[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxlyrF9epY19efB6ss94k7aK74EKBrHuWZ6ZHl3RpsO4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":14,"yearPublished":7,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},443,"Reihensteinin perillinen","Reinwald, Theodor (oik. Hansgirg, Therese von) (ft. 1880)",null,"443-reinwald-theodor-reihensteinin-perillinen","443__Reinwald_Theodor__Reihensteinin_perillinen","romaani",[],[13],"saksalainen","fi",1880,9961,63308,false,31058,[21],"Fiction",[23,24],"German Literature","Novels","\"Reihensteinin perillinen: Alkuperäinen saksalainen novelli\" by Theodor Reinwald is a fictional tale written in the late 19th century. The narrative revolves around the characters Hermina, the spirited young cousin, and Rudolf Bodendorff, the reluctant heir to the estate of Reihenstein. The story explores themes of inheritance, familial ties, and the contrasting perspectives of duty and desire.  The opening of the novel introduces us to Hermina and her interaction with the old steward, Werner, who expresses impatience for the arrival of her cousin, Rudolf. As Rudolf arrives, he exhibits a cold demeanor towards Hermina, who is filled with a mix of hope and apprehension about her family's future. The contrast between Rudolf's serious nature and Hermina's lively spirit establishes the core tension of the story. As more family dynamics unfold, the looming questions about property, responsibilities, and personal connections hint at deeper conflicts that will surface as the plot develops. The beginning sets a poignant atmosphere, suggesting a story rich with emotional complexity and moral dilemmas. (This is an automatically generated summary.)",[27],"Lempiranta, Arvo",221,"Saksalaiseen kartanomiljööseen sijoittuva kertomus käsittelee Reihensteinin tilan perimystä ja siihen liittyviä odotuksia. Nuori Hermina ja vanha pehtoori Werner pohtivat suvun oikeudenmukaisuutta ja tulevaisuutta uuden isännän saapuessa tilalle.","Theodor Reinwaldin 'Reihensteinin perillinen' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 443. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","REIHENSTEININ PERILLINEN\n\nAlkuperäinen saksalainen novelli\n\n\nKirj.\n\nTHEODOR REINWALD [oik. Therese von Hansgirg]\n\n\nSuomentanut Arvo L:nd\n\n\n\nJyväskylässä, 1880.\nH. F. Helmisen kustannuksella.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\n\"Nytpä hän jo voisi olla täällä! Kyllähän nyt jo päivällisaika on!\"\n\nTätä lausui äreällä äänellä ja suurella malttamattomuudella vanha ukko,\njoka kuitenkin näytti olevan hyväntahtoisuus itse. Hän seisoi muutaman\nruusupensaan vieressä sitoen siellä täällä kiinni jonkun heikon oksan.\n\nLikellä otevalta lavitsalta, niinikasvilla ympäröityn huoneuksen\nvierestä kuului vastaukseksi heleä ääni: \"Olettepa kovin tarkkaan\nlukeneet minutit, hyvä Werner! Arvatkaapas kuinka paljon esteitä voi\nilmautua matkustajalle!\"\n\n\"Niin, neiti rupeaa aina koko maailman asianajajaksi\", alkoi vanha\npehtoori taasen, tuon tuostakin murmattaen jotain \"onnen helma\nlapsista, jotka paisuvat ja ajavat toiset tieltänsä pois\", ja muuta\nsenkaltaista.\n\n\"Nytpä teihin on juurtunut pelkkiä pahoja luuloja tulevasta\nherrastanne, Werner\", sanoi nuori tyttö, katsoen vanhukseen moittivasti\nsuurilla, kauniilla sini-silmillään. \"Mistä syystä katsotte niin\nvierain silmin entisen herranne perilliseen? Kenelle Reihenstein\ntulisi, ellei minun serkulleni.\"\n\n\"Hm! -- Tiedän kyllä kenelle\", mumisi Werner-ukko kiukkuisena reväisten\npoikki muutaman niininauhan. \"Älkää suuttuko, neiti, mutta kylläpä se\noli konnan työ ja senpätähden en häntä koskaan voi luullakaan\nautuaaksi.\"\n\nNuoren tytön poskille levisi säälinhymy harmaantuneen pehtoorin\nymmärtämättömyydestä. Hän heitti ruunit, paksut kiharansa taaksepäin ja\nhuusi nuoruutensa elävyydellä: \"Te olette yks'päinen, Werner. Minulleko\nenoni olisi pitänyt antaa omaisuuden, vaikka serkullani on yhtä suuri\noikeus siihen? Tiedätte kyllä, että yhtäpaljon huolta, kuin iloakin\nseuraa semmoista omaisuutta kuin tämä on. Muuten eno vainajani kyllä on\nmeille ollut niin antelias, että mainiosti voimme elää yhdessä, ja se\nomaisuus ehkä vielä minulle toimittaa miehenkin!\"\n\nTämä pila, jolla tyttö sekä vältti ukon periaatetta, että yhtäkaikki\nviittasi siihen, oli sangen hyvin sovitettu, mutta ennenkuin ukko tähän\nehti vastata, kuului vaunujen kolina, jotka tulivat ihan portaitten\neteen.\n\nAjokalut olivat mitä suurin vastakohta hyvin hoidetulle ympäristölle ja\nsomalle, mainion kauniille maatalolle. Ne olivat vanhat, tomuttuneet ja\nraskaat ja niitä ajoi unelias ajaja. Niistä astui nyt kuitenkin alas se\nmies, joka täst'edes oli omistava edessänsä olevan rakennuksen\nkukoistavine puutarhoineen, metsineen ja peltoinen.\n\nAinoalla silmäyksellä näki nuori tyttö serkkunsa ulkomuodon, näki\nhänen, jota hän ei ollut nähnyt, sittekuin pienenä poikana. Rudolf\nBodendorffin korkea, hoikka, mutta vankan suora vartalo, jota\nvihkatakki ei liiaksi kiristänyt, näytti sotamiestä, joka ei tahtonut\nolla muu kuin -- sotamies. Hän varmaankaan ei ollut aikanaan niitä\nseura-uroita, joiden perään tytöt naisväen kouluissa huokailevat.\n\nHän ei ollut kaunis, mutta hänen koko olennossansa oli levollinen\nvakavuus. Vilkas katsanto tummista, pitkillä silmäripseillä\nvarjostetuista silmistä, joilla hän silmäili huonetta, ei vähintäkään\nsalannut omistajan iloista ylpeyttä. Hän oli kylmä ja vakaa.\n\nVasta sitte kun hän lyhyesti, ehkei äkäisesti, oli käskenyt ajajansa\npois, katsoi hän tarkempaan ympärillensä, mutta Herminan lähestyessä\nlevisi tumma varjo hänen kasvoillensa.\n\n\"Terve tuloa Reihensteiniin, Bodendörff-serkkuni. Se on jo liian kauvan\nsaanut olla herraansa paitsi!\"\n\nKapteenin ensimmäinen aikomus oli: olla tarttumatta tytön ojennettuun\nkäteen, vaan vähän mietittyänsä koski hän niin vähän kuin mahdollista\nserkkunsa sormenpäihin. Olihan tyttö tähän asti ollut hänelle melkein\nvieras.\n\n\"Enpä tietänyt -- en aavistanut --\"\n\nKapteenin vähäpuheliaisuus saatti hänet, tuon tuostakin, yhtämittaa\npinteesen.\n\n\"Ette luulleet nyt vielä talonne olevan meidän hallussamme?\" keskeytti\nHermina häntä. \"Syylläpä sitä ihmettelette ja minä olen velvollinen,\nteille asiata selittämään. Ensiksikin oli kuolleen enoni viimeinen\ntahto, että äitini ja minä jäisimme tänne, kunnes itse ottaisitte talon\nhaltuunne ja toiseksi on äitini melkein kaiken aikaa ollut niin sairas,\nettemme ole voineet muuttaa täältä.\"\n\n\"No, sepä nyt vielä todella puuttui, että te juhlallisesti pyydätte\nanteeksi\", sanoi Bodendorff melkein suuttuneena. \"Minä puolestani\nluulen että te paljoa suuremmalla oikeudella kuulutte tänne, kuin minä,\nja että ainoasti vanhan, omituisen ukon kummalliset oikut valitsi minut\nsen takan kantajaksi, johon en ensinkään sovellu.\"\n\n\"Kiitän teitä!\" sanoi Hermina heleällä naurulla. \"Se, joka teidän\nhartioitanne liiaksi painaa, sen tahtoisitte nostaa minun hartioilleni.\nMikä itsekkäisyys! Mutta jahka olette vähän kodistunut täällä,\najattelette varmaankin toisin!\"\n\nBodendorff nosti olkapäitään ja näytti äkästyneeltä, vaikka jo\nmestarillisilla veistokuvilla koristetusta eteisestä korkeisin,\nvalkeisin käytäviin ja somiin huoneisin kaikki näytti hymyilevän\nhänelle.\n\n\"Mikä mies hän oikein on?\" arveli Hermina itsekseen, \"koska hän niin\nhalveksimalla voi kaikkia taide-aarteita katsella täällä? Eli olisiko\nhänen vastahakoisuudellaan toinen peruste. Ehkäpä olisi vanhalla\nviinillä täytetty kellari, biljaardisali, ja somilla hevoisilla\nvarustettu talli häntä paremmin miellyttänyt?\"\n\nMutta muistaessaan serkkunsa surkeannäköiset ajo-pelit, peruutti hän\npäätöksensä.\n\nSamalla aikaa kun tyttökin, mietti Bodendorff näin: \"Mitä tyhmyyksiä;\npanna minua seurustelemaan elottomien kivikuvien, öljymaalausten ja\nmuun kilisevän ja kalisevan turhamaisen loiston kanssa. Minä halveksin\nkaikkea tätä ja vieläpä tyttöäkin tuossa, joka täällä on elänyt ja jo\npitänyt itseänsä kaiken tämän omistajana. Hän varmaankin haluaa tätä\nloistoa ja vihaa minua, joka sen häneltä anastan. Häpeä, vanhan ukon\nsäätökselle, vielä enemmän kun hän ei eläessään minulle edes\najatustakaan jakanut.\"\n\nArvasiko Hermina edes osaksikaan serkkunsa mietteitä? Tyttö näki\nainoastaan hänen vastenmielisyytensä kaikelle kauneuden jaloudelle,\nhänen pimeän vastahakoisuutensa kaikille taide-aarteille, joita enonsa\nniin suurella innolla oli koonnut; ja nuori, ei vielä kolmenkymmenen\nvuotias serkkunsa, oli hänestä paljoa kummallisempi kuin vainaaja, joka\ntäällä oli päivänsä kuluttanut lukemattomien mietteiden ja oikkujen\nkeralla.\n\nHän ei ollut nähnyt Bodendorffia sitte lapsuutensa aikoja ja nyt kysyi\nhän itseltään: mitä tämä pitkä aika kätki, mitä elämä oli tehnyt\nsilloin rajusta, myöhemmin niin ylen annetusta pojasta. Hän kadehti\nvai'eten miestä, joka näytti sille, ettei tahtonut hän itseltään paljoa\nkysyttää, vielä vähemmin tahtoi hän -- tytön mielen mukaan -- vastata\nkysymättä.\n\nKuitenkin oli tytöstä mieluisata näytellä hänelle kaikkea katsomisen\nansaitsevaa. Hän tunsi jokaisen veistokuvan tekijän, hän tiesi niiden\nmerkityksen. Tunsipa kaikki kirjat hyvin varustetussa kirjastossa, --\nne olivatkin hänen uskotut ystävättärensä, -- ja virkkoi lapsellisen\nilonsa ja riemunsa kasveista ja kaikista vähimmistäkin esineistä.\n\nKaikille muille, paitsi Kapteeni Bodendorffille olisi tämä ensimmäinen\nkatselmus-matka huoneiden ja puutarhojen lävitse ollut ihmeteltävän\nmiellyttävä ja hän olisi itselleen sanonut: tämä tyttö on helmien\nhelmi. Toki; kaikki mitä voitiin Bodendorffissa katselmuskävelyn\njälkeen huomata, oli -- väsymys. Hän unohti kiittääkin serkkuansa.\n\nPitkänänsä kauniin salin mukavimmassa nojatuolissa, sekoitti hän\nkukkaishajulla täytetyn huoneen ilman savupilvillä muutamasta, todella\nei huonosta, sikarista. Teepöytä oli sangen viehättävästi valmiiksi\nkatettu ja nyt tuli huoneesen vielä Herminan äitikin, leskimajuritar\nRäder.\n\nHänen emännöitsijätoimensa otti Hermina osallensa ja yleensä näytti, ei\nvielä vanha, mutta sangen heikko, nainen äänettömällä, ylhäisellä\nliikunnollaan ja pelkäävillä silmäyksillään rukoilevan toisiltakin\nsamaa hiljaisuutta.\n\nHarvat sanat, jotka majuritar tervehdyksien jälkeen lausui, olivat\nniinikään anteeksi pyyntö siitä, etteivät olleet tilaisuudessa heti\nReihensteiniä jättää.\n\n\"Enpä ymmärrä\", keskeytti häntä Bodendorff, \"kuinka siitä voitte\npuhuakaan. Toivonpa että siksi pitkää päivää voisitte jäädä tänne.\nMinusta on ihan kummaa, miten enoni oli voinut niin päätöintä määräystä\ntehdä; hän varmaankaan ei saa haudassansa lepoa. Olenpa vakuutettu\nsiitä, että vielä joskus, jostakin vanhasta kirjoituspöydän laatikosta\nlöydän myöhemmän testamentin, joka määrää teidän tyttärenne\nperilliseksi.\"\n\nMajuritar hymyili, mutta Hermina puhkesi sydämmelliseen nauruun.\n\n\"Niin, naurakaa vain!\" sanoi Bodendorff äkästyneenä, \"siitä en voi\nteitä kieltää, ainakin koska se tapahtuu minun kustannuksellani, mutta\nyhtä vähän te voitte minua kieltää sanomasta, mitä tahdon.\"\n\n\"Niin, niin, -- mutta kukapa sitä tahtoisikaan?\" kysäsi Hermina\nhyvillään.\n\n\"Tästä päivästä alkain on teidän tahtonne täällä laki, ja mitä taasen\nkeksintöihinne kirjoituspöydän laatikoissa tulee, on teillä vapaus\nsiten lyhentää aikaanne.\"\n\n\"Te teette minusta pilkkaa!\" sanoi hän suuttuneena purren tummia\nviiksiänsä.\n\n\"Kyllä te sitä vähän ansaitsisittekin\", sanoi Hermina puoleksi\nleikillä, puoleksi todella, \"mutta minä sitä en tee. Minä pidän arvossa\nteidän hyvää tahtoanne, enkä vaadi enempää. Te olitte jo poikana,\nserkku, vähän lyhytnokkainen, vahinko vaan, ettei tiemme sitten olleet\nenemmän yhdessä!\"\n\n\"Niin\", sanoi hän katsoen lattiaan, \"N:n sotakoulu oli liian pitkällä\ntäältä, eikä kukaan huolinut rajusta pojasta. Joutoajat olivat kahdesti\nvuodessa kaikille muille, vaan ei minulle. -- Minnepä minä olisin\nmennyt?\"\n\nHermina antoi hänelle lempeän osaaottavan silmäilyn, vaan hän ei sitä\nhuomannut.\n\nTyttö ymmärsi kuinka yksin ja turvattomana hän aikaisemmasta\nnuoruudestaan oli ollut. Hyvää vaikuttavan suunnan, jonka hyvä seura,\njärjestetty ja tarkka kasvatus antaa, sitä hänellä koskaan ei ollut.\nHermina näki nyt mikä oli syynä synkkämielisyyteen, jolla Bodendorff\nvastaanotti tämän tilan, johon hän ei yksinkertaisella mielen\nlaadullaan sopinut. Täällä tunsi Bodendorff vajavuudet ja aukot\nolemassaan, ja nyt alkoivat kiukku ja kainous riidellä hänen\nsielussaan. Näissä huoneissa, joissa enonsa korkealle nouseva\ntaiteilijahenki oli vallinnut, oli hän -- Herminan mielestä kuni tumma,\nvankka ja yksinäinen honka, joka kylmänä ja taipumattomana oli otettu\nkauniiden ja ihanien lehmipuiden keskelle.\n\nJa kuitenkin -- eikö mikään tunteellinen henki asuisi tuon vapaan,\nleveän otsan takana?\n\nKoko Bodendorffin elonaikana ei häntä koskaan niin tarkoin läpi-nähty,\nkuin nyt.\n\nSenkötähden hänen otsansa pimeni? Tunsiko hän, että monen nuoren tytön\nhengellinen silmäily lepäsi hänen päällään? Näin sanoi hän nyt jo: jos\nhän ennen ei ollut arvossa pitänyt enonsa päätöstä niin hän kirosi sitä\nnyt!\n\n\n\n\nII.\n\n\nRudolf Bodendorff ei seuraavana yönä paljoa levännyt.\n\nMikä ero hänen loistolla valmistetun lepohuoneensa ja kylmäkolkkoisen\nkasarmihuoneen välillä! Ja kuitenkin oli hän siellä monta surutonta\nyötä viettänyt. Moni olisi häntä kadehtinut. Mutta täällä\nReihensteinissä ei hänelle suotu unta, vaan levottomana virui hän\nvuoteellaan, koettaen nukkua vaivalloisista, ennen arvaamattomista\ntunteista.\n\nSyvän alentumisen tunteella nousi hän varhain ylös, lintujen kirkkaana\naamuhetkenä hänen akkunansa edessä visertäessä. Hän tunsi sekä\npäässänsä että sydämessänsä jotain -- hän ei tiennyt mitä --, mutta\ntuntuipa hänestä kuin olisi sydämeensä ilmestynyt hirmuinen luola, jota\nei milläkään voitu täyttää.\n\n\"Enpä ole milloinkaan tähän asti pitänyt itseäni tyhmänä\", mumisi hän\nitsekseen ja muisti samassa että hänen sanansa kumppalien joukossa oli\npäättävä, \"ja nytpä olen kuin poika-nulikka, kainompi kuin kahdentoista\nvuotiaana tullessani sotakouluun. Ja tähän kaikkeen on syypää tuo\ninhoittava tyttö! Kaikki hän tietää, hän on hullumpi kuin rohvessori ja\nkärsimättömämpi kuin naisopettajatar.\"\n\nNiin pahalla tuulella ollessansa, teki hän serkullensa väärin, Eipä\ntyttö taitavuuttansa tahallansa tai turhamaisuudesta näyttänyt, syy\nsiihen oli ainoastaan hetkellinen into tutustuttaa Bodendorffia\nkotonansa.\n\n\"Hyvää huomenta serkku!\" huusi tyttö puutarhasta. Bodendorff vastasi\nhänen tervehdykseensä lyhyesti, melkein epäkohteliaasti, sillä Herminan\niloinen mieli oli mitä suurin vastakohta hänen omalle mielialallensa.\nTyttö katosi pensaitten taakse, ja nyt katui hän tekoansa.\n\n\"Ennen jo tytön mielestä olin yksinkertaisen oikullinen olento, nyt hän\nminun ehkä pitää raakana karhuna!\" Hän ei tietänyt itse miten olikaan,\nmutta pian astui hän alas puistoon ja etsi pensaitten välistä valkeata\nhametta. Vihdoin löysi hän immen istuen muutaman ruusupensaan vieressä\nihaillen nauttimassa ruusujen huimaavata tuoksua.\n\n\"Miksi ette ennemmin laita itsellenne kukkaisvihkoa?\" kysyi Bodendorff\nläheten häntä. \"Olisihan se paljon mukavampaa kuin tuossa kumarruksissa\nniiden tuoksua nauttia.\"\n\n\"Ensiksikin\", sanoi Hermina kuivasti, \"en mielelläni taita kukkaisia ja\ntoiseksi -- nuo ruusut eivät ole minun!\"\n\n\"Oh, sekö vain on esteenä!\" Bodendorff otti kynäveitsen taskustansa ja\nalkoi, sanan mukaisesti, rosvota kukkaispensasta, kunnes Hermina estäen\nlaski kätensä hänen päällensä.\n\n\"No, lakatkaa jo, te pahuuden tekijä!\" huudahti hän nauraen. \"Tehän\nteette koko pensaan kelvottomaksi. Olipa onneksenne ettei tässä\npensaassa ole ohtakkeita, muuten kyllä olisitte saaneet pahuutenne\nkostetuksi.\"\n\n\"Ohdakkeita?\" sanoi hän ja katseli vihkoa miettien. \"Niin todellakin,\nei _ainoatakaan_ piikkiä. En tietänyt semmoisia ruusuja olevankaan.\nTässä siis sananlasku tekee poikkeuksen.\"\n\nKumarruksetta, kohteliaista sanaa sanomatta, kurotti hän vihon\nHerminalle sanoen: \"Ottakaa!\"\n\n\"Kiitos!\"\n\nPila hymyili hänen silmistään ja suunsa ympäriltä, kun hän kohteliaalla\nkumarruksella otti vihon vastaan.\n\nBodendorff taasen huomasi taitamattomuutensa ja puri suuttuneena\nhuuliansa.\n\n\"Nyt tahdon teille näyttää vielä jotain\", sanoi Hermina kädellään\nviitaten Bodendorffia itseänsä seuraamaan.\n\n\"Eikö katseleminen milloinkaan lopu?\" kysäsi hän ja jäi seisomaan.\n\"Pitääkö tämän päivän taasen alkaman niinkuin eilen loppui?\"\n\n\"Eilinen loppui sillä, että kävimme levolle\", sanoi tyttö hymyten.\n\"Mutta menkäämme nyt!\"\n\nBodendorff lähti vihastuneena siitä että hän seurasi tyttöä ja\nkuitenkin hän ei voinut olla sitä tekemättä.\n\nHuoneuksen toiselta puolelta astuivat he erääsen sangen vähän\nvalaistuun eteishuoneesen; siellä avasi Hermina oven.\n\n\"Täällä vietti onneton enoni viimeiset elonhetkensä suruisessa\nyksinäisyydessä.\"\n\nHuone tummentui siitä, että se oli ympäröitty viheriäisellä vaatteella,\nniin että ainoasti epäselvässä valossa voi nähdä yksinkertaiset,\nviheriäiset huonekalut, korkean viheriöillä uutimilla ympäröidyn\nvuoteen ja rukoustuolin yläpuolella olevan neitsy Marian kuvan.\n\n\"Tämä näyttää sangen mystilliseltä\", sanoi Bodendorff melkein\nkammoittavalla tunteella. \"Onko tämä kirkko vai vankihuone?\"\n\n\"Eno paralleni tämä oli kumpaistakin laatua\", sanoi Hermina suruisesti.\n\n\"Miksi häntä aina paraksi ja onnettomaksi sanotte?\" kysyi Bodendorff.\n\n\"Siksi, että onnetar, hänen kauniisen ympäristöönsä katsomatta, teki\nhänet säälittäväksi; -- kolme vuotta ennen kuolemaansa tuli hän --\nsokeaksi!\"\n\n\"Sokeaksi? -- sitä en tietänyt!\"\n\n\"Niin, sentähden suru häntä vaivasi, sentähden häntä nimitettiin\n'erakoksi'. Hän, nerokas taiteilija useammassa kuin yhdessä taiteessa,\nsillä hän myöskin veisti kuvia sangen hyvin, mutta etenkin oli mainio\nmaalaja, jonka somat kuvat ihastuttivat koko maailmaa ja vakuutti\nhänelle taiteen historiassa kuolemattoman nimen, hän kadotti silmiensä\nvalon siinä ijässä, jossa voimat vielä olisivat häntä auttaneet\ntyössänsä, jolloin koko hänen sielunsa vielä eleskeli taiteen\nmaailmassa ja jolloin näön lahja olisi voinut tuottaa hänelle\nlukemattomia nautintoja.\"\n\n\"Se on surkuteltavaa! -- Mutta -- hänellä oli kuitenkin tieto, oli\nmuisto siitä, että hänkin on ollut jotain!\"\n\nHermina ymmärsi esiin vivahtavan katkeruuden Bodendorffin sanoissa.\n\nParempi että ihmiselle olisi teon ja tiedon rikas maailma ikuiseksi\nsuljettu, kuin että olisi sen valoisasta portista astunut sisälle! --\nHermina nosti vaatteen akkunan edestä pois ja nyt levisi täysi päivän\nvalo huoneesen ja kirjoitus-pöydän päällä olevan taulun ympärille.\n\n\"Tämä oli hänen viimeinen työnsä\", sanoi hän surumielisesti,\n\"sitten otti sallima siveltimen hänen kädestään äkkiä, ja --\niki-päiviksi! -- --\"\n\nKuva osoitti hempeätä naisen päätä, täynnänsä viattomuutta,\nimmellisyyttä ja ihanuutta. Harva, läpitsehohtava huntu ympäröi vaalean\nruunit hiukset ja suloisen kauniin vartalon; näkyipä sen alta\nkuvaama-taiteellisesti ympyriäinen käsivarsi, jonka sievästi\nmuodostunut käsi varjoten lepäsi uneksuvien silmien yläpuolella.\nSelittämätön ihastus vangitsi katsojan tämän kuvan viereen, jolle\nkaikki somuus, kaikki kauneuden ja sulouden valo oli suotu, ja\nkuitenkin puuttuu siltä korkein ihanuus -- silmien auringoinen säde! --\nTahtoiko maalaaja sillä omaa kohtaloansa kuvata? Oliko hänelle\nvastenmielistä maalata kirkasta silmä-terää, kun hän tunsi omansa\npimenevän?\n\nHiljainen, melkein jumalainen pöyristys tunki Bodendorffin sielun\nlävitse. Tämä näkö pyhitti muiston hänen muuten niin yksimielisestä\nenostansa. Nyt ymmärsi hän paremmin, mikä henki oli elähyttänyt tämän\nhuoneen, ja että kaikki mitä täällä löytyi, oli koottu todellisella\ninnolla, korkealla taiteilijan mielellä ja rakkaudella kaikkeen mitä\nkauniista ja jaloa on. Nyt ei hän enään pitänyt vainajata turhamaisena,\noikullisena arvollisien aarteiden kokoojana, joilla hän ainoasti tahtoi\nkoota loistoa, vaan hän näki hänen oikeutettuna, itseluojana\ntaiteilijana, joka tässä ympäristössä oli löytänyt elämänsä\npäätarkoituksen.\n\n\"Löytyneekö mitään surkeimpaa, kuin tuollainen kohtalo?\" sanoi Hermina\najatellen. \"Sallima ei milloinkaan niin rajusti ilveile kuin silloin,\nkun se kuolettaa sen hermon, jota taiteilija taiteensa täyttämiseen\nvälttämättä tarvitsee.\"\n\n\"Sama surullinen suhtaisuus on Beethoven'inkin kanssa, joka keskellä\nihanimpia säveliänsä kadotti korviensa käytännön -- kuulonsa!\"\nmuistutti Bodendorff, yhtämittaa vielä katsoen kuvaan.\n\nHermina katsoi Bodendorffiin mieli-hyvän hymyllä, joka kirkasti koko\nhänen muotonsa.\n\nIkäänkuin olisi suuren sävel-taiturimme nimi huomauttanut häntä\nsoitannon valtakunnasta, arvasi hän huoneessa olevan harmoonion ja\nsoitti muutamia säveliä.\n\nEnsimmäiset sävelet \"Kuutamo sonaatista\" suhisi lempeinä, sulavina\nääninä huoneessa. Sitten aikoi tyttö taasen nousta ylös, mutta\nBodendorff seisoi estäen hänen takanansa.\n\n\"Oh -- vielä kerran!\" sanoi hän hiljaa ja rukoillen. Hermina soitti\nsaman kappaleen vielä kerran ja Bodendorff nautti sen säveliä kuin\nkukkasen tuoksua.\n\n\"Te siis rakastatte soitantoa?\" kysyi Hermina sulkiessaan harmonion.\n\n\"Rakastan! -- Enkä ole vielä kenenkään kuullut niin soittavan!\"\n\n\"Onko teillä lempi soittokonetta? Soitatteko mitään?\" huusi tyttö\nelähyttävästi.\n\n\"Ei, -- en!\"\n\nTaasen hän käytti lyhyttä, kuivaa puhetta, jolla käänsi itsestään\näkkinäiset kysymykset; kuitenkaan hän ei nyt puhunut totta. Hänellä oli\nmaailman sointuisin soittokone: kaunis ääni, jota kumppalien joukossa\npidettiin mainiona, sitä paitse muisti hän sangen paljon lauluja ulkoa.\n\nMutta hän häpesi sitä puhua, sillä hän ei sitä minäkään aarteena\npitänyt. Tarkalla tutkivalla silmällä katsoi hän takaisin koko entiseen\nelämäänsä ja huomasi sen tyhjäksi, ilman arvoa ja tarkoitusta.\nHetkellisen vihan käsissä ollessansa alensi hän itsessään kaikki,\nainoastaan ihaillaksensa Herminaa, ja kuitenkin ajatteli hän: hän vihaa\nminua ja minä -- vihaan myös häntä.\n\nMitä tyttö tunsi eli tiesi, seuraus tarkasta kasvatuksesta, oli hänestä\npahe. Luonnolliset taipumukset eivät hänessä olleet mistään arvosta,\nkoska ei kukaan ollut tullut noitasauvallansa lähteitä kalliosta\navaamaan.\n\nHermina pahastui uudestaan Bodendorffin kylmästä käytöksestä, ja\nhänenkin käytöksensä sentähden muuttui kuivaksi.\n\nBodendorff ei ollut tottunut sievempään kohteliaisuuteen huomataksensa\nettä kukkaisvihko, jonka hän aamulla oli Herminalle antanut, oli\npäivällispöydällä, ja että ainoasti yksi ruusu kaunisti tytön hiuksia.\nHän näytti siten aina käyttävän kukkaisia päässänsä. Eilen hänellä oli\npurppuraneilikka.\n\n\"Kas niin, serkku\", sanoi Hermina, kauvan aikaa hiljaa ja vaijeten\nistuttuansa, vielä hiljaisemman majurittaren vieressä, \"päättäkäämme\nnyt asiamme. Neljäntoista päivän perästä olemme valmiit\nlähtemään, mutta siksi vielä pyydämme saada hyväksemme käyttää\nvierasvaraisuuttanne!\"\n\n\"Vierasvaraisuuttani!\" huusi Bodendorff punastuen vihasta.\n\n\"Tahi keneltä sitä pyytäisin? Ehkä teidän pehtoriltanne?\" vastasi\nHermina kylmästi. \"Muuttaa tilaamme väkisin olisi arvoa alentavaa sekä\nteille että meille.\"\n\n\"Teistä olisi pitänyt tulla pappi\", keskeytti Bodendorff häntä\npilkallisesti. \"Kuitenkin voin vakuuttaa teille ett'ette minua voi\nmuuttaa. Minulla ei ole liukkaita sanoja, ei minkäänlaisia turhamaisia\ntapoja naisille näyttää, mutta minulla on vankka tahtoni, joka tähän\npäivään asti on ryhtinsä pitänyt.\"\n\n\"Kukapa sitä epäilisikään?\" kysyi Hermina taasen hyvillään.\n\n\"Minä en tahdo kantaa Bodendorff-nimeä, jos jalallani astun tänne\nteidän muutettuanne. Heti lahjoitan Reihensteinin jollekulle\nkumppanilleni, eli pelaamalla sen hävitän, ehkä muuten sydämestäni\nhalveksin korttipeliä. Minä annan kirotun huoneen rapistua, rauveta,\nhävitä tai palaa, jos ette lupaa sitä pitää kotinanne!\"\n\nHermina nauroi sydämellisesti, Bodendorffin innossaan ja kiukussaan\npainaessa pistimen pöytäliinaan.\n\nNytpä hiljainen majuritar alkoi puhua.\n\n\"Hyvä Bodendorff, ajatteletteko ensinkään mitä sanotte? Ehkä\nehdoituksenne yhdeltä puolen katsoen on sangen arvoisa, niin se\ntoisaalta on liiaksi jyrkkä ja sopimaton. Minun tulee tyttäreni maineen\ntähden jättää Reihenstein, ja oikein on oikein. Te olette herra täällä\nja meidän tulee mennä!\"\n\n\"Jospa minäkin jo ennen teitä täältä lähden _ainaiseksi_?\"\n\n\"Siinäkin tapauksessa. Muuten; ettehän te voi koko maailman edessä\nmeitä solvaista. Ihmiset pian luulisivat teidät hulluksi.\"\n\n\"Minä taidan jo ollakin!\" sanoi hän työntäen kätensä paksuihin\nhiuksiinsa. \"Te siis ette jää?\" kysyi hän vielä kerran.\n\n\"Emme todella?\" vastasi majuritar päättävästi.\n\n\"Ja mitä silloin luulette Reihenstein'istä tulevan?\"\n\n\"Oh, viehättävän asuinpaikan joutoajoillanne syksy-metsästyksille ja\niloisille seuroille!\" sanoi Hermina.\n\n\"Niinkö luulette?\" kysyi hän katkerasti. \"Pakoittasinpa itseni ampumaan\nluodin otsaani, jos kahta viikkoa täällä voisin olla, sillä minä olen\nkuni karhu kullatussa lintuhäkissä.\"\n\n\"Te pidätte paljon liikamaisuuksista, serkku, mutta ennen pitkää\npitkästytte virkaanne ja silloin tulette Reihensteiniin.\"\n\n\"Älkää puhuko mitään virastani\", sanoi hän vakaasti, \"tähän asti oli se\nminulle kaikki, jonka ympärillä koko olentoni kääntyi, minä pidin sitä\nkorkeassa arvossa, sillä sen kautta odotin minä itselleni jonkunlaista\ntarkoitusta, mielihyvää. Luvallinen kunnianhimo virassani ja puhdas\nkunniani olivat koko rikkauteni ja niissä oli minulle tarpeeksi. Nyt\nnäen, että se on toisin.\"\n\n\"Ja mistä sen näette?\"\n\n\"Anteeksi. Aikomukseni oli sanoa: nyt tunnen sen\", sanoi hän ja nousi\nylös. Lyhyellä tervehdyksellä jätti hän molemmat naiset, jotka,\nsekoitettuna kummallisiin tunteisin, katsoivat hänen jälkeensä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSeuraavana aamuna seisoi Hermina taasen ruusupensaan vieressä, jossa\njoukko uudestaan puhjenneita ruusuja oli noussut eilisien sijaan.\n\n\"Hyvää huomenta, neiti! Niin aikaisin jo ylhäällä, ja noiden rakkaiden\nruusujen luona!\" sanoi vanha Werner.\n\n\"Eipä tämä niin aikaista ole, hyvä Werner, päin vastoin on nyt jo\nsuurus-aika. Te voitte juuri lähettää jonkun ylös kysymään eikö\nkapteeni tahdo tulla alas. Äitini ei mielellänsä odota kauvan.\"\n\nWerner katsoi turhaan tuon \"jonkun\" perään, mutta kun ei huomannut\nketään, niin mennä tapsutteli hän itse, tuon tuostakin itseksensä\nmumisten: \"Kyllä tulee vielä päivä kun pannaan suu säkin mukaan.\"\n\nHermina lausui juuri itseksensä muutaman Werner-ukolle ei erittäin\nmiellyttävän mietinnön hänen vihaisuudestaan, kun ukko hengästyneenä\ntullen hänen luoksensa osoitti vastaisuuden.\n\n\"Hän on poissa, neiti, hän on kadonnut!\"\n\n\"Kuka? Kapteeni Bodendorffiko? Mahdotonta! Jos hän ei ole huoneessansa\non hän varmaan mennyt alas puutarhaan.\"\n\n\"Ei ei, hän on poissa, ja vaunut myös\", vakuutti Werner, vetäen\nhenkeänsä. \"Huoneensa ovi oli auki, vuode melkein korjaamatta ja\npöydällä oli kirje. Luulen että se oli teille, neiti!\"\n\nEnsikerran sai vanhus armottoman katsannon, ja hän ei tietänyt miten\nkävikään, kun neiti yht'äkkiä tuulen puuskana lensi huoneukseen.\n\nSiellä oli kirje; päällekirjoitus majurittarelle. Herminalla oli oikeus\navata ja vastata kaikki äitinsä kirjeet. Kotelo revittiin palaisiksi.\nKirje sisälti ainoasti nämä rivit:\n\n  \"Arvoisa rouva!\n\n  Suokaatte anteeksi että, ilman mitään erityistä hyvästijättöä,\n  jätän Reihensteinin, mutta kun te vielä kaikissa tapauksissa\n  viivytte täällä kaksi viikkoa, niin tulen siis tilaisuuteen\n  puhutella teitä, enkä voi sitä ennen kadottaa toivoani nähdä\n  päätöksenne muutettuna. Teidän ja neidin uskollinen\n\n                                            Rudolf Bodendorff.\"\n\n\"Lakoonillinen kuin Turkkilainen!\" huudahti Hermina suuttuneena.\n\"Tämäkö olisi jotain ei niin mitään!\" Toki hän lohduttui pian\nhuomatessaan kapteenin kauniin käsialan, joka ei ollut niinkuin\nsotilaiden yleensä on, nimittäin kuin riviin asetettuja sotamiehiä.\nYhtäkaikki hehkuivat silmänsä vielä petetystä toivosta, kirje\nkädessänsä astuessaan äitinsä luo.\n\n\"No, nyt on lakkaamattomalla kinalla loppu\", tuumi majuritar leppeästi.\n\n\"Niin on, se on nyt loppunut, mutta ainoasti taas kahden viikon\nkuluttua alkaakseen\", sanoi Hermina liikutettuna. \"Ah äiti, mikä\nkummallinen ihminen hän on!\"\n\n\"On todella hän kummallinen, mutta lapseni, häntä emme saa kovasti\ntuomita. Hän ei ole koskaan vanhempiansa tuntenut ja setänsä, joka\nhänen sotakouluun vei, kuoli pian sen jälkeen. Hän sai kokonaan\nitseänsä kiittää siitä, mikä hän on, eikä voi olla sisällisittä\nhyveittä, koska hän kahdeksankolmatta vuotiaana on kapteeni.\"\n\nVanha nainen puhui aniharvoin niin paljon kuin nyt, mutta hänen\nsydämellänsä lepäsi mieli tytöstä kadottaa kaikki vihan serkkuansa\nkohtaan, että tyttöön samalla nousisi kateus.\n\nOlipa aika, jolloin majurittaren mielestä hänelle tyttärineen oli tehty\nvääryyttä. Olihan hän, majuritar, myöntynyt onnettomuudessa olevan\nmaalaajan sydämellisiin rukouksiin ja jättänyt oman kotinsa\nhoitaaksensa hänen talouttansa ja häntä itseänsä. Olihan Hermina\nkolmena vuotena ollut hänen seuraajansa ja joutohetkiensä valo. Kun\nHermina istui harmoonion edessä, jota hän itse oli opettanut hänen\nsoittamaan, uneksui sokea taiteilija itsensä takaisin entiseen\nelämäänsä, silloin unohti hän huonoutensa ja säveleiden siivillä nousi\nhänen murrettu sielunsa ylös kärsiväisyyden taivaasen.\n\nJokainen piti nuoren tytön hänen perillisenänsä; niin, majuritar luuli\nniin itse, ehkä hän oli liiaksi tunnollinen ja karttava siitä\npuhuakseen tyttärelleen.\n\nHermina sitä vastoin eli suruttomasti, katsomatta nykyisyyttä ulommaksi\nja tämä nykyisyys olikin hänestä verrattoman ihana.\n\nJosko eno olikin oikullinen ja mieleltänsä murtunut, jos hän kärsivän\nitsekkäisyydellä tuntikausia vangitsi hänet, jäi vielä monta hetkeä\nhänelle itselleen nauttiaksensa puutarhan, puiston ja kirjaston\nnautintoja.\n\nHänen kuolemansa ilmaantui yht'äkkiä ja hänen viimeisen tahtonsa säätös\nei majuritarta yksin kummastuttanut. Hän kuitenkin osasi hyvin peittää\npetettyä toivoansa ja hänen nöyrä mielenlaatunsa nuhtelikin häntä tästä\nliian rohkeasta toivosta.\n\n\"Minä olen ainoasti hänen veljensä käly,\" arveli hän, \"ei Hermina kanna\nhänen nimeänsäkään.\"\n\nMutta perillinen ei myöskään hänen nimeänsä kantanut, hän oli vainajan\nsisarenpoika. No -- samahan se.\n\nLahja, jolla vainaja oli Herminaa muistanut, varmuutti hänen\ntulevaisuutensa ja nyt oli ainoastaan perustettavana uusi koti. Ennen\noli majuritar asunut pääkaupungissa, mutta nyt hänellä oli luonnollinen\nsyy pysyä sieltä pois, sillä Bodendorffin rykmentti majaili siellä!\n\nSitte päätti hän muuttaa erääsen pieneen naapurikaupunkiin, jossa\nolisikin enemmän rauhaa. Tämän rauhan rikkominen tapahtui aniharvoin,\nmutta joskus sentään, sillä likeisyydessä oli suuri linna ja\nyhteispuisto, siis oli tämä rikkominen, silloin tällöin tullen,\nmieluisata. Ensiksi tahtoi majuritar sentään käydä muutamassa\nkylpylaitoksessa, sillä tämä olisi Herminan terveydelle tarpeellista.\nJoka päivä voi selvää selvemmästi huomata, että nuori tyttö paljon\nkaipasi Reihensteiniä. Hänen iloisuutensa väheni nyt jo päivä päivältä.\nEpätoivoisena ja mitään tekemättä kuleksi hän ympäri, jätellen kaikille\nlempipaikoilleen hyvästi.\n\nKaikki oli matkaan valmistettu. Määrätyt kaksi viikkoa olivat\nloppuneet, mutta vielä ei kapteeni ollut itseänsä näyttänyt. Tänään hän\nkuitenkin oli tuleva, sillä sanaansa hän ei syöne.\n\nHermina kuunteli suuremmalla tarkkuudella jokaista jylinää maantieltä,\nja pian kuuluikin, mutta vanhoja vaunuja ei näkynyt, vaan niiden\nsijassa lensi ratsastaja komealla ratsullaan maataloa kohden, sepä\nolikin Bodendorff.\n\nKuinka hän nyt näytti toisemmalta! Kun hän ainoalla vedolla pakoitti\nhevoisen pysähtymään, sievästi hyppäsi sen selästä ja lyhyesti\nsotamiehen tapaan tervehtäen astui eteenpäin, ei hän ollenkaan\nnäyttänyt olevan sama mies.\n\nEteisessä sattuivat silmänsä matka-kirstuihin, ja rypistyneellä otsalla\nsanoi hän: \"Ja kuitenkin!\"\n\n\"Niin, kuitenkin\", sanoi Hermina nostaen olkapäitään. \"Mutta mikä jalo\neläin teillä tuossa on! Vähän raju vaan, ei ole oikein hyvin opetettu.\"\n\n\"Erehdytte\", vastasi hän, \"Almansor ja minä olemme vanhat toverit. Enpä\ntiedä ketään, johon niin voisin luottaa kuin tähän uskolliseen\neläimeen!\"\n\n\"Enpä juuri usko semmoista luottamusta. Jos se usein noin rajusti\ntanssii, niin se pian heittää teidät tomuun.\"\n\n\"Ja mitäpä se olisi?\" sanoi hän katkerasti. \"Meidät heittää usein\ntomuun -- sallima.\"\n\nViimeinen koetus, jonka kapteeni vielä ehkä aikoi tehdä, koettaessaan\nsaada majuritarta jäämään, raukesi itsestään, kun hän näki matkan\nvalmistukset. Otsansa kävi syviin ryppyihin ja hehkuvin, melkein\nvihaisin silmin katseli hän serkkuansa. Koska Bodendorff piti tytärtä,\näitiin katsoen, väkevämpänä tahtona, niin luki hän ainoasti hänen\nsyyksensä heidän kovan kieltonsa.\n\nSamana iltapäivänä puhui hän ison aikaa Werner-ukon kanssa ja kun he\nviinein erosivat nosti ukko syvästi kumartaen lakkiansa ja katsoi mitä\nsuurimmalla mielihyvällä uuden hallitsijansa perään.\n\n\"Mutta nytpä täällä tulee hirmuisen yksinäistä, hyvä neiti\", sanoi\nvanhus myöhemmin, kun Hermina jo huomispäivän matkapuvussa kuljeskeli\npuutarhassa.\n\n\"Niin, niin -- sangen yksinäistä. Mutta varmaankin vain lyhyeksi\najaksi. Kapteeni kyllä tulee hauskan seuran kanssa usein tänne.\"\n\n\"Hm, hm!\"\n\nWerner pudisti harmaata päätänsä.\n\n\"Minulla on valtuuskirja kolmeksi vuodeksi, joka näyttää siltä, kuin\nkapteeni lähtisi joko Egyptiin tai Kiinaan. Muuten hän on ajatellut\nkaikkea ja ottanut tiedon kaikesta, jossa auttavaa herraa tarvitaan.\nKöyhiä hän ei myöskään ole unohtanut ja minulle, neiti, minulle on hän\nluvannut isommat huoneet! 'Koska näki minut nyt kerran herranansa\npitää', sanoi hän, 'niin tulee heidän nähdä, että minä muistan heitä\nsiinä, missä sitä tarvitaan.' Tietäkää neiti, sitä en olisi hänestä\nuskonut ja se tuntui minusta niin hyvältä. Hänellä on sydän oikealla\npaikallansa.\"\n\nHerminakin tunsi saman kun Werner-ukko: hänestä tuntui hyvältä se,\njonka hän kuuli.\n\nVielä elähytettynä siitä tapasi hän Bodendorffin, joka ei ymmärtänyt\nmistä tuo aurinkoinen hymy tuli, jolla tyttö häntä tervehti.\n\n\"Vieläkö kerran tahdotte seurata minua enoni huoneesen?\", kysäsi hän\näkkiä.\n\n\"Jos niin haluatte -- tahdon. Muuten olen jo jättänyt hyvästi hänen\nmuistollensa.\"\n\n\"Ei sentähden\", vastasi hän äkkiä. \"Ett'ette _siihen_ tarvitse mitään\nvaivaloista todistajata, sen kyllä ymmärrän.\"\n\nTyttö vaikeni vähän ihmetellen hänen liikutettua ääntänsä.\n\n\"Aikomukseni oli pyytää teiltä ystävän palvelusta\", kysyi hän hetken\näänettömyyden perästä.\n\n\"Mikä se olisi?\"\n\n\"No niin, ensiksi kysymys, sitten, rukous!\"\n\n\"Joihin vastataan ja myönnytään mahdollisuuden mukaan.\"\n\n\"Sanokaa minulle suoraan\", alkoi Bodendorff, ensikerran syvästi hänen\nsilmiinsä katsoen, \"eikö sydämenne ole mihinkään tähän kiinnitetty,\njoka teille täällä on ollut uskottua ja arvoista. Tahdotteko todella\nerota täältä ottamatta mitään mukaanne näistä, jotka teille ovat\naarteita, mutta joita minä ainoasti pidän kuolleina esineinä. Oletteko\nniin ylpeä tahi välinpitämätön, ett'ette rehellisesti voi tunnustaa,\nmikä teille tuottaisi iloa?\"\n\n\"Rehellinen olen\", vastasi hän, \"ja oikeudellinen myös. Ja juuri\nsentähden tiedän, ettei minulle tule mitään muuta kuin se, minkä olen\ntänne tuonut, tai minkä enoni vapaehtoisena lahjana on antanut minulle.\nMinä en tahdo mitään, en mitään, en edes ruusua pensaasta, niinkuin\ntiedätte!\"\n\n\"Mutta -- sen kuin teille tarjoisin, jota rukoilisin teitä ottamaan?\nOttaisitteko sen?\"\n\n\"En, -- en nyt, enkä koskaan! Se on viimeinen sanani. Lausukaa nyt\nrukouksenne, kysymyksen olemme jo päättäneet.\"\n\nBodendorff ei vastannut mitään. Niin liikutettuna, että tumma suoni\nnousi hänen otsallensa, työnsi hän akkunan auki ja tirkisteli illan\nrauhaisuuteen, joka näytti tekevän pilkkaa hänen raivoisille\ntunteillensa.\n\n\"Oliko teillä vielä mitään sanottavaa?\" keskeytti Hermina tukalan\näänettömyyden.\n\n\"Aijoin pyytää teitä vielä kerran soittamaan!\"\n\nPakoitettu rauha vapistutti hänen ääntänsä ja häneen katsomatta meni\nHermina soittamaan.\n\nHän soitti kuni -- unessa. Kädet kävivät harhaan ja rinta kohosi.\nMuutamia tahteja soitettuansa nousi hän ylös.\n\n\"Tänään en voi!\"\n\n\"Minä olen tyytyväinen\", sanoi Bodendorff kumartaen. \"Minä kiitän teitä\n_tästäkin_!\"\n\nSamana iltana vallitsi näissä teepöydän ympärillä istuvissa ihmisissä\nraskaus ja -- en tiedä mitä --, tuntuipa ikäskuin olisi ukkonen ollut\nilmassa.\n\nHermina kuuli kapteenin käskevän että hänen hevoisensa aamulla aikaisin\nsatuloittaisiin.\n\n\"Lähdettekö meidän kanssamme?\" kysyi Hermina innolla.\n\n\"En, minä lähden ennen teitä!\" sanoi hän kolkolla äänellä.\n\nPäivän valjetessa seisoi Almansor satuloittuna varroten herraansa,\nmutta naisetkin tahtoivat lähteä aikaisin ja Bodendorffin tullessa\nalas, oli Hermina täydessä työssä matkakirstujensa kanssa.\n\nBodendorffin silmäily osoitti, ettei hän tahtonut serkkuansa tavata.\nIkävyydellä ojensi hänelle Hermina kätensä ja sanoi todellisella\nsydämellisyydellä: \"Eläkää hyvin!\"\n\n\"Te teeskentelette, serkku\", sanoi hän kolkosti, \"eilen näytitte kuinka\nsyvästi te minua halveksitte ja tänään te ojennatte minulle kätenne\njäähyväisiksi!\"\n\n\"Minä -- halveksisin teitä?\"\n\nBodendorff ei pitänyt vaivaa maksavana katsoa miten tyttö vaaleni, vaan\nkatsoi alas ja kun hän koetti estää puhkeavia kyyneleitänsä, piti\nBodendorff sen pahana omanatuntona.\n\n\"Hyvästi\", sanoi hän kolkosti.\n\nAlmansor kiiti pois, kuin siivillä ja pian ei edes tomupilvikään\nnäyttänyt hänen retkensä suuntaa. -- --\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKaksi kuukautta on kulunut ja neljä viikkoa on majuritar uudessa\nkodissansa pienessä kaupungissa asunut. Hän oli vahventunut\nterveyteensä katsoen, ja voi taasen ottaa osaa niihin harvoihin\nhuveihin, joita oli tarjolla, mutta jotka Herminalle olivat sangen\ntarpeen.\n\nTyttö huomattiin pian sievän käytöksensä ja kauniin muotonsa tähden.\nHäntä kuljetettiin kaikenlaisiin huveihin, jotka olivat ihan\ntuntemattomia sille, joka oli Reihensteinin rajapiirin sisäpuolella\nasunut ja kuitenkin --. häneltä aina puuttui jotain. --  Majuritar piti\npuuttumisen luonnollisena.\n\n\"Hän kaipaa sitä komeutta ja niitä sielun nautintoja, joista\nReihenstein on niin rikas\", ajatteli äiti huo'aten.\n\nHeidän asuntonsa oli melkein kaupungin toisessa päässä, se oli pieni,\nsievä huoneus pienen viheriän ruoho-lakeuden vieressä. Siihen kuului\npieni sangen hyvin hoidettu puutarha, jossa oli pari varjokasta\npaikkaa, jossa kävi lukea, työskennellä ja vieläpä teetäkin juoda.\n\nMutta Hermina uneksuen pudotti kirjan eli työn helmaansa. Tarkasteliko\nhän nykyistä ja entistä elämäänsä. Sen hän vain tiesi että kaikissa\nniissä ruusuissa, joita hän täällä poimi, oli ohdakkeita. Hänen olonsa\ntäällä oli kuni raskasta päivätyötä. Vasta silloinkun hän iltasella\nastui kammioonsa, hengitti hän helpommin, sillä siellä seisoi -- enonsa\nharmoonio.\n\nNiin todella, se oli siellä ja joka ilta raikuivat urkuisen sävelet yli\npuutarhan ja vieläpä uloimmaskin.\n\nKun Hermina ensikerran astui huoneesensa, näki hän soittokoneen. Se\nhäntä odotti ja tervetuliaisia toivotti, kuni vanha ystävä, mutta\nHermina ei tahtonut ystävyyttä tunnustaa.\n\n\"Me emme sitä pidä, äitini!\" huudahti hän liikutettuna.\n\n\"Mitä sinä ajattelet, lapseni?\" kysyi äiti ihmetellen. \"Totta et sinä\ntahdo Bodendorffin kohteliaisuutta kieltää? Katsomatta siihen, ettei\nhän sitä itse voi käyttää, niin on hän erittäin huomannut mikä sinusta\non kallista, ehkei hän muuten mitään erittäin arvoista kappaletta\nsinulle lahjoittanut. Tiedän nimittäin varmaan, että Reihensteinissä\nkaikki on arvoisampata, kuin tämä, mutta hän arveli ettei mikään sinua\nenemmän miellyttäisi.\"\n\nHermina omisti, tällä kertaa niin kaunopuheiselle, äidillensä oikeuden,\nkuitenkin kiitti hän: \"Se minua aina on rasittava, äiti!\"\n\nOi, kuinka usein hän ei myöhemmin ajatellut niitä sanoja. Nyt enään hän\ntuskin voi odottaa sitä hetkeä, jolloin hän saisi istuutua soittamaan\nmahdikkailla sävel-aalloilla surunsa takkaa sielultansa pois.\n\nMutta niinkuin ei riviäkään ollut seurannut lahjaa, niin jäi Bodendorff\nitsekin näkymättömiin, kuin maailmasta kadonnut. Hän näkyi todella\nasettuneensa joko Niili- tahi Gangesvirran rannoille. Ja kuitenkaan\nniitä ei eroittanut kuin neljän tunnin matka. Bodendorff ei tahtonut\nlähestyä häntä, se oli selvää.\n\nMutta toiset Herminaa etsivät ja saattoivat hänen jokapäiväisien\nkuivien, yksitoikkoisien lavertelemisien kautta epätoivoon. Erittäinkin\noli niissä eräs hiljan vänrikiksi päässyt nuorukainen, joka äitinsä\nkautta -- majurittaren vanhoja ystäviä -- antoi itseänsä esitellä\nmajurittarelle.\n\nLuutnantti Wellnau ilmestyi vielä usein äitinsä kera, todistus hänen\nlapsellisesta viattomuudestansa.\n\nHermina vakuutti hänelle yhtämittaa, että hän suututti häntä leveillä\npuheillaan; tämä vain tuotti hänelle itserakkaan hymyilyn. Hän näytti\nolevan todellinen todistus herra Bolgac'in selitykselle: \"herra\nsaappaineen\". Ainakin alkoi tämä ritarillinen nuorukainen\nitseihailemisensa alhaalta ylöspäin ja katseli aina todellisella\nlemmellä jalkineitansa.\n\nKuitenkin eli Hermina siinä iloisessa toivossa, että hän pian muuttaisi\npääkaupunkiin ja kuunteli kärsiväisesti hänen keveitä puheitansa ja\nraskaita kukkais-vihkojansa.\n\nPäivät olivat nyt jo niin helteisiä, että molemmat naiset jättivät\npuutarhansa ja menivät suureen siimeksiseen kansanpuistoon, jossa\nyksinäisiä paikkoja oli viljoin tarjona vahtera- ja pyökkipuiden alla.\n\nEräänä iltapäivänä istuivat he muutamalle jo sangen tutulle paikalle,\njossa tähän aikaan mikään ei ollut heidän rauhaansa rikkonut. Hermina\nnäytti ihanalta kuni ainakin, mutta hänen kasvoillansa lepäsi\nsurumielisyys, joka osoitti että hänen ajatuksensa olivat kaukana\npoissa.\n\nKaikkialla oleva hiljaisuus, jota ainoasti lintujen viserrys keskeytti,\noli ihana, mutta nyt sen rikkoi aika meteli. Sapelien helinätä, monta\nyht'aikaa puhuvaa ääntä ja rivakkaat askeleet ilmoittivat upseerijoukon\ntulon, jotka kuni joukko lavertelevia papukaijoja, istuutuivat\ntavalliselle paikallensa.\n\n\"Lähtekäämme, äiti!\" kuiskasi Hermina mielipahoillaan.\n\n\"Ei vielä, lapseni! Tätä paikkaa ympäröitsee vahvat pensaat ja\nluultavasti herrat eivät jää istumaan, varmaankin he menevät keiloja\nheittämään.\"\n\n\"Mutta äiti, -- tiedäthän kuinka vapaasti ne usein haastelevat!\"\n\nSen majuritar omasta kokemuksestansa tiesi, eikä siis voinut muuta kuin\netsiä turvallisempaa olo-paikkaa. Pöydän ympärillä olikin pelkkää\niloista väkeä ja sittenkuin muutamia pulloja oli tyhjennetty, nousi\nriemu kuni elävä hopea auringon paisteessa.\n\n\"Kas niin, ei noin surullisena, veikko!\" kuului monelta taholta.\n\"Laulapas meille laulu!\"\n\nHän, jolle nämä sanat lausuttiin, ei ollut niitä kuulevinansa, mutta\nkun meteli lisääntyi pyysi hän hiljaisuutta.\n\nKaikki huuto loppui heti ja norjalla, sointusalla barytonilla alkoi hän\nmainion sotalaulun, jonka loppusävelen: \"Tyroolin maass'\", kaikki\nköörinä kertoivat. Raivoisa mieltymys seurasi laulua. \"Bravo,\nBodendorff!\"\n\n\"Vielä laulu, vielä yksi!\" huusivat uudestaan kaikki.\n\n\"Antakaa minun olla rauhassa, min'en osaa enempää!\" vastasi kapteeni\nBodendorff ja pyyhki nenäliinallansa hikeä otsastansa.\n\n\"Hän on kankea, kuni muumio!\"\n\n\"Hänellä on hermotauti!\"\n\n\"Häntä vaivaa onneton rakkaus!\" kuului joka taholta.\n\n\"Luulenpa sinut sairaaksi!\" virkko säälivä ääni hänen vieressänsä.\n\n\"Jotain semmoista!\" sanoi Bodendorff vihaisesti.\n\n\"Sitäpä jo useasti olen sanonut teille, Bodendorff\", sanoi alempana\nistuva rykmentin lääkäri. \"Teidän tarvitsisi ottaa virkavapautta ja\nhengittää maailmaa. Kuka sitä helpommin voisi tehdä kuin te? Lähtekää\nReihensteiniin!\"\n\n\"Me sinua kyllä käymme tervehtimässä ja maistelemassa niitä\nviinipulloja, jotka jo liian kauan ovat saaneet levätä kellarissa!\"\n\nKapteeni Bodendorff kuunteli kaikkea tätä ja hymyili katkerasti.\nSamassa silmänräpäyksessä kuin laulu loppui, oli kaikki väri hänen\nkasvoiltansa kadonnut ja nyt hän nousi rauhattomana ylös suurien\nhikipisarien tippuessa hänen otsaltansa.\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\" kysyi hänen säälivä naapurinsa.\n\n\"Ei mikään\", vastasi hän yhteenpuristetuin huulin. \"Täällä on\nkärsimättömän kuuma!\" ja nyt vaaleutta seurasi rusko, joka punotti kuni\nkuumetautisen.\n\n\"Kerronpa sanani vielä\", sanoi vanha, ystävällinen lääkäri, \"onpa\nvälttämätöntä että muutamaksi ajaksi jätätte tämän pelumyllyn, jota\nviraksi nimitetään. Lankeemisenne oli kuitenkin vaarallisempi kuin\nluulitte!\"\n\n\"Kirottu Almansor! En ole siitä koskaan uskonut hyvää!\" huusi eräs\nupseereista.\n\n\"Almansor on saanut sen maksaa kuolemallansa!\" vastasi Bodendorff\nsynkkämielisenä.\n\n\"Ja sinä saat siitä vielä yhtämittaa maksaa\", sanoi hänen säälivä\nkumppalinsa. \"Sinä et nyt enään koskaan ole itsenäsi. Voipa hyvin\npäältäsi nähdä.\"\n\n\"Hiljaa!\" huusi Bodendorff suuttuneena. \"Oletteko nyt kaikki muuttuneet\nvanhoiksi akoiksi?\"\n\nHeti muutettiin puheenainetta ja pian kokoontui koko joukko erään\nnuoren upseerin ympärille, joka oli ottanut esiin erään valokuvan.\n\n\"Ah! kauneuden-galleria on taasen lisääntynyt yhdellä onnellisella!\"\n\n\"Kauniit kasvot!\"\n\n\"Ihmeteltävän kauniit, voin vakuuttaa teille, mutta hän on ylpeä --\nsangen ylpeä!\"\n\n\"_Sinulle_, -- sen kyllä uskon!\" pilkkasi muuan vanhempi luutnantti,\njolla ei ollut galleriaa.\n\nTämän, jo sanantavaksi joutuneen valokuvakokoelman omistaja oli\nluutnantti Wellnau. Lyöden rintaansa sanoi hän sangen miehevästi: \"Hän\non ylpeä kaikille!\"\n\n\"Ja kuitenkin lahjoittaa hän valokuvansa sinulle?\"\n\n\"Ei! Minä olen sen ostanut -- valokuvaajalta!\" omisti hän\nlapsellisesti.\n\n\"Hyväpä että olet kylliksi rehellinen sitä omistamaan!\" mumisi\nBodendorff, joka ei voinut nuorta upseeria kärsiä.\n\nSamalla tuli kuva sattumasta hänen likeisyyteensä ja yksi silmäys\nsiihen oli tarpeeksi. Se oli Hermina.\n\nBodendorff nousi ylös lumivalkeilla kasvoilla.\n\nKuitenkin huomasi hän, ettei tässä ollut paikka siitä enempää mainita\nja, väkisin tunteitansa hilliten, hän melkein kaatui takaisin\npaikallensa.\n\nKaikki näkivät hänen liikutuksensa, mutta kukaan sitä ei ymmärtänyt.\n\nHetken päästä hän taas nousi ylös.\n\n\"Ethän vielä tahtone meitä jättää?\" huusivat kaikki.\n\n\"En. Menen vain ravintolaan juomaan lasin -- sokurivettä!\"\n\nSivumennen kuiskasi hän luutnantti Wellnau'lle: \"Tulkaa jälestäni\nkymmenen minuutin perästä. Minä tahdon puhutella teitä!\"\n\nWellnau näytti sangen hämmästyneeltä. Onneksensa ei kukaan ollut\nhuomannut tätä käskyä, jota Wellnau'n luonnollisesti tinkimättä tuli\ntotella.\n\nBodendorff menikin todella ravintolaan. Hän tilasi lasillisen vettä,\nkaatoi sen pöydällä olevaan suolalla täytetylle lautaselle ja joi äkkiä\nkaikki. Sitten nojasi hän päänsä erästä puun runkoa vastaan ja painoi\nnenäliinan huulillensa.\n\nKun Wellnau aivan määrälleen kymmen minutia myöhemmin saapui paikalle,\ntapasi hän kapteenin rauhallisena kävelevän Sveitsiläis-tapaan\nrakennetun ravintolan edessä.\n\n\"Luutnantti Wellnau\", sanoi Bodendorff melkein uhaten, \"min'en tahdo\nsekautua teidän, enemmän tai vähemmän lapsellisiin lempi-asioihinne,\nsiihen toimeen on teillä äiti, -- mutta se valokuva, jonka tänään\nolette antaneet kumppaniemme pilkalle, on paljon suuremmassa\narvossa pidettävä. Paha kyllä että se jo kerran on häväistykselle\njoutunut. Mutta, kuuletteko, se ei saa tapahtua! Sanokaapas nyt,\nkunnian-sanallanne vakuuttaen, oletteko todella sen ostaneet?\"\n\n\"Miten sitten, herra kapteeni?\" änkkäsi Wellnau hämmästyneenä. \"Jos\ntunnette tämän naisen, tiedätte myös ettei hän valokuvaansa lahjota\nnuorelle luutnantille, joka -- joka --\"\n\n\"Hyvä\", keskeytti häntä kapteeni kärsimättömyydellä. \"Tehkää nyt minun\ntahtoni mukaan ja antakaa valokuva minulle. Ne maksavat kaikki\nyhtäpaljon\", mumisi hän kylmällä pistoisuudella, \"kauniin kuvitelma ja\nhäjyin jokapäiväisyys -- aina sama hinta!\"\n\n\"En epäilekään täyttää tahtoanne, herra kapteeni\", sanoi Wellnau vähän\npeläten, \"sillä minä voin vakuuttaa, ettei minulla ole paljoa toivoa,\nmutta jos tämä on teille mieliksi, niin olkaa niin hyvä, -- voinhan\nminä ostaa itselleni toisenkin kuvan.\"\n\nTämä lapsellinen totuus nosti taasen veren Bodendorffin vaaleille\nkasvoille.\n\n\"Mutta te ette saa sitä tehdä!\" sanoi hän melkein käskien ja kuitenkin\noli kuni rukous äänessä, kun hän lisäsi: \"Minä pidän teitä nuorena\nkunnian miehenä ja semmoisena pyydän teidän luopumaan kaikesta\nyhteydestä tämän naisen kanssa.\"\n\n\"Se loppuu itsestään, sillä minä jätän tämän kaupungin pian\", sanoi\nWellnau hiljaa.\n\n\"Hyvä, te olette nuori vielä, luutnantti\", sanoi Bodendorff hiljaisella\näänellä, \"pitäkää tämä tapahtuma muistutukseksi teille. Te ette voi\narvata, minkä uhrin nyt olen nuoruudellenne tehnyt. Jokaisen toisen\nolisin pitänyt lurjuksena.\"\n\n\"Tässä on kuva\", sanoi nuorimies, vaikutettuna Bodendorffin vakavasta\nkäytöksestä, \"ja tässä on käteni, minä pidän sanani!\"\n\n\"Se on oikein, jääkää hyvästi. Jos palajatte seuraan, sanokaa minun\nmenneeni kotiin!\"\n\n\"Näytte sairaalta, herra kapteeni.\"\n\n\"Olkoonpa. -- Eläkää hyvin!\"\n\n\n\n\nV.\n\n\nEi hän vielä voinut lähteä kotiin, ja koska ei kumppalien hauska seura,\njohon hän tänään poikkeuksella oli ottanut osaa, häntä miellyttänyt,\nkulki hän edestakaisin puistossa Herminan kuva yhä kädessään.\n\n\"Ja näillä ihanilla kasinoillakin on niin taipumaton luonne!\" sanoi hän\nvaipuneena surumieliseen tarkastelemiseen. \"Onko hän todella niin jalo,\nkuin tämä kuva osoittaa? Jos hän olisi jalomielinen, olisi hänen\npitänyt huomata, mistä takasta hän olisi minut pelastanut, ottamalla\nedes osan siitä, jonka hänelle tarjosin. Silloin hän ei vihaisi minua\nrosvona, joka ajoi hänet pois rakkaasta kodista, ei halveksisi minua\nonnen-etsijänä, joka häneltä on hänen oikeutensa anastanut.\"\n\nNäistä suruisista mietteistä leijuivat ajatuksensa toisiin, ei vähemmin\nsuruisiin. Hän hengitti syvään ja sitä seuraavasta kivusta muisti hän\nsyyn siihen.\n\nSittenkuin hän viimeisenä aamuna oli sanonut jäähyväiset, oli hänen\nelämänsä alinomainen muute epätietoisuuden, surumielisyyden,\nodottamisen ja petettyjen toivojen välillä. Ensi aikoina toivoi hän\nitseänsä kutsuttavaksi, ellei hänen, niin ainakin hänen äitinsä luokse.\nHäntä suretti, kun hän näki että olivat hänen niin unhoittaneet. Hän\nunohti sen, että hän kylmyydellään oli itse ollut syynä siihen, sekä\nettä hänen olisi pitänyt käydä molempia naisia etsimässä.\n\nSitä hän ei myöskään huomannut. Hän oli liiaksi ylpeä pakoittamaan\nitseänsä heidän seuraansa ja liian vähän turhamainen luulla itseänsä\nkaivatuksi. Ja kuitenkin -- kuitenkin voi hän toivoa, varrota\nkutsumusta!\n\nHän punehtui omasta heikkoudestaan ja koki väkisin tunteitansa hillitä,\nmutta yhtäkaikki häntä vaivasi polttava epäilys ja palava halu saada\nkerta vielä kuulla hänen soittavan.\n\nHänen ainoa lohdutuksensa oli se, ettei Hermina ollut lähettänyt\nharmooniota takaisin, ehkä häntä pahetti kun siitä ei hänelle mitään\nilmoitettu.\n\nTässä mielenlaadussa hänen tunteitansa ei mikään muu hillinnyt, kuin\nraju ratsastus, ja ehkä Almansoria moitittiin, kantoi hän herraansa\nniin pitkälle kuin tämä vain tahtoi. Alussa näillä matkoilla ei ollut\nmitään tarkoitusta, pää-asia oli kauvas -- pitkälle vain mennä, kunnes\neräänä iltana, kuun jo korkealla kirkkaana paistaessa, uskollinen eläin\nnosti päätänsä ja pysähti. Ei mitkään käskyt tai hyräilyt auttaneet.\nBodendorff antoi väsyneen hevosensa huo'ata ja katsoi ympärillensä; nyt\nvasta huomasi hän että hän jo oli ajanut lähes neljä tuntia ja ehtinyt\nnaapurikaupunkiin.\n\nMutta -- mitä nyt...?\n\nKantoihan tuuli hänen luoksensa hyvin tunnetuita säveleitä.\n\nNiin -- hän oli ainoastaan pyssyn kantaman matkaa Herminan kodista ja\nsäveleet kauniista kansanlaulusta: \"lennä lintuseni\", juhlallisena ja\nsävelrikkaana tunkeutuivat ihmeteltävällä ihanuudella hänen rintaansa.\n\nHän sitoi hevosensa kiinni muutamaan aitaan ja lähti Herminan akkunan\nalle. Tämä soitti kauvan, ja pitkä aika kului ihanasti Bodendorffille.\n\nSiitä hetkestä hän usein tuli sinne. Ei kukaan ymmärtänyt missä hän\nkävi ja miksi hän vasta puolyön aikaan palasi kotiin vaahtoisella\nratsullansa. Hän oli niitä luonteita, joita utelijaatkin jättävät\nrauhan.\n\nPalausmatkalla eräältä näiltä retkiltä kompastui Almansor ei koskaan\nenää noustaksensa. Toinen reisi oli taittunut.\n\nKapteeni Bodendorffkin loukkasi itsensä sangen pahoin ja, ehk'ei hän\nsitä tunnustanut, kärsi hän useinkin sanomattomia tuskia, mutta pahin\nniistä kuitenkin oli se, kun hän hevosensa menetti. Vapisevalla kädellä\nlaahasi hän pistoolin ja sillä lopetti eläinraukan tuskat. Nyt piti hän\nitsensä vielä yksinäisempänä. Toinen hevonen oli tosin myöskin\ntallissa, mutta se ei voinut Almansoria vastata ja Bodendorffin täytyi\njättää öiset retkensä, sillä se ei voinut kärsiä niin pitkää rasitusta.\n\nHänen pitkä poissa olonsa Herminan likeisyydestä oli varmaankin\npää-asiallisesti saattanut hänen tänään seuraamaan kumppaliansa. Mutta\nvaikka tämä ratsastus oli ollut sangen hiljainen, tunsi hän,\nlaulettuansa, seurauksen siitä. Nyt oli hän väsynyt, hurmeuksiin saakka\nväsynyt, niin että hän mielihyvällä vaipui viheriöille lehville ja\nsulki silmänsä. Pitkänänsä lavitsalla voitti hänet väsymys, ja\nhouraavan uni hänet saavutti, niin ettei lintujen viserryskään häntä\nherättänyt.\n\nAskeleita kuului lähenevän, mutta makaava niitä ei kuullut.\n\n\"Jumala, äiti, tuoss' on joku!\"\n\n\"Hiljaa, lapseni, hän makaa.\"\n\n\"Suuri Jumala! -- se on Bodendorff!\"\n\nHän ei herännyt Herminan huudosta, ja siinäpä todistus että hänen\nunensa oli enempi hurmeista kuin oikeata unta.\n\nMajuritar meni lähemmäksi.\n\n\"Kummallista\", sanoi hän hiljaa, \"hän on täällä makaamassa, kumppalien\ntuolla aimo tavalla iloitessa.\"\n\nÄkkiä tunki hyvän rouvan päähän ajatus, että hän voisi olla juopunut.\n\n\"Katsokaahan äiti, miten hän näyttää muuttuneelta!\"\n\n\"Samalta näyttää se minullekin. Mutta -- me emme voi jäädä tänne, tällä\naikaa voi kävelijöitä olla kaikkialla.\"\n\nHermina myöntyi vastahakoisesti ja katsoi mennessään tuon tuostakin\ntaaksensa, mutta serkku jäi vain makaamaan.\n\n\"Mikäpä hänelle on tapahtunut?\" Hermina ei saanut ajatuksiansa hänestä\npois. Surumielinen tuska hänen muodossansa juurtui tytön mieleen.\n\n\"En tiedä, mutta ehkä viini ja helle on häntä väsyttänyt.\"\n\n\"Näittehän, äiti, ettei hän Reihensteinissä nauttinut tippaakaan\nviiniä.\"\n\nMajuritar muisti sen ja vaikeni.\n\nHe olivat palanneet ensimmäiselle paikallensa. Meluava joukko oli\npoissa, ne olivat menneet keilinheitto paikalle, josta kuului pallien\njylinä.\n\nHermina istui paikallensa epätietoisuudella, joka tavan takaa ajoi\nveren hänen poskillensa ja saattoi hänen hengittämättä kuuntelemaan\nikäänkuin joka hetki toisi mukanansa jotain kummallista, mutta mitään\nei tapahtunut.\n\nMiellyttävä illan hiljaisuus oli hänestä raskas, ja tähän asti\ntuntematon suru täytti hänen silmänsä kyyneleillä. Niitä peittääksensä\nlaski hän päänsä käsiänsä vastaan ja vaipui surullisiin mietteisin. --\nPainoiko hänen elonsa hermoja maneitillisen valon voima kahdesta\nleimuavasta, tarkastavasta silmästä.\n\nViheriään pensaan takana seisoi Bodendorff, joka oli herännyt hurmeen\ntapaisesta unestansa ja tietämättänsä joutunut heidän läheisyyteensä.\n\n\"Tuohan on sokean maalaajan viimeinen kuva!\" ajatteli hän, kun Hermina\nistui alas vaipuneella päällä, tuulen hiljaa hänen ruunia kiharoitansa\ntuuvitellessa.\n\nKapteenin sydän tykytti niin kovasti että se oli tukehduttaa hänet,\neikä hän kuitenkaan uskaltanut astua esiin.\n\nMajuritar rikkoi hiljaisuuden.\n\n\"Nyt meidän pitää mennä, rakas lapseni!\" Nuori tyttö nousi\nvastustelematta ikäänkuin unesta heränneenä.\n\nBodendorff, joka oli oikaissut erästä sivutietä myöten, seisoi nyt\nheidän edessänsä.\n\nHeikko huuto tunkeutui Herminan huulien yli.\n\n\"Pelkäättekö minua?\" kysyi hän pahastuneena.\n\n\"Myönnänpä että jo ennen\", sanoi majuritar, \"meitä vähän peloititte,\nkun löysimme teidät makaamassa lavitsalta tuolla.\"\n\n\"_Näittekö_ sen? Ja -- mitä siitä _ajattelette_?\"\n\nRouva raukka oli, kun olisi kynttelillä valaistu kaikkia hänen\najatuksiansa.\n\n\"Minä luulin teidän olevan sangen väsyneenä eli voivanne pahoin, eli\nehkä vielä molempiakin\", sanoi Hermina lempeästi nostaen silmänsä\nhäneen, \"ja luulenpa vieläkin niin. Oletteko kipeä?\"\n\n\"Pieni pahoinvointi joka pian minun jättää.\"\n\n\"Ja mikä siihen on syynä, mikä teitä vaivaa?\" uteli majuritar.\n\n\"Hevoseni pudotti minut!\" vastasi hän lyhyesti.\n\n\"Noo, ja --?\"\n\n\"Niin, mitäpä vielä?\" kysäsi hän ivallisesti. \"Minähän vain heitettiin\ntomuun!\"\n\n\"Oh, tuo ilkeä Almansor!\" huusi Hermina. \"Sanoinhan minä, että sen niin\npiti käydä.\"\n\n\"Voittepa iloita nyt, sillä Almansor on kuollut!\" sanoi hän katkerasti.\n\n\"Minäkö siitä iloitsisin, kun te siitä niin paljon piditte?\" sanoi\nHermina pahoilla mielin, \"pidätte minua siis pahantahtoisena!\"\n\n\"Pelkäänpä että te pidätte minua semmoisena\", sanoi hän puoli-ääneensä.\n\nTyttö katsoi häneen suurin silmin, mutta Bodendorff häntä ei\nymmärtänyt. Eihän tyttönen tietänyt, että serkku oli siinä uskossa että\nhän -- Bodendorff -- muka oli rosvonnut tytön omaisuuden, mutta sen\nhän tiesi, ettei Bodendorff uskonut hänen ystävyyttänsä. Sana:\n\"teeskentelijä\" kaikui vielä hänen korvissansa. Nämä ajatukset tekivät\nhänet taasen kylmäksi, Bodendorff teki samoin, hänkin tuli kylmäksi ja\nkatkeraksi, ja kuitenkin olivat heidän sielunsa riemuinneet tästä\nyhteentulosta; kumpikin olisi voinut sanoa toisellensa: \"Sinutta on\nelämäni iloton ja autio!\"\n\nBodendorff käveli koneellisesti molempien naisien vieressä, kunnes\nolivat joutuneet heidän kodillensa, jonne ei ollut hänen aikomuksensa.\n\n\"Juokaatte kupillinen teetä kanssamme\", sanoi majuritar ystävällisesti,\n\"te näytätte sangen väsyneeltä!\"\n\nLeimuava katse kiitti häntä, mutta Hermina vaikeni, eikä edes\nkatsonutkaan häneen -- ja hänen iloisesti tykyttävä sydämensä kokoontui\ntaasen.\n\n\"Minun tulee olla kotona tänään, sillä huomenna aamulla aikaisin on\nminulla virkatoimia!\" sanoi hän karttaen. Kuitenkaan hän ei voinut olla\nsuutelematta majurittaren kättä -- poikana? Olihan rouva lausunut\nsanan, joka olisi tehnyt hänet onnelliseksi, jos se olisi löytänyt\nmyötäisyyttä tyttäressä.\n\nKuni untunut palasi hän ravintolaan, jossa hänen hevosensa oli, ja\nkumppalien, jotka päivänsä olivat hauskasti viettäneet, jo aikoja\nsitten levätessä, palasi hän -- viimeinen -- hiljaa, väsyneenä _ainoa_\ntunne mielessänsä, tunne, joka sisälti kuoleman halveksimista koko\nelämällensä ja olennollensa.\n\nSamalla aikaa sanoi Hermina äidillensä: \"Tuossa nyt näet, äiti, kuinka\nkoston haluinen hän on; kun me emme hänen pyyntöänsä, Reihensteiniin\njäämällä, täyttäneet, niin hän ei nyt tule meille!\"\n\n\"Mutta, rakas lapseni, hän kielsi nähtävästi vastahakoisesti, ja\nluultavasti se olikin totta, että virkansa kutsui häntä.\"\n\nMajuritar oli niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan toisessa ihmisessä näe\nvirheitä. Heillä on aina puolustus tai ainakin syyn pienennys valmiina.\n\nJos joka kahdestoista ihminen maailmassa olisi semmoinen kuin\nmajuritar, niin varmaankin täällä olisi enempi rauhaa.\n\n\"Hän tulee kaiketi toisten!\" lohdutti äiti, joka todella oli niin\nhyvä-mielinen, että hän uskoi omia sanojansa.\n\n\"Ei koskaan!\" ajatteli tytär.\n\nKun Hermina suuttuneena kapteenin kiellosta -- johon hän kuitenkin itse\noli syypää -- ei enää tahtonut muistaakaan koko miestä, lensivät\nkuitenkin hänen ajatuksensa häneen, eikä mikään voinut hillitä suuren\nsuurta surua hänen sielussansa.\n\nHarmooniokin jäi aukaisematta, ja hän, joka ennen teki monen tunnin\nmatkan saadaksensa kuulla sen säveleitä, hänkin oli poissa.\n\nKuni unissa-kävijän, meni tytön ohitse kaiken ulkomailman tapaukset.\nHän melkein ei huomannut, että hänen kiusallinen rakastajansakin\nyht'äkkiä lakkautti käyntinsä ja kukkaisvihkonsa ja tuli ainoasti\njäähyväisille. Se hyvästijättö oli kohtelias ja melkein pelollinen;\nnuorukainen ei edes uskaltanut katsoakaan häneen.\n\nHermina jätti nyt seuraelämän ja jäi kotiinsa, jossa hänen päivänsä\nparaiten kuluivatkin.\n\nMuutamat viikot elettyä tässä mielen laadussa ja näillä tunteilla\nsaavat pian vuosien merkityksen! Mieli sen alla kypsyy kuni hedelmä\nkesä-auringon paistaessa. Ja kesä olikin kuumimmallansa niin luonnossa\nkuin Herminan sydämessäkin, mutta yhtä vähän kuin hedelmä tietää, mikä\nsen kypsyttää, yhtä vähän tiesi Hermina, mitä hänen povessansa palava\nliekki merkitsi.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMajuritar Räder ei ollut tarkkajärkinen nainen, mutta hän oli lempeä\näiti ja semmoisena näki hän, kasvavalla tuskalla, tyttärensä\ntilaisuuden, mutta hän erehtyi kuni useinkin: Hän piti sen\nruumiillisena, joka tykkönään lähti sielusta.\n\n\"Tämä todella ei kauvan käy laatuun, lapseni\", sanoi hän eräänä\npäivänä, kun Hermina oli erittäin heikko ja kelmeä. \"Tahdonpa puhutella\nvanhaa rykmentinlääkäriä Wahlmannia, hän on meidän entisiä ystäviämme\nja isäsi luotti häneen sangen paljon. Täältä ei ole niin pitkä matka\npääkaupunkiin ja hän sinua paraiten on auttava.\"\n\nJo sen paikan nimi, jossa Bodendorff oleskeli, antoi nuoren tytön\nsydämeen piston, mutta ensikerran hän ei vastustanut pelkäävän äitinsä\nmielipidettä. Vanha lääkäri oli todella koetettu ystävä, Hermina oli\nlapsena monta kertaa hänen helmassansa istunut -- hän tulkoon halusta.\n\nLääkäriltä Hermina ehkä saisi jotain tietoa serkustansa?\n\nAsiasta ei äiti eikä tytär sen enempää haastellut. Seuraavana päivänä\nistui Hermina pienessä puutarhassa, jossa asterkukat syksyn tulon\nvarmoina ennustajina jo alkoivat kukkia, ja katseli puistokäytävätä\npitkin.\n\nJo kauvan oli hän istunut samassa paikassa, varroten jotain, joka hänen\nsisällistä suruansa hillitsisi.\n\nNyt näkyi etäällä vaunut, jotka tarkasti muistuttivat sitä päivää,\njolloin Bodendorff ensikerran tuli Reihenstein'iin. Ne olivat ihan\nsamanlaiset tomuiset ja raskaat, niitä veti pari väsynyttä hevosta,\njoita ajoi samaten väsynyt ajaja. Tämän muiston häntä saavuttaessa,\nvaipui hän taasen niin syviin mietteisin, ettei hän kuullut vaunujen\npidättävän ennenkuin ääni kuului kysyvän neiti Räderiä ja eräs herra\nastui puutarhaan.\n\nHerra oli vanha rykmentin lääkäri Wahlman. Hermina, kun ei voinut\nitseänsä mieliharhaudestansa eroittaa, ei huomannut ajatella, ettei\nkirje äidiltänsä mitenkään voinut ehtiä Wahlmannille ja ettei siis\nhänen tulonsa tänne ollut seurauksena siitä. Hänen sanoistansa vielä\nlisää vakuutettuna vastasi Hermina hänelle niin levollisesti kuin\nmahdollista.\n\n\"Armollinen neiti\", alkoi vanha ukko, kohteliaasti kumartaen, \"suonette\nminulle epäilemättä anteeksi, kun melkein hyökkään päällenne, mutta\nkoska kerran olen täällä käskystä, alan heti, vanhaan totuttuun\ntapaani, asiani.\"\n\n\"Pelkään vain, että liiaksi varovainen äitini on turhaan herra tohtoria\nvaivannut\", sanoi Hermina vähän hämmästyneenä utelevasta katseesta,\njonka tohtori häneen lähetti, istuessaan hänen viereensä.\n\n\"Äitinne!\" huudahti hän ihmetellen. \"Hyvä neiti, siinä tapauksessa on\nminulla kahdenkertainen ilo olla täällä, sillä minua huvittaa, että\nmajuritar vielä antaa minulle luottamuksensa. Mutta -- minun täytyy\nmyöntää, _hänen_ käskystänsä en nyt ole täällä. Asiani on ihan toinen.\"\n\nNyt lensi vapiseva, muodoton arvelu, kertomaton pelko Herminan lävitse.\nHän ei voinut huuliansa avata.\n\n\"Virkani\", alkoi lääkäri jonkinlaisena juhlallisena esipuheena, \"sallii\nminun katsoa moneen, muuten hyvin kätkettyyn asiaan. Tahtomattamme\nolemme me, lääkärit paljoa useimmin kuin papit hoidettaviemme uskotut,\nsillä useassa kohden on meillä paljon enemmän tehtävää hengellisien\nasioiden kanssa, jotka asettuvat meidän koetuksiemme välille. -- Sitten\non kulunut monta vuotta kuin olen ollut yhteydessä teidän perheenne\nkanssa, mutta nyt hiljan jouduin taasen erään ystävän kautta.\"\n\n\"En ymmärrä mitä tarkoitatte?\" kysäsi Hermina epätoivossa.\n\n\"Pian näette kaikki selvemmin\", sanoi lääkäri hymyillen. \"Ystävä, josta\npuhun, on serkkunne, kapteeni Rudolf Bodendorff. _Hänen_ käskystänsä\nolen täällä.\"\n\n\"Se ei paljoa selitä\", sanoi Hermina, joka nyt alkoi tointua, kun ei\nse, mitä hän odotti, käynyt toteen. \"Me olemme sangen vähän tutut, enkä\nminä ole missään yhteydessä serkkuni kanssa.\"\n\n\"No no!\" sanoi vanha lääkäri päätänsä pudistaen ja pieniä teräviä\nsilmiänsä räpyttäen. \"Pikku neiti kieltää niinkuin Pietari Herraansa!\nSitä ei rehellinen Bodendorffini ansaitse. Jonkinlaisessa yhteydessä\nteidän kai täytyy keskenänne olla, muuten hänellä ei olisi teidän\nvalokuvaanne. --\"\n\n\"Hänellä? minun valokuvani -- mahdotonta!\" huusi hän kovasti punastuen.\n\n\"Asia on niinkuin sanoin!\" vakuutti lääkäri vähän leikillisellä\näänellä, mutta äkkiä alkoi hän sangen vakaana: \"Noin kolme viikkoa\nsitten teimme pienen retken tänne puistolle, Kapteeni Bodendorffia,\njoka perinnön saatuansa on tykkänään muuttunut, ko'imme kaikin voimin\nsaada joukkoomme vielä kerran, sillä minä voin vakuuttaa teille, hyvä\nneiti, hänettä ei mikään huvi meistä minkään arvoinen ollut. Hän,\nrajuin ratsastaja, paras laulaja meidän seurassamme, tunnettu\nrehellisestä, kullankirkkaasta mielestänsä, hän ei saanut jäädä pois.\nTänäkin iltapäivänä lauloi hän meille laulun, -- viimeisen pitkäksi\najaksi.\"\n\n\"Jumalani, mitä sillä tarkoitatte?\" huudahti Hermina vaaleten.\n\n\"Vuottakaa, hyvä neiti! -- Hän lauloi, mutta näytti sen jälkeen kovin\nrasitetulta ja jättikin meidät pian sen jälkeen. Minä en ollut tyytynyt\nhäneen aina siitä kun hän hevosensa selästä putosi, mutta hänestä ei\nkukaan viisastunut, hän kätki kaikki itseensä. Mitä muuta hänen\nkanssansa samana iltana oli tapahtunut, sitä en tiedä, mutta myöhäiseen\npalasi hän kasarmiin ja aamulla häntä ei ollut raportissa. Hän oli\nollut niin yksipäinen ettei hän kärsinyt palvelijaa likeisyydessään ja\nmeidän täytyi siis murtaa hänen ovensa löytääksemme hänen hengetönnä\nmaaten verissänsä.\"\n\n\"Oi Jumalani! -- Totta hän ei tahtonut.\" --\n\n\"Ei\", sanoi vanha lääkäri, joka ymmärsi tytön pelon, \"hän ei ollut\nmitään tehnyt, mutta tietämättömäksi itsemurhaksi sen kuitenkin voisi\nkutsua, siitä syystä, että hän niin kauvan kärsimistänsä salasi.\"\n\n\"Ja nyt, nyt? Onko hän siis vieläkin hädässä?\"\n\n\"En voi sitä kieltää, ehkä hän nyt on tullut niin pitkälle, kuin hänen,\ntaiteen avulla olen saanut. Kireässä se oli. Hän puhui tuhansittain\nhullutuksia vihasta, perinnöstä ja monesta muusta asiasta, kirosi\nerästä tiettyä kuvaa ja huusi yhtäkaikki yhtämittaa sen omistajata.\nSelvänä ollessansa ei hän siitä mitään puhunut ja kun minä kerran\nkysyin, jos hänelle terveisiä veisin, suuttui hän.\"\n\n\"Te ette siis tulekaan hänen käskystänsä?\" kysäsi Hermina\najatuksissansa.\n\n\"Tulen, hyvä neiti. Pahimmallaan ollessansa antoi Bodendorff minulle\nluottamuksensa siihen määrään, että hän käski minun toimittaa asiansa\nvalmiiksi ennen lähtöänsä.\"\n\n\"Onko hän lähtenyt pois? -- Ja minne?\"\n\n\"Meeraniin. -- Koska hän ei millään muotoa tahtonut tulla\nReihensteiniin ja vuoden-aikakin jo oli myöhäinen, niin lähetin hänet\netelään, sillä penseä ja lauhkea ilman-ala oli hänelle välttämätön. Kun\ntalvi täällä on meidät jättänyt, toivon hänen terveenä palajavan\nluoksemme.\"\n\nLääkäri vaikeni ja katseli tyttöä puoleksi säälillä puoleksi leikillä.\n\nPienien sormien lävitse, joilla hän peitti kasvonsa, tunkeutui\nkyyneleet. Tohtori otti hiljaa käden hänen kasvoiltansa pois.\n\n\"Te ette siis ole missään yhteydessä serkkunne kanssa? Oh, te olette\npieni teeskentelijä, neiti!\"\n\nTämä sana pisti häntä taas, kuni kerran ennenkin, mutta sen kautta sai\nhän ryhtinsä jälleen.\n\n\"Ja teidän toimenne, herra tohtori?\" sanoi hän kylmästi.\n\n\"On tässä\", sanoi tohtori, antaen hänelle suuren sinetityn kirjeen ja\nlisäten vakaasti: \"Tämä on kopia kapteeni Bodendorffin jälkeen\nsäätöksestä. Alkukirja on laillisesti valvottu. Hän on valinnut teidän\nperijäksensä!\"\n\nTukahutettu huudahdus oli kaikki mitä Hermina vastasi.\n\n\"Koska serkkunne lähti ihan toivottomana, piti hän välttämättömyytenä\njärjestää asioitansa. Muuten, jos häntä oikein ymmärsin, oli hänen\naikomuksensa: ei milloinkaan asua Reihensteinissä.\"\n\nNyt ei enää ollut yksi vastustettu kyynel, joka immen silmistä tunki,\nvaan koko virta syvän surun kyyneleitä, jotka ikäänkuin yhteen\npainettuna hänen sydämeensä, sulkunsa murtaen tulvasivat ulos.\n\nSillä hetkellä oli Tohtori Wahlman'illa yksi ainoa toivo, -- se -- että\nBodendorff senlaisena olisi nähnyt serkkunsa.\n\nMutta Herminan tila tuli nyt paljoa pahemmaksi, ja vanha lääkäri joutui\ntilaisuuteen hänelle antamaan sitä apua, jota hän tarvitsi.\n\nPelästynyt majuritar itki tyttärensä kera, mutta ei tarkemmin\nmietittyänsä voinut ymmärtää, mistä tuo äkkinäinen sielun kiristys oli\ntullut.\n\nKun tytär myöhemmin illalla vähemmän väsyneenä, mutta muuten vielä\nsangen heikkona, istui kuunnellen hyväntahtoisen lääkärin mietteitä,\nsanoi majuritar: \"Rudolf parka! Hän mahtoi olla kovin suuressa\nepätoivossa, kun hän tämän voi tehdä! Hän on vielä niin nuori ja\nryhtevä, kuinka hän niin itsensä pelastamattomaksi luulee!\"\n\n\"Sentähden, kun hänellä ei ollut mitään toivoa, johon hän iloisena\nolisi tarttunut, arvoisa rouva. Ilman ihanata, tahi ainakin lempeätä\npäämaalia, ei kukaan ihminen halusta elä, ja ollensakin kun kärsimys on\nihmisen niin syvään painanut, tarvitaan välttämättä jotain, joka hänen\ntaluttaa raittiimpata elämätä nauttimaan, tarvitaan ainakin toivo,\njosko se olisikin kuinka kaukainen tahansa, mutta Bodendorff paralla ei\nsitäkään ollut! Ajatelkaapas hänen suruista olemustansa niin monena\nkiusan ja kivun päivänä! Pari ajattelemattomasti puhelevata kumppalia,\njotka tulivat ja menivät, häntä enemmän kiusasivat kuin huvittivat, ja\nkun minä hänelle lausuin hyvin ajatellun pilan, näytti hän vain kylmiä\nkasvoja. Luulenpa että hän minun sielustani luki, että häntä tuskin\nenään voi pelastaa.\"\n\n\"Mutta nyt teillä on toivoa? Oh! eikö ole totta, että hän paranee\nvarmaan?\" sanoi hiljainen majuritar joutuen ihan intoihinsa.\n\n\"Toivonpa niin\", sanoi Tohtori Wahlman, \"sitä enemmän kun hän tietää\nettei Reihenstein enää alppina paina ja raskauta häntä.\"\n\n\"Ettehän luulle että hän tällä määräyksellä on siitä vapaaksi päässyt?\"\nkysäsi Hermina äkkiä.\n\n\"Noin joksikin sen luulisin, hyvä neiti.\"\n\n\"Mutta se ei koskaan, ei koskaan tapahdu!\" huusi hän palavin kasvoin.\n\"Tiedänpä mitä minun on tekeminen.\"\n\n\"Teidän tulee tehdä se, minkä sydämenne sanoo oikeaksi\", vastasi\ntohtori Wahlman painavasti.\n\n\"Ei, -- oikeuden tuntoni ja ylpeyteni tässä asiassa minulle kaavan\ntekevät\", sanoi Hermina katkerasti liikutettuna, \"että hän niin on\nvoinut tehdä, on varmana todistuksena, kuinka vähässä arvossa hän minua\npitää!\"\n\nVanha lääkäri ei kumminkaan vähintäkään ymmärtänyt tätä naisellista\nlogiikaa. Se näytti hänestä erinomaisen kummalliselta, mutta ukko\nluotti nuoren, \"hieman romantillisen\" tytön vaihtelevaan luontoon.\n\nHänen kaksinainen lähetyksensä oli nyt päättynyt, sillä Herminan\nluontokin sai pian entisen elävyytensä takaisin, kuni maa ja ilma\nukkos-ilman loputtua.\n\nJos Hermina taikauskotta olisi katsellut serkkunsa käytöstä -- olisi\nsydämensä löytänyt oikean tolan ja olisi silloin ilosta tykyttänyt,\nmutta ehkä hän tunsi ylpeytensä syvästi loukatuksi, ei hän kuitenkaan\nsielussansa löytänyt sitä ihanata, naisellista henkeä, joka uhraa\nylpeyden nöyrän lemmen hengen edestä.\n\nBodendorff, antamalla hänelle vihatun perinnön oli häntä syvästi\nloukannut. Luultavasti hän antoi sen tytölle siinä luulossa, että tyttö\nkadehti häntä!\n\nLukemattomia kertoja olisi hän mielinyt repiä säätöstä palaisiksi ja\nsemmoisena lähettää se hänelle takaisin, mutta hyvä henki esti hänet\nsiitä.\n\nAjatus, että hän voisi kuolla siinä uskossa että Hermina ilolla oli\nottanut sen perinnön haltuunsa, jonka hän siten oli itsestänsä\nviskannut, oli tytöstä yhtä hirveä kuin kysymys: Miten sitten käy, kun\nhän palajaa takaisin?\n\nMikäpä esti tämän, muuten niin selvään näkevän tytön, huomaamasta\nrakkautta serkkunsa teossa?\n\nMuuan nerokas kirjailija sanoo: \"Viha on usein rakkauden väärä tola.\"\n\nJoskus kuitenkin rakkaus ei ole muuta kun pettävä kuvitelma vihasta.\n\nMiksi ei Hermina naisellisella lemmellä avannut sydäntä ja omistanut,\nettä hän rakasti serkkuansa?\n\nOlihan hänellä hänen valokuvansakin, hän surun vallassa huusi hänen\nnimeänsä autioina hetkinä sairashuoneessa, hän karkasi kotoansa, ettei\ntytön likisyys häntä kiusaisi, hän laski mitä suurimman lahjan tytön\njalkojen juureen -- kaikki mitä hänellä oli!\n\nVieläkö hän lisää todistuksia tarvitsisi?\n\nMies varmaankin ymmärtää rakastetun naisen hänen teoistansa. Nainen\nsitä vastoin vaatii silmäyksiä ja sanoja.\n\nMiehen äänetön rakkaus on kuni sokea lyhty, jonka kirkkaan puolen hän\nkääntää itseensä ja pimeän esineelle.\n\nJos Bodendorff edes kerrankin olisi kirkkaan puolen kääntänyt\nHerminaan. Mutta hän ei ollut koskaan nähnyt kuin varjopuolen hänen\nsyvään kätketystä lemmestänsä.\n\nNyt oli Hermina päättänyt kirjoittaa Bodendorffille, kuinka raskaalta\nse tuntuikin, mutta äänettömyys olisi ollut vielä tukalampata.\n\nHerminan tuli luonnollisesti pyytää hänen kirjeosoitteensa Tohtori\nWahlman'ilta. Vanha lääkäri hymyili mielihyvillään ja sitä antaessansa\najatteli hän: \"Meeran vaikuttaa tosin paljon, mutta tämä vaikuttaa\nvielä enemmän.\"\n\n\n\n\nVII.\n\n\nHermina huomasi, mitä jo moni häntä ennen oli huomannut, -- nimittäin,\nettä läkki ja kynä ovat paljoa avoimmat, kuin me itse. Ainakin tämä\nsoveltuu naisiin. Me miehet puhumme halusta totuuden, naiset sen\n_kirjoittavat_ halukkaammin.\n\n\"Ettei lähettämäänne kirjoitusta revitty palaisiksi ja senkaltaisena\nteille lähetetty\", kirjoitti hän avosydämisesti, \"esti ainoasti se,\nettä tarkemmin mietittyäni pidin parempana sen teille ehjänä antaa. Te\npalajatte joskus ja silloinpa ihmettelette miten niin kummallista\nolette voineet määrätä.\"\n\nJos tyttö olisi nämät sanat puhunut Bodendorffille, olisi hän ehkä\ntaasen niissä nähnyt vihaa ja ylenkatsetta, mutta pitkä matka ja\nkirjoitetut sanat keveyttivät hänen käsityksensä. Yleensä oli kaikki\nhänessä nyt enemmän hyvyyttä ja lempeyttä siitä asti, kuin hän oli\njoutunut siihen päätökseen ettei elämällä nyt enää ollut tarjottavana\nedes tyhjää tulevaisuuttakaan.\n\nHän koetti puolustaa ett'ei ilo Herminan kirjeistä häneen juurtuisi ja\nhän vastasi:\n\n\"Minä kiitän teitä siitä armeliaisuudesta, jolla olette kirjoitustani\nkohdelleet, ja jos olisitte sen repineet, olisi sen seuraukset olleet\nvielä parantumattomammat. Nyt olen kuitenkin huomannut, että voitte\nlempeyttäkin harjoittaa ja että näette vaivaa miettiä josko tekonne\nolisi minua loukannut.\n\n\"Kysytte hyväntahtoisesti terveyteni _tilaa! Ainoan_ hyveen tunnen\nsaaneeni: _nyt toivon_ parantuvani! -- Kaikessa muussa tulee Meeranin\ntehdä ihmetyö ja se vaatii aikaa.\"\n\nSiitä ajasta alkaen tapahtui että joka viikko sekä tuli että meni\nkirje. Joka kirjeestä, kuin tuli, tuntui Herminasta ikäänkuin olisi\nhänkin Alppien terveellistä ilmaa hengittänyt, niinkuin jos olisi hänen\nsuonissansa raikkaampi veri alkanut juosta.\n\nMissä olivat ne pahat idut, joita Bodendorff heidän yhdessä ollessaan\noli kylvänyt. Miksi hän tyttöä nyt ymmärsi? Bodendorff oli\ntietämättänsä, tahtomattansa runoilija, luontonsa syvyydessä. Hän tosin\nei kirjoittanut mitään sonetteja alpeille, mutta hän kuvasi ne\nkirjeissänsä kynällä. Hän, joka oli pois suljettu kaikista niistä\nlähteistä, joista sievempi siveys saa ravintonsa, hän, jonka rikkaalta\ntaipumukselta ainoastaan puuttui hoito, hän, joka itse oli saanut\nitsensä muodostaa, hänellä, kaikkien tietojen ja taiteiden vieraalla,\noli kuitenkin oikea käsitys ja todellinen tunne, joka useinkin puuttuu\nniiltä, jotka ovat tarkemman hoidon saaneet. Hän oli etsinyt ravintoa\noikeasta lähteestä ja sen kautta saavuttanut voimallisen sielun.\n\nHän ei ymmärtänyt itse, millä tunteiden rikkaudella hän astui esiin ja\nmiten hänen ajatus-maailmansa levitettynä, suurennettuna ja uusilla\nilmiöllä täytettynä avaantui. Hän ei tietänyt että hän kirjoitti\nitsensä Herminan sieluun.\n\nTalvi oli loppunut ja kevätmyrskytkin olivat tau'onneet. Joka päivä\ntoivoi nuori tyttö serkkunsa palajavan.\n\n\"Pääskyt ovat kotonansa jo taaskin\", kirjoitti tyttö, \"mutta turhaan\nkyselen heiltä, jos ovat lentäneet sen paikan ylitse, jossa te asutte?\"\n\nTämäkö sana sai Bodendorffin jättämään etelän? Eräänä iltana säveltyi\nkansanlaulu taasen harmooniosta, -- kun hän seisoi tytön takana ja vei\nsydämellisesti kätensä huulillensa, ja siten ryöväsi sen \"tervetulon\",\njossa tytön sielu jo riemuitsi.\n\nHiljaisella sydämellisyydellään yhtyi majuritar heidän joukkoonsa ja\nvastaan otti Bodendorffin kuni äiti poikansa. Tänään jäi Bodendorff\nheille, niinkuin se olisi ollut luonnollista.\n\nHermina vapisi ennen tuntemattomasta onnesta, johon kuitenkin sekaantui\nsalainen sanomattoman tuskallinen pelko.\n\nHermina katsoi siihen mieheen, joka hänelle oli maksanut niin monen\nsisällisen kiistan, joka oli maksanut hänen ylpeytensä ja vapaan\nsydämensä ja muuttanut hänen luontonsa.\n\nOliko tuo sama mies, joka raakana ja röyhkeänä oli mennyt hänen\nluotansa sanoen hänet teeskentelijäksi. Hän oli nyt ihan toinen. Hänen\nitseensä luottava kylmä röyhkeys oli sortunut. Hänen jäseniensä vahvuus\noli kadonnut, mutta sitä vastoin lepäsi hengellinen jalous hänen\nvalkealla otsallaan ja silmissä paloi tuli -- osoittaen hänen sielunsa\nhyvyyttä.\n\nVakaalla liikunnolla antoi Hermina takaisin Bodendorffille paperin,\njonka hän oli tohtori Wahlman'ilta saanut.\n\n\"Ottakaa tämä, ja jättäkää kaikki selitykset\", sanoi hän lempeästi,\n\"yhtä ainoata asiaa teiltä pyydän: hävittäkää se tässä minun nähteni.\nOlisinpa tehnyt sen itsekin, mutta pelkäsin sillä suututtavani teitä!\"\n\n\"Ja kuitenkin olette mieleni pahoittaneet\", sanoi hän hiljaa,\n\"pahoittaneet niin, ettette ehkä koko sydämenne katumuksella voi sitä\nparantaa.\"\n\n\"Minä! -- mitenkä?\"\n\n\"Ylpeän kieltonne, halveksivan kylmyytenne kautta! -- Ettekö minua\nymmärtäneet! Tuskallisessa tiedossa, että minua halveksitte, vihasitte,\nkärsin tuskia, joita en voi selittää, ja kuitenkin etsin teidän\nlikeisyyttänne.\"\n\n\"Minä luulen, että te pikemmin pakenitte minua\", sanoi Hermina\nnuhdellen.\n\n\"Ei, ei! Minä tulin salaa, sillä teidän soittonne lievitti suruani ja\nsilloin löysin -- kuolemani jyvän!\"\n\n\"Rudolf!\"\n\nBodendorff nosti hänet ylös, laski hänen päänsä rintaansa vasten ja\nnimettömässä onnessa suuteli hänen kyyneleensä pois.\n\n\"Jos minun tällä hetkellä pitäisi kuolla, tekisin sen halusta siitä\nriemusta, jonka nyt olet minulle laittanut\", sanoi hän innolla. \"Sinun\nsydämestäsi lähti minun nimeni huuliesi ylitse ja sinä olet minun! Mitä\nolenkin tähtesi kärsinyt, liikaa se ei ollut!\"\n\nRakkaalla ylpeydellä, jolla nainen nojaa sen miehen rintaa vasten, jota\nhän rakastaa, katsoi Hermina häneen, mutta pelon tunne liittyi hänen\niloonsa nähdessänsä kirkastuneen katseen hänen kummallisesti\nkiiltävistä silmistänsä ja kärsivän näön hänen otsallansa.\n\n\"Nyt varmaankin lähdet Reihenstein'iin, rakkaani\", sanoi hän rukoillen,\n\"siellä alat voida hyvin.\"\n\n\"Sinun kanssasi, lemmittyni\", sanoi hän sydämellisesti. \"Jättäkäämme\nkuitenkin Reihenstein ulommaksi, jos siihen suostut. Minun täytyy mennä\ntakaisin etelään, toki ei enää yksin, ei enää ohdake rinnassani, vaan\nminua olet sinä seuraava rakkaana vaimonani ja nyt ei enää mikään\npimeyden valta voi sinua minulta riistää!\"\n\nKuinka selittämätöntä eikö hänestä ollut, kun hän ei heti antanut tämän\nmiehen löytää tietä hänen sydämeensä, nyt kun hän vapisi hänen\nedessänsä, nyt huomasi hän kuinka rakas hän hänelle todella oli.\n\nJa kauvan sai Hermina vielä pelätä ja vavista hänen elämästänsä.\n\nKaksi vuotta olivat he Italiassa, kun Bodendorff taasen uskalsi koettaa\nkotimaan ilman-alaa.\n\nEron virastansa oli hän jo aikoja sitten ottanut.\n\nVihdoin muuttivat he Reihensteiniin, todellisella rakkaudella\nyhdistettyinä. Nyt Bodendorff ei enään ollut vieras eno-vainajansa\ntaideaarteille. Italiassa oli hänen avoin sielunsa pian löytänyt oikean\ntolan, jonka kautta hän tiesi omaisuuttansa pitää arvossa. Ei enää\nkauvemmin pakoitettuna häpeällisenä seisomaan naisen edessä seisoi hän\nvapaasti ja Hermina katsoi häneen, kuni olisi hän ollut hänen\nopettajansa.\n\nMajuritar on onnellinen Reihenstein'issä vallitsevan rauhan tähden,\nsillä toivolla kuitenkin että tämä rauha ilolla toivotulla tapauksella\nrikottaisiin. Hän näetten pian tulee -- \"mummuksi!\"\n\n\n\n"]