[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLYMTVTYTbn3hQ9CRH3RT-eMdR0GO0zv0nVGUPVZK5fU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},449,"André Kautokeinolainen","Kieler, Laura",1849,1932,"449-kieler-laura-andre-kautokeinolainen","449__Kieler_Laura__André_Kautokeinolainen","Kertomus perimmästä Pohjolasta","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1879,1882,37390,248394,false,32130,[24],"Danish fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Adventure","Historical Novels","\"André Kautokeinolainen: Kertomus perimmästä Pohjolasta\" by Laura Kieler is a narrative woven with themes of adventure and the interplay of different cultures, written in the late 19th century. The story appears to draw on the indigenous experiences of the Sami people and the challenges of life in the northern regions of Scandinavia, particularly focusing on the main character, André, who embodies the complexities of identity in a mixed heritage setting.  The beginning of the narrative introduces the reader to the unique landscape of Finmarken in the far north, which is rich in both natural beauty and cultural history. It touches on the realities of life among the Sami and other cultural groups, establishing a vivid backdrop for the unfolding drama. Characters such as Andreas Thorsen, a devoted father and kantori, are introduced amidst themes of love, loss, and the struggle between personal freedom and societal expectations, particularly as André's mother voices her desire for independence from her oppressive circumstances. The opening sets the stage for an exploration of the intricate relationships that intertwine in this rugged landscape, filled with ambition and tension between tradition and modernity. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Tervo, Antti",338,"Pohjois-Norjaan sijoittuva historiallinen romaani kuvaa saamelaisten elämää ja heidän kokemaansa kulttuurista painetta. Teos pohjautuu tositapahtumiin ja käsittelee muun muassa Kautokeinon kapinan tunnelmia ja seurauksia.","Laura Kielerin 'André Kautokeinolainen' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 449. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ANDRÉ KAUTOKEINOLAINEN\n\nKertomus perimmästä Pohjolasta\n\n\nKirj.\n\nLAURA KIELER\n\n\nSuomalaisen asun antoi Antti Tervo.\n\n\nTampereella,\nEmil Hagelberg'in kustannuksella.\nEmil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa, 1882.\n\n\n\n\n\n\nJOHDELMA.\n\n\nPieni näytelmä, joka seuraavassa kertomuksessa lukijan silmäin eteen\ntuodaan, tulee varmaan usealle näyttämään jokseenkin haaveelliselta,\nmelkeinpä, niin sanoakseni, luonnottomalta, mahdottomalta\npääjohteellensa; mutta se ei kuitenkaan sisällä yhtäkään tapausta, ei\nyhtäkään luonnetta, eik' ainoatakaan olosuhdetta, joll' ei olisi\ntodellisuudess' ollut vastattavata kuvaansa, vaikk'ei juuri kaikki\nolekaan tapahtunut Kautokeinossa, niin on Ultima Thule kuitenkin ollut\nnäyttämönä kaikelle, samoin kuin -- itse kapinaan katsoen -- _ei niin\nainoata_ lausumaa ole käytetty, jok' ei sanasta sanaan olisi\nlappalaisten itsensä puhumaa.\n\nKun minä tänä norjalaisen Finmarkenin historian kauhuaikakautena olin\nvaan lapsi, niin on minun, tosiasioita tutkaillessani, täytynyt neuvoja\netsiä samoista lähteistä, joihinka historiallisten romaanien\nkirjoittajat alinomaa saavat turvautua -- useimmiten sill' edulla, että\nmyöhempi sukupolvi arvostelee asioita tarkemmin ja tasapuolisemmin kuin\nsaman aikainen, ja että sellaiset olosuhteet, jommoiset täss' on\nesitetyt, Ultima Thulen seutujen kaltaisina, usein näkyvät kirkkaimmin\netäämmältä katseltuina.\n\nMutt' eipä kuvaus kuitenkaan ole sen vähempää saanut eläkettä\nsiltä valtaavalta vaikutukselta, jonka lapsensielu sai tuona\nunhoittumattomana talvi-iltana, jona hirmusanoma salaman nopeudella ja\nmahdilla saapui Tromsö'hön vanhempaini kotihin, johon se ensin ehti,\npiispan ja piirinamtmanin isälläni vieraissa ollessa, ja levitti hätää\nsekä hirmua herätti jokaiseen mieleen; jonka tuottamasta, tuimasta\nhermotäristyksestä minun äitini pian kolmivuotinen sairaus on alkuansa,\nja joka vaikutus sentähden on minua siit' alkain aina seurannut,\nsynkeänä ja unhoittumattomana muistona.\n\nPerimmäinen Pohjola tarjoo suurimmassa mitassa jotakin seikkailun\ntapaista ja elämässä tavatonta, joka usein voittaa fanttasiian\n(mielikuvimon) rohkeimmatkin luonnokset.\n\nPäähenkilön suhteen on minun erittäin muistutettava, ett' alkuperäinen,\noriginaali, jonka minä tunsin, isinensä ja äitinensä olivat henkilöitä,\ntodellisuuden lihaa ja verta, jonka ne harvat norjalaiset, mitkä\nolivat persoonallisessa tuttavuudessa heidän kanssansa, voivat kyllin\nkyllä todistaa, eroitus originaalin ja kopian välillä on siinä\ntosiasiassa: originaalin (alkuperäisen) runoelmat eivät koskaan\nedemmäksi ennättäneet kuin hänen omihin kätköihinsä, jota vastaan hänen\nelämänsä oli paljoa seikkailusempi ja vieläkin romantillisempi kuin\nkopia onkaan uskaltanut hänet esittää, aivan pelkästä pelosta, ett'\nehkä kertomuksen luotettavaisuus tehdään epäilyksen alaiseksi.\n\nNämä todet tapahtumat ovat kumminkin, niin paljo kuin mahdollista,\nkäärityt runon verhoihin, mutta tähän on vaatinut kunnioitus vielä\neläviä henkilöitä kohtaan. Erityiset ajankohdat ovat muutetut ja\nsovitetut niihin vaatimuksiin, joihin runon supistettu muoto\nvälttämättä pakoittaa.\n\nSuomalaiset, nuo skandinaavilaisten ja venäläisten maiden alkuasukkaat,\novat aikojen kuluessa jakautuneet moniin pienempiin heimokuntiin, jotka\nkaikki, aina itsistä Suomenmaan suomalaisista Pohjolan kääpiöihin,\nlappalaisiin (samilaisiin) ovat kauas eroitetut ja lienevätpä vienossa\nvihollisuudessakin toistensa kanssa. He ovat kirjallisessa suhteessa --\netenkin Norjassa -- harvoilla poikkeuksilla, yhtä viljelemätön vainio\nkuin itse pohjoisnavan seutumaat, joku sielutieteellinen terra\nincognita (nimensä ilmoittamaton maa), ja minä olen päättänyt uhrata\nosan heikkoja voimiani pienelle koetukselle, valaistakseni heidän\nelämänsä kohtia.\n\nJos nyt tämä minulle edes joinkin onnistua vois, niin olis tuo jonakuna\nsydämen kiitoksena minun puolestani Ultima Thulelle, jonka taivahan\nalla minä ensin valon näin, jonakuna tervehdyksenä sille kansalle, jota\nminulla, vaiherikkaan elämäni ajalla, on niin usein ollut syy oppia\ntuntemaan ja myötätuntoisuuden lämpimyydellä rakastamaankin. Se on\nmyöskin jonakuna rukouksena niille kristityille, olkootpa he sitten\nnorjalaisia, ruotsalaisia tai suomalaisia, jotka järjestävät\nkauppapalatsia ja säätävät laitoksia puutetta kärsiväin ihmisten\nparaaksi, ett'eivät _kokonaan_ unhoittaisi heitä, heitä jotka Ultima\nThulen tundrilla, viluisilla vaeltelevat.\n\nJokainen, ken oppii tuntemaan näitä pohjoisnapaseudun poikia ja\ntyttöjä, on aivan varmaan havaitseva heidät sekä armeliaisuutta että\nrakkautta ansaitseviksi.\n\nLaura Kieler.\n\nKöpenhavn, Huhtikuussa, 1879.\n\n\n\n\n1. LUKU.\n\n\nMaapakolaisella, tuolla perimmässä Pohjolassa, joka kantaa norjalaisen\nFinmarkenin nimeä, on vivahdus viehättäväisyyttä ja suloutta, kaiku\nhuolirunoisesta runollisuudesta, jonka joku sokea sattuma on tuonne\nkorkealle Jäämeren rantamia vasten viskannut, ja jonne se sitten on\njäänyt kätketyksi ja -- unhoitetuksi.\n\nKiiruhtakaammepa tuonne ylänkö maisemalle, nyt kun kesä on vielä: sillä\nUltima Thulen (perimmän Pohjolan)[1] kesä on onnistunein kuva\nihmiselämästä. Sehän on sangen lyhyt. Se on verrattava liljahan, joka\ntänään kukoistaa, mutta huomenna pätsiin heitetään.\n\nRoima saappaat vedämme jalkoihimme ja kiiruhdamme Nordlandenin kolean\nja alastoman louhikko rannikon ohitse, jonka tuhannet vuonot\nviileskelevät kaitaisiksi kaistaleiksi, ja jota sataiset saaret\nseppelöivät ja jäisen meren vaahdot valelevat, ohi Nordlandenin, jonka\nmonet monituiset, oudot asiantuntemattomat Finmarkeniksi luulevat.\n\nSen meripeikkojen ja aavetten ohi kiiruhdamme, ohitse sen\neinehittömiksi hartaudellisesti kieltäytyneiden kallioiden ja\nhirmuttavan jylheyden, me riennämme Pohjolahan!\n\nTunturiryhmät muuttuvat täällä vähitellen laakeammiksi ja eheämmiksi,\nne laskeutuvat laaksoihin vähittäin viettävinä ja kauniimmin kaartavan\nmuotoisina. Hongat kohisevat harvemmassa, sammalien valtakunta alkaa\nnyt.\n\nValkoinen jäkälä levitäksen auringon paisteessa niinkuin viti\nFinmarkenin tundralla[2], muuramet kutovat keltaisen, vedeltä välkkyvän\nvaipan, ja hernekasvien tuoksun täyttämä ilma virtaa meitä vastaan.\n\nOlemme nyt ylähällä Pohjolan kehäkkeessä!\n\nVastenmielisesti kääriytte levätteihinne ja ajatuksissanne alatte jo\njäätyä.\n\n\"Olemmehan ylähäll' ijäisessä jäässä ja ikuisessa lumessa!\"\n\nEi, eipä toki! Ettepä kenties koskaan ole etäämmäll' olleet totuutt'\naavistamatta.\n\nFinmarken ei ole ikuisen jään eikä sadunsankarien maa. Siell' ovat\nlaveat tasangot, joita syvät vuonot ja lohirikkaat joet yhdistävät,\nsiell' on Bardo ja tuo kaunis Monselven, jossa vehreät niityt, aarnio\nhongikot, hyvin rakennetut talonpojan talot, kypset mansikat ja\nviinamarjat matkustajan saavat hämmästyneenä mykäksi; siell' on\nkahden-, kolmenkymmenen penikulman pituisia laaksoja, joita pitkillä\npiustoilla haaksikululle kelpaavat Alten- ja Tenojoet vettävät, ja\njoiden rehevät ruohokot ja lehdekkäät lehtimetsät aaltoilevat.\n\nJoka kesä tulee monenvärisiä muuttolintuja ylähälle Finmarkeniin. Nämä\nkirjavat vieraat ovat tulleet tänne kesää viettämään Englannista,\nSaksasta, Ranskasta, Ameriikasta, onpa Hispaniasta ja Itaaliastakin\njoukkohon joutunut. Laulavin, kaakottavin ja pakinoivin parvin\nasettuvat nämä jokien äyräille ja ylängöille.\n\nKesän kuluttua palajavat nämä kuitenkin takaisin -- alas etelään päin.\nJokien varret jäävät autioiksi, ja tunturitasangot ovat tyhjinä, mutta\nheidän iloisen laulunsa, pakinansa ja naurelunsa kaiku on jäljelle\njäänyt. Tunturit ovat sen säilyttäneet ja uskollisesti kertovat sitä.\n\nTässä kaukaisessa maassa tulvailee vuoden kolmena kuukautena monta\nkansallisuutta, ja juuri sentähden, että se on tuoll' etäällä ja niin\neroitettuna. Näyttääpä siltä kuin tämä ei kuuluisikaan \"maailmaan\" ja\njuuri sentähden \"maailma\" etsii sitä.\n\nFinmarkenin rannikoita vastaan vuosittain taittuvat kuohuvan ja\nmetelöitsevän maailman meren hyöteet ja joka kerta hyökäyksen takaisin\ntaittuessa, on se heittänyt yhtä ja toista, huonoa ja hyvää ylös näille\nrantamaille.\n\nMaailman suuren soittokunnan saattama kaiku yhtämittaa kajahtelee\ntuonn' ylös Ultima Thulehen. Kansa siell' on puoliks erakoita, puoliks\nyhteiselämän ihmisiä, ja täss' ilmiöss' on juuri sen suur' omituisuus.\n\nKiittää tulee edellämainittua keskuuselämän vaikutusta, joka\nkalastajille samall' antaa selkeämmän ja laveamman ajatuspiirin kuin\nluuliskaan.\n\nFinmarkenissa poreilee sampanja, jot'ei missään muualla\nSkandinaaviassa; se kumpuaa ja -- vaahdoten ylitsevuotaa. Täm' on se\nmaa, miss' \"aikoinansa norjalaisitta ruhtinassuvuill' oli\nolopaikkansa,\" eläen ylöllisyydessä ja ylpeydessä, vaikkapa vaan\nperikato olikin oven edessä, ja tämmöinen ulkomaan loisteliaisuus on\ntakistainnut tämän maan kuorettomiin kivihin.\n\nSinertävillä Alten- ja Tenojo'illa finmarkenilaisen valkoiset\nvenhepurjeet liehuvat niinkuin kalalokin siivet!\n\nAuringon helteiset laaksot, koivukumpuen koreilevat ja peitetyt\npehmoisilla sammalvaipoilla niinkuin sametilla!\n\nRiemuitsevat linnut ja tuoksuvat kukkaset, kuik' olette tulleet tänne\nnäin korkealle?\n\nHämmästyneinä kysäisette Te:\n\n\"Kuinka on mahdollista kaikki tämä pohjoisen leveyden 70 asteella? Mik'\nihme on luonut tämän?\"\n\nJa vastaus on; \"Golf-merivirta!\"\n\nMutta kesä rientää, niinkuin tuulen liekka kaislistossa, ja talvi\ntulevi sijahan.\n\n\n\n\n2. LUKU.\n\n\n\"Meidän täytyy eritä, Andreas.\"\n\n\"Eritä!\"\n\nNorjalainen katsoi kainulaisvaimoansa, jok' oli ovehen päin vetäinnyt.\nHän katsoi ja seisoi kädet ristissä rinnoilla. Tuhkanväriset hiukset\nlaskeusivat vaimon hartioille, ja kamala tuli leimahti hänen mustissa,\nsyväll' olevissa silmissään. Vaikka ruma, oli hän kumminkin hurmaava\nhulluuteen asti, tämä pohjolainen valkotukka mustalainen. Hän oli\nhuikaiseva, tenhomainen rumuus.\n\nHiljaisuus vallitsi tuossa matalassa majassa; ainoa kuuluva ääni\nhuoneessa oli nukkuvan lapsen hengitys. Tämä nukkui vanhempainsa\nkeskellä pienoisessa sängyssään.\n\nAndreas Thorsen katseli ainoastaan tuota valkoista päänalaista ja\nlapsen päätä, jota valaisi talikynttilän himmeä valo. Ikäänkuin sumuss'\neroitti hän ainoastaan himmeästi sen olennon, joka tuoll' oven suussa\nseisoi; ne sanat, mitkä hän oli puhunut, tuntuivat hänestä kauhealt'\nunelmalta, -- \"hän ei, oi Jumalani, ollut niitä sanonut, hänell' ei\nollut sydäntä niitä sanomaan!\"\n\n\"Anna minulle vapaus, Andreas.\"\n\n\"Vapaus? -- Antaa sinulle -- vapaus? -- En.\"\n\n\"Mutta mä menen kuitenkin.\"\n\nThorsen kapsahti seisoalleen, ikäänkuin käärme olisi häntä pistänyt.\n\n\"Minne, Aina?\"\n\n\"Ulos, maailmalle.\"\n\n\"Kenenkä kera, Aina?\" huudahti hän sielunsa tuskissa.\n\n\"Se tulee jäämään minun salaisuudekseni,\" vastas Aina lyhyesti.\n\n\"Oletko koskaan rakastanut minua?\" kysyi Thorsen.\n\n\"Tuota toivoin, mutt' eipä siitä mitään tullut.\"\n\n\"Mutta -- siit' ei mitään tullut,\" uudisti hän. Tämä päätös ratkaisi\nhänen elämänsä onnen kohtalon. \"Mutt' eipä siitä mitään tullut?\" Hänen\ntoivonsa, hänen pyrintönsä, työskentelemisensä, hänen rakkautensa\nkärsivällisyys voittaaksensa tämän viljelemättömän sielun, vaimonsa\nsielun, taivuttaaksensa tämän omansa kaltaiseksi, miten hän oli\ntoivonut silloin, kun hän kuusi vuotta sitten hänet sylihinsä sulki ja\nAinallensa anoi Herran siunausta -- täst' ei tullut mitään! Kaikki,\nkaikki tyyni näki hän nyt olevan rikottuna jalkainsa edessä.\n\nHorjahdellen käveli hän tuon pienen sängyn luo, hän tarttui lapsehen,\nsamoin kuin hukkuva epätoivossaan kiinni ottaa pelastuspolahan, ja\nkieppoi lapsen ylös. \"Aina!\" huudahti hän. \"voitko jättää lapsesi?\"\n\n\"Voin kyllä.\"\n\n\"Etkös rakasta häntä?\"\n\n\"En\"\n\n\"Lapsi, lapsi, katso äitihis! Hän ei tiedä, mitä hän itse sanoo.\"\n\nTuo pienokainen, joka peljästyi äidin, julmuutta kuvaavia kasvoja,\npurskahti itkemään ja painoi päänsä isän rintaa vasten.\n\n\"Niin, siinä näet sä,\" naureli Aina ivallisesti, \"velka velasta. Hän ei\nrakasta minua, hän on isänsä lapsi. Anna minulle vapaus, Andreas, anna\nminulle vapaus. Viis vuotta olen ollut elävältä haudattuna\nKautokeinossa. Naimisiin menit kanssani sulkeakses minut tänne\nlukkarinvirkataloos, kirjojes keskelle. Minun tulis lukea, miten\nsinäkin, käydä koulua ilmoisen ikäni, minun tulis olla vakava, minun\ntulis olla siveä. Minä vihaan kirjojas, minä vihaan sinua, sinä\nkirjakoi, sinä naatistunut nyökkäpää! Mä olen nuori, tahdon tanssia, mä\ntahdon elää, minä tahdon mennä.\"\n\nTuo luonnonlapsi näytti kesyttömältä eläimeltä, jonka vaisto vaatii\nvapautta; juur kuin eläin vaappui hän varpaillansa murtautuaksensa ulos\nvankeudestansa.\n\nTuimaa tuskaa ilmaisevilla, mutta samalla armahtavaa rakkautta\nvakuuttavilla silmäyksillä Andreas katseli häntä. Hän ymmärs Ainon\naivoituksen, hän ties, että tämä sen, minkä hän häneltä kieltää, on\nvarmaankin varastamalla hankkiva itsellensä. Parempi siis, kymmen\nkertaisesti parempi sekä hänen ett' Andreaan tulevaisuudelle, jos hän\nnyt vapaalla tahdolla Ainalle antoi sen, mitä hän halusi.\n\n\"Lapsoseni,\" sanoi hän surkumielisesti, \"no mene ja tanssi itses\nväsyksiin!\"\n\n\"Anna minulle täys vapaus, Andreas! Eritkäämme, niin jään minä sitten\ntänne siks, kunnes ero säännöllisesti suoritetaan.\"\n\n\"En,\" vastasi Andreas. \"En minä tahdo olla valapatto Jumalan edessä, en\nsinun enkä itseni puolesta. Viimeistä turvaas en sinulta tahdo\nryöstää.\"\n\nAndreas auttoi häntä päällysvaatetta yllensä asettaessa.\n\n\"Sinä menet kait äitis luo?\"\n\n\"Niin; kun otan sukset, niin tunniss' olen siellä.\"\n\n\"Huomenna lähetän tavaras sinne.\"\n\nPoikanen nousi sängyss' istualleen ja ihmetellen katseli heitä.\n\n\"Meneekö äiti ulos?\" kysyi tämä.\n\n\"Niin -- äiti menee ulos,\" vastas isä.\n\nAina silmäs ympäri huonetta, katsahti lasta, käännähti kiireesti\npoispäin. Olipa jotakin petomaista hänen silmissänsä, samalla kun hän\nahmaisi kaikki yhdell' ainoall' arastavalla silmäyksellä.\n\nThorsen otti kynttilän ja saattoi häntä ulos etehisen avoimelle ovelle.\n\nPaljo lunt' oli tullut, ja korkealla mäen kukkulalla seisovan\nkirkonakkunat kimaltelivat kuun hopeavalossa.\n\nMies katseli vaimoansa.\n\n\"Kun, lapseni, olet vaeltanut itses väsyksiin,\" sanoi hän tyynesti,\n\"niin tiedät, minne voit kääntyä takaisin levähtämään. Ja vaikka\nkuinkin paljo olet minua vastaan rikkonut, niin olen minä kuitenkin\nsinun aviomiehesi ja sinä minun vaimoni. Onhan kotoni niin Jumalan kuin\nihmistenkin silmissä sinun ja se on ain'ijan sinulle avoinna.\nRakkauteni on riittäväinen sekä sinulle että minulle ja tämä pelastaa\nmeidät molemmat.\"\n\nHän kumartui ja kiinnitti sukset jalkoihinsa.\n\n\"Jää hyvästi, Andreas.\"\n\nYlevänä ja suorana seisoi Aina miehensä edessä kainulaisen kovuuden ja\nhillimättömän uskaliaisuuden elävänä kuvana.\n\nAndreas ojensi hänelle kätensä.\n\n\"Jos sä joskus maailmass apua tai suojelusta tulet tarvitsemaan -- tai\n-- jos joku olis häijy sinua vastaan, niin tiedät sä, että minä olen se\nsuojelija, jonka Jumala sinulle antanut on. Tahtoisin sydänvereni antaa\nedestäs, jos vaan sitä pyytäisit.\"\n\nHän syösti sompasauvan lumehen.\n\n\"Jää hyvästi, Andreas.\"\n\n\"Jää hyvästi, lapseni! Herra valistakoon kasvonsa sinulle ja olkoon\nsinulle armollinen, Herra kääntäköön kasvonsa sinun puolehes ja\nantakoon sinulle rauhan!\"\n\nKun Andreas väräjävin äänin lausui tuota israelillista siunausta, niin\nAina jo hiihteli hitaisesti vastamäkeen.\n\nAndreaan silmäykset seurasivat matkaajaa. Hän ennätti ylös harjulle, ja\nhänen solea vartalonsa näkyi selkeästi tähtitaivasta vasten.\n\nKotvasen vielä seisoi Andreas etehisen avoimella ovella heikosti\ntoivoen, ett'eikö hän kääntyisi ja näkisi hänen siellä seisovan\nkynttilä kädessä, ja että hän huomaisi miehensä odottavan häntä.\n\nMutta hänp' ei katsahtanut taaksensa. Hän hiihtoi verkalleen pitkälle\nulottuvan säilöhuoneen nurkkauksen ohitse, ja varjonsa seurasi häntä.\n\nAndreas huo'ahti syvän, tuskallisen huokauksen. Täm' oli kipua, juur\nkuolon kamppauksen kaltaista. Hän astui matalaan majaansa; laps itki\ntäällä katkerasti. Hän oli jätettykin pimeään yksinänsä.\n\nAndreas meni ja asetti kynttilän akkunalle. Ainan tuli nähdä tämä, meni\nsitten minne meni; tämän tuli sädehtiä läpi laakson, ja jos hän\nhetkenkään olis kahden vaiheella, silmänräpäyksenkään -- oi Jumalani,\nyhden ainoankaan silmänräpäyksen katua tahtois, niin on hän näkevä\ntuikkivan tulosen, joka takaisin kutsuu häntä.\n\nSitten hän laskihe polvilleen lapsen sängyn viereen ja kietoi\nkäsivartensa tuon peljästyneen poikasen ympärille.\n\n\"Herra Jesus Kristus,\" rukoili hän, \"suo hänen takaisin tulla ja\njohdata hänet oikealle tielle!\"\n\nLapsi nukahti. Kynttilä sädehti ulos Kautokeinon laaksoon, -- tämä\nyksinäinen, uskollinen kynttilä voi nähdä virstan matkan, -- ja Andreas\nodotteli.\n\nMutt' yön hetket kuluivat hitaisesti, kynttilä kului jalkaan asti, eikä\n-- ei ketäkään tullut.\n\nKynttilä sammui. Lopuksi valaisivat ainoastaan taivaan tähdet,\npeittämättömäin akkunain kautta, hyljättyä miestä, miestä, joka kärsi\nja taisteli maltteliaassa hiljaisuudessa. Ainoastaan silloin tällöin\njoku katkaistu älähdys.\n\nUskollinen sydän vaikeroitsi kuolon kilvoituksessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia viikkoja senjälkeen, kun Andreas Thorsenin vaimo jätti\nmiehensä, olivat jotkut lappalaiset nähneet Ainan talvikäräjillä\nKarasuannossa; tässä katosivat jäljet, eikä niit' enää löydetty.\n\nMonet kesät, talvet kului, mutta -- hänp' ei tullutkaan.\n\n\"Kyllä hän viimein tulee,\" sanoi Andreas Thorsen, \"hän ei _saata_ olla\ntulematta, hän tulee _varmaan_.\"\n\nHän työskenteli, opetti, luki ja tutkiskeli, miten ennenkin; hänen\nelämänsä kulku kävi entistä ykstoikkoista rataansa, ikäänkuin ei olis\nmikään sitä kohdannut tai häirinnyt.\n\nKautokeinon seurakunta ei nähnyt hänen surustansa muuta kuin hänen\nhiustensa joutuisamman harmaantumisen ja selkänsä kiireemmän\nkoukistumisen, kuin myöskin, että jokaisena iltana, niin kauan kun\nPohjolan talvi kesti, sytytetty kynttilä seisoi yhdell' akkunalla.\n\nTämä usein paloi sangen myöhäiseen yöhön, samalla kun hän\nkumaruksissaan istui kirjojensa ja paperiensa ääressä ja kuunteli\njokaist' ääntä, jokaisen askeleen narahdusta lumessa.\n\nMutt' askeleet eivät koskaan olleet Ainan.\n\nJa ilt'illalta meni Andreas Thorsen levolle, yhäti uudella pettyneellä\ntoiveella ja alati yhtäläisellä rukouksella:\n\n\"Herra Jesus Kristus, johdata hänet oikealle tielle!\"\n\n\n\n\n3. LUKU.\n\n\nNorjan ja Venäjän välisen valtarajan, jona jonkun piustan on Tenojoki,\nmutta sitten oikullisesti taivutaksen Jakobselvenin satunnaisten\nmutkien mukaan, ylitse voidaan helposti kulkea ja useammassa kuin\nyhdessä merkityksessä _ylikäydä_, mutt' onpa se kuitenkin kireillä\nkielloilla ja valtaliitoilla saatu ylitsepääsemättömäksi, niinkuin\nmuuri.\n\nSamalla kun puut mätänevät kenellekään ihmiselle hyötyä tuomatta tuossa\nasumattomassa venäläisessä maassa ulompana rannikosta, kärsii esim.\nköyhä kalastajaväestö norjalaisella rannikolla polttopuiden ja\nrakennustarvetten puutetta; kun jäkälä tiheänä aaltoaa Inarin\nporolaitumilla, kuolevat norjalaiset porot useinkin nälkään kaltatuilla\ntunturisyöttiöillänsä, samoin kuin suomalaiset porot tämän salpuun\ntähden, ikävöiden jäämeri kylpyjänsä, kuihtuvat pois.\n\nKiittää tulee juuri tätä vaarallista valtarajaa -- ja sen\nepävarmuudesta todistavat ne monet puuristit, joita venäläiset joko\ntaikauskossaan tai voitonhimosta ovat aikain kuluessa pystyttäneet\npitkin Finmarkenin rannikkoa jossa he ovat pitkiä kaistaleita\nnorjalaista aluettä itsellensä anastaneet -- ett'ei Finmarken\nkuitenkaan enää ole lainrikkojain ja onnettomain tutkintokandidaattein\nmaan-pakopaikkana. Siellä vaaditaan kelvollisia lakimiehiä, kelvollisia\njumaluusoppineita ja kelvollisia opettajia ja kasvattajia. Venäjän\nvälitön läheisyys on antanut poliitillisen ja -- tämän seurauksena --\nsamalla jonkunmoisen diplomaatisen merkityksen.\n\nTuskin voitaneen maapallolla mainita yht'ainoata pälkärettä, jossa niin\nvähäisellä ja kaitaisella maan kaistaleella, kummoinen norjalainen\nFinmarken on, asuu kolme, samojen lakien suojelemaa, samaa uskontoa\ntunnustavaa ja saman esivallan hoitoon kuuluvaa, niin erilaista kansaa\nkuin norjalaiset, lappalaiset ja kainulaiset ovat.\n\nLuonteiden erilaisuus kahden ensinnä nimitetyn välillä ilmautuu\nparhaiten vesillä. Lappalainen ja norjalainen, näette sen, ei koskaan\nsaata soutaa yhdessä; tämä kumminkin on käytännöllinen tosiasia, jot'\nei kenenkään auta kieltää. Lappalainen ottaa lyhyitä, nopeita\nairauksia, samalla kun norjalainen pistelee pitkiä ja voimakkaita\nvedähtyksiä; samoin edellisen käyntikin on keveästi teputteleva, mutta\njälkimmäisen sitä vastaan raskas ja mietitty.\n\nTuo kolmas rotu, nimittäin Suomenmaasta tänne muuttaneet kainulaiset --\nvarsinaiset suomalaiset, -- ovat jäykkää, väkevää, teollista ja vireätä\nkansaa, urhoollisia ja sitkeitä sotureita, uutteria ja tyytyväisiä,\nmutt' alkuhamasta perineet sitkeän vastustamishengen, jota norjalaiset\naikain kuluessa, ajattelemattomasti tehdyillä hyökkäyksillä\nkainulaisten taikauskoisuutta ja isien tapain käyttämistä vastaan, ovat\nyhä vaan kiihoittaneet.\n\nKainulaisella on kielen oppimiskyky, kestävyys ja voimakkaisuus, mutta\nhänellä sen ohessa on ylpeyden ja jäykkämielisyyden haltijatar, joka\nhänet helposti houkuttelee törkeyteen ja itsekostoon. Lappalaiseen\nverraten on kainulaisen ruumiin rakennus pitkä ja voimakas. Paikoillaan\npysyvänä työmiehenä ja samalla hyvänä maanviljelijänä, on hänellä niin\nsiveellisen kuin ruumiillisen voimansa tunto. Tämä itsentunto olisi\ntiedolliseksi ja siveelliseksi eduksi, joll'ei se niin usein turmeltuis\nylpeydeksi.\n\nKainulaiset ovat ymmärryksen ja tahdon kansa, jota vastaan lappalaiset\novat hellämielisyyden ja haaveksivan eli fanttasiian. Eroitusta näiden\nkahden heimon välillä on, ei ainoastaan luonteessa, vaan myöskin heidän\nkielessänsä, vaikkapa oletetaankin, että nämä kielimurteet 2,000 vuotta\nsitten ovat olleet aivan yksi.\n\nLappalaiset \"tuo äärimmäisenä asuva kansa\" -- jota Norjassa Finmarkenin\nmukaisesti nimitetään \"finniksi\" (suomalaiseksi), samoin kuin\nsuomalaista sanotaan \"kväniksi\" (kainulaiseksi) -- on taas itse luonto\nomalla kädellään jakanut kolmeen eri joukkoon, nimittäin tunturi-,\njoki- ja merilappalaisiin. Ensimmäisen joukkion olo ja elo riippuu\nporoista Finmarkenin tundralla, toinen parvikunta saa elatuksensa sen\njokien lohista ja kolmas osinko taas Jäämeren kaloista. Näillä\nviimeisillä on kalastuksen ohessa hitunen maanviljelystäkin ja vieläpä,\nvaikka kohtakin vähän vaurastuneella kannalla, hiukka karjanhoitoa.\n\nNäistä kolmesta nimitetystä ryhmästä ovat tunturilappalaiset pääparvi\nja kaikissa suhteiss' ovat etevämmät kaikkia muita samaan kansastoon\nkuuluvia.\n\nSuuremman varallisuutensa ja kenestäkään riippumattoman paimenelämänsä\ntähden nauttivat tunturilappalaiset suurempaa kunnioitusta\nnorjalaisiltakin.\n\nPaimentolaisina juuri valtarajalla ovat tunturilappalaiset, näette sen,\nsuuremmasta merkityksestä norjalaiselle valtiolle. Jos poronpaimentajat\nhäviävät, niin samalla häviää välttämätön liikenteen välittäjäkin ja\nyksi Ftnmarkenin olemisen ja vaurastumisen tärkein ehto. Finmarkenin\nmerkitys ylimalkaan ja sen asumisen ehto suurimmaksi osaksi riippuu\npaimentolaisista, ja paimentolaisia luonnonlakien mukaan täytyy\ntunturilappalaisten olla, niin kauan kun poroparvet ja jäkälä ovat\nolemassa, ja niin kauan kun jäkälän uudesta kasvaminen vaatii\nviistoista vuotta ja laitumia sentähden täytyy alinomaa vaihettaa.\n\nAution lumisalon lapsi on kokonansa Jumalan vapaan luonnon ja\ntunturitasankojen oma. Siell' on hän syntynyt, siell' elää ja siellä\nkuolee hän. Pohjoisnapa taivaan teltiss' on kyllin kyllä sijaa hänen\nvapaalle fanttasiiallensa (mielikuvitteellensa), joka on niin vapaa\nkuin se myrsky, tuisku, jota vastaan taistellen hän ponnistaa\neteenpäin, ja voimakas, miten luonnonelementit, jotk' ovat hänen\nkanssasyntyneet vihollisensa. Nordlandenilaisen ja finmarkenilaisen\nkehuttu kuvituskyky ei ole mitään lappalaisen kuvituskykyyn verraten;\nkorkeintaan on se pieni kipinä hänen ilmitulensa suhteen.\n\nFanttasiia on lappalaisen veressä. Tuo ihmeellinen, ärtyisä\ntunteellisuus, jota lappalainen itse nimittää sanalla keuvot\n(hermoheikkous tai kuumuus veressä) ja jonka tuottaa ykstoikkoisuuden\nja kuolon hiljaisuuden vaikutus, kiihoittaa hänet intoon ja raivoon.\nTämä tekee hänet tuliseksi ja kiivaaksi. Juuri kuin ärsytetty eläin\nkäännäksen lappalainen sitä tai niitä vastaan, jotka ovat\npeljästyttäneet häntä, ja jos hän joutuu kuumeesen, niin hän useinkin\nmielikuvittelulla kiusaa itsensä kuoliaaksi.[3]\n\nRehellisenä, sanansa pitävänä, myöntyväisenä ja kunniallisena omaa\nlappalainen avosydämisyyden ja uskollisuuden, joka on ihmeellinen\nvastakohta norjalaisen talonpojan salamielisyydelle ja luulevaisuudelle.\n\nNe juonet, joita hän, miten sanotaan, usein käyttää karttaaksensa ja\nkiertääksensä maan lakia eivät suinkaan millään muotoa perustu luonteen\ntaipumukseen, mutta näkyvät olevan pakollisia hätäpuolustuskeinoja,\njoita pieni, heikko kansa, jonka oikeuksia poljetaan ja halveksitaan,\ntavallisesti käyttää jotakuta vahvempaa vastaan. Viekkaus on sen ainoa\nsota-ase.\n\nMutt' yhtä hyvin vedetään tämä \"vinous\" useinkin lappalaisen\nsyntiluetteloon, yhteen juoppouden, jota hän viiskymmentä vuotta sitten\nitse pohjoismatkaajien kanssa harjoitti, ja viattoman itseviisauden\nkanssa, jonka aina joka suuremmassa tai vähemmässä määrässä kasvattaa\nvapaa luontonelämä, ja josta kokonaan tai puoleksi sivistymättömät\nkansat elävät.\n\nLuonnonlapsia ylimalkaan voipi yleisten sielutieteellisten olettamisien\nmukaan arvostella yhtä vähä kuin heitä saattaa sivistyneiden verralle\nvetää.\n\nJos etsii aineellista, -- se on, jos nimityksellä \"aineellinen\"\ntahdotaan merkitä jokapäiväisluonteita; joiden ajatus on hilpeä ja\ntunto raitis, jos yli summaan etsii sielun raittiutta ja henkistä älyä,\nniin älköön mentäkö lappalaisiin.\n\nFinmarkenin tunturilla tulevina päivinä, miten tänäänkin, vielä\nvaeltavat kärsimyksistä ja intohimoista luodut Shakespeariset haahmot\n-- olkootpa hyviä tai pahoja.\n\nLumiaavikon juhlallinen surumielisyys, tämä yksäänisyyden\nsuuruus avartaa äärettömyyden rajat, siks kunnes taivas ja maa\ntunturilappalaisen silmissä sulautuvat yhdeksi.\n\nTässä pyhäss' yksinäisyydess' on lappalainen ainoastaan Jumalansa ja\ntaikauskonsa kanssa. Omaten tuntehikkaan, kaikkia uskonnollisia ja\nrunollisia vaikutuksia vastaanottavan mielen ja helposti liikutuksiin\ntulevan, jopa pian peljästyvän kuvailuvoiman, on hänessä merkillisesti\nmiehuus ja lapsuus yhdistettynä. Yksinkertaisessa ja hurskaassa uskossa\n\"rakkaasen Isä Jumalaan\" antaa hänen suruttomuutensa kullakin päiväll'\nolla kyll' oman surunsa.\n\nHänen luonnollisuutensa on rakastettava, hänen kunniantuntonsa ankaran\njyrkkä ja hänen kiitollisuutensa jokaisesta kunnianosoituksesta viaton\nja liikuttava.\n\nSyytöstä, joka monien muiden mukana on tehty lappalaista vastaan,\nett'ei hän esim. tunne mitään häpeää vankeudess' oltuansa, vaan\nomaistensa luo palattua pidetään häntä vääryyttä kärsineenä\nmarttiirana, ei saa pitää kunniantunnon puutteena, ei, vaan pikemmin\nluontaisena kansallisrohkeutena sortajaa vastaan ja syvälle\njumittuneena, omaan katkeraan kokemukseen perustettuun epäluuloon\nheidän lakiensa kohtuullisuudesta ja oikeudesta.\n\nLapinkieli norjalaisessa Finmarkenissa lienee vanhin, ja on alkuperä\nkaikille suomalaisille kieliryhmille[4] sointuvaa ja sulon pehmeää\nparemmin kuin monet muut, on se kaikuna lappalaisen luonteen\nlempeydestä.\n\nUskonnollinen, runollinen henki, lempeä, harras rukous, täynnä\nylevyyttä ja ylevää innostusta liikkuu lappalaisessa. Vuosisadat\noltuansa poissuljettuna kaikesta ulkonaisesta vaikutuksesta, puuttuu\nsuomalaislappalainen kieli lausumia, joita taiteen, tieteen ja\nkeksintöjen maailmoissa vaaditaan, se ei ole seurannut aikaansa, mutta\nsitä vastaan omaa se paimentolaisen viehättävän luontaisuuden ja\nraamatullisen kuvausrikkauden. Sen hehkuva väriloisto, sen paisunut\nrunsaus täysin ilmaisee sen itämaista alkuperää.\n\nOnpa jotain vanhan testamentillistä ja profeetallisesti innostunutta\ntunturilappalaisten kielessä, ja heidän uskonsa raikkaus muistuttaa\nhebrealaisesta.\n\nMerkillinen ikänsä vuoksi niinkuin kivettymä alkumaailmasta, astuu\njälleen esille Finmarkenin tundralla, tällä lavealla tuhansien\nlappalaisten kirkkomaalla, jolla nämä kumottujen pulkkainsa alla\nmakaavat kuolon unta ja odottavat tuomiopasuunan ääntä ja\nylösnousemusta.\n\nTämä ihmeellinen maa omituisine, kääpiömäisine alku-asukkainensa saapi\nmonta vuoden kuukautta olla sähkövalaistuksessa. Tämä hullunkurinen\nmaa, jossa laivanvajoja ja kumollensa käännettyjä veneitä usein\nkäytetään kiinteinä asumuksina; tämä satumaa, jonka revontulten\nhopeoitsemilla tuntureilla Stalloen (vuorenhaltija) mustassa puvussansa\nvaeltelee, ja puukko kädessä kehoittaa tunturilappalaisparkaa\njokapäiväiseen, vuosien pituiseen taisteluun elämästä ja kuolemasta!\n\nJa kun kesä on, levittäytyvät uivat metsät Finmarkenin rantoja pitkin.\nOn, huomaatte, haaroilevia sarvia, jotka kimaltelevat puoliyöauringon\npaisteessa. Tuhannen tuhannet ja taas tuhannet porot, joita\ntunturilappalaiset ajavat alas ylängöiltä Jäämereen kylpemään.\n\nMutt' alkuasukasten, miten porojenkin luku vähenee vuosi vuodelta.\n\nHeitä sortavat norjalaiset lait, jotka uudisasukkaita suojelevat\npaimentolaisten kustannuksella, vaikka suurin osa sitä maata, joka\njälkimmäisten hallussa on, nähtävästi on viljelykseen kelpaamatonta, ja\nheitä sortaa tuo ihmisyydetön, v. 1852 annettu venäläis-norjalainen\nasetus, joka kumosi humaanisen (säyseän) tanskalais-ruotsalaisen\nvaltasuostumuksen vuodelta 1751 ja kielsi laitumia vaihtelemasta\nvaltarajan kahden puolen, ovat kyllä saattaneet aikain kuluessa\npakoittaa tunturilappalaisen itsekostoon ja raivoisaan epäilykseen.\nMutta kuitenkin vai'eten kärsivät he kaiken tämän. Eivät he loukkaa\nketään, mutt' ovat aina myöntyväisiä ja väistyvät nöyrästi, sävyisästi\naskel askeleelta, siks kunnes tulevat piiritetyiksi ja hävitetyiksi\npuutteella ja näljällä. Jonkun ajan kuluttua ei heille suoda jalankaan\nleveyttä maata tässä maailmassa, ei edes noilla asumattomilla,\nautioilla tunturitasangoilla.\n\nVainousjärjestelmä jatkuu vaan ehkäisemättä valistuksen, viljelyksen ja\nsivistyksen nimessä, ja tässä säännön ja lain mukaisessa sorross'\nunhoittaa kuitenkin Norja omat etunsa.\n\nTunturilappalaisia enää nykyään on vaan noin 988 henkeä. Maailma\nluonnollisesti kerran, ilman yhtäkään säälin huokausta huoahtamatta, on\nsaava kuulla puhuttavan näiden puolisivistyneiden lappalaisten\ntäydellisestä hävittämisestä.\n\nMutta kuitenkin on tästä tuleva yhteiskunta-rikos, yhdeksännentoista\nvuosisadan häpeäpilkku, jota historia turhaan kokee pois pestä,\nsentähden että vuosisadan armottomat, kohtuuttomat lait ovat\nsamilaisten (lappalaisten) murhaajat olleet.\n\nVenäläisten, suomalaisten ja norjalaisten on tuomiopäivänä vastattava\ntuosta viattomasta poronpaimentajasta. Kaikkien kädet ovat hänelle\nojennetut, ja Jumala on hänet vaativa hänen veljeinsä käsistä.\n\n\n\n\n4. LUKU.\n\n\nVuoteen 1825 lepäsi Finmarkenin tunturi vielä lakkaamattoman\nhengellisen yön peitossa.\n\nVaikka lappalaiset jo aikoja sitten olivat kastetut, eivät he\nkuitenkaan lakanneet puoliks pakanoina olemasta.\n\nVieläkin vallitsivat Radien Attschje (isäinen isä) ja Maderakka\n(kaikkein kappalten äiti) Ultima Thulen tunturitasangoita, ja ottelivat\nkristittyjen Jumalan kanssa vallasta, yhä vaan löi Horagales (ukkosen\njumala) voimallisella vasarallansa kallioihin, ja vielä vaan, Bieggales\n(tuulen jumala) naureli pohjantuulessa, joka luminietokset kokohon\nlakaisi.\n\nLappalaisten kehutut loitsutaiturit hengittivät vielä täydellä uholla\nja sitä voimassa pitivät nämä poppamiehet, jotka samall' olivat heidän\npappejansa, neuvonantajiansa ja lääkäreitänsä.\n\nTaikalaulut kaikuivat läpi talviöitten, jokaista harvinaiseen muotoon\nsukeunutta kiveä, jonka luonnon käsi on sinne tänne lumiaavikolle\nviskannut, palveltiin jumallisina olentoina ja niin pian kun kastettu\nlapsi tuotiin kirkosta kotiin, kiiruhtivat vanhemmat Sarakka'alla\n(luomisen äidillä) mitättömäksi teettämään tuon kristityn kasteen.\n\nBon Vesten oli tosin vuonna 1714 julaissut kristinopin lapinkielellä,\nmutta hänen hautaan mentyänsä kielsi hallitus; sillä \"lappalaiset\nolivat aikaa voittaen muutettavat norjalaisiksi.\"\n\nSuurin osa lappalaisista eli ja kuoli niinmuodoin yht'ainoata\nnorjalaista sanaa ymmärtämättä, ja kuitenkin kaikki nämä kastettiin,\nripille laskettiin ja vihittiin tässä kovassa, vieraassa kielessä, jota\npuhumaankin heidän kielensä oli liian kankea.\n\nJo lapsuudest' alkain kiellettiin heidät rukoilemasta Isämeidän\nrukousta ja Uskonkappaleita äidinkielellänsä lukemasta.\nKatoliikiläisten tapaan latelivat he sanoja, joit' eivät lainkaan\nymmärtäneet.\n\nKoko Finmarkeniss' ei löytynyt yht' ainoata pappia, jok' osasi\nlapinkieltä, ei lappalaisia opettajia, eikä lapinkielisiä kirjoja.\nRaamattua, virsikirjaa, eik' edes katkismusta, sitä vähemmin\nkoulukirjoja oli olemassa tuon tietoja himoavan lappalaisen\nluettavaksi.\n\nMitä he saivat Jumalan Sanasta, saivat he sen kirkkotulkkien suusta\npalasittain ja vaillinaisesti. He eivät tunteneet Jumalaa, Hänest' oli\naavistus vaan, ja tässä aavistuksessansa kuvailivat he Hänet\nsalaperäiseksi, mystilliseksi -- haaveelliseksi, fantastiseksi, mutta\nkiitollisuudesta rakasti usea Häntä sydämestänsä, tätä \"rakasta Isää\nJumalaa, jok' antoi aurinkonsa paistaa yöt päivät, kun Hänen aikansa\ntuli.\"\n\nLappalaisten sydämet olivat avoimet jokaiselle hengen leuhahdukselle,\njok' oli tuleva ja muuttava uskon kipinän valtavaksi liekiksi.\n\nYhtähyvin vaelsivat he vielä unelmissa, ymmärtämättä ja päästäksensä\nmuiden ymmärrettäviksi, juuri kuin selittämättöminä arvoituksina\njokaiselle, jok' ei heidän kieltänsä tuntenut, aivan kuin\nselittämättöminä arvoituksina jokaiselle, joll' ei ollut älyä heidän\nrunollisen luonteensa perijuurta käsittämään, ja valitust'\nansaitsevina, tuimain tuomioiden ja armottomain arvostelujen esineinä.\n\nLappalaisten lapsellisen, mielinkielin olevan, puoliks neapolitaanisen\nolennon tekevät usein, lappalaisia halveksivat silmät orjien ryömiväksi\nnöyryydeksi. Etelämainen, huomaatte sen, sopii pohjannavan elementtiin\nyhtävähän kuin tuli sopii vettä vastaan, ja nähtiinpä taas todistus\nniin usein tunnustetusta ja oletetusta lausumasta, että siellä miss' ei\nsielun sukulaisuutta ole, voipi kaksi ihmistä ja kaksi kansaakin elää\nvierettäin toistensa kanssa koko ikänsä, kuitenkaan tulematta tuntemaan\ntoisiansa tai ymmärtämättä toistensa sisällisiä sielun salaisuuksia.\n\nPaimentolaiset odottivat kuitenkin, jonkun Herran enkelin tulevan\nkahleita päästämään.\n\nFinmarkenin tunturit olivat hämärän hunnussa, ja salaiset voimat\nkuohuivat, ja näidenpä tuli pian murtaa ja raivata tie.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKautokeino ulottuu ylös aina valtarajaan asti. Sen naapureina ovat\nruotsalainen Karasuanto ja suomalainen Muonionniska.\n\nFinmarkenin suuri ja lavea kauppa Ruotsin ja Venäjän kanssa käy\nKautokeinon kautta, jonka vuoksi tätä tunturipitäjästä lapinkielellä\nsanotaan \"keskitiell' olevaksi.\"\n\nAina vuoteen 1744 kuului Kautokeino Ruotsiin, ja sen kirkko, joka\nseisoo korkealla mäellä, on ruotsalaisten, v. 1701 rakentama. Niin\nvuosiluku kuin rakennusmestarin nimikin ovat kirkon oven yläkamalaan\nhakatut.\n\nVaikka Kautokeinon lappalaiset (jokilappalaisia) samoin kuin\nKarasjoenkin ovat kainulaisilta paljo sekoitetut, on kuitenkin ensin\nmainittujen luonne samoin kuin heidän ulkonainen olentonsakin vähemmin\nvoimakas ja jyrkästi merkitty. Heidän kasvojensa piirteet eivät ole\nniin jyrkät, ja silmät ovat soikeammat. Likaisemmat ja koreuteen\ntaipuvammat, eivät he sitä vastaan ole niin uteliaita, ja ovat enemmän\nsuopeita.\n\nKautokeinon tunturiseutu, jok' ei läheskään ole niin kaunis kuin\nKarasjoen, on kaikkein tuulten käytävänä, yksmuotoisten\nvuorenselänteiden ympäröimänä, vesakkoa kasvavana ja paljaina\nhiekkamäkinä. Sen ainaisina koristeina ovat juonikkaat, pauhaavat\nvirrat, jotka vierivät Andreas Thorsenin asumuksen ohi. Sammalta ja\nkatajapensaita kasvavalla huoneen katon harjalla istui useimmiten noina\nvaloisina öinä valkoinen kissa ja lämmitteli puoliyöauringon\npaistehessa.\n\nTämä pienoinen, vaatimaton, melkeinpä köyhä koti oli varmaankin joku\nrakkauden temppeli, Jumalan kunniaksi rakennettu, aivan niinkuin ei\nhalvinkaan ihmisen sydän ole liian halpa Pyhän Hengen asunnoksi.\n\nJos vaan jostakusta ihmisestä rohkenee sanoa: \"hän on kasteensa liiton\npitänyt, eikä koskaan tietensä vilpistynyt lapsen suhteestansa\ntaivaalliseen isäänsä\", niin saattoi varmaankin tämän sanoa Kautokeinon\nkanttorista, Andreas Thorsenista.\n\nNimismiehen kanssa oli kanttori ainoa vakinaisesti asuva norjalainen\nkoko tuossa tunturipitäjäässä. Matkustavaiset nimittivät häntä\nleikitellen, mutta samalla osoittaen syvää eikä koskaan epäiltävää\nkunnioitusta: \"Kautokeinon erakoksi\", lappalaisten katsellessa hänehen\nkunnioituksella ja rakkaudella niinkuin johonkuhun \"jumalanmieheen\".\n\nKun pappi vuoden parina kolmena kuukautena tuli Kautokeinoon\njumalanpalvelusta pitämään oli Thorsen, virkansa mukaisesti, hänen\ntulkkinansa kirkossa. Seisoen kuorissa käänsi hän saarnat ja\nevankeliumit noille jännitetyllä tarkkaavaisuudella kuunteleville\nlappalaisille.\n\nNiin monena vuoden kuukautena, joina julkista jumalanpalvelusta ei\npidetty, oli kuitenkin kanttori lappalaisten pappina, hänen kotinsa oli\nheidän kirkkonsa, ja harvoinpa lienekään uskon ja ilmestyksen Sana\nlämpimämpänä lähtenyt jonkun ihmisen suusta kuin Se nyt hänen suustansa\nläksi, harvoin lienee löytynyt enemmän isoovaisia ja janoovaisia\nsanankuulijoita kuin nämä hänen ympärillänsä kyyrysissään istuvat\nlappalaiset, nämä täyskasvuiset luonnonlapset, joille hän\nyksinkertaisesti ja lohdullisesti puheli \"suuresta Lastenystävästä\",\nJesuksesta Kristuksesta, jok' oli sanonut: \"Ell'ette käänny ja lapsiksi\ntule, niin ette pääse taivaan valtakuntaan\".\n\nAndreas Thorsen oli lappalaisten ystävä, neuvonantaja, lohduttaja ja\nopettaja; hän otti osaa heidän suruihinsa ja kiitti Jumalaa heidän\niloistansa. Kaikki ja jok'ikinen heistä pitäytyi aina tuohon \"rakkaasen\npappa kanttoriin\" lukemattomilla kysymyksillänsä, epäilemisillänsä ja\nrukouksillansa, eikä miesmuistiin tiedetty kenenkään apua saamatta\nhänen luotansa lähteneen.\n\nAndreas Thorsen saarnasi armahtamista ja rakkautta, ja samalla kun hän\napostolin sanat: \"vaan nyt pysyvät usko, toivo ja rakkaus, nämät kolme,\nmutta rakkaus on suurin niistä\", teki omiksensa, myönsi hän\nihmisellisellekin oikeutensa, ja rakasti, koska sekin kerran oli luotu\nJumalan kuvaksi.\n\nThorsenin kasvatus, miten hänen säätynsä ja syntyperänsäkin oli halpa,\noli ollut aivan puutteellinen, mutta hänen luontainen tietohalunsa\nkuitenkin -- olevaisten olojen kiusaksi -- oli tiennyt itse hankkia\nitsellensä hengen eläkettä.\n\nNe vähäiset säästövarat, mitkä hän, useinkin yhden tai toisen\npersoonallisen tarpeen uhraamalla pienestä, raskaasti ansaitusta\ntulostansa säästi, oli hän aikain kuluessa käyttänyt kirjojen\nostoon, ja kun hän omalla kireällä työllään ja Finmarkenissa\nmatkustavain ulkomaalaisten tulkkina oli hankkinut itsellensä\nihmeteltävän kielitaidon, täyttyivät näin hänen hyllynsä vähitellen\njumaluusopillisilla, historiallisilla, luonnonhistoriallisilla ja\ntähtitieteellisillä kirjoilla, sekä yhdellä ja toisella alkukielisellä\nrunollisella teoksella.\n\n\"En ymmärrä tosin kaikkea, mitä luen\", sanoi hän, \"mutta minä tunnen\nkuitenkin, että se kokonaisuudessaan on jotakin todellista, jotakin\nkaunista\".\n\nErakon maailma oli näillä koruttomilla, höylätyillä hyllyillä, jotk'\nolivat lappalaisten, melkeinpä taikauskoisen kunnioituksen esineinä.\nMaailmaa, nimittäin semmoista, jommoisena oikeastaan maailmaa mainitaan\nei hän saattanut tuntea; täm' ei ollut luotu häntä varten. Maailman\nsäveleet, joita hän matkustavaisilta satunnaisesti sai, lensivät hänen\nkorviensa ohi, ohi hänen sydämensäkin, myötätuntoisuutta siellä\nlöytämättä. Niit' ei hän ymmärtänyt, ja niin pian kun hän elämässä\njoutui johonkin tai tapasi ihmisluonteen, jot' ei hän ymmärtänyt,\nseurasi hän luottavaisesti käskyä: \"älkäät tuomitko, ett'ei teitä\ntuomittaisi\".\n\nIkäänkuin yhteisen sopimuksen mukaan eivät lappalaiset koskaan\nmaininneet hänen vaimoansa tai koskeneet kanttorinsa läsnäollessa hänen\nkatoamisasiaansa. Helleyttä ja arkatuntoisuutta harjoittavat, melkeinpä\nsivistymättömät paimentolaiset, jotka kenties vastahakoisemmin kuin\nheidän sivistyneet veljensä tahtovat \"murehduttaa sitä, jota rakkaana\npitävät\". Kerran ainoastaan tiedettiin tämän säälin tyyneyden\nunhoittuneen, silloinkun eräs nuori lappalainen unhoittaen itsensä oli\nsanonut:\n\n\"Ehkä hän on kuollut\".\n\n\"Hän ei ole kuollut\", vastasi Thorsen. \"Joku salainen ääni sydämessäni\ntodistaa minulle, että saan hänet kumminkin vielä kerran nähdä, ennen\nkuolemaani\".\n\nJa koko Kautokeinon seurakunta uskoi tämän vakuutuksen yhtä lujasti\nkuin hänkin. Lappalaiset olivat osallisina hänen ikävöidessänsä ja\nhänen lohdullisekkaassa viisaudessansa: \"sillä\", sanoivat he,\n\"sisällinen aavistava ääni ei valhettele koskoinkaan\".\n\nThorsen vartoili vaimoansa vuosi vuodelta mutt' eipä kuitenkaan\nunhoittanut kutsumuksensa tähden työskentelemistä, ja täten hän tekikin\nuskollisesti, ja kun Finmarkenin apostoli, pastori Stocksleth, aloitti\ninnokkaasti lapinkielen opettelemisensa, voidaksensa sen aikain\nkuluessa lappalaisille lahjoittaa takaisin kieliopillisesti\njärjestettynä kirjoitus kielenä, antautui Andreas Thorsen tähän suureen\nkeräystyöhön kuumeentapaisella innolla. Tämän jälkeen ikävöitsi hän\nsit' aikaa, jolloinka lappalaiset pääsisivät oman kirjallisuuden\nonnellisuuteen, ja jolloinka Jumalan Sana kirkoissakin heidän omalla\nkielellänsä kaikuis.\n\nAndreas Thorsenin rakkaus lapseensa oli uhrauksekas ja rajaton, hellä\nja lempeä, aivan äidin rakkauden kaltainen.\n\nPoikaa, jonka nimi isänsä mukaan oli Andreas, puhutteli yks ja toinen\nulkomainen matkustaja nimellä André, ja pian sai hän tämän lyhennetyn\nnimen kantaa kaikkialla, meni minne meni.\n\nHänen koulupenkkinänsä oli isän polvi, ja kirja, josta hän opetteli\ntavaamaan ja lukemaan, oli uusi Testamentti. Jo nelivuotiaana tunsi\nAndré Pietarin, Jaakopin ja Johanneksen, kun nämä seisoivat hänen\nedessänsä kuva Raamatun puupiirroksissa, ja Vapahtajan päätä\nympäröivästä kunniasätehiköstä oppi hän kaikkialla löytämään Jesuksen.\n\nKun on yö, unelmiss' ollaan. Kautokeinon hiljaisess' yksinäisyydessä\nkasvoi pojan fanttasiia ja sukeutui suureksi hänen itsensä kanssa, tämä\nkorkeni kaikkivoipaiseksi ja saadutti luovan voiman, paljoa ennenkun\nhänen ajatuksensa alkoivat selkeään tajuntohon tulla.\n\nKun André vielä oli aivan pienoinen piimäsuu, asutti hän aivoissansa\nkoko Kautokeinon apostoleilla ja profeetoilla, ja \"kalansaalis\"\ntapahtui ain'ijan Karasjoen rannoilla. Aina suuremmaksi ja suuremmaksi\ntultua, muuttuivat kuitenkin nämä pyhät miehet Haugfolk'iksi ja\nHuldreiksi (joiksikin sadunasukkaiksi). Meni hän minne meni, oli aina\nhänen takanansa joku, jolla hän tunsi olevan voittamattoman halun\nhänehen tarttumaan, mutta katsahdettuansa taaksensa, oli tämä joka\nkerta poissa. Tämä näkymätön joku pukeutui aina siihen muotoon, minkä\nhän viimeksi oli isänsä kirjastossa löytänyt.\n\nKumminkin väistyivät vähitellen kaikki nämä hiljaiset hahmot, yks\ntoistansa seuraten, niin pian kun talv'illat tulivat, sillä silloin\nsaattoi André, tehtyänsä kädellänsä varjon silmillensä, nähdä\nStalloenin, joka ylähällä tunturilla kuutamossa seisoen katseli alas\nlaaksoon.\n\nJa silloin alkoivat lappalaisten alkehishenget (jumalaisolennot)\nliikkua ja lappalaisjumalat hiljaa kuiskailla yöllä. Jokaisella\nsammaltuneella kivellä, jokaisella lehdettömällä pensaalla, kullakin\ntuikkivalla tähtösellä, kullakin heijailevalla hopeapilvell' oli oma\nInuansa (sisällä asuva henki), joka heräs elohon Stalloenin käskyllä\nkovalla.\n\nJa alkehishenget kertoivat hänelle siitä tunturilappalaisesta, joka\nkerran vihollisten Norjaan karatessa tuli pakoitetuksi karjalaisille\ntietä näyttämään yli tunturin.\n\nTunturilappalainen lensi niinkuin salama suksillansa, palava tulisoitto\nkädessänsä.\n\nIkäänkuin joku äänetön manalan henki kiiti hän tietänsä, pois tuonne\nlumipeitteisille syväntehille.\n\nLappalainen liekutteli tulisoittoa, hän viskasi sen alas syvyyteen,\nsoitto sammui lumessa, karjalaiset kiiruhtivat jäljessä, ja kaikkien\nkappalten Inua kuiskasi:\n\n\"Siellä lepäävät he vielä tänäpäivänäkin.\"\n\nJoll'ei Andrén suoniss olis virrannut norjalaista verta, joka\nkykeni vastustamaan, ja kainulaista verta, jok' ei peljännyt\nmielenhuumahdusta, niin olis lappalainen veri varmaan hänet tämmöisinä\nhetkinä heittänyt mielettömäksi.\n\nTämä hänen fanttasiiamaailmansa oli kuitenkin hänen oma salaisuutensa.\nHän piti tämän tarkasti suljettuna kaikilta, jop' isältänsäkin, mutta\njuuri sentähden, ett'ei sitä muut kuin hän itse tienneet, kasvoi se\nniin suureksi ja -- -- niin todelliseksi.\n\nHänell' oli kumminkin yks uskollinen.\n\nKun André oli täyttänyt yhdeksännen ikävuotensa, istui hän eräänä\nkuumana kesäpäivänä kivellä, jok' oli keskellä jokea. Avojalkansa oli\nhän työntänyt alas veteen.\n\n\"Ohoi, André!\" kajahti ääni joen oikeanpuoliselta rannalta.\n\nAndré vilkas ylöspäin ja huomas itsensä ikäisen lappalaispojan, joka,\nkädet housun taskuissa, katseli häntä veitikkamaisesti, uteliaalla\nsilmäyksellä viisaissa kasvoissansa.\n\n\"Pötki tiehes,\" sanoi André.\n\n\"Mä silmäilen vaan sinua,\" vastasi Lamik Rikkut.\n\n\"Sitäp' et saa tehdä,\" selitti André, \"sillä minä katoan silloin. Minä\nolen Ahti, näkki, vedenhaltija.\"\n\n\"No, mikä se Ahti on sitten?\"\n\n\"Se asuu tässä virrassa ja itkee yhtämittaa.\"\n\n\"Minkä tähden?\" kysyi Lamik Rikkut, jonka silmihin tuota pikaa\nkyyneleet herahtivat, -- hänen tuli sääli Ahti parkaa.\n\n\"No sentähden, ett'ei hänell' ole mitään sielua,\" selitti André.\n\nKiiluvat kyyneleet Lamik Rikkut'in silmissä täysin todistivat, että\nlappalaisen fanttasiia oli oitis valmis onkeensa ottamaan.\n\n\"Onpahan sitten hänen sielunsa rakkaan Isä Jumalan luona,\" lohdutteli\nhän itseänsä.\n\nJa aivan tästä hetkest' olivat André ja Lamik Rikkut eroamattomat\nystävät. Rikkut seuras Andréta uskollisuudella ja nöyryydellä, täydesti\ntuntien Andrén kansallisen paremmuuden. Lappalainen pääsi haltijatarten\nvaltakunnan jäseneksi, ollen onnellinen saadessaan olla ainoastaan\npalvelijana; ja istua ovensuussa, samalla kun André ylimmillä\nkunniaistuimilla istui.\n\n\"Nyt käymme kirkkohon, Lamik,\" sanoi André viikko viimeisen kokouksen\njälkeen. \"Minä olen pappina, ja sinä olet lukkarina, ja sinun on\nsanominen: amen.\"\n\n\"Mutta miss' on seurakunta?\" kysyi Rikkut.\n\n\"No, etkö nyt sitä voi nähdä?\"\n\nRikkut vilkuili arasti ympärillensä.\n\n\"En näe ketäkään,\" virkkoi hän.\n\n\"No täällä sinun ympärilläshän nuo istuvat,\" vakuutti André.\n\nRikkut tuns itsensä hyvin hämilliseksi, mutta tarttui kuitenkin\nvirkahansa tavallisell' alammaisuudella.\n\nAndré saarnasi, kimahutteli kivehen, jok' oli olevanansa\nsaarnastuolina, hän elämöitsi, huusi \"anathema,\" ja Rikkut vastas\n\"amen.\"\n\nTämän tapahduttua ratkesivat he molemmat itkuun. Omien juhlallisten\ntunteittensa käsittäminä ja valloittamina tarttuivat he sylin\ntoisihinsa ja kuuluvasti itkien kyynelöitsivät.\n\n\"Nyt se on ohi!\" sanoi Lamik Rikkut.\n\nSeuraavana päivänä pitivät he suurkäräjiä (valtiopäiviä), mutta\ntässäpä kävi niin ohrasesti, että sitä, minkä oli määrä kuvata\nedustuskunnallista kiistelöä, ei Lamik Rikkutin päähän saatettu\nmitenkään saada. Useiden uudistettujen koetusten tehtyä näkyi olevan\ntodistettu tosiasia, ett'ei häntä saatu käsittämään muuta suhdetta kuin\nse, mikä papin ja hänen lukkarinsa välillä olemass' on. Joka kerta, kun\nAndré oli pitänyt puheen Finmarkenin asuttamisen tärkeydestä, lausui\nLamik Rikkut, vastustamisen sijasta, ain'ijan kohta ja säntillensä\nhänen hyväksyntänsä ja vahvistamisensa \"amen'ella\".\n\nAndré raivostui ja polki kenttää niin että tömisi samalla, kun\nlappalaispoika katseli hänehen lempeillä silmillänsä, nosti kätensä\nylös ja rukoili, \"ett'ei hän vihastuis.\"\n\nVähitellen André opetti hänet puhumaan ja lukemaan norjankieltä, ja\ntällä opettajatoimellansa voitti hän Lamik Rikkutin sydämessä niin\nsuuren siveellisen vaikutusvoiman, että hän todellakin Raamatun\nhistoriasta muistettavan sadanpäämiehen tavoin saattoi sanoa: \"tule,\"\nja hän tuli, \"mene\" ja hän meni.\n\nKun André oli kymmenen vuoden vanha, oli hän isänsä kirjastosta enimmän\nosuuden läpi kyntänyt; mutt' ei luonnollisesti ymmärtänyt enempää kuin\npuolet sen sisällöstä. Tämän kypsymättömän ja sulattamattoman luettavan\nja lukemisen seurauksia aavistamatta, antoi Andreas Thorsen lupansa\ntähän aivan avoimell' ilolla. Pojan opinhalu oli, tiedämme,\ntyydytettävä, eikähän niissä kirjoissa, jotka hänen hyllyillänsä\nolivat, löytynyt, hänen vakuutuksensa mukaan, mitäkään roskaista, joka\nhänen poikaansa saastuttaa saattais.\n\nPuhtaalle on kaikki puhdasta, ja puhdas on viaton tiedonpuu hedelmien,\nhyvän ja pahan suhteen. Runollisuus ja tiede Andreas Thorsenin\najatuksiss' olivat ainoastaan uusia ilmestyksiä Jumalasta.\n\nAndrén rakkaus isäänsä, miten hänen luonteensakin oli kiihkeä ja\ninnostunut, mutta myöskin raivokas ja väkivaltainen, aivan kuin\nluonnekin. Isän puutetta kärsivästä uhraavaisuudesta ei vielä\njälkeäkään näkynyt; tähän saakka oli hän pikemmin osoittanut enemmän\ntaipumusta ottamiseen kuin antamiseen.\n\nTämä määrällinen taipumus sai voimakkaan ja ajatteluttavan ravinnon\nniist' olevist' oloista, joissa hän kasvoi.\n\nKymmenennestä ikävuodestansa alkain oli hän, huomaatte sen, tulkkina\nniille matkustajille, jotka Vesisaaresta tekivät matkustuksia\nFinmarkenissa ja Ruotsin-Lapissa.\n\nTäm' oli isän selvin sanoin lausuttu toivomus ja käsky, pojan tuli\nsaada tilaisuutta kielien oppimiseen, niinkuin isä häntä ennen oli\nsaanut opetella.\n\nVähän ajan kuluess' oli Andrésta näin tavoin yht'äkkiä kohonnut koko\nsuuri mies, kerrassaan huomattava henkilö. Aivan niinkuin hän oli\nlappalaisten suosikas ollut, niinpä pääsi hän nyt matkustavaistenkin;\nhän opetti heille lohenpyynnin salaisuudet sekä tuon suuren\nlappalaisten taidon, ohjata poroa yhdell' ainoalla suitsivarrella.\n\nTalven kestäessä lateli hän suorastaan noille hartaasti kuunteleville\nlappalaisille, milloin hauskoja, milloin surullisia historioita, aina\nsen mukaan kuin \"henki antoi hänen puhua.\" André istui keskellä\nmaamajan permantoa ja lappalaiset ryömivät kokoon ja tunkeutuivat\nahdinkoon hänen ympärillensä. Surullista kuullessansa huokailivat ja\nvohkivat he kuuluvasti, ja kyyneleet valuivat heidän kasvoiltansa;\niloista ja hauskaa kuullessansa he taas kapsahtelivat ylös, nauroivat\ntäyttä kurkkua, pyörähtelivät kantapäillänsä, hyppelivät ympäri majaa\nkaikki yhtenä miehenä ja lävähyttelivät käsillänsä polvihinsa melkein\nkuin mielettömät.\n\n\"Mist' olet saanut tämän tietää, André? Mist' olet saanut tämän\ntietää?\" huusivat he melkein kuin hourioss' olevaiset.\n\n\"Niin, missäkö olen saanut tämän tietää?\" sanoi André.\n\n\"Onko tuo nyt totta, André? Onko tuo totta?\" kyselivät samilaiset.\n\n\"On, varmaan on se totta,\" vakuutti André, samassa kun hän\nkyynäspäillänsä tölmien raivasi tien heidän välitsensä ja puikahti\nulos.\n\n\"Jumalakin häntä uskonee!\" tuumivat lappalaiset päitähän punallellen.\n\nNiin pian kun kesä tuli, muuttui André tulkiksi, vappukseksi\n(tienosoittajaksi) ja palvelijaksi.\n\nFinmarkenilainen talonpojanpoika, uljas, ylpeä englantilainen\nlaivapoika ja notkea, neuvokas pariisilainen katupoika yhdess' ainoassa\npersoonassa, viskeli hän sukkeluuksia ympärillensä, oikealle ja\nvasemmalle; tuop' oli kokonainen leikkitulitus. Raketit rätisivät\nranskaksi, engelskaksi ja venäjäksi -- ja kiitos olkoon kainulaisen\ntaipuvalle kielelle.\n\nSamall' aikaa toimitteli hän sangen omituislaatuisia taskuvarkauksia.\nhän, huomaattekos, varasteli niitä kirjoja, joita hän matkustavaisten\ntaskuissa tapasi, ja luettuansa ne toimitti takaisin jälleen.\n\nMatkailijain ruokailuaikoina piti hän varansa. Seljällensä tai\nvatsallensa venyttäyneenä ruohostolle taikka hietakolle, nieleskeli hän\nromaaneja tusinoittain.\n\nTuoll' ylhäällä Varangin-tunturilla loikoillen hän, jok' ei koskaan\nkotoa ulkona ollut, retkeili näin tavoin mielikuvinnon aladdininlampun\navulla Pariisin salongeissa, Kreikanmaan myrttilehdoissa ja Rooman\nkatakombeissa. Alussa luuli hän näitä saduiksi, mutt' ei kuitenkaan\nkauaa kestänyt, ennenkun hän ymmärsi paremmin.\n\nVuoden parin kuluttua haasteli hän yhdellä henkäyksellä George\nSand'ista, Honoré Balzac'ista, vedenhaltijasta Tenojoessa, Mooseksesta\nja Jehovasta, Johanneksen ilmestyksestä ja seitsenpäisestä pedosta.\nHänen aivonsa olivat joku sekasorto.\n\nNäin tavoin kasvoi André norjalaisten, lappalaisten, kainulaisten,\nranskalaisten, englantilaisten ja venäläisten keskellä, siks kunnes\nhänestä tuli täydellinen kosmopoliitta, jommoisia ainoastaan\nnorjalaisessa Finmarkenissa löytyy. Näillä, näette sen, ei isänmaan\nrakkaus ole erittäin tulinen.\n\nTuo kolminaisesti sekoitettu rotu on tunnettu kauneudestaan, mutta se\nsaattaa samall' olla raukkamainenkin.\n\nAndrén leveähköt kasvot, mustine, syvällä kiiluvine silmineen,\nrohkeataipeiset silmäripsit ja tuhkankarvaiset hiukset, jotka\nvaluivat leveälle otsalle, osoittivat täydellisesti hänen äitinsä\nkainulais-lappalaista sukuperää. Hän oli täydellinen kuva äidistänsä,\nja ehkäpä juuri tämän tähden isänsä häntä rakasti vielä tulisemmin ja\nvieläkin huolehtivammalla hoinnolla.\n\nÄidin ponteva, kainulainen uhmeus oli Andréssa sekaisin äidinäiden\nsamilaisen fanttasiian soinnukkaan lauhkeuden ja isän norjalaisen\nkaihtivaisuuden sekä järkevän aprikoimisen kanssa, joka viimeksi\nmainittu kaikissa tapauksissa toisinansa ja joissakuissa suhteissa\ntukahdutti molemmat ensinmainitut.\n\nTämä vallankumouksellinen, epäsointuisa kolmen kansallisuuden sekoitus,\nmit' yhä enemmän teroittivat nuo erilaatuiset vihmapisareet, joit'\nyhteiselämä muiden ulkomaalaisten kanssa siihen tihmoeli, loivat tässä\nperikuvan, jommoist' ei missäkään muualla maapallolla löydy.\n\nAndré oli perinyt isänsä tavattomat luonnonlahjat yhdessä hänen\ntietohalunsa kera, mutt' äidin luonto oli antanut tälle tietohalulle\nvoimaperäisyyden jok' oli palava ja hillimätön.\n\nHän hurmautui tuossa keveässä, puoliks ulkomaisessa kesäelämässä, ja\najatteli viimein kauhulla ja salaisell' inholla talviyön murhaavata\nykstoikkoisuutta. Paimentolaisveri äidin suonissa virtaava, virtasi\nmyös hänen suonissaan. Hän halusi pois ja tahtoi liikkua elämässä.\n\nJa kun pohjoisimman kesä oli hyvästinsä ottanut, kun jokien äyräät\nolivat autioina ja vuorten päällitasangot tyhjenivät, silloin saattoi\nAndré ikävöiden huudahtaa halunsa, päästäksensä ulos maailmaan.\n\nJospa hän edes kerran pääsisi Sulitelman huipulle! Täältä hän kumminkin\nvoisi nähdä koko maailman yli ympäri!\n\nKautokeinoss' oli sivistyneitä ihmisiä ainoastaan isä ja nimismies.\nLauhkeamielinen, harteva nimismies suurine korvinensa, lempeine,\nsäveine silminensä ja kömyräkourinensa -- noine karhunkämmeninensä,\njoista hän toisen tapansa mukaan laski Andrén pään päälle samalla kun\nhän aina ystävällisesti yrähteli: \"Sinä lapsukainen!\"\n\nAndreas Thorsen huomasi pojan mielihalun ja oli osaa ottavaisena hänen\nnuoruutensa toivehessa. Oliko hänkin muinoin samaa toivonut?\n\nIlloin aamuin rukoili hän Jumalaa siunaamaan hänen pyrintönsä, saada\nAndré ulos maailmaan; ulos, oppimaan sitä, mit' ei isä ollut oppia\nsaanut, ulos, valmistautumaan Jumalan valtakunnan aseenkantajaksi ja\nihmisten, etenkin Finmarkenin siunaukseksi. Andrésta oli tuleva jotakin\nsuurta ja jotakin hyvää! Ne voimat, jotk' äidiss' olivat hukkahan\nmenneet, piti pojassa rehoittavan runsaasti ja jalosti kehitettämän.\n\nThorsen katseli kaikkea tätä hengessä ja oli luja uskossa niinkuin\npatriarkka Abraham; mitä Jumala lupaa, sen Hän vahvana pitää, aivan\nniinkuin Hänen sanansa on: niin ja amen.\n\nLapsellisessa luottamuksessa pani sentähden kanttori vuosi vuodelta\nrahoja säästöön; mutta milloin oli summa niin suureksi tuleva kuin sen\npiti tuleman? Ja André oli jo viidentoista vuoden vanha.\n\n\"Jumala on kyllä keinon keksivä ja lähettävä ihmeen ajan tullessa,\"\nsanoi Andreas Thorsen.\n\nTämän elämän ja tämän yhteisen palveluksen seurausta pitivät\nmatkustajat jonakuna tavattomana ilmiönä ja lappalaiset taas jonakin\nsuurena, jok' oli kaikkein heidän omaisuutensa, varmoina siitä, että\nheill' on joku oikeutettu vaatimus kaikkeen heidän jakamattomaan\netuhunsa, niin, jopa isän uhraavan rakkaudenkin seurauksena, kasvoi\nsiellä jo lapsuudesta André Kautokeinolaisen kanssa eräs varjo, varjo\nhänen oman röyhkeytensä, määrättömän, kaikkea vaativan olentonsa\nkasvattama. Tämä varjo oli kainulaisen raivokas, maltiton\ntarkoituksettomuus, joka myöhemmin, miehuullista luontoa parhaiten\nosoittavan itsekkäisyyden muodossa, oli pahana henkenä elämän läpi\nhäntä seuraava.\n\nKun lappalaiset noina pitkinä talv'-iltoina istuivat kokountuneina\nlaattialla Andreas Thorsenin ympärillä takkavalkean loisteessa, joka\nlaskeutui heidän kasvoillensa, ja kuuntelivat noita suloisia sanoja\nJesuksesta Kristuksesta, joka kuoli ristillä, silloin sai André\nkiusahengen kiroamaan tätä Jesus-nimeä, joka hänen käsityksessänsä tuli\nmerkitsemään kaikkea ahdasmielistä, suljettua ja ikävystyttävää.\n\nHän ei kuullut isänsä ääntä, vaan ainoastaan lappalaisten yht'äänisen\näkinän: \"Jesus, rakas Jesus!\" Hän syöks' ulos revontulten valaisemaan\nyöhön ja kuunteli noita iloisia, virkistäviä, vieraita ääniä, jotk'\nolivat hiljenneinä.\n\nAndrén täytyi liikkua ja saada ilmaa. Hän astui suksille ja läksi\nhiihtää hilpottelemaan noita lumipeitossa uinailevia laaksoja poikin\npitkin ja huurteisten, timanttikiiluisten tasankojen yli, joss' ei\nkenenkään silmä yht' ainoata ihmisjälkeä keksinyt.\n\nVähän kumarruksissaan, jokainen hermo kiinnitettynä, jokainen jänne\npinnistettynä, sauva kädessä, suu puoliks ammollaan ja poskin\npunoittavin hiihtää hivutteli hän, ajaen omaa varjoansa, niin että lumi\ntuprusi hänen ympärillänsä pilkkailevassa pyörretanssissa.\n\nNuorukaisen uhkeudella, ylpeästi vaativin äänin, huudahti hän: \"minä\nmenen!\"\n\nValkoiset, mustasilmäiset riekot (metsikanat) peljätettyinä\npyrähtelivät ylös lumesta.\n\nTuhannet porot seisoivat tunturitasangoilla ja ihmetellen kuuntelivat;\nja näiden suuret sarvet hopeisilta hohtelivat kuun paistehessa.\n\n\"Miksi olet kulkeilla?\" kysäsi Lamik Rikkut, joka ryömi ulos isänsä\nmaamajasta.\n\nAndré syösti vaan sompasauvansa lumehen vauhtia vähentääksensä ja\nnapahutti häntä sauvallansa sivutse kiitäessään.\n\n\n\n\n5. LUKU.\n\n\nAinoat matkailut, joita Andreas Thorsen vuoden kuluessa teki, olivat\ntalvi- ja kesäkäräjille. Ei kaupan innoss' eikä uutisten halussa\nkuitenkaan näille matkoille antautunut, vaan sentähden, että häntä joka\nkerta sinne houkutteli salainen toive -- edes hiukan saada vihiä\nkadonneesta vaimostansa. André seuras isäänsä, ja nämä käräjäretket\nolivatkin hänen riemujansa ja salaisia toiveitansa.\n\nOli Heinäkuun ensimmäinen päivä. Vesisaari, joka nyt on Finmarkenin\netevin kauppapaikka, oli silloin pahanpäiväinen kalastajapaikka, jonka\nnorjalainen asukkaisto tuskin nousi 200 suurempaan lukuun.\n\nLippujen liehunta ja kanuunan laukaukset ilmoittivat jo amtmannin\n(virkamiehen) tuloa silloin, kun Kautokeinon matkalaiset ehtivät\nkauppapaikalle. Kanuunan laukaukset tekivät Andréssa saman vaikutuksen\nkuin vaskitorven räikkävä ääni ratsumiehen hevosessa.\n\nEnsi laukauksella korpit, varikset ja kalakaijat parkasivat pahat\nsäveleet, toisella uudistivat he samat säveleet, mutta kolmannella\nmuuttui tämä yhdeks ainoaksi, korvia halkaisevaksi lintujen\nkonsertiksi, joka kajahteli kauas yli Varanginvuonon.\n\nAurinko paistoi noille turpeisille ja ruohopeittoisille\nminiatyyribastioneille (pienoiskuva-vallinsarville), mitk' ympäröivät\nVesisaaren hökkeleitä, joita ne suojasivat ikäänkuin nämä olisivat\narkkusiss' olleet, ja valaisi kalansuomujakin, jotka koristivat\npakkahuonetta ja rantasiltoja.\n\nLappalaisten siniset, ruskeat, tulipunaiset ja vehreät mekot, jotka\nselvästi eroitti valkoisista sarkahousuista, kilpailivat naisten\nkirjavain, pitseillä koristettuin myssyjen kanssa.\n\n\"Diervan! diervan! burist! burist!\" ääntelivät lappalaiset, samalla kun\nhe syleilivät toistansa toisin käsin. Lapset naurelivat ja itkivät\npienissä sammalilla vaatetetuissa komseissansa,[5] jotk' olivat\nkiinnitetyt äitien hartioille.\n\nSuomalaisia Haapajärveltä, karjalaisia Pää- ja Kuitojärvien rannoilta\nja pohjoismatkaajia, muodostaen heleänpunaisten huippulakkiensa kanssa\nsekasotkuisen sekasorron, jossa venäläisiä kauppiaita Kuolasta ja\nlaivureita Valkealtamereltä pitkine partoinensa, korkeine,\nturbaanimaisine takkeinensa ja kantapäille ulottuvine kauhtanoinensa\nmarsiskelivat sinne tänne niinkuin vapauden sankarit.\n\nTääll' ovat käräjät, täällä markkinat, tääll' on paljon paljo liittynyt\nyhtehen ja yhdeksi, papin, kauppiaan ja esivallan on saatava osansa\nhyödystä, koska kerran paikall' ollaan. Kirkonkellot ja hautaus-virret\nsoivat kilvan hää- ja ristiäisilojen kanssa.\n\n\"Nauttikaamme päivän vielä ollessa, ennenkun yö yllättävi, jolloin\nnautinnot ovat lopussa!\" Tämä pohjois-matkaajan, lappalaisen ja\nkainulaisen tunnussana kesäkäräjillä.\n\nAurinko ei laskeudu konsaan, päivä, pitkän pitkä, lakkaamaton\nkesäpäivä, jok' ei lopu koskaan, miksikäs nyt maattaisiin?\n\nSentahdenpä ei maatakaan. Yö kyll' aikanansa tulee, tulee tuo loputon\ntalviyö, jolloin Finmarkenilainen saa makailla kylläksensä.\n\nEihän nyt voi laata nauramasta, laulamasta, juttelemasta, ostamasta,\nmyömäst', ei syömäst' eikä juomasta!\n\nLappalaisten sydämellinen ja iloisa puheliaisuus kuului kaikkialta,\nsamalla kun kainulaisleiristä kaikuu:\n\n\"Perkele! Perkele!\"\n\nMutta tämän yhtämittaisen valvomisen välttämätön seuraus on\nväsymystila, jonka rajana on puoliks hengellinen hulluus. Kuljeskellaan\nsinne tänne ikäänkuin kohmelossa, tai käyttääkseni jokapäiväistä\nlausumaa: \"ollaan hourehissa.\"\n\nKello oli kaks yöllä viimeisenä käräjäpäivänä, kun André hiljalleen\nkäyskeli lappalaisleirin läpi. Tavallisen paimentolaisen tapaisesti\nolivat he asettaneet asumuksensa paljaan taivaan alle.\n\nPuol'yön aurinko paistoi uneliaasti noille pienoisille, satunnaisesti\nsovitetuille telttakujille, jotk' olivat muodostetut purjeista ja\nkumotuista venheistä laitetuilla teltoilla. Ruokapadat kiehuivat\ntulella, ja ympärillä kihisevien lappalaisten kasvoista saattoi kyllin\nhuomata rohkean matkavieraan läsnäolon, samalla kun toiset joukkiot,\nollen maassa polvillansa, pelasivat sakkuspeliä (jonkunmoista\nschakkia.)\n\nKun André oli yhden rivin ohi kulkenut, tuli hän toiseen, jossa\nhautajaisia vietettiin. Viinapullo kävi kädestä käteen, mutta vaimot\nlöivät rintoihinsa ja reviskelivät hiuksiansa myötäänsä ähisten ja\npuhisten.\n\nTuon naurattavan näytelmän suututtamana André, niin pian kun hän\nhuomasi nuo tuskaiset ja väärähän vedetyt kasvot, erkani ja yhdell'\nainoalla harppauksella kävi kivelle ja alkoi kertoa ketusta, joka\npappina oli olevinansa.\n\nLappalaiset hämmästyivät ja katselivat ensin aivan kauhistuneina\nAndréta, mutta pian kuitenkin voitti heidät Andrén naurattava kasvojen\njuonnematkinta, jossa hän matki juuri heidän omia kasvojensa juonteita,\nja lopuksi pärähtivät he itkusuin hillitsemättömään nauruun.[6]\n\nJoku omituinen, ulkomainen muoto, joka juuri oli paikalle saapunut,\nseisoi täll' aikaa tuolla takapuolella ja tähtäili Andréta\npihtisilmäinten läpi.\n\nTuo oli kesk' ikäinen herra, vähäläntä ja rihainen, laiha kasvoiltaan,\njoiden keltaista väriä vastaan valkoinen, hyvin hoidettu poskiparta ja\nsiihen kuuluva muu parta sekä samoin valkoiset, hyvin huolellisesti\nkäheroidyt hiukset loivat aivan omituisen nä'ön.\n\nHänen pukunsa oli sovitettu kasvojen värin mukaan. Sirotekoinen,\nvaalean keltanen nankkiininen puku kilpaili kullankeltaisten\nhansikkaiden, kullankarvaisen kauluksen ja rantehisten sekä\nrusokeltaisen hellesuojimen (parasoll) kanssa.\n\nNuori tyttö, jok' oli hänen muassaan, oli kenties neljäntoista vuoden\nikäinen, ehkäpä hieman vanhempi! Somasti sovitettu matkapuku, jok' oli\nhänen yllähän, osoitti piirteitä, mitkä kykenivät todistamaan\nkypsyneempää ikää; hän näytti jo täysin kehittyneeltä.\n\n\"Mitkä merkilliset kasvot!\" virkkoi vieras.\n\n\"Tämä pistävä sekoitus, tämä ositetun meren rotu!\"\n\nTuo nuori tyttö käännälti päätänsä ja katsoi Andréta muutaman minuutin\nra'ollansa olevin silmin, mutta sitten taas tähysteli Varanginvuonoa\nrantoinensa.\n\nAndré, joka silmänräpäyksess' otti tuon iloisen, välinpitämättömän\nsilmäyksen solvaavimmaksi loukkaukseksi, vaikeni ja tuota pikaa tahtoi\nlaskeutua kivelt' alas.\n\n\"Seiso paikallas garcon (poika)!\" huudahti vieras erinomaisella\nranskalais-norjalais-venäläisell' äänen kajeella. \"Minä tahdon\npiirustaa sinun kasvos!\"\n\nHän veti luonnoskirjansa taskustaan, heitti hellesuojimensa kentälle ja\nalkoi piirrellä pirteästi.\n\nAndré jäi seisomaan kuni noiduttu ja katseli vierahan kättä, jonka\nkallihit timanttisormukset kimaltelivat käden kiidellessä paperilla.\nOlip' ihme, että miehen käsi saattaa kuitenkin olla niin pienoinen ja\nniin valkoinen!\n\nUteliaina niinkuin lapset, tunkeutuivat lappalaiset yhä sakeampaan\nmatkustajan ympärille.\n\n\"Pää oikeaan! Valon tulee langeta suorempaan etupuolelle! --\nSinullahan ovat oikeen syvät varjot silmien alla, -- niin -- très-bien!\nkumarra päätäs, kumarra päätäs, mon garcon (poikaseni), niin että\nsyntyperäinen kasvojen hämärre oikeen pääsee näkyviin! -- Mon dieu\n(jumalani)! Tuommoiset tummat, puolimongolilaiset kasvot, joita\npohjoisnavan puol'yön aurinko valaisee, -- tuop' olis ollut arvollinen\nesine Remgrandt'ille. -- Olga!\"\n\nTuo nuori tyttö kumartui hänen olkapäänsä yli ja tarkasteli luonnosta,\noriginaalia (alkuperäistä) yhdelläkään silmäyksellä kunnioittamatta.\n\nAndrén veri alkoi kiehua, ja vastenmielisesti hän puristi käsiänsä.\n\n\"Oivallisesti osattu,\" sanoi Olga, \"otsan ainoastaan tulis olla yhtä\nviivaa matalampi.\"\n\n\"Kuinka voi hän tietää sen olevan minun näköiseni, kosk' ei hän ole\ntahtonut minua katsoa muuten kuin suljetuin silmin?\" ajatteli André.\n\n\"Hän on itsensä näköinen!\" huusivat lappalaiset käsiänsä taputellen.\n\"Hän on yhtäläinen oman lihansa ja verensä kanssa!\"\n\nVieras heitti luonnoskirjan kärsimättömänä kädestään.\n\n\"Mikä on nimes?\" huudahti hän.\n\n\"André!\"\n\n\"Mist' olet kotoisin?\"\n\n\"Kautokeinosta.\"\n\n\"Löytyykö Kautokeinoss' useampia ihmeolentoja kuin sinä?\"\n\n\"Ei,\" vastasi André.\n\n\"Très-bien (aivan hyvä)!\" Siellä kuitenkin lienee omituinen kansa,\nsangen omituinen. Sinähän puhut ranskaa, -- sinä puhut venättä, minä\ntahdon päästä sinne, minun pitää päästä sinne! Milloinka matkustat?\"\n\n\"Aamull' ani varaksin.\"\n\n\"Kenen kera matkustat?\"\n\n\"Isäni kera.\"\n\n\"Osoitas minua hänen luoksensa,\" sanoi venäläinen.\n\nSiks aikaa jäi tuo nuori tyttö siihen. André käänsi päätään ja silmäili\nhäntä, mutta hän oli istuutunut kivelle ja tähysteli kiikarin avulla\nVenäjän puolisia seutuja ja maisemia.\n\nAndré ja tuo vieras herra kohtasivat Thorsenin, jota ympäröitsi suuri\nryhmä kainulaisia.\n\nVenäläinen mursi vyöhykkeen ja astui suoraan Thorsenin luo.\n\n\"Nimeni on kreivi Vasili,\" sanoi hän, \"olen Riikasta kotoisin ja\nprotestantti uskonnoltani, tyttäreni on kanssani, hän seuraa minua\nkaikkialla, hän on seurannut minua jo kymmenennestä ikävuodestaan\nalkain, olen hänet totuttanut aikaan tulemaan kamaripalvelijattaretta.\nMe ai'omme matkata mukananne Kautokeinoon, monsieur Thorsen. Jos teidän\npoikanne ottaa ollaksensa minun tulkkinani Kautokeinoon ja sieltä\ntakaisin Vesisaareen, niin luovutan minä tromsöläisen tulkkini ja\nmaksan teidän pojallenne 60 kruunua kuukaudessa.\"\n\nAndreas Thorsen myöntyi mielellään tähän ehdotukseen ja lähtö\npäätettiin tapahtuvaksi kolmen tunnin kuluttua.\n\nTämän suostumuksen tehtyä jättivät Thorsen ja André kreivi Vasilin, --\nAndré tuiki tuimistuneena tuolle nuorelle tytölle siitä, ett'ei tuo\ntahtonut katsoa hänehen.\n\nKun nämä matkalaiset kolmen tunnin kuluttua kohtasivat toisensa venheen\nluona, oli matkueesen liittynyt Lamik Rikkut ja hänen setänsä Jaakko\nTudekas, ja hänen tyttärensä, jotk' olivat ainoat norjan kieltä puhuvat\nlappalaiset, jotka löytyivät Kautokeinossa.\n\n\"Keitä nämä ovat?\" kysyi kreivi.\n\n\"Kautokeinolaista väkeä, joka käräjiltä palajaa,\" vastasi Thorsen.\n\n\"Allons (no hyvä)!\" sanoi kreivi Vasili ja sytytteli sikariansa.\n\nOlga katseli kanttoria ja noita kolmea lappalaista tutkivilla\nsilmäyksillä; sitten ojensi hän yht'äkkiä kätensä Thorsenille hymyillen\nja uskoi hänelle itsensä venheesen nostamistoimen.\n\nThorsen otti hänet varovasti sylihinsä, ikäänkuin pienen lapsen, ja kun\nhän huolellisesti levitti peuran nahkan hänen jalkainsa alle, katseli\nOlga hänehen entisenlaisella lauhkealla hymyllä ja sanoi: \"kiitos!\"\n\nAndré seisoi hiljaa ihmeissään. Sitten kävi hän suoraan Olgan ohitse,\nniin että, hänen kyynärpäänsä sipasi Olgan vaattehesen.\n\n\"Miks et katso minuhun?\" kysyi André kehoittaen.\n\n\"Katsonhan minä sinuhun,\" vastasi Olga välinpitämättömästi.\n\n\"Irtauta venhe maasta!\" komensi Jaakko Tudekas. Kiireesti ja keveästi\nviilsi venhe Varanginvuonon yli ja piirsi karhean, kaitaisen va'on sen\nrasvatyyneen pintaan.\n\nOlga, jok' oli asettainnut selin Andrésen, nojasi venheen laidalle ja\nantoi veden pulputa sormiensa ra'oista.\n\nAndré, jok' oli yksi soutajista, ei voinut olla tuohon hienoiseen\nniskaan katsomatta, vaikka se niin ynseästi hänehen päin käännettiin.\nHän ei saattanut selittää miksi, mutta hän vihasi kuitenkin sitä.\n\nKun matkustajat olivat Varanginvuonon toisella puolella maalle\nnousseet, sideltiin venäläisten matkalaukut ja kanninarkut\nkyytilappalaisten hartioille nuoralla, joka kävi ristiin ryntäiden yli.\n\nVarangintunturille aljettiin nousta leveätä postitietä myöten. Tämän\nkiipeämisen vaivaloisuutta vielä enensivät hyttyset, jotk' ilmassa\nsakeana kiehuivat, ja jotka matkalaisten vaatteille naavittautuen\nkutoivat keveät huntuverhot heidän ympärillensä.\n\nKreivi Vasili vilvoitteli itseänsä yhtämittaa palmuleuhuttimella, jonka\nhän kerran oli ostanut Egyptistä.\n\n\"On jo kahdeskymmenes vuorelle kiipeys, joita ma eläissäni olen tehnyt,\"\nkertoili hän.\n\nJok' ainoalla vesipaikalla, jonka ohi he kulkivat, syöksivät\nlappalaiset vedenpartaalle, heittäytyivät vatsallensa ja kurnivat vettä\nkuni janoiset koirat.\n\nAndré astui ulomma kreivin tyttären luo. \"Tarvitsetko apuani?\" kysyi\nhän töykeästi.\n\n\"Kernaammin käyn yksinäni,\" vastas Olga ja luottavaisena läheni Andreas\nThorsenia.\n\nVaikk' Olga piti isää parempana, -- no hyvä, tuohan tok' ei tehnyt\nmitään, mutta mikä häntä raivostutti, oli ystävällisyys, jot' Olga\nosoitti Lamik Rikkutille ja Seimke Tudekkaalle, ystävyys, joka tuli\nvieläkin silmään pistävämmäksi sen isoisen välinpitämättömyyden kautta,\njota tuo nuor' immyt edelleen osoitti hänt' itseä kohtaan.\n\nKun Olga Vasili, songertaen norjankieltä, jota hän Norjass' ollessaan\noli oppinut, puhutteli noita nuoria lappalaisia, piili siinä aina hänen\nnuorissa kasvoissansa joku kuvailematon ja Andrélle selittämätön\nsuojelevan hyvyyden lausuma. Kielen, jota nuo ra'ollansa olevat silmät\nsamall' aikaa puhuivat, saattoi ainoastaan Andrén kateuksekas vaisto\naavistaa, sill' ei hän niitä koskaan kohdannut, mutta tämä ärsyytti\nhäntä sitä eneimmin ja kiihoitti kostoon.\n\nAndré kiiruhti edelle, hihuili, naureli ja vilkutteli valkoisia,\nkiiluvia hampaitansa. Nämä pienet, kimakasti helähtelevät naurut\nmurtautuivat esille tummissa kasvoissa niinkuin salamat ja vaikenivat\nyhtä pian.\n\nVaikka vaaleat itsessään, olivat nämä poikaiskasvot kuitenkin tummat.\nNäissä äkillisissä salamoissa loisti jotakin kesytöntä.\n\nPitkä ja notkea kasvulleen oli, hyppeli hän kiveltä kivelle kuni\nvuorivuohi. Tuota pikaa kiipesi hän irtanaiselle kallion lohkareelle,\nja samalla kun hän käännähti jäljestä tuleviin päin, nosti hän oikean\nkätensä ja osoitti kärsimättömästi alaspäin,\n\n\"Tenojoki!\" huudahti hän.\n\n\"Mon garcon (poikaseni)!\" äännähti kreivi. \"Aina ensimmäinen! Sinä saat\nnimen Excelsior (etevämpi).\"\n\nMatala koivumetsä kohosi verkalleen aina yhä sen mukaan kuin eteenpäin\ntultiin, ensin latvat, sitten ylimmät oksat ja viimein koko rungot,\nsiks kunnes Tenon pitäjäs koivumetsäisillä tuntureillansa, ikäänkuin\nnoitaiskulla lepäsi levitettynä heidän jalkainsa edessä.\n\nValtava Tenojoki kuohuen kulki iloisesti eteenpäin ja heinävien\nniittyjen ja hyvälle hajahtelevien heinäsuovien ohitse. Valkoisten\nkoivunrunkojen muodostamain patsaistojen välistä näkyi lohipatoja ja\npitkiä jokivenheitä, joissa punaisiin ja keltaisiin kauhtanoihin\npukeuneet jokilappalaiset loiskivat.\n\nVenäläiseltä ja hänen tyttäreltään pääsi imehdys-huudahdus.\n\n\"Ai -- C'est ca (tuossapa se)!\" äännähti edellinen. \"Tämäp' on jotakin\nvirvoittavaa; onpa jotakin uutta -- pohjoisleveyden 70:llä asteella.\nTäss' on meidän ruokailtava.\"\n\nEnnenkun kulku myötämaahan aljettiin, päätettiin levähtää.\n\nThorsen käveli kauemmaksi tasangolle löytääksensä joitakuita\ntunturikasveja noille matkustavaisille. Täll' aikaa André ja\nlappalaiset kokoilivat oksia ja sytyttivät roihuavan risuvalkean\nkarkoittaaksensa kutsumattomia vieraita, hyttysjoukkioita.\n\nTäll' aikaa oli Olga, Seimke ja Lamik Rikkut asettainneet istumaan\nmuutamille kiville ja katselivat Tenojokea, tätä kumpuilevaa virtaa,\njoka päilyi niinkuin leveä hopeainen vyö alahalla syvyydessä.\n\n\"Mikä on sen paikan nimi mistä sinä olet kotoisin?\" kysyi Seimke.\n\n\"Genua\", vastas Olga.\n\n\"Onko siellä niin kaunista kuin täällä?\" jatkoi lappalaistyttö.\n\n\"Huoneet ovat marmorista\".\n\n\"No, mitä se marmori on?\" kysyi Seimke.\n\n\"Se on erästä valkoista kiveä\", sanoi Lamik Rikkut kiireesti. \"André on\nkertoellut minulle siitä. Kerrotaanhan sadussa, että huoneet ovat\nvallan valkoiset ja niiss' asuu haltijattaria.\"\n\n\"Onko marmori niin valkoista kuin lumi?\" kysäs Seimke epäillen.\n\n\"Ei juuri täydesti niin valkoista\", vastas Olga. \"Niin, sittenpä en\ntäällä paljoa kauniimpaa, kun Jumala talven tekee\".\n\n\"Se riippuu, minä mikin sen pitää. Kaikki kuitenkin kiittävät Genuaa\nkauniiksi kaupungiksi\".\n\n\"Onko siellä kadut kullasta?\" keskeytti Seimke.\n\n\"Ei toki\", vastas Olga, joka huomasi että luonnonlapsen vaatimukset\nolivat ylön suuret tyydyttääksensä niitä.\n\n\"Taivaallisessa Jerusalemissa ovat kadut kullasta ja portit\njalokivistä\", selitti Seimke.\n\n\"Miss' äitis on?\" kysyi venäläinen tyttö.\n\n\"Rakkaan Jumalan luona\"\n\n\"Siell' on minunkin äitini\", sanoi Olga.\n\nLappalaisen tytön hellä, tuntehikas sydän sykähti kohta häntä vastaan.\nSeimke puhkes itkuun. \"Älä itke,\" lohdutteli Olga. \"Löytyy yksi, joka\nkyllä tahtoo olla meidän molempien äitimme.\"\n\nSill' aikaa kun tätä keskustelua mäenrinteellä pidettiin, oli André\nillallisesta huolta pitänyt. Sukkelasti ja taitavasti asetti hän\naurinkomajan, otti ruokakalut esille ja pani ruokaa tuolle pehmoiselle\nsammalvaipalle. Loikoen mukavasti venyttäytyneenä karhuntaljalle, löysi\nkreivi Vasili nyt juuri uuden ja harvinaisen kasvin. Koko pitkän\nelämänsä ajan etsittyänsä olemuksen kaunotieteellisiä kukkasia kokoili\nhän vuosi vuodelta kukkaiskiehkuraista, jonka hän viimein aikoi viedä\nmukanansa hautaan, jossa tämä, kuihtuneena ja kuivettuneena, yhdessä\nhänen oman ruumiinsa kanssa mullaksi muuttuva oli.\n\n\"Pulmalliset kasvot!\" jupisi hän, \"inhoittava, mutta miellyttävä\nsamalla. Taivahan nimessä, miss' olen nämä kasvot ennen nähnyt? -- Ai,\nc'est ca, nyt muistan jo. Kakstoista vuott' on sitten. Hän oli nouvaute\n(uutinen), mutta hänt' ei voinut kesyttää. Très-bien (aivan hyvä), tuo\non samaa sekoitettua rotua, tässä kuitenkin enemmän euroopalaista\nainesta, joka tuon mongoolilaisen tekee vieläkin huvittavammaksi.\nGarcon,\" huudahti hän rajusti, \"tunnetko runollista perkelettä?\"\n\n\"Kyllä, kyllä minä perkeleen tunnen,\" vastas André.\n\n\"Très-bien! Mutta löytyy, huomaatsä, eräs yksinkertainen perkele, joku\nhalpa-arvoinen alhainen henki, jok' yksinomaisesti jakaa pikkumaisia\nvihoja, -- hän on karhea, hän ei ole kaunotieteinen, häneltä, huomaat\nsen, puuttuu dressyyriä (totutusta). Se, joll' on saatana nimenä,\ngarcon, on 'ein Gemisch' (sekasotku), eräs häjyhenki, kauhuttava pahan\nja hyvän sekoitus; hänen vihassansa on suuruus ja jok' ainoassa\nsuuruudess' asuu joku jumaluus.\"\n\nAndré ei vastannut; niinkuin ammuttu nuoli kiiti hänen silmäyksensä\npois Olgahan, joka telttiä läheni.\n\n\"Tääll' on kenttätuoli!\" huudahti hän. Mutt' Olga käännähti ympäri\nRikkutiin päin.\n\n\"Anna minulle tuoli, Lamik\", sanoi hän.\n\nLappalainen työnsi tuolin pian hänelle. Jos André olisi vaan\nuskaltanut, niin olis hän samassa silmänräpäyksessä lyönyt tuolin\nantajan maahan nyrkeittänsä.\n\n\"Sampanjaa!\" äännähti kreivi.\n\nAndré antoi korkin kiitää ilmaan ja laski lasihin.\n\n\"Kas niin, aivan vanhan juomanlaskijan taitavuudella!\" virkkoi\nvenäläinen.\n\n\"Taivahan nimessä, monsieur André, kuka sinut on opettanut\nsampanjankorkkia pompahuttamaan Varangintunturilla?\"\n\nTuskin oli kreivi lausuttavansa loppuhun ehtinyt; ennenkun Thorsen\nnäkyi palajavan, ja yht' aikaa hänen kanssaan kiirehti eräs\neriskummainen jata toiselta puolelta ylös tunturiharjun yli.\n\nTäm' oli joukkio lappalaisia, jotka kantoivat sairasta välissänsä.\nSairas makasi pitkällänsä peurantaljalla, mutta niin pian kun\nlappalaiset näkivät Thorsenin, laskivat he kuormansa sammalikolle ja\ntemmelsivät siinä sen ympärillä.\n\n\"Rukoile hänen edestänsä, pane kätes hänen päällensä, niin hän tulee\nterveeksi.\"\n\n\"Oi, rakkaat lapset, jos Jumala niin tahtoo!\"\n\n\"Armollinen, laupeas isä kanttori! Armoinen, laupeas Isä Jumala! Älä\nsalli hänen kuolla, suo hänen saada elää, anna hänen saada kivussa\nhuojennus, hänell' ovat kovat tuskat, katso, hän voipi tuskin\nhengittää, henki lähtee hänestä! Auta, Herra, auta!\"\n\nAjoin nostivat he kätensä taivasta kohden ja toisin taas ojensivat ne\nThorseniin päin. Heidän rukousta kuvaavat liikuntonsa ja heidän palava\navuksi huutonsa, jonka hartautta vieläkin enensi samilaisen kielen\nsujuvuus ja soinnollisuus, oli todellakin rukous, oli niin\nvastustamaton, niin voimakas, että se kivikovan sydämenkin särkymään\nsai.\n\nKyynel silmin katseli Thorsen heitä.\n\n\"Rakkaat lapset, Jesuksen nimessä!\"\n\nLappalaiset ottivat lakit päästänsä ja laskeutuivat polvillensa,\nkääntäen kasvonsa maata kohden.\n\n\"Omituinen näytelmä!\" virkkoi Vasili kreivi, asettaen pihtisilmäimet\nnenällensä ja astui joukkohon sampanjalasi kädessään.\n\n\"Mene sinäkin sinne\", sanoi Olga Andrélle, mutta hänp' ei liikahtanut\npaikaltaan, jäi uhkeasti paikallensa vaan.\n\nHätäisä silmäys sivulle luikahti tuon nuoren tytön tummain silmiripsien\nalta ja pysähtyi hetkiseksi Andrén kasvoihin.\n\nPikainen tunne kävi Olgan sielussa siitä, että nämä kasvot kenties\nkerran, asian haarain niin sattuessa, saattaisivat tulla peljästystä\ntuottaviksi.\n\nSalaman sukkeluudella tarttui Olga portviini pulloon, täytti pikarin,\nkiiruhti pois, laskihe polvilleen sairaan viereen ja piti pikaria hänen\nhuulillaan.\n\nAndrén silmät paloivat hänehen, mutta hän käänsi silmäyksen pois\nliikkeen tekemällä, ikäänkuin jotakin olisi nieluun takertunut ja\ntahtonut tukehduttaa häntä. Muiden huomaamatta polki hän kenttää.\n\nVaivaloisesti tyhjensi sairas lasin, jonka tehtyä hänen päänsä jälleen\nvaipui peurantaljalle takaisin.\n\nPolviltansa nousematta, näppäsi Olga kätensä ristiin. Hänen hattunsa\noli pudonnut, ja hajalla olevat hiukset laskeutuivat hartioille, kun\nhän nosti hehkuvat kasvonsa Thorseniin päin.\n\n\"Herra Jesus Kristus\", rukoili Thorsen, \"jos sinun armollinen tahtos\non, että tämä sairas vielä saa elää, niin te'e hänet pian terveeksi,\npian, mutta jos Sinä olet päättänyt, että hänen tulee kuolla, niin\nvapahda hänet, Herra, äläkä salli hänen pitemmältä vaivaa kärsiä. Sinä\net tahdo, että hän pitemmältä vaivaa kärsii, Herra Jesus! Onhan meillä\nsinulta lupaus, että missä kaksi taikka kolme kokountuvat Sinun nimees,\nniin Sinä olet heidän keskellänsä. Ja nyt rukoilemme me kaikki Jesuksen\nnimeen: joko Sinä tahdot elämän tai kuoleman, niin älä anna hänen\nenempää vaivaa kärsiä! Amen\".\n\n\"Bravo! (hyvä)!\" huudahti kreivi, mutta keskeytti ilohuutonsa, kävi\nteltille takaisin ja pani pois sampanjalasinsa.\n\n\"Hän nukkuu\", sanoi Olga.\n\n\"Viini!\" sanoi kreivi Vasili.\n\n\"Usko!\" huusivat lappalaiset samalla kun he kavahtivat ylös ja\nriemuitsevassa kiitollisuudessa ojensivat kätensä valoisaa kesätaivasta\nkohden.\n\nNuo hartaan virkeät kasvojen väreet, kätten liikkeet ja kyyneleet,\njotka vierren vettivät heidän kasvojansa, yhdessä loivat semmoisen\nsydämeen koskevan te deum'in (Jumalan ylistyksen), jommoist' ei vielä\nennen ole minkään tuomiokirkon lakikuvuissa kajahdellut.\n\n\"Tunteita ilmaisevaa, kuvaavaa!\" myhyili kreivi ja päätänsä\nnyökähyttäen ilmoitti mieltymystään.\n\nKiitollisuutta uhkuen suutelivat lappalaiset Olgan ja Thorsenin käsiä,\nnostivat sitten varovasti tuon nukkuvan sairaan vuoteinensa käsillensä\nja vaieten vaelsivat tiehensä.\n\n\"Monsieur Thorsen\", sanoi kreivi, \"voitteko selittää arvoituksen? Minä\nsanoin, että viini oli se, jok' antoi tuolle sairaalle unta,\nlappalaiset sanoivat, että se oli usko. Pardon (suokaa anteeksi), --\nmitäs sanotte Te?\"\n\n\"Minä sanon, että Jumala siunasi viinin ja käytti sitä\nterveysvälikappaleena, ja _juuri sentähden_, että Hän näki meidän\n_uskovan_, ja että Hän tahtoi auttaa\".\n\n\"Se on kauniisti, sangen kauniisti!\" huomautti venäläinen.\n\n\"Se on totinen tosi,\" sanoi Thorsen nöyrästi.\n\n\"Nous verrons (saamme nähdä)!\" vastasi kreivi. \"Kaunotieteinen totuus\nsaattaa esiyntyä rumassa, inhoittavassa muodossa, ja se saattaa myöskin\nilmautua kauniissa muodossa. Vive la forme (eläköön muoto)! Kaikki\nelämässä perustuu siihen\".\n\nKreivi oli hurmoutunut, hän oli innostunut. Monen monta vuott' oli hän\netsinyt originaalia (alkuperäistä), tavatonta, mi nyt täällä\n\"erämaassa\" yht'äkkiä kumpusi vilpeänä, virvoittavana lähteensilmänä,\njonka nuorentavassa virrassa hän saattoi kylvettää vanhaa, riutunutta\nruumistansa.\n\n\n\n\n6. LUKU.\n\n\nOlga ja kreivi Vasili olivat istuutuneet peurantaljalle, jok' oli tuon\nseitsentä kyynärää pitkän, kapean ja tasapohjaisen jokivenheen pohjalle\nlevitettynä. Tenojokea oli matkustettava.\n\n\"Nyt ette Te saa puhua, ette tyttärenne ettekä muidenkaan kanssa,\"\nsanoi Thorsen. \"Istukaatte hiljaa! Vähinkin liikahdus saattaa aikaan\nsaada venheen kaatumisen.\"\n\n\"Soutakaatte, aivan niinkuin henki kysymyksess olis\",[7] huudahti\nviilettäjä, joka peräkaarten välissä seisoi.\n\nLeveät, lyhkäiset airot vihloivat vettä tihein airauksin, ja nyt viilsi\nvenhe salaman nopeudella yhdestä kuohuvasta pudotteest' alas toisensa\njälkeen ja samalla suikelteli niinkuin käärme louhien lomitse.\n\nKuolon hiljaisuus vallitsi venheessä. Noiden kahden soutajan silmät\nseurasivat tarkkaavaisesti perimiehen liikkeitä. Jok' ainoa jänner\nhänen ruumiissansa oli pinnistyksessä, kulkua ohjatessansa tuota\nlouhten luomaa väylää myöten. Hiukankin vaan puolelle tai toiselle,\nniin venhe on pirstoina ja matkaajat saavat sovittaa sormet soutimiksi.\nKun jäiden kulku keväisin koskissa mylläilee kiviä eri asemiin ja\npaikkoihin, niin vaatii tämmöisten koskien kulku suurta tarkkuutta ja\ntaitavuutta. Kreivi ei hiustansakaan hievahuttanut; pidättipä melkein\nhengenvetoansakin. Joka kerta, kun vaahto roiskahti hänen kasvoillensa,\nhän vilkasi vaan. Tuntui hänestä, juuri kuin hän olis \"Charons'in\"\nvenheess' ollut.\n\nMutt' olipa kuitenkin yhtä melskettä ja kohinaa, joka saattoi ihmisen\nkuuroksi tehdä. Notkeana ja kimmoisena tanssi jokivenhe jok' ainoan\naallon harjalla ja myötäili tavattomalle veden voimalle, joka\njärvivenheen olis tuokiossa musertanut. Vesipisarat putosivat alas\nniinkuin timanttisade.\n\nAndré ei voinut silmäyksiänsä irroittaa Olgasta, jok' istui liikkumatta\nja ihmehtien katseli veden pyörteitä.\n\nIhme, ett'ei edes hätä ja pelko saanut nostamaan silmiänsä niin paljo,\nett' André olis viimeinkin voittanut edes kerran sen riemun, saada\nsuoraan katsoa Olgan silmiin, sen koston, saada nähdä Olgan\npeljästyneenä.\n\n\"Vitahan rantaan!\" komensi perimies ja venhe laskettiin rantaan\nPolmak'in salvohuoneen viereen.\n\nKun Olga hyppäsi rannalle, seisoi André ja katseli häntä.\n\n\"Pelkäsitkös?\" kysyi hän kiusotellen.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Miks et kirkunut?\"\n\n\"Minä en kiru koskaan.\"\n\nKun kreivi Vasili tunsi vakavan maan jalkainsa alla, oli hän hervoton\nja voipunut. Olipa varmaan jotakin uutta, jota hän nyt oli nähnyt ja\nkokenut, mutta tämä uus oli nyt tarjoutunut niin tuimassa\nvastemielisessä muodossa, että hermojen kiihoitus oli tuskaksi tullut\nja kaikki tyynihän, hänen mielensä mukaan, elämässä riippui muodosta.\n\nPäätettiin siis ensinnä ja ennen kaikkia viipyä täss' yli yön ja\nlevähtää.\n\nPolmak'ista, jossa Tenojoki tekee rajan Norjan ja venäläis-suomalaisen\nUtsjoen välillä, (yhdellä rannall' asuu venäläisiä ja toisella\nnorjalaisia), jatkettiin matkaa Heinäkuun kuudentena päivänä, samaan\naikaan, jolloin Varangintuntureilla raikkaasti kajahtelivat kanuunain\npaukahdukset, jotk' osoittavat käräjämatkojen suuntaa yhdeltä\nkauppapaikalta toiselle kauppapaikalle.\n\nHeinäkuun yhdeksäntenä päivänä oli Karasjoki pienine kirkkoinensa ja\nkirkon säilöhuoneinensa jo levitettynä matkustavain silmäiltäväksi\ntuolla kauniilla niemekkeellä, jonka tekee Karasjoki.\n\nHiekkaperäisiä maita, kauniiden lehtipuiden ja ikihonkain varjostamia\nharjanteita, joiden päälakien ylitse paljas tunturi kohotaksen aina\npilvihin asti, aidaten tuon amfiiteaatterimaisen maapaikan.\n\n190 vuotta sitten asettui muutamia kainulaisia Karasjoen varrelle lohen\npyytöä harjoittamaan. Tämä on Karasjoen seurakunnan perustaminen, mutta\ntaru tietää niinkin, että se on jo ammoisist' ajoist' ollut asuttu, ja\nettä nuo alkuasukkaat neljännellä- ja viidennellätoista vuosisadalla\nkarkoittivat ja hävittivät venäläiset, jotka taas vuorostaan saivat\nväistyä länteenpäin tartarien edestä.\n\nFama (huhun jumalatar) lisää: \"viimein oli siell' yks ainoa elävä mies\njäljell' Altenissa ja yksi Varangissa\".\n\nOn kuitenkin Asfibagtin luona todellakin löydetty muutamien\nkiviraunioiden jätteitä ja venäläinen keihäs.\n\nOli sunnuntai. Kun kreivi Vasili oli päättänyt ollaksensa\njumalanpalveluksessa, matkusti Thorsen, Lamik Rikkutin ja Jaakko\nTudekkaan seuraamana, etukynnessä Kautokeinoon.\n\nKirkko oli täpö täynnä lappalaisia, mutta kun pappi astui alttarille,\nilmoitettiin samalla, että kirkkotulkki oli tullut äkillisesti\nkipeäksi.\n\nMit' oli nyt tässä tehtävä! Pappi ei tainnut sanaakaan samiskaa,\neivätkä lappalaiset ymmärtäneet ainoatakaan norjankielistä sanaa. Täss'\nyleisessä hämmästyksessä ja säikähdyksessä löi André tuumansa tukkuun\nja tavallisella rohkeudellaan teki uskaliaan päätöksen. Hän tahtoi\nOlgalle osoittaa, ken hän oli, hän tahtoi pakoittaa Olgaa silmäämään\nhänehen. Lakki kädess' astui hän suoraan kuoriin alttarin eteen.\n\n\"Minä voin tulkkin' olla,\" sanoi hän. Pappi silmäili ihmetellen häntä,\nmutt' antoi jumalanpalveluksen kuitenkin alkaa.\n\n\"Mitä pappi sanoo? Mitä pappi sanoo?\" kuiskattiin Andrén ympärillä.\n\nSelkein sanoin, vahvalla äänellä selitti hän papin saarnan sanasta\nsanaan. Samoin kuin näyttelijään, tarttui hänehenkin vallitseva\nmiel'ala, hän taisi tarkalleen tehtävänsä, jota ylensi vielä tämmöinen\nsatunta eli situationi. Papin esitys jäi vähäpätöiseksi tuon viistoista\nvuotiaan tulkin esittelyn rinnalla.\n\nPitkänä ja suorana seisoi André kuorissa; hänen silmänsä säteilivät\nelävyyttä, ja tuo samilainen (lappalainen) kieli hänen suustansa soi\nhurmaavalla innolla ja alkuperäisyydellä.\n\nLappalaiset itkivät, ohkivat ja vohkivat.\n\n\"Voipa saakelin poika!\" jupisi kreivi Vasili. \"Hänhän seisoo tuolla,\njuuri kuin jos olis teaatterissa syntynyt ja kasvanut!\"\n\nJumalanpalveluksen päätyttyä lähti pappi pois koko seurakunnan nähden\nja kiitti kauniisti Andréta. Nuorukaisen posket punin kukkivat, ja hän\nvakoili Olgaa. Katsoiko hän sitä kunnianosoitusta, jok' Andrén osaksi\nosui? Ei! Samassa silmänräpäyksessä, jolloin pappi tarttui hänen\nkäteensä, oli Olga kääntänyt päänsä alttariin päin.\n\nNiin pian kun he olivat tulleet kirkost' ulos, koetti André kaikin\nmokomin päästä Olgan kupehelle; sill' Andréta poltti se seikka, saada\ntietää Olgan arvostelun noista nyt juuri täytetyistä tehtävistä.\n\n\"Enköstä minä tehnyt tehtävääni hyvin?\" kysyi hän.\n\n\"Aivan. Sinä näyttelit komediian vallan hyvin!\" vastas Olga.\n\nLoppu matkan mietti André turhaan tuota ratkaistavaa, jot' ei hän\nvoinut suorittaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKautokeinoon tultuansa pyysi ja saikin kreivi Vasili asunnon kanttorin\nluona.\n\nKreivi otti esille pihtisilmäimensä.\n\n\"Schlegelin filosofiia, Schleiermacherin teologiia, Göthen Faust,\ntähtitieteellisiä teoksia! Mon dieu (jumalani), monsieur Thorsen, mitä\nlukkarill' on tähtitieteen kanssa tekemistä?\"\n\n\"Pitkinä, pimein' öinä on finmarkenilaisella kylläkin hauska tilaisuus\ntähtitaivaan ihmetten selvittämiseen,\" sanoi Thorsen puolustaiden.\n\"Tähtitaivas on hänen lohdutuksensa ja hänen toivonsa.\"\n\n\"Tuop' oli siveellisesti kauniisti sanottu,\" tuumi kreivi.\n\n\"Sit' en tiedä,\" vastasi Thorsen. \"Tiedän sen vaan siveellisesti tott'\nolevan, ja siinn' on minuiselle kylliksi.\"\n\n\"Miss' emäntänne on, monsieur Thorsen,\" kysäsi; venäläinen.\n\nTuo puhuteltu vaaleni.\n\n\"Vaimoni ei -- ole kotona,\" vastasi hän tuskallisesti.\n\n\"Ai c'est ca (sepä se). Hän niinmuodoin on matkalla,\" huomautti kreivi.\n\n\"Teidän suruanne valitan. Mies aina puuttuu vaimoansa, monsieur\nThorsen.\"\n\nEnsimmäinen ilta läheni loppuansa. Kreivi, jok' illallisen jälkeen oli\nasettainnut akkunan viereen, havaitsi nyt joukon lappalaisia, jotk' eri\nsuunnilta marsiskelivat suoraan kanttorin asumuksen ovea kohti.\n\n\"Mitä nämä miehet tahtovat?\" kysyi hän.\n\n\"Iltarukouksia pitää,\" selitti hänen isäntänsä. \"Olen jo\nkahtenakymmenenä vuonna pitänyt tääll' asumuksessani lappalaisten\nkanssa ilta- ja aamurukoukset. Kreivi suokoon anteeks, ett'en tän'\niltanakaan te'e poikkeusta.\"\n\n\"Älkäätte epäröikö ollenkaan,\" sanoi kreivi Vasili. \"Minä itsekin\ntahdon olla läsnä tässä patriarkallisessa jumalanpalveluksessa.\"\nLappalaiset astuivat sisään.\n\n\"Hyvää päivää, isä!\" lausuivat he kukin vuorollansa syleillessänsä\nrakasta kanttoriansa. \"Hyvää päivää, ja tervetuloa kotiisi jälleen.\nRaste vifui (rauha huoneessa)!\"\n\n\"Ihmel addi (Jumal' on se, joka sen lahjoittaa)!\" vastasi kanttori.\n\n\"Ojenna kätes mulle, André! sanoi nimismies ja laski uskollisen oikean\nkätensä Andrén pään päälle\".\n\nAndré pudisti sitä pois.\n\n\"Ota pois se!\" kiljahti hän kiukkuisesti.\n\nLyhyen rukouksen jälkeen avasi Thorsen raamatun ja alkoi lukea yksiä\nniistä luvuista, joita hän aivan ominpäin lappalaisia varten oli\nkääntänyt.\n\nLappalaiset olivat kokountuneet hänen ympärillensä; muutamat istuivat\nlattialla, toiset seisoivat ristissä käsin ja nojasivat toistensa\nolkapäihin.\n\nKreivi Vasili istui hetkisen ja tarkasteli tuota joukkiota juuri\nniinkuin hän olis tahtonut siitä mitat ottaa ja katsella sitä\nerityisiltä näkökohdilta; sitten hän kiireimmiten heitti pois\nsikarinsa, otti luonnoskirjansa taskustaan ja alkoi piirustella.\n\nAndré, jok' oli tämän liikkeen keksinyt, tuli tyyni uteliaaksi. Hän\nheitti pikaisen silmäyksen isäänsä; mutta kun tämä sattumalla käänsi\nselkänsä hänehen päin, hiipi hän varovasti lähemmä ja tähysteli alas\nkreivin olkapään yli.\n\nVenäläisen käsi loitsi rohkeilla piirteillä kokonaisen kokouksen\npeikkoja, hännäkkäitä ja sarvikkaita karilaita.\n\nHartaalla tarkkaamisella seurasivat Andrén silmät plyijyskynää aina sen\nmukaan kuin tämä muodosti kaavion kaavion jälkeen. Se läheni lukkaria.\n\nThorsen sanoi \"amen\", ja kreivi pisti luonnoskirjansa kiinni; mutta\nmonen monta päivää senjälkeen seuras Andréta tyydyttämätön\nuteliaisuuden tunne: \"Oi voi, kun vaan saisin tietää, mitenkä hän isäni\noli aikonut piirustaa!\"\n\nOlga oli kuitenkin yhä edelleen täydellisesti välinpitämätön Andrén\nsuhteen. Hän kartteli Andréta niin usein kuin vaan voi ja otti\nkehoittavan \"sinän,\" jonka André yhtäpäätä viskasi hänelle vasten\nsilmiä, aivan sinnepäin vilkaisematta vastaan.\n\nHän kietoi itsensä Olgan ympärille niinkuin notkea käärme, ajoin\nrohkeana ja epähäveliäänä, mutta toisin taas herttaisena,\nrakastettavana ja miellyttävänä, nöyränä juuri kuin neapoolilainen\nyleisön palvelija. Mutt' ei auttanut mikään.\n\nOlga liittyi vaan likemmin Andreas Thorseniin. Kenties yks tunsi toisen\nuhraavan ja alttiiks antauvan luonteen toisen myötätuntoisesta\nmieltymyksestä. Seimke ja Lamik Rikkut olivat hänen mieltyneitä\norjiansa; sill' Olga otti aina puolustaaksensa heitä joka kerta, kun\nhän huomasi, että nämä Andrén vallitsemishimosta kärsiä saivat.\n\nAnkara oikeudentunto ja taipumus ain' ottamaan heikomman puolta\npitääksensä näkyi häness' olevan myötäsyntynyt ominaisuus, -- kaks\nominaisuutta, jotk' useinkin osoittavat vakavaa, jaloa luonnetta.\n\nJos sanoa vois, ett' André nuorukais-innoss' oli rakastunut Olga\nVasiliin, niin täytyy kuitenkin samall' aikaa lisätä, että tässä\nrakkaudess osoittautui jonkunmoinen viha.\n\nAndré aistontapaisesti tunsi, ett' Olgass' oli jotain semmoista, jot'\nei hän ymmärtänyt, ja jota hän sen tähden tahtoi esillä pitää.\n\nJa niin hän kuitenkin kuljeskeli, ollen mustasukkainen niin Lamik\nRikkutille kuin Seimkellekin osoitetusta, jok' ainoasta hymyilystä ja\nkustakin katsahduksesta, jokaisesta sanasta, jonka he Andrélta\nryöstivät.\n\n\"Älä tottele häntä, Lamik, miten kuningatarta.\"\n\n\"Mahdotont' on muutoin,\" vakuutti Rikkut. \"Oletko häntä konsaan\nkatsonut silmihin?\"\n\n\"En!\" huudahti André.\n\n\"Niinpä niin, sillä silloinpa sinä tottelisitkin. Veden haltija asuu\nniissä sangen syvällä,\" vastasi lappalainen.\n\n\"Tuota vedenhaltijaapa juuri tahtoisin katsoa silmästä silmään,\"\najatteli André.\n\nHän tuskin oli päässyt mietteensä loppuun, ennenkun heidän ohellansa\nOlga seisoi.\n\n\"Vies minua vähäsen venheellä joelle, Rikkut,\" sanoi Olga, ja samass'\nastui lähellä maata kiikuskelevaan venheesen.\n\nAndré juoksi kiireesti hänen jäljessään, päästi kiinitysnuoran ja\nponnalsi venheen maasta, ennenkun lappalainen mukahan ehti. Tämä kaikki\ntapahtui semmoisella kiiruulla, ett'ei tuo nuori tyttö ennättänyt\nselvitä ensi hämmästyksestänsäkään, ennenkun Lamik Rikkut huulin\nhyypynyisin ja lupalla korvin kääntyi isänsä maamajahan takaisin.\n\nKun André oli venheen soutanut keskijoelle, paiskasi hän airot linkkuun\nja kapsahti seisoalleen.\n\nSamassa silmänräpäyksess' ymmärsi Olga uhkaavan vaadinnan hänen\nkasvoissansa. Hetki, jota hän oli aavistanut, oli nyt tullut: nämä\nkasvot vaikuttivat hänehen selittämätöntä ja salaista pelkoa. Hän\nkalpeni, mutt' ei virkkanut mitään.\n\nAndré alkoi hurmalleen heilutella venettä.\n\nOlga loi silmäyksensä ylöspäin, aivan ylöspäin, ja kallisti päänsä\ntaaksepäin, -- he katsoivat suoraan ja sirkeästi toisiansa silmiin.\n\n\"Nyt juur enskerta! Nyt juur enskerta!\" riemuitsi André, seisoen vähän\netunojassa, ikäänkuin olis tahtonut ottaa harppauksen.\n\nHänen vihdoinkin nyt piti löytää Ahti syväll' aalloissa ja juuri näiss'\nylevissä silmäyksissä, näette, jos vaan se siell' asui! Nuo neljä\nsilmää eivät erenneet toisistansa, ne olivat sidottuina toisihinsa\nikäänkuin edeltämääräämisen taikavoimalla.\n\nOlga ei tähystellyt, eikä hän liikahtanutkaan, mutta näpisti vaan\nhuulensa yhteen.\n\nSilloin kaatoi André venheen. Mutta juuri samassa, kun he molemmin\njokehen joutuivat, tarttui hän Olgaan ja ripein ottein ui rantaan.\n\n\"Pelkäsitkös?\" kysyi hän lyhyesti.\n\n\"Pelkäsin, -- minä kun en osaa uida.\"\n\n\"Miks et kirkunut?\"\n\n\"Minä en kiru koskaan,\" vastasi hän kiiruhtaen ylös huoneesen.\n\nAndré katsoi hänen jälkeensä niin kauan, kun hän vaan näkyviss' oli;\nsitten hän heittihe ruohokolle kasvot maata vasten.\n\nJos hän vaan vois nuo silmät unhoittaa! Niin, nyt oli hän nähnyt Ahdin,\nja Ahti oli ryöstänyt hänen ymmärryksensä.\n\nTuo pitkäläntä sanaton silmäys oli iskenyt tulen nuorukaisen suonissa.\n\nMorraava melu ja lovajastaminen läheni pakoittaen kuitenkin Andrén pian\nnousemaan. Parvikunta ihmisiä, eriskummallisia nä'öltään: korppimustat\nhiukset hurjasti riippuivat silmillä, vaimoilla, joita oli muutamia\nmukana, olivat tulipunaiset housut, korko-ommellut komaginauhat ja\nsuipot mieshatut päässä. Tämmöinen parvikunta retki nyt joen parrasta.\n\nTäm' oli Ruotsin lappalaisia Gellivaarasta ja Jackmock'ista. Heidän\nkolkkean puhuntansa kai'ahdus, ja rumat kantapäille ylettyvät,\nlikaisilla alaspäin riippuvilla vuohen karvoilla leveältä reunustetut\nmekot eroittivat nämä ensi silmäyksellä noista soreista,\nmaalaustaiteisesti puetuista Norjan lappalaisista.\n\nNimismies tuli samass' ulos huoneestansa.\n\n\"Sinä lapsenikos se oletkin!\" sanoi hän.\n\n\"Älä sano minua lapsekses!\" huudahti André vimmaatuneena, otti kiven ja\npaiskasi sen hänen ovehensa.\n\nJoll'ei nimismies samassa silmänräpäyksessä, kun André nosti kättänsä,\nolis askelta syrjähän siirtynyt, niin olis varmaankin saanut kiven\notsaansa.\n\n\"Jumal' anteeks antakoon sinulle, sinä lapsukainen!\" sanoi nimismies\nlempeästi ja samassa kääntyi sisälle mennäksensä.\n\nAndrén kasvot vääntyivät.\n\n\"Lapsukainen,\" oli nimitys, jota hän vihas yhtä katkerasti, kuin hän\nvihasi nimismiestä, nimismiehen tyhmyyttä ja hänen hyvyyttänsä.\n\nAndrén vastenmielisyys kasvoi voimakkaammaksi kuin hänen järkensä ja\ntahtonsa; täm' otti hänet valtaansa ja näyttipä tuo toisin hetkin\ntekevän hänet melkein syynalaisuudettomaksi.\n\n\"Jospa Jumala vaan olis suonut minun saada hänehen sattumaan!\" sanoi\nhän.\n\n\n\n\n7. LUKU.\n\n\nHeinäkuun loppupuolen ja alun Elokuuta oli kreivi Vasili matkoilla\nFinmarkenissa ja Ruotsin Lapissa.\n\nAndré seurasi häntä kaikkialla kielenkääntäjänä ja hellesuojimen\nkantajana. Missä vaan venäläinen istuutui kivelle luonnoskirjansa\npolvillensa levittäen, seisoi, huomaatte sen, André, miten kiinalainen\npalvelija, hänen takanansa pidellen hellesuojinta hänen päänsä päällä.\n\nYks panoraama vaihtoi toisen kanssa.\n\nPientä laaksoa tuolla rehoittavine ruohoketoinensa, siimeksineine\nmetsinensä ja rikkaine kukastoinensa ympäröitsee sinertävä tunturien\nluoma kehäke, -- tuo on Ruotsin Lapin paradiisi, se on Kvickjoki!\nParadiisin sulkee cherubi jäävaltikalla, tuo armoton, kuoloa uhkuva\nSulitelma.\n\nNämä sammalpukineiset temppelit, missä ne kuusen kuorella peitetyin\nparjaisin muodostavat juhlallisia patsaskäytäviä, -- tääll' on\nJukasjärven ja Gellivaaran tunturipitäjäät!\n\nNämä maailman pohjoisimmat viljelysmaat, tämä siimehikäs metsä juuri\nsillä rajalla, missä puukasvuisuus kaikki loppuu, nämä rehoittavat\nviljapellot ja niityt, pursuavat puroset ja värehtivät järvet, joita\nsäpelehtävät saarnit ja lepät seppelöitsevät, nämä vapaat näköalat, tuo\npeilikirkas joki perspektiivikuvissa näkyvine pitkine puukujinensa, --\ntuo on Alten, Ultima Thulen seutujen päärly ja kruunu!\n\nEi siis ihme, että kreivi Vasili oli tyyni ihastunut täss'\nihmeellisessä maassa,[8] viehättynyt korkean Pohjolan kauneuteen, niin\nviehättävään surumielisyyteen, sen hurmauttavaan hempeyteen, niin\njuhlivaan suuruuteen, sen vaikutuksen viehättämänä ja elähdyttämänä sen\nelon, jonka nämä pienet piipoittavat kääpiöt, kirjavine pukuinensa\ntauluille toivat!\n\nTämä keveä, luonteva puku, jok' on taas jätteenä kaukaisimmasta\nmuinaisajasta, perintönä vanhoilta kansoitta! Göötiläiset nimittivät\nlappalaisten nykyistä päskiä \"paidaksi\", kreikkalaiset \"khitoniksi\" ja\nroomalaiset \"tunicaksi\".\n\nAndré oli kohtalojen kirjassa määrätty kreivi Vasilin innokkaimmiksi ja\npysyväisimmiksi suosikaiksi sukeumaan. Kauan mietti venäläinen tät'\nomituista luonnon ilmiötä, siks kunnes hän tästä tulevan runoilijan\nloi.\n\nNiin _oli_, ja _täytyi_ olla niin! Olihan poikanen kyllin kyllä\ntenhovoimainen lauluttarien valitsemaksi lemmityksi päästäksensä!\n\nKreivi Vasili, näettekös, ei koskaan voinut taidetta eikä runoutta\najatella muutoin kuin jonkun saatanallisen yhteydessä, tämän\n\"Gemisch'in\" (sekasorron), tämän epätietoisen suuruuden seurassa, joka\nniinkuin tunturin suunnattomat suuruudet oli ainoa taivaan ja maan\nvälillä, joka vaikutti hänehen. Kreivi päätti tehdä hänestä jotakin,\nhän ei voinut päästää Andréta.\n\n\"Anna Andrén minua seurata Genuaan,\" sanoi hän Thorsenille. \"Minä pidän\nhuolta hänen kasvatuksestansa, siks kunnes hän mieheksi tulee. Min'\nannan hänen saada oppia kaikkea, mitä hän tahtoo -- minä pidän paljo\nhänestä.\"\n\nKanttorin kasvoista loisti välähtävä, valtaava ilo. Ei hän hetkeäkään\najatellut omaa, vuoskausia kestänyttä kaipaustansa, mutt' ainoastaan,\nettä poikanen nyt sai päästä pois, tullaksensa siks, miks hän luotu\noli, että nyt oli tapahtunut se ihme, jota hän odottanut oli, ja jonka\nhän oli -- uskonutkin.\n\nSopimus sentähden hänen ja kreivin välillä oli pian päätetty. Isä ei\nvähintäkään peljännyt lähettää poikaansa ulos maailmaan; \"sillä lapsi,\njonk' edestä hän niin monen monta palavaa rukousta oli rukoillut, ei\nsaattanut hukkahan joutua.\" Hänen silmäyksensä näki kyllin kyllä\npuutteita pojan luonteessa, mutta nämä täytteli hän kohta omalla\nluottamuksellansa ja Jumalan vapahtavalla ja suojelevalla rakkaudella.\n\nSeuraavana iltana kutsui Thorsen hänet sisään luoksensa.\n\n\"André\", sanoi hän, \"kreivi Vasili tahtoo sinut ottaa mukahansa\nGenuaan, ja minä olen myöntynyt\".\n\nRiemuhuuto, raivokas ja kaikuva pääs Andrélta.\n\nThorsen katsoi murhemielin hänehen. Hän muisti äidin huudahdusta: \"Minä\ntahdon tanssia, minä tahdon elää, minä tahdon ulos!\" Molemmat tahtoivat\nhe ulos, pois hänen luotaan, joka heitä rakasti enemmän kuin omaa\nhenkeänsä.\n\nAndré näki tuskaiset tunteet isänsä kasvoissa, ja omatunto runteli\nhäntä. Aavistiko hän tuota pikaa uhria, ei voi tietää, mutta rakkauden\nja katumuksen käsittämänä ryömi hän kuitenkin särjetyin sydämin ja\nnöyrtynein mielin esihin isänsä jalkain eteen, syleili hänen polviansa\nia sanoi ainoastaan tämän yhden ainoan sanan: \"isä\".\n\nKreivi tyttärinensä astui sisään.\n\n\"Olga\", virkkoi kreivi, \"minä olen Andrén ottanut ottopojakseni, hän\nseuraa mukanamme Itaaliaan.\"\n\nHenkeänsäkään vetämättä kapsahti André ylös odottaen, mit' Olga tuohon\nvastais. Hän pälkyi Andrén silmihin.\n\n\"Très-bien (aivan hyvä)!\" sanoi Olga astuen ulos.\n\nAndré hänen jäljessään.\n\n\"Olga\", äänsi hän yhteen purtujen hampaiden ra'osta, \"miks et ole\nisälles sanonut, että minä edellä puol'päivän kaasin sen venheen?\"\n\n\"En koskaan puhu kenestäkään pahaa\", vastasi hän. \"Kieliä en kantele\nkonsanaan\".\n\nKun huhu Kautokeinossa levisi, ett' André muukalaisen mukana tulee\nulkomaille menemään, niin nytkös väkeä virtaili kanttorin kotihin. Jok'\nainoasta tuntui kuin jos joku osa hänen omasta lihastansa ja verestänsä\nolis ulos reväistävä. Eikö hän ollut heidän yhteinen lapsensa ja\nveljensä? Eikö heillä kaikill' ollut omistusoikeus hänehen?\n\n\"Mikä sulorunoisuus? Mikä liikuttava yksinkertaisuus?\" virkkoi kreivi.\n\n\"Onkoon siell' edes lunta siellä Genuassa? sanoi Lamik Rikkut\nhuolestuneena.\n\n\"Lapsukainen\", mukisi nimismies. \"Meidän Herramme seuratkoon sinua\".\n\n\"Ja luopukoon sinusta\", vastas André.\n\nEhtoon' ennen lähtöä istuivat Thorsen ja André yhdessä. Huolta pitävä\nisä otti tuon vanhan kuvaraamatun hyllyltänsä ja vapisevalla kädellä\nkirjoitti Andrén nimen ja päivänmäärän sen ensimmäiselle lehdelle.\n\n\"André\", virkkoi hän verkalleen, ikäänkuin peljäten äänensä murtumista,\n\"älä huoli, vaikka tämä on vanha ja kulunut. Tämä on isäs Biblia, siit'\nolet oppinut lukemaan ja tavaamaankin sekä kuvissa tuntemaan meidän\nHerramme Jesuksen Kristuksen. Muista, muista, André, tämä on ollut isäs\nainoa ystävä elämässä. --  André\", jatkoi hän samalla kun kyynel putosi\nbiblian päälle, \"jos tarvitset jotakin, neuvoa tai lohdutusta, mietin\nminä, niin tule pian. Ei kumminkaan kukaan voi sinua lohduttaa ja\nneuvoa niinkuin isäs. Ja jos tarvitsisit rahaa, ajattelen minä, jotakin\nhyvää ja jaloa niillä toimittaakses, auttaakses yksiä ja toisia, sillä\nmuutoin kreivi antaa sinulle kyllä kaikkea, mitä tarvitset, niin tiedät\nminull' olevan vähäsen säästössä rahoja. Niit' ei ole paljo, André, ei\nniit' ole paljo, mutta ne ovat säästetyt sinua varten, ja sinä olet\nvelvollinen kiittämään niistä meidän Herraamme, jok' on sinut niin\nrunsaasti siunannut. Minun poikani pitää voida tehdä hyvää,\nhyödyllistä. -- Kirjoita isälles, André, kirjoita isälles!\"\n\nAndré heittäysi polvillensa isänsä viereen ja puhkes itkuun.\n\nThorsen kumartui hänen ylitsensä ja kietoi kätensä poikansa pään\nympäri.\n\n\"Herra valistakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen!\nHerra kääntäköön kasvonsa puolehes ja antakoon sinulle rauhan!\" lausui\nhän aivan kuihtuvall' äänellä.\n\nHän muisteli sitä talv'iltaa, jona hän oli saman siunauksen lausunut\nvaimonsa hänest' erotessa. Tuohan oli hänen osansa elämässä, uhrata ja\nuhrata, ja sentähden, että hän rakasti. Ja onhan rakkaus elämässä\nuhraavaisuuteen antaumatta pelkkää teeskentelyä, valhetta.\n\nMutta kun poika nyt noin kokonaan omauntui isällensä viimeisenä iltana,\nminkä hän vietti kotonansa, riensivät hänen ajatuksensa ihmeellisesti\nikävöiden tuon tuntemattoman, kadonneen äidin luo, sen äidin, jot' ei\nhän voinut muistaa, ja jot' eivät lappalaiset koskaan nimittäneet, luo\nsen äidin, joka vuotten kulull' oli muuttunut yhdeksi sen ikävöimisen\nkanssa, jota hän kantoi tuntematonta, \"tuot' ulkon' olevaa\" kohtaan,\njonka hän olemass' olevan tiesi.\n\nFanttasiiamailmassansa oli André jo kauvan kuvaillut häntä, ja joka\nkerta, kun isä kohtasi hänet, oli hän aina vaistontapaisesti tuntenut,\nett' äiti olis kumminkin ollut yhtä mieltä hänen kanssaan.\n\nTänä hetkenä muuttui hän tästä kaikest' äkkiä loistavaks\nolennollisuudeksi, jonka luo hän nyt täältä pääsevä oli.\n\n\"Isäni\", sanoi hän veteisesti, \"miss' äitini on?\"\n\nJa taaskin Thorsen antoi saman kärsivällisen vastauksen, minkä hän ain'\noli antanut pojan tätä tutkaillessa.\n\n\"Äiti on poissa, mutta Jumalan avulla tulee hän takaisin. Älä André,\nvirka hänestä mitään, mutta rukoile, että hän pian kotihin tulis\".\n\nLauantai oli tullut. Ääretön lappalaisjoukko oli kokoutunut ylt'ympäri\nkanttorin asunnon. Siell' itkettiin, siellä langettiin polvilleen ja\nrukoiltiin Andrén puolesta, Lamik Rikkut ja Seimke itkivät äänehen.\n\nNimismies tuskin uskalsi edes siunata tuota lapsukaista, jonka hän oli\nnähnyt kasvavan kätkyest' asti, peljäten nyt juuri viimeisenä päivänä\nyllyttävänsä hänen vihaansa.\n\nOlga lohdutteli heitä, mutt' André tuns äkkinäisen harmin kaikkia näitä\nihmisiä kohtaan, jotk' olivat vanhall'-olijoita, ja joiden muka aina\nkuolemaansa saakka oli tuossa \"vanhassa\" vaan elettävä.\n\n\"Vaella missä vaellat, André, niin Jumalan aurinko paistakoon sinun\nylitses!\"\n\n\"Jumala täyttäköön sinun sarves, André!\"\n\n\"Sisällinen tuomari (= lapp. nimitys omalletunnolle) johdattakoon sinua\nkaikilla teilläs, André!\" kajahteli kaikkialla hänen ympärillänsä, ja\nkun venhe maast' irroitettiin, nostivat kaikki lappalaiset kätensä ja\nhuusivat Andrélle lappalaisten tavallisella jäähyväislauseella:\n\n\"Jumala suokoon meidän rauhallisesti kohdata toinen toisemme jälleen!\"\n\nTuo vähäinen, sirpeillä leikattu ja säkeillä kotihin kannettu heinän\nsaalis oli nyt Vesisaaressa huonetten katoilla luo'olle levitetty\nkuivamaan. Jäkälän luonti venäläisellä alueella tapahtui sinä päivänä,\njona kreivi Thorsenin ja Andrén kera saapui kauppapaikalle.\n\nTuota pois vetäinnyttä syysväkeä ikävöiden odotettiin takaisin. Monta\nkertaa päivässä kiipesivät vaimot ja lapset katolle, varjosivat\nsilmiänsä kädellänsä ja tähystelivät Venäjälle päin.\n\n\"Jäkälävenheet tulevat!\" kajahti huuto viimeinkin talosta taloon ja\nhuoneesta huoneesen. Odottavaiset kiiruhtivat katoilt' alas, ja nyt\nalkoi tuo tunnettu jäkäläjuhla, jolloin, soittoniekka esinenässä,\nlauletaan, tanssitaan, kerrotaan satuja ja ravitaan suolatulla kalalla,\nvoilla, maitovellillä ja lakoilla (muuramilla).\n\nHöyryalus odotteli Varanginvuonolla ja tuprutteli savua\nhenkireiästänsä.\n\n\"Hyvästi André\", sanoi Thorsen tarttuen hänen käteensä.\n\nJa nytpä tänä viimeisenä hetkenä vast' André pääs' oikein selkeälle\ntajulle isästänsä eroamisesta, nyt tottakin tajuten, että hänen oli\nerittävä isästänsä tuhansien peninkulmain päähän, monien merten ja\ntuhanten tunturien taakse, niin, jopa jossakussa merkinnössä oli nyt\nkokonainen maailma heidän välillensä tuleva.\n\nHän syöks ulos aluksesta, lyöttäytyi Thorsenin sylihin ja kipusi kiinni\nhänehen, ikäänkuin ei mikään enää heitä vois eroittaa.\n\nKreivi viittas aluksen johtajalle ja tämä irroitti Andrén väkisellä;\nmutta kun johtaja kantoi hänt' alas alukseen, ähkyi André juuri kuin\nhaavoitettu eläin.\n\nThorsenin silmät olivat täynnä kyyneleitä, mutt' ei hän virkkanut\nmitäkään.\n\nOlga, joka heit' oli katsellut kiinnitetyllä tarkkaavaisuudella, ojensi\nkätensä kanttorille.\n\n\"Minä olen sisarena hänelle\", sanoi hän, samalla kun hän katsoi hänehen\nkuvailemattoman uskollisella silmäyksellä.\n\n\"Jumala siunatkoon teitä!\" vastasi Thorsen.\n\nVene työnnettiin maast' ulos. Thorsen näki heidän laskevan laivan\nviereen, hän kuuli kanuunan laukauksen, hän näki höyrylaivan alkavan\nhiljalleen hiipiä merelle päin, ja leijuili ainoastaan heikko savusäie\nVaranginvuonolla.\n\nHän on poissa! Hänen vaimonsa oli poissa, hänen poikansa oli poissa, ja\n-- -- hänen rakkautensa seurasi heitä molempia.\n\nKun savu oli hävinnyt, kääntyi hän hiljaa takaisin ja kävi allapäin\nsieltä pois. Samana päivänä matkusti hän takaisin Kautokeinoon.\n\n\n\n\n8. LUKU.\n\n\nMarraskuun kahdentenakymmenentenä päivänä sai Andreas Thorsen Kölnissä\nHotel l'Europe'ssä kirjoitetun kirjeen, joka kuului näin:\n\nMonsieur Thorsen!\n\nMinä täytän tällä velvollisuuteni kasvatus-isänä, kun käyn kertomaan\nteille, että teidän herra poikanne pari päivää sitten on juhlallisesti\notettu roomalais-katoliseen uskontoon.\n\nMonsieur Thorsen, que faire (mitä tehdä)? Kirkko on -- kirkko, yks puku\non yhtäläisesti niin käytettävä kuin toinenkin. Vaikk' itse olen\nprotestantti, katson minä, näette sen, jok' ainoan uskonnon\noikeutetuksi, -- nim. _omalta_ laadultaan -- ja roomalais-katoöisen\npalveluksen kaunis muoto, melkeinpä minut itseni saattoi kiusatuksi\nteidän herra poikanne esimerkkiä seuraamaan, joll'ei puvun vaihto täss'\nerinäisessä tapauksessa, se on: minun ijälläni, olisi mal -- à --\npropos (sopimaton aika) niin hyvin kuin persoonallinen vaivauskin.\n\nMonsieur! Kun minä tämän johdosta varmana oletin, että te --\nuskonnon suhteen -- pidätte yhtä vapamielistä ja ihmisellistä\nelonkatsantokantaa, -- saanko sanoa: aatetta, ideaa? -- mitä minä itse,\nniin en minä pannut estettä teidän herra poikanne päätöstä vastaan.\nSaanko imarrella itseänikin, että minä -- par instinct (vaistosta) --\nolen totuuden tavannut?\n\nParole l'honneur (kunnia sanalla), monsieur Thorsen! Minä aatelis- ja\nherrasmiehenä vakuutan teille, ett' olis ollut yhtä mahdoton muuttaa\ntätä äkkipikaista innostusta kuin siirtää itse Mont Blanc'in huipun\nSchweits'istä Ultima Thulehen.\n\nTeidän poikanne seisoi lujana kuni kallio ja oli raivoisassa\nhurmauksessa Excelsiorin (etevämmän) kaltainen, joka tulevaisuutensa\nlipun käännälsi.\n\nJa totisesti! Jos olisitte nähneet sen hurmauksen, mikä hänet käsitti,\nkun hän ensikerran astui Kölnin tuomiokirkon kuvun alle, kun hän ensi\nkerran näki roomalais-katolisen palveluksen runollisen muotokauneuden\nja sen pyhän mystiikin (salaisuuden), kun hän ensi kerran kuuli\noratooriojen (= hengellinen opera) juhlivat, profeetalliset\nvirrensäveleet, ja kun hänen raikas, voimakas neronsa ja tämän kautta\nmyöskin hänen taiteilijasielunsa yhdell' ainoalla luonnilla joutui\nvangiksi; -- monsieur Thorsen! Te olisitte sanoneet, miten minäkin:\n\n\"Ei kukaan voi kohtaloansa kiertää, magneetinen veto vie jokaisen omaan\nalkuperäiseen luontais perustaansa.\"\n\nMinä olen fatalisti eli sallimususkoja, monsieur! Teidän herra poikanne\nei ole luotu protestanttisuuden kalpeata päivän valoa, vaan\nkatolisuuden hehkuvaa värikomeutta varten.\n\nPolttavat kyyneleet murtautuivat hänen silmistään, hän ei enää\npitemmältä voinut hallita itseänsä, hän heittäytyi polvillensa ja tuli\n-- katolilaiseksi.\n\nMonsieur Thorsen! Sallikaa minun kertoa: \"que faire? Yks puku on niin\nkäytettävä kuin toinenkin.\"\n\nMinä olen fatalisti. A la bonne heure (onnellisena hetkenä), täss' on\nteillä koko historia!\n\nNyt olen kuitenkin päättänyt teidän herra poikanne viedä hänen\npyhyytenä paavin luo, saamaan Kristuksen, maan pääll' olevalta\nkäskynhaltijalta siunauksen hänen runolliselle kasteellensa; sill'\nAndré Thorsenin roomalais-katolisen kirkon äidin helmaan ottaminen ja\nhänen pääsönsä sävelitärten temppeliin on ajatuksilleni -- pardonnez-moi\n(anon anteeksi)! -- ykseytenä, jot' ei jakaa voi.\n\nAndreas Thorsen luki kirjeen monta kertaa läpi, sitten laskihe\npolvilleen.\n\n\"Herra! Sinull' on muitakin teitä, joita myöten Sinä saatat hänet\njohdattaa päämaalihin! Herra! Sinä olet kaikkialla, ja siell' ain' on\noleva yksi lauma ja yksi paimen.\"\n\nAndreas Thorsen tiesi nyt, että hän ainoan poikansa oli uskonut\nvaarallisen johdattajan huostaan, mutt' olihan kuitenkin \"kasteen\nenkeli hänen seuralaisenansa.\" Aina siitä hetkest' alkain, kun André\nKautokeinosta läksi, olivat pojan kirjeet ainoastaan isän ravintona.\nAjatuksissansa ositti hän poikansa elämää, ja vaikka hänen ruumiinsa\noli Finmarkenissa, seurasi hänen sielunsa uskollisesti tuota\nnuorukaista hänen matkoillensa ja matkoillansa \"avarassa maailmassa.\"\n\nKerta kerralta, kun kuuluma kaikui: \"tunturiposti on tullut!\" jatkui\ntämä nuolen nopeudella majasta majaan, ja kaiku tuskin oli viimeiseen\nehtinyt, ennenkun kanttorin kotihin hyökättiin; sillä niin toden totta\nkuin posti tuli, niin yhtä varmaan toi se myöskin monen arkin pituisen\nkirjeen Andrélta.\n\nNämä säännöllisesti ja itkein kirjoitetut kirjeet katsottiin yhteiseks\nomaisuudeksi. Tuona pitkänä väliaikana, jok' aina uutta kirjettä\nvarrotessa kului, luettiin vanha kirje kumminkin satahan piihin\nuudestaan läpi ja läpi taas, siks kunnes lappalaiset vihdoin sen vallan\nulkoa osasivat, ja nimismies alkoi niiden sisältöä ymmärtää.\n\nTouhu näistä kirjeistä, noista \"suuren maailman\" satumaisista\nkertomuksista, taruna levisi ylt'ympäri Kautokeinon seurakunnan ja\nsadun sankarina ain' oli André.\n\nLappalaiset eivät enää ravistelleet päitähän eivätkä sanoneet:\n\"Jumalakin hänt' uskoo!\" Vaikk' André olis heille sanonut taivaan alas\nmaahan putoavan, niin evankeliumina olis tämä otettu vastaan.\n\n\"Lapsukaisestamme sukeutuu jokin,\" ennusti nimismies, ja hänen silmänsä\nsäkenöitsivät iloa.\n\nKirjeet, ja kaikki poikkeuksetta, olivat suomeksi kirjoitetut. Oliko\nAndrélla, kun hän käytti tätä kieltä, tarkoituksena ainoastaan pitää\nmuistissaan sitä, vai tahtoiko hän antaa nuoruutensa turhamaisuudenkin\nkainulaisille loistaa, ei varmuudella saateta sanoa, yhtä vähä kuin\nsitäkään kysymystä voidaan varmasti vastata, paistatuttiko André näillä\nkirjeillänsä ainoastaan omaa pojan rakkauttansa, jok' uskollisesti\nmuisti isän iloittamisen velvollisuutensa, vai myöskin sen ohessa\nitserakkaudessansa, joka kernaasti tahtoi näyttää, mikä mies hänest'\noli tullut.\n\nKaikissa tapauksissa antoivat nämä kuitenkin vauhtia sille\nfanttasiialle, joka hänessä kuohui. Andrén kirjeet olivat aina sen\nmukaan kuin hänen vaurastumisensa edistyi, ajoin leikkimielisiä, toisin\npaimenrunollisia ja jolloinkulloin taas mietelmällisiä kirjoitelmia;\nmutta mikä niille suurimman arvon antoi, oli se, että nämä olivat isän\nelämä, ja ett' isä niissä kaikissa näki Jumalan käden.\n\nVuonna 1838 toi posti sen uutisen, ett' André kunniall' oli suorittanut\npääsötutkinnon Bolognan yliopistoon, 1844 että hän loistoll' oli sieltä\npäästetty, ja 1849 astui tämä \"olympinen, jumalain valitsema\nnuorukainen\" runoilijain taistelu tantereelle, ilmaisten kauniin vihkon\nlyyrillisiä runoelmia, jotk' uhkuivat rakkaudesta Finmarkenin luontoon,\nsulo sävelin soiden ylistivät sen \"isäistä\" päivää ja sen \"isäist'\"\nyötä.\n\nVaikkapa nämä runoelmat -- oletamme kumminkin -- eivät olisikaan\nkorkeamman kritiikin, (arvostelun) oikeutetulta tuomioistuimelta\nlaakeriseppelettä saaneet, jos nim. olisivat oikeuden ja\npuolueettomuuden vaa'alla punnitut, niin otti ne päivän uutishimo\nkuitenkin aivan hyvin vastaan.\n\nAndrén runoelmat tekivät epookin (käännekohdan) ja herättivät huomiota,\nkiitos olkoon tavattoman vetovoimalle.\n\nTäll' emme toki millään muotoa tahdo sanotuksi, että tuo loistava onni,\njonka hänen henkenä ensimmäiset tuotteet osaksensa saivat, oli kokonaan\nansaitsematonta. Huolimatta suurista puutteistansa sisälsivät hänen\nrunoelmansa, samoin kuin samilainen kielikin, itämaisen värikomeuden ja\nintohimoisen fanttasiian, joka vallan varmaan sisähänsä sulki puhtaan\njumaluuden pyhän tulen kipinän neron alttarilla.\n\nMutt' onnetonta tämän ohess' oli tuo hurmaava luulottelemus: \"Yhdell'\nainoalla harppauksell' olen päässyt Parnassuksen huipulle! Täydellisinä\novat luonnon lahjani maailmaan syntyneet!\" Tuo oli taiteen mielilauseen\ntäydellinen unhoittaminen: \"ei nautinnoks ainoastaan!\" Täm' oli\nepikurolaisen (hekumastajan) unelma nautinnosta työttä ja taistelutta.\n\nPyhä riemu vavisti Andreas Thorsenin sydäntä. Herra oli hänelle\nosoittanut suuruuttansa ja oli etsinyt hänen kotiansa. Isän sydämess'\nei kritiikki sijaa saanut, ainoastaan kauniin se tunsi ja kiitti\nJumalaa.\n\nSamaan aikaan, kun Thorsenille lähetettiin runoelmain ensimmäinen\nvihko, sai hän myöskin tiedon Andrén kihlauksesta kreivi Vasilin\ntyttären Olgan kanssa. Ihmeellinen, mutta helposti selitettävä\nhämmästys kohtasi tuota vaatimatonta miestä, ajatellessaan tätä\ntulevaa, hienon hienoa miniäänsä.\n\n\"Hän antoi tuolle sairaalle lappalaiselle viiniä Varangin tunturilla,\"\najatteli hän sitten luontaisess' oikeuden tunnossaan. \"Hyvä hän varmaan\non. Minä muistan hyvin hänen kasvonsa.\"\n\nLamik Rikkut ja Seimke Tudekas olivat nyt täyskasvuiset ja rakastivat\ntoisiansa.\n\nEräänä herttaisena, tyynenä kesäpäivänä, kun jo'essa lohet loiskivat,\nja linnut laulellen vihelsivät, kaikui Kautokeinossa kaks ääntä, jotka\nlappalaisten ainoata unheen yöstä pelastunutta sankarirunoa eli eeposta\nBäive barnek'ista (auringon pojista) lauloivat.\n\n  Seimke lauloi:\n\n    On satu sanellut,\n    Myös satu laulellut:\n    Pois pohjantähden\n    Takan' auringon ja kuun\n    Hopeesta, kullasta\n    Kaikk' kalliotkin luodut on.\n\n  Lamik vastasi:\n\n    Kulta, ku kuultaa,\n    Hopea hohtaa!\n    Tunturi meressä kuvastelee\n    Ja säihky kuvalleen hymähtelee.\n\n  Seimke jatkoi:\n\n    Mistä tulet sä?\n    Ketä etsit sä?\n    Kuolon pöytäliinaako?\n    Poik' auringon!\n\n  Ja Seimke vastasi:\n\n    Sarakka minut loi jäntevist' isäni jäntehistä,\n    Voimaa sylihini join maidost' äidin valkeasta.\n\n    Uljakka sekoitti maidon,\n    Mieltä mun päähäni valoi,\n\n    Mä myrskyn suojoa etsin,\n    Ymmärrystä, mi vihan vois\n    Lauhdutella vaan lemmeks pois,\n    Menestyksess' ohjeita,\n    Vastuksissa neuvoja,\n    Onness', eloss ystävää,\n    Ystävää myös kuolossa,\n    Palkintoa suruissa,\n    Lohdutusta tuskissa,\n    Toisest' elost' aavistusta,\n    Meist' molemmista perillistä.\n\n    Seimke silloin riemuitsi\n    Ja riemuissaan hän lauleli:\n    Sekoitamme veremme,\n    Yhdistämme syömmemme,\n    Niin suruissa kuin iloissa,\n    Poik' äidin viattoman!\n\nJa noina valoisina kesäöinä valvoi Lamik yhdess' auringon kanssa.\n\nHän käyskeli maamajojen välillä ja huudahteli:\n\n\"Nanna (rakastettu), tullos nannacam (lemmityinen) sielus lemmityisen\nluoksi!\"\n\nLamik Rikkut ja Seimke vihittiin Maaliskuun 15 päivänä Kautokeinon\nkirkossa.\n\nPitkä valkoinen vyöhyt ristissä rinnan yli ja vyötäisen ympäri, seisoi\nsulho morsiamen sivulla ja morsiamell' oli kaunis kruunu otsalla.\n\nHopeiset korko-ompelukset ja kirjavat nauhaset kimaltelivat\ntalviauringon paisteessa.\n\nVihittäessä pidettiin teltaa uskontaivahana morsiusparin pään päällä.\n\nYhteen aikaan ja juuri samana päivänä, valkoiseen silkkihin puettuna ja\nrusokeltaisilla kukkasilla koristettuna, laski Olga Vasilikin\npolvillensa André Thorsenin kanssa kreivi Vasilin \"rukouskamarissa\"\nhänen palatsissansa Genuan kaupungissa.\n\nMolempien parien huulilta läksi yhtäläinen uskollisuuden lupaus ja\nkummallekin lausuttiin tuo jumalallinen, niin usein rikottu, mutt'\nyhtähyvin täydesti muuttumattomassa voimass oleva käsky: \"Jonka Jumal'\non yhdistänyt, sit' ei ihminen eroittaa saa.\" Ja ennen taivas ja maa\nhukkuva on, ennenkun piirtokaan Jumalan sanasta.\n\nEnsimmäinen tunturiposti, joka tämän yhteisen hääpäivän jälkeen\nKautokeinohon saapui, toi morsiuslahjan Andrélta ja hänen nuorelta\npuolisoltaan Lamik Rikkutille ja juuri samalla kertaa sai Andreas\nThorsen seuraavat rivit:\n\n  \"Rakas Isä!\n\n  Sydämeni on ylöllisesti täynnä riemua ja rakkautta, voidakseni\n  lähettää Teille muita sanoja kuin seuraavat: 'Häntä rakastan\n  rajattomasti!' Poikaas, rakas isäni, rakastan minä niin, että\n  sinun täytyy rukoilla minun puolestani, ett'en vaan häntä rupeais\n  Jumalanani pitämään! Rakastettu isällinen isä! Siunaa uskollista\n  tytärtäs. Olga Vasililta.\n\n  J. M. Ensi viikolla lähdemme Genuasta ja Heinäkuun alussa tulemme\n  luokses.\"\n\n\"Herra Jesus,\" huudahti Andreas Thorsen, \"jospa vaimonikin nyt jo olis\ntullut, niin saattaisin sanoa; 'Herra, sinä olet osoittanut\nvapahtavaisuutes. Herra, nyt suot palvelijas käydä rauhaan!' -- Mutt'\nei _hän_ viel' ole tullut.\"\n\nViistoista vuott' oli vierinyt Finmarkenin tunturien yli ja nämä olivat\njättäneet jälkiä, jotk' isku iskulta tulivat kivihin hakatuiksi.\nPontevan tahdon ja palavan rakkauden innostamana samilaiseen kansaan\noli pastori Stocksleth vihdoin viimeinkin saanut voiton. Samilainen\nkieli oli saatu muuttumaan kirjakieleksi. Se oli saanut sanakirjan,\nkieliopin, käsikirjan, biblian historian ja katkismuksen. Lutheruksen\nkirjoittamat Kristuksen piinasaarnat, Uusi Testamentti, Davidin Psalmit\nja ote viidestä Mooseksen kirjasta olivat lapinkielelle käännetyt.\n\nLappalaisten kiitollisuus-riemu oli ääretön. Kahdeksan-yhdeksänkymmenen\nvuoden vanhat ukot opettelivat lastensa lapsilta kirjaimet ja\nsommittelivat niitä kokohon, oppiaksensa hekin vielä vanhoilla\npäivillänsä lukemaan \"omia kirjojansa\" ennen hautaan joutumistansa.\n\nLutheruksen pientä katkismusta kannettiin talismaanina (taika- eli\nsuojeluskapineena) ryntähillä päskin eli hömmämekon alla.\n\n\"Nyt vasta voimme oikein nähdä, mitä meidän uskoa tulee ja mitä meidän\ntehdä tulee!\" riemuilivat lappalaiset ja sommittelivat seuraavan\nkirjeen, joka pastori Stocksleth'ille lähetettiin.\n\n\"Armollinen opettaja ja sielujen paimen! Kautokeinon seurakunta on\npaljo pitänyt Stocksleth'in kirjoista. Me kiitämme sinua, kun sinä olet\nkääntänyt kirjoja meidän omalle kielellemme, ja rukoilemme sinua\nedespäinkin, että Jumalan armiaall' avulla, jos mahdollist' on,\nhankkisit tänne meille virsikirjoja, joita kirkoissa saattaisimme\nkäyttää. Toivoisimme, jos mahdollista, saavamme jonkun lapinkieltä\ntaitavan papin, joka vois saarnata meille meidän äidinkielellämme.\nRuumiillisten tarvetten puolesta tulemme sangen hyvin toimeen. Jumalan\narmost' on osaksemme tullut, ett' olemme alkaneet käsittää syntisen\nelämämme, jossa vaeltaneet olemme, ja Jumalan armosta tahdomme me\nnöyryydessä liittyä Lunastajahan. Koko seurakunta enemmän kuin monen\nmonet terveiset.\"\n\nRadien Attschje alkoi ainoan, totisen Jumalan edestä valtaistuimelta\nsiirtyä syrjään, ja alkehishengetkin uskalsivat enää ainoastaan\npimeässä sangen hiljaa kuiskaella. Se, joka kaikist' innokkaimmin\ntarttui noihin uusiin kirjoihin, oli kumminkin Lamik Rikkut. Jo\nensimmäisenä päivänä, jona hän U. Testamentin kätehensä sai, opetteli\nhän Johanneksen evankeliumin aivan ulkoa.\n\nPäivän pojan kaltaisesti alkoi hän saada \"aavistuksia toisesta\nmaailmasta.\"\n\nLappalaisen veress' asuva fanttasiia, jok' Andréta viimeisinä aikoina\noli ravinnut kaikellaisilla sekasotkuisilla esityksillä, pysähtyi\nviimein raamattuun. Davidin psalmit olivat hänen runouttansa, ja\nSalomonin korkeaveisu, jota hän suurella vaivalla ja vastuksella\nnorjankielellä tavaili, tuli hänen rakkaimmaksi laulukokoelmakseen.\nVähitellen loi Lamik Rikkut uskonnon itsellensä, ja täss' uskonnoss'\nolivat erotiikki (rakkauden jumalaisuus), mystiikki (salaperäisyys) ja\nsymboliikki (tunnustuskirjaisuus) sulatettuna yhteen yht' omituiseksi\nkuin ylöllisesti pinnistäväksi palvelukseksi, joka puoliks muistutti\nAndrén katolilaisuutta. Molemmat kokivat saaduttaa Jumalan aistien\navulla.\n\n\n\n\n9. LUKU.\n\n\nTromsö, Ultima Thulen pääkaupunki, on viljelyksen ja sivistyksen\nomituisin rajapaikka pohjoiseen päin.\n\nSen asema on tuoll' ylähällä saarella, jok' uipi jäämeressä, ja jota\nsydänyön aurinko kultailee.\n\nTätä pientä, ystävällistä viljeltyä saarta koristavat valkoisen vehreät\nkoivut, huvilat verandoinensa ja balkongeinensa, läiskyvin\nsuihkulähtehin ja ystävällisine kukastoinensa.\n\nJuhannusaurinko, saaden toisinaan semmoisen polttavuuden, että tuskin\nsen silmäin edessä voipi käydä kadun poikki ja varjossakin nousee lämpö\nkolmattakymmentä astetta, antaa ehdottomasti sen vaikutuksen, että\nluulee joutuneensa kukkien kasvatushuoneesen. Ehkäpä vielä vilkaisee\nylös lasikattoonkin, joka lienee nämä tuoksuavat kukkain kuvut\nsuojellut vilulta ja lumelta.\n\nTromsö lepäilee siellä pienoisine, virkeine kaupunkinensa ja katselee\nTromsöön harjulle, joka, ikuisen lumen peitossa, vartioitsee salmen\ntoisella puolella. Tuo valkoinen, kumpea harju seisoo fanttasiian\nvahtimiesnä.\n\nItse saari nukkuu siellä välkkyvill' aaltoloilla vehreänä, niin\nnaurelevana ja auringon valaisemana, ikään jos sitä huuhtelis vesi\nlämpöisempi kuin pohjoisen jäämeren vesi on, ja sitä paistelis\nlämpimämpi aurinko kuin minkä pohjoisnapa omaa.\n\nTromsö on Jan van Huysum'in, jään, lumen ja hallan helmahan siveltämä\nkukkaismaalaus.\n\nMutta pohjoisnavan aurinko laittaa myöskin kesäisen kukkain\nkasvatushuoneensa niin paahtavan helteiseksi, että lehdet ja kukat\nsyntyvät tuota pikaa, vaan kuolevatkin yhtä pikaisesti. Nämä ovat\nPohjan auringon intokiihkoja.\n\nTuona kuumana kesäpäivänä, jona kreivi Vasili, hänen tyttärensä ja\nAndré palasivat Finmarkeniin, ei Tromsö läheskään ollut niin sivistetty\nja kaunistettu kuin nyt, -- muistettakoon, ett' olemme ajassa\nmuuttainneet kolmekymmentä vuotta taaksepäin! -- mutta sill' oli\nkuitenkin kyllin kyllä näytettävää, millä se saattoi kummastuttaa\nvierahan semmoisen, jok' oli tullut Norjan pohjoisimpaan\nhiippakaupunkiin vakuutettuna, siellä löytävänsä vaan lumen ja jään\nyksinomaisen vallan.\n\nVaikkap' ei siellä vuonna 1851 ollutkaan niin monta huvilaa ja\npuutarhaa kuin vuonna 1879, niin löytyipä joitakuita kumminkin, ja\nvaikkap' eivät nämä olleetkaan erittäin täydellisiä, niin olivatpa ne\nkuitenkin mitäkään ennalta aavistamattomalle oikein oiva virkistys.\n\nTromsöön asukkaisto oli jo aikaisin jalkeilla. Oltiin juhlatuulella jo\nennenkun unikaan oikein oli silmistä kadonnut. Niin henkisesti kuin\nruumiillisesti ojenneltiin itsiänsä lippujen istuttamisella,\nripustamalla kukkaiskiehkuroita ja heittämällä viimein tarkastava\nsilmäys tanssijaispukuihin, ruokaseteleihin ja juhlaprogrammiin.\n\nViestit runoilijan juhlallisesta vastaanotosta olivat jo Kristianiaan\nennättäneet, niistä riemusaatoista, joita hän rannikkokaupungeissa\nosaksensa sai; mutta Finmarken tahtoi loistaa yli muun Norjan, aivan\nniinkuin aurinko loistaa kuuta kirkkaammin. Jos muun Norjan innostus\noli tyyni ja vakainen ollut, niin tuli Finmarkenin vaahdota kuni sen\nsampanjan, jota sen laivat suorastaan Ranskasta sinne saattelivat, ja\njonka katot ja kalaparvet, mitkä jäämerta hopeoitsivat, kalliisti kyllä\nomilta itsiltänsä maksaa saivat.\n\nSamoin kuin vuoristolaisilla on Finmarkenilaisillakin yks etu: tämä\nmiellyttävä ja vastustamaton innostumisen mahti, tämä salayhteinen\nlahja, etelän kansojen tapaan tulla -- lapseksi hetken huumauksessa,\njota \"lapsellista viattomuutta\" itämaalainen ja lämpösen maan mies\n_tavallisesti_ kainostelis, näette, jos hän tuntis sen.\n\nMutta -- miten sanottu! Nyt oli toden totta jotakin uutta aikaan\nsaatava, jotakin semmoista, jot' ei ennen oltu nähty. Juhlaprogrammi\noli näin kuuluva:\n\n1. \"Kun höyryalus näkösälle joutuu\" -- tykin laukaus, yleinen liputus.\n\n2. Kun höyrylaiva heittää ankkurin satamassa -- kerrottu kanuunan\nlaukaus.\n\n3. Kun maallenousu laiturilla on tapahtunut -- kolmas laukaus,\nesitelmä, laulua, nuoret naiset antavat kukkaisvihkon, yleinen\nkukkaisten heittäminen ja hurraahuuto.\n\n4. Tanssiaiset klupin huoneissa, tanssiaiset, serenaadi (iltalaulu) ja\nhuvitulitus. Juhlakomitean esimies lainaili Göthen teoksista, ja\nnaisten sydämet sykkäilivät ajatellessa, saada tuota pikaa istua\nvastakkain \"jumalaispojan\" kanssa. Jopa silloinkin, kun joku\nlyyrillinen runoilija naimisiss' on, vaikuttaa hänehen kuitenkin\njonkunmoinen rakkaudellisuus; hänhän henkii kokonansa maan erotiikkia\n(rakkausoppia).\n\nTromsöön hieno yleisö oli yksmielinen kaikessa, paitse seuraavan\nkysymyksen vastaamisessa:\n\n\"Oliko kukkaisvihko -- tämä merkityksekäs kukkio -- -- annettava\nitselle runoilijalle vaiko hänen nuorelle armollensa?\"\n\nNaiset sanoivat: \"runoilijalle. Me suosimme runoilijaa, mutt' emme\nhänen puolisoansa.\"\n\nHerrat taas, joiden sisuss' alkoi ritarius kuohua, määräsivät kuitenkin\nyksissä mielin: \"hänen puolisollensa. Me suosimme runoilijaa _juuri_\nhänen puolisonsa kautta. Me osoitamme suurinta huomiotamme suosimalla\nsitä, ketä hän suosii.\"\n\nJa yleisess' äänestyksessä, miten tavallista, herrat voittivat.\n\nKello oli kolme. Koristettuna lipuilla ja viirilipuilla, näyttelihe\n\"Prins Gustaf\" Tromsöön satamassa, yleisen ammunnan kestäessä.\n\nKreivi Vasili oli vanhentunut viistoista vuotta. Aika oli piirrellyt\nlukemattomat, hienoiset ja tiheät ryppypiirteet hänen keltaisille\nkasvoillensa. Hän seisoi laivan kannella Andrén kupehella, jonka hän\noli \"suvainnut\" vävyksensä päästää, \"sill' olivathan runoilijat\n_kuitenkin_ -- aatelia ylempänä.\" Taiteilijana oli hän nyt kuukauden\najan matkustellut luomansa taideteoksen kanssa. Eläinkesyttäjä näytteli\nharvinaist' eläintä, jonka hän muinahismetsästä löytänyt oli ja sen\nsitten dresseerannut (totuttanut).\n\nKreivi oli tyytyväinen itsehensä, vävyynsä ja koko maailmaan.\n\nTämä vanha kulunut maailma oli kuitenkin yht'äkkiä samalla omituisen\ntapaiseksi muuttunut!\n\nMaallenousu oli tapahtunut, puheenjohtaja oli puheensa pitänyt, ja\nhuumaavan hurraahuudon raikuessa kajahti kolmas tervehdyslaukaus\nTromsöön salmen ylitse.\n\nAndré seisoi paljain päin. Vaikkapa hän nyt päivät yöt oli elostanut\njonkummoisessa juhlaviehkurissa, ei hän tuosta kuitenkaan tuntenut\npienintäkään väsymistä eikä tylsistymistä. Hänen luontainen, hehkuva\npontevuutensa saattoi kyllä ylellisyyttäkin kärsiä, kärsiä myöskin\nkohmelot. Hänen oman toivonsa mukaan olikin hänen koko elämänsä oleva\njoku henkinen viehkuroimus, muutoin ei hän elämästänsä väliä pitänyt.\n\nSädehtivin silmin, joiss' oli jonkunmoinen itsesyöpä tuli, ja\npörhistelevin sieramin seisoi hän siellä kyllästyneenä ja\nhauskauntuneena juhlariemuhun.\n\nMagneetisella voimalla veti hän mielet puolehensa ja valloitti ne\nmyrskyisellä väkirynnäköllä. Suurempi arvoista \"haltijattaren hengestä\"\nja \"hengen tulivuoresta\" muodostunutta persoonallista olentoa ympärillä\nseisojat tuskin jaksoivat tajutakaan.\n\nHetki oli joutunut, jolloin tuo valmistettu uhkea kukkio oli annettava\nnuorelle venakolle, jok' oli runoilijan puolisoksi tullut.\n\nKun nuori neitonen, jolle tämä kunniatehtävä oli uskottu, lähestyi\ntuota nuorta rouvaa, käännälsi André tulisella liikkeellä päätänsä ja\nheitti terävän, syövän silmäyksen Olgahan. Äänetönnä, kysyvänä oli\nsilmäys kiinnitettynä hänen kasvoihinsa.\n\nMaltteliaan väsyneen näköisenä, kuitenkin ystävällisesti, kiitollisesti\nhymyillen ojensi hän kätensä kukkiota vastaan ottamaan.\n\n\"Noli me tangere (älä kosketa minua), milloin näen sinut muserrettuna!\"\nmukisi André, samalla kun hänen silmäyksensä lensi tuohon kukoistavaan\nolentoon, joka heidän edessänsä seisoi.\n\nTuosta pikaisesta ja odottamattomasta salaman säteestä peljästyneenä,\npudotti tuo nuori tyttö kukkion. André kumarsi pian sitä ylös ottamaan;\nmutta kun hän sen antoi vaimollensa, kuiskasi hän, ja niin hiljaa, ett'\neivät muut kuin juuri Olga sitä kuulleet:\n\n\"Pardon (anteeks), madame!\"\n\nYmpärillä seisovat, jotka tätä kuiskausta luulivat joksikin suosion\nosoitukseks Olgalle, päästivät raikuvan riemu- ja mieltymyshuudon;\nmutt' \"yleisön\" riemuitessa ja käsiänsä taputellessa veti hänen\nvaimonsa hunnun silmillensä.\n\nPäivälliset olivat sangen onnistuneet, puheet maljojen ääressä\nsamoin -- oltiin aivan hurmauksissa, ja kreivi Vasili selitti\n\"näytelmä-järjestelmän\" olevan \"verraton\".\n\n\"Beau monde\" (hieno yleisö) oli vetäinnyt takaisin siihen huvilaan,\njossa suvitanssiaiset olivat pidettävät. \"Viininhöyryssä\" avartuivat\nniin sydämet kuin aivotkin. Nuoret herrat heittelivät kirjavilla\nnauhoilla käärittyjä renkaita ilmaan ja juoksivat ruohostoilla,\nkesäisissä vaaleissa pukineissa hilpottelevien naisten kanssa kilpaa.\n\nVäsyneinä ja hengästyneinä tuosta hilpeästä leikistä istuutuivat\nvierahat pehmoiselle ruohostolle, tirkistelivät ylös puiden haarojen\nlävitse sädehtivää, vaaleata kesätaivasta ja uteliaisuudella seurasivat\nauringon sädetten leikkiä varjojen kanssa.\n\nHe kuuntelivat musiikin säveleitä ja lintujen laulua, samalla kun\nmonien kansallisuutten liput liehuivat ja viirit värisivät yli koko\nsalmen.\n\n\"Oi, oi tätä heijastusten maata!\" huudahti kreivi Vasili innoissansa ja\ntähysteli pihtisilmäimillään \"kuvaamata\" kädet ristissä rinnallaan.\n\nAndré Thorsen hurmaannutti kaikkia.\n\nKarski, voimakas, mutta samalla kaunis ja sopusointuinen runko kantoi\npäätä, jok' oli pienoinen ja hienosti muodostunut.\n\nNämät kasvot, jotk' eivät olleet kauniit, mutta kuitenkin lumoavat,\ntämä hymyily, joka paljasti nuo kauniit hammasrivit, nämä mustat\nsilmät, joista loisti jonkunmoinen sähköisä tuli, yhdessä jonkun\nluontaisen, notkean soreuden mukana vaikutti jonakuna niin aistillisena\nkuin hengellisenä hurmauksena.\n\nBeau mond'ella, miten tästä voi huomata, ei ollut jälkeäkään runoilijaa\nvastaan tehdystä arvostelusta eli kritiikistä, mutta sitä raskaammin\nkohtasi tämä nyt hänen nuorta puolisoansa, sillä kritiikillähän joka\ntilassa täytyy olla tehtävää.\n\nOlga Vasili ei ollut mikään kaunotar, huomaattesen, jos \"kaunottarella\"\ntarkoitettiin semmoista kaunista, joka hohtaa etähältä.\n\nHänen kasvojensa juonteet olivat säännölliset, hänen ihonsa kalpea ja\nklassillisesti (oiva-arvoisesti) muodostunut päänsä tarkasti määrätty;\nmutt' omituista koko hänen olennossaan oli joku hienous ja isous, joku\ncomme il faut, kohtelias hellätuntoisuus, jok' ei koskaan kieltäytynyt.\n\nHänen notkuva käyntinsä, viehättävät liikkeensä ja pukimensa, jonka\nyksinkertainen, mutta valittu somuus näytti olevan joku pyhä salaisuus,\nikään kuin Eroksen (rakkauden jumalan) taiteessa harjauntuneen käden\njollekulle tai jotakin varten järjestelemä, tuli tuo kuitenkin kaikessa\nsalaisuudessa ja hiljaisuudessa kadehdituksi, mutta samalla myöskin\nankarasti arvostelluksi.\n\nTuolla nuorella venakoll' oli tapana, jonka hän oli aina lapsuudestansa\nsäilyttänyt, näettehän, pitää silmänsä puoliks ummessa jonkin tai\njonkun, jot' ei hän hyväksynyt, edess' ollessaan. Tämä tapa useinkin\nantoi hänen silmäyksilleen jonkin suurellisen ja hyljeksivän katseen.\n\nAndré oli häntä silmäillyt koko ajan, huomasi nyt kohta ja tiesi, mitä\n\"kello oli lyönyt\".\n\nHän, joka kyllin tunsi näiden silmien eloisan suuruuden ja loistavan\ntulen niiden avoimina ollessa, kirosi noita laskeutuneita silmäluomia;\nhän tiesi nyt, mitä ne merkitsivät.\n\n\"Avaa silmäs!\" jupisi hän hammasta purren.\n\n\"Mitä haluttaa!\" kysäsi lähellä seisova kavaljieri. \"Minä otaksuin\nTeidän jotakin sanoneen.\"\n\n\"En mitään\", vastas André, vetäen hansikkaan käteensä.\n\nTanssimusiikki alkoi uudelleen, ja André, jok' oli nuoren,\nkukkionantaja neiden tanssihin pyytänyt, alkoi tanssin pyörtehessä\nryntäävän arvostelun.\n\n\"Voiá\" kuiskasi kreivi Vasili. \"Varo, varo, Olga, sinä virität tulen\".\n\n\"Nous verrons\", vastas Olga.\n\nJuuri silloin kumars André kumppanitanssijattarellensa ja astui pois\npoikki permannon puolisonsa luo.\n\n\"Minä tahdon tanssia sinun kanssas,\" sanoi hän käskevästi.\n\n\"Minä olen väsynyt\", vastas Olga kylmästi.\n\nKreivi Vasili nojautui takaapäin Olgan olkapään ylitse.\n\n\"Kaikki silmät ovat tähdätyt sinuhun\", kuiskasi kreivi hätäisesti.\n\"Taivahan nimessä, älä herätä huomiota!\"\n\nOlga nous oitis jalkeillensa.\n\nHurmaavat valsin säveleet täyttivät salin, he astuivat tanssivien\nrivihin, mutt' Andrén kietoessa kätensä hänen vartalonsa ympäri,\nvärisivät hänen huulensa salatussa tuskassa.\n\nAndré vedälsi kiivaasti häntä puolehensa, hän oli tukahtua, hänen\njalkansa tuskin liikahtivat laattialla, ja Andrén silmäys poltti hänen\nkasvojansa.\n\nOlikohan kärsimystä vai kostoa tässä kiukkuisessa syleilyksessä?\n\nYhtä pikaisesti kuin oli ottanutkin Olgan, jättikin hän hänet jälleen.\n\nEns hetkenä tarttui hän sampanjalasihin ja astui sitten keskelle salia.\nVapaan esittelyn henki oli hänehen iskenyt.\n\nTuota pikaa kokoontuivat tanssijat hänen ympärillensä. Soitto sammui,\nkuolon hiljaisuus seurassa syntyi.\n\n\"En viiteentoista vuoteen\", lausui hän, \"ole nähnyt syntymäseutuani.\nVäsymättä olen vaeltanut maasta maahan, nähnyt kaikkea ja nauttinut\nkaikkea. Rauhatonna en ole löytänyt lepoa missäkään, paimentolaisena,\nmiten isoäitini kansa.\n\n\"Minä olen nauttinut etelän ylenpaltisuutta, minä olen lukenut\nVatikaanin saleissa ja unelmoinut Akropoolin raunioilla, mutt' en\nmissäkään ole voinut unhoittaa kesk'yön aurinkoa ja revontulten\nliehuvaa liekkiä; ne melkein tuskaa tuovina seurasivat minua.\n\n\"Kun neljä kuukautta sitten seisoin Laokoonin kuvasarjan edessä,\nhuudahdin minä: 'mun täytyy mennä ylös Ultima Thulehen!'\n\n\"Halua, mikä minua veti, täydyin seurata; sill' Ahdin sielu vielä\nvartosi turhaan vapauttajaansa. Hänen hätähuutonsa kohtasi korvani\nmaailman meuhun keskellä, keskell' innostusta, hurmauksen heltehessä.\n\n\"Niin vetäysin Pohjahan päin, ehdoton veto sinne, kuni\nmagneetineulalla.\n\n\"Oi, Ultima Thule! Kärsiväisyys peittää sinun kuvas. Suru selittää\nhymys, kadotetun autuaallisuuden jälkipaiste lepäjää sun kalpealla\notsallas, ja läpikuultoisess' ilmass' on puhtaus.\n\n\"Tuntekaatte se, jos Te voitte, Te Ultima Thulen pojat uljahat!\n\n\"Jos Te sen voitte, niin kuunnelkaatte, kuinka luonto vaikeroitsee\nkirouksen alaisena!\n\n\"Tuo huokaus, joka tuulessa väräjää, meren kuohuessa, virtain\nloiskuttelussa, kaikessa tuossa luonnon-äänessä, joka maailman\navaruuden halki soipi, tuo täällä, tääll' ylähällä pohjoisnavan\nhiljaisuudessa kaikista selkeimmin kuuluu, kaikki, kaikki ja jok'\nikinen esine tuntuu kuuntelevan, kätkevän kasvonsa ja kuiskaavan:\n'pyhä, pyhä!' ikäänkuin seisoisivat he Jumalan kasvoin edessä.\n\n\"Täm' on luonnon vapahtamisikävöiminen, täm' on Ahdin valitus:\n\n\"Onko minulla mitään sielua?\"\n\nSuunnaton riemuhuuto purskahti niinkuin väkevä virta Andrén pään\npäällä.\n\nTämä riehuva innostus ei kuitenkaan ollut mitään yhtä salaman nopeaa\nsilmäystä vastaan, yht' ainoata silmäystä, joka lennähti hänen vaimonsa\nsilmistä. Se tuiki kuni tulisäde ylt'ympäri Olgan koko olemuksen.\n\nAndré ei tätä kuitenkaan huomannut; sillä kun hän käännähti sinne päin,\noli se jo laattiahan tähdättynä.\n\nAndrén kasvot muuttuivat vihaa ilmaiseviksi.\n\nSuosimus, jot' André illan kuluella osoitti tuota nuorta Louise\nWalter'ia kohtaan, oli niin varomattoman huomattava, että tuommoisen\nsaattoi sallia ainoastaan sille, jok' on saanut yhteiskunnan moraalisen\n(siveellisen) vapakirjeen. Jokaista muuta vastaan olisi seura\nvarmaankin \"soveliaan\" nimessä julistanut yksmielisen protestin\n(kiellon); mutta suositulla runoilijallahan oli lupa kaikkiin\noikkuihin, jok' ainoaan juonehen.\n\nTäss' erinäisessä tilassa pääteltiin ja jopa tuomittiinkin: \"ei\nihmettä, että tuo mies voipi viluun kuolla! Tuommoisen vaimon kanssa\ntäytyy semmoisen runoilijaluonteen joutua kuolon kaltehelle. Hänen\nvaimonsa on kylmä ja tunteeton kuni sadun lumikuningatar.\"\n\nJa niin tuli runoilijan armastelu eli kurttusi kuitatuksi ja anteeks\nannetuksi, niin, melkeinpä tavallansa puolustetuksi sanalla:\n\"oikeutettu\".\n\nJa imarteleva turhamaisuus sai tuon nuoren neidon kasvot rusoelemaan.\n\nAndré tuskin näytti huomaavan muita kuin tuon armastelunsa esineen, ja\nhän katsoi kaunotarta kasvoihin katkeamatta.\n\nOlga ei tuota ollut huomaavinansakaan. Mutta kuitenkin silloin tällöin\nloi hän silmäyksen tuohon nuoreen neitoon, ei mustasukkaisuuden, vaan\nihmeellisen, osaaottavan, äidillisen huolen katsehella.\n\nKauniin kaunis serenaadi (iltalaulu) lopetti juhlan, ja vielä kotvanen\nseuran hajauttua ja sen hälinän tau'ottua sähähteli raketteja ilmaan ja\nsampanjapullojen tulpat paukahtelivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Bon soir (Hyvää iltaa)!\" sanoi kreivi Vasili laskiessansa kätensä\nlukon käsimeen käydäksensä huoneesensa. \"Minä onnittelen sinua, André!\nTämä mehuste (extrakt) oli ehtaa, väärentämätöntä, se oli oivallista.\"\n\nMies ja vaimo olivat nyt kahden kesken. Olga seisoi pienen akkunan\nedessä ja silmäili edess' olevalle pienelle viheriälle tasangolle, jota\nkesk'yön aurinko sangen herttaisesti lemmiten valaisi.\n\nAndré kauan aikaa käyskeltyänsä edes takaisin laattialla, seisahtui\nyht'äkkiä Olgan eteen ja keikisti päänsä ylpeästi taaksepäin.\n\n\"Sielläp' oli elävyyttä,\" sanoi André.\n\n\"Aivan niin, siell' oli elämää!\" vastas Olga. \"Sull' on oikein. Tuo\nvast' oli elämää; sill' elämä on myöskin taikasokaisua (humbug).\"\n\nAndré tarttui Olgansa ranteihin ja kouristi niitä niin kovasti, ett'\nOlgan täytyi kivusta kalveta.\n\n\"Hellitä, André.\"\n\n\"Oliko _tämän_ iltainen ilo taikasokaisua?\"\n\n\"Aivan niin!\" virkkoi Olga avaten ja kohottaen silmiänsä.\n\n\"Eiköhän mitään totuutt' ollut siinä, mitä tunsivat nämä tuhannet,\njotka tänään riemuitsivat minun tulolleni?\"\n\n\"Tosin, André, sinä hetkenä siell' oli totuutta, mutta kun sampanjan\nhöyryt ovat haihtuneet, niin on innostuksenkin verho heidän silmiltänsä\nlangennut ja ankara kritiikki pääsee sisähän. Se, André, on kerran\nsinun pääsi päälle lankeava, niin totta kuin sinä et ole Jumala, jonka\ntyöt täydelliset ovat. Koko matkan olen vaiti ollut, mutta nyt täydyn\nsanoa, mit' ajattelen ja mikä mieltäni painaa.\"\n\n\"Sinä et usko viehätystä sentähden, ett'et rakasta sitä.\"\n\n\"Kyllä, minä uskon Excelsiorin viehätyksen, joka tahtoo eteenpäin --\nvaikkapa kuolemaan; minä rakastan sankarien ja marttyyrien viehätystä,\njoka kivun ja kuolon keskellä näkee taivaan avoinna, mutta sit' en minä\nusko päivällispöydän juhlaviehkurin muodossa. -- André! Tän' iltana,\nseisoissas sampanjalasi kädessä, kun ympärillä seisojain imarteleva\nriemuriehu kietoi laakeriseppeleen pääs ympäri, ja kaikki muuttui\nsinulle luvalliseksi neron nimessä, silloin näki vaimos hengess' ajan,\njolloinka sinun tähtes ei enää niin kirkkaasti sädehti, miten nyt;\nsilloin uuteuden ja tuoreuden nimbus (pyhyyssätehistö) on sinun osaltas\nkadonnut, ja -- ja -- hän näki, että jos runomus äkkiä sinulta\nryöstettäisiin, jos siinä et seisoisi runoilijana, vaan ihmisenä,\nheikkona, puuttuvaisena ihmisenä, silloin anathemaa (kirousta)\nhuudeltaisiin siitä, mikä nyt on suotuna sinulle, silloin sinua\npidettäisiin kanteen alaisena ja syytöksen alaisena tuomittaisiin, ja\nsilloin, André, näin minä kaikki ne, jotka nyt parina kuukautena ovat\nsuostumustansa soittaneet sinulle, kaikki, kaikki yhtenä miehenä\nkivittävän sinua hyvien avujen mielipahassa ja omavanhurskaudessa; ei\nainoakaan silloin siekailis eikä kukaan kysyis: 'kuka rohkenee viskata\nensimmäisen kiven?'\"\n\nAndré kavahti seisalleen.\n\n\"Olga Vasili!\" huudahti hän. \"Tämä on enemmän heijastavaa järkeä, kuin\nmitä runoilija suvaita saattaa.\"\n\n\"Runoilijan tulee kärsiä, vaikka hän kuulee totuuden, jos hän itse\ntotuudest' on.\"\n\n\"Sinä sanoit silloin, kun minä olin tulkkina Karasjoen kirkossa: 'sinä\nnäyttelit oivallisesti komediiaa.' Minä en sitä silloin ymmärtänyt,\nminä ymmärrän sen nyt! Näyttelinkö minä komediiaa tän' iltana?\"\n\n\"Et, André, sinä olit ainoastaan sinä itse, sinun oma tulinen, voimakas\nminäs; mutta se oli miel'ala, joka -- myöskin haihtuu pois.\"\n\nAndré seisahti taas Olgan eteen, hänen silmäyksensä oli jääkylmä.\n\n\"Hän oli kaunis,\" sanoi André lyhyesti.\n\n\"Aivan, hän oli kaunis, mutta hän oli vielä jotakin muut' enemmän, jok'\noli parempi.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Hän oli liika hyvä leikkikaluksi.\"\n\nAndré naureli ivallisesti.\n\n\"Ken sanoo, että minä leikittelen hänen kanssaan?\" kysäsi hän.\n\n\"Minä.\"\n\nAndré kapsahti ylös ja nojausi Olgaan.\n\n\"Joka rakastaa, ei ole niin varma omistamisestansa, mutta rakastaa\npelolla ja vavistuksella. Sinä kuitenkin kerran olet joutuva kerjäämään\nniitä muruja, jotka sinä kopeudessas hylkäsit!\"\n\nAndré sieppasi hattunsa ja syöks ulos.\n\nViereisen huoneen ovi avautui ja kreivi Vasili varovasti astui sisään.\n\n\"Pardon (anteeks), tyttäreni, mutt' isänäs on minun velvollisuuteni\nvaroittaa sinua. Sinä lasket leikin liika pitkälle.\"\n\nOlga nojautui pöytään. Hänen rintansa nouseskeli nopein lyönnin ja\nilmaisi hänen kiihkeää mielen liikutustaan.\n\n\"Hän, jok' ei tahdo mitään voittaa, ei mitään voitakaan,\" vastasi hän.\n\n\"Suo anteeksi, mon enfant (lapseni), en ole oikein selvillä, -- mitä\nsinä oikeastaan tahdot voittaa?\"\n\n\"Andrén parempaa minää, hänt' itseä, vapaaksi kuonasta, jok' on\nkultahan seoitettuna\".\n\n\"Très bien (aivan hyvä)! Minä luulin tyttäreni sun tietävän, mihin hän\nsitoutui ottaessansa runoilijan mieheksensä\".\n\n\"Sen, isäni, kyllä tiesin ja tiesin myöskin, ett' en suinkaan pääse\nruusuille tanssimaan\".\n\n\"Bien (hyvä), juuri sentähden, että sinä olet se, jonka sallimus on\nmäärännyt kukkia kylvämään hänen tiellensä\".\n\n\"Kätkeäksenikö niitä kiviä, jotka minun hänen tieltänsä ja hänen\navullansa raivata tulis?\"\n\n\"Miten tuon olettaakin, hyvä rouva (madame)! Antaun ainoastaan\nkertomaan: sinun on vastattava, mihinkä sitoutunut olet. Pardon! Miks\net tahtonut tanssia hänen kanssaan tän' iltana? Sinun muistoas luulin\nminä paremmaksi. Runoilijan vaimon ominaisuudeks ei mustasukkaisuus ole\nsovelias; on aivan vähä palkitseva.\"\n\n\"Mustasukkainen en ole. Olisinpa jo tämän lyhyen avioaikani kuluessa\nluullut kyllin kyllä osoittaneeni, ett'ei tuo ruma ominaisuus ole minun\nluontooni kuuluva\".\n\n\"Ole järjellinen, madame (rouva)! Suo'os hänelle nämä pienet vapaudet\".\n\n\"Minä suon hänelle ne kaikki!\"\n\n\"Mutta siin' ei kyllin; sun tulee ne unhoittaakin. Sun tulee unhoittaa\nkaikki, paitse häntä, sun tulee ajatella ainoastaan häntä, eikä mitään\nmuuta. Mon enfant (lapseni), sun tulee totella neroa, joka häness'\nasuu\".\n\n\"En. Hänen puhdasta ihmisellistä tottelen ja taivun sen vaatimuksiin,\nse sen ansaitsee\".\n\n\"Silloin ei minulla ole mitään enempää sanottavana. Eri tavoin tahdomme\npäämaalihin päästä, eri meill' on elämän katsantokantakin -- que faire\n(mitä tehdä)? Syöksit miehes pois luotas sen sijaan kuin sun tuli hänet\nsuosittaa itsehes ja kelvata hänelle\".\n\n\"Kelvata hänelle! Jumalani! Enköhän minä, tosiaan, kyllin ajatelle\npuvullani koketteeraamista (kiekailemista), niin että jok' ikinen\npoime, jok' ainoa rosetti (nauhasolmio) olisi hänen kauneuden tuntoansa\nviehättävä? Enköhän minä laulele niitä lauluja, joita hän huviksensa\nkuuntelee? Enkö minä lue niitä kirjoja, jotka hänelle kelpaavat?\nElänenkö ja hengittänenkö minä päivät päähytysten jollekin muulle kuin\nhänelle? Uneksunenko minä öisin muista kuin hänestä? Mutta minun\nparempaa minääni en myö hänen rakkautensa tähden; sittenpä en enää sen\nansaitsemisen arvoinen oliskaan\".\n\n\"Charmant! charmant (viehättävää)! Nyt olet oikeaan lämpöasteesen\nennättänyt, madame (rouva). Parole d'honneur (kunniasanallani), sinä\nolet hurmaava, sinä Olga Vasili, mutta sinun täytyy käytännöllisesti\nopetella toleranssia (suvaitsevaisuutta)! Anna hänen parvia, anna hänen\nkurttisierata ja fanttisierata, se ei merkitse mitään. Kun hän on\nkyllästynyt ja väsynyt sonetteihinsa ja serenaadeihinsa, niin kääntyy\nhän kuitenkin aina takaisin sinun luokses\".\n\n\"Minä kiitän sinua, isäni, minä kiitän sinua! Sinun isälliset neuvos\nvivahtavat jotenkin siihen, mitä Shakespeare antaa Capuciuksen sanoa,\nsilloin kuu hän, Henrikki kahdeksannen niin julmasti ja raa'asti\nhyljättyä puolisonsa, astuu kuningatar Kathariinan kuolinvuoteen\nviereen. 'Kuningasta surettaa, että Te olette sairas. Minun kauttani\nlähettää hän Teille kuninkaallisen tervehdyksensä, ja anoo Teitä\nlohdutusta vastaan ottamaan.' -- Ja minäkö levollisesti ja nöyrästi\nvastaan ottaisin rakkauden, jok' on lainass' ollut? En koskaan! Minä\nrakastan hänt' yli kaiken täällä maan päällä, mutta minä en alenna\nitseäni syntiä hyväksymään\".\n\n\"Hyvää yötä, madame! Sinä olet hieman tulistunut\".\n\nKreivi meni, ja Olga laskihe polvilleen.\n\n\"Kaks yhtä vastaan! Yksinäni, yksin, yksin! Oi, isä Thorsen, oi jos\nluokses pian päästä voisin! Sinä voisit tämän sekasotkun selvitellä. --\nOi Jumalani! Auta minua pelastamaan häness' ihminen, vaikkapa runoilija\nkukistuiskin!\"\n\nAndré oli kumminkin syössyt ulos, raivoissaan siitä, että hänen\nvaimonsa oli ainoa olento, joka hänen voimaansa vastusti, ja jot' ei\nhän voinut vetää tenhopiirihinsä.\n\nHänen vaatimustansa, ett' Olgan tuli olla yhtä innostuksekas ja\nkritiikitön, miten muutkin kaikki, ett' Olgan ei tullut nähdä mitään\nvirheitä hänessä, että hän sais olla vaimonsa jumala ja vaimo hänen\nrukoilijattarensa, jonka tuli olla onnellinen kyllä saadessaan suudella\ntomua hänen jalkainsa alta, ei Olga tahtonut täyttää; tätä vaatimusta\nvastaan kohos Olgan koko luonto kehoittavana protestina.\n\nEthillinen (siveellinen) Olgassa varustautui kuolon kamppailuun Andrén\nesteetillisen (kaunotieteisen) kanssa.\n\nTätä elementtiä vihasi hän jo poikasena ja tahtoi ärsytellä. Ja André\nvihasi sitä nytkin, vaikka hän rakasti Olgaa silmittömästi. André\ntahtoi voittaa maksoi mitä maksoi eikä kammonut mitään välikappaletta\nherättääksensä uinaelevaa mustasukkaisuutta, pelkoa kadottaa sen, josta\nOlga nyt itsetunnossansa ja paremmuudessansa niin varma oli.\n\nHän tahtoi pakoittaa Olgaa avaamaan ja nostamaan silmiänsä samoin kuin\nsilloin, kun hän Tenojoella venehen kaasi. Hän oli kerjännyt Olgan\nrakkautta, nyt piti Olgan saada kerjätä hänen rakkauttansa! Hän ei\nollut ilmaiseksi saanut kainulaisen uhmeutta perintönä!\n\nItseä jumaloitsevassa ja itsekkääss' elämässä, jok' alkoi hänen\nlapsuudessaan ja sitten jatkui yhtä mittaa, täss' elämäss' oli vaan yks\nainoa, jok' uskalsi nousta häntä vastaan, ja tuo ainoa oli vaimo, jok'\noli hänelle kuuliaisuutta vannonut.\n\nTuo, tuo myrskysi ja kuohuili hänen sydämessään, kun hän verkalleen\nkäyskeli alaspäin kaupunkia, jok' uinaellen lepäsi puol'yö auringon\npaisteessa.\n\nPerhoset lepertelivät hänen ympärillään. Hän kuunteli hyttysten\nsurinaa, käkösen yksmuotoista kukuntaa, surumielisiä säveliä ja\naaltojen hiljaista höllytystä salmella.\n\nLaulu kuului tuolt' etäältä.\n\nAndré seisahti.\n\nJoukkue venäläisiä matruuseja laulaen, pajattaen marsiskeli Tromsöön\nkatuja, parittain kaksin kaksin, äänenantaja esinenässä.\n\nViimeinen alkoi yksinkertaisell' äänellä, muut tarttuivat sitten pari\nparilta, siks kunnes koko kööri oli täydessä pajatuksessa.\n\nTuo kaikk' oli yhten' äänneaaltona, joka kasvoi ja yleni, kunnes tulvas\nylitse. Kummallinen rytmi (polento), joka paussaa (vait' on) siinä,\nmissä toiset alkavat, ja alkaa siinä, missä toiset paussaavat!\n\nJoku noista surumielisistä, slaavilaisista sävelistä veteisesti ja\nykstoikkoisesti, mutta sanomattoman vaikuttavasti ja liikuttavasti\nkajahteli nyt Tromsöön salmella.\n\nAndré ei hievahtanutkaan. Mit' aavisti hän tänä hetkenä? Aavistiko hän\nkesänilossa salattua kipua ja alakuloisuutta, jota jok' ainoa Ultima\nThulen lapsi tuntee?\n\nItse heidän nautintonsa on kipua, sillä heti synnyttyänsä kuolee se.\n\nAavistiko hän yht'äkkiä tänä hetkenä kaikkein kappalten katoamista --\nhänen oman elämänsäkin? André purskahti jääkylmään, särkevään\nnauruun, niin vimmattuun, niin kauhuttavaan, jommoist' ainoastaan\nhulluhuoneessa kuulla saa; sillä pahain henkien täytyi saada hänessä\nmekastaa.\n\nNuo häness' asuvat kolme luonnonomituisuutta, nim. lappalaisen,\nkainulaisen ja norjalaisen, olivat nyt joutuneet rikkovaan\neripuraisuuteen keskenänsä, Nämä kiskoivat kukin suunnallensa rikki\nrepiäksensä hänen sielunsa.\n\nHänen rinnassansa liikkui sekasorto vihollisia, yhdistettyjä voimia,\nmutta tässä sekasorross' oli keskus ja tässä keskuksess' istui\n\"sisähinen tuomari\", jonka lappalaiset olivat hänelle matkaan\nlähtiessään antaneet, eikä tuo \"sisähinen tuomari\" jättänyt häntä\nrauhaan. Mutta kun Andrén paha henki tuli hänen päällensä, niin silloin\noli taivas ja maa yhtenä sekasortona, ja tässäkin sekasorross' oli\nkeskus ja tämä keskus -- \"Olen minä!\"\n\n\n\n\n10. LUKU.\n\n\nMutta henki kulkee kulkujansa. Ei kukaan tiedä, mistä hän tulee tai\nkuhunka menee.\n\nTuulosen liekan lailla kiirehtää hän kautta maailman, kautta kansojen,\nmaiden, kaiken kautta virtavi se, laskihe polvilleen.\n\nYleinen ja suurenmoinen uskonnollinen herätys leveni Ameriikasta, jossa\nteaatterihuoneita käytettiin P. Raamatun lukuhuoneina, Englantiin ja\nsieltä Norjaan. Sama liike löysi tien myöskin ylös norjalaiseen\nFinmarkeniin, se tarttui lappalaisiinkin (samilaisiinkin); sillä\nkaikki, kaikki taivuttaivat Kaikkivaltiaan tahdon mukaan.\n\nSill' aikaa kun juhla juhlan jälkeen Tromsöössä pidettiin Andrén tulon\nkunniaksi, puristelivat Kautokeinon miehet, vaimot ja lapset syleillen\ntoisiansa, valittivat syntejänsä, kehoittivat ja vannoivat toisillensa\nruveta kääntymystä ja parannusta tekemään.\n\nJo vuonna 1847 oli herätys ruotsalaisesta Karasuannosta hiipinyt\nFinmarkeniin, mutta nyt alkoi se levitä yhä laveampiin piireihin.\n\nLappalaiset tulivat vapatahtoisesti ja antoivat omistajilleen kaikki,\nmit' olivat lainanneet tai varastaneet. Omatunto heräsi synninunestaan,\nja viina oltiin vähällä kokonaan ajaa maanpakoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Jumalalle olkoon kiitos siitä Herran siunauksesta, joka Kautokeinon\nosaksi tullut on!\" kirjoitti Andreas Thorsen pojallensa. \"Varjelkoon\ntoki Hän, armollinen Isä, ett'ei vaan lappalaisten fanttasiia pääsis\ntuossa herätyksessä sijaa saamaan; sillä silloin saa se ohjaamattoman\nluonteen, ja silloin muuttuu se kokonaan perkeleen asiaksi. Silloin on\nsen ohjaaminen vaikeampi kuin poron hillimättömän.\"\n\n\"Olisko mahdollista!\" arveli André. \"Olin ainoastaan viidentoista\nvuoden vanha jättäissäni heidät, siks en voi muistaa, onko tuo\nsamilainen fantasiia todellakin niin ohjaamaton. Minun on käytävä sinne\nja koeteltava, miten rikas tuo oikeastaan on. Tuop' olis komea koetus\nheidän luonnonlaatunsa niin ymmärtämiseksi kuin myöskin sen\nselittämiseksi.\"\n\n\"Karta, André!\" pyys Olga. \"Runoilija saattaa olla runoilija niin\npaljo kuin hän tahtoo, mutta sill' ei ole oikeutta tehdä kokeita\nkanssaihmistensä sieluissa.\"\n\n\"Kyllä, suo anteeks, siihen hänell' on oikeus silloin, kun hän luo\njotakin kuolematonta. Sankarina uudess' eepoksessani (sankarirunossani)\non lappalainen oleva, sentähden on minun tutkinnoita tehtävä. Et,\nystäväni, kuitenkaan tarvitse peloillas olla. Sankarirunoni ensimmäinen\nosa tapahtuu Tromsöössä; täydyn sentähden, miel'alasta kiinni\npitääkseni, pysähtyä tänne siks, kunnes se valmis on. Vasta joulun\njälkeen matkaamme Kautokeinoon.\"\n\nOlga kavahti seisoalleen.\n\n\"Vasta joulun jälkeen! André, kuink' on sydäntä sulla tämmöiseen\nviivytykseen? Tuo vanha mies on varronnut poikaansa jo viistoista\nvuotta, ja kun poika tulee, voipi hän isälliseen syliin kiiruhtamatta\nolla julma kyllä viivytelläksensä kokonaisen puolivuotta vielä.\"\n\nAndré yht'äkkiä käännähti.\n\n\"Olga Vasili, näyttääpä siltä kuin olisit vaivaloisimman työn tehdäkses\nottanut, seuratakses minua elämän läpi, minun omanatuntonani.\"\n\n\"Niin, André! Tuota juuri tahdonkin. Minä tahdon olla sinun omatuntos,\njoka sinua aina väärintehdessäs muistuttaa.\"\n\n\"Ei täss' ole puhetta vääryydestä. Minä uhraan sydämeni\nrunoilija-kutsumukselleni. Aatteen, joka minut Tromsöönsalmelle\npäästessäni valtasi, täydyn minä ensin vapauttaa -- sit' ennen en\nmatkustaa minä voi.\"\n\n\"Niin, sentähden että sinun runoilijakutsumukses on kultainen vasikka,\njonka sinä olet nostanut Jumalan sijalle ja rukoilet sitä.\"\n\n\"Malta, malta, tämä menee ylöllisyyteen! Etkö sinä tiedä, että\nrunoilijani innostus vaatii kaikkea muuta ennen maailmassa?\"\n\n\"Ei tok' ennen kaikkia! ei tok' ennen kaikkia! Minä tiedän kaikista\nparahin, että runoilijan intoumuksella on vaatimus, saadaksensa\netiketin ja seuraelämän velvollisuuksista poiketa, ja sinä tiedät\nparahin minun itseäs suojelevan Arguksen silmillä, ett'ei sinua\nhäirittäisi; mutta kuitenkin löytyy korkeampi vaatimus, jost' et sinä\nvoi vapautua, vaikkap' olisit ensimmäinen kuolevaisista. Siunatuks' ei\ntule se runon alttari, jolla pojan velvollisuus ja _sellainen_ isän\nrakkaus uhrataan.\"\n\nKreivi Vasili oli kiintynyt joidenkuiden sanomalehtien lukemiseen, hän\nnousi seisoalleen.\n\nHän ei kärsinyt enempää, hän tuprutti tulta ja liekkiä lävähytteli.\n\n\"Runoilijassa, madame, täytyy ethillisen vaatimuksen väistyä\nesteetillisen edestä!\" huudahti hän raivostuneena, kouristi korviansa\nja syöksyi ulos.\n\n\"André! André!\" lausui Olga sydämensä kivussa. \"Älä Esaun tavoin myö\nesikoisuuttas kryynivellistä!\"\n\n\"Olga Vasili,\" ärjäsi André hammasta purren, \"sinun elämäs tarkoitus on\nsekoittaa minun eloni viini koiruohoilla.\"\n\n\"Ei, puolisoni, ei! Tarkoitukseni on ainoastaan antaa oikeata viiniä\nväärennetyn sijasta. Oi, Jumalani! Todellisuus saaduttakoon sinut ja\nherättäköön sinut unelmistas! Sinun itsekkäisyydessäs asuu Nemesis\n(kostonhaltija).\"\n\n\"Nemesist' en voi peljätä\".\n\n\"Mutta Jumalata täytyy sinun peljätä!\"\n\n\"Kyllä,\" sanoi kainuulaisvaimon poika, käännähti samalla ja meni.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Hänen täytyy taipua, André,\" virkkoi kreivi Vasili, kun he kohtasivat\ntoisensa ruokasalissa. \"Äidin oikut taas elävät hänessä; minä olen\nhänen kanssaan riidassa uudelleen, ja minä sanon sinulle, André, minä\ntahdon nähdä tämän taistelun loppuun taisteltuna niinkuin toinenkin\ntaisteltiin.\"\n\n\"Kuinka?\" kysäs André.\n\n\"Hänen täytyy taivuttautua,\" vastasi kreivi. \"Hän tuli kesytetyksi,\nvapaalla tahdolla luopui hän vaatimuksistaan ja vastaan otti minun\nrakkauteni, aivan armona. Vaimostani tuli elävä esimerkki, joka\nosoitti, miten nöyryys tekee onnelliseksi. Ei ole soveliasta pakoittaa\nmiestä tekemään moraalisia tililaskuja vaimollensa. Voilà tout (kah\nkaikkea)!\"\n\nAndré naurahteli. Jälleen yks noita synkeitä säihkeitä hänen mustilla\nkasvoillansa.\n\nHän heittihe soffalle ja nosti käsivartensa päänsä päälle.\n\n\"Olga Vasili, sinun on niin hurmauntuneeksi tultava, että sinä unhoitat\nomantuntos ja järkes rakkauden voiman vaikutuksesta!\" huudahti hän.\n\"Mutta tämä nyt vielä on minun salaisuuteni, ja sillä tulen minä kerran\naivan aavistamattas ihastuttamaan sinua.\"\n\nHän nous ylös ja tuimin askelin asteli edes takaisin huoneessa,\nikäänkuin leijona rautahäkissänsä.\n\n\"Siks kunnes aika joutuu, jolloin rakastat minua siten, miten minä\nrakastan sinua -- kaikesta sydämestäs, siks kunnes uskaltaisit uhrata\nijankaikkisen autuutes rakkauden riemulle, siks -- vihaan sinua!\"\n\nHän pakottautui pukeimaan, mennäksensä sinne seuraan, jonne hän kutsun\noli saanut, mutta tuo \"sisähinen tuomari\" hänt' ei vaan jättänyt\nrauhaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesä kului ja talvi tuli. Juhlailut ja juhlamielet kestivät vielä,\nmiten Andrén nautintovoimatkin tämän synnyttämät. Tromsö ei vielä ollut\nkyllästynyt Andrésen, eikä Andrékaan ollut kyllästynyt Tromsööhön.\n\nHän vaivahti tyyneen, tyytymys olemaan, oikein puhtaasen samilaiseen\nhuolettomuuteen. Tuo \"sisähinen tuomari\" nukahti, ja jos, jota tahdomme\nepäillä, hänen omatuntonsa häntä silloin tällöin tölmiskeli, niin tuli\ntämä epäsuotuinen muistuttaja täydellisesti äänettömäksi saatetuksi\nhänen isänsä kirjeellä, jonka loppu kuului näin:\n\n\"Rakas André! Sinä tiedät, kuinka isäs odotti sinua ja sitä päivää,\njona hän sais sinut jälleen nähdä. Eikös tott' ole, lapseni, ett' ethän\nkonsaan ole epäillyt vanhan isäs ikävöimystä? Mutta minä kuitenkin\ntyydyttäin siihen, mik' on isääs korkeampi, minä nimittäin tarkoitan\nsinun elämäs kutsumusta; minä tulen lukemaan päivät ja odotan\nkärsivällisesti, siks kunnes asian haarat sallivat sun saapua\ntänne. Isäs ei ole ymmärtämätön, André, eikä hänellä ole mitään\nvaatimuksiakaan, jotk' eivät hänelle kuulu. Jää Jumalan nimessä sinne,\nmiss' olet siks kunnes valmis olet, äläkä kiiruhda, sillä se saattais\nolla vahingoksi sinun suurelle työlles.\"\n\nItsekkäisyydell' on tavallisesti vahva nahka, jok' ei tunne toisten\npuutteita, samoin kuin se ei myöskään jaksa arvata kallisarvoista\nsympatheettistä (myötätuntoista) kykyä, \"voida rivien välistä lukea\".\n\n\"Siinäpä näetsä!\" sanoi hän vaimollensa. \"Isäni ei toki täydelleen\nollut niin vaativainen ja ymmärtämätön kuin sinä luulit.\"\n\n\"Ei, minä näen sen,\" vastas Olga, kääntäen itsensä poispäin,\nlopettaaksensa pukemisensa. Hänen kasvonsa olivat surumieliset,\nsurumielisyydess' oli katkeruutta ja myöskin hieman ylenkatsetta, mutta\nhän kätki sen nostaissaan kätensä hiuksiansa järjestääksensä.\n\n\"Tuo suuri työ\" kävi reippaasti eteenpäin, ja aina sen mukaan kuin tuo\ntyö edistyi, joutui isän kuva syrjemmälle ja syrjemmälle, niin, runon\nloitsivassa valossa joutui se viimein vallan unheesen. Tuo harvinaisen\nmiellyttävä ja ihastuttava haamu, jonka hän jo aikaisimmasta\nlapsuudestansa alkain oli tuolle tuntemattomalle äidillensä laatinut,\noli nyt tässä hänen uudessa eepoksessansa luotava lihaksi ja vereksi.\n\nMutta samalla kun hän vaipui tähän luontohon, jonka hän tuon äidin oli\narvannut omanneen, luontoon, jok' oli hänen omansa kaltainen, lankesi\nsangen tumma varjo isän kuvalle.\n\nHänen oma lapsuutensa leikitsi hänen edessään. Ei hän muistanut isänsä\nrakkautta, ainoastaan kodin ahtaan piirin vaan, sen suljetun ilman ja\noman ikävänsä.\n\nÄiti lienee aikoinansa samaa elämää viettänyt, hän lienee tuntenut\nsamaa ikävää, ja hän pojan fanttasiiassa muodostui väkeväksi,\nvoimaisaksi kotkaksi, joka tahtoi lentää ulos vapauteen ja nousta\nkorkeuteen, samalla kun isä oli linnunvangitsija, joka piti nauhasta ja\nhäntä veti maata kohden.\n\nEräs tunne, vastenmielisyyden kaltainen, kohosi vähitellen runoilijan\nmielessä tuota vanhaa miestä vastaan, jok' odotti, luki päivät, tunnit\nja yhtä haavaa nuhteli itseänsä kärsimättömyydestänsä. Niin kauan kun\nAndré eli innostuksen hurmauksessa, oli lappalainen elementti (alje)\nvoittavana ja rakkaudellinen vallitsevana.\n\nAndré kurttisieraili Louise Walteria yhä edelleen, mutta kun Olga oli\npäättänyt olla olevinansa täydellisesti tietämättä koko asiasta ja\nsentähden aina loi silmänsä alaspäin välttääksensä enempää näkemästä\nkuin mitä tarpeellist' oli, ei hän aavistanutkaan, kuinka pitkälle tuo\noli mennyt. Eräs satunnainen lausuma herätti hänet kuitenkin tuosta\nvälipitämättömyydestä.\n\nTuo sattui eräänä iltana, jolloin yks noista tavallisista\nviikkokonserteista, jotka koko talven ajan antoivat Troms'öön\nseuraelämälle juhlallisluonteensa, pidettiin tilaisuutta varten\nmäärätyssä huoneuksessa.\n\nSali oli kauniisti valaistu, ja naisten puvut olivat säännellyt\nuusimman pariisilaismuodin mukaan, mutt' Olga kuitenkin voitti\npalkinnon näistä kaikista. Tuo valkoinen kaschmiiripuku, joutsenen\nuntuvalla reunustettu, edullisesti osoitti nuo hienot haahmoviivat\nhänen kuvaimessansa ja kasvoissansa.\n\n\"Madame on sangen onnistunut!\" kuiskasi kreivi Vasili ja katseli\npihtisilmäintensä läpi tytärtänsä. \"Ryhti on oivallinen.\"\n\nAndré puras huultansa, käännähti päätänsä ja heitti Olgaan silmäyksen,\njoka näytti tahtovan nielaista Olgan koko olennon.\n\nSittenkun ensimmäiset musiikkinumerot olivat suoritetut, nous hän tällä\nvälin ylös ja asettihe Louise Walterin viereen istumaan.\n\nKaikkein silmät olivat nyt yhtä haavaa tähdätyt sille penkille, jossa\nnämä istuivat. Tahallansa oli Olga sinnepäin katsomatta, mutt'\nyht'äkkiä heräs hän tajuntoon kuullessaan paria sananvaihtoa, jotka\nhänen takanansa kuiskaamalla kuiskattiin.\n\n\"Ot' hiis, näetkös, mitkä palavat silmänluonnit hän tuon tuostakin\nLouise Walteriin iskee?\"\n\n\"En. Minä näen, että hän kurttisieraa häntä himoitsevasti, mutta niitä\nhupaisia erityisyyksiä en ole huomiooni ottanut.\"\n\n\"Niinpä katso niitä nyt sitten! Ne polttavat kuni saatana itse olis\nnuo sytyttänyt. Hitto soikoon, poika! Jospa joku meistä muista\nkuolevaisist' olis ollut tuo, ken noin huomattavasti olis uskaltanut\nasettaida kansan juttelusta huolimattomaan tilaan, niin totta mar\nolisimme saaneet kuritusta kärsiä, toverini!\"\n\n\"Ja se oliskin oikeuden mukaista! Synti vaan, että tuo nuori tyttö on\nvanhuksiton; hän puuttuu suojaa sieppaajasissejä ja maantie-rosvoja\nvastaan. Hän on varomaton, hänestä puhutaan jo enemmänkin kuin nuoren\ntytön maine sietää. Likapilkku lumella --.\"\n\n\"Aivan, niin on puhdasmaineisuus mennyt kaiken maailman tietä.\"\n\nOlga punehtui ja hänen sydämensä lyöskeli kiivaasti. Hänestä tuntui\nikäänkuin jok' ainoa salissa huomais hänen punehtumisensa.\n\nKuitenkin täytyi hänen tämä kiusaus kestää. Hän istui liikkumatta.\nLiekit lieskuivat hänen silmäinsä edessä, musiikin säveleet kohisivat\nhänen sormiensa ohi, yks sävelkappale alkoi toinen loppui ja tämän\nkaiken kestäessä hän ties, että kaikkein silmät olivat tähdätyt\nmäärättyyn paikkaan, ja että hän oli ainoa, jok' ei rohjennut silmätä\nsinne.\n\n\"Tuota neittä täytyy varoittaa!\" ajatteli hän. \"Häntä täytyy varoittaa,\nmutta, Jumalani -- miten?\"\n\nKun naiset olivat etuhuoneesen päällysvaatteitansa ottamaan\nkokountuneet, päätti Olga empimättä käyttää tätä tilaisuutta.\n\nKäydessään tuon nuoren neiden sivutse, sanoi Olga hänelle hätäisesti ja\nniin kuiskaamalla, ett'ei sitä muut kuin asianomainen kuulleet.\n\n\"Varo itseäs, lapsi! Teistä puhutaan. Runoilijat leikitsevät\nfanttasiian kanssa ikäänkuin lapset leikkivät pallojen kanssa.\"\n\nHätäisen hurmauksen ruso levittihe Louise Walterin kasvoille. \"Oliko\ntuo totta otettu niin vakavalta kannalta, että siitä _puhuttiin_?\"\n\nTuon nuoren tytön mairiteltu turhamaisuus vietti tänä konsert'iltana\nloistavimman voittoriemunsa: \"runoilijan rouva oli tullut\nmustasukkaiseksi -- hänehen!\"\n\nKun Olga oli päässyt huoneesensa, viskasi hän päällysvaatteen yltänsä\nikään kuin se olis tukahduttanut häntä, seisahti keskelle laattiaa ja\npuristi kätensä kovasti vastatusten.\n\n\"Hänen tähtensä täytyy minun se tehdä,\" ajatteli hän, \"hänen tähtensä\non minun velvollisuuteni -- alentautua, ja puhua Andrélle tästä --\ntästä kurttisieruusta!\"\n\nHän kuuli Andrén askeleet ulkona käytävällä; sydän sykki tuimasti,\nmutta hän ei liikahtanut paikaltaan.\n\nAndré astui sisään ja sulki oven.\n\n\"André,\" virkkoi Olga niin tyynesti kuin suinkin mahdollista ja\npäätänsä kääntämättä, \"sinä -- osoitat tuolle nuorelle Louise\nWalterille jotakin -- jotakin tavatonta suosita.\"\n\nAndrén silmät säihkyivät, ne kipenöitsivät. Yht'äkkiä hän syöks esille\nja taivuttihe Olgaa vasten kireästi jännitettynä.\n\n\"Niin, oletko sinä sen nähnyt?\" tiuskasi hän.\n\n\"Kyllä, ja olen minä sen kuullutkin.\"\n\n\"No missä?\"\n\n\"Tän'iltana -- konsertissa.\"\n\n\"Ja mitä sanot siitä?\"\n\n\"En mitään --\"\n\n\"Et mitään!\"\n\n\"En. Minä en sano mitään muuta kuin -- tulee sääli tuota nuorta tyttöä.\nMinä en sano muuta, André --.\"\n\n\"Et -- sinä et -- sano mitään muuta!\"\n\nOlga pusersi kätösensä mykkyrään. Hänen miehensä ei nähnyt, että ne\nsuonenvedon tapaisesti tärisivät.\n\n\"Minä en ole mustasukkainen.\"\n\n\"Et, Jumala tuon tiennee, sinä et ole mustasukkainen!\"\n\n\"Mutta sinä saatat pilata hänen maineensa, André.\"\n\nAndré päästi pilkkanaurun. \"Sinä pikkarainen, avuisa laupeuden sisar!\nMinä vakuutan sinua, että sinä turvallisesti saatat tyynnyttää ylön\nhellän omantuntos. Vaikka runoilija, ylistetty suuruus, kurttisieraa\nhäntä, on niin kaukana hänen vahingoittamisestaan, että se pikemmin\nkoroittaa häntä toisten silmissä. Juuri se, että taideniekan silmät\nvalitsevat hänen kasvonsa katseltavaksensa, täytynee tulla kunniaksi\nhänelle.\"\n\n\"Kunniaksi!\" sanoi Olga. \"Kunniaksi se, jok' on pilkka ja häpeä!\"\n\n\"Tuon pilkan kantaa hän varmaan ilolla, madame! Mä annan hänelle\nlahjan, jot' ei hän unhoita koko ikänänsä, vaan tallettaa sen pyhäin\njäännöstensä joukossa kallehinna muistonansa. En minä suinkaan te'e\nhänelle mitään pahaa, hyvää vaan.\"\n\n\"André,\" uudisti Olga toistamiseen, \"varo Nemesistä\n(kostonhaltijatarta). Tämä sydämetön, harkittu 'flirtatiooni'\n(leikintä) on kissan leikkiä hiiren kanssa. Tuo silloin olis parempi,\njos todellakin olisit rakastunut.\"\n\n\"Ja jos niin olis?\"\n\n\"Jos niin olis!\"\n\nAndré kohautti olkapäitään ja syöks ylös.\n\n\"Jos niin olis!\" äännähti Olga lyöden kätensä kasvoillensa. Kauhu, joka\nhänet nyt äkkiä valloitti, oli ennen tuntematon, aavistamaton. \"Onko\ntodellakin rakkautta kaikissa näissä kurttiiseissa? Mahtaisko hän --\nei! ei! ei! Oi, Jumalani, hän rakastaa ainoastaan minua, ainoastaan\nminua! Tuo, tuo on hänen fanttasiiansa vaan, mutt' ei hänen sydämensä!\"\n\n\n\n\n11. LUKU.\n\n\nAurinko jätti pohjoisnavan, viimeinen höyryalus läksi sattumalta\nsamana päivänä etelään päin.\n\nIsänsä kreivi Vasilin seurassa kävi Olga ylös saarelle sanoaksensa\njäähyväiset niin auringolle kuin höyryaluksellekin, tuolle suorastaan\nmuuhun maailmaan yhdistäjälle.\n\nHe kiiruhtivat saaren korkeimmalle paikalle, josta he kauemmaksi\nsaattoivat silmin seurata matkaajia, ja tähystivät etäälle salmen yli.\n\nKeveät hölkkä-aallot kirmaisivat ja tanssivat höyryaluksen vetämällä\njuovehella. Miks eivät voineet hillitä ratasta, joka niin armottomasti\nriens eteenpäin?\n\nAurinko lähenihe yhä enemmän ja enemmän tunturin harjamaa.\n\nHöyryalus hieppuvine savuinensa ja lieppuvine lippuinensa liuskeli\nkau'emmaks ja kau'emmaks -- valoa, aurinkoa ja -- eloa kohden!\n\nAuringon hehkuva silmä koski jo tunturin harjamaan.\n\nOlga seisoi hengähtämättä, eteenpäin nojauntuneena. Oi, jospa hän vaan\nvois saada kiinni tuon hehkuvan tuliterän ja pysyttää sen luonansa!\n\nHöyryalus laski kanuunan laukauksen. Tomu pölähti yli salmen lähdön\nmerkkinä. Tromsöönsalmen kalalokki-parvet pyrähtivät ilmaan kirkuen ja\nparkuen. Auringon silmä katseli alakuloisena Finmarkenin ylitse.\n\nLaukaus vieläkin! -- Ja samassa hetkessä laskeus aurinko.\n\nKuolon hiljaisuus. Melkeinpä kalalokitkin hiljenivät. Ainoastaan\nkanuunan paukaukset vielä viereskelivät, vakaisa kaiku kuului yhä.\n\nEi kukahan liikkunut tuoll' ylähällä saaren korkeimmalla paikalla. Joko\ntajuten tai tajuamatta tunsivat he, että jumalais-olemus oli heiltä nyt\nhyvästinsä ottanut. Silloin tuli André paljain päin kiiruhtaen tielle\npäin. Hänell' oli hattunsa kädessään ja hänen käyntinsä oli\npoikkelehiava ja kiiruinen ikäänkuin jos joku olis häntä takaa ajanut.\n\nVaimonsa kohdattua oli hänen hengityksensä hätäinen ja lyhyläntä; Olga\nsaattoi kyllä huomata, että hänen sydämensä löi kiihkeästi. Andrén\nkasvot olivat tuhkanharmaat, ja hänen silmänsä levottomasti mulkoilivat\nsinne tänne.\n\nNimeättömällä kauhulla katseli Olga häntä. Tämmöisinä hetkinä muuttui\nAndré aina niin ihmeellisen kylmäksi ja vieraaksi hänelle. Olikohan\njotain mielisairautta hänen veressään?\n\nAndré pisti hatun päähänsä, mutt' otti sen kiiruusti pois jälleen,\nikäänkuin hänen aivonsa olisivat tuless' olleet.\n\n\"Mitä merkitsee tämä?\" kysäs Olga kauhistuneena.\n\n\"Täm' on minun salaisuuteni,\" vastas André.\n\nJokunen valon loiste heijaili hiljaisena vavistuksena, heijastuksena\ntuolla kaukana veden pinnalla; se kalpeni kapenemistaan ja -- katosi.\n\nRaskas kuni plyijy, harmaa miten ikukallio, yhdeksän viikon pituinen\nhämärä levittäytyi Finmarkenin ylitse.\n\nÄänettöminä käännyttiin ja kukin kävi kotihin omainsa luo.\n\nAndré kuitenkin pian otti norjalaisen itsevallinnon, joka sielunsa ja\nhulluutensa rautapaitahan kätkee, ja tämän lävitse on muiden vaikea\ntunkeutua. Niinkuin kilpikonna vetäysi hän kuorehensa ja -- kätkeysi.\n\nHän oli nyt muuttunut ennalleen, puheli iloisesti ja reippaasti.\n\nOlga silmäili hänen Janus-kasvojansa.[9] Minkä puolen käänsi hän nyt\nheille? Ja minne oli toinen puoli joutunut?\n\nMutta sydämessänsä salas André tunteen siitä, että viimeinen\nhöyryaluksen kanuunan laukaus oli merkkinä Ultima Thulen pahoille\nhengille.\n\nNäiden tapana oli yllyttää häntä, kun aurinkoinen pois kulki.\n\nSillä tuon pitkän talv'yön tultua perimpään Pohjolaan, pääsevät pahat\nhenget irralleen.\n\n\n\n\n12. LUKU.\n\n\nKarasuannosta olivat \"koirat lähetetyt Kautokeinoon meteliä\npitämään\".[10] Kolme lappalaista, kolme kainulaista ja eräs vaimo,\nyhteensä seitsemän henkeä, tulivat kuni \"Herran enkelit\" taivaasta\nkuvailemaan ja maalaamaan helvetin tulisia tuskia.\n\nLappalaiset kutsuttiin ripitettäviksi, ja julkinen jumalan tuomio\nlangetettiin.\n\n\"Kuinka monta lasta (= syntiä) sinull' on?\" kysyi tuomari.\n\n\"Viis,\" vastasi syytetty.\n\n\"Mitkä niiden nimet ovat?\"\n\n\"Tanssi, juopumus, kortti- ia lautapeli, minä pidän joka sunnuntai\nhetalevyötä vyötäisilläni.\"\n\n\"Tapa nämä lapses, hylkää nämä syntis kahdeksan päivän kuluessa; tule\nsitten jälleen, jotta sinut punnitaan. Voi sinua silloin, jos sinut\nliian köykäiseksi löydetään!\"\n\nKahdeksan päivän kuluttua täytyi syntisen taas tulla tuomioistuimen\neteen.\n\n\"Oletkos tappanut lapses?\" kysyi tuomari tuossa salaisess' oikeudessa.\n\n\"Olen,\" vastasi lappalainen.\n\n\"Milloinka?\"\n\n\"Toissapäivänä kello ykstoista.\"\n\n\"Näitkös sielus ja ruumiis kärventyvän helvetin hulmuavissa liekeissä?\"\n\n\"Näin.\"\n\n\"Näitkö Kristuksen tulevan vapauttamaan sieluas ja ruumistas?\"\n\n\"Näin.\"\n\n\"Saattoiko Hän ruumiis ja sielus taivaasen?\"\n\n\"Saattoi. Minä huomasin Herran enkelin, jok' astui alas ja liikutti\nBethesdan vettä.\"\n\n\"Sitt' olet sä toissa päivänä kello yhdentoist' aikaan saanut hengen.\nMene kaikkeen maailmaan ja saarnaa kadotusta kaikille kääntymättömille\nja katumattomille.\"\n\nMihin Herra Jumala asettaa temppelinsä, siihen perkele usein rakentaa\nkappelinsa sen rinnalle. Pyhän askelissa toisinaan hiipii pahus.\n\nIhmissydänten pyhimpäin ja salatuimpainkin tunteiden tuli nyt\nilmestyksiss' ilmoittautua.\n\nMurheen hahmona oli ulvonta ja äkäjäminen, ilon Jumalassa sitä vastoin\nilmaisi nauru, tanssi, keikkuminen ja juoksenteleminen. Uupumus ja\nsuonenvetoiset väristykset pidettiin silminnähtävinä \"hengen liikkeiden\"\ntunnusmerkkeinä.\n\nMielen murtumisen merkiks oli vyötähis-hetalevyö pannaan julistettava\nja vaimojen myssyin sarvekkeet piti tasaisiksi litistettämän; sillä\nnoiss' ontoissa sarven muotoisissa puupalasiss' istua kökötti itse --\nperkele.\n\nSamoin kuin kreivi Vasili, sanoi lappalainenkin: \"kaikki riippuu\nmuodosta!\"\n\n\"Osoitas minulle Rievdadusmerkkis (kielimurteesi)! Oma suus on sinut\ntuomitseva!\"\n\nJulkisen Herranehtoollisella käynnin ohessa, joka siihen aikaan\nKautokeinon kirkossa pidettiin, valloitti hurmaus nuo herkästi\nliikutuksiin tulevat lappalaiset ja tämä muutamissa minuuteissa\nkoho' semmoiseks innostukseksi pyhän pöydän sakramentista, että\n\"hengellisestä viinistä\" ilon juoneet syöksähtelivät toistensa sylihin\nja riehuisasti riemuten tanssivat juuri kuin päihtyneet Bachuksen pojat\nalttarin edessä.\n\nKoko seurakunta nousi seisoalleen. Etäimmällä istuvat kipusivat\npenkeille ja katselivat toisten päiden yli.\n\nKauhistus kuvautui useimpain kasvoilla. Muutamat saivat suonenvedon ja\npyörrytyksen, toiset kiiruhtivat kirkost' ulos.\n\nLamik Rikkut katseli kauan tuota meteliä. Fanttasiia kuohui hänessä, ja\nhän mietti Raamattua yöt päivät päähytysten. Hirmuinen hurjuus hehkui\nlappalaisten aivoissa, Viimein leimahti tuli, ja Lamik Rikkutin, miten\nhänen kanssaveljensäkin, sai henki valtahansa.\n\nOli kylmä, tähtikirkas jouluyö. Valkea Lamik Rikkutin majass' oli\nmelkein sammunut, kun Seimke heräs siitä' että hänen miehensä seisoi\nnojautuen hänen ylitsensä. Kiljuvan hiiloksen paiste panihe hänen\nposkilleen.\n\n\"Hyvästi, sinä synnin vaimo!\" sanoi hän. \"Nyt menen minä ulos työhön\nHerrani viinamäkeen.\"\n\n\"Lamik! Lamik!\" huudahti Seimke, \"aiotko jättää minut?\"\n\n\"Herra sanoo,\" vastasi Rikkut, \"'joka rakastaa isää, äitiä, vaimoa,\nsisarta tai veljeä enemmän kuin minua, ei ole minulle sovelias.' Tän'\nyönä on Hän ilmestynyt minulle, miten Pietarille Genesaretin järven\nrannalla ja sanonut: seuraa minua, täst' edes saat sinä ihmisiä.\"\n\nJa Lamik Rikkut otti sukset ja kiiruhti pois maamajaltaan.\n\nSeimke kapsahti ylös. Hän syöks ulos yöhön ja huuteli: \"Lamik! Lamik!\"\n\nMutt' ainoastaan hänen lohdutuksettoman äänensä kaiku hihuili hänelle\nvastaan, eikä hän mitään vastausta saanut.\n\nJa epäilyksen hetkenä kääntyi tämä kristitty lappalainen sen\näidillisyyden ja armahtamisen suojaan, jonka lappalais-pakana löytää\nMader-akka'lta, samoin kuin katolilainen neitsy Martalta.\n\nYlös nostetuin käsin kiiruhti Seimke yli laaksojen ja tasankojen ja\nhuuteli: \"Mader-akka! Mader-akka!\"\n\nJoulutähdet kiiluivat Kautokeinon tunturien päällä. Enkelit lauloivat:\n\"kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä\ntahto!\"\n\nMutta tämä joulu näytti pikemmin siltä, kuin perkeleen sotajoukot\nolisivat vetäinneet esille Finmarkenin tundralle helvetin tulta\nvirittelemään.\n\nSuru sydämmessä oli Andreas Thorsen lukenut jouluevankeliuminsa ja\nkäynyt levolle. Tuo nykyinen hiljaisuus ei ennustanut mitään hyvää; se\noli ainoastaan myrskyn edelläkävijä.\n\nKun tuo vanha mies, miten aina tavallista, oli uskonut vaimonsa,\npoikansa, itsensä ja kaikki ihmiset Herran Jesuksen huostaan, nukahti\nhän; mutta hänen maatessansa leveni huuto kulovalkean lailla\nKautokeinossa, että nyt oli helluntaijuhla toistamiseen tapahtuva maan\npäällä.\n\nLappalais-maamajat olivat tyhjinä. Lamik Rikkutin johtamina olivat\nsamilaiset samonneet tunturille ja siellä näkivät he kaikki tuliset\nkielet alas tulevan taivaasta ja palavan heidän kunkin päänsä päällä.\n\"Herran valitut\" lankesivat hurmautuneina polvillensa lumeen.\n\nKello oli kaks, kun Thorsen heräsi kovast' ovelle kolkuttamisesta.\n\n\"Nouse ylös, kanttori!\" huudahti ääni. \"Onko sull' öljyä lampussas?\nHerra on läsnä!\"\n\nThorsen kapsahti ylös sängystään, viskas vaatteet yllensä, sytytti\nkynttilän ja avas oven. Lamik Rikkut ja useita lappalaisia seisoi\nsuksillansa oven edessä.\n\nNämä olivat repineet myssyt päästänsä ja taivahan tähdet valaisivat\nheidän ylön kiihtyneitä kasvojansa.\n\n\"Tule ulos!\" äännähti Rikkut. \"Minä olen herättänyt sinut synninunestas\npuhumaan sielulles. Poikas tähden, jok' on sielunheimolaiseni, tahdon\nvapahtaa sinut. Tuomion basuuna soi, Herra on ovessa ja kolkuttaa.\nPueta itses Kristuksen vanhurskauden pukuun, ennenkun se sinulle\nmyöhäist' on.\"\n\nJuuri tänä hetkenä kuului sydäntä särkevä valitushuuto. Mustine, alas\nolkapäille liehuvine hiuksinensa ja hömmämekko edest' ylös vedettynä\nsyöksi Seimke joukkoon.\n\nSeimke tunsi taas oitis miehensä, hän laskihe kohta miestänsä polvista\nhalailemaan.\n\n\"Lamik!\" äänsi hän, \"tule takaisin kotihis!\" Lappalainen potkasi pois\nvaimonsa hurmatussa hehkussansa.\n\n\"Kristus sanoo: 'Eriä minusta saatana!'\" tiuskas hän. \"Ja Hänen sanansa\nvoimalla olen minä oikeutettu nimittämään sinua saatanaksi.\"\n\nThorsen otti Seimkeä kätehen ja työnnälsi häntä syrjähän.\n\n\"Mene pois täältä,\" sanoi hän vakaisella arvollisuudella, \"mene pois\ntäältä, lapsi! Viini on teidät juovuttanut. Menkäät pois ja maatkaat\nitsenne selviksi Jumalan nimessä. Sinua, Lamik Rikkut, kiitän hyvästä\ntahdostas.\"\n\n\"Kiitä isääs perkelettä;\" huusivat lappalaiset pois rientäessään.\n\"Jumalan lapset eivät taida vastaanottaa kirotun kiitollisuutta. Me\npyyhkiämme tomun jaloistamme.\"\n\nThorsen kumartui Seimkehen, joka epätoivoisena lepäsi kyyristyneenä\nlumessa.\n\n\"Mene kotiin, Seimke,\" sanoi hän lempeästi, \"mene kotiin ja odota\nmiestäs Jesuksen nimessä.\"\n\nSeimke nous ylös, ja nähtyänsä rakkahat silmät, jotka hänehen\nkatsoivat, kääntyi hän tottelevaisesti ja meni kotiin.\n\n\"Herra Jumala, Isä! -- Katso laupeudessas meihin ja ole meille kaikille\narmollinen,\" rukoili ukko Thorsen, kun hän jälleen sulki oven ja meni\nlevolle.\n\nJa samalla kun lappalaisten \"helluntaikaste\" täytti jouluyön hoiluulla\nja kirkunalla, istui Seimke maamajassaan tuikkivan tulosen ääressä ja\nodotti miestänsä Jesuksen nimessä. Pienten jouluenkelien liekissä\ntanssiessa, nukkui pienokainen, vastasyntynyt Vaidi lämpöiseksi\nsisustetussa komsissaan.\n\nKuitenkin tuskin oli Lamik Rikkut sekoittanut itsensä tuohon\nuskonnolliseen liikkeesen, ennenkun hän valistuksensa ja lahjainsa\ntähden tuli sen johtajaksi. Mutta samalla kertaa kun hänen ruumiillinen\npersoonansa vankistui, tuli hänen hengellinen luontonsa siihen\nsuostumaan ja puhalsi hänehen raivoisan, pöyhkeän sielun.\n\nLamik Rikkutin herätys on samalla jonkunlainen runollisuus, jonka\ninnostuksen hän itse luonnollisesti uskoi olevan Pyhältä Hengeltä.\n\nNyt Jumalan lasten ei pitänyt tarvita ei kastetta, ei sakramentteja\neikä P. Raamattua; sillä \"liikettensä\" ja \"havahdustensa\" avulla saivat\nhe suorahan Jumalan vieraisille luoksensa ja näin tulivat he saatetuiks\nilmestyksest' ilmestykseen.\n\n\"Henki! henki!\" tuli siksi päästösanaksi, joka kajahteli tunturista\ntunturiin.\n\nNöyryys ja itsenkieltäminen olivat \"olleita ja menneitä\" asioita.\nItsepintaisuus, uhmeus, omahyöty, viha ja lihalliset huvitukset\nseurasivat ylpeydenperkeleen askelissa, ja kunnianhimon kuume heräsi\nlappalaisten veressä. Hirmuinen kilpajuoksu ja taistelu siitä, ken on\nsuurin Jumalan valtakunnassa, alkoi taudinoireena levittäidä ylt' yli\nkoko Kautokeinon.\n\nKun lappalaiset olivat vuossatoja olleet Jumalan Sanan saannista\nsuljetut, niin muuttuivat he nyt sen saatuansa lapsiksi, jotka tulen\nkanssa leikittelivät. Nuo uudet kirjat olivat nyt vielä heille liiaksi\nväkevää ravintoa; he eivät voineet sitä sulattaa.\n\nVaikka Lamik Rikkut selitti P. Raamatun olevan ylikuohuva lähde, kiskoi\nhän kuitenkin omituisen terävätaitoisesti yhden Raamatun paikan eli\nlauseen toisensa jälkeen oikeasta yhteydestänsä ja sommitteli sitten\ntästä omavaltaisesti rikki revitystä sanasta järjestelmän eli\nsysteemin, jonka järjestys ja ajatusopillinen eli loogillinen\njohdonmukaisuus eli konseqvenssi ilmoitti filosoofisesti ja\nmatemaattisesti tahountunutta aivoa.\n\nTurhaan koki Andreas Thorsen salvata sitä virtaa, joka niin pian oli\npuhkaissut penkereensä, nyt tulvehti ja huuhteli kaikkia. Lumiaavikon\nkuolonhiljainen autioisuus vaatii lappalaisen korvan kuuntelemaan\njotakin ja kun useimmiten nuo luonnonäänet vaikkenevat, luopi hän itse\nitsestänsä nuo salauksekkaat ja yliluonnolliset.\n\nJa -- kun kerran lappalaisen kuvitusvoima tulee kiihoitetuksi ja\nsäikäytetyksi, saattaa hän fanttisierailla itsensä kuolijaksi.\nThorsenin petollinen aavistus oli toteuntunut. Fanttasiia oli\npistäinnyt heräysliikkeesen ja alkoi toimitella pimeyden töitä.\n\nSeimke ja hänen isänsä, Jakob Tudekas, olivat ainoat, joit' ei raivo\nollut käsittänyt; he uskollisesti liittäyivät kanttoriin.\n\nThorsenin lohduttamana ja kehoittamana oli Seimke nyt tyyntynyt ja\nodotteli, lohdutuksekkaana lapsellisessa uskossaan sitä hetkeä,\njolloinka Lamik väsyis ja itsestänsä tulis kotiinsa takaisin.\n\nJa niin olivat nuo pyöreät lappalaismaamajat siellä vieretysten,\nsamalla kun leimuava rompsi roihuutti punertavaa paistettansa ulos\ntalvi yöhön. Lappalaiset pitävät paljo pyöreästä muodosta; aurinko on\npyöreä ja lappalaiset rakastavat aurinkoa.\n\n\n\n\n13. LUKU.\n\n\n\"Sä arvelet niinmuodoin, ett'ei täällä tule mitään sielun ravintoa.\"\n\n\"En, sit' en tarkoita.\"\n\n\"Mitä tarkoitat sitten, rakas lukkari?\"\n\n\"No sitä, ell'ette, jonkun vanhan ystävän kanssa tahdo tulla yhdessä\nrukoilemaan, niin voittehan sen sitten jättää.\"\n\n\"Mutta sittenhän ei täällä mitään sielun ravintoa tule.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, sitä tok' tulee.\"\n\n\"No, mutt' annatteko sitä silloinkin, kun ei ketään saavu sitä\nsaamaan?\"\n\n\"Onpa kuitenkin yksi sanonut tahtovansa tulla.\"\n\n\"Ja tämän ainoan tähden aiot sinä todellakin pitää kokonaisen sielujen\nravitsemissaarnan.\n\n\"Aivan, niin aion minä.\"\n\nLappalaiset pärähtivät hillimättömään nauruun.\n\n\"Kuka on sitte tämä ainoa, lukkari?\"\n\nAndreas Thorsen nous ylös.\n\n\"Ibmel -- Jumala,\" sanoi hän juhlallisesti.\n\nPelästyneinä kunnioituksesta paljastivat lappalaiset päänsä ja tekivät\näänettömän kumarruksen.\n\nSilmänräpäyksen hiljaisuuden käytti Thorsen hyväksensä ja alkoi\nrukouksen, mutta tuskin oli hän lopettanut, ennenkun hiljaisuus jo\nkatosi, ja ääni kuului keskeltä seurakuntaa.\n\n\"Uskotko, lukkari, puhuvas hengessä sen, mitä nyt puhut meille\nihmisille?\"\n\n\"Uskon,\" vastasi Thorsen, antamatta itseänsä häiritä, \"minä uskon sen,\nsentähden ett'en koskaan puhu mitään, muuta kuin mitä pyhä Raamattu\nselvillä sanoilla on lausunut.\"\n\n\"Se on valhetta,\" huusivat lappalaiset, \"sillä jos hengest' olisit,\nmiten me hengest' olemme, niin et sinä, joka sanot opettaja olevas,\nantais kenenkään pitää rauhaa eikä eloa, joll'ei hän hengest' olis,\nmiten sinä ja me.\"\n\nHän tuskin oli puheensa lopettanut, kun eräs vanha vaivanen vaimo\nleukkaleukoinensa, paljain päin ja harmaat hiukset vanutteisina\nriippuen alas hartioille, syöksi sisään.\n\n\"Samilaiset! Samilaiset!\" ulvahti Saara Hurri hiuksiansa sipaisten,\n\"Kristus on ilmestynyt minulle. Seisoen loistavalla pilvellä uskoi Hän\nminulle tuomarivallan, ja Pietarin avaimet. Minä tulen herättämään\nkuolleet profeetat. Ja Herra sanoi: 'Johdata tänne minun viholliseni,\njotk' eivät tahdo, että minä hallitsen heitä, ja tapa heidät minun\nsilmäini edessä!'\"\n\n\"Rakkahimpani,\" sanoi Thorsen, \"älkäät uskoko jokaista henkeä, mutta\nkoetelkaatte henget, ovatko ne Jumalasta! Sillä monta väärää profeettaa\non maailmaan tullut.\"\n\nSaara Hurri navahutti nyrkkinsä pöytään ja viskasi Raamatun laattialle.\n\n\"Lukkari!\" äyhkäs hän. \"Minä kiroan sinut, sinä olet Jumalan\nvihollinen!\"\n\n\"Tuo vaimo on profeetta!\" riehuvina huusivat lappalaiset, \"kuulkaa,\nkuulkaa, mitä hän vielä sanoo!\"\n\n\"Kahlehtikaatte hänet!\" sanoi Saara Hurri ja osoitti Thorsenia.\n\"Sitokaa hänet ja tappakaa hänet; sillä hän julistaa väärää oppia!\"\n\nJa nuo lempeämieliset lappalaiset tulivat julmiks uskonvimmassaan, ja\ntämä heidän julmuutensa käänsiin hillitsemättömimmällä raivolla\nkanttoria vastaan, jota he aikoinansa kaikk' olivat rakastaneet.\n\n\"Sinä olet vaakalla punnittu ja köykäiseksi havaittu!\" hälisivät he, ja\n-- yhtenä miehenä kääntyivät he häntä vastaan ja mielivät törmätä hänen\npäällensä.\n\nKyynel silmin katseli Thorsen heitä ja virkkoi: \"Isä, anna heille\nanteeks, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.\"\n\nJa tuo hillimätön lauma kääntyi takaisin, ei kukaan uskaltanut laskea\nkättänsä hänen päällensä.\n\nTuo vanha mies seisoi nyt koskemattomaksi julistettuna joukossa,\nikäänkuin hänt' olis näkyväin enkelien sotajoukko piirittänyt.\n\nKaikki kävivät ulos toinen toisensa jäljestä, ja kun huone oli tyhjänä,\nlähti Thorsen pois ja sulki etuhuoneen ovea.\n\nTämäkin oli juhlallisuutta; sillä tuskin olivat lappalaiset ulos\npakkaseen päässeet, ennenkun joku selittämätön voima, joka heit' oli\nohjissa pitänyt, oli murtunut.\n\nUhkauksia ja juuri kuin kesyttömäin eläinten ulvontaa kuului huoneen\nympäri ja he hyökäilivät vasten ovea. Mutta vahva rautakanki kesti\nheidän hyökkäyksensä.\n\nThorsen sammutti valkean.\n\n\"Jumalan nimessä!\" sanoi hän sitä pöydälle laskiessaan.\n\nKirousten sade lankesi vielä hänen päällensä näiden hurjain ihmisten\nsuusta, huolimatta siitä, että Thorsen oli heit' opettanut, auttanut ja\nlohduttanut.\n\n\"Tämä on liiallista, Herra,\" sanoi hän, \"tämä on liiallista!\"\n\nSammuttaissansa kynttilää, tuntui Thorsenista ikäänkuin kylmää vett'\nolis hänen suonihinsa suihkutettu.\n\nLappalaiset viskasivat vieläkin yhden kiven ovehen, vaan sitten\nvetäysivät pois.\n\nUlisten ja räyhäten yön pimeydessä lappelivat suksillansa peurakylästä\npeurakylään, karkasivat maamajoihin, vetivät lapset ja vaimot ulos\nlumeen ja ruoskivat heitä siksi, kunnes he uskoivat heidän Jumalaansa.\n\nThorsen, joka hetkisen tämän jälkeen oli mennyt ulos, seisoi hiljaa\nhuoneensa edustalla ja murhemielin kauhulla kuunteli hirmuisia huutoja,\njotk' yön läpi vihloutuivat.\n\n\"Isä Thorsen,\" kuului ääni hänen sivullaan.\n\nHän käännähti ja näki nuoren lappalaispojan, jonka kauniit kasvot\nkääntyivät hänehen päin. Nuo ovat hurskaan näköiset ja iloa sädehtivät,\nkuni enkelin kasvot.\n\n\"Isä Thorsen\" sanoi hän, \"isäntäni on minut lähettänyt asialle Jakob\nTudekkaan luo, mutt' uhkaten kovan kovalla selkäsaunall' on minua\nkieltänyt sinun luokses poikkeamasta ja puhumasta sinun kanssas. Mutta\nmun täytyy, isä Thorsen, mun täytyy sinun luokses tulla.\"\n\n\"No, minkätähden, Aiken Judnir?\" kysyi kanttori.\n\n\"Niin, isä Thorsen. Isäntäni, Alits Virtotak, on tuot' uutt' uskoa, ja\nhän on piessyt ja rääkännyt minua, -- nähkääs näit' arpia ruumiillani,\"\nhän paljasti rintansa, \"niin, hän on houkutellut minua ja luvannut\nrahoja minulle, jos minä luopuisin vanhasta ja rupeaisin uuteen uskoon.\nMutta minä tahdon pysyä vanhass' uskossani, isä Thorsen, ja sano nyt\njotakin hyvää minulle Jesuksen nimessä. Minä tarvitsen lohdutusta.\"\n\nTuon vanhan miehen sydän avartui, ja hän tunsi Herran armahtavaisuuden\nja uskollisuuden, Herran rakkauden, jok' ei unhoita omiansa.\n\nJa yön hiljaisuudessa, kun \"saatana kävi laaksoiss' ympäri niinkuin\nkiljuva jalopeura etsien, kenen hän sais niellä,\" istui vanhus ja tuo\nnuori poika puhellen Jesuksesta ja Hänen autuaast' armostansa, ja\nkiitollisuuden kyyneleet kastelivat heidän kasvojansa. Ja molemmat he\ntiesivät, että heidän Herransa oli heidän keskellänsä; sill' olivathan\nhe kokountuneet Hänen nimessään.\n\n\"Tahdotko nyt salata, ett' olet minun luonani ollut?\" kysyi kanttori,\nkun lappalaispoika nous ylös pois lähteäksensä.\n\n\"En!\" vakuutti hän riemuten. \"En tahdo salata mitään, en vaiketa\nmistään, vaan kärsiä kaikki, kaikki, ja tahdon vastaan ottaa\nselkäsaunani!\"\n\n\"Mene Jumalan kanssa,\" sanoi Thorsen; laulellen ja hypellen, kuni\nlapsi, kävi Aiken marttyyriuttansa kohden.\n\nHän ties, että Alits Virtotak oli tuossa raivoavassa joukkiossa, mutta\nmiss' oli tämä? Hän kuuli sen kaikkialla, mutt' ei nähnyt ketäkään. Ei\nedes yht' ainoata ihmisen kuvainta langennut lumelle.\n\n\"Ehk' ovat tuoll' ylähällä kirkossa?\" ajatteli Aiken Judnir.\n\nAika vauhtia hiihtoa hivelti hän, mutt' ehdittyänsä kukkulan kupehelle,\nseisahti hän ja eräs outo värähdys kävi hänen olemuksensa läpi.\n\nKirkkokunnas kiehui ihmisiä mustanaan. Kuni kääpiöitä kumpusi\nlappalaisia ylös maasta; kivi, kivi ja taas kivi viukui ilmassa ja\nkieppuen lensi kirkon akkunoita kohden. Oli yleinen kivitäntä.\n\nHengästyneenä viuhtoi Aiken vastamäkeä ylös ja syöstyi joukkoon.\n\n\"Malttakaas, malttakaas!\" kiljahti hän nostaen kätensä pystyyn. \"Te\nette saa kivittää Herran huonetta!\"\n\nMutt' Alits Virtotak juoks esille ylös nostettu suksisauva kädessään ja\ntarttui pojan käspuoleen.\n\n\"Miss' olet ollut?\" ärjyi hän.\n\n\"Kanttorin kotona,\" vastas Aiken Judnir. \"Minun kaikin mokomin täytyi\nsaada Jumalan lohdutusta uudenvuoden päiväksi.\"\n\n\"Hänehen on mennyt perkele,\" ärjyivät lappalaiset, \"tuo paholainen on\nhänest' ulos suomittava.\"\n\n\"Suokaa minulle anteeks, isäntäni,\" rukoili Aiken, \"mutt' enemmän tulee\nkuulla Jumalaa kuin ihmisiä.\"\n\nNämä sanat olivat nyt merkkinä siihen myrähän, joka nyt vallan sai.\n\nPäski riistettiin häneltä, selkä paljastettiin ja hänet sidottiin\nhihnoilla koivuhun kiinni.\n\n\"Herra Jesus! auta minua niinkuin sinä autoit pyhää Stefanusta!\"\nrukoili Aiken.\n\nSuomitseminen alkoi. Lyönti seuras lyöntiä ja veri virtas valkealle\nlumelle punaten sen.\n\n\"Auta, auta minua, Herra Jesus!\" rukoili Aiken Judnir, \"anna minun\nsaada Sinun tähtes kuolla.\"\n\nViimein vilpeni raivo.\n\nVihdoin väsyivät nuo ylös nostetut kädet ja vaipuivat alas!\n\nAiken päästettiin puust' irti, viskattiin kirkon oven edustalle, ja\nenemmän verta janoavat lappalaiset kiiruhtivat pois paikalta.\n\nHiljaisuus alkoi kirkkokynnähällä. Uudenvuoden yö sädehtien katseli\nkirkkaasti alas maahan.\n\nTuolla, tuolla lepäs hän kirkon oven edustalla, verehtivänä,\npuol'alastonna, voimatta liikuttaa yht' ainoata jäsentänsä.\n\nAiken koki vetää itseänsä pois paikaltaan, saadakseen päskinsä\nkäsihinsä, mutt' oli mahdotonta. Ei mikään huuto voinut vapauttaa\nhäntä; sill' ei ketäkään ihmislast' ollut kuuluvissa, ja vaikkapa joku\nolis ollutkin, niin hän ei jaksanut huutaa.\n\nNyt ties Aiken, että hänen oli kuolijaksi paleltuminen. Mutta hän makas\nJumalan huoneen oven edustalla kasvot käännetyt ylöspäin, ja\nuudenvuoden tähtöset valaisivat hänt' alas.\n\nRistihin liitetyin käsin ja tyynt' onnellisuutta puhuvin katsehin makas\ntuo nuori lappalainen odottaen kuolemaansa.\n\n\"Herra, tule pian ja kanna minut kotihin!\"\n\nSädekiilto kimalteli lumella ja levittäytyi Kautokeinon laaksoon. Se\nloisteli taivaast' alas maahan ja maast' ylös taivaasen ja tässä\nsädekiillossa nyökäytteli enkelinpää alas hänelle. He lepäsivät kaikki.\n\n\"Kiitos, Herra Jesus, kiitos!\" huo'ahteli Aiken.\n\nSilloin heleä veisu kajahti kirkossa. Veisun hurskaat säveleet soivat\nkauas uudenvuoden yöhön, ja Aiken ties, että nämä olivat Jumalan\nenkeleitä, jotka lauloivat:\n\n\"Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä\ntahto.\"\n\nKun kuu kohos yli tunturien, oli Herra Jesus Aiken Judnirin kantanut\nkotihin.\n\nHän makas kuolleena kirkon oven edessä, autuaallinen hymy huulilla,\nkasvoilla ja hän vietti uudenvuoden juhlaa taivaassa.\n\n\n\n\n14. LUKU.\n\n\nUudenvuoden päivän aamuna löydettiin hänen ruumiinsa lumesta. Thorsen\nkatsoi välttämättömäksi, että vakaviin hillitsemis-ohjeihin oli\ntartuttava, joll'ei kapinaa tahdottu päästää semmoiseen leveyteen, jota\nhän tuskin uskals ajatellakaan. Sentähden läks hän pois ja meni\nnimismiehen luo.\n\n\"Meidän täytyy heti paikalla lähettää pikasanansaattaja voudille, jotta\nhän lähettäis poliispalvelijoita,\" sanoi hän.\n\n\"Kenenkä lähetämme?\" kysyi vallesmanni. \"Täällä Kautokeinoss ei löydy\nyhden yhtä lappalaista, johon uskaltaisimme luottaa. Jakob Tudekas on\nliiaks vanha.\"\n\n\"Sitten täytyy sun itses matkustaa,\" tuumas Thorsen. \"Lähde nyt aivan\npaikalla, täss' ei auta minuuttikaan siekailla, ja ota mukahas\nvaraporo.\"\n\nVallesmannin lähdettyä kasvoivat kuitenkin levottomuudet hetki\nhetkeltä.\n\n\"Mit' on minun tekeminen, pitääkseni heit' ohjissa?\" mietti kanttori.\n\"On uudenvuodenpäivä. Menenkö avaamaan kirkon, sytytänkö kynttilät ja\npidänkö rukoukset kuorin ovella? Mahtaneehan tuo tok' olla minulle\nluvallista hätätilassa, pelastaakseni ihmishenkiä.\"\n\nKohta tämän päätöksen tehtyäänsä meni hän Jakob Tudekkaan maamajalle.\n\n\"Tule mukahani, Jakob,\" sanoi hän, \"menemme kirkkoon ja sytytämme\nkynttilät. Sinä soitat kelloja.\"\n\nSanaakaan sanomatta nous samilainen ylös ja seuras häntä.\n\nKirkko avattiin, kynttilät sytytettiin ja kirkonkellojen hurskaasti\nkutsuva ääni kajahteli ylt'ympäri Kautokeinon.\n\nLappalaiset seisoivat ja kuuntelivat.\n\nMit' on tuo? Eihän siellä tähän vuoden aikaan koskoinkaan ole\njumalanpalvelusta pidetty?\n\nMutta kirkonkellot kaikuivat yhä vaan, ja kynttilät loistelivat ulos\nakkunoista.\n\n\"Tämä täytyy olla jotain ihmettä,\" ajattelivat lappalaiset ja\nvirtasivat tuot' imehtimään. Jok' ainoalta haaralta heitä riens ja\ntunkeutuivat kirkkoon.\n\nAndreas Thorsen seisoi kuorissa, ja jonkun sekunnin näki hän ikäänkuin\nvilahdukselta Lamik Rikkutin haahmon, joka hiipi kirkon ovesta sisähän.\n\nKirkko tuli tungoksen täyteen, ja lappalaisten uteliaat kasvot olivat\nkäännetyt ylös kanttoriin päin.\n\n\"Jumalan nimessä!\" ajatteli Thorsen, samalla kun hän alkoi lukea\nalkurukousta.\n\nMutta samalla kajahti korkea, voimakas ääni kautta kirkon:\n\n\"Kirottu ole sinä, Andreas Thorsen!\"\n\nKanttori käännähti ja näki Lamik Rikkutin, joka seisoi tuoll' ylähällä\nsaarnastuolissa ja tähysteli Thorsenia tuonne kuorihin alas vihaa\npuhkuvin kasvoin.\n\n\"Astuos alas, Lamik Rikkut,\" lausui Thorsen tyynesti, käännähtäen taas\nseurakuntaan päin, alkaen rukoilla:\n\n\"Isä meidän, jok' olet taivaissa -- -- --.\"\n\n\"Sinä, Andreas Thorsen, valhettelet!\" lausui Lamik Rikkut kiitäen\nsaarnastuolist' alas kuorin etehen. \"Sun on sanominen: 'isä meidän,\njok' olet helvetissä!' sill' isäs on perkele. Liittykäätte minuhun,\nsamilaiset! Semmoist' opettajaa emme kärsiä saa. Helvettiin hänet alas,\nsiell' on itku ja hammasten kiristys!\"\n\nTuo lappalainenpa oli melkeen kunnioitusta vaikuttavan kaunis, siellä\nsädehtivin silmin seisoessaan, avopäin ja sanain yhtenä virtana\njuostessa hänen huuliltaan loimuavassa loistopuheliaisuudessa.\n\n\"Minä olen lihatta ylösnoussut!\" ylpeili hän. \"Hengen voimast' olen\ntotinen Jumala, ja ihmisellisen luontoni voimast' olen totinen ihminen.\nLangetkaatte, samilaiset, polvillenne ja rukoilkaatte! Minä olen\nKristus!\"\n\nTämä tuntui kuitenkin ylön rohkealta sille lappalaisparvelle, joka\nsamana päivän' oli Karasjoelta saapunut, ja jot' ei vielä villitys\nollut käsittänyt. Nämä astuivat esille ja ottivat Lamik Rikkutin\nkiinni.\n\nRikkut teki riivattua vastarintaa, hän heittelihe oikeaan ja vasempaan,\nja kun hänen \"uskonveljensä\" kiiruhtivat hänen avukseen, murtausi hän\njoukon läpi ja syöksihe ulos.\n\nKirkossa nousi nyt hirmuinen kahakka Karasjoen ja Kautokeinon\nlappalaisten kesken. Verta virtas siunatulle permannolle, vannomiset ja\nkiroukset tunkeutuivat ylös alttarille asti.\n\nThorsen, joka tunsi lappalaisten jok' ainoan uuden vaikutteen\nvastaanottavaisuuden, huomas oitis, ett' ainoa pelastuskeino oli pika\npimeys.\n\n\"Sammuta kynttilät, Tudekas,\" sanoi hän. Mutta Jakob Tudekas remalla\nsilmin seisoi liikkumatonna tutkien tuimasti taistelevaa joukkiota.\nSaastutus oli hänehenkin alkanut tarttua, ja kun pieni lappalaistyttö,\nnoin yhdentoista vuoden ikäinen yht'äkkiä juoks esille vaimojen\njoukosta ylös alttarille ja viukuvall' äänellä huuteli: \"veren! veren!\nveren! veren, joka ristillä vuoti, anna vuotaa kiroukseksi!\" syöksyi\nTudekas esille, laskihe polvilleen ja riemuitsi:\n\n\"Herra on totisesti kansaansa etsinyt! Herra, sinä olet tämän kätkenyt\nviisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut sen yksinkertaisille ja\nhalvoille!\"\n\n\"Varo itseäs, Tudekas!\" varoitteli Thorsen. \"Seuraa kanssani kotiin.\"\n\nTurhaan! Varoitukset ja kehoitukset sattuivat kuuroihin korvihin.\n\n\"Kun ihmiset vaitiutuvat, niin kivet puhuvat,\" huusi Jakob Tudekas.\n\nSilloin sammutti Thorsen kynttilät ja pilkko pimeäksi muuttui kirkko.\n\nYht'äkkiä syntyi nyt kuolon hiljaisuus. Ei kuulunut hiiren hievahdusta,\nainoastaan lappalaisten ähkyvä hengintä.\n\nKymmenen minuutin kuluttua seisoi Thorsen ypö yksinänsä jäljellä tuossa\npimeydessä.\n\nLamik Rikkut oli sill' aikaa kiitänyt kirkost' alas omalle\nmaamajallensa.\n\nSeimke istui poron taljalla valkean ääressä, puol'alaston lapsi\npolvillaan, silloin syöksyi hänen miehensä sisään.\n\n\"Nuo syntiset koirat vainoavat minua!\" virkkoi hän. \"Annas minulle\nvähäsen lihaa ja leipää, minun täytyy kivuta ylös tuntureille!\"\n\nSeimke laski pikku Vaidin taljalle ja vavisten täytti hänen pyyntönsä,\nsamall' otti Lamik eväspussin ja kiinnitti sukset jalkoihinsa.\n\n\"Jää lapses luo, Lamik,\" sanoi Seimke ja rukoillen tarttui hänen\nkäteensä.\n\nRikkut kiskas kiivaasti kätensä ja lausuen: \"Jok' auraan laskee\nkätensä, älköön katsoko taaksensa, muutoin muuttuu hän suolapatsaaksi,\nmiten Lothin vaimo!\" kiiruhti hän pois vaan.\n\n\"Herra Jumala, Isä!\" sanoi Seimke ottaessaan lapsen sylihinsä ja itkien\nkokoon kääriytyi valkean ääreen. \"Minun sydämeni on hento, voimaton\nniinkuin siivetön lituraukka. Tule, tule Sinä ja ota se käsihis!\"\n\nMuutamia hetkiä sen jälkeen, kun Thorsen oli kotihinsa palannut, tuli\nSeimke syöksähtäen hänen luoksensa lapsi seljässä.\n\n\"Tule ylös, rakas kanttori, tule ylös!\" huusi hän, kyyneleet virtasivat\nhänen kasvoiltaan. \"Minun isänikin on saanut saastutuksen, tule ja\nvapahda hänet!\"\n\nThorsen seuras kohta häntä tämän maamajaan, mutta kun hän nosti ylös\nporontaljan ja astui sisään, peräytyi hän ehdottomasti takaisin\nnähdessään nä'yn, joka hänen silmäänsä kohtasi.\n\nJakob Tudekas puol'alastonna istui maalaattian keskellä ja vaikersi\nniissä nuorissa, joilla hän sidottu oli. Vaahti kumpusi hänen suustaan,\nja hän oli Raamatussa mainittujen hortotilaan joutuneiden kaltainen.\nPaljainpäin seisoivat lappalaiset hänen ympärillään ja katselivat häntä\npyhällä kunnioittamisella.\n\n\"Me täydyimme sitoa hänet,\" virkkoi joku heistä. \"Henki tulvas hänehen\nsuuressa mitassa, ett'ei hänen ruumiinsa voinut kestää sitä.\"[11]\n\nThorsen silmäili häntä.\n\n\"Kuink' on nyt laitas?\" kysyi hän.\n\n\"Minunko? jok' olin, olen ja olen oleva!\" tutkas Tudekas. \"Taivuta\npolves!\" ärjähti tyttärelleen.\n\n\"Kyllä, minun on se tehtävä,\" vastasi hän ja lankes polvilleen hänen\neteensä.\n\nTudekas nosti ylös sidotut kätensä.\n\n\"Tuo ei ole kylliks. Sinun tulee rukoilla minua, niinkuin -- -- --.\"\n\n\"Malttakaas, malttakaas!\" sanoi Thorsen, \"ei kuitenkaan missään\ntapauksessa Jakob Tudekasta! Nouse ylös Seimke!\" jatkoi hän, \"sinun\ntulee rukoilla Herraa, sinun Jumalaas ja hänt' ainoata palvella!\"\n\nKun Seimke verkalleen nous ylös, loi Tudekas silmäyksen Thorseniin,\ntäynnä vihaa, mutta myöskin pelkoa.\n\n\"Saatana ottakoon sinut!\" huusi hän.\n\n\"Sinä et saa nuhdella,\" sanoi lukkari.\n\n\"Kyllä, Belialin poika! Kun nuhtelemisen voima tulee ylitseni, niin\nnuhtelen minä.\"\n\n\"Hänellä on oikeus nuhdella sinua,\" huusivat lappalaiset. \"Jakob\nTudekas on hengissään, aavehissaan.\"\n\n\"Se henki, joka puhuu teidän suustanne, todistaa parhaiten, minkä\nhengen lapsia olette,\" vastasi Thorsen. \"Samilaiset, te olette\nnäyttäneet minulle teidän Rievdadus-merkkinne.\"\n\n\n\n\n15. LUKU.\n\n\nPohjoisnapaseutujen pieni Pariisi. -- Näin monen monia vuosia sitten\nkutsuttiin, kunnioitettiin Ultima Thulen pääkaupunkia, sen vaurastuneen\nseuraelämän loiston, säädyllisyyden ja hienouden vuoksi, sen\ntaideaistin ja ihmetyttävän musiikkitaide \"yksityiskokoelman\" ja\nerityisten etevien draamallisten kykyjen perusteella -- ylisummaan\nlahjakasten ihmisten tähden.\n\nKavaljieri, joka vaan menestyksekkäästi ja suosiota saaden Tromsöön\nseurapiireiss' esiytyi, saattoi empimättä esiytyä mimmoisess'\nulkomaankin salongissa hyvänsä; olihan hänen tapansa kyllin silitetty\nja polierattu.\n\nTuon omituisuuden sille osaks antoi sen virkeä meriliike, sen alituinen\nkanssakäynti muun ulkomaailman kanssa, ja osaks myöskin se seikka, ett'\nuseat sen nuorisosta saivat kasvatuksensa ulkomaisissa kasvatus- ja\nopetuslaitoksissa.\n\nEttä Tromsöön seuraelämä muodostui noin kauniisti ja niin rikkaasti,\noli kuitenkin samall' eräs välttämättömyys. Luonto suurinn' osana\nvuodess' ei tarjoa mitään; tromsööläiset olivat eroitetut ja viitatut\nomihin itsihinsä.\n\nSamall' aikaa kun tuo edellämainittu, verinen draama varttui\nKautokeinossa, jatkui pariisilaiselämä vähäisvauhtisella\nväsymättömyydellä ja lakkaamattomilla konserteilla ja dilettantti- eli\ntaiteensuosija-näytelmillä, illallisilla ja tanssiiaisilla, vaikka\npaksu pimeys peitti pohjoisnapakaupungin niin sakeasti, että jopa\npuol'-päivän aikanakin poltettiin kynttilöitä.\n\nMikä kirjava panoraama oli näillä kaduilla nähtävänä: luminietosten\npeitossa ja himmeästi valaistut katselijan silmälle!\n\nKalleilla suden- ja karhun nahkoilla varustetut ja kudotuilla\nverkkopeitteillä koristetut venäläiset re'et ryömivät pitkin katuja.\nMikä kulkusten kulina, mitkä näpeät piiskan viukehet! Mikä nauru,\nkiljunta ja kiroileminen norjaksi, lapiksi, suomeksi ja venäjäksi!\n\nLotjia vilisi salmessa ja merimiehiä rantasilloilla. Mustaparrat,\nvakahat venäläiset kauppamiehet kävelivät ympäri, taskut täynnä ryssän\npähkinöitä. Venäläiset ovat sävyisiä, hyvä luontoisia. He ovat\nlapsrakkaita ja kernaasti tahtovat houkutella iloisen hymyilyn kaikille\nlaps-kasvoille, jotka he vaan kohtaavat, ja etenkin ryssän pähkinäin\navulla.\n\nMustilaistavoin olivat merilappalaisten joukkiot asettainneet kullekin\nkadulle ja jokaiselle rantasillalle, jo etäämmältä tunsi heidät\npeuranvuotainsa hajusta.\n\nHe nauraa hohottelivat ja purpattain pakinoivat, kingotuita kuivia\nkalojansa kastoivat hylkeen-rasvaan ja kiittivät Jumalaa \"hyvälle\nmaistuvasta\" ateriasta.\n\nMikä harvinainen, kirjava olelma! Ylöllinen hienonnus ja sivistämätön\npaimenelämä, raukea väsymys ja tajuamaton naiviteetti (viattomuus).\n\nJatkaos vaan olelmaas, sä omituinen pohjoisnavan elämä! Sinä\nvaahtoava ja raitis, Tromsöön, jäämeren aalloill' uiskennellessa ja\npohjoisnapakaupungin tuhansien kotojen kynttilöistä valon paksuun\npimeyteen paistaessa.\n\nKuun hopea hohtehen valaisemana lepäs Ultima Thulen pääkaupunki\nselittämättömänä, puoliks aavehen kaltaisena Fata Morgaanana\n(heiastusten maana), jonka peljätään katoavan, jos sitä vaan lähestyy,\nsamalla kun taivaan tahtisoihdut piirustelivat ihmeteltäviä\nriimukirjaimia sen pään päälle.\n\nTähdenlennot seurasivat tiheään toisiansa ja laskivat alas\npohjoisnavan mereen.\n\nSeisahdu, sa kimeltävä sade, sä sekoitat nä'ön ja ajatuksen!\n\nRevontulet leimahtelivat läp' avaruuden. Ne loistivat, ne\nsäkenöitsivät, ne vihelsivät sähkön viemaavassa viehkurissa. Täm' oli\nalkehishenkien hillimätön linnustus.\n\nTromsö liemusi täydess' ilotulituksessa ja sädehtien loisti satuisehen\nyöhön.\n\nKaikk' oli kuitenkin vielä tyyntä, eikä Kautokeinostakaan ollut vielä\nmitään onnettomuus-sanomaa näille maille tunturien ylitse ehtinyt.\n\nMutta Tromsöön ilokkaassa seuraelamäss' alkoi pian hiljainen\naallehtiminen loiskaa. Tuo uskonnollinen herätys rupesi vähitellen\norastamaan hiippakaupungissakin, mutta tämä tapahtui kaikessa\ntyyneydessä, hiljaisuudessa. Ei tämä viel' ollut päässyt niihin\npiireihin, joiss' André asuskeli. Kuitenkin oli hän sattumoilta saanut\nhaahmeita tästä \"mystillisest' ilmiöstä\", kun hän väliin iltasilla\nkatuja vaelteli, kuuli hän virren veisuun yhdestä ja toisesta\nhuoneesta, joissa kristillisiä hartauden harjoituksia pidettiin.\n\nSilloin André usein seisoi hiljaa, kuunteli ja katseli ylös akkunoihin,\njoist' alas laskettujen kardiinien takaa valkeat loistivat.\n\nNämä satunnaiset haahmeet olivat kuitenkin kylliks antamaan hänen\nhelposti liikutuksiin joutuvalle fanttasiiallensa määrättömän\nvaikutteen jostakin salauksekkaasta siin' ilmassa, jota hän hengitti,\nkuohuvista, salatuista voimista, joit' ei hän vallita voinut.\n\nTuota pitkitettyä taistelua Andrén ja hänen nuoren rouvansa välill'\nyllytti vielä hermoja kiihoittava unettomuus, jok' useinkin on\nsynkeiden aikojen armoton, laupeudeton seurakumppani. Molemmat olivat\nhe nuoret, elinvoimaiset ja -- -- väkevät, ei kumpikaan tahtonut\nvaatimuksissaan mukautua, eikä kumpikaan tahtonut alentautua. Kiihkeä,\nmielistynyt rakkaus, jonka he molemmin puolin tunsivat toisihinsa,\nantoi taistelulle vauhtia, joka saattoi sen kukkupääksi.\n\nSamoin kuin André viistoista vuotta sitten Kautokeinossa kietousi\ntuohon nuoreen tyttöön yleispalvelijan okkeluudella valloittaakseen\nhänet vihdoin, sen tähden taisteli hän nyt kuni Pygmalion, että hänen\nGalatheansa sais sen hehkun ja miellynnän, jota hän vaati.\n\nPygmalion tahtoi tulla Galathean jumalaksi.\n\nOlga ikävöitsi Andrén isää äärettömästi.\n\nTämä lopulta kävi niin rasittavaksi, ett'ei sit' enää kärsiä voinut,\nsillä hänell' oli tunne siitä, että jos hän vaan pääsis tuolle vanhalle\nmiehelle purkamaan ja keventämään epäilevää sydäntänsä, niin kaikk' on\nparhaaks kääntyvä.\n\nAndrén \"suuri työ\" oli nyt valmis, tämä romanttinen eepos, -- sill'\nUltima Thulen poika oli luonnollisesti täysverinen romantiikko, -- joka\nkaikkein toivoa myöten oli laittava maailman imehtimään.\n\nNuori runoilija oli nyt juuri lähettänyt käsikirjoituksen\nkustantajalleen, kun hän ja kreivi Vasili erään' iltana\npromeneerailivat kaupungin kävelypaikoilla.\n\nEdellinen heistä nautti sydämessään innostuksensa tähteitä, samalla kun\njälkimmäinen sommitteli teoriiojansa prae existenssin (edelt'-olon)\nkauneudesta ja syvämielisyydestä.\n\nHänen vävynsä vastaili hajamielisesti ja ykstavuisilla sanoilla. André\noli \"anderswo engagirt (toisaalle tilattu)\" eikä voinut luovuttaa\najatuksiansa siit' äitinsä kuvasta, minkä hän runoelmassaan oli esihin\nloihtinut.\n\nVihdoin täytti tämä kuva koko hänen sielunsa hivuttavall' ikävällä,\nsaada kerran nähdä hänet kasvoista kasvoihin.\n\nOlishan ihme, jos tuo tapahtuis, mutta visseinä aikoina on ihmisluonto\nvalmis toivomaan jotakin odottamatonta jopa melkein kuin jos tuo\nikävöitty, kaivattu, kuvallisesti puhuen, kuolleist' ylös nousis.\n\nKreivi Vasili seisahti yht'äkkiä. He olivat juuri erään pahanpäiväisen\nravintolan, Hanssonäs'in edessä, johonka muudan matkaileva\nkaramattijoukkio oli avoimen juomalan eteen asettainnut.\n\n\"Voilà (kas tuossa)!\" virkkoi kreivi Vasili, \"Käykäämmepä hetkeksi\ntuonne noita kuojailijoita katsomaan. Minä nä'in eräät kasvot, joita\nminuutti parisen kyllä silmäillä sietää.\"\n\nKreivi avas portin, ja André konemaisesti seuras häntä, yhä edelleen\nollen vaipuneena omihin ajatuksihinsa.\n\n\"Tuoppinen olutta, ruo'ankauppiatar!\" virkkoi kreivi Vasili hymyillen.\n\nAndré, joka juuri silloin fanttasiiassansa katseli äitiä semmoisena,\nmimmoiseksi hän oli hänet loppunäytöksessä kuvannut, kun tämä\nValkyrianin tulisell' ihastuksella sotisoihtua liehutteli, katsoi nyt\nsitä naista, jok' olut tuoppisen heille toi.\n\nHän peräytyi, ikäänkuin käärme olis häntä puraissut. Hän heitti\ntuoppisen kädestään naista vasten ja syöksyi ulos, ikään kuin tuo\nvirmahenki, joka häness' asui, ja jonka hän äidin maidoss' oli imenyt,\nolis seurannut hänen askeleissaan.\n\n\n\n\n16. LUKU.\n\n\nNyt oli hän seissut kasvot kasvoja päin tämän perkeleen kanssa.\nTuo oli hänen äitinsä! André tunsi hänet jälleen sen puoliks\npois-pyyhkiyntyneen valokuvan mukaan, jot' isänsä oli hänelle\nnäyttänyt; osoittihan tämä hänen juuri omia kasvojansa!\n\nJa vaikkapa koko maailma tahtois todistaa, ett'ei se ollut hän, olis\nääni hänen sydämessään kuitenkin sanonut: \"sinun äitis oli hän!\"\n\nOliko tämä veren ääni?\n\nKiirein askelin kiiti André eteenpäin, hän yht'äkkiä rupes pelkäämään\nomaa luontoansa.\n\nKuva, jonka hän oli luonut ja esihin nostanut, oli ideaalisuuden\nkantakiveltä rojahtanut alas todellisuuden lokahan, jota hän jaloin\ntallaeli.\n\nPikaista pelkoa ja vastenmielisyyttä tuntien kiiruhti hän pois\nhotellihin, pois vaimonsa luo hengittämään raitist' ilmaa.\n\n\"Laita kapineet matkareilaan, Olga,\" virkki hän, \"parin päivän päästä\nmatkustamme Kautokeinoon!\"\n\nSill' isä tuli nyt yhtämittaa maailmass' ainoaks ihmiseksi, joka hänet\npelastaa voi.\n\nAndré tarttui vaimonsa käteen, ja nyt seuras eräs noista\nnaurunpuuskista, jotk' Olga jo ennalta tunsi.\n\nPikaisesti kiskas Olga kätensä, piti sitä silmäinsä edessä ja pakeni\ntuota kamoittavaa pilkkanaurua, joka seuras häntä ja ytimiin saakka\njääti hänen elimensä.\n\n\"Kaikki, kaikki vaipuu minun jalkaini alla, minä pyörryn! Mik' olen\nminä? Olenko kainulainen? Olenko lappalainen? Olenko norjalainen? Oi,\njosp' olisin vaan yksi näistä, enkä vähäsen näistä kaikista! -- Jumala\ntaivaassa!\" huudahti André, \"jos voisin vaan päästä selville omass'\nitsessäni!\"\n\nKreivi Vasili oli kuitenkin jäänyt seisomaan ja remalla silmin\ntähysteli tuota rihaista kainulaisvaimoa, jok' oli hänelle oluttuopin\nojentanut.\n\nVaikka vaimo oli jo viidenkymmenen vuoden vanha, jaksoipa hän vielä\nvetää huomiota puoleensa. Tuhkanväriset hiukset olivat harmaiksi\ntulleet, mutta nuoruuden tuli loisti vielä hänen mustissa silmissään.\n\n\"Nuot kasvot minä tunnen,\" mutisi hän pihtisilmäimiä nenällensä\nlaskiessaan.\n\n\"Niin,\" sanoi nainen, ihmeellinen tukahduttava pilkkahymy huulillaan,\n\"nuot kasvot tunnet sinä ja -- ne olet sinä häväissyt. Sinun tähtes\njätin minä sen miehen, joka sinuun ja minuun verraten oli ikäänkuin\nJumala. Sinun, kurjan, tähtes hylkäsin minä hänet, jonka jalkojakaan\nsinä et ole kelvollinen suutelemaan, -- sen vanhan miehen, joka\nvarmaankin on anteeks antanut ijäkkäälle vaimollensa.\"\n\nHänen mustat silmänsä suitsuttivat vihansalamoita, ja porttia\nosoittaessaan, kuvailemattomalla ylpeäll' ylenkatseella niin äänessä\nkuin katseessa, sanoi hän:\n\n\"Mene, minä en enää saastua tahdo sinun henkimisestäs!\"\n\nTuot' ei kreivi Vasili antanut toista kertaa ilmoittaa itsellensä. Tämä\nvastaanotto oli liiaksi vastenmielistä. Kuinka taivahan nimessä tämä,\njo kauan sitten unhoitettu Karasuannon vaimo, oli tänne tullut,\nikäänkuin pilvistä pudoten!\n\nKreivi peräytyi pian ja yht'äkkiä tuns itsensä kerrassaan niin\nharmittavan pikkaraiseksi.\n\nMutt' Andreas Thorsenin vaimo jäi jäljelle seisomaan, kyynäspäällään\nnojaten portinpieleen, ja tähysteli tuota pois rientävää.\n\nHän ei ollut nähnyt poikaansa, hän oli nähnyt ainoastaan kreivi\nVasilin.\n\nKun hän juuri ehtoon' ennen oli tullut sinne erään kuojailijajoukkion\nkanssa, joka hänelle elatuksen antoi, ei hän tiennytkään Andrén olevan\nTromsöössä, yhtä vähän kuin huhukaan hänen poikansa satumaisesta onnen\nkohtalosta koskoinkaan hänen häilyvän elämänsä ajall' oli hänen\nkorvillensa päässyt.\n\nAina ei ajatellut lastansa. Hän ajatteli ainoastaan sitä miestä, jonka\nhän oli hyljännyt ja jok' oli niin hyvä hänelle ollut.\n\n\"Ja minä vanha vaimo olen tarvinnut seitsemän ja kakskymmentä vuotta\ntullakseni takaisin hänen luokseen!\" ajatteli hän murheellisesti. \"Nyt\nenää en minä voi! Oi, josp' edes saisin kontata hänen jalkainsa eteen\nja sitten -- kuolla.\"\n\nKreivi Vasili kiiruhti tiehensä, ikäänkuin hiis jonkun vastenmielisen\nmuiston muodoss' olis tavotellut tallata hänen kantapäilleen.\n\n\"Nyt matkustamme Kautokeinoon,\" sanoi hän hengästyneenä hotelliin\ntultuansa. \"Ilma ei ole hyvä täällä, me tarvitsemme näyttämön\nvaihetusta.\"\n\nKreivi Vasilin ilo siitä, ett' Andrén päätös oli yhtäpitävä hänen oman\npäätöksensä kanssa, sai tuon pienen miehen hurmouksesta hämilleen.\n\nOlga kätki kuitenkin ihmetyksensä täst' yhtä pikaisesta kuin\nodottamattomasta kääntehestä.\n\nMatka määrättiin pian, ja kun Andréta vastoin uutta miel'alaansa ei\nvoinut pakoittaa antamasta muutamien voittoriemun kukkain maassa maata\nja kuihtua niit' oitis poimimatta, niin -- vuoden ajan ankaruudesta\nhuolimatta -- määrättiin matkustus tapahtumaan Hammarfestiin, Vardöön\nja Vasinon kautta eräällä lotjalla, jonk' oli Vesisaareen määrä mennä.\nAndré sen ohessa toivoi, että hänen vaimonsa näkis nämä paikat talven\naikana.\n\nAndré, hänen vaimonsa ja appivaarinsa olivat kuitenkin tuskin Tromsööstä\nlähteneet ennenkun tieto Kautokeinon levottomuuksista saapui\nhiippakaupunkiin ja herätti hirmuista hälinää ja suurta murhetta.\n\nErinomaisiin toimenpitoihin ryhdyttiin ja virastot, nimittäin: pispa ja\npiirinamtmanni, suoriutuivat heti paikalla matkalle Kautokeinoon.\n\nAndré läheni verkalleen Itäfinmarkenia.\n\nHänell' oli siellä joku työ tehtävänä -- mutt' itse ei hän aavistanut,\nmikä.\n\n\n\n\n16. LUKU.\n\n\nLouise Walter, jonka kasvatusvanhempainsa kanssa piti käymän\ntervehtimässä muutamia sukulaisia Vesisaaressa, seuras mukana\nmatkaseurassa. Andrén huomio oli jotenkin höltynyt; hän väsyi, kun ei\nhän voinut mitään päätöstä puristaa näkyviin.\n\n\"Tuo nuori tyttö on liian alakyntinen hänelle, voidaksensa herättää\nhänen mustasukkaisuuttansa,\" ajatteli hän. \"Minä saan silmäillä\nlöytääkseni jonkun etevämpi lahjaisen naisen, joka paremmin osaa Olgaa\npinteessä pitää. Minä en antaunnu, Olga Vasili. Venhe kaatuu, ja sinun\non silmäs avaaminen ja nostaminen!\"\n\nJoulupäivän ehtoo oli.\n\nVanhan Vardöhus'in -- muinoin Vargögarhus, luultavasti vuonna 1310\nperustanut Gissur Galle, joka kuningas Hakon viidennen hallitessa oli\nlähetetty ylös Finmarkeniin veroa kiskomaan, -- mannermaast' eroittaa\ntuo paria pyssynkantamaa leveä Busesundin salmi.\n\nSaattavatpa kuitenkin talven myrskyt meuruta tuossa kaidassa salmessa\nniin, ett' yhdistys mannermaan kanssa usein on lakkautuneena, ja\nVardöön asukkaat silloin ovat täydellisesti eroitetut koko muusta\nmaailmasta. He näinä myrskyajan piustoina ovat kokonaan joutuneet\njäämeren hillimättömän vihan lapsiksi.\n\nMuutoin on talven kylmyys verrattain heikko ja meren rannikkoa pitkin\nnähdään koko talven aika kauttaaltansa lampaita, jotka haeskelevat\njäkälää niillä main, joist' on lumi tuiskussa muualle siirtynyt.\n\nAndré vaimoinensa ja kreivi Vasili Vardöön hienon, sivistyneen yleisön\nkera olivat kutsutut illallisille ja tanssiaisiin Vardöhus'in\nkomendantin luo.\n\nMyllyävä myrsky ulvoi. Venäläiset lotjat, jotka kelluivat\nkiinnitettyinä Busesundissa, repivät ja ruhjoivat ankkurivitjansa kuni\nvoimattomassa kuolon kamppauksessa. Haahkatelkät ja kalalokit koettivat\nkirkuen saada töppösensä tarttumaan mastojen huippuihin, ja tuota\nviittäkymmentä kyynärää korkeata kallioseinää vasten, joka seisoi\nryntähin avoimeen mereen päin, ja jonka suojelevassa turvassa kaupunki\npienine kirkkoinensa rähjötti, pursuivat aallot semmoisessa raivossa,\nettä poreilevan vaahdon pirottelivat kallioseinän suippoiset särmät, ja\nmyrsky suomitsi eteenpäin yli saaren.\n\nSakea lumiryöppy esti vieraita näkemästä eteensä askeltakaan.\nAinoastaan silloin kun revontulet leimahtelivat ylös pyryilman läpi,\nsaattoivat he jonkun sekunnin nähdä komendantin asumuksen häämöittävän\nja noita ystävällisiä, punaisiksi maalattuja huoneita, jotka\nkohottautuivat linnan muurien yli.\n\nVäsyneinä ja melkeinpä uupuneina ryömivät vieraat edes kaitaa,\nkaadetuista koivun vesoista laitettua kujaa, jok' aina talven aikana\nyhdisti linnan ja kaupungin. Tämä varovaisuus oli samalla joku käskevä\nvälttämättömyys; sill' ilman noiden alastomain, rapistuneiden\ntienosoittajain käsivarsitta olisivat kulkijat eksyneet lumi-pyryssä ja\narmotta joutuneet pois radalta ulos meren nieltäviksi.\n\nKomendantin asunto oli valoisa ja hauska. Naisten valkoiset puvut ja\nkukkais-kiehkurat sointuivat sangen hyvin pyryn ja pakkasen maalaamien\nrusoposkien kanssa. Samovaara kiehui kihisten ja karavaanitee höyrysi.\n\nAndré oli taas oma itsensä. Mielenkiihko oli haihtunut pois, hänen\n\"paaninen kauhunsa\" oli tyyntynyt ja tuntui hänestä nyt ainoastaan\npieneltä jutkulta, jonka hänen kiihtynyt fanttasiiansa oli matkaan\nsaanut. Hän tuns itsensä vakuutetuksi siitä, niin, hän saattais\nvaikkapa vetoa lyödä, ett'ei se ainakaan ollut hänen äitinsä. Melkeinpä\nhän naureli itse hänellensä, samalla kun hän kurttisieraili nuorta\nenglannikkoa, Miss Hopea, jok' isänsä kera Kaasjordenista sinne tullut\noli. Tuo oli nuori nainen, jonka nyt kaikkein sielutieteellisten\nolettamusten mukaan piti osaaman Olgaa pinteessä pitää. Hän tahtoi\nvaimollensa osoittaa, mitä hänell' oli oikeus tehdä. Hänen tuli nostaa\nja avata silmiänsä!\n\nOlga otti kuitenkin huomioonsa tät' uutta lemmityistä yhtä vähän kuin\nentistäkään; sillä hänen ajatuksensa samassa saivat suunnan, joka hänet\ntäytti tuskalla ja levottomuudella.\n\nAina sen mukaan kuin ilta kului, eivät nimittäin hänen silmänsä\nkääntyneet Louise Walterin kasvoista, joiss' oli kiusallinen\nvärivaihdos huomattava.\n\n\"Tuliskohan todellakin tämä kurja, syntinen leikki saamaan vakavat\nseuraukset!\" ajatteli hän, ja närkästys valahti hänen keveästi\nkuohuvaan vereensä.\n\nKatiljongitanssi alkoi. André valitsi Miss Hopen\ntanssikumppanittarekseen, mutta samana hetkenä, kun hän kiinnitti\nsolmiota neitosensa vaatetukseen, käännähti Louise Walter nopeasti\nympäri ja kävi vierehiseen huoneesen.\n\nOlga, jok' oli hoksannut kyyneleet hänen silmissään, nous istuimeltaan\nsärjetyin sydämin ja kiiruhti heidän jäljissä tuohon vierailuhuoneesen.\n\n\"Hyvä lapsi,\" sanoi hän, samalla kun hän koko hänen pikaisen luonteensa\njalolla elävyydellä kietoi neiden sylihinsä juuri kuin suojellaksensa\nhäntä, \"ole levollinen, ole levollinen, kyllä se menee ohi, kaikki\ntyyni! Minä olen hänen vaimonsa ja näes, -- minähän tään kannan,\nsentähden että kunnioitus minulle itselleni sanoo: sinun _täytyy_ se\nkantaa.\"\n\nHätäisessä kiitollisuuden tunnossa ja samalla häpeästä ja katumuksesta,\npainoi tuo nuor' impi lämpimän suutelon hänen huulilleen ja lennähti\npois.\n\n\"Hän on pelastettu,\" ajatteli Olga. \"Oi, Jumalani! -- Kuinkahan monta\neloni ajalla tulen olemaan pakoitettu pelastamaan hänestä?!\"\n\nKreivi Vasili avas nyt oven ja hiljaa sulki sen jälkeensä.\n\n\"Olga, minä olen nähnyt, mitä juonia sinull' on ollut; minä näin, että\nsinä kävit sisään hänen jäljissään. Allons (no hyvä)! Minä tahdon\nainoastaan pyytää sinua, ett'et osanottavaisuuttas näytä niin ihan\nilmeisesti. Tässä tilaisuudessa huomaan minä sen jopa jotenkin\nkiihkoutuneeksi ja exaltteeratuksi (intomieliseksi), eikä täysin\nmotivieratuksi (aprikoituksi). Kunniani nimessä, tuo nuori nainen\nmahtaa varmaankin olla hyvin ahdasmielinen, sangen tyhmä, pöllöpää, jos\nhän vaan minkään syvemmän merkityksen on antanut Andrén huomioon\notolle. Minä itse aikoinani olen exelloinut (loistanut) samallaisissa\nviattomissa kurttiiseissa, ja -- kunniani nimessä, tohdin\nkäytännöllisen kokemukseni perusteella varmasti vakuuttaa, että\ntämmöisillä kurttiiseill' on peräti pieni, ihmetyttävän vähäinen\nmerkitys. Joku runoilija, taideniekka -- par exemple (esmerkiks) --\nalinomaa tarvitsee yhden tai toisen viattoman stimulatioonin\n(yllykkeen). Tämä on psykolooginen tripuutti (sielutieteellinen vero)\nnerolle, -- voyez (katsokaas) Göthe!\"\n\n\"Jota minä halveksun enemmän kuin sulttaani haaremissaan,\" keskeytti\nOlga hänet tukahtuneell' äänellä, mielipahan valloittamana rikki\nreväisten hansikkaansa.\n\n\"Te käytätte ylön ankaria lausumia, madame! Tuop' ei ollut comme il\nfaut (miten olla pitää), -- noita modereeraten (kohtuullisentain)\ntehette te viisaimmin.\"\n\n\"En. Päinvastoin toivoisin löytyvän vieläkin ankarampia lausumia,\nvoidakseni niillä täysin ilmaista sen inhon, jota minä tunnen tätä\nsuunnittelun mukaista murhasysteemiä vastaan.\"\n\n\"Murha, madame?\"\n\n\"Aivan niin, -- naissydämen pyhimpäin tunteiden murha, murha hänen\nsielussaan asuvasta parhaimmasta, murha sille hänen omaisuudelleen,\njoka kerran on kääntäivä vasten murhaajaa, vasten murhaajaa koston\nenkelinä, Nemesiksenä, koston haltijattarena.\"\n\n\"Sinua, tyttäreni, en jaksa seurata. Sinun ajatuksillas, minun\nsilmissäni, aina on se vika, että ne saavat korkealle lennättävät\nsiivet. Sinä puhut murhasta ja Nemesiksestä, jota vastaan minä\nainoastaan sivumennen ryhdyin muistuttamaan sinua tuosta pienestä,\nhuokeasti käsitettävästä ja helposti anteeks annettavasta\netuusoikeudesta, joka -- --\"\n\n\"On helvetistä kotoisin.\"\n\n\"Fi donc (hyi sentään)! Joka kerta, kun runoilija luo jonkun uuden\nnaiskuvan, ja hän yhdenaikaisesti sattumoilta kohtaa jonkun kaavan\nkuvallensa, täytyy hänen, voidakseen tälle luonnoksellensa antaa elämän\nja hengen, rakastua sulostautua siihen, siks kunnes sen vartalo valmis\non, eikä hän sit' enää tarvitse. Tämä on tarpeellinen värityksen\nvuoksi.\"\n\n\"Ja kuitenkin venyttää hän uhrinsa piinapenkille ja uskoo tehneensä\nvelvollisuutensa, kun hän on piinapenkille ja uhrin päälle ruusuja\nriputellut; ja kun modelli eli malli on kuollut, pusertaa jonkun\nkyyneleen hänen muistonsa kunniaksi ja lohdutaksen sillä, että hän\ntällä kyyneleellä, tällä surumielilisen suloisella, soinnukkaalla\nkukkiolla on lepyttänyt vihoitetun Jumalan.\"\n\n\"Tuop' on oikeen ihmetyttävää, miten sinun kieles on realistista,\naineellista, aistillista; eip' uskoisi sinua minun tyttärekseni.\"\n\n\"Se lienee realistista sentähden, että se valitettavasti on totta.\"\n\n\"Mutta myöskin epäkaunista, rumaa.\"\n\n\"No hyvä! Sata kertaa kernaammin rumaakin kuin valhetta.\"\n\n\"Pardon! Sinull' ei ole ideaalista perustusta, sinä et jaksa käsittää\neikä sinulla sentähden ole mitään sympathiaa (myötätuntoisuutta) niihin\nuhreihin, joit' ideaali vaatii. Mieluisemmin toivoisin, että sinun\nmiel'alas sointuis enemmän siihen suuntaan, minkä tanskalainen\nrunoilija kuvaa antaessaan kuningattaren Dyveke'lle, joka hänen\nkanssaan kilpaili kuninkaan rakkaudesta, sanoa näin: 'olkaamme\nystävykset! -- Me itse iloisina ja onnellisina, tulee meidän tehdä\nKristiern'imme päivät onnellisiksi.' Tämä oli naisen rakkauden suuruus,\nmadame, tämähän unhoitti itsensä rakastetun tähden.\"\n\n\"Suuruus, jok' oli kiihoitettu ja siis naiselle liian halp'arvoinen.\nTuo tanskalainen runoilija oli kuitenkin psykoloogi kyllin, antaaksensa\nDyveke'n kiittää itseänsä tuosta kunniasta. 'Hänen rakkauttansa en\njonkun muun kanssa jakaa voi!'\"\n\nKreivi Vasilin katsanto kävi perin norpalleen, saadessaan kuulla tuon\näkkinäisen, odottamattoman varustusmuutoksen; kreivi haeskeli turhaan\nteoriioissansa tuota odottamatonta.\n\n\"Vaimon täytyy taipua miehensä tahdon mukaan,\" sanoi hän vihdoin\npeljästyneenä.\n\n\"Tietysti, isäni! Mutta naisen jalous ja korkeus ei saa taipua miehen\nkurjuudelle ja itsekkäisyydelle.\" -- --\n\n\"Miss' olet ollut?'\" kysyi André, kun hän pian sen jälkeen meni Olgan\nsivuitse franseisin vuorossa.\n\n\"Minä olen koettanut tehdä hyvää vähäsen siellä, missä sinä olet tehnyt\npahaa,\" vastasi hän matalasti.\n\n\"Mit' olet uskaltanut?\"\n\n\"Minä en ole mitään uskaltanut,\" sanoi hänen vaimonsa. \"Minä olen\nainoastaan tehnyt velvollisuuteni.\"\n\nSamassa silmän räpäyksessä riens eräs linnoituksen upseereista sisään\ntanssivien keskelle.\n\n\"Tietoja Kautokeinosta!\" huusi hän. \"Uskonvimma on tullut Karasuannosta\nja tehnyt Kautokeinon lappalaiset hulluiksi. Siellä on täydellinen\nkapina ja meteli, väkivaltaisuus ja oma kosto, kukaan ei ole varma\nhengestään!\"\n\nKovasti sattui tämä sanoma. Hämmästyneinä ja kauhistuneina kokoutuivat\nvieraat hänen ympärilleen.\n\nAndré, jok' oli päästänyt neitonsa tanssin tau'ottua, puikahti\npiirihin. Hän oli kuolon kalpea kasvoiltaan. \"Minun isäni!\" huudahti\nhän.\n\n\"Kanttori on turvassa,\" vastasi luutnantti, \"ei kukaan rohkene koskea\nhänehen.\"\n\nAndré hengähteli syvästi, ikään kuin olis tahtonut jonkun\nodottamattoman ja vasten mieltä tulleen kuorman pois viskata\nrinnoiltaan.\n\nTällä kauhun sanomalla ja sen saattamalla pikaisella peloll' oli se\nkiitettävä vaikutus, ett' iltakemut kohta lakkautettiin ja kun ilmakin\noli tyyntynyt, niin pääsivät vieraat aikaiseen kotihinsa.\n\n\"Mit' on uskonto!\" huudahti André, kun he kävelivät takaisin Vardöhön.\n\n\"Esthetiikkiä,\" vastasi kreivi Vasili. \"Joll'ei niin olis, niin\ntohtisin antautua sanomaan: sinull' ei ole mitään uskontoa. Sinä olet\nprotestantti ollut, sinä olet -- sen verran, minkä minä tiedän, --\nvielä roomalais-katolilainen.\"\n\n\"Bravo (hyvä)! Minä yhtä kernaasti saattaisin olla\nkreikkalais-katolilainen, tulenpalvelija, muhamettiläinen, -- minull'\nolis halu koetella kaikkia uskontoja, ko'otakseni --\"\n\n\"Extraktia (mehustetta)!\" virkkoi kreivi Vasili.\n\n\"Extraktia!\" kertoi André. \"Aivan hyvä! Ratkaise vaan minulle problemi\n(tehtävä)! Kuinka voipi jumalisuus tulla elinvoimaksi?\"\n\n\"Sen ehkä tulet nyt näkemään,\" sanoi Olga.\n\nAndré seisahti.\n\n\"No, mitäs sitten on olevinansa tämä uskonvimma?\" virkkoi hän. \"Minä\nTromsöössä vaiston tapaisesti aavistin, kun minä seisoin, katselin\nakkunoihin ja virsiveisun kuulin kaikuvan ulos huoneista. Mitä taivahan\nnimessä on tämä?\"\n\n\"En tiedä,\" vastas Olga. \"Tiedän vaan, ett'ei elämä ole leikkiä, ei,\nvaan vakavuutta, eikä sillä sentään ole lainkaan leikittelemistäkään.\nUskonvimma ei ole luotu kokeiden tekemisen välikappaleeksi.\"\n\n\"Minun täytyy päästä Kautokeinoon,\" huudahti André. \"Ken uskaltaa tulla\nseurassani?\"\n\n\"Minä, minä,\" sanoi Olga, \"minä tahdon tavata sinun isäs.\"\n\n\"Ja minä seuraan myötä, mes enfants (lapsukaiseni),\" vakuutti kreivi\nVasili. \"Kosk' eivät lappalaiset uskalla koskea kanttoriin, niin eivät\nhe uskalla meihinkään koskea.\"\n\n\"Varo sinuas, André!\" pyys Olga. \"Varo sinuas, kun Kautokeinoon\ntulemme. Vaatia taivasta taisteluun kanssansa, saa koston.\"\n\n\"Saamme nähdä,\" sanoi André.\n\n\n\n\n17. LUKU.\n\n\nTunturiretki alkoi.\n\nLappalaiset olivat evästetyt kakkusilla, jotka, päällystettyinä\nsakealla nisujauhotahtaalla ja maidolla ja sitten kuivatut, siroeltiin\nvoilla, siirapilla ja vihdoin piroteltiin jauhettua poron juustoa\nniiden päälle.\n\nPoron lihaa, poron kieliä, kylmetettyä poron maitoa, ydinluita ja\nnahkoja sekä vuotia, määrätyt myötäviksi tuoll' alahalla Tenojoella,\nkaikki nämä kokohon suorittiin ja tungettiin kuormarekihin.\n\nNuo vierahat, jotka ilman kylmyyden tähden näkivät olevansa pakoitetut\npaneimaan lappalaisten talvipukuun, pian näyttäytyivät maan omituisessa\nkostyymissa (pukineessa).\n\nKarvaiset säärykkäät, jotka nilkoista polviin ulottuivat, valkoiset\npunaisella reunustetut komagit (puol'saappaat), täytetyt pehmoisella\nkuivatulla arovillalla, ja kiinni sidotut nilkoista värillisillä\nvillanauhoilla, ynnä päski, jok' otetaan ylle miten paita pään ylitse,\nhetalevyö, poronnahkaiset kinttaat ja puuhkea karvainen lakki loivat\nyhtenä jonkun kokonaisen, joka näiss' oloiss' oli yhtä käytännöllinen\nkuin se vieraiden silmissä sen ohess' oli täydellisesti originaalinen\n(alkuperäinen).\n\nPorot ainoine hylkeennahkasine ohjaksinensa, päitsineen,\nkaulanauhoineen, nuorinensa ja kulkusinensa, tanssivat levottomina\nnoiden pienten lattea tällaisten venhetten edessä, jotka venheet olivat\nsevältä suipot, mutta perältä tasapäiset. Nämä kantavat nimiä pulkka,\nkärris ja ahkio ja ovat lappalaisten rekinä. Tämmöisen re'en pohjalla\nsojottaa matkaava pitkällään.\n\nKärris on avonainen venhe, jota vastaan pulkka on varustettu eteenpäin\nkaartavalla ja peuran nahkalla päällystetyllä kannella, jonk' alle\njalat työnnetään. Pulkka katteensa takia on turvallisempi naisten\nkäytettäväksi.\n\nMiss Hope ja hänen isänsä olivat päättäneet matkustaa mukana\nKarasjoelle, jost' aikoivat kääntyä takaisin Kaasjordeniin, eräälle\nenglantilaisten kuparikaivokselle Finmarkenissa.\n\nAndré, joka lahjoitti englannikolle koko jakamattoman huomionsa, jätti\nkreivi Vasilin toimeksi, saada Olga oikeen hyvin asetetuksi ja\npakatuksi pulkkaansa.\n\nTuo nuori venakko pusers itkua, joka kiipes ylös hänen kurkkuunsa, ja\nnäytti yksinomaisesti miettivän vaan taidekäsitettä, mitenkä poroa\nainoastaan yhdell' ainoall' ohjaksell' ohjataan.\n\nEikö hän edes yht' ainoata sanaa tule sanomaan, ennenkun lähdetään\nluistamaan?\n\nEi. Hän jo hyppäs kärrikseensä, mutt' oli tuskin pohjihin ennättänyt,\nennenkun hän yht'äkkiä syöks ulos jälleen ja heitti hätäisen silmäyksen\nOlgahan -- pulmallisen, tuskaisen.\n\n\"Älä ole pelokas,\" selitti lappalainen, \"vaimos on tunturilappalaisen\nhoteissa.\"\n\n\"Oletteko kaikki jo valmiit?\" kysyi vappus (tien osoittaja).\n\n\"Kyllä, antakaatte mennä!\" vastas André.\n\nVappus vaan kerran rostas poroansa ohjasperillä, ja katso, karavaani jo\nens hetkess' oli täydessä vauhdissa.\n\nNoiden meuhaavien, suippokuonoisten lapinkoirain\nkiihoittamina laskettelivat porot toistensa ohi vallattomimmassa\nja hillitsemättömimmässä laukassa ja hyppeessä.\n\nPulkat ja kärriset kiitelivät ja kimpoilivat ja hillimättömimmästi\nkiepsahtelivat puolelle ja toiselle, kumohon keiskahtivat ja taas\nkääntyivät oikealle tallallensa, samalla kun lappalaiset hilpeä\nluonteisina ajoin istuivat pohjalla, toisin taas ratsastivat perälaudan\nsyrjällä ja toisinaan taas seisoivat suorina rekilöissään.\n\nVähitellen järjestyi jata paremmin; jyrkimpäin tunturisyvänteiden ääriä\najettiin niin täpärältä, että nuo tottumattomat matkustajat melkein\nluulivat joka hetki noine kiepsahtelevine rekinensä syöstyvänsä alas\nsyvyyteen.\n\nOlgan huomiohon ei tuo sattunut. Hänen sydämensä sykki kiihkeästi ja\nveri kuohui hänen suonissaan, ajatellessaan niitä vaaroja, jotk' Andrén\nisää uhkasivat.\n\nJospa me nyt vaan ehtisimme ajoissa perille pelastaaksemme hänet!\n\nSisällisessä levottomuudessa ja puoleks unessa, niinkuin elämänsä\nolikin ollut haaveileva talvisatu, vaelsi hän eteenpäin tasaisessa\nlakkaamattomassa vauhdissa läpi ykstoikkoisten lum'aavikkojen, jotka\nsäteilivät eriskummallisen loistavass' aamu- ja iltaruskossa, joka\npimeän ajalla valaisee taivaanrannan (horisont) yhdeksäst' aamulla\nkolmeen iltapäivällä.\n\nJuhlallisena ja synkkämielisenä säteili se hämärässä ja kuvasti\nlumitunturin alabasterikuvut (valkeakivi) ruusunpunaisiksi.\n\nOlga ei voinut silmiänsä kääntää pois erääst' edessään olevasta\npaikasta, joka kiilsi niinkuin kulta.\n\n\"Mitä on tuo?\" kysyi hän.\n\n\"Se on hautakivi,\" vastas lappalainen.\n\nHätäisä tervehdys, jonka hän teki, kun hän salaman nopeudella ajoi sen\nsivuitse, antoi tietää, hänen vielä salaisuudessa palvelevan\nsamilaisten kivijumalia.\n\nKaukaa häämötti Olgalle lappalainen, joka polvillaan laahas itseänsä\nkivelle rukoilemaan Ibmeliä.\n\nSakea sumu levittihe tuon maiseman yli.\n\n\"Seis,\" kiljasi tienosoittaja. \"Meidän täytyy nyt antautua rajuilman\nvaltaan!\" miten lappalaiset itse tavallisesti lausuvat.\n\nJata seisahti. Oli kokonaan tyyni ja niin sakea sumu, että sitä,\nvappuksen sanain mukaan, saattoi veitsellä leikata.\n\n\"Mik' ääni tuolta kaukaa sumusta kuuluu?\" kysäs Olga.\n\n\"Se on Apparas (= salassa synnytetty ja murhattu lapsi), joka lepäjää\ntunturilla ja huutaa äitiänsä,\" vastas lappalainen. \"Kysykäätte vaan!\nApparas kyllä vastaa teille ja sanoo, kuka hänen äitinsä on\"[12]\n\n\"Ajammeko eteenpäin?\" kysyi André.\n\n\"Kyllä,\" vastas tienneuvoja, \"minä ja minun poroni tiedämme tien.\"\n\n\"Onko tuo joku gaupe (susi), jok' ulvoo?\" virkkoi Olga.\n\n\"Se on Apparas, joka valittaa,\" lausui lappalainen.\n\nKaravaani eli matkue läksi taas liikkeelle ja mentiin entistä vauhtia,\nvaikka sumu oli niin sakea ja niin läpäisemätön, ett'ei kukaan\nmatkueessa voinut omaa poroansa edessään eroittaa.\n\n\"Eihän tuoll' ole ketään!\" virkkoi Olga pelollisena. \"Taivahan nimessä,\nsanos minulle, mikä tuo on?\n\n\"Se on Apparas, joka nauraa,\" vastas lappalainen.\n\nJa kun Olga neljännen kerran hermokiihkoisessa levottomuudessaan kysyi:\n\n\"Mik' on tuo ääni tuoll' etäällä sumussa?\" antoi lappalainen\nmuuttumattoman vastauksen, min ennenkin:\n\n\"Se on Apparas, jok' itkee.\"\n\nYhäti eikä koskaan pettävällä vakavuudell' ajoi kuitenkin vappus\nesinenässä; joka viides minuutti hän heittihe ulos kärriksestä, kaivoi\nkädellään pois lumen ja pulkan pohjaa koeteltuaan, hyppäs hän siihen\ntaas takaisin.\n\nTämä omituinen sokean pukin matka oli jo kestänyt koko vihaisen tunnin,\n-- matkalaiset alkoivat jo tuntea merikipeän oireita, -- kun sumu yhtä\npäätä alkoi hälvetä tuntumatta vähimmänkään tuulen viuhkan, jok' olis\npuhallellut sitä pois.\n\nMuutos tuosta sakeasta sumusta kirkkaimpaan sädeloistohon, joka,\nselittämättömän rikeneen sumun pois ajoi, ylös taivahalle ampuihe, oli\nniin pikainen ja valtaava, että nuo matkaajat, huikaistuina, täytyivät\npitää kätensä silmäinsä edessä.\n\nRevontulten kaarre näkyi taivahan rannalla ja ylenihe aina\ntaivaslaelle.\n\nKaari katosi, ja valon luihkekielekkeitä ampulehti ylös pohjoisesta\nkeltaisina, sinisinä, punaisina ja sinipunervina raketteina.\n\nPyöriviä tulilaineita vyöryi idästä länteen ja lännestä itään.\n\nSuurenmoinen luonnon leikkitulitus muodostihe niin loistoisilla,\nvaihtelevilla värikiuhtehilla ja niin haaveellisissa muodostumissa,\nett'ei minkään ihmisen kuvatteluvoima olis osannut loitsia edes\nvähääkään tuon kaltaista.\n\nValoisat usvat ja vaalevat kiertehiskaarteet heijailivat taivaan ja\nmaan välillä.\n\nVaikka kaiken maailman timantit, rubiinit, safiirit ja topaassit kaikk'\nolisivat ko'otut yhteen ainoaan säde kiehkeröön, niin eivät ne\nsittekään, lähi mainkaan, olis voineet olla kuvauksina tämän\nväririkkaus kaarteen taivahaisesta loistoisuudesta.\n\nIlman läpi viilsi räjähtelevä kohiseminen.\n\n\"Onko tuo nyt sähkö?\" kysyi Olga.\n\n\"Se on Saivo Sarvak (porot manalasta),\" vastas lappalainen.\n\"Revontulissa vaeltavat ne ain' yli vuorten.\"\n\nOlga vaikkeni. Hän arvas ymmärtävänsä lappalaisten miel'kuvatin, niin\nettä jokaisella purolla, kullain kukkasella, jok' ainoalla heinän\nkorrella, niin, jopa sillä pulkallakin, missä hän istui, oli oma,\nkuolematon sielunsa; sillä kaikk' yht'äkkiä muuttui hänen ympärillään\neläväksi.\n\nLappalaisen mielessä kiehuu koko avaruudessa, auringossa, kuussa ja\ntähdissä legiooneja sieluja.\n\nTalvikuu tuli nyt revontulten sekaan, ja kaikki varjo katosi\npohjoisnavan mailta.\n\nPorot juosta hölkyttelivät äänettöminä matkojansa yli soiden ja maiden,\nyli tunturitasankojen; eivät porot eikä re'et heittäneet himmeintäkään\nvarjoa lumelle.\n\nTämä luonnonilmiö vaikutti taikavoimaisesti, yliluonnollisesti, ja\ntäydellinen varjottomuus lopulta tuntui tuskalliselta.\n\n\"Kunniani puolesta!\" jupisi kreivi Vasili arastavin hermoin. \"Ihminen\nei kestä omaa varjoansa turhaan etsiessään.\"\n\nEi kukaan lausunut sanaakaan; hiljaisuus hiveli mieliä melkein kuin\njoku lohdullinen lumous.\n\nTälle taivahan itämaiselle loisteliaisuudelle alastomana vastakohtana\nlevitettynä lepäsi puuton talvimaisema. Kituvat vaivaiskoivut ja kaks\npientä, mustaa lappalaistelttiä olivat ainoat esineet, joiden\nvarjosteet näkyivät valkoisella lumella. Mutta muutoin vaan lunta,\nlunta ja taas lunta!\n\nMetsikanat olivat kaivainneet hyydykseensä, tuohon talven pehmoisehen\nuntuvavuoteesen. Silmät vaan näkyivät ja nämä olivat nähdä ikäänkuin\nmustat kivihiili-helmet, jotka matkaaville ystävällisesti tuikkivat.\n\n\"Miltäs teistä tuntuu tämä maa?\" kysyi vappus.\n\n\"Tääll' on ylön paljon lunta,\" vastas kreivi Vasili.\n\n\"Aivan niin, mutta sepä juur' on hyvä poroille,\" virkkoi lappalainen\ntyytyväisenä. \"Poro menestyy parhaiten lumessa.\"\n\nLyhkänen päivä oli illalle joutunut, ja koivuviidakko, jok' ylensi\npäänsä lumitasangon yli, valittiin yksikaksi.\n\n\"Täss' asuu Läibbe-olmai, metsän jumala!\" ilmoitti lappalainen.\n\n\"Oletteko suurempaa puuta nähneet?\" kysyi tienosoittaja riemuten.\n\nLappalaiset riisuivat porot. Sukset saatihin käytäntöön, sillä porot\nolivat oitis laitumelle laitettavat, sill' aikaa kun toiset lappalaiset\nlaulaen ja nauraen heiluttivat teräviksi tahkottuja kirveitänsä,\nhakkasivat teltin varaseipäitä, kokoilivat oksia ja lapioivat tuon\nirtaimen lumen pois, laatien täydellisesti säännöllisen ympyrän.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua oli tuo musta, savuttunut liinainen\ntelttikota kuntohon laitettu. Oivallinen valkea roihuten paloi\nkeskellä, ja savu tupruili ylös tuost' avarasta, nelikulmaisesta teltin\nkattoaukosta.\n\nVaatteista lumen kopisteltua ripustettiin pata tulelle. Tähän pantiin\nkylmettynyttä poron lihaa, mutta tämän padan viereen pantiin kihisemään\ntoinen lumella täytetty pata.\n\nAllensa pistetyin jaloin kokoutuivat samilaiset rompsin ympärille,\nsammuttivat janoansa lumesta sulaneella vedellä, jota he ryypiskelivät\npadasta, sanoen:\n\n\"Jumalalle olkoon kiitos hyvästä ja lämpimästä huoneesta!\"\n\nRoihuava rompsi valaisi polvillaan kämpivän keittäjän kasvoja, samalla\nkun hän tuossa tärkeässä virassaan, pois puhallellen poron lihan päälle\nnousevaa rasvaa, siirteli suukkostaan edes takaisin padan laidalla.\n\nMatkustajat olivat asettainneet vähän etäämmälle roviosta, mutt' yhtä\nkaikki tuiskahtelivat kipinät toisinaan vallan vasten silmiä ja\njokaisen kymmenen minuutin kuluttua täytyi heidän nostaa telttavaatteen\nlievettä saadaksensa hiemasen raitist' ilmaa.\n\nOlgan sydän oli raskas. Savu ja kuumuus saattoivat hänet viel' enemmän\nahdistavaan asemaan.\n\nAndré, jonka silmät ja korvat taas uudestaan olivat englannikkoon\nkiinnitetyt, ei vaimolleen lausunut sanaakaan ja tuskinpa silmäs\nsinnenpäinkään, miss' Olga oli asustava.\n\nEpäilys uudistui taas ja sen mukana miel'paha ja alakuloisuus.\n\nRuokaa laiteltiin ja pian olikin uhkea illallinen syötävänä.\nLappalaiset ahmivat kakkusia, ruisjauhopiirakoita, savustettua lohta ja\nkylmettynyttä poronmaitoa, jok' oli sekoitettu \"variksenmarjoilla.\"\n\nYövahti valppaan koiransa, Tschalmon, tuon nelisilmän kera, laitettiin\nlaitumelle poroja kaitsemaan ja vartioimaan, mutta jäljelle jääneet\nlappalaiset, päät toistensa polvilla, latoutuivat levolle tulisijan\nympärille.\n\nNuo matkustajat liittyivät likelle heitä. Kaikki nukkuivat -- paitse\nOlga.\n\nTuli sammui. Hän kuuli ainoastaan noiden nukkuvain ihmisten hengityksen\nja sutten ulvonnan teltin ympärillä. Semmoinen kamoittava, haikeasti\nvaikeroiva susikööri!\n\n\"Susi on ulkona!\" mykisivät lappalaiset unimielissään.\n\nIhmeellinen, rampaava tunne jostakin oudosta ja hyljätystä käsitti\nhänen mielensä.\n\nOlihan hänenkin elämänsä, aivan niinkuin tämä maakin, sumea ja vaaroja\ntäynnä!\n\nHän kauhistui ajatellessaan näitä molempia. Lämpönen käsi laski hiljaa\nja varovasti hienon nahkavaatteen hänen kasvoinsa yli.\n\nHän ties oitis tämän miehensä kädeksi. Hänen nuori sydämenä tuli kohta\nlämpimämmäksi, ja kun hän savuaukosta katseli tähtitaivasta ja sivutse\nsähähteleviä revontulia, ajatteli hän ahkerasti vanhusta Kautokeinossa.\nOlga rukoili hartaasti Jumalaa suojelemaan häntä.\n\n\"Oi, jospa nyt ajoissa joutuisimme sinne,\" kuiskas Olga.\n\n\"Eivät he rohkene koskea hänehen,\" sanoi André. --\n\nAamu tuli.\n\nLappalaiset syöksyivät ulos teltistä, pesivät kasvonsa ja kätensä\nlumella, laskeutuivat polvillensa aamurukousta pitämään, ottaen lakit\npäästänsä kolmenkymmenen asteen pakkasessa.\n\nTuskin olivat he siitä polviltansa nousseet, ennenkun ympärill' olevat\nkukkulat, kunnahat ja tunturit kajahtelivat huudoista ja koirain\nhaukunnasta.\n\nJa alas kukkuloilta, alas tuntureilta lasketteli poroja tuhansittain,\nkiitäen keveää laukkaa.\n\nPorojen kyntyräiset eivät kopise.\n\nSitä vastaan antaa näiden jäsenten liike sähköllisesti räiskyvän äänen,\njonka tuiskutuulen suhinan tai, pikemmin rankkasateen läiskinän\ntapaisena äänenpitona suittaa monen penikulman päähän kuulla.\n\nNuoret neitoset työpussinensa puumaljainsa kera kuljeskelivat eläimen\nluot' eläimen luo, -- samalla kun nuoret miehet pyydystivät lipsoilla\nporoja kiinni.\n\nPorot olivat lypsettävät.\n\nPunehtivina, naurellen ja hiestyneenä heittivät lappalaiset kirjaillut\npästinsä, riisuen rintansa jähdyttääksensä tuota kuumettunutta verta,\nniin sanottiin.\n\nLappalaispojat kieputtivat lämpsiänsä. Nämä viuhuivat ilmassa, porot\nnostelivat päitänsä pudistellen ilmassa ja kiinni ottivat lipsiä\nkorkeilla, haaraisilla sarvillansa.\n\nLappalainen piti taas täydellä voimallansa. Poro hyppeli pystyyn ja\nveteli häntä mukanansa, mutt' eipä lappalainen vaan hellittänyt, hän\npiti kiinni!\n\n\"Oletteko jotain uutta Kautokeinosta kuulleet? huudahti André.\n\n\"Hullusti ovat asiat,\" vastasivat lappalaiset. \"Siell' ovat ne erään\npieksämällä tappaneet ja kirkossakin tapelleet.\"\n\n\"No entäs kanttori?\" kysyi André.\n\n\"Hän jaksaa aivan hyvin,\" vastasivat lappalaiset. \"Ne perkeleet eivät\nuskalla koskea hänehen.\"\n\n\"Valjasta poro!\" komensi tienosoittaja.\n\nMatkaa jatkettiin Varangintunturin yli.\n\nLappalaiset alkoivat laulaa, muutamat kyselivät, toiset vastasivat.\n\nOlipa Bäive barnek. Värsy värsyltä luisti edes takaisin kärriksestä\nkärrikseen matkueen eteenpäin rientäessä.\n\nPuol'päivän ajoissa tuli kuu näkyviin Tenojoen toisella puolella. Se\nvaleli seudulle hiljaista, juhlivaa valoansa.\n\nOlga ajatteli tuota muinoista kesäpäivää Varangin-tunturilla ja nääs:\nAndré sattui ajattelemaan juuri samaa. Mutt'ei kumpikaan tuost'\nilmoittanut toisellensa.\n\nMatkue seisahti sen jyrkän vierun harjamalle, joka laski Tenojoen\nalanteesen.\n\n\"No eihän meill' ole varaporoa mukana!\" huomautti André äkkiä. Hän\nhuomas nyt vasta, että varaporot olivat jätetyt jäkälälaitumille.\n\n\"Niit' emme tarvitsekaan,\" vakuutti tienosoittaja. Poro porohon ja\npulkka pulkkahan köytettiin kiinni, toinen toisensa viereen yhteen\nriviin. Ja näin sitä sitten kiidettiin alas tuohon huimaavaan\nsyvyyteen.\n\nOlga sulki silmänsä.\n\n\"Jumalan nimessä!\" sanoi hän itsekseen.\n\nTämä matka oli kuva hänen avioliitostaan. Ei hänell' ollut muuta\ntehtävää kuin \"antaa mennä,\" ja jättää itsensä Jumalan käteen,\najattelematta sitä kadotuksenkuoppaa, joka hänen jokaisella puolellaan\noli ehkä avautuva.\n\nPorot ja pulkat sommiteltiin kaikk' yhteen sekasotkuun. Ohjakset,\nvetohihnat ja kärrikset koipien välissä syöksyivät eläimet suin päin\nyhdessä vyörehessä jyrkänteest' alas.\n\nVihdoin päästiin pohjahan. Notkeina ja elastillisina (kimmoisina)\nnostivat porot jälleen itsensä ylös vahingoittumattomin koivin, samalla\nkun lappalaisetkin limpoilivät pulkistaan ja asettivat kaikk' uudelleen\njärjestykseen.\n\nMiss Hope oli tuosta jyrkästä mäenrinteest' alas tullessa päästänyt\nkovan kirkunan, jota vastaan Olga, miten tavallista, ei ääntänyt\nhituistakaan.\n\nAjopelist' ulos päästyä kääntyi André vaimoonsa päin ja uudisti ne\nkysymykset, mitkä hän jo poikana kaks kertaa oli tehnyt:\n\n\"Miks et kirkunut?\"\n\nJa samoin, miten Olga silloin vastasikin:\n\n\"Minä en kiru koskaan.\"\n\n\"Hänell' on kaunis veri (= hän näyttää kauniilta)!\" huudahti vappus,\nosoittaen Olgaa viattomuuden kuvailemattomalla ihmeellä. \"Hän on Ruona\nniejdda (= kevään jumalatar).\"\n\nAndré käännähti hätäisesti, kieppas viinaryyppäimen lähimmän\nlappalaisen kädestä ja kaatoi sisään.\n\n\"Ryyppääs, tienosoittaja,\" huudahti hän ryyppäintä heiluttaen.\n\n\"Tämä on André Thorsenin malja,\" virkkoi tienosoittaja.\n\nMartensnäs'istä Palmak'iin, Palmak'ista Karasjokeen!\n\nKertomukset Kautokeinosta muuttuivat yhä enemmän ja enemmän\nlevottomuutta herättäviksi, mutta kun nämä samalla toivat sen\nrauhoittavan vakuutuksen, ett'ei kanttoria mikään onnettomuus\nkohdannut, niin katosi kuitenkin Andrén pelko täydellisesti.\n\nYlimalkaan antoi hän aina helposti rauhoittaa itsensä ja kaikesta\nsielustaan inhoi jokaista häiritsevää huolta ja levottomuutta. Samall'\naikaa kun Olgaa, kaikista järjen syistä huolimatta vaivasi ja vainosi\ntuskansa tuon vanhan, puolustuksettoman miehen tähden, André\ntyytyväisenä lyöttihe lepohon, varmasti vakuutettuna, ett'ei kukaan\nrohkene koskea hänehen.\n\nErikoiskohdat ja asia noille matkalaisille maalattiin kaikilla\ntodellisuuden, hirmua herättävillä väreillä.\n\n\"Voilà, (nääs tuossa), poeetinen perkele, André!\" huudahti kreivi\nVasili käsiänsä käppäellen. \"Tuossa se on! Sen häijyydess' on suuruus\nja jokaisessa suuruudess' asuu joku jumaluus.\"\n\n\"Yhtä kaikki tohtis tapahtua, että te lähemmässä tuttavuudess' ette\nnäkiskään tätä perkelettä niin täysin poeetiseksi,\" huomautti Olga\nivallisesti. \"Jumaluus ei pelkää mitäkään arvioimisia, se vois helposti\nnähdä hyväksi, ilahduttaa teitä kysymyksellä elämästä tai kuolemasta.\"\n\n\"Aivan, kyll' ymmärretään!\" virkki André, jok' yhtämittaa puuttui kykyä\n\"tätä elonvoiman\" probleemia eli suoritettavaa ratkaisemaan, \"mutta\ntässähän nyt juuri kohtaamme tuon gordiolaissolmun: kuinka voipi\nuskonto tulla kysymykseksi elämästä tai kuolemasta?\"\n\n\"Etkö tästä jotain aavistusta tuntenut silloin, kun poikasena katolisen\nkirkon helmaan heittäysit?\" kysyi Olga.\n\n\"Tuo oli vaan taiteen viehätys,\" tokas André, \"se oli uskontoa,\npuettuna runollisuuden muotohon. Mutt' uskonto sinänsä ja pelkästään,\nkuinka taivahan nimessä voi se tulla joko -- -- -- tai.\"\n\n\"Sen lapsuudessas kumminkin kyllin kyllä näit.\"\n\nAndré seisahti.\n\n\"Näinkö minä sen? missä sitten?\n\n\"Isäs luona.\"\n\n\"Tuost' uskonnosta minä olen unhoittanut ihan kaikki, paitse ainoan\nsen, että minä inhoksuin sitä. Uskonto on joku aate, idea, ja siitä\nvoipi väitellä, uskonto on eräs miel'ala, ja sillä saattaa\nfanttisierata\".\n\n\"André, miks ei sinun sieluus koskaan se pelko pääse, että sinä\nkuitenkin mahdollisesti voisit joutua vääriin päätöksiin Jumalasta?\"\n\n\"Sentähden, ett'en usko hänehen. Jumalan ovat luoneet ainoastaan meidän\nomat aivomme; hän on meidän oman kuvitteluvoimamme sikiö.\"\n\n\"Elämän nautinto,\" huudahti kreivi Vasili, \"on määritelmä pahan ja\nhyvän alkuatoomeille (hiukkeille). Näiden alkuatoomien täytyy löytyä\nKautokeinossa.\"\n\nOleskeleminen Karasjoessa tuli kuitenkin koko joukon pitemmäksi, kuin\nmikä oli määrätty. Täällä piti englantilainen matkaseurue hyvästi\njätettämän, mutt' André lykkäsi hyvästijättöä niin pitkälle kuin\nmahdollista.\n\nMiss Hopen englantilainen hidasluontoisuus ärsytti ja hänen\nvälinpitämätön vastustamisensa kiihoitti häntä, ja kun André ei ollut\ntottunut _tahtomaan_ voittaa naista, olematta hänellä myöskin _voimaa_\nosaamaan sen, tuli se viimein kunnian asiaksi hänelle, ei jättää\ntaistelutannerta ennenkun oli saanut voiton ja tehnyt tehokkaan\nvaikutteen. Kainulainen tahtoi \"esille!\"\n\nTämä odottamaton vastaanottamattomuus alkoi huvittaa häntä, miten joku\nilmiö, ja hänen huomionsa alkoi saada hieman vakavuuden hahmoa, jot'\nikäänkuin kylmä teräs tunki sisälle hänen vaimonsa sydämeen.\n\nMit' oli tämä? Alkoiko hän tuta mustasukkaisuutta ja oliko hänellä\ntodellista syytä siihen? Eiköpä hän muuta tiennytkään, kuin sokeana\nsinne tänne kuljeskella?\n\n\"Hän poimii kukkia kuni Göthe,\" selitti kreivi Vasili.\n\n\"Jotk' ovat kastellut sydänverellä,\" vastas Olga.\n\n\"Itkeekö hän? kysyi André.\"\n\n\"Ei,\" vastas kreivi Vasili.\n\n\"Jospa minä vaan yhden ainoan kerran jaksaisin pusertaa jonkunkaan\nkyyneleen näist' ylpeistä silmistä!\" huudahti André kiihkeästi.\n\n\"Sit' et koskaan voi,\" makuutti kreivi Vasili. \"Jos joku sydämen\nkavaltaja kohoaa, niin hän sen jo syntyessä tukahduttaa\".\n\n\"Sep' ei ole naisellista! Kyyneleethän ovat sangen sopivat naiselle!\"\n\nAndrén puolisoa inhoitti kuitenkin tämä epäselvä ja luonnoton elämä,\njoss' ei kenelläkään ollut tolkkua itsestänsä eikä muistakaan; joss' ei\nkukahan tiennyt, millä perustalla hän seisoi, mutta kukin vaan näytteli\nrooliansa komediiassa (pilanäytelmässä). Tuo viheliäinen elämä, jota\nvietettiin, ei ollut senlaatuista, jommoista hän tahtoi sen olemaan,\nparempi silloin siis paeta tuon vanhan isän luo!\n\nKärsimättömyys kiehui hänen koko olennossaan, hänen veressään.\npitkällistä, asteettain tapahtuvaa varttumusta, joko hyvään tai pahaan\nei hän jaksanut seurata. Olga Vasili vaati korjausta ja muutosta kohta\npaikalla. Ja ennen kaikkia; mik' oli väärin, se oli väärin. Vääryys\ntäytyy huomata heti, ja kerran täytyy huomattuna, on se oitis\nojennettava. Hän vaati täysin valmista, selvää seurausta, eikä hän\ntahtonut odottaa,\n\n\"Itkeekö hän?\" kysyi André.\n\n\"Ei,\" vastas kreivi Vasili, \"hän ei itke koskaan\".\n\n\n\n\n18. LUKU.\n\n\n\"En, minä en itke koskaan,\" ajatteli Olga, jok' oli kuullut heidän\nkeskustelunsa, \"minä en itke koskaan.\"\n\nSydämen syvä suru, joka kiristää aina epäilykseen asti, ei voi saada\nkyyneleitä. -- \"Miks elämme, hän ja minä? Tehdäksemmekö toisemme\nonnettomiksi? Ja minähän tahdoin vaan onnea hänelle saaduttaa.\"\n\n\"André,\" virkkoi Olga kolmantena päivänä jälkeen heidän tulonsa\nKarasjoelle, \"toimita nyt niin, että minä saan vappus'sen, minä en\njaksa varrota kauempaa, minun oitis täytyy päästä matkalle\nKautokeinoon.\"\n\n\"Ole niin hyvä,\" sanoi André, \"vappukses saat huomen aamulla.\n\n\"Etkö sinä tule myötä?\"\n\n\"En,\" vastas André.\n\nKun Olga seuraavana päivänä pulkassaan varustettuna istui, uudisti hän\nvaroituksensa: \"varo sinuas, André, Kautokeinoon tultuas. Et osaa\ntietää, mikä vaikutus sanoillas on.\"\n\n\"Siit' en huoli,\" vastas André kylmästi. \"Jos lappalaiset minun\nkertomuksistani hulluiks tulevat, mitäpä minun siihen tulee!\"\n\nOlga silmäs häntä, mutta hänen silmäyksensä kohtas uudestaan vaan\npelkkää -- kainulaisen uhmeutta.\n\n\"André,\" sanoi hän, \"Nemesis vartioitsee sinua: varo, varo tutkainta\nvastaan potkimista!\"\n\n\"Voitko vannoa, ett'ei vaan vuorill' ole yhtäkään lappalaista?\" virkki\nAndré vappukselle.\n\n\"Kyllä, aivan varmaan! Niit' ei ole Kautokeinossakaan, sillä ne kaikk'\novat vetäinneet Karasuantoon päin\".\n\n\"Niinp' aja sitten! Minä 'annan nyt puolisoni sinun kunnias kätehen,'\nmiten lappalaisen tapa on sanoa.\"\n\nHeidän lähdettyä saattoi André heittäidä maahan ja kieritellä itseänsä\naivan niinkuin kerran poikana ollessaan tehnyt oli.\n\n\"Minä rakastan ainoastaan sinua, sinua ainoastaan, ainoastaan sinua!\"\nhuusi hän, \"mutta minä tahdon esille 'hyvän', joka sinuss' on. Parempi,\nkymmenkertaisesti parempi olis, jos olisit vähemmin hyvä; sillä silloin\nkumminkin voisimme paremmin yhteen sopia!\"\n\nNeljänneksen matkan kuitenkin seurasivat Olgaa, hänen tietämättänsä,\nhänen miehensä ja isänsä. Nämä seurasivat hänen pulkkaansa ja\nseisahtivat, arvatessaan hänen seisattavan, sillä he toivoivat, ett'ei\nOlga olis aavistanut heidän läheisyydess' oloansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJäätyneitä jäkäliä ja jäätyneitä järviä!\n\nSiellä täällä vaan sammaltuneita kiviä. Nämä lepäsivät hiljaa ja\nliikkumattomina.\n\nOli, näette, lappalaisia, jotka väijyivät yhtä ja toista, ja joita,\npään yli vedettyine päskinensä ei tarkinkaan silmä sammalest' eikä sen\nkivest' osannut eroittaa.\n\nVappus hyräili ensimmäiset säikeet \"Karhunampujan laulusta:\"\n\n\"Kiitos, hyvä sä: et oo vahingoittanut, keihäst' etkä sauvoa!\"\n\nTuo pitkäveteinen, ykstoikkoinen laulu soi kaihten surumielisesti\ntyveneessä ja hiljaisuudessa.\n\n\"Tuolla lensi joku lintu,\" virkkoi Olga.\n\n\"Se oli taikalintu,\" sanoi vappus.\n\nHän tuskin sai sanottavansa sanotuks' ennenkun eräs pilvi lumiryöpyn\nkera kulki heidän ohitsensa.\n\nVappus kieppas kohta lakkinsa päästään.\n\n\"Tuossa ratsasti Rota (= paholainen) ohi uhrihevosellansa!\" huudahti\nhän.\n\nYmpärillensä tähystelemisestä väsyneenä, saamatta silmäilynsä esineeksi\nyht' ainoata elävää olentoa, keksi Olga vihdoinkin erään olennon, joka\nhypellen tuli heitä vastaan.\n\n\"Se on samilainen,\" sanoi vappus.\n\n\"Nyt olen minäkin saanut vallan tuomita!\" huusi lappalainen, kättänsä\nhuiskutti ja hyppeli edelleen.\n\n\"Luulisitteko jonkun lappalaisteltin tääll' olevan?\" virkkoi opas.\n\nOlgan sydän sykki ja hämäränä aavistuksena liikkui siellä joku\nkamoittava, jok' oli heitä kohtaava.\n\nKaks poroa keu'otti kuolleena tunturilla, sarvistaan sekautuneina\ntoinen toisehensa. Sattuu, näette, toisinaan, että porot puskuillessaan\nkäyvät sarvista irtipääsemättömästi kiinni.\n\nLappalaisteltti het' ilmestyi heidän eteensä.\n\n\"Olispa parempi ollut, ett'emme olis noita kohdanneet,\" virkkoi vappus,\n\"mutta koska nyt nain on sattunut, niin paras käydä sinne ja\nlämmitellä.\"\n\nVaikka vastenmielistä, seuras Olga kuitenkin hänen viittaustaan, mutt'\nastuttuansa sisään, hän kääntyi kauhistuneena takaisin.\n\nTeltti oli tapö täynnä lappalaisia, joista muutamat hyppelivät valkean\nympäri, toiset loikuivat maassa, vääntelehtivät ja suonenvedon\ntapaisesti tempoivat itsiänsä, ikään kuin olisivat noidutut olleet.\n\nHurjamielinen ulvonta kaikui hänen ympärillään.\n\nEräs kymmen vuotias poika kirkui kaikesta voimastaan.\n\n\"Hän tahtoo antaa siitä hengestä, mikä hänell' on!\" huusivat\nlappalaiset.\n\nVanha harmaa hiuksinen vaimo kävi ympäri paljain päin. Hän lyykisteli\nja naureli:\n\n\"Minä olen neitsy Maria,\" sanoi hän, \"minä olen siittänyt Pyhästä\nHengestä. Minä olen siunattu vaimoin seassa.\"\n\nOlga kiiruhti pulkkaan. \"Joutuisasti matkalle!\" käski hän. \"Minä en voi\ntuolla sisäll' olla!\"\n\nMeluavain ihmisten raa'at huudot ja elämöimiset kohosivat korkeuteen\nhänen ympärillään, ikään kuin lainehtiva meri, ain' enemmän ja enemmän\nkuta kauemmaks alaspäin päästiin.\n\nVallattomuudet, ruoskimiset ja sisälle murtaumiset olivat kauhua ja\nhämmästystä levittäneet porokylihin.\n\nHyppien, ulvoen ja kiroillen, kähein määräämättömin kurkkuäänin\närjähdellen kulkivat joukkiot maamajalta maamajalle.\n\n\"Herramme, katso armossa meidän puolehemme,\" rukoili vappus, \"minä\nluulin Kautokeinon lappalaisten lapelleen Karasuantoon käsin.\"\n\n\"Minä en ole pelkuri,\" vakuutti Olga. \"Aja vaan!\"\n\nYön hiljaisuudessa ja pimeydessä kaikuivat valitus- ja\navunanomushuudot läp' ilman. Nuo harhauntuneet kuljeskelivat\nsiellä täällä \"suont'iskemäss' ihmis-lapsiin; sillä synnin meri\npiti uloslaskettaman.\"\n\n\"Tätäkö se onkin?\" ajattel' Olga, inhoen ja kauhun valtaamana sulkien\nsilmänsä. \"Tätäkö se onkin?\"\n\nHänestä tuntui siltä, kuin jos hän helvettiin joutunut olis.\n\nHe seisahtivat jälleen eräälle lappalaisteltille. Miehet ja vaimot\nhartaina piiriss' istuivat rompsin ympärillä; sisäänkäytävän edess'\noikoi eräs lappalainen maaten.\n\n\"Hiljaa!\" varoittivat miehet. \"Noaid nukkuu,[13] ja henget käyvät hänen\njalkojensa yli.\" ..\n\n\"Noaid nukkuu,\" tuumivat vaimot, \"ja kuoleman lintu saattaa hänen\nsielunsa kuolletten valtakuntaan.\"\n\n\"Alits Tario on kipeä,\" sanoivat lappalaiset. \"Noaid matkustaa\nkuolletten valtakuntaan, rukoilemaan hänen kuollutt' äitiänsä,[14]\nett'ei tämä enää kiusais häntä.\"\n\n\"Ysss -- -- hiljaa!\" kuiskasivat kaikki, \"Noaid nukkuu!\" Olga, hän\nlaskihe taas pulkkaansa ja ajoi eteenpäin.\n\nUskonnollisen haaveilun keskellä viel' yks palanen rauhallista,\nuinailevaa pakanallisuutta! Vastaan inttailu oli voittavana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlga tuli Kautokeinoon; siellä vallitsi kuolon hiljaisuus. Lappalaiset\nkaikin olivat vetäinneet vuorille, joilta hän nyt juuri oli tullut. Ei\ntuulen hievahdusta eikä jalan kapsahdusta.\n\nPulkka seisahti kanttorin huoneen edustalle. Hän tuns aivan hyvin tämän\njälleen!\n\nOlga nous ylös pulkasta, maksoi vappukselle, avas oven, joka tavallista\ntapaa vastaan oli lukeitsematta jäänyt, viistoista vuott' oli kulunut\nsiitä, kun hän oli tämän kynnyksen yli astunut! -- ja kiiruhti sisään.\n\nTääll' istui hän tuon yksinäisen kynttelin ääressä, joka loisti\nakkunasta, ja Raamatustaan luki kertomusta tuhlaaja pojasta.\n\nLiikkuminen häiritsi häntä, hän katsahti ylöspäin.\n\nOlga heitti päskinsä päältään.\n\nHän se oli! Olga tunsi hänet jälleen! Olivat nuo samat siunatut silmät.\n\nKunnia vanhukselle! Hän on yks noita kunniasukuisia ja yksnäisiä\nelämässä.\n\n\"Isä, isä auta minua!\" virkkoi Olga, laskihe polvilleen ja ojens yhteen\npuristetut kätensä ylös häntä vastaan.\n\nAndreas Thorsen kavahti seisoalleen.\n\n\"Minä olen Olga, sinun tyttäres. Auta minua, auta minua taistelussa\nmieheni itsepintaisuutta vastaan!\"\n\nThorsen nojautui hänehen.\n\n\"Mit' on hän rikkonut sinua vastaan?\" kysy Thorsen kähein äänin.\n\n\"Minun isäni ja minun mieheni ovat molemmat virittäneet paulan\nvangitaksensa minua, he ovat liittoutuneet pakoittaaksensa minua\nvääryyteen ja valheesen. Kuule sinä, vanha mies, kuule!\n\n\"Minun täytyy varoittaa miestäni omalta isältäni; hän on hänen henkensä\nvihollinen!\"\n\n\"Mitä hän on pahaa tehnyt sinua vastaan?\" kysäsi Thorsen. Hänen\nkasvonsa tulivat kalman kalpeiksi.\n\nOlga kertoi. Hän avas sydämmensä ja sill' elävyydellä, joka virtas\nulos, ilmaisi hän ikään kuin omaa taistelevaa, hiukenevaa sieluansa.\n\n\"Tuo oli itsekkäisyyttä ja itsenjumaloimista! Tämä oli se, jota minä\nhänessä vihasin jo vielä lapsina ollessamme, mutta kun minä sinulle\nlupasin, tullakseni hänen sisareksensa, niin silloin unhotin, sentähden\nettä minä aloin rakastaa häntä ja uhrata minuni hänen tähtensä. Tuot'\nen, isä Thorsen, enää nähnyt, sit' en minä nähnyt, kun annoin nuoren\nrakkauteni hänelle! Minä rakastin häntä niin kiivaasti, ett' unhotin\ntaistelun, mutta -- nyt on se alkanut uudelleen. Oli ainoastaan\naselepoa, ei rauhaa, ei!\"\n\n\"Lapsukainen, lapsukainen,\" virkkoi vanhus, \"maltas, älä sano enempää!\nTuo on hänen äitinsä luonto.\"\n\n\"Ja onko tämä seuraava hänt' asti kuolemaan? Onko hurskas miel'paha ja\nhalveksiminen tuomitseva minun rakkauteni sammumaan?\"\n\n\"Halveksiminen on raskas sana. Paremp' itselles, jos halvekimises\nmuuttuis sääliksi. Sääli on parempi sana.\"\n\n\"Ei sääliä mitään semmoiselle, jok' on alhaista ja kurjaa!\"\n\n\"Älkäät tuomitko! Mitalla, millä muille mittaat, mitataan sinulle\ntakaisin. -- Laps raukka, tule tänne! Sinull' ei ole äitiä ollut\nollenkaan.\"\n\n\"Ei, minull' ei ole äitiä ollut ollenkaan. Minä olen itse minuni\nkasvattanut. Yksinäni oman itseni kanssa olen minä kasvanut ja saanut\nsiksi, mik' olen niin hyvässä kuin pahassakin.\"\n\n\"Sinull' on herttainen, ylevämielinen luonto,\" sanoi Andreas Thorsen,\nsilmäillen häntä isällisellä rakkaudella, \"ja sinull' on luja tahto.\nSinun on huokea toimia ja taistella, mutt' aivan varmaan vaikea kärsiä\nja suvaita.\"\n\n\"Sit' en minä voi,\" sanoi Olga, \"mun täytyy sinulle tunnustaa totuus.\"\n\n\"Mutta Raamatuss' on vieläkin kirjoitettuna: rakkaus kärsii kaikki,\nsuvaitsee kaikki, toivoo kaikki.\"\n\n\"Vaikeaa on, isä, vaikeaa on. Kun André tekee vääryyttä, niin minun\ntäytyy siitä sanoa hänelle. Minä en jaksa olla vaiti, minun täytyy\npuhua.\"\n\n\"Paremp' on, lapsi, parempi, jos et niin paljoa puhuis hänelle, vaan\nolisit ääneti ja rukoilisit hänen edestään.\"\n\n\"Mahdotonta! Ken vaikkenee, hän suostuu. Isä Thorsen, minä kirjoitin\nsinulle: 'Rukoile minun puolestani, ett'en häntä rakastais enempää kuin\nJumalaa!'\"\n\n\"Ja tuon tottakin tekisin, joll'en olis hänelle sanonut totuutta.\"\n\n\"Mutta totuudenkin saattaa sanoa joko sopivaan tai sopimattomaan\naikaan. Sinä työskentelet liiaksi, sinä oletkin aivan kuoleman rajahan\nväsynyt. Jätä nyt kaikki työ Jumalalle. Rukoile ja -- odota.\"\n\n\"Odota!\"\n\n\"Rakastava ei koskaan vuottamisessa väsy.\"\n\n\"Ei koskaan väsy -- vuottamisessa!\"\n\n\"Ei. Minä olen varronnut vaimoani jo seitsemänkolmatta vuotta.\"\n\n\"Seitsemänkolmatta vuotta!\"\n\nOlga katsahti ylöspäin ja alkoi saada aavistuksen rakkauden\nkaikkivallasta ja suuruudesta.\n\n\"Minä vieläkin vuotan häntä, minä vuotan häntä kuolemaani asti. Vaikk'\nen varrota _tahtoiskaan_, niin vartoaisin minä kuitenkin yhtä kaikki.\nOdota nyt sinäkin miestäs, hän tulee kyllä. Hyvä Jesus on varmaan hänet\nherättävä uudestaan ja hänet saattava sinun luokses, mutta meidän,\nOlga, täytyy molemmin jättää tämä asia Jumalan huomaan, ei hätäillä\neikä tahtoa pakolla saada mitataan edistymään. Mutta meidän täytyy vaan\n_uskoa_, että se tapahtuu! Uskotko sinä?\"\n\n\"Uskon, minä uskon, isäni, mutt' auta minun epäuskoani!\"\n\n\"Siispä tahdomme me molemmin, lapseni, odottaa Jumalalta vapahtamista\nja valmistaa meitämme Jumalan kirkkautta katselemaan.\"\n\n\"Antaos suudelma mulle, isäni! Minä olen äiditön ja isätön. Minull' ei\nole ketäkään isää, paitse sinua.\"\n\nMutta juuri samassa, kun Olga laskeusi polvilleen tuon vanhan miehen\nedessä, ottaaksensa hänen siunauksensa, pilkistivät akkunasta sisään\nkalpeat, korskeat kasvot. Mustat silmät tähtäsivät kauan ja äänettä\nheitä molempia.\n\nKeveä kynsäys akkunan ruudulle sai Thorsenin ylöspäin katsahtamaan, ja\nkasvot katosivat, mutta kun hän hetkisen kuluttua kävi sulkemaan auki\njäännyttä ovea, puikahti ylävä hahmo sivulle päin, samalla kun se\nisoovass' ikävöimisess' ojensi käsivartensa Thorseniin päin.\n\nOi, miks eivät tuon naisolennon silmäykset polttaneet vanhuksen\nkasvoja?\n\nTuo uskollinen kynttilä oli viimeinkin saanut kutsutuksi hänen vaimonsa\nkotihin.\n\nThorsen seisoi pikaisesti hiljaa ja kuunteli.\n\n\"Mit' on tuo ääni tuoll' etääll' yön helmassa?\"\n\n\n\n\n19. LUKU.\n\n\nEräs yksinäinen lappalaismaja lepäsi tunturin keskellä; virren säveleet\nsoivat sielt' ulos lum'aavikon hiljaisuuteen.\n\nLamik Rikkut saarnasi; lappalaismajassa pidettiin jumalista kokousta.\n\nMutta samalla hiipi \"hänen sielunsa veli,\" Fantasus, varjotonna, ikään\nkuin joku revontulten kyöpeli, ylös tunturihökkelin ylitse.\n\nFanatismin eli vimman perkele oli pukeunut fanttasiian loistoisimpaan\npukuun.\n\nAndré tuli ajaen kärriksessään pois yli ylänkötasankojen. Hän oli vähän\nverran päässyt kreivi Vasilin edelle, hän kun osas olla omana\noppahanansa.\n\nPoro juosta helkytteli matkoansa, ikäänkuin untuvaista tietä myöten, ja\näänt' antamatta viilsi kärris va'on keveään lumiriittahan, mutta sitä\nseurasi Nemesis jäljissä.\n\nAndré oli \"syynalaisuudeton,\" ärtyhermoinen, kiihoittunut, hän oli\nhaltijoissaan. Revontulet tekivät hänehen saman sähköllisen vaikutuksen\nkuin ukkonen tekee muihin. Lappalaisen Renvot oli hänehen käynyt\nkäsiksi; hän näki näkyjä, ilmakuvastelmia, hallucinatiooneja eli\nhourehullutelmia.\n\nTalv'yöhyt! Kätkeös valo, joka punertavana ja suruisena yölamppuna\nloistaa ulos pimeyteen. Te ihmisten hyvät enkelit! Sammuttakaatte\nJumalan tähden tämä valo, tämä köyhä, pettävä valo!\n\nMyöhään! Lappalais-majan läheisyys oli Andrélle jo ilmitullut.\n\nHän seisahti ja astui ulos käärien ohjasta käsivarteensa. Hän kuuli\nvirren veisuun ja itkun tiherrystä.\n\n\"Minä olen utelias,\" ajatteli hän ja kohoitti poron taljaa.\n\nEräs kuvaama hänen edessään näyttäytyi niin pistävältä, niin\ntavattomalta, että se olis voinut aikaan saada rajun mieltymysmelun\nteaatterissa.\n\nTuo peuran talilla täytetty lamppu olis tuskin kyennyt valaisemaan\nmajan sisustaa, joll'ei roihuava rompsi tulisijalla olis heittänyt\nepätasaista paistettansa kokountuneiden päälle.\n\nJa tungokseen tungettuina, pästeihinsä punareunaisiin peittäytyneinä ja\nlinkkuveitsiin vyöhön pistetyin seisoivat lappalaiset.\n\nÄäneti seisoivat kaikki, lakittomat kurkistetut päät ja silmät tähdätyt\nerääsen mieheen, siihen lappalaiseen, joka heille julisti ilmestyksen\nSanaa seitsenpäisestä pedosta. Olipa jotain mystillistä tuossa näössä,\nerittäinkin siinä punaisessa, helvetillisessä valaistuksessa.\n\n\"Tuo täytyy olla Lamik Rikkut!\" ajatteli André, seisoessaan\nulkopuolella ja katsellen peurannahkan alle.\n\nJoku ihmeellinen, viel' uinaileva lausuma lepäs noissa kiinni\nvedetyissä pupilleissa (silmäteräsissä).\n\nTuo ol' itse Loke, joka jumalaistarun palatsista alas astuneena\nesteellisesti nautitsi tätä nykyä.\n\n\"Samelaiset!\" huudahti Lamik Rikkut.\n\n\"Peljätäksensä Jumalaa, täytyy tehdä syntiä;[15] sill' ainoastaan hän,\nken synteilee, pelkääpi Jumalaa. Mutta me, samelaiset, emme pelkää\nJumalaa, sillä ne, joill' on henki, eivät voi synteillä. Me olemme\nJumalan jäseniä, ja eihän Jumala jäsentänsä voi rangaista eikä tuomita.\nMe olemme kuolleet, emmekä sentähden enään voi kuolla. Löytyy\nhengellinen ja lihallinen ruumis, veljet, mutta meillä ei ole\nlihallinen, vaan hengellinen ruumis.\n\n\"Se kylvetään katoavaisuudessa, mutta nousee ylös katoamattomuudessa,\nse kylvetään kunniattomuudessa, mutta nousee ylös kunniassa, se\nkylvetään heikkoudessa, mutta nousee ylös voimassa.\n\n\"Samelaiset, me olemme uuden maan päällä! Me olemme Raamattu, me olemme\nuusi Testamentti, me olemme Sinai, meidän ruumiimme on laki, sentähden\nolemme oikeutetut tuomitsemaan mailmaa.\n\n\"Me olemme Isä Jumala, Poika ja Henki, me olemme kolminaisuus! Poika on\nkadottanut voimansa; sillä se on meille annettu, ja meissä se on saanut\nkuolonvoiman tappamiseen.\n\n\"Veljet! Me olemme tulleet tekemään sotaa. Siellä, missä me olemme, ei\nrauhaa saa olla. Te ette saa luulla minun tulleen rauhaa tuomaan maan\npäälle. Minä en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekkaa. Lasten pitää\nriitelemän vanhempainsa kanssa, sillä kirouksen pitää menemän polvesta\npolvehen, aina meidän ensimmäisiin esivanhempihimme saakka.\n\n\"Jotka tässä mailmassa eivät pääse synnistä vapaiksi, eivät tule\ntaivaan valtakuutaan.\n\n\"Samelaiset! Me tutkistelemme kaikkein ihmisten sydämmet ja munaskuut,\nme olemme kaikkitietäviä! Me emme tarvitse antaa papeille, emme\nesivallalle veroa, emmekä osotttaa sille kuuliaisuutta.\n\n\"Anna Isän tulen (= pitkäisen tulen) langeta maan päälle ja hävittää\njumalattomat.\n\n\"Saata tänne minun viholliseni, jotk' eivät tahdo, että minä heitä\nhallitsisin, ja tapa heidät minun silmäini edessä!\"\n\n\"Amen! Amen!\" huusivat lappalaiset kätensä ylentäen. Seurakunta lankes\npolvillensa.\n\nTuop' oli kohtaus, joka kyllin oli vallitsemaan arvollinen!\n\nEikö Andrélla jo lapsuudest' ollut vakaa tunto siitä, että kaikki oli\nhänen tähtensä? Samoin kuin Lamik Rikkut oli runoilijakin jumala, jota\ntuomitsemaan ei kenelläkään oikeutt' ollut. Täss' oli hengellinen\nsukulaisuus molempien fanttasiioissa: ne lensivät taivaasen.\n\nEns hetkenä seisoi André kivellä korkeammalla polvillaan olevata\njoukkoa.\n\nVaro sinuas, varo sinuas, runoilija! Onko innostukses Jumalasta vai\nsaatanasta?\n\nLuonto otti oikeutensa! Sivistyksen siteet katkaistiin tuokiossa, ja\nkoko lappalaisen hillimättömyys oli päässyt vallalleen. Mutt' olihan\nAndré päässytkin ylös korkealle tunturille.\n\nPaholaisen voimat, jotka vallitsevat Ultima Thulen talv'yössä,\nvalittavat äänet, haikeat huokaukset, ja kauhun parkuna, joka kuuluu\nylt'ympäri pohjannavan, kaikki tämä sai yllykettä.\n\nNe parkuivat kiukussa, raivossa, mielettömyydessä.\n\nKäsitteet hairauntuivat, ja yks asia sekoitettiin toisehen yhdeksi\nsotkuiseksi sekamelskaksi.\n\nLappalaisten aivoissa suli kansallisuus kristillisyydeksi, synti\nkansallisuuspetokseksi, perkeleen ijes samaksi kuin eurooppalaiset,\nlappalainen samaksi kuin kristitty ja norjalainen ol' yhtä kuin pakana.\n\nEi André koskaan ollut niin tajutta luonnostellut (improvisoinut), niin\nsaatanaisin ihastuksin kuin tänä hetkenä.\n\nMutt' edesvastaus, runoilija, edesvastaus? Milloink' olet\nsyynalaisuudeton?\n\nJa lappalaiset kuuntelivat. He silmäilivät ylös noihin hehkuviin\nkasvoihin, paholaisemaisesti kauniit kaikessa kesyttömyydessä,\nlangenneen enkelin kasvot, jumalallinen ilmestys.\n\nNämä ne olivat kasvot, joit' Olga jo lapsena aavistanut oli.\n\nHän tuohusti ne jollain manalan tulella, joka myrkyn tavoin virtas\nheidän suonissaan.\n\n\"André on tuo!\" riemuitsi Lamik Rikkut ja taivuttihe ylivoiman edessä,\njok' oli vallinnut hänen lapsuuttaan. Hänen onnenkohtalonsa oli tämä\nvoima.\n\n\"Kosto! kosto!\" huuteli André ankarasti. \"He ovat juovuksissa\njumalattomuuden hengestä. Pois juurittakaatte heidät, samelaiset!\"\n\n\"Lappalaiset, te Jumalan valitut, eteenpäin suuruutehen, loistohon, ja\nvapauteen! Excelsior (etevämpi)!\"\n\nHengellisesti päihtyneinä tulivat lappalaiset ulos.\n\nErämaan lasten fanttasiia on helposti liikutettu, ja se on synkkä kuin\nitse sydänyö.\n\nHe riensivät ulos. Ajatuksesta tekohon on ainoastaan yks askel\nsamelaisilla.\n\nSanaakaan virkkamatta Lamik Rikkut ja hänen toverinsa suorivat sukset\njalkoihinsa. Sukset olivat asetetut pitkihin riveihin ja vartoilivat\ntuoll' ulkona maamajan edessä.\n\nHe ottivat sauvat kätehensä ja luistivat tiehensä.\n\nOi runoilija, runoilija, mit' olet tehnyt sä?\n\nPorokylästä porokylään vyöryi joukkio.\n\nYön pimeydessä kolkuttivat he oville, huusivat asukkaita ulos Pyhän,\nJehovan nimessä, Jumalan rangaistuksella perkeleen lapsia\nrangaistaviksi.\n\nKutsumus oli tullut cherubilta, sanansaattajalta, joka juuri samana\nyönä oli taivaast' astunut tunturille.\n\nTämä oli heille antanut jonkun jumalallisen tunnussanan, joka kuului:\n\"Excelsior!\"\n\nTuo muukalainen sana antoi kunnioituksen ainetta, juuri sentähden,\nett'eivät he sit' ymmärtäneet.\n\nKolkkona talv'yönä kasvoi metelöitsevä joukkio. Kulkiessa porokyläin\nsivutse suurentui joukkio yhtämittaa, kuni kieriävä lumipallo nädällä\nlumella.\n\nMutta Kautokeino uinaili jäässä, lumipeittoisessa rauhassa. Nimismiehen\nrouva ja lapset lepäsivät unessa, lapset uneksuivat.\n\nSilloin yön pimeydessä ja hiljaisuudessa marsivat nuo koston janoiset\nlappalaiset liukuen mustina varjoina myötämäkeen, joka laaksoa\nympöröitsi.\n\n\"Excelsior! Excelsior!\" mäen vierteheltä mäen viertehelle.\n\nKaikilta haaroilta, kaikilta kukkuloilta tulla huuhtoivat he, nämä\näänettömät hahmot ja syöksivät kiireesti, äänettöminä tiikerin tavoin,\nnoita kahta norjalaista huonetta kohti.\n\nNukkuvat herätettiin sotahuudolla: \"Excelsior!\" Tuo hirmua herättävä\nhuuto kajahteli kuni villien ulvonta, aivan niinkuin perkelitten parku\nGehennassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun André sai miettonsa takaisin jälleen, oli hän ypö yksinään.\n\nMaamaja oli typö tyhjä, ja lamppu räystähän all' alkoi sammua. Puut\ntulisijall' olivat jo tovi aikaa sitten tuhkaksi palaneet.\n\nAndré kavahti seisoalleen ja syöksyi ulos. Tuoll' ulkon' oli tyhjää.\nHänen kärriksensä, hänen poronsa, ja suksetkin olivat poissa, ei yht'\nainoata elävää olentoa nähtävissä.\n\n\"Burist! Burist!\" huusi hän.\n\nEi mitään vastausta, -- tunturitasanko oli tyhjä.\n\nSilloin hiipi hänen mielehensä aavistus jostain hirmuttavasta,\nkauhistavasta -- hän ei tiennyt itsekään miksi, -- kalvaava katumus,\njommoista joskus juopunut yht'äkkiä selittyänsä saattaa tuntea.\n\nMik' oli syynä lappalaisten arvoituksekkaasen katoamiseen? Minnek'\nolivat he menneet?\n\nJäljet! -- Jäljet? Kuinkahan olisivat jäljet yön aikaan löydettävät?\nSuksien latua kylmettyneellä hangell' on valoisimmalla päivälläkin\ntyöläs seurata.\n\nTekemistänsä tietämättä, kiinnitti hän ainoat jääneet sukset\njalkoihinsa, koppoi sauvan kätehensä ja läksi luistamaan.\n\nJyrkänteit' alas, kallion reustojen yli, tasangolta tasangolle!\nNimeämätön kauhu käsitti hänet.\n\nPorokylästä porokylään, -- ei niin yhden yhtä miest' ollut koko\ntunturilla.\n\n\"Minnek' ovat ne menneet?\" kysyi hän vaimoilta. \"Alas laaksoon,\"\nvastattiin, \"Jumalan tuomiota toimittamaan.\"\n\nAlaspäin, lakkaamatt' alaspäin! Ei koskaan hän elämässään viel' ennen\nollut tehnyt moista suksiretkeä.\n\nHänen polvensa kangistuivat, veri huulilla karpaloitsi kovan\nilmanpainon tähden, hänen hampaansa olivat yhteen purrut, kaula\nkiedottu, valtimosuonet löivät, jokainen veripisara hänen ruumissaan\nhuusi: \"eteenpäin!\"\n\nPohjanpalon liemuavat liekit raivottarina seurasivat häntä ylähällä\nhänen päänsä päällä.\n\nAndré oli alahalla. Arkaillen vilkasi hän ympärillensä, kuni pahan\nomantunnon kouristellessa.\n\nOli aivan tukahduttavan hiljaista, ja tämä kamottava hiljaisuus uudisti\nhänen tuskansa. Se oli kätkeytyneen, piilevän vihamiehen kaltainen.\n\nMiettimättä miksi, ohjasi hän kuitenkin matkansa nimismiehen ja isänsä\nasunnoille armahille. Siell' ei hän ollut viiteentoista vuoteen ollut!\n\nAndré taivutti muutamia kuuraisia oksia sivulle ja kuunteli.\n\nSilloin kuuli hän yöss' äänen, jok' oli veren hyytää hänen suonissaan.\n\nEikä tämä mitään muut' ollut kuin kerrottu huuto: \"Excelsior!\"\n\nOi laupeas Jumala! Tuo oli murhaparku.\n\nHän kiirehti matkaansa. Nimismiehen rouva lapsinensa pakeni sisään ja\nsulkeutui huoneesen, mies kiskottiin ulos.\n\nTili, tili, runoilija! Etkö sinä te'e tiliä tästä?\n\nLinkkuveitsi nostettiin nimismiehen pään päälle.\n\nAndré survaisi sauvan pois lumehen, syöksyi esille ja heittihe hänen\npäällensä. Hän nosti kätensä.\n\n\"Pidättäkää!\" huudahti hän. \"Hänen verensä tulkoon teidän ja teidän\nlastenne päälle!\"\n\nMutta runoilija oli tullut heikoksi ja voimattomaksi sitä helvetin\nkummitusta vastustamaan, jota hän juur itse oli esihin kehoittanut.\n\nLappalaiset eivät häntä kuunnelleet.\n\nAndré näki viimeisen silmäyksen vallesmannin sammuvista silmistä,\nsilloin kun tämä kaatui lumelle, hän kuuli vaimojen selkiin\nlämähteleväin ruoskain viuahtelevat sävelyet, hän kuuli lasten\nviattoman hätäitkun; kääntyi hän minne kääntyi näki hän näitä\npilkkahymyisiä, virnailevia lappalaisnaamoja, ja kaiken tämän yli kuun\nvaalevan, kauhuttavan kuolonpaistehen!\n\nHän luuli joutuneensa Rognarok'in hirmuihin. Sieluu tuskat, kauhu ja\nkipu musersivat hänet. André riensi toisen luota toisen luo, hän\nrukoili, hän uhkaili, hän kiroili -- turhaan!\n\nNemesis oli valloittanut hänet, sillä hän oli potkinut tutkainta\nvastaan ja vähänä pitänyt Jumalaa.\n\nRunollisen perkeleen kera ei ollut leikittelemistä, sillä se käänsi\nkyntensä omaa itseä vasten.\n\nMutta vaikka lappalaiset joutuivat raivoon hänen sanoistansa, piti hän\nsiitä vähät väliä!\n\nSitten käännähti hän ympäri ja näki isänsä ja vaimonsa raivoisan joukon\nkeskellä.\n\nHänen isänsä, hänen vanha harmaapää isänsä, -- oi, kuinka vanhaksi hän\noli tullut! Andreas Thorsen paiskattiin maahan, mutta samassa\nsilmänräpäyksessä juoksahti ylevä kainulaisvaimo hänen päällensä,\npeitti hänet ruumiillansa ja vastaan otti sen kuolonpiston, jok' oli\ntarkoitettu Andreas Thorsenin sydämeen.\n\nHän otti sen omaan rintahansa.\n\nLamik Rikkut nosti linkkuveitsen Olgan pään varalle.\n\nSilloin kiskas André veitsen hänen kädestään, sulki vaimonsa sylihinsä,\nja melkein tainnuksissa laskihe polvilleen ja rukoili taivaan Jumalan\napua soveliaiden sanojen sovittamiseen noille hillimättömille.\n\nAndré kapsahti lähell' olevalle kivelle, pitäen Olgaa kiinteästi\nsylihinsä suljettuna hän nosti kätensä, miten Moses Israelin kansan\npuolesta, ja epäilyksen hehkusta loistivat hänen kasvonsa.\n\n\"Voi teitä! Te langenneet. Te, jotk' ette tiedä laupeudesta! Henki\nhengestä, silmä silmästä ja hammas hampaasta. Ken miekkaan tarttuu, hän\nmiekkaan hukkuu. Kirous sulle, sä samelainen rotu! Sä kadotat\nijankaikkisen autuutes, sanoo Herra Kaikkivaltias.\"\n\nVäristen niinkuin kaisla, tuskallisest' odottamisesta, nojasi hän\npuunkantoa vasten.\n\nJa katso! Hänen vanha mahtinsa tuli takaisin, lappalaiset väistyivät\npeljästyksen lannistamina, melkeinpä kuin jos joku jumala olis heille\npuhunut.\n\nYks ainoa, vakoileva silmäys sivulle, peljästynyt kuni kärppä,\nvarastihe ulos Andrén silmistä.\n\nMielen maltti sai ylivoiman. Hänen täytyi yhtä mittaa käyttää tät'\netua, minkä hän voittanut oli, ja käyttää se viimeiseen asti, jos hän\nvoittaa tahtoi.\n\nHän osoitti ylös tuntureille ja katseli niitä.\n\nHiljaisina väistyivät lappalaiset takaisin.\n\nAndré piti heitä silmällä, hän piti kätensä ojennettuna, pitäen heit'\nedelleen peloitettuina. Hän ties tämän kohtauksen maksavan puolisonsa\nja isänsä hengen. Hänen hermonsa olivat pinnistetyt niinkuin\neläinkesyttäjän hermot.\n\nJa nuo kesyttömät eläimet tottelivat heidän herransa käskeviä\nsilmäyksiä. Lamik Rikkut taivuttihe taas \"kohtaloonsa\" ja --\nesimiehensä valtaan.\n\nArastaen ja vavisten kätki hän kasvonsa, samoin kuin Mefistofeles\npiiloutui ristin edessä.\n\nHe pistivät veitsensä vöihinsä, sitasivat suksensa ja hiihtivät ylös\ntunturille päin.\n\nMutta hiihtäessä viimeisen lappalaisen mustahkona varjona kuvastellen\ntähtitaivasta vasten tuolt' ylähältä valkean mäen harjulta, lankes\nAndré tainnoksiin. Sielun jännitys oli liian ankara ollut.\n\nRunoilija oli oppinut voimansa tuntemaan, -- mutta millä hinnalla?\n\nHän oli langennut alas tuon murhatun kupehelle ja sai pilkun otsahansa\ntämän verestä.\n\nTodistaneekohan tämä veri häntä vastaan ja huutaneekohan se taivaasen\ntuomiopäivänä.\n\n\n\n\n20. LUKU.\n\n\nSiinä makasivat he -- -- äiti ja poika. Olgan haudellessa Andrén otsaa\nlumella, seisoi hänen isänsä kumartuneena, yli tuon vierahan, jok' oli\nhänen henkensä pelastanut. Veri virtasi hänen rinnastaan, punasi lumen\nsiltä kohdalta.\n\nThorsen katsoi noihin mustihin silmihin, jotka kiiluivat kuumehin\nvälkkyen tähtien tuikkivassa valossa. Thorsen hypähti taaksepäin.\n\n\"Aina!\" äännähti hän vapisevin äänin, \"näinkö saan sinut kohdata\njälleen?!\"\n\n\"Andreas,\" sanoi kuoleva, \"minä olen syntiä tehnyt taivasta ja sinua\nvastaan, enk' enää ole kelvollinen sinun vaimokses nimittää.\"\n\nAndré avas silmänsä. Samana hetkenä, jona hänen tajuntansa toipua\nalkoi, ei hän muuta nähnyt kuin synkeät kasvot, joita hän, aina siit'\naikain kuin hän Tromsöössä nämä ensi kerran näki, pahan henkensä\nkasvoiksi nimitti. Täss' olivat ne taas! Nämä olivat kuitenkin hänen\näitinsä kasvot!\n\nSama inho ja peljästyksekäs kauhu valtas hänet nyt, miten silloinkin.\n\nJa ikään kuin olis tahtonut työntää koko syyn nyt tapahtuneesta\nhänelle, ikään kuin olis tahtonut syyttää häntä siitä perinnöstä, minkä\nhän Andrélle antanut oli, ja joka kaiken tämän oli matkaan saanut,\nvieritti André koko vastauksen, koko syntikuorman tuon heikon olennon\nhartioille.\n\nHän kavahti seisoalleen.\n\n\"Kirottu ole sinä!\" huudahti hän.\n\nThorsen nosti kätensä.\n\n\"Älä kiroa!\" sanoi hän.\n\n\"Aina,\" virkkoi vanhus, \"miehes oli viimeinen, ken tahtoi heittää\nensimmäisen kiven\".\n\n\"Andreas\", lausui hänen vaimonsa, kätensä ristihin liittäin, \"minä\nhylkäsin sinut erään miehen tähden, jok' ei ollut arvollinen sinun\nkenkärihmojas päästämään. Minä olin hänet erään kerran Karasuannossa\nnähnyt, mutt' et sinä siitä mitään tiennyt, siit' en sinulle mitään\nmaininnut. Tämän miehen tähden jätin sinut, Andreas, ja luulottelin\nrakastavani häntä sentähden, että hän lupas minulle vapautta, loistoa\nja diamantteja; tuohan oli kokonainen satu. Hän ei pitänyt mitään\nlupausta, Andreas, hän ei pitänyt mitään. Hän ryöväsi minulta\nviattomuuteni ja sitten -- hylkäsi minut.\"\n\n\"Hänen nimensä!\" huudahti Andreas Thorsen kuolon kalpeana, raskaasti ja\nharnaasti henkeä vetäen.\n\n\"Kreivi Vasili!\" virkkoi Aina.\n\n\"Kreivi Vasili!\" huudahtivat nuo kolme, jotka seisoivat hänen\nympärillään.\n\nTuo oli kolm'ääninen, hengetön huudahdus.\n\n\"Hänen nimensä oli Henri Vasili ja oli kotoisin Riiasta. Hänet näin\nminä kuukaus sitten Tromsöössä, -- hän oli tullut vanhaksi mieheksi.\nAndreas! Sittenkun hän minut hylkäsi, olen minä elänyt kunniallist'\nelämää: minä ajattelin sinua. Minä monessa maass' olen elänyt suuressa\nköyhyydessä, mutt' olen kuitenkin aina kunnialla henkeni elättänyt,\nhäpeämättä ja punastumatta mitään tekoani. Tänne nyt olen hiihdellyt\nain' ikävöiden sinua.\"\n\n\"Aina, Aina!\" itkien nyyhki tuo vanha mies. \"Miks'et ole ennemmin\ntullut kuin vasta nyt?\"\n\n\"Häpeä esti minua takaisin tulemasta, Andreas. Syntini poltti, se\nkorvensi sieluani, minä isosin, minä janosin nähdäkseni sinun kasvos,\nmutt' en saanut sanotuksi; 'Anna minulle anteeksi.' En voinut\nnöyryyttää minuani, Andreas, minun itsepintaisuuteni on tarvinnut\nseitsemänkolmatta vuotta päästääksensä minut sinun luokses.\n\n\"Vaimo,\" sanoi Andreas Thorsen suudellen häntä. \"Sinä tulit, vaikka\nvast' yhdennellätoista hetkellä. Sinä tulit ja annoit minulle\nsydänveres.\"\n\n\"Oi, jospa se vois sovittaa! Minä olen väsynyt, Andreas. Minä olen\nvetäinnyt esille niinkuin koira, kuollakseni sinun jalkais juuressa.\nTuo oikeushan vanhalla vaimollas kumminkin oli\".\n\n\"Lapsi, lapsi!\" huudahti hänen miehensä kokiessaan uudestaan ehkäistä\nveren vuotamista, \"minä tiesin sinun tulevan. En vielä koskaan ole\nepäillyt sinua, minä olen sinua rakastanut ja odottanut sinua.\"\n\n\"Sittenpä kuolen mä iloisena. Vapahtaja, jot' olet minut opettanut\ntuntemaan, on nyt minut kotihin saattanut. Anna veren vuotaa, Andreas,\nanna sen vuotaa, onhan se sinun tähtes, sinun edestäs. Minä olen saanut\npelastaa sinun henkes! Anna nyt minun saada näin kuolla! Minä olen\nkumminkin ollut rakas sinulle, niin rakas!\"\n\nAndreas Thorsenin vaimo oli kuollut, kun kreivi Vasilin pulkka\nseisattui kanttorin asumuksen edustalle.\n\nVeren näki hän lumella, kuolleen kasvot näki hän myös, hän tunsi ne\njälleen, ja nuo kolme, jotka hänen ruumiinsa ympärillä seisoivat. He\nsilmäilivät häntä.\n\nKreivi Vasili seisahti, hän tuns olevansa liika olento,\nvastenmielisesti otti hän hatun päästään.\n\n\"Kreivi Vasili,\" virkkoi Andreas Thorsen vapajavin äänin, \"mit' olette\nsyntiä tehneet vaimoani vastaan, antakoon sen Jumala teille anteeks!\ntänä hetkenä en minä sitä tehdä voi. Menkäätte, menkäätte!\"\n\nSanaakaan sanomatta, silmäystäkään heittämättä heittihe ryssä\npulkkaansa ja -- ajoi matkahansa.\n\n\n\n\n21 LUKU.\n\n\n  \"Karasuanto -- Tammikuulla.\n\n  Ma chera fille![16]\n\n  Koska persoonallinen läsnäoloni Kautokeinossa nykyisten katalain\n  ja erittäin tukalain asianhaarain vallitessa olis täydellisesti\n  väärin asetettua, nim.: olis poissa paikaltaan, matkustan minä\n  täältä suoraan Pietariin, joss' ai'on viettää talven ja päälliseks\n  odottaa teidän tuloanne.\n\n  Ilma Finmarkeniss' ei minusta tunnu hyvältä, se ei soinnu minun\n  ruumiini rakennukseen.\n\n  Viattomaksi ja syyttömäksi todistaminen olis kerrassaan liiallista,\n  -- tarkoitan tuota tapahtunutta, -- vielä sitäkin suuremmalla syyllä,\n  kun minä jollain tämmöisellä tulisin samalla tunnustaneeks erään\n  vian, jota minä -- rikoksena -- en voi osakseni ottaa. Herrasmies\n  on velvollinen täyttämään kaiken sen, minkä hänen omantuntonsa\n  hänelle myönnyttää.\n\n  Ett' yhden kerran nuoruuteni päivinä olen hätäisän matkustuksen\n  tehnyt ruotsalaisessa Lapinmaassa, mutta norjalaisell' alueella\n  käymättä, on tosasia, mutta mi myöskin on tosasia, on se, että\n  minä -- parole d'honneur! -- olen yhtä vähän aavistanut, että tuo\n  murhattu Karasuantolais-vaimo oli Kautokeinosta kotoisin, kuin\n  myöskin, että hän -- quel fatalite (mikä sattuma!) -- oli\n  kanttorin vaimo.\n\n  Käytökseni häntä kohtaan oli luonnollisesti järjestynyt hänen\n  arvonsa mukaan, eikähän aatelismiehen kunnialta voitane enempää\n  vaatiakaan.\n\n  Tyttäreni, sä lienet niin hyvä, ettäs sillä hellyydellä, mikä näin\n  tukalassa tilaisuudessa tarpeellinen olla saattaa, appi-isälles\n  esihin viet minun sympathiani eli myötätuntoisuuteni ja vilpittömän\n  osanottamiseni hänen aviolliseen tragediiaansa (surunäytelmäänsä),\n  jossa minä kaikessa viattomuudessani, onnen kohtalon määräyksestä,\n  olen noin onnetonta näyttöosaa näyttelemään joutunut. -- Ken\n  kohtaloansa vastaan voi sotia?\n\n  Aivan epäilemättömänä pidän, että hän minulle anteeks antaa, kun\n  minä, kiitos kaunis täydelliselle tietämättömyydelleni, en tuota\n  vaimoa tiennyt hänen puolisokseen enkä siis tosasiassa ole tahtonut\n  enkä myös olekaan loukannut häntä.\n\n  Mitä hänen pojalleen sitä paitse olen tehnyt, täytynee näin bon\n  ton'isten (hyväsointuisten) herrasmiesten kesken pitää jonakuna\n  satisfactioonina (loukkauksen sovituksena).\n\n                                          Sinun mielistynyt isäs\n                                              Henri Vasili.\"\n\nOlga kietas kätensä Andreas Thorsenin kaulaan.\n\n\"Anna anteeks hänelle, isä,\" lausui hän. \"Anna hänelle anteeks minun\ntähteni.\"\n\n\"Minä olen hänelle anteeks antanut,\" vastas vanhus, \"minä olen hänelle\nanteeks antanut _hänen tähtensä_. Lapseni, oletko oikeen hänen kasvonsa\nnähnyt?\"\n\nAivan kuin marmoriin hakattuna lepäs siellä kainulaisvaimo valkoisella\nvuotehella ja rauha kuvautui hänen kasvoillaan.\n\nPoliispalveliat olivat, olivat vihdoin viimeinkin Kautokeinohon\nsaapuneet, ja Lamik Rikkut toisten vallattomimpain kapinan nostajain\nkera oli vangittu.\n\nAndreas Thorsenin vaimo ja vallesmanni haudattiin, ja pispa, joka\npäivää ennen oli paikalle saapunut, itse toimitti hautausmenot.\n\nMyrskyn jälkeen oli tyyni tullut.\n\nKatuin, surren ja murehtien kokoutuivat lappalaiset noiden murhattujen\nvereksille haudoille.\n\nHehän olivat murhanneet nuo kuolleet, ja olihan Jumala vaativa heidät\nheidän kädestään!\n\nHe olivat selvinneet juovustilastaan ja kauhistuen näkivät nyt, että\nlyönti oli kohdannut kanttorin vaimoa, häntä, juuri häntä, jota he\nkaikin olivat odottaneet, ja joka nyt oli tullut hänen henkeänsä\npelastamaan -- -- heiltä, ja sitten kuolla!\n\n\"Jumala antakoon anteeks! Jumala antakoon meille anteeksi!\" huusivat\nhe. \"Anna meidän itkeä kanssas! Isä Thorsen! Suo meidän hänet ostaa\ntakaisin kyynelillämme!\"\n\nJa Andreas Thorsen katseli heitä, kun nämä, yks toistansa seuraten,\nheittäytyivät kasvoillensa maahan hänen jalkojansa halailemaan.\nVanhuksen kasvot olivat ikäänkuin kirkastetut.\n\n\"Sä olit kuitenkin niin rakas mulle!\" lausui hän.\n\nHänen elämänsä pulmaisa arvoitus oli nyt ratkaistu, ja nyt oli hän\nkatsellut Jumalan vapahdusta.\n\nSittenkun pispa oli puheensa lopettanut astui Jakob Tudekas esihin\nhaudan partahalle.\n\n\"Samelaiset,\" sanoi hän paljastaen päänsä, \"minä tunnustan, että minä\nolen mennyt harhaan, minä olen poikennut Jumalan sanan totuudesta. Minä\nolen anteeks anonut Jumalalta ja ihmisiltä, ja nyt minä hylkään tuon\nväärän uskon.\" Tuskin kuuluvalla äänellä, itkun pusertamana, lisäsi\nhän:\n\n\"Minä pyydän noilta kuolleiltakin anteeks.\" Huokaillen ja ähkyen\nlankesivat lappalaiset polvilleen, nostivat ylös kätensä ja huusivat:\n\n\"Kuolleilt' anteeks anomme!\" Sitten lukivat he kuuluvasti niitä\nrukouksia, joita pispa heidän luettavikseen edellä luki.\n\nKapina oli ohitse; tukahdutettu yhdell' iskulla.\n\nHitunen todellisuuttakin tuossa liikkeess' ilmautui siellä ja täällä,\nmutt' useimmat kuitenkin pian hoksasivat, ett' uusi paikka vanhaan\nvaatteesen pantuna rikkoo koko vaatteen.\n\nNuo herätyksen hedelmät, jotka näkyvin pääsivät, osoittivat kuitenkin,\n\"ett' uskonvimma oli sisältänyt jonkun verran Jumalalle mieleistäkin\nmurhetta, vimmaiset tuulahdukset kumminkin tähtäsivät Häntä, jok' yksin\nja ainoastaan antaa sielun rauhan.\"[17]\n\nPaloviinan juonti samoin kuin sen kauppakin oli täydellisesti lakannut\nja vanhemmat nauttivat lasten opetusta kaksinkertaisell' innolla.\n\nJumala oli antanut \"hengen tuulahduksen\" leuhahtaa kansansa ylitse, ja\nKautokeinon seurakunta lähetti uudistetun pyynnön saadaksensa papin,\njok' asuis vakinaisesti siellä ja osais heidän omaa kieltänsä.\n\nKun hallitus edellisiin tapahtumiin ja pyyntöön nähden oli huomannut\npapin tarpeellisuuden, niin lappalaisten toivomus vihdoin viimeinkin\ntäytettiin vuonna 1852.\n\nRuumissaaton kirkosta lähdettyä, istui vielä jäljellä lappalaisvaimo\neräällä hautakivellä nyyhkyttäin itkien.\n\nSeimke oli tuo. Laps hänen polvellaan oli ruvennut itkemään, vaikk'ei\nhältä mitään puuttunut, mutta Seimke ties tämän itkevän isänsä\nsynteilyjen tähden.\n\nLamik Rikkut noiden toisten vangittujen kanssa oli lähetetty vankeuteen\nTromsööhön, missä hän esivaltaan vaikutti urhealla lujuudellaan ja\nhehkuvalla vakuutuksellaan.\n\nKaikki kokeet, saada häntä huomaamaan syntinsä, olivat kuitenkin\nkerrassaan hedelmättömät. Jok' ainoan Raamatun lauseen odan, joka häntä\nvastaan asetettiin, käänsi hän taitavuudella ahdistajaa itseä vastaan.\n\nJoka kerta kun pispa jätti hänet hyvästi lausuen: \"Jumala olkoon sinun\nkanssas\", vastas Lamik Rikkut aina uhmeasti ja itseensä tyytyvänä:\n\n\"Aivan varmaan! Minä jään tänne kaiken Jumalan voiman kanssa, ja niinpä\nmenee pispa tiehensä ilman Jumalatta!\"\n\nMuutamat metelin nostajista tuomittiin vankeuteen, mi lyhemäksi, ku\npitemäks ajaksi, toisia taas vesi- ja leipä-vankeuteen, mutta metelin\nitse johtajina tuomittiin Lamik Rikkut, eräs toinen lappalainen ja kaks\nvaimon puolta kuritushuoneesen Kristianiaan. Se lappalaisista, jok'\nantoi kuolon iskun vallesmannille, mestattiin.[18]\n\nHeidän tuomioissaan otettiin kuitenkin melkoisesti huomioon\narmoittamiseen kehoittavat asianhaarat, että, näette sen, fanatismi oli\njollain tavoin saattanut heidät syynalaisuudettomiksi.\n\n\"Tuomios, Lamik Rikkut, on langennut,\" vakuutti pispa.\n\n\"Minä vetoan isän, kuninkaan päätettäväksi,\" vastas Lamik Rikkut\nkarskisti. \"Minä tahdon koetella, onko hän Jumalasta vai perkeleestä.\"\n\nKun tuomio armoituksetta palas takaisin, repäs Lamik Rikkut sen kahtia,\nhuudahtaen:\n\n\"Isä kuningas on tuomittu! Anathema (kirous) langetkoon tuomitulle!\"\n\n\n\n\n22. LUKU.\n\n\nTällä välin väippyi André elämän ja kuoleman välillä.\n\nHänen elonsa rakennus hänen ympärillään oli rojahtanut kokohon ja\nhaudannut hänet.\n\nHänen teeskennelty ideaalinsa katosi tyhjyyteen. Todellisuus\nasettautti hänen eteensä; se pakoitti hänet itseänsä silmihin\nkatsomaan.\n\nHänen äitinsä oli langennut vaimo, hänen johtajansa ja kasvattajansa\noli hänen äitinsä viettelijä, ja kaiken tämän romun keskellä seisoi\nainoastaan hänen isänsä horjumatonna, suorana, ilman huojahtamatta; se\nisä, jota hän oli epäillyt ja kartellut häntä. Sielläp' oli viimeinkin\nsuuruus, ja tuossa suuruudessa varmaan asui joku jumaluus.\n\nTäm' oli hirvittävä herääminen unelmasta. Tuossa kuolon taistelussaan\nsai hän todellisuuden tuekseen ja havaitsi, ett'ei se ollutkaan etheriä\n(ohuinta kaasua), vaan tanevaa lihaa ja verta.\n\nHänell' oli syytä äitinsä kuolemaan, samaa myöskin vallesmannin, hän\noli tappanut nämä, ja Herran käsi lepäs raskaasti hänen päällään.\n\nAndré oli havahtunut ja näki, että hirmuist' oli langeta elävän Jumalan\nkäsiin.\n\nHän oli nyt kokenut, kuinka uskonto saattaa tulla joksikuksi joko --\ntai, hän oli tuntenut, että se oli elinvoima, ja hän oli kokenut, että\nlöytyi Jumala, joka sanoo: \"minä olen Jumala, eikä minua paitse ole\nketäkään.\"\n\nKuni Herodes oli hän tuomittu, ja hänen pilkkaava ylpeytensä oli\npunnittu ja aivan köykäiseksi löydetty.\n\nHän muisti sen kerran, kun poikana heitti kivellä nimismiestä päätä\nkohti: Laupeas Jumala, kuinka polttivat nämä kuollehen sanat: \"Jumala\nantakoon anteeks, lapsukaiseni\", niinkuin palavat kekäleet hänen päänsä\npäällä. Kuinka paljo hän olis antanut jos vielä kerran nämä sanat olis\nsaanut kuulla.\n\nSe nimi, jota hän oli ylenkatsonut, olis nyt ollut hänen suurin\nlohdutuksensa.\n\nTämä raskas, kömpelömäinen käsi, jonka koskettamista hän oli vihannut,\nse lepäsi nyt hengetönnä ja kylmänä.\n\nTaudin houreissa pyysi André, että tämä laskettaisiin hänen päänsä\npäälle.\n\nHänen isänsä ja vaimonsa eivät saaneet mennä hänen luotansa.\n\nHän huus heidän nimiänsä, ja raivoisassa kuumeessansa taisteli hän\nlakkaamatta heidän elämästänsä. Hän oli olevinaan näiden kahden\nvainajan kuolonkamppauksess' uudelleen ja uudelleen, siks kunnes se\nhänet itsensä kulutti.\n\nAndrén rakkaus vaimohonsa ja isäänsä murtautui viimein aivan estämättä\nesihin läp' itsekkäisen kalliomuurin, aivan kuin kaikkea nielevä,\ntulivuoresta tupruten vyöryvä laavavirta. Itsekkäisyys oli murrettu ja\nepäjumalan kuva kukistunut maahan. Rakkaus tasoitti epäsoinnut ja loi\nuudelleen tuon rikkuneen yhteyden.\n\nJa Olga sovitti pojalle sen, mink' isä oli äidille rikkonut.\n\nAhdistuksessa rakastettunsa kadottamisesta, oppi tuo voimakas vaimo\ntulemaan lapseksi, jättämään tahtonsa Jumalan käteen.\n\nPelkistettynä ja puhdistettuna kasvoi hänen rakkautensa niin, että se\ntuli yhtä suureks kuin tuon vanhan miehen, jok' äskettäin oli vaimonsa\nruumista siunannut.\n\nVanhus vei hänet edes Jesuksen jalkain juureen, ja siellä taisteli Olga\npuolisonsa hengen edestä, siks kunnes Jumala oli siunannut hänen\nrukouksensa ja vapahtanut Andrén Olgalle ja hänelle itselleen.\n\nAndré katsoi alinomaa vaimoonsa; hän ei voinut luovuttaa silmäyksiänsä\nOlgan kasvoista.\n\n\"Olga\", sanoi hän, \"minä olen syntiä tehnyt Jumalaa ja sinua vastaan,\nrakastatko minua vielä?\"\n\n\"Rakastan, minä rakastan sinua!\"\n\n\"Minä olen tappanut äitini ja vallesmanni-vanhuksen, minä olen tappanut\nlapsuuteni ystävän sielun, minä olen tallannut isäni sydäntä, minä olen\nkolmimurhaaja, rakastatko minua yhä vielä?\"\n\nOlga laskihe polvilleen miehensä kupehelle ja kieriävin kyynelin\nvakuutti:\n\n\"Rakastan, minä rakasta sinua!\"\n\n\"Voiko Jumala anteeks antaa?\" kysyi André. --\n\nJo ens päivänä, kun Andrén sairaus oli tietoon tullut, tuli Seimke\nOlgan luo.\n\n\"Sinä olet yksin,\" sanoi hän, \"suo minun saada auttaa sinuas ja sinun\npalvelijattarenas olla\".\n\nJa uskollisesti täyttikin Seimke ne velvollisuudet, mitkä hän\ntäyttääkseen oli ottanut, sillä hän ties miehensä veistä nytkyttäneen\nOlgan pään päällä.\n\n\"Sinä olit hyvä minulle lasna viel' ollessas,\" sanoi Seimke koko\nsydämen tulvivalla kiitollisuudella. \"Sit' en mä unhoita koskaan.\"\n\nAndré tervehtyi, mutt' oli heikko vaan ja jokin häness oli taittunut.\nElinhaava, jonka hän saanut oli, näytti olevan ylön vaikea parantaa.\n\nTähän aikaan ennätti kritiikki (arvostelu) hänen eepoksestaan\nKautokeinoon. Se puhui fiasco'a (epäonnistuntaa). Andrén ylimielisyys\noli paistanut kaikkein rajojen ylitse, ja kritiikki lopult' oli\nkohdannut hänen päätänsä.\n\n\"Tämä on Nemesis,\" sanoi André tyveneesti. \"Minä olen rangaistukseni\nansainnut sentähden, että minä runoelmassani kielsin isäni rakkauden.\"\n\nAikaa kului.\n\n\"Oi, jospa vaan aurinko tulis\", virkkoi André.\n\n\"Oi, josp' aurinko pian tulis!\" kertoi isä. \"Sitä hän tarvitsee, se\nvuodattaa lohdutusta hänen sairaasen mieleensä; pimeys turmelee hänet.\"\n\nIdässä kuumoittava heikko valo, joka koko Tammikuun osoittaa auringon\nkulkua taivaan rannan alapuolella, kävi ain' enemmän ja enemmän\nrusoittavammaksi, värihohteisemmaksi.\n\nViimein ilmestyihe korkea leimuava pyramiidi.\n\nAndrén silmät olivat kääntämättömät tähdätyt itäänpäin. Oi, kuinka hän\nikävöi aurinkoa!\n\nJa aurinko tuli.\n\n\"Aurinko tulee!\" kajahteli suusta suuhun. Tuhannet sielut riemuitsevat\nvuos vuodelta kahdennenkymmenennen Tammikuun päivän aamuna.\n\n\"Tänään tulee aurinko!\"\n\nIlo lennähti kuni sähkön kipinä sydämestä sydämeen, huoneesta\nhuoneesen. Jokainen, ken vaan saattoi käpäliänsä käyttää, oli\njalkeilla.\n\nSeisottiin ja vuotettiin; siell' oli hiljaista niinkuin kirkossa.\n\nKello oli kymmentä minuuttia vailla kakstoista.\n\nPinnistys kävi melkeen kärsimättömäksi.\n\nKello oli viittä minuuttia vailla kakstoista.\n\nKatsos! Silloin alkoi kultainen hohde levittäytyä pyramiidissä noiden\nkahden tunturihuipun välillä, johonka kaikkein silmät tähtäsivät.\n\nHohto kävi yhä heleämmäksi ja heleämmäksi. André ei hengittänytkään.\n\nJoki levittäysi louhien välillä kirkkaana kuvastimena vastaan\nottaakseen tuon jumalallisen kuvan; jok' ainoa aalto oli sileä ja\ntasoitettu.\n\nAurinko nous esihin!\n\nVerkalleen kohoitti se sädehtivän silmänsä.\n\nVuoriseinät avasivat valtaporttinsa, ja sen kautta nähtiin tuota pikaa\ntaivasten taivahasen, Jumalan ijankaikkiseen autuuteen.\n\nKatselijat laskeusivat polvilleen ja lauloivat:\n\n\"Kuin kulta aurink' esiin käy.\"\n\nMutt' André puhkes itkuun; jokin häness' oli nyt tullut vapautetuksi.\n\n\"Anna anteeks minulle!\" virkkoi hän vaimolleen ja isälleen, \"anna\nminulle anteeks, samoin kuin Jesus Kristuskin katkeralla kärsimisellään\nja kuolemallaan minulle anteeks antanut on.\"\n\n\n\n\n23. LUKU.\n\n\nKertomat Lamik Rikkutin tuomiosta ehtivät nyt Kautokeinoon.\n\nAndré, jok' oli vielä niin heikko, ett'ei hän jaksanut matkalle lahtea,\nkääntyi Olgahan päin ja tarttui hänen käteensä. Kyyneleet kiiluivat\nhänen silmissään:\n\n\"Vaimoni,\" virkkoi hän, \"matkustatko minun sijassani Tromsööhön ja\nrukoilet Lamik Rikkutia minulle anteeks antamaan?\"\n\n\"Kyllä, minä matkustan!\" myönnytti Olga.\n\n\"Sano hänelle, ett'en minä saa lepoa ennenkun tiedän, ett'ei hän kanna\nvihaa minua vastaan.\"\n\nKun Olga oli matkahan valmistainnut, tuli Seimke hänen luokseen ja\nlapsi seljässä komsissaan.\n\nHän laskihe polvilleen ja nosti kyyneleiden kostuttamat kasvonsa Olgaan\npäin.\n\n\"Anna minun seurata myötä\", anoi hän. \"Isän kaari (= vesikaari) on\nuskollinen. Minull' on jano, nähdä mieheni viimeiset silmät.\"[19]\n\nErityiset esteet viivyttivät kuitenkin niin, ett' Olga ja Seimke\nsaapuivat Tromsööhön vasta paria päivää ennen, kun Lamik Rikkut oli\nvietävä laivaan, jok' aikoi matkata etelään päin.\n\nSeimke kiiruhti kohta paikalla lapsinensa vankihuoneelle.\n\n\"Kuink' on hänen laitansa?\" kysäs hän.\n\n\"Hän on yhtä taipumaton,\" vakuutti vanginvartija, \"hän ei tahdo katuen\ntunnustaa.\"\n\n\"Päästäkäätte meidät sisään,\" anoi Seimke.\n\nVanginvartija avas oven.\n\nLamik Rikkut nous seisoalleen, hänen kahleensa kalisivat.\n\n\"Seimke!\" sanoi hän.\n\nSeimke otti lapsen ja nosti sen ylös käsivarsillaan.\n\n\"Totisesti, totisesti sanon minä sinulle!\" virkkoi hän kyyneleitä\ntulvaavin silmin, \"ell'et Jumalan valtakuntaa vastaan ota, miten pieni\nlapsi, et suinkaan pääse sisälle sinne!\"\n\nKun Lamik Rikkut näki lapsensa, lankes hän polvilleen. Hän riipas lakin\npäästään ja kätki kasvonsa.\n\nIloa säihkyvin silmin kiiruhti Seimke Olgan luo takaisin.\n\n\"Lapsemme on vapahtanut hänet,\" riemuitsi hän. \"Hän katuu ja\ntunnustaa!\"\n\nLamik Rikkutin katumus oli yhtä raju kuin hänen rääväämisensäkin oli\nohjaton ollut.\n\nOli kauhea yö.\n\nLamik Rikkut ei saanut unta.\n\nKuu hopeoitsi tuon ruosteisen rautaristikon ja paistoi vankilaan, jonka\ntäytti vaalean sinertävä valo, juuri kuin jos se Belialin tempeli ollut\nolis.\n\nHän kavahti ylös ikäänkuin miel'puoli, kiskoi kahleitansa. Näiden\nkilisevä ja kaliseva ääni sytytti kauhua viel' enemmän hänen verehensä.\n\n\"Mit' oli hän tehnyt?\"\n\nHän lähettiin otsalleen, jonka hän loukkas kiviseen permantoon niin,\nettä veri virtas hänen kasvojansa myöten.\n\nHänen esisäinsä jumalat, lum'aavikon autuus ja koko maailman ääretön\nkaikkius vetäytyivät hänen luoksensa. Tunturin alkehishenget täyttivät\nvankilan, nämä marsivat hänen jalkainsa yli, nämä pieksivät\nnoitarumpua, he lauloivat laulujansa, he tarttuivat hänen\nsieluhunsa. --\n\n\"Mit' on hän tehnyt?\"\n\nLamik Rikkut kavahti seisoalleen. Kylmä hiki valui hänen ruumiiltaan,\nhän riisti päskin päältään ja paljasti rintansa. Omantunnon piti sitä\npiiskaella.\n\nOliko tuo joku varjo kuun paistehessa?\n\nSe oli Rota (= paholainen), joka tuli, ajaen uhrihevosellaan, noutamaan\nhäntä kuolleitten valtakuntaan.\n\nLamik Rikkut päästi kipeän kirkunan, -- raatihuoneen tornikello löi\nkakstoista.\n\n\"Puol'yön aikaan!\" jupis Rikkut, hänen polvensa lysmistyivät hänen\nallansa.\n\nHelvetiss' oli hän. Lappalaisten kuolleitten valtakunta oli muutettu\nkristittyjen helvetiksi.\n\nSaatana seisoi hänen edessään: hän katseli saatanaa silmästä sisään.\n\n\"Mit' oli hän tehnyt?\"\n\nLamik Rikkut paiskahti pitkälleen permannolle, permanto luokkoutui pois\nhänen altaan: hän vajos alas pimeyteen.\n\nSilloin näki hän itsensä rauhattomana, kirottuna henkenä vaeltelevan\nympäri maamajalta maamajalle Kautokeinossa, nostavan porontaljaa\nja löytääksensä vaimonsa huutaakseen: \"Nanna! Nanna! Nannacam\n(rakastettusein)!\"\n\nJa silloin seisoi hänen vaimonsa hänen edessään, laps käsvarsillaan,\nsen kohoitti ylös äännähtäin:\n\n\"Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, _joll'et_ Jumalan valtakuntaa\nlapsen tavoin ota vastaan, niin _et_ sinne sisähän pääse!\"\n\nMutta hänen takanansa seisoi Vapahtaja, Jesus Kristus, joka sanoi:\n\"Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, tänään olet sinä minun\nkanssani oleva paradiisissa!\"\n\nJa Lamik Rikkut laskihe polvilleen.\n\nKaikella lappalaisen lapsenuskolla omisti hän armon ja\nanteeksantamuksen juur samana hetkenä, minä se hänelle annettukin oli.\nMiten ryöväri ristillä, antoi hän koko sydämensä ristiinnaulitulle,\nJesukselle Kristukselle.\n\n\"Seimke\", sanoi Lamik Rikkut, \"minulle on tunturiasukasten kirous\njulistettu, mutta minä siinä kärsin ansioni mukaan. Kun maamajassas\nistut, laps käsvarrellas, niin ajatellos hänen isäänsä, jok' on\nkorkeiden muurien sisälle suljettu, ja rukoile Jesusta, että Hän pian\ntulis vankihuoneen oven avaamaan, että vangittu siit' ulos vois käydä.\"\n\n\"Lamik,\" sanoi Seimke, \"vapauteni on vankiutta, ell'en sitä sinun\nkanssas jakaa saa!\"\n\n\"Terveisiä isälles,\" sanoi Rikkut.\n\n\"Kyllä, hänelle vien terveisiä.\"\n\n\"Terveisiä poroille\", anoi Lamik Rikkut.\n\n\"Minun on niitä tervehdittävä,\" sanoi Seimke itkien.\n\nVanginvartija avas oven, ja Olga astui sisään.\n\nOlga astui vangin luo ja tarttui hänen kätehensä.\n\n\"Lamik Rikkut\", pyysi hän, \"André lähettää minut, vaimonsa, sinun\nluokses ja pyytää: anna anteeks hänelle!\"\n\n\"Minä annan anteeks hänelle\", lausui Lamik Rikkut, ja ylpeydellinen\nnöyryys levittihe tuon nuoren lappalaisen voimakkaissa kasvoissa. \"Hän\noli sieluni sukulainen. Me molemmat olemme syntiä tehneet ja molempia\nkoskee Jumalan kunnia. Suo anteeks mulle, sä! -- Jos vaan paholainen\nminuss' olis tekonsa täyttänyt, niin et enää elävien joukoss' oliskaan.\nSano hänelle, rouva, että tämä kaikk' ei ollut mitään (= valhetta) ja\nettä kirous karkoittuu, mutta siunaus lähestyy. Sanokaatte, rouva,\nhänelle, että me kohtaamme toinen toisemme Jumalan luona.\"\n\nLamik Rikkut puhkes itkuun ja suuteli vaimonsa ja lapsensa kättä.\n\n\"Lamik!\" huudahti Seimke, kietoessaan kätensä hänen kaulaansa, \"Jumala\nKaikkivaltias suokoon meidän taas kohdata toinen toisemme\ntaivaallisessa rauhallisuudessansa!\"\n\nKun höyryalus luikui pois yli salmen, seisoi Lamik Rikkut laivan\nperäosiolla ristihin lyödyin käsin ja katseli taaksensa Tromsööhön\npäin.\n\nHän ajatteli sit' aikaa, jona hän linkoili Javrisduoddarin tasangoilla.\n\n\"Jumalan kanssa\", lausui hän. \"Ken tälle kivelle lankee, hän olkoon\nmuserrettu; mutta se, jonka päälle hän lankee, sen lyö hän\nkappaleiksi.\"\n\n\n\n\n24. LUKU.\n\n\nNordkapin edustall' oltiin, kesä oli ja oli myöskin yö silloin.\n\nAndré yksin keinui venheessään tuoll' ulkona Pohjolan merellä ja\ntähtäili etähälle avaruuteen. Puol'yönaurinko paistoi.\n\nRunoilijan pursi piirs eteenpäin tuon läpikuultoisen vedenpintaa,\nikäänkuin olis itse ilmassa keinunut.\n\nMaailma hänen yläpuolellaan, maailma ympärillään ja maailma hänen\nallahan.\n\nMaat' ei lainkaan nähtäviss' ollut. Euroopaa ainoastaan Nordkap, jok'\nyksin seisoi vahdissa Maggeröötä. Pohjoiseen päin olivat pohjoisnapa,\nBären Ejland ja Huippuvuoret, muutoin -- ainoastaan taivasta ja merta.\n\nEi mitään esinettä silmälle, paitse sukeltelevia kalalokki parvia ja\neräs venäläinen lotja, jonka kaitainen runko kuvasteliin jyrkissä,\nmustissa linjoissa tuolla rauhaisalla kultamerellä.\n\nAndré lepäs paikallaan venheessään, samalla kun aaltoset hiljalleen\nläiskehtivät hänen ympärillään, yksin puol'yön auringon ja tuomarinsa\nsekä vapahtajansa kanssa.\n\nJa katsos! Sielläpä juuri auringonterä hehkui, avas itse näköalan,\ntaivasrannan, vaan taivasrantaa monin verroin korkeamman ja avaramman.\n\nLevittihe maa, jota ruusuiset pilvet kannattivat. Enkelien päät\npistäytyivät niist' ulos ja enkelien siipyet hopealta hohtelivat.\n\nEräs meri oli tuoll' ylähällä Fata Morganan[20] maassa niin\nkiiltoisana, niin läpikuultoisana, niin kristallikirkkaana, ett'ei\nsemmoista maan päällä konsahan nähty.\n\nMutt' eteenpäin matkaansa liiteli joutsen.\n\nErään slavilaisen laulun säveleet kajahtelivat tuosta venäläisestä\nlotjasta, nuo suruisat säveleet vyöryskelivät etähälle pohjoisnavan\nmerellä, mutta noissa säveliss' kuuli André joutsenen laulun,\njoutsenen, joka tuoll' ylähällä pyhässä puhtaudess' uiskenteli.\n\nSen tunsi hän. Täm' oli Ahdin kipua ja surumielisyyttä, joka kohos ylös\nJumalan istuimen eteen.\n\nMutta -- mitä sin' yönä pohjoisauringon valossa runoilijan ja hänen\nsielunsa lunastajan välillä tapahtui, ei kukahan tiedä.\n\nMit' André näki tuossa luvatussa maassa, johonka hän sin' yönä\nsilmäillä sai, ei tiedä kukaan.\n\nMitä joutsen lauloi, ei sitäkään kukaan tiedä.\n\nAinoastaan se, joka sen oli kuullut ja nähnyt.\n\nMutt' aamun tultua oli runoilija uudesti syntynyt, kastettu\npuol'yönauringon tulikylpehessä kaukana Jäämeren aaltoloilla, -- hän\noli katsellut Ahtia kasvoista kasvoihin.\n\nAndré Kautokeinolainen saattoi sen hetken kuluttua kertoa ihmisille,\nmitä joutsen tuoll' ylähällä pohjoisnavalla lauloi.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Ultima = äärimmäinen, laidimmainen. Thulella ymmärsivät vanhimmat\nsivistyskansat jotakin satumaista saarimaata maailman viimeisessä\nääressä. Ehkä tarkoitettiin sillä pohjoista Skotlandia, Norjan\nrannikkoa tai Islandia. Suomentajan muist.\n\n[2] Tundra on aina jäässä oleva lakea kenttä.\n\n[3] Tosiasia, jonka lääkärit Finmarkenissa ovat huomanneet.\n\n[4] Sopinee epäillä.\n\n[5] Eräs puinen purtilo, jok' on nahalla päällystetty, karitsan nahalla\nja sammalella sisustettu ja varustettu pienellä suffletilla, jonka\nreunoiss' on useat rivit kirjavia lasihelmiä.\n\n[6] Huolimatta tästä mielen keveästä ja pikaisesta muutteesta surust'\niloon, saattaa kuitenkin lappalaisten suru ja kaipaus käydä niin\nsyväksi jonkun rakkaan vainajan jälkeen, ett'ei se lakkaa ennenkun\nkuolemassa.\n\n[7] Huomaatte, että vaikka vauhti on kylläkin suuri, täytyy kuitenkin\nsoutaa siksi, että venhe paremmin peräsintä tottelisi, kun, näette,\nvenhe kulkee vettä kiireemmin!\n\n[8] Jos 70:ttä leveysastetta tahtois vaan ympäri matkustaa, mitä\nmerkillisen synkeitä ja kauhuttavia vastakohtia saiskaan silloin nähdä!\n\n[9] Janus on entisten roomalaisten eräs jumalaisolento.\n\n[10] Tosiallinen lappalaisten oma lausuma. Ks. norsk theologisk\ntidskrift. Kapina Kautokeinoss' oli vuosina 1851-52.\n\n[11] Stocksleth'in mukaan tos'asia.\n\n[12] Tämä taikausko sietää kiittämistä sentähden, että lapsen murhat\nlappalaisilla ovat sangen harvinaiset, ja jos tuo joskus tapahtuu, niin\näiti leikkaa murhatulta lapseltaan kielen, ett'ei tämä muka kykenis\nhänt' ilmaisemaan.\n\n[13] Noaidit edell' olleen paastoamisen jälkeen nukkuvat\ntaikatarmoisess' unessa.\n\n[14] Nuo kuolleet sukulaiset vaivailevat eläviä kaikellaisilla\ntaudeilla.\n\n[15] Katso Stocksleth.\n\n[16] Rakas tyttäreni.\n\n[17] Pispa Juelin kirjeestä.\n\n[18] Tosasiallisesti tapahtui itse mestaus vasta marrask. 8 p. 1852.\n\n[19] Halajan nähdä hänet ennenkun hän matkustaa.\n\n[20] Fata Morgana = heijastusten maa. -- Nordkap'in sen tuvill' usein\ntapahtuu heijastuksia.\n\n\n\n"]