[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnhnIt63mq6IZT_pXGia0AsYWz2DN6d-9t5rc2ZFVmuM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},454,"Laila eli Kuvaelmia Ruijan rannoilta","Friis, Jens Andreas",1821,1896,"454-friis-jens-andreas-laila-eli-kuvaelmia-ruijan-rannoilta","454__Friis_Jens_Andreas__Laila_eli_Kuvaelmia_Ruijan_rannoilta",null,"romaani",[],[],"fi",1881,1883,37569,230170,false,33493,[23],"Norway -- Fiction",[25],"Novels","\"Laila eli Kuvaelmia Ruijan rannoilta\" by J. A. Friis is a fictional narrative written in the late 19th century. The story unfolds in the Northern regions of Norway, focusing on the experiences of Lappish families against the backdrop of nature and traditional lifestyles. The novel explores themes of survival, community, and the impact of the environment on personal and cultural identity through the lives of various characters.\"  \"The opening of the book introduces readers to a small village named Karasjok, set deep in the heart of northern Norway. It describes the harsh yet beautiful landscape and the inhabitants, including a merchant named Lind and his wife, who are preparing for a journey to have their child baptized. The narrative focuses particularly on their child, Maria, and the Lappish customs surrounding her care and travel. As the family embarks on their journey, they encounter danger from a pack of wolves, an event that sets the stage for the emotional stakes and theme of family bonds prevalent throughout the story.\" (This is an automatically generated summary.)",[],311,"Pohjois-Norjaan sijoittuva romaani kertoo norjalaisen kauppiaan tyttärestä Lailasta, joka päätyy vauvana saamelaisperheen kasvatettavaksi. Tarina seuraa tyttären kasvua tunturissa ja kuvaa poronhoitoa, pohjoista luontoa sekä kulttuurien välisiä eroja 1700-luvun Ruijassa.","J. A. Friisin 'Laila' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 454. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LAILA ELI KUVAELMIA RUIJAN RANNOILTA\n\nKirj.\n\nJ. A. Friis\n\n\nSuomennos norjankielestä.\n\n\nG. W. Edlund, Helsinki, 1883.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Tyhjä kätkyt\n  II. Jaampa sutta hiihtämässä\n III. Lapsi ja Lappalainen\n  IV. Suomalaisia. Poro. Majanmuutto\n   V. Runne ja Ranne\n  VI. Joulunaatto\n VII. Rutto\nVIII. Mellet ja Laila koulussa\n  IX. Markkinat Karasjoella\n   X. Kesällä\n  XI. Häät\n XII. Jaampan viimmeinen retki\n\n\n\n\nI.\n\nTyhjä kätkyt.\n\n\nKaukana pohjois-Ruijassa ja syvällä sydänmaassa on pieni maakylä\nnimeltä Karasjok. Kylä on saanut nimensä joesta, joka juoksee sen\nohitse. Joen nimi on myös Karasjok, eli suomeksi \"väkevä virta.\"\n\nTasangolla, jonka halki virta juoksee, seisoo pieni puukirkko ja sen\nympärillä asuu muutamia lappalaisperheitä. Seutu on kesäiseen aikaan\nsangen kaunis; tasangolla kasvaa rehoittavaa ruohoa ja harjanteilla\nkaunista petäjikköä.\n\nNykyjään asuu seudulla pappi, mutta viime vuosisadalla, jolloin tässä\nkerrotut seikat tapahtuivat, tuli pappi sinne vaan pari kertaa\nvuodessa, ja paitsi Lappalaisia asui siellä silloin vaan norjalainen\nnimismies ja kauppias. Kauppiaan nimi oli Lind. Hän oli vaimoneen\neräänä kesänä saapunut paikkakunnalle meren rannikolta, tuoden mukanaan\nkaikenlaisia tavaroita, joilla rupesi harjoittamaan kauppaa\nLappalaisten kesken.\n\nMuuten ei kukaan tiennyt sen enempää kauppiaasta ja hänen vaimostaan.\nHe olivat molemmat nuoria ja tullessaan ilman perillisittä, mutta\nvuoden kuluttua lisääntyi perhe pienellä tyttärellä, ja odottamatta,\nkunnes seudulle saapuisi pappi, joka lapsen olisi kastanut, päättivät\nhe lähteä lapsen kanssa Koutokeinoon, toiseen samankaltaiseen kylään\nkeskellä sydänmaata, jossa myös oli kirkko ja jossa silloin asui pappi\nvuoden umpeensa. Molempien kylien väliä on noin 15 penikuormaa. Kesällä\ntäytyy kulkea jalkaisin, vaan talvella voi käyttää poroa ja saattaa\nsilloin kulkea matkan kahdessa päivässä.\n\nMonta vuotta sitten seisoi kauppias Lindin talon edustalla Karasjoella\n5 poroa, valjastettuna kukin pulkkansa eteen.\n\nKauppiaan renki Lars, eli kuten Lappalaiset sanovat, Lassi, sovitteli\nparaillaan yhteen rekeen padan, vähän jäätynyttä poronlihaa ja yhtä\ntoista muuta, josta saattoi huomata että joku aikoi pitemmälle\nmatkalle.\n\nKaikki porot olivat suuria, kauniita eläviä. Yksi poro oli aivan\nvalkoinen, joka on varsin harvinainen väri, toinen oli kirjava; muilla\noli tavallinen tuhkaharmaa väri, ja kaikilla oli suuret monihaaraiset\nsarvet.\n\nNe kuuluivat kaikki kauppiaalle ja hän se olikin, joka nyt vaimoneen\njoulunaattona aikoi matkustaa Koutokeinoon, saadakseen pienen\nneljännesvuotiaan tyttärensä kastetuksi.\n\nKauppiaan porot, erittäinkin lumivalkoinen, jolla vaimon tuli ajaa,\nolivat varustetut komeilla valjailla, vyö kaulassa ja vyötäisillä,\nkoristettuna punaisilla ompeluksilla, tupsuilla, hopealangoilla ja\nmonilla pienillä kulkusilla. Lappalaisten komeuteen kuuluu näet, sekin,\nettä vaimo tahi rikas tyttö tulee kirkolle ajaen kauniilla, valkoisella\nporolla ja puettuna itse valkoiseen turkkiin, joka on koristettu\nkaikenlaisilla punaisilla ompeluksilla. Porot olivat luultavasti kauan\nseisoneet sidottuina, sillä ne eivät syöneet eteen pantua jäkälää, vaan\nolivat hyvin rauhattomia; kaapivat jaloillaan maata, kieputtivat\nsarviaan ja nykivät mursunnahkaista hihnaa, joka riimun tapaisesti oli\nsidottu päähän.\n\nNe olivat nähtävästi hyvin nureissaan vankeudestaan ja tahtoivat\nmielellään päästä vapauteen, joten se, jonka tuli ajaa, saattoi olla\nvarma siitä, että ensimmäinen neljännes matkasta oli menevä huikeassa\nvauhdissa.\n\nTalon arkihuoneessa istui nuori vaimo lapsi sylissään, ja hänen\nedessään järjesteli eräs lappalaistyttö erityisiä esineitä \"komsaan\"\neli lappalaiskätkyeesen, tuommoiseen laitokseen, joka tuhatvuotisen\nkokemuksen jälkeen on tehty niin tarkoituksen-mukaiseksi kuin\nmahdollista semmoisille retkille, joita näissä seuduin talvella\ntehdään, usein ankarassa pakkasessa, lumituiskussa ja teittömissä\nerämaissa.\n\nSemmoinen kätkyt on koverrettu puusta; toisessa päässä on kupukatto,\njonka alla lapsenpää lepää, ja kupukatosta jalkapuoleen käy vahvat\nnuorat eli siteet, jotka muodostavat tiheän ristikon lapsen yli.\nSiteiden päälle voi taasen levittää vaipan eli jotakin muuta, joten\nlapsi voi levätä täydelleen suojattuna ja kumminkin esteettömästi\nhengittää ilmaa, kätkyeen toisesta päästä toiseen käy vahva nuora,\njonka avulla sen voi kantaa selässään eli ripustaa puuhun ja panna\nheiluvaan liikkeesen. Se voi pudota ja kieriä maassa sekä kestää\nkolmenkymmenen asteen kylmyyttä, ilman että lapsi kärsii mitään\nvahinkoa.\n\nKupukaton eli holvin etukaareen lapsen pään päällä ripustetaan\ntavallisesti lasihelmiä, renkaita tahi muuta helisevää, jolla\npienokainen voi leikkiä. Muinoin ripustettiin poikalapsen kätkyeesen\njousi, nuoli ja keihäs pienennetyssä muodossa merkiksi, että hänestä\noli tuleva voimakas metsästäjä. Tyttölapsen kätkyeesen ripustettiin\nriekon siivet, jalat ja nokka osoitteeksi, että hänestä oli tuleva yhtä\n\"siisti, ripeä ja soma\" kuin riekkokin oli.\n\n\"Tiedätkö nyt varmaan, Magga, että sammaleet, jotka panit kätkyeesen,\novat kuivia?\" kysyi äiti lappalaistytöltä.\n\n\"Sen tiedän,\" vastasi tämä, ne ovat niin kuivia, niin kuivia ja\nhienoja, ett'ei sen parempia löydy koko Diljetunturilla.\"\n\n\"Ja pienet porovasikan nahat, onko sinulla ne?\"\n\n\"Tässä on neljä poronvasikan nahkaa, tässä on höyhentyyny pään alle ja\ntässä on jalkapussi j.n.e.\"\n\n\"Luulen että Maria nukkuu,\" lausui äiti; \"nyt on paras toimittaa hänet\nkätkyeesen.\" Henkäystään pidättäen hän painoi suudelman lapsen otsalle\nja antoi sen tytölle, joka paremmin ymmärsi asettaa sitä kätkyeesen.\n\"Saanko minäkin suudella lasta?\" kysyi lappalaistyttö.\n\n\"Aivan kernaasti sen saat tehdä, Magga,\" vastasi äiti, \"sinä et suo\nMarialle etkä minulle mitään pahaa, mutta älä vaan herätä häntä.\"\n\nKaikella huolella lapsi nyt pantiin kätkyeesen ja äiti rauhoittui\njohonkin määrin Koutokeinon matkalle lähtiessään.\n\nSamassa tuli kauppias huoneesen ilmoittaen, että kaikki oli valmiina\nlähtöön.\n\nIlma oli kylmä mutta kaunis heidän astuessaan ulos asettuakseen rekiin,\nja rekikeli oli oivallinen, eli toisin sanoin, oli vähän nuorta lunta\nkovan hangen päällä. Oli juuri semmoinen keli, jolloin poro juoksee\nparaten, kun se juostessaan silloin tällöin saa siepata suun täydeltä\nlunta jäähdyttääkseen kieltänsä ja sammuttaakseen janoansa.\n\n\"Onko nyt kukin paikallaan reessä ja ohjakset kädessä?\" kysyy\nLappalainen, jonka ajaa edellä ja jota kaikki muut porot sidottuina\nperäksyttäisin seuraavat.\n\n\"Nyt heitän irti!\" huutaa hän, heittäytyy rekeen, ja äkkinäisellä\ntempauksella lähtee \"raide\" [1] eteenpäin, niin että lumi elukoiden\nsorkista tupruaa korkealle ajajien päälle.\n\nEtunenässä ajaa Lappalainen, sitten kauppias, sen jälkeen hänen\npuolisonsa, sitten lappalaistyttö lapsi sylissään ja hänen takanaan\nvälillinen eli varaporo ilman reettä. Pitemmällä matkalla nimittäin eli\nsiinä, missä maa on hyvin mäkistä, kuletetaan tavallisesti semmoinen\nporo mukana. Sillä jyrkänteitä alas kulkiessa viimeinen poro, jolla ei\nole rekeä kintereillä, pysähtyy ehdottomasti eli pitää vastaan, josta\nvauhti hiljenee ja käy turvallisemmaksi edellä ajaville.\n\nVoipi myös sattua vahinko jollekin porolle ja silloin voi turvata\nvaraporoon. Onpa niinkin sattunut, että on jouduttu niin etäälle\nihmisasunnosta, jotta eväs on loppunut ja on täytynyt teurastaa\nvaraporo.\n\nMuutamia tuntia myöhemmin näemme matkustajien hiljaista vauhtia\nkulkevan pitkin lumikenttää, revontulten kaarenmoisesti säihkyessä\nikäänkuin kunniahohteena heidän päänsä päällä. Revontulten hohde on\nniin kirkas, että selvään luulee kuulevansa suhisevan ja räiskyvän\näänen samalla, kun ne taivaanrannasta toiseen sinkahuttelevat\nterävähuippuisia ja punaisenkeltaisia kieliään. Revontulet ynnä tähtien\nvalo taivaan sinikannelta vaikuttavat, että on melkein yhtä valoisata\nkuin päivällä.\n\nPorot ovat nyt vähitellen juosseet intonsa uuvuksiin, ja ne irroitetaan\nsen vuoksi nuorasta, joten kukin matkustaja ajaa erikseen. Sillä ei\nainoastaan Lappalainen ja lappalaistyttö vaan myös kauppias ja hänen\npuolisonsa ovat tottuneita porolla ajamaan.\n\nHeidän aikomuksensa on saapua yöksi majalle, joka matkustajia varten on\nrakennettu tien oheen; tämmöiset majat ovat Ruijassa toisinaan niin\netäällä toisistaan, jotta ei päivässä ennätä yhdestä toiseen.\nToisinaan, kun ei semmoiselle majalle ennätä, täytyy viettää yö\ntunturilla. Silloin kaivetaan kuoppa lumeen, asetetaan poronnahka alle,\ntoinen päälle, kaadetaan viimein reki kumon päällimmäiseksi, ja ellei\npakkanen ja tuisku ole varsin ankara, saattaa siinä maata joksenkin\nlevollisesti ja nukkua yhtä makeasti kuin huoneessakin. Ajaessaan\nLappalainen huvikseen on toisinaan reessä polvillaan, toisinaan\nseisoallaan ja kaikenmoisissa asennoissa. Muilla sitä vastoin on täysi\ntyö pysytelläkseen reessä. Tyttö, jolla on lapsi sylissään, ajaakin\nniin varovaisesti kuin mahdollista, varsinkin kun tie kääntyy alas\nrotkoon ja siitä joelle, jonka jäätä tahi rantaa myöten ajetaan pitkän\nmatkaa. Toisin paikoin on virta niin väkevä ja koskinen, ett'ei se voi\njäätyä. Silloin täytyy kulkea joen rantaäyräitä myöten ja tässä\ntarvitaan taitoa pysyäkseen tasapainossa ja istuallaan reessä, joka\nporon useinkin vallattomasti ja huimapäisesti hypähdellessä helposti\nsattuu kiviin ja kantoihin, tahi luisuu pitkin kaljameita. Kuljettuaan\n5-6 tuntia Lappalainen pysähtyy levähtääkseen paikalla, jossa näkyy\nolevan jäkälää poroille. Päästyään valjaista porot heti alkavat kaapia\npois lunta etujaloillaan päästäkseen jäkälään käsiksi. Sitten\nLappalainen virittää tulen, panee padan tulelle ja täyttää sen lumella\nsaadakseen keittämiseen tarpeellisen veden.\n\nMutta olihan kauppiaan puolison myös pidettävä huoli siitä, että pikku\nMariakin saisi jotakin ravintoa, ja hän käski sen vuoksi Maggan\nnostamaan lapsen kätkyeestä.\n\n\"Otetaanko lapsi kätkyeestä tämmöisessä pakkasessa\", huudahti tyttö,\n\"ei, se ei käy laatuun, paleltuisihan se.\"\n\n\"Niin, mutta mitä pitää minun tekemän?\" kysyi äiti.\n\n\"Sinun pitää tekemän niinkuin lappalaisvaimot tekevät.\"\n\n\"No, kuinka he sitten tekevät?\"\n\n\"Lappalaisvaimo laskeutuu polvilleen lumeen kätkyeen viereen, kumartuu\nlapsen yli ja imettää sitä kätkyessä.\"\n\nSamaten nytkin tehtiin, ja pari tuntia levättyään lähti matkue taas\nliikkeelle ja ajoi eteenpäin.\n\nVähän matkan päässä nousee matkaajien edessä ikäänkuin valkoisia\nsavupilviä joesta. Tässä on siis koski, joka on kierrettävä.\nLappalainen pysähtyy ja sitoessaan porot yhteen hän lausuu:\n\n\"Tässä on meidän meneminen maalle kosken äyräälle, katsokaa nyt\neteenne, mäki on jäinen, ja jos vaan putoaa reestä, saattaa helposti\nvieriä koskeen.\"\n\n\"Magga kulta,\" huusi äiti, \"pidä huolta Mariasta.\"\n\nViimeisen puolen tunnin kuluessa on Lappalainen heittänyt pois\nrekitemppunsa; hän on ollut ääneti ja ajanut tavattoman rajusti.\n\n\"Onko siellä jotakin tiellä, Lassi!\" kysyi kauppias.\n\n\"Ei ole,\" vastasi Lappalainen omalla kielellään, jota kauppias myös\ntaisi, \"vaan etkö ole huomannut, että tässä on tuoreita suden jälkiä?\nParasta lienee, ett'et hiisku vaimollesi mitään, jott'ei hän\nsäikähtyisi. Ehkä saavumme majalle tapaamatta susia tahi ilman että ne\nsaavat meistä vihiä. Ei ole enään kuin puoli penikuormaa jälellä ja ole\nhuoleti --\" vaan ennenkuin hän ennätti jatkaa, hyppäsi hänen poronsa\näkkiä ja niin rajusti syrjään, että hän milt'ei oli pudota reestä.\n\nSusiparvi tuli juosten heitä vastaan ja valkoinen vaahto valui niiden\nveripunaisesta kidasta.\n\nPorot karkasivat eteenpäin huimaa vauhtia. Ei mikään käsi pystynyt\nheitä hillitsemään. Jokaisella oli kyllin tekemistä pysytelläkseen\nreessä ja suojellakseen itseään täräyksistä ja kaatumasta.\n\n\"Magga, Magga, pidä huolta lapsesta, pidä huolta Mariasta!\" kuului\näidin ääni.\n\nKukkulata kohti lensivät porot, vaan hädässään kompastuivat kantoihin,\njotta nuora, jolla ne olivat yhdistetyt, katkesi. Huimassa vauhdissa ne\nsitten kiitivät kukin eri haaralle, ja lunta tuprusi niin vasten\nsilmiä, jotta oli mahdoton nähdä eteensä. Vielä rajummin ne lensivät\neteenpäin päästyään kukkulalle ja nähdessään susilauman takanaan.\nViimeisessä törmänteessä tyttö kellahti semmoista vauhtia erästä kantoa\nvastaan, jotta sekä hän että lapsi sinkosivat reestä. Poro veti yhä\nperässään tyttöä, joka oli sitonut ohjaksen käsiranteesensa, vaan lapsi\nkätkyessään vieri aina vaan alemmas. Toisinaan oli kätkyt\npysähtymäisillään johonkin kuiluun, vaan luisui taas alaspäin, kiihtyi\nvauhdissaan ja pysähtyi lopullisesti eräälle jäälohkareelle, joka\nhiljalleen kulki virran mukana pitkin rantaa.\n\nSillä välin porot yhä kiitivät pitkin tasankoa, ja tyttö oli\npuolipyörryksissä viruessaan susien takaa ajamana toisesta kädestään\nohjaksissa. Vihdoin hän sai kätensä irroitetuksi ja poro kiiti nyt\neteenpäin tyhjällä reellä, katkaisi pian vetonuoransa ja lensi sitten\nvielä tulisemmasti eteenpäin sudet kantapäillään.\n\nTämä seikka oli toisien pelastus, sillä sudet ahdistivat nyt irtonaista\nporoa, ja arvattavasti saavuttivat sen piankin ahmien suuhunsa sen\nlämmintä verta.\n\nVasta usean virstan päässä Lappalainen sai poronsa suurella vaivalla\npysähtymään. Kauppias puolisoneen ei myöskään ollut kaukana ja vaara\noli hetkeksi ohitse, mutta missä oli tyttö ja lapsi?\n\nIlta oli jo käynyt sekä pimeäksi että pilviseksi, joten ei voinut nähdä\nkauas eteensä. He odottivat sen vuoksi hetkisen voidakseen nähdä eli\nkuulla tytön tulevan. \"Me emme ole kaukana majasta,\" lausui\nLappalainen, \"meidän täytyy ensin ajaa sinne. Minä palaan sitten\ntakasin, jos vaan saan poron kulkemaan sinnepäin uudelleen.\"\n\n\"Minä seuraan sinua Lassi,\" lausui äiti.\n\n\"Siitä ei ole apua,\" vastasi Lappalainen, \"sinä et saa poroasi\npalaamaan sinne, kentiesi en minäkään poroani.\"\n\n\"Mutta lapsi, lapsi\", vaikeroi äiti itkien.\n\n\"Ehkäpä Magga on saapunut majalle ennen meitä,\" lausui Lappalainen\nherättääkseen äidissä vähän toivoa ja saadakseen hänet ajamaan\neteenpäin, vaikka itse tuskin rohkeni uskoa tätä. Kuljettuaan sen\nverran, että saattoivat nähdä majan, ja kun ei tyttöä vieläkään\nkuulunut, kääntyi Lappalainen takaisin, mutta kauppias ja hänen\npuolisonsa kulkivat majaa kohden.\n\nPuolen tuntia ponnisteltuaan poron kanssa saadakseen sitä kulkemaan\ntakaisin, Lappalainen vihdoin saapui sille paikalle, jossa susilauman\nolivat kohdanneet. Hän alkoi huutaa ja meluta, jotta tyttö hänet\nhuomaisi. Vihdoin kuului vastaus alhaaltapäin virran rannalta, ja\ntäällä hän tapasi tytön, joka kaalasi lumessa itkien ja valittaen lasta\nturhaan etsiessään.\n\nTyttö kertoi nyt mitä hänelle oli tapahtunut ja molemmat etsivät vielä\nlasta, vaan turhaan. Lopullisesti he eivät voineet luulla muuta kuin\nettä lapsi oli joko vierinyt virtaan ja siten kadonnut jäljettömiin\ntahi joutunut susien saaliiksi.\n\nNyt ei ollut muuta neuvoa, kuin palata onnettomien vanhempien luo,\njotka kuoleman tuskassa odottivat heitä majassa.\n\nVihdoin kuului ulkoa kulkusten kilinä ja äiti syöksi ulos huutaen:\n\n\"Lapseni, lapseni, missä on lapseni?\"\n\n\"Emme ole voineet vielä sitä löytää,\" puhui Lappalainen, kun tyttö\nhämmästyksissään ei saanut sanaa suustaan, \"meidän täytyy odottaa\nkunnes päivä vähän valkenee.\"\n\n\"Hyvä Jumala, hyvä Jumala,\" huokasi poloinen äiti vaipuen touotonna\nmiehensä syliin.\n\nTyttö ja Lappalainen kertoivat nyt miten asian laita oli ja että olisi\nturhaa lähteä matkalle uudestaan, ennenkuin muutaman tunnin kuluttua,\nvaan kun äiti jälleen tointui tahtoi hän itse lähteä lastansa etsimään.\n\n\"Meidän täytyy odottaa päivän tuloa,\" vakuutti Lappalainen, \"sitten\nlähdemme kaikki kolme.\"\n\nPitkä oli tämä yö onnettomille, pitkät, surulliset olivat hetket itkun\nja valitushuutojen kestäessä. \"Maria, pieni Maria, ainoa lapseni susien\nsaaliina! Herra Jumala, sinä rankaiset minua kovin vihassasi!\" valitti\näiti.\n\n\"Koeta vähän levähtää voimistuaksesi, kun uudestaan lähdemme etsimään,\"\nlohdutti mies.\n\n\"Levähtää, levähtää, en saata, lähtekäämme heti.\"\n\n\"Se ei käy laatuun ennenkuin aamulla, me emme näe mitään,\" vakuutti\nmies; \"jättäkäämme asia Jumalan huostaan. Hänen laupias kätensä\nsuojelee lapsemme. Tiedäthän, ett'ei se voi paleltua kätkyessä.\"\n\n\"Mutta sudet, sudet! Jumalan nimessä lähtekäämme heti takaisin,\"\nvalitti äiti.\n\n\"Susilla on kyllin tekemistä hätyttäessään Maggan poroa,\" lohdutti\nmies.\n\n\"Ja virta ja koski. Jumalani, Jumalani, en saata olla täällä, meidän\ntäytyy lähteä, rakas ystäväiseni, lähtekäämme! Seuraa minua, Lassi!\"\n\nLassi vakuutti porojen olevan niin säikäyksissään, että pimeässä oli\nmahdoton saada niitä sinne palaamaan, ja täten rouva saatiin vähän\nlevähtämään, vaan juuri kun uni ja väsymys oli käskemäisillään\ntapauksen unhotuksen huntuun, heräsi hän taas äkkiä, ja suru ja\nkauhistus ahdisti kuin lyijytaakka hänen sydäntänsä.\n\n\"Pian lähdemme matkalle,\" sanoi Lappalainen, \"neljännes tunnin kuluttua\non niin valoisata, että saatamme kulkea.\"\n\nTyttö jäi odottamaan; Lappalainen, kauppias ja hänen vaimonsa läksivät\nmatkalle ja saapuivat päivän koittaessa sille paikalle, jossa porot\nolivat säikähtyneet. Sekin paikka löydettiin, jossa tyttö oli pudonnut\nreestä, ja pian keksi Lappalainen kapean juovan lumessa jota myöten\nkätkyt oli luisunut alas virtaan päin.\n\nKaikki kolme seurasivat nyt tuota juovaa eikä kauan viipynyt ennenkuin\nkätkytkin tuli näkyviin virran rannalla. Ilohuudolla äiti juoksi\nrannalle ja heittäytyi kätkyeen päälle, vaan huoaten ja valittaen hän\nvaipui riutuneena maahan.\n\nKätkyt oli tyhjä, nuorat irti revityt ja lähemmin tarkasteltaessa\nhuomattiin veripilkkuja lumessa ja ylen ympäri suden jälkiä.\n\nNyt ei ollut enää epäilemistäkään, ei voinut muuta luulla, kuin että\nlapsi oli joutunut petojen saaliiksi. Tyhjän kätkyeen kanssa vanhemmat\npalasivat majalle. Heillä ei nyt ollut mitään tekemistä Koutokeinossa;\nseuraavana päivänä he palasivat Karasjoelle, sairaina sekä sielun että\nruumiin puolesta.\n\nMutta yksi seikka jäi heiltä huomaamatta, nimittäin että sillä\npaikalla, jossa kätkyt makasi, näkyi suksien jälet, jotka näyttivät\nvievän ylöspäin pitkin rantaa.\n\n\n\n\nII.\n\nJaampa sutta hiihtämässä.\n\n\nMonta vuotta sitten oli Aslak Laagje Ruijan varakkain\ntunturi-Lappalainen.\n\nHänellä oli 3-4000 suuruinen porolauma, ja tämän hoitamiseen tarvitsi\nhän sekä palvelijoita että palvelijattaria, puhumattakaan suuresta\nkoirajoukosta.\n\nKaksi hänen renkiänsä olivat nimeltä Jaampa ja Jouna ja näistä\nkannattaa kenties kuulla vähän lähemmin, etenkin ensimainitusta.\n\nJaampa oli puhdasta lappalaista rotua ja puhdas lappalainen hän oli\nnäöltäänkin. Hänen suunsa oli jotenkin suuri, nenänsä pieni ja hiukan\nlitteä, silmät pienet ja sikkaraiset, poskipielet ulkonevat, tukka\nmusta ja vanukkeinen ja koko naama ryppyinen ja kurttuinen, ikäänkuin\nvanhan koivun kylki. Sen lisäksi hän oli kokonaan ruskettunut\nkuumuudesta ja kylmyydestä, savusta ja sateesta, tuulesta, rakeista ja\nlumesta. Hän ei ollut miellyttävän näköinen, ei edes lappalaistyttöjen\nsilmissä, ja hänellä oli ollut niin huono naimaonni, ett'ei hän vielä 40\nvuoden ijällä ollut saanut itselleen vaimoa. Jaampa ei ollut mikään\nhurskas mies, ja ikävä kyllä, häntä ei voitu sanoa jumaliseksi edes\nkristillisessä merkityksessä. Päin vastoin pahoin pelkään, että täytyy\nsanoa häntä pakanaksi Tosin hän oli sekä kastettu että ripille\npäästetty, mutta hänen kasvatuksensa kristinopissa oli tapahtunut\nsiihen aikaan viime vuosisadalla, jolloin Lappalaislasten tuli oppia\nnorjankielellä.\n\nJaampa oli siis kyllä sen verran oppinut norjankielistä katkismusta\nulkoa, että töin tuskin pääsi ripille mutta luultavasti ei hänkään,\nniinkuin siltä ajalta luemme, \"ymmärtänyt vähäistäkään siitä, mitä oli\nkuullut, lukenut ja laulanut,\" ja sittemmin oli hän heittänyt kirjansa\nja niiden mukana kristinoppiansakin nurkkaan.\n\nLaagjen emäntä, joka oli hurskas vaimo ja joka taisi useampia rukouksia\nsekä lapin- että suomen- ja norjankielellä, oli usein sanonut hänelle:\n\n\"Jaampa, Jaampa, kuinka sinulle käy tuomiopäivänä, sinä kuin et\nmilloinkaan rukoile, et aamuin etkä illoin?\"\n\n\"En minä osaa daroa (norjankieltä).\" vastasi Jaampa silloin, \"kuinka\nminä voisin rukoilla Norjalaisten Jumalaa, eihän se ymmärrä\nlapinkieltä.\"\n\nTähän ei Laagjen emäntä tiennyt mitään vastata, sillä hänkin oli\nkuullut pispan, (M. F. Bang'in) niin uskottomalta kuin se kuuluukin,\nvakuuttaneen, \"ettei Jumala tahtonut kuulla lappalaisia, vaan\nainoastaan norjalaisia rukouksia.\"\n\nPiispan tarkoitus oli varmaankin saada heitä sitä ahkerammin oppimaan\nnorjankieltä. Mutta Jaampa ei tahtonut oppia norjankieltä, tahi ei\nvoinut, jos olisi tahtonutkin; sillä kuka olisi hänelle sitä opettanut?\n\nMitäpä hän siis teki? Hän turvausi salaisesti jälleen noihin vanhoihin\nlappalaisiin jumaliinsa, jotka eivät vielä olleet varsin unhotukseen\njoutuneet, ja joiden kuvia vieläkin löytyi siellä täällä tuntureilla.\nNämät, niin arveli hän, olivat ainakin yhtä viisaat kielitieteessä kuin\nhänkin, ne kai ymmärsivät sekä lapin- että suomenkieltä, joita\nkumpaakin hän taisi yhtä hyvin. Hänkin rukoili siis omalla tavallaan,\nvaan koska, missä ja mitä hän rukoili, sen tietää yksin taivaan Herra.\n\nJaampalla oli hillitsemätön ja tulinen luonto. Paha hän oikeastaan ei\nollut. Hän oli nimittäin mieltynyt pikkulapsiin ja oli varojensa mukaan\nhyvä semmoisille, jotka olivat vielä köyhempiä kuin hän itse. Mutta jos\nhäntä ärsytettiin tahi suututettiin, silloin ei hän ollut petoa\nparempi, silloin ei hän välittänyt mistään, ei peljännyt minkäänlaista\nylivoimaa eikä antanut arvoa ylenluonnollisille eikä inhimillisille\nesineille.\n\nMiksi siis Laagje piti tätä miestä palveluksessaan?\n\nSiitä syystä, että Jaampallakin oli avunsa ja hyvät puolensa. Ollakseen\nLappalainen hän oli tavallista suurempi, vaan siitä huolimatta notkea\nkuin kissa ja tavattoman kestävä käynnissä ja juoksussa, etenkin oli\nhän mestari hiihtämisessä. Harvat olivat niin vikkelät kuin hän\nporolauman paimentamisessa, poron kesyttämisessä ja tapossa, koirien\nopettamisessa ja ennen kaikkia suden hiihtämisessä. Moni hukka oli\nsaanut surmansa Jaampan veitsestä. Ollen itsekin puoleksi susi oli hän\ntämän verivihollinen. Hänestä pidettiin sen vuoksi paljon, Jaampa ja\nhänen isäntänsä, tuo hiljainen Laagje, olivat hyvässä sovussa ja\nJaampalla oli hyvä palkka. Joka syksynä sai hän kolme nuorta emäporoa\nja luonnollisesti myöskin ne vasikat, jotka näistä syntyivät. Tällä\ntavoin oli hän, samoin kuin moni muukin tunturi-Lappalaisen palvelija\nkoonnut itselleen pienen porolauman, jossa oli jo satakunta eläintä.\n\nNäiden korviin oli hän tietysti leikannut oman merkkinsä, eroitukseksi\nisännän ja muiden poroista.\n\nJaampa ryyppäsi, missä vaan tapasi viinaa, ja niin kauan paljon, kunnes\nkellistyi paikalleen, mihin sattui sisälle huoneesen tahi ulos kedolle\nlumeen ja pakkaseen. Niinpä toisinaan voi sattua, että kun ukko heräsi\npohmelostaan, oli hänen pitkä, vanukkeinen tukkansa jäätynyt niin\nlujasti kiini lumeen tahi jäähän, että hänen täytyi käyttää puukkoansa\nirti päästäkseen.\n\nJouna oli aivan erilainen kuin Jaampa. Hän oli vaalea-verinen ja\nnäöltään jokseenkin miellyttävä. Sen ohessa hän oli nöyrä ja\nhyvänsävyisä olento, kujeili, vehkeili ja laski leikkiä lakkaamatta;\nhän oli lapsi mieleltään ja ajatuksiltaan, niinkuin moni muukin\nLappalainen. Hänelläkin oli hyvät puolensa. Hän oli erittäin kätevä\ntekemään rekiä, suksia, lusikoita ynnä muita tarvekaluja poron\nsarvista, taitava hän oli kalastamaan ja riekkoja pyytämään, auttoi\nnaisväkeä porojen lypsämisessä j.n.e. Ylipäänsä voimme sanoa, että\nJaampa oli Esau ja Jouna oli Jaakob.\n\nJaampa ja Jouna asuivat teltissä yhdessä, mutta palvelijattaret asuivat\ntavan mukaan isännän ja perheen pääteltissä.\n\nLaagje oli sinä talvena, jolloin yllämainittu tapahtui, pystyttänyt\ntelttinsä Akanastunturille, muutamia penikuormia Karasjoelta, ja hänen\nlukuisa porolaumansa kuleksi ympäristöllä.\n\nSudet olivat olleet hyvin kiusallisia jo alkutalvesta, ja palvelijoiden\ntäytyi kaksittain lakkaamatta olla ulkona yöt päivät vartioimassa,\nmutta kuitenkin olivat pedot saaneet useampia poroja surmatuksi. Monta\nsusilaumaa oli nähty, joten oli peljättävä, että tämä rasitus talven\npitkään kävisi vielä kovemmaksi. Myös oli huomattu, että susien\njoukossa oli ollut muudan, joka oli tavattoman suuri ja väriltään\ntoisenlainen, kuin tavalliset norjalaiset sudet. Arveltiin sitä\nvenäläissudeksi, joka oli tullut tänne Siperiasta.\n\nJaampa oli alati nureissaan, sillä tämä peto oli repinyt yhden hänen\nparahimmista ajoporoistaan, vaikka sillä olisi ollut vara valita\nsatojen joukosta muitakin. Hän olikin eräänä päivänä ollut sitä\nhiihtämässä, vaan hänen täytyi heittää ajo sikseen, sillä lumi ei ollut\ntarpeeksi syvä ja susi niin muodoin pääsi helposti pakoon.\n\nJaampa huokaili ja rukoili, arvattavasti ei kuitenkaan taivaallista\nisäämme, että pian tulisi hyvä lumisade, jotta hän sopivammin saattaisi\nkoettaa kilpajuoksua tuon rosvosuden kanssa.\n\nJopa vihdoinkin eräänä päivänä taivas alkoi synkistyä, ja mitä enemmän\ntaivas synkistyi, sitä enemmän Jaampan naama kirkastui. Hän pani uuden\nlatingin lyhyeesen rihlapyssyynsä, valitsi itselleen pisimmät ja\nleveimmät sukset ja voiteli ne poronrasvalla.  Tulipa sitten lumisade.\nHiljaa ja äänetönnä, suurina höytyvinä sinkoili lumi alas tummalta\ntaivaalta ja peitti kyynärän korkeudelta laaksot ja kukkulat, joilta se\ntavallisesti tupruaa pois, jonka vuoksi susikin, kun sitä ahdistetaan,\nmelkein aina pyrkii ylöspäin, jossa se helpommin pääsee karkuun.\n\nJaampan kasvot loistivat mielihyvästä ja hän otti toimittaakseen\nylimääräisiä yövahteja siinä toivossa, että sudet saapuisivat. Vaan\nuseampia öitä kului ilman että huomattiin susien jälkiäkään, joten jo\ntultiin melkein siihen luuloon että ne olivat siirtyneet toisille\nseuduille.\n\nJaampa oli tästä sekä hyvillään että pahoillaan. Olihan se hyvä, että\nne pysyivät poikessa, vaan hän olisi toki ensin tahtonut koettaa oikeen\nvakavata kilpajuoksua tuon suuren suden kanssa, jonka he olivat\nnähneet.\n\nSillä välin ryhtyi hän taas jokapäiväisiin askareihinsa, ja eräänä\npäivänä oli hän poroa kesyttämässä pienen lammin jäällä lähellä\ntelttiä. Nuori oppilas oli joku aika sitten saanut tutustua Jaampan\nkasvatusopin ensimmäiseen pykälään. Se kävi siten, että hän pitkästä\nnuorasta sitoi poron keskinkertaiseen, hoikkaan ja notkeaan koivuun ja\nantoi sen räpistellä siinä. Koivu taipui aina, kun poro hypähti,\ntempasi ja tepasteli irti päästäkseen. Mutta vähitellen kävi tässä\nporolle, niinkuin lohelle siimassa, joka on tottuneen kalastajan\nkädessä. Sen täytyi vihdoin masentua, rauhoittua ja tottua riimuun ja\nohjakseen. Sitten vei Jaampa sen mukanaan alas jäälle ja valjasti reen\nvetonuoran päähän. Alussa arka ja kesytön eläin hirveästi pelkää rekeä\neli tuota esinettä, jonka se näkee tulevan perässään. Se luulee sitä\nvarmaankin sudeksi eli muuksi pedoksi, joka sitä ajaa takaa, ja vasta\nvähitellen, kun se rupeaa kadottamaan pelkonsa, lyhennetään vetonuora.\nJaampa ja poro piehtaroivat jäällä. Toisinaan oli poro voiton puolella,\nkaasi Jaampan nurin niskoin ja raahasi häntä perässään pitkän matkaa.\nMutta eihän tuossa pehmeässä lumessa ollut vaaraa kuperkeikoista ja\nkaatumisista, ja Jaampa oli sitkeäluontoinen, kunnes porokin vähitellen\ntottui rauhallisesti vetämään tyhjää rekeä. Sittemmin pantiin rekeen\nhiukan kuormaa ja poro pantiin riviin kahden kesyn poron väliin, ja\ntässä sen vastustelematta täytyi seurata toisia.\n\nLaagje istui kodassaan hoitaen lihapataa, joka kiehui päivälliseksi;\nLappalaisten perheessä nimittäin valmistaa mies ruuan, ja vaimon\npääasiallisena toimena on vaatteiden ja jalkineiden ompeleminen,\nnahkojen valmistaminen, lasten hoitaminen j.n.e.\n\nJouna valmisteli paraikaa pulkkaa eli ahkiota. Kaikkialla näytti\nrauhalliselta, kun äkkiä joku näkyy suksilla laskevan alas jyrkkää\nrinnettä järven takana, huutaen jotakin, jota ensi alussa ei saattanut\neroittaa. Se ei ollut kukaan muu kuin yksi nuorista palvelustytöistä,\njoiden sinä päivänä tuli vartioida poroja. Jaampa keskeytti opetuksensa\nja kuunteli. Silloin kuuli hän selvään huudon: \"Gumpe lae botsuin!\" susi\non porojen kimpussa. Ja jos joku huuto on omansa herättämään\nLappalaisen kuolleista, horroksista, pohmelosta ja unesta, niin on se\ntämä. Niin, pelkäänpä että tunturi-Lappalainen, jos hän vaikka sattuisi\nolemaan polvillaan alttarin edessä ja olisi ottamaisillaan papin\nkädestä Ehtoollista, kuitenkin juoksisi tiehensä, jos joku tulisi\nkirkkoon ja äkkiä parkaisisi hänelle korvaan: \"Gumpe lae botsuin.\"\n\nJaampa heitti silmän räpäyksessä poron omaan huostaansa ja juoksi kotia\nkohden. Hänkin huusi: \"Jouna, Laagje, gumpe lae botsuin!\" Tuskin oli\nJaampan huuto kuulunut, kun jo Jouna heitti veitsensä ja Laagje\nkauhansa ja kaikki naiset sekä koirat syöksivät ulos. Kaikki nyt\nolivat vireillä, ja sillä aikaa kun miehet kiireimmiten saivat sukset\njalkaansa, kertoi tyttö hengästyneenä susilauman äkkiä tulleen\nheitä vastaan, ja kun yrittivät niitä vastustaa, oli tuo iso susi\nmuiden etunenässä tullut heihin päin hampaat irvissä, jotta he\nkauhistuksissaan olivat peräytyneet hosuen suksisauvoillaan. Sitten oli\nhän hiihtänyt telttiä kohden apua huutamaan, sillä välin kuin toinen\ntyttö, niin hyvin kuin taisi, seurasi porolaumaa.\n\nJaampa heitti rihlan olallensa ja pisti pari poronkieltä poveensa; hän\nei tiennyt, kuinka kauan tämä sudenajo tuli kestämään, mutta kaikissa\ntapauksissa ei hän päättänyt heretä kahteen eli kolmeen vuorokauteen,\nsen lupauksen hän teki itselleen. Nyt läksivät kaikki kolme sinne päin,\njonne lauma, tytön kertomuksen mukaan, oli paennut. Eipä kauan\nviipynytkään, ennenkuin huomasivat päälauman, joka oli keräytynyt\nyhteen ryhmään, vaan perille päästyään saivat kuulla että susien oli\nonnistunut hajoittaa päälaumasta satakunta poroa. Nämä olivat paenneet\nkoillista kohden susien edellä, jotka tapansa mukaan kokivat hajoittaa\nnäitäkin vielä enemmän toisistaan, voidakseen kaksitellen karata yhden\nainoan poron kimppuun.\n\nLaagje jäi siihen tytön avuksi poroja kotiin ajamaan. Jaampa ja Jouna\nläksivät susia takaa ajamaan. Pian tulivat he jäljille, joten helposti\nsaattoivat seurata niitä. Noin penikuorman hiihdettyään huomasivat\nveripilkkuja lumessa, josta näkivät, että isoin susi tässä jo oli\nsaanut hampaihinsa poron, ja vähän matkaa siitä he löysivätkin poron\npuoleksi raadeltuna, vaan sudet olivat taas pakosalla. Jaampa tarkasti\nmerkkejä korvissa ja huomasi, että se taaskin oli yksi hänen omista\nporoistaan, jonka sudet olivat tappaneet, ja vaikka hän jo ennestään\noli vihoissaan, niin nyt hän vasta oikein vimmastui.\n\n\"Piru vieköön, ellei Jaampa nyt saa sinua kynsiinsä, kirottu\nverikoira!\" huusi hän ja läksi taas seuraamaan suden jälkiä.\n\nPuoli penikuormaa siitä näki hän tuon ison suden ja pienemmän sen\nseurassa erään järven jäällä, jonka yli ne pyrkivät päästäkseen\nvuorille toisella rannalla.\n\nNyt alkoi Jaampa takaa ajoa oikeen toden teolla. Nuolen nopeudella\nluisui hän rinnettä alas ja rupesi hiihtämään jään poikki. Jouna ei\nkauemmin jaksanut häntä seurata, vaan alkoi jäädä jälelle: Jaampa sitä\nvastoin kiiti yhä eteenpäin.\n\nKun sudet näkivät joutuvansa ahtaalle ja kun juokseminen syvässä\nlumessa kävi vaivaloiseksi, rupesivat tapansa mukaan, kun heitä\najetaan, oksentamaan ollakseen juoksulle vähän keveämmät, ja Jaampa\nhuomattuaan sen, heitti pois pyssynsä, joka vähän painoi, keventääkseen\nhänkin kuormaansa. Hän tiesi Jounan, joka seurasi perässä, ottavan sen\nmukaansa.\n\nJaampa ei ollut kaukana susista niiden päästessä maalle, vaan ylängöllä\nne taasen pääsivät hänestä etenemään. Päästyään uudestaan niiden\nnäkyville, oli pienempi susi eronnut suuresta, kenties se aavisti,\nettei ollut hyvä sitä seurata, ja Jaampa seurasikin tietysti tuota\nsuurta.\n\nTaas mentiin alespäin, kiihtyvällä vauhdilla lensivät sukset; susi\naikoi taas juosta erään järven poikki, vaan mäessä jäälle laskiessaan\noli Jaampalla kymmenen kertaa kovempi vauhti kuin sudella ja hän läheni\nsitä lähenemistään. Vihdoin oli hän sen kintereillä, ja kiitäessään sen\nsivutse mäessä hän tavoitti sitä suksisauvallaan lauteihin, joka on\nsuden arin kohta. Vaan susi olikin vanha kokenut veitikka. Se kääntyi\nsamassa ja väisti iskun tarttumalla sauvaan hampaillaan, jonka vuoksi\nei koskaan maksakaan vaivaa lyödä sitä päähän.\n\nOnnettomuudeksi luiskahti Jaampan vasen suksi, kuu hän sutta\nläimähytti, pajun oksan alle, ja Jaampa laukesi nurin niskoin, niin\nettä hän makasi nenällään lumessa.\n\nSalaman nopeudella syöksi susi hänen hartioihinsa ja repi ja reutoi\nhänen poronnahkaista turkkiaan. Kaikeksi onneksi oli se toki paksu, ja\nsitä paitsi oli hänellä tämän alla vielä lammasnahkainen turkki, niin\nettä hän kyllä tunsi hampaiden iskun ja kauvan aikaa jälkeenpäin oli\nhänellä vielä mustelmia omassa nahassaan, vaan siitä ei hän suurin\nvälittänyt. Hän oli niin viisas, että osasi olla hiljaa niin kauan,\nkunnes pääsi puukkoonsa käsiksi, kääntyi sitten äkkiä ja iski veitsensä\nsuden olkapäähän, jolloin se taas läksi pakoon.\n\nEipä Jaampakaan kauvan siekaillut, tuokiossa oli hän taas jaloillaan ja\nsuden jäljissä. Taas mentiin lakean jään poikki ja kilpajuoksu alkoi\nuudestaan.\n\nKuu nousi, tähdet tuikkivat, revontulet säihkyivät ja tuhannen tuhannet\nlumikiteet välkähtelivät ja kimaltelivat. Yö oli valoisa, vaan ei\nainoatakaan elävää olentoa kuulunut eikä näkynyt. Kaikki oli hiljaista\nja äänetöntä näillä äärettömän lakeilla tunturimailla.\n\nAinoastaan nämä kaksi, Jaampa ja susi, läähättivät ja juoksivat\nkatselijoitta ja todistajoitta, pysähtymättä tai huokaamatta, ei\ntavallista kilpajuoksua, vaan kilpailua elämästä ja kuolemasta.\n\nKun susi taas pääsi maalle, rupesi se jo väsymään, kenties haava ja\nveren vuodatuskin olivat sen uuvuttaneet, sillä se ei enää juossut\nvuorelle päin, vaan läksi kulkemaan pitkin järven rantaa.\n\nJaampa iloitsi nähdessään verta sen jäljissä ja kokosi viimeiset\nvoimansa sitä saavuttaakseen, mutta hiki vuoti hänestä vielä kovemmin,\nkuin veri sudesta, ja hänen oli niin kuuma, että hän oikein höyrysi.\nSilloin kiersi hän yltään tuon raskaan poronnahkaisen turkkinsa,\nviskasi sen lumelle ja riensi nyt eteenpäin lyhyessä alusturkissa. Ilma\noli myös tullut kylmemmäksi ja lumen pinta oli käynyt hienoon jäähän.\nSe teki, että suksi luisui kuin olisi se ollut lasista, vaan samalla\njääriite leikkasi suden jalkoja. Vihdoin heitti Jaampa pois\nlakkinsakin, sekin kävi hänelle liian raskaaksi. Paljain päin ja\nhajalla hapsin riensi hän ennättääkseen järven päähän yhtä haavaa suden\nkanssa. Täällä oli kapea rotko, ja kun susi yritti paeta sen kautta,\nsai se siinä surmansa. Jaampa hiihti ylempänä rinteellä, kun susi oli\nalempana, ja juuri kun sen hampaat irvissä piti juosta Jaampan sivutse,\nsai se niin hyvin tähdätyn iskun Jaampan sauvasta selkäänsä, että se\ntakapuolestaan vaipui lumeen ja jäi rampana siihen istumaan, voimatta\npaikaltaan hievahtaa.\n\nJaampa oli voittaja. Hän hengitti muutaman kerran syvään, ja nojaten\nsuksisauvaansa katseli hän voitettua vihollistaan. Säälistä ei tässä\nollut puhumistakaan. Päin vastoin, ilkullisella voiton riemulla siitä,\nettä oli katkaissut verivihollisensa selkärangan, puhkesi hänen vihansa\nkaikellaisiin haukkumasanoihin ja hän lausui: \"Jopa vihdoinkin saavutin\nsinut, ilkeä peto! sinä, joka olet hiipinyt ympäri yöllä, vaan päivällä\nolet ollut pelkuri muita, paitsi lapsia kohtaan! Siinä nyt istut\nrampaselkäisenä ja hampaat irvissä, sinä paholainen. Luuletko minun\nsinua säälivän. Mitä vielä, hyi sinua, joka purit minua selkään! Vaan\nnyt et tarvitse odottaa kauemmin, eikä kirottu kielesi ole enää poron\nverta nuoleva. Nyt sen sijaan minun veitseni saa maistaa sydänvertasi.\nSe kelpasi sinulle, sinä rosvon sikiö, joka kuukausi sitten varastit\nparhaan poroni! Niin, se olit sinä, siitä ei ole apua, että noin\nmulkoilet silmilläsi, sinäpä se olit, sanon minä, taikka isäsi, taikka\näitisi, taikka veljesi, taikka sisaresi, taikka joku muu tuota kirottua\nsukuasi. Nyt sinun pitää kuoleman, kuuletko konna, lurjus, verikoira!\nTuossa -- tuossa saat veitsen,\" ja kuni salaman leimaus syöksee veitsi\nsuden sydämeen. Kuoliaana susi kaatuu selälleen.\n\nJaampa nylki suden, heitti nahan turkin kauluksen tavoin hartioilleen\nja läksi paluu matkalle. Puolen penikuormaa kulettuaan kohtasi hän\nJounan, joka toi hänen pyssynsä, turkkinsa ja lakkinsa.\n\nHe läksivät kulkemaan oikotietä, ja puolen päivän tienoissa\nhe saapuivat kotiin. Jaampa ei ryhtynyt laveammin kertomaan\nretkestään, vaan hänen suunsa työskenteli sitä ahkerammin lihapadan\ntyhjentämisessä, joka juuri oli otettu tulelta. Se hänen kumminkin\ntäytyi kertoa, että susi oli repinyt hänen turkkinsa, kun yksi\ntytöistä ryhtyi sitä korjaamaan. Jouna sitä vastoin söi ja puhua\njupakoitsi kilvan, ja häneltä nyt tarkemmin saatiin kuulla retken\nerityistapaukset.\n\n\n\n\nIII.\n\nLapsi ja Lappalainen.\n\n\nMuutamia päiviä susijahdin jälkeen päätettiin, että Laagjen ja Jaampan\ntulisi lähteä kumpikin eri suunnalle etsimään kadonneita poroja.\nSemmoisia retkiä kylästä kylään tehdään usein ja niitä pidetään osaksi\nmelkein huviretkinä, etenkin jos asianomainen on palvelija eikä itse\nvahingon kärsinyt, samalla tapaa kuin rengit etelämmässä varsin\nmielellään lähtevät vuoristoon hevosia etsimään, jolloin saavat\ntilaisuutta käydäkseen majasta majaan vuoristossa. Semmoinen retki\nantaa Lappalaiselle aihetta käydä tapaamassa sukulaisia ja tuttavia eli\nvieraita, tiedustamaan eli kertomaan uutisia, tahi juttelemaan tuosta\nloppumattomasta aineesta, jota poro, poron hoito, poron taudit y.m.\ntarjovat paimentolaiselle.\n\nPian saapui Laagje erään lähimpänä asuvan tunturi-Lappalaisen luo, joka\noli hänelle vähä sukuakin, ja tiedusteli kadonneita porojaan. Naapuri\nkertoi, että eräänä päivänä oli kaukana lumikentällä nähty musta\nliikkuva esine. Se läheni lähenemistään ja suureni suurenemistaan, ja\nvihdoin huomattiin että se oli porolauma. Helposti saattoi nähdä, että\nsusi oli ollut liikkeellä jossakussa paikassa ja että eläimet nyt\nolivat pakolaisia voitetusta armeijasta. Kun nuo pelonalaiset eläimet\nolivat huomanneet vieraan lauman, juoksivat ne sitä kohden ja kaatuivat\nuupuneina tiheimpään parveen. Jos semmoisissa tapauksissa pakeneva\neläin saapuu ystäviin tahi sukulaisiin, on se pelastettu. Merkeistä\nkuvissa tunnetaan sen isäntä, jonka luona susi siis on käynyt\nvieraisilla, ja eläintä hoidetaan, kunnes omistaja saapuu.\n\nVaan jos se saapuu varkaan käsiin, niinkuin usein sattuu, niin ei tämä\nole sutta hurskaampi. Hän tappaa sen, piilottaa ja syöpi suuhunsa, tahi\npanee sen korviin oman merkkinsä ja muuttaa pois semmoiseen paikkaan,\njossa ei häntä helposti keksitä.\n\nJaampa läksi porolla ajamaan etelää kohden Koutokeinoon päin, jossa\npahimmat poronvarkaat asuivat. Hänellä oli oikea indiaanin terävyys ja\nkekseliäisyys tekemään kaikellaisia huomioita ja johtopäätöksiä,\nsamalla kun hän jutteli asianomaisen kanssa aivan toisista asioista,\nkuin kadonneesta tahi varastetusta porosta. Nahan väristä ja ulos\nviskatuista sorkista tunsi hän paikalla, oliko eläin kuulunut isännän\ntai hänen omaan karjaansa.\n\nJaampa ei ollut maininnut mitään siitä, kuinka pian hän palaisi kotiin,\nLaagje sitävastoin, joka kulki hiihtämällä, oli luvannut olevansa\nkotona ennen joulua. Hän kääntyi siis kotimatkalle, löydettyään osan\nporoistaan ja tehtyään sukulaistensa kanssa semmoisen sopimuksen, että\nhe tuonnemmaksi pitäisivät niitä huostassaan.\n\nSiten tapahtui, että hän hämärässä joulunaattona sattui kulkemaan\npitkin samaa virtaa, jossa tuo kauhea onnettomuus oli kohdannut\nkauppiaan lasta ja sen vanhempia.\n\nLaagjen tarkoitus oli saapua kotiin iltapuolella viettääkseen\njouluiltaa yhdessä perheväkensä seurassa. Kulkiessaan näki hän monessa\nkohden rannalla suden jälkiä, vaan hän ei osannut aavistaakaan petojen\nolevan niin lähellä, ennenkuin hänen koiransa, \"Tshjabo\", joka juoksi\nedellä, yht'äkkiä päästi hätähuudon, sillä kaksi sutta oli hyökännyt\nkoiran kimppuun ja tuokiossa repivät sen palasiksi. Sudet pötkivät\npakoon saaliinensa, ja kun Laagje ehti paikalle, ei ollut koirasta\nmuuta jäljellä kuin muutamia veri pilkkuja lumessa.\n\nTässä näin seisoessaan, luuli hän kuulevansa ikäänkuin heikkoa lapsen\nitkua virrasta päin vähän kauempana. Eihän se vaan liene \"apparashj\"\neli \"hylkylapsi\", ajatteli Laagje itsekseen. \"Jumala tiesi, kuka lienee\nsalaisuudessa synnyttänyt lapsen, joka nyt rukoilee kristillistä\nkastetta!\"\n\nLappalaisilla on nimittäin yleinen taika-usko, että kun joku poloinen\ntyttö, kenties lemmittynsä uskottomuudesta, joka ensin on luvannut\nnaida hänet, epätoivossaan menee ja \"synnyttää erämaassa\", kuten\nlapinkielellä mainitaan, niin lapsi elää, tehtiinpä hänelle mitä\ntahansa, itkee ja huutaa ohitse kulkeville, vieläpä mainitsee\nonnettoman äitinsä nimen, jos joku sitä kysyy. Tämä taikausko, joka\nlienee pahan omantunnon synnyttämä, pidättää ehkä monenkin onnettoman\nnaisen rikoksesta, jota on paljon helpompi tehdä ja salata näissä\nautioissa ja asumattomissa seuduissa, kuin enemmän asutuissa seuduissa.\nKansan taru kertoo, että lapsi ei herkeä itkemästä ja huutamasta: äiti,\näiti! ennenkuin se on nimittänyt murhaajansa ja sille sitten on\nhuudettu joku kristitty nimi ristimänimeksi.\n\nSenpä vuoksi kerrotaan myös, että on löydetty lapsia, joilta kieli on\nollut poikki leikattuna. Onneton äiti on silloin tehnyt tämän hirmutyön\nsiinä uskossa, ett'ei lapsi silloin voisi huutaa hänen nimeään, ja hän\nitse siis välttäisi kaikki epäluulot.\n\nKulkiessaan ylöspäin virtaa myöten näki Laagje jotakin tummaa eräällä\njääkappaleella, vähän matkaa rannasta, ja hänestä tuntui, niin\nuskomattomalta kuin näyttikin, ikäänkuin ääni olisi tullut sieltä. \"Tuo\nonneton on heittänyt lapsen virtaan\", ajatteli hän itsekseen ja\njoudutti kulkuaan päästäkseen pois tältä synkältä seudulta,\nvakuutettuna siitä, että tässä oli rikos tehty ja että huutaja oli\ntuommoinen hylkylapsi.\n\nMutta taasen kuului tuo heikko ääni niin selvään ja surkeasti\nvalittaen, että tuska ja sääliväisyys tunki hänen sydämeensä; hän tunsi\nitsensäkin niin onnettomaksi, sillä hänellä ei ollut lapsia. Hän oli\ntosin ottanut sisarensa nuorimman lapsen, nelivuotisen pojan nimeltä\nMellet, ottopojakseen, vaan eihän se kuitenkaan ollut hänen lapsensa.\n\nHän pysähtyi siis jälleen, katseli taakseen ja kuunteli.\n\n\"Laupiaan Jumalan nimessä\", huudahti hän, \"eihän se toki liene mikään\nelävä lapsi?\"\n\nPaikalla riensi hän takaisin, heitti suopunkinsa jääkappaleelle ja veti\nsen luokseen. Hämmästyneenä tarttui hän kätkyeesen, tempasi nahat irti,\nja mitä näki hän? Mitä ihanimmat lapsen kasvot kyynelten vallassa; tuo\npieni olento ojensi heikot kylmästä siniset kätösensä häntä kohden.\n\nLaagje oli tästä odottamattomasta näystä melkein kadottaa järkensä.\n\nSe ei ollut mikään hylkylapsi, se oli todellisesti elävä pienokainen,\njoka lepäsi kätkyeessä. Laagjen ensimmäisenä ajatuksena oli: \"mitä\nHerran nimessä hänen nyt piti tekemän pelastaakseen tuon lapsiraukan\nhengen\".\n\nEnsin rupesi hän huutamaan ja huhuilemaan kuullakseen, eikö siellä\nolisi ihmisiä läheisyydessä. Vaan vastausta ei kuulunut synkässä\naamu-yössä. Silloin hän sieppasi kätkyeen syliinsä ja läksi hiihtämään.\nMutta ei sekään tahtonut käydä päinsä, se rupesi käymään tukalaksi ja\nvaivaloiseksi hiihtäessä.\n\nHän laskeusi polvilleen kätkyeen viereen, otti vapisevin käsin lapsen\nsiitä ja piti sitä sylissään, sivalsi sitten veitsensä ja leikkasi niin\nsuuren läven turkkiinsa ja alusjakkuunsa, jotta saattoi kätkeä tuon\npuolialastoman lapsen poveensa. Siellä oli sen hyvä olla, paljoa\nlämpimämpi kuin kätkyeessä, eikä estänyt hänen liikunnoitaan.\n\nSitten riensi hän taas eteenpäin, ehtiäkseen kotiin niin pian kuin\nmahdollista; sillä lämmintä ja suojaa oli vanhassa povessaan yllin\nkyllin, vaan ei ravintoa pikku lapselle, joka kenties jo oli nähnyt\nnälkää niin kauan, että se saattoi kuolla, ennenkuin hän pääsisi kotiin\nvaimonsa luo ja hankkisi sille poron maitoa ja ydinrasvaa, jolla\nLappalaiset usein ruokkivat lapsiaan. Tämä pelko se kiihdytti hänen\nkulkuaan, ikäänkuin näkymättömät henget olisivat olleet hänen\nkantapäillään ja tahtoneet ryöstää häneltä lapsen.\n\nLaagje ei milloinkan ollut niin ponnistanut voimiaan, kuin sinä aamuna.\nVuoret ja laaksot samosi hän eteenpäin vähääkään pysähtymättä. Hänellä\noli vielä penikuorman vaiheilla kotiinsa, vaan pian hän saapui\nylänkömaille, joten matka kävi nopeammin, ja huimaavassa vauhdissa\nhiihti hän alaspäin pitkänkaltevia tunturin rinteitä myöten.\n\nYht'äkkiä hän pysähtyi. Lapsi oli niin hiljaa, jotta hän jo pelkäsi sen\nkuolleen. Varovaisesti hän pisti käden poveensa ja tarttui lapsen\nkätöseen. \"Jumalan kiitos!\" huudahti hän, huomatessaan sen olevan\nlämpöisen. Sitten taas eteenpäin.\n\nPian hän jo näki kotansa ja porolaumansa, joka lepäsi niiden ympärillä.\nElukat hypähtivät ylös nähdessään hänen tulevan semmoista kyytiä, ja\nkoirat juoksivat haukkuen kodista, vaan pian tunsivat he isäntänsä\njälleen ja hyppelivät häntäänsä huilutellen hänen ympärillään,\nikäänkuin anteeksi anoen erhetystään. Sitten tulivat emäntä ja\npalkolliset ulos.\n\n\"Jumalan rauha ja hyvää päivää!\" lausui Laagje. \"Lähdeppäs nyt\neukkoseni telttiin, hanki lämmintä maitoa ja olkaamme sitten kahden\nkesken!\"\n\nVaimo teki niin, luullen miehensä sairastuneen.\n\n\"Mikä sinun on, Laagje, oletko sairas?\" kysyi vaimo.\n\n\"En ole, vaan tuleppas tänne, vaimo,\" puhui Laagje, tultuaan kotaan,\n\"tuleppas tänne, niin saat nähdä jotakin erinomaista täällä povessani\".\n\n\"Hyvä Jumala, lapsi\", huudahti emäntä, kun Laagje veti pienokaisen\nesiin, \"elävä lapsi, ihana lapsi, pieni tyttö, oikea enkeli! Hyvä\nJumala, kenen lapsi se on?\"\n\n\"Sitä en tiedä, olen sen löytänyt!\"\n\n\"Löytänytkö?\"\n\n\"Niin, lumesta!\"\n\n\"Lumesta?\"\n\n\"Niin, se tahtoo sanoa, ei se ollut lumesta, se oli eräältä\njääkappaleelta virrassa Ison-kosken luona, luulin sen ensi alussa\nhylkylapseksi, se itki niin haikeasti\".\n\n\"Ja melkein alastonna pakkasessa?\"\n\n\"Eipä niinkään, se oli kätkyeessä, sillä oli kauniit vaatteet yllään ja\nse oli huolellisesti peitetty, vaan minä heitin kätkyeen sinne ja\nriensin kotiin lapsi povessani.\"\n\n\"Kenenkähän ihmisen tuo lapsi lienee? Etkö nähnyt eli kuullut ketään?\"\n\n\"En, oli vielä pimeä, en nähnyt enkä kuullut mitään muuta kuin Tshjabon\nkuolon huudon, jonka kaksi sutta repi palasiksi\".\n\nLapselle annettiin nyt maitoa ja ydinrasvaa, sitä lämmitettiin ja pian\nse nukahti vaimon syliin. Äiti parka, hänen olisi pitänyt näkemän\ntämän, tyhjän kätkyeen ja veripilkkujen asemesta lumessa!\n\nLaagje syötyään hänkin istui vaimonsa viereen. Molemmat katselivat\nnukkuvata lasta ja tarkastelivat sen vaatteita. Ei ollut minkäänlaista\nmerkkiä huomattavissa ja vaatteet olivat tavallista lappalaista kuosia.\n\n\"Sinä heitit kätkyeen sinne\", lausui emäntä, \"ehkä siinä olisi ollut\njoitakuita esineitä, jotka olisivat ilmaisseet sen syntyperää\".\n\n\"Minä käyn hakemassa sen huomenna\", vastasi Laagje, \"eihän sinullakaan\nole kätkyettä\".\n\n\"Jos saisimme pitää lapsen omanamme; katsoppas, kuinka kaunis se on!\"\n\n\"Niin, jos voisimme! Mutta kaikissa tapauksissa saamme pitää sen ensi\naluksi, ja ellei lasta tiedusteta, on se minun. Ehkäpä se\nmielivaltaisesti on hyljätty. Minä olen kaikissa tapauksissa sen\nlöytänyt ja pelastanut, jota paitsi se varmaan olisi ollut kuoleman\noma. Niinkuin Vapahtajakin syntyi joulu-yönä, niin lienee tämäkin lapsi\nlahjoitettu meille tänään\".\n\n\"Mutta mitä me sanomme palvelijoillemme ja muille ihmisille?\"\n\n\"Niin, meidän täytyy sanoa, että se on kasvatti, jonka minä olen tuonut\nmukanani ja jonka me olemme ottaneet omaksemme, ja nyt on meillä kaksi,\nMellet ja tämä pienokainen, jotka voivat leikkiä yhdessä\".\n\n\"Mutta onkohan se kastettu?\"\n\nNiin, sitäpä ei kukaan voinut sanoa. Mutta kaksi kertaa on parempi kuin\nei kertaakaan, ajatteli Lappalainen, ja sitten kuin palkollisille oli\nkerrottu, että Laagje eräältä sairaalta sukulaiseltaan oli ottanut\nitselleen kasvattityttären, läksi hän vaimoneen Koutokeinoon.\n\nPapin kanssa pian tultiin selville. Laagje sanoi pitkittä puheitta\nlapsen omakseen ja kasteessa sille pantiin nimeksi Laila.\n\nHeidän palattuaan kestittiin palkollisia parhaalla ruoalla ja juomalla,\nmitä talossa löytyi, sen johdosta, että Lailalle oli vanhan tavan\nmukaan annettava kummilahja jommoisen myös Mellet oli saanut silloin,\nkun hän otettiin talon lapseksi.\n\nLukuisasta porokarjasta valitsi Jaampa kymmenen nuorta emää\nvasikkoinen, ja näiden korviin leikattiin nyt erityinen merkki, jotta\nniitä voisi eroittaa vanhempien ja muiden poroista. Sitä merkkiä\nkutsuttiin tästä lähtien \"Lailan merkiksi\".\n\nTämmöistä merkkiä käytettiin vanhaan aikaan myös \"puumerkkinä\" eli\nomaisuuden merkkinä, jolla kukin lapselle kuuluva kappale merkittiin.\nTäysi-ikäisinä käyttivät asianomaiset sitä myös allekirjoituksena, eli\nkirjoittivat sen kirjallisien sitoumuksien alle, josta seurasi sama\nlaillinen velvollisuus, kuin nimen kirjoituksesta meidän aikana.\nTavallisesti ei lapsi saanut vanhemmiltaan ristimälahjaksi useampia\nkuin yhden poron, mutta tuo rikas Laagje lahjoitti kumpaisellekin,\nMellet'ille ja Lailalle, kymmenen nuorta emää, joten saattoivat olla\nhyvässä toivossa, että he täysikasvuisina tulisivat olemaan hyvin\nrikkaat, kun sitä paitsi saisivat suuren perinnön. Ristiäisissä\nlahjoitettuja poroja ja niiden jälkeisiä, vaikka ne lisääntyisivät\nkuinka suuresti, ei koskaan lueta perintöön kuuluvaksi, vaan on se\nlapsen erityinen omaisuus. Ennen muinoin sai lapsi myös usein\nporon kummin lahjaksi, ja sen, joka ensin keksi ja näytti lapsen\nensimmäisen hampaan, tuli aina lahjottaa sille poro. Sitä kutsuttiin\n\"hammasporoksi\", ja tapa lienee tullut Norjalaisilta, joilla, niinkuin\ntunnemme, oli tapana antaa samanlainen lahja, nimeltä \"hammaslahja\".\n\n\n\n\nIV.\n\nSuomalaisia.\n\nPoro. Majanmuutto. Poikiminen.\n\n\nHeti joulun jälkeen Laagje purki kotansa ja muutti laumoineen etelämmäs\nHettajärven rannalle, joka kuuluu Suomen Lappiin.\n\nSiihen aikaan ei ollut, niinkuin nyt, kielletty muuttamasta rajan yli,\nvaan Norjan Lappalaiset oleskelivat suuren osan talvea Venäjän Lapissa,\njossa löytyi runsaasti jäkälää ja suojaa metsissä, ja Venäjän tahi\nSuomen Lappalaiset yhdessä Norjalaisten kanssa taasen kesällä\noleskelivat Norjan rannikoilla.\n\nTästä oli etua molemmin puolin eikä kellekkään vahinkoa. Maanlaadun\nvaihettelevaisuus ja toisiensa talvi- ja kesälaitumien käyttäminen oli\nyhtä välttämätön paimentolaisille molemmin puolin rajaa, kuin Norjan\ntalonpojalle on vuorotellen pitää karjaansa talvella suojuksissa ja\nkesällä vuoristossa. Joutuisivatpa talonpoikamme[2] kovaan pulaan, jos\nsaisivat käskyn, joko asua vuoristossa vuoden umpeensa, tahi elättää\nkarjaansa aina kotona.\n\nOleskellessaan Suomen puolella tuli Laagje usein yhteen Suomalaisien\nkanssa, ja seurauksena tästä oli, että sekä hän että hänen palvelijansa\nymmärsivät ja puhuivat tuota lähisukuista suomenkieltä melkein yhtä\nhyvin kuin omaa kieltänsäkin. Usein sattui myös, että hänen luoksensa\ntuli Suomalaisia, jotka olivat matkalla Suomesta Norjan Lappiin.\n\nNiinkuin tunnettu on, on ollut ja tulee edelleen olemaan alituinen\nkansanvaellus vähin erin pohjois-Suomesta Ruijaan. Nuo siirtolaiset\nkulkevat Pohjan lahdelta halki Lapinmaan Kittilään, jossa he jakautuvat\nsiten, että muutamat menevät Varangeriin, toiset Alteniin. He kulkevat\nsiis samaa tietä, jota, niinkuin muutamat historioitsijat otaksuvat,\nosa pohjan kansoista seurasi siirtyessään Suomesta. Tämä siirtyminen,\njonka kautta Ruija eli Norjan pohjoisin osa hajanaisesti on tullut\nasutuksi pohjoisesta aina alas Saltenin kihlakuntaan asti, ei muuten\nole kovin vanha. Iso Pohjan sota eli \"Isoviha\" oli varsinainen alkusyy\ntähän.\n\nNiinä kymmenenä vuotena, kun Suomi Viipurin antaumisen (1711) ja\nIsonkyrön tappelun jälkeen oli Venäjän ja sen raakojen sotajoukkojen\nvallassa, huokasi tämä maa raskaamman kuorman alla, kuin mitä mikään\neuroopalainen maa melkein koskaan on saanut kärsiä. Kreivi Armfelt\nkertoo eräässä kirjeessä tästä asiasta seuraavasti:\n\n\"Kaikkialla, jossa Venäläiset ovat kulkeneet, sekä ennen että jälkeen\nViipurin valloitusta, ovat he polttaneet ja häväisseet, murhanneet ja\nrääkänneet syyttömiä asujamia. Yksin Uudenkirkon pitäjässä ovat he\nlyöneet kuoliaaksi neljäkymmentä henkeä yhdessä huoneessa ja jättäneet\nelämään ainoastaan erään kuuden viikon vanhan lapsen, niinkuin\nylimalkaan tuskin ainoatakaan taloa löytyy, jossa eivät olisi\nmurhanneet muutamia viattomia asujamia tahi kiduttaneet heitä sitomalla\nheitä kiini pitkään tankoon ja sitten paahtaneet heitä tulella, jonka\novat virittäneet, ja olen itse nähnyt 5-6 semmoista tulisijaa. Sitä\npaitsi ovat muutamista paikoista vieneet pois lukemattomia viattomia\nlapsia, ja, jonka mainitseminen jo herättää inhoa, syöneet useampia,\njonka etenkin Ilvesten kylä voi todistaa, koska kolme Kalmukkia, jotka\nsinne olivat tulleet, toivat mukanaan reissään kolme tapettua lasta,\nkaksi tyttöä ja yhden pojan, jotka he samassa kylässä vähitellen\nkeittivät ja söivät.\" \"Usein\", niin lausuu eräs toinen kirjailija,\n\"pakoitti hätä ihmisiä siihen aikaan luonnottomiin ja julmiin toimiin.\nEräs äiti oli nälällä pakoitettu käyttämään kahden kuolleen lapsensa\nruumiit ravinnoksi itselleen ja toisille lapsilleen. Eräs toinen möi\nsuolaleiviskästä lapsensa muutamalle venäläiselle upsierille\".\n\nIhmekö siis, että jokainen pakeni, ken paeta voi ja mihin vaan sattui\npääsemään, etenkin Ruotsiin, vaan myöskin halki Lapinmaan Ruijan\nrannikoille. Tämä tapahtui niin suuressa määrässä, että Suomen väestö\ntästä ja siitä syystä, että paljon vietiin vankeina Venäjälle, näinä\nvuosina supistui 200,000 henkeen.\n\nMyöhään eräänä iltana lähetti Laagje tavan mukaan kaksi palvelijataan,\njoiden vuoro nyt oli ensimmäisen yövartion ajan vartioida poroja. He\nhuusivat nimeltä niitä koiria, jotka paraiten heitä tottelivat, jolloin\nnämä paikalla tulivat esiin sopestaan ja seurasivat palvelijoita, sillä\nvälin kuin toiset koirat jäivät rauhallisesti makaamaan. Vaan juuri\nkuin kotonaolijat olivat levolle menemäisillään, hypähtivät kotiin\njääneet koirat äkkiä ulos teltin ovesta ja rupesivat haukkumaan jotakin\nulkopuolella. Laagje riensi nyt ulos ja huomasi vähän matkaa teltistä\nkaksi muukalaista, joiden ympärillä koirat haukkuivat. Laagje kutsui\nkoirat luokseen, jolloin vieraat, mies ja vaimo, jolla oli lapsi\nselässään, lähestyivät ja tervehtivät.\n\n\"Hyvää iltaa!\" kuului nyt mies mainitsevan tuolla vähän pitkäveteisellä\nsuomenkielellä, johon Laagje tavanmukaisesti vastasi:\n\n\"Jumal'antakoon!\"\n\nSe oli siis hiljan nainut suomalainen pariskunta, joka oli matkalla\nRuijaan. He rukoilivat yösijaa, ja koska Lappalainen ylimalkaan\nosoittaa vieraanvaraisuutta, osoitti Laagjekin sitä yhtä suuressa\nmäärässä. Hän kutsui siis vieraat telttiin, jossa enemmän puita\nlisättiin takkaan ja padallinen poronlihaa pantiin kiehumaan. Lapsi,\nnoin parin vuoden ikäinen tyttönen, päästettiin ulos pussista, jossa\nhän oli istunut äitinsä selässä, ja vieraille levitettiin mukavasti\nkaksi poron taljaa nuotion viereen. Pian olivat teltin asukkaat mitä\ninnokkaimmassa keskustelussa, uutisia kyseltiin ja uutisia kerrottiin.\n\nMellet ja Lailakin olivat pian jalkeilla ja unhottivat unen nähdessään\ntuon pikku Suomalaisen. He saivat hänen seuraansa, ja kun ruoka oli\nvalmis, yhdistyi Jaampakin lapsien seuraan tuoden vadillisen lientä ja\nlihaa mukanaan, ja nytkös siinä sotkettiin sekaisin suomea ja\nlapinkieltä, jotta Jaampan aina väliin täytyi toimittaa tulkin virkaa.\n\nSuomalainen kertoi, että pohjois-Suomea edellisenä syksynä oli\nkohdannut kova katovuosi. Ohra oli paleltunut jo syyskuun alussa, ja\nkoko pohjois-Suomessa ei löytynyt sitä taloa jossa ei syöty\npettuleipää, jossa ainoastaan kolmas osa oli ruisjauhoja. Hän ynnä\nvaimonsa olivat siis päättänet kulkea suksilla koko tuon pitkän matkan\nylös Ruijaan hankkiakseen siellä elatustaan kalastamisella; antoihan\nmeri toki sen verran ruokaa, ett'ei joka päivä tarvinnut nälkää kärsiä.\n\nLaagjen ja vieraan keskustelu kääntyi vähitellen poroon, sen luonteesen\nja omaisuuksiin.\n\nNiin kuin tunnemme, pudottaa poro, sekä uros että naaras, sarvensa\nkerran vuodessa. Härkä pudottaa sarvensa marraskuun keskivaiheilla.\nNaarasporo pudottaa sarvensa toukokuussa, noin 10-12 päivää kantamisen\njälkeen. Poron sarvet saavat taasen täyden suuruutensa elokuun\nloppupuolella. Härän sarvet joutuvat täyteen mittaansa seitsemässä\nvuodessa, naaraan neljässä. Haarukoiden ja nystyröiden lukumäärä härän\nsarvissa voi nousta kuuteen kymmeneen ja niiden paino 36 naulaan.\n\nTunnettu on vieläkin, että monella eläimellä nähtävästi on jonkunmoinen\naavistus omasta ulkomuodostaan. Se näkyy jo siitäkin, että esim.\nriikinkukko, teiri ja metso pöyhistelevät pyrstösulkiaan, suokukko\nkaulahöyheniään j.n.e. Kerrotaan myös kirjavan koiran ensiksi nuolevan\nja puhdistavan valkoisia pilkkujaan. Se ainakin on varmaa, että poro\nusein ylpeydellä ja mielihyvällä katselee suuria monihaaraisia\nsarviaan.\n\nVaan että eläimellä myöskin voisi olla vaikutus ulkomuotoonsa eli että\nse omin neuvoin voisi vaikuttaa siihen, että joku osa sen ruumiista\nkasvaessaan muodostuisi semmoiseksi tahi tämmöiseksi, sitä ei\ntietääksemme ole tähän asti voitu toteen näyttää.\n\nLappalaiset väittävät kuitenkin kiven kovaan, että näin on poron ja sen\nsarvien laita. Niiden muoto ei ole itsetyinen, kertovat he, tahi ne\neivät haaraannu ilman että eläin itse auttaa tahi toimii siihen. Se on\nsaanut omituisen kuvauksen kielessäkin ja kuuluu: \"Tshjorvides dakkat\",\nmuodostaa sarviansa, ja sen johdosta he, siis myöskin Laagje,\nväittävät, että porolla joutohetkillään on paljon työtä ja huolta.\n\n\"Miten se sitten menettelee?\" kysyi Suomalainen.\n\n\"Se tekee sen takajaloillaan,\" selitti Laagje, \"se taivuttaa sorkkansa\ntaaksepäin ja nilkkaluullaan osaksi hankaa pehmeätä, esiin kasvanutta\nsarvimukuraa, kunnes se tulee helläksi ja hiukan kosteaksi siltä\nkohdalta, josta poro tahtoo kasvattaa haarukan. Sarviaine on, niinkuin\ntiedät, sienimäinen ja pehmeä kuin koivunkänsä, ja heti kun keväällä on\nsarveen ilmestynyt pieni nystyrä, alkaa poro takajalallaan hangata\nsitä, saadakseen sen haaraantumaan mielensä mukaan.\"\n\n\"Eihän toki,\" tuumasi Suomalainen, \"että poro jalallaan kaapii ja\nhankaa sarveaan, ei tule siitä että se tahtoo siihen paikkaan haarukan,\nvaan yksinkertaisesti siitä syystä, että se paikka kihelmöi, josta\nluonnon järjestyksen mukaan haara itsestään puhkeaa esiin.\"\n\n\"Eipä niinkään,\" vastasi Laagje, \"asian laita ei ole aivan niin.\nTarkastappas ensin silmän asemaa ja sarvien haarukoita. Poro näkee joko\noikealla eli vasemmalla silmällään kaikki sarvien haarukat, vaikka\nniitä olisi 20-30 kummassakin sarvessa. Miksi ei muutamia haarukoita\nvois kasvaa niin, ett'ei eläin niitä voisi nähdä, jos se yksistään\nolisi sattumuksen nojassa tahi että haarukat kasvaisivat ilman\nminkäänlaista myötävaikutusta eläimen puolelta? Eihän sen tarvitsekaan\nnähdä sitä paikkaa joka kihelmöi, tunteminen on riittämä paikan\nlöytämiseen. Mutta jos tarkastat poroa kun se 'muodostaa sarviaan',\nniin huomaat heti, että se tuossa toimessaan lakkaamatta katselee ja\ntutkii silmällään, kasvavatko sarvet kauniiksi ja säännöllisiksi.\nToisilla eläimillä, joilla on toisenlaiset sarvet, jotka eivät putoa ja\njoiden muodostumiseen eläin ei vaikuta mitään, niinkuin esim. härkä,\nvuohi, metsäkauris j.n.e, kasvavat sarvet usein niin ett'ei eläin voi\nniitä nähdä.\"\n\n\"Otappas joskus tarkastaaksesi poroa\", jatkoi Laagje, \"jolla koko vuosi\non tehty kovaa työtä, joten se siis on laiha ja väsynyt eikä jaksa\nahkerasti hoitaa sarviaan niiden kasvaessa. Sinä vuonna se saa\nmuodottomat, kömpelömäiset ja hyvin harvahaaraiset sarvet. Vaan\nannappas sen seuraavana vuonna olla rauhassa, anna sen levätä ja\nkäyttää aikaansa mielensä mukaan, niin saat nähdä, kuinka innokas se on\nsaadakseen itselleen kauniit sarvet, kuinka se tuon tuostakin katselee\nniitä ja kaapii ja raapii milloin toista milloin toista sarvea,\nsaadakseen mielimänsä haarukan siihen kasvamaan, kunnes se 2-3\nkuukauden kuluttua on saanut sarvensa sen muotoisiksi ja niin\nmonihaaraisiksi, kuin sillä ikäänsä ja kokoonsa katsoen tavallisesti\non.\"\n\n\"Mutta\", arveli Suomalainen, \"tämänhän oi aivan yksinkertaisesti\nselittää siitä sangen luonnollisesta syystä, että laihan ja ajetun\nporon sarvet eivät luonnollisesti saata kasvaa yhtä rehevästi, kuin\nterveen, raittin ja hyvin ruokitun poron.\"\n\n\"E-ei\", intti Laagje, \"ei sitä aivan niin voi selittää. Tarkastappas\nporoa, jonka toinen silmä on viallinen, joten se ei voi nähdä sarviaan\nsillä puolella, eli jolla on viallinen takajalka, että se vähän taikka\nei ollenkaan voi sitä käyttää. Nytpä huomaat, että sille puolelle,\njolta se on sokea tahi takajalastaan viallinen, myöskin kasvaa kömpelö,\nruma ja melkein haaraton sarvi. Se kyllä hapuelee tuollakin puolellaan\ntahi menee jonkun puun juurelle, jos sen takajalka on viallinen, ja\nhankaa sarveaan puun oksaa vasten, vaan se ei läheskään tule niin\nkehittyneeksi, kuin toisella puolella, jossa se voi tarkastaa sarven\nkasvua. Sen vuoksi tunteekin poro sarviensa pituuden, leveyden ja\nkorkeuden niin erinomaisen hyvin, että se voi kiitää metsän läpi ja\njuosta puolen tuuman etäisyydellä puista ja oksista satuttamatta\nsarviaan, niinkuin se myöskin erinomaisella varmuudella voi puskea\nvastustajansa sarvia ja väistää omiansa.\n\n\"Tätä sarviensa hoitamista toimittaa poro syötyään kyllältä ja\nlaskeutuessaan levolle. Paras todistus siitä, että säikähtynyt eläin\nrauhoittuu tahi, jos eläin on kesy, lakkaa ihmisiä pelkäämästä, on se,\nettä se alkaa hieroa ja hangata sarviaan takajaloillaan. Vasikat\ntekevät samoin ensikerran sarvia saadessaan, ja tuota nähdessämme meitä\nhuvittaa. 'Katsoppas vasikkaa, nyt se rupee sarviaan tekemään', on\nmeillä silloin tapana lausua\".\n\n\"Voipi olla, että poro hankaamalla ja kaapimalla sarviaan auttaa niiden\nkasvamista\", tuumaili Suomalainen, \"vaan kukaan ei voi saada minua\nuskomaan että poro tämän tietää tahi että se ehdolla ja tahdolla\nmuodostaa ne niin eikä toisin, juurikuin ihminen, joka kähäröitsee\nhiuksensa. Sinä ehkä luulet, että poro myöskin tietää sarvihaarukkainsa\nlukumäärän?\"\n\n\"Sitä se ei tosin tiedä\", myönsi Laagje, \"mutta siitä olen varma että\nse ehdollansa, tarkoituksen mukaisesti muodostaa sarviansa, ja sen\ntiedän myös, että jos kädelläni kaapisin ja raapisin jotakin kohtaa\nporon sarvesta, niin kasvaisi siihenkin haarukka, ja hauskaa olisi\nnähdä, kuinka kiire sille tulisi saadakseen samallaisen haarukan\nkasvamaan toiseenkin sarveen. Jotakin vastaavata on siinä, että puun\nkylkeen kasvaa pahka, jos sitä vahingoittaa kuoren alta\".\n\n\"Jos niin on poron laita\", sanoi Suomalainen, \"niin on asia sama\nhirvelläkin, vaan tiedämmehän, että tälle elävälle kasvaa haarukka\nlisää vuosittain, vaikk'ei se sitä tahtoisikaan\".\n\n\"Mutta toisin on poron laita\", vastasi Laagje. \"Sen sarvihaarukkain\nlukumäärä ei missään suhteessa riipu sen iästä. Haarukkain lukumäärä\nkasvaa seitsemän vuotta, mutta vähenee siitä lähtien, osaksi siitä\nsyystä, ett'ei porolla vanhempana ole yhtä hyvä sarven kasvu kuin\nennen, osaksi siitäkin syystä, ett'ei se luultavasti pidä niin paljon\nhuolta ulkomuodostaan kuin nuoruudessaan.\"\n\nPakinata kesti myöhään yöhön, joten heidän täytyi mennä levolle\npääsemättä mihinkään yksimieliseen päätökseen. Seuraavana aamuna läksi\nSuomalainen taas edelleen kulkemaan.\n\nKevätpuolella, noin pääsiäisen aikaan, alkaa tunturi-Lappalainen\nvaeltaa rannikolle päin jotenkin lyhyillä päivämatkoilla, usein hän ei\nkulje enempää kuin penikuorman päiväänsä. Hänellä on pitkä matka, usein\n15-20 penikuormaa, ennenkuin hän pääsee kesäkentilleen, eikä pitkää\nmatkaa kovaa kuljeta. Hänen täytyy kuljettaa mukanaan telttinsä,\ntelttipuunsa, padat, kattilat, vaatteet j.n.e., paitsi sitä lapset,\nkoiran pennut, vieläpä toisinaan sairaitakin. Rekikelin aikana käy\nkaikki helposti, mutta kun se on ohitse ja kaikki on ihmisten ja\nporojen kannettava, silloin matka on hidas ja vaivaloinen. Pahin seikka\non, kun joku sairastuu tahi ei jaksa käydä joko vanhuudesta tahi muusta\nsyystä. Tuota sairasta ei jaksa kantaa niin pitkää matkaa, ja silloin\nei ole muuta neuvoa, kuin että hän, olipa kuka tahansa, kenties jonkun\nisä eli äiti, jätetään johonkin kurjaan hökkeliin varustettuna ruoalla\nelämänsä ylläpitämiseksi, ja tullaan häntä sitten noutamaan, ellei hän\nsitä ennen ole jo kuollut yksinäisyydessään. Monet raskaat jäähyväiset\non isän tahi äidin täytynyt sanoa lapsilleen semmoisella autiolla\nseudulla, näkemättä heitä enää milloinkaan. Niiden, jotka voivat käydä,\ntäytyy seurata porolaumaa, ja on heillä kyllin tekemistä sen\nhoitamisessa. Ani harvalla on niin paljon väkeä ja varallisuutta, että\nhänen kannattaa jättää jonkun sairasta hoitamaan. Mutta vanhemmat eivät\npidä tätä tunturille yksikseen jättämistä minkäänlaisena kovuutena tahi\nkiittämättömyytenä lapsien puolelta. Se on surullinen välttämättömyys\nja kohtalo, joka ennen ehkä on tullut heidän vanhempiensa osaksi.\n\nLaagje läksi myös tavalliseen aikaan liikkeelle laumoineen,\npalvelijoineen ja vaimoneen. Mukana oli myös Mellet ja pikku Laila,\njoka nyt oli tullut lisäksi. Laagje aikoi kulkea alas Altenin pitäjään,\nyli Alteidenin tunturin Jokelvuonon kaukaisimpien niemien rannikoille.\n\nPikku Lailaa täytyi luonnollisesti usein kantaa, ja tavallisesti oli\ntuo tuima Jaampa se, joka kantoi häntä nahkasäkissä selässään, joten\ntyttö, jos tahtoi, saattoi pitää kiini hänen pitkästä tukastaan.\nKaikissa tapauksissa uskottiin Laila Jaampan huostaan, kun oli\nkulkeminen vaarallisia teitä, niinkuin esim. jääkylmien, vaarallisien\njokien poikki.\n\nLailasta ja Jaampasta oli nimittäin, vaikka se kuuluu vähän kummalta,\ntullut erinomaisen hyvät ystävät. Alussa ei Jaampa ollut hänestä\nvälittänyt. Hän oli vaan toisinaan istunut katsellen tätä pientä\nviatonta, kaunista lasta, niinkuin pientä linnunpoikaa, mutta hän ei\nollut puhunut mitään eikä milloinkaan koskenut lasta. Vaan eräänä\npäivänä, kun hän istuili avonaisen lieden ääressä ja pikku Laila ryömi\nhänen ympärillään, sattui niin, että pienokainen oli vähällä vieriä\ntuleen. Jaampa tarttui lapseen ja nosti sen syliinsä. Laila huomasi\npian, niinkuin lapset vaiston tapaisesti tekevät, ett'ei tuo ruma\nnaama ollut ollenkaan vastenmielinen, vaan että se päin vastoin\nkokonaisuudessaan oli paljasta, leveätä naurua, jonka vuoksi tyttö ei\nensinkään häntä peljännyt eli kaiheksinut, vaan kiipesi hänen syliinsä\nja tarttui kiini hänen vanukkeiseen tukkaansa, ja kun hän näki ukon\nkorvarenkaat -- sillä jostakin taikauskoisesta syystä käytti Jaampa\nkorvarenkaita -- tarttui hän toiseen näistä ja kiskoi sitä niin, että\ntoinen jo olisi huutanut, mutta Jaampa antoi hänen vetää ja kiskoa\npienillä palleroisilla sormillaan niin paljon kuin hän tahtoi; se oli\nhänestä vaan mieluista, että lapsi niin lähestyi ja kosketteli häntä.\n\nSiitä hetkestä oli ystävyyden liitto valmis näiden molempain välillä,\nja Laila sai sittemmin tehdä monta retkeä Jaampan selässä, hänen\nmennessään poroja katsomaan tahi lyhemmälle suksiretkelle. Hän pääsi\nmyös toisinaan Jaampan kanssa rekiretkelle pulkassa, ja heidän taas\npalatessaan yhdessä ruokailemaan, lausui tyttö aina: \"Laila syö hyvää\nruokaa Jaampan kanssa!\"\n\nTämä lapsen tuttavuus teki ihmeellisen suopean vaikutuksen Jaampaan.\nHän ei aina ollut niin äreä eikä enää niin siivoton, kuin ennen,\nhankkipa hän itselleen kaikessa hiljaisuudessa kamman, jolla suori\nvanukkeisen tukkansa, joka tuskin oli tuntenut kammanpiitä muulloin\nkuin hänen lapsuudessaan, eikä hän koskaan tullut isännän telttiin\nLailan luo verisin käsin tahi muuten likaisena; sillä Laila tuli heti\nhänen luokseen ja sai useimmiten häneltä jonkun leikkikalun, ei Jaampa\npuhutellut häntä muuten kuin kaikellaisilla hyväilysanoilla, joista\nlapinkieli on niin rikas, niinkuin: lintuseni, kultanuppuseni,\nvästäräkkini, riekkoseni, sieluiseni, aurinkoiseni j.n.e.\n\nToukokuun lopussa eroitettiin urosporot ja mahot emäporot tiineistä, ja\nensimainitut lähetettiin omin päinsä kulkemaan tunnettua tietä meren\nrannikolle. Tiineet eläimet sitä vastoin ajetaan kokoon johonkin\npaikkaan, jossa heillä on suojaa poikimisajalla. Tavallisesti\nkokoonnutaan vuosi vuodelta samaan paikkaan; sillä poro, niinkuin\nmuutkin elävät, halajaa päästäksensä poikimaan samalla paikalla, jossa\nse ensi kerran iässään on poikinut. Se saattaa olla satojen\npenikuormien päässä siltä paikalta, ja kuitenkin se, ellei sitä estetä,\nrupee kulkemaan sinne päin ikäänkuin kompassin mukaan. Vaan jos sen\npakosta on täytynyt jäädä uuteen paikkaan, pyrkii se sittemmin tähän.\n\nKun siis Laagje matkallaan oli tullut sille paikalle, jossa hän\ntavallisesti oli porojen poikimisaikana, lähetti hän Jounan kulkemaan\nedelleen urosporojen kanssa, vaan muut asettuivat tähän 8-14 päivän\najaksi.\n\nTämä aika on hyvin kiireinen tunturi-Lappalaiselle. Silloin hän saa\nolla liikkeessä yöt päivät, ett'ei puolet eli usein suurin osa\nvasikoista kuolisi. Siihen aikaan sattuu myös usein kylmiä ja kolkkoja\nilmoja, tuoden tuiskua ja lumiräntää, jonka vuoksi pohjan asukkaat myös\nkutsuvat tätä aikaa \"vasikkaviikoksi.\"\n\nVasikoita ei yksin ole suojeleminen ilmalta, ei myöskään susilta ja\nmuilta pedoilta, vaan ihmisen täytyy olla paikalla suojelemassa\nvasikkaa itse emältä. Emäporo on, ihmeellistä kyllä, jotensakin, usein\nliiaksikin välinpitämätön nuoresta vasikastaan, antaa sen jäädä lumeen\nja paleltua, sen sijaan että se, joka olisi oikean poroemän\nvelvollisuus, kaikin puolin pitäisi huolta siitä ja antaisi sen imeä.\n\nSen vuoksi on ihmisen apu aina tarpeen. Siinä ei ehdikkään muuta kuin\njuosta emästä emään, auttaa vasikkaa lumesta, pidellä emää, jotta\nvasikka saa imeä, ja odottaa kunnes emä on sitä haistellut ja alkanut\ntuntea omakseen. Siten on vasikka pelastettu. Sitten taas toiseen\npaikkaan, olipa yö eli päivä, lakkaamatonta työtä 5-6 vuorokautta\nsaamatta ummistaa silmiään.\n\nVihdoin väsyvät vartijat ja itse Jaampakin tästä kovasta työstä, että\nhän viimein melkein tunnottomana ja aivan unen vallassa heittäytyy\npitkäkseen ja hänen täytyy nukkua lähes vuorokausi, ennenkuin taas\nkykenee liikkumaan. Mutta hän onkin pelastanut kenties 100 vasikkaa\nisännälleen ja itselleen.\n\nTunturi-Lappalaisen palvelijalla on vuotuista palkkaa tavallisesti 3-4\nemäporoa. Palvelijoidenkin on siis ottaminen vaari poikimisajasta, jos\nnimittäin syksyksi tahtovat omistaa toisen verran enemmän poroja ja\ntäten vähitellen hankkia itselleen pari sataa elukkaa, jolloin sopii --\nei asettua asumaan -- vaan kuljeksia tuntureita omin neuvoin.\n\nUsein tapahtuu, että nuori emä, varsinkin ensikertalainen, työntää\nvasikan luotaan tahtomatta sitä tuntea, ei anna sen imeä, vaan juoksee\npois, etsii oman äitinsä ja rupeiksen tälle vasikaksi. Vanhuskin usein\nsuostuu täysikasvuiseen tyttäreensä ja hylkää oman vastasyntyneen\nlapsensa, joten kohta kaksi vasikkaa joutuisi hukkaan, ellei ihmisiä\nolisi paikalla heitä hoitamassa. Lappalainen silloin sitoo kiini\ntuommoisen luonnottoman äidin, antaa vasikan imeä eli lypsää itse emän,\nottaa maidon suuhunsa ja ruiskuttaa sen sitten vasikan suuhun. Sitten\nhän silittää kädellään vasikkaa ja sivelee samalla emän suuta. Nytpä se\nhaistaa vasikan, ja kun se vaan ottaa sitä tunteakseen, tulee kyllä\näidinrakkaus avuksi, ja vasikka on pelastettu. Toisinaan vanha emä\nkarkoittaa täysikasvuisen tyttärensä vastasyntyneestä lapsestaan, vaan\njos lapsi parka turvautuu muoriin, ei tämä ole siitä huolivinaan, vaan\ntyöntää sen luotaan tahi potkaisee pitkittä puheitta kuoliaaksi.\n\nYhtä kummallista äidin luonnottomuutta osoittavat myös lampaat ja\nvuohet. Kerrotaan että Skotlannin lampurit semmoisessa tapauksessa\nottavat viinapullonsa, kaatavat sisällöstä vähän kouraansa, jolla\nsitten sivelevät osaksi karitsaa osaksi äidin suuta. Tämä keino kuuluu\nauttavan. Tunnettu on, että meidän talonpoikamme samassa tapauksessa\ntavallisesti ripoittavat hiukan suolaa karitsan päälle, houkutellakseen\nemää sitä haistelemaan. Toisinaan suosii emä kaksoisista toista, vaan\ntoisesta ei välitä laisinkaan. Tämä on paikkakunnissa synnyttänyt\nlauseen: \"emä ei ota tunteakseen karitsatansa.\"\n\nLieneekö poron laita niin kesyttömässä tilassa, sitä en ota taatakseni.\nLuultavasti ei niin ole. Vaan toiselta puolen tulemme siihen\nsurulliseen johtopäätökseen, että äidinrakkaus ei kasva sivistyksen\nrinnalla.\n\nDarwinistit voisivat ehkä tästä keksiä selityksen lapsenmurhiin ja\nsamalla lieventäviä asianhaaroja siinä suhteessa.\n\nKahden eli kolmen päivän kuluttua ovat vasikat jo niin ripeät, jotta\nvoivat seurata emäänsä, ja nyt lähdetään taas liikkeelle ja kuljetaan\nlakkaamatta eteenpäin seutujen yhä vaihdellessa. Matkalla kohdataan\naina tunnettuja seutuja, tuntureja, laaksoja, lehtoja ja järviä, joita\ntervehditään vanhoina, rakkaina tuttavina. Vanhat tapaukset muistuvat\ntullessa mieleen, ikäänkuin ystävälliset kodinhaltijat.\n\nTuollapa pistää soma, metsäinen niemi Njangajärveen. Siinä viime vuonna\nmajat pystytettiin. Siinä pitkin rantaa pyydettiin kaloja jään\naukoista, joka juuri oli lähtemäisillään. Tuonne virran suuhun laski\nparvittain sorsia, joita Jouna pyyteli kosolta kaikellaisilla ansoilla\ntahi myös pyssyllä.\n\nTuolla laaksossa riekot soitimen aikana huusivat, mellastivat ja\nröyhentelivät valoisat yöt läpikotaisin ja Jouna osasi niin sukkelasti\nhoukutella koirasta matkimalla naaraan ääntä, jotta sai tuon lempivän\nuroksen aivan viereensä, saipa sen nousemaan selkäänsäkin asettuessaan\nkumarruksiin maahan ja tuon tuostakin matkien naaraan huutoa.\n\nTuolla jyrkän kallion kuilussa ampui Jaampa takavuosina karhun. Jouna\noli ensin keksinyt karhun, kun se rauhallisena pureskeli kasvia eräässä\nkoivikossa ja oli arvattavasti hiljakkoin lähtenyt pesästään. Jouna\njuoksi Jaampan luo, jolla oli pyssy. Mutta pahaksi onneksi oli siitä\nhana särkynyt. Vaan hätä neuvon keksii. \"Seuraa minua,\" sanoi hän\nJounalle, \"minä aion ampua sen kuitenkin.\" Nyt hiipivät he karhua aivan\nlähelle. \"Otappas nyt piitä ja taulaa,\" sanoi Jaampa, \"ja kun minä\ntähtään, panet sinä taulan vänkipannuun.\" Niin nyt tehtiin. Jaampa\ntähtää ja tähtää, taula palaa ja palaa, ja viipyy hetkisen aikaa\nennenkuin se ottaa syttyäkseen, mutta Jaampa ei hätäile eikä liioin\ntutise, hän yhä tähtää karhua ja vihdoinkin -- leimaus -- pau! Karhu\nvieri nurin niskoin, sillä luoti oli sattunut selkäluuhun. Se ei\nkuollut, mutta ei myöskään päässyt paikaltaan. Sitten Jaampa sivalsi\npitkän puukkonsa, sitoi sen seipään nenään, ryntäsi mesikämmenen\nkimppuun ja pisti hänet kuoliaaksi; hänestä oli synti tuhlata enemmän\nruutia ja lyijyä karhun tähden.\n\nTuolta korkealta harjulta saattaa kaukana luoteessa huomata kapean,\nvaalean juovan. Meri, meri! huutavat Lappalaiset kuten Xenophon'in\nKreikkalaiset, ja poro, joka alkaa vainuilla ja haistaa merta,\nkiirehtii askeleitansa kohdatakseen edellä kulkeneet toverinsa.\n\nPaimentolaiselämällä on viehätyksensä ei ainoastaan Lappalaiselle, vaan\npelkäänpä kaikille Aatamin lapsille, olivatpa millä sivistyksen\nasteella tahansa.\n\n\n\n\nV.\n\nRunne ja Ranne.\n\n\nPuhuen asia hyväksi tulee. Ilmoitan jo aikanaan. Tässä aion vaan kertoa\nkahdesta lappalaiskoirasta. Siis voi se, joka ei pidä koirista,\nkernaasti heittää tämän kappaleen lukematta. Muuten tahdon lisätä sen\nettä kertomus on tosi eli että tässä kerrotut seikat todella ovat\ntapahtuneet. Siis asiaan.\n\nOlipa kerran kaksi koiraa, toinen oli nimeltä Runne, toinen Ranne. He\nolivat kaksoisveljeksiä ja kuuluivat Laagjelle ja hänen puolisolleen.\nRunne oli emännän suosikki ja Ranne oli isännän. Molemmat nimet\nmerkitsevät \"harmaata\", jonka vuoksi koiria myös kutsuttiin \"harmaiksi\nveljeksiksi.\"\n\nPaitsi Runnea ja Rannea oli Laagjella luonnollisesti muitakin koiria.\nSemmoisia oli musta Musti ja Diggal, jolla oli ruskeat silmäkulmat.\nNämä kuuluivat Jaampan komennon alle. Sitten oli Tshjalmo, jolla oli\nruskeat pilkut silmien yläpuolella ja hännätön Dobbe, jotka olivat\netenkin Jounan lemmikkiä. Sitten oli vielä Skuolse, Pöllö, Tshjaitne,\nTikka, pörhöinen Lorjus, Shieges, Virkku, isoääninen Gonge, täplikäs\nKirjo, Tshjierges, Ranssi, Tshjeovan j.n.e. Mutta vikkelimmät kaikista\nolivat isännän ja emännän koirat, harmaat veljekset Runne ja Ranne,\nolipa sitten kysymys karjan paimentamisesta tahi suden kanssa\ntappelemisesta.\n\nRannen historia ei ole pitkä. Se upposi viiden vuoden vanhana, mutta\nkuollessaan se pelasti pikku Mellet'in, joka silloin myös oli melkein\nsamassa iässä, hukkumasta. Matkalla syksyllä rannikolta tunturille oli\nperhekunta muutamana päivänä pystyttänyt majansa ylisen Altenvirran\nrannalle, ja poika oli kenenkään huomaamatta mennyt rannalle. Täällä\nhän jollakin tavoin sattui putoamaan virtaan, ja hädissään oli hän\nvalittavalla äänellä huutanut: \"Ranne, Ranne!\"\n\nKoira, joka oli seurannut myötä ja istui rannalla, syöksi virtaan, ja\npoika tarttui kiini sen turkkiin ja riippui siinä. Virta vei molemmat\nmukanaan alespäin ja näin he joutuivat pyörteesen. Tässä oli Rannella\npitkä ja kova taistelu pyörteiden kanssa, jotka toisinaan viskasivat\nhänet rantaa kohden, toisinaan tempasivat hänet taas syvänteelle.\nLuultavasti oli poika myös hädissään koettanut kiivetä koiran selkään\njolloin se oli painunut niin, että se yhtä usein oli upoksissa kuin\nveden pinnallakin. Kun ihmiset kaipasivat lasta ja juoksivat sitä\netsimään, löysivät he vihdoin pojan ja koiran vieri vieressä virran\nrannalla puoleksi vedessä, pojan kädet vielä suonenvedon-tapaisesti\nkoiran kaulassa. Ranne oli kuollut. Se oli työskennellyt kunnes uupui\nja heitti henkensä, mutta pojassa oli vielä niin paljon henkeä, että\ntointui.\n\nRunne eli kauemmin. Se oli kuten jo mainittiin emännän lemmikki, sai\nruokansa ainoastaan häneltä ja totteli ainoastaan häntä. Monta sataa\nporoa pelasti se emännälleen, joko estämällä niitä hajoamasta ja\nkarkaamasta, tahi hyökkäämällä suden kimppuun, estäen sen siten laumaa\nhätyyttämästä. Aina se oli valmis kun huudettiin: \"Hus suola!\" Ota\nkiini varas! (susi). Ainoastaan harvat koirat uskaltavat ryhtyä\ntappeluun suden kanssa, menettämättä henkeänsä. Voitto ei aina riipu\nrohkeudesta ja innosta, vaan ripeydestä ja notkeudesta. Siinä on koiran\npelastus, ja Runne oliki puhdasta rotua. Se taisi olla niin salaman\nvikkelä liikkeissään, pyöri niinkuin tuuliaispää ja hyppäsi paksussakin\nlumessa ilmaan kuin heinäsirkka, että sudelle ei maksanut vaivaa häntä\nahdistaa. Vaan joka kerta kuin susi läähöttäen oli kaappaamaisillaan\ntuon pienen karvahanssun suuhunsa, oli Runne jo vuorostaan suden\nkintereillä eikä antanut sen hätyyttää poroja.\n\nEipä siis ihmettä, että Runne oli saavuttanut suuressa määrässä\nemäntänsä suosion, joka ei olisi myynyt häntä mistään hinnasta; sillä\nilman hyvättä koiratta on porokarja pian hukassa, ja sellainen koira\nkuin Runne on sen vuoksi verraton. Kun huuto: \"Gas do! eli hut so, tse\nvulge oh!\" katso tuonne, ota kiini ne, tuolla ne menevät! kuului\nemännän huulilta, oli Runne paikalla ajamassa poroja jotka aikoivat\nkarata laumasta, eikä se hellittänyt, vaikka sen olisi täytynyt ajaa\nniitä sekä tunti- että penikuormamääriä. Karkurin täytyi viimein\nantautua, kääntyä takaisin ja palata laumaan jälleen. Täyttä karkua\nporo juoksi Runnen edellä ja kätkeytyi tiheimpään joukkoon. Silloin\nvasta on rikoksellinen turvassa ja se tietää sangen hyvin, ett'ei koira\nuskalla tulla semmoiseen liutaan, jossa on monta sataa sarvipäätä.\nSilloin olisi se pian poljettu, potkittu ja puskettu kuoliaaksi. Tämän\ntiesi Runnekin erinomaisen hyvin. Mutta sattuu niinkin, että moni\ntottumaton koira, innostuneena omasta haukkumisestaan ja hyvillään\nsiitä, että niin suuri eläin kuin poro pakenee häntä, nuoruuden\ninnossaan, haukkuen ja hätiköiden uskaltaa seurata poroa keskellä\nlaumaa. Silmänräpäyksessä kääntyy poro ympäri, iskee kerran\netujaloillaan tahi puskee sarvellaan, ja koira on nurin niskoin. Nyt on\nsen vuoro paeta ja sen se tekeekin, ulvoen ja häveten häntä koipien\nvälissä. Rauhallisesti ja ylpeällä katsannolla seisoo poro katsellen\npakenevaa, ikäänkuin tahtoisi se sanoa: \"Lauman ulkopuolella on sinun\npaikkasi, lauman keskellä ei sinulla ole mitään tekemistä,\" ja kääntyy\nsitten tovereihinsa päin. Eipä susikaan uskalla mennä kaskelle laumaa,\nsilloin kun lauma syöksee eteenpäin kuin lumivyöryke. Monesti on\nsattunut, että susi on joutunut tiheän, kiitävän lauman jalkoihin ja\nsiinä Lappalaisen sanomattomaksi riemuksi niin pahanpäiväisesti\npoljetuksi, että helposti on saattanut lyödä sen kuoliaaksi. Mutta\nLaagjen emäntä ei milloinkaan saattanut unhottaa, että hän kerran\nsemmoisessa tapauksessa sattui pelastamaan suden. Mylvivä ja\nsäikähtynyt lauma oli sotkenut suden niin syvälle lumeen, että siitä ei\nollut mutta näkyvissä kuin toinen etukäpälä. Emäntä luuli sen koiraksi\nja tarttui käpälään. Vaan kiitoksia paljon! Siinäpä petyit, hyvä\nemäntä! Tällä kertaa se olikin susi, ja matkaansa se meni.\n\nRunnellekin kävi onnettomasti viime syksynä matkalla tunturille päin.\nTie on sekä pitkä että vaivaloinen ja eteen sattuu monta järveä ja\nvirtaa, joiden yli poro uipi, vaan ihmiset ja koirat menevät veneessä,\njos semmoista sattuu olemaan. Muussa tapauksessa täytyy kiertää pitkät\nmatkat.\n\nPahin kohta on eräs pitkä, kapea laakso, jonka pohjassa juoksee raju\nvirta ja ylempänä on soikea, ilkeän näköinen, ikäänkuin tulikiveltä\nhaiseva järvi, jossa venettä ei ole saatavissa. Karja ajetaan laakson\nlänsipuolelle ja pakoitetaan kaalaamaan vesijakson alipäästä ylitse.\nNiin tehtiin tälläkin kertaa. Koirien avulla oli melkein koko karja\najettu järven poikki, ja väki riensi nopein askelin kiertämään järveä,\nsaavuttaakseen ja kootakseen karjan toisella puolella. Kun ihmiset\nolivat lähteneet seurasivat koirat myös mukana, ainoastaan Runne jäi\ntällä kertaa yksin odottamaan. Se varmaankin arveli, ett'eivät kaikki\nelukat lähtisi uimaan, sillä vaikka suurin osa oli menossa, voisi ehkä\njoku kääntyä takaisin ja karata tiehensä. Sen vuoksi ei Runne tällä\nkertaa jättänyt virkaansa, ennenkuin kaikki porot olivat vedessä.\nVihdoin astui viimeinenkin emä järveen, työnnettyään ensin veteen\nvasikkansa, jonka täytyi seurata mukana, samalla tapaa kuin peurakin\ntekee vasikalleen, kun se ensi alussa aristelee lähteäkseen jäätikölle.\nRunne, joka nyt näki, että sekä ihmiset että koirat jo olivat toisella\npuolella, rupesi tuumaamaan miten pääsisi hänkin yli. Järveä sen ei\nhaluttanut kiertää eikä se juuri mielellään olisi järven poikki\nuinutkaan. Pahaksi onneksi teki se hurjan päätöksen ja yritti poikki\nvirrasta, joka saa alkunsa järvestä. Virta ei ollut kovin leveä, mutta\nsangen raju, ja pahin seikka oli se, että se hiukan alempana teki\njyrkän putouksen. Runne ponnisteli virtaa vastaan ja Laagjen emäntä,\nnähdessään koiran, rupesi jo käymään huolelliseksi koiran tähden ja\nalkoi huutaa: \"Tset se, tset se, Runne!\" Tänne, tänne, Runne! Tällöin\nkääntyi koira vielä enemmän vasten virtaa, mutta samalla se myös kulki\naina alespäin, läheni lähenemistään putousta, surkeasti vinkuen ja\nvalittaen huomatessaan vaaran, kunnes se kerran näkyi loiskuttavan\netukäpäliään, jolloin emännältä pääsi hätähuuto, ja Runne katosi\nauttamattomasti syvyyteen, alas kallioiden ja kivilohkareiden väliin.\nSe oli mennyt, auttamattomasti ja näkymättömiin kadonnut. Emäntä itki\nkokonaista kolme päivää sitä, että hänen vanha, uskollinen palvelijansa\noli saanut niin surkean lopun, se, joka oli palvellut häntä niin kauan\nja uskollisesti, niin, koko pitkänä talvena ei hän voinut Runnea\nunhottaa. Useinkin muisti hän sitä juuri sinä talvena, jolloin sudet,\nkuten jo olemme kertoneet, olivat liikkeellä ja monta poroa katosi;\nsillä vanha vartija oli poissa, ja pari muuta koiraa, jotka olivat\nrohjennet rynnätä suden kimppuun, olivat siinä saaneet surmansa.\n\nKuu perhekunta nyt taas poikimisajan jälkeen, josta edellisessä luvussa\non kerrottu, saapuivat järven ja joen rannalle, jossa Runne edellisenä\nsyksynä oli kadonnut, ei Laagjen emäntä saattanut olla vuodattamatta\nkatkeria kyyneleitä, kulkiessaan kosken sivutse.\n\nPari päivää myöhemmin he saapuivat meren rannikolle ja lähestyivät\nmuutamia majoja, joissa asui ranta-Lappalaisia, joiden kanssa he elivät\nystävällisessä suhteessa. Kun emäporot vasikkoineen tiheissä ryhmissä\nhajosivat tunturin rinteille haukatakseen ensimmäisiä ruohon korsia,\njotka tuolla täällä päivän rinnassa pistivät esiin, hyökkäsi äkkiä eräs\nkoira muutamasta majasta ja alkoi ajaa elukoita takaisin vuorelle päin.\nLaagje ihmetteli, että ranta-Lappalainen oli hankkinut itselleen\nkoiran, ja Jaampa oikein ärjyi vihasta, kun koira ajoi väsynyttä ja\nnälkäistä laumaa tunturille takaisin. Huutamalla: \"Hus suola!\" antoi\nhän kaikki omat koiransa hyökätä vieraan koiran kimppuun. Mutta nytkös\nsiitä elämä syntyi, siinä juostiin ylen ympäri, hypättiin pystyyn,\nkellistyttiin kuperkeikkaa, siinä haukuttiin ja häntiä heilutettiin,\nkunnes koko liuta tulla tuiskahti Laagjen emännän ympärille, harmaa,\npaksu, lihava ja pörhöinen koira keskellään.\n\n\"Runne lae, Runne lae, ibmel sivdnet Runne lae;\" Se on \"Runne, se on\nRunne, Jumala siunatkoon, se on Runne!\" huudahti emäntä, laskiessaan\npolvilleen ja syleillessään koiraa, sillä välin kuin tämä nuoli hänen\nvanhoja, ryppyisiä ja kyynelkosteita kasvojaan. Sitten isännän luo,\nsitten hurjanhuimasti pitkin kenttää saadakseen vireyttä, ettei ilosta\nkuolisi, ja toiset perässä, sitten takaisin jälleen, sattuipa\nvauhdissaan kaatamaan pikku Lailan kumoon, mutta nuoli sitten hänen\nkasvojaan tehdäkseen siten asian hyväksi jälleen, jotta tytöltä pääsi\nhätähuuto, sitten palvelijoiden luo, ja niin sinne ja tänne joka\npaikkaan, kunnes se kieli roikuksissa asettui emäntänsä jalkojen\njuureen, ja katseli häntä silmäyksellä, joka oli niin ilosta hehkuva\nkuin ihmisellisellä olennolla.\n\nMiten se oli pelastunut kuolemasta sitä ei kukaan voinut selittää eikä\nkäsittää, varsinkin kun putous on jotenkin korkea, mutta sen paksu,\npörhöinen turkki oli varmaan häntä suojellut kolauksilta silloin kun se\nsyöksi syvyyteen. Ranta-Lappalaiset kertovat sen eräänä päivänä tulleen\nheille, ontuvana, nälkäisenä ja laihana. Se ei, viisaasti kyllä,\nyrittänyt seuraamaan porolaumaa, tietäen hyvin, että sillä oli edessä\nsekä joet että järvet, ja oli päälle päätteeksi surkeassa tilassaan\nkykenemätön uimaan. Niin oli se liukuttanut 3 peinkuormaa takaisin\nranta-Lappalaisten luo, joiden joukossa sillä myös oli hyviä ystäviä,\njotka ottivat sen hyvin vastaan ja hoitivat niin hyvin, että se nyt oli\npaksu ja lihava.\n\nSe eli vielä monta vuotta ja heitti monta painia suden kanssa ja teki\nmonta retkeä edestakaisin meren rannikolle, mutta ei se koskaan enää\nkoettanut uida virran poikki.\n\n\n\n\nVI.\n\nJoulunaatto.\n\n\nNoin puoli vuotta myöhemmin, kun Laagje oli oleskellut rannikolla ja\njälleen palannut vanhalle talviasemalleen Akanastunturille laumoineen,\nvaimoneen, Mellet'in ja pikku Lailan kanssa, joka viimemainittu oli\nviihtynyt hyvin poron maidosta ja lihasta, ja osasi jo soperrella koko\njoukon lappalaisia sanoja, tuli eräs Lappalainen muutamana päivänä\najaen Laagjen teltille sillä sanomalla, että hänen tahi jonkun hänen\npalvelijoistaan tuli lähteä Karasjoelle kuudella porolla kyyditsemään\nerästä matkustavaista Alteniin.\n\nTunturi-Lappalaisten velvollisuuksiin kuuluu myös kyyditseminen\nporolla, ja toisinaan voi sattua niin omituisesti, että heidän\nkyyditäkseen muutamia penikuormia, ensin täytyy kulkea puolta pitemmän\nmatkan. Niin saavat esim. Lappalaiset, jotka talvella asuvat\nEtelä-Varangersissa, tehdä kyytiä Vardö'stä Vesisaareen. Heidän täytyy\nsilloin, ollakseen saapuvilla Vardö'ssä, kulkea edestakaisin koko tuon\npitkän matkan Varangervuonon ympäri. Itsestään on siis selvä, ett'ei\ntästä voi olla minkään laista ansiota, vaan on tämä velvollisuus monta\nkertaa raskaampi kuin etelämpänä asuvilla, jossa asianomaisille on\nkorkeintaan penikuorma matkaa kyytiasemalle, johon hän on velkapää\nsaapumaan.\n\nLaagje ei ollut moneen aikaan käynyt Karasjoella. Hänellä ei sen vuoksi\nollut mitään vastaan tehdäkseen retken sinne ja sieltä Alteniin.\nKenties hän myös kaikessa hiljaisuudessa ajatteli itsekseen, että pieni\nryyppy ei olisi hullummaksi. Lappalainen osaa tallettaa rahaa, mutta\nviinaa sitä vastoin ei hän ollenkaan osaa tallettaa niin, että nauttisi\nsitä vähän päiväänsä. Jos hänellä sitä on, juo hän joko yksin tahi\nmuiden kanssa niin kauan, kun vaan pisarakin on jäljellä, mutta sitten\nhän taas voipi olla viinatta monta aikaa.\n\nLaagje valjasti kuusi parhainta poroaan pulkkien eteen, ja pani yhteen\npulkkaan muutamia kauniita poron nahkoja, haikuutettuja poron kieliä ja\nrasvaluita, jotka hän aikoi myydä kauppiaalle tahi vaihtaa tavaroihin\nsekä makeisiin ja leikkikaluihin Lailalle.\n\nTämä lapsi oli päivä päivältä käynyt hänelle yhä rakkaammaksi, ja hän\nuneksi jo kummallisia asioita sen tulevaisuuksia. Laila tulisi kerran\nhyvin rikkaaksi, ajatteli Laagje, perisi suuren porokarjan ja sen\nlisäksi joitakuita tuhansia kirkkaita hopeataalareja, jotka olivat\nkätketyt salaiseen paikkaan erämaassa, josta ainoastaan hänellä oli\ntieto, mutta ei edes vaimollansakaan. Sen vuoksi on usein tapahtunut,\nettä Lappalainen on kuollut niin äkkiä, ett'ei hän ole ennättänyt\nkellenkään ilmoittaa, missä hänen aarteensa on kätkettynä, ja se on sen\nvuoksi jäänyt löytämättömiin. Ja kun Laila tulisi täysikasvuiseksi\ntytöksi, olisi hän varustettava kauniimmalla puvulla ja kauniimmalla\nhopeavyöllä kuin kukaan mun tunturin impi, hän ajaisi lumivalkoisella\nporolla kirkkoon, jolloin kaikki häntä ihmettelisivät ja sitten\nlopullisesti joutuisi Laila kasvateveljensä, Mellet'in kanssa\nnaimisiin, joten sukunimi joutuisi tämän perinnöksi ja tulevaisuudessa\nnimi Laagje tulisi mahtavimmaksi Ruijan tuntureilla.\n\nTämmöisissä suloisissa ajatuksissa ja aikomuksissa ajoi Laagje\nKarasjoelle. Hän saapui sinne hyvissä ajoin jo päivää ennen, kuin hänen\ntuli lähteä kyytiin, joten porot saivat levähtää ja hän itse ennätti\ntoimittaa asioitaan.\n\nHankittuaan ruokaa elukoille astui hän rihkamapuotiin, ja katseli sitä\nsekä hyödyllisen että hyödyttömän tavaran paljoutta, jolla\nlappalaispuoti tavallisesti on varustettu. Kaikenlaista, etenkin\nkirjavia kaulaliinoja, hopea- ja keinotekoista kultalankaa, sormuksia,\nsuuria ja pieniä, löytyi siinä, kaikki semmoiseen hintaan, etenkin\nvanhempina aikoina, joka oli niin naurettavan kallis katsoen siihen,\nmitä tavara ensi kädessä oli maksanut, ett'ei kukaan voi sitä uskoa,\njoka ei itse ole sitä nähnyt ja kuullut.\n\nTaivuttaakseen ostajaa puolelleen antaa kauppias hänelle edeltäpäin ja\nmaksutta yhden eli pari ryyppyä. Niinpä tehtiin Laagjellekin. Kun\nkauppias Lind itse vähän ajan kuluttua tuli puotiin ja sai kuulla että\nse oli tuo rikas Aslak Laagje, joka itse oli tullut kyydintekoon,\nkutsui hän hänet luokseen toiseen huoneesen. Laagjella ei ollut mitään\ntätä vastaan, hän oli jo jotenkin hyvällä tuulella ja oli saanut\nkielenkantansa valloilleen. Huoneessa istui kauppiaan puoliso. Hän oli\nniin vaalea ja surullisen näköinen, että Laagjekin sen huomasi,\ntervehtiessään häntä.\n\n\"Onko vaimosi sairas?\" kysyi Lappalainen.\n\n\"Ei\", vastasi kauppias, \"ei hän ole juuri sairas, vaan suruissaan\npolonen, mutta sitä et sinä taida auttaa. Paina puuta Laagje!\"\n\nLaagje istui tuolille, joka hänelle oli jotenkin outo kappale, koska\nLappalainen samoin kuin itämaalainen kernaimmin istuu ristissä säärin.\n\n\"Sinähän olet hyvin rikas, Laagje\", puhui kauppias, \"onhan sinulla\nmonta tuhatta poroa?\"\n\n\"En ole rikas\", vastasi Lappalainen.\"\n\n\"Montako poroa sinulla on?\"\n\n\"En tiedä, tänään voipi olla monta, huomenna ei yhtään!\"\n\nTunturi-Lappalainen ei juuri mieluummin ilmaise porojensa lukumäärää,\njonka mukaan häntä veroitetaan, kuin muutkaan, jotka vaan tyydyttävästi\nilmoittavat omaisuutensa rahassa. Usein hän ei niin tarkoin tiedäkään\nlukumäärää, ja tosi on sekin, että hänen karjansa on hyvin epävarma\nomaisuus.\n\n\"Mutta eihän sinulla ole lapsia, Laagje?\" sanoi kauppiaan puoliso.\n\n\"Minullako ei ole lapsia!\" sanoi Laagje hymyillen, \"onhan niitäkin\".\n\n\"Vai niin, oletko saanut lapsia\", jatkoi kauppias, \"muistan vaan\nkuulleeni, että olit lapseton ja että vaimosi jo on vanhanpuoleinen.\nOnko sinulla ottolapsia?\"\n\n\"On\", sanoi Laagje, \"olen ottanut luokseni sisarenipojan Mellet'in,\nvaan minulla on myös oma lapsi, pieni tyttö, pieni kaunis tyttö on\nminulla\".\n\n\"Kuinka vanha hän on?\" kysyi vaimo.\n\n\"Niin, hän taitaa nyt olla noin kahden vuoden vanha, luullakseni\",\nsanoi Laagje ja kysyi samalla:\n\n\"Entä sinä, onko sinulla lapsia?\"\n\n\"Valitettavasti ei minulla ole yhtään\", sanoi kauppias.\n\n\"Eikö ole ollutkaan lapsia?\"\n\n\"Kyllä on, mutta se on surullinen kertomus\".\n\n\"Etkö koskaan ole sattunut kuulemaan, että me viime vuonna tapaturman\nkautta kadotimme ainoan tyttäremme?\"\n\n\"En\", vastasi Laagje, \"kuoliko hän?\"\n\n\"Hän kuoli eli hukkui. Jumala tiesi millä tavalla. Se tapahtui silloin,\nkuin täällä oli niin paljon susia\".\n\n\"Viime vuonna joulun vaiheilla\", kysyi Laagje.\n\n\"Aivan niin, viime vuonna joulun vaiheilla\".\n\n\"Mitä te pakisette 'manna'sta' ja 'gumpe'stä'\" (lapsesta ja sudesta,)\nkysyi vaimo, joka ymmärsi muutamia lappalaisia sanoja.\n\n\"Laagje, näet, ei ole kuullut mitään tuosta onnettomuudesta, joka meitä\nkohtasi viime talvena. Siitä on jo kohta vuosi.\"\n\n\"Viime vuonna joulun aikana?\" kysyi Laagje uudestaan.\n\n\"Niin, joulunaatto-yönä. Me olimme matkalla Koutokeinoon, saadaksemme\nlapsen kastetuksi. Silloin hyökkäsi susilauma päällemme, porot\nsäikähtyivät niin, että Magga, joka ajoi lapsen kanssa, putosi reestä,\nja lapsi oli poissa.\"\n\n\"Pieni tyttö kätkyeessä?\" kysyi Laagje taas, ja kummastus kuvautui\nhänen kasvoillaan.\n\n\"Niin, kätkyeen löysimme, mutta lapsi oli poissa!\"\n\n\"Missä tämä tapahtui?\" kysyi hän jälleen.\n\n\"Isonkosken luona.\"\n\n\"Isonkosken luona!\" huudahti Laagje.\n\n\"Niin juuri siinä kun tullaan tasangolle, sinä tiedät, puoli\npenikuormaa yömajasta.\"\n\n\"Ja se oli joulunaatto-yönä viime vuonna?\"\n\n\"Niin, joulunaattona tulee juuri vuosi siitä kuluneeksi.\"\n\n\"Herra Jesus!\" huudahti Lappalainen, joka nyt oli noussut istualtaan ja\noli tullut aivan selvälle päälle tuosta tiedosta, jonka hän niin\nodottamatta sai, että se oli kauppiaan lapsi, jonka hän oli löytänyt ja\npelastanut, ja joka nyt oli hänen kotonaan.\n\n\"Sinun lapsesi, pieni tyttäresi\" -- ja Laagje oli jo vähällä ilmaista\nkoko salaisuuden.\n\nKauppias luuli, että tämä oli vaan myötätuntoisuuden huudahdus hänen\nonnettomuudestaan, eikä sitä osannut kummeksiakaan.\n\n\"Ja sinä olet varma siitä, että lapsi hukkui?\" kysyi Laagje.\n\n\"Niin, me löysimme kätkyeen, nuorat olivat irti revityt, ja lumessa oli\nveripilkkuja; hirveätä on ajatella, että viaton lapsi joutui susien\nrevittäväksi.\"\n\n\"Veripilkut olivat Tshjabosta,\" ajatteli Laagje itsekseen. Hän ei\nkuitenkaan puhunut mitään, vaan ei voinut olla kauemmin huoneessa.\nHänestä tuntui liian kuumalta sisällä, hiki valui hänen otsalleen, ja\nhän näytti niin peljästyneeltä, ikäänkuin olisi tehnyt rikoksen. Hän\njätti äkkiä hyvästi, ei uskaltanut enää katsoa äidin surullisiin\nkasvoihin, vaan riensi ulos kylmään, tähtikirkkaasen yöhön. Hänen\najatuksensa ja päätöksensä olivat ristiriidassa ja nuhtelivat\nsisällisesti toinen toistaan.\n\nPian tahtoi hän palata huoneesen, heittäytyä äidin jalkojen juuren\nsanoen: \"Lapsesi elää!\" Mutta toiselta puolen hän ajatteli, ett'ei\ntässä tarvinnut kiirehtiä, hän tahtoi ensin keskustella vaimonsa kanssa\nasiasta. \"Sitä paitsi,\" ajatteli hän, \"he ovat pian unhottaneet\nsurunsa, ja saavathan he toisia lapsia. Minä olen löytänyt ja\npelastanut lapsen, se on minun lapseni, ja minä en aio siitä luopua.\nMinä en tee syntiä; ilman minutta olisi lapsi kuollut! Mutta jos asia\nkuitenkin huomattaisiin? Jos teen väärin siinä että pidän lapsen, niin\nsaattaa Herra varmaan asian valkeuteen, ja kenties he itsekin olisivat\nlöytäneet lapsen, ellen minä sinä yönä olisi sattunut paikalle ennen\nheitä; ja mikä ilo vanhemmille kun saavat ainoan lapsensa jälleen!\nNiin, minä puhun asiasta vaimoni kanssa.\"\n\nLaagje ei saanut unta silmiinsä sinä yönä, ja matkalla Alteniin hän oli\nalakuloinen ja harvapuheinen. Hän läksi sieltä niin pian kuin pääsi ja\nkolme päivää myöhemmin hän jälleen seisoi teltissään vaimonsa edessä,\njoka piti Lailaa sylissään.\n\nHän ei ensin puhunut mitään, mutta katseli miettiväisesti tuota pientä,\nkaunista tyttöä, jonka vaimo vei levolle, sitten kun se uuvuksiin asti\noli leikinnyt niillä leluilla, joita Laagje oli tuonut mukanaan.\n\nYöllä kun kaikkialla teltissä vallitsi hiljaisuus, ja Mellet ja\nLailakin nukkuivat, eikä kukaan voinut heitä kuulla, herätti hän\nvaimonsa kuiskuttamalla:\n\n\"Vaimo, kuuletko?\"\n\n\"No, mikä nyt?\"\n\n\"Olen saanut tietää yhtä ja toista\".\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Minä tiedän kutka Lailan vanhemmat ovat.\"\n\n\"Tiedätkö sinä kutka Lailan vanhemmat ovat? Mistä sen olet saanut\ntietää?\"\n\n\"Olin Karasjoella ja juttelin kauppiaan kanssa. Tämä kertoi matkalla\nviime vuonna vaimonsa kanssa Koutokeinoon kadottaneensa lapsensa.\"\n\n\"Kerroitko heille, että lapsi elää ja että se on meillä?\"\n\n\"En, siitä en puhunut mitään, mutta omatuntoni rupesi minua soimaamaan\nkatsellessani äitiä, joka surun kalvamana on tullut kivuloiseksi ja\nlaihaksi. Äiti raukka, kuinka onnettomalta hän näytti!\"\n\nMolemmat olivat hetken ääneti kunnes Laagje taas kysyi:\n\n\"Mitä meidän pitää tekemän?\"\n\n\"No, kun et puhu mitään, niin ei kukaan saa asiasta tietoa, ja hän saa\nkyllä useampia lapsia.\"\n\nTähän nyt asia päättyi, ja niin kului 8 päivää, mutta mitä hyvänsä\nLaagje teki, ei hän voinut unhottaa tuota lapsetonta äitiä, joka istui\nyksinään Karasjoella, ja äkkiä lausui hän eräänä yönä:\n\n\"Vaimo, minä en saa lepoa, en rauhaa, enkä unta lapsen tähden. Tätä\nsalaisuutta en voi kauemmin kätkeä. Suostutko, niin lähdemme huomenna\nyhdessä lapsen kanssa Karasjoelle?\"\n\n\"Mutta jos he rankaisevat sinua, kun olet salannut asian niin kauan.\"\n\n\"Eiväthän toki rankaise minua siitä, että olen löytänyt ja pelastanut\nlapsen ja nyt vien sen heille?\"\n\n\"Ei sen vuoksi, mutta siitä, ett'et ole hankkinut tietoja eli koettanut\nlöytää vanhempia.\"\n\nSelvästi näkyi, että Laagjen puoliso vähemmin sääli lapsen vanhempia\nkuin mies.\n\nKului taas muutamia päiviä, mutta Laagjen tila ei parantunut. Ilo\nlapsen vuoksi oli kaukana. Kun se itki, kävi hänen mielensä raskaaksi,\nja kun se nauroi ja hymyili, muisti hän heti tuota murheellista äitiä\nKarasjoella.\n\nVihdoinkin lähempänä joulua päätettiin, että mies ja vaimo sekä Jaampa\nlähtisivät matkaan lapsen kanssa aaton-aattona.\n\nMatkalla sai Jaampa, joka vuorotellen emännän kanssa piti Lailaa\najaessaan sylissään, ihmeekseen kuulla todellisen kertomuksen lapsesta.\nHe saapuivat Karasjoelle seuraavana päivänä, joulunaattona iltapuolella\nja tapasivat kauppiaan vaimoneen kotona. Kun he olivat menemäisillään\nsisään, pyysi Jaampa päästäkseen hänkin mukaan, mutta Laagje tuumasi,\nettä olisi ehkä paras ett'eivät kaikki menisi huoneesen.\n\n\"Rakas isäntä, salli minunkin tulla katsomaan, kuinka iloisiksi he\ntulevat,\" rukoili Jaampa, ja synti olisi ollut häneltä sitä kieltää,\najatteli hänen isäntänsä.\n\nKaikki kolme menivät nyt sisään ja asettuivat oven suuhun, Laagjen\nemäntä Laila sylissään.\n\n\"Sinä olet matkalla Joulunaattona, Laagje, ja vaimosi ja lapsesikin,\"\nsanoi kauppias.\n\n\"Niin, aion mennä kirkkoon huomenna.\"\n\n\"Onko tuo pienokainen sinun lapsesi?\"\n\n\"On, se on pieni tyttäreni Laila.\"\n\n\"Sinä et tule mihinkään ilon asuntoon meille, Laagje. Muistathan\ntapauksen viime vuonna.\"\n\n\"Sinä olet vielä murheellinen?\"\n\n\"Niin, me emme koskaan enää saata olla iloisia!\"\n\n\"Tänä iltana sinun pitää tulla iloiseksi\", sanoi Lappalainen, \"kaikki\nkristityt iloitsevat tänä iltana!\"\n\n\"Se on totta, ylistetty olkoon Jesus Kristus!\"\n\n\"Amen!\" sanoi Lappalainen.\n\n\"Vaimosi on myös tuleva iloiseksi; meidän tulee kaikkein iloita ja\nkiittää Kaikkivaltiasta, joka kuolleet herättää.\"\n\n\"Onko sinusta tullut kuleksiva saarnaaja, Laagje?\" kysyi kauppias.\n\n\"Ei, mutta minä tulen kuitenkin iloisella sanomalla sinun luoksesi.\nMinä annan sinulle lahjan, joka saattaa sinut jälleen iloiseksi.\"\n\n\"Ei mikään lahja voi minua ilahuttaa.\"\n\n\"Voi kyllä, minä annan sinulle lapsen, tuon lapsen tuossa,\" sanoi hän\nosoittaen pikku Lailaa, joka käveli lattialla.\n\n\"Oman lapsesi,\" sanoi kauppias, \"mitä sinä tarkoitat, Laagje?\"\n\n\"Kaunis lapsi, soma pieni tyttö, eikö niin,\" puhui Laagje, \"se on\nvarmaan sinun lapsesi näköinen?\"\n\n\"Mutta minä en ymmärrä, mitä sinä ajattelet, kun tahdot antaa pois\nainoan lapsesi, josta olit niin iloinen ollessasi viime kerralla\ntäällä. Ethän vaan laske leikkiä?\"\n\n\"En laske leikkiä, tyttö ei ole minun lapseni, se on löydetty!\"\n\n\"Löydetty lapsi?\" kummasteli kauppias.\n\n\"Niin, viime vuonna joulunaattona löysin lapsen.\"\n\n\"Löysit lapsen viime vuonna joulunaattona,\" huudahti kauppias, \"mistä?\"\n\n\"Isonkosken luota jääkappaleelta kätkyeessä.\"\n\n\"Jumalan nimessä, mitä sinä puhut?\" huudahti kauppias, ja samassa\njuoksi hänen puolisonsa esiin, seisoi ristissä käsin ja katseli milloin\nLaagjea, milloin lasta, joka seisoi Laagjen emännän vieressä.\n\n\"Olen sanonut, että sinä ja vaimosi tulisitte iloisiksi tänä iltana, ja\nettä kaikki iloitsisimme,\" sanoi Laagje. \"Kuule siis! Lapsesi löysin\nminä kätkyeessä jääkappaleelta Isonkosken luona viime vuonna\njoulunaattona hämärissä. Kätkyeen viskasin pois, mutta lapsen kannoin\npovellani kotiini, siitä lähtein on se ollut minun luonani ja nyt\ntänäpänä tuon sen sinulle, ja tuossa se seisoo, niin totta kuin Jumala\nminua viimeisellä hetkelläni auttakoon!\"\n\nIsä ja äiti lankesivat polvilleen, ja sillä välin kuin äiti syleili ja\nsuuteli lasta ja piteli sen pieniä kasvoja edessään, ja tuon tuostakin\npainoi sen sydämelleen ja itki ilon kyyneleitä, kertoi Laagje\ntarkemmin, miten kaikki oli tapahtunut ja että hän myös oli antanut\nkastaa lapsen ja että sen nimi oli Laila.\n\nJa niin tuli todellakin, niinkuin Laagje oli sanonut, iloinen\njoulunaatto kauppiaan taloon. Jaampa hiipi kyynelsilmin ulos ja kertoi\nMaggalle ja Lassille että kadonnut lapsi oli löytynyt, jolloin nämä\nriensivät huoneesen ja iloitsivat iloitsevien kanssa. Niin kulki\nuutinen edelleen, ja pian oli melkein koko paikkakunnan väestö\nkokoontunut lasta katsomaan ja kuulemaan kertomusta sen pelastuksesta.\nKaikille tarjottiin virvokkeita, kaikki saivat joululahjoja ja kaikki\nyhdessä lauloivat päätökseksi tuon vanhan rakkaan virren:\n\n    Taas joulu-aika riemuisa,\n    Nyt koitui kotihimme j.n.e.\n\nKuu Laagje toisena joulupäivänä oli lähdössä ja lausui jäähyväiset\nonnelliselle pariskunnalle, sanoi hän:\n\n\"Ethän minua rankaise, vaikka tulin pitäneeksi lapsesi niin kauan?\"\n\n\"Ei, Jumala siunatkoon sinua, Laagje\", sanoi äiti, \"ei sinua rangaista.\nSinua minä kiitän niin kauan kuin elän siitä, mitä olet tehnyt minulle\nja pikku Marialle.\"\n\n\"Ei, Lailalle\", muistutti Laagje.\n\n\"Niin, niin,\" sanoi äiti, tuon tuostakin lasta suudellen, \"olkoon hän\nsitten Jumalan nimessä Laila.\"\n\n\n\n\nVII.\n\nRutto.\n\n\nSeuraavana kesänä oleskeli Laagje tavallisuuden mukaan rannikolla\nAltenin pitäjässä porolaumoineen. Hänellä oli vanhat palvelijansa\nynnä Mellet luonaan, mutta pikku Lailaa kaikki kaipasivat, ja ehkä\nenimmin tuo juro Jaampa. Kun lapsi oli poissa, muuttui ukko taas\nharvasanaiseksi, äreäksi ja tyytymättömäksi. Matkalla rannikolle oli\nhän liian hurjalla ajamisella tappanut erään poron, ja kesällä hän oli\nasettunut väijyksiin ja tappanut kaikki uudisasukasten koirat, jotka\nvaan salaisesti käsiinsä sai. Tappelussa oli hän niinikään pahasti\nlyönyt ja runnellut kahta Norjalaista, jotta nimismies oli määrätty\ntuomaan hänet sovinto-oikeuteen, mutta se joka niskoitteli, oli juuri\nJaampa. Hänen jälilleen oli mahdoton päästä, kun hän rauhattomana\npiileskeli milloin siellä, milloin täällä erämaassa porojen keskellä,\nja ainoastaan kaikessa salaisuudessa tuon tuostakin pisti päänsä\nLaagjen kotaan, joka luonnollisesti ei häntä ilmiantanut.\n\nMelkein siihen aikaan, jolloin tunturi-Lappalaiset alkavat vetäytyä\ntakaisin tuntureille, alkoi kuulua kummallisia huhuja, että hirmuinen\nruttotauti oli liikkeellä Ruijan itäosassa. Kerrottiin, että se oli\ntullut sinne Venäjältä ja oli rupulitaudin kaltainen. Ei ainoatakaan\nlääkäriä löytynyt siihen aikaan näissä seuduin ja kerrotaan, että\nihmisiä kuoli niinkuin kärpäsiä. Etenkin kuului rutto raivoavan\nLappalaisissa, vaan monta Norjalaistakin oli joutunut sen uhriksi. Ne,\njotka voivat paeta, pakenivat, mutta veivät samassa taudin mukanaan\ntoiseen paikkaan, ja kulovalkean tavalla levisi tauti yhä laveammalle.\nVäestön hoettiin Etelä-Varangerissa lopen kuolleen, samaten Nessebyssä\nja pitkin Tanajokea Karasjoelle asti. Joka päivä pelättiin, että rutto\njonkun pakolaisen mukana tulisi Länsi-Ruijaankin, ja kansa ei\nuskaltanut matkustaa minnekään, ei tohtinut tavata vieraita eikä ottaa\nvastaan ketään.\n\nTosi onkin, että viime vuosisadan keskipaikoilla raivosi ruttomainen\ntauti näissä seuduin, ja sen aikuisista henkikirjoista näkyy, että\n\"verollisten\" lukumäärä supistui hirveässä määrässä, ja mainitaan, että\n\"maa oli melkein autio.\"\n\nLaagje ja muut tunturi-Lappalaiset, jotka oleskelivat rannikolla,\npäättivät sen vuoksi kiireimmiten jättää asutut seudut, päästäkseen\nmitä pikemmin sisämaan autioihin ja jylhiin tunturiseutuihin, joissa ei\nlöytynyt ainoatakaan ihmisasuntoa.\n\nSen vuoksi päättivät kaikki yksimielisesti määrättynä päivänä ajaa\nporot kokoon aukealle kentälle, jossa oli toimitettava \"Ratkem\" eli\nporojen eroittaminen toisistaan merkkien mukaan, jotta kukin perhekunta\nsaisi omat elukkansa erikseen lähteäkseen niiden kanssa minne tahtoi.\nKesällä, jolloin sudesta ei ole pelkoa ja elukat saavat olla melkein\nomin päinsä, sekaantuu usein monta laumaa yhteen, kun useita\nLappalaisia oleskelee samalla rannikolla, mutta talveksi, jolloin\nporoja täytyy tarkasti vartioida, koettaa kukin saada suuremman eli\npienemmän laumansa erikseen. Semmoinen \"Ratkem\" on vaivaloinen työ,\njohon kuluu monta päivää. Ei ole yhtä helppo eroittaa toisistaan tätä\nelävätä ryhmää, kuin lajitella merkittyjä tukkia vedessä, mutta Jaampa\non rivakka tässä niinkun muussakin raskaassa työssä, ja vähitellen\nonnistuu miehille ja koirille yhdistetyin voimin jakaa koko lauma\nkolmeen, neljään, viiteen eli useampaan ryhmään. Toisinaan on syntynyt\nriita, vieläpä tappelukin \"ratkemia\" toimittaessa, kun merkkiä ruvetaan\nepäilemään, tahi kun varkaat ovat niitä muuttaneet, vaan omistajalla\njostakin tuntomerkistä päättäen on täysi syy väittää, että eläin kuuluu\nhänelle. Siinä on huutoa ja melua, suopungit sinkoilevat sinne ja\ntänne, koirat haukkuvat, poroja viedään joka puolelle ja tuota vilkasta\nja vaihtelevaa liikettä kestää useampia päiviä, kunnes \"ratkem\"\nvihdoin on lopussa, tosin ani harvoin jokaisen mielihyväksi. Laagjella\nja hänen perhekunnallaan oli kaikkiaan 7 merkkiä eli eri tavoin\nmerkittyjä poroja, jotka olivat poimittavat laumasta, jossa oli ehkä\n8-10,000 poroa. Ensin oli nimittäin hänen oma merkkinsä, sitten Jaampan,\nJounan ja molempien palvelijattarien, sitten Mellet'in ja Lailan,\nkoska, niinkuin jo on kerrottu, kumpikin näistä oli saanut poron\nkumminlahjaksi.\n\nVihdoinkin olivat kaikki valmiit ja läksivät kukin omalle suunnalleen.\nLaagje vetäytyi vanhoille talviteloilleen Akanastunturille. Tiellä\ntapasivat he eräänä päivänä Lappalaisen, joka astuskeli tunturia myöten\nja jonka Laagje tunsi.\n\nSitten kuin oli toimitettu tavallinen tervehdys, joka ystävien kesken\ntapahtuu siten, että kumpikin panee oikean kätensä toisensa vasemmalle\nolkapäälle, puoleksi syleillen toisiaan, painaen posken poskea ja nenän\nnenää vastaan[3] kutsuttiin vieras kotaan, johon astuessaan hän\ntoivottaa: \"Rauha taloon!\" ja hänelle toimitetaan istuin lieden\nääressä. Laagje tiedusteli, mistä vieras tuli.\n\n\"Assemäeltä, kolme penikuormaa Karasjoelta,\" vastasi mies.\n\n\"Etkö tullut Karasjoen kautta?\" kysyi Laagje.\n\n\"En, sinne en uskaltanut mennä,\" vastasi vieras.\n\n\"Miksi et?\"\n\n\"Etkö ole kuullut rutosta puhuttavan?\"\n\n\"Kyllä olen,\" vastasi Laagje, \"mutta onko rutto ollut Karasjoellakin?\"\n\n\"On\", vastasi vieras, \"rutto tuli sinne kesällä, paljon ihmisiä kuoli\nja ne, jotka saattoivat, pakenivat Assemäelle eli muuanne.\"\n\n\"Kenen mukana tauti sinne saapui?\"\n\n\"Pakolaisten mukana Tanasta\", selitti Lappalainen, ja perheen\nhuomio oli nyt jännitetty korkeimmalleen. Kun Lappalainen saa\nkuulla erinomaisia uutisia, kuuntelee hän melkein ällistävällä\nuteliaisuudella. Kaikki työnteko pysähtyy. Kauha ei liiku padassa,\nsormet, joilla ruokakuppi sivellään puhtaaksi, pysähtyvät matkalla\nkupista suuhun, tikku, jolla piippu viritetään, palaa sormissa kesken\nvirittämistä, ja aina väliin kuuluu huudahduksia, niinkuin: \"Vuoi,\nvuoi!\" eli \"Vuoi dal die!\" Vieras kertoo \"että eräänä aamuna varhain,\nkun kauppias Lind meni alas joen rannalle, huomasi hän vieraan veneen\nrannalla. Keulassa makasi eräs vaimo, lapsi sylissään, ja rannalla\nmakasi eräs Lappalainen nahkaturkissaan. Kauppias luuli heitä\nmatkustajiksi, jotka matkan jälkeen olivat käyneet levolle ja ravisteli\nmiestä saadakseen häntä hereille, mutta kauhistuksekseen huomasi hän\nnyt, että mies oli kuollut, ja tarkemmin katsottuaan näki hän, että\nmies oli mustansininen kasvoiltaan ja haisi jo vahvasti. Vaimo ja lapsi\nolivat myös kuolleet. Hämmästyneenä palasi kauppias asuntoonsa ja\nkertoi asian vaimolleen. Helposti saattoi huomata, että ne olivat\npakolaisia, jotka olivat tuoneet ruton mukanaan, ja pian kulki\nvirvatulen tavoin naapurista naapuriin: 'Jumala meitä auttakoon, rutto\non täällä!'\n\n\"Kauppias rohkeni mennä alas rannalle heittämään kuolleen ruumiin\nveneesen, jonka sitten työnsi ulos virtaan, jossa se hävisi\nensimmäiseen koskeen, mutta kaksi päivää myöhemmin hän sairastui ja\nkohta jälkeenpäin vaimonsakin. Niin sairastui yhä useampia, ja ihmiset\nalkoivat paeta niin pian kuin mahdollista tuosta ruton saastuttamasta\nseudusta, osaksi ylös virtaa myöten, osaksi kauas erämaahan, jossa\nvarmaan moni on hukkunut.\"\n\n\"Ja miten kävi kauppiaan ja hänen vaimonsa?\" kysyi Laagje.\n\n\"He kuolivat kumpanenkin, sen mukaan mitä olen kuullut, ja heidän\npalvelijansa pakenivat.\"\n\n\"Mutta lapsi, kuoliko lapsikin, joka heillä oli, pieni tyttö nimeltä\nLaila?\"\n\n\"Sitä en tiedä, en ole kuullut mitään lapsesta,\" sanoi Lappalainen.\n\"Ihmiset eivät vielä ole ruvenneet palaamaan ja luultavasti on siellä\npaljon hautaamattomia, koska ei löydy ainoatakaan elävätä olentoa\nKarasjoella. Vasta lumen ja pakkasen jälkeen ne ehkä uskaltavat palata\nsinne jälleen, jotka vielä ovat elossa, missä sitten lienevätkään.\nAssemäellä asuu muutamia, joilta olen kuullut, mitä nyt olen kertonut.\"\n\n\"Mutta mitä uutta merenrannalta,\" kysyi vieras, \"onko rutto tullut\nAlteniin?\"\n\n\"Ei vielä\", vastasi Laagje, \"mutta kaikki ihmiset olivat huolissaan ja\npelkäsivät joka hetki sen tulevan.\"\n\nVieras jätti hyvästi lähtien edelleen ja kahdeksan päivää myöhemmin\npystytti Laagje majansa Akanastunturille, noin 8 penikuormaa\nKarasjoelta.\n\nJaampa oli koko ajan tarkasti kuunnellut Laagjen ja vieraan\nkeskustelua, vaan ei kysynyt silloin eikä myöhemminkään mitään. Hän\ntoimitti tavalliset tehtävänsä, mutta häneltä ei kuullut melkein\nainootakaan sanaa. Nähtävästi hän tuumaili jotakin eli odotti jotakin.\n\nKuukautta myöhemmin, kun ilma oli toden teolla käynyt pakkaiseksi ja\nmaa pukeutunut valkoiseen lumivaippaansa, joten keli oli mitä parhain\nporolla ajamiseen, astui Jaampa eräänä iltana Laagjen telttiin ja\nistausi lieden ääreen.\n\n\"Olet tuonut kotiin kaksi ajoporoa tänään,\" puhui Laagje, \"mitä niillä\naiot tehdä, aiotko lähteä matkalle?\"\n\n\"Minä lähden tänä iltana kuun noustua.\"\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Sen kyllä itsekin tiedät.\"\n\n\"Niin melkeinpä tiedän\", lausui Laagje, \"mutta uskallatko mennä sinne,\netkö pelkää ruttoa?\"\n\n\"Minä en pelkää mitään, ja tietysti nyt pakkanen on kuolettanut\nrutonkin, koska kaikki on jäässä. Sitä paitsi tahdon saada selkoa\nlapsesta, tahdon tietää, onko lintusemme elossa vaiko kuolleena ja\nkylmettyneenä Karasjoella.\"\n\n\"Niin, jos löydät lapsen, joka nyt on orpo, ja tuot sen tänne meille\njälleen, niin et tarvitse minkäänlaista puutetta kärsiä, niin kauan\nkuin tahdot olla minun luonain, joko palvelijana palkkaa vastaan tahi\nomana herranasi!\"\n\nKello 11 iltasella istui Jaampa pulkkaan ja läksi kulkemaan Karasjoelle\npäin Laagjen toivotuksella: \"Olkoon rauhan Jumala suojanasi ja\nsaattakoon sinut onnellisesti kotiin jälleen!\"\n\nHän ajoi koko yön, ja seuraavan päivän aamupuolella hän saapui kirkon\nkylän harjanteille, joilta voi nähdä kylän rakennukset.\n\nAutiolta ja tyhjältä näytti tasanko, jossa rakennukset seisoivat, ja\nainoastaan yhdestä tuutista näkyi savua nousevan. Siinä toki täytyi\nlöytyä ihmisiä ja annettuaan porojen hiukan levähtää ajoi Jaampa\nripeästi alas tasangolle poikki virran suoraa päätä erästä yksinäistä\nmökkiä kohden, josta savu näkyi nousevan.\n\nAstuessaan huoneesen, ei hän alussa nähnyt muuta kuin vanhan ämmän,\njoka istui kyyrysissään takan ääressä, vaan sitten huomasi hän myös\nvanhan miehen makaavan sängyssä.\n\n\"Jumalan kiitos!\" huudahti ämmä Jaampan astuessa sisään, \"vihdoinkin\ntulee tänne ihmisiä jälleen! tuletko Assemäeltä vai tunturilta?\"\n\n\"Minä tulen tunturilta, Aslak Laagjen luota.\"\n\n\"Eikö rutto ole teillä käynyt?\n\n\"Ei, me olemme siitä saaneet olla rauhassa!\"\n\n\"Onko tuo vanhus tuolla sängyssä miehesi?\" kysyi Jaampa.\n\n\"Hän on mieheni. Me ainoat olemme elossa tällä paikalla, kaikki muut\novat kuolleet tahi paenneet, mutta me olemme niin vanhoja, jotta\nkaikessa tapauksessa kohta kuolemme ja sen vuoksi rutto ei meistä\nhuolinut.\"\n\nSamassa huomasi Jaampa vaatemyttyjä pienessä sängyssä ovenpielisessä\nnurkassa.\n\n\"Mitä tuossa pienessä sängyssä on?\" kysyi hän.\n\n\"Se on pieni tyttö-raiska, jonka olemme ottaneet luoksemme, kun kaikki\nmuut pakenivat,\" vastasi ämmä.\n\n\"Kenen lapsi hän on?\"\n\n\"Hän on kauppiaan lapsi,\" puhui ämmä.\n\n\"Onko hän kauppias Lindin tytär, nimeltä Laila?\" tiedusti Jaampa, ja\nhänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti.\n\n\"Sitä en tosiaankaan tiedä, mikä lapsen nimi on, mutta se on varma,\nettä hän on kahden muukalaisen lapsi, jotka pari vuotta sitten tänne\nmuuttivat. Sääli lapsi raukkaa! Molemmat vanhemmat kuolivat ruttoon ja\nmakaavat vieläkin hautaamatta huoneessaan, ja lapsen löysimme eräänä\npäivänä istumassa oven ulkopoolella. Hän itki niin haikeasti, jonka\nvuoksi otimme hänet tänne, jossa hän sittemmin on ollut, lapsi raukka.\"\n\n\"Kiitos sinulle siitä ja palkituksi tulet myöskin,\" sanoi Jaampa.\n\n\"Kiitos Jumalan, että vihdoin näemme ihmisolennon,\" sanoi eukko.\n\"Meillä on tuskin leivän muruakaan huoneessamme. Vähän oli meillä\nkahden osaksi, vielä vähemmin kolmelle, Jumala armahtakoon!\"\n\n\"Minulta saat ruokaa,\" sanoi Jaampa, \"minulla on ruokaa muassani, saat\nniin paljon kuin tahdot.\"\n\n\"Alussa kävi lapsi useampia kertoja kotona katsomassa, eikö isä ja äiti\nheräisi,\" kertoi eukko, \"mutta nyt hän jo ymmärtää, että he ovat\nkuolleet.\"\n\nSykkivällä sydämellä läheni Jaampa lapsen sänkyä, kumartui ja katseli\ntuota nyt laihtunutta ja riutunutta lasta, joka niin usein oli\nhuvitellut häntä iloisella naurullaan.\n\n\"Laila\", sanoi hän hiljaa, \"Lailasjam, gulakgo?\" Lailaseni, kuuletko?\n\nLapsi heräsi kuullessaan nimeänsä mainittavan, mutta nähdessään tuon\nvieraan paksun turkin ja tummat kasvot aivan edessään, rupesi se\npelkäämään, kasvot alkoivat vetäytyä itkuun, ja lapsi koki vetäytyä\npeitteiden alle.\n\nJaampa joutui pulaan, hän olisi niin mielellään tahtonut osoittaa\nystävällisyyttä, kun vaan olisi tiennyt miten menetellä. Eukko tuli\nsilloin avuksi kokien rauhoittaa pienokaista ja nosti hänet istualle\nsänkyyn.\n\n\"Älä pelkää,\" sanoi eukko, \"ei hän tee sinulle mitään. Ole nyt kiltti,\nniin saat hyvää ruokaa.\"\n\n\"Laila, utsa loddasjam, ale bala!\" Laila, pieni lintuseni, älä pelkää,\npuhui nyt Jaampa niin ystävällisesti kuin suinkin.\n\n\"Ikgo dovda muo, Laila, ikgo muite Jaampa?\" \"Etkö tunne mua, Laila,\netkö muista Jaampaa, Laagjea, Mellet'iä ja poroja?\"\n\nLapsen kasvot kirkastuivat, hän pyyhki kyyneleet silmistään ja katsoa\ntuijotti Jaampaan.\n\n\"Sinäkö Jaampa?\" sammalsi hän.\n\n\"Niin, minä olen Jaampa, pieni lintuseni, nyt et saa enää itkeä, nyt\nsinä saat ajaa Jaampan kanssa ja istua Jaampan selässä, saat olla\niloinen ja syödä hyvää ruokaa Jaampan kanssa.\"\n\n\"Niin\" sanoi lapsi, \"Laila syö hyvää ruokaa Jaampan kanssa.\"\n\nJaampa otti povestaan poronkielen ja alkoi leikata siitä viipaleita\nlapselle, joka nyt ei ollenkaan enää peljännyt, vaan tuli hänen\nluoksensa ja hänen suureksi iloksensa söi halukkaasti lihaa, ikäänkuin\npieni kesytön lintu, joka ystävällisyydellä on saatu rohkeaksi ja\nkesyksi.\n\n\"Tahtooko Laila olla minun luonani?\" kysyi Jaampa.\n\n\"Tahtoo Laila olla Jaampan luona.\"\n\n\"Tahtooko Laila ajaa minun kanssani, ajaa porolla Laagjen, Mellet'in,\nJounan, Maggan ja Gunnil'in luokse?\"\n\n\"Laila tahtoo ajaa Jaampan kanssa ja isän ja äidin kanssa!\"\n\n\"Ei, isä ja äiti ovat poissa ja kuolleet, mutta kun tulet minun\nkanssani, saat toisen äidin, joka on hyvä sinulle, ja Jaampa pitää\nsinusta.\"\n\n\"Aiotko ottaa lapsen mukaasi?\" kysyi eukko.\n\n\"Aion, sitä varten olen tullutkin. Hän on nyt orpo, hänellä ei ole\nsukulaisia eikä tuttavia täällä, sen vuoksi on hän jälleen oleva\nLaagjen lapsi, niinkuin hän oli ennenkin, eikä hänen tarvitse puutetta\nkärsiä.\"\n\nSitten meni Jaampa ulos ja toi mukanaan ison palan poron lihaa, jonka\nhän antoi eukolle.\n\n\"Tässä saat ruokaa, kunnes ihmiset paalaavat, ja jos tarvitset enemmän\nsaat lisää, mutta lapsen minä vien mukanani.\"\n\nEukko kiitti ja oli tyytyväinen lahjaan.\n\nLailan jalkaan pantiin nyt suuret kurpposet ja sitten tyttö käärittiin\nturkkiin, jossa hän oli niinkuin lämpöisessä sängyssä, jonka jälkeen\nJaampa kantoi hänet rekeen. Sitten hän toi porot, valjasti ne, istui\nensimmäiseen rekeen, Laila sylissään ja läksi ajamaan niin että lumi\ntuprueli hänen ympärillään, pois tästä surullisesta rutonpesästä, kohti\nrakkaita tuntureitaan, hyräillen tämän tapauksen johdosta tekemätänsä\ntilapäistä runoa, ja iloissaan siitä että taasen oli löytänyt\nlintusensa, pienen Lailansa.\n\nHe eivät saapuneet perille samana päivänä, jonka vuoksi täytyi viettää\nyötä tunturilla. Mutta ei heillä ollut hätä-päivääkään. Jaampa kaivoi\nkuopan lumeen, pani poron nahkoja Lailan alle ja päälle, joka pian\nnukkui. Itse lepäsi hän myös muutaman hetken lapsen vieressä.\n\nLaagje saattoi puolisoneen nähdä kauas eräälle jäälle, jota myöten\nJaampa oli tuleva, ja jo aikaiseen aamuhämärässä olivat molemmat tuon\ntuostakin katselleet sinne päin.\n\nPikku Mellet oli kuitenkin se, joka ensiksi huomasi Jaampan ja pisti\npäänsä teltin ovesta sisään huutaen:\n\n\"Aedne, atshje, Jaampa boatta!\" Äiti, isä, Jaampa tulee!\n\nJaampa tuli ajaen täyttä karkua jäätä myöten, ja päästyään niin\nlähelle, että saattoi nähdä ihmisiä teltin edustalla, nosti hän Lailan\nkorkealle ilmaan. Pian sen jälkeen seisoivat porot hengästyneinä\nLaagjen teltin edustalla.\n\nNyt saivat Laagjen emäntä ja palvelijattaret kiirettä valmistaessaan\nLailalle lappalaispukua; sillä Lappalaisten lapset käyvät samanlaisessa\npuvussa kuin aikaihmisetkin, ja nämä pikkulappalaiset, pojat ja tytöt,\nnäyttävät usein muukalaisen silmissä erittäin omituisilta.\n\nKahden viikon kuluttua oli Lailasta taas tullut täydellinen\nlappalaistyttö, joka juoksenteli ja leikki Mellet'in kanssa ympäri\ntelttiä. Laila oli olevinaan poro ja Mellet koki pyytää häntä\nsuopungillaan, jonka hän äskettäin oli saanut ja jonka heittämisessä\nhän luonnollisesti harjoitteli itseään päivät päästänsä.\n\n\"Kuuleppas Mellet\", sanoi Jaampa, joka vähän aikaa oli heitä katsellut,\n\"sinä et saa kiusata Lailaa.\"\n\n\"Niin, mutta Laila tahtoo olla porona\", tuumasi Mellet.\n\n\"Se ei kuitenkaan käy niin\", selitti Jaampa, \"tule tänne, niin minä\nnäytän kuinka sinun tulee heittää.\"\n\n\"Minä tahdon myös suopungin,\" sanoi Laila.\n\n\"Minä annan sinulle,\" sanoi Jaampa, \"lappalaistytön tulee myös osata\nheittää suopunkia.\"\n\n\"Katso nyt\", sanoi Jaampa Mellet'ille, \"ensin teet suuremman eli\npienemmän lenkin, sen mukaan miten kaukana esine on, johon tähtäät.\nSitten otat lenkin oikeaan käteesi ja teet niin monta lenkkiä, kuin\ntarvitset saavuttaaksesi esineen. Kuinka pitkä on matka tuonne\npensaasen?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Niin, mutta se sinun tulee tietää, muuten et tapaa.\"\n\n\"Yhdeksän kyynärää.\"\n\n\"Ei, kymmenen kyynärää sinne on. Teeppäs nyt lenkki! Kas niin, se\nriittää, heitä nyt! Ei niinkään hullusti, aikaa myöten harjaannut\nparemmaksi. Nyt minä asetan kolme keppiä maahan 6, 9 ja 12 kyynärän\npäähän, ja kun osaat niihin järjestyksessä, tule sitten minun luokseni,\nniin neuvon sinulle enemmän.\"\n\nPikku Lailan suru vanhempiensa kuolemasta katosi pian uusissa oloissa.\nVähitellen hän unhotti koko sen vuoden, jonka oli viettänyt\nKarasjoella. Hän muisteli taas joka päivä vaan sitä aikaa, jonka hän\noli viettänyt Laagjen luona, ja näytti siltä kuin nuo hämärät\naikaisemmat muistot olisivat sulautuneet uusien raittiiden olojen\nvaikutuksiin ja yhdessä poistaneet viimeisten surullisten tapauksien\nmuistot kodista Karasjoella.\n\nSeuraavana jouluna vallitsi siis Laagjen asunnossa kaikkialla ilo ja\nonnellisuus. Lapsi, jonka hän oli löytänyt, jonka hän oli pelastanut ja\npovessaan kantanut kotiinsa, oli taas hänen lapsensa, ja Laagje uneksi\ntaas suloisia unelmia tämän lapsen tulevaisuudesta.\n\n\n\n\nVIII.\n\nMellet ja Laila koulussa.\n\n\nAika kului ja Laila ja Mellet menestyivät ja varttuivat. Laagjella oli\nnyt uusia palvelijoita. Jouna oli nainut Maggan, kun yhteensä olivat\nsaaneet niin monta poroa, että he pienellä laumallaan ja uudella\ntentillään, joka oli maksanut 40 taalaria, saattoivat kuleksia\ntuntureilla omin neuvoin. Muut palkolliset olivat muuttaneet\nmerenrannikolle. Jaampa yksin eleli edelleenkin Laagjen luona, ehkä\netenkin siitä syystä, että hän piti niin paljon tuosta pienestä\ntytöstä, joka vähitellen oli kiintynyt hänen sydämeensä ja anastanut\nitselleen kaiken sen lemmen, mikä siellä löytyi.\n\nNuo vanhukset Karasjoella, jotka olivat ottaneet Lailan luokseen,\nmakasivat molemmat kuolleina vuoteellaan, kun ihmiset vähitellen joulun\nvaiheilla palasivat paikkakunnalle jälleen. Alussa oli heillä kyllin\ntekemistä jäätyneiden ruumiiden hautaamisessa, joita oli kaikkialla\nasunnoissa. Siis ei löytynyt muita kuin Laagje, hänen vaimonsa ja\nJaampa, jotka tiesivät lapsen salaisuuden eli sen, että se lapsi,\njoka Karasjoen kauppiaalla oli ollut, vielä eli ja oleskeli rikkaan\ntunturi-Lappalaisen Aslak Laagjen luona. Lailalla itsellään oli vaan\nhimmeä muisto ensimmäisestä lapsuuden ajastaan. Hän ei tiennyt muuta,\nkuin että hän oli Laagjen tytär ja kaikki tunturi-Lappalaiset pitivät\nhäntä Laagjen lapsena. Laila oli kaunis lapsi. Hänellä oli\nhienopiirteiset, soikeat kasvot, kaksi somaa hymykuoppaa poskissa,\njotenkin vaaleat hiukset ja suuret harmaat silmät, jotta se, joka tunsi\neri kansakuutien kasvojen piirteet, helposti voi huomata, että tässä\nlapsessa oli jotakin erinomaista, jotakin hienompaa, jalompaa ja\nkokonaisuudessaan erilaista, kuin tavallisessa lappalaislapsessa. Jos\nhän olisi ollut kasvatettu jossakin hienossa perheessä, olisi hän ehkä\nollut heikkohermoinen potilas kalpeilla, kivuloisilla kasvoilla, mutta\nnyt oli tuo alituinen oleskeleminen vapaassa ilmassa, pitkät retket\njalkaisin ja suksilla antaneet hänelle gasellin notkeuden, samalla kuin\nlämpö, kylmä, lumi ja sade oli tehnyt hänen poskensa ruskeiksi ja koko\nkasvot terveen ja raittiin näköisiksi. Hän oli hento ja soleva, mutta\nkumminkin ripeä ja vilkasluontoinen kuin poika ja yhtä pitkä kuin\nkasvinveljensä Mellet, jolla oli täydellinen pyöreämäinen\nlappalaisnaama, mustat silmät ja pikimustat hiukset. Mutta hänkin oli\nLappalaisen kauneuden aistin mukaan soma poika, ja kun nämä molemmat\nolivat puetut somaan talvipukuunsa, Laila valkoiseen turkkiin kullattu\nhopeavyö vyötäreillään, tahi kesäpukuunsa, Laila sinisessä ja Mellet\npunaisessa viitassa, niin ei ollut ainoatakaan, ei Lappalaista eikä\nNorjalaista, joka olisi sanonut muuta, kuin että nämä kaksi olivat\nsomimmat lappalaislapset, joita he ikänään ovat nähneet.\n\nTunturi-Lappalaisilla on harvoin monta lasta. Tästä seuraa varmaankin,\nettä he suuressa määrässä hemmoittelevat lapsiaan ja antavat heille\nmelkein joka asiassa täydellisen vapauden. Harvinaista on, että\nvanhemmat koskaan antaisivat lapsilleen ruumiillista kuria. Ne saavat\nolla ja tehdä niinkuin itse tahtovat jo pienestä pitäen, ja pikemmin\nlapset komentavat vanhempiaan, kuin vanhemmat lapsiaan. Sen vuoksi\ntäytyy ihmetellä sitä, ett'eivät lapset tule turmeltuneimmiksi ja\npahankurisemmiksi, kuin ne todella ovat.\n\nSekä Laagje että hänen puolisonsa osasivat lukea, ja emäntä osasi vielä\nmonta rukoustakin. Muutamia oli Laila jo aivan nuorena oppinut, ja kun\nhän oli seitsemän vuoden vanha, alkoi elatusäiti opettaa häntä\ntavaamaan ja lukemaan. Tämä kävi Lailalta yhtä ihmeellisen helposti,\nkuin työläästi Mellet'iltä, vaikka hän oli useampia vuosia vanhempi. Se\ntuli osaksi siitäkin, ett'ei pojalla ollut laisinkaan halua. Hänestä\noli kiusallista istua kirjan ääressä, hänellä ei ollut vähääkään\nkunnian himoa siinä suhteessa, hän ajatteli ja uneksi vaan poroista,\nlinnuista ja kaloista. Mutta kenties syy oli myös sukuperässä ja\nsynnynnäisessä älyssä; sillä Lailalta sujui lukeminen ikäänkuin\nitsestään, hän oppi varsin pian hyvin lukemaan ja osasi myös kaikki\nulkomuistista.\n\nJaampa ei osannut lukea sanaakaan, mutta sitä enemmän hän ihmetteli\nsuosikkinsa taitoa. Sitä vastoin oli hänestä hupaista saada edistää\nlapsia toisella tavalla opettamalla heitä porolla ajamaan, suopunkia\nkäyttämään, kalastamaan, virittämään ansoja ja suksilla hiihtämään, ja\nniinkuin Laagjen emäntä toden perään piti hiukan enemmän pojasta kuin\ntytöstä, vaan ei kuitenkaan voinut muuta kuin tunnustaa, että tyttö oli\npaljon älykkäämpi kaikessa, jota hän voi heille opettaa, niin oli\nJaampan laita päin vastoin. Laila oli hänen lemmikkinsä, ja hän teki\nkaikki saadakseen tytön yhtä vikkeläksi, kuin pojankin, mutta Mellet\nvoitti Lailan kaikissa niissä urotöissä, joita Jaampa taisi heille\nopettaa. Ainoastaan hiihtämisessä oli Laila ehkä yhtä ripeä ja peloton\nkuin Mellet.\n\nJaampalla ja molemmilla lapsilla oli monta hupaista retkeä yhdessä. He\nsaivat toisinaan seurata häntä kalastusmatkoilla, ja heistä oli\nerinomaisen hupaista, kun tämmöisillä retkillä joutuivat pienien\npurojen rannalle, jossa hiipimällä pitkin rantaa saattoi kourin kaapata\nkaloja kiini, kun vaan tempun tunsi, silloin kun kala oli kätkeytynyt\nkiven koloihin ja mättäiden alle. Jaampa neuvoi heille, kuinka heidän\ntuli pistää kätensä veteen, hapuella sitten vasten virtaa, kunnes\ntunsivat missä kala oli. Sitten tuli heidän vaan hiljaa sitä koskettaa\nja samalla viedä kättä eteenpäin, sitten kiduksien kohdalla äkkiä\npuristaa kiini ja viskata kala maalle. Jaampa itse oli oikea mestari\npyytämään kaloja tällä tapaa, ja osasi myös mukavasti pujahuttaa kepin\nnenään kiinnitetyn langanmutkan kalan kaulaan ja äkkinäisellä\ntempauksella keikahuttaa sen ylös. Tämä alkuperäinen kalan pyyntitapa\non saanut lapin kielessä omituisen nimityksenkin ja kutsutaan sitä:\n\"njodsastet\". Semmoisella kalastusretkellä sattui kerran, että sen\nvirran vastaisella rannalla, jota myöten he kulkivat, huomasivat pienen\nkilin, joka seurasi heitä hyppien kiveltä kivelle. Kili oli nähtävästi\nvielä hyvin kesy, vaikka se oli eksynyt, ja kun se nyt huomasi nämä\nkolme ihmistä toisella rannalla, hyppäsi se äärimmäisille kiville ja\nseisoi siinä, määkien valittavalla äänellä, niinkuin itkevä lapsi, kun\nse ei päässyt heidän luokseen. Mellet ja Laila surkuttelivat kiliä ja\nkysyivät Jaampalta eikö hän voisi kaalata virran poikki ja tuoda kiliä\nheille.\n\n\"Se ei käy päinsä,\" sanoi Jaampa, \"virta on liian syvä, mutta jos olet\nkiltti tyttö, Laila, niin toimitan kuitenkin kilin sinulle.\"\n\n\"Tuo se meille, Jaampa kulta!\" huusivat molemmat.\n\nJaampa otti suopunkinsa, kääri sen lenkille ja varmalla kädellä hän\nviskasi silmukan kilin kaulaan, ja loiskis, se putosi veteen ja oli\ntuokiossa toisella rannalla. Se oli melkein puoleksi kuristunut,\npuoleksi uponnut rannalle nostettaessa, mutta vähitellen se tointui ja\nseurasi sitten heitä uskollisesti. Lailan suureksi iloksi lupasi\nJaampa, että hän saisi pitää kilin ja lupasi tiedustella sen omistajaa\nja maksaa hänelle kilin hinnan.\n\nMutta vielä iloisemmaksi tuli Laila, kun ansalla sai ensimmäisen\nriekkonsa. Jaampa oli eräänä talvipäivänä virittänyt muutamia ansoja\nvähän matkaa teltistä, ja seuraavana aamuna meni Laila hiihtäen niitä\nkatsomaan. Ja mitä näki hän, mikä se on, joka tuolla risuaidan vieressä\nmakaa. Aivan oikein, se on kaunis, lumivalkea riekko, joka on mennyt\nansaan! Laila ei ollut vähän hyvillään tämän nähdessään. Ilossaan ei\nhän edes ehtinyt irroittaa lintua ansasta, vaan otti riekon ansoineen\npäivineen mukaansa ja riensi kotiinpäin niin piankuin suinkin\nnäyttämään saalistaan vanhemmilleen.\n\nSillä välin oli Mellet saanut luvan mennä Jaampan kanssa metsälle ja\nsattuipa niin, että hän Jaampan pyssyllä ampui ensimmäisen riekkonsa.\nHän tuli sen kanssa kotiin yhtä ylpeänä kuin Lailakin ja piilotteli\nsitä selkänsä takana astuessaan telttiin. Nähdessään hänet huudahti\nLaila:\n\n\"Minä olen saanut riekon, minä,\" ja näytti riekkoa Mellet'ille.\n\n\"Minä olen ampunut riekon, minä!\" vastasi Mellet ylpeästi ja näytti\nhänkin riekkoansa.\n\n\"Niin, sinä olet poika, siispä taidat ampua,\" sanoi Laila, \"mutta sinun\nriekkosi ei ole niin soma kuin minun!\"\n\n\"Eikö minun riekkoni ole soma?\" huudahti Mellet närkästyneenä.\n\n\"Ei, sinun riekkosi on verinen, mutta minun on puhdas ja valkoinen kuin\nlumi!\"\n\n\"Niin, sehän nyt on selvä, että sen täytyy olla verinen, kun minä sen\nolen ampunut,\" sanoi Mellet mahtavasti.\n\nSeuraavana päivänä heidän riekkonsa keitettiin ja kumpikin istui nyt\npaistinsa ääressä, vieressään kaksi teräväkuonoista ja pystökorvaista\nkoiran pentua, jotka kiiluvin silmin, jotka välkkyivät kuin kaksi\nhohtokiveä, vahtivat niitä muruja, jotka ruokailevilta putoelivat.\n\n\"Maistappas minun riekkoani\", sanoi Laila Mellet'ille, \"niin saat\nnähdä, kuinka makea se on!\"\n\n\"Maistappas sinä tätä\", sanoi Mellet vuorostaan, \"se on kyllä yhtä\nhyvä.\"\n\n\"Luulenpa että minun on parempi,\" pitkitti Laila, \"ja koirani,\nMustikin, arvelee samaa.\"\n\n\"Maistappas minun riekkoani äiti\", sanoi Mellet, \"eikö se ole hyvä?\"\n\n\"Se on erinomaisen hyvä!\"\n\n\"Maistappas sinä, Jaampa, minun riekkoani\", sanoi Laila, \"eikö se ole\nparempi?\"\n\n\"Voi njalgis, njalgis!\" Voi kuinka makea se on, huudahti Jaampa.\n\nMellet ja Laila kävivät sittemmin yhdessä ansoja kokemassa ja tulivat\nusein kotiin, kummallakin lintukimppu selässään, hiihtäen kilpaa\nmäkirinteitä myöten telttejä kohden.\n\nLaila oli sekä kaunis että hyvä lapsi, jolla oli hyvä sydän, ja hän\nynnä Mellet olivat ylimalkaan hyvät ystävät. Ainoastaan silloin suuttui\nLaila, kun tapasi Mellet'in suopungillaan hätyyttämässä hänen valkoista\nkiliään, joka Mellet'in mielestä oli niin erinomaisen houkutteleva\nesine hänen suopungilleen, ett'ei hän malttanut olla sitä heittämättä\nkiliin, vaikka Jaampa oli useampia kertoja häntä siitä torunut, ja\nsyntyipä kerran pieni käsikahakkakin, kun Laila kuuli kilin surkeasti\nmääkivän ulkopuolella ja näki että Mellet juuri oli kuristamaisillaan\nkilin suopungillaan, jonka Mellet oli heittänyt sen kaulaan.\n\nVuodet vierivät, ja eräänä kauniina talvipäivänä seisoi kolme poroa,\nvaljastettuina kukin pulkkansa eteen, Laagjen teltin edustalla. Laila\noli nyt 12 vuoden, ja Mellet 15 vuoden vanha. Heidän tuli nyt lähteä\nKoutokeinoon kouluun, ja Jaampan tuli viedä heitä sinne. Koutokeinossa\nasui nimittäin pappi ja siellä pidettiin koulua. Tunturi-Lappalaisten\ntuli sen vuoksi lähettää lapsensa sinne ja pitää huolta siitä, että he\nkouluaikanaan saivat asua jossakussa perheessä paikkakunnalla.\nLaagjelle ei ollut vaikea saada asuntoa lapsilleen, hän kun oli rikas\nja tuon tuostakin saattoi lähettää poronpaistin korvaukseksi asunnosta.\n\nHyvästi jättäessä kehoitti Laagjen emäntä lapsia ahkeruuten,\nrehellisyyten ja kuuliaisuuten opettajaa ja pappia kohtaan, \"jotka nyt\njonkun aikaa olivat heille vanhempien asemassa\". Tämä oli muuten\nRuijalle monessa suhteessa varsin murheellinen aika, jolloin Mellet ja\nLaila kävivät koulua. Lappalaiset huokailivat mielivaltaisten\nkieliasetusten pakonalaisuudessa ja Norjalaiset monopoolikaupan ikeen\nalla. Ensimainituita pakoitettiin nimittäin kauan aikaa oppimaan\nkristillisyytensä norjankielellä, sen sijaan kuin ennen lähetystoimen\naikana useampia vuosia olivat saaneet nauttia sitä suloisuutta, että\nsaivat oppia ja kuulla saarnaa omalla kielellään. Mutta vuonna 1774\nlakkautettiin, kuten tunnettu on, lappalainen seminaari (Seminarium\nlapponicum) Trondjem'issä, ja käskykirjeessä määrättiin muitta\nmutkitta, että \"lapinkieli on, niin paljon kuin mahdollista, hyljättävä\nja norjankieli asetettava sijaan, ja lapsille on opetettava heidän\nkristinoppinsa norjankielellä.\" Tästä seurasi, ett'eivät Lappalaiset\nenää saaneet mitään kirjoja omalla kielellään. Ne muutamat, joita\nlähetysseura oli heille toimittanut, tulivat yhä harvinaisemmiksi, ja\nsen mukaan kuin nämä katosivat sammui myös se kristillisyyden valo,\njonka lähetyssaarnaajat uutteruudellaan olivat virittäneet väestössä.\nKun kirjat rupesivat harvenemaan ja Lappalaiset huomasivat, ett'ei\nheille niitä enää toimitettukaan, niin silloin vasta he rupesivat niitä\narvossa pitämään. Siellä täällä löytyi enemmän eli vähemmän\nvaillinaisia kappaleita Lutheruksen katekismosta lapin- ja\nnorjankielellä. \"Oikein autuaalliselta tuntuu,\" sanoo eräs pappi,\n\"nähdessä miten onnellisina ne Lappalaiset itseään pitävät, joilla on\nsemmoinen kirja, kuinka he kantavat sitä povessaan sydämellään,\nikäänkuin jonakuna pyhyytenä kaikilla retkillään, millä halulla kaikki\nrientävät sinne, jossa semmoinen kirja löytyy, voidakseen lukea ja\nkäsittää pyhää Sanaa omalla äidinkielellään.\"\n\nAslak Laagje oli yksi niitä onnellisia, jolla oli täydellinen kappale\ntuosta kirjasta.\n\nPappi, joka silloin oli Koutokeinossa, oli nimeltä Olaus Hjorth, ja\nkuuluu olleen, kertomuksien mukaan, joita vieläkin kuullaan, kunnon\npappi mutta äärettömän tuima ja ankara mies, jonka vuoksi hän\nLappalaisten kesken oli tunnettu nimellä \"Garra Hjortha\" s.o. Kova\nHjorth. Silloin kun tämä Kova Hjorth oli pappina Koutokeinossa\n(1774-1780) vallitsi väestössä uskonnollinen liike. Tämä liike oli\nkuitenkin rauhallisempaa laatua ja myös vähemmin levinnyt, kuin se,\njoka vallitsi näillä seuduilla vuonna 1852 ja joka päättyi murhilla.\nMonta vanhaa ihmistä, jotka olivat kuuluneet heränneiden joukkoon\nvuonna 1852, muistivat vielä tahi olivat kuulleet vanhempiensa kertovan\nnoista aikaisemmin heränneistä. Silloin oli heränneiden ruumis tullut\nsuonenvedon tapaisiin liikkeisiin, he tulivat intoihinsa ja hourailivat\nherättyään jonkunmoisesta horrostilasta. Heitä kutsuttiin siihen aikaan\n\"Tshjuorvok,\" s.o. huutajat, sillä he kuleksivat ympäri ja huusivat eli\nkehoittivat korkealla äänellä kansaa parannukseen. Muuten he kuuluivat\nviettäneen hiljaista ja siveellistä elämää, joten liikkeessä lienee\nollut totuuttakin pohjalla.\n\nNämä \"huutajat\", toinnuttuaan tainnuksistaan, kuuluivat toisinaan\nhouraellen ennustaneen maailman loppua, joka heidän samoin kuin\nmuidenkin ennustajain mielestä, oli aivan pian tapahtuva. Mutta ennen\nsitä oli kaikenlaisia merkkiä ilmestyvä, jotka luonnollisesti olivat\nsovitetut Lappalaisten olojen mukaan: \"joutsen oli tuleva nokimustaksi\nja korppi lumivalkeaksi. Porot saivat muka uudet sarvet keski-talvena\nja tulivat niin rajuiksi, ett'ei ihmiset voineet niitä hoitaa, ja niin\nrohkeiksi, ett'eivät ollenkaan välittäneet koirista, vaan juoksisivat\ntiehensä. Sitten oli vielä tuleva maahan kallis aika, rutto, nälkä ja\nsota, ja sota oli nielevä kaikki mies puolet niin tyystiin, että naiset\ntappelivat keskenään niistä harvoista, jotka vielä olivat kotona, niin,\nviimein oli mieshenkilö niin harvinainen olento, että naiset semmoisen\nnähdessään suutelivat hänen jalkojaan ja vuodattivat kyyneleitä.\" Kova\nHjorth oli ollut erittäin ankara näitä \"huutajia\" kohtaan. Missä hän\nvaan heitä tapasi, löi hän heitä ja karkoitti heidät ulos kirkosta\neli huoneesta, kulkipa ympäri lappalaiskylissä ja asunnoissa, haki\nheidät esiin ja löylytti heitä niin kauan kuin jaksoi, jotta heidän\ntäytyi mennä pakoon ja kätkeytyä häneltä. Kerran oli semmoinen\n\"huutaja\" kaikille käsittämättömällä ja siis kansan arvelun mukaan\nylenluonnollisella tavalla kiivennyt kirkon torniin, ja huusi sieltä,\npapin astuessa Jumalanpalveluksen päätyttyä ulos kirkosta, ikäänkuin\ntaivaasta tulevalla äänellä:\n\n\"Kas, kas, tuossa menee pappi, ja kaksi perkelettä korpin haahmussa\nistuu hänen olkapäillään!\"\n\nTämä liike ei levinnyt Koutokeinoa laajemmaksi ja katosi vähitellen\nsaamatta aikaan suurempia hairahduksia.\n\nMainitun Kovan Hjorth'in luo vietiin Mellet ja Laila kouluun.\nTuliaisiksi toi kumpikin Laagjen antaman poronpaistin papille, joka\notti heidät ystävällisesti vastaan pappilassa ja kutsui heidät sisään\npuolisonsa ja lastensa luo. Heidän lähtiessään tarttui pappi heidän\nkäteensä, kehoitti heitä käyttäimään kiltisti, ahkerasti lukemaan ja\noppimaan niitä uusia norjankielisiä kirjoja, jotka heille nyt\nannettiin.\n\nSitten alkoi opettaja opettaa vasta-alkaville kirjaimia, ja enemmän\nedistyneitä lukemaan ja ulkoa oppimaan norjalaista katekismoa. Se kävi\nluonnollisesti hitaasti ja oli sangen väsyttävä työ saada lapsien\nmuistiin teroitetuksi enemmän eli vähemmän niistä kuudesta\npääkappaleesta muukalaisella kielellä, josta useimmat heistä eivät\nymmärtäneet sanaakaan. Mutta heidän tuli oppia norjankieltä ja täytyi\noppia sitä. Opettaja luki ensin sanasta sanaan ja käänsi sitten\nlapinkielelle luetun lauseen, ja lapset lukivat jälestä norjalaista\ntekstiä.\n\nAinoastaan Lailalta kävi sekä ääntäminen että ulkoluku erinomaisen\nhelposti. Jo kouluun tullessaan hän osasi jotakuinkin lukea, ja hän\ntuli pian niin taitavaksi, että taisi ei ainoastaan enemmän kuin muut\nlappalaistytöt vaan oli milt'ei yhtä taitava kuin papin oma tyttö, joka\noli melkein saman ikäinen ja seurasi myös opetusta.\n\nMellet'iltä sitä vastoin kävi oppiminen kehnosti. Loma-ajoilla oli hän\nkyllä ensimmäinen suksilla ja pulkalla laskettaessa pappilan jyrkkiä\nmäkiä, jolloin käytettiin pulkkaa kelkan asemasta, mutta koulun\npenkillä hän oli viimeinen. Muutamien sanojen lausuminen meni häneltä\npäin mäntyyn. Kun hänen piti lausua \"Kristus\", tuli siitä joko \"Ristus\"\neli \"Pristus\", \"kristillisestä\" tuli \"pristillinen\" j.n.e. Hän oli\nrikkaan miehen poika, mutta ei se auttanut. Opettaja nuhteli häntä ja\nkehoitti häntä rukoilemaan taivaalliselta Isältä apua oppiakseen.\n\"Niin\", ajatteli Mellet, \"kunhan vaan pääsisin hänen pakeilleen, mutta\ntaivas on niin korkealla. Vaan ehkä se auttaisi, jos menisin\nkorkeimmalle tunturille ja rukoilisin siellä?\" Nyt oli pappilan\nrakennus korkein sillä paikalla ja tikapuut veivät maasta katolle.\n\"Ehkä se auttaa jos menen tuosta katolle, kenties Jumala sieltä kuulee\nminua paremmin\", ajatteli Mellet. Aikaiseen eräänä aamuna, kun kaikki\nmuut vielä nukkuivat, nousi Mellet hiljaa vuoteeltaan, kiipesi pappilan\nkatolle, lankesi polvilleen, pani kätensä ristiin ja rukoili: \"Rakas\ntaivaallinen Isä, auta minua, että oppisin hyvin lukemaan!\"\n\nSamassa tuli pappi ulos ja nähdessään lappalaispojan katolla hän kysyi\nvihaisesti, mitä kujeita hänellä siellä oli? Mutta kun poika tuli alas\nja lausui lapsellisen uskontunnustuksen eli syyn, jonka vuoksi oli\nkiivennyt katolle, muuttuivat nuo ankarat kasvot niin lempeiksi kuin\nkeväinen päivänpaiste, pappi taputti pojan päätä ja lohdutti häntä\nsanoen, että hän oli hyvä poika ja että Jumala kyllä oli häntä kuuleva\nja antava hänelle, mitä hän oli rukoillut.\n\nMellet ja Laila eivät iässään vielä koskaan olleet nähneet pappia,\njonka vuoksi he hiukan pelkäsivät tätä miestä ja pitivät häntä\nsemmoisena olentona, joka kaikissa suhteissa oli täydellisempi muita\nihmisiä. Kun siis opettaja eräänä päivänä tutki lapsia ja kysyi,\nolivatko kaikki ihmiset syntisiä, vastasi Mellet hyvin pätevästi: \"Ei\".\n\"Kuka sitten on vapaa synnistä?\" kysyi opettaja. \"Pappi\", vastasi\nMellet arvelematta. Suureksi ihmeekseen hän nyt sai kuulla opettajalta,\nett'ei pappikaan ollut vapaa synnistä, vaan että hänkin \"oli syntinen.\"\n\"Mitä syntiä hän sitten tekee?\" kysyi Mellet. \"Hän ei tee mitään\ntörkeätä syntiä\", selitti opettaja, \"mutta hänkin on syntinen Jumalan\nedessä.\" Jo lapsesta alkaen varoitetaan Lappalaisten lapsia\nvarkaudesta, valhettelemisesta, kiroilemisesta ja tottelemattomuudesta,\njotka ovat pahimpia syntejä, ja poika luonnollisesti ei voinut saada\npäähänsä, että pappi voisi olla vikapää johonkin näistä.\n\nMuutamia päiviä ennen koulun loppua tuli Laagje Koutokeinoon noutamaan\nlapsia ja kuulemaan, miten he olivat käyttäineet ja edistyneet. Hän\nmeni ensin kouluun, istausi oven pieleen ja kuunteli lapsien lukua,\nveti sitten povestaan vanhan lappalais-norjalaisen katekismonsa ja\nseurasi siitä opetusta. Siitä ei ollut varsin pitkiä aikoja kulunut,\nkuin hän kuuli lapsia opetettavan lapinkielellä, ja hän muisti hyvin,\nkuinka somalta hänestä oli tuntunut, kun lapset osasivat hyvin lukea,\nmutta tämä, jota he nyt lukivat ja hän heidän kanssaan, oli hänestä\n\"kuin hieta suussa, hän ei tuntenut siinä vähintäkään makeutta.\"\n\nNureissaan hän läksi kouluhuoneesta ja meni Kovan Hjorthin puheille.\n\nLaagje tervehti astuessaan huoneesen, toivottaen:\n\n\"Jumalan rauhaa taloon!\"\n\n\"Sinulla on taitava ja soma tytär\", sanoi pappi, \"hän on kaikista\nlappalaistytöistä ahkerin lukemaan ja oppimaan.\"\n\n\"Niin, minä olin koulussa\", lausui Laagje, \"kuuntelemassa lapsia.\nLailan kanssa ei ole hätää, mutta kuinka on Mellet'in laita?\"\n\n\"Poikasi ei ole niin taitava.\"\n\n\"Hän ei ole minun poikani, hän on sisareni poika.\"\n\n\"Vai niin, onko hän sisaresi poika? Taitava hän ei ole, mutta hyvä\npoika hän on ja jos tyttäresi voisi auttaa häntä kotona, oppii hän\ntulevaksi vuodeksi niin paljon, että hän hyvin pääsee ripille.\"\n\n\"Kuuleppas, pappi kulta\", jatkoi Laagje, \"eikö sinulla ole antaa meille\nuseampia lappalaisia kirjoja, semmoisia kuin tämä täällä\", ja hän veti\nkirjan povestaan, johon se oli kätketty nahkapussiin käärittynä.\n\n\"Näytäppäs minulle sitä,\" sanoi pappi ja kun Laagje ojensi hänelle\nkirjan, otti hän sen ja pani eteensä pöydälle. \"Ei minulla ole enää\ntämmöisiä kirjoja\", sanoi pappi. \"Eikö niitä enään tulekkaan?\" \"Ei\ntule. Tästä lähin teidän ja lapsenne tulee oppia norjankieltä\".\n\n\"Miksi meidän täytyy oppia norjankieltä? Me olemme tyytyväiset siihen\nkieleen kuin meillä on\".\n\n\"Sen vuoksi, että norjankieli on parempi, rikkaampi ja hyödyllisempi\".\n\n\"Norjankieli ei ole parempi meille ja meidän elämänlaadullemme\", sanoi\nLaagje. \"Sinun kielesi on huono kieli, kun puhumme porosta, tuntureista\nja laaksoista, päivän valosta ja yön pimeydestä ja kaikesta, joka\nkuuluu jokapäiväisen elämämme tarpeisiin. Sinulla ei ole yhtä sanaa\nkymmentä meikäläistä vastaan, kun on puhe porosta ja monesta muusta\nasiasta. Siinäkö sinun kielesi rikkaus on. Ei, teidän kielenne on\nmeistä köyhä kieli\".\n\n\"Mutta ei siinä ole kyllä, että vaan ajattelemme jokapäiväisen elämämme\ntarpeita, poroa ja muuta senkaltaista\", sanoi pappi. \"Sinä et saa\nunhottaa, että sinun ennen kaikkia tulee ajatella kuolemattoman sielusi\ntarpeita\".\n\n\"Sinä puhut totta\", vastasi Laagje nöyrästi, \"meidän tulee etupäässä\nmuistaa kuolematonta sieluamme\".\n\n\"Siis on parempi, että opit ja luet norjankieltä\".\n\n\"Eikö Jumala ymmärrä kaikkia kieliä?\"\n\n\"Kyllä, mutta sinä opit häntä paremmin tuntemaan ja saatat paremmin\nlähestyä häntä norjankielellä\".\n\n\"Onko lapinkieli sitten niin kurja kieli, ett'ei taivaallinen Isämme\ntahdo sitä kuulla?\" kysyi Laagje, joka muisti, mitä pispa Bang oli\nsanonut.\n\n\"Ei suinkaan, mutta norjankielellä voit saada monta kirjaa, joita ei\nlöydy lapinkielellä. Voit saada sata tämän yhden asemesta, joka teillä\non ollut\".\n\n\"Miksi ette anna meille useampia?\"\n\n\"Sen tähden että oppisitte norjankieltä, jolloin saatte niin monta\nkirjaa kuin haluatte\".\n\n\"Me emme tarvitse monia kirjoja. Tahi onko Jumala mies, joka tahtoo\nkuulla monia sanoja ja pitkiä rukouksia? Etkö itse ole sanonut, että\nJumala kuulee lukemattomat huokauksetkin?\"\n\n\"Olen kyllä, mutta Jumalan sanan tunteminen on hyvä asia, ja enemmän\ntietoa Jumalan sanasta voit saada norjankielellä. Teidän pitäisi oleman\nmeille kiitolliset siitä, että annamme teille norjalaisia kirjoja.\"\n\n\"Emmekö niitä itse osta?\"\n\n\"Kyllä ostatte, mutta te maksatte niistä tuiki vähän tahi ei mitään. Me\nannamme niitä teille melkein lahjaksi, jotta oppisitte meidän\nkieltämme: sillä silloin on teillekin ovi avoinna viisauden temppeliin,\nja saatte mennä siihen sisälle, niin monilukuisina kuin tahdotte.\"\n\n\"Niin, te olette rikkaat\", sanoi Laagje katkerasti. \"Te asutte\nvaloisissa saleissa, teillä on yltäkyllin kirjoja ja tietoa, te voitte\nlukea ja oppia, mitä vaan tahdotte, mutta siitä syystä ette myös tiedä,\nkuinka suuriarvoinen kirja eli ainoa lehtikin on meille, jotka elämme\npimeydessä ja ikävöitsemme valoa, jotka vaellamme erämaassa ja etsimme\nlähdettä.\"\n\n\"Senpä vuoksi teidän pitäisi oppia norjankieltä, joten koko maassa\nolisi yksi kieli ja yksi kansa.\"\n\n\"Niin, niin, me opimme norjankieltä, me koetamme oppia norjankieltä,\nniin paljon kuin mahdollista, mutta anna meille ensin yksi pisara\nJumalan autuaaksi tekevästä sanasta meidän omalla äidinkielellämme!\nAnna meille vaan tämä pieni kirja, joka on tullut meille niin\nrakkaaksi, jotta voisimme kodissamme aikaiseen kylvää Jumalan sanan\nhyvää siementä lapsiemme turmeltumattomiin sydämiin, ennenkuin perkele\nja mailma tulee ja kylvää sinne ohdakkeita. Nyt he eivät ymmärrä mitään\nsiitä, jota lukevat, ja sana ei kanna yhtään hedelmää.\"\n\n\"Tulkeitseehan opettaja heille.\"\n\n\"Niinpä kyllä, hän tulkitsee heille, ja minä olen häntä kuunnellut,\nmutta miks'eivät ensin saa lukea Jumalan sanaa lapinkielellä, ja\nopettaja saisi sitten kääntää heille saman asian norjankielelle?\nMinkätähden kiellätte ja estätte heiltä ikuista totuuden sanaa\nsaadaksenne heitä sen kautta oppimaan teidän kieltänne? Miksi käytätte\npakkoa? Tahi onko autuus kätketty yksinomaan daro-kieleen? Etkö sinä\nole Jumalan sanan palvelija etkä kenenkään muun?\"\n\n\"Olen, kaikessa heikkoudessani.\"\n\n\"Miksi siis et anna lapsille Jumalan sanaa suorastaan? Miksi annat\nheille kiven kun he anovat leipää? Miksi teet pitkän ja vaivaloisen\nmutkan, kun sinulla on lyhyt ja avonainen tie edessäsi?\"\n\n\"Et sinä ettekä te muut nyt voi käsittää, että kaikki tämä on teidän\nomaksi eduksenne tulevaisuudessa. Mutta niin on nyt asian laita, ja\nsitä paitsi on minulla siihen käsky, ja siitä ei nyt pääse mihinkään.\nTe ette saa enemmän lappalaisia kirjoja ja teidän tulee oppia\nnorjankieltä.\"\n\n\"Ja kuolla kuin pakanat!\"\n\n\"Silloin on se oma syynne.\"\n\n\"Nimesi on Kova Hjorth, ja kova ja ankara sinä olet. 'Huutajia' sinä\nlyöt ja ahdistat ja meiltä toisilta sinä kiellät Jumalan sanan.\"\n\n\"Sinä erehdyt Laagje. Minä en kiellä keltään mitään. Minä jakelen\nJumalan sanaa runsaasti kirkossa ja koulussa, mutta minä en kärsi\nseurakunnassani semmoisia ulkokullattuja, kuin nämä 'huutajat' ovat ja\nminä näen edemmäs kuin te. Minä harrastan teidän parastanne ja toimin\nvakuutukseni mukaan, ottaessani teiltä pois lappalaiset kirjanne ja\nsuurella vaivalla opettaessani teidän lapsillenne norjankieltä. Te ette\nkoskaan tule miksikään, ette koskaan saa mitään korkeampaa tietoa,\nellette hylkää omaa kieltänne eli ainakin opi lukemaan norjalaisia\nkirjoja ja ymmärtämään norjankieltä. Silloin voitte vetää vertoja\nNorjalaisille kaikessa.\"\n\n\"Jospa et milloinkaan tulisi sitä katumaan! Jospa et viimeisellä\nhetkelläsi olisi vuodattava verisiä kyyneleitä sen tähden, että\nollessasi meillä pappina käytit aikasi ja vaivasi väärin! Yhdessä\ntunnissa olisit tehnyt enemmän Jumalan valtakunnan hyväksi, kuin\nmonessa päivässä, ja yhdessä päivässä enemmän kuin monessa vuodessa.\"\n\n\"Siitä minä itse saan vastata.\"\n\n\"Hyvästi sitten\", sanoi Laagje, \"ja anna minulle kirjani jälleen.\"\n\n\"Tuossa on sinulle toinen, suurempi ja parempi kirja norjankielellä,\"\nsanoi pappi ojentaen hänelle toisen kirjan.\n\n\"Ei, minä tahdon oman kirjani.\"\n\n\"Ota tämä, minä pidän sinun kirjasi.\"\n\n\"En, sanon minä, en, anna kirja minulle!\"\n\n\"Sinä et saa sitä!\"\n\n\"Enkö saa! Pappi, sinä teet syntiä! Tahdotko ryöstää minulta\nomaisuuteni? Tahdotko riistää minulta ainoan, kalleimman aarteen, joka\non minulle enemmän arvoinen, kuin kokonainen karjalauma; sillä muista\nse, että se rahtunen valoa ja se murunen virkistystä ja lohdutusta,\njoka on levinnyt meidän köyhään ja synkkään elämäämme, se on vuotanut\ntämän kirjan lehdistä! Jos sen otat minulta pois, silloin sinä muserrat\nkatkenneen ruovon ja sammutat haikuavan karren, sen sijaan että\nvuodattaisit voimiesi mukaan öljyä siihen. Minä en lähde huoneestasi\nilman kirjatta.\"\n\n\"No ota se sitten Jumalan nimessä ja mene\", sanoi pappi.\n\n\"Niin, minä menen\", sanoi Laagje, \"mutta raskaalla mielellä lähden\ntänään pappilasta.\"\n\nKun Laagje oli tullut kotiin ja hänen väkensä oli syönyt iltasensa,\nsanoi hän Lailalle:\n\n\"Lapsi, ota kirja ja lue siitä meille!\"\n\nLaila otti kirjan ja istui lieden ääreen keskelle telttiä, ja kaikki\nkeräytyivät hänen ympärilleen paljastetuin päin. Hänen somat, hienot\nlapselliset kasvonsa, ja hänen tuuheat kauniit hiuksensa, jotka\nvaluivat alas hartioille, loistivat heleästi leimuavan liekin\npunertavassa valossa. Puhtaalla ja heleällä lapsenäänellään luki tämä\nLaagjen lapsi, joka kuitenkaan ei ollut hänen lapsensa, vanhasta\nLutheruksen katekismosta kuusi pääkappaletta, synnin tunnustuksen ja\niltarukouksen.\n\n\"Kiitoksia, rakas lapsi. Jumalan sanasta!\" sanoi Laagje, kun tyttö oli\nlopettanut. Ja niin luki Laila monta kertaa muulloinkin ihmisille,\njotka tulivat pitkien matkojen päästä kuulemaan Sanaa omalla\nkielellään.\n\nOn kerrottu, että Kova Hjorth, pitäessään viimeisen kerran\nJumalanpalvelusta Koutokeinon kirkossa, saarnasi lapinkielellä, ja se\ntarkkaavaisuus, jolla jokainen häntä kuunteli, se ilo, joka ilmestyi\nkaikkialla, se loppumaton kiitos, jonka jokainen hänelle tästä lausui,\nteki sen että kalvava epätoivo tunki hänen rauhalliseen mieleensä.\nKenties oli hänen työnsä kristillisessä katsannossa ollut turha ja\nhyödytön? Kenties oli hän ajatellut ja taistellut liian yksinomaisesti\nkansallisen edun saavuttamiseksi, sen sijaan kuin hänen pappina olisi\nollut työskenteleminen sen asian eteen, joka kuuluu Jumalan\nvaltakuntaan, ja sitten vasta valvominen kansallisen kielen etua, mutta\nilman pakkoa ja väkivaltaisia asetuksia, jotka vaan olivat synnyttäneet\ntyytymättömyyttä ja tietämättömyyttä?\n\n\n\n\nIX.\n\nMarkkinat Karasjoella.\n\n\nEnnen muinoin pidettiin Karasjoella joka talvi käräjiä ja suuria\nmarkkinoita. Vouti tuli sinne Altenista kokoomaan veroja, ja pappi\nKoutokeinosta lapsia kastamaan, Ehtoollista jakamaan ja vihkimään\npariskuntia, joilla kenties ei ollut tilaisuutta useammin kuin kerran\nvuodessa käydä kirkossa ja pappia tapaamassa. Myöskin useita\nkauppiaita, eli, kuten heitä siihen aikaan kutsuttiin, \"porvareita,\"\nkokoontui sinne, osaksi Ruijan rannikoilta ja Suomesta, osaksi\nRuotsista ja etenkin Torniosta. Lähiseuduilta kokoontui sinne silloin\nmyös tunturi-Lappalaisia, molempaa sukupuolta, ostamaan ja myömään,\ntapaamaan sukulaisia ja tuttavia, kosimaan ja kosittaviksi, kihlaamaan\nja vihityttämään itseänsä. Nämä 14 päivää, jonka markkinat kestivät,\noli hyvin kiireinen aika.\n\nJo ennen esivallan tuloa oli useampia Lappalaisia saapunut\nmarkkinapaikalle, joten seudulla jo oli vilkkaanlainen liike, mutta se,\njoka ensimmäisenä markkinapäivänä olisi voinut joltakin korkealta\npaikalta katsella seutua, olisi huomannut, että joka puolella\nympäristöllä polveili pitkiä, mustia juovia aukeita lumikenttiä myöten,\nja että kaikki pyrkivät samaan keskipisteesen. Ne olivat kaikki\nsuurempia eli pienempiä raideja eli poroseurueita, 10-20-30 elukkaa\nkussakin, sidottuina toinen toisensa jälkeen, reki perässään, jotka\nkaikki olivat matkalla Karasjoelle, ja myöhemmin päivällä ajoi raide\ntoisensa perään markkinapaikalle.\n\nToisena markkinapäivänä tuli myös Laagje, hänen puolisonsa, Jaampa,\nMellet ja Laila kolmella kymmenellä porolla muhkeasti ajaen paikalle.\nSuuri osa Lappalaisista tiesi, että Laagje oli rikkain mies niillä\nseuduilla, ja hänen tulonsa herätti sen vuoksi tavallista suurempaa\nhuomiota. Ne viisi poroa, joilla hän seuralaisineen ajoi, olivat\nvalituita elukoita muhkeilla sarvilla ja komeilla valjailla. Etenkin\noli se poro, jolla Laila ajoi, tavattoman suuri, kaunis ja\nsoleavartaloinen, mutta, niinkuin näkyi, jotenkin kesytön ja vallaton.\nLappalaiset keräytyivät tämän poron ympärille, ja siinä syntyi nyt\ninnokas puhe ja keskustelu.\n\n\"Kas, miten hoikat ja hienot jalat sillä on!\" sanoi yksi.\n\n\"Katsokaas, miten muhkeat sarvet!\" tokaisi toinen.\n\n\"Ja silmät sitten, mustat kuin kekäleet!\" huudahti kolmas.\n\n\"Ole varuillasi!\" sanoi Jaampa, \"se on vihainen.\"\n\n\"Mistä ihmeistä sinä sen olet saanut käsiisi, Jaampa?\" kysyi eräs\ntihrusilmäinen Lappalainen.\n\n\"En minä ole sitä varastanut!\" vastasi Jaampa.\n\n\"Kenenkä merkki sillä on?\"\n\n\"Se on Laagjen tyttären merkki.\"\n\n\"Onko se Suomesta vai Ruotsista?\"\n\n\"Se ei ole Suomesta eikä Ruotsista, mutta voithan itsekin nähdä, että\nsillä on kesyttömän poron verta suonissaan. Se on sikiö eräästä\nInarilaisesta villiporosta ja eräästä meidän emoporostamme.\"\n\nSemmoisella eläimellä on oma nimensä eli \"baevrek\" ja se on tunnettu\nnopeudestaan ja kestävyydestään juoksussa, jota ei yksikään kesyn poron\nsikiö saavuta. Sitä vastoin ei se ole erittäin kestävä vetämään\nraskaita kuormia. Tämä \"baevrek\", jolle Jaampa oli antanut nimen\n\"Vihuri\", oli usein saattanut ukon hikoilemaan, ennenkuin hän oli\nsaanut sen niin kesyksi, että saattoi antaa sen Lailan ajettavaksi,\nmutta antamalla sille suolaa ja kohtelemalla sitä ystävällisesti\nsaattoi Laila vähitellen ajaa sillä paremmin, kuin kukaan muu.\n\nLaagjella ja Jaampalla oli 100 poronnahkaa ja noin 20 poron lihat\nmyötävänä markkinoilla. Melkein puolet kaikesta kuului Jaampalle. Sitä\npaitsi oli heillä aikomus myödä osa niistä poroista, joita olivat\nkuljettaneet mukanaan, koska ostokset helposti saattoi kuljettaa\nkolmella eli neljällä porolla. Jaampasta oli tullut rikas mies. Siitä\npäivästä asti, jolloin hän sai tuon ison suden hengiltä, oli onni ollut\nhänelle myötäinen, joten hänellä nyt oli monta sataa poroa, ja hän oli\nsen vuoksi enemmän Laagjen talouskumppani kuin palvelija. Jos hän olisi\nollut halpa palvelija, ei hän suinkaan olisi saanut seurata mukana\nmarkkinoille; sillä Jaampasta ei vieläkään, ikävä kyllä, ollut tullut\nkohtuuden ystävää. Hän suosi edelleenkin lausetta: \"juvat interdum\ninsanire\" [4], ja markkinoilla oli viinaa yllin kyllin. Laila oli tosin\nennen lähtöä pyytänyt, että Jaampa olisi taitava eikä joisi niin\nhirveän paljon, kuin hänellä toisinaan oli tapana tehdä. Hän olikin\nantanut lemmikilleen juhlallisen lupauksen koettaakseen olla\nvarullansa. Mutta toista on luvata, toista pitää sanansa, ja saamme\nkohta nähdä, miten kävi.\n\nTärkein tehtävä, joka Laagjella ja hänen puolisollaan oli\ntoimitettavana, oli saran ostaminen uutta talvitelttiä varten\nMellet'ille ja Lailalle, joiden ensi vuonna piti viettämän häitä. Jo\nkauan aikaa sitten oli se asia päätetty, että nämä molemmat menisivät\nnaimisiin, ja vanhempien määräyksen mukaan tämmöiset asiat käyvät\nmelkein aina. Mellet ei koskaan ollut Lailaa oikeastaan kosinut, mutta\nsiitä oli ollut niin usein puhe ja kaikkien mielestä oli se asia selvä,\nettä hänestä ja Lailasta kerran oli tuleva mies ja vaimo, joten\nkosiminen hänen puoleltaan ja myöntävä vastaus Lailan puolelta oli\naivan tarpeeton.\n\nSen lisäksi oli ostettava hienoa verkaa hääpuvuksi nuorelle\npariskunnalle, sinistä Lailalle ja punaista Mellet'ille. Sitten tuli\nMellet'in omasta puolestaan ostaa Lailalle muutamia kauniita esineitä,\nvyö, solki, sormus eli silkkihuivi, ja tarjota niitä hänelle\nkosiolahjaksi. Tämä on nimittäin tavallinen kosioimistapa. Jos tyttö\nottaa vastaan semmoisen lahjan, ei hän kiellä, mutta mikään määrätty,\nvarma ja sitova tapaus se ei myöskään ole. Hänellä on lupa ottaa\nkosiolahjoja niin monelta ihailijalta kuin tahtoo, ilman että häntä\npidetään kevytmielisenä, mutta hänen täytyy, kun asia vihdoin menee\nniin pitkälle, että on mentävä papin puheille, toimittaa kosiolahjat\nentisessä kunnossa omistajilleen takaisin. Kosijat tulevat itse\nkirkkomäelle, tahi lähettävät asiamiehiä, jotka ilman muuta vaativat\nlahjat takaisin, ja morsian pitää ainoastaan ne lahjat, jotka se\nnuorukainen on hänelle antanut, jonka kanssa hän menee alttarin eteen.\n\nEnnen aikaan oli yleiseen tavallista, että kullakin kauppiaalla eli\nporvarilla oli omat ostajansa, ja ett'eivät nämä kääntyisi toisien\nkauppiasten puoleen, koki hän niin paljon kuin mahdollista kiinnittää\nheitä puoleensa. Tämmöisen kauppiaan kirjoihin pääseminen oli siis\nvarsin huokea asia, mutta pääseminen niistä erilleen, se oli todellakin\nihme, ja mitä kirjassa seisoi, sitä tutkimaan oli Lappalaisella harvoin\nkykyä.\n\nKun siis Lappalainen astui porvarinsa puotiin[5], tarjottiin hänelle\naluksi aina tuliaisryyppy, ja jos se Lappalaisen mielestä viipyi liian\nkauan, ei hän vähääkään ujostellut sitä pyytää. Sitten hänelle myös\nannettiin, vanhan tavan mukaan, muutamia pieniä \"lahjoja\", niinkuin\nsormus, sakset, silmäneuloja eli muuta semmoista. Vastalahjaksi pani\nnyt Lappalainen vuorostaan pöydälle \"vuosshjambierggon\" eli\nporonpaistin. Sitten oli taas kauppiaan vuoro kaataa toinen ryyppy ja\nse oikein kelpo mitalla, joka riitti ei ainoastaan ostajalle, vaan\nhänen seuralaisilleenkin, sukulaisille ja tuttaville, jotka seurasivat\nhäntä puotiin. Kuitenkin osasi kauppias aina sovittaa tarjottavansa\nlihan paljouden ja laadun mukaan. Tässä ei käytetty turhia\nkursastelemisia, tässä ei käytetty kehoituksia ja joutavia puheita,\nniinkuin: \"saanko luvan tarjota,\" eli \"olkaa niin hyvä\", eli\n\"terveydeksenne\", ja vastaukseksi: \"tuhansia kiitoksia\", \"se on\nerinomaisen hyvää\" j.n.e, vaan suoria, teeskentelemättömiä lauseita,\nniinkuin: \"Anna minulle ryyppy, kauppias, annoinhan sinulle paistin!\"\n\n\"Niin, niin, siitä paistista olet jo saanut viinaa kyllin. Paisti oli\nsekä pieni että laiha.\"\n\n\"No niin\", vastasi ehkä Lappalainen taas, \"sinä olit laiha lahjoinesi\nja minä siis pieni paistineni.\"\n\nKun vihdoinkin ryhdyttiin kaupan tekoon, piti Lappalainen hyvin\nvaralta, ett'ei myönyt kaikkia nahkojaan yhtä haavaa. Ei suinkaan. Hän\nmöi melkein aina vaan yhden kerrallaan siitä hyvästä syystä,\nettä hänelle jokaisesta eri kaupasta tuli \"gavpeserke\" eli\nkaupanpäällisryyppy. Niin usein kuin hän siis mielestään on ryypyn\ntarpeessa, menee hän aittaansa, ottaa yhden nahkan ja menee kauppiaan\nluokse. Jokaisella varakkaalla tunturi-Lappalaisella oli tavallisesti\nsemmoisessa kirkonkylässä eli markkinapaikassa pieni aitta, jossa hän\nsäilytti tavaroitaan. Toisinaan oli hänellä useampiakin nahkoja\nmukanaan eli \"rittabel\" s.o. puoli poroa, jotka hän möi kauppiaalle.\nMutta silloin hän tahallisesti pyysi saadakseen osan maksusta viinassa\nja veti silloin povestaan tinapullon, joka oli noin tuopin vetävä.\nSaatuaan tämän täytetyksi meni hän johonkin aittaan, mökkiin eli\nkotaan, ja kokosi ympärilleen ystävänsä ja tuttavansa. Jos seurue ei\npäässyt katon alle, asettui se useinkin ulos pihalle, jossa\nlumikinoksesta saatiin oiva, vaikka hiukan märkä istuin. Sitten kaatoi\nisäntä viinaa \"gukseen\", vanhanaikuiseen hopeapikariin eli soikeaan\ntuoppiin, joka oli varastettu sangalla molemmissa päissä ja helisevillä\nlehdillä pitkin reunuksia. Pari eli kolme miestä tyhjensi semmoisen\ntuopin. Se täytettiin aina uudelleen ja uudelleen ja kulki miehestä\nmieheen. Seurueen näin virkistäessä itseään, käy keskustelu vilkkaaksi,\nja sitä myöten kuin elämän vesi alkaa vaikuttaa mieleen ja kieleen, käy\npuhe innokkaammaksi, iloisemmaksi ja ystävällisemmäksi. Tavallinen puhe\nei enää riitä, täytyy pukea tunteensa runon säveliin, noihin tosin\naivan yksinkertaisiin, mutta omituisiin, toisinaan surumielisiin,\ntoisinaan iloisiin ja uljaihin säveliin, joita Lappalainen nimittää:\n\"vuölle\" ja joiden mukaan hän tekaisee runon vaikka mistä. Pian kaikuu\n\"jöiging\" eli laulu joka mökistä, aitasta, teltistä ja lumikinoksesta.\nTuossa istuu kaksi syleillen toisiansa. Kenties he ovat kaksi veljestä\neli lapsuuden ystäviä, jotka pitkiin aikoihin eivät ole nähneet\ntoisiansa ja nyt kohtaavat toinen toisensa täällä. He puhuvat ja\nvastaavat keskenään laulamalla. He puhuvat muinaisista muistoista,\nnykyajan iloista ja suruista. He vuodattavat surun tahi ilon\nkyyneleitä, eli ehkäpä molempia. He eivät hillitse eivätkä salaa\ntunteitaan, sillä heidän ei tarvitse niitä ujostella. Ihmisluonto\nesiytyy tässä teeskentelemättömänä ja vilpittömänä.\n\nMutta miten on käynyt ystävällemme Jaampalle tässä iloisessa hälinässä?\n\nOikein, tuolla hän istuu keskellä lumikinosta, koko joukko ystäviä\nympärillään, joita hän on kestinnyt. Hän istuu keskellä ryhmää,\nylpeästi laulaen \"salaisesta laumastaan\" s.o. kätketyistä\nhopeataalareistaan, \"haara-sarvistaan\", s.o. lukuisasta poro\nlaumastaan, jonka sarvet muodostavat ikäänkuin metsän, \"Vihuristaan,\"\ntuosta nopeasta juoksijastaan, \"pitkähäntäisestä\", eli sudesta, jonka\nhän surmasi, \"korpien ukosta\", karhusta, jonka hän oli kaatanut,\nkaikkityyni runollisia vertailuja.\n\nMutta eipä aina ja kaikkialla käy niin rauhallisesti. Pian ehkä Jaampa\nsaattaa heilua hauskassa käsikähmässä. Täällä on kaikenlaista kansaa.\nSiinä tapaa jonkun, jota on epäillyt poron varkaudesta eli joka on\njoskus syyttänyt toista varkaudesta, jonka kanssa on riidassa\nlaitumesta, eli joka on ollut onnellisempi kosioretkellä, lyhyesti\nsanoen jonka kanssa ollaan vihamiehiä. Semmoisessa tilaisuudessa ei\nmyöskään sanoja säästetä. Iva- ja haukkumasanoja annetaan kahden\npuolen. Sanasta sana kytee. Pian ovat vihamiehet toistensa kimpussa ja\npiehtaroivat lumikinoksessa, kunnes taistelu päättyy verisellä nenällä,\nsinisellä silmäkulmalla ja irti revityillä hiustukoilla; tuo pitkä\ntukka on erinomaisen mukava tukkanuottaan. Puukkoa, jota kumpikin\nkantaa tupessaan, ei milloinkaan käytetä. Siihen on Lappalainen\nluonnostaan liian hyväsydäminen.\n\nTuolla kävelee joukko tyttöjä ja poikia, niiden joukossa myös Laila ja\nMellet. Laila on vartaloltaan hiukan korkeampi muita Lapin neitosia.\nHänellä on myös kauniimpi hopeavyö kuin kellään muulla. Siinä\njutellaan, lasketaan leikkiä, liehakoidaan ja kositaan. Laila katselee\nvähän väliä kullalla kirjailtua hopeasormusta, jonka hän äsken on\nsaanut Mellet'iltä ja pannut sormeensa. Tämä on ensi kerta, jolloin\njoku on tarjonnut hänelle kosiolahjaa ja samalla myös kättään ja\nsydäntään. Lailan ystävät ja tuttavat ylistävät sormusta ja sen\nantajaa, ja pitävät häntä onnellisimpana ja rikkaimpana tyttönä, jota\njokainen nuori mies mielellään tahtoisi saada omakseen. Silloin tulee\nsiihen nuori, voimakas Utsjoen Lappalainen, kunnon mies avosydämisillä\nhymyilevillä kasvoilla, heiluttaen kirjavaa kaulaliinaa. Hän on pannut\nkaikki rahansa kosioliinojen ostamiseen, ja semmoista hän nyt tulee\ntarjoomaan Lailallekin. Hän työntää Mellet'in syrjään, kietoo muitta\nmutkitta kätensä Lailan kaulaan ja kysyy, tahtooko hän olla hänen\nkultansa ja ottaa vastaan kaulaliinan.\n\n\"Sinun kultasi!\" sanoi Laila ja riuhtasi itsensä hänen syleilyksestään,\n\"enhän ole sinua nähnyt koskaan ennen,\" ja toiset tytöt nauravat\npojalle, kun hän, tuommoinen köyhä raukka, rohkenee kosia Lailaa. Mutta\npoika ei tuosta ota hämmästyäkseen.\n\n\"Katso nyt edes minuun!\" sanoo hän, \"ja kuule, sinä tunturin ihanin\nkukka! Ravakkaampaa poikaa et löydä Utsjoella ja Tanassa, ja\nuskollisempaa ystävää elämässä ja kuolemassa et saa mistään! Tule minun\nkerallani! En ole koskaan nähnyt sinun kaltaistasi impeä; ihana olet\nkuin valju kesäyö! Riemuiten kuin kaksi kesän laululintusta kuljemme\nyhdessä tunturilta tunturille ja pystytämme majamme, minne vaan\ntahdomme, ihanimpain järvien rannalle Utsjoen ja Inarin metsissä! Ja me\nolemme iloiset ja onnelliset, leikimme, laulamme ja lemmimme toisiamme\nkaiken elinaikamme! Et koskaan ole kuuleva pahaa sanaa suustani, kannan\nsinua käsilläni enkä koskaan puhuttele sinua muilla, kuin rakkaimmilla\nnimityksillä: perhoseni, aurinkoiseni, sieluseni, sydänkäpyni,\nkultaseni! Tule, menkäämme papin luo heti, hän vihkii meidät, ja minä\notan sinut syliini rekeeni ja sitten lähdemme yhdessä 'Vihurilla'\ntäältä, kauas, kauas jossa ei kukaan voi meitä kuulla eikä nähdä!\"\n\nKosijan silmistä loisti semmoinen hehkuva ihastus ja uskollisuus,\nett'ei Laila voinut häneen suuttuakaan. Hän otti vastaan kaulaliinan ja\nvastasi muuten, niinkuin hänen tulikin, että kosijan tuli kääntyä hänen\nvanhempiensa puoleen.\n\nSitten tulee joukkoon pitkä, roteva, mustapukuinen ja parrakas\nSuomalainen, tarjoten hohtavaa hopealusikkaa Lailalle. Pitkäveteisellä,\näännekkäällä äidinkielellään puhuttelee hän Lailaa: \"Tyttö kulta,\nkultanuppuseni, minä rakastan sinua kuollakseni! Tule kanssani Suomeen,\ntuhatjärvien maahan!\"\n\nMutta Laila ei tahdo mennä Suomeen eikä huolia lahjasta, ei myöskään\ntahdo puhella hänen kanssaan eikä neuvoa häntä vanhempiensa puheille.\nHän juttelee sen sijaan iloisesti Mellet'in ja Utsjokelaisen kanssa.\n\nEräässä markkinapuodissa seisoi muudan nuori mies täydellisissä\nLappalaisen tamineissa, turkissa, kurpposissa ja lakissa. Hän oli\njotenkin pitkä, harteva ja kaunis mies mustalla huuliparralla. Hän oli\ntullut tänne tuoden suurella porojoukolla tavaroita Altenista, johon\nhänen isänsä muutamia vuosia sitten oli asettunut asumaan. Perhekunta,\nnimeltä Lind, oli alkuaan kotoisin Bergenistä. Tämän nuoren miehen isä\noli sen Lindin velipuoli, joka noin 19 vuotta takaperin oli tullut\nKarasjoelle, vaan joka kuoli siellä vaimoneen ja, niinkuin ihmiset\narvelivat, lapsineenkin siihen ruttoon, joka silloin raivosi. Tämä\nnuori mies, nimeltä Antero Lind, oli siis Lailan serkkupuoli. Hänen\nsisarensa, nuori 19 vuotias tyttö, oli myös seurannut veljeään\nmarkkinoille katsomaan tunturi-Lappalaisten elämää. Hänkin siis oli\nLailan serkku ja melkein saman ikäinen.\n\nLaagje sai luonnollisesti pian kuulla, että yksi \"porvareista\" oli\nnimeltä Lind. Hän vähän säpsähti, kun nyt taas monen vuoden kuluttua\nkuuli tätä nimeä mainittavan. Vanhat muistelmat lapsesta johtuivat\nhänen mieleensä. \"Kenties on tämä mies Lailan sukulaisia,\" ajatteli\nhän, \"sillä Lailankin isän nimi oli Lind. Mutta ei se tee mitään,\"\najatteli hän taas. \"Ei kukaan täällä tiedä aavistaakaan, mitä 19 vuotta\ntakaperin tapahtui, paitsi vaimoni ja Jaampa, ja Jaampa ei hiisku\nsanaakaan. Hän sitä paitsi ei muista, että Lailan sukunimi on Lind.\nVoin siis huoletta puhutella kauppiasta.\" Hän puhui asiasta vaimolleen\nja molemmat menivät nyt Lindin puotiin ja katselivat hänen tavaroitaan.\n\n\"Onko sinun nimesi Lind? kysyi Laagje.\n\n\"On, nimeni on Antero Lind,\" vastasi tämä.\n\n\"Onko sinulla suuri suku?\" tiedusti Laagje taas.\n\n\"Ei ole, minulla on vaan vanha isä, joka asuu Altenissa, ja sisar, joka\non täällä minun kanssani.\n\n\"Oliko isälläsi paljon sukulaisia, monta veljeä?\"\n\n\"Hänellä oli vaan yksi veli, eli oikeimmiten velipuoli, joka kuoli jo\nmonta vuotta sitten.\"\n\n\"Missä hän kuoli?\"\n\n\"Sen saatan sinulle kernaasti sanoa. Hän kuoli juuri täällä Karasjoella\nruttoon, joka riehui täällä noin 19 vuotta takaperin.\"\n\n\"Oliko hän nainut ja oliko hänellä lapsia?\"\n\n\"Hän oli nainut ja oli hänellä lapsiakin, jotka kaikki kuolivat, mutta\nkuinka tämä sinua liikuttaa? Näitkö sinä hänet, tahi olitko täällä\nsilloin kun rutto riehui?\"\n\n\"En\", vastasi Laagje ja herkesi kyselemästä. Hän oli saanut kyllin\ntietää. Mies, joka seisoi hänen edessään, oli Lailan sukua.\n\nSamassa tuli Lailakin puotiin loistavin silmin ja koko joukko\nkosiolahjoja käsivarrellaan.\n\nSekä kauppias että hänen sisarensa hämmästyivät nähdessään Lailan\nkauniit kasvot, ja nuo kaksi nuorta tyttöä eivät olleet monta sanaa\nvaihtaneet, ennenkuin tunsivat viehätystä toistensa seurasta.\n\nLaila taisi sen verran norjankieltä, että saattoi keskustella kauppiaan\nsisaren kanssa, ja tämä kutsui nyt Lailan omaan pieneen kamariinsa.\n\n\"Oliko se sinun tyttäresi, tuo kaunis lappalaistyttö, joka meni\nsisareni luokse?\" kysyi kauppias.\n\n\"Oli, se on tyttäreni Laila, ja hänelle olemme juuri aikeissa ostaa\nuutta telttivaatetta.\"\n\n\"Hän menee siis naimisiin?\"\n\n\"Niin, hän ja sisareni poika Mellet.\"\n\n\"Tänä talvena, nyt hetikö?\"\n\n\"Ei, tulevana talvena.\"\n\n\"Hänellä on varmaan monta kosijata, niin kaunis ja rikas tyttö kuin hän\non?\"\n\n\"Onpa kyllä, mutta Mellet se nyt tulee olemaan, eikä kukaan muu.\nVanhemmat, näetkös, meidän kesken päättävät sen asian.\"\n\n\"Mutta jos hän pitäisi enemmän jostakin toisesta?\"\n\n\"Ei, hän ei pidä kestään muusta kuin siitä, jonka minä määrään.\"\n\nKamarissa jatkettiin keskustelua molempien tyttöjen kesken.\n\n\"Sanoppas minulle, mikä on nimesi?\" kysyi Lindin sisar.\n\n\"Laila.\"\n\n\"Laila, sepä oli ihmeellinen nimi. Me emme koskaan käytä sitä nimeä,\nmutta se on sangen soma nimi.\"\n\n\"Niin, ja kun joku pitää minusta ja tahtoo olla minulle ystävällinen,\nsanoo hän aina 'Lailasjam', Lailaseni. Mutta entäs sinä, mikä on sinun\nnimesi?\"\n\n\"Inkeri.\"\n\n\"Ah, Inga, me sanomme Inga, eikä Inkeri, ja minä sanon sinulle\nIngasjam, silloin kun sinä sanot minulle Lailasjam.\"\n\n\"Miten kaunis turkki sinulla on,\" sanoi Inkeri, \"se on niin hieno ja\npehmoinen kuin sametti, ja hopeavyökin ja lakki. Mutta lakki on niin\nkummallinen. Onhan se melkein kuin kypäri. Se ei minusta ole soma.\nOtappas se pois päästäsi, niin saan nähdä onko sinulla kauniit\nhiukset.\"\n\nKuu Laila otti pois lappalaispäähineensä, valui koko joukko vaaleita\nhiuksia hänen hartioilleen.\n\n\"Ah, miten kauniit, tuuheat hiukset sinulla on,\" sanoi Inkeri, \"mutta\nsinä et hoida niitä. Sinä olet paljon somempi ilman päähinettä. Pian\nsaat nähdä, kun minä asetan hiuksesi samalla tapaa kuin omani. Nyt saat\nnähdä. Katsoppas nyt peiliin, nyt me olemme aivan toisiemme näköiset,\nmutta sinun pukusi on paljon hienompi kuin minun.\"\n\n\"Niin, näetkös\", sanoi Laila, \"sinä et osaa, niinkuin minä, valita\nnuoria, kauniita nahkoja.\"\n\n\"Meillä ei ole porolaumaa, jotta olisi vara valita, niinkuin sinulla.\"\n\n\"Tahdotko, niin saat minulta turkin? Me olemme aivan yhdenkokoiset.\nMinä neulon sinulle niin kauniin, oikein kauniin turkin.\"\n\n\"Minä ostan sen sinulta.\"\n\n\"Ostat minulta! Ei, minä annan sinulle turkin ja sinä annat minulle\nkaulaliinan.\"\n\n\"Ovatko nuo liinat kaikki kosiolahjoja, jotka sinulla on tuossa?\" kysyi\nInkeri.\n\n\"Ne ovat kosiolahjoja. Mutta katsoppas tätä sormusta. Sen olen saanut\nMellet'iltä. Eikö se ole soma?\"\n\n\"Onko Mellet lemmittysi?\"\n\n\"On, Mellet ja minä aiomme mennä naimisiin.\"\n\n\"Pidätkö paljon hänestä?\"\n\n\"Pidän, Mellet ja minä olemme olleet tuttavia jo lapsuudesta saakka.\"\n\n\"Entäs sinä,\" sanoi Laila, \"oletko sinä saanut paljon kosiolahjoja?\"\n\n\"En\", vastasi Inkeri hymyillen, \"minulla ei ole vielä kosijata. Me emme\npidä tapana antaa kosiolahjoja, niinkuin te. Sitä paitsi olen minä\nvasta yhdeksäntoista vuotias.\"\n\n\"Siis olemme yhdenikäiset. Minäkin olen yhdeksäntoista. Onko tuo komea\nmies tuolla puodissa sinun veljesi?\"\n\n\"Hän on veljeni.\"\n\n\"Mikä hänen nimensä on.\"\n\n\"Antero Lind.\"\n\n\"Vai niin, Anda, me sanomme Anda.\"\n\n\"Sitten sanot luultavasti myös Andasjam, kun olet lauhkealla ja\nystävällisellä tuulella?\"\n\n\"Niin, hänen lemmittynsä sanoo Andasjam. Onko hänellä lemmittyä?\"\n\n\"Ei ole, sen mukaan kuin minä tiedän. Sitten ehkä, jos hän kosisi\njotakin tyttöä täällä.\"\n\n\"Ei suinkaan, ei kukaan 'Daro' (Norjalainen) kosi lapin tyttöä, eikä\nkukaan lapin tyttö huoli Darosta. Me vihaamme Daroja. He ottavat meiltä\nkaiken maan ja ahdistavat meitä tunturilta tunturille, he ampuvat\nmeidän suuret poromme, heidän koiransa ajavat ja tappavat meidän pienet\nporomme, he tekevät meille paljon pahaa ja paljon vääryyttä.\"\n\n\"Nyt sinä suutut Laila, hyi, niin nuori ja kaunis, ja kuitenkin niin\nvihamielinen.\"\n\n\"Ingasjam, Ingasjam, adde audagassi!\" Inkeri kulta, anna anteeksi,\nlausui Laila omalla pehmeällä kielellään. \"Minä kuulen Jaampan niin\nusein puhuman sillä tapaa, mutta minä en vihaa ketään.\"\n\n\"Kuka se Jaampa on?\"\n\n\"Jaampa on isäni renki. Jaampa on susi. Jaampa on hyvä minua kohtaan ja\ntekee kaikki, mitä minä pyydän. Jaampa ryömii mielellään vaikka\npenikuorman nelin kontan, jos minä vaan käsken, mutta hän vihaa\nDaroja.\"\n\n\"Ole nyt kiltti tyttö, niin minä näytän sinulle jotakin kaunista,\"\nsanoi Inkeri, ja otti hyllyltä kuvaraamatun.\n\nLailan silmät loistivat ihmettelemisestä ja hänen sydämensä sykki\nkiivaasti, kun hän näki kuvat. Siinä oli Abraham, Isak, Jaakob, Esau ja\nmonta muuta, joista hän oli lukenut pienessä raamatun historiassaan.\n\n\"Minä koetan osaanko lukea?\" sanoi Laila ja luki Esausta ja Jaakobista:\n\"Ja Esau juoksi häntä vastaan, lankesi hänen kaulaansa ja suuteli\nhäntä.\"\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"minä pidän paljon enemmän Esausta kuin Jaakobista!\"\n\n\"Sitä et saa tehdä, Laila, etkö muista, että Esau möi esikoisoikeutensa\nruoka-ateriasta,\" huomautti Inkeri.\n\n\"Hänellä oli nälkä, näetkös,\" sanoi Laila, \"niinkuin Jaampalla, kun hän\non ajanut sutta, hirveä nälkä, näetkös; sinä et koskaan tarvitse nähdä\nnälkää, mutta me usein. Jaampa olisi ehkä tehnyt samoin, mutta Esau\nantoi veljellensä anteeksi, hän oli lempeä, rehellinen ja hyvä niinkuin\n'Same' (Lappalainen), mutta Jaakob oli viekas ja viisas kuin Daro.\"\n\n\"Sinä erehdyt, Laila, Esau halveksi Jumalan lupausta, että hän oli\ntuleva suuren sukukunnan esi-isäksi. Hän oli himojensa orja ja möi\nkunniansa ja maineensa saadakseen syödä kyllältä, kun näki ruokaa\nedessään. Tahtoisitko sinä myödä maineesi ja kunniasi, jos sinulla\nolisi nälkä ja sinulle tarjottaisiin herkullinen ateria?\"\n\n\"En, en, ennen kuolisin nälkään, enkä minä enää tahdo pitää Esausta.\nMutta voinhan kuitenkin pitää hiukan Jaampasta, vaikka hän on Esaun\nkaltainen.\n\n\"Pidä niin paljon kuin tahdot.\"\n\n\"Onkohan maailmassa monta semmoista kirjaa kuin tämä raamattu?\" kysyi\nLaila sitten.\n\n\"On varmaankin hyvin monta, mutta ei täällä Ruijassa.\"\n\n\"Onko se sinun kirjasi?\"\n\n\"Ei, se on veljeni kirja.\"\n\n\"Veljesi kirja? Voi, jos kauppias sen möisi, minä ostaisin sen.\"\n\n\"Hän ei sitä myö.\"\n\n\"Minä annan hänelle siitä poron. Minä annan hänelle kaksi, kolme, neljä\nporoa kirjasta.\"\n\n\"Voithan häneltä kysyä.\"\n\nSamassa tuli Lind huoneesen, ja nähdessään nuo molemmat tytöt\nystävällisesti istumassa kirjan ääressä, huomasi hän, kuinka\nihmeellisesti yhdennäköiset he olivat, nyt kun Lailan päähime oli\npoissa, mutta kieltämättä oli Laila hänen sisartansa kauniimpi.\n\n\"Puhutko sinä samegieltä?\" kysyi Laila häneltä.\n\n\"Kyllä puhun lapinkieltä.\"\n\n\"Taitaako sisaresi lapinkieltä?\"\n\n\"Ei sanaakaan.\"\n\n\"Tahdotko myödä minulle tämän kirjan?\" kysyi Laila häneltä omalla\nkielellään.\n\n\"Minä en myö sitä.\"\n\n\"Miksi et? Myöthän kaikkea muutakin, jota sinulla on, miksi et saata\nmyödä kirjaa?\"\n\n\"Raamattua en kuitenkaan myö. Olen saanut sen lahjaksi ja nimenikin\nseisoo siinä.\"\n\n\"Voithan ostaa uuden kirjan ja kirjoittaa nimesi siihen.\"\n\n\"Täällä Ruijassa ei ole semmoista kirjaa saatavana. Eikö sinulla ole\nyhtään kirjoja?\" kysyi Lind.\n\n\"Minulla on vaan katekismo ja raamatun historia. Olisin niin iloinen,\nniin iloinen, jos minulla olisi semmoinen kirja kuin tänä. Jaampa\ntekisi sille laatikon, ja minä lukisin siitä talvi-iltoina isälle ja\näidille lieden ääressä, ja valoisina kesäöinä, kun hiljaisuus vallitsee\nvuorilla ja laaksoissa, kun puoliyön aurinko punaisella hohteellaan\nkultaa kirjan lehdet, silloin lukisin niin monelle, jotka tulevat\nmeille. Mutta Jaampa ei saisi olla kuulemassa. Jaampa saisi istua\nkaukana ulkona kedolla eikä hän saisi nähdä kuviakaan, ennenkuin hän\nherkeisi juomasta itsensä humalaan. Jos tahdot, niin saat neljä\nmuhkeata, kaunista poroa kirjastasi. Minä kysyn isältäni saanko antaa\nsiitä neljä poroa.\n\n\"Siihen hän varmaankaan ei suostu.\"\n\n\"Minä aion antaa sinulle omista poroistani. Jos isä saa nähdä kirjan,\nsaan kyllä luvan antaa sinulle neljä poroa siitä.\"\n\n\"Niin, mutta vaikka antaisit minulle siitä kymmenen poroa, en\nsittenkään möisi kirjaa.\"\n\nLailan silmät säihkyivät; selvästi kyllä näkyi, että tämän puoli-kesyn\nimmen povessa kiehui sekä tulta että liekkiä, hän kun ei koskaan ollut\ntottunut siihen, että häneltä kiellettiin joku toivomus. Hän oli tähän\nasti mielihyvällä katsellut tätä muukalaista, mutta nyt hän päästi\nhiljaisen huokauksen, katseli jälleen kirjaa ja lausui hiljaa\nnorjankielellä Inkerille:\n\n\"Veljesi on kuin Kova Hjorth, veljelläsi on kova daro-sydän, hänellä ja\nkaikilla Daroilla!\"\n\n\"Jos sinä taas rupeet puhumaan 'Daroista', niin et saa enää katsella\nkirjaa,\" sanoi Inkeri ja aikoi sulkea kirjan.\n\n\"Ale sutta, Inga oabbasjam\", \"älä suutu, Inkeri siskoseni, anna nyt\nminun vielä katsella,\" pyysi hän nöyrästi.\n\n\"Mitä sinä olet sanonut Lailalle?\" kysyi Inkeri veljeltään, \"nyt hän\ntaas suuttuu ja rupee puhumaan Daroista.\"\n\n\"Olen vaan sanonut, ett'en myö hänelle raamattua.\"\n\n\"Älä nyt enää ole vihainen,\" sanoi Inkeri, \"vaan sano hänelle Andasjam,\nniin minä näytän sinulle useampia kuvia.\"\n\n\"Sitä en tee,\" sanoi Laila ja lisäsi sitten huo'aten, \"enkä myös tahdo\nenää katsella hänen kirjaansa!\"\n\n\"Mutta ehkä hän sen kuitenkin myö, jos oikein kauniisti sanot hänelle\nAndasjam.\"\n\n\"Ei, minä en sano!\"\n\nSamassa huudettiin Lindiä puodista ja hänen täytyi mennä, mutta\nmennessään kuiskasi hän jotakin sisarensa korvaan.\n\n\"Paha veli sinulla on,\" sanoi Laila norjankielellä Inkerille kauppiaan\nmentyä.\n\n\"Ei, hyvä veli minulla on.\"\n\n\"Niin, sinua kohtaan ehkä.\"\n\n\"Sinua kohtaan myöskin.\"\n\n\"Ei ole, miksi hän ei sitten myö kirjaa?\"\n\n\"Sen tähden, että hän tahtoo antaa sen minulle.\"\n\n\"Antoiko hän sen sinulle? Myötkö sen?\"\n\n\"En myö, Lailaseni, minä en myö sitä, minä lahjoitan sen sinulle.\"\n\n\"Lahjoitatko sen minulle? Saanko minä sen? Onko se oleva minun kirjani?\nIngasjam, Ingasjam, kiitoksia, kiitoksia!\" huudahti Laila kyyneleet\nsilmissä.\n\n\"Onko minulla nyt paha veli?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Tahdotko nyt sanoa hänelle Andasjam?\"\n\n\"Jos hän niin tahtoo. Saanko ottaa kirjan ja mennä?\"\n\n\"Ota vaan, nyt se on sinun!\"\n\n\"No Laila,\" sanoi Lind, kun tyttö tuli puotiin, \"saitko raamatun?\"\n\n\"Sain,\" vastasi tyttö ja hänen suuret, kauniit silmänsä loistivat,\n\"minä sain sen Inkeriltä. Kiitoksia, kiitoksia, sinä et ole paha!\"\n\nLaila juoksi raamatun kanssa ulos aittaan, jossa tapasi vanhempansa.\n\n\"Katsokaa,\" huusi hän, \"minä olen saanut suuren kirjan, raamatun,\njossa on monta kuvaa.\"\n\n\"Lapsi,\" sanoi Laagje, \"kuka sinulle sen on antanut?\"\n\n\"Inkeri, kauppiaan sisar, antoi sen minulle.\"\n\n\"Ilmaiseksiko?\"\n\n\"Aivan ilmaiseksi.\"\n\n\"Sinun pitää viedä se hänelle takaisin.\"\n\n\"Rakas isä, anna minun pitää se! Minä luen siitä sinulle, äidille ja\nmeille kaikille, ja minä näytän sinulle kaikki kuvat. Katsoppas, tuossa\non Abraham, Isak, Jaakob ja monta, monta muuta.\"\n\n\"Laagjen tytär ei ota vastaan niin kallisarvoista lahjaa, antamatta\nvastalahjaa.\"\n\n\"Voinhan minä antaa heille jonkun lahjan.\"\n\n\"Oikein, sinä tiedät, että 'lahja vaatii vastalahjaa ja hyvä sana\nvastausta.' Minun tyttäreni ei saa olla Darolle mitään velkaa. Sinä\nsaat antaa kaksi täysikasvuista poroa kirjasta, niin luulen, että se on\nsillä hyvin maksettu.\"\n\n\"Niin, minä annan heille kaksi poroa. Minä tiedän, mitkä porot annan.\nKun tulemme kotiin, lähetän Jaampan tänne kahdella porolla ja Inkeri\nsaa minun uuden turkkini.\"\n\nSamassa tuli Jaampa ja oli sattumalta jotenkin selvällä päällä.\n\n\"Jaampa, katsoppas miten kauniin kirjan minä olen saanut!\" huudahti\nLaila. \"Sanoppas, mihinkä olet pannut pienen laatikkoni.\"\n\n\"Sitä en muista!\"\n\n\"Etkö muista, olethan jotenkin selvällä päällä.\"\n\n\"Juuri sentähden en sitä voi muistaa. Minä olin, näetkös, vähän\nhumalassa silloin, kun kätkin sen, mutta minä juon itseni taas vähän\niloisemmaksi, niin kyllä muistan mihin sen olen pannut.\"\n\n\"Mitä joutavia, Jaampa, sinä et saa maistaa enää tilkkaakaan!\"\n\n\"Niin, niin, sitten en myöskään voi muistaa, missä laatikko on.\nNäetkös, kun minä olen vähän humalassa ja teen jotakin, niin en muista\nsitä ollenkaan selvänä ollessani, ja kun olen selvällä päällä ja teen\njotakin, niin en muista mitään, kun olen päissäni. Mutta odotahan;\nvähän aikaa, minä menen kauppapuotiin ja kun tulen takaisin, niin sanon\nheti, missä laatikko on.\"\n\nJaampa oli siis tuommoinen kaksipuoleinen olento, päihtynyt ja selvä,\nmutta pelkäänpä, että hän markkinoilla useimmin oli päihtyneenä kuin\nselvänä.\n\nSeuraavana päivänä Lappalaiset huvikseen ajoivat kilpaa Karasjoen\njäällä. Koko lauma, 10-12 poroa, lähti yht'aikaa liikkelle myötä-virtaa,\nleveätä jääkenttää myöten. Se oli soma näky, kun nuo muhkeat eläimet,\nsarvet takanojaisina huimaa vauhtia kiitivät jäätä myöten, jotta lumi\npilvenä tuprueli ajajien päälle. Eräällä mäellä seisoi vouti, pappi,\nnimismies, kauppiaat, joukko Lappalaisia, Laagje vaimoneen, Laila ja\nInkeri, kaikki katsellen tuota kilpa-ajoa. Ajurien joukossa oli myös\nJaampa ja Mellet. Jaampa ajoi Lailan puolikesyllä porolla ja Mellet ajoi\naivan lumivalkoisella porolla, joka myös kuului Lailalle. Rata oli puoli\npenikuormaa pitkä, ja sen keskikohdalla oli jäähän pystytetty kaksi\nsalkoa, joiden kummankin nenässä liehui kaunis kaulaliina. Ne, jotka\nensin ehtivät tähän, ottivat liinat ja ajoivat takaisin taas, niin\npaljon kuin käpälästä lähti; sillä jos paluumatkalla joku toinen ennätti\nedelle, kadottivat ensimainitut palkintonsa. Kilpailijat katosivat\nhetkeksi erään niemen taakse. Mutta muutaman minuutin kuluttua ilmestyi\ntaas yksi poro näkyviin, sitten toinen, kolmas, neljäs ja niin kaikki\nmuutkin, mutta etunenässä juoksi Lailan \"Vihuri\" ja sarven nenässä\nliehui sillä lipun tavoin kaunis kaulaliina, ja Jaampa seisoi reessä\nhuutaen ja kiljuen ikäänkuin metsäläinen. Sitten tuli eräs Inarilainen\nporo, jota ohjasi hauska poika, tuo Lailan iloinen kosija, tuoden toisen\nliinan, sitten Mellet valkoisella porollaan ja niin kaikki muutkin.\nLailan poro oli voittanut ja seisoi nyt läähöttäen, kieli ulkona\nniinkuin koiralla ja ympärillä seisoi suuri joukko ihastelijoita. Jaampa\ntarjosi liinaa Lailalle.\n\n\"En huoli siitä\", sanoi Laila, \"pidä se omanasi, voithan käyttää sitä\nkosiolahjana. Sinä ajoit erinomaisen hyvin, Jaampa.\"\n\n\"Semmoisella porolla ei ole hätää\", tuumasi Jaampa, \"täällä ei löydy\nainoatakaan, joka sille vetäisi vertoja. Minä ajan sillä puhtaasti 12\npenikuormaa päivässä.\"\n\nLind katseli myös ihastellen poroa ja sanoi Lailalle, että \"Vihurilla\"\noli vaan yksi mutta sangen paha vika.\"\n\n\"Mikä vika?\" kysyi Laila ihmetellen.\n\n\"Se vaan, ett'ei se ole minun. Etkö myö sitä minulle?\"\n\n\"En myö,\" sanoi Laila hymyillen, \"kuinka sinä voit ajatella, että\nmöisin oman soman 'Vihurini' sinulle?\"\n\n\"Minä annan sinulle siitä 10 taalaria.\"\n\n\"En myö kahdesta kymmenestäkään taalarista enkä mistään hinnasta! Entäs\nsinä, Inga, mistä porosta enimmin pidät?\" kysyi Laila häneltä.\n\n\"Minä pidän enimmin tuosta valkoisesta, siitä, jonka nimi on 'Jivja',\nse näyttää niin lempeältä, sillä ehkä minäkin voisin ajaa.\"\n\n\"Tahdotko koettaa?\"\n\n\"Kyllä, mutta sinun pitää tulla mukaan.\"\n\n\"Minä otan 'Vihurin' ja sinä otat 'Jivjan'\".\n\nMolemmat tytöt läksivät nyt ajamaan, Laila edellä ja Inkeri perässä,\ntoisinaan he kulkivat vierekkäin, jotta näytti ikäänkuin olisi ollut\nkaksi poroa yhden reen edessä. Sitten kiiti Laila vähän matkaa edelle,\nkääntyi taas takaisin, seisoi toisella polvellaan reessä ja näytti\nolevansa melkein yhtä taitava poroa ohjaamaan kuin itse Jaampa.\n\nIltasella revontulten ihanasti leimutessa huvitteli nuoriso itseään\nlaskemalla mäkeä jyrkältä rinteeltä virran toisella rannalla,\nvastapäätä kylää.\n\nTuossa tulee eräs nuori pariskunta mäkeä alas. Nuori vaimo turvautuu\nparahtaen pelosta mieheensä, kun reki tekee hyppäyksen. Näyttääpä\nmelkein siltä, kuin ei hän enää olisi yhtä rohkea kuin ennen.\n\nTuossa taas tulee reki täpösen täynnä pientä väkeä, poikia ja tyttöjä.\nHe huutavat ja pauhaavat riemuiten reen kiitäessä alasmäkeä. Mutta\näkkiä tekee reki pyörähdyksen, ja koko parvi sinkoilee sinne tänne,\nniinkuin linnun pojat pesästä ja piehtaroivat lumessa, sillä välin kun\nreki menee menojaan kauas jäälle.\n\nSitten tulee tuo iloinen Utsjokelainen lemmityisensä keralla. Hän on\ntaas ollut kosiotoimissa, ja pieni, puhelijas, pyöreäposkinen ja\nmustasilmäinen lappalaistyttö istuu hänen sylissään, kaulassa kirjava\nkaulaliina, jonka hän on saanut kosijaltaan.\n\nTuossa tulee sitten Mellet Inkerin kanssa ja Lind, joka ohjaa Lailan\nrekeä. Onnellisesti he pääsevät töyssäyksistä ja vieremistä ja kiitävät\nkauas jäälle. Iloisesti jutellen he taas käyvät mäkeä ylös. Mellet'in\nja Inkerin välillä on keskustelu enimmiten harvasanainen, kun toinen ei\ntaida lapinkieltä, ja toinen taitaa vaan hiukan norjankieltä.\n\nMutta mistä nuo kauniit punaiset ruusut nuoren Lailan poskilla? Onko\ntämä korkea, kaunis muukalainen, tämä \"paha Daro\" rohjennut kuiskata\nLailan korvaan jotakin, joka ensi kerran saa hänen sydämensä kovemmin\nsykkimään? Se ei ole luultava. Me puolestamme luulemme, että raitis\ntalvi-ilma ja nopea vauhti on maalannut ruusut; sillä nyt on vähintäin\n20° pakkanen, ja silloin saa kalpeinkin poski raittiin värin.\n\nNiin olivat markkinat loppuneet, ja niiden mukana loppui ostaminen ja\nmyyminen, hyörinä ja pyörinä, ja myös Jaampan kaksinainen olemustila.\nJokainen palasi taas kotiinsa. Mutta tosiaankin! Me olemme tykkönään\nunhottaneet käydä pappia katsomassa. Hänellä on todella ollut yhtä\nkiire markkinoilla kuin monella muullakin, hänellä kun on ollut\nkuulutuksia avioliittoon, ristiäisiä ja vihkimisiä. Juuri nyt astuu\nhuoneesen nuori pari pyytämään kuulutusta häneltä. Pappi istuu pöydän\nääressä avonainen kirja edessään. Jos katsomme tarkemmin, niin\nhuomaamme, että pariskunta on vanha tuttavamme, Utsjokelainen ja tuo\nmustasilmäinen. Huone täyttyy väellä ja ahtaus käy niin suureksi, että\nmuutamat kiipeävät penkeille seisomaan, paremmin nähdäkseen. On\nluultava, että morsiamella on ollut useampia kosijoita ja että nämä nyt\nsaapuvat vaatimaan turhaan annettuja kosiolahjojaan takaisin, ja niin\nonkin asian laita. Pappi tarttuu juuri kynään kirjoittaakseen\npariskunnan nimen kirjaan, kun eräs nuori Lappalainen tunkeiksen pöydän\npuoleen. Ennenkuin hän ennättää lausua sanaakaan, ottaa morsian esille\nkaulaliinan ja antaa sen hänelle. Ääneti ottaa entinen kosija sen\nvastaan, tarkastelee sitä, ja vetäytyy sitten yhtä ääneti takaisin.\nLäsnä olijat eivät nekään puhu mitään. Pian tunkeiksen joukosta\ntoinenkin ja vaatii takaisin kosiolahjaansa. Ääneti kuin äskenkin\nojentaa morsian hänelle kaulaliinan. Mies kääntelee ja tutkii sitä\ntarkasti ja lausuu sitten: \"Se ei ole minun!\" ja antaa sen takaisin.\nSulhanen antaa morsiamelle toisen liinan, jonka tämä taas vuorostaan\nantaa entiselle kosijalleen, joka nyt sanaakaan sanomatta vetäytyy\njoukkoon. Taas tarttuu pappi kynään, mutta silloin huutaa eräs ääni\novelta: \"Odota vähäsen, pappi kulta!\" Tämä on kolmas kosija, joka nyt\nilmestyy ja joka on antanut useampia lahjoja. Mutta morsian pitää ne jo\nvaralla ja antaa ne omistajalleen. Vaan tämä kolmas ei tyydykkään\ntähän. Hän huomauttaa jostakin määrätystä lupauksesta, jommoisesta nuo\nkaksi edellistä kosijaa eivät voineet ylpeillä ja osoittaakseen\npuhuvansa totta vaatii hän, että morsiamen tulee maksaa hänelle\ntaalari. Sulhanen huomaa, että asiassa on jotakin, joka sanoo, että\nmorsian ei ole semmoinen, joka olisi saattanut tuon kosijan\nvalhettelijaksi; sillä \"mikä on totta, se on totta,\" sanoo hän, mutta\nkoska nyt ei ole kysymys palkkiosta morsiamen kadottamisesta, sillä\nsilloin olisi ehkä toisenlainen summa kysymyksessä, vaan siitä, että\ntyttö todella on antanut kosijalle -- ei juuri varmaa lupausta; sillä\nhän oli lausunut vaan \"kenties\" -- niin hänen mielestään ajaa puoli\ntaalaria juuri saman asian kuin kokonainenkin. Hän ottaa siis\ntaskustaan puolitaalarin kappaleen ja antaa sen papille pyynnöllä, että\ntämä toimittaisi sen asianomaiselle. Kun se on tehty, on asia päätetty,\nja nyt ei ole enää esteitä kuulutuksen saamisessa neljännelle ja\nviimeiselle kosijalle.\n\nSen sijaan että nyt menisivät hautaamaan surunsa Karasjoen kylmiin\naaltoihin, ryhtyvät nuo hyljätyt kosijat takaisin saaduilla lahjoillaan\nrohkeasti uusiin kosiotuumiin ja etsivät uusia lemmityisiä; sillä aika\non kiireinen. Tässä ei jouda viettämään unettomia öitä häilyvässä\nepätoivossa, tohtiiko ottaa tuon tärkeän askeleen eli ei. Tässä on\nryhdyttävä tuumasta toimeen. Täytyy kosia, kihlata, kuulututtaa ja\nvihittää itsensä ennenkuin pappi lähtee pois, sillä muuten ei asiasta\ntule mitään ennenkuin seuraavana vuonna.\n\nSen tähden voipi sattua viimeisenä markkinapäivänä, kun pappi jo on\npäässyt rekeen ja on lähtemäisillään, että joku pariskunta juoksee käsi\nkädessä hänen perässään. He ovat vihoviimeisessä silmänräpäyksessä\nsopineet keskenään. Hyvillä sanoilla ja eri maksusta saavat he papin\nvielä kerran lähtemään kirkkoon heitä vihkimään.\n\nViimeisenä iltana oli Laagje ja useimmat Lappalaiset lähteneet, kukin\nkulmalleen. Lind ja hänen sisarensa istuivat yksin huoneessa puhellen\nkeskenään.\n\n\"Antoiko Laila sinulle mitään lahjaa kuvaraamatusta, jonka hän sai?\"\nkysyi Lind sisareltaan.\n\n\"Ei, mutta hän lupasi antaa minulle soman turkin, jonka hän itse sanoi\nneulovansa.\"\n\n\"Vai niin, ehkä hänellä on parempi muisti kuin muilla Lappalaisilla.\nMuuten olen tullut siihen kokemukseen, että Lappalainen on kiittämätön\nolento. Hän on lapsi monessa suhteessa, nöyrä ja taipuvainen, mutta se\nasia on varjokohta hänen luonteessaan, että hän niin pian unhoittaa\nhänelle osoitetun hyvyyden.\"\n\n\"Mutta Laila ei ollut niinkuin muut. Hän oli tavattoman kaunis ja\nkaikessa paljon etevämpi muita lappalaistyttöjä, joita täällä näin.\"\n\n\"Niin, kaunis hän oli, mutta saamme nyt nähdä, onko hän erilainen\nmuissakin suhteissa.\"\n\n\"Minä pidin niin paljon Lailasta ja käskin häntä käymään meillä\nkesällä, kun Laagje tulee meren rannikolle. Ja sitten päätimme, että\nminä taas vuorostani käyn häntä katsomassa tunturilla, ja silloin on\nhänellä uusi teltti valmiina, jossa me molemmat yhdessä asumme. Minä\nkäyn lappalaispuvussa ja hän näyttää minulle kaikki poronsa, ja Jaampa\najaa ne kokoon ja me lypsämme niitä. Sitten Mellet hankkii meille\nkaloja, joita saamme keittää omassa teltissämme ja sinäkin saat luvan\nkäydä meitä tervehtimässä.\"\n\n\"Katsoppas vaan, ovatpa ne oikein hauskoja 'tuulentupia'.\"\n\n\"Niin, ja meillä tulee olemaan oikein hauskaa; mutta sinun pitää\ntutustuman tuon omituisen Jaampan kanssa ja käydä hänen kanssaan\nkalassa Ravdosjärvellä.\"\n\n\"Siellä tunturilla kuuluu olevan hyvin kaunista, ja minä en ole koskaan\nsiellä käynyt, joten ehkä maksaa vaivan tehdä kerran pienen retken\nsinne.\"\n\nSeuraavana aamuna, kun Lind astui ulos huoneesta, huomasi hän\nihmeekseen Jaampan istumassa portailla oven edessä, mökeltäen kuivaa\nporon lihaa, jota hän leikkeli veitsellään. Alempana pihalla seisoi\nkolme poroa, kukin rekensä edessä.\n\n\"Hyvää huomenta, Jaampa,\" sanoi Lind, \"vieläkö sinä olet täällä?\"\n\n\"Ollut kotona ja tullut takasin jälleen!\" sanoi Jaampa ja pureskeli\nlihapalaansa.\n\n\"Oletko jotakin unhottanut tai hukannut? Niinhän istut siinä\nalakuloisena kuin jos olisit puusta pudonnut?\"\n\n\"En ole mitään unhottanut, enkä myöskään ole tullut tänne omasta\ntahdostani, Laila minut tänne lähetti, hän on tullut hulluksi.\"\n\n\"Mitä sinä mies sanot, onko Laila tullut hulluksi?\"\n\n\"Minä vaan luulen että hän on tullut hulluksi. Hän lähetti minut tänne\nkahdella porolla, jotka ovat tuolla. Ehkä olet nähnyt ne ennenkin?\"\n\n\"Onhan siinä 'Vihuri' ja 'Jivja'.\"\n\n\"Niin on!\"\n\n\"No, mikä nyt sitten on hätänä?\"\n\n\"Se vaan on hätänä, että Laila lähetti minut tänne ja käski sanomaan,\nettä 'Vihurin' saat sinä pitää.\"\n\nSanat olivat vähällä takertua Jaampan kulkkuun ja hän jatkoikin sen\nvuoksi hiljaa itsekseen:\n\n\"Jospa edes taittaisit niskasi, kun lähdet sillä ajamaan.\"\n\n\"Ja sisaresi saa 'Jivjan' rekineen, valjaineen, vöineen, kulkuisineen\npäivineen! Eikö Laila nyt ole hullu? Ja reessä on uusi turkki\nsisarellesi. Se hänen pitää panna yllensä, sanoi Laila, kun hän lähtee\ntäältä kotiin, ett'ei häntä palele matkalla.\"\n\n\"Inkeri!\" huusi Lind huoneesen, \"tule ulos!\"\n\nSisar tuli ja hämmästyi tuosta suuresta lahjasta, jonka Laila oli\nheille lähettänyt.\n\n\"Siinä nyt näet,\" sanoi Inkeri veljelleen, \"kuinka suuresti erehdyit.\nEikö Lappalainen ole kiitollinen?\"\n\n\"On, mutta Laila on poikkeus, sen tunnustan, sangen merkillinen\npoikkeus. Tule sisään Jaampa ottamaan ryyppy,\" sanoi kauppias hänelle.\n\n\"En tule,\" vastasi Jaampa, \"ei yhtään ryyppyä tänäpänä, minä lähden\npaikalla matkaan.\"\n\n\"No mitä nyt, ethän sinä sitä tavaraa halveksi.\"\n\n\"En suinkaan, otanhan minä toisinaan pienen ryypynkin muistiani\nvirkistääkseni, mutta minun täytyi luvata Lailalle, ett'en tänäpänä\nmaistaisi viinaa, minun täytyi panna käteni tuon suuren kirjan päälle\nja vannoa kallis vala, ett'ei kieleni tänäpänä saisi maistaa viinan\npisaraakaan, vaan että heti palaisin kotiin. Nyt olen toimittanut\nasiani. Hyvästi siis, nyt lähden!\" Näin sanoen hän irroitti poronsa ja\nistui rekeen.\n\n\"Sano terveisiä Lailalle ja Laagjelle ja kiitä meidän puolestamme\nlahjasta, ja muistuta Lailaa siitä, että hän ensimmäiseksi työkseen\nkesällä käy meitä tervehtimässä.\"\n\n\n\n\nX.\n\nKesällä.\n\n\nKauppias Lind asui Garnäsin talossa, joka on erään Altenvuonon\nlahdekkeen rannalla. Aivan talon vieressä purkaa jokseenkin suuri virta\nvetensä vuonoon. Virta katkaisee matkallaan laakson läpi kolme\nsuurenmoista penkerettä. Keskimmäisellä ja suurimmalla penkereellä\nseisoo talo huoneuksineen, joten tästä on kaunis näkyala ulos vuonolle\nja ylös laaksoon, jonka läpi virta polveilee.\n\nVirran rannalla kasvaa samaa koivumetsää, jonka keskellä siellä täällä\nkasvaa joku pajukin. Kuta ylemmäs laaksoa myöten kulkee sitä rajummaksi\nkäy virta. Puoli penikuormaa talosta on ensimmäinen putous, ja siitä\ntuntureille päin on koski toisensa perään. Kuta ylemmäksi tulee, sitä\nautiommaksi muuttuu maisema, ja viimeisillä harjanteilla, jotka talosta\nvielä näkyvät, ei kasva enää pensastakaan.\n\nVirta saa alkunsa Ravdos nimisestä järvestä, joka on keskellä aukeaa\ntunturilakeaa. Melkein kohta järvestä lähdettyään syöksee virta suoraa\npäätä ryöppyisenä, vaahtoisena joukkiona alas mustaan, ahtaasen solaan,\nkahden jyrkän kallioseinän välissä. Eräässä kohden on kallioseinässä\nonkalo eli pyöreä komero, jonka vesi aikojen kuluessa on siihen\nsorvannut. Tässä pyörii vesi lakkaamatta ympäri, ja jos joku esine\nsattuu tulemaan tähän pyörteesen, voipi se jäädä siihen pitkiksi\najoiksi pääsemättä ulos, lakkaamatta pyörien kieppuvien aaltojen mukana\nsuurien vaahtohahtuvien seurassa, jotka nekin kieppuvat ikuisessa\nrinkitanssissaan. Äkkiä voi tapahtua, että pinnalla oleva esine painuu\npohjaan kurimuksen eli tuommoisen rattimaisen pyörteen mukana,\njommoisia vesi toisinaan muodostaa. Esine katoaa hetkiseksi, mutta\nnousee jälleen pinnalle toisessa kohdassa jatkaakseen loppumatonta\npyörimistään. Merkillisin ilmiö paikalla on eräs koivu, joka on iskenyt\njuurensa kallion halkeamaan kurimuksen yläpuolella ja on kasvanut\nmutkikkaaksi, niin että osa sen oksista makaa vedessä. Tunturilta\nsamalla rannalla näkyy vaan hiukan koivun latvaa, mutta vastaiselta\nrannalta se näkyy kokonaan. Jokainen ohikulkeva pysähtyy ehdottomasti\nihmetellen, miten koivu on saattanut kasvaa siihen. Ihmiskäsi ei vielä\nkoskaan ole sitä kosketellut eikä poiminut lehteä sen oksilta. Ei sitä\nkäy katsomassa metsän laululintusetkaan, ja kuitenkaan ei se ole aivan\nhyljätty. Kosken-karalle on se paikka mielusin kaikista koko\njokivarrella. Sen paikka on koivun rungolla siinä, jossa koivu nuokkuu\nvirran yli, ja tässä se visertelee virttään kosken säestäessä, turvassa\nkaikilta vihollisilta. Ei kukaan voi kulkea virtaa myöten ylös eikä\nalas, ei voi tulla siihen paikkaan ylhäältäkään, sillä molemmilla\nrannoilla kohoavat jyrkät kallioseinät, vähintäin sadan jalan\nkorkeuteen. Koivu on varmaan jo yli sadan vuoden vanha, sillä Garnäsin\nvanhimmat asukkaat muistelivat nähneensä sen siinä jo lapsuudessaan.\n\nPutouksen yläpuolella leviää Ravdosjärvi, joka on noin penikuorman\npituinen ja joka puolelta ympäröitynä vuorilla, harjanteilla ja\ntuntureilla. Näillä kasvaa suurimmaksi osaksi kellertävää poro-sammalta\nja surkastunutta koivumetsää. Järvessä on joukko suurempia ja\npienempiä saaria, joilla koivu on vähän rehevämpi kuin mannermaalla.\ntunturi-Lappalaisen mielestä on tämä järvi saarineen, salmineen ja\nniemineen, lintuparvineen, kaloineen, lakkasoineen ja rantaniittyineen\nikäänkuin paratiisin yrttitarha. Tämä onkin mieluisa olopaikka monelle\nlappalaisperhekunnalle kesäiseen aikaan. He pystyttävät kotansa järven\nrannalle, kylpövät vedessä, ja siellä täällä on rakennettu pyöreitä\naitauksia, joihin porot ajetaan lypsettäviksi. Näitä \"porotarhoja\"\nmuutetaan joka vuosi, ja tällä tapaa tulee maa niin sotketuksi ja\nmuokatuksi, että tuommoisen porotarhan paikka aikaisemmin kuin muut\nruohoittuu keväällä, jonka vuoksi porokin aina ensiksi rientää\nsemmoiseen paikkaan. Mutta sattuupa Lappalaisten joukkoon jonakuna\npäivänä tulemaan mustapukuinen uudisasukas, jonka ilmestyminen ei\nheissä herätä iloisia tunteita. Heillä ei ole mitään hyvää häneltä\nodotettavana. Uudisasukas vetää esille paperin, näyttää sitä jollekulle\nLappalaiselle ja kertoo heille, että hän vuodin määräyksestä on saanut\ntämän eli jonkun toisen porotarhan heinämaakseen, ja että se siis tästä\nhetkestä on hänen omaisuutensa, joten siis Lappalainen tahi hänen\nporonsa älköön panko jalkaansa siihen, jos tahtoo välttää sakkoja.\n\n\"Minä en välitä sinun kurjasta paperilapustasi\", vastaa Lappalainen,\n\"esi-isäni ovat täällä kulkeneet jo tuhatta vuotta ja muokanneet maata\nja syöttäneet karjaansa ilman joutavitta papereitta.\"\n\n\"Siinäpä se juuri onkin\", sanoo uudisasukas irvistellen, \"minun\npaperini on parempi kuin sinun pörhöiset esi-isäsi ja jos vaan rohkenet\ntästä hetkestä syöttää karjaasi minun laitumellani tahi muuten turmelet\nsitä, niin saat maksaa vahingon joko rahalla tahi poroilla, siitä saat\nolla varma.\"\n\nKätkien vihansa täytyy paimentolaisen tyytyä kohtaloonsa ilman mitään\nkorvausta, ja tässä, niinkuin muuallakin väistyä yhä enemmän syrjään\nkarttuvan sivistyksen tieltä. Nykyjään ovat olot tämmöisen\nkarkoittamisen suhteen järjestetyt paljon paremmalle kannalle.\n\nLaagjekin oli laittanut kesätelansa Ravdosjärven rannalle ja hänen\nporokarjansa kuleksi lähellä olevilla tuntureilla.\n\nKevät Karasjoen markkinoiden jälkeen tuli myöhään ja kesää saatiin kauan\nodottaa. Vielä kesäkuun alussa peitti lumi maan rantoja myöten ja\nkaikki järvet olivat jäässä. Monta muuttolintua oli jo tullut, mutta ne\neivät löytäneet sulaa maata muualla kuin meren rannalla, josta\nnousuvesi huuhtoi lumen pois. Ne viettivät siis surullista elämää ja\ntoivoivat varmaan vielä enemmän kuin ihmiset kevään ja suven tuloa.\n\nVihdoinkin tuli eräänä päivänä muutamia lämpöisiä tuulenpuuskia\netelästä. Ilma oli muuttunut. Etelätuuli toi mukanaan lämpöisen\nkeväimen. Lumi suli ja katosi ihmeteltävän nopeasti. Suurempia ja\npienempiä lumettomia paikkoja ilmestyi tuon tuostakin päivän rinteillä\nja sadottaisin lintuja, suokukkoja, kuoveja, kurppia y.m. kokoontui\nsuurissa parvissa lyöden leikkiä ja riidellen puolisoista kesäajaksi.\nEtenkin olivat suokukot mainittavat, joilla oli kaulassaan valkoiset,\nruskeat, vehreät eli kirjavat höyhenkaulukset, joita he tapellessaan\nnostivat pystyyn. Lappalaiset ovat antaneet monenlaisia nimityksiä\nsuokukolle. Valkokauluksinen on pappi, toinen on vouti, tuomari,\nlukkari j.n.e. Linnuilla oli erittäin kiire kosiopuuhassaan. Heidänkin,\nsamoin kuin Lappalaisten Karasjoen markkinoilla, oli hankkiminen\nitselleen puoliso niin joutuisasti kuin mahdollista. Kukin kosija kehui\nasuntoaan tunturin helmassa. \"Tule minulle\", sanoo yksi, \"minä tiedän\nihanan paikan Ivalojoen rannalla!\" \"Ah, sinä et tiedä, kuinka kaunista\non tuolla Gaggagaisan harjanteilla\", sanoo toinen. \"Siellä saamme\nrauhassa rakennella. Tule, tule, kesä on lyhyt, ja meillä on niin\npaljon tekemistä, meidän täytyy rakentaa pesä, hautoa munia ja hoitaa\npienokaisiamme, jotta ne kykenisivät lentämään, ennenkuin syksy\nmyrskyineen ennättää ja karkoittaa meidät taas etelään. Jumala\nauttakoon niitä raukkoja, jotka eivät silloin ole valmiit seuramaan.\"\n\nMuutamia päiviä myöhemmin ovat kaikki muuttolinnut kadonneet, kukin\npuolisoineen, ja kahdeksan päivän kuluttua siitä kuin lumi vielä peitti\nkaikki paikat, saattaa maa jo olla ruohossa ja kukoistuksessa. Niin\nihmeellisen nopea on muutos talvesta kesään täällä pohjolassa; sillä\naurinko on ylhäällä koko yön ja tämmöisenä valoisana yönä ei\nkasvillisuuskaan jouda nukkumaan. Sen vuoksi on 8 päivää täällä yhtä\npaljon kuin 14 päivää eli 3 viikkoa etelämpänä, ja ohrakin tuleentuu\nleikattavaksi kuudessa viikossa.\n\nNäyttipä siltä eräänä päivänä, kuin nuo alastomat harjut pohjan\npuolella äkkiä olisivat muuttuneet metsäisiksi; sillä satoja\nhaaroja kohosi pystyyn ja kuvastuivat taivasta vasten. \"Nyt tuli\ntunturi-Lappalainen,\" sanoi Garnäsin renkipoika. Se olikin porokarja,\njonka sarvet näkyivät taivaan rannalla.\n\nTuntia myöhemmin seisoi Laila pihalla pitkä matkasauva kädessä,\npuettuna siniseen takkiin, kirjailtu vyö vyötäreillään, kaunis liina\nkaulassaan, pieni punainen lakki päässään, hiukset kahdessa pitkässä\npalmikossa, raittiina, reippaana ja kauniina kuin keväinen kukka. Laila\nsai ensin kylmänpuoleiset tervetuliaiset, sillä talon vahtikoira\nhyökkäsi hänen pienen mustan koiransa kimppuun, joten tämä turvausi\nemäntäänsä, mutta pian huomasivat Antero Lind ja hänen sisarensakin\ntulokkaan ja molemmat juoksivat ulos.\n\n\"Terve tuloa, terve tuloa, Laila!\" huusi Inkeri.\n\n\"Hyvää päivää, Ingasjam, kiitoksia viimeisestä!\" sanoi Laila.\n\n\"Niin vainenkin, pitihän meidän sanoa toisillemme Lailasjam ja\nIngasjam\", sanoi Inkeri. \"Kiitos itsellesi viimeisestä, poroista ja\nsomasta turkista, jonka minulle lähetit. Mutta etkö tervehdi veljeäni.\nEtkö enää tunnekaan tuota 'pahaa Daroa?'\"\n\nLaila ojensi hänelle kätensä hymyillen, joka ei suinkaan osoittanut\nvihaa, vaan pikemmin iloa jäälleen-näkemisestä. Laila oli usein\nmuistellut häntä lukiessaan raamattua ja olipa uueksinutkin olevansa\ntaas mäkeä laskemassa ja kättelemässä hänen kanssaan.\n\nKäsi kädessä menivät tytöt sisään, jossa vanha Lind, heidän isänsä,\nistui nojatuolissa.\n\n\"Hyvää päivää, lapseni\", sanoi vanhus, \"oletko sinä Laagjen tytär?\"\n\n\"Olen, Aslak Laagjen tytär.\"\n\n\"Sinä et ole lappalaistytön näköinen. Olethan yhtä pitkä kuin minunkin\ntyttäreni, ja sinulla on hienot kasvot, vaaleat hiukset ja suuret,\nkauniit silmät. Kuinka ihmeellistä, kun katselen sinua, niin muistuu\nmieleeni veljeni vaimo, joka kuoli monta vuotta sitten Karasjoella.\nNäitkö sinä häntä?\"\n\n\"En, en ole koskaan kuullut hänestä.\"\n\n\"Tosiaankin, sinä oletkin liian nuori, hän kuoli jo monta vuotta\nsitten. Oletko ahkerasti lukenut raamattua, jonka sait?\"\n\n\"Olen lukenut joka päivä itsekseni ja muille.\"\n\nGarnäsin suuressa talossa oli luonnollisesti paljon kaikenlaista, jota\nInkeri näytti Lailalle, jolle tämä kaikki oli aivan uutta. Laila ei\nollut usein käynyt katon alla. Mutta kun Inkeri lopuksi aukaisi vanhan\nsoittokoneen ja rupesi soittamaan, hämmästyi luonnonlapsi kokonaan. Hän\njäi seisomaan ikäänkuin lumottuna ristissä käsin, kuunnellen säveleitä.\nLopuksi kiiti Inkeri koskettimilla edes takaisin läpi koneen kaikki\näänet, pysähtyi sitten äkkiä ja kysyi:\n\n\"Mitä pidät tästä, Lailasjam, onko se kaunista?\"\n\n\"On,\" huudahti Laila, joka ei koskaan ollut kuullut minkäänlaisen\nsoittimen ääntä, \"se on niin kaunista kuin revontulten leimu, joka\ntalviyönä liitää edes takaisin, hyppien halki taivaan kannen! Luuletko,\nettä Lappalaiset taivaassa saavat oppia soittamaan?\"\n\n\"Luulen kyllä,\" vastasi Inkeri hymyillen, \"jos vaan taivaassa\nsoittokoneita viljellään.\"\n\n\"Älä naura lapselle,\" sanoi vanhus, \"hänen vertauksensa säveleistä ja\nrevontulista on kaunis, ja hänellä varmaankin on soitannollista\naistia.\"\n\n\"Jos tahtoisit useimmin käydä minun luonani,\" sanoi Inkeri Lailalle,\n\"niin opettaisin sinut vähän soittamaan ja laulamaan muutamia lauluja.\nOsaatko laulaa?\"\n\n\"Minä en osaa mitään, en ymmärrä mitään enkä tiedä mitään, minä olen\nvaan taitamaton lappalaistyttö tunturilta.\"\n\n\"Mutta siellä sinä olet taitava, ja siellä ei minusta olisi mihinkään.\"\n\n\"Miten Jaampa jakselee?\" kysyi Lind.\n\n\"Jaampa voi hyvin, samaten isä, äiti ja Melletkin. Mutta missä on\n'Vihuri' ja 'Jivja?'\" kysyi Laila, joka nyt muisti vanhat ystävänsä.\n\n\"Ne ovat sidottuina ladon vieressä.\"\n\n\"Sidottuina? Ovatko ne sidotut? Sitten minun täytyy mennä niitä\nkatsomaan. Ehkä ne vielä tuntevat minut. Ehkä ne katselevat suurin,\niloisin silmin lappalaistyttöä ja koiraani Mustia. Nyt sinun pitää\npäästää ne irti, jotta Musti ja minä saamme juosta niiden kanssa kilpaa\ntunturille, jossa he tapaavat vanhoja ystäviä.\"\n\nLaila palasi myöhempänä kotiinsa jälleen, mutta kävi sittemmin usein\nystävänsä Inkerin luona. Hän oppi kirjoittamaan ja saatuaan vähän\nohjausta laulussa, osoitti hän, että hänellä oli kaunis ääni, joten hän\npian osasi useimmat niistä lauluista, joita Inkerikin lauloi.\n\nToisinaan seurasi Jaampa häntä Garnäsiin viedäkseen kotiin yhtä ja\ntoista, jota Laila oli ostanut.\n\nLindiltä sai Jaampa lahjaksi muutamia kalankoukkuja, joista ukko oli\nerittäin hyvillään, ja kun hän sen lisäksi vielä sai pitkän, hienon\nsiiman, niin se saattoi Jaampan niin ihastuksiin, että hän\nyksimielisesti Lailan kanssa kutsui Inkerin ja Anteron käymään\ntunturilla kalastelemassa Ravdosjärvessä.\n\n\"Mutta sinun pitää tulla ensin, Ingasjam,\" sanoi Laila. \"Jaampa ja minä\ntulemme sinua hakemaan, ja me saamme asua uudessa teltissäni yhdessä.\"\n\nElokuun alussa lähdettiin tuolle tunturiretkelle. Aikaiseen eräänä\naamuna, kun ilma oli mitä ihanin, tulivat Jaampa ja Laila Inkeriä\nnoutamaan. Lindin piti tuleman seuraavana päivänä.\n\nSaavuttuaan vuorille, jossa tunturilakeat aukenivat heidän eteensä, ja\nluodessaan vielä viimeisen silmäyksen Garnäsiin päin, pysähtyi Laila.\n\n\"Katsoppas, nyt olet tunturilla, Ingasjam, täällä on minun kotini,\ntäällä olen minä tuttu kaikkialla, niinkuin sinä Garnäsissä. Katsoppas,\nmiten pieni sinun asuntosi nyt on! Se ei ole suurempi kuin pieni myyrän\npesä ja miten ahdasta sinulla on siellä alhaalla! Mutta täällä\ntunturilla! Täällä on vapaata ja avonaista kaikkialla. Eikö tämä ole\nkaunista?\"\n\n\"Täällä tuntureilla on todellakin ihanaa.\"\n\nTelttien luona he tapasivat Laagjen ja Mellet'in, ja Laila vei nyt\nInkerin omaan telttiinsä, jossa kaikki oli uutta, siistiä ja somaa.\nPermannolle oli levitetty paksu kerros koivun oksia ja niiden päälle\ntaas hienoja poron nahkoja, jotta tässä oli yhtä pehmoinen istua ja\nmaata kuin sohvalla. Lieden oli Jaampa rakentanut valkoisista\nliuskakivistä joen rannalta, ja pata tarvekaluineen riippui siinä\nmyöskin. Inkeristä oli hupaista nähdä kaikkea hänelle vierasta ja uutta\ntäällä, mutta kun Laila otti esille pienen takin, housut, kengät,\nlakin, vyön puukkoneen ja kehoitti Inkerin pukeutumaan uuteen pukuun,\nniin nytkös vasta nauru ja tirskuminen pääsi teltissä valloilleen,\njotta se kuului pitkän matkan päähän.\n\n\"Kun ei vaan joku tulisi tänne! sanoi Inkeri.\"\n\n\"Ei kukaan pääse tänne minun suostumuksettani,\" vakuutti Laila, \"ja\nMusti koirani pitää kyllä varansa, näetkös!\"\n\nPian sen jälkeen tulivat molemmat ulos, puettuina kiireestä kantapäähän\nlappalaistytöiksi. Laila oli varustanut Inkerin myös pitkällä\nmatkasauvalla.\n\nJaampan naama vetäysi irviin, kun hän näki tytöt.\n\n\"Sinäkin olet soma lappalaistyttö,\" sanoi hän Inkerille norjankielellä.\n\"Sinä saat monta kosijaa. Kaikki lappalaispojat katselevat, kosivat\nsinua ja antavat sinulle kauniita kaulaliinoja.\"\n\n\"Niin, nyt sinä Inga olet lappalaistyttö,\" sanoi Laila, \"nyt voimme\nyhdessä kulkea tunturilla katsomassa poroja, eli lakkoja poimimassa ja\nkalastamassa.\"\n\nInkeri ei voinut muuta kuin myöntää, että puku oli mukava ja paljon\nsopivampi tunturivaellukseen kuin hänen oma pukunsa.\n\nSeuraavana päivänä tuli Lind, ja yhdessä Jaampan ja Mellet'in kanssa\ntehtiin useampia retkiä järven ympäristölle ja saarille, joissa vilisi\nlintuja, jotka täällä turvassa ketulta ja muilta vihollisilta hautoivat\nmuniaan ja jo elokuun alkupuolella löytyi saarilla meheviä lakkoja.\nEräällä saarella oli kaksi poroa, jotka paikalla läksivät uimaan\nrannalle päin, kun huomasivat lähestyvän veneen. Jaampa souti rivakasti\nniiden jälkeen ja pääsi niitä aivan lähelle. \"Ne ovat minun porojani!\"\nhuudahti Laila.\n\n\"Mistä sen tiedät?\" kysyi Inkeri.\n\n\"Sen näen korvista, niissä on minun merkkini, näetkös.\"\n\nEräänä päivänä he ottivat mukaansa verkkoja, padan ja erityisiä muita\nkapineita ja läksivät Jaampan ehdotuksesta kalanpyyntiin virralle, joka\njuoksee Ravdosjärveen. Se on matala ja hiljainen, joten helposti voi\nkaalata sen poikki ja sulkea sen verkolla, ja kun tuommoinen joki\nsuljetaan ja yläpuolelta hätyytetään, voi olla varma kaloja saavansa.\nJaampa laski ulos verkon ja toiset menivät vähän matkaa ylöspäin ja\nalkoivat ajaa kaloja alespäin, Lind ja Laila yhdellä puolella, ja\nMellet ja Inkeri toisella. Tytöillä oli erinomaisen hauskaa.\nInnokkaasti he molskivat pitkillä sauvoillaan veteen, sohivat mättäiden\nalle, ajaakseen kaloja, jotka kiitivät sinne ja tänne, verkkoon, josta\nJaampa, joka seisoi keskellä jokea, kaappasi ne kiini. Pian oli heillä\nmonta lohta enemmän kuin tarvitsivatkaan ja sillä välin kuin Jaampa ja\nMellet pystyttävät telttiä, virittivät tulta ja panivat padan\nkiehumaan, kävivät Laila ja Inkeri veneellä eräässä saaressa ja\npoimivat koko vakallisen lakkoja. Siinä keitettiin ja paistettiin kalaa\nja poronkieliä, ja kaikki istuivat tyytyväisinä ja iloisina vapaassa\nluonnon helmassa. Sillä ilma oli kaunis ja aurinko vielä ylhäällä\nmelkein koko yön. Aika kului hauskasti, vaikk'ei sana aika tässä ole\npaikallaan, sillä yö oli kuin päivä. Jaampa ei kieltänyt ottamasta\nparia ruokaryyppyä, josta ukko kävi niin hyvälle tuulelle, että hän\npaluumatkalla sepusti ja lauloi tilapäisen runon retken johdosta.\n\nSeuraavana päivänä Jaampa ja Mellet menivät ajamaan poroja kotiin\nlypsettäviksi iltapuolella, jolloin on hiukan viileämpi, eivätkä itikat\nelukoita niin pahasti kiusaa. Muutaman tunnin kuluttua kuuluu kaukana\nkoirien haukunta ja miesten huuto ja pian vilisee pohjanpuoleisilla\nharjuilla poroja, jotka koirien ajamina kiitävät alas mäkirinteitä\ntäyttä lentoa. Mikään ei niitä pidätä. Kepein askelin he pujahtavat\nhalki metsien, viitojen, soiden ja jokien. Ei kuulu minkäänlaista\njalkain kopinaa, niinkuin hevoselta eli muilta eläimiltä. Kuuluu vaan\nselvästi tuo ihmeellinen ääni takajalkojen jäntereistä, joka muistuttaa\nsähkökipinöiden räiskettä. Laumassa oli ainakin 1000 poroa, jotka nyt\najettiin kokoon telttien ympärille. Muutamat lepäsivät, toiset\nseisoivat, muutamat hyppelivät ja leikkivät, toiset taas kaikessa\nystävyydessä koettelivat sarviaan keskenään.\n\nSitten tulevat Laagjen emäntä ja palvelijattaret kiuluineen lypsämään\nniitä emäporoja, joita miehet suopungilla heille pyytävät. Vakavasti ja\nrauhallisesti viskaa ukko Laagje suopunkinsa ja vetää sillä poron\nvaimolleen. Samaten tekee Jaampakin. Mutta nuoriso, Laila, Inkeri,\nMellet ja Lind eivät menettele yhtä vakavasti. Näyttääpä siltä, kuin ei\nasiasta heidän kesken tulisi muuta kuin leikkiä ja kurintekoa.\n\n\"Pyydäppäs minulle poro, Mellet\", sanoi Inkeri, \"minä koetan lypsää.\"\n\nMellet pyytää poron ja tuo sen hänelle, mutta Inkeri, joka ei oikein\ntunne temppua, saa vaan muutaman pisaran maitoa ja pudottaa päälle\npäätteeksi kiulunsa maahan, kun poro käy rauhattomaksi ja rupee\npotkimaan.\n\n\"Voitko pyytää minulle poron?\" sanoi Laila Lindille. \"Osaatko käyttää\nsuopunkia?\"\n\n\"Voinhan koittaa\", vastasi hän, ja yritti useampia kertoja, mutta\nturhaan. Laila nauroi hänelle ja palvelijattaret samaten.\n\n\"Et sinä osaa\", sano Laila, \"anna tänne suopunki, niin saat nähdä\nkuinka lappalaistyttö heittää.\"\n\nKätevästi käärii Laila suopungin oikeaan käteensä, juoksee keskelle\nlaumaa, pujahtaa porojen välitse notkeasti, somasti, hymysuin ja on,\nvaikka on itsekin kesytön, kaino, mutta sanomattoman soma ja\nviehättävä. Pian on hän saanut poron vangituksi ja kokee pitää sitä\nkiini, mutta poro panee vastaan ja on viedä tytön mukanaan. Lailan\nsuuret silmät säihkyvät taistelun tulesta ja ovat melkein mustat.\n\n\"Auta minua!\" huusi Laila Lindille, joka juoksi avuksi ja otti\nsuopungin käteensä. \"Pidä nyt kiini niin kauan kuin minä lypsän\", sanoi\ntyttö, \"sanoithan olevasi niin väkevä.\"\n\n\"Kyllä minä sen veitikan pitelen.\"\n\nMutta Laila tuskin oli ehtinyt lypsää muutamia pisaria, kun poro\nvimmattuna karkasi pystyyn, kaatoi maitokiulun kumoon Lailan kädestä ja\nheitti Lindin suin päin maahan, jossa hän nyt kierieli suureksi iloksi\npalvelijattarille.\n\n\"Kehuithan itseäsi niin väkeväksi,\" sanoi Laila ja nauroi hänkin.\n\n\"Laila, Laila\", varoitti Laagjen emäntä nuhdellen, \"kuinka saatat noin\nmenetellä?\"\n\n\"Eihän se ole minun syyni, se oli hän itse, joka ei voinut pitää kiini\npientä poroa.\"\n\n\"Pitää kiini! Oliko hänellä muka helppo pitää kiini, kun sinä pistit\nporoa. Minä näin selvästi mitä teit, veitikka, mutta nuoruus on\nnuoruus, Nyt me olemme lypsäneet monta kiulullista, vaan mitä sinulla\non kiulussasi?\"\n\n\"Voi äiti kulta, nyt minä tahdon olla vakava. Tule sinä vanha Jaampa ja\nota yksi minun poroistani, niin minä lypsän sen ja annan kiulullisen\nInga siskolle.\"\n\nEnnenkuin lauman annettiin mennä tunturille jälleen, oli siitä otettava\nyksi poro teurastettavaksi. Mellet ja Jaampa menevät sitä valitsemaan,\nmutta juuri kun Mellet heittää ja suopunki lentää ilmassa, hypähtää\näkkiä kolmivuotias kesytön porohärkä ylös, sekaantuu sarvistaan\nsuopunkiin, ja siitäkös vasta leikki syntyy! Mutta Mellet tietää hyvin,\nmitä hänen semmoisessa tapauksessa on tekeminen. Samassa kuin elukka\nrupee tepakoitsemaan, vetää hän kaikin voimin nuorasta. Äkkinäisestä ja\nodottamattomasta tempauksesta kaatuu poro nurin. Sama tempaus kaataa\nMellet'inkin, mutta hän ei hellitä suopunkia.[6] Salaman sukkeluudella\non poro taas jaloillaan, karkaa pystyyn ja lentää raivoissaan edes\ntakaisin. Suopunki kiertyy siten milloin etu-, milloin takajalkoihin,\nja se tekee mitä hauskimpia ilmahyppyjä vapauttaakseen jalkansa. Tuskin\nsilmä saattaa seurata sen ripeitä liikkeitä. Yhtä hartaasti kuin poro\ntahtoo päästä irti, yhtä hartaasti tahtoo Melletkin päästä siitä\nvapaaksi kun vaan saisi erilleen suopungin, johon poro takertuu\ntakertumistaan. Taistelun ajalla ovat kaikki muut säikäyksissään\npaenneet syrjään. Kietomalla suopunkia käsivartensa ympärille lähenee\nMellet poroa lähenemistään. Tästä suutuksissaan se karkaa pystyyn ja\nkokee etujaloillaan, jotka pyörivät kuin rumpukapulat, lyödä hänet\nkumoon. Hiljaa ja äänettömänä on Jaampa sillä välin lähestynyt poroa\ntakaa päin. Mutta nyt se huomaa hänetkin ja käy vielä rajummaksi.\nVihdoin onnistuu Jaampalle päästä poroon kiini ja rivakasti ja\nmukavasti kietoo hän kätensä sen vyötäryksiin. Takajaloillaan yrittää\nporo potkaista molemmat vihollisensa luotaan, mutta turhaan. Äkkiä\nrauhoittuu eläin ja seisoo pää alespäin mutta silmät mulkoilevat ja\npyörivät joka haaralle. Samassa se taas kohotta päänsä, karkaa pystyyn\nja pieksee etujaloillaan, syöksee suin päin ja kaataa mukanaan Jaampan\nja Mellet'in, joten kaikki kolme makaavat siinä taistellen ja\nkiemurrellen. Vihdoinkin saa Jaampa suopungin irti. Kaikki kolme\nhyppäävät ylös, ja hurjaa vauhtia kiitää poro pitkin kenttää, pysähtyy\nvähän matkan päässä, katsoo taaksensa, päristää ja syöksee taas\neteenpäin vielä huimempaa vauhtia, eikä pysähdy ennen kuin se on\nkätkeytynyt toisten joukkoon, tiheimpään parveen.\n\nSe poro joka oli teurastettava, oli kesy ja saatiin helposti kiini.\nJaampa veti sen puoleensa ja tarttui molemmin käsin sen vasempaan\nsarveen, oikealla kädellään sarven nenästä ja vasemmalla juuresta.\nÄkkinäisellä keikauksella kaatoi hän poron seljälleen, sivalsi\npuukkonsa ja syöksi sen päätään myöten elukan rintaan, puhkaisten sen\nsydämen. Samassa päästää hän irti poron, joka veitsi rinnassaan hyppää\npystyyn mutta samassa silmänräpäyksessä se tuntee kuolettavan iskun\nvaikutuksen. Se alkaa vapista, se tahtoo seisoa, mutta jalat eivät sitä\nkanna, se hoipertelee ja kaatuu tunnotonna maahan. Vasta kun eläin on\nheittänyt henkensä, vetää Jaampa veitsen ulos haavasta, josta tuskin\nveren pisaraakaan pulppuaa ulos. Kaikki veri keräytyy rintakehään.\nInkeri on peittänyt käsillään silmänsä ja kääntynyt poispäin. Hän ei\nvoinut katsella kuolevaa eläintä.\n\nKun Lind ja hänen sisarensa olivat lähteneet ja Laagje vaimoneen\niltasella istuivat kahden kesken teltissä puhellen, lausui vaimo:\n\n\"Oletko huomannut, että hän, tuo kaunis Daro, kauppiaan poika,\nmielistelee Lailaa?\"\n\n\"Sitä en ole huomannut, mutta onhan Laila niin soma tyttö, että\njokaisen täytyy hänestä pitää.\"\n\n\"Mutta oletko huomannut, että Lind pitää hänestä, että Laila on hänelle\nniin rakas, että Lind mielellään kosisi, jos tyttö olisi Norjalainen?\"\n\n\"Pitäköön hän tytöstä niin paljon kuin tahtoo. Laila ei ole semmoinen\ntyttö, joka antaisi itseänsä vietellä.\"\n\n\"Ei suinkaan, mutta minä luulen että Lind todella rakastaa tyttöä, ja\njos seuraat minun neuvoani, niin Laila ei saa enää mennä Garnäsiin.\"\n\n\"Ei Lailasta ole pelkoa.\"\n\n\"Mutta etkö ole havainnut että Lailakin pitää hänestä?\"\n\n\"Sinä vaan luulet joutavia, vaimo.\"\n\n\"Minä en luule mitään. Me naiset näemme semmoisissa asioissa paljon\nparemmin kuin te miehet. Sinä olet ollut sokea, kun et ole nähnyt\nmitään.\"\n\n\"Mitä sinä sitten olet nähnyt?\"\n\n\"Mitäkö olen nähnyt! Olen nähnyt Lailan suuret silmät siitä asti, kun\nhän oli lapsi. Olen nähnyt ne iloisina, suruisina ja vihaisina, mutta\nen koskaan ole nähnyt sitä ilmausta, joka nyt toisinaan kuvastuu näissä\nsilmissä, ne eivät milloinkaan ole olleet niin syvämieliset, synkät ja\nhaaveksivaiset kuin nyt.\n\n\"Hän on vanhempi nyt näetkös, hän on täysikasvuinen impi, se tulee\ntästä.\"\n\n\"Niin, ja siitä, että hän ensi kerran elämässään alkaa tuntea lempeä\nmiesolentoa kohtaan.\"\n\n\"Eikö hän pidä Mellet'istä?\"\n\n\"Ei sillä tapaa, eikä niinkuin ennen. Etkö ole huomannut, että hän\nusein istuu aivan hiljaa ja uneksii, että hän ajattelee aivan toista\nkuin Mellet'iä ja poroja, Jaampaa ja meitä, että hän toisinaan huokaa\nraskaasti ja että hänen poskensa punastuvat ja hänen silmänsä saavat\nomituisen loisteen ja huulensa hymyilevät, kun tuo kaunis Daro lähestyy\nja puhuttelee häntä?\"\n\n\"Onko Jaampa ja Mellet sanonut mitään?\"\n\n\"Jaampa ei huomaa mitään, mutta Mellet ei ole hyvillään siitä, että\nLaila käy Garnäsissä. Hän vihaa Daroa varmaankin yhtä paljon kuin hän\nLailaa rakastaa.\"\n\n\"No, olkoon niin, mutta piakkoin taas paalaamme tunturille, ja silloin\nnuo Garnäsin retket loppuvat. Hän saa kaikissa tapauksissa käydä\nsanomassa jäähyväiset. He ovat olleet ystävällisiä Lailaa kohtaan ja\nopettaneet hänelle kaikenlaista, josta hänellä saattaa olla huvia ja\nhyötyä.\"\n\n\"Mene itse mukaan! Minä vakuutan sinulle, että he molemmat pitävät\nenemmän toisistaan, kuin itse tietävät, eikä tarvitse muuta kuin pieni\nsattuma, pieni sana, kipinäinen vaan, kun heidän lempensä syttyy\ntäyteen tuleen. Oletko unhoittanut, että Lailankin suonissa juoksee\ndaro-verta, oletko unhoittanut, että Laila on hänen serkkunsa?\"\n\n\"Sitä en ole unhoittanut, olenpa usein sitä tänä kesänä muistanut.\"\n\n\"Ole siis varovainen, äläkä salli hänen enää mennä Garnäsiin. Jos nämä\nmolemmat saavat ilmaista tunteensa, silloin et enää kykene liekkiä\nsammuttamaan ja silloin hän ei huoli Mellet'istä.\"\n\n\"Luuletko sinä, että kesytöntä tunturin kukkaa käy uudestaan\nistuttaminen ahtaasen laaksoon? Luuletko, että hän menestyisi\nNorjalaisen vaimona? Minä en sitä usko, siksi on hän liian kiintynyt\nmeidän vapaasen elämäämme, ja hän on aina pitänyt Mellet'istä.\"\n\n\"Hän on tosin aina pitänyt Mellet'istä, mutta pue Daro lappalaispukuun,\ntee hänestä Lappalainen, pane hänet Mellet'in viereen ja käske tyttö\nvalitsemaan, niin saat nähdä.\"\n\n\"Laila kantaa kuitenkin Mellet'in sormusta ja tietää kerta tulevansa\nhänen vaimokseen.\"\n\n\"Mutta hänen sydämensä on Darolla, ja Lailalla on hellät tunteet ja\nrautainen tahto, joka ei koskaan ole masentunut. Hän noudattaa omaa\ntahtoansa ja on tehnyt sitä lapsesta asti.\"\n\n\"Niin kyllä kaikessa, vaan ei naimishankkeissa. Mutta hän tietää myös\nsangen hyvin, että lapset sellaisissa tapauksissa aina noudattavat\nvanhempiensa tahtoa ja vaalia, ja että tämä vaali on tehty jo aikaa\nsitten.\"\n\nTämän keskustelun jälkeen kului useampia päiviä ilman että Laila kävi\nGarnäsissä. Mutta eräänä päivänä, kun Lind oli kalastamassa kaukana\nvirralla, kuuli hän jonkun laaksossa vastaisella puolella laulavan\nmuutamia säkeitä eräästä vuorolaulusta, jota paimenpojat ja tytöt\ntavallisesti laulelevat kulkiessaan kaukana toisistaan laaksossa. Laulu\non varsin yksinkertainen, ja sitä voi muutella ja muodostaa mielin\nmäärin tilaisuuden mukaan. Lind alkoi siis eräällä säkeellä:\n\n    Kaukana kun luotasi,\n    Yli laaksoin, vuortenki,\n    Sulle laulan, armahain;\n    Kuuletko sä lauluain?\n\nKun kaiku oli vaiennut ja vähän aikaa kuulunut, kuului kirkas, heleä\nääni, joka tuli kuin auringon säde kirkkaan ilman läpi kaukaa\nlaaksosta:\n\n    Kaulana sun luotasi,\n    Yli laaksoin, vuortenki,\n    Vastaan sulle laulaen:\n    Lauluasi kuuntelen!\n\nLind huomasi, että se ei ollut kukaan muu kuin Laila, ja vastasi taas:\n\n    Kaukana sun luotasi,\n    Yli laaksoin, vuortenki,\n    Pyyntöin korvihisi soi;\n    Tullos luoksein, tullos oi!\n\nSamassa kuului toiselta puolen vastaus:\n\n    Kaukana sun luotasi,\n    Yli laaksoin, vuortenki,\n    Vastauksein sulle soi:\n    Luoksesi en tulla voi! En voi! En voi!\n\nkaikui kauempana ja kauempana, samalla kun laulajatar eteni poispäin.\n\n\"Terveisiä Lailalta,\" sanoi Lind sisarelleen tullessaan alas Garnäsiin,\n\"kuulin hänen laulavan paimenlaulua kaukana laaksossa virran\nvastaisella puolella.\"\n\nAika kului jo elokuun puoliväliin, ja se aika lähestyi, jolloin\nLappalaiset tavallisesti jättävät kesälaitumensa ja vetäytyvät\ntuntureille. Laila ei isoon aikaan ollut käynyt Garnäsissä, mutta\nInkeri odotti varmaan hänen tulevan sanomaan jäähyväisiä, ennenkuin\nlähtisi.\n\nAikaiseen eräänä aamuna tuli Garnäsin renkipoika, joka oli ollut\nkaukana virralla katsomassa erästä lohipatoa, juosten taloon ja kertoi\nnähneensä ihmisen istuvan ja pitelevän itseään kiini koivussa, joka\nriippui tuon tunnetun pyörteen päällä. Se oli luultavasti joku, jolle\noli tapahtunut onnettomuus virrassa ja oli näöltään lappalaistyttö,\nkertoi poika. Hän oli ollut vastaisella puolella, mutta koski oli niin\npauhannut, ett'ei ollut apua huutamisesta. Hän oli sen vuoksi vaan\nviitannut kädellään osoitteeksi, että onneton oli huomattu ja saattoi\ntoivoa pelastusta, ja sitten hän oli juossut kotiin.\n\nKiiruusti haettiin vahvimmat köydet, jotka talossa ja eräällä\njahti-aluksella, joka oli rannalla, olivat saatavissa. Onneksi sattui\nGarnäsissä silloin olemaan useita Lappalaisia ja koko joukko muuta\nväkeä, joiden kanssa Lind riensi apuun. Tiellä he tapasivat Mellet'in\njoka yhtyi heidän seuraansa. Yksi mies lähetettiin vastaiselle rannalle\nmerkiksi onnettomalle, että ihmisiä tuli apuun. Kaksi köyttä\nköytettiin yhteen ja molempien päähän laitettiin silmukka, jotta kaksi\nsaattoi istua siinä.\n\n\"Kuka tahtoo mennä syvyyteen?\" kysyi Lind, kun kaikki oli valmiina.\n\nEi kukaan vastannut. Tässä oli henki kysymyksessä.\n\n\"No, minä lähden! Tänne köysi!\"\n\nHitaasti hän hinautti itseään alas, kunnes tapasi koivun äärimmät\noksat. Hän tarttui oksiin ja veti itsensä niiden avulla riippuvan\nkallioseinän alle, joten hän katosi vuorella seisovien näkyvistä.\n\nKoivun juurella, nojaten kylmää kallionseinää vasten, istui Laila\nkalpeana ja väristen vilusta. Lakkinsa hän oli kadottanut, hiukset\nriippuivat hajallaan hänen hartioillaan, ja sinisessä jakussaan ja\nharjanaisin hapsin oli hän pikemmin Ahtolan neidon, kuin ihmisen\nnäköinen. Hän oli edellisenä iltana ollut matkalla Garnäsiin\njäähyväisiä sanomaan ja aikoi soutaa poikki virran, mutta toinen airo\noli katkennut ja hän oli mennyt alas putouksesta. Vene oli mennyt\npirstaleiksi, ja hän ei enää tiennyt mistään, ennenkuin törmäsi koivun\noksia vasten. Silloin hän tarttui niihin ja hinasi itsensä ylös, kunnes\npääsi istumaan tyvelle. Siksi hetkeksi hän oli pelastunut, mutta\nkauhean yön hän oli viettänyt. Hän oli läpimärkä ja kylmä ilma valtasi\nkeskellä koskea, mutta onneksi hän oli tottunut sekä veteen että\nviluun, joten hän saattoi kestää tämän ja sitoi itsensä lujasti kiini,\njotta ei ehkä tunnottomuuden tilassa putoaisi koskeen. Hän tiesi\nitseään pian kaivattavan ja toivoi myös, että joku sattumalta hänet\nhuomaisi. Jos hän olisi voinut laittaa tiedon kosken-karalla, olisi\nhänen tilansa jo aikaa sitten ollut tietty Garnäsissä. Lintu lensi\nnimittäin useampia kertoja istuakseen tutulla paikallaan, mutta riensi\nsäikähtäen pois nähdessään siinä ihmisen.\n\nLind, jolla ei ollut edes aavistusta, kuka tuo onneton oli, hämmästyi\nkovin nähdessään Lailan täällä. Kaikista vähimmin oli hän luullut\nLailan siellä olevan.\n\n\"Jumalan nimessä, Laila, sinähän täällä oletkin!\" huudahti hän.\n\n\"Minä se olen, ja sinä olet rohjennut tulla tänne minua pelastamaan.\"\n\n\"En tiennyt sinun olevan täällä, en osannut sitä edes aavistaa.\"\n\n\"Silloin et kenties olisi tullutkaan?\"\n\n\"Laila, olisin kyllä tullut. Olisin mennyt vaikka synkimpään syvyyteen\nmaailmassa, tietäessäni sinun olevan siellä. Miten kauhea tämä yö\nsinulle lienee ollut, ja miten tuskallinen oletkaan ollut.\"\n\n\"Minä rukoilin Jumalaa ja Vapahtajaani, ja nyt hän on kuullut\nrukoukseni.\"\n\n\"Toivon, että molemmat pääsemme onnellisesti täältä ylös. Köysi on\nvahva, jotta et tarvitse peljätä.\"\n\n\"Nyt en enää pelkääkään.\"\n\n\"Istu nyt tähän silmukkaan, minä sidon meidät molemmat kiini. Jos\npelastumme, pelastumme molemmat ja jos kuolemme, kuolemme yhdessä.\"\n\n\"Silloin en pelkää kuolemaa.\"\n\n\"Pidä nyt kiini minusta,\" sanoi Lind antaessaan merkin köyden\nhinaamiseen. Samassa köysi sinkosi pois kalliosta ja molemmat\nkieppuivat nyt pauhaavan kosken päällä taivaan ja maan välillä.\n\n\"Laila,\" kuiskasi Lind, kun tytön pää lepäsi hänen olkapäällään, \"ethän\nsuutu minuun, kun tunnustan, että pidän sinusta paljon, että sinä olet\nminulle rakkaampi kuin kukaan Norjan tyttö, rakkaampi kaikkia muita\nmaailmassa? Voitko sinäkin vähän pitää minusta?\"\n\n\"Ikuisesti, jos sinä niin tahdot, mutta minä olen vaan katala\nlappalaistyttö!\"\n\n\"Laila, sinä olet minulle kaikki ja sinä olet oleva omani --\"\n\n\"Köysi laahaa kiveä vasten!\" huudettiin ylhäältä.\n\nLind ponnisti jalkansa kallioseinää vasten, jotta köysi kulki vapaasti,\nja pian he olivat niin korkealla, että käsin voitiin nostaa heidät\nvaarallisesta asemastaan.\n\n\"Laila,\" huusivat Lappalaiset, \"se on Laila, joka on istunut koskessa.\"\n\n\"Rakas Laila,\" sanoi Mellet, \"Jumalan kiitos, että pelastuit!\"\n\n\"Sinäkin olet täällä, Mellet,\" sanoi Laila heikolla äänellä, \"etkä\ntullut minua pelastamaan!\"\n\n\"En tiennyt sinun siellä olevan, jos sen olisin tiennyt, olisin kyllä\ntullut.\"\n\n\"Hän ei sitä myöskään tiennyt,\" ajatteli Laila.\n\nLaila oli niin uupunut ja heikko, jotta hänet täytyi viedä Garnäsiin,\njossa hän pääsi Inkerin kamariin lepäämään. Mutta seuraavana päivänä\nLaila oli taas yhtä terve, kuin ennenkin. Hänen voimakas ja raitis\nruumiinsa ei ollut vahingoittunut, vaikka luultavasti jokainen muu\ntyttö olisi semmoisessa tapauksessa ollut melkein kuoleman oma.\n\nTuo vanha koivukin oli tullut Garnäsiin. Luultavasti oli niiden\nmolempien paino, jotka sen päällä olivat istuneet, vioittanut eli\nkatkaissut jonkun sen juurista. Virta sai nyt koivun enemmän valtaansa,\ntempasi sen irti ja vei mukanaan alaspäin, joten se aamulla makasi\nrannalla aivan talon kohdalla. Lind vedätti sen maalle. Ehkä siitä\nvoisi valmistaa jonkun kapineen tapauksen muistoksi, tuumasi hän.\nMyöhempänä aamupäivällä tuli Laila arki-huoneesen, puettuna\ntäydellisesti norjalaistytön pukuun.\n\nKun Lind tuli huoneesen, hämmästyi hän nähdessään Lailan norjalaisessa\npuvussa, mutta hänen silmäyksensä oli niin hellä, joka osoitti, että\nLaila häntä miellytti ja että hän ei ollut katunut eikä unhoittanut,\nmitä oli tunnustanut silloin, kun molemmat riippuivat taivaan ja maan\nvälillä.\n\nMellet tuli myös huoneesen ja näki Lailan uudessa puvussa, mutta tämä\nmuutos ei laisinkaan häntä miellyttänyt. Laila tuntui hänestä\nsemmoisena niin vieraalta, ett'ei hän voinut häntä edes lähestyäkään.\nMellet pyysi sentähden Lailan pukeutumaan omaan pukuunsa, joka nyt oli\nkuiva, ja kehoitti häntä lähtemään kotiin, jossa vanhemmat olivat\nrauhattomia hänen pitkällisestä viipymisestään.\n\nLind olisi mielellään puhunut Lailan kanssa kahden kesken, mutta se oli\nnyt mahdotonta. Lailan lähtiessä hän vaan ennätti kuiskata:\n\n\"Minä olen huomeniltana vartioroviolla Gaisatunturilla kello 12, kun\naurinko on matalimmallaan pohjoisessa. Rakas Laila, tule sinne, minulla\non sinulle niin paljon sanottavaa. Sinun täytyy tulla, meidän pitää\nsaada puhella kahden kesken, ja minun täytyy saada sanoa sinulle\njäähyväiset, ennenkuin lähdet.\"\n\nLaila vastasi vaan vähäisellä nyökkäyksellä, ja hän ynnä Mellet\nläksivät taas kulkemaan tunturille päin.\n\nSeuraavana päivänä läksivät Jaampa ja Mellet ajamaan porokarjaa\ntelteille, jotta se olisi koossa siinä, kun seuraavana päivänä aiottiin\nlähteä Ravdosjärveltä. Laila pyysi päästä mukaan, ja hän ynnä eräs\npalvelijattarista soutivat veneellä järven toiseen päähän, kulkeakseen\nsitten kukin eri rantaa takaisin päin. Laila sai siis sopivan\ntilaisuuden mennä Lindin mainitsemalle vartioroviolle, joka oli\nrakennettu eräälle kukkulalle, josta saattoi nähdä Garnäsiin asti.\n\nKello 11 oli Laila vartioroviolla. Hän tahtoi olla siellä ennen Lindiä.\nLaila tahtoi nähdä hänen tulevan. Hän ei tiennyt, mitä Lindillä oli\nsanottavaa. Hän vaan aavisti. Mutta Laila tahtoi istua siellä hänen\nkanssansa kahden kesken kesäyön vaaleassa valossa, kuulla hänen ääntään\nja vakuutustaan, että lempisi Lailaa, häntä yksin eikä ketään muuta.\nLaila olisi ennen lähtöään hiukan soristanut itseään, mutta se olisi\nherättänyt huomiota ja epäluuloa. Hänen täytyi siis mennä tavallisessa\nvalkoisessa sarkajakussaan ja pienessä punaisessa lakissaan. Laila ei\ntiennyt, että hän juuri tässä puvussa oli somin tuon suuren, voimakkaan\nDaron silmissä.\n\nKello oli jo 11 1/2. Aurinko painui kahta tunturihuippua kohden, jotka\nkohosivat pohjan puolella. Kun sen suuri, punainen liuska oli niin\nmatalalla, että se kosketti korkeampaa molemmista huipuista, silloin\noli juuri puoliyö. Laila istui nojaten rovioon, käsi poskellaan. Tämä\nposki oli tähän asti ollut tavallista hohtavampi odottaessaan Lindin\ntuloa, mutta aurinko painui alemmas ja alemmas, ja hieno poski kävi yhä\nkalpeammaksi. Kun tunturin huippu mustana varjona kuvastui auringon\nkehässä ja kello siis oli 12, silloin tunki epäilys Lailan mieleen.\nEikö hän tulekkaan? Koko luonto lepäsi ny hiljaisena ja rauhallisena.\nEi ainoakaan lehti värähtänyt, ei hienoinkaan tuulen henki häirinnyt\nRavdosjärven tummaa pintaa. Linnut olivat menneet levolle ja nukkuivat\npää siiven alla hiljaisella oksallaan. Laila saattoi nähdä kauas\nGarnäsiin päin metsättömien kunnaitten päällitse, ja hän luuli voivansa\npitkän matkan päässä nähdä, jos joku sieltäpäin tulisi. Hän katsoi\nkatsomistaan. Hänen epäilyksensä kasvoi ja toi myötänsä vielä\ntuskankin, joka sai kyyneleet hänen silmiinsä, joten hän ei voinut\nnähdä paljon mitään. Äkkiä hän hypähti ylös ja toivon vieno hymyily\nnäkyi hänen huulillaan. \"Ehkä hän tuleekin toiselta puolen ja tahtoo\nminua ilahuttaa äkkinäisellä tulollaan?\" ajatteli Laila, varjostaen\nkädellään silmiään ja katsellen tarkasti pohjanpuoleisia tuntureita\nMutta ei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt missään. \"Hän ei tule!\"\nhuokasi Laila. Aurinko alkoi taas kohota ja muuttua kirkkaammaksi,\nniinkuin sammuva lamppu, johon lisätään öljyä. Kello oli yli 12;\nkirkkaampi valo virtasi vuorille ja laaksoihin, valo niin ihmeen ihana,\nettä olisi voinut luulla sen lähteneen itse ikuisen valon asunnoista.\nYksittäinen lintu alkoi visertää pensastossa, sitten yhä useampi, ja\nkaikkialla vallitsi taas uuden päivän aamuna virkeä elollisuus, iloa ja\nelämää taivaan lintujen ja maan eläimien kesken. Ainoastaan Laila istui\nsiinä yksinään ja kyynel kimalteli hänen kalpealla poskellaan. Pieni\nraunio-tassi tuli ja istui roviolle aivan lähelle häntä. Sillä oli\nsuussaan jyvä, jonka se aikoi viedä pienokaisilleen, mutta se jäi\nihmetellen istumaan, nyykäytti päätään ja keikutti pyrstöään ja katseli\nsuurin silmin vierasta, joka istui siinä. Pieni hiirikin tuli esiin\npensastosta, istahti takajaloilleen ja katseli häntä. Se pyyhkäsi\netukäpälällään silmiään ikäänkuin paremmin nähdäkseen. Se ei voinut\nkäsittää, mikä tuo vieras olento oli, joka istui siinä niin hiljaa ja\nääneti. Musti, Lailan pieni uskollinen seurakumppani, makasi katsellen\nhänkin emäntäänsä. Se vikisi hiljakseen. Se varmaankin näki surun\nemäntänsä kasvoissa, ja tuskin tarvinnee epäillä, että eläimet,\nvarsinkin koira, voivat ottaa osaa ihmisen suruun.\n\n\"Hän ei tule, hän ei tule!\" huokasi Laila taas.\n\nTuskallinen tunne ahdisti kuin raskas taakka hänen sydäntään, ja hän\nhuokasi sydämensä syvimmästä pohjasta. Kello oli 1. Asia oli siis\nvarma, Lind ei tullut!\n\nLaila nousi seisoalleen, pyyhki kyyneleensä, siveli hiukset silmiltään,\nja hänen suuret surumieliset silmänsä loivat vielä viimeisen katseen\nGarnäsiin päin. Luonnonlapsen ylpeä, uljas, raitis sydän oli loukattu\ntuon muukalaisen uskottomuudesta.\n\n\"Sinä et tullut!\" puhkesi hän sanoihin. \"Kurja Daro, sinä olet minut\npettänyt! Miksi pelastit minut, kun kuitenkin sitten minut hylkäsit?\nKamala Daro! Jää siis sinne, missä olet, kurjaan asuntoosi! Olisin\nlempinyt sinua uskollisemmasti, hellemmästi ja hartaammasti kuin\nyksikään sinun heikoista, kalpeista naisistasi, joilla on kipeä sydän\nja rinta rautakehyksessä. Sinun tähtesi olisin elänyt huoneessasi\nniinkuin kesytön laululintu häkissä koko elinaikani. Olisin oppinut,\nmitä olisit tahtonut minulle opettaa, olisin tullut siksi, kuin sinä\nolisit tahtonut, en olisi ollut sinun vertaisesi, mutta olisin\nkuitenkin voittanut jokaisen sinun kalpeista naisistasi. Ilossa ja\nsurussa, myötä- ja vastoinkäymisessä olisin ollut sinulle uskollinen,\nniin uskollinen kuin puhtain kulta; sillä minä rakastin sinua siitä\nhetkestä saakka, jolloin sinut ensi kerran näin, sydämeni pohjasta,\nainoastaan sinua koko heimostasi, ja päivä päivältä enemmin ja enemmin,\nlujemmin ja lujemmin. Kavala Daro, paha, viekas Daro, miksi petit\nminut, miksi et tullut?\"\n\nLaila kääntyi poispäin Garnäsistä, ja katseli tuntureille päin, jossa\nkodat olivat. Äkkiä hän taas kääntyi. Viha oli kadonnut, ylpeys\nkukistunut, rohkeus masentui ja epätoivo tuli sijaan. Hän heittäysi\nkanervikkoon kätkien kasvot käsiinsä, nyyhki ja itki katkerasti. Hän ei\ntiennytkään, kuinka paljon hän oli toivonut, ennenkuin nyt, kun\nviimeinenkin kipinä sammui, hän ei tiennyt kuinka vahva se side oli,\njoka oli kiinittänyt häntä Lindiin, ennenkuin se nyt äkkiä katkaistiin,\njoten hänen sydämensä oli murtumaisillaan. Melkein pyörryksissä\nja kyynelten vallassa hän makasi siinä, kunnes hänen pieni\nseurakumppaninsa taas tuli ja nuoli hänen poskeansa ikäänkuin\nmuistuttaakseen häntä, että nyt oli aika lähteä kotiin. Laila otti\nkoiran syliinsä ja hyväili sitä. \"Voi Musti, Musti, hän petti minut!\nNyt lähdemme,\" ja hän otti muutaman askeleen, mutta kääntyi jälleen,\notti terävän kiven ja kirjoitti litteän paaden kylkeen, joka oli\npystytetty rovion huipulle:\n\nMinä olin täällä, sinä et tullut, hyvästi!\n\nMuutamia päiviä myöhemmin meni Lind tunturille, mutta Lappalaiset\ntelttineen, poroineen olivat kadonneet ja Ravdosjärven rannat olivat\nautiot ja tyhjät. Hän meni vartioroviolle ja huomasi, että heikko\nnaisen käsi oli kirjoittanut jotakin kiveen. Hän luki kirjoituksen ja\nnyt hänelle selvisi kaikki. Kaikki oli näissä muutamissa sanoissa.\nKokonainen elämäkertomus. Suuria toiveita, suloisia unelmia, petettyjä\nlupauksia ja särjetyn sydämen jäähyväishuokaus.\n\nAntero Lindin vanha isä oli vaarallisesti sairastunut iltapuolella, ja\nkun poika kuitenkin aikoi lähteä, katsahti sisar häneen hämmästyen ja\nsanoi:\n\n\"Ethän toki lähde isäsi luota hänen kuolinhetkellään?\"\n\n\"Minä jään kotiin,\" vastasi veli.\n\nKun kello löi kaksitoista, tiesi hän Lailan istuvan vartioroviolla\nodottamassa.\n\n\"Inkeri, siskoni,\" sanoi hän, \"nyt minua tuomitsee se tyttö, jota\nrakastan, nyt veljesi on hänen silmissään raukka, mies, jossa ei ole\nrahtuakaan rehellisyyttä.\"\n\n\"Aioitko tavata Lailaa?\"\n\n\"Aioin, ja nyt hän odottaa minua turhaan!\"\n\n\"Armas veljeni, minä säälin sinua. Ei mikään maailmassa ole niin\nvaikeata, kuin joutua sen halveksimisen alaiseksi, jota lempii. Mutta\nehkä isä on huomenna parempi.\n\n\"Silloin Laila on jo kaukana täältä.\"\n\n\"Mutta tapaathan hänet Karasjoen markkinoilla, ja voit silloin selittää\nhänelle asian.\"\n\n\"Sinne on pitkä aika. Silloin hän ehkä jo on naimisessa.\"\n\n\"Sinä aioit siis todellakin naida lappalaistytön Lailan?\"\n\n\"Jos olisin saanut häntä tavata, olisin kehoittanut häntä jäämään täksi\ntalveksi meille ja -- --\"\n\n\n\n\nXI.\n\nHäät\n\n\nKuukautta myöhemmin oli Laagje laumoineen, perheineen hyvässä turvassa\nAvotunturilla, 6 peninkuormaa Koutokeinosta, mutta perheessä vallitsi\nalakuloisuus. Ei kukaan ollut entisellään. Kukin kulki omissa\najatuksissaan. Lailan iloisuus oli kadonnut. Laagje ja hänen puolisonsa\nhuomasivat sen kyllä ja aavistivat syyn siihen. Mellet ja Laila eivät\nenää seurustelleet yhtä luottavaisesti kuin ennen. Jaampan muoto oli\nsynkkä. Hänen suosikkinsa, tämä nuori tyttö, jota hän oli tottunut\npitämään ihanimpana, jaloimpana, puhtaimpana ja pyhimpänä olentona\nJumalan luonnossa, kantoi povessaan salaista surua, ja Jaampa suri tätä\nniinkuin koira, joka näkee isäntänsä surun, vaan ei voi tehdä eikä\nsanoa mitään.\n\n\"Laila,\" sanoi Laagje eräänä päivänä, \"me näemme kaikki, että sinä olet\nsurumielinen, sano minulle, isällesi, mistä syystä?\"\n\n\"Ei se ole mitään.\"\n\n\"On, lapseni, on siinä joku syy. Sinä et ole niinkuin ennen.\"\n\n\"Minä olen sairas.\"\n\n\"Niin juuri, sinä olet sairas sielun ja ruumiin puolesta, siksi ovat\nsilmäsi tummat ja synkkämieliset ja poskesi kalpeat. Eivätkö Mellet,\nJaampa ja äitisi ole sinulle ystävälliset?\"\n\n\"Ovat, enemmän kuin ansaitsenkaan.\"\n\n\"Meistä on niin ikävää nähdä sinut surullisena. Koeta tulla iloiseksi\njälleen. Kohta olet morsian. Heti joulun jälestä tulee sinun ja\nMellet'in mennä naimisiin.\"\n\n\"Minä en tahdo mennä naimisiin.\"\n\n\"Etkö tahdo? Olethan aina pitänyt Mellet'istä, ja uusi teltti, jossa te\ntulette asumaan, on valmis, ja teillä yhteiseen on kaunis porokarja,\njonka avulla voitte elää ja muuttaa mihin tahdotte.\"\n\n\"Voimmehan odottaa.\"\n\n\"Niin et ole ennen puhunut. Mutta tänä kesänä sinä olet muuttunut.\nJospa et koskaan olisi astunut jalallasi Garnäsiin Darojen joukkoon!\"\n\n\"Niin, jospa en olisi sitä tehnyt!\"\n\n\"Onko hän tahtonut sinua viekotella?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Onko hän ryöstänyt sydämesi viekkailla sanoilla ja valheellisilla\nlupauksilla?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Ja kuitenkin ehkä pidät hänestä ja sydämesi on kiintynyt häneen?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Heitä pois hänet mielestäsi! Repäise hänen kuvansa mielestäsi ja\najatuksestasi! Hän vaan viettelee sinut syvyyden partaalle ja hylkää\nsinut.\"\n\n\"Voi, isä!\"\n\n\"Laila, kuule isäsi sanaa! Sinä tiedät, että aina olen sinusta pitänyt,\njo lapsuudestasi saakka.\"\n\n\"Sen tiedän, rakas isä,\" sanoi Laila nojaten päänsä hänen polvilleen.\n\n\"Mutta sinä et tiedä, että minä olen toivonut paljon sinusta ja sinun\njälkeisistäsi itselleni ja kaikille Lappalaisille. Sinä et tiedä, miten\nsuloisia unelmia olen uneksinut sinusta ja tulevaisuudestasi. Laila,\nminä olen rikas. Tuo korkea, ylpeä Daro on köyhä raukka minun\nrinnallani. Minä voin ostaa hänen talonsa, jos tahdon, eli vielä\nsuuremmankin, mieleni mukaan. Ja minä olen itsekseni tuumannut, että,\nkun sinä tulet Mellet'in vaimoksi, ostan teille suuren talon meren\nrannalta Darojen keskellä. Sinä saat taloja ja tavaraa, lehmiä ja\nlampaita, niin paljon kuin tahdot, ja sinä voit elää Darojen tavalla,\npukeutua niinkuin he, jos tahdot, ja lapsiasi saat kasvattaa\nNorjalaisten tavalla, he saavat tietoa ja oppia niinkuin maan\nrikkaimmat lapset, ja he tulevat suvusta sukuun mahtaviksi ja eteviksi.\nMutta heidän sukunimensä on oleva Laagje, ja joutuessaan tänne meidän\nkeskellemme papeiksi ja tuomareiksi muistaisivat he kuitenkin aina\nolevansa lappalaista syntyperää. Katso, näin olen minä ajatellut, se on\nollut elämäni päämäärä, ja se on vielä vanhuutenikin toivo. Ja äitisi,\nminä ja Jaampa tulisimme sinua katsomaan suuressa talossasi, istuisimme\nköyhinä Lappalaisina oven pieleen ja katselisimme ilolla sinua ja sinun\nlapsiasi.\"\n\nLaila itki, vaan ei sanonut mitään. Hänelläkin oli ollut unelma. Se oli\nmelkein samanlainen kuin isänkin. Isä olisi ehkä suostunut hänen\nunelmaansa ja täyttänyt hänen toivonsa, ottanut Daron vävykseen ja\nusein ilolla käynyt heitä katsomassa. Mutta Daro ei tullut, voi, hän ei\ntullut! Hän oli pettänyt!\n\nJo alkujaan oli määrätty, että Mellet'in ja Lailan häät olivat\nvietettävät Karasjoella markkina-aikana jälestä joulun, jolloin sinne\nkokoontui paljon kansaa. Häät olivat vietettävät oikein muhkeasti.\nSukulaisia piti kutsuttaman läheltä ja kaukaa, ja Jaampa aikoi jo\nedeltäkäsin pyytää luvan Lailalta, saadakseen sinä päivänä, tapauksen\njohdosta, ottaa pienen sydämen lämmittäjän.\n\nMutta Lailan mieli ei käynyt iloisemmaksi. Laagje ja hänen vaimonsa\ntuumailivat tästä ja vaimo kehoitti, että lähdettäisiin Koutokeinoon\nhäitä pitämään lähimmäisenä sunnuntaina ennen joulua. Hän ikäänkuin\naavisti Daron tulevan Karasjoen markkinoille ja saattavan Lailan pään\nvielä enemmän pyörälle.\n\nMellet ilmoitti Lailalle tämän päätöksen ja koki häntä ilahuttaa.\n\n\"Miksi et ole niinkuin ennen, Lailasjam,\" sanoi hän, \"olenko sinua\njollakin tavoin loukannut, oletko minuun suuttunut?\"\n\n\"En, Mellet, en ole sinuun suuttunut.\"\n\n\"Mutta et kohtele niinkuin ennen lapsuutesi ystävää ja leikkitoveria.\nEtkö enää pidä minusta?\"\n\n\"Kyllä, Mellet.\"\n\n\"Miksi siis olet niin murheellinen? Kohta vietämme häitämme. Kahdeksan\npäivän kuluttuahan menemme vihille.\"\n\n\"Kuule, rakas Mellet, odottakaamme vielä vähän aikaa, odottakaamme\nsiksi kunnes minä tulen jälleen terveeksi, raittiiksi ja iloiseksi.\"\n\n\"Sydämesi, Laila, on viime aikoina käynyt niin kylmäksi minua kohtaan.\nNiin ei se ollut ennen, mutta kuta kylmemmäksi sinä käyt, sitä\ntotisemmaksi käy minun rakkauteni sinua kohtaan.\"\n\n\"Täällä on monta kauniimpaa tyttöä kuin minä, onhan täällä Jaakon Inga,\nUnnaan Magga, Aslakin Kati ja monta muuta.\"\n\n\"Mutta ei ainoatakaan sinun kaltaistasi, Laila.\"\n\n\"Kaikki nämä ovat paremmat kuin minä. Etkö sinä pidä Jaakon Ingasta?\"\n\n\"En, ainoastaan sinusta enkä kestään muusta ja ainoastaan sinun\nkanssasi tahdon mennä naimisiin.\"\n\n\"Mutta minä en vielä tahdo mennä naimisiin.\"\n\n\"Sinä olet jo luvannut. Kannathan minun sormustanikin.\"\n\n\"Sinä saat sen takaisin ja voit antaa sen jollekin toiselle tytölle.\"\n\n\"Tahdotko syödä sanasi? Tahdotko pettää minut, Laila, niinkuin Daro\npetti sinut?\"\n\n\"Mistä sen tiedät? Oletko vakoillut?\"\n\n\"Minä näin sinut vartio-roviolla. Minä olin siellä. Sinä et sitä\naavistanut. Koirasi äkkäsi minut ja oli luonani, vaikk'et sitä\nhuomannut. Olipa onni ett'ei Daro tullut. Jos hän olisi tullut ja\nkoskenut sinuun, olisi suopunkini ollut valmis, ja hän ei olisi\nhengissä sieltä päässyt.\"\n\n\"Hän pelasti henkeni.\"\n\n\"Sen minäkin olisin voinut tehdä.\"\n\n\"Mutta sinä et tullut. Voi, Mellet, miksi et silloin tullut? Kaikki\nolisi nyt ehkä toisin. Mutta silloin se oli hän, joka tuli!\"\n\n\"Juuri siitä syystä häntä vihaan.\"\n\n\"Mellet, nyt olet paha.\"\n\n\"Kutsu sitä miksi hyvänsä, vihaksi häntä eli rakkaudeksi sinua kohtaan.\nMinä vihaan Daroja, sen tunnustan ja sen teen syystä, mutta sinä,\nLaagjen tytär, sinä häpäiset sukusi ja esivanhempasi. Ja kuitenkin sinä\nolet oleva vaimoni eikä hän saa koskaan enää sinua nähdä!\"\n\nJoulu läheni ja Laagje valmistelihe lähtemään Avjotunturilta\nKoutokeinoon.\n\nPäivää ennen lähtöä toimitti Laila niin, että sai puhella kahden kesken\nvanhan ystävänsä Jaampan kanssa.\n\n\"Jaampa, istuppas tähän viereeni\", sanoi Laila.\n\n\"No, mitä tahdot?\"\n\n\"Oletko joskus pitänyt minusta?\"\n\n\"Olenhan hiukan.\"\n\n\"Minä olen niin kurja ja onneton.\"\n\n\"Sen olen huomannut.\"\n\n\"Tahdotko tehdä minulle palveluksen?\"\n\n\"Niin monta kuin tahdot!\"\n\n\"Jaampa, sinä olet aina tehnyt, mitä olen pyytänyt. Tahdotko täyttää\nviimeisen pyyntöni?\"\n\n\"Tahdon, tahdon, sano mikä se on.\"\n\n\"Huomenna lähdemme Koutokeinoon.\"\n\n\"Silloin sinä olet morsian ja me juomme häitäsi ja pidämme hauskaa\nelämää. Mutta ehkä tahdot ett'en joisi sinun hääpäivänäsi? Sitä et saa\nvaatia, Lailaseni. Pyydä vaikka mitä muuta, mutta ei sitä. Sinä päivänä\nminä tahdon juoda ja olla iloinen.\"\n\n\"Vaikka minä olen niin murheellinen.\"\n\n\"Miksi sinä olet sitten murheellinen?\"\n\n\"Minä en huoli Mellet'istä.\"\n\n\"Et huoli Mellet'istä! Kenenkä sitten ottaisit? Ehkä mieluummin\nottaisit minut?\"\n\n\"Ennen sinut, kuin Mellet'in!\"\n\n\"Jumala sinua armahtakoon, lapsi, älä nyt puhu semmoisia kuin että\nmieluummin ottaisit minut. Silloin todellakin lienet onnettomampi, kuin\najattelinkaan.\"\n\n\"Rakas, vanha Jaampa, tahdotko tehdä niinkuin minä sanon?\"\n\n\"Kaikki, mitä vaan tahdot.\"\n\n\"Tahdotko lähteä Garnäsiin?\"\n\n\"Garnäsiin! Pitääkö minun lähteä Garnäsiin Daron luo?\" huudahti Jaampa\nja hänen kasvonsa synkistyivät.\n\n\"Niin, sinun pitää lähteä Garnäsiin.\"\n\n\"Pitääkö minun tappaa hänet? Pitääkö minun hiipiä hänen luoksensa,\nheittää suopunkini hänen kaulaansa, raahata hänet koskelle ja viskata\nvirtaan, jotta hän kieppuu ja luikertelee nuorassani kuin mato\nkoukussa, kunnes hän on kuollut?\"\n\n\"Ei, ei.\"\n\n\"Pitääkö minun sitoa hänet, panna rekeen ja tuoda tänne, heittää hänet\neteesi, jotta sinä saat astua jalallasi hänen päällensä ja sylkäistä\nhäntä vasten viekkaita silmiään mennessäsi morsiamena kirkkoon?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Mitä sinä tahdot, mitä sitten vaadit?\"\n\n\"Laita niin, että hän saa nähdä sinut.\"\n\n\"Nähdä minut! No, onpa se kaunis näky! ja entäs sitten?\"\n\n\"Nähdessään sinut hän kysyy jotakin, ja sinä silloin näet ja huomaat,\nmitä hän ajattelee.\"\n\n\"Kestä, mistä?\"\n\n\"Meistä kaikista. Ja sinä voit silloin kertoa hänelle, että sunnuntaina\nennen joulua vietetään minun häitäni, jolloin huomaat, onko hän minut\nunhottanut.\"\n\n\"Varmaan hän on sinun unhottanut. Hän petti sinut. Mellet on\nkertonut sen minulle. Hän ei sinua enää ajattele. Hän ajattelee vaan\ndaro-tyttöjään. Mitä sinä hänestä enää välität?\"\n\n\"Tahdotko tehdä niinkuin pyysin?\" sanoi Laila kyyneleet silmissä ja\nkatsoi rukoilevasti vanhaa ystäväänsä.\n\n\"Älä itke, älä itke, lapseni, minä lähden, minä menen maailman loppuun,\ntaivaasen eli helvettiin, eli vaikkapa tuon kirotun Daron luo, kun sinä\nsitä vaadit.\"\n\nSeuraavana päivänä pantiin teltti ja muut tarvekalut rekeen, ja Laagje,\nhänen vaimonsa, Mellet ja Laila läksivät Koutokeinoon, mutta Jaampa\ntoisten palvelijoiden kanssa jäi kotiin karjaa hoitamaan. Jaampa oli\nluonnollisesti myös kutsuttu häihin, mutta saattoihan hän tulla\njälkeenpäin, arveli ukko, eli odottaa kernaasti kotona, kunnes\npalaisivat kirkosta ja viettäisivät häitä kotona.\n\nTuskin olivat toiset lähteneet matkaan, kun Jaampa otti suksensa ja\nohjaksensa ja meni porolaumalle. Täällä hän valitsi itselleen poron,\njota Lappalaiset nimittävät \"Njirroksi.\" Se on semmoinen eläin, jolla\non se ominaisuus, että se ei tahdo seurata laumaa, vaan kuleksii\nmieluimmin itsekseen. Se on kesyttömämpi kuin muut porot, mutta myös\nnopeampi juoksemaan kuin tavallinen poro. Jaampa pani riimun sen\npäähän, kiinitti ohjaksen ja antoi mennä Alteniin päin, seisoen itse\nsuksilla ja pitäen kiini ohjaksista. Luonnollisesti kuljetaan tällä\ntavalla hirveätä vauhtia ja paljon nopeammin, kuin jos reellä ajaisi.\nVastamaassa on se porolle huokeampi, ja myötämaassa taas sukset sujuvat\nkilvassa poron perässä. Mutta harva Lappalainen osaa kulkea tällä\ntapaa, ja siinä ei saa polvet tutista muutaman penikuorman kulkemisen\njälkeen.\n\nKello 12 lauantaiyönä oli Jaampa Ravdosjärven harjanteilla Garnäsin\nyläpuolella, mutta siinä poro kaatui kuoliaana maahan. Jaampalla oli\ntoki viettävä maa edessään ja hän antoikin mennä aika vauhtia. Oli\nkuutamoyö, ja sitä paitsi oli seutu hänelle hyvin tuttu.\n\nLähestyessään taloa Jaampa kulki hiljaisilla askeleilla. Hän tahtoi\npäästä sisään kenenkään huomaamatta. Mutta talon koira syöksi ulos ja\nhyökkäsi hänen päällensä. Salaman nopeudella ja hyvin tähdätyllä\niskulla halkaisi Jaampa koiran pään, jotta se kaatui kuoliaana\ntantereelle.\n\n\"Tuosta saat palkkasi siitä, että purit Lailan pientä koiraa!\" sanoi\nJaampa. Hänellä oli hyvä muisti ja hän ei tahtonut nostaa suurta melua.\nKaikki makasivat syvässä unessa. Hän kääntyi erääsen sivurakennukseen,\njossa hän tiesi Antero Lindin makaavan ja avasi hiljaa oven. Siihen\naikaan ei ovia lukittu sisäpuolelta. Ääneti hän astui permannon poikki\nja pysähtyi sängyn eteen, Kuu valaisi himmeästi säteillään sekä häntä\nettä Lindiä, joka nukkui sikeässä unessa.\n\n\"Daro,\" sanoi Jaampa, \"herää!\"\n\nKauhistuen ja unen horroksissa katseli Lind hetkisen Jaampaa, ennenkuin\nselvisi ja tunsi hänet.\n\n\"Jaampa\", sammalsi hän nousten istualle sängyssä, \"mitä sinä täältä\ntahdot, aiotko tappaa minut?\"\n\n\"En toki, en sinua enkä muita. Tänään olen jo kyllin verta\nvuodattanut.\"\n\n\"Mikä on hätänä, miksi tulet tänne keskellä yötä?\"\n\n\"Minä tuon sinulle terveisiä.\"\n\n\"Keltä?\"\n\n\"Lailalta.\"\n\n\"Lailalta!\" huudahti Lind, \"onko mitään vaarallista hankkeissa? Kuinka\nhän voipi?\"\n\n\"Huonosti.\"\n\n\"Onko hän sairas?\"\n\n\"Hän on suruissaan.\"\n\n\"Siitä etten minä tullut?\"\n\n\"Sitä en tiedä, mutta hän lähetti minut tänne sanomaan sinulle, että\nhän huomenna, pyhänä kello 12, on morsiamena Koutokeinon kirkossa.\"\n\n\"Se ei ole totta, sinä valehtelet, se on mahdotonta! Olihan hänellä\naikomus viettää häänsä Karasjoella markkina-aikana jälestä joulun.\"\n\n\"Huomenna kello 12 Laila ja Mellet vihitään Koutokeinon kirkossa.\"\n\n\"Voi minua onnetonta!\" huudahti Lind ja viskautui sänkyyn, mutta\nhypähti jälleen seisoalle kalman kalpeana. \"Se ei saa tapahtua, se ei\nvoi tapahtua, se ei ole totta!\" huusi hän.\n\n\"Petithän sinä hänet!\"\n\n\"Ei, ja tuhatta kertaa ei, minä en häntä pettänyt. Isäni makasi\nkuolinvuoteellaan ja minun täytyi sulkea hänen silmänsä. Saatoinko\nsemmoisena hetkenä jättää isäni?\"\n\n\"Puhutko totta? Senkötähden et voinut tulla?\"\n\n\"Sen tähden, muuten ei mikään este mailmassa olisi minua pidättänyt.\"\n\n\"Oliko aikomuksesi naida Lailan?\"\n\n\"Oli, hän olisi ollut vaimoni, kunnioitettu ja arvossa pidetty, kuin\nkuka hyvänsä muukin.\"\n\n\"Ovatko porosi 'Vihuri' ja 'Jivja' kotona?\"\n\n\"Ne ovat molemmat täällä.\"\n\n\"Pue siis päällesi matkavaatteesi, hiljaa, mutta joutuisaan, ja sitten\nlähdemme matkalle poikki tunturien semmoista vauhtia, jommoista et\nvielä ikänäsi ole kulkenut. Minä menen valjastamaan.\"\n\n\"Pääsemmekö huomenna perille?\"\n\n\"Pue päällesi, sanon minä, ja älä herätä ketään.\"\n\n\"Luuletko että ehdimme perille?\" kysyi Lind, kun Jaampa tuli kahdella\nporolla.\n\n\"En tiedä. Voimmehan koettaa. Kaikissa tapauksissa ehdimme\nhääjuominkeihin.\"\n\nPorot hypähtivät syrjään nähdessään koiran.\n\n\"Tuossa on Kaaro, Kaaro on murhattu!\" sanoi Lind.\n\n\"Minä sen tapoin, se hyökkäsi päälleni.\"\n\nSaavuttuaan kukkulalle Lind huomasi poron, joka makasi siinä kuolleena,\nja osoitti sitä.\n\n\"Se pakahtui,\" sanoi Jaampa, \"minä ajoin sillä 10 penikuormaa\nkahdessatoista tunnissa.\"\n\nSittemmin he eivät paljon puhuneet. Jaampa ajoi edellä \"Vihurilla\" ja\nantoi sen juosta niin paljon kuin se pääsi. Mutta heillä oli 16\npenikuormaa Koutokeinoon. Vaan poroillakin näytti olevan halu päästä\nperille. Ne tunsivat tunturit, laaksot ja järvet yhtä hyvin kuin\nJaampakin, ja kiitivät vapaehtoisesti eteenpäin tavatakseen vanhoja\nystäviään. Kulettuaan 5-6 penikuormaa heidän täytyi levätä pari tuntia.\nPorot rupesivat heti kaapimaan itselleen jäkälää lumen alta. Jaampa\nviritti nuotion ja paistoi pari poron kieltä.\n\n\"Sano minulle totuus, Daro, äläkä salaa mitään,\" sanoi Jaampa. Hän\nnousi seisoalleen, nojausi sauvaansa ja katseli Lindiä, joka makasi\nlumella nuotion vieressä. \"Aioitko naida lappalaistytön, Laagjen\ntyttären? Onko se totta? Vanno pyhä vala!\"\n\n\"Niin totta kuin Jumala minua auttaa.\"\n\n\"Sinä et aio häntä pettää?\"\n\n\"Jos sen teen, saat hirttää minut suopungillasi.\"\n\n\"Minä en välitä vähääkään sinusta. Minä voisin helposti tappaa sinut\nniin kuin koirasikin, ja jättää sinut tähän raatona makaamaan, jos\nsiitä vaan olisi Lailalle iloa. Hän on ollut hyvä enkelini siitä\nhetkestä, jolloin hän ensi kerran istui polvellani. Hän on pelastanut\nsieluni saatanan ja hänen puisien ja kivisten jumalainsa vallasta,\njoita minä palvelin. Sen vuoksi teen kaikki, mitä hän käskee ja tahtoo,\nolkoon se sitten siunauksesi eli kiroukseksi, ja vaikka minun pitäisi\npettää Laagje, hänen sukunsa ja oma kansani.\"\n\n\"Minäkin olen pannut henkeni alttiiksi Lailan tähden.\n\n\"Niin vainenkin, se ei ollut niinkään hullusti tehty. Sinä et silloin\ntiennyt, kuka hän oli, etkä nytkään tiedä, kuka hän on.\"\n\n\"Kuka hän on? Hän on kaunein neito, jonka koskaan olen nähnyt.\"\n\n\"Mitä joutavia!\" sanoi Jaampa, hän oli vähällä suuttua tästä rakkauden\ninnosta. \"Mutta kenen tytär hän on? Tiedätkö sen?\"\n\n\"Luonnollisesti Aslak Laagjen!\"\n\n\"Mitä vielä! Se ei ole totta. Yhtä paljon Laila on Laagjen tytär, kuin\nsinä olet hänen poikansa.\"\n\n\"Mitä sinä mies puhut, oletko hullu?\"\n\n\"En ole, mutta uskon, että puhuit totta vakuuttaessasi, että aiot naida\nhänet, ja sen vuoksi kerron nyt sinulle asioita, jotka saavat\ndaroveresi koskena tulvaamaan sydämeesi, jotka saattavat sinut\nsemmoiseen tuskaan, että riennät eteenpäin niinkuin se vaivainen, joka\non myöhästynyt ja näkee taivaan portit sulkeutumaisillaan, ei koskaan\nenää auetakseen.\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat,\" sanoi Lind nousten seisoalleen, \"eikö Laila ole\nLaagjen tytär?\"\n\n\"Ei, sanon minä, hän ei ole Laagjen tytär, hän on sinun sukulaisesi,\nserkkusi, hän on setäsi tytär, hänen, joka kuoli Karasjoella 20 vuotta\nsitten. Lapsen me pelastimme ja otimme luoksemme.\"\n\n\"Taivaan Jumala, ett'en ennen sitä ole tiennyt.\"\n\n\"Voit olla kiitollinen, että tiedät sen nyt!\"\n\n\"Niin, Jaampa, minä kiitän sinua siitä kaiken elinaikani, mutta\nJumalan tähden, meidän täytyy lähteä, paikalla, jokainen silmänräpäys\non kallis. Minun täytyy päästä perille, ennenkuin he ovat vihityt.\nJaampa, saata minut perille, minä annan sinulle mitä vaan tahdot, jos\nsaatat minut perille, ennenkuin se on liian myöhäistä!\"\n\n\"Sinun tähtesi en tee mitään, ylpeä Daro, sinulle en ole mitään velkaa,\nenkä huoli sinun kiitoksestasi ja vielä vähemmin tavaroistasi. Voisin\nhelposti jättää sinut tähän, voisin ajaa 'Vihurilla' Koutokeinoon ja\njuoda siellä Lailan häissä itseni humalaan. Mutta Laila ehkä kuolisi\nnähdessään minun tulevan yksin, ja katsoisi minuun aina nuhtelevilla ja\nsurullisilla silmillä; sillä hän ei lemmi Mellet'iä, eikä ketään muuta\nkuin sinua. Sen tähden minun täytyy noudattaa hänen tahtoaan, sen\ntähden tahdon jälleen saattaa hänet iloiseksi, tahdon nähdä ilon\nkyyneleet hänen silmissään, samoin kuin kerran näin hänen äitinsä, kun\nsinä tulet, ja hän tuskassaan vihdoin kuulee sinun äänesi, näkee sinut\nja nojautuu rintaasi vasten, ja silloin hän ehkä myös ojentaa\nminullekin kätensä sanoen: 'Kiitoksia, vanha paha Jaampa!'\"\n\n\"Kello on 12,\" sanoi Lind katsoen kelloaan, \"nyt on pyhä, meidän täytyy\nrientää, meidän täytyy taas lähteä matkalle; minä tulen aivan\nmielettömäksi, ellemme ajoissa pääse perille!\"\n\n\"Minä tiedän vallan hyvin, mikä aika nyt on päivästä, sinun ei tarvitse\nilmoittaa sitä joutavasta kellostasi. Etkö näe pohjantähteä? Mutta jos\nyksi poroista pakahtuu, pääsee vaan toinen meistä perille, ja jos\nmolemmat pakahtuvat, ei kumpikaan meistä pääse häihin.\"\n\nTaas lähdettiin kulkemaan aukeita, autioita tunturilakeoita.\n\nSillä välin eräässä tuvassa Koutokeinossa paraillaan puettiin Lailaa\nmorsiuspukuun. Hän vastusteli eikä ollenkaan tahtonut pukeutua\nmorsiuspukuun. Se kuuluukin asiaan. Lappalaismorsiamen pitää tehdä\nvastarintaa pukeutuessa, hänen täytyy itkeä, ruikuttaa ja valittaa ja\nsanoa ei tahtovansa olla morsian, ja lopullisesti hänen kuitenkin\ntäytyy suostua menemään alttarin eteen. Kaikki vaan osoitteeksi siitä\nettä hän on viaton ja ujo neito. Sattuipa kuitenkin kerran, että muudan\nmorsian alttarin edessä papin kysymykseen, tahtoiko hän ottaa tämän\nN. N:n aviomiehekseen, suoraa päätä vastasi:\n\n\"En.\"\n\n\"Sitten en saata teitä vihkiä,\" sanoi pappi.\n\n\"Saatat kyllä,\" sanoi morsian, \"minä arvelin, että kysyisit sitä\nminulta vielä toistamiseen.\"\n\nMutta Lailassa ei ollut mitään teeskenneltyä ujoutta. Hän vastusteli\ntoden teolla, sulasta epätoivosta, itki ja rukoili, ett'ei häntä\npakoitettaisi. Morsiustytöt, jotka häntä pukivat, pitivät lopullisesti\ntätä vastustelemista melkein sopimattomana, sopihan kohtuullisella\ntavalla osoittaa ujouttaan, ja saisihan se jo kertakin loppua.\n\nVihdoin Laila oli puettu hopeavyöhön, hopeakaulukseen ja kaikkiin\nkoristeihin, jotka asiaan kuuluvat. Sitten hän talutettiin kirkkoon ja\nasetettiin istumaan Mellet'in viereen, joka oli puettu punaiseen\njakkuun. Kalpeana ja itkusilmin istui morsian siinä, silmät maahan\nluotuina.\n\n\"Missä on Jaampa?\" kysyi hän kerran ja katseli tuskallisesti\nympärilleen. Kukaan ei tiennyt missä Jaampa oli.\n\n\"Hän ei tule! Kaikki on hukassa!\" huokasi Laila ja antoi horjuen\ntaluttaa itsensä alttarin eteen, suureksi kummastukseksi Kovalle\nHjorth'ille, joka vielä oli pappina Koutokeinossa silloin, kun nämä\nseikat tapahtuivat, ja joka hyvin tunsi Lailan siitä ajasta, jolloin\nhän oli käynyt rippikoulua. Hän oli kyllä usein nähnyt tämän kaltaisia\ntapauksia, vaan ei milloinkaan semmoista epätoivoa ja tuskaa joka tämän\nmorsiamen kasvoilla kuvautui.\n\nSitten tuli kaksi neitoa ja poikaa, jotka kannattivat suurta vaatetta\nkunnia-taivaana morsiusparin päällä. Tämä vaate oli nimeltä \"Pelli\" [7]\nja kuului kirkolle. Sen käyttämisestä maksettiin muutama killinki\nkirkon kassaan. Tapa on omituinen Koutokeinossa, eikä ainakaan ole\ntavallinen muualla Ruijassa. Se on luultavasti ruotsalaista syntyperää\nja on säilynyt Koutokeinossa niistä ajoista, jolloin tämä oli\nruotsalainen pitäjä.\n\nKirkko oli täpösen täynnä talvipukuihinsa puettuja Lappalaisia. Pappi\notti käsikirjansa, kääntyi pariskunnan puoleen ja alkoi puhua heille,\nmutta hän oli tuskin ennättänyt lausua muutaman sanan, kun kirkon\novelta äkkiä kuului hirveä meteli. Ovi paiskattiin selälleen ja sisään\nhyökkäsi pitkä mies lappalaispuvussa. Hän työnsi voimakkaasti kaikki\nmuut syrjään, jotta niitä kaatueli oikeaan ja vasempaan, ja tunkiihe\nalttarin eteen huutaen kuin mieletön:\n\n\"Pysähdy, pysähdy, pappi, Jumalan tähden odota!\"\n\n\"Kuka se on, joka uskaltaa häiritä kirkon rauhaa? Ken sinä olet?\" huusi\nKova Hjorth.\n\n\"Nimeni on Antero Lind,\" vastasi vieras, astui alttarin eteen, työnsi\nMellet'in syrjään ja sieppasi Lailan, joka oli vähällä vaipua maahan,\nvoimakkaihin käsivarsiinsa. Laila oli kuullut, nähnyt ja tuntenut\nhänet.\n\n\"Laila, sinä et vielä ole vihitty,\" sanoi Lind, \"sinä et ole hänen\nvaimonsa?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Jumalan kiitos!\" huudahti hän ja painoi ensimmäisen suudelman neidon\nkalpeille huulille.\n\nMellet tahtoi riuhtaista morsiamen irti, mutta vasemmalla kädellään\npiti Lind Lailaa vyötäryksiltä kiini ja oikealla hän tarttui\nLappalaisen kulkkuun ja työnsi häntä pois luotaan.\n\nPappi ja läsnä oleva kansa katselivat hämmästyksissään tätä tapausta,\neivätkä saattanet käsittää sitä, mutta Laagje ja hänen puolisonsa\nkäsittivät kaikki nähdessään Jaampankin.\n\n\"Kurja kavaltaja!\" huusi Laagje, \"sinä olet meidät pettänyt!\"\n\n\"Mitä te huudatte ja meluatte?\" sanoi pappi. \"Hiljaa herran huoneessa!\nOnko tämä mies hullu, joka tulee häiritsemään pyhää toimitusta?\"\n\n\"Ei, pappi, minä en ole hullu, minulla on oikeus olla täällä ja pitää\ntätä neitoa sylissäni\", vastasi Lind.\n\nLaila ei tiennyt muuta kuin että oli pelastettu, ett'ei hän ollut\nvihitty Mellet'in kanssa ja että tuo suuri, väkevä Daro tuki ja\npuolusti häntä.\n\n\"Tiedä se, pappi,\" sanoi Lind, \"että tämä neito ei ole Laagjen tytär\neikä häntä myöskään vihitä kehenkään Lappalaiseen, vaan että hän on\nnorjalainen tyttö, setäni tytär, ja että hän on oleva minun vaimoni\nJumalan ja ihmisten edessä.\"\n\n\"Onko se totta, mitä tässä puhutaan,\" kysyi pappi Laagjelta, \"eikö\nLaila ole sinun tyttäresi?\"\n\n\"Ei, tapahtukoon Jumalan tahto!\" vastasi Laagje ja kertoi\nhämmästyneelle kansalle kertomuksen tyhjästä kätkyeestä. \"Ja nyt,\"\nlausui hän lopuksi, \"olen taas lapseton ja köyhä kuin Job.\"\n\n\"Andasjam,\" sanoi Laila Lindille, käyttäen ensi kerran tätä lemmen\nosoitusta, \"onko se ihan totta, että olen sinun ja Inkerin serkku ja\nsetäsi tytär?\"\n\n\"On, Lailasjam, se on niin totta, kuin että seison tässä, ja siitä,\nettä tämän tiedän ja että olen tässä, saat kiittää 'Vihuria' ja\nvanhusta, joka seisoo tuossa.\"\n\n\"Kiitoksia vanha Jaampa, paha Jaampa, ilkeä Jaampa!\" sanoi Laila\nkietoen kätensä ukon kaulaan ja suuteli tuota vanhaa, kurttuista\nnaamaa. Sitten hän astui Laagjen luo, joka oli istaunut kirkon\nlattialle, ja lankesi polvilleen hänen eteensä.\n\n\"Anna anteeksi, rakas isä,\" sanoi Laila, \"ilman sinutta en olisi elänyt,\nja sinä olet aina ollut hyvä isä minulle.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, lapseni,\" vastasi Laagje,\n\"sinä et ole mitään rikkonut; mutta minulla ei ole tässä mailmassa enää\nmitään toivoa, ja me Lappalaiset emme koskaan pääse kurjuudestamme.\"\n\nSen jälkeen astui Kova Hjorth saarnastuoliin, ja vihkimäpuheen sijaan\nsaarnasi hän Room. 10 luvun 33 värsyn johdosta: \"Kuinka tutkimattomat\novat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä!\"\n\nJumalan palveluksen loputtua menivät Laila ja Lind pappilaan.\n\nSeuraavana päivänä olivat kaikki Lappalaiset kadonneet ja kaksi päivää\nmyöhemmin saapui nuori pariskunta Garnäsiin, jossa Inkeri avosylin otti\nheitä vastaan.\n\nVuoden kuluttua vietettiin Garnäsissä häitä. Altenin kirkko, jossa\nLaila ja Antero Lind vihittiin oli täpösen täynnä Lappalaisia,\nSuomalaisia ja Norjalaisia. Uutinen jälleenlöydetystä norjalaistytöstä\noli levinnyt kaikkialle, ja jokainen tahtoi nähdä hänet morsiamena,\npuettuna kauneimpaan lappalaispukuunsa; sillä ainoastaan sillä ehdolla\noli Laagje luvannut tulla häihin. Laagjen emäntä ja Mellet eivät\ntulleet, mutta Jaampa sitä vastoin tuli. Laila oli niin pyytänyt, että\nJaampa tulisi ja näkisi hänet morsiamena, vaikkapa norjalaisessa\npuvussakin, ja että Jaampa iloitsisi sinä päivänä, sillä muuten ei\nLaila sanonut voivansa itsekään olla oikein iloinen. Laagje ja vanha\nJaampa istuivat kunniapaikalla alttarin puolella, ja Jaampa joi sinä\npäivänä kuin mies ja lauloi illalla lappalaisia runoja, joista vieraat\neivät ymmärtäneet sanaakaan.\n\nMuuten ei ole häistä paljon kerrottavaa. Sen saatamme vaan mainita,\nettä, kun morsian Inkerin kanssa seuraavana aamuna kulki vieraille\ntarjoilemassa kahvia ja viinaa sängyssä, niinkuin tavallista on\noikeissa lappalaishäissä, Jaampaa ei löytynyt mistään. Hänelle oli\nkyllä annettu huone, jossa Laagjen kanssa saisi levätä, mutta eipä\nkauan kestänyt, ennenkuin ukosta tuntui liian kuumalta ja ahtaalta olo\nlukittujen ovien sisäpuolella. Hän hiipi siis hiljaa ulos ja kävi\nmakaamaan pihalle paksussa poronnahka-turkissaan, johon hän vetäytyi\nhuppuun, ikäänkuin etana kuoreensa. Mutta syntyipä yöllä ankara\nlumisade, jotta aamusella vähintäinkin kyynärän paksuinen lumivaippa\npeitti maat mantereet ja samassa Jaampankin. Tästä ei ukko kuitenkaan\nherännyt. Hän veti vaan makeata unta valkoisen vaippansa alla, jonka\nitse taivas oli hänelle valmistanut, aamuun asti, jolloin morsiamen\nhäntä löytääkseen täytyi pistää sukset jalkaansa ja kulkea pitkin\npihaa, pistellen suksisauvalla lumeen, kunnes vihdoin tapasi pehmeän\nesineen, ja ylös lumesta kohosi Jaampa. Hänkin siis sai \"karhukupin\"\nsängyssä.\n\n\n\n\nXII.\n\nJaampan viimeinen retki.\n\n\nVarsinaiseen Ruijaan eivät Norjalaiset näy asettuneen, ainakaan ei\nsuuremmassa määrässä, ennenkuin neljännellätoista vuosisadalla.\nAikaisemmin on, kuten lappalaiset sadut kertovat, vaan joku rauhaton\nkarkulainen asettunut sinne tänne autiolla rannikolla, hankkien\nelatuksensa osaksi kalastuksella, osaksi rosvoamalla Lappalaisia.\nKohtaukset tuommoisten rosvojen kanssa ovat luultavasti antaneet\naihetta Lappalaisten monilukuisiin satuihin eräästä kummituksen\ntapaisesta sankarista, nimeltä \"Stallo\", s.o. rautamies eli\nrautapaidalla ja ampuma-aseilla varustettu soturi.\n\nMutta vähitellen huomattiin, ett'ei sitä vähäpätöistä veroa, jota\nvoitiin kiskoa varsinaisilta paimentolaisilta, läheskään sopinut\nverrata niihin rikkauksiin, joita maan kalaiset rannikot ja vuonat\nrunsaassa määrässä tarjosivat. Seuraus tästä oli, että Ruijan rannoille\naikaa voittaen asettui toimellisia norjalaisia kalastajia. Nämä Ruijan\nkalastusasemat herättivät pian Bergeniläisten huomion. He huomasivat\nkaupankäynnin ulkomaiden kanssa edullisemmaksi suorastaan Ruijasta kuin\nBergenistä, johon maan tuotteet alussa koottiin ja josta niitä vietiin\nulos joko norjalaisissa tahi ulkolaisten laivoissa.\n\nOsa \"porvareista\" muutti sen vuoksi perheineen Ruijaan ja asettui\nasumaan kalastusasemiin. Tätä esimerkkiä noudattivat pian useat\nmuutkin. Kun kalastus lakkaamatta oli hyvin tuottava ja tänne\nmuuttaneet kauppiaat siitä syystä kokivat houkutella Ruijaan yhä\nuseampia Norjalaisia, osittain palvelijoita, osittain \"asianajajia ja\ntoimitusmiehiä\", niin muutti tänne ei ainoastaan Bergenistä, vaan\nNorjan muistakin kaupungeista, etenkin Trondjemista, yhä enemmän väkeä.\nSeuraus tästä liikkeestä oli että \"Ruijan rannikoilla ja saarilla pian\nvilisi ihmisiä\".[8]\n\nUseat kalastusasemat, joihin Bergeniläiset olivat asettuneet,\nmuuttuivat vähitellen \"pieniksi kaupungeiksi ja kauppiaat kulettivat\ntavaroitaan sekä omilla, että vuokratuilla laivoilla Bergeniin,\nTrondjemiin, Tanskaan ja Hollantiin ynnä muihinkin ulkomaan\nkaupunkeihin,\" samalla kun toiselta puolen \"englantilaisia,\nhollantilaisia, ranskalaisia ja tanskalaisia laivoja purjehti\nRuijaan tuoden asukkaille viljaa y.m. helpommasta hinnasta, kuin\nBergeniläiset.\" Tämän suoranaisen ulkomaan kaupan kautta näyttää\nRuijan väestö kohonneen jotenkin hyvään varallisuuden tilaan, joka\noli yleinen ei ainoastaan porvareissa eli varsinaisissa kauppiaissa,\nvaan koko väestössä ylimalkaan; sillä nimen omaan mainitaan, että\nuseimmilla talonpojilla oli omat aluksensa. Selvin todistus väestön\nvarallisuudesta näinä aikoina on ehkä se, että Ruijan väestö rakensi 24\nkirkkoa ja \"sisusti useimmat niistä komeasti\" ja \"että he omasta\npuolestaan kustansivat vähintäin 12 pappia.\"\n\nMutta tämä kukoistus sai äkkinäisen lopun, ei sen kautta, että kalastus\nhuononi, vaan niiden etuoikeuksien kautta, joita Bergenin kauppiaat\nhankkivat itselleen Tanskan hallitukselta.\n\nSe varallisuus, johon ne kauppiaat, jotka Bergenistä olivat muuttaneet\nRuijaan, aikaa voittaen kohosivat, herätti ei ainoastaan Bergeniläisten\nhuomion, vaan myös suuressa määrässä heidän kateutensakin, ja heidän\nonnistui pian, tietämättömän hallituksen avulla, antaa näille\npohjoisille kilpailijoilleen kuolinisku sen kautta, että saivat toimeen\nsopimattoman ja tunnottoman asetuksen, jommoista tuskin ainoakaan\nhallitus koskaan lienee julkaissut.\n\nSaadakseen siis jälleen käsiinsä ulkomaan kaupan, jonka nuo Ruijaan\nmuuttaneet olivat ikäänkuin vieneet mukaansa, saivat Bergenin kauppiaat\ntoimeen asetuksen, joka sääsi, että \"tästälähin ei yksikään ulkomaan\nlaiva saa purjehtia pohjoisemmaksi Bergeniä, ei myöskään saa mikään\nlaiva purjehtia pohjois-Norjasta ja Ruijasta Hollantiin eli muuanne,\npoikkeamatta sitä ennen tavaroineen Bergeniin.\" Tämä etuoikeus masensi\nkerrassaan sekä Ruijan kaupan että myöskin koko väestön kalastusinnon\nja uutteruuden. Vientitavaroiden hinta meni alaspäin eli riippui\nBergeniläisten mielivallasta, samalla kun tuontitavaroiden hinta nousi\näärettömiin, molemmat kalastusta harjoittavan väestön suureksi\nvahingoksi. Tästä lähin kävi kauppiaille mahdottomaksi asettua Ruijaan\nkalastusta harjoittavan väestön keskuuteen. Seurauksena olikin varsin\npian se, että varakkaimmat porvarit muuttivat takaisin Bergeniin\nhankkiakseen siellä itselleen oikeuden vapaasen kauppaan ulkomailla.\n\nVoisi jo luulla, että Bergeniläiset nyt olivat saaneet hartaimman\nhalunsa toteutetuksi, nimittäin koko Ruijan kalakaupan haltuunsa, ja\nettä he nyt olivat tyytyväiset, mutta kaukana siitä. Kymmenen vuotta\nmyöhemmin julkaistiin nimittäin asetus, joka määräsi, että \"ei kukaan\nkauppias, pohjoiseenpäin menevä eli sieltä tuleva saa tehdä kauppaa\ntoisen kauppiaan velkahisen kanssa.\" Siis oli varsin helppo asia niille\nkauppa-apulaisille, joita porvarit palatessaan Bergeniin olivat\njättäneet Ruijaan heidän kauppaansa hoitamaan, toimittaa niin, että\nväestö alituisesti oli heille velassa. \"Useimmat eivät tienneet eivätkä\nsaaneet tietää, mitä he oikeastaan olivat antaneet eli saaneet.\"\n\nVapaan kaupan aikana oli kauppiailla ja useimmilla talonpojilla\nomat aluksensa, joilla he purjehtivat Bergeniin, mutta kun heitä\nkiellettiin viemästä Ruijasta muuta kuin \"omia tuotteitaan\" eli mitä\npalvelijoittensa avulla voivat kalastaa, saamatta ostaa mitään toisilta\nlastinsa täytteeksi, kun nimittäin väestö oli velassa kauppiaille ja\nsiis heidän vallassaan, niin oli seuraus tästä, \"että heidän aluksensa\nsaivat maata maalla mätänemässä.\"\n\nVäestö valitti tuon tuostakin Ruijan virkamiesten kautta näistä\nvääryyksistä Tanskan hallitukselle, mutta Bergeniläiset osasivat niin\nsokaista hallituksen silmät, jotta ikäänkuin palkinnoksi käytöksestään\nsaivat uuden oikeuden, jonka mukaan koko maa vuokrattiin kuudeksi\nvuodeksi Bergeniläisille, jotka saivat oikeuden itse \"asettaa vouteja\nja muita virkamiehiä,\" ja viisi vuotta oli nyt Ruija maaherratta, jolle\nonneton väestö olisi voinut valittaa hätäänsä. Perhekuntia myötiin kuin\norjia kauppiaalta kauppiaalle ja saivat muuttaa kalastuspaikasta\ntoiseen.\n\nTila oli nyt käynyt niin rasittavaksi, \"että väestö päätti paeta\nRuijasta, ja se pakeni niin suurissa joukoissa, että maa epäilemättä\nolisi tullut aivan autioksi,\" ellei Ruijaan taas olisi asetettu\nmaaherra, joka Bergenin maaherran kanssa oli saanut käskyn lähteä\nRuijaan \"saattamaan rappeutuneet asiat järjestykseen.\"\n\nMutta eipä näyttänyt uusia asukkaita muuttavan Ruijaan. Tämän asian\nauttamiseksi määrättiin Ruija nyt, kärsittyään lähes 200 vuotta kovinta\nkauppatyranniutta, siirtopaikaksi rikoksellisille, johon (käskykirjeen\nmukaan vuosilta 1751 ja 1760) \"rikoksellisia molempaa sukupuolta, jotka\novat tuomitut tahi vast'edes tuomitaan ikuiseen vankeuteen, oli\nlähetettävä maan asuttamisen edesauttamiseksi.\" Niinikään määrättiin,\n\"että muutamia niistä naisista, jotka olivat Bergenin ja Trondjemin\nkuritushuoneissa, oli vuosittain lähetettävä Ruijaan, jossa maaherran\ntuli ottaa heitä vastaan ja toimittaa heille miehiä(!).\"\n\nMutta tila ei tästä parantunut. Vihdoinkin huomattiin, \"että Ruijaa\nkoskeva kauppajärjestelmä ei ollut tuottanut toivottua hyötyä, vaan oli\npäin vastoin, samassa kun se tuotti melkoisia tappioita itse kaupalle,\nollut turmiollinen etenkin väestölle,\" ja vihdoin vuodesta 1789\nmyönnettiin taas Ruijalle vapaa kauppaoikeus ja kolme uutta kauppalaa\nperustettiin.\n\nYksi niistä porvareista, jotka näinä surullisina aikoina kauimmin\njaksoivat kestää Ruijassa, oli Antero Lind. Mutta huolimatta kaikista\nponnistuksistaan, joutui hän vuosi vuodelta yhä enemmän velkaan\nBergeniin kauppiaille, ja paria vuotta ennen vapaan kauppa-oikeuden\nuudistumista täytyi hänenkin heretä kauppatoimistaan ja myödä sekä\nGarnäs että molemmat aluksensa. Sen verran hän vaan jätti itselleen,\nettä vaimoneen ja lapsineen saattoi toisella aluksella purjehtia\nBergeniin.\n\nVuonna 1790 tapaamme taas Lailan Bergenissä yksinkertaisessa huoneessa,\njonka ainoa akkuna on kadulle päin. Hänen miehensä on konttoorissa\nentisen velkojansa luona, jolta hän on saanut pienen toimen. Tänään\non ensimmäinen käräjäpäivä ja usein näkee kaduilla kulkevan\nNorlantilaisia, Ruijalaisia, joskus jonkun Lappalaisenkin. Laila itse\nistuu, pieni lapsi sylissään yksin kotona nojatuolissa, joka on tehty\nGarnäsin rantakoivusta ja on ainoa muisto talosta. Laila on nojautunut\ntuolin selkämystä vastaan, sulkenut silmänsä ja näyttää kalpealta ja\nkivuloiselta. Tunturin raitis väri on kadonnut. Puoleksi nukkuen hän\nuneksii entisestä elämästään tunturin tyttönä. Hän näkee tunturit,\nporot, kodat, Laagjen, Jaampan ja Mellet'in. Hän kiitää \"Vihurilla\"\ntunturilakeoita pitkin, eikä tiedä, mitä suru ja murhe jokapäiväisestä\nleivästä tahtoo sanoa. Kuitenkaan ei hän koskaan ole katunut naimistaan\nAntero Lindin kanssa. Kaikessa köyhyydessään hän ei suostuisi\nvaihtamaan kohtaloansa kenenkään toisen vaimon kanssa koko mailmassa,\nmutta hän ei kuitenkaan voi estää, että ajatukset toisinaan eksyvät ja\npalajavat muinaisiin muistoihin, entisiin elantoihin ja toimiin. Hän ei\nole moneen vuoteen kuullut mitään vanhoista ystävistään. Laagje ei sen\nkoommin tullut enää Ravdosjärvelle, kun Laila oli mennyt naimisiin\nLindille. Ei edes Jaampa ole käynyt häntä katsomassa häiden jälkeen.\nHän ei tiedä, ovatko he elossa vai kuolleet.\n\nÄkkiä Laila herää siitä, että hänen pieni lappalaiskoiransa, jonka hän\noli tuonut mukanaan, hyökkää haukkuen ulos ovesta. Hän menee, lapsi\nkäsivarrellaan, akkunan luo ja näkee kadulla suuren joukon katupoikia,\njotka ikäänkuin mehiläisparvi pyörivät pörhöisen ihmisolennon\nympärillä, jolla on päällään harmaa jakku ja nahkapussi selässä.\nPoikanulikat repivät häntä ja heittävät hänen päällensä lokaa, ja\nkoirat säestävät tätä melua haukunnallaan. Laila avaa akkunan, ja ukon\ntullessa lähemmäs hyökkää Mustikin hänen kimppuunsa, mutta sen sijaan\nettä olisi purrut alkaa se liehakoida ukon ympärillä, hyppii hänen\nrinnoilleen ja ajaa poikajoukon hajalle. Laila huomaa nyt, että tuo\nouto olento on eräs Lappalainen, ja huutaa hänelle lapinkielellä:\n\n\"Tule tänne, tule tänne sisälle!\"\n\nLappalainen hämmästyy kuullessaan omaa kieltänsä puhuttavan, pysähtyy\nja katselee ympärillensä. Kuultuaan saman kehoituksen toistamiseen hän\nastuu etehiseen. Laila avaa hänelle oven ja ukko astuu huoneesen.\n\n\"Jaampa!\" huudahti Laila, \"Jumalan nimessä, onhan se Jaampa, voinko\nuskoa silmiäni, oletko sinä todellakin vanha Jaampa?\"\n\n\"Minä olen Jaampa, mutta kuka sinä olet?\" sammalsi ukko ja katsoa\ntuijotti Lailaan tässä hänelle oudossa pukineessa.\n\n\"Minä olen Laila, etkö tunne minua enää? Oletko unhottanut Lailan, oman\nlintusesi?\"\n\nJaampa lankesi polvilleen, otti lakin päästään, pani kätensä ristiin ja\nrukoili:\n\n\"Isä meidän, joka olet taivaassa j.n.e.\".\n\nJaampa oli tuntenut Lailan ja odottamattomassa ja ylenmääräisessä\nilossaan ei ukko tiennyt muuta kuin lukea tuon ainoan rukouksen, jonka\nhän osasi.\n\n\"Kiitos Jumalan, vihdoinkin olen sinut löytänyt, Lailasjam!\" huudahti\nJaampa.\n\n\"En vieläkään oikein voi uskoa, että sinä, Jaampa, todella olet täällä\nBergenissä, minun luonani ja minun asunnossani!\"\n\n\"Täällä nyt vaan olen kuin olenkin,\" sanoi Jaampa käyden istumaan\npermannolle. Lailakin hairahtui ja kävi hänkin vanhan tavan mukaan\nistumaan jalat ristissä Jaampan viereen. Eihän ollut kukaan heitä\nnäkemässä, ja heillä oli molemmilla niin paljon kertomista ja\nkyselemistä, ja sen lisäksi oli niin suloista taas saada kuulla ja\npuhua omaa lapsuuden kieltä.\n\nVähän myöhempänä tuli Lind kotiin ja tapasi molemmat istumassa\npermannolla vierekkäin. Hän hämmästyi suuresti huomatessaan ja\ntuntiessaan Jaampan.\n\n\"Mutta miten ihmeen tavalla sinä olet tänne tullut? Oletko lappalaisena\nloihtijana muuttanut itsesi linnuksi ja lentänyt tänne?\" kysyi Lind.\n\n\"En toki,\" vastasi Jaampa hymyillen, \"minä olen kulkenut laivalla monen\nsuuren meren poikki, niinkuin saduissa kerrotaan. Yö± päivät kuljimme\nkokonaisen kuukauden. Vihdoin saavuimme tänne, ja tässä suuressa\nkylässä olen poikanulikkain ja koirien hätyyttämänä kuleksinut monta\npäivää, kunnes vihdoin Musti tuli ulos eräästä huoneesta ja tunsi\nminut, sitten Laila huomasi minut ja vihdoin sain kuulla omaa\nkieltäni.\"\n\n\"Miten olette voineet, sinä, Laagje ja te kaikki, sitten kuin\nläksimme?\"\n\n\"Laagjen emäntä on kuollut. Mellet on nainut Jaakon Ingan ja Laagjella\non nyt pojanpoika, joka kantaa hänen nimeänsä ja on nyt hänen\nlohdutuksensa ja toivonsa.\"\n\n\"Oletko ollut sittemmin Garnäsissä, kun me sieltä läksimme?\"\n\n\"Laagje ja minä tulimme tänä keväänä Ravdosjärvelle poronemme.\nHalusimme nähdä lapsuutemme seutuja ja tahdoimme myös nähdä sinut,\nLaila. Läksimme siis eräänä päivänä Garnäsiin sinua tapaamaan. Mutta\ntaloon tullessamme tapasimme vaan vieraita ihmisiä. He eivät tunteneet\nmeitä emmekä me heitä. Suruissamme palasimme takaisin jälleen. Sitten\nsaimme kuulla toisilta Lappalaisilta, että miehesi oli köyhtynyt ja\nmyynyt talonsa, ja että te olitte lähteneet kauas etelään, suureen\nkaupunkiin. Sen koommin en saanut lepoa enkä rauhaa. Sinua ajattelin\npäivin ja öin ja muistelin sinua siitä asti, jolloin lapsena istuit\nsylissäni. 'Lintusemme on lentänyt kauas etelään,' sanoin Laagjelle,\n'mutta Jaampa lähtee vielä kerran häntä etsimään ja tuo hänet takaisin\njälleen.' Sitten läksin matkaan ja, kiitos Jumalan, vihdoinkin olen\nsinut löytänyt.\"\n\n\"Eikö vanha isäni ole minua unhottanut? Onko hän minulle vihoissaan?\"\nkyseli Laila.\n\n\"Hän ei ole sinua unhottanut, eikä tee sitä koskaan. Hän on tänä vuonna\nRavdosjärvellä ja odottaa sinua. Hän tahtoisi niin mielellään nähdä\nsinut vielä kerran ennen kuolemaansa, ja kuulla sinun lukevan kirjaa,\njota hän kantaa povessaan. Hänen silmänsä ovat niin heikot, jotta hän\nei itse enää saata lukea. Nyt on kesä, nyt saat muuttolintujen lailla\npalata takaisin Ruijaan, Garnäsiin, tuntureille ja Ravdosjärvelle\ntapaamaan vanhaa isääsi!\"\n\n\"Voi Jaampa, jos se olisi mahdollista!\"\n\n\"Miksi ei? Sinä, miehesi ja lapsesi lähdette minun kanssani ja Mustin\nehkä myös saamme ottaa mukaamme.\"\n\n\"Jaampa, me olemme nyt niin köyhiä, meillä on tuskin leivän palaa!\"\n\n\"Oletko sinä köyhä, Lailasjam, ja nälkäinen? Eikä isäsi ole sinulle\nlähettänyt mitään, enkä minäkään. Sepä on paha. Mutta minulla on\nsinulle jotakin,\" sanoi hän, vetäen pussistaan kappaleen kuivattua\nporon lihaa, jonka tarjosi Lailalle.\n\n\"Kiitos Jaampa hyvä, se maistuu makealta.\"\n\n\"Ja sanot ett'ei sinulla ole yhtään rahaa, ei yhtään kirkasta\nhopeataalaria, sinulla, joka olet rikkaan Laagjen tytär ja tunturein\nkomein tyttö, jota kaikki ihailivat.\n\n\"Se oli silloin.\"\n\n\"Missä ovat porolaumasi, missä ovat merkityt emät ja vasikkasi?\"\n\n\"Niitä ei ole minulla enää!\n\n\"Ei 'Vihuria' eikä 'Jivjaa,' joilla ajat kirkkoon.\"\n\n\"Voi, älä niitä muistuttele!\"\n\n\"Mainitsen kuin mainitsenkin kaikki vanhat asiat, sillä miehesi ostaa\nnyt Garnäsin takaisin.\"\n\n\"Valitettavasti, Jaampa,\" sanoi Lind, \"en sitä voi tehdä. Jos minulla\nolisi rahaa, ostaisin kyllä talon. Nyt on meillä taas kauppa-vapaus,\nmutta Garnäs ei lähde vähemmästä kuin 2000 taalarista.\"\n\n\"Laila voi ostaa talon.\"\n\n\"Pahaksi onneksi on Laila yhtä köyhä, kuin minäkin.\"\n\n\"Ei niinkään, Laila ei ole köyhä. Laila on rikas, hänellä on monta\ntuhatta taalaria. Odottakaa vähän,\" sanoi hän ja meni nahkasäkkinsä\nluo, josta otti kaksi painavaa pussia. \"Tässä on Lailan rahat, kaksi\npussillista hopeataalareita ja kaksi tuhatta taalaria on minulla vielä\nlaivalla.\"\n\n\"Onko se mahdollista, ovatko nuo todellakin Lailan rahoja?\"\n\n\"Ne ovat hänen rahojaan. Laagje ja minä olemme koonneet ne poroilla,\njotka olemme myöneet Lailan perintölaumasta, ja vieläkin on hänellä\nkaunis porokarja Ravdosjärven rannalla. Mitä nyt sanot, onko Laila\nköyhä?\"\n\n\"Ei, nyt kiitän Jumalaa hänen hyvyydestänsä ja sinua, Jaampa, joka\npelastat meidät köyhyydestämme. Nyt kaikki muuttuu hyväksi jälleen.\nMinä ostan jälleen Garnäsin isännältäni, ja sitten lähdemme Ruijaan ja\naloitamme kaupan uudestaan!\"\n\n\"Niin,\" sanoi Jaampa, \"ja sinä ostat paljon tavaroita Lappalaisille.\nOsta, mitä vaan tahdot, minulla on myös rahaa kätkössä tunturilla, ja\nkaikki, mitä minulla on, on jaettava Lailalle ja Mellet'ille.\"\n\nLind osti Garnäsin takaisin ja matkusti samana kesänä Ruijaan eräällä\naluksella, joka ennen oli kuulunut hänelle.\n\nIloinen ja onnellinen oli Laila taas, kun hän lappalaispuvussa kulki\nJaampan seurassa Garnäsin laaksoa tuntureille päin, ohi putouksen ja\nGaisatunturilla olevan vartiorovion ja sieltä alas Ravdosjärven\nrannalle.\n\nJa iloiseksi tuli vanha Laagjekin, kun Laila astui hänen kotaansa,\nlankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Kuu Laila iltasella oli\nlukenut hänelle vanhasta katekismosta, lausui vanhus kuten muinoin\nJaakob: \"Nyt minä mielelläni kuolen, nähtyäni sinun kasvosi ja\nkuultuani Jumalan sanaa sinun suustasi!\"\n\nLaagje otti Lailalta sen lupauksen että hän auttaisi Mellet'in poikaa,\nkasvattaisi häntä yhdessä oman poikansa kanssa ja tekisi hänestä\nlappalaispapin.\n\nLaagje palasi taas Mellet'in luo, mutta Jaampa jäi olemaan Ravdosjärven\nrannalla ja asui siellä turvemajassa, jonka hän itselleen oli\nvalmistanut. Jaampa halasi päästäkseen tunturille. Hän ei oikein voinut\nmenestyä Garnäsissä, mutta melkein joka päivä tuli hän sinne, tuoden\nkesällä kaloja ja talvella lintuja.\n\nEräänä kesänä Jaampaa ei näkynyt viikkokauteen, joten Laila rupesi\npelkäämään, että vanhus oli tullut sairaaksi. Hän riensi tunturille ja\ntapasi Jaampan makaamassa kurjalla vuoteellaan. Vanhus oli\nviimeisillään, vaan hän tunsi kuitenkin Lailan ja heikko hymy kuvautui\nhänen vanhoissa, ryppyisissä kasvoissaan.\n\n\"Kiitos tulemastasi, Laila,\" sanoi Jaampa, \"minä kuolen pian, olen jo\nelänytkin kyllin, mutta rukoile edestäni ja lue minulle Jumalan sanaa,\nettä saisin syntini anteeksi ja kuolisin rauhassa, sillä vanhat\nepäjumalani kiusaavat minua joka yö. Minä näen heidän irvissä suin\ntulevan sisälle, ja sitten ne tanssivat ja hyppivät ympärilläni ja\npäälläni. Sitten taas uneksin riippuvani savureiässä kuin kala hienossa\nlangassa, ja hirmuinen tuska valtaa minut, pelkään putoavani helvetin\ntuleen, jonka näen hehkuvan allani. Laske pieni kätesi otsalleni ja lue\nminulle synnintunnustus ja synninpäästö.\"\n\nLaila täytti hänen pyyntönsä, ja näytti siltä, kuin olisi vanhus\nvaipunut uneen. Laila jätti hänet hiljaisella toivotuksella: \"Vatsus\nJesus mu sagjai!\" Olkoon Jesus minun siassani! niinkuin Lappalaiset\nusein sanovat hyvästi jättäessään. Seuraavana päivänä tuli Jaampan\nkoira taloon ja hiipi vinkuen Lailan luo. Laila riensi taas\nRavdosjärvelle. Jaampa makasi samassa asennossa kuin Lailan lähtiessä.\nVanhus oli kuollut ja Laila sulki hänen silmänsä.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Raide eli raitio = poroseurue, jossa on tavallisesti kymmenen\nporoa, jälkimäinen aina sidottuna edellisen rekeen. Suom. muist.\n\n[2] Tämän kirjan tekijä on Norjalainen. Suoment. muist.\n\n[3] Yksinkertaiset raakalaiskansat eivät sen vuoksi lausu: anna minulle\nsuuta! vaan: anna minulle henkäyksesi!\n\n[4] Hauska on joskus ryypiskellä.\n\n[5] Kertoo Laestadius päiväkirjassaan.\n\n[6] Stocksteth.\n\n[7] Muinais. ruots. sanasta pell, hieno vaate (latinalais. sanasta\npalla eli pallium, mantteli, esirippu, nunnan huntu).\n\n[8] Maaherra Hammer.\n\n\n\n"]