[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f4tq1TJuDsSKMWPuYhSgj6UeDk8NPKVDCoCwKOlnPbjk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},459,"Metsä-kukkia","Mäkinen, Antti (nimim. Aliquis, Lieto, -n)",1857,1936,"459-makinen-antti-metsa-kukkia","459__Mäkinen_Antti__Metsä-kukkia",null,"muistelmat",[],[],"fi",1884,23506,145918,false,34707,[22],"Finnish literature",[24,25,26],"Essays, Letters & Speeches","Poetry","Religion/Spirituality","\"Metsä-kukkia: Runoa ja Proosaa\" by Antti Mäkinen is a collection of poetry and prose written in the late 19th century. The work encompasses a variety of themes, possibly revolving around nature, spirituality, and the human experience, as suggested by its rich imagery and references to biblical figures like Elias. The blend of poetry and prose indicates a reflective and possibly philosophical exploration of its subjects.  The opening of this literary work introduces the character Elias, who is depicted as sitting in a cave while contemplating profound spiritual themes and the relationship between humanity and divinity. As he gazes at Horeb—the biblical mountain—he reflects on the nature of God and the human spirit's longing for divine connection. Through a series of poignant thoughts and expressions, Elias grapples with his feelings of isolation and his people’s disobedience to God. This initial passage sets a contemplative tone, suggesting that the rest of the work may continue to delve into spiritual dilemmas and the search for meaning in life amidst the struggles of faith and human frailty. (This is an automatically generated summary.)",[],274,"Kokoelma sisältää uskonnollisaiheista runoutta sekä lyhyitä proosatekstejä. Teoksen alkuosan muodostaa viisiosainen runoelma profeetta Eliaasta Horebin vuorella, ja loppuosassa on luontoaiheisia ja kristillisiä kertomuksia.","Liedon 'Metsä-kukkia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 459. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","METSÄ-KUKKIA\n\nRunon ja Proosan\n\n\nKirj.\n\nLIETO [Antti Mäkinen]\n\n\n\nTampereella,\nEmil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa,\n1884.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n I. Runoa:\n\n    Elias Horebilla. Runoelma V:ssä osassa\n    Häälauluja\n    Jumalista\n\nII. Proosaa:\n\n    Joulu-yö\n    Joulunenkeli\n    Uuden-vuoden Ukko\n    Metsä-ruusu\n    Puolukka\n    Hirundo Heraldika\n    Sinivuokko\n    Kielonen\n    Kuusen alla, iltama hiiren pesässä\n    Tulipalo\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nRUNOA.\n\n\n\n\nELIAS HOREBILLA.\n\nRunoelma V:ssä osassa.\n\n\nI.\n\n(Kallioluola, jonka aukeama on Horebin huipuille päin: etäältä\nhäämöttää siintävä harjanne, jonka hartioilla pilvien usvainen\nverho ja lakeella valkea lumivilla väikkyy.)\n\n_Elias_ (istuu luolan perällä, katsellen ulospäin Horebia kohden).\n\n    Kuolla paremp' oisi elämää,\n    Mi murhaa hirveämmin raatelee,\n    Ja haudaks' sopivainen seutu tää,\n    Joss' elo luonnon iki-vaikenee:\n    Niin, tuossa luolan kivipermannolla\n    Sais luuni valjeta, ja ainiaan\n    Minulta rauhass' Israeli olla\n    Ja papit palvella sais -- Baaliaan.\n\n    Niin, Baalia tää tuhma kansa,\n    Astarothin luonnon-palvelusta\n    Suosii; -- ihmislapsi rinnassansa\n    Tuntee tulen, mik' ei sammutusta\n    Maasta saada voi -- ei tähtitaivas\n    Tuhansin mi tuikkivaisin silmin\n    Kuulakasna päämme päällä kiiluu,\n    Lähettää voi tiedon kirkkautta,\n    Mikä povess' asuvaisen hengen\n    Rauhoittaisi: aina sydän kaipaa,\n    Aina tyydytyst' on vailla sielu.\n    Niin on henki hengest' iki-luojan,\n    Elämästä eine ihmisehen\n    Jäänyt; siksi aina Jumaluutta\n    Palveliansa ihmissydän tahtoo.\n\n    Mutta, koska ainoa ja suuri\n    Jumala ja luonnon luova Herra,\n    Itse ilmestyypi, ilmoittaapi,\n    Mit' ei milloinkaan vois ihmisnero\n    Keksimällä keksiä, kun Luoja,\n    Kaiken alku, Oleva ja Ollut,\n    Ijankaikkinen ja loppumaton\n    Käsittämätön ja kaikkivoipa\n    Ilmestyksen kautta ilmi tuopi\n    Pyhän tahtonsa ja ihmiseltä\n    Kuuliaista palvelusta vaatii,\n    Silloin ihminen ei kuulla tahdo;\n    Silloin Jumaluutta ainoata,\n    Joka laskenut on perustuksen\n    Luonnon rakennuksen, rajapiirit\n    Vetänyt -- ja itse ihmishengen\n    Sytyttänyt omast' elostansa,\n    Häntä silloin uskoa ei tahdo\n    Halpa ihminen -- vaan kallioille\n    Nousee, vihantain puitten alle\n    Astuu, uhriansa suitsutellen\n    Luonnonvoimille, ja kuvan luopi,\n    Jonka loiste, taitavasti tehty,\n    Omaa tekijäänsä ivaileepi.\n\n    Kumma tämä ihmisen on oikku:\n    Eikä viisahaksi tämä kansa\n    Konsa -- eikä paremmaksi muutu.\n    Sillä niin jo sama niskoittelu,\n    Sama vastahakoisuus ja kiero\n    Kankeus ja kuuliaisen hengen\n    Puute oli heillä, koska nöyrä\n    Moses Herranpalvelija johti\n    Heitä orjuudesta Egyptistä.\n\n    Kas, nyt tuolla näen Herran vuoren\n    Horebin, sen tuimat lumihuiput,\n    Joilla pilvessä ja tulenliekin\n    Patsahassa Herra puhutteli\n    Häntä, pimeyskin tulta iski,\n    Pimeäksi sydän-päivä muuttui,\n    Koska Herran kunniasta taivas\n    Täytettiin ja järähteli vuori,\n    Järähteli, huokaeli tanner,\n    Salamoitsi paksu, synkkä ilma,\n    Pimeys niin synkkä, josta loiste\n    Polttavainen, kirkkaus ja liekki\n    Leimahdellen, pilvenhulpioita\n    Punahohtehessa, kulta vyöllä,\n    Mustan, ammottavan, äärettömän\n    Kuilun syvänteestä välähdellen,\n    Huuhtoeli; vuori, vavahdellen\n    Perustuksiansa myöten, halkes,\n    Kallio, kuin lasipallot, lensi\n    Kappaleiksi; mutta ääni Herran\n    Jylisten ja pauhaten, kuin koski.\n    Taikka pitkäisenä jyrähdellen\n    Pyhät laki-sanat, liiton-sanat\n    Lausui, lausui kaiken kansan kuullen,\n    Kansan, joka seisoi vuoren alla,\n    Vapisten ja hiljaa rukoellen:\n    Sillä Herran kiivauden ääni,\n    Tulen liekki pimeyden yöstä,\n    Sekä vuoren värinä ja suuri\n    Soiton pauhu kansan peljästytti.\n\n    Silloin tunsit Jumalasi, kansa!\n    Silloin majesteetin kaikkivoivan\n    Eteen maahan lankesit ja nöyrä\n    Herran-palvelija Moses yksin\n    Astui vuoren vapajavan päälle\n    Astui pilven mustaan iki-yöhön:\n    Siinä yössä valkeus on Herran,\n    Siinä kätkee kuolevaisen silmän\n    Nähtävistä kuolematon Luoja\n    Suuruutensa, jonka kirkkautta\n    Elävin ei silmin nähdä voisi.\n    -- Voi! Kun muistan työsi suuret, Herra!\n    Joita tämä kansa, orjuudesta\n    Kulkiessa koki, koska aallot\n    Kuohuvaiset nieli ratsujoukot\n    Faraonin, mutta sinun kansas\n    Kastumatta kulki aallon halki,\n    Koska torven pimeydess' itse\n    Tulipatsahana liehuvaisna\n    Kirkkautes johtajaksi annoit,\n    Taikka päivin, pilvivaunuiss' ollen.\n    Mustan peittehesi oppahaksi\n    Kautta korven hiekkameren kuivan,\n    Joss' ei tietä ollut, tieksi tehden\n    Jäljettömän erämaankin aavat;\n    Pieni, niinkuin hiekkajyvä maassa,\n    Jossa hiekka, tuhatmiljoonissa\n    Lukematon, määräämätön, aina\n    Karttuu, meren tuoden varojansa\n    Näkymättömiä helmass' aallon.\n    Niin on pieni ihmislapsi myöskin\n    Sinun kaikkivaltaas verrattuna,\n    Joka sanoi: ja se tapahtuupi,\n    Käsket vainen: niin se on jo tehty.\n\n    Kuitenkin tää kansa, jossa kaiken\n    Ihmissuvun taidan tutkistella,\n    Nähdä oman povenikin taidan,\n    Tämä kansa on, kuin hullun koiran\n    Purema, mi raivoisasti syöksyy\n    Avosilmin turmioonsa, nauraa,\n    Itkee, huutaa, hyppelee ja soittaa\n    Ilolaulujansa, repiessä tuskan\n    Tuiman sydänmunasia: kaikki\n    Maa ja taivas vainen pyörii, kiertää\n    Silmiss' onnettoman, kun hän viimein\n    Raivopäisnä kosken kuohuvaisen\n    Vaahtovaippaan peittää tuskiensa\n    Raateleman rinnan, taikka meren\n    Möyryväisen ärjy-aaltoon hautaa\n    Haavat, joit' ei paranna, ei poista\n    Taito haavurin, tai rohtoniekan.\n    -- Sillä aina yhtä kovakorva,\n    Aina yhtä typerä ja hurja\n    Ollut on ja on tää kansa nurja.\n\n    Vaikka Moses sille taivaan leipää\n    Herralt' antoi, taikka paahtehessa\n    Virvokkeeksi vettä kalliosta,\n    Taikka Josua kun julmat voitti\n    Pakanat ja miekan terä särpi\n    Verta Midianin, Amalekin,\n    Koska Gideon ja Jefta uljas\n    Päästi heidät orjan ikehestä,\n    Taikka Samuel kun Saulin heille\n    Kuninkaaksi voiteli, ja David\n    Goliatin surmas, veri vuosi\n    Vihollisten -- kaikki nämät nähden\n    Kansa, kuni konsa umpisilmä,\n    Herran käskyt unhoittaapi: surma\n    Musta surma jo on niellyt kaikki\n    Profeetat -- ma yksin heiltä pääsin.\n    Oi, ma kuolla tahdon; kansan hurjan,\n    Kun ei kuule _varoitusta_ Herran\n    _Tuomiota_ kuulla _täytyy_ kerran.\n\n\nII.\n\n_Elias_ (Samassa asennossa).\n\n    Katsellessain tuossa Herran vuorta,\n    Jonka kiirehellä lumivilla,\n    Tuhkaharmaa hartioilla pilvi\n    Läikkyy, -- muistan vuorta Juutaan maassa,\n    Muistan Hermonia. -- Kuinka armas\n    Sit' on nähdä, koska aamun kultaa\n    Aurinkoinen kylvää harjanteille,\n    Joille härmätimanttien loiste\n    Luopi kukkaa vitivalkeaista,\n    Taikka yöhyt antaa jäiset ruusut,\n    Joit' ei konsa päivän säde lämmin\n    Sulaa, taikka lounas-tuuli liehdo;\n    Kuinka kirkas valkeainen otsa\n    Kohoaapi sinitaivahalle,\n    Eikä pilvihuntuun konsa peity,\n    Niinkuin alempana vuoriryhmät,\n    Joita synkkä, paksu pilvi verhoo.\n    Sitä muistan; vielä muuta muistan:\n    Muistan laakson jylhän, mutta kainon,\n    Ihanaisen, vaikka musta peite\n    Varjo ikitumma varjostaapi\n    Lehmuksien kätköss' alla vuoren\n    Kumpuavan veden kulta hetteen,\n    Jonka silmä kirkas kuvastaapi\n    Kuoren valko-otsan -- lehdon tumman\n    Muistan tuon, joss' aina soittaa tuuli\n    Suhistellen sadun kanteleista,\n    Aina laulaa linnut öin ja päivin.\n    Siellä monta monituista kertaa,\n    Poika ollen pieni, pilpatellen\n    Kävin kanssa emoseni armaan,\n    Jonka sini-silmäss' avotaivas\n    Loisti pilvetön, kuin sydänpäivä,\n    Mutta otsan kirkas valkopinta\n    Valkeampi lunta Hermonilla.\n    Oi, mä silloin olin lapsukainen,\n    Vähän tiesin; mutta armahainen\n    Äiti koska rukouksen siivin\n    Ylentyä surun taakan alta\n    Tahteli, hän aina sinne riensi,\n    Siellä tammen, taikka lehmusmetsän\n    Ikirauhaa henkiessä sitten\n    Polvistunna heitti huolten taakan:\n    Silmä harhaellen Hermonilla,\n    Ikikirkkautta kohti nousten,\n    Aatos maassa, jossa uppo-outo\n    Kaikk' on puutos, vajavuus ja murhe.\n    Silloin minä hänen rinnallansa,\n    Katseheni kau'as Hermonille\n    Teroittaen, itkin, kun hän itki,\n    Iloitsin, jos riemua hän nautti,\n    Noin kun eli emo; kun hän kuoli,\n    Muistin häntä: kuten hänkin, riensin\n    Lehdon helmaan, rukoilin ja itkin.\n    Vaan kun itkin, katso, kirkkautta\n    Kuvasteli loiste Hermonilla.\n    Minä miehistyin ja povessani\n    Heräs outo voima, uusi into:\n    Kirkkautta kautta kyynelteni\n    Kimelteli paiste Hermonilla.\n\n    Oi! jos voisin olla suuri, uljas\n    Niinkuin vuori, jonka valko-otsa\n    Ain' on yhtä pilvetön ja kirkas,\n    Yhtä korkealla taivahalla,\n    Sieltä tyynest' aina alas katsoo\n    Pientä, pilvellistä vuoriryhmää!\n    Niin mä silloin aattelin, ja: katso!\n    Taivas välähti ja tulta iski,\n    Tanner vankka vavahteli -- Herran\n    Äänen silloin kuulin ensi kerran.\n    Peljästynyt luonnon säikähdystä,\n    Tahdoin, kuten muinoin kerran Mooses\n    Paeta ja piilouta luota\n    Jumalan -- kai ainiaaksi kuolla.\n    Mutta Herra minut kutsumalla\n    Profeetaksi, käski kuninkaille\n    Saarnata ja johtaa opetusta.\n    Näin ma tehtiin tomun halvan lapsi\n    Herran profeetaksi, saarnaajaksi,\n    Jonka vääjäämättä, väistymättä\n    Totuus julki lausuttav' on aina\n    Kuninkaille, kansain valtiaille,\n    Köyhimmälle aasinajajalle.\n\n(Luolan perältä kuuluu vieno kanteleitten, harppujen ja muitten\nsoittokoneitten säistämä köörilaulu; selvästi kuuluu seuraavat\nvärsyt Mooseksen virrestä):\n\n    Niinkuin vuotaa vuolas virta,\n    Herra heitä vuodattaa;\n    Kankurin kuin piukkii pirta\n    Sukkulainen suikahtaa\n    Ihmislapsen päätyy päivät:\n    Eipä viillä vihantaa\n    Viikate sen vinheämmin\n    Ruohon kukka-purpuraa.\n\n    Vihasi, oi Herra, meitä\n    Niittelee ja lopettaa\n    Koska täältä iki-teitä\n    Musta henki taluttaa:\n    Nopeasti, niinkuin varjo,\n    Taikka uni unohtuu,\n    Valta vaipuu valtiaankin\n    Koska Herra vihastuu.\n\n_Elias_ (myrskyn ohimentyä).\n\n    Sinä, Herra! puhut voiman kieltä,\n    Sanatonta, mutta väkevää.\n    _Toiminta_ ja _teko_ sanojasi,\n    Joiss' on henkeä ja elämää.\n    Käskystäsi hedelmänsä kantaa\n    puut ja metsä riistan synnyttää,\n    Sanas kautta pelto viljan antaa,\n    Meri alta aallon työnnältää,\n    Aartehensa, antiluojat vuoren\n    Kätköt kallioista kaivelee,\n    Sanas keväimen luo ikinuoren,\n    Vesamaille vedet johtelee,\n    Tukitutkin elon avaa suonet:\n    Vehmas touko vehryt tohisee;\n    Karun kallionkin kylmä pinta\n    Sanas voimasta saa kukkimaan,\n    Samoin sanas kautta ihmisrinta\n    Toivon kukkia saa uudestaan.\n    -- Mutta vaikka kaikkiluova sanoo\n    Sinusta näin kyllin todistaa,\n    Kuitenkaan ei paras käsi-alas\n    Tahdo kunniaasi tunnustaa.\n    Teko tekijäänsä tuomitseepi\n    Luojan luotuhunsa sekoittaa:\n    Hän, mi maitaan kaiken hallitseepi,\n    Tyhmän sallimuksen nimen saa,\n    Taikka luonto, itse Luojan luoma,\n    Jumaluuden arvon anastaa.\n\n    Vaan et sinä liiku tuulispäissä,\n    Vihuriss' et lennä yli maan,\n    Vaikka voimasi on kyllä näissä,\n    Niinkuin kaikkialla, ainiaan.\n    Niinkuin laivuri, mi lakkipäillä\n    Lainehilla purtta lentävää\n    Öisin ohjaellen myrskysäillä,\n    Silmin merkkitulta tähystää,\n    Niimpä sinä viisautes määrän\n    Aina muistat: kansat, kuninkaat.\n    Voimalliset valtakunnat, taikka\n    Taistelevat pikku ruhtinaat\n    Useita on tarkoitustes työssä\n    Tietämätönnäkin ollessaan\n    Sinun tahtos johtopäätöksistä,\n    Joihin suljet lapsukaiset maan.\n\n\nIII.\n\nJa maanjäristyksen perästä tuli tulta eikä Herra ollut tulessa.\n\n_Elias_ (istuen luolassa).\n\n    Kuinka turhat ovat ihmislapset,\n    Kuinka ahtaat heill' on ajatukset!\n    Suuruutta he muka tavoittavat,\n    Vaikka ajelevat unikuvaa,\n    Jonka tyhjyyttä jo lapsi nauraa.\n    Kuitenkin he oman suuruutensa\n    Kuunvalossa itseänsä paistaa,\n    Eikä muista alku-aurinkonsa\n    Valovirtaa, josta poikenneena,\n    Pimeässä haparoiden, heidän\n    Suuruutensa vesirakko, saaden\n    Paljon tyhjää tuulta kuorehensa\n    Paisuneena pullistuu ja -- halkee.\n    Näin he sentään ylvästellen kerskaa:\n    Meill' on tieto luonnon lukituissa\n    Kammioissa piilevistä syistä,\n    Ihmishenki tunkenut on sinne,\n    Jost' ei tullut tietä tietohomme.\n    Ihmis-nero keksinyt on neuvot,\n    Joilla perustukset salatuimmat\n    Silmä hengen tutkistella saapi.\n    Luonto selviää, kuin kuvakirja,\n    Jonka päärmehessä riimusauva,\n    Salakirjoituksen loihtusormi,\n    Kau'an kätkettynä keksimättä,\n    Lukijaansa löytämättä piili.\n    Mutta aina syvemmälle tunki\n    Silmä tutkijain ja kerran taasen,\n    Tutkiessa, tuumiessa, selkes\n    Piirtokirjoituksen salakieli:\n    Hämäryyden hämähäkinverkon\n    Läpitse nyt tiedon tie on auki,\n    Poiss' on este, henki työhön käyden\n    Uutta kohden voittoa ja uutta\n    Valon valloitusta innokkaammin\n    Voipi pelkäämättä perustella.\n    -- Niimpä tiede, luonnon salasyitä\n    Tutkimalla, kerran voiton saapi.\n    Näin he kerskaellen, ylistellen\n    Oman viisauden valta-suonta,\n    Jonka korkeutta ihmiskunta\n    Muka kaikist' edistyksen töistä\n    Kiittäköön; vaan viisauden alku,\n    Kaiken olevaisen olemuksen\n    Perussyy ja itse luoma-nero\n    Unohtaen hyljätään; ja niinkuin\n    Tulen luomataito, takomalla\n    Mannun antimista ihmiselle\n    Tuhansia tarvekappaleita\n    Luova, väärin käytettynä väärän\n    Suunnan saa ja jumalaksi tehdään,\n    Niimpä viisas, omaa henkeänsä\n    Jumaloiden, ylpeyden myrkyn\n    Imee itsehensä, ajatellen:\n    Ihminen on oma jumalansa.\n    Eikä niistä töistä, joita julki\n    Jumala on auttanut ja aina\n    Yhä auttaa, jotta ihmiskunta\n    Edistyisi yhä sillä tiellä,\n    Jonka Hän on asettanut tälle\n    Maailmalle -- niistä töistä, joita\n    Paitsi Herran ikiviisautta\n    Ilmoille ei ikänänsä loisi\n    Ihmisvoima, niistä ei saa Herra\n    Nöyrää kiitosta, vaan kiittämätön\n    Ihminen, kuin hurja aasinvarsa,\n    Nostaa päänsä, juoksee ääretöntä\n    Jumalaansa vastaan, kunnes kurja,\n    Niinkuin tähti, joka radaltansa\n    Syrjähtyy ja avaruuteen joutuu,\n    Joss' ei ole muu, kuin äärettömyys\n    Tyhjä, pimeä, mi kappaleiksi\n    Tuhansiksi tomuhiukkasiksi\n    Särkee -- niimpä turha ihmishenki\n    Särkyy ääretöntä etsiessä\n    Ulkopuolla uskon jumaluutta.\n    Mutta heitä Herra taivaastansa\n    Hallitseepi, heidän kulkuansa\n    Johtaa käsivarsi kaikkivoipa,\n    Kunnes päättää pyhät tuomionsa\n    Ihmisparka! jospa nöyryydessä\n    Ymmärtäisit niitä teitä käydä,\n    Joita Jumala on säätänynnä!\n    Silloin vasta suurta viisautta\n    palvelisit, silloin vasta saisit\n    Nähdä Herran ikipäätöksissä\n    Valon, jot' ei harhaantunut henki\n    Koskaan oman aistin tarkkuudella\n    Taida nähdä: silloin kansakunnat\n    Suuret, niinkuin halvan kerjäläisen,\n    Taikka korven jalopeuran uljaan\n    Yhtä viisaasti, kuin onkimadon,\n    Tuskin olevaisen ilman sääsken,\n    Näkisit sa hallituksi aina.\n    Silloin luonnon suuri oppikirja\n    Sielulles sais huvin, siunauksen;\n    Silloin epäuskon asemesta\n    Luottamuksen lujuus vahvistuisi.\n\n    Mutta, itsepäinen pikku mailma,\n    Ihmisrinta, rikoksien loukko!\n    Kuinka itsekkäisyytesi juuret\n    Syväll' olentomme perustusten\n    Lonkeroissa kätkettyinä kasvaa!\n    Ne on viattoman hurskauden,\n    Jumalisen nöyrämielen alla,\n    Laki Moseksen ja Herran käskyn\n    Ulkonaisen noudatuksen kuori\n    Sille lainaa kiisto-pukimensa;\n    Puhdas, niinkuin enkeleitten verho,\n    Näkyväinen toiminta voi olla,\n    Kuitenkin voi pimeyden henki,\n    Rikoksien ikimustass' yössä\n    Kasvatella sielun ylpeyttä.\n\n    Sydän, sydän: sinne katsoo Herra,\n    Eikä kukaan muu voi sinne nähdä.\n    Siellä sydämmess' on synnin juuret,\n    Sydämmess' on asuinsija Herran.\n\n\nIV.\n\nJa tulen perästä tuli hieno tuulen hyminä. Koska Elias sen kuuli,\npeitti hän kasvonsa hameellansa ja meni ja seisoi luolan ovella:\nja katso, ääni sanoi hänelle: mitä sinulla tässä on (tekemistä,)\nElias?\n\n    Kuinka voipi kaksi tunnett' aivan\n    Vastakkaista olla rinnassamme:\n    Toinen luoma Jumalan on: taivas,\n    Toinen: helvetti on oma työmme!\n    Aivan niinkuin, koska koorilaulun\n    Vieno, humiseva jälkisoitto\n    Värähdellen templin kammioissa\n    Hiljaa vaipuu, sekä kanteleitten\n    Väräjävä helähdyskin kuolee;\n    Ilta-laulu vaikenee ja harras,\n    Pyhä huokaus ja rukouksen\n    Tuli kaikiss' esineissä liehuu,\n    Sanatonna, mutta voimallisna --\n    Niimpä, koska itse armon Herra,\n    Jumaluuden suuri majesteetti,\n    Lähenee ja rakkaudellansa\n    Puhtahalla sielun sulattaapi:\n    Sielu äänetönnä, ihmetellen,\n    Sulaa sanattoman rukouksen\n    Tuless' eikä muuta voi, ei tahdo,\n    Kuin on tunnustuksen häpeässä\n    Maassa madella ja, polttavaisen\n    Katumuksen katkerinta lientä\n    Nieleskellen, armon paahtehessa\n    Nöyryytensä syvyytehen uppoo.\n    Silmä peitettykin huikeneepi,\n    Kirkkautta katsoessa Herran\n    Jokainen on henkäyskin silloin\n    Tunnustus ja kiitoslaulu nöyrä,\n    Pelkoa ja pyhää rakkautta\n    Puhuvainen -- vaikka vaiti ollen.\n\n_Elias_ (Tuulen vienoinen suhina).\n\n    Hiljenen, kuin humu tuulen,\n    Niinkuin soitto enkelein,\n    Ääni vieno, jonka kuulen:\n    Koorilaulu serafein\n    Värähdellen kautta ilman\n    Ikihieno helähtää --\n    Herra läsn' on voimassansa;\n    Vaiti suu, ja alas pää.\n\n(Astuu luolan suulle ja peittää kasvonsa).\n\n            Kunnianpilvi.\n\n        Niinkuin pilvi vieno,\n        Käypi henki hieno:\n        Luonto vapisee.\n        Armon nautinnosta,\n        Hengen suutelosta\n        Aine hiukenee.\n\n        Näkymätön, voimassansa\n        Kaikkialla nähtävä\n        Herra, kiivaudessansa\n        Kuolettava elämä.\n\n    Niinkuin savupilvi\n    Siniverhollaan\n    Peittää päivän tulta,\n    Liukuu yli maan,\n    Niimpä Herran kunnian ja voiman\n    Verho, pilvi-peite, varjoillaan\n    Herran kirkkauden polttehelta\n    Sinivillaan peitteleepi maan.\n\n_Ääni_:\n\n    Mitä sinulla tässä on Elias?\n\n_Elias_:\n\n    Olen kiivaellut Herran Sebaothin\n    Tähden: Israeli Häntä palvelkoon.\n    Mutta hyljännyt on kansa liittos, Herra!\n    Maahan kukistetut alttarisi on,\n    Profetasi kaikki surmannut on miekka,\n    Yksinäni raukka pääsin pakohon.\n\n_Ääni_:\n\nPalaja tietäs myöten Damaskun korpeen: mene ja voitele Hafael Syrian\nkuninkaaksi. Ja voitele Jehu Nimfin poika Israelin kuninkaaksi: ja\nElisa Saphatin poika Abel-Mehalasta, voitele profetaksi sinun sijaas.\nJa tapahtuu, että se kuin välttää Hafaelin miekan, sen tappaa Jehu ja\nse, kuin välttää Jehun miekan, sen tappaa Elisa. Mutta minä jätän\nseitsemän tuhatta Israeliin, kaikki polvet, jotka ei kumartaneet Baalia\nja kaikki suut, jotka ei hänelle suuta antaneet.\n\n\nV.\n\n_Elia_ (ulkopuolella luolaa, Horebin huipulla, josta hän katselee yli\näärettömän hiekkameren Syyriaan päin).\n\n    Niinkuin Mooses, Neebon harjanteilla,\n    Maata luvattua tähystellen,\n    Tunsi voiton riemukangastusta,\n    Johon ikävän ja tuskan tunne\n    Sekottui, kosk' ainoasti kaukaa\n    Hänen sallittihin silmäellä,\n    Mitä toiset nauttiakkin saivat. --\n    Niimpä aina ihmisen on tunne\n    Sekajuoma, johon katkeruutta\n    Riemua ja tuskaa hämmennellen,\n    Eri määrät eri aikoin' antaa\n    Isä kaikkivoipa; sovituksen\n    Näistä sielu silloin saavuttaapi,\n    Koska loppuu tämä vaihe-aika,\n    Tämä kaksipuolisuus kun hengen,\n    Hyvän, pahan taistelu ja sota\n    Olentomme syvyydessä päättyy.\n    Mutta sitä ennen täytyy meidän\n    Yhä kestää, vaikka kappaleiksi,\n    Tuhansiksi sirusiksi särkyy\n    Moni ilon-jänne povessamme,\n    Moni surun syvä haava kuortuu,\n    Revetäkseen kerran kipeämmin,\n    Tuskan polttavalla voitehella\n    Parannettavaksi; aika julma\n    Painaa vainen päälle taikinansa,\n    Unhotuksen jyväsistä tehdyn,\n    Mikä unijuoman kaltaisena\n    Tosin ensin lievittääpi tuskan\n    Mutta taasen ilmipuhjenneena\n    Syytää kahta mointa kauheamman\n    Kivun läpi ydinten ja luitten. --\n    Niin nyt minäkin, kun tuomioita\n    Herran ajatellen, lähden tästä,\n    Tunnen riemua ja suruisuutta.\n    -- Israelin syvän mätähaavan\n    Rangaistuksen miekka iskullansa\n    Veristää, ja verihaavaks' saanut\n    Ihovamma väleen paraneepi.\n    Niin voi Herra hurjat kansakunnat\n    Veri-tuomioilla taltutella,\n    Siten kirjoittaa Hän päätöksensä\n    Kautta kalvan aikakirjan lehtiin,\n    Noihin, joissa kaikki teot säilyy\n    Mailman alusta sen viimehetkeen.\n    -- Voi sun viisauttas, Herra Suuri!\n    Pientä, kuolevaista käytät kättä\n    Miekan iskijänä, ihmislasta\n    Tuomioittes toteuttajana,\n    Pieni, voimaton ja kuolevainen\n    Asehena ompi Kaikkivallan!\n    Israeli, monasti sen nähnyt\n    Olet nähnyt, monasti on Herra\n    Ihmetöitä keskelläsi tehnyt,\n    Kuinka monta koetusta vielä,\n    Ennenkun sun tylsä typereytes\n    Omaksensa opin omistaapi\n    Sydän-verin ostetun? Oi koska\n    Vihdoinkin sun ylpeytes nöyrtyy,\n    Kuuliaisna Herran käskyn tietä\n    Käydäksesi? Kuka tämän tietää,\n    Kuka voisi nyt jo lohdutella?\n    Herra voipi, ennustuksen Henki,\n    Kaukaiset ken näkee kansakunnat\n    Aamukoittehessa kullaisessa\n    Vuosituhansien vielä nukkuvaiset.\n    Hän voi näyttää edistyksen viljan\n    Kultapäisenä ja täyteläisnä,\n    Vaikka viel' on varsin syntymättä\n    Siemen istukkaankin idussansa.\n    Herra mulle myöskin osoittaapi\n    Toivon kulta kirkkahan sen päivän,\n    Jolloin Messias on vuoriloilla\n    Juudan astuva ja Samarian\n    Kaupungeissa sanan kaikuu saarna:\n    Totuus kylvää kulta siementänsä,\n    Jota kastaa siunauksen kaste.\n    Silloin armon, iki-armon päivä\n    Paistaa kirkkahasti Siionissa,\n    Silloin loistaa vuori Juudan maassa\n    Sekä Galilean kunnahilla\n    Tuhannet ja sadat ihmislaumat\n    Paimenensa, Juudan lohduttajan,\n    Vapahtajan käypi kantapäillä.\n    Halukkaana hameen hulpioihin\n    Kosketellen vaiennella vaivat.\n\n    Tämä päivä, tämä toivon päivä\n    Valaa lohdutuksen suloisuuden\n    Sydämmeeni, jota suru kalvaa,\n    Katselen kun epäjumaluutta,\n    Jota kansa vielä harjoittaapi.\n    Toivo tämä antaa voimaa mulle\n    Täyttämään nyt Herran tuomioita,\n    Ihminenkö Herran tuomioita?\n\n    Ihminen on _Elia_ vaan heikko,\n    Mutta _profeetta_ on voimallinen:\n    Tänne tuli Elia, vaan täältä\n    Herran profeetta nyt palajaapi.\n    Ihminen on horjuva ja nöyrä,\n    Mutta profeetta on väistymätön,\n    Herran voimassa ja sanan kautta\n    Kaikki-voipa: jakaa valtikoita,\n    Kuninkaaksi paimenpojan kruunaa,\n    Mutta kruunupäitä kuninkaita\n    Valta-istuimelta alas syöksee;\n    Jättää kansakunnat kalvan alle,\n    Verivirroilla kun puhdistaapi\n    Vanhat rikokset, ja uuden polven\n    Opettajaks jättää jälkehensä\n    Toisen profeetan -- ja itse väistyy\n    Uuden ajan tuomioitten tieltä.\n\n(Ukkonen jyrähtää, leimaus, ja paksu pilvi käärii profeetan ja\npeittää pilven.)\n\n\n\n\n    HÄÄLAULUJA.\n\n\n    I.\n\n              Lempi kodin luopi.\n              Koti lemmen suojaa.\n\n    Koti! lemmen liesi, oi!\n    Lemmen pyhä suoja!\n    Kodin-jäseniksi loi\n    Ihmislapset Luoja:\n    Kodin rauha autuas\n    Ilahuttaa sieluas\n    Ja kirkastaapi silmäs.\n\n    Perhe! pyhä piiris on\n    Jumala sen kätkee.\n    Sillä siellä sielu rauhaton\n    Surujansa itkee;\n    Siellä onni hymyilee,\n    Epätoivo taistelee\n    Suojass' ikilemmen.\n\n    Koti! pikku maailma,\n    Kuva ihmishengen,\n    Voit sa olla onnela\n    Pyhittämä lemmen,\n    Mut jos synti sijan saa,\n    Vailla rauhaa, Jumalaa,\n    Kirous ja kurjuus.\n\n\n    II.\n\n    Lempi! Luojan kirkkaus\n    Synnin syksy-yössä,\n    Lempi sielun sovitus\n    Taistelussa, työssä:\n    Lempi luo ja sovittaa,\n    Rakastaa ja kurittaa,\n    Jumalaan se juurtuu.\n\n    Lempi kodin voima on!\n    Lempi itsens' uhraa,\n    Lempi luopi sovinnon,\n    Lempi anteeks' antaa;\n    Lempi aina rakastaa;\n    Lempi virheet unhottaa\n    Lempi kaikki kärsii.\n\n    Jumalast' oi ihminen!\n    Lemmen virta vuotaa,\n    Josta ihmissydämmen\n    Lempi tulta tuottaa:\n    Luota lemmen Jumalaan,\n    Kasva uskoss' ainiaan,\n    Niin rakkautes kasvaa!\n\n\n    III.\n\n            Jumala on rakkaus (1 Joh. 4: 8).\n\n    Minun ystäväni on\n        Verraton:\n    Kaikki mailma mahdoton\n        Hälle on;\n    Oma olen ystäväni:\n    Kristus on mun elämäni.\n\n    On ihana, kuin kuuhut, Hän,\n    Niin valittu, kuin aurinkoinen,\n    Kuin sotajoukko peljättävä:\n    Hän taivahitten Ainokainen:\n    Hänell' on valta taivahassa\n    Ja kaikki voima maailmassa.\n\n    Hän punainen, yön kasteessa\n    Miks' ovat kiharansa?\n    Hän viinakuurnaa sotkeissa\n    Vihmoitti vaatteitansa:\n    Hikoillen tuskissansa\n    Ja verta vuotaissansa.\n\n    Tää ystävä mun verellään\n    On armaaks' ostanunna,\n    Ja lukinnunna Hengellään,\n    Uskossa kihlannunna:\n    Ja ikiuskollinen on\n    Mun Ystäväni verraton.\n\n    Hän puvun lumipuhtahan\n    Morsiuslahjaks' antaa,\n    Ja kruunun, vallan, valtikan\n    Ja voiman näitä kantaa:\n    Hän alku, sekä loppu on\n    Mun Ystäväni verraton.\n\n          -- -- --\n\n    Oi rakkauden syvyyttä,\n    Oi itse-uhrausta!\n    Ei helvetti, ei kuolema\n    Voi voittaa rakkautta:\n    Niin Jumala voi rakastaa\n    Vihollistansa maailmaa,\n    Ja kurjaa ihmislasta!\n\n    Häness' on yksin rakkaus\n    Ja kaiken lemmen lähde:\n    Siis sielus syvin taipumus\n    Ja rajattomin luottamus\n    Lahjoita yksin Hälle!\n\n    Sit' ihmislasta, ystävääs,\n    Voit oikeen armastslla,\n    Voit turvan' olla toiselle\n    Ja toiseen turvaella:\n    Kodissa, jossa luotetaan\n    Kaikissa yksin Jumalaan,\n    On _rakkaus_ ja _rauha_.\n\n\n\n\n    JUMALISTA.\n\n\n        Kaksi kansan enkeliä\n        Suojahenkeä hyveä\n        Riensi maasta leyhytellen\n        Luojan istuimen etehen.\n    Luokse Luojan luontelihe\n    Tuosta toinen ja saneli:\n    \"Isä, Herra henkikunnan,\n    Luoja luotujen väkevä!\n    Sulle maani mainehikkaan\n    Urho kauniin kansakunnan\n    Lahjat uhriksi ylennän.\"\n    Näin hän lausui, laski lahjat\n    Polven juurehen Jumalan\n    Sekä siirtyi syrjemmälle\n    Luota Luojan Kaikkivallan.\n\n    Silloin silmänsä kohotti,\n    Nosti lunta luomiensa\n    Toinen enkeli ihana,\n    Valkosiipi, vyöhyt kulta,\n    Painui puhdas polvillensa\n    Pyhän polvien etehen\n    Sekä lausui laaskavasti,\n    Suulla puhtaalla puheli:\n    \"Oi on Isä armollinen,\n    Herra Henkien väkevä!\n    Tässä tuon ma maani mahlat,\n    Kohlut kansan sorretuimman,\n    Jonka luotujen seassa\n    Kuolematon keksi silmä.\n    Luoja suuri luomakunnan!\n    Täss' on kyynel, huokaukset\n    Kansan, jolle oikeutta\n    Valt' ei vieras vallassäädyn\n    Salli sanoilla omilla\n    Ilmi-tuoda tuomioissa,\n    Eikä valtojen välissä.\n    Täss' on vaivat, kärsimykset\n    Kansan, jonka oma, armas\n    _Kieli_ sointuva sulonen\n    Perin pois on työnnettynä\n    _Virkakunnista_, viroista,\n    Vaikka kansan kallis leipä\n    Virat viljalla ravitsi.\n    Täss' on hengen taistelukset,\n    Tässä kuoloa kovempi\n    Sota sielujen sisussa:\n    Katsos, Herra, Henki Suuri!\n    Siltä kansalta katalat\n    Ehdot hengen elämänkin\n    Kovin riistävät rivosti.\n    Sillä kouluja omia,\n    Joissa vanhin lapsellensa\n    Viljan henkensä pyhimmän\n    Saisi jättää jälkehensä\n    Perinnöksi polvuiseksi,\n    Johon liittyisi likemmin\n    Oppi oiva ihmiskunnan,\n    Mink' on vuotten vieriessä\n    Tuhat päätä tuskan tiessä,\n    Nerot neuvoja nivonut;\n    Niitä ahjoja elämän\n    Kielelläns' ei kansakunta\n    Omalla saa opiksensa,\n    Vaikka hiutuu henki herja\n    Tiedon näljästä, janosta:\n    -- Pyhä Herra, Luoja Hurskas!\n    Kuule kansan huokausta,\n    Katso kurjan kärsimystä!\n    Ethän suotta jaellunna\n    Hengen lahjoja jaloja,\n    Suott' et heihin tuhlannunna\n    Suurta voimasi väkeä.\n    Ethän kieltä kaunihinta\n    Sorra tuskan huutoihinsa,\n    Etkä mieltä kestävintä\n    Vaivuttele vaivoihinsa.\n    Työtä, vaivaa, urhoverta,\n    Innon tulta isänmaisen,\n    Poiss' on kaikki elon-ehdot\n    Uljahimman kansakunnan,\n    Kovimman mi luonnon voitti,\n    Pienimmän mi palkan pyysi --\n    Ethän näitä, Herra Hurskas! --\n    Salli polkea pyhiä!\"\n    Näin kun lausui, rukoellen\n    Vielä viipyy odotellen.\n    -- -- -- -- --\n    Luoja lausui, henget kuuli,\n    Voimat taivahan vavahti,\n    Maassa vallat liikahteli:\n\n    \"Lyhyt-näkö, huoles heitä!\n    Kuinka itkit sa ihala,\n    Kun ma tuosta vierahasta\n    Voiman iskulla erotin\n    Saman kansan, vaikka juuri\n    Silloin lahjani parahan\n    Sille soin: sen kansakuntain\n    Joukkoon kansaksi korotin.\n    -- Kansat sortuu, toiset nousee;\n    Ikikanansa kaikki kuolee:\n    Maine kantaa muistissansa\n    Kadonneetkin kansain polvet.\n    Mutt' ei nuoren, nousevaisen\n    Vasta eloon pyrkiväisen\n    Kansakunnan kulkuretki\n    Vielä laskullensa riennä.\n    Vasta sill' on kasvamassa\n    Kylvöpelto siemennetty.\n    Kuinka touko orastuupi,\n    Orahasta laiho saapi,\n    Laiho kuinka kypsyttääpi\n    Viljan tähkät täyteläiset --\n    Siitä aika tulevainen\n    Vasta lausuu tuomionsa.\n    Ällös surko, henki leino!\n    Kylvöä vaan kostuttele,\n    Kasta maata kallihinta,\n    Joka siement' idättääpi,\n    Kyllä aika kasvattaapi\n    Sadon satakertaisenkin,\n    Joll'ei maata marras polta.\n    Kerran kansasi asuvi\n    Kunniansa kukkuloilla,\n    Kun jo tuokin kansakunta,\n    Jonka ylistystä tässä\n    Äsken kuullen lausuttihin,\n    Varjopuolehen veäitse.\n    Vaan nyt siell' on vierahissa\n    Lapsi kansais, poika puhdas,\n    Sill' on tulta sydän täynnä,\n    Mieltä päässä miehekkäässä.\n    Hänen henkensä herätä,\n    Poven valkea viritä,\n    Jotta kansan torkkuvaisen\n    Tajuntaan ja tunnollensa\n    Sais ja nostaisi elämän\n    Jossa henki hengestämme,\n    Kuolemattoman elämä,\n    Voisi versoa jalosti:\n    Niin se nouskohon ylevä\n    Kansa nuori kasvavainen,\n    Kuni hyötyvät hyvästi\n    Vesat vetten lähtehillä,\n    Nurmi nuori rotkomaissa.\"\n    -- -- -- -- --\n    Kiitokseksi ylentihe\n    Kaksi kättä puhtahinta\n    Lumi-siipeä pyhintä,\n    Ääni riemusta väristen\n    Täten laati lausumansa:\n    \"Isä armas ihmiskunnan:\n    Suuri sull' on voima, valta,\n    Viel' on viisaus syvempi,\n    Pyhyytesi tutkimaton,\n    Vaan on armosi avara\n    Vielä kaikkea ylempi:\n    _Suurin suur' on rakkautes!\n    Voima, valta Sulle, Herra,\n    Ijankaiken kunnia!_\n    Nyt on kansani katala\n    Nouseva, kuin nuori heinä,\n    Kuni kukkanen kedolla,\n    Taikka tammen taimi aino,\n    Jonka juurta virrat juotti\n    Päätä aurinko valosti.\"\n\n    Nousten nöyrä taantelihe\n    Iki-armon istuimelta:\n    Sydän tultansa sytevi,\n    Silmät valoi valtiata.\n    -- -- -- -- --\n    Taas kun enkelit ehätti\n    Kerran tulla Luojahansa,\n    Lensi enkeli ihana,\n    Valkosiipi, vyöhyt kulta\n    Armoistuimen etehen.\n    Siinä sitten polvistunna\n    Täten suin sula puheli:\n    \"Sulle kiitos ijankaiken,\n    Isä, korkeuden Herra!\n    -- Hän on tehnyt tehtävänsä, --\n    Jolle työksi kansakunnan\n    Herätellä annoit, Armas, --\n    Koko kansa kiittämässä\n    Hänt' on juhlan-kemussansa.\n    Hänen kiitos-laulujansa\n    Lauletaan -- hän väsyy vanhus. --\n    Katsos maahan! -- --\n    Tuolla ... tuolla ... tuolla ... tuolla...\n    Kaikkialla ilomielin\n    Kansa sadoin, tuhat-määrin\n    Häntä kiittää, ylistääpi --\n    Mutt' ei moni kiitä siellä\n    Sinua -- oi Herra Hurskas!\"\n    Ja hän peitti siivillänsä\n    Pyhän päänsä Jumalalta,\n    Jonka palvelusta kansa\n    Unhoittaen juhlaa vietti.\n\n    Lausui Luoja armossansa:\n    \"Kutsu kuolon enkeliä,\n    Hän voi tehdä tehtävänsä:\n    Maasta ottakoon hän miehen,\n    Jota kansa jumaloipi --\n    Ehkä suru rakkahasta\n    Tuopi sielut puoleheni.\" --\n\n\n\n\n\n\nII.\n\nPROOSAA.\n\n\n\n\nJOULU-YÖ.\n\n\n    I.\n\n    Hiljaa! Enkelit laulaa:\n    Hiljaa, kuunnelkaa!\n    Täynnä on riemua taivas,\n    Armoa, rauhaa maa.\n\n    Hiljaa! Tähtöset tuikkii:\n    Ääneti katselkaa!\n    Taivaasta valkeus loistaa,\n    Mi ihmistä johdattaa.\n\n    Hiljaa! Ihmiset nukkuu,\n    Enkelit valvovi vaan:\n    siunaus siitä ja rauha\n    Vuotavi ylitse maan.\n\n\n\n\nII.\n\nJOULUNENKELI.\n\n\nYö oli; niin synkkä, pimeä yö. Taivaan peitti paksu sumuverho ja maan\nvalkoinen lumivilla. Koko luonto näytti nukkuvan kolkkoa, kylmää unta.\nSilloin -- oli juuri puoliyön juhlahetki -- silloin valahti kirkas\nvalkeus, joka halkaisi harmaan usvan ja silmänräpäykseksi kirkasti\nöisen maailman: Taivas aukeni ja Joulunenkeli lähetettiin jakamaan\ntaivaan lahjoja kuolevaisten asuntoihin. Kirkkaasti säteili taivahisen\nkruunu ja autuuden valokehys kiehkuroitsi kiharaista päätä. Ilmestyksen\nihanassa valossa leijaili hän hiljaisesti maata kohden -- läheni --\nläheni -- jo sattui jumalainen jalka synnin saastuttamaan maahan ja --\ntaivas sulkeutui, kirkkaus sammui. Yössä vaeltamaan läksi nyt enkeli.\nArmon, autuuden runsaat, loppumattomat lahjat oli hänelle annettu\njaeltaviksi. Hänen oli käyminen kuolevaisten kurjissa asunnoissa,\nnähdäkseen, mitä kukin parhain tarvitsi, mitä kukin enimmin halusi.\nVaan avara on maa, monta on majaa, lukemattomat ihmislapset, joita\nhänen tuli tänä yönä tervehtää. Mihin piti ensin kääntyä, kenen tarpeet\nensiksi tyydyttää? -- Ei kau'an arvellut enkeli. Hän oli jo autuuden\nilomajoissa sydämmellisellä sulolla katsellut, kuinka monen pienokaisen\niloinen silmä ummistui, kesken juhlaisan yön viettoa, ja äiti, sisar\ntai isoäiti laski nukkuvan pienoisen utuiselle sijalleen; hän oli\nsaattanut monen \"väsähtyneen västäräkin\" ehtoosiunauksen Luojan,\nkaikkien Isän istuimelle; hän oli seurannut nukkuneitten nuoria henkiä\nunelmien maahan, johon ne kokoontuivat suuren suuren Joulupuun\nympärille, jossa hopeatukkainen Unelan ukko soitteli kulta kanteloista\nja Joulun puhtaalla lumella kasvoi kukkien ihanimmat kukat ja itse\nsydäntalvellakin oli lämmin kaunoinen kesä. Täällä liitelivät\npienoisten hilpeät henget iloleikistä toiseen, eikä väsähtynyt vikkelä\njalka, eikä uupunut katsova silmä. Ikivihreä nurmi ja vitivalkea,\nhyinen halla oli täällä mitä suloimmassa sovussa: Juhannuksen kesäinen\ntenhovoima Ja Joulun raittihin talviriemu täällä kävi käsi kädessä.\nEikä sulanut valkea lumi, vaikka aurinko kypsytti hangella makeita\nmansikoita, eikä kuihtunut nurmella kukka, vaikka pakkanen varisteli\nhärmähelmiä sen hienoihin lehdyköihin. Tänne unelan onnelaan,\npienoisten yhteiseen yhtymäpaikkaan päätti enkeli ensin käydä. Oi,\nkuinka iloisina, kuinka onnea täynnä he siellä leikeissä liehuivat!\nSilloin astui enkeli näkymätönnä parvehen pienten. Ja nytpä jakaa hän\nkullekkin, niin runsaasti, niin puhdasta ja lapsellista iloa, kuin\nainoastaan ne voivat tuntea, joitten sydän ei vielä ole turmeluksen\nmyrkkyä maistanut. He riemastuvat niin ihmeen ihanasti, eivät he tiedä\nmiksi, -- vaan yht'äkkiä soi heidän sydämmissään enkelien joululaulu ja\nrauha niin suloinen, niin hurmaava ja rikkumaton rauha valuu heidän\nsieluunsa, että se vielä läpi elämän myrskyjenkin säilyttää\nunohtumattoman muiston lapsuuden joulurauhasta: _Se on enkelin\njoululahja lapsille_.\n\nLasten unelasta liiteli enkeli läpi öisen maailman. Kaikkialla, missä\nsydän häntä kaivaten odotti, oli hän heti läsnä; huokaus, toivotus\nvaan, jos se lähti puhtaasta, vilpittömästä sydämmestä, oli kylläksi\njouduttamaan hänen lentoaan; ja missä hän kaivattuna ilmestyi, siellä\noli oikea Joulu: _sydämmien joulu_. Vaan missä ei enkeliä kaivattu,\nsiellä oli niin pimeä, kynttiläin loiste oli kylmää ja mielet niin\nnoloja, outoja -- jopa kärtyisiäkin ja ilkeitä: joulua, _oikeeta\nJoulua_ ei siellä ollut, ainoastaan teeskenneltyjä, matkittuja tapoja\nja turhaa, tyytymätöntä mielten kuohua. -- Nämät näki enkeli kaikki.\nHän näki kuninkaan ja miljoonia vallitsevan ruhtinaan hopean\nhohtavassa, kullan kiiltävässä linnassaan syviin mietteisiin vaipuneena\nhuo'ahtavan: \"Oi jospa oisin köyhä mökkiläinen, tai mikä muu tahansa\nvapaa alammainen valtakunnassa. Sillä heilläpä on edes nyt riemua, jota\nei suru sekoita, eikä pelko hämmennä; heillä on sydän vapaana Jumalaa\npalvelemaan; mitäpä heillä olisi muuta juhlana ajattelemista. -- Vaan\nminä -- minä, joka kaikkia hallitsen, olen kuitenkin kaikkien orja,\nenkä voi edes juhlan rauhaiseksi hetkeksi heittää hallituksen raskasta\ntaakkaa hartioiltani, voidakseni yhtä kepeästi, kuin muutkin\nkuolevaiset haihduttaa huoleni ijäisyyden suurilla ajatuksilla. -- Oi\njospa oisin mökkiläinen.\" Vaan erämaan synkässä sydämmessä istui\nmökkiläinen kehnossa majassaan. Hän oli jo karistanut arki-noen\npäältään, pukenut ylleen puhtaan, valkean paidan ja istui puhdevalkean\nääressä tuolillaan. Ääneti silmäili hän liedellä räiskyvää tulta ja\nkatsoi silloin tällöin perällä olevaa pöytää kohden, jolle vaimo\nrakenteli mökin ainoisista varoista Joulu-ateriaa. Vaimo astui ulos;\nmies jäi yksin huoneeseen. Silloin puhkesi hän puoliääneen puhumaan:\n\"Voi poloinen päiviäni! Mitäpä minuisen miehen Joulun viettämisestä on.\nOisinko ruhtinas, tai vallitseva kuningas, silloimpa elää kelpaisi.\nSilloin sydämmeni varmaankin riemusta riutuisi ja syystä kiittäisin\nJumalaa suuresta armostaan. Vaan nyt; mitäpä tässä edes pöydälle\nsaadaan? Voi poloinen päiviäni!\" -- Näin valitteli toinen ja toinen,\neikä tyytyväisiä sydämmiä monessa kohden löytynyt. Vaan kuitenkin kulki\nenkeli väsymättä. Käytyään ensin kaikissa asunnoissa, joissa häntä\nkaivaten odotettiin, alkoi hän käydä vähemmin kaivatuissa kodeissa. Hän\nsaapui suurten kaupunkien kauniisti valaistuihin suojiin. Siellä oli\ntuhansia komeasti koristettuja joulupuita, paloi tuhansia tulia ja\nlahjojen runsaus, komeus ja kalleus lumosi jo akkunan takaakin\nkatselevain mielet. Enkeli astui sisään. Hän kävi jokaiselle perheen\njäsenelle tarjoomassa taivaallisia lahjojaan, vaan he eivät niistä\nhuolineet: heillähän oli jo kyllä lahjoja; riita oli vaan siitä, kenen\nlahja kalliimpi olisi. Mieli synkistyi. Hän hiipi hiljaa ovelle ja\npujahti kylmään yöhön. Kadulla tapasi hän silloin vilusta värisevän\nmierolaisen, joka oli ihaillen jäänyt edes ulkopuolelta katselemaan\nrikasten Joulun onnea. Kylmä oli kankistanut poloisen jalat -- hän ei\nvoinut enään liikahtaakkaan. Taivaalle tähtäsi hän kyynelistä\nkirkastuneen katseensa ja sydämmen harvenevat tykähdykset huokasivat\nJumalan armoa. \"Tässähän minä tulen ja tuon Jumalan Joululahjoja -- ota\ntaivas aarteineen, ota Jumalan sydämmellinen rakkaus!\" virkkoi enkeli.\nAivan hämmästyneenä katsahti vanhus enkeliin; taivaallinen valo\nkirkasti hänen silmänsä: hiljaa, ääneti riutui sen valo; vaan enkeli\nnosti vanhuksen hellästi syliinsä ja kantoi sen ikuisen rauhan maahan.\nTämän tehtyään jatkoi hän kulkuaan. Hän kävi edelleen suurien ja\nrikkaitten luona, näki pohattain istuvan ylellisyydessään, hymyillen\nmiettimässä onneaan. Enkeli tuli ja tarjosi heillekin taivaan lahjoja;\nvaan he eivät enkeliä huomanneet, heillä oli niin paljon miettimistä\nomissa asioissaan. Olipa muutamien, upeista upeimpien asunnoissa ovikin\nsuljettuna. Yö oli pimeä, ei yhtään kynttilää tuikkanut monikertaisista\nkivimajoista: niitten omistajien sydän oli kääritty arvopapereihin ja\nmonenkertaisiin rahakääröihin, tai jäätynyt kylmään kultaan, niin\nett'ei enää mitkään ihmisyyden tunteet heidän poveaan lämmittäneet.\n\nRahaa, rahaa, kultaa -- eikä mitään muuta, kuin kultaa heidän sielunsa\nkoko elämä tarkoitti; he olivat tehneet rahan Jumalakseen, eikä mikään\nvoinut heitä sen kauheasta vallasta pelastaa.\n\nEnkeli itki. Sitten joutui hän uutterasti puuhaavain, aina työhönsä\nkiintyneitten tiedemiesten majoihin. Vielä hän niissä löysi avoimiakin\nsydämmiä; vaan olipa semmoisiakin, joitten sydämmen sopukoissa ei ollut\nmuutakuin sanakirjan lehtiä, kieliopin palasia, Sanskritin, Arabian ja\nKiinan kieltä, riimu- ja nuolenpääkirjoitusta, taikka hirveän suurilla\nkirjaimilla _Isänmaa_, eikä mitään muuta. --\n\nKaupungista ulosmennessään, joutui enkeli syrjäisemmille kaduille,\nlöysi matalia puumajoja. Siellä oli vähäisen lahjoja -- olipa monta\nkurjan kurjaa kotoa, jossa oli nälkää ja puutettakin. Siellä oli\nrunneltuja, nöyriä sydämmiä, jotka ilolla ottivat omakseen enkelin\nlahjat, siellä oli rakastavia, hyväätekeviä ihmisiä, jotka kantoivat\nkärsivien raskasta kuormaa, lievittivät kurjuuden katkeruutta,\npyyhkivät onnettomain kyyneliä. -- Mutta olipa siellä kirouksen majoja\nmyöskin, joissa juopumus, raakuus ja niistä syntyvä kirous juhlan\nrauhaa häiritsivät. Niihinkin majoihin enkeli astui, mutta hänen\nmuotonsa oli siellä kolkko, tuima ja saattoi hämmästystä ja pelkoa\nsynnin harjoittajiin. -- Maalle riensi nyt enkeli.\n\nSielläkin, niinkuin kaupungissa, tapasi hän lukemattomia erillaisia\nasunnoita ja lukemattomia erillaisia ihmisiä. Toiset tyytyivät niihin\nmaan-antimiin, joita Luoja oli kesän ja vuoden tuloksi antanut, eikä\najatellutkaan muuta, kuin omaa onneaan, jonka hän muka oli omin käsin\nvalmistanut. Toiset taas kyllä tahtoivat muitakin auttaa ja muistivat\ntoistenkin tarvetta, vaan siitä syystä, että tulisivat huomatuksi ja\nvoisivat rauhoittaa omaatuntoaan, joka heitä soimasi. Ani harvassa\nmajassa ainoastaan taivaan lahjaa arvossa pidettiin ja siitä syystä\ntarvetta säälien autettiin, sekä sydämmet yksinkertaisessa hartaudessa\nkohosivat ijäisen valon asunnoille. Semmoisessa majassa viivähti enkeli\nkauemmin, kuin muissa. Hänen oli niin sydämmellisen hupaisa olla\ntyydyttämässä sydänten tarvetta, valamassa lohdutusta suruiseen, voimaa\nväsyneeseen, iloa ja kiitollisuutta jokaiseen sydämmeen.\n\nNiin kulki enkeli halki kristityn maailman. Vaan pakanamaailmaan hän ei\nvoinut mennä. Ainoa mitä hän voi pakanain hyväksi tehdä, oli, että hän\nhelläin kristittyjen sydämmissä synnytti sääliä pakanoita kohtaan,\njoille ei vielä ole yhtään Joulua valjennut, joille Joulun-enkeli ei\nvoi saattaa taivaan äärettömiä Joululahjoja, koska heillä ei Joulua\nolekkaan. Vaan kristityssä maassa kulki hän rikkaitten kynnyksillä,\nkulki köyhien kodissa, kolkutti joka ovella. Hän näki sydämmien\nsalaiset halut ja tekoja johtavat syvät syyt. Näkipä hän miten muutamat\nlevotonna nukkuivat, kun toiset sitävastoin tyynesti hortuneena\nvalvoivat. Näkipä hän syvemmällekin: Hän näki, miksi edellisen\nomaatuntoa unessakin vaivasi pelko ja miksi jälkimmäisen paatunut sydän\noli saanut tuon kuoleman tyyneyden. Kaikki näki hän ja kaikki kirjoitti\nhän kirjaansa, jonka hän oli Jumalalle antava. -- Voi kuinka monta\nmustaa merkkiä, voi kuinka monta veripunaista rikosta oli enkelin\nkirjaan kirjoitettu. Enkeli oli suruissaan. -- Hän tiesi ja tunsi\nkaikki ja -- siitä oli hän suruissaan. Hän näki että niin harvat\nottivat Joululahjat vastaan, lahjat, joitten kautta hän olisi voinut\npyyhkiä pois kirjastaan niin monta, monta veripunaista rikosta. -- Aamu\ntuli, päivä jo sarasti, vaan viel' ei ollut enkeli palannut. Hän oli\nvielä matkallaan.\n\nTuhansissa kirkoissa paloi tuhansia tulia ja tuhannet papit olivat jo\nsaarnanneet Joulusaarnan tuhansille ihmislapsille. Taivas se kirkastui,\ntähdet ja kuu väistyivät päivän valon tieltä. -- Silloin palasi enkeli\nLuojan istuimen luokse, laski kirjansa, tuon äärettömän raskaista\nrikoksista raskaan kirjansa Jumalan eteen ja lausui: \"Pyhä Isä! Minä\nodotin, kunnes kaikki olivat kirkossa kuulleet, vielä kerran kuulleet,\narmosi, rakkautesi sanomaa. Vasta nyt kun kirkot suljettiin ja\njuhlakellojen kaikukin on satojen sydämmessä hiljaa vai'ennut, astun\neteesi ja tuon kirjan. -- Oi Isä! Harvat niistä, jotka yöllä hylkäsivät\ntarjoomani lahjat, ovat niistä kirkossa huolineet; muut palasivat,\nsuurempi kirous sydämmessään, kuin heillä oli sinne tullessaan. -- Ja\nnyt he hurjassa kilvassa kiitävät kotiin unhoittaen sinut sekä itsensä\nja tämän kirjan.\" --\n\nEnkeli vaikeni; Jumala vaikeni; vaan ihmiset maailmassa melusivat\nhirveästi. Pienen pienet puuhat, turhat, joutavat askareet täyttivät\nheidän sydämmensä, eikä moni kohta muistanut että Joulu olikaan, eikä\nsuinkaan moni tietänytkään, että oli Joulunenkeli, joka oli ollut\ntarjoomassa taivaan lahjoja ja kirjoittanut Jumalan kirjaan kaikki,\nmitä hän näki.\n\n\n\n\nUUDEN-VUODEN UKKO.\n\n\nUni oli uuvuttanut kuolevaiset suloiseen horrostilaan ja yön haltijatar\noli sitaissut vienoiset kätensä ihmisten uupuneisiin jäseniin. Hänen\nkäskystään liehuivat sanattomat henget äänetönnä yli avaran maan ja\nvalloittivat tuokiossa valtiattarelleen puolet maailman kansoista.\nAinoastaan kuolemattomat valvoivat; heidän silmäänsä ei torkka vaivaa.\n-- Sen nytkin saattoi huomata. Sillä levon, rauhan ja äänettömän\nhiljaisuuden keskellä siinä ilmestyi suuri -- ääretön ukko. -- Mihin?\nJokapaikkaan -- eikä toki mihinkään erittäin. Siinä hän nyt vaan\nilmestyi, tuli näkyviin, katsoipas minne tahansa. Vanha, ijänaikuinen\nukko hän oli, päässä rikkinäinen suuri röytäinen hattu ja hatussa\ntumma, kulunut luku \"1881\". Yllä oli ukolla harmaa, kulunut vaippa niin\navara, että hän sillä voi peittää koko maanpiirin ja siihen kääriä\nkaikki mailman olemukset. -- Huh, kuinka suuri se vaippa oli! Eikä\nsiinä kyllä että se niin suuri oli, vaan sepä täynnä kuvia oli\nsemmoisia, joissa koko maailman tapaukset nähdä sai. Siinä oli\nkeisarikuntien, kuningasvaltojen loistavia hovia, siinä köyhempäin\nkansakuntien hallituskuntia, siinä halpojen, tuntemattomain, vielä\nsivistysmuotoja ja taidollisia tapoja puuttuvien heimokuntain\nhirmuvaltiaita: ja kaikkien näiden toimet, heidän työnsä valtakuntien\nhyväksi oli piirretty nähtäväksi vaipalle. Joukko jaloja pyrintöjä\nsiinä oli kultaan kirjaeltu, vaan joukko julmia rikoksia verellä\npainettu. Maan hallitsijain ja valtaapitävien tointen ohella sait siinä\nnähdä kaikkien alammaistenkin puuhat ja pyrinnöt. Oli siinä monta\nhalpaa, tuntematonta tekoa, jonka seuraukset oli merkitty \"ijäisyyden\nkukkasissa\" -- vaikkei niitä täällä oltukaan \"tähtösillä\" kirkastettu.\nOlipa siinä myös erinomaisen tunnokkaasti laskettu rinnakkain kaikkien\nyhtä jalojen henkien työ, olivatpa he sitten asuneet ruhtinasten\nsuurissa seuroissa, taikka päiväläisen halvassa asussa.\n\nLukemattomien muitten kuvien joukossa oli siinä, tuossa noin Ukon\nsydämmen kohdalla, verellä painettu suuri loistava valtaistuin, jolla\nistui uljas, rakastettu ruhtinas. Kädessään piti hän siunausta jakavaa\nvaltikkaa ja miljoonat häntä siunaten palvelivat. Vaan tuolla\nvaltaistuimen alla hääräili joukko pimeyden henkiä, joitten ilkkuvat,\nhelvetillisestä riemusta loistavat kasvot vääntyivät julmaan riemuun,\nkuu eräs paholainen sytytti tulen, jonka viritin oli kiinnitetty\nkullatun istuimen alla olevaan räjähdys-laitokseen. -- Tuli näytti\nsyttyvän ja tuhansiksi kappaleiksi särkevän istuimen, ruhjoen ruhtinaan\nkalliit jäsenet. -- Voi julmaa kuvaa! Toisten kuvien joukossa on\ntuhansia avonaisia hautoja, joihin surevien sukulaisten vapisevat kädet\nkylvävät kukkia, murheen ja kaipion jäähyväis-lahjaa. Muutamien\nhautojen partaalla näemme kokonaisia kansakuntia, surusta sortunein\nsydämmin lausumassa viimeistä hyvästijättöä \"jaloimmille pojilleen\",\nosoittaakseen siten, että hekin ovat ymmärtäneet, mitä hauta heiltä on\nriistänyt, ottaessaan nuo \"kansakuntien suurimmat\" mustaan helmaansa.\n-- Vaan kuitenkin, kaikitenkin: surukuvien rinnalla näemme toimeliaan\nelämän yhä edelleen pyrkivän. Tuossahan kansojen tiede-miehet, heidän\nlukukammioinsa salaiset tulokset ja niistä yhä edemmäksi -- yhä\nlaajemmalle pyrkivä tieteen valo on tummalle pohjalle piirrettynä,\nniinkuin kultainen aamukoite, jonka rusoitteleva hohde välähdellen,\nleiskuen kirkastaa milloin tumman vuorenhuipun, milloin laaksossa\npiilevän lammen. Ja niinkuin valokin välähtymättä jakelee\nkulta-virtojaan yhä runsaammaksi, yhä uhkuvaisemmaksi ja lämpimämmäksi\nkäyden, mikäli kohoaa aurinko päivän kirkkaalle otsalle -- sitä\nsyvemmäksi, totuutta janoovammaksi käy ihmishenki, mitä enemmän hän\noikein edistyy. --\n\nTämän päiväisen valokuvan rinnalla on tuossa virkeä aamu: Lapsoset\nlumista mäkeä laskee ja huimasti kohoaa vallaton riemu. Kelkkoja,\npoikia, tyttöjä, koiria on sekaisin ja kaikki ne useasti lumehen\npeittyy, kun pöllynä nousee kinoksien kerkeä viti ylös liukuvain\nanturain alta.\n\nVastakohdaksi tuolle talviselle huville on tuossa aivan ääressä\nkukkaisa nurmi, jonka runsaasta varastosta hilpeä nuoriso etsii\nlemmikkijänsä sitoakseen seppeltä, vihkoa tai muuta kaunistusta, minkä\nsitten ystävä, veli, sisar, äiti, isä tai joku muu on saava, kun\nkoittaa nimi- tai syntymäpäivä. -- Tämmöisiä ja tuhansia muitakin kuvia\non vaipassa yllin kyllin. Vaan meitä miellyttää muuan suuri kuvaus,\njossa koko maailman hurskaat henget esitetään viettävänä juhlaa suuren,\näärettömän puun ympärillä. Valo, puun oksista, haaroista ja lehtysistä\nloistaa kau'as, kau'as pimeään ympäristöön. Tämä puu on sama, jonka\noksilla taivaan linnut pesivät ja jonka varjossa rauhattominkin sydän\nrauhoittuu. -- Vaan kukapa voisi kertoa, mitä kaikkia tuossa äärettömän\nlaajassa vaipassa on kuvattuna. Kuka esittäisi nuo halvat, köyhät\nmökit, joista monta sydämmellistä, talvista kuvausta oli nähtävänä,\nkuka nuo ylellisyyden ja turmeluksen julmat varjopuolet; kuka\nluettelisi ne valoisat, miellyttävät näöt, joita kärsimyksen ja\npuutteenkin majoissa oli nähtävänä, kuka ne mustat, hirveät kohtaukset,\njoita sekä alhaisten matalissa majoissa että ylhäisten loistavissa\npiireissä tapasit?\n\nNärkästyneenä katseli ukko vaippaansa ja lausui: \"Tyhmät, hurjat\nihmislapset, kuolevaiset narrit! Kovin olette taaskin vaippani kuvilla\ntahrineet: jok'ainoa lanka on ryvetetty ja moni paikka on verelläkin\ntahrattu. Vaan juuri tuommoisena, kun se nyt on, juuri niillä kuvilla\ntäytettynä, jotka teidän hetkelliset huvinne, ajattelemattomat, tuhmat\ntekonne ja hillitsemättömät intohimonne ovat siihen kuvanneet -- juuri\nsemmoisena minä sen nyt upotan mereen, jota te _Unholaksi_ nimitätte,\nvaan jonka oikea nimi onkin: _Jumalan muisto_. Sinne kokoontuu kaikki\nsiihen päivään saakka, jolloin koko ihmiskunnan tilinteon hetki joutuu.\n\n\"Silloin -- ja jo paljoa ennenkin -- moni teistä toivoisi takaisin tätä\nverhoa, pyyhkiäkseen pois sen kuvan, minkä hän siihen on luonut, tai\ntehdäkseen toisen paremman sen sijaan -- mutta _ei koskaan, ei\nmilloinkaan_ palaja tämä vaippa heidän luoksensa enää; se on ja pysyy\nsemmoisena kuin ja siellä mihin minä sen nyt heitän\" -- Näin sanoen\npudisti hän päältään ja kääri kokoon tuon kovin kirjatun verhonsa --\nojensi voimakkaasti kätensä, taivutti sen uudestaan ja peitti verhonsa\nsyvyyteen, joka kuohuen nielaisi saaliinsa täytymättömään kitaansa.\nSamassa kuului jylhä kumina Nikolainkirkon tornikellosta. -- Kello löi\n12. Minä katsoin säikähtyneenä ukkoa.\n\nIkäänkuin ajatuksissaan seisoi hän siinä. Hetken seisottuaan lausui\nsitten: \"Senkötähden ihmiset minua kovaksi, armottomaksi sanovat, että\nnäin vierittelen heidän tekojensa seuraukset ja tahtonsa vapaan\nvalinnan päätöksistä syntyneen toiminnan tulokset sinne, josta ei\nmikään konsaan palaja? Sekö muka on minun syytäni, että he tahallaan\ntekevät väärää oikean asemesta, pahaa hyvän sijasta? Taikka siitäkö\nmuka minun pitää vastaaman, että he käyttävät väärin silmänräpäyksen,\njoka on heidän vallassaan? Voi te ilkiät ihmislapset! Minua, jota te\n_Ajaksi_ nimitätte, minua te kaikista syytätte. 'Aika', sanotte te,\n'aika vaatii sitä ja sitä, aika turmelee, aika pahentaa kaikki.' Ja\nkuitenkin: aika on teidän omassa vallassanne, te itse painatte tahtonne\nleiman ajan puhtaalle pohjalle.\" Suuttuneena ravisti hän itseään ja\nkummastuksella huomasin nyt -- en tiedä, miks'en sitä jo ennenkin\nhuomannut -- että hän oli aivan muuttunut. Ei ollut hänessä enää\nhituistakaan jäljellä tuosta vanhasta, rypistyneestä ukosta, vaan\nedessäni seisoi kukoistava ihana nuorukainen, jonka kasvoista säteili\nikuinen nuoruus ja kulmilla kuvastui ijäisyyden aamu. Päässä oli\nhänellä uusi uhkea hattu, jonka etupuolella oli kulta numeroilla luku\n\"1882\", ja yllä uuden uutukainen, vitivalkea vaippa, johon ei vielä\noltu piirtoakaan vedetty. Sen otti tuo ihana nuorukainen yltään,\nhajoitti sen yli ympäri maata ja kääri siihen kaikki olevaiset koko\nmaan piirillä. Niin tehden virkkoi hän ihanassa yössä: \"Siinä se\nnyt taas on tuo ihana, puhdas vaippa, jota ihmiset nyt vielä\n_tulevaisuudeksi_ nimittävät. Se on nyt heidän yllään, he sen pintaan\npainavat oman kuvansa, omien tekojensa jäljet ja siten tahraavat tuon\nihanan, puhtaan vaipan, johon heidän pitäisi painaman sen jalon\njumalallisen, henkensä synnyttämän vastakuvan, jonka ijankaikkisuuden\nisä on heidän sydämmiinsä istuttanut. Vaan hepä raukat sen sijaan\ntahraavat ja turmelevat koko kuvan, vaikka henki aina on valmis sitä\noikeen kuvaamaan. Silloinpa minä, joka oikeastaan olen heidän nöyrin\npalvelijansa, tunnun heistä hirmuiselta tyrannilta, kun sallin heidän\nturmella oman _tulevaisuutensa_, jota he muka niin suurella\nkunnioituksella ja varovaisuudella odottavat, vaan jonka he, saatuaan\nkäsiinsä, mitä hurjimmasti raivoavat ja raatelevat, niin että\nitsekkin inhoavat omaa rääkkäämäänsä ikinuorta kukkaa, luulten sen\ninhoittavaksi, mädänneeksi lehtihaaskaksi, jonka täytyy inholla\nkädestään viskata. -- Siitä he sitten minua julmaksi nimittävät, vaikka\nitse he niin julmia ovat. Vaan minullapa ei ole valtaa minkään todella\npysyvän, ijankaikkisen yli. Ainoastaan katoovaiseen, ajalliseen minä\nmerkkini painan. Aine, jolla ei ole sijaa ijäisyydessä, saa kokea minun\nmurtavaa valtaani. Sentähden minä ihmisessäkin aineellista puolta,\nruumista hallitsen. 'Ruumis vanhenee', sanotaan, kun minä vuosi\nvuodelta painan merkkini siihen; vaan henki, tuo katoamaton, on yhtä\nvapaa minun vallastani, kuin minäkin oikeastaan olen ijäti nuori, sillä\nolenhan minä joka aamu uusi.\"\n\nNiin haasteli Aika ja katseli surumielin lepääviä ihmisiä, joista\nuseimmat uneksuivat ihaninta untansa. Toiset riehuivat hurjan ilon\npyörteissä, toiset käyskelivät haaveilujensa lumoovassa tarhassa, jossa\nei puutu mitään kaikista onnen ja nautinnon ilo maljoista. Vieläpä\nmuutamat lähes epätoivossa viettivät suruista yötä, käänteleiden\nvuoteellaan puolelta toiselle. Ainoastaan ani harvat saivat nähdä Ajan\noikeassa, ihanassa nuorukaismuodossaan. Muut ne vaan näkivät hänen\nvanhan kirjatun nuttunsa ja kuluneen reikäisen hattunsa: sillä heidän\nomat kuvansa nutussa olivat niin mustia, ett'ei niitten laatima loka\nsielun silmässä sallinut heidän nähdä sitä ihanaa nuorukaista, joka nyt\ntoi uutta aikaa, uutta tulevaisuutta heitä kohti. Jotkut taas\nunissaankin pakinoivat, kuinka aika vie niinkuin virta mukanaan sekä\npienet, että suuret, yksityiset ja koko kansakunnat, valtakunnat ja\nvaltiaat.\n\nMutta vielä muutamat muutakin näkivät.\n\nHe näkivät aamun niin ihanan, maan niin suloisen, jommoista ei voi\nymmärrys älytä: Kaikki oli uutta -- ääretöntä ja kuitenkin niin tuttua\n-- kotoista ja äärettömän kaukaista. Kaikki rajoitukset -- kaikki\nahtaus oli poissa: vapaata, puhdasta ja ijankaikkista oli kaikki. Aika\noli kadottanut merkityksensä ja astunut ijäisyyden nuorimpana lapsena\nsiihen piiriin, jossa ei mitään vaihetusta, eikä muuttuvaista ole, vaan\njossa ei kuitenkaan yhtälöisyys väsytä. Kukka ei kuihdu, kasvi ei\nlakastu, ruumis ei riudu, henki ei väsy: kaikki yhä edistyy ja kehkeää,\nijäti elävänä, iki nuorena, aina mahdollisena yhä ylenemään, vaan ei\nkoskaan alenemaan. Henkien oikea elämä, ääretön, katoamaton, jota ei\najan rajoitus, tilan ahtaus estä joka silmänräpäys kohoamasta,\nvirtailee loppumattomana alkulähteestään ja palaa samaan äärettömään\nalkuunsa takaisin. -- Tämä oli ijäisyyden aamu, kirkkauden maa, jonka\nne näkivät, joitten kuvat vaipassa oli \"ijäisyyden kukilla\" merkitty.\nHeidän henkensä oli joka tuokio täyttänyt ijankaikkisuutta, verratonta,\nkäsittämätöntä hyvyyttä, puhtautta, rakkautta. Niinpä he olivatkin\nitseensä imeneet tuon valoisan ijankaikkisuuden elinvoiman, jonka\nkautta he elivät ihan toista elämää, kuin nuo halvat, turhamieliset\npäivän lapset, joilla ei ole mitään tarpeita ijankaikkisuutta, vaan\npaljon tarpeita tätä elämää varten. -- Näitä ijäisyyden ihmisiä ei aika\nhallitse, vaan he hallitsevat aikaansa. Siitä syystä Aika nyt erittäin\nheidän luokseen riensi, niinkuin palvelija, joka tulee herralleen\ntoivottamaan onnellista uutta vuotta; ja uutta virvoitusta, uutta\nvoimaa, uutta toivoa hän heille toikin. Salaa, näkymätönnä hän tuli ja\nlaski tuon ijäisyyden kuvastimen heidän sielunsa silmäin eteen ja --\nihan näiden itsensä huomaamatta -- muuttivat heidän henkensä tuokioksi\nhuvittelemaan henkien oikeaan kotimaahan, jossa puute on uppo-outoa,\nvaan täydellisyys hallitsee. Kuu he sitten heräsivät, katsoakseen uutta\nvuotta silmiin, oli kaikki niin ihmeen ihanata, kirkasta jälleen,\nvaikka olivatkin surumielin nukkuneet. Kaikki pelko oli poissa, toivo\nja luottamus sijaan tullut. Kaikki oli muuttunut iloiseksi, uudeksi\njälleen, vaikk'eivät he itsekkään ymmärtäneet, miksi kaikki niin oli\nmuuttunut. Sen oli Uudenvuoden Ukko tehnyt, joka olikin Jumalan enkeli,\nvaikka ihmiset sitä eri tavoin nimittävät. Aikakin on Jumalan antama ja\nse, niinkun armokin, on alati uusi. -- Ja armoahan se aika onkin.\n\n\n\n\nMETSÄ-RUUSU.\n\n\nSe oli vaan tavallinen, pieni metsäruusu; mutta se kasvoi pappilan\naitojen sisällä, vieläpä puutarhan aidan siimeksessä.\n\n\"Kas, silläpä onni on tuolla pikku ruususella\", arveli karpalo, joka\ntuskin sai ajatelleeksikaan niin suurta onnea, vaan ei koskaan voinut\nitse päästä lähemmäksi, kuin tuonne vainioveräjälle. \"Oi, sehän se\nlienee hauskaa, olla aivan puutarhan aidan suojassa; voihan nähdä aidan\nra'osta sinne sisälle, kun kauniit, moniväriset kukkaset puhkeevat ja\ntoinen toisensa jälestä avaavat suuret silmikkonsa, ihaillaksensa\nJumalan luontoa, kuullaksensa lintujen liverrystä ja nähdäksensä päivän\nkirkasta koittoa. Oi, jospa minäkin pääsisin lähemmäksi!\" Mutta\nlähemmäksi ei karpalo koskaan päässyt, sillä hänen juurensa olivat\nsyvällä suossa, eikä suo ulottunut vainioveräjätä lähemmäksi.\n\nMutta paikallaan siimeksessä kasvoi ruusu tyytyväisenä tilaansa ja\nnöyrästi katsahtaen joskus aidan raosta puutarhaan. Siellä oli paljon,\npaljon kauniita ja loistavia kukkia, joita hienot kädet joka päivä\nhoitelivat ja ihastuneet silmät katselivat. Ainahan niissä oli jotakin\nverratonta ihanuutta, aina jotakin uutta viehätystä. Ja niinhän\nsopikin; kuinkas ne muutoin olisivat noin uljaita olleet? Ei metsäruusu\nsitä ensinkään ihmetellyt: hän iloitsi kukkain onnesta, osaamatta\naavistaakkaan, että löytyisi voima, mikä loistavimmankin muodon\nturmelee, ihanimmankin onnen hävittää. Vasta eräänä päivänä,\nhuomatessaan kukkain ankarasti keskenään kiistelevän, pisti\nhänen päähänsä ajatus, että niilläkin ehkä on joskus jotakin\nikäväntapaista. -- Se häntä kovin kummastutti ja samalla kiihoitti\nhänen uteliaisuuttaan. Hän oikasihe, pisti päätänsä aidan ra'osta vähän\nsisäpuolelle -- kas, hän sai koko päänsä puutarhan sisälle. Siinäpä\nhänelle näky aukeni! Kymmeniä, satoja kukkasia, toinen kauniimpi\ntoistaan, rehoitteli päivän paisteessa. Kaikki olivat niin siistiä ja\nhuolitellen hoidettuja, ett'ei hän ikänään ollut mokomia nähnyt.\n\"Varmaankin on tänään juhla, tai muutoin erinomainen ilopäivä, koska\nkaikki ovat noin hohtaviin hepeneihin pukeuneet,\" ajatteli ruusunen.\nHän oli ihan ihmeissään, eikä muistanutkaan olevansa luvattomalla\nalueella: pappilan puutarhan sisällä. Ääneti ihasteli hän vaan\nnäkemäänsä, käännellen siroa päähyttänsä, vaikka hän olikin vaan\njokapäiväisessä puvussaan; -- mutta mistäpä olisikaan hän saanut noin\nloistavia verhoja? Niitähän vaan he saavat, joita ihmisen hoitama käsi\nkastelee ja kauniit silmät ihailevat. Kau'an ei ruusu näin miettiä\nsaanut. Hänen huomionsa kiintyi kiistaan ja toraan joka yhä kesti ja\npaisui vielä.\n\n\"Sinäkö, mustalainen, olisit minuun verrattava! Tosiaan, tuota\nhävyttömyyttä en olisi mokomalta odottanut!\" huudahti kovin\ntulistuneena tulipunanen tulpaani tummalle samettikukalle.\n\n\"Vaikea on paljas-pään kanssa tukkanuottaa vetää,\" ivaili samettikukka;\n\"vaan kuulkaas, madame, mitä tuo vieras herra eilen sanoi kulkeissaan\nEeva neidin rinnalla lehtokujanteessa!\"\n\n\"Minä en viitsi kuulla mokoman kielenpieksijän imarruksia. Eihän hän\nosaa muuta kuin noin loistavasti hymyillä, nöyrästi kumartaa ja\nkiittäen ylistää kaikkea, mitä vaan sattuu näkemään. Hänen harhaileva\nsilmänsä on hairahtunut sinuun; -- vaan, jos olisi hän minut keksinyt,\nniin arvatkaappas, mademoiselle, mitä hän sitten olisi sanonut?\"\nvirkkoi tulpaani, keikahuttaen ylpeästi niskaansa.\n\n\"Sen minä heti sanon: Hän olisi sanonut: Kas, tuota itserakasta narria,\njoka noin pöyhkeilee moista kovin vanhanaikaisesta tulipunasesta\nverhostaan hih, hih, hii! madame, niin olisi hän sanonut ja...\"\nSamettikukka alkoi jatkaa, vaan tulpaani huusi kovin äkeissään:\n\n\"Vaiti, hävytön! tää on kunnian loukkaus; kuulkaa, liljat, ruusut,\norvokit, kellokukat, tuhatihanaiset, kuulkaa, kuulkaa! neiti\nsamettikukka on loukannut minun kunniaani, minä vaadin hyvitystä!\"\n\n\"Hyvitystä, kunnianloukkaus!\" kirkuivat isot ja pienet kukat niin\nhurjasti, että metsäruusu raukka kovin peljästyneenä vetääntyi aidan\nra'osta paikalleen takaisin ja kuuristui entistään alemmaksi\nsiimekseen.\n\nKovin suruinen oli hän nyt. Hän oli nähnyt pienen osan siitä suuresta\nmaailmasta, jota hän oli aina pitänyt suurimman onnen sijana -- vaan\neipä siinä näyttänyt muu vallitsevan, kuin kehno kateus ja itsekäs,\nalhainen kunnian-pyntö.\n\nÄänetönnä, alamielisenä mietiskeli ruusuparka niitä ja näitä koko\npitkän päivän. Ei hän huomannut, kuinka aurinko valovaljakollaan\nlaskiihe lännen lietoon mereen, ei hän hoksannut, kuinka yön tytti,\nhämärän neiti heitti hienoista utua, terhenistä tepsutteli alas maille,\nmantereille, vilvoittaakseen päivän paisteesta paahtunutta luontoa.\nVasta kun suuri, kostea pisara pudota rasahti hänen poskelleen, älysi\nhän että yö oli tulossa ja kallisti väsyneen päänsä levolle.\n\nYö pimeni, äänet vaikenivat ja luonto nukkui. -- Silloin lensi\nsiunauksen virkistävä enkeli jakamaan nöyrille lohdutusta ja tuskaa\nkärsiville virvoitusta. Hän lensi puutarhan ohitse, vaan tultuansa\naidan siimeksessä lepäävän ruusun luokse, painoi hän hellän suudelman\nsen poskelle, jolla vielä kiilsi tuo illalla itketty kyynelpisara. --\nLohdutus, rauha ja lepo valahti ruusun jokaiseen soluun ja hänen\nvartensa vahvistui, pukunsa kaunistui kaksin verroin sinä yönä. Siitä\nei hän toki onnekseen mitään tiennyt. Hän nukkui vaan suloisinta\nuntansa ja enkeli liihoitteli edelleen jakamaan voimaa ja virvoitusta\ntuhannen tuhansille sortuneille olennoille.\n\nMutta yön synkimpänä hetkenä mateli kaksi myrkkyistä kyytä pitkin\npuutarhan hiekkakäytävillä: toisen nimi oli ylpeys, toisen kateus.\nNämät saapuivat tulpaanin ja samettikukan luokse, valoivat kähyvertansa\nheidän sydämmeensä; tuuli suhahteli levottomasti puissa ja konna\nkurnutti lätäkössä: käärmeet matelivat tiehensä, niinkuin olivat\ntulleetkin. Yö kului, valkeni aamu. Aurinko kultaili luonnottaren\nutuisia antimia ja havahutti ihmiset päivän puuhiin. Silloin aukasi\nsilmänsä ruusu. \"Voi kuinka ihanata!\" huudahti hän. Suru oli kadonnut,\nmurhe poissa ja vapaana, ilomielin tähysteli hän jälleen Jumalan\nluontoa. Mutta tuskin oli hän kohottanut kiitollisen katseensa\ntaivaalle ja lopettanut ihailemisensa, kun hän taas kuuli ääniä\npuutarhasta. Tällä kertaa ne eivät olleet kukkain, vaan ihmisten ääniä.\nRuusu tuli uudestaan uteliaaksi. \"Mitähän, jos taas katsoisin! Enhän\nole koskaan oikeastaan nähnyt, kuinka ihmiset seurustelevat.\"\n\nEnnenkun itse huomasikaan, oli ruusu jo aivan toiselta puolella. Nytpä\nhän vasta kummia näki! Täällä oli komea korote, jonka keskellä oli\nhieno sametilla päällystetty verhopäällinen jakkara. Ihmisiä kulki\nedestakasin puuhaillen, sopotellen, juosten ja kannellen mikä mitäkin\npientä tai suurta kappaletta.\n\nTämmöisessä puuhassa kului aamupuoli; tuli jo iltapuoli ja varjot\npitenivät. Silloin ilmestyi jakkaran eteen mustaan nuttuun puettu mies,\njonka leu'an alla oli kaksi suuren suurta, valkeeta kukonlehteä. Sitten\ntuli yhä useampia ihmisiä, kaikki kaksitellen, toinen laahaten toisen\nsivulla; ja jokaisen ihmisen rinnassa oli suuri punanen ruusu, paljoa\nsuurempi ja kauniimpi kuin metsäruusu. Metsäruusu ajatteli: olempa\niloinen, ett'en ole noin suuri ja kaunis, sillä se minut varjelee\nheidän käsiinsä joutumasta. Sitten kiintyi hänen huomionsa kummallisen\nsuureen kukkaan, joka oli yhden parin laahaavalla puolella. Se oli\nkeskeltä tulipunanen, vaan alta näkyi tummempi pohja, mikä reunoilta\nesiin pisti. Kas, siinähän oli mustanpunanen samettikukka ja\ntulipuuanen tulpaani aivan toiseensa kiinni liitettynä. Kummastuen\nkatsahti ruusu sijaa, jossa he vielä eilen olivat riidelleet ja huomasi\nsiinä vaan -- tyhjät varret: kukat oli katkaistu pois. Ruusu huokasi\nehdottomasti niin kovasti, että ihmiset sen kuulivat. \"Mikä se oli?\"\nkysyi joku toiseltaan, vaan ruusu oli nyt niin hiljaa, ett'ei sitä\nvoinut kukaan syyttää.\n\nIhmiset asettuivat piiriin, jonka keskelle jäi tuo pari, jonka naisella\noli tuo kaksinkertanen kukka. Mies antoi hänet toiselle miehelle, joka\nnyt puolestaan jäi piiriin ja asettui naisen rinnalle jakkaran toiselle\npuolelle, vastapäätä mustaa miestä. Musta mies rnpesi puhumaan ja\nkaikki muut kuultelivat. Hän puhui yhä, puhui aina vaan ja muut\nkuultelivat. Kunnes vihdoin toinen noista vastapäätä olevista myöskin\nrupesi puhumaan -- vaan silloin -- voi! toinen huudahti kovasti ja --\nkaatui tunnotonna maahan. Kaikki hämmästyvät, hyökätään avuksi,\nkaatunut nostetaan ylös -- kuolleena. Tulpaani ja sametti-kukka\neivät voineet sopia yhteen, sentähden oli samettikukka tunkenut\nmyrkkynestettään immen sydämmeen ja tulpaani repäisi itsensä irti,\nsamalla särkien sydämmenkin. -- Tätä nähdessään huokasi ruusu vielä\nkovemmin, kuin ensi kerralla ja kaikki kukat, jotka olivat kuulleet,\nkuinka tulpaani ja sametti-kukka riitelivät, hyrähtivät itkemään. Tämän\nsurun-äänen kuulivat ihmiset, mutt'ei kukaan tiennyt, mistä se tuli.\nMetsäruusu hämmästyi kovin, vetiihe nopeasti siimekseen takaisin ja\nitki, itki niin hurjasti, että hän aivan vaaleni ja olisi varmaankin\nkastunutkin, joll'ei yöhyt lahjoillaan olisi häntä virvoittanut. --\nSenjälestä ei hän milloinkaan enää pyrkinyt katsomaan aidan ra'osta\nsisälle, vaan aina kun hän muisti entisiäkin kertojansa, itki hän\nuudestaan.\n\nKului näin monta päivää, viikkoa, ehkäpä kuukausikin. Silloin oli hän\njo melkeen unhottanut edellä kerrotun tapauksen, kun eräänä aamuna,\npäivän koittaissa kovin surullinen, nuori mies käveli puutarhan aidan\nulkopuolella. Pää oli vaipunut rinnoille, toivotonna tuijottelivat\nsyvälle painuneet silmät kuopistaan ja huolettomasti vaatetettuna\nharhaili hän ympäri vainioita. Tultuaan ruusun kohdalle, seisahtui hän\näkkiä, katseli ympärilleen ja -- mitähän hän nyt lienee keksinyt? --\nMielipuolen hurjuudella juoksi ruusua kohden. Ruusu vapisi ja\nkuuristeli alemmaksi, päästäkseen piiloon -- vaan myöhään. Juuri ruusua\ntuo onneton tavoittikin; hän tarttui siihen laihtuneilla\nkoukkusormillaan -- oi, niin armottomasti, niin kovasti! -- ja\nhuolimatta ruusu raukan ponnistuksista, joka jo hädissään pistääkkin\nkoitteli, taittoi hän ruusun varrestaan aivan erilleen ja tempasi\nitselleen. Hurjasti painoi hän hämmästyneen, kovin vapisevan ruusun\nhuulilleen, joilta elonkarva oli aikaa kadonnut, vaan jotka toki olivat\nlämpimät vielä. Mutta tuskin oli hän ruusua suudellut, niin hän sen\ntuimasti paiskasi maahan, polki sitä jaloillaan, huokaili, itki ja\nvalitti kauheasti. \"Ruusu, veripunanen ruusu; tai tulpaani -- sinä olet\ntulpaani! -- tulpaani, joka surmasit Eevan -- voi Eeva, Eeva kuule,\ntässä on tuo kirottu myrkky-kukka -- käärme!...\"\n\nNäin huudahdellen polki hän ruusua, nosti sen ylös, repeli tuhansiksi\nsirpaleiksi ja levitteli palaset tuulen viedä.\n\nRuusu raukka, joka oli niin syvästi surrut hänen vahinkoansa! Tiesipä\nruusu syynkin, mikä tuon onnen turmeli jota nuorukainen oli\ntavoitellut; olishan nuorukainen häneltä saanut kaikki tietää, vieläpä\nainoan lääkkeen tuota myrkkyä vastaan, joka hänen onnensa hävitti. Vaan\neihän ruusu hänelle ennättänyt mitään sanoa, ennenkuin tuo hurja jo\nhänet julmuudella surmasi. Vaan kukapa voisikaan aavistaa, että\npuutarhan aidan takana on onnen kukka, vaan sisällä kateuden\nmyrkkykasvi! Kukapa voisi!\n\nNiin kävi metsäruusun pappilan puutarhan aidan siimeksessä; mutta\nkarpalo, tämän kuultuaan arveli: onneksi minulle, ett'en ole kovin\nlähellä puutarhaa -- ja piilotti päänsä sammalen alle.\n\n\n\n\nPUOLUKKA.\n\n\nTuolla meren rannalla kuusikossa oli suuri muurahais-keko korkean\nkuusen juurella ja tämän keon ääressä kasvoi pieni puolukka. Oli jo\nsydän kesä; kaikki ruohot heilimöivät, viljat tekivät jo terää, kun se\nvasta nupulle puhkesi. Kyllä ensimmäinen kevätaurinko lämpimillä\nsäteillään sulatti lumipeitteen sen päältä, sen viheriät lehdet olivat\ntalvenkin alla säilyttäneet kauniin karvansa ja varsi oli murtumatta\nkannattanut paksua lumiharsoa, jonka talven haltijatar laski kuni\nlämpimän villan suojelemaan kaikkea, mikä oli säilytettävä elämään\nhalki kylmien kuukausien, kovien säitten, sitten entistään ehompana\nilmoille yletäkseen, kun kerran kylmyys on ohitie ja kesä saapuu. Mutta\nsilloin oli siinä vielä punanen, pehmeä marja, joka turhaan oli\nodottanut kaiken syksyn poimijaansa; että mikään, ei edes pieni\npuolukka, tahdo joutua hukkaan, saavuttamatta elämänsä tarkoitusta.\nSentähden riippui marjanen kaiken syksyn alla päin, nöyrästi odotellen,\neiköhän joku paimenpoika sattuisi huomaamaan häntä; vaan kaikki\npaimenpojat pelkäsivät tuota suurta muurahais-kekoa, eikä yksikään\nhuomannut sen ääressä punertelevaa puolaa. Niin kului syksy turhassa\nodotuksessa ja talvi peitti sekä maat että marjat valkean vaippansa\nalle. Vasta keväällä sai puolukka jälleen nähdä Jumalan aurinkoa, jonka\nsäteet niin lämmittivät, että koko kylmä talvi lauhtui leudoksi\nkevääksi ja keväästä vähitellen kehkesi suvi. Uusi toivo virtaili koko\nluomakunnan kaikissa jäsenissä, uusi voima virkosi kaikkialla henkihin.\nSilloin puolankukka -- ei vaan kukka -- mutta marja -- nosti päätänsä\nylemmäksi, heilutteli vihantia lehtiään ja lähetti muurahais-pesäänkin\nsanan, että kesä jo on tulossa. Hän tahtoi kaikin mokomin huomauttaa,\nettä nyt jo on aika lähteä kalastamaan sekä karjaa paimentamaan, koska\nmuutoin voisi paras aika mennä käsistä. Ei hän sitä toki ilmoittanut,\nettä pääsyynä tähän kiireesen oli se toivo, että joku kalastaja, tai\npaimen ehkä huomaisi hänet, joka niin kau'an oli turhaan odottanut\npoimijaansa. --\n\nVaan oikeassa hän kuitenkin oli. Eräänä aikaisena kevät-aamuna astui\nkalastaja, suuri joukko kalanpyydyksiä selässä, aivan muurahais-pesän\nohitse -- ja heti huomasi tämä marjan, seisahtui, kumarsi -- poimi sen\nja pisti suuhunsa.\n\nIlosta värähytti puolukka lehtiään; hän oli täyttänyt tarkoituksensa ja\noli valmis taas kukkimaan. --\n\nKului viikkoja ennenkun edes pieni nuppukaan tuli näkyviin. Toiset\nkukat, jotka jo syksyllä olivat kaikista marjoistaan päässeet, nousivat\nkiireesti nurmen nukasta, kukkivat pian ja kypsyivät, ennenkun puolukka\nkukallekkaan puhkesi. Mutta vihdoin puhkesi hän kuitenkin kukalle ja\navasi punasen kupunsa ilmoja ihoamaan. Silloimpa hänellä olikin\ntilaisuus nähdä, kuinka maanmies korjasi satoa vaivannä'öistään, kuinka\npuut täysissä hedelmissään nyökyttelivät hyvää päivää ohi kulkeville ja\nlinnut kuusissa lauloivat poikineen viimeisiä laulujaan. He olivat pois\nlähdössä; sentähden lauloivat he harvoin, sillä heillä oli niin paljon\ntärkeätä miettimistä; vaan joskus he sentään virittivät iloisimpia\nsäveleitään, osoittaakseen poikasilleen, että heidänkin tulee laulaa\nelämänsä tärkeimpinäkin hetkinä: ainakin Jumalalle ylistystä. --\nMuurahais-pesässäpä, kuusen juurella oli liikettä ja hyörettä.\nTuhansittain tuhansia, noreita, pikimustia asukkaita vilisi tuon\njättiläis-pesän kaikilla kujilla. Mikä vei toukkaansa syvemmälle\nkoloon, jonka hän oli jo talven tai äkillisen myrskyn varaksi\nvalmistanut, mikä toi ha'onneulasia peittääkseen oman kolonsa suuta tai\nvarustaakseen pesää paremmalla sitojakerroksella, mikä juoksi kiireesti\ntoisen ohitse hakeakseen uuden rikkasen tuolta sammalikosta, ennenkun\njoku toinen ennättäisi sen ottaa, mikä tuli tuomaan surusanomaa\nnaapuripesästä, mikä käskemään uusia vahtia vihollis-pesästä tuleville\ntolille y.m. y.m. Kiirettä, kiirettä ja aina vaan kiirettä! Ei lepoa\nensinkään näyttänyt olevan; ja kuitenkin! Tuolla syvällä, syvällä pesän\nsydämmessä oli suuri, tilava asunto, jossa kuningas-perhe tuhansine\nhovimiehineen liikkumatta, levossa eleli. Ei siellä muilla kiirettä\nollut, kuin palvelioilla, jotka saivat syöttää ja juottaakkin törkeätä\nväkeä, kuningasta, hänen perhettään ja noita ylpeitä siivekkäitä\nhovimiehiä, jotka vaan kerran vuodessa astuivat ulkoilmaan\nhuvitteleimaan. Kesän lämpöisimpänä iltana, kun jo päivän paahteiset\nsäteet olivat meren sinervään helmaan vajoavan auringon terästä\nsammuneet, vaan kostea kaste ei vielä ollut ehtinyt ruohonpäitä\nsuudella, silloin tuli kuningas noitten ylpeitten seuralaistensa\nkeralla pitkin pesän valtakujaa ylös sen huipulle. Siinä he levittivät\nhienoset siipensä ja niin läksivät uljastellen lentoretkelle. Hetkisen\nhe niin liitelivät, lentelivät lauhkeassa, tyynessä ilmassa ympäri\nlähiseutua. Sitten palasivat pesäänsä jälleen viettämään yhtä\ntoimetonta elämää, kuin ennenkin.\n\nEnsimmäisenä iltanaan näki puolankukka tämän joukon. Kauniissa\njärjestyksessä kohosi koko siivekäs seurue ilmaan, liihoitteli yhä\nedemmäksi, tietämättä minne. Olihan niin perin ihanaa koetella\nsiipiensä voimaa tuossa tuulettomassa, vienossa ilmassa. Sihistellen\nsinkuivat siiposet, kevyesti kohosi ruumis: vapaus, ilma teki hurmaavan\nvaikutuksen. \"Merelle!\" komensi kuningas ihastuksissaan ja tuokiossa\nlenteli koko uljas seurue siintävälle selälle, joka valtavana, tyynenä\naukeni kuusikon reunassa. Hei kuinka ääretöntä, suurellista tuo oli!\nTyynenä lepäsi tuo ääretön pinta, hengetön hiljaisuus vallitsi.\n\nMutta äkkiä havahtui kuusikossa uinuva Tuuletar, susahutti siipiään ja\nliiteli hiljaisesti meren aukealle ulapalle. -- Vieno röyhellys\ntummensi veden pintaa: muurahaiset kauhistuivat. \"Takaisin!\" komensi\nhätääntynyt kuningas, vaan -- myöhään. Jo oli Tuuletar levittänyt\nraskaat sulkansa heidän päälleen: liehaus vaan ja kaikki peittyivät\nvienosti värehtivään veteen.\n\nMeren takaa vaaleneva iltarusko haihtui vähitellen, kultainen silta,\njonka se vetehen kuvasi, pimeni ja yön varjot peittivät maan. Kukkanen\ntunsi päänsä hiljaa painuvan alaspäin ja väsymys valtasi hänet,\nEnsimmäinen päivä oli kulunut; vieno huokaus vielä -- niin kukkanen\nnukkui sikeintä nuoruuden unta.\n\nPäivä nousi; linnut lauloivat kuusissa; muurahaiset liikkuivat\nlevotonna pesässään; meri oli vähäisen rauhaton.\n\nIloisesti laulelin, hoiteli merimies purttaan, ponnistellen huvikseen\naaltojen voimaa vastaan. Hänen oikea elämänsä oli vaiva ja työ, hänen\nilonsa vaarallinen, onnistunut yritys. Koko muoto oli voimaa, koko\nolento miehuutta täynnä. Valtava, voimakas tuuli lennätteli hänen\npunaista purttaan yli sinertävän, hyllyvän aineen; vaan hymyillen,\nlevollisesti istui hän perässä ja katseli kohden taivaan kirkasta\nrantaa.\n\nTämän näki puolan kukka, joka juuri oli herännyt ja vielä hieroi\nsilmiään selvitäkseen unesta. \"Kuinka uskaltaa tuo merelle, jossa\nmuurahais-kuningas sai hautansa?\" arveli hän niin äänekkäästi, että\nmustikka, joka kasvoi vähän edempänä muurahais-pesästä, mutta samalla\npuolella, kuuli sen. Tämä oli jo täysi marja ja ihmetteli kovasti, kuka\noli vielä niin tietämätön elämän menosta, kuin puolan kukka. Kun hän\nympärilleen katsoessaan keksi puolankukan, lausui hän tälle:\n\n\"Hyvää huomenta, nuori ystäväni. Kas kuinka kau'an sinä olet viipynyt\nilmestymättä! Voi, voi kuinka paljon olet kadottanut, kun et ollut jo\nJuhannuksen aikana mukana.\"\n\n\"Juhannuksen aikana! mitä se on?\" toisteli puolukka parka aivan\nymmällään.\n\n\"Niin, niin, nuori vesa! Kas sitäpä olisi sinun sopinut katsoa,\nJuhannusta! Ja nuo tuhannen tuhannet kukkaset, jotka kaikki silloin\nkoreilivat vihannalla nurmikolla, kaikki ne jo ovat varistaneet teränsä\nja heteensä: niistä on tullut siemeniä, juuri niinkuin minustakin. Voi\nkuinka kaunis, punainen puku minulla oli! Ja nyt on kaikki muuttunut.\n-- Niin, mutta kas, punanen pukuhan sinullakin on -- se on kaikista\nhienoin puku, oikea karkelopuku, vahinko vaan, että olet... Suo\nanteeksi -- en minä mitään pahaa tarkoita, vaan kyllä minun täytyy\nsanoa totuus: sanoisihan sen joku muu kumminkin ja parempi on silloin,\nettä sen jo ennakolta tietää -- sinä olet liika myöhään syntynyt\nmaailmaan; ei sinulla nyt enää ole mitään nähtävää, eikä tehtävää.\"\n\n\"Minun mielestäni on täällä kovin paljonkin nähtävää\", vastasi kukka.\n\"Minä olen vasta yhden päivän katsellut tätä maailmaa, enkä voi sitä\nkoskaan unhottaa. Ja tehtävää! sitähän en ole koskaan ajatellut.\" --\n\"Niin lapsellinen voi olla, kun on tuolla ijällä\", arveli siihen\nmustikka. \"Enkä sitä tosin ihmettele, kun muistan omaa nuoruuttani,\nvaan kyllä minä sen sanon, ett'ei sinun hieno pukusi sinua nyt\nensinkään hyödytä. Pian tulee tuima, kolkko syksy, jonka tuulet\ntunkevat kaikkien sammalten läpi tiheimmänkin kuusikon varjossa.\nSilloin sateet öin päivin valavat vaatteitasi, jotka tuosta vaalenevat\nja varisevat ennen aikaansa. Kuka sitten enää katsoo kauneutta, kuka\nedes marjaasi korjaa, kun se vihdoin talven tullessa putoaa mädänneestä\nvarrestasi?\"... Mustikka aikoi jatkaa, mutta puolan kukka kovin\npeljästyneenä käänsi puheen toiselle tolalle, lausuen: \"Mutta\nsanokaappas, rakas Täti, miksi muurahaiset illalla mereen hukkuivat,\nvaan merimies iloiten laineilla liitelee?\"\n\n\"Niin, lapsi kulta; nuo siivelliset muurahaiset ovat toimetonta,\nlaiskaa väkeä, jotka eivät tee muuta, kuin kiusaavat muita; sentähden\non heidän kykynsä toimettomuudesta niin tylsistynyt, ett'eivät he omin\nvoimin voi edes elättää itseään. Nyt pyrkivät he kuitenkin ylpeästi\nulommaksi omaa aluettaan, vertaamatta voimiaan äärettömään mereen:\nsiksi saivatkin linnut liian surman. Jolla ei ole tehtävää, tai joka ei\ntäytä tehtäväänsä, hänet kerran myrsky upottaa. Toinen on tuon miehen\nlaita, Hän on määrätty elävänä toimittamaan ankaraa, kovaa työtä;\nsiihen on hän alusta alkaen tottunut; meren aallot ovat hänet\ntuommoiseksi kasvattaneet, myrsky on hänessä herättänyt voiman tunnon,\närjyvä vihuri pelottomuuden. Kaikki on hänen mielestään paikallaan, kun\nhän vaan tekee tehtävänsä. Puhaltakoon tuuli, ärjyköön aalto, häntä ei\nse liikuta. Vaikka meri hänet nielisi ja helmaansa kätkisi aalto, ei\nhänelle sittenkään kävisi pahemmin, kuin hänen isälleen. Työ,\nponnistukset ja vaiva on miehen elämä. Kaikkea saa kärsiä, kaikkea\nkestää, mutta valittaa ei saa. Tyytyväisnä, tyynenä kestää kaikkia: se\non hänen tehtävänsä: sitä suorittaissaan hän on onnellinen.\"\n\nPuolankukka ei ymmärtänyt tuota. Hän peitti päänsä lehtien lomaan ja\nsanoi: \"Hyvästi, Täti, minä en voi oikeen hyvin.\" -- \"Hyvästi, hyvästi,\nlapsi kulta, varo, ett'et kylmettyisi\" -- sanoi mustikka.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului viikkoja, kului kuukausiakin. -- Kesä vieri lopulle, syksy\nsaapui. Lehdet puissa kellastuivat ja varisivat maahan. Tuuli\nlennätteli viidakoissa kuivettunutta lehti-pehua ylisten ympäri.\nMustikka oli jo pudonnut pois, sen lehdetkin jo vaalenivat.\nPuolankukkakin oli menettänyt kauniin punasen pukunsa, se oli jo\nmuuttunut marjaksi. Paljon oli tällä välin tapahtunut muutoksia sekä\nulkona luonnossa, että sen sisällisessä kehkeämisessä. Monta\nmyrskyistä, kolkkoa päivää, monta iloistakin hetkeä hän oli nähnyt\nilmestyvän ja väistyvän vähitellen kuluneitten aikajaksojen joukkoon.\nUseakin musta, myrskyinen yö oli huuhtonut kylmillä sateillaan hänen\nkulmiaan ja moni surkea hätähuuto oli haihtunut meren öiseen pauhinaan.\nOlihan monenakin aamuna tuhansia laudanpalasia vaahtoisella rannalla,\nosoittamassa, että meri voi haudata helmaansa voimakkaampiakin\nolennoita, kuin muurahaisia: olihan monena päivänä riehuva vihuri\nruhtaissut hänen silmäinsä edessäkin lujia laivoja kalliokarille.\nAinoastaan turha, epätoivoinen ponnistus oli useinkin ihmisten\nauttamis-yritys: meri oli vihoissaan voittamaton. -- Tämmöiset näöt\ntoisinaan vaihtuivat tyyneyteen ja rauhaan, joka niinkuin hiljainen\nsiunaus levitti lepoa ja sisällistä iloa kaikkialle. Neitseellisenä\nhymyili valtava meri, tuuditellen tuhansia pieniäkin pursia niinkun\näiti tuudittelee lastaan ja iloisesti laulaa. Turvallisena voi silloin\noravakin lastullaan purjehtia, eikä pienoisten kaarnalaivatkaan\nvaarasta tienneet. Saaret nostivat aalloista kukkeat kulmansa, niinkuin\nmorsian leikitellen nyökyttelee seppelöityä päätään. Kaikki on rauhaa,\nriemua täynnä. -- Kuusikko hiljaa suhisee ja joku lintunen vaan\nharvakseen helkähyttää heleän sävelen. --\n\nTämmöistä syvää riemua syyskesä yksinään tarjota voi. Sitä nautti\npuolakka ja imi sydämmeensä hiljaisen, puhtaan ilontunteen. Ei hän\nollut koskaan oppinut tuntemaan kevään vallatonta riemua, eikä häntä\nkoskaan kiusannut kevätkesän turhamielinen kauneuden himo. Hän näki\nelämän sen täydessä voimassa, kun jo sateisa syksy soi hedelmiään ja\nluonnotar karisteli pois kesäkorujaan. Sentähden ne mehut, joita\npuolankukka imi, olivatkin paljasta terveyttä ja raitista elonvoimaa;\nsentähden voikin hän kestää yli talven ja vihertää silloinkin, kun jo\ntoiset kukkaset kuoloon nukkuivat. --\n\nOlipa eräs Syyskuun aamu. Luonto oli juuri herännyt ja heittänyt öisen\nsumuverhonsa yltään. Yö oli ollut kylmä ja tuulinen; aamu oli selvä ja\nkolea. Silloin tuli pieni poikanen poimimaan puoloja kuusikosta. Hän\nkävi muurahais-pesän ohitse, näki puolan ja poimi sen ensimmäiseksi\nmarjaksi astiaan. Voi kuinka puolukka säpsähti. Hänkö nyt jo joutuisi\ntäyttämään tarkoitustaan? Oliko hän jo kypsynyt? Vaan kau'an ei näitä\nmiettiä voinut; toisia puoloja tuli tuhutteli alinomaa astiaan, joka\npian oli punaisia marjoja täynnä. Poika kävi kiireesti, ikäänkuin\najatuksissaan, eikä kau'an viipynyt, ennenkun puola-astia joutui\npieneen suojaan, jossa virui vuoteella sairaana mies. Heti kaadettiin\nmarjat valkealle pöytävaatteelle ja tarkasti niistä siinä perattiin\nrikat pois. Nyt voi puolukkamme nähdä kaikki ympärillään; vaan ei hän\njoutunut muuta näkemään, kuin sairasta, joka nukkui valjuna\nvuoteellaan. Silloin aukeni ovi; sisään astui nainen; valkealla\nkädellään tämä sievästi kokosi marjat puhtaaseen astiaan, kaasi ne\npataan ja laittoi terveellistä ruokaa sairaalle. Hiljaa hän liikkui ja\nvarovasti, sillä sairas nukkui. Jopa oli ruoka valmis -- puolukkamme\noli siinä säilynyt kokonaisena ja tunnollaan -- jo pistettiin se\nastiaan ja asetettiin sitten pöydälle jäähtymään.\n\nSairas aukasi silmänsä. \"Johan nyt olet nukkunut,\" sanoi iloissaan\nnainen. \"Jo; minä olen paljoa parempi nyt.\" \"Minä olen tässä laittanut\npuola-puuroa; ehkä sinulle jo ruokakin maistuu.\"\n\n\"Kiitos -- kiitos; minä luulen tosiaan jo vähän hiukovan.\" Voi millä\nkiitollisuuden ja ilon tunteella nainen asetti ruu'an sairaan eteen!\nVapisevat kädet tarttuivat lusikkaan -- ja -- ensikerran koko\nkuukaudessa -- maistui ruoka hyvältä. Tykyttävin sydämmin katseli\npuolukka jokaista lusikallista, minkä sairas nautti; hän toivoi\npääsevänsä vahvistamaan heikkoja voimia, elvyttämään kuihtunutta verta.\nMutta nyt sairas jo laski lusikkansa pois. Hän kiitti Jumalaa\nravinnosta ja istui sijalleen. Hänen viereensä istahti tuolille nainen.\n\"Voi kuinka paljon olet kärsinyt,\" aloitti hän; \"aina siitä saakka kun\ntuo myrskyinen yö riehui.\n\n\"Ei tämä mitään vaarallista ole,\" jatkoi mies; \"se yö minulle rauhan\nantoi. Tämä on vaan hiljaista tointumista: joll'ei silloin olisi\nmyrskyä ollut, en nyt olisi onnellinen. Tulinhan silloin tuntemaan\nsydämmen, jota en koskaan muulloin olisi tuntemaan tullut. Myrsky oli\nvälttämätön, sen täytyi tulla ja se tuli. -- Nyt olen terve ja paranen\njälleen; minä saan uudet voimat, minä tulen mieheksi nyt.\" --\n\nNainen katsoi hellästi sairaan silmiin: \"veljeni! minä ymmärrän sinut.\nSinä olet taistellut vaarallista taistelua; nyt olet voitolla:\nkiittäkäämme myrskyjen Herraa!\" Sairas nyykäytti myöntäen päätään ja\nlaskeutui vuoteelleen. Nainen nosti ruu'an pois ja puolukka sai aikaa\nmiettiä näkemäänsä. -- \"Myrsky oli välttämätön, sen täytyi tulla ja se\ntulikin!\" lausui hän itsekseen. -- \"Niin; onhan myrsky monastikin\nparempi kuin leuto sää, se pudistaa pois monta ulkonaista turhaa tapaa\nja ajaa esille sisälliset syyt; myrsky herättää uinuvat voimat ja avaa\nsokeat silmät. -- -- Nyt olen saanut vähän käsitystä siitä, mitä\nmustikka puhui. Olenhan nähnyt myrskyä ja päivänpaistetta, iloa ja\nsurua, nautintoa ja kärsimistä, toivoa ja toivotonta taistelua; paljon\nsuuria mullistuksia, tuhansia pikku seikkoja; jo kau'an edeltä päin\nmietittyjä muutoksia, tahi tuommoisia äkillisiä tuulenpuuskia, jotka\ntulevat jälkiä jättämättä ja menevät sinne, mihin ei kukaan seuraa.\nOlen kokenut monellaista, ollut monen väheen alaisena; ei mikään ole\nenää olemassa, ja kuitenkin on kaikista jäänyt jotakin jäljelle\nolentooni: kaiken tämän monipuolisuuden yhteys on elämää. Aurinko on\naina lämmin, sen valo virvoittaa; meri on suuri, sen näkeminen ylentää;\nmyrsky on voimakas, sen pauhu peljättää. Vaan niitten kaikkien\nyhdys-tunne on elämää s.o. kaiken vaihetuksen läpi pysyvää, kaiken\nvoittavaa, ikuista voimaa. Kun siitä olen saanut osani, olen tehnyt\ntehtäväni ja voin antaa itseeni imetyn mehun muille samaa elämää\njatkamaan. Nyt tiedän, mitä varten olen olemassa: antaakseni\nterveellisen mehuni tuon kärsineen elämän -- voiman jatkamiseksi.\" --\nPuola asettui astian reunalle, josta juuri oli viimeinen lusikallinen\notettu ja odotti tyytyväisenä ruoka-aikaa.\n\n\n\n\nHIRUNDO HERALDIKA.\n\n\nKaton räystäässä tuolla oli pääskysen pesä. Savesta ja höyhenistä oli\nse kurottu kahtena keväisenä päivänä, ja lujaksi päivä sen säteillään\nlämmitti. Oi kuinka sievä ja siro sen sisusta, kuinka pyöreä ja soma\nsen päällystä oli! Ja siellä sisällä oli kuusi pientä poikasta.\nVähitellen ne kasvoivat, höyhenet kasvoivat ja koko varttui. Mutta\nsiellä he aina vielä sisällä asuivat. Ei kukaan heistä vielä uskaltanut\nsiipiinsä turvautuen antautua ilman aaltoihin. Näin kului aikaa, kunnes\nvihdoin eräänä aamuna emä tuli tavattoman iloisena sisälle. Hänellä oli\nkullekkin heistä pieni toukka makiaisiksi ja sen annettuaan hän heille\nnäin suin puheli:\n\nLapseni armaat! tirlitt, tirlitt, tirlilitilitt! -- Nyt olen teitä\nkau'an jo kasvattanut, olen teitä ruokkinut ja hoitanut. Nyt tahdon\nnähdä teidän itse jo johonkin ryhtyvän; nyt teidän täytyy opetella\nlentämään.\n\nLentämään, lentämään -- tililitt, tililitt! vikisivät nuoret.\n\nTe tiedätte, emo jatkoi, että tässä maailmassa täytyy osata yhtä ja\ntoista, jos tahtoo taistella läpi elämän. -- Oi, täällä täytyy paljon\noppia ja kokea! Mutta ensin ja ennen kaikkia vaaditaan että osataan\nliikkua, sillä palkallaan oleva ei voi mitään oppia. Liikkuminen on\nsamaa kun lentäminen, vaikk'eivät kaikki opi lentämään s.o.\nhuonolahjaiset ja vajanaiset olennot, niinkuin esim. ihmiset, jotka\nkyllä ovat muutoin hyvin lahjakkaita ja kykeneväisiä, vieläpä\njalomielisiäkin, mikä on paljoa enemmän kuin kaikki yhteensä -- niin,\nkas lentää eivät hekään osaa. Heillä on tosin siiventynkät, vaan\nhöyheniäpä heillä ei ole ja vaikka he kuinka yrittäisivät, eivät he\nlentämään kykene -- ja siitä syystä heidän liikkumisensa on paljoa\nvajanaisempaa, tai oikeastaan he eivät voi liikkua siinä merkityksessä,\nkuin me liikkumista käytämme. Kun nyt ajattelen ihmisen tilaa ja\nvertaan sitä teidän nykyiseen tilaanne -- ajatelkaas, mikä hirveä\nonnettomuus, jollette kaikki oppisi lentämään. Olkaa siis ahkerat,\nnäyttäkää, että opitte noreiksi, nopeiksi, sukkeliksi, taitaviksi\nlentäjiksi, tililitt, tirlitt, tirlitililitt!\n\nTililitt, tlilitt! kaikki pienet vikisivät ja ryömivät pesästä katon\nkourulle. --\n\nKas niin, nyt olette ulkona kaikki, Ennenkun tästä edemmäksi yritämme,\ntahdon teille esitellä hiukkasen tämän paikan historiaa. Tämä suuri\npesä, jonka kourussa meillä on pesämme, on vanha, vuosisatoja nähnyt\nasunto. Moni pääskynen meidän esi-isistämme on kertonut sen historian\nlapsilleen, ne taas omille lapsilleen ja lastensa lapsille j.n.e. Tässä\non elänyt ja kuollut jo monta ihmissukuakin, joka meidän ikäämme\nverrattuna on kovin pitkä aika. Sanotaan isän-äidin, isän-isän-äidin\naikana tässä asuneen Sarvi nimisen miehen, joko hänellä sitten lienee\nollut oikeat sarvet, niinkuin kaskinikillä, vai oliko hän vaan saanut\nsen lisänimeksi, sitä minä en tiedä. -- Vaan hänen ajallaan oli kovin\ntukala aika maassa, varsinkin ihmisillä; oli semmoinen tila, jota he\nsanovat sodaksi s.o. semmoinen rauhaton aika, jolloin ei voi rakentaa\npesää juuri mihinkään, sillä kaikki pesät poltetaan ja hävitetään,\nvarsinkin ihmisten pesät, mutta niiden mukana meidänkin pesämme. Tämän\nsuuren pesän pojista oli yksi mainion viisas ja taitava ihminen. --\n\nOsasiko hän lentää, tili-tlitt! --\n\nEi pienoseni, ei sentään, mutta kyllä hän muutoin taitava oli. Hän\njohdatti suuret joukot ihmisiä yhdelle puolelle, yhdisti ne, jotka\nolivat kaukana toisistaan laulamalla s.o. ei juuri niin kuin me\nlaulamme, sillä niin osaavat vaan harvat ihmiset laulaa, vaan jotenkin\nsinnepäin. He kirjoittivat sopimuksia, kirjoittivat päätöksiä ja\nyhtyivät sovintoon. Näin vihdoin loppui tuo ankara sota ja pesät jäivät\nrauhaan jälleen -- tirlitt, tirlitt, tirlitililitt!\n\nVaan nyt me tiedämme Sarven työn, vast'edes voitte varsinaisilla\nhistorian tunneilla saada enemmän oppia, tililitt, tirlitt! Niin vei\nemo poikaset lentämään. --\n\nEnsin he vaan vähäisen räpyttelivät; sitten he lensivät katon kourulle,\nsiitä räystäälle, räystäältä kourulle takaisin j.n.e. mutta vihdoin\nuskalsi yksi yrittää pitemmän matkan. Se onnistui, toiset yrittivät\nperässä ja niin oli pian koko pesäkunta lentämässä, liehumassa. Kas\nsepä oli hupaista! Tililitt, tililitt; nyt ei heidän muuta tarvinnut\ntehdäkkään. He olivat koko päivät ulkona: lauloivat ja lensivät,\nlensivät ja lauloivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLentelipä näin tavoin taas eräs perheen nuorimmista rakennuksen\nympärillä. Ikkunat olivat auki. Sieltä sisältä kuului Kanarialinnun\nlaulu, sekä joskus papukaijan käheä ääni. Nuori pääskynen, neiti\nHirundo Heraldika, kuten toiset pääskyset häntä nimittivät, syystä että\nhän aina niin mielellään istui tuon vanhan vaakunakilven reunalla, joka\noli ison oven yläpuolella, tunsi erinomaisen halun vetämän itseään\nikkunasta sisälle. Hän kurkisti ensiksi varovaisuuden vuoksi\nikkunarei'ästä läpitse -- huu! mikä se oli? aivan kuin mies ihan\nvastapäätä ikkunaa olevalla seinällä. Neiti Hirundo Heraldika lensi\npeljästyneenä takaisin.\n\nVaan vähän ajan perästä palasi hän jälleen: hän muisti äitinsä puhuneen\njoskus jostakin paperi- tai vaatekappaleesta, jonka ihmiset seinille\nkiinnittävät ja siihen sitten muodostavat jotakin mikä on ihan määrätyn\nihmisen, eläimen tai jonkun muun esineen näköinen, ja tätä koko\nolemusta he kuvaksi nimittävät. Olipa emo kertonut kerran pistäyneensä\njonkun vanhan linnan sisällä -- ehkäpä ikkunasta -- ja siellä nähneensä\nkoko joukon tämmöisiä kuvia, joitten joukossa eräs kotkan kuva niin\nhirveän luonnollinen, että hänen täytyi mitä kiireimmin paeten lentää\ntiehensä. Ehkäpä tuo mies onkin vaan kuva. Nuo ihmislapset ovat sen\nseinälle kiinnittäneet, neiti Hirundo arveli.\n\nAivan oikeen; se onkin vaan kuva, sen hän nyt toista kertaa sisälle\nkurkistaessaan selvästi näki. Eikä vaan yksi, mutta monta monituista\nkuvaa oli sillä ja toisilla seinillä. Hei, jopas on hauskaa katsoa!\n\nNiin arvellen lentää lehautti hän sisälle tuohon vuosisatoja vanhaan\nrakennukseen.\n\nKukkia, suuria kasvia, jotka kiersivät ympäri seiniä ja köynnöstelivät\nakkunoita, tai seisoivat nurkassa kohoten permannosta kattoon saakka,\nlintuhäkkiä, kirjoja, pöytiä rintakuvia -- -- mikä paljous esineitä,\njoita ei neiti Hirundo Heraldika ollut koskaan ennen nähnyt. Kaikkia\nnuo ihmiset pesäänsä kokoilevatkin hän arveli; mutta sitten he\nelävätkin niin kau'an, että oikeen hirvittää, ajattelee vaan esim. 100\nvuoden vanhaa pääskystä ... huu! johan se olisi ihan höyhenetön!... --\nSenpätähden emme me huolikkaan olla niin turhamaisia -- muutoinhan emme\nelämässämme voisi tehdä yhtä ainoatakaan pesää, johon kaikki tuo romu\nja ylellisyys mahtuisi -- vaan äläs! Kanarialintunen laulaa. Hän oli\nhuomannut pääskysen ja kutsui nyt tämän luoksensa.\n\nHyvää päivää, nuori ystäväni, neiti Hirundo! -- Kanarialintunen ei\ntietänyt hänen liikanimestään -- Kuinka tänne uskallatte tulla? Tänne\ntulla? Onko se siis luvatonta? hyvä neiti Kanaria, kyseli nuori\nHeraldika, joka ei myöskään osannut sen paremmin lausua tuon\nkorkea-arvoisen ulkomaalaisen sääty- ja sukunimiä.\n\nEi niin, neiti Hirundo, -- vaan suokaa minun huomauttaa, että tämä\nasunto on viekkaan ihmiskunnan, jolla on valta yli avaran maan sekä\nsiintävän meren. Katsokaappas, ystävä kulta, tätä häkkiä. Tämmöiseen,\nnäin ahtaasen tilaan ovat he sulkeneet minut Etelän, ihanan Etelän\nvapaan tyttären; ja minun mailmani, katsokaappas: _koko mailmani_\nsijasta ovat he antaneet tämän ahtaan häkin. Tirlii -- tirlii,\ntirlilittlii!\n\nTuo viimeinen oli Kanarialinnun kansallislaulu, isänmaallinen hymni.\n\nNeiti Hirundo Heraldika synkistyi. Hän tahtoi lentää tiehensä vaan\nkanarialintu jatkoi:\n\nMalttakaas, hyvä ystävä, neiti Hirundo! Istukaas hetkeksi tähän\nlähelleni, Minä kerron teille kaikki. -- Kas niin! -- istukaa tuossa,\nnojatkaa päätänne vähän taaksepäin -- niin nyt te olette oikeen\nsievässä asennossa; tuo punavihreä höyhen kaunistaa teitä\nsanomattomasti. --\n\nNo hyvä! -- Etelän kirkkaan sinitaivaan alla on avara aaltoava meri;\nvoimakas on meri, mahtava ja suuri. Ei silmä kanna sen siintävän pinnan\nylitse, eikä sen myrskyävää aaltoa estä yhdenkään voima eikä nero.\nTämän suuren, valtavan veden helmassa, on kuni tytär äitinsä rinnoilla,\nihana vihreä saari. Tuhatkarvaisina loistavissa kukissa kimeltelee\ntaivaan valkeus sen kasvistossa ja ihanimmat hedelmäin mehut\nvirtailevat sen puutarhoissa. Siellä missä ääretön taivas syleilee\nrajatonta merta ja maan kasvattava tuoreus synnyttää rehevimmän\nrunsautensa, siellä missä _vapaus_ ja _onnentunne_ sitovat jokaisen\nsydämen kotisijaansa, -- siellä minä olen syntynyt -- ja nyt missä minä\nolen? -- vastaa itse! -- Tirlii, tirlilittii!...\n\nTirlitt, tlitt! neiti Hirundo sanoi, tahtoen niin säälimällä sanoa\njäähyväiset -- vaan silloin alkoi Papukaija puheen:\n\nHyvää päivää, neiti Hirundo! Minäkin puhuisin kanssanne vähäisen. --\nMinä olen jo vanha -- pääni on kohta paljas ja höyhenpukuni harvenee\njoka päivä. En minä enää niin paljon kaipaa vapautta ja elämän iloa,\nsillä niitä en enää nauttia voisi. -- Haluan vaan vielä jonkun päivän\nelää -- ja nämät päivät ovat minulle hirveän ikäviä viettää ikävässä\ntorkkumisessa ja toimettomuudessa. Elämääni kalvaa mato, jonka täällä\nolen saanut, täällä tämän kylmän ilmanalan kolkoissa seuduissa, uh! --\nuh! -- uh! Silloin Papukaija yski hyvän aikaa -- minä olen saanut\nrintataudin, keuhkovian, joka vie minut ennenaikaiseen hautaan.\n\nNeiti Hirundo Heraldikaa säälitti. --\n\nPapukaija jatkoi.\n\nKerran minäkin olin nuori; silloin elin siinä maassa, jossa virrat\njuoksevat merestä mantereen hiekkaan, jossa mustat joutsenet joikuvat\nkultahiekkaa huuhtovassa aallokossa. Se on minun isänmaani, jossa\ntuhansien tuhannet kullankarvaiset linnut liitelevät äärettömien\nulappain ylitse _vapaina_, esteetönnä ja laulavat voittoretkistään yli\navaran maan piirin. -- Aina siellä aurinko kuumasti paistaa, aina\nsiellä tuulonen vilpeästi henkii. -- Tuhansien tuhannet lintulaumat\nhurjalla kirkunalla väliin laskeuvat vaahtoavan aallon lumehen, väliin\nnousevat taivahan siniselle kupukannelle. -- Kun joskus, minä tiedän,\ntulet sinne kerro kansalaisilleni kurjasta elämästäni Pohjan perillä,\nsano heille, että jo silloin olen jättänyt tämän katoavaisuuden matalat\nmajat. --\n\nNeiti Hirundo Heraldika nyhtäsi rinnastaan höyhenen ja antoi sen\nmuistoksi Papukaijalle, toisen höyhenen antoi hän kanarialinnulle.\n\nYstäväni! hän lauloi, minä kiitän Teitä, Te olette minulle opettaneet\nkokemuksen ankaraa totuutta. Jääkää hyvästi! Vaan aikoessaan lentää\nulos, ei pääsky parka onnistunutkaan löytämään ikkunan avonaista\naukkoa. Hän lensi lasia vastaan, joka esti häntä pääsemästä läpitse,\nvaikka kyllä oli yhtä valoisa, kuin ilma ainakin. -- Tuskanhiki\nvirtaili hänen otsastaan:\n\nTirlitt, tirlitt hän pakisi ja palasi kertomaan hätäänsä toisille.\nNepä hänelle selvittivät, miten ihmiset olivat heille tehneet, heitä\nkiinni-ottaissaan, kuinka turhaan he olivat ponnistelleet, ja kuinka\nheidän vihdoin täytyi tyytyä osaansa.\n\nHirundo parka kauhistui. Nyt hän katui katkerasti tuota\nuteliaisuuttaan, joka hänet oli tähän pulaan saattanut, ja niin hän\nitki, itki sydämmensä pohjasta: tirlitt, tirlitt, tlitt tlitilii!\n\nVäsyttyään turhaan lentämiseen, hän istuutui vihdoin seinälle --\nsuuren kuvan reunalle. Siihen hän nukkui. -- Unessa hän oli lentävinään\ntuon äärettömän, siintävän meren yli; hän näki tuon vihannan saaren,\nsen tuhannet loistavat linnut, jotka kiilsivät kuin kulta auringon\npaisteessa; hän näki toisenkin saaren, oikeen manteren, jossa oli\nvaskenkarvaista kansaa, puhuvia lintuja, mustia joutsenia: hän näki\nPapukaijan kodin. Vaan juurikuin hän aikoi viedä Austraalian linnuille\nterveisiä heidän kaukaiselta kansalaiseltaan, hän tunsi kuinka joku\nhiukan heilutti hänen höyhenpukuaan. Hän havahtui.\n\nIhmetellen avasi hän silmänsä. Ensiksi ei hän oikeen asemaansa älynnyt,\nvaan pian heräsi muisto ja hän tajusi onnettoman tilansa. Mutta se,\nmitä hän ympärillään näki, saattoi hänet aivan unhoittamaan itsensä.\n\nOli yö. Kuu paistoi akkunasta huoneesen; sen hopeasäteet kimalsivat\nkullankirjailtuja lattiaverhoja pitkin ja valaisivat muutamia kuvia\nvastapäätä olevalla seinällä. -- Vaan kas! nepä eivät seinällä\nolleetkaan, ne olivat kaikki astuneet alas seinältä ja käyneet\nlattialle piiriin istumaan. Selvästi huomasit heidän elävän: kasvot\nolivat verevät, varsi sorja ja pyöreä, jänteet liikuttivat jäseniä --\njopa he puhumaankin rupesivat.\n\nTuo kuva, jonka päällä neiti Hirundo Heraldika oli istunut, oli myöskin\nastunut seinältä alas ja luultavasti ilma silloin heilutti hänen\nhöyhenpukuaan, niin että hän heräsi.\n\nHirundo lensi hämmästyneenä Kanarialinnun häkille, herätti tämän ja\nkysyi, mitä tämä merkitsisi.\n\nVainajat viettävät suurten muistojensa juhlaa, Kanaria-lintu vastasi.\nSe tapahtuu joka vuosi kerran.\n\nOnko nämät Sarven sukua, tuon Sarven, josta emo on laulanut? neiti\nHirundo uteli.\n\nOvat oikeen, neiti nuori, he ovat juuri nuo valtiolliset päämiehet,\njotka yhteen aikaan määräsivät koko Euroopan asiat. Näettekös, tuo\nkeskimmäinen tuossa, jolla on terävä katse ja nerokkaat kasvojen\npiirteet, hän juuri on tuo suuri Sarvi, jonka kädessä silloin olivat\nvaltojen ohjasnauhat. Kuulkaappas, neiti Hirundo, hän pitää puhetta; ja\ntosiaan, hän nousi seisaalleen -- kaikki kuvat nousivat seisomaan.\nSarvi alkoi puhua:\n\nHyvät herrat! Minä olen saanut toimekseni tällä hetkellä muistoonne\njohdattaa pääkohtia, joita elämämme yhteinen työ on tarkoittanut.\nMuistojuhlassa tämmöisessä kuin tämä ei ole tarpeellista tehdä\nminkäänlaisia kertomuksia, eikä edes tosi-seikkoja erikseen mainita: ne\novat, näetsen, elävinä vaikuttamassa jälkeen jääneen polven\nhistoriassa. Historiallinen työ, samoinkuin työ ylimalkaan, ei\nkoskaan huku eli katoa, vaan jatkuu alituisena jaksona ihmiskunnan\nelämän-vaiheissa, liittäen onnistuneen toiminnan hedelmät\nsamanaikaisiin onnistumattomiin yrityksiin, joista vasta ehkä\nseuraavat vuosisadat jotakin kokonaista yhteen-liittää. Tätä asiain\nhenkistä yhteyttä ei voi kukaan muuttaa eikä löyhdyttää, sillä on oma\njärkähtämätön lakinsa. Sentähden on minusta hauskaa tällä kerralla\nviitata tuohon yhteyteen, mikä on vuosilukujen 1648 ja 1848 välillä ja\nsiten verrata henkisiä ilmiöitä niinä vuosina toisiinsa. Kun me vuonna\n1648 solmimme Westphalin rauhan ja siten vakautimme omantunnon\nvapauden, teimme silloin työn yleisinhimillisen, joka, ollen hedelmänä\nkoko ihmiskunnan siihen saakka tapahtuneesta kehityksestä, edisti\nihmiskuntaa kokonaan: sillä niin oli katkaistu kahle, joka tahtoi sitoa\nhengen vapautta, ainoata, mikä ihmisen eläimestä eroittaa. --\n\nNyt on kaksi vuosisataa kulunut siitä ajasta ja todellinen edistys on\nnähtävästi kulkenut samaa suuntaa. Eihän minun tässä nyt muuta tarvitse\nmainita, kuin tuon nykyään joka paikassa ilmestyneen halun\nvaltiolliseen vapauteen. Ihmisillä onkin nuo kaksi eri alaa, jotka ovat\nyhteydessä hänen olentonsa syvimpien perusten kanssa, ne ovat: uskonto\nja isänmaallisuus. Jumala ja isänmaa ovat välttämättömät jokaiselle;\njos toisen hävittää, ei toistakaan ole olemassa. Kun siis omantunnon\npyhä vapaus vuonna 1648 oli siihen saakka kehittyneen edistyksen kautta\ntullut tunnustetuksi, täytyihän ihmiskunnan pyrkiä valtiolliseenkin\nvapauteen, s.o. tilaan semmoiseen jossa jokainen kansalainen on yhtä\noikeutettu sivistystä saavuttamaan ja saavutetun sivistyksensä nojalla\nvaltion asioita ohjaamaan. Vaan kuten ei ihmiskunta voinut käsittää\nomantunnon vapauden tarvetta ennenkun 30-vuotinen sota oli sille\nopettanut, ett'ei se ole vaan jonkun haaveksijan aivoissa syntynyt\nsikiö, vaan on osa ihmisen olemuksesta, on sen elonehto, niin täytyy\nvaltiollisen vapaudenkin edellä käydä kaikellaisia mullistuksia.\nYleensä ei mikään olokohta, jolla on pohjaa historiassa, poistu\nsittenkään, kun se jo on kadottanut merkityksensä, jopa tullut oikealle\nedistykselle vahingolliseksikin, ennenkun asiain uusi tila huomauttaa\nja päivän selväksi saattaa että sen säilyttäminen on vahingollisempi,\nkuin uuden sijaan-asettaminen. Sentähden aina valtiollisen vapauden\nenteenä täytyy käydä rettelöitä, eri aikoina ja eri sivistyskannalla\nolevissa kansoissa erilaisia. Nykyajan tapauksista päättäen, näyttää jo\nse aika lähenevän, jolloin useimmissa Euroopan maissa tunnustetaan\nvaltiollista vapautta. Mullistukset Euroopan valtioruumiissa ovat\nsuuremman elo-voiman ilmauksia, joita seuraa todellisen voiman oikea\nviljelys. --\n\nOn kyllä väitetty että Lutherin uskonpuhdistus ja nykyajan\nvaltiolliset, monilahkoiset kirkkokunnat eli toisin sanoen valtioitten\nsuosima uskonnonvapaus, ovat ihan vastakkaisia asioita. Niin ne\nsanovat, jotka eivät asioita tarkemmin tunne. Sillä seurauksena\nomantunnon vapaudesta, jota kaikki varmaankin tunnustavat\nuskonpuhdistuksen tarkoittaneen, täytyy olla erimielisyyden\nmahdollisuuden jopa juuri uskonnollinen vilpittömyys ilmaantuukin\nerimielisyydessä. Sillä mikä vilpitön henki se on, joka vaan uskoo,\nmitä joku toinen ihminen sanoo, olkoompa se toinen ihminen sitten paavi\ntai Luther, ilman omaatuntoansa totuuden pohjalla koettelematta. Sekin\nseikka, että epäillään vanhoja käännöksiä, siis tavallaan on ilahuttava\nmerkki, koska se ilmoittaa, että jokainen jolla suinkin on tilaisuutta\npyrkii omantakeiselle pohjalle vakuutustansa perustamaan. Syntyköön\ntästä levottomuutta, niinkuin varmaan syntyykin, levottomuus on parempi\nkuin huolettomuus, se ajaa totuutta etsimään. Ainoastaan sokeat\nkieltävät tuon monilahkoisuuden alla syvällä kytevää totuuden paloa,\njonka kautta monikin ehkä niinkuin tulen kautta pelastuu. Jota paitsi,\nmennäksemme toiseenkin puoleen, juuri tuo kirkollisella alalla heräävä\nvilkkaus vie valtioitten sivistystä jättiläis-askelin eteenpäin. Näin\njatkuu historian työ, koskaan herkeämättä, koskaan lakkaamatta\nolemasta. Niilläkin asioilla, jotka pintapuolisesti katseltuina\nnäyttävät olevina toisilleen suorina vastakohtina, on syvin keskinäinen\nyhteys.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin puhui Sarvi ja ääneti kuultelivat toiset. Kuu oli jo laskenut, yö\noli kulunut ja auringon ensimmäinen säde pilkisti ikkunasta suojaan.\n\nTuokiossa hajosi kokous, haamut astuivat alas varjojen maahan ja kuvat\nnousivat kiireesti seinälle jälleen.\n\nHirundo Heraldika unhoitti itsensä kokonaan ja lensi hiljalleen,\najatuksissaan, hätäilemättä avonaisesta ikkunasta -- ulos.\n\nAamu oli ihana; linnut jo lauloivat tuhansin ja tuhansin\nylistysvirttään Jumalan kunniaksi. Pian oli pääskynenkin omainsa\niloisessa parvessa ja yhtyi täydestä sydämmestään tuohon kiitoslauluun,\nhartaammin kuin milloinkaan ennen. Koko hänen sävelsarjansa kaikui ja\nhelisi kiitosta, ylistystä siitä että hän oli saanut pitää vapautensa\nja tulla tuntemaan maailmaa hiukan.\n\nHän oli tullut tuntemaan ihmisten huonoja puolia, heidän kavaluuttaan\nja julmuuttaan, vaan myöskin heidän kuolemattomuuttaan, heidän\nsuuruuttaan. Näin yhtyi hänen tunteensa ihmistä kohtaan kokonaiseksi\nkunnioitukseksi ja hän itse jäi pääskyseksi.\n\nPääskysten joukossa lensikin hän talven tullen äärettömän, siintävän\nilman aaltoja pitkin kaukaiseen merimaahan, maahan ihanaan ylen, jossa\nei konsaan talvi sada lunta, eikä kukkanen kuole kylmän suutelosta.\nTäällä näki hän tuhansia yhtä kauniita lintuja, kuin Kanarialintu,\nvapaina liihoittelevan ihanimmassa ilossa. Näkipä hän Papukaijankin\nkäheä-äänisen tovereita vapaina, terveinä ja iloisina laskevan leikkiä\nhedelmäpuitten riistaisilla oksilla. -- Silloin hän heille kertoi\nPapukaijan terveiset ja tuli niin suureen kunniaan tässä avarassa\nlintumaailmassa. Mutta tuon ihmeellisen yön kokemukset, jonka hän\nSarven linnassa vietti olivat muuttaneet iloisen Hirundo Heraldikan\najattelevaksi, vakavaksi linnuksi. Kaikki hänen käytöksensä\ntyyntä maltillisuutta ihmettelivät ja vielä enemmän hänen syvää\nelämän-viisauttaan. Tulipa sentähden Hirundo Heraldika kunnianimeksi,\njota koko pääskysten heimo ylisteli. -- Iloa oli siis ja arvoa kyllin\ntuolla nuorella neiti Hirundolla -- vaan kuitenkin puuttui häneltä\njotakin. Mitä se oikeastaan oli ei hän itsekkään tiennyt, ennenkun hän\ntaas eräänä iltana kuullessaan kanarialintusen laulua -- heidän\nkansallis-lauluaan, elävästi muisteli Kanarialintua Suomessa. --\nSilloin tunsi hän povensa tuimemmin sykkivän, tunsi kaipion\nsalaperäistä paloa rinnassaan.\n\nSe lausui hänelle selvän selvästi:\n\n\"Niinkuin Kanaria-lintunen ja Papukaija kaipasivat onnensa ihanaa\nmaata, kaipasivat _isänmaatansa_ ja kadotettua _vapauttansa_, niin\nminäkin täällä olen vieras, olen matkalla vaan. Minun isänmaani on\nkaukana Pohjolassa, tuossa kylmässä maassa, joka oli Papukaijan ja\nKanarialinnun orjuuden maa. Vapaus on kaikista pyhin, vaan sen jälkeen\non kallihin isänmaa. Näin mietiskeli Hirundo Heraldika; -- Ilmat\nmuuttuivat; lumi Suomessa suli, tuli kevät, tuli kesä. Silloin palasi\njoukko pääskysiä Pohjolaan. Heidän joukossaan oli nuori, kaunis,\nerittäin iloinen pääskynen. Hän lensi Sarven linnaan, istui\nvaakunakilvelle ja lauloi sydämmensä syvimmästä pohjasta: Tirlitt\ntirlitt trlitilitilii! trlitilitilii! _Suomi on minun synnyinmaani,\nminä olen Suomessa, minä olen vapaa pääskynen_ tirlitt, tirlitt,\ntrlitilitilii! tirlitilitilii!\" -- -- --\n\nSe oli Hirundo Heraldika.\n\n\n\n\nSINIVUOKKO.\n\n\nTaivas oli sininen ja ilma oli kirkas; kaikki puut jo pistivät esille\nvihantia lehtysiään ja maasta nousi orasta, kuni neulojen neniä.\nSini-salon sydämmessä hyppelehti pienoinen puro kallioitten kainalossa.\nVesi oli siinä niin kirkasta ja helmeilevää, ettei hopeavirta olisi\nkirkkaampi ollut. Tuon puron ääressä, aivan likellä sen hopeista\npyörrettä, kasvoi siro sinivuokko. Ei se ollut vielä monta päivää\nelänyt tässä täysituntoisena; sillä vast'ikään oli lumi noilla\nkallioilla sulanut ja juossut puron laineita pitkin mereen. Kuitenkin\nkukkanen jo tunsi tuon kallion kallaalla tuulessa huojuvan koivun, sekä\nnuot purossa pulppuavat vesi-pisarat, jotka kiireesti vierivät ohitse,\nkuiskaillen joka puolella seisoville kasveille: hyvästi, hyvästi! He\nolivat näetsen matkalla suureen mereen, jonne jokaisen mielihalu paloi.\nMereen, mereen, valtavaan mereen riensivät kaikki nuo tuhannet ja\ntuhansien tuhannet pisarat, jotka puron uurtamaa uraa edelleen\nkiitivät; sillä meri oli heidän suuruutensa, se oli kaikkien pisarain\nyhteys. Mutta tuossa koivun latvahaarukassa istui lintunen, katsellen,\ntähystellen, eiköhän tähän sopisi pesää tehdä. Aivan oikeen: tuo vekara\ntuossa oksassa on ikäänkuin luotu pesää kannattamaan ja tuo pieni kolo\ntuossa rungossa sopii ihmeellisen hyvin alustusta kiinnittämään.\nLintunen nyykähytti tyytyväisenä päätään, keikahutti niskansa kenoon,\navasi pienen nokkansa ja lauloi helähytti iloisen, sydämmen pohjasta\nnousevan laulun. Se oli kiitos-laulu pesän-sijan löytämisestä. Sitten\nhän heti lensi pois, laskiihe maahan, kokosi savea nokkansa täyteen ja\nlensi takaisin puuhun. Perustus oli nyt laskettu; pohjakerros savesta\nja rikkasista kuontui vähitellen, ikäänkuin itsestään. Lintunen sai\napulaisenkin; se kai oli hänen puolisonsa. Ahkerasti he kahden\njatkoivat työtään kaiket päivät -- ja pian tulikin pesä valmiiksi. Voi\nsitä riemua, kun pesä, ihan uusi, oma pesä oli valmisna tuossa\ntuutivassa koivun latvassa vihantain lehvien välissä niin tiheitten,\nettei suinkaan kotkankaan terävä silmä sitä siinä keksisi! Ja kuinka\nihana siitä oli näkyala! Puro tuossa vihantine rantoineen, ikäänkuin\nmikä valtava kymi, vieretteli vesiään halki lehtojen, yli kivien, niin\nettä kuohua voi verrata kosken pauhuun, joka murtaa lujat kallioseinät\nja uurtaa satavuotisen tien yli kaikkien esteitten; kalliot taas, nuo\nkorkeat, joilla joka päivä juoksentelee metsän karja, voisi melkeen\nalppeihin verrata, joilla vikkelä mäkivuohi haaraisia sarviaan\nkeikutellen nostaa kaunista kaulaansa, kuunnellen hengästyneenä, onko\nkaikki hiljaa ja rauhallista, jotta syöntiään rauhassa jatkaa voi.\n\nEntäs nuo kanervat, katajat ja muut kauniit kasvit, joilla oli niin\npaljon annettavaa pieniin suihin, kun kerran poikaset munasta\npuhkeevat. Voi, tämä oli erinomainen paikka! ihan Jumalan luoma pienen\nlinnun pesäksi. Siitä syystä täytyi lintuparin kiittää ja ylistää ja\nkauniisti kajahteli laulu halki raittiin, keväisen ilman. Vaan eihän\nvoinut olla kutsumatta toisia lintuja pitoihin, kun koti, oma, armas\nkoti oli valmis. Isäntä itse lähti kutsuja kuljettamaan, sillaikaa, kun\nemäntä valmisteli pieniä pitoja varten juomaa koivun mahlasta ja kokosi\nherkkuja kanervaiselta aholta; pieniä siemeniä, toukkia, urpusia y.m.\ny.m. pantiin tallelle koivun latvaan.\n\nTirlit, tirlit, tirlitilii, tirlitilii lauloivat linnut ja pian he\nkutsun kuultuaan lensivät pesään. Tirlit, tirlit lauloi emäntä, joka\njuuri sattui olemaan alhaalla juomaansa maistamassa koivukellarissa,\njosta sitä sai niin paljon kuin vaan halutti, jos aukasi nokallaan\nkuorisen oven. Tirlit, tirlit lauloi hän, kuultuaan vierasten laulun ja\nriensi heti vieraitaan kohteliaasti vastaan-ottamaan. Hän kaikki\nvierailleen tarkasti näytteli ja kysyi kustakin ystävän mielipidettä.\nKaikkien suureksi mielihyväksi huomattiin pesä todellakin erinomaisen\nihanaan paikkaan osuneen.\n\nTirlit, madame, peippo sanoi, kohottaen punapäällisiä siipiään, kaikki\non tässä hyvää ja ihanaa paljoa parempaa, kuin olisi luullakkaan\nvoinut. Vaan ainahan sydämmen hyvyys ja jalous saa palkintonsa. Nämähän\novat juuri ne -- kuulkaas hyvä herrasväki -- nämähän ovat se pari, joka\nauttoi viime kesänä tuota onnetonta perhettä, jolta julmat ihmiset\nampuivat emän juuri silloin kun poikaset olivat munasta tulleet ja siis\nihan heikoimmallaan. --\n\nTirlitilii kottarais-mummo jatkoi, tämä on aivan totta tämä; ja ainahan\nhyvyys saa palkintonsa ja pahuus rangaistuksensa. Kuulkaappas hyvät\nherrat ja rouvat --\n\nTirlititilii vai rouvat, neiti Tilhi keskeytti, eikö täällä muita\nolekkaan, kuin rouvia! Niin, nyykäytti tähän pikku neiti Peukaloinen,\neihän tuo vanha mummo silmälasitta paljoa näe. -- Suokaa anteeksi,\nhyvät vieraat, emäntä keskeytti, mummo kottarainen tahtoo puhua.\nNyreissään istuivat kaikki neiti-linnut ja kuuntelivat. Kottarainen\njatkoi: Kaupungissa minä näin kummimman perheen koko elämässäni.\nSilloin olin vielä nuori -- onko hänkin ollut nuori, neiti Tilhi neiti\nPeukaloiselle sopotti, vaan sitä eivät muut kuulleet -- ja voin\nkilvoitella minkä neitilinnun kanssa tahansa sekä lennossa että\nlaulannossa. Sentähden lähdimme kaupunkiin, koska arvelin siellä olevan\ntilaisuuden osoittaa älyään ja luonnonlahjojaan paremmin, kuin täällä\nhonkain huminassa, jossa ei kukaan kuule ääntämme eikä näe\nliikkeitämme. Siellä minua tosin otettiin hyvin vastaan ja opetettiin\npuhumaan niin että se ihmisiä miellyttää; muutamia ääniä -- jotka,\nohimennen sanoen, ovat luullakseni kaikista kauniimpia -- he eivät\nnäetsen voi kärsiä. Siitä syystä he tahtoivat leikata kieleni alta\njänteen -- hui -- ui! neitoset parkasivat ja neiti Tilhi pyörtyi. --\nNiin juuri -- jatkoi mummo vähääkään säikähtymättä -- he tahtoivat\nleikata kielijänteeni, mutta minäpä, siitä tiedon saatuani, lensin\ntieheni, pakenin pois ja tulin toiseen kaupunkiin. Koska kuitenkin\nluullakseni kaikki ihmiset ovat yhtä julmia meitä kohtaan, en enää\nuskonut itseäni heidän tekemiinsä pesiin, joita kaupungissa on kaikissa\npuissa, vaan elelin omin päin, missä milloinkin. Satuin siten kerran\nerään närhin pesään. Närhi, tiedättekös, on lahjakas lintu hänkin mutta\nääni ei hänellä ole kauniimpia. Tämä närhi oli kuitenkin hyvin itsekäs\nja ahnas. Kaikki rikat, joissa oli jotakin, vaikkapa vähäistäkin\nravintoa, hän kokosi ja kantoi pesäänsä -- joka oli erään vanhan\nhuoneen ylisillä. Sinne hän nyt kokosi kaiken kesän rojua jos\njonkinlaista, mistä vaan sai ja talvella hän sitä kalliilla hinnalla\nmyi puutteessa oleville varpusille, kottaraisille y.m. linnuille. Näin\nhän vähitellen rikastui ja pääsi hyviin varoihin. Mutta sittenkin hän\noli niin saita, ettei edes kunnon pesää itsellen hankkia raatsinut,\nvaan eleli vilua ja kurjuutta kärsien ikäänkuin kerjäläinen, pienessä\ntiilikiven kolossa. Eikä kukaan nähnyt hänen kunnon ateriaa syövän;\naina hän vaan nakerteli mitä ulkona jossakin löysi jäännöstä; sillä\nomiin säästöihinsä ei hän milloinkaan hennonut kajota, niitä hän vaan\nmuille myi. Saatuaan sitten naineeksi ja perheen lisääntyessä hän\nrupesi kovin suremaan, muka köyhtymistään peljäten ja niin hän surun\ntullen oppi ryypiskelemään, ensin vähän ja harvemmin, sitten yhä\nenemmän ja useammin niin että hänestä viimein tuli oikea juopporalli.\nSitten piti himo hänet kurjana orjanaan alituisessa huumauksessa yöt\nsekä päivät. Kuukausia voi hän alituisessa humalassa elää. Silloin\nhänellä jo oli kuitenkin oma pesä. Sen hän oli laittanut vähää ennen\nnaimistaan, koskei kehdannut tuoda nuorta morsianta mokomaan tiilikiven\nrakoon. Pesä hänellä oli hyväkin ja siinä kuusi poikasta. Niistä yksi\naivan nuorena kuoli, vaan toiset eloon elpyivät ja kehkeentyivät\ntäysiksi linnuiksi. Vanhin heistä oli sievä kaunis neito, toinen, hänen\njälestään vanhin, oli nuori herra. Hämpä oppi isästään ryyppelemään,\nei pysynyt koulussa eikä muutakaan mitään opetellut, kuljeskelihan\nvihdoin merellä, josta tultuaan oli melkeen alaston ja kovin raaka\ntavoiltaan. --\n\nKolmas oli neiti, erinomaisen sievä ja hurskas, oppi pian kaikki, mitä\nvaan sai kuulla, pääsi opettajaksi neiti-lintujen kouluun. Hän oli\noikea ilo tuolle muutoin onnettomalle kodille; hänestä säteili rauhaa\nja luottamusta perheen pimeimpinäkin päivinä. Hänen ylistys-laulunsa\nkajahteli kautta epäilystenkin sumun. Kaksi seuraavaa poikasta oli\nnuoria herroja: toinen jo kultasepän opissa Kanaarilinnulla ja toinen\nhaukkain kadetti-koulussa. Tässä perheessä, voi kuni kuvastimessa\nnähdä, kuinka hyvyys siunaten vahvistaa ja korottaa kurjimmankin tilan\nylitse, kun alhainen itsekkäisyys sitä vastoin sitoo sielun himollisen\npahuuden orjaksi. -- Tirlit, tirlit -- kaikki lauloivat, hyvyys\npalkitaan! Hyvää päivää, hyvää päivää! huusi laulurastas, joka oli\nsaapunut vasta kertomuksen ajalla ja nyt istui koivunlatvassa. Kaikki\nkatsoivat kummastellen ylös. Pesä uusi, pesä uusi, paljon poikasia,\ntäynnä poikasia, laulurastas uudestaan kajahutteli ja kaikki toistivat:\nonnea, kodille onnea, tirlit, tirlit, trlilitt! --\n\nNiin siinä kestitellen juttuja jatkettiin aina iltahämyyn saakka. Vaan\nhämärän tultua kukin lensi omaan pesäänsä ajatellen mummo Kottaraisen\nkertomusta Närhin perheestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNämät kaikki näki ja kuuli sinivuokko seisoessaan tuossa puron\npartaalla; sillä kukkaset ymmärtävät kaikkien olentojen kielen,\nparhaiten kuitenkin lintujen, koska nämät heitä enimmin puhuttelevat.\nKummallisia ajatuksia syntyi hänen rinnassaan, kun hän jäi yksin yön\nhiljaisuuteen. Tuulen suhaus ikäänkuin kuiskaisi salaisia aavistuksia,\njostakin suuresta, kaukaisesta onnesta, tai äärettömästä, läheisestä\nonnettomuudesta. Nuo kaksi tunnetta: onnen-toivo ja aavistuksen\ntapainen pelko, olivat niinkuin kaksois-sisaret hänen unelmissaan,\nsynnyttäen aivan vastakkaisia tuossa vielä uinuvassa sielussa. Voi!\neihän voi kestää tuommoista tunteitten ristiriitaa: eikä siitä\nkuitenkaan voinut päästä.\n\nYö toki kului, valkeni aamu. Uusi päivä toi uusia vaiheita ja\nvaihteluhan elämää jatkaa. Ihmisiä, joista kottaraismummo oli puhunut,\nei kukkanen vielä ollut nähnyt muita, kuin yhden avojalan paimentytön,\njoka kaitsi äitinsä lampaita. Tämä ei tosin näyttänyt niin julmalta,\nkuin nuo kaupunkilaiset, jotka olivat aikoneet kottaraisen kielijänteen\nleikata, mutta eipä tämä tyttönen kukkaa edes nähnytkään. Ohitse hän\nvaan juoksi pitkin ojanvartta, huolimatta tuhansista pikku\nsinisilmistä, jotka siinä vavisten seisoivat ja tähystelivät, kenen\nvuoro oli joutua ihmisten uhriksi. Vaan silloin ei ollut kenenkään\nvuoro. Paimenella oli kiire juoksemaan lammastensa perässä, eikä hän\njoutunut kukkia näkemäänkään.\n\nNäin jäi tuttavammekin elämään edelleen; ja rauhassa hän elämäänsä\nvietti. Joka päivä hän kuuli lintujen laulua, kuuli ilon-ääniä ja\nkaipion vienoa viserrystä. Mutta kun hän jo oli melkeen unhottanut\nihmiset, eikä enää peljännyt mitään, silloin eräänä kirkkaana aamuna\ntuli pieni tyttö hiljalleen puron reunaa myöten poimien kukkia, jotka\nhän pieneksi vihkoksi solmi. Lapselliset, kirkkaat olivat hänen\nsilmänsä: sininen niissä oli syvä pohja ja siellä syvyydessä kuvasteli\npuhdas sielu. Nämät silmät tähysivät kukkasen, katsoivat siihen\nhellästi, ikäänkuin rukoillen, ja supukkainen suu puheli: kaunis\nvuokko, tahdotko sinäkin tulla pieneen vihkooni lisäksi, äitini on\nkipeänä, tahtoisin käydä kaupungissa ostamassa rohtoa, vaan rahaapa ei\nole; oi tullos avukseni, jotta kauniin vihkosen saan, sen hinnalla\nvoisin ehkä jotakin ostaa. -- Ääneti nyykähytti sinivuokko päätään --\nsopimus oli tehty ja tyttönen solmi sen vihkoonsa.\n\nTunnotonna makasi hän kau'an. Eräänä aamunapa jälleen sen silmät\naukenivat, elonvoima palasi hienoihin lehtysiin ja kukka hymyili\njälleen. Hän oli saanut virvoittavaa vettä; lasi, jossa hän seisoi\nuseitten toisten kukkain kanssa, oli raitista vettä täynnä.\n\nSinivuokko katseli ympärilleen. Tämä oli varmaankin kyökki. Seinillä\noli kiiltäviä kattiloita, patoja ja riehtilöitä sekä muita\nkeitinkaluja. Lieden luona puuhasi kaksi naista kovin kiireissään.\nKolinaa, kalinaa ja räiskettä siinä oli. Kukka painoi silmänsä umpeen;\nhän ei tahtonut nähdä tätä pahaa maailmaa noin jokapäiväiseltä\npuolelta. Tuskimpa vaan hän näin oli kuuruun kumartunut, niin jo kuuli\nhän lempeän, iloisen äänen: \"kas, onhan teillä raittiita metsäkukkia.\nSaanko minä tuosta yhden sinivuokon?\" Ennenkun sinivuokko osasi\naavistaakkaan hän oli pehmeässä kätösessä ja silmiään avatessa\nsattuivat hänen katseensa kahteen kirkkaasen silmään, jotka juuri häntä\ntähystelivät. Sitten otettiin neulanen, pistettiin varren läpitse ja\nkukkanen kiinnitettiin kauniin impyen povelle. --\n\nKäännös vaan, niin kyökki jo oli kadonnut ja loistava naissuoja oli\nkukkasen tähystettävänä. -- Siinäpä oli katsottavaa! Kultaisena\ntulvaili valovirta laajasta akkunasta suojaan, jossa oli kaunista jos\nmitä. Olihan tuossa rintakuvia, kukkia, siroja, kultaan kuvattuja\nkirjoja, avara, ihana maisema kuva, paitsi muuta pientä silmän\nihastusta. Näitäpä kukkanen vaan ei paljon näkemäänkään joutunut, sillä\niloisesti tepsutteli immyt paikasta toiseen, eikä pysynyt hetkeäkään\nhiljakseen.\n\nÄiti, minä menen kirkkoon, hän ovesta toiseen suojaan lausui ja niin\nhän jälleen peitti kukkasen.\n\nUh! pimeätä, pimeätä oli kaikki. --\n\nVihdoin otti ympynen ylevä peitteen poveltaan. Mitä näki nyt kukka?\n\nSuuren suuri, perin ihana oli huone, jossa nyt oltiin; satoja, jopa\ntuhansia ihmisiä istui riveissä, akkunoista loisti valo painettujen\nlasien läpitse, luoden tuhansia eri valon-vaihteita.\n\nKuvia, kauniita, suuria kuvia, varsinkin oli eräs peräaukeamalla ylen\nihana ja näyttipä se aivan erillään olevan ympäristöstä ja kirkas valo\nsiihen heijastuvan yläisistä taivasista. Siinä oli olentoja kuvattuna\nihmishaamuun, mutta niin ihania, ett'eivät ihmisiä suinkaan olleet.\nKullan-kirjaeltuja -- suurempia ja pienempiä, itse pää-rakennuksen\nkatosta alenevia, kattoholveja oli siinä myöskin, joissa siintävällä\ntaivahalla kultaisia tähtiä kimelteli; patsaita sitä paitsi suuria,\nvahvoja, paljoa vahvempia, kuin hongat salon sydämmessä. -- Tätä\nkaikkea kun kukkanen tähysteli, yht'äkkiä helähti läpi holvien kautta\nilman väräjävä soitto.\n\nHämmästyneenä kukkanen sulki silmänsä. Hänellä oli liika paljon\nnähtävää, voidakseen jotakin kuulla, taikka kovin suurellista\nkuultavaa, voidakseen mitään nähdä.\n\nIhmeelliset tunteet valtasivat tuon pienoisen! Kaikki, mitä hän nyt\nnäki, mitä kuuli, puhui suuruudesta, jaloudesta, jommoista hän ei\nvoinut käsittää. Hän kuuli soittoa juhlaisata, jonka siivin\nkuolemattomat henget liihoittelevat valon, ikikirkkahan maahan; hän\nnäki varjoina edessään, yllään, ympärillään kuvia, kauneutta, jossa\nkuolemattomuus kuvasteli. Ymmärtämätön, vähätietoinen, mitä on tässä!\nniin hän hämmästyneenä huokaili. Soitto herkesi. Vuokko aukasi sinisen\nsilmänsä jälleen. Kaikki oli niin ihmeen hiljaista. Eräs mustanuttuinen\nmies korkealla paikalla alkoi puhua. Kaikki häntä ääneti kuuntelivat\ntoiset. Joka ainoan sanan voi kukkakin kuulla.\n\nMies puhui -- puhui kau'an ja aina vaan kuuntelivat muut.\n\nMitä hän puhui?\n\nHän puhui kuolemattomuudesta, ijäisestä, loppumattomasta elämästä; hän\npuhui maasta, jossa kukka ei kuihdu, eikä kasvi kuole.\n\nVuokko hieroi silmiään. -- Onko tuo olento itse Luoja, voiko hän puhua\nasioita, joita vaan Jumala tietää? Vai onko hän Jumalan lähettiläs,\nasukas tuon maan, josta hän puhuu? Mistä tietää hän, mitä hän\nvarmuudella puhuu? Hän puhuu ihmisten kuolemattomuudesta, kukkien\nijäisestä katoomattomuudesta.\n\nOnko ihminen kuolematon, olenko minä katoomaton? --\n\nUh! kun täällä on kuuma. --\n\nOlenkohan minä, todella katoomaton. -- Oi! miksi eivät antaneet minun\nolla vesi-lasissa. -- Mies taukosi puhumasta. -- Hän muutti tuon\nkauniin kuvan eteen. Soitto alkoi. --\n\nNyt soitettiin -- ihmiset lauloivat, ja tuo musta mies lauloi myöskin.\n-- Todellakin: tuommoista laulua, tuommoista kiitosvirttä ei\nkuolevainen aikoihin saa!\n\nIhminen on kuolematon! Mutta minä. Olenko pysyväinen? -- Oh! kuuma.\nOlenhan kuolemattoman povella: eiväthän ihmiset kuole -- eiväthän\nkukkaset -- ku-kui-h-du! -- Niin huokasi Sinivuokko ja painoi päänsä\nimmen povelle.\n\n\n\n\nKIELONEN.\n\n\nKasvoi kielo kaunokainen metsän siro siimeksessä. Se oli ylen ihastunut\ntuohon vehreään vehmastoon, mikä sen ympärillä tohisten rehoitteli; ei\nkulunut päivää, jona ei tuo hyvälemuinen lehtiö nostanut kukkaista\nkupusestaan, eikä päätynyt yhtäkään yötä jolloin hän ei luonut uutta\nsilmua vartensa lehtisuojukseen. Näin hän synnytteli valkeita kukkia\nkuni helmiä ikään, niillä koristellen vienoa varttansa. -- Tämän\nhuomasivat lintuset, sen keksi jänis ja metsän muut asukkaat, vaan he\neivät kukkaan koskea hennoneet, se kun ylen oli ihana katsella.\n\nMutta tulla tuhutteli terhenistä tietään kerran kaunis ihmislapsi.\nPieni hän oli ja iloinen, sini-silmä, pää kahara. Somasti kiehtoilivat\nkullan keltaiset suortuvat pienillä, pyöreillä hartioilla ja\nleikitellen tepasteli ketterä jalka yli nurmen kukkais-pinnan. Kukkia\nhällä oli kädessään, kukkia pienonen vihko. Tuskin keksittyään kielosen\ntuossa, hän jo luokse luontelihe, sini-silmästä välähti riemun loistava\nsäde ja käsi kukan juurehen kapsahti. Varovasti, hiljaa, niinkuin\nlemmityistään joku nostaa yrittelee, peljäten vähäisenkin rohkeamman\nliikahduksen sen metisestä unestaan havahuttavan, niin irroitteli pieni\nihmislapsi kukkamaailman kaunottaren juurineen -- multaa ja maata\nympärillä -- ja sitten leikaellen liihoitteli metsän helmasta jälleen.\nPian olivat jäljetkin kadonneet; kielojen sija oli hukkunut. Ei tuota\ntapausta muut huomanneet, kuin aina vaaniva varis, jolla läheisessä\nkuusessa oli pesänsä, minkä aukosta katsellen hän koko kohtauksen näki.\nHämpä nyt metsässä rähinän nosti -- ja pian surivat kaikki luonnon\nelävät kielokaisen katoa.\n\nEtäällä metsän sydämmessä oli sini salon suojassa talo, talossa ihmisiä\nasui niinkuin on tavallista maan päällä. Ihmisiä siinä asui sekä\nvanhoja, että nuoria -- aivan niinkuin minun kotonani ja sinun kotonasi\nja kukaties vielä jonkun muunkin kotona. Nämät ihmisetpä olivat aivan\nyhtä virheellisiä, kuin ihmiset ovat, eikä kukaan heistä muutoinkaan\nerinomainen. Tavallisista ihmisistäpä vaan ei ole mitään erinomaista\nkerrottavaa, eikä muuta voi kertoa, kuin erinomaista, sillä tietäähän\ntuon tavallisen kertomattakin; en siis näistä ihmisistä huolikkaan\nkertoa. Koska nyt en kerro näistä ihmisistä, en heidän nimeänsäkkään\nmainitse, sillä se vielä vähemmän sopii, kuin ei heistä kerran kerrota,\nNo -- olkoot siis unohduksen yössä nuo ihmiset, kuu vaan sen muistamme,\nettä he olivat olemassa, sillä ellemme sitä muista, niin erehdymme. --\n\nMutta, kuinkas muutoin! pitihän minun kertoman tuosta pienestä\nkassapäästä. -- Oliko hän siis erinomainen? Sitä en oikeen ole älynnyt\nja sentähden täytyy minun kertoa hänestä, jotta joku mun voisi päättää,\noliko hän erinomainen vai tavallinen. Hänen nimensä on myöskin\nmainittava, että \"joku muu\" tietäisi onko se sopiva moiselle\nhenkilölle, voidakseen siten päättää asiansa tarkoin punnitun perusteen\nmukaan. --\n\nAivan niin, alota siis!\n\nAino hänen nimensä oli ja ihmislapsista, joita hänen kotonaan oli\npaljokin -- niistä hän oli kaikista sievin jo miellyttävin. Mistä tuo\nmieliä voittava hempeys oikeastaan oli kotoisin, siitä oltiin eri\nmieltä. Toiset väittivät siihen syyksi hänen tummansiniset silmänsä,\ntoiset hänen keltatukkansa kultavirran, joka kiharaisna niskasta\nhartioille valui -- mutta olipa niitä semmoisiakin, jotka eivät näitä\nkumpaakaan väitettä uskoneet, ja minä luulen: he olivat oikeassa.\nMikähän sitten hänen olentoonsa valoi tuon viehättävän sulouden? Sitä\nei moni tietänyt, eikä moni sitä luullakseni vieläkään tiedä. Minäpä\nsen sain tietää -- en huoli sanoa kuinka -- ja nyt kerron sen sinulle.\nHänellä oli pieni omituinen kammio, suloinen, kuin pienen linnun pesä.\nSiinä eleli hän armahat päivänsä, siinä vietteli utuiset yönsä. Tämän\nkammion seinät semmoiset oli: yhdessä erinomaisen kauniita maalauksia,\nmeren möyryvä pinta, vuoren lumihuippuiset kukkulat, auringon nousevan\nkulta ja laskevan sammuvan hohde -- siinä koko luonnon kasvattava\n_kauneus_ majaili; toisessa seinässäpä näit siinä älyniekkojen teokset,\nneron tutkivan tuotteet, järjen tuhatvuotiset vaivannäöt: siinä\n_Tieteen_ hengetär lepäili; oli tuossa sitten perä-seinällä kuva ylen\nihana ja kaunis: siinä itse Jumalan istuin ja pyhien kaupunki kirkas,\nsiinä elämän lähde ja virta: -- vaan sen alla tuolla pimeä luola:\nsiellä kuoleman jylhä asunto piileili. Tämän kaiken yli kiilui kirkasna\ntaivaan kaari ja kaaressa seitsen-karvaisessa leijaili ikuinen\n_Uskonto_. -- Neljäs seinä suojassa vielä oli melkeen puhdas ja valkea\n-- olihan joku tahra, oli joku kuvakin; mutta joka päivä siihen\npiirrettiin lisää. Kuka sen piirroksen teki, sitä ei Ainokaan tietänyt;\nmutta usein hän iltasin levolle käydessään tuon huomasi, ja silloin,\npolvilleen langeten, rukoili ja itki. Tapahtuipa että tuo musta juova,\ntuo tahra, joka päivällä oli ilmestynyt ja mikä rasitti, poltti povea\nAinon, hänen näin rukoillessaan ja itkeissään puhdistui. Niin\nvähitellen rauhoittui riehuva povi, lepo palasi sydämmeen ja unonen\nummisti itkevän silmän. Näin näki Aino aamulla ilokseen jälleen\npuhdasna alkavan elämänsä kuvan. --\n\nNurkassa tuossa oli lintunen pieni, joka alati lauleli iloisin äänin ja\nLuojaa riemuiten ylisti; toisessa nurkassapa kukka oli kaunis:\nvehreälehtinen, hyvälemuinen kielo. Siinähän kasveli kielo, joka metsän\nhelmasta katosi. Mitähän ajatteli, mitä tunsi tuo miekkonen, ollessaan\npienen sini silmän hoidossa -- sitä on vaikea sanoa, mutta paljon se\nainakin Ainolle puhui ja opetti. Ainolla näetsen oli, niinkuin monella\nmuullakin pieniä salaisuuksia, joita ei kukaan, ei kukaan saanut tietää\npaitsi tuo armas kielo. Tämä kun noin vaan valkoista kukkaansa\nheilahutti, heti juoksikin Aino katsomaan, miksi rasahteli lehtiö,\nmiksi vavahteli vieno. Jos taas oli suuttunutkin joskus tuo haasteleva\nhuoneessa eläjä, niin alkoipa hän vaan haastella äänettömän lemmikkinsä\nkera ja kohta lauhtui sydän, jo lämpisi povi ja heleästi nauraen\npuhuteltiin häntä: \"Luuletkos sinä todella, oikeenko uskot, että minä\nolin suuttunut, kun tulin luoksesi. En, en vainenkaan kultaseni, enhän\nikänä saattaisi olla suutuksissa sinun lähelläsi. Äänetönnähän sinä\nelät ja tyytyväisenä sentään, et ymmärrä, mitä nukke on, etkä osaa\nsokeria syödä ja kuitenkin sinun lempeytesi on muuttumaton! Jospa sinä\nosaisit laulaa niinkuin tuo lintuseni helähyttelee, niin varmaankin\nsinäkin niin tekisit, mutta nytpä sinä et voi ja sittenkin olet noin\nsiivo, noin kiltti -- voi pikku kulta nuppuseni.\" Näin Aino pakinoiten\nmonen montakin kertaa karkoitti ikävän kau'aksi luotaan ja aina silloin\nlevitteli kukka ihaninta lemuaan. -- No, kukkanenhan taas olikin\npuolestaan tyytyväinen, hoidon kun sai semmoisen, ettei paremmasta\napua; vaan olipa siellä sittenkin jotakin mikä puuttui tuossa\nkammiossa. Ei sitä huomannut kielo, eikä sitä ensin Aino itsekkään\nhuomannut; mutta vähitellen syntyi tuommoisia hetkiä väliin, joita\nihmiset ikäviksi sanovat. Vaikkapa olisi ottanut minkä kirjan,\nkatselipa kuvaa jos mitä, taikka vaikkei juuri mitään ryhtynyt\ntekemään, istuihan vaan ja aikaa vietteli -- niin aika tuli pitkäksi\nsittenkin. -- Mistä tuo tunne?\n\nEräänä päivänä oli Aino noitten muitten ihmisten seurassa ja ajatteli,\nmiksikähän kaikki on olemassa. Miksi on tuo pelto tuossa, miksi\npellolla miehiä, miksi miehillä sirpit? -- Silloin hän istui pellon\npyörtänöllä, heilutellen kädessään virpiä, jonka oli vesakosta\nmurtanut. Katsellen näin sekä aatelien istuissaan hän näki tiellä\ntulevan kerjäläis-vaimon, pieni lapsi ryysyissä käsivarrella. Miksi on\nnäin eikä toisin? tunkeutui kysymys Ainon sieluun. Miksi tuo vaimo\nkerjää, miksi tuo lapsi noin kurjuudessa? Horjuen hoiperteli kerjäävä\nnainen Ainon luokse, pienokainen itki. -- Levotonna liehahti Aino kovin\n-- hän pyrki kammioonsa -- istui, ei, vaan vaipui alas, polvistui ja\nrukoili. Mitä pitää minun antaman, voidakseni tehdä onnelliseksi nuo\nonnettomat? -- Minä -- annanko minä kukkaseni, annanko linnun? Onko\noikeen minun elää näin ylöllisyydessä, kun tuhannet lapset ehkä nälkää\nkärsii, tai syö itkien niukkaa ravintoansa? \"Jumalani, sinä voit\nauttaa, auta kaikkia!\" -- Näin rukoili Aino ja tuhansia riitaisia\najatuksia hänen povessaan risteili. \"Todellako minun pitäisi luopuman\nkukastani, tuosta ihanasta -- rakkaasta kukastani -- oi, sehän on\nkauheata!\" Aino itki. Mitä oli tehtävä: enköhän ennen anna pientä\nnukkeani, enkö sokerileipää -- enkö vaikka mitä -- no niin, minä annan,\nmutta tuo kukka, sehän se on minut tehnyt oikeen onnelliseksi, varmaan\nse tekisi nuo toisetkin onnellisiksi. Eikö minun ole juuri antaminen,\nmikä minulle on rakasta, voidakseni rakastaa sitä, jolle annan. Minäkö\nrakastaisin? Ketä? No kaikkia. Aino katseli perä-seinää. Siinä hän näki\nristin, ristillä kuolevan, lempeän Vapahtajan. -- \"Hän rakasti -- ketä?\nHän rakasti vihamiehiään syntisiä -- minuakin.\" --\n\nAino riensi kukkasen luokse; hän katseli sitä ja suru palasi jälleen\nhänen sydämmeensä. \"Minä en voi -- minä en rakasta niin kuin\nVapahtaja.\" --\n\nSuruissaan istui nyt Aino; hän ei tohtinut mennä ulos, hän ei\nuskaltanut katsoa ristille, hän ei voinut rukoilla -- voi hän oli\nonneton! Semmoisessa tilassa kun hän oli, lintunen alkoi laulaa; ensin\nnoin hiljakseen, noin vähitellen, vaan sitten yhä raikkaammin ja\niloisemmin -- kunnes koko huone aaltoili ihanimmassa sävelvirrassa,\njossa äänet kirmaten, kiihtyen ylenivät, viihtyen vaipuivat, alenivat.\n-- Aino oli kuni lumottu. \"Lintunen, sinä lintunen; laula toisten, älä\nnyt, älä laula nyt!\" Mutta lintunen lauloi, vaan yhä raikkaammin\nlauloi.\n\n\"Minä onneton!\" ja polvilleen painui Aino. Hän katseli ristille, henkeä\nvetämättä, äänetönnä, ikäänkuin niellen joka ainoan sävelen mikä linnun\nrinnasta raikahti. Joskus vaan hän vavahti ja kuumat kyynelkarpaleet\nvierähtivät hänen poskilleen. Mitä hän näki! Hän näki Vapahtajan, näki,\nkuinka häntä ruoskittiin, lyötiin, kuinka hän ristiin naulittiin -- ja\nHän kärsi kaikki ääneti, rukoillen -- rukoillen murhaajilleen taivaan\narmoa. --\n\nKuva kirkastui -- koko tapauksen yli näkyi avattuna taivas -- sovinto\noli tehty. --\n\nÄäretön, käsittämätön rakkaus!\n\nTämä tunne hämärästi valtasi Ainon sydämmen -- hän katselemistaan\nkatseli, kunnes kirkastettu ilo säteili hänen kasvoistaan, hänen\nrintaansa palasi riemu ja rauha. \"Minä olen saanut anteeksi,\" hän\nsammalteli ja niin riensi kukkasen luokse, suuteli sitä, suuteli\nhellästi, lausuen: \"Hänen tähtensä kaikki!\" Kukan otti hän käteensä:\n\n\"Sinä et saa surra, et sureksia -- jää hyvästi! Nyt minä sinua vasta\noikeen rakastankin, rakastan kovemmin, kuin koskaan ennen. Te'e nyt\nhyvää, ilahuta onnetonta!\"\n\nPian Aino kukkinensa riensi ulos. Hän katseli; tuolla, tuollahan istuu\nkivellä kerjäläis-vaimo. Sinne siis. \"Tässä annan Teille kukan tuon\npienosen iloksi.\" Kerjäläis-vaimo hymyili: \"Ei hän ymmärrä siitä\niloita; tuokaa ennemmin palanen leipää ja tilkka maitoa.\" Aino\nhämmästyi: Tuo lahja, joka hänessä oli niin kovan sodan synnyttänyt,\nsekä halveksittiin, hyljättiin. Toisessa tuokiossa Aino tuulena tupahan\nriensi.\n\n\"Tämmöinen, vähäpätöinen parempi, kuin minun kukkani. -- No, olkoon;\nolisinhan ollut valmis siitä luopumaan. Nyt se on paremmin,\nentistäänkin paremmin hoidettava. Minä pyhitän sen Hänelle!\" -- Näin\nasetettiin kukkanen paikalleen -- pantiin sijalleen ja suudeltiin:\n\"Hyvää päivää, sinä olet uusi asukas täällä!\" -- Kerjäläinen ravittiin\nlapsinensa. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä päivästä Aino oli toiseksi muuttunut. Nyt hän aina oli\nonnellinen. Hän tiesi aina jotakin suurta, erinomaista ja ääretöntä,\njota on vaikea sanoa, vaan jota voi tuntea itsessään, jota voi\nharjotella. Ei hän sitä itsekkään ymmärtänyt mikä tuo avara,\nkäsittämätön, ilon ja onnen tunne oli, vaan aina hän sitä tunsi\nkatsoessaan kieloon tai ristille.\n\nKasvamistaan kasvoikin kielo ja yhä hellemmin hoiteli sitä Aino. Jopa\nkukkaset putosivat pois, paljaat tyhjät nuput jäivät niitten sijalle:\nhedelmät valmistuivat. Näin katosi viehätyksen lumous, vaan sitäpä ei\nkaivannutkaan Aino: he olivat jo vanhat tuttavat, he tunsivat toisensa,\neivätkä sentähden tarvinneet mitään ulkonaisia viehätys-keinoja.\nMontakin sydämmellistä kohtausta, monta onnellista hetkeä he näin\nviettelivät tuossa hämärässä kammiossa illan hiljaisuudessa, tai aamun\nkultaisessa koitteessa, ja aina niitten jälestä Aino astui ulos\niloisempana, ihanampana entistään. --\n\nEhkäpä juuri nuo hetket, jotka Aino siten vietteli kahden kesken\nJumalansa ja kielonsa parissa olivat perussyynä ja syntynä tuohon\nsalaisuuteen, jota muut eivät käsittäneet. Ainakin hänen silmästänsä\nsellaisten hetkien jälkeen säteili rauha ja riemu, joka voi sytyttää\nkylmänkin sydämmen, sulattaa rinnan jääkuoren. Pian kuihtui kielo, sen\nkauneus katosi, elämä lakastui. Mutta siemeniä sen hedelmästä varisi:\nsiemeniä, jotka uuden kevään kerjetessä olivat valmiit kehittämään\nuutta kukkaa, luomaan uutta kauneutta. Näin jatkuu suku suvun jälestä:\nijäti uusi on luonnon ihanuus.\n\nVaan kun jo oli unhoitettu kaino kielo, kun jäljetkin sen olosta oli\nvaipunut varjoon, silloin vielä eli Ainon muisto. Jos joku vapiseva\nvanhus, tai köyhä emoton orpo kierteli mieron kylmää erää, hän ehkä voi\nkertoa lapsilleen, kuinka eleli entiseen aikaan näillä ilmoilla immyt,\njoka, vihkiytyen Herralle, eleli elämänsä kukkais-vuodet siunaavana\nhyväntekijänä. Ollen itse Herran kukkanen, ei hän sulkeutunut seinien\nsuojaan tai vetäytynyt elämän taistelosta syrjälle, vaan syöksyen sen\nsyvimpään mutaan, alati valmiina rakkaalla kädellään nostamaan\nlangennutta, otti osan kaikesta kurjuudesta omille hartioilleen.\nKulkipa hän sekä hyvällä että huonolla säällä kansan keskellä auttaen.\nHän kävi sairas-vuoteilla, jakamassa sortuneille lohdutuksen sanaa, hän\nkävi köyhien kodissa antamassa maallistakin apua ja lievitystä, hän\nkulki kylien kujilla, puhellen lapsille Jumalasta ja ihmisestä --\nsynnistä ja pelastuksesta, taivaasta ja helvetistä; hän kävi kapakoissa\nja synnin suojuksissa tarjoomassa kuolemattomille elävää vettä, taikka\nsanoakseen varoituksen sanan langenneillekkin, että tietäisivät, mistä\nalkujuuresta he luopuneet ovat.\n\nTyötä, väsymätöntä, ahkeraa työtä on elämä ja työssä yksin on ihminen\nonnellinen, jos hän tekee työtä Jumalassa ja Hänen kunniakseen.\n\nTämän tunsi Aino. Hän eli ja kuoli joka päivä, eikä ollut hänelle\nihanampaa nautintoa, kuin saada väsyä, oikeen uupua työssään, jonka hän\noli Herralle pyhittänyt.\n\nRakkaudesta hän sai voimaa työhön ja työssä hän oppi oikeen\nrakastamaan: hän oppi uhraamaan itsensä ja itsekkäisyytensä ja\ntämmöinen uhraus on ihmisen oikea onni.\n\nNiin kertoi kansa.\n\nVaan niinkuin kielonen kuihtui, varistellen vaan siemeniä jälkeensä,\nniin loppui Ainonkin aika: mutta hän oli runsaasti kylvänyt, runsaasti\nsaa hän niittääkkin, siellä missä kuolemattomuus on kaikilla ja\nkielotkin ijäti vihriät.\n\nElämä on rakkautta, rakkaus työtä, työ on oma palkintonsa: se on\nhengen kehittyminen, sen tarkoitus.\n\n\n\n\nRAUNIOLINNA.\n\n\nVanha tuossa on ritarilinna. Sen salit ovat täynnä esi-isäin\nvaakunaknvia, sen seinillä satoja kauniita urho-muotoja. Siellä on\nasevaruja, siellä ikimuistoisia muinaisjäännöksiä. Suku suvun jälkeen\non syntynyt, elänyt ja askarrellut mainetöissä ja sitten astunut haudan\nhämärään varjoon. Moni on jättänyt jälkeensä nimen, joka ei koskaan\nhistorian lehdiltä katoa, moni on jättänyt jälkeensä lukemattomat\njalojen metallien aarteet. Kukin on jättänyt siitä jälkeensä muiston,\nmitä hän on enin rakastanut. --\n\nNiin käy yhä edelleen; suku laajenee, kasvaa tai kuihtuu, kuolee; mutta\nmaa, jossa he syntyivät ja elivät kätkee parhaitten poikainsa työn\npääomanaan, josta seuraavat vuosituhannet nauttivat korkoa. Aina elää\nse mikä elää ansaitsee, mutta unhoitus peittää kunnottoman ikuiseen\npimeyteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuossa on rauniot ikuisen muurin, tuossa on jäänökset monien tuhansien\nkätten työstä -- astukaamme hetkeksi tuon kiven varjoon; kaivakaamme\nesille muistojen unelmat. Älköön yö niitäkään peittäkö, ehkäpä tulevat\nsukupolvet älyävät tapausten melskeisen menon.\n\nTuossa, tässä ympärillä, jokapaikassa on maa peittynyt unheen usvahan.\n\nHistorian hengetär vetää verhon syrjälle.\n\nNyt muuttuu näköala:\n\nMaa on aivan harvaan asuttu.\n\nMetsä peittää tiheällä verhollaan sen pinnan ja tuhannet järvet\nlainehtivat tuhatvuosien rauhassa. Häiritsemättömässä levossa katselee\nmetsän nopsajalkanen karja tuon ikuisen, asumattoman salon sydämmessä;\nsuloisimmassa rauhassa uiskelevat lintuset järvien sinivesiä.\n\nAniharvoin saapuu joku lyhyt, tihrusilmäinen mies onkimaan kaloja\nkaukaisesta lammista. Hän on karvaiseen nahkapukuun puettu, rauhallinen\nja hiljainen istuissaan kaatuneen puun tyvellä kaislaisen rannikon\näyräällä. Tuhansia haarasarvisia nautoja lypsää hän mieluimmin, niitten\nmaito, liha ja juusto on hänelle kylliksi. Ainoastaan joskus pistää\nhänen päähänsä käydä koettamassa kalaonneaan kaukaisessa lammissa salon\nsynkässä kohdussa. Mutta asuntonsa hän kivistä kiukaanmuotoiseksi\nrakentaa; naapureistaan ei hän paljoa tiedä, ne ovat kovin etäällä\nhänestä; tilaa on kyllä ja laitumia tarvitsevat tuhantiset laumat;\nvarsinkin talvella kun sammalia lumen alta etsivä peura tarvitsee\navaramman alan.\n\nNäin elelee ensimmäinen asukas Suomen niemellä; pienet ovat hänen\nvaatimuksensa, vähäisen muokkaa hän luonnon ikuista emoa: hänen\nelältäjänsä on peura.\n\nHän on Lappalainen.\n\nAikaa kuluu.\n\nYhä lukuisammaksi käy kiukaitten luku, yhä pienemmäksi tila ja\nahtaammaksi ala Suomen eteläisessä osassa.\n\nSiirtyy silloin osa pohjoisemmaksi; yhä laajemmalle kaartuu Lappalaisen\nasutus; mutta vielä on rauhassa neitsyellinen luonto, vielä sen utaret\nvenyttelemättä. --\n\nSilloin näkyy idästä päin sininen savu, korkealle kiehtoilee se\nkirkkaana kesä päivänä. Mitä se on? kysyy Lappalainen peuraltaan; mitä\ntietää suunnaton savu idän ilmalla? Suuri se on kiukaan savuksi, liian\nsuuri noentalaisenkin nuotiotuleksi. --\n\nArvelee, ajattelevi siitä koko Lappalaisheimo, vaan ei saa selvää\nkukaan, ei edes noitarumpu.\n\nTuleepa viimein paimen, joka on kaukana käynyt, kulkenut soita,\nkulkenut maita yli vesien ja vuorien. Hän sanoo ja nimeääpi: jo tiedän\nkun tiedänkin tuon tulen, savun synnyttäjän. Se on kasken palo; suuren\nsuuri salomaa, ja tiheä läpipääsemätön metsä kasvoi ja pedot, metsän\nvikkelä vilja häiritsemättä elostelivat, se on maahan kaadettu ja\nkokonaan palamaan sytytetty.\n\nKuka on sen rohjennut tehdä? Kysyi sokia lappalais-eukko, joka oli\nkuuluisa loihtutaidostaan. Hänen peuransa ensi-vuonna ruttoon kuolkoot.\nHeillä ei peuroja ole, vaan elävät aivan omituisesti, sanoi paimen.\nTeroitetuilla kivillä he metsän vähitellen kaikki noin maahan kaatavat\nja polttavat ja tuhkaan, siihen pieniä jyviä sirottavat, tuosta, he\nsanovat, nousee tuhantinen touko, sato, vilja tai miksi he sitä\nsanovat. Niitä jyviä he sitten keittävät, siihen vähän suolaa panevat\nja niin syövät. --\n\nSitä paitsi on heillä toisenlaisia, pyöreitä, punaisia siemeniä, joita\nhe myös kylvävät. Niistä he sanovat kasvavan kakkoja, pieniä, pyöreitä\nkakkoja, jotka he nauriiksi sanovat. He hautaavat ne kuoppaan, panevat\nkiviä päälle ja kivien päälle he tekevät valkean; näin he saavat mitä\nhe nimittävät naurishaudaksi. --\n\nMitä väkeä ne ovat? kysyi lappalais-vanhin.\n\nHe nimittävät itseään Hämäläisiksi. Puhuvat kieltä, jota minun oli\nvaikea käsittää; laulavat kauniita lauluja ja kertovat tuhansia\ntarinoita.\n\nJoka vuosi siirtyvät he yhä tännemmäksi; ensi kesänä tulevat he jo\ntälle paikalle.\n\nHuu! he hävittävät meiltä sammalet ja ryöstävät meiltä porot. Mennään\npois! huusi lappalais-eukko.\n\nOnko heitä paljon? kyselevät miehet.\n\nPaljon, paljon; aina enemmän tulee heitä, mitä edemmäksi menee. Miehet\nkäyvät uutterasti metsästämässä, tappavat karhuja, kuni leikillään ja\njuoksevat kilpaa susien kanssa.\n\nKoreita, nopeita ja väkeviä kaikki, paljoa suurempia kuin me.\n\nOi -- oi! huokasi noita-eukko. -- Kyllä tulee hirveät ajat. Kenpä se\nolisi tuhkana tuon pyhän pihlajan juurella. --\n\nPieneksi kyllä tämä laidun on käynyt ja sammalistakin pian tässä puute\ntulee; tuolla kaukaisella ilman-rannalla, missä talvi-illoin nuo\npunertavat tulet välkehtii, siellä sanotaan paljon sammalta olevan.\nSiirtykäämme vähäisen sinnepäin, puheli lappalais-vanhin. --\n\nKaikki he kokosivat pienet kalunsa, nahkalaukkuun selkäänsä, kukistivat\nkiukaansa sekä muuttivat pohjoisemmaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjan kuluessa tunkivat Hämäläiset yhä enemmän länteen päin.\nKivikirveillään kaasivat he kaskia, tappoivat metsän turkkiniskaisia\nasukkaita ja naiset jauhoivat jyviä kahden kiven välissä.\n\nTapiota ja muita metsän jumaluuksia rukoilivat metsästäjät erää\nkäydessään, samoin emännät karjaansa metsään laskiessa ja paimenet\nsaloa samotessaan. Vaan immet lauloivat haaveillen Aino-neidistä ja\nVäinämöisestä; partasuut urhot lausuivat Kullervorunoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli sitten toinen aika. Aika paljoa parempi. Kivikirveet oli heitetty\nnurkkaan; jo oli rauta-aseita talossa. Nyt ruvettiin petoja toden\ntiestä kilvan ahdistelemaan, otuksen saanti huononi päivästä päivään ja\nkalastaminenkin oli vähän tuottavaista kansaa kun karttui yhä. Mutta\nrautainen sahrat kuokka oli mainio kalu; pian tulivat sahrat ja aurakin\navuksi. Nyt käytiin maaemoa muokkaamaan. Luonnon neitien aika oli\nmennyt; siihen käytiin kaikin tavoin käsiksi. Oli tosin vieläkin matkaa\nnaapurusten välillä; vielä nytkin kalavedet olivat kymmeniä penikulmia\navarat, eikä vielä puuttunut saloilla samoileva kontio, ilves, susi,\nkettu, näätä eikä naali metsästäjän jousen tieltä. Vaan olipa sittenkin\nsuuri mullistus tapahtunut; ei tyydytty enää siihen mitä luonto äiti\nhyvän hyvyydestä ihmislapsille lahjoitti, vaan oli ryhdytty keinoihin,\njolla tämän äidin nisät saatiin runsaammin uhkumaan; heruteltiin,\nheruteltiin vaan uinuvan utaria.\n\nAsutus oli jo levinnyt meren rantaan saakka. Saarille ja rannikoille\noli rohkeampi, seikkailuksia haluava osa asettunut ja niin nyt käytiin\npurjehtimaan ensin lähelle sitten etäämmälle. Hui kuinka raittiisti\nmerituuli puhalsi, oi kuinka ihanata oli kylpeä sinervässä aallossa!\nTuo oli elämätä. Sitä täytyi nauttia; ja niin laskettiin yhä ulommaksi.\nRautakalut tulivat joka vuosi paremmiksi, niitä saatiin viljemmältä ja\nhalvemmalla hinnalla; jo sai kirveen sadalla oravan nahalla. Nytkös\npursia rakentamaan. Yhä suurempia, yhä suurempia ja parempia. Jopa\ntuolla komealla purrella voitiin ulapalle uskaltaa. Rohkein veitikka\nistui laulaen perähän ja niin laskettiin yli siintävän selän; tuossa\nsaavuttiin saaristoon; keskellä kuohuvaa läikkää nousi tuhansia teräviä\nkallioita, kareja ja saaria. -- Kuka täällä asui? -- Astutaan maalle,\netsitään, etsitään. Ei koko saaristossa ketään asu. Tyhjähän tämä on.\nSe on kai kalojen -- se on Ahvenanmaa; ivailee perämies. -- Se oli\nAhvenanmaa. Sieltä palattiin ensimmäisellä kerralla, toisella kerralla\nlaskettiin yli Ahvenen meren, käytiin Ruotsissa. Asukkaat siellä\nuppo-outoja olivat; he kovin peljästyivät nähdessään outoja miehiä\nmereltä tulevan, polvihousuissa, haljakassa ja karvalakissa. Nauraen\nhyppäsivät merenkulkijat maalle, ottivat, mitä saivat, varsinkin\nerittäin hyviä kirveitä y.m. rautakalua. -- Nain kun palasivat rikkaina\nmeriretkeltään, eivät malttaneet olla toistakin retkeä tekemättä,\nläksipä mukaan useampia pursia ja niin syntyivät ryöstöretket meren\ntaakse.\n\nKauan niitä rauhassa harjoitettiin, vaan kerran saapui suuri laivasto,\nlaivassa paljon vierasta väkeä ja joukossa vieraan meren takaisen maan\nkuningas sekä eräs hengellinen herra, piispa. Nämät tahtoivat tuoda\nmaahan uutta uskonoppia, oppia Jumalan rakkaudesta, joka ei syntisiä\nhukuttaa eikä rangaista tahdo, jos he vaan uskovat Vapahtajaan\nKristukseen, joka ristillä kuoli. Tämän opin arveli kuningas\nhävittävän kansasta sotaisan retkeilevän mielen ja ryöstöhalun. Vaan\nsitä eivät tahtoneet Suomalaiset. He tahtoivat pysyä uskollisena\nUkolle, joka oli heidän Jumalansa. Täytyi silloin kuninkaan väkivalloin\nastua maalle. Hän tuli tähän, missä silloin oli \"lapinraunio\" eli\nLappalaisten kukistettu kiu'as.\n\nTähän silloin rakettiin korkea muuri, muurin päälle torni ja torniin\nasetettiin varustus-väkeä. Se tehtiin maassa kastettavien\nkristinuskolaisten suojaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonia vuosisatoja myöhemmin asui tässä mainio mies, Suomen mainio\npiispa. Hänellä oli joukko nuorukaisia, Suomen kansan lapsia, joita hän\ntahtoi kansalle valoksi kasvattaa viisaudessa ja hurskaudessa. Yksi\nniistä istui muurilla katsellen iltaruskon kultaamaa maaseutua. Se oli\njo viljeltyä. Ylisten ympäri näkyi laajoja viljavainioita. Pari kirkkoa\nkorkeine tornineen näkyi ilman-rannalla. Mutta vainioilla askarteli\nahkera maanmies; tuhansia työmiehiä oli uutterassa toimessa. --\n\nSe on Suomen kansaa, minun kansaani, huokasi nuorukainen ja outo,\npolttava tunne lämmitti hänen rintaansa.\n\nSilloin kajahti luostarista iltakellon ääni; nopeasti nousi\nnuorukainen. Kerran vielä hän vilkasi ympärilleen, ikäänkuin\npainaakseen sieluunsa kuvan, joka oli häntä ihastuttanut. -- Sitten hän\nnopeasti riensi luostarin kirkkoon, jossa iltarukous, messuineen\nlatinan kielin pidettiin. -- Kirkas kyynel kiilui hänen silmässään, kun\nhän tuli kirkosta -- Niin outo, käsittämätön tuska painoi häntä. Hän\noli rukoillessaan tullut ajattelemaan niitä monia kansansa lapsia,\njotka eivät edes rukousta käsitä, jotka eivät voi lähestyä Jumalaa,\nVapahtajaa ja pyhää Jumalan emoa, syystä, ett'eivät käsitä sitä kieltä,\njolla heitä rukoillaan. -- Oi -- onkohan tuo oikein, vai olisiko se\nsynti kääntää rukouksia kansan kielelle? --\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuoli vuosi sataa on kulunut. --\n\nTuo hyvä piispa on kuollut; hänen sijaansa on tullut uusi piispa,\nsuomalainen, oppinut piispa. Hän on itse ollut Saksan maalla, jossa\nniin suuria asioita on tapahtunut; siellä on kumottu vuosisatojen --\nvuosituhanten rakentama ennakkoluulojen, ihmis-oppien ja intohimojen\nväärään saattama aatevalta, uskonto on vapaa, ihmisten omattunnot\nkahleettomina. -- Sieltä on tuo nykyinen piispamme itse\nuskonpuhdistajalta Lutteerilta saanut kiittävän todistuksen. -- Hän on\nnyt kotonaan; istuu pöytänsä ääressä.\n\nHänellä on kädessään kirja; sen lehtiä hän kääntelee, lukee ja katselee\ntyytyväisenä. Vihdoin laskee hän kirjan kiinni; astelee edestakaisin\nlattialla ja lausuu: Vihdoinkin! Suomen kansakin alkaa elää; sekin saa\noppia Jumalaa tuntemaan, sekin saa valtakirjan lähestyä sitä omalla\nkielellään. -- \"Kyllä hän kuulee Suomenkin kielen, joka tuntee kaikkein\nmielen.\" -- Tässä on ensimmäinen kirja; siinä on kansani aapiskirja.\n-- -- Hän oli tuo nuorukainen, joka viisikymmentä vuotta ennen kysyi\ntuskastuneena: onko synti kääntää rukouksia kansan kielelle? Hän oli\nMikael Agricola. Vastauksen kysymykseensä on hän antanut elämänsä\ntyöllä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSata vuotta oli kulunut. Taas istui Suomen piispa samassa huoneessa,\nmissä sata vuotta ennenkin. Hänen edessään oli suuren suuri kirja; sen\nsivut oli kullalla silattu ja komea nahkainen päärme sen kansissa oli\nkultaan kuvattu.\n\nNyt siis, piispa lausui, nyt on Suomen kansalla Jumalan kokonainen pyhä\nsana, tässä on sillä aarre, joka on ainoa katoamaton; aikojen melskeet\neivät sen arvoa vähennä, eikä mikään onnettomuus riistä onnea siltä,\njolla on tämä kalleinna tavaranaan. Tämä on ensimmäinen suomalainen\nraamattu. Sitten avasi hän suuren aikakirjan [\"Chronicon episcoporum\nFinlandensium\"], jossa oli kaikkien piispain ansioluettelo; sen lehtiä\nhän käänteli, väänteli, luki ja tutki! Mikä kumma, sanoi hän äkkiä.\nlyöden kirjan kiini -- onko mahdollista? sanoi hän, avaten kirjan\nuudestaan; tuossahan on tasan 100 vuotta tätä ennen kirjoitettu:\nensimmäinen suomalainen kirja tullut painosta; ja sen sivuun on\nkirjoitettu kertomamerkkien sisälle: \"kyllä se kuulee Suomenkin kielen,\njoka tuntee kaikkein mielen.\" -- Niin, se oli rakkaan Agricolan lause;\nse on Suomen kansalle opetettava, sen muistoon säilytettävä. --\n\nJa niin otti piispa muistokirjansa, kirjoitti lauseen siihen ja siitä\nse on painettu ja muillekkin opetettu.\n\nMutta piispa istui kau'an iltaisella ajatuksissaan; ja levolle\nlaskiessaan hän lausui: Niin menee sivistys-työ vähitellen eteenpäin;\nsatavuotta on pieni aika kansakuntain, ihmiskunnan historiassa ja\nkuitenkin siinä on jo monta orasta ehtinyt kuihtua taikka tähkälle\ntuleentua. Kukapa olisi voinut Agricolalle sanoa: sata vuotta tämän\njälkeen on Suomessa oma yliopisto, on raamattu Suomen kielellä. Kiitos\nolkoon Jumalan, kansamme edistyy kuitenkin. -- Piispa nukkui. -- Mutta\nunessa hän näki sata vuotta eteenpäin. Hän kulki Suomen soita ja\nsaloja; siellä oli nälkää, oli sota maassa. Viholliset ryöstivät Turun\nkaupunkia ja hallitsivat maata. Piispan täytyi paeta; hän meni syvälle\nsydänmaahan. -- Sinne hän pakeni ja siellä oli pieni mökki. Mökissä oli\nköyhä sokea eukko pienen poikansa kanssa. Leipää ei ollut, ainoa\nravinto oli nauriit, joita paistettiin ja suolan kanssa syötiin. --\nPiispa oli kovin suruissaan. Mutta eukko oli tyytyväinen; illalla\nlauloi hän ulkoa ehtoo virren, poika luki ilta-rukouksen ja niin he\nnukkuivat, ikäänkuin onnellisimmat ihmiset maailmassa. --\n\nOvatpa he kuitenkin onnellisia; heillä on sielun ravintoa; he osaavat\nlukea ja rukoilla, sanoi piispa ja samalla hän heräsi. --\n\nSepä oli kummallista unta, hän sanoi. Onkohan se ennustus? Koska tämä\nkovapäinen kansa osaa lukea niin, että joka mökissä olisi Jumalan sana\nsurujen lohdutuksena?\n\nKukapa sen tietää?\n\nNäin kysyi raamatun kääntäjä Jiska Rothovius.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSata vuotta on taaskin kulunut, kuollut on Jiska Rothovius; mutta\nSuomen kansa ei ole kuollut. Tosin sillä on kova, ankara aika\nkestettävänä: koetusten tuima tuli, joka sen kaikkia voimia jännittää:\nrutto, nälkä ja sota ovat viimeisen vuosisadan kuluessa vuorotellen sen\nvieraina olleet; isoviha on verilaineillaan huuhtonut sen mannerta ja\ntuhkana sekä raunioina ovat kansan tuhatvuotisen viljelyksen hedelmät.\nMutta ajalla kaikkein pimeimmällä on säilynyt se hengen viljelys, jota\nAgricola oli alkanut, Rothovius jatkanut ja Petraeus innokkaasti\nedistänyt. Ajan myrskyisimpäin aaltojen lomassa on Suomella piispana\nmies, joka sivistys-laihon juurruttaa ja kastaa taisi. Hän kulkee\nympäri maata, tutkii pappien kuntoa, kirkkojen ja pappiloin tilaa. Eikä\nvaan niitä, mutta kansaakin, itse alhaista väestöä hän tutkii. Sen\ntietämättömyys kristinopin pääkappaleissa häntä huolettaa. Ei, tämä ei\nsaa näin olla, kansan, joka on näin kau'an ollut kristin opin\nulkonaisien etujen nautinnossa täytyy saada sen sisältö, sen voima ja\nhenki elämäkseen: Suomen kansan täytyy tulla lukutaitoon.\n\nNäin hän miettii, eikä hän ole toimeen panematta, mitä hän kansalle\nhyväksi miettii, jokaisen papin, jokaisen lukkarin täytyy ryhtyä\ntoimeen kansaa lukemiseen saattamaan, jokaisen, joka pyrkii esille\nHerran ehtoolliselle täytyy tuntea uskonopin, jota hän tunnustaa,\ntäytyy itse osata omistaa kirjatietoa itselleen. -- Näin työskentelee,\npuuhailee ja toimii hän, tuo voimakas piispa, jonka jokainen Suomen\npoika ja tyttö jo tuntee: Johannes Gezelius.\n\nMitä emä laulaa, sitä poika visertää:\n\nJoh. Gezelius nuorempi täytti, mitä hänen isänsä oli alkanut; ja kun se\ntuli tuo hirveä koetusten aika; kun alkoi ison vihan myrskyinen aika,\nsilloin oli Suomen kansalle näitten miesten toimen ja työn hedelmässä\naarre, joka ei haihtunut, vaikka koko vuosisatojen viljelys meni\nhukkaan; vaikka kylät ja kaupungit jäivät autioiksi, kirkot papitta ja\ntalot asujamitta, niin kuitenkin, missä oli asujia erämaan korvissa tai\nmetsän luolissa, missä viljelyksen kaukainen ääri oli säilynyt sulana,\nsiellä oli lukeva kansa, Jumalan sanaa rakastava kansa elämässä. --\nIson vihan myrskyinen aikakin loppui; tuli rauhan lepohetki jälleen:\nvaan ei pitkä. Verivainolainen risteili. Sota jälleen maassa:\npikku-viha oli syttynyt: Turku joutui vihollisten valtaan, maassa\nhallitsi Venäläinen: Vaan silloinkin säilyi kansassa sivistyksen\nperustus: lukutaito; köyhtyneen, vaivatun, alituisessa hengenvaarassa\nelävän kansalaisen ainoa katoamaton lohdutus oli Jumalan pyhä sana.\nRothoviuksen uni oli toteutunut.\n\nSota ja rauha vaihtelee; aika edelleen kuluu. Monta vaihetta\nseuraavakin vuosisata Suomen kansalle soi. Viimeinen ankara sota, sota,\njossa maan kuulu kunnia verellä kirkastettiin, maalle ostettiin\nitsenäisyys, kansalle valtakirja astua Euroopan sivistyneitten kansain\njoukkoon, sekin sota oli kunnialla suoritettu, ennenkun seuraava\nvuosisata jälleen valkeni. Mutta rauniona oli silloin linna, jossa\nkatoolisen ajan piispat olivat rauhassa uneksuneet, ja jossa ennen\nheitä munkki venytteli jouhipaitaan puettua ruumistaan ja lepäsi kovain\nkidutusten perästä pitkän unettoman yön. Vaan hän ei ehkä arvannut että\nsamassa paikassa, jossa hänen erakkomajansa oli, oli ollut Suomen\nensimmäisen asukkaan suoja. Lappalaisen kiuas oli tosin tuossa\nkukistettuna, vaan siitä ei munkki osannut aavistaa, että hänen\nedelläkävijänsä oli tuo pieniläntä, tihrusilmäinen poron-kesyttäjä,\njonka asutus ei ole voinut jättää muuta pysyvää jälkeä, kuin tuommoisia\nkokoonkukistettuja kivikasoja. -- Eikä hän varmaan sitäkään tiennyt,\nettä vuosisatoja jälkeenpäin uhkea piispan-linna olisi samalla sijalla,\nkunnes sekin vuorostaan kerran muuttuu tuommoiseksi kokoon\nkutistuneeksi kiviröykkiöksi, jota ei muutoin voi eroittaa \"lapin\nrauniosta\", paitsi että se on ko'oltaan suurempi. Ja kun taas on\nvuosisatoja, vuosituhansia kulunut, kuka silloin kaivelee sammaltuneita\nkiviä, vaivaten päätään ajatellen mikä ihmeellinen raunio siinä on?\nEhkäpä silloin joku tiedemies viisastellen sanoo: kukapa tietää, vaikka\nsiinä kerran olisi piispakin asunut; vaan ehkäpä toinen siihen vastaan\nväittää? mokoma kivikasa lienee vaan lapinraunio. Vaan oikeen he\nkumpikin arvelevat.\n\nSe on sekä lapinraunio että piispanlinna. --\n\n\n\n\nKUUSEN ALLA.\n\nIltama hiirenpesässä.\n\n\n\"Huu kuinka tuulee, piip, piip,\" pieni pensas hiiri kitisi, kätkeytyen\nsyreeni-pehkoon, tuossa kartanon edustalla. \"Sitä kuusta kuuleminen,\njonka juurella asunto,\" viisas, kokenut metsähiiri, mietti juosten\nkorkean kuusen juuren alle.\n\n\"Se oli nyt ihmisten mieli-lause,\" tuohon orava tokaisi jonka pää oli\njuuri hiiren kolossa, mutta häntä heilui ylhäällä, niinkuin suuri\nviuhka.\n\n\"Mene sinä ylös oksillesi,\" hiiri lausui, työntäen oravan pään kolosta\npois ja juosten pehmeään pesäänsä; \"minulla ei ole ensinkään halua\nantautua sinun kanssasi pakinoimaan näin hirmuisessa ilmassa.\"\n\nKiitoksia paljon kohteliaisuudesta rouva emähiiri, orava ivaili\npoistuessaan. -- \"No se nyt on oikea kiusankappale, tuo orava tahtoisi\nkai muka tulla minun pieneen pesääni; eihän siihen sitten enää muita\nmahtuisikkaan; mutta sinä pieni hiirulainen, mistä sinä siiten tulet\ntämmöisessä sateessa?\" \"Minä tulen niityltä; voi hyvä Luoja! kuinka\nminä peljästyin!\" -- \"No, mitä lapseni?\" \"Kotkaa, kotkaa! oikeen\nhirveetä kotkaa,\" hiirulainen vinkui. \"Ei suinkaan se ollut kotka, kai\nse vaan oli haukka,\" äiti emähiiri selitteli. \"Ei niinkään, se oli\nvarmasti kotka, se tappoi suuren myyrän -- ajatteles nyt -- koko elävän\nmyyrän, joka oli paljoa suurempi, kuin sinä äiti kulta.\" \"Vai niin,\nlapseni; mutta tiedäppäs, että kotkan ja haukan ruumiillinen ero ei ole\nniin suuri kuin heidän hengellinen arvonmukainen eronsa, näetkö. Kotka\non arvoltaan kreivi, vaikka hän olisi kooltaan kuinka pieni ja suuri\nkotka on kuningas -- niin se on kaikkien lintujen hallitsija. --\n\n\"Haukka taas on vaan vapaaherra.\" --\n\n\"No kyllä se oli kreivi kotka, äiti, se oli varmaan kotka.\" -- \"Mutta\nole nyt kiltti lapseni, meille tulee vieraita tänä iltana.\"\n\n\"Vieraita, vieraita,\" koko perheen poikaset vinkuivat, \"Kuka tulee?\"\n\n\"Tulee keijuis-väkeä, pikkusia keijukais-impiä, nuoria herroja\npensas-hiiriä, suuri seura yökköjä y.m.\"\n\n\"Yökköjä! Hm kuinka hauskaa, hauskaa! Mutta sanoppas äiti, onko siinä\nperää, että yököt voivat lentää?\"\n\n\"Perää siinä on lapseni, hän levittää sen hienon sametti-vaippansa\njonka ensi katsannolla luulisi vaan sade vaipaksi ilmaan, liehuttelee\nsitä molemmin käsin ja lentää aivan kuin pieni lintu.\"\n\n\"Huh, huh! kuinka hauskaa!\"\n\n\"Sitä paitsi olen unhottanut kertoa, että itse kotikuusemme haltiatar,\ntuo vanhan vanha Sinipiika, jolla on satulipas kainalossa ja\nkultakannet lippahassa, on myöskin luvannut tulla tänne; sillä hän\nsanoi iloitsevansa nuorten seurassa, ikään kuin olisi hän itsekkin\nnuori neitonen vasta.\"\n\n\"Ai! piippipii!\" hiiret kaikki vingahtivat ja niin siinä käytiin pitoja\nlaittamaan.\n\nOlipa siinä jo pöytä valmis: suuri kaarnan palanen pöytänä, jolla oli\npuolitoista herne-palkoa, parikymmentä jyvää, pieni lihanpalanen,\ntikkuuntahrattua voita, sirunen juustoa, kuivanutta taikinaa y.m. y.m.\nkaikkea hyvää, jota metsähiiri suurella vaivalla oli kylästä raastanut,\nvoidaksensa tarjota vierailleen vähän paremman illallisen, kuin joka\npäivä saadaan; sillä hän piti paljon emännän arvostaan.\n\nPian tulivatkin vieraat, toinen toisen jälestä, sillä rinnakkain ei ole\ntapana ovesta kulkea ja kaikki he olivat hyvin kohteliaita, iloisia,\nsukkelia nuo vieraat, vaikka ilma ulkona oli erinomaisen ikävä. Kun\nkaikki olivat saapuneet sytytti eräs metsähiiri-neitosista kynttilän\npalasen, jonka hän jo vuosi sitä ennen joulu-yönä oli \"niistänyt\"\ntuolta kartanosta, ja koko seura nyt leikkimään, syömään ja\nriemuitsemaan. Kaikki olivat erittäin iloisella tuulella; ainoastaan\ntuo vanha Sinipiika ei ottanut osaa nuorten leikkiin, vaikka hän\niloisesti nauraen katseli. -- Väsyivät siinä leikkiin ja telmeesen\nnuoretkin vihdoin ja silloin tuli Sinipiian vuoro johtaa illan iloa.\nSillä emähiiri, itse talon taitava emäntä pyysi häntä kertomaan sadun,\nKotikuusen sadun, jotta nuoretkin saisivat kuulla, mikä kuusi se oli,\njonka alla he asuivat, jonka juurella he olivat lapsuuden leikkiä\nlyöneet.\n\nAlkoipa silloin vanha Sinipiika -- joka ei suinkaan ole sama kuin vanha\npiika -- avata satulipastansa. Hän kirvoitti kulta kanteleensa,\njännitti sen kieliä, koitteli ja soitteli. Kaikki seisoivat kuin\nlumotut. Siinä kuulivat he säveleitä jo ammoin unhoitettuja, kaikuja\nkannessa, neljännessä polvessa. Silloin elettiin tässä hienosti;\nkorkeasti jalosukuisia ja jalosukuisia neitiä, ylevämielisiä,\nkorkeasti-jalosukuisia kreivejä, vapaaherroja ja ritareita kävi\nvieraissa joka päivä. Nuorison uljasta leikkiä, iloista, kaikuvaa\nnaurua ja vallatonta, ylimielistä kisaa oli kuusen ympärillä joka päivä\nnähtävänä. Voimakkaita ritaripainia ja keveitä karkeloita nähtiin\nvuorotellen.\n\nIkävyys, jörömäisyys ja yksinäisyys oli maanpakoon julistettu. Väki oli\nhienoa, tavat olivat hienompia. Monasti minä istuin tuolla kuusen\nlatvassa, katsellen nuorten hurjaa iloa, eikä kukaan heistä tiennyt,\nettä minä kirjoitin kirjaani kaikki mitä näin taikka kuulin. Minusta\nolikin niin hauskaa nähdä heidän sydämmensä pohjasta tahtovan salata\nkaikkia toisiltaan, vaan minä sen sijaan näin heidän kaikkein\nmietteensä. Olipa se kirjava seura, joka vilisi herra vapaaherran\nympärillä: kaikki hyviä ystäviä, sydämmen ystäviä, mutta ei kukaan\nheistä olisi oikeastaan hänen edestään pikkusormeaankaan uhrannut.\n\nYksi ainoa oli, jota herra vapaaherra tuskin tiesi olevankaan, joka\nolisi antanut henkensäkkin hänen tähtensä. Mutta tämä oli niin\nitseksensä ja erillään hänen seurastaan, ett'ei kukaan, paitsi minä,\njoka istuin kuusen latvassa ja katselin, voinut aavistaakkaan hänen\nmietteitään.\n\nHän oli sorea, sievä ja jalosukuinen neiti, jonka tummista silmistä\nsäteili innokas sielu. Aina osasi hän löytää jonkun syrjäisen paikan,\njonkun lomahetken, joka voi kätkeä hänet huiman ja hälisevän joukon\npauhusta. Yksinänsä istui hän silloin, silmät luotuina korkeuteen ja\nsydän täynnä tulisia tunteita. \"Jospa hän tietäisi!\" huokasi hän eräänä\niltana taasen istuessaan pensaikossa erillään muista, \"jospa hän\ntietäisi! vaan ei; sitä ei hän saa koskaan tietää.\" -- Äkisti nousi hän\nylös, katsoi hetkisen liikkumatonna kirkkaasen korkeuteen ja liehui\nlintusena jälleen pauhaavan nuorison pyörteesen. --\n\nSamana yönä -- oli kaunis kuutamo-yö -- istuin minä valvehella kuusen\nlatvassa, katsellen ulos meren ulapalle, jota kuutamon kirkas\nhopeavirta ihanasti valaisi. -- Silloin kuulin minä yhtäkkiä jotakin\nrasahtelevan kartanon puolella. --\n\nKatsoessani sinne näin nuoren herra vapaaherran levotonna käyskelevän\nesikäytävällä. Hurjasti aaltoili tuo avonainen povi, jota yön tuulonen\nhiljaa jäähdytti.\n\nÄäneti, hiljaa käykseli hän kau'an, mutta silmistä loisti tumma\nsynkeys, mielen katkeruus. --\n\n\"Kurjaa on tämä elämä!\" virkkoi hän vihdoin; \"joka päivä niin suuri\nnaamiohuvi. Niin monta ihailijaa -- tai liehtaria, eikä yhtään ystävää.\n-- Vai, niin suuressa joukossa olla yksinään.\" -- Hän seisahtui ja\nkuunteli; oli kuin joku ovi olisi au'ennut. Todella aukeni ovi --\nkäytävälle astui tuo jalo, haaveksiva neiti. Vapaaherra oli kiini\nkivettynyt. Neiti ei ollut häntä huomannut, vaan astui ajatuksissaan\neteenpäin. \"Arvo!\" lausui hän uneksuen. \"Helmi,\" vastasi vapaaherra.\nNeiti säpsähti, hän näki herran. Heidän katseensa kohtasivat toisensa.\nOlipa kuin outo, käsittämätön voima olisi sitonut heidät paikalleen;\nsiinä silmän tähysti, sanaa sanomatta, äärettömässä onnessa.\n\nEnkä tiedä kuinka he siinä katselivat ja seisoivat, niin jopa he\nastuivat käsi kädessä kuusen juurelle ja siinä vannoivat valat\nvakaiset, ikuisen lemmen puhtaan tunnustuksen. --\n\nTämä nyt oli idyllinen puoli heidän elämänsä sadussa, mutta siitä tuli\ntraagillinen perässä. -- Sillä kaikille ihmisille on Jumala niin\nlaatinut, että he saavat osan elämän iloista sekä suruista. Sen olivat\nnyt nuo kaksi unhottaneet, sentähden täytyi heidän saada sitä runsaampi\nosa unhotetusta tavarasta, surusta. Sillä ainoastaan ilon kukkealle\nhengettärelle uhrasivat he parhaan osan voimastaan, parhaan osan\nhenkensä lahjoista. Siinä he vaan riemussa elivät eivätkä ikään\nmuistaneet surua löytyvänkään. Mutta niin tavoin ei voitu suuria kokoon\nsaada; heidän runolliset huvituksensa, toinen toistakin kalliimpi,\nnielivät pian pienet vuotuiset tulot. Menojen puoli kasvoi pian\nsuuremmaksi, kuin tulojen ja niin kävi kassa yhä heikommaksi.\n\nTämän huomasi herra ennemmin, kuin rouva; vaan hän ei tahtonut sitä\nrouvalleen sanoa. Hän teki, mitä ei kenenkään pitäisi tekemän, hän\nlainasi, voidakseen elää niin ett'ei jyrkkää käännöstä syntyisi.\n\nMinä maksan sen pian lisätoimillani, ajatteli hän. Mutta nuo lisätoimet\neivät koskaan tuottaneet kylliksi. Velka kasvoi -- ja perhe kasvoi. --\nJo oli näin kau'an aikaa eletty, kun rouva huomasi herransa laihtuvan,\nkäyvän surulliseksi, eikä juuri koskaan iloitsevan. Syytä tähän ei hän\ntiennyt; eikä tuo herkkätunteinen herra voinut sitä hellälle\npuolisolleen sanoa.\n\n-- Minä kyllä näin kuinka asiat olivat huonot. Joka kerta kun vieraita\ntuli, istuin minä kuusessa ja kuiskasin: \"hu -- huu -- kassa: huu -- hu\nkassa!\" Mutta ei kukaan heistä kuullut oikeen; jotkut ymmärsivät\npuoleksi ja jäivät pois -- vaan ei kukaan auttamaan ryhtynyt. Niin\nkului vaikea vuosi.\n\nElämä ulkonaisesti oli aivan entisellään, mutta sisällinen haaksirikko\noli joka hetki tulossa. -- Se tuli -- hirmuinen.\n\nOli taaskin yö; kuu paistoi, mutta nyt lumikentälle kylväen\nloistettaan.\n\nYksinään valvoi makuukammiossaan rouva. Kynttilä valaisi hänen surun\nvaalentamia kasvojaan. \"Voi kuinka minua levottomuus painaa! Ei uni\nsulje silmääni, eikä rauha rintaani nukuta. Voi Arvo; missä olet ...\nmissä!\n\n\"Minä pelkään -- he ovat hänet vieneet nuo julmat rahamiehet --\nvelkavankeuteen! vankeus -- mikä kamala ajatus!\" --\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaan kaukana, kaukana pohjoisessa istui synkkänä, liikkumatonna,\ntuijottaen eteensä kuni tunnoton, -- herra vapaaherra. Vankeudessa ei\nhän ollut; mutta vapautta -- vielä suurempaa vapautta hän halusi.\nKau'an oli hän taistellut, kau'an turhaan pyrkinyt eteenpäin. Nyt\ntahtoi hän särkeä tämän pienen rajan, joka eroittaa elämän ja\nijäisyyden. --\n\nMitä oli siellä odottelevana, oliko elämä yhtä kitsas kuin täällä, vai\noliko paljoa kitsaampi. -- Niin, olipa kumpi tahansa, saihan sen toki\nalusta alkaa. Näin mietiskeli hän. Äkisti tempasi hän seinältä\nvalmiiksi varatun ampumakalun -- yks väläys vaan -- ja hän oli alkanut\nalusta.\n\nLaukaus kuultiin -- kuultiin aina etelään saakka, jossa istui kalpeana\nrouva. --\n\nHän pyörtyi ensin; tajusi sitten koko tilansa surkeuden ja tahtoi yksin\nalkaa alusta täällä. \"Minä olen uneksinut elämäni suloisen puolen,\"\nsanoi hän, \"nyt alkaa sen todellinen puoli. Minä osoitan olevani yhtä\nsuuri kuin hän, vaikka en seuraakkaan häntä hautaan.\"\n\nHän alkoi elämään todellisesti. Kaikki vieraisilla käynnit, kaikki\nliehakoitsevat hienoudet, kaikki turhamaiset tavat jäivät sikseen. Ei\nenää lyöty leikkejä alinaikaa, eikä ujosteleva ritariparvi polkenut\nkarkeloissa permantoa -- kaikki tuo oli kuni pois puhallettu. Työtä,\nvarsinaista elämän askaretta teki nuori ja vanha. Kaikki oli liikkeellä\naamusta iltaan, valveella päivät ja levolla yöt; ja kumma kyllä!\ntämmöinen elämä ei tuntunut kuolettavan ikävältä. Ei koskaan tarvinnut\nvaivata päätään, millä itseään huvittaisi, aina oli aika kallista, aina\npäivät lyhyviä. --\n\nEikä yölläkään puuttunut suloinen uni, joka valoi väsyneihin jäseniin\nlevon makean; tuo muinoin niin rauhaton rinta tyyntyi uuvuttavissa\nponnistuksissa: se aaltoili kyllä kuni ennen, mutta sen aallot eivät\nelämää tuskalla täyttäneet: he antoivat tarpeellista tasapainoa\nolemukselle. Monena kirkkaana kuutamo-yönä tunkiu minä sisälle avaimen\nrei'ästä levittämään lahjojani tuolle rasitetulle ja silloin löysin\nhänet sikeästi nukkuvana rauhan vuoteella. Ainoastaan eräänä kesä-yönä\n-- se oli heidän kihlauksensa vuosi-yö -- tapasin hänet valvehella.\nSurullisena, mutta vakavana, tarmokkaana istui hän katsellen ulos\nakkunasta, tuonne hiljaisesti värehtivälle merelle.\n\n\"Minä muistan\" -- hän lausui, \"kuinka onni hurmaavalla ilollaan\nhuumasi järkeni.\n\n\"Elämä! mitä olet sinä? Jakso vuoria, aika, jonka kuluessa on\nkestäminen, mitä osaksemme suodaan. Se on onnellinen, joka tyynesti\nkaikki kestää -- se on viisas, joka vähimmin riehuu. No, -- mihin\nauttaa ihmisen ponnistus ja puuha. Ei tuumaa eteenpäin määrätystä\nrajasta. Mikä on se, jota onneksi luulemme? Mielikuvitus, jonka luomme\nitsellemme, vaan jonka todellisuutta emme koskaan saavuta. Mikä on\noikea onni sitten? Henkemme tyytyväinen työskentely; minä hupsu! Luulin\nsaavani onnen työttömässä nautinnossa: Onni on työtä tekevässä\nuhrauksessa. Minä rakastin itsekkäästi -- minun mielikuvitukseni, minun\nelämäni varhainen kasvatus -- kaikki olivat apuna luomassa virvatulia,\nennakkoluuloja, joita vaan tuo rautakoura todellisuus on voinut vaivoin\nkukistaa. Elämä on elämää s.o. eläminen on kokemusta. Ne jäljet, jotka\njäävät henkeemme siitä; mitä maailmassa koemme -- ne ovat elämämme\nhistoria. -- Mikä yhteys, mikä sopu-sointu niillä jäljillä on, siitä\nriippuu elämämme tehtävä. Minkä tehtävän olemme suorittaneet, siitä\nriippuu ihmisarvomme. Ihmisarvo, oikea arvo ilmestyy vasta kuoltuamme.\nVasta se, mikä jää jälelle, kun erehdysten vaahto ja intohimojen\nvääräänsaattama ponnistus, voima, mitä on käytetty turhaan arvottoman\naikaan saamiseksi, oikean ja ylevän sijasta, -- vasta sitten kun kaikki\ntuo on kulunut pois, jää oikea arvomme kirkkaana jälkimaailman\nkatseltavaksi. Mitä siis maksaa tuo silmänräpäyksen kestävä tunteitten\nkuohu? Oikeastaan ei siitä pitäisi ihmistä onnettomaksi päättämän, että\nhän on saanut paljon vasten-mielisiä kokemuksia, vaan siitä, että ne\nkokemukset eivät ole häntä voineet opettaa, että hän on sortunut\nniitten painosta ja unhoittanut pyrkiä eteenpäin. -- Olenko minä\nonnellinen? Sen saa tulevaisuus päättää...\" Hän kävi levolle.\n\nKului vuosia; aika vieri yhä edelleen. -- Jopa silloin eräänä iltana --\ntalvi-aikaan, ajoi kaupungista nuori herra kartanoon. Uteliaisuudesta\npilkistin minä sisälle, sillä monta, monta vuotta oli siitä kuin täällä\nkävi vieraita, varsinkin talvisaikaan. -- Olipa nyt kuin entiseen\naikaan. Suuri sali oli valaistu, huonekalut järjestyksessä, kuvat\nkohdallaan, kaikki oli kuin vuosikymmeniä takaperin. Se eroitus vaan\noli, että ainoastaan yksi ihminen oli tuossa suuressa salissa. Se oli\nrouva itse. Hän istui nojallaan sohvalla yhtä mukavasti, yhtä uljasna,\nkuin viisikymmentä vuotta sitä ennen. Ainoastaan kasvojen piirteet\nolivat kurttuisiksi käyneet ja hiukset hopeavalkeiksi. Tyyneenä,\nlevollisena, kuin hallitsijatar hän istui. Ei ääntä, ei sanaa hänen\nhuuliltaan kuulunut. Silmä vaan välistä harhaili ovea kohden. --\nSilloin aukeni ovi -- sisälle astui mainittu nuori herra. -- Nöyrästi\nastui hän ja kumarsi -- rouva nousi, tervehti ja vaipui takaisin\npaikallensa. --\n\n\"Äiti!\" aloitti nuori herra.\n\n\"Herra!...\" katkaisi rouva. \"Te olette rikkoneet pojan velvollisuuden\n-- Teillä ei ole äitiä.\" --\n\n\"Minä olen rikkonut -- mutta sen olen tehnyt rakkaudesta.\"\n\n\"Voiko järjellinen ihminen puhua noin ristiin -- voiko rakkaus rikkoa\nvelvollisuutensa?\"\n\n\"Minä pyydän, kuunnelkaa minua!\"\n\n\"Hyvä, minä kuuntelen.\"\n\n\"Minä tahdoin sanoa äidille lähteissäni jäähyväiset: minä ymmärsin\nrikokseni kyllin -- mutta sen teki asiain tila mahdottomaksi. Minä\nymmärsin, että lähtöni Amerikaan näyttäisi kaikista itsepäisyyden,\ntottelemattomuuden ja hurjuuden teolta, mutta minä tahdoin ponnistaa\nviimeiset voimani auttaakseni äitiä.\"\n\n\"Sinä et uskonut, että äiti voisi ilman sinua auttaa itseään.\" -- --\n\n\"Minä pidin velvollisuutenani olla poissa äidin pöydästä.\"\n\n\"Mutta et pitänyt velvollisuutenasi totella äitiä.\"\n\n\"Ehkä saan joka vuosi pienen summan, jonka voin äidille lähettää, minä\narvelin; eikä tämä luulo minua pettänyt. Sitä paitsi oli minulla\ntoinenkin puoli ajatuksissani: minä tahdoin oppia vähän maailmaa\ntuntemaan, tahdoin kokea, pääsenkö omin voimin eteenpäin maailmassa.\nTämä nyt oli itsekäs puoli, jota paitsi en tahtoisi ollakkaan. Sillä\nmitäs, minä mietiskelin, mitäs tehdään nuoruuden voimilla, joll'ei\nniitä ponnistuksissa, työssä ja vaivassa kuluteta; mitä hyödyttää tieto\nja taito, joll'ei niitä koskaan käytännössä hedelmälliseksi tehdä.\nKotkan täytyy kestää, sen siivet kuivavat, elämä kituu, joll'ei se saa\nkoettaa, kuinka kau'as sen höyhenpuku kannattaa; niin luullakseni käy\nihmishengenkin, joka ei hajoita voimaansa, joka ei koskaan uskalla\nyrittää, mihin se kykenee. Kun näin mietin, en voinut toisin tehdä,\nkuin tein. Minä matkustin; minä tunsin, että siipeni kannattavat, minä\nkäytin voimaani. Kun sitten sain tietää, että äiti on maksanut kaikki,\nkun sain kuulla, että rahat, joita joka vuosi lähetin, olivat tulleet\nperille; silloin tunsin, mitä en tahtoisi olla tuntematta, tunsin oman\nvoimani, tunsin oman arvoni.\" poika vaikeni.\n\nÄiti nousi hitaasti ylös; hän kävi toisessa huoneessa, tuli vakavana,\narvollisena kuin hallitsiatar takaisin. Hänellä oli raskas mytty\nkädessään; sen hän laski pojan käteen ja lausui. \"Jos olisit tiennyt\nmissä nämät rahat olivat, jos olisit arvannut, etten minä niistä ole\npenniäkään käyttänyt, olisitko silloinkin tuntenut oman arvosi?\"\n\nPoika vaaleni; hän luki kirjeittensä päällekirjoitetut summat, luki\nkullassa olevan raha-arvon ja vaikeni hetkeksi.\n\n\"Äiti!\" lausui hän vihdoin verkalleen ja pontevasti. \"Minä en ymmärrä\nsinua?\"\n\n\"Mutta minä ymmärrän sinun.\"\n\n\"Sinä olet riistänyt minulta ihanimman nautinnon, sinä olet ottanut\nminulta tiedon, että olin auttanut äitiäni voimani mukaan.\"\n\n\"Mutta sinun ei ole onnistunut riistää minulta sitä nautintoa, jota\npaitsi en tahtoisi olla sinun äitisi; sinä et ole riistänyt minulta\ntietoa, että olen itse ko'onnut, mitä olen tuhlannut, että olen itse\nmaksanut, mitä olin velkaa; minä olen pelastanut itselleni ihmis-arvon,\nolen voittanut takaisin luottamuksen itseeni ja Jumalaan.\"\n\n\"Äiti! minä myönnän että olet voittanut.\" --\n\n\"Arvo! minä ymmärrän, mitä sinusta tulee. Sinä olet ansainnut olla\npoikana ylevälle äidille. -- Minä tiedän että olet jo itsenäinen mies.\"\n\n\"Kiitos, kiitos siitä sanasta, äitini.\"\n\nÄiti avasi sylinsä ja poika oli saanut oikean paikkansa äidin\nsydämmessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValkea oli jo sammunut; yö oli levittänyt mustan vaippansa yli avaran\nmaan. Ihmiset nukkuivat, luonto lepäsi. Rouva, tuo vanha harmajahapsi,\noli myöskin levolla. Hän oli tuntenut niin ihanan voipumuksen\nraukasevan jäseniään ja levolle oli hän laskeunut. --\n\nVaan hänen henkensä valvoi vielä: hän näki edessään nuoruutensa ihanat\nvuodet, hän näki nuo uneksumisen, haaveilun suloisen ihanat ajat, tuo\nkaihon ikävän -- suloinen tunne oli hänen sydämmessään hereillä, tunne,\njoka karkoitti hänet karkelosalista, eroitti nuorten tiloista ja\npakoitti etsimään yksinäisyyttä. Tuossa näki hän edessään kuutamoyön,\nnäki vapaaherran kiharatukkaisen pään, hänen tulta tuikkivan katseensa\nriuduttavan palon; meren kuutamossa kirkastunut hopeapinta vaahtoili,\naaltoili, hänen sydämmensä aaltoili myöskin. Hän näki kuusen tumman\nvarjon, kuuli vapaaherran vakaisen valan -- ja hänen oma sydämmensä\nvienosti vastasi tuohon miehevään valaan.\n\nVaan äkkiä muuttui tuo kuva; maa peittyi lumivaippaan, vesi jäätyi ja\nkylmä tuuli puheli lumihöytäleitä akkunaan. Tuossa istui hänen edessään\npuoli-ikäinen, surullinen nainen, synkkä epätoivo oli hänen kasvoihinsa\nja otsaansa kuvautunut, ei helpoittava kyynel pessyt katseen synkkää\nkalpeutta. Siinä hän istui; kunnes äkillinen peljästys, säpsähdys ajoi\nhänet ylös, hän soitti kelloa, herätti palvelijansa ja lähetti sen\nnoutamaan postia. -- Posti tuli -- ja nainen luki -- hän tuijotti --\nhorjahti -- parkasi ja taintui. -- Tuo nainen oli hän itse. --\n\nHän vapisi unessa: hän tunsi jälleen koko sen kauhistuksen, minkä tuo\nhirmuinen sanoma oli synnyttänyt. -- Sitten tyyntyi unelma. Rauhaisen,\nlujaluontoisen naisen hän näki taistelevana puutteen, vaivojen ja\nponnistusten kanssa; hiki helmeili hänen otsallaan, väsymys uuvutti\ntyöhön tottumattomia jäseniä; vaan lujana, horjumattomana pysyi hän\npäätöksessään. Vähitellen tottuivat jäsenet työhön, ruumis vaivaan ja\nhenki kieltäymykseen. Aika muuttui paremmaksi.\n\nJopa näki hän edessään velkamiestensä tyytyväiset kasvot; hän tunsi\narvonsa olevan pelastetun. Yksi vielä puuttui: hän ei tiennyt koska\npoikansa, tuo itsenäinen, uljas, joka oli jättänyt kotimaansa, lähtenyt\nmaailmaa koettelemaan ja siellä voittanut ominaisen, jalon pohjan\nluonteelleen, -- koska tuo tulisi. Jopa näki hän senkin -- eilis-ilta\noli elävänä hänen mielessään: onni, tyytyväisyys ja rauha virtaili\ntuohon paljon kokeneesen sieluun.\n\nHän ymmärsi eläneensä, hän oli tyytyväinen elämänsä satuun, josta\nvakava, surullinen puoli oli hänestä paljoa todellisempi, suloisempi,\nkuin tuo hurjan-iloinen, kevyt aika. Onnellinen hymyily kirkasti\nvanhuksen kasvoja ja niin sanomattoman suloinen tunne viemisti hänen\nsydäntään. Hän heräsi -- hän ei ymmärtänyt miksi, vaan hänen täytyi\nnousta vuoteeltaan, rukoilla ja kiittää Jumalaa, joka oli viimein\nkaikki hyvin päättänyt.\n\n\"Sinä sen olet tehnyt, kaikkivoipa, en minä, heikko nainen mitään\nvoi.\" --\n\n\"Armahda minua!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamu koitti; kirkas, suloinen talviaamu. Hiljaa henkäili tuulonen yli\navaran lumikentän. -- Silloin kaikuivat sanomakellot saattaen surun\nsanoman yli tienoon: \"vanha rouva on yöllä kuollut.\"\n\n\"Hän oli onnellinen, hän kuoli onnellisesti,\" sanoivat ihmiset ja se\noli oikeen sanottu.\n\nNäin kertoi kuusen haltijatar ja hiiriseurue katseli äänetönnä toisensa\nsilmiin.\n\n\"Se oli nyt paljaaltaan ihmisistä,\" sanoi viimein eräs yökkö.\n\n\"Ja niistäkin liian pitkä ja tavallinen,\" muistutti pensas-hiiri.\n\n\"Kiitoksia paljon!\" emähiiri sanoi; \"nuo pienoset eivät ymmärrä\npaljon.\"\n\n\"Hyvää yötä!\" haltijatar lausui, käänsi lippaan kainaloonsa ja astui\nkotiinsa kuusen latvaan. --\n\n\n\n\nTULIPALO.\n\n\nIhmissielu! Mikä olento? Ei ainetta, ei muotoa, ei paikkaa, eikä mitään\naistillista ja kuitenkin väkevin, voimakkain, määrääväisin. -- Hengen\nsuuruutta maailma ihailee; vaan oikeata suuruutta se vapisee. Hengen\ntaistelusta paljon puhutaan -- vaan oikeassa taistelussa -- henkien\ntaistelussa maailma hukkuu, palo ei ole vielä oikein alkanutkaan ja\nkuitenkin ne sielut joissa on pieni kipinä syttynyt, vinkuvat\nsäikähdyksestä. --\n\nSytytä koko syttyvä aine, tuo löyhä, tulta kestävä röykkiö, niin on\ntulipalo valmis. Palakoon, kunhan karsien joukosta kullan jyväset\nlöytyy. Mikä on henki ja mitä se ei ole? Se on olematon ja kaikkialla\noleva; se on ainoa todellinen olemus. Sinä kummallinen kaksoishaamu,\nihminen. Henki sulla on ja kuitenkin aine sitä kahlitsee. Tahtoisit\nlentää, vapautua paikan rajoista, kohota puhtaana, ylevä henkenä, vaan\naine laahaa perässä -- himot myrkyttävät henkesi elämän -- himoja\nmaailma palvelee. Hengen suurin, pahin, julmin vihollinen on saanut\nvallan; se myrkky joka turmelee, kuolettaa oikean elämän, hengen vapaan\nlennon katkaisemalla -- sitomalla tuon suuren, äärettömän tämän\npienen, turhan, alhaisen piiriin -- se myrkky huumaavalla juomallaan on\nsaanut päihdyttää henkien tunnottoman elimistön, niin että nyt hummaten\npalvellaan _aistillisuutta_. Ihminen sytyttää helvetin tulen omaan\npoveensa ja nauraa mitä makeimmasti tälle viattomalle kepposelleen. Kas\nmurhapolttajaa! --\n\nNaura vaan, naura ja tanssi niin kau'an kun -- voit. Sillä pieni se\naika on, jolla ihmiset sytytetyssä teaatterissa tai tanssi-salongissa\nhuvittavat himojaan. Anna tulen vaan hiljaa jäytää -- anna sen palaa\nperustuksissa, pian siitä tulee semmoinen liekki, ett'ei sitä pidätä\nmaa eikä taivas, vaan kaikki mitä sen tielle sattuu, palaa, hukkuu\ntulimereen. -- Niin on himojenkin laita. Ne kasvavat: pieni,\nvähäpätöinen huolimattomuus tulee tavaksi, tapa muuttuu vaatimukseksi\n-- vaatimus kasvaa hillitsemättömäksi -- voittamattomaksi -- hurjaksi\nvoimaksi, jota ei peljätä helvetin tuli, ei houkuttele taivaan ilo:\nJumala ja perkele ovat saman tekeviä himonsa orjalle -- ainoastaan\nhimo, tuo hirveä himo on yksinvaltias, julma, säälimätön tyranni. --\n\nJa maailma puuhaa mellastaa taistelee noita pieniä -- turhia -- oikkuja\nitsekkäitä himoja varten.\n\nHengen oikea olemus jätetään sikseen, taistelu henkenä henkeä vastaan,\npuhdas henkien sota jätetään alkamatta: ihmiset, nuo päivän lapset,\nsitä kauhistuvat. Astua henkenä henkien isän eteen ja pyytää päästä\nosalliseksi hyväin henkien taisteluun pahoja vastaan -- on enemmän kuin\nnoilta lyhyt-ikäisiltä sopisi pyytää. -- Sitten vasta kun tuli polttaa\npermantoa, kun jalkoja kuumittaa, kun luja pohja puuttuu -- sitten\nvasta huomataan, että olis aika ryhtyä etsimään tulipalon syytä. --\nSitten vasta kun Nihilismi uhkaa järkyttää koko yhteiskunnan\nperustuksia -- huomataan himojen hirveä voima. -- Ajakaa edelleen.\n\nTuli on hyvin sytytetty. Hävittäkää uskonto, pankaa sijaan järkeisopin\nkauneimmat kaarnat: kaikki kutistuu. Tuli yltyy.\n\nMiksi? Himot kasvavat, himojen pohjakerros saa uusia aineksia\nsamallakun tieteellinen, taiteellinen, aineellinen kehitys kasvaa.\nKaikki auttaa ainoastaan yksilöä paremmin saavuttamaan tarkoitustaan.\nVaan mikä on yksilön tarkoitus, kun siltä uskonto puuttuu? --\nItsekkäisyys. Vaan itsekkäisyyden kehittynein muoto on aistilliset,\nhetkeä tyydyttävät -- hurjat himot. -- Antakaa maailman ohjakset\nsemmoisille miehille, joita himot hallitsee -- niin on Nihilismon\nprogrammi tuleva käytäntöön -- jokainen tarjoo omaa hetkellistä\nhaluaan, jokainen korjaa toisen tieltään -- jokainen omistaa itse\nkaikki -- jokainen hallitsee itse kaikkia; lyhyesti maailma, ihmiskunta\nkestää niin kau'an kun on kaksi ihmistä toistaan vahingoittamaan,\ntoistaan syömään, nylkemään -- surmaamaan. Vasta sitten kun kaksi\nviimeistä ihmistä, kuten Münckhausin karhut, ovat toisensa hukuttaneet,\non rauha ja lepo tuleva maan päälle.\n\nTässä maailman tulevaisuus, jos uskonto hyljätään. -- Miksei sittenkin,\nvaikka uskonto pysyisi? -- Niin; miksei, jos uskonto turmellaan, vaan\nsilloin se ei olekkaan oikea tarkoitustaan vastaava uskonto.\n\nPuhuttakoon siis kuinka kauniisti tahansa uskosta ja uskonnosta,\njoll'ei oma vakuutus ole voittanut himojen voimaa, joll'ei hengen\ntodellinen yhteys Jumalan kanssa ole hävittänyt himon juurta --\nsydämmessä asuvaa halua -- silloin ei vielä ole aljettu sammutus-työtä:\ntulipalo voi jolloinkin puhjeta esiin hirveällä voimalla. --\n\n\n\n"]