[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUXD1V7V2xD5PQoghpOAus_VHQBoXX7-IDV3Ee2UeD_0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},447,"Adlercreutzin sanansaattaja","Åberg, Jon Olof",1843,1898,"447-aberg-jon-olof-adlercreutzin-sanansaattaja","447__Åberg_Jon_Olof__Adlercreutzin_sanansaattaja","Tapaus Revonlahden tappelusta v. 1808","romaani",[],[],"fi",1874,1882,11786,75926,false,31812,[23,24],"Finland -- History","Russo-Swedish War, 1808-1809",[26],"Historical Novels","\"Adlercreutzin sanansaattaja: Tapaus Revonlahden tappelusta v. 1808\" by J. O. Åberg is a historical account written in the late 19th century. The narrative centers around the events during the Finnish War, particularly focusing on the conflict at Revonlahti in 1808, as experienced by various characters, including the spirited youth Kyösti and his wise grandfather Niilo.   The opening of the book vividly describes a chilly April day in 1808, following a church service attended by townsfolk who discuss their hope against the advancing Russian forces after their first victory at Siikajoki. Among the townspeople, Antti Kettunen expresses his grief for the loss of his sons in battle while galvanizing his neighbors against the invading troops. The narrative introduces a sense of foreboding with the arrival of Russian soldiers, leading to a clash involving the brave young Kyösti, who seeks to defend his home and protect his grandfather. As tensions rise, the story sets the stage for a tale of bravery, sacrifice, and the fight for national pride amidst the chaos of war. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Lempiranta, Arvo",305,"Historiallinen kertomus sijoittuu Suomen sodan aikaan ja huhtikuuhun 1808. Revonlahden taistelun vaiheisiin keskittyvä teos kuvaa kenraali Adlercreutzin sanansaattajaa, paikallisten asukkaiden isänmaallista intoa sekä sodan keskellä elävää pohjalaista kyläyhteisöä.","Jon Olof Åbergin 'Adlercreutzin sanansaattaja' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 447. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ADLERCREUTZIN SANANSAATTAJA\n\nTapaus Revonlahden tappelusta v. 1808\n\n\nKirj.\n\nJ. O. ÅBERG\n\n\nSuomentanut Arvo L:nd [Arvo Liljestrand]\n\n\n\nTampere, 1882.\nJ. F. Olán, kustantaja.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nSunnuntai 24:nä päivänä huhtikuuta v. 1808 oli kirkas ja kylmä, lumi\nsäkenöi miljoonista lumitähdistä ja narisi, ikäänkuin vihasta, kun\nkulkijan anturat tallasivat sitä. Raikas pohjatuuli loi hohkavia\nruusuja vaaleille kasvoille, pani pakkaisen lumen pyrynä pyörimään,\ntempasi irti puiden vaaleita koristeita ja hajoitti niitä pilvinä\npitkin, vieläpä metsien syvimpiin sisuksiinkin. Ainoa esine johon ei\ntuuli nyt pystynyt vaikka se muuten oli tämän hurjan tanssijan paraita\nleikkitoveria, oli järvi, jonka aallot olivat jään kovien siteitten\nvallassa. Ehkäpä juuri suuttuneena siitä, ettei hän saanut leikkiä ja\nsekoittua aallottarien vihreöihin kiharoihin, tuulien tuima haltija\npuhkui joka hetki yhä kovemmin, taivutti metsän jättiläishonkien\nlatvoja, lakasi lumipeiton olkikatoilta ja sirpotteli ilmaan mustuneita\nolkia, ylipäänsä poikamaisuudessaan laittaen yhden tempun toista\nhurjemmaksi.\n\nYllämainittuna juhlapäivänä siirtykäämme Revonlahden pienelle kirkolle,\njoka on Siikajoen itäisellä rannalla. Jumalanpalvelus on loppunut;\nihmiset, jotka tänään olivat kokoontuneet niin lukuisasti kuin suinkin,\nkuulemaan saarnamiehen kiitosta Siikajoen voitosta, tulvasivat kirkosta\nsekä pidättyivät useaan joukkoon kirkkopihassa. Vakaina ja hiljaisin\näänin puhuivat he sodasta, ensimmäisestä voitosta ja toivoistansa\nuhkaavan vihollisen pikaisesta tarkoittamisesta. Ja kun Adlercreutzin\nnimi lausuttiin, nostivat vanhat kunnioittamalla lakkiansa, nuorten,\njotka tarkasti kuultelivat puhetta, itsekseen ajatellessa: \"ah, joka\nsaisi olla muassa!\" Tätä ajatellessaan säihkyi uljuus ja rohkeus heidän\nsilmissään ja he tunsivat jättiläisvoiman virtaavan suonissaan.\n\nKaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä kuin vanhukset, silloin\nnuorukaisia taikka nuoruutensa voimassa olevia miehiä, kolmannen\nKustaan sodan aikana keskustelivat päivän tapauksia. Moni heistä, jotka\nsilloin samalla paikalla puhuivat Suomen pelastuksesta, lepäsivät nyt\nvihreän turpeen alla, tietämättä sitä kohtaloa, jota kohtaan heidän\nisäinsä maa liikkui astuessaan Idän sotalaumoja vastaan.\n\nJoen puolisella kirkon veräjällä olivat pitäjän mahtavimmat talolliset\nkoossa. Antti Kettunen, jonka talo oli noin \"Ruotsin virstan\" kirkon\npohjoispuolella Siikajoen rannalla, johti puhetta. Hän oli pitäjän\nrikkaimpia talollisia, ja hänen mieltänsä sentähden tavallisesti aina\nnoudatettiin. Samalla oli hän myös röyhkeä -- niinkuin rikkaat miehet\nenimmäkseen ovat, sillä he luottavat niin tavaroihinsa, että he\nluulevat kaikkien heitä köyhempien täytyvän heitä totella -- ylpeä ja\nkova päätöksiensä täyttämisessä. Mutta tavallisten kaltaistensa\nvastakohtana oli Antti Kettunen antelias, kun oli kysymyksessä yleinen\nhyvä ja varsinkin isänmaa. Kaksi poikaansa oli hän lähettänyt\nsotajoukkoon Siikajoella ja molemmat olivat kaatuneet, voittaen.\nSentähden oli Antin muoto suruinen, kun hän sanoi:\n\n\"Minä olen uhrannut rakkaimman omaisuuteni isänmaalle. Tytärtäni en\nsaata lähettää sotaan, muuten sen kyllä tekisin; omaisuuteni on melkein\nkaikki hävitetty; tuskin on muuta jäljellä kuin maa. Mutta ei se minua\nhuolestuta. Polttakoon vihollinen taloni, hävittäköön suvilaihon\npelloiltani ja hakatkoon metsäni maahan, kyllä näille uraille niin\npaljon puita jää, että minä ja moni muu saatamme rakentaa itsellemme\npirtin, jossa saamme asua elämämme loppuun saakka. Itse olen jo liian\nvanha ottamaan museettia käteeni; älkööt vaan nuoret, jotka vielä ovat\njäljellä, turhaan viipykö ja odottako, kunnes vihollinen on sitonut\nheidän kätensä rautaisilla siteillä. Ruutia ja pyssyjä on minulla\nkotona kätkössä; kuka tahtoo saa käydä noutamassa mitä hän tarvitsee\".\n\nVahvaa mielihyvän murinaa kuului seurassa, ja Antti Kettusen naapuri\nsanoi.\n\n\"Antti on puhunut niinkuin uskollisen pohjalaisen sopii. Me tahdomme\npysyä valassamme, jonka olemme tehneet kuninkaallemme, Kustaa\nneljännelle, ja petturi on se, joka uskollisuutensa rikkoo\". Antti\njatkoi:\n\n\"Te tiedätte ettei vielä ole montaa päivää kulunut sittekuin joukkomme\nvoitti ensimmäisen voittonsa Siikajoella. Eipä mahda pitkä aika kulua\nennenkuin uudestaan paukkuu. Olkoon silloin jokainen valmis astumaan\nvaaraa vastaan, vaikka se uhkaisi meidän henkeämmekin. Sinä, Niilo\",\njatkoi hän kääntyen vanhemman miehen puoleen, joka seisoi lähellä,\nmurhe kalpeilla kasvoillaan, \"saatathan sinä lähettää Kyöstin mukaan.\nTosin hän on vaan viidentoista vuotias, mutta totta hän saattaa\nkiväärin laukaista, kuulemma\".\n\n\"Antti\", sanoi Niilo, yksi rikkaan talollisen monesta torpparista,\nlaskein vavisten kätensä lähellä seisovan poikansa pojan päälle, \"minä\nen tosin ole menettänyt kuin yhden pojan Siikajoella, kun ei minulla\nollut enempää annettavaa. Vaikka minulla olisi tuhat poikaa, antaisin\nminä ilolla kaikki isänmaan edestä. Kyöstikin saa mennä, mutta minä\nolen tahallani pidättänyt hänen kotona siksi kun asiat tulevat paremmin\njärjestykseen. Uskokaat minua, hyvät ystävät\", jatkoi Niilo ja oikasi\nvartaloansa, \"minä, vanhana sotamiehenä, tiedän parhaiten, että\njärjestys, johto ja yhteys edistävät voittoa enemmän kuin nuoruuden\nrohkeus järjestyksettä. Minä sanon kuin te, Antti, että jos minulla\nolisi yhtä paljon voimaa kuin halua, ottaisin minäkin kiväärin käteeni\nja menisin vihollista vastaan. P----le! Minä muistan kyllä vanhat ajat.\nOlisitte vaan olleet mukana Porrassalmella, jossa eversti Döbeln sai\nhaavansa otsaan, Savitaipaleella, Kärnäkoskella ja monessa muussa\npaikassa. Hei, kuinka vihollinen sai selkäänsä, varsinkin\nPorrassalmella! Suokoon Jumala jälkeläistemme aina kuolevan samalla\nrohkeudella kuin heidän isänsä\".\n\n\"Amen^, vastasivat kokoontuneet yhteen ääneen.\n\n\"Poikani\", sanoi Niilo ja astui vähän sivulle miehistä, \"nyt saat\nviimeinkin tahtosi täytetyksi. Etkö nyt ole iloinen^\"\n\n\"Olen, vaari\", riemuitsi viidentoista vuotias Kyösti ja rohkeus ja\nuljuus loistivat hänen vaaleissa sinisilmissään. \"Saattepa nähdä,\nvaari, ettette te turhaan ole opettanut minua lataamaan ja ampumaan.\nTykinpauketta en minä pelkää ensinkään, minä kuultelin sitä läheltä\nSiikajoella ja silloin minä jo totuin siihen. Saatte olla varma siitä,\netten minä tahdo olla isää huonompi\".\n\nKun vanha soturi taputti pojanpojan päätä, tipahti lämmin kyynel hänen\nhopeanhohtoiseen partaansa. Toisen hän oitis puserti silmäkulmaansa ja\nsanoi, Kyöstiä syleillen:\n\n\"Jumala siunatkoon sinua. Jos Herra ottaisi sinunkin pois, niin minä\nkuitenkin tiedän että sinä ja isäsi olette kaatuneet isänmaamme edestä,\nja minä saatan levolla astua hautaani. Tule, poikani, menkäämme kotio\nkatsomaan vanhaa museettiani, joka vielä kyllä saattaa keikahuttaa\nvihollislurjuksen hangelle\".\n\n\"Niin, minä hieron piipun niin kirkkaaksi kuin olisi se hopeata\",\nhuudahti nuorukainen iloisesti.\n\nVanha Niilo ja hänen poikansa poika olivat tuskin ehtineet kirkonaidan\nulkopuolelle, kuin Antti Kettunen kovalla äänellä huusi:\n\n\"Varo itseäsi, Niilo; nyt sinä hyökkäät suoraa päätä suden kitaan. Minä\nnäen kasakoitten piikkien kiiltävän toisella puolen jokea!\"\n\n\"Niin oikein, vaari\", sanoi Kyösti osoittaen sormellansa sinne päin\nkuin Antti oli sanonut, \"tuolla he ovat\".\n\nNiilo-ukko katseli hetken tarkasti läheneviä kasakoita, joiden takana\npitkiä riviä jalkaväkeä näkyi. Tavan takaa hän molemmin käsin hieroi\nsilmiänsä ikäänkuin teroittaakseen näkökykyänsä. Vihdoin sanoi hän:\n\n\"Antilla on tarkat silmät; hän on oikeassa. Nuo ovat ennestään\ntunnettuja aropetoja, jotka tulevat hävittämään ja polttamaan, sillä he\novat luonnollisesti perin raivoissaan kärsimästään tappiosta. Pian\nkotio, Kyösti. Nyt ei ole aikaa piippua kiillostamaan. Nyt on sen\nsijaan pantava piippuun luoti, joka osaa purra ja rohkeutta lisäksi.\nVaikka olenkin näin vanha, en saata istua kotona, kun vihollinen\nlähenee omia asuntojamme. Riennä, poika, kyllä minä seuraan jäljessä\".\n\nNäin sanoen lähti vanha soturi astumaan. Näytti siltä kuin hän olisi\nkumppaniensa etupäässä ajanut vihollista takaa; hänen käyntinsä oli\ntasaista ja nopeata; hopeaiset hapsensa, jotka olivat yhtä valkeat kuin\nlumi allansa, valuivat hänen hartioillensa; silmissä paloi sama tuli\nkuin pitkää aikaa ennen, hänen seisoessaan ensimmäisessä rivissä kun\nVenäläiset hyökkäsivät pienen Porrassalmen ylitse ja kunnaalla kävivät\nSavolaisten kimppuun; ei sanaakaan tullut hänen huuliltansa, ennenkuin\nhän astui kotonsa kynnyksen ylitse. Silloin huudahti hän:\n\n\"Pian tuomaan pyssy tänne, Kyösti. Minä etsin ruudin ja luodit\".\n\nLähelle puoli tuntia kului ennenkuin Niilo ja hänen holhokkinsa\nvalmistuivat. Kyösti astui ensinnä ulos. Mutta hän oli tuskin ehtinyt\nkynnyksen ylitse, ennenkuin suuttumuksen ja peljästyksen huuto kajahti\nhänen huuliltansa. Vanhus, joka parhaillaan pani telkeä oven eteen,\naikoi juuri kysyä pojan huudon syytä, kun hänkin säpsähti ja\nhämmästyksessään pudotti nenäliinan, johon hän oli pannut ruudin ja\nluodit, ja vieläpä semmoisella seurauksella, että kaikki ampumavarat\nmenivät hukkaan. Torppaa ympäröivän matalan kiviaidan takana kiilsi\npäiväpaisteessa painettimetsä ja sieltä kuului samassa myös karkea\nhuuto:\n\n\"Stoi (seis)!\"\n\nVenäläiset jääkärit olivat piirittäneet Kettusen molemmat talot ja\nNiilon torpan.\n\n\n\n\n2.\n\n\nVenäläisten äkkiarvaamaton tulo oli tehnyt Antti Kettusen ja hänen\nkumppaniensa kauniin päätöksen tyhjäksi, ainakin täksi kerraksi. Mutta,\nniinkuin säen kytee tuhassa ja tarvitsee vaan tuulahduksen viemään tuon\nheikon tuhkapeitteen pois, sen uudestaan ilmituleen syttyäksi, niin\nRevonlahden talonpojatkin päivä päivältä ja yhä lisääntyvällä\nlevottomuudella odottivat jotakin muutosta siinä tilassa johon he\nolivat joutuneet. Tosin Venäläiset olivat tarkkaan tutkineet kaikki\nasunnot ja ottaneet haltuunsa kaikki aseet ja ampumavarat, joita he\nolivat tavanneet, mutta ukot ajattelivat näin: \"Kun me vaan pääsisimme\nkutsumattomista vieraistamme, niin kyllä me hankimme itsellemme\nampumavaroja ja aseita\".\n\nOli huhtikuun 24 päivä illalla. Pakkanen oli lauhtunut; kirkon ja\npappilan ympärillä olevilta kunnailta virtasi pieniä puroja alas\njäälle; metsien kaunis puku muuttui vähitellen vedeksi, ja auringon\nsäteet muuttuivat yhä lämpeimmiksi. Kaikki osoitti että lämpeämpi\najankohta oli tullut.\n\nKuinka ihminen iloitseekaan keväinen tulosta! Hän tuntee itsensä\nikäänkuin uudestaan syntyneeksi ja voimistuneeksi uusia vastuksia\nvarten; tuntuu siltä kuin mieli vähitellen heräisi pitkästä, horroksen\ntapaisesta talviunesta. Maa pukeutuu vihreään pukuunsa; puissa on jo\nkuiskailevia lehtiä ja niiden äidillisessä suojassa hymyilevät pienet\nkukkaset niin viehättävästi ja näyttävät sanovan uneksuvalle ihmiselle:\n\"Nosta pääsi! Kevät on tullut ja helmassaan se kantaa sinun\ntulevaisuuttasi. Elä uudestaan!\" Virrat, lähteet, jäästä vapautetut\naallot laulavat äärettömänä riemuitsevana kuorona: \"Nyt on kevät! Ilon\naika on tullut!\"\n\nMutta vaikka tämä ilon aika oli tulossa Suomen seuduilla ja jo\nhuomattiin sen ensimmäinen viesti, penseä tuuli, ei se kuitenkaan\nherättänyt mitäkään iloa Revonlahden asujamissa. Ja kuinka he\nsaattoivatkaan riemuita keväimen pikaisesta tulosta, kun vihollinen\nmetelöitsi heidän kotoseuduillansa; kuinka he saattoivat iloita luonnon\nnuorennetusta elämästä, kun heidän omaansa, lastensa ja vaimojensa\nelämää joka päivä uhattiin! Tosin oli saadussa voitossa ilon syytä,\nmutta voihan oikullinen onni muuttua ensi koetuksessa. Sanalla sanoen:\nRevonlahtilaisten tila ei suinkaan iloa herättänyt.\n\nKun Niilo ja hänen poikansa poika \"olivat otetut aseilla\nvarustettuina\", niinkuin sanottiin, kohdeltiin heitä kovemmin kuin\nmuita. Paitsi tavallisia loukkaussanoja, sai vanhus sekä upseerien että\nsotamiesten puolelta kärsiä ruumiillistakin kovuutta. Kun tämän sodan\nhistoriaa luetaan, tullaan tavallisesti siihen päätökseen, että kasakat\nhurjimmin ja raaemmin kohtelivat maan asukkaita, mutta se käsitys on\nväärä. Kasakat, ja varsinkin siniset eli donilaiset, kohtelivat aina\nheitä sävyisemmin kuin muut joukot. Vihreitä jääkäriä sitä vastoin\nvihattiin ja peljättiin kovimmin. Nepä juuri Kyöstiäkin ja hänen vanhaa\nisoaisäänsä rääkkäsivät. Viisitoista vuotias ei huolinut niistä\nhaavoista ja mustelmista, joita hän sai, hän ei päästänyt huuliltansa\npienintäkään valitusta, mutta kun hän näki vanhuksen iskuista vaipuvan\nmaahan, näki kuinka veri tahrasi hänen kasvonsa ja valkeat hapsensa, ei\nhän enään saattanut malttaa mieltänsä. Silmänräpäystäkään arvelematta\ntempasi hän käteensä penkillä olevan kirveen ja löi sillä jääkäriä,\njoka oli vanhusta rääkännyt, päähän niin lujasti, että tämä ääntäkään\npäästämättä kuolleena vaipui maahan. Ennenkuin jääkarit ehtivät\ntointua, oli Kyösti, jolla norjuudessa tuskin oli vertaistaan,\ntarttunut kaatuneen ladattuun pyssyyn ja asettunut puolustusasentoon.\n\nTämä tapahtui pienessä rappeutuneessa tuvassa, joka oli vaan muutaman\nkyynärän päässä kirkon aidalta, varsin joen rannalla. Kaikki\nkirkonkyläläiset, jotka suruisina harhailivat Venäläisten seassa,\nkatselivat tapausta ja moni sydän \"leiskahti ilosta\" nähdessään Kyöstin\nrohkeutta.\n\n\"Toden totta\", kuiskasi Antti Kettunen naapurilleen, \"minä olen\nerhettynyt tuon pojan suhteen. Hänellähän on rohkeutta meidän kaikkien\nedestä, ja minä oikein olen häpeilläni kun meidän toimettomina vaan\ntäytyy katsella\". Koko joukko kirouksia vihatuista vihollisista lopetti\nhänen puheensa.\n\n\"Mitäpä saatamme tehdä\", sanoi naapuri. \"Olla vaiti ja katsella, emme\nmuuta\".\n\nAntti Kettunen puri hampaitansa ja vannoi itseksensä, että hän vapaaksi\npäästyänsä kovasti kostaisi turvattoman Niilon rääkkääjille.\n\nKyöstin uhkaava asento ja hänen päättävä tekonsa saivat Venäläisten\nensi silmänräpäyksessä hämmästymään. Heitä suututti kuitenkin se häpeä,\nettä heidät oli voittanut parraton poika, joka lisäksi oli heidän\nvankinsa, ja muutamat töyttäsivät tempaamaan Kyöstiä alas penkiltä\njolle hän oli hypännyt. Mutta vanhan Niilon pojanpoika näytti, että hän\noli Suomalainen ja että hän oli perinyt isänsä ja isänisänsä mielialan.\nVaikka hän olikin vaan kasvava poika, heitteli hän raskasta kivääriä\nniin voimallisesti ja samalla semmoisella menestyksellä, että kaksi\njääkäriä tarmotonna keikahti laattialle. Kyöstin rinta aaltoili ja\nhänen muuten lempeissä silmissään säihkyi rohkeus ja taisteluhalu.\nHänestä sopi sanoa, että nyt juuri vaarojen ja kunnian himo hänessä\nsyttyi.\n\n\"Hyvin Kyösti\", huusi vanha soturi, tuo jäännös kolmannen Kustaan\najoilta, ja nousi käsivarrelleen, \"sinä olisit varmaankin ansainnut\nolla kanssamme Porrassalmella, jos silloin olisit elänyt. Jos sinun\nreima ja kunnon isäsi...\"\n\nJoku pyssyntukilla sattui vanhuksen toiselle hartialle. Hiljaa\nvaikeroiden vaipui hän taas laattialle. Tämä uusi rääkkäys sai veren\nvieläkin tulisemmin kiehumaan Kyöstin suonissa, se tulvasi valtavammin\nhänen kasvoihinsa ja hän huusi:\n\n\"Kurjat pelkurit, jotka rääkkäätte avutonta ja turvatonta ukkoa,\ntulkaat vaan tänne jos uskallatte!\"\n\nJääkärit, jotka eivät tähän saakka uskaltaneet ampua peljäten\npäälliköitten huomiota, valmistausivat nyt sitä tekemään. Kun Kyösti\nhuomasi heidän tarkoituksensa, päätti hän olla heitä nopeampi\nliikkeissään. Muuan jääkäri nosti pyssynsä tähdätäkseen; Kyösti oli\nvilkkaampi ja jääkäri kaatui. Salamana tuli se ajatus Kyöstin päähän,\nettä hänen piti koettaman paeta ja rukoileman päälliköiltä armoa\nvanhalle isoisällensä. Tuumasta toimeen. Ruudinsavun vielä peittäessä\nläsnäolevat verhoonsa, heitti hän voimakkaasti pyssyn vihollisiin,\njoissa kova parahdus todisti iskun sattuneen, hyppäsi norjasti alas\npenkiltä ja riensi nopeasti kuin kärme hämmästyneitten vihollisten\nlävitse. Hän oli jo ehtinyt ovelle, kun joku esti hänen pääsemästä\nedemmäksi. Kyösti katsoi ylemmäs: edessään seisoi ylhäinen upseeri.\nUpseeri katsahti nuorta Suomalaista, joka hengästyneenä seisoi hänen\nedessään, sekä jääkäriä, jotka hämmästyksissään tepastivat edestakaisin\ntuvassa.\n\n\"Mitä tämä on\", huudahti hän osoittaen tainnotonta Niiloa, \"olenhan\nminä kovasti kieltänyt, ettei ketään saa milläkään tavalla rääkätä.\nKuka ampui?\"\n\n\"Minä\", vastasi Kyösti, näyttämättä vähääkään pelolta.\n\n\"Sinä\", sanoi Venäläinen, \"oletko sinä ampunut oman maanmiehesi?\"\nUpseeri luuli Niilon ammutuksi, sillä hän ei nähnyt kaatunutta\njääkäriä, kun sen kumppanit olivat siirtäneet ammutun syrjään upseerin\ntullessa.\n\n\"En; minä olen ampunut venäläisen jääkärin\", vastasi Kyösti niin\nreimasti, että Kettusen Antti, joka naapurinsa kanssa oli tunkeutunut\nlähelle upseeria, kuiskasi talonpojan korvaan:\n\n\"Jos tuo poika vaan elää sodan ylitse, saa hän, eikä kukaan muu,\ntyttäreni vaimoksi. Minä pidän tuosta pojasta, sillä hän on yhtä rohkea\nkuin omatkin poikani olivat\".\n\nAntin naapuri aikoi vastata, mutta venäläisen upseerin sanat\nkeskeyttivät häntä.\n\n\"Puhu, poika\", sanoi upseeri tuimasti, \"mutta jos valhettelet ammutan\nsinun paikalla kuoliaaksi\".\n\nKyösti kertoi alusta loppuun asti sen kamalan menettelyn, jolla hänen\nisoaisäänsä oli kohdeltu ja lopetti näin:\n\n\"Kun näin ettei vaarini muulla tavalla olisi päässyt vapaaksi, ammuin\nminä hänen kiusaajansa\".\n\n\"Herra kenraali\", sanoi samassa muuan saapuville tullut upseeri, \"tämä\npoika ja vanhus tuolla olivat vangittaissa aseilla varustetut\".\n\n\"Onko se totta?\" kysyi kenraali kovasti.\n\n\"On! Ainakin oli minulla vaarin vanha museetti, jolla hän entisaikoina\non monta ryssää kaatanut\", vastasi Kyösti ripeästi, \"ja jos minä kerran\npääsen vapaaksi, niin kyllä minäkin sillä heitä muutamia kaadan\".\n\n\"Mutta nyt minä vartioitan sinua kovasti, ettet pääse pois\", sanoi\nkenraali.\n\n\"Mitäpä siitä\", sanoi tuo rohkea suomalainen poika, \"tottahan jokin\nreikä löytyy minulle yhtä hyvin kuin rotallekin\".\n\nKenraali ei vastannut mitään, vaan kääntyi pois, heikon hymyn levitessä\nhänen huulillensa.\n\n\"Näetkös\", sanoi Kettusen Antti naapurilleen, \"kenraali on hyvillään\nKyöstin vastauksesta. Jos minä olisin tuon Venäläisen sijassa,\npäästäisin minä pojan menemään matkaansa, sillä minä olen varma siitä\nettä hän pettää vartijansa\".\n\nNaapuri ravisti päätänsä vastaukseksi.\n\nSittekuin kenraali vielä kerran oli kovuudella käskenyt jääkärien\nsävyisyydellä kohdella asukkaita ja viedä Niilon sairashuoneesen sekä\nKyöstin tarkasti vahdittavaksi, meni hän pois. Kun Antti Kettunen kysyi\nlähellä olevalta kasakalta kuka tuo mennyt oli, vastasi aron poika\näkäisesti;\n\n\"Se oli kenraali Bulatow\".\n\n\"Ylipäällikkö itse\", kuiskasi Antin naapuri.\n\n\n\n\n3.\n\n\nYhtä helppoa kuin on kesäaikana matkustaa Suomessa, vaikka täällä onkin\npaljon järviä ja jokia, yhtä hankalata on kulku talvella. Tässä maassa,\nniinkuin muissakin pohjoisissa maissa, joissa lumi suurimman osan\nvuotta peittää maan, sulkeutuvat useimmiten yleiset tiet, ja\nniinkutsuttuja talviteitä ruvetaan ajamaan. Ne tiet kyllä käyvät\nlaatuun pakkasella ja hankikannolla, sillä suksimiehelle on silloin\ntuskin mitäkään estettä, mutta kun ilma muuttuu suojaiseksi, saa usein\nhenkensä kaupalla kulkea semmoista talvitietä, joka usein käy sekä\njokien että järvien ja soiden poikki, mitkä viimeksi mainitut usein\novat sangen pettäviä. Sitä paitsi ovat talvitiet vaivalloisia kulkea\nsenkin tähden että tie usein katoo tuiskusta ja silloin on seuraaminen\nniitä viittoja, tavallisesti pieniä karahkoita, joita siellä ja täällä\non pistettyinä tien viereen. Kun enemmän pyryttää, katoavat nekin usein\nnäkymättömiin. Sentähden tarvitaan rohkeutta ja melkoista tottumusta\nnäillä teillä kulkeaksi.\n\nTalvitiellä, joka kävi Siikajoen läntistä rantaa Revonlahden ja\nPaavolan kirkkojen välillä, kulki soturijoukko yöllä huhtikuun 26:nnen\nja 27:nnen päivän välillä. Sää oli suojakasta ja vaikeutti marssia,\njonka ohessa suksistelevat jääkärit, jotka sivuilla harhailivat\neteenpäin, ainoasti suurimmalla vaivalla pääsivät eteenpäin. Osastossa\noli 4 pataljoonaa Savolaisia, Savon ja Karjalan jääkäriä, 50\nkarjalaista rakuunaa sekä 4 kolmipuntaista tykkiä. Koko luku teki 2,700\nmiestä eversti Cronstedtin johdolla. Matkan määränä oli Revonlahti.\n\nKello oli 4 ja 5 välillä aamulla ja vielä oli niin pimeä että joukot\nvaan ylen vitkaan etenivät. Tarkka vartio, joka pidettiin, että\nvihollinen olisi niin valmistautumaton kuin suinkin, esti myöskin\njoukon nopeata kulkua. Suurin vaikeus oli tykkien kuljettamisessa,\nmutta vetäjien ja sotamiesten yhteisillä ponnistuksilla saatiin nekin\neteenpäin, vaikka vitkalleenkin.\n\nCronstedt ei ollut parhaalla tuulella, vaiti ja tuumivana\nratsastaessaan ensimmäisen jalkaväkipataljoonan etunenässä. Hänen\ntutkivat silmäyksensä liitivät kolonnasta kolonnaan niin pitkälle kuin\nne ulottuivat, mutta niissä ei nyt kuvastunut iloisuutta, vaan\nlevollista vakaisuutta. Hyvän hetken ratsastettuaan, vaipuneena omiin\najatuksiinsa, toinen käsi takin alla ja toisella leikiten ratsunsa\nohjaksilla, nosti hän katseensa pimeätä taivasta kohden, jolla synkkiä\npilviä nopeasti kiiti toinen toisensa jäljessä. Muutamia minuuttia\nkatseltuansa pilviä, ikäänkuin olisi hän niiltä tahtonut kysyä omaa ja\nosastonsa kohtaloa seuraavana päivänä, sanoi hän puoliääneen itsekseen:\n\n\"Jumalan avulla ja miesteni urhollisuudella on voitto oleva meidän\".\n\nHän oli tuskin lausunut viimeisen sanan, kun kaksi ratsastajaa täyttä\nnelistä ajoi hänen rinnallensa.\n\n\"Eversti\", sanoi toinen, \"minun poikani haluavat levottomuudella\nvihollisten kimppuun. Sallikaa meidän kiirehtiä marssiamme\".\n\n\"Hyvä everstiluutnantti Christiernin\", sanoi Cronstedt, hymyillen sille\ninnolle, joka joukkoansa elähytti, \"miten tässä on mahdollista\nnopeammin kulkea. Lumihan estää jokaisen liikkeen. Saatatte olla varma\nsiitä, että muuten olisin pyrkinyt pääsemään ajoissa perille. Kello on\njo pian 5 emmekä vielä ole Pouskaria edempänä. Jo kaksi tuntia sitte\npiti Adlercreutzin oleman talvitiellä Lumijoelle. Minä olen varma\nsiitä, että hän puolellatoista sadalla miehellään on uskaliaasti käynyt\nvihollisen kimppuun. Ainoa lohdutus on se, etteivät Venäläiset saata\npimeässä nähdä hänen väkensä vähyyttä. Kuinka teidän väkenne laita on,\neverstiluutnantti Lode?\" kysyi hän toiselta ratsastajalta, joka ei\nvielä ollut sanaakaan sanonut.\n\n\"Se kulkee tasaisesti eteenpäin eikä riehu niinkuin Christierninin ja\nFurumarkin jääkärit\", vastasi ukko Lode levollisesti, luoden\ntoverilleen leikkisän katseen, jonka tämä palkitsi vastaten:\n\n\"Mutta kun tarvitaan, niin kyllä minun mieheni ovat yhtä levollisia ja\nvakaita kuin sinunkin\".\n\n\"Enhän ole milloinkaan sitä kieltänytkään\", selitti Lode ojentaen\nsotatoverilleen kätensä, jota tämä lämpimästi pusersi.\n\n\"Vaiti\", huudahti Cronstedt äkkiä pidättäen hevoistansa ja kuullellen,\n\"minä luulin kuulleeni tykinpauketta pohjoisesta\".\n\n\"Sen kyllä uskon\", intti everstiluutnantti Aminoff, joka juuri\nlähestyi, \"Adlercreutz paukuttaa parasta kättä Revonlahdella, ja täällä\nmeidän täytyy tallustella polviin saakka lumiryövyssä\".\n\n\"E1 minun syyni ollut, ettei päästy lähtemään niin aikaisin kuin\naikomus oli ollut\", vastasi Cronstedt, johon Aminoffin äkäiset sanat\nolivat koskeneet. \"Jos olisin saanut tiedon niin varhain, että olisin\nalkuyöstä päässyt lähtemään, olisimme varsin hyvin ennättäneet perille\nkello 3:een. Nyt tuli käsky vasta juuri ennen puolta yötä, ja te\ntiedätte itse, hyvät herrat, että oli mahdotonta valmistua ennen kello\nyhtä, kun osastot olivat niin hajallaan. Nyt ei ole muuta neuvona kuin\nrientää niin paljon kuin mahdollista. Ehkä Adlercreutz saa vihollista\npidetyksi aisoissaan siksi kun me ehdimme perille\".\n\n\"Se olisi toivottavinta\", sanoi Christiernin innolla.\n\n\"Vaivalla saan jääkärini hillityksi\", virkkoi Aminoff. \"Nyt tulee\ntoinen ääni kelloon. Kuka teistä, hyvät herrat, tahtoo lähteä kilpaa\nkanssani Lunkiin?\"\n\nEi kukaan vastannut. Ukko Lode nyökkäsi äänetönnä päätänsä\nsotatovereilleen ja ratsasti hiljalleen kolonnansa luo. Hän ei lisännyt\nmarssia ja ennätti kuitenkin ensimmäisenä Lunkiin; Aminoff, joka alussa\nväsytti jääkäriänsä, tuli viimeisinä.\n\nKello oli tulossa 7, kun pieni osasto suksimiehiä palasi pääjoukkoon,\nmuassaan pari vankia karkoitetusta venäläisestä vartiosta Lungilla,\njoka on noin neljä virstaa Revonlahden kirkon eteläpuolella uuden\njokijuovan läntisellä rannalla. Cronstedt jakeli juuri käskyjänsä, kun\nyksinäinen suksimies, hiestyneenä ja vohkuen kiiti joen jäätä pitkin.\n\n\"Uusi viesti Adlercreutziltä\", jupisi Cronstedt voimatta irtautua\nsynkästä ajatuksesta, joka häntä valtasi. \"Ehkä tuo ilmoittaa meille\ntappiota ja käskee meidän peräytymään\". Lode, joka seisoi lähinnä\neverstiä ja selvään oli kuullut hänen sanansa, nosti päätänsä\ntavallista äkkinäisemmin, ja tarkka katselija olisi huomannut hänen\nvaalenevan pariksi silmänräpäykseksi; Aminoff puri kiroten huuliansa;\nFurumark oli äänetön kuin kuolema ja Gregori Tigerstedtin silmissä\nloisti tuli, jossa helposti saattoi nähdä taistelun toivoa.\n\nMuuan upseeri saattoi suksimiehen Cronstedtin luo. Eversti katsoi\nmuutaman sekunnin äänetönnä nuorukaisen hoikkaa vartta, sitte sanoi\nhän: \"Mistä sinä tulet?\"\n\nVastauksen asemasta otti nuorukainen huolellisesti käärityn paperin\nkarkean nuttunsa povitaskusta ja ojensi sen everstille. Näkyi selvästi\nettä poika yritti puhua, mutta hänen raskaasti hengittävästä rinnastaan\ntuli vaan säännöttömiä ääniä. Heloittavat kasvonsa vaalenivat sekunti\nsekunnilta, ja vaikka hän nähtävästi ponnisti viimeiset voimansa\npysyäksensä seisaallaan, ainakin niinkauvan kuin hän oli everstin\nedessä, vaipui hän kuitenkin tainnotonna kylmälle lumelle. Sittekuin\nsaapuville tullut haavuri oli vakuuttanut, ettei hän ollut haavoitettu\nvaan että hän oli väsymyksestä perin uupunut, sanoi Cronstedt:\n\n\"Hän on tuonut tärkeän kirjeen Adlercreutziltä; antakaat hänen levätä\nja voimistua\".\n\nSitte kutsui eversti päälliköt sotaneuvoitteluun saamansa kirjeen\njohdosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello kolme aamulla 27:nä päivänä huhtikuuta, joka oli\nkeskiviikkopäivä, tapasi Adlercreutz talvitiellä Lumijoelle ja noin 1/8\nvirstan Kettusen pohjoispuolella venäläisen vartion, joka heti\nkarkoitettiin ja jonka tehtyä pieni suomalainen joukko, 150 miestä,\nmuodosti jääkäriketjun ja lähti pimeän turvassa Kettuseen päin, minne\nvenäläinen osasto kenraalimajuri Garnaultin johdolla lähetettiin\npääkortteerista. Kettusella olevat kasakat pakenivat ja Adlercreutz\nkulki, yhä ketjulla, eteenpäin metsikön lävitse jokea kohden. Täyteen\nkolme tuutia kestäneessä taistelussa, piti hän toimessa Venäläiset,\njotka, tietämättä suomalaisen osaston suuruutta, eivät uskaltaneet\nlähettää enempää väkeä kirkolta ja pappilasta. Adlercreutzin tarkoitus\nei ollutkaan pienellä joukollansa liiaksi rehennellä, hän tahtoi vaan\nantaa Bulatowille tehtävää pohjoisessa ja jakamalla hänen sotavoimaansa\nhelpoittaa voittoa Cronstedtille.\n\n\n\n\n4.\n\n\nOitis Kettusen eteläpuolella jakautuu Siikajoki kahteen haaraan,\nvanhaan itäänpäin ja uuteen, varsinaiseen jokeen, länteen päin. Uuden\nhaaran itäisellä rannalla on Revonlahden kirkko; sitä vastapäätä\nläntisellä rannalla on pappila. Rannat ovat tällä kohdalla korkeita ja\nniillä kasvoi siihen aikaan kuusimetsä. Vanhan haaran itäisellä\nrannalla ja lähellä sen yhtymistä valtajokeen oli Pekkosen talo, jota\nympäröitsi Kettusen pohjoispuolelle ja Lumijoelle vievän talvitien\ntoiselle puolelle ulottuva metsä. Tässä talossa olivat kaikki\nrakennukset poltetut poroksi paitsi yksi, ja siihen oli Kyösti viety.\nHänen vankihuoneensa oli ylen pieni ja varustettuna vaan yhdellä\nakkunalla itäänpäin. Kun luultiin ettei Kyösti pakoa ajatellut, ei\nhuonetta vartioinnut mikään eri vahti; sitä piti silmällä vaan se\npatrulli, joka säännöllisesti joka tunti kulki ohitse ja sivumennen\nkatsoi oliko vanki tallella, tutki huoneen ainakin alussa ja salpasi\ntarkasti oven. Mutta kun tuli tieto Suomalaisten lähenemisestä, eivät\nVenäläiset niin paljon huolineet Kyöstistä. Heillä oli kyllin\najattelemista omasta puolustuksestaan.\n\n\"Onni sinulle, poikaseni\", sanoi alaupseeri, joka vei Kyöstin\nvankeuteensa, työntäessään hänen ovesta sisälle, ja tätä sanoessaan\nväänsi ryssä naamaansa niin inhoittavasti, että tuo nuori sotilaspoika\ntunsi sydämensä oikein raskaaksi. \"Jahka olemme nöyristäneet\nkankeaniskaiset kansalaisesi, tulee luultavasti sinun vuorosi\".\n\nKyösti ei huolinut vastata mitään, vaan loi viholliseensa halveksivan\nkatseen ja heittäytyi sitte eräässä loukossa olevalle olkilyhteelle.\nTällä sijalla, ainoa mikä hänelle kylmänä talviyönä suotiin, lepäsi hän\nliikkumattomana, näennäisesti vähääkään huolimatta jääkärien\npilkkasanoista, mutta kun viimeinen sotamies oli kadonnut näkyvistä,\nhypähti hän ylös. Hänen silmänsä säihkyivät vihasta ja kauvan hillityt\ntunteet purkausivat sanoiksi näin:\n\n\"Lurjukset! Vanhaa vaaria kohtelivat he kuin eläintä ja minun he ovat\nsulkeneet tämmöiseen kurjaan läättiin. Huh, ilma on kylmää! Isä oli\nkyllä oikeassa, sanoessaan ettei Venäläisiltä ollut mitäkään hyvää\nodottamista. Kenraali näytti kuitenkin tuntevan ihmisen tavalla, kun\nhän käski vaaria hoitamaan hyvin. Mutta, onko ihmisellistä sulkea\nihminen tämmöiseen hökkeliin. Ah, jospa pääsisin täältä pois. Ei\nvaarille kukaan tee pahaa niin kauvan kuin hän on kipeä, mutta jahka\nhän tulee terveeksi, saattavat nuot ilkiöt lähettää hänen Siperiaan\nsiitä syystä että hän otettiin aseilla varustettuna. Ei, se ei saa\ntapahtua\", -- huudahti Kyösti päättävästi ja joka olisi nähnyt\nviisitoista vuotiaan, kun ajatus \"rakkaan vaarinsa\" pelastamisesta sai\nsilmänsä säihkymään ja vartalonsa oikenemaan, olisi varmaankin pitänyt\nhänen kahdenkymmenen vuoden vanhana nuorukaisena. \"Minä tahdon\ntarkemmin tutkia vankihuoneeni\", ajatteli hän ja rupesi oitis sitä\ntekemään.\n\nPimeys oli kuitenkin niin vahva, että hän vaan vaivoin taisi liikkua\nkäsin tunnustelemalla, ja kuinka hiljaa hän astuikaan, oli hän monta\nkertaa kaatumaisillansa jollekin edessään olevalle esineelle. Nämät\nesteet eivät kuitenkaan rohkeata Suomalaista peloittaneet; hänen täytyi\nehtiä päättämänsä määrän päähän, tapahtui se sitte kuinka hiljaa\ntahansa. Puolen tuntia huoneessa liikuttuansa tapasi hän akkunan, jota\nhän ei ollut ennen huomannut. Hän oli vähältä huudahtaa ilosta, kun hän\nhuomasi akkunan olevan kylläksi leveän miehelle kiipeämään ulos. Ainoa,\nmikä häntä huolestutti, oli se, että siinä oli lasiruudut. Kuinka hän\nsaattoi poistaa kaikki esteet pitämättä ääntä ja siten herättämättä\nvahtimiehen huomiota, sillä ei hän osannut ajatella muuta kuin että\nhäntä vartioittiin!\n\n\"Joutavia; totta siihenkin keino keksitään\", ajatteli hän. \"Minä odotan\nnyt puolenyön tuloa, ja kaikkien nukuttua panen minä tuumani toimeen\".\n\nNyt juuri hän kuuli marssivien sotamiesten jyminää.\n\nSe olikin patrulli, ensimmäinen joka lähestyi. Hillityllä\nhengittämisellä kuulteli Kyösti heidän tasaista astuntaansa, ja hänen\nsydämensä sykki kovasti huomatessaan niiden taukoavan oven edessä. Hän\npeljästyi yhä enemmän kun hän selvään kuuli oven avattavan ja hän\najatteli muun muassa, (sillä paljon muutakin harhaili hänen mielessään\ntällä hetkellä):\n\n\"Jos minä nyt viedään pois, tulee ehkä pako mahdottomaksi, sillä\nsaattavathan he heittää minun semmoiseen vankeuteen, jossa ei ole\nakkunan eikä ikkunan pienintä aavistustakaan\".\n\nEdemmäksi eivät hänen ajatuksensa ehtineet, sillä ovi avattiin äkkiä ja\nkarkea ääni huusi: \"Oletko siellä, poika?\"\n\n\"Olen\", vastasi Kyösti heikolla äänellä, sillä hän pelkäsi, että jos ei\nhän vastaisi, rupeisivat Venäläiset tutkimaan huonetta ja huomaisivat\nehkä silloin akkunan, josta eivät he luultavasti tähän saakka\ntietäneet.\n\nVenäläinen, joka luuli vangin olevan puoliunessa koska hän vastasi niin\nmatalalla äänellä, sanoi:\n\n\"En minä voi sille mitään, että häiritsen untasi, sillä minua on\nkäsketty näin silloin tällöin koska päähäni pälkähtää käydä sinua\ntervehtimässä. Ha, ha, ha.\"\n\n\"Ha, ha, ha\", nauroivat jääkärit pilkallisesti kun ovi suljettiin ja\ntelki nostettiin eteen.\n\n\"Niin, naurakaa vaan, te\", ajatteli Kyösti, raivoissaan pujoten\nnyrkkiänsä ja purren hampaitansa, \"mutta lopussa kiitos seisoo, oli\nvaarin tapana sanoa ja niin minäkin sanon\".\n\nNäin sanoen hapuili hän taasen akkunalle. Kasvonsa koskivat kylmään,\njäätyneesen ruutuun, ja ajatellessaan vanhan isonisänsä tilaa, ei hän\nsaattanut pidättää kahta kuumaa kyyneltä, jotka tipahtivat hänen\nsilmistään. Ah, viidentoista vuotiaan tunteet eivät vielä ole niin\nterästetyt, että tapauksia saatettaisiin katsella samalla\nlevollisuudella kuin kolmenkymmenen vuotinen mies niitä katselee,\nvaikkapa ne koskisivat rakkaita omaisiakin. Toiseksi oli kulunut vaan\nyhdeksän vuorokautta siitä kuin Kyösti kadotti isänsä, että se\ntunteitten aaltoileminen, johon kuolinviesti oli hänen saattanut,\ntarvitsi vaan vähäpätöisen herätyksen, taasen noustaksensa eloon. Tuo\ntuntematon kohtalo, joka odotti vanhaa soturia kolmannen Kustaan\nloistavista taisteluista, oli tämä herätys. Itseänsä nuorukainen ei\najatellut. Tuvassa oli kylmää ja kolkkoa; ulkopuolella vinkui vahva ja\nnihkeä tuuli nurkissa ja sai ilman sangen pahaksi sille, jonka täytyi\nolla ulkona. Kyösti ei näinä muistojen silmänräpäyksinä tuntenut\nkylmyyttä tuvassa, vaikka hänen ruumiinsa lävitse silloin tällöin kävi\nkylmä vilunpöyry; ei hän myöskään havainnut tuulen yksitoikkoista\nvinkunaa ulkona. Tietämättänsä nojausi hän hiljaa seinää vastaan ja\npainoi kasvonsa lujemmin ruudulle ja -- ratsh! tuolla kylmästä arka\nruutu oli palasilla hangella. Hieno lumipilvi peitti samassa vangin.\nKyösti hypähti peljästyneenä ylös ja tirkisteli ruutua ja sangen monta\nminuuttia kului ennenkuin hän tointui. Tarkasti kuuneltuansa,\nosoittaisiko jokin kenenkään kuullen ruudun särkymisen, ajatteli hän:\n\n\"Joko täällä ei ole vahtimiestä ensinkään, taikka lepää hän täydessä\nunessa. Mutta mitähän lämmintä oikealla poskellani tuntuu. Täällä on\nniin pimeä, etten saata nähdä. Ah, se on varmaankin verta; lasinsirpale\non tehnyt siihen haavan\".\n\nSittekuin hän, niin hyvin kuin se pimeässä kävi laatuun, oli tutkinut\nhaavansa ja huomannut sen vähäpätöiseksi, meni hän taas akkunalle.\nPäänsä koski johonkin esineesen ja taas pyryili hänen ympärillänsä\nhienoa lunta, joka oli niin kylmää että häntä oikein pöyristytti.\nLuminen oksa, joka oli kasvanut akkunaa vasten, oli sen särkyessä\npistäytynyt huoneesen. Siitä tiesi Kyösti, että lähellä kasvoi puu ja\nhän iloitsi siitä, sillä saattoihan hän hädän tullen paeta siihen.\nMiten hänen nyt piti tekemän? Painaisiko hän ulos jäljellä olevat\nruudut ja lähtisikö hän matkaansa? Hänen tätä tuumiessaan, läheni taas\ntupaa nopeita askelia, ovi avattiin ja äskeinen karkea ääni kysyi samaa\nkuin ensi kerrallakin. Kyösti antoi hänen uudistaa kysymyksensä pari\nkertaa, teki sitte liikkeen kuin olisi hän yhtäkkiä herännyt ja vastasi\nniin puoliunisella äänellä kuin suinkin. Ryssä, joka nyt oli yksin,\njupisi muutamia ymmärtämättömiä lauseita, nauroi uudestaan ja poistui,\nhuolellisesti suljettuansa oven.\n\n\"Nyt taikkei koskaan\", ajatteli Kyösti ja lähestyi akkunaa. Samassa\nkuuli hän pitkän ulvonan. \"Se on susi\", jatkoi hän ajatuksiansa;\n\"min'en sitä pelkää; se tulee vielä seurakseni pakoretkellä\".\n\nTätä sanoessaan tempoi hän jäljellä olevat ruudut akkunasta. Sitte\nkuulteli hän tarkasti, kuitenkaan havaitsematta muuta ääntä kuin tuulen\nhälvenevää suhinaa. Yö oli jotenkin pimeä; ei edes valkea lumikaan\nsaanut vaalastusta aikaan. Kyösti laski kätensä akkunanpielelle. Se oli\nniin mädäntynyt että hän helposti saattoi siitä palastaa isoja\nkappaleita. Varovasti nousi hän akkunalle ja oli juuri aikeessa hypätä\nalas, kun hän kuuli huudon. \"Vahtimies huutaa vaihetusta\", ajatteli\nhän. \"Nyt minun täytyy rientää ennenkuin patrulli palajaa takaisin,\nsillä kun ovi avataan, syntyy siitä ilmaliike, jonka vartio varmaankin\nhuomaa\".\n\nTuumasta toimeen. Kyösti hyppäsi alas, ajatellen: \"menköön syteen\ntaikka saveen!\" ja hän vaipui lumeen kainaloihinsa saakka. Voimakas hän\noli, vaikka vasta niin nuori, ja helposti hän pääsi lumikinoksen\nlävitse kapealle tielle, jonka hän tiesi vievän metsän lävitse Kettusen\nitäpuolelta. Kyösti lähti juoksemaan niin paljon kuin osaksi jäätynyt\nosaksi sohjainen lumi sitä salli. Hän huomasi kuitenkin, ettei hän\nkauvankaan jaksaisi juosta, sillä hetken perästä alkoi hän jo tuntea\nväsymystä. Hän pysähtyi ja katseli ympärillensä.\n\n\"Ah, jos minulla nyt olisi sukseni\", ajatteli hän. \"Entä jos yrittäisin\nkääntyä kotio päin ja...\"\n\nUusi huuto Kettuselta päin keskeytti hänen ajatustensa juoksua.\n\n\"Siellä on myöskin tie suljettuna\", jupisi hän huolestuneena. \"Siis\nminun perästäkin täytyy jatkaa matkaani pohjoiseen päin. Kun vaan\npääsisin 'alta pois' ennenkuin Venäläiset huomaavat paenneeni!\"\n\nTätä ajatellessaan kulki Kyösti eteenpäin uutterasti ja luuli olevansa\njotenkin Kettusen kohdalla, kun hän takaansa kuuli epäselvää hälinää,\nikäänkuin riitaa. Hän pysähtyi hämmästyneenä, sillä hän kuuli selvään,\nettä he olivat Venäläisiä, ja hänen päähänsä pisti oitis että he olivat\nhäntä ajamassa takaa. Hän ei pettynytkään, sillä kun Bulatow sai tiedon\nKyöstin paosta, lähetti hän oitis muutaman jääkärin häntä etsimään,\nkäskyllä tuoda vanki takasin elävänä taikka kuolleena. Bulatow pelkäsi\nettä Suomalaiset muuten liian varhain saisivat tiedon hänen asemastaan\nsekä hänen väkensä todellisesta paljoudesta. Jääkärit pitivät sentähden\nerittäin tärkeänä saada Kyösti valtaansa, ja kun he luulivat hänen\npaenneen pohjoiseen päin, kulkivat he ketjussa tarkasti tutkien\njokaista pensasta ja puuta.\n\nSiinä nyt Kyösti seisoi, niinkuin hän luuli, joka silmänräpäys valmiina\njoutumaan vihollisen käsiin, jossa tapauksessa hän todella olisi\n\"tullut tuhasta tuleen\". Mutta harvoin on tapahtunut että pelkuruus\nolisi ollut valtavampi kuin rakkaus elämään. Samassa kun vaara\nikäänkuin kohotettu kalpa on putoamaisillaan ihmisen päähän,\nponnistautuu hän viimeiseen voimaansa asti välttääksensä sitä; sillä\nniissä hetkissä, jolloin hengestä heitetään arpaa, tuntuu elämä niin\nintoiselta, vaikka, vaaran ollessa kaukana, kuolemasta puhutaankin\nhalveksivasti. Silloin, kun ihminen todella tuntee ijankaikkisuuden\ntuulahduksen kiitävän sielussansa, on hän ylipäänsä pelko lähtemään\nkuolemata vastaan, ja ehkä sentähden, ettei hän tunne kuolintapaansa,\nja tämä tietämättömyys juuri kai on se, joka kovimmin koskee sieluun.\nJos hän ei milloinkaan ennen ole ollut vilkasaatteinen, niin kyllä hän\nnyt sitä on; aivuissa risteilee tuhat ehdotusta, joista kaikista vaan\nyksi ainoa saattaa olla mahdollinen. Ja aina valitsee hän sen joka on\nlähinnä, tietämättä tuoko se mukanaan pelastuksen taikka kuoleman.\nUseimmiten ei ole aikaakaan punnita mitä on tehtävä taikka ei.\n\nNiinpä nytkin; Kyösti oli päättänyt uskaltaa kaikkea pelastukseksensa,\nettä hän sitte vuorostaan saattoi pelastaa vanhan isonisänsä, sillä hän\noli saanut päähänsä, että Bulatow vaan odotti Niilon parantumista,\nlähettääksensä hänen muiden onnettomain vankien kanssa Siperiaan, eikä\ntätä luuloa saanut kukaan poistettua. Hänellä vaan ei vielä ollut\nselvillä kuinka tämän pelastuksen piti käymän päinsä. Ensi huolensa oli\nnyt pelastua itse. Hetken hän oli kahden vaiheella kiipeisikö hän isoon\npuuhun vai kätkeytyisikö hän pensastoon, joka pistäysi esille lumesta\nnoin parin kyynärän päässä hänestä.\n\n\"Ei\", ajatteli hän. \"Jos minä kapuan puuhun, syntyy siitä kolinaa ja\ntakaa-ajajani huomaavat minun varmaankin. Jos minä kätkeydyn\npensastoon, tutkii vihollinen luultavasti senkin, ja minä olen taas\nkiinni\". Tuumittuansa vielä hetken, jonka ajalla Venäläisten kuiskaavat\näänet olivat yhä lähenneet, virkahti hän: \"Nyt olen keksinyt\nturvallisemman keinon. Sieltä ei kukaan ryssä tiedä minua etsiä\".\n\nNopeasti hyppäsi hän muutamaan kinokseen ja kokosi lunta päällensä.\nSiellä oli hyvä ja lämmin maata eikä kauvan kestänytkään ennenkuin hiki\nrupesi virtaamaan pitkin Kyöstin ruumista. Hän tuli levottomaksi; vielä\nei vihollisia kuulunut, ja epävarmaa oli kuinka kauvan hänen täytyi\nolla tässä. ajan pitkään kuitenkin sangen epämukavassa asennossa. Hän\naikoi jo pistää päänsä esille tutkiakseen olivatko jääkärit lähteneet\nmenemään toista tietä vai ei, mutta juuri samassa kuuli hän\nvainoojiensa kuiskaavat äänet läheisyydessään. Hän ei uskaltanut\nliikahtaa peljäten pienimmänkin varomattomuuden ilmaisevan hänen\nkätköpaikkansa. Venäläiset tutkivat ylen tarkasti lähimmät puut ja\npistivät painettinsa niin syvälle pensaihin, että Kyösti epäilemättä\nolisi läpitse pistetty, jos hän sieltä olisi turvaansa etsinyt. Pari\njääkäriä astui niin läheltä Suomalaisen ohitse, että heidän olisi\ntarvinnut astua askeleen taikka pari sivullepäin tavataksensa häntä.\nKyösti pidätti hengitystänsä niin että hän oli vähältä tukehtua. Hän\nkuuli takaa-ajajien pysähtyvän lähelle häntä pitämään neuvottelua.\nOttaisivatkohan he tutkiaksensa sohjaista luntakin? Silloin hän olisi\nauttamattomasti hukassa. Neuvottelun päätettyä hajoutui joukko. Toinen\npuoli meni suoraan itää kohden, loput lähtivät joelta päin etsimään\nkarkuria. Kyösti oli pelastunut, ja kun hän varmaan luuli vihollisen\nehtineen niin loitos, ettei se enään palajaisi takaisin, hypähti hän\nylös, pudisti lumen päältänsä ja lähti nopeasti astumaan Lumijokea\nkohden. Jokainen askel vei hänen siis yhä kauvemmaksi vainoojistaan.\nVihdoin harveni metsä, ja siitä ymmärsi Kyösti lopuksikin päässeensä\ntoivotulle tielle. Niin oli käynytkin. Semmoisella ilolla, jota vaan se\nsaattaa tuntea, joka ihmeellisesi on pelastunut kuolinhädästä, äkkäsi\nhän vihreät viitat, jotka osoittivat tietä, eikä paljon puuttunut ettei\nhän riemussaan syleillyt niitä. Mutta yht'äkkiä laski hän alas\nvaaleakiharaisen päänsä ja syvä murhe kuvastui hänen hienoissa\nkasvoissaan. Kaikkialla ympärillänsä vallitsi haudan hiljaisuus, sillä\ntuulikin oli käynyt levolle. Ei missään näkynyt kulkianta, jolta hän\nolisi saattanut kysyä missä suomalainen armeija oli. Kun päivä valkeni\nsaisivat ehkä vainoojansa hänen käsiinsä.\n\n\"Tulkoon lopuksi mikä tahansa\", ajatteli hän, \"minä lähden menemään\ntietä pitkin. Jahka päivä valkenee saan kai nähdä jonkun, joka tietää\nminua neuvoa. Eteenpäin siis, vaikkapa Lumijoelle saakka!\"\n\nMutta Kyösti ei ehtinyt kauvas, ennenkuin ratsujoukko, joka ilmestyi\nhämmästyneen nuorukaisen eteen kuin pilvistä, sulki tien häneltä.\nSuomalainen ei enään ennättänyt heittäytyä lumelle, hän oli jo huomattu\nja hänen korvissaan kaikui tämä huuto:\n\n\"Oletko Suomalainen vai ryssä?\"\n\n\"Suomalainen henkeen ja vereen asti\", huusi Kyösti riemuiten ja juoksi\njoukkoa kohden. \"Jumalan kiitos siitä, että olen tavannut maanmiehiäni!\nNyt saattaa vaarinikin pelastua!\"\n\nKolmekymmentä rakuunaa, jotka Kyösti niin otolliseen aikaan tapasi,\nolivat Adlercreutzin osaston etujoukko.\n\n\n\n\n5.\n\n\nEdellisessä luvussa on jo kerrottu kuinka Adlercreutz 150 miehensä\nkanssa ajoi Venäläiset takaisin ja valloitti Kettusen talon, ja sitte\nketjuillansa lähestyi jokea, sekä kuinka hänen täytyi pidättyä, kun\nGarnault saapui kirkolta apuväen kanssa. Juuri tässä, kohta Kettusen ja\nläntisen Ketin eteläpuolella, joka oli joen itäisellä rannalla, oli\ntaistelu hurjimmallaan.\n\nKukapa nyt oli Kyöstiä iloisempi. Hän oli itse saanut puhutella\nSiikajoen urosta, ja tämä oli katsellut köyhää, suomalaista poikaa niin\nystävällisesti, ettei poikapoloinen milloinkaan muistanut nauttineensa\nniin iloista hetkeä. Kun Kyösti oli kertonut isänsä olleen Siikajoella\nkaatuneiden joukossa, oli Adlercreutz taputtanut häntä olalle ja\nsanonut;\n\n\"Sittehän sinulla on hyvä esikuva poikaseni. Mutta, sanohan, etkö\nsinäkin tahtoisi koettaa mihin sinä kelpaat? Sinä näytät minusta\nrohkealta\".\n\n\"Antakaa minulle vaan kivääri, niin minäkin kyllä osaan viholliseen, ja\nsuokoon Jumala, että saisin tavata jääkärit, jotka vanhaa vaariani\nkiusasivat!\"\n\nKyösti häristi nyrkillänsä etelään päin ja Adlercreutz hymyili\ntyytyväisenä hänen innokkaalle toivollensa. Hän käski oitis\najutanttinsa antamaan nuorelle Suomalaiselle kaikki mitä kuului\njääkärin varustukseen.\n\nKukapa nyt oli Kyöstiä ylpeämpi! Hän ei nyt enään sekuntiakaan epäillyt\nisoisänsä pelastuksen onnistumista, ja rinnassaan tämä iloinen ajatus\nmeni hän sijallensa ketjussa. Karjalaiset mielistyivät oitis Kyöstin\nsuoriin ja rehellisiin kasvoihin, ja kun hän lyhyen levon kestäessä oli\nkertonut tapahtumansa, pidettiin hän oitis täysikelvollisena toverina.\nIjäkäs ja harmaapartainen soturi sanoi:\n\n\"Kyllä minä tunnen Niilonimisen sotamiehen, joka oli mukana\nPorrassalmella ja muutenkin kaikkialla, missä verta vuoti, mutta en\nminä tiedä oletko sinä hänen poikansa poika vai et. No no, se on yhden\ntekevä. Pääsumma on se, että sinä olet oikea kristitty, rakastat\nkuningastasi ja isänmaatasi sekä että sinulla ennen kaikkia on\nrohkeutta rinnassasi ja voimaa käsivarressasi kun sitä kovemmin\nkysytään. Niin, niin, älä inttele, poika; kyllä minä tiedän mitä sinä\ntahdot sanoa! Kuuletko rumppua? Nyt tilallesi, ja pidä silmäsi auki,\nsillä tämän tapaisessa leikissä, joka nyt tarjoutuu, et suinkaan ennen\nole tanssinut. Älä ole kuulevanasikaan luotien musiikkia ja pysy\n'turskina', niin ei ole hätäpäivää\".\n\nKyösti kiitti vanhaa, tylynnäköistä mutta hyvänsävyistä soturia\nlämpimällä kädeniskulla ja asettui tilallensa, lähelle opettajaansa.\nHei, kuinka matka kului ja kuinka nopeasti viisitoista kasakkaa, jotka\nolivat Kettusella, tekivät jälkiä. He näyttivät todellakin tahtovan\nmennä kilpaa jääkärien luotien kanssa, jotka täällä heittivät hevosen\nja miehen nurin niskojensa hangelle, että lumi vahvana pyrypilvenä\npyöri heidän ympärillään, tuolla sivumennen naappasivat yhden taikka\npari jalkaa juoksijalta, jonka kautta ratsastajan täytyi antautua\nvangiksi, viilsivät kuoren puista ja saattoivat aikaan kaikenlaista\nturmiota elävissä ja hengettömissä esineissä.\n\nMyrskyn nopeudella kävi kulku Kettusen molempien talojen välitse ja\nohitse; vielä eivät jääkärit olleet kohdanneet mainittavaa vastarintaa.\nNiin arveli ainakin tuo vanha soturimme ja katsoi samassa leikillisesti\nKyöstiin, huomatakseen mitä hänen sanansa vaikuttaisivat. Mutta Kyösti\noli levollinen, sen verran saattoi ukko pimeässäkin nähdä, ja hänessä\nsyttyi sentähden samassa lämmin ystävyys orpoon.\n\nKun jääkäririvi saapui Antin talolle, kävi Kyösti niin lähellä\nportaita, jolla isäntä seisoi tummakiharaisen tyttärensä kanssa, että\nhän selvästi saattoi nähdä heidän kasvonsa. Antin olivat kalpeat mutta\nlevolliset, tyttären sitä vastoin levottomat. Ei kumpikaan tuntenut\nKyöstiä vaaleaverisenä jääkärinä, joka katseli heitä niin tarkasti,\nennenkuin hän puoliääneen huusi heille:\n\n\"Olkaa rauhassa, hyvä isäntä, ja sinäkin, Katri. Kyllä me pian ajamme\nryssät kylästä ja koko pitäjästäkin\".\n\n\"Mitä sinä olet tehnyt, poika, taikka oletko sinä todellakin Kyösti?\"\nhuusi Antti Kettunen ja juoksi portailta alas. \"Vie sinua peijakas! No,\ntotta tosiaan, sinä se olet! Mutta kuinka, hornan tuutissa, sinä pääsit\nvihollisen käsistä?\"\n\n\"Minä karkasin, näette\", sanoi Kyösti ja loi Katriin niin lempeän\nsilmäyksen, että tämä punastuen käänsi katseensa lumeen, \"enkä nyt aio\nrauhoittua ennenkuin vanha vaarini on pelastettu\".\n\n\"Sinä olet kunnon poika\", sanoi Antti ja taputti nuorukaista olalle.\n\"Tiedätkö minne vihollinen on Niiloukon vienyt?\"\n\n\"En\", vastasi Kyösti, ja vapisi vasten tahtoansa kun hän luuli saavansa\nkuulla vastaukseksi: \"Siperiaan;\" mutta hän oikein riemastui, kun Antti\nsanoi:\n\n\"Erääsen pappilan ulkohuoneesen, jonka Venäläiset ovat laittaneet\nsairaita varten, on Niilo viety\".\n\n\"Kiitoksia ilmoituksestanne, isäntä, ja hyvästi, Katri -- älkäät nyt\npeljätkö\", huusi Kyösti heiluttaen kivääriänsä ja lähti sitte jääkärien\nmuassa metsikön lävitse sitä venäläistä jääkäriketjua vastaan, joka\nodotti Kettusen eteläpuolella.\n\n\"Mitä tuo kummallinen ja kamala ääni on, joka ilmassa vinkuu?\" kysyi\nKyösti.\n\nNe jääkärit, jotka kuulivat hänen kysymyksensä, nauroivat salaa ja\nvanha soturi sanoi:\n\n\"Se on luotien musiikkia, poikaseni. Mitä pidät siitä?\"\n\nKyösti ei vastannut tähän. Kummallinen tunne oli vallannut hänen.\nHänestä oli kuin tuo pitkä, kestävä ääni olisi muodostunut kähiseviksi\nkärmeiksi, jotka yhä lähenivät. Hänen sydämensä supistui. Kyllä hänestä\nolisi ollut parempi, että hän olisi nähnyt vastustajansa. Nyt piti\nhänen vaan tähtäämän sinnepäin, missä hän näki salamat Venäläisten\npyssyistä. Kun hän sattumalta katsoi sivullepäin, huomasi hän puiden\nvälissä tumman esineen. Hän hieroi silmiänsä ja koetti katsoa niin\ntarkasti kuin hän voi. Niin, oli siinä esine. Se oli Niilon vanha\npirtti. Omituinen tunne virtasi nuorukaisen rintaan nähdessään armaan\nlapsuutensa kodon. Hän toivoi vanhan vaarinsa nyt olevan siellä; ukko\nolisi sitte nähnyt, ettei nuorempi sukupolvi ollut vanhaa huonompi.\nLukijasta on kai kummallista ja liioiteltua, että Kyösti kotonsa\nnähtyään tuli rohkeammaksi, mutta niin oli todellakin laita. Hän olisi\nnyt saattanut kuulla toista vertaa enemmän luotia vinisevän ohitsensa,\najattelematta vetää jalkaansakaan takasin; sillä nyt, kun isä ja äiti\nolivat kuolleet, vanha Niilo puoleksi hukassa -- sillä jota enemmän\nhän ajatteli ukon pelastusta, sitä vaikeammalta se näytti -- oli tuo\nrakas tupa vallannut heidän sijansa hänen sydämessään. Ja kukapa sitä\nihmettelisi! Koto on, niin sanoaksemme, osa meistä itsestämme, ja\nsilloin kun sitä uhkaa vaara taikka ihminen on ehkä ainaiseksi sen\njättämäisillään, painaa tämä osa sangen raskaana puntarissa. Kun\njääkäririvi teki käännöksen, joutui Kyösti vielä lähemmäksi pirttiä.\nHän ampui kuin kaksi miestä ja kun taistelua oli kestänyt puoli tuntia\noli poika jo kokonaan tottunut luotien vinisemiseen.\n\nAdlercreutz oli itse mukana ketjussa ja kehoitti urheita jääkäriänsä\nvankasti vastustamaan niitä hajanaisia osastoja, joita Garnault lähetti\ntuleen. Hänen läsnäolonsa vaikutti hyvää taisteleviin, varsinkin\nKyöstiin, joka paloi halusta osoittaa kuntoansa päällikön nähden, ettei\ntämä saisi huonoa ajatusta Revonlahtilaisista, ja kostaa Venäläisille\nsekä vangitsemistansa että isonisänsä rääkkäystä.\n\n\"Kun ensimmäinen koe on tuommoinen, on siitä helppo päästä ansiokkaasen\nmaineesen\", sanoi eversti nähdessään kuinka kylmäverisesti uusi jääkäri\njo ampui.\n\nKyöstin silmissä säihkyi oikeutettu ylpeyden mielihyvä. Adlerereutzin\nkehoittavat sanat innostuttivat häntä vielä enemmän. Melkein jokainen\nampumansa luoti sattui tarkoitettuun mieheen.\n\nVihdoin alkoi päivän ensi koi kaitana viivana näkyä idässä. Venäläiset\njoukot näkyivät yhä selvemmin, ja tumma kolonna, joka liikkui joen\njäällä, luultiin vihollisen apuväeksi, niinkuin se todella olikin.\nNiinkuin edellisessä on mainittu, ei Adlercreutzin tarkoitus ollut\ntehdä päärynnäkköä venäläiseen joukkoon; siksi oli hänen oma osastonsa\nliian pieni. Kun hän nyt huomasi, että hänen tarkoituksensa oli tehty\ntyhjäksi, kun ei, nimittäin, Cronstedt ollutkaan ehtinyt perille niin\nkauvan määrätyn ajan jälkeen, ja kun Venäläiset, nähtyänsä sen pienen\njoukon, joka kolme tuntia oli heitä vastustanut, alkoivat tehdä\nliikettä kiertääkseen suomalaisten taakse, puhallutti hän joukkonsa\nperäytymään.\n\nSe ei ollut Kyöstin mieleen. Kun ei hän tuntenut sodankäymistapoja,\ntahtoi hän mieluimmin mennä eteenpäin voittamaan taikka kaatumaan.\nMutta nyt täytyi hänen vaan totella. Kuitenkin, ennenkuin hän ehkä\nainaiseksi jätti armaan kotonsa, tahtoi hän vielä kerran nähdä sen\nsisustan. Muutamalla askeleella pääsi hän pirtille. Ovi oli vielä\nsuljettuna, mutta akkunat olivat särjetyt. Tässä ei nyt ollut aikaa\npitkiin tuuminkeihin, sillä Venäläiset kävivät joka hetki tulisemmin\npäälle. Hän kapusi sisälle eräästä akkunasta. Huone oli tyhjäksi\nryöstetty, ja eräästä nurkassa olevassa vielä savuavasta tuhkaläjästä\nnäki hän, että Venäläiset olivat aikoneet polttaa tuvan. Jos Kyöstillä\nolisi ollut aikaa, olisi hän sammuttanut tulen, joka vielä kyti tuhan\nalla, mutta hänen uusien toveriensa ja varsinkin tuon vanhan soturin\nhuudot, sekä uuden vankeuden ja sen yhteydessä olevien seikkojen pelko,\npakoittivat hänen kiirehtimään. Vielä kerran loi hän katseen huoneesen,\nnähdäkseen eivätkö viholliset mahdollisesti jättäneet jotakin, mikä\nhänelle olisi arvollista. Yht'äkkiä pääsi ilohuuto hänen huuliltansa.\nHän oli huomannut rakkaat suksensa koukuissansa katossa, samassa\npaikassa jonne hän itse oli ne pannut. Silmänräpäyksen työ oli temmata\nne alas ja hypätä akkunasta ulos.\n\n\"Ha, ha, ha\", nauroi vanha jääkäri, kun näki Kyöstin juosten, sukset\nseljässään, tulevan sijallensa riviin, \"kummallisen saaliin sinä sieltä\nsait. Ansaitsivatko sukset vapauden uhalle panemista?\"\n\nKaikki, jotka kuulivat nämät pistosanat, nauroivat täyttä kurkkua.\n\nSuuttumuksen puna heloitti Kyöstin kasvoilla, kun hän vastasi.\n\n\"Tuo pirtti on minun kotoni, ja näillä suksilla, jotka urhea\nisävainajani on minulle tehnyt, olen minä monta peninkulmaa hiihtänyt.\nSiksi ne ovat minulle kalliit\".\n\nNauru taukosi heti ja vanha jääkäri sanoi, lepyttäen:\n\n\"Kas niin, olkaamme ystävät taas. Se, joka niin pitää kotoansa arvossa,\nettä hän panee vapautensa kaupalle saadakseen sinne luoda silmäyksen,\nse, Vanhan [Vanha on, niinkuin tiedetään, Väinämöisen lisänimiä]\nnimessä, joka aina hyvää suojelee, ansaitsee onnea ja kiitosta. En minä\nsanoillani pahaa tarkoittanut. Kykenetkö sinä ohjaamaan noita pitkiä\nsuksia?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Kyösti kummallisella hymyllä. \"Kyllä minä luulen\nsiihen kykeneväni, koska minä olen sitä opetellut kahdeksan vanhasta,\nenkä talvisin ole juuri muuta tehnyt kuin harhaillut metsissä. Kansa\nsanookin minua pitäjän parhaaksi hiihtäjäksi eikä susi ohitseni\njuokse\".\n\n\"Sitä tahdon pian koettaa\", kuului miehevä ääni Kyöstin takaa, ja kun\nhän äkkiä kääntyi ympäri, kohtasi häntä Adlercreutzin tutkiva silmäys.\nEversti ei virkannut sanaakaan lisää, eikä Kyöstikään rohjennut kysyä,\nmitä hän noilla sanoillaan tarkoitti. Hän ei kuitenkaan saattanut olla\nasiata ajattelematta.\n\n\"Tarkoittiko hän, että minä tarvitsin niitä, päästäkseni sitä nopeammin\npakenemaan\", ajatteli hän, \"sitte minä heitän ne oitis pois, se on\nvarmaa\".\n\nKun ketju palausmatkallaan tuli Antti Kettusen talolle, seisoi isäntä\ntaas portailla, mutta Katria ei näkynyt. Kyösti riensi ohitse, Antin\nhäntä näkemättä. Poika ei saattanut katsella niitä nuhteita, joita hän\nluuli näkevänsä vanhuksen silmissä. Pian jäivät Kettusen ja läntisen\nKetin talot jääkäriketjun taakse, joka hyvässä järjestyksessä palasi\nsamaa tietä kuin se oli tullutkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvän matkan itäänpäin siitä paikasta, jossa Kyösti oli rakuunat\ntavannut, ja jota paikkaa ei hän liikutuksetta saattanut jälleen nähdä,\nseisattui Adlercreutz ja käski joukkonsa leiriytyä siihen. Ei pitkää\naikaa kulunutkaan ennenkuin vahtitulet loimosivat siellä ja täällä sen\nsynkän metsän rinteellä, joka Siikajoen itäpuolella ulottui Lumijoen\ntalvitieltä Paavolan ohitse. Lumi oli luotu pois ja jääkärit kokosivat\nmelkoisia risuläjiä, osaksi niillä pitääkseen tulta voimassa, osaksi\nkäyttääkseen niitä istuimiksi. Aamu valkeni hiljalleen ja lupasi tuoda\njäljessään kauniin päivän.\n\nIloisuus, joka tavallisesti on sotaelämän välttämätön seuraaja, oli\nmelkein kokonaan poissa. Se ajatus, kuinka toisellaiselta nyt olisi\nsaattanut näyttää, jos Cronstedt olisi ehtinyt perille Adlercreutzin\nantaessa Venäläisille tekemistä pohjoisessa, synkisti jokaisen mieltä,\nväsyneet jääkärit olisivat ehkä saaneet levätä kunnollisissa majoissa,\ntarvitsematta, niinkuin nyt, oikoa jäseniänsä melkein paljaalla maalla,\njonka nihkeys ei suinkaan vaikuttanut hyvää. Kuitenkaan ei kukaan\nhuolehtinut leposioistansa, ainakaan ei kukaan niistä kuulunut mitään\nvalittavan. Mutta palausmatka pisti kuin terävä teräs monen soturin\nsydämeen ja pusersi monen nöyryytyksen kyyneleen hänen silmistään.\n\n\"Pitääkös palausmatkan nyt taas alkaman, juuri kun olemme ruvennet\neteenpäin menemään\", sanoi vanha jääkäri, joka Kyöstin kanssa oli\neteläisimmän vartiotulen vieressä, \"silloin minä tahdon puolestani\nsanoa, etten minä jaksa kulkea edemmäksi. Minun jalkani ovat liian\nvanhat ja minä olen kyllästynyt noiden sakramenskattujen ryssien edellä\n'travaamiseen', jotka me ajaisimme halki koko Suomen, jos vaan\nsaisimme, mutta...\"\n\n\"Oh, kyllä Adlercreutz menisi eteenpäin\", keskeytti vanha rakuuna, joka\noli tullut käynnille leiriin, tervehtimään erästä siellä olevaa\nveljeänsä, \"mutta, nähkääs, Klingspor se on, joka asiat johtaa, ja me\ntiedämme kyllä, ettei hän ensi hädässä päälle käy\".\n\n\"Rakuuna on oikeassa\", virkkoi muuan nuorempi jääkäri. \"Mutta minä\nluulisin Adlercreutzin sanan olevan marsalkille sangen tärkeän ja että\neversti saa tehdä melkein mitä hän tahtoo. Jos ei Klingsporilla olisi\nhäntä ja Cronstedtiä, niin tiesi Herra kuinka hän asioistaan\nselvenisi\".\n\n\"Silloin hän menisi täyttä nelistä pakoon, siksi kun hän ei enään\npääsisi edemmäksi, luulen ma\", arveli Kyösti vallan varmana.\n\nKorkeavartaloinen soturi, joka samassa astui tulelle, lopetti\nkeskustelun ja marsalkin soimaamisen, mikä muuten kuului joka päivän\n\"programmiin\" ja lisäksi oli hyvin ansaittuakin.\n\n\"Eversti, eversti\", jupisivat jääkärit ja nousivat seisaalleen.\n\n\"Levolla, levolla, pojat\", sanoi Adlercreutz lempeästi. \"Te kyllä\ntarvitsette lepoa tämän pitkän taistelun perästä. Meidän täytyy pian\nlähteä matkalle jälleen\".\n\nNäin sanoen tarkasti hän jokaista jääkäriä, ikäänkuin olisi hän\nketäkään erityistä heistä etsinyt. Hän loi vihdoin katseensa Kyöstiin,\njoka juuri hoiti rakkaita suksiansa, ja hän viittasi hänelle astumaan\nesille.\n\n\"Sinä olet kunnon poika\", sanoi eversti, \"ja nyt saat näyttää oletko\nsinä, niinkuin sanot, pitäjän paras hiihtäjä\".\n\nKyöstin silmissä säihkyi nuoruuden tuli; hän loi ensin katseen\nsuksiinsa, jotka tuolla loimoavasta tulesta punertavalla lumella olivat\nniin valkeina ja kiiltävinä, ja sitte kumppaneihinsa, varsinkin vanhaan\njääkäriin Porrassalmen tappelusta, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa.\nNäettekö kuinka hän luottaa minuun. Sitte sanoi hän rivakkaasti:\n\n\"Jos sitä on mahdollinen tehdä, koetan minä parastani\".\n\n\"Mahdollista se on, mutta vaikeata\", sanoi Adlercreutz. \"Tässä on\nkirje. Pyri pääsemään metsän lävitse ja etsi Cronstedtin joukko, joka\non matkalla Paavolasta taikka on jo ehtinyt Revonlahdelle. Mutta, sen\nsanon sinulle, jos Venäläiset rupeavat sinua ahdistamaan etkä sinä\nluule pääseväsi heidän käsistään, niin sinun täytyy hukata kirje.\nJumalan haltuun nyt. Lähde oitis matkaan\".\n\nAdlercreutz kääntyi ja aikoi mennä, kun Kyösti \"hieman\" vapisevalla\näänellä sanoi:\n\n\"Ja jos minun onnistuu viedä kirje perille, ehkä silloin pääsen\ntilaisuuteen pelastamaan vaarini?\"\n\nEversti kääntyi taas ja katseli nuorta Suomalaista ystävällisin silmin.\n\n\"Sinä pidät siis paljon isostaisästäsi\", sanoi hän.\n\n\"Oi, niin!\"\n\n\"No! Saattaahan tapahtua että hän pelastetaan jos Cronstedt käy\nVenäläisten päälle. Mutta joudu nyt. Aika on kallis\".\n\nKyösti ei tarvinnut pitkää aikaa vaatteittensa muuttamiseen. Pian oli\nhän entisessä puvussaan, sovitti sukset jalkaansa ja kiiti pois, vanhan\njääkärin hätäillen huutaessa:\n\n\"Pidä puoltasi, poika, ja näytä, että Suomalainen hiihtäjä jättää aron\npojan hevosenkin jälkeensä!\"\n\nKyösti ei kuullut vanhuksen sanoja. Kuin ammuttu nuoli katosi hän\nkookkaitten puiden väliin.\n\n\n\n\n6.\n\n\nVaikka Kyösti jo niin nuorella ijällä oli oppinut erinomaisen hyvin ja\ntaitavasti käyttämään suksia, mikä usein oli hänen pelastanutkin\nuhkaavista vaaroista, saattoi hän puheena olevana aamuna vaan vaivoin\npäästä eteenpäin, osaksi sentähden, että metsä yhä taajeni, osaksi myös\nsentähden, ettei lumi pitkillä matkoilla kannattanut. Vaikka hän oli\npukeunut sangen keveään pukuun, pitkän mekkonsa oli hän vaihtanut\nlyhyeesen nuttuun, joka ei ollut hänen kulkemiselleen esteenä, oli\nhänen lämmin ja hiki jo ennenkuin hän oli kulkenut paria sataa\nkyynärää. Matka näytti tulevan ylen hankalaksi. Pitkät oksat sivalsivat\nhäntä tavan takaa vasten silmiä ja pyrytti hänen ympärilleen kylmiä\nlumipilviä, jonka ohessa hänen usein täytyi kiertää pitkiä matkoja\nvälttääksensä liikaa lunta. Mutta toivo isonisän pelastumisesta, joka\nehkä juuri riippui tämän matkan onnistumisesta, antoi hänelle voimia ja\nyllytti häntä ponnistuksiin, joita hän vastaisessa tapauksessa olisi\nvälttänyt.\n\nSe metsä, jonka lävitse Kyöstin piti tunkeutuman Cronstedtin joukolle,\noli, niin edellä on sanottu, Siikajoen vanhan jokipohjan itäpuolella,\nja sen läntisellä rinteellä olivat talot Korkiala, Jääskelä, Montinen\nja Vilmonen, etelästä päin lukien. Kesäisin oli tämä laaja metsä\nyhteismaana Revonlahtilaisten elukoille, mutta kun talvi tuli, harhaili\nsiellä ristiin rastiin karhuja ja varsinkin susia, ja silloin sitä\nkäytettiin yhteisenä metsästysmaana, jossa pitäjän kasvava nuoriso sai\nharjoitella voimiansa, norjuuttansa ja ampumataitoansa ärtynyttä petoa\nvastaan. Kyösti oli monta kertaa isänsä ja isonisänsä kanssa ollut\nmetsästämässä näillä seuduilla, ja tunsi metsän jotenkin tarkoin. Hän\npysyi keskellä metsää, välttääkseen venäläisiä, joiden oli tapana käydä\npartioretkillään kelpo matkoja metsäänkin päin. Petoja hän ei\npeljännyt, sillä ensiksi oli hänellä hyvät sukset, ja lisäksi oli hän\nvanhalta rakuunalta saanut lainaksi pitkälle käyvän karpiinin sekä\nkymmenen laukauksen varat, sillä museetti olisi vaan ollut hänelle\nvaivaksi.\n\nVihdoinkin harveni metsä. Kyösti hiljensi vauhtiansa ja katseli\ntarkasti ympärilleen.\n\n\"Vai niin\", ajatteli hän, \"en ole vielä joutunut edemmäksi kuin\nVilmoselle, enkä siis ole puolimatkassa Lunkiin, jossa minun on\nmeneminen joen poikki. Minä olen nyt samalla paikalla, jossa vaari\ntalvella oli heittämäisillään henkensä, elleivät isä ja Antti Kettunen\nolisi joutuneet hänelle avuksi. Minä olen vielä näkevänäni karhun\nkamalan muodon, kun se seisoi vaarin päällä, toinen käpälä hänen\notsallaan. Isän laukaus kaatoi otson ettei se enään konsanaan kitaansa\navannut. Ja tuolla Katri juoksi sutta pakoon, joka mieluummin olisi\nsyönyt hänen, kuin ihaillut hänen kaunista muotoansa. Katri hiihtää\nmyös hyvin; niin, melkein yhtä hyvin kuin minä\", lopetti hän\najatuksensa ja hänen piti juuri lisäämän vauhtia, kun hän sen sijaan\nkokonaan pysähtyi.\n\nItäisellä sivulla pientä lakeutta, josta Kyöstiä eroittivat muutamat\ntaajassa olevat puut, oli susi. Se oli huomannut hiihtäjän ja odotti\nnähtävästi hänen tuloansa lakeudelle, että \"harmajakoiven\" olisi\nhelpompi käydä aiotun suuruksensa kimppuun, jota se nähtävästi piti\nerittäin tärkeänä. Silmänsä kieppuivat päässään hurjasti ja kieli\nriippui ammollansa olevasta suusta.\n\n\"Tuo nälkäinen riiviö näyttää mielivän minua\", mumisi Kyösti sen\nhenkilön koko varmuudella, joka tuntee etevyytensä. \"Mutta odotapas,\nnälkyri, minulta saat maistaa suurusta, jokei ehkä sula varsin\nhelposti\".\n\nNäin sanoen otti hän esille karpiinin, ja huomattuansa sen olevan\nhyvästi ladattuna, painoi hän putkeen vielä luodin, häristäessään\nsudelle ja huutaen:\n\n\"Tule nyt, niin saat kahdenkertaiset 'räätit'. Semmoista ei tarjota\njoka päivä, mutta kun minulla on kiiru, enkä tahdo sinun tähtesi ruveta\nviivyttelemään, niin minä uhraan sinulle enemmän, kuin sinä ansaitset.\nAhaa, sinä olet vanha metsästäjä, näemmä\", huudahti Kyösti, varovasti\nhiihtäessään lakeudelle, suden liikahtamatta vähintäkään. \"Sinä näyt\ntietävän millä tavalla saalis satimeen viekoitellaan ja miten sitte\nyht'äkkiä sen kimppuun hyökätään, kun tiedetään ettei se enään voi\nkynsiäsi välttää. Mutta tällä kertaa olet varmaankin erhettynyt, ole\nsitte kuinka vanha juupeli tahansa\".\n\nKyösti lisäsi vauhtiansa ja susi seurasi häntä uskollisesti silmillään,\nsekä liikkui ylen hiljaa eteenpäin, siksi kun hiihtäjä ehti lakeudelle.\nSilloin hyökkäsi peto esille ja pyrytti ympärilleen niin paljon\nlunta, että tuo rohkea nuorukainen vaan nauroi vihollisensa\nkykenemättömyydelle juoksemaan syvässä lumessa niin joutuen kuin\ntahtoi.\n\n\"Nyt saattaisin sinun jättää pitkällä nenällä\", ajatteli Kyösti, \"mutta\nsitte sinä tietysti hiivit johonkin taloon ja saatat ehkä saada jonkun\nmaanmieheni saaliiksesi. Mieluummin saisit syödä jokaisen ryssän\nRevonlahdelta, mutta et sinä huoli mistäkään erosta ihmisissä.\nSentähden on kai parasta, että teen sinusta lopun\".\n\nSusi juoksi jotenkin nopeaan, vaikka syvä lumi nähtävästi oli sen\njuoksulle esteenä, ja vähänkin taitamattomamman hiihtäjän kuin Kyöstin\nolisi ollut sangen vaikeata päästä pakoon. Suomalainen ojensi\nkarpiininsa, kun peto oli vaan muutaman kyynärän päässä ja jo aikoi\nsyöstä hänen päällensä. Taitavuudella, joka pelasti hänen henkensä,\nsillä hän oli hyvin poikamaisesti päästänyt suden liian lähelle\nitseänsä, teki hän äkkinäisen käännöksen ja laukasi samassa aseensa.\nMolemmat luodit menivät suden avattuun kitaan ja tappoivat sen\npaikalla.\n\nSamassa hetkessä kuin laukaus pamahti, kuului pitkäveteinen, valittava\nulvona sieltäpäin, josta kuollut vihollinen oli tullut, ja Kyösti, joka\ntästä äänestä oli kovin peljästynyt, ehti tuskin, kaiken taitonsa ja\nvoimansa avulla, taajempaan metsään, ennenkuin puoli tusinaa susia,\nyhtä nälkäisiä kuin ammuttukin, syöksi lakeudelle ja kuolleen toverinsa\nnähdessään hurjalla himolla kävivät sen kimppuun. Tämä pelasti Kyöstin.\nHän ei viipynytkään enään nähtyänsä petojen rupeevan repimään ammuttua;\nsilloin riensi hän matkaan, nopeammin kuin ennen. Varmuuden vuoksi\nlatasi hän karpiinin uudestaan, jos matkalla vielä useampi vaara\ntarjoutuisi.\n\nKohtaamatta mitään vastusta hiihti hän Montisen, Jääskelän ja Korkialan\nohitse ja oli jo lähellä eteläistä Lodenperää, kohta Lungin\npohjoispuolella vanhan jokipohjan vieressä, missä se muuttuu kaidaksi\nojanteeksi, joka kesäisin on kuivilla, mutta pari sataa kyynärää\netelämpänä juoksee tavallista levyänsä. Kyösti hengitti vapaammin. Kun\nhän vaan pääsi Lunkiin, kävisi hänen kyllä hyvin, sillä siellä hän\ntoivoi tapaavansa omaa väkeä.\n\nMutta yht'äkkiä hän pidätti kuultelemaan. Hän ei pettynyt; metsässä oli\nihmisiä ja vieläpä hyvin lähelläkin häntä. Epätietoisuus siitä olivatko\nhe vihollisia taikka maanmiehiä, tuskastuttivat nuorta hiihtäjää, sillä\nhän ei tietänyt odottaisiko hän siksi kuin he näyttäheysivät, vai\njatkaisiko hän matkaa. Vähän tuumittuansa valitsi hän jälkimmäisen ja\noli jo lähtenyt eteenpäin, kun mahdoton rytinä pakoitti hänen uudestaan\npysähtymään, tapahtui mitä tahansa. Pari laukausta kuului ja\npaukahduksesta päätti Kyösti, etteivät ne olleet suomalaisesta pyssystä\nkotoisin. Rytinä kasvoi ja viidakkojen lävitse, jotka tallaantuvat kuin\nheikot ruohot, riensi muhkea täysikasvanut koiraskarhu. Jos Kyösti\nolisi varmaan tietänyt metsästäjien olleen suomalaisia, olisi hän kyllä\nruvennut \"nallen\" kanssa otteluun, mutta nyt hänen täytyi hillitä\nmetsästysintoansa. Karhun matka kävi noin viisikymmentä kyynärää\nKyöstistä.\n\nMetsästäjät tulivat kohta otuksen perässä, ja nuorukaisen tarkka silmä\nhavaitsi heti, että ne olivat venäläisiä, osaksi kasakoita ratsastaen,\nosaksi jääkäriä suksilla. Nyt oli hänen tilansa vaikeampi, kuin silloin\nkun susi hätyytti häntä, sillä jos joku Venäläisistä olisi parempi\nhiihtämään kuin hän, saattoi hän, asioiden näin ollen, ottaa vapaudelta\nja ehkä elämältäkin jäähyväiset. Moittien ajattelemattomuuttansa siinä,\nettä hän salli uteliaisuuden vietellä itseänsä pysähtymään, kun hänellä\noli niin tärkeä asia ajettavana, lähti hän liikkeelle päästäksensä\npakoon, jos suinkin mahdollista oli. Mutta jääkärit olivat jo\nhuomanneet hänen. Onnettomuuden lisäksi tuli vielä se, että ryssien\njoukossa oli sama vanha jääkäri, jonka vartioittavaksi Kyösti oli\njätetty ja tämä tunsi oitis entisen vankinsa, vaikka oli matkaakin\nheidän välillänsä. Nähdessään Kyöstin, joka paollansa oli ukolle\nsaattanut parikymmentä nuuttaruoskan iskua, heräsi kiukku hänessä, ja\nhän vannoi verisesti kostavansa. Hän huusi sentähden muutamalle\ntoverilleen sekä parille kasakalle ja rupesi ajamaan nuorta Suomalaista\ntakaa. Venäläiset olivat hyviä hiihtäjiä, varsinkin tuo vanha jääkäri\nja voimansa avulla läheni hän yhä Kyöstiä.\n\nNiin oli takaa-ajoa kestänyt hetken matkaa, kun Kyösti yht'äkkiä näki\nedessään kaksi ratsastavaa kasakkaa. Hän hämmästyi mutta vaan hetkeksi.\nSeuraavana sekuntina teki hän jo uskaliaan käännöksen parin puun\nvälissä, ja sai siten vastassaan olleet kasakat sivullensa. He\nkannustivat ja suomivat hevosiansa ja koettivat parastansa päästä\nkyllin pian osaksi löyhän lumen lävitse, ja toisen onnistuikin lähetä\nniin, että hän jo nosti keihästänsä. Mutta Kyösti kumartui ja isku meni\nharhaan. Samaten kävi toisen kasakan luodin.\n\nNuori Suomalainen tarttui karpiiniin ja juuri kun kasakka sai irti\nheittoaseensa, joka oli tunkeutunut syvälle erään puun runkoon, ja\naikoi syöstä pakolaisen perään, ampui tämä. Luoti sattui hevosen\nrintaan. Haavoittunut eläin hirnui kivusta ja kaatui. Hiihtäessään\nhenkensä edestä eteenpäin, latasi hän äkkiä karpiinin uudestaan. Toisen\nkasakan luoti viilsi niin läheltä Kyöstin korvaa, että hän oli vähältä\nkaatua. Vastaukseksi sai kasakka suomalaisen luodin keskelle rintaansa.\nHänen kuolinvuoteensa oli valkea lumi.\n\nMutta vielä ei oltu vaarasta päästy. Päin vastoin se lähestyi yhä\nuhkaavampana, vanhan jääkärin muodossa. Kasakkain viivyttäessä Kyöstiä,\noli tuo vanha hiihtäjä tuntuvasti lyhentänyt matkaa itsensä ja\npakolaisen välillä. Ainoalla silmäyksellä oivalsi Kyösti tämän. Hän ei\nedes joutunut uudestaan lataamaan asettansa. Kasakoista vapautuneena\nalkoi hän hiihtää kahta hurjemmin. Vanha Venäläinen ponnisti voimiansa.\nPuhisten kuin kaksi höyryveturia kiitivät ajettu ja ajaja puiden\nvälitse, Kyösti tehden koukelmia sinne tänne, pettääkseen vainoojaansa,\nmutta tämä, joka jo luuli olevansa varmana saaliista, seurasi sitä\ntarkasti, ja vähensi vähitellen sitä väliä, joka eroitti hänen\npakolaisesta. Tämän huomasi Kyösti ja hän ponnisti voimiansa niin\npaljon kuin hän suinkin voi. Henki riippui hiuskarvasta.\n\nYht'äkkiä häneltä pääsi ilohuuto. Metsän harvojen puiden välistä\nhavaitsi hän joen ja toisella puolen tunsi hän selvästi Lungin\nrakennukset. Hän teki viimeisen ponnistuksensa. Venäläinen niinikään.\nKyösti kiiti rantamaa pitkin ja hänen piti juuri laskeman joelle, kun\nhän yhtäkkiä syöksähti päällensä pystyyn jäälle. Kun hän äkkiä nousi\nylös, näki hän että vasen suksi oli taittunut juuri jalkanahan edestä.\nInnollisesti himoten toiselle puolen jokea, oli hän päästänyt suksensa\nmenemään päin lumeen peittynyttä kiveä, jonka seurauksena oli sekä\nhänen kaatumisensa että suksensa menettäminen. Ryssä ilmestyi samassa\nrantaäyräälle. Salamana kiiti hän jäälle ja hurjalla äänellä huusi hän:\n\n\"Antaudu, kloppi, muuten minä ammun!\"\n\n\"Tuossa näet olenko minä kloppi!\" huusi Kyösti takasin ja heitti\nkarpiinin niin voimakkaasti, että se sattui jääkärin käteen, jonka\ntähden hänen pyssynsä putosi lumeen. Vanha Venäläinen päästi kovan\ntuskan ja raivon huudon ja töytäsi Kyöstin päälle, joka, odottamatta\ntätä, ei ennättynyt väistyä, vaan lankesi vihollisensa alle. Turhaan\nnuorukainen yritti päästä irti, väkevä Venäläinen piti häntä kiinni\nkurkusta toisella kädellään ja irroitti toisella suksea, sillä\nantaakseen vastustajalleen iskun, joka veisi hänen tainnottomaksi.\nRyssä huomasi, näet, sen olevan ainoan keinon, millä hän kokonaan saisi\nnuoren vastustajan valtaansa.\n\nPurskahtaen pilkkanauruun ja raivoisasti huutaen heilutti hän\nirtisaamaansa suksea Kyöstin ylitse. Suomalainen luuli viimeisen\nhetkensä tulleeksi ja antoi sielunsa Jumalan huomaan. Mutta isku ei\npudonnutkaan. Sen sijaan kaatui Venäläinen luodista, jonka oli ampunut\ntoinen kahdesta Suomalaisesta jääkäristä, mitkä otolliseen aikaan\nolivat saapuneet rantaan. Ainoasti muutama heikko ja korahtava\nhengenveto ja kaikki oli lopussa.\n\nSuurimmalla ponnistuksella jaksoi Kyösti nousta ylös. Hänen koko\nruumiinsa oli mielestään ruhjottu rikki, ja kun hän perästäkin\njääkärien avulla pääsi jaloilleen, pysyi hän tuskin pystyssä. Ryssän\nluja isku hänen kurkkuunsa teki vielä hänelle kipeätä.\n\nSittekuin hän oli puhunut käheyksestänsä ja ilmoittanut tahtovansa itse\njättää kirjeen Cronstedtille, sekä vastannut niihin kysymyksiin, joita\nhänelle tehtiin aamullisen taistelun johdosta, vietiin hän, niinkuin\nylempänä kerrottiin, alipäällikön luo.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi Cronstedt, sittekuin hän oli lukenut\nAdlercreutzin kirjeen, \"meillä on täysi vapaus tehdä mitä tahdomme.\nAdlercreutz kirjoittaa kirjeen lopussa näin: Jos tahdot rynnätä\nvihollisen päälle, niin tee se, jos et tahdo, niin vetäydy takasin\nPaavolaan. Minä olen nyt kutsunut teidän kokoon, kuullakseni mitä\nmieltä te olette, ja minä olen varma siitä, että te perustatte\nlausuntonne rakkauteenne isänmaahamme\".\n\nMutta upseerit huusivat yksin äänin:\n\n\"Taisteluun, taisteluun!\"\n\nKun huudot olivat hälvenneet, sanoi ukko Lode.\n\n\"Jos me nyt hiipisimme pakoon, kun toverimme hiljan Siikajoella\nosoittivat, mihin he kelpaavat, silloin me ansaitsisimme koko Suomen\nkansan pilkkanaurun ja häpäisemisen. Ei, tapelkaamme, eversti; se on\nainoa, jota pyydämme, ja minä olen varma siitä, että joka mies koko\narmeijassa toivoo taistelua\".\n\n\"Niin, sen minä takaan\", sanoi Gregori Tigerstedt jalolla ylpeydellä.\n\n\"Minä myös\", vakuutti Aminoff.\n\n\"No niin\", sanoi Cronstedt, \"se into, joka elähyttää teitä, hyvät\nherrat, takaa, että me saamme voiton. Eteenpäin siis, ja suokoon Jumala,\nettä Siikajoki ennen auringon laskua on saanut kaksoisveljensä!\"\n\nKaikuva hurrahuuto kaikkien upseerien huulilta oli vastauksena\nCronstedtin puheesen. Tämä ilonosoitus ilmoitti sotamiehillekin, että\njotakin outoa oli tapahtunut, jonka tähden heitä kokoontui\npäälliköitten ympärille saamaan tietoa uutisesta. Tietysti ei tarvitse\nsanoakaan, että sitä tervehdittiin suurella riemulla. Jokaisessa\nmiehessä paloi halu tehdä urotöitä.\n\nKun Cronstedt ohjasi kulkuansa joelle päin, esti hänen menoansa\nnuorukainen, joka hengästyneenä juoksi häntä vastaan. Se oli Kyösti.\nVaivoista ja kärsimisistä ei enään näkynyt jälkeäkään. Tuli paloi kuin\nennenkin hänen kauniissa silmissään ja hänen liikkeistänsä saattoi\nhelposti nähdä että hän oli saanut entisen jäntevyytensä.\n\n\"Kuulepas\", sanoi Cronstedt katsoen tarkasti nuoreen hiihtäjään,\n\"sinäkö kirjeen Adlercreutziltä toit?\"\n\n\"Niin\".\n\n\"Minulle on kerrottu että sinua ajettiin takaa ja että sinä joen jäällä\njouduit vainoojiesi käsiin\".\n\n\"Jos ei sukseni olisi mennyt poikki, ei ryssä milloinkaan olisi saanut\nminua kiinni\", vastasi Kyösti rohkeasti ja vieläpä vähän\npikastuneenakin.\n\n\"Mitä sinä tahdot?\" kysyi Cronstedt äkkiä.\n\n\"Antakaa minulle kivääri ja sallikaa minun myös päästä taisteluun. Minä\nolin mukana aamullisessa ottelussa, joka kesti kolme kokonaista\ntuntia\".\n\n\"Vai niin. Sitte sinä olet jotenkin tottunut luotien vitinään\".\n\n\"Minä olen varsin tottunut\", oikasi Kyösti ja katsoi Cronstedtiä\nsyvälle silmiin. \"Sitä paitsi\", jatkoi hän matalammalla äänellä, \"on\nvaarini haavoitettuna ja vankina pappilassa. Minä tahdon pelastaa\nhänen, ja onhan se helppoa, jos me voitamme tänään. Muuten hän\nvarmaankin viedään Siperiaan, ja se olisi hirmuista\".\n\nKyöstin yksinkertaiset sanat liikuttivat Cronstedtia. Hetken\ntuumittuansa sanoi hän, laskein ystävällisesti toisen kätensä nuoren\nSuomalaisen olalle:\n\n\"Mene hankkimaan itsellesi mitä tarvitset taistelua varten. Sinä näytät\nurhealta ja semmoisia poikia minä tarvitsen tänä päivänä, sillä minä\naion vaatia Venäläisiä semmoiseen leikkiin, jota eivät he vähällä\nunhota\".\n\nKyösti juoksi pois, eikä kulunut pitkää aikaa, ennenkuin hän oli\npuettuna jääkärin pukuun. Tämä taistelutapa oli hänelle mieluisinta ja\nsentähden hän valitsi sen. Sitä paitsi oli hänestä mukavampata, käydä\nvapaana ja irtanaisena etupäässä, kuin olla ahtaassa kolonnassa, jossa\nhänen mielestään varmaankin oli tilanpuute.\n\nHän joutui Savon jääkäreihin.\n\nHäntilällä, neljänneksen penikulmaa Lungin pohjoispuolella joen\nläntisellä rannalla, pidättyi Cronstedt uudestaan ja järjesti joukkonsa\nseuraavalla tavalla:\n\nOsasto jaettiin kahteen kolonnaan; kumpaisellekin annettiin kaksi tykkiä\nmukaan. Läntisen kolonnan, jota johti everstiluutnantti Christiernin, ja\njohon kuului Savon ensimmäinen ja toinen jalkapataljoona, Savon kolmas\nja Karjalan ensimmäinen jääkäripataljoona, piti menemän jäätä pitkin\nSiikajoen poikki kirkkoa kohden. Oikean kolonnan, jonka päällikkönä oli\neverstiluutnantti Aminoff, ja johon kuului Savon kolmas ja neljäs\njalkapataljoona, Savon neljäs ja karjalan toinen jääkäripataljoona, oli\nkäsketty idästä päin hyökkäämään Revonlahden kirkolle, jonka ympärille\nVenäläiset olivat asettuneet, erään nuoren Häntilän talonpojan\nkertomuksen mukaan. Katkaisemaan Venäläisiltä palausmatkaa Siikajoelle\nlähetettiin majuri J. H. Furumark kahdella jääkäripataljoonalla joen\nvanhaa laskua ylöspäin. Jokaisen kolonnan edessä hiihteli suksilla\nvarustettuja jääkäriä, ja niiden joukossa, mitkä kulkivat Christierninin\nkolonnan edellä, jota Cronstedt itsekin seurasi, oli Kyösti.\n\nNyt muutama sana Bulatowin asemasta.\n\nHäntilän miehen kertomus Venäläisten asemasta oli varsin väärä, muttei\nkuitenkaan muuttanut Cronstedtin järjestelmää. Kun Bulatow sai tiedon\nSuomalaisten lähestymisestä, ei hän suostunut vetäytymään Raaheen päin,\nniinkuin hänen useat upseerinsa ehdoittivat. Hän tahtoi nyt\nehdottomasti sotia, siitä syystä että hän perin pohjin halveksi\nvihollisiansa, joita hän luuli helposti voittavansa, koskeivat he\nmilloinkaan ennen olleet häntä todella vastustaneet, ainakaan niin,\nettä siitä suurin kannattaisi puhua, muistamatta kuitenkaan etteivät he\nsaaneet ryhtyä taisteluun. Kun hän sitä paitsi luuli, että Kettuselle\nlähetetty Garnault, Adlercreutzin joukon karkoitettuansa, heti\nrientäisi hänen avuksensa, oli hän varsin varmana voitosta. Hän\nasettui, nelikulmioon eräälle metsäiselle kunnaalle rakennetun pappilan\ntaakse ja molemmin puolin ja varsin toiselle rannalle kuin oli\nilmoitettu. Hänellä oli kolme vankkaa jalkapataljoonaa, jääkäriä, kaksi\nplutoonaa husaaria, viisikymmentä kasakkaa sekä kaksi kanuunaa ja kaksi\nhaubitsia, yhteensä vähän enemmän kuin 1,500 miestä. Niistä lähetettiin\njään poikki yksi komppania jalkaväkeä, joka varustui kirkkopihalle.\n\nKello kahdeksan aikaan aamulla 27:nä päivänä huhtikuuta olivat\nSuomalaiset valmiina ryntäämään vihollisen päälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolonnat olivat järjestetyt yhteistä rukousta pitämään. Soittokunta\nsoitti tuon juhlallisen virren \"Meidän linnam' on Jumal taivaast\", ja\nkun rummut jokaisen värsyn perästä päristivät säestyksen, koski\njokaiseen tämän pyhän toimituksen juhlallisuus. Varsinkin oli Kyösti,\njoka ei milloinkaan ennen ollut nähnyt eikä kuullut semmoista, syvästi\nliikutettu. Hänen sydämeensä tunki outo, selittämätön tunne ja sykki\nniin kovasti, muttei kuitenkaan levottomasti, että hän selvään saattoi\ntuntea sen säännölliset tykähdykset. Minne hän loi katseensa näki hän\nvaan vankaita katseita, mutta surua ei näkynyt merkiksikään soturien\nmuodossa. Kaikki näytti henkivän riemua ja voiton toivoa vihatuista\nvihollisista. Runeberg sanoo erinomaisen kuvaavasti tervehdyksessään\nGregori Tigerstedtille tämän taistelun viidentenäkymmenentenä\nvuosipäivänä:\n\n    \"Se hetki oli ikimuistoinen\".\n\nAjetut ikäänkuin metsän otukset pitkin Suomen talvisia tienoja, saivat\nhe vihdoinkin pisättyä, nämät miehet, joiden vihan ja inhon kyyneleet\npolttivat syvemmältä ja katkerammin kuin painetin haavat. Vihdoinkin\nsaivat he siis astua vihollisensa eteen, eikä koko joukossa löytynyt\nainoatakaan miestä, joka silmänräpäystäkään olisi epäillyt voitosta,\nsillä jokainen oli lujasti päättänyt ennen kaatua kuin paeta. Ja\nsemmoista joukkoa, joka tämmöisillä päätöksillä menee taistelemaan\nisänmaansa edestä, saattaa tuskin mikään voima voittaa.\n\nSittekuin Kyöstin katseet olivat liitäneet kolonnien ohitse,\npidättyivät ne everstiin, joka Loden, Aminoffin ja Cristierninin\nympäröimänä seisoi saarnamiehen vieressä tuon valtavan neliön\nkeskuudessa. Cronstedtin katseet, samoin kuin hänen paljastettu\nmiekkansakin, olivat käännetyt maahan. Kerran hän nosti silmänsä ylös\nja sattumalta kääntyivät ne nuoreen Suomalaiseen. Kyösti näki että\neversti katseli häntä tutkivasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut\nlukea nuorukaisen sydämessä oliko hän valmis kangistumaan kylmälle\nhangelle. Mutta nuorukaisen katse oli levollinen. Häntä eivät enää\nkauhistuttaneet tummat tykkien suut, jotka nyt äänettöminä katselivat\nlumitannerta, minkä ne pian Venäläisten verellä punastivat.\n\nSelvinä kaikuivat saarnamiehen sanat koko joukolle, ja niiden kaiku\ntunki pitkälle metsään, jossa pohjolan talvivieraat, joko lauloivat\nlumisien kuusien oksilla taikka, uteliaina näkemään mitä tuossa\nmustassa neliössä tapahtui, kiertoteitä osaksi puusta puuhun, osaksi\nhankea pitkin, lähestyi kolonnia niin paljon kuin niiden suuri\nvarovaisuus sitä myönsi. \"Isä meidän\" ja \"Herran siunaus\" valuivat kuin\nkesän kukkaistuoksu talven kylmään ja kun \"Amen\" lujalla ja selvällä\näänellä lausuttiin, valtasi montaa karkeata soturia ainoa ajatus:\nedessään oleva verinen työ.\n\nTaas kaikuivat soiton säveleet. Kolonnat järjestettiin ja liikkeelle\nlähdettiin määriteltyjä teitä. Tykit ajettiin kirkolle, josta\nvenäläinen komppania luotia lähettämättä ja saamatta vetäysi\npääjoukkoon. Huimaavalla hurrahuudolla ja murhaavassa kartessitulessa\nsyöksyi vasen kolonna hiihtäjiensä jälissä pappilaan ja hyökkäsi\nvenäläisten joukkojen päälle.\n\nTunne, minkä Kyösti nyt tunsi, lentäessään rantaa ylöspäin museetti ja\ntykinluotien tanssiessa hänen ympärillään, oli varsin toisenlainen,\nkuin se, jota hän oli aamulla tuntenut. Silloin oli pimeä eikä hän\nhuomannut kaatuneitten eri asemia. Nyt hän näki yhden toverin toisensa\nperästä kaatuvan maahan. Hänen takanansa töytäsi taaja kolonna\nylöspäin. Maa vapisi; irtain lumi pyöri pilvinä ympärillä ja teki usein\nsangen vaikeaksi nähdä lähimpiäkään esineitä. Mutta viipymättä\nriennettiin eteenpäin, huolimatta niistä isoista aukoista, joita\nvihollisen kartessit tekivät Suomalaisten taajoissa kolonnissa. Kyösti\njoutui myös tähän raivoavaan myrskyyn. Hän tuskin tiesi mistäkään\ntuossa tavattomassa sekasorrossa, joka nyt valtasi, kun taisteltiin\nmies miestä vastaan. Miekat, painetit ja pistoolit kiilsivät yhtenä\nainoana, äärettömänä sekaisuutena hänen silmissään; rumpujen päristävä\ntärinä, torvien soitto, tykkien pamahdukset ja pyssyjen pauke, yhdessä\nhaavoitettujen ja kuolevien tuskan huutojen kanssa muodostivat\nsemmoisen säveleen, että vanhoja, tottuneitakin soturia väristytti.\nMitä Kyöstin silloin sopikaan tuntea!\n\n\"Pelkäätkö, poika\", huusi vanha sotamies työntäessään painetin\nviholliseen. \"Tee niinkuin minäkin, niin kyllä siinä pian leikkiin\ntotut\".\n\n\"Minä en pelkää\", vastasi Kyösti miehevästi, \"sen saatte nähdä!\"\n\nSanasta hän heti ryhtyi tekoon ja järjestyksettä iski ympärilleen\nvuoroin tukilla ja painetilla, että vihollisia kaatui joka taholle. Ei\nkestänyt kauvan ennenkuin hän oli raivannut itselleen tien sille\nulkohuoneelle, jossa vanha Niilo pidettiin vankina. Hänen voimansa\npaisuivat kahdenvertaisiksi, kun hän huomasi Venäläisten soturien\nkantavan haavoitetuita pois. Lujalla iskulla kaatoi hän soturin, joka\noli ovella, ja kuuden jääkärin etunenässä ryntäsi hän sisälle. Taistelu\ntuli pitkäksi ja hurjaksi, sillä Venäläiset puolustausivat raivoisesti.\nKyöstillä oli verta vuotava haava vasemmassa käsivarressaan ja oikeassa\njalassaan, vaan hän ei tuntenut mitäkään kipua. Hän ei nähnyt kuinka\nmonta vihollista hänellä oli tiellään, hän vaan löi, ja löi niin\nhurjasti, että hän vähässä aikaa oli särkenyt kolme kiväärin tukkia\nsäpäleiksi. Nyt ei hänellä ollut muuta asetta kuin paljas painetti ja\nse oli Kyöstille varsin outo käytettävä.\n\nYht'äkkiä syntyi levotonta liikettä pappilaan ahdistetuissa\nVenäläisissä.\n\n\"Kas\", huusi muuan savolainen jääkäri, \"vihollisen toinen kolonna on\nsaanut jäniksen passin käteensä; se pakenee. Hurraah! Käykää päälle!\"\n\nJäljellä olevat ryssät vetäysivät kokoon peljästyttävään neliöön.\nBulatow oli itse myös siinä. Hänen suuttumuksensa, kun hän näki\nGarnaultin varsin lähellä uskaltamatta lähestyä, purkausi useaan\nhurjaan kiroukseen. Hän ei nähnyt, että syynä Garnaultin\ntoimettomuuteen oli majuri Furumarkin marssi vanhaa joenpohjaa myöten.\nGarnault piti varman epävarmaa parempana ja kadotettuansa yhden\nhaubitsinsa, peräytyi hän. Bulatow sai siis turvautua vaan itseensä.\nVoitto, sen hän näki jo menneeksi, mutta hän päätti ainakin pelastaa\nkunniansa ja taistella viimeiseen kykyynsä asti. Hän tappeli itse kuin\nhalvin sotamies ja sai monta pahaa haavaa.\n\nSill'aikaa oli Kyöstin seuranensa onnistunut karkoittaa Venäläiset\nheidän äkkipikaa laitetusta sairashuoneestansa, pimeästä ja kylmästä\nhuoneesta, jossa sairasraukat makasivat osaksi kurjilla olkilyhteillä,\nosaksi nihkeällä maalla.\n\n\"Tiesinhän minä, että sinä olet urhokas poika\" huusi vanha Niilo\ntemmaten käteensä jonkun vihollisen kiväärin. \"Onko täällä ketään, joka\noli mukana Porrassalmella 13:na päivänä kesäkuuta ja muistaa sen\npäivän. Hurraah! Nyt on ryssä samassa pinteessä!\"\n\n\"Minä olin mukana, minä olin mukana\", kaikui useasta rivistä ja moni\nharmajapäinen soturi hymyili ylen tyytyväisenä, kun häntä kuumimmassa\ntaistelussa muistutettiin tästä kunnian päivästä, jonka kokonaan\nratkaisivat savolaiset painetit. Kehä näitä vanhoja urhoja kokoontui\nNiilon ympärille, ja heidät nähdessään sai Niilo-ukko uutta intoa ja\nrohkeutta. Hänen silmänsä säihkyivät kuin nuoruutensa päivinä ja\nmelkein yhtä lujasti tarttui hän aseesen.\n\n\"Nyt me tanssimme saman tanssin kuin Porrassalmella ja Keltin\nmaakuopilla\", huusi hän ja ryntäsi erinomaisella vilkkaudella\nVenäläisten päälle. Ahdistettuina yhä pienemmälle alalle kävi heidän\nvastustuksensa heikommaksi joka minuutti. Suomalaisten rautavanne kävi\nyhä taajemmaksi suljetun kolonnan ympärille.\n\nKyösti, joka oli joutunut Niilosta erilleen, taisteli kuin todellinen\nurho, vaikka edelliset ponnistukset melkoisesti olivat häntä\nheikontaneet. Mutta yht'äkkiä tuntui kuin hän olisi saanut kaiken\nentisen voimansa; hän hyökkäsi venäläisen lipunkantajan päälle, joka\nvielä miehuullisesti vastusti Suomalaisia.\n\n\"Ah, jos voisin valloittaa tuon lipun\", ajatteli nuorukainen. \"Minä\nkoetan\".\n\nKun Venäläinen näki Kyöstin hoikan vartalon, levisi kamala ja samalla\npilkallinen hymy hänen huulilleen. Mutta hän sai pian ruveta\najattelemaan toisin, kun Suomalainen jo kahdesti oli lävistänyt hänen\nkäsivartensa, jolla hän lippua piteli. Estääksensä lipun joutumasta\nvoittajan käsiin, teki vihollinen ankaran ponnistuksen reväistäksensä\nlipun irti tangosta. Hän paljasti samassa varomattomasti rintansa, ja\nsalaman nopeudella työnsi Kyösti painettinsa siihen ja tempasi käteensä\njo puoleksi repaleisen lipun. Kun Venäläiset näkivät lippunsa\nSuomalaisten vallassa, heikkoni heidän uhkarohkeutensa melkoisesti.\n\n\"Hyvin, poikani\", huusi vanha Niilo. \"Semmoista urhotekoa ei ole kukaan\nmeidän suvussamme vielä tehnyt. Sen pitää -- -- --\".\n\nUkko ei ehtinyt edemmäksi; luoti tunki vanhuksen rintaan ja katkasi\nhänen puheensa. Kyösti riensi hänen luoksensa ja ehti ajoissa saamaan\nukon viimeisen huokauksen.\n\n\"Minä kuolen voitossa\", kuiskasi vanhus heikolla äänellä. \"Säilytä\nlippu tarkasti. Jumala siunatkoon sinua. Taistele -- -- aina -- ur\n-- -- holli -- sesti -- -- Suo -- men -- -- ede -- -- --\".\n\nSiihen loppui ukon voima. Vahva verivirta, joka juoksi hänen suustansa,\nvei hänen henkensä mukanaan.\n\nKyösti näki ettei tässä ollut aikaa huokauksiin ja valituksiin.\nSynkkänä nousi hän vanhuksen ruumiin vierestä. Hän ei kuitenkaan voinut\nvastustaa tätä ajatusta, joka kaikkien muiden surullisten ohessa\nvastustamatta tunki hänen mieleensä:\n\n\"Jumalan kiitos; hän ei kuitenkaan joutunut Siperiaan\".\n\nVenäläisten voima oli murrettu. He autausivat voittajien armoille.\nPahasti haavoittunutta Bulatowia kohteli Cronstedt mitä lempeimmästi.\nPian sen jälkeen vaihetettiin hän Pyhäjoella vangittuun G.\nLöwenhjelmiin.\n\nTurha olisi kertoa sitä riemua, joka vallitsi Suomalaisten rivissä.\nVoiton ilo tuli vielä suuremmaksi, kun huomattiin kuinka pieni\nmieshukka oli. Väsyneet sotamiehet saivat lepoa ja virkistystä\ntarpeeksi.\n\nKun Cronstedt ratsasti riviä pitkin ja tuli sille paikalle, jossa\nKyösti istui maassa kuolleen Niilon pää helmassansa äänetönnä surren,\nettä hän nyt oli yksinä ilman turvaa ja kotoa, pidätti eversti ratsunsa\nja viittasi nuoren Suomalaisen tulemaan luoksensa.\n\n\"Kuulepas\", sanoi hän, \"minä näin että sinä tänään ensimmäisenä\nryntäsit pappilaan; mutta mikä riepu tuossa vieressäsi on?\"\n\n\"Se on venäläinen lippu\".\n\nCronstedtin katse kirkastui kauniisti kun hän edelleen kysyi:\n\n\"Oletko sinä valloittanut sen?\"\n\n\"Olen\".\n\n\"Mutta sinä olet haavoitettu, miksi et sidota haavojasi?\"\n\n\"Nämä pahimmat haavat sain lipusta taistellessani, mutta ne eivät\nensinkään tuskastuta minua. Sitä paitsi pitää minun pitämän huolta\nsiitä, että vaari ensin haudataan kristilliseen tapaan, sitte on kyllä\nvielä aikaa näiden naarmujen sitomiseen\".\n\nCronstedt loi nuoreen sotilaspoikaan salaamattoman ihailevan katseen.\nSitte sanoi hän:\n\n\"Sinä olet ansainnut kunniamerkin, poikaseni, ja sen sinä saat.\nTahdotko ruveta sotamieheksi?\"\n\n\"Tahdon mielelläni\", vastasi Kyösti riemullisesti. \"Vaari on nyt\nkuollut ja minä olen yksin maailmassa. Minäkin tahdon nyt vuotaa vereni\nisänmaani armaan Suomeni edestä\".\n\n\"No tästä hetkestä ruveten sinä kuulut meihin\".\n\n\"Hurraah! Eläköön Suomi\", huusi Kyösti heiluttaen kättänsä, ja\nympärillä olevat yhdistyivät tähän mielenosoitukseen. Hän sai itse\nkantaa valloittamansa lipun \"kunnia-asentoon\" asetettujen rivien\nlävitse, ja tämä, niinkuin hän myöhemmin useasti lausui, oli \"elämänsä\njuhlallisimpia hetkiä\".\n\nSamana päivänä haudattiin vanha Niilo Revonlahden hautausmaalla\nentisten Porrassalmilaisten toveriensa ja Revonlahden asukkaiden läsnä\nollessa. Liikutusta nähtiin jokaisen kasvoissa, ja kun Cronstedt lausui\nmuutaman soturimaisen tervehdyssanan vanhuksen haudalla sekä pyssyjen\nlaukauksen viimeinen tervehdys eläviltä kuolleelle oli kaikunut,\nnähtiin kyyneleitä usean silmissä. Ja kun viimeinen sotamies oli\npoistunut, oli Kyösti vielä yksin haudalla. Mutta rumpu kutsui ja hänen\ntäytyi poistua. Ennen lähtöänsä ajatteli hän kuitenkin itsekseen ja\nhänen ajatuksensa pukeusivat seuraaviin puoliäänisiin sanoihin:\n\n\"Minä tahdon kuolla saman kuoleman kuin hekin Suomen edestä\".\n\n\"Oikein, poika\", kuului ääni Kyöstin takaa ja kun hän kääntyi,\nkohtasivat häntä Antti Kettusen puoleksi iloiset, puoleksi suruiset\nkatseet sekä Katrin kyyneleiset kasvot.\n\n\"Oikein! Niin ajattelee jokainen kunnon Suomalainen\", jatkoi Antti ja\ntarttui Kyöstin käteen. \"Jumala olkoon kanssasi!\"\n\n\"Minä otan kastellakseni Niilon hautaa ja tuon joka sunnuntai sille\nvereksiä kukkasia\", sanoi Katri hymyillen Kyöstille.\n\nNuorukainen ei voinut vastata mitään; hän oli niin tunteidensa vallassa\nniiden tapauksien johdosta, jotka muutamassa päivässä olivat häntä\nkohdanneet. Hän pudisti lämpimästi Antin ja Katrin käsiä ja riensi\nnopeasti pois. Kyösti ei saanut kuolla taisteluissaan isänmaansa\nedestä, kuinka hän kuolemaa etsikin. Virran sillalla sai hän pahan\nhaavan, mutta parani pian ja oli jo Oravaisissa ensimmäisinä. Siellä\noli hän vähältä joutua vangiksi, mutta hänen pelasti tuo vanha\nkarjalainen jääkäri, jonka kanssa hän oli tutustunut Adlercreutzin\nosastossa yöllisessä hyökkäyksessä Kettuselta. Vaarallisesti\nhaavoitettuna ei hän saattanut seurata armeijaa enään.\n\nKun Antti sai kuulla, mikä kohtalo oli tullut nuoren vänrikin osaksi,\nsillä siihen arvoon oli Kyösti ylentynyt, nouti ukko hänen luoksensa.\nKatri hoiti häntä mitä suurimmalla hellyydellä, ja sodan loputtua tuli\nhän, joka salaisuudessa jo kauvan oli rakastanut tuota urheata\nsotilaspoikaa, hänen vaimoksensa, jonka jälkeen Kyösti sai appensa\ntalot hoidettavikseen.\n\nRauhaisina kesäiltoina oli hänellä usein tapana istua Niilon haudalla\nja pojilleen kertoa kohtaloitansa. Hän sanoi silloin aina, kun hän oli\nkertonut jotakin vaarallista tapausta:\n\n\"Kyllä siitäkin tapauksesta oli paha selvitä ja kyllä sekin vaikea oli,\nmutta en minä milloinkaan ole pahemmassa pulassa ollut, kun viedessäni\nAdlercreutzilta Revonlahdella kirjettä Cronstedtille\".\n\n\n\n"]