[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fe1r90fuh0akRo8OjSj4VWdFFInDcKSOBBsCLn4gutP0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},445,"Salmelan heinätalkoot","Wuorinen, Olli",1842,1917,"445-wuorinen-olli-salmelan-heinatalkoot","445__Wuorinen_Olli__Salmelan_heinätalkoot",null,"romaani",[],[],"fi",1891,13946,87532,false,31264,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Salmelan heinätalkoot\" by Olli Wuorinen is a fictional narrative likely written in the late 19th century. The story revolves around a traditional farming practice known as \"talkoot,\" where community members gather to help one another with agricultural tasks. The main characters include Antti Salminen, the owner of Salmela, his wife Anni, and their son Samu, as well as notable visitors like the local magistrate Risto Tohonen and his daughter Hetvi.  The beginning of \"Salmelan heinätalkoot\" introduces readers to the social customs surrounding talkoot in Eastern Finland, highlighting the festive atmosphere and cooperative spirit of the community. As preparations are made for a hay-cutting event at the Salmela estate, the text depicts a vibrant scene filled with laughter and young people excited to lend a hand. We meet Samu, who has been busy inviting the surrounding villagers to participate, and the initial gathering underlines the mix of camaraderie and the underlying tensions, particularly in Samu's subtle interactions with Hetvi, the visiting magistrate’s daughter. The detailed description of the lively gathering and the dynamics among the villagers sets the stage for the unfolding relationships and events that will develop throughout the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[],287,"Itäsuomalaiseen maalaisyhteisöön sijoittuva kertomus kuvaa Salmelan varakkaan talon heinätalkoita ja niihin liittyviä perinteitä. Isäntä Antti Salmisen ja hänen poikansa Samun järjestämä työkuhina kokoaa kyläläiset yhteen, tarjoten näkymän karjalaiseen talkoohenkeen, yhteisölliseen työntekoon ja nuorten välisiin kohtaamisiin.","Olli Wuorisen 'Salmelan heinätalkoot' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 445. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SALMELAN HEINÄTALKOOT\n\nKirj.\n\nOlli Wuorinen\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström.\nHaminassa, Kansankirjapainossa, 1891.\n\n\n\n\n\n\nTalkoiden pitäminen on jokseenkin tavallista kaikkialla maassamme.\nVarsin usein pidetään näitä työjuhlia Itä-Suomessa, sillä ne ovat\nKarjalan kansan hilpeän ja auttavaisen luonteen mukaisia. Jos ken\ntahtoo jonkun työn pikaisesti tehdyksi, niin on parasta pitää talkoot.\nNaapurit ja kyläläiset kutsutaan työhön, ruokaa ja juomaa annetaan\nyllin kyllin, mutta ei mitään palkkaa. Talkoilla sopii teettää melkein\nmitä työtä hyvänsä, mutta tavallisimmat kaikista ovat viljan\nleikkuutalkoot. Hyväonniset uskaltavat toki pitää heinätalkoitakin, kun\nsitävastoin kovaonniset älkööt yrittäkökään, heidän luokonsa sade\nturmelee, ja niin tulee \"langon heiniä\" enemmän kuin tarpeeksi.\n\nSalmelan varakas talo on sen ihanan salmen rannalla, mikä yhdistää\nKukkaropohjan lahden Suurselän järveen. Ikivanhoista ajoista on\nSalmisen suku siinä asunut, ja onpa siitä suvusta muutamia\nherraspoluillekin joutunut nimellä Sallmén.\n\nSalmelan talon nykyinen isäntä, Antti Salminen, tahtoi koetella\nheinänteko-onneansa. Urakkamiehillä oli hän niitättänyt Takamaan suuren\nniityn. Satoja kuormia oli heinää hajallaan luokona. Haravoimaan ja\nheiniä korjuusen panemaan oli lauantai päiväksi kutsuttu talkooväki.\n\nEtenkin emännällä, Salmelan Annilla, oli talkoiden valmistamisessa\nollut kaiken viikkoa suuret hommat. Mutta senhän tiesikin edeltäkäsin\nkaikki, ettei Salmelassa talkooväeltä ruoka ja juoma kesken lopu.\n\nPieni oli Salmelan perhe, jonka tähden talon työt olivatkin parhaastaan\nvieraalla väellä teetettävät. Paitsi isäntää ja emäntää oli kolmantena\njäsenenä perheessä heidän ainoa elossa oleva poikansa Samu. Tämä oli\nyksikolmatta vuotta täyttänyt, Kurkijoen maanviljelys-opiston\nläpikäynyt nuorukainen. Renki Mikko ja piika Liisa sekä paimen Aaro\nolivat palvelijoita, joten tavallisissa oloissa pöytään istuutui vain\nkuusi henkeä. Kesäiseen aikaan pidettiin lisäksi päiväpalkkalaisia.\n\nSamu oli edellisinä päivinä käynyt ympäri kyliä talkooväkeä kutsumassa.\nAntti isäntä itse oli vartavasten käynyt kunniavieraiksi kutsumassa\nToholan herastuomaria tyttärineen Niinisyrjän kylästä, vaikka sinne oli\nSalmelasta kuusitoista kilometriä, eikä siitä kylästä ketään muita\nkutsuttu.\n\nHeinäkuun heleä aurinko oli jo ennättänyt kohota parin kolmen korennon\nkorkeudelle, kun talkooväki alkoi kokoontua. Jokaisella oli viikate ja\nharava olalla. Ne, jotka salmen takaa tulivat, noudettiin venheellä.\nPuolen tunnin kuluessa oli väki saapunut kokoon. Melkein kaikki oli\nnuorta kansaa, ainoastaan joitakuita vanhanpuoleisia näkyi joukossa.\n\nKutsutuista oli jäänyt tulematta Jyrkän Tuomas, Kärhän Heikki ja\nLirikon Maija-Liisa, arvattavasti siitä syystä, kun tiesivät ettei\nmitään väkevää Salmelassa suuhun tarjota. Mutta eipä heitä täällä kovin\nkaivattukaan.\n\nSitten kun tulokahvit oli juotu ja voileipää haukkattu, lähdettiin\nlähellä olevaa Kotanurmea niittämään, koska aamukaste vielä välkkyi\nlehdillä ja luoko varmaan oli läpi kostea siellä Takamaan niityllä.\n\nOn näky semmoinen, jota sopii ihaellen katsella, kun seitsemän tahi\nkahdeksankymmentä reipasta nuorta tyttöä ja poikaa vallan\npaitahihasillaan kesäkullan armaana aamuna välkkyvine viikatteineen\nremahtaa aukealle niitylle.\n\nIsäntäväen puolesta oli työtä johtamassa Saimi, joka samassa itsekin\njoukon etupäässä terävällä viikatteellaan suhautteli poikki niityn\nhempeätä heinää.\n\n-- Huh, huh, huh, huh, huokasi niitty joka kerran, kun niittäjän\nviikate armottomasti sivalsi poikki sen kauniita kasvatteja. Mutta\nmehiläiset, jotka suristen olivat kukissa pyörineet, lensivät hakemaan\ntoisia rauhallisempia kukkais kenttiä ja ahoja.\n\nKun lakeet eli niitto-etuukset oli liitetty raja-aitaan saakka,\notettiin tupesta tahi vyönauhan alta kovasimet ja teroitettiin\nviikatteita. Kohteliaasti kyllä tarjoutuivat pojat \"kovaistamaan\"\ntyttöjenkin viikatteita, ja silloin heillä oli tilaisuus puhua joku\nsuloinen sana tahi luoda joku hellä silmäys toinen toisiinsa.\n\n-- Huh, huh, huh, huh, huokaili taas niitty, ja niin se huhkaen\näänteli, kunnes oli kaikki ääriä myöten niitetty.\n\nItse isäntä Antti oli jäänyt kotiin odottamaan Toholan herastuomaria,\nRisto Tohosta, jonka tyttärestä -- sehän oli julkinen salaisuus --\ntoivottiin Salmelaan miniätä.\n\nRisto Tohonen herastuomari oli mahtava mies, oikein paikkakunnan\npohatta. Pahat kielet kuiskuttelivat ettei kaikki tuo rikkaus ollut\noikein rehellisesti ansaittua. Kun Tohonen lainasi köyhemmille\nrahojaan, oli muka velkakirjaan pantu isompi summa kuin se minkä hän\ntodella antoi. Vaimo oli häneltä kuollut joku vuosi sitten, ja ainoan\ntyttärensä, kuudenkolmatta vuotiaan Hetvin kanssa piti hän nyt taloutta\nkunnossa. Hetvi oli aikoinaan käynyt pari vuotta kansakoulua, ollut\nyhden lukuvuoden Wiipurin tyttökoulussa ja yhden lukukauden Helsingin\nsuomalaisessa tyttökoulussa. Herastuomari tahtoi näet kouluttaa\ntyttöänsä herrastavalla. Sittemmin oli Hetvi ollut neljä vuotta\nkihloissa nimismiehen Niilo Löngrénin kanssa, ja siihen aikaan oli\nToholassa ollut iso ilo. Herastuomarin suurin ylpeys oli ollut\n\"sinutella\" vallesmannia; oli niin mainion mukavata sanoa muiden\nlautamiesten kuullen: kuule Niilo, tule meille Niilo, joko sinä joudut\nNiilo? Sillä ajalla oli Niilo Löngrén osannut tulevalta apeltaan\nkeinotella muutamia tuhansia markkoja omaan taskuunsa, hän kun muka\ntahtoi päästä kaikin mokomin veloistansa ennen oman perheen\nperustamista. Tokko nimismies selvittyi kaikista veloistansa, on\nepätietoista, se on vaan tiettyä, että hän viime kesänä toi itselleen\nrouvan Wiipurista.\n\nHetvistä kun ei vallesmannin rouvaa tullutkaan, alkoi herastuomari\nTohonen usein käydä vieraissa Salmelassa. Olipa silloin välistä tullut\npuheiksi vanhempain kesken heidän lastensa tulevaisuus. Tästäpä\nselkenee, minkä vuoksi Risto Tohonen tyttärineen talkoihin kutsuttiin\nNiinisyrjästä saakka. Samu ja Hetvi oli saatettava näissä talkoissa\ntoisiinsa tutustumaan.\n\nEnnen aamiaista ennätettiin niittää Kotanurmi. Juovikkaana luokona\nmakasi nyt päivänpaisteessa äsken niitetty heinikko. Ja kun talkooväki\npitkien pöytien ääressä hyvällä ruokahalulla ryhtyi ruoka-aineiden\nkimppuun, niin kävi sekin ainakin yhtä sujuvasti ja yhtä rotevasti kuin\näskeinen niittäminen.\n\nMusti, talon valpas vartija, rupesi pihalla haukkua vonksuttamaan.\nKaikkien silmät kääntyivät ikkunoihin. Aivan oikein! Siellähän\nherastuomari Risto Tohonen kujatiellä ajoi komealla mustalla oriillaan\nhetkuvissa kiesseissä tyttärensä Hetvin keralla. Muutaman minuutin\nperästä saapuivat he loistavasti pihaan.\n\nSalmelan isäntä riensi hatutta päin vieraita vastaan ottamaan, ja\nemäntäkin, kun oli ennättänyt kuumat, voiheraan kastetut piirakat\nkäsistään pöydälle väen eteen lähättää, kiiruhti hänkin arvoisia\ntulijoita vastaan.\n\nSamu osui olemaan talkooväen keskellä pöydän takana syömässä. Hän ei\nyritellyt mihinkään, eikä sieltä olisi helposti päässytkään pois.\n\nVilkas surina syntyi tyttöjen kesken.\n\n-- Hetvikin tuli talkoihin. Olisipa tullut muiden kanssa yht'aikaa,\nniin olisimme nähneet, miten hänen viikatteensa olisi kukkaa kaatanut,\nvirkkoi Tikkalan Mari.\n\n-- Vielähän tuon Hetvin niittotaidon saamme nähdä, kunhan joutuu tään\ntalon miniäksi, lisäsi Alatuvan Anni.\n\n-- No, joko siellä teidänkin kylän päässä siitä tiedetään -- -- äh, äh!\nPiiraan ryyni yritti menemään henkitorveeni. Vai jo siellä -- -- äh,\näh!\n\n-- Tiedetään kyllä, vastasi Anni.\n\n-- Siihen aikaan kuin Hetvi oli vallesmannin rouvaksi tulemaisillaan,\nei hän tehnyt mitään talonpoikaista työtä. Rouvaa hänestä ei tullut, ja\ntuskinpa hän enään kelpaa työntekijäksikään, supatti Suosaaren Suso.\n\n-- Lihomaankin on kovin ruvennut. Näyttää kuin...\n\n-- Ei pidä panetella Hetviä! Mistä te hyvät ihmiset tiedätte, mitä\nHetvi osaa tehdä mitä ei? Minä olin toissapäivänä viimeksi Toholassa ja\nnäin hänen kyllä toimekkaasti puuhailevan talouden askareissa.\nPikaisesti hän kiersi kirnua, voi syntyi neljännestunnissa, mutta\nsitten olikin tyttö punainen kuin mansikka, sanoi Hietalan Hilma.\n\n-- Ahaa! Vieras kuulee, mistä tuulee! Hilma nähtävästi puhuu pussiinsa\npäin. Hetvi on varmaan antanut hyvästi kirnujaisia, ehkäpä paitakankaan\ntahi kaulahuivin, jotta tämä sitte muille kehuisi häntä, höpisi Mörskyn\nMarketta, eräs vanha piika.\n\nVedet kihahti Hilman silmiin. Kaikki tytöt huomasivat, että Marketta\ntahallaan tahtoi loukata.\n\nNaisväen puolella syntyi hetkiseksi äänettömyys.\n\nMiesten ja poikien kesken kulki puhelu varsin toista tolaa. Puheltiin\nSortavalan markkinoista, hevosten hinnoista, rautatien hommasta, viljan\nkasvusta ynnä muusta. Näitä keskusteluja höysti milloin enemmän milloin\nvähemmän onnistuneilla sukkeluuksilla ja kokkasanoilla Törsövän Taneli.\nKun Taneli oikeaan oksaan osasi, nauroi hohotti koko miesväki.\n\n-- Osaa se vanha kaartilainen lasketella, sanottiin.\n\nTaneli Tapanainen oli hänen oikea nimensä, mutta sanottiin aina\nkylän kesken Törsövän Taneliksi, kun kotinsa pieni ruunun talo oli\nTörsövän lammen rannalla. Kaunis, mustatukkainen ja mustaviiksinen,\nkolmenkymmenen vanha mies. Oli muutamia vuosia palvellut vapaaehtoisena\nkaartissa, mutta eronnut siitä, hänen oli muka sääli ja synti syödä\nruunun ruokaa, kun ei ollut sotimista eikä tappelemista.\n\nYhdeksänsataa markkaa olisi ruununvouti markkinoilla antanut\nherastuomarille tuosta oriista. Ei myynyt rikas mies, umpinaista\ntuhatta pyysi, tiesi Pirhosen Kalle.\n\n-- Lappeenrannan rakuunarykmentille kuuluu ruununvouti oritta\nostelleen, lisäsi Timo Terhakka, iloinen, pystynenäinen poika.\n\n-- Ei se herastuomari orittansa myy, vaan lahjoittaa sen tulevalle\nvävypojalleen, virkkoi Törsövän Taneli, luoden silmänsä Samuun päin.\n\nSamu ei ollut kuulevinaan Tanelin pakinaa. Hänen korvaansa oli sattunut\nHietalan Hilman ja Mörskyn Marketan sanat. Vilkaistuaan sinnepäin\nhuomasi hän Hilman punastuneena vesissä silmin.\n\nHilma Hietanen oli Salmelan torpparin tytär. Hän oli vast'ikään\nseitsemäntoista vuotta täyttänyt. Iho oli hänellä hieno, melkein\nläpikuultava; tukka tuuhea, vaaleankeltainen; silmät suuret,\ntaivaansiniset. Hän oli ylhäisemmän kansakoulun läpikäynyt ja ollut\nviime talvena kiertävässä käsityö- ja kutomakoulussa. Monta monituista\nkertaa oli Samu häntä pienenä lennätellyt talvella kelkassaan, kesällä\npikkuisissa käsikärryissään. Sievänä tyttönä oli Samu häntä aina\npitänyt, mutta sievemmälle kuin koskaan ennen näytti hänestä Hilma nyt.\n\nSillävälin oli herastuomari tyttärineen saatettu kamariin. Emäntä\ntarjosi paikalla tulijaiskahvia, mutta Hetvi vastusteli, sanoen olevan\nitsellään helteen muutoinkin. Puolen kuppia hän toki kohteliaisuuden\nvuoksi joi, kaasi toisen puolen kahvia isänsä kuppiin. Herastuomari\nnauroi vaan ja sanoi: kyllä tänne sopii.\n\nRuokaa pantiin pöydälle kamariin, koska tuvassa oli vieläkin lämpimämpi\nilma. Kunnia-vieraita kehoitettiin tyytymään talon yksinkertaisiin\nlaitoksiin.\n\nRuualta päästyä pistäysi Samu kamarissa vieraita tervehtimässä.\n\nKun talkooväki ruualta noustua tuli pihalle, kaatoi emäntä paraikaa\nisosta tuohikontista kaloja saaviin.\n\n-- Kuka kaloja on tuonut? kysyi Törsövän Taneli.\n\n-- Kukas muu kuin herastuomari, vastasi emäntä.\n\nSamassa ilmestyi siihen herastuomari itsekin, alkoi nauraen pakista:\n\n-- Näettekös naapurit, eihän kaikki yhtä tee: toinen niittää, toinen\nkalastaa, yhteen hyvä tulee. Eikös niin?\n\n-- Oivallisia ahvenia. Millä pyydyksellä te niitä saitte? kysyi joku.\n\n-- Milläkö pyydyksellä? Tietysti hopeaongella, hopeaongella. Minun\nonkin näetten tapana kalastaa vaan hopeaongella tahi kultaongella,\nhohotteli Risto Tohonen, jotta sieraimet pörhistyivät ja kulmakarvat\nhypähtelivät.\n\n-- Öh -- öh, öhhöm! yski Törsövän Taneli ja iski silmää muille.\n\nValitettavasti ei herastuomari ymmärtänyt Törsövän Tanelin yskää,\nvaan kehui kehumistaan hopea- ja kultaonkiaan, se on: hopea- ja\nkultarahojaan.\n\nTaneli oli sytyttänyt piippunsa ja pullautteli huolettomasti aimo\nsavupilviä suustaan, mutta sitten hän sanoi:\n\n-- Kyllähän hopeaonki on oiva kapine, kultaonki vielä parempi,\ntietysti. Paremmin ne antaa kaloja kuin muut pyydykset, mutta ei niillä\nsittenkään kaikkia kaloja saa. On kalavekamoita semmoisia, mitkä eivät\nkultakoukkuunkaan tartu. Eräskin mies onki kerran hopea- ja\nkultakoukuilla oikein liukasta ruunun matikkaa, mutta se ryökäle vei\nkoukut ja kompeet, eikä antautunutkaan saaliiksi. Syötinkin kakasi pois\nsuustansa, peijakas. Vai onkimaretkillä sitä ollaan!\n\nTuntui niinkuin sähkövirta olisi värähtänyt jokaisen sydämen läpi.\nLevottomina, kauhistuneina odotettiin suurta räjähdystä herastuomarin\npuolelta, mutta sitä ei tullutkaan. Risto Tohonen kalveni ja punastui,\npunastui ja kalveni. Pyörähti sitten kamariin, jossa Hetvi vielä söi\nmansikkamaitoa, ja sanoi itsekseen päättävästi:\n\n-- Kyllä se on totta.\n\n-- Isä, mikä on totta? kysyi Hetvi.\n\n-- Se on totta lapseni, mitä Törsövän Taneli, tuo entinen kaartilainen,\npihalla sanoi, oli vastaus.\n\nIsänsä äänessä huomasi Hetvi jotain erinäistä, eikä hän sentähden\ntahtonut pitemmältä kysellä.\n\nAntti Salminen aikoi ensin mennä herastuomarin jälestä kamariin, mutta\npysähtyi kuitenkin pihalle. Sanoi sitten hämmästyksestä toinnuttuaan:\n\n-- Sattuu sitä maailmassa kaikellaista. Näinköhän herastuomari lähtee\nnyt paikalla pois?\n\nHerastuomari pysähtyi kuitenkin kamariin.\n\nIsäntä kehoitti nyt vanhempia ihmisiä jäämään Kotanurmelle heiniä\npöyhöttelemään ja, jos ilma myöntää, iltapäivällä ru'oille panemaan.\nHän nimitteli kahdeksan henkeä, jotka olivat iältään vanhempia ja joita\nei tahdottu rasittaa kävelemisellä Takamaan niitylle saakka. Olihan\nsinne matkaa kolme tai neljä kilometriä.\n\n-- Saanko minäkin jäädä Kotanurmelle? kysyi Pekka Juntunen, nuorimies,\nkalpeakasvoinen.\n\n-- Saat, tietysti, jos haluat, ja pidä sinä Pekka sitten huolta, että\non vieraan hevosella ja meidän omalla \"tallikkaalla\" hyvää heinää\nedessä, vastasi isäntä.\n\nPekka Juntunen oli \"heränneitä.\" Hänen arka omatuntonsa huomasi\nsynniksi semmoisiakin seikkoja, jotka tavallisesta ihmisestä näyttivät\nvarsin viattomilta. Nuorten iloista seuraa ja etenkin tanssia hän\nkammoksui.\n\nTallikas oli siihen ikään päässyt orivarsa, minkä laki estää\nlaitumelta.\n\nHetvikin yritti lähtemään Takamaan niitylle, mutta emäntä otti\nystävällisesti kädestä kiinni ja sanoi:\n\n-- Jää, lapsikulta, kotiin minun avukseni, kyllähän arvaan, että\nnuorten parissa olisi hupaisempi, mutta minä tarvitsisin apuasi. Ensin\nlaadimme päivällis-eväät, jotka renki Mikko kärryillä ja hevosilla\nsaattaa niitylle, sitten valmistamme illallista talkooväelle. Niin, jos\nei vaan ole kovin mielesi paha, niin jää kotiin minun avukseni.\n\n-- Minähän olen tullut talkoihin ja teen sitä työtä, mitä annetaan,\nvastasi Hetvi.\n\nOikeastaan esteli emäntä Hetviä sentähden, ettei tämä olisi sattunut\njoltakin tyttöhupakolta kuulemaan tuota Törsövän Tanelin kamalaa\nkalajuttua, ja vielä senkin vuoksi, että sitten oli aikaa ja\ntilaisuutta osoitella Hetville talon rikkauksia.\n\nTalkooväki olikin jo pihasta poistunut. Pääjoukko riensi haravat ja\nhangot olalla kapeaa ja mutkikasta metsäpolkua Takamaan niittyä kohti.\n\nToista pitempää ja parempaa tietä olivat eväät ja häkkireet sinne\nkuljetettavat.\n\nMatkalla huomasi Samu, että pojilla oli jotain keskusteltavaa hänestä\nsalaa. Hän antoi heille siihen tilaisuutta, jättäytyen vähän jälemmäksi\nastumaan.\n\nTörsövän Tanelin käytös tuli nyt arvostelun alaiseksi. Yksi sanoi yhtä\ntoinen toista. Yleinen mielipide oli kuitenkin se, että Taneli\nmenetteli kovin sopimattomasti loukatessaan talonväen ystävää ja\ntulevaa lankoa, herastuomaria. Kyllähän se sattui tavattoman hyvästi,\nsattui aivan kuin vasara naulan päähän -- arveltiin --, mutta isku oli\nkova, helkkunan kova. Puolikin siitä olisi jo riittänyt. Lohduttavinta\nkuitenkin oli heistä se, ettei Samu näyttänyt olevan asiasta\nmilliinsäkään.\n\nTaneli kuunteli erinomaisen maltillisesti kumppaneinsa arvosteluja ja\nnuhteita. Hän näytti alakuloiselta ja masentuneelta. Vihdoin hän\nvirkkoi:\n\n-- Todellakin, kun tarkemmin asiaa ajattelen niin huomaan, että te\nkaikki olette oikeassa. Tuhmasti minä tein, siitä ei pääse puuhun ei\npapuun. Kuulkaa, ystävät ja veljet! Minä romahdan koko tämän talkooväen\nläsnäollessa herastuomarin eteen polvilleni, ja pyydän anteeksi\nrikoksestani toista puolta, sitä liikaa osaa nimittäin. Niin minä teen!\n\n-- Älä hulluttele, Taneli! Siten pilautuisi asia kahta kauheammaksi,\nsanottiin.\n\nTytöt. kuultuansa mistä poikien kesken oli pakinoitu, rupesivat hekin\nTanelin käytöstä arvostelemaan julkisemmin. Salavihkaa olivat he tähän\nasti supatelleet ja tyrskineet. He olivat varsin toista mieltä kuin\npojat. Ylpeälle herastuomarille oli muka kerrankin totuus sanottu\nvasten silmiä. Sen se sietikin. Sellaista poikaa kuin Taneli eivät\nluulleet toista löytyvän koko pitäjässä. Mörskyn Marketan ilo olisi\nsitten vasta ollut oikein täydellinen, jos Hetvikin, tuo \"ruunun\nmatikan syötti,\" olisi ollut kuulemassa mitä Törsövän Taneli sanoi.\n\nKun tytöt huomasivat, että Samu jättäytyi jälemmäksi, luulivat he hänen\nHetviä vartoilevan. Mutta kun Samu saapui poikajoukkoon, eikä Hetviä\nnäkynyt, syntyi tyttöjen kesken tälläistä supinata:\n\n-- Jokohan Hetvi pitänee itseään Salmelan talon emäntänä, kun ei näy\ntulevankaan niitylle.\n\n-- Olenhan minä aina sanonut ja sanon vieläkin, ettei se Toholan tytär\njärkityöhön pysty.\n\n-- Eikä miekkosen tarvitse tälläisiin töihin pystyäkään, elää kuin\nHerran enkeli.\n\n-- Vai lienee hänkin jäänyt Kotanurmelle vanhojen pariin, tahi Pekka\nJuntusen ratoksi, haha ha!\n\n-- Vanhaltahan tuo Hetvi jo näyttääkin. Ainakin hän näyttää kymmentä\nvuotta vanhemmalta kuin Samu, huomautti Mörskyn Marketta.\n\n-- Onhan tyttöjä, jotka näyttävät viittäkymmentäkin vuotta vanhemmalta\nSamua, lisäsi ikäänkuin itsekseen Hietalan Hilma.\n\nVoi tuli ja leimaus! Marketta suuttui silmittömästi, hän rätisi kuin\npalava katajapensas.\n\n-- Kaikki lapsirievut tässä kielenpieksäjänä! Ei enään kunnon ihmiset\nsaa sanaa sanotuksi, kaikki tässä silmille hyppii! Eiköhän tuo ylpeys\nkäyne lankeemuksen edellä! Niin luulen, niin toivon!\n\nSellaista tuli oikeen pitkältä ja paksulta. Mutta Hilma ei ollut\nmillänsäkään. Hän oli saanut panettelut häädetyksi ja sitäpä oli\ntarkoittanutkin. Sekä kotona että kansakoulussa oli Hilmaa opetettu\nhyvää puhumaan ja ajattelemaan lähimäisestänsä, ja kun kielilakkarit\npanettelevat, silloin on hänen kunniaansa puolustettava. Niin oli\nHilmaa opetettu, ja sellaisen opetuksen oli hän sydämeensä kätkenyt.\n\nPojatkin kuulivat Marketan rätisemisen, mutta eivät viitsineet ottaa\nselkoa suuttumisen aiheesta. Tunnettiinhan Marketta, vähästähän se\nsuuttui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalkooväki oli jo Takamaan niityllä. Kolme tyhjää latoa siellä odotti\ntäyttämistänsä. Laajaa niittyä rajoitti toiselta puolen Lehtovaaran\nkorkea harju, toiselta puolen mutkikas, liejurantainen Onkamojoki, joka\nlaski vetensä Kukkaropohjan lahteen. Ilma oli tyyni ja kirkas. Jos\nkatsoi Lehtovaaran rinnettä kohti, niin näytti ilma vienosti\nvipattavan, arvattavasti maasta kohoavain vesihöyryjen vaikutuksesta.\nAurinko oli melkein korkeimmillaan ja lähetti lämpöiset säteensä\nkuivaamaan paksua luokoa. Keveät kesäröijyt ja takit ripustettiin\noksiin lähelle sitä paikkaa, mikä vanhastaan oli ruokasijana pidetty.\nSiihen paikkaanpa Mikkokin tiesi eväät tuoda, kunhan joutui sitä\npitempää tietä niitylle.\n\nSamu ilmoitti talkooväelle työsuunnitelman. Lehtojen vieristä ja\npensaiden siimeksistä oli ensin haravoitava ja kannettava heinät\nlakealle kuivamaan. Pari poikaa laitettiin Onkamojoen varrelta\nveteliköstä haravoimaan ja kantamaan pois heinät kuivalle nurmelle.\nKolme miestä määrättiin hankkimaan pieleksen sankapuita ja tukia, sillä\nsenhän näki, etteivät kaikki Takamaan niityn heinät tänä vuonna\nlatoihin mahtuisi, vaan oli pieleskin tehtävä.\n\n-- Lähtekäämme me, Taneli, vetelemään heinät pois Onkamojoen hetteistä,\nsanoi Timo Terhakka nyreissään olevalle Törsövän Tanelille.\n\n-- Lähtekäämme vaan! virkkoi Taneli. Tytöt älkööt tulkokaan sille\npuolelle maailmaa, sillä meidän täytyy riisua koipiverhot pois. Ja\nsittenkun heinät on saatu kauniisti kuivalle, sitten minä...\n\n-- Mitä sinä?\n\n-- Sitten minä syöksyn suin päin liejuun. Syöksyn kun syöksynkin!\nSittenpä ei näiden potrain poikain aika kulu hakiessa myllynkiveä\nkaulaan ripustettavaksi, eikä heidän tarvitse vaivata itseään\nhukuttaessaan minua pahennusteni tähden. Lähtekäämme vaan, Timo,\nkorjatkaamme heinät kuivalle, ja sitten minä syöksyn liejuun. Kyllä\nminä tunnen Onkamojoen hetteet. Siellä on paikkoja, lietteen silmiä,\njoihin voipi lykätä pitkän riu'un kuulumattomiin. Sellaiseen minä\nsyöksyn. Sorot ja kuplat ne vaan pulpahtelevat pojan jälestä.\n\nTytöt olivat jo alkaneet haravoida, mutta kuulivat kuitenkin Tanelin\nuhmailemisen. Kun Taneli ja Timo reippaasti harppailivat Onkamojoen\nvarrelle päin, alkoivat tytöt yhdestä suusta laulaa tunnettua\nkansanlaulua tarpeen mukaan muunnettuna:\n\n    Älä, Taneli, liejuun mene,\n    Älä Herran tähden!\n    Sinua me rakastamme\n    jokahisen nähden!\n\n    Älä Taneli...\n\n-- Helei, heleijaa! huusi Törsövän Taneli riemuissaan. \"Hukuttakoon\npiru tänäpäivänä itsensä liejuun, vaan ei tämä poika hukuta itseään\nniin kauvan kuin tuollaisia tyttöjä on maailmassa! En, koira vieköön,\nsyöksykään liejuun, täytyyhän vielä tänä iltana tanssia tepastella\nnoiden armaiden tyttölasten kanssa! Hih, hei! Elämä tuntuu vielä\nelämälle!\"\n\nTaneli oikein hypähteli, ponnahteli ja pyörähteli nurmen sängellä.\n\nTanelin riemastukselle nauroivat nyt sekä tytöt että pojat, nauroivat\nniin, että Lehtovaaran rinne raikui.\n\n-- Kyllä se vanha kaartilainen asioistansa selviää, sanottiin.\n\nVilkaasti liikkuivat haravat. Nopeasti joutui työ.\n\nIloisa oli elämä.\n\nKun Timo Terhakka ja Törsövän Taneli olivat Onkamojoen veteliköistä\nheinät haravoineet ja kuivalle nurmelle levitelleet, tulivat hekin\nmuiden luo työhön ja toivat terveisiä -- Tuonelan joelta ja toisen\nmaailman ääreltä.\n\nSilloin tällöin löytyi haravoidessa mehiläispesä ja onnellista löytäjää\nympäröitsi silloin lähelläolijat.\n\n-- Kissahan yksin saaliinsa syö, annapas tuota herkkua toisenkin hyvään\nsuuhun, sanottiin.\n\nTällaiset pikku kohtaukset olivat omansa pitämään mieliä parhaimmalla\ntuulella.\n\nSamu osoitti olevansa toimellinen työnjohtaja. Tyynesti ja levollisesti\nsanoi hän sanottavansa, ja sen vuoksi väki tekikin mieluisasti\ntehtävänsä. Kun hän huomasi jonkun haravoidessaan jättävän heiniä\njälelle, sieppasi hän itse nuo jälelle jätetyt heinät haravallaan\npois ja toi karheesen. Silloin ei Samu virkkanut sanaakaan, mutta\nasian-omaiset huomasivat, että heidän työnsä oli hatarasti tehty, koska\nSamun täytyi jälkiä parsia. Parannus tehtiin.\n\nEnnen päivällistä oli koko suuri Takamaan niitty täynnä pitkiä\nheinäkarheita. Ne jätettiin vielä ruoka-ajaksi kuivumaan, koska ilma\noli sen laatuinen, ettei sadetta luultu tulevan.\n\n-- Talkooväki hoi, ruokakello soi! huusi Samu, sillä hän muisti kuinka\nsuloiselta maanviljelys-koulun ruokakellon soiminen tuntui kuumana\ntyöpäivänä.\n\nHelteisinä ja punaposkisina kokoontuivat kaikki ruokasijaan. Haravat\nlyötiin pystyyn seisomaan. Huolellisesti ravistelivat tytöt\npaidanhihoihin ja hameenhelmoihin tarttuneet heinän helpeet ja rikat.\nPojat tuollaisista siivouksista vähän välittivät: eiväthän ne muutamat\nheihin tarttuneet heinänkorret paljoa painaneet. Pielespuiden hakkaajat\ntulivat myöskin: viimeisenä astui Vieremän Jussi, eräs vanha poika. He\nolivat pieleksen aita-puutkin valmiiksi hankkineet ja nakkasivat nyt\nkirveensä kärryjen alle, siitähän ne helposti löytyvät.\n\nTuohikontit ja pärekorit avattiin. Tasaiselle nurmen sängelle\nasetettiin leivät, piirakat, paistetut kalat, voirasiat, maitokupit ja\nkaljahaarikat. Somiin ryhmiin asettui väkijoukko tuuheain koivujen\nsiimekseen istumaan.\n\nTörsövän Taneli vielä seisoi. Hän nojasi selkänsä isoa koivua vasten,\ntuijotti ajattelevaisen näköisesti eteensä, käsivarret ristissä\nrinnalla.\n\n-- Noo, Taneli veikkonen, niinhän sinä seisot kuin \"vakava\ntinasotamies\", se erään sadun urho. Niin, tuumailet kuin kaivonkaivaja,\njoka tutkii maan syvyydessä kulkevien vesisuonien suunnat ja haarat.\nTulepas tänne näin!\n\nKun Samu tätä saneli, nosti Taneli arvokkaasti oikean kätensä ja piti\nsen etusormea otsaansa kohti, mutta yhtäkkiä hän levitti molemmat\nkätensä ja huudahti:\n\n-- Nyt se tipahti!\n\nKaikki purskahtivat nauramaan.\n\n-- Niin, naurakaa vaan, mutta minua ei naurata, kun koko keksintöni\ntipahti kuin tina tuhkaan, valitti Taneli.\n\n-- Oliko se minun syyni? kysyi Samu surkutellen suotta.\n\n-- Vielä hän kysyy! vastasi Taneli. Mitä olisivat olleet telegrafit,\ntelefonit ja muut tuon laatuiset laitokset minun keksintöni rinnalla:\n--lasten leluja, hämähäkin seittejä vaan!\n\n-- Sano edes, velikulta, minkä koneen synnyn minä häiritsemiselläni\ntuhosin, tiedusti Samu.\n\n-- Eihän sillä vielä nimeä ollut -- mitä kesken-eräisen nimestä! Se\nolisi vaan ollut ihan uuden uutukainen kone, sellainen laitos, millä\ntalven paukkuvat pakkaset ja kesän paahtavat helteet olisi sotkettu ja\nvatkattu yhteen, niin sekaisin hierottu, että koko vuoden ajaksi olisi\nsaatu samallainen sää, yhtä tasainen leuto ilma. Silloin olisi\nmaamiehenkin elää kelvannut! Tämä tällainen laitos, palkeineen ja\npuohtimineen, petkelineen ja pahmaineen, tappineen ja mutterineen,\nkaikki oli ihan valmistumaisillaan, viimeistä vipuvärkkiä aioin kiinni\nkiertää, kun sinun häiritsemisesi pudotti minulta ruuvin! Hoh, hoi!\nhuokasi Taneli lopuksi.\n\n-- Eivätkö ruuvit päässäsi ole enään paikoillaan? kysyttiin.\n\n-- Ovat kyllä, mutta sen uuden koneen nimi on ainaiseksi kadonnut, oli\nvastaus.\n\n-- No sitten ei ole hätää, kunhan ruuvit päässäsi ovat paikoillaan,\narveltiin.\n\n-- Kyllähän viileämpi ilma paraikaa hyvältä tuntuisi, virkkoi joku\ntytöistä.\n\n-- Kun kaiken vuotta olisi yhtä jolakka ilma, eiväthän mansikatkaan\nkypsyisi milloinkaan, huomautti Hietalan Hilma.\n\n-- Sinä itse olet parahiksi kypsynyt mansikka. Mitä sinä ymmärrät, ja\nmiksi sekaudut näin korkeihin asioihin? vastasi Taneli ja oli yhä\nolevinaan totisena.\n\n-- Eikä se uutinenkaan sellaisella kylmänviileällä ilmalla valmistuisi\noikealla ajalla, älysi Vieremän Jussi.\n\n-- Mitä suret uutisesta, kun on ruokaa, Jumalan viljaa, runsaasti\nparaikaa edessäsi! vastasi Taneli.\n\n-- Entä minun oivalliset luistimeni, mitä niillä olisin tehnyt, kun\neivät järvet olisi jäätyneet? mainitsi Timo Terhakka, joka oli kuuluisa\nluistelemisestaan.\n\n-- Luistimesi olisit ta'ottanut hevosenkengiksi, kuului vastaus.\n\n-- Kuulepas, Taneli Tapanainen! Anna huolia hevosen, murehtia mustan\nruunan! Tule tänne minun luokseni tämän viheriäisen pöydän ääreen,\nminulla olisi hupainen seikka kerrottavana, virkkoi Vieremän Jussi.\n\n-- Tulenhan minä, mutta kerro nyt, Johannes Vieremä, jotakin hyvin\nhauskaa vahinkoni korvaukseksi, pyysi Törsövän Taneli.\n\n-- Eikö se ole hauskaa, kun minä näin tuolla pielespuita hakatessani\nyhdessä leppäpensaassa sata jänistä! Ei enempää eikä vähempää, sata\nummelleen!\n\n-- Olisipa siinä ollut kosolta sinun kaimojasi! En usko!\n\n-- Ainakin niitä oli puolisataa.\n\n-- Näillä mailla puolisataa jänistä! Mitä vielä!\n\n-- Viisikolmatta oli vissisti, näinhän minä.\n\n-- Ja kun otat puolen siitä, niin saat kaksitoista ja puoli jänistä!\n\n-- Älä nyt sekoita minun ajatusjuoksuani, oli niitä pupuja toki\nkymmenen.\n\n-- Turhaa juttua sekin!\n\n-- Viisi niitä oli vissisti!\n\n-- Älä narraa naapuriasi!\n\n-- No kaksi jänistä siinä leppäpensaassa hyppi, näinhän minä.\n\n-- Eihän näillä mailla olekaan jäniksiä.\n\n-- Vai ei ole, olipas siinä yksi jänis, sievä pupu olikin!\n\n-- Eikä ollut yhtään, ei mitään pupua!\n\n-- No rapisihan siinä leppäpensaassa joku, kuulithan sinäkin, Kalle\nPirhonen, rapisihan siinä leppäpensaassa!\n\n-- Kyllä siinä leppäpensaassa rapisivat kuivat lehdet, kuulin minäkin,\ntodisti Kalle Pirhonen.\n\n-- Siinä sen nyt kuulit! Tottahan minä olen puhunut kaiken aikaa,\nvaikka sinä et uskonut ennenkuin minun täytyi vierasmiehillä asia\ntodistaa. Uskoinpas minä paikalla ettei sinun uudesta koneestasi kuuna\npäivänä tule mitään, koska se tärkeä ruuvi siitä tipahti tiehensä.\n\n-- Sinulla ja muutamilla muilla tässä joukossa näyttää olevan\ntaipumusta uskovaisuuteen. Ei tarvitse muuta kuin joku sanoa pöläyttää:\nminä hötkähdän polvilleni ... minä syöksyn liejuun ... niin uskotaan\npois lapsellisesti! -- Enhän minä sitä uskonut.\n\n-- Eihän sitä kukaan uskonut, kuului vakuutuksia.\n\nNaurettiin aika lailla Törsövän Tanelin ja Vieremän Jussin\nkeksinnöille. Kaikkien mieli oli hilpeä ja iloinen. Yksin Mörskyn\nMarkettakin näytti unhottaneen kärttyisyytensä.\n\nMelkein kaikki, niin mies- kuin naispuoletkin, olivat ruualla\npaljaspäin, ainoastaan ne, jotka eivät osuneet saamaan itselleen puiden\nsiimestä, pitivät hatun tahi huivin päässänsä.\n\n-- Miksi sinä, Vieremän Jussi, syöt hattu päässä, vaikka istut\nparhaassa siimeksessä? kysäsi joku.\n\n-- Siksi, vastasi Jussi, etteivät nuo tytöt huomaisi paljasta kohtaa\npäälaessani. Ne luulisivat minua vanhaksi ja jättäisivät kukaties\nnaimatta.\n\n-- Saatathan ilmoittaa tytöille, etteivät hiukset vielä ole ennättäneet\npäälakeesi kasvaa, neuvoi muudan.\n\n-- Sano vaan tytöille, että nuoruuden vallattomuudessa olet\nkuperkeikkaa heittäessäsi kuluttanut, ohjasi eräs.\n\n-- Kiitoksia neuvoistanne! murahti Jussi pala suussa.\n\n-- Katsokaa kuinka pieni mittari mittaelee Jussin hatun lieriä! virkkoi\njoku tytöistä.\n\nJussi ei ollut kuulevinaan sitä huomautusta. Hän antoi pienen\nhyönteistoukan mittaella mielensä mukaan hatun äärtä. Jussi tahtoi\nnäyttää, oliko kenelläkään syytä sanoa häntä herkkäuskoiseksi.\n\nPiika Liisa puuhaeli kahvia ruoka-ajalla valmiiksi, jotta ei väen\ntarvitsisi uudestaan kokoontua sitä juomaan. Kahvikupit asetteli hän\ntaitavasti nurmen sängelle.\n\nRuoka-ajalla saapuivat niitylle molemmat isäntämiehetkin: Salmelan\nAntti ja Toholan herastuomari. Hitaasti olivat he päivän kuumuudessa\nkulkeneet. Matkalla oli puhuttu yhtä toista talojen varallisuuksista,\nhevosista, lehmistä, mutta pisimpänä keskustelu-aineena oli ollut\n\"nuorten tulevaisuus\". Siinä asiassa mitä toinen sanoi, niin toinen oli\nvalmis myöntämään. Mutta kun herastuomari arveli, että vanhempien\npitäisi nuoria pakoittaa, jolleivät ne huomaisi omaa etuansa, niin\nAntti Salminen ei virkkanut siihen mitään.\n\nKun isännät kotvasen olivat koivun siimeksessä istuneet, rupesivat\nhekin popsimaan päivällistä muiden muassa. Selvästi näkyi kuitenkin,\nettei herastuomari ollut aivan entisellään. Hän puhui harvemmin ja\nvarovammin, ja näytti ikäänkuin välttelevän nuorten läsnäoloa.\n\nMutta eipä Törsövän Tanelinkaan suusta nyt liikoja sanoja suikahdellut.\n\nRuoka-aikana alkoi muutamia pilven mukuroita ilmestyä taivaalle.\nEnnestään lämmin ilma tuli nyt paahtavan kuumaksi. Kummallisesti nuo\npilven mukurat kasvoivat ja lisääntyivät. Pienen pikkaraisista\nhaivenista ne alkoivat suureta. Kun ne suurenivat, mustenivat ne\nsamassa; ainoastaan auringon puoleinen laita oli niissä valkoinen ja\nmöyheä. Ne näyttivät vuorilta, joiden auringon puoleisille reunoille\noli paksulta levitetty kuohusammalta, lumenvitiä tahi pehmoista\npuumulia.\n\nEräs heinäru'on kokoinen tumma pilvi kasvoi auringon kohdalle. Silloin\nnäytti itse pilvi säteilevän ylt'ympärinsä. Sen valkea reunus säteili\nsiihen tapaan kuin pyhimysten pään kuvien ympärillä nähdään.\n\n-- Kas kuinka pilvet kukkivat, huomautti Salmelan isäntä, joka oli\ntottunut ottamaan vaaria taivaan merkeistä.\n\n-- Se merkitsee lähenevää ukkosta, vastasi herastuomari.\n\n-- Kyllä minäkin olen nuo pilvet huomannut, sanoi Samu, mutta niiden\nmerkitystä en ole arvannut miksikään, koska ilma pysyy näin tyynenä.\n\nTalkooväki nousi ruualta.\n\n-- Tulkaa nyt juomaan kahvia! kutsui Liisa.\n\nTuskin oli ensimäinen vieras kahvimaitoa kuppiinsa kaatanut kun Liisa\nlöi kätensä yhteen ja huusi:\n\n-- Voi, voo-i! Minä typerä tyttö unohdin koko asian! Emäntä neuvoi\nminua panemaan kahvimaitopullon tuonne Härkälähteesen, ettei se\nmyrtyisi. Kävin minäkin lähteestä taannoin pari kertaa juomassa, mutta\npullo unehtui jäähtymään panematta. Älkää hyvät vieraat panko\npahaksenne, minulla on niin huono muisti. Voi, voi, miten tuo myrtynyt\nmaito menee nyt kokkareihin!\n\n-- Mitä sakeampaa, sitä makeampaa! sanoivat muutamat lohduttaaksensa\nLiisaa.\n\nMuutamiin haraviin pantiin uusia piitä pudonneiden sijaan. Ja sitten\nsitä oltiin taas valmiina työhön.\n\nKaksi talon omaa hevosta ja Hietalan torpan hevonen kolmas\nvaljastettiin häkkirekien eteen. Kolmea latoa ruvettiin yhtaikaa\ntäyttämään. Sitä paitsi ryhtyivät Törsövän Taneli, Timo Terhakka ja\nPirhosen Kalle pieleksen tekoon. Kaksi ensin mainittua loi hangoilla\nheinää pielekseen, jonka päälle Kalle harava kädessä tasoitteli heinät\nja polki ne lujaan. Etäisemmistä karheista vedätettiin heinät hevosilla\nlatoihin, mutta lähempänä olevista heinistä laadittiin suuria\nheinärukoja. Sellaisen ru'on alle pistettiin kaksi vahvaa, sileää\nseivästä ja näillä sapilailla lennätti kaksi henkeä ru'on joko latoon\ntahi pieleksen tekijöille.\n\nVireä, kiihkeän vireä liike oli niityllä. Virtana vuosi hiki jokaisen\nkasvoja myöten. Likomärät hienot paidat tarttuivat käsivarsiin ja\nhartioihin ja näyttivät ruskeaan vivahtavilta. Hevosten ympärillä\nkihisi äärettömät määrät paarmoja ja kiiliäisiä. Ihmekö siis, että\nhevosraukat tuskissaan polkivat maata, tömistelivät kavioitaan,\nheiluttelivat päätänsä, eivätkä tahtoneet paikoillaan pysyä sitä aikaa,\nkun heiniä häkkeihin heitettiin. Kuorma kuorman, ruko ru'on perästä\nlennätettiin latoihin. Ne täyttyivät täyttymistään, ja niiden sisällä\nolevissa kuivissa heinissä kuppeloitsi painelijoina muiden muassa\nmolemmat isännät, Risto Tohonen ja Antti Salminen.\n\nJo liittyvät tuolla pilvet vastatusten. Jo kuuluu silloin tällöin\nkaukaisia jymähdyksiä. Liike niityllä näyttää vimmatulta riehumiselta.\nToiset mättävät heiniä häkkeihin, toiset haravoivat rippeitä jäleltä.\nEi kenkään vitkastele, ei kenkään haastele. Tytöt ja pojat juoksevat\nhehkuposkisina sinne, minne vaahtoiset hevoset lennättävät tyhjiä\nhäkkejä. Muutamassa minuutissa on häkki täynnä, kukkurapäisenä.\nKeskellä tälläistä hyörinää kun Samu kerran sieppaa aimo sylyksen\nheiniä nakataksensa häkkiin, tuntee hän äkkiä kipeän piston otsaansa.\nSamassa volahtaa heinistä harmaa käärme nurmen sängelle juoksemaan.\n\n-- Voi, tuo häijy pisti! huudahti Samu.\n\n-- Katsos pentelettä! kirosi Vieremän Jussi ja hotasi käärmettä\nharavansa varrella. Harava särähti poikki, mutta samassa loppui\nkäärmeeltäkin pakenemisen halu.\n\nKahdesta pienestä haavasta Samun otsassa tipahti vähän vertä. Mörskyn\nMarketta sylkäsi kolmeen ilmansuuntaan ja alkoi loihtia:\n\n    Mato musta maanalainen,\n    Taakka tuomen karvallinen!\n    Tieän mä sinun...\n\n-- Opettaja sanoi ... pitää imeä! virkkoi Hietalan Hilma hypätessään\nsiihen ja painoi samassa suloiset huulensa Samun otsaan, imi\nmyrkytettyä vertä suuhunsa ja sylki sen pois.\n\nTämä kaikki tapahtui muutamissa sekunneissa.\n\n-- Marketta rupeaa höpisemään puita heiniä, sanoo matoa mustaksi,\nvaikka mato on harmaa, näetkös tuota! sanoi käärmeen tappaja kohottaen\notusta haravansa tyngällä.\n\n-- Onhan siinä mustaakin, sanoi Marketta suuttuneena.\n\n-- On mutkikas musta juova pitkin selkää, ei muuta, väitti Jussi.\n\nKohtaus oli kaiken vakavuutensa ohessa kadehdittavan viehättävä.\nIhana seitsentoista vuotias tyttö hehkuvan punaposkisena suutelee\nyhden-kolmatta vuotiaan rotevan nuorukaisen otsaa, hämmästynyt\nväkijoukko ympärillä. Maalarille tahi kuvanveistäjälle olisi tässä\nollut erittäin kiitollinen aihe taideteosta varten.\n\nKun ensimäisestä hämmästyksestä oli toinnuttu, vilkastui työnteko taas\nentiselleen, sillä ankarat jyrähdykset synkistä pilvistä pakoittivat\nponnistuksiin.\n\nLähes neljänneksen tuntia imi Hilma Samun otsaa. Sill'aikaa ennättivät\ntyttöjen kielet päästä pälpättämään seuraavaan tapaan:\n\n-- Kaikellaisia hullutuksia niissä kansakouluissa opetetaan! Voi, voi,\nimeä käärmeen myrkkyä! Saisihan tuon kuolemansa ihminen muullakin\ntavalla!\n\n-- Saadaanpa nähdä, kumpi noista kahdesta kovemmin pöhöttyy, imijä vai\nimettävä!\n\n-- Jos Hilma henkiin jääpi, tulee hänestä varmaan kyläkunnan puoskari\nja kunnon kuppari, koska hän on niin kärkäs vertä imemään.\n\n-- Minä en olisi julennut mennä imemään, vaikka olisin tohtinutkin.\n\n-- Enkä minä.\n\n-- Kyllä hän on hävytön tyttö, menee noin vaan nuorta poikaa\njupojulkisesti imeksimään! Voi aikoja, voi tapoja! Surkutella täytyy\ntätä syntistä maailmaa!\n\nViimeksi kerrottu haikeus kirposi Mörskyn Marketan suusta.\n\nPojatkin kuiskailivat jotain tämmöistä:\n\n-- Sanokaa mitä hyvänsä, mutta suloinen ja sievä tyttö Hietalan Hilma\nsittenkin on. Voi totta tosiaankin!\n\n-- Sievä ja uskalias tyttö!\n\n-- Sellaista tyttöä ei ole toista meidän pitäjässä!\n\n-- Sellaisia tyttöjä ei ole tuhkatiheässä missään muullakaan.\n\n-- Kun ei vaan tuo tyttöparka sairastuisi.\n\n-- Kun ei vaan kuolisi. Se olisi hirmuista!\n\n-- Katsokaa, kuinka se suutelee Samun otsaa! Voi tuhatturkanen!\nAntaisin kyykäärmeen paikalla iskeä otsaani, jos vaan tuollainen tyttö\nrientäisi myrkkyä pois imemään!\n\n-- Niin minäkin!\n\n-- Sellaiset onnettomuudet sattuvat ainoastaan onnen poikasille.\n\nTyöala oli siirtynyt loitommaksi, niin etteivät asianomaiset kuulleet\nmitä sanottiin.\n\nSamun isä ja herastuomari olivat saapuneet paikalle. Miettiväisinä ja\nmiltei säälitellen katselivat nämä molemmat isännät Hilman avuntekoa.\n\nKun Hilma lakkasi imemästä, oli Samun otsa ainoastaan hiukan\nturvoksissa. Pää tuntui vähän raskaanlaiselta, mutta ei mitään kipua\nSamu tuntenut.\n\nHilma joutui vasta nyt hämille. Mitä hän oli uskaltanut tehdä? Tuntui\nmelkein kuin hän olisi purrut palan kielletyn puun hedelmästä. Parhaan\ntaitonsa mukaan koetti hän noille isännille selittää, mitenkä\nkansakoulunopettaja luonnontiedettä opettaessaan oli sanonut, ettei\nkäärmeen myrkyn imeminen vahingoita vähääkään, kuin ei vaan imijällä\nole suussa haavoja. Sentähden oli hän uskaltanut koettaa, eikä nyt\ntuntunutkaan pahoinvointia myrkyn imemisestä.\n\nSamu puristi Hilman kättä ja sanoi:\n\n-- Kiitoksia paljon, Hilma!\n\nKun tyttö oli menemäisillään muiden luoksi työhön, sanoi Salmelan\nisäntä:\n\n-- Hilma, sano isällesi kotiin mentyäsi, että tämän vuotiset veropäivät\novat suoritetut.\n\n-- Voi voi, isäntä, enhän minä maksua huoli, voi voi, johan minua\nsyystä pilkattaisiin ... älkää puhuko toki sellaista, isäntä! tuskaili\nHilma.\n\n-- No no, lapseni, en puhu enään mitään siitä, virkkoi isäntä.\n\nPieleksen tekijät astuivat silloin työnsä valmiiksi saatua, hangot ja\nharavat olalla toisten luoksi.\n\n-- Kuule ja malta vähäisen, Hilma hoi! huusi Törsövän Taneli.\n\n-- No!\n\n-- Minä olen, tiedätkös, sydämen pohjasta armelias ja laupias ihminen,\nminä surkuttelen sinua, tyttöhupakkoa, kun pilasit tapotahallasi\nsuloisen suusi ja saastutit herttaiset huulesi ... annas minä imen pois\nmyrkyn huuliltasi!\n\nHilma ei ollut häntä kuulevinaan, astui vaan levollisesti haravaansa\npyöritellen ja lauloi heleällä äänellään:\n\n    Älä vietä köyhän lasta,\n    Köyhän mieli on paha:\n    Kunnia köyhälle parempi\n    Kuin rikkahalle raha.\n\nJa niityn takaa Lehtovaaran rinteeltä heläytteli kaiku toistamiseen\nsäkeiden viimeiset sanat:\n\n    -- paha -- -- -- -- raha.\n\n-- Onpas sillä tytöllä kaunis ääni, virkkoi herastuomari.\n\n-- Kaunis ja sydämellinen, lisäsi Salmelan isäntä, ja muutoinkin minä\npidän paljon Hietalan torpan perheestä, se on rehellistä väkeä, peräti\nrehellistä.\n\n-- Vai niin rehellistä, murahti herastuomari huolettomasti.\n\nPilvet, jotka olivat uhanneet luokoa ja karheita kastella, painuivatkin\nhitaasti toiselle suunnalle. Vastapäätä aurinkoa loisti pilvessä\nheleänvärinen vesikaari.\n\nTyönteko verkastui, kuten ainakin ylenmääräisten ponnistusten jälkeen.\nEihän nyt enään mitään kiirettä ollut. Jouduttiinpa kuitenkin hyvästi.\nAurinko paistoi vielä pitkien puiden latvain yläpuolella, kun Takamaan\nniityllä olivat jo heinät korjuussa.\n\n-- Mitäs nyt, herastuomari, langonheiniä ei saatukaan, virkkoi Salmelan\nisäntä leikillisesti.\n\n-- Ei saatu, ei saatu, myönsi herastuomari. Langolla pitänee kaiketi\nolla omat heinät, mitäs auttaa!\n\n-- Tämän päivän osaksi aiottu työ on tehty. Paljon onkin aikaan saatu.\nJumalalle kiitos, ja teille kiitos ystävät ja naapurit! Nyt saatte\naikaanne viettää, miten parhaiten haluatte, ilmoitti isäntä.\n\nRiemu remahti silloin ilmoille. Piirihyppy pantiin paikalla toimeen.\nSiinä nurmen sängellä pyörittiin ja laulettiin asianmukaisia lauluja,\nniinkuin:\n\n    Minä olen poika (tyttö) nuori\n    Kuin kesällä heinä,\n    Otan, otan oman kullan\n    Vaikka läpi seinän.\n\nSamukin pyöri muiden muassa kun laulettiin:\n\n    Koska Samu häitä pitää.\n    Ken on hänellä morsian?\n\ntempasi tämä voimakkaasti Hilman käsistä kiinni, pyöritti häntä piirin\nkeskellä ja lauloi reippaasti:\n\n    Ole sinä vaan minun armahan',\n    Sinua minä rakastan!\n\nAntti Salminen ja Risto Tohonen istahtivat mättäälle, sytyttivät\nsikarinsa ja katselivat nuorten leikkejä. Mutta huomaamattansa olivat\nhe häirinneet mättään asukasten, pienten vaaleankeltaisten muuraisten,\nkotorauhaa. Nämä rohkeat eläimet, joilla muutoin on rumanpuoleinen\nerikoisnimi, syöksivät mättäästä säälimättä isäntien kimppuun ja\npienillä keinoillansa kohta antoivat tietää: kuka käski! Kiireen\nkaupalla täytyi isäntien nousta seisoalle ja ryhtyä karkoittamaan\nluotansa noita vihaisia pikku sankareja.\n\nSitten ottivat he yhdestä reestä toisen häkkilaidan pois ja kävivät\nreen kaustalle istumaan. Puheltiin siinä ensin yleensä taivaan\nmerkeistä, mutta sitten erittäin vesikaaresta.\n\n-- Katsopas, Risto veikkonen, tuota vesikaarta, taannoin oli sen toinen\npää kirkas, nyt on toinen, huomautti Salmelan isäntä.\n\n-- Se taannoin joi, lappoi vettä pilviin toisella, mutta nyt toisella\npäällään. Huomenna sataa, jos ei täällä niin muualla, paljon on noussut\nvettä pilviin, vastasi puhuteltu.\n\n-- Uskotko sinä tuota juttua?\n\n-- Milloinkas se juttu on valheeksi todistettu? Toisekseen minä en usko\nmitään juttua, jota ei ole oikeaksi todistettu, en mitään.\n\n-- Niin, tuo komea taivaan merkki on vedenpaisumuksen ajoilta. Silloin\nJumala asetti vesikaaren sen lupauksen merkiksi, ettei hän enään maata\nvedellä hukuta. Tiedätkö, miksi sen keskus nyt on ylempänä kuin\ntaannoin?\n\n-- Lieneeköhän se nyt ylempänä?\n\n-- On kyllä. etkös muista?\n\n-- Taisi se taannoin olla vähän alempana, mutta syytä sen ylenemiseen\nei tiedä muu kuin Jumala.\n\n-- Hän on kaikkitietävä, mutta tämän asian tietävät muutkin. Vesikaaren\nkorkeus riippuu auringon olopaikoista: kuta ylempänä aurinko, sitä\nalempana vesikaari, kuta alempana aurinko, sitä ylempänä vesikaari.\n\n-- Minä myönnän, että sinulla vesikaariopissa on perinpohjaiset tiedot.\nSinä olet perehtynyt noihin taivaallisiin kaarihin. Minun päässäni taas\non toisellaisia kaaria kymmenkunta: lakikaari, naimiskaari,\nperintökaari, maakaari, rakennuskaari, kauppakaari, rikoskaari,\nrangaistuskaari, ulosottokaari, oikeudenkäymiskaari. Ja näissä kaarissa\non monta pykälää ja nikamaa. Mutta kuitenkin minä myönnän... Katsopas\nvelikulta niskaani! Muudan riivattu siellä nivertää, niin polttaa kuin\ntulella!\n\nKaaria luetellessaan luki herastuomari kaikki sormensa, mutta viimeisiä\nsanoja puhuessaan kumarsi hän äkkiä päänsä Salmelan isännän polvelle.\nAntti Salminen tapasikin kiinni pienen pahantekijän.\n\nIsäntämiesten toimet ja liikunnot herättivät jo talkooväen huomiota.\nPiirihyppy taukosi. Naurun hykähdyksiä kuului.\n\nSaadaksensa vesikaari-jutun onnellisempaan loppuun, sanoi Salmelan\nisäntä:\n\n-- Muistatko sinä, Samu, vielä ulkoa sen runon vesikaaresta? Minä\ntarkoitan sitä, mikä oli aikoinaan pappilan lasten sanomalehdessä. Sinä\nja Hilma luitte sitä usein ulkoa.\n\n-- Olihan sellainen runo Pääskysessä, mutta enpä taida sitä enään\nmuistaa ulkoa, vastasi Samu.\n\n-- Hilma sen varmaan muistaa! Muistatko? kysyi isäntä.\n\n-- Kukaties sen vielä muistan, vastasi Hilma.\n\n-- Luepas Hilma se runo! Me olemme herastuomarin kanssa tässä\npakinoineet vesikaaresta.\n\nHilma Hietanen ujosteli ensin vähäisen, mutta sitten sanoi:\n\n-- Näinhän se runo muistaakseni oli:\n\n      VESIKAARESTA.\n\n    Ken ei teistä tuntisi\n    Vanhaa Ruoti-Liisaa?\n    Hällä Lasten huviksi\n    Tarinoita piisaa.\n    Hän se kerran kertoi näin.\n    Tahi joinkuin sinnepäin:\n\n    Niittämässä niityllään\n    Kun ol' ukko-vaari,\n    Siinä hänen edessään\n    Loisti vesikaari;\n    Viikatteella siepaten\n    Katkas ukko poikki sen.\n\n    Kenpä voisi kertoa\n    Ukon kummastusta,\n    Kun nyt vesikaaresta\n    Kirpos lehmä musta!\n    Vielä rainta kultainen,\n    Sekä leipä rukiinen!\n\n    Lapsijoukko jutun tään\n    Mieliksensä kuuli,\n    Mölli-Mikko yksinään\n    Todeksi sen luuli, --\n    Päätti: kerran teen mä työn,\n    Vesikaaren poikki lyön!\n\n    Tuli sade; päivä kun\n    Painoi pisaroihin,\n    Mikko kaaren kaivatun\n    Ilmestyvän noihin\n    Äkkäs, -- tempas viikatteen\n    Ilomielin olalleen!\n\n    Ahon halki kaaren luo\n    Juoksemaan hän läksi.\n    Mutta kaari, kumma tuo,\n    Siirtyi etemmäksi!\n    Rankkasade taivaasta\n    Kastoi poika poloista,\n\n    Kivien ja kantojen\n    Yli Mikko koikki,\n    Nevojen ja rämeiden,\n    Purojenki poikki.\n    Kädet, jalat veristyi,\n    Itkuun raukka heristyi.\n\n    Tiesi kuink' ois käynytki\n    Viimein moisen ilveen. --\n    Aurinko tok' armahti,\n    Pistäysi pilveen.\n    Samass' oli kaari pois!\n    Mistä tavata sen vois?\n\n    Viimein pääsi kotiaan\n    Mikko läpimärkä.\n    Toiset lapset pilkkanaan:\n    Lehmäkö vai härkä\n    Kaaress' oli? Mitä sait?\n    Mikko noljotti nyt vait.\n\nHilman teeskentelemätön ja yksinkertainen lausuminen hauskutti kaikkia.\nTaiteellista sievistelyä ei siinä ollut, mutta sitä korvasi nuoruuden\nlämpö, lapsellinen sulous ja raitis luonnollisuus.\n\nRenki Mikko paukahutti kämmenensä yhteen sanoen:\n\n-- Sellainen kaima mulla oli!\n\n-- -- mulla oli! tokasi kaiku Lehtovaaran rinteeltä.\n\nSilloin alkoi koko joukko taputtaa käsiään ja äänekkäästi nauraa.\n\nJa Lehtovaaran rinteeltä kuului käsien taputus ja äänekäs nauru.\nTuntuipa siltä, ikäänkuin Tapio ja Mielikki poikineen ja tyttärineen\nsiellä koivujen ja leppien siimeksissä olisivat yhtyneet talkooväen\nilonilmaukseen, tyynenä iltapäivänä.\n\n-- Ja nyt kun täältä kotia pääsemme, sanoi isäntä, niin älköön kukaan\nhiiskuko mitään käärmeenpistoksesta. Kertokoon herastuomari sen\ntapauksen juurtajaksain.\n\n-- Niin, kieli lukkoon tytöt! Kuka sitä ennen sen asian virkkaa, sille\npiukkua paukkua niskaan, lisäsi Timo Terhakka.\n\nOtettiin sitten takit käsivarrelle ja työaseet olalle ja lähdettiin\nkotiin.\n\nRuokaeväitä oli jäänyt enemmän kuin puolet tähteeksi, mutta\nkaljatynnyrit ja maitoleilit oli janoinen väki helteisenä päivänä\ntarkoin tyhjentänyt. Sitä paitsi oli Härkälähteestä raikasta vettä\nmonta tuohilipillistä janoisiin suihin suikahtanut.\n\nPitempää tietä kuljetti Mikko eväiden tähteet kärryillä kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotoiset työt olivat myöskin hyvin onnistuneet. Kotanurmen heinät\nolivat ru'oilla. Yht'aikaa saapui väki molemmilta niityiltä pihaan.\n\nKovasti oli Salmelassakin ukkonen jyrissyt, mutta ei ollut satanut.\nSalaman välähtäessä oli Pekka Juntunen pannut kätensä ristiin haravansa\nvartta vasten ja rukoillut itsekseen, eikä tietysti kukaan hartaan\nmiehen rukousta häirinnyt.\n\nSauna oli lämmitetty -- kuinkas muuten! Saunahan on Karjalassa kaikki\nkaikissa. Miespuoliset menivät ensinnä saunan löylyssä hikeään\nhuuhtomaan, toiset uiskentelivat salmessa, muutamat juoksivat saunan\nankarasta kuumuudesta oikopäätä salmeen pulskaroimaan. Vieremän Jussi\nkehui kylpevänsä niin ankarassa löylyssä, että kyllä siinä silakka\nsaunan seinällä paistuisi. Naispuoliset kylpivät jälestäpäin, kuten\ntavallista on.\n\nEmäntä oli Hetvin kanssa valmistanut vankan illallisen. Kylpy-aikana\npantiin ruoka pöydille. Kun väki oli saanut itsensä pestyksi ja\nkuivatuksi istui se pöytien ääreen. Herastuomarille oli emäntä aikonut\npanna kamariin illallisen, koska tupa oli niin kovin lämmin, mutta\nHetvi oli arvellut, ettei lämmin luita riko, siinä mies kestää missä\ntoinenkin. Niinpä nyt asetettiin herastuomari kunniasijalle peräpöydän\npäähän.\n\n-- No, isäntä on toki vieraan väärti, sanotaan sananlaskussa, tule\npois, Antti isäntä, viereeni, kutsui herastuomari.\n\n-- Niin, yhdessähän me mylväsimme ladossakin heiniä painelemassa,\nsyömmekin nyt rinnakkain, vastasi Salmelan isäntä.\n\nHetvi ei ruvennut ruualle, hän autteli emäntää ruokien lisäilemisessä\nja järjestämisessä. Kuultuaan isänsä olleen Salmelan isännän kanssa\nheiniä painelemassa, kysyi hän:\n\n-- Oliko siellä ladossa hauskaa ja hupaista?\n\n-- Oikein hauskaa, oikein hupaista, vastasi Antti Salminen ja nykäsi\nkyynärpäillänsä herastuomaria.\n\n-- Hauskaahan siellä oli, mutta kovin äkisti se hauskuus katkesi,\nvirkkoi herastuomari.\n\n-- Kuinka niin, sanokaa, tiedusti Hetvi.\n\nHerastuomari kertoi nyt käärmeenpistoseikan Takamaan niityllä. He kun\nheiniä sulloivat ja survoivat latoon, kuulivat huudettavan: mato pisti\nSamua! Tultuaan ulos näkivät he jo Hietalan Hilman imemässä myrkkyä\nhaavoista. Yksityiskohdissa teki herastuomarin kertomukseen lisäyksiä\nyksi ja toinen. Jännitetyllä huomiolla kuuntelivat Kotanurmella ja\nkotona olleet ihmiset kertomusta. Emäntä tarkasteli poikansa otsaa,\njossa myrkkyhampaiden jälet hyvästi näkyivät, eikä tahtonut lakata\nihmettelemästä ja siunailemasta. Kun Pekka Juntunen kuuli, että Mörskyn\nMarketta oli yritellyt niin jumalattomaan toimeen kuin loihtimiseen,\npani hän tyynesti kätensä ristiin ja hänen huulensa vähän\nliikahtelivat. Kaikki vaikenivat, antaen kunnioitusta hartaudelle.\nVieremän Jussi oli juuri aikonut Marketalle muistuttaa mustaa maton,\nmutta nyt hänkin jätti sen sanomatta ja Marketta jäi suuttumatta.\n\n-- Hyv' iltaa taloon!\n\n-- Jumal' antakoon!\n\n-- Mitä Matille kuuluu?\n\n-- Leukain lusketta ja suun napsetta. Väkeä täällä kuin helluntai-epist\n... (Emäntä nykäsi vierasta viitaten Pekka Juntuseen, jonka kädet taas\nsilmänräpäyksessä sävähtivät ristiin) ... niin, väkeä täällä nuorta\nkuin heinää ja kaikki ääneti kuin etanat.\n\n-- Pane pois Matti viulusi ja toimita suusi yhteiseen puuhaan, virkkoi\nisäntä.\n\n-- Tuossa Samun vieressä on tilaa, huomautti emäntä.\n\nMatti ripusti viulunsa ovenpielessä olevaan naulaan ja silloin huomasi\nTörsövän Tanelin istuvan siellä pöydän alapäässä.\n\n-- Tanelikin täällä ja sittenkin hiljaista kuin hautajaisissa! Mihinkäs\nnyt merkki piirretään? Minä käyn syömään Tanelin viereen. Me sovimme\nyhteen yhtä hyvästi kuin kaksi täysikasvuista kukkopoikaa.\n\n-- Taneli on tänään tainnut puhua enemmän...\n\n-- Tyst-stoj-vait! keskeytti Törsövän Taneli.\n\n-- Kas se poika osaa ruotsit, venäjät ja kaikki kielet, kehui vieras.\nMinä en osaa muuta kuin suomea ja tätä kieltä, toimeen täytyy tulla.\n\nVasta tullut iloinen vieras oli Toholan torpan poika. Matti Mäntynen,\npaikkakunnalla hyvin tunnettu \"Viulu-Matti\". Hänelle oli Samu\nlähettänyt sanan, ettei unohtaisi talkoita. Eikä Matti niitä unohtanut.\n\n-- Satoiko siellä Niinisyrjän puolella? kysyi herastuomari.\n\n-- Niinkuin saavista olisi kaatanut, ja meidän viiritangon löi ukkonen\npieniksi pirstoiksi.\n\n-- Eikö rakeita tullut?\n\n-- Ei meidän paikoilla. Kukkaropohjan kohdalla oli tiellä ja aholla\nrakeita, jotta maa näytti valkealta.\n\n-- Ei ollut sade meistä kaukana, yhden kilometrin päässä, virkkoi\nSalmelan isäntä.\n\n-- Eikös Takamaan niityllä satanut? kysyi Matti.\n\n-- Ei tippaakaan!\n\n-- Mutta kiire meillä siellä sittenkin oli, sanoi Samu, ja katsos\notsassani oli vielä kiireen merkit.\n\n-- Ampiaisen pistämät?\n\n-- Niin, ampiaisen pistämät, puuttui puheesen Vieremän Jussi, semmoisen\njalattoman, harmaan ampiaisen, jota Mörskyn Marketta sanoi mustaksi\nmadoksi.\n\n-- Lakkaa jo tuosta, kiusan kappale, karnuttamasta! räsähti Marketta.\n\n-- Saattaahan ihminen erehtyä, virkkoi isäntä lepytellen. Marketta vaan\nhiukan erehtyi värissä.\n\n-- Eihän se Marketta enään tarkasti näe vanhoilla hampaillaan, murahti\nJussi hiljaan, mutta sitä ei Marketta kuullut.\n\n-- Eikä se enään ole tarkkakuuloinenkaan! Takamaan niityltä tullessa\nlyödä nalkkasi varpaansa terävään kiveen, eikä tiennyt asiasta mitään\nennenkuin toiset tytöt huomauttivat: Marketan varpaasta vuotaa vertä!\nVasta sitten rupesi tyttö parka siihen räsyä hankkimaan, mumisi\nTörsövän Taneli sangen totisena, mutta niillä, jotka sen kuulivat, oli\ntyö tuska naurua hillitessä.\n\nViulu-Matille kerrottiin tapahtuma Takamaan niityllä. Hänkin ihmetteli\nsuuresti Hilman rohkeutta.\n\nHetviin ei näyttänyt kertomus erittäin vaikuttavan. Herastuomari kysyi:\n\n-- Olisitko sinä Hetvi uskaltanut tehdä Hietalan Hilman tavalla?\n\n-- Hyi! huudahti Hetvi.\n\nSamu katsahti Hilmaan ja Hilma Samuun päin.\n\nTuo pieni huudahdus saattoi Hilman mielen levottomaksi. Oliko hän\nmenetellyt sopimattomasti? Hetvi, korkeampia kouluja käynyt, ei olisi\nniin tehnyt kuin hän teki. Olisiko Hetvillä ollut sydäntä nähdä Samun\npöhöttyvän, kangistuvan, mustenevan ja kuolevan? Ruualta päästyä\nsopotti Hilma jotakin emännän korvaan, pistäysi salavihkaa ulos ja\nriensi kotiinsa kertomaan vanhemmillensa mitä oli tapahtunut.\n\nMörskyn Marketta oli ensimäinen, joka huomasi Hilman lähteneeksi. Hän\nsanoi:\n\n-- Minä pelkään pahoin, että se tyttöriepu kuolee kotiin mennessään,\nkovin oli kipeän näköinen.\n\nNyt vasta muutkin tytöt huomasivat, että Hilma oli poissa.\n\n-- Eihän se meistä sairaalta näyttänyt, vastasivat toiset tytöt.\n\n-- Vai ei! Kovin hehkuivat kasvot, ei se ollut oikeaa punaa! Käärmeen\nmyrkky saattaa myöhemminkin pöhöttää ja tappaa. Kyllä minä tiedän,\nhöpisi Marketta.\n\nEmäntä kuuli Marketan höpinän ja sanoi:\n\n-- Älä pidä turhaa huolta Hilmasta! Terveenä se tyttö täältä lähti\nvanhempainsa luo yöksi ja terveenä se huomis-aamulla palajaa tänne.\n\nHilman isä ja äiti olivat illallista syömässä, kun hän saapui kotiinsa.\nHe huomasivat heti, että jotain tärkeää oli tytöllä sanottavana. Eivät\nhe kuitenkaan mitään kysyneet, odottivat ääneti.\n\nHilma kertoi tapahtuman.\n\nSekä isä että äiti kiittivät tyttärensä toimeliaisuutta ja rohkeutta.\nSe lievensi Hilman sydän-alaa.\n\n-- Entä jos toverit rupeavat minua pilkkaamaan, sanoi Hilma hetken\nvaiti oltuaan.\n\n-- Ei kukaan kunnon ihminen sellaista tekoa pilkkaa, vakuuttivat\nvanhemmat.\n\nHilma rauhottui ja jäi kotiinsa yöksi. Tanssimaan ei hänen mielensä nyt\ntehnyt. Hetviähän se Samu tämän iltaa tanssittelee, ajatteli hän, ja\ntaas tuntui niin kummalliselta. Hän halusi nähdä, pyörittääkö Samu\nHetviä yhtä innokkaasti kuin oli häntä Takanaan nurmella pyörittänyt.\nAjatukset risteilivät, kunnes uni taivutti hänet.\n\nPalaamme Salmelaan.\n\nIllallisen jälkeen tarjottiin talkooväelle teevettä. Isäntä oli kovin\nmielissään työn onnistumisesta. Hän ilmoitti, ettei kenkään\nkiiruhtelisi kotiinsa ennenkuin huomis-iltana. Suolaa, leipää on\ntalossa ja vettä salmessa palanpainoksi, sanoi hän.\n\n-- No, kun teillä on hyvä pito, niin meillä on parempi olo, kuului\nvastaus joukosta.\n\nJa sitten:\n\n    Viu --! pani viulu.\n    Ja nyt joka henki,\n    Niin piika kuin renki\n    Jo tanssia voi!\n    Hiu --! huusi Hiski,\n    Kun Jussikin, juuri\n    Se tanssija suuri\n    Jo tyttöä toi!\n\nNuoret tytöt ja nuoret pojat tanssivat sangen ketterästi. Päivän ankara\ntyö ei ensinkään näyttänyt heitä uuvuttavan. Kovalla pihantanterella\nkiepsahtelivat he monenlaatuisissa kansallistansseissa. Siinä\npistettiin \"nelinurkkaista\", \"kieputusta\", \"pilkistystä\" ja\n\"ristitanssia\". Hetvikin heilui parvessa. Samu ei päten tanssinut.\nTörsövän Taneli liehkasi kovasti.\n\nMaatapanon-aika lähestyi.\n\nSalmelan asuinrakennus oli ollut vanhastaan tälläinen: kaksi paksuista\nhongista salvettua tupaa vastatusten ja niiden välissä tilava porstua,\novet molemmin puolin. Nykyinen isäntä oli jakanut toisen tuvan\nväliseinällä kahdeksi kamariksi, ja porstuvan toiseen päähän tehnyt\noven sijaan ikkunan sekä lohkaissut väliseinällä osan porstuasta\nruokakammioksi.\n\nVanhemmat ihmiset olivat jo laskeutuneet levolle. Molemmat isännät\nmakasivat toisessa kamarissa, toiseen oli vuode tehty emännälle ja\nHetville. Muut makasivat tuvan ja liiterin puhtailla oljilla. Koukussa\nkuni kysymysmerkki makasi Pekka Juntunen lyhyessä kirkko-reessä\nliiterissä.\n\nEmännän tarkka silmä seurasi nuorten leikkejä. Kun leikkien\nlopettamisen aika oli tullut, meni emäntä vaate-aittaan, jonka\nlattialle oli niinikään olkia paksulta levitetty.\n\n-- Tytöt varmaan tahtovat jo käydä levolle, sanoi hän; täällä on tilaa\nteille.\n\n-- Kiitoksia vaan! hymähti vastaus.\n\nToinen toisensa perästä pistäytyivät tytöt aittaan. Hetvin kanssa lähti\nsitten emäntä kamariin.\n\nSamu kehoitti poikia tulemaan kanssansa liiteriin makaamaan. Useimmat\ntottelivat kehoitusta, mutta muutamat jäivät pihalle seisomaan ja\ntupakoimaan.\n\nKotvasen siinä seisottuaan astuivat pojat muutaman askelen avonaista\naitan ovea kohti. Silloin kuului seuraava, hiljainen vuorolaulu:\n\n    Pojat:\n\n    Tyttökullat, vehnäpullat, kuinkas nyt on laita?\n    Poikain täytyy kuljeksia pitkin pihamaita!\n\n    Tytöt:\n\n    Ettehän te, kunnon pojat, mielinekään tänne.\n    Moinen tuuma oisi teidän oma häpeänne.\n\n    Pojat:\n\n    Eihän poika karhu ole, eikä jalopeura.\n    Miksi teitä peloittaapi poikasien seura?\n\n    Tytöt:\n\n    Kunnon tyttö Karjalassa hän oi ole halpa,\n    Häll' on lukko aitassansa taikka takasalpa.\n\n    Pojat:\n\n    Kyllä pojat senkin seikan tarkallehen tietää,\n    Siit' ei ketään moitita ja kiitosta se sietää.\n\n    Tytöt:\n\n    Menkää, pojat, matkoihinne, menkää, mitäs auttaa.\n    Tyttöin aittaan polku käypi papintalon kautta!\n\nKaivolan Kaisa ilmestyi laulaen, takasalpa kädessä, aitan ovelle.\n\n-- Kuulepas Kaisa, sinä laululintu siellä aitassa, onko se\nnaimahommissa oleminen hauskaa? Sinuahan on jo kaksi kertaa oikein\nkirkossa kuulutettu Suosaaren Hannon kanssa, huomenna heilautetaan\nkolmas kerta. Sinä tunnet pappilan polut ja portaat, onkos se hauskaa?\nkysyi Vieremän Jussi.\n\n-- Vielä hän kysyy! vastasi Kaisa.\n\n-- Sitähän minäkin! Olen tässä minäkin aikonut antaa itseäni vähän\nkuuluttaa, mutta pitäisi oikeastaan sitä varten hankkia morsian. En\nmuistanut päivällä...\n\n-- Päivällä et muista, yöllä et näe valita, keskeyttivät tytöt nauraen.\n\n-- Jos minä jään vanhaksi pojaksi, niin se tapahtuu tyttöjen sydämen\nkovuuden vuoksi ... teidän sydämenne...\n\n-- Emäntä katsoo tänne porstuvan ovelta, kuiskasi Kaisa ja sulki\nkiiruusti aitan oven.\n\nPojat eivät ottaneet selkoa katseliko emäntä todellakin, vai oliko se\nvaan Kaisan keksimä juoni.\n\nTaisi olla puoliyön aika. Laulurastaan liverrykset ja ruisrääkän\nnarskutukset olivat vast'ikään pihaan kuuluneet, mutta nyt olivat nekin\nvaienneet. Karjapihassa märehtivien lehmien kellot ainoastaan joskus\nheikosti helähtelivät. Muutama himmeä tähti koetti tirkistellä\nkorkeudesta alas valoisana kesäyönä.\n\nHetkisen tuumaeltua lähtivät pojat Kotanurmelle. He paiskasivat latoon\nmuutamia heinärukoja, levittelivät heinät hajalle ja kupertuivat sitten\nitse niihin. Päivän ponnistusten perästä ja iltahyppyjen raukaisemana\nnukkuivat he heti sikeimpään uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSunnuntai-aamu oli sanomattoman ihana ja herttainen. Lukemattomat\nlinnut laulelivat Kotanurmen viereisessä lehdossa. Kuivettuneen koivun\nlatvassa käki kukkui helkytteli kenties viimeisiä kertoja sinä kesänä.\nLeivosia liritteli joukottain ilmassa. Salmen tyynessä vedessä souteli\nemäsorsa poikaparvensa etupäässä. Vastapuoleinen ranta näytti olevan\nkahtena: toinen ylöspäin kohoavana, toinen alaspäin käännettynä veteen\n-- puineen, pensaineen.\n\nVarhain oli emäntä noussut liikkeelle. Piika Liisan oli hän herättänyt\nlehmiä lypsämään. Pari muuta tyttöä oli noussut auttamaan Liisaa. Kun\nmuu väki nousi makaamasta, oli emännällä kahvi keitetty ja kahvikupit\npöydällä. Tytöt laittautuivat nyt pyhäpukuihin, joita olivat nyyteissä\nmukanansa tuoneet. Hietalan Hilmakin ilmaantui muiden tyttöjen\njoukkoon, omatekoinen sievä puku yllä.\n\nOsa poikia oli poissa, muut joivat kahvia. Kadonneita kaivattiin.\n\n-- Kah, tuoltahan ne kaivatut \"illan virkut, aamun torkut\" pojat\ntulevat Kotanurmen ladosta, sanoi Kaivolan Kaisa.\n\n-- Mutta mitähän ne noin nauravat? Niillä on jotakin hauskaa\nkerrottavana.\n\nPojat tulivat, siistivät itsensä, mutta salaperäinen nauru väikkyi\nniiden huulilla.\n\nTyttöjen uteliaisuus kasvoi kasvamistaan. Etenkin Mörskyn Marketta\ntunsi olevansa onneton, jollei saisi tietää mitä oli tapahtunut. Mutta\nasiaa ei vaan virkettu.\n\nTörsövän Taneli vihdoin ilmaisi:\n\n-- Vieremän Jussilla on valta joko julkaista tahi olla julkaisematta\ntuo kätketty salaisuus.\n\n-- Ei ole mitään tapahtunut, meitä vaan kiusoittelette, arvelivat\ntytöt.\n\n-- Ei ole mitään tapahtunut, teitä vaan kiusoittelemme, myönsi Jussi.\n\nMutta kuitenkin kaikitenkin, mikä poikia nauratti?\n\nPekka Juntunen otti Matin viulun käteensä, tarkasteli sitä.\n\n-- Tunnetko, Pekka, sitä kapinetta? Se on juuri sinun entinen viulusi,\nsanoi Matti, sen minä vaihdoin Kinnusen Eskolta. Annoin vanhan viuluni\nja puolitoista markkaa väliä.\n\n-- Soitapas nyt, Pekka, joku iloinen liritys, vaikkapa Hollolan polska,\nsoitithan sinä ennenkin, kehoitti Timo Terhakka.\n\nPekka viritti viulun, kosketti sormin kieliin ja vihdoin veti\nvoimakkaasti käyrällä. jotta oitis tuntui viulu olevan tottuneissa\nkäsissä.\n\nKaikki vaikenivat. Jokohan Pekka soittaisi Hollolan polskaa.\n\nPekka asetti viulun perän leukansa alle, avasi suunsa ja lauloi\nvakaisesti samalla säestäen viululla:\n\n    Jo joutui armas aika\n    Ja suvi suloinen!\n\nEnsimäisen värssyn sai Pekka laulaa yksinään, sillä niin vastakohdalta\ntuntui tämä sävel sille soitolle mitä Pekalta oli pyydetty, ettei\nkukaan alussa uskaltanut siihen yhtyä. Mutta jo toista värssyä\nlaulamaan yhtyi muitakin ja vihdoin koko talkooväki veisasi tuota\nsuloista suvivirttä.\n\nKun virsi loppui, pyyhkäsi moni nainen silmästään kyynelen; laulu oli\nliikuttanut sydämen kieliä herttaisena pyhäaamuna.\n\nHerastuomari ei laulanut. Hän sill'aikaa kirjoitti kuulutusta, joka oli\nkirkkoon vietävä ja se kuului näin:\n\n  Kulutus.\n\n  Minä Allen Kirioittanu Annan Suren korven Suon valta Ojan\n  Ura-kalla Kaivettavaks Iosta Haluliset Urakka Miehet saap\n  tulla Sopimaa Minun kansani Niin Syriää\n\n                                              Risto Tohone\n                                              Herras Tuomar\n\n  Iosta Tämän kautta ilmoitetaa.\n\nAikaiseen joudutti emäntä aamiaisen pöytään, jotta kirkkoon\nennättäisivät ne, jotka sinne aikoivat lähteä. Salmen yli saatettiin\nveneellä, koska siten lyheni maamatka. Herastuomarikin aikoi\ntyttärineen lähteä kirkolle: kuulutus oli vietävä ja vielä eräs\ntoinenkin tärkeä asia niin vaati. Ori seisoi jo valjaissa. Mutta tuossa\ntuokiossa kääntyivätkin herastuomarin tuumat.\n\n-- Jos Samu tahtoisi mennä kirkolle Hetvin kanssa, niin me vanhemmat\nmiehet olisimme toinen toisemme rattona kotona, virkkoi hän.\n\nTämmöistä käännettä oli Samu melkein aavistanut. Hän arveli kuitenkin,\nettä eilinen kelpo sätkäys oli ongensiimat katkaissut. Mut eipäs!\n\nTytöt vilkasivat toistensa silmiin. Törsövän Taneli yskäsi tuskin\nkuuluvasti. Samu epäröitsi hieman. Hetvi punastui korvia myöten. Hän\nolisi itkuun tillahtanut, jollei hän ennestään olisi ollut tottunut\nkovia kokemaan. Hän näki isänsä kulmakarvain välissä pykälän\nsyventyvän. Se ei leikkiä merkinnyt. Salmelan isäntä ei ollut\nkuulevinaan koko asiaa. Emäntä ennätti sanomaan:\n\n-- Niin, sehän käy hyvin laatuun! Meneehän Samu, meneehän Samu!\n\n-- Käy hyvin laatuun, ja pitäähän nuoria totuttaa toimimaan tärkeitäkin\nasioita. Mitä ihmisiä näistä muutoin tulisi? Tässä on kuulutus Samu,\nvie se sakastiin.\n\n-- Entä se tärkeä asia? kysyi Samu.\n\n-- Noh, jopa minä sen olin vähällä unhottaa. Kysy nimismieheltä: onko\ntuomarilta tullut se Pekkolan jutun rotokolla eli pöytäkirja? Jos on\ntullut, niin lunasta se, tässä rahaa!\n\n-- Ehkäpä tuon paperin jaksan lunastaa, saanhan sitten rahat.\n\nLähtö tapahtui.\n\nHietalan Hilma katsoi kujasille, kun hepo juoksi tie helisi. Sitten\npyörähti hän aittaan ja pyyhkäisi esiliinansa kulmalla silmiänsä.\n\nMutta Törsövän Taneli ilvehti rantaan mennessään:\n\n-- Samu suotta kyselee, mikä se tärkeä asia oli. Ei hän niin tuhma\npoika ole, kyllä hän sen tietää kysymättäkin.\n\n-- Hehehehe! Älä virka mitään! sanoivat toverit.\n\nHarvat olivat ne sanat, joita Samu ja Hetvi kirkkotiellä haastoivat.\nArvaahan sen. Sitä enemmän puhuivat syrjäiset.\n\n-- Siin' on rikas ja pohatta rinnakkain. Nehän sopivat yhteen kuin voi\nja vehnänen.\n\n-- Jokohan noita miekkosia tänään kuulutetaan?\n\n-- Ei. Hetvi kuuluu olevan isänsä kanssa Salmelassa heinätalkoissa.\n\n-- Ja samalla kehrävarren sijaa katsomassa. Yks tie, kaks asiaa.\n\n-- Eikö tuo Hetvi pysyne kehrävarsineen Toholassa. Samu saattaa muuttaa\nsinne kotivävyksi.\n\nSemmoista ne keskustelivat.\n\nSamu vei kuulutukset sakastiin. Siellä tapasi hän nimismies Löngrénin,\njolta heti kysyi Pekkolan jutun pöytäkirjaa.\n\n-- Pekkolan jutun! Jassoo! Joko se Toholan pajari sinua komentaa\nasioitansa toimittamaan? Ei ole tullut. Lykkyä tykö, lykkyä tykö!\n\nSamu pyörähti tiehensä. Nimismiehen iva raateli hirveästi hänen\nsydäntänsä. Hyvä ett'ei toki ketään muita sattunut olemaan sakastissa,\nsillä papit olivat vielä tulematta ja suntio puuhaili jotain kirkossa.\n\nHerran temppelissäkin vallitsi kuumuus, raukaiseva kuumuus. Eipä ihme\njos monenkin sinne saapuneen silmä pyrki torkahtamaan, vaikka pappi\npani parastansa pitääksensä rakkaita sanankuulijoitansa sekä\nhengellisesti että ruumiillisesti hereillä. Sekalainen seurakunta.\nToiset valvoivat, pysyivät hartaina, vuodattivatpa sanan sattuessa\nkyyneleitäkin.\n\nKun Samu ja Hetvi olivat kirkolta lähtemäisillään, juoksi suntio siihen\nja sanoi:\n\n-- Tohtori Hallstén tuli vastikään Jokelasta tänne. Hän tahtoisi tavata\nSamua, kun sai kuulla käärmeenpistoksesta. Hän odottaa sakastissa.\n\n-- Eihän tämä hevonen tässä pysy ... ptruu! kun näkee toisten menevän\n... ptruu, soo! ... kah tuossahan on Taneli! kuule, veikkonen, aja sinä\nHetvin kanssa kotiin, soo, soo! Minä menen tohtorin puheelle ja tulen\nsittenkuin joudun.\n\nVaikk'ei Törsövän Taneli suinkaan ollut arkalasta kotoisin, pampahteli\nkuitenkin nyt hänen sydämensä niin omituisesti. Ääneti hän hyppäsi\nHetvin viereen kiesseihin.\n\nSamu meni sakastiin.\n\nKun Törsövän Taneli Toholan Hetvin vieressä herastuomarin uljaalla\noriilla ajoi kirkolta Salmelaan päin, oli se kaikille arvaamaton\narvoitus. Moni sitä kummasteli, vaikk'ei se mikään kumma ollut,\nsatunnainen seikka vaan.\n\nTaneli puhui matkalla vähän, mutta arvokkaasti. Hetviin päin hän\ntuskin katsahtikaan. Tylyltä ei hän suinkaan tuntunut, mutta niin\nvarovaiselta. Tämä Hetviä kummastutti, sillä hän oli tottunut pitämään\nTanelia leikinlaskijana, vähän niinkuin hulivilinä.\n\nPalatkoot he Kukkaropohjan ympäri, palatkoot toiset oikotietä, me\npalaamme jälleen aikaan, jolloin Salmelasta kirkkoon lähdettiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Kuinka paljon lyhempi matka täältä on kirkolle oikotietä myöten kuin\nKukkaropohjan ympäri? kysyi herastuomari kirkkomiesten mentyä.\n\n-- Oikotie tästä salmen poikki lyhentää matkaa viidettä kilometriä eli\nneljä vanhaa virstaa, vastasi Antti Salminen.\n\n-- Vai lyhentää niin paljon, viidettä kiloa.\n\n-- Sanoinko minä kiloa?\n\n-- Et. Sinä sanoit kilometriä, mutta minun on tapana puhua lyhyemmin,\nsanon aina kilometriä joko kiloksi tahi virstaksi.\n\n-- Mutta, eihän se ole oikein.\n\n-- Miks'ei?\n\n-- Kilo tarkoittaa aivan toista mittaa.\n\nHerastuomari huomasi erehtyneensä, mutta hänen oli vaikea sitä\ntunnustaa. Johan sitten hänen lakikaariansa ja pykäliänsäkin\nruvettaisiin epäilemään, kun hän näin yksinkertaisessa asiassa\nerehtyisi. Hän pyörähti kamariin, tempasi laatikosta sikarin, sytytti\nsen, tuli jälleen portaiden penkille. Hän oli keksinyt mutkan.\n\n-- Kilo tarkoittaa toista, sanoit... Pah, pah, pah ... eipä se\nsyttynytkään ... olkoon syttymättä! Mitä se tekee, vaikka toistakin\ntarkoittaa?\n\n-- Tekee sekoitusta, kun se on painomitta. Etkö luule näistä uusista\nmitoista muutoinkin selkkausta syntyvän?\n\n-- Tyhmille syntyy selkkausta vaikka mistä. Kuules, kun minä sanon:\nToholasta on Salmelaan kuusitoista kiloa. Ajatteletko minun puhuvan\nvoista tahi lihasta, etkö huomaa, että on puhe matkan pituudesta?\n\n-- Suotta nyt viisastelet, veliseni. Sekoitusta se tekisi.\n\n-- Sekoitusta, sekoitusta! Ketä on sekoittanut vanha naula, tuo meille\nniin tuttu naula. Jokainen tietää, ettei voinauloilla hevosenkenkää\nkavioon kiinnitetä, vaan rautanauloilla...\n\n-- Eikä kenenkään mieleen ole juolahtanut tupansa harjalautoja\nkiinnittää esimerkiksi kalanauloilla. Sinä olet oikeassa, hahaha!\n\n-- Ha-ai! Haukottamaan rupeaa.\n\n-- Käy nyt vähän lepäämään, velikulta, sinä nousit tänäaanuma aikaiseen\nkirjoittamaan.\n\n-- Lepopäivähän nyt on. Kamariin minä lähden lepäämään.\n\nAntti Salminen kävi katsomassa tallikasta, kohenteli sille heiniä\neteen. Hän tuli sitten kamariin, jossa herastuomari jo kuorsasi, otti\nhyllyltä raamatun ja viihtyi sen ääressä hyvän aikaa.\n\nUseat kotiin jääneistä tytöistä kävivät ennen kirkkoaikaa Ahokummun\nrinteeltä mansikoita poimimassa. Niiden joukossa oli Mörskyn\nMarkettakin. Kun tytöt palasivat marjatuohiset kädessä, tulivat pojat\npar'aikaa salmesta uimasta. Pojat alkoivat tytöiltä pyytää marjoja ja\nlupasivat maksaa rahoilla, marjoilla tahi suurilla kiitoksilla, mutta\nkauppoja ei syntynyt. Tytöt tahtoivat nyt kiusoitella poikia. Vieremän\nJussi, joka ei ollut marjoista millänsäkään, loikoili tupakkaa polttaen\naitan luona kasvavan pihlajan siimeksessä. Parin askelen päässä oli\nmatala paasi. Paadelle istahti Mörskyn Marketta ja alkoi nuppuneulan\nkärjellä pistellä mansikoita tuohisesta suuhunsa.\n\n-- Eikö Juhana huolisi mansikoita? kysyi Marketta.\n\n-- Kukapa niitä sitten meikäläiselle miehelle antaisi, vaikka\nhuolisinkin.\n\n-- Mutta miksi te pojat teette yhtenään kiusaa tytöille?\n\n-- Mitä kiusaa? Mansikkakauppaahan nuo tuolla hieroivat.\n\n-- Eikös sekin ollut kiusantekoa, kun tänä-aamuna nauroitte, yhtenään\nnauroitte ettekä sanoneet tytöille mille nauroitte?\n\n-- Eihän semmoista asiaa viitsi kertoa, ei ainakaan tytöille.\n\n-- No viitsi nyt vaan, niin annan tämän mansikkatuokkosen.\n\n-- Jollet juttelisi muille.\n\n-- Jos se on salassa pidettävä, niin kyllä minun kieleni alla pysyy.\n\n-- No anna tänne marjasi!\n\n-- Tässä on!\n\nSyödessään mansikoita kertoi Jussi:\n\n-- Tuolla Kotanurmen ladossa me makasimme ja hyvältä uni maistuikin.\nMinä olin osunut katonrajassa olevan pääskysen pesän kohdalle. Nuo\nsievät linnut olivat heränneet aikaisemmin kuin me väsyneet ihmiset.\nAamusiivouksia tehdessään pudotti pääsky-emo jotakin korvaani. Minä\nluulen kuitenkin, ettei hän sitä ilkeydestä eikä tahallansa tehnyt.\nVahingossa lie tipahtanut. Unen tuppurassa kun olin, luulin jonkun\nsylkeneen korvaani ja kiljasin: kuka se! Kiljahdus herätti toverini. He\nalkoivat nauraa. Nauroivatpa veitikat vielä tupaan tullessakin, vaikka\nminä kielsin. Pidä nyt sanasi, äläkä kerro kellekään.\n\n-- Ja tuommoisella asialla viitsitte sitten miehissä nauraa! kummasteli\nMarketta.\n\n-- Sanoinhan sinulle, ettei semmoista asiaa viitsisi oikeastaan\nkertoakaan, ei ainakaan tytöille.\n\n-- Viettelit mokoma ilkiö minulta marjat! Sanon kun sanonkin kaikille\nkoko salaisuuden!\n\n-- Älä tuota kummaa tee, Marketta!\n\nMutta Marketta teki sen kumman. Marketta julisti salaisuuden. Kaikki\nnauroivat. Vieremän Jussikin nauroi makeasti. Hän kaasi tuokkosesta\nkouransa täyteen mansikoita ja tuppasi ne nauravaan suuhunsa.\n\nHietalan Hilma ei joutanut kirkkoon eikä marjaankaan. Emäntä oli\npyytänyt häntä jäämään kotiin ja olemaan apuna talouden askareissa,\nkahvin ja ruuan valmistuksissa. Notkeana ja suloisena hän puuhailikin,\npaljaspäin, kaksi paksua ja pitkää hiuspalmikkoa hartioilla. Hän tunsi\ntalon aitat ja muut säilytyspaikat, joten hän liikkui ja toimiskeli\nmelkein kuin kotonaan. Emäntä olikin häneen hyvin tyytyväinen.\n\nHerastuomari nukkui jonkun aikaa, mutta makasi päälliseksi niin\nsanottua \"suden-unta\", ollen ummessa silmin hereillä. Kilot häntä\nkiusasivat, naulat häntä pistelivät, hän kiroili erehdystänsä. Hän\nlongotti silmiänsä ja näki isännän raamattua lukemassa. Hän jatkoi\nsuden-untansa. Emäntä avasi kamarin ovea ja kuiskasi:\n\n-- Herastuomari nukkuu; kahvi olisi valmis.\n\n-- En minä tässä enään nuku, virkkoi herastuomari ja nousi istumaan.\nOhhoh, kauanpa makasinkin! lisäsi hän kelloonsa katsahtaen.\n\n-- Mennäänpäs juomaan kahvia, sanoi isäntä pannen raamatun hyllylle.\n\n-- Niin, tuleepas se hiiri makaavankin kissan suuhun toisinaan.\n\nJuotiin sitten kahvia ja odotettiin kirkko-miehiä.\n\n-- Hei vaan! huudahti paimen Aaro. Jopas Samu ajaa tuolla kujansuussa\nvieraan oriilla sen vieraan tytön kanssa kotiin.\n\n-- Älysipäs Aaro väleen, sieltä ne jo tulevat, sanoi emäntä ja lähti\npihalle vastaan.\n\nKaikki muutkin lähtivät pihalle.\n\n-- Törsövän Tanelihan tuo ajaja taitaa olla? Harmaa hattu...\n\n-- Samu ja Taneli lienevät vaihtaneet hattuja.\n\n-- Kyllä se on Taneli, ihan Taneli!\n\nJa Tanelihan se oli.\n\n-- Terveisiä kirkosta! sanoi Hetvi heti kun oli pihaan päästy.\n\n-- Kiitoksia terveisistä! vastasi emäntä. Mihin Samu jäi?\n\n-- Tohtori Hallstén kutsui hänet puheilleen sakastiin, selitti Taneli.\nOri tuli levottomaksi eikä pysynyt paikoillaan, kun näki toisten\nhevosten kirkon luota lähtevän. Sentähden Samu käski minut ajamaan\nHetvin kanssa kotiin.\n\nVaikka selitys oli niin luonnollinen, rypisti herastuomari kuitenkin\nkulmiansa ja hänen kätensä vapisi kun hän silitteli oriin selkää ja\nsanoi:\n\n-- Soo, poika, soo!\n\nHetvi huomasi isänsä suuttuneeksi, pyörähti kamariin ja itki\nkatkerasti.\n\nKaikki miespuoliset ihastuksella katselivat kaunista eläintä. Sen\npikimusta karva kiilsi kuin öljyttynä. Siellä täällä mäkivöiden ja\nsuitsien hiertimissä näkyi valkeaa vaahtoa. Pitkin lautasia oli\nmuodostunut kaunis, kupera syvennys.\n\n-- Kulkeeko ori nöyrästi, vai onko kovasuinen tahi niskuri? kysyi joku.\n\n-- Nöyrästi kulkee, niin kulkee kuin miehen ajatus. Hetvi kehoitti\najamaan vähän kovemmin, jotta ennättäisimme ennen venemiehiä. Hyvästi\nkulkee, ei muuta sanomista.\n\n-- Soo, poika, soo! sanoi herastuomari ja hänen otsaryppynsä vähitellen\ntasaantuivat.\n\nKun hevonen oli riisuttu ja talliin viety, alkoivat toisetkin\nkirkkomiehet kotiin saapua. Viimeiseksi noudettiin salmen takaa Pekka\nJuntunen ja Samu.\n\nHiukan punaisina olivat Hetvin silmät kun hän kamarista tuli. Emännän\navuksi ei hän nyt yhtään yritellyt, vaan pysyi muiden tyttöjen\njoukossa. Siellä hän välistä nauroikin ja näytti iloiselta.\n\nHilma se nyt edelleen puuhaili emännän käsikassarana.\n\nKirkosta tulleille tarjottiin kahvia. Heiltä tiedusteltiin oliko\nkirkossa ollut tärkeitä kuulutuksia. Olihan niitä ollut muutamia.\nRovasti oli kuuluttanut viidestä eri kylästä päivätyölle Sammallahden\nniitylle heinäntekoon huomeneksi, maanantaiksi, jos on pouta. Samoin\noli kappalainen kuuluttanut päivätyölle. Nimismies oli kuuluttanut\ntientekovelvolliset huomenna korjaamaan Honkamäen rinteellä maantietä,\njonka eilinen rankka-sade oli pahoin syövyttänyt. Rästinä olevat kunnan\nmaksut ovat suoritettavat ensi lauantaina. Papin voisaatavia ottaa\ntänäkin vuonna kauppias Purho: maksupäivä on ylihuomenna.\n\nMiesten keskustellessa tälläisistä velvollisuuksia koskevista\nseikoista, syntyi naisväen kesken vilkas supatus ja sähinä. Siitä ei\nsyrjästäkuulija juuri mitään selkoa saanut. Viinat, Kärhän Heikit,\nheinähangot, kortit, tohtorit, murhat, Lirikon Maija-Liisat, kaikki\npyörivät naisten suussa suloisessa sekamelskassa.\n\n-- Mitä kummaa te tytöt siellä hälpätätte ja pälpätätte? kysyi isäntä.\nPuhukaa niin, että me kaikki kuulemme ja ymmärrämme.\n\n-- Silmun kylässä on...\n\n-- Jokelassa on...\n\n-- Hirmuista on...\n\n-- Eihän siitä selkoa tule sillä lailla, jos te kaikki yht'aikaa\nrupeatte puhumaan. Kertokoon yksi asian, niin siitä tulee jotain\ntolkkua.\n\n-- Se on kumma tosiaankin tuo naisten tapa. Oikeuden edessäkin, jos\nheitä sattuu olemaan vaikka kymmenen, niin kaikki yht'aikaa puhumaan.\nSe on minulle tuttua, hyvin tuttua, lisäsi herastuomari.\n\nKerrassaan tukkeutuivat nyt tyttöjen suut. He ottivat vähän itseensä.\n\n-- Enhän minä yleensä naisista puhunut enkä mitään pahaa tarkoittanut.\nMiehetkin välistä kunnan- ja kirkonkokouksissa yht'aikaa pulpattavat.\nMinä tahdoin vain huomauttaa, että asia tulee selvemmäksi, jos yksi\nkertoo, toiset kuuntelevat, virkkoi isäntä.\n\n-- Kerro sinä, Suso!\n\n-- En minä ... kerro sinä, Anni!\n\n-- Enkä kerro, koska naisten puheita...\n\n-- No kuka nyt leikistä suuttuisi? sanoi Kaivolan Kaisa nauraen.\n\n-- Kuulitkos sinä, Kaisa, miten siellä Jokelassa on käynyt? kysyi\nisäntä.\n\n-- Kuulinpa kyllä. Hanno kertoi kirkolla minulle koko asian. Hehe!\nHanno taisi vähän erehtyä, kun luuli minun menevän Jokelaan talkoihin.\nHän meni sinne, minä tulin tänne. Vähät siitä! Hanno kertoi\njuurtajaksain kuinka onnettomasti oli eilen käynyt Jokelassa Silmun\nkylässä. Heinätalkoita oli sielläkin pidetty. Rankkasade oli kastellut\nkaikki heinät. Kerrassaan kaikki. Silloin oli Jokelan isäntä väelle\nhuutanut: syökää ja juokaa nyt tänään ja tulkaa työhön ensimäisenä\npoutapäivänä. Viinaa oli ollut viljalta. Korttia oli lyöty, riidelty ja\nrehkitty. Täydessä humalantohjakassa oli Jyrkän Tuomas siellä\nriehaellut, kun naapurinsa Kärhän Heikki niinikään humalassa oli\nilmaissut Tuomaan tekemän salaisen rikoksen. Keltä sinä sait sen\ntietää? oli Tuomas tuiskaissut. Lirikon Maija-Liisalta, oli Heikki\nvastannut. Tapan teidät molemmat oli Tuomas kiljaissut, viskaissut\nkortit nurmelle ja lähtenyt heinähanko kädessä Heikkiä takaa ajamaan.\nKun ei saavuttanut Heikkiä, syöksi hän hangon viskaamalla ja sen haara\noli syvälle paiskahtanut Heikin hartioihin. Heikkiä varten oli tohtori\nHallstén haettu kaupungista. Kuuluu olevan mies mänevillä mättäillä,\nihan kuoleman kielissä.\n\n-- Jos Heikki nyt kuolee, tulee ruumis leikattavaksi ja\nlääkärintodistuksesta tulee paljon riippumaan millaisen rangaistuksen\nmurhamies saapi. Saattaa sitten vielä ilmaantua joko lieventäviä tahi\nraskauttavia asianhaaroja. Jos me otamme asian siltä kannalta, että\nmurha on aikomuksessa tehty, koska Tuomas edeltäpäin uhkasi, niin on\nrangaistus kova, ankaran kova. Mutta jos nuo sanat \"tapan teidät\"\npidetään vaan puheenpartena, ilman varsinaista tarkoitusta, niin\nsaatamme päästää Tuomaan jokseenkin helpolla. Kerrankos sitä tulee\nsanotuksi, kun esimerkiksi sika pääsee potaattimaata tonkimaan tahi\nkanat tunkeutuvat liina-maata raaputtelemaan: \"tapan tuon sian\", \"tapan\nnuo kanat\", vaikkei olekaan varsinainen aikomus niitä tappaa sillä\nkertaa. Sehän se meillä oikeudenpalvelijoilla on raskain tehtävä se\noikean kannan löytäminen. Siinä on temppu ja siinä saa monta kertaa\najatella päänsä ympäri. Ja sitten vasta rangaistuskaaren sen ja sen\npykälän mukaan julistetaan syylliselle rangaistus. Kaikessa tapauksessa\nrangaistus tästä tulee Jyrkän Tuomaalle, emmehän me toki esivallan\nmiekkaa hukkaan kanna, emme toki.\n\nHerastuomari puhui nämä sanat erinomaisella arvontunnolla. Hänen\nkulmakarvansa hypähtelivät ja hänen sieraimensa pörhistyivät vähän\nväliä.\n\n-- Olikohan Lirikon Maija-Liisakin siellä Jokelassa, kysyi emäntä.\n\n-- Missäs harakka, ellei siantappajaisilla! vastasi Kaisa.\n\n-- Juuri ne kolme henkeä jäi meille tulematta, arvattavasti\nviinahalunsa tähden, huomautti isäntä.\n\n-- Heikki parka kuuluu kovin hourailevan, tiesi Kaisa sanoa. Hirmuinen\npeto on muka pistänyt häntä kaksihaaraisella kielellään.\n\n-- Ei ole Kaisan oma kieli puurossa palanut, hymähtelivät pojat\nitsekseen. Osaa se puhtaasti ulkoa Suosaaren Hannon ripittää, jos siksi\ntulee matkan varrella.\n\nPekka Juntunenkin availi suutansa, mutta ei päässyt ääneen, hän kun ei\ntahtonut keskeyttää toisten pakinaa.\n\nKun Salmelan isäntä sen huomasi, sanoi hän:\n\n-- Pekka aikoo puhua, kuulkaa!\n\n-- Eihän minusta ole puhujaksi, virkkoi Pekka. Minulle vaan juohtui\nmieleeni eräs Jumalan sanan kohta, jossa viinaa verrataan\nkyykäärmeesen. Sellainen kyykäärme on Heikkiä pistänyt, ja sen\nkaksihaaraisena kielenä on nähtävästi ollut Lirikon Maija-Liisa parka.\nVoi voi, miksei tahdota tappaa tuota kauheaa kyykäärmettä? Miks'ei\ntehdä samaten kuin Vieremän Jussi Takamaan niityllä kyykäärmeelle teki?\nMiksi säälitään viinakäärmettä, joka niin monelle sielulle on tuottanut\nkuoleman, ajallisen ja ijankaikkisen kuoleman? Jumala armahtakoon\nLirikon Maija-Liisaa, Kärhän Heikkiä ja Jyrkän Tuomasta! He ovat\nlähimäisemme, syylliset veljemme ja sisaremme. Mutta saatammeko me\ntässäkään asiassa sanoa itseämme syyttömiksi? Voimmeko rehellisesti\ntunnustaa itseämme viattomiksi niin kauan kuin toimetonna katselemme\nkauheaa petoa? Voi voi, eikö jo olisi aika musertaa tuon viinaperkeleen\npäätä?\n\nKauhistuksen tuli leimusi Pekka Juntusen silmissä. Kiroussanaa ei\nkukaan ollut koskaan kuullut lähtevän Pekan suusta sen koommin kuin hän\nheränneeksi tuli. Selvästi huomattiin, ettei se nytkään lähtenyt\nkevytmielisyydestä. Pekan suu puhui sydämen kyllyydestä.\n\n-- Tuollainen mies on tavallaan maan suola, etenkin tähän aikaan,\njolloin nautinnonhimo, omanvoitonpyyntö ja irstaisuus on yltymässä,\nsanoi Salmelan isäntä hiljaan, ettei Pekka Juntunen sitä kuullut.\n\n-- On ... niin tuota ... on se suola, murahteli epäselvästi\nherastuomari, joka muisti nyt ainoastaan suolan kirpeyttä, eikä sen\nmädännystä estävää vaikutusta. Ylipäätään herastuomari vihasi\n\"heränneitä\", \"kerettiläisiä\", \"hihhuleita\" ja muita \"uskovaisia\".\n\n-- Niin, te vanhemmat miehet ymmärrätte asiat paremmin, minä aioin vaan\nsanoa, että minusta on Pekka Juntunen kirpeämpi kuin tavallinen suola,\nhän on kuin salpietarikokkare, -- hiiltä ja rikkiä sekaan, niin on\nruuti valmis, virkkoi hiljaan Törsövän Taneli parantaaksensa\nsuhdettansa herastuomariin.\n\nAntti Salminen katsahti toisaalle, mutta Risto Tohonen loi Taneliin\nystävällisen silmäyksen ja naurahti.\n\nSamu oli sill'aikaa istunut pihlajan siimeksessä ja selaillut\nsanomalehtiä, joita oli kirkonkylässä olevasta postikonttorista tuonut.\nNiitä olikin monta numeroa, kun ei viime viikolla ensinkään joudettu\nnoutamaan lehtiä.\n\n-- Onko mitä tärkeätä lehdissä nyt? kysyi herastuomari.\n\n-- Ei erinäistä.\n\n-- Rauha maassa?\n\n-- Rauha.\n\n-- Eikö hallaakaan ole näkynyt?\n\n-- Pohjan puolella on halla rapsinut potaatin varsia.\n\n-- Nimismiehen tapasit?\n\n-- Tapasin. Ei ole tullut, sanoi.\n\n-- Miten nyt on Venäjän rahan kurssi?\n\n-- 304 ja 299 näkyy olevan merkittynä.\n\n-- Kas niin! Kurssi pysytteleikse kolmen markan vaiheella. Enemmän\nolisi pitänyt olla uskallusta tuonnoin takavuosina. Minä nykäsin\nsilloin ainoastaan kaksituhatta ruplaa neljällätuhannella markalla,\nnoin vaan koetteeksi. Annoin ruplat lainaksi ja nyt on silloinen pääoma\nneljä-tuhatta markkaa noussut kuudentuhannen markan arvoiseksi. Ja\nentäs korot, entäs korot! Nythän on koron vapaus! hohotteli Risto\nTohonen ja hänen sieraimensa liikahtivat tunnetulla tavalla.\n\n-- Öhhöm! kuului loitompaa poikajoukosta, mutta ei se ollut Törsövän\nTanelin yskintä.\n\nHerastuomarin korva oli eilisestä tarkistunut. Yskä tuli ymmärretyksi.\nHerastuomari muljautti kummallisesti silmiänsä ja pyörähti samassa\nkamariin, mutta Salmelan isäntä puri huultansa naurua hillitäksensä.\n\n-- No mitä se tohtori sinulta tiedusteli sakastissa? kysyi isä\npojaltaan.\n\nSamu vastasi:\n\n-- Tohtori oli saanut kuulla käärmeenpistoksesta ja tahtoi omin silmin\ntutkia myrkkyhammasten jälkiä. Erittäin huolellisesti tarkasteli hän\nniitä ja sanoi, että ellei niin heti ja niin voimakkaasti olisi\nmyrkytettyä vertä pois imetty, olisi ihan varmaan seurannut aivon\nmyrkytys ja siitä kuolema. Toinen hammas oli näet haavoittanut\nerästä pientä aivoon johtuvaa suonta. Tarkoin tohtori tiedusteli\ntapauksen aikaa ja paikkaa ja kun ne oli muistikirjaansa pannut,\nkirjoitti hän meidän, Hilman ja minun, nimemme kirjaansa. Koko\ntapauksen sanoi tohtori julkaisevansa eräässä paljon levinneessä\nSuomen terveydenhoito-lehdessä.\n\n-- Vai niin, sanoi tohtori! Vai niin täperällä oli pojan henki! Oliko\nrovastikin sakastissa?\n\n-- Siinä oli rovasti, ja paljon miehiä ja naisia, jotka olivat tulleet\nlapsia ristittämään. Kaikki kuuntelivat ihmetellen. Rovastikin oli\noikein mielissään asian onnistumisesta ja kehoitti muitakin sellaisissa\ntapauksissa samalla tavalla menettelemään, eikä suinkaan loihtuihin ja\ntaikoihin turvautumaan.\n\nKun Salmelan emäntä kuuli, mitä tohtori oli sanonut, rupesi hänen\nleukansa omituisella tavalla vipattamaan, ja hän puhkesi ääneen:\n\n-- Viidestä lapsesta on meillä ainoastaan yksi elossa ja sekin ainoa\noli jo eilen menemäisillään. Kolme niistä korjasi Herra luoksensa\npienoisina, mutta neljäs, Samun nuorempi veli...\n\nEmännälle tuli jonkullainen tukko kulkkuun, hän ei voinut puhettansa\njatkaa, eikä sitä tarvinnutkaan, sillä kaikki tiesivät, että Antti,\nSamun nuorempi veli, yhtä reipas ja kaunis poika kuin Samukin, oli\nmennä vuonna saanut tapaturmaisen kuoleman -- hukkunut Suurselän\njärveen.\n\nPekka Juntunen kertoi raamatusta muutamia lohduttavaisia sanoja emännän\nmielen rauhoittamiseksi.\n\nKun Hilma voilautaset käsissä kulki emännän ohitse tupaan, taputti tämä\nhäntä hellästi poskelle, mutta ei virkkanut mitään. Hilma muisteli nyt,\nettei emäntä ollut hänen poskeansa taputtanut sen jälkeen, kun hän\nkerran puolikasvuisena tyttönä oli löytänyt kanan pesän, jota emäntä\noli turhaan kauan etsinyt. Hyvä oli emäntä hänelle aina ollut, mutta\nhänen poskeansa ei hän ollut pitkään aikaan taputtanut. Senpä tähden\ntuntuikin se nyt niin erinomaisen suloiselta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos kaikki muut ateriat näissä heinätalkoissa olivat niin runsaasti\nruuilla varustetut, ettei suinkaan niiden äärestä huolinut nousta\nnälkäisillä vatsoilla, niin oli kuitenkin tämä päivällinen muita\nyltäkylläisempi. Siinä oli kaikkea, mitä olla piti. Viimeisenä\nruokalajina oli tuo paikkakunnan talonpoikaisissa pidoissa tavalliseksi\ntullut \"rusina-rokka\" vehnästen kanssa.\n\nMelkein ääneti syötiin. Isäntämiesten kesken ei puhe sujunut, heidän\nvälinsä oli eilisestä saakka paljon kylmentynyt. Samu näytti\nalakuloiselta. Törsövän Taneli mietiskeli. Hetvi istui muiden tyttöjen\nkeskellä, mutta äänettömyys oli kaikkialla.\n\n-- Kah, en ole muistanut kysyä sinulta, Jussi: joko sinä sait sen\nKarjalan rautatien valmiiksi, koska sieltä pois tulit? kysyi vihdoin\nViulu-Matti.\n\n-- Kesken on vielä sekin työ, veikkonen, vastasi Vieremän Jussi. Kolme\nviikkoa tein jo sitä, kesken on vielä.\n\n-- Vai kesken on! Taidat olla vähän ikäänkuin velttomies; kolme viikkoa\nkesäisiä päiviä olit rautatietä tekemässä, etkä sitä vieläkään\nvalmiiksi saanut. Ethän vain kesken työtäsi jättäne?\n\n-- En minä työtäni keskoiseksi jätä. Onhan minulla päiviä, ja jos eivät\nomat päivät riitä, niin haenpa Ylätuvan Yrjöltä lisää.\n\n-- Oikein, Jussi, oikein! Älä jätä alotettua työtäsi kesken, tee\nrapaise Karjalan rata valmiiksi asti.\n\n-- Ja sittenkun olen saanut tuon tiepätkän Wiipurista Joensuuhun\nvalmiiksi, niin kutsun teidät kaikki katsastamaan ja tarkastamaan\ntyötäni. Sanokaa sitten, mutta vasta sitten, onko Jussi turhan tähden\npäiviänsä menettänyt.\n\nTämä leikinlasku saattoi väen paremmalle tuulelle. Keskustelu\nvilkastui.\n\nRuualta päästyä sanoi isäntä:\n\n-- Sietäisivät ne hevosetkin uittamista paahteella.\n\n-- Saanko lähteä niitä hakemaan, saanko, isäntä? kysyi paimen Aaro\nriemastuneena.\n\n-- No kun mielesi tehnee, niin hae vaan hevoset kotiin uitettaviksi.\n\nTuskin olivat miehet ennättäneet tupakkapiippunsa polttaa, kun jo Aaro\nratsasti täyttä ravia pulskalla ruunalla pihaan, toiset kaksi hevosta\njuoksivat valloillaan perästä.\n\n-- Eikö herastuomarin oritta saisi myöskin uittaa? kysyi Törsövän\nTaneli.\n\n-- Miks'ei, jos se vaan osaa sen konstin, vastasi herastuomari. Sitä ei\nole koskaan uitettu.\n\n-- Eihän teillä ole järveäkään lähellä, huomautti joku.\n\nHevoset talutettiin rantaan, tallikaskin päästettiin kylpyyn.\n\nTörsövän Taneli kävi soututeljolle ja Samu istui veneen perään.\nAaronkin mieli teki veneesen, mutta Samu kielsi nyt tulemasta.\nYritettiin ensin uittaa vierasta oritta, mutta se pelkäsi lähteä\njärveen, kun ei ollut totutettu. Vähän se astui veteen, sitten\nkuorsahti ja peräytyi pois.\n\nUitettiin sitten Salmelan hevoset. Tallikas meni taluttamatta\nemähevosten jälestä uimaan.\n\nKun herastuomarin oritta sitten talutettiin järveen, meni se\nmielellään, nähtyänsä etteivät toisetkaan hevoset sinne hukkuneet.\n\nRannalla seisoi herastuomari ja Salmelan isäntä sekä muutamia muita\nmiehiä katselemassa. Kun vene oli kauimpana rannasta, puhelivat Samu ja\nTaneli jotakin salaperäistä hiljaisesti ja vilkkaasti keskenänsä, mutta\nkun vene lähestyi rantaa, alkoivat he äänekkäämmin puhua, tietysti\naivan toisia asioita. He molemmat näyttivät jokseenkin vakavilta,\nvaikka iloinen soitto ja raikas rallatus kuului pihasta:\n\n    Käki kukkuu kuusikassa, pienet linnut laulan,\n    Minä lennän leuhottelen kullalleni kaulaan.\n\nKotoiset hevoset lennätti Aaro jälleen hakaan, tallikas ja\nherastuomarin ori talutettiin talliin eri seimelle kumpikin.\n\nSamu kävi sanomalehtiä lukemaan.\n\nPihalla oli aitan seinän vieressä suuri, paksun leivän muotoinen sileä\nkivi, jonka Samu oli vuosia sitten rannalta löytänyt ja kotiin tuonut.\nSitä \"ukonkakkua\" ryhtyivät nyt pojat viskaamaan, kuka etemmäksi saisi.\nTytötkin katselivat utelijaina tuota voimaa ja notkeutta kysyvää\nleikkiä. Tarkka merkki pantiin siihen mihin kunkin heitolla kivi\nputosi. Törsövän Taneli nakkasi kauimmaksi. Tytöt ihastelivat Tanelin\nvoimaa ja pojat tunsivat jonkullaista kateutta mielessään.\n\n-- Jätä lemmolle, Samu, tuo alituinen sanomalehden lukeminen ja tule\nsinäkin heittämään ukonkakkua! Törsövän Taneli on voittanut meidät\nkaikki! huusi Timo Terhakka iloisella tavallaan.\n\n-- Enpä ole harjoitellut tänäkesänä kiven nakkaamista. Veljeni eläessä\nheitimme sitä usein. No, sama se, voinhan tuota minäkin koettaa ja\ntulla voitetuksi.\n\nSamu heitti kiven.\n\n-- Se putosi aivan samalle kohdalle kuin Tanelinkin heitolla, huusivat\nmerkitsijät. Uudestaan heittäkäät molemmat!\n\nTaneli heitti. Kivi putosi entiselle kohdalle. Samu heitti. Kivi putosi\nkämmenen leveyttä kauemmaksi.\n\nPojat tempasivat Samun käsivarsillensa ja lennättivät riemuhuudolla\npihan ympäri.\n\n-- Samallainen kunnioitus on annettava myöskin Törsövän Tanelille,\nsanoi Samu. Olihan näet meidän molempain ensimäinen heitto yhtä\nvoimakas, eikä toisessakaan heitossa ollut muuta kuin vähäinen eroitus.\n\n-- Toinen palkinto Törsövän Tanelille, huusivat pojat, ja silloin\nTanelia lennätettiin ilmassa pihan ympäri. Taneli itse heilutti\nhattuansa ja huusi koht'kulkkua:\n\n-- Eläköön Salmelan Samu! Eläköön Törsövän Taneli! Eläkööt kaikki\nreippaat pojat! Eläkööt ennen kaikkia iloiset tytöt! Tuhannen vuotta\neläkööt!\n\n-- Tuhannen vuotta eläkööt, mutta -- nuorina! lisäsi Vieremän Jussi.\n\nMolemmat voitonsankarit olivat nyt tyttöjen ihastuksen ja\nihmettelemisen esineenä. Erittäin kehuivat tytöt Samua, joka niin\nnäppärästi osasi antaa kunnioituksen sille, jonka hän oli ensin\nkivenheitossa voittanut. Hiljaisesti he keskenänsä supattelivat ja\nloivat salavihkaa silmäyksiä poikien puoleen.\n\nOltiin sitten \"leskisillä\", se on samaa kuin juosta \"viimeistä paria.\"\nSukkelimmat ja sievimmät juoksijat olivat pojista Timo Terhakka ja\ntytöistä Hietalan Hilma. Kas he kun tekivät kiemuroita ja koukeroita,\nsutkauksia ja mutkauksia, niin että turhaan tavottajan käsi heitä\nhapuili, vaikka olikin likellä. Vieremän Jussi jäi hänkin leskeksi,\neikä näyttänyt pojalla olevan kykyä pääsemään pois siitä säädystä.\nMutta annapas olla! Mörskyn Marketta juosta hahattaa viimeisen parin\ntoisena puoliskona. Silloinpa Jussi vasta tapaa kesäkäpälänsä. Hän\nponnahtaa yht'äkkiä juoksuun, saavuttaa Marketan, ja uljaasti\nkäsikädessä astuvat he jonoon. Marketta nauraa. Jussi nauraa, kaikki\nnauravat.\n\nKoska vissien syiden takia välistä pannaan huomiota siihen, muutoin\naivan satunnaiseen seikkaan, kuka kenen kanssa leikkiä lopetettaessa on\nparina, niin olkoon tässä mainittu muutamia. Salmelan Samun\nparipuoliskona oli Hietalan Hilma, Törsövän Tanelilla Toholan Hetvi,\nVieremän Jussilla Mörskyn Marketta.\n\nHetvi opetteli tytöille vielä erästä panttileikkiä, jota oli nähnyt\nsiltavoudin häissä nuorten herrain ja neitien leikkivän. Pojatkin\nlähestyivät kuulemaan opetusta, ja tuota pikaa pantiin panttileikki\ntoimeen. Tietysti joutui pantiksi koko joukko pieniä kappaleita:\npiippuja, tupakkakukkaroita, nenäliinoja, sormuksia, rintaneuloja y.m.\nPanttien lunastamiseksi määrättiin pikku tehtäviä, yhdelle yhtä,\ntoiselle toista. Piti näyttää miten kokko lentää, tahi hypätä harakkaa,\ntahi juosta yli pihan, tahi kumartaa pihlajaa, tahi laulaa joku\nkansanlaulu. Tulipa Samun vuoro panttia lunastaa. Se olikin viimeinen\npantti. Hänen tehtäväkseen määrättiin lukea ulkoa joku värssy. Samu\nnousee silloin rappujen kolmannelle astimelle, ottaa hatun päästänsä ja\nlausuu:\n\n              KARJALA.\n\n    Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö,\n    Kuss' Imatran innot raukes,\n    Kuss' uurtaa vaaroja Pielisvyö:\n    Siell' ensin silmäni aukes.\n    Siell' leikin lasna ma rantamalla.\n    Siell' lepää heimoni nurmen alla,\n    Ja siellä neitonen Karjalan\n    Sai lempeni leimuamaan.\n\n    Siell' elää kansa niin sitkeä\n    Kuin vaahteran latva nuori:\n    Se kyllin saanut on itkeä,\n    Mut vankkana on kuin vuori\n    Se orjana ollut on ounaan herran,\n    Se vaivaa nähnyt on toisen verran\n    Kuin Suomi muu, mut murtumaton\n    Ja hilpeä vielä se on.\n\n-- Mistä sinä olet saanut nuo mukavat värssyt? kysyi isä.\n\n-- Arvi Jänneksen tekemästä kirjasta, jonka kirjastosta lainasin\ntuonnoin. On siinä runossa useampia värssyjä, vaan en vielä muista\nkaikkia ulkoa, selitti Samu.\n\nMutta täytyyhän hyvienkin pitojen kerran loppua. Päivä kallistuikin jo\nillan korvalle. Jo alkoi yksi, jo alkoi toinen katsella työaseitansa\nlähdön merkiksi. Se Törsövän Tanelin kipuja kiinnitti. Hän tunsi, ettei\nHetvi ollut hänelle vastenmielinen. Päin vastoin. Jospa nyt kuka olisi\nvoinut lukea Tanelin ajatukset! Hän soimasi itseänsä typeräksi\npässinpääksi. Miksi en kysynyt Samulta ennen? Hänellä on omansa, niin\nilmoitti hän tuolla veneessä. Minä poloinen poika! Kyllä silloin kieli\nlörpöttää, kun olisi parasta olla vaiti, mutta pysyy silloin suu\ntupessa, kun olisi tärkeä asia selvitettävänä! Ja tilaisuus semmoinen\nkirkosta tullessa! Pölkkynä istuu mies pulskan tytön vieressä! Ajanko\nkovemmin? taisin kysyä, ikäänkuin minulla olisi ollut tulinen tuska\npois hänen vierestään. Kyllä nyt saan ikäni olla poissa Hetvin\nvierestä! Siten tuskitteli nyt Taneli kenenkään tietämättä.\n\n-- Tulkaa juomaan kahvia, vieraat tulkaa, kutsui emännän ystävällinen\nääni.\n\n-- Tulkaa juomaan ja menkää sitten matkoihinne, sanokaa niin emäntä,\nvirkkoi joku.\n\n-- Enpä sanokaan, vaikka niin ajattelisinkin, vastasi emäntä nauraen.\n\nErokahvia juotaessa olivat niin pojat kuin tytötkin sangen vakavina.\nSen vaikutti eronhetken lähestyminen.\n\nJäähyväisiä tehdessään lausuivat useat: \"älkää muistelko tuhmuuksiani!\"\nToiset taas sanoivat lyhyesti: \"mikä liikaa, se leikiksi!\"\n\nHerastuomarikin tyttärineen teki lähtöä yht'aikaa muiden kanssa. Eikä\nheitä nyt pidätelty jäämään maanantaihin, vaikka niin oli ensin aiottu.\nRenki Mikko valjasti oritta. Siellä käpelehti luona Törsövän Tanelikin,\nsurullisesti katsellen kiessejä, joissa oli Hetvin vieressä istunut.\nHän huomasi kiessien pohjalla jotakin kiiltävää. Se oli Hetvin\nrintaneulasta pudonnut kultainen koristus. Taneli sieppasi koristuksen\nja lennätti sen Hetville.\n\nHetvi osui olemaan kamarissa yksin.\n\n-- Löysin löytökäisen, sanoi Taneli ojentaen kultakoristusta.\n\n-- Ai, se on minun neulastani pudonnut. En ole huomannutkaan sitä\nkaivata. Kiitoksia paljon, Taneli, kelpo poika!\n\n-- Kelpo pöllö, joka viisastellessaan päästää suurimpia tyhmyyksiä!\n\n-- Miksi, Taneli, noin puhut? Oikeinhan äänesi vapisee!\n\n-- Tässä ei ole aikaa selvittää. Saanko luvan tulla Toholassa käymään?\n\n-- Tietysti! Milloin hyvänsä...\n\n-- Kiitoksia! Minä tulen kohta.\n\nTaneli puristi Hetvin kättä niin voimakkaasti, jotta tämä oli vähällä\nkiljahtaa.\n\nJälekkäin tulivat he molemmat porstuaan, jossa herastuomari jo\njäähyväisiään heitti Salmelan isännälle ja emännälle.\n\n-- Hyvä oli, kun löysit neulani koristuksen, sanoi Hetvi ikäänkuin\nselittäen läsnäolijoille, minkä vuoksi Taneli oli kamariin tullut.\n\nHetvi sanoi nyt järjestään isännälle, emännälle ja Samulle jäähyväiset.\nKiitoksia sateli tosin molemmin puolin, mutta herastuomarin\nkulmakarvain välissä näkyi syvennys.\n\nKomea ori seisoi jo valjaissa portaiden luona. Se hypsähteli ja\nsäpsähteli, kun näki viikatteita ja haravia liikuteltavan. Herastuomari\nnousi itse edeltäpäin kiesseihin ja piteli ohjaksia, sanoen: soo,\npoika, soo! Mutta ori nytkäytteli kiessejä milloin eteen milloin\ntaaksepäin, ettei Hetvi uskaltanut nousta.\n\n-- Auta, Samu, Hetviä! kehoitti emäntä.\n\nMutta Samu oli loitompana, hän avasi piha-maan porttia.\n\nSilloin sieppasi Törsövän Taneli Hetvin syliinsä, huiskautti hänet\nkeveästi kiesseihin isänsä viereen. Pääsipä jo häneltä pieni\nsukkeluuskin:\n\n-- Eihän tuo herran leiviskä paina humalanaulaakaan!\n\n-- Hyvästi, hyvästi, kiitoksia paljon!\n\n-- Jumalan haltuun, kiitoksia itsellenne!\n\nSalmen taa meneviä saattoi Liisa veneellä. Useimmat kulkivat kujatietä\nmyöten. Edellepäin joutuneet väistyivät tiepuoleen, kunnes herastuomari\najoi ohitse. Vielä vilkahtelivat haravien varret pellon takaa matalan\nviidakon päällitse. Sitten katosivat nekin näkyvistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVierasten mentyä, kun isäntä ja emäntä jäivät tupaan kahden kesken,\nkeskustelivat he näin-ikään:\n\n-- Kyllä se herastuomari nyt on meille vihoissaan, alkoi isäntä.\n\n-- On se! Vaan itsepä hän on syypää koko asiaan. Hänestä se alku lähti.\n\n-- Etkö sinäkään ennen huomannut mitään Samun ja Hilman välistä? Onhan\nteillä naisilla niin tarkka silmä sellaisiin asioihin.\n\n-- En kuolemakseni ole ennen huomannut mitään. Minusta näyttivät Samu\nja Hilma sikäli vieraantuvan toisistansa mikäli kasvoivat isommiksi.\n\n-- Mitäs nyt asiasta arvelet?\n\n-- Samu ja Hilma ovat toisiinsa mielistyneet, hyvin ovat mielistyneet.\n\n-- Miksi sinä sitten työnsit Samun Hetvin kanssa kirkolle tänäaamuna?\nOlisi se raha-Risto saattanut itse toimittaa tärkeät asiansa.\n\n-- Minun kävi Hetviä sääliksi. Sievimmästihän siitä sillä lailla\npäästiin.\n\n-- Hetvi näyttää olevan tavallinen ihminen.\n\n-- Hetvi on äitiinsä; ei hän ylpeile rikkaudellaan.\n\n-- Sen konstin osaa hänen isänsä. Onhan rahalla arvonsa, tärkeä arvo\nonkin, mutta tuollainen kerskuminen ilettää.\n\n-- On arvo, mutta eihän toki rahoista riipu ihmisen elämä ja autuus.\n\n-- Ei riipu, ei riipu...\n\nSamu tuli tupaan. Hän seisahtui ikkunan eteen ja katseli ulos.\n\n-- No, mitä nyt mietit, Samu? Miksi näytät noin surulliselta? kysyi\nisä.\n\nSamu ei vastannut.\n\n-- Niin, sano vaan Samu, mikä sinua vaivaa? lisäsi äiti.\n\n-- Tämä päivä on ollut minulle raskas päivä. Minua on ivattu ja ivataan\npitkin pitäjätä.\n\n-- Ivattu! Ivataan! Mistä?\n\n-- Nimismieskin ivasi niinkuin riivattu. Kirkon sakastissa hän kaiversi\nminua.\n\nÄänettömyys. Isä ja äiti katsahtivat toistensa silmiin.\n\n-- Vai ivasi nimismies!\n\n-- Pekka Juntunenkin, joka ei turhia utele, kysyi minulta kirkolta\ntullessa: onko siinä perää, kun ihmiset sanovat sinun olevan kihloissa\nToholan Hetvin kanssa?\n\n-- Mitä vastasit?\n\n-- Ei siinä ole perää, eikä tule koskaan olemaan perää, vastasin minä.\n\n-- Vai niin vastasit. Se oli selvään sanottu, se.\n\nSamu käänsi katseensa pois ikkunasta, rohkaisi mielensä ja sanoi:\n\n-- Ja teille, isä ja äiti, ilmoitan nyt, että olen aikonut kosia\nHilmaa.\n\n-- No, oma asiasihan se on, poikani, virkkoi isä. Minä en kiellä, en\nkehoita.\n\n-- Minä pidän paljon Hilmasta, sanoi äiti. Suokoon vaan Jumala onnea!\n\nPaimen Aaro juoksi keppikädessä tupaan, katsahti kelloon ja sanoi:\n\n-- Aika onkin lähteä ajamaan lehmät kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄäneti ajoi herastuomari tyttärineen kotiinsa. Hetvi aavisti\nmyrskyn nousevan. Ja kun kotia oli päästy, silloin se ryske kävi.\nVähäpätöisimmistä seikoista haukkui herastuomari nyt palvelusväkeänsä.\nSamallaisen läksytyksen saivat torpparit ja mökkiläiset, jotka\nillansuussa olivat tulleet Toholaan isäntäväkeä kotiin odottamaan.\nOnneton se, joka silloin yritteli itseänsä puolustamaan. Silloin ne\nvanhatkin rikokset ja virheet uudestaan paljastettiin. Mutta kun\nherastuomari oli sisunsa tyhjentänyt, meni hän kamariinsa, eikä tullut\nkoko iltana väen näkyviin.\n\n-- Ainoastaan kerran tätä ennen olen hänet näin haltioissaan nähnyt,\nvirkkoi vanha Saara, joka oli kolmattakymmentä vuotta talossa\npalvellut.\n\n-- Milloin se tapahtui? tiedustivat toiset piiat.\n\nHyvin hiljaan sopotti Saara:\n\n-- Silloin kun saatiin tietää, että vallesmannilla oli morsian\nWiipurissa. Voi voi, sitäkin temmellystä!\n\nHetvi tuli, puheli ystävällisesti palvelijoiden ja alusväen kanssa.\n\n-- Älkää olko millännekään! sanoi hän. Tunnettehan te isäni. Rajuilma\non ohitse. Tehkää vaan tehtävänne niinkuin ennenkin.\n\nJa entiseen tapaansa kulkivat työt ja toimet Toholassa. Mutta Hetvin\nmieliala ei ollut entisellään. Koko seuraavan päivän pyörivät hänen\nmielessänsä Salmelan heinätalkoot. Monta iloista muistoa ei hänellä\nniistä ollut, mutta koko joukko katkeria tapahtumia. Samu ei hänestä\nlukuapitänyt, olipa kirkkotiellä melkein ynseäkin. Enimmän syytti hän\nisäänsä, joka nähtävästi oli koko hankkeen alkuunpannut. Kelpaa nyt\nihmisten nauraa ja pilkata! Hän muisteli Törsövän Tanelia. Reippain,\niloisin poika koko joukossa. Kivenheitossakin melkein Samun vertainen,\nvaikk'ei Taneli ollut sitä leikkiä ennen harjoitellut ja Samu oli usein\nveljensä kanssa kilpaa heitellyt. Hän muisteli Tanelin äänen\nvärähdystä. Hän muisteli rotevaa kädenpuristusta. Mitähän sen pojan\npäässä pyörähteli? Entäs kiesseihin nosto! Sanalla sanoen Hetvi piti\npaljon Törsövän Tanelista.\n\nNiin kului maanantai. Tanelia ei näkynyt. Olisiko hänkin vaan\npilkannut? Mitäpä hänellä olisikaan sanomista?\n\nMutta tiistaiaamuna, kun väki oli työhön mennyt ja Hetvi oli aitassa\ntaikinaan jauhoja noutamassa, ilmestyi Taneli aitan ovelle.\n\n-- Hyvää huomenta, Hetvi!\n\n-- Huomenta, huomenta, Taneli! Oikein säpsähdin, kun äänesi kuulin.\n\n-- Onko isäsi kotona?\n\n-- Hän on työväen kanssa niityllä tässä lähellä. Etkö häntä tullessani\nnähnyt?\n\n-- Työväen minä kyllä näin, mutta isääsi en nähnyt. Eikä minulla\nolekaan isällesi asiaa tällä kertaa. Sinulle sanoisin jotakin, jos\nuskaltaisin.\n\n-- Jos uskaltaisit?\n\n-- Niin. Eilisen päivää epäröitsin sitä.\n\n-- Taneli, minä en ymmärrä sinua!\n\n-- Eikö isäsi ole sinulle mitään puhunut minusta?\n\n-- Ei mitään.\n\n-- Entäs Salmelan talkoissa?\n\n-- Ei sielläkään ... niin siellä hän muistaakseni lauantaina aamiaisen\njälkeen sanoi jotenkin oudolla tavalla, että sinä olit puhunut totta.\n\n-- Muuta ei?\n\n-- Ei.\n\n-- Sitten minun täytyy itseni sinulle ilmoittaa, mitä silloin sanoin,\njotta saat tuomita ansion mukaan.\n\nTörsövän Taneli kertoi tarkallehen hopeaonkijutun. Ei se helppoa ollut.\nHänen äänensä värähteli niin omituisesti, sanat tahtoivat kulkkuun\ntakertua.\n\nKatkeraan itkuun purskahti Hetvi. Hän laski jauhovakan käsistään aitan\nlattialle ja tempasi esiliinan silmilleen. Hän ei sentähden huomannut\nisäänsä, joka nähtyään pihaan tulevan Tanelin oli piiloutunut, ja nyt\nhiipi keppi kädessä Tanelin taakse aikoen säikyttää heitä molempia.\nMutta huomattuaan millaisen vaikutuksen Tanelin tunnustus Hetviin teki,\nhiipi herastuomari jälleen aitan nurkan taa, kuullaksensa mitä nyt\nseuraisi. Taneli seisoi aitan ovella neuvotonna.\n\n-- Voi voi!... Ta-ne-li!... Sel-lai-sen häv-äistyk-sen on oma isä-ni\nmi-minulle saattanut... Minä en koskaan ... en koskaan olisi ...\njoutunut kihloihin nimismiehen kanssa, jos ei isäni ... olisi niin\ntoimittanut... Äitini ... vainaaja, oli alussa vasten. Enkä minäkään\nmielinyt nimismiehelle. En ensinkään pitänyt koko herrasta. Isä sanoi,\nettemme me naiset ymmärrä omaa etuamme. Minun parastani sanoo isä aina\nkatsovansa. Voi voi, kun tulin lähteneeksi Salmelaan talkoihin. Kyllä\nsiellä on arvattavasti moni muu minua pilkannut. Kiitän sinua\nrehellisyydestäsi! Mene nyt, Taneli, isä saattaa tulla. Älä toki vasta\nnoin halveksi minua!\n\nPuhuessaan oli jo Hetvi laskenut esiliinan silmiltänsä. Oikea poski oli\nhieman jauhossa, eikä se häntä ensinkään rumentanut.\n\n-- Minäkö sinua halveksisin! Voi Hetvi, tohdinko sanoa jotakin vielä?\nKarvaat ovat nuo pihlajanmarjat, sanoi kettu, kun ei niitä ylettynyt\nsaamaan. Jotain sellaista taisi silloin mielessäni häilyä. Sinä\nylhäällä, minä alhaalla. Siinä syy. Tohdinko kysyä sinulta?\n\n-- Mitä?\n\n-- Tahdotko tulla vähävaraisen miehen vaimoksi?\n\n-- Kuinka? Luuletko isäni...\n\n-- Mitä isästäsi! Tahdotko tulla vaimokseni?\n\n-- Voi, Taneli, sinä et tunne isääni. Hän saattaa tulla hirmuiseksi.\n\n-- Kyllä me hänestä selviämme, usko pois.\n\n-- Minun täytyy totella isääni, minun täytyy. Minä tiedän, että hän\ntahtoo parastani, vaikka hän onkin niin suurta onnettomuutta minulle\ntuottanut.\n\n-- Kyllä minäkin sitä uskon. Mutta minäkin tarkoitan parastasi ja omaa\nparastani ... Hetvi!\n\n-- Minun on kovin vaikea elää. Et usko, Taneli, kuinka mielelläni minä\nkuolisin!\n\n-- Mitä joutavia, Hetvi! Elää me tahdomme, iloisesti elää.\n\n-- Mutta kuule nyt, Taneli, jättäkäämme tämä asia toistaiseksi... Jos\nvaan isäni...\n\n-- Eipäs jätetä toistaiseksi, karjasi herastuomari Tanelin takana. Vai\ntoistaiseksi, vai toistaiseksi tällaista kuherrusta, tällaista\nkujerrusta! Tämä asia ratkaistaan nyt heti paikalla. Minä olen sinun\nparastasi tarkoittanut, Hetvi! Sinä tiedät sen. Minä olen onnettomuutta\ntuottanut sinulle, Hetvi! Niin sanot. Tee nyt oman mielesi mukaan,\nmutta älä sitten jälkeenpäin syytä minua. Jos tahdot jättää tämän\nkotisi, jos tahdot mennä tämän Taneli Tapanaisen kanssa Törsövänlammen\nrannalle asumaan, niin jätä kotosi ja mene sinne. Toholasta minä laitan\nvaivaistalon ... vaivaistalon köyhiä turvattomia varten. Nyt olet\nomassa vallassasi, Hetvi, tee nyt mielesi mukaan!\n\n-- Laittakaa Toholasta vaivaistalo tahi kuninkaanlinna, omannehan se\non, virkkoi Taneli närkästyen. Hetvi, ennenkuin lähden niin kysyn\nvielä: tahdotko tulla vaimokseni?\n\n-- Tahdon!\n\nSanaakaan sanomatta lähti herastuomari työväkensä luoksi niitylle.\n\n-- Nyt taisi isäsi suuttua meihin molempiin ikipäiviksi.\n\n-- Sitä en luule. Ei hänen kiivastumisensa tuntunut kovin vihaiselta.\nHänen silmänsä olivat vesikierteellä. Puheestansa huomasin, että hän\noli kuullut meidän keskustelumme.\n\n-- Sen minäkin huomasin.\n\n-- Kuulepas, Taneli, minä en joutaisi isäni jälestä ... jauhot ovat\ntaikinaan sekoitettavat ... pistäypäs sinä tuonne niityn veräjälle ja\nkuuntele mitä isä työväelle sanoo. Tule sitten heti tänne. Älä\nnäyttäydy siellä.\n\nTaneli ymmärsi asian ja meni.\n\nHetkisen kuluttua palasi hän ja kertoi:\n\n-- Katselin veräjältä. Isäsi kulki niittäjäin ohitse, kohotteli\nkepillänsä luokoa ja sanoi: kaunis heinäilma tänään. Hän astui\nsitten ladon luo, jonka katolta par'aikaa laskeutui Tahvo Mäntynen,\nViulu-Matin isä, ja kysyi siltä: joko katto on korjattu? Jo, vastasi\nTahvo. Ei siinä nyt heinät kastu. Kun Tahvo sitten rupesi tupakkaa\npiippuunsa panemaan, ojensi isäsi kukkaronsa ja sanoi: pane tuosta!\n\n-- Jumalan kiitos! huudahti Hetvi. Isä ei ole ensinkään vihoissaan!\nMinä tuon voita ja leipää suuruspalaksi; kahvi joutuu tuossa paikassa.\n\n-- Jos tietäisin olevani isällesi kovin vastenmielinen mies, niin en\nkuluttaisi taloanne kahvikupillakaan.\n\n-- No, Taneli, ei isäni sentään...\n\n-- Niin, arvaanhan minäkin...\n\nHe katsoivat toinen toistansa silmästä silmään ja lauseet jäivät\nkesken.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyötäsukaisesti kävivät sitten sekä Salmelan Samun että Törsövän\nTanelin naimahommat, huolimatta kontinkantajien ja kielilakkarien\nlaverruksista.\n\nSamaan aikaan vietettiin häitä Toholassa ja Salmelassa.\n\nHerastuomari oli jo aikaa sitten mieltynyt tulevaan vävyynsä, mutta\nvasta hääpidoissa lukuisan vierasjoukon läsnäollessa hän sanoi\njuhlallisesti:\n\n-- Taneli Tapanainen, sinä olet tästä lähin minun vävyni, minun poikani\nja minun perilliseni. Jää nyt Toholaan asumaan, sillä kaikki mitä minun\non, se on sinunkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSalmelassa häävierasten joukossa näkyi useita niitä, jotka olivat\nheinätalkoissa olleet. Kaivolan Kaisa oli Hannonsa kanssa. Siellä oli\nTimo Terhakka, siellä Tikkalan Mari, siellä Kalle Pirhonen. Pekka\nJuntunenkin oli siellä. Hän lauloi maan tavan mukaan jokaisen aterian\njälkeen ruokavärssyn.\n\nAntti Salminen kirjoitti silloin muistoon poikansa ja miniänsä\nhääpäivän vanhan raamatun kanteen, jossa oli jo ennestään monta\nperheellistä muistoonpanoa. Kirjoittipa siihen vielä lauselman:\n\n    _Ihminen päättää,\n    Jumala säätää._\n\n\n\n"]