[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhQRZEUazegpjnl_pwrvstQjmq5PUx12TxYSaCGU__Y4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},448,"Tunturikoski","Onkel Adam (oik. Wetterbergh, Carl Anton)",1804,1889,"448-onkel-adam-tunturikoski","448__Onkel_Adam__Tunturikoski","Jemtlantilainen kertomus","romaani",[],[],"fi",1856,1881,22497,136436,false,31958,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Tunturikoski: Jemtlantilainen kertomus\" by Onkel Adam is a fictional narrative likely written in the late 19th century. The story revolves around the life and challenges of the inhabitants of a remote region in Jemtlann, focusing on themes of nature, hardship, and interpersonal relationships. Key characters include a middle-aged woman named Brita, whose husband Juho has recently passed away, and their son Olli, who shows determination to take care of their home and family in the face of adversity.  The opening of the narrative sets a vivid scene in the chilly, mountainous landscape surrounding a small, restless lake fed by a lively river. Brita, worried about the potential dangers faced by her husband on his journey, engages in domestic tasks while awaiting his return. The atmosphere is thick with tension and emotion, particularly highlighted by Olli’s growing maturity as he grapples with the loss of his father. As events unfold, the family’s affections and fears become clear, foreshadowing the struggles they will face as they navigate their new reality without their patriarch. The beginning effectively mixes descriptive nature settings with deep emotional currents, drawing readers into the lives of its characters. (This is an automatically generated summary.)",[],230,"Jemtlantiin sijoittuva kertomus kuvaa elämää karussa tunturiluonnossa ja pienen uudisasunnon asukkaiden kohtaloita. Teos yhdistää jylhät luonnonkuvaukset inhimilliseen draamaan, jossa seurataan perhesuhteita ja menneisyyden tapahtumia tunturivirran äärellä.","Onkel Adamin 'Tunturikoski' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 448.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TUNTURIKOSKI\n\nJemtlantilainen kertomus\n\n\nKirj.\n\nONKEL ADAM [Carl Anton Wetterbergh]\n\n\nSuomennos.\n\n\n\nTampereella,\nEmil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1881.\nEmil Hagelberg'in kustannuksella.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nTuntureilla\nOppi ja elämä\nKjell Kjellsson ja hänen lapsensa\nKosken Anna\nTestamentti\nJemtlantilaiset häät\nHuvimatkailija\nKodeissa\nKaksikymmentä vuotta jälkeenpäin\n\n\n\n\nTuntureilla.\n\n\nSuvella on tuo pieni järvi levoton; olkoon miten tyyni tahansa, niin\npyörteilee vesi sen pohjalla ja pinnalla, sillä järvi oikeastaan ei ole\nmikään muu kun suvantopaikka tunturivirrassa, joka silloin tällöin\npaisuu sen mukaan kuin lumi sulaa ylhäällä kukkuloilla tahi usvaa\njähmistyy harmaiden kivien syviin pintoihin ja sirisee alas halkeamiin.\nSilloin liikkuu jälleen vesi ankarammin; mutta milloinkaan se ei ole\noikein hiljaa paitsi taimelta, kun vesi jäätyy melkein pohjia myöten ja\nlepää vakavana ja hiljaisena, kuolleena ja kylmänä kuin vanha mies,\njoka täydellisellä levolla kokee sovittaa kaikkia niitä hullutuksia,\njoita hän on tullut tehneeksi vireänä ollessaan. Kuitenkin näyttää tuo\npieni järvi talvella melkein ystävällisemmän näköiseltä kuin suvella,\njolloin se näyttää lähes mustalta; sen vaikuttaa osaksi sen alituinen\nliike ja pienet katkonaiset laineet, osaksi sen ylt'ympäri kiertävä\nmelkein musta havu-metsä, joka kuvastuu järven veteen. Tuolla ylhäällä\ntuntureilla, maan loppukohdilla, näkee kasvikunnan köyhyyden, samoin\nkuin nähdään suurinta ihmisellistä kurjuutta yhteiskunnan alimmissa\nkerroksissa. Täällä nähdään kuusia, jotka sammaleisina ja vanhoina,\nvaivaskasvuisina typistyneine oksineen ja murtuneine kuorineen seisovat\nja kerjäävät lämmintä ja kevättä, ja pienen pieniä koivuja, jotka ikään\nkuin kauniit kerjäläislapset kapuilevat esiin tunturiroukkioiden\nväliltä, kurottavat hienoja oksiansa aurinkoa kohden ja rukoilevat:\n\"hyvä herra, anna meille vähän kullastasi!\" Tuollainen kasvullisuus\npeittää koko someroisen tunturiseudun tuon pienen järven ympärillä,\nainoastaan yhdellä kohdalla näkyy aukea paikka ja siinä on pieni tupa;\nse on uudisasunto.\n\nNyt oli yö, tyyni ja juhlallinen talviyö. Lietunturia ja Norjaa kattaa\ntuolla ylhäällä kirkas, lempeä valo: se on revontulien loisto; se on\nhiljaista ja tyyntä, tähdet vilkkuvat sen lävitse ikäänkuin ne olisivat\nhopeaharson takana, ja kuitenkin on niin valoisa, että voi nähdä\npienimmänkin esineen. Etenkin jääkiteet välkkyvät oivallisesti; pieni\njärvi ja puiden latvat säteilevät ikään kuin ruusutimantit tuossa\nlumoavassa valossa ja tuolla korkealla pään päällä aivan lähellä\nnäyttää leijuilevan ilmassa lumikupooli juuri kuin väsymättömäin käsien\nkannattamana; se on eräs tunturihuippu, johon on tältä paikalta kaksi\npenikulmaa, -- sillä tavalla pettävät silmät etäisyyden suhteen, kun ne\neivät ole tottuneet tunturiseudun luontoon. Tuvan ainoasta pienestä\nakkunasta loistaa valo kirkkaasta liekistä, joka palaa liedellä; tuo\nloiste tekee kummallisen seoituksen noille kiiluville tähdille ja\nihanille revontulille, jotka johtuvat taivaan korkeimpaan kohtaan ikään\nkuin liehuvilla silkkiköynnyksillä verhoillut hopeapylväät. Tuo\npunertava valo tuvan akkunasta vilkahtelee niin huolellisena puiden\nvälillä noiden suurten taivaalla loistavien valojen suhteen, juuri kuin\nihmisen himmeät ajatukset verrattaessa niitä Jumalan omien ajatusten\nselkeyteen.\n\nTuvan matalasta savutorvesta tuli savua, sillä huoneessa paloi muutamia\nhyviä \"kuivia juuria\" liedellä ja \"vuolukivi,\" s.o. pata tästä\nkivilajista Handöl'in vuolukivilouhoksesta, riippui sangastaan sitä\nvarten laitetulla vivulla valkean päällä. Lieden edessä istui\nkeski-ikäinen nainen puhtaine ja kauniine muodonpiirteineen,\njommoisilla jemtlantilaiset talonpoikaisnaiset ovat merkityt.\nRehellisyys, uskollisuus ja urheus esiytyi noissa sinisissä silmissä ja\nuljuus näkyi kirjoitettuna tuohon valkeaan otsaan ja kuvautui pyöreiden\nhuulien kaarevuudessa. Nainen, minä sanon, oli kuitenkin jo\nneljänkymmenen vuoden ikäinen ja siis oli nuoruuden sekä ensimäinen\nihanuus että kukoistus käynyt lopulleen; sillä kovassa ilmanalassa\nkovettuvat myöskin muodot; mutta kuitenkin näkyi jäljellä olevan vielä\njotakin nuorenmoisuutta: sitä ilmestyi katsannossa, joka on viimeinen\nkauneuden hengettären turvapaikka, kun hän muuttelee, viimein varsin\npois paetakseen.\n\nTuo hyvä nainen istui siinä puuropatansa ääressä; tämä oli ainoa, joka\npiti yllä keskustelua puhkinallansa, sillä nainen oli yksinänsä, jos ei\noteta lukuun yhtä paria vuohia, jotka nurkasta häkkinsä takaa pistivät\nesiin päitänsä ja pitkäkkäisillä silmillänsä tarkastelivat\nliesivalkeata sillä aikaa, kun yksi vuona, joka käveli vapaana\nhuoneessa, silloin tällöin käyskenteli edes ja takaisin ja kiipeili\nvuoteisiin ja pöydälle sekä yritti päästä laudalle, jossa virsikirja\noli karstojen ja kopan vieressä, missä karvat säilytettiin.\n\n\"No, Piiro! annapas olla, hyi, kun sinä olet ilkeä!\" nuhteli nainen.\n\"Vartoohan vaan siksi, kun Olli tulee kotiin, silloin saat sinä _oman_\nherrasi, no, joudupas alas sieltä!\"\n\nVuona totteli, vaikka vastahakoisesti, jonka se parhaiten osoitti\nsillä, että se pian uudestaan yritti kiivetä ylös korkeuteen, joka\nharjoitus erittäin näytti huvittavan sen nuorta luonnetta.\n\n\"Eilen oli ankara ilma,\" kertoi nainen, \"saanhan nähdä ...\nkeskiviikkona he kulkivat Levanger'ista ja torstaina lähtivät he\nKoululta, eilen olivat he tunturilaaksoissa; sillä he eivät kulkeneet\nsuoria teitä... Niin, matkaviskaalit nyt tulevat tähän maahan ja\nmenettelevät täällä aivan kuin 'tuolla etelässä,' hm, he eivät tiedä,\nettä meillä ovat omat tapamme täällä maassa ja poikani kyllä varoo\nitsensä, -- niin aina, hän on niin viisas kuin itse Kjell Kjellsson,\nniin rikas kuin hän onkin ... kunhan vaan hän ei olisi joutunut nyt\nmihinkään onnettomuuteen.\"\n\n\"Tänä iltana on muuten kaunis ilma, mutta varmaankin on nyt kylmä,\"\nlisäsi hän, kun hän ensin oli puhellut läven akkunan jäähän; \"mutta ei\nJuho palele eikä Ollikaan, sillä vuohennahkaiset vaatteet ja jalkineet,\njotka minä laitoin, ovat kyllin lämpimät. Oi, jospa voisi hankkia\nJuholle koirannahkaiset turkit; minä tiedän, että Kjell Kjellsson\nkasvattaa niin paljon koiria saadakseen nahkoja, että hän kyllä voisi\nantaa Juholle turkin aineet; mutta sitä tehdäkseen hän on liiaksi\nsaituri, Kjell ... rikas Kjell Kjellsson Nordhallissa, niin aina.\"\n\n\"Hm, jospa he nyt tulisivat!\" oli nainen sanonut jo kumminkin\nparikymmentä kertaa puuroa keittäessään, eivätkä he olleet kuitenkaan\nvielä tulleet, vaan tuon äkäisen puuropadan täytyi nostaa pois tulelta;\nmutta juuri silloin kuului lumi narisevan ja kellot hiljaisesti\nhelisevän, ja katsohan, tuolla järvellä tuli kaksi paria satuloittuja\nhevosia, joista kaksi kantoi ratsastajaa, toinen suurta ja toinen\npientä, toisilla oli muuta kannettavaa.\n\n\"Tuollahan he ovat,\" huudahti vaimo itseksensä ja hypähti ylös;\n\"Jumalan kiitos .... Jumalan kiitos! minä pelkäsin niin tunturimyrskyä\neilen; Herra Jumala, semmoisilla matkoilla saattaa tapahtua paljon\npahaa ihmisille, jotka ovat ulkona.\"\n\nViimein pysähtyi ratsasmatkue tuvan edustalle, mutta ei kukaan tullut\ntupaan; sillä ensin täytyi tavarat ottaa alas ja viedä puuvajaan.\n\nVaimo meni sillä aikaa ulos; mutta hän näki siellä vaan yhden Kjell\nKjellssonin rengin ja Ollinsa; isä ei ollut mukana, hän oli jäänyt\nLevangeriin, niin hänelle sanottiin.\n\n\"Levangeriin, se ei ole mahdollista, Levangeriin! Mitä Jumalan nimessä\nteki hän Levangerissa?\" kyseli vaimo kiivaasti tuolta pitkältä\nvalkeanverevältä rengiltä.\n\n\"Hm ... niin, näettekö, Brita, siellä oli enemmän tuotavaa,\" sanoi\nrenki hätääntyneenä; \"hän tulee kyllä heti jäljessä.\"\n\n\"Nyt eivät ole asiat oikein, ei, asiat eivät ole oikein!\" huudahti\nvaimo ja tarttui poikansa molempiin käsiin, ikäänkuin hän olisi\ntahtonut pakolla vaatia totuuden, \"sano, Olli .... missä isäsi on?\"\n\nOlli oli noin yhdentoista vuotias, kaunis poika, jolla oli avoimet ja\npuhtaat piirteet ja jotakin nerokkaisuutta osoittavaista koko hänen\nkasvoinsa muodossa; nyt hän kuitenkin näytti alakuloiselta ja käänsi\npoispäin kasvonsa.\n\n\"Puhu, poika, missä on isäsi?\" huudahti äiti, pudistaen häntä ja luoden\nhäneen silmäyksen, joka näytti tunkevan sydämeen asti.\n\n\"Hän on Levangerissa, äiti, hän on Levangerissa, hän tulee pian\njäljessä,\" lausui poika viimein vilkkaasti.\n\n\"Ei, Olli, hän ei ole Levangerissa,\" sanoi äiti; \"sinä valehtelet,\nOlli ... ethän sinä ole koskaan valehdellut minulle ... nyt on\ntapahtunut jokin onnettomuus!\"\n\n\"Elä vaivaa poikaa, Brita,\" virkahti renki; \"mutta ole rauhassa, ei\nJuholla ole mitään vaaraa, hän voi hyvin siellä, missä hän on ...\nhm...\"\n\nVaimo istautui ikään kuin uupuneena. \"Lienee sitten niin, -- minä uskon\nteitä,\" kertoi hän hetkisen aikaa. \"No, minkä tähden jäi Juho jälkeen?\"\n\n\"Niin, näettekös, hän jäi kauppias Denissen luokse, kun hänellä ei\nvielä olleet kaikki pakat valmiina,\" lausui renki; \"niin, senhän voitte\nuskoa...\"\n\nVaimo näytti tyyntyneeltä; mutta hän ei uskonut ainoatakaan tuon kelpo\nrengin sanaa; sillä hän huomasi pojastansa, että kaikki asiat eivät\nolleet oikein ja että vaan sääliväisyydestä ei tahdottu heti ilmoittaa\nhänelle totuutta. Tavallista oli aina Ollin kotiin tullessa, että vuona\ntuli hänen luoksensa ja alkoi leikkiä; nytkään ei se unhottanut\nosaansa, vaan tuli aivan oikein, nuuski leikkikumppaniansa ja asettui\nkahdelle jalallensa herättääksensä huomiota, mutta Olli ei ollut niin\nkuin ennen, hän ei tarttunut sen pieniin sarviin eikä ojentanut\njalkaansa sen puskettavaksi; hän ei edes huomannutkaan hienokarvaista\nystäväänsä, joka viimein kärsimätönnä astui muutaman askeleen\ntaaksepäin, ryntäsi sieltä ja antoi uneksivalle leikkikumppanillensa\nvirkistysiskun kylkeen. Mutta tämäkään ei herättänyt pojassa\nleikkihalua eikä suuttumustakaan, hän vaan astui pois syrjään ja vuona\nseurasi häntä taukoomatta.\n\nTämän kaiken huomasi äiti; mutta hän oli liiaksi ylpeä kysyäkseen vielä\njotakin ja saadakseen samanlaisia kierteleviä vastauksia kuin ennenkin:\npianhan oli renki, joka oli läheisestä uudistalosta kotoisin, lähtevä\npois ja silloin jäi hän ja Olli kahden kesken.\n\nViimeinkin nousi vieras, lausui jäähyväiset ja ratsasti hevosillansa\npolkua myöten metsän lävitse Römyreen päin -- ja tuvassa oli\nhiljaisuus.\n\n\"Tahdotko syödä, Olli?\" kysyi äiti ja vei puuroa pöydälle. \"Tule ja\nsyö!\"\n\n\"En, kiitoksia, äiti; minun ei ole nälkä,\" vastasi poika.\n\n\"Koska olet viimeiseksi syönyt?\"\n\n\"Syönytkö? ... niin tänään varhain ... aamulla varhain, niin, ihan\nvarmaan söin silloin!\"\n\n\"Sinä et muista, milloin olet syönyt,\" sanoi äiti, \"sehän on\nihmeellistä. No, Olli ... olittehan te tunturi-myrskyllä tois'iltana\ntuntureilla? Se oli silloin vaarallista täällä kumminkin.\"\n\n\"Myrskylläkö tuntureilla?... Emme ... sitä en minä tiedäkään.\"\n\n\"Nyt et sinä puhu totta, Olli,\" virkahti äiti; \"katso minuun, poika,\nälä pelkää, Olli, en minä pelästy ... varmaankin on minun iloni täällä\nmaailmassa loppunut, mutta se ei tee mitään ... tiedätkö, Olli ...\nsinun isäsi on kuollut; hänelle on tullut loppu, voithan sinä sen\nparemmin sanoa minulle kuin pappi, jota te tahtoisitte puhutella...\nJuho on kuollut!\"\n\nOlisi tarvinnut tarkastella puhujan kasvoja, ennen kun voi käsittää,\nmillä äärettömällä voimalla sellainen tunturiluonto kuin hänellä oli,\nvoi lannistaa jokaisen tuskan piirteen. Olli nousi ylös ja käänsi\nensimäisen kerran tänä iltana kasvonsa äitiänsä kohden.\n\n\"Niin, äiti, isä on siellä, jossa hänen on parempi olla kuin täällä.\nTiedätkö äiti, hän on Jumalan, taivaallisen isän luona ... hän sai\nloppunsa tois'iltana, niin kuin sanoit.\"\n\n\"Herra antoi ja Herra otti, Herran nimi olkoon kiitetty!\" kuiskasi\nleski raukka; mutta Olli astui hänen eteensä, laski kätensä hänen\nolallensa ja tarkasteli häntä kauan silmillänsä, jotka ajatuksista\nsäteilivät ja välkkyivät tukahdutetusta itkusta; sillä hän oli\nkuitenkin lapsi, hyvä, hellä lapsi, joka nyt ensimäisen kerran seisoi\nelämän tunturimyrskyssä ja taipui siinä vähän -- mutta kuitenkaan ei\nkimmausvoima murtunut.\n\n\"Äiti,\" sanoi hän, \"näetkö, äiti, että isäni on poissa, hän ei enää\nhoida kotiansa eikä omaisuuttansa, sinä olet yksinäinen, äiti!\"\n\n\"Niin, rakas Olli ... niin olen yksinäinen, yksinäinen, ihan yksinäinen\ntäällä vuorten ja sammalien keskellä ... yksinäinen Jumalan ja sinun\nkanssasi, poikani ... mitenhän käynee?... Se ei tee mitään minulle;\nmutta sinä, poika raukka!\"\n\nJokaisessa onnen kohtalossa on aina vastapaino, joka kyllä ei vaikuta\nensimäisessä silmän räpäyksessä, mutta joka kuitenkin vähitellen alkaa.\ntuntua ja saattaa tunteiden ylipainon heilumaan sille puolelle, joka\nosoittaa pyrkimistä tasapainoon. Ilossa on tämmöisenä ajatus onnen\nvaihtelevaisuudesta ja, jos sitä ei ole, tottumus, joka tasoittaa\nmeidän tunteemme; murheessa on se aika ja tottumus tässäkin -- taikka\nmyös joku aate, joka herää ja saattaa sielun eräänlaatuiseen hiljaiseen\nheilahtelevaan liikkeesen, joka ei ole murhetta eikä lohdutusta. Niin\noli nyt Ollinkin laita.\n\n\"Tiedätkö, äiti,\" alotti hän innokkaasti, \"minä olen iso potka ... älä\npelkää, minä pidän kyllä huolen meidän taloudestamme ... minä olen\najatellut paljon sillä aikaa kun me ratsastimme Suurlaaksosta tänne ...\nminä pidän huolta kaikista, minä pyydän riekkoja ja otan pauloilla\njäniksiä, rupean kauppiaaksi, ostan vähän lisää ja matkustan kylään\n(Trondhjemiin) ja Tukholmaan, siitä tulee oikein hauskaa ... hm. Kjell\nKjellsson oli köyhä raukka niin kuin minäkin, mutta hän ryhtyi toimeen\nja on nyt rikkain talonpoika koko tällä paikkakunnalla ja Herra tiesi,\nonko niin rikasta miestä mailla kuuluvillakaan.\"\n\n\"Sinä olet lapsellinen, Olli raukka,\" keskeytti äiti, johon kuitenkin\npojan lämpimät, loistavat kuvailukset tekivät vaikutuksensa.\n\n\"Lapsellinen ... niin, äiti! Mutta katsohan, minä päätin, nähdessäni\nisän olevan poissa, että minä tulen mieheksi ja oikein kelpo mieheksi\nkauppatoimissa ... ja tiedätkö, äiti, kun minä niin sydämessäni\nJumalalle ja isälle vannoin, että minä autan sinua taikka kuolen, niin\ntuntui minusta, vaikka oli niin kylmä, että jää helisi, ikään kuin\nlämmin hengähdys olisi käynyt lävitseni ja juuri kuin lauhkea kesäinen\ntuuli olisi minuun puhaltanut ... ja minä uskon täydellisesti ja\nlujasti, että se oli isä, joka hyväksyi sillä tavalla minun\najatukseni.\"\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, poika ... niin, sinä olet oikeassa, Juho\nkyllä Jumalan luona rukoilee sinun ja minun puolestani ja korkeudesta\ntulee voimaa ja siunausta.\"\n\nHetkisen keskusteltua, jolla ajalla Olli selitteli aikomuksensa, kysyi\näiti, miten Juho hukkui; hän sen kyllä tiesi entiseltä, sillä semmoiset\ntapaukset kuin tämäkin, eivät ole niin outoja tämmöisillä vaarallisilla\ntalvimatkoilla umpipoluilla ja tunturilaaksoissa, joissa kolkko kuolema\non levittänyt peitteensä vuorien ja syvyyksien yli. Olli kertoi\ntapauksen muutamilla sanoilla, jotka olivat tarpeeksi äidille. Minä\ntahdon, selvittääkseni asian teille, jotka ette ole yhtään talvea\nolleet tässä ilmanalassa, kertoa sen myöskin.\n\nOli ilta, kun tuon pienen seuran piti kulkeman niin sanotun Suurlaakson\nlävitse, joka on rajatuntureilla, ennättääksensä ennen yötä erään\ntunturijärven rannalla olevalle uudisasunnolle. Näissä laaksoissa on\nnähtävänä omituinen ilmiö tässä luonnossa, joka ikään kuin saita\näitipuoli näännyttää nälkään ja ruoskii lapsi raukkojansa. Suvella\npeittää punainen sammal koko laakson vetisen pohjan, jonka muodostaa\nainoastaan yksi alanko tunturin ja matalan vuoriselänteen välillä;\nsiellä ja täällä laakson kulmilla lepäävät ikuiset lumikinokset, mutta\ntoisilla suunnilla, joihin auringon valo saattaa vaikuttaa, kasvaa\nkoivumetsä pitkin matalaa vuoriharjannetta. Mutta nämä koivut eivät\nennätä kunnaita korkeammalle; koko metsä on vaan noin paria kyynärää\nkorkeata. Koivut kuitenkin ovat toisin tahtoneet; niiden rungot ovat\npyrkineet kasvamaan ja ovatkin kasvaneet hyvin pitkiksi, mutta ei\nkorkeuteen päin, vaan ne ovat koukistelleet tuhansiin kiemuroihin kuin\nkorkkiruuvit, juuri kuin ukonnuolet kohonneet ylös ilmaan ja taas\ntaipuneet alas maata kohden juuri kuin saadaksensa uutta jalan sijaa\nvieläkin paremmin kestääksensä lännen myrskyjä, jotka pyyhkielevät\nkallioiden sivuja; mutta turhaan, ne eivät ole päässeet sittenkään sen\nkorkeammiksi. Tästä käärmeen kaltaisesti monista valkeista, tuskin\nkäsivarren paksuisista koivujen rungoista kudotusta ruhosta kohoaa yksi\nlehtiviuhko taivasta kohden, ikään kuin nuo kylmät tuulet olisivat ne\nsemmoisiksi aitakasveiksi kerinneet. Nyt oli taas tämä laakso peitetty\nlumella, joka sekanaisissa kinoksissa lepäsi läjättynä juuri kuin\nmyrskyinen meri jähmettyneenä; tuossa oli tuo umpinainen erämaan tie,\njota matkustajat kulkivat, silloin kun he menivät yli Ruotsin rajan,\njossa he saattoivat varrota veljeskansasta tuotujen kiellettyjen\ntavarain tarkastusta. Se oli nimittäin niin sanottua salakuljetusta,\njota nämä henkilöt harjoittavat hevostensa selissä salaisesti\nkuljettamalla joitakuita pakkoja huiveja ja vähän englantilaista\nverkaa, joka kentiesi sittemmin tuli Tukholmassa olemaan koristeena\nsuurelle maailmalle.\n\nTämän tähden täytyi heidän kulkea semmoisia teitä.\n\nOli iltapäivä; tuolla ylhäällä tuntureilla laskee aurinko myöhempään,\nja se loisti vielä silloin taivaan rannalla, kun he tulivat laaksoon;\npian se kuitenkin laskeusi erään kaukaisen tunturikukkulan taakse ja\nheti alkoivat tähdet kiilua täydessä kirkkaudessaan ja revontulet\nalottivat leikkinsä. Kaikki ennusti onnellista matkaa ja nuo kaksi\nmiestä ja poika olivat hyvällä tuulella, vaikka pakkanen oli ankara ja\nhevoset usein horjahtelivat lumihalkeamiin ja niitä täytyi nostaa ylös.\nHe juttelivat ja laskivat leikkiä kuitenkin, aina siihen asti, kun Juho\nseisahdutti hevosensa.\n\n\"Mitä tuo on? Jumala varjelkoon tunturimyrskyn nousemasta!\" lausui hän\nja katseli taivasta kohden, jossa sumu kerrassaan himmenti tähdet;\nnäytti siltä, kuin jos valkea huntu olisi vedetty yli taivaan kannen ja\nrevontulet leimusivat yhä heikommasti ja heikommasti siksi, kunnes ne\nkokonaan sammuivat.\n\n\"Jumal' varjelkoon meitä!\" sanoi Juho; \"kiirehtikäämme! Täällä\nedessämme on eräs tunturin haara, sinne pääsemme suojaan; aja, Olli ja\nsinä Lassi! Meidän täytyy mennä eteenpäin; kiirehtikää, muuten olemme\nhukassa!\"\n\nMolemmat nuoret tottelivat, sillä Juho oli ainoa, joka oli ennen\nmatkustanut tuntureilla; Olli ja tuo nuori renki olivat ensimmäistä\nkertaa semmoisella retkellä. Tämä juuri vaikutti sen, että\nkumpainenkaan heistä ei erittäin hämmästynyt tästä eikä uskonut mitään\ntodellista vaaraa edessä olevankaan; mutta he kiirehtivät kuitenkin\nniin paljon kuin he voivat, sillä Juho oli niin sanonut.\n\nHe olivat kappaleen matkaa ratsastaneet, kun he kuulivat, että Juhon\nhevonen horjahti lumihalkeamaan, mutta hän käski heidän jatkaa\nmatkaansa.\n\n\"Tunturille vasemmalle! Kiireesti, kiireesti!\" kuului hän huutavan\nheille; \"joutukaa kiireesti! -- minä tulen perässä,\" kuulivat he\nkaikuvan jäljessänsä.\n\nKaikki oli vielä kuitenkin tyyntä, vaikka kaikki kääriytyi tiheään\nhuntuun, joka vähitellen muuttui valkeasta vaalean harmaaksi, mustan\nharmaaksi ja viimein ihan mustaksi.\n\n\"Missä on tunturi vasemmalla?\" kysyi Olli, \"minä en näe mitään\nsemmoista edessämme.\"\n\nVielä kuulivat he takaansa kaukaa Juhon huudon: \"vasemmalle!\nkiireesti!\"\n\nTuskin oli viimeinen sana \"kiireesti\" kuulunut, ennen kun kerrassaan,\nikään kuin koko vuori olisi käännetty ylösalaisin, myrsky viskautui\nalas laaksoon tuoden mukanansa lumivirran, joka kuohuen, juuri kuin\nvaahto koskessa, nuolen nopeudella ryntäsi kallioita vastaan, pyörtyi\ntakaisin, lensi suoraan jyrkkää vuoritietä myöten ja katosi pimeyteen.\nMyrsky ulvoi, möyrysi, niin että ei ollut mahdollista kuulla mitään\nhuutoa; yhtä mahdotonta oli myös pimeällä yöllä nähdä eteensä\nlumivirran lävitse; hevoset seisahtuivat ja lankesivat polvillensa, --\nnoilla kahdella seikkailijalla oli siitä se onni, että he siten\njoutuivat niin matalalle, että lumivirta meni heidän päidensä ylitse,\nainoastaan muutamia tuumia, mutta kuitenkin niin paljon ylempää, että\nse ei heitä kohdannut; niin suoraan lentää lumi silloin, kun sitä\ntunturimyrskyn siihen kuljettavat.\n\nHevoset, tottuneina tämmöisille matkoille, käydä tarpoivat lumessa\nvarjoisaa vuoritietä kohden ja pian olivat he kaikki suojassa. Myrskyä\nkesti, lumi raivosi, lumivyöryjä viskautui alas tunturien kukkuloilta,\nmutta he olivat rauhassa tuon vahvan etuvarustuksen takana,\nkyyristyneinä semmoisen koivikon juurella, josta olen edellä kertonut.\nSillä tavalla kului yö ja aamu tuli, aurinko nousi; silloin tapahtui\nlämpimän vaihdos ylhäisessä ilmassa ja myrskyn kotka sortui päivän\nkultaisten nuolien kohtaamana. Kaikki jäi tyyneksi, selkeäksi, ja\nainoastaan hiljainen tuulen henki lähellä maata osoitti, että ilma\nvielä oli liikkeessä. Silloin kiirehtivät matkustajat kätköstänsä. He\ntoivoivat vielä, että Juho, joka niin hyvin tunsi tunturimyrskyn, olisi\npelastunut; mutta laakso, josta he olivat kulkeneet, oli tasoitettu,\nsitä ei ollut enää; ei kuulunut huutoihin vastausta, kaikki lepäsi\nhiljaa päivänpaisteessa, joka kimalteli lumessa; mutta syvällä lumessa\nnukkui tuo rehellinen, urhea Juho; eikä kukaan voinut, ennen kun\nsuvella, sanoa, missä hän oli. Olli oli isätön.\n\nSilloin alkoi uusi ajatus liikkua hänen nuoressa rinnassaan ja hän tuli\nkerrassaan täysi-ikäiseksi.\n\n\n\n\nOppi ja elämä.\n\n\nKiertävä koulumestari on oikeastaan kaikista Jumalan luomista ja\nyhteiskunnan asettamista olennoista eriskummaisin. Onpa eräs kasvilaji,\njolla ei milloinkaan ole varsinaista paikkaa maassa, vaan joka uiskelee\nympäriinsä veden pinnalla, aina sen mukaan, mihin tuuli sen ajaa, ja\njonka juuret riippuvat ja koukkuilevat milloinkaan pohjaa\nsaavuttamatta; ja jos ne sen saavuttavatkin, eivät ne huoli siihen\nkiinittyä. Sellainen muuttelehtava olento on myöskin kiertävä\nkoulumestari ja etenkin semmoinen kuin herra Koskinen, joka oli\nvalistuksen edustajana semmoisella maapalalla, joka oli yhtä suuri kuin\nkoko joukko saksalaisia ruhtinaskuntia yhteensä. Herra Koskisesta\nsaattoi huomata, että ihmiset kuitenkin ovat joitakin sangen tärkeitä\ntäällä maallisissa asioissa; sillä jos hänellä olisi ollut yhtäläinen\nasema jonkun pienen herttuakunnan suhteen, kuin hänellä nyt oli tässä\nsuuressa valtakunnassa, kotipitäjäässänsä, niin olisi hänellä\nvarmaankin ollut hovi- tahi salaneuvoksen arvonimi, hän olisi ollut\nJumala tiesi minkä ritarikunnan ritari ja kuitenkin kahdentoista\ntusinan oppineen seuran jäsen. Nyt sitä vastaan oli herra Koskinen\nkiertävä koulumestari vähäväkisessä maassa ja hänen täytyi siis päin\nvastoin kuin muut oppineet tekevät, kulkea ympäriinsä oppivan nuorison\nluokse sen sijaan, kun oppilaat olisivat matkustaneet hänen luoksensa.\n\nHerra Koskinen oli yksi niistä ihmisistä, jotka pakottavat ihmiset\nhuudahtamaan: \"Herra Jumala! miten hän on pieni hyväntahtoinen\nihminen.\" Hän oli nimittäin pieni, pian harmaapäinen, perin\nhyvänluontoinen mies, joka piti sunnuntaisin mustia mansesterihousuja\nja hännystakkia, siten erkaantuaksensa \"talonpoikajoukosta;\" sillä\nherra Koskinen, vaikka hän oli hyvänluontoinen kuitenkin, tiesi sen,\nettä hän oli valistunut mies ja osasi, jos niin tarvittiin lukea sataan\nasti sekä tunsi Ruotsin kohtalot niin tarkoin, kuin niitä on\nmahdollinen oppia tuntemaan Wåhlin'in isänmaan historiasta, jota hän\nkäytti tietolähteenänsä. Tämän varman vakuutuksensa tähden kävi herra\nKoskinen jotenkin suorana, ja kun hän kohtasi matkustavaisia herroja,\njotka tulivat katsomaan Tunturikoskea, ei hän koskaan unhottanut antaa\nheidän tietää, että jos kohtalo ei olisi toisin määrännyt, niin hän\nkentiesi istuisi Upsalassa professorina, etenkin kun hän oli käynyt\nlävitse Frösön koulun ja ollut yhden lukukauden Hernösandissa. Mutta\ntämän tien sulki häneltä lavantauti, vanhempain kuolema ja erityiset\nkovan onnen kohtaukset, jotka olivat seurauksina eräästä hellästä\ntunteesta jotakuta neitiä kohtaan Hernösandissa, jonka tähden hän siitä\nalkaen oli ollut ylimysvaltiaiden vainon esineenä; sanalla sanoen, sekä\noppinsa tähden että politikin ja sukuylpeyden uhrina esiytyi herra\nKoskinen huomiota puoleensa vetävänä henkilönä. Asia oli oikeastaan\nniin, että hän oli käynyt lävitse Frösön koulun, mutta Hernösand, tuo\nihana neiti ja vaimo, joka oli pakottanut hänen pakenemaan tuntureille,\nne olivat vaan koukkuja tuolla hyvänluontoisella miehellä, joka aina\nvähän häpesi, kun talonpojat vierasten läsnä ollessa nimittivät häntä\nsanalla \"te,\" jota hän ei niin mielellään suvainnut kuin \"herra\" nimeä.\n\nMinun on mahdotonta sanoa, missä herra Koskinen -- minä sanon _herra_\nKoskinen, sillä minä kunnioitan hänen kuolematonta olentonsa osaa, joka\nkentiesi vielä lukee, mitä minä kirjoitan ja kentiesi vihastuisi\nminulle, jos en sanoisi häntä herraksi -- oikeastaan asui; kysy\npilviltä, missä ne kulkevat, kysy meressä uiskelevalta lastulta, missä\nse aikoo maalle nousta -- niin et saa mitään vastausta. Niin oli herra\nKoskisenkin laita; hän asui \"jokapaikassa ja ei missään.\" Usein\noleskeli hän Nordhallin kylässä, ei sen tähden, että tätä kylää, sen\nollessa korkealla tuntureilla, ympäröitsi koivumetsä ja ohrapellot --\nviimeiset tuntureilla, -- pitkin Norenjärveä, joka kiiltävänä juuri\nkuin rikkinäinen kuvastimen lasi tunkeutuu terävinä kiiloina metsäisten\nja kallioisten niemekkeiden välille; ei sen tähden, että Nordhallista\nnäki etäältä tuon kauniin Tunturikosken, \"Ruotsin Niagaran,\" syöksevän\nTunturijärvestä Norenjärveen; ei, syy, jonka tähden hän mieluummin\noleskeli täällä, oli asiallisempi, nimittäin se, että hän asui Kjell\nKjelssonin luona, joka oli rikas kuin noita ja, niin kuin oikea kauppaa\ntekevä talonpoika ainakin, vapaamielinen, etenkin kansaa kohtaan, joka,\nenempää kuin Koskinenkaan, ei millään tavalla kilpaillut hänen\nkanssansa, joka sitä paitsi ei ollut \"Etelämaalainen,\" s.o. kotoisin\netelä-Ruotsista, jotka kaikki semmoiset Kjell Kjellssonin mielestä\nolivat yhtä laatua ulkomaalaisia, joilla ei ollut \"maassa\" mitään\ntekemistä.\n\nRikkautensa puolesta oli Kjell Kjellsson poikkeuksena tavallisesta\n\"talonpoikajoukosta\" ja herra Koskinen puhui sen tähden mielellänsä\nNordhallilaisesta \"ystävästänsä\" Kjell Kjellssonista, huomauttaaksensa,\nettä hän oli ystävyydessä hänen perheensä kanssa.\n\nTätä teki hän myös tavallansa senkin tähden, että Kjell Kjellssonilla\noli, paitsi poikaa, joka kävi Frösön koulussa, pieni tyttö, jolle piti\nopetettaman kristillisyyttä ja muita tietoja ja hänen opettajaksensa\noli herra Koskinen valittu. Hänen opettajakutsumuksensa ei kuitenkaan\nsupistunut siihen, vaan hänellä oli koottuna kaikki seudun lapset Kjell\nKjellssonin kesätupaan, jossa luonnollisesti pieni Ingepori oli etevin\nhenkilö naisväen puolella. Jos haluatte nähdä oikein kauniita,\nraittiita, ravakoita ja vilkkaita lapsia, niin käykää semmoisessa\nkoulussa Norlannissa. Ilmanala on karaissut, mutta ei koventanut heitä.\nPontevuus ja voima, liittyneenä hienouteen ja noreuteen, osoittaitse\nkoko heidän muodossansa ja ilmestyy kaikissa heidän liikkeissänsä.\nPikku \"Inka\" -- jokapäiväisellä nimellänsä -- oli kahdeksanvuotias\nsellainen pieni olento, jolla oli suuret tumman siniset silmät,\nvakaisesti hymyilevä muoto, pienet kuopat poskilla ja puhdas väri\niholla kuin mansikalla ja maidolla. Harvat lapsista olivat niin ahkeria\nkuin hän; sillä vaikka hän oli oikein hypähtelevän iloinen, oli hän\nkuitenkin totinen silloin, kun niin tarvitsi olla. Ei voi mikään\nnäyttää rakastettavammalta, kuin tuo kaunis lapsi silloin, kun hän\najatuksiinsa vaipuneena läksyjensä salaisuuksia miettien istui ja\nkatseli suoraan eteensä kauniilla ajatuksellisilla silmillänsä.\n\nItse herra Koskinen ajatteli itseksensä, että tuo Hernösandin neiti\nolisi näyttänyt samanlaiselta ja väitti usein, että pikku Inka oli ihan\nsamanlainen kuin \"Itävallan Maria Loviisa,\" joka oli naimisissa\nNapoleonin kanssa. Inka oli siis hänen lemmikkinsä, eikä ainoastaan\nvanhempainsa, vaan myös itsensäkin tähden.\n\nTuollaiset lemmikit ovat kuitenkin vaarallisia kenelle tahansa, ja\nheikkoluonteiset ja etenkin turhamaiset ihmiset ovat enimmän joutuvia\ntähän vallanalaisuuteen, joka tulee siten, että he helposti löytävät\nlemmikkinsä eli hankkivat itsellensä epäjumalat, joita he palvelevat,\ntietämättä minkä tähden, ja tottelevat luullessansa käskettävän. Herra\nKoskinen ei ollut, totta puhuen, juuri mikään kovaluontoinen ja sen\ntähden oli hänellä aina muutamia lemmikkiä oppilaittensa joukossa;\ntoisia hän taas ei voinut ensinkään kärsiä ja näitä paitsi oli hänellä\nkoko joukko semmoisia oppilaita, jotka saivat olla ja elää\njonkunlaisessa kiirastulessa; he kun eivät vielä olleet lemmikkiä\neivätkä vihattujakaan.\n\nTapahtuipa eräänä kauniina päivänä, kun aurinko hymyili oikein\nystävällisesti ja jää oli juuri sulanut Norenjärvestä ja kun koivut\ntuoksuivat hentoine vaalean viheriöine lehtineen, että herra Koskinen\nei ollut oikein hyvällä tuulella; tämä oli sitä paitsi hänelle hyvin\ntavallista koulussa, jossa hänen täytyi yllä pitää arvoansa ja esiytyä\nkunnioitettavana, ja tässä heikoille ihmisille käy aina sillä tavalla,\nettä he tulevat kärsimättömiksi.\n\n\"Kuulehan, pikku Inkeri eli Kaunis Ingebori\", lausui hän lempeästi,\nsillä nyt oli lemmikki kysymyksessä, \"kuulehan: Toinen Laulu?\"\n\nPikku Inka hypähti ylös hämmästyneenä, sillä hänelle ei ollut sitä\nläksyksi annettu ja hänen ystävänsä Koskinen oli erehtynyt kysyessänsä.\n\n\"Miten monta käskyä, lapseni?\"\n\n\"Seitsemän.\"\n\n\"Mitä ne vaativat?\"\n\n\"Ne vaativat ... vaativat...\"\n\n\"Rak ... k...\"\n\n\"Rakkautta Jumalaa kohtaan,\" lausui tyttö hädissään.\n\n\"Jumalaako? Lähimmäistämme tarkoitat kai,\" keskeytti koulumestari\npuoleksi närkästyneenä, sillä se ei kuitenkaan ollut hyvin, että\nlemmikki tuolla tavalla soperteli. \"Hm ... hm... Kuinka meidän tulee\nrakastaa lähimmäistämme?\"\n\n\"Niin kuin itseämme\".\n\n\"Se oli oikein vastattu,\" virkahti herra Koskinen jotenkin sovitettuna.\n-- \"No, sinä Lassin Anna Koskitorpasta\", jatkoi hän kääntyen toisen\ntytön puoleen, joka oli melkein saman ikäinen kuin Inka; \"kuka on\nmeidän lähimmäisemme?\"\n\nLapsi, joka oli Inkaa onnellisempi siinä suhteessa, että hän tiesi\nentiseltä, mistä kysymys oli, vastasi heti: \"Kaikki ihmiset, sekä\nystävät että vihamiehet, tutut ja tuntemattomat, köyhät ja rikkaat.\"\n\nSe on kuitenkin ihmeellinen asia, että köyhäin lapset kaikki lukevat\nnämä sanat, vaeltavat sitte ulos maailmaan ja kuitenkin uskovat, että\nheillä on kristitty maailma edessänsä...\n\n\"Oikein, no niin, se kävi sentään päinsä,\" lausui herra Koskinen, sillä\nAnna ei ollut mikään lemmikki, vaan oikeastaan yksi noita varsinaisia\nsyntipukkia, joita hän ei voinut kärsiä. \"No, entäs raamatunlause?\"\n\n\"Rak ... rakast ... rakastakaatte vihollisianne...?\"\n\n\"No, entäs sitten?\"\n\n\"Rakastakaatte vihollisianne, tehkäätte niille...\"\n\n\"Mitä se on?\" ärjyi herra Koskinen ja samassa silmänräpäyksessä sai\nlapsi raukka viivaimesta kolauksen päähänsä.\n\n\"Miten se on?\"\n\n\"Siunatkaatte niitä ...,\" kertoi lapsi itku silmissä, \"jotka teitä\nkiroilevat...\"\n\n\"Onko se niin?\" -- taas lyönti -- \"sadattavat se on.\"\n\n\"Tehkäätte niille hyvää, jotka teitä vihaavat ... ja ...,\" nyyhkytti\npieni Anna.\n\n\"Ja? ... tahdotko, että minä opetan sinun lukemaan, minä? ... ja?...\"\n\nEi mitään vastausta.\n\n\"Vai niin sinä et osaa paremmin! No, sinä saat jotakin muuta tekemistä,\nettä et joudu lakkaamatta nauramaan ja ilveitä tekemään,\" jatkoi hän ja\naikoi vielä kerran lyödä häntä, sillä tämän oppineen miehen vihan syy\noli oikeastaan se, että hän luuli huomanneensa Annan nauraneen häntä\njonkun kerran, juuri silloin kun hän muutti muotonsa mahdollisimman\njuhlalliseksi, pitääksensä nuhdesaarnoja. Mahdotonta kyllä on keksiä\nsyitä niin kaukaa takaapäin, mutta luultavaa se kuitenkin oli, sillä\nAnna nauroi mielellänsä ja herra Koskisella oli sellaisissa\ntilaisuuksissa niin perin huvittavainen muoto ja liikkeet, että\nnauruansa pidättääksensä olisi tarvinnut katsoa aivan toiselle\nsuunnalle.\n\nAiotusta lyömisestä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä Inka nousi ylös\nja otti kumppaninsa pään käsiensä väliin. \"Lyökää minua, jos niin\ntahdotte, Koskinen, mutta jos nyt lyötte, se kohtaa minua. Näettehän,\nettä Anna on minun lähimmäiseni, hän on köyhä, minun isäni on rikas,\nsiinä on kaikki. Mutta hän osasi paremmin kuin minä ja koska minua ei\nkuritettu, niin häntä ei myöskään saa lyödä.\"\n\nIhmiset, jotka näkevät ukonnuolen iskevän maahan ihan juuri eteensä,\nhämmästyvät kyllä varmaan, mutta herra Koskinen joutui, sanan koko\nsiveellisessä merkityksessä hämille, niin että hän ei osannut sanaakaan\nlausua.\n\nOlipa juuri kuin sala-kapina laivalla; koko tuo vallaton väestö voisi\ntehdä ryntäyksen, puhumalla lähimmäisestä ja oikeudesta lain edessä;\nsanalla sanoen, herra Koskinen näki täydellisen vallankumouksen\npienennetyssä muodossaan tässä muutoin rauhallisessa sekatuvassa, jossa\nhän ennen oli vallinnut itsevaltiaana ja juuri itse parhain hänen\nlemmikkinsä kohotti kapinallisen lipun. Hän oli samanlaisessa tilassa\nkuin eräs Itämaiden sultaani, jota hänen omat suuri-visiirinsä, hänen\nomat silmäteränsä ja lemmikkinsä uhkasivat. Semmoiset ajatukset\nristeilivät kuin mehiläisparvi tuon hämmästyneen opettajan pienessä\npäässä.\n\n\"Mi ... tä? ... o ... let ... ko hurja, Inka?... Hm ... istu! ...\nhm ... oletko hurja?\" olivat ainoat katkonaiset sanat, jotka hän voi\nlausua, sillä hänelle ei pälkähtänyt päähän langeta pylvästä vasten\nniin kun Cesar ja lausua: \"sinäkin Brutoseni!\"\n\n\"Niin, herra Koskinen, se on väärin,\" lausui Inka, \"mutta ei se haittaa\nmitään. Sinä Anna tulet minun kanssani kotiini, siellä saat jotakin,\nkun vaan nyt et itke... Ei se ole minun syyni, että hän ei lyönyt\nminua, joka en osannut,\" lisäsi hän ikään kuin itseänsä puolustellen ja\nkiihkeästi liikutettuna.\n\n\"Istu, lapsi, kas niin, hiljaa nyt, Anna jää rauhaan\", virkkoi herra\nKoskinen, joka tappiostansa huolimatta kuitenkin tahtoi pitää jonkun\nosan taistelutannerta itsellensä.\n\nMutta kuitenkin näytti siltä, kuin jos hänen pieni valtansa anastajatar\nei olisi suonut hänelle edes ainoata voiton hiukkastakaan, sillä hän\nkohosi taas ja sanoi: \"Niin, hänen täytyy jäädä rauhaan, sillä minä\nolen sen luvannut hänelle, kuitenkin niin kauaksi kuin minä olen\nkoulussa.\"\n\nNäkyi selvästi, että hän oli tehnyt päätöksensä ja että tämä kohtaus\nkovasti liikutti häntä, sillä muuten oli hän perin hyvä, tottelevainen\nja iloinen lapsi. Ja juuri sellaiset luonteet ovatkin koko elämän\nkoulussa taipumattomimpia ja semmoisia, joihin mikään ei voi pystyä. Ei\nkehu eikä hyväilykään voi semmoista lempeätä ja iloista luonnetta\ntaivuttaa, kun se kerran vakuutuksensa, pyhimmän aatteensa, puolesta\nvastarintaan kiihoitettuna nousee ylös ja ravistelee sisunsa\njalopeuranharjaa, koska sillä ei ole liikuteltavana sen kissanhäntää.\n\nSe on juuri tämä opin ja elämän erilaisuus, joka koulussa usein saattaa\nselville käsityksen oikeudesta ja vääryydestä. Näin oli tapahtunut\nIngalle ja se oli herätys, jonka kentiesi vielä kerran näemme esiytyvän\ntoisessa muodossa.\n\nHerra Koskinen oli tämän jäljestä aina vähän hämillänsä; mutta hänellä\nei ollut rohkeutta käyttää hyväksensä oikeata keinoa eli esittää\npienelle lemmikillensä, että hän oli tehnyt väärin siinä, että hän\nkoulussa vastusteli hänen valtaansa silloin, kun hänen olisi pitänyt\nsovituksen enkelinä astuman esiin välittäjäksi. Tämä erehdys teki vaan\nsen, että hän päin vastoin tuli vieläkin myöntäväisemmäksi ja se\nvaikutti ihan toisapäin kuin tarkoitus oli. Ingan luonne muuttui siis\nsiten omavaltaisemmaksi kuin se muuten olisi tullut, sai liiallisen\njäntevyyden ja itseensä luottavaisuuden uljuuden, jonka ainoastaan\nhänen hyvä sydämensä ja hänen selvä päänsä estivät kärsimättömäksi\nylpeydeksi tulemasta, semmoiseksi, joka ilmestyy etenkin rikkaiden\nvanhempain lapsissa, jotka kaipaavat kasvatusta.\n\nKjell Kjellssonilla oli muuta tekemistä, kuin pitää huolta\ntyttärestänsä, joka siis jäi äitinsä ja herra Koskisen huostaan.\nKumpikin heistä teki kaikki pahentaaksensa häntä, ja, aivan oikein,\ntyttö siten sai taipumuksen elää aina oman tahtonsa mukaan ja oppi\ntavallansa halveksimaan heikkoja ihmisiä. Toiset ihmiset ovat kuitenkin\nerinomaisen kykenemättömiä turmeltumaan, samoin kuin toiset taas ovat\nkykenemättömiä jalostumaan, mutta tämä ei oikeastaan ole mitään muuta\nkuin voimaa ja voimattomuutta, tahtoa ja epävakaisuutta; edellinen\nkasvaa itse parhaiten, jälkimäinen lankee, jos sitä ei tueta ja se voi\ntuskin sittenkään pysyä pystyssä.\n\n\n\n\nKjell Kjellsson ja hänen lapsensa.\n\n\nVarsin helppoa on paperilla siirtyä jonkun vuoden ajassa eteen tahi\ntaaksepäin ja sen tähden siirrymme mekin noin kahdeksan vuotta\neteenpäin ja tirkistämme ensin Kjellssonin kauniisen rakennukseen\ntuolla ylhäällä Nordhallissa.\n\nSe ei olekaan mikään mökki, vaan se on kokonainen kerros, jossa tämä\njemtlantilainen talonpoika asuu. Täällä näette seinillä ranskalaisia\ntapeeteja, kuvastimia, kuvastinpöytiä, lattioilla mattoja ja salin\nkatossa kristalliruunuja. Jos te olette vieraita, otetaan teitä vastaan\njotenkin yhtä suurellisesti kuin jonkun Tukholman tukkukauppiaan luona,\nmutta vilpittömällä, talonpoikaisella vieraanvaraisuudella, joka\nvaikuttaa sen, että teille ei ole vaivaksi mikään muu kuin kentiesi\nliikanainen \"hyvää tarkoittavaisuus.\" Sellainen on Kjell Kjellssonin\ntalo. Mutta jos te tahdotte tietää, mistä kaikki tämä rikkaus on\ntullut, niin älkää luoko silmiänne pelloille, joilla vilja on huonoa ja\nharvaa. Tuolla niittykummuilla juoksee kyllä koko joukko varsoja, jotka\nvielä vaihdetaan rahaan ja viedään tunturimaailmasta alas Tukholmaan\njuomanpanijain rattaita vetämään ja tulevat viimein eläinrääkkäyksen\nuhreiksi, jota vielä meidän kristitty kansamme harjoittaa; mutta\nnämäkään eivät voi niin paljoa tuottaa. Ei myöskään metsää, jota on\ntäällä ympärillä kaikkialla, voida rahaksi vaihtaa, sillä siis ei\ntäältä mihinkään saateta kuljettaa. Siis ei vapaa luonto, talonpoikain\nvarsinainen kultakaivos, voi olla näiden rikkauksien lähteenä, jotka\nkiiltävät vastaanne ja jotka itse Kjellille ovat antaneet semmoisen\nmahtavuuden muodon, jota hän ei oikein voi salata, vaikka hänellä on\nvähän mairittelevainen, varovainen ja ulkonaisesti ujosteleva luonto.\n\nMutta rikkauden lähde on huoneessa -- puodissa: siellä näette suuren\nvaraston silkki- ja verkapakkoja sekä paljon muuta kauppatavaraa, joka\non tuotu naapurikansalta ja aiotaan ensi tilaisuudessa lähettää alas\nRuotsiin. Selvää on myöskin, että Kjellssonilla tätä kauppaansa paitsi\non vielä koko joukko kaikenmoisia raukkoja, jotka pyytävät riekkoja ja\nmyyvät ne sitten polkuhinnalla tuolle mahtavalle, jonka vallassa he\novat, ja että koko pitäjään köyhä kansa tuo hänelle voinsa -- kaikki\nulos vietäviksi. Mutta varsinaisena rikkauden lähteenä olivat kuitenkin\nkankaat, silkkivaatteet ja huivit. Itse Kjell Kjellsson, joka aina\njonkunmoisella itseensä tyytyväisyydellä nimitti itseänsä talonpojaksi,\nvaatetti itsensä kuitenkin niin kuin herra, vaikka hänellä milloinkaan\nei ollut hännystakkia; mutta kuitenkin olivat hänen vaatteensa\nsemmoiset, että hänen helposti voi eroittaa muista pitäjään asukkaista,\njotka osaksi olivat hänen käskettäviänsä ja osaksi kunnioittivat häntä\nrikkaana miehenä, mutta jotka muuten mielellänsä \"hammastivat\" Kjell\nKjellssonia eivätkä oikeastaan kärsineet häntä, vaikka ei milloinkaan\nuskaltanut kukaan \"avata suutansa\" pitäjään kokouksissa, kun Kjell\nKjellsson jotakin ehdoitteli. Me näemme siis, että hän oli oikea\nrahaylimys, joka vaan purjehti talonpoikaisen lipun varjossa ja joka\nmuuten mielellänsä ja suunnassansa oli semmoinen mies, joka purjehtii\nherrain lipulla.\n\nKjell Kjellssonin vaimo sitä vastaan oli iloinen talonpoikaisnainen\nmustine, myssyn tapaisesti sidottuine päähineineen, ihan juuri samoin\nkuin muillakin talonpoikaisnaisilla. Totta kyllä on, että hän käytti\nsilkkistä esiliinaa ja kalliita, pehmeitä ja komeita villahuivia, mutta\nhän oli ja pysyi sittenkin talonpoikaisena naisena, vaikka näkyi, että\nhän oli rikas.\n\nMolemmat nämä puolisot olivat aivan erilaisia luonteeltaan. Kjell\nKjellsson oli taipuvainen, varovainen, nöyrä herroja kohtaan, mutta\nkäytti hyväkseen jokaisen tilaisuuden, missä hän voi vaatia\nystäviltänsä ja oman säätynsä jäseniltä samallaista kohtelua itsensä\nsuhteen. Hän oli siis hyvin nöyrä, niin kauan kun hän näki semmoisesta\nhyötyvänsä, mutta muuttui, niin pian kun hän näki varma olevansa,\nsamassa määrässä ylpeäksi ja kopeaksi ja masensi sillä tavalla\njokaisen, joka asettui hänen valtaansa vastaan. Hänen Elsansa sitä\nvastaan oli iloinen, ei milloinkaan oikein kohtelias, mutta vähemmän\nkursaileva, jotenkin miehekäs olennossaan, mutta hän ei milloinkaan\ntahtonut ketään sortaa. Häntä pitivät myös ylhäiset ja alhaiset, sekä\nlähellä että kaukana, hyvänä perheen äitinä ja uskollisena ihmisenä,\njoka kaikki parhaaksi käänsi sen mukaan kun hän voi sen tehdä.\n\nNyt oli poika tullut kotiin. Hän oli käynyt kaksi kertaa isänsä kanssa\nTukholmassa ja asunut siellä \"Kruunussa\" Heinätorin varrella, juonut\nviiniä kauppakonttoorissa ja tavallansa ollut suurissa asioissa. Hän\noli pitkä, kaunis nuorukainen, mutta hänen katsannossansa ilmestyi\njotakin semmoista, jota ei oikeastaan voi hyväksyä. Hänkin harjoitti\npientä kauppaa omasta puolestansa ja hänelläkin oli rahoja korolla\nmonilla seudun raukoilla, joita hän nyt vuorostansa, harjoituksen\nvuoksi, alkoi nylkeä. Tämä kaikki oli hyvin ja Kjell Kjellsson kiitti\nJumalaa poikansa tähden, joka ymmärsi omin neuvoinsa tulla toimeen, ja\näiti, joka siitä ei niin paljon huolinut, mietti, että Yrjö oli pitkä\nja kaunis poika -- ja vielä sitten niin vilkas kuin tuli. Ainoa, joka\nei ollut tyytyväinen, oli Inka. Hän oli vieläkin sama ylpeä, mutta\nkuitenkin hellä sielu, joka niin kuin ennenkin vielä muisti, että\nmeidän lähimmäisiämme ovat: \"kaikki ihmiset, köyhät ja rikkaat.\" Hän\nauttoi uskollisesti äitiänsä taloustoimissa ja kun tuli vieraita, oli\ntuo kaunis tyttö aina tarjoojana, vaikka hän aina punastui, kun isä\nkehuen lausui: \"No, Inka, olethan sinä tuonut vanhaa viiniä kellarin\nperältä, näin harvinaiselle vieraalle et saa tuoda jokapäiväistä viiniä\n-- ha, ha, ha.\" Muuten oli hän myös ahkera kuin mehiläinen, kun Yrjö\nsitä vastaan täällä kotona käveli kuin suuri herra ja poltti tupakkaa\nhopeoitulla piipullansa sekä vähän autti isäänsä laskuissa. Muuta hän\nei tavallisesti tehnyt mitään kuin poltti tupakkaa ja nukkui, jos ei\nsattumalta tullut hänen luoksensa joitakuita muita varakkaiden\ntalollisten poikia; silloin saattoi hän koko yön istua heidän kanssansa\nkammarissa ja pelata \"killeä.\"\n\nInka puhui harvoin veljensä kanssa, joka silmin nähtävästi\nvastenmielisesti ryhtyi keskusteluun hänen kanssansa, vaan karttoi\nhäntä niin paljon kun hän voi. Mutta eräänä päivänä tuli tästä äkkiä\npoikkeus, ja hän pyysi sisartansa käymään kanssaan kammariin\nsaadaksensa puhua hänen kanssansa.\n\n\"Mitä tahdot sitten, Yrjö?\" virkahti Inka vähän tyytymätönnä, sillä hän\nei pitänyt tämmöisestä salaisesta keskustelusta.\n\n\"Niin, näethän, hyvä Inka,\" lausui veli huoletonna sytyttäessään\npiippuansa ja heittäytyi sen jälkeen vuoteelle. \"Niin, näethän, Inka,\nminä olen sinun veljesi ja saan sanoa sinulle, että minä tiedän\nkaikki.\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi Inka ja punastui.\n\n\"Niin, näethän, minä sanon sinulle, että jos sinä ja äiti vieläkin\nautatte Juho Larssonin leskeä ja jos sinä vaan yhä vieläkin pidät\nOllista, niin minä ilmoitan sen isälle ja sinä saat nähdä, miten käy\nkoko tuolle rojujoukolle.\"\n\nInka punastui kovasti ja loi silmänsä maahan, mutta sitä ei kestänyt\nkauan, pian kohotti hän taas päänsä, ylpeänä kuin kuningatar ja lausui\nkovasti ja vakavasti:\n\n\"Vai niin; sinä tiedät, että Olli ja minä pidämme toinen toisestamme ja\nettä äiti tietää myöskin sen. No hyvä, mitä sinä aiot sen suhteen\ntehdä?\"\n\n\"Sinäkö ottaisit Ollin, sinä? Et sinä; vielähän isä on naittaja ja\nsitten minä, ja mekö ottaisimme sukuumme kerjäläisen!\"\n\n\"Onko Olli kerjäläinen?\" keskeytti tyttö, tulipunaisena loukatun\ntunteen tähden, \"kerjäläinenkö?... Onko hän kerjännyt sinulta jotakin?\nEi, vaan hän on auttanut monta, jotka sinä olet nylkenyt luihin asti,\nhän on tuottanut äidillensä iloa, hän on ahkera ja hyvä poika,\nsäästäväinen ja viisas... Mutta mikä sinä olet? Röyhkeä poika, joka\nluotat isäsi rahoihin, joka et tee mitään koko pitkään vuoteen...\nJumala nähköön, ei ole vielä silläkään hyvä, että et tee mitään -- sinä\nolet huono ihminen, Yrjö... Jumala armahtakoon sinua, veljeni!\"\n\n\"Ha, ha, ha!\" nauroi Yrjö ja puhalsi savuja piipustansa.\n\n\"Niin, sinä naurat; vielä tulee semmoinen aika, jolloin sinun täytyy\ntehdä tili töistäsi,\" lausui Inka. \"Muistatko tuota köyhää Paavalia,\nhäntä, jolta sinä ryöstit koko sen pienen omaisuuden, mitä hänellä\noli ... nyt hänen leskensä käy ja kerjää, sitten kun hän itse murhasi\nitsensä, -- ja kaksi lasta on nääntynyt nälkään... Niin siinä on ja\nkolme, jotka seisovat Jumalan luona ja huutavat kostoa Yrjö\nKjellssonille, niin nuori kuin hän onkin, -- nauratko, Yrjö, sen\nsijaan, kun sinun pitäisi itkemän ... niin, kuuletko, äitisi ja siskosi\novat usein itkeneet sinun tähtesi. Jumala antakoon sinulle paremman\ntahdon!\"\n\n\"Koska sinä aiot saarnata kirkossa?\" kysyi Yrjö, kohoutuen toisen\nkäsivartensa nojaan. \"Sinähän olet oikea pappi, sinä, yhtä hyvä kuin\nautuas pastori Helisevä, joka lepää jo maan povessa ja jolla oli niin\nkaunis ääni ja niin ilkeä vaimo, että sinä et voi hänelle vertoja\nvetää ... saarnaa vähä vielä, se käy päinsä, soimaa minua, oikein\nhyvin!\"\n\n\"Rakas Yrjö!\" lausui Inka, asettui vuoteen ääreen ja tarkasteli häntä\nkirkkailla silmillään, joissa vihan liekin oli sammuttanut pari\nkyyneltä, jotka tunkeutuivat silmäripsien välille; \"rakas Yrjö: sinä\nolit ennen niin hyvä poika, voisitko tulla vielä semmoiseksi?...\nKatsohan minuun, Yrjö, katso rehellisesti, katso minuun, kas niin...\nLuuletko sinä tulevasi onnelliseksi sillä tavalla -- etkö luule, että\nOlli, tuo köyhä Olli, on onnellisempi kuin sinä?\"\n\n\"Hittokos tiesi, mistä hän olisi onnellinen,\" jupisi Yrjö hampaittensa\nvälistä.\n\n\"Hän on onnellinen sen tähden, että hänellä on hyvä omatunto ja että\nhän on ahkera. Hänen ei tarvitse kuunnella leskein ja orpoin huokauksia\nsilloin kun hän tahtoo levätä; hän ei tunne yhtään kyyneltä putoovan\nkädellensä silloin, kun hän lukee vähiä rahojansa, hänen ei tarvitse --\nhuomaa se, Yrjö! -- kiittää ketään muuta kuin itseänsä siitä vähästä\nomaisuudesta, mikä hänellä on. Ei kukaan muu kuin hän ole rakentanut\nlämmintä ja sopivaa tupaa äidille, ei kukaan muu kuin hän ole\nvaatettanut eukkoa lämpimiin ja hyviin vaatteisin -- kaikki on hän\ntehnyt. Kaikki on hän oppinut itsestänsä. Rakas Yrjö, älä vihastu, vaan\nmuuta luontosi -- niin tulet paremmaksi!\"\n\n\"Paremmaksi?... Minun ei tarvitse; minulla on, Jumalan kiitos, kaikkia,\nmitä minä tarvitsen,\" keskeytti veli, joka hetkisen näytti kuunnelleen\nsisarensa sanoja. \"Kuitenkin on se minun tahtoni,\" lisäsi hän, \"että\nsinä et ajattele Ollia! Menisikö rikkaan Kjellin tytär naimisiin\nsemmoisen pojan kanssa, jolla on vaan uudisasunto?... Ha, ha, ha, sepä\nolisi hauskaa nähdä!\"\n\n\"Sen tahtoo ja sen voi rikkaan Kjellin tytär tehdä,\" lausui Inka.\n\"Tiedätkö, että sinun aikasi on pian ohitse, niin olet sinä alkanut ...\nsinun täytyy pian kadota, sillä näethän, että sinun tiesi johtaa alas\npäin, ymmärrätkös... No puhu vaan kaikki isälle, sen sinä saat kyllä\ntehdä. Sinä voit saada aikaan sen, että Olli ei saa käydä täällä ...\nmutta sinä et voi kertaakaan peijata häntä pelissä... Mutta meistä ei\ntule eroa niin kauan kun me elämme... Tahdotko vielä jotakin\nenemmän...?\"\n\n\"En, en, siinä on jo kylliksi,\" virkkoi Yrjö huoletonna ja sisar lähti.\n\n\"No, Herran nimessä, millaiselta sinä näytät, Inka!\" huudahti äiti,\njoka väelle päivällistä laittaessaan vireydessänsä itse oli tarttunut\nhallitusohjiin taikka oikeastaan hallitussauvaan, sillä hän seoitti\npuuropataa, vaikka se oli hänelle sangen vaikeata sen tähden, että hän\noli jotenkin lihava. \"No, Herran nimessä, millaiselta sinä näytät, hyvä\nInka! Mikä sinua vaivaa, olethan sinä -- niin vaalea kuin ruumis?\"\n\n\"Niin, se ei ole mitään, äiti, ei mitään,\" selitti tyttö ja koki\nhymyillä. Keskustelu veljensä kanssa oli kuitenkin koskenut kovasti\nhäneen vasta jäljestäpäin, samoin kuin me usein hyvällä rohkeudella\nkestämme taistelun hengen vaarassa ja vasta sitten, kun siitä olemme\nonnellisesti pelastuneet, katsomme kauhulla taaksemme ja hämmästymme.\n\n\"Eikö mitään, Inka kulta? Se ei ole totta: sano minulle, mitä se on!\nKatsohan, sinä olet miltei kuoliaaksi säikähtynyt.\"\n\n\"Niin, äiti! Yrjö tietää kaikki ja hän on uhannut ilmoittaa isälle,\nettä Olli ja minä pidämme toisestamme; siitä tulee katkera leikki\"\n\n\"Herra siunatkoon, mitä sinä sanot, lapseni!\" huudahti äiti, \"ei\nkoskaan mitään hyvää! Yrjö on murheenlapsi, aina hän on kova ja\nilkeä... Herra Jumala, kun minulla pitääkin oleman semmoinen poika!...\nTiedätkö, Inka, että minä kuulen niin paljon valitusta hänestä joka\ntaholta, että minä olen kuullut hänestä enemmän yhtenä vuotena kuin\nKjellistä kahtenakymmenenä -- vaikka hänkään varmaan ei ole mikään\nhyvä, kun vaan hänellä on oikeus puolellansa, se on selvä itsestänsä,\nmutta Yrjö tuottaa vaan pelkkää onnettomuutta. Tiedätkö sinä, mitä ...\nmutta kukatiesi on parempi...\"\n\n\"Mitä sitten, äiti? Minä voin kyllä kuulla enemmän,\" keskeytti tyttö.\n\n\"Niin, näethän, hän käy silloin tällöin, niin kuin tiedät, Bergissä ja\nminä olen kuullut Kjellin sanovan, että hän aikoo kosia rikasta tyttöä\nViggessä ... niin, se olisi kyllä hyvä, vaikka rahoissakaan ei ole\nkaikki onnellisuus. Mutta tiedätkö, että hän käy nyt hyvin usein tuolla\nKalastajan Annan luona Koskitorpassa... Jumala varjelkoon hänen\nuskottelemasta tyttöä jollakin hullutuksella.\"\n\n\"Anna, minun pieni, kelpo Annani -- hän, jota Koskinen kuritti, silloin\nkun hänen olisi pitänyt minua kurittaman,\" surkutteli Inka; \"minä\nvaroitan häntä.\"\n\n\"Niin, minä en tiedä varmaan,\" lisäsi äiti varovaisesti. \"Koskinen oli\nvaan täällä eilen ja puhui, ei siitä, että Yrjö tahtoisi pettää Annan,\nmutta että hän vaan on liiaksi hyvä ollaksensa Annan, joka on niin\nköyhä, -- ja sitä paitsi, niin kuin tiedät, Koskinen ei pidä oikein\ntytöstä, hän aina morkkaa häntä, vaikka hän ei tiedä mitään pahaa sanoa\nhänestä.\"\n\nHerra Koskisen turhamainen, tuollainen lampaan viha, joka todellakin\nitsessään on niin viaton ja hyvänluontoinen, kuin milloinkaan viha\nsaattaa olla, oli kuitenkin pysyväinen, kuin ijankaikkinen vihmasade,\njoka kestää kauemman aikaa ja on paljoa tukalampi kärsiä kuin ukkosen\nsade. Sitkeys vaikuttaa heikoissa ihmisissä voiman sijassa.\n\n\"Ja taas siis Koskinen,\" lausui Inka; \"hän on semmoinen raukka sekä\nsilloin, kun hän on hyvä, että silloin, kun hän on paha. Mutta minä\ntahdon varoittaa Annaa; usko minua, äiti, Anna on aina luottanut minuun\nja minä kerron koko kosimisen Bergissä. Kyllä se tuntuu katkeralta\nalussa, mutta se on parempi, kuin kärsiä katkeruutta ijän kaiken.\"\n\n\"Mutta jos nyt Yrjö,\" muistutti eukko, \"kertoo kaikki Kjellille? Sinä\nsaat nähdä, että hän tekee sen ja silloin sinä et milloinkaan saa\nOllia, sillä ennen kun hän ennättää yletä, siksi olet sinä jo\nnaitettu.\"\n\n\"Naitettuko?\" kysyi Inka halveksivaisesti hymyillen. \"Ei, äiti, se ei\ntapahdu, se on varmaa... Minä olen isäni tytär, mutta en mikään\nhuonekalu, jonka hän voi myydä taikka vaihtaa.\"\n\n\"Mutta, Inka, Kjell ... minä tunnen isäsi, Inka, hän tekee sinun\nonnettomaksi... Hän vainoo Ollia kuolemaan saakka ja antaa Yrjölle\nkaiken sen vähän, mitä meillä on ... tekee sinun perinnöttömäksi,\nlapseni, niin, hän tekee kyllä niin; sillä Kjell, niin hyvänluontoinen\nkuin hän muuten onkin, saattaa myöskin olla kova kuin kivi ja kylmä\nkuin jää, jos joku asettuu hänen tahtoansa vastaan. Jumala varjelkoon\nYrjön ilmoittamasta asiaa hänelle ja sillä tavalla tuhoamasta kaikkia.\nMuuten näyttää siltä, että Olli menestyy, niin että, jos hän saisi\naikaa, Kjell kyllä suostuisi tähän asiaan.\"\n\n\n\n\nKosken Anna.\n\n\nKun katselette Tunturijärven ylitse, näette tuolla etäällä vasemmalla,\nmiten kokonainen pilvi seisoo hiljaa veden pinnalla, missä järvi\nnäyttää kaitaisen juovan kautta liittyvän mereen, jonka rajoja ette\neroita. Tämä on kuitenkin näön hairahdus; se on nimittäin ilmanranta,\njonka näette tuon juovan kautta; siinä päättyy Tunturijärvi ja syöksee\nvetensä alas Noreniin. Tämä putous on niin sanottu Tunturikoski, jossa\narvaamaton veden paljous syöksyy kallioiden syrjien ylitse ja putoo\nsuorastaan alas Noreniin, joka alkaa alhaalta kallion reunasta. Tämä\nvesiputous on kentiesi uhkein kuin mitä Ruotsin vaihteleva ja\nyksivakainen luonto tarjoo nähtäväksi; se ei kyllä raivoa niin kuin\nTrollhättan putous, ei vaahtoa niin kuin Elfkarlebyn koski, mutta se on\nsiitä huolimatta kauniimpi ja vaikuttaa luontoon voimallisemmin kuin\nnuo edellä mainitut. Näyttää siltä, kuin jos Tunturijärvi muinoin olisi\nollut kaikilta suunnilta eheä vesiallas, jonka vesi juoksi pois\nmuutamia puroja myöten, joiden sijat vielä tuntuivat sammalistossa\nlähipaikkeilla, mutta joku luonnon mullistus lienee lohkaissut palasen\npois sen laidasta ja pudottanut syvyyteen; silloin tunki vesi heti sen\njäljessä aukosta ulos ja syöksyi samaa tietä, muodostaen siten\nNorenjärven niemineen ja monine lahtineen. Nyt on Tunturikoski putous,\njossa vesi kallioitten reunain ylitse syöksyy alas luotisuoraan alla\nolevaan järveen noin kahdeksankymmenen jalan korkeudesta. Tätä paikkaa\non nimitetty \"Ruotsin Niagaraksi,\" ja tämä, samoin kuin Amerikan\nNiagarakin, on jakautunut kahteen puoliskoon, mutta sen keskellä ei ole\nsaari, vaan suuri kallionlohkare, joka lepää keskellä kallion syrjää ja\njota paikkakunnalla nimitetään Karhunkiveksi. Kansa kertoo, nimittäin,\nettä kerran karhu, joka aikoi uida Tunturijärven poikki, joutui virran\nvaltaan ja kulki siten putousta kohden, mutta onnistui juuri oikeassa\nsilmänräpäyksessä heittäytymään kalliolle, jossa hän istui, millään\ntavalla sieltä pois pääsemättä. Muutamat lapset rannalta näkivät \"tuon\nvoimakkaan\" tilan ja alkoivat kaikin voimin viskellä kivillä sitä.\nKarhu kärsi kauan aikaa tuota solvausta, mutta viimein loppui\nkärsivällisyys; karhu alkoi möyrytä hirmuisesti ja näytti noille\nilkeille pojille hampaitansa, mutta kaikki turhaan; ei ollut\nmahdollista saada heitä säikähtymään niin pitkän matkan päästä. Viimein\notti se oikein oivallisen hypyn päästäksensä kosken ylitse, mutta se\noli kuitenkin liiaksi lyhyt: vesi vei karhun vastustamattomalla\nvoimalla alas syvyyteen, hautasi sen kuohuvaan kattilaansa tuolla\nalhaalla, viskasi pyörteesen ja nosti viimein sen ylös rikki revittynä\nja silvottuna Norenjärven tyynelle pinnalle. Tämän tähden nimitetään\nkiveä Karhunkiveksi.\n\nMuinoisina aikoina oli Jemtlannissa summattomasti enemmän metsäeläviä\nkuin nyt; suuret laumat hirviä ja peuroja, koko karavanit karhuja ja\nsuuret joukot susia kuleksivat noissa hiljaisissa, asumattomissa\nmetsämaissa. Silloin ui tuhansittain eläviä Tunturijärven poikki, joka\neroittaa ylämaan alamaasta, ja moni näistä elävistä sai kuolemansa\nTunturikoskessa. Tästä syystä harjoittivat nuo harvat ihmiset, jotka\nolivat asettuneet Norenjärven ympäristölle, jonkunlaista hirvi-,\npeura- ja karhukalastusta ja kun semmoisia eläviä syöksyi alas\nkoskesta, ottivat he nuo kuolleet metsäläiset, jotka itse olivat\nonnettomuuteen menneet. Olipa vielä tapana tuolla ylhäällä\nTunturijärvellä peloitella uivia eläviä lähestymään kosken niskaa\nkohden ja sillä tavalla hankkia itselleen hyviä saaliita. Kaarlo XI\nkävi Jemtlannissakin ja vielä on nähtävänä hänen nimensä erään\nNordhallissa olevan huoneen kattohirressä, merkkinä siitä, että hän\nmakasi siinä huoneessa. Hän tiesi kaikki kääntää rahaksi ja veroitti\nsiis Nordhallin kylän erittäin \"eläväin pyynnistä Tunturikoskessa,\"\njoka veronmaksu jatkui aina Kustaa III aikaan asti, siksi kunnes se\nkatosi tahi sai toisen nimen, etenkin kun Tunturikoskesta ei enää saatu\nmitään eläviä.\n\nTunturikoskea rajoittaa yhdellä rannalla metsäinen vuori, joka\npenkereen tavoin kohoutuu ylöspäin, jotenkin jyrkästi, niin että kuuset\nkasvavat ja nojaavat kosken päälle ja usein kukertuvat siihen ja sitten\ntulevat takaisin valkeuteen kuin alastomat ruumiit, haaransa ja oksansa\ntummine neulasineen ovat ne kadottaneet pyörteesen. Toisella rannalla\non luonto paremmin hymyilevä, kaunis koivumetsä peittää jyrkänteen\nlaidan Tunturi- ja Norenjärvien välissä ja heti ylhäällä mäellä,\nlähellä sitä tavallista paikkaa, johon noustaan maalle, kun veneellä\nkuljetaan putousta katsomaan, oli, siihen aikaan kun tämä on\nkirjoitettu, pieni maja, jossa Lauri Larsson asui.\n\nLauri Larsson oli pieni kelpo mies, yhtä kelvollisen vaimonsa kanssa;\nhän eli kalastamalla \"sumussa\" eli Tunturijärven laskulla kosken\nniskassa, jossa usein nähtiin ukon ainoastaan muutamia syliä syvyyden\nreunasta soutelevan pientä ruuhtaan edes ja takaisin pyytääksensä\nnieriäisiä ja muita pieniä kaloja, sillä ainoastaan nuoret kalat ovat\nniitä, jotka uhkamielisinä virtaa pelkäämättä leikkivät putouksen\npartaalla. Mutta ukko Larsson oli myöskin se, joka kuljetteli\nmatkustajia molempain järvien ylitse ja joka kertoi kertomuksen\nKarhunkivestä ja, jos joku oikein tahtoi tutkia, monenmoisia tarinoita\nnoidista ja pienistä tontuista, jotka asuivat noissa mustissa\nkallioissa ja jotka silloin tällöin pitivät tanssiaisia Karhunkivellä\ntahi istuivat veden pinnalle ja luistelivat alas syvyyteen kuin\nhurjapäiset lapset. Tunturijärvessä asui myös haltijatar, joka oli\nihana nähdä silloin, kun häntä sai katsoa päin kasvoja, mutta joka\nmuutoin oli ontelo kuin kaukalo eli allas; hän oli vihollinen toiselle\nsamanlaiselle haltijattarelle, joka asui alhaalla Norenjärvessä, ja\ntoisinaan istuivat he kumpainenkin omalla alueellansa ja riitelivät\nkeskenänsä. Sanalla sanoen, Lauri ukko oli ihan taikauskoinen ja uskoi\nlujasti luonnonhaltijat, menninkäiset, hongattaret ja kaikki muut sekä\nvanhat että uudet hullutukset, ainoastaan toisilla nimillä.\n\nOli syksyinen ilta. Sakea sumu peitti järvet ja metsät; metsä oli\nsynkkä ja pimeä, vesi loiskui levottomana epätasaisten tuulenpuuskain\ntähden, jotka kiirehtivät alas kaukaisilta tuntureilta. Ukko Laurin\nruuhi oli maalle vedettynä, mutta silloin tällöin liikuttelivat sitä\nkuitenkin loiskuvat laineet. Tunturikoski kohisi jymisevällä äänellä,\njuuri kuin jos kuljetettaisiin joitakuita pattereita kanoonia horjuvaa\nsiltaa myöten -- maa vapisi vienosti niin kuin se tavallisesti ennenkin\nteki, ja tuo valkea usva, joka alituisesti peitti putouksen, näytti\ntiheämmältä ja tiheämmältä kuin tavallisesti.\n\n\"Nyt he ovat liikkeellä,\" lausui ukko Lauri, kun hän astui tupaan,\njossa hänen vaimonsa askaroitsi lieden edessä ja hänen tyttärensä Anna\nistui ja kehräsi.\n\n\"Ketkä sitten, isä?\" kysyi tyttö hiljaa nauraen.\n\n\"Hm, hiiden seurue, tietääkseni; näinhän minä pitkän varjon tuolla\nalhaalla laaksossa hiipivän puiden välillä, hm, ja kuulinhan minä\nhuudon metsässä; 'jänispyytäjä' huutaa ja se tietää onnettomuutta.\"\n\n\"Niinpä niin, nythän on ollut paha ilma koko ajan,\" virkahti akka ja\nsysäsi oivallisia kuusipuitansa, niin että kipinät lensivät korkealle\nilmaan matalan savutorven kautta; \"nyt on paha aika.\"\n\n\"Niin, sekä isä että äiti uskoo niin paljon,\" nauroi Anna, \"minä en\npelkää ensinkään aaveita, minä; ainoa, jota minä olen pelännyt\naikoinani, oli tuo pieni Koskinen, silloin kun hän löi minua koulussa,\nmutta se aika on jo ohitse.\"\n\n\"Ja sitä sinä loruat vielä,\" muistutti ukko Lauri vähän suuttuneena,\n\"sinä, joka olet valkea ja punertava, pullakka ja iloinen kuin talvinen\nuusi kuu, sinä et ajattele mitään muuta kuin naurat vaan etkä käsitä,\nettä vielä on paljon semmoista, jota et sinä eikä Koskinenkaan ymmärrä,\nniin oppinut kun hän luulotteleekin olevansa.\"\n\n\"Niin, niin, isä! Älä pahastu siitä, että minä leikkiä lasken,\" lausui\ntyttö surullisesti hymyillen; \"minä en paljoa ymmärrä ja sen tähden\npuhun minä toisinaan vähän tuhmia, mutta, näethän, isä, minä olen tänä\niltana niin perin iloinen, saadaan nähdä, että vielä tapahtuu jotakin\noikeen hauskaa.\"\n\nAnna olikin yksi semmoisista perinpohjin iloisista ihmisistä, jotka\neivät silmänräpäystäkään epäile sitä, että elämä ei olisi täynnä\nonnellisuutta ja hauskuutta ja jotka katsovat murheen, ei miksikään\nvälttämättömäksi varjoksi, jota paitsi valolla ei olisi mitään\nvaihtelevaisuutta, vaan ainoastaan muutamiksi mustiksi viivoiksi,\njotka silloin tällöin sattumalta tulevat taululle, mutta jotka eivät\nmillään oikeudella ole siihen kuuluvia eivätkä osia itse siinä\nkäsittämättömässä taideteoksessa, jota nimitetään kohtaloksi.\n\nKoko Annan ulkomuotokin ilmaisi semmoista silmänräpäyksestä riippuvaa\nluonnetta. Näissä kirkkaissa sinisilmissä, jotka eivät olleet suuret,\nvaan semmoiset, että ne vetäytyivät kiini joka kerralla kun hän nauroi,\nniissä oli jotakin niin iloista, niin lepertelevää, että ehdottomasti\ntäytyi katselijan auttaa tuota hyvää lasta nauramaan, etenkin kun tuo\npieni suu, poskikuopat, terve väri ja nuo täyteläiset posket antoivat\nkoko hänen kasvoilleen semmoisen iloisuuden ja luottavaisuuden muodon,\njoka veti alakuloisenkin mielen vähän ylöspäin siltä savitieltä, jossa\nse kaikessa totisuudessaan vaivalla kulkea tarpoo eteenpäin.\n\nAnna oli myös iloisen luonteensa ja kauniiden kasvojensa tähden, joille\nkaikeksi muuksi, vaan ei rumennukseksi, olivat nuo veitikkamaisesti\ntirkistelevät silmät, tähti kaikissa naapuriston juhlatilaisuuksissa:\nhän tanssi parhaiten \"jemtpolkkia;\" kukaan ei osannut niin vikkelästi\nja taipuisasti kuin hän pyöriä ympäri tuossa loihtuvaisissa tanssissa,\njossa soitto käy semmoisella säveleellä ja semmoisessa tahdissa, että\nkukaan ihminen ei sitä saata matkia eli merkitä nuoteilla. Kukaan ei\nosannut niin paljon kertomuksia kuin Kosken Anna, eikä kukaan laulanut\nniin selvästi ja puhtaasti kuin hän. Niistä monista, jotka silloin\ntällöin synkässä metsässä antoivat jonkun kansanlaulun säveleet kaikua\nkalliosta kallioon ja puusta puuhun, tahi niistä, jotka kirkossa\nveisasivat virsiä, ei ollut kenelläkään niin puhdasta, selvää ja\neheästi helisevää ääntä kuin Annalla: \"soi kuin kello,\" sanottiin, kun\nAnna lauloi.\n\n\"Saadaanpas nähdä, että tänä iltana tulee vieraita,\" lausui Anna. \"Minä\nnäin, miten harakat hetkinen sitten hyppelivät oven edessä ja nauroivat\nniin erinomaisen hyvänlaatuisesti; vieraita tulee, sen saa isä nähdä.\"\n\n\"Oh, kehrää sinä vaan äläkä siinä istu ja ennusta!\" virkahti äiti vähän\nvihaisesti; \"kyllä minä tiedän, ketä sinä tarkoitat, mutta sinä et saa\nYrjöä, rikkaan Nordhallin Kjellin poikaa, sinä saatat kyllä semmoista\nluulotella.\"\n\n\"Kukapa tiesi, äiti? Niin ihmeellisiä asioita on ennenkin tapahtunut,\nYrjö on kylläksi rehellinen poika.\"\n\n\"Oh, oh; hänen rehellisyytensä taitaa olla samanlaista kuin hänen\nisänsäkin,\" jupisi ukko Lauri ja sysäsi vähän pyöreätä karvalakkia\npäässänsä; \"hän, varmaan on hän rivakka aina ja ymmärtää koota rahaa,\n-- mutta tapahtuuko se aina oikein kunniallisesti...\"\n\n\"Kunniallisestiko?\" keskeytti Anna, \"vai niin, Yrjökö ei menettelisi\nkunniallisesti? Niin, sen minä sanon,\" jatkoi hän suuttumuksesta\npunastuneena, \"sen minä sanon, että kaikki, mitä pahaa sanotaan\nYrjöstä, se on vaan kateudesta tullutta, sen tähden, että he eivät ole\nniin rikkaita kuin hän, siksi he eivät oikein tiedä kaikkea sitä pahaa\nmitä he tahtoisivat hänestä juoruta -- se on oikein synti, puhua\nYrjöstä kaikkea semmoista.\"\n\n\"Niin kyllä, saattaa niin olla; varmaan on hän rehellinenkin,\" virkkoi\nukko, \"hän antoi minulle yhden kartuusin, se oli hyvää tupakkaa,\"\n\n\"Ja minulle hän antoi hopeavitjat ja neulat helyineen ja kelloineen,\"\nmuistutti Anna. \"Mutta vaiti, joku tulee ulkona, se on hän, minä tunnen\nhänen astuntansa.\"\n\nTuskin oli tytön valvova korva huomannut tämän astunnan, ennen kun\nmatala ovi aukeni ja ihan oikein -- Yrjö astui kumartuen sisään, sillä\novi oli niin matala.\n\n\"Hyvää iltaa -- hyvää iltaa, isä Lauri ja te, Laurin vaimo,\" virkkoi\nYrjö lempeästi, \"ja sinä, Anna, joka istut siinä niin ihanana ja\nhienona. Näettehän, minä olen ollut iltamatkoilla, ollut tuolla Pekka\nPietarinpojan luona ja poikkesin tännekin tirkistääkseni sisään.\"\n\nUkko Lauri tunsi itsessään sellaista kunnioitusta, joka köyhällä\nkansalla on rahan ja rikkauden suhteen, -- hän kohotti lakkiansa ja\ntervehti hyvin kohteliaasti vastaan; ainoastaan Laurin vaimo näytti\nvähemmän ujostelevan rikkaan Kjellin poikaa, ja tämä tuli siitä, että\nhän ei mielellään nähnyt hänen niin usein käyvän torpassa, sillä\nhänestä oli mahdotonta, että Yrjöllä olisi ollut täydellä todella\njotakin tekemistä Annan kanssa.\n\nYrjö oli myös jo kauan tietänyt sen ja hän taas tarttui tavalliseen\napukeinoonsa. \"Kuulkaahan, Laurin vaimo, minä olen monta kertaa juonut\nmaitoa täällä,\" sanoi hän, \"ja niin monta kertaa lainannut Laurin\nruuhta ilmaiseksi, että minä, kun lähdin kotoa, ajattelin, että\nLaurin vaimo ei siitä pahastuisi, jos hän saisi pienen palasen\npyhähameeksensa, joka hänellä ennestään on vähän vanhamainen. Mutta\nLaurin vaimo on niin kelpo nainen, että hänen ei tarvitse pitää\nhuonompaa hametta kuin muidenkaan.\" Näin sanoen otti hän esiin mytyn,\njoka sisälsi mustan kamlottisen hamekankaan.\n\nLaurin vaimo tarkasteli tuota kaunista lahjaa iloisesti hymyillen ja\nAnna katseli vuoroin äitiänsä vuoroin isäänsä riemuitsevilla\nsilmäyksillä.\n\n\"Oi, se on liian paljo,\" lausui vaimo ja tarkasteli kangasta kaikin\nmahdollisin tavoin, sillä se ei ainoastaan mielistyttänyt hänen\nturhamaisuuttansa, vaan se ihastutti häntä, koska hänen mielestänsä\nsemmoinen lahja olisi ollut liiaksi suuriarvoinen, jos ei Yrjön\nmatkoilla Koskitorppaan olisi ollut mitään todellista tarkoitusta.\nLaurin vaimolle oli lahja kylläkin liiaksi suuri, mutta se oli\nkuitenkin erittäin sopiva hänelle, jos Yrjö tahtoi, että hänen tuleva\nanoppimuorinsa olisi näyttänyt maailmalle jonkunmoiselta.\n\nOli siis aivan luonnollista, että hän otti lahjan vastaan todellisella\nkiitollisuudella.\n\n\"No, Anna,\" alkoi Yrjö ja istui tytön viereen, \"sinä olet ahkera, sinä;\nsiinä teet oikein, sillä Jumalan pelolla ja ahkeruudella ihminen\nvoittaa kaikki, semmoinen on minun uskoni.\"\n\nAnna loi salaisen silmäyksen vanhempiinsa, nähdäksensä, mitä tämä\nlause heihin vaikuttaisi. \"Niin, mitäpä muuta köyhällä tytöllä olisi\ntehtävää,\" kuului vastaus.\n\n\"Mutta vaikka sinä tulisit rikkaaksikin, Anna, niin tarvitset sittenkin\nahkeruutta, sillä Jumala ei siunaa meitä, jos emme ole ahkeria ja syö\nleipäämme otsamme hiessä.\" Niin puhui Yrjö oikein kauniita asioita\nhetkisen, siksi kun äidin tarkkuus näytti keskeytyvän rohtimia\nkehrätessään ja Lauri meni ulos, hakatakseen vähän puita valkeaan.\nSilloin alkoi Yrjö kuiskua: \"tiedätkö sinä, Anna, että minun isäni on\nhyvin sairas ... hän oli toisiltana ulkona ja istui silloin eräällä\nkivellä, ja silloin joku paha meni häneen. Meillä on ollut vanha Kirsti\nNoitatorpasta ja hän on heittänyt arpaa ja kysynyt: oletko sinä\nilmasta, vedestä tahi maasta? ja arpa sattui maahan, sillä näethän, hän\nistui kivellä ja silloin se tuli; Jumala tiesi, miten isälle\nkäynee!...\"\n\n\"Onko niin pahasti?\" kuiskasi Anna surullisesti silmäten Yrjöä. \"Herra\nJumala, eihän hän ole mikään vanha, hän saattaisi kyllä elää vielä\nkauankin.\"\n\n\"Niin, Jumala suokoon niin,\" huokasi Yrjö; \"mutta jos hän kuolee, niin\nsitä ei kukaan voi auttaa, me olemme kyllä tarjonneet hänelle sekä\n'Tillyntippoja' että 'gratia probataa', hautoneet häntä sinapilla ...\nsekä iskettäneet häntä, mutta hän tulee aina heikommaksi ja\nheikommaksi, ja minä kävin nyt tuolla Kjellsmyrassa Pekka Antinpojan\nluona, koska hän parantaa eläviä ja ymmärtää vähän auttaa ihmisiä\nmyöskin ... hän tulee tänä iltana meille ja saadaanpas nähdä, mitä hän\nvoi tehdä; hän sanoi, että se on vaan 'lennos,' mutta tuskin minä sitä\nuskon.\"\n\n\"Herra Jumala, miten käyneekään?\" huokasi Anna, joka tunsi itsensä\nihmeellisesti liikutetuksi; hänestä tuntui siltä, kuin jos Kjell\nKjellsson olisi ollut hänen ainoa tukensa täällä maan päällä, hänen\nainoa turvansa; mutta tämä oli vaan luulottelua, sillä hän tiesi sen,\nettä niin kauan kun Kjell eli, ei hän voinut milloinkaan toivoa Yrjöä\nsaavansa; mutta siitä huolimatta pelkäsi hän hänen kuolevan.\n\n\"Jos nyt isä kuolee, niin ei kukaan estä minua ottamasta sinut,\" lausui\nYrjö, \"sehän on hyvä, Annaseni.\"\n\n\"Ja sillä tavalla sinä saatat puhua silloin, kun sinun isäsi makaa\nsairaana kuoleman kielissä,\" muistutti Anna surullisella vakavuudella.\n\"Niin sinun ei pitäisi puhuman, se on syntiä.\"\n\n\"Niin, minä vaan sanon, että jos isä kuolee, jonka Jumala estäköön,\nniin minua eivät rahat ihastuta, se vaan minua lohduttaa, että minä\nsaatan ottaa sinut ... niin minä tarkoitin. Saatat uskoa, että Inka ja\nminä olemme paljon riidelleet sinusta.\n\n\"Kuinka niin?...\"\n\n\"Niin, näethän, Inka on aina vähän ylpeä itsestään ja katsoo, että sinä\net ole kylliksi hyvä hänen veljensä vaimoksi; mutta hän kyllä taipuu\nvielä kerran; hän kuitenkin vaikuttaa äitiin paljon; mutta, Jumalan\nkiitos, minä olen täysi-ikäinen itse ja herra itse puolestani, jos\nisäni kuolee.\n\n\"Ja Inka on kuitenkin aina ollut ystävällinen minulle,\" huokasi Anna,\nsillä se katkeroitti häntä, että joku saattoi olla toisellainen kuin\nmitä hänen käytöksensä osoitti. \"Inka on aina näyttäytynyt minua\nkohtaan niin ystävälliseltä,\" kertoi hän, \"minä en voi uskoa, että hän\nolisi niin petollinen.\"\n\n\"Vai niin, mutta katsohan, hän on semmoinen kuin tyttöjen on tapa olla,\nvähän viekas puolestansa,\" huomautti Yrjö ilkikurisesti hymyillen. \"Hän\non ylpeä ja suuri mielestään rikkautensa tähden ja luulee, että hän\nyksinänsä saa mennä naimisiin köyhän kanssa ... hm, olethan sinä\nkuullut, että Ollilla on tuumat mielessänsä; no hyvä, olkoon niin;\nmutta silloin Inka ei saa sinun kimppuusi käydä ... ei, hänen täytyy\nantaa olla sinut rauhassa. Saatat kuitenkin uskoa, että hän sittenkin\ntahtoo estää meitä naimisiin menemästä, ja kun hän näkee, että hänellä\nei ole mitään voimaa minun suhteeni, silloin tulee hän kyllä sinun\nluoksesi ja osoittaa sinulle, että minulla ei ole mitään todellista\naikomusta tämän asian suhteen; mutta elä kuitenkaan anna itseäsi\npettää.\"\n\n\"Niin, sinullako, Yrjö? Minä en usko, että kukaan voi olla niin halpa,\nettä hän lupaa eikä pidä ja haavoittaa jonkun tyttö raukan sydämen ...\nethän sinä tee sitä?\"\n\n\"Kas niin, sinä alat jo epäillä,\" naurahti Yrjö, \"miten käy sitten, jos\nInka tulee, sillä hän on uhannut minulle, että hän kyllä estää asian\nsittenkin; hm, älä usko häntä!\"\n\nYrjö istui vielä kauan sinä iltana Annan luona ja \"sipisi ja supisi,\"\nniin kuin Laurin vaimolla oli tapana aina sanoa; viimeinkin hän lähti.\nAnna ja ukko Lauri seurasivat häntä alas rantaan, jossa pian vene\nsysättiin synkälle järvelle ja se alkoi kulkea muutamia loistavia\npilkkuja kohden, jotka olivat valaistuja akkunoita siellä ja täällä\nNordhallin kylässä.\n\n\n\n\nTestamentti.\n\n\nYrjö lähti koko isänsä sairauden aikana harvoin pois sairashuoneesta,\nvaan sitä vastaan hänellä oli paljon puhumista ja kuiskumista\nsairaalle, joka näytti jännitetyllä ja tuskallisella tarkkuudella\nkuuntelevan häntä. Viimein kutsuttiin herra Koskinen, joka yhden\nkokonaisen päivän istui lukitussa kammiossa ja kirjoitti; mitä hän\nkirjoitti, se oli kaikille salaisuus. Kuitenkin näytti herra Koskinen\nsekä tuskastuneelta että hämmästyneeltä, kun hän kohtasi Ingan, joka\nvalvoneena ja murheellisena ollen ei kysynyt, mitä hän kirjoitti, mutta\nluuli tietävänsä, että se oli kalunkirja. \"Ei isä voi niin huonosti,\nettä Koskisen täytyisi kaikki kirjoittaa,\" sanoi hän ainoastaan.\n\"Jumalan avulla isä paranee jälleen.\"\n\n\"Niin, Jumala suokoon sen,\" lausui Koskinen surkuttelevalla äänellä,\n\"muuten ei ole hyvin, Inka kulta, ei ole hyvin, -- hm, toisinaan on\nsangen vaikea olla semmoisena, joka osaa vähää enemmän kuin muut\nihmiset; näethän, pastori ja minä olemme ainoat tässä pitäjäässä, jotka\nolemme vähää taitavampia kirjoituksessa ja tarkemmassa lu'ussa ja sen\ntähden täytyy meidän molempain ohjata asioita, -- niin, niin,\nsaadaanhan nähdä, saadaanhan nähdä!\"\n\n\"Mutta isä näyttää tänäpäivänä voivan paremmin kuin ennen; onhan se\nhyvä merkki, herra Koskinen?\"\n\n\"Hm, varmaankin; mutta, näet, se on myöskin kuoleman merkki. Inka\ntietää, että kun valkea on loppumaisillaan, leimuaa se vielä juuri\nsammuessaan.\"\n\nSeuraavana päivänä tuli pappi ja nyt otettiin esille paperi, jonka\nKjell Kjellsson Yrjön, papin ja herra Koskisen saapuvilla ollessa\nselitti olevan hänen viimeisen tahtonsa ja pyysi kahta jälkimäistä\ntodistamaan. Tämä tapahtui, ja kun nimet olivat kirjoitetut -- Pekka\nKoskinen oli kirjoitettu taaksepäin kallellaan olevilla kirjaimilla\nmonine jäykkine viivoineen ja lenkkeineen, näyttäen hyvin aidalta,\njolla on kuivattu herneitä ja jolle on jätetty jäljelle muutamia varsia\n-- tarkasteli Yrjö allekirjoituksia ja ivan ja ilon sekainen hymy\nlevisi hänen kasvoilleen ennen kun hän taas ennätti ottaa niille\nsurullisen muodon.\n\nKun tämä asia oli päättynyt, pyysi pappi Kjelliä ajattelemaan täältä\nlähtöänsä. Tämä muistutus iski kuin salama kuolevaan, joka siihen asti\noli niin jännitetyllä tarkkuudella pitänyt huolta maallisten asioidensa\njärjestämisestä, että hän melkein unhotti kuoleman tähden sitä\ntekevänsä.\n\nHänen muotonsa muuttui; kuolema oli aina ollut hänelle kauhistus, ja\nnyt, ikään kuin taikakeinojen avulla, kulki koko edellinen elämänsä\nhänen ohitsensa, semmoisissa muodoissa, jotka nyt kyyneleillä ja\nhuokauksilla soimasivat häntä kovasti, kovasti, ja joita hän olisi\nkarttanut, jos hän olisi enemmän ajatellut sitä hetkeä, joka nyt jo oli\ntulla ehtinyt.\n\nHän vaipui kuitenkin enemmän ja enemmän, ja pappi voi siis ainoastaan\npäällimiten koskea kuolevaisen elämän pääkohtiin; mutta siinäkin oli\nkylliksi nostamaan kylmää hikeä hänen otsalleen. Pian, sitten kun hän\noli saanut pyhän ehtoollisen, vaipui hän hiljaisesti huumehduksiin, se\nmuuttui unen horroksi ja unen horto kuoleman uneksi, juuri silloin kun\naamu koitti kylmänä ja usvaisena seudun yli.\n\nYrjö oli aivan tyyni; hän otti heti hallitusohjat, ja sitten kun\njuhlalliset hautajaiset olivat pidetyt, otti hän kutsuttujen\ntodistajain läsnä ollessa esiin testamentin.\n\nSe sisälsi, että koska Yrjö aina oli ollut kuuliainen poika, nimitti\nisä hänen yksinänsä perillisekseen siinä tapauksessa, jos hänen\nsisarensa Inka menisi naimisiin Kjellmyran Juho vainajan pojan Ollin\nkanssa, joka avioliiton suostumus oli tehty isän tietämättä ja vastoin\nhänen tahtoansa. Myöskin oli Elsa, vainajan leski, perivä toisen puolen\nomaisuudesta lain mukaan, kuitenkin niin, että hänellä ei ole valtaa\nmitään hävittää, vaan kaikki hänen kuolemansa jälkeen oli jäävä Yrjölle\nja Ingalle, jos, nimittäin, ei jälkimäinen tekisi vastoin isänsä\nviimeistä tahtoa.\n\nSemmoinen oli sen testamentin pääsisältö, jonka herra Koskinen oli\nkokoon ährinyt ja sitten todistanut; hän oli ollut avullinen ryöstämään\nlemmikiltänsä kaikki ja asettamaan hänen kärsimättömimmällä tavalla\nveljensä vallan alaisuuteen.\n\nYrjö luki testamentin kovalla äänellä ja nauroi ivallisesti silloin,\nkun hän tuli siihen kohtaan, joka teki Ingan perinnöttömäksi, jos hän\nmenisi naimisiin Olli Juhonpojan kanssa.\n\nÄiti Elsa itki ja piti sen laittomana; Inka ainoastaan punastui,\nmutta lausui samalla: \"usko minua, äiti, Yrjö on kyllä sen tehnyt\nlaillisesti, niin että sitä ei voida kumota, mutta se on saman tekevä.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, varmasti on se laillinen kirja,\" sanoi kihlakunnan\ntuomari Thorshagasta, joka oli myös saapuvilla. \"Kyllä Kjell tiesi\nhyvin, mitä hän tahtoi. Sillä tavalla pysyy omaisuus koossa, eikä\nsuinkaan Inka ole niin hullu, että hän ottaisi uudisasukkaan, joka\nkyllä on hyvä mies, mutta jolla ei ole mitään paitsi vanhaa äitiänsä,\njoitakuita mullikoita ja muutamia hevosia, joita hän myyskentelee.\"\n\nInka hymyili katkerasti, mutta hän oli vaiti, vieläpä silloinkin, kun\nYrjö meni läheltä hänen ohitsensa ja kuiskasi: \"näethän nyt, minä tein\nsen, mitä lupasinkin sinulle.\"\n\nNoin kahdeksan päivän kuluttua sen jälkeen tuli Olli Juhonpoika\nuudistaloltaan ja ratsasti Yrjö Kjellssonin pihaan; tuohan oli uljas,\nvoimakas muoto tulisen hevosen selässä, hevosen, joka pöyhisteli ja\nkorskaili, kun ratsastaja astui maahan ja sitoi sen aitaan kiini. Inka\nkiirehti rapulle ja toivotti häntä tervetulleeksi, mutta sellaisella\nkasvojen muodolla, joka ei ennustanut hyvää.\n\n\"Hyvää päivää, Inka!\" lausui Olli ja tarttui hänen käteensä, \"sinä olet\nikävilläsi tänään. Niin, niin, isäänsä ei voi kadottaa muuta kuin yhden\nkerran,\" lisäsi hän surullisesti huoaten; \"mutta kiitä Jumalaa, Inka,\nsinun isäsi sai kuolla vuoteesensa ... minun isä raukkani, joka kulki\ntoimillansa, kuoli luminietokseen eikä päässyt edes siunattuun\nmaahan ... me emme löytäneet häntä koskaan. -- Miten äitisi ja Yrjö\nvoivat?\" jatkoi hän ja aikoi astua huoneesen.\n\n\"Yrjö ei ole kotona,\" lausui Inka; \"mutta ennen kun sinä kohtaat äidin,\nminä tahdon puhua kanssasi; tule tänne kammariin!\"\n\n\"Oi, saanko minä niin rauhassa puhua kanssasi, Inkaseni, sinä minun\narmas, hyvä Inkani.\"\n\nPian olivat he kahden Ingan pienessä kammarissa.\n\n\"No, Jumala siunatkoon sinua, Inka,\" alkoi Olli. \"Minä olen usein ollut\npahoillani siitä, että me emme voineet puhua asiaamme isällesi; minä en\npidä tämmöisestä hiiviskelemisestä ihmisten tähden; mutta kentiesi oli\nse paras niin kuin oli.\"\n\n\"Kuulehan, Olli, älä puhu mitään siitä,\" muistutti Inka ja istui\nvastakkain sitä tuolia, jonka hän oli asettanut Ollille, \"minä puhun\nsuoraan sinulle, Olli.\"\n\n\"Niin, sehän on selvää se,\" hymyili Olli.\n\n\"Niin, aivan suoraan, ihan niin kuin asia on. Tiedätkö, Olli, minä olen\nmuuttanut mieleni, sinun täytyy katsella asioita toiselta kannalta ...\nnyt on asia niin, että me emme voi mennä naimisiin, se olisi väärin,\njos menisin naimisiin sinun kanssasi.\"\n\nOlli vaaleni. \"No, Jumalan nimessä, mikä nyt on? -- Inka kulta, ethän\nsinä ole enää semmoinen kuin ennen, mitä tämä on? Etkö sinä huoli\nminusta ... mitä, Jumalan nimessä, sinulla sitten on minua vastaan?\nMinä tiedän, että pidän sinun niin rakkaana kuin elämäni ... niin,\nsemmoisena kuin vanhan äitini ja vielä vähän rakkaampanakin; mutta,\nrakas Inka, eihän se ole täyttä totta?\"\n\n\"On, Olli, oikein totta, minä en _voi_ mennä naimisiin sinun kanssasi.\"\n\n\"No, sinä kuitenkin _tahtoisit_ sen tehdä, jos voisit?\" kysyi Olli ja\notti hänen molemmat kätensä omiinsa. \"Tahtoisitko sinä, jos vaan\nvoisit? vastaa minulle, niin minä lähden!\"\n\n\"Tahtoisin, Olli, minä tahtoisin varmaan, mutta en voi,\" lausui Inka ja\nalkoi itkeä.\n\nTämä tyynnytti heti Ollin. \"No, sinä olet taas hyvä jälleen,\" sanoi hän\nlempeästi hymyillen. \"No, mikä se on, joka sinua estää?\"\n\n\"Minä olen perinnötön, jos otan sinun,\" lausui Inka ja loi kauniit\nsilmänsä Olliin, nähdäksensä mitä se vaikuttaisi häneen, mutta hän ei\nhuomannut hänen rehellisissä kasvoissaan edes pienintäkään hämmästyksen\nmerkkiä.\n\n\"Perinnötönkö, vai niin, eikö mitään muuta?\" lausui hän; \"se on Yrjön\ntöitä .. ja,\" lisäsi hän veitikkamaisesti hymyillen, \"ja sinä\nmieluummin pitäisit perinnön kuin minun? Niinkö, Inka?\"\n\n\"Ei, mutta minusta ei ole mitään hyötyä sinulle; sinä olet köyhä ja\nsaat tehdä työtä kahdenkertaisesti minun tähteni, se ei saa tapahtua,\nsen tähden täytyy sen jäädä sikseen.\"\n\n\"Kuulehan, Inka, sano minulle oikein totuus, huolitko sinä mitään\nperinnöstä? Onko sinulle vaikeata tulla uudisasukkaan vaimoksi? Sano,\nkaipaatko rahoja, jos menet naimisiin minun kanssani?\"\n\n\"En ... en, sitä en tekisi, en koskaan, en koskaan!\" lausui Inka.\n\n\"No, sittenhän ei ole mitään syytä olla ikävillään; tiedätkös, Yrjö\npitäköön sinun rahasi ja kuluttakoon niitä terveenä, mutta minä tahdon\npitää sinun ja antaa rahain mennä.\"\n\n\"Ja sinä et tule pahoillesikaan edes,\" sanoi Inka ja laski kätensä\nnuorukaisen olalle, \"et pahoillesikaan edes, sinä vielä hymyiletkin,\nJumala siunatkoon sinua sen tähden!\"\n\n\"En, en, minä ajattelen näin: Jumala kyllä auttaa meitä... Tiedätkös,\nminä en ole koskaan epäillyt uskoa Jumalaan.\"\n\n\"En minäkään, mutta sitä enemmän olen epäillyt uskoa ihmisiin,\" huokasi\nInka.\n\n\"Kas niin, anna surun jäädä; nyt menemme alas äidin luokse ... kunhan\nhän ei olisi myöskin yhtä kummallinen; näethän, naisia ymmärtääksensä,\nsiihen vaaditaan oikein papin tiedot. Sinä tulit ja näytit niin\nsurkealta, että minä luulin onnettomuuden seisovan oven edessä, eikä\nkuitenkaan ollut mitään muuta, kuin että veljesi oli peijannut sinua\nniin kuin hän muitakin peijaa... Niin, sehän on jokapäiväinen veisu.\"\n\nMutta Elsa otti Ollin vastaan avoimin sylin ja oli niin sydämellisesti\niloinen noiden nuorten tähden, että hän silmänräpäykseksi unhotti\nhuolensa ja harminsa Yrjön käytöksen tähden.\n\nHe istuivat yhdessä kaiken päivän aina iltaan saakka ja miettivät\ntulevaisuuden hankkeitaan, joiden koko perustuksena oli uudisasukkaan\ntupa, pieni perunamaa ja laidunhaka, jossa Ollilla oli kaksitoista\nhyvää lehmää ja kuusi nuorta hevosta, niin paljon oli hän rikastunut;\nmutta kun hän viimein kertoi heille, että hänellä oli tuhat\nriikintaaleria rahaa lainattuna ja sama verta kotonansa jäljellä, eivät\nhe enää tienneet rajoja ilollensa.\n\nViimeinkin näkyi Yrjö tulevan, juuri silloin, kun Inka laski\nrikkauksiansa, jotka hän tuli saamaan tuolla ylhäällä tuntureilla.\n\"Näetkös, tuolia tulee Yrjö; nyt sinä pidät minua kiini vyötäisistä ja\nme istumme juuri kuin jos sinä et huomaisikaan kun hän tulee; kas niin,\nolemmehan kihloissa, se on selvää, elääksemme ja kuollaksemme, ilman\nhänen rahojansa. Älä nyt vaan pahastu, Olli, tästä tulee näytelmä.\"\n\n\"En, -- en; minun mielestäni on Yrjöllä syytä pahastua enemmän kuin\nmeillä.\"\n\nYrjö astui sisään ja seisahtui kuin kiini naulattu, kun hän sai nähdä\nnuo molemmat rakastavaiset istumassa peräpenkillä ja äidin katselevan\naivan tyynenä heidän hyväilemistään.\n\n\"Se menee jo liian pitkälle,\" lausui Yrjö viimein, \"vielä pitää\npaikkansa isän testamentti ja niin kauan...\"\n\n\"Vai sinä se oletkin, Yrjö,\" lausui Inka nauraen, \"näethän, tässä on\nminun sulhoni, Olli Juhonpoika.\"\n\n\"Vai niin, sulhosiko? Sehän vielä on kuitenkin kahden vaiheella,\"\nvastasi Yrjö äreästi.\n\nOlli ei siitä pahastunut, mutta hän nousi ylös ja jo hänen pitkä, solea\nja voimakas muotonsa teki vaikutuksen Yrjöön, niin kun olikin\nkieltämätöntä, että hänen nuoret ja raittiit kasvonsa ja vaaleat,\nsuoraan leikatut hiuksensa, jotka niitä ympäröivät, antoivat hänelle\nsemmoisen voimakkaan muodon, että hänelle ei kukaan mielellään antanut\nmitään loukkaavaa sanaa silloin, kun hän nousi ylös ja lähestyi.\n\n\"Sinä näytät tänään niin ikävän näköiseltä,\" lausui Olli ja laski\nvoimakkaan kätensä keveästi, mutta kuitenkin tuntuvasti hänen\nolallensa. \"Kiitoksia viimeisistä, lankomieheni! Inka on luvannut\nminulle uskollisuutensa, isäsi on antanut sinulle rahat, siten me\nmolemmat saatamme olla tyytyväisiä!\"\n\nYrjö olisi mielellään vastannut jotenkin pistävästi, mutta Ollin käsi\nlepäsi raskaana hänen olallansa, ja sitä paitsi hän ei mitään\nkadottanut sillä että hänen sisarensa seurasi omaa tahtoansa. Hän veti\nsiis suunsa vähän nauruun ja lausui: \"Vai niin, jos niin on, niin\nminulla ei ole mitään sitä vastaan, kun vaan Olli sitoutuu hyväksymään\nisävainajan testamentin.\"\n\n\"No, herran tieten, ihan mielelläni, käräjäin käymiset eivät ole minun\ntehtäviäni ja sitä paitsi olet sinä kyllä niin taitava lain mies, että\nsiitä ei mitään hyötyä tulisi. Minä vielä luovun myötäjäisistäkin, jos\nniin tarvitsee, sillä Inka on saanut oikeat myötäjäisensä taivaan\nJumalalta, hyvän sydämen, uskollisen mielen ja rakkauden rintaansa.\nTiedätkö, Yrjö, semmoisia lahjoja voi ainoastaan Jumala antaa, mutta,\nrahoja, näet, voi hitto hankkia niin paljon kuin hän tahtoo.\"\n\nTämä ensimäinen kohtaus meni siis niin rauhallisesti kuin voi ja\niltasella hyppäsi Olli taas hevosensa selkään ja ratsasti öisessä\nsumussa kotiinsa metsäin, jylhäin ja synkkäin metsäin lävitse; mutta\nkaikki oli hänestä kuitenkin niin iloisaa ja valoisaa, sillä hänen\nsydämessänsä loisti semmoinen ilo, jota hän koskaan ei ollut tuntenut\nniin kirkkaana ja puhtaana kuin nyt.\n\n\n\n\nJemtlantilaiset häät.\n\n\nEi todellakaan ole mikään pieni asia toimittaa oikeat häät\nJemtlannissa. Elsa muoria oli mahdoton saada suostumaan siihen, että\nhäät pidettäisiin talvella, sillä hän tahtoi kuitenkin, että Inka\nkunnialla lähtisi pois kotoansa. Itse Yrjökin oli liiaksi ylpeä\nantaakseen sisarensa mennä naimisiin kaikkea komeutta ja loistoa\npaitsi; ja mitä varmempi hän oli siitä, että hän yksin sai pitää rahat,\nsitä paremmin tahtoi hän osoittaa olevansa \"kunniallinen\" siinä\nmerkityksessä, joka on sama kuin antelias.\n\nSitten kesti koko talven oikeata hyörimistä ja pyörimistä ja Inka teki\ntyötä kangaspuissa varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka,\nvalmistaen kaikkia niitä lukemattomia nenäliinoja, ruokaliinoja,\nkaulahuiveja ja esiliinoja, jotka hän sitten jakoi häävieraille.\nKaikki kävi niin helposti ja hauskasti, vaikka Inka alituiselta\njyskytykseltään kangaspuissa tuskin malttoi kuunnella, mitä Olli puhui\nkäydessään häntä tervehtimässä. Yrjö oli melkein ainoa, joka näytti\nalakuloiselta; mutta se tuli vaan siitä, että hän näki toisten olevan\niloisia ja se karvasteli häntä, kun hän ei itse voinut iloita.\n\nToisinaan oli hän myös poissa kotoa. Äiti luuli hänen käyvän tuon\nrikkaan tytön luona Bergissä, mutta Yrjö ei puhunut mitään semmoista,\njonka olisi voinut siksi ymmärtää. Sitä vastaan kävi hän usein\ntervehtimässä Kosken Annaa eikä Inka huolinut nähdä vaivaa sitä\nestääksensä, sitten kun hän, erään kerran siitä puhuessaan Annan kanssa\nja lausuessaan suoraan ajatuksensa, menetti kaikki aseensa sillä, kun\nAnna nauroi hänelle vasten silmiä ja selitti, että ei Yrjö eikä hänkään\nollut ajatellutkaan pitää toisestansa.\n\n\"Anna raukka!\" lausui Inka usein äidillensä, kun he joinakuina iltoina\nlevähtivät, \"Anna raukka, hän ei uskonut minua, mutta sitä vastaan\nYrjöä niin hyvin. Minä sanoin kaikki; Jumala häntä valaiskoon!\"\n\nSeuraavana kevännä, kun jäät lähtivät järvistä, oli jo kaikki niin\njärjestyksessä, että voitiin panna kuulutus toimeen; mutta kahdeksaa\npäivää ennen kun ensimäisen kerran piti kuulutettaman, lähti Yrjö,\nIngan naittajana, ja lautakunnan vanhin eli herastuomari, sulhon isän\npuolesta, matkaan, kutsumaan ensimäisen kerran, se on, ilmoittamaan,\nettä häät tulevat Yrjö Kjellssonin taloon Nordhallissa, sillä sellaisen\ntäytyi aikanansa ilmoittaa sen tähden, että kutsutuille tulee aina\nlähes yhtä paljon puuhaa kuin kutsujallekin. Täytyyhän aina valmistaa\nitsensä arvonmukaisilla viemisillä, juustoilla, leivoksilla, makeisilla\nynnä muilla semmoisilla, joita täytyy olla mukana mennessä kunnollisiin\nhäihin. Kun sitten tämä ensimäinen kutsumus oli tapahtunut, ei enää\nollut ketään, joka vielä olisi ihmetellyt, kun seuraavana sunnuntaina\nensimäisen kerran kuulutettiin uudisasukas, kunniallinen ja siivollinen\nnuorimies Olli Juhonpoika ja talon tytär, kunniallinen ja siveä Inka\nKjellintytär kristilliseen avioliittoon.\n\nJemtlannissa on tapa, joka muistuttaa tuota vanhaa hyvää ja loistoisaa\naikaa, jolloin naiset Ludviki XV:sta hovissa, saadaksensa kauniin ihon,\njoka ilta asettivat kasvoillensa raakoja lihaviipaleita; näin ei\nkuitenkaan Jemtlannissa tehty, mutta sitä vastaan piti morsiamen\nehdottomasti itse tehdä kaikki ne lihamakkarat, jotka häihin\ntarvittiin, -- \"saadaksensa valkeat kädet.\" Tätä ei kuitenkaan katsottu\nIngalle tarpeelliseksi, sillä hänellä olivat marmorivalkeat kädet ilman\ntuota ikävää työtäkin ja nyt saivat siis muut tehdä lihamakkarat.\n\nMuutamia päiviä toisen kuulutuksen jälkeen lähti Yrjö taas entisen\nkumppaninsa kanssa hevosilla matkaan, saadaksensa tietää, ketkä vieraat\nottivat kutsumuksen vastaan ja ketkä eivät katsoneet itsellänsä olevan\naikaa tulla häihin. Useammat kuitenkin ottivat kutsumuksen vastaan,\nsitä paremmin, koska he jo olivat leiponeet leivoksensa ja valmistaneet\nmakeisensa sekä koonneet kermaa voiksi.\n\nSillä ajalla oli tuolla kotona hirmuinen hyörinä ja pyörinä; Elsa muori\noli liikkeessä kuin \"ikiliikkuja\" ja kulki läähättäen huoneesta\nhuoneesen, sillä, huolimatta mistään herrastavoista, piti häät\nkuitenkin vietettämän maan tavan mukaan. Suuri sali verhottiin sen\ntähden liinavaatteilla, jotka vielä kaunistettiin kukkakiehkuroilla ja\nseppeleillä, tehdyt tunturi maailman puksipuista, puolanvarsista, ja\ntuhansilla kukilla, näillä hienosti tuoksuvilla kukilla, jotka kasvavat\ntuolla ylhäällä kallioiden keskellä, ikään kuin osoittaaksensa, miten\nheikkous yksinkertaisessa kauneudessaan kestää kaikki ja elää\nsielläkin, missä voima murtuu ja käy tyhjäksi. Kattoon pitkän pöydän\npäälle kiinitettiin telta, joka riippui alaspäin syvine ja monine\npoimuineen ja jota myös kaunisteltiin kukilla, jota paitsi suunnattoman\nsuuri seppele ja kruunu riippuivat morsiamen aseman kohdalla.\n\nHäät pidettiin sunnuntaina ja jo lauantai-iltana olivat kaikki\nsoittoniekat valmiina Yrjö Kjellssonin luona ja tervehtivät ihanilla\nsäveleillä häävieraita, jotka nyt kaikin miehissä jo saapuivat\nhääpaikalle seuraavana päivänä sieltä sitten kirkkoon kulkeaksensa.\nLuonnollista on, että heitä nyt heti kestittiin, mutta oikea syy, jonka\ntähden he näin varhain tulivat, oli se, että tänä iltana piti\nannettaman tuliaiset. Nyt kokoontui summaton määrä ruoka-aineita,\nkaikki maukkainta ja parhainta laatua, mitä oli voitu kokoon saada,\njonka joukossa myös huomiota puoleensa veti niin sanottu häävoi\nsokeritoppain näköisen muotonsa ja kaikkien noiden ruusauksiensa\ntähden, jotka kaunistivat sen pintaa.\n\nSunnuntai-aamuna lähti joukko liikkeelle, ensin hevoisinensa soittajat,\npari nuoria renkiä, jotka istuivat satuloissansa kuin kiini naulatut ja\nsoittivat viuluillansa, huolimatta noiden iloisten luontokappaleiden\nkaikista vehkeistä ja heiskauksista. Itse Ole Bull olisi semmoisessa\ntilassa huonosti menestynyt; mutta tässä ei mitään haittaa tullut,\nkoska soittajat olivat tottuneet ratsastamaan ja samassa viulua\nsoittamaan -- harjoitus, jota koettamaan sopii kehoittaa semmoista\ntaidetta rakastavaa yleisöä, joka samassa kaipaa liikuntoa.\n\nKirkko oli lattiasta kattoon saakka lehdillä verhottu ja kukka\nköynnyksiä riippui penkkirivien yltympäri muodostaen kaaria käytäväin\nyli. Tuskin löytyy mitään muuta, joka olisi niin todellakin maalaisen\ntapaan kaunis, kuin kirkko, joka on tällä tavalla kaunisteltuna kuin\nmorsian ja valoisa, iloisa ja pyhä kuin morsiamen mieli. Koko matkue\nastui alas hevosten selistä, he kun olivat ratsastaen kulkeneet,\nmorsian ja kaikki muut naiset viistosatuloissa, kaunistetut punaisilla,\nsinisillä ja keltaisilla rimsuilla ja tupsuilla.\n\nIngalla oli ylevä musta hevonen, voimasta ja vireydestä oikein\nhypähtelevä, ja tuo suloinen, ihana neito, vyötäisiltään hoikka ja\nsolakka kuin vitsa ja jäntevä kuin raitis ruoko, istui niin keveästi,\nniin reippaasti satulalla, että kukaan ei juuri mielellään olisi suonut\nhänen sieltä maahan astuvan ja tulevan muiden ihmisten kaltaiseksi.\nTämä tapahtui kuitenkin, ja nyt kulki morsiuspari ja koko seura\nkirkkoon, edellänsä nuo kelpo soittajat, jotka kaikkia viuluinsa kieliä\nankarasti kihnaten synnyttivät oikean metelin Jumalan huoneessa\nmorsiusparin kunniaksi.\n\n\"Miten hän on kaunis!\" kuiskuivat melkein kaikki miehiset katselijat,\n\"ja miten hän on sievä!\" ajatteli jokainen nainen, kun Inka astui\nkirkkoon ja sijoittui kirkon perälle kuoriin.\n\nViimeinkin loppui saarna, jota todellakin harvat tarkkuudella\nkuuntelivat, sillä juhlallisuus, tuo sievä morsian ja se mitä tuleva\noli, vetivät puoleensa kaikkien mielet.\n\nPappi astui alttarin eteen ja nuoret morsiusneidot levittivät suuren\nsilkkihuivin sulhon ja morsiamen ylitse, ja Inka ja Olli vihittiin\nyhteen Jumalan ja maailman edessä. Ingan vastaus \"tahdon\" kaikui niin\nlempeästi, mutta kuitenkin niin selkeästi, että siitä oikeastaan ei\nvoinut tietää, tulisiko Olli vai hänkö perheen haltijaksi; tuntui\nsiltä, kuin jos he molemmat tulisivat siinä yhtäläisiksi valtiaiksi --\nja niinhän pitää olemankin.\n\nKirkossa, joka oli ihan täynnä väkeä, oli hirmuisen kuuma. Kesäkuun\naurinko lähetti säteitänsä pienien akkunaruutujen lävitse ja paistoi\nlämpimästi kaikkiin noihin lukemattomiin kuolonseppeleihin, jotka\nkaunistivat patsaita, kadonneen onnen katoavina muistoina; se herätti\nsiis todellakin iloa, kun soittoniekat taas antoivat poislähdön merkin\nja morsiusjoukko kulki kirkosta pitäjään tupaan \"leipäinjakajaisille.\"\nTämä kuului maan tapaan. Oli nimittäin monta eri lajia leipiä:\nherneleipiä, keltaisia kuin vaksi, mutta karvaita niiden syödä, jotka\neivät pitäneet niitä kovin erinomaisina, ohraleipiä, vierreleipiä,\nvohveleita ja voileivoksia yhteen pantuina ja näitä jaettiin koko\nkirkkoväelle, joka sen tähden tunkeentui pitäjään tupaan melkein samoin\nkuin Tukholman asukkaat kuninkaallisen näytelmähuoneen pilettiaukolle\nsilloin, kun neiti Lindiä siellä saatiin kuulla.\n\nTätä jakamista kesti kauan, mutta viimeinkin se loppui; nuori mies\nnosti kauniin morsiamensa satulalle ja koko matkue lähti taas\nliikkeelle musiikin sävelten kaikuessa.\n\nKotona oli jo pihalla koristettu pöytä, jolla jaettiin virvoituksia\nennen kun mentiin hääsaliin ja tuohon juhlallisesti kaunistettuun\nruokapöytään, johon kaikki sovitettiin arvonsa mukaiseen järjestykseen,\nniin kuin tapa oli semmoisissa tilaisuuksissa. Ateria oli aivan\npuhdasta pohjoismaalaista laatua; siinä oli tarjolla runsaasti\nliharuokia ja kaikenmoisia erinomaisia ruokalajia, joita Elsa muori oli\nkeksinyt; olipa niin \"oivallisesti,\" että jokainen ihminen hartaasti\ntoivoi; että päivälliseltä jo päästäisiinkin, joka viimein tapahtuikin.\n\nSitten asettui morsian ja sulho rinnakkain ja nyt oli vieraiden vuoro\nastua esiin lahjoinensa, joiden joukosta etenkin mainittakoon, että\nmorsiamen äidin tuli antaa uusi ja kiiltävä tinainen malja, jonka\njälkeen morsiamen veli, Yrjö, astui esiin ja antoi jonkun satamäärän\nriikintaalareita rahaa ja kaksi eläintä, jotka he itse saivat valita\nmielensä mukaan; kaikki lähimmät ja etäisimmät sukulaiset tulivat\njärjestyksessään ja viimein nuoriso, tuoden lahjansa, joista pienin oli\nkaksi riikintaaleria eräältä rengiltä ja yksi taaleri eräältä\npiikatytöltä, kaikki pankossa, useimmat hopearahoissa.\n\nTämän tuotteliaan juhlamenon jälkeen tarjottiin taas pienempiä\nruokalajia, kaikenmuoisia semmoisia, jotka hyvin maistuvat makeilta ja\ntuntuvat keveiltä tämmöisen oivallisen päivällisen jälkeen. Nyt alkoi\ntanssi; se loppuu piiriä tanssimalla morsiamen kanssa ja meillä on siis\nsyytä katsella häntä kyllin tarkoin ennen kun kaikki loistavuus\nhäviää. Huomiomme parhaiten kiinittyy hänen pääkoristeesensa. Ingan\nsilkkihienot, vaalean ruskeat kähärät ovat käännetyt ylös laskokseen,\nniin että pää on kasvanut koko joukon korkeammaksi, siihen on sitten\nlaskettu paksusti kullattu morsiuskruunu monine mitalleineen ja\nmolemmin puolin suurine kukkakiehkuroineen, tehdyt viheriöistä,\npunaisista ja suurista kiiltomessinkisistä ruusuista; näistä\nkoristuksista käyvät helminauhat ja vitjat; riippuen kierroksissa\nhiusten rajalla. Muuten on hän vaatetettu mustalla silkillä, leveine,\nvaaleanpunaisine ja valkeine nauhoineen vyötäisillä; hänellä on myös\nkultakello, kultavitjat ja kalleuksia ylen määrin, jotka kaikki Elsa\nmuori on hankkinut kaunistaaksensa lempilastansa.\n\nSoittoniekat ovat virittäneet viulunsa, kihnanneet sompaansa\nkokonaiseen hartsikappaleesen, joka on kimitettynä viulun kaulan\ntakapuolelle ja alkavat vetää säveleitä, potkien tahtia molemmilla\njaloillansa, niin että se kuuluu juuri kuin jos neljä henkeä puimalla\ntoimittaisi mukasoittoa. Tanssi alkaa.\n\nTuo morsian raukka koristuksineen ja sulho ovat nyt tuomitut tanssimaan\njoka ainoan häävieraan kanssa, aina vanhimmista ukoista nuorimpiin\npoikiin saakka, mutta näitä paitsi on vielä useita, jotka haluavat\ntanssia, ne ovat niin sanottuja \"maitotallukoita\" -- maitotyttöjä, --\njotka illalla kahdeksan aikaan ovat tulleet tuomaan maitoa tuliaisiksi\nkoko kylästä ja vielä etäänpääkin. Heitä ei ole vielä ennen kutsuttu,\nmutta nyt heitä pyydetään tanssiin; ja kun sellaisia tuliaisia tuodaan\naina jokaisena iltana niin kauan kun häät kestävät, pitävät tämän edun,\n\"maitotallukkana\" käymisen, kaikki seudun piiat vuorottain, käyden\nkukin iltansa häätalossa, saadaksensa tanssia.\n\nTanssia kestää valkoiseen päivään saakka, noin kello kahteen yöllä, ja\nsilloin, kun pohjolan aurinko nousee ja kultaa valollansa koivumetsän\nja Tunturikoski loistaa kuin kirkas hopea, linnut alkavat laulunsa ja\nkukat avaavat kasteisen kupunsa, vaikenee viulujen ääni ja kaikki\nlaskeutuvat levolle, kootaksensa voimia seuraavan päivän tanssin\nrehkinän varaksi.\n\nLepo ei kuitenkaan ole pitkällinen; nuo väsymättömät soittoniekat\nryhtyvät taas työhönsä ja nyt on \"pitkätanssi\" alkava. Nuoriso\nvaatettaa itsensä niin eriskummaiseen vaatteukseen kuin suinkin\ntilaisuus myöten antaa ja keksintäkyky riittää muodostamaan ja sitten\nkulkee koko hääjoukko huutaen ja laulaen, peltiä ja padansankoja\nmukasoitoksi rämistellessä kaikkiin kylän taloihin, joissa tavallisesti\nollaan valmiita vastaan ottamaan. Sillä tavalla lähti nyt joukko Yrjö\nKjellssonin talosta Nordhallin kylässä ja jatkoi kulkuansa kaikkiin\nkylään kuuluviin taloihin, jotka ovat pitkissä riveissä vuoren\nrinteellä. Joka paikassa, jokaisessa tuvassa varrottiin siksi, kun tuo\nkummallinen, ikään kuin kissannaukujaisia pitävä seura saapui ja sitten\nkun se oli tapahtunut, pyysivät ne, jotka tuvissa asuivat, heitä\nottamaan muutamia pyörähdyksiä; se oli luonnollista, että silloin taas\nnuo väsymättömät viuluniekat alkoivat säännöllisemmän soittonsa, jonka\nmukaan sitten tanssittiin joka ainoan ukon, jokaisen eukon, naisen ja\ntytön, vieläpä semmoisten lastenkin kanssa, jotka juuri olivat oppineet\nkävelemään. Kaikkien piti saada vähän \"pyörähtää\" ennen kuu tuo\niloinen seura, sitten kun talon kaikki asukkaat olivat myös\n\"leivänjakajaisista\" osallisiksi tulleet, lähti taas seuraavaan taloon\nmeteliänsä jatkamaan. Tämän pitkän tanssin jäljestä, jonka tähden\nNordhallissa täytyi kulkea noin puolen penikulmaa edes ja takaisin,\neivät vieraat kuitenkaan olleet niin väsyneitä, että he eivät olisi\ntanssia jatkaneet vielä yöhön asti. Jokin lepoaika oli kuitenkin\nvälttämätön, sillä tiistaina seurasi emäntäkesti. Ollin täytyi erota\ntäksi päiväksi Ingastansa, sillä hänen tuli erityisessä huoneessa\nnauttia juomia miesten kanssa ja Inka kestitsi varsinaisessa\nhäähuoneessa naisväkeä. Tällaisissa tilaisuuksissa juodaan tavallisesti\nvähän liiaksikin, ja Yrjön, niin kuin kaikkien raakaluontoisten, oli\nhauska katsella juopuneita ihmisiä; mutta tämä ei kuitenkaan nyt\nmenestynyt oikein täydellisesti, sillä Ollin olento oli sellainen, että\njuuri kukaan ei mielellään unhottanut itseänsä hänen läsnä ollessansa\n-- ja siis päättyi päivä jotenkin rauhallisesti, vaikka iltamalla\njotkut naapurukset istuivat keikkulaudoilla ja jaarittelivat\nkeskenänsä, tietämättä oikeastaan mistä kysymys oli. Päivä kuitenkin\nloppui, ja jos aurinko sinä iltana näki tusinakunnan enemmän semmoisia\nihmisiä, jotka eivät tietäneet mitä he tekivät, ei se kuitenkaan\npunastunut enempää kuin tavallisesti, sillä ihmiset käyttävät itsensä\nusein tuhmasti, olematta sen tähden kuitenkaan niin iloisia kuin Inka\nKjellintyttären häissä.\n\nKeskiviikko on kuitenkin jo viimeinen päivä naineille vieraille; vielä\non kuitenkin jäljellä yksi juhlallisuus, nimittäin kun \"korjataan pois\nhapan paisti.\" Kaikki tuosta mahtavasta kestistä jääneet luut ovat\nnimittäin pannut sopiviin astioihin ja ne kannetaan nyt juhlallisessa\nsaatossa, soittoniekat edellä ja koko hääjoukko jäljessä, jollekin\naukealle paikalle metsään, jossa on joku erinäinen kallio tahi suuri\nkivi. Tälle kivelle ladotaan kaikki luut ja sytytetään sitten suuri\nvalkea niitä polttamaan. Tällä ajalla väki käy suureen piiriin\nympärille ja tanssii tuota palavaa luukasaa kiertäen siksi kunnes se on\nloppuun palanut; tätä viimeistä juhlaa seuraa taas kestitseminen, joka\nkestää siksi kun häätalossa syödään päivällistä. Kun sitten kaikki ovat\nasettuneet lepoon ja rauhaan, astuu ensin sulho esiin ja antaa\njokaiselle miehelle tupakalla täytetyn savipiipun jäähyväislahjaksi ja\nhänen jäljessänsä tulee morsian lahjoineen. Tässä ovat nyt ne\nnenäliinat, ruokaliinat ja kaulahuivit, joita Inka niin ahkeraa oli\nkutonut kaiken talven.\n\nKun Inka nyt viimeisen kerran kotona ollessaan astui äitinsä eteen\nkiittääksensä häntä kaikista lapsuutensa päivistä, nuoruutensa iloista,\nrakkaudesta, uskollisuudesta ja rauhasta -- kun hän ojensi hänelle\nlahjansa, oivallisen kakun, kiedottuna liinaan, joka oli sidottu\nruusullisella silkkinauhalla, niin koki hän vieläkin hymyillä, mutta\nkuitenkin vierähti suuri kyynele tuolle ruusuiselle siteelle silloin,\nkun hän kumarsi päätänsä ja äänetönnä antoi lahjansa. Elsa eukko nousi\nylös -- tuo muutoin niin iloisa, voimakas ja terve eukko vapisi kuin\nhaavan lehti -- ja sulki tyttönsä syliinsä. \"Jumala siunatkoon sinua,\nlapseni!\" kuiskasi hän nyyhkien. \"Älä unohda äitiäsi, kun panet jalkasi\noman pöytäsi alle!\"\n\n\"En koskaan, en koskaan, äiti; en koskaan minä unohda sinua!\" lausui\nInka. \"Mutta,\" lisäsi hän, \"jos sinun tulee täällä olosi vaikeaksi,\nniin tule meidän luoksemme tuntureille!\" Koko seurassa ei ollut ketään,\njoka ei olisi tuntenut juhlalliseksi tuota hetkeä, jona vanha side on\nrevittävä sen tähden, että uusi on sidottu. Inka jatkoi kulkuansa ja\nlahjoittamistansa ja kaikkialla näki hän, miten paljon hänestä\npidettiin, miten vastahakoisesti hän laskettiin kylästä pois. Ilta tuli\nja vieraitten tuli lähteä, ja jokaista heistä seurasivat soittajat\nvähän matkaa tietä myöten vanhojen viimeiseksi huviksi.\n\nNuoriso ei vielä kuitenkaan lähtenyt, vaan jäi häätaloon ja tanssi koko\nyön, niin että torstai-aamuna aurinko nousi ja oli jo korkealla\ntaivaalla, ennen kun soittoniekat viimeinkin saivat soittaa tuon\niloisen joukon pois talosta, johon taas tuli rauha ja hiljaisuus.\n\n\"Jumalan kiitos, että me taas olemme yksinämme!\" lausui Inka sitten kun\nviimeiset vieraat olivat lähteneet; \"tiedätkö, Olli, että tämä juhla ei\nollut minusta läheskään niin iloista kuin olin sitä kuvitellut; minun\ntäytyy kuitenkin erota kotoa. Tiedäthän, että sieltä, missä on lapsena\nelänyt, missä on leikkinyt lapsuutensa päivinä, sieltä eroaa ihminen\nkuitenkin vastahakoisesti ja murheella.\"\n\nOlli syleili pientä vaimoansa. \"No, rakas Inkani, onhan meillä uusi\nkoti tuolla ylhäällä tuntureilla ja jos sinä tahdot, niin voihan äiti\nmuuttaa myöskin meidän luoksemme sinne, sillä minä en usko, että hän\ntäällä viihtyy.\"\n\n\"Näetkös, Olli,\" keskeytti Inka, \"Yrjö näyttää semmoiselta kuin paha\nomatunto ja ... ja ... huomasitkos, että Kosken Anna oli ainoa kaikista\ntytöistä, joka ei tullut tänne minun häihini; tässä varmaankin on\nonnettomuus tulossa ... muuten ei hän olisi ollut poissa minun\nhäistäni, sillä vanha ystävyys ei ruostu, niinhän sanotaan.\"\n\n\"Annako? Niin ... se on totta; häntä minä en nähnyt. Muuten oli täällä\npaljo tyttöjä, maitotyttöjä ja muita oikein kelpo parvi, niin että hän\nkyllä saattoi olla täällä minun huomaamattanikin. Tuollaisissa\nijankaikkisissa kemuissa tulee pää oikein sekaantuneeksi ja tuollainen\nalituinen, yhtä mittaa monta päivää kestävä viulujen pirinä saattaa\npään oikein pyörälle; minä olen kiitollinen päästyäni tuonne ylös\ntuntureille, siellä on tyyntä ja hiljaista järven rannikolla, ja vaikka\ntupa on pieni, mahdumme me kuitenkin hyvin siihen.\"\n\nMuutamia päiviä häiden jälkeen seisoivat hevoset valmiiksi\nsatuloittuina rapun edessä. Yrjön oli erään tärkeän toimen tähden\ntäytynyt matkustaa pois kotoa, ja ainoa, joka siis jäi kotia, oli Elsa\nmuori, joka vanhuutensa tähden ei voinut lähteä mukaan, mutta joka\nlupasi niin pian kuin järvet ja sammalet ennättäisivät käydä jäähän,\ntulla ja viipyä nuorten luona yli joulun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuo kolme henkilöä ratsastivat siis metsiä myöten ylös tuntureita\nkohden, Olli, Inka ja vanha Juhon leski, Ollin äiti, joka laihana ja\nhoikkana istui satulassaan yhtä lujasti kuin muutkin. Muutamia renkiä\nkuormia kantavine hevosineen, morsiuslahjoja kuljettaen, seurasi\njäljessä.\n\nOli kaunis ja lämmin päivä, linnut lauloivat tuossa synkässä\nmäntymetsässä, jossa yltä ympäriinsä löyhkäili tuore honganhaju, siellä\nja täällä koputteli tikka nokallansa kuivuneita mäntyjä, jotka\nseisoivat alastomina nojallansa kallioiden välillä; mutta paljon\nkorkeammalle puiden latvoja kohoutuivat tuntureiden lumihuiput ja\nsadottain kristallikirkkaita puroja porisi metsässä, hakivat tiensä\nnoiden moniin mutkiin kiertelevien puiden juurien lomitse, huuhtoivat\nmarmorijärkäleitä ja muodostivat putouksia, jotka vaahdoten\nruiskuttivat vettä somerikkoon.\n\nMolemmat äsken naimisiin menneet ratsastivat kauan äänettöminä toinen\ntoisensa rinnalla; he näyttivät ajatuksiinsa vaipuneilta. Viimein\nnaurahti Inka ja lausui: \"Olli, me ajattelemme nyt ihan samaa.\" Olli\nnaurahti myös, mutta loi silmäyksensä taivasta kohden. \"Niin,\" lisäsi\nvielä Inka, \"niin, sinä ajattelet niin kuin minäkin ja kiität Jumalaa,\njoka on kaikki tehnyt niin ihanaksi ja kauniiksi ... etkö niin?\"\n\n\"Niin, Inka, me emme voi Jumalaa kiittää kyllin siitä, että hän on\nantanut meille terveen tahdon ja puhtaan tahdon sekä ihanan maansa\nasuaksemme.\"\n\nMatka kesti kauan; vasta iltasella ennättivät he tuota kiertelevää\nvuoripolkua pitkin Ollin avaroille aloille. \"Elä luule, Inka, että\ntäällä on niin hyvää minun luonani kaikki kuin siellä alhaalla\nNordhallissa,\" lausui Olli, \"mutta eihän se haittaa mitään, sillä\nolethan sinä tyytyväinen semmoiseen kuin meillä on?\"\n\n\"Olen, rakas Olli, elä huolehdi siitä,\" kuului vastaus, mutta siitä\nhuolimatta ei Inka kuitenkaan voinut olla uteliaisuudella katselematta\neteensä ja itsekseen toivomatta, että tupa ei kuitenkaan olisi liiaksi\nkurja; mutta hän oli jo kauan sitten ajatellut olevansa uudessa\nkodissaan ja hän oli valmis tyytymään semmoiseen tupaan, millainen\nOllilla oli hänelle antaa.\n\nViimeinkin pääsivät he tuon pienen järven rannalle. \"Mikä tuo on?\nAsuuko täällä muita kuin sinä?\" kysyi Inka kun hän näki pienen,\nsiistin, punaiseksi maalatun rakennuksen valkeine akkunalautoineen ja\nviheriöine puitteineen olevan edessänsä järven toisella rannalla ja\nkuvastuvan kirkkaasen veteen.\n\nOlli oli tarkkuudella ja ikään kuin epäillen tarkastellut nuorta\nvaimoansa, mutta kun hän näki hänen iloisesti hämmästyneen, muuttui\nhänen muotonsa iloisemmaksi. \"Se on sinun ja minun tupani, näethän,\nminä olen rakentanut sen sinulle, sinua varten ... tyydytkö asumaan\nsiellä?\"\n\n\"Tyydyn, tyydyn, oi niin kaunis ja sievä, rakas Olli, kiitos, Olli\nkultaseni; oi noin sievät akkunalaudat ja viheriät puitteet, oi miten\ntuo on kaunis!\" Niin leperteli Inka kuin lapsi koko loppumatkan, mutta\ntuskin oli hevonen pysähtynyt, kun hän jo oli maassa ja kiirehti\nhuoneisin. Kaikki oli oikein talonpojan tapaan, mutta katsohan, tuolla\nullakolla oli pieni kammari varustettu Ingan puoleksi hienomman\nmakuaistin mukaan.\n\n\"Oletko nyt tyytyväinen ja pysytkö tyytyväisenä, Inka?\" kysyi Olli ja\nsyleili iloista vaimoansa.\n\n\"Olen, olen; minä olen ja pysyn tyytyväisenä sinun kanssasi ja tuvan\nsuhteen nyt ja koko elinaikani.\"\n\n\"Jumala siunatkoon sinun tulosi, rakas, armas, hyvä Inkani!\" kuiskasi\nmies ja painoi sydämellisen suudelman noille ruusuisille huulille.\n\n\n\n\nHuvimatkailija.\n\n\nErään järven rannalla Kentissä on kaunis maatila, joka, siihen aikaan\nkun meidän kertomuksemme alkaa, kuului sir Edward Ellisille. Hän oli\nsilloin jo ijäkäs mies, mutta hän oli koko ikänsä elänyt naimattomana\nja oli nyt siis todellinen \"vanhapoika.\" Vanhainpoikain säädyssä on se\nomituista, että sen jäsenet tottuvat erityisiin tapoihinsa, joita he\neivät tahdo jättää. He vaatettavat itsensä omalla tavallansa, syövät\nomaan tapaansa, nukkuvat sillä ajalla, jolloin ketkään muut eivät nuku\nja antavat aatteiden kaivaa sieluunsa niin syviä juovia, että ne\nvaativat oikean sulun, jos heidän joinkin tavoin täytyy olla yhteydessä\ntoisten kanssa. He tulevat, niin kun he itse mielellään väittävät,\n\"itsenäisiksi miehiksi,\" taikka, jos muut saavat asiasta arvostelunsa\nantaa, \"kummallisiksi patruuneiksi.\" Sellainen mies oli sir Edward\nEllis, itse Englannissa kummallinen mies, joka merkitsee, että hän\nkaikissa muissa maissa oli jotenkin käsittämättömän eriskummainen\nolento.\n\nHän oli elänyt monta, monta vuotta yksinänsä tilallansa\nkammaripalvelijansa, pöydänkattajansa kanssa, sanalla sanoen miehen\nkanssa, joka toimitti kaikki tehtävät, mitä palvelijalla saattaa olla,\nnimittäin tuon pitkän Juhon kanssa, joka punaisessa liverissään\n(palvelijapu'ussaan) hoikkine ja koukertelevine ruumiineen näytti\nitä-intialaiselta kravulta. Sir Edward Ellis ei käynyt milloinkaan\nmatkoilla; hänen oivalliset hevosensa seisoivat tallissa, juoksivat\nlaitumella eivätkä tehneet mitään, niillä oli yhtä hyvät laiskanpäivät\nkuin milloinkaan jonkun pääkirkon pispalla tahi pastorilla. Sir Edward\nei niitä milloinkaan käyttänyt, vaan istui huoneessansa, jossa hän\ntutkisteli vaakunatiedettä ja hänellä siis alituisesti oli vaakunakirja\nkädessänsä, saadaksensa selvän kaikista niistä jalopeuroista, tähdistä,\npölkyistä ja ruusuista, jotka merkitsevät niin paljon ja niin vähän\ntässä maailmassa. Syy, jonka tähden hän näin oli mieltynyt\nvaakunatieteesen, oli se, että hän, Jumala yksin tietää minkä haarojen\nkautta, oli keksinyt olevansa sukua Stuartien, Lancasterien ja\nHowardien ynnä monien muiden heimoille ja su'uille, joissa hänellä oli\nesi-isiä ja äitiä, serkkuja ja tätiä, mitkä pöyhkeilivät vaakunoillansa\nhänen avaralla sukutaulullansa. Miten on tiettyä, on ihmisiä, jotka\nkoko ikänsä taukoamatta lukevat samaa kirjaa kannesta kanteen, vuodesta\nvuoteen. Minä en tarkoita tässä Raamattua, jota kyllä sietää lukea niin\nkauan, vaan aivan yksinkertaisia ihmisellisiä kirjoja, semmoisia kuin\nesimerkiksi Cookin matka maan ympäri, jota minun tietääkseni eräs vanha\nmaapappi tutki kaksikymmentä vuotta. Minä olin vielä silloin poika, kun\nmies istui ja luki Cookin matkaa, minä pääsin ylioppilaaksi ja tulin\nkotiani yliopistosta, ja vielä istui hän ja luki Cookin matkaa -- minä\nmenin tervehtimään ukkoa, mutta tulin sopimattomalla ajalla, minä\nhäiritsin häntä, sillä hän luki Cookin matkaa ja huvitteleiksi\nparhaimmalla tavalla Unalaschalla tahi jollakin muulla venäläisellä\nreposaarella.\n\nSamalla tavalla oli sir Edward kolmekymmentä vuotta lakkaamatta\ntutkinut vaakunatiedettä ja nimenomaan opetellut saksankieltä,\nlukeaksensa Gattererin vaakunatiedettä, joka on pääteos, josta saadaan\nselvä \"vaakunakilvistä,\" \"tinctureista\" ja kaikista muista tuohon aimo\ntieteesen kuuluvista seikoista. Hänellä ei siis koskaan ollut aikaa\nnauttia luontoa; kukat tuoksuivat puutarhassa, puut puistossa\nsuhisivat, mutta sir Edward pysyi huoneessaan, paitsi yhden kerran joka\nkesä, silloin kun hän lähti ulos ja katseli, miten hänen vaakunansa --\nnelijakoinen kilpi, punaisella, sinisellä, keltaisella ja viheriällä\npohjalla, valkea risti punaisella pohjalla, keltainen tähti sinisellä\nja sininen risti keltaisella sekä punainen ruusu viheriällä pohjalla --\nkukki suurella penkereellä puutarhassa, johon puutarhuri puksipuuaidan\nympäröimään paikkaan kukkia istuttamalla oli sen muodostanut.\n\nTämä oli pian sanottu ainoa kerta, kun hän kävi ulkona viheriässä\nluonnossa, muuten istui hän huoneessaan, käveli ja jaloitteli\nsukusaleissaan.\n\nMutta kuitenkin lienee tämä monivuotinen tutkiminen viimein jotenkin\ntullut ikäväksi, koska eräänä sateisena syysaamuna, kun pitkä Juho tuli\nsisään kahvitarjottimineen, kääntyi sir Edward punapukuiseen\npalvelijaansa päin ja lausui: \"tänään sataa.\"\n\n\"Niin, aivan hirmuisesti, ja nyt onkin Lokakuun seitsemäs päivä.\"\n\n\"Ota alas korkeasti autuas kuningas,\" lausui sir Edward, \"ja anna tehdä\ntaulua varten laatikko!\"\n\n\"Hänen majesteetinsa kuningas Kaarlo ensimäinenkö, jalo ja kaivattu\nmuistossa?\" kysyi Juho suuresti ihmetellen.\n\n\"Niin ... ota myös tämä kirja ja vie se vaunujen laatikkoon, laita\nkuntoon myös minun vaatteukseni ... hevoset olkoot matkaan valmiina\nkello kaksi rapun edessä!\"\n\nPyrstötähti toisinaan koskee pyrstöllänsä meidän katoovaista maatamme\nja silloin se tästä tapauksesta tulee jotenkin hämmästyneeksi, mutta\nkoko maa ei voi tulla niin hämilleen kuin pitkä Juho silloin, kun hän\nuseita vuosikymmeniä jo palveltuansa sai kuulla sir Edwardin lähtevän\nmatkalle.\n\n\"Sir lähtee siis matkalle?\" kysyi hän.\n\n\"Niin ... matkalle,\" kuului vastaus.\n\nKello löi kaksi ja vaunut olivat rapun edessä, tuo suuri kirja\nkannettiin alas ja laskettiin vaunujen laatikkoon (se oli\nvaakunakirja), Kaarlo ensimäisen muotokuva, laatikkoon sijoitettuna,\nasetettiin etupuolelle, ja nyt tuli sir Edward tavallisessa\nyönutussansa ja ainoastaan viitta olkapäillä, istui vaunuihin ja lausui\ntilanhoitajalle, joka suuresti ihmetellen seisoi astuimen vieressä ja\nvartosi saavansa joitakin käskyjä: \"pöydällä on kirje.\" \"Aja!\" Vaunut\nalkoivat vieriä ja pitkä Juho nyykäytti palvelusväelle, sillä hän oli\nsanonut heille, että hän uskoi sir Edwardin menevän kilparatsastuksia\nkatsomaan lähimpään kaupunkiin.\n\nMatka tuli kuitenkin pitemmäksi, se kulki erääsen merikaupunkiin, ja\nseuraavana päivänä kello kaksitoista meni sir Edward pitkän Juhon\nseuraamana ja kuningas Kaarlo ensimäinen ynnä vaakunakirjansa mukanaan\nerääsen sievään laivaan, joka oli satamassa ja johon tavarat olivat\nkuljetetut.\n\nTuskin oli hän ennättänyt laivaan ennen kun ankkuri nostettiin ylös,\npurjeet levitettiin ja laiva lähti merelle sillä aikaa kun pitkä Juho\nasetti Kaarlo ensimäisen kuvan sir Edwardin kajutan seinään. Juho tiesi\nhyvin, että ei maksanut vaivaa kysyä, mutta hän luuli, että laiva\ntekisi pienen kierroksen ja pian laskisi rantaan, sillä se oli jotenkin\nvarmaa, että sir Edward ei tekisi pitkiä matkoja. \"Hm,\" jupisi pitkä\nJuho, \"hm, hm.\"\n\n\"Mitä se on?\" kysyi sir Edward.\n\n\"Mihin mennään, sir?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Ettekö tiedä, sir, mihin laiva on menevä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Hm ... hm...\"\n\n\"Sinä olit itse laivalla minun lippuni kanssa,\" muistutti sir Edward.\n\"Minä kirjoitin: 'allekirjoittanut tahtoo seurata mukana laivalla ja\nnousta maalle siellä, mihin te ensikerran laskette rantaan. Edward\nEllis.'\"\n\n\"Hm, hm, me menemme merelle.\"\n\n\"Niin menemme, minä näen sen ... mene!\" Juho meni ja hänen herransa jäi\nselailemaan vaakunakirjaansa.\n\n\"Mihin mennään?\" kysyi Juho eräältä vanhalta matruusilta, jonka hän\nsattui kohtaamaan.\n\n\"Mihinkö? niin me menemme Itä-Intiaan.\"\n\n\"Itä-Intiaanko?\" kysähti Juho niin hämmästyneenä, että hänen punainen\npukunsa oli vaaleta samalla tavalla kuin hänen omat laihat poskensakin;\n\"emmekö laske maalle ennen?\"\n\n\"Laskemme Madeirassa ... ja S:t Helenassa sekä myöskin Kapissa.\"\n\n\"Madeirassa, siellä jossa viiniä kasvaa,\" jupisi Juho; \"hm, tästähän\ntulee mukavaa.\"\n\nLaiva kynti kuitenkin laineita. Juho sai nähdä delfiinejä, hajia ja\nmuita kummallisia kappaleita vedessä, hän sai nähdä meren loiston\nkäännepiirein välillä ja kuuman ilmanalan linnut sitten, jotka\nuhkamielisinä ja uljaina kiikkuivat mastojen päissä, mutta sir Edward\nei ollut milloinkaan ulkona kannella, vaan oleskeli kajutassaan ihan\njuuri samoin kuin kotonansakin, vaakunakirjoineen ja Kaarlo ensimäisen\nmuotokuvan seurassa. Tuo ihana saari kohousi viimeinkin vedenpinnan yli\nja kuvastui tumman sinistä, puhdasta taivasta vasten, jota etelässä\nkaunistaa ruhtinaallinen aurinko, levittäen kulta sadetta yli avaran\nmeren.\n\n\"Nyt me olemme Madeirassa, laiva laskee rantaan!\" virkkoi Juho\nvarovaisesti herrallensa.\n\n\"Sijoita kuningas laatikkoon, muista kirja ja vaatteet,\" lausui sir\nEdward, jatkaen lukuansa juuri kuin ei olisi mitään tapahtunut.\n\nLaiva oli tuskin laskenut ankkuriin ennen kun sir Edward astui ylös\nkannelle, maksoi matkansa ja kulki veneellä maalle. Siellä hänelle\nhankittiin huone, taulu ripustettiin seinään ja taas alkoi hän elämän\nsamallaisen kuin kotonaankin.\n\nKun he olivat olleet Madeirassa ja asuneet Funchallissa muutamia\nkuukausia, kun sir Edward astui toiseen laivaan, -- kysyi Juho, mihin\nmatka piti; laiva oli matkalta Trondhjemiin.\n\nTultuansa Norjaan, muuttivat he maalle; mutta sir Edward alkoi nyt\nsaada uuden aatteen, hän tahtoi nähdä maata ja hän päätti sen tähden\nmatkustaa jalkaisin.\n\n\"Sir, sitä minä en voi kestää,\" lausui pitkä Juho, kun hän sai tietää\nherransa aikomuksen; \"minä olen opetellut seisomaan, mutta kävelemään,\nkulkemaan, sitä minä en voi kestää, varsinkaan tuollaisessa mokomassa\nmaassa.\"\n\n\"Etkö sinä pidä tästä maasta?\"\n\n\"En, herra varjelkoon, eihän täällä kasva viiniä!\"\n\n\"Pidätkö sinä enemmän Madeirasta?\"\n\n\"En, vieläkö mitä!\"\n\n\"Entäs Englannista?\"\n\n\"Pidän, kuinkas muuten.\"\n\n\"Sinä matkustat Englantiin; minä jään tänne...!\"\n\n\"Minäkö matkustaisin ilman teitä, sir!\" huudahti tuo uskollinen\npalvelija melkein itkien.\n\n\"Sinä matkustat, minä jään tänne,\" kuului päättävä vastaus, josta ei\nkäynyt mihinkään vetoaminen. Juho sai siis matkustaa takaisin\nEnglantiin, ja sir Edward antoi sijoittaa tavaransa rattaille ja\nmatkusti itse Ruotsin rajaa kohden; hän oli nyt seikkailuksilla ja\nseikkailuja hän kohtasikin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kauniina syysiltana juuri auringon laskun aika, kun Kosken Lauri\noli pienine ruuhinensa Tunturijärven vastakkaisella rannalla. Ukko oli\nsaattanut nimismiestä, joka oli käynyt torppia katselemassa, ja oli\njuuri kääntymäisillään takaisin, kun eräs kummallinen mies harmaassa\nhatussa ja lastinkinutussa korkeine saappaineen tuli tietä myöten ja\nviittasi hänelle. Tuo kummallinen mies näytti noin kuudenkymmenen\nvuotiaalta, harvoine hiuksineen, jotka pistäytyivät esiin harmaan hatun\nalta. Hänellä oli myös terävä, jotenkin kummallinen nenä ja pari\nkirkkaita, rehellisiä harmaansinisiä silmiä vilkkui oivallisimpain\nkulmakarvain välillä kuin mitä milloinkaan tavataan. Lauri ukko luuli\nhänen täydessä totuudessaan tontuksi, joka oli muuttomatkallaan, ja\neikä semmoista pientä noitaa ole hyvä vastustella. Tuo kummallinen mies\noli jo tullut rannalle, asettautui ruuheen ja puhui muutamia\nkäsittämättömiä sanoja sekä viittasi suoraan järven toiselle puolelle,\njossa ukon pieni harmaa tupa siinsi koivumetsiköstä.\n\nLauri ukko ei oikein tiennyt, mitä hän olisi ajatellut; mutta sitten\nkun hän oli kovalla äänellä lausunut: \"Jesuksen, minun vapahtajani\npyhään nimeen,\" jolloin tuo eriskummainen mies veti suunsa hymyyn,\nmutta ei kadonnut, tarttui ukko airoihinsa ja souti voimakkaasti järven\nyli.\n\nHe pääsivät pian rantaan ja tuo vieras mies astui veneestä maalle ja\nmeni tupaan.\n\nSiellä seisahtui hän kummeksien, kun hän näki edessänsä pienen iloisen\neukon, joka toivotti häntä tervetulleeksi; mutta tämä ei kuitenkaan\nollut se, joka veti puoleensa hänen huomionsa: akkunan ääressä,\nlaskevan auringon punakeltaisten säteiden valaisemana istui nuori\nnainen ja katseli ulos tuota kääpiömäistä pientä metsää huomaamatta\ntulijaa. Hän oli kaunis olento, vaikka hän oli vaalea ja laiha ja\nposkillaan oli tulinen purpuran hohde, vaikka huulensa olivat vaaleat\nja otsansa valkea kuin marmori. Noin kolmen vuoden ikäinen lapsi istui\nleikkien lattialla ja hän näkyi olevan vanhan eukon lemmikki.\n\nUkko Lauri tuli myös huoneesen ja nyt otti vieras esiin pienen kirjan\nja alkoi sokertelevalla ruotsinkielellä kysellä: \"onko huonetta; onko\nvuokrata huonetta; maksetaan hyvin?\" Lauri ukko ymmärsi nyt, että\nvieras oli ihminen, ja arvasi heti, että hän oli yksi noita\n\"engelsmanneja,\" jotka kaiket kesäkaudet asuvat Niklaksen talossa\nSkalstugassa ja kalastavat \"angelelilla\" tunturijärvissä. \"Kuuletkos\neukko, hän on varmaankin joku englantilainen, kyllä kai hän saa\nkammarin, jos hän niin haluaa,\" lausui hän ja samassa vei hän vieraansa\nporstuan peräkammariin, joka, huolimatta vaan perin kohtalaisesta\nlaitoksestaan, näytti kuitenkin miellyttävän vierasta.\n\nNiin oli sir Edward joutunut nyt oikeihin seikkailuksiin, ja tämä\nkuitenkin vaikutti jotakin hänen muuten niin väsyneesen, niin\näänettömään ja vanhoihin tapoihinsa vaipuneesen sieluunsa. Täällä tuli\nhän varsin hyvin toimeen, sitten kun hän oli saanut tavaransa, jotka\nhän oli jättänyt jälkeen matkallansa, kun hän oli saanut taas\nkuvataulun, vaakunakirjan, pyssynsä ja vaatteensa. Vähitellen oppi hän\npuhumaan ruotsinkieltä taikka, oikeammin sanoen, jemtlannin kieltä,\nmutta hyvin huonosti, se on selvää; mutta kuitenkin ukko Lauri ja hänen\nvaimonsa ymmärsivät häntä hyvin, ja itse Annakaan, huolimatta\nvaaleudestaan ja noista katkeran surun piirteistä, jotka kuvautuivat\nhänen riutuneissa, mutta vielä sittenkin kauniissa kasvoissaan, ei\nvoinut olla vähän hymyilemättä noille jotenkin kummallisille\nkieliharjoituksille. Muuten istui hän tavallisesti akkunan ääressä ja\nteki työtä; mutta hänelle ei ollut työ juuri minkään arvoista, sillä\nhänellä siihen ei ollut voimia eikä haluakaan. Ainoa, joka tuossa koko\nperheessä näytti iloiselta, oli pieni Yrjö, tuo poika, joka istui\näitinsä jalkain juuressa lattialla silloin kun sir Edward tuli\nhuoneesen.\n\nAnna raukka! Niin oli käynyt kuin Inka oli aavistanutkin. Jo Ingan\nhäiden aikana hyljäsi Yrjö uhrinsa ja vältti siitä alkaen Koskitorppaa\njoka matkallansa. Sitä vastaan kävi hän usein Bergissä ja huhu tiesi,\nettä hän menisi naimisiin tuon Viggen rikkaan tytön kanssa.\n\nMutta vähän aikaa sen jälkeen kuultiin, miten pieni lapsi itki tuolla\ntuvassa Kosken rannalla ja miten vanha eukko lauloi kehtolaulua\nviihdyttääksensä pienokaista.\n\nSeuraavana kesänä istui usein iltasilla kalpea, kuihtuva nainen tuon\nmatalan tuvan ulkopuolella ja silmäili ajattelematonna Tunturijärven\ntyynen veden yli. Hänen vaaleat hiuksensa olivat järjestämättömissä\nkähäröissä hänen otsansa ympärillä, laihat, melkein lävitse hohtavat\nkätensä lepäsivät toimettomina hänen polvillansa; hän näytti\najatuksiinsa vaipuneelta. Mutta viimeinkin avasi hän vaaleat huulensa\nja lauloi huikaisevalla, selvästi soivalla äänellä seuraavat sanat,\nsemmoisella säveleellä, joka tahtomatta tuli ulos hänen sydämestänsä.\n\n    Oi tule, veden neitonen,\n    Syliisi ota raukkanen,\n    Mua tuudi sini aalloilla\n    Ja raivon veden kuohuilla\n    Pyörtehessä.\n\n    Siks' kiikun sitten aalloilla,\n    Kun _hänen_ saan ma kuolleena,\n    Puhtaaksi pesen sielunsa,\n    Ja valkaisen kuun valolla\n    Pyörtehessä.\n\nMutta kun tuo vaalea nainen oli laulanut laulunsa, seisoi aina eukko\nhänen selkänsä takana ja herätti hänen unelmistaan, lausuen; \"Anna,\nAnna, älä ajattele niin, muista lapsi raukkaasi!\"\n\nSilloin aina hymyili Anna ja meni äänettä tupaan, otti lapsen syliinsä\nja suuteli siksi, kunnes se naurusuin nukkui hänen rinnallensa.\n\nSillä tavalla oli Anna elänyt hiljaista elämää siksi kun sir Edward\ntuli perheesen. Hän käsitti heti koko asian ja ensimäisen kerran näytti\nsiltä, että häntä miellytti joku ihminen. Hän istui usein pitkät hetket\nja tarkasteli tuota kalpeata äitiä sekä leikitteli lapsen kanssa; oli\njuuri kuin jos Anna olisi ollut hänen oma lapsensa.\n\nSillä ajalla matkusteli Yrjö edes ja takaisin Nordhallin ja Viggen\nväliä, jossa viimeksi mainitussa paikassa tuo niin sanottu \"Bergin\nrikas tyttö\" asui. Tämä niin nimitetty tyttö ei kuitenkaan ollut enää\nnuori; monenlaiset luonteen virheet, etenkin hillitsemätön kiivaus ja\nvähää enemmän kuin tavallinen riidanhimoisuus olivat saattaneet hänen\npelätyksi kotiseudullaan, ja vaikka rikkaus houkutteli yhden ja toisen\najattelemaan sinnepäin, pelästyivät he kuitenkin aina täyttä totta\ntekemästä. Tuo rikas tyttö ei myöskään katsonut hyväksi ottaa ketään\nköyhää poikaa, sillä \"rikkaat rikkaita hakee\" -- mutta rikkaat olivat\nvaroillansa. Ainoa, joka siis uskalsi kosia tuota ankarata kaunotarta,\noli Yrjö, joka ei katsonut mitään muuta kuin rahoja ja joka otti vaimon\nikään kuin välttämättömän pahan, josta kukaan ei voinut pelastaa.\nBergin rikkaalla tytöllä, niin kuin tiedämme, ei ollut erinomaisia\nsielunlahjoja; mutta ulkonaisessakaan suhteessa ei hyvä Jumala ollut\nantanut hänelle esikoisen oikeuksia. Hänellä oli pitkä ja\njyrkkäpiirteinen, hyvin miesmäinen ruumis, pistävästi merkilliset\nmustat kasvot ja mustat hiukset, jotka, tavallisesti epäjärjestyksessä,\nsykkyräisesti peittivät pään ympäri. Tiedettiin myös kertoa, että koko\ntuo suku oli alkuansa tattarilaista verta ja polvi polvelta oli ollut\ntunnettuna raivomaisesta luonteestaan ja ylellisestä ahneudestaan;\nmutta nämä omaisuudet olivat tehneet su'un rikkaaksi ja Mertta oli,\nniin kuin häntä tavallisesti nimitettiin, Musta-Mertta, eli Viggen\nMustan-Pekan ainoa perillinen.\n\nSinä talvena, jona sir Edward muutti asumaan ukko Laurin tupaan, meni\nYrjö naimisiin Viggen Mustan-Merttan kanssa, ja silloinkin vietettiin\nhäät, jotka kestivät kokonaisen viikon. Nuoripari muutti kotiinsa\nNordhalliin ja eli niinkuin sellaisen parikunnan tulee elää, ilman\nrakkautta, ainoastaan oman hyödyn yhteen liittäminä, joka näkee\ntulevansa tyydytetyksi ainoastaan rahoilla. Yrjöllä ei ollut nyt enää\nmuuta kuin kolme toivetta, ensimäinen, että hän saisi perillisen,\ntoinen, että Viggen Musta-Pekka kuolisi ja kolmas, että pian sen\njälkeen Merttakin menisi kaiken maailman tietä, sillä hän oli jo saanut\nkokea niin paljon aviosäädyn onnea, että hän näki kaikista parhaaksi\nsen, jos se saisi kauniin lopun.\n\nSir Edward huomasi, että Anna oli nyt vieläkin hiljaisempi kuin ennen,\nettä hän työskenteli vähemmän ja uneksi enemmän kuin ennen; hän\nkiinittyi sen tähden vieläkin paremmin tuohon köyhään perheesen.\nVanhanapoikana ja rikkaana eläessään ei hän koskaan ennen ollut\ntilaisuudessa tutustua köyhien sisälliseen elämään, hän ei ollut ennen\nnähnyt, miten ilo ja tuska, nauru ja itku vaihtelehtivat toistensa\nkanssa noiden raukkain sydämissä. Sir Edward ei, sanalla sanoen, ollut\nmilloinkaan ajatellut mitään muuta elämän varjopuolta kuin ikävyyttä;\nhänen oma elämänsä oli taulu, joka oli maalattu harmaalle harmaaksi, ja\nvasta nyt näki hän oikean värillisen taulun, jossa vaihtelehti kirkas\nauringon loiste ja synkät, mustat varjokuvat. Annan mieli tuntui\nhänestä semmoiselta kuin eräs vanhan mestarin kuvataulu, joka esitteli\nBetlehemiä yöhön varjottuna ja ainoastaan tuo johtava tähti loi siihen\nkiiluvan valonsa. Yö oli tuon tyttö raukan sydämessä; mutta kuitenkin\nloisti siellä ystävällinen tähti.\n\nSir Edwardissa oli tapahtunut kummallinen muutos; hän ei lukenut enää\nkirjojansa, tirkisti harvoin vaakunakirjaansa ja tarkasteli tuskin\nmilloinkaan tuota korkeata sukulaistansa Englannin Kaarlo ensimäistä,\nvaikka se riippui hänen huoneensa seinällä kauniisti huolitellussa\nraamissaan; päin vastoin alkoi sir Edward kulkea ulkona, harjoitteli\nitseänsä ampumaan kuulia jäniksiin ja teiriin, siihen asti kun hän\nosasi ampua oikein, ja silloin tuli hän usein kotiin saaliinensa ja\nauttoi Laurin eukkoa laittamaan niistä ruokaa englantilaiseen tapaan.\n\nTuolla köyhällä perheellä oli hyvä aika siitä alkaen, kun sir Edward\nmuutti siihen asumaan, sillä hän ei ollut likimainkaan semmoinen, joka\nsäästää muutamia killinkejä enemmän tahi vähemmän, ja siitä hyötyi\ntalous suuresti. Yhden ruotsalaisen riikintaalerin antaminen oli\nhänelle tyhjänpäiväinen seikka, mutta Laurin perheelle oli se jo hyvin\nsuuri asia.\n\nKaikki tämä sekä samalla tuon hyvän ukon ystävällisyys teki hänen\nkaikkien suosikiksi, ja etenkin Anna kiinittyi häneen samoin kuin\nhänkin oli Annaan kiinittynyt, sekä pikku Yrjö, jota hän pitkät hetket\nkiikutteli polvillansa hyryellen \"Rule Britanniaa\" tahi jotakuta muuta\nenglantilaista kansanlaulua, jota hän oli kuullut nuoruudessansa ja\njonka unhottumattomat säveleet taas heräsivät hänen sielussansa.\n\nTalvi kului, kevät tuli myöhään, lumikinokset kestivät kauan sulaa;\nmutta viimein, niin kuin ennenkin, melkein niin kuin yhdellä\nloihtulyönnillä katosi lumi, jäät irtautuivat rannoista ja virtasivat\nkolisten ja ryskyen koskesta alas, ja samassa oli maa viheriässä\npu'ussaan, puut vaatettuivat vaaleanviheriöiksi ja sinivuokot\nlevittivät kukkavaippansa niityille.\n\nOli lämmin kesäkuun ilta; joitakuita päiviä ennen oli pyryttänyt ja\nkoko seutu oli ollut peitettynä lumella, joka valoi hopeatansa\nviheriälle maalle, mutta nyt oli lumi poissa ja koko luonto oli raitis,\nkuin lapsi, joka astuu kylmästä kylvystä, iloisa, rauhallinen, lämmin\nja ihana, iloiten auringon paisteessa.\n\nAnna istui tapansa mukaan tuvan ulkopuolella, katseli laskevata\naurinkoa, ajatteli ja uneksi entiseen tapaansa eikä kukaan häntä\nhäirinnyt, mutta vanha eukko ja sir Edward, kumpainenkin akkunastansa,\npitivät tyttöä tarkalla silmällä, sillä tuo hänen laulunsa koskesta\nkuului niin kummalliselta ja voi siis hyvinkin tapahtua niin, että\n\"hänelle pistäisi päähän jotakin,\" niin kuin eukko lausui, jos ei\npidettäisi häntä silmällä. Tänä iltana oli hän taas tavallista\nsynkempi, istui ja tuijotti järvelle päin, jota varjosti metsä, minkä\ntaakse aurinko vaipui -- taivas punotti ja vivahteli kullalta ja\nsinipunervalta, lempeä valo levisi tuon viljelemättömän seudun yli,\njossa koski lepäämättä, pauhaten ja kuohuen syöksyi alaspäin\nkallioilta.\n\nSilloin lähestyi tuolta järveltä liukuillen ruuhi, hiipien kuin kavala\nvihollinen tuossa synkässä metsän varjossa rantamalla. Anna katseli\najattelemattomana tuota ruuhta, joka läheni virran alkua, laskeakseen\nmaalle toiselle rannalle, muuten sekä tavallisesti käyttämättömälle\nettä sopimattomalle paikalle; tavallinen maallelaskun paikka oli ukko\nLaurin tuvan kohdasta. Mutta ruuhi ei voinut siellä päästä maalle,\nkevätvirta oli liiaksi voimakas antaaksensa sen pysähtyä äkkijyrkkäin\nkallioiden oheen; ruuhi kulki siis takaisin virtapaikkaan ja näytti\naikovan lähestyä sitä rantaa, jolla tupa oli. Tämä kaikki kuvastui\nAnnan synkissä silmissä, mutta se ei voinut vaikuttaa mitään ajatusta\nhänen sieluunsa, joka aivan toisia asioita mietiskeli, päin vastoin\nalkoi hän ensin hiljaa ja sitten yhä kovemmin laulaa pientä vanhaa\nlauluansa. Kun hän ennätti sanoihin:\n\n    Siks' kiikun sitten aalloilla,\n    Kun hänen saan ma kuolleena,\n\nherätti hänen unelmistaan ankara huudahdus; hän katsoi ja näki veneen\nkeikkuvan kosken virrassa. Hän oli kuullut tuon äänen ennenkin, niin,\nse oli Yrjö, joka huusi apua: \"airo, Jumalan tähden, airo! Minä pudotin\naironi,\" huusi hän ja koki jälelle jääneellä airolla turhaan ohjata\nruuhta, jota virta vei vitkalleen, mutta varmasti koskea kohden.\n\nAnna hypähti ylös ja juoksi alas rantaan; mutta siellä ei ollut mitään\nruuhta, sillä Lauri oli itse mennyt omalla ruuhellaan järven toiselle\npuolelle; siellä ei ollut mitään pelastusta. Muuten olisi hän soutanut\nkuohuihin ja oman onnettoman henkensä uhalla pelastanut sen, joka\narmahtamatta oli syössyt hänen alas häväistyksen syvyyteen.\n\n\"Herra Jumala, auta, Anna, auta!\" huusi tuo onneton ja kulki\nvastustamattoman virran mukana yhä kiireemmällä ja kiireemmällä\nvauhdilla putousta kohden; vielä kipinä toivoa ... jos hän ottaisi\noivallisen hypyn, voisi hän kentiesi päästä Karhunkivelle! Hän sousi\nsiis kaikin voimin vasemmalle puolelle; ruuhen nopeus kiihtyi, se\nryntäsi eteenpäin hirveällä vauhdilla. Tuo kalpea mies teki työtä\nhenkensä edestä, mutta se ei kuitenkaan onnistunut; ruuhi sivusi\npelastuspaikan, keikahti nurin ja silmänräpäyksessä oli tuo kalpea mies\nmustine pursineen kadonnut syvyyteen.\n\nAnna oli tuskassaan vaipunut maahan polvillensa ja tuijotti taivasta\nkohden ikään kuin hän olisi tahtonut saada sieltä alas äsken\nkirkastuneen tähden avuksi, -- se oli kuitenkin liiaksi myöhäistä,\nkaikki oli mennyt, kaikki oli hiljaisena paitsi koski, joka\nyksitoikkoisesti ja synkästi kohisten jatkoi kulkuansa ja viskasi\npirstotun ruuhen ja Yrjön ruumiin kiehuvaan pyörteesensä.\n\nKun Anna näki, että ruuhi oli kadonnut ja siis kaikki oli lopussa,\nryntäsi hän ylös houreissaan ja syöksyi rantaa kohden: \"puhtaaksi pesen\nsielunsa,\" kuiskui hän itsekseen ja olisi heittäytynyt koskeen, jos\nhäntä ei olisi siitä estänyt pari laihoja käsiä, jotka pitivät\nhänestä kiini. Anna katsoi taaksensa, se oli englantilainen, joka\nystävällisillä eriskummaisilla silmillään katseli rukoillen häntä, niin\nettä hän heräsi houreistansa, \"Hän sai loppunsa, hän sai loppunsa, ja\nse tapahtui minun tähteni,\" lausui hän hiljaa ja työnsi laihoilla\nlävitse kuultaneilla käsillään liehuvia hiuksiansa; \"se tapahtui minun\nlauluni tähden.\"\n\n\"Tule lapseni,\" sanoi englantilainen, \"tule meidän kanssamme tupaan, se\nolisi hyvin väärin sinulta ... ei hänen tähtensä ... huono mies, huono\nmies.\" Sillä tavalla sai hän tuon tyttö raukan huoneesen, jossa pieni\nYrjö työskenteli parhaiten kaarnaveneineen ja nauroi isoisesti kun äiti\nastui sisään. Mutta Anna tarttui lapseen, nosti hänen semmoisella\nvoimalla, jota ei olisi voinut häneltä odottaa, ja puristi tuon\nihmettelevän pojan syliinsä.\n\n\"Yrjö, Yrjö, älä ajattele pahaa isä raukastasi äläkä äiti\nparastasikaan! Pian olet sinä äiditönkin.\"\n\nTuo pienokainen ei ymmärtänyt, mistä kysymys oli, vaan hän alkoi itkeä\nkatkerasti. \"Niin, itke, Yrjö. Jumala suokoon, että minäkin voisin\nitkeä -- itkeä ainoastaan -- miksi lauloin minä koskesta, koskesta ja\nhänestä? hänestä? Sinun isästäsi, Yrjö?\"\n\n\"Viihdy lapseni, viihdy,\" lausui Laurin eukko, \"sinä selviät pian, ...\njos sinä ja Yrjö tapaatte toisenne, sen tietää parhain Herra yksinään.\"\n\nTämän tapauksen jäljestä kuihtui Anna nopeammin kuin ennen, vähän ajan\nkuluttua ei hän enää voinut edes horjua entiseen tapaansa istumaan\ntuvan ulkopuolelle, katsellaksensa Tunturijärvelle, kun iltasumu\ntummekuvana leijui veden pinnan yläpuolella ja viimein katosi usvaan,\njoka pilvenä seisoi kosken päällä; tämä tummekuva oli se, jonka Anna\noli nimittänyt veden neidoksi ja tälle hän oli laulunsa sovittanut.\n\nAnnan täytyi pysyä vuoteessa; mutta mitä heikommaksi hän tuli, sitä\ntyynemmäksi ja iloisemmaksi näytti hänen mielensä muuttuvan; hän oli\nikään kuin kirkastettu, taivaallinen lempeä loiste levisi yli koko\nhänen laihtuneen olentonsa, joka, melkein lävitse hohtavana ja heikkona\nkuin hyötyoksa talvella, pian oli tomuksi raukeava.\n\nOli eräs ilta syksyn tullessa. Vielä oli englantilainen täällä, sillä\nAnna ja hänen lapsensa sitoivat hänen tähän paikkaan semmoisella\nvoimalla, jota hän itse ei voinut selittää. Oli ilta, juuri auringon\nlaskun aika, ja ulkona kasvavan koivumetsän löyhyväin haarain ja oksain\nhäiritsemänä kuvautui punerva hohde tuvan valkeaan uuniin; koko päivän\noli Anna ollut melkein tunnottomana ja äänettömänä, nyt lepäsi hän\ntuossa ja näkyi uinuvan epätasaisesti hengittäen. \"Hän tekee\nloppuansa,\" lausui Laurin eukko, otti niukat liinavaatteensa\nripustaaksensa akkunaan sitten kun Anna olisi loppunut. Nainen muistaa\njokaisen pienenkin asian, mihin asemaan hän tulleekin; hän voi ajatella\nhuntuhuivia silloin kun hän palaa rakkaudesta, voi ajatella\nkuollaksensa säädyllisesti silloin kun hän kuolee ja voi ajatella mitä\npikku seikkaa tahansa silloin, kun hän menettää kaikki.\n\nEi siis ollut ihmeellistä, että Laurin eukko muisti olevan tarpeellista\npanna lakana akkunan eteen ja, niin kuin hän näytti tekevän, tyynenä\nlaittaa kaikki järjestykseen, silloin kun syvin suru ahdisti hänen\nsisintä olentoansa.\n\nLauri itse ja sir Edward istuivat vuoteen ääressä; tuvassa oli\nhiljaisuus, ainoastaan pikku Yrjö, joka istui tuon hyvän englantilaisen\npolvella, nauroi veitikkamaisesti, kun hän näki, miten liipotin löi\nedes ja takaisin hänen ystävänsä, englantilaisen, kellossa, jonka tämä\noli avannut, osoittaaksensa sitä pienelle lemmikillensä; viimein\nlähestyi eukkokin ja katseli taistelevaa lastansa niin sydämellisillä,\nniin vakavilla silmäyksillä, että siinä ilmestyi yhdessä ainoassa\nsilmäyksessä koko äidillinen murhe.\n\nHetkinen aikaa kului, aurinko oli jo sammumaisillaan ja tuo punertava\nloistopaikka uunissa tuli aina himmeämmäksi ja vähäisemmäksi. Silloin\nlevisi yht'äkkiä hymy tuon kuolevan marttyrin kalpeille kasvoille;\nhuulensa, nuo mykät, kuivat, vaaleansinervät huulensa aukenivat, ja\nsilloin kuului hiljainen hyminä, juuri kuin tuuliharpun ääni silloin\nkun tuuli leikkii sen jänteillä, sävel ikään kuin kaukaisuudesta tuleva\nja yhä heikkoneva siksi, kunnes se kokonaan vaikeni. Se oli tuo Annan\nentinen laulu, viimeisen laulunsa loppusanat:\n\n    Puhtaaksi pesen sielunsa\n    Ja valkaisen kuun valossa\n    Pyörtehessä.\n\nViimeisiä sanoja voivat he tuskin enää kuulla, niin etäisiä tuntuivat\nne olevan; ne olivat tuon pakenevan hangen viimeiset sanat -- kun ne\nolivat lauletut, ojensi Anna koko ruumiinsa suoraksi, päänsä vaipui\nsivulle päin ja ilta-auringon viimeinen loiste heitti ruusunpunaisen\nkirkkauden kuolleen otsakulmille.\n\nVanhemmat lankesivat polvillensa ja kiittivät Jumalaa tyttärensä\nonnellisen lopun tähden. Pieni poika tarkasteli heitä kaikkia\nihmetellen ja hymyili, juuri kuin kaikki olisi ollut vaan pilaa ja\niso-isä ja iso-äiti vaan turhan vuoksi olisivat polvillensa langenneet;\nhän katsoi englantilaiseen ikään kuin kysyäksensä, mitä se koitti\nmerkitsisi; mutta sir Edwardin rehellisissä silmissä, syvällä noiden\ntuuheiden kulmakarvain alla, oli pari suuria kyyneliä matkalla alaspäin\n-- ne menivätkin alas sir Edwardin huomaamatta ja putosivat hänen\nkultaisille kellonsa perille. Lapsi lausui: \"näetkös, kyyneleet\nvierivät kullalle.\"\n\nMutta sir Edward puristi lasta itseänsä vasten ja sanoi: \"jos saat\nelää, Yrjö, niin tämä ei ole viimeinen kerta, kun näet kyyneleiden\nvierivän kullalle!\"\n\nHeti hautajaisten jälkeen, jotka olivat yksinkertaiset ja erityisiä\npuuhia vailla, asettui sir Edward taas pieneen kammariinsa; näytti\nsiltä kuin jos hän nyt olisi tahtonut levätä niiden kauhistuttavien\ntapausten jäljestä, jotka hän oli nähnyt; mutta hän ei enää\nviihtynytkään yksinäisyydessä niin kuin ennen, hän ei viihtynyt oikein\nmuuten kuin silloin, kun pieni Yrjö oli huoneessa hänen luonansa ja\nkäänteli ylös alaisin hänen tavaroitansa. Yrjö oli sellainen lemmikki,\nettä hän sai katsella ja selailla tuon hyvän sirin kallisarvoista\nvaakunakirjaakin, jonka kauniit heleät värit erinomaisesti huvittivat\nlasta.\n\nKaikki mukautui pian jälleen vanhaan tapaansa. Sekä ukko Lauri että\nhänen vaimonsa lohduttivat itsensä pian sillä, että he eivät enää\nolleet pitkäikäisiä, joka lohdutus usein tekee sen, että vanhat niin\nhelposti kantavat tappionsa ja näyttävät meistä niin tyytyväisiltä,\nettä me selitämme sen tunteitten velttoudeksi. Ainoa, joka heitä\nhuoletti, se oli pieni Yrjö; ja usein kun lapsi nukkui uinuen\nvuoteellansa, istuivat vanhukset hänen vieressään ja huokasivat:\n\"mitenhän käynee tuolle lapsi raukalle sitten kun me kuolemme pois,\nkuka opettaa hänelle jumalanpelkoa ja ahkeruutta?\" Nämä kysymykset\nkoskivat heihin kovasti, sillä tässä ei ollut tuota lohdutusta: \"me\ntulemme pian jäljessä.\"\n\nSillä tavalla istuivat he erään kerran myöhään illalla, kun\nenglantilainen astui heidän ahtaasen majaansa.\n\n\"Huomenna minä lähden, minä tahdon matkustaa kotiini Englantiin,\"\nlausui hän ja istui heitä vastakkain.\n\n\"Lähdettekö?... Oi Herra Jumala,\" huudahti eukko, \"lähteekö hän pois?\nSitten tulee tänne oikea yksinäisyys meille!\"\n\n\"Te ette enää kauan elä,\" virkahti sir Edward kuulematta eukon sanoja;\n\"te kuolette pian, olette jo vanhoja molemmat.\"\n\n\"Niin oikein, Jumalalle kiitos sen tähden,\" huokasi kumpainenkin.\n\n\"Yrjö jää ilman hoitajaa ja suojaa,\" jatkoi sir Edward.\n\n\"Niin jää, se on meidän ainoa huolemme.\"\n\n\"Minä tahdon viedä Yrjön mukaani Englantiin, otan hänet lapsekseni.\"\n\nSekä ukko. Lauri että hänen vaimonsa säpsähtivät kuullessansa tuon\nvartoomattoman ehdoituksen, mutta se koski heidän sydämiinsä kovasti,\nhyvin kovasti; kuitenkin, se oli Jumalan sormi.\n\n\"Jumala tietää,\" lausui ukko, joka ensiksi otti puheen vuoron, \"Jumala\ntietää, että meidän on vaikea laskea poika luotamme pois, se ei ole\nmeidän tahtomme, vaan Hänen, joka asuu taivaassa, se on Herran tahto,\nme tottelemme, ja poika ei voisi milloinkaan täällä saada kaikkia sitä,\nmitä hän saa siellä kaukana.\"\n\n\"Rakas herra, olkaa hyvä pojalle,\" rukoili eukko, \"muistakaa, että hän\non köyhä poika, jolla ei ole ketään puolustajaa, teitä paitsi!\"\n\n\"Minun poikani ... niin kuin sanottu, saa nimen Ellis ... Yrjö Ellis,\ntulee kelpo mieheksi ... oikein rikkaaksi,\" virkkoi englantilainen\nlyhyesti, \"pidän huolta teistäkin, jätän rahaa papille teitä varten, ei\ntarvitse nälkään nääntyä kun lähden pois,\" jatkoi hän ja tarttui Lauri\nukon käteen. \"Tarvitsen vaunut, tahdon lähteä huomenna.\"\n\nSeuraavana päivänä olivat mukavat matkakärryt Tunturijärven toisella\nrannalla valmiina; sir Ellis oli sijoittanut valmiiksi kuvataulunsa,\nkirjansa ja vaatteensa. Ukko Laurin ruuhi oli rannalla; ukko itse oli\npukeutunut parhaimman mukaan, päässänsä oli pieni nukkainen\npatalakkinsa, yllänsä liivin alla oli hänellä nahkainen röijy, jonka\nylellisyyden englantilaisen anteliaisuus oli hänelle hankkinut. Pieni\nYrjö oli ylimäärin iloinen; hän luuli, että he lähtivät matkaan vaan\nhuvin vuoksi ja nauroi leperteli niin kuin nelivuotiaan lapsen on\ntapana tehdä, kun hän vartoo jotakin uutta.\n\nSilloin otti vanha mummo pojan polvellensa, katseli häntä kauan\nlempeillä silmäyksillä, suuteli monin kerroin tuota valkeata otsaa ja\nnoita purpuranpunaisia huulia. \"Sinä menet köyhyydestä rikkauteen,\nmurheesta iloon, sinä et koskaan muista enää vanhaa mummoasi, et\nkoskaan muista Annaa -- sinä tuskin tiedät meitä ollenkaan -- mutta\nyhtä hyvä, se ei haittaa mitään, vaikka sinä et täällä maailmassa\nmeistä mitään tietäisikään; me kohtaamme kumminkin toisemme kerran\nHerran luona ja siellä sinä tulet meidän luoksemme ja puhut rakkauden\nsanoja meidän kanssamme, -- Jumala siunatkoon sinua, Yrjö, Jumala\nantakoon sinulle puhtaamman sydämen kuin hänelle, joka joutui kosken\npyörteesen!\"\n\nLapsi hymyili. \"Saat olla varma siitä, mummo, että Yrjö tulee pian\ntakaisin, minä menen vaan vähän ulos tuon hyväntahtoisen englantilaisen\nkanssa,\" lausui poika lohdutellen, \"älä nyt itke, mummo, ei ole mitään\nvaaraa järvellä silloin kun ukko Lauri itse soutaa.\"\n\n\"Mutta kun sinä vielä kerran itse soudat, varo silloin putousta, varo\nvirtapaikkaa, se vie ja vie hitaasti siksi kun se vie putouksen\npartaalle, etkä enää voi pysähtyä.\"\n\n\"Niin, kyllä varon sitten kun tulen kerran suureksi... Oh, älä pelkää,\nkyllä minä pysyn selvällä vedellä ja varon joutumastani virran suulle.\"\n\n\"Tee niin, tee niin, Yrjö, muista se!\" kuiskui eukko ikään kuin\nprofeetallisesti aavistaen, että pojalle kävisi hyvin, ja kun sir\nEdward matkavaatteisinsa pukeutuneena astui huoneesen poikaa ottamaan,\nhymyili hän ainoastaan ja kuivasi poskiltansa niukat kyyneleensä.\n\n\"Kas niin, nyt lähdetään, nyt lähdetään ... hyvästi eukko, olkaa\nrauhassa, älkää huolehtiko Yrjön tähden ... hän voi hyvin, oikein\nhyvin, kuukaudessa olemme Englannissa, saa leikkiä minun puistossani\n... niin.\"\n\nNyt mentiin alas alukseen; ukko Lauri istui soutamaan ja ruuhi vilisi\neteenpäin järvellä; vanha eukko, joka seisoi rannalla ja päivää vastaan\nsilmäillessään piti kättänsä auringon varjona, katseli kauan tuota\npientä poikaa, joka englantilaisen kehoituksesta heilutti pientä\nhattuansa ilmassa jäähyväisiksi.\n\n\"Kas niin, ei mitään puheita enää,\" virkkoi englantilainen, kun he\nolivat päässeet toiselle rannalle ja ukko Lauri taputti poikaa ja\nlausui häneltä jäähyväiset, \"pojalle käy hyvin. Tahtooko Yrjö ajaa?\"\n\n\"Tahtoo ... totta kai, tahtoo!\" huudahti poika. \"Katsohan, vaari, minä\nsaan ajaa, ajaa linjaalirattailla!\"\n\nRattaat lähtivät liikkeelle, ja niin matkusti nyt sir Edward, kuningas\nKaarlo ensimäinen kuvana ja pieni Yrjö ahteista, kiertelevää tietä\nNorjaa kohden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSir Edwardin tilalla tuli hirmuinen hyörinä, kun hän, edeltäpäin\nrivilläkään tuloansa ilmoittamatta -- hänen luultiin, päättäen siitä\nmihin hän viimeksi oli rahaa määrännyt lähettämään, olevan Ruotsissa --\neräänä kauniina päivänä ajoi maatilansa kartanolle. Itse pitkällä\nJuhollakaan ei ollut yllään punertava palvelijapukunsa, vaan hänen\ntäytyi kaikessa kiireessään pukeutua tuohon koko komeuteen, jonka\ntähden se näytti hyvin huonosti sopivan hänen päälleen.\n\nSillä ajalla oli sir Edward, pitäen kädestä kiini Yrjöänsä, seisonut ja\nvarronnut ison sisäänkäytävän edessä, kunnes viimein pitkä Juho sydän\nkurkussa tuli avaimien kanssa ja tuskin voi tulla esiin tuolla\nkatkonaisella tervehdyksellä: \"Oletteko ... taas kotona, sir?\" johon\nhän sai lakonilaisen vastauksen:\n\n\"Olen, kotona.\"\n\nKaikki oli huoneessa entisessä järjestyksessään, olisi, jos tomua\nei olisi pois pyyhiskelty, näyttänyt siltä, kuin jos kukaan ei\nolisi käynyt huoneissa sen jälkeen kun sir Edward lähti matkaan:\npaperit, kirjat, kirjeet ynnä muut olivat kaikki entisessä kelpo\njärjestyksessään, sillä Juho ei ollut uskaltanut siirtää ainoatakaan\nesinettä paikastansa; sir Edward ei siitä olisi ollut hyvillään.\n\"Katsohan, Yrjö, täällä me asumme,\" lausui sir Edward ottopojallensa,\n\"onhan täällä yhtä hyvä olla kuin siellä kosken rannallakin?\"\n\n\"Kyllä niin, on kyllä, mutta eihän täällä ole vaaria ei mummoa.\"\n\nSir Edwardilla ei ollut mitään vastata tähän muistutukseen, hän vaan\nkatkaisi keskustelun käskemällä Juhon ripustamaan Kaarlo ensimäisen\nmuotokuvan entiselle paikallensa. Tuo hyvä kuningas oli ollut poissa\nmatkalla kolmatta vuotta.\n\nJuho, vaikka hän oli hyvin totutettu, oli kuitenkin hiukan utelias, ei\nitse puolestansa, ei, herra varjelkoon, mutta muut palvelijat kysyivät\naina salaneuvokselta kaikkea uutta, mitä he tahtoivat tietää ja sehän\nolisi ollut häpeäksi salaneuvokselle, jos hän ei olisi tietänyt ja\ntuntenut kaikkea. Seisoessaan rapuilla kuninkaan kuvaa ylös ripustaen\nmietti hän, millä tavalla hän saisi tietää, mikä tuo pieni vieras\noikeastaan oli miehiään, ja kun sir Edward muutamaksi silmänräpäykseksi\nmeni ulos, kysyi hän Yrjöltä, mistä hän oli; tämä tapahtui kuitenkin\nhyvästä syystä englannin kielellä ja yhtä hyvästä syystä Yrjö sitä ei\nkäsittänyt, jonka tähden hän vaan pudisti päätänsä. \"Hm, sir Edwardilla\non kummallisia aatteita,\" ajatteli pitkä Juho, \"hm, minä kysyn häneltä\nitseltä; kentiesi tuo on tuleva palvelija.\" Hän tekeytyi siis niin\nrohkeaksi, että hän, tuodessaan taas tuon vanhan tavallisen kahvikupin\nherralleen, kysyi: \"Hm, miksi nimitetään pikku poikaa?\"\n\n\"Sir Yrjöksi,\" kuului vastaus.\n\n\"Siriksikö?\"\n\n\"Niin, siriksi; hän on minun poikani.\"\n\nTämmöisellä täydellisellä ilmoituksella täytyi Juhon astua tuon\nsalaisuuksia tuntemattoman palvelijajoukon keskelle. \"Kuulehan, Juho,\nkuka se poika on? Onko hän Madeirasta vai Norjastako?\"\n\n\"Hm, pojan nimi on sir Yrjö ... ja on sir Edwardin poika.\"\n\n\"Poikako? eihän se ole mahdollista.\"\n\nJuho tekeytyi salaperäisen näköiseksi. \"Mahdollista taikka mahdotonta,\nminä kuulin sen sirin omasta suusta, siinä kylläksi, poika on hänen\nihan oma poikansa.\"\n\n\"Eihän hän ole koskaan ollut naimisissa,\" ihmetteli keittäjä.\n\n\"Ei, mutta se on kuitenkin niin kuin minä sanoin,\" vastasi pitkä Juho\nja ojensi itsensä, tehdäksensä suuremman vaikutuksen; mutta se ei\nauttanut mitään.\n\n\"Juho ei tiedä hiukkastakaan enempää kuin me muutkaan,\" muistutti\najaja, \"hän on matkustanut siren mukana niin kuin joku muukin\nmatkalaukku.\"\n\n\"Minäkö?\" kysyi Juho, \"tiedättekö, että minä tiedän hyvin paljon, mutta\nminä voin olla vaiti ... luuletteko ... voin olla vaiti. Sir Yrjö on\npoika talossa, niin paljon saatte tietää, mutta ette vähääkään\nenempää.\"\n\nJa siksi asia jäikin. Sir Edward hankki opettajan pikku pojalleen ja\nantoi hänen opetella ratsastamaan pienellä shetlantilaisella hevosella,\nja pojalle oli hevonen erinomaisen hupainen, mutta koti-opettaja yhtä\nikävä.\n\nVähän aikaa muisti Yrjö vielä vanhan vaarinsa ja mummonsa ja vieläpä\nkuolevan äitinsäkin, kosken ja tuvan sekä järven, mutta vähitellen\ntunkivat toiset kuvat nämä tieltään pois, ja viimein oli hänen\nmuistissansa vaan himmeä kangastus tuosta etäisestä maasta ja noista\nvanhuksista, jotka iltasilla kuusipuista tehdyn valkeansa ääressä aina\nistuivat ja puhuivat pienestä Yrjöstä, joka matkusti kaukaiseen maahan.\n\nSir Edward palautui takaisin vanhoihin tapoihinsa, mutta Yrjö oli\nkuitenkin yhtenä poikkeuksena, eikä pitkä Juho uskaltanut enää olla\nvarma siitä, että hän jonakuna kauniina päivänä taas ei saisi lähteä\njohonkuhun maailman viidestä maanosasta, sillä se, mikä oli tapahtunut\nkerran, voi hyvin tapahtua toistekin. Pikku Yrjö oppi pian puhumaan\nEnglannin kieltä ja hänen ruotsinsa olisi pian kokonaan unohtunut, jos\nei sir Edwardia olisi huvittanut puhua sitä, niin hyvin kuin hän sitä\nosasi, Yrjönsä kanssa, jonka hän oli saanut oikeuden ottaa omaksi\npojaksensa.\n\n\n\n\nKodeissa.\n\n\nUudistalossa tuntureilla menestyi kaikki hyvin. Olli Juhonpojasta tuli\narvossa pidettävä mies ja Ingasta samanlainen vaimo, ja heidän\nperhettään kaikkialla mainittiin vierasvaraiseksi ja hupaiseksi. Olli\nmatkusti joka vuosi kylään (Trondhjemiin) ostamaan kaikellaisia\ntarpeellisia tavaroita; mutta muuten oli hän kotona talossansa ja antoi\nheidän, jotka tahtoivat häneltä jotakin ostaa, tulla itse hänen\nluoksensa. Hän ei siis luopunut alkuperäisestä tarkoituksestansa,\nollaksensa rehellinen, uskollinen ruotsalainen talonpoika. Hän ei\npukeutunut herramaiseen hännystakkiin raakuudessa kilpaillaksensa\npuoliherrain kanssa, vaan hän pysyi yhtä yksinkertaisena\nvaatteuksessaan, kuin rehellisyydessään, suoruudessaan ja\nkunniallisuudessaankin olennossaan. Totta kyllä on se, että hänen\ntalossansa oli semmoisia mukavuuksia, joita monella talonpojalla ei\nole, mutta tämä ei tullut kuitenkaan mistään ylellisyydestä, vaan\nsiistiyden, mukavuuden ja kauneuden aistista, joka aina asuu hyvässä ja\npuhtaassa sielussa ja joka alituisesti tulee esiin tuhansissa eri\nmuodoissa. Se on kauneuden tunne, joka tulee siitä, että sydämessä on\njotakin kaunista, ja sen täytyy painaa merkkinsä kaikkeen, minkä kanssa\nse joutuukaan keskuuteen. Ollilla ja Ingalla oli kaksi lasta, poika ja\ntyttö. Kun heidät nyt tapaamme, ovat he molemmat lukemassa herra\nKoskisen edessä, joka, vanhana tiedon ja sisälu'un invaliitina on\nsaanut olinpaikkansa Olli Juhonpojan perheessä, samoin kuin hän muinoin\noleskeli Kjell Kjellssonin luona. Molemmat lapset olivat herra Koskisen\nlausunnon mukaan hyvin kilttiä lapsia, mutta siihen ei ole oikein\nluottamista, sillä herra Koskinen tahtoi olla vanhemmille mieliksi;\nmutta siihen voimme luottaa, että molemmat lapset olivat terveitä,\nvoimakkaita, iloisia ja punaposkisia lapsia, vilkkaita ja ravakoita,\nmutta samalla myös semmoisia, jotka äiti yhdellä ainoalla\nsilmäykselläänkin voi saada tottelemaan, hän kun oli itse lastensa\nkasvattaja ja hoitaja. Kasvatus tuli kuitenkin vähää vaikeammaksi\nsilloin, kun Elsa mummo poikansa onnettoman kuoleman jälkeen muutti\nIngan luokse asumaan. Eukko teki kaikki turmellaksensa lapset, ja\ntoisinaan nosti hän ankaran vastarinnan silloin, kun herra Koskinen\nantoi heille pitkät läksyt taikka kun Inka hillitsi heidän meteliänsä.\n\n\"Antakaa lasten olla rauhassa tuolta maalliselta lukemiselta,\" lausui\nhän silloin, \"siinä on kylliksi talonpoikaiselle ihmiselle, kun hän\nosaa lukea Jumalan sanaa välttävästi, en minäkään ole koskaan enempää\nosannut -- ja jos he vähän melua pitävät, niin muistakaamme, että he\nkyllä vielä saavat aikanansa murheitakin.\"\n\n\"Oh, mummo, te ette enää muistakaan,\" nauroi Olli, \"että te olitte\noikein ankara Ingalle, mutta se on teille kiitokseksi, mummo, sillä se\nteki Ingasta hyvän puolison ja hyvän äidin.\"\n\n\"Olinko minä ankara? Ei, sen Herra tietäköön, että jos Ingalla ei olisi\nollut sellaista kykyä kuin hänellä on, niin olisi hän kyllä perin\nturmeltunut.\"\n\n\"Kas niin, siinä on meillä siemen, mummo, ja te tahdotte nyt kokea,\nonko meidän lapsukaisillamme yhtä hyvä kyky ... mutta varokaa, mummo,\nheissä on jotakin minunkin luonteestani ... ja, näette, mummo, jos\nmeidän Herramme aikanansa, tuona yönä, te tiedätte, ei olisi masentanut\nminun mieltäni, niin Jumala tiesi millainen kelvoton mies minusta olisi\ntullut.\"\n\nNordhallissa piti hallitusta Yrjön leski yhden vuoden; sen jälkeen meni\nhän uuteen naimiseen erään leski raukan kanssa, jolla oli kuusi lasta.\nTässä hän sai avaran komento-alan vallanhimolleen ja ankaruudellensa.\nMusta-Mertta ei ollut sukuansa huonompi, vaan hän antoi ruokaa\nmiehellensä ja lapsille niukalla kädellä eikä kärsinyt mitään\nvastaväitteitä, jonka tähden hän hallitsikin omavaltaisesti perheessä.\nAinoa kerta, jolloin hänen uusi miehensä pääsi herraksi perheessä, oli\nsilloin kun hän oli ollut poissa kotoa ja saanut vähän liiemmäksi, kun\nhän tuli laukaten kotiin, astui huoneesen, katsoi tuimasti, jos Mertta\nlausui jotakin suututtavasti, joka tavallisesti tapahtuikin; silloin\nhän katsoi hyväksi ajaa hänet ja lapsetkin ulos, osoittaaksensa, että\nhän oli \"herra\" talossa. Mertta salasi vihansa miestä vastaan, mutta\nlöi tavallisesti lapsia, saadaksensa sitä \"purkaa johonkin;\" mutta\nseuraavana päivänä, kun mies oli selvinnyt ja kärsi päänkivistystä sekä\nkatui tekojansa, tarttui Mertta asiaan ja maksoi seitsemänkertaisesti\ntakaisin sen, mitä hän oli saanut kärsiä, niin että mies ei taas vähiin\naikoihin uskaltanut lähteä rohkeutta hakemaan.\n\nTuolla kosken rannalla asui vielä ukko Lauri ja hänen vaimonsa.\nVanhuksista tuntui niin yksinäiseltä ja tuskalliselta asua kahden\ntuvassaan ja alati kuunnella tuon valtavan kosken kohinaa sekä katsella\nulos mustalle järvelle, metsiin ja tuntureille, mutta missä oli heidän\nonnensa elänyt ja kuollut, siinä tahtoivat hekin kuolla.\n\nSyksy oli tukalin; silloin alkoivat lehdet varista laaksossa, ankarat\nsadekuurot paisuttivat veden järvessä, koski pauhasi kovemmin, kalliot\nkaikuivat, tuolla alhaalla syvyydessä kuului surinaa ja talvilinnut\nistuivat pian lehdettömille puiden oksille ja rääkyivät rumaa ilmaa.\n\"Tiedätkö mitä, eukko, nyt taas ei ole kaikki hyvin,\" lausui ukko\nLauri, \"minä näin veden haltijan, hän purjehti ylöspäin Tunturijärvellä\neilen illalla, huuhkain huuteli metsässä, niin että ääni kaikui juuri\nkuin jos joku ihminen olisi ollut veden hädässä; niin, kuului\nsamallaiselta kuin silloinkin, kun Yrjö syöksyi koskeen ja hukkui\nmeidän silmäimme edessä; tiedätkö mitä, semmoisen äänen minä kuulin\nmetsässä ja sen jälkeen kuului naurua, ikään kuin pienet tontut\nolisivat nauraneet uppoavan hätähuudoille.\"\n\n\"Hui, miten sinä puhut, Lauri, minä tuskin sitä uskon,\" virkahti eukko.\n\n\"Mutta minä uskon,\" vakuutti ukko jotenkin kiivaasti; \"mutta tiedätkö,\nsiinä ei vielä ole kylliksi, eilen illalla oli kuuvalo, se loisti niin\nkirkkaasti koskelle ... minä olin niin kummallisella mielellä;\ntiedätkö, eukko, minä menin polkua myöten alas putouksen partaalle,\nmutta pysähdyin kauhistuksesta, sillä tuolla alhaalla itse pyörteessä,\nkeskellä usvan hämärää, minä luulin nähneeni jonkun liikkuvan, ja minä\nkuulin juuri kuin jos joku olisi siinä laulanut. Silloin minä muistin\nAnnan ja kuuntelin tarkasti; silloin, kuuletko eukko, silloin minä\nselvästi kuulin ja ymmärsin laulun sanat:\n\n    Oi, hän ei pesten puhdistu,\n    Kuun valossa ei vaalistu\n    Pyörtehessä.\n\nJa heti sen jäljestä kuulin minä vaan, miten vesi sohisi ja kiehui\ntuolla alhaalla, ja kuu meni pilven hattaran taakse.\"\n\n\"Ei, Lauri, ei,\" huokasi eukko, \"meidän tyttö raukkamme, jos hän pesisi\npuhtaaksi sielun, jossa on niin paljon rahan ahneutta, petollisuutta ja\nuskottomuutta, siihen ei riittäisi Tunturijärven vesi, Vaikkapa sitä\nolisi niinkin paljon kuin meressä.\"\n\n\"Amen, amen!\" lausui ukko Lauri. \"Mutta kuitenkaan, eukko, meidän\ntyttäremme ei ole kaukana meistä, kentiesi hän kuulee, mitä me puhumme\nnytkin -- kuulkoon vaan, me emme puhu emmekä ajattele mitään semmoista,\njota Jumala taivaassa ja hänen enkelinsä eivät kuulisi ja näkisi --\nmiksi ei sitten meidän oma tyttäremme sitä tekisi?\"\n\n\"Minä tahtoisin mielelläni tietää, miten pieni Yrjö voi,\" lausui eukko\nkeskeyttäen. \"Oi, minä ajattelen niin usein tuota poikaa. Kaikki olisi\nollut hyvin, jos hän olisi ollut täällä meidän luonamme, hän olisi\nvoinut poistaa niin monta ikävää hetkeä meiltä molemmilta.\"\n\n\"Ja sitäkö sinä toivot?\"\n\n\"En, minä en sitä toivo, mutta, näet, minä vaan niin ajattelen.\"\n\n\"Syntiä on ajatella niin omaksi hyödyksensä; poika tulee onnelliseksi,\nhän tulee rikkaaksi mieheksi ja unhottaa meidät, niinhän pitää\nolemankin. Eihän muista koivu, mistä on tullut siemenensä, josta hän on\nkasvanut, eihän muista ihminen, kuka se on ollut, joka ensimäisen\nkerran otti hänen syliinsä, eikä hän häntä siitä kiittelekään; ei,\neukko, helpompi on unhottua kuin itse unhottaa.\"\n\n\"Etkös sinä sitten usko,\" muistutti eukko, \"että me kohtaamme toisemme\nJumalan luona?\"\n\n\"Uskon niinkin, siellä me olemme kaikki yhtä hyviä.\"\n\n\n\n\nKaksikymmentä vuotta jälkeenpäin.\n\n\"Minua ihmetyttää,\" lausui eräs nuorukainen, ollen taaksepäin\nnojallansa sievässä veneessä, joka laski rantaan juuri Norjaan vievän\nuuden maantien kohdalle, \"minua ihmetyttää, kukahan se ylhäinen herra\non, joka tulee kulkemaan veneessä. Nimismies pyysi, että me ottaisimme\nmeidän veneen, sillä täällä Tunturijärvellä ei ollut kylliksi hyvää\nsemmoista, ja saatat uskoa, että meillä oli hirmuinen puuha ja vaiva\nennen kuu saimme tämän mäestä ylös ja tänne järvelle; toinen vene on\ntuolla alhaalla Norenissa, jos tuo armollinen herra tahtoisi tulla\nylitse meidän puolelle. Herastuomari ällisteli ihmeissään, kuka se\nolisi, josta itse maaherra kirjoitti voudille ja vouti nimismiehelle;\nhän on varmaankin suuri herra, joka matkustaa alaspäin, kenraali,\nluullakseni, joka katsastaa kentiesi sotajoukkoja matkallansa.\"\n\n\"Niin, niin, hän saattaa olla kumminkin joku kreivi tahi prinssi; mutta\nolkoon kuka olkoonkin, hän tahtoo katsoa Tunturikoskea luullakseni;\nmutta sittenhän jo on kulunut hyvä aika kun hän Nordhallista lähti\nalaspäin. -- Minun äitini puhuu aina koskesta ja Annasta, joka lauloi\nniin että metsät kaikuivat,\" lausui tyttö, joka oli nuorukaisen kanssa.\n\n\"Herra Jumala, sehän on huono kertomus!\" lausui nuorukainen, pitkä\nkaunis mies, muutaman vuoden kolmannella kymmenellä; \"minäkin olen\nkuullut äitini ja mummoni kotona kertovan tuosta kauniista Kosken\nAnnasta, vaikka he eivät mielellään ota puheeksi sitä asiaa, sillä hän,\njoka koskesta syöksyi alas, hän oli minun oma enoni.\"\n\n\"Niin, sen minä tiedän. No, Juho, ethän sinä kumminkaan tahdo mennä\nkoskesta alas?\" lausui tyttö.\n\n\"En, Jumala varjelkoon; kyllä minä osaan paremmin katsoa eteeni. Se ei\nollut miksikään vahingoksi, että isä lähetti minut vieraiden luokse,\nsillä näethän, se tekee hyvää kun aina ei ole kotona yhtä mittaa;\nsilloin tulee, sanoo mummo, semmoiseksi kuin Yrjökin oli, itsepäiseksi\nja viheliäiseksi ihmiseksi, joka luulee, että kaikki voi käydä päinsä.\"\n\n\"Ja sitä paitsihan sinusta ei olisi tullut minulle sulhoa,\" nauroi\ntyttö, niin että pari valkeita hammasriviä pistäysi esiin noiden\nsieväin ruusuhuulien väliltä, \"kas sehän olisi ollut kaikista pahin\nseikka.\"\n\n\"Kuulehan, sinä pikku lintuseni ... kuulehan! Sinä saat kentiesi\nkävellä ympäri järven, sillä voi tapahtua niin, että prinssi ei\nsuvaitse sinun seurata mukana veneessä ... mutta vartoo torpassa siksi\nkunnes tuo ylhäinen herra palaa takaisin, niin kun luulen hänen\ntekevän, ja silloin minä vien sinut kotiin palatessani.\"\n\n\"Oh, saathan nähdä, prinssi katsoo kyllä minun niin hyväksi kuin jonkun\nmuunkin, ja sitä paitsi minä osaan soutaa, onhan täällä kaksi paria\nairoja ... niin, näethän minä tulen yli järven, sillä on niin hauskaa\nnähdä semmoisia ylhäisiä ihmisiä; minä en tiedä, miten ne viihtynevät,\nmutta hekään eivät tiedä, miten rattoisaa meillä on täällä ylhäällä\nNordhallissa ja niin hupaista sitten.\"\n\nNyt tulivat vaunut vierien ahteessa; ne olivat uhkeat, mutta kuitenkin\nkeveät matkavaunut ulkomaalaista mallia; kummassakin ovessa välkkyi\nhohtavasti maalattu vaakuna.\n\n\"Nuohan ovat toisellaiset vaunut kuin papin vanhat harmaat vankkurit,\njotka näyttävät kuin teiren pesältä,\" huomautti tyttö.\n\nVaunut seisahtuivat ja nuori mies astui niistä ja auttoi jäljessänsä\nyhtä nuorta naista ulos.\n\nPalvelijakunta jäi vaunujen luokse ja tuo nuori pari läheni venettä.\n\n\"Onko tämä tilattu vene?\" lausui nuori mies, ja kun hän sai myöntävän\nvastauksen Juholta, auttoi hän seurassaan olevan naisen siihen ja astui\nitse jäljestä; vene lähti liikkeelle.\n\nTuolla nuorella ylhäisellä herralla oli kauniit hienot kasvot, joissa\nnäkyi hieno ylimyksellisen korskeuden juonne suun ympärillä; mutta\nsiitä huolimatta oli hänen silmissänsä jotakin, hymyilevä ja vähän\ntirkistelevä luonne, joka ilmaisi iloista luontoa, ja kaikkea muuta\npaitsi ylpeyttä.\n\nJos olisi tahtonut ruveta vertailemaan toisiinsa noita kahta naista,\njotka istuivat veneessä, toinen päivänvarjoineen ja hienoine\njuurihattuineen, toinen pienine ja valkeine, tanakoine käsineen\nsoutaen, niin olisi ollut vaikea sanoa, kumpi heistä näytti somemmalta.\n\nTuolla ylhäisellä naisella oli semmoinen yläilmainen hienous koko\nmuodossaan, semmoinen henkinen miellyttäväisyys, joka usein kuvastuu\nsivistyneessä naisessa; silmät, suu, nenä ja kädet, kaikki olivat sitä\nlaatua, että ne herättivät kunnioitusta ja mieltymystä.\n\nTuo kaunis soutajatar sitä vastaan ei ollut hieno, mutta niin valkea ja\npunainen sekä niin perin rehellinen ja iloisen luontoinen, että hänestä\ntäytyi jokaisen pitää yhtä paljon kuin tuosta ylhäisestäkin naisesta.\n\n\"Pysähdyttäkäähän vene!\" käski ylhäinen herra, kun oli ennätetty\nkeskelle järveä. \"No, missäs on tupa? Tuolla niemellä oli ennen tupa.\"\n\n\"Sitä ei ole enää, armollinen herra, sillä sekä ukko Lauri että hänen\neukkonsa ovat olleet kuolleena jo monta herran vuotta.\"\n\nVieras herra hymyili katkerasti.\n\n\"Ei täällä siis ole ketään?\"\n\n\"Ei ketään enää semmoista, jolla olisi ääntä suussa, jos ei oteta\nlukuun jotakuta lintua ja koskea, joka kohisee vuodesta vuoteen.\"\n\nVene läheni maata aivan likeltä koskea.\n\nTuo ihana lady ei voinut olla vähän vaalenematta, kuu vene kulki niin\nläheltä äkkijyrkkää putousta, jota valkea usva osoitti.\n\n\"Tule Betty,\" lausui vieras herra englannin kielellä seuraajallensa,\n\"käykäämme katsomaan, täällä se olisi, täällä, ja tässä kasvaa\nkatajapensaita; ei, mutta vaiti, tässähän on uunin raunioita.\"\n\nVieras herra kävi lähemmäksi ja istui vielä jäljellä oleville\nnurkkakiville.\n\n\"Täällä, Betty, täällä minä olen syntynyt,\" jatkoi hän, \"täältä otti\nminun tuo jalo Ellis, täällä minä löysin tulevaisen onneni itse siitä\nmitään tietämättäni. Katsohan, minä muistan vielä kaikki niin kuin\neilisen päivän; tuolla, missä nuo kukkaset kasvavat, siinä oli minun\näitini vuode, siinä kuoli hän, tässä uunissa oli avoin liesi, jossa\nminä usein leikin tikuilla ja puiden kuorilla; tuolla oli sir Ellisillä\noma kammionsa ja sen seinällä riippui Kaarlo ensimäisen muotokuva...\nKatsohan, silloin olin minä pieni, mutta minä muistan kuitenkin\nkaikki.\"\n\nNuori nainen katseli uteliaana ympärilleen tuossa uudessa luonnossa,\njoka levisi hänen silmäinsä eteen; se oli uusi, mutta kuitenkin oli\ntäällä entisiä muistoja, hänen rakkaan Yrjönsä lapsuuden muistot olivat\ntähän paikkaan kiini kasvaneet.\n\n\"Kentiesi,\" jatkoi Yrjö, \"on minulla täällä sukulaisia tässä\nvuoristossa, mutta minä en tunne heitä... Sir Edward ei ottanut\nmilloinkaan heistä selvää; minä olen siis yksinäni kotiseudullani.\"\n\nTuon nuoren miehen koko olento oli surullinen, mutta ylevä; hän nousi\nylös, poimi muutamia kukkia siltä paikalta, jossa hänen äitiraukkansa\noli kuollut, ja pani ne varovaisesti kirjalaukkuun, josta hän sitten\notti paperin ja piirsi sille seudun.\n\n\"Katsopas, hän on piirtäjä; hän on varmaankin joku saksalainen,\"\nkuiskasi Juho.\n\n\"Ei, hän on englantilainen, hän puhuu niin hampaittensa välistä,\"\noikaisi tyttö.\n\nNuori pari käyskenteli muutamia tunteja putouksen ympärillä, tarkasteli\nsitä kaikilta puolilta ja vasta sitten kun kuu jo oli hetkisen\nloistanut taivaalla, tulivat he takaisin veneelle.\n\n\"Nyt tulee myöhäinen soutaa kotia,\" lausui tyttö; \"minä pelkään niin\naina koskea kuuvalolla.\"\n\n\"Tiedätkö, Signe,\" lausui Juho, \"tiedätkö, että sen, kenellä on\nuskollinen sydän, hänen ei tarvitse pelätä koskea.\"\n\n\"Silloin en minäkään pelkää ensinkään,\" nauroi tyttö.\n\nJuhlalliselta tuntuu iltasilla kuun valossa liukua jollakulla pohjolan\nkuvastimen tapaisella järvellä ja katsella mustia metsiä, jotka ikään\nkuin puitteina sitä ympäröivät, ja noita korkeita lumisia tuntureita,\njotka näkyvät niin loihtumaisessa puolihämärässä ja näyttävät\npettyneille silmille niin läheisiltä ja uhkaavilta.\n\n\"Hyvästi, poikaseni!\" lausui vieras herra, kun he taas olivat vaunujen\nluona. \"Tässä saat palkkasi, ja tässä, ystäväiseni,\" lisäsi hän, \"on\nteille kummallekin kaupanpäällisiä. Jos joku kysyisi teiltä, kuka se\noli, jota te sousitte jälleen yli, niin muistakaa, että se on teidän\nmaanmiehenne, joka on syntynyt tuolla torpassa ja jonka nimi nyt on\nYrjö Ellis.\"\n\n\"Kah, Herran nimessä,\" oli Juho juuri sanomaisillaan, mutta hän ei sitä\ntullutkaan tehneeksi, hän vaan kumarsi ja vaunut lähtivät.\n\n\"Sehän olikin tuo pikku Yrjö, josta mummo on puhunut, että eräs\nenglantilainen otti hänet mukaansa. Mummo väittää kiven kovaan, että\nhän on myyty turkkilaiselle eikä kärsinyt ukko Lauria eukkoineen niin\nkauan kun he elivät; mutta hän on suuri herra -- se vasta tuntuisi\njoltakin, kun olisi niin suuri herra ja saisi ajaa niin kuin hänkin,\"\nlisäsi Juho.\n\n\"Vai niin, tahtoisitko sinä todellakin niin?\" kysyi Signe, katsellen\nhäntä hymyilevillä silmäyksillä. \"Sinä luulet, että sinulla olisi\nsilloin parempi ... kuin nyt?\"\n\n\"Ei, ei, Signe, en minä semmoista tarkoittanut; Jumala siunatkoon\nsinua... Ajakoon hän vaunuissaan englantilaisen armaansa kanssa ja\nmenköön hoviin sekä eläköön suuresti ... tiedätkös, Signeni, vuoden\nkuluttua meille käy paremmin, sillä silloin isä antaa minulle talon.\nLaula vähän, Signe, minä olen niin iloinen tänä iltana!\"\n\nJa Signe lauloi niin että metsän rannat kaikuivat, häiritsemättä sillä\nseutuansa:\n\n        Sa kuule, metsä synkkä, kaikuva:\n        Voitanko onnen rakkaudella?\n(kaiku) Voitat onnen rakkaudella.\n        Sa kuule laakso synkkä, rauhainen;\n        Hän suoko mulle rakkauden, sormuksen?\n(kaiku) Hän suo sulle rakkauden, sormuksen.\n        Sa kiidä, venonen,\n        Ma kuuntelen\n        Metsän synkän kaikua.\n\n        Mä saanko sitte käydä vihille,\n        Nojata rakkahani rinnalle?\n(kaiku) Nojaat rakkahasi rinnalle.\n        Ja nukunko kuin lapsi illalla,\n        Heräänkö armahani rinnalla?\n(kaiku) Heräät armahasi rinnalla.\n        Sa kiidä, venonen,\n        Ma kuuntelen,\n        Metsän synkän kaikua.\n\nTuo iloinen pieni laulu kaikui ympäri rannikoitta.\n\nPian työntyi vene rantaa vastaan, ja molemmat nuoret, jotka kumpikin\nolivat Nordhallista, kiipivät alaspäin jyrkännettä myöten kosken\nvarrella.\n\nKirkas hopeasade tihkusi ylös koskesta, johon kuu loisti niin kolkosti,\ntyynesti kuvastaen hopeakehänsä tuohon ylös kohoavaan usvaan; mutta\npian kulki vene nuolen nopeudella, pitkin Norenjärven tyyntä pintaa\nmyöten ja laski Nordhallin kylän rantaan; molemmat rakastavaiset\nastuivat veneestä maalle.\n\n\"Hyvää yötä, Signe!\" lausui Juho. \"Kun minä saan tavata mummon, niin\nminä kerron sinulle koko kertomuksen Tunturikoskesta, minä olen nyt jo\nsaanut siitä perusjohdon.\"\n\n\"Ja tulevana vuonna sinä saat talon?\" kysyi Signe.\n\n\"Niin, se on varma se...\"\n\n\"Hyvää yötä, Juho, hyvää yötä! Minä uneksun sinusta ja talosta,\" ja\nniin juoksi hän matkaansa iloisesti nauraen, päästäksensä ajoissa\nkotiinsa ja kertoakseen pienestä Yrjöstä, joka oli tullut\nenglantilaiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhmiset tulevat ja menevät, heidän kohtalonsa vaihtelevat, mutta luonto\npysyy samanlaisena. Kuu loistaa niin kuin ennenkin ja Tunturikoski\nkohisee nyt samoin kuin tuhansia vuosia sitten.\n\nTuo koski ansaitsee nähdä, matkustakaa siis sinne silloin, kun olette\nväsyneet katsellessanne maalattuja vesiputouksia teatereissa ja\nnauttiessanne teeskenneltyä kohteliaisuutta ystäviltänne; tuolla\nylhäällä Jemtlannissa löydätte iloisen mielen -- jalon luonnon, ja\nnäiden kummankin edustajan -- Tunturikosken.\n\n\n\n"]