvää työtä, ei hän\nkuitenkaan tässä kohden olisi voinut häntä suostuttaa, sillä hän tiesi\nmyös, että jalo ruhtinatar ei paljon voinut puolisonsa ylitse, joka\nusein loukkasi häntä irstaisuudellansa; mutta tärkeä tapaus, nimittäin\nkuningatar Margaretan kuolema vuonna 1412, muutti kuitenkin hänen\npäätöksensä. Nyt oli Filippa hallitseva kuningatar ja piti sentähden\nkyllä, etenkin hänen suurilla omaisuuksillansa, voivan jotakin\nvaikuttaa. Guldborg päätti siis koettaa päästä nuoren kuningattaren\nluokse niin pian kun Margareta oli haudattu ja uusi kuninkaallinen\nparikunta juhlallisesti tullut Roskildeen, jossa surusta huolimatta\nsuuria laitoksia valmistettiin.\n\nGuldborg, joka ei koskaan ennen ollut nähnyt Filippaa, toivoi sentähden\nkerran edeltäpäin saada katsella hänen ystävällisiä kasvojansa,\nennenkun pyytäisi puhutella häntä, lukeaksensa hänen silmistänsä, mikä\ntoivo hänellä mahdollisesti taisi olla rukouksensa kuulemisesta.\n\n\"Sen voitte helposti tehdä,\" sanoi emäntä; \"voittehan te nähdä\nkuningattaren hänen ja kuninkaan kaupunkiin ajaissa. Heidän pitäisi\nsilloin ajaa kumpikin erityisissä mahtavissa vaunuissaan, puetettuina\nkuninkaalliseen pukuun ja Pohjan kolmikertainen ruunu päässänsä.\"\n\n\"Jaa, äiti,\" huusi kuusivuotias Valdemar, \"sitä pitää sinun nähdä ja\nminun myös. Eikös ole tosi, ettäs otat minut kanssasi?\"\n\n\"Ei, Valdemarini,\" sanoi Guldborg ja taputti poikaa rusottavalle\nposkelle; \"mielelläni soisin sinulle tämän ilon, mutta samalla tulisin\nsinun kanssasi siihen hurjaan ahdinkoon, joka epäilemättä tulee olemaan\nsinä päivänä. Jos hyvä mestari Petter vielä eläisi, niin olisi hän ehkä\nhankkinut meille paikan seisoaksemme jollakin ikkunalla; mutta hän on\nnyt kuollut, ja sentähden olemme kotona.\" Hän huoahti samassa ja\nkuivasi kyyneleen silmästänsä.\n\nValdemar jatkoi kuitenkin: \"Mutta, armas äiti, miksi pitää meidän nähdä\nkuninkaan tulo juuri jostakin ikkunasta? Voimmehan me seisoa kadulla\ntahi rapulla. Pikku Vilhelm, naapurin poika, sanoo seisovansa äitinensä\nOlli Akselinpojan korkealla ja leveällä rapulla, ja siellä voimme mekin\nseisoa ja nähdä kaikki.\"\n\n\"Niinpä kyllä, rouva,\" sanoi Märta, \"tunnettehan itsekin Olli\nAkselinpojan nuoren kauniin rouvan; ei vielä ole vuotta siitä, kun\nkirjaelitte hänen morsiusleninkinsä; hän oli silloin teidän luonanne ja\nkoetteli, kuinka se sopi hänelle, ja...\"\n\n\"Ei, hyvä Märtaseni,\" keskeytti Guldborg, \"ei sovi Niilo Svanen lesken\nasettaida ällistelevän joukon sekaan, varsinkin semmoisena päivänä,\njolloin voisi olla monta sekä matkueessa että katselioissa, jotka\ntuntisivat minun entisistä onnellisemmista ajoistani. Ja jospa ei\nkukaan tuntisikaan muuttuneen muotoni vuoksi, niin luuletko, että minä\nvoisin välttää puristumista ja heikon rintani vahingoittamista?\nTulopäivänä saattaisin siten hankkia kuolemani, ja kuka sitte pitäisi\nhuolta Valdemarista ja sinusta?\"\n\n\"Ei,\" huusi poika tulisesti, \"ei, armas äitini, me olemme kotona, sinä\net saa kuolla!\" ja kovasti itkein heittäysi hän äitinsä syliin.\n\n\"No, miksi teidän sitte pitäisi kuolla?\" sanoi emäntä. \"Te teette nyt\nhyttysen norsuksi. Tämä tulo ei ole niin kaunis eikä siinä ole niin\npaljon nähtävää, kuin siinä, jonka autuas kuningatar piti Ruotsin\nvoitettuansa. Silloin oli siellä joukko Saksan ruhtinattaria ja\nherttuvia, jotka olivat kokoontuneet katsomaan ylpeätä kuningasta\nAlbrektia ja hänen poikaansa, ja sitä katsoin minä Olli Akselinpojan\nrapulta; mutta sillä kertaa oli huone hänen autuaan isänsä. Siellä minä\nseisoin myöskin silloin, kun meidän nuori siunattu kuningattaremme\nihastutti Roskilden tulollansa, ja siellä toivon pyhän neitseen avulla\nseisovani kahdeksan päivän perästä teidän kanssanne, rouva Guldborg ja\nteidän kaunis poikanne. Silloin näette te Filippaa, ja hänen lempeät\nkasvonsa antavat teille rohkeutta avata sydämenne hänelle, ja kun te\njälleen sitte tulette tavaranne omistajaksi ja taas voitte elää\naatelisrouvana, niin muistakaa vanhaa Gertrudia, joka antoi teille\nhyvän neuvon ja osoitti teille tien onnellisuuteenne.\"\n\nSamallainen keskustelu oli usein Guldborgin ja häntä ympäröiväin\nvälillä, ja tämä hyvänluontoinen vaimo alkoi juostua tuumaan, vaikkei\nhän vielä voinut antaa varmaa lupausta. Mutta nyt tuli tulopäivä ja\nGertrud astui hänen huoneesensa häntä noutamaan, kädessänsä rahi, jolla\nValdemar saisi seisoa; poika pyysi ystävällisesti, ja nyt ei hänen\näitinsä enää voinut kieltää. Hän seurasi poikinensa kiirehtivää eukkoa,\njoka tahtoi tulla ajoissa Olli Akselinpojan rapulle, johon he\ntodellakin ennättivät, ja ottivat paikkansa yli kahta tuntia ennen\nmatkueen tuloa.\n\nValdemar oli vähällä menehtyä kärsimättömyydessä ja halussa saada nähdä\nodotettua juhlallisuutta. Erittäinkin oli hänellä halu nähdä\nkuningatarta, jonka hän kuvitteli yli maalliseksi olennoksi, joka ei\nmyöskään ollut ihmeellistä, koska hän oli alinomaa kuullut Filippaa ja\nhänen avujansa kiitettävän.\n\nVähitellen alkoi joukko tulla elävämmäksi. Lukematon ihmisjoukko täytti\nkadut ja raput, ikkunat ja katot. Äiti Gertrudin terävä kyynäspää\nliikkui alinomaa suojellaksensa sitä paikkaa, jonka hän ja hänen\nseuransa oli rapulla ottaneet; Valdemar seisoi rahillansa, selkä\nhuoneen porttia vasten, ja katsoi muiden pään ylitse. Guldborg seisoi\nhänen oikealla ja Gertrud vasemmalla puolellansa. Tulo alkoi. Ensin\ntulivat Pommerilaiset herrat, ratsastaen kauniilla hevosillaan, ja\nsitte kuningas kullatussa vaunussaan, jota veti kahdeksan valkeaa\nhevosta. Kansa ei näyttänyt kunnioittavan häntä erinomaisella\nlämpimyydellä. Kuninkaan perästä ratsastivat Tanskan aatelit kalliissa\nsametti manttelissaan, jotka olivat kirjaellut kullalla, ja valkeat\nhäälyvät höyhenet kypärissään. Kun heidän matkueensa oli pitkä, oli\nkansalla hyvää aikaa jutella kaikesta, mitä oli nähnyt, kuningatarta\nodottaessa.\n\nVanha Gertrud huvitti itseänsä tehden muistutuksia joka kohdasta.\n\"Minun täytyy kuitenkin tunnustaa,\" sanoi hän, \"että kuningas on muhkea\nherra! Purppuramanteli ja loistava ruunu vaatetti häntä oivallisesti.\nHänen hartioillansa lepää nyt kolmen suuren valtakunnan kuormat. Tosin\nsanotaan, että hän on muuttunut kokonaan toiseksi ihmiseksi kuninkaaksi\ntultuansa. Ja nyt on todellakin aika hänen hyljätä ne haureelliset\nnaiset, joiden kanssa hän ennen on seurustellut. Jos tämä on totta,\nniin minä sanon vilpittömästä sydämestä: 'Jumala siunatkoon\nkuningasta!'\"\n\n\"Ja kuningatarta!\" huusi Valdemar, joka oli kärsimätön, ettei hän\nensinkään maininut hyvää kuningatarta, joka olisi tekevä hänen äitinsä\nniin onnelliseksi. \"Ja kuningatarta!\" huusi hän kovemmin, ja kun eukko\nei huomannut hänen sanojansa, karjasi hän vieläkin ankarammasti: \"Ja\nkuningatarta!\"\n\n\"Tuleeko kuningatar?\" kysyivät nyt lähinnä seisovaiset. \"Kuningatar\ntulee!\" huusi joukko, koettaen, kaikin voimin nousta rapulle. Ahdinko\nlisääntyi joka silmänräpäys, huolimatta Gertrudin urhoollisesta\nvastustuksesta. Guldborg, joka puristui kaikilta puolin, päästi\nehdottomasti huudon ja koki vetää rakastettua poikaansa itseänsä\nlähemmäksi.\n\n\"Minä voin huonosti, Valdemarini,\" sanoi Guldborg tuskin kuuluvalla\näänellä. Valdemarin tuska lisääntyi joka silmän räpäys, hän huusi\nvanhaa Gertrudia, mutta hän oli survaistu alimmalle rapulle. \"Pyydä\nheitä, ettei he tunkeutuisi niin ankarasti,\" sanoi Guldborg, varsin\nheikosti kamppaillen voimattomuutta vastaan. Poika raukka ei tiennyt,\nmitä tekisi; mutta kuitenkin näki hän, että sen tavattoman ahdingon\nvaikutti erehdys, johon hän oli syyllinen. Sovittaaksensa siis\nvirhettänsä, huusi hän minkä jaksoi: \"Te olette väärässä, hyvä kansa;\npysykää sentähden paikoillanne, missä olette! Kuningatar ei tule, hän\nei tule vielä yhteen tuntiin! Menkää pois täältä, menkää pois täältä!\"\n\n\"Mitä sinä sanot, poika!\" huusi eräs pitkä Norjalainen merimies, joka\njuuri nyt koki nousta rapulle; \"tahdotko sinä estää meitä näkemästä\nkuningatartamme?\" ja samassa ojensi hän pitkän kätensä lyödäksensä\nValdemaria päähän.\n\nRakasta lasta uhkaava vaara näytti antavan Guldborgille takaisin\nvoimansa. Tuskanhuudolla kumartui hän Valdemarin pään päälle,\nestääksensä hänelle aiotun lyönnin, mutta joka siihen sijaan kohtasi\nhäntä. Veri virtaili koko hänen muodostansa, ja ainoasti kova tunko\nesti häntä vaipumasta maahan. Valdemar kiersi pienet kätensä hänen\nverisen kaulansa ympärille ja huusi hellällä äänellä: \"Äitini kuolee!\nApua, apua!\"\n\nSamassa loppui ritarien matkue ja kuningattaren vaunut näkyivät.\nIlohuuto täytti ilman ja kansan pauhaava hurraa ei näyttänyt koskaan\nloppuvan. Tunko oli nyt ylimmillään. Kaikki tahtoivat päästä rapulle\nnähdäksensä kuningatarta. Guldborg ja hänen poikansa survaistiin sieltä\nalas, ja pikku Valdemar tuli samana hetkisenä äidittömäksi, sillä\nrahvas tallasi onnettoman Guldborgin kuoliaaksi!\n\nKuinka tänä kauheana silmänräpäyksenä kävi poika-paralle, ei hän itse\ntiennyt, sillä tunto ja käsitys hävisivät häneltä ja hän ei kuullut,\nnähnyt eikä tuntenut enää mitään.\n\nKun hän jälleen avasi silmänsä, makasi hän sängyssä koreassa huoneessa.\nNuori, kaunis vaimo, vanha lääkäri ja hiilimusta neekeri seisoivat\nhänen ympärillänsä; hänen päänsä, oikea käsivartensa ja molemmat\nsäärensä olivat sidotut. Kaunis rouva kumartui hänen ylitsensä ja hänen\npuhdas henkensä kosketti hänen huuliansa.\n\n\"Hän elää,\" sanoi hän; \"tulkaa herra tohtori, nyt tarvitaan teidän\ntaitoanne.\"\n\n\"Laittakaa minulle vähä viiniä,\" sanoi lääkäri, ja musta mies kantoi\nesiin pienen kultapikarin, josta hän valutti muutamia pisaroita\nValdemarin suuhun, samalla kun rouva nosti hänen päätänsä.\n\nMusta mies kumarsihe sairaan vasemman käden ylitse, jota suuteli ja\nkostutti kyyneleillänsä. Valdemar tahtoi puhua, mutta ei hänellä ollut\nsiihen kykyä.\n\n\"Ole hiljaa, poikani,\" sanoi rouva äärettömällä suloisuudella, \"sinä et\nvielä saata puhua.\"\n\nLevoton uni sulki pian Valdemarin silmät.\n\nKun hän taas ne avasi, oli musta mies yksinään hänen kanssansa.\n\n\"Missä on äitini?\" kysyi hän heikolla äänellä.\n\nMusta mies tahtoi puhua, vaan ei voinut kyyneleiltä.\n\nNuori vaimo astui nyt sisälle, noin 40 vanha, miellyttävän ja arvoisan\nnäköinen mies muassansa. \"Mene, Kristian,\" sanoi hän mustalle miehelle,\n\"ja pyydä tohtoria viipymättä tulemaan tänne.\"\n\nKristian meni -- ja nyt astuivat molemmat sairaan pojan sängyn luokse\nsydämellisimmällä osan-ottamisella.\n\n\"Sinä olet kipeä, poikaraukkaseni,\" sanoi mies, \"mutta ole hiljaisesti\nja siivosti, niin sinä pian jälleen paranet.\"\n\nValdemar huusi nyt niin kiivaasti, että se nuori vaimo oikein säikähti:\n\"Missä on äitini?\"\n\n\"Ole rauhassa, poikani,\" sanoi mies, \"hän on kotonansa ja voi siellä\nhyvin.\"\n\nLapsi raukka ei ymmärtänyt, että hän sillä kodilla tarkoitti taivasta.\n\n\"Jumalan olkoon kiitos,\" sanoi Valdemar. \"Kaunis rouva,\" jatkoi hän\nkyynel silmin, \"antakaa minut viedä hänen luoksensa, sillä hän tulee\nvarmaan levottomaksi siitä, että minä olen niin kauan poissa.\" Hän\nkoetti nousta ylös, mutta vaipui voimattomana takasin sänkyyn.\nRouvas-ihminen kiersi ystävällisesti kätensä hänen kaulaansa,\nestääksensä häntä puhumasta.\n\nLääkäri astui nyt sisään. Valdemarin haavat sidottiin ja kipu esti\nhänen kaikkea muuta ajattelemasta.\n\n\"Hänellä ei ole vaaraa,\" vakuutti lääkäri; \"ei yksikään luu ole\nmusertunut, ainoastaan lihaiset osat ovat tallaamista kärsineet.\"\n\nNäistä sanoista johtui koko se hirveä näky elävästi lumottuna\nValdemarin mieleen, kun hän äitinensä rapulta survaistiin alas.\n\n\"Onko hän pelastettu?\" huusi hän; \"ah Jumalani, veri juoksi hänen\nkasvoistansa!\"\n\n\"Jos sinä täällä niin meluat ja olet rauhaton,\" sanoi mies, \"niin sinä\nkuolet; silloin suljetaan silmäsi, niin ettet koskaan enää näe häntä.\"\n\n\"Kyllä minä olen hiljaa,\" sanoi Valdemar; \"sillä minä tahdon niin\nmielelläni nähdä hyvän äitini; hänettä en minä voi elää. Mutta hyvä,\nvanha herrani,\" jatkoi hän lääkärille, \"menkää ja sitokaa häntä, sillä\nhänestä juoksee varmaan verta.\"\n\n\"Hän ei tarvitse nyt minun apuani,\" sanoi lääkäri painavasti ja meni\ntiehensä.\n\n\"Sinä saat varmaan hänen nähdä,\" sanoi rouvas-ihminen ja kyyneleet\njuoksivat hänen kauniista silmistänsä.\n\nMusta mies tuli nyt, kantaen virvoituksia hopealautasella. Valdemar söi\nvähän leivoksia ja joi hiukan lämmintä viiniä. Hän oli hyvin väsynyt ja\nvaipui, unen kanssa taistellen, pään-alaiselle.\n\n\"Pitääkö minun valvoa hänen luonansa yötä, armollinen rouva?\" kysyi\nmusta Kristian.\n\n\"Sinä olet ansainnut kauniimman oikeuden siihen,\" sanoi rouva; \"mutta\njakanethan tämän rakkaan tehtävän minun kanssani. Lapsi voisi ehkä\ntarvita minun apuani.\"\n\nKristian istui sängyn viereen ja otti Valdemarin terveen käden omaansa.\n\nValdemar nukkui.\n\nKolmantena päivänä tunsi sairas jo itsensä niin hyväksi että saattoi\nistua sängyssä. Kristian seisoi hänen luonansa.\n\n\"Kuinka vanha sinä olet, musta Kristian?\" kysyi hän ja otti hänen\nkätensä.\n\n\"Kahdeksantoista vuoden vanha,\" oli vastaus.\n\n\"Kuinka sinä olet iso!\" sanoi Valdemar. \"Minun jalkoihini koskee, etten\nvoi käydä; ota minut selkääsi ja kanna kotiin äitini luokse, sillä hän\non kipeänä, sen tiedän, muutoin olisi hän aikoja sitte tullut tänne.\"\n\n\"En tohdi,\" vastasi Kristian, \"sillä herrani ja rouva pahastuisivat\nsiitä minuun.\n\n\"Ei!\" sanoi Valdemar, \"he eivät varmaan siitä pahastu, sillä he ovat\nniin hyviä; mutta kotiin minä tahdon, jospa vaikka täytyisin ryömiä\nkäsin ja jaloin.\"\n\nSamassa kapsahti hän ylös sängystä, huolimatta kivustansa, ja olisi\nlangennut, ell'ei Kristian olisi ottanut häntä sylihinsä.\n\nKristian tahtoi panna Valdemarin sänkyyn, mutta hän riiteli vastaan\nkaikin voimin, ja kun musta mies pelkäsi tekevänsä hänelle pahaa, jos\nhän ottaisi hänen kovasti kiini, huusi hän apua, ja rouva syöksi\nsisälle.\n\n\"Taivaan Jumala! hänen haavansa ovat auenneet! Hänestä juoksee verta!\"\nhuusi rouva; hänen miehensä riensi myös sisään ja poika pantiin väkisin\nsänkyyn.\n\nLääkäri noudettiin, ja kun Valdemar sidottiin, kuuli hän vanhuksen\nsanovan herralle ja rouvalle: \"Poika on itsepäinen, ja ehkä on hyvä\nsanoa hänelle totuus. Hän voipi muutoin kerran, kun emme katso häntä,\njuosta ulos ja vahingoittaa itseänsä, niin että hänen henkensä voi\ntulla vaaraan.\"\n\n\"Totuus!\" huusi Valdemar innossaan; \"oletteko siis valehdelleet\nminulle? Onko minun äitiparkani kipeä? O Jumala, o Jumala! Minä tahdon\nmennä hänen luoksensa, jos vielä täytyisin ikkunasta juosta ulos.\" Hän\nkoetti uudestaan tulla ulos sängystä, mutta rouva sulki hänen syliinsä\nja suuteli häntä hellästi.\n\n\"Ole alallasi, armas poikani,\" sanoi hän. \"Sinulla ei ole nyt muuta\näitiä kuin minä; sillä oikea äitisi on kuollut ja me hautautimme\nhänen.\" Kyyneleet tukehduttivat hänen äänensä ja tulvasivat Valdemarin\nkasvoille.\n\n\"Kuollut!\" huusi hän, mutta hänen parkunsa kutsui turhaan häntä\ntakaisin eloon.\n\nNyt koettivat kaikki lohduttaa tuota isätöntä ja äititöntä, ja herra\nvakuutti tahtovansa olla hänelle isän sijassa.\n\nMonta päivää kului ennenkun Valdemar lakkasi itkemästä; ei mikään\nvoinut lohduttaa häntä, ei edes tuon kauniin rouvan helleys ja\nosanottavaisuuskaan. Vasta täydellisesti toinnuttuansa tunsi hän koko\nsurullisen tapauksen, johon hän valitettavasti ei itse ollut syytön, ja\njoka maksoi hänen kunnollisen äitinsä hengen.\n\nSe oli jalon Olli Akselinpojan talo, jonka rapulla hän oli seisonut\näitinensä, ja jossa hän nyt oleskeli.\n\nIkkunasta katsoi rouva ja joukko vieraita matkueen tuloa. Akselinpoika\noli itse poissa. He näkivät, että Guldborg sai hurmaavan iskun\nmerimieheltä, kuinka hän lapsinensa heitettiin rapulta alas ja kuinka\nhänen rahvas tallasi. \"Auttakaa! pelastakaa noita onnettomia!\" huusi\nsäälivä rouva, johon tämä hirmuinen kohtaus teki puistattavan\nvaikutuksen. Muutamia vieraita ja musta Kristian riensivät alas; mutta\nheidän oli mahdoton saada auki kartanon porttia, joka oli ulospäin\naukeneva ja jota tunkeva joukko painoi kiini.\n\nLuonto oli antanut neekerille hyvän sukkeluuden, ja häntä oli\nValdemarin nyt lähinnä Jumalaa kiittäminen pelastuksestansa. Niinkun\nsalama juoksi hän ulos ikkunasta, hyppäsi pauhaavan rahvaan päähän ja\nlöi kepillä väkeä, joka luuli häntä itse p--leeksi ja kiireesti\njättivät paikan. Kun seutu oli tyhjä, sai jalo neekeri vihdoin\ntilaisuuden etsiä haavoitettuja. Valdemar oli onneksensa sattunut\nmakaamaan lähimmäksi muuria; hänen kätensä olivat kierretyt äidin\nruumiin ympärille, niin että ainoasti oikea käsi ja jalka oli tallattu;\npää ja rinta ei niin paljon ollut vahingoittunut. Kuitenkin oli tunto\nkaikki poissa, ja molemmat vietiin kuolleina huoneesen.\n\nAkselinpojan rouva tunsi kohta Guldborgin ruumiin. Vanha lääkäri, joka\noli katsomassa matkueen tuloa, tutki heti molempain onnettomain haavat.\nValdemarin sanoi hän elävän, mutta hänen jalo äitinsä oli kuollut,\nkoska hänen rintansa oli muserrettu. Lapsi ei nähnyt enää koskaan äidin\narmaita kasvoja.\n\nValdemar oli jo kauan ollut terve, ennenkun hänen mieleensä johtui\nkysyä hyväntekiäinsä nimeä. Hän kuuli Kristianin sanovan Akselinpoikaa\nherraksi ja hänen vaimoansa rouvaksi ja sentähden nimitti hänkin heitä\nniin, ja miten heitä muutoin kutsuttiin, oli hänestä saman tekevää.\n\nMyöskin oli hän tottunut puhuttelemaan heitä tuolla tuttavallisella\nsanalla sinä, jota hän käytti äidillensä. Tätä itki hän vielä usein,\nerittäinkin kuin vanha Märta, joka täälläkin oli tullut hänen passari\neukoksensa, usein muistutti häntä vahingostansa.\n\nAika ja hänen hyväntekiäinsä ääretön hyvyys, oli vähän lievittänyt sen\nnuoren mielen murhetta, kun Akselinpoika vaimonensa tuli Valdemarin\ntykö, joka oli yksinään Kristianin kanssa, joka harvoin jätti pojan,\njonka hengen hän oli pelastanut. Akselinpoika toi tunti-kellon, rummun,\ntorven ja koko rykmenti tinasotureita, ja rouva täydellisen, silkistä\ntehdyn murhepuvun, runsaasti sametilla varustetun, sekä latiskaisen\nlakin, jossa oli mustia höyheniä.\n\n\"Sinun pitää pitämän suruvaatteita äitisi jälkeen!\" sanoi hän ja\nkyyneleet kostuttivat hänen kasvonsa.\n\nValdemar oli vähällä itkeä, mutta silloin alkoi herra samassa asettaa\nrykmenttiä pöydälle ja käänsi hänen huomionsa noihin kirjaviin\ntinasotureihin; sitte otti hän rummun ja löi sillä hupaisen marssin,\nKristianin yhden kappaleen torvella puhaltaessa.\n\nValdemar hymyili kyyneleittensä läpi ja iloitsi siitä korusta, jota hän\nnäki.\n\n\"Tämä kaikki on sinun,\" sanoi herra, \"mutta sillä ehdolla, ettet enää\nsaa itkeä.\"\n\n\"Maltas vähän, rouva!\" sanoi Valdemar ja veti kätensä pois, juuri kun\nrouva tahtoi panna hänen päällensä mustaa röijyä. \"Anna minun ensin\nkoettaa rumpua,\" ja nyt alkoi hän rummuttaa niin, että hänen täytyi\npitää korviansa ja hymyillä, huolimatta kyyneleistänsä, jotka olivat\nvähällä juosta hänen silmistänsä.\n\nVihdoin oli Valdemar puettu suruun päästä jalkoihin, mutta hänen\nkasvonsa osoittivat suurinta iloa. Hän ei muistanut kiittää rouvaa\nkauniista vaatteista, mutta sitä lämpimämpi oli hänen kiitoksensa\nherralle leikkikapineista.\n\n\"Kiitoksia, hyvä herra!\" huusi hän vilkkaasti; \"ah, sinä olet varmaan\nyhtä hyvä kun meidän Herramme taivaassa.\"\n\n\"Sano minua isäksi,\" sanoi Akselinpoika ja nosti pojan käsivarsillensa.\n\"Kun sinä sanot minua isäksi ja minun vaimoani äidiksi, saat tämän\nkauniin kellon, jonka voi asettaa huoneesesi, ja joka näyttää sinulle,\nmikä aika on päivästä; sinä voit sen mukaan määrätä tehtäväsi.\" Hän\notti nyt kellon esiin, ripusti seinälle ja veti sen ihastuneen\nValdemarin nähden, joka ei vielä koskaan ollut nähnyt kelloa, mikä\nsiihen aikaan olikin aivan harvinainen.\n\n\"Mitä sinä teet sille nyt?\" kysyi poika.\n\n\"Minä vedän sitä,\" sanoi Akselinpoika, \"sillä muutoin ei se käy eikä\nnäytä aikaa.\"\n\n\"Se on elävä,\" huusi Valdemar iloa täynnä. \"Kuulehan vaan, kuinka se\nnapsuttaa!\"\n\n\"Ei, rakas poikani,\" sanoi ystävällinen herra, \"tämä on kuollut\ntaideteos, joka on yhdistetty monista osista, erittäinkin monesta\nrattaasta ja yhdestä vieteristä, ja joka pannaan käymään sen kiinteälle\nvetämällä.\" Nyt antoi hän pojan katsella kellon sisustaa.\n\n\"Tästälähin minä itse vedän sen,\" sanoi Valdemar ja hyppi ympäri\nlattiaa.\n\n\"Mutta sinä et saa unhottaa, että me olemme sinun vanhempasi,\" sanoi\nlempeä vaimo ja suuteli häntä.\n\n\"Isä! äiti!\" huusi Valdemar ihastuneena ja heittäysi molempain syliin.\nKristian itki kovasti.\n\n\"Miksi sinä itket?\" kysyi Valdemar elävästi. \"Ole iloinen! Etkö näe,\nmitä minä olen nyt saanut! Kellon rattaineen ja vieterineen, joka on\nikäänkun elävä, rummun, torven, koko rykmentin komeita sotamiehiä\nlippuineen, rummuttajineen ja torven-soittajineen. Puhalla sinä\ntorveen, niin minä rummutan ja tanssin.\" Ja nyt tuli hauskuutta;\npikku rummuttaja nosti semmoisen metelin, että pojat kokoontuivat\nulkopuolelle kadulle. Ei koskaan ole lapsi, joka ensi kerran on rakkaan\näitinsä jälkeen puettu surupukuun, ollut iloisempi kuin hän.\n\n\"Sinä liikut liiaksi,\" sanoi hänen uusi äitinsä. \"Haavasi ovat tuskin\nparantuneet ja voivat alkaa helposti uudestaan juosta. Tule nyt minun\nkanssani!\" Hän otti nyt Valdemarin yhdestä ja Akselinpoika otti\ntoisesta kädestä kiini ja veivät hänen isoon saliin, johon paljon\nvaltakunnan ylhäisiä herroja ja rouvia oli kokoontunut.\n\n\"Tässä esitän teille meidän uuden poikamme,\" sanoi Akselinpoika ja vei\nValdemarin keskelle seuraa. Kaikki syleilivät ja suutelivat poikaa,\nnäyttäen siten sydämellisintä sääliväisyyttä. Sitte mentiin pöytään ja\nValdemarin piti istua molempain vanhempainsa keskellä.\n\nAtrian loputtua vei Valdemar uuden isänsä erääsen nurkkaan ja sanoi:\n\"Mutta sinun pitää kuitenkin sanoa minulle, mikä nimesi on.\"\n\n\"Olli Akselinpoika,\" sanoi tämä jalo mies ja taputti Valdemarin kättä.\n\n\"Entäs kauniin äitini nimi?\" jatkoi poika.\n\n\"Sinulle on hänen nimensä äiti; mutta muutoin on hän Elisabet. Tuo\nvanha herra tuolla on hänen isänsä.\"\n\n\"Vai niin; sitte on hän minun vaarini,\" sanoi Valdemar ja juoksi hänen\nluoksensa kysyen: \"Mikä on nimesi?\" -- \"Niilo Haraldinpoika,\" vastasi\ntämä kunnioitettava herra ja suuteli Valdemarin otsaa.\n\nSamassa tuli Kristian saliin ja kun hän näki Valdemarin semmoisessa\ntuttavuudessa kunnioitetun vanhuksen kanssa, veti hän hänen nuttunsa\nliepeen suojaan ja kuiskasi hänen korvaansa: \"Valdemar, et sinä saa\nsanoa sitä herraa _sinäksi_, vaan suutele hänen kättänsä, sillä hän on\nvaltakunnan drotsi\" (ylituomari).\n\nKun Kristian ensi kerran lähestyi ovea ulos mennäksensä, juoksi\nValdemar hänen perässänsä ja kysyi, mikä on valtakunnan drotsi.\nKristian ei sitä itsekään oikein tiennyt vaan sanoi ainoasti hänelle,\nettä se on hyvin ylhäinen herra, lähin kuningasta, että hän usein ajoi\nsamassa vaunussa kuin kuningatar Margaretha, ja että hän matkueen\ntullessa istui kuninkaan vieressä.\n\n\"Mikäs minun isäni sitte on?\" kysyi Valdemar. \"Saako hänkin ajaa\nsamassa vaunussa kuninkaan kanssa?\"\n\n\"Ei,\" sanoi Kristian; \"ei hän saa, sillä hän ei tule enää hoviin; mutta\nhän on hyvä herra, joka osti minun vapaaksi raskaasta orjuudesta\nEspanjassa, vaikk'ei hän saa ajaa samassa vaunussa kuninkaan kanssa.\"\n\n\"Oi, sepä on vahinko!\" huusi Valdemar kiivaasti; \"minä tahtoisin niin\nmielelläni, että hän saisi ajaa kuninkaan kanssa. Mutta tiedätkös,\nKristian? Äitini, joka nyt on taivaassa, sanoi usein minulle, että\nihminen voipi oppia mitä tahtoo, kun vaan hänellä on halua ja on\nahkera. Minä opettelen niin, että tulen valtakunnan drotsiksi, jotta\nsaan ajaa kuninkaan ja kuningattaren vieressä, sillä minä pidän hyvin\npaljon kuningattaresta.\" Koko seura nauroi, erittäinkin drotsi, joka\nkutsui tykönsä sen vilkkaan pojan ja syleili häntä sydämmellisesti.\n\"säilytä aina tämä tunto,\" sanoi kunnioitettava vanhus; \"se viepi sinun\nmenestykseen ja kunniaan.\"\n\nEi yksikään päivä Valdemarin elämässä tähän asti ollut tuntunut niin\niloiselta kuin tämä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä tuli sinne keski-ikäinen mies, jonka Akselinpoika\nesitti Valdemarille semmoisena, jota hänen tuli totella ja kunnioittaa,\nsillä se oli hänen opettajansa. Opettaminen alkoi heti, ja opettaja\nhuomasi ilolla että Valdemar tiesi jo enemmän kuin oli syytä odottaa\nhänen ikäiseltänsä lapselta. Siitä oli hänen kiittäminen ainoasti\nijankaikkisuuteen muuttanutta äitiänsä, jonka hyvä pää ja monet tiedot\ntekivät niin kauniita hedelmiä rakastetun pojan kasvatuksessa. Valdemar\noppi nyt kaikkea, mitä hänen säätyisillänsä pojilla oli sinä aikana\ntapana oppia. Akselinpoika itse opetti hänelle Saksaa, Franskaa ja\nEngelskaa, joita kieliä hän puhui hyvin taitavasti, jonka tähden myös\nkuningatar Margareta oli käyttänyt häntä lähettiläänä moniin\nulkomaisiin hovin toimiin, joita hän kunnialla oli täyttänyt. Hänen\nansioinsa palkinnoksi antoi kuningatar hänelle viimeisenä elämänsä\nvuotena hovineitsyensä, tuon kauniin Elisabetin, drotsin tyttären,\nvaimoksi, ja jos kuningatar olisi kauemmin elänyt, olisi hän\nluultavasti nousnut valtakunnan korkeimpiin arvoihin; mutta kun hän ei\nvoinut alentaa itseänsä liehakoitsiaksi kaikissa uuden kuninkaan\noikuissa ja himoissa, eroitettiin hän heti sen hallitukseen tultua\nvaikutuksestansa ja kiellettiin hovissa itseänsä näyttämästä. Tämä oli\ntosin yhden tekevä jalolle Akselinpojalle; hän oli pahoillaan ainoasti\nErikin huonosta hallituksesta, hänen kevytmielisyydestänsä ja\nsopimattomasta käytöksestänsä tuota kaunista ja kaikilla hyvillä\navuilla kaunistettua kuningatarta kohtaan, jonka lempeyteen ja\nansioihin hänen puolisonsa yksinään oli tunteeton. Kuitenkin eli\nhän tyytyväisenä onneensa ja lohdutti itseänsä vaikeudetta\narmottomuudessansa. Hovi ei ollut siitä päivin, kun Erik tuli\nMargaretan apuhallitsiaksi, enää hänelle mikään mieluinen olopaikka.\nKun hän ei kaivannut sitä, ei hänellä ollut mitään kaivattavaa. Hän oli\nkauniin ja kunnioitettavan vaimon puoliso; hän oli rikas ja yleisesti\nkunnioitettu, ja hänen elonsa syksy lupasi siis kantaa kaikkia autuuden\nhedelmiä rakkauden ja rauhan hoidossa.\n\nAikaisin koki hän muodostaa Valdemaria urhoolliseksi soturiksi, ja kun\nhän itse oli hyvin oppinut sotataidossa ja tullut merkilliseksi aseiden\nkäytännössä Margaretan ajalla, oli hän totisesti paras opettaja kuin\nValdemar taisi saada. Usein sanoi hän sille tarkalle pojalle: \"sinuakin\nkerran kehoitetaan isänmaasi puolustukseen; tee se silloin voimakkaasti\nja rohkeasti, sillä ken ei sitä tee, hän on valtion suuressa vartalossa\nvesioksa, joka ainoasti imee itseensä sen voimia, antamatta kukkia ja\nhedelmiä. Semmoseksi hyödyttömäksi kasvannaiseksi ei toki minun\nValdemarini pidä tuleman; ei, rakas poikani, sinä et saa tulla jaloja\nesi-isiäsi kehnommaksi.\"\n\n\"Opeta minua rohkeaksi ja urhoolliseksi,\" sanoi Valdemar ja vaipui\nhänen rinnoillensa.\n\nHän oli ollut noin kaksi kuukautta Akselinpojan luona, kun hän yhtenä\naamuna kutsuttiin makuukammariin, johon hän muutoin harvoin tuli. Hän\nsäikähti kovasti, kun näki kauniin kasvatus-äitinsä makaavan hyvin\nkalveana sängyssä. Nyt muisti hän vasta kuulleensa ikäänkun unessa\nvalitushuudon, ja syöksi esiin, heittäytyäksensä hänen syliinsä.\n\n\"Seis, Valdemar!\" sanoi hän heikolla äänellä, \"sinä teet pahaa\nsisarellesi.\" Samassa otti hän kauniin lapsen ja näytti sitä pojalle.\n\n\"Tämäkö minun sisareni?\" huusi Valdemar ja oli vähällä tukehduttaa tuon\näsken-syntyneen suuteloillaan. Onnellinen isä otti lapsen syliinsä ja\nlaski sen sitte jälleen äitinsä rinnoille. Valdemarin ilo oli\nsanomaton.\n\n\"Mikä hänen nimensä on?\" kysyi hän.\n\n\"Hänellä ei vielä olekaan nimeä,\" sanoi Akselinpoika. \"Jaa, todellakin,\nElisabet; miksi nimitämme hänet?\" He neuvottelivat nyt kauan ja\narvelivat milloin yhtä, millon toista nimeä; mutta eivät sopineet\nsiitä.\n\n\"Kuules, tiedätkös, isä?\" sanoi Valdemar; \"hän on niin siunattu, ettei\nhän ensinkään tarvitse nimeä. Katso vaan, kuinka siunattu hän on.\"\n\n\"Olkoon Valdemar sen valinnut,\" sanoi äiti ja ojensi kätensä\nmiehellensä. \"Herra on armossansa siunannut meitä hänellä, olkoon hänen\nnimensä sentähden Signe!\" [Signe on suomeksi: siunatkoon.]\n\n\"Olkoon niin,\" sanoi Akselinpoika; \"Valdemar on antanut hänelle nimen;\nsanokaamme häntä Signeksi!\" Kolme päivää sen jälkeen kastettiin hän\ntuomiokirkossa sillä nimellä.\n\nElisabet parani pian täydellisesti terveeksi, ja kaikki sai nyt\nAkselinpojan huoneessa vilkkaamman näön. Kun Valdemar ei ollut\nopettajansa luona, oli hänen rakkain toimensa tuuditella Signeä, ja\nerittäinkin oli hänen ilonsa suuri, kun Elisabet antoi jonkun kerran\nhänen sulkea sen kauniin lapsen syliinsä.\n\nTalvi kului mitään erinäistä Akselinpojan perheessä tapahtumatta. Kesän\nalussa muutti hän kauniisen, metsillä ja järvillä ympäröittyyn, lähellä\nSorötä olevaan linnaansa, jonka kuningatar oli antanut hänelle ja\nElisabetille häälahjaksi, ja joka oli pyhitetty ijankaikkisuuteen\nmuuttaneen siellä hääpäivänä olemisella.\n\nVaikka Valdemar oli syntynyt Seelannin kauniimmissa tienoissa, jossa\nhänen vanhempiensa tila oli ollut, ei hän kuitenkaan voinut muistaa\nkoskaan nähneensä metsää. Hän oli niinkun toisessa maailmassa, ja hänen\nnuori sielunsa nautti mieltymyksellä luonnon moninaisia kauneuksia.\nKristian opetti hänen kiipeämään puuhun, johon tämä oli erittäin\ntaitava, ja pian ei ollut yksikään metsän lintu varma pesässänsä, sillä\npieninkin haara kannatti tuon pienen metsästäjän, joka ei pelännyt\nmitään vaaraa, kun siitä oli palkintona harvinainen linnun pesä.\nKuitenkin otti hän harvoin enemmän kuin yhden pojan. \"Äiti-raukan,\"\nsanoi hän, \"ei pidä menettämän kaikkia lapsiansa; minä pelkään, että se\nsurisi itsensä kuoliaaksi\" Näitä linnun poikia ruokki Valdemar ja\nKristian suurella huolella, ja saivat pian pienen eläimistön, joka\nheille tuotti suurta iloa.\n\nPieni Signe kasvoi ja tuli kauniiksi lapseksi. Heidän maalta jälleen\npois muuttaessa saattoi hän jo käydä, ja kun he taas seuraavana vuonna\nmuuttivat sinne, alkoi hän puhua. Hän oli koko perheen, etenkin\nValdemarin lemmikki.\n\nKun ainoasti puoli päivää oli häneltä kulunut häntä näkemättä,\nikävöitsi hän häntä sanomattomasti, eikä iloisin leikki, kauniin lintu,\neikä hänen toveriensa innokkaimmat rukouksetkaan voineet häntä estää\nkiiruhtamasta sen ihanan tyttären tykö. Hän taisi kokonaiset hetket\nhuvittaa itseänsä leikittelemällä hänen edessänsä, ja hänen paras\npalkintonsa oli kun Elisabet silloin salli hänen hetkiseksi ottaa lapsi\nsyliinsä.\n\n\"Pidätkö sinä Signestä?\" kysyi Elisabet usein hänestä.\n\n\"Ah, paljoa enemmän kuin itsestäni,\" huusi Valdemar ihastuksella. \"Minä\ntoivoisin olevani iso, ja että olisin kuningas; sitte tulisi Signe\nminun kuningattarekseni.\"\n\nElisabet hymyili ja rukoili sydämellisesti Jumalaa, että Signe kerran\ntulisi sen rakastettavan pojan vaimoksi.\n\n\"Kukas tietää, mitä voipi aitaa voittaen tapahtua,\" sanoi Akselinpoika\nkuullessaan hänen rukouksensa, ja painoi suutelon jalon vaimon otsalle.\n\nNäiden helläin vanhempain tuuma, tulevaisuudessa yhdistää Valdemar ja\nSigne, tulikin toteen. Heidän ikäinsä eroitus oli vaan 6 vuotta. \"Hyvä\non, että mies on vähän vanhempi vaimoa,\" sanoi Elisabet usein, kun\nhänen ja Akselinpojan puhe sattui tähän aineesen; \"Valdemarin\nkypsyneempi järki johdattaa silloin Signen nuoruutta, ja me voimme\nlaskeutua levolle siinä turvallisessa varmuudessa, että lapsemme\ntulevat onnellisiksi maan päällä ja viimein kohtaavat meitä taivaan\nautuudessa.\" Näin uneksi Akselinpoika ja hänen puolisonsa, eikä\nhuomanneet niitä murhepilviä, jotka verkalleen kokoontuivat heidän\npäänsä päälle.\n\nValdemar oli edelleen harras linnustaja, johon myös Sorön ympärillä\noleva vankka metsä valmisti hänelle oivallisen tilaisuuden. Tätä ei hän\nmyöskään saattanut jättää käyttämättä, kun Signenkin suurin ilo oli\ntulla hänen lintuhuoneesensa, ja kun hän jo kolmen vuotiaana tiesi\njokaisen linnun nimen.\n\nHeidän kolmantena vuotena maalla oleskellessansa oli Valdemar niin\nonnellinen, tahi oikeammin: _hän oli onneton_, että keksi erään puun\nlatvasta maakotkan pesän. Hänen ja Kristianin ilo oli tästä löydöstä\nääretön, ja he pitivät tarkoin varalla sen ajan, jolloin molemmat\nvanhat kotkat olivat poissa pojillensa ruokaa noutamassa, saadaksensa\nottaa pojista, Valdemar nousi puuhun mustan johdattajansa kanssa,\nsaavutti onnellisesti pesän ja anasti toisen pojan, jonka hän sitte\nantoi Kristianille, joka odotti häntä alempana paksummilla haaroilla.\n\nSuurella ilohuudolla kantoi Valdemar kotkanpojan kotiin, sulki sen\nhäkkiin ja elätti sitä raa'alla lihalla ja kalan kappaleilla. Se otti\nruokansa hänen kädestänsä, ja Valdemarilla ja Kristianilla oli paljon\nhuvitusta tästä saaliista.\n\nKesän loputtua seurasi maakotka Valdemaria Roskildeen, ja samoin\nseuraavana keväänä syntymäpaikkaansa, Sorön läpipääsemättömiin metsiin,\njossa se nyt sai nauttia vapautta ja taisi lentää korkeimpiin puihin,\nmilloin vaan halutti; kuitenkin oli se vielä niin kesy, että Valdemar\nja Kristian viheltämällä saattoivat kutsua sen takaisin. Se lensi ulos\nja sisälle ikkunasta tahi avatusta ovesta, ja otti ravintonsa monilla\nnaurettavilla hypyillä.\n\nSigne ei voinut olla pelkäämättä nähdessään tuota lintujen kuningasta.\nHän pyysi sentähden Valdemaria, ettei hän milloinkaan enää kutsuisi\nsitä takaisin. Mutta vaikka hän mielellään olisi tahtonut täyttää tämän\nrakkaan lapsen toivon, ei hänellä kuitenkaan ollut kykyä sitä estää;\nsillä kotka useimmasti tuli itsestään takaisin hakemaan kartanolta\nruokansa jota palvelusväki vierasvaraisesti kyökistä sille antoi. Signe\nrauhoittui kuitenkin vähitellen, sillä kotka tuli joksikin harvoin\nnäkyviin, paitsi kun se saapui nälkäänsä sammuttamaan, josta luultiin\nsen löytäneen metsässä puolison, jonka luona oleskeli.\n\nKeski-kesällä lahjoitti Elisabet miehellensä pojan. Onnellisten\nvanhempain ilo siitä oli erinomainen, ja suuria valmistuksia tehtiin\nkasteesen, jota hyvin juhlallisesti piti vietettämän Sorön kirkossa.\n\nElisabetin kunnioitettavan äidin piti kastettaessa pitämän, ja hänen\nisänsä, tuo ijäkäs drotsi, sekä monta valtakunnan suurta, joiden kanssa\nAkselinpoika vielä seurusteli, huolimatta epäsuosiostaan, piti oleman\nkummina.\n\nKastejuhlan piti tapahtuman eräänä hyvin lämpimänä Heinäkuun päivänä.\nTämän nuoren maailman jäsenen oli mummonsa pukenut pitkään\nsamettivaatteukseen, joka oli runsaasti kirjaeltu kullalla, ja hänen\nkaulassansa riippui kultaketjussa kuningatar Margaretan tiamantteihin\njuotettu muotokuva, jonka kuningatar itse oli hänelle antanut\nmorsiuslahjaksi. Tämän piti nyt oleman rakastetun tyttärenpojan\nkumminlahja. Muotokuvan takapuolelle kirjoitti hän omansa ja lapsen\ntulevan nimen sekä päivän: Heinäkuun 15 p. 1416.\n\n\"Märta, aukaise ovi toiseen huoneesen, jonka ikkunat ovat auki,\" sanoi\nkunnioitettava eukko, jolle oli tullut vari sekä päivän helteestä että\npaljosta työstänsä lapsen kanssa; \"tuo siunattu poika ja minä olemme\nvariin menehtymäisillämme, mutta pane ensin poika kätkyeen, että hän\nmakaa kummien tullessa niinkun näytteenä, jonka pitää oleman kaunis\nkatsella.\"\n\nVanha Märta, joka oleskeli Akselinpojan huoneessa ja oli siellä\nvoittanut kaikkein kunnioituksen ja luottamuksen nöyryydellänsä\nperheelle, otti ensin vaatetetun lapsen mummonsa sylistä ja kysyi sitte\ntavallisella varovaisuudellansa: \"Kumpaistako ovea teidän armonne\nkäskee minun avaamaan, saliinko vai vierashuoneesen vievää?\"\n\n\"Vierashuoneesen,\" sanoi vanha rouva vähän vihaisesti; \"en minä pidä\nsinusta pahaa, Märta, mutta sinä olet hyvin pitkäpiimäinen tekemään,\nmitä käsketään. Pane nyt ovi auki!\"\n\nMärta totteli, mutta vastahakoisesti, sillä hän pelkäsi nuoren\nsukuherran kylmettyvän; hän aukaisi sentähden ovea vähän hitaasti,\nseisoi kauan kynnyksellä linkku kädessä ja katsoi nukkuvaan lapseen,\njonka jälkeen hän meni huoneesen sulkemaan muutamia avonaisia\nikkunoita, ettei veto tulisi liian kovaksi. Hänen tätä tehdessään kuuli\nhän vahvan suhinan huoneessa ja näki kesyn kotkan pihalta lentäneen\nsisälle vielä sulkematta olevasta ikkunasta. Hän riensi nyt sulkemaan\novea, mutta ennenkun hän sinne ennätti, oli kotka salaman sukkeluudella\nmennyt siitä sisälle, iskenyt kyntensä makaavan lapsen vaatteisin ja\nnosti nyt siipensä lentääksensä pois. Mummo päästi tässä kauheassa\nnäyssä kimeän tuskanhuudon ja kaatui pyörtyneenä lattialle. Märta\ntointui ja koki pelastaa onnetonta lasta; mutta ennenkun tuo vanha ja\nraihnainen vaimo ennätti ovelle, lensi kotka saaliinensa siitä ulos, ja\nMärta, joka kaikin voiminsa tarttui petolintuun, kaatui takaperin pari\nhöyhentä kädessä, mutta siivillinen peto lensi ikkunasta ulos, itkevä\nlapsi kynsissään.\n\n\"Jesus, Maria!\" huusi Märta epätoivon äänellä, huolimatta siitä että\nveri tulvasi hänen päästänsä kaulalle. \"Pelastakaa lasta! Kotka\nlennättää sitä pois; auttakaa, auttakaa!\"\n\nElisabet kiipesi tuskanhuudolla ylös sängystä ja riensi huoneesen\nhuutavan luokse. \"Missä on lapseni?\" huusi säikähtynyt äiti, joka\naavisti onnettomuutta ja pian pelkäsi sitä kun oli tapahtunut.\n\n\"Se on ryöstetty!\" huusi Märta, väännellen käsiänsä; \"kotka vei sen\nkynsissään!\"\n\nEpätoivon huudolla kaatui Elisabet hengetönnä maahan.\n\nMärta huusi taas apua, ja muutamia piikoja riensi sisälle ja auttoivat\nrakastetun rouvan ylös lattialta. Akselinpoika syöksi nyt sisään\nkokonaan mielettömänä. \"Onko se totta?\" kysyi hän; \"oliko se minun\npoikani, jota se onneton kotka lennätti kynsissään järven ylitse\nmetsään päin? Minä näin sen kauhean näön; mutta pelastakaa minua, etten\ntulisi mielettömäksi; sanokaa minulle, oliko se minun lapseni, ainoa\npoikani!\"\n\n\"Jumalan pyhä äiti suokoon teille voimaa kestämään sen hirmuisen\ntapauksen, jalo herra,\" sanoi Märta, kovasti itkien; \"jaa, se on totta;\nse julma onnettomuus on tapahtunut.\"\n\nAkselinpoika syöksi nyt ulos, huutaen niin, että se kaikui yli\nympäristön: \"kaikki minun väkeni pitää kokoontumaan, koko kartanon\nasukkaat, kaikki kalastajat! Lykätkää veneet vesille! Kuka vaan löytää\nminun poikani joko kuolleena tahi elävänä, sen minä ruhtinaallisesti\npalkitsen! Joutukaa!\"\n\nOnneton isä riensi järvelle ja heittäysi venheesen. Joukko kansaa\nseurasi hänen esimerkkiänsä.\n\nElisabetin äiti heräsi vasta siitä voimattomuudesta, johon kauhistus\noli hänen saattanut. Hänen mielentilansa oli hirmuinen, ja hän valitti\nitseänsä syylliseksi koko onnettomuuteen, koska lapsi oli hänelle\nuskottu, ja hän oli käskenyt Märtan avaamaan ovea. Hänen täytyi nyt\nkuitenkin askaroida surkuteltavan tyttärensä kanssa, joka oli aivan\ntunnotonna ja näköjään lähellä kuolemaa. Paljon ylhäisiä rouvia, jotka\nolivat läsnä kastamisjuhlaa varten, kiiruhti, kuultuansa kertomuksen\ntapahtuneesta onnettomuudesta, sisälle ja kantoivat Elisabetin sänkyyn.\nVihdoin aukaisi kurja silmänsä ja tuijotti hurjilla silmäyksillä\nympärillensä. Koko tapaus oli hänelle kuin ilkeä unelma; mutta\nläsnä-olijain kyyneleet vakuuttivat kuitenkin hänelle pian sen\nkauhistavan todellisuuden. Onnettomalla äidillä ei ollut yhtään\nkyyneltä. Epätoivo kumoutui hänen muutoin niin kauniissa, lempeissä\nsilmissään, ja hänen huulensa vetäytyivät suonenvedon tapaiseen hymyyn.\nMonta kertaa huusi hän kiivaasti: \"Antakaa Valdemarin ja Kristianin\nviheltää kotkalle! Ehkä se tulee takaisin minun lapseni kanssa, jos ei\nse jo olisi repinyt sitä viatonta olentoa!\"\n\nTätä olivat molemmat aikaa sitte koettaneet ja kertoneet niin kauan kun\nnäkivät hirmuista petolintua lapsi kynsissä, mutta kaikki oli turhaa.\nKotka ei piitannut enää heidän vihellyksestänsä; se riensi saaliinensa\nkaukana olevaan pesäänsä, repiäksensä sen ruoaksi nälkäisille\npojillensa.\n\nValdemar oli polvillaan rakkaan äidin sängyn jalan juuressa, väänteli\nkäsiänsä ja soimasi itseänsä itkien, että oli murhannut lapsen, koska\nhän oli kotkan taloon toimittanut.\n\n\"Sinä olit viaton ase Kaikkivaltiaan kädessä,\" sanoi drotsi,\nlohduttaen; \"sillä Hänen tahdostansa ei hivuskarvakaan putoo päästämme\neikä varpunen katolta. Elä sure siis, lapseni, vaan usko, että se\nryöstetty poika on Herran huostassa yhtä hyvin kotkan kynsissä taivaan\nja maan välillä liidellessänsä kuin äitinsä rinnoillakin. Hän voipi\nvielä, tämä Jumala, joka on turvattomain turma, tuoda lapsen terveenä\nja raittiina jälleen hänen syliinsä. Meidän pitää toivoman kaikkea\nHänen armostansa!\"\n\nMihin onkaan onnettoman muuhun turvaaminen kuin toivoon? Elisabet piti\nitsensä lujasti kiini sen ankkurissa; hän rukoili Jumalaa ja kaikkia\npyhiä varjelemaan sen lapsen henkeä, jonka hän äsken oli kivulla\nsynnyttänyt; hänen kyyneleidensä lähde avautui jälleen, hän toivoi\nihmetyötä, joka pelastaisi hänen lemmikkinsä ja vaipui tässä toivossa\nvoimatonna pään-alaiselleen, jossa keveä uni ummisti hänen silmänsä.\n\n\"Ah, että Jumala olisi jo kauan tätä ennen minun antanut päästä\nhautaani,\" valitti Elisabetin vanha äiti. \"Minä olen syy kaikkeen\nsiihen onnettomuuteen, joka teille on tapahtunut.\"\n\n\"Ei, mummo,\" nyyhki Valdemar, \"vaan minä olen syy kaikkeen. Minä\nrukoilen isääni, kun hän tulee takaisin, että hän ajaa minut pois;\nsitte minä menen metsään, jossa kotka pienen veli-raukkani on syönyt,\nja itken ja suren itseni kuoliaaksi.\"\n\n\"Ei,\" sanoi pikku Signe, \"sitä et saa tehdä, Valdemar; sinun pitää\noleman Signen luona; mutta paha kotka sinun pitää ajaa pois, kun se\ntulee takaisin, muutoin voipi se helposti ottaa minut kynsiinsä ja\nlentää metsään; ja sitte ei sinulla enää ole Signeä.\"\n\nElisabet heräsi. \"Onko Herra kuullut rukoukseni?\" kysyi hän, \"ja onko\nminun poikani pelastunut petolinnun kynsistä? Te vaikenette kaikki,\"\njatkoi hän, \"ah, niinpä on sitte lapseni revitty! O Jumala, se on\nkuollut saamatta pyhää sakramenttia, tulematta elähytetyksi kristittyin\nyhteydessä! Oi, ystäväni, rukoilkaa, rukoilkaa sen onnettoman sielun\nedestä!\" Hänen tilansa oli hirmuinen. Lääkärillä, joka heti kutsuttiin,\noli suurin levottomuus hänen hengestänsä; sillä yksi juoksetus-puuska\nseurasi tiheään toistansa.\n\nPimeä jo oli kun Akselinpoika tuli kotiin. Kaikki tiedustelemiset\nolivat olleet turhat. Joka puu, jokapaikka tuossa suunnattomassa\nmetsässä oli haettu läpikotasin, mutta ei mitään merkkiä lapsesta\nkeksitty. Kaikkialla, missä kotkan pesä oli, hakkasivat talonpojat sen\npuun, joka pesää kannatti, ja yli sadan kotkanpojan täytyi hengellään\nmaksaa sen ryöstön, jonka kesy kotka oli tehnyt; mutta siitä ei ollut\nmitään hyötyä.\n\nAkselinpoika riensi kuoleman kanssa kamppailevan vaimonsa sängyn\nluoksi. \"Elä jätä minua, kalleuteni!\" sanoi hän, ottaen tuon kalvean\nliljan käsivarsillensa. \"Elä minun, Signesi ja Valdemarin tähden!\"\n\n\"Pyhä neitsyt on kuullut rukoukseni,\" kuiskasi Elisabet tuskin\nkuultavalla äänellä, \"ja vaikk'ei minun poikani pyhässä kasteessa\ntullut vihityksi Sovittajalle, tapaan minä kuitenkin hänen taivaassa.\"\n\n\"Sinä et saa kuolla!\" huusi Akselinpoika, ja hänen kyyneleensä\ntulvasivat Elisabetin kalveille kasvoille.\n\n\"Minä lähden täältä,\" vakuutti Elisabet hyvin heikosti, \"sinne, missä\non huone valmistettu minulle Herran ja Hänen enkelittensä luona. Sinä\nsaat tavata vaimoasi Hänen kunniassansa.\"\n\n\"Ei sinun pidä kuoleman, oma siunattu äitini!\" huusi Valdemar\nepätoivoisena ja itki, samalla suudellen tuon suuresti rakastetun\nkylmää kättä.\n\nAkselinpoika nosti vaikeroivan Signen äitinsä sydämelle. Elisabetin\nvanhat vanhemmat vääntelivät käsiänsä, Märta nyyhki kovasti, ja\nElisabetin kaunis sielu lensi taivaasen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlon valoisa temppeli oli siis näin sukkelasti muuttunut surun\nhautaholviksi. Vielä hetki ennen puolta päivää oli Elisabeth\näärettömästi hyvillä mielin, ja ainoasti äitinsä hartailla rukouksilla\npysyi hän sängyssä. Hän otti hymyilevän pojan rinnoiltansa, antaen sen\nvanhukselle, eikä yksikään aavistus siitä kauhistuksesta, joka oli\ntapahtuva, himmentänyt hänen riemuansa. Koko talo oli järjestetty\njuhlan viettämiselle; se vilisi täynnä sukulaisia ja ystäviä -- vielä\nmuutama hetki ja juhlan sankari, tuo pieni äsken syntynyt oli kadonnut,\nhänen nuori rakastettava äitinsä ruumiina, isä ymmärryksensä\nmenettämällänsä, lapset äiditönnä, vanhat vanhemmat epätoivoissaan ja\nkaikki läsnä-oliat alakuloisina ja murheellisina. Vieraat menivät\nkaikki tiehensä, paitsi drotsi ja hänen rouvansa, ja pian näytti tuo\nilolle pyhitetty linna autiolta haudalta!\n\nSeuraavana aamuna sulki Akselinpoika ijäti rakkaan puolisonsa silmät,\nja meni sitte kansa-joukon kanssa uudestaan tiedustuksille. Hän tahtoi\nvähintäkin koettaa, että olisi löydetty lapsen luut, jotta nämä\nsurulliset jäännökset olisi voitu myös saada hänen äitinsä\nruumis-arkkuun.\n\nHän ja hänen lukuisat seuralaisensa hakivat seudun tarkoin kolmea\npeninkulmaa laajalta. Tuhannet kerrat seliteltiin lapsen vaatteet,\nkaulaketjut ja muotokuva, mutta ei kukaan ollut nähnyt niistä, ja\nkuitenkaan ei voitu muuten luulla, kuin että kotkan täytyi ne kapineet\njättää sille paikalle, missä saaliinsa hakkasi kappaleiksi, ja siellä\npiti myös löytymään lapsen luuranko. Mutta ei kukaan ollut nähnyt\nkotkan lentävän lapsen kanssa ilmassa, vielä vähemmän laskeuvan sen\nkanssa maahan.\n\nAkselinpoika ei lakannut kuitenkaan etsimästä. Hän kysyi jokaisessa\nmökissä, ja vähäpätöisimmänkin ihmisen kertomus oli hänestä tärkeä.\nViidentenä päivänä päätti hän palata jälleen kotiin, toimiaksensa\nrakkaan vaimonsa hautausta. Hän kyseli kuitenkin kaikilta, jotka\ntapasi kotitiellä, eikö he tietäisi hänelle neuvoa mitään jälkeä\nhaettamastansa. Noin peninkulma hänen kotoansa, kertoi eräs mies, joka\nniitti heinää, mainittuna päivänä nähneensä ison linnun lentävän\njoksikin lähellä maata, pitäen jotakin valkoista liehuvaa esinettä\nkynsissään, ja näyttäen sen kanssa tahtovan laskeutua alas. Mies sanoi\nmyös, päin lintu oli mennyt.\n\nNyt alkoi Akselinpoika etsiä kahta suuremmalla innolla. Hän jakoi\nväkensä ja neuvoi heidän kulkemaan eri teitä, itse tuli hän auringon\nlasketessa yksinäiseen mökkiin, joka oli tiheimmän metsän keskellä,\nyläpuolella Sorön järveä. Siellä kolkutti hän sisälle. Vanha\nmetsäläinen, vielä vanhemman, inhoittavan näköisen vaimon kanssa,\naukaisi oven. Kun hän oli asiansa sanonut, näytti perkeleellinen hymy\nvetävän kiini vaimon suuta ja miehen käsitti ehdoton väristys.\n\n\"No, nytpä on kotka ollut hullu,\" puhkesi vaimo puheesen ivanaurulla;\n\"ettekös tiedä, että petolinnut rakastavat aina loistavaa? Kun kotka\non ensin hakannut lihan lapsestanne, on se sitte myös niellyt\nluumurusetkin, jotka olivat vaan pelkkää rustoa, ja sillä kalliilla\nristiäispuvulla on se verhonut pesänsä, ja antanut loistavan koristeen\nsikiöillensä leikkikapineeksi. Te olette väärällä polulla, herra!\nTeidän pitää etsiä puiden latvoista, jos mielitte löytää lapsenne\npuvun, tahi ehkä pienen solmun sen kalutuista luista.\"\n\n\"Lakkaa!\" huusi Akselinpoika ja kätki kasvojansa käsillään, väristen\nhänen onnettomuutensa kauheasta selityksestä.\n\n\"Taikka tiedätkös Knuutti?\" jatkoi vaimo miehellensä joka ei virkkanut\nyhtään sanaa, \"me annamme herralle sen kurjan raukan, joka makaa tuolla\nnurkassa, koska hän on niin suuri lasten ystävä.\" Samassa nosti hän\nheikon lapsen käärittynä hajallisiin ryysyihin, käsivarrellensa.\n\"Ottakaa tämä, rakas herra! Se on minun tyttäreni lapsi katalan huoran\nsikiö, jonka hän ennen kuolemaansa heitti meidän kaulaamme; minä juuri\ntänään hautasin hänen. Tahdotteko ottaa tämän sikiön? Pienestä lahjasta\nmeille köyhille raukoille saatte häntä käyttää hyväksenne.\"\n\nLapsi parkui, niinkuin olisi se onneton olento tahtonut huutaa\nAkselinpojan laupeutta avuksensa, mutta hänen sydämensä oli liiaksi\nsurulla raskautettu, että siellä olisi ollut sijaa muiden kärsimisille.\nKuitenkin heitti hän muutamia kultakappaleita pöydälle ja lupasi\nvanhuksille joka vuosi saman verran, jos he lapsen huolella\nhoitaisivat, jonka jälkeen hän riensi ulos haeskelemisiansa jatkamaan.\n\nMutta kaikki tiedustelut olivat hyödyttömät. Valkea liehuva vaate, jota\nlintu oli pitänyt kynsissään, oli kentiesi karitsa, jonka se oli\nryöstänyt. Kukatiesi oli se pudottanut lapsen järveen! Akselinpojan\ntäytyi jättää kaikki toivo, ja Elisabetin mennä liian aikaiseen\nhautaansa, kanssansa sinne sulkematta rakkaan lapsensa jäännöksiä,\njonka menettämisen tähden hänen sydämensä oli puhennut.\n\nMurheväessä, joka seurasi rakastettua edesmennyttä maahan, näytti\nkymmenvuotias Valdemar olevan toivottomin. Hän ei herennyt valittamasta\nitseänsä syylliseksi tämän äidin kuolemaan. Hautauspäivänä laski hän\nirti kaikki lintunsa, eikä koskaan enää ryöstänyt minkään elävän\nolennon vapautta.\n\nSynkkä raskasmielisyys sijoittui Akselinpojan sieluun. Hän ei voinut\nunhottaa palkitsematonta vahinkoansa. Onnen kukkulalta oli hän\nsyöksynyt surun syvyyteen, ja keskellä elämänsä kesää oli hänen vähällä\nrusentaa se voimakas myrsky, joka kulki hänen teillensä ja kylvi\nkuolemaa ja hävitystä ympärillensä; sillä drotsi ja hänen puolisonsa\nelivät ainoasti muutamia kuukausia rakkaan tyttärensä jälkeen; suru\nmusersi heidän jalot sydämensä.\n\nHeidän kuollessaan lankesi Akselinpojalle suummattomat rikkaudet; mutta\nniillä ei enää ollut hänestä mitään arvoa. Kuitenkin koki hän Signen ja\nValdemarin tähden käyttää niitä parhaalla tavalla. Hän teki Valdemarin\nedesmenneen isänsä linnan omistajaksi, ja neljä kaunista ritaritaloa\nodotti Signen tulevaa miestä morsiuslahjana. Ja kukapa muu siksi voisi\ntulla kuin rakastettu Valdemar, joka pojan kokonaisella helleydellä oli\nkiinittynyt Akselinpoikaan, ja joka oli tullut välttämättömäksi hänen\nsydämellensä. Molempain hyväin lasten taipumukset näyttivät myös\nkohtaavan toinen toistansa, niin että kun Valdemar oli 18 ja Signe 12\nvuoden vanha, saattoi niitä pitää kahtena rakastuneena, jotka eivät\nvoineet elää ilman toinen toistansa. Signen suloisuus alkoi tällä\nijällä karttua, ja kun hän oli ennättänyt viidentoista vuotiaaksi, oli\nhän maan etevimpiä kaunottaria, joka jo askaroi monen nuorukaisen\nmielikuvitteissa ja liiteli heidän unelmissansa.\n\nKaikki kolme valtakuntaa olivat tyytymättömiä Erikin huonoon\nhallitukseen. Jos hän oli ollut irstainen ja huikentelevainen\nMargaretan eläessä, oli hän semmoinen vielä enemmän nyt, kun hänen ei\ntarvinnut tehdä mitään tiliä käytöksestänsä. Jalon Filippan kyynelet\nvuotivat salaisesti. Hänen muuttumaton helleytensä ei saattanut voittaa\nepävakaisen sydäntä, ja moni ylhäisen perhe vihasi Erikkiä heidän\ntyttäriensä ryöstäjänä ja vietteliänä, ja täytyivät toisinaan vastaan\nottaa hänen himojensa uhrit sekä heidän lapsensa, kun ne eivät enää\nvoineet miellyttää tuota ruunattua hekumoitsijaa.\n\nAkselinpoika olisi jo aikoja sitte jättänyt sen Väkivaltaisuuden\nikeessä huokaavan maan, jos ei se olisi ollut hänen suuresti rakastettu\nsynnyinmaansa, joka sen lisäksi vielä oli poveensa sulkenut hänen\nkalliin Elisabetinsä maalliset jäännökset. Mutta Sorön syvissä,\ntuuheissa metsissä oli kätkettynä sen kaunis kuva, hänen juhlallisesti\nkukoistava tyttärensä, ja jos hän joskus lähti kuningaskaupunkiin, jäi\nkuitenkin Signe Valdemarin suojassa linnaan.\n\nTämä oli 22 vuoden vanha, kun Akselinpoika päätti että hän sodassa\ntekisi itsensä ansiolliseksi saamaan Signen käden. Tähän tuli hyvä\ntilaisuus, koska vihollisuus Holsteinin kanssa vielä kesti.\nAkselinpoika antoi lemmikillensä sata hyvin varustettua ratsumiestä ja\nmääräsi, että hänen piti retkeillä Koldingiin, kussa Erik silloin\noleskeli, ollaksensa sodan näyttämöä lähempänä.\n\nRajusti sykki Signen sydän nähdessään tuon rakastetun nuorukaisen\nloistavassa kuparihaarniskassa, hopeaisessa kypärissä, ja liehuva\nsulkapensas kiharaisessa päässään pyörittelevän rohkeata sota oritta\nlinnan pihalla. \"Muistatko minua poissaollessani?\" kysyi Valdemar\nvapisevalta neidolta, kun tämä hyvästijätössä sitoi taivahan sinisen\nvyöttimen hänen hoikan vartalonsa ympärille ja kyyneleensä putosivat\nhänen kädellensä.\n\n\"Niin kauan kun elän,\" sanoi Signe suloisesti. \"Mutta ethän sinäkään\nunhottanee minua sodan kauhuissa? Ah, se ajatus on minulle runsas\nautuus, että minä asun muistossasi kuoleman kauhujenkin sinua\nympäröitessä!\"\n\n\"Jos kaadun,\" sanoi Valdemar viehkeästi, \"niin minä kuolen sinun rakas\nnimesi huulillani, ja puhkeavan sydämeni viimeinen sykähdys on\npyhitetty sinulle!\"\n\n\"Ja elä, poikani, niinkuin me Jumalan armosta toivomme,\" keskeytti\nAkselinpoika ja painoi Valdemarin liikutettua rintaansa vastaan, \"ja\ntule takaisin kunniarikkaana sotiana isäsi syliin; silloin saat Signen\nurhoollisuutesi palkaksi. Syleile morsiantasi ja mene sitte Herran\nrauhassa; paras siunaukseni seuraa sinua!\"\n\n\"Ja minun!\" huusi Signe, joka ei olisi voinut erota rakkaansa sylistä.\n\n\"Oi se julma, hurja sota!\" huokasi vanha Märta ja rukoili kaikkia pyhiä\nvarjelemaan sen rakkaan nuorukaisen päiviä.\n\n\"Tie hänen sydämeensä käy minun sydämeni lävitse!\" vakuutti Kristian\nlämpimästi, ja ratsasti nuoren herransa perästä, joka kiihkeimmällä\nmielen liikutuksella antoi hevosen juosta ulos linnan portista.\n\nMärta lankesi polvilleen ja rukoili kauan aikaa. Signe nosti\nkyyneleillä täytetyt silmänsä taivaaseen päin, eikä löytänyt sanoja\ntunteillensa.\n\nAkselinpoika katsoi liikutettuna Valdemarin perään, ja sanoi\nvilkkaasti: \"Noin nuori ja keveä olin minäkin kerran. Minä menin\nsotaan, niinkuin tanssiin; mutta nyt se on jo kaikki tyyni ollut ja\nmennyt. Nyt kumartuu vanha pääni maata kohden.\"\n\n\"Meidän helleytemme pitää sen jälleen nostamaan,\" sanoi Signe, vaipuen\nisänsä sydämelle.\n\nTyytymättömyys kuningas Erikin hallitukseen lisääntyi sillä väliin\npäivä päivältä, ja kansa vihastui syystä sekä niihin julmuuksiin, joita\nhän toisinaan harjoitti että yleisesti huonoon hallintoon, ja monta\nkertaa tukahdutti Filippa itse syntymähetkessä kapinan, jonka\ntarkoituksena oli anastaa ruunu Erikiltä ja panna se hänen päähänsä.\nTätä tietä ei jalo ruhtinatar tahtonut nousta Pojan valta-istuimille;\nperuuttamatta tahtoi hän pitää sen valan, jonka hän alttarin edessä oli\nvannonut perheelliselle kuninkaalle, joka ei koskaan nähnyt hänen\narmoansa ja hyviä avujansa: jakaa surun ja ilon hänen kanssansa ja olla\nhänelle uskollinen elämässä ja kuolemassa. Turhaan koki hän taivuttaa\nErikkiä lempeydellä ja oikeudella voittamaan kansan sydämet ja edes\npuolustamaan avoimia rannikoita, milloin niille tekivät rauhattomuutta\nja niitä ryöstivät merirosvot, joita parveili Itä- ja Pohjanmerellä;\nvieläpä välinpitämättömyys hänen kunniastansa ja kansallisuuden hyvästä\nmeni niinkin pitkälle, että hän vitkastelihe Sorön luostarissa, silloin\nkun hänen tärkeää kauppakaupunkiansa Köpenhaminaa piiritti suuri\nlaivasto, jonka Hansakaupungit ja Holsteinin kreivit keväällä 1428\nlähettivät kaupunkia vastaan, hävittääksensä sen kukoistavaa kauppaa.\n\nNäinä vaaran aikoina osoitti Filippa, jotta hän ansaitsi nimen\nmaan-äiti. Hän jätti kuninkaan linnan ja kiiruhti ahdistetun, kuninkaan\nhylkäämän Köpenhaminan avuksi. Hänen kaunis rintansa suljettiin\nteräshaarniskaan ja vahvat hivuksensa kätkettiin loistavaan\nhopeakypäriin, ja pieniin jalkoihinsa kiinitettiin pari välkkyviä\nkultakannuksia. Pieni käsi heilutti urhoollisesti salamoivaa miekkaa,\nja Filippan korkea majesteetillinen olento oli tässä varustuksessa\nkerrassaan niin lumoava ja kunnioitusta vaikuttava, että kun hän\nrohkealla ratsullaan, jota hän helposti hallitsi, ajoi Köpenhaminaan,\nkansa riemuhuudolla otti häntä vastaan ja luuli saattavansa jo hänen\nnäöstänsä olla vakuutettu suojeluksesta ja pelastuksesta.\n\nVihollisen laivasto oli sangen iso ja hyvin miehitetty. Sen sotaa\ntaitava johtaja päästäksensä mahdollisen lähelle linnoitusta, antoi\nsatamaan upottaa suuria aamia ja sammioita, rakensi niiden päälle\npattarioita ja istutti niille raskaat tykkinsä, joilla hän useat kerrat\nonnistui ampua kaupungin palamaan, vaikka tuli Filippan viisailla\nlaitoksilla aina pian jälleen tukahdutettiin.\n\nKun kaupunki oli huonosti varustettu elatusvaroilla ja oli täytymys\npelätä täydellistä nälänhätää, jos vihollinen asettaisi maalle\nsotajoukkonsa, tuli Filippan ensimäiseksi huoleksi hankkia ruokavaroja,\njoka onnistuikin hänelle kehoituksilla ja melkoisilla uhrauksilla.\nAsukkaat nurisivat yleisesti huonosta rahasta, jota kuningas oli\nlyöttänyt, ja jonka todellinen arvo oli kolmeneljännestä halvempi kuin\nrahan merkit osoitti; yhtä hyvin oli hän pakoittanut kansaa ottamaan\ntätä huonoa rahaa sen hyvän ja täysiarvoisen rahan sijaan, joka\nrahastohuoneesen täydyttiin jättää. Poistaaksensa tämän valituksen\nsyytä, antoi kuningatar nyt viipymättä tehdä kaiken hänellä olevan\nkullan ja hopean hyväksi rahaksi, jota hän jakeli vahingon palkkioksi\nenimmin kärsiville. Tämä esti ai'otun kapinan kuningas Erikkiä vastaan\nja saatti Filippalle kaikkein rakkauden, yksin niidenkin, joille ei\nkorvaus voinut ulottua.\n\nAlussa oli Filippan tarkoitus ainoasti puolustaa kovasti ahdistettua\nkaupunkia; mutta pian laajentuivat hänen tuumansa, ja hän rupesi\nmiettimään, kuinka taitaisi karkoittaa pois ne lukuisat viholliset,\njotka jo luulivat olevansa vakuutetut saaliistansa. Jos pelastus voisi\nolla mahdollinen, niin olisi se pian toimeen pantava, koska kuningatar\nsai tietää eräältä vakojalta, jonka hän karkulaisena oli lähettänyt\nlaivastoon, että vihollinen odotti Wismarista lisäystä, joka voisi\npaikalle saapua ensimäisen myötätuulen tultua. Kiiruhtaminen oli siis\nvälttämätön.\n\nOli alkupuoli Maaliskuuta 1428. Filippa oli koko päivän oleskellut\nsillä paikalla, missä vaara oli uhkaavin, järjestellyt puolustusta ja\nkokenut kehoittaa kansaa lujuuteen ja urhoollisuuteen. Ei piiritettyin\nonni kuitenkaan näyttänyt olevan myötäsukainen; vihollisen kuulat\nlevittivät kuolemaa ja hävitystä heidän sekaansa, ja syvä kauhun\nhiljaisuus näytti ilmoittavan, että urhoollisuus alkoi laimistua.\nAinoasti Filippa sitä jälleen elähytti.\n\nJälkeen puolen päivän hiljensi vihollinen tulensa, saadaksensa\nhaavoitettuja sitoa ja kuolleitansa mereen heittää. Tämän levon-ajan\nkäytti Filippa puhutellaksensa kansaa.\n\nAurinko läheni laskuansa, kuningatar oli katsonut kaikki vahtipaikat ja\njakanut tarpeelliset käskyt. Hän istui nyt valkialle ratsullensa, joka\nnäytti ylpiälle kauniin kuormansa tähden. Vasemmassa kädessään piti hän\nohjakset ja oikiassa heilutti hän keveästi ja voimakkaasti tuota\ntaivaasta pudonnutta \"Danneborgia\" [sotalippu, joka putosi taivaasta\nTanskalaisille heidän Valdemar Seierin johdolla taistellessansa\nHarjumaalaisten kanssa Kesäkuun 15 p. 1219, ja joka sitte tuli Tanskan\nvaltalipuksi. Koskinen, Kertom. Ihmisk. Historiasta II, s. 240] sekä\nhuusi kovalla äänellä:\n\n\"Te jalot Tanskalaiset, ritarit, porvarit ja talonpojat! Kuulkaa\näitiänne ja kuningatartanne! Filippalla on jotakin sanottavaa rakkaalle\nkansallensa. Näille ahtaille kaduille saattaa kuitenkin vaan vähäinen\nmäärä mahtua. Seuratkaa minua siis kaupungin ulkopuolelle aukealle\nmaalle, Jumalan kirkkaan taivahan alle ja kokoontukaa minun\nympärilleni; kentiesi Herra minun heikon käteni kautta saattaa\nvihollisten ylivoiman häpeään ja antaa oikealle asialle voiton.\"\n\n\"Eläköön Filippa!\" huusivat kaikki ja seuraavat rakasta kuningatarta,\njoka ratsasti verkalleen alinomaa kasvavan joukon edellä, kunnes hän\nvihdoin pysähtyi pohjoisportin ulkopuolelle, ympäröitynä lukemattomalla\njoukolla aateleita, porvareita ja talonpoikia, jotka olivat sinne\ntulvailleet joka puolelta. Miellyttävästi ja majesteetillisesti\nhyppäsi tuo kaunis sotijatar hevosensa selästä, astui mahtavalle\nsukuhauta-kummulle, heilutti pyhää \"Danneborg'ia\" ilmassa ja kehoitti\nkansaa elävällä puheella hänen kanssansa panemaan kaikki alttiiksi\nkaupungin puolustukseksi, jota ei kauan voitu muulla tavoin tehdä, kuin\nvihollisten karkoittamisella. Kokoontunut joukko, joka kuunteli häntä\ntarkkuudella ja liikutuksella, vastasi häntä suurella ilohuudolla,\nluvaten seurata häntä vaaroissa ja kuolemassa.\n\nSeuraavana aamuna ennen auringon nousua oli useampia tuhansia\nliikkeessä, tehdäksensä Filippan esityksen mukaan. Metsän satavuotiset\njättiläiset kaatuivat kirveen edessä, ja tuskin oli puu kaadettu, kun\nse jo oli sahattu ja osapuille vestetty. Lapset punoivat nuoria\nhirsilauttaan ja vaimot kantoivat ruokaa työntekijöille. Monta tuhatta\ntalopoikaa, jotka usein vaihettivat vuoroa toistensa kanssa,\nkulettelivat kanonia (tykkiä) Valdemarin linnasta Vordinborgista\nKöpenhaminaan, ja siellä oli muutamain päiväin kuluttua Filippalla ilo\nnähdä muuttelevat patteriansa hyvin tykeillä varustettuina ja\nmiehitettyinä, valmiina lähtemään vihollista vastaan.\n\n\"_Voitto tahi kuolema_!\" huusi ruunattu sankarina astuessaan\nensimäiselle patterialle, joka käännettiin vihollisen laivastoa kohti,\nja \"_voitto tahi kuolema_\" kaikui tuhansista suista, kun tykit\naukaisivat tulta ruiskuttavan kitansa. Vihollisen kuulat tekivät kyllä\nvähin hävitystä Tanskan sotureissa; mutta tämä tuli ainoasti heidän\nmaapatterioistansa, ja Filippa johti niin pian kun mahdollista niiden\nohitse. Laivain kuulat lensivät taas enimmiten mitään vahinkoa\ntekemättä patteriain ylitse ja vähitellen syttyivät itse laivat\npalamaan. Meri oli täynnä lyötyin vihollisten ruumiita, Köpenhamina\nvapaa ja voiton ruunu säteili Filippan kauniilla otsalla.\n\nPalavain laivain tuli valaisi kevät yötä, kun kuningatar vei jälleen\nvoitolliset laumansa pelastettuun kaupunkiin. Siellä veisasivat he\nyhteisen kiitosvirren voiton Jumalalle, ja kansa kantoi Filippan\nriemusaatolla Absalonin vanhaan linnaan. Filippa ei kuitenkaan ollut\nainoasti sankarinna; suloisin naisen sydän sykki hänen rinnassaan, ja\nkun hän päivää jälkeen meritappelun näyttäytyi tavallisessa puvussaan,\nkävi sairashuoneissa, oli apuna haavoitettuin sitomisessa, lohdutti\nkärsiviä ja lupasi apua ja tukea niille poloisille, joilta isän, miehen\ntahi sukulaisten kuoleman kautta nyt oli kaikki turva ryöstetty, näytti\nhän olevan kokonaan toinen olento, ja se ihmetteleminen, jota kansa\nedellä oli ominut rohkealle sotijattarelle, muuttui nyt jonkunlaiseksi\njumaloitsemiseksi. Heistä näytti lohdutuksen enkeli laskeuneen heidän\nsekaansa.\n\nKuningas oleskeli vielä Sorön luostarissa, ja Filippa tuli sentähden\nhänen luoksensa itse ilmoittamaan sitä kunniarikasta voittoa, jonka hän\noli saanut. Kylmästi ja ylönkatseellisesti otti hän jalon kuningattaren\nvastaan ja käski hänen viipymättä mennä Roskildeen, siellä likemmin\nkertoaksensa hänelle sen urostyön seikoista, joka kerrassaan turvaisi\nTanskanmaan itsenäisyyden ja kaupan. Hiljaisesti totteli kuningatar\nhänen käskyänsä, ja huomasi Roskildessä sen katkeran totuuden, että\nkuningas kovin julkisesti oli rikkonut uskollisuutensa häntä kohtaan ja\nantanut kietoa itsensä hänen hovineitsyensä, tuon alhaisen Cecilian\njuoniin. Tämä nainen, joka nyt rajattomasti hallitsi heikkoa ja\nirstaista yksinvaltiasta, oli syynä siihen kylmyyteen ja ylönkatseesen,\njolla hän nyt kohteli jaloa Filippaa, joka oli viimeisellä kuninkaalle\ntekemällä palveluksellansa toivonut tulevansa askeleen hänen\nepävakaista sydäntänsä lähemmäksi.\n\nKuumat kyyneleet ilmoittivat Filippan surua; kuitenkaan ei hän kaikkea\ntoivoansa heittänyt voittaaksensa hänen huikentelevaa miestänsä, sillä\naina siitä päivin, kun hän matkusti Köpenhaminaan, oli hänellä toivo,\njoka nyt muuttui varmuudeksi ja jolla hän olisi aikonut ilahuttaa\nkuningasta Sorössä, ell'ei tämä olisi häntä niin häpeällisesti\nkarkoittanut näkyvistänsä; hän tunsi nimittäin tulevansa äidiksi.\n\nFilippa oli raskautensa ajan kahdeksannella kuukaudella, ja kansa\nkatsoi iloisella odotuksella sen ajan täytenemistä, kun Erik Cecilian\nseurassa, viisi kuukautta poissa oltuansa, taas saapui Roskilden\nkuningaslinnaan. Hän tunsi jo edeltäpäin hänen tilansa, ja sen ynnä\nheitä yhdistäväin siteiden kanssa olisi pitänyt häntä liikuttaa\narmeliaisuuteen ja rakkauteen puolisoansa kohtaan, jos tämä ei olisi\nollut niin viehättävä ja kauniskaan kuin hän todella oli; mutta tuossa\npimitetyssä ei vaikuttanut mitään se, mikä liikuttaa tavallisesti\nihmisiä; hän vaan inhoi hyvillä avuilla lahjoitettua puolisoansa,\nhäpäisi häntä pilkka- ja haukkumasanoilla, kun hänelle, monta päivää\nodotettua, vihdoin suotiin armo tulla kuninkaan silmäin eteen. Filippa\nkuunteli hiljaisesti hänen vihansa sanatulvaa, mutta kun hän mätti\nkirouksia häntä ja hänen vielä syntymätöintä lastansa vastaan, silloin\noli hänen sydämensä valmis puhkeamaan, ja hän huokasi puoli-ääneen\nkohottaen kyyneleillä täytetyn silmänsä taivaasen päin: \"O Jumala, suo\nminulle kärsivällisyyttä!\" Uusi kirousten virta tempasi pian hänen\najatuksensa alas armahtajan istuimelta, jonne ne olivat kohonneet\nkelvottoman puolisonsa silmäin edessä, ja silloin sattuivat hänen\nsilmänsä tapamaan entistä hovineitoansa, joka nyt oli hänen ylevä,\nhallitseva kilpailiansa, ja joka kuninkaan sivulla oli ottanut hänen\nsijansa, ja hän keksi samalla, että hänkin oli kaukana raskauden\ntilassa. Kauhistuneena ja tuskastuneena tästä varmuudesta lankesi\nsorrettu kuningatar kiljahtaen, voimatonna Cecilian palveliain syliin.\n\n\"Laske irti hänet,\" huusi hurjatar, \"sinä olet ainoasti määrätty\nminun palvelukseeni!\" ja kun nainen kuningatarta säälien viipyi,\njuoksi Cecilia hurjana sinne ja rääkkäsi häntä. Neitonen laski nyt\nkuningattaren hiljaa lattialle ja asettihe yhteen nurkkaan huoneessa.\n\n\"Viekää häntä ulos,\" sanoi Erik jonkunlaisella sääliväisyydellä,\nkääntäen pois kasvonsa.\n\n\"Haa!\" huusi Cecilia, \"hurmaako tuo ulkokullattu sinua vielä\nkeinonensa? ja pidätkö sinä tämän pelin totena? Jos vähäkin käytät\njärkeäsi, niin näet, että koko pyörtymys on ainoasti juoni eroittaa\nminua sinun käsistäsi ja taluttaa sinua, niinkun kesyä karhua ympärinsä\nrautakahleissansa.\"\n\n\"Saatanan kautta! Se ei saa olla! Ylös, teeskenteliä,\" huusi Erik,\njonka kasvot osoittivat hurjuutta ja raivoisuutta, ja kiersi onnettoman\nkuningattaren silkkihivukset kätensä ympärille, vetäen hänen ovelle.\nKun rääkätty ei vielä herännyt pyörtymyksestänsä, nousi hänen raivonsa\nniin korkealle, että hän potkaisi häntä niin voimakkaasti, että hänen\ntietoisuutensa palautui.\n\n\"Armoa!\" huusi hän nyt, \"armoa viattomalle, joka lepää sydämeni alla!\nErik, sääli syntymätöntä lastasi!\"\n\n\"Haa!\" huusi tyranni, \"kirousta sille ja sinulle. Siitä en minä lukua\npidä. Ceciliani pitää synnyttämän minulle Pojan, kolmen mahtavan\nvaltakunnan perillisen.\"\n\n\"Se on liika paljon!\" vaikeroitsi Filippa, koettaen nousta ylös.\n\n\"Ylvästeletkö, vaimo!\" huusi Erik vihassa ja syöksihe vimmattuna\nkäsiksi surkuteltavaan kuningattareen, jonka veri hänen hurjan\nmenettelönsä tähden tulvasi lattialle.\n\n\"Jumala, o Jumala!\" oli ainoa, minkä Filippa saattoi lausua,\nmadellessaan villieläimen kynsissä.\n\n\"Lakkaa,\" sanoi Cecilia, \"elä tapa häntä! Siitä voisi olla vaaralliset\nseuraukset, sillä hän on vielä tuhman kansan epäjumala.\"\n\n\"Tämä pelastaa kurjan henkesi,\" sanoi tyranni hammasta purren ja jätti\nkäsitysten Cecilian kanssa huoneen ottaaksensa osaa valmistettuun\nmetsästykseen.\n\nCecilian palvelia, joka jäi huoneeseen, riensi nyt tuon lähes murhatun\nluokse ja nosti hänen ylös lattialta, jota tehdessä hänen kyyneleensä\nsekaantuivat kuningattaren vereen. Tämä hyvä nainen koki kuitenkin\nturhaan nostaa häntä ylös ja viedä häntä tuolille, sillä Filippa oli\ntaas vaipunut syvään pyörtymykseen. Hänen täytyi sentähden laskea\nkuningatar jälleen lattialle ja juosta ulos apua huutamaan.\n\nTuskan huudolla syöksi Lady Johanna Sommerset, Filippan kunnioitettu\nkasvattajatar, ja muutamia hovineitoja huoneesen. \"Tämän hyvä-avuisen\nveri huutaa kostoa,\" sanoi Lady Johanna, nostaen naisten kanssa verisen\nkuningattaren ja kantaen hänen ulos.\n\nFilippa makasi kauan kuoleman-kaltaisessa pyörtymyksessä, kunnes\nlääkärien taidon onnistui pelastaa hänen henkensä, joka oli niin kallis\nmaalle ja hänen kansallensa.\n\nKöpenhaminan vapauttaja, tuo koko Europan ihmettelemä sankaritar oli\naivan lannistettu. Suruisena nosti hän silmänsä taivasta kohti ja\nrukoili hiljaisesti lievitystä, sillä hän tunsi, että nyt oli häneltä\nkaikki hukassa. Kaikki, jotka olivat hänen ympärillään, itkivät äänen\nja kansan valitushuuto, joka kuului huoneen ulkopuolella ja täytti\npalatsin, tunkeusi aina kärsivän vuoteelle asti.\n\nVartioitsevat naiset ja lääkärit olivat niin ahkerassa työssä sairaan\nkanssa, että eivät huomanneet, kun ovi aukeni ja joukko kansaa\nhiljaisin askelin astui sisään, ennenkun huone oli täynnä. Kaupungin\nasukkaat tahtoivat tietää, oliko rakastettu kuningatar elävä tai\nkuollut, ja sisääntuliat olivat koko kansan lähettiläinä, joka häälyen\npelon ja toivon vaiheella odotti ulkopuolella.\n\nSuruisesti katselivat kaikkein silmät kalveata Filippaa, joka taitetun\nliljan tavalla makasi vuoteellaan.\n\n\"Minä elän, rakkaat lapseni,\" sanoi hän, ja nämä hänen ensimäiset\nsanansa saattivat kansan silmiin kyyneleet.\n\n\"Pyhä Neitsyt olkoon kiitetty, joka on varjellut kalliin henkesi,\"\nsanoi Roskilde porvariston vanhin, lähes satavuotias ukko. \"Mutta jos\nse on totta, mitä huhu sanoo yli koko Roskilden, että Erik pahan\nCecilian yllytyksestä on polkenut sinun, maan äidin ja sankarittaren,\njalkainsa alle ja rääkännyt sinua, niin ei hän enää ole ansiollinen\nnäkemään auringon nousua, sillä hän on silloin julmempi itse metsän\nvilli-eläimiä, joka toki rakastaa puolisoansa, erittäinkin kun se on\näiti. Ah, jos tuo tylymielinen Pommerilainen makaisi haudattuna\nPommerin korkeimman vuoren alla ja sinä yksinäsi istuisit valtion\nohjissa, niin rauha ja menestys kukoistaisi maassa: sillä sinä olet\nystävällinen, viisas ja urhoollinen, Erik sitä vastaan on julma,\ntaitamaton ja pelkuri eikä mahdollinen yhteenkään meren pisaraan, joka\nhänen hävyttömyytensä on hänen saattanut sinusta vuodattamaan. Mutta\nhänen pitää kyllä saamaan palkkansa, ja synnin palkka on _kuolema_! ja\nkun hän iltasella tulee kotiin metsästämästä sen pahan naisen kanssa,\njoka valaa kaikki ne kuulat, jotka hän ampuu -- -- -- ja mitä hänen\nkäärmeen päähänsä pälkähtää, niin löytyyhän toki joku lapia-kirves,\njoka sen voipi kahtia halaista.\"\n\n\"Ei!\" huusi nyt tämä niin syvästi salvattu, kaikki voimansa ponnistaen,\n\"ei, te erehdytte, hyvät ystäväni lainatessanne korvanne valheelliselle\nhuhulle. Minun laitani oli täydellisesti hyvä, kun kuningas meni\nmetsästämään tänään, ja minä nousin tuolille nähdäkseni ikkunasta kun\nhän ratsasti ulos linnanpihasta; silloin särkyi tuoli, minä putosin\nlattialle ja vahingoitin pudotessani itseni. Teidän pitää ajatella\naremmin kuninkaastanne, Kunnioittakaa häntä, sillä hän on herranne ja\non Jumalan teille antama. Menkää nyt kotiinne, rakkaat lapseni, sillä\nminä tarvitsen lepoa. Hyvästi!\"\n\nJoukko katseli kunnioituksella kuningatarta ja kaikki viipyivät\nhuonetta jättäessään. Ijäkäs porvari lankesi povillensa, korotti\nkätensä kuningattaren vuodetta kohti ja sanoi syvästi liikutettuna:\n\"Anna meille siunauksesi. Se vahvistaa meitä raskaita kuormia\nkantaessamme, ja kuka tietää, tokko enää koskaan kokoonnumme, sillä\nsynkkä pilvi vetäiksen päämme päälle.\"\n\nFilippa olisi tahtonut puhua, vaan ei voinut. Hiljaisesti katsahti hän\ntaivaasen ja rukoili hiljaa sen kansan edestä, jonka sydämen hän oli\nvoittanut korkeilla hyvillä avuillansa, ja joka oli niin kallis hänen\nsydämellensä. Kyyneleet tulvailivat hänen silmistänsä, ja vihdoin\nsaattoi hän vaivoin sammaltaa nämä katkaistut sanat:\n\n\"Taivahan siunaus levätköön teidän päällänne, jotka olette tänne\nkokoontuneet, ja koko kansani päällä! Pian kentiesi, sangen pian, olen\nminä seisova siunauksen-antajan istuimen edessä, ja silloin...\" hän\nolisi puhunut vielä mutta, tunteittensa valloittamana, ei voinut; hän\nojensi siunaten kätensä kansaa kohden ja vaipui syvään voimattomuuteen.\n\nLääkäri pyysi kansaa menemään pois. Tuskallisesti katsahtaen meni se.\n\nLääkäri ja hovinaiset ympäröivät sänkyä, ja Filippan vanha\nkasvattajatar kuiskasi lääkärille:\n\n\"Ei yksisään enkeli taivaassa voi olla suloisempi, kuin tämä tomuun\ntallattu hyvä-avuinen, sillä hän pelastaa tänä hetkenä häpeällisen\nmurhaajansa hengen, jonka pään päällä jo koston miekka riippui\nhivuskarvassa.\"\n\n\"Loppumaton autuus toisessa maailmassa pitää tuleman hänen\npalkaksensa,\" sanoi lääkäri kyynelsilmin.\n\nFilippa tointui vihdoin, mutta kovissa synnytystuskissa. Kolme päivää\ntaisteli hän hirmuisissa vaivoissa, kunnes hän sai kuolleen keskoisen,\njoka oli murhattu hänen sydämensä alle.\n\nKauan häälyi onnetoin ruhtinatar kuoleman vaarassa; mutta vihdoin\nvoitti hänen vahva luontonsa. Hän sai vähitellen niin paljon voimia,\nettä hän kolmen kuukauden kuluttua taisi jättää sairas-vuoteen, jossa\nhän kuitenkin oli tehnyt peruuttamattoman päätöksen ijäksi päiväksi\npaeta tyranniansa, ja siitä lähin pyhittää kauniin elämänsä rukouksilla\nja jumalisuuden harjoituksilla. Hän jätti salaisesti Roskilden ja\nmatkusti Vadstenan luostariin Ruotsissa, jossa suru sekä kärsimänsä\nrääkkäykset pian musersivat hänen jalon sydämensä.\n\nPohjan kansa tunsi äänettömällä kauhistuksella, että sen\nsuojelus-enkeli oli poissa ja kevytmielinen Erik katui liian myöhään\nhäpeällistä käytöstänsä häntä kohtaan. Cecilia riemuitsi ja kietoi\nheikon hallitsian vielä lujemmin verkkoonsa. Hän huimentui pian\nalinomaisessa hekkuman humalassa, ja Filippa unohtui. Cecilian ylpeys\nsaavutti korkeutensa. Hän puki itsensä loistolla, ja Erik parka oli\nainoasti välikappale hänen kädessään. Hän möi virkoja, arvoja,\ntallaten lain ja oikeuden jalkainsa alle.\n\nAinoa valtion säätyistä, joka vielä oli Erikille kuuliainen, oli\nhengellinen sääty, koska hän melkein orjallisesti heittäysi sen vallan\nalle. Tuo heikko yksinvaltias luuli sillä sovittavansa taivasta, jota\nhän tunsi olevan syyn pelätä.\n\nVoidaksensa papiston lisääntyneen vallan kautta kokonansa saada\nvaltansa alle muut säädyt, sekä vasten oikeutta anastaa itsellensä ja\nkuninkaalle mahtavan aateliston viekkaudet, antoi Cecilia Erikille\nneuvon toimittaa valtakuntaansa inkvisitionin, jonka hirmuista voimaa\nhän oli oppinut tuntemaan, seuratessaan kamaripiikana erästä\naatelisherrasväkeä matkoilla etelä-Europassa. Hän lopetti pitkän\npuheensa, jossa koki vakuuttaa helppouksista kuningasta ehdoituksensa\nkeinollisuudesta, näillä sanoilla, joita hänen oma loppunsa sattui\ntodistamaan; \"Inkvisitionin rauta-käsivarressa on tuhansia käsiä,\njoiden sormet ovat miljonia tulikuumia kynsiä. Jospa pahantekiä vielä\nkauankin olisi vapaana, niin se kuitenkin vihdoin musertaa hänen\npetollisen sydämensä ja heittää sen ikuiseen liekkihin.\"\n\nErik vastaan-otti ilolla tämän alhaisen vaimon neuvon ja tuumi\nsalaisesti Seelannin piirikunnan piispan, Jöns Antinpojan kanssa\nkeinoista tämän verituomio-istuimen. Tanskaan tuomiseksi päättivät\nyhteisesti vetää Lundin arkkipispa, Johana Laskman, neuvoon, joka\nonnistuikin toivon mukaan, koska tämä ankara katolilainen oli kauan\nkiivastellut uskossa hallitsevaa laimeutta vastaan, eikä mitään niin\nkiivaasti halunnut, kuin saada käyttää tulta ja miekkaa palauttaaksensa\ntaivahan portille ne monet eksyneet lampaat, joita pohjolassa oli\nvilinäisillään. Todelliset syyt; kosto ja saaliinhimo salattiin\nvarovaisesti arkkipiispalta, josko nuo kolme salaliittoon yhtynyttä\ntunsivat hänen semmoiseksi mieheksi, joka, paitsi haaveksivaa uskonnon\nintoansa, oli muka väkivallan ja vääryyden perinpohjainen vihollinen.\n\nPiispa Jöns Antinpoika oli aikansa suurimpia teeskentelijöitä, ja hänen\nmusta kaapunsa kätki kaikkiin paheisin perehtyneen sydämen. Kuitenkin\nkunnioitti kansa häntä pyhimyksenä, koska hän alinomaa nosti kieron\nsilmänsä taivasta kohden, kun hän näyttäytyi, eikä ollut kitsas\napostoliselle siunaukselle.\n\nTällä miehellä ja kavala-juonisella Cecilialla oli rohkeutta ja voimaa\npanemaan toimeen, mitä olivat päättäneet, huolimatta sen voiton\nhirmuisuudesta, jota siitä toivoivat saada.\n\nTuon kunnioitettavan herran toivo oli anastaa melkoinen osa\nteurasuhrien omaisuutta, ja myös inkvisitionin salaloukoissa saada\nestämättä tyydyttää hänessä hallitsevaa taipumustansa toiseen\nsukupuoleen. Hän esitteli sentähden inkvisitionin armollisuutta, jonka\nsekä kuningas että arkkipiispa myönsivät ja pyhä isä viimen vahvisti.\n\nCecilia toivoi ei ainoasti kullan, vaan myös Tanskan kansaan, joka aina\nkohteli häntä tylyllä ylönkatseella, eikä tahtonut kunnioittaa häntä\nkuningattarena, jota hän oli usein kiivaasti vaatinut. Jos ei Erikin\norpana, Pommerin herttua Ragislao ja hänen sisarensa poika, Pfaltsin\nkreivi Kristoffer Baijerilainen, joka sitte tuli Erikin sijaan\nkuninkaaksi, olisi elänyt, niin olisi Erik luultavasti julkisesti\nantanut kätensä tuolle riettaalle vaimolle alttarin edessä ja\nsuonut hänelle Filippan sijan kolmella pohjan valtakuntain\nhallitus-istuimella.\n\nKolmas henkilö valittiin pyörittämään sitä suurta ratasta, jota\ntahdottiin panna liikkeeseen, ja tämä oli Margaretan kelvollisen\nrippi-isän kelvoton jälkeen tulia Sorön luostarissa, abotti Sigismund,\njoka oli sovelias piispa Antinpojan uskottu, parhaassa ijässään oleva\nmies, tuskin 40 vuoden vanha. Tämä oli Cecilian rippi-isä ja tiesi\nkaikki hänen juonensa ja koukkunsa. Cecilia oli myös ymmärtänyt hänen\nsaattaa kuninkaan luottamukseen, jotta hän käyttäisi kaikki vehkeensä,\nsaattaaksensa Erikin panemaan ruunun hänen päähänsä. Palkaksi tästä\nkonnan-työstä, jos se onnistuisi, piti tuleman Seelannin pispanistuin,\njosta Jöns Antinpoika piti pois syöstämän, ja kauniin Cecilian rakkaus,\njota tuo hekumallinen munkki oli kauan himoinnut.\n\nSigismund matkusti, varustettuna tarpeellisilla asiakirjoilla\nkuninkaalta ja arkkipiispalta, pyytämään paavilta suostumusta saada\npohjoisessa laittaa inkvisitioni. Pyhä isä iloitsi suuresti siitä\nuskonnon-innosta, jonka hän nyt huomasi hallitsevan aina kylmään\npohjolaan asti, ja toivoi sydämellisesti, ettei yksikään väärä-uskoinen\neikä Jumalan pilkkaaja välttäisi inkvisitionin miekkaa, siunasi\nhurskasta abottia harrastuksestaan ja nimitti hänen aijotun\nverituomio-istuimen toiseksi inkvisitoriksi.\n\nNyt et Sigismundilla ollut muuta, kuin Cecilian salaisen käskyn\nmukaan saada hyvä selko inkvisitionin luonnosta, sen vankeuksista,\nkillutus-kapineista ja muista rakennuksista, sekä tuoda muassaan\ntarpeellisia kidutus koneita ja yksi tahi pari oivallista pyöveliä.\n\nTämä hengellinen herra toimitti aivan tarkoin tuon julman käskyn, ja\ntoi muassaan, niinkuin hän ilmoitti kuninkaalle jättäessään tiliä\nlähetyksestänsä, taivahan kunniaksi ja pyhän uskonnon jalostuttamiseksi\nei ainoasti etsityn luvan ja ison joukon erityisiä kidutuskoneita, vaan\nmyös inkvisitioni-vankeuksissa oivallisesti harjoitetun pyövelin.\n\nMutta mihin olisi inkvisitionin hirmuinen verituomioistuin\nrakennettava? Jokainen mustakaapuinen villipeto toivoi sitä\nalueellensa. Jotta jokaisen tahto täytettäisiin, päätettiin\ninkvisitioni sijoittaa kahteen paikkaan Tanskassa, nimittäin\nRoskildeen, johon sille piti rakennettaman iso ja vahva vankeuslaitos,\nja Soröhön, sen luostarin mahdottoman syviin maan-alaisiin holveihin.\nSittemmin piti apurakennuksia asetettaman moniin paikkoihin Ruotsissa\nja Norjassa. Satoja käsiä ryhtyi heti Roskildessa rakennustoimeen,\nsamalla kuu Sigismund laitteli maan-alaisia holviansa sen perkeleen\ntyöhuoneen kaltaiseksi, josta hän oli saanut piirustukset ja koneet.\nPian oli tämä hirmuinen työ tehty, ja niinkun hyena himoitsee saalista,\nniin himoitsi Sigismundkin ensimäistä uhria. Kadotus riemuitsi.\n\nCecilia tahtoi nähdä työtänsä ja iloita katsellessansa tuota\nkauhistuksen asuntoa, jossa hänellä olisi tilaisuus sammuttaa hurjaa\nkostonjanoansa. Hän läksi sentähden salaa Soröhön ja näytätti siellä\nitsellensä kaikki laitokset, jolloin hän ei kuitenkaan voinut olla\nkauhistumatta tuota perkeleellistä keksintöä, joka hirveässä\ntodellisuudessaan meni paljon yli sen käsityksen, jonka hän siitä oli\nsaanut. Hän vakuutti Sigismundia olevansa suurimmasti tyytyväinen ja\nlupasi hänelle harrastuksestansa kauniimmat hedelmät. Hän näytti\nhänelle samalla luettelon muutamista suurimmista vihamiehistään ja\nkysyi häneltä neuvoa kuka ensin piti uhrattaman.\n\nTästä eivät he kuitenkaan voineet niin pian sopia. Sigismundilla oli\nmyös luettelo, osittain muutamia rikkaita aatelismiehiä, osittain\nmuutamia kauniita tyttäriä, joita hän näki huokeasti voivan syyttää\njostakin uskonnon rikoksesta. Cecilia arveli, välttääksensä munkin\npetosta, antaa kuninkaan ratkaista asian, jota paitsi hän huomautti,\nettei ketään voisi vangita ennenkun oli julkisesti kuulutettu, että\npyhä inkvisitioni kansan autuudeksi ja Jumalan nimen kunniaksi oli\ntuotu pohjan yhdistettyihin valtakuntiin.\n\nCecilian kaunopuheliaisuuden virran katkaisi yhtäkkiä väkevä ukkosen\nisku, joka näytti pudistavan vankeuden paksuja muuria. Kelvoton vapisi\ntästä herran kaikki voiman muistutuksesta. \"Viekää minut ylös teidän\nhuoneesenne!\" huusi hän ja tarttui munkin käsivarteen. \"Varokaa\nitseänne,\" sanoi tämä, \"sillä jos astutte ainoasti pari askelta oikeaan\nsiitä paikasta, missä seisotte, niin olette vaarassa pudota\nkäärmekuoppaan, joka on täynnä käärmeitä, sisiliskoja ja kaikenlaisia\nmyrkyllisiä ja vaarallisia eläimiä ja silloin olisi vaikea pelastaa\nhenkeänne.\"\n\n\"Pelastakaa minua tästä murhaluolasta!\" huusi sen vapiseva\nalkuun-pania, riippuen lujasti munkin kaulassa.\n\n\"Te ette vielä ole nähneet pyhää neitsyttä, jolla on yhdeksän kätkettyä\nväkipuukkoa rinnassa ja käsivarsissa,\" sanoi Sigismund, pirullisesti\nnauraen. \"Te uskonette, että kerran häntä syleileminen ratkaisee kaikki\nkiireimmästi. Tulkaappas katsomaan sitä murhakoneiden mestariteosta,\njoka tuottaa keksiällensä kuolemattoman kunnian. Teidän täytyy myöntää,\nettä kuva on kummastuttavasti pyhän Neitsyeen kuvan kaltainen. Sen\nhurskaat taivahan siniset silmät ovat ylennetyt taivasta kohden,\nikäänkun rukoillakseen; sen vaalean-ruskeat hivukset peittävät kaunista\nrintaa ja kätkevät siihen asetetut väkipuukot. Hänen pukunsa on\noivallisin ja hyvin valittu, ja konelaitos on kunnollinen; sillä kun\nsyntinen laskeiksen polvilleen sen eteen rukoilemaan, linkoaa hän,\nikäänkun tuntemattoman voiman vaikutuksesta, sen syliin. Viisi\nväkipuukkoa syöksee silloin salaman nopeudella hänen rintaansa ja muut\nneljä puhkovat hänen selkänsä ja kupeensa, niin ettei hän ensinkään\nhuomaa syntisen sielunsa menevän helvettiin, ennenkun hän jo uipi\nijankaikkisessa tulikivijärvessä. Tulkaa ja ihastuttakaa kauniisti\nsilmäänne tämän mainion taidekalun katsomisella; mutta minä varoitan\nteitä, pitäkää itsenne tarpeeksi loitolla hänestä.\"\n\n\"En tahdo enään mitään nähdä,\" huusi Cecilia suurimmalla\nkauhistuksella, puristi kätensä suonevedon-tapaisesti Sigismundin\nympärille ja veti häntä murhaluolan uloskäytävää kohti.\n\nAbotti melkein kantoi puolipyörtyneen ulos holvista omaan huoneesensa.\n\nVielä hirmuisempi ukon-isku, kuin edellinen tärisytti maata. Salama\nvälähti ilmassa ja järähdys seurasi leimausta ajatuksen nopeudella.\nCecilia vapisi kovasti; hänestä tuntui, kun Herra vihassaan tahtoisi\nrangaista häntä siitä, että hän oli laittanut inkvisitionin rautakäden\nviattomalle kansalle. Paha omatunto ruoski häntä skorpioneilla.\n\nKauhistava ukon-isku alas välähtävän salaman-leimauksen seurassa\ntäryytti huonetta ja abbotin sänkyä, jossa Cecilia makasi kovissa\nhermovavahduksissa. \"Viekää minua salakäytävän linnaan,\" huusi hän niin\nankarasti, että Sigismund'ia vapisutti: \"ilma teidän pirullisessa\nluostarissanne tappaa minun!\" Niinkun mieletön, hyppäsi hän ylös\nsängystä ja tarttui Sigismundin käteen, niin että hänen täytyi seurata\nhäntä.\n\nNähtyänsä salakäytävän jäävän taaksensa, tunsi hän hengittävänsä\nvapaammin. Mutta pian kauhistui hän uudestaan, sillä liekit löivät\nhäntä vastaan eräästä avonaisesta ovesta. Linna paloi.\n\nSäikähtynyt abbotti jätti nyt Cecilian, rientääksensä luostariin\npelastamaan omiansa ja kirkon tavaroita. Salakäytävän rauta ovi rasahti\nkiini hänen perässään.\n\nCecilia väänteli epätoivoisena käsiänsä. Kauhistavat liekit löivät\nhänen ympärillänsä yhä enemmän ja enemmän. Linnan leveä rappu oli jo\ntulessa. Hän syöksi sielun tuskalla erääsen ikkunaan, tempasi ulos sen\nja huusi toivottomalla äänellä apua.\n\nEräs mies riensi nyt ylöspäin palavata rappua, otti hätääntyneen\nsyliinsä ja kantoi hänen savun ja liekkien läpi isolle viheriäiselle\nkentälle linnan ulkopuolella.\n\nTuskin oli hän laskenut maahan kuormansa, kuin jo rappu kauhealla\nrytinällä syöksyi alas.\n\nEi ollut ajattelemistakaan, että olisi mahdollista pelastaa linna.\nKaikki huomio kääntyi niinmuodoin luostariin, joka myös, ehkä\nsuurimmalla ponnistuksella, saatiin varjelluksi.\n\n\"Kuka olette te, jalo ritari?\" kysyi Cecilia, ollen turvassa jalon\npelastajansa vaunussa, joka hänen kanssansa ajoi linnaansa,\nvähentääksensä hänen tuskaansa ja palauttaaksensa hänen voimiansa.\n\n\"Nimeni on Olli Akselinpoika,\" sanoi jalo mies, joka oman henkensä\nvaarassa oli hänen tuonut ulos liekistä; \"mutta nyt teen teille, jalo\nrouva tai kuka olette, saman kysymyksen, sillä minä ihmettelin suuresti\nkuultuani hätähuudon linnasta, joka on koko kesän ollut asukkaitta.\nMutta mitäpä nimi tekee asiaan; jos se on salaisuus, niin en tahdo sitä\ntiedustella. Herra antoi minun juuri vaaran hetkenä ajaa palopaikan\nohitse. Te olette pelastettu, ja nyt minä vien teidät tyttäreni luoksi\nselviämään kauhistuksestanne.\"\n\n\"Ei, jalo Akselinpoika,\" sanoi Cecilia, ja tarttui hänen oikiaan\nkäteensä, sillä vasen oli tulessa vahingoittunut, \"teidän pitää\ntietämään, kenen hengen olette pelastaneet, ja juhlallinen on palkkanne\noleva. Tanskalaisten kuningas on runsaalla kädellä antava teille sen,\nsillä te olette pelastaneet kalleimman, mitä hänellä maan päällä on:\nhänen rakkaan Ceciliansa.\"\n\n\"Mitä!\" sanoi Akselinpoika, pysäyttäen hevosiansa, \"sitte olen tehnyt\npahan työn, joka ei koskaan voi olla Jumalalle otollinen, sillä te\nolette rietas nainen, ja miljonien kiroukset lepäävät teidän päällänne.\nTe olette oikeastaan jalon Filippan murhaaja, ja kaikki se paha, mikä\ntäällä tapahtuu, vuotaa teistä. Ja sinua, ilkiö, pelastaessani olin\nkyllä onneton. Sinua tahdoin viedä Signeni luoksi! Sinun henkesi\nmurhaisi viattomuuden liljat hänen poskiltansa. Astu alas vaunusta,\nsinä häpeäpilkku vaimojen seassa, etten minä laillisessa vihassani\nmuserra kyykäärmeen päätäsi.\"\n\n\"Haa! Se menee liian kauas,\" huusi Cecilia purren hammasta ja hyppäsi\nalas vaunusta; \"mutta maltahan vaan aikaa, hävytön, ja minä vannon\nkaikkein helvetin henkien kautta, että minun kostoni pitää sinun\nmusertamaan.\"\n\n\"Vältä, syöpäläinen,\" huusi Akselinpoika ja pyöritti ruoskaa hänen\npäänsä päällä.\n\nCecilia katosi pensasten sekaan ja Akselinpoika ajoi linnaansa.\n\nInkvisitionin tuomio kuulutettiin juhlallisesti sekä saarnastuoleissa\nettä erityisten kuuluttajain kautta kaikissa valtakunnan suurimmissa\nkaupungeissa. Kansaa teroitettiin kuuliaisuuteen sen luulotellulle\npyhyydelle, ja kuoleman rangaistus uhkasi jokaista, joka koetti\ntiedustella vähintäkään sen tekoja, tahi sen syyttämäin ja tuomitsemain\nkohtaloa.\n\nAlhainen kansa oli täynnä iloa tästä sanomasta, sillä nyt, mietti se,\nuskon oikea kulta-aika tulisi takaisin, jolloin kaikki väärä-oppiset ja\nJumalan kieltäjät heitettäisiin palavaan tulikivijärveen.\n\nYmmärtäväisempi kansa vapisi kuitenkin inkvisitionin hirmuista nimeä\nkuullessaan, sillä se aavisti, ketä oleskeli sen paksujen muurien\nsisällä.\n\nCecilia kirjoitti nimen _Olli Akselinpoika_ verilistaansa, sillä hän\noli vihkinyt henkensä pelastajan kuolemalle. Kuitenkaan ei hänen\npitäisi tulla ensimäisten uhrien joukkoon, jottei epäluuloa tulisi\ntästä helvetin auttajattaresta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki hengittivät iloisesti. Akselinpojan linnassa oli Signen 18\nsyntymäpäivä, joka aina oli ollut juhla kartanossa. Kaikki seudun\nnuoret tyttäret olivat tulleet saapuville juhlavaatteissaan,\nkoristettuina kukilla sekä antaneet Signelle kukkavihkoja ja korin\ntäynnä hedelmiä.\n\nAkselinpoika lahjoitti rakkaalle lapsellensa valkean ruusun, joka aina\noli ollut hänen lempikukkansa. Kiittäessään siitä iloisesta lahjasta\nihmetteli hän, että varsi oli niin tiheään täytetty. Mutta kuinka\nsuureksi tulikaan kummastuksensa ja ilonsa, kun näki että paperi varren\nympärillä oli kirje hänen Valdemariltansa, jonka isä oli saanut\nmuutamaa päivää ennen, mutta salannut tähän asti rakkaana lahjana\ntyttärellensä ja parhaana, mitä taisi antaa hänelle hänen\nsyntymäpäivänään.\n\nIloinen tyttö alkoi juuri avata kirjeen lukeaksensa mitä hänen\nrakastettunsa oli kirjoittanut, kun kolme kovaa lyöntiä kuului linnan\nporttiin, ja soittajat vaikenivat ja nuorukaiset taukosivat äsken\naletusta hupaisesta tanssista. Akselinpoika käski palveliainsa avaamaan\nkolkuttajille, ja kolme mustapukuista miestä, hopearisti rinnalla,\nastui sisälle ja pyysivät Akselinpoikaa pyhän inkvisitionin nimessä\nseuraamaan heitä, lisäten sen ohessa, että kaikki vastustus olisi\nturha, koska linna oli piiritetty aseellisilla miehillä.\n\nSigne, joka tiesi isänsä kertomuksista, että hirmuisin rääkkäys, ehkäpä\nkuolemakin, odotti häntä inkvisitionin vankeudessa, kaatui niinkun\nukkosen nuolen iskemä, hengetönnä lattialle.\n\nAkselinpoika oli kaikista läsnäolevista ainoa, joka piti ymmärryksensä.\nKunnioittamatta inkvisitionin lähettiläitä ainoallakaan vastauksella,\nnosti hän pyörtyneen tyttärensä lattialta ja sanoi, laskien hänen\nheidän käsivarsilleen: \"Tulkaa, tytöt, auttakaa tytärtäni ja sanokaa\nhänelle jäähyväiseni; minä lähden viimeiselle matkalleni maan päällä,\nsillä minä tiedän, kuka se on, joka janoaa vertani.\"\n\nJalo isä painoi suutelon tyttärensä vaaleille huulille ja riensi sitte\nurhoollisesti ulos ovesta. Kauhistavat miehet seurasivat häntä.\n\nSignen tila oli hirmuinen, kun hän heräsi tainnoksistaan. Hän tahtoi\nrientää kunnioitetun isänsä perästä, ottamaan osaa hänen vankeudessaan\nja kärsimään kuoleman hänen edestänsä. Vanha Märta heittäiksi hänen\njalkainsa eteen ja valitti hänelle kaikkein pyhäin nimessä, että hän\nrauhoittaisi itsensä, koska hän muutoin taitaisi saattaa heidät kaikki\nturmioon. \"Teidän ei pidä valittaa, jalo neitini,\" sanoi varovainen\nmummo, \"eikä tiedustella; teidän pitää asettaa itsenne, niinkuin teillä\nei olisi koskaan ollut isää, jos tahdotte pelastaa nuorta henkeänne.\nMuistakaa isänne kertomuksia inkvisitionin kauheasta voimasta, ja tämä\nkuuluu olevan julmempi kuin mikään kristikunnassa. Jumalani! mitä\nsanoin?\" huusi hän tuskassaan ja väänteli käsiään, \"ah ystäväni, olkaa\nvaiti elkääkä ilmaisko haudan partaalla olevaa köyhää vaimoa, joka ei\nitse tiedä mitä sanoo!\"\n\nSanaakaan sanomatta tahi edes vähintäkään kauhistustansa ilmaisematta,\nmeni joukko pois ja Signe jäi yksinään naisinensa ja tuskinensa\njälelle.\n\n\"O Valdemar!\" huusi hän ja väänteli kauniita käsiänsä; \"o ystäväni,\nveljeni, sulhaseni! Jos olisit täällä, niin tuottaisit valoa tässä\nkauheassa pimeydessä!\"\n\nSilloin kolkutettiin linnan portille, vaikk'ei niin kovasti kuin\nedellisellä kerralla, mutta yhtähyvin olivat naiset kauhistuksesta\nnääntyä maahan. Signen käskystä, joka ensiksi tointui, auaistiin\nkuitenkin portti, ja musta Kristian ratsasti linnan pihaan, hyppäsi\nhevosensa selästä ja kiiruhti linnaan.\n\n\"Missä on herrasi?\" huusi Signe hänelle. \"Hän on haavoitettu, kentiesi\nkuollut,\" vastasi Kristian; \"antakaa pian meille autuaan äitirouvanne\nkantotuoli; se on ison salin vieraskammarissa; minun onneton nuori\nherrani makaa erään talonpojan tuvassa, puoli peninkulmaa tästä. Vaunun\ntärinä on avannut hänen haavansa ja hänestä vuotaa kovasti verta.\nKiiruhtakaamme siis!\"\n\n\"O Jumala!\" vaikeroitsi Signe, ottaen kiiruusti balsamia ja\nliinavaatetta rakastettunsa sitomiseksi; \"miksi lähti hän niin pitkälle\nmatkalle, kun oli haavoitettu? Se voipi maksaa hänen henkensä ja ehkä\non sen tehnytkin.\"\n\n\"Hänen oli pakko matkustaa, sillä sodan murhaenkeli ei jättänyt\nhävittämättä kymmenen peninkulman alalla, yhtään mökkiä jossa\nhaavoitettua soturia olisi voinut sitoa ja hoitaa. Ei edes ollut yhtään\nlääkäriäkään saapuvilla hoitamaan häntä, vaan minun täytyi leikata\nluoti ulos urhoollisen herran hartiosta. Kun se oli tehty ja kun minä\ntottumattomalla kädelläni olin sitonut hänen, huokasi hän: 'Minä tahdon\nSignen luoksi, häneltä vastaan-otan lääkitystä ja hoitoa, tahi kuolen\nhänen sydämellensä.'\"\n\n\"Joutukaamme siis,\" sanoi Signe palvelioille, jotka toivat kantotuolia,\nja lensi kuin takaa ajettu naaras-hirvi heidän edellänsä, niin että he\ntuskin voivat seurata häntä.\n\nKun Valdemar avasi silmänsä, oli hän hyväntekiänsä huoneessa. Hänestä\ntuntui kuumeessaan, että häntä nyt ympäröivät samat henkilöt, jotka\nkahdeksantoista vuotta sitte seisoivat hänen vuoteensa ääressä, kun hän\noli lähes muserrettu kuninkaan tulopäivänä, sillä Signe, tuo kauniin\näitinsä kuva, seisoi kumartuneena hänen sänkynsä ylitse, ja hänen\nruusuhenkensä liiteli hänen huuliensa ympärillä. Kristian, joka piti\nhänen kättänsä omassa kädessään, kostutti sitä, niinkun ennenkin,\nkyyneleillänsä, ja eräs vanha lääkäri oli nytkin sängyn vieressä. Sitä\npaitsi oli neljäskin henki läsnä, hänen lapsuutensa hellä hoitajatar,\nvanha Märta. Hän oli jonkun matkan päässä sängystä polvillansa ja\nrukoili Jumalaa poistamaan sitä vihan ukkosta, joka näytti lentelevän\njalon Akselinpojan huoneen päällä.\n\n\"Hän elää!\" huusi Signe, niinkun muinoin Elisabet ja suuteli sulhasensa\nvaaleita huulia.\n\nValdemar tahtoi puhua, mutta Signe pyysi hänen olemaan vaiti, ja\nestääksensä häntä mitään sanomasta, sulki hän taas hänen huulensa\nsuutelolla.\n\nMusta mies kantoi taas sisälle saman pikarin, kuin kahdeksantoista\nvuotta sitte, ja lääkäri valoi muutamia pisaroita viiniä Valdemarin\nsuuhun, ja Signe sitä tehdessä nosti hänen päätänsä.\n\n\"Signe!\" kuiskasi vihdoin Valdemar, \"nyt kuolen mielelläni, sillä minä\nolen taas painettu uskolliseen sydämeesi.\"\n\n\"Ei, rakastettuni, sinun pitää elämän, Herra on kuuleva rukoukseni!\"\nsanoi Signe ja tahtoi jatkaa vielä, mutta esiin tunkeutuvat kyyneleet\ntukehduttivat hänen äänensä.\n\n\"Missä on isämme?\" kysyi Valdemar. \"Pyydä häntä tulemaan, että saisin\npainaa hänen kunnioitetun kätensä huulilleni.\"\n\nKyynel-tulva oli onnettoman tyttären vastauksena.\n\n\"Hän on poissa,\" sanoi Märta itkien, \"mutta sinä et saa siitä tulla\nlevottomaksi, Valdemar; hän on Jumalan ja kaikkein pyhäin\nsuojeluksessa. Ole vaan rauhassa, paras poikani, ja taivaan armo tuopi\nhänen jälleen syliisi.\"\n\nLääkäri keskeytti tämän sairaalle vaarallisen keskustelun päästämällä\nirti siteet, jotka Signe oli laittanut hänen haavoihinsa, joiden tilaa\nhän tahtoi tutkia.\n\nNe olivat vaaralliset. Yksi kuula oli vikuuttanut rintaluuta ja toinen\ntunkeunut syvälle vasempaan hartioon, minkä Kristian vähän\ntaitamattomasti siitä oli leikannut. Sitä paitsi olivat haavat olleet\nkahdeksan päivää hoitamatta, ja lääkäri pelkäsi lihakuolion (kallbrand)\nniihin tulevan. Muutoin oli hän varsin tyytyväinen siihen, miten Signe\noli menetellyt sairaan kanssa. Hän ei lähtenyt sairaan vuoteen vierestä\nennen tulevaa päivää, joka oli se peljätty yhdeksäs päivä; mutta kun\ntämä oli ohitse vakuutti hän, ettei Valdemarilla ollut mitään vaaraa,\nja jätti hänen Signen hellään hoitoon, jonka jälkeen hän palasi\nasuntokaupunkiinsa Ringstad'iin.\n\nSigne olisi kiittänyt Jumalaa rakastettunsa hengen pelastuksesta, vaan\nei voinut. Hirmuisia kauhunkuvia tuli hänen sieluunsa. Hän näki isänsä\npyövelin käsissä; hän näki hänen viattoman verensä vuotavan. Ah, ei\nyksikään tytär ollut niin onnetoin kuin hän. Mistä tulisi pelastus? Hän\nei voinut rukoilla, ja synkein epätoivo ahdisti hänen rintaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuhtaalla sydämellä Jumalan edessä, hyvillä avuilla ja hyvillä teoilla,\nsekä tuettuna tiedolla aivan nuhteettomasta elämästänsä, astui\nAkselinpoika kauheimpaan kaikkia vankeuksia.\n\nTäällä otti hänen vastaan kaksi munkkia ja yksi kuoropoika\n(laulupoika), noin neljäntoista-vuotias, joka kantoi olkisitomaa, minkä\nheitti lattialle, ja nämä olivat hänen johdattajinansa melkein maan\nalla olevaan holviin, johon hän vietiin.\n\n\"Tunnustatteko vapaa-ehtoisesti rikoksenne, ennen kuin tulette pyhän\ntuomioistuimen eteen?\" sanoi toinen munkki teeskennellyllä\nhurskaudella. \"Armon voima on tyhjentämätön, ja te voitte vielä\npelastaa syntisen sielunne ijankaikkisesta kadotuksesta.\"\n\n\"Säästä viekkaita sanojasi, sinä ulkokullattu tyhjäntoimittaja! Minä\ntunnen sinun; rahasta annat sinä ryöväreille ja murhamiehille syntein\nanteeksi-antamisen, ja kultakappaleen tähden petät mielelläsi\nJumalasi!\" sanoi Akselinpoika ylenkatseella ja käänsi hänelle selkänsä.\n\nMunkki heitti hurjan silmäyksen häneen ja meni pois. Toiset seurasivat\nhäntä ja vankihuoneen ovi suljettiin.\n\n\"Herra, minä olen kädessäsi,\" sanoi Akselinpoika jalolla hartaudella.\n\"Sinun silmäsi näkevät sekä taivaan mittaamattoman avaruuden, että\nvankeuden pimeimmän kolkan. Tapahtukoon tahtosi, jota paitsi ei\nyksikään hivus päässäni käyristy!\"\n\nTällä lyhyellä rukouksella vahvistettuna tunsi tämä hurskasmielinen\nmies, ettei hänen sydämensä rauha ollut häntä jättänyt. Hän heittäysi\nolkivuoteelle ja rauhallinen uni hirmukuvitta ja unelmitta sulki hänen\nsilmänsä.\n\nNouseva aurinko peitti ensimäisiä säteitänsä holvin vahvain\nrautakalterien läpi vangin hopean valkeaan päähän, kun hän heräsi\nvirkistävästä unestansa.\n\nSuloinen kevät-aurinko valaisi niin ystävällisesti hänen kasvojansa.\nTämä oli enemmän kuin mitä Akselinpoika olisi voinut odottaa tässä\nveriselle kostolle vihityssä asunnossa, ja Akselinpoika kantoi luonnon\ntutkimattomalle Luojalle lämpimän kiitoksensa tästä armosta, kun\nsamassa sulosointuisa ääni kuului hänen päänsä päältä. Sen äänteet\nolivat taivaallisia säveleitä Akselinpojan korvissa. Vihdoin tulivat\näänteet sanoiksi, ja kuka voipi kuvata jalon vangin kummastusta, kun\nhän kuuli seuraavan merkillisen laulun:\n\n    \"El' pelkää pimeyt' ensinkään;\n    Siell' auttajas kätkee itseään,\n    Vaikk' heikko on.\n    Ei nuhteeton saata peljätä,\n    Vaikk ilkkuvi pahuus kylliltä;\n    Ol' huoleton!\n\n    Kun kauhu kokeepi peljättää,\n    Käs' näkymätön se ennättää\n    Sull' avuksi.\n    Ei Herra heitä johtoansa\n    Vaikk' armoleipään myrkkyänsä\n    Nuo sotkevi.\n\n    El' ehtoollista sä nautitse,\n    Kaikk' valituksesi hillitse,\n    Last' usko vaan.\n    Jonk' Jumal' armost' on antava\n    Viel' langan kuoleman katkaista\n    Pois kokonaan.\n\n    Sä murra leipäsi maistamatta;\n    Vesikin jätä nauttimatta,\n    Ol' varova.\n    Viel' kärsi päivä muutama,\n    Niin oot, jos Herra on salliva,\n    Taas vapaana.\"\n\nAkselinpojan kummastus oli erinomainen; sillä ketä taisi tämä\nmerkillinen laulu koskea, jos ei häntä? Ja kuka olisi se tuntematon\nmahtava olento, joka voisi ja tahtoisi häntä pelastaa inkvisitionin\nvallasta? Sävel ilmaisi kaunista diskanttiääntä [kimein, helein ääni],\nja laulajan pitäisi oleman siis naisihmisen. Mutta oliko hän vanki,\njoka jakoi yhtäläistä onnenkohtaloa hänen kanssansa? Ja mitä voisi hän\nsiinä tapauksessa tehdä. Nämä ajatukset häilyivät hänessä laulua\nkuullessaan, ja hän tuumi, ääntäisikö hän merkiksi, että hän ymmärsi\nsen, kuu laulun samassa pysähdytti järeä basso-ääni, joka tuntui olevan\npaljoa alempi diskanttia, mutta joka kumminkin tuli yläkerrasta. Se\nhuusi joksikin kovasti:\n\n\"No, Petter, päätä nyt laulusi. Sinun pitää seurata italialaista\nprovostia ja olla läsnä, kun hän kiusaa tuota rikasta ryytikauppiasta,\nkunnes hän tunnustaa, mihin hän on kaivanut aarteensa. Sinun pitää\nsillä tavoin koventaa nuorta sydäntäsi, jotta se tulee aivan vapaaksi\nsääliväisyydestä noita pyhän tuomioistuimen inhottavia pahan tekiöitä\nkohtaan, ja että kerran voit korottaa sen säädyn kunniaa, johon olet\nvihitty. Sitten pitää sinun käydä isä Nikolaon ja isä Markuksen kanssa\nkaikissa vankihuoneissa katsomassa, olisiko joku noista tuomituista\nkoirista, minä tarkoitan vangeista, yöllä kuollut. Hän, joka eilen\nillalla oli niin hävytöin piinattaessa, on varmaan tullut\npieniluisemmaksi kylmässä roikka-kylvyssä. Ehkäpä hänelle on käynyt\nniin hyvin, että hän jo on mennyt helvettiin, sillä keski-yöstä asti en\nole kuullut hänen jolinaansa. Mihin se rikas hylky vietiin, joka tuli\ntänne eilen illalla? Totta kai hän vietiin johonkin semmoiseen holviin,\njosta voipi kuulla jokaisen sanan, mitä hän puhuu?\"\n\n\"Puhukaa hiljaa,\" sanoi nyt diskantti- (kimeä-) ääni joksikin kovasti.\n\"Hän on juuri tämän alla olevassa holvissa, jonka katossa ovat parhaat\nja salaisimmat kuuntelokolot, niin että tähän huoneesen kuuluu vähinkin\nsana, minkä pahantekiä puhuu joko itseksensä tahi niiden kanssa joita\nte olette lähettäneet hänen tykönsä. Ei hänestä ole kuitenkaan mitään\nvaaraa, sillä, sen mukaan kun olen kuullut, hänen sanotaan olevan vähä\nkuuron silloin koska on paha ilma, ja nythän on ukkonen ja myrsky\nkäynyt koko yön.\"\n\n\"Sinä olet oikein tuhma,\" sanoi basso-ääni nyt vihaisesti, \"että annoit\nminun puhua niin paljon, kun tiesit, että hän on tämän alla olevassa\nholvissa. Kuitenkaan kuulkoon hän mitä tahansa, ei Sigismund pelkää\nkanteesta tuomittua Jumalan pilkkaajaa, jonka kielen kuolema kentiesi\nennen iltaa on halvannut. Mene nyt, Petter, ja täytä tarkoin käskyni,\npuserra kaikki ihmistunteet pois nuoresta rinnastasi, ja taivaan runsas\nsiunaus sekä minun rajaton luottamukseni on tuleva palkaksesi.\"\n\n\"Heti, heti,\" sanoi Petter nöyrästi, \"mutta suokaa minun ensin laulaa\naamu virteni loppuun. Te keskeytitte minun, kun olin juuri viimeistä\nvärssyä alkamaisillani. Sen suotte te aivan varmaan, sillä olettehan\nitse opettaneet minua olemaan hurskas ja rukoilemaan.\n\n\"Hyvä, hyvä, poikani,\" sanoi abbotti lempeästi, \"laula aamuvirtesi\nloppuun. Se on Jumalalle otollista ja avaa taivahan portit; mutta katso\nvaan, että ryytikauppiaan naulat tulevat juurinensa revityiksi, sillä\nsinuun luotan enimmän kaikista. Olenhan minä myös viitenä vuotena yhä\nistuttanut sinuun kuuliaisuutta Jumalaa ja minua kohtaan. Sinä tiedät,\nkuinka likinen sukulainen olet minulle; mutta säilytä tämä suloinen\nsalaisuus syvällä rinnassasi, poikani. Iso kaakun kappale ja koko\njoukko hienoja hedelmiä joita Cecilia rouva lähetti minulle eilen,\nodottaa sinua kun takasin tulet. Anna sen tähden aamuvirtesi sujua\nsukkelaan. Jos ei minun tarvitsisi mennä sen nuoren eksyneen\nharhaoppisen naisen tykö, saattaakseni häntä hyvällä katumaan\nsyntiänsä, niin olisin itse läsnä ja riemustuttaisin silmiäni\npahantekiän tuskilla: mutta minun täytyy mennä Marian luoksi; hän\non niin nuori ja kaunis, ja se olisi suuri vahinko, jos hänen\npitäisi -- --. Hyvästi! Taivas siunatkoon sinua, oma hyvä Petterini!\nMutta se on tosi: ei yksikään niistä kirotuista munkeista taida\nsanaakaan enemmän latinaa, kuin mitä messukirjassa on; sano siis\nprovostille, että hän repisi ryytikauppiaan naulat ainoasti sormista;\nsillä jos hän on hyvin uppiniskainen, eikä tahdo totuutta esiintuoda,\nniin itkeköön jälleen vielä huomiseen asti. Laula pian, että sitte\njoudut matkallesi. Minä annan kuitenkin sen hurskaan katuvaisen\nAppellonan pukea itseni pyhään pukuun. Elä huuda kuitenkaan niin\nkovasti, että häiritset minua pukeutuessani, tai herätät ne\nkunnioitettavat isät, jotka nukkuvat hautaholveissansa tämän vieressä.\n-- Hyvä pieni Lona, tule ja auta minua vähän!\" sanoi hän vähän\nhiljempaa, kun oli ovella, mutta jonka hän heti avasi ja huusi\nPetterille: \"Elä nyt unhota, että ryytikauppiaan naulat temmataan ulos\nainoasti sormista!\"\n\n\"O Jumala!\" huokasi Petter tuskin kuuluvasti, \"ja tuommoista\nsyöpäläistä kärsit sinä kauniin maasi päällä! Ah, minä en tahdo\nkertaakan puhua jalon Akselinpojan kanssa. Jos hän vaan olisi\nymmärtänyt lauluni!\" Vähäisen vaikenemisen perästä lauloi hän\npuoli-ääneensä ja hyvin tunnokkaasti:\n\n    \"Jos sanon vastoin itseäni,\n    Etepäillä mielessäsi\n    Saa minua.\n    Kun Haralta saat vapautes,\n    Myös salli kanssas silloin poies\n    Mun matkata!\"\n\n\"Amen!\" sanoi Akselinpoika hartaimmasti, puristaen kätensä ristiin ja\nnostaen toivovan silmänsä aamuaurinkoa kohti; \"minä seuraan sinua\nJumalan lähettämä, pelastava enkeli!\" Toivo syttyi jälleen vangin\nsulussa, ja hän päätti tutkia hirmuista vankeuttansa nähdäksensä,\nolisiko pako sieltä mahdollinen.\n\nSe oli syvä, paksuilla muureilla ja vahvoilla raudoilla vahvistettu\nholvi, ainoasti yhdellä pienellä, korkealla olevalla kalteri-ikkunalla,\njohon oli mahdoton nousta ilman tikapuitta. Sitä paitsi olisi ainoasti\nollut mahdollista keskenkasvuiselle pojalle ryömiä sen ahtaan aukon\nläpi, jos vahvat rautakangetkin olisi saatu säretyksi. Lattia oli\nsuurista lujista kivikappaleista, jotka musertuaksensa ylvästelivät\nväkevimmänkin miehen ponnistuksille, jonka ohessa näiden paksujen\nmuurien kosteus näytti ilmoittavan, että holvin ulkopuoli oli aivan\nlähellä merta, mitä myöskin todisti ulkopuolelta kuuluva laineiden\nloiske. Vankihuoneen ainoa ovi oli vahvasta raudasta, ja Akselinpoika\noli häntä sinne tuotaessa, selvästi nähnyt ne raskaat tangot ja lukot,\njotka ulkoapäin sulkivat sen. Pakoa ei siis ollut toivominen ilman\nerittäin voimallisetta avutta, ja mistä tulisi se? Lapselta, jota hän\nei tuntenut ja joka kentiesi helposti säikähtäisi niin suuria esteitä.\nMutta tämä lapsi oli kehoittamatta ja vapaehtoisesti tarjonnut hänelle\napua ja pelastusta. Se näytti inhoavan niitä pahatöitä, joiden\ntodistajaksi häntä pakoitettiin ja tahtoi paeta hänen kanssansa. Mutta\ntämä kauhea inkvisitioni luki jo niin monta uhria; miks'ei tuo hyvä\npoika ollut ennen paennut? Miksi tahtoi hän niin monista onnettomista\nainoasti häntä pelastaa? Ja mistä oli tämä lapsi, joksi hän kutsui\nitseänsä, tämä Petter sitte, joka jo viisi vuotta oli ollut\nluostarissa? Akselinpoika häälyi näissä ajatuksissa syvimmässä\npimeydessä, mutta hänellä oli kuitenkin toivo ja luottamus. Hän\najatteli yksikseen jätettyä Signeänsä, uneksi olevansa hänen luonansa\nja päätti kokonaan jättää onnensa Jumalan ja sen ystävällisen pojan\nkäsiin.\n\nJonkun verran oli aikaa kulunut edellä puolenpäivän, kun vankihuoneen\nrauta ovi aukaistiin ja samat munkit ja sama kuoro-poika seurassa,\nmitkä hänen sinne tullessaan vartian kanssa hänen vastaanottivat, taas\nastuivat sisään. Poika kantoi yhdessä kädessään pientä mustaa leipää ja\ntoisessa vesiruukkua, jonka laski lattialle, kun vankihuoneessa ei\nollut yhtään pöytää eikä tuolia.\n\n\"Te olette suuri pahantekiä,\" sanoi toinen munkki, \"ja se on meidän\nkorkeasti kunnioitetun luostarinpäällikön suuri armo, että hän lähettää\nteille jotakin kurjan elämänne ylöspidoksi; mutta hän onkin niin\nlaupias kuin Jumalan pyhät enkelit. Olkaa sentähden kiitollinen\nsemmoista armoa kohtaan, ja tunnustakaa vapatahtoisesti meille se\nrikos, josta olette tänne tulleet, niin hänen laupeutena voipi mennä\nteitä kohtaan vielä pitemmälle, kuin teidänlainen syntinen saattaisi\ntoivoa ja odottaa.\"\n\nAkselinpoika oli vähällä vastata riettaalle munkille hänen ansiona\nmukaan, mutta muisti samassa laulun varoittavat sanat, puri huultansa\nja vaikeni.\n\n\"Sinä et vastaa minua, paatunut syntinen,\" sanoi Munkki, \"mutta kun\nrasva tippuu kyljistäsi tulikuumalla halsterilla, tahi kun kiehuva\ntulikivi ja piki juoksee valkealle päälaellesi, niin kyllähän sitte\nsaat kielesi liikkeesen.\"\n\nAkselinpoika kauhistui ehdottomasti tästä hirveästä kuvauksesta, mutta\nhän katsahti samassa kuoro poikaan, joka seisoi vähän loitommalla\nmunkeista ja laski sormensa merkillisesti suullensa. Hän ymmärsi heti\ntämän merkin, ja sanomattomalla ilolla käsitti hän nyt, että kuoro\npoika oli tämä sama Petter, joka oli luvannut hänelle pelastuksen. Hän\nei voinut olla hellästi katsomatta tuohon jaloon poikaan, joka tahtoi\nelämänsä omistaa hänelle. Hän taisi tuskin pidättää itseänsä sulkemasta\nhäntä syliinsä. Selittämätön tunne tunki läpi koko hänen olentonsa.\nOlipa niinkuin hän jo monta vuotta olisi tuntenut ja rakastanut tätä\npoikaa, ja hän ei voinut kääntää päätänsä pois sen verevistä kasvoista.\n\nToinen munkki huomasi Akselinpojan liikutuksen ja huusi kummastuen:\n\n\"Mitä teiltä puuttuu? Miksi katsoa muljostatte niin tuohon poikaan?\nOnko teillä näkyjä? Tai tunnetteko kentiesi Petterin ennen tätä päivää\nja odotatte apua häneltä? Taikka ehkä saadaksenne käyttää häntä\nlähettiläänä? Heittäkää pois ne ajatukset päästänne; sillä vaikka\nPetter on lapsi, tietää hän kuitenkin velvollisuutensa ja sen\nrangaistuksen, joka odottaa häntä, jos hän rikkoo niitä.\"\n\n\"Ei, kunnioitettu isä,\" sanoi Petter, aivan pakoittamatta, \"hän ei\ntunne minua, mutta eilen kun me toimme hänen tänne, antoi hän minulle\nviittauksen, josta minä en piitannut niin mitään, vaan nyt kyllä voin\nkäsittää, että hän tahtoo minua houkutella auttamaan häntä niissä\npimeissä vehkeissä, joita hänellä luultavasti on mielessä niinhyvin\nmeidän kunnioitettua luostarinpäällikköämme kuin pyhää inkvisitionia ja\nmeitä kaikkia kohtaan. Mutta pyhä Pietari, jonka nimeä minä kannan,\nvarjelkoon minua yhtäpitämästä vääräuskoisen kanssa, joka kentiesi\nmuutamiin päiviin henkäisee ulos mustan sielunsa savun ja liekkien\nkeskellä! Minä en voi selittää teille, mille tuulelle minä tulin, kun\nhän minuun niin katsoi. Näin katsoi varmaan käärme silloin kun vietteli\nEvan syömään kielletyn puun hedelmiä.\"\n\n\"Sinä olet hyvä poika,\" sanoi toinen munkki, tarttuen Petterin käteen;\n\"sinun kammosi väärä-oppisiin ja heidän verisiin synteihinsä saattaa\nsinulle kerran taivaan. -- Ettekö vielä tunnusta?\" jatkoi hän\nAkselinpojalle.\n\n\"Ainoasti se, joka vapaatahtoisesti ja kuulustelematta tunnustaa\nrikoksensa, voipi odottaa helpompaa rangaistusta täällä alhaalla ja\narmoa tuolla ylhäällä.\"\n\nAkselinpoika oli ääneti; hänen koko sielunsa askaroitsi sen kummallisen\npojan kanssa. Jokainen sana, minkä hän lausui, kaikui syvästi hänen\nliikutetussa rinnassaan.\n\n\"Niinpä ole sitte vaiti niinkauan kun tahdot, kirottu pahantekiä,\"\nhuusi munkki ja meni. Toiset seurasivat häntä.\n\nAkselinpoika laskeusi polvilleen; hän tahtoi kiittää Jumalaa siitä\nenkelistä, jonka Hän oli lähettänyt hänelle hädässä, mutta oli\nunhottanut hätänsä ja kaikki häntä uhkaavat vaarat. Hän ajatteli\nainoasti Petteriä, jonka jalot kasvopiirteet hän luuli tuntevansa,\nsamoin kun äänensäkin; hän oli kuullut ja nähnyt sen ennen; mutta\nmilloin ja missä? Tästä haparoitsi hän ajatustensa ja muistoinsa\npimeydessä, jota hän ei voinut valaista.\n\nVihdoin oli Akselinpojan kuitenkin aivan mahdotonta selvittää sitä,\nmitä sitte aamun oli tapahtunut. Merkillinen laulu oli vielä elävästi\nhänen mielessään, mutta sanoja:\n\n    \"Sä murra leipäsi maistamatta,\n    Vesikin jätä nauttimatta,\"\n\nei hän voinut selittää.\n\nMiksi pitäisi hänen taittaa leipä, koska ei hänen sallittaisi sitä\nnauttia, ja miksi ei hän saisi kostuttaa kuivaa kieltänsä kirkkaalla\nvedellä? Eikö munkki itse sanonut hänelle, että molemmat lähetettiin\nhänelle erinomaisena suosion osoituksena, että hän saisi yllä pitää\nkurjaa elämäänsä. Hän otti nyt ruukun, nosti sen suullensa ja aikoi\njuoda; mutta silloin oli hänestä, niinkun vesi olisi ollut valkeata, ja\nettei se olisi häntä kiusaamassa, löi hän ruukun muuriin kappaleiksi,\nja vesi virtasi lattialle. \"Minä tottelin sinua, rakastettu taivaasta\nlähetetty lapsi,\" huusi hän innokkaasti, \"jos vielä nääntyisin nälkään\nja janoon!\" mutta samassa vapisi hän varomattomuuttansa, sillä hän\nmuisti niitä salaisia kuuntelo-reikiä holvin katossa. Pian tarttui hän\nleipään, jonka taittoi kahtia, ja kuka selittää hänen kummastustansa,\nkun hän siitä löysi yhteen käännetyn, tiheästi kirjoitetun\npergamenttilevyn, josta hän luki seuraavaa:\n\n\"Jalo herra, Olli Akselinpoika!\n\n\"Elkää ihmetelkö, että minä, joka tähän asti olen Teille kokonaan\ntuntematon, luottaen armollisen Jumalan varjelukseen, tarjoon Teille\napua ja pelastusta tästä kauheasta vankeudesta, jossa häväistys ja\nkuolema odottaa Teitä. Minä en ole milloinkaan tietääkseni ennenkun\neilen nähnyt Teidän kunnioitettavia kasvojanne; mutta jo ennenkun Te\nastuitte tähän kauhistuksen asuntoon olin minä päättänyt Teidän\npelastuksenne! Teidän tulee tietää ne syyt, jotka ovat määränneet minun\nuskaltamaan kaikki Teidän vapautenne, ja minä toivon voivani myös sen,\njos Te vasta puolin seuraatte niitä neuvoja, kun minä Teille annan,\ntoimittaakseni Teille vapauden ja pitääkseni Teitä hengissä.\"\n\n\"Minä olen se lapsi, jonka Te noin vähän yli neljätoista vuotta sitte\nnäitte vanhan Knuutin luona metsämökissä hakiessanne kotkan ryöstämää\npoikaanne. Knuutin vaimo, minun julma mummoni, oli päättänyt murhata\nminun, koska hänen tyttärensä kuoli ihan samassa kun synnytti minut\nmaailmaan, ja isäni ei antanut mitään apua elatuksekseni; silloin\ntulitte Te, niinkun enkeli taivaasta, ja vaikka sydämenne oli\nsanomattoman murheellinen vaimonne ja poikanne kadottamisesta, annoitte\nTe kuitenkin sille armottomalle vaimolle kourallisen rahaa, jotta hän\nhoitaisi minua, ja lupasitte hänelle vuosittain saman verran. Ainoasti\ntämä lupaus, jonka Te olette rehellisesti pitäneet, taivutti hänen\nminua hengissä pitämään. Viisi vuotta sitte tuli hän kovin sairaaksi,\nmutta hän ei voinut kuolla ennenkun sai puhua abbotti Sigismundin\nkanssa, koska hänellä, niinkun hän sanoi, oli tärkeä asia hänelle\nhuomautettava. Abbotti tulikin vihdoin, sitte kun hän kuitenkin ensin\nhyvin kauvan antoi Knuutin itseänsä rukoilla. Sairas alkoi keventää\nsydäntänsä, mutta kaikki, mitä hän sai puhua, oli tämä: 'Kunnioitettava\nherra! minun omatuntoni polttaa minua niinkun hehkuvat hiilet, sillä\ntuo lapsi, jonka näette edessänne, on' -- -- -- hän olisi puhunut\nenemmän, mutta abbotti pani sormensa hänen suullensa ja painoi hänen\njälleen sänkyyn.\"\n\n\"'Petter on' -- -- huusi hän pakoitetulla äänellä, mutta abbotti esti\nhänen taas puhumasta; hän kuoli saamatta enemmän puhua, ja suuret\nhiki-pisarat valuivat abbotin otsalta. Hän viittasi ympärillä\nseisoville, että ne menisivät ulos, ja hän ja minä yksistään vaan\njäimme ruumiin luotsi. 'Minä ymmärsin, mitä tuo kuoleva tahtoi sanoa,'\nsanoi hän. 'Sinä tiedät, Petter, ettei Knuutti ole sinun äidin-isäsi,\nkoska hänen vaimonsa oli naimisessa ennenkun hän sai hänen. Sinun\näidin-äitisi olisi siis tahtonut sanoa: Petter on nyt aivan auttamaton;\nottakaa hänet siis luoksenne, kunnioitettava isä! Kuolevan viimeinen\nrukous pitää oleman toiselle kristitylle pyhä. Sinun pitää siis\nseurata minua luostariin, jossa minä opetan sinulle kirjallista\ntaitoa ja kristin oppia, jos vaan tahdot olla oppivainen, hurskas ja\ntottelevainen.' Sitte syleili hän hellästi minua. Samana päivänä otti\nhän minut kanssansa luostariin, ja se on tosi, että minä olen jo hyvin\npaljon häneltä oppinut sitä, mikä ajan kuluessa voipi olla minulle\nhyödyksi. Jos hän olisi niin hyvä kun hän on viisas, niin en koskaan\ntahtoisi jättää häntä. Hän rakastaa minua sydämellisesti, ja minä pidin\nhäntä sangen jalona miehenä aina siihen asti kun tuo hirvittävä\ninkvisitioni laitettiin. Silloin aukenivat silmäni, sillä hän luotti\nkokonaan minuun eikä salannut minulta edes paljon tekojansakaan niitä\nonnettomia kohtaan, jotka ovat huo'ahtaneet pois henkensä meidän\nvankeuksissamme. Te kummastelette ehkä, ja oikeudella, että tuo\nulkokullattu uskaltaa rajattomasti luottaa minuun, joka olen niin\nnuori; mutta te huomaatte sen mahdolliseksi, kun saatte tietää, että\nhän toivoo minusta kasvattaa sijaisena, joka voimassa pitäisi hänen\njalon tekonsa, joksi hän kutsuu tätä hirvittävää inkvisitionia. Ei\nmyöskään se kummastuttane Teitä, että hän on valinnut minut siksi,\nsillä hän on minun -- isäni. Käteni vapisee mainitessani tätä kaikkein\npyhintä nimeä; se on hirviö, jolle minä olen velvollinen elämään, eikä\nkoskaan, kun minä vaan kerran pääsen ulos tästä murhanluolasta, hän ole\nkuuleva minulta isän nimeä, joksi tähän asti häntä aina nimitin, kun\nolimme kahden kesken. Jos Jumala ei vihastuisi sillä, että poika kiroaa\nisäänsä, niin kiroaisin minä tätä julmaa ulkokullattua, joka\nsyntymästäni aina yhdeksänteen vuoteeni asti antoi minun olla\npuutteiden ja rääkkäysten saaliina, ja sitte tuhlasi helleyttänsä\nminuun opettamalla minulle niitä pahoja töitä, jotka häntä itseänsä\ntahraavat. Mutta kiitetty olkoon Jumala ja Hänen pyhänsä, jotka ovat\nminua tähän asti varjelleet osaa ottamasta niissä rikoksissa, joita\ntäällä tehdään, ja vielä on suonut minulle onnen joskus voidakseni\nlieventää tänne salvattuin onnettomain kohtaloa. Hän antakoon Teidän\nminun heikon käteni kautta saada vapautenne, ja suokoon minulle onnen\nseurata Teitä tästä kadotuksesta Jumalan kauniin taivahan alle ja Hänen\nvapaasen luontoonsa, ja mikään olento hänen maailmassaan ei olisi minua\niloisempi.\"\n\n\"Mutta Teidän on saatava tieto, mikä minut saatti ajattelemaan,\nkokea pelastaa Teitä jo ennen Teidän tänne tuomista, vaikka se on\nitsellenikin selittämätön arvoitus. Noin tuntia ennen, kuu Teidät tänne\ntuotiin, tuli kasvatus-isäni, vanha Knuutti tänne luostariin, tuoden\nkorin hedelmiä abbotille. Hän katseli vakoovilla silmillä ympärillensä,\nja antoi minulle abbotin kammiosta mennessänsä viittauksen seurata\nhäntä. Sattumus autti niin, että me jäimme yksin munkkikäytävään.\"\n\n\"'Kuule, Petter,' sanoi hän tarttuen käteeni, 'minä olen suuri\nsyntinen, ja käyn jo lähellä haudan parrasta, mutta sinä voit toimittaa\nminulle taivaan autuuden, ja sen voit sinä yksinäsi vaikeudetta, sillä\nsinulla on abbotin koko luottamus.' -- 'Sanokaa pian, sillä ihmisen\nautuudeksi teen minä, mitä taidan' -- 'Sinä tiedät,' jatkoi hän nyt,\n'että Olli Akselinpoika pelasti sinun henkesi, silloin kun sinä olit\nvastasyntynyt lapsi, ja maksoi rahoja sinun edestäsi monta vuotta. Hän\non' -- -- samassa tuli yksi munkki, käyden meitä vastaan. Hänen ohitse\nmentyänsä jatkoi Knuutti: 'Akselinpoika on jalo ja viaton mies. Häntä\non nyt syytetty inkvisitionissa; hänen linnansa on piiritetty ja\nkuolemansa päätetty. Pelasta hänet ja vie hänet maan-alaisen holvin\nläpi metsäluolaan. Minä siellä odotan teitä ja autan pakoanne sekä\nkerron sinulle' -- -- Hän tahtoi sanoa enemmän, mutta samassa näkyi\nkaksi munkkia käytävän yläpäässä. Hän läksi sentähden kiireesti pois ja\nminä en saanut tietää enempää Teistä. Minä kiiruhdin nyt kammiooni, ja\nkun kummastukseni tästä pestauksesta oli vähän vähennyt laskeusin\npolvilleni ja rukoilin Jumalalta voimaa siihen toimeen. Vähän sen\njälkeen tulitte Te itse, jalo herra, ja minä en voi selittää sitä\nvaikutusta, minkä Teidän jalo muotonne, hopeanvaaleat hivuksenne ja\nrohkea puheenne munkille teki sydämessäni. Minä vannoin nyt itseni\nkautta uskaltaakseni kaikki Teidän vapauttamiseksenne. Teidät\njätettyäni ajattelin, mitä minun olisi tekeminen, ja minä huomasin,\nettä petos olisi ainoa keino, jota voisin käyttää. Minä menin siis\nabbotin luoksi, jonka tapasin varsin hyvällä tuulella pöydän ja\nviinimaljan ääressä; mutta sain tietää kauheita Teitä koskevia asioita.\nTe olette tulleet tänne rouva Cecilian käskystä, ja hän on käskenyt\nabbotia tappamaan Teidät myrkyllä, ja sitte hirttää teidät\nvankihuoneessa, jotta kansa uskoisi Teidän itse ottaneen hengen\nitseltänne. Hän olisi tahtonut nähdä Teidät elävänä poltettavan; mutta\nsiitä on iso inkvisitori häntä kieltänyt sen yleisen kunnioituksen\ntähden, kun Teillä on maassa. Hän neuvoi sentähden Teitä myrkyttämään\npiamittain, koska arkkipispa Juhana Laskman kentiesi muutamaan\npäivään tulisi tänne, ja hänen pian voisi pälkähtää päähänsä käydä\ninkvisitionivankeuksissa ja itse kuulustella vankeja. Koska sekä pispa\nJöns Antinpoika että Cecilia tuntevat hänen ankaran totuutensa,\npelkäävät he, että arkkipispa saattaisi vapauttaa Teidät. Kuitenkin\nminä epäilen, ett'ei Laskman'illa ole aikaa tulla Soröhön, niin ettei\nmeidän pidä häntä odottaessamme tuonnemmaksi lykätä Teidän\npelastustanne.\"\n\n\"Minun kirjeeni tulee suuremmaksi kuin olin laskenut; mutta koko\nsieluni työskentelee Teidän kanssanne, ja minä käytän yötä\nvakuuttaakseni, kuinka suuresti uskollinen olen Teille. Lienettekö\nymmärtänyt aamuvirteni sanat? Se oli ainoa keinoni ilmoittaakseni\nTeille, kuinka Teidän piti käyttää itseänne, kun en tohdi puhua\nkanssanne. Abbotti ja monta munkkia asuu sen huoneen ympärillä, jossa\nminä oleskelen, ja joka on Teidän vankihuoneenne päällä. Nyt täytyy\nminun keskeyttää, sillä kello kutsuu minua abbotin luoksi.\"\n\n\"Se peto! minun täytyi tuoda hänelle yksi vanginleipä, ja minun\nläsnäollessani kääri hän rottapulveriin ja veteen kastellun veran sen\nympärille ja valoi myrkkyä siihen vesiruukkuun, joka huomenna on\nvietävä Teille, jotta Te ennen iltaa kuolisitte. Ja tämä p----le on\nminun isäni! Ne kaksi munkkia, joiden tulee seurata minua, eivät tiedä\ntästä hävyttömyydestä, ja minut, onnettomin kaikista pojista, on\nmäärätty täyttämään tätä julmaa käskyä. Taivas suokoon, ettette olisi\nkoskeneet leipään eikä veteen. Sakramentissakin voidaan tarjota Teille\nmyrkkyä, elkää sitä vastaan ottako, jos sitä Teille tarjotaan.\nNiinkauvan kun olette nykyisessä vahvassa vankeudessanne, on pelastus\nmahdoton. Teidän täytyy siis seurata minun neuvoani, joka on, että Te,\nkun minä seuraavana päivänä tulen Teidän luoksenne munkkien kanssa,\nhyvin näkyvällä katumuksella tunnustatte tulleenne syvään synteinne\ntuntoon ja sanotte paljon rikkoneenne Jumalan kaikkia pyhiä vastaan,\njonka tähden pyydätte heitä puolestanne esirukoukseen Jumalalle.\nSanokaa, että se paha teko polttaa Teidän sieluanne ja että toivotte\nsaavanne sen sovitetuksi vaikka vielä hengellänne.\"\n\n\"Teidät muutetaan silloin toiseen vankihuoneesen, jossa on risti\nkumartamista varten ja kurituskapineet omatahtoiseksi parannukseksi\nsyntisen itseänsä kuolemaan valmistaessa. Sieltä voitte paeta, koska se\non luostarin esikartanoa vasten lähellä abbotin makuukammaria, josta\nalkaa tie maanalaiseen käytävään. Minä hankin sen avaimet itselleni, ja\nTeidän pitää sillä viilalla, jonka löydätte olkivuoteestanne uudessa\nvankihuoneessanne, sahata poikki ne ei erittäin vahvat rautakanget\nsiinä kalteri-ikkunassa, joka on alhaalla maata vasten. Pyytäkää\nmunkkeja taivuttamaan itse pyhää abbotia julistamaan Teille syntein\nanteeksi antamusta ja sanokaa, että olette päättäneet olla mitään\nnauttimatta niinkauvan, kun hän on osoittanut Teille tämän armon,\nvaikka vielä nälkään kuolisitte. Silloin ei kummastuta, että olette\npitäneet myrkytetyn leivän ja veden koskematta, eikä hän saa mitään\nepäluuloa Teistä. päinvastoin hän sydämellisesti iloitsee Teidän\ntunnustuksestanne, koska jo kauan aikaa uskottanut minua, että hän on\n-- hän niinmuodoin voipi sammuttaa rouva Cecilian koston-janoa, joka\nvälttämättömästi tahtoisi Teidät polttoroviolle tuomituksi. Tämän\ntunnustuksen perästä tuskin myöskään luulen leipää ja vettä enää\nmyrkytettävän. Jos arveluni on totta, niin minä joka kerran kun niitä\nTeille tuon, ristitsen itseäni ikään kun merkiksi Teidän synteinne\ninhomisesta, ja silloin saatte Te vaaratta niitä nauttia, Koettakaa\nmyös tunnustuksenne ajalla saada munkkien huomio käännetyksi kokonaan\nTeihin, ettei ne sattuisi katsomaan Teidän vuoteesenne päin. Minä saan\nsilloin tilaisuuden kätkeä olkiin viinillä täytetyn nahkaisen nassakan,\njotta Teillä olisi jotakin, millä vahvistaisitte itseänne. Seuratkaa\nkaikissa neuvojani, jalo herra, sillä ilman niitä on pelastus mahdoton.\nAamurusko näkyy jo idässä, ja minun täytyy sentähden lopettaa pitkä\nkirjeeni. Luottakaa minuun, sillä minä elän ainoasti Teidän tähtenne.\n_Petter_.\"\n\n\"Jaa, Kaikkivaltiaan armo on loppumaton,\" sanoi Akselinpoika\nsuurimmalla hartaudella, kätkein sen kalliin kirjeen sydämmellensä.\n\"Hänen vapahtavat enkelinsä käyvät ympäri maan päällä, ja pimeyden\nruhtinas ei voi heitä sulkea ulos murhaluolistansakaan. Nimi Petter\npitää, lähinnä Jumalan pyhää nimeä, tämän perästä oleman minulle\nkallihin maan päällä. Pyyhkimättömillä piirteillä on se kirjoitettuna\nsydämeeni.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki onnistui toivon mukaan. Tuo muutoin niin kamala Sigismund kävi\nsiihen permeen, jonka neljätoista vuotias Petter oli virittänyt\nhänelle. Akselinpoika teki munkeille edellä selitetyn tunnustuksen, ja\ntuo korkeasti kunnioitettava roisto tuli tuntia sen jälkeen hänen\nvankihuoneesensa, julistaen hänelle syntein anteeksi antamuksen\nsillä ehdolla, että hän kertoisi tunnustuksensa korkean\ninkvisitioni-tuomioistuimen edessä, sitte kokoontuneelle kansalle, ja\nsen jälkeen katuvaisena ja parannusta tekevänä syntisenä astuisi\npolttoroviolle.\n\nSuuri vaiva oli ritarille teeskennellä tuon riettaan Sigismundin\nedessä; mutta katsahdus nähtävästi murheelliseen Petteriin, joka seisoi\nvankihuoneen ovella, antoi hänelle rohkeutta ensi kerran elämässään\nalentaa itseänsä valheeseen. Sigismund jätti suurimmalla mielihyvällä\nvankihuoneen ja lähetti heti Markus isän Roskildeen ihastuttamaan rouva\nCeciliaa odotetulla ilmoituksella, joka teki salaisen myrkyttämisen\ntarpeettomaksi ja saatti hänelle tilan täydellisesti ja julkisesti\nkostaa tuota vihattua miestä, hänen henkensä pelastajaa.\n\nSeuraavana päivänä vietiin Akselinpoika Petterin mainitsemaan\nvankihuoneesen, ja hän keksi iloksensa kalteri-ikkunan kanget melkein\npoikkiviilatuksi, ja niinhyvin, ettei kukaan voinut huomata sitä, kun\nPetter oli rautaan tulleet viilan kolot täyttänyt mustalla vaksilla.\nLuvatun viilan löysi hän olkivuoteessa, sekä yhden kirjoitetun\npergamenttikappaleen, jossa Petter pyysi häntä pelkäämättä nauttimaan\nsitä parempaa ruokaa, jota hänen piti saaman, sekä olla olevinansa,\nniinkun hän alinomaa kiusaisi itseänsä piinauskoneilla, joita\nvankihuoneessa oli. Hän pyysi vielä, että Akselinpoika kärsivällisesti\nodottelisi pakoon soveliasta aikaa, joka ei voisi niinkauan ilmautua,\nkun abbotti oli kotona, ja hän tiesi häneltä itseltään, ettei hän\nmielellään matkustaisi pois, ennenkun ritari olisi tuomittu,\njolloin hän jättäisi tuomion iso-inkvisitorin ja arkkipispan\nallekirjoitettavaksi, ja tahtoi ennen kaikkia saada Cecilian käskyn\nhänelle tulevan uskotun toimituksen suhteen, jotta se tulisi\ntäydellisesti yhdenlaiseksi kuin se, mitä tämä oli itse nähnyt\nEspanjassa. \"Mutta ennen kaikkea, jalo herra,\" lopetti Petter, \"ei\nTeidän pidä tulla levottomaksi niistä kauheista asioista, joita saatte\nnähdä ja kuulla joko munkeilta vankihuoneessanne, tahi kun Teidät\ntuodaan inkvisitioni-tuomioistuimen eteen, jonka päällä taivaan kirous\nijankaikkisesti levätköön! Antakaa heidän tehdä laitoksiansa, vieläpä\nvalmistaa rovionkin. He tulevat kuitenkin toteuttamaan sananlaskua,\n'että ovat ennen nahan myöneet, ennenkun ampuneet karhun.'\"\n\nAkselinpoika ei voinut kuitenkaan välttää levottomaksi tulemista. Hän\noli tekevä tuomioistuimen edessä, johon hän piti ajettaman, kauhean\ntunnustuksen, jota ei koskaan voisi palauttaa. Tosin oli hänellä suurin\nluottamus siihen kunnolliseen poikaan; mutta kuinka kauas voisi hänen\nvoimansa ja viekkautensa ulottua? Tosi kyllä oli että Pietari Abbottin\npoikana oli hyvin luotettu ja vihitty heittiön kaikkiin salaisuuksiin;\nmutta hän oli vaan 14-vuotias lapsi. Kuinka huokeasti eikö ehkä voisi\njoku odottamaton vastus peljättää häntä. Kuitenkin oli tämä lapsi\nviisas ja ymmärtäväinen. Itse rikosten koulussa ei ollut sen sydän\nturmeltunut, ja sen järki ja päätökset näkyivät paljon ylitse hänen\nikänsä. Kuinka paljon jaloutta ja hyvyyttä osoittivat hänen\nkasvopiirteensä? Akselinpoika olisi jatkanut tutkimustansa, mutta hän\nsekautui ajatuksiinsa tästä kummallisesta lapsesta eikä uskaltanut\nseurata niitä. Alinomaa palautuivat kuitenki nämä kuvitukset takaisin,\nsekauneina pyöriviin muistoihin, ja hän oli tämän pojan tähden lähellä\nunhottaa Signen ja Valdemarin. Vielä unessakin seurasi häntä sen kuva,\nja nimi Petter kuultiin usein hänen suustansa, kun uni oli hänen\nsilmänsä ummistanut.\n\nAkselinpoika arveli, että hän jo seuraavana päivänä vietäisiin\ntuomariensa eteen; mutta monta viikkoa kului, ennenkun tämä tapahtui,\nja hän alkoi peljätä tämän väliajan seurauksia, koska se saattaisi olla\nmahdollista, ettei abbotti itse matkustaisikaan Roskildeen, kun talvi\noli jo alkanut ja tiet olivat huonoja. Tosin löysi hän välistä\nleivästään pergamenttipalasen parilla lohduttavalla sanalla Petteriltä;\nmutta ne eivät kuitenkaan voineet karkoittaa niitä tuskallisia\nkuvituksia, jotka vaivasivat hänen sydäntänsä. Vihdoin sai hän eräänä\naamuna paperin, jossa Petter pyysi häntä olemaan valmiina muutaman\ntunnin kuluttua astumaan inkvisitionin eteen, ja neuvoi häntä\nnäyttämään itseänsä hyvin särjetyltä, jotta ei kukaan saisi epäluuloa\nhänestä, jonka ohessa hän lisäsi sen toivon, että vapauden tähti vielä\nennen puoliyötä loistaisi hänen kunnioitettavan päänsä päällä.\n\nAkselinpoika koki toinnuttaida siitä liikutuksesta, johon tämä kirje\noli hänen saattanut; kun tämä vähän oli hänelle onnistunut, yleni hänen\nsydämensä lämpimään rukoukseen rauhan kaikkivaltiaalle antajalle; sitte\notti hän esiin sen rakkaan kirjeen, suuteli sitä rakasta nimeä, joka\noli sen alla, nosti sitte yhtä vankihuoneen lattiakiveä ja kätki\nkirjeen sinne, missä muutkin olivat säilössä ynnä viila. Tuskin oli hän\ntämän tehnyt, kun ovi aukeni ja 12 laulavaa munkkia, palavat tulisoitot\nkäsissä, astuivat juhlallisessa saattomatkueessa häntä noutamaan.\n\nAkselinpoika, joka oli tarkoin ajatellut, mitä hänen olisi\nvaarinottaminen, laskihe polvilleen ja kumarsi päänsä maahan.\n\nIsä Markus pyysi häntä seuraamaan itseänsä. Akselinpoika totteli ja\nkävi, kuusi munkkia edellä ja kuusi jälessä, ulos vankihuoneesta. Hän\nvapisi kovasti, kun hän kirkon läpi vietiin tuomiosaliin. Kamala\nsurusävel kaikui häntä vastaan salista. Vastustamatta nosti hän\nsilmänsä sinnepäin, mistä sävel tuli; -- silloin näki hän Petterin\nseisovan urkuparvella, öljypuun oksa kädessä. Akselinpoika ymmärsi heti\ntämän rauhan ja vapauden kauniin merkkikuvauksen tarkoituksen, ja hänen\nsydämensä löi hiljemmin, niin että hän riittävästi tointuneena taisi\nastua hirmuisen tuomioistuimen eteen.\n\nSigismund istui inkvisitorin poissa-ollessa mustalla vaatteella\npäällystetyn pöydän päähän pystytetyllä istuimella, puettuna\nkuninkaalliseen koristukseen, jossa oli hopeainen pääkallo ja kaksi\nristiin asetettua sääriluuta punaisessa, kullalta loistavassa\nsamettipuvussa. Hänen rinnallansa, jonka sisällä helvetti hengitti,\nriippui iso, kiiltävillä timanteilla koristettu risti. Piplia, jonka\nkannet myös olivat kalliilla kivillä varustetut, oli hänen edessänsä.\nMustaan verkaan puettuna saliin oli kokoontunut yli sata munkkia,\njoilla, lautamiehinä ollen, oli istuimensa pitkin seiniä. Ainoasti\nyhdeksän tuomaria istui sen ison pöydän ympärillä vähän korkeammilla\nistuimilla, kaikilla pääkallot ja ristiin asetetut sääriluut rinnoilla.\nAvattu messukirja oli jokaisen edessä ja kaikki pitivät kätensä\nristissä rinnallaan. Pöydän takana seisoi Italialainen pyöveli sekä\nkaksi pyövelirenkiä piinauskapineineen, ja isossa rautapadassa heidän\ntakanaan oli leimuava hiilivalkea, jonka päällä kaksi tulikuumaa\nrautakankea oli ristissä. Kaikki ikkunat olivat peitetyt, ja sitä\nkauheata salia valaisi yli sata vaksikynttilää, jotka seisoivat\nisoissa, mustalla hunnulla käärityissä jaloissa. Hirvittävän\ntuomiosalin perä oli täynnä inkvisitionin aseellisia palvelioita,\njoiden, miten munkkienkin, kädet olivat ristissä rinnoilla, ja\nällistelivät tyhmillä silmillänsä kattoa kohden. Vihdoin oli siellä\nvastapäätä pyöveliä musta palli (rahinen), jolla oikeuteen tuodun\npahantekiän piti seisoman paljastetun miekan alla, joka, kärki alaspäin\nkäännettynä, näytti, riippuen hienossa rihmassa, heiluvan hänen päänsä\npäällä. Kaikki sisään tulian katsottava oli niin hirvittävää, ettei\nAkselinpoika voinut olla kauhistumatta, kun hänen ne 12 munkkia veivät\nja taluttivat miekan alla olevalle pallille. Hänen seuraajansa menivät\nistuimellensa lautamiesten sekaan. Sigismund avasi tilaisuuden pitkällä\nrukouksella, anoen kaikkein pyhäin apua, että vääräoppinen\nsaatettaisiin vapaehtoisesti tunnustamaan rikoksensa, sekä että\nhän sielunsa pelastukseksi ja kaikkein kristin-uskovaisten\n\"ylösrakennukseksi\" ja varoitukseksi tuskain ja kuoleman kautta tässä\nelämässä voittaisi armon ja anteeksi saamisen tulevaisessa. Rukouksen\nloputtua viittasi abbotti ja eräs lautamiehistä avasi kaksipuoleiset\novet. Joukko kuoropoikia Petterin johdolla astui nyt sisälle ja\nlauloivat laulun inkvisitionin kunnian koroittamiseksi ja syytetyn\npeloittamiseksi, jonka jälkeen Sigismund alkoi tutkintonsa.\n\n\"Onko se tosi,\" sanoi hän ulkokullatulla hurskaudella, \"että te, Olli\nAkselinpoika, joka olette käsketty pyhän inkvisitionin eteen, olette\npilkanneet taivahan pyhiä, jotka pyhällä martyrikuolemallansa ovat\nvoittaneet ijankaikkisen elämän kruunun, ja kieltäneet heidän\nvaikutuksensa on rajaton Kaikkivaltiaan luona, sekä että ainoasti\nheidän esirukouksellansa voitetaan armo ja autuus taivaassa? Teidän\nvapaatahtoinen tunnustuksenne voipi yksinään vapauttaa teidät siitä\nraskaasta kidutuksesta, joka jo on valmistettu teitä varten. Vastatkaa\nsiis: onko se tosi?\"\n\nTotuuden mielenjalous kunnioitettavissa kasvopiirteissään, vastasi\nAkselinpoika todellisesta vakuutuksestansa valaistuna kristittynä, joka\nainoasti uskoo Kaikkivaltiaasen: \"Jaa, se on tosi!\"\n\n\"Tahdotteko,\" jatkoi Sigismund, \"valalla vahvistaa puheenne, laskien\nkätenne pyhälle raamatulle, ja sitte vastaan-ottaa pyhän sakramentin\ntunnustuksenne totuuden todistamiseksi?\"\n\n\"Tahdon,\" sanoi Akselinpoika, laski kätensä piplialle ja vannoi.\n\n\"Pahantekiän vapaatahtoinen tunnustus ja vala,\" sanoi Sigismund\njuhlallisesti, \"tekee meille mahdolliseksi laveammin tutkimatta,\nniinpian kun hän on sakramentin vastaan-ottanut, kiiruhtaa tuomion\njulistamiseen. Ja'a hänelle armonvälikappaleet, jotta voisimme lopettaa\ntämän pyhän istunnon.\"\n\nAkselinpoika laskihe polvilleen ja eräs ijäkäs munkki, jolla oli jalon\nkärsivä katsanto, jakoi hänelle sakramentin, ja hänen sielunsa nousi\nrukouksessa ja toivossa sovittajan istuimen tykö. Vanha munkki siunasi\nhäntä ja vei sitte hänen tuolille istumaan.\n\nAkselinpoika istui syvään hartauteen vaipuneena, kunnes Sigismundin\nääni herätti hänen tuomiota julistaessa, jonka sisällön hän jo tiesi,\nnimittäin että hänen piti astuman elävänä polttoroviolle, sekä puoli\nhänen omaisuuttaan tuleman pyhälle inkvisitionille ja toinen puoli\nkuninkaalle. Sigismund ilmoitti, että istunto oli loppunut ja käski\nseurakunnan veisata virren Jumalan kunniaksi.\n\nKiitosvirren loputtua vietiin Akselinpoika jälleen vankihuoneesensa;\nmutta hänen sydämensä oli levollinen, sillä taivas ja Petter olivat\nottaneet huostaansa hänen asiansa.\n\nLäsnäolleiden matkoihinsa mentyä piti Petterin valmistaa tuomio\nkirjallisesti ja sen jälkeen seurata abbottia. \"Minun täytyy itse,\nniinkuin sinä hyvin tiedät, rakas poikani,\" sanoi nyt riemuitseva\nSigismund, \"mennä Roskildeen ja sieltä Sundiin, saadakseni tuomiohon\nsekä iso-inkvisitorin, pispa Antinpojan, että arkkipispa Johana\nLaskmanin allekirjoitukset, ja minä viivyn poissa kentiesi neljä tai\nviisi päivää. Näytä nyt minulle, rakkahin poikani, että sinulla ovat\navoimet silmät niin munkkien kuin vankienkin suhteen. Ei kukaan muu,\nkun sinä, saa viedä sille kauniille katuvaiselle Marialle hänen\nruokaansa vankihuoneesen; sinun pitää joka aamu antaa hänelle sylttyä,\nhienoa leipää, voita, hedelmiä ja pikarillinen sitä makeata\nmalagaviiniä, jota on tynnyrissä kellarin oven takana. Sinä saat itse\nmyös silloin kernaasti ottaa sitä samaa pari tippaa. Tässä jätän\nviinikellarin avaimen omaan käteesi. Elä anna kenenkään narrata sitä\nitseltäsi. Juopot koirat -- minä tarkoitan munkkeja -- voisivat kyllä\ntyhjentää koko tynnyrin parasta Espanjan viiniäni. Sinun pitää myös\nkatsoa, ettei kukaan heistä tulisi kyökkiin Appellonan luoksi; hän on\nvielä niin nuori ja kokematon, että minä pelkään -- -- -- lyhyesti,\nkatso hyvin kaikkea, niin sinä saat minulta kauniin lahjan kotia\npalattuani. Sinä saat myös minun huoneeni avaimet. Jos valkea pääsisi\nvalloilleen, jota kuitenkin Jumala estäköön, niin toimita aivan ensiksi\nulos minun neljä isoa kirstuani ja pieni viheriäinen kaappi, joka\nriippuu seinällä, mutta valkean-vaaran tapahtumatta et saa astua\njalkaasi minun huoneeseni, erittäinkin ei makuukammariini. Minä tiedän\nsinut tottelevaiseksi lapseksi, joka et tahdo tehdä mitään minua\nvastaan. Anna pahantekiälle, jonka me tänään tuomitsimme kuolemaan,\nniin hyvää ja voimakasta ruokaa kun hän tahtoo, jotta hän tulisi vähän\nlihavammaksi. Valjastuta nyt hevoset punaisen vaununi eteen, että\nolisin Roskildessä ennen puolta yötä.\"\n\n\"Kuinka?\" sanoi Petter kummastellen, \"matkustatteko niin myöhällä?\nYhteen tuntiin on jo pimeä ja te voisitte helposti ajaa kumoon\nepätasaisella tiellä.\"\n\n\"Minun täytyy mennä pois, rakas poikani. Pitäähän minun kulkea meren ja\nsuolaisen vedenkin ylitse, ja kuka tietää, kuinka kauan viipyy,\nennenkun jää tekee kaikki meret kulkemattomiksi. Sitä paitsi pitää\nminun puhua kauniin, hurskaan Cecilia rouvan kanssa, ja häntä en voi\ntavata muulloin kun aamulla. Hyvästi nyt, hyvä Petterini! Elä unhota,\nmitä olen sanonut sinulle ja että sinä olet minun poikani, jota minä\nrakastan niinkun itseäni. Mutta elä virka siitä, sillä se virsi maksaa\nsinulle onnesi ja vieläpä vapautesikin, jos ilmoittaisit tämän suuren\ntärkeän salaisuuden.\"\n\n\"Olkaa täydellisesti huoleton siitä,\" vakuutti Petter ja suuteli\nabbotin kättä.\n\nSigismund syleili poikaa, vaunut pyörivät itseksensä ja Petter hengitti\nkeveämmin.\n\nTuskin oli hän poissa kun Petter ikäänkun sattumalta pudotti kellarin\navaimet muutamain munkkien läsnäollessa lattialle.\n\n\"Mistä olet sinä saanut kellarin avaimet?\" kysyi Markus isä. \"Et sinä\nturhan vuoksi käy ja hiivi priorin ympärillä, ja varastat meiltä hänen\nluottamuksensa. Katso, sentähden ei hän tohtinut jättää viinikellarin\navaimia kenellekään muulle kuin sinulle.\"\n\n\"Jos te sitä luulette, kunnioitettu isä,\" sanoi Petter ikäänkun vähän\nloukattuna, \"niin ottakaa itse ne. Ei totisesti minun ole ensinkään\ntarpeellista olla kellarirenkinä ja kantaa malagaviiniä kauniille\nMarialle.\"\n\n\"Onko hänellä malagaviiniä?\" huusi Markus. \"Sitä totisesti haluan\nmaistaa, sillä minä olen monta kertaa kuullut sitä niin kovin\nkiitettävän.\"\n\n\"Tynnyri, jossa sitä on, on oven takana,\" sanoi Petter\nyksinkertaisimman näköisenä maailmassa. \"Pari pikaria sitä ei kovin\npaljoa vähentäne.\" -- \"Minä olen vaan utelias tietämään, miltä se\nmaistuu!\" huusi Markus ja kiiruhti kellariin, koko joukko munkkia\nmuassa. Petter iloitsi, että hänen petoksensa niin hyvin onnistui.\n\nEi kauan aikaa kulunut, ennenkun kaikki munkit, paitsi se vanha munkki,\njoka oli kantanut sakramentin Akselinpojalle eikä voinut hyvin,\ntulvasivat kellariin ja antoivat priorin malagaviiniä maistua\nitsestänsä hyvälle. Mutta pojan tuuma ei ollut, että heidän piti\npysähtymän kellariin, joka oli luostarin esikartanolla, lähellä\nAkselinpojan vankihuonetta; hän meni sentähden kyökkiin Appellonan\nluoksi, jota hän luuloitti abbotin käskeneen, että illallispöytään piti\nlaitettaman, mitä kyökissä ja kellarissa saattoi löytyä, niinkun oli\ntapana paastopäiväin edellisenä iltana. Appellona, joka tiesi, että\nPetter oli abbotin oikea käsi, uskoi häntä epäilemättä, mutta ihmetteli\nainoasti sitä, ettei Sigismund siitä puhunut mitään ennen lähtöänsä.\nHän pani siis kiireesti pari paistia tulelle, ja kun kello löi\nseitsemän, oli pöytä ruokasalissa täpötäynnä herkkuja, joita laittaessa\nPetter autti häntä.\n\nMunkit hoipertelivat puolijuopuneina ympäri pimeätä kellaria, kun\nPetter tuli ilmoittaman heille, että iltaruoka oli valmis, laitettu\nkalliimmista aineista, mitä voitiin saada. \"Menkää ja istukaa pöytään,\nkunnioitettavat herrat,\" sanoi hän, \"minä kuitenkin täytän pari kannua\nparhaalla viinillä, että teillä olisi jotakin virvoitusta pöydässä;\nmutta sitte pitää teidän antaa minullekin iso kappale leipää teidän\nkanssanne, edellä kaiken ei puhua abbotille, että te tahi minä olemme\nkäyneet kellarissa.\"\n\n\"Sinä puhut kuin Salomo,\" huusi Markus isä ja tanssi Petterin kanssa.\n\"Sinun pitää istua minun vieressäni pöydässä; sillä sinä olet kaikkein\nkuoropoikain kruunu.\"\n\n\"Jaa, toivotaan, että kerran olette sen näkevä,\" sanoi Petter\nmerkillisesti, näyttäen munkeille valkeata lyhdyllänsä. He nousivat\nmeluten rappuja ylöspäin ja istuivat pöytään.\n\nPetter ei laiminlyönyt pikarien ahkeraa täyttämistä, pian kaikuivat\nsalissa huikentelevaisimmat laulut ja kertomukset, niin että pikemmin\nolisi sinne luullut kokoontuneen joukon Jumalan hylkäämiä maailman\nveitikoita, kuin kirkon pyhiä isiä.\n\n\"Enemmän viiniä, poika!\" huusi Markus, joka jo oli niin päihtynyt, että\nmakasi pöydälle kaatuneena.\n\nPetter vastusteli vähän näön vuoksi ja puolusteli itseänsä abbotin\nvihan pelolla. \"Vastustatko sinä, sen kananpoika!\" huusi Markus ja\nheitti tyhjän pikarin hänen päähänsä.\n\n\"Minä menen, minä menen,\" huusi Petter; \"ja annan teille niin paljon\nviiniä kuin haluttaa, kun vaan ette lyö minua.\" Nyt otti hän tyhjät\nkannut ja kiiruhti ulos.\n\nMatkalla juoksi hän Akselinpojan vankihuoneesen ja sanoi hänelle:\n\"Teidän pitää joutuisasti, jalo herra, viilata poikki rautakankeja,\nsillä kahden tunnin perästä toivon voivamme paeta.\" Akselinpojan\nvastausta odottamatta juoksi hän kannuineen kellariin, koska hän\npelkäsi, että munkit tulisivat hänen perässänsä.\n\n\"Sinä olet kuitenkin aimo poika,\" huusi Markus hänelle vastaan hänen\ntakasin tultuaan, \"minäkin kiitän sinun hurskauttasi priorille.\"\n\n\"Elkää unhoittako sitä, kunnioitettava isä!\" sanoi Petter täyttäen\nhänen pikarinsa reunoja myöten.\n\n\"Kiitos, hyvä poikani,\" sanoi Markus. \"Minä laitan myös niin, että sinä\nsaat hyvän paikan tuomitun aateliskoiran, Olli Akselinpojan\npaistettua.\"\n\n\"Te olette liian hyvä!\" huusi Petter ja suuteli munkin kättä.\n\n\"Kuulkaa! Tiedättekös mitä, veljet,\" sanoi Markus sammaltamalla\näänellä, hoiperrellen Petterin turvin muutamia askeleita pöydästä;\n\"meidän pitää tyhjentää pikari, joka on tuleva Akselinpojan maljaksi,\nja toivoa, että paisti tulisi tuoresta ja raitista tulessa.\"\n\n\"Eläköön Olli Akselinpoika!\" kirkuivat munkit kuorossa ja tuuppivat\nyhteen täytettyjä pikareitansa.\n\n\"Hän eläköön!\" huusi Petter säihkyvin silmin ja tyhjensi pienen pikarin\npohjaan.\n\n\"Ja saatana korjatkoon meidän korkeasti kunnioitettavan priorimme!\"\nhuusi Nikolaus isä, pitäen kiini oven pielestä, ettei kaatuisi.\n\n\"Hän menköön helvettiin ennenkun vuosi on kulunut!\" huusi taas Markus,\nja tahtoi taas kilistää Petterin kanssa, joka äsken oli täyttänyt hänen\npikarinsa.\n\nVeri seisottui Petterin sydämessä, ajatellessaan, että se oli hänen\nisänsä, jonka kuolemaa he toivoivat. Hän survasi sentähden pikaria,\njonka Markus hänelle ojensi, niin että tämä lankesi lattialle, ja hän\nhuusi kiivaasti: \"Minä en kilistä abbotin kuolemaksi!\"\n\n\"Kelvoton,\" huusi munkki niin kovasti kun juopumus salli. \"Sinä seisot\ntäällä keräämässä sanoja kielitelläksesi. Laita enemmän viiniä, taikka\nminä väännän niskasi _nurin_!\" Hän aikoi ajaa häntä ovesta ulos, vaan\nhoipertui samassa lattialle.\n\nPetter otti kannut ja juoksi ulos. Sivu mennessään sanoi hän\nAkselinpojalle: \"Tunnin päästä voimme paeta.\"\n\nPetter tuli kiireesti takaisin viininensä, ja tuskin oli hän täyttänyt\npikarit, ennenkun yksimielinen huuto ilmoitti kaikkiin ajatuksen poissa\nolevasta priorista ja inkvisitorista, ja toivotus: \"_Kuolema ja kirous\nSigismundille_!\" raikui voimakkaasti salissa, jolloin kaikki\ntyhjensivät pikarinsa yhdellä pitkällä siemauksella. Nyt näyttivät he\nkuitenkin saaneen kylliksensä, sillä useimmat kaatuivat tuolille ja\npenkille, ja ne, jotka vielä joivat syöksyivät pian tunnottomina\nlattialle, niin että kun tornikellon lyönti ilmoitti, että puoliyöhön\noli ainoasti yksi tunti jälellä, olivat kaikki munkit vaipuneet\nsemmoiseen tilaan, että he olivat kykenemättömät millään tavalla\nestämään Akselinpojan pakoa, jos he olisivat sitä koettaneetkin.\n\nPetter jätti nyt juopuneet isät ja riensi abbotin huoneesen. Täällä\naukasi hän äkkiä viheriäisen kaapin ja anasti salakäytävän avaimet.\nSitte syöksi hän Akselinpojan vankihuoneelle ja huusi hänelle: \"Oletko\nvalmis, jalo herra? Hetki on tullut.\"\n\n\"Minä olen valmis,\" sanoi Akselinpoika liikutettuna; \"sillä se käsi,\njonka sinä ojennat minulle, on Herralta siunattu, ja hänen pyhät\nenkelinsä ohjatkoon askeleitasi!\"\n\n\"Seuratkaa minua luottaen!\" sanoi Petter, ojensi vangille molemmat\nkätensä ja auttoi häntä astumaan ulos. Hän vei häntä nyt monia käytäviä\nja kammioita myöten abbotin makuukammariin.\n\n\"Mihin sinä viet minua?\" kysyi Akselinpoika ja kavahti vähän takaperin,\nkun hän tulisoiton valossa näki jotakin liikkuvaa abbotin sängyssä.\n\n\"Elkää säikähtäkö,\" kuiskasi Petter; \"se on meidän emännöitsiä\nAppellona; hän käänsihe vaan sängyssä vaan ei ole valveella. Meidän\npitää mennä sinne sisälle, sillä sieltä on rappu alas salakäytävään.\"\n\n\"Puhu hiljaa,\" pyysi Akselinpoika, eikä voinut olla ehdottomasti\nkauhistumatta.\n\nPetter avasi salaoven muurissa, ja summaton holvi ammotti pakenevia\nvastassa, jonka näkö saatti Akselinpojan suurimpaan ihmettelemiseen.\n\n\"Teidän täytyy vaeltaa pimeyden tietä,\" sanoi Petter heidän\nastuessaan alas, ja hän veti oven kiini perässänsä; mutta käykää sitä\nluottamuksella ja rohkeudella, sillä se vie teidät valoon ja vapauteen.\n\n\"Sinä olet elämän enkeli valaiseva soitto kädessäsi!\" sanoi\nAkselinpoika, ja painoi Petteriä sydäntänsä vastaan kun samalla hänen\nkyyneleensä kastelivat salakäytävän kivilattiaa.\n\nHe astuivat tulisoiton valossa syvemmälle, ja vaelsivat luottaen\nkaunista päämaaliansa, valoa ja vapautta kohden.\n\nTätä syvää, vahvaa ja holvattua salakäytävää, joka oli tehty\nsanomattomalla vaivalla ja kustannuksella, käyttivät ensimäiset Sorön\nluostarin munkit pa'on välikappaleena, kun heitä pakanat hätyyttivät ja\nvainosivat. Satu tietää vielä paljon kertoa siitä kuinka kaikki jälet\nsiitä olivat kadonneet. Sitä ei tuntenut yksikään luostarissa, paitsi\nSigismund, joka käytti sitä salatakseen niitä yhteyksiä, joita sanan\nankaruus ei sallinut kansan tietoon tulemaan, koska tämä piti häntä\nvielä evankeliumin opin arvoisana julistajana. Se alkoi, niinkun\ntiedämme, luostarissa, meni sitte enemmän kuin 20 syltä maan ja\nSoröjärven alle, sekä katosi toisella puolla järven olevassa tiheässä\nmetsässä suureen sakean viidakon kätkemään metsäluolaan.\n\nSigismund kävi sitä usein, kun hän kulki salaa Knuutin kauniin\ntytärpiian Marian luona, joka asui vanhempainsa tykönä ei kaukana\nrotkosta olevassa huoneessa. Viime vuosina, mutta kuitenkin ennen\ninkvisitionin perustamista, seurasi Petter usein abbottia näillä\npimeillä vaelluksilla, joita hän teki, niinkun hän sanoi, ajaaksensa\npois perkelettä eräästä nuoresta talonpojan vaimosta, joka odotti häntä\nvähän matkaa luolasta. Yhden kesän kuluttua oli perkele kokonaan\nulos-ajettu, ja vaimo niin saatettu entiselleen, että hän joululahjaksi\nantoi miehellensä terveen ja raittiin pojan, joka oli enemmän hurskaan\nabbotin kuin ihmissuvun vihollisen näköinen. Nämä vaellukset loppuivat\nvasta silloin kokonaan, kun Sigismundin täytyi karkoittaa perkele\nnoista nuorista syntisistä vaimoista, jotka heidän sieluinsa autuudeksi\nteljettiin inkvisitionin vankihuoneisin. Jonkun aikaa siellä oltuansa\ntulivat he tavallisesti sieltä pois, puhdistettuina sekä sielun että\nruumiin puolesta, mutta uhraamalla omaisuutensa, jonka inkvisitioni\nsitte anasti. Appellona teki tässä poikkeuksen, koska hän jäi\nluostariin. -- Petter tunsi siis tien hyvin tarkoin. Se meni alussa\nalinomaa alaspäin, ja kun he olivat kaikkein syvimmällä ja Petter\ntiesi, että he seisoivat keskikohdalla järven alla, kysyi hän\nAkselinpojalta, eikö hän tahtoisi vähän levähtää, koska tie nyt alkoi\nkäydä ylöspäin, ja siis tuli vaikeammaksi kulkea. Akselinpoika, joka\noli vähän väsynyt raskaasti painavasta ilmasta, istui kivelle ja Petter\notti sijansa hänen jalkainsa juureen. Syvä hiljaisuus hallitsi heidän\nympärillänsä, kun Petter hetkisen kuluttua puhkesi virtaviin\nkyyneleisin.\n\n\"Jalo herra,\" sanoi hän liikutettuna; \"minun isäni on villi eläin, ja\neihän taivas varmaan vihastune minuun, kun jätän hänen. Pian olette te\naivan vapaa. Tahdotteko silloin olla isättömän isä, eikä koskaan hylätä\nminua? Minä tunnen, että se musertaisi sydämeni!\"\n\nAkselinpoika sulki vapisevan ja itkevän pojan syliinsä. Hän tahtoi\nvakuuttaa häntä ikuisesta helleydestänsä ja kiitollisuudestansa, mutta\nhänen liikutetut tunteensa estivät häneltä sanat, ja hän ei voinut\npuhua sinä silmänräpäyksenä, ja hän vannoi kaikkitietävän Jumalan\nkautta ottavansa Petterin pojaksensa ja jakaa omaisuutensa hänen\nkanssansa.\n\n\"Minä ymmärrän teitä,\" sanoi Petter, joka luki Akselinpojan sielun\ntunteet ja heittäessä hänen jalkoihinsa, sanoen: \"Te ette koskaan\nhylkää minua! Ah, minä toivon, että myös voisin aina olla teidän\nluonanne ja osoittaa teille sydämellistä kunnioitustani ja nöyryyttäni,\njoka -- -- --\"\n\n\"Minun poikani pitää sinun oleman,\" huusi Akselinpoika, joka nyt\njälleen sai puheensa, niin että käytävä kaikui; \"sinun pitää kantaman\nminun nimenäni ja jakaa rikkauksiani; sinun pitää oleman rakastetun\ntyttäreni ja Valdemarin veli! Nouse ylös, poikani, Petterini! Ei\njalossani, ei vaan sydämessäni on sinun sijasi! Tule isäsi syliin!\"\n\nNyt vaipui Petter hänen syliinsä ja kuiskasi vähän toinnuttuansa: \"Isä,\njaa, semmoisena rakastan sinua kuolemaani asti! Sinä olet jalo ja hyvä,\nja johdat askeleeni hyväin avujen tielle, jota itse olet käynyt.\"\n\nTie kävi nyt alinomaa ylöspäin, he kulkivat sitä yhdessä ja pian\nseisoivat he erään oven edessä, jonka Petter avasi muassaan olevalla\navaimella. He saapuivat nyt metsänluolalle, ja molemmat lankesivat\npolvillensa hartaassa rukouksessa kiittämään taivasta pelastuksestansa.\n\n\"Teidän pitää matkustaa pitemmältä, jalo herra, ennenkun päivä\nkoittaa,\" sanoi nyt eräs ääni Akselinpojan vieressä. \"Mukava matkavaunu\nodottaa teitä, laiva, joka nostaa purjeensa heti kun olette sinne\ntulleet, seisoo Ristisaarilla [Korsöar], ja viepi teidät Englantiin;\nkuitenkin pitää teidän kiireesti lähteä, sillä häväistys ja kuolema\nodottaa teitä, jos viivytte. Vahvistakaa itseänne ensin ruoalla ja\njuomalla ja sitte pois!\"\n\nAkselinpoika tarkasteli suurimmalla kummastuksella puhujaa. Se oli\nPetterin kasvatus-isä, vanha Knuutti, jolle Petter oli ilmoittanut,\nettä heidän pakonsa oli sinä yönä tapahtuva.\n\n\"Minä kiitän sinua, ukko,\" sanoi Akselinpoika, puristaen Knuutin kättä.\n\"Lähinnä Jumalaa ja Petteriä on minulla kiitosvelvollisuus sinulle\nhengestäni ja vapaudestani, sillä sinä kehoitit Petteriä minua\npelastamaan. Mutta sano minulle kuitenkin, minkätähden sinä niin\nelävästi otat osaa minun kohtalooni? Se vähä raha, jonka minä annoin\nsinulle pojan kasvatukseksi, ei suinkaan voi olla syynä siihen. Sinulla\ntäytyy olla toinen ja suurempi syy?\"\n\n\"Herra,\" sanoi Knuutti hitaasti ja pontevasti, \"minä olen pitänyt\nhuolta, että teillä olisi miekka itsenne puolustukseksi, jos ryövärit\nmatkalla päällenne karkaisivat. Tässä on se, mutta jos te ottasitte sen\nja pistäisitte sen minun vanhan sydämeni lävitse, niin tekisitte vaan,\nmikä oikein on, ja palkitsisitte minulle ainoasti sen, mitä minun\nväärintekoni ovat ansainneet.\"\n\n\"En minä ole mikään pyöveli,\" sanoi Akselinpoika lempeästi, \"ja minä en\nole sen kostaja, mitä sinä olet muita vastaan tehnyt. Minua vastaan et\nsinä ole koskaan rikkonut, ja sinä suurena laupeuden tilipäivänä pyhkii\nkatumuksesi pois monta syntiäsi.\"\n\n\"Ei, teille olen minä syntiä tehnyt,\" huusi Knuutti ja heittäysi\nAkselinpojan jalkain eteen. \"Perkele vaimon hahmossa vietteli minut\nsiihen, ja minä annoin kullan kiillon soaista itseni. Minä pelastin\nneljätoista vuotta sitte teidän poikanne kotkan kynsistä, kun se\nlaskeusi alas repimään sitä pientä lasta. Petolintu pakeni minun\nhuudostani. Minä otin lapsen, mutta en tuonut sitä jälleen teille, en\nilmoittanut sitä enkä koko asiaa. Minä annoin vietellä itseni\nryöstämään äskensyntyneen. Minä näin teidän ahdistuksenne; se\nvahvistutti väkevästi minua, mutta pirullisen vaimoni ja oikeuden\nkäsivarren pelosta en seurannut sydämeni vaikutusta, jotta olisin\nteille jälleen lapsen antanut. Ah, kaikki teidän kärsimyksenne on minun\nsyyni, näinä neljänätoista vuotena joina omantunnon tuska on kalvanut\nelämääni. Nyt on tunnustus vierittänyt tämän raskaan kiven sydämeltäni,\nsuokaa minun lopettaa kertomukseni, joka koskee niin likisesti teitä.\nArmahtakaa sitte minua, vanhaa harmaapäätä syntistä, ja pistäkää miekka\nrintaani, sillä minä olen -- ettekö kauhistu tätä kuullessanne? -- minä\nolen ryöväri ja lapsen murhaaja!\"\n\n\"Taivaan Jumala!\" huusi Akselinpoika, peittäen kasvojansa käsillään.\n\"Jatka kauheata kertomustasi! Ah, mitä oli minun onneton lapseni tehnyt\nsinulle? Eikö siinä ollut kyllä, että sen riisuit; pitikö sinun\nvielä -- -- --\"\n\n\"Malttakaa mielenne, isäni,\" sanoi Petter, ja tarttui hellästi\nAkselinpojan käteen. \"Ah, jos te hiukankin rakastatte minua, niin\nantakaa anteeksi Knuutille hänen rikoksensa teidän lastanne kohtaan! Se\non nyt taivaassa ja rukoilee Jumalan istuimen luona murhaajansa edestä.\nKnuutti ei muutoin ollut paha, ja hän kohteli minua lapsuudessani aina\nhellästi. Hän katuu nyt niin katkerasti syntiänsä. Ah, antakaa hänelle\nanteeksi! Tämä on ensimäinen rukoukseni sen jälkeen, kun te soitte\nminun sanoa teitä isäkseni.\"\n\n\"Ah, rakas poikani,\" sanoi Akselinpoika, \"kuinka minä taitaisin\najatella rangaistusta, minä, jolle Hän äsken osoitti niin suuren armon.\nJa eikö minun ole Knuuttia kiittäminen henkeni pelastuksesta? Minulla\nei ole valtaa tuomita eikä rangaista häntä. Taivas olkoon hänelle\narmollinen! Se anteeksi antaa katuvaiselle; sillä antoihan Sovittaja\nitse ryövärille anteeksi hänen kuolinhetkellänsä. Nouse ylös, onneton,\"\njatkoi hän ystävällisesti, \"ja lopeta kertomuksesi. Se ei voi sisältää\nenää mitään hirmuisempaa minulle, kuin mitä jo tiedän, ja mitä olen\nmurehtinut neljätoista pitkää vuotta. Jatka!\"\n\nPitkän vaiti-olon perästä, jonka kestäessä Knuutti koki koota\najatuksiansa ja hillitä niitä erilaisia mielenliikutuksia, jotka\nvaihettelivat hänen sielussaan, jatkoi hän näin:\n\n\"Jalo herra! Teidän suuri armonne minua kurjaa syntistä kohtaan antaa\nminulle himmeän toivon Ijankaikkisen laupeudesta, joka ei tahdo\nyhdenkään syntisen kuolemaa, vaan että hän kääntyisi ja eläisi.\nKaikkivaltias palkitsee myös tuhannenkertaisesti teille ne tuskat,\njoihin minun rikokseni on teidät saanut. Kuulkaa siis tarkoin minun\npahentavaisen elämäni kertomusta. Minä olin nuoruudessani raitis ja\nrohkea mies, ja palvelin urhoollisesti ja uskollisesti autuainta\nkuningatarta [Margaretaa] sodassa Ruotsin kuningasta Albrecktia\nvastaan. Kun Albreckt otettiin vangiksi ja sota loppui, sain minä eron\nja olin köyhänä ja hylättynä paraassa ijässäni, tietämättä, mitä piti\nedesottamani, ansaitakseni leipääni. Silloin saatti minut paha onneni\nerään lesken tuttavuuteen, joka ei ollut nuori eikä kaunis, mutta hän\noli varakas ja omisti, paitsi metsätorppaa, jossa te tapasitte minua\nsinä surullisena päivänä, 500 riksiä, joka näytti minusta olevan\ntyhjentämätön aarre. Minä nain siis hänet, ja vaikka hän oli häijy ja\nriitahaluinen, eikä koskaan antanut minun vähintäkään noudattaa omaa\ntahtoani, elimme me kuitenkin joksikin hyvin yhdessä; sillä minä\nsovitin aina itseni hänen mukaansa ja annoin hänen hallita\nluonnottomimmissakin asioissa. Näin kului muutamia vuosia, ja jos elämä\nedes olisi semmoisena pysynyt, niin olisin minä rauhallisella omalla\ntunnolla kerran voinut astua ijankaikkisen tuomarin silmäin eteen.\nMutta abbotti Sigismund rupesi meillä käymään, ollessansa vielä\nainoasti munkkina Sorön luostarissa. Hän asettausi niin, kuin jos hän\nolisi ollut erittäin mielistynyt niihin avuihin, joita minun vaimollani\nei koskaan ollut, ja hänen sielunsa autuudesta huolta pitämisen\nvarjolla vietteli hän häneltä ne 500 riksiä, joita hän aina itse oli\nsäilyttänyt. Kun hän oli saavuttanut toivonsa, tuli hän enää harvoin\nmeille; mutta tapahtuipa juuri, kun hän yhden vuoden poissa oltuansa\ntaas kerran tervehti meitä, että hän siellä tapasi minun tytärpuoleni\nMarian, joka oli hyvin kaunis tyttö, ja palveli Ringstadissa, ja oli\nnyt tullut luoksemme vieraaksi. Tämä kelvoton munkki mielistyi heti\nhänen kauneuteensa, ja hänen viekas kielensä saattoi vielä samana\npäivänä tuon kokemattoman tytön, ettei hän enää palajaisikaan\npalvelukseensa, vaan jäisi meidän luoksemme, saadaksensa olla sen\njumalisen miehen läheisyydessä, joka oli velvoittanut itsensä pitämään\nhuolta hänen sielunsa autuudesta. Hän lupasi maksaa ruokarahan hänen\nedestänsä, ja antoi vaimolleni muutamia riksiä käsirahaa. Hän oli\näskettäin tullut luostarin päälliköksi edeltäjänsä perästä. Hän tuli\njoka päivä meille maanalaista käytävää, jota te, jalo herra, äsken\nkuljitte, ja kun hän vihdoin lakkasi käymästä, huomasimme me\nkauhistuksella, että Maria oli raskaana sille riettaalle\nulkokullatulle. Minun vaimoni suuttui tästä ja rääkkäsi onnetonta\ntyttöä, niin että minun usein oli vaikea pelastaa hänen henkensä.\nRahamme olivat menneet, ja hätä ja puute ympäröitsi meitä joka\npuolella. Vaikka vaimoni pelkäsi Sigismundin valtaa, rohkaisi hän\nkuitenkin mielensä, meni hänen tykönsä ja nuhteli häntä huonosta\nkäytöksestänsä. Mutta siihen sijaan, että hän tällä olisi jotakin\naikaan saanut, heitettiin hän luostarissa syvään vankeuteen, josta hän\nvasta laskettiin ulos kolmen viikon kuluttua, ja sitte hänen täytyi\nvannoa, ettei hän koskaan, ei edes rippi-isän edessäkään saisi\nilmoittaa, mitä oli tapahtunut hänen tyttärensä ja Sigismundin välillä.\nHän oli nyt melkein hurja, ja vannoi usein murhata sekä Marian että\nhänen vietteliänsä. Tämän nimi ei kuitenkaan hänen valansa tähden\ntullut hänen huulillensa. Meidän hätämme tuli nyt sangen suureksi; tämä\nrietas nainen kävi siis usein hankkimassa huoneesemme ruokaa, meni ulos\niltasilla ja ryösti lapsia ja heikkoja tyttöjä. Hän ei tullut koskaan\nkotiin minulle syytämättä haukkumasanoja sentähden, etten ollut\nosallisena hänen ryöstämisissään. Jaa, kerran hän tapasi lyödä minua\nlapiolla, ja oli vähällä halaista pääni. Vihdoin pakoitti hän minun --\nheikko minä olin -- myös kanssaan ryöstämään; mutta minä en\nsaattanut kuitenkaan tehdä mitään pahempaa, kuin että varastin\nkaritsan laitumelta. Minun kotiin tultuani oli Maria äsken\nsynnyttänyt pojan maailmaan, Hänen luonnoton äitinsä syyti hänelle\nnuhteita ja häväistystä, ja minun taitamatta estää, löi hän häntä\nnyrkillään silmäkulmaan. Minä eroitin sen hurjan tyttärestään, joka\nsuonenvedontapaisesti tempoi itseänsä, huokasi syvästi ja -- kuoli.\nMinä kauhistuin kovasti ja olin vähällä menettää ymmärrykseni ja älyni\ntänä hirveänä hetkenä, kun ryöstetyn saaliin muisto vielä vaivasi omaa\ntuntoani.\"\n\n\"'Mitä nyt teemme tuolle penikalle, kun sen äiti on kuollut?' huusi\nvaimoni väännetyin kasvoin ja hurjalla äänellä, ja tavoitti\näskensyntynyttä tukehuttaaksensa. Salaman nopeudella heittäysin minä\nhurjattaren päälle, otin lapsen hänen käsistään, jotka jo olivat pienen\nkaulan ympärillä. Hän syöksi hurjasti minun ja pelastetun kimppuun, ja\ntorjuen käsilläni hänen hyökkäyksiänsä, survasin minä häntä jalallani\nniin, että hän kellahti maahan; sitte riensin minä ovesta ulos itkevän\nlapsen kanssa. Minä luulin kauan, että hän ajoi minua takaa; sentähden\njuoksin minä kaikin voimin, kunnes järven ranta seisotti juoksuni, ja\nminä melkein sorruin maahan parkuvan kuormani kanssa.\"\n\n\"Minä en pettynyt sillä tuskin olin istunut nurmelle ja hyssyttänyt\nlapsen uneen, kun sen julma mummo tuli juosten, iso kohennusrauta\nkädessä, huutaen minulle:\n\n\"'Anna minulle sikiö, taikka halkasen aivosi ja hakkaan vaihokkaan\ntuhanneksi kappaleeksi!'\n\n\"Minä puristin avuttoman rintaani vastaan ja tahdoin paeta, mutta\nmihinkäs olisin joutunut äsken syntyneen alastoman lapsen kanssa? Ja\njättää se taas hurjan naisen käsiin, oli sama kuin heittää hänet\nvarmaan kuolemaan. Jos hän, jota minä epäilin, olisi antanutkin lapsen\nelää, niin odotti häntä kuitenkin kaikissa tapauksissa julma kohtelu.\nNämä ajatukset ristelivät päässäni hänen yhä enemmän lähestyessä.\nSilloin herätti minussa saatana sen onnettoman ajatuksen, että\nheittäsin tuon surkuteltavan olennon veteen, jotta se kerrassaan tulisi\npelastetuksi kaikista kärsimyksistään. Minusta näytti tänä hirmuisena\nsilmänräpäyksenä tämä hyvältä työltä, ja heti linkosin minä lapsen\njärveen. Se painui pohjaan eikä enään ollut näkyvissä.\"\n\nTilani oli kauhea niin pian kun olin murhan tehnyt, ja omatuntoni\nnuhteli minua, etten paremmin puolustanut lasta, jonka taivas oli\nuskonut minun käsiini. Minun olisi pitänyt uhrata henkeni sen\npelastukseksi, vieläpä ennen murhata julma vaimoni, kuin antaa hänen\neroittaa sen minusta. Mielettömänä syöksin minä järveen, koettaaksi jos\nsen vielä voisi pelastaa. Kun vesi rannalla oli matala, löysin minä sen\npian, mutta sen elämä oli jo loppunut aaltohin tukehtumalla.\"\n\n\"Melkein hulluna juoksin minä tiheään metsään kuollut lapsi\nkäsivarsillani ja kaivoin sille haudan käsilläni. Metsä kaikui\nmurhaajan epätoivon huudoista, kun lapsi hautaan laskettiin.\nViheliäisyyteni oli rajaton.\"\n\n\"Ah, ei kukaan muu kuin se, jonka sielua murha polttaa, voi käsittää\nminun mieleni tilaa. Kerran tuli mieleeni, että itsemurha parhaiten\nlopettaisi tuskani. Eräs hevonen seisoi siinä sidottuna vähän matkaa\nminusta; äkkiä päästin minä köyden, johon se oli sidottu, kiersin sen\nkaulani ympärille ja hirtin itseni vanhan tammen haaraan.\"\n\n\"Ijankaikkisessa liekissä heräämisen sijaan heräsin minä vaimoni\nvieressä. Hän oli tullut paikalle heti kun olin hirttänyt itseni ja\nkatkaisnut nuoran.\"\n\n\"'Knuutti,' sanoi hän, irvistellen jonkunlaisella ystävällisyydellä,\n'sinä siis tahdot antaa kuolemattoman sielusi perkeleelle? Jos se on\nsynti, jonka tehnyt olet, niin voipihan se tulla katumuksella ja\nparannuksella sovitetuksi.'\n\n\"'Mene tiehesi, saatana!' huusin minä ja juoksin hänen luotansa\njossakin toisessa paikassa täyttääkseni aikomustani.\n\n\"Vaikka vanha nainen, oli hän kuitenkin kepeä-jalkanen. Hän seurasi\nminua siis heti kantapäilläni ja huusi, että hänellä oli iso\nhopeasolki, josta minä en tiennyt. Sen antaisi hän minulle, ja minä\nvoisin Markus isältä sillä ostaa syntein anteeksi antamuksen.\"\n\n\"Hän olisi sanonut enemmän ja minä olisin juosnut pitemmältä, jos ei\nmeitä olisi estänyt tavattoman iso lintu, joka lensi maahan meidän\nedessämme, jotakin valkoista liehuvaista kynsissä. Huolimatta\nepätoivostani ja halustani lopettaa elämätäni, päästin kuitenkin\nkauhistuksen huudon, johon vaimoni kimeällä äänellänsä vastasi, ja\najoin lintua takaa. Tämä odottamaton huuto sekä minun ajamiseni\nsäikähdyttivät sitä; se laski irti saaliinsa ja lensi puun latvaan,\njossa sillä lienee ollut pesä.\"\n\n\"Ja lapsi, minun lapseni!\" huusi Akselinpoika. Kaikki hänen jäntereensä\nolivat voimallisessa liikunnossa. \"Onneton, mitä sinä teit minun\nlapselleni, ainoalle pojalleni?\"\n\n\"Olkaa rauhassa, herra,\" jatkoi Knuutti, \"niin saatte pian tietää koko\ntapauksen, semmoisena kun se on tapahtunut. Meitä suurimmasti\nkummastutti, nähtyämme lapsen oivallisessa ristiyspuvussa makaavan\njalkani juuressa, ja murhahaluni katosi melkein kokonaan sen parkuun.\nVaimoni aikoi heittäidä lapsen päälle, mutta minä survaisin hänen\nsivulle, otin lapsen, juoksin yhden lehmän luokse ja lypsin muutamia\ntippoja maitoa sen kuivaan suuhun. Se nukkui syliini, ja minä päätin\nettä kun se herää, viedä se käräjille, jotta sen murheelliset vanhemmat\nsaisivat sen jälleen.\"\n\n\"'Sinä olet oikea pyöveli, Knuutti,' sanoi vaimoni. 'Aiotko sinä käydä\nniin pitkän matkan heikon lapsen kanssa? Se kuolee käsiisi puolessa\ntunnissa. Etkö näe, kuinka se vuotaa verta petolinnun kynsiin rei'istä?\nMenkäämme ensin kotiin sen kanssa, että saamme sen riisua ja sitoa.\nVoithan sinä olla siitä varma, että me saamme suuren palkinnon\nvanhemmilta, kun he näkevät, että me olemme hyvin hoitaneet heidän\nlastansa.'\n\n\"Minä ymmärsin hänen tuumansa oikeaksi, mutta ehdoton tuska, että hän\ntekisi lapselle jotakin pahaa, saavutti minun. Minä käännyin senvuoksi\nsille tielle, joka vei Soröhön.\"\n\n\"Hän käsitti pelkoni, ja nähtyään, ettei hän voinut väkivallalla saada\ntarkoitustansa toteutumaan, turvausi hän rukouksiin, ja vannoi pyhänsä\nMaria Magdalenan kautta, ettei hänen mielessään ollut mitään pientä\nlasta kohtaan, ja että hän katkerasti katui sitä, mihin hän tänään oli\nollut syypäänä, ynnä pyysi minua lähtemään kotiin lapsen kanssa, joka\nuudestaan taas alkoi itkeä.\"\n\n\"Minä tiesin kokemuksesta, että hän harvoin rikkoi niitä valoja, jotka\nhän vannoi Maria Magdalenan kautta; kuitenkaan ei tämä ainoastaan\npakoittanut minun kotiin, vaan erittäinkin lapsen hellä itku ja veri,\njoka värjäsi ristimäpukua.\"\n\n\"Kuinka kummastuimmekaan, kun löysimme kuningatar Margaretan kuvan,\nsisällettynä kalliisin timantteihin, riippuvan lapsen kaulassa\nraskaassa vitjassa. Vaimoni tarkasteli sitä ahneilla silmäyksillä ja\nhuusi kovasti: 'Nyt on kaikki puutteemme tässä maailmassa mennyt. Katso\nvaan, Knuutti, tämä kuva maksaa yli tuhannen riksin. Nyt saamme tehdä\nsyntiä niin paljon kuin tahdomme; sillä me voimme ostaa joka päivä\nsynninpäästön. Jospa vaan tietäisin, mitä siinä on kirjoitettu! Sinäkin\nolet tuhma luontokappale, Knuutti, joka et osaa lukea kirjoitusta.'\n\n\"Kauhistus läpitunki minut; sillä minä luulin, että hän aikoi uhrata\ntämänkin lapsen. Minä tavoitin ehdottomasti sitä, kun se makasi hänen\npolvillaan.\"\n\n\"'Anna minun pitää se,' sanoi hän; 'meidän täytyy tarkoin tutkia, mistä\npaikoin se on haavoitettu.'\n\n\"Minä hengitin vähän keveämmin.\"\n\n\"Haavat eivät kuitenkaan olleet suuria. Rinnassa oli vaan yksi ja kaksi\nkyljissä. Lapsi oli sanomattoman kaunis.\"\n\n\"Me sidoimme sen, ja lapsi nukkui.\"\n\n\"Minun mieleni oli paljoa keveämpi; sillä se vakuutus, että Marian\nlapsen kuolema oli syynä tämän pelastukseen, lohdutti minua hyvin\npaljon.\"\n\n\"Vaimoni ei lakannut tarkastelemasta ja arvostelemasta kuvaa ja vitjaa.\n'Tiedätkös, Knuutti,' sanoi hän; 'me panemme tämän lapsen Marian lapsen\nsijaan; kun me myömme tämän kalliin kappaleen, niin voimmehan kohdella\nlasta koreasti ja kasvattaa häntä kurituksessa ja Herran nuhteessa.'\n\n\"Kulta ja kiiltävät jalokivet sokaisivat minun silmäni, ja minä\nviittaisin hänelle hiljaisesti: niin.\"\n\n\"Kun poika heräsi, puki vaimoni hänen vanhoihin rääsyihin, joita Maria\narmeliailta ihmisiltä oli kerjännyt lapsellensa, ja kätki huolellisesti\nkuvan ja vitjan. Samana päivänä ilmoitimme Marian kuoleman sillä\nlisäyksellä, että hän synnytti pojan, joka eli, ja me saimme paljon\nlahjoja likimäisiltä naapureiltamme, Marian hautaamiseksi ja lapsen\nylläpidoksi.\"\n\n\"Minun omatuntoni alkoi yhä enemmän ja enemmän nukkua; mutta\nhirmuisesti heräsi se, kun julma vaimoni viidentenä päivänä lapsen\nmeille jouduttua, valitti sitä suurta levottomuutta, jota se tuotti, ja\nilmoitti melkein selvästi, että hän aikoi karkoittaa sen pois,\npelastuaksensa semmoisesta kuormasta. Minä näin näissä sanoissa\nhelvetin aukenevan eteeni, ja riitelin kovasti hänen kanssansa hänen\nkauheista puheistansa, kun te, jalo herra, kolkutitte ovelle ja\nkysyitte kotkan ryöstämää poikaanne. Monta kertaa olin vähällä sanoa\nteille totuuden; mutta edesvastauksen pelko Marian lapsesta, ja että\ntulisin rangaistuksi sen murhaajana, jäykensi kieleni. Mitä sitte\ntapahtui, te tiedätte. Ah, jos minä olisin ilmoittanut, niin olisitte,\njalo herra, pääsneet neljäntoistavuotisesta surusta. Silloin ei tuska\nolisi saattanut teidän jaloa puolisoanne hautaan, teidän hiuksenne\neivät olisi harmaantuneet ennen aikojaan, ja jos minun olisi täytynyt\nvuodattaa vereni pyövelin käsissä, niin olisin kuitenkin voinut toivoa\narmoa haudan toisella puolella. Kuitenkin on minulla vielä ilo laskea\npoikanne teidän sydämellenne. Herra lähetti teidät viattoman lapsen\npelastajana minun majaani, juuri silloin kuin kuolema liiteli sen pään\npäällä. Petter on teidän poikanne!\"\n\nKuka voipi kuvata sitä ihastuttavaa silmänräpäystä, jona isä painoi\nlöydetyn poikansa sydämellensä, ja kun jalo, verevä poika syleili\nisänsä polvia, jonka hän oli pelastanut kuolemasta! Missä luonto puhuu,\nsiellä vaikenee selittävä taito, ja kynä putoaa heikosta kädestä.\n\nPitkän vaiti olon perästä, jota ainoasti nautti jälleen nähneiden\nihastus, otti Knuutti kuningatar Margaretan kuvan ja ripusti sen\nPetterin kaulaan. Paha omatunto sekä pelko, että tulisi huomatuksi, oli\nestänyt Knuutin vaimon sitä myömästä. Hänen kuoltuansa oli Knuutti\nsamasta syystä säilyttänyt sitä, ja jos ei Akselinpoika olisi tullut\ninkvisitionin valtaan, niin olisi tämä tärkeä salaisuus luultavasti\nmennyt Knuutin kanssa hautaan, Petter olisi aina pitänyt itseänsä tuon\nulkokullatun Sigismundin poikana ja Akselinpoika olisi kuollut saamatta\npainaa Elisabetin surulasta isän-sydämellensä.\n\nKun ensimäinen myrskyävä ihastus antoi sijaa tyvenemmälle ilolle,\nojensi Akselinpoika Knuutille kätensä ja veti hänen rintaansa vastaan,\nsanoen samassa hartaalla liikutuksella: \"Niin varmaan kun Herran armo\non loppumaton, on sinun syntisi anteeksi annettu, sinä hurskas\nkatuvainen ristinkantaja; sillä sinä et tehnyt syntiä vapaalla\ntahdollasi, vaan rietas nainen, joka eli vaimonasi, veti sinun\nväkivallalla siihen. Ole sentähden hyvällä mielellä ja katso\nrauhallisesti pääsinhetkeäsi; sillä sinä olet hyvä ja rehellinen, ja\nherra katsoo mielisuosiolla sekä katumustasi että työtäsi. Jos minulle\nvielä kerran suodaan se onni, että saan hallita tavaraani ja\nomaisuuttani niin pitää viimeiset päiväsi kuluman minun luonani, ja\nSigneni jumalisuus ja hyveet osottavat sinulle, että löytyy vaimojakin,\njotka ovat taivaan enkelien kaltaiset.\"\n\n\"Jumala siunatkoon teitä,\" vastasi Knuutti tyynellä liikutuksella,\npainaen Akselinpojan käden huulillensa; \"te olette näyttäneet minulle\ntaivaan avatut portit, ja siitä palkitkoon teitä maan ja taivaan paras\nautuus. Ja nyt jalo herra, lähtekää matkalle, tässä on matkarahat.\"\nSamassa antoi hän kullalla täytetyn ison kukkaron Akselinpojan käteen.\n\n\"Mistä tulee tämä kulta?\" kysyi Akselinpoika kummastuen, ja heitti\nKnuuttiin epäilevän silmäyksen.\n\n\"Rahat ovat omianne, jalo herra,\" sanoi Knuutti. \"Ne ovat Petterin\n10-vuotinen ruokaraha. Vaimoni ahneus ei koskaan sallinut niitä\nkäytettää, ja Petter on kasvanut nälässä ja kurjuudessa. Jumala on\nkuitenkin siunannut häntä, hän on iso ja väkevä, ja terveyden ruusut\nkukoistavat hänen nuorilla poskillansa.\"\n\n\"Knuutti,\" sanoi Akselinpoika lempeästi liikutettuna, \"sinä olet\nheittänyt vilahduksen puolipäivän auringon loistosta elämäni himmeään\niltaan; mutta sinä olisit muuttanut sen autuuden suurimmaksi iloksi,\njos olisit antanut Signelleni viittauksen, että hän täällä\nmahdollisesti voisi toivoa saadaksensa laskeutua kuolemaan tuomitun\nisänsä sydämelle.\"\n\n\"Herra,\" sanoi Knuutti, \"minä olisin mahdoton siihen armoon, jolla te\näsken lohdutitte minua, jos en olisi ajatellut, että tyttärenne\nnäkeminen teitä jälleen ilahuttaisi. Sentähden annoin minä uskollisen\nHannan, joka odottaa teitä kyyditäksensä Ristisaarille, soutaa itseni\njärven ylitse, ja ohjata minua teidän linnaanne; mutta siellä oli huhu\nteidän lähellä olevasta kuolemastanne polttoroviolla levittänyt tuskaa\nja kauhistusta kaikessa teidän väessänne ja vähää ennen iltaa oli\ntyttärenne Signe, kasvattipoikanne Valdemarin kanssa lähtenyt\nRoskildeen, rukoilemaan kuninkaalta teidän henkenne pelastusta.\nKuitenkin se on hyvä, että sattumus on sen niin sallinut; sillä nyt ei\nvoi mitään epäluuloa tulla heille eikä kenellekään teidän perheestänne.\nJa nyt, jalo ja kunnioitettu herrani, lähtekää täältä Jumalan rauhassa.\nPäivä jo kohta valkenee; sentähden muuttakaa pian vaatteita ja ottakaa\npäällenne nämä, jotka minä olen teille hankkinut: matkustakaa\nEnglantiin, jossa aika takaisin antaa, mitä nyt jätätte tänne ja rauhan\nja onnen aurinko ehkä vielä kerran loistaa onnettomalle isänmaallemme.\nKun tulette takaisin, niin suokaa minulle silloin paikka, jossa saan\nrauhassa kuolla, ja jos minä jo olen täältä mennyt ijankaikkisen\ntuomarin istuimen eteen, niin antakaa pitää minulle sielumessu\nkiirastulen liekkien lieventämiseksi.\"\n\n\"Sinä olet rehellinen ja kadut,\" sanoi Akselinpoika, \"ja kiirastuli on\nvaan paatuneille syntisille. Sinun sielusi on heti kuolemasi jälkeen\nsaava sijansa karitsan istuimen juuressa.\"\n\n\"Amen!\" sanoi Knuutti juhlallisesti ja auttoi Akselinpoikaa ja\nPetteriä, joka oli valmistanut itseänsä ruo'alla ja juomalla\npukeumisessa.\n\n\"Vielä yksi sana,\" sanoi Akselinpoika, painaen Knuutin vapisevaa kättä\nsydäntänsä vastaan; \"mene huomenna ennen auringon laskua minun\nlinnaani; silloin on Signeni luultavasti jo palannut takaisin\nRoskildesta; kerro hänelle ja Valdemarilleni, että minä matkustin\nEnglantiin, ja pyydä häntä viipymättä jättämään tämä onneton maa, jonka\npäällä kuoleman murhaenkeli jo lentelee, ja kohtaamaan minua Thems'in\nrauhallisilla rannoilla. Jos he ottavat myötänsä niin paljon minun\nkultaani ja valmista rahaani, kun voivat tuoda, niin kykenemme\nLondonissa viettämään murheetonta elämää, kunnes ne ne ukkosta uhkuvat\npilvet, jotka nyt pimittävät Tanskanmaan taivasta, ovat menneet pois,\ntaikka kuolemme pakolaisina kaukana rakkaasta syntymämaastamme.\"\n\n\"Sen teen, herra,\" vakuutti Knuutti, laskien kätensä vanhalle\nuskolliselle sydämellensä, \"jos vaan Herra suo minulle armonsa siihen.\nJa nyt voikaa hyvin! Jumalan pyhät enkelit johdattakoot teitä\nmatkallanne!\"\n\nAkselinpoika ja Petter nousivat vaunuun. Se vieryi pois ja Knuutti\ntuijotti suruisesti sen perään, kunnes se katosi yön pimeyteen.\n\nTämä vanha oli ikäänkun uudesta syntynyt ja ijankaikkisen autuuden\nesimaku lämmitti hänen sydäntänsä. Hän ei epäillyt enää kaikkein\narmahtajan armosta, ja hänen hurskas kiitosvirtensä kohosi öistä\ntaivasta kohden. Sitte pyhki hän jokaisen jäljen, joka olisi voinut\nilmoittaa ihmisiä olleen luolassa ja sulki sen huolellisesti. Lyhtynsä\nvalossa löysi hän vielä ennen päivän koittoa tien metsämajaansa, jossa\nhän heittäysi kovalle vuoteellensa, mutta jonka omantunnon rauha nyt\noli hänelle pehmittänyt ruusuilla. Vanha vaimo, joka hänelle oli\nkäskyläisenä ja hoitajana, ihmetteli suuresti sitä ihastusta, joka oli\nlevinnyt Knuutin muutoin tavallisesti niin synkille kasvoille, ja hän\nistui sängyn viereen. Hiljainen unelma sulki hänen silmänsä, ja hän\npuhui unessa taivaan enkeleille, joita hän luuli näkevänsä lentelevän\nvuoteensa ympärillä. Auringon noustessa avasi hän väsyneet silmänsä,\nojensi vanhalle Annalle kätensä, tavattoman suloisesti hymyillen, ja\nvaipui sitte jälleen nukkuen vuoteellensa. Hän ei herännyt koskaan.\nUnen keveillä siivillä lensi hänen katumuksen, kärsimysten ja jalojen\ntöiden puhdistama sielunsa taivaasen; ja aamuauringon ensimäiset säteet\nheittivät valonsa ruumiin kirkastetulle muodolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamalla kun abbotti jo aikaisin aamulla oli salaisesti mennyt Cecilian\nmakuu huoneesen, ja ilostuttanut hänen mustaa sieluansa kertomuksella\nAkselinpojan vapaatahtoisesta tunnustuksesta, tuomiosta ja tulevasta\nteloituksesta, olivat Signe ja Valdemar kullan ja kalleuksien avulla,\njoita he täyttä kättä mättivät kuninkaan henkivartioille ja\npalvelioille, saapuneet aina Erikin ruokasaliin, jossa hän,\nliehakoitsevat hovimiehet ympärillä, istui, vaipuneena niihin\nnautinnoihin, joita herkkujen alla notkuva pöytä taisi hänelle tarjota.\nOvet auaistiin ja Signe astui sisälle käsitysten tuon ei vielä täysin\nparantuneen Valdemarin kanssa, sekä kumarsi hänen kanssansa Erikkiä,\njoka, kummastuen tätä odottamatonta luoksensa tuloa, laski pikarinsa\npöydälle ja kysyi vihaisesti katsahtaen, joka katsahdus erittäinkin oli\nsuunniteltu Valdemariin, mikä heidät teki niin rohkeiksi, että he\nluvatta tunkeusivat aina hänen pyhän persoonansa luokse.\n\nTästä kuninkaan vihan puhkeumisesta kauhistui Signe niin, että sanat\nkuolivat hänen huulillensa ja hänen päänsä vaipui kauniille rinnalle,\njota kostutti hänen polttavat kyyneleensä. Valdemar rupesi sitte\npuhumaan, ja sanoi arvokkaalla äänellä ja käytöksellä:\n\n\"Herrani ja kuninkaani! Me uskallamme luottamuksella ja rukouksen\nkuulemisen toivolla notkistaa polvemme kuningasten kuninkaan istuimen\nedessä sekä avata sydämemme Hänelle, kun hätä ja tuska niitä piirittää.\nMiksikä emme sitte uskaltaisi rukoillen lähestyä teidän\nMajesteettianne, joka on asetettu tänne maan päälle täyttämään\ntaivaallisen Isämme tahtoa? Me teemme tämän, luottaen teidän\noikeuteenne, armahtakaa minua ja tätä rukoilevaa tyttöä, joka anoo\nteiltä jalon ja viattoman isänsä henkeä, joka nääntyy kauheassa\ninkvisitioni-vankeudessa ja on tuomittu polttorovion hirveään\nkuolemaan.\"\n\n\"Kuka olet sinä vimmattu,\" huusi Erik kiivaasti, \"joka uskallat astua\nkuninkaasi eteen ja rukoilla armoa pahantekiälle, jonka pyhä\ninkvisitioni on löytänyt vääräoppiseksi ja sentähden tuominnut\nkuolemaan? Vastaa, kelvoton! Kuka sinä olet?\"\n\nValdemar astui arvokkaana ja voimakkaasti askeleen likemmäksi\nErikkiä ja sanoi kunnioitettavalla vakavuudella: \"Nimeni on Valdemar\nSvane. Isäni, Niilo Svane, uhrasi henkensä ja tavaransa isänmaan\npalveluksessa, ja esi-isäni monta polvea ovat kaikki vuodattanut\nsankari-verensä kunnian kentällä syntymämaan ja vanhan Tanskan\nvalta-istuimen turvaksi. Että minulla on ollut silmäini edessä heidän\nloistava esimerkkinsä, todistavat ne kunnialliset haavat, jotka olen\nsaanut teidän palveluksessanne, teidän kunnianne ja oikeuksienne\npuolustukseksi. Minä tiedän kyllä, että soturin ei sovi itse puhua\nurhotöistänsä, mutta te kehoititte itse minua siihen, ja nyt ehkä\nmyöntänette, että minulla on toki sen verran arvoa, mitä vaaditaan\nteidän silmäinne eteen astumiseksi.\"\n\n\"Haa! sinä hävytön!\" ärjyi Erik; \"uskallatko sinä minun omain silmäini\nedessä tallata minun majesteetti-arvoni jalkaisi alle? Huutakaa\nvartiaa! Tornivankeudessa tulet varmaan vähäpuheisemmaksi. Pois! etten\nminä oikeutetussa vihassani muserra sinua!\"\n\n\"Herra, te olette suuttunut\", sanoi Valdemar tyynesti; \"mutta kaiken\nkautta, mikä teille on pyhää taivaassa ja maassa, pyydän teiltä:\nantakaa vihanne langeta ainoasti minun päälleni. Katsokaa laupiaasti ja\narmollisesti tuota vapisevaa tyttöä, joka makaa tomussa teidän\njalvoissanne. Kuulkaa hänen rukouksensa! Antakaa hänelle takaisin hänen\narvokas isänsä, niin minä annan itseni kuolemalle teidän syvimmässä\nvankeudessanne. Elä hyvin, Signe! Ah, jos minun kuolemani voisi\npelastaa meidän isämme, silloin olisi sen tuska suloinen minulle!\"\n\n\"Mitä! kuolemasiko?\" karjui kuningas; \"ei, sinun ei pidä kuoleman, mutta\nsinua pitää kuritettaman; viekää pois häntä!\"\n\nVahti tarttui Valdemariin ja vei häntä oveen päin. Signe syöksi samassa\nsilmän räpäyksessä parkaisten kuninkaan jalkoihin. Epätoivo antoi\nhänelle voimaa. Kauniilla käsillään syleili hän Erikin polvia ja nosti\nkyynelsilmänsä häntä kohden. Niinkuin rukoileva Madonna [Pyhä Neitsyt,\nsuom. muist.] oli hän kuninkaan jalkain juuressa, ja hänen vihansa\nnäytti häviävän, heitettyänsä häneen silmäyksen, kun hän vaipuneesta\nrinnastansa sammalsi sanat: \"armoa, armoa!\"\n\nErik istui niinkun lumottuna, ja hänestä tuntui, kun ei hän koskaan\nolisi nähnyt mitään niin kaunista, kun tämä polvillaan oleva tyttö,\njonka kasvoilla kyyneleet virtailivat. Heti viittasi hän vahdille, joka\njäi neuvotonna seisomaan ovelle Valdemarin kanssa.\n\n\"Hän ei tahtonut vihoittaa teitä, herra\", sanoi Signe suloisesti\nrukoillen. \"Mitä hän sanoi, tahtoi hän sillä ainoasti saattaa teitä\nkuulemaan meidän rukoustamme. Teillä ei ole ketään uskollisempaa\nalamaista kuin hän. Hänen jalo verensä on vuotanut sodassa teidän\nasianne tähden. O, armollinen kuninkaani! Minä en päästä irti teidän\njalkojanne, ennenkun olette lausuneet sen kauniin sanan, joka tekee\nruhtinaan Jumalan kuvaksi maan päällä, sanan _Armo_.\"\n\nErik ei voinut kääntää säihkyviä silmiänsä pois tuosta kauniista\nrukoiliasta, joka kumarsi kasvojansa hänen jalkoihinsa. Hän nosti ylös\nhänen ja käänsi hänen ihanat kasvonsa itseensä päin; Erikin silmät\nolivat liikkumattomasti suunnitetut häneen, ja Valdemariin ja vahtiin\nkatsahtamatta huusi hän: \"_Armo_!\"\n\nVahti meni pois ja Valdemar seisoi niinkuin kivettyneenä ovella.\n\n\"Antakaa minun syleillä jalkaanne, jalo kuninkaani!\" huusi Signe;\n\"sillä huhu valehtelee, ja te olette laupias ja armollinen, niinkun\ntaivahan Armollinen.\"\n\n\"Ja sinä olet kaunis, niinkun yksi hänen enkelistänsä,\" huusi Erik.\n\"Nouse ylös, tyttö, ja istu viereeni, sillä se on sinun kauneudellesi\nja suloisuudellesi sopiva paikka.\"\n\nVeri nousi Valdemarin poskille, ja harmilla katsoi hän kuninkaan\nhimosta punottaviin kasvoihin.\n\n\"Elkää antako armonne auringon valaista vaan puoliksi,\" jatkoi Signe;\n\"vaan tunkeukoon sen säteet minun isäni pimeään vankeuteen, ja teidän\nkuninkaallinen sananne voipi katkaista hänen kahleensa.\"\n\n\"Olkoon hän vapaa. Sinä olet voittanut asiasi ennenkun avasit kauniit\nhuulesi,\" huusi kuningas, ja hänen vihansa oli kokonaan liuennut\nystävyyteen ja helleyteen.\n\nSigne kumarsi taas kauniit kasvonsa kuninkaan jalkoja kohden.\n\n\"Mikä on sen Pohjan kaikkein kauniimman tyttären onnellisen isän nimi?\"\nkysyi Erik, painaen Signen tuolille viereensä.\n\n\"Olli Akselinpoika!\" sammalsi tästä odottamattomasta näöstä kummastunut\nja kuoleman kalpea Valdemar. Erikin punottavat kasvot kävivät äkkiä\nlumen vaaleiksi, ja selvin hämmästys kuvausi niille.\n\nSigne lankesi taas vapisten hänen jalkoihinsa ja huusi: \"O herra, elkää\nperuuttako armosanaanne!\"\n\n\"Ei,\" sanoi kuningas voimakkaasti. \"Erik on kuningas ja hänen sanansa\npitää seisoman liikkumattomana niinkun kallio.\" Heti kirjoitti hän\nmuutamia sanoja pergamentille ja sanoi, painaen sen Signen vapisevaan\nkäteen: \"Tämä lehti päästää isäsi kahleet. Anna tämä abbotti\nSigismundille, silloin on hän vapaa ja hänen omaisuutensa pysyy\nkoskematta. Hän saa kiittää kaunista tytärtänsä jo kuolemalle vihitystä\nHengestänsä.\"\n\nEräs Pommerilainen herra astui sisälle ja ilmoitti Cecilia rouvan ja\nabbotti Sigismundin tuloa.\n\n\"Pyydä Cecilia rouvaa odottamaan minua omissa huoneissaan ja anna\nabbotin tulla sisälle!\" käski kuningas synkällä katsannolla.\n\nPommerilainen herra kumarsi syvään ja jätti huoneen.\n\n\"Nyt on pergamentti tarpeeton,\" sanoi Erik; \"nyt voipi minun\nkuninkaallinen sanani päästää isäsi kahleet. Mutta mikä on sitte\npalkkani? Vastaa, lumoojatar! Enkö ole sitä ansainnut sinulta?\"\n\nSigne vapisi ehdottomasti näitä sanottaessa, vaikka hänen puhdas\nsielunsa ei ymmärtänyt niiden merkitystä. Valdemarille ne olivat, kun\njos olisi hehkuvat väkipuukot lyöty hänen sydämeensä.\n\nSigismund astui sisälle ja kumarsi kunnioituksella maahan päin.\n\n\"Olli Akselinpoika on vapaa,\" huusi Erik hänelle, ja kuoleman vaaleus\nvetäysi nyt munkin punaisille kasvoille. \"Vielä tänä päivänä annetaan\nhän kauniille tyttärellensä, joka on kylläksi minulle todistanut hänen\nviattomuutensa.\"\n\nMunkki heitti vihasen silmäyksen Signeen, mutta ikäänkun tenhomisella\nsulautui se salamieliseen hymyilyyn, ja hän ei voinut kääntää pois\nsilmiänsä hänen lumoavasta katsannostansa.\n\n\"Teidän tahtonne, suuri kuninkaani, on minun lakini; sen edessä syöksen\nminä itseni vaikka ijankaikkiseen liekkiin,\" huusi hän liehakojen.\n\nErik viittasi Sigismundille ja hän meni pois, silmäten Signeä\numpimielisesti.\n\nPommerilainen herra astui taas sisälle ja ilmoitti, että Cecilia rouva\nei enää tahtonut viipyä huoneissansa, vaan lähestyi jo kuninkaan salia.\n\n\"Menkää siis pois rauhassa,\" sanoi kuningas selvällä himonsa\nilmauksella, ja tuuditteli hekkumallisesti Signen käsivartta kädessään.\n\"Minä tulen pian käymään Sorön tienoilla katsomaan sen kauneinta kukkaa\nsillä maalla, jossa se on puhjennut. Voikaa hyvin, elkää unhottako\nystäväänne ja kuningastanne. Muistatteko minua hyvyydellä,\nmuistatteko?\"\n\n\"Kuolemani hetkeen asti muistan minä teidän majesteettinne ääretöntä\narmoa!\" huusi Signe ja kiiruhti ovesta ulos puhumattoman Valdemarin\nkanssa.\n\nCecilia astui sisälle ja kuningas meni häntä vastaan. \"Onko se totta,\"\nsanoi hän terävästi katsellen, \"että teillä, minun herrani ja ystäväni\non ollut vieraana eräs nuori neiti? Mitä hän tahtoi teiltä näin\naikasiin?\"\n\nKuningas tuli hämillensä eikä tiennyt, mitä vastaisi.\n\nCecilia katsoi häneen läpitunkevilla silmäyksillä, ja mustasukkaisuus\najoi heti kaiken veren hänen kasvoistansa.\n\n\"Minä aioin lähteä metsästämään,\" sanoi kuningas, päästäksensä tästä\nkiusallisesta puheesta. \"Teidän sijassanne tekisitte te parhain, että\npysyisitte kotona.\"\n\n\"Metsästättekö te susia vai metsäkyhkysiä?\" kysyi Cecilia häijyllä\nnaurulla. \"Mutta pitäkää varanne. Sudet ovat kavalajuonisia ja haukka\nvoipi kaapata kauniimman metsäkyyhkyn teidän silmäinne edessä.\"\n\n\"Sinua ei ota kukaan pois minulta,\" sanoi kuningas suuttuen ja meni\nulos.\n\n\"Haukat pelkäävät, että minun myrkkyni tappaa heidät,\" sanoi Cecilia\nhammasta purren, ja kiiruhti huoneesensa, jossa Sigismund odotti häntä.\n\n\"Te olette petetty.\" huusi ulkokullattu hänelle, \"Olli Akselinpoika saa\nvapautensa ja te saatte antaa kostonjanonne palaa polttoroviolla hänen\nsijassansa, sillä hän ei tule sinne. Kuitenkin onkin teillä jo kyllin\nosaksenne, sillä kuningas ei enää kauan katso teidän taivaallista\nihanuuttanne. Olli Akselinpojan tytär on ottanut teidän sijanne hänen\nsydämessään, samoin kun hän myös pian ottaa sen tuon kiittämättömän\nhovissa. Kun teidän raskausaikanne on loppunut, pitää arvattavasti uusi\nrakastettu tänne tuliaisensa. Te saatte silloin olla ällisteleväin\nkatseliain joukossa, jotka ihmettelevät nousevan auringon sokaisevaa\nloistoa.\"\n\n\"Lakkaa jo! Tahdotkos murhata minut valheellisella kertomuksellasi?\"\nhuusi Cecilia, mutta vapisi kuitenkin, ikäänkun se voisi olla totta.\n\nSigismund selvitti nyt ne syyt, joilla hän tuki arveluansa, että\nnimittäin kuninkaan helleys paloi Olli Akselinpojan kauniisen\ntyttäreen, ja hän selitti sujuvalla kaunopuheliaisuudella, kuinka\nviehättävä ja siis vaarallinen hän oli Cecilialle, ja hänen\nkiittämisensä Signen kauneudesta olisi kestänyt vielä kauemmankin, niin\ninnostunut hän oli, jos ei Cecilia, joka luki hänen kasvoistansa hänen\najatuksensa, olisi puuttunut puheesen, sanoen:\n\n\"Todellakin, tämä tyttö saattaa olla suurimmasti vaarallinen minulle,\nkoska hän niin muutamassa silmänräpäyksessä vetää kaikkein sydämet\npuoleensa. Tehän olette jo tulessa ja liekissä ainoasti häntä\nselittäessänne, ja hän ei varasta minulta ainoasti kuninkaan sydäntä,\nvaan teidän sydämenne on myös luopunut minusta. Niinpä niin, Sorön\nmetsät ovat suuret ja tiheät; siellä voitte te, kunnioitettava herra,\nasettua sen puun juurelle, johon tämä kyyhky on tehnyt pesänsä,\nja kuherrella siellä niinkauan, kun äänenne sortuu hellästä\nkuherruksestanne. Minä pääsen silloin siitä vaivasta, joka minulla on\nkuullessani rakastuneen lörpötystä, jolla te ette kuitenkaan\nmilloinkaan ole mitään tarkoittaneet. Ja nyt hyvästi! Minä tahdon olla\nyksinäni!\"\n\nSigismund, joka tunsi Cecilian rajattoman vallan, ja tiesi, ettei hän\nsitä niin helposti aikonut jättää, vaan käyttäisi kaikkia mahdollisia\nkeinoja saadaksensa pitää sen, ja luultavasti myös onnistuisi, vaikkapa\nkuningas hetkiseksi mielistyisikin johonkin toiseen, oli vaan kuvaillut\nErikin alkavata taipumusta niin voimallisilla värillä, saattaaksensa\nCeciliaa vieroittamaan Erikkiä tästä vaarallisesta tytöstä, joka\nensimäisenä silmänräpäyksenä oli herättänyt hänen oman halunsa.\nCeciliaa odottaessansa oli hän tehnyt suunnitelman saada vietellä sitä\nrakastettavaa tyttöä; mutta himo on sokea, ja Sigismund ei muistanut\npuhua tyynesti, joka on tavallista, kun puhutaan toisen asiata. Hän ei\nmuistanut, että Cecilialla oli haukan silmät, erittäinkin kun esine,\njota hän katseli, koski häntä tahi hänen tuumiansa; mutta edellä kaiken\nunhotti hekkumallinen munkki hallitsijattarensa turhamaisuuden, ja\nkuinka syvästi hän tulisi haavoitetuksi ajatellessaan, että hän nyt ei\nolisikaan munkin sydämen jumaloitava kuningatar, jota tämä niin useasti\ntuhansilla valoilla oli hänelle vakuuttanut. Mutta niinkun kettu, jolla\non aina monta koloa ulos luolastansa, äkkiä kääntyy, kun sen hieno\nhaisti sanoo, että koirat ovat keksineet sen piilopaikan, ja aina\nlöytää varman pelastuksen mutkittelemalla, niin ymmärsi myöskin tämä\nkamala munkki heti viedä Cecilian toisiin ajatuksiin, ja vaikka hän oli\nkyllä ovela, sai Sigismund hänen kuitenkin viimein uskomaan, että hänen\npuheensa kiivaus tuli ainoasti siitä ihastuksesta, jonka hän tunsi\nCecilian uudesta voitosta. Hän lopetti pitkän puheensa sillä\nvakuutuksella, että hän, jos hänen toivonsa pettäisi, heittäisi pois\npyhän pukunsa ja pakenisi hänen kanssansa Helvetian (Sveitsin)\nlaaksoihin, löytääksensä siellä hänen rakkaassa sydämessänsä taivaan\nmaan päällä ja vihdoin hänen sylissänsä saada nukkua ijankaikkisuuteen.\n\nCecilia nosti ylös polvillaan olevan teeskenteliän ja pyysi häntä\nistumaan viereensä. Hän tuumi hänen kanssansa, kuinka hän saisi\nkuolinvihollisensa, Olli Akselinpojan, pyyhityksi pois elävien luvusta,\nja hän sopi munkin kanssa siten, että se piti tapahtumaan myrkyllä,\njota annettaisiin sakramentissa hänen vankeudesta lähtiessänsä, jotta\nei mitään epäluuloa tulisi Sigismundista; he tekivät myös liiton kuinka\ntyttö temmattaisiin pois, olemasta kuninkaan tiedusteltavana, kun\nCecilian kammaripalvelia samassa astui sisälle ja ilmoitti, että yksi\npyhä isä Sorön luostarissa hiessä ja tomussa nyt juuri oli saapunut\nsinne ja tahtoi heti puhutella kunnioitettavaa abbottia, koska hänellä\noli tuiki tärkeä asia kerrottavana.\n\n\"Tuo hänet tänne sisälle!\" sanoi Cecilia, ja piika avasi oven\nMarkus-isälle, joka astui sisälle, kumartaen aina maahan asti mahtavan\nCecilian edessä, joka kuningattaren arvoisuudella vastasi tätä\nköyristelevää tervehdystä, suloisesti naureskellen sisään tulleelle,\njolle hän sanoi:\n\n\"Mitä uutta kuuluu luostariinne?\"\n\n\"Ah, teidän armonne!\" huusi Markus vapisten; \"perkeleen voima on suuri.\nEi edes pyhät, Jumalalle vihityt paikat ole rauhassa hänen\naivotuksiltansa. Synti on nyt tänä aikana niin suuri, että saatana\nuskaltaa julkisesti kujeilla itse meidän pyhiemme nähden ja jos ei pyhä\ninkvisitioni anna vähintäkin parinkymmenen vääräuskoisen henkäistä\nmustaa sieluansa liekissä, niin nielee paha vihollinen pojan sekä\nluostarin että kirkon, ynnä meidät viheliäiset, jotka olemme\nkiedotut -- -- --\"\n\n\"Ei, niin suurta kitaa ei mahdollisesti voi olla pahalla hengellä,\"\nsanoi Cecilia teeskentelevän munkin puheesen, joka oikeastaan ei\nuskonut Jumalaa eikä perkelettä, vaikka molempain nimi usein liehui\nhänen kielellään.\n\n\"Mutta kertomuksenne,\" huusi Sigismund, joka aavisti onnettomuutta,\n\"kertomuksenne!\"\n\n\"Jaa, kertomuksenne, sanokaa se viivyttelemättä; syy, miksi tulitte\ntänne!\" käski Cecilia.\n\n\"Ah, korkea, armollinen rouvaseni,\" änkytti Markus ja lankesi\npolvillensa tämän naisen eteen, jonka vallan hän tunsi ja pelkäsi;\n\"elkää salliko armottomuutenne ukkosen-jyrinän musertaa kurjaa\nolentoani, sillä minä olen viaton siihen hirmuiseen onnettomuuteen.\nAina siitä asti kun te, kunnioitettava herrani, matkustitte eilen\nillalla, olen minä ollut polvillani pyhän apostoli Paavalin kuvan\nedessä ja rukoillut. Ei leivän palaa, eikä vedenpisaraa ole tullut\nkuivalle kielelleni, ja minä olen täällä katumuksella niin kurittanut\nkurjaa ruumistani, että vereni -- -- --\"\n\n\"Lakatkaa tuosta pitkästä esipuheestanne ja tulkaa asiaan!\" kiljasi\nCecilia vihaisesti, ja Sigismund vapisi kun tuomittu pahantekiä.\n\n\"Ah teidän armonne,\" jatkoi Markus isä; \"Saatana on tänä yönä noutanut\nteidän kuolinvihollisenne Olli Akselinpojan ja ottanut kuoropojan\nPetterin kanssansa.\"\n\nCecilia vaaleni ja puhkesi semmoiseen raivoon, että sen jyrinä oli\nvähällä musertaa abbotin pään. Markus makasi kun kuollut, kasvot\nlattiassa. Oli niinkun salamaisku olisi lyönyt hänen.\n\n\"Pois minun silmäini edestä, sen roisto,\" karjasi Cecilia vaahtosuin,\nja oli vähällä rusikoida viheliäistä munkkia.\n\nMarkus ryömi käsin ja jaloin suuttuneen naisen luokse, ja aikoi\nsuudella hänen jalkaansa; mutta hän potkaisi häntä vasten naamaa, ja\nMarkus ryömi ulvoen pois.\n\n\"Kuinka te taisitte uskoakin tuommoisen kurjan vartioimaan inkvisitioni\nvankeutta teidän poissa-ollessanne? Mitä täältä tahdoitte? Lähettiläs\nolisi voinut vaikuttaa aivan saman kuin tekin. Nyt ei minulla\ntaasenkaan ole sitä riemua, että se vanha konna kuolee myrkystä, vielä\nvähemmän julkisesti polttamalla -- hän joka pyöritti ruoskaa minun\npääni päällä!\" kirkui Cecilia vimmattuna Sigismundille, kunnes kovat\nsuonenvedon tempaukset hillitsivät hänen kielensä.\n\nSigismund kantoi hänen vuoteellensa, ja huusi sisälle hänen\npalvelusnaisensa.\n\nKuninkaan lääkäri noudettiin. Abbotti jätti pyörtyneen hurjattaren ja\nmeni pois. Tunnin päästä istui hän vaunuun. Hän tahtoi omin silmin\ntodistusta munkin melkein satumaisen kertomuksen totuudesta.\n\nKun hän oli ennättänyt Ringstadiin, tuli lähettiläs hänen perässänsä\nsemmoisella kiireellä, että sen hevonen oli vähällä kaatua. Se toi\nhänelle käskyn Cecilialta, että hänen piti viipymättä palaaman\ntakaisin, sillä tärkeät asiat vaativat hänen läsnä-oloansa.\n\nNiinkun hänen oikkujensa notkea orja, kääntyi Sigismund heti takaisin\nja tuli tuntia ennen auringon laskua jälleen Roskildeen, jossa hän\npysähtyi kuninkaan linnan korkean portin ulkopuolella.\n\nCecilian neitsyt odotti jo häntä ja vei hänen heti sisälle rouvansa\ntykö, joka vielä makasi sängyssä.\n\nNeitsyt meni pois ja Cecilia ojensi Sigismundille kättä, sanoen samassa\nystävällisellä puheella ja katsannolla hänelle:\n\n\"Ystäväni! Ainoa, johon minulla on luottamusta maan päällä; sillä\nErikin ystävyys on keveä kuin lehti, ja vähinkin tuulahdus saattaa sen\nviedä pois -- voitteko te antaa minulle anteeksi kiivauteni, johon\nainoasti pääni on osallinen, vaan ei sydämeni; sillä se tietää arvoksua\nkaiken sen mitä te olette minulle? Ja tahdotteko jälleen tulla siksi\nkun tähän asti olette olleet, sieluni ystäväksi, salaisimpain\najatusteni uskotuksi ja minun kostoni veristä kuolemaa ennustavaksi\nenkeliksi?\"\n\n\"Tahdon,\" vakuutti Sigismund käsin ja sydämin, ja lankesi\nkiusaajattarensa jalkoihin.\n\n\"No hyvä sitte,\" jatkoi Cecilia; \"minä myös näytän teille, että minä\ntiedän palkita teidän helleytenne ja nöyryytenne. Minua on kauan jo\nväsyttänyt tuon halvan pispa Jöns Antinpojan juonet. Kun meidän\nyhdistetty ahkeroitsemisemme taas on kytkenyt Erikin niillä siteillä,\njoita hän nyt näkyy tahtovan päästää, niin silloin pitää, sen vannon\npalavan uskollisuuteni kautta teihin, silloin pitää Jöns Antinpojan\nkukistuman ja minä korotan teidät Seelannin pispan-istuimelle, jota te\nolette niin kauan jo huokailleet, ja iso-inkvisitorin arvo on vielä\nperuuttamatta vahvemmin vahvistuva teidän valtaanne.\"\n\n\"Puhu, hallitsiani, anna vaan yhden sanan kauniilta huuliltasi\nilmoittaa minulle tahtosi, ja minä syöksen itseni vaikka kuoleman\nkitaan toimittaakseni sen!\" huusi Sigismund ja kumarsi suudellaksensa\nCecilian kättä.\n\n\"Tietäkää siis,\" sanoi Cecilia ja veti munkin sänkyyn viereensä\nistumaan, \"että jos minun valtani ja sen kanssa teidän onnenne ei\nkukistu, niin pitää Akselinpojan tyttären tulla isänsä sijaan\ninkvisitioni-vankeuteen ja siellä pitää pyövelin pakoittaa häntä\nsanomaan hänen isänsä olinpaikka, jotta väkipuukko tahi myrkky saa\nkostaa sen häpeän, jonka hän teki minulle. Onhan edes tämä vaarallinen\nnainen silloin hävinnyt kuninkaalta, ja se mieltymyksen kipinä, jonka\nhän on sytyttänyt hänen sydämeensä, sammuu yhtä pian kuin on\nsyttynytkin. Mutta ettei mitään sanomata hänen vangitsemisestansa eikä\nrukousta hänen vapauttamiseksensa tunkeutuisi kuninkaan korviin, täytyy\nhänen huokaava lemmikkinsä, nuori Valdemar Svane, joka tänä aamuna oli\nhänen kanssansa kuninkaan luona -- te kuulette, että minulla on tarkat\ntiedot -- samassa ottaa inkvisitionin uhriksi, ja se päivä, jona te\nvoitte pusertaa heiltä tunnustuksen Akselinpojan olinpaikasta, olkoon\nheidän molempain kuolinpäivä. Keksikää nyt heti, kun olette täällä,\nsyytös heitä vastaan, laatikaa se kirjallisesti, menkää viipymättä\nLundiin ja antakaa arkkipispan kirjoittaa sen alle. Jos Erik\nsattumoilta tietäisi, että he ovat vangitut, niin on kaikissa\ntapauksissa hänen vaikea vapauttaa heitä, koska hän ei mielellään tahdo\nvastustaa arkkipispan käskyjä. Meidän tuumamme ei silloin voi muuta\nkuin onnistua. Minä pysyn semmoisena, jona minä olin ja olen, te\ntulette Seelannin rikkaan hippakunnan pispaksi, ja voitte, ollen\nsamalla iso-inkvisitorina, mitata valtaanne arkkipispan ja ehkäpä\nkuninkaankin supistetun vallan kanssa.\"\n\n\"Enkeli taivaassa!\" huusi Sigismund ja sulki Cecilian syliinsä.\n\n\"Ja nyt kiiruusti Lundiin! Minun vaununi vievät teidät Köpenhaminaan ja\nodottavat siellä taas teitä. Tässä on matkarahat. Joutukaa nyt;\nkuningas voipi tulla.\" Hän painoi nyt raskaan kukkaron hänen käteensä.\n\nSigismund riensi ulos. Hän oli iloissaan siitä, että Cecilian tuuma\nsopi niin hyvin yhteen hänen tuumansa kanssa, jonka hän oli lykännyt,\nsaadaksensa kauniin Signen valtaansa hirmuiseen tuomioistuimeen, jossa\npyövelin kirveen uhkauksen ja koston tulikiven liekkien pelko oli tähän\nasti ollut hyviä avuja väkevämpi. Hän käski Cecilian kuskimiehen antaa\nhevosten juosta niin paljon kun taisivat. Ennen puoliyötä oli hän\nKöpenhaminassa, ja seuraavan päivän aamuaurinko näki veitikan kiitävän\nmerellä Soknen rantaa kohden, aikomuksessa syöstä kaksi jaloa viatonta\nihmistä epätoivoon ja kurjuuteen, ja kolmantena päivänä oli hän jo\nkotimatkalla, varustettuna sillä hirmuisella käskyllä.\n\nCecilia vastaan otti Sigismundin voittoriemuisella ilolla, sillä\nkuninkaan kylmyys häntä kohtaan oli kyllin todistanut hänelle uuden\nrakkauden voimaa, joka oli valloittanut Erikin kevytmielisen ja\nepävakaisen sydämen.\n\n\"Nyt pitää teidän heti puuttumaan työhön.\" huusi hän säihkyvin silmin.\n\"Elkää hukatko silmänräpäystäkään, sillä Erikin kiihko voipi saattaa\nhäntä puolittomiin, vieläpä lähtemään Akselinpojan linnaankin.\nKulettakaa nainen pois hänen silmäinsä edestä ja kätkekää hänen sekä\nhänen rohkea rakastajansa syvimpään vankeuteenne. Minä vastaan teidän\npuolestanne. Anna heidän tunnustaa, mihin Akselinpoika on paennut, ja\nsitte viivyttelemättä tästä niille kuoleman.\" Nyt ojensi hän hänelle\nrasian, täynnä väkevää myrkkyä.\n\nSigismund suuteli murhaavaa kättä ja heittäysi sitte vaunuun.\n\nCecilian sydän sykki riemusta, sillä hän oli vihkinyt viattoman ja\nhyväavuisen kuolemalle.\n\nNe ilkeät tunteet, jotka Erikin kummallinen käytös oli herättänyt\nValdemarin ja Signen sydämessä, tukahtuivat vähin heidän\nkotimatkallansa heidän jalon ja rakkaan isänsä vapautusta ajatellessa.\nHe tuskin antoivat aikaa nauttiaksensa virkistävää ravintoa; he\nriensivät yhä että ennättäisivät kammoittavaan vankeuteen, jonka he\nluulivat Akselinpoikaa vielä näännyttävän. Puolimatkalla, kun hevosia\nsyötettiin, astuivat he ulos vaunusta, ja he eivät tainneet uskoa omia\nkorviansa, kun sanoma Akselinpojan pa'osta luostarista joka puolelta\nkohtasi heitä. Mutta mihin tämä vääryyttä kärsinyt oli paennut, ei\nkukaan tiennyt; kaikki, mitä tiedettiin, oli se, että yksi luostarin\nkuoropoika oli paennut hänen kanssansa. Kummastuneet lapset eivät\ntienneet, uskalsivatko iloita tästä sanomasta, joka muutamia tuntia\nsitte olisi tehnyt heidät sanomattoman onnellisiksi; siellä mihin olisi\nsitte heidän onneton isänsä mennyt, ja millä hän auttaisi pakoansa, kun\noli kaikesta tyhjäksi paljastettu. Kotiin ei hän varmaan ole mennyt, ja\njos hän yön pimeydessä olisi sen uskaltanutkin tehdä, niin ei hän olisi\ntavannut ketään muita kotoa, kuin yksinkertaisen Märtan ja jonkun\nhalvemman palvelian, sillä Kristiankin oli heidän kanssansa. He\nhaparoivat synkässä ajatusten ja arveluiden pimeydessä, jota ainoasti\nvalaisi se lohduttava varmuus, ettei heidän rakas isänsä ollut enää\nedes pyöveliensä vallassa. He päättivät vihdoin jättää kaikki taivahan\nhaltuun, joka heille käsittämättömällä tavalla oli katkaisnut hänen\nkahleensa, ja joka vielä paremmin taisi murhetta hänestä pitää.\nKuitenkin päätti Valdemar, että, jos isä ei muutamiin päiviin tule, hän\nratsastaa hakemaan häntä maalta, auttaaksensa häntä ja viedäksensä\nhänen jälleen tyttärensä syliin. He ennättivät myöhään illalla\nkotiinsa.\n\nKaiksi oli nyt saanut linnassa vilkkaamman näön, kun saatiin varmuus\nrakastetun linnan isännän pelastuksesta. Valdemar oli lähtenyt,\nuskollinen Kristian seurassaan, etsimään häntä, ja kaikki toivoivat\nparasta loppua hänen yrityksellensä. Signe oli ryhtynyt tavallisiin\ntoimihinsa, jotka ennen olivat tuottaneet hänelle niin paljon iloa. Hän\noli oppinut maalarintaidossa, ja oli nyt lopettamaisillaan rakastetun\nnuorukaisensa kuvaa, jolla hän mietti ihastuttaa häntä hänen kotiin\ntullessaan, vaikka hänen työnsä tuli kauheasti häirityksi hänen isänsä\nvangitsemisen kautta. Eräs taitava maalari oli neuvonut hänelle tämän\nkauniin taidon, ja monta taulua linnan salin seinällä todistivat hänen\nahkeruuttaan. Niiden seassa olivat hänen isänsä ja äitinsä kuvat, ja\nniitä pidettiin Signen mestariteoksina. Sill'aikaa kun hänen isänsä\nhuokaili inkvisitionin vankeudessa, ei hän voinut olla hetkeäkään sitä\nkatsomatta. Nyt oli hän iloisemmilla tunteilla ottanut Valdemarin\nkuvan jälleen esiin. Hän päätti hänen maalata semmoisena, kun hän\nhaavoitettuna ja melkein puolikuolleena oli tuotu talonpojan tuvasta ja\njälleen avasi silmänsä hänen isänsä linnassa. Hän näki hänen aina\nsemmoisena mielikuvituksissaan, kalveana, verisenä ja kuolevana, ja kun\nnyt tämä hirveä kuvitus onneksi ei enää ollutkaan todellisuus tunsi hän\nkykenevänsä piirtämään sitä vaatteellekin.\n\nVaikka Signe oli hyvin onnellinen kasvoin piirtämisessä; ei hän ollut\nkuitenkaan niin harjaantunut vaatepoimuja kuvaamaan. Saadaksensa tämän\nmelkein valmiin kuvan mahdollisesti yhtäläiseksi, kun sen esine oli\npukeutti hän uskollisen neitsyensä Ingeborgin, joka oli pitkä ja\nkookaskasvuinen, Valdemarin varustukseen, saadaksensa näin muodoin\nitsellensä mallin; hän antoi sitte Ingeborgin ruveta samaan sänkyyn,\njossa Valdemar, häälyen elämän ja kuoleman välillä, oli silmänsä\nauaisnut.\n\nSigne seisoi sängyn edessä ja laitteli taidokkaalla kädellä vaatteita\nja olkanauhoja niin hyvin kun hän muististaan taisi sen tehdä.\nRakastava tyttö oli niin vajonnut tähän mieluisimpaan toimitukseensa,\nettei hän huomannut, kun ovi aukeni ja mies astui sisälle, ennenkun\nhänen raskas astuntansa läheni häntä. Hän oli vähällä vaipua maahan\nsäikähdyksestä, kun hän käänsihe ja huomasi kuninkaan, joka seisoi\nliikkumattomana katsoen sänkyyn, eikä voinut kääntää silmiänsä siinä\nmakaavasta, ennenkun soturiksi puettu Ingeborg, joka kauhistuneena\nmakasi siinä hetkisen hiljaa ja sitte tuskanhuudolla hyppäsi sängystä\nja huoneesta ulos.\n\nSigne kumarsi kunnioittamuksella kuningasta ja hänen koko olentonsa\nvapisi säikähdyksestä tästä odottamattomasta vierastelusta. Kuningas\nitse näytti niin kokonaan kummastuneelta, ettei hän voinut lausua\nyhtään sanaa; mutta viha salamoitsi hänen silmistänsä, jotka hän käänsi\nja piti vapisevaa tyttöä kohden.\n\nTämän tuskallisen hiljaisuuden lopetti vihdoin vanha Märta, joka\nhuomaamatta kuninkaan läsnäoloa, syöksi sisälle ja huusi epätoivon\näänellä ja ruumiin liikkeillä:\n\n\"Jumala meitä auttakoon! Pyhän inkvisitionin palveliat tulevat linnaan.\nMagdalena on nähnyt heidät. Ketä muuta voivat ne olla noutamassa kuin\nteitä? Aah, Signeni, juoskaa, joutukaa, piilottakaa itsenne tiheimpään\nmetsään! Jesus Maria, tuolla ne ovat!\" huusi hän ja lankesi lattialle.\n\nPeljättävät miehet astuivat sisälle.\n\n\"Pyhän inkvisitionin nimessä pyydämme me sinua Signe, Olli Akselinpojan\ntytär, viipymättä seuraamaan meitä,\" sanoi yksi miehistä, eikä ollut\nollenkaan huomaavinansa kuningasta.\n\n\"Ainoasti teillä ja Jumalalla on valta pyhän inkvisitionin ylitse,\"\nhuusi Signe ja syöksi kuninkaan jalkain juureen. \"Pelastakaa ja\npäästäkää minua sen vallasta, sillä minä olen viaton! Minun sydämeni ei\ntunne mitään rikosta.\"\n\n\"Hävytön,\" huusi kuningas, viitaten sänkyyn; \"uskallatkos esiintuoda\nniin julkeata valetta? Etkös äsken lähtenyt sotamiehen sylistä minun\nhuoneesen astuessani, ja eikö haureellisuus olekaan mikään rikos? Sinä\net voinut olla tietämättä, kuinka rakkaaksi olit tullut kuninkaallesi,\nja kuitenkin -- -- --\"\n\nSigne keskeytti kuninkaan puheen ja kyyneleensä virtana vuotaen nyyhki:\n\"Näentä on minua vastaan, mutta kaikkein taivaan pyhien kautta vannon:\nminä en tiedä mistään rikoksesta. Jokainen pahe on minulle vieras! Mitä\nte sanotte nuoreksi sotamieheksi, oli minun kammarineitsyeni Ingeborg,\njonka minä -- -- --\"\n\n\"Lakkaa, ulkokullattu!\" huusi kuningas; \"Luuletkos, että minä olen niin\nhuokeasti petetty? Sano minulle,\" jatkoi hän, kääntyen Märtaan, \"sano\nminulle sinä vanha, kuka se nuori asemies on. Ei mitään valetta! Minä\ntahdon tietää sen!\"\n\nMärta, joka ei tiennyt mitään Ingeborgin vaatetuksesta, vaan luuli\nkuninkaan puhuvan Signen vieressä seisovan kuvan alkuesineestä, vastasi\nvapisevalla äänellä: \"Hänen nimensä on Valdemar Svane, ankara herrani\nja kuninkaani! Mutta nyt ei häntä voi saada oikeudelle, sillä hän\non -- -- --\"\n\n\"Paennut,\" huusi Erik. \"Sen minä kyllä luulen. Minun olisi pitänyt\nlävistää hänen hekkumallinen sydämensä, ennenkun hän pääsi tästä\nhuoneesta ulos. Ja nyt, sen käärme,\" jatkoi hän Signelle, \"uskallatkos\nvielä kieltää rikostasi? Sinä olet hävytön nainen, jolle minä tuhlasin\narmoani. Minä luulin sinua enkeliksi, mutta sinun silmäsi valehtelee.\nSinä olet irstas portto; mene nyt onneasi kohden!\" Samassa repäisi hän\nitsensä irti Signestä, joka valoi hänen jalkojansa kyyneleillänsä, ja\nsyöksi kun vimmattu huoneesta ulos.\n\nOnnettoman Signen valitushuuto kaikui hänen jälkeensä.\n\nInkvisitionin palveliat nostivat Signen ylös lattialta ja käskivät\nhänen nousta kartanolla odottavaan vaunuun.\n\nSurkuteltava tyttö laskeusi polvilleen ja nosti kätensä sekä viattomat\nsilmänsä taivasta kohden.\n\nMärta väänteli epätoivoisena käsiään. Signe otti tämän toisen äitinsä\nvapiseviin käsiinsä ja painoi häntä levottomalle sydämellensä. Miehet\neroittivat hänen kuitenkin kovasti parkuvasta mummosta ja pakoittivat\nhänen istumaan vaunuun.\n\nMärta katsoi lohduttamatonna taivaalle, ja pitkän tuskallisen\nhiljaisuuden perästä puhkesi hän vihdoin sanoihin:\n\n\"Herra, sinun pitkällisyytesi on suuri; sillä paimenet ovat muuttuneet\nraateleviksi susiksi, ja repivät lampaita, joita heidän pitäisi\nvartioida. O Herra, ota minut luoksesi taivaalliseen valtakuntaasi.\nsillä mitäs minä nyt enää teen tässä suuressa autiossa asunnossa? He\novat kaikki kuolleet, ne rakkaat, jotka tekivät sen minulle\nparatiisiksi. Pitäisikö minun elää kaiken niiden jälkeen, joita\nrakastin maanpäällä!\"\n\n\"Eläkää meidän tähtemme; sillä nyt ei meillä ole ketään, jota kuulemme\nja kunnioitamme, paitsi te! Olkaa meidän äitimme!\" virkkoivat itkevät\nimmet ja kantoivat Märtan sänkyyn.\n\n\"Minä olen nähnyt paljon surua eläissäni maailmassa,\" sanoi\nkunnioitettava vanhus, ja hänen kyyneleensä virtailivat\nseitsemänkymmenen vuoden vaivain vakoelemilla kasvoillansa.\n\nNeitsyet lauloivat sydämellisellä hartaudella hengellisen laulun. Märta\nkuiskutti hiljaa virren sanoja.\n\nOli kun kuolon enkeli olisi käynyt linnassa. Jos siellä joskus ääntä\nkuultiin, niin oli se vaan katkonainen huokaus, tahi valitushuuto tahi\nruumisvirren sävel.\n\n       *       *       *       *       *\n\nInkvisitionin musta suljettu vaunu pysähtyi luostarin pihalle. Signe\noli lämpimässä rukouksessa jättänyt itsensä Jumalan haltuun, ja oli nyt\njotensakin valmis menemään hirveätä onneansa kohden, kun Appellona tuli\nhäntä auttamaan ulos vaunusta ja pyysi häntä seuraamaan itseänsä.\nSigne, joka oli odottanut vastaan ottajakseen eli vähintäkin jotakin\nhänen palveliaansa, kummastui suuresti, kun nuori kaunis nainen tarjosi\nhänelle kätensä, ja osoittaen kunnioitusta ja nöyryyttä, vei häntä\nleveätä ja valoisaa rappua myöten ylös kauniisen huoneesen, josta oli\nmiellyttävä näköala järvelle ja metsään.\n\n\"Tässä on teidän huoneenne, jalo neiti,\" sanoi Appellona lempeästi\nhymyillen. \"Mitä suvaitsette te minun antaa teille iltaruo'aksi?\"\n\n\"Ei mitään,\" vastasi kummastunut Signe. \"Minun on mahdoton nauttia\nmitään.\"\n\n\"Malttakaa mielenne,\" sanoi Appellona säälien, \"ja virvoittakaa\nitseänne jollakin sen suuren tuskan perästä, jonka teidän on täytynyt\nkärsiä. Minä olen luonanne heti jälleen.\"\n\nHän meni, ja Signe huomasi, että hän lukkosi ulkoapäin oven.\n\nSignellä oli tuskin ollut aikaa ajatella kummallista asemaansa, joka\npikemmin näytti matkustajan hyvin varustetulle vierastalolle, kuin\ninkvisitionin käsissä olevan vangin asunnolle, kun Appellona tuli\ntakaisin, kantaen hopeavatia, jolla oli kylmää paistia, voita, leipää,\nviiniä ja kakkua. Häntä seurasi kuoropoika, kantaen kaunista koria,\ntäynnä valituimpia hedelmiä, jonka hän kunnioituksella laski pöydälle.\n\n\"Tahdotteko syödä?\" sanoi Appellona. \"Minä jään tänne teidän\npalveliaksenne, ja jos minä hetkisen poissakin olen, niin suvaitkaa\nainoasti vetää tästä kellonnyöristä, ja minä tulen heti takaisin.\"\n\n\"Missä minä olen?\" kysyi Signe. \"Enkö minä ole sen hirmuisen, pyhän\ninkvisitionin vallassa?\"\n\n\"Olette, kallis neitiseni,\" vastasi Appellona järkevästi; \"mutta te\nolette tulleet tänne ainoasti kokemaan, mikä suloinen olopaikka tämä\non, eikä kärsimään sitä hirmuisuutta, josta rahvas tietää niin paljon\nkertoa. Teidän ei koskaan tarvitse puuttua mitään tavallisesta\nmukavuudestanne, ja minulla on ankara käsky, jos mahdollista, arvata\nteidän tahtomuksianne ja lukea ne teidän silmistänne sekä ne heti\ntäyttää. Käskekää siis, niin saatte nähdä minun puhuneen totta.\"\n\nSigne seisoi hetkisen suurimmasti kummastuneena, sitte sanoi hän hyvin\nvakavalla katsannolla ja sanoilla: \"Täällä ja tällä paikalla -- ah,\najatus, että minä olen täällä, panee koko ruumiini vapisemaan -- en\nvoi, enkä tahdo mitään käskeä. Minä uskallan vaan rukoilla. Jos siis,\nhyvä tyttöseni, hankit lukon sisäpuolelle tuohon oveen, etkä sitte\nyöllä etkä päivällä jätä minua, niin olet täyttänyt kaikki, mitä minä\ntahdon täällä, jossa vapauteni on ryöstetty.\"\n\n\"Nyt te pyydätte myöskin,\" vastasi Appellona, \"mitä en parhaimmalla\ntahdollani maailmassa voi tehdä. Minä, niinkun tekin, olen vankina\ntäällä luostarissa, enkä koskaan saa astua jalkaani sen ulkopuolelle.\nMinä kerran varomattomuudessani sanoin muutamain muiden tyttöjen\nläsnäollessa en uskovani sitä, että valaskala on niellyt Jonaan, koska\nsen tila ei muka olisi simapikaria suurempi. Tämä lausunto, jota en\nminä ajatellut, tuli abbotti Sigismundin korville, ja sentähden olen\nminä kolmeneljännes vuotta ollut täällä salvattuna, ja minut olisi\nelävältä murhattu, jos ei Sigismund, niinkun hän sanoo, olisi\narmahtanut minun nuoruuttani.\n\n\"Ensin otti hän minun passaripiiaksensa, sitte tulin minä luostarin\nemännöitsiäksi, ja nyt, kun kuoropoika Petter on paennut teidän isänne\nkanssa, ei kukaan muu kuin minä saa kantaa naisvangeille heidän\nluolaansa, sillä hän uskoo minua enemmän kuin munkkeja, kuoropoikia\ntahi ketään muuta luostarissa. Mitä minulla on holvissa tehtävää, on\nkuitenkin pian toimitettu; mutta teitä, jalo neitiseni, palvelen minä\nniin usein kun käskette, kuitenkaan en voisi, jos sillä ansaitsisin\nijankaikkisen autuuden, teille toimittaa lukkoa, ja jos minulla\nolisikin se, niin en tohtisi kuitenkaan sitä antaa teille, sillä\nkaikkein ovien, vaikka kyllä suljetut vangille, täytyy yhtähyvin olla\navoinna abbotille, jonka, niinkun hän sanoo, pitää Jumalan edessä\nvastata sinne salvatuista sieluista. Usein nousee hän sängystään sydän\nyölläkin, saattamaan syntisiä autuuden tielle ja taivuttaaksensa heitä\ntotuutta tunnustamaan.\"\n\n\"Mutta voithan sinä yöllä kuitenkin olla minun luonani ja maata\nvieressäni?\" kysyi Signe surullisesti ja veti Appellonan tykönsä.\n\n\"En,\" sanoi tyttö syvästi huoaten; \"Sitä en minä tohdi tehdä.\" Samassa\ntulvasi kyynelvirta hänen silmistänsä.\n\n\"Sinäkö et tohdi?\" kysyi Signe; \"tahtoisitkos sitte, jos tohtisit?\"\n\n\"Minä olen hyvin onneton!\" huusi Appellona ja kiiruhti ulos.\n\n\"Mitä tämä on?\" kysyi Signe itsestänsä ja katsella tuijotteli\nlohdutonna valkealla lumipeitteellä verhottua maata.\n\nAppellona tuli pian takaisin ja hänellä oli paljon toimimista\nhuoneessa, hän otti pois ruoan, jota Signe ei ollut koskenutkaan, ja\nheitti puita takkaan. Tämän tehtyä kysyi hän surullisesti:\n\n\"Sallitteko kunnioitettava neiti priorin tulla teitä tervehtämään?\"\n\nSigne kauhistui näistä sanoista suurimmasti. Hän ei voinut puhua.\n\n\"Mitä minä vastaan?\" kysyi Appellona katseella, joka ilmoitti irstaisia\ntunteita.\n\n\"O Jumala! eihän minulla ole mitään tahtoa,\" huusi Signe, väännellen\nepätoivoisena kauniita käsiänsä.\n\n\"Teidän asemanne on hirmuinen,\" huokasi Appellona, \"ja minä en tahdo\nsalata teiltä, että teidän on valitseminen häväistys tai kuolema.\"\n\n\"Tässä ei ole mitään valitsemista!\" huusi Signe, \"minun arpani on\nheitetty. Minä tahdon kuolla!\"\n\n\"Te olette niin nuori ja kaunis,\" sanoi Appellona hartaalla\nosanottavaisuudella. \"Kuinka mielelläni pelastaisinkaan teidät jos\nvoisin, sillä teidän äitinne kantoi minut kasteelle, ja te olitte\nimeneet äitini rintaa sinä päivänä, jona teidät kastettiin. Minä olen\nvaan kahta kuukautta vanhempi kuin te.\"\n\nSigne painoi Appellonaa kovasti rintaansa vastaan.\n\n\"Päästäkää minut irti,\" huusi Appellona, \"minä en ole mahdollinen\nolemaan teidän puhtaalla sydämellänne, sillä minä olen kadotettu. Pahat\nhenget ovat riemunneet minun lankeemuksestani, ja minut on nyt\nlähetetty tänne kietomaan teitä samaan helvetin nuoraan, johon minä\nitse olen langennut.\"\n\nSigne tempasiin kauhistuen pois Appellonan sylistä.\n\n\"Jos te ilmoitatte minusta, niin täytyy minun kuolla,\" jatkoi\nAppellona, \"mutta kärsikää minua kun sanon, että sydämeni syvästi ja\nhartaasti jakaa tuskanne, sekä että hän tahtoo samoin murhata teidän\nhyviä avujanne, hän joka murhasi minunkin ja että -- -- --\"\n\n\"Kenestä sinä puhut?\" kysyi Signe, katsoen tyttöön kauhistuksella.\n\n\"Sigismundista,\" kuiskasi Appellona, \"Siitä riettaasta, johon minulla\nnyt ei enää ole ensinkään mieltymystä, ja jonka lapselle minun kurjan\ntäytyy tulla äidiksi.\"\n\nSigne seisoi niinkun marmorikuva onnettoman edessä, joka kirkkaassa\npeilissä oli näyttänyt hänelle oman kauhean tulevaisuutensa.\n\n\"Minä olen rakastanut tätä petoa,\" sanoi Appellona, \"ja tuhannet valat\non hän vannonut rakastaaksensa minua. Mutta nyt vihaan minä häntä\nniinkun kuolemaa. Tässä on teille terävä veitsi; lyökää se syvään hänen\nmustaan sydämeensä, kun hän tahtoo teitä sulkea haurelliseen syliinsä;\nsillä koko teidän onnettomuutenne tulee siitä, että te olette niin\nkaunis ja viehättävä. Ah, hän ansaitsisi tuhannen kertaa kuolla, sillä\nnykyisin on eräs nuori ja kaunis aateli neiti, nimeltä Maria Stjerne,\njoka monta kuukautta on vastustanut hänen kiusauksiaan, langennut hänen\nuhriksensa ja makaa nyt hänen kanssansa. Te, jalo neitiseni, ettekö\nkauhistu hirmuista kohtaloanne? -- Te olette määrätty korvaamaan häntä\nja joku muu onneton sitte edessäkin korvaamaan teitä.\"\n\n\"O Jumala! o Jumala!\" vaikeroitsi Signe, tavottaen veistä. \"Mutta\nkuinka tohtii hän sitte antaa sinun tulla minun luokseni? Pitäisihän\nhänen peljätä tulevansa huomatuksi?\"\n\n\"Hän on uhannut, että minä tulen elävänä haudatuksi, jos ilmoittaisin\nhänen, mutta sitä vastaan luvannut minulle vapauteni, jos minä\nedistäisin teidän lankeemustanne. Kuitenkin pitää minun kuolla, ja minä\nen tahdo olla edesvastauksessa teidän onnettomuudestanne. Oma syntini\npainaa minua jo kyllin. Nyt on sydämeni keveämpi, sillä te olette\nsaaneet varoituksen. Ah, jos minäkin, niinkun te, olisin valinnut\nkuoleman!\"\n\nSigne otti epätoivoisen syliinsä ja pyysi häntä nostamaan sydämensä\nuskossa ja toivossa kaikkein armahtajan istuimen eteen. Sitte pyysi\nhän, ettei hän missään varomattomuudessa ilmoittaisi, mitä nyt oli\npuhunut, sillä se voisi syöstä hänen turmioon.\n\n\"Minä en pelkää kuoleman kauhuja, mutta minä tahdon elää syntymättömän\nlapseni tähden, ja auttaakseni teitä valvomaan ja sotimaan,\" sanoi\nAppellona voimakkaasti, laskien kätensä sydämellensä.\n\n\"Minä en nyt vielä ole missään hädässä, sillä jalo ystävyys ja\nsääliväisyys auttaa minua sitä kantamaan,\" sanoi Signe suudellen\nAppellonan vaaleita huulia.\n\n\"Minä sanon hekkumoitsialle, että te olette hänelle hyvin sopimaton,\nniin hän ehkä pysyy poissa täältä, ja minä saan käskyn valvoa teidän\nluonanne yötä,\" sanoi Appellona ja meni.\n\nSigne heittäysi sänkyyn, ettei, jos abbotti tulisi, vastustaisi\nAppellonan kertomusta, ja kätki huolellisesti veitsen viereensä.\n\nAppellona tuli takaisin. \"Minä valvon teidän luonanne yötä,\" sanoi hän,\n\"ja minä joudan täällä olemaankin, sillä Maria on ottanut vastaan\nemännöitsemisen. Hänellä oli valittavana polttorovio tahi häväistys, ja\nhän valitsi pitkän taistelun perästä samoin kun minäkin kelvoton.\"\n\n\"Rovioko?\" kysyi Signe kauhistuen. \"Mikä oli sen onnettoman rikos?\"\n\n\"Hänen piti puhuneen pilkaten Pyhästä Hengestä,\" vastasi Appellona,\n\"mutta hänen etevin rikoksensa, niinkun teidänkin, oli se, että hän oli\nnuori ja kaunis.\"\n\n\"O taivahan Jumala!\" rukoili Signe, \"anna minun muotoni muuttua; anna\nminun tulla pahannäköiseksi kuin yö, että voisin palvella sinua\npuhtaalla sydämellä! Ah, Appellona,\" jatkoi hän pitkän vaitiolon\njälkeen, \"paetkaamme nyt pimeässä tästä kauheasta paikasta. Onhan sinun\ntallessasi avaimet? Jos kuolisimmekin myrskyyn ja lumipyryyn, niin\nolisimmehan kuitenkin vapaudessa.\"\n\nAppellona vakuutti että pakeneminen olisi mahdoton, koska suuri\netulukko oli pantu käytävän ovelle, sekä että hän oli tullut sinne\nsalarappuja, jotka alkoivat abbotin ruokasalista, jonka avainta hän\naina itse piti muassaan ja sulki sen aina sekä sisä- että ulkopuolelta.\n\n\"Vai niin,\" sanoi Signe, puristaen hartaasti ristiin kauniit kätensä;\n\"me olemme taivaan suojeluksessa. Se voipi meidät pelastaa, ja sen\nkäsiin voimme turvallisesti jättää kohtalomme. Se pelasti isäni, kun\npolttorovio jo oli hänelle valmis; se pelastaa myös meidät, sillä,\neikös ole tosi, sinä onneton tyttö, sinä kadut sitä rikosta, johon olet\npakotettu ja toivot ijankaikkisen armoa?\"\n\n\"Tähän kauhistuksen asuntoon tullessani,\" sanoi Appellona kyyneleitä\nvuodattaen, \"olin minä hyvä ja viaton kuin tekin. Nyt en enää ole\nsemmoinen; mutta Herra armahtaa katuvaista ja suopi minulle armonsa\ntässä ruokaluolassa odotella sitä tärkeätä hetkeä, jonka minä kauhulla\nnäen edessäni; sillä täällä -- sen tiesin hyvältä Petteriltä, häviää\nlapsi samassa kun se näkee päivän. Niinä viitenä vuotena, jotka Petter\noli ollut luostarissa, oli abbotin emännöitsiä, Berta, kolmasti ollut\nraskaana, mutta ei kukaan ole nähnyt yhtään lasta, ja inkvisitionin\ntultua katosi hän itsekin.\"\n\n\"Hirveätä!\" huusi Signe. \"Mutta mihin joutui siis vihdoin hän ja\nlapset?\"\n\n\"Petter, johon oli suuri luottamus ja sai käydä, missä tahtoi,\" vastasi\nAppellona, \"löysi kerran vanhassa syvässä holvissa, jossa muutoin ei\nkukaan käynyt, muutamia lautoja, joiden alta nousi inhoittava lemu.\nLaudat pois heitettyänsä näki hän, että ne peittivät sisään sortunutta,\nkuivanutta kaivoa. Hän katsoi sen sisälle ja kauhistui, sillä se oli\nsuureksi osaksi täytetty ihmisen luilla ja päällimäisenä oli\npuolimädännyt lapsi sekä parin muun lapsen luuranko. Tämä oli\nloppupuolella kesää, kun minä olin vielä abbotin erinomaisessa\nsuosiossa ja sain käydä yltympäri luostarissa. Petter vei minut\nkaivolle, mutta minä en rohennut katsoa siihen. Ah, ehkä se oli\naavistus siitä kauhistuksesta, joka odotti minua, mikä esti\nminun -- -- --?\"\n\n\"Lakkaa,\" sanoi Signe. \"Minä en voi kuulla enempää. Minä en ole\njoutunut ainoasti inkvisitionin käsiin, vaan minut on syösty\nmurhaluolaan.\" Hän kätki vapisten kasvojansa käsillään.\n\nAamurusko koitti, vaan ei uni ollut sulkenut Signen eikä Appellonan\nsilmiä. Auringon ensimäisen säteen koittaessa nousivat he ylös, ja\nSigne kätki veitsen, jonka hän oli saanut Appellonalta, kovasti\nsykkivälle sydämellensä. Appellona jätti nyt onnettoman Signen, jolla\noli kyllin aikaa ajatella kauheata tilaansa. Se oli kuitenkin\nmenettänyt vähin kauneuttaan, koska hän kyllin tiesi sen ja oli\nvalinnut ainoan, joka hänellä oli valittavana: kuoleman. Kuitenkin\nhuoahti nuoren rakastavan sydän usein nimen Valdemar, ja kuvitteli\ntämän kauhistusta hänen ennen-aikaisesta kuolemastansa. Hiljainen\nsisällinen ääni kuiskasi hänelle kuitenkin, että, vaikka kuolema oli\ntuhatta kertaa häväistystä parempi, hänen ei sentään pitäisi sitä\njouduttaa, ennenkun hän olisi niin likellä häväistyksen syvyyttä, ettei\nhänellä olisi mitään muuta keinoa sitä välttää.\n\nMuutaman hetken kuluttua tuli Appellona takaisin ja toi abbotin hartaan\npyynnön, että hän soisi hänelle ilon saada tervehtää häntä ja viettää\nhetkisen hänen seurassaan, sillä lisäyksellä, että hän sai vapaasti\nvalita jotta Signe tulisi hänen luoksensa tahi sallisi hänen käydä\nhuoneessaan.\n\n\"Sano hänelle, hyvä Appellonani,\" sanoi Signe rauhallisesti, \"että jos\nminun tahtoni tulee kysymykseen, toivon minä, etten tarvitsisi jättää\ntätä kammaria, joka kerran on minulle sallittu.\"\n\n\"Ja te olette niin rauhallinen ja uskalias?\" kysyi Appellona\nkummastellen.\n\n\"Niin olen, koska vaali on tehty,\" sanoi Signe ja näytti veistä.\n\"Jumala palkitkoon sinulle tämän lahjan, hyvä, onneton ystäväni!\"\n\n\"Pelastakoon se teidät minun surkuteltavasta kohtalostani,\" sanoi\nAppellona nostaen rukoilevat kätensä taivasta kohden. \"Kuitenkin, jalo\nneitiseni, pitää teidän olla varovainen kuoleman pistoa tehdessänne, ja\njos se on tarpeesen, niin tähdätkää se sitte ennen hänen mustaan\nsydämeensä, kuin omaan kauniisen rintaanne. Ehkä ei olisi pakokaan\nsillä hetkellä mahdoton, jos osaisitte oikeaan paikkaan lyödä ja me\nvoisimme anastaa hänen avaimensa, erittäinkin sen, jolla avataan\njärvelle menevä salaovi. Meidän täytyisi uskaltaa mennä hienolle jäälle\nja kätkeä itsemme Jumalan avulla tiheään metsään, jos vaikka tulisimme\nnälkäisten susien saaliiksi. Te vapisette minun puhuessani? Mutta\nuskokaa minua, se ei vala ainoastaan kieleltäni, vaan särjetystä\nsydämestä, jonka se rietas teeskenteliä on murtanut.\"\n\n\"Ei, ei!\" huusi Signe innokkaasti; \"ei koskaan saa minun käteni ryöstää\nhänen henkeänsä. Minun täytyisi ijankaikkisesti katua, että olisin\nsaattanut hänen pois maailmasta kaikilla synneillänsä kuormitettuna.\nMutta jos tulen pakoitetuksi siihen suunnattomaan kauhistukseen, että\ntäydyn käyttää sitä murhaavaa rautaa, niin suokoon Jumala minulle\nvoimaa survaista se omaan rintaani, että minä puhtaana ja viattomana\nvoisin notkistaa polviani Hänen istuimensa edessä ja tavata\nkunnioitetun äitini taivaassa. O, äitini!\" jatkoi hän ja väänteli\nitkien kauniita käsiänsä, \"jos tietäisit onnettoman tyttäresi kohtalon,\nniin sinä tuskasta kääntyisit haudassasi! Ah, nyt tiedän, miksi\nIjankaikkinen sinun niin aikaisin kutsui sisartesi enkelien tykö: siksi\nettei tulisi Signesi äärettömän surkeuden todistajaksi!\"\n\n\"Malttakaa mielenne,\" kuiskasi Appellona, \"minä kuulen jonkun tulevan.\nSe on hän.\"\n\n\"Mitä minä näen? Tekö uitte kyynelissä? Ah, se vaivaa minua\nsanomattomasti. Rohkaiskaa itseänne, jalo neitiseni,\" sanoi Sigismund\nteeskennellyllä lempeydellä sisälle astuessaan ja verkalleen\nlähetessään itkevää, joka yhä piti silmiänsä taivasta kohden. \"Minun\ntuloniko teitä niin kauhistaa? Ah, sitte vannon minä taivaan ja\nkaikkein sen pyhien kautta, että sitä tuntoa minä toivoin kaikkein\nvähimmin teissä herättäväni. Näytänkö minä niin peljättävältä? Ja\nluuletteko, ettei syvimmän kunnioituksen elähyttämä sydän teidän\nviehättävään sukupuoleenne voi sykkiä munkkikaapunkin alla?\" Samassa\nantoi hän Appellonalle salaisen merkin, ja hän läheni ovea, vaikka\nverkalleen.\n\n\"En tiedä, kunnioitettava herrani!\" sammalsi Signe, kääntäen silmänsä\nlattiaan; mutta nähtyänsä Appellonan menevän ovelle, huusi hän kovasti:\n\"Ole täällä, Appellona, eläkä jätä minua! Minä voin pahoin! Eikö ole\ntotta, kunnioitettava herra abbotti, että te olette antaneet hänen\nminua passaamaan? Ettehän siis varmaankaan salli, että hän jättää\nminun, erittäinkin niin kauan kun olen kipeä, ja nyt tunnenkin itseni\noikein pahoin semmoiseksi!\"\n\n\"Olkoon se kaukana minusta,\" vakuutti abbotti, säälivästi katsahtaen,\nja käski Appellonan olemaan siellä. \"Teidän tahtonne yksinään on hänen\nlakinsa, ja minun -- sen vakuutan teille taivaan kautta -- minun\nkorkein onneni on totella käskyjänne ja täyttää jokaisen toiveenne. O,\nkuinka se koski minuun, kun minä meidän hurskaalta kunnioitettavalta\narkkipispaltamme sain käskyn tuoda teidät tänne. Sitä täytyi minun\ntotella; mutta elkää sentään luulko, että te olette missään\nvankeudessa. Täällä saatte seurata kaikissa omaa vapaata tahtoanne, ja\njos olisi minun vallassani, niin vannon minä teille kaiken sen kautta,\nmitä minulla on pyhää taivaassa ja maan päällä: vielä tänäpäivänä\nveisin minä teidät takaisin isänne linnaan, sillä hän oli minun paras\nystäväni. Kuinka suuresti minä häntä rakastan, huomaatte te siitä, että\nminä toimitin hänelle tilaisuuden paeta poissa ollessani, jo ennenkun\nte saitte hänen armahtamisensa kuninkaalta.\"\n\n\"Se olisi tullut minulle kyllä kalliiksi,\" jatkoi Sigismund\nteeskennellyllä avosydämellisyydellä, \"jos arkkipispa olisi siitä\ntiedon saanut, mutta sydän tahtoo myös vaatimuksiansa täytäntöön. Vähä\nennen minun matkalle lähtöäni, kun minä olin valmistanut kaikki hänen\npakoonsa kuuluvat seikat, syleili hän polviani ja jätti teidät, hänen\nsuuresti rakastetun tyttärensä, minun erityiseen huolenpitooni ja\nhoitooni.\"\n\n\"Ehkä minä mielelläni tahtoisin uskoa teidän kertomustanne,\" vastasi\nSigne vähin katkerasti, \"niin suokaa kuitenkin anteeksi, että minä\nepäilen sitä koska te ette ole antaneet minulle mitään muuta todistusta\nsiitä, kuin että salpasitte minut kaikkein julmimpaan vankeuteen.\"\n\n\"En minä, jalo neitiseni,\" vastasi Sigismund muotoansa muuttamatta.\n\"Johan minä teille sanoin, kenen käskystä minun piti täyttää tämä\nsurullinen velvollisuus ja anastaa teidän kaunis persoonanne. Niin\npitkälle saattoi arkkipispa vaikuttaa; mutta näiden muurien sisällä on\nminulla valta käskeä, ja teidän ei pidä koskaan täällä puuttuman sitä\nhuomiota ja kunnioitusta, jota teidän kauneutenne ja avunne ansaitsee,\nsillä te olette varmaan viaton. Minä uskallan sitäkin enemmän olla\nsiinä iloisessa toivossa, kun arkkipispa kirjeessään ei ole maininnut\nteidän rikostanne, luultavasti sentähden, ettei vihollisenne tietäisi\nteitä syyttää.\"\n\n\"Jaa, minä olen viaton,\" vakuutti Signe, laskien kätensä sydämellensä.\n\"jokainen pahe on minulle vieras, ja jos te todellakin olette\nvakuutettu siitä, niin sallikaa minun palata jälleen siihen paikkaan,\njosta minut vietiin pois. Sitte uskon, että te olette pelastaneet\nisäni, ja ikuinen kiitollisuuteni ja taivaan paras siunaus on tuleva\nsiitä palkaksenne. Te näytätte myös silloin, että arvolla verhootte sen\nsijan, johon Jumala pyhässä kirkossansa on teidät uskonut.\"\n\n\"Mitä te pyydätte, jalo neitiseni?\" huusi Abbotti jonkunlaisella\nlempeällä kiivaudella. \"Juuri sitä, joka ei ole minun vallassani\nmyöntää. Miksi te muserratte minun sydämeni sillä, että olen pakotettu\nkieltämään ensimäisen rukouksenne? Minulla on vahva luulo, että korkea\nkäsi ohjaa teidän onneanne, sillä, niinkuin olette kuulleet, on teidän\nvangitsemis käskynne Lundin arkkipispan omakätisesti kirjoittama, ja\nminä olen sen vastaanottanut iso inkvisitorilta. Teidän täytyy pitää\nminua sokeana välikappaleena arkkipispan käessä. Mutta eihän vaan olisi\nyksi tahi toinen pyhää uskontoamme koskeva varomaton lausunta tullut\nkauniille huulillenne ja antanut aseet vihollistenne käsiin teitä\nvastaan? Minä olen teidän todellinen ystävänne, ja, mikä vielä enempi\non, olen teillä isän sijassa. Uskokaa siis itsenne kokonaan minulle.\nHaavan parantamiseksi pitää ensin täydellisesti tietää sen tila.\nMiettikää siis tarkoin asianne ja vuodattakaa sydämenne minun\npolvelleni, jossa hellin osanottavaisuus kohtaa teitä. Sitte tiedän,\nmitä keinoja minun on käyttäminen teidän pelastukseksenne, ja mikään,\nsen vannon, ei saa jäädä minulta koettamatta, saadakseni pian avata\nteille pyhän inkvisitionin portit ja antaa teidät jälleen maailmaan,\njonka kaunein koriste te olette, sekä yhdelle nuorukaiselle, joka\nodottaa korkeinta autuuttansa teidän sylissänne ja joka -- -- --\"\n\n\"Herra Abbotti,\" keskeytti Signe, kääntyen poispäin, välttääksensä\nhänen haureellisia silmäyksiänsä, \"te kuvailette liian elävästi minun\nelämäni yhtä aikaa, joka on joko hyvin kaukana taikka ei koskaan tule.\nTe unhotatte minun tulevan autuuteni ihastuksen tähden kokonaan sen\naineen, mistä puhuitte: synnin, jonka luulette minun tehneen. Suokaa\nminun siis vakuuttaa teille, että vaikka minä ihmisenä en voi tuntea\nitseäni vapaaksi synnistä, uskallan minä kuitenkin vapisematta antaa\nJumalan katsoa sydämeeni, eikä koskaan -- sen minä vannon Ijankaikkisen\nja Hänen läsnä-olonsa kautta -- ei koskaan saa viettelys, pahe, paha\nesimerkki eikä edes hirmuisemmat tuskat; jaa, ei itse kuolemakaan minua\npoikkeamaan hyväin avujen tieltä. Tässä aikomuksessa on Laupias minua\ntähän asti vahvistanut, ja siihen hän suokoon vast'edeskin armonsa!\nMitä on paheiden inholla raskautettu elämä. Se on tuhannenlainen\nkuolema. Jaa,\" huusi hän lämpimällä ihastuksella, \"sinä, joka vuodatit\npyhän veresi ristillä, annat minulle voimaa kuolemaan, jos niin\ntarvitsee, ja mahdollisena astumaan sinun silmäisi eteen, ja te, herra\nAbbotti, saatte myös nähdä että minä voin kuolla, mutta en tehdä\nsyntiä.\"\n\n\"Te olette pyhimys liian hyvä tälle viheliäiselle maalle!\" huusi\nSigismund ja tempasi hänen voimakkaasti syliinsä.\n\n\"Takasin!\" huusi Signe, ja hänen kätensä tavoitti veistä.\n\n\"Suokaa anteeksi,\" sanoi Sigismund ja laski hänen irti. \"Se ei\nollutkaan kuolevainen vaimo, jonka minä temmasin syliini. Teidän\nhurskautenne vei minun autuasten asuntopaikoille. Maa kaikkine\nturhuuksineen ja syntineen oli kadonnut minulle, ja pyhimys, loistava\nkunnian kruunu päässä, seisoi edessäni. Tietämättäni suljin minä teidät\nsyliini. Ah, jospa silmänräpäyksenkin olisitte pidättäneet huutoanne:\ntakasin! Minä olisin silloin nauttinut kauniinta ijankaikkisen ilon\nesimakua. Taas olen minä syntisellä maalla, ja pyydän, ettette\nvihastuisi siitä erhetyksestä, johon ainoasti taivas ja se palava into,\njolla te vannoitte hyveestänne, oli syynä. Totisesti pahin epäjumalan\npalvelia lankeaisi ristin juureen ja näkisi taivaan avoinna, jos hän,\nniinkun minä, näkisi teidän hengen siivillä kohoavan yli tomun\nmaailman.\"\n\nKorkeasti arvoisella katseella ja äänellä sanoi Signe hekkumoitsialle,\njonka hän nyt täydellisesti läpi näki.\n\n\"Herra Abbotti, minun asemani on kauhea; minä olen teidän vallassanne.\nmutta minun vaalini on tehty. Minä voin sentähden rauhallisesti kertoa,\nmitä äsken sanoin ja minkä Jumala tuntee todeksi: Minä voin kuolla,\nmutta en tehdä syntiä!\"\n\n\"Ah, kuinka tämä teidän puhtaasta sielustanne lähtenyt selitys\nmiellyttää minua!\" sanoi Sigismund ulkokullatulla hurskaudella; \"sillä\nte olette täällä varjeltumassa synnistä ja pesemässä niitä pilkkuja,\njoita ehkä mahdollisesti on voinut tarttua teidän hurskaasen ja\nkunnialliseen elämäänne. Minulta ne ovat peitetyt syvimpään pimeyteen.\nMinä en tiedä teillä mitään rikosta. Mutta pian, ehkä vielä tänä\npäivänä, saanen arkkipispalta ja iso-inkvisitorilta kertomuksen\nmuutamain viimeksi tulleiden vankien rikoksista. Mahdollisesti on siinä\nteidänkin rikoksenne mainittu, sillä,\" lisäsi hän teeskennellyllä\nvakaisuudella; \"pyhän inkvisitionin oikeus ja lempeys ei salli ketään\nviatonta syytettää sen tuomioistuimen edessä, vielä vähemmän tuottaa\nsen vankeuksiin, ja ilman minun erinäisettä helleyttäni teihin, olisi\nteille tullut olopaikaksi yksi syvistä holveistamme; mutta minä annoin\nteille tämän mukavan huoneen, sillä minä luulin teitä viattomaksi, ja\nmikään muu ei voi olla mahdollista. Jaa, teidän täytyy olla viaton,\nsillä se kivistäisi minun sieluni sisustaa, jos te -- te olette vielä\nniin nuori ja kaunis -- se olisi surkuteltavinta, jos -- voikaa hyvin,\njalo neitiseni! Te kuulette sen pian minulta sillä, niinkun sanottu on,\nminun pitäisi vielä tänä päivänä saada teistä tietoja. Taivas suokoon,\nettä ne olisivat hyviä! Mutta minä pelkään! -- Voikaa hyvin! voikaa\nhyvin!\"\n\nHän meni, ja Appellona, joka varkain oli katsonut häneen, näki\nperkeleellisen hymyn hänen kasvoillansa.\n\nHeti hänen pois mentyänsä, katosi kokonaan se rohkeus, jonka Signe oli\nosoittanut hänen läsnäollessaan, ja hänen viimeiset sanansa\nvapisuttivat koko hänen olentoansa. Hän oli kyllä vannonut kuolla\nkunniaansa säilyttääksensä, mutta hän uskoi tekevänsä synnin, jos hän\nkuoleman kautta pelastaisi itsensä ruumiillisista tuskista, ja mitkä\nkauheat tuskat hänen edessänsä olikaan? Eikö ollut abbotin viimeiset\nepäselvät sanat, ennenkun hän huoneesta lähti, hyvin kauhistavaiset?\nOnneton tyttö katsoi kyynelsilmin Appellonaan, etsiäksensä häneltä\nlohdutusta; mutta Appellona oli itsekin lohdutuksen puutteessa; sillä\nhän tiesi, mikä kohtalo nyt odotti Signeä, ja hän oli munkin\nviimeisessä katsahduksessa lukenut hänen epäluulonsa, että Appellona\noli ehkä pettänyt hänen. Hän oli jo syrjään sysätty eikä enää voinut\nmitään, joka olisi viehättänyt häntä. Hän vapisi siis omankin\nkohtalonsa tähden, sillä olihan hän äiti. Epätoivossaan nuhteli\nhän Signeä, ettei hän survaissut veistä sen riettaan rintaan.\nMustasukkaisuus lisäsi hänen tuskaansa, ja hän vannoi viimein\nhirmuisimman valan murhataksensa hänen, jos hän siitä menettäisi oman\npäänsä pyövelin kirveellä, tahi täytyisi astua elävänä polttoroviolle.\nTämä muutoin niin hyvänluontoinen nainen muuttui verta janoovaksi\nhurjattareksi, ja se varmuus, joka hänellä oli, että hän, jotta abbotin\nrikos salassa pysyisi, oli tieltä raivattava, kypsytti hänessä\npäätöksen, lähettää hänet edellänsä hautaan. Hän luuli saavansa\nsyntinsä sovitetuksi siten, että vapahtaisi maan tästä perkeleen\nkuvasta maan päällä. Nyt soi luostarin kartanokello, joka oli merkkinä,\nettä koko väestön piti tulla saamaan käskyjä priorilta. Tämä lisäsi\nhänen hurjaa vimmaansa, ja hän alkoi teroittaa veistä kakluuniin\nennenkun lähti. Signe pelkäsi hänen kiivauttaan, veti hänen ovesta\ntakaisin ja sanoi:\n\n\"Appellona! Sinun sydämessäsi on raskas syntikuorma; elä lisää sitä\nenää murhalla. Ajattele, että hän on kuitenkin sinun syntymättömän\nlapsesi isä!\"\n\n\"Se juuri vihkikin sen roiston kuolemaan. Ah, jos tämän veitsen kärki\nsattuisi hänen mustaan sydämeensä ja syöksisi hänen ijankaikkisiin\nliekkiin!\"\n\nHurjana syöksi hän ovesta ulos.\n\nSigne hengitti keveämmin, kun tämä hirveä nainen oli poissa, ja hän\nrukoili hartaasti Jumalaa ja kaikkia pyhiä, että he pidättäisivät hänen\nmurhaavaa kättänsä, jos hän sen nostaisi uutta rikosta tehdäksensä.\n\nMuutaman hetken kuluttua tuli Appellona takaisin ja toi ruokaa. \"Ei se\nole vielä täytetty,\" huusi hän Signelle; \"tilaisuus ei ollut minulle\nsopiva.\"\n\n\"Taivas suokoon, ettei se koskaan tulisikaan sopivaksi!\" rukoili Signe\nja pyysi taas vimmattua luopumaan hirveästä aikeestansa.\n\n\"Hän on kypsynyt myrkky hedelmä,\" sanoi Appellona, \"joka pitää\nlopetettaman ja heitettämän helvetin tuleen.\"\n\n\"Ah, jos en olisi koskaan nähnyt sinua silmäini edessä!\" valitti Signe.\n\"Eikö minun viheliäisyyteni muutoin jo ollut kyllin suuri? Vieläkö sen\npitää lisääntymän sillä kauheudella, että täydyn tietää murhahankkeen?\nMinä tunnen velvollisuudekseni varoittaa sitä pahanilkistä, jotta hän\nvielä parannuksella voisi pelastaa syntisen sielunsa, ja sinä olet\nkuolemasi hetkellä kiittävä minua siitä, että estin sinun vuodattamasta\nihmisen verta.\"\n\n\"No olkoon menneeksi; petä sitte minut!\" huusi Appellona kauhistavalla\nivanaurulla. \"Palkkanne odottaa teitä hänen haureellisessa sylissään!\"\nHän meni äkkiä huoneesta, ja hänen hirvittävä naurunsa kaikui hänen\njälessään käytävässä.\n\n\"O Jumala!\" huokasi Signe, \"vielä eilen kiitin sinua kyynelsilmin tästä\nhädässä osaa-ottavasta ystävästä, ja nyt tänään! -- pitääkö jokaisen\nkukan minun tielläni muuttuman orjantappuraksi, lävistääksensä minun\nvapisevaa sydäntäni! Yhden lohdutuksen annoit sinä minulle kuitenkin,\nKaikkivaltias. _Minulla ei ole rikosta_, ja sitä lohdutusta elä ota\npois minulta; se on lohduttava minua kuoleman hetkelläni, jos vaikka\nitsekin tulisin pakoitetuksi sitä kiiruhtamaan ja uhraamaan henkeni\npuhtauttani varjellakseni. Enkelit kantavat silloin pelastetun sieluni\nsinun istuimesi eteen; ota sinä siellä se armolla ja anteeksi\nantamuksella vastaan.\"\n\nHetkisen kuluttua tuli Appellona takaisin ruokia pöydältä viemään. Hän\nheittäysi Signen jalkain juureen ja rukoili häntä kyyneltensä\nvirtaillessa antamaan anteeksi hänen kiivautensa, joka oli hänen\näärettömän kurjuutensa seurauksena. Signe otti surkuteltavan naisen\nsyliinsä eikä lakannut rukoilemasta ja kehoittamasta häntä, ennenkuin\nAppellona oli juhlallisesti luvannut hänelle ei enää ajattelevansa\nmurhata Sigismundia, vaan kärsivällisenä ja myöntyväisenä taivahan\npäätökseen mennä kohtaloansa vastaan.\n\n\"Hän on ryöstänyt minulta vapauden, isän, äidin, siskot ja ystävät,\"\nsanoi Appellona, \"sanalla sanoen kaiken, mikä sitoo ihmistä elämään ja\ntekee sen meille niin kovin rakkaaksi. Mutta tämä ei ollut kylliksi\ntälle villieläimelle: hän murhasi myöskin hyveeni! Hän tahtoo nyt\nmurhata ruumiinikin eikä edes säästää omaa vertansakaan. Olkoon\nkuitenkin niin, hän saakoon elää, ja teitä on hänen kiittäminen\nhengestänsä.\" Nyt heitti hän veitsen tuleen, ja jatkoi sitte kiivaasti,\nkorottaen ääntänsä: \"Katsokaa, kuinka liekit kiertelevät hänen\nrintaansa varten hiottua terästä! Haa! Samoin pitää myös ijankaikkisen\ntulen kietoa hänen sieluansa helvetissä! Ah, autuus on siinä\najatuksessa, että voisin astua helvettiin, ollakseni hänen tuskainsa\ntodistajana!\"\n\nNämä viimeiset sanat olivat tuskin lähteneet Appellonan huulilta, kun\nseinässä oleva salaovi äkkiä avautui ja abbotti syöksi sisälle.\n\n\"Mitä!\" huusi hän hirvittävällä äänellä. \"Niimpä olikin minun arveluni\ntotta. Sinä olet pettänyt minut ja tahdot murhata minut, sinä hävytön.\nPietro,\" huusi hän ovelta, ja italialainen pyöveli astui sisälle. Signe\nsäikähti kovasti eikä voinut sietää hänen peloittavaa muotoansa. \"Vie\ntämä pahantekiä,\" sanoi abbotti latinaksi, \"syvimpään holviin, joka on\nihan käärmekuopan vieressä, pyhän Neitsyen kappelin alla. Hänellä on\nkauhea aivus pyhää inkvisitionia ja koko luostariamme vastaan, ja\ntahtoi aloittaa sen minut murhaamalla. Tartu häneen ennenkun hän\nsurvaisee väkipuukon rintaani!\"\n\n\"Haa! peto!\" huusi Appellona korkealla äänellä; \"minä kiroan\nheikkouttani, sillä sitä paitsi et sinä enää eläisi, ja maa olisi\npelastettu kaikkein ilkeimmästä ihmisestä. Mutta vapise kuitenkin, sinä\nperkele, sinä valapattoinen, lasten murhaaja, sillä taivaan koston\npitää sinut musertaman!\"\n\n\"Sen käärme!\" huusi Sigismund; \"sinun vimmasi myrkky syrjäytyy kokonaan\nvaikutuksestaan, sillä Pietro ei ymmärrä yhtään sanaa puheestasi. Mitäs\nsiellä seisot?\" huusi hän Pietrolle, \"tottele käskyäni, tahi vapise\nvihani edessä!\"\n\nJalopeuran voimalla heittäysi italialainen onnettoman kimppuun\nja kuletti hänet ulos, huolimatta hänen parkumisestaan ja\nvastustuksestaan.\n\nSigne lankesi abbotin jalkoihin ja sanoi itkien: \"Armoa, armahtamista!\nHän on vannonut minulle valan ei koskaan murhata teitä, ja veitsi\ntuolla tulessa on todistuksena, että -- -- --\"\n\n\"Mitä auttaa teeskentely,\" sanoi Sigismund nyt, hetkisen mietittyänsä,\n\"sillä tiedättehän te jo kaikki? Jaa, totta on, että yhteen aikaan\npidin minä hänen vähästä viehättäväisyydestään enemmän kuin se\nansaitsikaan ja tilani ankaruus myöntää; mutta voipiko se hupsu\nsentähden vaatia, etten minä saisi katsoa muihin kun häneen? Minä\npelastin hänen, ettei häntä muurattu elävänä; voineeko mikään uhri olla\nkylliksi suuri semmoisesta hyvänteosta? Mutta nyt se on loppunut, ja\nminä näytän sille hävyttömälle, että minäkin voin rangaista. Muutamaan\npäivään pitää hänen -- --\"\n\n\"Lakatkaa,\" huusi Signe; \"mielittekö murhata oman lapsenne? Se onneton\non -- o armahtakaa sitä syntymätöntä! Ei, minun on mahdoton uskoa, että\nte voitte olla niin julma ja murhauttaa Appellonan!\"\n\n\"Lopettakaamme,\" sanoi hän, \"tämä puhe, joka liiaksi ahdistaa teitä, ja\njoka helposti voipi tehdä vahingollisen vaikutuksen teidän\nterveydellenne. Suuri vahinko olisi, jos kauhukuvat ajaisivat pois\nruusut noilta punottavilta poskilta. Kuivatkaa kyyneleet kauniista\nsilmistänne; ne himmentävät niiden loistetta. Suokaa minun katsella\ntaivastani niissä. Ah, Signe, antakaa sydämenne avautua helleyden\näänelle. Tulkaa minun lemmikikseni, ja minä en vaiheta onneani minkään\nkuninkaan kanssa maan päällä.\"\n\n\"Onko se mahdollista!\" huusi Signe. \"Pettävätkö korvani minua? Te,\njonka taivas on määrännyt valvomaan puhtauden ylitse ja varjelemaan\nsitä paheesen lankeemasta, tahdotte itse tallata sen tomuun? Te olette\nolevinanne hurskas ja harjoitatte rikoksia. Te tunnustatte Kristusta\nhuulillanne ja kiellätte Hänen sydämessänne. Ettekö siis pelkää taivaan\nvihaista kostoa?\"\n\n\"Taivaan ensimäinen käsky on rakkaus,\" sanoi Sigismund säihkyvin silmin\nja tavoitti Signen kättä.\n\n\"Takaisin!\" huusi Signe kiivaasti; \"elä rohkene milloinkaan koskea\nminuun saastaisilla käsilläsi, sinä häpeäpilkku ihmisten seassa! Etkö\nusko, että Olli Akselinpojan tytär on liian hyvä sinun portoksesi?\"\n\n\"Yhtä hyvästi minun kun sen nuoren soturinkin, jonka sylistä kuningas\nteidät säikähdytti vähää ennen kun teidät tänne tuotiin,\" sanoi\nSigismund riemullisesti nauraen. \"Mutta elkää olko levoton. Kyllä te\ntulette kesyksi, ja teidän rakastetullenne on paikka valmiina meidän\nhyvin varustetuissa vankihuoneissamme. Te tuomitsette minua\ntaipumuksesta, jota te itse salaisesti suositte ja joka kahden kesken\nollessa on suurin autuutenne.\"\n\n\"Halveksittava ulkokullattu,\" sanoi Signe rauhallisella arvoisuudella;\n\"minä en tahdo alentua puolustamaan itseäni teidän valheellisista\nsyytöksistänne, minun kohtaloni on ratkaistu, arpani on heitetty.\nSentähden minä voin ylvästellä teille, ja kuolema vapauttaa minut\nAppellonan ja Marian kauheasta osasta.\"\n\n\"Haa!\" huusi Sigismund hammasta purren; \"ei se rietas Appellona ole\nmitään teiltä salannut. Se on kyllä tosi, että te nyt näette minut\ntotisessa haamussani, mutta teidän henkenne on minun kädessäni.\nLahjoittakaa minulle siis lempeytenne tahi valmistakaa itsenne porttona\nheitettäväksi käärme kuoppaan. Myrkylliset käärmeet kiertäytyvät siellä\nkauniin kaulanne ympärille ja nälkäiset iilimadot imevät viimeisen\nveripisaran rakastavasta sydämestänne. Ettekö vapise kauheata\nkohtaloanne, jonka itse valmistatte itsellenne?\"\n\n\"En,\" sanoi Signe nöyrästi; \"sillä te voitte ainoastaan tappaa ruumiin,\nettekä sielua. Se nousee ijankaikkiseen iloon, silloin kun teidän\nsaastainen henkenne menee ijankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu\nperkeleelle ja hänen enkeleillensä.\"\n\n\"Te lykkäätte siis minun sydämeni pois luotanne,\" sanoi Sigismund\nkauhean kylmästi. \"Te valitsette hirveimmän kuoleman sen onnen sijaan,\nettä saisitte hallita täällä minun sydämeni ruhtinattarena ja sitte\npalata takaisin sulhasenne syliin. Olkoon niin; tapahtukoon tahtonne!\nKuitenkin minä säälien teidän nuoruuttanne ja kauneuttanne, tahdon\nkoettaa, eikö teidän aikomuksenne taipuisi. Pietro!\" huusi hän, ja\nitalialainen pyöveli astui sisälle salaovesta. Hän kuiskutti muutamia\nsanoja hänelle ja sanoi sitte merkillisellä äänellä Signelle: \"Te\nseuraatte heti tätä miestä. Kun te olette hiljaa, ei hän tee teille\nmitään pahaa, ja kolmen päivän perästä tulen minä kuulemaan, ettekö ole\npäätöstänne muuttaneet.\"\n\n\"Minä olen teidän vallassanne, ja tiedän, että kaikki ihmiselliset\ntunteet ovat vieraat teidän sydämellenne,\" sanoi Signe voimakkaasti.\n\"Teidän valtanne on suuri, mutta armollisen taivaan voima on vielä\nsuurempi. Siihen minä toivon, ja menen levollisesti kohtaloani vastaan.\nMinä kyllä menen vankeuteen ja kuolemaan, mutta en kuitenkaan\nvaihettaisi sitä osaani kaikkeen teidän valtaanne; sillä minun\nrinnassani on taivahan rauha, ja teidän rinnassanne helvetin tuska.\nMinun kuoleman hetkeni tulee keveäksi ja antaa minulle ijankaikkisen\nilon esimaun; teidän sitä vastaan tulee hirmuiseksi ja näyttää teille\nhelvetin avatut portit. Enkelit vievät sieluni sinne, jossa kuolema on\nmenettänyt otansa ja helvetti voittonsa, ja taivaan sotajoukot\nriemuitsevat minun pelastetusta hyveestäni, samalla kun perkele\nriemuitsee teidän lopustanne.\"\n\n\"Pois täältä!\" ärjyi Sigismund; \"kyllä sinä kerran puhut hiljaisemmalla\näänellä. Me tapaamme toisemme.\" Hän viittasi nyt Pietrolle, joka avasi\noven. Signe riensi siitä ulos, kunnioittamatta munkkia ainoallakaan\nkatsahduksella ja Pietro seurasi häntä.\n\n\"Niin ihastuttavan kaunis ja kuitenkin niin kopea.\" sanoi Sigismund,\nkatsoen hänen peräänsä; \"sinun pitää oleman minun, jos vaikka sieluni\nmenisi saatanalle sinun omistamisestasi. Tuo Maria, se ijankaikkinen\nkyynelten lähde, on sitä paitsi minua aikoja sitte suututtanut. O,\nSigne, sinun kopeutesi tekee sinut minulle vielä viehättävämmäksi! Ah,\nminä en tunne enää itseäni; niin suuresti lumosi minut tytön\nsuloisuus.\"\n\nHän vaipui syviin ajatuksiin, miettien, mitä keinoja hän käyttäisi\nSignen turmioksi, kun sattumus näytti laatineen kaikki hänen toivonsa\nmukaan; sillä vielä samana päivänä toivat inkvisitionin aseelliset\npalveliat hänen onnettoman sulhasensa vangittuna luostariin.\nKasvatusisänsä tiedustelemiset olivat luonnollisesti olleet turhat;\nsillä Akselinpoika oli takaisin saadun poikansa kanssa onnellisesti\npääsnyt ulos maalta ja odotti Londonissa saavansa tavata Signeä ja\nValdemaria. Kun kuitenkin kuolema sulki vanhan Knuutin suun, ei\nkumpikaan saanut tietoa hänen toivostansa tämän suhteen; he jäivät\nmaahan ja joutuivat siten inkvisitionin käsiin.\n\nValdemar heitettiin siihen lujaan vankihuoneesen, jossa Akselinpoika\nmuutamaa viikkoa ennen oli asunut; mutta ei kukaan armelias Petter\ntuonut toivon sädettä hänen särjettyyn sydämeensä. Häntä itseänsä\nodottava kauheus ei niin särkenyt hänen sieluunsa. Hän tiesi Signen\nolevan inkvisitionin vallassa, sillä Ristisaarilla oli Akselinpojan\ntuntenut eräs hänen entinen palveliansa, joka näki hänen menevän\nlaivaan, jonka piti viemän hänet Englantiin, ja tältä sai Valdemar\ntiedon rakastetun kasvatus-isänsä onnellisesta pa'osta. Tällä\nilosanomalla riensi hän Akselinpojan linnaan, ilmoittamaan samaa\nsurevalle morsiamellensa, kun häntä kohtasi se musertava uutinen, että\nhänen oli inkvisitioni vienyt. Hän tuli melkein hurjaksi epätoivosta,\nja ennenkun hänen sisällinen myrskynsä oli jättänyt tilaa kylmemmälle\ntuumistelulle, ottivat kauhean tuomioistuimen palveliat hänen itsensä\nkiini, kytkivät kahleilla ja heittivät suljettuun vaunuun sekä veivät\nhänen maan-alaiseen vankihuoneesen.\n\nSigne ei tiennyt, kuinka kauan hän oli ollut siinä pimeässä holvissa,\njohon hän oli viety, kun Sigismund astui sisälle lyhty kädessä ja\ntoisessa kori, jossa oli hienoa leipää, viiniä ja hedelmiä.\n\n\"Se olisi kuoleman synti,\" sanoi hän jonkunlaisella lempeydellä, \"jos\nnälän hurja hammas kalvaisi tätä kukoistavaa suloisuutta. Minä tuon\nteille sentähden jotakin, millä voitte säilyttää raitista kauneuttanne,\njota minä niin korkeasti kunnioitan, ja joka yksinään voipi tuoda\nminulle taivaan maan päällä.\"\n\nSigne käänti kasvonsa seinään päin vastaamatta.\n\n\"Eikö minun helleyteni ansaitse edes yhtä ainoaa silmäystä? Ja\ntahdotteko pitkittää hyödytöntä vastustustanne, kun te nyt kaikissa\ntapauksissa olette kokonaan minun vallassani?\" sanoi abbotti ja laski\nkorin hyvin kostealle kivilattialle.\n\n\"Minä en syö mitään,\" sanoi Signe lujasti; \"käyttäkää anteliaisuuttanne\njossakin muussa paikassa, jossa sitä paremmin arvoksutaan.\"\n\n\"Vai niin,\" vastasi Sigismund kylmästi; \"te elätte siis tämän\nvankihuoneen ohjeiden mukaan, sillä tämä on niiden pahantekiäin\nviimeinen olopaikka, jotka pyhä inkvisitioni on määrännyt kärsimään\nnälkäkuoleman.\"\n\n\"Minä en tahdo muuttaa sen määräystä!\" sanoi Signe taas ja käänsi\nkasvonsa seinään päin.\n\n\"Elä luule, paatunut, olevan sinun supistetussa vallassasi kuolla, jos\nsinä sen tahdot. Jos on pakko käyttää väkivaltaa, niin valetaan\nravitsevaa juomaa teidän suuhunne, jota teidät pakoitetaan nielemään.\n\n\"Teidän helvetilliset keinonne ovat lukemattomat,\" sanoi Signe kolkolla\nylönkatseella itseänsä kääntämättä.\n\n\"Niinkuin sinun suloisuutesi,\" huusi Sigismund lämpimästi. \"Mutta me\npuhumme kiertelemättä, sillä tunnemmehan me toisemme. Minä tunnustan\nsinulle, että sinun kauneutesi anasti koko minun sydämeni jo silloin\nkun näin sinut Roskildessa kuninkaan luona, ja että suurin toivoni oli\nsaada sinut valtaani. Kuitenkaan ei tämä ole siihen syynä, että sinä\nolet täällä, vaan sinulle näkymätön voima ohjaa kohtaloasi ja on\nperuuttamattomasti päättänyt sinut kuolemaan. Kuitenkin minä sanon\nsinulle kaikki, että tietäsit, minkä osan minä otan kohtalossasi. Se\npelättävä, joka tahtoo sinua tuhota, on Cecilia rouva, ja hänen\nsanomattoman vihansa yllykkeinä sinuun on mustasukkaisuus ja pelko,\nsillä kuningas rakastaa palavasti sinua; Cecilia pelkää menettävänsä\nvaltansa hänen sydämensä ylitse, jos sinä tulisit hänen käsiinsä. Mutta\nanna hänen vaan -- --\"\n\n\"Miksi te sanotte tätä minulle? ja ettekö usko, että se on minulle\nyhdentekevä, kenen kädestä minä kuoleman otan, kun minä olen määrätty\nsen uhriksi?\" sanoi Signe asemaansa muuttamatta.\n\n\"Kuoleman uhriksiko sinä?\" sanoi Sigismund tulisesti; \"ei, siihen olet\nsinä liian nuori ja miellyttävä. Sinä olet elämänpuu, täynnä paratiisin\nhedelmiä. Kuinka säälittävää olisi hakata runko, ennenkun hedelmät ovat\npoimitut? Minun kädessäni on pelastuksesi, ja Cecilian juonista tulet\nsinä kiusallakin pelastetuksi. Tämän päivän on hurjatar määrännyt sinun\nkuolinpäiväksesi; katso tässä!\" Hän näytti nyt hänelle kirjeen, jossa\nCecilia käski häntä viipymättä murhauttamaan Signen, koska kuningas oli\nsaanut tiedon hänen viattomuudestansa siltä tytöltä, joka oli maannut\nsotamiehen puvussa sängyssä sinä onnettomana päivänä, jona hän kävi\nvieraana Akselinpojan linnassa ja Signe vangittiin. Ingeborg oli\nrukoillut kuningasta, saadaksensa Signen vapaaksi, ja Erik oli\nvaipunut epätoivoon, ettei hän voisi pelastaa häntä inkvisitionin\nvallasta, koska hän oli tullut sinne arkkipispan käskystä. Hän oli\nsentähden lähettänyt sanan Laskman'ille, saadaksensa kirjeen hänen\nvapauttamisestansa. \"Kiiruhtakaa,\" lopetti Cecilia, \"minun tahtoni\ntoimittamisessa, sillä minun onneni on vaarassa. Jos sitäpaitsi se\ntyttö on niin puhdas, kun vakuutetaan olevan, niin, ansaitsee hän hyvin\nkuolla; sillä se mitä hän vanhan-aikaisen käsityksensä mukaan kutsuu\nhäpeäksi ja häväisemiseksi, odottaa häntä kuninkaan sylissä. Kuolema\nsitä vastaan säilyttää hänen puhtautensa, ja hän tulee meille\nkiitosvelkaan. Antakaa hänelle siis runsas satsi sitä myrkkyä, jonka\nminä viimein puhuessamme annoin teille, ja levittäkää luostarissa\nsemmoinen huhu, että hän on itse ottanut siitä ja siihen asti\nsäilyttänyt sitä hiuksissaan. Jos kuningas tulee häntä ulos vaatimaan,\nniin antakaa hänelle sen ruumis, ja sitte saamme nähdä, vieläkö myrkyn\nvääntämä muoto herättää hänen haluansa.\"\n\nSigne oli sillä välin kääntynyt abbotiin päin, ja vaikka hän oli\ntäydellisesti valmis kuolemaan, ei hän kuitenkaan voinut olla\nkauhistumatta Cecilian ilkeitä kujeita ja hänen hyväin avujensa\npilkkaamista. Hän katsahti tilaansa ja huomasi, miltä puolelta hän sitä\nkatsoikin, ainoasti kaksi päämäärää, joihin hänen tiensä häntä johti:\nhäväistyksen tahi kuoleman. Pitkän hiljaisuuden perästä, jolloin hän\njätti itsensä kokonaan kohtalonsa nojaan, ja kiitti taivasta, joka oli\nhänen vapauttanut tulemasta itsemurhaajaksi, astui hän askeleen\nlähemmäksi Sigismundia ja sanoi sanomattoman suloisesti ja\njonkunlaisella surunsekaisuudella, samalla kun kyyneleensä vuotivat\npitkin hänen poskiansa.\n\n\"Minä kiitän teitä rehellisyydestänne, jota toden totta en voinut\nteiltä odottaa! Täyttäkää Cecilia rouvan käsky. Te teette silloin\nhallitsiattarenne tahdon mukaan, ja minun kuolemani kirjoittaa\nIjankaikkinen hänen laskuunsa, eikä teidän. Minä olen, niinkun sanotte,\nvielä nuori, mutta minä olen elänyt koko ihmis-ijän muutamissa\nviikoissa. Minä olen kypsynyt Herran syksylle. Antakaa minulle myrkkyä,\nja minä suutelen sitä kättä, joka sitä ojentaa minulle, sillä se särkee\nminun kahleeni ja antaa minulle jälleen henkeni ja vapauteni!\"\n\nSigismund seisoi mietteisin vaipuneena; hänen silmänsä seisoivat\nniinkun noitavoima olisi ne kiinittänyt Signen huuliin, ja hänen\nsointuvan äänensä puhtaat kaiut saattivat hänen sydämensä kiivaimpaan\nliikuntoon; hän seisoi kauan liikkumatta, mutta vihdoin syöksi hän\nSignen jalkoihin ja lausui innokkaasti:\n\n\"Tyttö, vaimo, enkeli taivaasta, sinä olet uudesta luonut koko\nolentoni! Ojenna minulle kätesi ja johdata minua takaisin avujen\ntielle; sillä ei kukaan muu maailmassa voi sitä tehdä, paitsi sinä.\nLumooja, teetkös sen?\"\n\n\"Nouskaa ylös!\" sanoi Signe arvokkaasti. \"Ei sovi kuolemaan määrätyn\nnaisen kuulla rakkauden selityksiä, ja yhtä vähän sopii teille, kirkon\npalvelia, että semmoiset tulevat huulillennekaan. Tahi luuletteko\nvoivanne mennä avujen temppeliin paheiden lian lävitse? Menkää\nSovittajan haudalle ja rukoilkaa anteeksi verisiä syntiänne. Viettäkää\nkoko elämänne rukouksen ja hyväin töiden harjoituksilla. Kärsikää\nrikoksistanne tässä maailmassa, ja minä tapaan teidät sitte toisessa.\"\n\n\"Ei, täällä pitää sinun olla minun!\" huusi Sigismund. \"Kaikki on\nvalmiina tuomaan sinua minun syliini, ja kadotuksen ja koko helvetin\nkautta vannon: ei kukaan muu kuin minä ole milloinkaan koskettava sinun\npunaisia huuliasi, eikä kukaan muu kuin minä sulkeva sinua syliinsä!\nJaa,\" karjui hän niin että holvi kumisi, \"minun omani pitää sinun\noleman, vaikka tie sinun omistamiseesi kulkisi kuninkaan ja sinun\nrakastettusi sydämen lävitse!\" Hän meni nyt Signeä askeleen lähemmäksi\nja tavoitti hänen kättänsä.\n\nSigne ei voinut olla ehdottomasti kauhistumatta abbotin kovaa huutoa;\nhän pakeni häntä sentähden niin kauas kun taisi, tavoitti veistä, jota\nhän kantoi sydämellänsä ja huusi: \"Haa! tahdotteko tehdä väkivaltaa!\"\n\nSigismundin kotkansilmät seurasivat sitä liikettä, jonka Signe teki\nkädellänsä. Niinkun salama syöksi hän Signeen kiini, kiersi kätensä\nhänen hartioidensa ympärille, tarttui kovalla kädellä hänen rintaansa,\nja silloin oli onnettoman viimeinen turva, veitsi, häneltä ryöstetty.\n\n\"En!\" huusi hän, pitäen veistä ylhäällä ilmassa. \"Minä en tahdo käyttää\nväkivaltaa! Vapaatahtoisesti pitää sinun laskeutua minun syliini. Jaa,\npaatunut, sinun pitää kerjätä minun ystävyyttäni ja ainoasti siinä\nnähdä onnesi. Sinä siis aioit ottaa henkeä itseltäsi, ja ainoasti\nsentähden, että välttäisit minun syleilemistäni? Eikö se osa, jonka\nminä otan sinun kohtalossasi, ja se, että rohkenen pelastaa sinun\nhenkesi, herätä sinussa mitään hyväntahtoisuutta minua kohtaan?\nKuoleman viikate on jo nostettu lyömään maahan sinun elämäsi kukkaa, ja\nainoasti syvimmän petoksen kautta ja suurimmilla uhrauksilla voipi se\nvielä saada kohottaa kaunista lakkaansa varressansa. Tiedätkös siis,\nkiittämätön, mitä minä olen tehnyt henkesi pelastukseksi. Ah, sydämeni\nvuotaa verta vieläkin tämän melkein yli-ihmisellisen uhrin tähden! Mikä\nilo elämässä olisi isän iloa suloisempi? Mikä nautinto voisi vastata\nsitä, kun ihminen saa painaa rakkaan lapsen isänsydämellensä?\nSäilyttääkseni minulle niin kallista henkeäsi, olen minä pakotettu\nryöstämään itseltäni tämän ihanan toivon. Cecilia vaati sinun\nkuolemaasi. Hän tulee parin päivän perästä tänne luostariin.\nArvattavasti hän haluaa nähdä vaarallisen kilpailiansa ruumista. Jotta\nhän tulisi petetyksi, täytyy niinmuodoin hankkia ruumis, ja siihen ei\nminulla ollut muuta neuvoa kuin -- --\"\n\n\"O Jumala, o armollinen isä!\" huusi Signe. \"Minä aavistan teidän\nkauheata pahantekoanne! Onneton Appellona -- --\"\n\n\"Kärsii kuoleman tänä hetkenä sinun tähtesi!\" sanoi Sigismund, antaen\nvahvan painon joka sanalle, ja katsoi samassa läpitunkevasti Signeen.\n\n\"Hylky! perkele!\" huusi Signe, kätkien kasvonsa vapiseviin käsiinsä.\n\n\"Tämäkö on palkkani?\" kysyi Sigismund kauhean kylmästi. \"Sinua\nomistaakseni olen tullut murhaajaksi, Vieläpä oman lapseni murhaajaksi.\nEtkö ota miksikään tätä mittaamatonta uhria?\"\n\n\"En,\" ärjäsi Signe. \"Minä kiroon sitä ja sinua, sinä äpärä ihmisten\nseassa. Jos sinä murhaat minun, tahi kiusaat kuoliaaksi pitkällisillä\ntuskilla, niin on se kuitenkin ainoasti vähin sinun rikoksistasi.\nVanhurskas taivas, miksi et ukkosellasi muserra tuon ilettävän veijarin\npäätä? Eikö hänen pahatöidensä mitta ole vielä täyttynyt reunoja\nmyöten?\"\n\n\"Haa!\" huusi Sigismund ankaralla äänellä; \"eikö mikään voi hillitä\nsinun myrkyllistä kieltäsi tahi liikuttaa sinun kivikovaa sydäntäsi?\"\nHän vihelsi nyt pillillä -- Pietro aukaisi rautaoven ja toi Valdemarin\nraskaissa kahleissa vankihuoneesen.\n\n\"Tule omakseni, ja palkkasi on rakastajasi henki,\" sanoi abbotti,\nosoittaen Valdemaria.\n\n\"Signe, minä tahdon kuolla! Elä siis osta minun henkeäni\nhäväistykselläsi!\" huusi Valdemar ja koki ojentaa sidotuita käsiänsä\nonnetonta tyttöä kohden, joka, tunnettuansa ikuisesti rakastetun\nnuoruuden ystävänsä, päästi huudon, horjui ja lankesi tunnotonna\nlattialle.\n\nSigismund nosti pyörtyneen syliinsä ja otti pullon väkevää väkiviinaa,\njota antoi hänen hengittää sisäänsä.\n\nKaiken voimansa ponnistuksella repäisi Valdemar nyt, huolimatta\nkahleistansa, itsensä Pietrolta irti ja heittäysi Sigismundin päälle,\neroittaaksensa häntä Signestä.\n\n\"Takaisin, munkki!\" huusi hän; \"sinä olet liian saastainen tätä pyhää\nkoskemaan.\" Samassa löi hän kahleillansa häntä päähän, niin että veri\nvirtaili alas hänen poskiansa.\n\n\"Murhaa! väkivaltaa!\" huusi abbotti ja laski kauniin kuormansa, jonka\nValdemar otti syliinsä, vaikka raskaat rautakahleet olivat hänelle\nsuureksi haitaksi.\n\nSigne aukaisi silmänsä. Rajut tunteet, jotka virtailivat läpi hänen\nolentonsa, anastivat häneltä puhevoiman.\n\nValdemar painoi suutelon hänen vaaleille huulillensa ja sulki hänen\nlujasti sydämellensä.\n\nSigne syleili rakastansa kauniilla käsivarsillaan ja sammalsi vihdoin\nhiljaisella äänellä: \"Valdemar, kuolkaamme rohkeasti! Me tapaamme\ntoisiamme paremmassa maailmassa.\"\n\n\"Minä tiesin sen kyllä,\" riemuitsi Valdemar, \"ettet sinä tahdo pelastaa\nminun henkeäni häväistykselläsi!\"\n\nJoukko munkkia ryntäsi sisälle ja asettuivat Pietron sylissä lepäävän\nverisen abbotin ympärille, ja toinen joukko muita, vaikka vähän\nsurullisesti, lähestyi Valdemaria, joka sanoi liikutetulla äänellä:\n\n\"Voi hyvin, Signeni; kiitos uskollisuudestasi ja rakkaudestasi!\nTaivaassa taas olet syleilevä Valdemariasi! Siellä on hän ijäti sinun!\"\n\n\"Ijäti!\" kuiskasi Signe ja painoi viimeisen muiskun sulhaisensa\nhuulille.\n\n\"Miksi siellä seisotte?\" ärjäsi Sigismund. \"Tarttukaa pahantekiään ja\nviekää hänet jälleen vankeuteen. Hän on nostanut kätensä minun pyhää\npersoonaani vastaan, ja kiduttavin kuolema pitää oleman siitä\nrangaistuksensa. Pois hän!\" Munkit ja Pietro tarttuivat Valdemariin ja\nkulettivat häntä ovea kohden.\n\n\"Sinä menet edellä, Valdemarini; mutta pian minä seuraan sinua!\" sanoi\nSigne voimakkaasti ja riensi hänen perässään.\n\nSigismund veti hänet takaisin ja löi jälleen oven kiini pois meniäin\njälestä.\n\n\"Me olemme nyt yksinämme,\" huusi hän, \"ja minä sanon sinulle\nperuuttamattoman päätökseni, jota ei itse helvettikään voi purkaa:\nAppellona on luultavasti henkäisnyt ulos petollisen sielunsa, ja pian\ntekee väkevän myrkyn vaikutus hänet aivan tuntemattomaksi. Minä\nkuletutan hänen ruumiinsa tänne, ja sinä saat hänen paikkansa\nsyvimmässä holvissa, kun meillä on. Koko luostari vieläpä Ceciliakin\npitää sinut kuolleena, ja sinä huomaat sentähden helposti, että minun\ntäytyy pitää sinut täällä salvattuna, niinkauan kun elät. Jos sitä\nvastaan avaat korvasi rakkauden rukouksille, niin minä vannon sinulle\npyhästi, että minä tänä silmänräpäyksenä lahjoitan rakastajallesi\nhengen ja vapauden. Sinä elät sitte salassa minun luonani ja\nyhteen vuoteen saat jälleen vapauden, jolloin voit ojentaa kättä\nrakastetullesi. Jos taas yhä pitkität kieltämisiäsi, niin olet elävänä\nkuollut. Sinä et näe enää koskaan päivän valoa, ja kun minä en saata\nuskoa tätä tärkeätä salaisuutta kenellekään muulle kuin Pietrolle, niin\ntäytyy sinun kuolla nälkään, jos hän ja minä kuolemme ennen sinua. Sinä\ntiedät nyt päätökseni; punnitse sitä hyvin. Yhdeksän päivän perästä\ntulen minä vastaustasi kuulemaan, ja -- huomaa tarkoin tämä -- silloin\nsinä joko tulet kokonaan omakseni taikka tulee rakastajasi, joka vielä\ntänään tuomitaan sinun uppiniskaisuutesi uhriksi. Hän rangaistaan\nvääräoppisena ja murhaajana, koska hän karkasi minun päälleni, niinkun\ntämä vielä vaatteissani oleva veri todistaa. Minä en tahdo sinulta\nvastausta ennenkun yhdeksän päivän perästä. Seuraa minua nyt uuteen,\nehkä ikuiseen vankeuteesi.\"\n\nSigne seurasi peljättävää miestä, joka monen maan-alaisen käytävän ja\nholvin kautta vei hänen siihen kauheaan vankihuoneesen, jossa Appellona\nmuutamaa minuttia ennen oli heittänyt henkensä. Signe laskeusi\npolvilleen kuoleman kautta pelastetun tytön viereen, jonka Pietro,\nabbotin vihellyksellä sinne kutsuttua, kuletti pois. Hänen perästänsä\nmeni Sigismundikin sieltä ja vankihuoneen rautaovi narahti jälleen\npaikalleen.\n\n\"Minä olen nyt kuollut koko maailmalle! En koskaan enää näe Jumalan\nkaunista aurinkoa!\" vaikeroitsi Signe ja haparoitsi synkässä\npimeydessä.\n\nNe yhdeksän pitkää päivää loppuivat vihdoin, mutta eivät olleet\nmuuttaneet Signen päätöstä pysyä puhtaana ja Valdemarille uskollisena.\nHänellä oli ollut aikaa antautua kohtalonsa nojaan, ja sillä\nrauhallisuudella, jolla ei ole enää mitään pelkäämistä eikä toivomista,\nodotteli hän abbotin tuloa. Hän näki hänen sentähden ilman\nrauhattomuutta astuvan sisälle, lyhty kädessänsä.\n\n\"Sinun lemmellisen rakastajasi on pyhä inkvisitioni tuominnut\nkuolemaan, ja kiehuvata lyijyä lasketaan tipotttain hänen päälaellensa,\nkunnes hän pitkällisessä kidutuksessa hengähtää ulos kurjan sielunsa!\"\nhuusi Sigismund onnettomalle tytölle ja katseli tarkoin häneen,\nnähdäksensä minkä vaikutuksen tämä kertomus tekisi hänessä; kun Signe\nainoasti kiljahti ja kätki kasvonsa käsiinsä, jatkoi hän pitkän\nvaitiolon perästä, jonka ajalla hän oli kylmällä ilolla vahingosta\nkatsellut hänen äänetöntä epätoivoansa:\n\n\"Ennen auringon laskua pitää hänen kärsiä, mitä hänen pahat työnsä ovat\nansainneet, jos et sinä armahda häntä. Vaikka hän on paatunut syntinen,\non hän kuitenkin rukoillut minua koettamaan taivuttaa sinua pelastamaan\nhänen henkeänsä, ja minä olen luvannut päästää hänen vielä tänä\npäivänä pakenemaan, jos sinä tahdot tulla omakseni ja heti seurata\nminua -- --\"\n\n\"Sinä valehtelet, murhamies!\" huusi Signe; \"siihen ei Valdemar ole\nkoskaan sinua pyytänyt. Ah, hänen elämänsä tulisi hänelle kiduttavinta\nkuolemaa hirmuisemmaksi jos hän tietäisi, että minä olen sen ostanut\nhäväistykselläni. Herran enkelit lentelevät hänen ympärillänsä hänen\nkuoleman-hetkellänsä ja lievittävät hänen tuskaansa. Hänen on\ntyhjentäminen kärsimisensä malja pohjaan asti, ja ajatus jälleen\nyhdistymisemme ilosta on antava hänelle voimaa nielemään sen\nviimeisetkin pisarat sillä rohkeudella, joka kuuluu totiseen hyveesen.\nMinä en horju, ja Ijankaikkisen armoon turvaten kohtaan minä pääsin\nhetkeäni, lyököön se tänään tahi sadan vuoden perästä! Minun päätökseni\non peräytymätön!\"\n\n\"Vai niin,\" sanoi Sigismund jotenkin tyynesti, \"niin olet sinä siis\nikäsi keväänä elävänä haudattu. Heti levitän minä huhun, että Appellona\non paennut. Hänen ruumiinsa tuodaan tänään rouva Cecilian nähtäväksi\nsinun nimelläsi ja sinuna haudataan teloituskentällä, eikä kenelläkään\nmaan päällä, ei edes sillä rakastuneella kuninkaallakaan ole voimaa\npelastaa sinua.\"\n\nSigne lankesi polvillensa ja nosti kätensä taivasta kohden.\n\n\"Ja sinä olet peräytymätön päätöksessäsi?\" kysyi abbotti. \"Sinä siis\ntahdot, että lemmittysi pitää kuoleman?\"\n\nSigne viittasi hänelle kädellään, että hän menisi pois.\n\n\"Se on siis sinun tahtosi?\" ärjäsi Sigismund. \"Hänen verensä tulkoon\nsinun päällesi!\"\n\nPietro tuli nyt sisälle ja ilmoitti rouva Cecilian tulleen luostariin,\nja että hän tahtoi viipymättä puhutella abbottia.\n\n\"Tahdotko pelastaa Valdemarin hengen?\" sanoi Sigismund, \"sillä\nviimeinen hetki häntä pelastamiseksi on tullut. Seuraavana on jo liian\nmyöhäistä. Vastaa!\"\n\n\"Hän kuolkoon!\" huokasi Signe ja lankesi epätoivossa maahan.\n\n\"Nyt sinä survaisit väkipuukon hänen rintaansa,\" kiljaisi abbotti\nhammasta purren. \"Nyt ei itse taivaskaan voi häntä pelastaa!\"\nVimmattuna juoksi hän ulos ovesta, jonka Pietro sulki hänen jälkeensä.\n\n\"Teidän koston-enkeli lentelee verisin siivin luostarimme päällä!\"\nsanoi Sigismund Cecilialle sisälle astuttuaan, ja painoi\nteeskennellyllä hurskaudella hänen kätensä huulillensa.\n\n\"Palkkanne odottaa teitä!\" vakuutti Cecilia armollisesti hymyillen ja\ntarjosi hänelle suunsa suudeltavaksi.\n\n\"Mitä suloisempaa palkkaa enää voin toivoa kuin tämä on?\" sanoi abbotti\nja lankesi suojeliansa jalkoihin.\n\n\"Ovatko molemmat jo raivatut tieltä?\" kysyi Cecilia, nostaen abbottia\nylös ja pyytäen häntä ottamaan sijansa hänen vieressään.\n\n\"Ainoasti Signe on myrkytetty,\" vastasi Sigismund. \"Epäilemättä\nihastuttaa teitä nähdä tämän pelätyn kilpailianne ruumista? Teidän on\nsilloin myöntäminen, että se oli aivan vähäinen ihanuus, joka\nmatkaansaatti semmoisen vaikutuksen. Tulkaa, rouvaseni; teidän pitää\ntodistaa sanojani!\"\n\nCecilia seurasi Sigismundia erästä salakäytävää. Hän avasi vankihuoneen\noven, ja he seisoivat Appellonan ruumiin edessä, joka väkevästä\nmyrkystä jo oli ruvennut mätänemään.\n\nCecilia päästi perkeleellisen naurun, nähtyänsä ruumiin mustan,\nturmellun muodon.\n\n\"Nyt saa Erik rakastaa häntä niin paljon kun haluttaa,\" sanoi hän\nriemuiten, jättäen abbotin kanssa käsikädessä holvin. \"Anna raadon\nmaata maan päällä, kunnes hän tulee, eikä hän enää kauan viipynekään.\nKentiesi hän on täällä ennenkun luulemmekaan, päästääksensä\nrakastettunsa vapaaksi. Anna hänen saada, mitä hänestä on jälellä;\nepäilemättä on hän siihen tyytyväinen.\"\n\n\"Teidän tahtonne pitää tapahtuman niin tässä kun muissakin asioissa,\"\nvakuutti Sigismund.\n\nHän vei nyt Cecilian takaisin huoneisiinsa, jutteli laajasti Valdemarin\nrikoksesta, tuomiosta ja tulevasta teloittamisesta. Hän selitti tarkoin\nkuinka vaarallinen tämä nuorukainen oli, ja lopetti puheensa sillä\nvakuutuksella, ettei Cecilian eikä hänen elämänsä olisi turvallinen\nniin kauan kun Valdemar hengittää. Hän pyysi häntä siis viipymään\nmuutamia hetkiä, ollaksensa hänen kuolemansa todistajana. Cecilia\nmyöntyi tähän, mutta pyysi häntä myös teloitusta jouduttamaan, koska\nvoisi tapahtua, että kuningas pian tulisi sinne, ja säälivän heikkouden\npuuskassa ehkä tekisi muistutuksia syntisen kuoleman tavasta, tahi\nvielä vaatisi toimitusta viivytettäväksi, saadaksensa arkkipispalta\nhänelle armon.\n\n\"Teillä on oikein, kaunis rouvaseni,\" sanoi abbotti kiiruhtaen ulos\nantamaan käskyä asettaa tulelle ison, lyijyllä täytetyn sulatuspadan.\n\nTakaisin tultuansa antoi hän valmistaa pöydän, ja näytti Malagaviini,\njonka munkit olivat Akselinpojan pakenema-iltana vielä jättäneet,\nmaistuvan Ceciliasta hyvältä. Markus isä, joka äskettäin oli pääsnyt\nulos kuritusvankeudestansa, jonka ritarin pako oli hänelle tuottanut,\noli pöydässä passarina. Hän oli ikään kun uudesta-syntynyt, kun Cecilia\nnäytti antaneen hänelle anteeksi hänen rikoksensa ja silloin tällöin\nkunnioitti häntä armollisella hymyilyllä. Vihdoin ilmoitettiin, että\nkiehuva lyijypata oli valmiina luostarin pihalla neljällä vahvalla\nrautapatsaalla, joiden välille Valdemar piti asetettaman, lyijyn hänen\npäähänsä tippuessa.\n\nSigismund iloitsi suuresti siitä, että nyt saisi näyttää Cecilialle\ntätä rakennusta, jonka keksijä hän oli, ja josta hän toivoi\nansaitsevansa hänen suosionsa. Pispa Antinpoika, joka oli läsnä\nValdemaria tuomitessa, ja oli toimittanut vahvistuksen tuomiolle\narkkipispalta, joka silloin matkallansa oli Roskildessa, oli Cecilialle\nkiittänyt tätä perkeleellistä keksintöä kaikista murhakeinoista\nparhaimmaksi.\n\nSigismund vei Cecilian luostarin keskusteluhuoneesen, joka oli pihan\npuolella, ja avasi ikkunan, jotta hän voisi olla nyt tulevan kauhean\ntapauksen todistajana. Ilkeä nainen istui tuolille ja odotti\nkärsimättömästi näyttelyn alkamista, kun abbotti keskellä pihaa, joka\noli avoin kaikille, järjesti teloitusvalmistuksia.\n\nVihdoin tuli Valdemar, suuri laulava munkkiparvi ympärillä. Raskaat\nkahleet, joihin hän oli pantu, eivät kuitenkaan saattaneet alaspainaa\nhänen voimakasta olentoansa. Arvollisella käynnillä ja asennolla läheni\nhän kenttää, ja hänen kauniissa, säihkyvissä silmissänsä oli syvä\nsurumielisyys, yhdistetty korkeimpaan sielun jalouteen, joka vaikutti\nväkevästi moneen luostarinpihalle kokoontuneesen katsojaan, joiden\nsilmät täyttyivät kyyneleillä siitä, että tämän juhlallisen nuorukaisen\npiti tuleman kuoleman saaliiksi. Cecilia ei voinut kääntää silmiänsä\ntästä erinomaisen kauniista miehestä, joka oli valmiina menemään\nkuolemaa vastaan. Hänen sydämensä tykytti rajusti, ja omantunnon\nliikutus, joka täytti hänen rintansa, ilmoitti siellä olevan kiivaan\nkapinan. Niin kaunista miestä, kun Valdemar oli, ei hän ollut koskaan\nnähnyt, ja ensi kerran elämässään tunsi hän itsessänsä, mitä rakkaus\noli; sillä heikkoon kuninkaasen ei hänellä koskaan ollut mieltymystä,\nja Sigismundia oli hän aina salaisesti inhonut.\n\nAbbotti luki nyt nuorukaiselle kuolemantuomioa, joka sisälsi ne\nsyytökset, että hän oli pilkannut sielumessuja ja sanonut, ettei\nkiirastulta ole ensinkään, sekä yrittänyt murhaamaan häntä, pyhän\ntuomioistuimen toista inkvisitoria, kun hän koki saattaa häntä\ntunnustamaan rikostansa. Sill'aikaa ajatteli Cecilia tuumaansa, ja heti\nkun tuomio oli luettu, kutsui hän luoksensa Sigismundin, joka juuri\nviittasi Pietrolle, että hän veisi Valdemarin rautapatsasten välille.\n\n\"Seis!\" sanoi hän; \"viipykää vielä silmänräpäys! Ei, minä en erehdy; se\non sama nuorukainen, jonka minä kolme yötä sitte näin unissani. Hän\noli, miten nytkin, kahleissa ja kuolon enkeli lenteli hänen päällänsä.\nMinä heräsin suurimmassa kauhistuksessa, ja miettiessäni tätä\nihmeellistä unta, tuli yhtäkkiä huoneeni niin valoisaksi kun sata\naurinkoa olisi siellä paistanut, ja tämä yliluonnollinen loiste\nhäikäisi silmiäni. Samassa laskeusi läpinäkyvään pukuun puettu enkeli\nsänkyni eteen. Hän katsoi minuun sanomattoman lempeästi. Vihdoin alkoi\nhän puhua, ja sanat soivat kun kanteleen äänet hänen huuliltansa.\n'Cecilia.' sanoi hän minulle, 'Herran armo on suuri sinua kohtaan;\nsillä sinä pelastat yhden viattoman nuorukaisen kuolemasta. Minä näytin\näsken hänen kuvansa sinulle unessa. Kuningas ja koko maa tulee\nonnelliseksi tämän tekosi kautta; sillä tästä nuorukaisesta tulee\nisänmaan pelastaja ja pyhän uskon turva. Herra olkoon kanssasi, sinä\nhänen valittunsa!' sanoi hän ja katosi.\"\n\nSigismund näki hyvin tarkoin tämän hekkumallisen naisen juonen, mutta\nei tohtinut häiritä sitä. Hän ei kuitenkaan voinut olla kavalasti ja\nkieroon katsomatta häntä; mutta sitä ei tämä ollut huomaavinansa, vaan\njatkoi:\n\n\"Kaikkivaltiaan, kuninkaan, koko maan ja meidän pyhän uskontomme\nnimessä vaadin minä sentähden tämän viattoman nuorukaisen\nvapauttamista.\n\n\"Päästettäköön hän heti kahleistansa ja jätettäköön minun erityiseen\nhoitooni, kunnes kuningas ja arkkipispa on vakuutettu hänen\nviattomuudestansa ja myöntävät hänen pääsemään vapauteensa, jotta\nenkelin lupaus toteutuisi, ja hän voisi täyttää korkean kutsumuksensa.\"\n\n\"Pietro, päästä hänen kahleensa!\" sanoi Sigismund, pakosta hurskaalla\nkatsannolla. \"Ja te, nuori mies,\" jatkoi hän Valdemarille, \"täyttäkää\npyhä tarkoituksenne ja veisatkaa Herralle kiitosta ja ylistystä\npelastajattarenne jalkain juuressa.\"\n\nValdemar ei voinut puhua; mutta suurin kummastus kuvautui hänen\ntunnon-ilmausta osottaville kasvoillensa. Hän viittasi suuhunsa, ja\nvihastuen huomattiin nyt, että sinne oli kiinitetty hieno rauta, joka\nesti häntä puhumasta.\n\nVihdoin oli Valdemar vapaa kaikista raudoistansa. Hän tahtoi kiittää\nhenkensä pelastajaa, mutta joukon riemuhuuto vaiensi hänen äänensä, ja\njoka puolelta kuului: \"Eläköön hurskas Cecilia rouva! Eläköön abbotti\nSigismund! Eläköön Valdemar Svane!\"\n\nSigismund vei Valdemarin keskusteluhuoneesen, jossa Cecilia odotti\nhäntä. Vaikka hän oli ennen ollut hänelle nurjamielinen hänen julmasta\nkiittämättömyydestään kasvatus-isäänsä kohtaan, ei hän kuitenkaan\nvoinut olla kiittämättä häntä pelastuksestansa; sillä hän oli liiaksi\nvalistunut hetkeksikään uskoaksensa sitä satua, jonka Cecilia oli\nkertonut. Hän piti niinmuodoin pelastuksensa syynä ainoasti hänen\njalomielisyytensä eikä edes likimainkaan voinut aavistaa todellista\nsyytä. Samalla ei hän kuitenkaan voinut olla hetkeäkään ajattelematta\nonnetonta Signeä, ja toivon säde alkoi syttyä hänen sielussaan.\n\nSigismund ei lähtenyt Cecilian vierestä. Hänen läsnäolonsa tuli hänelle\nvihdoin tuskastuttavaksi, koska hän halusi olla kahden kesken\nValdemarin kanssa. Päästäksensä hänestä, sanoi hän ystävällisellä\nkatsannolla:\n\n\"Minä toivoisin nähdä keksintönne vaikutusta. Lyijy padassa ei vielä\nvoi olla jähtynyt. Koettakaa sitä siis jollakin muulla esineellä, että\nsaisin tilaisuuden ihmetellä teidän keinoanne.\"\n\nSigismund leppyi vähän tästä pyynnöstä, Vaikka hän ensin suuttui siitä,\nettä Cecilia oli ryöstänyt häneltä uhrin, jota hän oli ajatellut, ja\nsemmoisen uhrin, joka oli hänen onnellinen kilpailiansa. Mutta hän\nlohdutti itseänsä sillä ajatuksella, että mikä ei tapahtunut\njulkisesti, voisi tapahtua salaisesti, ja vielä ennenkun Valdemar oli\nvapautettu kahleistansa, vannoi hän, ettei hän saisi jättää elävänä\nluostaria, ja ettei Cecilialla olisi mitään hyötyä valhejutustansa.\n\n\"Minkä päälle teidän armonne käskee meidän lyijyä tiputtaa?\" sanoi hän;\n\"sillä tuskin voimme sinne viedä kumpaakaan luostarin kahlekoiraa.\"\n\nCecilia, joka mielellään tahtoi Valdemarille näyttäytyä tunteelliseksi\nja helläsydämiseksi, vastasi:\n\n\"Voittehan te ottaa yhden niitä vanhoja madonsyömiä pyhäinkuvia, joita\non teidän tavarahuoneessanne. Jos lyijy voipi ontoksi korventaa sen\npuupään, niin myönnän, että keksintönne on hyvä ja Jumalan ja Hänen\npyhän nimensä kunniaksi sovelias käyttää semmoisille paatuneille\nsyntisille jotka eivät käänny armon oven heille vielä auki ollessa.\"\n\n\"Teidän tahtonne tapahtukoon! jalo rouvaseni,\" sanoi Sigismund nöyrällä\näänellä, ja meni toimeen panemaan hänen käskyänsä. Ulos mennessänsä\nkäänsihe hän kuitenkin ja heitti varkain kieron silmäyksen Valdemariin.\n\nTuskin oli hän ovesta ulkona, kun Cecilia teeskennellyllä viehättävällä\nhymyllä, joka oli saattanut heikon Erikin kahleisin, kääntyi\nValdemariin ja pyysi häntä tulemaan lähemmäksi. Tämä antoi hänelle\nrohkeutta siihen rukoukseen, jota ajatellen hänen koko sielunsa\naskaroitsi, ja Cecilian sydän sykki kovasti ilosta, kun hän heittäysi\nhänen jalkainsa eteen; sillä hän odotti, että hän alkaisi selittää\nniitä tunteita, joita kiitollisuus ja hänen kauneutensa oli hänessä\nherättänyt.\n\n\"Minulla on yksi rukous teille jalo rouvaseni,\" sanoi hän lämpimästi.\n\"Te olette pelastaneet minun henkeni, mutta sillä ei ole mitään arvoa\nminusta, jos ette täytä tätä rukoustani. Minä rakastan ja rakkauteni\nesine on --\"\n\nCecilia punastui kovasti, sillä tämä nuorukaisen innostus meni ylitse\nhänen odotuksensa. Hän pani sentähden sormensa Valdemarin suulle ja\npyysi hänen olemaan vaiti, kunnes tulisi soveliaampi aika ja paikka,\nsekä ottamaan sijansa hänen viereensä.\n\n\"Ei, rouvaseni,\" huusi Valdemar kiivaasti. \"Minä en voi viipyä, sillä\nse onneton, jonka edestä minä rukoilen, nääntyy inkvisitionin\nvankihuoneissa, ja häntä vainoo -- -- --\"\n\n\"Niin vainen, te puhutte hänestä, Olli Akselinpojan tyttärestä?\" sanoi\nCecilia salaten vihastumistansa. \"Ettekös tiedä, että hän on kuollut?\"\n\n\"Kuollut!\" huusi Valdemar; \"siis on se villipeto murhannut hänet!\nKuollut!\" sanoi hän taas ja kyynelvirta juoksi alas kasvojansa; \"ah,\nmiksi temmasitte sitte minut kuolemasta? Minä olisin nyt muutoin\nyhdistetty häneen taivaassa!\" Pitkän epätoivoisen hiljaisuuden perästä\nkysyi hän taas tulisesti:\n\n\"Elkää pettäkö minua; onko Signe todellakin kuollut? O Jumala, yhdeksän\npäivää sitte suljin minä vielä hänet syliini!\"\n\n\"Hänen ruumiinsa voipi vakuuttaa teitä minun ilmoitukseni totuudesta,\"\nsanoi Cecilia kylmästi ja käänsi häneen selkänsä.\n\nMarkus isä tuli nyt ja kertoi, että kaikki oli valmiina kokeesen\nkiehuvalla lyijyllä sekä pyysi Ceciliaa olemaan niin armollisen ja\nmenemään ikkunaan.\n\n\"Minä tahdon nähdä sitä likempää,\" sanoi Cecilia; \"seuraa minua\nluostarinpihalle.\"\n\nSamassa otti hän kainaloonsa munkin, joka ihastui aivan mielettömäksi\ntästä odottamattomasta onnesta. Hän katsoi riemuiten ympärillensä\nhuomataksensa, eikö Valdemar kadehtisi häntä semmoisesta suosiosta.\n\n\"Minä tahdon nähdä hänen ruumiinsa ja kuolla sen jalon kylmän sydämen\nviereen, joka eläessä sykki minulle,\" huusi Valdemar ja tarttui kovasti\nMarkuksen käsivarteen. \"Vie minut hänen luoksensa,\" sanoi hän\nkummastuneelle munkille, \"tahi sano minulle missä hän on; sillä minä\ntahdon olla kahden kesken rakastettuni kanssa. Minun suuteloni\npalauttavat hänen elämään!\"\n\n\"Antaa sen hullun saada tahtonsa mukaan,\" sanoi Cecilia ja päästi irti\nmunkin käden. Markus tarttui vastenmielisesti Valdemarin käteen ja vei\nhäntä kanssansa.\n\nCecilia katsoi epätoivoisen nuorukaisen jälkeen ja sanoi itseksensä:\n\"Itkeköön nyt murheensa loppuun asti; sitä huokeamminhan tulee sitte\nlohdutetuksi.\" Hän kiiruhti nyt pihalle odottavan abbotin luokse, joka\nseisoi eräällä portaalla ja heitti hiilikauhalla hiiliä sen peljättävän\npadan liekkiin.\n\n\"Katsokaamme nyt, kuinka se onnistuu,\" sanoi Cecilia, kokien salata\nniitä levottomia ajatuksia, joita hänen oli vaikea karkoittaa.\nSigismund tuli sentähden alas portaalta, johon Pietro sen sijaan nousi\nja päästi irti malmitapin; mutta ei yhtään pisaraa sulaa lyijyä\npudonnut. Sigismund huusi hänelle silloin latinaksi, että hän\nirroittaisi tappia enemmän. Tämä tapahtui, ja nyt juoksi vihdoin\nmuutamia pisaroita; mutta ne vieryivät kuvan käsivarsia alas mitään\nmerkkiä jättämättä. Sigismund suuttui, ettei hänen keinonsa paremmin\nluonnistunut; mutta siihen hän selitti syyksi, ettei kuva seisonut\nsuorassa padan alla. Hän käski sentähden Pietron panemaan uudestaan\ntapin kiini, ja tämän tehtyä meni hän asettamaan kuvaa siihen asentoon\nkun tarvis vaatii, jotta lyijy putoasi suoraan sen päähän. Tätä\ntehdessään huusi hän Pietrolle: \"Anna tapin olla kiini, ettei lyijy\nputoa minun päälleni!\" _Pietro painoi tappia kaikin ruumiinsa voimin_.\nLieneekö ollut sattumus vai kostavan Jumalan työ, että padan pohja\nhalkesi kahtia ja koko sen hehkuva sisällys putosi, niinkun rankka\nsade, munkin päähän, hartioille ja rintaan, polttaen silmänräpäyksessä\nsen aivon, joka oli keksinyt tämän helvetillisen laitoksen. Munkit\nsyöksivät sinne, valoivat häntä vedellä ja kokivat häntä pelastaa mutta\nse oli liian myöhään, sillä hänen rikoksilla kuormitettu sielunsa\nseisoi jo kostavan tuomarin istuimen edessä.\n\nTästä tuli luostarissa sanomaton hämmennys, Cecilia lähetti sanan\npispalle Roskildeen, että hänen piti heti tuleman sinne. Hän itse\nodotti vaan Valdemarin takasintuloa, antaaksensa viedä hänet linnaansa,\nsillä luostari oli hänestä tätä nykyä tuskauttava.\n\nTämä ilkeä nainen, jonka parhain taipumus, lähinnä hekkumaa ja\nvallanhimoa, oli saaliin-ahneus, pani juuri paraikaa talteensa\nluostarin muutamia kulta- ja hopea-astioita, joita hän löysi kaapista\nabbotin huoneesta, kun Markus isä syöksi hengetönnä sisälle ja huusi\nkiivaasti:\n\n\"Jumala olkoon meidän kanssamme, teidän armonne, sillä kuningas tulee!\nNyt juuri ajoi hänen vaununsa luostarin äärimäiselle pihalle.\"\n\nCecilia sai tuskin kätkeneeksi ryöstetyt kapineensa, kun kuningas tuli,\nseurassaan sisarensa poika Pfaltsin kreivi Kristoffer Baijerilainen.\nCecilia, joka äkkiä malttoi mielensä, meni kuningasta vastaan\nystävällisesti tervehtäin, mutta johon tämä hyvin kylmästi vastasi,\nsanoen:\n\n\"Te olette viime aikoina tulleet tavattoman jumaliseksi; kuitenkin\nnäyttäisi minusta paremmin sopivan teidän harjoittaa hartauttanne\nnunnaluostarissa, kuin täällä syötettyin ja puolihumalaisten munkkien\nkeskellä.\"\n\nMarkus vetäysi tätä sanottaessa huomaamatta ovesta ulos.\n\n\"Ah, korkea herrani ja ystäväni,\" sanoi Cecilia teeskennellyllä\nliikutuksella, \"tämä luostari on nyt surun ja murheen asunto. Minun\nrippi-isäni, korkeasti kunnioitettu ja hurskas abbotti Sigismund,\njoutui äsken uutteruutensa uhriksi väärä-oppisten hävittämisessä ja\nainoan autuaaksi tekeväisen katholisen uskon tähden. Hän voitti\nmartyyrikruunun täällä alhaalla, ja on jo taivaassa, päänsä kruunattuna\nkatoamattomalla loistolla. Hän kuoli -- --\"\n\nKuningas oli juuri valmiina hillitsemään Cecilian kaunopuheliaisuuden\nvirtaa, kun Valdemar syöksi sisälle. Kuningasta ja Pfaltsin kreiviä\nhuomaamatta heittäysi hän Cecilian jalkain eteen ja huusi:\n\n\"Armoa armahtamista! Te yksinään voitte pelastaa onnettoman Signen,\nsillä hän elää vielä! Se oli vieras ruumis jota minulle näytettiin.\nSignen hiukset ovat vaaleat, mutta sillä kuolleella oli vahva musta\ntukka. Signeä ei löydy mistään; ei kukaan tiedä hänestä. Vapahtakaa,\npelastakaa se onneton, sillä se julma, hekkumallinen abbotti on varmaan\nkätkenyt hänen johonkin salaiseen holviin, aikoen tehdä häntä\nsaastaisten himojensa uhriksi.\"\n\n\"Te olette raivossa,\" sanoi Cecilia. \"Olenhan minä itse nähnyt Signe\nAkselinpojan ruumiin. Hän on myrkyttänyt itsensä vankihuoneessa, ja\nhänen itsemurhansa on jo syösnyt hänet ijankaikkiseen kadotukseen.\"\n\n\"Haettakoon kaikki vankihuoneet!\" huusi kuningas vihaisesti.\n\"Arkkipispa on vapauttanut Signen. Tämä pergamentti päästää hänen\nkahleensa ja jättää hänet jälleen syvästi loukatun isänsä syliin.\"\n\n\"Haa!\" kiljahti Cecilia, lyöden otsaansa; mutta pian malttoi hän\nmielensä kuitenkin ja sanoi Valdemarille: \"Tule nuorukainen; me olemme\nmolemmat hävittömästi petetyt. Minä autan sinua häntä etsiessä.\"\nVimmattuna syöksi hän ovesta ulos melkein tunnottoman Valdemarin\nkanssa.\n\nKuningas ja Pfaltsin kreivi seisoivat suurimmasti kummastuneina, ja\nkatsoivat mykkinä hänen jälkeensä.\n\nCecilia riensi rappuja alas, ja mustasukkaisuuden raivottaret repivät\nhänen sydäntänsä. Signe oli niinmuodoin nyt kolminkerroin hänen\nklpailiansa. Hän päätti siis hänen kuolettaa; sillä sen kautta\nvoittaisi hän kaikki, ja sitä paitsi kadottaisi hän kaikki.\n\n\"Ottakaa kiini tämä hurja!\" huusi hän luostarin kokoontuneille\nmunkeille, jotka heti piirittivät ja valtasivat Valdemarin. Nyt tarttui\nhän Markus isän käteen ja huusi kovasti, vetäen esiin väkipuukon:\n\"Laita minulle kaikki vankilan avaimet!\"\n\nMarkus totteli heti; mutta pelkäsi kuitenkin jo liian pitkälle perään\nantaneensa. Hän seurasi sentähden vimmattua, joka aukaisi kaikki\nvankihuoneet, yhden toisensa perästä, mutta heti taas ne sulki, kun\nnäki ne tyhjinä taikka miehiä niissä olevan. Vihdoin tuli hän siihen\nhuoneesen, jossa pyhän Neitsyen kuva oli. Hurjasti tuijotti hän tähän\npeljättävään taideteokseen, jonka silmiä huikaisevaa kauneutta vielä\nenemmän lisäsi laskeuvan auringon säteet, jotka lankesivat sen\nkasvoille.\n\n\"Haa!\" huusi hän mieletönnä; \"tänne se hylky on hänet kätkenyt! Hän\nrukoilee; jaa, rukoile vaan; saa nähdä, jos rukous voipi pelastaa\nsinua!\" ja syöksi samassa väkipuukolla läpi pistämään luultua\nkilpailiatartansa.\n\n\"Ah, teidän armonne, varokaa itseänne!\" huusi Markus, joka oli\npysähtynyt ulkopuolelle ovea ja nyt kiiruhti sisälle. Mutta se oli\nliian myöhään. Cecilian oli jo kuvan jalkaan sovitettu konehisto\nlingottanut sen syliin, ja sen yhdeksän väkipuukkoa olivat lävistäneet\nhänen rintansa ja kylkensä.\n\nMarkus kauhistui niin tavattomasti, että kieli alussa kielsi häneltä\npalveluksensa; vasta kun pahan ihmisen veri vuoti hänen jalkainsa\neteen, sai hän jälleen puheensa ja huusi kaikin voimin: \"Apua, apua!\"\n\nMunkit, jotka juuri tuumiskelivat, panisivatko he Valdemarin kahleihin\nja sulkisivat sisälle, vaiko ainoasti vartioitsivat häntä, kunnes\nsaisivat Cecilialta toisia käskyjä, kuulivat Markuksen hätähuudon, ja\nluulivat hänen olevan jossakin vaarassa, päästivät Valdemarin irti ja\nkiiruhtivat kumppaninsa avuksi. Nähtyänsä Cecilian kuolleena kuvan\nsylissä, päästivät he kuorossa niin kauhean huudon, että kuului aina\nkuninkaalle ja Pfaltsin kreiville asti, jotka Erikin henkivartian\nseurassa ja papin kuoropojan opastamina kiiruhtivat alas verta\ntulvaavaan holviin.\n\n\"Menkää täältä, kuninkaani,\" pyysi Pfaltsin kreivi, joka ensiksi\nhuomasi hirveän näön, \"ettei se, mitä täällä näette, teitä liian paljon\nliikuttaisi. Cecilia on kuollut; siinä on kaikki, mitä tarvitsette\ntietää.\"\n\n\"Kuollut!\" sanoi kuningas ja tunkeusi väkisin huoneesen. \"O Jumala!\nminä rakastin häntä niin suuresti,\" jatkoi hän; \"minä olen hänen\ntähtensä uhrannut valtakunnan suojelushengen, Filippan!\"\n\n\"Antakaa sen vakuutuksen, ettei hän ollut mahdollinen mihinkään uhriin,\njoita olette hänelle tehneet, lievittää tuskanne, ja jättäkää hänen\nruumiinsa minun huostaani,\" sanoi Kristoffer, ja vei kuninkaan ylös\nluostarin keskusteluhuoneesen.\n\nValdemar riensi nyt uudestaan sisälle ja huusi epätoivoisella äänellä\nja osoittaen samaa ruumiinsa liikunnoilla:\n\n\"Armoa, pelastusta! Ah armollisin herrani ja kuninkaani, antakaa avata\nkaikki vankihuoneet. Kauhea aavistus sanoo minulle, että minun onneton\nmorsiameni on elävänä haudattu; sillä kun abbotti oli viimeisen kerran\nminun luonani kehoittamassa minua taivuttamaan Signeä valitsemaan\nhäväistyksen, pelastaaksensa minun henkeni, sanoi hän, että ikuinen\nvankeus ja vihdoin nälkäkuolema tulisi hänen hirmuiseksi osaksensa, jos\nhän ei heittäytyisi hänen syliinsä. Hän on murhattanut erään nuoren\nnaisen, jonka ruumiin hän on ilmi antanut hänen sijassaan. Pelastakaa\nhänet, kuninkaani. Vapahtakaa se onneton kauheasta nälkäkuolemasta,\nsillä se on välttämätön, koska abbotti, ainoa, joka tiesi, missä hän\nnääntyy, on kuollut!\"\n\n\"Kauheata!\" sanoi kuningas. \"Onko siis tämä Herran palvelukseen\nmäärätty huone muuttunut murhaluolaksi?\" Hän kutsutti nyt väkensä ja\nkäski, että he Valdemarin johdolla etsivät kaikki vankihuoneet, ja\nsärkisivät niiden ovet, joita ei muuten voitaisi aukaista.\n\nPfaltsin kreivi kehoitti kuningasta vähän levähtämään, koska\nkotimatkalle ei voitaisi lähteä ennenkun seuraavana päivänä sen\nhämmennyksen tähden, mikä luostarissa oli, ja joka viipymättä vaati\npispa Jöns Antinpojan läsnäoloa. Sillä välin riensi Kristoffer alas\nholviin auttamaan Valdemaria etsimisessä. Markus isä ja kaksi muuta\nmunkkia kantoivat heidän edellänsä suuria palavia vaksikynttilöitä\nheidän tiensä valaisemiseksi. Hyväntahtoinen prinssi käski koota kaikki\nvangit luostarin isoon ruokasaliin ja antoi heille sen toivon, että he\nseuraavana päivänä saisivat vapautensa jälleen, kun kuningas pispan\nläsnäollessa olisi tutkinut heidän asiansa.\n\nEtsijät tekivät koko yön turhaan työtä. Suuria muuria ja holvia, joiden\nsisälle he arvelivat Signen salvatuksi, särjettiin turhaan. Ainoa, joka\nmahdollisesti tietäisi hänen olopaikkansa, oli italialainen pyöveli;\nmutta hän oli paennut, peläten joutuvansa edesvastaukseen abbotin\nkuolemasta. Onnettoman pelastus näytti siis mahdottomalta, ja Valdemar\nvaipui syvimpään epätoivoon.\n\nAikaisin aamulla astui sisälle luostarin portinvartia ja ilmoitti\nkuninkaalle, että Brandenburgin prinsessa Dorothea, Kristofferin\nkihlattu, joka edellisenä iltana oli saapunut Ristisaarille, ja nyt\nseuruenensa matkusti Sorön ohitse, oli tiennyt kuninkaan ja sulhaisensa\nolevan luostarissa, sekä pyysi sentähden suosiota, saadaksensa tulla\ntervehtämään kuningasta ja prinssiä ynnä vastaanottamaan kuninkaan\nkäskyä hänen oloonsa Tanskassa.\n\nKuningas ja prinssi kiiruhtivat vastaan-ottamaan prinsessaa, jonka\nseurassa oli monta naista ja eräs musta hovipoika. Nuoruuden ja\nkauneuden ylintä loistoa säteillen tervehti hän kunnioittamuksella\nkuningasta ja hänen taivahan siniset silmänsä katsoivat lempeästi\nKristofferin majesteetillistä olentoa.\n\nKuningas tarjosi prinsessalle käsivartensa eikä voinut kääntää\nleimuavaa katsettansa hänen viehättävästä muodostansa. Hän vei hänen\nluostariin ja pyysi häntä istumaan viereensä.\n\n\"Ei, kuninkaani,\" sanoi prinsessa hopian-heleällä äänellä, joka\nvastustamattomasti meni hänen sydämeensä. \"Suokaa minun heittäytyä\nteidän jalkainne eteen, sillä siinä on rukoilian paikka. Ehkä\ntuntematon teidän majesteetillenne ja vieraana valtakunnassanne,\nrohkenen minä kuitenkin esiintuoda rukouksen, jonka täyttäminen on\nerittäin tärkeä sydämelleni.\"\n\n\"Puhukaa, prinsessa,\" sanoi kuningas ystävällisesti hymyillen. \"Mitä\nniin kaunis suu pyytää, ei minulla varmaankaan ole kykyä kieltää.\"\n\n\"Minä kiitän, teidän majesteettinne,\" sanoi Dorothea lämpimästi, \"ja\nmuistan teidän armoanne niin kauan kun elän. Kuulkaa siis, mimmoinen\noli rukoukseni. Te tiedätte, prinssini, että minä äskettäin olin\nLondonissa kuningattaren luona, joka on sukulaiseni ja on osoittanut\nminulle paljon hyvää, sekä tahtoi nähdä minua ennenkun teille ilmoitan\nitseni. Sinä päivänä, jona minä äitini kanssa menin laivalle, jonka\npiti viemän meitä Hamburgiin, missä isäni halusi tavata meitä,\ntäydyimme vähän viipyä satamassa toisen laivan tähden, joka juuri\nsilloin tuli. Maalle tulevissa oli eräs vanha kunnioitettava mies ja\nnuori poika, jotka erittäin herättivät huomiomme; sillä niin pian kun\nolivat jalkansa maalle astuneet, lankesivat he polvillensa, nostivat\nkätensä taivasta kohden ja pitivät pitkän hiljaisen rukouksen. -- 'Ei,\nminä en erehdy,' sanoi äitini, 'se on Olli Akselinpoika, joka\nkuningatar Margaretan asioilla oli jonkun aikaa minun isäni hovissa.'\n-- Kun hän rukouksensa lopetettua nousi ylös, kutsutti äitini hänet\nluoksensa, ja me saimme tietää häneltä sen kauhean kohtalon, josta hän\non takaisin saadun poikansa kanssa pelastanut itsensä paolla.\n'Ensimäinen rukouksesi kuningas Erikille,' sanoi äitini hartaalla\nliikutuksella, 'pitää oleman tämän rehellisen miehen armoittaminen,\njotta hän saisi palata jälleen perheensä helmaan. Olkaa levollinen,'\nsanoi hän Akselinpojalle, 'minun tyttäreni matkustaa teidän\nsyntymämaahanne, tullaksen aikanaan sen kuningattareksi; minä toivon,\nettä hän siellä voipi olla teille hyödyllinen.'\"\n\n\"Hän oli jo saanut armon, ennenkun minä tiesin, että hän oli\npaennutkaan,\" sanoi Erik, \"ja hän saa turvallisesti palata takaisin.\"\n\n\"Minun rukoukseni ei ole vielä lopussa,\" jatkoi jalo prinsessa. \"Heti\nkun jalkani maalle astuin teidän valtakunnassanne, sain sen\nsurkuteltavan tiedon, että sen niin kovin loukatun miehen tytär ja\nkasvatti-poika ovat inkvisitionin vallassa. Antakaa sille vanhalle\nmiehelle lapsensa takaisin, ja hänen, heidän ja minun ikuinen\nsiunaukseni tulee hyväntekonne palkinnoksi.\"\n\n\"O, prinsessa!\" vastasi kuningas suruisella äänellä; \"minä olen hyvin\nonneton, etten voi täyttää rukoustanne. Nuorukaisen kahleet on kyllä\nitse pahan-elkisen oma käsi irtipäästänyt, mutta Signe, tämä kaunis\noivallinen olento, on kadonnut maan päältä. Tämä pergamentti, johon\nsekä minä että arkkipispa on allekirjoittanut, päästää hänet jälleen\nmaailmaan niin pian kun hänen olopaikkansa löydetään; sitä olemme\nkuitenkin turhaan hakeneet ja sentähden hyödyttömästi särkeneet monta\nholvia ja ovea. Meillä on se kauhea arvelu, joka melkein on tullut\nvarmuudeksi, että se onneton on elävänä haudattu tahi kätketty johonkin\nsotaiseen vankihuoneesen, jota ei kukaan tiedä.\"\n\nKuninkaan tätä kertoessa päästi prinsessan musta hovipoika\ntuskanhuudon, ja syöksi ulos ovesta.\n\nDorothean lempeät silmät tulivat kyyneleitä täyteen Signen surkeasta\nkohtalosta, ja kuningas kertoi nyt hänelle kaikki ne hirveät tapaukset,\njotka muutamaan tuntiin olivat tapahtuneet luostarissa, eikä salannut\n-- mikä myös ei ollut prinsessalle tietämätöintä -- heikkouttansa\nCecilian suhteen, jonka neuvosta tämä kauhistava inkvisitioni oli\nmaahan tuotu.\n\nPispa tuli nyt, ja kuninkaan hänen kanssansa puhuessa, kertoi Pfaltsin\nkreivi morsiamellensa kuninkaan mieltymyksestä Signeen, ja tämä yhtä\nteräväsilmäinen kuin kaunis prinsessa mietti heti keinon onnettoman\ntytön pelastamiseksi hänen väijymisiltään, jos hän löytyisi.\n\nKuninkaan käskystä haudattiin ne kolme ruumista hiljaisuudessa\nluostarin kirkkomaahan, ja heille luettiin sielumessu. Kuningas ja\npispa päättivät, että inkvisitioni vast'edes pidettäisiin ainoasti\nRoskildessa, ja prinsessan ja Pfaltsin kreivin pyynnöstä saivat kaikki\nvangit vapautensa, paitsi eräs murhamies ja kirkonvaras.\n\nJöns Antinpoika iloitsi sydämellisesti siitä, että molemmat hänen\nkamalat ja vaaralliset rikoskumppaninsa, Sigismund ja Cecilia, olivat\npoissa, vaikka hän tekeysi hyvin surulliseksi heidän kuolemastansa, ja\nkäski munkkien kolme viikkoa lukea messuja heidän edesmenneen\nabbottinsa sielun levoksi.\n\n\"Minun rukoukseni ei vielä olisi loppunut teidän majesteetillenne,\"\nsanoi prinsessa, kun kuningas oli päättänyt keskustelunsa pispan\nkanssa. \"Suokaa siis minun -- --\"\n\n\"Mitä te pyydätte, prinsessa?\" sanoi kuningas, \"vuotaa teidän kauniista\nsydämestänne, ja minä voin siis jo edeltäpäin myöntää rukouksenne.\nMainitkaa se ainoasti.\"\n\n\"Jos Olli Akselinpojan tytär tulee pelastetuksi,\" sanoi Dorothea, \"jota\nme taivaan armosta toivomme, niin suotteko hänet minun omakseni, ja\nettä minä rajoittamatta saan hallita hänen kohtaloansa?\"\n\n\"Suon,\" sanoi kuningas, vaikka vähän vastenmielisesti; \"hän olkoon\nteidän omanne.\"\n\n\"Ottakaa vastaan minun kiitokseni äärettömästä armostanne!\" sanoi\nprinsessa, aikoen suudella Erikin kättä. Tämä sulki kuitenkin hänet\nsyliinsä, painoi muiskun hänen punahuulillensa ja sanoi: \"Sinun pitää\ntuleman minun kansani suojelushengeksi!\"\n\nOvi temmattiin nyt väkirynnäköllä selälleen, ja Valdemar, sekä\nprinsessan musta hovipoika astuivat sisälle, kantaen käsissään\npyörtynyttä tyttöä -- se oli Signe.\n\n\"Tässä tarvitaan minun apuani,\" sanoi prinsessa, ja laski hovinaistensa\navulla Signen kuninkaan sänkyyn. Hän viittasi, ja kuningas sekä\nPfaltsin kreivi, Valdemar ja hovipoika lähtivät huoneesta.\n\nPrinsessa hieroi pyörtyneen kulmia virkistävällä palsamilla, ja vaivoin\nonnistui hänen tunnin kuluttua palauttaa tämä melkein puolikuollut\nhenkiin. Prinsessa ihastui tästä sanomattomasti ja painoi suunsa hänen\nvaaleille huulillensa.\n\n\"Missä minä olen?\" kuiskasi vihdoin Signe tuskin kuuluvalla äänellä,\nkatsoen kummastuksella prinsessaan.\n\n\"Sinä olet vapaudessa ja hellän ystäväsi turvassa!\" sanoi lempeä\nDorothea ja laski kätensä Signen kylmälle otsalle.\n\n\"Oliko se unelma, vai oliko se minun Valdemarini, joka särki sen\nkauhean rautaoven, mikä sulki minulle määrättyä ikuista hautaa?\" kysyi\nSigne jotenkin innokkaasti ja tuijotteli ympäri huonetta.\n\n\"Hän se oli,\" vakuutti Dorothea. \"Sinä saat pian painaa hänet\nsydämellesi.\"\n\n\"Oletkos enkeli taivaasta?\" kysyi Signe. \"Ei, sinä olet varmaan\nihminen, sillä enkelit eivät voi itkeä.\"\n\n\"Minä olen sinun hyvä enkelisi,\" sanoi prinsessa liikutettuna ja\nystävällisenä, \"ja minä koetan varjella sinun vaellustasi maan päällä.\"\n\n\"Ole siis siunattu ijankaikkisesti!\" huusi Signe ja painoi prinsessan\nkäden huulillensa.\n\nHenkiin herätetty oli nyt vähin voimistunut, ja prinsessa antoi\nnaistensa pukea hänen päällensä kullalla ommellun kalliin valkean\nsamettileningin ja asetti itse välkkyvän päähineen hänen tuuheaan\nvaaleaan tukkaansa. Dorothea katseli ylpeydellä ja ihastuksella tätä\nkaunista olentoa, joka seisoi hänen edessänsä melkein kuninkaallisessa\npuvussa. Prinsessa solmisi nyt hänen kaulaansa oman kauniin kuvansa ja\nsanoi kummastuneelle Signelle.\n\n\"Ota nämä vaatteet ja koristukset muistoksi minulta. Ja jos tahdot\nihastuttaa minua, niin suo, että täten olen vaatettanut sinut\nmorsiameksi. Noudanko sulhasen tänne?\"\n\nSigne ei voinut puhua ilosta ja kummastuksesta; mutta hän vaipui alas\nsuojeliansa jalkain eteen ja painoi hänen kätensä sydämellensä.\n\n\"Malta mielesi,\" sanoi Dorothea painavasti; \"kuningas on semmoisessa\nmielentilassa, ettei meidän pidä jättää sitä käyttämättä. Minä tulen\npian takaisin toimittamaan taivaalle otollista tekoa.\"\n\nSigne laskeusi polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalaa, joka\nvastoinkäymisen orjantappuratietä oli niin odottamattomasti vienyt\nhänet korkeinta autuutta kohtaamaan.\n\nNoin puolen tunnin kuluttua aukeni ovi ja kuningas astui sisälle\nPfaltsin kreivin, Valdemarin sekä hovipojan kanssa.\n\nKaksi rakastunutta lankesivat kielettöminä toinen toisensa syliin, ja\nainoasti kyyneleet tulkitsivat heidän sydämensä iloisia liikutuksia.\n\nKun heidän ensimäinen ihastuksensa oli vähän hiljennyt, vei Valdemar\nSignen mustan hovipojan luokse, joka seisoi ovella.\n\n\"Kiitä henkesi pelastajaa!\" sanoi hän; \"sillä ilman hänettä olisit sinä\ntullut kuoleman saaliiksi. Hän löysi sen salaisen holvin, johon sinut\noli elävänä haudattu.\"\n\nSigne painoi sydämellensä hovipojan käden, jota hänen kyyneleensä\nkostuttivat.\n\nKuninkaan tulinen silmäys oli liikkumatta suunnitettu vaaleaan ihmeen\nkauniisen morsiameen, ja hänen palava kiihkonsa näkyi selvästi koko\nhänen olennossaan.\n\n\"Täyttääkö teidän majesteettinne nyt armollisen lupauksensa?\" sanoi\nprinsessa rukoillen syvästi liikutetulle yksivaltiaalle.\n\n\"Täytän, prinsessa!\" sanoi kuningas ja tarjosi Signelle käsivartensa.\n\nDorothea viittasi Valdemarin luoksensa. Kuningas vei Signen ja\nprinsessa Valdemarin kirkkoon, jossa pispa seisoi alttarin edessä,\nodottaen morsiusparia.\n\n\"Ja nyt elköön eroittako teitä muu kun kuolema!\" sanoi prinsessa\nrakastuneille, joiden kädet pispa yhdisti.\n\nVihkimyksen loputtua lankesivat he polvillensa prinsessan eteen, joka\nsyleili Signeä ja vei sitte hänet onnellisen sulhasensa syliin.\n\n\"Ja nyt, minun herrani ja kuninkaani,\" sanoi jalo ruhtinatar, \"pyydän\nminä teidän suostumustanne, viedäkseni rouvineni ja neitoineni tämän\nteidän armonne kautta niin onnellisen parikunnan Olli Akselinpojan\nlinnaan, josta minun ruhtinaallinen sulhaseni on niin hyvä ja\nnoutaa aamulla minut, saattaaksensa teidän kuningaslinnaanne,\nkunnioitettavassa vanhassa Roskildessa.\"\n\n\"Seuratkaa jaloa tahtoanne,\" sanoi kuningas. \"Minä olen harvoin\nelämässäni ollut niin hyvällä mielellä, kun tänään, ja se on teidän\ntyönne. Minun on teitä kiittäminen siitä, kun voin sanoa, että olen\ntyytyväinen. Tarjotkaa minulle kaunis käsivartenne; minä tahdon viedä\nteidät vaunuunne.\" Kuningas vei nyt prinsessan, Pfaltsin kreivi\nmorsiamen ja pispa sulhasen. Musta hovipoika oli prinsessan\nviittauksesta ratsastanut edeltäpäin.\n\nDorothea antoi morsiusparin nousta vaunuun, joka lähti siitä.\nVapautettuin sydämet sykkivät keveämmin, kun heidän kärsimisensä\nnäkö-ala, tuo peljättävä luostari, katosi heidän näkyvistänsä.\n\nOli kaunis talvi-ilta. Laskeutuvan auringon säteet kuvastuivat jälleen\nkirkkaasen jäätyneesen pintaan ja lumi puiden latvoissa säihkyi kun\ntimantti kaikkia väriä. Koko luonto lepäsi juhlallisessa rauhassa. Se\nikäänkun tahtoi taivuttaa rakastuneiden sydämiä unhottamaan heidän\nkärsittyä kurjuuttansa.\n\nVaunu pysähtyi vihdoin Akselinpojan linnaan. Valdemar auttoi prinsessaa\nja morsiantansa siitä ulos ja vei sitte ruhtinattaren linnan\njuhlallisesti koristettuun saliin. Täällä lankesi hän vielä kerran\nSignen kanssa pelastajansa jalkain eteen. Molemmat olivat niin\nhurmetuksissa, etteivät vielä oikein tienneet, oliko tämä nyt heille\ntapahtunut todellisuus, vai uni.\n\n\"Ystäväni,\" sanoi prinsessa vihdoin puristaen heidän kättänsä, \"teidän\nsydämenne ei puhjennut, kun kuolon enkeli paljain miekoin lenteli\npäänne päällä; mutta onko niillä nyt myös voimaa kantamaan\nonnellisuuden korkeutta? Se ei ole mahdollinen niitä musertamaan.\"\n\n\"Minun sydämeni on kovettunut vastoinkäymisessä,\" vakuutti Signe;\n\"elköön Jumala antako sen murtua myötäkäymisessä, eikä se murrukaan,\njos Hän joskus antaa minulle isäni takaisin.\"\n\n\"Entä sinun, Valdemar?\" kysyi Dorothea.\n\n\"Minä olen,\" sanoi hän, \"ylvästellyt kuolemalle sekä tappelu-kentällä\nettä inkvisitionin murhatuolissa. Minä olen luullut kaiken, mikä oli\nkallista sydämelleni, ijäti hukkuneen, ja kuitenkin olen voinut kantaa\näärettömän tuskani. Minä olen väkevä; sillä minun uskoni Jumalaan on\njärkähtämätön.\"\n\n\"No, Jumalan nimeen,\" sanoi prinsessa, \"vastaanottakaa se morsiuslahja,\njonka minä toin teille muassani Englannista!\" Hän viittasi ja eräs\nhänen hovineitonsa avasi oven sivuhuoneesen. Kuka voipi selittää\nValdemarin ja Signen iloista hämmästystä, kun Olli Akselinpoika tuli\nsieltä ja läheni heitä avonaisin sylin? Ilohuudolla lankesivat he hänen\nsyliinsä.\n\nOvi aukeni taas. Prinsessan hovipoika tuli sisälle; mutta hän ei\nollutkaan enää musta. Nuoruuden kauniimmat ruusut kukoistivat hänen\nposkillansa ja hänen silmänsä säteilivät elävintä iloa.\n\n\"Eikö teillä ole enää minulle tilaa?\" sanoi hän ja heittäysi niiden\nkolmen onnellisen syliin. Se oli Petter.\n\n\"Hän on minun kotkan ryöstämä poikani! Häntä on minun kiittäminen\nelämästäni ja vapaudestani,\" sanoi Akselinpoika. \"Jos ei häntä olisi\nniin kauhealla tavalla minulta temmattu, niin ei teillä nyt enää olisi\nisää. Jumalan viisaus ja hyvyys on tutkimaton!\"\n\nSigne ja Valdemar syleilivät ilokyyneleitä vuodattaen sitä kaunista\nnuorukaista. Akselinpoika sulki heidät kaikki kolme syliinsä, ja hänen\nsilmänsä olivat suunnitetut rakastetun, liian aikaisin kadotetun\nElisabetinsa kuvaan.\n\nNyt aukaisi musta Kristian oven, ja vanha Märta hoiperteli sisälle\nkahden tytön tukemalla; heitä seurasi koko linnan väki. Valdemar ja\nSigne painoivat liikutettuina tämän hyvän mummon rintaansa vastaan.\nKristian lähestyi huomaamatta nuorta herraansa ja suuteli hänen\nkättänsä. Hovinaiset ja linnan väki kuivasivat silmiänsä. Prinsessa\nojensi kätensä siunaten jälleen yhdistetyille; hänen ilonsa oli taivaan\nenkelien ilon kaltainen.\n\nLoppu.\n\n\n\n"]