[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ftVuISiOnkhY-vZMB8u4-d_xX0HzvNny78nVve_PxvRw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},453,"Erkki Ollikainen","Åberg, Jon Olof",1843,1898,"453-aberg-jon-olof-erkki-ollikainen","453__Åberg_Jon_Olof__Erkki_Ollikainen","Historiallis-romantillinen kertomus Sandels'in sotaliikkeistä Itä-Suomessa v. 1808","romaani",[14],"rakkaus",[],"fi",1882,25163,161061,false,33100,[23],"Fiction",[25,26],"Historical Novels","Romance","\"Erkki Ollikainen\" by J. O. Åberg is a historical-romantic tale written in the late 19th century. The narrative centers on the life and military exploits of the protagonist, Erkki Ollikainen, set against the backdrop of Finnish struggles during the war of 1808. The story not only explores Erkki's character but also delves into themes of love, loyalty, and the tumultuous relationship with the Russian enemy.  The opening of the book introduces us to a serene setting by Lake Nevajärvi, where a crowd gathers for a special Sunday service in a quaint church. The occasion is the wedding of Erkki Ollikainen and his beloved Katri, celebrated in the presence of family and local townsfolk. As the ceremony approaches, the characters' admiration for Erkki’s bravery and past deeds in battle is evident. However, a sudden alarm disrupts the joyous occasion, as news of an approaching Russian threat arises, prompting Erkki to prepare for conflict even on his wedding day. The section sets the stage for a compelling blend of romance and impending war that will undoubtedly shape the future of the characters involved. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Lempiranta, Arvo",331,"Historiallinen ja romanttinen kertomus sijoittuu Suomen sotaan vuoteen 1808. Teos seuraa Erkki Ollikaisen ja Katrin vaiheita eversti Sandelsin sotaliikkeiden pyörteissä Itä-Suomessa. Hääpäivän tunnelmista alkava tarina vie lukijan sota-ajan koettelemusten keskelle.","J. O. Åbergin 'Erkki Ollikainen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 453.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ERKKI OLLIKAINEN\n\nHistoriallis-romantillinen kertomus Sandels'in sotaliikkeistä\nItä-Suomessa v. 1808\n\n\nKirj.\n\nJ. O. ÅBERG\n\n\nSuomentanut Arvo L:nd [Arvo Liljestrand]\n\n\n\nTampere, 1882.\nJ. F. Olán, kustantaja.\nEmil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa, 1882.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n I. Hääpäivä 1-9\nII. Tupa Vaajasalon saarella 1-7\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nHÄÄPÄIVÄ.\n\n\n\n\n1.\n\n\nVieno tuuli liikutti Nevajärven pintaa. Pienet aaltoset hyppelivät kuin\nleikkisät lapset mannermaata ja vihreään verhottujen saarisen rantoja\nkohden, purskuen, kun niiden menoa hiljensi aution luodon kallioiset\nkulmat, ikäänkuin epäkohteliaasta vastaanotosta suuttuneina, ja\njatkoivat sitte taas pyörivää matkaansa järveä pitkin, hetkisen perästä\ntaasen suuttumaan uuden luodon kovuudesta ja vihdoin, hiljaa koristen\nja ikäänkuin väsyneinä pitkästä matkasta, vaipumaan lepoon rehevällä\nvihannuudella reunustetulle rannalle, jonka pienet kukkaset nyökyttäen\nnäyttivät toivottavan tervetuloa pitkämatkaisille mutta jokapäiväisille\nvieraille.\n\nPari pientä, höyhenen kevyttä pilven hattaraa keijuili järven ylitse.\nNe eivät pitäneet erinomaista kiirettä, kentiesi siitä syystä, että ne\nhyvin menestyivät tässä miellyttävässä kesätienossa.\n\nSisäjärven pinnan ja pienien pilvyeitten välillä kierteli ilman\nsiivellisiä asukkaita, jotka näyttivät ihailevan kahta täysin purjein\nyhteistä matkan päätä, kirkkoa kohden kiitävää pientä alusta. Tuo sievä\ntemppeli kohotti puoleksi paljaalta, puoleksi metsäiseltä niemekkeeltä\nhienoa torninhuippuansa sitä ympäröivän metsän ylitse.\n\nSemmoinen pieni temppeli näyttää aina ihailtavalta jo pitkän matkan\npäässä, kun sitä lähetään järven puolelta. Vallatkoot ihmistä mitkä\ntunteet tahansa, vihan, vainon, kateuden, niin näyttää pieni, valkea\ntemppeli rauhan esikuvalta, kutsuen kaikkia äänettömien, mutta\nkaunopuheliaisten muuriensa sisälle, ja jos hän silloin kuulee kellojen\nsoivan, niin tunkeutuvat niiden heleät äänet syvälle hänen sieluunsa ja\ntuovat sille korkeammasta maailmasta tuon ihanan tervehdyksen:\n\"siunattu!\"\n\nNiin tuntui matkailijoistakin näissä molemmissa veneissä, kun he\nlähenivät niemekettä ja kuulivat kellojen \"soivan yhteen\". Oli, näet,\nsunnuntai ja kaikilta tahoilta, maitse ja vesitse, kokoontui kansaa\njumalanpalvelukseen.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua oli pieni \"kirkonlahti\" parinkymmenen\nveneen päämääränä. Ne ilmestyivät sille kuin loihdittuina; saarista ja\nluodoista pistivät ne esiin etukeulojansa, ja kaikilla oli hartaita\nihmisiä laitojensa turvissa.\n\nPitkiin aikoihin ei tuo pieni kirkko ollut nähnyt niin paljon väkeä\nkoossa kuin tänä sunnuntaina. Mikä siihen oli syynä?\n\nEräässä veneessä oli vieras, joka uteliaisuudesta oli tullut mukaan\nkirkkomatkalle. Kysyessään minkätähden kirkkoon kokoontui niin paljon\nväkeä ja minkätähden kaikki olivat niin juhlallisen näköisiä,\nvastattiin hänelle:\n\n\"Erkki Ollikainen vihitään tänään kirkossa\".\n\n\"Kuka Erkki Ollikainen on?\" kysyi vieras.\n\nSekä miehet että vaimot, vieläpä lapsetkin tuossa pienessä aluksessa\nloivat vieraasen erinomaisen ihmetteleviä silmäyksiä, ja eräs\nensinmainituista lausui, sivellen partaansa, luultavasti ylen hämillään\nja samalla vähän suuttuneenakin siitä tietämättömyydestä, jota vieras\noli osoittanut:\n\n\"No, vai ette te tunne Erkki Ollikaista!\"\n\nKoko Savossa ja Karjalassa, ja vieläpä lähi-lääneissäkin oli Erkki\nOllikaisen nimi tunnettu, ja jos pikkupojilta kysyttiin hänestä,\nvoitiin olla varmat siitä, että kymmenestä yhdeksän vastasi:\n\n\"Häntä, niin; kukapa ei tuntisi venäläisten vitsausta!\"\n\nTämän nimen oli tuo suomalainen partiomies saanut kansalaisiltaan.\n\nYllämainittu Nevajärvi on Savon alaosan kihlakunnan luoteisessa\nkulmassa Mikkelin pitäjän rajalla. Sen yhdistää kaita ja laito salmi\ntoista vertaa suurempaan Kangasjärveen ja nämät kaksi järveä ovat myös\npoimuina siinä vesien helmivyössä, joka on Suomen rajoissa, ja jonka\nsuurin vedenpaljous on Saimassa, mikä taasen Vuoksen kautta on\nyhteydessä Laatokan kanssa.\n\nTavallisesti ovat Suomen järvet saaria ja luotoja täynnä ja niillä on\nusein laidot rannat, jotka tosin eivät tarjoo silmälle suurenlaisia\nluonnon ihanuuksia, mutta kuitenkin ovat sangen viehättäviä. Siellä ja\ntäällä pistäytyvät kolkot honka- ja kuusimetsät aina vedenrajaan\nsaakka, ja muodostavat silloin niin surumielisen ja vakaan näköisen\nkuvan, että näkijää vastustamatta valtaa tämä ajatus. \"Tätä maata asuu\nvarmaankin vakaa ja karaistu kansa\".\n\nJa siinä hän onkin varsin oikeassa.\n\nVakaisuus asuu Suomalaisen sydämen pohjukassa, ja tässä, jos missäkään\non elävä todistus siitä, että kansat ajan pitkään saavat luonteesensa\njotakin maansa luonnosta. Ja että Suomen kansa aina on osoittanut\nuskollisuutta ja lujuutta, esim. ollessansa enemmän kuin seitsemän\nvuosisataa Ruotsalaisen veljenä ja sotatoverina ja viimeksi\nonnettomassa sodassa v. 1808-1809, sitä ei epäile kukaan. Semmoinen\nveli ansaitsee kaiken rakkauden ja kunnioituksen, ja kipeä, tuskallinen\nolikin se pisto, joka koski Ruotsin kansan sydämeen kun veljessiteet\nreväistiin rikki. Ainoasti menneisyyden muisto on enään jäljellä, mutta\nse onkin muisto, jota tulee huolellisesti hoitaa ja säilyttää niinkuin\npyhyyttä.\n\nKun se vene, jossa Erkki Ollikainen istui nuoren morsiamensa, isänsä,\nappensa ja anoppinsa kanssa, saapui kirkonlahden laiturille, oli sitä\nsiellä vastassa pitäjän vanhimpia talonpoikia. Niitä oli kolme\nvalkeatukkaista ukkoa valkeine partoineen, joka yhä lisäsi sitä\narvollisuutta, mikä heti veti nuoremman kunnioituksen heidän puoleensa.\nHe astuivat Erkin luo, muun kirkkoväen jäädessä vähän loitommaksi,\nmutta kuitenkin niin lähelle, että kaikki kuulivat mitä puhuttiin.\n\nNuoret miehet ja pienet pojat katselivat ihaillen Erkin hoikkaa,\nnorjuutta ja voimaa osoittavaa vartaloa, keskenänsä kuiskutellen niistä\nurhotöistä, joita hän jo oli tehnyt ja joista hän Sandels'iltä oli\nsaanut \"kunnianmerkin urhollisuuden sodassa\", joka nyt koristi hänen\nkorkeata rintaansa; nuoret tytöt sitä vastoin eivät saattaneet olla\nkatselematta morsiamen kauniita punastuneita kasvoja ja runsaasti\nkoristettua morsiuspukua. Vahvoilla, aaltoilevilla, tummanruskeilla\nhiuksillansa oli kirkon kullattu morsiuskruunu.\n\n\"Kauniimpaa morsiusparia ei ole milloinkaan nähty pitäjässämme\", sanoi\nmuuan nuori renki puoliääneen toiselle.\n\n\"Eikä Juvalla vast'edeskään nähdä niin kaunista morsianta, kuin Katri\non\", vastasi toinen.\n\nTätä puoliäänistä keskustelua joutui kaksi neitoa kuulemaan, jotka\nolivat vanhimman äsken mainitun pitäjän vanhuksen tyttäriä.\n\n\"Jopa vielä\", sanoi tytöistä pitempi ja nyökäytti niskaansa\nhalveksivasti. \"Kuules tuota juorua! Ikäänkuin ei pitäjässä olisi muita\nkauniita tyttöjä kuin tuo torpan kakara, jolla ei edes ole ehjää\nhametta päällensä panna\".\n\n\"Niin\", sanoi sisar yhtä pilkallisesti, \"jos ei Heniojan majurin perhe\nolisi antanut hänelle tuota morsiuspukua, niin tuskin olisi häistä\ntullut mitään. Ylpeitä myös pitää oltaman, ja vihkijäiset pitää\nkirkossa toimitettaman, Herra nähköön!\"\n\n\"Ah niin\", puhkesi edellinen sanomaan, \"saadaanpas nähdä, ettei siitä\ntule muuta kuin kurjuutta. Tule, menkäämme kirkkoon!\"\n\nMolemmat kateet tytöt menivät matkaansa, näkemättä niitä ivallisia\nkatseita, joita pari akkaa heitti heidän jälkeensä.\n\n\"Niin, kyllä siinä on totta mitä sanotaan\", arveli toinen akka. \"Kiukku\nja kateus Mikko Ikosen tyttäriä hallitsi. Molemmathan ovat olleet Erkin\nperään kuin hullut, saadaksensa häntä mieheksensä, eikä hän edes\nkaskellakaan ole saanut olla rauhassa. Mutta pitkän nenän nuo kanat\nsaivat, jotka ovat niin kopeita siitä, että heillä on vähän enemmän\nkuin muilla ihmisillä, että he tuskin huolivat tervehtää kun heitä\nvastaan tulee\".\n\n\"Kyllä se on oikein heille\", vastasi toinen akka, \"ja hyvin Erkki teki\nkun hän otti Katrin vaimoksensa, sillä nyt hän saa vaimon, joka osaa\npitää kotonsa kunnossa. Kätevä hän on ja kykenee mihin hyvänsä, eikä\nlempeämpää olentoa ole koko Suomessa, sen minä sanon. Häpeä olisikin\nollut, jos hän olisi ottanut jonkun muun kuin Katrin, joka niin kauvan\non häntä odottanut, ja hyljännyt niin hyvän tarjomuksen, kuin sen,\nminkä Heiniojan vouti, Jussila, jonka hyvin tiedät, teki muutama\nkuukausi sitten. Niin, Erkki on miesten parhaita, se on vissi se\".\n\n\"Sitä minäkin\", vastasi ensimmäinen akka.\n\nMikko Ikonen, seurasta vanhin, lähestyi sill'aikaa Erkki Ollikaista ja\nojensi hänelle kätensä tyytyväisenä lausuen:\n\n\"Me olemme tahtoneet olla täällä sinua vastassa juhlapäivänäsi\nkiittääksemme sinua siitä, eitä sinä rohkeudellasi olet puhdistanut\npitäjämme vihollisista. Suokoon Jumala, että hän nyt pysyisi poissa\ntäältä ijäksi päivää\".\n\n\"Sitä on tuskin toivomista\", vastasi Erkki ja katsoi huolestuneen\nnäköisenä järvelle päin; \"minä kuulin eilen, että kasakka-pulkka oli\nnähty Mikkelin tienoilla\".\n\n\"Miten tahansa\", vastasi Mikko Ikonen ja puristi sydämellisesti\nsulhasen kättä, \"miten tahansa, Erkki, niin me kiitämme sinua siitä\nmitä sinä olet tehnyt, ja toivomme ettei kätesi väsy karkoittamaan\ntuota kamalaa vihollista, joka saattaa meille niin paljon häiriötä\".\n\n\"Niin kauvan kuin se minulla on tallella, on se myös väsymätön\npuolustaja\", vastasi Erkki.\n\nKokoontuneet astuivat sitte yksi erällänsä sulhasen luo ja kättelivät\nhäntä, ja se oli pitkä toimitus, joka ei loppunut ennenkuin lukkarin\nkimeä ääni urkuparvelta kuului alkavan huomenvirttä.\n\n\"Kuules Erkki\", sanoi toinen äsken mainituista rengeistä, \"me olemme\nhuomenna vapaina työstämme; otatko meitä mukaasi? Meillä on pyssyjä ja\nkruutia, ja yöllä me valamme luoteja. Sano vaan suoraan\".\n\n\"Sepä hyvä\", sanoi Erkki Ollikainen ja katseli molempia renkiä\niloisesti. \"Niinpian kuin häät ovat pidetyt, lähden minä taas metsiin.\nUskokaat vaan että me siivoomme ryssät täältä ilolla ja riemulla.\nSandels on miesten paraita eikä Malmikaan nimeänsä häpeä. Hän ei anna\nryssälle hetkenkään rauhaa. Päätetty siis, pojat! Huomenna matkaan.\nValakaat niin paljon luotia kuin joudutte; metsissä ja järvillä on\nryssiä runsaasti.\"\n\nTämän sanottuansa riensi Erkki kirkkoon. Hänen piti juuri astuman\ntemppelin kynnyksen ylitse kun Hömppö-Tiina, vanha akka, joka asui\nhuonossa mökissä Heiniojan maalla ja jota yleensä pidettiin\nvähäjärkisenä, minkä tähden hän yllämainitun nimenkin oli saanut,\nkiiruhti hänen eteensä ja tempasi häntä takinliepeestä.\n\n\"Tule tänne että saan sinua puhutella\", kuiskasi hän väännellen\nkasvojansa ja suutansa moneen väärään; \"tule vaan!\"\n\nJa näin sanoen vetäysi hän vähän syrjään.\n\n\"Sinun pitää oleman varoillasi Jussilan suhteen\", kuiskasi hän\nuudelleen ja pani huulensa Erkin korvalle, \"mutta varo itseäsi niin,\nettei kyyhkysesi saa tietää haukan häntä vainoovan. Vait, vait! Mitä he\nmulkoilevat tuolla, ikäänkuin he luulisivat Tiinan kyyhkylää tahtovan;\nei, haukka on Jussila, joka vainoo sinua ja kyyhkyistäsi, huu-u-uu!\"\n\nErkki, joka sangen hyvin huomasi, ettei Hömppö-Tiina tällä kertaa\npuhunut omiansa, varsinkin kun hän muisti niitä uhkauksia, joita\nHeiniojan vouti kerran oli sanonut hänelle päin silmiä, kysyi\nsentähden:\n\n\"Mitä syytä sinulla on tämmöisen varoituksen antamiseen, Tiina?\"\n\n\"Syytä ... syytä...! On kyllä niitä, mutta ole hiljaa; ehkä Jussila\nistuu jonkun puun latvassa taikka jossakin haudassa kätkettynä meitä\nkuultelemassa! Kuules; aikaisin aamulla nousi hän ylös ja souti\nNoitasaarelle, ja puolen tunnin perästä tuli sieltä kolme venettä\ntännepäin. Oi, kuinka minä nauroin Jussilalle. hän luuli kai, etten\nminä nähnyt pitkätakkisia olevan hänen mukanaan. Mutta kyllä minä näin,\nsillä näetkös, minä saatan nähdä maailman loppuun asti. Sen minä\nsaatan\", lopetti hän ja ojensi käyrää varttansa, koko lailla vanhan\njuurakon kaltaisena. \"Minä saatan nähdä maailman loppuun, minä, ja\nsyytä nyt itseäsi jos et pelastu ja pelasta kyyhkyistäsi. Hi hi hi!\"\n\nNain sanoen riensi Hömppö-Tiina niin nopeasti hautojen välitse, että\nolisi ollut turha yritys koettaa saada häntä kiinni.\n\n\"Onkohan hänen puheessansa perää\", ajatteli Erkki katsellen poistuvaa.\n\"Niin, 'siellä tuli, missä tupruaa'. Paras on olla varoillansa\".\n\nKun hän taas tuli kirkon ovelle, kysyi Katri häneltä levottomin\nkatsein:\n\n\"Mitä Tiina mielii\"\n\n\"Ei mitään, Katriseni\", vastasi nuori mies iloisen näköisenä. \"Hän\nrupatti vaan tunnettua kaikellaistansa\".\n\nMorsian uskoi Erkin puheen. Hän hymyili luottavasti sulholleen, ja käsi\nkädessä astuivat he kirkkoon, jossa he istuivat muutamaan ensimmäisistä\npenkeistä pappilan mamsellien ja Heiniojan majurittaren sekä hänen\nkahden kauniin tyttärensä rinnalle. Katri oli kuitenkin kauniin\nkaikista. Niinpä Erkinkin mielestä eikä hän yksin sitä mieltä\nkannattanut, vaan samaa olivat useimmat nuoret miehet, sillä yhtä\nmittaa kurkistelivat he salavihkaa ensipenkkiin päin.\n\nLöytyykö mitään kauniimpaa kuin nuori nainen morsiuspuvussaan? Useimmat\nvarmaankín vastaavat: ei. Taaksensa hän jättää viattomat ja leikilliset\nlapsuutensa vuodet, astuaksensa uudelle vaikutusalalle, missä\naavistukset ovat hänelle luoneet elämän, joka hänestä on ihaninta mitä\nhän on uneksinut. Siitäpä säihkyvätkin hänen silmänsä tavallista\ntulisemmin. Hänelle on sulho kaikki, maailma ei mitään.\n\nNiin Katrikin nyt ajatteli, eikä nähnytkään ketään muuta kuin Erkin.\nSyntyneenä ja kasvaneena pienimmässä mökissä Heiniojan maalla, jossa\nhänen isänsä oli asunut kaiken aikaa kun hän oli ollut naimisissa\nvuotta tätä ennen kuolleen vaimonsa kanssa, josta Katri oli täydellinen\nkuva; aina tottunut kovempiin kärsimisiin ja ahkera kuin muurahainen,\noli hän jo lapsuudestaan rakastanut Erkki Ollikaista. yhdessä olivat he\npaimentaneet talon karjaa, ja kun kerran semmoisessa tilaisuudessa\nnälkäinen susi oli hyökännyt nuoren tytön päälle, heittäytyi ainoastaan\nviidentoista vuotias Erkki Katrin ja pedon väliin, ja hänen onnistuikin\nkovan taistelun perästä voittaa se siten että hän työnsi sauvansa suden\navattuun kitaan; yhdessä olivat he myös kiidelleet Nevajärven ja\nKangasjärven pinnoilla sekä tyvenellä että myrskyssä; yhdessä olivat he\nrukoilleet aamu- ja iltarukouksensa ja käsi kädessä kävelleet pieneen\nkirkkoon, jossa heidän raikkaat äänensä usein kuultiin muita kovemmin.\nVähitellen muuttui heidän lapsellinen rakkautensa lämpeämmäksi, ja nyt\nheidän piti yhdessä astua pyhitetyn alttarikehän eteen, sen seurakunnan\nläsnä ollessa, joka tunsi heidän lapsuutensa tunteet, vannomaan\ntoisillensa ikuisen ja vilpittömän uskollisuuden. Ei siis ihmettä, että\nhe tunsivat hetken yhä juhlallisemmaksi.\n\nIjäkäs saarnamies, juuri semmoinen arvollinen sielunpaimen, josta\nTegnér puhuu suurenlaisessa runoelmassansa \"Rippilapset\", puhui \"siitä\nrakkaudesta, joka käy kaiken ymmärryksen ylitse\". Hän puhui lempeästi\nja sydämellisesti, ja selvään saattoi sekä kuulla että nähdä hänen\npuhuvan sydämensä kieltä. Ja sittekuin hän kauvan oli puhunut tästä\nrakkaudesta, joka tekee onnelliseksi sekä elämässä että kuolemansa,\nlausui hän muutaman sanan maallisesta rakkaudesta taivaallisen\nrakkauden henkäyksenä, korkeimman olennon osana, joka on rakkauden\npuhdas lähde.\n\nKatsoihan hän Katriin tätä puhuessaan? Katsoipa niinkin, sen kaikki\nhuomasivat ja he näkivät myös hänen katseensa hurskaana ja lempeänä\nolevan kiinnitettynä tyttöön, \"hänen rakkaimpaan rippilapseensa\"\nniinkuin ukon oli tapana sanoa Katrista. Näissä hänen katseissansa oli\nniin paljon toivoa ja niin syvä luottamus, että nuori tyttö luuli\nitsensä levolliseksi kun hän katsoi näihin vanhoihin silmiin, jotka\nolivat elämässä nähneet niin paljon enemmän kuin hän. Ja kun vanha\nsielupaimen syvällä, miehevällä ja mielenliikutuksesta vapisevalla\näänellänsä lausui nämät sanat: \"sillä rakkaus on kuolemaakin väkevämpi\"\nja samassa loi Katriin isälliset silmänsä, joita hän yhä oli oppinut\nrakastamaan ja kunnioittamaan, ei hän enään saattanut pidättää\nkyyneleitänsä, vaan kätki kasvonsa käsiinsä ja nyyhki puoliääneen.\nMutta ne olivat suloisia kyyneleitä, onnellisia kyyneleitä, jotka\nvaluivat hänen kasvoillensa, ja niin hän istui penkissä kumarruksissaan\nsaarnan loppuun asti.\n\nVihdoin tuli molempien nuorten kauvan toivoma ja kaipaama hetki.\nVanhemmat ja ystäviä seurassansa astuivat he alttarikehän eteen, jonka\nsisäpuolella vanha painaen oli valmiina yhdistämään heidät mieheksi ja\nvaimoksi.\n\nHe olivat jo antaneet toisillensa lupauksensa selvällä ja kuuluvalla\näänellä ja siunausta oli juuri ruvettu lukemaan, kuu kirkon\nulkopuolella kuului huuto:\n\n\"Venäläiset ovat täällä!\"\n\nTuskin oli tämä turmiota ennustava huuto kuulunut, niin Erkki\nOllikainen veti esille pistoolin ja huudahti:\n\n\"Minä ammun sen, joka liikahtaa paikaltansa!\"\n\nKaikki katselivat hämmästyneinä toisiansa ja Katrin isä aikoi juuri\nkysyä tämmöisen kiellon syytä, kun Erkki lausui:\n\n\"Jos lähdette täältä pienissä ja eri joukoissa, joudutte te pian\ntappiolle. Parempi on siis että me yksin voimin puolustaudumme.\nOlemmehan kaikki aseilla varustettuja\".\n\n\"Niin niin\", kuului kaikkialla kirkossa ja jokaisen kädessä välkähti\njoko puukko taikka kirves, muutamilla oli pyssykin, toisilla vaan\nheinähanko taikka viikate y.m.\n\nKatri oli tuskissaan syössyt Erkin kaulaan ja kuiskasi värähtävällä\näänellä:\n\n\"Herra Jumala! tämän on Jussila pannut toimeen!\"\n\n\"Jussila\", matkasi Erkki ja muisti nyt Hömppö-Tiinan varoituksen.\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Hän uhkasi minua eilen illalla\".\n\n\"Etkä sinä ole sanonut sitä minulle\", virkkoi Erkki luoden nuoreen\nmorsiameensa tuskallisia katseita. \"Siinä et tehnyt oikein!\"\n\n\"Kuinka siitä olisin saattanut puhua, kun en saanut sinua tavata\",\nvastasi Katri. \"Sitä paitsi minä luulin sen vaan paljaaksi uhkaukseksi,\nmutta nyt\", jatkoi hän ja katsoi huolestuneena kirkkopihaan päin, \"nyt\nnäen, että hän tällä kertaa pani uhkauksensa täytäntöön\".\n\nErkki Ollikainen, tuo muuten niin neuvokas mies, joka useasti oli\npelastunut pahemmistakin vaaroista, oli nyt melkein neuvotonna. Ei hän\nitsensä tähden peljännyt mitään, vaan nuori vaimonsa häntä huolestutti.\nTemmattaisiinko Katri, joka juuri oli häneen yhdistetty, hänen\nsylistänsä, ja tekisikö sen katala olento, jota ainoasti rikollinen\nhimo johdatti kurjaan tekoonsa? Hänen ohimonsa sykkivät niin, että hän\nitse saattoi sen kuulla, Pusertaen Katrin vahvasti rintaansa vasten,\nkehoitti hän kaikkia sotaan kykeneviä oitis lähtemään kirkkopihaan\nsiellä miehuullisesti vihollista vastustamaan, naisten ja lasten\ntemppelissä odottaessa. Hän lopetti näin:\n\n\"Katteini Malm ei ole kaukana. Ehkä ampuminen saa hänen tulemaan\ntänne\".\n\nSitten kääntyi hän vanhan papin puoleen, laski nyyhkivän Katrin hänen\nsyliinsä sanoessaan:\n\n\"Isä Sievo, teidän haltuunne minä jätän vaimoni\".\n\nSen sanottuaan riensi hän viritetty pistooli vasemmassa kädessään ja\noikeassa paljastettu, vihollisen verestä värjääntynyt kalpa\nkirkkopihalle, jossa väki jo rupesi järjestäytymään.\n\n\"Olkaamme vaan hyvällä mielellä\", huusi hän, \"Minä olen monta kertaa\nennen ollut tekemisissä pitkätakkien ja kasakoitten kanssa, ja tiedän,\nettä uljas vastarinta on ainoa pelastuksemme. Mutta jos joku pelkää\ntaistelua, niin menköön hän naisten luo.\"\n\nEi kukaan liikahtanut.\n\n\"Hyvä\", sanoi Erkki ja hänen katseensa kirkastui kun hän näki sen\nyksimielisyyden, joka miehissä vallitsi ja sen rakkauden, joka loisti\njokaisen silmistä, \"koska teillä on semmoinen mieli, niin emme me\nVenäläisiä pelkää. Mutta että ihmiset tällä seudulla saisivat tiedon\ntilastamme ja tulisivat apuun, niin soittakaat uupumatta isoa kelloa,\nniin -- --\"\n\n\"Tässä olen\", sanoi samassa lukkari, ja astua onnahteli esille. \"Kyllä\nsinä Erkki ymmärrät, etten minä ontuvana kelpaa sotimaan, mutta\nsoittamaan, siihen minä kykenen, jos tahdot käsivarsiani tunnustaa. Kas\ntätä, luuletko sen kelpaavan?\"\n\nNäin sanoen ojensi hän äkkiä paljastetun jäntevän oikean kätensä.\n\n\"Hyvä, vanhus\", sanoi Erkki. \"Rientäkää soittamaan kuin olisi tuomio\ntulossa, mutta älkää, Jumalan tähden, väsykö. Ottakaa muutama mies\nmukaanne vaihtoa varten\".\n\n\"Ei, ei\", vastasi lukkari tehden välttävän liikkeen. \"Minä menen\nmieluimmin yksin\".\n\nHän ehti tuskin sanomaan viimeistä sanaa, ennenkuin hän jo oli matkalla\ntornia kohden niin nopein askelin kuin suinkin. Viisi minuutia oli\ntuskin kulunut kuin jo \"pom, pom -- pom -- pom\" kaikui tornista. Soitto\ntuli vähitellen tasaisemmaksi ja lujemmaksi, ja, ei aikaakaan, kuului\nhyvin tunnettu hätäsoitto metsien ja järvien ylitse.\n\nMelkein samalla hetkellä tuli joukko venäläisiä jääkäriä metsiköstä\nkirkon pohjoispuolella esine. Ja selvästi saattoi huomata, että\nvenäläisetkin ymmärsivät kellonsoiton merkityksen sillä he ampuivat\ntornin luukuista sisälle, jotka lukkari oli avannut selki seljällensä,\nettä ääni sitä paremmin pääsisi ulos. Silloin tällöin kiiti luoti\ntapuliin ja tunki siellä jykeviin hirsiin, mutta siitä ei vanha\nsoittaja ollut millänsäkään. Hän soitti uupumatta että hiki valui\nvirtoina hänen kasvoillansa. Hän riisui yltänsä vaatteen toisensa\nperään, eikä kulunut pitkään aikaa ennenkuin koko yläosa ruumista oli\nilkialastonna. Mutta hän soitti kuitenkin vähentymättömin voimin kuin\nolisi hän päättänyt soittaa kokoon koko Suomen kansan.\n\n\n\n\n2.\n\n\nKangasjärven pohjoisessa päässä, ja juuri erään metsikön syrjässä, oli\nHärilän keskievari, pitkällainen rakennus säännöttömine akkunoineen ja\nkolmine jykevine savupiippuineen, joista keskimmäinen näytti olevan\nkukistumaisillaan ja kukistuen ruhjomaisillaan sillä kohden ylen\nhuonossa kunnossa olevan katon. Keskievaria ympäröi sitä paitsi sievä\npuutarha, ja siitä vähän matkaa oli puoli tusinaa pirttiä, joiden\nsavutorvista tuprueli savua melkein yöt päivät, niin että tämä paikka\nmelkein näytti intiaanilaiskylältä.\n\nPuhtautta ei ollut liiemmäksi. Puolialastoman likaiset lapset ja pienet\nporsaat hyppivät ja viruivat ulkona päiväpaisteessa ja ehtoon tullen\nviettivät he yönsä yhdessä samassa huoneessa. Metsästä tuli sonnia ja\nlehmiä täyttä laukkaa, luultavasti peljästyen jotakin partioilevaa\nvihollisjoukkoa, taikka karhun ajamina, joka tavan takaa kävi\nHärilässä, missä tuo \"pohjolan metsien kuningas\" tavallisesti sai\njonkun saaliin. Eivät mesikämmenet niillä seuduin missään olleet niin\nahkeroina vieraina kuin Härilässä ja syynä siihen oli se, että\nkeskievarilla oli kolme mehiläispesää, joita hän hoiti huolellisesti.\nKontio rakastaa, niinkuin tiedämme, mettä ja menee usein uhkamiellä\nmitä vaaraa päin tahansa, kun hän vaan saa tämän himonsa tyydytetyksi.\n\nNäitä mehiläispesiä rauhoittaaksi pidettiin Härilässä tarkkaa vahtia,\nja moni mesikämmen oli kahtena viimeksi kuluneena vuonna, joina tämä\nsyötti oli ollut tarjolla, päässyt nahastansa ja hengestänsä.\n\nEräänä yönä, noin vuotta ennen edellä kerrottuja tapauksia, oli\nkuitenkin Torkkulainen -- se oli keskievarin nimi -- joutunut pahaan\nväliin kahden renkinsä kanssa. Kolme karhua, isä ja emä pennuinensa,\nnälästä vimmoissaan tuli Häriläisiä tervehtimään. Suloinen hunajan haju\npisti niitä nenään, ja niiden murinasta saattoivat vartijat jo\nedeltäpäin arvata, että edessä oli kova taistelu.\n\nEnsimmäisestä laukauksesta hämmästyivät nämät kutsumattomat vieraat\nvähäisen, mutta kun nälkä on kova yllyke ajoi se heitä mehiläispesiä\nkohden. \"Ukko itse\", joka astua tallusteli etunenässä, osoitti\nTorkkulaiselle sen kunnian, että se takakäpälillään lähestyi häntä,\nmutta keskievari oli niin kiittämätön, että hän tervetuliaisiksi\ntarjosi luotia vieraallensa. Kontio pudisti vähän nälän laihduttamaa\nruumistansa, murisi vihoissaan, jonka arvattavasti piti merkitsemän:\nMinä opetan sinun oikein arvostelemaan kuninkaallista käyntiäni\nluonasi, ja hyökkäsi Torkkulaisen kimppuun. Ennenkuin rengit olivat\nehtineet tulla isäntänsä avuksi, oli karhu-ukko ainoalla iskulla lyönyt\nkeskievarin maahan ja katsella tollotteli jo hänen ylöspäin käännettyjä\nkasvojansa, kun sivulta päin ammuttu luoti tunki \"nallen\" oikeasta\nkorvasta sisään. Ääntäkään päästämättä putosi tuo raskas riiviö\nTorkkulaisen päälle, joka oli vähällä tukehtua sen painon alle. Rengit,\njotka sill'aikaa olivat tervehtäneet emää ja pennua hyvin tähdätyillä\nluodeilla, jotka ainakin hetkeksi hillitsivät niiden lähenemisintoa,\nriensivät nyt pelastamaan isäntäänsä.\n\n\"Kuka niin mestarillisesti karhun ampui?\" kysyi Torkkulainen, kun hän\ntaas vohkuen pääsi jaloillensa.\n\nLähellä olevan aidan ylitse hyppäsi samassa soreavartaloinen mies ja\nriensi keskievarin luo.\n\n\"Se naula veti\", sanoi tullut. \"Nyt ei ainakaan tuo mesikämmen enään\nvarasta hunajaanne, Torkkulais-ukko\".\n\n\"Kah, kas, Erkki Ollikainenhan se onkin!\" huudahti keskievari iloisena\nja ojensi nuorelle karhunpyytäjälle kätensä. \"Kiitos avustasi; sitä en\nmilloinkaan unhota. Ilman sitä olisin kai nyt revittynä tässä\".\n\n\"Kiitos, kiitos\", vastasi Erkki ja pudisti Torkkulaisen kättä. \"Mutta\nei vielä ole kokonansa hädästä päästy. Kaksi on jäljellä vielä\".\n\nKarhumuori poikinensa yrittivät kerran vielä tehdä hyökkäyksen, mutta\nsaivat niin kuuluvia tervehdyksiä, että ne kaikin kiiruin riensivät\ntakaisin metsään. Seuraavana päivänä löydettiin pennut metsässä\npuolikuolleena ja emä vieressä vartijana. Se puolusti tunnetulla\nraivolla poikaansa ja sen onnistuikin ennenkuin se veti viimeisen\nhengähdyksensä niin ruhjoa erään pyytäjistä, että tämä muutaman päivän\nkuluttua kuoli Härilän keskievarissa.\n\nMutta siitä pitäin jättivät nelijalkaiset mesilempijät kylän jotenkin\nrauhaan.\n\nYöllisellä taistelulla Härilän luona oli sekin hyvä mukanansa, että\nTorkkulainen, joka ei ennen ollut juuri Erkistä pitänyt, kun ei Erkki\nkylläksi kursaillut häntä, seudun rikkainta miestä, nyt oli varsin\nihastunut nuorukaiseen, eikä saattanut kylläksi kiittää hänen\nrohkeuttansa ja voimaansa sekä hänen hyvää sydäntänsä, joka oli niin\naltis vihamiestäkin auttamaan, kun tämä oli hädässä. Siitä pitäin oli\nErkki Ollikaisen nimi jokaisen huulilla, ja sekin sai Katrin vielä\nenemmän Erkkiä rakastamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauniina, aurinkoisena lauvantai-iltapäivänä elokuun alussa v. 1808\ntuli vanha Leena, joka tyttärensä pojan kera asui kylän huonoimmassa\npirtissä, syösten keskievariin, jossa Torkkulainen juuri kaatoi viinaa\nkahdelle väsyneelle kulkijamelle. Vanhus oli perin hämmästyneen\nnäköinen, ja valkeanharmaat hiuksensa olivat sikin sokin kasvojen\nympärillä.\n\n\"Tänne tulee sotamiehiä\", huusi hän jo ovella.\n\n\"Mitä sotamiehiä^\" kysyi keskievari ja kätki kiiruusti viinaputellin\nlieden viereen muurattuun seinäkaappiin.\n\n\"En minä sitä tiedä\", mutisi Leena istuen seinän viereiselle penkille,\n\"mutta Pekka, tyttäreni poika, tuli juuri kotio ja kertoi kuulleensa\nkovaa ampumista Kangasniemeltä päin, ja...\"\n\n\"Joutavia\", keskeytti Torkkulainen ja lähestyi kaappia, taasen\nottaaksensa esille pulloa, jonka katoamista molemmat vieraat miehet\nolivat katselleet jotenkin nurpein silmin. \"Eihän ole sanottu että he\ntulevat tänne, siksi että Pekka on kuullut ampumisen Kangasniemestä\npäin. Onhan muuallekin mentäviä!\"\n\nTorkkulainen ehti tuskin saada viimeisen sanan suustansa ennenkuin\ntäysi pyssynlaukaelma tärähti varsin läheisyydessä.\n\nVanha Leena hypähti peljästyneenä ylös, huutaen:\n\n\"Oliko Pekka väärässä, häh? Äläst', se poika näkeekin paremmin kuin\nvanhat pölkyt, jotka...\"\n\n\"Ah, tuki suusi, äläkä lörpöttele, vanha noita\", ärjäsi Torkkulainen\nsuuttuneena, sulkien viinakaapin oven niin että tärähti ja pistäen\navaimen liivinsä taskuun. \"Min'en viitsi kuulla sinua kauvemmin!\"\n\nLeena ei odottanut keskievarin nuhteiden loppua. Yhdessä molempien\noutojen kanssa, joilla ei enään ollut syytä jäädä sisälle, varsinkin\nkun Torkkulainen oli niin huolellisesti tallettanut pullon, oli hän\nrientänyt portaille nähdäksensä olivatko lähenevät ystäviä vai\nvihollisia.\n\nKeskievari riensi pian jälkeen. Juuri kun hän astui portaille, kuului\nnelistä ajavan hevosväen töminää, eikä kulunutkaan monta minuuttia\nennenkuin kasakkajoukko tuli mitä hurjinta vauhtia pohjoisesta päin,\nkiiti kuin tuulispää Härilän keskievarin ohitse ja katosi etelään päin.\nKasakoitten jäljessä tuli yhtä iso joukko rakuunia, mutta heidän\nhevosensa eivät kyenneet saavuttamaan arojen nopea-jalkaisia\njuoksijoita, jonka tähden se seisahti pikkupirttien ja keskievarin\nvälille.\n\n\"Nuo ovat Karjalan rakuunia\", sanoi Torkkulainen ja siveli tyytyväisenä\npartaansa, \"ja nyt he ovat ajaneet kasakat 'niin pitkälle kuin\nhakopuuta piisaa'\".\n\n\"No Jumalan kiitos siitä\", huokasi vanha Leena, \"mutta sieltä tulee\nenemmän väkeä, sen kuulen selvään\".\n\n\"Onpa sinulla tarkka kuulo, vaikka niin vanhakin olet,\" sanoi\nkeskievari.\n\n\"Ole siitä varma\", arveli Leena. \"Minä melkein saatan kuulla kuinka\nruoho kasvaa\".\n\nMetsästä läheni yhä marssivan joukon töminä, ja pian näkyi pitkä\njääkäri-rivi metsän rinteessä. Sen takana tuli kiitokulkua komppania\njalkaväkeä, ja heidän pitkät painettinsa kiilsivät sangen kauniisti\npäiväpaisteessa. Etunenässä kulkeva soittokunta, jonka rinnalla joukon\npäällikkö ratsasti, puhalsi vilkasta marssia, joka sai pirtinpoikien\nsilmät säkenöimään ja porsaskunnan pahasti parkuen hyökkäämään suojaan.\nPari koiraa teki kuuluvan vastarinnan, mutta niiden oli lopuksi\nottaminen jalkapako eteensä.\n\nUrhean katteini Malmin joukko oli saapunut Härilän keskievariin\nkytätessään \"moskoviittia\".\n\n\n\n\n3.\n\n\nKeskievarin kädet ristissä selän takana katsellen sotamiesten puuhia\ntelttojen y.m. kanssa ja tyytyväisenä itseksensä laskien kuinka suuren\nhyödyn hän heistä saisi -- sillä hän piti varsin varmana, että\nuuvuttavasta marssista väsyneet sotamiehet olivat janoissaan ja että he\ntuntuvasti keventäisivät niitä neljää olvitynnyriä, joita eivät\nvenäläiset pari viikkoa sitte täällä käydessään löytäneet, vaikka kyllä\nhakivat innokkaasti --, laskettiin leveä ja pehmeä käsi hänen\nolallensa. Kun hän vitkalleen kääntyi, seisoi hänen pyöreä eukkonsa\nvieressänsä.\n\n\"Kuules ukko\", sanoi hän, \"minä ajattelen erästä asiaa\".\n\n\"Mitä sitte?\"\n\n\"Muistathan Jussilan käyneen täällä alusta viikon?\"\n\n\"Muistan kyllä; entäs sitten\"\n\n\"Ja tiedäthän sinä hänen ja Erkin olevan verivihollisia Katrin tähden?\"\n\n\"Hm, hm, tiedän niin minä senkin\".\n\n\"Tule sisälle, niin saan puhua sinulle asiasta enemmän\". Ja näin sanoen\nyritti eukko vetää Torkkulaisen pienempään yhteistuvan sivulla olevaan\nhuoneesen.\n\n\"Ei suinkaan sillä nyt semmoista hätää ole\", sanoi keskievari, joka\nsangen tarkasti ja mieltyneenä katseli sotamiesten liikkeitä. \"Ja\nsaatathan sinä tässäkin sanoa, mitä sinulla on sydämelläsi\".\n\n\"Enpä saatakaan. Minä menen edellä sisälle, mutta älä viivy kauvan,\nsillä tässä saattaa veri ja henki olla kysymyksessä\".\n\nKeskievarin yhä mieltyneemmin katsellen sotamiesten puuhia, tuli\nkatteini Malm hänen tykönsä.\n\n\"Oletko sinä keskievari täällä?\" kysyi katteini kursastelematta.\n\n\"Olen\", vastasi Torkkulainen ja tempasi joutuisasti lakin päästänsä.\n\"Mitä suvaitsette, herra upseeri?\"\n\n\"Onko sinulla tallia taikka muuta suojaa hevosille?\"\n\n\"Ei muuta kuin nuo ladot tuolla ojan rannalla, jos ne kelpaavat?\"\n\nKatteini mumisi muutamia lauseita itseksensä, huolellisesti katsellen\nkeskievarin matalia, oljilla peitettyjä ja ylen rappeutuneita\nulkohuoneita.\n\n\"Ei noista ole elukoille mitäkään suojaa\", jupisi hän itseksensä.\n\"Tuhat kertaa parempi niiden on olla ulkona raittiissa ilmassa. Mutta\",\njatkoi hän toisella kädellään sovittaen korviin saakka ulottuvaa\ntakkinsa pystykaulusta, \"totta täällä on kunnollista juomavettä?\"\n\n\"Kyllä sitä on\", vastasi Torkkulainen ja osoitti sormellansa kahta\nlähellä toistansa olevaa kaivoa. \"Niissä on vettä vaikka sadalle\nhevoselle, jos tarvitaan, ja vieläpä väellekin\".\n\n\"No, onko sinulla oluttakin?\" kysyi katteini.\n\n\"Oltta! No, onhan sitäkin\".\n\n\"No tänne sitä sitte! Perkele! Mieheni ovat niin janoissaan että kieli\nlakeen takertuu. Käske tuomaan olvi tänne ulos!\"\n\nNäin sanoen poistui hän, heitettyänsä kumartavalle Torkkulaiselle\nmuutaman hopearahan.\n\n\"Hm, hm\", mutisi tämä, laskeissaan rahoja, \"tämä riittää tuskin\npuoleksi. Mutta kyllä minun kai täytyy kuitenkin totella; tuolla\nupseerilla näyttää olevan runsaasti rahoja\".\n\nHetken perästä keskievarin kaksi renkiä kihnasi pihalle kaksi\nsaavillista oltta. Tämä näky herätti janoisissa sotamiehissä yleistä\nriemua eikä kulunutkaan pitkää aikaa ennenkuin saavit olivat\ntyhjennettyinä viimeiseen pisaraan.\n\n\"Eipä lisäkään maistuisi hullummalta\", mumisi ruudinkarvainen\nkorpraali, tyytyväisenä maskuttaen huuliansa. \"Tänä päivänä on riivattu\nhelle\".\n\n\"Niin, mutta en minä ilmaiseksi saata antaa enempää olutta\", vaikeroi\nkeskievari, joka oli sattunut kuulemaan korpraalin toivoa. \"Teidän\nupseerinne on rehellisesti maksanut sen, minkä nyt olette juoneet\".\n\n\"Vai niin, vai olet sinä tullut itaraksi vanhoilla päivilläsi, vanha\nkarhu\", huusi samassa nuori sotamies, astuen Torkkulaisen luo. \"Mutta\nehkä sinä mieluummin kestität ryssää olvellasi, sentähden että häneltä\nsaatat saada enemmän rahaa? Vai mitä?\"\n\nTorkkulainen vetäytyi hämmästyen pari askelta takaperin kun hän kuuli\nympärillä seisovien sotamiesten mutisevan jotakin \"vihollisystävästä\",\n\"petturista\" y.m. uhkaavista sanoista.\n\n\"Odottakaat, odottakaat\", huusi hän ja huimi eteensä molemmin käsin;\n\"saatte halusta niin paljon olutta kuin minulla on. Mutta kuka sinä\nolet, joka minun tunnet?\" kysyi hän uteliaana ja kääntyi nuoren soturin\npuoleen.\n\n\"Etkö sinä tunne minua, Rietu Pekkolaista, joka kaksi vuotta sitte\npalveli Heiniojassa\".\n\nTorkkulainen katseli sotamiestä tarkemmin.\n\n\"Tunnen, tunnen\", kiiruhti hän sanomaan ja hieroi otsaansa siten\nsaadakseen muistoansa hereille, \"nyt muistan. Mutta oletpa sinä\nkasvanut vahvaksi ja suureksi. No, mitäs kuuluu ... mutta sano ensin\nmikä tuon upseerin nimi on, joka tuolla kävelee? Hän se minulle maksoi\nolven, jonka olette juoneet\".\n\n\"Se on päällikkömme, katteini Malm\".\n\n\"Ahaa, häntä sanotaan urhoolliseksi upseeriksi!\" puhui Torkkulainen yhä\nedelleen ja nosti kunnioittamalla lakkiansa, kun katteini samassa kulki\nohitse. \"Niin on ainakin Erkki Ollikainen sanonut\".\n\n\"Erkki, niin\", huusi Rietu ja näytti tulevan yhä iloisemman näköiseksi;\n\"hän jätti meidät Toivolaan, kun hän lähti häitänsä viettämään Katrin\nkanssa. Ha, ha, ha! Minä muistan vielä kuinka Jussila-lurjus koetti\ntyttöä mielitellä itsellensä, mutta impi oli uskollinen, sillä hän on\nkaikin puolin kunnon tyttö; mutta Jussila on paha kuin synti, ja jos\nhän saattaa Erkille tehdä jotakin pahaa, niin ei hän sitä kahdesti\nmieti\".\n\n\"Niinkö luulet, Rietu?\" kysyi keskievari, ja tuli yht'äkkiä ihan\npahalle tuulelle.\n\n\"Niin sanon ja sanassani pysyn. Minä olen kaksi vuotta palvellut\nyhdessä hänen kanssansa ja tiedän mistä hän käy! Koskahan Erkki häänsä\npitää?\"\n\nTorkkulainen oli nyt saanut jotakin miettimistä, ja kun samassa hänen\nmieleensä tuli vaimonsa viittaus Jussilan käyntiin Härilässä, muisti\nhän kuinka Heiniojan vouti vihoissaan oli purkanut sapestaan ankaria\nuhkauksia Erkkiä vastaan, joista sopi päättää että hyljätty kosija\nvainosi onnellisen henkeä. Keskievari, joka ei todenteolla ollut mikään\nilkeä ihminen, vaikka voitonhimo joskus sai hänen nylkemään\nlähimmäistänsä, muisti vielä hyvin taistelun emäkarhun kanssa\nmehiläispesänsä luona ja Erkin mestarilaukauksen, josta hän luultavasti\nsai kiittää sitä että hän nyt oli hengissä. Kiitollisuus valtasikin\nhäntä nyt enemmän kuin se monena vuonna oli sitä tehnyt.\n\n\"Siitä Vappu tahtoi minulle puhua\", mumisi hän itsekseen; \"kyllä minä\ntiedän mitä hänellä on sydämellään, mutta saatan minä sen asian\nhänettäkin toimittaa. Sepä olisi kummaa, jos ei minulla olisi sen\nvertaa sanoja suussani, että itse osaisin puhua tästä asiasta\nkatteinille\".\n\nNäin sanoen riensi hän tapaamaan katteini Malmia, joka vitkalleen ja\ntuumivan näköisenä lähestyi ulkohuoneita; Rietu jäi ällistyneenä\nseisomaan paikallensa.\n\n\"Katteini\", sanoi Torkkulainen läheten upseeria, \"minä pyytäisin\npuhutella teitä tärkeästä asiasta\".\n\nKatteini Malm pysähtyi ja katseli keskievaria tutkivin silmin.\n\n\"Olethan keskievari\", sanoi hän vihdoin.\n\n\"Olen, herra\".\n\n\"No, mitä sinä tahdot? Saitko liian vähän maksoa olvesta?\" Ja katteini\npisti jo kätensä syvään takataskuunsa.\n\n\"Ei, ei, herra!\" huudahti Torkkulainen, joka ei enään rahoja mielinyt,\nvaikka hän taskusta kuuli niiden helinän, \"asia on paljoa tärkeämpi\".\n\n\"No, sano sitte mikä se on!\"\n\n\"Erkki Ollikainen, jonka te luultavasti tunnette, on epäilemättä\nsuuressa vaarassa huomenna, juuri hääpäivänänsä\".\n\nKatteini Malm katseli tarkasti keskievaria muutaman silmänräpäyksen\najan, ikäänkuin hän olisi tahtonut tutkia tämän sisimmät ajatukset.\nSitte sanoi hän:\n\n\"Tunnetko sinä Erkki Ollikaisen?\"\n\n\"Tottahan nyt. Hän on kerran pelastanut minun karhun käsistä. Tämä\ntapahtui noin vuosi sitte\".\n\nTorkkulainen kertoi sitte niin tarkasti kuin suinkin Jussilan vihan\nErkki Ollikaiseen ja lopetti näin:\n\n\"Minä luulen varmaan, että vouti tuumii jotain pirunjuonta Erkin\nturmioksi; ainakin sopii sitä päättää hänen uhkauksistansa tuonoin\ntäällä\".\n\n\"Vai niin\", vastasi katteini Malm varsin huolettoman näköisenä.\nMielessään päätti hän kuitenkin pelastaa urhean partiolaisensa\nvaarasta, sillä hänen täytyi tunnustaa, että hän suureksi osaksi sai\nmenestyksistään niillä seuduilla kiittää Erkkiä, sillä Erkki tunsi\nnämät tienot perinpohjin.\n\nKun Torkkulainen palasi keskievariin tuli vaimonsa Vappu häntä vastaan.\n\n\"Saanko nyt puhutella sinua?\" kysyi hän levottomana.\n\n\"Kyllä minä tiedän mitä sinä tahdot\". vastasi mies, \"mutta minä olen jo\npuhunut asiasta katteini Malmille\".\n\n\"No, mitä hän vastasi?\"\n\n\"Ei mitään, mutta kyllä mä sen saatoin nähdä, ettei hän jätä Erkkiä\navutta hädän hetkenä\".\n\nKun Torkkulaisen seuraavan päivän aamuna, joka oli sunnuntai, heti\nauringon noustua vaimoinensa piti menemän kysymään, tahtoisiko katteini\nmitään erityistä sotamiehillensä, olikin koko joukko jo tiessään.\n\n\"Mitä perkelettä tämä on?\" huudahti keskievari ihmetellen ja katsella\ntollotteli suin silmin. \"Poissa jok'ikinen!\"\n\n\"Niin ovat\", huusi samassa muuan töllinpoika, joka oli heittäytynyt\nlepäämään pirtin kynnyksen eteen, sillä ilma oli ahtaassa pirtissä\nkäynyt vähän raskaaksi, \"juuri kun aurinko nousi menivät he matkaansa\".\n\n\"Minne päin?\"\n\n\"Etelään päin!\"\n\n\"Jumalan kiitos\", huokasi Vappu; \"silloin he ennättävät hyvään aikaan\nJuvan kirkolle\".\n\n\"Niin minäkin luulen\", vastasi Torkkulainen tyytyväisenä. \"En minä\nenään milloinkaan tulisi oikein iloiseksi, jos Jussilan ilkeät aikeet\nmenestyisivät\".\n\n\n\n\n4.\n\n\nKun Erkki Ollikainen lähti kirkosta johtamaan ulkopuolelle\nkokoontuneita puolustajia, riensi kaksi talonpoikais-akkaa sulkemaan\noven sekä olivat juuri puuhassa sovittaa vahvaa kankea sen eteen, kun\nmajuritar Segercrantz, puoli-ikäinen nainen, uljas ja kaunis\nulkomuodoltansa sekä jalo ja ylevä sielunsa puolesta, jotka\nominaisuudet asettivat hänen Suomalaisien isänmaatansa rakastavien\ntyttärien ensi riviin, astui esille.\n\n\"Ei niin\", sanoi hän ja hillitsi pienempää ja vilkkaampaa akkaa, joka\noli äsken kertomiemme Katrin kauneutta kadehtivien tyttöjen äiti, \"ei\nniin! Älkäämme etsikö suojaa telkien takana kun apumme saattaa olla\ntarpeen\".\n\nAkat rupesivat murisemaan ja ennen pitkää oli heillä iso joukko\nsamanmielisiä ympärillään.\n\nTäällä niinkuin muuallakin eivät talonpojat tähän aikaan varsin pensein\nsilmin katselleet \"herroja\", siitä syystä että he luulivat \"herrojen\"\npitävän heitä vähän kuin huonomman arvoisina. Eivätkä he kuitenkaan\najatelleet, että he saivat kiittää itseään siitä, koska he, jos eivät\njuuri vihanneet ja halveksineet, niin ainakin arveluttavassa määrässä\nlaiminlöivät hankkia itsellensä enemmän sitä yleistä tietoa ja oppia,\njoka vastustamatta on suurimpana syynä siihen, että yksi ihmisluokka on\nylempänä kuin toinen, sillä jota suurempi tieto ja sivistys on, sitä\nsuurempi on myös maine. Tämä ymmärrysvoima ja se selvä tieto, etteivät\nhe milläkään alalla kykene vetämään vertoja sivistyneen ihmisen kanssa,\nvaikuttavat juuri sen, että tiedollisessa suhteessa alemmalla olevat\nhenkilöt tuntevat kateuden ja vieläpä vihankin tunnetta ylemmällä\nasteella olevia vastaan ja käyttävät jokaista tilaisuutta ivatakseen,\nsuututtaakseen ja loukatakseen heitä. Mutta jahka yleinen sivistys on\nehtinyt tunkeutua kaikille aloille, katoo varmaankin tämä paha\nerimielisyys ja epäsopu ja tasaisempi suhta tulee entisen sijaan.\n\nHeiniojan majuritar oli sangen sivistynyt ja herkkäjärkinen nainen,\njota eivät ainoasti hänen alustalaisensa, vaan kaikki, jotka hänen\ntunsivat, rakastivat ja pitivät arvossa. Koko Suomessa oli tuskin\nainoatakaan herrastaloa, jonka aluskalaisilla oli niin kaikin puolin\nkunnollinen hallitusväki, kuin majuri Aatami Segercrantz ja hänen jalo\nvaimonsa. Heidän molemmat tyttärensä olivat myös hyvin kasvatettuja\ntyttöjä, mielialansa puolesta äitinsä tarkkoja kuvia. Ukko Aatami,\njoksi majuri tavallisesti kutsuttiin, kuului Sandels'in osastoon, ja\noli jo oikeissa taisteluissa aina osoittanut palavaa rohkeutta ja\nlannistamatonta urhollisuutta.\n\n\"Vai niin, vai emme me saa sulkea ovea\", sanoi pieni kieltä\npieksevä akka ja kohotti pilkallisesti pienen nenäkarpalonsa rouva\nSegercrantz'ia kohden. \"Meitä pitää, Herra nähköön, otettaman kiinni ja\nlahetettämän Siperiaan, muka! No niin, kyllä rikkaitten sopii niin\ntehdä, jotka voivat lahjoa venäläiset upseerit, että he pääsevät tätä\npitkää matkaa tekemästä, mutta meille, köyhäparoille, se on toinen\nasia; matkaan vaan, ei meitä kursastella. Niin niin, kyllä minä rikkaat\ntunnen! He tahtovat mielellään hankkia itselleen rauhaa ja turvaa\nköyhien kustannuksella. Hyi!\"\n\n\"Ovi pitää suljettaman, sanon minä\", tokasi joukkoon pitkä laiha akka,\njonka sormet olivat jotenkin merikravun saksien kaltaiset. \"Ottakaa\nkiinni vaan, akat, niin kyllä me päämme pidämme\".\n\n\"Niin, emme me kauvemmin rikkaita kumarra\", arveli kolmas.\n\n\"Emme, emme\", huusivat kaikki jotka olivat samaa mieltä. \"Ovi pitää\nsuljettaman; kiinni se ovi!\"\n\nKun meteli vähän oli hälvennyt, sai majuritar vihdoinkin suun vuoroa.\n\n\"Min'en käsitä mikä teihin on tullut\", sanoi hän terävällä äänellä ja\ntarkasti katsellen pientä pystynenäistä akkaa niin vakaasti, että tämä\nperin häpeillänsä tulipunaisin kasvoin vetäytyi taaksepäin. \"Onko\nmikään paha henki tullut teihin, koska te puhutte noin takaperoisesti?\nMonella teistä on isiä, poikia taikka veljiä tuolla ulkona niissä,\njotka vapaehtoisesti ovat asettuneet meitä puolustamaan. Jahka taistelu\nalkaa, kaatuu epäilemättä monikin heistä, toiset kuolleina, muutamat\nkuolevaisina, jotkut enemmän taikka vähemmän haavoitettuina. Kuinka\nsaatatte Jumalalle ja ihmisille vastata sen, että te nyt telkeydytte\ntänne, antamatta tarvitseville sitä apua, joka on heille niin ylen\ntärkeä ja tarpeellinen. Te, vaimot, jotka äsken olitte niin suurisuisia\nja puhuitte rikkaasta ja köyhästä, saatatteko te katsella kuinka\nläheiset omaisenne ja ystävänne vuotavat verta tuolla ulkona\nrientämättä heille avuksi? Minä en sitä saata, vaikkei minulla olekaan\npoikaa eikä puolisoa tuolla. He taistelevat munalla isänmaamme\npelastukseksi. Minun molemmat tyttäreni seuraavat myös minua sairaita\nhoitamaan. Minä en pyydä apua siltä, joka ei vapaehtoisesti tahdo minua\nseurata\".\n\n\"Saanko minä tulla mukaan?\" kysyi Katri säihkyvin silmin. \"Älkää\nkieltäkö!\"\n\nMajuritar katseli morsianta ihailevin katsein. Itseksensä ajatteli hän:\n\"Vihkituolista hautaan ei ole pitkä askel\". Ääneensä sanoi hän. \"Sinä\nolet kunnon tyttö, Katri, enkä minä ihmettele, että sinä tahdot olla\nsen lähellä, jonka juuri sait mieheksesi. Samalla kun se on oikeutesi\non se velvollisuutesikin. Mutta riisu morsiuspuku yltäsi!\"\n\n\"En suinkaan\", sanoi Katri innosta säihkyvin silmin. \"Kun hän taistelee\npuolestamme hääpuvussaan, miksi en minäkin saisi olla häävaatteissani\njuhlapäivänäni?\"\n\nMajuritar tuli liikutetuksi näistä ylevistä ajatuksista\nyksinkertaisessa ja köyhässä tuvantytössä sekä sulki hänen syliinsä, ja\nniin tekivät hänen molemmat tyttärensäkin.\n\n\"Jumalan siunaus vuotakoon runsaasti jaloille aikeillenne\", lausui\nsamassa vanha sielunpaimen, rovasti Sievo. \"Taivas palkitsee teidät\nniistä\".\n\nKumma oli nähdä kuinka silmänräpäyksessä talonpoikaisakkojen\nmielipiteet muuttuivat. Herrasviha katosi heti ja ensimmäisenä kaikista\nriensi pönkkänenäinen emäntä sitä luotansa heittämään.\n\n\"Antakaa anteeksi\", sanoi hän ja tallusteli majurittaren luo, \"minä\nolin tyhmä mutta nyt olen saanut silmäni auki. Kun eivät herrasnaiset\nkarta vaaraa, niin kuinka me sitä tekisimme? Me tulemme mukaanne\nkaikin, vai kuinka?\" lopetti hän kääntyen entisen vastustuspuolueen\npuoleen.\n\n\"Me seuraamme teitä\", huusivat he.\n\nNiin oli taasen tieto voittanut tietämättömyyden ja ymmärtämättömyyden.\n\nMuutaman minuutin perästä oli kirkko tyhjänä. Rovasti Sievo seurasi\nheitä myös, kun hän kuitenkin ensin oli kätkenyt kirkon hopeat pieneen\nloukkoon alttaripöydän takana.\n\n\"Täältä eivät he löydä niitä\", sanoi hän itseksensä.\n\nVenäläiset olivat sill'aikaa lähestyneet kirkon kiviaitaa, jonka taakse\nSuomalaiset olivat asettuneet ja sykkivin sydämin odottivat vihollista.\n\nKun ukko Sievon kunnianarvoinen harmaa pää tuli kirkon ovella näkyviin,\nolivat Venäläiset jo aidan luona. Venäläinen jääkäri tähtäsi vanhusta,\nmutta ei osannutkaan; luoti kiiti vinisten ovilautaan.\n\n\"Vielä ei ollut minun viimeinen päiväni tullut\", sanoi ukko itseksensä,\nvitkalleen astuen kiviaidan luo, jossa ampuminen jo oli alkanut.\n\n\n\n\n5.\n\n\nEnnenkuin menemme edemmäksi kertomuksessamme, tahdomme tässä kertoa\nsitä tilaisuutta, jolloin Erkki Ollikainen sai \"kunnianmerkkinsä\nurhollisuudesta sodassa\", ja jonka jälkeen hän oikein todenteolla\nomisti voimansa ja kykynsä vihollisen karkoittamiseen.\n\nOltiin toukokuun alussa v. 1808, jolloin Venäläisillä oli suuria määriä\nmuonatavaroita koottuna Iisalmessa. Siellä oli nimittäin vähinnäkin\nkaksisataa isoa kuormaa ruokavaroja itä-Suomessa liikkuvan venäläisen\narmeijan tarpeeksi. Kaksi vahtijoukkoa suojeli varastoa, nimittäin yksi\nIisalmessa ja toinen Valkeamäellä. Ylipäällikkönä oli katteini\nBaronovits.\n\nEräänä päivänä tuli suomalainen talonpoika Sandels'in tykö ja pyysi\npuhutella häntä tärkeästä asiasta. Mies päästettin sisälle ja kertoi\nsilloin kuulleensa, metsissä ja saloissa harhaillessaan, että\nVenäläisillä oli suuria muonavaroja Juvankosken ruukilla Kuopion\nläänissä ja Nissilän kirkon luona. Sittekuin Sandels hetken aikaa oli\ntutkinut talonpoikaa, ja huomattuaan ettei hän ollut petturi, lähetti\nhän majuri Bofinin sadan miehen kanssa Oulun pataljoonaa Kajaanin\nkautta marssimaan yllämainitulle ruukille joko valloittamaan taikka\npolttamaan siellä olevat varat. Mutta matkalla sai Bofin tietää ettei\nJuvankoskella löytynytkään mitään venäläisiä varoja. Hän kääntyi\nsentähden ja marssi suoraan Nissilän kappelia kohden. Puoliyö oli jo\ntulossa kun hän ehti sinne. Paikkakunnan väestöltä sai hän varman\ntiedon siitä etkä runsaita ruokavaroja todella oli koossa lähellä\nkirkkoa.\n\nVähän levättyä kirkkoa ympäröivässä metsässä, hyökkäsi hän yht'äkkiä\nvihollisen kimppuun, joka perin hämmästyi tästä arvaamattomasta\ntervehdyksestä. Lyhyt taistelu nousi nyt, mutta päättyi niin, että\nBofin otti kuusi vankia, loput vahtijoukkoa pakeni. Kun varakuormat\nluettiin huomattiin niitä olevan kahdeksankymmentä kappaletta.\n\nVaikka hän oli saanut näin hyvän saaliin, ei majuri kuitenkaan tahtonut\nheti palata takaisin. Hän aikoi tehdä tehtävänsä uljaaksi ja päätti\nkäydä vakailla tervehdyksillä Iisalmessa. Nissilän kirkolla viipyi hän\nvaan niin kauvan, että sotamiehet ehtivät aterioida ja vähän levähtää\nalkavaa marssia varten.\n\nJuuri auringon noustessa saapui muuan Nissilän venäläisistä\npakolaisista Iisalmeen. Miesparka oli niin peljästynyt ja väsynyt, että\nhän ainoasti suurimmalla ponnistuksella saattoi pysyä pystyssä. Hän\ntapasi oitis katteini Baronovitsin, joka paraillaan tarkasti väkeänsä.\n\nVenäläinen katteini oli tuima herra, joka ei alammaisissaan kärsinyt\nvähintäkään arkuutta. Kun hän näki pakolaisen surkean muodon, ärjäsi\nhän äänellä, joka oli kuin ukkosen jyrinä:\n\n\"Mikä sinun on, mies? Mistä sinä tulet?\"\n\n\"Nissilästä\", vastasi mies peljästyneenä.\n\n\"Nissilästä\", kertoi katteini ja tähysti sotamiestä. \"Onko sinulla\nkirjettä sieltä?\"\n\n\"Varat ovat otetut\".\n\nBaronovits hypähti ja tuli vihasta kuolonkalpeaksi. Vaivoin sai\nsotamies väistettyä sitä iskua, jolla katteini vimmassaan tavoitti\nhäntä. Kun hän aikoi rientää pois, ärjäsi katteini taas:\n\n\"Seis! Alallasi, jos henkeäsi rakastat, ja kerro mitä siellä on\ntapahtunut\".\n\nKun sotamies oli lopettanut kertomuksensa sanoi katteini:\n\n\"Oletko varma siitä, että vihollinen aikoo tulla tänne?\"\n\n\"En varma, mutta minä kuulin siitä puhuttavan eräässä kylässä kirkon\npohjoispuolella\".\n\nViittauksella annettuaan sotamiehelle luvan poistua, astui hän\ntuumivana sinne, missä koko varasto oli kuormitettuna vaunuihin,\npitkien sitä varten tehtyjen puusuojusten alla. Hän pysähtyi\neteläisimmän kohdalla.\n\n\"Näitä ei jätetä vihollisen valtaan\", mumisi hän itsekseen. \"Ennen\npoltan itse kaikki tyynni\".\n\nNäin sanoen poistui hän nopeasti Valkeamäkeen päin.\n\nMutta hän oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun sorea, vahva mies,\npuettuna suomalaisen talonpojan yksinkertaiseen pukuun, astui esille\nsen nurkan takaa, jonka vieressä Venäläinen oli itsekseen puhunut.\n\n\"Polttaa ... polttaa\", ajatteli Suomalainen itseksensä. \"No, siitä nyt\nkumminkin syntyy pitkä valhe. Meikäläisiä on tulossa tänne päin, luulen\nma, koska ryssä oli niin levoton. Hyvä, silloin me rupeamme toimeen,\nKenttä ja Kristeri Hokkanen suostuvat myös tähän seikkailuun, sen\ntiedän\".\n\nTämä nuori talonpoika oli Erkki Ollikainen, joka sattui olemaan\ntervehtimässä erästä paikkakunnalla asuvaa sukulaista. Jo kauvan oli\nErkki pahoilla mielin ja yhä yltyvällä vihalla katsellut vihollisen\nynseätä menoa ja joka päivä uudistuneita hirmuisuuksia maan asukkaita\nkohtaan; ja itse oli hänen täytynyt eräänä päivänä huhtikuun lopussa\npäätä pahkain syvän lumen lävitse paeta läheneviä vihollisia. Tästä ja\npaljosta muusta kurjuudesta, jota hän oli nähnyt lyhyellä ajalla, mitä\nsotaa oli kestänyt, oli hänen sydämessään syttynyt sammutettumaton halu\nkostaa anastajia. Tämä ajatus oli yhä lujemmin juurtunut hänen\nmieleensä, ja hän odotti vaan sopivaa tilaisuutta pannaksensa tuumaa\ntoimeen. Tämä tilaisuus oli nyt tarjoutunut. Ne miehet, joiden luo hän\naikoi mennä, olivat lautamies Kenttä ja talollinen Kristeri Hokkanen,\nmolemmat samanmielisiä kuin hänkin.\n\nTullessansa ensinmainitun luo oli siellä jo muuan sama-asianen nimeltä\nGummerus sekä seudun maanmittari, Boisman. Nämät olivat mitä\nvilkkaimmassa keskustelussa kun Erkki astui huoneesen. Kaikkien katseet\nkirkastuivat nähdessään hänet.\n\n\"Tässä on oikea ja uskollinen Suomalainen joka ei milloinkaan petä\",\nsanoi Kenttä ja pusersi Erkin käsiä. \"Oletko kuullut venäläisten\nviimeistä julmuutta?\"\n\n\"En\", vastasi Erkki.\n\n\"Kaksi jääkäriä tuli aamulla viisaan-Kerstin pirtille Valkeamäellä ja\ntekivät siellä puhdasta. Se oli pian tehty, kosk'ei pirtissä ollut\nsuuria otettavia. Mutta nyt tulee pahin. Sotamiehet tahtoivat viinaa,\ntietysti, mutta luonnollisesti ei Kerstillä semmoista ollut. Julmurit\nolivat kuitenkin saaneet päähänsä, että viinaa löytyi ja että Kersti\noli kätkenyt sen. Kun he sentähden olivat etsineet hyvät tarpeensa,\nmutta turhaan, ottivat he raivoissaan vanhan vaimon kiinni ja sitoivat\nhänen sängyntolppaan. Sitte sytyttivät he pirtin tuleen, joka oli niin\nperin kuiva ja sentähden paloi kuin taula, ja...\"\n\n\"Pedot\", mumisi Erkki puoliääneen ja puristi hurjasti nyrkkiänsä.\n\nKenttä jatkoi;\n\n\"Ja tiedättekö mitä venäläinen katteini sanoi saatuansa tiedon tästä\nilkityöstä?\"\n\n\"Emme, emme!\"\n\n\"Hän nauroi tavallista pilkallista nauruansa kun Hokkanen kysyi eikö\nsotamiehiä rangastaisi. Sitte sanoi hän:\n\n\"Sehän oli vaan vanha akka, joka kaikissa tapauksissa pian olisi\nkuollut!\"\n\n\"Siinä näemme, mitä itsellemmekin saatamme odottaa\", virkkoi nyt\nBoisman. \"Kesken parasta untamme saatamme surkeasti kuolla liekkien\nkeskelle. Ei, parempi on silloin...\"\n\n\"Minulla on ehdoitus tehtävänä\", keskeytti Erkki.\n\n\"Antakaas kuulua; mikä se on?\" huusivat toiset.\n\nErkki kertoi sitte niin tarkkaan kuin osasi sen yksinpuheen, jota hän\narvaamattansa oli joutunut kuulemaan, ja lopetti näin:\n\n\"Nyt on minun mieleni, että me niin pian kuin suinkin, jo tänä päivänä,\nkäymme vartion kimppuun täällä ja Valkeamäellä. Onhan meitä niin monta,\nettä me kyllä heidän kanssansa tulemme toimeen!\"\n\n\"Se oli hyvä ehdoitus\", vastasi Gummerus. \"Meidän pitää kuitenkin\npitämän sitä salassa siksi kun se puhkee ilmi\".\n\n\"Niin, ehdoitus ei ole hullumpi\", vakuutti maanmittari. \"Minä vastaan\nneljästä rengistäni. Ne ovat vahvoja miehiä, jotka eivät tee takaperoa,\nkuu miestä kysytään\".\n\nPäivällisten aikaan oli iso osa paikkakunnan väestöä salaa kokoontunut\npuoli peninkulmaa Iisalmen itäpuolella, jossa metsä oli laajin ja jossa\noli vaikein heitä huomata. Täällä päätettiin yksimielisesti, että\ntalonpoikien piti Erkki Ollikaisen johdolla valtaaman Iisalmen vartion,\nsekä Boismannin ja Gummeruksen samassa tarkoituksessa hyökkäävän\nValkeamäen vahtijoukon kimppuun.\n\nTämä päätös tehtiin 6:na päivänä toukokuuta ja pantiin oitis\ntäytäntöön.\n\nKatteini Baronovits ei sinä päivänä ollut paraalla tuulella.\nNuuttaruoska oli alinomaa liikkeessä Valkeamäellä, jossa katteini ei\nhuomannut kaiken olevan mielensä mukaan.\n\nHänen paraillaan lyödessään ja kirotessaan, hämmästytti häntä Boisman,\njoka viritetty pistooli yhdessä kädessään ja paljastettu sapeli\ntoisessa tuli suoraan hänen eteensä.\n\n\"Antautukaa\", kehoitti maanmittari; \"kaikki vastarinta on nyt jo\nturhaa\".\n\nNäin sanoen osoitti hän ympärillä oleviin renkiin ja talonpoikiin,\njotka liikoja juttelematta ja meluamatta olivat hyökänneet\nvahtisotamiesten kimppuun, joita he raivoissaan pitelivät vähän\npahoinkin.\n\n\"Antautua\", vastasi Baronovits pilkallisesti, \"en koskaan!\"\n\nTämän sanottuaan kokosi hän harvat lähellänsä olevat sotamiehet ja\nhyökkäsi Suomalaisia päin aikoen \"lyödä itsensä lävitse\"; mutta juuri\nkun tämä oli menestymäisillään, tarttui Boisman hänen suoliinsa. Ryssä\nhuusi, kirosi ja sivalsi voimallisesti ympärillensä, mutta maanmittari,\njoka oli väkevä mies, ei hellittänyt iskuansa.\n\n\"Pidä häntä vaan lujasti kiini\", huusi Gummerus; \"jahka minä selviän\nnäistä riivatuista, tulen minä sinua...\"\n\nHän ei saanut lopettaa puhettansa. Venäläisen painetinpisto\ntaittoi sen. Gummerus kaatui ja olisi epäilemättä vimmastuneilta\n\"moskoviiteilta\" saanut varman kuoleman, ellei munan joukko talonpoikia\nsamassa olisi töydännyt esiin ja sulkenut Venäläiset kehään. Nähtyänsä\nkuinka suuri joukko heitä ympäröi, heittivät he aseensa.\n\nMelkein samassa kuin Gummerus haavoittui, sai Boisman, joka\nBaronovits'iä pidellessään ei saattanut käyttää molempia käsiänsä, niin\ntuiman iskun päähänsä, että hän kaatui maahan, vetäen venäläisen\nkatteinin perässänsä. Tämä joka ei kuitenkaan ollut haavoittunut nousi\nheti ylös ja riensi pakoon kun hän näki, että koko vartio oli\nantautunut. Hänen onnistuikin monen seikkailun perästä saavuttaa\npääjoukko.\n\nOllessaan tainnotonna maassa, sai Boisman vielä kaksi haavaa. Ne olivat\ntosin sangen vaarallisia, mutta onneksi eivät kuolettavia. Sekä hän\nettä Gummerus toipuivat jälleen.\n\nValkeamäen vartio oli kuitenkin otettu.\n\nIisalmella oli kohtaus kuumempi.\n\nKun Erkki Ollikainen joukkonsa etunenässä, Kenttä ja Kristeri Hokkanen\nrinnallansa, tuli esille metsästä, oli venäläinen vartio jo aseissa,\npeljästyneenä ampumisesta Valkeamäellä.\n\nTalonpojat hämmästyivät ensin, mutta kaikki päättämättömyys katosi, kun\nErkki juoksi eteenpäin ja huusi, osoittaen Venäläisiä:\n\n\"Tuossa ne ovat! Sallimmeko heidän paljaan näkynsä meitä pelottaa?\"\n\n\"Emme, emme\", huusivat kaikki, ja Erkki muutamaa askelta edellänsä\nhyökkäsivät kaikki hurjasti vartion kimppuun. Tämä laukasi täyden\nlaukauksen, mutta vaikka matka oli niin lyhyt, ei kuitenkaan sattunut\nkuin yksi luoti, jonka uhriksi joutui nuori talonpoika Iisalmelta.\n\n\"Eteenpäin vaan\", huusi Erkki ja juoksi johtavaa alaupseeria kohden,\njonka hän kaatoi hyvin tähdätyllä luodilla. Sitte ei taistelua enään\nkestänyt kauvan. Loput vihollisia otettiin vangiksi; ainoastaan\naniharvan onnistui hiipiä pakoon.\n\nVenäläisten varat olivat nyt Suomalaisten hallussa, ja majuri Bofinin\ntullessa vallitsi Iisalmessa täysi rauhallisuus.\n\nKun majuri oli saanut tiedon tämän onnellisesti loppuneen asian\nlaidasta kutsutti hän luoksensa Erkki Ollikaisen, Kentän ja Hokkasen ja\nkiitti heitä julkisesti väkensä edessä heidän miehuudestaan ja\npäättäväisyydestään sekä kysyi lopuksi, eivätkö he tahtoisi ruveta\nsotapalvelukseen. Kenttä ei saattanut ruveta, hän oli jo liian vanha,\nmutta Erkki Ollikainen ja Hokkanen suostuivat ilolla ehdotukseen.\n\nHeti tultuansa Sandels'in pääpaikkaan sai Erkki ennenmainitun\nkunnianmerkin.\n\nHän otti sittemmin osaksi sotamiehenä osaa melkein kaikkiin\ntaisteluihin kesän aikana, osaksi hän itse harjoittamansa vapajoukon\netupäässä harhaili halki Savon ja Karjalan ja teki Venäläisille niin\nsuurta haittaa, ottamalla heidän pieniä vartioitansa ja ruokavarojansa,\njoita kuljetettiin pääpaikasta pitkin, että vihollinen usein joutui\npahaan väliin. Kun katteini Malm sai Sandels'in käskyn käydä sotaa omin\npäinsä, seurasi Erkki häntä, ja tultuansa Nevajärven tienoille, ei hän\nsaattanut vastustaa haluansa palavan sodan aikana vihityttää itsensä ja\nlapsuutensa rakkauden esineen, Heiniojan kauniin Katrin avioliittoon.\nAsianomaiset muototemput olivat pian täytetyt ukko Sievon\nystävällisellä avulla, ja vihkiminen tapahtui, niinkuin tiedämme,\npienessä kirkossa Nevajärven rannalla.\n\n\n\n\n6.\n\n\nMetsä, joka ympäröi kirkkoa, ulottui idässä ja etelässä varsin\nkirkkoaitaan saakka, pohjoisessa sitä vastoin oli noin 50 kyynärää\nleveä lakeus, jossa sadottain kantoja todistivat että metsänhakkaajan\nkirves täällä oli ottanut saaliinsa. Täällä venäläiset jääkärit\nalkoivat taistelun.\n\nHuolimatta niistä luodeista, jotka soivat korviensa ympärillä, seisoi\nErkki Ollikainen aidan vieressä ja ampui sen kuin hän kerkisi sekä\nkehoitti väkeänsä olemaan huolimatta vihollisen luodeista. Kirkon\nitäpuolelle oli hän asettanut taitavimmat ampujat, käskyllä pitämään\ntarkkaa huolta yrittäisivätkö viholliset sen kautta kiertää heidän\nkimppuunsa. Varovaisuus olikin paikallansa, sillä ennen pitkää rupesi\nsieltäkin kuulumaan laukauksia ja puoli tusinaa ryssiä, jotka aikoivat\nsen kautta hiipiä hautausmaahan, työnnettiin verisin päin takaisin.\n\nNiissä oli Jussilakin, Heiniojan petollinen vouti. Hänen väjyvät ja\nkavalat katseensa etsivät jotakin paikkaa, josta hän salaa saattaisi\nhiipiä sisälle, mutta eräs kalastaja Inkajärveltä huomasikin hänen\nsamassa. Kalastaja oli viekas veijari eikä ollut huomaavanansa Jussilan\ntuumia. Tämä luuli sentähden aikeensa menestyvän. Puoli ruumistansa oli\njo aidalla, kun kalastaja yht'äkkiä oikasi vanhan museettinsa ja laski\nlaukauksen, huudahtaen: \"Tuosta saat palkkasi, petturi!\" Kalastajan\naikomus oli kyllä hyvä ja silmänsä myöskin, mutta hän oli vanha ja\nkätensä vapisi juuri kuu ruuti syttyi. Luoti tosin lensi piipusta,\nmutta se ei mennytkään sinne, johon sen piti menemän; Jussilan\nennestään repaleinen lakki, tuli nyt vielä repaleisemmaksi\nsingahtaessaan omistajansa päästä metsään, jossa se sitte sai mädätä.\nKun ei Jussila osannut aavistaakaan tämmöistä vastaanottoa, peljästyi\nhän niin, että hän samassa silmänräpäyksessä nurin niskojensa putosi\naidalta.\n\nErkin, joka itse tahtoi nähdä oliko mitään peljättävää idästä päin,\npiti juuri rientämän sinne, kun hän yht'äkkiä näki edessään Katrin\nmorsiuspuvussaan, majurittaren tyttärinensä sekä muut vaimot.\n\nHän vaaleni Katrin nähdessään.\n\n\"Menkäät, Jumalan tähden, oitis pois täältä\", sanoi hän sulkien Katrin\nsyliinsä. \"Täällä ei ole naisten oltava\".\n\n\"Hyvä Erkki, me emme tahdo olla toimettomina, kun te taistelette meidän\npuolestamme\", sanoi majuritar. \"Kaksi on jo tarvinnut meidän apuamme ja\njoiden haavat me olemme sitoneet. Meille ei mitään pahaa tapahdu\".\n\n\"Mutta Venäläisten luodit eivät tee mitäkään eroa miesten ja naisten\nvälillä\", sanoi Erkki huolestuneena.\n\n\"Me luotamme Jumalaan\", lausui majuri Segercrantzin rohkea vaimo.\n\"Hänen tahdottansa ei hiuskarvakaan päästämme katoa\".\n\nTuolla pienellä hautausmaalla esiytyi sinä päivänä sangen omituinen\nkuvaus. Ulkopuolella ryntäävät Venäläiset, aidan sisäpuolella\nmiehuulliset puolustajat, jotka alinomaa ampuivat sen kuin luotia ja\nkruutia kesti, ja heidän takanansa vaimot, jotka ihmeteltävällä\nlevollisuudella kuultelivat luotien vinkunaa ympärillänsä ja,\nhämmästymättä pahimpiakaan haavoja, kantoivat haavoitetut hautakumpujen\nja ristien taakse ja siellä omistivat heille mitä hellintä hoitoa. Ja\ntämän taulun kauniin kuva oli epäilemättä Katri, missä hän liikkui\nvalkea morsiushuntu heitettynä hopeiden päälle, auttaen haavoitettuja\nvoimiensa mukaan ja aina välillä seuraten Erkkiä, ollaksensa saatavissa\njos mikään onnettomuus kohtaisi häntä. Hänen sydämensä sykähti pelvosta\naina kun joku vihollisen luoti singahti kirkkomaahan, ja ilosta kun hän\nnäki ettei se sattunut Erkkiin!\n\nSeisoessaan yksin pieneen mustaksi maalattuun ristiin nojaten, jonka\npoikkipuussa vainajan nimi oli melkein kokonaan kulunut pois, heräsi\nhän synkistä mietteistään siitä että hän kuuli huudon takanansa.\n\nMikko Ikosen vaimo, tuo pieni, pystynenäinen talonpoikaisakka se oli,\njoka riensi esille huutaen surkealla äänellä.\n\n\"Taivaan Herra, nuo lurjukset ovat ampuneet mieheni, joka ei\nmadollekaan ole pahaa tehnyt. No tuo nyt varmaankin on syntisin teko\nmitä nuo ilkeät pakanat ovat tehneet koko elämässänsä, ja jos he kerran\npääsevät taivaasen niin en ainakaan minä tahdo sinne tulla! Katsokaa\nkuinka kalpea miesrukkani nyt on! Kiitos hyvät ystävät; sitä työtä ette\ntehneet ilmaseksi\", jatkoi hän parille puolikasvaneelle pojalle, jotka\njo olivat ampuneet ruutinsa loppuun ja nyt ryhtyivät auttamaan niitä,\njotka haavoitettuja hoitivat. \"Tytöt, tytöt!\" huusi hän tyttärilleen,\njotka henkensä edestä juoksivat toiselta puolen kirkkomaata, \"missä te\naikailette? Ettekö näe, että isä on haavoitettuna, ehkäpä kuolemaksi.\nOi, teitä syntiset kanaljat\", pitkitti hän pujoten nyrkkiänsä\nläheneville vihollisille, \"jos te kaikki olisitte yhtenä ainoana\nmöhkäleenä ja minä saisin polttaa teidät yht'aikaa, niin...\"\n\n\"Puhukaa vähemmän ja toimikaa enemmän\", keskeytti Katri häntä samassa\nvakaalla äänellä. \"Nostakaa Mikkoukon päätä, niin saamme nähdä missä\nhänen haavansa on. Se on varmaankin päässä, koska veri juoksee\nsieltäpäin\".\n\nSittekuin vanhus oli asetettu maahan pitkäkseen, pää kukkasilla\nkoristetun hautakummun nojalle, otti Katri selvän haavasta. Se oli\nyläosassa päätä, mutta siitä ei ollut onneksi hengenvaaraa. Luoti oli\nvaan tarttunut pääkuoreen, sekä vienyt muassaan pienen kappaleen\nkalloa. Kipu oli kuitenkin tarpeeksi suuri hetkeksi uuvuttamaan\nMikkoukon.\n\nKun hänen vaimonsa ja tyttärensä näkivät kuinka taitavasti Katri pesi\nhaavan puhtaaksi, jättivät he koko huolen hänelle sanomatta sanaakaan.\nNuo kateat sisarukset tunsivat nyt muutamana minuuttina enemmän kuin\nyhden piston sydämessänsä siitä että olivat laskeneet suustansa niin\nkovia sanoja Katrista. Hänen uutterat pyrintönsä saada Mikkoa\ntointumaan poisti ainakin ajaksi kaiken kateuden heistä.\n\nKun Mikko vihdoin toipui, menivät molemmat sisaret Katrin luo ja\nantoivat hänelle kumpikin kätensä vanhemman sanoessa:\n\n\"Anna meille anteeksi, että olemme sinua pahoin kohdelleet!\"\n\n\"Mielelläni\", vastasi Katri iloisesti; \"en minä milloinkaan ole ollut\npahoillani teille\".\n\nNiin, Katri oli liian hyvä ja jalo tunteakseen semmoisia tunteita, ja\nkuinkapa hän nyt saattaisi olla vihoissaan kenellekään kun hän itse oli\nniin onnellinen!\n\nHeti herättyänsä sanoi Mikko.\n\n\"Missä minä olen? Ah, nyt muistan! Punapartanen ryssälurjus tähtäsi\nminua ja minä tunsin kohta kuinka luoti putiloi kalloani ... ai, ai,\nkun sitä särkee! Mutta missä pirussa minun pyssyni on?\" kysyi hän\nkapuroiden käsin molemmin puolin. \"P----le! minä vimmastun jos tuo\npunainen ryökäle on saanut sen; minun pitää ... nouseman...\"\n\n\"Ei, olkaa alallanne. Mikko\", keskeytti Katri ja painoi salaisella\nväkinäisyydellä ukon alas kun hän yritti nousta ylös. \"Te olette saanut\nhaavan päähänne ettekä varmaankaan jaksa edes seisoa. Kas niin, olkaa\nnyt hiljaa, niin tulette pian paremmaksi!\"\n\n\"Ah\", virkkoi ukko ja katsoi Katriin ystävällisesti, \"sinäkö se\noletkin, Katri! Sinäpä olet oikea Jumalan enkeli, ja sen sanon, ettei\nainoakaan mies koko Suomessa saata saada parempaa vaimoa kuin Erkki\nOllikaisella on! Puh ... oi, kuinka päätäni polttaa. Onko täällä vettä,\nniin hautokaa sillä, muutoin palaa pääni tuhaksi\".\n\nMikko vaipui pian syvään uneen, jonka kestäessä hän varovasti\nkannettiin kirkkoon, missä muutkin haavoitetut olivat turvassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJussila nousi suurella vaivalla putoamisen jälkeen ylös. Jaellen mitä\nkarkeimpia kirouksia ja uhkauksia tuntemattomalle ampujalle kosketti\nhän molemmin käsin ruumistansa, oikein saadaksensa tietää oliko hänellä\ntodella kaikki jäsenensä tallella.\n\nMuuan sananlasku sanoo: ei paha vähällä pakene, ja niin kävi täydellä\nsyyllä sanoa Jussilastakin. Mustempaa ja katalampaa sielua ei löytynyt\nmonen penikulman ympäristöltä, tuskin koko Suomessa. Syntyneenä Venäjän\nrajoilla kaukana Kajaanin takaisilla erämailla ja kasvatettuna melkein\nvillissä tilassa metsän petojen ohessa, joiden kanssa hän lapsuudestaan\noli ollut alituisessa sodassa, oli luonnollista, että hänen mielensäkin\noli villiintynyt. Semmoisissa luonteissa ovat intohimot aina hurjimmat\nja kesyttömättömimmät.\n\nNoin kahdenkymmenen vuoden ikäisenä tuli hän kerjäläisenä eteläänpäin\nmaata. Mutta hän ei ollut tavallinen kerjäläinen, joka nöyrillä\nliikkeillä pyysi almua. Ei, jos hän maantiellä taikka yksinäisillä\nmetsäpoluilla tapasi ihmisen, jolla hänen mielestänsä oli jotakin\nannettavaa, niin hän vaati rahaa taikka ruokaa komentavalla tavalla.\nJos sitä kiellettiin häneltä, niin hän löi ja löipä vielä tuntuvastikin\nsillä Jussilalla oli karhun voimat.\n\nTeillä pohjoisessa Suomessa, joilla vaan silloin tällöin joku\nmatkailija näkyi kaukana toisistaan olevien asumusten välillä, olikin\nsiihen aikaan varsinkin yksinäisen ihmisen vaarallinen kulkea. Niinpä\nkävikin huhuja monen monituisesta murhasta ja rosvouksesta, mutta\nkuinka kruununmiehet pahantekijöitä vainosivatkin, eivät he kuitenkaan\nsaaneet heitä käsiinsä, sillä he kätkeysivät syviin metsiin ja korpiin,\njoihin ei sen tehnyt mieli heitä seurata, joka vähänkin piti\nhengestänsä.\n\nJussila oli parina vuotena ollut tuollainen kulkumies, ja niinkauvan\nkuin tämä vapaa mutta vaarallinen elämä oli hänen mieleensä jatkoi hän\nsitä. Mutta vihdoin tulivat kruununpalvelijat yhä rohkeammiksi ja\nuskaliaammiksi, ja kun matkustajien lukumäärä väheni, niin että hän\nusein sai kärsiä puutetta, lähti hän salaisia teitä pitkin alas Savoon\npäin.\n\nEräänä pimeänä ja sateisena iltana koputti hän, ylen väsyneenä ja\nnälästä nääntymäisillään, pirtin ovea Heiniojassa. Hän näki huoneesta\nvaloa ja ymmärsi siitä että huoneessa oli joku.\n\nPari kertaa koputettuansa avasi Jussila oven ja astui sisälle.\nVuoteella akkunan lähellä makasi eräs rengeistä kuorsaten, mutta heräsi\nheti kun hän kuuli ovessa käytävän.\n\n\"Kuka se on?\" huusi renki ja nousi nopeasti ylös tarttuen kiinni sängyn\nvieressä olevaan kirveesen, sillä hän luuli ensi hämmästyksessään\nvarkaan hiipineen sisälle.\n\nJussilan muoto ei juuri ollutkaan luottamusta herättävän kaltainen, ja\nnyt seisoessaan puolihämärässä ovella, puettuna repaleiseen pukuunsa\npunanen tukkansa ja partansa sikinsokin karkeitten kasvojensa\nympärillä, oli hän täydellisesti murhaa taikka rosvoamista tuumivan\nihmisen näköinen. Hänen suuri sauvansa, tummat ja kavalat katseensa,\njotka eivät milloinkaan suoraan katsoneet miehen rehellisiin silmiin,\nsekä vyönsä alta esiin pistäytyvä pistooli vaikuttivat myös renkiin ja\nsaivat hänen luulemaan varkaan olevan edessänsä.\n\n\"Kuka se on?\" kysyi hän toistamiseen, \"ja mitä sinä tahdot?\" liitti hän\npitäen yhä kirvestä kädessään.\n\nSittekuin Jussila, vilusta vavisten, oli sanonut tulonsa tarkoituksen,\nkäskettiin hänen menemään voudin tykö, joka asui viereisessä huoneessa.\n\"Monen 'mutan' ja 'jossan' perästä\" sai Jussila vihdoin luvan mennä\ntallinparvelle maata. Hän ei moneen kuukauteen ollut maannut niin hyvin\nkuin nyt, ja jo oli päivällisaika käsissä, kun hän heräsi siitä, että\njoku potkasi häntä. Se oli vouti, joka seisoi hänen edessänsä.\n\n\"Laita luusi kohta pois täältä, risalurjus\", huusi hän. \"Jos eilen\nolisin nähnyt minkälainen sinä olit, olisin oitis ajanut sinun ulos.\nPois pian ennenkuin majuri saa sinun nähdä\".\n\nJussila meni, mutta loi häneen sammumatonta vihaa kytevän katseen.\n\n\"Maltahan\", ajatteli hän. \"Sen potkun saat kerran kalliisti maksaa.\nKyllä sinun löydän\".\n\nSittekuin hän parin päivän perästä oli ehtinyt hankkia itsellensä\nparemmat vaatteet, meni hän eräänä aamuna majurin luo ja pyysi saada\ntyötä talossa. Hän näytti voimiansa ja otettiin heti työhön. Kun vouti\nnäki hänen iltapäivällä, tahtoi hän taas ajaa hänen pois, mutta\nluottaen majurin lupaukseen jäi Jussila edelleen työhön. Tosin sai hän\nkärsiä pilkkaa talon väeltä mutta hän pysyi näennäisesti levollisena.\n\nMutta eräänä päivänä teki vouti pilkkaa hänen kotoperästänsä. Senkin\nvoi Jussila kärsiä, mutta kun vouti heinähangolla sivalsi häntä selkään\nniin että hän oli vaipua maahan, niin silloin loppui Jussilan\nlevollisuus. Raivosta karjuen tarttui hän voudin niskaan ja\nsuolivyöhön, nosti hänen ilmaan keveästi kuin kapalolapsen, ja heitti\nhänen sanomattomalla voimalla aidan toisella puolen olevaan lammikkoon,\njossa vouti vajosi kaulaansa asti ja jonne hän tietysti olisi hukkunut\nellei pari renkiä olisi rientänyt hänelle apuun.\n\nAsia vedettiin majurin ratkaistavaksi, mutta kun väki todisti Jussilan\nhyväksi päättyi se niin, että vouti sai nuhteita ja käskettiin\nvast'edes jättämään Jussila rauhaan.\n\nNiin kului kaksi vuotta, jolla ajalla Jussila yhä enemmän tuli majurin\nmieleen sekä ahkeruutensa että suuren voimansa tähden. Silloin\ntapahtui, että vouti kuoli lyhyen mutta kovan taudin perästä.\nKuolinsyytä ei kukaan tietänyt, mutta jokaisesta se oli vähän\nkummallinen. Ainoa, joka siitä mahdollisesti olisi jotakin tietänyt,\noli Jussila, mutta hän oli \"vaiti kuin ahven\", ei puhunut kenenkään\nkanssa eikä etsinyt kenenkään seuraa. Muutaman päivän asiaa\ntuumailtuansa teki majuri hänen voudiksi, ja nyt sai työ semmoisen\nvauhdin, että ukko Segercrantz useamman kuin yhden kerran virkkoi\nsaaneensa \"oikeen hyvän voudin\".\n\nJotenkin samaan aikaan rupesi Katri varttumaan harvinaisen kauniiksi\nimmeksi. Sen huomasi tietysti intohimoinen pohjalainenkin, joka pian\nhuomasi olevansa silmittömästi rakastunut tuohon kauniisen tyttöön. Hän\nkosi, ei _yhden_ kerran, vaan _monta_ kertaa. Mutta kun hän kamalan\nmuotonsa tähden aina oli ollut Katrille vastenmielinen, sai hän joka\nkerta uudet rukkaset. Sitä paitsi oli Katri jo antanut sydämensä Erkki\nOllikaiselle.\n\nNyt raivostuivat Jussilan hurjat himot hirmuiseen vaaraan ja hän vannoi\nmonta kallista valaa juoksuttaaksensa Erkin sydänveren. Hän vainosikin\nErkkiä monta kertaa, mutta turhaan.\n\nSyttyipä sitte sota. Kun Jussila kuuli, että Erkki oli ruvennut\nsotamieheksi, oli hänen riemunsa rajaton.\n\n\"Nythän, hiiden nimessä\", sanoi hän, \"tehnee venäläinen luoti sen, mikä\nminulle ei ole onnistunut\".\n\nMutta hän iloitsi liian aikasin, ja hän hämmästyi niinkuin pommi olisi\npudonnut hänen eteensä kuullessaan että Erkki oli tullut kotio ja että\nhän seuraavana sunnuntaina pitäisi häänsä. Katkeratunteisen yön perästä\noli Jussila tehnyt päätöksensä. \"Katri taikka kuolema\" oli tästä lähin\nhänen lempilauseensa. Hän ei kyennyt himojansa hillitä.\n\nSentähden etsi hän erään seuduilla harhailevan venäläisen partiojoukon\nja suostui sen päällikön, katteini Rosovskin kanssa, hyökätä sanottuna\nsunnuntaina kirkon ja kirkkoväen kimppuun. Tuuma kävikin toteen,\nniinkuin tiedämme.\n\n\n\n\n7.\n\n\nSittekuin Jussila tarkasti oli tutkinut ettei mitään paikkansa ollut\nviassa, rupesi hän kontaten uudestaan lähenemään kirkon aitaa. Sen\nlähellä tapasi hän venäläisen alaupseerin, joka kolmen miehen kanssa\npiti varalla mukavinta tilaisuutta pääsemään muurin ylitse.\n\nVenäläisen hymyilevä irvinaama näytti niin kamalalta, että Jussilaakin\narvelutti uskoutua hänelle.\n\n\"Minu näk' kaunis tyttö äsken\", sanoi mies, jonka karkeissa kasvoissa\nkuvastui mitä selvimmästi syvin lihallinen himo. \"Ol' pukenut\nmorsiameks'. Kapteenj hänen otta mielelläs\".\n\nJussila säpsähti. Alaupseerin viittaukset saivat hänen tuumimaan erästä\nasianlaitaa, joka ei ennen ollut tullut hänen mieleensä, sitä\nnimittäin, että venäläinen katteini saattaisi itse ottaa Katrin, vaikka\nhän sopimusta tehtäissä oli luvannut olla Jussilan lemmen asioihin\npuuttumatta.\n\n\"Minun pitää oleman varoillani\", ajatteli hän. \"Tuota Rosovskia ei ole\nuskomista\".\n\nPohjoisesta päin alkoivat Venäläiset, jotka pian huomasivat, että\nheillä oli vastassaan ainoasti joukko harjaantumattomia talonpoikia,\nkäymään rohkeammin kimppuun. He ampuivat sentähden kirkkopihaan luotia\nniin taajaan, että tuo rohkea Erkkikin vaaleni. Samaan aikaan kapusivat\nvenäläiset jääkärikatteini etupäässä aidalle. Tosin heitä otettiin\nvastaan piikkien pistoilla, kirveen iskuilla ja väkevillä\nkalikanlyönnillä niin että he ensin peräytyivät ja nopeasti hyppäsivät\nuudestaan muureilta alas, mutta Rosovskin kehoitukset ja kädentuntoiset\nohjaukset sekä pilkalliset muistutukset siitä että he, tottuneet\nkeisarilliset soturit, saivat selkäänsä talonpoikaisjoukolta, saivat\nheidät uudestaan ryntäämään eteenpäin. Tosin moni heistä uudelleen\nhorjahti kiviaidalta alas, mutta nyt oli hyökkäys vastustettamaton ja\nSuomalaisten täytyi vetäytyä takasin.\n\nKirkkopihaa peittävän ruudinsavun suojassa, kokoontuivat Suomalaiset\nErkki Ollikaisen ympärille alhaalla laiturin lähellä. Heidän\ntarkoituksensa oli selvästi yht'äkkiä rientää veneihin, mieluummin kuin\njoutua Venäläisten käsiin.\n\nSuurin osa vaimoja oli jo veneissä, jonne haavoitetut jo ennen olivat\nkannetut. Katri ja majurin tyttäristä vanhin sekä Mikko Ikosen molemmat\ntytöt olivat vielä kirkossa. He olivat yksin voimin nostaneet ylös tuon\nvanhan talonpojan viedäkseen häntäkin turvaan, ja heidän piti juuri\nastuman kirkkopihalle, kun ovessa näkyi suurikasvuinen mies.\n\n\"Haa!\" huusi mies kaikuvalla pilkkanaurulla, \"enpä myöhästynyt!\"\n\nHänen takanansa näkyi, kun ruudin savu tuulen puuskauksesta vähän\nhälveni, venäläinen alaupseeri ja hänen kolme sotamiestänsä. Nähdessään\nvihollisten pilkalliset ja eläimelliset katseet, olivat neljä naistamme\npeljästyksestä vähällä pudottaa Mikko Ikosen maahan.\n\n\"Suuri Jumala\", ajatteli Katri, joka heti tunsi Jussilan ja nyt aavisti\npahinta. \"Oi, jos Erkki olisi täällä.\"\n\nJussila astui oitis sisälle kirkkoon ja läheni Katria. Nuori morsian\npakeni peljästyen läheiseen penkkiin, kimakan hätähuudon päästessä\nhänen huuliltansa. Toisetkin tytöt riensivät etsimään turvaa mikä\nmistäkin kirkossa, lujaan huutaen apua. Ainoasti rohkea Anna\nSegercrantz yritti hiipiä ulos, mutta joutui suoraan venäläisen\nkatteinin syliin, joka tyttöparan rukouksista, kyyneleistä ja\nirtipääsemisen ponnistuksista huolimatta piti häntä lujasti kiinni\nsanoen:\n\n\"Hiljaa, hiljaa! Et sinä tästä pääse\".\n\nKun naiset pakenivat kukin tahollensa, jättivät he hämmästyksessään\nvanhan Ikosen permannolle. Siinä vanhus nyt avuttomana oli kirkkoon\nhyökkäävien vihollisten vallassa, joista usea tallaten astui hänen\nylitsensä. Yksi heistä oli kuitenkin sen verran toisia ihmisellisempi,\nettä hän potkasi ukkoa suolivyöhön sillä seurauksella että hän\ntainnottomana lensi eräälle sivukäytävälle.\n\nKatrin hätähuuto oli kuulunut rannassa oleville Suomalaisille asti.\n\n\"Taivaan Jumala, se on Katri!\" huusi Erkki. \"Kaiken pyhyyden nimessä,\nseuratkaa minua, sillä hän on joutunut vihollisten käsiin\".\n\n\"Ja minun Annani on myös siellä!\" huusi majuritar suuren pelvon\nvallassa.\n\n\"Minun molemmat tyttöni ja ukkoni ovat myös kirkossa\", karjasi Ikosen\nakka. \"Oletteko miehiä pelastamaan heitä jokaista!\"\n\nTuumasta toimeen, Suomalaiset hyökkäsivät eteenpäin. Lähinnä olevat\nryssät heitettiin sivulle taikka lyötiin maahan, ja Suomalaisten pieni\nurhea joukko tunki eteenpäin puolen kirkkomaan ylitse, jonka he\npeittivät Venäläisillä kuolleilla ja haavoitetuilla. Mutta edemmäksi\neivät Suomalaiset päässeet sillä taaja venäläinen soturirivi sulki\npäättävästi tien.\n\nErkki oli kuin järkensä kadottanut. Mielipuolen tapaisena hyökkäsi hän\nVenäläisten kimppuun, ja hän antautui semmoisille vaaroille alttiiksi,\nettä hänen oman väkensä lopuksi täytyi temmata hänen mukaansa\npalausmatkalle.\n\n\"Älä nyt ole hulluna, Erkki\", sanoi joku talonpojista. \"Jos Katri on\nVenäläisten vallassa, niin eihän ole mahdotonta saada häntä sieltä pois\njos sinä elät, mutta...\"\n\n\"Vaiti, älä enään puhukaan siitä\", huusi Erkki ja ponnisti kaikkia\nvoimiansa päästäkseen irti; \"minä otan hänen sieltä taikka kaadun.\nTämä ryssien tännetuominen ja morsiameni rosvoaminen on tuon\nJussilalurjuksen tekoa. Hänen sydänverensä minä tahdon nähdä. Päästäkää\nminut, muuten saatte syyttää itseänne!\"\n\nNäin sanoen teki hän niin väkevän liikkeen, että kolme rengeistä, jotka\npitivät häntä, kaatuivat maahan. Erkki hengitti vähän ja oli juuri\nuudestaan hyökkäämäisillään eteenpäin, kun Katrin isä levollisesti\nasettui hänen eteensä. Ukko oli nyt aseetonna, sillä sen pitkävartisen\nkirveen, jota hän taistelussa oli käyttänyt, oli hän hakannut pirstaksi\nVenäläisten kalloihin.\n\n\"Erkki\", sanoi vanhus ja katsoi moittivasti vävyänsä, \"mikä sinuun\ntulee, kun käyttäydyt kuin hullu! Niin, hyökkää minunkin päälleni\",\njatkoi hän edelleen levollisena, \"mutta ainoasti minun ruumiini ylitse\npääset sinä kirkkoon. Missä nyt on se levollisuus, joka sinulla ennen\non ollut; missä se kylmäverisyys, josta niin usein olet ylpeillyt? Jos\nnyt hyökkäät tuonne keskelle venäläistä joukkoa, niin et siellä montaa\nminuuttia hengissä pysy, ole kuinka miehuullinen tahansa. Mitä sillä\nsitte olet voittanut? Et mitään! Parempi on että sinä järjellisesti\najattelet, jotakin viekasta keinoa, jolla Katrin pelastat; silloin\nennen saat tuumasi toimeen. Muuten saatat olla levollisena siitä ettei\nKatrille mitään pahaa tehdä, sillä minä tiedän, että Jumala suojelee\nhäntä niinkuin kaikkia viattomasti onnettomia. Usko minua, Erkki,\nJussilan pahat aikeet käyvät kyllä tuhoon; Jumala sallii hänen tosin\nhyökätä eteenpäin väärää tietä, ja koota itselleen rikosta rikoksen\nperään, mutta ainoasti määrätyn ajan. Sitte panee hän voittamattoman\nesteen hänen pahuudellensa, ja silloin saa hän kärsiä kaiken ilkeytensä\nrangaistuksen. Ei kukaan meistä usko, että luonnollinen kuolema lopetti\nHeiniojan entisen voudin, vaan kyllä tuo Jussila sen katkaisi\nsaatanallisilla kujeillansa, ja kyllä sinä saat uskoa, että Jumala on\nkirjoittanut senkin ilkityön mieleensä, ja kerran sen tuomitsee. Toimi\nsentähden järkevästi ja koe ensin vaan pitää itseäsi hengissä, että\nsitte saatat vähentymättömällä innolla rosvoa vainota. Niin, minä\nlupaan seurata sinua kaikkialla, ja minä olen varma siitä, että\nuseimmat tässä läsnäolevat eivät myöskään kiellä apuansa vaimojen\ntempaamiseen vihollisen käsistä. Eikö niin, pojat?\"\n\n\"Niin, niin\", huusivat kaikki. \"Me seuraamme sinua, Erkki, minne vaan\nmenet!\"\n\nKatrin isän puhuessa, tuli Erkki yhä levollisemmaksi, ja kun vanhus\nlopetti puheensa, ojensi hän ukolle kätensä, virkaten:\n\n\"Te olette oikeassa, isä Pekka. Minä noudatan teidän neuvoanne, vaikka\nse nyt ensin tuntuukin vaikealta ja tuskalliselta; mutta Jumalan ja\nystävieni avulla meille kyllä onnistuu saada vaimonne takaisin\".\n\n\"Niin oikein, Erkki\", lausui majuritar. \"Jahka minä pääsen kotio,\nlähetän sinulle kaikki palkolliseni. Talon työt saavat olla niin kauvan\ntekemättä. Minullakin on tytär takasin saatavana, niinkuin sinulla,\nPekka, ja...\"\n\nMajurittaren sanat keskeytyivät siitä että Venäläiset nyt levittivät\nriviänsä, kiertääkseen Suomalaiset ja estäen heiltä palausmatkan\nveneille, sekä siten pakoittaakseen heitä antautumaan. Lähenevä vaara\nantoi taas Erkille kaiken kylmäverisyytensä takasin ja hänen onnistui\npäästä veneille ennen Venäläisiä. Suomalaisten päättävä asento sekä se\nuljuus, jolla he tekivät vihollisen ensimmäisen rynnäkön tyhjäksi,\nvaikuttivat ettei Venäläisten katteini enään rohjennut panna väkeänsä\ntoiselle samanlaiselle tappiolle alttiiksi.\n\nTaistelun kestäessä soivat kellot yhtenään. Usean kerran yrittivät\nVenäläiset tunkea pienestä tornin ovesta, mutta lukkari oli pannut sen\nlukkoon ja vielä lisäksi varustanut sen vahvalla puukangella, että\nkuluisi pitkä aika ennenkuin Venäläiset saisivat sen murretuksi. Yhä\nselvemmin kaikui valtava soitto ja ääni kulki tuulen siivillä\nNevajärven itäistä rantaa marssivan Malmin joukon luo asti.\n\n\"Tuo on ihan varmaan hätäkello\", huudahti katteini Malm, ratsastaessaan\njoukkonsa etupäässä, toisella puolella prikaatinajutantti Vallgren ja\ntoisella kornetti Brandenburg. \"Onkohan tuo Juvan kirkolta?\"\n\nRietu Pekkolainen, joka oli varsin lähellä katteinia, kuuli hänen\nkysymyksensä ja vastasi:\n\n\"Niin, herra katteini! Suokaa anteeksi, että puutun puheesenne, mutta\ntuo soitto kuuluu Juvan kirkolta!\"\n\n\"Tiedätkö sen varmaan?\"\n\n\"Tottahan nyt, koska täällä olen syntynyt\".\n\nMalm ei tahtonut tietää sen enemmän. Oitis käski hän kersantti\nRosenqvist'in, joka oli rohkea ja taitava sotamies, muodostamaan\njääkäriketjun ja varovasti lähenemään kirkkoa sekä, jos suinkin\nmahdollista oli, kiertää vihollinen, taikka, jos ei se onnistunut,\npyrkimään kirkon eteläpuolelle, joten vihollinen joutuisi kahden tulen\nväliin.\n\nEi kestänyt kauvan ennenkuin ampuminen kirkkomaalta ehti Malmin joukon\nkorville ja sai sen vieläkin lisäämään kiirettänsä.\n\nJota kovemmin hätäkello kajahti, sitä levottomammaksi tuli venäläinen\nkatteini, sillä hän tiesi, että suomalaisia partiojoukkoja liikkui\nnäillä tienoilla. Sitä paitsi oli hän pari kertaa ennen, vähimmän sitä\naavistaessaankaan, saanut Malmin niskaansa ja molemmilla kerroilla oli\nhän vaan töin tuskin saanut henkensä pelastetuksi. Pelko siitä sai\nhänen nytkin päättämään väkisin tunkeutumaan torniin.\n\nHän käski sentähden alaupseerinsa millä hinnalla tahansa murtamaan ovi.\nMonen turhan koetuksen perästä pisti Jussilan päähän, joka sentähden\nettä hän sanomattomasti vihasi vanhaa lukkariakin auttoi tätä yritystä,\npettämätön keino. Oven alaosasta hakattiin pieni pala pois; aukkoon\npantiin ruutia, joka sytytettiin. Täräys oli tuima; raskas tanko meni\npirstaleille ja tie oli auki. Kymmenkunta Venäläistä hyökkäsi\nalaupseerin perässä jyrkkiä puuportaita ylöspäin. Vanha lukkari näytti\nolevan auttamattomasti hukassa.\n\nKun tämäkin Jussilan aie onnistui, hiipi hän, hieroen tyytyväisenä\nkäsiänsä ja pilkallisesti nauraen ja iloiten siitä, että tuumansa\nnytkin oli menestynyt, savulla täytettyyn kirkkoon. Savun suojassa\nriensi hän sakaristoon, jonne hän oli sulkenut Katrin, ettei hän olisi\npäässyt pakoon. Ovi aukeni ja hän seisoi Erkki Ollikaisen nuoren\nmorsiamen edessä.\n\nSakaristossa oli vaan yksi akkuna, sekin metsään päin. Tähän Jussila\nturvautui.\n\n\n\n\n8.\n\n\nVanha soittaja oli jo menehtymäisillään, sillä vaikka hänellä olikin\nvahvat käsivarret, niin kyllä tunnin yhtämittainen soittaminen saattoi\nne väsyttää.\n\n\"Enköhän tehnyt tyhmästi, kun en ottanut tarjottua apua\", mumisi hän\nitsekseen. \"Tuolla alhaalla on taistelu vielä täydessä menossa ja kuka\ntietää kuinka kauvan sitä saattaa kestää. Mutta\", jatkoi hän rohkeammin\nja sylkäsi karkeihin, kovasta työstä känsästyneihin käsiinsä, \"minä\nsoitankin sittekin siksi kuin uuvun; ehkä siitä on apua\".\n\nKellotapuli oli pienenläntäinen; siinä oli vaan kaksi kelloa, molemmat\nsangen vanhoja. Isommasta kellosta, jolla lukkari soitti, kävi sama\nsatu, kuin monesta muusta kristikunnan kellosta, että se nimittäin oli\njoutunut pahan henken maanalaiseksi, ja että tämä sentähden oli\nupottanut sen kirkon vieressä olevaan järveen. Siellä se kuitenkin\nehtoisilla itsekseen soitti suruisia säveleitä; lapset joutuivat niitä\nkuulemaan; kellon kätköpaikka keksittiin ja se otettiin taas entiseen\ntoimeensa. Niin kansa Juvan kellosta kertoi, jolla piti oleman helein\nääni koko Suomen kaikista kelloista.\n\nViidet jyrkät portaat kävivät kellotapuliin, ja niistä olivat\nylimmäiset irtonaiset, niin että ne saatettiin nostaa ylös. Lukkari oli\nirroittanut köyden palkista ja oli nyt valmis milloin tahansa vetämään\nportaat ylös, jos tarve niin vaatisi.\n\nPysyäksensä hyvillä mielin, lauloi hän kaikuvalla äänellä milloin\nkansanlauluja, milloin virsiä, ja se näytti häntä koko lailla\nvirkistyttävän.\n\n\"Kun kello vaan pitää, niin kyllä se saa tanssia\", huudahti hän. \"Oi,\nnäin kauvan yhtämittaa ei sillä ole soitettu sittekuin Kustaa III,\nkunnioitettu muistossakin, ammuttiin Tukholmassa; ampuja lie ollut joku\nAnkarström niminen mies, niinkuin kerrottiin. Niin, sitte on pitkiä\naikoja kulunut, mutta vielä enempi on siitä kuin kuningas vainaja oli\ntäällä sotimassa. Silloin oli toisenlaista elämää tälläkin seudulla, ja\nselkäänsä ryssä sai että silmät kipenöitsi. Niin niin, katteini Malm\npeittoo, Jumalan kiitos, nytkin hänen nahkansa, että se siitä käy, ja\nkyllä ryssä sen ansaitseekin. Niin, kuningas vainaja, sepä se oli\nkuningas koko päivän. Ystävällisesti kohteli hän kaikkia. Minä muistan\nvielä vanhan Tarkan, jonka me hautasimme viime suvena, kuinka hän tuli\nsodasta kotio, toinen jalka poikki ja puinen sen sijassa sekä iso,\nkiiltävä hopearaha rinnassa. Kaikki tahtoivat kuulla kuinka hän oli\njalkansa menettänyt ja kunniamerkin saanut, ja silloin kertoi\nTarkka ... sydämeni oikein sulaa, kun sitä muistelen ... mutta\nvaiti ... mitä melua se on ... ohooh. Vai kolistelette te tornin ovea,\nte lurjukset; vai niin, koputelkaa sitte! 'Niin', sanoi Tarkka,\n'Ruotsinsalmella minä koivestani pääsin ja sain tämän planeetin\nrintaani. Jospa te olisitte nähneet kuninkaan siellä, pojat, ja\nCronstedtin sitte! Hei pojat, nepä miehiä olivat, ne, ja Cronstedti,\nsepä löylytti ryssiä, että sydän rinnassa ilosta leimahteli! En\nikipitkinä päivinäni ole minä kokenut kuumempaa päivää, en edes\nViipurissa, jossa Puke niin uljaasti mennä pöllähytti vihollisen\nlaivarivin lävitse, eikä venäläinen koskaan ole semmoisissa\npieksijäisissä ollut kuin Ruotsinsalmella, ja juuri sentähden että\nkuningas ja Cronstedt olivat vihoissaan Viipurin asian tähden. Keskellä\nkuuminta luotisadetta sanoi kuningas minulle: Pelkäätkös, Tarkka? --\nMitä se on, majesteetti, sanoin minä. -- Hyvä on, sanoi kuningas, saat\nsitte tulla minun veneeseni, mutta jos silmääsikin räpähytät, niin olet\nkuin oletkin myyty mies. Uskokaa pois, että silmäni olivat kuin\ntikuissa, vaikka korvia kuumoittikin; mutta kun se p----leen luoti tuli\nja nappasi koipeni poikki, niin silloin oli pirun paha pitää suutansa\nkiinni. Totta kuningas sentään huomasi, että jokin minua vaivasi, sillä\nhän sanoi: 'Oletpas sinä vaalea naamassasi, Tarkka; onko jänis\njossakin?' -- Eei, sanoin mä, mä sain vaan tämän kontruksuunin, sanoin\nmä ja koetin nostaa jalkaani ylös, mutta se nuljahtikin alas taas.\nJassoo, niinkö sun laitas on, sanoi kuningas, sitte sun pitää saaman\ntämä näin, sanoi hän, ja sitte hän otti lakkaristaan tämän rahan ja\npani sen rintaani; ja sitte saat sinä panssunnin kriksmanshuusikassasta\nsanoi hän, ymmärrätkös, sanoi hän. Niin, pojat, niin mun pillini meni\nja niin tämä raha tuli, tietäkäät se'. Jos minä eläisin sata vuotta,\nniin en milloinkaan unhottaisi Tarkan sanoja, sillä juuri niin hän\nsanoi... Mutta onpas se sakramenskattua elämää, jota ryssä tuolla oven\ntakana pitää! Niin, koett ... mi ... mi ... mitä p ... kirotut noidat;\nluulenpa, Herran ja sieluni nimessä, että he ovat panneet ruutia oven\nalle, sillä siltä tuo kuului ... niin, tuolla he nyt tulevat alimmaisia\nportaita myöden! Ah, te kanaljat, vielä ette te ole minun tykönäni!\"\n\nLukkari ei tarvinnut montaa minuuttia vetääksensä ylimmäiset portaat\nylös ja sitoaksensa köyden kiinni. Sitten hän taas rupesi soittamaan,\nensin kuitenkin suljettuansa oviluukun ja sen päälle pantuansa\nkaikellaista kamaa, puupalasia y.m. mitä tornissa sattui olemaan.\n\nYhä selvemmin kuuli hän Venäläisten riemuhuutoja alhaalla. Mutta riemu\nmuuttui pian kiroukseksi, kun he huomasivat minkä kepposen lukkari oli\ntehnyt heille. Ainoasti muutama kyynärä päällänsä kaikuivat valtavat\näänet, niin että koko tapuli vapisi, ja kellon äänien välissä\nsaattoivat he kuulla lukkarin kimakalla äänellä veisaavan virttä.\nKuinka he pääsisivät tuonne ylös? Ei mitään keinoa näyttänyt\ntarjoutuvan.\n\nHetken aikaa tirkisteltyään kattoa lupasi muuan sotamiehistä kavuta\nylös hakkaamaan köyden poikki. Portaat putoisivat sitte alas.\nAlaupseeri suostui tähän. Nousemalla erään kumppaninsa hartioille\nonnistui sotamiehen parin turhan koetuksen perästä saada kiinni erääsen\nkattoparruun. Varovasti kavuten läheni hän portaita. Pari iskua, joita\nei lukkari kellon kuminan tähden kuullut, oli tarpeeksi ja portaat\nputosivat alas aika jylinällä. Niiden alapää tosin särkyi, mutta niissä\noli kuitenkin mittaa tarpeeksi.\n\nVanha lukkari kuuli portaitten putoamisen ja ensi kerran monesta\nvuodesta vaalenivat hänen ahavoittuneet kasvonsa.\n\n\"Minä olen hukassa\", ajatteli hän ensimmäisessä hämmästyksessään, mutta\nheti sen jälkeen sai hän lujuutensa takaisin. Hänestä oli turhaa nyt\nenään soitella. Yhdellä hyppäyksellä oli hän kirkonpuolisen\ntorninluukun edessä ja katseli tutkivasti alaspäin. Luukusta ei ollut\nkatolle kuin korkeintaan kolme kyynärää. Huomattuansa tämän tuli hän\ntyytyväisemmäksi.\n\n\"Tuolla alhaalla ei kukaan pääse kimppuuni\", sanoi hän itsekseen, \"ja\nruudinsavu alhaalla estää sielläkin taistelevien näkemästä minua, kun\nvaan asetun niin lähelle seinää kuin suinkin\".\n\nTuumasta toimeen. Hän leikkasi poikki kellonhihnan, joka oli enemmän\nkuin kuusi jalkaa pitkä, pani sen kahden kerroin keskellä luukua olevan\nvahvan välipuun ympärille, ja luiskahutti sitä myöden itsensä\nkirkonkaton harjalle, jolle hän heti istui kahden reisin. Hän huomasi\nsilloin, että luukkujen alla käypä reunakoriste esti kenenkään ylhäältä\npäin huomaamasta häntä kun hän istui ihan seinustalle. Alhaalta\nkirkkopihalta tuprueli ruudinsavu niin taajaan, ettei häntä sieltäkään\nsaatettu huomata.\n\nKun pakolainen oli päässyt katolle, veti hän kellonhihnan perässään.\nPakonsa olikin tapahtunut \"kreivin aikaan\", niinkun sanotaan, sillä hän\noli tuskin saanut hihnan alas, kun venäläisten yhdistetyin voimin\nonnistui saada permantoluukku auki kellotapuliin.\n\nKätköstänsä saattoi vanha lukkari helposti kuulla vihollisen melua,\nkirkunaa ja kiroomista heidän turhaan etsiessään kadonnutta soittajaa,\nja tyytyväisyyden hymy levisi hänen huulillensa mumistessaan itsekseen:\n\n\"Rymytkäät nyt! Enkö ole erinomaisesti pettänyt teitä! Ah, en minä\nluullut teitä niin tyhmiksi!\"\n\nHän ei ollut kauvan istunut epämukavalla paikallaan, kun tuuli hajoitti\nruudinsavun. Ukko oli vähältä hämmästyksessään pudota alas.\n\n\"No, nyt on kumminkin loppuni lähellä\", vaikeroi hän. \"Nuo kirotut\nryökäleet huomaavat minun pian ja rupeavat varmaankin ampumaan minua\nkuin varesta. No, nyt olen kumminkin joutunut tuhasta tuleen\".\n\nVenäläiset äkkäsivätkin todella pakolaisen kirkon harjalla, ja kun\nkello oli la'annut soimasta arvasivat he oitis tuon ukon soittajaksi.\nSiinä luulossa he vielä varmistuivat, kun alaupseeri huusi tornin\nluukusta:\n\n\"Paholainen on varmaankin vienyt lukkarin, sillä täällä häntä ei ole^.\n\n\"Ampukaa tuo\", ärjäsi Rosovski kiukuissaan. \"Hänen meidän pitää saaman\nvaltaamme sillä hän on tehnyt meille enemmän pahaa kuin kaikki muut\nSuomalaiset yhteensä!\"\n\nPari jääkäriä tähtäsi ja ampui, mutt'ei kummankaan luodit sattuneet.\nRosovski raivostui.\n\n\"Kurjurit!\" karjasi hän ja tempasi pyssyn eräältä jääkäriltä, \"näin\nteidän pitää ampua!\"\n\nMutta ei katteininkaan käynyt paremmin kuin että hänkin ampui ohitse\nkoettaessaan tappaa peljästyksestä jo puolikuollutta lukkaria, joka\nvaan vaivoin pysyi katolla ja hädässään jupisi kaikki rukoukset ja\nvirrenvärsyt, jotka tällä kovanonnen hetkellä tulivat hänen mieleensä.\nYhä enemmän vimmastuen onnistumattomuudestaan, ojensi katteini vielä\nkerran pyssynsä ja tähtäsi niin huolellisesti kuin taisi. Sormi läheni\nlipasinta ja oli juuri lähettämässä kuolettavaa luotia, kun reima\nlaukaus pamahti pohjoisen puolisella aidalla ja luoti sattui hänen\nkivääriinsä niin väkevästi, että se singahti hänen kädestänsä monta\nkyynärää sivulle päin.\n\n\"Hyvin ammuttu\" huusi samassa katteini Malm ja hyppäsi vikkelästi\naidalle; \"se oli oikea mestarilaukaus, Rietu Pekkolainen!\"\n\nKirkonaidan ylitse hyökkäsi samassa Malmin pataljoona, kovalla\nhurraamisella, painetit valmiina pistoon, ällistyneiden Venäläisten\npäälle.\n\n\n\n\n9.\n\n\nKirkon pieni sakaristo oli mitä yksinkertaisimmin kalustettu. Akkunan\nalla oli iso tammipöytä, jolla oli pieni yksinkertainen kuvastin.\nMolemmilla sivuseinillä oli kiinteitä penkkiä ja pöydän edessä kaksi\nkorkeaselkäistä tuolia. Ne olivat varmaankin ylen vanhoja ja niiden\nmaalaus oli jo useasta kohden kulunut pois. Katto, josta mitä\nyksinkertaisin puinen kruunu riippui, oli kaiketi joskus maailmassa\nollut valkoinen, mutta siitä ei enään ollut jäljellä pienintäkään\njälkeä. Nurkassa oli liesi, jonka mustassa reijässä puoleksi kuivuneita\nlehtipuun oksia oitis pistivät katsojaa silmään.\n\nKun Katri kuuli raskaan, raudoitetun oven sulkeutuvan, kävi kylmä\nväristys hänen ruumiinsa lävitse ja hän kätki pään käsiinsä. Hänestä\ntuntui niin autiolta ja tyhjältä kuin olisivat Jumala ja ihmiset\nhyljänneet hänen.\n\nMuutama hetki sitte oli hän ollut niin onnellinen. Silloin oli elämä\nhymyillyt hänelle, ja jos joku olisi sanonut että kauhea onnettomuus\nuhkasi häntä olisi hän nauranut tälle synkälle ennustukselle. Ja nyt?\nKuinka olikaan kaikki muuttunut!\n\nVerrattomalla pelolla rupesi Katri tutkimaan kaikkea sakaristossa.\nVihdoin tuli hän akkunan luo. Siitä näkyi vaan jylhä metsä. Kirkon\nkiviaita oli tässä niin lähellä, että helposti saattoi akkunalta astua\nsille. Hyppäys sille vaan, niin oli metsä ja vapahduksen toivo edessä.\n\n\"Jumala, jos rohkenisin\", ajatteli Katri itsekseen ja nousi pöydälle.\n\"Särkeä akkuna ja sitte ... mutta vaiti, minä kuulen askeleita! Taivaan\nHerra, jos se olisi...\"\n\nAjatuksensa keskeytyivät kun avain varovasti pantiin reikään\nulkopuolella. Hiljainen vääntö ja ovi aukeni, mutta suljettiin vasta.\n\nJussila seisoi Katrin edessä. Hänen rintansa aaltoili levottomuudesta\nja silmissään säihkyi hurja tuli kun hän sanoi:\n\n\"Meidän täytyy oitis lähteä täältä\".\n\n\"_Meidän_\", kertoi Katri painavasti. \"_Meidän_!\"\n\n\"Niin, sinun ja minun\".\n\nKatri pudisti päätään ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt voudin sanoja.\nSitte sanoi hän niin levollisella äänellä kuin hän suinkin saattoi:\n\n\"Minä menen mieheni luokse!\"\n\n\"Etpäs mene, sepä onkin juuri vältettävä\".\n\nKatrin jo ennestään pelvosta vaaleat kasvot vaalenivat yhä enemmän.\nEnsimmäisessä hämmästyksessään oli hän kadottanut kaiken järkensä.\nVihdoin hän kuitenkin pakoittui rohkeaksi ja sanoi:\n\n\"Sinä tiedät että Erkki on mieheni, ja minä olen vast'ikään Jumalan ja\nihmisten edessä luvannut seurata häntä. Päästä minut sentähden\nmenemään!\"\n\n\"En, siit'ei tule mitään\", vastasi pohjalainen raa'asti nauraen. \"Sinä\nseuraat sen sijaan minua\".\n\n\"Sinua! En koskaan!\"\n\n\"Oh, ole vähemmän ylpeä. Minä tiedän kyllä millä sinun saan\nsävyiseksi\", huudahti Jussila innoissaan. Hän hillitsi kuitenkin\nmyrskyileviä tunteitansa ja jatkoi: \"Jo kun sinä olit lapsi, olin minä\nvimmatusti rakastunut sinuun, ja kerran yksinäisyydessäni täällä\nvannoin minä Jumalan taikka helvetin kaikkien valtojen nimessä, en\nmuista nyt niin tarkasti kumpaisenka, että sinä eikä kukaan muu olit\noleva minun omani. Sinä työnsit minun halveksivasti luotasi, ehkä\nsentähden että minä olen ruma ja ilkeä\", jatkoi hän taas pirullisen\npilkallisella naurullansa, \"sillä sinä pidit enemmän Erkistä, ja\nsilloin minä uudistin valani, että sinä yksin olit oleva minun. Siitä\npitäin minä vihaan Erkkiä niin suuressa määrässä kuin ihminen saattaa\ntoista vihata. Te Suomalaiset täällä alhaalla halveksitte meitä,\npohjoissuomalaisia, ja pidätte meitä noitina ja pahoja henkiä\npahempina, sitä minä jo nuorina päivinäni sain kokea, ja minun\nkokemukseni on opettanut kuinka minun pitää kohteleman teitä ja\nkuinka...\"\n\n\"Mutta eihän Heiniojan majuri ole vihannut sinua, vaan päin vastoin\nkohdellut sinua kaikin tavoin hyvin\", keskeytti Katri häntä.\n\n\"Älä puhu hänestä\", vastasi Jussila iskein kätensä kasvojensa eteen.\nYksi ainoa hyvä liikutus rupesi todellakin liikkumaan hänen\nsielussansa. \"Hän on tuhansista ainoa joka kolmenakymmenenä viitenä\npitkänä vuotena on osoittanut minulle ihmisellisiä tunteita, ja\nsentähden minä kunnioitan häntä. Mutta mitäpäs siitä jos yhdellä on\ntämmöinen mieliala, kun tuhannet muut minua vaan halveksivat ja\nvihaavat. Pohjoissuomalainen luullaan kylmäksi kuin jää, ja ettei hän\nsaata rakastaa ja vihata, mutta he, jotka semmoisia luulettelevat, he\novat suuresti erhettyneet. Katri\", jatkoi hän ja hänen äänensä muuttui\nmelkein rukoilevaksi, \"minä tunnen itsessäni, että saattaisin sinun\ntähtesi tulla mielettömäksi, jos...\"\n\nJuuri nyt tunki Malmin joukon hurraaminen Katrin ja Jussilan korviin\nsaakka. Ja siihen yhtyivät melkein samassa silmänräpäyksessä\nVenäläisten hätääntyneet huudot ja kiroukset.\n\n\"Kas niin, helvetin kaikkien henkien nimessä\", ärjyi Jussila, kasvot\nvimmasta tuhankarvaisina, \"nyt kai viedään minulta otus läpi käsieni.\nEi ... tuhat kertaa ei...\"\n\nNäin sanoen hyökkäsi hän hurjasti Katrin päälle. Tämä oli kuitenkin\nnopealla liikkeellä hypännyt pöydälle, aikoen särkeä akkunan ja\nhuudoillansa herättää Suomalaisten huomiota. Pohjois-Suomalainen\nsyöksyi kuin tiikeri hänen päällensä, tarttui häneen kiinni\nsuolivyöstä, potkasi akkunan palasille ja seisoi pian, norjuutensa ja\nvoimansa avulla, kirkonaidalla. Samaan aikaan töytäsivät pakenevat\nVenäläiset katteini Rosovskin perässä samalle paikalle ja ennenkuin\nJussila edes ehti lukea kolmeen, oli hän saaliinsa ja pakenevien kanssa\nhurjassa menossa metsässä. Katri oli pyörtyneenä hänen sylissään;\nmorsiushopeet olivat pudonneet kuin Jussila hyppäsi akkunasta, eikä\nhunnusta ollut repalettakaan jäljellä; palasia näkyi vaan siellä ja\ntäällä puissa.\n\nAinoan, minkä Jussila hurjassa paossaan huomasi, oli vaimoihminen, jota\nkatteini Rosovski erään sotamiehen avulla laahasi perässään. Naisen\nmuotoa ei hän kuitenkaan nähnyt.\n\nSuomalaiset ajoivat vihollista vähän matkaa takaa mutta kun Venäläiset\nolivat liian paljon edellä, palasivat he pian takaisin mitään\ntoimittamatta.\n\nVenäläinen alaupseeri ja hänen kolme miestänsä antautuivat vangiksi\nvähintäkään vastustamatta.\n\nIsolla kivellä lähellä laituria istui Erkki Ollikainen tirkistellen\njoka taholle ympärillensä, tavan takaa nostaen molemmat kätensä kylmää\nhikeä valuvalle otsallensa. Vähän matkaa hänestä oli Malmin joukko\nleiriytynyt.\n\n\"Erkki parka\", sanoi katteini majuritar Segercrantzille, joka samassa\nlähestyi nuoremman itkevän tyttärensä kanssa, \"niin lähellä onneansa ja\nkuitenkin niin kaukana siitä!\"\n\n\"Entäs minä\", huokasi majuritar, \"ettekö te minuakin surkuttele, herra\nkatteini?\"\n\n\"Onko teillekin vahinko tapahtunut?\"\n\n\"On! Vanhin tyttäreni, kelpo Annani on myöskin hukassa\".\n\n\"Hän on ehkä kuollut?\"\n\n\"Ei, sillä silloinpa hän olisi täällä\".\n\n\"Hän on ehkä kiertoteitä päässyt pakenemaan Heiniojaan?\"\n\n\"Ei, tuhat kertaa ei! Hän ei olisi saattanut jättää minua ja\nsisartansa\".\n\n\"No missä hän sitte saattaisi olla?\"\n\n\"Vihollistemme käsissä. Hän on epäilemättä joutunut saman kohtalon\nalaiseksi kuin Erkin nuori morsian!\"\n\nKatteini Malm tuumi hetken. Sitte astui hän rivakkaasti Erkki\nOllikaisen luo, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi, syvän\nvakaisuuden kuvastaessa hänen miehevillä kasvoillaan:\n\n\"Herää, Erkki! Et sinä vaikeroimisella ja toimettomuudella saa\nmorsiantasi takaisin. Toimi sillä rohkeudella ja miehuudella, jonka\nLuoja on sinulle antanut, niin saat nähdä että Hän myös antaa työllesi\nmenestyksen, sillä mieletön ja maltiton mies ei saa suuria tekoja\naikaan!\"\n\n\"Te olette oikeassa, katteini\", sanoi Erkki hypäten ylös. \"Antakaa\nanteeksi, että ensimmäinen suru lannisti minua. Tästedes tahdon näyttää\nettä minä sekä voin että tahdon toimia. Pojat\", huusi hän ympärillään\noleville talonpojille, jotka olivat ottaneet osaa ensimmäiseen\ntaisteluun kirkon vieressä, \"tahdotteko seurata minua ryssiä\npyytämään?\"\n\n\"Tahdomme, tahdomme!\" huusivat kaikki mielissään.\n\nNyt vanha lukkarikin tulla tyllytteli muiden luo. Malmin sotamiehet\nolivat auttaneet hänen alas katolta, mutta hän oli kavutessaan repinyt\nvaatteensa arveluttavaan määrään. Hän näyttikin sangen naurettavalta,\nkun hän vasemmalla kädellään piteli housujensa jätteitä, ojentaessaan\noikeansa Erkille sanoen:\n\n\"Istuessani katon harjalla näin Venäläisten kulkevan pohjoiseen päin\".\n\n\"Kiitos ilmoituksesta\", vastasi Erkki ja pudisti sydämellisesti ukon\nkättä, \"ja kiitos siitä että soitit tänne katteini Malmin! sitä ei\nmilloinkaan Savossa unhoteta\".\n\n\"Oh ... hoo ... hm ... hm ... se on liikaa ... täytin vaan\nvelvollisuuteni\", änkytti ukko, kun eivät ainoasti katteini Malm ja\nrovasti Sievo, vaan majuritarkin lämpimästi kiittivät häntä. \"Herra\njestas, minä olen valmis soittamaan, niin vaikkapa monta viikkoa, jos\nvaan siten saisin soitettua tuon kirotun ryssän maasta pois\".\n\nSittekuin ne, joilla ei ollut kelvollisia pyssyjä, olivat niitä saaneet\nkatteini Malmilta, jolla aina oli semmoisia mukanaan retkillänsä\nvapaaehtoisille jaettavaksi, lähti Erkki joukkoinensa samalle taholle,\njonne Venäläiset olivat paenneet. Muutama minuutti sen jälkeen kantoi\nneljä sotamiestä Mikko Ikosen kirkosta, hänen kuumeen houreessaan\nhuutaen ja remuten vaatiessaan pyssyänsä, että hän sitte ryssälle, joka\nampui häntä ihan pääkuoreen, saisi maksaa \"vanhaa viinavelkaa\".\n\n\n\n\n\n\nII.\n\nTUPA VAAJASALON SAARELLA.\n\n\n\n\n1.\n\n\nKallavesi, jotenkin keskellä Kuopion lääniä, on Suomen suurimpia\njärviä. Niinkuin muittenkin Suomen järvien rannat ovat senkin\nmonimutkaiset, osaksi metsäiset, osaksi kallioiset. Saaria ja luotoja\non epäjärjestyksessä ikäänkuin kylvettyinä Kallaveden pinnalla ja ne\nantavat sen milloin leveälle, milloin kaidalle vesistölle sangen\nmiellyttävän näyn, joka valtavasti vaikuttaa katsojaan. Täällä vahva\nhavumetsäinen saari; muutaman kyynärän päässä siitä pienempi, jolla\njokunen hoikka, pieni koivu hiljalleen kasvelee, ja kohta sen vieressä\nkallioinen luoto, jonka rakoloissa ehkä muuan pieni puro lirisee\nylhäällä kallion harjalla olevalta syvennykseltä, johon sade on vettä\nkoonnut, kastellen muutamaa siellä täällä kasvavaa ohdaketta. Siellä\nesiintyy mitä kummallisin vaihtelevaisuus, joka usein, kun silmä\nsiirtyy mantereelle päin, loppuu aaltoileviin viljapeltoihin ja\nalastomiin vuoren harjanteihin, jossa ohut lentohiekka pöllyää ja antaa\nilmalle raskaan harmaan karvaisen värin, taikka ruskeihin, laajoihin\nkanervakankaihin, joiden lävitse pienet purot hiljalleen etsivät tietä\nyhdestä järvestä toiseen. Semmoinen maisema, vaikkei se rehoita\netelämaisessa loistossa eikä esiinny kovan, melkein villin pohjoisen\nluonnon tapaisena, joka muuten on tavallista muissa yhtä korkealla\npohjoisessa olevissa seuduissa, vaan näiden molempain välillä, on\nkuitenkin valtava yksinkertaisen kauneutensa kautta, joka myös\ntavallansa on suurenlainen, sillä _kaikki_ luonnossa todistaa sen\nsuuruutta: vahva tammi ja norja kahila, väkevä kotka ja heikko, tomussa\nmateleva, melkein näkymätön mato.\n\nSiinä missä mannermaa enemmän kuin muualla tunkeutuu Kallaveteen ja\njakaa sen kahteen isoon puoliskoon, on pieni, sievä Kuopion kaupunki,\njosta koko läänikin on saanut nimensä. Jos jatketaan matkaa pohjoiseen\npäin, joudutaan pian Toivolaan vahvoine ja melkein valloittamattomine\nsolineen, ja jos yhä kuljetaan eteenpäin järven itäistä rantaa käypää\ntietä pitkin, saavutaan vihdoin Iisalmeen, joka on Kallaveden\npohjoisessa päässä. Se tie on täynnä vaihtelevata suloisuutta, ja joka\nkerran on sitä kulkenut, ei pian unhota sitä jo sen itsensäkin tähden,\nmutta myös niiden suurien historiallisien muistojen tähden, jotka\ntäällä kohtaavat häntä melkein joka askeleella.\n\nLoistavalla voittoretkellänsä itäänpäin oli Sandels pidättänyt\nToivolaan. Näillä seuduin alkoi nyt sekä maitse että vesitse\npartiosota, jonka vertoja ei milloinkaan tässä osassa Suomea nähty.\n\nPieneen tupaan, jonka toinen pää nojasi eteläisen solan kosteata\nseinämää vasten, oli Sandels asettunut asumaan. Koko rakennuksessa oli\nkaksi huonetta, toinen isompi, toinen pienempi. Siellä täällä\nrappeutunutta kattoa oli korjattu niin että ylipäällikkö saattoi asua\ntäällä kärsimättä suuria vastuksia ilmoilta ja tuulilta.\n\nPenseä elokuun aurinko loi aamusäteitänsä isomman huoneen pienistä\nviheriöistä akkunaruuduista sisälle, joiden läpitse ne vaan huonosti\nvalaisivat huoneen kalustoa, isoa karkeasti höylättyä honkaista pöytää,\njolle oli levitetty Savon ja Karjalan kartta, \"pitkätooli\" akkunan\nvastaisella seinällä ja kolme seljätöntä tuolia, jotka sangen paljon\nmuistuttivat suutarin istuimesta. Pitkä isoreikänen tussari, joka oli\ntuvan omistajan oma, riippui seinällä muurin takana, jonne eivät\nauringon säteet milloinkaan saapuneet. Isäntä itse, neljännysmies\nPaavo, oli mielellään antanut halvan asuntonsa Sandels'in käytettäväksi\nja itse perheinensä, johon kuului vaimonsa, kymmenvuotias poika ja\nPaavon kahdenkymmenen vuotinen sisar, muuttanut erääsen muutaman sylen\npäässä olevaan pirttiin. Sandels'in asunnon akkunassa oli pari\nkääpiömäistä kukkaista astioissaan ja näyttivät ikäänkuin iloiten\nvirkistyvän kun auringon säteet ystävällisesti hyväillen koskivat\nniiden lehtiin.\n\nTuvan ulkopuolella ja pitkin matkaa sen ympärilläkin kesti alinomaa\nkaikenlaisten sotamiesten hälinää. Teltat, parakit ja pienet maakuopat\nsaivat tämän sotilaskaupungin, jonka ulkosyrjissä mustat tykin suut\näänettömällä, mutta kaunopuheliaalla kielellänsä näytti varoittavan\nvihollista lähenemästä, sangen miellyttävän näköiseksi rauhallisenkin\nkatsojan silmissä.\n\nSota-ajan kirjavalla elämällä on epäilemättä suuret\nmiellyttäväisyytensä monien vastuksiensa ohessa. Ei ainoatakaan hetkeä\nole sotamies varma hengestänsä. Hänen parhaillaan nostaessaan\nolvihaarikkoa taikka \"viina putinaa\" huulillensa, lasketellessaan\npiloja kumppaniensa ja sotakauppiattarien kanssa, taikka rummulla\nlyödessään viimeistä voittoa ryypystä, taikka olvituopista rumpalin\nkanssa, taikka nurmistolla tanssiessaan seudun uteliaitten tyttöjen\nkanssa, kuuluukin yht'äkkiä tuo kolkko hätärymäkkä; pyssyt ladataan,\npainetti ruuvataan kiinni, ja kun komennetaan \"eteenpäin mars\", silloin\npois olvesta, ryypystä, kortista ja tytöistä vihollisen taajoja\npataljoonia vastaan, joista hänen eteensä tulee kuolema ja hävitys mitä\nerilaisimmissa ja hämmästyttävimmissä muodoissa. Hän ei tiedä saako hän\nenään milloinkaan nähdä sen immen, jolta hän tanssin pyörteissä ryöväsi\nsuutelon, taikka voipiko hän koskaan sotakauppiaalle maksaa velaksi\nsaamansa olven ja viinan.\n\nMutta juuri tämä vaihteleva elämä onkin uskollisen ja totisen soturin\nsuurinta ihannetta. Sen viehätys herättää hänessä eloon kaikki\nunelmoivat tunteet; hän tulee kovaksi kun sitä vaaditaan, mutta tarpeen\ntullen myös lempeäksi ja penseäksi. Tämä alituinen leikki ja taistelu\nkuoleman kanssa muodostaa hänen luonteensa ja saa hänen helpommin\najattelemaan toista elämää.\n\nSemmoinen henki vallitsi Sandels'in sotamiehissä, ei yksin Toivolassa,\nvaan koko tällä muisto- ja voittorikkaalla retkellä, joka oli loistavin\nkoko vv. 1808-1809 sodan ajalla. Tätä henkeä eivät siittäneet ainoasti\najan merkilliset suhdat; sen oli suureksi osaksi heihin kylvänyt\nSandels itse.\n\nTavan takaa kävi hän soturiensa luona, ja missä hän vaan näyttäytyi\nkatsoivat kaikki, päälliköt ja sotamiehet, kunnioituksella,\nihastuksella ja rakkaudella \"urheaan kenraaliinsa\", jonka suurista\nsinisilmistä neron tuli loisti yhdessä vakaisuuden ja lempeyden kanssa.\nHänen korkea, hoikka vartalonsa oli sopiva soturille. Sandels olikin\nvastustamatta nerollisin päällikkö tässä sodassa; sen osoitti hän\nselvään voittoretkellänsä, minkä hän verrattain lyhyellä ajalla kulki\nja joka päättyi vasta sitte kun hän, ajaen vihollista edellään, seisoi\nvenäläisellä alueella.\n\nAuringon heikot säteet eivät olleet kauvan loistaneet pienen tuvan\nakkunoille ja tuvassa oleville esineille kun Sandels täysissä\nvaatteissa astui ulos pienemmästä huoneesta, jota hän käytti\nmakuuhuoneenansa.\n\n\"Täällä on raskas ilma\", sanoi hän itsekseen. \"Vähän raikasta ilmaa ei\nole haitaksi\".\n\nNäin sanoen avasi hän vaivalla ruostuneilla saranoilla liikkuvan\nakkunan. Valovirta tunki huoneesen ja aamun raikkaat tuulahdukset\ntukahuttivat pian yöllä kokoontuneet raskaat höyryt.\n\nSittekuin kenraali hetken oli uneksivin silmin katsellut aamuauringon\nkirkkaasti valaisemaa seutua, nyökäyttäen tuttavallisesti päätänsä\nmuutamalle ohitse käyvälle sotatoverille ja pitemmän aikaa antanut\nsilmänsä levätä Kallaveden hiukan aaltoilevalla pinnalla, jonka ylitse\nsilloin tällöin jymisevä humina, todistaen jotakin etäistä taistelua,\nilmapalloilla liikkui, lähestyi hän pöytää, jolla kartta oli\nlevitettynä. Ensi silmäyksen siihen luotua, astui hän askeleen takasin.\nOliko tuo harhanäky vai oliko se korkeamman vallan viittaus?\n\nAurinko loi nimittäin vinoon kartalle kapean valon säteen. Säde alkoi\nSiikajoella, pitkittyi sitte Revonlahden ylitse Toivolaan ja Kuopioon\nja katosi Venäjään päin Laatokan pohjoispuolella olevan Sortavalan\nkaupungin kautta.\n\n\"Niin\", virkahti kenraali kasvojensa yhä kirkastuessa, \"sen tien on\nkorkeampi voima ennuskielellänsä osoittanut minulle. Sitä minä\nkuljenkin. Venäläiset ovat kohta rajan sisäpuolella Ruskealan tykönä.\nEnnenkuin he ehtivät ylöspäin täytyy minun saada valtaani Taipaleen ja\nJoensuun sekä Tohmajärven ja Pelkjärven vahvat solat. Se tie on\nuhkaavin. Minä en laske niinkään helpolla käsistäni, mitä sattumus on\nminulle osoittanut\".\n\nKoputus ovelle keskeytti samassa kenraalin puoliääniset mietteet. Hänen\nlujasti lausuttuansa; \"astukaa sisälle!\" avattiin ovi ja parhaassa\nijässään oleva soturi tuli huoneesen.\n\n\"Terve tuloa kotio, katteini Malm\", sanoi kenraali ja antoi urhealle\nsotapäällikölle lujan kädenlyönnin. \"Näittekö mitäkään mainittavaa\ntutkimusretkellänne?\"\n\n\"Minä kävin Taipaleessa saakka, mutta en nähnyt ainoatakaan kasakkaa\",\nvastasi katteini, \"mutta eräältä vanhalta talonpojalta kuulin, että\nVenäläisiä oli nähty siellä päin pari päivää ennen. Luultavasti on\nheidän aikomuksensa vallata seutu estääksensä meidän tuomasta varojamme\nsieltä\".\n\n\"Tiedättekö kuka heidän päällikkönsä on?\"\n\n\"Kyllä talonpoika sanoi jonkun nimen, mutta niinkuin kenraali tietää on\nkansan ylen vaikea lausua vieraita nimiä ja niinpä tämäkin oli\nväännetty päin seiniä. Mutta kun kotomatkalla ajattelin asiaa, ei\npäällikkö saata olla muu kuin eversti Paulucci\".\n\n\"Häntä en tunne\", vastasi Sandels ravistaen päätänsä. \"En ole\nkuullutkaan sitä nimeä\".\n\n\"Kyllä kenraali sen kuullut on\", vastasi Malm vallan varmana. \"Hän\nmainitaan siinä raportissa, jonka Christiernin antoi viikko takaperin,\njolloin hän ajoi Venäläistä veteen Noidanojan sillalta. Paulucci oli\nsiellä päällikkönä, ja hänen onnistui vaan nopean hevosensa kautta\npäästä pakoon\".\n\nKatteini Malmin muistuttaessa kenraalille tätä tapausta, astui tämä\nkäsivarret ristissä edestakaisin laattialla. Silloin tällöin seisattui\nhän katsomaan karttaa, mutta tuo loistava auringon säde, joka äsken oli\nhänelle osoittanut tien Sortavalaan, ei ollut enään siinä; se paistoi\nnyt parille rikkinäiselle verkolle, jotka riippuivat seinässä lähellä\npöytää.\n\n\"Minun täytyä sittekin kulkea tätä tietä\", ajatteli hän; \"se on ainoa\noikea\".\n\nKatteini Malm oli sill'aikaa lähestynyt akkunaa ja poiminut ikäänkuin\nmietteissään muutamia lehtiä sillä olevista kukkasista ja antanut\ntuulen sitte viedä niitä muassaan. Hänen katseensa olivat tarkasti\nkiinnitetyt Kallaveden pinnalle, jossa isompia ja pienempiä purjeita\ntavan takaa näkyi saarien ja luotojen välillä.\n\nYht'äkkiä kuvautui sinne niin elävä ja miellyttävä tapaus, ettei hän\nsaattanut pidättää hämmästyksen huudahdusta.\n\n\"Mikä nyt on?\" kysyi kenraali ja katsoi tutkivasti katteinia.\n\n\"Tulkaa itse katsomaan\", vastasi Malm jättäen puoli akkunaa\nSandels'ille, joka yhtä mieltynein katsein seurasi tapauksia Kallaveden\npinnalla. Eivätkä he olleetkaan ainoat, jotka tarkastivat menoa tuolla\netäällä. Pienelle tasangolle, joka ulottui kenraalin asunnosta rantaan,\nja jota kuitenkin siellä täällä pienet pensastot katkasivat kuitenkaan\nestämättä vapaata näköalaa järvelle päin, kokoontui pienessä ajassa\nupseeria ja sotamiehiä sikinsokin, ja kaikki katselivat mitä\ntarkimmasti tapausta järvellä.\n\nTämä siellä tapahtui!\n\nEräästä pohjoisimmasta saarista tuli kaksi parkassia, isompi ja\npienempi, hiljaa soudellen eteläänpäin. Ne näyttivät olevan\ntutkimusretkellä, sillä ne poikkesivat kaikkiin saariin, joiden ohitse\nkulku kävi. Nenässä tangon päässä liehui Ruotsin lippu.\n\nEhdittyä jotenkin Toivolan kohdalle pidättivät ne yht'äkkiä ja muutaman\nsilmänräpäyksen perästä pistäisi kolme venäläistä venettä, joista\njokainen oli suomalaisia aluksia isompi, hyvällä vauhdilla ja\npurjetuulta esille erään lounaassa päin Toivolasta olevan niemen takaa.\n\nVesitaistelu alkoi kohta. Taistelevat sekaantuivat toinen toisensa\nympärille. Pyssyjen ja pienten tykkien pauke kuului varsin hyvin\nmaalle, sillä matkaa ei ollut kuin korkeintaan venäjän virsta. Milloin\noli ruudinsavu vahvana pilvenä peittämässä taistelevia katsojilta,\nmilloin hajosi se ja silloin näkyi tuo miellyttävä kuva koko\nsuuruudessaan.\n\nSemmoisessa tilaisuudessa nähtiin kuinka molemmat isommat veneet\n(suomalainen ja venäläinen) olivat joutuneet lähempään taisteluun\nkeskenänsä, pienemmän suomalaisen veneen alinomaisen ampumisen ja\nrohkeimpien liikkeiden kautta koettaessa estää molempia isompia\nvastustajiansa pääsemästä sitä liian lähelle.\n\n\"Sotakiikarini\", huusi Sandels levottomasti. \"Missä se on?\"\n\nKatteini Malm oli pian tuonut sen. Sandels nosti sen heti silmällensä.\n\n\"Ah\", huusi hän, \"he uskaltavat iskeä kiinni veneesen! Uljaita poikia!\nVarmaankin se on kersantti Lovén, joka on tuon reiman tempun\ntoimeenpanija. Ah ... ah ... ah ...\"\n\nKenraalin tätä sanoessa vaipui Venäjän lippu tangolta alas ja kaikuva\nhurrahuuto tervehti rannasta tätä tekoa.\n\nVoittava suomalainen vene kääntyi nyt toisten vihollisveneitten\npuoleen. Pienin pakeni muutaman laukauksen ammuttuansa, toinen\nammuttiin upoksiin.\n\nHetken perästä kääntyivät molemmat suomalaiset parkassit, muassansa\nvalloitetut veneet, suoraan Toivolaa kohden, jonka rannalla suurin osa\nSandels'in joukkoa odotti voittajia.\n\nKenraali astui sill'aikaa kartan luo.\n\n\"Kas tässä, katteini\", sanoi hän ja näytti sormellansa tietä\nToivolasta, Kaavin, Sysmän, Taipaleen, Joensuun, Tohmajärven ja\nPelkjärven kautta Ruskealaan, \"tuota tietä teidän tulee mennä. Ottakaa\nmukaanne niin paljon väkeä kuin luulette tarvitsevanne. Te olette juuri\nsopiva mies johtamaan tätä retkeä. Talonpoikia aseilla varustettavaksi\nlöydätte kyllä matkalla. Mutta lähtekää oitis matkaan\".\n\nMalmin silmät säkenöivät, ja hän sanoi puoleksi leikillä, osoittaen\nSortavalaa:\n\n\"Miksi ette pitkittänyt määräystänne tuonne saakka?\"\n\n\"Ehkä minun olisi tarvinnut\", sanoi myös Sandels leilillään. \"No, no,\nonpa sekin hyvä, jos saatte varman aseman Pelkjärvellä\".\n\nKun ilta levitti himmeät varjonsa seudulle, oli Malmin joukko jo\nvalmiina matkalle, joka ennen pitkää oli tuleva niin loistavaksi ja\nmuistorikkaaksi. Huutaen: \"eläköön kenraali! eläköön Suomi!\" lähti hän\nliikkeelle osaksi ketjussa, osaksi joukossa Toivolan itäpuolella\nolevien taajojen metsien lävitse.\n\nSuurimpia saaria Kallavedessä on Vaajasalo. Siinä on osaksi taajaa\nmetsää osaksi reheviä niittyjä, jotka tekevät sen Kallaveden milt'ei\nkauniimmaksi saareksi. Karhunsalmi eroittaa sen mannermaasta. Lähellä\nmainittua salmea, joka toisin paikoin oli laitoa, toisin taas melkoisen\nsyvää, oli sanotun saaren rannalla Leskelän hovin rakennettu talo,\nparhaita koko seudulla. Leskelästä oli vapaa näköala toiselle puolen\nsalmea ja ympärillä oleville tienoille. Suuria niittyjä ulottui\npitkälle saaren sisuksiin päin ja niiden takana alkoi jo pienempiä\nmetsiköitä poistaa seudun yksitoikkoisuutta.\n\nSen metsikön syrjään, joka oli lähinnä mainittua taloa, oli Antti\nTikkanen noin kymmenen vuotta ennen tämän kertomuksen aikaa rakentanut\nitselleen pienen tuvan, jonka hän oli maalannut keltaseksi ja\nvarustanut semmoisella katolla, että hän luuli sen voivan kestää\nminkälaista myrskyä ja sadetta tahansa. Mutta tässäkin kävi selväksi\nkuinka hairahtuvia ihmisten tuumat ovat. Noin viikko jälkeen tuvan ja\nkaton valmistumisen, nousi ankara myrsky jota syksysillä joskus saadaan\ntuta maamme pohjoispuolissa. Tunnin perästä ei Antin tuvalla enään\nollut katon jäännöstäkään, ja hän sai nyt herjetä käymästä pitkin\nseutuja ylpeilemässä siitä että hänen tupansa katto oli tukevin koko\nsaarella. Moneen oli Antin ainainen ylpeys pistänyt niin, että he\nmielellään soivat hänelle tämän pienen masennuksen.\n\nAntti Tikkanen oli siitä ruveten kun hän seudulle tuli, tullut\ntunnetuksi ylpeydestänsä ja ilkeydestänsä sekä myös siitä, että hänen\nluultiin olevan tekemisissä pahojen valtojen kanssa.\n\nEi kukaan tietänyt varmuudella mistä hän oli tullut. Toiset luulivat\nhänen olevan Pohjanmaalta, toiset vieläkin pohjoisemmilta seuduilta.\nVarmaa on myös että Antti mielellään antoi kansan uskoa hänen olevan\nliitossa pahojen henkien kanssa, sillä se luulo teki hänen peljätyksi.\nTämän johdosta saattoi hän myös, tarvitsematta peljätä vaivalloista\nuteliaisuutta, pitää mitä peliä hän tahtoi.\n\nVaikka Antti aina noudatti suurta varovaisuutta tiesivät ihmiset\nkuitenkin, että hän usein oli väärillä teillä, ja ettei kaikki, mitä\nhänellä oli, ollut rehellisesti saatua. Mutta kun ei löytynyt\ntodistajia häntä vastaan, eivät kruununmiehet voineet hänelle mitään.\nHe seurasivat kuitenkin niin tarkasti kuin voivat hänen toimiansa ja\ntekemisiänsä.\n\nMutta Antti Tikkasella oli ketun kavaluus ja neuvokkaisuus, ja hänen\nonnistui aina pelastua tavalla taikka toisella.\n\nAikaisin keväällä v. 1808 oli hän eräänä päivänä jälkeen puolenpäivän\nsoutanut katsomaan pyydyksiänsä. Ei kukaan tietänyt mitä silloin\ntapahtui autiolla luodolla pyssyn kantaman päässä luoteesen päin\nVaajasalosta, mutta siitä päivästä ei kukaan nähnyt seudun\nneljännysmiestä; hän oli kadonnut jälkiä jättämättä. Häntä etsittiin\nkaikkialta, mutta turhaan. Tosin mies toisellensa kuiskaili, ettei\nAntin matka ollut varsin rehellinen, mutta kun kaikki pelkäsivät\nAnttia, joka ei milloinkaan mitään kostontuumaa vanhentanut, ei kukaan\nuskaltanut sanoa sanaakaan.\n\nTämän kertomuksen aikaan kävivät Venäläiset usein rosvoamassa\nVaajasalossa. Kummallista kyllä, ei kuitenkaan milloinkaan kajottu\nmitäkään Antti Tikkasen tuvassa ja sen ympärillä. Vihollinen meni sen\nohitse olevinaan sitä huomaamattakaan, vaikka se oli jokaisen\nnähtävissä, joka vaan kulki Leskelästä saaren sisälle päin. Tämän\ntähden ruvettiin suuresti epäilemään Antin olevan liitossa vihollisen\nkanssa. Mutta tätäkään epäluuloa ei kukaan uskaltanut toisellensa\nilmaista niin lujaa, että se olisi joutunut Antin korviin.\n\nKun Venäläiset sattuivat näkemään muita Vaajasalon kalastajia\nliikkeillä, ajoivat he heitä takaa saarelta saarelle, ottivat heiltä\nheidän saaliinsa ja pitelivät useinkin heitä sangen pahasti. Toisin oli\nAntti Tikkasen laita. Häntä ei milloinkaan keskeytetty työssänsä,\ntekipä hän sitä sitte vaikka keskipäivällä venäläisten parkassien ja\ntykkiveneitten miehistöjen nenän edessä. Melkein aina palasi hän kotio\nrunsaalla saaliilla, joista hän sentään ei milloinkaan ollut antanut\nvähintäkään tarvitseville naapureilleen. Siitä syntyi Anttia kohtaan\nsemmoinen viha, että Vaajasalolaiset usein olivat vähällä yhtyä sitä\nkovasti kostamaan. Venäläisten läheisyys peloitti heitä kuitenkin, että\nhe pysyivät levollisina, mutta jokainen päätti mielessään, jos asema\nkääntyisi heidän eduksensa, vast'edes ottaa häntä lujalle.\n\nAntti Tikkanen tiesi myös tämän mielialan, sillä hänen oli salateitä\nonnistunut saada siitä tiedon. Hänen luonnollinen hurjuutensa yltyi\nsiitä yhä enemmän, ja itsekseen vannoi hän kovan valan, saattaaksensa\nVaajasalolaisia pian katumaan sitä, että he olivat tehneet hänen\nvihamieheksensä.\n\nEräänä aamuna, kun pari kalastajaa Leskelästä ja Vihtakannasta, eräästä\nylempänä saarella olevasta talosta, kohtasivat toisensa tiellä Antti\nTikkasen tuvan kohdalla, sanoi toinen, jahka tervehdykset olivat\ntehdyt:\n\n\"Nyt on kolme vuorokautta siitä kuin Antti katosi kotoansa\".\n\n\"Niin on, ja vielä on tupa suljettuna\", lausui toinen.\n\n\"Tule\", sanoi ensimmäinen. \"Ei kukaan näe meitä; katsokaamme onko hän\nkotona\".\n\n\"Kuinka sen tekisimme?\"\n\n\"Akkunasta, tietysti\".\n\nKalastajat astuivat tieltä ja olivat pian tuvan vieressä. Mutta\nolisivat he nyt katsoneet kuinka tahansa niin eivät he olisi mitäkään\nnähneet, sillä kummankin akkunan sisäpuolella riippui vahvoja nahkoja,\nkarhun ja suden nahkaa, eikä ihmisen silmillä niiden lävitse katsottu.\n\nHäpeillänsä menivät ukot kumpikin tahollensa, kiroten Antti Tikkasta.\n\nHe olivat tuskin kadonneet, toinen metsään, toinen Karhunsalmelle päin,\nkun tanakkavartinen mies nousi tien ojasta, jossa hän oli ollut\nkätkössä. Se oli Antti Tikkanen. Muutaman minuutin katseltuansa\npoistuvien perään, mutisi hän itsekseen, huuliensa ilkkuvasti vääntyen\nhymyyn ja molemmin käsin pujoten poistuville nyrkkiänsä:\n\n\"Ha, ha, ha! mitä näitte, uteliaat raukat. Luuletteko Antti Tikkasen\nmenevän pois niin että ken tahansa saa kurkistella hänen tupaansa? Ei\nmaar, on hän vähäistä viisaampi, uskokaat se!... Odottakaat,\nodottakaat! Te ette tiedä mitä tapahtuu ja pian. Ja hyvä kun saatte sen\ntapahtuessakin tietää. Ha, ha, ha!\"\n\nTämän sanottuansa riensi Antti kotio.\n\nPuoliyön aikaan palasivat kalastajat samaa tietä ja sattumalta tulivat\nhe toisiansa vastaan samalla kohdalla kuin aamullakin.\n\n\"Nyt on hän kotona\", sanoi toinen osoittaen Antin tupaa, jonka\nakkunasta loisti vikevä valo.\n\n\"Niin näkyy\", vastasi toinen. \"Eiköhän hänellä ole ollut mitään\npirunjuonia tekeillä poissaollessaan?\"\n\n^Niinkö luulet?\"\n\n\"Minä olen varma siitä. Anttia ei ole uskomista se kuin merkki\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKalastajaukot olivat tuskin ehtineet tuvan näkyvistä kun Antti Tikkanen\nastui sen ovesta ulos. Hänellä oli päässään leveäröytäinen hattu.\nToiselta hartialtaan riippui pitkä \"tussari\" ja hänen leveän\nnahkavyönsä väliin oli pistetty kaksi pistoolia.\n\nHänen muotonsa oli uhkaavamman näköinen kuin milloinkaan ennen ja usein\npuristi hän nyrkkiin puserrettua kättänsä Vihtakantaan päin, jossa\nhänen pahimmat vastustajansa asuivat.\n\n\"Odottakaat, te\", jupisi hän pusertaen leveäteräisen puukon vartta,\njoka oli toisen pistoolin vieressä. \"Kauvan olette te minulle jaelleet\nsolvauksianne, mutta nyt en kärsi niitä enään. Halveksittuna olen aina\nollut, ja te saatte palkkanne kaikesta vihastanne minua kohtaan. Tämä\nyö on päättävä kohtalonne\".\n\nNain sanoen sulki hän varovasti oven ja astui tielle. Katseltuansa\ntässä ympärilleen oliko ketään hänen yöllistä liikettänsä näkemässä,\nmutta huomattuansa olevansa yksin, lähti hän nopeasti astumaan\nKarhunsalmea kohden. Eräästä akkunasta Leskelästä näkyi heikko valkea;\npitkiltä portailta kuului kissan naukumista ja takapihan veräjällä\nhaukkui koira paria pientä porsasta, joita talonomistajan oli\nonnistunut kätkeä Venäläisten saaliinhimoisilta silmiltä. Muuten oli\nkaikki luonnossa hiljaista, niin hiljaista että koiran haukkuminen\nselvään kuului toiselle puolen salmea, jossa venäläiset sotamiehet\nparhaillaan paikkailivat muutamia veneitä, joita he olivat löytäneet\npitkin rantoja, mutta jotka Suomalaiset olivat tehneet kelvottomiksi\nvääntämällä reikiä niiden pohjiin.\n\nEi lehtikään liikahtanut; vesi Karhunsalmessa oli todellakin kuin\nkuvastin, puolikuun heikkojen säteiden hopeoimana.\n\nTie salmelle oli vähän viettävä ja sen molemmin puolin kasvoi pieniä\npensaita, jotka olivat liian matalia kätkemään miehen suorassa\nasennossa. Peljäten että hän huomattaisiin piti Anttikin parhaana\nkumarassaan kulkea tien sivua pitkin. Hän ei tehnyt tätä suorastaan\npelvosta, vaan hän ei turhan tähden tahtonut antautua riitaan.\nKuitenkin oli hän lujasti päättänyt ikipäiviksi sulkea sen suun, joka\nsattuisi tulemaan hänen tiellensä.\n\nKun hän vihdoin ehti rantaan, saattoi hän vapaasti nähdä kapean salmen\ntoiselle puolelle. Siellä pitivät työskentelevät Venäläiset pientä\nhälinää. Antti vapisi levottomuudesta tirkistelevin silmin\nkatsellessaan milloin yhdelle, milloin toiselle puolen salmea,\nikäänkuin olisi hän peljännyt suomalaisen parkassin missä\nsilmänräpäyksessä tahansa kiitävän salmeen. Sitte oli vaan kulunut\nkaksi päivää kun kolme sellaista oli tullut puhdistamaan salmen\nvihollisista. Jokainen katoava minuutti oli hänelle kallis. Ollessaan\npitkänään maassa niin että yläosa ruumista pistäysi esille\nrantapensaista, kuuli hän yht'äkkiä rahahduksen vieressänsä. Käsi\ntarttui heti veitseen, ja paljastettu ruumiinosa liiti äänetönnä\ntakaisin pensaan taakse, hänen tarkasti tirkistäessään sinne päin,\nmistä rahina oli kuulunut.\n\nTämänlaisiin yökulkuihin tottuneena, oli hänen tarkka silmänsä pian\nhuomannut ihmisolennon, joka samalla tavalla tähysti häntä vastaisesta\npensaasta. Antti säpsähti, sillä hän ajatteli, että tällä yhdellä\nsaattoi olla useampi takanansa. Hänen paha omatuntonsa, jota hän aina\noli osannut nukuttaa, rupesi nyt heräämään. Oliko hänen mittansa nyt\ntäysi?\n\nJota enemmän Antti katseli vihollistansa, joka oli varsin\nliikkumatonna, sitä levottomammaksi hän kävi. Kuu, joka samassa\npistäysi esille parin pilven raosta, loi heikon säteen vastaisen\npensaan harvempien oksien väliin ja valaisi siten vieraan kasvot, joita\nei Antti tuntenut. Siis ei hänellä ollut Vaajasalolaista vastassansa.\n\nOuto, joka myös puoleltansa oli katsellut Anttia, teki samassa\näkkinäisen liikkeen ja konttasi pensaasta suoraan Anttia kohden.\n\n\"Hei, siellä\", huusi hän, \"mikä sinä olet, joka ihmisiä vahtaat?\"\n\nVieraan ääni oli samalla niin kylmä ja niin ivallinen, että Antti\nsäpsähti. Ainoalla hyppäyksellä oli hän esillä pensaasta ja jaloillaan,\nja siinä nyt seisoivat molemmat miehet, kuutamon valaisemina, katsellen\ntoisiansa katseilla, jotka äänettömällä kielellään näyttivät tahtovan\nsanoa: \"Miksi sinä olet minua häirinnyt?\"\n\nHetken perästä vastasi Antti: \"Minun ei tarvitse sanoa kuka minä olen.\nMutta kuka olet sinä?\"\n\n\"Minä olen pohjan periltä\", vastasi Jussila, sillä hän se oli, joka\nnäin yht'äkkiä oli ilmestynyt.\n\n\"Niin minäkin\", huudahti Antti iloisena.\n\n\"Minä olen melkein kuin maanpakolaisena kodostani\", jatkoi Jussila\nkolkosti.\n\n\"Niin on minunkin laitani\", virkkoi Antti ojentaen kätensä. \"Olipa tämä\nkohtaamisemme kumma. Mutta miksi sinä olet kotopakolaiseksi tullut?\"\n\nJussila viivytti vastausansa hetkisen. Sitte sanoi hän, tultuansa\nsiihen päätökseen, että hän uskalsi sanoa suunsa puhtaaksi.\n\n\"Minä tulin ihastuneeksi erääsen tyttöön ja...\"\n\n\"Hänen tähtensä on sinun täytynyt paeta\", lopetti Antti puolinaurulla\nlauseen. \"Niin niin; nuo liepeiset panevat joskus miehen kuumille\nkiville\".\n\n\"Niin, kyllä minun täytyi paeta\", sanoi Jussila äkkiä, \"mutt'ei yksin\".\n\n\"_Ei yksin_\", kertoi Antti painaen kumpaistakin sanaa. \"Onko sinulla\nehkä tyttö mukanasi?\"\n\nKun Antti teki tämän kysymyksen, loisti hänen silmänsä niin\nkummallisesti, ettei Jussila ensin ollut selvillä vastaisiko hän\nmyöntävästi vai kieltävästi. Antti huomasi tämän epäilyksen ja sanoi\nsentähden äkkiä:\n\n\"Ei sinun tarvitse peljätä, että minä sinulta tytön otan, taikka petän\nsinun, sillä minä arvaan kyllä kuinka...\"\n\n\"Vaiti, vaiti, joku saattaisi kuulla! Mutta istu tähän, niin saat\nkuulla kaikki kohtaloni\".\n\nSittekuin molemmat uudet ystävät olivat istuneet pensaan viereen, josta\nsaattoi nähdä salmen ylitse, puhui Jussila elämänsä tapaukset käsillä\nolevaan hetkeen saakka. Kun hän oli lopettanut, virkahti Antti:\n\n\"Minäkin olen pohjoismaalainen, niinkuin tiedät, ja elämäni alkupuoli\non myös kulunut metsissä, niinkuin sinunkin. Ehkä silloin olemme joskus\ntavanneet toisemme, vaikk'emme nyt sitä muista. Olipa hyvä että\nkohtasimme toisemme, niin on minulla nyt ainakin yksi liittolainen.\nMin'en uskalla eroittautua Venäläisistä\".\n\n\"En minäkään\", vastasi Jussila kolkosti.\n\n\"No, nythän ovat asiat niin hyvin kuin perästäkin\", arveli Antti. \"Pata\ntulee paraiten padan kanssa toimeen\".\n\n\"Niin sanotaan\", vastasi Jussila vilkuen vastasaamaansa liittolaista.\nTämä, joka huomasi hänen kieron silmäyksensä, jatkoi:\n\n\"Sin'et näy luottavan minuun, mutta siinä teet väärin. Minä en tahdo\nolla minkäänlaisissa tekemisissä Suomalaisten kanssa, etkä sinäkään,\njos oikein olen puheesi käsittänyt. Sentähden onkin parasta, että me\nvedämme yhtä köyttä hirteen saakka, ha, ha, ha!\"\n\n\"Hirteen\", vastasi Jussila uudestaan luoden vilkasevan katseen\nkumppaniinsa.\n\n\"Niin\", vastasi tämä, \"puhukaamme järjellisesti. Sinä olet suoraan\nastunut vihollisen puolelle, oman puheesi nuukaan, mutta niin en minä.\nKuitenkaan ei ole se hetki kaukana, jolloin minunkin pitää se tehdä.\nNäetkö nuo veneet, jotka lähtevät tuolta vastaiselta rannalta?\"\n\n\"Näen\".\n\n\"Ne ovat venäläisiä veneitä. Katteini Demonov tulee nyt suuremmalla\nvoimalla kuin ennen, ja hänen tarkoituksensa on kokonaan estää\nSandels'ilta pääsön saareen. Älä vaan luule vihreätakkisten ensi kertaa\ntulevan tänne\".\n\nJussila näytti levottomalta, ja kun Antti kysyi sen syytä, sanoi hän:\n\n\"Minne minä saatan kätkeä Katrin?\"\n\n\"Minun tupaani\".\n\n\"Mutta ... mutta...\"\n\n\"Sinä arvelet!\"\n\n\"Niin, se on tietty. Tuleeko venäläinen katteini sinne?\"\n\n\"Sepä kysymys. Tottakai!\"\n\n\"Sitte en uskalla jättää häntä sinne\", vastasi Jussila vapisevalla\näänellä.\n\n\"Ha, ha, ha, sinä olet mustasukkainen\", arveli Antti nauraen. \"Niin,\nminä myönnän että tässä on käsillä arka asia. Venäläiset upseerit\ntunnetaan suuriksi naismiehiksi, ja jos tämä lisäksi on kaunis tyttö,\nniin ... niin, sinä ymmärrät; mutta minä vakuutan sinulle, ettei koko\nsaarella ole sen varmempaa kätköpaikkaa\".\n\n\"No, sinun tupaasi sitte\", sanoi Jussila kolkosti. Itsekseen liitti\nhän: \"Minä pidän heitä kyllä tarkasti silmällä, ja jos he yrittävätkin\nKatria ... niin...\"\n\nSe käsi, joka piteli leveäteräistä veistä, pusersi sitä kovasti.\n\nVenäläiset veneet olivat jo kelpo matkan salmella. Sotamiehet eivät\nensinkään olleet hiljaa, vaan päin vastoin melusivat he täyttä kurkkua.\nHe olivat jotenkin varmat siitä, etteivät Suomalaiset nyt häiritsisi\nheitä.\n\n\"Missä tyttö on?\" kysyi Antti äkkiä. \"Kyllä nyt on jo aika viedä häntä\njonnekin suojaan\".\n\n\"Sinä olet oikeassa\", vastasi Jussila. \"Seuraa minua\".\n\nMuutama kyynärä sivulle päin siitä pensaasta, jossa Antti oli ollut\nkätkettynä, oli taaja viita. Jussila käänsi hiljaa oksat sivullepäin,\nja heikossa kuutamossa, joka nyt esteettömästi valaisi pensaston,\nsaattoi Antti nähdä ihmisolennon lepäävässä asennossa. Se oli Katri.\nPonnistukset pitkällä marsilla metsien lävitse sekä suru olla\nmiehestänsä eroitettuna olivat kokonaan voivuttaneet hänen voimansa,\nettä hän nyt oli ikäänkuin koneellinen ase Jussilan kädessä.\nKostonhimoisella pohjoissuomalaisella oli vielä kuitenkin sen verran\nkunniantuntoa jäljellä, ettei hän milläkään tavalla loukannut tätä\nnuorta tyttöä nykyisessä avuttomassa tilassaan. Vaikka Jussila olikin\nperin paatunut, löytyi hänessä kuitenkin jokin pahuutta vastustava\ntunne.\n\n\"Onko kotiosi pitkä matka?\" kysyi Jussila.\n\n\"Ei\".\n\n\"Saatatko auttaa minua kantamassa häntä sinne?\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", vastasi Antti, \"mutta ensin meidän täytyy tehdä\npurilot. Täällä on aineita kylläksi\".\n\nPurilot olivat pian valmiina. Varovasti nostettiin tyttö niille. Hän ei\nherännyt eikä liikahtanutkaan vaikka viidakon ohdakkeet repivät hänen\nvaatteitansa.\n\nKun Antti kuuvalossa loi katseen Katrin kauniille ja vaaleille\nkasvoille, tuli hän tuumivan näköiseksi. Jussila huomasi tämän ja kysyi\näkäisesti:\n\n\"Mitä sinä niin tarkasti häntä katselet?\"\n\nMustasukkaisuus rupesi jo pääsemään hänessä valloille.\n\n\"Eikö hän kärsi katselemista\", sanoi Antti vähän pilkallisesi. \"Odota\nvähän, niin kyllä häntä vielä katselee useampikin, kuin sinä ja minä\".\n\nNämä Antin sanat pistivät kipeästi Jussilaan ja hän rupesi jo katumaan,\nettä hän oli Antilta turvapaikkaa pyytänyt. Mutta hänen katumuksensa\ntuli nyt liian myöhäiseen, sillä venäläiset veneet olivat jo kulkeneet\nenemmän kuin puolen salmen levyä.\n\nPuolen tunnin kuluttua lepäsi Katri huonolla vuoteella Antin tuvan\nsisimmäisessä huoneessa. Pako oli estetty siten, että huoneen ainoan\nakkunan taakse oli pantu kaksi vahvaa luukkua. Pienestä reijästä niiden\nyläosassa pääsi huoneesen heikko valo. Antti toi sohvan eteen muutamia\nleivän palasia, että Katrilla olisi herättyänsä jotakin syötävää.\n\nHuone, kokonaan paljaine seinineen, näytti enemmän vankilalta kuin\nasuinhuoneelta, eikä se ruokakaan, jota Erkki Ollikaisen nuorelle\nvaimolle tarjottiin, ollut suurin muuta kuin \"vankiravintoa\".\n\nTämän tehtyänsä lähtivät Jussila ja Antti yhdessä Venäläisiä vastaan.\n\n\n\n\n3.\n\n\nSen seudun alhaisimpia paikkoja on Noidanoja. Vesiperäiset niityt ja\nsuot, joissa petollinen letto kulkijata uhkaa varmalla perikadolla, ja\nniiden välillä synkkiä metsiä, joiden sisuksia ei metsänhakkaajan\nkirves ollut vielä käynyt hävittämässä, pienet purot, jotka siellä\ntäällä muodostivat kirkasvetisiä lampia, semmoinen yleensä oli\nNoidanojan seudun luonto.\n\nErään näiden purojen ylitse, joka jo oli pienen joen kaltainen, kävi\npuinen silta. Sillan kummassakin päässä oli muutama pirtti ja pieniä\nsieviä tupia, jotka todistivat, että tämän seudun asukkaat tulivat\nhyvin toimeen. Rauha ja mielihyvä olivatkin tähän saakka olleet\nalituisina asujamina siellä. Pikku pojat ja tytöt juoksivat auringon\nnoustessa ulos, kahlailivat alinomaa leikiten edestakaisin matalien\npurojen poikki, ajoivat kesän kirjavia perhosia takaa, kapusivat,\nnorjina kuin kissat, metsän korkeimpiin puihin, ja uskalsivat usein\nsuohonkin leton pienimmille mättäille, josta he salaman nopeudella\npakenivat kun joku pitkäkorvainen \"repolainen\" vainoen hiipi\nviidakosta, taikka kun kömpelö karhu, haistaen mehiläispesien\nläheisyyttä, astua tallusteli esille metsänrinteestä toisella puolen\nsuota; isäntä, emäntä ja palkolliset tekivät iloisina ja tyytyväisinä\nkovat tehtävänsä saidasta maasta saadaksensa niukan elantonsa; pellot\nkynnettiin ja kylvettiin ja niiden tulo korjattiin läheisen kasken\npeittäessä seudun heikkoon sumuun, ja kun päivä laski ja hämy tuli,\npalasivat kaikki, väsyneinä mutta hyvillä mielin siitä, että päivä oli\nhyvin käytetty, yksinkertaisiin kotoihinsa hankkimaan tarpeellista\nlepoa; ja kaiken tämän saivat he toimittaa, ilman että heitä häiritsi\n\"pitkätakkisten\" sotahuuto, tykkien peloittava pauke taikka kasakkain\npiikit ja arohevosten kavioitten jyminä. Kuva oli yksinkertainen, mutta\nrauhallinen, kova, mutta kuitenkin valtavasti vaikuttava.\n\nKuitenkaan eivät rauha ja lepo ole ikuisia ja yksinomaisia nautittavia\nmaailmassa. Kaikki täällä on meren, järven, virran, puron kaltaista,\nminkälaista vaan tahdotaan. Tänäpäivänä rasvatyyni pinta, seuraavana\npäivänä, taikka ehkä jo parin tunnin perästä, niin, joskus sitäkin\npikemmin, on jo pintaa sekoittamassa pieniä lainehia, jotka kasvavat ja\nvihdoin myrskyävät vaahtopäisinä hurjassa raivossa samoja rantoja,\nsaaria ja luotoja vastaan, joita ne äsken syleilivät, suutelivat ja\nhyväilivät niin hellästi ja varovasti kuin äiti lapsiansa.\n\nNiin kävi Noidanojallakin. Kun miehet ja vaimot eräänä iltana tulivat\nkotio, oli tullut tietoja Mikkelistä. Eräs seudun parhaita\nkarhunpyytäjiä oli käynyt siellä ja saanut kuulla kummallisia asioita\nkerrottavan sodasta ja rauhan rikkomisesta. Asukasten hiljaiset mielet\nrupesivat nyt kuohumaan; huhut siitä että sota oli jo varsin lähellä\ntulivat yhä varmemmiksi ja pian kävi varsin selväksi että rauhan ajat\ntaas olivat poissa. Silloin nousi myrsky kaikkien mielissä; lapset\npeljästyivät enemmän \"ryssän\" nimestä kuin \"sutarin\", ja jokainen\nrupesi kuumeentapaisella kiireellä saattamaan parasta omaisuuttansa\nturvaan. Henkiänsä he eivät ajatelleet, sillä ensimmäinen ajatus näissä\nrohkeissa Noidanojalaisissa oli tämä: \"Jos Venäläinen tulee tänne,\nmenemme me jokainen mies ja vaimo taistelemaan tuon tuiman vihollisen\nkanssa. Niin esi-isämme tekivät _ison vihan_ aikana ja niin isämme ja\nveljemme tekivät kolmannen Kustaan sodassa\".\n\nKun Suomen kansaa valtasivat tämmöiset mielipiteet, sillä ei ainoasti\nNoidanojalla vaan kaikkialla ajateltiin samoin, ei Sandels'ille ja\nkatteini Malmille ollut vaikeata saada semmoista menestystä ja voittaa\nsemmoisia etuja kuin he verrattain lyhyessä ajassa saivat aikaan.\n\nEräänä iltana hyökkäsi Noidanojan sillan eteläisessä päässä leikkivä\nlapsijoukko vanhan Heikkilän pirttiin, joka oli lähinnä tietä. Melkein\npuolisokea ukko nousi peljästyen seisaalleen pölkyltä, jolla hän oli\nistunut hiljaa, mutta tarkasti veistäessään kirvesvartta.\n\n\"Mitä meteliä se on?\" huusi hän lapsijoukolle häristäen kirvesvarrella;\n\"enkö minä saa yölepoa? Ulos täältä!\"\n\nLapset kertoivat nyt, kaikki huutaen yhtä suuta, että he\nmetsänrinteessä toisella puolen ojaa olivat nähneet ison joukon\nihmisiä. Toisilla oli pitkät parrat, toisilla ei ollenkaan; toiset\nkonttasivat käsin ja jaloin, toiset ratsastivat \"pitkät tangot\"\nkädessään. Kun he olivat lapsille, jotka ensin uteliaina olivat\nkatselleet semmoista ihmis- ja hevoispaljoutta, häristäneet aseitansa,\nolivat pienoiset lähteneet \"niin paljon kuin jalkoja alla oli\"\n\"Heikkilän papalle\", joksi vanhaa metsämiestä tavallisesti sanottiin,\nkertomaan siitä ihmeestä, jota olivat nähneet.\n\nLasten kertoessa synkistyi ukon katse yhä enemmän. Hän kyllä aavisti\nmitä väkeä lapset olivat nähneet, eikä kauvan kulunutkaan ennenkuin\nhänen aavistuksensa kävi toteen.\n\nHeikko silta tärisi ja rouskui hevosien ja sotamiesten painon alla, ja\nennen pitkää olivat venäläiset jääkärit ja kasakat piirittäneet kaikki\nasunnot Noidanojalla.\n\nMoneen vuoteen ei ollut semmoista elämää ollut Noidanojalla, kuin\nsiellä nyt nousi. Asunnoista pakeni joukottain miehiä, vaimoja ja\nlapsia metsiin, jättäen kaiken omaisuutensa ryöstettäväksi ja\npoltettavaksi. Tosin koettivat Venäläiset estää heidän pakenemistansa\nja heidän onnistuikin pidättää muutamia, mutta useimmat pääsivät\nhiipimään pakoon, kun he ensin olivat varustaineet aseilla. Siellä\ntäällä ampuivat jääkärit ja kasakat pakenevia, mutta harvoin heidän\nluotinsa sattuivat. Auringon laskeissa oli kuitenkin neljä\nNoidanojalaista herjennyt elämästä. Heidän kuolleet ruumiinsa jätettiin\nmaan päälle ilmaa myrkyttämään. Sodan kirous oli ehtinyt tähänkin\nrauhalliseen tienoon.\n\nNiissä, jotka eivät päässeet pakenemaan oli vanha Heikkiläkin. Melkein\npuolisokeana ollen, oli hän juossut keskelle kasakkaparvea ja siellä\njoutunut armottoman pilkan alaiseksi. Hän päästettiin kuitenkin irti ja\naikoi rientää kotionsa, kun liekit hänen sytytetystä tuvastansa\npidättivät hänen.\n\n\"Vai niin\", sanoi ukko levollisesti itsekseen, hengästyneenä istuen\nkaatuneen puun rungolle, \"minä huomaan, että te olette kaltaisianne!\nIhan niinkuin viime sodassa\".\n\nSittekuin ukko oli hetken levännyt, hiipi hän sivulle päin, ja hänen\nonnistuikin päästä lähimpään metsänrinteesen, jossa hän kiipesi\nkaatuneen hongan alle kätköön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMelkein kaikki asunnot Noioanojalla olivat poltetut. Jäljellä oli vaan\nharva, ja niissä myös se, joka oli etäimmällä sillasta. Siinä oli\nvenäläinen päällikkö, luutnantti Ogunov, ruvennut asumaan. Seuraavana\npäivänä saapuivat katteinit Baronovits ja Rosovski paikalle. Edellinen\noli Iisalmelta paennut metsien ja korpien lävitse, monen monituisia\nkertoja vähältä joutua kiinni. Milloin jalkaisin, milloin ratsastaen ja\nmilloin pienillä, kurjilla aluksilla, jotka töin tuskin kannattivat\nkahta miestä, oli hän pannut henkensä kaupalle mieluummin kuin antautua\nvangiksi.\n\nKatteini Rosovskin kohtalot eivät olleet niin romantillisia. Kun Malmin\nväki ajoi häntä takaa Juvalta, jätti hän eräänä yönä miehensä ja riensi\nsuoraan Noidanojaa kohden, sillä hän oli vakoojien kautta saanut\ntietää, että luutnantti Ogunov marssi sitä paikkaa kohden. Kerran oli\nhän ollut vähällä joutua Härilän keskievarin, Torkkulaisen ja erään\nhänen renkinsä käsiin, kun he olivat metsästämässä. Keskellä metsää\nitään päin Härilästä peloittivat he Rosovskin, joka juuri nautti sangen\ntarpeellista lepoa. Salamana hyppäsi hän ylös ja, ensin ammuttuansa\nTorkkulaista, vaikka osaamatta, lähti hän juoksemaan kivien ja kantojen\nylitse niin paljon kuin suinkin pääsi. Keskievari ja renki olivat hänen\nkantapäillään. He ampuivatkin häntä. Rengin luoti tempasi lakin\nRosovskin päästä, että hän nyt sai juosta paljain päin; luoti, jonka\nTorkkulainen kohta jälkeen lähetti, repi vallan pilalle katteinin\ntoisen takinliepeen, muttei sekään häntä vahingoittanut. Katteini\nRosovski juoksi henkensä edestä, ja rakkaus siihen antoi hänelle\nmelkein siivet jalkoihinsa. Monen tunnin rasittavan matkan perästä\nsaapui hän Noidanojalle. Ilta oli jo tullut kun hän astui luutnantti\nOgunovin asuntoon. Luutnantti ja katteini Baronovits istuivat juuri\npuhelemassa tapauksista Iisalmella. Jotakuta silmänräpäystä ennen\nRosovskin tuloa huudahti Ogunov kiivaasti:\n\n\"Antakaahan minun vaan ensin tehdä puhdasta täällä, niin minä sitte\nmenen Iisalmelle ja...\"\n\n\"Mutta\", keskeytti Baronovits, \"sinä unhotat, että Sandels on\nToivolassa, ja että meidän on vaikea saada mitään aikaan hänen\ntakanansa, jossa partiojoukkoja Raahesta päin alinomaa liikkuu\nedestakaisin\".\n\nNyt astui Rosovski sisälle. Ogunov ja Baronovits hyppäsivät\nhämmästyneinä istuimiltansa.\n\n\"Sinä täällä!\" huudahtivat molemmat yhtaikaa.\n\n\"Niin, ja tuo kirottu Malm on kantapäilläni\", keskeytti Rosovski\nvohkuen. Hetken levättyänsä kertoi hän tarkasti tapauksen Juvan\nkirkolla ja kuinka hän itse oli vähältä joutua vangiksi.\n\n\"Pyhän Mikaelin nimessä\", huusi Ogunov, \"nyt on parasta käydä\nkatsomassa etuvartijoitani. Muuten ei tässä käy kunniallisesti\".\n\nNäin sanoen hyökkäsi hän ovelle ja ulos, jättäen molemmat katteinit\npitämään toisillensa seuraa kuinka he parhaiten tahtoivat.\n\n\n\n\n4.\n\n\nUkko Heikkilä oli, niinkuin ennen on kerrottu, melkein puolisokea.\nSiitä huolimatta liikkui hän kototienoillaan jotenkin tarkasti. Monena\nvuotena, joina hän oli siellä asunut, oli hän oppinut tuntemaan\njokaisen polun metsässä, tunsipa ne vielä niinkin tarkasti, että hän\npimeässäkin osasi kulkea läheisiin kyliin ja asuntoihin.\n\nTämä paikantunteminen oli hänelle nyt erinomaisen hyvä. Haperoiden\nkäsin edessään kulki hän alinomaa eteenpäin, ja pidätti vasta kun hän\nkuuli kuiskuttelevia ääniä läheisyydessä. Tavallisesti tapahtuu että\nkun yksi aisti ihmiseltä katoo taikka huononee, tulee toinen sitä\narjemmaksi ja tarkemmaksi; niin oli Heikkilänkin laita. Hänen kuulonsa\noli tullut paljon tarkemmaksi, sittekuin näkö rupesi huonontumaan.\nSentähden kuuli hän nytkin selvästi, että puhelevat olivat Suomalaisia.\n\n\"Hohoi!\" huusi hän sentähden. \"Helei!\"\n\nHän oli tuskin saanut viimeisen sanan suustansa, kun pensaista rupesi\nkuulumaan rapinaa, ja ennenkuin ukko ehti päätään kääntää, seisoi hänen\nedessään kaksi miestä. Toinen sytytti päreen, jolla hän rupesi\nvalaisemaan Heikkilän kasvoja, sanoessaan:\n\n\"Mikä sinä olet, joka kuljet näin yksin metsässä?\"\n\nSittekuin Heikkilä oikein varmaan oli saanut itselleen selvälle, että\nedessään olevat miehet olivat Suomalaisia, kertoi hän tarkasti kuinka\nviholliset olivat Noidanojalla peuhanneet. Kun hän lopetti sanoi se\nmies, joka pärettä piteli:\n\n\"Ei tuo mahdottomalta kuulu, mutta kuka takaa, ettet sinä ole\nvakoilija\".\n\n\"En ole\", vastasi Heikkilä uskottavasti.\n\n\"No, tule sitte katteini Malmin luo\".\n\n\"Tulen niin\".\n\nKatteinille, joka juuri oli matkalla Pelkjärvelle päin, kertoi Heikkilä\nsaman, jonka hän oli metsässäkin puhunut. Tämän kertomuksen johdosta\nantoi Malm kersantti Rosenqvist'ille käskyn muutamalla miehellä mennä\nottamaan valtaansa venäläinen vartio Noidanojalla.\n\n\"Mutta liikkukaa siellä varovasti\", sanoi katteini lopuksi. \"Ei\ntarkoituksena ole ajaa Venäläisiä sieltä pois, vaan ainoasti häiritä\nheitä, että he huomaisivat meidän olevan valveilla\".\n\nKersantti lupasi noudattaa kaikkea varovaisuutta. Sentähden valitsi hän\nkuusitoista parasta Savon jääkäriä, jotka hän ennestään tunsi, ja\nilmoitti asian heille. Kaikki olivat valmiina kostamaan vihollisille\nniitä kärsimisiä, joilla he olivat asukkaita kiusanneet.\n\nJuuri kun kersantti oli aikeessa lähteä, tuli Erkki Ollikainen äkkiä\nhänen eteensä.\n\n\"Oletpa sinä, saamari vieköön, riutuneen näköinen\", huusi kersantti.\n\"Etkö vielä ole saanut mitäkään tietoa vaimostasi?\"\n\n\"En! Minne matka?\"\n\nKersantti sanoi paikan ja jatkoi huolettomasti:\n\n\"Mielitkö tulla mukaan?\"\n\n\"Halusta\".\n\n\"Mutta sinun pitää oitis oleman valmiina\".\n\n\"Niin olenkin\".\n\nHeti lähdettiin liikkeelle. Se oli ylen vaikea, sillä raskas sade oli\nedellisinä päivinä lioittanut maan, ettei jalka ensinkään tahtonut\npysyä sillä. Kuitenkin onnistui Rosenqvist'in, jota vanha Heikkilä\nopasti, muutaman tunnin perästä joutua lähelle Noidanojaa. Heikkilä vei\nsuomalaisen joukon eräälle paikalle ojan vieressä, josta kersantti\nerinomaisesti saattoi nähdä Noidanojan sillan ja sen pohjoisessa päässä\nolevan vartion, jota oli noin viisikymmentä miestä.\n\n\"Tuota joukkoa ei liene vaikea lannistaa\", sanoi Erkki Ollikainen, joka\nkersantin kanssa oli mennyt eräälle pienelle niemekkeelle, jonka\npuitten suojassa he hyvin saattoivat seurata vihollisen liikkeitä.\n\n\"Koettakaamme naapata se pois\", arveli kersantti. \"Metsä on pimeä ja\ntaaja, eikä tämä yritys vaikealta näytä\".\n\nTuumasta toimeen. Tuntia Rosenqvistin ja Erkki Ollikaisen kanssapuheen\njälkeen hiipi pieni savolainen joukko metsän lävitse ja sen onnistuikin\npäästä varsin lähelle vartiota vihollisen huomaamatta. Kersantti oli\njotenkin varma saaliistaan ja hän oli juuri aikeessa kaikessa\nhiljaisuudessa valloittaa se, kun hän sen sijaan vavahti, katkeran\nkirouksen purkautuessa hänen huuliltaan:\n\n\"P----le!\" huusi hän sitte ja löi raivostuneena jalkaansa maahan. \"Jos\nhän olisi pysynyt hiljaa, niin... Eteenpäin siis. Älkäät päästäkö\nketään pakoon!\"\n\nTämä oli syynä kersantin suuttumiseen.\n\nVarsin toiselta puolelta tuli prikaatin ajutantti Vallgrén, joka johti\nMalmin etujoukkoa, marssien sillalle. Hän ei tietänyt Rosenqvistin\nlähetyksestä, ja hyökkäsi sentähden, Venäläiset huomattuansa, heidän\nkimppuunsa painetilla. Vartio teki vähän vastarintaa, mutta\nhajoitettiin sitte kokonansa. Venäläiset jääkärit pakenivat ylen\nniskojensa kersantin osaston ohitse metsään.\n\nErkki ajoi paria heistä innokkaasti takaa. Äkkiä he pidättivät erään\nsuon reunalle, epäillen uskaltaisivatko he lähteä keinuville mättäille\nvai ei. Mutta kun Erkki tuli lähemmäksi eikä näyttänyt siltä, joka\nantaisi armoa, lähtivät he uudestaan pakomatkalle. Toinen pääsi\nonnellisesti suon poikki, mutta toinen katosi, katkerasti parkuen\nkahden mättään väliin. Jota enemmän hän puhkoi päästäksensä ylös, sitä\nsyvemmälle hän vaipui, ja pian oli hän kokonaan upoksissa.\n\n\"Jos nyt voisin auttaa sinua, niin sen tekisin\", sanoi Erkki itsekseen,\nkatsellessaan kamalaa tapausta letyllä. Hän oli kovin liikutettu, sillä\nkerran oli samanlainen kohtalo ollut hänellekin tulossa. Kun hän ei\nenään nähnyt Venäläistä ampui hän hänen pakenevaa toveriansa ja palasi\nosastoonsa.\n\nLuutnantti Ogunov oli sill'aikaa rientänyt sillan päähän koko voimansa\netunenässä. Kohta hänen jälkeensä tulivat Baronovits ja Rosovski. Sota\njo sytytetystä sillasta tuli tuliseksi.\n\nErkki Ollikainen oli tavallisella rohkeudellansa heittäynyt kuumimpaan\ntaisteluun ja hänen muskeettinsa teki suurta turmiota vihollisen\nriveissä.\n\nEipä aikaakaan, joutui hän ihan Rosovskin eteen. Tämä hyppäsi\nehdottomasti askeleen takaisin Erkin nähdessään ja työnsi erään\njääkärin eteensä suojaksi, sillä hän oli kyllä taistelussa Juvan\nkirkolla nähnyt ettei taistelu Erkin kanssa ollut leikkiä.\n\n\"Ah\", huusi Erkki ja hyökkäsi katteinin päälle, \"nyt et pääse\nkäsistäni, konna!\"\n\nNäin sanoen yritti Erkki syöstä Rosovskin kimppuun, mutta jääkäri\nasettui hänen eteensä. Suomalaisen ja Venäläisen välillä alkoi nyt\nkaksintaistelu, joka kesti hyvän hetken, mutta vihdoin viimeksi\nmainittu putosi maahan lävistetyin rinnoin. Jääkärin oli kuitenkin sitä\nennen onnistunut haavoittaa Erkin vasemman käsivarren, vaikk'ei tosin\npahasti.\n\nSamassa hetkessä, kun Erkki liiallisen verenvuodon tähden olisi\nkaatunut, ellei Rietu Pekkolainen olisi tarttunut häneen, tahtoi\nRosovski hyökätä hänen päällensä, mutta Ogunov ja Baronovits ottivat\nhäneen kiinni estääksensä häntä.\n\n\"Oletkos mieletön?\" kuiskasi jälkimmäinen, \"varmaan kuolemaanhan sinä\nryntäät!\"\n\nRosovski joutui sitte yleiseen pakoon. Puolen tunnin kuluttua ei\nNoidanojalla enään ollut ainoatakaan Venäläistä. Vähitellen palasivat\nasukkaat takaisin, lapset leikkivät niinkuin ennenkin sillanpäässä ja\nmiehet rupesivat pian rauhassa tekemään askareitansa. Tuon pienen\nyhteiskunnan kustannuksella rakennettiin Heikkilän pirtti uudestaan, ja\nukko sai siellä, kaikkien kunnioittamana, lopettaa päivänsä vähäistä\nennen kuin se tieto tuli, että Suomi oli Venäjän hallussa.\n\nSittekuin katteini Malm, joka saapui paikalle kohta taistelun loputtua,\noli antanut korjata enemmän kuin puoleksi palaneen sillan, marssi hän\nnopeasti Pelkjärven kirkolle, joka ei ole kaukana Venäjän rajalta. Hän\noli nimittäin saanut tietää, että venäläinen pääjoukko oli siellä.\n\nErkki ei kuitenkaan seurannut niin pitkälle itäänpäin. Häntä aavisti\nettei Jussila ollut sinne päin mennyt.\n\n\"Vaikka minun jalkaisin täytyisi astua halki Suomen, niin minä sen\nkonnan etsin\", ajatteli hän. \"Ehkä hän on mennyt Kuopioon päin, sillä\nsiellä hän on parhaassa turvassa. Minä lähden nyt sinne\".\n\nViivyttyänsä Noidanojalla pari päivää, levätäkseen ja kootakseen uusia\nvoimia, alkoi hän eräänä aamuna kulkunsa pohjoiseen päin Kallavettä\nkohden. Se oli vaivalloinen matka, mutta Erkki kesti sen, sillä olihan\nsen tarkoituksena pelastaa morsiamensa, oman Katrinsa, Jussilakonnan\nkäsistä.\n\n\n\n\n5.\n\n\nToivolan ei kulunut se päivä umpeen, jona ei isompaa taikka pienempää\nottelua taisteltu. Enimmäkseen olivat Suomalaiset voittajina näissä\ntaisteluissa. Venäläiset olivat kuitenkin niin vahvasti sulkeneet tien\netelään päin, ettei Sandels kyennyt sitä murtamaan, vaikka hän ponnisti\nkaikki voimansa saadakseen sitä aikaan.\n\nAina oli hän kuumeentapaisessa toimi-innossa ja harvoin hän oli kotona.\nAikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan asti harhaili hän pitkin seutua,\njoko jalkaisin taikka veneellä, ja usein hän oli vähältä joutua\nvangiksi. Se levollisuus, jota hänellä oli niin runsaassa määrässä ja\njoka Runebergin mukaan, oli korkeimmillaan tappelussa Virran sillan\nluona, pelasti hänen usein suuristakin vaaroista.\n\nEräänä iltana tuli hän kotio seurassaan ainoasti neljä miestä\nkymmenestä, jotka hän oli ottanut mukaansa. Hän oli joutunut kahakkaan\nPujonsaaren niemellä ja siellä menettänyt kuusi urheata miestä. Mutta\nhän oli myös ajanut pakoon venäläisen vartion sieltä ja hävittänyt\nkasakkojen tekemän matalan etuvarustuksen.\n\nTomuisena ja hiestyneenä astui kenraali tupaan, mutta ei hän ehtinyt\nmonasti kääntyä ennenkuin ajutantti, vänrikki Fahlstedt astui sisälle\nja kertoi, että kaksi kunnianarvoista, harmaapäistä miestä Vaajasalon\nsaarelta pyysivät puhutella kenraalia.\n\n\"Kyllä minä tiedän heidän asiansa\", vastasi Sandels laskien kätensä\notsallensa. \"Vihollinen ei sen saaren asukkaille anna päivänkään\nrauhaa. Tuokaa miehet tänne\".\n\nNäiden molempain Vaajasalon ukkojen, jotka asuivat lähellä Vihtakantaa,\noli onnistunut eräänä yönä päästä saarelta. Antti ja Jussila oli\nhuomannut heidät, ajaneet heitä takaa ja ampuneetkin heitä, mutta he\nolivat kuitenkin päässeet heidän käsistään. Sandels'ille kertoivat he\nnyt niin tarkkaan kuin suinkin niitä kovuuksia, joita Venäläiset olivat\nantaneet heidän kärsiä, harjoittamalla mitä suurinta kovuutta,\npolttamalla heidän talonsa ja tavaransa, ryöstämällä heidän karjansa,\npilaamalla heidän vaimonsa ja tyttärensä ja vieläpä uhkaamalla viedä\nSiperiaan jokaisen, joka saattoi aseita kantaa. Vaajasalon ukot eivät\nsuinkaan asiaa koristaneet, ja kenraalin entisten tietojen mukaan\nVenäläisten kamalasta menosta, ei hän nytkään saattanut epäillä ukkojen\nkertomusta liioitetuksi vaan piti sen kaikin puolin totena.\n\nHeidän lopetettuansa lupasi Sandels lähettää heille apua. Iloiten\nsiitä, että he pääsivät vapaiksi Venäläisten ikeestä, menivät\nVaajasalon ukot ulos, mutta jäivät kuitenkin Toivolaan, kosk'eivät he\nuskaltaneet yksin palata kotosaareensa, jonka metsien takaa he selvästi\nsaattoivat nähdä punertavia valoja siellä ja täällä todistamassa\nmurhapolttajien taas olevan täydessä työssä.\n\nPari tuntia tämän jälkeen lähti luutnantti Fieandt viidenkymmenen\nmiehen kanssa saattamaan apua rasitetuille Vaajasalolaisille. Matkalle\nlähdettiin veneillä, jotka oitis ohjattiin suoraan Karhunsalmea kohden.\n\nAamuaurinko valaisi jo puiden latvoja. Vähitellen tunkivat sen lämpeät,\neloa tuottavat säteet syvemmälle pensastoihin ja herättivät liikkeelle\ntuhansittain pikku eläviä, valaisi pieniä puroja ja sai kukkien hienot\nterät aukenemaan, ensin suudeltuansa niistä pois öiset kastehelmet.\n\nOli todellakin herttainen aamu, täynnä raittiutta ja eloa. Kaikki\nhenkii helpommin viileässä aamuilmassa ja lintujen viserryskin kuului\nkirkkaammalta ja suloisemmalta päivän kauniisti valjetessa.\n\nSen taajan rantametsän suojassa, joka Leskelän talon kohdalla ulottui\nsalmeen saakka, astui Fieandt kenenkään huomaamatta pienen joukkonsa\nkanssa maalle. Hän oli itse ensimmäinen, joka laski jalkansa Vaajasalon\nmaalle. Aikoen tutkia lähimmän rantapensaston, astui hän muutaman\naskeleen ylöspäin, mutta pidättyi äkkiä ja laski nopeasti kätensä\nvyössä olevalle pistoolille. Ainoasti pari kyynärää edessänsä oli hän\nhuomannut miehen makaavan taajan viidakon suojassa. Luutnantti huomasi\nkuitenkin heti, ettei se ollut Venäläinen, ja hän aikoi sentähden\njättää makaavan rauhaansa, kun hänen päähänsä samassa pisti, että se\nsaattoi olla Vaajasalolainen, ja semmoisena hyvä tällä retkellä apuna.\nFieandt kumartui sentähden makaavaa ravistamaan, mutta eipä tuo\nherännytkään.\n\n\"Onkohan tuo kuollut\", ajatteli luutnantti. \"Ei, punottaahan se kuin\ntäysikuu poutailtana ja hengityksensäkin on tasainen. Äläpä huoli,\nunikeko, kyllä minä sinun hereille saan\".\n\nTämän sanottuansa repäsi hän maasta hienon ruohon ja alkoi sillä\nkutitella makaavan nenää. Tämän vaikutus ilmestyi heti. Makaava hyppäsi\npystyyn kuin olisi käärme pistänyt häntä, hieroi ensin silmiänsä ja\ntarttui tulisesti puukkoonsa, kun ei hän ensi hämmästyksessään tiennyt\noliko hänellä ystävä vai vihollinen edessään.\n\nKun hän vihdoin näki edessään suomalaisen univormun, hyppäsi hän ilosta\nkorkealle ja tarttui luutnantin käteen huudahtaessaan:\n\n\"Jumalan kiitos! Nyt saan apua!\"\n\nLuutnantti Fieandt oli jo tuntenut urhean partiomiehen, Erkki\nOllikaisen. Lukemattomien vastusten ja kärsimisien perästä oli hän\nvihdoin päässyt Karhunsalmelle asti. Iltaa ennen kuin suomalainen\njoukko astui maalle Vaajasaloon joutui hän odottamatta, kun hän jo\nrupesi epäilemään Katrin löytämistä, kuulemaan kahden Vaajasalon ukon\nkeskustelua. He olivat väsyneinä istuneet samaan pensastoon, jossa\nErkkikin oli. Sittekuin he hetken olivat puhelleet omasta onnettomasta\ntilastaan, rupesivat he surkuttelemaan sitä kohtaloa, joka tulisi\nniiden kahden kauniin, vangitun naisen osaksi, joita eivät he\ntunteneet, mutta jotka heidän luulonsa mukaan olivat ryöstetyt.\n\n\"Kaksi kaunista naista\", ajatteli Erkki ja teroitti kuuloansa. \"Jumalan\nnimessä! Ne eivät saata olla muita kuin Katri ja Anna Segercrantz.\nMutta\", pitkitti hän ajatustensa juoksua, \"nuori neiti ei ollutkaan\nRosovskin kanssa Noidanojalla; kuinkas ma sen ymmärrän?\"\n\nSittekuin ukot olivat kanssapuheensa lopettaneet ja levänneet\ntarpeeksi, katosivat he metsään päin. Erkki ei viipynyt rientämässä\nalas rantaan, jossa hän onneksi löysi pienen ruuhen, jolla hän yön\npimeydessä pääsi Karhunsalmen ylitse.\n\nPäästyänsä Vaajasalon puolelle tunsi hän olevansa väsyksissä, jonka\ntähden hän etsi sopivan paikan, jossa hän oitis nukkui sikeästi ja\nheräsi vasta Fieandtin kutituksesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö oli tullut. Rankka sade lioitti maan ja turmeli pienet kasvit. Oli,\nsanalla sanoen, oikea sutten ilma.\n\nTiellä, joka Leskelästä vei Antti Tikkasen pirtin ohitse, hiipi\nyksinäinen mies. Takin kaulus oli huolellisesti nostettu korviin saakka\nja suun kohdalla pantu neulalla kiinni. Leveäröytäisen hattunsa oli\nmies painanut niin syvälle, että ainoasti nenä ja silmät olivat\nnäkyvissä.\n\nMahdotonta olisi kenen tahansa ollut tässä puvussa tuntea Erkki\nOllikaista, jos ei hän olisi sitä tietänyt.\n\n\"Tuolla\", sanoi hän nähdessään heikon valon säteen tunkeutuvan Antti\nTikkasen tuvan akkunasta. \"Tuolla se varmaankin on. 'Ensimmäinen tupa\nvasemmalla kädellä', niinhän tuo Vihtakannan mies sanoi. Hän oli siellä\nnähnyt pari kaunista tyttöä, sanoi hän edelleen. Niin, tämä se\nepäilemättäkin on; kyllä minä olen arvannut oikein\".\n\nHän oli nyt ehtinyt tuvalle ja lähestyi pientä akkunaa. Pöydällä paloi\nkapea kynttilä pullon suussa ja ympärillä istui kolme miestä, jotka\nnähdessään Erkki vähän vavahti. Ne olivat Antti Tikkanen, Jussila ja\nvenäläinen katteini Demonov. Pirtin seinät olivat niin ohuet, että\nErkki selvästi saattoi kuulla kaikki mitä puhuttiin.\n\n\"Onko totta että yliesikunta on Vihtakannassa?\" kysyi Antti nostaen\nviinapikarin huulillensa. \"Onko se totta?\"\n\n\"On\", vastasi katteini kuivasti.\n\n\"Sitte se myös on hukassa\", mumisi Erkki itsekseen.\n\nJussila, joka tähän saakka oli ollut vaiti, väitti nyt:\n\n\"Mutta jos Suomalaiset tulevat kimppuumme, minne sitte naiset\nkätkemme.\"\n\n\"Äh\", sanoi katteini osoittaen hymyillessään kaksi riviä heleän\nvalkeita hampaita, jotka kuitenkin hänen näin irvistäessään näyttivät\ntorahampailta. \"Onhan minun väkeni lähellä, ja eihän liene ylen\nvaikeata viedä näitä vastustelevia aarteitamme sinne. Mutta\", jatkoi\nhän katsoen kettumaisesti Jussilaa, \"emmeköhän vaihettaisi. Sinulla on\nkauniimpi ja sävyisempi, majurin tytär on kiukkuinen kuin itse piru ja\npuree ympärillensä kuin vihanen kissa. Vaihettakaamme. Ha, ha, ha!\"\n\nJussila tarttui jo pöydän alla olevaan veitseensä.\n\n\"Ah\", tokaisi Antti, joka näki Jussilan synkän mutta tulisen katseen ja\npelkäsi kansalaisensa hurjaa luonnetta. \"Eihän sillä ole kiirettä.\nParasta teille on ensin asettua lujasti saarelle, ettei Sandels\nToivolasta...\"\n\n\"Mitä vielä! Älä puhu hänestä\", keskeytti Venäläinen ylpeästi. \"Hän ei\nvoi meille mitään! Mutta\", jatkoi hän nostaen pikarin, \"kaunottaret\ntänne maljailemaan kanssamme, muuten ei ole ilostamme mitään!\"\n\nAntti nousi ylös ja avasi sisähuoneen oven. Kahden naisäänen kimakka\nhuuto kuului samassa sisältä. Erkki pani päänsä lähemmäksi ruutua\nnähdäksensä paremmin. Hän ei peljännyt, että häntä huomattaisiin, eikä\najatellutkaan ollenkaan sitä.\n\nPian näki hän Katrin ja Anna Segercrantz'in horjuen tulevan isompaan\nhuoneesen. Molemmat näyttivät itkeentyneiltä ja peittivät kasvonsa\nkäsiinsä. Jussila oli noussut ylös ja seisoi nyt kädet ristissä\nakkunaan päin käännetyn selkänsä takana.\n\n\"Kas niin, kauniit käpyläiseni\", huusi katteini Demonov nostaen\npikaria, \"nyt me juomme teidän maljanne ja toivomme että te myös juotte\nmeidän. Tosin on juoma miehiä varten, mutta kuitenkin...\"\n\nHän ei lopettanut lausettansa, vaan ojensi viinapikarin vapisevalle\nKatrille ojentaessaan vasemman käsivartensa sillä syleilläkseen Katria.\n\n\"Katteini!\" huusi samassa Jussila ja astui askeleen eteenpäin, hurjasti\npudistaen nyrkkiänsä ja silmiltänsä kamalan tulen säihkyessä. \"Minä\ntahdon...\"\n\n\"Pyhän Mikaelin nimessä\", keskeytti Demonov purskahtaen leveään\nnauruun, \"luulenpa, hitto soikoon, että mies on mustasukkainen. Älä ole\nhuomaavinasi tuommoisia pikkuasioita! Sodassa ei saa olla niin närkäs.\nKas niin, tyttö, tule nyt kiltisti tänne!\"\n\nNäin sanoen aikoi hän taas vetää Katrin syliinsä, mutta nytkin hän\nsiinä estettiin.\n\nErkki oli nimittäin mitä kovimmalla mielenliikutuksella seurannut\nasioiden menoa tuvassa. Kuu Demonov ensi kerran tahtoi syleillä Katria,\nmutta josta Jussila esti hänen, oli hän kumartunut maahan ja ottanut\nkäteensä raskaan kiven. Kun Venäläinen toisen kerran yritti tehdä saman\ntempun, ei hän enään kyennyt hillitsemään raivoavia tunteitansa.\nKaikella voimallansa heitti hän kiven akkunasta sisälle, koettaen osata\nkatteinin päätä.\n\nJussila oli jo enemmäksi kuin puoleksi vetänyt puukkoansa tupesta ja\naikoi jo syöstä puoleksi päihtyneen Venäläisen päälle, jospa se olisi\nmaksanut hänen henkensäkin, kun Erkki odottamatta sekaantui asiaan.\nMutta Erkin heitto ei ollutkaan niin tarkka kuin hän olisi tahtonut.\nKivi särki ruudun yhtä helposti kuin munan kuoren ja mennä suhisi ihan\nryssän pään ohitse sekä särki vastaisella seinällä riippuvan\nruutisarven.\n\nJos salama äkkiä olisi iskenyt keskelle huonetta taikka Sandels itse\nkoko joukkonsa kanssa yht'äkkiä olisi ilmestynyt huoneesen, ei se\nensikädessä olisi hämmästyttävämmästi vaikuttanut. Ensimmäiset\nsilmänräpäykset olivat miehet varsin mykkinä. He katselivat turmiota\nennustavalla äänettömyydellä toisiansa, luoden tirkisteleviä katseita\nmilloin särkyneesen ruutisarveen, milloin reikään akkunan-ruudussa,\njosta viileä yötuuli tulvasi sisälle ja suuria sadepisaroita pirskui\npermannolle. Molemmat naiset olivat oitis kiljahtaen paenneet\nsisähuoneesen.\n\nHämmästyksen vielä vallitessa ja venäläisen katteinin selvitessä,\ntahdomme kertoa miten Anna Segercrantz pääsi Rosovskista ja joutui\nDemonovin käsiin.\n\nLaahattuna kahden jääkärin välissä Juvan kirkkotarhasta, uupui tuo\nheikko tyttö pian voimatonna maahan.\n\nMonta kertaa turhaan koetettuansa saada häntä kävelemään, käski\nRosovski tehdä purilot oksista. Se oli valmis muutamassa\nsilmänräpäyksessä ja itkevä sovitettiin niille, hänen innokkaista\nvastustelemisistaan huolimatta. Hän ei luonnollisesti toivonut mitäkään\nhartaammin kuin että Suomalaiset tulisivat hänen pelastamaan ja\nalinomaa hän rukoili sitä. Mutta päivä ja yö kului eikä mitään\npelastusta kuulunut.\n\n\"Oi, Jumala, Jumala, oletko siis kokonaan minun hyljännyt?\" huokasi hän\nkätkein kasvonsa käsiin. \"Eikö siis ole vähääkään vapaaksi pääsemisen\ntoivoa\".\n\nVaara luo melkein aina rohkeita luonteita kaikkein heikoimmista. Juuri\nAnnan ajatellessa kotoa ja kuinka äiti ja sisar nyt surivat hänen\nonnettomuuttansa, pisti hänen päähänsä tämä ajatus:\n\n\"Entä jos koettaisin paeta? Kyllä minä kotio löydän\".\n\nYön pimein aika oli jo tullut. Ympärillänsä oli kaikki hiljaista; ei\nhän kuullut muuta kuin molempain vartijoittensa, kahden jääkärin\nyksitoikkoista kuiskutusta. Ei missäkään päin näkynyt mitään valoa.\nMetsässä vallitseva hämy esti hänen näkemästä kuin jonkun kyynärän\nympärillensä. Tuskin pari kyynärää hänestä olivat Venäläiset pitkänään\nja ottivat tavan takaa napauksen \"votkilla\" (viinalla) täytetyistä\nmatkaputeleistaan. Heidän kuiskutuksensa kävivät yhä epäselvemmiksi ja\npian tyttö huomasi toisen vartijan raskaasti nukkuneen. Toinen taisteli\nvielä unensa kanssa. Pitkiä lauseita kielellä, joita ei Anna\nymmärtänyt, virtasi hänen huuliltaan, milloin hiljaa, milloin täyttä\nsuuta. Siitä ja hänen puheensa eri äänistä, saattoi hän ymmärtää ettei\njääkäri ollut erittäin hyvillään tästä yksinänsä vahtimisesta.\n\nÄkkiä kuului rahahdus ja Anna arvasi vartijan nousseen ylös. Hän\nlaskeutui sentähden hiljaa puriloille jälleen ja oli raskaasti\nmakaavanaan. Mutta kyllä hänen korvakalvonsa olivat kireällä. Jääkärin\nhiljaiset askeleet lähenivät, ja suureksi hämmästykseksensä kuuli hän\npian Venäläisen kuuman, viinalta tulevan hengittämisen polttavan\nkasvojansa. Hän oli vähältä huutaa kauhusta ja peljästyksestä, mutta\nhän hillitsi sen iljettävän tunteen, joka häntä valtasi ja makasi\nliikkumatonna, vaikka veri oli jäähmettymäisillään hänen suonissaan.\n\n\"Ehkä hän vaan tahtoo tutkia makaanko minä vai enkö\", ajatteli hän ja\nolikin varsin oikeassa. Sittekuin Venäläinen hetken oli kuullellut\nhänen tasaista hengittämistänsä (tyttö teki sen itse niin tasaiseksi\nkuin hän voi, vaikka se vaati häneltä mitä suurimpia ponnistuksia),\nmutisi hän muutamia epäselviä lauseita, ja siitä tavasta, jolla hän sen\nteki, saattoi Anna päättää hänen olleen hyvillänsä siitä että hän näki\nnuoren tytön olevan unessa.\n\nEikä kulunutkaan monta minuuttia ennenkuin hän kuuli molempain\nvartijansa kilpaa kuorsaavan.\n\n\"Nyt taikk'ei koskaan\", ajatteli hän ja nousi ylös. \"Käyköön kuinka\ntahansa, mutta...\"\n\nHän ei lopettanut lausettansa, vaan laski pienet, kivien, oksien ja\nkantojen haavoittamat jalkansa maahan. Aluksi niitä särki niin, että\nhän oli tuskasta huudahtamaisillaan, mutta hän voitti pian tämän\nvastuksen ja nousi seisaalleen. Hetkisen muisteltuansa missä päin\nkatteini Rosovskin sija oli, rupesi hän, ensin kontaten ja sitte\nkäyden, pyrkimään metsästä pois.\n\nJoka pimeänä yönä, olkoonpa se kesäyökin, on koittanut päästä ulos\noudosta ja taajasta metsästä, ilman vähintäkään ohjausta ja tietoa\nsuunnasta, se saattaa täydelleen tietää mitä tämä heikko tyttöraukka\nkärsi pitkällisellä paollansa. Käsistä ja jaloista juoksi verta, niin\nne olivat raadeltuneet, mutta hän ei tuntenut sitä, sillä joka hetki\najatteli hän, että hänen pakonsa oli huomattu ja että takaa ajajat jo\nolivat hänen jäljillänsä. Ja tämä ajatus juuri piti voimassa hänen\nuseasti horjuvaa rohkeuttansa ja sai hänen unhottamaan kovan tuskan,\njota hän kärsi, kun oksat, kivet ja okaat repivät ja haavoittivat hänen\nkasvojansa, käsiänsä, käsivarsiansa ja jalkojansa.\n\nVihdoin rupesi jo päivä voittamaan yön. Metsä rupesi yhä valkenemaan ja\nlinnut alkoivat laulaa aamuvirsiänsä.\n\nVäsymyksestä uupuneena vaipui tyttöparka, jonka ei milloinkaan\ntarvinnut semmoisiin ponnistuksiin tottua ja jolle ruumiillinen\nkärsimys oli satua, mistä hän ehkä oli lukenut kirjoissa, alas erään\npensaikon reunalle. Hän ei jaksanut käydä kauvemmaksi.\n\n\"Käyköön kanssani kuinka tahansa\", ajatteli hän, \"mutta minun täytyy\nnyt nukkua\".\n\nVäsyneenä vaipui hän pian unettaren helmaan, josta hän heräsi vasta kun\nkarkea ääni vieressään huusi:\n\n\"Löytö, kallis löytö! Tulkaa tänne, katteini Demonov, niin saatte nähdä\noikein kauniin tytön!\"\n\nAnnaa kohtasi se onnettomuus, että hän vaan joutui yhden vanginvartijan\nkäsistä toiselle. Hänen oli huomannut toinen venäläinen joukko, joka\nmainitun upseerin johdolla marssi Vaajasaloa kohden.\n\nTurhaan Anna pyysi ja rukoili katteinin päästämään häntä vapaaksi.\nUpseeri vaan nauroi pilkallisesti ja käski miehensä tarkasti\nvartioimaan häntä.\n\nNiin tuli hänkin Vaajasalon saarelle. Ainoa lohdutus Katrin ja Annan\nsynkässä tilassa oli se, että nyt saivat olla yhdessä ahtaassa\nhuoneessaan ja siellä vaihdella ajatuksiansa ja toivojansa paremmasta\ntulevaisuudesta.\n\n\"Kukahan kiven heitti?\" kuiskasi Anna tultuansa huoneesen ja\nsuljettuansa oven. \"Kukahan se oli?\"\n\n\"Vaiti, vaiti\", kuiskasi Katri pannen toisen kätensä Annan huulille.\n\"Ehkä joku Suomalainen. Jotakin on luultavasti tekeillä\".\n\nTeroittaen kuuloansa kuultelivat molemmat tytöt sitte ja odottivat mitä\ntuleman piti.\n\nKun katteini Rosovski sai tietää Annan paenneen, raivostui hän niin,\nettä hän oitis antoi hirttää molemmat vartijat samaan puuhun, jonka\nalle he olivat nukkuneet. Hän ei uskaltanut ajattaa häntä takaa\npeljäten suomalaisia partiojoukkoja.\n\n\n\n\n6.\n\n\nJussila, joka kiven singahtaessa huoneesen oli vetäynyt askeleen\nakkunaan päin, heräsi ensin siitä, että pari isoa sadepisaraa tipahti\nhänen niskaansa.\n\n\"Kaikkien pahojen henkien nimessä\", huudahti hän ja töytäsi akkunalle,\n\"kuka se mahtoi olla?\"\n\n\"Missä minun jääkärini ovat?\" huusi katteini, hänkin tointuen. \"Kuinka\nne konnat vahtia pitävät? Minä hirtätän jokaikisen jahka vaan ne saan\nkäsiini!\"\n\nAntti oli levottomana astunut ovelle. Hänen mieleensä johtui nyt se\nviha, jota Vaajasalolaiset tunsivat häntä kohtaan, ja jonka he useasti\nolivat selvästi osoittaneet. Saattoikohan tämä olla heidän mielensä\nosoitus? Hänen kahdella vaiheella ollen menisikö hän ulos vai ei, ja\ntätä arvaamatonta arvoitusta tuumiessaan, ravisti Jussila häntä lujasti\nkauluksesta huutaen:\n\n\"Mitä sinä mietit? Onko nyt aikaa tässä tollotella?\"\n\n\"Ei\", huusi Antti, joka nyt tuli entiselleen, \"sinä olet oikeassa.\nMeidän täytyy saada tiedon siitä, kuka kiven heitti\".\n\nMutta sitä oli helpompi sanoa kuin tehdä, sillä kuinka huolellisesti\nnämät kolme miestä nuuskivatkin tuvan ympärystän, eivät he huomanneet\nmitäkään epäluulon alaista. Ei katteini Demonov myöskään nähnyt\nainoatakaan jääkäriä. Venäläisen raivo nousi sentähden korkeimmilleen\nja hän vannoi vieläkin kerran kalliin valan kostaaksensa miehillensä,\njotka niin huolettomasti vartioivat päällikköänsä.\n\nSyynä katteini Demonovin neljän jääkärin poissaoloon oli seuraava:\nKolme heistä oli oheisessa talossa löytänyt viinakekkerin, jonka\npakeneva omistaja tahallansa oli jättänyt, vietelläkseen vihollisen\npaulaan. Se onnistuikin. Lekkeri vietiin Antin tuvalle, ja kun\nsotamiehet akkunasta näkivät päällikkönsä nauttivan samaa juomaa kuin\nhe itsekkin, ja he hyvin tiesivät, ettei hän siitä työstä kesken\nherjennyt, eivätkä lisäksi osanneet aavistaakaan Suomalaisten\nläsnäoloa, rupesivat he tyydyttämään tätä suurinta himoansa. He menivät\nsentähden vähän sivullepäin ja täällä tyhjennettiin viimeinenkin pisara\nastiasta. Kun se pisara katosi, oli myös miesten järki tiessään. He\nnukkuivat ja nukkuivat ijäksi päivää. Viinalekkerin omistaja oli, näet,\nkahden kumppanin kanssa hiipinyt vihollisten perässä, ja tappaneet\nheidät omilla aseillansa. Katteinin kostontuumat olivat siis turhia.\n\nKun Erkki oli heittänyt kiven huoneesen, riensi hän Leskelään päin,\njonka läheisyydessä luutnantti Fieandt vielä oli kätkössä miehinensä.\n\n\"No\", sanoi hän kun Erkki astui hänen eteensä, \"mitä olet nähnyt.\"\n\n\"Koko venäläinen yliesikunta on koossa Vihtakannan talossa\".\n\nFieandt oikein hypähti.\n\n\"Tiedätkö sen varmaan?\" kysyi hän innokkaasti.\n\n\"Tiedän, herra\". hän kertoi sitte mitä hän oli nähnyt ja kuullut Antin\ntuvalla, ja lopetti näin: \"Parasta olisi tietysti ollut, jos minä\nolisin saattanut pysyä levollisena, mutta muistakaa, kuinka te itse\nsiinä olisitte menetelleet. Vahinko vaan, etten osannut sitä lurjusta\nkalloon, niinkuin tarkoitukseni oli\".\n\nLuutnantti tuumi hetken. Sitte sanoi hän: \"Entä jos koettaisimme napata\nheidät haltuumme niin kauvan kun vielä ovat siellä?\"\n\n\"Se tuskin käy laatuun\", oli Erkin pelonalainen vastaus.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Luonnollisesti ovat he jo lähteneet Antin tuvalta, sillä kyllä he\nosaavat ajatella vaaran olevan lähellä. Lisäksi on nyt pimeä ja\nsentähden kulku metsässä hankalaa, ett'emme me saisi toimeen mitään\".\n\n\"Sinä olet oikeassa, Erkki Ollikainen\", lausui eräs vanha Vaajasalon\nmies, joka oli tullut Fieandtille oppaaksi. \"Minä olen syntynyt\nVihtakankaalla ja tunnen jokaisen kiven ja pensaan siellä. Minun\nneuvoni on sentähden että luutnantti jättää hyökkäyksensä huomen\naamuun. Kas niin, Erkki\", jatkoi hän lohduttaen, huomatessaan niitä\nsyviä huokauksia, jotka purkautuivat nuoren talonpojan raskaasta\nrinnasta, \"luota Jumalaan; hän ei ole koskaan unhottanut sitä, joka on\npannut turvansa häneen. Usko minua; et ennen tiedä kun olet saanut\nnuoren vaimosi jälleen. Vaajasalosta eivät Venäläiset voi viedä häntä,\nsillä pitkin saaren ympäri liikkuu Sandels'in parkassia ja pursia, ja\nluutnantti vastaa kyllä siitä ettei vihollinen pääse tästä salmesta\nylitse. Ole hyvällä mielellä vaan, niin saat nähdä että kaikki käy\nhyvin. Herra Jumala, kenen täällä maailmassa luulet vastuksista ja\nhuolista pääsevän? Ja kun semmoisia saamme rauhankin ajalla kärsiä,\nkuinka luonnollisia ne sitte sodan aikana ovatkaan\".\n\n\"Kiitos lohdutuksestanne, Pohjonen\", vastasi Erkki ja puserti\nlämpimästi vanhuksen ojennettua kättä. \"Minä tahdon aina muistaa niitä\nja noudattaa neuvoanne\".\n\nPäivän ensimmäinen valahdus ulottui tuskin valaisemaan puiden latvoja,\nkun luutnantti Fieandt lähti marssimaan Leskelästä, jonka läheisyydessä\neivät Suomalaiset olleet vihollisen vilahdustakaan nähneet. Suomalaiset\nmenivät hajonneina suoraan Antin pirttiä kohden, jossa hän vaan muutama\ntunti sitte oli nähnyt nuoren morsiamensa voimatta pelastaa häntä.\n\nJokainen saattaa siis kuvitella millaisilla tunteilla hän astui joukon\netupäässä luutnantin rinnalla. Se liikkui hänen mielestään hirvittävän\nhitaasti eteenpäin! Hänestä se oli etanan hiljaista kulkua. Jos hän\nolisi voinut lentää ei hän olisi viipynyt montaa sekuntia maassa.\n\n\"Onko Katri siellä vielä?\" Tämä ajatus vaivasi häntä yhtenään. \"Ja jos\nhän on siellä, millaisessa tilassa hänen sieltä löydän? Kuolleena vai\nelävänä ja ehkä häväistynä? -- Luutnantti!\" huudahti hän vihdoin kun\ntuskansa nousi korkeimmilleen, \"tämä kulku on liian vitkallista\nminulle; sallikaa minun rientää edellä!\"\n\n\"Mutta jos syökset suoraan perikatoosi?\" intti Fieandt.\n\n\"No, se on sitte minun oma asiani\".\n\nNäin sanoen lähti hän edelle. Pian hän voitti ne esteet, jotka häntä\nkohtasi ja nopeasti joutui matka. Vihdoin pysähtyi hän hämmästyen.\nEdessään olivat maassa pitkänään neljä venäläistä jääkäriä, Demonovin\nvartio, kaikilla rinnassaan iso ammoava haava. Tässä ei ollut\nkuitenkaan viipymisen aikaa. Pieni tasanko eroitti hänen vielä tuvasta,\njoka näkyi tummana ja synkkänä, kun eivät auringon säteet vielä\nulottuneet sitä valaisemaan. Ennenkuin hän lähti astumaan tämän ylitse\nkatsoi hän taaksensa olivatko Suomalaiset kaukana. Hän ei nähnyt\nainoatakaan sotamiestä, niin hyvin jääkäriketju oli kätkeytynyt, mutta\nkun hän tarkemmin katseli ruohoa, huomasi hän kuinka se hiljaa liikkui\npitkänä, suorana rivinä.\n\n\"Nuo osaavat kulkea salaa\", ajatteli Erkki tyytyväisenä. \"Jos eivät he\nota vihollisen koko yliesikuntaa, ei heillä todellakaan ole onnea\".\n\nNorjasti lahti hän sitte juoksemaan aukean ylitse toisessa kädessään\npyssy, toisessa viritetty pistooli. Joka hetki odotti hän laukausta\nselkiseljällänsä olevasta ovesta taikka särjetystä akkunasta, mutta ei\nse häntä huolestuttanut. Hän katsoi vielä kerran taaksensa ja huomasi\nruohon silloin olevan vilkkaammassa liikkeessä. Se teki hänen vieläkin\nrohkeammaksi.\n\nTultuansa ovelle pidätti hän kuultelemaan. Muuta ääntä ei kuulunut kuin\ntuulen vinkuna avoimessa akkunassa. Synkkä tunne valtasi nuoren\nSuomalaisen.\n\n\"Jumalani, ovatkohan he tappaneet hänen\", ajatteli hän ja astui\npäättävästi kynnyksen ylitse. Isommassa huoneessa ei näkynyt\nainoatakaan elävätä olentoa. Kynttilä oli palanut loppuun pullon\nsuussa. Vieressä oli pikari kaadettuna; toinen oli joutunut pöydän alle\nja kolmannen sirpaleita näkyi yhdessä ruutisarven jäännöksien kanssa.\nTirkistelevin katsein pysähtyi Erkki keskelle laattiaa kuultelemaan.\nOvi sisähuoneesen oli suljettu. Uskaltaisiko hän avata sen? Olihan\nsiellä se hirmuinen salaisuus, jota hän kuitenkin toivoi selväksi? Kova\nväristys kävi hänen ruumiinsa lävitse. Hän silitti useamman kerran\nhikeä valuvaa otsaansa; jalkansa tuskin kannattivat häntä.\n\nVihdoin rohkaisi hän mieltänsä ja työnsi oven auki. Raskas ilma tuli\nsieltä häntä vastaan. Kului melkeä hetki ennenkuin hän saattoi avata\nsilmänsä ja katsoa sisälle. Hän pelkäsi ensimmäisen katseensa kohtaavan\nnuoren vaimonsa hengetöntä ruumista.\n\nMutta ei hän ikäänsä saattanut seisoa silmät kiinni.\n\nHänen täytyi saada varmuutta. Hän astui sitte äkkiä pieneen,\nraskasilmaiseen huoneesen, jonka akkunan edessä nuo vahvat luukut\nolivat. Pyssyntukilla särki hän akkunan ja toisen luukun. Valoa virtasi\nhuoneesen ja Erkki rupesi tutkivasti katsomaan ympärillensä.\n\nEi näkynyt elävän olennon jälkeäkään, mutta ei myös näyttänyt täällä\nolevan väkivaltaa tehty. Vai mitä tuolla vuoteen kulmassa oli? Kankaan\npalanen. Erkki katsoi sitä ja tunsi sen olevan Katrin morsiuspuvusta.\nVielä tarkemmin tutkittuansa molemmat huoneet, löytämättä mitäkään,\njota hän olisi tuntenut, sanoi hän vaikeroivalla äänellä:\n\n\"Hän on poissa, ehkäpä ikuiseksi. Jumala yksin tietää saanko vielä\nnähdä hänen\".\n\nNäissä sanoissa kuvastautui niin sydäntä viileksivä valitus, että\nluutnantti Fieandt, joka samassa astui huoneesen, jäi seisomaan ovelle\nja katseli Erkki Ollikaista ylen säälivin katsein. Vihdoin astui hän\nesille ja sanoi Erkille:\n\n\"Nuo konnat ovat paenneet Vihtakantaan ja ovat ottaneet naiset\nmukaansa, mutta...\"\n\n\"Kuinka Herran nimessä te sen saatatte tietää?\" kysyi Erkki tulisesti.\n\n\"Toinnu, Erkki\", sanoi luutnantti laskien kätensä nuoren talonpojan\nolalle, huomatessaan surun häntä liiaksi valtaavan. \"Sinä olit tuskin\nehtinyt tänne, kun minun mieheni saivat kiinni erään saarelaisen, joka\npakeni kotoansa. Hän kertoi, että häntä vastaan oli tullut kolme\nmiestä, jotka suurella kiiruulla riensivät Vihtakantaa kohden, hinaten\nmuassaan kahta naista, jotka yhtenään huusivat apua, mutta joita miehet\nlyömällä ja uhkaamalla heidät tappaa koettivat saada vaikenemaan.\nVaikka vielä hämärti, saattoi mies nähdä, että yhdellä oli venäläinen\nunivormu\".\n\nKun Erkki kuuli, että vangittuja tyttöparkoja oli lyötykin, paisuivat\nsuonensa hirmuisesti, ja hän huusi suonenvedontapaisesti pusertaen\npyssynsä tukkia:\n\n\"Katalaa on niin kohdella avuttomia naisia. Jos Jumala antaisi jonkun\nnoista ilkiöistä käsiini, vannon minä kaiken pyhyyden nimessä, ja niin\ntotta kun minä olen rehellinen Suomalainen, ettei heillä sen jälkeen\nolisi monta tuntia elettävänä!\"\n\n\"Ja tässä on käteni vakuuttamaan että minäkin koetan parastani\nraivatakseni semmoiset hylkiöt maailmasta\".\n\n\"Kiitos, herra luutnantti\", vastasi Erkki liikutettuna. \"Nyt eivät he\npääse pakenemaan!\"\n\nVähän levättyänsä lähti joukko ketjulla kulkemaan Vihtakantaa kohden.\n\n\n\n\n7.\n\n\nVenäläinen yliesikunta oli, niinkuin kerrottiin, koossa Vihkakannassa,\njoka oli suurimpia taloja Vaajasalolla ja asemansa puolesta\nkorkeimmalla törmällä. Seutu lähinnä taloa oli varsin metsätön, joten\ntaloa oli vihollisen vaarallinen lähestyä. Sentähden juuri oli\nvenäläinen esikunta tänne asettanutkin kokouspaikkansa.\n\nKorkealla sijaitsevista akkunoista saattoi metsän ylitse nähdä\nLeskelään, jonka mustat katot näkyivät eräästä aukeasta kohdasta. Myös\nnäkyi Karhunsalmi sinisenä vyönä tummien puuryhmien välissä ja\nta'impana suuri osa Kallaveden kaunista, kauniilla saarilla\nkoristetusta seljästä.\n\nNoin sata kyynärää oli Vihtakannasta rantaan, ja siellä oli venäläinen\nvenehistö, johon kuului pieniä mutta lujasti tykitetyitä aluksia.\nVenehistön ei tarvinnut kulkea Karhunsalmen kautta päästäksensä\nyllämainitulle talolle, sillä siinä tapauksessa olisivat Fieandtin\npartiojoukon veneet auttamattomasti joutuneet vihollisen valtaan.\n\nVenäläiset upseerit olivat juuri vilkkaassa kanssapuheessa, joka\netupäässä koski niitä liikkeitä, mitä he nyt aikoivat tehdä.\nInnokkaimmin puhui näitä asioita markiisi Paulucci, eräs ulkomaalainen,\njoka monta vuotta oli ollut Venäjän palveluksessa ja oli, niinkuin\nsanotaan, \"hyvissä kirjoissa\". Hän olikin ylipäällikkö näillä\nseuduilla.\n\nHetkisen katseltuaan Kallaveden tyventä pintaa ja sillä edestakaisin\nliikkuvia aluksia, sanoi hän kääntyen upseerien puoleen:\n\n\"Meidän väellä oli paljon tehtävää viime yönä. Sandels on kahdesti\nkoettanut tehdä hyökkäyksen, mutta meidän sotamiestemme valppaus ja\nurhollisuus ovat tehneet ne tyhjiksi\".\n\nNähdessään upseerien kysyviä silmäyksiä jatkoi hän:\n\n\"Puhjonsaarella löivät kasakat erään hyökkäyksen takasin ja tiellä\nRäimän ja Kasurilan kyläin välillä oli jääkäreillä tulinen ottelu\nlänsipohjalaisten kanssa katteini Gyllengahmin johdolla. Tosin täytyi\nmeikäläisien peräytyä, mutta vihollisen tarkoitus tutkia meidän\nasemaamme kylässä tehtiin kokonaan tyhjäksi. Kärsikäätte, hyvät herrat;\njahka ruhtinas Dolgoruki ehtii tänne, niin tuleepa, pahuus vieköön,\ntoinen ääni kelloon Toivolassakin. Sandels ei kauvemmin meitä\nuhkamiellä sieltä kohtele\".\n\n\"Se on totta\", arveli eräs toinen ylempi upseeri, \"mutta mitä hänestä\non huolimista, kun meillä on pahempi vihollinen lähempänä!\"\n\n\"Pahempi vihollinen! Kuka se on?\"\n\n\"Oletteko unhottanut katteini Malmin, markiisi Paulucci?\"\n\n\"Pah, hän ei toimita mitään suuria\", vastasi markiisi ylpeästi.\n\n\"Saattaa olla\", lausui katteini Demonov, \"mutta kaikissa tapauksissa\nhän nyt rientäen marssii suoraan Pelkjärven kirkolle\".\n\nPaulucci oikein hypähti. Siellä oli nimittäin hänen päävoimansa.\n\n\"Kuinka sen tiedätte, katteini?\" kysyi hän hätäisesti.\n\n\"Luotettavien vakoojien kautta\".\n\nPaulucci ei vastannut mitään pitkään aikaan. Vihdoin ravisti hän\nuhkamielisesti päätänsä ja sanoi:\n\n\"Olkoon kuinka tahansa, niin kyllä me hänelle siellä vastuksen vedämme.\nMutta nyt toistakin asiaa. Ettekö te, hyvät herrat, luulisi lasin hyvää\nviiniä ja palasen purtavaksi maistuvan hyvältä. Tosin on vielä sangen\nvarhainen, mutta ei sodassa saa olla niin tarkka. Meillä oli eilen ja\nyöllä tarpeeksi kova työ tutkiessamme mihin olisi sopiva laittaa\nvarustuksen tällä saarella. Te, katteini Demonov, näytätte ainakin\nsemmoiselta, että ruoka maittaa teille\".\n\n\"Totta, herra markiisi\", vastasi katteini, joka ei vielä ollut varsin\nhyvällä päällä öisen juomingin perästä Antin luona. \"Ruoka ei nyt ole\nhullummaksi\".\n\n\"Ahaa, se maistuu siis paremmalta kuin levätä kauniin tytön helmassa\",\nlausui majuri Tsherenov nostaen leikillisesti sormeansa.\n\n\"Kuinka niin? Mitä tarkoitatte?\" huusi Paulucci, joka oli kauniimman\nsukupuolen hartaita ihailijoita. \"Onko katteinin onnistunut löytää\nkaunis tyttö tällä seudulla? Olen minäkin koettanut, mutta ainakin\ntähän asti turhaan\".\n\n\"Oh\", arveli Tsherenov olevinansa huomaamatta Demonovin salaisia\nviittauksia, \"se mies ei tyydy yhteen kaunottareen, hänellä on niitä\nkaksikin\".\n\n\"Ne me ja'amme sitte\", huudahti Paulucci. \"Ruokaa ensin, sitte viiniä\nja naisia. Tulkaat, hyvät...\"\n\nHän ei saattanut lopettaa puhettansa, sillä samassa kaikui laukaus\nulkoa. Kaikki upseerit riensivät akkunoille ja se, mitä he näkivät, sai\nheidän vaalenemaan.\n\nSuljettuna joukkona ja nopein askelin marssi Fieandt'in joukko suoraan\nmetsättömän aukean ylitse, huolimatta vähääkään Venäläisten luodeista.\nLuutnantti oli päättänyt valloittaa talon ja vangita vihollisen\nesikunnan, maksoi se mitä maksoi. Jos paikka olisi ollut metsäinen,\nettä hän olisi saattanut kätkeä väkensä, olisi hänen rohkea tuumansa\nepäilemättä onnistunut.\n\nSuomalaisen joukon uhkaava ilmestyminen saattoi Venäläiset pahaan\nhämmästykseen. Mutta se haihtui pian. Ei muu saattanut heitä pelastaa\nkuin nopea pako.\n\nOnneksi oli Fieandtin hyökkäys huomattu niin varhain että pääsö rantaan\nvielä oli vapaa. Sitä tietä riensivätkin Venäläiset niin paljon kuin\npääsivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihtakannan ja rannan keskivälillä, johon vihollisen venehistö oli\nlaskenut, oli eräs vielä polttamaton tupa. Se oli Fieandtin oppaan,\nvanhan Pohjosen asunto.\n\nTähän tupaan olivat Jussila ja Demonov vieneet Katrin ja Annan.\nVaimoraukat olivat niin monen päivän alituisten ponnistuksien perästä\nväsymyksestä ja ikävästä menehtymäisillään, että he vaan vaivoin\npysyivät pystyssä.\n\n\"Mutta miksi sinä meitä kiusaat niin kovin?\" sanoi Katri Jussilalle,\nkun tämä koetti saada puhetta alkuun muista asioista. \"Tiedäthän sinä,\nettä minä olen kuolemankin ennenkuin sinun\".\n\nJussila ei vastannut oitis. Hän yritti katsella molempia naisia, mutta\nAnnan moittivat katseet voittivat hänen himoisuutensa.\n\n\"Kuinka paljon hyvää isäni on sinulle tehnytkään ja kuitenkin sinä\ntoimitat minulle näin kovan kohtalon\", virkkoi Anna.\n\n\"En _minä_ sitä tee\", vastasi Jussila.\n\n\"No niin\", sanoi Anna ja toivon säde loisti hänen kauniissa\nsilmissänsä. \"Jos et sinä sitä tee, niin sano kuka se sitte olisi?\"\n\n\"Minä en pääse katteinista. Oi, te ette tunne Demonovia! Hän ei\nhelpolla päästä käsistään mitä hän kerran on saanut\".\n\nJussilan kasvot olivat synkät tätä sanoessaan.\n\n\"Mutta\", sanoi Anna, joka ei kokonaan toivostansa luopunut, \"kyllä sinä\nsaatat viedä meidän takaisin jos tahdot. Sinä tunnetaan kamalaksi. Vie\nmeidät kotio Heiniojaan jälleen niin unhotamme kaiken. Minä lupaan että\nsaat paikkasi takasin talossa\".\n\nJussila mietti hetken. Sitte sanoi hän:\n\n\"Ainoasti _yhdellä_ ehdolla koetan sen tehdä\".\n\n\"Mikä se ehto on?\"\n\n\"Että Katri tulee vaimokseni\".\n\nKun Jussila sanoi nämät sanat paloi hänen silmissään niin tuima tuli,\nettä tytöt oitis kadottivat kaiken toivonsa.\n\n\"Mutta sehän on mahdotonta\", sanoi Anna Katrin nyyhkien painaen\npäätänsä käsiinsä. \"Katrihan on toisen vaimo\".\n\n\"Hänen miehensä pitää kuoleman\", jatkoi Jussila kovasti ja huolimatta\nsydänsärkevästä huudosta, jonka Katri päästi, liitti hän: \"Minulla ei\nole iloa kuin Katrin rinnalla. Minä olen vannonut kalliin valan\nomistaakseni hänen, taikka ... niin, meidän maan miehet pitävät aina\nsanansa. Teitä, neiti Anna, en vielä...\"\n\nJussilan keskeytti tässä Antti, joka hajalla hiuksin ja kamalasti\ntirkistäen töytäsi huoneesen.\n\n\"Suomalaiset ovat kimpussamme\", huusi hän. \"Pian...\"\n\n\"S----na vieköön heidät!\" huusi Jussila hypäten ylös. \"Pitääkö minun\ntuumani menemän tyhjään juuri kun se on täyttymäisillään?\"\n\nSamassa kuului nopeita askelia. Venäläiset upseerit juoksivat ohitse\nveneille. Samassa näkyi myös Demonov ovella.\n\n\"Pian veneille\", huusi hän, \"ei minuuttiakaan hukkaan!\"\n\nNäin sanoen riensi hän tarttumaan Annaan, mutta Antti työnsi hänen\ntakasin.\n\n\"Älkää koskeko häneen\", huusi hän. \"Minä otan hänen itse\".\n\nDemonov raivostui vimmatusti. Hänen täytyi poistua ilman saalistansa.\n\n\"Seuraa minua\", huusi Antti sitte. \"Minä tiedän toisen venheen. Emme me\ntarvitse venäläisiä\".\n\nKatri ja Anna katsoivat toisiansa ja molempien katseissa kuvastui sama\najatus, nimittäin puolustus. Pienestä akkunasta saattoivat he nähdä\nkuinka suomalainen joukko nopeasti hyökkäsi taloa ja siitä vasemmalle\npakenevan yliesikunnan perässä. Tämä näky antoi heille uutta rohkeutta\nja uutta toivoa.\n\n\"Tule nyt\", ärjäsi Jussila ja meni Katrin luo. \"Älä luule, että sinä\nminusta pääset!\"\n\nVaara soi nuorelle vaimolle rohkeutta ja voimaa. Arvelematta tölmäsi\nhän kiusanhenkeänsä rintaan niin tuntuvasti, että tämä kaatui\nseljällensä.\n\n\"Kaikkien p----leitten nimessä\", kiljasi hän kovimmassa raivossa,\npaljastaessaan leveäteräisen veitsensä, joka yöt päivät oli ollut hänen\nuskollinen seuraajansa, ja jolla hän metsäelämänsä aikana oli\nlähettänyt enemmän kuin yhden ihmisen toiseen maailmaan, \"jos et tule\nhyvällä, niin tulet vasta kuolleena täältä ulos\".\n\nKatri sulki silmänsä kun hän näki puukon välähtävän Jussilan kädessä.\nHän odotti kuolemaa muttei liikahtanutkaan paikaltansa. Päin vastoin\npiti kovasti kiinni akkunanpielestä.\n\nAntti oli sill'aikaa hyökännyt Annan päälle, joka myös yritti\npuolustaida. Hänen voimansa eivät kuitenkaan olleet niin suuret kuin\nKatrin, jonka tähden hän pian joutui Antin valtaan ja laahattiin\npuolipyörtyneenä ovelle.\n\n\"Mikä sinä olet, miesparka\", ivasi Antti kun Jussila vielä viivytti\niskuansa. \"Pelkäätkö sinä naista? Ha, ha, ha.\"\n\nNäin sanoen otti Antti avuttoman Annan syliinsä.\n\n\"No\", jatkoi hän kun Jussila vielä arveli. \"En minä luullut että ...\nkas niin ... nyt tunnen sinun taas. Nyt...\"\n\nJussila oli nyrkiniskulla lyönyt Katrin permantoon. Äkkiä kumartui hän\nja otti pyörtyneen syliinsä.\n\n\"Nyt olen valmis\", puuhkui hän. \"Missä vene on?\"\n\n\"Tuolla, seuraa vaan minua ... ja ... mutta ... kautta ... kaikkien...\"\n\nOvella näkyi samassa kookas mies ja sen takana kolme Savon jääkäriä.\n\n\"Emme siis myöhästyneet\", huusi Erkki, sillä tuo mies oli hän. \"Ei\nyhtään armoa konnille!\"\n\nMutta eivätpä Antti ja Jussila niin vähällä saaliistansa luopuneet.\nPudotettuansa heidät laattialle, asettuivat he puolustusasentoon.\n\nVenäläinen yliesikunta oli kuitenkin ennättänyt veneille, josta oitis\nalkoi vilkas ampuminen, joka esti Suomalaisia lähenemästä. Fieandt\nkääntyi sen sijaan Pohjosen tuvalle, jossa Erkki ja hänen jääkärinsä\ntekivät mitä suinkin voivat temmatakseen molemmat naiset Antin ja\nJussilan käsistä.\n\nMutta eipä heitä helpolla lannistettu. Suomalaisten soturien joukossa\noli Antti huomannut monta Vaajasalolaista, jotka kaikin voimin\nauttoivat puolustajiansa. Kaikki olivat he Antin vihollisia, ja hän\ntiesi sentähden, ettei hänellä ollut armoa toivomistakaan. Sama ajatus\ntuli Jussilaankin nähtyänsä Erkin.\n\nPohjoissuomalaiset päättivät sentähden myödä henkensä niin kalliista\nkuin suinkin eikä jättää vastustajilleen naisia elävinä.\n\nErkki tunsi hyvin Jussilan vihan itseensä ja tiesi siitä päättää, ettei\nhän muulla kuin onnella saattanut saada vaimoansa terveenä takasin. Hän\npiti kokonaan turhana puheella voittaa asia.\n\n\"Niin pian kuin jalkasi tälle puolen kynnystä lasket on Katri kuoleman\noma\", sanoi Jussila hirveällä äänellä. \"Minä tiedän loppuni olevan\nläsnä, mutten minä täältä yksin lähde. Siinä sinulle viimeinen sanani!\"\n\nMutta \"alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo\", sanoo vanha\nsananlasku, ja se kävi tässäkin toteen. Katri tointui myös melusta.\nAinoalla silmäyksellä oli hän käsittänyt aseman, ja kun hän näki Erkin\nepätoivon uljuudella taistelevan hänen pelastukseksensa, oli hän pian\ntehnyt päätöksensä.\n\nTaistelun hänen miehensä ja Jussilan välillä olleen korkeimmillaan, ja\njuuri kun Erkki käyttäen koko voimaansa pakoitti vastustajansa\nperäytymään pari askelta, teki Katri päättävän ja uljaan naisen\ntehtävän. Hän heittäytyi nimittäin koko voimallansa Jussilan jalkoihin.\nTämä, joka ei tätä hyökkäystä osannut aavistaakaan, horjui ja putosi\nseljällensä. Tosin hän kaatuessaan koetti lyödä Katria puukollansa,\nmutta tämä nuori nainen heittäytyi salaman nopeudella sivullepäin ja\nhänen onnistui siten välttää kuoleman.\n\nJussila oli tuskin ehtinyt kaatua, kun jääkärit heittäysivät hänen\npäällensä. Moni tuli vielä avuksi ja kovan vastustuksen perästä saatiin\nJussila sidottua.\n\nAntti oli, pahasti haavoitettuna, melkein samaan aikaan vaipunut\nlaattialle. Hän piti vielä pyörtynyttä Annaa niin lujasti sylissään,\nettä hän vaan suurimmalla ponnistuksella saatiin irti.\n\nTaistelu Pohjosen tuvassa oli loppunut. Sittekuin Anna ja Katri oli\nviety sieltä pois ja jälkimmäinen riemulla oli syleillyt vastalöydettyä\nmiestänsä, lähti luutnantti Fieandt takasin Leskelää kohden.\n\nAntin tuvalla pidätettiin. Vaajasalolaiset pyysivät siinä häneltä mitä\ninnokkaimmin saada itse määrätä molempain vankien, mutta varsinkin\nAntin kohtalon.\n\n\"Tehkää hänelle mitä tahdotte\", vastasi luutnantti äkäisesti, sillä\nonnistumaton retki pisti hänen vihaksensa. \"Toisen tunnette hyvin. Hän\non vihollisystävä. Hirttäkäät hänet!\"\n\n\"Vihollisystävä on toinenkin\", vastasi Pohjonen päättävästi. \"Kyllä me\nvapautamme ihmiset niistä konnista\".\n\n\"Tehkää se\", kuiskasi Erkki. \"Niin kauvan kuin Jussila on hengissä ei\nminulla ole rauhan päivää\".\n\nPohjonen pusersi merkitsevästi Erkin kättä.\n\nSamassa tuli eräs sotamies juosten etujoukolta ja kertoi että\nvenäläinen joukko oli astunut maalle Leskelässä.\n\n\"Onko se mahdollista?\" kysyi luutnantti.\n\n\"On, katsokaa itse\".\n\nAlhaalla Karhunsalmen rannalla kiilsikin pitkä painettirivi. Luutnantti\nFieandtin palausmatka oli katkaistu. \"Ei siis muuta kuin rynnäköllä\nvihollisen rivien läpitse\", huusi luutnantti voimallisesti.\n\"Asentohon!\"\n\nJoukon valmistaudessa, molemmat naiset keskellä, olivat Vaajasalolaiset\nvieneet Antin ja Jussilan edellisen tupaan, heidän parkumisistansa ja\nkirouksistansa huolimatta. Ukko Pohjonen johti näitä toimia.\n\n\"Nyt on sinun viimeinen hetkesi tullut\", huusi hän pudistaen molempia\nnyrkkiänsä Antin nenän alla. \"Kuinka usein sinä oletkaan vainonnut ja\nkiusannut minua ja vieläpä karkoittanut minun omasta tuvastani. Koston\nhetki on nyt tullut, ja pian ei teistä ole jäljellä kuin tuhkaläjä\".\n\nJussila ja Antti päästivät kamalan parkauksen raivosta ja vihasta,\nmutta he eivät nyt voineet mitään vihollisillensa. Sittekuin akkunat ja\novi olivat teljetyt, etteivät rangaistavat pääsisi ulos, sytytettiin\ntuli tuvan kaikkiin nurkkiin.\n\nHirmuisesti Vaajasalolaiset kostivat vihollisystäville, kova se oli\nmutta oikea, sen tunnustivat kaikki. Tupa paloi perustuksiin asti, eikä\nsen sijalle enään milloinkaan ihmisasuntoa tehty. Paikka pidettiin\nkirottuna, eivätkä ihmiset, jotka uskoivat aaveita olevan, uskaltaneet\nöisin kulkea sen ohitse, sillä molempain rangaistujen haamujen\nsanottiin siellä pitävän hirmuista menoa.\n\n\n\n\n8.\n\n\nLuutnantti Fieandt astui sill'aikaa Venäläisiä vastaan, mutta pidättyi\nmetsänrinteesen, kun ei hän tietänyt vihollisten lukua. Antaaksensa\nVenäläisille sen luulon että heitä oli enemmän asetti luutnantti\nväkensä suljettuun ketjuun (yhteen pitkään riviin) sekä kielsi heidän\nampumasta ennenkuin hän antoi merkin. Sitte piti heidän hyökkäämän\nvihollisen voimaa vastaan ja murtaman heidän rivinsä.\n\nMutta tässäkin teki sattuma luutnantille kepposen joka olisi saattanut\ntulla hänelle kalliiksi elleivät Venäläiset olisi olleet niin\npäättämättömiä. Erään Savon jääkärin kivääri laukesi nimittäin liian\naikasin ja luoti tappoi miehen Venäläisten ensi rivissä. Venäläiset,\njotka luulivat sen hyökkäämisen merkiksi, vetäysivät lähellä olevalle\nniitylle.\n\n\"Mars! Käykäät päälle!\" huusi Fieandt nähdessään tämän liikkeen.\nSuomalaiset töytäsivät päälle, mutta Venäläiset eivät huolineetkaan\nodottaa heitä, vaan peräytyivät nopeasti veneillensä.\n\nSamassa näkyi 150 miehen suuruinen joukko tulevan Suomalaisille avuksi.\nJoukkoa komensi majuri Duncker. Venäläiset pakenivat kaikkialla ja kun\neversti Burman seuraavana päivänä määrättiin Vaajasaloon sadan miehen\nsuuruisella vartiolla, ei vihollinen enään uskaltanut tulla rikkomaan\nsaarelaisten rauhaa. He saivat siitä pitäin elää levossa ja rauhassa.\n\nSittekuin Erkki Ollikainen oli saattanut vaimonsa ja Anna Segercrantzin\nHeiniojaan, jossa nousi suuri ilo kadonneen tyttären kotiotulosta ja\njonne Katrin piti jäädä asumaan, palasi hän Malmin joukkoon, jonka hän\ntapasi lähellä Pelkjärveä. Malm oli nimittäin tarkasti kulkenut\nSandels'in Toivolassa osoittamaa tietä. Joensuun solan kautta kulki\nhän Tohmajärvelle ja sieltä Pelkjärvelle, josta hän monen kovan ottelun\nperästä karkoitti vihollisen edemmäksi kaakkoa kohden.\n\nViimeksi mainitusta paikasta lähti hän kulkemaan Ruskialaan päin, joka\non Venäjän rajoissa. Monen päivän kuuman taistelun perästä, joissa\nErkki Ollikainen aina osoitti kuntoa ja urhollisuutta ja kokonaan\nvoitti katteini Malmin luottamuksen, täytyi vihollisen täältäkin\npoistua. Malm lähetti sitte partiojoukkoja sisämaahan ja semmoinen\ntunki Erkki Ollikaisen johdolla Sortavalan pieneen kaupunkiin saakka\nLaatokan pohjoisrannalla.\n\nAuringonsäteen ennustus pienessä tuvassa Toivolassa oli siis käynyt\ntoteen.\n\nErkki Ollikainen oli juuri aikeessa pienellä joukollansa valloittaa\nkaupunki, kun kiitokäsky tuli hänelle katteini Malmilta rientämään\ntakasin pääjoukkoon. Kun katteini oli saanut kaikki partiojoukkonsa\nkokoon, meni hän taas rajan ylitse ja asettui Joensuuhun; mutta kun\nsuuri ylivoima sitä uhkasi, vetäysi hän täydessä järjestyksessä\nTaipaleelle ja siellä hän kauvan vastusti vihollista sotamiehistä ja\ntalonpojista kootulla joukollansa.\n\nSyynä näihin katteini Malmin äkkinäisiin liikkeisiin oli se, että\nruhtinas Dolgoruki, sama, joka sitte kaatui Virran sillan tappelussa ja\njolle nyt on pystytetty komea muistopatsas, isolla armeijalla hyökkäsi\nSuomeen Savonlinnan kautta sekä tunki Kerimäkeen asti ja uhkasi jo\nKiteen pitäjää.\n\nMainitun tappelun perästä, jossa Erkki Ollikainen kuului sotavartioon\nKauppilassa ja jossa hän haavoittui ja jäi puolikuolleena tantereelle,\nmutta joutui unhotuksiin, palasi hän Heiniojaan, jossa onni ja rauha\nodottivat häntä omassa kodossaan. Erkki tuli nimittäin voudiksi\nHeiniojassa Jussilan sijaan ja pidettiin Segercrantzin perheessä\nenemmän ystävänä kuin palvelijana. Hän elikin vanhaksi, ja hän sekä\nhänen kovaa kokenut vaimonsa saivat ilolla nähdä lasten ja lasten\nlapsien kasvavan ympärillänsä.\n\nLoimoavan takkavalkean edessä puhuivat he usein menneistä ajoista,\neivätkä silloin milloinkaan unhottaneet vanhaa lukkaria, sillä hänen\nintoansa saatiin kiittää siitä, että Malm ehti sinne niinkin hyvään\naikaan.\n\n\"Levätköön hän rauhassa\", huokasi Erkki silloin, \"ja suotakoon\nmeidänkin muuttaa maailmasta yhtä hyvillä nimillä kuin se kunnon ukko\".\n\n\n\n"]