[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZBmGtdG1MZcBk47mt7nC6iXhPqhjVxtbuhAZcjJu1bU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},458,"Kylään tullessa","Päivärinta, Pietari",1827,1913,"458-paivarinta-pietari-kylaan-tullessa","458__Päivärinta_Pietari__Kylään_tullessa",null,"romaani",[],[],"fi",1884,9406,60159,false,34699,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Kylään tullessa\" by Pietari Päivärinta is a novel written in the late 19th century. This work appears to revolve around the journey of a thoughtful narrator and a curious boy as they travel together, exploring nature and engaging in philosophical discussions about life, beauty, and the human condition. The narrative is reflective and rich in observations, hinting at themes of morality, spirituality, and social critique that may unfold as the story progresses.  The opening of the book presents a serene summer morning as the two travelers set out on their journey. The narrator contemplates the beauty of nature, the kindness of the Creator, and the ingratitude of humankind. Their conversation drifts from the appreciation of the natural world to deeper inquiries about knowledge and perception. The boy's initial inability to see the beauty around him sparks a dialogue about the importance of perspective and understanding, suggesting that true sight comes from an awakened heart and mind. As they approach a village and witness various social interactions, tensions arise between characters, providing a glimpse into the challenges faced by individuals in society. Through their journey, the reader is invited to reflect on personal and communal growth, making this opening not only a beginning of a journey through physical landscapes but also through the complexities of human relationships and moral discovery. (This is an automatically generated summary.)",[],219,"Matkakertomuksen muodossa etenevä teos tarkastelee suomalaista kansanelämää, luonnon kauneutta ja ihmisten välisiä suhteita. Matkan varrella havainnoidaan maaseutuyhteisön elämää sekä asukkaiden suhtautumista sivistykseen ja paikallisiin kiistoihin.","Pietari Päivärinnan 'Kylään tullessa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 458. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KYLÄÄN TULLESSA\n\nKirj.\n\nP. Päivärinta\n\n\n\nOulussa 1884.\nOulun Uudessa Kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nKerran kun matkustin oli minulla eräs neljätoista vuotias, utelias\npoika toverina. Se on kyllä paha, kun melkein kaikkien kertomusten\npitää alkaa noilla sanoilla, mutta mitäpä sitä ihminen paljon näkee\noman huoneensa seinien sisällä. Tosin löytyy sielläkin paljon vaariin\nottamista perheellisen elämän piirissä, mutta se on paremmin yksityistä\nlaatua, jonka lähteet pian ehtyvät. Ilman sitä, perhe ei ole kansa,\njoka vasta luopi kokonaisen kuvan omasta itsestänsä. Jos siis tahtoo\nnoita kuvien murusia -- jotka ovat kovin moninaisia -- kokoilla, täytyy\nsen tapahtua itsensä kansan keskellä ja sinne ei tule kukaan, jos ei\nliiku joskus kotiliedettä edemmäksi. -- Siinähän syy, jonka vuoksi usea\nkertomukseni alkaa: \"Kerran kun matkustin\" j.n.e.\n\nNo niin. Kesä oli kauniimmallansa ja puolentoista penikulmainen taloton\ntaival oli edessämme. Varhainen aamu oli taipaleelle lähteissämme ja\nilma oli mitä ihanin. Taivas oli peitetty puoleksi lämpymän näköisillä\npilven hattaroilla, joiden lomista kesäinen aamu-aurinko loi valoa ja\nlämpöä. Kastepisarat kiiltelivät auringon valossa puiden lehdillä ja\nkukkien vielä puoleksi ummistuneilla tertuilla niin kirkkaasti kuin\ntimantti. Lämpöinen etelätuuli puhaltaa huhautteli tuon tuostakin,\njosta puut ja koko kasvikunta huojahteli ja nuokahteli, ikäänkuin ne\nolisivat sanoneet: \"hyvää huomenta, suuri Luojamme!\" Minä istuin syviin\nmietteisin vaipuneena tuossa luonnon ihanassa helmassa. Minä mietin\nluonnon kauneutta ja Luojan suurta hyvyyttä ihmisiä kohtaan. Minä\nmietin heidän kiittämättömyyttänsä kaikesta hyvyydestä, jonka Luoja oli\nikäänkuin heidän käsiinsä laskenut, sanoen: \"tulkaat ja ottakaat\".\nKuinka moni käsittää heistä sen, että \"kaikkinainen hyvä anto tulee\nvalkeuden isältä\"; kuinka moni heistä osoittaa totista rakkautta\nlähimmäistänsä kohtaan, joita Jumala on niin runsaasti jokaiselle\nantanut, juuri sitävarten, että ihmiset toisiansa rakastamalla\nosoittaisivat Jumalaakin rakastavansa.\n\nNoita miettiessäni olin niin vaipunut omiin ajatuksiin, etten huomannut\nmatkassa olevanikaan, jonkatähden hevonen sai kulkea oman tahtonsa\nmukaan; sekin näkyi käsittävän, että nyt on miettimisen aika, sillä se\nkäveli vaan hiljaksensa, korvat topallaan, silloin tällöin katsellen\nsivuillensa, ikäänkuin kysyäkseen: \"joko nyt lähdetään?\" Poika lienee\nmyös vaipunut omiin mietteisinsä, huomattuansa, etten minä ollut\npuhetuulella. Kaikkien noiden tähden syntyi syvä hiljaisuus, ettei\nmuuta kuulunut kuin kärryn ratasten hiljainen hyrinä ja ratina\nhiekoitetulla tiellä. Kun vielä lisäksi otamme lintujen aamulaulut ja\nviserrykset ja jonkun liian likellä tietä olevan linnun pyrähdyksen\nlentoon, niin on kaikki kerrottu, mikä tuota hiljaisuutta häiritsi.\n\n\"Mistä te saatte aineita kirjoituksiinne, kun niin paljon\nkirjoittelette yhtä ja toista?\" kysyi poika yht'äkkiä, äänettömyyden\nkatkaisten ja katsoen kysyvästi minua silmiin.\n\nMinä kavahduin, niinkuin unesta tuon kysymyksen kuultuani, mutta\nkäsitin kumminkin kysymyksen.\n\n\"Koko luonto, se on: koko maailma, jossa asumme, on kuin suuri\nkuvakirja, täynnä Luojan viisautta, rakkautta ja hyvyyttä. Ihmiset maan\npäällä ovat monipuoliset ja monenlaiset, sillä melkein niin monta eri\nluonnettakin on ihmisissä kuin ihmisiäkin; noita kaikkia kuin kokee\nkatsella ja tutkistelee, löytyy niissä kyllä aineita paremmillekin\nkirjoittajille kuin minä olen\", sanoin pojalle.\n\n\"Enhän minä näe noissa mitään erinomaisempaa\", arveli hän.\n\n\"Sinun silmissäsi on kai sitten vielä jotain vikaa.\"\n\n\"Ei suinkaan, sillä näenhän minä lukea jos kuin hienoa pränttiä ja\nkirjoitusta.\"\n\n\"Koetasta katsella nyt silmilläsi ja kuunnella korvillasi, näetkö ja\nkuuletko mitään!\"\n\nPoika katseli ja kuunteli.\n\n\"En minä näe enkä kuule mitään\", sanoi poika.\n\n\"Etkö puitakaan metsässä?\"\n\n\"Niitä näen.\"\n\n\"Minkälaisia ne ovat?\"\n\n\"Ne ovat suuria, siroja puita.\"\n\n\"Mutta ajattelepas, jos noita puita ei olisikaan, minkalainen olisi\nsilloin maailma mielestäsi?\"\n\n\"Sitä en ole koskaan tullut ajatelleeksi, mutta nyt huomaan, että jos\nei puita olisi, niin tämä maailma olisi peräti kolkko ja ikävä.\"\n\n\"Näetkö tuota, joka tuolla puun oksalla istuu, tuommoinen pikkunen\nnyttyrä?\"\n\n\"Näen, se on pikkunen lintu.\"\n\n\"Mitä se tekee?\"\n\n\"Laulaa.\"\n\n\"Miltä sen laulu kuuluu korviisi?\"\n\n\"Se kuuluu niin kauniilta.\"\n\n\"Jos ajattelisimme, ett'ei noita lintuja olisikaan?\"\n\n\"Tämä maailma olisi silloin niin...\"\n\n\"Tämä maailma olisi mitä niin?\"\n\n\"Ikävä\", sanoi poika, nähtävästi vähän häpeissään, kun ei ollut tuota\nennen käsittänyt.\n\n\"Sinä käsitit siis metsässäkin jotain?\"\n\n\"Käsitin; voi kuinka jaloa ja kaunista!\"\n\n\"Niinhän se on; kaikkialla näkee ihminen jotain jaloa, jotain kaunista,\nkuu vaan hänen silmissään ei ole mitään vikaa. Katso noita kauniita\npetäjiä, jotka ikäänkuin toistensa kilvalla pyrkivät suorina ja uljaina\nkorkeuteen: minkä hyödyn ne antavat ihmisille, mistä rakentaisimme\nhuoneemme, mistä saisimme taloutemme tarvekalut, millä lämmittäisimme\nhuoneemme, millä kypsentäisimme ruokamme, jos ei metsää olisi?\"\n\nSamassa tuli näkyviin pieni metsä-lampi, joka oli aivan likellä tietä.\nRasva-tyynenä ja peilikirkkaana kuvasteli lammen pinta aamuauringon\nvalaisemana ympärillään olevia korkeita metsiä ja joitakuita kallion\nnyppylöitä. Järven toisella puolen oli kesämajat, jossa karja suitsun\nympärillä märehtiä leuhkasi huolettoman näköisenä ja lypsäjät lypsivät\nlehmiä ja kaatelivat maitoa saapuvilla olevaan isoon saaviin.\nPaitaressu-lapset huiskivat kärpäsiä lypsettävistä lehmistä, lehdistä\ntehdyillä huiskillansa, ja toiset kohentelivat suitsua, että siitä\nlähtisi enemmän savua, joka sitten poistaisi syöpäläiset eläimiä\nhätyyttämästä. -- Sorsa uiskenteli lammen rasvatyynellä pinnalla\npoikueensa kanssa, jonkatähden heidän jälkeensä ilmestyi veden pinnalle\nsilkkihieno väre.\n\n\"Näetkö tuolla mitään\", kysyin minä pojalta, osoittaen samalla\nsormellani lampea kohden.\n\n\"Näen, siinä on pieni järvi.\"\n\n\"Eikö muuta?\"\n\n\"On siinä muutakin.\"\n\n\"Mitä muuta?\"\n\n\"Puita järven ympärillä.\"\n\n\"Eikö mitään muuta?\"\n\n\"Ja vuoren nyppylöitä.\"\n\n\"Ja.\"\n\n\"Ja -- ja uiskentelevat sorsat.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Ja majat toisella puolen järveä, karjoineen, suitsuineen, lypsäjineen\nja lapsineen.\"\n\nSamassa pujahti erään niemekkeen takaa esille pieni venhe, jota\nharmaapäinen vanhus melalla ohjasi erästä rytipehkoa kohden. Kun hän\npääsi rytikköä likelle, hypätä loiskautti siinä joku iso kala. Ukko\notti venheestään palasen köyttä, jonka toiseen päähän oli sidottu iso\nkiven-mökylä. Hän laski kiven järven pohjaan ja sitoi toisen pään\nkiinni venheen hankaan; sitten hän syötti pari onkea ja nakkasi ne\njärveen.\n\nMe tarkastelimme ukkoa onkinensa. Jo rupesi toisen ongen kuuluvainen\npullistelemaan ja viimein se meni aivan umpeen. Ukko rupesi onkeansa\nhinaamaan ylös ja hän ketjautti aika ahvenen venheensä pohjalle, joka\nsiellä rupesi keppuroimaan ja päristelemään.\n\n\"Miltäs tuo kuva kokonaisuudessaan nyt näyttää silmissäsi?\" kysyin minä\npojalta.\n\n\"Kauniilta.\"\n\n\"Minä pelkään, että sinä niin vastasit sentähden, kun tiesit minun\nsemmoista vastausta odottavan; mikä kohtaus sinusta on kaunein?\"\n\n\"Järvi.\"\n\n\"Ethän ole maininnut mitään noiden korkeitten lammin rannoilla olevien\npuiden ja vuoren nyppyläin kuvastuksesta veteen; katsopas! järvessä on\ntoinen metsä ja toiset vuoret.\"\n\n\"Kah! Niitä en ole ollenkaan huomannut.\"\n\n\"Etkö nyt huomaa, että silmissäsi on jotain vikaa?\"\n\n\"Paljon, paljon, isä.\"\n\nSamassa ukko sivalsi toisen kalan venheesensä.\n\n\"Jos nyt ajattelisimme, ett'ei tuota lampea olisi olemassakaan?\"\n\n\"Ennen olemme ajatelleet metsät pois, nyt järvet; kolkko, kylmä, ikävä\nolisi ilman niittä tämä maa.\"\n\nSamassa alkoi kuulua paimentorven toitotus tuolta järven toisella\npuolen olevalta kesämajalta ja samassa lähti lehmäkarja liikkeelle.\n\n\"Minkä osan nyt pidät kauneimpana tuossa näkynössä?\"\n\n\"Kaikki yhteensä: järven tyynine pintoineen, poikiensa kanssa uivat\nsorsat, hyppivät kalat, harmaa-päisen onkijan, kuvastavat metsät ja\nvuoret, rannalla olevat kesämajat märehtivine lehmikarjoineen,\nlypsävine akkoineen, paitaressu-lapsineen ja savuavine suitsuineen, ja\nviimeksi liikkeelle lähtevät ja mylvivät lehmät, heidän paimenensa ja\ntoitottavat paimentorvensa; kaikki, kaikki on kaunista, jaloa ja\nihanaa!\" huudahti poika vähän selvettyänsä.\n\nSamassa tuli eteemme iso niitty ja iso saranoilla oleva portti oli\npoikinpuolin edessämme, joka oli avattava, ennenkun niittyyn sisälle\npääsi. Niitty oli parhaassa kukoistuksessaan ja siellä täällä näkyi\nviljeltyjäkin niittyjä, joissa hiirenhäntä- ja puntarpää-heinät vahvana\nja täydessä kaunistuksessaan seisoivat ja väliin ikäänkuin lainehtivat\ntuulen hiljaisista henkäyksistä.\n\n\"Voi kuinka kaikki on kaunista!\" huudahti poika kun tulimme keskelle\nniittyä.\n\n\"Mikäpäs sinusta näyttääkään niin kauniilta?\"\n\n\"Tää niitty.\"\n\n\"Mikä osa?\"\n\n\"Kaikki yhteensä: nuo monenlaiset pystössä sojottavat heinät kaikkine\nmonenvärisine ja laisine kukkineen, usioine kukkivine tuomineen ja\npihlajoineen, komeat putket kukka-terttuineen, jotka niin monta ilon\nainetta ovat minullekin ja muille lapsille antaneet, nuo hymyilevät ja\nvahvat viljelysheinikot korkeine tupsuineen; nuo kaikki yhteensä\ntekevät sen, että lumoavat minun kokonaan\", selitti poika innossansa.\n\n\"Oletko ennen kulkenut tätä taivalta?\" kysyin häneltä, vaikka hyvin\nkyllä tiesin hänen ennenkin kulkeneen.\n\n\"Olen; miksi sitä kysyitte?\"\n\n\"Näitkö silloin sitä petäjikköä, johon nyt ensin tulimme?\"\n\n\"Näin, mutta vaan niinkuin tavallista metsää sitä silloin katselin, sen\nenempää sitä ajattelematta.\"\n\n\"Entä metsä-lampea?\"\n\n\"Näin senkin, mutta niinkuin ikävän metsälammen vaan: kaikki loiskivat\nkalat, uivat sorsat, kuvastavat metsät ja vuoret, ja toisella puolen\nolevat kesämajat olivat poissa: niitä en nähnyt laisinkaan.\"\n\n\"Miltäs tämä niitty näytti silloin silmissäsi?\"\n\n\"Ikävältä, kylmältä, yksitoikkoiselta, jonka pian olisin suonut\nloppuvan kulkiessani, nyt taas soisin tätä piisaavan pitkästi, niin\nkaunis on tämä nyt mielestäni.\"\n\n\"Olihan kesä silloinkin kun tätä tietä kuljit?\"\n\n\"Kesä ja yhtä kaunis kuin nytkin.\"\n\n\"Mikä on siinä syynä kun kaikki muka nyt näyttää mielestäsi olevan\ntoisin kuin silloin?\"\n\n\"Teidän puheenne.\"\n\n\"Huomaathan nyt, että silmissäsi on ollut vikaa?\"\n\n\"Kyllä sen nyt huomaan, että silmissä saattaa olla paljon vikaa, vaikka\nvielä kuinkakin niillä näkisi. Sydämen silmien tarvitsee tulla\navatuiksi, ennenkuin luonnollisilla silmillä voipi kaikki asiat nähdä.\nNiinkuin olen sanonut, olen ennenkin nämät nähnyt, mutta minä luulin\nkaikki vaan olevan niinkuin niiden ollakin pitää.\"\n\n\"Kaikki tosin ovat niinkuin niiden ollakin pitää, mutta kuka on ne niin\nlaittanut, että kaikki ovat niinkuin ne ovat?\"\n\n\"Jumala, tietysti.\"\n\n\"Hyvääkö vai pahaa on Jumala sillä tarkoittanut, kun Hän on kaikki niin\nlaittanut?\"\n\n\"Vissimmästi hyvää.\"\n\n\"Ja kenelle?\"\n\n\"Ihmisille.\"\n\n\"Onko siis Jumala hyvä tai paha?\"\n\n\"Jumala on hyvä\", vastasi poika ja painoi päänsä alas.\n\n\"Mitä ihminen on velkapää Jumalalle tekemään kaikesta Hänen\nhyvyydestänsä?\"\n\n\"Kiittämään, kunnioittamaan ja ylistämään.\"\n\n\"Voisiko semmoinen ihminen kiittää, ylistää ja kunnioittaa Jumalaa,\njonka sydämen silmissä on jotakin vikaa?\"\n\n\"Ei, sillä hän ei tunne Jumalan hyvyyttä.\"\n\nNoita puhellessamme oli niitty jäänyt taaksemme, ja matka kulunut niin,\nettä nyt tulimme laajalle ja korkeahkolle mäelle. Tuolla mäellä näkyi\nkylä. Kylä oli laajalla tasangolla, jonkatähden se näkyi tuolle mäelle\nniinkuin panoraama. Iso, valtava joki virtasi kylän keskitse, joka\npolvikkaasti hopeakirkkaana loikerteli jyrkkien törmiensä välitse. Joen\nkahtapuolta seisoivat vankkana uljaat talonpoikien kartanot, milloin\nharmaina maalaamattomina, milloin punaisiksi, valkoisiksi taikka\nkeltaisiksi maalattuina, paikoin ryöpsähti vesi joessa alas jyrkkiä\nputouksia myöden vaahtoavina aaltoina, ikäänkuin joku poika viikari,\njoka kyllästyneenä läksyjensä lukemiseen irti päästyään ilosta hyppeli.\nÄkkijyrkällä jokeen pistävällä korkealla niemekkeellä seisoi Herran\nhuone kellotapulineen, uljaana ja ikäänkuin kilpaillen kumpi heistä\nulottuisi ylemmäs korkeuteen. Niin kauvas kuin silmä kantoi, oli tuo\nalava tasanko viljeltyä maata, jossa vahva laiho aaltoeli tuulen\nhengähdellessä. Näköala oli tuolle korkealle paikalle niin kaunis, että\npysähdyimme siihen, päästimme hevosemme syömään ja otimme itsekin\neinettä.\n\n\"Voi kuinka kaunista on kaikki tuolla alhaalla kylässä! Nyt minä, isä,\nnäen jo hyvästi\", huudahti poika.\n\n\"Minä uskon että sinä näet jo vähän paremmasti, mutta ihmisen pitää\nkoko elämänsä aika teroittaa tuota näköänsä. Me olemme tällä\ntaipaleella teroittaneet näköämme, näkemään vähäistä osaa Luojamme\nhyvyydestä, mutta ennenkuin olemme kylässä, voimme nähdä vielä paljon\nlisää\", sanoin pojalle.\n\n\"Paljon on Jumala jakanut hyvyyttänsä noille ihmisille tuolla kylässä;\nhe mahtavat kaiken kiittää Luojaa\".\n\n\"Niin sen oikeastaan olevan pitäisi, mutta minä luulen, että paljon on\ntuolla kylässäkin ihmisiä, joiden näössä on -- vikaa\".\n\n\"En toki luulisi, keskellä noin suurta Jumalan rakkautta\".\n\n\"Olisipa hyvä jos niin olisi, mutta minä pelkään, että siinäkin kohden\non näössäsi vikaa. Sinä olet vielä kovin nuori, että olisit oppinut\ntuntemaan ihmistä. Kun tulemme kylään, tapaamme siellä varmaan ihmisiä:\nkoetapas heitä tarkastella, että vähitellen tulisit ja oppisit\ntuntemaan ihmisiä ja samalla omaa itseäsi\".\n\nKun olimme syöneet, panimme hevosemme aisoihin ja lähdimme kylää\nkohden. Tultuamme ensimäisen talon vainion kohdalle, oli siinä hevonen\nirrallaan kylvö-vainiossa. Samassa näimme, että mies talosta juoksi\naika vauhtia sinnepäin, jossa hevonen oli. Hän otti hevosen kauniisti\nkiinni, talutti sen veräjälle, aukasi veräjän ja laski hevosen\nmaantielle eikä siinä ollut sen enempää. Mutta samassa juosta harppasi\ntoinen mies paikalle, pitkä seiväs kädessä, tukka pörröllään, suupielet\nvaahdossa ja silmät kiilillään kuin kissan päässä. Kun hän pääsi sen\nmiehen tykö, joka hevosen kylvöpellosta ajoi, ärjäsi hän:\n\n\"Mitä p----ttä sinä minun hevosestani tahdot?\"\n\n\"Enhän minä siltä tahdo mitään, talutin vaan pois kylvöpellostani.\"\n\n\"Sinä et saa koskea minun hevoseeni, oli se missä oli, taikka...\"\n\nMe seisotimme hevosemme ja katsoimme.\n\n\"Taikka mitä?\" kysyi uhattu.\n\n\"Taikka annan niin kalloosi, että ymmärrät kaiketi olla koskematta\nminun hevoseeni.\"\n\n\"Sinähän olet naapuri aivan väärässä! Tottahan minulla on se oikeus\nettä saan taluttaa kylvö-vainiostani ulos vaikka kenen hevosen, ja\nsaman teen vastakin sinunkin hevosellesi, kun se vaan tulee vainiooni.\nTeidän velvollisuutenne on pitää eläimistänne huolta, ett'eivät ne\npääse minun eikä muiden tiluksille\", sanoi uhattu.\n\n\"Sinäkö uhkaat minun hevostani ja tulet vielä minua neuvomaan ja\nlakejasi minulle lukemaan, mutta kyllä minä sinulle lakia opetan\",\nsanoi tuo väärässä oleva mies ja töytäsi seipäineen naapurinsa\nkimppuun, jota hän tapaili ehtimiseen lyödä. Mutta tuo naapurinsa oli\nniin norea ja notkea, että hän liukkaasti väisti jokaisen hänelle\naiotun iskun, josta vastoinkäymisestään päällekäviä raivostui kahta\nankarammaksi päälle käymään, ja vihasta vaahtoavin suin hätyytti hän\nsaalistansa; näyttipä siltä että se olisi tehnyt hänelle kovin pahaa,\njos ei hän olisi onnistunut saada toista lyödyksi.\n\nVaikka väisteleminen kävi niin noreasti, näytti sorretun tila kuitenkin\narveluttavalta: aseetonna tuossa, raivossaan, aseella varustetun\nvihollisensa yhä uudistettujen iskujen alaisena, joita vielä\nkoeteltiin, paremman onnistumisen vuoksi, tehdä milloin mitäkin tietä.\nMinä rupesin aavistamaan pahaa, jonkatähden hyppäsin kärrystä maahan ja\njuoksahdin aivan päällekäyvän miehen luo; hän ei näkynyt ollenkaan\nhuomaavan minun liikettäni, niin olivat hänen silmänsä kiintyneet\nsorrettuun!\n\n\"Olettehan aivan väärässä, ystäväni! Pois seiväs!\" äyhkäisin hänelle,\nkun ma paasin lähelle.\n\n\"Mitä sinun meidän riitoihimme tulee roisto!\" karjasi tuo raivostunut\nmies minulle ja samassa kääntyi hän minuun päin oikaisten seipäänsä\nminua lyödäksensä! Kylmä viima kävi ruumiini lävitse, sillä tunnustaa\ntäytyy, ett'en ainakaan kovin monta iskua olisi voinut väistää. Mutta\njuuri kun seipään isku oli päälleni putoamaisillansa, käytti toinen\nmies tilaisuutta hyväksensä ja hyökkäsi takaapäin seiväsmieheen\nkäsiksi; hirmuinen temmellys näkyi alkavan. Mutta minä menin toiselle\navuksi ja rupesimme yhdessä vääntämään häneltä seivästä pois. Hän koki\npuolustaa kaikin voimin ja tavoin tuota mielestänsä hänelle niin\ntarpeellista lempi-asettansa: hän puri kuin koira samassa seipäässä\nolevia käsiämme, kun vaan sai, hän potki kuin hevonen, mihin vaan voi\nja väliin hän pukkasi kuin jäärä, kun vaan satuimme rehkiessämme häntä\nniin liki tulemaan, että hän ulottui; lyömään ei hän joutanut, sillä\nhän tarvitsi molemmin käsin pitää seipäästä kiini, jos hänen oli mieli\njonkunkaan aikaa säilyttää omistusoikeutensa siihen. Mutta jos\nkuinkakin ritarillisesti hän koetti tuota seivästään puolustaa,\nkallistui kumminkin voitto meidän puolellemme, sillä: \"kyllähän kaksi\nyhden voittaa.\" Me väänsimme, kun väänsimmekin, seipään pois hänen\nkäsistänsä, mutta tunnustaa täytyy että vankka hän oli kuin karhu ja\nvihainen kuin saakeli. Kuu hän joutui aseettomaksi, seisoi hän\nläähöttäen kappaleen matkan päässä meistä, eikä voinut sanaakaan\nsuustansa päästää hengestyksensä tähden, niin periin pohjainen oli\nollut tuo seipään puolustus. Hän seisoi ja katsoa tuijotti kiiluvin\nsilmin vuoroon minua ja taistelutoveriani.\n\n\"Älkää huoliko, sen kappaleet, tapaanhan minä teidät toisen kerran, jos\nen muualla, niin markkinoilla\", sanoi hän kun viimeinkin voi puhua.\n\n\"Mitähän toki teetkään, onpa laki maassa\", sanoi toverini.\n\n\"Vähän minä teidän laistanne; minäpä en pidäkään vieraitamiehiä\nmuassani kostaessani\", sanoi mies uhkaavasti.\n\n\"Olethan kovin jumalaton ja tunnotoin! Mistä sinulla semmoinen laki on,\nettä saat syöttää ja poljettaa eläimilläsi toisten ihmisten kylvöjä ja,\nmikä vielä kummempi, käydä aseitten kanssa päälle, kun niitä siivosti\nsieltä pois ohjataan? Kaikki tuo olisi jo kovan sakon alaista\", sanoin\nhänelle vähän närkästyksissäni hävyttömän käytöksensä vuoksi.\n\n\"Sakottakaa jos vaan voitte.\"\n\n\"Miks'emme voi?\"\n\n\"Eipä ole vieraita miehiä.\"\n\n\"Mitäs minä ja tuo poika olemme?\"\n\n\"Tekö vieraita miehiä! Maankulkiamia roistoja, joita ei kukaan tunne\nparemmin kuin Jerusalemin suutaria.\"\n\n\"Mistä sinä tiedät, että me juuri niin roistoja olemme?\"\n\n\"Mitäs ne muuta ovat tuntemattomat kulkiat?\"\n\n\"Se ei ole mikään roiston merkki, sillä kulkea täytyy rehellisenkin\nihmisen. Marsi vaan tiehesi, minä en lähde, ennenkun sen olet tehnyt,\nsillä minä en jätä naapuriasi turvatta\", sanoin hänelle.\n\nVihdoin lähti tuo kostoa pyytävä mies pois vihapäissään, katsellen\nväliin jälkeensä vihaisesti ja uhkaavasti.\n\nKun hän oli mennyt, rupesi tuo vääryyttä kärsivä mies pyytämään, että\nlähtisimme hänen kotiinsa, jotta hän saisi jotenkin palkita muka tehdyn\nhyvyytemme häntä kohtaan; mutta kun kulkumme oli aina eteenpäin, emme\nsuostuneet tuohon tarjoukseen, vaan lähdimme ajelemaan eteenpäin,\nsanottuamme hänelle ensin nimemme ja asuinpaikkamme, jos hän muka meitä\nvasta maailmassa tarvitseisi, ja niin mies lähti kotiansa ja me\najelemaan.\n\nKun tulimme pojan kanssa kahden kesken, kysyin häneltä: \"oletko nähnyt\nmonta tämän kylän ihmistä?\"\n\n\"Kaksi\".\n\n\"Minkälaisilta he näyttivät mielestäsi?\"\n\n\"Toinen väärältä ja toinen oikealta\".\n\n\"Voimmeko nyt otaksua, että nuo molemmat miehet kiittävät Jumalaa hänen\nhyvyydestänsä?\"\n\n\"Ei ainakaan toinen heistä\".\n\n\"Mutta sanoithan tuolla mäellä näkeväsi jo hyvästi?\"\n\n\"Sanoin, isä, mutta se oli erehdys; minä näen vielä vähän, hyvin\nvähän\".\n\n\"Se on hyvä merkki; kun kerran näkee oman näkemättömyytensä, silloin\nihminen alkaa nähdä yhä enemmän ja enemmän.\"\n\n\"Miksi tuo toinen mies oli niin paha ja luuli oikeassa olevansa, vaikka\nhän oli aivan väärässä?\"\n\n\"Siksi ett'ei hän näe vielä ollenkaan, vaikka hänellä on suuret silmät\npäässä kuin suitsirenkaat\".\n\n\"Sehän siinä onkin näen mä\".\n\n\"Noilla suurilla luonnollisilla silmillänsä hän ei näe muuta kuin\nitsessään oikeaa ja lähimäisessään väärää, vaikka kuinkakin hänen omat\ntyönsä olisivat vääriä ja pahoja. Niinkuin lienet huomannut, on Jumala\nantanut hänelle vahvat ruumiin voimat; se on hänen korkein lakinsa,\njolla hän luulee voivansa ylitse käydä maailmallisen lain ja jolla hän\nluulee voivansa sortaa lähimmäisensä oikeudet; Jumalan lakia ei hänellä\nole ollenkaan, sillä hän on himonsa orjana kuolettanut sen lain, jonka\nJumala jo kirjoitti luomisessa ihmisen sydämeen ja sentähden ei hänellä\nole enään kymmenen käskyn lakiakaan\".\n\nNoin haastellen olimme hiljaisesti kulkien menneet hyvän matkan\neteenpäin. Nyt juuri tuli kaksi miestä tiellä vastakkain.\n\n\"Hyvää päivää, naapuri!\" sanoi toinen tullut, \"olipa hyvä kun ma teidät\ntapasin. Raja-ojamme peltovainiolla on aivan ummessa; se olisi aikoja\nsitten ollut aukaistava, vaan olen vartonut teidän joutoanne; milloin\nryhdymme työhön?\"\n\nTaaskin seisotimme hevosemme, kuunnellaksemme heitä.\n\n\"Minä en rupea luomaan sinun ojiasi; kun et luo niitä, niin ole\nluomatta\", sanoi tuo puhuteltu.\n\nVieno puna nousi ensi puhujan kasvoille. Se oli vihastumisen puna tuon\nhävittömän vastauksen tähden, mutta hän näkyi olevan luontonsa herra,\nsillä pian katosi tuo vihastumisen puna hänen kasvoistansa ja hän sanoi\ntyynesti:\n\n\"Onhan oja yhtä hyvin teidän kuin meidänkin, sillä peltomme on aivan\nrajatusten\".\n\n\"Oli mitä oli, mutta minä en kaiva sitä ojaa kyynärääkään\", sanoi\ntoinen itsepintaisesti.\n\n\"Molempien meidän peltomme menee pilalle, semminkin kun se on molempien\nyhteinen lasku-oja, jos ei sitä kaiveta\", muistutti vaatia.\n\n\"Meni mitä meni, mutta minä en kaiva\".\n\n\"Minun täytyy se tehdä yksin; se ei saa olla kaivamatta, sillä siitä\nseuraisi iso vahinko meille kummallekin. Mutta kun te olette aina noin\nuppiniskainen kaikissa yhteisissä töissä ja odotatte, että muut niissä\naina tekisivät teidän edestänne teille kuuluvat työt, niin minun täytyy\nlain kautta hakea oikeuttani\", sanoi vaatia ja lähti pois.\n\n\"Koeta päälle vaan?\" sanoi toinen ja lähti myös pois.\n\n\"Minkälaiset nuo miehet olivat mielestäsi?\" kysyin pojalta, tultuamme\ntaas kahden kesken.\n\n\"Toinen oikealta toinen väärältä\".\n\n\"Minkälaisilta tuntuivat sinusta ne perusteet, joille väärässä olla\nvastaväitteensä rakensi?\"\n\n\"Huonoilta, hyvin huonoilta, sillä semmoiset perustelmat: 'oli mitä\noli' ja 'meni mitä meni', ovat jo aikoja tuntuneet mielestäni paikkansa\npitämättömiltä\".\n\n\"Niinhän se on: olemme vasta neljä henkeä tavanneet tämän kylän\nasukkaista ja kaksi heistä on ollut nähtävästi väärässä! Tuollakin\nmiehellä oli ilkivaltainen omantahdon laki suurimpana lakina.\"\n\nKylä läheni nyt lähenemistään, sillä nuo kohtaukset, joissa olimme\nolleet läsnä, olivat tapahtuneet kylän takalolla olevien talojen\ntienoilla. Jota lähemmäksi tulimme itse kylää sitä vilkkaammaksi tuli\nliike ja ihmisiä tuli ja meni sivutsemme, mutta meillä ei heidän\nkanssaan ollut mitään tutustumista, sillä he eivät näyttäneet olevan\nmissään tekemisessä toistensa kanssa.\n\nNyt juuri tulimme kylän halki juoksevan joen yli viepään\nlauttauspaikkaan. Suureksi ihmeekseni havaitsin, että lauttamiehenä oli\ntuo entinen hyvä tuttumme, äsköinen seiväsmies! Hän katseli meitä\ntuimasti, eikä näyttänyt pitävän ylipääsystämme mitään lukua. Ahteella\nseisoi paalu, jonka otsaan oli lasin taakse, katoksen alle naulattu\nkuvernöörin vahvistama lauttaustaksa. Kävelin sen luo ja luin siitä\nkaikki matkustavien lauttaustaksat ja muut säännöt. Sen tehtyäni\nkäännyin lauttaajan puoleen ja kysyin, jos pääsemme yli. Mies ei\npuhunut eikä vastannut mitään, mutta hän rupesi heti laittamaan\nlauttaansa reilaan ja me ajoimme hevosemme kärryineen lautalle, ja niin\naloimme hinata toiselle puolen jokea. Koko ylimenon ajalla ei\nlauttamies päästänyt suustaan yhtäkään sanaa ja mykkänä kuin kivi otti\nhän toisella puolen jokea vastaan hänelle tulevat lauttausrahat!\nNähtävästi hän oli pahalla tuulella siitä, kun tuo seiväs tuli häneltä\ntuolla takalolla äsken niin väärällä vuorolla riistetyksi, ett'ei se\nennättänyt toimittaa hänelle uskottua ja haltiallensa niin mieluista\nammattiansa! Hän olisi kenties mielellänsä minulle nyt jo kostanut tuon\näsköisen uhkauksensa, mutta se ei käynyt laatuun, sillä ihmisiä liikkui\nkaikkialla. Ennen kaikkea olisi hän tietysti kieltänyt meitä yli\nviemästä, mutta tuo patsas pahuus tuossa, jolla oli laki otsassa ja\njoka oli melkein sama jos se olisi naulattu lauttamiehen omaan otsaan,\nsehän sen teki, ett'ei hän tohtinut estellä yli viemästä, jos kohtakaan\nei tuo taksa voinut estää häntä ynseyttänsä osoittamasta; hän tunsi\nsiis tuon otsaan naulatun säännön kautta hiukan lakiansa ja\nvelvollisuuksiansa, -- hyväpä sekin, mutta eipä olisi ollut mielestäni\nmiksikään haitaksi jos hän olisi tuntenut molempia vähän enemmänkin.\n\nPitäjään pappila oli toisella puolen jokea, korkealla törmällä aivan\njokirannalla. Tuuhea puisto ympäröitsi pappilan kahdelta taholta,\njonkatähden pappila kauniine maalattuine huoneineen näytti tuon puiston\nläpi pilkistellessään hyvin kauniilta.\n\n\"Voi kuinka tuo pappila on kaunis, kun sen ympärillä on tuo puisto!\nMiks'ei kaikkien talojen ympärillä ole samanlaiset puistot?\" huudahti\npoika.\n\n\"Siks'ei kuin muiden talojen omistajien näössä on jotakin vikaa.\"\n\n\"Luulisipa tuon nyt sokeankin näkevän, että tuonlaiset puistot ovat\nkauniita\", intti poika.\n\n\"Niin sen outo luulisi, mutta niin se ei ole. Niinkauan kun ihmisellä\nei ole oikeuden ja totuuden tuntoa, ei hänellä ole myös kauneuden\ntuntoakaan. Helposti saattaa tapahtua niin, että jonka toinen ihminen\npitää kauniina, toinen pitää sen rumana ja inhottavana. Tuossa\npappilassa on monta vuosisataa asunut koulunkäyneitä, sivistyneitä\nperheitä; heissä on kauneuden tunto kehittynyt ja varttunut polvi\npolvelta, silti tuo puisto tuossa. Toiset eivät sitä vastaan näe\npuistossa muuta kuin raakaa, inhottavaa metsää, joka on kaikin mokomin\nhävitettävä. Tunnenpa erään tapauksen, joka parhaiten voipi sinulle\nasian selittää. Eräs herrasmies osti kerran erään talon, rakensi siihen\nkartanon. Kartanon ympärille ja taloon menevän tien kahden puolen\nistutti hän kauniin puiston, joka oli koko kylän kaunistus. Aikoja\nkului ja puu-istutukset kasvoivat isoiksi, mutta nyt kylän\nepärehelliset asukkaat rupesivat kesäisenä aikana varastelemaan\nistutetuista koivuista kylpyvitsojen varpuja, ja kaikki puut olivat\nkylän poika-viikarein puukkojurain alaiset. He kiskoivat koivuista\ntuohia, rapasivat niistä mahlaa ja muita puita he tökkeivät\npuukkojurillaan ja kirvesnyrheillään, joiden vallattomuuksien tähden\nmoni puu kuivasi. Jos heitä joku vähä vähäväkisempi meni häätämään\ntuosta epärehellisestä työstänsä, haukkua tirstuivat he vastaan ja\nkävivätpä päällekin, kun vaan tohteivat. Mutta kun heitä joku väkevämpi\nmeni häätämään, kiitivät he kohta käpälämäkeen ja pian ei heitä näkynyt\nkoko autiolla yhtäkään jalkaa. Jonkun ajan kuluttua muutti tuon talon\nomistaja toiseen pitäjääsen ja talo joutui puu-istutuksineen toisen\nomistajan haltuun ja ensimäiseksi työkseen hakkautti hän kumoon kaikki\npuu-istutukset! Ymmärrätkö nyt, minkätähden kaikilla taloilla ei ole\npuistoa?\"\n\n\"Ymmärrän: heidän näössään on iso, kovin iso vika.\"\n\n\"Aivan niin. Mitä edellisessä kertomuksessa kauneuden tunto oli\nrakentanut, sen raaka sokeus hävitti. -- Mutta sanopas minulle:\nmitenkähän olisit ajatellut, jos eilen olisit nähnyt tämän puiston?\"\n\n\"Luultavasti olisin ajatellut: kumma kuin noin liki taloa annetaan\nmetsän olla.\"\n\nTuo keskustelumme tapahtui hevosta aisoihin pannessamme lauttauspaikan\nrannalla ja muita kapineitamme järjestellessä.\n\nKun tulimme pappilan kartanon kohdalle, havaitsin että kartanolla oli\npaljon ihmisiä ja hevosia. Tavattoman vilkas liike näytti olevan\nihmisien kesken. He olivat kokouneet ryhmiin, joissa näyttiin kiivaasti\nkeskusteltavan ja kaikista näkyi, että mielet olivat kiihoituksissa.\nJuuri kun mieleni oli uteliaimmallaan tietämään mitä tuolla kartanolla\non tekeillä, meni sivutsemme eräs mies, joka myös näytti rientävän\npappilaa kohden aika vauhtia.\n\n\"Mikä kokous pappilassa?\" kysyin tulialta.\n\n\"Kuntakokous.\"\n\n\"Mitä asioita on kokouksen käsiteltävinä?\"\n\n\"Kansakoulun perustaminen\", sanoi mies ja kiirehti kartanolle\npäätäänkään kääntämättä.\n\n\"Ajetaan mekin kartanolle, päästetään hevonen ja mennään sitte\nkuntakokousta kuuntelemaan, ehkä sielläkin opimme jotain näkemään ja\ntuntemaan\", sanoin pojalle.\n\n\"Tehdään niin.\"\n\n\"Koeta nyt siellä tarkata näköäsi, että tulisit aina enemmän ja enemmän\nnäkevämmäksi, sillä luulenpa että tuolla kokouksessa ei siihen\ntilaisuutta puutu, sillä tietysti siellä ilmestyy monenkaltaisia\nmielipiteitä. Muutoin luulen tuon tarkastamisen tulevan suorastaan\nsinulle joksikin hyödyksi, sillä luulenpa siellä meille avaantuvan\nuusia näkö-aloja tuon kokouksen jälkeen, jotka ehkä antavat aihetta\nkeskusteluamme jatkamaan\", esittelin pojalle.\n\n\"Kyllä koen katsoa ja kuunnella.\"\n\nNiinkuin olimme aikoneet, teimme myös: ajoimme hevosemme kartanoon,\nriisuimme sen ja lähdimme syömään. Itse menimme jo varasilta\nkokoushuoneesen ja valitsimme siamme johonki nurkkaan, josta helposti\nsaattoi kaikki nähdä ja kuulla.\n\nKauan ei tarvinnut vartoa, ennenkun huoneesen alkoi keräytyä väkeä. Tuo\näsköinen tuttumme -- seiväsritarikin tuli kiiluvin silmin kokoukseen,\nnyrkit ja hampaat yhteen puristettuina, samoin tuo vastahakoinen\nraja-ojan kaivajakin; he menivät kiihkeän näköisinä siihen joukkoon,\njoka oli toiselle puolelle huonetta kokoontunut eri ryhmäksi ja jossa\nnäyttiin kiihkeästi mutta hiljaa keskusteltavan. Hiljaisena ja ujoina\ntulivat jälempää kokoushuoneesen sekä lauttamiehen seipäältä hätyytetty\nmies, että hän, joka oli rajanaapurissaan tavannut niin vastahakoisen\nraja-ojan kaivajan. He istuivat hiljaisina penkeillä harvakseen\nistuvien ja mietteisinsä vaipuneiden näkoisien miesten keskelle;\nseipäällä uhattu mies kumartui heti istumaan päästyänsä, ja otti\nlaattialta saapuvilla olevan pienen kuusen oksan, jota hän alakuloisen\nnäköisenä pyöritteli sinne tänne.\n\nVäkeä karttui aina enemmän ja enemmän ja pian oli kokoushuone aivan\ntäynnä.\n\n\"Onko teidän kokouksessanne aina näin paljon väkeä?\" kysyin eräältä\nmieheltä, joka sioittui aivan meidän viereemme.\n\n\"Ei niitä ole muulloin monta miestäkään\", vastasi kysytty.\n\n\"Mikäs kumma tänne nyt on näin paljon väkeä tuonut?\"\n\n\"Kansakoulu-asia\".\n\n\"Joko teillä on kansakoulu olemassa?\"\n\n\"Ei; nythän tulee kysymys sen perustamisesta\".\n\n\"Vai niin! Puoltamaanko vai vastustamaan kansakoulua on näin lukuisasti\npaikalle saavuttu?\" kysyin taas.\n\n\"Vastustamaan; piruko vielä tuon maksun niskoilleen ottaa\", sanoi mies\nyrmeästi ja lähti pois, ensin tuikeasti katsoen minua silmiin; näyttipä\nsiltä kun hän pelkäisi, ett'en ole oikein yksimielinen hänen kanssaan\nkansakoulu-asiassa.\n\nJa tosiaankin, kun loin yleisen silmäyksen kokoukseen tulleisin,\nhuomasin aivan pian, että kansakoulua oli todellakin tultu\nvastustamaan. Sillä enin osa sinne saapuneista oli nähtävästi jo\ntullessaan itsensä varustanut vastustuskuntoon. Reillä oli pitkäksi\nvenyneet, murrollaan olevat ja vihaisen näköiset kasvot, jonkun nyrkit\nolivat puristetut kokoon ja tuosta kiihkeästä, vaikka hiljaisesta\nkeskustelusta havaitsin selvästi, että heidän mielensä oli\nkiihoituksissa jotain vastaan. Että he olivat yksimieliset jossain\nperi-aatteessa, näkyi aivan helposti siitä, kun he olivat kokoontuneet\nisoksi, tiheäksi ryhmäksi, jota joukon keskellä oleva eräs mies johti\nhiljaisella puheella, johon kuuliain hiljainen suostumus-murahteleminen\ntavasta yhdistyi. Tuohon ryhmään oli myös yhtynyt joukko pitäjäässä\nasuvia uskonnon kiivastelioita, jotka aivan helposti voi tuntea osaksi\nheidän muista eroavain vaatepartensa vuoksi, osaksi heidän oudosta\ntervehdystavastansa.\n\nSilmäilin muitakin huoneessa olioita. Ei mitään kiihkoa, ei mitään\nsalavehkeitä, ei mitään kuiskutuksia, eikä ennakkoneuvottelemisia\nnäkynyt noiden hiljaisina penkeillä istuvien miesten välillä olevan;\ntyyni rauha näkyi vaan heissä vallitsevan, lieneekö se ollut hyvän\nomantunnon synnyttämä vai tuntuiko tämä hetki heistä siltä kuin \"ilta\nennen tappiota\"?\n\nSamassa paikassa istui äsken seipäällä ahdattu mieskin, pyörittäen\näsköistä havun lehvää sormiensa välissä.\n\n\"Oletteko kansakoulun suosia?\" kysyin hiljaa eräältä lähelläni\nistuvalta mieheltä, joka hiljaisuudessa tarkasteli kokoukseen tulleita.\n\n\"Olen\", sanoi mies lyhyesti ja ikäänkuin surumielisesti. Koko ajan\nvieressäni istuessaan oli hän pyöritellyt tulitikun kokoista\npäreentikkua hammastensa ja huuliensa välissä. Hän ei lakannut\nnytkään sitä pyörittelemästä, eikä luonut silmiäänkään pois\ntarkastelemisestansa minun tuota kysyessäni; luultavasti arvosteli hän\nsiinä puolueitten voimaa.\n\n\"Saatammehan sitten vapaasti haastella\", sanoin hänelle.\n\n\"Saatamme, puhukaa vaan vapaasti\".\n\n\"Mikä joukko tuo on, joka noin kiihkeästi tuolla keskustelee erillään\nmuista?\"\n\n\"Se on kansakoulua vastustava ryhmä; he ovat kaikin kokoontuneet,\nkeräämään kaikki valttinsa yhteen\", sanoi mies ja pyöritteli tikkuansa.\n\n\"Niinhän minäkin arvelen, mutta onhan heidän joukossaan jumalisiakin?\"\n\n\"On\".\n\n\"Kuinka se niin on?\"\n\n\"Niinpä se on; Kristus ja Beliali sopivat siinä asiassa aivan hyvin\nyhteen.\"\n\n\"No, mutta mitenkä se saattaa olla mahdollista? Tiedänhän, joiden\npitäisi olla maailman valkeus, luulisi etukynnessä harrastavan valoa\nkansalle\".\n\n\"Niinhän sen luulisi, mutta niin ei ole. Milloin vaan on joku kysymys\nkansan valistuksen hyväksi, siinä he kokevat panna vastaan minkä vaan\nvoivat ja silloin he sopivat varsin hyvästi yhteen kaikkein\njumalattomimpainkin kanssa, vaikk'eivät he muulloin paljon seurustele\nheiltä luultuin maailman lasten kanssa.\"\n\n\"Vai niin! Sepä on ikävä kristillisyyden merkki. Mutta luuletteko\nvoittavanne kansakoulun?\"\n\n\"Se on mahdoton, kun nuo vastustajat ovat niin tarkoin varustaneet\nitsensä tänne.\"\n\n\"Mitä toivoa teille tappionne jälkeen jääpi?\"\n\n\"Ei muuta kuin kärsiminen ja uudestaan yrittäminen.\"\n\n\"Mistä mielestä kokouksen esimies on, pitääkö hän paikkansa?\"\n\n\"Hän on mies, joka ei vyöry eikä murene. Hän on harras kansakoulun\nystävä, eikä liisi siitä, vaikka vielä mitäkin tulisi. Useat kerrat\novat vastustajat koettaneet tehdä hänestä keppihevostansa ja saada\nhänet pois tieltään, mutta aina ovat he saaneet pitkän nokan.\"\n\nNyt juuri tuli esimies kuulutus kädessä ja kokous alkoi. Ennen\nkansakoulukysymystä oli käsiteltävänä joitakuita muita asioita, joita\nkeskustellessa jo usein ilmestyi tarpeetonta kiukkua ja äksiä.\n\nKirkkoherra tuli nyt kokoushuoneesen.\n\nEsimies luki kuulutuksesta asian ja niin oli tuo mieltä jännittävä\nkansakoulukysymys kaikkine kiihkoineen astunut esille. Pitemmässä\npuheessa selitti puheenjohtaja, kuinka tärkeä olisi, että kansakoulu\npantaisiin toimeen, kuinka kristillisen yhteiskunnan velvollisuus on\nkatsoa, että nouseva kansa saa opetusta, josta me olemme tilinalaiset\nsekä Jumalan että ihmisien edessä. Hän selitti kuinka oppimaton ihminen\non sokea, niin ett'ei hän tiedä eikä tunne velvollisuuksiansa Jumalaa,\nisänmaata eikä lähimaistaan kohtaan, eikä myöskään niitä oikeuksia,\njoita hän on oikeutettu kansalaisena yhteiskunnalta saamaan. Hän pyysi\nettä kokous pysyisi rauhallisena, jos kohtakin mielipiteet eroaisivat\nja ettei yhteen ääneen meluttasi, mutta että yksi puhuisi vaan\nkerrallansa.\n\nKatsoin seipäällä uhattua miestä, hän ei enään pyörittänyt havun lehvää\neikä vieressäni istuvankaan päreentikku enään pyörinyt.\n\nMonta kertaa jo esimiehen puhuessa ruvettiin huutamalla pauhaamaan,\nmutta hänen luja kieltonsa heidät kumminkin hetkeksi asetti.\n\nKun puheenjohtaja lopetti puheensa, nousi kokouksessa semmoinen huuto\nja meteli, ett'ei hän voinut sitä enään hillitä. Jokaisella koulun\nvastustajalla oli nyt jotain hyvin tähellistä sanottavan tuota tapoja\nturmelevaa kansakoulua vastaan. \"Meillä on jo oppia liiaksikin\",\närjyivät he. \"Meillä on jo liiaksikin laiskoja herrarottia\nelätettävinä, emme tarvitse heitä enään lisää. Kuka sitten työtä tekee,\nkun kaikki laiskoiksi ja herroiksi tulevat? Kyllä niitä on narreja ja\nroistoja jo kylläksi, vaikk'ei niitä koulussakaan opeteta\", ja monta\nmuuta semmoista kuului pauhun seasta.\n\nSeipäällä uhattu mies koetti lämpymästi puoltaa kansakoulua, raja-ojan\nkaivamista pyytävä samoin, turhaan, melu ja raa'at haukkuma- ja\nherjaussanat keskeyttivät heidät. Havun lehvä ja päreentikku putosivat\nlattialle; niiden omistajat olivat menettäneet toivonsa -- kansakoulun\nsaamisesta.\n\nSeiväsritari otti nyt puheenvuoroa ja vastustajajoukko vaikeni niinkuin\nmuuri, sillä he tiesivät että mitä hän sanoo, se on niinkuin taivaasta\npudonnut.\n\nHän selitti, ett'ei vielä koskaan koulunkäynyt herra ole kylmään\nmetsään taloa tehnyt, vaan koulun käymättömät ovat monasti sen tehneet\nja ett'ei sen surkeampaa eikä kansaa turmelevampaa, laiskuuteen,\nnarreuteen ja jumalattomuuteen saattavampaa hanketta ole koskaan ennen\nkunnassa ollut, kuin tuo mokoma kansakouluhanke on!\n\nEsimies huomautti, että jos ei hän ja muut koulun vastustajat opin\nhyödystä mitään tietäisi, niin kansakuulu olisi jo senkintähden\ntarpeellinen, kun yleinen asevelvollisuus tulee toimeen pantavaksi ja\nkansakoulun oppikurssin läpi käyneet pääsevät yhden vuoden vähemmällä\npalvelusvuodella kuin käymättömät.\n\n\"Paljon parempi on että pojat ovat enemmän aikaa sotamiehinä, kuin että\nhe olisivat kansakoulussa, kaikkea pahaa oppimassa\", sanoi tuo\nmielestänsä liiaksi oppinut vastustajain johtaja ja edustaja!\n(Suostumushuutoja).\n\nKirkkoherra pyysi nyt puheenvuoroa, mutta koulun vastustajain edustaja\nrupesi kuiskumaan, ett'ei kirkkoherran tarvitse puuttua eikä sekautua\nheidän asioihinsa ja että hänen piti olla hiljaa. Esimiehen täytyi\nkaikella kunnallislain ankaruudella säilyttää kirkkoherran puhevaltaa,\njonka hän viimein saikin.\n\nKirkkoherra nousi seisomaan ja piti lämpymän puheen koulun\npuollustukseksi, jossa puheessa hän selitti, kuinka pimeys ja\ntietämättömyys vajottaa ihmisen raakuuteen ja että raakuudesta syntyy\norjuus, joka taas synnyttää tirannisuuden. Hän selitti kuinka ihminen\njo luomisessa luotiin oppivaiseksi ja oppia tarvitsevaiseksi koko\nelämänsä ajaksi ja vertaili ihmisten keskinäistä suhdetta oppineena ja\noppimatonna. Hän puhui kokemuksistaan, kuinka ison välin hän on\nhuomannut rippikouluunkin tullessa niiden välillä, jotka ovat\nkansakoulussa olleet ja niiden, jotka eivät ole olleet. Edelliset\ntietävät toki jotain Jumalastakin ja hänen pyhästä sanastansa ja\nantavat tarkkoja vastauksia uskonnollisiin kysymyksiin, jota vastaan\njälkimäiset ovat kuin puusta pudonneita.\n\nKun kirkkoherra lopetti puheensa. ärjäsi tuo mahtava puolueen johtaja:\n\"Tuo saarna nyt ei maksanut mitään, siitä ei valistunut kukaan. Meillä\non jo oppia liiaksikin. Eikä missään koulussa ole yhtään arttikuulusta,\njossa oikeita tapoja ihmisiin istutettaisiin, sillä kaikki koulun\narttikuulukset (mitä hän lienee noilla 'arttikuuluksillaan'\ntarkoittanut, koulujen luokkia, lukutunteja, oppiaineita vai mitä, on\nminulle ja kukaties sinullekin tuntematoin asia) tarkoittavat\nlaiskuuden oppia, joka ei kelpaa mihinkään. Herroista ei ole muuta\nhyötyä, kun että he kasvattavat isoa vatsaa ja sitte kun sen saavat,\novat he tiellä itsellensä ja muille. He eivät muuta katso kuin että\nsaisivat vaan vatsansa täytettä ja ovat sitten valmiit katsomaan muita\nihmisiä ylön\". Ja hän nousi oikein seisoalleen mittailemaan kuinka\nisoja vatsoja herrat kasvattavat.\n\nSe oli mieluinen puhe vastustaja-joukolle. Suostumushuutoja kuului ja\nhe oikein ilosta hykertelivät käsiänsä. Erittäinki se seikka näytti\nheitä hyvin miellyttävän kun heidän johtajansa on oppimatonnakin niin\noppinut, että tiesi \"arttikuuluksetkin\". Eräs vastustaja, jolla ei\nollut ääntövaltaa, oli heistä taaempana josta hän kuunteli ja katsoi\nvastustajain vehkeitä ja mielilauseita, suu törhöllään: ho, ho ho, ho,\nhooo! nauraa hohotti hän aina, kun heidän puheensa ja käytöksensä\ntulivat raaimmilleen.\n\n\"Kyllähän se kuuluu kaikista teidän puheistanne, että liiaksi teillä on\noppia\", sanoi kirkkoherra hiljaa ja huokasi; luultavasti tunsi hän\nsillä hetkellä kipeästi sydämessään, kuinka paljon kansa vielä\nenemmältä osalta tarvitseisi valoa, ollakseen ihmisenä.\n\nNyt ei enään koetettukaan kumota koulun vastustajain perusaatetta,\nsillä kokemus oli jo opettanut, että se oli turhaa työtä. Sillä\nniinkauan kuin ihminen on niin alhaisella kannalla ett'ei hän oikeutta\nvääryydestä, totuutta valheesta eroita, eikä tunne paremman elämän\ntarvettakaan, niinkauvan on mahdoton häntä saada perääntymään vääristä\nmielipiteistänsä. Tässä ei ole vielä millään järjellisellä puheella\nsiaa, ja heidän kanssaan juuri toteentuu tuo vanha sananlasku: \"yksi\ntyhmä vastaa yhdeksän viisasta.\"\n\nKokous oli nyt tuon oivallisen koulun vastustuspuheen tähden tullut\nniin meteliseksi, että oli mahdoton enään mitään järjellistä toimeen\nsaada. Jokainen koulun vastustaja koki nyt oikein tuimalta syytää\nmielilauseitaan koulua, koulun suosioita, kirkkoherraa ja esimiestä\nvastaan. Esimies teki huutamalla ääntö-esityksen ja ilmoitti että\näänestys aljetaan. Vastustajat vaikenivat heti, sillä he pitivät\nvarmana asiana sen, että he äänestyksessä voittavat. Koulun puolesta\näänestäjissä ei ollut yhtään, joka olisi kuulunut mihinkään\nuskonlahkoon, vaan he olivat kaikki niin kutsutuita \"suruttomia\"!\nKummallista!!\n\nKun äänestys oli päättynyt, julisti esimies, että koulun vastustajat\nolivat voittaneet noin kolmannen osan äänivoitolla, joka tieto näytti\ntuovan erinomaisen tyytyväisyyden kokouksen enemmistöön.\n\nEsimies kirjoitti itse pöytäkirjan. Kun hän luki sen tarkastettavaksi,\nnousi taas aika meteli kokouksessa, sillä hän oli pöytäkirjaan ottanut\nkokouksen enemmistön perusaatteita. Koulun vastustajat kääreentyivät\nesimiehen ympärille ja rupesivat äyvästämään: \"noita lauseita ei saa\nottaa pöytäkirjaan; ei niitä ole lausuttu koulua vastustaessa; meitä\nhäväistään hallituksen edessä\", ja monta muuta semmoista huusivat he ja\nvaativat nyrkin kovuudella, että heidän koulun vastustusperusaatteensa\npyyhittäisiin pöytäkirjasta pois.\n\nEsimies sanoi: \"Minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin. Enkä minä\nymmärrä missä muussa tarkoituksessa te olisitte noita raakoja\nmielipiteitänne lausuneet kuin juuri kansakoulua vastustaessanne; ja\nmitä parempia teidän tarvitsee olla hallituksen edessäkään, kun te\nolette yhteiskunnallisissa oloissamme. Se mikä on kerran kirjoitettu,\nsen täytyy pysyä. Sillä ne lauseet, joita te pois tahtoisitte\npöytäkirjasta, ovat juuri teidän omia lauseitanne, jotka rupeavat nyt\njo teitä itseännekin kammottamaan, jonkatähden tahtoisitte ne tehdyiksi\nhyvin siviöiksi, että itse saisitte näyttäytä hurskaina, ulkokullatun\ntekokuorenne alla\".\n\nKoulun puoltajat tekivät vastalauseensa päätöstä vastaan ja esimies\nmerkitsi sen pöytäkirjaan; he ilmoittivat myös valittavansa ja vaativat\notteen kokouksen päätöksestä.\n\nKoulun vastustajat rupesivat uhkaamaan esimiestä: he aikoivat häneltä\nottaa viran, kunnian ja \"pännän\" pois, tuon kauhean rikoksen tähden\nmuka, kun ei hän ruvennut pöytäkirjaa sotkemaan heidän mielensä\nmukaiseksi! He eivät kirjoittaneet pöytäkirjan alle, mutta koulun\nystävät tekivät sen, vaikka se oli heille tappopäätös ja vaikk'ei\nheille enään jäänyt muuta toivoa jälelle kuin vetoominen hallituksen\nkansan parasta katsovaan tahtoon.\n\nKokous hajosi nyt ja merkillistä oli, että koulun vastustajat lähtivät\nkokouksesta pois paljon pahemmalla omalla tunnolla kuin koulun\npuoltajat, vaikka he saivat niin tuntuvan tappion.\n\nMeidän matkamme määrä oli mennä aina eteenpäin; siis sanottuani\njäähyväiset tuolle kokouksessa olleelle puhetoverilleni, lähdimme pojan\nkanssa matkalle, jolla viivyimme useampia viikkoja.\n\nKun tulimme kahden kesken taipaleelle, vaivuin minä syviin ajatuksiini\nniistä kaikista mitä olin nähnyt ja kuullut eikä poika hennonnut\nhäiritä minua. Silloin tulin ajatelleeksi, kuinka suuri osa kansasta\nmakaa vielä pitkää kansallis-unta ja kuinka he vastustavat omaa\nhyväänsä. Ajattelin, kuinka he ovat valmiit huutamaan, että heille\ntehdään vääryyttä, jota he saavat kärsiä -- joka luulo heillä lienee\nvälistä oikeutettua, mutta useinkin tietämättömyydestä syntynyttä\nepäluuloa. Vaan kun heille tarjotaan tilaisuutta tulla tuntemaan\nlakinsa ja oikeutensa, että voisivat puollustaa niiden turvissa\nitseänsä ja että he tulisivat tietämään mitä he ovat velkapäät\nyhteiskunnalle ja yksityisille, niin silloin he nousevat raivoon omaa\nhyväänsä vastaan, silloin he työntävät pois tyköänsä kaikki mahdolliset\nkeinot heidän oman itsensä auttamiseksi, silloin he rupeavat vihaamaan\nniitä, jotka heille sydämestänsä hyvää suovat ja tekevät työtä\nväsymättä heidän eduksensa, heidän kohottamiseksensa -- ihmiseksi.\nSilloin ajattelin minä: mikä lienee neuvona, että kansa tulisi\ntuntemaan -- puutoksensa, että hänen näöstänsä kaikki vika loppuisi?\nJos kuinkakin olisin hyviä vastauksia noille kysymyksille hakenut, en\nkuitenkaan muuta saanut kuin: \"tee työtä ja kärsi.\" Niin, niin,\najattelin silloin: isänmaan ystävien tulee tehdä työtä, näihin aikoihin\nja vastuksiin katsomatta, tehdä työtä nurkumatta, väsymättä, tehdä\ntyötä silloinkin kuin pilkkanauru, ylenkatse, parjaus, viha ja vaino\novat palkkana, tehdä semmoista työtä, jota tuon työn vastustajat\nymmärtävät ja käsittävät, sillä he ovat vielä niinkuin pikkulapset,\njonkatähden heille pitää antaa pikkulapsen ruokaakin. Tuota työtä pitää\ntehdä varovasti; heille ei saa sanoa: te olette ymmärtämättömiä, sillä\nhe eivät usko koska he pitävät itsensä hyvin viisaina. Heille ei saa\nsanoa, että te olette väärässä, sillä eivät he sitäkään usko, sillä sen\nminkä he kerran ovat käsittäneet, pitävät he ainoana oikeana. Mutta\ntuopa ei tapahdu, jos ei tunkeu itse kansan keskeen, jos ei opi\ntuntemaan heidän tapojansa ja elämänsä laatua, jos ei koe auttaa heidän\npuutoksiansa ja saattaa heitä oikeuteensa. Kun tuo on tapahtunut, sopii\nisänmaan ystävän ruveta kenties päivän valoon kaivelemaan kaikki\npuutokset ja epäkohdat ja ankarasti moittimaan vääryyttä. Ja kussa\ntietämättömyys ja siitä seuraava typeryys paisuu niin isoksi mielessään\nettä se uhkaa kansallisille ja yhteiskunnallisille eduille tulla\nvaaralliseksi, sinä täytyy ottaa lujalle ja peruksellisesti kuvata ja\npaljastaa heidän huonolla pohjalla olevat asiansa, että he nähden\nnäkisivät ja kuullen kuulisivat asiansa olevan väärän ja sitenkin\noppisivat jotain ymmärtämään, jotain käsittämään ja pitämään silmänsä\nauki.\n\nNoita minä mietin ja ajattelin, ja kenties olisi syvempikin suru saanut\nvallan minussa, mutta tuon kolmannen osan äänestäminen kansakoulun\npuolella tuolla kokouksessa oli suurena lohdutuksenani ja poisti\nkolmannen osan surustani.\n\n\"Jopa se oli riitainen kokous!\" sanoi poika yht'äkkiä, kun näki että\nminä rupesin huomaamaan itsestäni ulkona olevia esineitä.\n\n\"Niin se oli\", sanoin.\n\n\"Minä olen nähnyt paljon tällä matkalla, vaikk'ei tämä ole ollut tämän\npitempi.\n\n\"Luultavasti nyt olet tullut vakuutetuksi siinä aamullisessa\nmielipiteessäsi, että kaikki ihmiset rakastavat toisiansa sillä\nrakkaudella, jolla Jumala on heitä rakastanut?\"\n\n\"Ei niin. Olen ihmisistä saanut aivan päinvastaisen käsityksen.\"\n\n\"Minkälaisen?\"\n\n\"Että suuri osa heistä vihaavat toisiansa, siihen siaan kuin heidän\npitäisi rakastaa; mutta miksi he niin tekevät, sitä en ymmärrä.\"\n\n\"He eivät tunne vielä Jumalan rakkautta, sen tähden eivät he voi\nrakastaa lähimmäistänsäkään.\"\n\n\"Miksi tuo kokous oli noin riitanen?\"\n\n\"Siksi että siinä taisteli valkeus pimeyttä ja totuus valhetta\nvastaan.\"\n\n\"Miksi kansakoulua niin kovin kiivaasti ja hävyttömästi vastustettiin?\nOppihan olisi kaikille ihmisille tarpeellinen.\"\n\n\"Sentähden kuin heidän näössänsä on vielä kovin paljon vikaa.\"\n\n\"Ja noita vastustajia oli niin paljon!\"\n\n\"Kaksi kolmasosaa.\"\n\n\"Se on surullista.\"\n\n\"Se on tosi, että asia on surullista laatua, mutta niin se kumminkin\non. Siitä selvästi näkyy, että suuri on vielä pimeyden valta; suuri on\nvielä se työ-ala, joka jokaisella isänmaan ystävällä on tehtävänä ja\nsuuri on se voitto, jos he kerran voittavat totuuden voiton.\"\n\n\"Eikö voisi mitenkään saada niin, että yksikään kansakoulu olisi joka\npitäjäässä?\"\n\n\"Ei sitä vielä tähän asti ole saatu. Muutoin ei asia voi semmoiseksi\ntulla, kuin saamalla asetus, joka niin määräisi. Asia onkin ollut\nesillä valtiopäivilläkin, mutta se ei ole mennyt läpi.\"\n\n\"Mikähän siinä on ollut syynä?\"\n\n\"Luultavasti, etteivät säädyt ole katsoneet asiaa niin tärkeäksi, kuin\nmonikin sen katsoo. He kammonevat myös kaikkea pakollista, jonka he\nluulevat vaikuttavan vahingollisesti kansaan, vaikka ennestäänkin niitä\nlöytyy, esimerkiksi lukemiseen oppimisen ja rippikoulun käymisen pakot,\neikä suinkaan niistä ole havaittu mitään vahinkoa olevan.\"\n\n\"Miksi joillakin kansakoulun vastustajilla oli niin outo puku,\njommoista en ennen ole nähnyt?\"\n\n\"Muutamat ihmiset ovat asian käsittäneet siltä kannalta uskon asioissa,\nettä heidän on vaatteensa muuttaminen sen laiseksi, että he hyvin\njyrkästi ja silmäänpistävästi eroaisivat muista ihmisistä, jos heidän\non mieli taivaasen päästä; siitä ajatustavasta tuokin sinun mielestäsi\nniin outo puku on syntynyt\".\n\n\"Auttaako tuo pu'un muuttaminen sitten ihmisen autuaaksi tulemisessa?\"\n\n\"Ei, sillä Jumala katsoo sydämeen, eikä vaatteisin.\"\n\n\"Mutta tuleehan ihmisen välttää ylpeyttä\".\n\n\"Kaiketikin, mutta muista eroamaton vaate itsekullakin säätynsä ja\narvonsa mukaan ei ole suinkaan mikään ylpeyden merkki. Eikä se ole\nmikään ansio Jumalan eikä ihmisten edessä, jos ihminen laittaa\nvaatteensa säädystänsä eroavaksi, olipa se sitten ylemmäs tai alemmas;\nilman sitä ihminen saattaa ylpeillä missä pukineessa tahansa.\"\n\n\"Mistähän tuokin luulo on alkunsa saanut?\"\n\n\"Ihminen on hyvin herkkä taipumaan siihen luuloon, että hänen pitäisi\njotain semmoista toimia ja tehdä, johon Jumala mielistyisi. Raamatussa\nlöytyy paljon esimerkkejä, kuinka Jumala on armahtanut ihmisiä, kun he\novat itsensä nöyryyttäneet hänen edessään. Muistathan piplian\nhistoriastasi, miten profeeta Jonan saarnasta Niniven asukkaat\nkääntyivät ja katuivat pahoja tekojansa säkissä ja tuhassa. Juuri sitä\nnöyryyttä tarkoittavat ihmiset vaatteittensa muuttamisellakin\".\n\n\"Historian muistan aivan hyvin; mutta siltähän se näyttää, että vaate\nauttaa, koska niniveläiset saivat armon, kun he säkissä ja tuhassa\nkatuivat syntejään\".\n\n\"Eivät he sentähden armoa saaneet, jos he sillä kerralla pitivät\ntuhkaista säkkiä yllänsä, vaan senvuoksi, kun he nöyryyttivät sydämensä\nJumalan edessä, sillä hän katsoo sydämeen, niinkuin äsken jo sanoin.\nTuota luuloa oli juutalaisissakin paljon Vapahtajan aikana\nfariseuksissa, sillä he myös pitivät muista kansalaisistansa eroavia\nvaatteita, josta Kristus heitä usein nuhteli. Raamattu sanoo: 'älkäät\nleikatko teidän vaatteitanne, vaan sydämenne', osoittaen siten, ett'ei\nvaatteitten, vaan sydämen muutos tekee ihmisen otolliseksi Jumalalle.\nPaavin uskoisissa maissa myös ihmiset kokevat ansaita Jumalan armoa\nvaatteittensa muuttamallakin, jopa niinkin ankaroilla, että pitävät\nkarva- ja jouhi-paitaakin paljaan ihonsa päällä\".\n\n\"Jouhipaitoja paljaan ihonsa päällä!?\"\n\n\"Niin vieläpä ruoskivat itseänsä veriin asti ja kantavat\nvapa-ehtoisesti raskaita kahleita. Tuossa on heidän mielestänsä kaksi\nJumalalle otollista työtä, nimittäin: vaatteitten halventaminen ja\nlihan eli ruumiin kurittaminen; tuommoisista alkuperistä lähteneitä\nlienevät kaikki uskonnollisista syistä tulleet vaatteitten\nmuuttamisetkin nyky-aikana. Muutoin ei ole tarpeellista sekauta\nkenenkään vaateparteen; ainoastaan ylöllisyyttä tulee vastustaa\".\n\n\"Olivatko he uskonnon tähden vaatteensa muuttaneet, jotka tuolla\nkokouksessa olivat?\"\n\n\"Luullakseni olivat\".\n\n\"No, mutta minkätähden hekin sotivat kansan valistusta vastaan, vaikka\nheidän pitäisi edustaa kaikkea hyvää ja jaloa täällä ja sitten\ntulevaista elämää?\"\n\n\"Sentähden kun heidän näössänsä on jotakin vikaa\".\n\n\"Mutta ovathan he useinkin hyvin kiivaita asiaansa puollustamaan\".\n\n\"Siinäpä se on asia, että he pitävät oman käsityskantansa ainoana\noikeana. Muutoin ei ole kiivasteleminen mikään oikean merkki. Uskonnon\nkiivastelioissa on monta eri lahkoa, joissa useinkin syntyy eksyttäviä\nihmisoppeja, ohjelmia ajatus- ja käsitystapoja, jotka useinkin ovat\ntehneet lujinta vastarintaa ihmiskunnan edistymiselle. Ja jos he\nolisivat kuinkakin riitaisia keskenänsä oppinsa erinkaltaisista\nkappaleista ja tavoista, ovat he siinä kumminkin yksimielisiä, että\nvihaavat kaikkea maallista oppia ja tieteellisyyttä?\"\n\n\"Sanoitte: lahko, mikä on lahko?\"\n\n\"Lahkoksi kutsutaan meillä kaikkia ihmisistä muodostuneita ryhmiä eli\njoukkoja, jotka oppinsa ja käsityksensä kautta eroavat joko asetuksiin\nperustetuista yhteiskunnallisista oloista, taikka jotka uskonnossa\npoikkeevat opilla ja elämällä lutherilaisesta valtiokirkon opista.\nEdellisiä sanotaan valtiollisiksi ja jälkimäisiä uskonnollisiksi\nlahkoiksi; edellisiä ei meillä, Jumalan kiitos! toki ole\".\n\n\"Onko uskonnon lahkoista koskaan mitään hyvää?\"\n\n\"Kuin ne kumminkin ovat perustetut kristilliselle pohjalle, on niistä\nusein paljonkin hyvää. Sillä vaikka muutamissa opinkappaleissa ovat\nsaaneet toisellaisen käsityksen kuin evankelislutherilaisen\nvaltiokirkon oppi on, siivoontuu heidän ulkonainen elämänsä kuitenkin\nja siitäkin on jo yhteiskunnalliselle elämälle suuri voitto. Ja vaikka\nhe alussa ovatkin välistä hyvinkin väärällä tolalla, tasaantuvat ja\nlauhkenevat he ensi kiihon ja hourion sivu mentyä ja usein puhdistuu\nheidän elämänsä puhtaaksi ja syväksi kristillisyydeksi. Pitkällisen\nrauhan aikana veltostuu totisinkin kristillisyys, mutta kun\nlahkolaisuus rupee liikkumaan, valpastuvat ihmiset tutkimaan omaa\ntilaansa ja silläkin tavalla on lahkolaisuus hyödyksi; mutta niin\nkauvan kun lahkolaisuus on lahkolaisuutena, ei voi sitä uskonnon\nperustuksena pitää\".\n\n\"Mikä on oikea uskonto?\n\n\"Se, joka on perustettu pyhään raamattuun ja joka pitää sen ytimen eli\nhengen kaikkinensa elämänsä ohjeena ja toivonsa perustuksena, eikä pyri\nsitä selittämään, mestaroimaan, kääntelemään ja vääntelemään oman\npimeän lahkolais-mielensä jälkeen.\"\n\n\"Ovatko uskonto ja tiede yleiseen ristiriidassa?\"\n\n\"Ei voi kieltää, etteivät ne ole jo ammoisista ajoista olleet toisiansa\nvastaan, voimatta kumminkaan toisiansa kumota.\"\n\n\"Miksikähän se niin on?\"\n\n\"Harva ihminen on täydellisesti kehittynyt sekä uskonnossa että\ntieteissä ja semmoista kehittymistä voimme pitää puolinaisena. Siitä\naivan helposti seuraa, että toinen ihminen on enemmän kehittynyt\nuskonnossa, toinen tieteissä. Kun nyt niin kerran on, pitää kumpikin\npuolue toistensa käsitystavan tarpeettomana ja omansa semmoisena, johon\nei enään mitään lisiä tarvita. Semmoisessa puolinaisessa kehitystilassa\nollessaan uskonto ei kärsi, että tiede pyrkii kaikkialla tutkimaan,\nkäsittämään ja selville saamaan luonnon salatuita ja suuria ihmeitä,\nsiis Jumalan luomisen viisautta. Semmoinen uskonto luulee siten\nryöstettävän Jumalalta kunnian ja halvennettavan Hänen suuruuttansa,\nvaikka ihminen senkin kautta oppii vaan enemmän ja enemmän tuntemaan\nLuojansa ihmeellistä viisautta ja rakkautta ihmisiin, kunnioittamaan\nja rakastamaan Häntä enemmän ja samassa myös lähimmäistään.\nKristillisyydettä kehittynyt tiede ei taas tyydy mihinkään muuhun, kuin\nsiihen, minkä hän on käsittänyt ja katsoo sentähden ylön kaikki\nuskonnolliset pyrinnöt ja harrastukset joutavina ja ahtaina\nhaaveksimisina.\"\n\n\"Miks'eivät ne voi toisiansa kumota, vaikka ovat toisiansa vastaan?\"\n\n\"Siksi eivät, kun kumpikin on muuttumatoin totuus ja totuutta ei voi\nmikään kumota.\"\n\n\"Uskonto vai tiede on enemmän hyvää tehnyt ihmiskunnalle?\"\n\n\"Vaikka uskonto ja tiede ovat niin kauvan seisoneet toisiansa vastaan\nja vieläkin seisovat, niin kumpikin on tehnyt paljon hyvää\nihmiskunnalle, samassa kun ne ovat toisiansa auttaneet tuossa suuressa\ntyössä.\"\n\n\"Kuinka se on ymmärrettävä, että kaksi vastakkain olevaa asiaa saattaa\ntoisiansa auttaa yhdessä ja samassa asiassa?\"\n\n\"Mikä olisi uskonto ilman tiedettä ja mikä olisi tiede ilman\nuskonnotta? Mitä olisivat he voineet tehdä ihmiskunnalle yksistänsä,\njos eivät olisi auttaneet toinen toistansa? Jos ihminen olisi kuinkakin\ntieteellisesti oppinut, mistä saisi hän lohdutuksen murheelliselle\nsydämellensä, raskaalle ja polttavalle omalletunnollensa, kun semmoinen\npäälle tulee, jos ei olisi kristin-uskoa, joka voipi hänelle sitä\ntarjota ja antaakin? Uskonnotta olevat oppineetkin ihmiset, semmoisen\nhädän tullessa, lopettavat päivänsä tavallisesti itsemurhilla --\nraukoilla ei ole mihin he turvaisivat --; se on ijankaikkinen ja\najallinen vahinko. Mutta joka seisoo lujalla uskonnollisella pohjalla,\nhän ei horju, vaikka vielä mitäkin tulisi, vaan löytää turvansa\nuskonnossa ja hänen sydämensä nöyrtyy, uskontonsa vahvistuu ja elämänsä\nparantuu ankarassa murheen pätsin koetuksessa ja niin säilyy hän\nsiunaukseksi ihmiskunnalle.\n\n\"Suuret ja voimalliset valtakunnat muinoin olivat korkealla sivistyksen\nkannalla, mutta eivät voineet pystyssä pysyä, kun eivät tunteneet\nkristin oppia, vaan palvelivat mykkiä epäjumalia, sillä heiltä puuttui\nvahvin perustus, nimittäin kolmi-yhteisen Jumaluuden kuva. Jos taas\nkatsomme nykyaikaa, havaitsemme aivan pian, että ne kansat ja\nvaltakunnat, jotka kristin uskoa tunnustavat, ovat korkeimmalla\ntieteittenkin kannalla, jonka vuoksi he ovat etunenässä astumassa\nja tieteitten valolla ohjaamassa muita pimeydessä vaeltavia\npakana-kansoja. Tästäkin jo näkyy, että kristin-oppi on tehnyt\nihmiskunnalle paljon jo uskonnollistakin hyvää, puhumattakaan siitä,\nmitä se tulevaisessa elämässä voi ihmisille antaa. Vahvana totuutena\nsiis pysyy se, ett'ei mikään ulkonainen oppi, olkoon se kuinka korkea\ntahansa, ole täydellinen sivistys, jos ei se ole kristillisyyteen\nperustettu.\n\n\"Jos taas katselemme asiaa toiselta kannalta, niin täytyy kysyä: mikä\nolisi ihmiskunta ja itse uskontokin ilman tiedettä? Sillä juuri tiede\non uskonnonkin saattanut siihen valkeuteen, jossa se nykyään on,\nsamaten kun uskontokin on tiedettä edistänyt.\"\n\n\"Kuinka se on ymmärrettävä?\n\n\"Pyhät kirjat, se on: koko pyhä raamattu on käännetty monelle eri\nkansojen kielille, joka on tapahtunut tieteen eli opin avulla, sillä\noppimatoin ihminen ei siihen kykene. Aina jonkun ajan takaa on Jumala\nherättänyt oppineita miehiä kuulemaan hänen tahtoansa ja nämä ovat\ntehneet uudistuksia ja parannuksia kristin-uskoon sekoitettujen\nihmisoppien ja sääntöjen tähden harhaantuneessa kristin-opissa, ja niin\nhe ovat kohentaneet ja oikealle saattaneet horjuvan kristin-opin. Sinä\ntunnet osaksi Lutheruksen, koska tiedän että olet lukenut hänen\nelämäkertansa. Jos ei hän olisi ollut oppinut mies, ei ikänä hän olisi\nvoinut kukistaa paavin valtaa, eikä puhdistaa ihmisopeilla turmeltua\nuskoa. Oppineista miehistä on myös perustettu kristillisen kirkon\nhallinto kaikissa kristillisissä maissa; jos sen hoito olisi\noppimattomien käsissä, niin menisi se pian mullin mallin, juuri sen\nvuoksi, kun ei heillä olisi perustettua tietoa missään. Pian alkaisi\nsilloin ihmisopit ja samassa lahkolaisuuden sairaudet juurtua\nkristin-oppiin ja turmelisi sen puhtauden.\n\n\"Muutoin jos ei tiedettä olisi, ei meillä olisi järjestettyä\nvaltiolaitosta, ei lakia eikä oikeutta, ei rautateitä, laivakulkua,\nsananlennättimiä, ei koneita eikä tehtaita, sanalla sanoen ei mitään,\nvaan me olisimme alkuperäisessä tilassamme, niinkuin muutkin\nvillikansat. Mikään kansa kokonaisuudessaan ei ole vielä koskaan\nkääntynyt totiseen kristillisyyteen, jonka vuoksi pahuus ja väkivalta\non jäänyt enintä osaa ihmisiä hallitsemaan ja noita hillitsemään ja\nkurissa pitämään ovat lait ja oikeudet sekä niiden oppineet hoitajat,\njohtajat ja valvojat hyvin tarpeelliset. Mutta lakeja hoitamaan ei\nkykene muut kuin tieteellisesti oppineet miehet. Muutoin voipi\nulkonainen oppi ja tiede korjata paljon niitä ihmisiä, jotka eivät ole\ntosi kristityitä, vaan ovat jääneet himojensa valtaan, sillä opin\navulla voivat he tulla järkeisopillisesti eroittamaan hyvän paljasta,\noikean väärästä, kunniallisen työn väärästä teosta, ja sen avulla\nheidän turmeltunut elämänsä parantuu yhteis-kunnallisen elämän eduksi.\"\n\n\"Miks'eivät uskonto ja tiede sitten voi hyvässä sovussa auttaa tuota\nyhteistä ja suurta tehtäväänsä ihmiskunnan hyväksi?\"\n\n\"Siihen kysymykseen on jo vastattu silloin kun selitettiin: minkätähden\nuskonto ja tiede ovat ristiriidassa keskenänsä. Kummassakin haarassa\nenemmän kehkeyneet ihmiset tekevätkin tuota suurta työtä hyvässä\nsovussa ja tuo työ se on, joka kumpaakin vie enimmän eteen päin.\"\n\n\"Mikä se arttikuulus on, jota eräs koulun vastustajia niin usein käytti\nmahti-sananaan?\" kysyi poika, kääntäen siten keskustelun pois entiseltä\ntolalta.\n\n\"Sitä en tiedä. En koskaan ole tieteellisissäkään nimityksissä nähnyt\nkäytettävän semmoista sanaa, ennen vanhaan oli Kreikan maalla\nAristoteles niminen viisaus-tieteiliä, jonka nimi vähän vivahtaa\nyhdenkaltaiselta tuon hänen mielestään niin mahtavan arttikuulus sanan\nkanssa, mutta asian luonto jossa hän tuota sanaansa käytti ei\nosoittanut, että hän olisi Aristotelesta tarkoittanut. Joku aika\ntakaperin, kun suomenkieli oli vielä viljelemätöntä, kutsuttiin\nasetuksien erinäisiä lukuja: artikkeleiksi, mutta asian luonto ei\nosoittanut, että hän sitäkään olisi tarkoittanut! Sentähden ajattelen\nminä, että hän koki hapuroida jotain tiede-sanaa, osoittaaksensa siten\nluultua isoa oppiansa, jota hän sanoi itsellänsä liiaksikin olevan\nhakeaksensa siten puolueeltansa kunniaa ja luottamusta, sillä hän on\nsen johtaja\".\n\nPojan uteliaisuus olisi noussut hyvinkin korkealle, mutta nyt juuri\nloppui taloton taival ja kylä tuli, jonkatähden keskustelumme täytyi\nlopettaa.\n\nMeidän olikin pysähtyminen erääsen saman pitäjään taloon, jossa tuo\nkuntakokouskin oli ollut; siihen taloon matkamme tarkoituskin oli.\n\nNiinkuin ennen olen maininnut, viivyimme siinä useampia viikkoja ja\nasiamme loppuun ajettuamme, lähdimme paluu-matkalle kotiin. Tiellä\nmennessämme esittelin pojalle, että kävisimme kuntakokouksen\nesimiehellä, jolta luultavasti saisimme lisätietoja tuosta\nmerkillisestä kuntakokouksesta. Poika tietysti suostui ehdottomasti\nesitykseeni ja niin ruvettiin kyselemään hänen asuntoansa ja sen\ntietoon saatuamme, ajoimme sinne. Kun sinne tulimme, otti hän\nystävällisesti meidät vastaan ja kehoitti jäämään yöksi heille. Kun oli\njotenkin iltapäivä, suostuin minä esitykseen, senkin tähden, että olisi\nollut paremmin aikaa puhellaksemme asioita. Isäntä toimitti\nhevosellemme ruokaa ja suojaa ja vei meidät huoneesen, jossa meitä se\nyönseutu vieraanvaraisesti kestittiin. Isäntä näkyi olevan noita niin\nkutsutuita sivistyneitä talonpoikia, sillä hänellä oli melkoinen\nkirjasto ja useat sanomalehdet, ja hänellä oli runsaasti tietoja\nyhteiskunnallisista ja valtiotaloudellisista asioista. Hän harrasti\nsaada kansallensa valoa, sillä hän käsitti, että kansa vielä enemmältä\nosalta haparoitsee pimeydessä ja tietämättömyydessä ja että on mahdoton\nkenenkään päästä oikeuksiinsa, jos ei kansaa itseä saada ensin\ntuntemaan kuinka paljoa se vielä on vailla, jonka tunnon jälkeen sille\nvalo kumminkin kelpaisi.\n\nPuheltiin ensin niitä ja näitä ja tultiinpa viimein puhelemaan tuosta\nviimeisestä kuntakokouksestakin.\n\n\"Tuolla kokouksessahan he käyttivät itsensä niin hävyttömästi teitä\nkohtaan, että te voisitte saada heidät langetetuiksi suuriin\nsakkoihin\", sanoin hänelle.\n\n\"Kyllähän se niin olisi, mutta sitä en tee, sillä se on suurin viisaus\nkärsiä tyhmiä; tyhmä ihminen ei viisastu rankaisemalla ja sakottamalla,\nmutta hänelle pitää toimittaa valoa. Minä annan heidän kirkua ja\nkiemuroida omassa tuhmuudessaan ja tuota tehdessään he kietovat itsensä\nyhä lujemmalle oman tuhmuutensa verkkoon ja niin he takertuvat omiin\npauloihinsa, joita he ovat muille virittäneet: siinä on heille sakkoa\nkylläksi\", lausui isäntä jalomielisesti. Vivahtipa tuo puhe mielestäni\nsiihen jaloimpaan lauseesen mitä on maailmassa koskaan kuultu\nnimittäin: \"Isä anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä mitä he\ntekevät.\" Tuo isännän puhe miellytti minua niin, että olin vähällä\ntarttua häneen syliksi kiinni.\n\n\"Eikö tuo hyvin harmita teitä, kuin kaikkenne koette panna liikkeelle,\ntehdäksenne hyvää heille ja he yhtäkaikki osoittavat kiittämättömyyttä\nhyvyytenne edestä ja vieläpä vainoakin?\" kysyin häneltä.\n\n\"Ei yhtään, sillä niin on maailman tapa ollut ja on vielä eteenpäinkin,\nettä he tuolla tavalla ovat palkinneet hyväntekiänsä. Ei mitenkään saa\nihminen itsellensä sukkelampaa viha- ja vaino-miehiä, kuin tekemällä\nheille jotakin hyvää, siis heidän vihansa ja vainonsa on päinvastoin\niloni ja lohdutukseni, sillä se osottaa, että minäkin olen jo kortta\nvetänyt isänmaan yhteiseen pesään, kansan eduksi\", lausui isäntäni,\nnähtävästi liikutettuna.\n\nKertoelmassani olen unohtanut mainita, että olimme olleet yötä tuossa\ntalossa ja että viimeiset puheemme olivat eineen jälkeen.\n\nKun ei meillä ollut enään mitään tekemistä talossa ja kun aamu oli jo\nhyvästi kulunut, lähdimme me pojan kanssa samoamaan kotoamme kohden,\nsamaa tietä, jota olimme tulleetkin.\n\nMelkein heti tulimme lauttauspaikalle ja lauttamies toi lauttansa, kun\nhuomasi meidät toisella rannalla. Kun hän tuli sille rannalle, jossa me\nolimme, tein hänelle aamutervehdykseni, mutta hän ei vastannut mitään,\nkatsella muljahutteli vaan ja näytti hyvin vihaisen näköiseltä, kun me\nhevostamme ja muita kaluja toimitimme lautalle. Sitten lähdimme\nmenemään virran yli, joka onnistui hyvästi. Koko ylimenommekaan aikana\nei vaihdettu yhtäkään sanaa ja toisella rannalla maksoin hänelle\nlauttausrahan; ja sanottuani jäähyväiset, ei hän vastannut siihenkään\nmitään. Tuosta mitään huolimatta, lähdimme ajelemaan kotia kohden.\nTiellä kylän läpi kulkiessamme tapasimme vanhoja tuttujamme: tuo\nlauttamieheltä seipäällä uhattu mies oli tienvarrella panemassa aitaa,\njonka lauttamiehen hevonen oli taas hiljakkoin särkenyt. Hän päivitteli\nettä pitää vartioida yötä päivää vainioitansa, jos mieli saada\nsäilytetyksi kylvönsä tuolta pahalle tavalle oppineelta ja isäntänsä\npuollustamalta lauttamiehen hevoselta. Hän puhutteli ystävällisesti\nmeitä ja pyysi että lähtisimme nyt hänen kotiinsa käymään. Kun ei\nmeidän sopinut hänen pyyntöönsä suostua, sillä meillä oli jo\nkotikiirut, pahoi hän hyvin sitä. Otimme häneltä jäähyvästit ja\nlähdimme. Ajettuamme kappaleen matkaa, tulimme ison kesantovainion\nkohdalle, jossa suuri joukko ihmisiä kaivoi, paitahihasillaan, isoa\nojaa vainion halki. Työmiehet olivat tieltä ison matkan päässä, mutta\neräs heistä tunsi meidät tiellä ja alkoi juosta meitä kohden; me\nseisatimme hevosemme ja odotimme. Tuo tulia ei ollut kukaan muu kuin\nentinen tuttumme, tuo vääryyttä kärsivä, joka ei saanut tunnotointa ja\nväärää naapuriansa kaivamaan yhteistä, rajoja myöden juoksevaa\nveto-ojaa. Hänen oli väkinensä täytynyt sitä ruveta kaivamaan, sillä se\nolisi kaivamatta ollen tuottanut vahinkoa viljelyksille. Hänkin\npuhutteli meitä ystävällisesti ja kyseli matkamme tarkoitusta. Hän\naikoi lain kautta hakea oikeuttansa tuota uppiniskaista naapuriansa\nvastaan, joka ei mielestäni ollutkaan ollenkaan väärin niin julkeaa\nvääryyttä kohtaan; häneltäkin jäähyväiset otettuamme, lähdimme taas\ntuolle tutulle talottomalle taipaleelle.\n\nTultuamme taipaleelle ja tovin ajatuksissa oltuamme, sanoi poika\nyht'äkkiä:\n\n\"Miksi tuo lauttamies näytti niinkuin hän olisi ollut vihassa meille?\"\n\n\"Ehkäpä hän oli todestaankin vihassa\".\n\n\"No minkätähden?\"\n\n\"Luultavasti sentähden, kun minä en antanut hänen seipäällä\nvahingoittaa häneltä vääryyttä kärsivää naapuriansa. Kenties hän olisi\ntehnyt murhan, jos hänen kostonpyyntönsä ei olisi tullut estetyksi ja\nniin tuo estäminen kenties tuli suorastaan hänelle itselleenkin\nhyväksi, katsomattakaan sitä, että hän oli aivan väärässä\".\n\n\"Sepä nyt on kumma kun ihminen saattaa suuttua aivan oikeasta asiasta!\"\n\n\"Ihminen, joka on vääryyttä täynnä, ei suutukaan mistään muusta niin\nnopeasti kuin oikeasta; hän ei kärsi eikä jaksa kuulla totuutta, sillä\nhänen sydämensä aivoitukset ovat pahat. Me emme ole vielä monen hengen\nkanssa olleet puheisilla täällä ja kenties olemme jo saaneet useampia\nvihamiehiä kuin ystäviä, varsinkin kun olemme julkisesti puhuneet\nkansakoulun puoleen; semmoista on maailman meno\".\n\n\"Tuolla kokouksessa kansakoulun vastustajat puhuivat herroista ja\nmuista virkamiehistä niin rumasti, ovatko herrat sitten niin pahoja?\"\n\n\"Tuhma ihminen luulee, että maailma seisoo heidän sormiensa nenillä. He\nluulevat, että he ovat ne, jotka kaikki elättävät, jotka kaikki\npystyssä pitävät ja hallitsevat ja ett'ei herrat ole muuta vasten\nmailmassa kuin laiskana elämään ja olemaan muille rasituksena.\nTuommoinen ajatustapa on peräti väärä ja suurimman ymmärtämättömyyden\nsynnyttämä. Oikeastaan ei oikeain virkamiesten ja talonpoikien välillä\nolekaan mitään eroitusta työn teon suhteen, sillä molemmat tekevät\ntyötä sekä itsensä että yhteisen hyvän eduksi. Usein tekee raskasta\nhenkistä työtänsä virkamies suuremmalla huolella, murheella, vaivalla\nja ahkeruudella kuin kova työmies, joka päivänsä työn päätettyä saa\nnukkua yönsä rauhassa. Usein tekee oppinut mies henkisellä työllänsä\nenemmän hyötyä isänmaallensa ja ihmiskunnalle, kuin kovan työn tekiä,\nvaikka hänellä olisi sadat kädet työtä tekemässä. Yhtä tuhmasti on myös\nse, jos joku virkamies eli niin kutsuttu herra katsoo rahvasta\nsentähden ylön, kun hän on kovan työn tekiä, sillä kaikki kelvollinen\ntyö on kunniallista ja se tulee yhteisen isänmaamme hyväksi,\ntehtäköönpä työtä sitten päällä taikka käsillä\".\n\nTuota viimeistä vastaustani seurasi pitkä äänettömyys ja matka kului\nhitaasti ja ajatuksissa.\n\n\"Voi kuinka paljon minun näköni on selvennyt tällä matkalla, isä!\"\nsanoi poika taas hetken ääneti oltuamme.\n\n\"Mitä sinä olet ruvennut näkemään?\"\n\n\"Olen nähnyt senkin, ett'eivät kaikki ihmiset olekaan niin hyvät kuin\nolen luullut\".\n\n\"He olivat tuolla kokouksessa kovan kiihoituksissa jännittävän asian\nvuoksi, jonkatähden ei sovi kansan keskinäistä suhdetta mitata sillä\nmitalla, mutta paljon kumminkin puuttuu ihmisiltä totista rakkautta.\nMinua ilahuttaa kun ma huomaan, että todellakin on näkösi parannut.\nMutta ei sinun pidä niin ajatella, että sinä nyt olet kylläksi näkevä.\nSinä olet nyt vähäisen osan tullut tuntemaan luonnon suuresta\nkuvakirjasta ja Jumalan suuresta korkeudesta, viisaudesta ja\nrakkaudesta ihmisiä kohtaan. Vähän olet myös käsittänyt vielä tuota\njalointa, Jumalalta luotua, mutta samassa oikullisinta -- juonikkainta\nnäkyväisten kappalten seassa olevaa olentoa -- ihmistä. Kaikissa noissa\non niin paljon tutkimista, käsittämistä ja oivaltamista, että ihmisen\ntäytyy koko ikänsä niitä tutkia, jos mieli on niistä jokukaan murunen\nselville saada\".\n\n\"En minä niin luulekaan, että olisin jo kylliksi näkevä, mutta toivon\nettä olen saanut hyvän alun näköni selveämiseen\".\n\n\"Se tunto on oikea. Mutta tiedätkö nyt, mistä minä otan aineita\nkirjoituksiini?\"\n\n\"Tiedän: ihmissydänten tuomista elämän kohtaloista ja heidän\nmenetystavasta Jumalaa ja lähimäistä kohtaan\".\n\n\"Aivan niin mutta mitä ajattelisit jos kirjoittaisin tämän matkamme\nkaikkineen, mitä olemme nähneet, kuulleet, puhuneet ja tunteneet?\"\n\n\"Siitä tulisi sievä kertomus\".\n\n\"Minkä panisit kertomukselle nimeksi?\"\n\n\"No, kylään tullessa\".\n\n\"Olemmehan nähneet ja kuulleet jotain itse kylässäkin\".\n\n\"Mutta enimmän kumminki kylääntullessa\", intti poika.\n\n\"Suostun. Minä kirjoitan kertomuksen kaikesta mitä olemme tällä\nmatkalla havainnut ja panen sille ehdoittamasi nimen\".\n\n\"Kirjoittakaa! Mutta pyydän että annatte sen minun lukea, sitten kun\nkertomus on valmiina!\"\n\nMinä suostuin.\n\nNyt juuri tulimme koti-veräjälle.\n\nKun pääsin kotia rupesin kirjoittamaan tätä kertomusta.\n\nKertomuksen valmiiksi tultua, vein sen lupaukseni mukaan pojalle\nluettavaksi; poika luki sen aikojansa myöden. Kun hän oli lukenut\nloppuun kertomuksen, tuli hän minun tyköni loistavin silmin: \"nyt minä\nvasta oikein käsitän mistä kertomuksissa aineita saadaan, koko elämän\nlavea tanner on täynnä valmiita kukkaisia; kauniita, rumia,\nterveellisiä ja myrkyllisiä ja kirjoittajalla ei ole muuta työtä kuin\nettä hän oppii ne tuntemaan ja että hän sitte järjestelee ne sievihin\nriveihin joihin hän väliin sovittelee myrkyllisiäkin kasvuja\nkauneimpain ja tuoksuvampain kukkien sekaan ja niin tuosta kirjavasta\njoukosta tulee kokonainen sarja. Jos Jumala suo minulle niitä voimia ja\nminun siihen ikään tulla, että voin kansalleni kirjoittaa jotain, niin\nluulisin jo löytäväni aineita\", innotteli poika.\n\n\"Mistä kirjoittaisit silloin?\"\n\n\"Ihmissydämestä\".\n\n\"Sen valopuolistako?\"\n\n\"Ei, ei, vaan minä panisin piikkejä ruusuin sekaan ja muista valkean\nrinnalle. Kokonainen kuva minua aina on parhaiten miellyttänyt ja\nsemmoinen ei ole mielestä eksyttävä\", sanoi poika.\n\n\"Jospa Jumala sen soisi, että aikeesi kävisi toteen!\" sanoin pojalle ja\npari kyyneltä nousi silmiin, jotka huolellisesti koin häneltä salata.\n\n\n\n"]