[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fO6eygs9kqazzcRnXITmriKqgNugoXPwpDIDh7LcMPwI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},442,"Oma tupa, oma lupa","Pärn, Jaakko",1843,1916,"442-parn-jaakko-oma-tupa-oma-lupa","442__Pärn_Jaakko__Oma_tupa_oma_lupa",null,"romaani",[],[],"fi",1879,1891,14236,86818,false,31460,[23],"Estonian fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Oma tupa, oma lupa\" by J. Pärn is a work of fiction written in the late 19th century. The story focuses on the struggles and aspirations of the Estonian peasantry, particularly highlighting themes of ownership and personal freedom. The main character, Risto, is depicted as a hardworking farmer grappling with the remnants of oppression and striving for a better life for himself and his community.  The opening of the book introduces readers to Risto's difficult circumstances as a peasant in a society still recovering from centuries of serfdom. He reflects on his life of toil and the harsh realities of having no real ownership over his home or land, feeling like an intruder even within his own dwelling. The chapter paints a picture of his interactions with the oppressive forest warden, Tommi, who embodies the disdain and arrogance of the ruling class. Risto's determination to improve his situation becomes evident as he contemplates the possibility of earning enough to buy his home. Interwoven with reflections on his family's past, the societal structure they inhabit, and hopes for a brighter future, the narrative sets the stage for Risto's journey toward self-determination and the challenge of confronting ingrained social hierarchies. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Joutsen, Aino",267,"Viron kansalliskirjallisuuden varhaisvaiheen teos kuvaa talonpojan sinnikästä pyrkimystä itsenäisyyteen ja oman maan omistamiseen. Tarina painottaa ahkeruutta ja kestävyyttä historiallisessa tilanteessa, jossa kansa on vapautunut maaorjuudesta mutta elää yhä ahtaissa oloissa.","Jaakko Pärnin 'Oma tupa, oma lupa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 442. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","OMA TUPA, OMA LUPA\n\nViron kielellä kirjoitti\n\nJaakko Pärn\n\n\nSuomentanut [\"Oma tuba, oma luba\"] Aino Joutsen\n\n\n\nKansanvalistusseura, Helsinki, 1891.\n\n\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\n_Jaakko Pärn_ on Viron kansan etevimpiä nuoria kirjailijoita, joka itse\nsyntyneenä kansan rivissä ja eläneenä sen keskuudessa myös\nkertomuksissaan pysyy sen hänelle hyvin tunnetuissa oloissa. Sentähden\non myös Kansanvalistusseuran toimikunta katsonut sopivaksi yhdistää\njonkun hänen tekemistään kertomuksista Seuran toimitusten joukkoon.\nKertomuksessa, joka on siveelliselle pohjalle rakettu, ilmestyy\nrunollinen henki; hieno tunto sekä tarkka sieluntilojen ja mielenalojen\nhuomaanto; se kuvaa miten ahkeruus ja kestäväisyys voittaa\nvaikeimmissakin oloissa ja kelpaa siten kehotukseksi eteenpäin\npyrkiville meidänkin maassamme. Sen ohessa tarjoo kertomus kuvaelman\nveljeskansamme oloista, joka nähtävästi on tehty totuuden mukaan ja\nsellaisena sangen arvokas. Suomen kansalle ei tosiaan ole liian usein\ntarjottu tietoja sen heimokansojen elämästä eikä vaiheista. Siinä\nsuhteessa on vielä suuri velka suoritettava, suuri tehtävä edessämme.\nVieraantuneet olemme heistä, eksyneet vieraiden kansojen kesken. On jo\naika muistaa sitä juurta, josta lähdimme, sitä heimoa, johon kuulumme.\nLähinnä meitä ovat siinä kohden Virolaiset. Tuottakoon tämä kirjanen\njonkun, jos vähäisenkin lisäyksen tietoihimme sukulaiskansoistamme.\n\nNiille lukijoistamme, jotka kentiesi eivät ennaltaan tunne mitään Viron\nkansasta, tahdomme ilmoittaa, että se kansa vielä tämän vuosisadan\nalussa eli orjuudessa. Melkein samaan aikaan kuin meidän maahamme,\ntuotiin heillekin kristinusko; saksalaiset ritarit Kristuksen nimessä\nvalloittivat maan ja jakoivat sen keskenänsä, ja jokainen piti\nomaisuutenaan niin hyvin pellot ja kylät, kuin myöskin niiden entiset\nasujaimet ja omistajat. Nämä tehtiin orjiksi ja pysyivät tässä orjuuden\ntilassa monta sataa vuotta, siksi kuin viimein vuosina 1816 ja 1819\norjat julistettiin vapaiksi, se on, ne saivat oikeuden lähteä minnekä\ntahtoivat avaraan maailmaan; maat tietysti yhä jäivät herrojen haltuun.\nVapaa oli nyt Viron kansa, mutta ilman varoja, ilman tietoja se yhä jäi\nitse asiassa koviin kahleisin. Voidaksensa elää täytyi heidän\nvastaanottaa torppiensa hoitaminen niillä ehdoilla, joita herrat\nkatsoivat parhaaksi määrätä. Kertomuksemme kuvaa muutamia niitä\nepäkohtia, jotka tämä asianlaatu synnytti, ja miten ahkeruudella ja\nymmärryksellä onnistuu niistä selvitä.\n\nItse kirjantekijästä saatamme antaa seuraavat tiedot. Syntynyt on hän\n10 Lokak. vuonna 1843 Torman pitäjässä Tarton tienoilla. Hänen isänsä\noli \"talukoha rentnik,\" joka sana parhaiten vastaa, mitä ovat meidän\nmaassamme torpparit eli mökkiläiset. Perheessä oli ennen häntä kuusi\nsisarta ja yksi veli. Kun poika oli puolen vuoden vanha, muutti perhe\nkylästä, jossa se siihen asti oli asunut, yksinäiseen metsätaloon, joka\nkuitenkaan ei ollut kuin ruotsin virstan matkassa kirkolta. Äiti opetti\npoikaansa lukemaan ja isä kirjoittamaan, ja yhdeksän vuotiaana pantiin\nhän kansakouluun, jossa oli opettajana eräs Adam Jakobson, tunnetun\nkansanjohtajan C. T. Jakobson vainajan isä. Jälkimäinen, joka oli\nainoastaan kolme vuotta nuorta Pärniä vanhempi, oli tällä tavoin hänen\nlapsuuden tuttaviaan ja on arvattavasti suuressa määrin vaikuttanut\ntoisen toimiin ja vaikutus-suuntaan. Nuoruutensa aikana ovat he yhdessä\nrientäneet läpi metsäin ja mäkien, laaksoin ja vainioitten, ja miehinä\novat he yhtä tietä käyneet, kertoo Pärn itse. Molemmat ovat osaksi\nsamalla, osaksi eri aloilla koettaneet olla kansansa opettajina. Pärn\njatkoi eteenpäin koulunkäyntiänsä, ollen kuitenkin kesällä kotona\nkoto-askareita toimittamassa tai karjassa käymässä, ja opittuansa\nsaksan- ja venäjänkieltä kävi hän vielä kaupunginkoulua kolmatta\nvuotta, jonka jälkeen hän muutti Tarton opettajaseminariin, joissa\nmolemmissa opetus annettiin saksankielellä. Vuonna 1869 Elokuussa sai\nhän ensimmäisen paikkansa Pöltsamaan saksalaisessa koulussa Viliandin\nmaalla. Tässä tulee suomalaiselle lukijalle huomauttaa että koulu oli\nsaksalainen, vaikka aiottu virolaisille lapsille; sellaisia kouluja on\nperustettu jokaiseen seurakuntaan sekä Viron että Lätinmaalle, ja\nniiden kautta ovat saksalaiset toivoneet voivansa kokonaan\nsaksalaistuttaa nämä kansat. Kun nämä tuumat eivät ollenkaan sopineet\nnuoren opettajan kansallisiin mielipiteisin, ei kummeksine kun kuulee,\nettä hän siellä ollessaan pian joutui tuliseen riitaan pitäjän\nkirkkoherran Maurauchin kanssa, joka on tunnettu saksalaismielisen\npapiston mitä kiivaimmaksi edustajaksi, ja joka tietysti tahtoi pitää\nsilmällä, että koulussa päästäisiin sille määrätyn tärkeän tarkoituksen\nperille. Jo v. 1871 muutti nuori opettaja pois, saatuansa vasten\ntahtoansa Lihulassa Läänemaassa uuden paikan. Siellä hän elää vielä, ja\nsanotaan että kansa kyllä on häneen tyytyväinen, mutta että sielläkin\nvallitsee huono sopu saksalaisen kirkkoherran kanssa. Siellä on hän\nmyös kirjoittanut useimmat kirjansa.\n\nKun hän on kansansa innokas ystävä, eivät monet epäkohdat, jotka hänen\nmaassansa vallitsevat, voineet olla paikoin teroittamatta hänen\nkynäänsä, ja kun maakuntien valppaat sensorit ovat karsineet kovimmat\npaikat pois ennen painamista, huomaa muutamissa kertomuksissa\nvajavuuksia, joihin oli syynä sensorin sakset eikä kirjoittajan\nlaiminlyönti. Se onnettomuus on kuitenkin ainoastaan vähässä määrin\ntullut tässä käännetyn kertomuksen osaksi.\n\nKaikkiansa on Pärnin kirjoituksia tähän asti erikseen painettu\nkymmenkunta pientä vihkoa, joista useat sisältävät jonkun kertomuksen,\nmuutamat myöskin tarkoittavat opetusta (mehiläisten hoidosta,\nkirjoitustyöt koulussa ja kotona). Tekijän ollessa vielä nuori\nsaattaa ehkä vastedeskin odottaa paljon hänen kynänsä tuotteita.\n\n\n\n\nI.\n\n\nMitä on elämäni? Tyhjää työskentelemistä, vaivan ja tuskan näkemistä,\nei muuta mitään! -- Jos reudon ja rehjin, jos puuhaan ja ponnistelen,\njos heittäydyn vaivaamiselle ja rääkkäämiselle alttiiksi aamusta\niltaan, niin konna ja koira olen minä kuitenkin, ja laiska ja\npäivänkuluttaja päälle päätteeksi. Kaikesta vaivautumisestani en saa\nedes kohtalaista vatsantäytettä, ja vaatteet, -- niitä sopii paremmin\nsanoa romukauppiaan pussintäytteeksi kuin ihmisruumiin verhoksi. Majani\non kelvollisen sikoläätin tapainen, ja sekin saattaa jo huomenna\nolla toisen miehen oma. Mielelläni muuttaisin sen ihmisolennon\nasuinhuoneeksi, kalkitsisin seinät, rakentaisin kattoon savutorven,\npäällystäisin pohjan lautapermannolla, tekisin isot akkunat valon ja\nJumalan päivän tieksi, sommittelisin seiniin oikeita ovia ja\nrakentaisin nurkkaan aika takan suojaani lämmittämään; mutta siinä\ntapauksessa olisin varmaan viimeistä vuotta majani omistajana.\nJok'ainoa sitä silloin haluaisi omaksensa ja koettaisi sitä väkisin\nsuuremman vuokran tarjoomalla käsiinsä kiskoa.\n\nMutta jos sienetyn ja härmetyn vanhan jonotoksen mukaan, eipä silloin\nkenkään tule minua nuuskimaan!\n\nIsäni oli kelpo salvomies; antakoon taivaallinen Taatto hänen\nruumiillensa rauhallisen levon haudassa ja hänen kuolemattomalle\nsielullensa autuaan elämän taivaassa! Hän olisi kyllä voinut yhtenä\nvuotena muuttaa majamme paremmaksi, mutta kun minä häntä siihen\nneuvoin, vastasi hän: \"Poikani, ole kavala kuin käärme ja viaton kuin\nkyyhkynen; anna ennen kirveen käyttämätönnä ruostua, kuin sillä majaan\nkajoot. Siitä ei syntyisi meille muuta kuin tuho!\" Ja oikeassa hän oli.\nMeidän tupamme ei ole meidän oma omaisuutemme, vaan toisen, ja\ntälle saattaisi kyllä olla mieliksi, jos sitä somaksi ja sieväksi\nlaittelisimme, mutta sitä suuremmalla syyllä antaisi hän sen vuokralle\nenemmän tarjoovalle. Lentävien lintujen tapaisia olemme me köyhät Viron\nvuokramiehet, tänä vuonna täällä, tulevana vuonna -- Jumala tiesi\nmissä.\n\nTämä maa ei ole enää meidän maamme, nämä majat eivät ole enää meidän\nmajamme; ne ovat nyt vieraan, maahamme tunkeutuneen kansan maa ja\nmajat, ja oikeudellakin; nämä muukalaiset ovat ne sodassa meiltä\nottaneet, he ovat meidät orjiksi tehneet, ja nyt täytyy meidän kantaa\nsitä iestä, minkä he kannettavaksemme määräävät. Nuriskoon ja uriskoon\nsydän kuinka paljon tahansa; niin on kuitenkin asian laita, jolla\nvoitto, sillä valta. Tämän tietää ja tuntee jokainen kansamme jäsen jo\npienestä pikkuisesta; tämän orjuuden kahleissa on kansamme huokaellut\nvuosisatoja, kunnes viimein vihdoinkin mahtava keisari Aleksanteri\nI:sen käskystä rautakahleet katkesivat, ja aurinko armiaasti loi\nsäteensä pimeyteen: Virolainen lunasti rahalla maansa palstottain\norjuudesta, rakensi siihen pesäsen, jota hän voi sanoa omaksi\ntuvaksensa, omaksi maaksensa. Voitollinen ja armollinen keisari\nAleksanteri II lievitti kirvellystä vanhoissa haavoissamme\nmonenkaltaisilla voiteilla, ja vuosi vuodelta paranee kyllä tilamme,\nmutta kovin verkkaan. Ja varmaankin kulunee vielä aikakausia umpeensa,\nennenkuin Viron kansa saattaa sanoa: nyt kynnämme jälleen omia\nvainioitamme ja asumme omissa majoissamme. Nämä pellot tämän majan\nympärillä ovat nähneet kansamme kaikki hyvät ja kurjat päivät. Oi,\näitillinen maa! jos sinulle olisi puheentapa suotu, kyllähän sinä\nvoisit kielin kertoa ja jutella entisistä ajoista, kyllähän sinä voisit\nmeille ilmoittaa, milloin vesi sinua omanansa halaili, milloin\nhirmuisia konnia ia sisiliskoja ryömi pinnallasi, milloin ehkä\nmammuteläin tallasi kumpujasi ja milloin ensimmäinen Virolainen\nlohkaisi selkäsi ja haavoihisi ripotteli ensimmäisen pivollisen viljaa,\nmilloin Kalevin kankein poika urhotöitten hankinnassa vieritti\nsotavankkuriaan, ja Vänemuine[1] hänen töistään laululangan kehräsi ja\nsiitä kultakankaan kutoi, ja Viron tytöt ja pojat ehtoisilla tämän\nsuusta runoja opiskelivat ja Taaran[2] auvoksi kajahuttivat. Sinä, maa,\nvoisit myöskin kertoa kuinka paljon olet vastoin tahtoasi itseesi\nimenyt verta, minkä orjaruoska kansasta pusersi -- mutta levollisena\nmakaat sinä ääneti. Maatkos siis levollisena ja ravitkos meitä vielä,\nkunnes jälleen saat nähdä iloisia päiviä; sillä tulevat päivät tuovat\nkyllä sinulle riemua ja iloa!\n\nSinä armas isänmaani, olet jo lähes 200 vuotta ollut vahvan kotkan\nsiipien suojassa. Tämä kotka, joka kerran voi sinut itselleen\nvalloittaa, se saattaa myöskin tehdä sinut täydellisesti vapaaksi ja\nterävällä veitsellä leikata pois kaikki muhkurasi ja veripaiseesi sekä\nrepiä maahan ne väliseinät, jotka ovat vaikeudelle esteeksi. Silloin on\nVanemuine riemulla hyppelevä turjallasi ja entistään kauniimpia runoja\nlauleleva, silloin on Lämmekyine[3] koivukoissasi kiitäilevä ja\nVibuane[4] hongikoissasi ja vesakoissasi ilosteleva, silloin on\nVana-isa[5] siunaten ripotteleva seppeleitä valkeuden valtakunnasta\nmaahan, ja silloin sinä, isänmaani, komeana seisot morsiuspuvussasi ja\nkostuttelet väkevällä mesijuomalla ihmislapsia, jotka kiitollisina\nviskaelevat vaahtoa taivasta kohti Vana-isan auvoksi.\n\nSilloin liikahtavat ilosta myöskin minun luuni haudassa ja kiittävät\nViron kansaa onnelliseksi, Koit syleilee Hämarikkua[6] ja molemmat\nhuudahtavat: \"Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä heidän on\nvaltakunta pilvien alla ja niitten päällä\".\n\nMutta nyt työhön; runoilemisen aika on toinen, työn aika toinen, ja\naikaa myöten asiat käyvät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLahvartin Risto kynsi korvuksiansa, sylkäisi kolme kertaa ja meni\nkiirein askelein metsäaituukseensa, jossa hän sieppasi kirveen käteensä\nja rupesi sitomaan risukimppuja. Keväinen aurinko paistoi palavasti\nhänen selkäänsä, ei tuulen löyhkäkään väristellyt lehtiä; pian siis\nvalui hiki Riston poskia myöten. Hän pyyhkäisi märkää otsaansa ja\nlausui:\n\n\"Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipää, ja työ karkoittaa kaikki\npahat ajatukset.\"\n\nHän heitti nuttunsa ihokkaan yltä maahan, ja nytpä risukimppuja\nkarttui. Noin sata kimppua oli jo valmiina, kun metsänvartija\narvoisilla askeleilla astui hänen luoksensa; tervehtimättä ja mahtavana\nkuni kartanonherra tahi uhkea pastori itse[7] kiljasi hän jo ison\nmatkan päästä:\n\n\"Risto hoi, mitä hullutuksia nyt teet? tiedäthän että metsänhakkaus\ntalonpoikaisalueella on kartanon puolesta kielletty.\"\n\n\"Hyvää päivää, metsänvartija, olkaa vähemmällä, vuokrakirjani määrää,\nettä minun tulee puhdistaa pellot ja heinämaat risuista, ja sitä minä\nparaikaa kunnollisesti teen.\"\n\n\"Se ei ole totta, anna kirves tänne ja perjantaina tulet oikeuteen.\"\n\n\"Jätä meluaminen sikseen, metsänvartija, kirvestäni en anna, sitä minä\nvielä käytän pensasten raivaamiseen.\"\n\nSen sanottuaan tarttui Risto käsin pajupensaasen, ja muutama isku\nlopetti sen elämän.\n\n\"Jos aika metsässä käy kunnianarvoisalle metsänvartijalle ikäväksi,\nniin ottakaa kaksi hevosta, jollette tahdo saappaitanne kuluttaa, ja\najakaa kartanolle kaipaamaan minun päälleni,\" lisäsi hän nauraen.\n\n\"Anna kirves tänne, talonpoika-lurjus!\" kiljaisi metsänvartija,\n\"muutoin otan sen väkisin.\"\n\n\"Koska huomaan, että on tosi takana, niin lausun minäkin sentähden\ntotta; korjatkaa pian luunne opotastani, taikka viskaan teidät kuin\ntappurakuontalon aidan yli; kartanonherra ratsasti ainoastaan kaksi\npäivää sitte tästä ohitse ja antoi minulle luvan, taikka oikeastaan\nkäski minun puhdistaa aituuksen risuista; ainoastaan suuremmat puut\npitää minun jättämän. Ymmärrättekö nyt?\"\n\n\"Älä ole niin nenäkäs, nuori mies, tiedät että tulevana keväänä\nvuokrakirja-aika käy umpeen, ja silloin pitää sinun tekemän uusi\nvälikirja kartanon kanssa, taikka menemän tiehesi. Minä olen vanha\nmetsänvartija ja olen isäsi kanssa monta nuottaa vetänyt, kylläpä\nsinusta pian selviän.\"\n\n\"Parempi olisi sanoa: olen kaksi kertaa antanut piestä isääsi\nveriseksi, mutta nuo syyttömästi annetut raipat herättävät sinut joka\nyö unestasi, ja kun kerran hautaan vaivut, huutavat ne vielä korviisi\nsurmalaulun.\"\n\nMetsänvartija pyörähti ja rupesi astumaan pois; tiellä löi hän\nnyrkillänsä pyssynperään ja lausui: \"Oi sinä sen perhanan ryysymekko!\nEntäs kuin kopea ja nenäkäs, kyllä minä nenän-nippusi typistää voin.\nIhan kuin isäsi suusta pudonnut, joka ilman syytä piti minua\nleivänraiskaajana ja Jumalan päivän kuluttajana. Malta, malta, Risto!\nyhden vuoden kuluessa olet sinä herran mielestä pahin konna ja\nmetsänvaras; jätä sitte Lahvartin talo Jumalan haltuun ja rupee mielesi\nmukaan mieron tielle. Tämä nulikka julkee vieläkin muistuttaa minulle\nisäänsä, jolle kaksi kertaa aikalailla panetin kuppasarvia pehmeään\npaikkaan. Noh, hän oli ne täydellisesti ansainnut, eikä tuo minun\nomaatuntoani yhtään kalva, vaikkapa kyllä koko kyläkunta sitä\nvääryytenä piti. Kyllä minä hänen poikansa suoneniskijäksi rupeen;\nhäntä näkyy liian paljon mustaa verta sarven alla pakoittavan.\"\n\nMetsänvartija Tommi astui heinämaata eteenpäin, mutta Risto istahtui\nmättäälle, kädet ristissä ja huokasi: \"Vanhan isäni nylkijää olen\ntänään kovasti pahoittanut; hänen on kieli lipeä ja mieli kuin\nkäärmeen, saapa nähdä minkä onnettomuuden hän minulle vielä saattaa.\nMutta tulkoon mitä tullee, tapahtukoon mitä tapahtunee, minä olen nuori\nja vahva mies ja voin palkan ja työtä missä tahansa saada, mutta hänen\ntytärtänsä Leenaa käy minun kovin sääliksi. Hän on uuttera työssään ja\nkatselee Viron kansaa aivan toisin silmin kuin hänen verenjanoinen\nisänsä, joka luulee itseänsä jommoiseksikin pohataksi ja puolisaksaksi.\nKyllä hän nyt kartanossa sanamyllyllänsä jauhaa ja kielensä\nhanhenrasvalla liukahuttaa. Tosi jää todeksi. Virolainen, sinä olet\njokaisen rääkättävä ja solvattava; voi sentään, että suuri Jumala vielä\nantaa meidän ryömiä maan pinnalla. Isäni oli oikeassa, kun sanoi: hullu\nsusi ja saksalaisen palvelija ovat yhtäläisiä petoja molemmat. Mutta\nkylläpä pian pedon kuonon vyötän, ettei se pääse minun kimppuuni.\"\n\nRisto heitti nutun olallensa, ja rupesi kotiinpäin astumaan. Sinne\ntultuansa pukeutui hän, miten voi, parempiin vaatteisin, ja kiirehti\nsuoraa tietä kartanoon, päästäksensä herran puheille. Palvelijapoika,\njoka oli Riston lapsuuden ystäviä, ymmärsi niin puhua Riston puolesta,\nettä tämä heti pääsi herran puheille.\n\nKartanon herra, rivakka, pitkä, keski-iässä oleva mies, astui\netuhuoneesen ja kysyi, mikä asiana.\n\nLevollisin kasvoin katsoi Risto häneen ja virkkoi: \"Kunnianarvoisa\nherra, Teidän käskystänne olen ruvennut metsäaituustani risuista\nperkaamaan, mutta metsänvartija Tommi tuli tänään sinne ja kielsi minua\nsitä tekemästä; tahtoipa ottaa minulta kirveen pois, ja kun en sitä\nantanut, uhkasi hän minut ajaa pois talostani ja tehdä minulle kentiesi\nmitä. Tulin sentähden heti puheillenne, ehkäistäkseni hänen liukasta\npuhettansa.\"\n\n\"Vai niin, vai niin, hyvä on; parempi että itse tulit, kylläpä hänelle\nkäskyn annan jättää sinut rauhaan mitä aituukseen tulee; mutta mene nyt\nlevollisena kotiin ja perkaa edelleenkin aituustasi.\"\n\n\"Kiitän, kunnianarvoisa herra!\"\n\nHän kumarsi nöyrästi ja rupesi astumaan kotiinpäin.\n\nHänen mentyänsä katsoi herra hänen jälkeensä ja sanoi: \"siitä miehestä\ntulee vahva talonpoika; karski kuin hevonen, pelkäämätön kuin leijona,\nmutta hiljainen ja tasainen kuin lammas! Niin, niin, Riston silmistä\nloistaa oikea, puhdas Virolainen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan tuli myöskin metsänvartija Tommi kotiinsa, viskasi\nlakkinsa laattiata myöten, heitti pyssynsä nurkkaan, repi tukkaansa,\ntömisytti jalkojansa ja pomisi:\n\n\"Huomenna, huomenna! silloin menen kartanoon, ja pitäköön Lahvartin\nRisto silloin huolta siitä, että housunnapit istuvat lujasti, jottei\nyönvartija niitä väkisin irti repäise. Leena, Leena! Missä\nlaiskottelet, Leena!\"\n\n\"Mikä on hätänä, rakas isä?\" kysyi Leena, joka tuli juosten\naskareistansa navetasta.\n\n\"Pane ruokaa pöydälle, vatsani on tyhjä; missä äiti on?\"\n\n\"Odota rahtusen, ruoka on oitis pöydällä! Äiti läksi pellavaharjaa\nhakemaan Matiselta, koska huomenna on aikomus vielä vähäsen pellavia\nsukia.\"\n\n\"Sukikaa, minkä suitte, minäkin aion huomenna ruveta päistäristä kupoa\nsukimaan, ja sileäksi ja pehmeäksi pitää sen tuleman, niin että käy\nsitä sormen ympäri kääriminen. Nyt ovat talonpojat jo hulluja; etenkin\nnuoret isännät ovat valmiit silmät ihmisen päästä repimään. Varastavat\nkuin kaarneet, haukkuvat kuin koirat ja luulevat itsellänsä olevan\nJumala tiesi mitä oikeuksia.\"\n\n\"Rakas isä, varmaankin on joku tänään mieltäsi pahoittanut, mene nyt\nmaata, ehkä huomenna toisin ajattelet, ja Viron kansaahan mekin\nolemme,\" sanoi tytär Leena.\n\n\"Hitto kaikki Virolaiset vieköön! Mitä hyötyä minulle heistä on? Ei ne\nminulle palkkaa maksa, eivätkä anna minulle ruokaa eikä kattoa,\npäinvastoin, vielä päälliseksi pahoittavat mieltäni kopeudellansa.\"\n\n\"Ken on sitte tänään niin kovasti sinua loukannut, rakas isä?\"\n\n\"Suus kiinni! ompa meillä täällä Lahvartin Risto, oikea koira;\nensimmäistä vuotta talonisäntänä, hakkaa puita, mistä vaan hänen\nmielensä tekee, ja kun minä häntä siitä nuhtelen, lupaa tämä nulikka\nviskata minut aidan yli metsään, kuin koiran raadon. Mitäpä luulee hän\nolevansa? Mitä, mitä -- tuhat tulimmaista!\"\n\nSen sanottuansa lyödä pamautti hän nyrkkinsä pöytään, että maitorainta\nja voilautanen kolisten hypähtivät korkealle ylös; \"hän julkee minua\nvastustella.\"\n\n\"Rakas isä, rupee nyt syömään, olet kai aivan oikeassa, mutta Riston\nkanssa ei ole hyvä vetää nuottaa, hän on ymmärtäväinen mies ja on\nkäynyt pitäjänkoulua.\"\n\n\"Mitä, mitä -- rupeetko vielä hänen puolestansa puhumaan? mitä, mitä,\nsinä minun, kunniallisen metsänvartijan tytär? Ei hän sinun\nsyljettäväksikään kelpaa, ja sinä häntä ymmärtäväisenä pidät? Kyllä\nperjantaina hänen punaiset housunsa ilmoittanevat paljonko ymmärrystä\nhänessä on. Huomenna menen kartanoon herran puheille, ilmoittamaan\nhänelle tänpäivän tapauksen, kyllä sitten saamme nähdä, kumpi meistä\nviisaampi on, minäkö vai hän?\"\n\n\"Rakas isäni, olisi varmaankin parempi, ett'et huomenna menisi\nkartanoon,\" sanoi Leena, puoleksi rukoillen.\n\n\"Mene hiiteen!\" kiljaisi Tommi vihaa säihkyvin silmin.\n\nLeena juoksi ulos ja jäi pihalle aidan ääreen seisomaan. Pisarat\ntippuivat hänen silmistään ja hän huokasi: \"Oi Jumala, isä aikoo jättää\nRiston oikeuden käsiin; pitäisikö hänen vielä juoman tämä pikari.\nItkisin silmäni päästä, jos häntä kartanossa piestäisiin.\"\n\nMutta Tommi istui tuvassa pöydän ääressä ruokaa huvettamassa ja mutisi\nvihaisena: \"Se on oma syyni, että tyttäreni nyt pitää lurjusten ja\nvarkaitten puolta. Kansakoulunopettaja on heihin kaikkiin samaa\nopetusta tyrkyttänyt, ja tyttäreni on myös saanut osansa sitä uutta\noppia. Parempi olisi ollut, jos olisin rahani heittänyt maantielle,\nkuin että minun nyt täytyy oppineen tyttäreni suusta kuulla tuommoisia\nhulluja juttuja Viron kansasta ja mitä hän vielä loruelleekin. Mutta\nvielä olen Tommi ja kartanon metsänvartija; pajuun ensiksi tyttäreni\nselkänahkaa ja annan sitte pajuta nenäkästen Virolaisten nahkoja.\"\n\nSamassa tuli metsänvartijan vaimo Katri kotiin. Kun Leena hänet\nhuomasi, meni hän häntä vastaan ja sanoi:\n\n\"Armas äitini, isä istuu tuvassa aivan vihoissaan; Lahvartin Risto on\nhäntä tänään metsässä pahoin suututtanut; hän uhkaa nyt huomenna\nkaivata Riston päälle kartanossa, mutta siitä ei synny hyvää. Rakas\näitini, koeta vähän viihdyttää isä. Kovasti panisin pahaksi, jos tämä\nnuori mies ilman syytä pieksemisellä häväistäisiin. Hän on koulua\nkäydessämme monesti auttanut minua, auta nyt, armas äiti, häntä\npulasta.\"\n\n\"Mitä meihin, armas lapseni, miesten riidat koskevat? Tahdon kuitenkin\nasiata tiedustella, mutta tiedät itse, kuinka vähän isä minun\nneuvoistani huolii.\"\n\nLeena juoksi navettaan, missä hän katkerasti itkien huokasi: \"Ah, jospa\nvain voisin, kyllä minä Riston tästä pälkähästä päästäisin.\"\n\nKun Katri astui tupaan, huomasi hän heti miehensä istuvan kurtussa\nkulmakarvoin ja kysyi syytä tähän.\n\nTommi luki koko saarnan Riston kopeudesta, julkeudesta ja\nnenäkkäisyydestä, sekä uhkasi taasen valmistaa hänelle aika\nselkäsaunan.\n\n\"Jätä, ukkoseni, joskus selkäsauna velaksi,\" lausui Katri rauhoittaen.\n\n\"Mitä velaksi, mitä, mitä? Vai niin, sinäkin rupeet tuon tuommoisen\npuolta pitämään? Mitä!\"\n\n\"Älä nyt ilman aikojaan suutu, rakas mieheni, arvelin vain, että hän on\nnuori mies, ja piekseminen häntä kovin häpäisee.\"\n\n\"Aivan naisten mietteitä. Juuri nuoret miehet tarvitsevat kuritusta,\njotteivät nenäkkäiksi kävisi. Talonpoika ei pieksemisestä tule\nhäväistyksi, tulee ainoastaan ymmärtäväisemmäksi.\"\n\n\"Sitä en suinkaan usko,\" vastasi Katri, \"luulen talonpojan\npieksemisestä tulevan pahemmaksi ja päälliseksi puolihulluksikin, jos\narvaa oikeassa olevansa, ja näyttääpä siltä kuin Risto ei olisi aivan\nväärässä, sillä varmaankin on kartanon herra antanut hänelle luvan\nperata aituusta.\"\n\n\"Mikä sinun ja tyttären tänään on?\" kiljui Tommi. \"Te tahdotte ruveta\nminua ämmälaurina pitämään sekä pakoittamaan minua varkaitten kanssa\nyhteen tuumaan rupeemaan. Varmaankin on joku kosiojuttu tuon vehkeen\ntakana.\"\n\n\"Älä nyt taas vihastu; olen ainoastaan lausunut ovat mietteeni.\nAjatteleeko tytär samaten, sitä en tiedä.\"\n\n\"Olkaa siis molemmat ihan vaiti ja pitäkää huolta töistänne, älkäätkä\nruvetko minua eksyttämään polustani.\"\n\n\"Tee siis kuten tiedät oikein olevan, mutta älä sitte perästäpäin kadu\npikaisuuttasi, kuten kerran mennä suvena teit.\"\n\n\"Tässä asiassa ei tarvitse katumista pelätä, nuorten härkien sarvia\npitää vähäsen tylsyttämän, ja nyt panen maata.\"\n\nKatri pyörähti tuvasta pihalle, missä hän tapasi Leenan huolellisena\ntoimittamassa askareitaan. \"Ei minun sanani pysty isääsi, ei niin\nvähintäkään,\" lausui hän tyttärelleen, \"huomenna lähtee hän kartanoon\nkaipaamaan Riston päälle, mutta minun luuloni on, ettei herra tee\nRistolle mitään pahaa, sillä hän on itse käskenyt Riston perata\naituuksen puhtaaksi risuista.\"\n\n\"Vai niin, siis ei olekkaan Risto kartanon metsästä hakannut puita eikä\nrisuja.\"\n\n\"Ei olekkaan, mutta myöskin talonpoikien alueella olevat metsät ovat\nisän katsannon alaisina; jos kuitenkin Risto on saanut herran käskyn,\nniin hän on aivan syytön.\"\n\nLeenan kasvot selvenivät ja sydämessään ajatteli hän: \"Jumalan kiitos!\nsitä minä heti arvelin Ristosta. Isä on ehkä aivan väärässä ja tuopi\nvarmaankin huomenna pitkän nenän kartanosta, mutta se tekee hänet vielä\nnurjamielisemmäksi Ristolle. Kuinka tahansa käyneekin, niin olisin\nkovin onneton, jos Riston jollakin tavalla pahoin seuraisi\".\n\nSeuraavana päivänä läksi metsänvartija Tommi kartanoon, pääsi herran\npuheille ja valitti hätäänsä: Risto oli kohdellut häntä kovin\nylönkatseellisesti, oli ollut kovin nenäkäs ja uhannut viskata hänet\naidan yli, oli soimannut häntä verikoiraksi j.n.e., eikä ollut antanut\nhänelle kirvestään. Paitsi sitä oli Risto kartanon metsästä näpistänyt\nyhtä ja toista, vaikka hän, metsänvartija, ei ollut heti päässyt asian\nperille.\n\n\"Olkoon kuinka lieneekin,\" vastasi herra, \"mutta tällä kertaa olen\nantanut hänelle luvan, ja nuoret miehet ovat aina vähäsen nenäkkäitä,\nmutta kyllä työ heidät kesyttää.\"\n\n\"Herra on sangen armollinen Ristolle, ja kun hän saa tietoonsa että\nkaipaukseni on ollut turha, nauraa hän minulle kaikkein ihmisten\nedessä.\"\n\n\"Kuulepas metsänvartija,\" sanoi herra, \"Risto kävi jo eilen\niltapuolella minun puheillani tapausta kertomassa; ja siitä sopii häntä\naivan syyttömästi päättää, ja syyttömiä ihmisiä emme enää saa piestä\nemmekä rääkätä, vaikkapa kyllä ovatkin orjiamme.\"\n\n\"Se on kyllä tosi, kunnianarvoisa herra, mutta nuorten miesten nenän\npitäisi rahtusen tylsempi oleman, kuin Riston on.\"\n\n\"Jumalan haltuun, metsänvartija! Jos Riston varkaudesta tapaat, taikka\nvoit toteen näyttää, että hän jo on varastanut, niin hän kyllä on saapa\nvakaan palkan, ja vielä tuntuvammankin, kuin joku vanha ja ihan\noppimaton talonpoika. Siitä, että hän sinua on soimannut, nuhtelen\nhäntä itse, ja perjantaina pitää hänen saapuman oikeuteen.\"\n\nTommi kumarsi nöyrästi ja läksi kotiinpäin. Mutta kotimatkalla kirosi\nhän ja mutisi: \"Kas tätäkin hullua aikaa! talonpojat juoksevat nyt itse\nkaipaamaan, ennenkuin heidän päällensä kaivataan, ja herra pitää heidän\npuoltansa! Ken viisi vuotta sitte tämmöistä näki? Se, josta siihen\naikaan vaan sanasen hiiskahdin, sai kolmekymmentä niin että takimmoinen\npaikka oli kuin mustikkahillo, ja silloin pitivätkin talonpojat minua\narvossa. Mutta kartanoon täytyy hänen kuitenkin tassutella, ja kuka\ntietää millä tuulella herra silloin on, ehkä saa hän kuitenkin\nosaksensa 15 raippaa, ja se olisi hänelle kovin tarpeen.\"\n\nSemmoinen oli mennyt aika.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKesäinen aurinko lämmitti maata ja katseli hellästi pahaa ja hyvää,\nonnellista ja onnetonta, huolimatta siitä, mitä ihmislapset siitä\nsanoivat, kiittivätkö vai panettelivat?\n\nNiityllä olivat kukat kauniissa kevätpuvussaan, nuori ruoho verhoi\nvihriällä peitteellä maata, linnut visertelivät ja koko luonto\nriemuitsi. Tänään oli pyhäpäivä. T:n pitäjän asukkaat kiirehtivät\nisoissa parvissa joka haaralta kirkkoon päin. Vaikka moni kyllä vielä\noli väsyksissään lauantain töistä, viehätti kirkko ja saarna heidät\nkuitenkin luokseen. Myöskin Lahvartin Risto oli matkalla kirkkoon.\nKahden virstan päässä kodista yhtyivät Lahvartin ja metsänvartijan\nkirkkotiet. Risto istuutui tienhaaraan mättään nenään lepäämään, pisti\npiippuun ja sytytti sen. Äkkiä huomasi hän metsänvartijan Leenan\ntulevan tiellä. Hän nousi seisaalle ja tervehti ystävällisesti. Leena\ntervehti vuorostaan ja molemmat astuivat nyt kirkkoon päin.\n\n\"Tulevatko myöskin isä ja äiti tänään kirkkoon?\" kysyi Risto.\n\n\"Eivät tule,\" sanoi Leena, \"isä läksi pyssyineen metsään ja äiti jäi\nkoti-ihmiseksi.\"\n\n\"Kuinkas muutoin voidaan?\" kysyi Risto.\n\n\"Aina hiljakseen, päivästä päivään,\" vastasi Leena.\n\n\"Onko isä minusta kotona mitään puhunut?\" kysyi Risto.\n\n\"On kyllä, menneellä viikolla oli hän kovin suutuksissaan sinulle. Minä\nja äiti koetimme kyllä pyynnöillämme taivuttaa häntä menemästä\nkartanoon kaipaamaan, mutta hän lupasi minua piestä, jos vielä\nsanaakaan sinun puolestasi puhuisin, ja kartanossa hän kävi sinun\npäällesi kaipaamassa, ja se minua kovin surettaa,\" sanoi Leena\nsurullisella äänellä.\n\n\"Älä siitä ole milläskään, koulusisar, kyllä minä sen asian selitän.\"\n\n\"Selität kyllä, mutta jollei selitystäsi korviin oteta, mitä sitte? Isä\nolisi tehnyt tuhat kertaa viisaammin, jollei olisi jutellut tuota\ntyhjää juttua herralle, paitsi sitä pyydän sinua, Risto, olemaan sinun\nvaroillasi. Isäni on sinuun kovin suuttunut ja etsii sentähden jos\njonkinlaista syytä saattaaksensa sinua onnettomuuteen. Oli aikomukseni\nkirjoittaa sinulle siitä, mutta hyväksi onneksi yhdyimme nyt yhteen.\nOlimmehan me koulussa hyviä ystäviä, ja sinä autoit aina minua\nmielelläsi; vahinko kyllä, etten nyt voi sinua auttaa. Mutta ole,\nniinkuin sanoin, hyvin varoillasi äläkä enää ärsytä isääni; siitä ei\nlähde sinulle mitään hyötyä, vaan paljasta vastusta. Sinä asut\nmetsässä, ja toisten ihmisten pahoja töitä käypi sinun syyksesi\najaminen, ole sentähden varoillasi.\"\n\nRisto otti Leenan käden omaansa, puristi sitä lempeästi ja lausui:\n\"Sydämestäni kiitän sinua näistä sanoistasi ja koetan niitä noudattaa,\njos suinkin voin.\"\n\nMolemmat nuoret olivat jääneet seisomaan ja katselivat armaudella\ntoinen toistansa, ja lemmen liekki leimahti heidän silmistään, ja käsi\nkädessä he seisoivat.\n\n\"Käytä hyväksesi,\" sanoi Leena, \"mitä nyt olen sinulle isästäni\nilmoittanut, äläkä puhu siitä kellekään, muutoin saa isäni sen\ntietääksensä ja silloin minun käy pahoin.\"\n\n\"Ole huoleti, armas koulusisar, milloin on Risto ennen loruellut? Vielä\nkerran kiitän sinua hyvyydestäsi.\"\n\nRiston ääni värisi, ja vaikk'ei hän Leenalle sanaakaan rakkaudesta\npuhunut, niin ymmärsi tämä kuitenkin, mitä Risto sydämessään tunsi ja\nmietti.\n\nKainosti veti hän kätensä Riston kädestä ja molemmat astuivat kirkkoon\npäin.\n\n\"Kuinka nyt kotona elätte ja mitä äiti tekee?\" kysyi Leena.\n\n\"Niin, kuinka elämme? Aina e'ellehen eletään, äiti on vähäsen potenut\nja jäi sentähden tänään kotiin. Talon työ on kova,\" vastasi Risto.\n\n\"Oletteko jo saaneet palvelusväkeä?\"\n\n\"Olemme kyllä, kaksi renkiä ja kaksi piikaa on meillä nyt. Kun itsekin\nteen työtä, aiomme niitten avulla tulla toimeen. Heinänteon ja leikkuun\naikana otamme päiväläisiä,\" vastasi Risto.\n\n\"Niinhän se tuo on, minulla on myöskin kova työ: isä ei enää ota\npalvelustyttöä, ja myöskin renki meni jo pois, saas nähdä, saammeko\nuutta vai ei; isä myöskin lupaa kiireimmäksi ajaksi ottaa päiväläisiä.\"\n\n\"Teidän maanne eivät ole laveita, eikä työorjuus teitä rasita, kyllä\ntoimeen tulette,\" sanoi Risto; \"enkä minäkään millään lailla olisi\nhuolissani omista töistäni, mutta kartanon heinänteko ja leikkuu, ne\ntappavat ihmisen. Kyllä päivätöitten sijaan rahaa tarjosin, mutta herra\nei ottanut sitä kuullaksensakaan\".\n\n\"Mitä herra sinusta huolisi? Mitä enemmän hän voi pusertaa talosta,\nsitä parempi se hänelle on. Kouluttajan sanat pitävät paikkansa, kun\nsanoi: talonpojat ovat täysiä sitruunia, joista jokainen mielensä\nmukaan pusertaa mehua. -- Mutta Risto, osta talosi vapaaksi, eipä\nsilloin kenkään enää voi sinua pusertaa.\"\n\n\"Aivan oivallinen neuvo, armas Leena, mutta mistä mättäästä sen aarteen\nlöydän, millä talon itselleni lunastan. Isäni jätti velkoja jälkeensä;\nlainaa minulle kolme tuhatta ruplaa, ja Lahvartin talo on tulevana\nkeväänä minun omani.\"\n\n\"Jospa vaan minulla olisi, kyllähän minä heti ne antaisin; mutta usko\npois, Risto, minulla ei ole kolmekymmentä kopeikkaakaan,\" vastasi Leena\nnauraen, \"mutta minä annan hyvän neuvon sinulle: rupea talvella\nkaupittelemaan; sanotaan että harjaskauppiaat ansaitsevat kolme sataa\nruplaa talveensa.\"\n\n\"Ei se käy laatuun, maanviljelijällä on myöskin talvella työtä\nkylläkseen, ja minä aion koettaa pellosta kiskoa vähäsen voittoa,\nvaikka kyllä maavero on rasittava ja palvelusväen palkat nielevät\nmelkein kaikki tulot.\"\n\n\"Risto, katsos tuolta tulee ihmisiä tännepäin, jää Jumalan haltuun!\nmuutoin pääsee huhuja levenemään, enkä sitä kärsi, minä kiirehdin\nedelle.\"\n\n\"Jumala olkoon kanssasi, armas Leena, ehkä joudumme joskus toistekin\nsattumalta yhteen.\"\n\nLeena läksi kiirein askelein edelleen ja vilkaisi kaukaa vielä kerran\ntaaksensa, mutta Risto arveli sydämessään: \"Jumalan avulla pitää\nLeenasta tulevan Lahvartin emäntä.\"\n\nMitä Leena puolestansa ajatteli, sitä emme tiedä kertoa; mutta kirkossa\nnähtiin hän kauan aikaa polvillaan rukoilevan Jumalata, ja kun hän\nnousi pystyyn, olivat hänen silmänsä punaiset itkusta. Ken tietää, mikä\ntänään oli hänen sydämensä vaivana. Myöskin Risto kuunteli tarkkuudella\nsaarnaa, läksi sitten kirkosta kotiin, mutta Leenaa ei hän kotimatkalla\nhavainnut, vaikka kyllä silmillänsä häntä haki.\n\nTuorstaina tuli kartanon kasakka Lahvartin taloon ja antoi Ristolle\nkäskyn seuraavana päivänä saapua kartanon oikeuteen. Kuten kylmä vesi\nolisi juossut selkää myöten, vaikutti tämä käsky Ristoon, ja hänen\npäässään pyöri ajatuksia sadottain.\n\nSeuraavana päivänä meni hän kartanoon. Herra istui itse oikeutta, kuten\nennen kyläkuntaoikeuden[8] asettamista oli tapana jokaisessa\nkartanossa. Useita miehiä piestiin tänään vähäpätöisistä asioista.\nViimein kutsuttiin myöskin Risto eteen.\n\nHerra lausui: \"Sinä olet niskoitellut ja ollut vallan epäkohtelias\nmetsänvartijaani vastaan sekä uhannut viskata hänet aidan yli metsään\n-- onko tuossa perää?\"\n\n\"Olenhan naljanpäiten sen hänelle lausunut,\" vastasi Risto vakavasti.\n\n\"Semmoista naljaa olkoon tästä lähtien huultesi yli menemättä,\nymmärrätkö? Toiseksi olet häntä verenimijäksi soimannut, etkä ole\nhänelle kirvestäsi antanut?\"\n\n\"Minun vereni imijäksi en ole häntä sanonut, vaan isävainajani\nveren imijäksi, enkä voinut kirvestäni hänelle antaa omassa\nhevosaituuksessani, jonka isäntä minä jo välikirjan mukaan olen\".\n\nHerran silmät säihkyivät vihaa, ja ankaralla äänellä lausui hän: \"Pitää\nsuu kiinni, talonpoika! Minun maa minun metsä, minun kaikki; minun\norjat ei saada uppiniskainen olla, kiiruhtaa kotia ja oppia nöyrä mieli\nja toinen kerta viisaampi metsänvartijaa vastaan olla; tänään jäädä\nilman raippoja, mutta jos vielä kerta tulla kaipaus, silloin saada\nselkään; ymmärtääkö? mennä!\"\n\n\"Jumalan haltuun, kunnianarvoisa herra, kiitän kaiken hyvän edestä.\"\n\nLahvartin Risto pyrki kotiin, mutta hänen sydämensä kiehui. Koiran\nalamaisuutta oli häneltä tänään vaadittu, eikä ihmisen kuuliaisuutta.\nMieluisemmin olisi hän pieksämistä kärsinyt, kuin jokapäiväistä\nmetsänvartijan pelkoa. Hän ajatteli päänsä ympäri, mitenkä tuo asia oli\nparhaiten toimitettava, ja mitenkä hänen onnistuisi metsänvartijan\nkanssa ystävystyä. \"Viekkaus viepi voiton tyhmyydeltä, viisaudesta ei\nnyt ole apua; koetan viekkaudella voittaa metsänvartijan ja siihen\nryhdyn heti.\"\n\nTalonkatsastaja tuli häntä vastaan. Risto tervehti kohteliaasti.\nTalonkatsastaja kysyi; \"Mistä nyt, Ristoseni, tulet?\"\n\n\"Kartanosta, kuten näette,\" vastasi Risto.\n\n\"Kuinka oikeusjuttu loppui? Herra oli varmaankin kovin vihoissaan,\nniin, niin, hän sanoi minulle, että minun pitää tekemän vuokrakirjasi\nvalmiiksi ja Jaakonpäivänä ilmoittaman sinulle että tulevana keväänä\nsaat uuden vuokrakirjan. Muutoin jää kaikki entisilleen, ainoastaan\nmuutama sonnanvetopäivä lisätään. Kun Jaakonpäivänä olemme yhdessä\nvuokrakirjan läpikatsoneet, tiedät mitä tahdot, ja silloin pitää sinun\npäättämän, pidätkö taloa edelleen, vai annatko sen pois. Jumalan\nhaltuun!\".\n\nTämä oli uusi Jobin sanoma. Entinen välikirja oli jo kova kyllä, mutta\nuusi oli varmaankin kuristava hänet.\n\n\"Viron kansa, linnun tavalla täytyy sinun lentää edes takaisin, ei ole\nsinulla paikkaa, kuhun voisit pesäsi rakentaa, pohja on jalkojesi alta\nkadonnut,\" huokasi Risto.\n\nRisto joutui nyt siihen paikkaan, mistä tie poikkesi metsänvartijalle.\n\"Pitääkö minun menemän sinne vai ei? Ei, tänään ei käy, odotan sopivaa\naikaa ja silloin tahdon hakea viholliseni hänen omasta pesästään, mutta\nsitä ennen tahdon laskea nuotan hänen ympärinsä; sillä tavalla, niin,\nsillä tavalla hän tarttuu minun verkkooni, ja minä voin hänelle tehdä,\nmitä minä tahdon. Veikkaan kuin veikkaankin, että hän kieltämättä antaa\ntyttärensä minulle, eikä koskaan enää käy minun päälleni kantelemassa.\nMutta nyt kotiin rahoja ansaitsemaan. Rahalla voi paljon toimittaa\nnäinä aikoina. Rahalla pysyn elossa, mutta kun on Matti taskussa,\nsilloin on puute pussissa. Ainoastaan rahan avulla voin vapautua\nkaikkien vihollisteni käsistä, päästä oman tuvan isännäksi ja oman maan\ntallaajaksi. Kapakka jääköön minulle tuntemattomaksi paikaksi, viina\nmaistamatta; Jumala antakoon minulle voimaa ja viisautta, niin kaikki\nhyvin onnistuu. Rahaa on yltäkyllin ympärillämme, ymmärtäväinen korjaa\nsitä kukkaroonsa, mutta ymmärtämätön lykkää sen luotansa ja valittaa\nvielä lisäksi: minä olen köyhä! en voi sitä itselleni hankkia. Rahaan\nei saa kuitenkaan sydämeni kiintyä, eikä mammona saa Jumalakseni tulla,\nmutta välikappaleeksi pitää sen tuleman, jolla orjuudesta pääsen.\nLeena oli oikeassa, kun sanoi: Osta talo perinnöksi! Siihen tarpeesen\nei ole minulla vielä ruplaakaan, mutta ken tarmon takaa ponnistelee,\nhän pääsee myöskin perille, ja Jumala on häntä kyllin auttava.\nSoimattakoon, jos tahdotaan, minua ahneeksi ja itaraksi, mutta tästä\npäivästä on rahan kokoileminen oleva päähuolenani. Mutta mitenkä voin\nminä rahaa kukkaroon korjata? Ainoastaan työllä ja ehkä vähäsen\nkaupallakin.\"\n\nRisto riensi kotiin; hänen ensimmäinen toimensa sinne saavuttuansa oli\ntalon varojen tarkasteleminen. Ehkä löytäisi hän jotakin, millä voisi\nrahoja voittaa. Ja löysi kun löysikin. Perunoita oli kellarissa enemmän\nkuin talon  tarpeet vaativat; hän myi niitä liikenevän osan ja sai 25\nruplaa. Viljaa, etenkin ohria, oli myöskin enemmän kuin tarvittiin,\nniitä hän myöskin myi ja sai 20 ruplaa. Mullikasta sai hän vielä 15\nruplaa; 60 ruplaa oli nyt kukkarossa. Vuokra talosta oli jo keväällä\nmaksettu; hän pani sentähden 50 ruplaa kasvulle. Ken ei kopeikoita\nkorjaa, se ei kolikoita voita, sanoo vanha sananlasku, ja Risto piti\nsitä silmänmääränänsä. Juhannuksen edellä oli vähäsen loma-aikaa\nsivutöihin. Risto veti hevosillansa kauppamies Peterson'ille neljä\nsyltää harmaakiveä ja sai syllältä kolme ruplaa; siten hän puhdisti\npeltonsa kivistä ja ansaitsi taasen 12 ruplaa. Suvityö oli raskas; hän\notti päiväläisiä, sai heinänsä suurella nopeudella tehdyksi, vuokrasi\nkartanolta 50 ru'onalaa heinämaata, sai siitä itselleen 25 rukoa\nheiniä, joista taas sai 30 ruplaa. Syksy toi hänelle kaikkein suurimman\nvoiton. Pellavamaa oli antanut hyvän sadon, ja pellavat olivat hyvässä\nhinnassa. Risto myi 60 leiviskää ja sai 200 ruplaa; 150 ruplaa\nkäytettiin vuokran maksamiseen ja 50 ruplaa pantiin taaskin kasvulle.\nTalvi tuli; Leenan sanat: \"kaupitteleminen antaa rahaa\", kyti hänen\nmielessään. Hän osti saippuaa, astioita, värejä ja muuta semmoista,\nkeräsi rääsyjä, kävi niitä kaupittelemassa, ja katsos, kahden kuukauden\nkuluessa oli hän taas ansainnut sata ruplaa. Yhtenä vuonna oli hän siis\npannut 200 ruplaa kasvulle, joista lähti 10 ruplaa korkoa, mutta tällä\nmäärällä hän ei vielä voinut taloa ostaa.\n\nYrjönpäivä tuli; kartanossa odotti Ristoa uusi vuokrakirja, tämä\nkammitsa ja kahle jokaisen Viron peltomiehen. Ja vaikea oli tämä\nvälikirja kovin. Rahavero ja päivätyöt määrättiin. Risto kyllä tarjosi\nrahaa päivistäkin, mutta hänen tarjoustansa ei otettu korviin, vaan\nhänen täytyi kirjoittaa nimensä alle ja vastoin tahtoansa suostua\nmäärättyihin ehtoihin; ei ollut mitään muuta neuvoa, jollei hän\ntahtonut maankulkuriksi ruveta. Välikirjan alle kirjoitettuansa pyysi\nhän päästä herran puheille. Herra oli niin armollinen, että hän tähän\npyyntöön suostui, ja Risto kysyi saisiko hän lunastaa itselleen talon,\nja mikä sen hinta olisi.\n\nHerra oli erittäin ystävällinen ja sanoi: \"Sinun talosi on 50 taalarin\nsuuruinen;[9] jos maksat 100 ruplaa taalarilta, saat talon ostaa. 100\nruplaa käsirahaa pitää sinun heti maksaman, ja kun kiinnekirja on\nsaatu, on heti 1000 ruplaa maksettava.\"\n\n\"Sitä en vielä jaksa tehdä,\" sanoi Risto, \"mutta jos Jumala sallii\nminun pysyä terveenä, tahdon talon ostaa niin pian kuin voin\".\n\nRisto läksi kotiin; välikirja oli kyllä kova, mutta Jumalan avulla\naikoi hän kuitenkin koettaa onneansa.\n\nJättäkäämme hänet nyt rahankeräämisen toimeen ja luokaamme silmämme\nhetkeksi toisaallepäin.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKuuden virstan päässä eteläänpäin Lahvartin talosta oli Wellin talo.\nWellin Antti oli yleisesti tunnettu rikkaaksi mieheksi ja oli\nmetsänvartija Tommin paras ystävä. Wellin Antilla oli yksi ainoa poika,\njoka isän kuoltua oli perivä kaiken hänen omaisuutensa. Tahvo, tämä oli\npojan nimi, oli rehevä ja terveennäköinen mies, mutta aika laiskuri.\nKapakassa hän kyllä ymmärsi nahkaansa panna, mutta hänen kätensä eivät\nsaaneet pärettäkään tehdyksi.\n\nTahvo kävi nyt yhdelläkolmatta ja hänen isänsä rupesi hänelle vaimoa\nhankkimaan. Jo ammoinkin oli Antti luonut silmänsä Tommin tyttäreen ja\njos jollakin tavalla kehunut häntä pojalleen. Tahvosta ja Leenasta piti\npariskunta tuleman, se oli Antin ja Tommin mielessä niin varmana asiana\nkuin amen saarnan lopussa. Ja mikä voisi siis esteenä ollakaan? Ei\nmikään? Antti ja hänen vaimonsa, kuten myöskin Tommi ja hänen vaimonsa,\npitivät tässä kohden yhtä mieltä, ja nuori Tahvo veti kyllä siipiänsä\nLeenan ympäri ja sanoi häntä morsiameksensa. Wellin Antti oli pappilan\nmuonamies; talosta ei maksettu paljon veroa, eikä isäntää ajettu\ntalosta pois, mikä siis hätänä? Kun Antti tarvitsi puita rattaisiin\ntahi muutoin oli ainepuitten tarpeessa, meni hän Tommin luo, pullo\nviinaa taskussa tulijaisiksi; sieltä vei hän sitte kotiin aivan\nkuormallisen puita. Kun talvella taas metsänvartija oli olkien tarpeessa\nteki hän vuorostansa samaten, ja sillä lailla vastavuoroiset\npalvelukset ja avut pysyttivät ystävyyden. Eräänä syksypäivänä noin\nkolme vuotta sen jälkeen, kuin Risto, kuten edellisessä luvussa olemme\nkertoneet, oli kirjoittanut uuden välikirjan alle, istuivat Antti ja\nTommi taas vanhan tavan mukaan viinapullon ääressä nahkaansa\nkostuttamassa. Tuo kallis perunavesi oli kielen paulat irroittanut, ja\nkilvan juteltiin. Antti kiitti poikaansa ja Tommi kiitti tytärtänsä.\nViimein sanoi Antti:\n\n\"Tänä talvena teemme iloiset häät; minun poikani on 24 vuoden vanha, ja\nsinun tyttäresi 20 vuoden, nyt annamme heidän mennä naimisiin, eikö\nniin?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\nKädet lyötiin yhteen, ja vahvikkeeksi juotiin vielä lasillinen viinaa.\n-- Näin solmesivat isät lasten asemesta lemmenliiton, mutta missä\nolivat lapset itse? Tahvo istui kapakassa korttikirjaa lukemassa ja\nLeena toimitti talouden askareita.\n\n\"Kuule Antti, jos voisit antaa poikasi minulle kotivävyksi. Poikaa ei\nole minulla, ja vaimoni jää aivan tuettomaksi, jos tyttäreni talvella\nmenee pois talosta,\" sanoi Tommi.\n\n\"Aivan yksi on minunkin laita,\" vastasi Antti, \"mutta kaikkein paras\nolisi, jos lapset häitten perästä olisivat toisen vuoden meillä ja\ntoisen vuoden teillä.\"\n\nLeena astui nyt tupaan kantaen erittäin kauniisti tehtyä arkkusta\nkädessään ja sanoi:\n\n\"Rakas isäni, katso mikä onni minulle tänään on joutunut. Tuntematon\nmies antoi minulle tämän arkkusen, ja tässä on kirje, jossa se minulle\nlahjaksi annetaan. Sangen kaunista työtä, katso kuinka puhtaasti\nkiilloitettu. Jo kauan olen tämmöistä huiviarkkusta halunnut, ja nyt\nsain tämän aivan odottamatta.\"\n\nAntti katseli arkkusta ja sanoi hiljaan Tommille: \"Varmaankin on\npoikani teettänyt tämän.\"\n\n\"Saattaa olla. Mutta eikö kirjeessä mainita antajan nimeä? Leena!\nannapas kirje tänne.\"\n\nTommi otti kirjeen ja luki:\n\n      Kunnianarvoisa metsänvartijan kukka!\n\n  Älkää panko pahaksi, että vähäisellä anteella tahdon Teitä\n  vähän ilahuttaa. Pitäkää arkkusta minun muistokseni.\n\n                                    _Teidän kunnioittajanne_.\n\n\"Vielä hullumpaa, ei nimeä eikä asuinpaikkaa, ei päivälukua eikä mitään\nmuuta. -- Kuka on tuo tuntematon kunnioittaja, Leena?\"\n\nLeena loi silmänsä maahan ja sanoi: \"En minä tiedä?\"\n\n\"Sen on Tahvo lähettänyt,\" sanoi Antti.\n\n\"Sano hänelle paljon terveisiä, ompa tämä todellakin sangen kaunis\nteos.\"\n\nAntti hoiperteli kotiinpäin ja Tommi katsoi hänen jälkeensä; yhtäkkiä\nhuomasi hän Lahvartin Riston tulevan taloonpäin. Häntä hän ei ollut\nkolmeen vuoteen nähnyt, ja nyt tuli hän suoraan hänen taloonsa.\n\nRisto astui vakavin askelein metsänvartijan luo, tervehti häntä\nnöyrästi, rupesi juttelemaan yhtä ja toista, otti sikaritukun taskusta\nja tarjosi Tommille. Tämä otti sikarin, sytytti sen ja sanoi:\n\n\"Mutta mitä oivallista lajia!\"\n\n\"Kävin hiljan kaupungissa kauppakirjalleni kiinnitystä hankkimassa sekä\nrahaa maksamassa, ja ostin silloin pari tukkua.\"\n\n\"Mille kauppakirjalle?\"\n\n\"Talon kauppakirjalle; varmaankin olette kuulleet että olen Lahvartin\ntalon ostanut.\"\n\n\"No Jumal' auttakoon, en yhtään; mutta mistä niin paljon rahaa sait?\"\n\n\"Olen koonnut ja kerännyt, tehnyt työtä ja nähnyt vaivaa, kunnes niin\npitkälle pääsin. Täydessä kunnossa ei maja vielä ole, mutta muutamien\nvuosien kuluessa se ehkä on. Kartanon herra käski minun tulla Teidän\nluoksenne pyytämään Teitä tulevana perjantaina tulemaan talooni, mihin\nmyöskin herra ja metsäherra silloin saapuvat, koska metsälohko vielä on\nannettava minulle lisäksi. Tehkää siis hyvin ja tulkaa vähäksi ajaksi\nvieraakseni. Te olette minun naapurimieheni, ja minä toivon voivamme\nelää hyvässä sovussa. Ensimmäiseksi ystävyyden osoitteeksi annan Teille\ntämän sikarilaatikon\".\n\nTommi oli maajas sikareille kuin vuohi suolalle. \"Kiitoksia,\nkiitoksia,\" lausui hän ja kiirehti tupaan. \"Leena, Leena! Lahvartin\nRisto on ostanut talon perinnöksi! Hän on par'aikaa pihalla ja antoi\nminulle laatikon sikareja. Hei vaan! nyt saan taas hyviä kautsuja\nvetää!\"\n\nLeena kiiti tuvasta pihalle, ujosti astui hän edemmäksi, mutta Risto,\njoka jo oli havainnut hänet, meni häntä vastaan ja tervehti häntä\nlämmöllä.\n\nLeena sanoi: \"Armas koulutoveri, kuten isä sanoo, olet sinä nyt\nomavastainen talonisäntä, Jumala antakoon sinulle onnea elääksesi\nviisaasti omassa tuvassasi omalla luvallasi. Sydämestäni kiitän\narkkusesta.\"\n\nKyynelherneet vierivät hänen poskillensa ja täynnänsä ääretöntä riemua\noli hänen sydämensä, kun hän nyt piti vapaan miehen käden kädessänsä.\nYksi ainoa sana Riston suusta olisi ollut kylläksi saattaakseen Leenan\nlankeemaan hänen kaulaansa, mutta Risto ei vielä tahtonut sanallisesti\ntunteitansa ilmoittaa, hän ainoastaan puristi neidon kättä ja lausui:\n\"Pidä hyvänäsi, kyllä pian taas näemme toinen toisemme.\" Leena juoksi\naittaan, mutta katsoi mennessään tuon tuostakin taaksensa. Aitassa\nrukoili hän hartaasti vesissä silmin Jumalata antamaan hänelle Riston,\neikä ketäkään muuta mieheksi.\n\nTommi tuli jälleen ulos ja rupesi juttelemaan ystävällisesti Riston\nkanssa. Viina oli kaikki vainon tunteet hävittänyt ja sikarinsauhu oli\nentisten eripuraisuuksien muistot tuuleen haihduttanut. Risto jätti\nhyvästi ja samosi kotiinpäin.\n\nIllalla istui metsänvartija Tommi takan ääressä hyvää sikaria\npolttamassa. \"Oh, kuinka hyvä ja makuisa sauhu, aivan kuin vesileipä.\nNoh, tietääpi Risto, missä hän rautaa takoo. Minä tahdon jakaa hänelle\nkauniin metsänlohkon, sikarilaatikko on kartanonherran kukkarosta\nlähtevä; mutta mistä on hän näin lyhyen ajan kuluessa rahan saanut?\nMinä en ole kuullut puhuttavan hänestä mitään pahaa -- puhumatta tuosta\npienestä kiusasta, jonka hän minulle teki. Olisi ehkä ollut parempi,\netten olisi kaivannut hänen päällensä, nyt on hän kaikesta orjuudesta\npäässyt irti ja on vapaa mies yhtä hyvin kuin minäkin. Tahvo on rikkaan\nmiehen poika ja tulee tänä talvena vävykseni; jos Antti ja minä panemme\nrahamme yhteen, niin ostamme kyllä paljoa isomman talon ja sitte\nmuhkeat häät! Kun lastemme luona vieraissa käymme, olemme aivan kuin\nomassa kodissamme, ja kun Antti ja minä vanhoiksi käymme, kylläpä ne\nmeille suojaa antavat, ja rahaa on meillä kyllä vielä sen verran, että\nsaamme yhdessä pullon viinaa kulahuttaa kulkkuhumme. Katri ja Leena,\nmitä arvelette siitä, jos tulevana talvena häitä tehtäisiin?\"\n\n\"Ken häitä tekisi?\" kysyi Leena arasti.\n\n\"Ken häitä tekisi? ken? Minä metsänvartija Tommi, minä juuri teen\nhäitä. Sinä, tytär, olet kahdenkymmenen vuotias, on jo aika tullaksesi\nhunnun alle,\" sanoi Tommi vakavasti.\n\n\"Jätä turhat puheet toistaiseksi,\" sanoi Katri, \"tänään on pääsi hiukan\nraskas, että tiedä mitäs sanot.\"\n\n\"Enkö tiedä mitä sanon? tiedänpä kyllä, tiedän tulevana talvena häitä\npidettäväksi, tiedän minun juuri olevan se, joka häät panen toimeen ja\nvielä päälliseksi omaan talooni. Leena, toimita siksi häälahja-arkkusi\ntäydeksi.\"\n\n\"Isä, jätä naljanteko sikseen, minulla ei ole vielä kosijatakaan, kuka\nsiis laiskasta metsänvartijan tyttärestä huolisi,\" sanoi Leena nauraen.\n\n\"Mitä hullutuksia, sinäkö laiska olisit, kuka semmoista on rohjennut\nnimetä? Kuule siis, sinulla on kosija, hoikka kuin honka, tukeva kuin\ntammen tyrni, punainen kuin aurinko, rikas kuin kulta-omena, joka sinua\nrakastaa kuin mettä; muutoin hän ei olisi sinulle tänään lahjoittanut\nmorsiuspuku-arkkusta. Isän kanssa on asia selvillä, kylläpä poikakin\npian tulee asiata suorittamaan. Nyt käsität ehkä jo, kuka sinun tuleva\npääsi on oleva,\" höperöitsi Tommi.\n\n\"Rakas isä, jätä naljanteko sikseen ja pane maata; sinun pääsi on\ntänään vähäsen sekainen, sentähden pyörii siinä kaikenlaisia tuulesta\notettuja häätuumia,\" sanoi Leena rukoilevalla äänellä.\n\nSilloin kolahutti Tommi nyrkkinsä pöytään, niin että tupa tärisi, ja\nkatseli suurilla silmillä Leenaa.\n\nVaaleana ja vapisevana seisoi Leena isänsä edessä, jonka sanat\nilmoittivat todentekoa, ja lausui totisella äänellä, vaikka naurusuin:\n\"Rakas isä, jätä tänä iltana velli velliksi ja puuro puuroksi, minusta\nei tule velli- eikä puuroastia, nuot miehet ymmärtävät käytellä\nainoastaan viina-astiata, mutta eivät metsänvartijan Leenaa.\" Sitä\nsanottuansa juoksi hän kamariin.\n\n\"Mikä sinun sentähden on tänä iltana?\" sanoi Katri pahoillaan, \"nyt\nolet tuumamme ilmaissut ja siten kaatanut sangollisen vettä tuleen.\nTahvo näkyy olevan Leenalle aivan vastenmielinen. Eräänä päivänä puhuin\nhänen kanssansa vähäsen Tahvosta, mutta Leena sanoi häntä\njuoppolalliksi.\"\n\n\"Mitä, mitä, juoppolalliko? Minkälaisen juoppolallin hän siis tahtoo?\nhäh häh?\"\n\n\"Rauhoitu nyt ukkoseni ja mene levolle; loruillasi olet jo karkoittanut\nainoan lapsesi unen.\"\n\n\"Lähtekäämme sitte makaamaan, mutta Tahvon vaimoksi on Leena tuleva, ja\nminä ja Antti ostamme heille aika talon.\"\n\nTommi viskautui vuoteelle; mutta kamarissa itki Leena katkerasti. \"Isä\ntahtoo naittaa minut juopolle, kortinlyöjälle ja yöjalkalaiselle. Voi,\nisä, sinä et tiedä mitä tänään puhuit; Jumala antakoon sen sinulle\nanteeksi ja johdattakoon mielesi paremmalle tolalle, -- mutta tuota\ntuumaa minä vastustelen kuolemaani asti; Tahvo ei saa tulla likellekään\nminua, vaikkapa olisi kymmenenkin kertaa kauniimpi ja rikkaampi. Olen\nusein tehnyt pilkkaa hänen tyhmyydestään ja nauranut hänelle, ja isä\nluuli kai tuota rakkaudeksi. Pysy minusta erilläsi, Tahvo, ja etsi\nitsellesi vaimo mistä itse tahdot; ota se, jota jo monta yötä rakkaasti\nolet kysellyt; mutta jää'ös minua näkemättä ja käteeni puuttumatta.\nIsä, sinun silmäsi ovat nyt pimeät, mutta ehkä tulee aika, jolloin\nsuomukset sinun silmistäsi putoovat. Varjele sinä, rakas taivaallinen\nisä, minua onnettomuudesta.\"\n\nKatri meni tyttärensä luo ja tapasi hänet itkemästä. Leena heittäytyi\näitinsä kaulaan ja rukoili: \"Rakas äiti, kallis äiti, sinähän olet\nminun oma äitini, sinäkin olet kerran ollut nuori ja rakastanut,\nvarjele minua isältä ja Tahvolta!\"\n\n\"Älä nyt, tyttäreni, ole mieletön. Isä on tänään vähäsen sekopäinen ja\nloruilee semmoista mistä kyllä vielä olisi ollut aikaa puhua; mutta\nTahvo on todellakin sinun vertainen mies, ja meille olisi hyvin\nmieliksi, jos teistä aviokunta tulisi.\"\n\n\"Oi, äiti, rakas äiti, älä enää Tahvon nimeä mainitse, hänelle minä en\nmene eläessäni, vaikkapa minua rautakahleissa vihittäväksi vietäisiin.\"\n\n\"Ja kuitenkin täytyy sinun mennä, se on isäsi tahto ja minun toivoni,\nja isä ja Antti ostavat teille perintötalon, missä saatte elää kuin\nlinnut paratiisissa,\" vastasi äiti tyynesti.\n\n\"Vaikka ostaisivat minulle koko taivaan, jään kuitenkin Tahvolle\nkylmäksi, taikka saatte ennen häitä viedä minut morsiuspuvussani\nkalmistoon. Odottakaa vielä vähäsen, kyllä minunkin vuoroni tulee, ja\nantakaa silloin siunauksenne siihen.\"\n\n\"Mikä siis Tahvossa vikana?\"\n\n\"Tahvo on aika konna ja laiskuri, lentää öillä nahkasiiven tavalla ja\nistuu kaikki pyhäpäivät viinapullon ja korttien ääressä,\" vastasi\nLeena. \"Äiti, sydämeni on pakahtumaisillaan, ajatellessani Tahvoa,\"\nsanoi Leena itkien.\n\n\"Noh, kelle sitte tahdot mennä?\"\n\n\"Rakas äiti, odottakaa vielä vähäsen, kyllä minunkin vuoroni tulee\nkutsumattakin, ja antakaa silloin minun mennä, älkääkä kieltäkö.\nMieleni mukaisen kanssa olen onnellinen, mutta Tahvonne kanssa olen\naina ja ikuisesti onneton.\"\n\n\"Mutta miksikä olet tänään niin hyvällä mielin Tahvon arkkusen vastaan\nottanut? sillä olet jo antanut hänelle yhden sormen.\"\n\n\"Tahvonko? Ei äitini! Tahvo ei ymmärrä sellaista arkkusta tytöille\nantaa; hän ehkä pehtaroitsee tänään kapakan mudassa lyöden unessa\nkortteja ja lähtee sitte kyliä kuljeksimaan, mutta arkkusestani hän ei\ntiedä, ei niin mitään. Kylläpä arkkusen antaja kerran itsekin tulee\nviedäkseen arkkusta saajoinensa pois metsänvartijan luota. Minä en vielä\nhäntä tunne, mutta hän tulee, usko se, äiti.\"\n\n\"Ihmeellinen tytär, sinä et tahdo tarttua omaan onneesi kiinni; mutta\njos me emme tyydy arkkusen antajaan, ja sinä juokset suoraa tietä\nonnettomuuden kitaan, mikä sitte neuvona?\"\n\n\"Olkaa huoleti siitä; etenkin sinä, äiti, olet vielä hyppelevä ilosta.\nAuta minua sentähden tuosta Tahvon tuumasta vapaaksi ja koeta\nkäännyttää isän ajatukset toisaallepäin,\" vastasi tytär suudellen äidin\nkättä.\n\n\"Kuka sitte on tuon arkkusen antanut?\"\n\n\"En vielä tunne häntä, mutta olen varma siitä, että hän on oleva minun\nja teidänkin mielenne mukaan.\"\n\n\"Parasta on että nyt panet maata,\" sanoi äiti, \"näytät olevan vähän\nhöperöpäinen. Tunnetun kultakappaleen heität luotasi tavoittaaksesi\ntuntematonta multakappaletta -- viimein et saa kultaa etkä multaa\nkyljen lämmittäjäksi.\"\n\n\"Mutta varjele minua, rakas äiti, Tahvolta; muuta minä en pyydä\nsinulta.\"\n\nÄiti meni levolle, mutta vielä kauan valvoi Leena tuskissaan, kunnes\nuni viimein ummisti hänenkin silmänsä.\n\nMutta missä oli nyt sulhanen Tahvo?\n\nKapakassa kumppaniensa kanssa istui hän rommipullon ääressä kortteja\nkääntelemässä, eikä ajatellut Leenaa eikä äitiänsä Annaa, vaikka kyllä\nmolemmat samaan aikaan hänen tähtensä tuskissaan ja huolissaan\nvalvoivat.\n\nKeskiyöllä nousi hän, viskasi kortit pöydälle, kynsi korvuksiaan ja\nsanoi: \"Olen tänä iltana kadottanut viisi ruplaa, kyllä toiste ne\ntakaisin voitan.\"\n\nHän hoiperteli kotiinpäin. Mutta matkalla väsyivät hänen jalkansa, ja\noja otti hänet rakkaalla syleilyllä helmaansa, missä hän veti sitkeätä\nunta seuraavaan aamuun asti. Kotia tultuansa sai hän isältään ankaria\nnuhteita ja hoiperteli sanaakaan vastaan sanomatta työlle. Emo Anna\nrukoili isää siksi kun tämä heitti murisemisen, ja päivällis-aikana\nmeni kaikki taas vanhaa menoansa.\n\nIllalla samana päivänä kutsui Antti poikansa luokseen ja sanoi: \"Sinun\npitää tulevana talvena mennä naimisiin, tämmöinen elanto ei käy\npäihinsä; sinä kuljeskelet ympäri kyliä, syöt ja juot varojamme, etkä\nhuoli meidän etkä omasta elämästäsi. Naineella miehellä on huolensa ja\nmurheensa, jotka estävät häntä heittäytymästä mailman laineisin.\nNaimaton taas kuljeskelee kuin ilkeä susi ympäri maita, eikä huoli\nvaroistaan eikä kunniastaan. Sinun tuleva vaimosi on metsänvartijan\nLeena, jolle eilen lähetit tuon kauniin arkkusen.\"\n\n\"En minä ole mitään arkkusta metsänvartijan luo lähettänyt, mutta hänen\ntyttärensä on kaunis ihminen ja sopii kyllä minunkin mielestäni\nvaimokseni,\" puhua höperteli Tahvo.\n\n\"Kaunis hän on; me olemme eilen sopineet kaupasta ja ennen joulua\nlähdemme varsinaiseen tavanmukaiseen kosintaan; mutta sinun pitää nyt\nkaikilla tavoin mielistellä Leenaa ja antaa hänelle joku vähäinen\nlahja,\" sanoi Antti. \"Kyllä koetan, mutta en tiedä mitä hänelle pitää\nlahjoittaman.\"\n\n\"Pari kaunista huivia ja esiliinaa riittää kyllä aluksi.\"\n\n\"Kyllä minä tahtoanne noudatan!\" sanoi Tahvo haukotellen ja meni\nkamarista ulos, mutta itsekseen hän arveli: \"nyt ne minua väkisin\npakottavat naimisiin menemään, mutta Leena on aimo pala, ja jollen minä\nhäntä ota, noukkii joku muu hänet. Isä on pannut asian alkuun, nyt voin\npelotta Leenaa lähestyä; jumal'auta! kuinka sukkelasti hiiri nyt\njuoksee kissan suuhun. Noh, niinhän on rikasten laita aina, ja isäni on\nkyllä rikas mies.\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nLahvartin Risto oli nyt rahalla lunastanut itsensä, tahtonsa ja majansa\norjuudesta ja vallanalaisuudesta vapaaksi; nyt vasta saattoi hän ilolla\nruveta työhön; mitä hän nyt teki, teki hän itselleen. Talon vuokra ei\nnyt enää noussut talon vaurastumisen mukaan, nyt kävi kyllä tarttuminen\nkirveesen, höylään ja savilapioiseen sekä majan muuttamiseen\ntodelliseksi ihmisasunnoksi. \"Noh, eivätkö siis meidän talomme ole\nihmisten asuttavia?\" kysynevät meidän vuokramiehemme. Siihen vastaan\nsuoraan: \"olen Tarton, Veron, Tallinnan ja Pernon kaupunkien seuduilla\npaljon matkustanut, ja useissa vuokrataloissa viettänyt yötä ja saanut\ntarpeeni ruokaa; oikeata ihmisasuntoa en ole vielä siellä nähnyt, mutta\nsitä vastoin kyllä monesti Viliannin seuduilla perintötalojen\nisännillä. Tarkemmin kuulustellessani syytä tähän olen aina saanut\nsaman vastauksen: Kelle me tekisimme? kelle rakentaisimme? Lyhykäinen\nvuokra-aika sitoo käsiämme.\" Ja tämä on toden totta, ja te olette aivan\noikeassa. Kansamme asunnot ovat enimmästä vielä orjan hökkeleitä ja\njäävät siksi, kunnes koko maa rahalla on lunastettu. Armollinen keisari\non meidät itse kyllä orjuudesta ja kahleista päästänyt, mutta maa on\njäänyt kahleisin ja saadaan ainoastaan rahalla lunastetuksi.\n\nMitä enemmän Viron kansa ostaa talon- ja kartanonmaata perinnöksi, sitä\nsuuremmaksi kasvaa sen valta maan suhteen, ja mitä enemmän se poikiansa\nja tytärtänsä korkeimmissa kouluissa kouluttaa, sitä enemmän\nraukenevat tyhmyyden kahleet. Sentähden eteenpäin, eteenpäin tukevin\naskelein maan perinnöksi ostamisessa ja lasten kouluttamisessa.\n\nLahvartin Risto oli viiden kolmatta vuoden vanha. Hän oli tukeva ja\nvahva mies, ja terveys loisti hänen kasvoistaan. Hänen oli onnistunut\nlyhyen ajan kuluessa ostaa talonsa perinnöksi ja nyt saattoi hän ruveta\ntyöhön.\n\nHuoneen päätyseinän eteläpuolelle teki hän parhaan omenatarhansa,\nsyksyllä istutti hän siihen vielä kaksikymmentä omenapuuta lisää sekä\njoukon marjapensaita ja teki aidan ympäri, pihan jakoi hän niin,\netteivät elukat enää päässeet huoneen edustalle sekä istutti tämän\nympäri muutamia vahtera- ja jalavapuita. Itse tuvan suhteen hän ei\nvoinut mitään parannuksia tehdä, mutta kamaria tuvan takana rupesi hän\nkorjailemaan. Hän veisti seiniä sisäpuolelta sileiksi, löi niihin\npieniä puunappuloita, kalkitsi ne sitten aivan sileiksi ja viimeiseksi\nvalkaisi ne. Kamariin hän vieläkin teki lautapermannon[10] ja silitti\nsen niin tasaiseksi, että sitä kerta kuukaudessa sopi märällä rievulla\npestä, Riston suurin vihollinen oli savu. Huoneuksessa ei ollut\nsavutorvea, savu siis tunkeusi joka paikkaan ja oli silmille ja\nkeuhkoille vahingoksi. Myös sitäkin vastaan keksi hän keinon. Hän repi\nvanhan muurin maahan, osti kartanon herralta tiiliä ja rakensi sijaan\npienemmän, mutta kymmenen kertaa enemmän lämpöä antavan tulisijan. Sen\nviereen jätti hän vähäsen välipaikan, johon hän muurasi kaksi pataa\nsisään, ja mistä torvia, jotka vähällä puunkululla täydellisesti\nlämmittivät kamarin, johdettiin. Kaikki savu meni nyt savutorven kautta\ntuvasta ulos. Kyllä hänen äitinsä usein pyysi häntä olemaan noin paljon\nuudistuksia tekemättä, mutta Risto vastasi: \"Äitiseni, nyt on meillä\noma tupa, nyt saatamme parempaa elämää aloittaa.\" Martinpäivänä oli työ\nvalmis, ja vanha äiti löi nyt joka päivä käsiänsä yhteen, huudahtaen:\n\"Mutta kuinka kaunista ja kelvollista! Jos isä nyt nousisi haudasta,\nniin hän ei enää tuntisi majaansa. Hän kylmettyi paksussa turkissaan,\nja nyt saatamme täällä oleskella vaikka paitasillakin, ja kuitenkin\ntuntuu melkein liian lämpimältä; mutta varmaankin tuot nyt nuorikon\ntaloon. Minä olen vanha, enkä jaksa enää talon askareita hoitaa; mutta\ntuo, rakas poikani, semmoinen ihminen, jonka kanssa voin sovussa elää,\nniin saamme onnellista elämää viettää.\"\n\n\"Saapi nähdä mitä talvi mukanansa tuo,\" sanoi Risto, \"mutta työtä on\nminulla kyllälleen ollut, ja ompa vieläkin paljon tekemistä, sillä\nmeillä ei ole vielä laadullista pöytää eikä istuinta, ei vuodesijaa\neikä patjaa; näitä kaluja puuttuu vielä, ja koska kerran olen saanut\nkamarin lämmönpitäväksi ja isoilla akkunoilla varustetuksi, niin tahdon\nmyöskin pitää huolta huonekaluista. Hyväksi onneksi on isäni opettanut\nminua puutyötä tekemään; se oppi on nyt oleva meille hyödyksi.\"\n\n\"Tee poikani miten parhaaksi luulet, mutta ajattele myöskin sitä, että\nmeillä vielä on paljon velkoja; tuhannen ruplaa ei ole naljan asia.\"\n\n\"Sen minä tiedän, rakas äitini, mutta jos Jumala siunausta antaa, niin\nvelat kyllä aikanansa maksetaan. Sinä tiedät, äitiseni, että neljä\nvuotta sitte vähällä aloitin, ja nyt maksoin muutama viikko sitte 1000\nruplaa, 300 ruplaa jäi vielä meille takavaraksi. Jumalan siunaus on\nyritystäni seurannut, kaikkien enimmän on se minulle ollut avuksi, että\nkouluopettajamme on minut ymmärtäväiseksi ihmiseksi kasvattanut. Niin\ntotta, äitini, kuin nimeni on Risto, tahdon sen hänelle vielä teossa\npalkita, ja jos minua joskus kutsutaan semmoiseen kunnan virkaan, että\nminun sanani jotakin vaikuttavat, mitä maksuihin tulee, niin olen hänen\npalkastansa huolta pitävä. Yksi ihminen voi paljon tehdä, jos hän vaan\ntahtoo.\"\n\n\"Äläpä nyt, poika, ylpeäksi rupea, äläkä liian paljon viisauteesi\nluota; muutoin saatat itsellesi vihollisia, jotka sinulle enemmän pahaa\nkuin hyvää suovat ja tekevät.\"\n\n\"Ylpeys tulee tyhmyydestä, mutta viisauteen on aina luottaminen,\nmuutoin veisi tyhmyys voiton viisaudelta, ja mitä vihamiehiin tulee,\nniin ei jokainen vihamies ole meille vahingoksi, vaan usein\nhyödyksikin. Vihamiesten kanssa on usein parempi elää kuin luihujen\nystävien kanssa.\"\n\n\"Ole varoillasi, poikani, muuta en toivo.\"\n\n\"Tietysti, rakas äitini! varovaisuus on tärkeä asia elämässä ja tarkka\nhuolenpito samaten; niiden avulla olen tähän saakka tullut toimeen,\nmutta saadaan nähdä, mitä tulevaisuus mukanansa tuo. Sanoit, että minun\npitää ottaman emäntä itselleni. Ennenkuin vaimon otan, pitää asiata\ntarkoin harkita, sillä usein käypi niin, että miehen täytyy vaimon\npillin mukaan hyppiä.\"\n\n\"Se on tosi, mutta jos hyvän vaimon otat, ei ole siinä kohden mitään\npelkäämistä.\"\n\n\"Aivan niin, rakas äiti, mutta hyviä emäntiä ei ole kosolta; ihan\nsivistymätöntä vaimoa en millään lailla tahdo ottaa, ja puoleksi\nsivistyneitten seassa on paljon akanoita; perin sivistynyttä en saa,\neikä talokaan kannattaisi semmoista elättää. Sinä näet, äiti, että\nsiinä kohden olen pahassa pulassa. Yhtä olen paljon ajatellut, mutta\nhänen vanhempansa panevat varmaankin vastaan. Täytyy kuitenkin onneansa\nkoettaa.\"\n\n\"Ketä sinä ajattelet, poika, tahdotko sen minullekin sanoa?\"\n\n\"Sinulta, äiti, ei ole minulla mitään salattavana. Metsänvartijan\nLeenaa olen ajatellut.\"\n\n\"Metsänvartijan Leenaa! Poika, se tyttö on kullan arvoinen, mutta hänen\nisänsä oli miesvainajani verivihollinen ja pieksetti häntä kaksi kertaa\naivan syyttömästi. Leena on uuttera työntekijä ja sivistyksessä sinun\nvertaisesi, mutta pelkään minäkin että vanhemmat tulevat sitä tuumaa\nkaikin voimin vastustamaan, ja missä vanhempien siunaus puuttuu, siinä\nei ole onnellista avio-elämää. Metsänvartijan Leenaa vastaan ei ole\nminulla mitään sanomista, sopiihan sinun onneasi koettaa -- mutta\nkuinka Wellin Tahvon käy? Kuulin mennä sunnuntaina kirkossa sanottavan,\nettä Leena jo on Tahvon morsian.\"\n\n\"Se ei voi olla totta,\" sanoi Risto hypähtäen pystyyn, \"Tahvoa ja\nLeenaa erottaa tukeva väliseinä toisistaan, ja sitä ei käy niinkään\npian maahan repiminen, ja se on: Tahvon viinahalu ja kortinlyöminen\nsekä hänen tyhmyytensä.\"\n\n\"Saattaa olla, mutta vanhalla Wellillä on hiukan rahaa, ja sitä\nmetsänvartija ennen kaikkea rakastaa.\"\n\nÄiti ja poika erosivat toisistaan, mutta Risto oli kerrassaan syttynyt\nilmituleen.\n\nLeena Tahvon morsian? Tämä sana ajoi unen hänen silmistään ja sitoi\nhänen kätensä työn ääressä. \"Kuinka voisin Leenan tavata? Missä voisin\nhänen kanssansa asiasta puhua? Millä taivutan vanhempien sydämet minun\npuoleeni?\" Näitä kysymyksiä mietti ja aprikoitsi hän mielessään.\n\"Kirjoitanko Leenalle? Koetanko kirkkotiellä onneani? Paha kyllä, etten\nmennä suvena sitä tehnyt, kun kaksi kertaa olin Leenan seurassa; mutta\nonneani pitää minun koettaa, muutoin lentää lintu pesästä, ja minä jään\nsitä katsoa ällistelemään.\"\n\nIhminen ajattelee ja toivoo, mutta Jumala yksin määrää hänen teitänsä.\nLauantaina aamupäivällä tuli metsänvartijan Leena itse Lahvarttiin ja\nihan yksin. Lapsena oli hän usein siellä käynyt, mutta nyt hän ei\nkymmeneen vuoteen taloa ollut nähnyt. Hän oli nyt kaiteen hankinnassa.\nHän oli käynyt useissa paikoin kaidetta kysymässä, mutta kun hänen ei\nonnistunut saada, päätti hän viimein omin lupinsa mennä Lahvartin\nemännältä pyytämään. Vanha emäntä otti hänet sangen ystävällisesti\nvastaan, pakisi hänen kanssansa kaikenlaista talon askareista, näytti\nhänelle talon oloinensa, eloinensa, sekä kiitteli kaikin puolin\npoikaansa. Risto oli itse metsässä, mutta äiti ymmärsi pakinallaan\npidättää Leenaa, kunnes hän tuli kotiin. Arasti ja väristen tervehti\nRisto Leenaa, joka heti huomasi, mistä tuuli kävi. Risto näytti nyt\nLeenalle kaikki uudistustyöt ja kysyi, olivatko ne hänen mieleensä.\n\n\"Sinä elät, koulutoveri, puoleksi kuin kartanon huoneuksessa, en\neläessäni olisi voinut ajatella, että sinun olisi onnistunut sisustaa\ntätä kamaria näin somaksi.\"\n\n\"Mutta annapas, kun saan istuimeni, pöytäni, vuodesijani ja\nlaatikostoni valmiiksi, silloin kelpaisi sinun majaani nähdä,\" sanoi\nRisto.\n\n\"Kuinka minä enään saisin sen nähdä? käyn nyt ehkä ensimmäisen ja\nviimeisen kerran tässä huoneessa.\"\n\nÄiti pujahti tupaan. Risto ja Leena olivat kahden kesken.\n\n\"Nyt, taikka ei milloinkaan,\" ajatteli Risto, tarttui Leenan käteen ja\nsanoi: \"Kallis Leena,\" -- hänen äänensä värisi ja samaten hänen kätensä\n-- \"koko tämän taloni ja kaikki, mitä minulla tässä maailmassa on,\ntahtoisin ainoastaan sinun kanssasi jakaa; minä olen lapsuudesta asti\nkantanut kuvaasi sydämessäni, mitä sinä siitä arvaat?\"\n\nLeena seisoi vakaana, mutta hänen äänensä värisi, kun hän vastasi:\n\"Risto, ajattele mitä sanot. Sinä talonisäntä, ja minä vain\nmetsänvartijan tytär.\"\n\nRisto likisti Leenan rintaansa, painoi makuisan muiskun hänen\nhuulillensa, mitä Leena vähäsen vastaan ponnistelemalla sallikin, ja\nlausui: \"Leena, sano tänään Jumalan edessä, tahdotko vaimokseni tulla\nja minun kanssani jakaa kaikki, mitä elämä saattaa mukanansa tuoda,\nanna vastaus.\"\n\n\"Tahdon, Risto,\" sanoi Leena juhlallisesti, \"olen aina pitänyt sinua\nrakkaana, mutta minun isäni ja sinun äitisi ovat sitä kuolemaan asti\nvastustavat.\"\n\n\"Minun äitini ei, ole siitä varma, Leena!\"\n\nÄiti astui nyt kamariin, Risto työnsi Leenan, joka seisoi punaisena\nkuin äyriäinen, äitinsä puoleen ja sanoi: \"Äiti, tässä on tuleva\naviopuoleni, nykyinen morsiameni, jonka tähden minä yöt ja päivät olen\ntyötä tehnyt ja vaivaa nähnyt. Jumalan silmien edessä on hän nyt\nluvannut olla morsiameni, hän pelkää vain sinun sitä vastustavasi.\"\n\nVanha äiti otti Leenan syliinsä, antoi hänelle suuta ja sanoi: \"Terve\ntulemasta, tyttäreni; Jumalan siunaus olkoon teidän kanssanne!\" Leena\npainui vanhan äidin rintaan ja itki kuin lapsi. Ei eläessään olisi hän\nvoinut uneksiakaan tänään tulevansa morsiameksi ja vieläkin vapaan\nmiehen morsiameksi. Hänen sydämensä oli riemua täynnään ja ilosta\npakahtumaisillaan, niinkuin Ristonkin. Kauniilla, valkealla vaatteella\nkatetulle pöydälle oli pian puhtaat ruoka-astiat asetettu ja kaikki\nkolme istuutuivat pöydän ääreen, ja varmaankin lauloivat Jumalan\nenkelit: Ja rauha maassa!\n\n\"Helluntain aikana vietämme häät, jos Jumala suopi. Siksi tahdon panna\ntaloni ja majani täydelliseen kuntoon ja astukoon sitte vaimoni talon\nkunniaksi siihen sisään.\"\n\n\"Ja minä tahdon tehdä mitä suinkin voin kaunistaakseni sitä vielä\nenemmän,\" sanoi Leena, \"mutta vaikein asia on suostuttaa isääni tähän;\nhän tahtoo naittaa minut Wellin Tahvolle, ketä minä en silmissäni\nkärsi, mutta koettakaamme onneamme. -- Tuleva talvi on tuova minulle\npaljon kärsimistä ja taistelemista, mutta ole pelkäämättä, Risto; sinun\nkanssa onnellinen Lahvartissa, taikka ilman sinua kalmistossa, -- se on\nmielessäni varma asia.\"\n\nNuoret rakastavaiset lupasivat toisillensa pitää asiata salassa häihin\nsaakka, ja riemumielin sanoi Leena jäähyväiset. Matkalla hän yhä\najatteli: \"minä olen tänään kosimassa käynyt ja morsiameksi tullut, ken\nsemmoista ennen on kuullut; mutta mitenkä isäni suostutan?\"\n\nLeenan saapuessa kotiin tuli isä häntä vastaan ja sanoi: \"Missä tänään\ntoki kyliä juoksentelet? Aioin jo tulla sinua etsimään. Mistä kaiteen\nsait?\"\n\n\"Lahvartista,\" vastasi Leena.\n\n\"Oletko hullu, tyttö,\" kiljaisi isä, \"kävitkö Lahvartissa?\"\n\n\"Kävin kyllä, onko se sitten niin kummallinen asia?\" kysyi tytär.\n\"Lahvartin vanha emäntä on kaikkein ystävällisin ihminen ja ensimmäinen\nkankuri näillä seuduilla.\"\n\n\"Sinä kävit Lahvartissa ja olit koko tämän ajan siellä?\"\n\n\"En suinkaan, isäni, minä kävin useissa paikoin kysymässä, mutta kun en\nsaanut, ei ollut viimein muuta neuvoa, täytyi Lahvarttiin mennä\nonneansa koettamaan.\"\n\n\"Ja sinä sait Lahvartista kaiteen?\"\n\n\"Aivan niin, Lahvartista sain; he ovat nyt onnellisempia ihmisiä kuin\nme, heidän kamarinsa on sata kertaa lämpöisempi ja puhtaampi kuin\nmeidän, ja kuinka kauniin takan ja keittopesän Risto on tehnyt, ja\nkuinka ymmärtäväisesti hän on istuttanut omenapuut hedelmätarhaansa;\nsen sanon: oppinut mies tekee oppineen työtä, mutta oppimaton jää\nvanhan sonta-aukkonsa viereen istumaan. Söin myöskin päivällistä\nLahvartissa ja niin kauniisti ja puhtaasti katetulta pöydältä?\"\n\n\"Ja Risto söi sinun kanssasi yhdessä?\"\n\n\"Niin tietysti, olihan hän koulukumppanini pitäjänkoulussa, ja jo\nsilloin söimme yhdessä samasta astiasta ja joimme vettä samasta\nsangosta; eihän siis mitään ihmettelemistä, jos nyt kymmenen vuoden\nkuluttua taaskin kerran koetamme samaa; sen sanon: Risto on\nymmärtäväinen mies.\"\n\n\"Hitto vieköön teidät ja teidän pitäjänkoulunne; aina viskaat sinä sen\nvasten silmiäni; paljon mieluisemmin olisin sinulle kymmenen kaidetta\nostanut, kuin olisin suonut sinun tänään menemäsi Lahvarttiin sitä\nhakemaan; soisin, että huomenna sen palauttaisit.\"\n\n\"Eikö se ole aivan tarpeetonta, rakas isä? Kun kangas päästetään\npuista, vien sen kyllä takaisin ja kiitän lainasta. Lahvartin eukko\nantoi sen aivan mielellään; muistatko kuinka hyviä sikareja Risto toi\nsinulle? he eivät näy pitävän mitään vihaa meitä vastaan.\"\n\n\"Ja sinä kävit Lahvartissa? Sitä en olisi minä sinä ilmoisna ikänä\ntahtonut, älköötkä sinun jalkasi koskaan enää sinne menkö!\"\n\n\"Älä nyt, rakas isä, suutu; jos olisin tiennyt tuon käynnin olevan noin\nsinun mieltäsi vastaan, en olisi sinne mennyt.\"\n\n\"Se on oikein sanottu. Mene nyt saunaan, äitisi on jo siellä sinua\nodottamassa -- mutta älä enää juokse Lahvarttiin.\"\n\nLeena meni saunaan. Äidin ensimmäinen kysymys oli, mistä Leena oli\nkaiteen saanut.\n\n\"Lahvartista,\" oli tyttären vastaus.\n\n\"Sinne ei olisi sinun tarvinnut mennä.\"\n\n\"Mistä sen siis ottaisin? Maanantaina on aikomus kangasta luoda, panna\nkaiteesen ja niisiin.\"\n\n\"Se on kyllä tosi, mutta Lahvartin väki vihaa meitä.\"\n\n\"Sitä minä en ensinkään usko. He ottivat minut erittäin ystävällisesti\nvastaan, näyttivät minulle talon kaikkine katuineen, kapineineen,\nsyöttivät minua kunnollisesti, ja suoraan sanon sen: en ole eläessäni\nmissään niin suloisia hetkiä viettänyt ihmisten seurassa, kuin tänään\nLahvartissa ja he ovat nyt vapaita Virolaisia.\"\n\n\"Tytär, sinä houraelet, mekin olemme yhtä vapaat kuin Lahvartin väki.\"\n\n\"Se ei ole totta! Meillä ei ole kämmenenkään alaa maata, mitä voisimme\nomaksemme sanoa; vapaa mies vapaan maan isäntänä on minun mielestäni\nsuuressa kunniassa pidettävä.\"\n\n\"Siis ehkä tahtoisit vielä Lahvarttiin emännäksi asettua, jospa vaan\nRisto tulisi hakemaan.\"\n\n\"Tahtoisin tuhat kertaa mieluisammin kuin Wellin taloon. Wellillä ei\nole mitään muuta kuin lavea suu ja suuret sanat, mutta Lahvartin olo ja\nelo pitäisi sinun näkemän! Sen sanon, jos ne näkisit, et\nsilmänräpäystäkään enää empisi, vaan, jos Risto minut sinulta\nvaimoksensa pyytäisi, olisit heti valmis suostumaan.\"\n\n\"Sinä olet aivan hourupäinen. Varmaankin on Lahvartin emäntä sinulle\njotakin noidankeitosta kypsyttänyt, sen avulla kahlehtiakseen sinua\npoikaansa.\"\n\n\"Rakas äiti, noidankeitoksia ei osaa kenkään kypsyttää; ne kypsyvät\nainoastaan sydämessä hyväin sanojen kautta; missä sydän sydäntä\nvetoraudan voimalla puoleensa vetää, siellä on armastuksella asuntonsa,\nvaikka rahoja ja varoja puuttuisi. Rakas äiti, sinä voit minut\nonnelliseksi tehdä, jos noidankeitoksen kypsytät, jolla kävisi meidän\ntalomme Wellin Tahvolta varjeleminen; sitä ihmistä minä en jaksa\nsilmilläni nähdä.\"\n\n\"Menkäämme tupaan ja heretkäämme lörpöttelemästä. Tahvo ei ole vielä\nkäynyt kosimassa, ja Lahvartin Ristolle me emme sinua anna, vaikka hän\nolisi Tahvoa sata kertaa rikkaampi.\"\n\n\"Jos on aikomuksenne väkisin pakottaa minua naimisiin, niin sanon nyt\nheti, että minä tänään viimeistä päivää olen teidän kattonne alla.\nKauppatavarana te ette saa minua pidellä.\"\n\n\"Kenenpä sitten oikein luulet sinulta lupaa kysyvän,\" sanoi äiti\nkiukustuneena, \"me olemme sinun vanhempasi, ja meidän käskyämme\nnoudattaen on sinun meneminen sille miehelle, jonka me sinulle\nmääräämme. Tuota säveltä lauloin minäkin kerran, mutta nyt kiitän\nJumalata siitä, että olen metsänvartijan emäntä. Meillä on leipää ja\nsärvintä kylläksi, ompa myöskin joku kopeikka ollut talossa, ja tullee\nvarmaankin lisää, jos Jumala siunauksensa antaa, ja yksi on myöskin\nWellin talon laita. Mutta Lahvartissa on ammoisista ajoista kurja\nköyhyys asuntoansa pitänyt, ja ken tietää millä keinoin Risto on\nhaalannut kokoon ne rahat, millä hän talon osti; rehellisesti hän ei\nnäy niitä kokoelleen.\"\n\n\"Älä, armas äitini, syntiä tee tuommoista ajattelemalla. Risto ei ole\nrahaansa varastanut.\"\n\n\"En nyt juuri sitä luule, mutta kavaluudella kiskoa itselleen on\nmyöskin syntiä, ja nyt on jo mailma kovin turmeltunut; itsekukin\nhavittelee nyt ainoastaan rahaa ja parin kymmenen ruplan edestä myypi\nihminen ruumiinsa ja sielunsa paholaiselle, kun kerran saa rahat\nsilmiinsä.\"\n\nMolemmat naiset menivät nyt huoneesen ja rupesivat hiuksiansa sukimaan,\nmutta äidin terävä silmä oli jo huomannut, että tyttären sydämessä\ntykki jotakin, jota hän ei siellä ennen ollut havainnut.\n\n\"Sinä olet levoton, tyttäreni?\" kysyi äiti.\n\n\"Levoton, niin, levoton olen todellakin sinun sanojesi johdosta. En ole\nkoskaan kuullut mitään pahaa puhuttavan Ristosta, mutta Tahvosta tietää\njo joka lapsi sata juttua jutella, ja suurin osa niistä ovat\ntodenperäisiä. Tahvo on sata kertaa viinasta väsyneenä maannut tien\nojassa, pelissä kadottanut monta kymmenistä ruplaa, ja monta yötä\nväijynyt kylän tyttöjä. Hän kiroilee ja sadattelee joka sanalta -- ja\nsemmoiselle tahdotte myydä minut. Rakas äiti, sinä olet minua vaivalla\nkasvattanut, sinun sanojasi olen aina kaikissa kohden noudattanut, ja\nnyt -- ja nyt -- nyt kaupittelette sinä ja isä minua mullikan tavalla\nja vaaditte ehkä tuopin viinaa kaupanpäälliseksi.\"\n\nKatrin kasvot kävivät lumivalkeiksi, ja tytär itki katkerasti, mutta\nkietoi rakkaudella käsivartensa äidin kaulan ympäri ja sanoi: \"Kallis\näiti, sinä voit pelastaa minut ja saattaa isäni toiseen mieleen, sinun\nkädessäsi on nyt onneni ja onnettomuuteni, eikä isän. Isälle on aivan\nyhden tekevä, ken minua kosii, Tahvoko vai Risto, kunhan vaan hunnun\nalle tulen; rakkaudesta hän vähän lukua pitää, ja minä olen jo -- minä\nolen -- minä -- minä olen jo --\"\n\n\"Mitä sinä jo olet?\" kysyi äiti vavisten.\n\n\"Minä olen -- oh äiti -- älä lykkää minua luotasi -- minä olen --\"\n\n\"Jumala auttakoon! Kallis Jumala! mikä sinun on?\"\n\n\"Minä olen teidän tietämättänne jo kihloihin mennyt, minä olen kihlattu\nmorsian -- sinun kädessäsi, äiti, on nyt minun onneni ja onnettomuuteni\n-- olen lapsuudesta saakka rakastanut Lahvartin Ristoa, ja tänään olen\najattelemattanikaan hänen morsiameksensa kihlautunut; suurimpana\nhuolenamme on nyt taivuttaa teidät tuumaamme.\"\n\n\"Noh Jumala auttakoon! Tule nyt suuri Jumala avuksi! Sinä olet\nsekapäinen.\"\n\n\"Jumala varjelkoon minua ja kaikkia ihmislapsia siitä onnettomuudesta,\nmutta mitä minä nyt täällä Jumalan ja sinun edessäsi sanon, on tosi, ja\nvielä kerran sanon: Äiti, sinun kädessäsi on onneni ja onnettomuuteni;\ntänään on Lahvartin Risto kodissansa julkisen Jumalan ja hänen äitinsä\nedessä kosinut minua vaimoksensa ja auttajaksensa elämässä, ja\nKaikkivaltiaan kasvon alla olen tänään luvannut mennä hänelle vaimoksi\ntaikka -- kalmistoon lepäämään. Tämä lupaus ei ole tämän päivän\ntunteiden synnyttämä, se on jo monen vuoden kuluessa itänyt ja\nsydämeeni juurtunut; Jumalalta olen Ristoa miehekseni pyytänyt, ja\ntänään on odottamaton sattumus saattanut hänet tunteensa ilmaisemaan ja\nminua vaimokseen pyytämään, sillä hänessäkään eivät nämä tunteet ole\ntänpäivän synnyttämiä, vaan ovat hänessä jo kauan kyteneet, muuten hän\nei olisi antanut minulle tuota kaunista arkkusta, jonka hän omalla\nkädellään on tehnyt: sinun kädessäsi on onneni ja onnettomuuteni, armas\näiti, ole minulle avullinen saattamaan Ristoa isän suosioon ja anna\nsiis isälle tieto tänpäivän tapahtumasta.\"\n\n\"Armas tytär, sinä hourailet, mene maata, huomenna on sinulla\nvarmaankin toinen juttu kerrottavana.\"\n\n\"Unta ei silmissäni ole, ja tänpäivän tapahtumuksesta ei minulla\nkoskaan ole oleva muuta juttua kerrottavana. äiti, tee tyttäresi\nonnelliseksi.\"\n\nÄiti astui ulos kamarista. Itsekseen ajatteli hän: \"Nytpä ovat asiat\ntykkänään hukassa; me olemme Tahvolle tyttäremme luvanneet, ja tytär on\nmennyt Riston kihloihin; tee nyt mitä tahdot! Onnetonta, kovin\nonnetonta oli, että tänään lähetin hänet kaidetta hakemaan, mutta\nvarmaankin ovat hän ja Risto jo koulussa valinneet toinen toisensa, ja\nvaikea on tämän tämmöisiä rakkauden siteitä katkaista. Mutta vahinko\nolisi, jos armaasta tyttärestäni tulisi Lahvartin isännän vaimo.\"\n\n\n\n\nV.\n\n\nLahvartin Risto työskenteli uutterasti suojiensa siivoilemista ja\nsisustamista; mutta Wellin talossa oli kaikki samalla kannalla, millä\nse jo isän ja isänisän aikoina oli ollut. Pirtin vieressä, jota myöskin\nriihenä käytettiin, oli sielläkin, tavallisuuden mukaan, toinen suoja\neli kamari, mutta se oli siinä kunnossa, että sitä paremmin sopi\nsianläätiksi kuin ihmisasunnoksi sanoa. Lattia oli multaa, seinät\nmustia ja hirret seinässä veistämättömiä, semmoisina, mimmoisina ne\nmetsästä tuotiin, laki musta ja hämähäkinverkkoa täynnänsä. Akkunoissa\noli neljä pientä ruutua, ja nekin oli savu siihen määrään mustentanut,\nettä ainoastaan hiukan valoa pääsi niitten läpi tunkeumaan sisään.\nPirtti eli riihi ulkopuolella kamaria oli väljä ja tilava. Nurkassa oli\niso kiuas, huonetta ympäröi laudoista seiniin tehdyt lavat, joidenka\npäällä oli olkikupoja väen makuusijoiksi. Akkunoita ei ollut. Päivällä\noli pirtin ovi selki seljällänsä ja naiset kehräsivät pirtissä turkit\nyllänsä ja kaksi paria sukkia jaloissa, kuten vielä tänäkin päivänä on\nyleisenä tapana.[11] Puhtaus ja siivo olivat siellä tuntemattomia\nvieraita, ja vanha kuten nuorikin Welli piti niitä, jotka heitä\npuhtaammin asuivat, Saksalaisina. Talonpoika, virolainen talonpoika, ei\nvoi puhtaasti asua, vaan elukoitten tavalla, se oli Wellin mielestä\nvastustamaton totuus.\n\nPiha oli yhtä likainen ja siivoton. Elukansonta valui usein oven edessä\nmonen tuuman paksuisena, ja monesti piti emäsika poikineen atriata\npöydän alla samaan aikaan kuin talon väki istui pöydän ääressä\nsyömässä, ja tätä piti talonemäntä suurena kunniana. Maidonhoidosta\nemme huoli tässä paljon puhua, mainittakoon vaan, että kun Wellin\nemäntä vei voita kaupunkiin, oli se tavallisesti rattaanvoiteen\nkaltaista, ja kärpäsien, torakkojen ja lutikoitten osaset siinä\ntäyttivät myöskin painonsa, ja emäntä puolusteli itseänsä sanomalla\nettä ruhaa varmaankin oli tiellä vankkureista tahi re'estä tunkeunut\nastiaan. Ja kuitenkin oli Wellin isäntä tukeva talonpoika ja toimelias\nmies. Mutta Wellin esi-isät olivat sillä tavalla eläneet ja vanhoiksi\nkäyneet, mikä syy sitte nykyisen polven ymmärtäväisemmin elämään, ja\nnuori Welli astui luopumatta isänsä jälkiä ja nauroi usein Lahvartin\nRiston siivoelemisia ja korjailemisia ja soimasi häntä ryysymekoksi ja\nkerskailijaksi.\n\nEnnen joulua pitivät Wellin isäntä, emäntä ja poika perheneuvottelua\nnaimisasiasta. Päätökseksi tuli: Tahvon tuli viimeisenä pyhäpäivänä\nkäydä varsinaisesti kosimassa ja neljän viikon kuluttua olivat häät\nvietettävät. Tahvon tuli ensi aluksi jäädä metsänvartijan taloon ja\nsuveksi, ennenkuin kesätyöt alkoivat, muuttaa vaimoineen Wellin taloon.\nSittemmin oli Simo Mikkelin talo ostettava, johon uusi aviokunta\nasettuisi asumaan. Kaikki hyvin kaunista, kuinhan vaan edelleen\nelettäisiin.\n\nEnnen pyhiä kävi vanha Welli kaupungissa kosiolahjoja ostamassa,\nmuutamia karttuunipaloja morsiamelle koristeeksi, yhdet kengät ja\nmuutamia pulloja halpahintaista viiniä. Näillä kapineilla oli Leenan\nsydän valloitettava.\n\nViimeisenä pyhäpäivänä illalla pani Tahvo hevosen aisoihin, puki\npäällensä kirkkovaatteet, punaisen vyön vyötäisille, ketunnahkaisen\nlakin päähän, pisti pari pulloa lakkariinsa, vehnäis- ja vaatemytyn\nrekeen, isä istuutui puhe- eli kosiomieheksi viereen, ja nyt\nliikkeelle. Tiellä tuli vanhapiika vastaan. Welli sylkäisi vihassa,\nkirosi minkä ehti naisraukkaa, pyöritti hevosensa kolme kertaa ja ajoi\nsitte edelleen. Vanhapiika oli ensimäinen onnettomuuden enne.\n\nMetsänvartijan pihalle jäi Tahvo seisomaan hevosen luo, ja isä astui\ntupaan, tervehti talon väkeä ja sanoi tänä iltana virkun mullikan\njuosseen häneltä kadoksiin, jota hän nyt kävi täältä hakemassa.\nMetsänvartija, joka tarkoituksen oivalsi, antoi hänelle luvan etsiä.\n\nWellin Antti astui pirtin läpi ja tapasi Leenan kamarissa lukemasta.\n\n\"Terve neitoseni, sinua olen tänään etsinyt.\"\n\n\"Terve Antti, mitäs siis minusta tahdot?\"\n\n\"Isäsi on luvannut sinut pojalleni vaimoksi, ja nyt olemme tulleet\nkosio-asiata selvilleen suorittamaan. Olet kai hyvilläsi siitä, kun\nniin pian tulimme; Tahvo on hevosen luona.\"\n\nLeena katseli Anttia terävin silmin ja sanoi sitte vakavalla äänellä:\n\"Antti, Te olette tänään vähäsen sekainen päästänne, sentähden olette\nerehtynyt meidän taloomme. Teidän oli ehkä aikomus poikinenne ajaa\nKalmun taloon, missä Elina teitä odottaa; minä en ole teitä odottanut,\nenkä siinä asiassa millään lailla ole isäni määräyksen alainen.\"\n\n\"Neitoseni, älä nyt noin paljon vastuksia tee; Kalmun talosta ei ole\nmeillä mitään etsimistä.\"\n\n\"Siinä tapauksessa etsii Kalmun Elina teitä oikeuden kautta, poikanne\non Elinan itselleen kosinut, ja Elina on suostunut hänelle menemään,\nsen pituinen se; tuossa on ovi, nyt saatte mennä.\"\n\n\"Tätä juttua en käsitä,\" sanoi Antti, \"sinä olet poikani kihlattu\nmorsian, ja olet hänen vaimoksensa tuleva, niin totta kuin nimeni on\nWellin Antti.\"\n\n\"Minä en suinkaan vielä ole teidän kihlojanne vastaan ottanut, enkä\npoikanne vaimoksi eläessäni tule, vaikkapa isänikin sadankertaisilla\nkahleilla sitoisi minut häneen.\"\n\nTommi emäntineen astui nyt kamariin ja lausui: \"Nyt, tyttäreni, ota\nkihlat vastaan, ja kolmen viikon perästä vietämme iloiset häät.\"\n\n\"Olen jo Antille ilmoittanut, missä hänen poikana kihlattu nuorikko\nasuu, ja hän tekee aivan oikein vielä tänä iltana lähtiessään sinne\nkosintaan; mutta minun silmieni eteen olkoon Tahvo tulematta, aion\nvapaalle miehelle vaimoksi, enkä tyttöraukkojen pettäjälle.\"\n\n\"Ketä Tahvo sitte on pettänyt?\" kysyi Antti.\n\n\"Lähtekää sitä tiedustelemaan Kalmun tyttäreltä, hän on varmaankin\nantava teille tyydyttävän vastauksen.\"\n\nAntin silmät säihkyivät vihaa, ja häpeästä olisi hän mielellänsä maan\nsisään vajonnut, mutta hän koetti näyttää vakavalta ja sanoi: \"Tuo on\ntyhjää lorua ja kylän vaimojen sepittämä kavala juttu; sinä olet\npoikani ainokainen morsian.\"\n\n\"Olen jo kerran teille nimittänyt poikanne oikean morsiamen ja nyt\narvaan teillä olevan sen verran ymmärrystä päässä, että lähdette häntä\nkosimaan.\"\n\n\"Antti tule pirttiin, tuo Tahvo pihalta sisään, niin juomme\nkihlajaiset,\" sanoi Tommi, \"ja tulevana lauvantaina lähtevät nuoret\npappilaan 'paadert'[12] lukemaan.\"\n\n\"Kallis isä,\" sanoi Leena, \"sinua minä rakastan ja kunnioitan kaikesta\nsydämestäni, mutta jätä tänä ehtoona kosiojuttu sikseen; jos mielenne\ntekee vanhan tavan mukaan juoda pullo viinaa yhdessä, niin minulla ei\nole siihen mitään sanomista, mutta olkaa minun nimeäni sitä tehdessänne\nmainitsematta, ja Tahvo jääköön paremmin hevosen luo, taikka menköön\nkylän kapakkaan,[13] taikka Kalmun taloon, minulle se on yhtä kaikki.\"\n\n\"Kuinka rohkenet noin tyhmästä jutusta Tahvoa ja Kalmun Elinaa\nsyyttää?\" kysyi metsänvartija.\n\n\"Rakas isäni, minä en yhtään tyhjiä loruele. Eilen kun kirkosta tulin,\nseurasi Kalmun Elina, tuo kaunis nuori tyttö, minua kotimatkalla.\nTiellä rupesi hän minua varoittamalla varoittamaan mielimästä Wellin\nTahvolle, joka viime suvella oli useasti käynyt heidän luonansa ja\nluvannut ottaa Elinan vaimoksensa; häntä oli Elina lujasti uskonutkin,\nja nyt hän on onneton ihminen.\"\n\nHämmästyksestä vaaleina seisoivat Antti ja Tommi Leenan edessä, eivätkä\nsaaneet sanaakaan suustansa; vihdoin kiljaisi Antti: \"Se on valetta, se\non tyhjää herjaamista.'\n\n\"Se ei ole ensinkään valhetta eikä herjaamista, lähtekää Kalmuun, kyllä\nsiellä saatte kuulla.\"\n\nAntti tömisteli vihoissaan jaloillansa laattiata, lupasi lyödä Elinan\nkuolijaaksi ja maan tasalle hajoittaa koko Kalmun talon. Mutta Tommi\nseisoi vieressä syviin ajatuksiin vaipuneena ja äiti huokasi syvästi.\nViimein lausui Tommi juhlallisesti: \"Jos tässä jutussa on perää, niin\nneuvon teitä tänä ehtoona lähtemään Kalmuun tuota kosioasiata\nselvilleen suorittamaan. Kalmun Elina on kaunis ja rivakka tyttö, ja\nminun kävisi häntä sääliksi, jos hän poikasi kautta tulisi\nhäväistyksi.\"\n\n\"Jos siinä on perää, pitää kai minun sinne menemän,\" sanoi Antti\nvihoissaan, \"mutta Tahvon selän olen vielä ennen häitä kypseksi\nkeittävä.\"\n\n\"Se on aivan tarpeetonta,\" sanoi Leena, \"mutta pitäkää kiireesti häät,\nja te tulette minua kaiken elinaikanne kiittämään siitä, että niin\nlempeän ja taitavan ihmisolennon olen teille taloon saattanut.\"\n\nAntti samosi pihalle, missä onnellinen Tahvo kylmästä väristen häntä\nodotti.\n\nAntti kiroeli ja sadatteli julmasti ja solvasi poikaansa ilkeimmäksi\nriiviöksi.\n\n\"Istu rekeen,\" kiljaisi hän viimein, \"ja pidä suus kiinni, muuten saat\nkorvillesi.\"\n\nTahvo oli hiljaa kun lammas.\n\nAntti ajoi suoraa tietä Kalmuun, joka oli neljän virstan[14] päässä\nmetsänvartijan talosta. Tahvo värisi kuin haavanlehti.\n\nKalmun talossa oli väki vielä ylhäällä, kun kosijat sinne saapuivat.\nElina istui surullisena vuoteessa. Wellin Anttia nähdessään koetti hän\npujahtaa ulos pirtistä, mutta tämä tarttui hänen käteensä ja sanoi:\n\"Minulla on tänä iltana rahtusen puhumista sinulle, älä yhtään pelkää\nminua, vaan vastaa suoraan, se saattaa olla sinulle ja minulle\nhyödyksi.\" Hän lykkäsi hämmästyneen tytön kamariin, missä hän\nvanhempien läsnä ollessa kyseli asiata, josko Tahvo oli luvannut ottaa\nElinan vaimokseen.\n\nElina värisi kuin haavanlehti ja sanoi pelokkaasti: \"Tahvo vannoi\nJumalan edessä valan ottavansa minut ennen joulua vaimoksensa, ja minä\nolin heikko tyttölapsi ja kuuntelin häntä ja nyt olen onneton.\"\n\nAntti juoksi pihalle, veti Tahvon tukasta pirttiin, antoi hänelle\ntiellä muutamia tenhollisia selän pehmittäjiä, vei hänet kamariin ja\nsanoi: \"Onko tosi, että valalla olet luvannut ottaa tämän neidon\nvaimoksesi?\"\n\n\"On se tosi,\" änkytti Tahvo.\n\n\"Ja sinä olet hänen kunniatansa häväissyt?\" kiljui Antti.\n\n\"Kyllä kai,\" vastasi Tahvo.\n\n\"Siis on hän vaimosi, ja tulevana pyhänä kuuluutetaan ensimmäinen ja\ntoinen kerta, seuraavana pyhänä menette vihille.\"\n\nElina lankesi Antin kaulaan, ja kyyneleet valuivat poskia myöten. Mutta\nElinan vanhemmat seisoivat hämmästyksissään kuin kiinninaulattuina.\n\nTytön kyyneleet pehmensivät Antin sydämen, ja hän sanoi: \"Noh, jääköön\nnyt kaikki unhotuksiin, ihmisiä olemme kaikki, mutta pahasti olette\nerehtyneet.\"\n\nKihlajaisia juotiin vielä samana iltana ja lahjat annettiin\nmorsiamelle, joka sydämestään kiitti Jumalata tästä onnellisesta\ntapauksesta, ja Tahvo näkyi olevan aivan tyytyväinen.\n\nKahden viikon perästä vietettiin Wellin talossa aivan pienet häät, ja\njokainen, joka asian tarkemmin tunsi, piti Anttia sangen kunniallisena\nihmisenä, ja etenkin Elina olisi häntä milt'ei käsillään kantanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMetsänvartija oli yllä kerrotun tapauksen jälkeen kovin äreä ja\nkärsimätön tytärtänsä kohtaan, mutta kun hän oikein asian perille\npääsi, löi hän kätensä yhteen ja sanoi:\n\n\"Kiitos olkoon Jumalalle, joka varjeli tyttäreni onnettomuudesta!\" ja\näiti ylisteli Leenaa pilviin asti.\n\nMutta iloisin kaikista oli Leena itse. Hän oli häväistyksestä suojellut\nihmisen, ja se iloitti hänen sydäntänsä. Ja Elina kiitti häntä, vesissä\nsilmin ja sanoi: \"Jospa vähäisenkään tietäisin, ketä sinä armaana\npidät, kyllä minä häntä polvillani rukoilisin heti viemään sinua\nkotiinsa.\"\n\n\"Kiitos Taivaan Taatolle,\" vastasi Leena, \"minä en ole kosiomiehen\ntarpeessa; tahdon kerran antaa käteni ja sydämeni vapaalle miehelle,\nmutta en koskaan pakolla. Hyvä oli että minulle ilmaisit salaisuutesi,\nmuuten ei olisi minun ollut aivan helppo asia vapautua nykyisestä.\nmiehestäsi ja auttaa sinua. Jos minä olisin kihlat vastaan ottanut,\nolisimme molemmat elinajaksemme onnettomiksi tulleet.\"\n\nSamaan aikaan, mihin nuori nuorikko ja metsänvartijan tytär näin kirkon\npihalla keskenänsä juttelivat, tapahtui metsänvartijan talossa jotakin,\njota emme voi jättää kertomatta.\n\nLahvartin Risto pukeutui kirkkovaatteisin, läksi metsänvartijan luo ja\ntapasi tämän yksinänsä kotona.\n\nRisto tarjosi äijälle hyvän sikarrin, jutteli hänen kanssansa\nystävällisesti talon hoidostaan ja töistään, vetäisi viimein lakkarista\npullon hyvää viiniä ja pyysi metsänvartijan hyväntahtoisesti juoda\nlasillisen hänen onneksensa ja unhottaa kaikki vanhat asiat.\n\nMetsänvartijan mieli heltyi heltymistänsä ja virtana juoksi juttu.\nÄkkiä kysäisi metsänvartija:\n\n\"Mutta minkä tähden olet oikeastaan tullut tänne? Oletko tarvepuitten\npuutteessa? vai mitä?\"\n\n\"Älkää siitä huoliko, tulin oikeastaan teitä likeisenä naapurina\ntervehtimään sekä omaa mieltäni virkistämään. Mutta koska tulitte\ntarvepuita maininneeksi ja olette likeisin puutarhuri, niin rohkenen\nsuoraan sanoa, että olisin omenavesan tarpeessa, jonka olen aikonut\nomenatarhaani istuttaa; jos voisitte semmoisen minulle turvata, olisi\nhartain toivoni toteutunut.\"\n\n\"Mutta nyt on talvi, eikä ole helppoa sitä maasta nostaa,\" vastasi\nmetsänvartija, \"kyllä minulla on joukko aivan hyviä puita.\"\n\n\"Juuri talvella niitä paraiten saakin; minä nostan puun kaikkine\njuurineen maasta ja vien sen sitte vaikkapa neljällä hevosella kotiin.\"\n\n\"No, menkäämme sitte tarhaan katsomaan.\"\n\nMiehet menivät nyt omenatarhaan, mutta Ristolle ei ollut yksikään puu\noikein mieliksi.\n\nMetsänvartija siitä pahastui ja mielellään olisi hän suonut nenäkkään\nvieraan, jolle hänen oli ollut aikomus osoittaa ystävällisyyttä, mutta\njoka ei ymmärtänyt sitä hyödyksensä käyttää, menevän tiehensä, mutta\nRisto viimein pyysi saadaksensa itse valita omenapuun ja, maksoi mitä\nmaksoi, ostaa sen.\n\n\"Ota minkä tahdot,\" sanoi metsänvartija, \"yhtä hyviä ne kaikki ovat.\"\n\n\"Lähtekäämme sitte takasin laseja kilistämään nuoren omenapuun\nterveydeksi.\"\n\nTaasen nousivat savupilvet laelle ja lasit kilisivät; samassa astuivat\nLeena ja hänen äitinsä, jotka juuri olivat palanneet kirkosta, tupaan.\nMolemmat jäivät hämmästyneinä seisomaan. Mutta Risto hypähti seisaalle,\ntarttui Leenan käteen, vei hänet isän eteen ja sanoi; \"Rakas ja\nkunnioitettu naapurini, tämä on se omenapuun, jota teidän tarhastanne\nhalusin, istuttaakseni sen omaan tarhaani; antakaa siunauksenne siihen,\nja minä vien sen juurineen päivineen, vaikka keskitalvellakin,\ntarhaani.\"\n\n\"Mitä, mitä, -- mitä hullutusta tämä on, ja sinä Leena seisot aivan\ntyynenä hänen vieressään; ulos huoneestani!\" kiljui metsänvartija.\n\nLeena heittäysi isänsä kaulaan, suuteli häntä ja rukoeli: \"Isä, anna\nminut vapaalle miehelle, äläkä kiellä, tee ainokainen tyttäresi\nonnelliseksi.\"\n\nKuni käärmeen pistämänä, lykkäsi Tommi tyttären luotansa pois, hypähti\npystyyn, rupesi lattiata astumaan ja kiljaisi viimein: \"Nyt on hullu\naika käsissä, tytöt juoksevat miehiä hankkimassa ja kosivat itse,\nisästä ja äidistä ei nyt kenkään enää huoli, varmaankin olette jo\nkihlajaiset ja häät viettäneet, ja nyt tulette jälestäpäin minua\nkiusaamaan ja näyttämään että olette minulta voiton saaneet. Minä olen\nsinun isäsi ja minun vallassani on naittaa sinut kelle itse tahdon;\nmutta tuon sulhasen kanssa pois silmistäni!\"\n\n\"Älä nyt tuolla tavalla toru,\" sanoi Leenan äiti, \"luulen sinun tekevän\nviisaammin antaessasi tyttäresi Lahvartin Ristolle vaimoksi, hän tulee\nsilloin perintötalon emännäksi, ja he rakastavat toisiansa.\"\n\n\"Aha, vai niin, sinäkin olet yksissä neuvoin tyttäresi kanssa;\nkaunista, kaunista! noh, tehkää sitte miten mielenne tekee, mutta\ntyttäreni annan kelle tahdon,\" pomisi Tommi.\n\n\"Niin, teiltä minä pyydänkin Leenan vaimokseni; rakas metsänvartija,\nminun asemani on nyt semmoinen, että voin kunnollisesti tytärtänne\nelättää; ja teitä lupaan pitää kaikessa kunniassa kuin omia\nvanhempiani.\"\n\nMetsänvartija katseli tytärtänsä, joka seisoi Riston vieressä ja sanoi:\n\"Ja sinä, tyttäreni, tahdot kaikesta sydämestäsi Ristolle vaimoksi\nmennä.\"\n\n\"Tahdon, armas isä, tämän vapaan Virolaisen vaimoksi, tahikka ei\nkenenkään.\"\n\n\"Jumal' auttakoon, sinä olet sekapäinen,\" ähkyi metsänvartija.\n\n\"Jumala varjelkoon meitä kaikkia semmoisesta onnettomuudesta,\" vastasi\nLeena, \"kelle sinä sitte tahtoisit antaa minut vaimoksi, armas isä?\"\n\n\"Kelle, kelle! oh -- oh -- mutta ei Lahvartin Ristolle,\" huokasi\nmetsänvartija.\n\n\"Mikä hänessä sitten on vikana?\" kysyi tytär.\n\n\"Mikä vikana? mikä -- mikä!\"\n\n\"Älä nyt, armas isä, suutu, anna suostumuksesi tähän, niin olemme\nonnellisia ihmisiä,\" sanoi Leena itkien.\n\nNyt äitikin rupesi isää halailemaan ja rukoili: \"Älä nyt kieltäydy\nsiunaustasi antamasta; mekin olimme kerran nuoria ja jos minun isäni\nolisi kieltäynyt antamasta minua sinulle, niin olisit Jumala tiesi\nkenen kanssa joutunut yhteen.\"\n\n\"Noh, olkoon siis voitto tänään teidän,\" nurisi Tommi.\n\nKaikki rupesivat nyt äijää halailemaan ja syleilemään.\n\n\"Älkää nyt, Jumalan tähden, minua kuolijaaksi rakastako. Mutta niin\näkillistä kihlausta en olisi minä unessakaan voinut ajatella, ja sinä,\ntytär, olet nyt onnellinen?\"\n\n\"Olen, isä, Lahvartin Ristoa olen kaikissa kohden esikuvana pitänyt,\nhäntä olen joka päivä ajatellut, hän on ollut minun loistava\nkointähteni, nyt olen todellakin onnellinen.\"\n\n\"Ja sinä, Risto, myöskin?\"\n\n\"Sitä ei tarvitse kysyä; sanalla sanottu; minä en olisi tänään\nperintötalon isäntänä, jollei tyttärenne olisi minua siksi tehnyt.\"\n\n\"Et suinkaan, Leena, ole Ristolle salaa rahaa lainannut,\" kysyi Tommi\nsäikähtyen.\n\n\"Ei rahaa,\" vastasi Risto, \"mutta jotakin rahaa kalliimpaa, se on,\nhalua ja mielenvoimaa hankkia itselleni omaa tupaa ja oma lupaa, se on\nollut minun onneni tie tähän saakka.\" Hän veti Leenan puoleensa, painoi\nhäntä rintaansa vastaan ja suuteli häntä.\n\n\"Olkoon sitte siunaukseni teille suotu; mutta vatsani on tyhjä; naiset,\ntuokaa leipää pöydälle ja mitä muuta voitte matkaan saada.\"\n\n\"Mutta sano, Risto, kuinka rohkenit huoneeseni tuommoista tarkoittaen\ntunkeutua?\"\n\n\"Rakkaus avaa kaikki ovet, rakkaus antoi minulle rohkeutta tunkeutumaan\ntästä ovesta sisään, ja vaikka se olisi ollut rautakangillakin\nsuljettuna, varmaankin olisin keinon keksinyt murtautua sisään.\"\n\n\"Mutta sanopas minulle, mistä ne rahat otit, joilla talon ostit.\"\n\n\"Ne antoi minulle peltoni ja vähäksi osaksi myös kaupankäynti, väärällä\nen ole yhtäkään kopeikkaa saanut; ompa rahaa yltäkyllin ympärillämme,\nmeidän käy sitä itsellemme korjaaminen taikka luotamme lykkääminen,\njokainen ymmärryksensä ja huolenpitonsa mukaan.\"\n\n\"Talosi on siis velasta vallan vapaa?\"\n\n\"Sitä kyllä ei, mutta velka, jossa se on, on aivan mitätön ja maksetaan\nkyllä pian Jumalan avulla.\"\n\n\"Ja siihen tarpeellisen rahamäärän toivot kai saavasi Leenan kautta.\"\n\n\"Sitä minä en yhtään ole ajatellut; enkä tiedäkään, onko teillä varoja;\nrahoja minä en ole havitellut, vaan on ymmärtäväinen ja hyvä nainen\nollut ainoana silmänmääränäni. Minä puolestani, ja tyttärennekin,\nluulen, tyydymme parhain siihen, ett'ette anna ropoakaan myötäjäisiksi.\nRahat eivät ole meitä yhteen liittänyt, vaan rakkaus.\"\n\n\"Noh rakastakaa sitte toisianne ja eläkää rikkaiksi, minulta ei\ntyttäreni saa ponsineulaakaan,\" sanoi Tommi nauraen.\n\n\"Sitä parempi,\" sanoi Risto vuorostaan nauraen, \"mitä ihminen itse\ntyöllään saa, sitä hän ennen kaikkia rakkaana pitää; pyytäisin vieläkin\nsaadakseni maksaa hääkustannuksetkin. Olen ajatellut niin: minä ensiksi\ntulen tänne, menen sitte armaan Leenani kanssa kirkkoon vihille, ja\nsitten menemme kaikki minun talooni, missä häät peri-virolaisella\ntavalla vietetään. Kaikista minä pidän huolta.\"\n\n\"Amen, niin tapahtukoon; minulta et saa muuta kuin vaimon.\"\n\n\"Muuta en ole pyytänytkään, ja nyt kilistämme vielä kerran lasiamme\nonneksemme.\"\n\n\"Leena ja akka, tulkaa tänne!\" huusi Tommi, ja nuorten terveydeksi\nkilistettiin nyt neljää lasia.\n\n\"Mutta koska häät vietetään?\" kysyi Tommi.\n\n\"Ensimmäisenä helluntaipäivänä,\" vastasi Leena.\n\n\"Niin ensimmäisenä helluntaipäivänä,\" kertoi Risto.\n\n\"Pitkä kihlauksenaika,\" vastasi Tommi, \"mutta olkoon minun puolestani,\nsilloin on metsä nuorissa lehdissä ja nurmi tuoreessa ruohossa\nihmislasten ilostella ja kisata.\"\n\nNyt syötiin ja juotiin, nuoret kuiskuttelivat omia asioitansa, ja\nillalla läksi onnellinen sulho kotiin, ja Tommi löi kätensä yhteen,\nihmetellen sitä, kuin naiset tänään olivat häneltä voiton saaneet.\nSeuraavana päivänä toimitettiin askareita taasen tavan mukaan, mutta\npäivän työn loputtua nähtiin Leenan vielä uutterasti ompelevan ja\nkutovan. Tommi ei enää puhunut sanaakaan häistä, asia oli hänestä kuin\nunennäkö. Mutta Risto oli väsymätön huonekalujen valmistamisessa, ja\noikea puuseppä oli hänellä siinä kohden apuna. Mutta pyhänä kiirehti\nhän metsänvartijan taloon ja vietti siellä suloista keskustelua\npitämällä hauskaa aikaa, ja silloin lisäsi aina metsänvartija pakinaan\njonkun sanan häistä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nAstukaamme vielä kerran Wellin taloon. Elinaa, nuorta nuorikkoa,\npidetään siellä kaikissa kohden palvelustyttönä. Aamusta iltaan häärää\nhän talon askareissa, kaikkialla pitää hänen oleman. \"Tule nuorikko,\nmene nuorikko,\" kuullaan talonemännän yhtämittaa käskevän, ja nuorikko\nnoudattaakin käskyjä minkä ehtii, ei yksikään ole hänelle avuksi.\nVäliäpitämättömänä katselee Tahvo tätä ja viettää aikaansa lämpöisen\nkiukaan takana sillä aikaa kun nuorikko vetää vettä elukoille ja yksin\nnostelee raskaita korvoja; ompa hän talon miniä, ja semmoisena pitää\nhänen näkemän ja kärsimän tuskaa ja vaivaa. Illalla täytyy hänen työstä\nuupuneena polkea kehräspuita kello yhteentoista asti ja aamulla\nkukonlaulun ajasta taasen olla työssä; kyllä tuntuu orjuus raskaalta,\nmutta hän kantaa kärsivällisesti kantamistansa, arvellen mielessään:\nnuorikon aikakin kuluu kerran umpeen, ehkä tulee sen jälkeen iloisempia\npäiviä.\n\nMutta kova talonemäntä ei säälinyt nuorikkoa, vaan yhä karttuivat työt\nja askareet karttumistansa, ikäänkuin kysyttäisiin tulen sammuttamista,\nja Tahvon äreät sanat, kun hän päihtyneenä palaa kapakasta, ovat hänen\nainoa lohdutuksensa. -- Tahvolle, tälle raakile ihmiselle, onkin hän\nleikkikaluksi taloon tuotu, hänen pilantekonsa ja vihanpurkaamisensa\nesineeksi. Ainoastaan Antin kuullaan joskus ystävällisesti puhuttelevan\nnuorikkoa, mutta hänkin saa siitä vaimoltansa aika nuhteita. Oi\nvaivainen olento, parempi olisi sinun ollut Kalmulle jäädä, kuin olla\ntäällä orjana. Orjat eivät tiedä muuta elämää kuin orjien, se on\naikojen kuluessa käynyt heille kaikkien rakkahimmaksi.\n\nOi orjuus! kuinka paljon mutaa ja epäuskoa olet tuonut Viron maahan!\nkuinka paljon taikauskoa ja henkistä pimeyttä; Ja kuitenkin julkeevat\nkannattajasi väittää, että olet valistusta ja onnea meille tuonut.\nNiin, onnea kyllä tuojillesi, mutta helvetin Viron lapsille, joita sinä\nvieläkin kahleena rasitat, ja joitten mehu muita ravitsee ja\nramukkaiksi tekee, kun itse yhä laihemmiksi käyvät. Venäjän väkevä\nkotka on kyllä monta hornan porttia avannut, joista vähäsen valoa on\npäässyt sisään; mutta Viron kansan omaksi huoleksi jää avaran akkunan\nhankkiminen, ja sen se ainoastaan valistuksen ja rahan avulla voi.\nKorjaa siis, Viron kansa, rahaa ja kouluta kansaa kasvavata, nuorisoa\nnousevata, silloin pääsee maasi orjuudesta, ja tiedottomuuden kahleet\nlankeevat, ja valkeuden edestä pakenee hengen kurjuus. Jätä kapakat\ntyhjiksi ja käy ennen kymmenen kertaa vuoteensa virolaisissa seuroissa\nja juo niistä uutta voimaa taisteluun, sillä viina on sinun suurin\nonnettomuutesi, ja tiedottomuus raskain kahleesi. Oma tupa, oma lupa,\nne olkoot sinun elämäsi huolena, ja ymmärtäväinen taloudenpito sinun\nkaunisteena ja seppeleenä.\n\nKalmun nuorikko kärsi paljon nostamisesta ja kantamisesta. Niistä hän\nsai vian ja niin pahankin, että juhannuksen jälkeen painoi silmänsä\nikuiseen uneen. Nyt parkui kyllä Tahvo ja torui äitiänsä, mutta kuollut\njäi kuolleeksi. Antti isäntä lohdutti itseänsä sillä että: oli\nkuolemalle määrätty. Mutta meidän täytyy lisätä: liian raskas työ\nkuoletti Elinan.\n\nLiiallinen työ on kovin vahingollinen etenkin naisille, mutta\nliiallinen laiskana-oleminen samaten, keskitie on tässä kohden sekä\nruumiille että hengelle terveellisin, varjelee meitä sairaudesta ja\npidentää ikämme. Tahvo joutui vaimonsa kuoltua yhä enemmän oikealta\ntieltä, ja oli muutaman vuoden kuluttua täydellinen juomari\nkulkulainen; ja viinankuoloon hän viimein kuolikin, sillä eräänä\nkylmänä talvipäivänä löydettiin hän kuolleena aidan vierestä. Siihen\nloppui Wellin Antin suku, ja kun Antti ja hänen vaimonsa silmänsä\nummistivat, jakoivat likimmäiset sukulaiset riidellen ja kiistellen\nheidän omaisuutensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLahvartin Risto oli helluntaiksi saanut huoneensa täydelliseen kuntoon\nja toi armaan Leenansa sinne sisään. Vanha metsänvartija Tommi pysyi\nsanassaan, se on: hän ei antanut nuorelle aviokunnalle ropoakaan\nmyötäjäisiksi. Leena oli kyllä pyytänyt hänen siinä kohden osoittaa\nenemmän ystävällisyyttä, mutta Tommi sanoi: \"Olet puoleksi vastoin\ntahtoani mennyt Riston kanssa naimiseen, sentähden et saa minulta\nmitään.\"\n\nHää-aikana oli metsänvartija ensimmäisen kerran vuosien perästä\nLahvartissa. Nähdessään talon elot ja olot, avasi hän silmänsä\nselälleen. Uudet istuimet, uudet pöydät, uudet makuusiat, puhdas\npermanto, isot akkunat ja kamari nuorta aviokuntaa varten. Nyt huomasi\nhän myöskin Leenan mieheksensä saaneen paraimman miehen koko pitäjässä.\nHän nuuskieli ja tutkisteli kaikkia ja sanoi viimein itsekseen \"näin\npitää oleman.\"\n\nHäät olivat lyhykäiset ja iloiset, ja niitten jälkeen oli Leena talon\nkaunisteena ja kunniana. Risto ei pakottanut häntä mihinkään, ei\nsanonut hänelle pahaa sanaakaan, vaan ystävällinen neuvotteleminen ja\nhyvät sanat tekivät kaikki, ja joka kerta, kun isä kävi Lahvartissa,\nvakuutti Leena olevansa nyt onnellinen.\n\nRisto teki työtä kuten ennenkin, ja Jumalan siunaus oli nähtävästi\nheidän kanssansa. Vuoden kuluttua taisi Risto jälleen kaupungissa\nmaksaa kaksi sataa ruplaa velkaansa, -- mutta suuri oli hänen\nkummastuksensa, kun lainarahaston hoitokunta antoi hänelle\nmaksutodistuksen, joka osoitti että talon koko velka nyt oli\nsuoritettu. Ei siis nyt enää ollut kuin kruunun ja kunnan verot talon\nmaksettavina.\n\n\"Kuka on velan maksanut?\" kysyi hän ja sai vastaukseksi: \"Metsänvartija\nTommi.\" Hän osti kolme laatikkoa sikarreja, läksi kotiin ja vei sikarit\napillensa sekä kiitti häntä sydämestänsä siitä, kun oli kiven heidän\nedestänsä vierittänyt. Tommi sytytti sikarrinsa, puhalsi savun taivasta\nkohti ja sanoi: \"se oli minun häälahjani, ja kun kerran minä ja vanha\nämmä ummistamme silmämme, peritte koko omaisuuden; mutta niin kauan kun\nelämme, hoidamme sitä itse.\"\n\n\"Eläkää vielä sata vuotta!\" huudahti Risto, \"ja jos olette jonkin\ntarpeessa, niin muistakaa että teillä on minun luonani kasvulla tuhat\nruplaa.\"\n\n\"Auttakoon Jumala, ettemme sitä eläessämme tarvitsisi,\" sanoi Tommi\njuhlallisesti, \"vaan antakaa sen pääoman korko lapsillenne\nsäästörahaksi, se on hartain toivoni -- ja tänään tunnustan Leenani\nolleen aivan oikeassa anoessaan sinut minulta mieheksensä. Oma tupa ja\noma lupa on pyhä asia tässä maailmassa.\"\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Väinämöinen.\n\n[2] Vironkansan ylijumala pakanallisuuden aikana.\n\n[3] Suomen tarun \"Lämminkäinen\".\n\n[4] Vipunen.\n\n[5] Vanha isä, vrt. Ukko.\n\n[6] \"Koit ja Hämarik\" on erittäin kaunis virolainen kansantaru, ks.\n\"Virolaista Lukemista\", I, J. Mustakallio.\n\n[7] Virossa kartanonherra ja papit kilvan sortavat kansaa.\n\n[8] \"Talurahva kogukonna kohus\".\n\n[9] Itämeren maakunnissa hinnoitettiin maa Ruotsin kuningas Kaarlo\nXI:nen hallitessa 1687 siten, että tynnyri (= 0,91 Suom. tynnyrinalaa)\nparasta maata vastaa 1:tä taalaria; tynnyri toisen arvon maata = 5/6\ntaal.; tyn. 3:nen arvon maata 2/3 taal.; tyn. 4:nen arvon maata = 1/2\ntaalaria. K. K. J.\n\n[10] Virossa käytetään usein vielä tänäkin päivänä multapermantoa.\nK. K. J.\n\n[11] Missä tuo pirtin takana oleva kamari on sisustamatta, kuten joskus\ntavataan, on tämä multalattiainen, savuinen, pimeä ja kylmä pirtti\nperheen ainoa asuntohuone. K. K. J.\n\n[12] Koska Virossa katolilaisella ajalla tuskin muuta lukemista\nkansalta lienee vaadittu kuin \"Isämeitä\", jonka latinankielinen alkusana\non pater, niin sanotaan vielä tänäkin päivänä paikoittain: \"na läävä\npaaderd lugema\", kun kuulutusta pyydettäessä käydään papin luona\nlukemassa.\n\n[13] Lukija on ehkä vähäsen kummeksinut sitä, kun Viron kansan elämässä\nkapakka näkyy olevan aina tarjona. Asian laita on se, että\nkartanonherroilla on yksinoikeus pitämään kapakkaa, josta syystä\njokaisen kartanon (niitä on tiheästi) alueella on yksi taikka tarpeen\nmukaan, useakin kapakka; jota enemmän kansa ryyppää, sitä enemmän\nhyötyy siis kartanonherra. Mitenkä tämä on vaikuttanut kansan\ntaloudelliseen ja siveelliseen tilaan on helppo ymmärtää. K. K. J.\n\n[14] Virsta Virossa on melkein meidän \"Ryssän virstamme\" pituinen,\nainoastaan muutamia syliä lyhyempi. K. K. J.\n\n\n\n"]