[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjBNJYMfyaB1Iu-9zrBAHNpa8YXq1z-KZ1RlGni0yVao":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},46,"Juha","Aho, Juhani",1861,1921,"46-aho-juhani-juha","46__Aho_Juhani__Juha",null,"romaani",[],[],"fi",1911,34817,190643,false,10863,[22,23],"Married people -- Fiction","Triangles (Interpersonal relations) -- Fiction",[25],"Novels","\"Juha\" by Juhani Aho is a novel published in 1911, considered one of the author's most significant works. Set in an unspecified historical period along the Finnish-Russian border, the story follows Juha, a hardworking farmer whose restless wife Marja leaves with a charismatic traveling merchant named Shemeikka. What begins as escape becomes captivity, and Marja must find her way home. But returning is only the beginning of their troubles. This timeless tale of desire, betrayal, and consequences has inspired multiple operas and films. (This is an automatically generated summary.)",[],328,"Syrjäisessä erämaassa asuvan iäkkään Juhan ja hänen nuoren vaimonsa Marjan avioliitto joutuu koetukselle, kun karjalainen kauppamies Shemeikka saapuu heidän taloonsa. Shemeikka viettelee Marjan mukaansa, mikä käynnistää traagisen tapahtumaketjun täynnä intohimoa, petosta ja katumusta. Romaani on yksi suomalaisen kirjallisuuden tunnetuimpia kolmiodraamoja.","Juhani Ahon 'Juha' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 46. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Kuusankosken Kirjasto, Tapio Riikonen\nja Projekti Lönnrot.","JUHA\n\nKirj.\n\nJuhani Aho\n\n\nOtava, Helsinki, 1911.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nMies -- pitkäselkä, rohdinpaita, virsujalka -- hakkaa kaskea korkean\nvaaran rinteellä. Kun koivu kaatuu, alkaa toisen lehvistö jo tutista ja\nlastut lennellä. Hän kaataa niitä säärensä paksuisia kuin pajukkoa\nraivaten, selkäänsä oikaisematta.\n\nVaara, jonka rinnettä hän raataa, on rannattoman erämaan keskessä, jossa\nsiellä täällä kohoo toisia samanlaisia vaaroja kuin mättäitä\ntulvehtivalla luhdalla. Kaikki muut vaarat ovat huippuunsa asti metsän\npeitossa, tätä vain on kaskettu, alhaalta ylöspäin nousten,\npäivänpuoleiselta rinteeltä, pyritty laelle, vaan ei päästy vielä\npuoliväliinkään. Pälvi siinä kuitenkin jo on erämaan autiossa, pykälä\naarniossa: vihertävä ruishalme, alempana ahoja ja vielä alempana notkon\ntakana asutus juuripuolessa pitkän niemen, jota kaitaiset vedet\nkiertävät pieninä järvinä, soikeina salmina ja koskina.\n\nSe näkyy siihen, missä mies hakkaa. Hän levähtää, katsahtaa alas, näkee\nhalmeensa, talonsa, niemen ja kosken. Hän heilauttaa kirvestään niinkuin\niskeäkseen sen kantoon, aikoen huoata, mutta upottaa sen taas uuteen\npuuhun ja alkaa huojua -- pitkäselkä, rohdinpaita, virsujalka.\n\nKirves nousee ja laskee, irtautuu ja uppoo; kun puu parahtaa, toinen jo\ntutisee -- ja niinkuin on työn tahti, niin on tekijän ajatusten kulku.\nYhdet tulee, toiset menee, jatkuen siitä, mihin olivat päättyneet,\npäättyen siihen, mistä olivat alkaneet, aina sama vaikeus niistä päästä\nja tulla niiden kanssa toimeen.\n\n-- Pitipähän taas epäsovussa erottaman -- pitipähän taas sanottaman ne\nkatkerat sanat. Että se saattoi sen sanoa, vaikka olikin totta -- mutta\nettä se saattoi sanoa: \"Vanha kanttura, vääräsääri, väkäleuka!\" Sillä\nminkä minä sille mahdan, minkä minä mahdan sille, mikä on minussa\nluonnon vika? Näithän sen ottaessasi, tiesithän sen minulle tullessasi,\nettä vasemmukseni ontuu -- vaan että saatoit sen minulle _sanoa_?\n\nHän jätti sittenkin hakkauksensa, laski kirveensä maahan ja istuutui.\n\n-- Olenhan minä jo vanha, enkähän minä näköäni milloinkaan ole kehunut.\nMutta tarvitsiko nyt _siitä_ hänen silmänsä välähtää niinkuin äkäisen,\nsalavihaisen koiran. Ja jos nyt häntä hartioista vähän hyväilinkin, niin\nolisiko tarvinnut tiuskata: \"Mene siitä kompuroimasta!\" -- ja sitä vaille,\nettei kapustalla lyönyt. Enhän minä kuin lepyttääkseni, ettei enää\njuroteta -- että sovitaan pois. -- Onhan saanut minulta olla ... milloinka\nminä olen hänelle väkivaltaa tehnyt?\n\nKun joskus ennen sattui kiivaan sanansa sanomaan, niin kohta katui ja\ntuli sovinnoille. -- Vaikka nyt vain olisi tullut ruokaa tuomaan, olisi se\njo sillä ollut hyvä. Kun tulonsa kuulin, niin minä sille jo kauas\nnäyttämään, etten _minä_ sitä enää muista. Jos tuli tänä päivänä,\nniinkuin ennen muinoin tuli laulaen, niin että metsä edellään raikui,\nniin minä hänelle tästä mylvähdin niinkuin härkä, mörähdin kuin kontio\nmerkiksi, etten _minä_ sitä enää muista, elköönkä hänkään.\n\nHän tahtoi uskoa, että Marja vielä tulee. Lehto sihahti lämpimässä\ntuulessa, lepo viihdytti veriä. Jospa tuo nyt sanoikin. Lie sanonut sen\nvain kiivaudessaan, muusta jostakin myrtyneenä, ei minusta. Tuohon\nkahden koivun haarukkaan nostan hänet istumaan niinkuin pikkutyttönä\nennen. Se siinä käenkukuntapuussa, minä häntä tästä kannon päästä\nkäköseksi haastan, metsänneidoksi, salojen sinitytöksi sanelen -- sitä\nmielellään kuuntelee, vaikkei ole kuuntelevinaan, mutta kuitenkin\nkarjanpolkuja kulkiessaan sitä itsekin itsestään laulaa. \"Auta Juha,\"\nsitten huutaa, \"en pääse alas jos et auta!\" -- ja hento kaulaan kavahtaa\nja kasken läpi itsensä kannattaa ja vasta sileälle aholle asetuttaa.\n\nJa näki Juha siinä kasken sisässä istuessaan, kädet työmekon helmassa\npolvien välissä, raukeasti katsellessaan kaatamansa kasken yli -- näki\nMarjan, paljain päin, huivi niskaan valahtaneena, liikkumassa heidän\nensimmäisessä yhteisessä kaskessaan pienellä kassaralla, Juhan\ntakomalla, pienellä ja näppärällä, vastaksia ja kerppuja katkomassa, kun\nhän itse isoja puita kaataa rytyytteli. Ja tuli niin vielä monena vuonna\nkaskeen ilakoimaan, laulamaan nuorena emäntänä onnea ukkonsa\nkylvöksille, joita ei pouta koskaan kuivannut, ei halla pannut, ei\nihmeeksikään, ja kyllä ties Juha miksi: että oli hänellä hallussaan\nmetsän haltija, ties mistä lie kätköistä tullut, Karjalan kaunis, kaukaa\nvierasten vaarojen takaa.\n\nNyt ei enää tule, ei itseään oksalle nostata, ei aholle kannata, ei tule\nlaulamaan, ei kassaroimaan, ei enää edes ruokaakaan tuomaan. On tyly\nvanhalle miehelle aamusta iltaan.\n\nJa kuitenkin Juha yhä kuunteli, kuunteli hakatessaan, silloinkin, kun\nlastu visan kyljestä vihaisimmin vinkui. -- Huhusiko joku? -- Hän teroitti\nkaatamiensa puiden yli kurkottavan silmänsä kasken alalaitaan, kavahti\nkivelle, jolla oli istunut. Ei siellä ollut ketään. Olisiko kuulunut\nalempaa, jonne ei kuontunut näkemään? Tuolta sen näkisi toisesta\nlaidasta, oliko kuka tulossa. Sieltä näkee pihaan asti, tien ahoa,\nniittyä ja pellonpiennarta myöten pihaan asti. Jos ei niin monta\nmonituista kertaa jo olisi turhaan mennyt odottamaan sitä, jota sieltä\nturhaan odotti, niin olisi mennyt nytkin. Mutta sen sijaan tarttui\nJuha taas kirveeseensä ja hakkasi -- hakkasi niin, että jokaiselta\nkaatamaltaan puulta tuli lähemmäksi kasken alalaitaa, josta näki pihaan.\nHakkasi vain reunimmaiset pikemmin joutuakseen. Puut parkaisivat\nkaatuessaan, niinkuin olisivat parkaisseet muutakin kuin omaa\nkatkeamistaan.\n\nEi sieltä kuulunut ketään. Lehmät makasivat paisteessa aholla alempana.\nJärvellä kulki pari venhettä laiskasti soutaen. Kolmas souti jälempänä\nmaanrannan varjossa, kuin väijyen toisia. Juha näki heti, että ne kaksi\nolivat Venäjän puolen venheitä, laukkusaksain, ja hän päätti niiden\nsuunnasta, etteivät ne aikoneet nientä kiertää ja laskea sitä tietä\nkoskiin, vaan päästäkseen niistä poiketa hänen rantaansa ja vedättää\nvenheet kuormineen kannaksen poikki. Mahtavat tarvita hevosta. Pitäisikö\nlähteä? Vaan ottakoot itse haasta Marjan luvalla, kylläpähän tietävät.\nKolmas venhe näkyi olevan sysimiesten haapio.\n\nHän kääntyi, hakkasi taas yhden rintaman kaskensa ylälaitaan, ja sieltä\ntaas toisen takaisin alalaitaan. Ei vieläkään näkynyt ketään. Ja\nmiksikäs olisikaan? Taas tuli hän ylälaitaan. Mutta nyt tunsi hän\ntarvitsevansa levätä ja istuutui äskeiselle kivelle, haarukkakoivun\nalle. Se _oli_ mietittävä, oli ajateltava päähän asti, miten tämä kaikki\noli käynyt niinkuin oli käynyt. Ei saanut Juha ajatuksiaan omiin\nohjiinsa, ne kulkivat, mitä teitä itse tahtoivat.\n\n-- Ennen se aina toi ruokaa, olipa työpaikka kuinka kaukana tahansa. Toi\npaistinkalat, kantoi viilit leilissä ... nyt katsoo vanhaksi: \"Sen\nkanttura, sen vääräsääri ... sen väkäleuka\". Saattaahan olla, mutta\nmilloinka minä olen häntä soimannut siitä, että oli köyhä, ettei ollut\nmitään, että hänelle talon laitoin, kasket kaadoin, rimmet raadoin. --\nOnko se nyt siinä, minkä _näköinen_ mies on, tai minkä _ikäinen_, kunhan\nvain on mies? Eikö se ole siinä, mihin kykenee ja mitä saa aikaan? Eikö\nole tuolla talo kylmään metsään tekemäni, paisteisella aukealla, vetten\nhengessä, koskien niemessä -- tallit, aitat, saunat, navetat, hevonen ja\nviisi lehmää? Sanokoon Marja, kuka olisi toinen semmoiset rakentanut\nkerjäläistytölle, löytölapselle, vierasheimoiselle? Olisiko ollut parempi\nollakseen orjana omassa maassaan, olisiko ollut parempi piikana vanhassa\nKarhulassa? Sanokoon! Ja mikä minulle siitä kiitokseksi? On kai ollut jo\npalkitsevinaan sillä, että olinhan hyvä silloin, kun et vielä ollut\nikivanha ... kun et tuhkinut etkä puhkinut...\n\nJuha jo katui. Miksi ma häntä syyttelen? Lapsihan tuo vielä silloin oli.\nMinun, vanhemman, olisi pitänyt tietää paremmin... Mutta kun kerrankaan\niloitsisi siitä mistä minä -- kun sanoisi: \"Oletpa siihen taas korpea\navannut, tuleepa siitä taas huima huhta!\" Mutta ei! -- Hänen ajatuksensa\nseisoivat hetken. -- Siinä se on, ettei meillä ole lasta! Siinähän se on.\nOn itselläänkin sitä ikävä! Sentähden se on semmoinen kuin on. Ei ole\nlasta eikä enää saada! Sillä mitenkä sen saa, kun sitä ei tahdo...\n\nSilloin kuului hakkausta kasken alipäästä, niinkuin semmoisen, joka ei\noikein osaa. Juha ponnahti pystyyn, mutta ei nähnyt muuta kuin\nhuojahtelevia lehviä. Olisiko se Marja? Olisiko tuonut päivällisen ja\nalkanut kerppuja katkoa? On ehkä ollutkin siellä kuinka kauan, enkä ole\nhuomannut?\n\nEi se ollut Marja. Oli Kaisa. Vaan jos on lähettänyt Kaisan edellään ja\ntulee itse eväitä tuomaan? -- Ei ollut niinkään, tuossa oli ruuat.\n\nPiika alkoi avata tuomaansa nyyttyä, mutta Juha sanoi menevänsä kotiin.\nJääköön Kaisa tänne vielä kerppuja taittamaan. Ei tuntunut enää jaksavan\nhakata. Ja olihan lauantai, ja oli verkotkin laskettava. -- \"Taitan\ntuosta saunavastat.\" -- Mutta silloin hän taas näki näyn, näki Marjan\nnuorena emäntänä kerppuja taittamassa koivusta, jonka hän oli hänen\neteensä kaatanut, Marjan, pää paljaana, huivi niskassa, solakkana,\npitkänä, joustavana kuin solkikoivu. Ei ole ihmistä toista ihanampaa,\nvaikka olkoonkin ruskeasilmä, mustatukka, tummahipiä! Heittelee\nkerppulyhteitä pielekseen, että kahahtelevat haavan lehdet. Pistää kädet\npuuskaan, kiertää taakseen päänsä ja hymähtää: \"On siinä, Juha, mitä\nlammasten talven pitkän pureksia!\" Ja kun oli pieles tehty, niin vastat\nkainalossa lähdettiin kotiin ja astuttiin yhdessä halmeen halki ja\nyhdessä haasteltiin, että tuohon ensi vuoden kaski tehdään ja tuohon\ntoinen ja jos eletään, ei hellitetä ennenkuin on koko vaara kierretty\nja kuusikko lehdoksi muutettu eikä jätetty muuta kuin louhu ylimmälle\nlaelle. Rikastutaan, laitetaan talo semmoinen, ettei kotitalo moinen,\nvaikka onkin pitäjän paras, vanha rikas -- \"laitetaan oikein sen suuren\nsukusi uhallakin\", sanoi -- niinkuin oli laitettukin. Ja edeltä kulkien\nvastaksia heilutteli ja keinahti yli veräjän...\n\nEi silloinkaan sanonut: \"Vanha kanttura, vääräsääri\", jos lie\najatellutkin ... vaikkenhän minä nyt sen kummempi kuin silloinkaan,\njoka olen aina ollut tämmöinen kuin olen.\n\nEi nyt mikään entinen yhteinen mieltään ilahuta, ei mistään hyväksy,\nmistä minä. Vihassa aamulla töihinsä työntyy omasta aitastaan,\nkiukutellen illalla maata menee omaan aittaansa ja oven säpittää.\nOlisiko vietävä rovastin puheille, joka vihki ja toivoi onnea, käteen\ntarttuen? Lähtisikö? Mahtaisiko rovastikaan mitään luonnon lumoille?\n\n\nNe olivat Juhan ainaisia ajatusten polkuja, joita astui ja tallusti,\nmihinkään pääsemättä; jotka aina veivät suohon ja hetteeseen niinkuin\nkarjan urat salolla.\n\nTie vei ensin alaspäin ruishalmeen halki, sitten nuoren ahon reunaa,\nsitten vesakkoa, laskihe vesiperäiseen painanteeseen, josta kuului\nkosken kohina ja näkyi hyppiviä kuohuja puitten lomitse. Katosi koski\nsakeamman viidan taa, tie nousi niitylle, niityltä pellolle ja siitä\npihaan.\n\nMarja oli tarhalla lypsämässä, oikaisihe katsomaan lehmän yli, kuka tuli\nsolalla tarhan ja navetan välissä, painautui takaisin, ei virkkanut\nmitään, mutta ennätti pistää terävällä kylmällä katseella, raapaista\nsuupieltensä katkeralla värähdyksellä kuin sahan hampaalla... Eipä ollut\nvielä saanut mieltänsä lauhtumaan. Vielä oli aamullisissa\nrepaleissaankin, niinkuin aina niin kauan kuin oli sillä päällään. Ei\nollut vielä katunut sanojaan. Oli kuin olisi ollut valmis niitä vielä\nkerran singauttamaan aidan yli. Mahtoi kai ajatella: tuossa se menee,\nvanha kanttura, vääräsääri. Ja Juhasta oli pihan yli tupaan astuessaan\nniinkuin häntä joka askeleella olisi nuolilla selkään ammuttu.\n\nHän otti ruokahuoneesta kannikan mukaansa ja lähti rantaan, kahmaisi\nnuottikodasta verkkoja kainaloonsa ja työnsi venheen vesille.\n\nNähdessään Juhan tulevan oli Marja tuntenut, että hänen olisi pitänyt\nsanoa jokin ystävällinen sana. Mutta se tarttui kurkkuun kuin kuiva,\npettuinen pala. Ja sisu kirkui: tämmöistä tämä on ... eikä tämä tästä\nenää muutu! Enkä minä voi sille mitään! Enkä minä jaksa olla toisin kuin\nolen! En, vaikka pitäisi minun muuten koskeen mennä! Enkä minä saa sille\nolluksi hyvänä, vaikka koirana sitä silmänsä kerjätköön.\n\nSillä minkä minä sille mahdan, että on minusta kuin kurnuttava sammakko\nja minä itse samanlainen? -- No, en sano, en sano vasta mitään, en suutani\navaa! Mutta mikä käski hänen lähentelemään? Ja olisi tyytynyt siihen,\nettä sai piikanaan pitää -- miksi tarvitsi hänen minut pappilaan\nhoukutella?\n\nHän lypsi mielensä kuohua maidon kuohuna raintaan polviensa välissä, kun\nkuuli äänen takanaan ja näki vieraan, pitkän, kähäräpartaisen miehen\nseisovan tarha-aidan nojassa ja sanovan iloisella, soinnahtavalla,\nmiehekkäällä äänellä:\n\n-- Hei, tyttö, annetahanko talossa yösijaa, annetahanko kylyn löylyä\nmatkamiehelle?\n\n\n\n\nII.\n\n\nKun Juha palasi verkkoja laskemasta, näki hän saunan lämminneen ja vedet\nkannetuiksi, ja olkikuvon oven edessä pystyssä lauteille vietäväksi. Ei\noltu moniin aikoihin saunan lauteita oljitettu! Se on leppynyt! Se\ntietää, että se on mieluista minulle. On vastatkin tehnyt ja pannut\nvierekkäin porstuan penkille. On totta tosiaan sitonut ne minun\ntuomistani vastaksista. Toisen itselleen toisen minulle! Tulee ehkä itse\nsaunottamaan eikä lähetäkään Kaisaa. Istutaan yhdessä illalliselle ... ei\npane säppiin aittansa ovea.\n\nOli kuin uusi Juhalle hänen talonsa. Niinkuin olisi koko maailma\nrusottanut, niinkuin rusottaa äsken pimeä ja kylmä pirtti takkatulen\nliekkiin leimahtaessa: tuolla pirtit, porstua välissä, tuolla aitat,\npienin, keskimmäinen ja suurin, tuolla talli ja navetta ja lato, kuja\nvälissä, ja tallin ja navetan aukossa tarha, jossa kellot kalahteli\nlehmäin märehtiessä, ja siisti pihamaa ja takana hongikkomäki! Enkö\nsittenkään olisi tuota turhaan Marjalle rakentanut? Jospa se sittenkään\nei sitä viero, on ehkä siitä taas hyvilläänkin -- koska on olkikupo ovella\nja vastat porstuan penkillä. Ei nyt entisistä mitään ... kuka tässä aina\nvoi kaikki sanansa punnita! Ja Juha oli aivan varma siitä, että kaikki\ntaas oli hyvin, kun näki Marjan tulevan tuvasta, ei enää työryysyissään,\nvaan pyhävaatteissaan niinkuin vierasta vastaan. Ja eikö tulekin\nvastaan? On ensin aittaan menossa, mutta pyörähtää rantapolulle ja\nrientää ihan rientämällä luo niinkuin olisi ihastunut, että jopahan\ntulit, Juha!\n\n-- Siellä on ne tervamiehet tuvassa sinua odottamassa, puhui Marja, hehku\nposkilla, silmissä puuhakkaan ilme, -- mutta elä millään muotoa suostu\nheidän tuumiinsa! Niillä on jokin paha mielessä Karjalan miehiä\nvastaan. -- Eikä ollut Marjan silmissä enää jälkeäkään siitä ilmeestä,\nmikä niissä äsken tarhalla oli ollut.\n\nTuvassa istui joitakin mustia, nokisia, tervaisia jätkiä, jotka\nkesäkaudet rantamaiden talonpojille sysiä ja tervoja polttivat\nmäntykankailta kahden puolen vedenjakajaa. Tuttuja miehiä Juhaan, jonka\ntalosta kävivät leipävaransa noutamassa, talvikaudet pyyntimiehinä ja\nporonvarkaina aina Lapin rajoilla asti kierrellen: mitä lienevät olleen\npuolisissejä, mutta pyrkivät aina olemaan hyvissä väleissä Juhan kanssa.\nJotakin heillä nyt lienee erikoista mielessä, koska istuvat alta\nkulmainsa katsellen ja housunkauluksiaan kohottelevat ja jalkateriään\nlattiaan viputtavat...\n\nJuha istahti ja odotti. Yksi heistä hivuttelihe ihan viereen, silmät\nkiiluen nokisesta naamasta.\n\n-- Nyt, isäntä, olisi karhu kierroksessa.\n\n-- Kultatalja semmoinen, ettei ikänä ennen, lisäsi toinen. Ja jokaisella\ntäysi kukkaro povellaan ja venheet tavaraa puolillaan.\n\n-- Ei heitä ole kuin kolme ja meitä on kuusi.\n\nJuha käsitti jo asian.\n\n-- Annetaan olla niiden karhujen. Kiertäkää heidät talvella, missä\nkiertänette, niin on kelikin parempi ajaaksenne, jos sattuisi pääsemään\npesästään kaikkoon.\n\n-- Ei pääse! Köysi kinttuihin ja toinen ranteisiin! -- huiskis niinkuin\nruissäkit venheen pohjaan -- venhe rannasta irti ja anna mennä! Kosken\nsyy, ei sitä kukaan kysy.\n\n-- Rannalla rahojaan lukivat, -- tuli kolmas puhumaan. -- Olisi se apaja!\n\n-- Ei ryssästä väliä, puhui taas ensimmäinen. Jospa mekin heitä kerran\nverotettaisiin.\n\n-- Kerranko vain olette sen tehneet? virkkoi Juha.\n\n-- Ei milloinkaan niinkuin he! minkäs tekivät meille mennäkin talvena?\nTäysi riista-aitta meillä Repovaaran rinteellä. Sen puhdistivat niin,\nettei jäänyt kuin yksi oravannahka ilkkumaan.\n\n-- Nämäkö, jarrutti Juha.\n\n-- Sitä ei tiedä nämäkö, vaan sen tietää, että sikäläisiä oltiin.\n\n-- Sieltä olivat nekin, jotka toissa köyrinä Kiannalla polttivat ja\nhävittivät.\n\nMarja oli tullut ja puuhannut pankon kulmassa.\n\n-- Yksi niistä kävi talossa ja pyysi saunaa ja yösijaa.\n\n-- Lupasitko? kysyi Juha.\n\n-- Eihän ole ennenkään kielletty. Ja kysyi viljaakin ostaakseen.\n\n-- Kuka se niistä oli? kysyi yksi miehistä. Oliko se iso ja pitkä?\n\n-- Pitkä tuo oli, sanoi Marja.\n\n-- Mustatukkainen ja kähäräpartainen?\n\n-- Niinkö lienee ollut.\n\n-- Pitänet varasi, alkoivat miehet taas innokkaasti, melkein kiihkeästi\nJuhalle. Kaupantekoon muka tullaan, talot, tavarat tarkastetaan, tänä\nvuonna ostetaan, ensi vuonna jo väkisin viedään. Kun on talo puhtaaksi\npantu, se tuleen lyödään, väki orjaksi otetaan -- mitä ei talon kanssa\npolteta. Ei olisi ensi kerta.\n\n-- En usko heidän minun talolleni mitään tekevän. Rauha on heidän\nkanssaan meidän puolelta pidetty ja pidetään vastakin. Tehkööt he\nensiksi, minä en aloita enkä anna muillekaan lupaa. Mitä muualla\ntehnette, minun rannassani ei rauhan aikana matkamiestä ryöstetä niin\nkauan kuin tänne huuto kuulunee.\n\n-- Tehdään niin, ettet mitään kuule.\n\n-- Kyllä minä kuulen.\n\nJuha sanoi sen semmoisella varmuudella, ett'ei siihen ollut sen enempää\nlisättävää. Miehet murjottivat, mutta Marjalta hän sai kiitollisen\nkatseen.\n\n-- Ei olisi pitänyt tulla teiltä ollenkaan kysymään.\n\n-- Olisihan sen saanut tehdä niinkuin olisi tahtonut, mutta silloin ei\nolisi ollut enää taloon asiata.\n\n-- Kova onni sentään ... kyllä ne nyt pääsivät.\n\nJa korvallisiaan raapien lähtivät miehet.\n\n-- Eikö pitäisi vielä mennäksesi varoittamaan vieraita? ehätti Marja -- jos\nvieläkin minkä tekevät.\n\n-- Ei ne enää, kun kerran tulivat kysymään.\n\n-- Vaan saattavat lähteä jälkeen ja rajan takana ryöstävät ja tappavat?\n\n-- Tehkööt siellä, minkä tekevät. Eivätkä mahda heille mitään, kun kerran\nkoskille pääsevät.\n\n-- Vaan mene kuitenkin varoittamaan.\n\n-- Oikeinhan sinä pyydät ... oikein koreasti --\n\n-- Oikein koreasti, niinkuin vain osaan.\n\n-- Ei niillä mitään hätää ... vaan saanhan mennä.\n\nSiitä oli aikoja, kun Marja oli häneltä näin pyytänyt, näin hänelle\nollut...\n\nHän nousi lähteäkseen, kun joku samassa kulki ikkunan ohitse.\n\n-- Siinä se nyt on, huudahti Marja.\n\n-- Kuka?\n\n-- Ka, se äskeinen mies.\n\nSisään tuli solakka, mustapartainen nuori mies, niin pitkä, että hänen\ntäytyi taipua melkein kaksinkerroin matalassa ovessa, ja kun oikaisihe,\npää orsia tavoitti. Hänellä oli käsivarrella kimppu säkkejä.\n\n-- Hei, siinähän isäntä! puhui hän. Terve talohon! Et tainnut tietää\ntulevani, kun ortesi noin matalalle salvoit? Terveheksi! -- hän pisti\nkättä Juhalle. Terveheksi! -- hän pisti kättä Marjalle, reippaasti,\niloisesti, ääni heleän sointuva, hampaat välähtelevän valkoiset hienon\nkähärässä parrassa, ruskeissa silmissä viekasta veitikkaa ja huolettoman\nilon kiiltoa.\n\n-- Mistä on vieras matkalla? kysyi isäntä.\n\n-- Jos sinulle, isäntä, sanon, mistä olen matkalla, ympäri pyörähtämäni\npitäisi. Kemit, Sunkut, Arkangelit, Aunukset, Turut, Torniot! Myöt sinä\nrukiita?\n\n-- Jospa noita jonkin verran möisikin, olisiko paljonkin tarvis?\n\n-- Saanet nuo säkit täyteen, jo riittää tällä kertaa. -- Ja hän heitti\nsäkit Juhan eteen, kääntyen Marjaa tarkastelemaan.\n\n-- Montako niitä on?\n\n-- Katso, katso!\n\n-- Nytkö ne olisi heti täytettävä?\n\n-- Heti, heti -- hän tarkasteli yhä Marjaa -- ja saanen hevosen, millä heidät\nrantaan rahtaan?\n\n-- Eivätkö nuo tuonvertaiset tätä matkaa menne kantamallakin?\n\n-- Täytä sinä sitten säkit, minä sill'aikaa mieheni noudan?\n\n-- Anna heidän olla venheillään, kyllä minä nämä apunasi kannan.\n\n-- Hyvä on!\n\nJuha otti säkit ja lähti niitä täyttämään. Vieras oli Juhalle puhunut,\nMarjaa katsellut, huulet hymyssä, silmä elellen. Ei tiennyt Marja, mitä\nsen huuli hymyi, mitä silmä iloitsi, mutta hymysi itsekin hauskalle\nvieraalle niinkuin vieraskin hänelle.\n\n-- Kuka sinä olet? Piikako?\n\n-- Siltäkö näytän?\n\n-- Äsken orjalta näytit lypsyryysyissäsi, vaan lienetkin tytär, vai\nminiäkö lienet?\n\n-- Emäntäkin lienen. Enkö emännäksi kelpaisikaan?\n\n-- Tuon?\n\n-- Senpä sen.\n\n-- Hän miehesi tuo --?\n\n-- On.\n\n-- Sinun?\n\n-- Minun, minun! Mikä siinä on, että sitä kysyt?\n\nVieras heilautti kättään.\n\n-- Hui hai, on sinulle liian vanha. Olet liian kaunis ja korea omaksensa,\näijä rähjän.\n\n-- Äijä rähjänkö? Sano sitten, kun näet, minkälaisen säkin selässään\nkantaa.\n\n-- Vääräsäären, väkäleuan! -- Vaan sinut olen nähnyt, kun tarkemmin\nkatselen. Lienet se -- ja se olet -- se on pää, se ryhti -- vaan oli hiuksesi\nsilloin hajallaan.\n\n-- Minunko? milloinka?\n\n-- Toissa, kolmanna kesänä. Rannassa seisoit tuolla kosken poukamassa ja\ntukkaasi suit -- ilkoisen alasti -- minä venheessä alas viiletin?\n\n-- Sinäkö se olit?\n\n-- Jos sain purteni pysähtymään, mukaani otin.\n\n-- Otit?\n\n-- Otin. Maihin tulin, käden toisen kainalosi alle kietaisin, toisella\njalat maasta nostin ... niin tyttö helposti maasta nousee, sen kun\nsilloin aina on pakko kätensä kaulaan kietaista -- ja purteni pohjaan\nheitin!\n\n-- Noin vain keikahutit? -- Kehuja olet, kuka lienetkin.\n\n-- Et tiedä, emäntä nuori, kuka olen?\n\n-- Ei naama nimeä sano.\n\n-- Et ole kuullut puhuttavan Uhtuan Shemeikasta?\n\nHän ojensihe, suoristihe, pani kätensä rinnalle ristiin -- ei sulkenut\ntietä Marjan mennä, sitoi hänet silmillään siihen, missä hän seisoi,\nkäsi pankon patsaassa.\n\n-- Uhtuan Shemeikka? sanoi Marja viivytellen.\n\n-- Olet kuullut puhuttavan?\n\n-- Se Karjalan kuulu? pääsi Marjalta.\n\n-- Se!\n\n-- Hilapan poika?\n\n-- Sen!\n\nJuha kuului huutavan ulkoa.\n\n-- Mitäpähän äijä siellä pakisee?\n\n-- Sinua säkin suuta pitämään huutaa.\n\nShemeikka pyörähti, heilautti kättään ja meni.\n\nNiitäkö se oli? Shemeikkoja! Karjalan suurinta kauppiassukua,\nmetsänkävijää, karhunkaatajaa, poron- ja hirvenhiihtäjäsukua, monen maan\nmainiota rikasta. Jo pienenä tyttönä, Juhan kotona ollessa, oli Marja\nkuullut heistä puhuttavan, pelätyistä, vihatuista, kirotuista, talojen\npolttajista, naisen ryöstäjistä... Vai ei muuta kuin otti vain, mutta ei\nsaanut pysähtymään venhettään? -- Marja teki tuvassaan jotakin,\ntietämättään mitä, riensi ovelle, palasi takaisin, vilkaisi ikkunasta,\nnäki, kuinka Shemeikka koetti vääntää säkkiä selkäänsä, mutta horjahti\nistualleen aitan rappusille. Eipä kestänytkään selkä, vaikka on pitkä.\nJuha otti selkäänsä sekä hänen säkkinsä että omansa, toisen toiselle\nolalle. Marjalta pääsi lyhyt, ilkkuva naurun rähäys. Tarvitsiko sen\nhäntä minulle halventaa? \"Väkäleuka...? vääräsääri?\" Mutta ilman sitä\nvääräsäärtä olisit sinä, lenkojalka, tällä hetkellä koskessa, sen\nsijaan että se nyt sinun säkkejäsi kantaa. Kehtaat siinä vielä\nviheltää, hävytön, ja vitsalla säkkiin lyödä! Elä luule, että minä\n_sinua_ katselen! En päly perääsi! -- ja Marja vetihe pois ikkunasta.\nMokomalle vielä kylynkin lämmitin.\n\nMutta kun miehet olivat menneet ohi ikkunain, riensi hän kuitenkin ulos\nja ehti näkemään, kuinka nuori mies keveässä hypyssä keikahti veräjän\nyli. Seisoi piikakin solalla sitä katsellen, kerpputaakka selässä:\n\n-- Katso hurjaa, kun meni kuin korentona aidan yli. Kuka se oli?\n\n-- Uhtuan Shemeikka sanoi olevansa.\n\n-- Kerran tuonkin sai nähdä ... vaikkakin vain selältä.\n\n-- Juokse jäljestä, niin saat nähdä hänen naamansakin!\n\n-- Joko se meni myötyrinään?\n\n-- En tiedä, ei tuo ainakaan hyvästiään heittänyt. Vaan ilman meidän\nisäntää olisi koskessa se komea mies ja tavarat toisten takana.\n\n\nHetken päästä kuuluivat miehet tulevan takaisin, äänekkäästi haastellen,\nhyvällä tuulella, Shemeikalla selässään laukku, jonka vei tupaan.\n\n\n-- Eikö se mennytkään? kysyi Marja.\n\n-- Toiset menivät, mutta tämä vielä jäi.\n\n-- Mitä varten se jäi? Mahtoi mennä hänkin.\n\n-- Elä ole milläsikään. Se on hyvä mies. Sen täytyi jäädä tähän vielä\nhuomeneen uusia kaupparenkejään odottamaan, sanoi. Ne tässä yhtyy ja\ntästä eroo toiset toisille reiteille, koskien alla. Ehkä laittavat\nvakituisen majapaikkansa tähän meille, ja minä sanoin: laittakaa vain.\nKuule, se pitää kylvettää ja syöttää ja tehdä aittaan tila. Sitä pitää\nkohdella kuin pappia.\n\n-- Minkähän tähden tuota niin pitää, roikaletta?\n\n-- Maksoi hyvän hinnan, ei kopeekkaa tinkinyt niinkuin muut Venäjän\nmiehet. On hupaisa ja mukava. Ryypynkin vaivoistani vielä antoi.\n\n-- Oliko makeata?\n\n-- Jotta oliko? Oli se -- mitä lie ollut ulkomaan makeata -- soutaa\nsuonissani kuin mahla kevätkoivussa.\n\n-- Ettäkö on, niinkuin luontosi lehteä tekisi?\n\nJuhalta pääsi hyvän mielen nauru ja Marjalta myös.\n\n-- Sauna on kyllä valmis, jos ette liene muuta vailla.\n\n-- Marja, sinun pitää itsesi tulla löylyä lyömään.\n\n-- Käypi kai se Kaisaltakin yhtä hyvin kuin minulta.\n\n-- Elähän nyt, -- itsesi sinun pitää, emännän, olla saunoittamassa.\nKuulehan! Elähän mene -- ei olla enää nyrpeitä... Häh?\n\nHän uskalsi kämmenellään koskettaa Marjaa kylkeen. Eikä Marja nyt\näsähtänytkään vastaan, oli niinkuin ei olisi ollut tietävinään,\nheilahuttihe hiukan. Mutta Juhasta oli niinkuin ei olisi ollut maata\njalkainsa alla.\n\n-- Saunaan, vieras! huusi hän pirttiin, josta Shemeikka samassa tuli.\n\nMarja oli pyörähtänyt aittain edestä rantaan, puolijuoksua.\n\n-- Sinulla on komea emäntä, sanoi Shemeikka hänen jälkeensä katsoen. On\njalan nousu joustava kuin rekivetovarsan.\n\n-- On sillä jalan nousu!\n\n-- Onko muutenkin mieluisenne?\n\n-- On mieluinen, on yli kaiken mieluinen. Entäpä sinun emäntäsi?\n\n-- Ei ole minulla vielä omituista.\n\n-- Vai ei? Ottaaksesi pitäisi. -- Oli hiien hyvää se viinasi! sanoi Juha\nnäppiä lyöden.\n\n-- Tahdotko vielä?\n\n-- Ei nyt, ei nyt ... vaan jos sitten taas saunan päälle. Ei ole minulla\ntarjota koin vähän kitkerätä patakukkoa. Annat omaasi sitten vähän\nemännänkin maistaa, suhahti hän, vierastaan kylkeen nykäisten. Jos on\nmuitakin makeita laukussasi, katsotaan sitten niitäkin. On nuori ihminen\nmakeihin perso.\n\n-- On makehia, on korehia!\n\nJuha tepasteli ja hypäkehteli eikä tiennyt, miten hyvän mielensä\nilmaista... Tuli toki tämä vieras parhaaseen aikaan. Ilman sitä olisi\nviikko vielä murjotettu ja tiesi, olisiko sittenkään sopua tullut. Vaan\nniin pian kuin sille tulee mieluinen vieras, aina mieli keikahtaa.\n\n-- Heitä tänne pihaan ryysysi. Minäkin heitän.\n\n-- Säilynee kai laukkuni tuvassa?\n\n-- Säilyy se! Vaikka olisi kaikki Karjalan rikkaus laukussasi.\n\n-- Ei ole, ei ole, vähän mitä kamaa, räämää...\n\n-- Ei meille varkaat tule. Ei meillä ryöstetä miestä niin kaukana kuin\nhuuto pihaan kuuluu. Ei tule rosvo Juhan taloon. Ja jos tulisi, niin\ntorjuttaisiin! Luvan kysyvät, ennenkuin ottavat. Mennään nyt! Semmoinen\non Juha!\n\nShemeikka löi olkapäille isäntää saunalle laskeuduttaessa.\n\n-- Semmoinen on! Topra mies! Äijä maailman paras!\n\nJuha nauraa hekotti ja meni edeltä saunaan.\n\n\nMarja oli selin kodassa, kun miehet tulivat.\n\n-- Hei, emäntä! huusi Shemeikka ilki alastonna ohi mennessään. Mutta\nMarja ei kääntänyt päätään. Vasta kun kuuli heidän olevan lauteilla,\nlivahti hän ovesta hautomaan vastoja.\n\n-- Oletpa sinä sorea poika, puhui Juha. Selkä kuin huojuhongan, sääriluut\nhienot kuin hirven, reisi kuin rekivedon -- hätäkö niillä tuommoisilla\naidan yli? Minun ovat nämä längellä vähän, kun liian nuorena\nreikätuolissa seisottivat, mutta kyllä näillä pääsee.\n\n-- Tuoss' on, sanoi Marja vastoja kurottaen.\n\n-- Anna tänne vain eläkä tyhjää ujostele. -- Katso sinäkin noita sen\nkäsivarsia -- ei ole niillä aurankurjessa kiikuttu -- ka, kun putosi!\n\n-- No niin -- tuoss' on!\n\nMarja otti vastat lattialta ja ojensi Juhalle toisen, samalla kun\nheittämällä heitti toisen hänen ohitsensa Shemeikan syliin.\n\n-- Ai! huudahti Shemeikka.\n\n-- Voi, sattuiko?\n\n-- Sattui\n\n-- Mihinkä? hihitti Juha.\n\n-- Mihin lienee.\n\nJuha, jonka päähän löyly ja hyvä mieli ja juomansa yhä vain kihosi,\nnauroi ja sai Shemeikankin nauramaan. Mutta Marja oli äyskäisevinään:\n\n-- Sen kelvottomat!\n\n-- Nyt löylyä! huusi Shemeikka. Nyt löylyä, sorea emäntä!\n\n-- Vieläkö?\n\n-- Jo riittää!\n\nMarja löi vielä, kerta kiellon päälle, vetäytyi sitten porstuaan, kuuli\nsinne kaikki, mitä miehet saunassa haastoivat vastainsa lätkinän\nlomassa.\n\n-- Annahan, kun minä kylvetän, puhui Juha. Rupea tuohon pitkäksesi. Löipä\ntiukan löylyn. Oikein rakkaasta kädestä. Kyllä se kitkan kiukaasta irti\nsaa, kun vain tahtoo. On se, on se ... en olisi luullut, että minä vanha\nja vähän vaivainen saisin semmoisen nuoren ja pulskan.\n\n-- Ettehän te mikä vaivainen ole?\n\n-- Onnunhan minä vähän, kun karhu puri sääreen. Tuoss' on vielä\nhampaitten arvet, ja siitä on jänne poikki. Ei se kulkua haittaa. Eikä\nsitä paljon huomaakaan kuin säiden edellä.\n\n-- Ei vieras huomaa mitään.\n\n-- En olisi häntä ehkä muuten saanutkaan -- Juha oli alentavinaan ääntään\nja luuli puhuvansa kuiskaten -- käännäs vähän kylkeäsi ... en olisi ehkä\nmuuten saanutkaan, vaan kun itse kasvatin pikkutytöstä itselleni, ihan\nkätkyestä, soudattelin kuin paras lapsenpiika -- sen äiti tuli meille\nsinne vanhaan Karhulaan nälkävuonna ja teki sen meillä ja kuoli -- niin\nkun kasvattelin siinä ja ihmiseksi opastelin, lukemaankin ja\nrippikouluun, niin siinä sitten otin, kun ei ollut muitakaan ottajia,\nvaikka olikin äitini ja koko suku vastaan, kun oli köyhä ja on venakko.\n\n-- Venakko?\n\nVasta lakkasi lätkimästä.\n\n-- Teidän heimoanne. Sieltäpäin sen äiti sanoi olevansa, vaan ei ole sen\ntarkempia tietoja; orjatyttö mikä lienee ollut, joku pakenija pahoja\npitäjiään; siellähän kuuluvat isännät tekevän piikatytöilleen, mitä\ntahtovat. Lieneekö niin, en tiedä.\n\n-- Ropsikaa vielä vähän jalkopohjiakin.\n\n-- Vaan vähät minä suvustaan, kuuli Marja miehensä jatkavan -- sama juttu,\nminkä aina vierailleen kertoi, kun vähänkään viinaa nokkaansa sai,\nhupakko. -- Ei hän minusta silti ole tämän puolen tyttöjä huonompi. Olisi\nminulle äiti rikkaitaan tyrkytellyt, ja olisin minä heitä ehkä\nsaanutkin, aina on valmiiseen taloon tulijoita...\n\n-- Pitäisi suunsa! tiuskaisi Marja itsekseen.\n\n-- Siitä sitä anoppinsa nyt vihaa, että minä hänet tähän otin. Heitäkse\nvälistä maammo käydessään niin pahaksi, että on ollut kesken viikon\nkotiinsa kyydittävä. Vaan hyvän kurin se sille aikanaan antoi ja opetti\ntöihin. Nyt sitäkin kiukuttelee: \"Jos tuon tiesin, että hänestä mieron\nkantamasta itselleni miniää kasvatin, en neuvonut rihmaa neulan silmään\npistämään.\" Vaan mitä ma juuri sanoinkaan? Käännyhän mahallesi, niin\nsivellään toistakin puolta.\n\n-- Jo riittää, sanoi Shemeikka -- Sitä sanoitte, ettette välittänyt\nrikkaista, vaikka olisi ollut tarjolla.\n\n-- Niinpä niin -- Shemeikka kuului laskeutuvan lauteilta ja istuutuvan\nalemmaksi. Juha puhui yhä ylhäältä, nyt itseään hutkien. -- niinpä niin,\nvaan minua he kaikki muut kylmäsivät, en katsonut päin, en perin, tämä\noli mennyt kuin veriin. Tuohon Marjaan se vain luonto veti.\n\n-- Niinkuin se tikanpoikaa puuhun vetää? kuului Shemeikka hyrähtävän.\n\n-- Ai, kun se osaa olla hyvä ja herttainen, kun vain tahtoo, rakas ja\nreppoisa kuin tämmöinen kesäinen vasta.\n\nShemeikka rähäytti lyhyen rivon naurun. Marjan olisi tehnyt mieli iskeä\nhalolla oveen.\n\n-- Vaan saattaa se olla kiukkuinenkin -- onko se siellä porstuassa,\nkatsopas?\n\nMarja ehti parahiksi painautua oven suojaan, kun Shemeikka sitä raotti.\n\n-- Ei näy enää olevan.\n\n-- Lyö sitten sinä löylyä, vieras, vuorostasi.\n\n-- Tulenko pehmittelemäänkin?\n\n-- Suorihan siinä omia sorkkiasi. Mitä minä taas pääsinkään puhumasta?\n\n-- Jotta osaa emäntä olla kiukkuinenkin.\n\n-- Ka niin, vaan vähätpä siitä. On vähän herkkä veriltään, milloin ylen\nmurheellinen, milloin naureskelee, lauleskelee, päivät päästään\nvisertelee. On kuin metsän elävä eloisa, ei päivin lepää, ei yökausiin\nunta saa, vaan toisin ajoin ei vuoteesta nouse, ja jos nousee, liikkuu\nkuin näkijä.\n\nNyt Juha kylpi, oli vähän aikaa vaiti, mutta jatkoi taas:\n\n-- Tämä sauna on meidän yhdessä tekemämme. Tässä oli minulla kaski\nsilloin, sen laitaan tämän salvoin. Minä täällä kesäkaudet kaskia\nviljelin ja kalaa pyysin. Kotitalosta ei minulle joudatettu muuta\napumiestä kuin tuo Marja. \"Ota matkaasi tuo mieron venakko, sielläpähän\non lähempänä kotimaataan\", sanoivat. Yhdessä me kerran kesässä tänne\nkotikylästä suuret selät soudettiin. En puhunut silloin vielä mitään,\nvaikka jo panikin mielessäni, että tuosta sen vielä oman itselleni\nkasvatan. Minä veistelin, Marja sammalta nyhti ja saumoihin latoi.\nTupaakin yhdessä tehtiin monena kesänä. Se jos tahtoo, osaa kirvestäkin\nkäyttää. Vaikka oli silloin jo aikaihminen, en häntä sormellani\nkoskenut. Oltiin niinkuin veli ja sisar vihille asti ja vielä vähän\njälkeenkin. -- Heitäs, veli pyhä, sankollinen selkääni. Soh, hyvä, hyvä...\n\n-- Onko teillä lapsia? kysyi Shemeikka sen tehtyään.\n\nOli kuin olisi Juha jostakin herännyt. Mitä hän tässä oikein? Kuka se\noli tuo, jolle hän oli puhunut Marjasta? Mitä lieneekään puhunut?\n\n-- Ei ole, vastasi hän lyhyesti eikä sen siitään jatkanut.\n\n\nMutta Marjaa suututti ja hävetti. Semmoinen narri ja höperö! Tarvitsiko\nhänen saattaa itsensä ja minut vieraan naurettavaksi. Jos itsestään\nhaastoikin, tarvitsiko hänen minusta?\n\nKun kuuli miesten valelevan itseään, pujahti hän ulos kodan seinämälle.\nTuskin oli ehtinyt ulos, kun Shemeikka tuli ja alkoi häntä huomaamatta\nhiljalleen astella pihaan, ruskea iho illan viileydessä höyryten -- pitkä,\nsolakka, sopusuhtainen -- eikä Marja saanut hänestä silmiään ennenkuin\nJuha työntyi ovesta kumarana, pitkäselkäisenä, lyhytsäärisenä, jälleen\nrientäessään tavallista enemmän ontuen. Juha saavutti nuoren miehen\nennenkuin olivat pihassa. Astuivat rinnan, hirvi toinen, toinen juhta...\nJa heitä katsellessaan pääsi Marjalta saunaan riisuutuessaan hillitön,\nräikeä nauru; ei tiennyt itsekään, mikä nauratti, mutta häntä nauratti\nvielä saunassakin, kun pieksi itseään vastalla, niin että ihoa kirveli.\n\nKun hän tuli ulos ja nousi pihaan, istui Juha alasti tuvan rappusilla,\npaita sylissä. Hän myhähteli siitä Marjaa vastaan.\n\n-- Joko sinäkin kylvit, mahdoit huutaa, niin tulin löylyä lyömään.\n\nJos olisi Marja tehnyt niinkuin mielensä, olisi lyönyt.\n\n-- Panisit paidan yllesi, etkä tuossa alasti roikottelisi! sähähti hän\nohi astuen.\n\n-- Kah, annahan kun viillytteleime.\n\nMutta porstuassa Marja kääntyi ja virkkoi ystävällisemmin:\n\n-- Kyllä täällä on jo ruokakin sinulle ja vieraalle.\n\n\nKun Marja tuli tupaan, istui Shemeikka siellä, hopeapullo ja pieni\nhopeapikari pöydän nurkalla, avattu laukku edessään lattialla. Hän oli\npukeutunut puhtoisiinsa, valkoisiin alusvaatteisiinsa, paita kuin\nsilkkiä, kirjaeltu kaulalta ja olkapäiltä punaisella ja heleän\nsinisellä, hempeä kuin naisen paita.\n\n-- Eikö emäntäkin halua maistaa vieraan tarjousta? kysyi hän.\n\n-- Mitä se on? Viinaako?\n\nJuha astui juuri silloin sisään hurstisessa paidassa, karvaisin, paljain\nsäärin.\n\n-- Ei ole viinaa, sanoi hän, -- lienee hänessä sitäkin, mutta on hänessä\njotakin muutakin ihmeellistä makua, mitähän lie. Kyllä sen kestää\nnaisenkin suu.\n\n-- En minä tarjoisikaan semmoista, jota ei suu kestäisi.\n\nJa Shemeikka ojensi Marjalle pienen hopeapikarin, katsoi koko ajan\nhäneen, kun hän hitaasti sillä huuliansa kostutti, katsoi häneen, kun\nhän uudesta kehoituksesta uudelleen maistoi, katsoi vielä, kun otti\ntakaisin pikarin ja tyhjensi sen, minkä Marja oli jättänyt -- ja Marja\nkatsoi häneen, huulet pikarissa, silmät Shemeikassa, he molemmat\nikäänkuin toinen toistaan tunnustellen.\n\n-- Hyvääpä oli, suuret kiitokset, sanoi Marja.\n\nMutta Shemeikka ei sittenkään lakannut katsomasta Marjaa.\n\n-- Totta on, mitä isäntä sanoi.\n\n-- Mitä se sanoi? kysyi Marja.\n\n-- Ei suotta omaansa kehunut. Vaan jos olisi hän minun tuo, mikä on\nsinun, silkkihin hänet sitoisin. Katsomme hänelle korean kaulaan,\nisäntä?\n\n-- Katsotaan, katsotaan, innostui Juha, hyvillään, kun ei nyt näyttänyt\nvastaan panevan, vaikkei muuten mikään lahja kelvannut.\n\nShemeikka jo upotti kätensä laukkuun, ja kun nosti, hulmusi hyppysissä\nsilkkiliina, kellanpunainen, kukkaniekka, kahahti, levähti ja lennähti\nMarjan silmille.\n\n-- Onpa se, onpa se! ihasteli Juha.\n\n-- Mitä tuo maksanee? vavahti Marjan ääni, huivia levitellessä.\n\n-- Elä hintoja kysele, sanoi Juha.\n\n-- Kyllä niistä sovitaan, sanoi Shemeikka.\n\n-- Ettäkö ostaisit minulle -- tämän?\n\nJuhalta kysyi, Shemeikkaan katsoi.\n\n-- Se sen sinulle hellästä sydämestään antaa, vakuutti Shemeikka.\n\n-- Päähänkö tämä pannaan vai kaulaan?\n\n-- Kaulahan, sanoi Shemeikka, -- nousi, otti Marjalta huivin, sen hänen\nhartioilleen heitti, suori selältä, rinnalta silitti, käski pitämään\npielistä, että pysyisi, ja pyöräytti ympäri ja työnsi menemään Juhan\neteen.\n\n-- Nyt se on omasi niinkuin ollakin pitää!\n\n-- Onpa se, onpa...\n\nJa Juha hyrähti ja naurahti, pyörähteli, tepasteli, pidättelihe, mutta\nkohta taas uudelleen hyrähti. Ja Shemeikka hyrähteli mukana matkien,\nMarjan kanssa silmät silmissä sitä nauraen.\n\n-- Se vielä solkea puuttuu.\n\n-- Anna solkikin, anna solkikin, jos on! kehoitti Juha.\n\n-- Onhan minulla jo solki, sanoi Marja.\n\n-- Vaskinenko -- vai? kysyi Shemeikka.\n\n-- Jospahan minulla kultaisia.\n\n-- Vaski palttinan pitäjä, kulta silkkisen sitoja.\n\n-- Kultako? päivitteli Marja.\n\nJuha näki, että sen teki sitä mieli. Teki kerran jotakin Marjankin\nmieli! Vaikka maksaisi hevosen hinnan, saakoon, mitä haluaa.\n\n-- Näytä solkiasi, näytä!\n\nTaas sukeltaa Shemeikan käsi laukkuun, nostaa sieltä mytyn,\nsilkkikankaaseen käärityn, monilla nauhoilla solmitun, aukoilee,\npäästelee pitkin, taitavin, solakoin sormin, siteet suuhunsa\nkeräten -- kehittyy käsiin rasia täynnä yhä hienompaan silkkiin käärittyjä\nkapineita, monennäköisiä, monenkokoisia, ne pöydälle latelee, taas\ntakaisin panee -- helähtävät hopeaa, kulahtavat kultaa -- yhden viimein\njättää, auki käärii, peukalon ja etusormen välissä riiputtelee\nrintasolkea kullankarvallista, helmiä välkkävää, ketjut siitä kahden\npuolen riippuen -- jota kaikkea Marja henkeään pidätellen katselee.\n\n-- Täss' on, tämä sopinee.\n\n-- Elä, elä! -- en minä semmoista!\n\n-- Ota vain -- ota vain!\n\n-- Mitä hirveitä maksaneekaan?\n\n-- Maksoi, mitä maksoi sanoi Juha.\n\n-- Et tuota raatsi!\n\n-- Ettenkö raatsi!\n\nJa Juha pyörähti ulos ja pihan yli aittaansa.\n\n-- Näytähän, sanoi Marja ja tempasi soljen ja koetti sovittaa sitä\nkaulansa alle.\n\n-- Anna, kun minä panen, sanoi Shemeikka.\n\n-- Minkätähden sinä?\n\n-- On meillä tapa semmoinen: sen on pantava, ken on antaja.\n\n-- Sinäkö sen annatkin?\n\n-- Saathan odottaa ukkoa panemaan -- jos luulet paremmin osaavan.\n\n-- Ei se -- vaan en minä kuitenkaan vento vieraan antimia ota, sanoi Marja\nkuin hädissään.\n\n-- Vento vieraanko? -- kun oman heimosi miehen!\n\n-- Mistä minä tiedän, mitä heimoa olen.\n\n-- Mutta minä tiedän ja -- näen.\n\n-- Mitäpä nähnet?\n\n-- Näen, mitä näen -- ja hiukan peräytyen mittasi Shemeikka häntä kiireestä\nkantaan -- Karjalan kaunihin kuusen, kukkalatva kuusen, kun hänet vielä\nkukkasellakin koristettanee.\n\nJo kiinnitteli Shemeikka solkeansa Marjan rintaan, työnsi vasemman käden\nhuivin alle ja sitä kohotti, pisti toisella kädellä neulan päältä läpi\nja alta uudestaan esiin, napsahutti hakaan -- hitaasti kävi, mutta hyvä\ntuli, pyörähytti hartioista, suori takaa, oikaisi taas, kun oli mennyt\nvähän vinoon. Marja oli kuin selin sylissä, olisi tahtonut mennä, mutta\nei kuitenkaan mennyt -- rinta nousi, silmä hulmusi ihastusta, ujostusta,\nhyvää mieltä ja häpeämistä.\n\n-- Nyt on hyvä -- kyllä se nyt jo pysyy.\n\nShemeikka pyöräytti hänet uudelleen päin, loittoni, läheni ja tepasteli\nympäri, Juhan liikkeitä matkien:\n\n-- Nyt se on omansa niinkuin ollakin pitää -- on se -- on se! onpa -- onpa! -- ja\nhyräkehteli niinkuin oli Juha äsken, ja Marjalta purskahti räikeä nauru\nja Shemeikalta samanlainen vastaan.\n\nYhtäkkiä, nopeasti kuin kissa, oli Shemeikka kahden käden Marjan\nranteissa kiinni.\n\n-- On tapa toinenkin meidän maassa!\n\n-- Mikä tapa?\n\nMarja _tahtoo_ katsoa häntä rohkeasti silmiin ja katsoo uhallakin,\npelkäämättä, väistämättä, mutta kasvot pingoitettuina ja otsakin kuumana\nkihisten.\n\n-- Mikä tapa?\n\nShemeikan kasvot ovat häntä niin lähellä, että hämärtää.\n\n-- On kihlasoljesta sulholle suutelon palkka.\n\n-- Se tulee!\n\nHän _kuiskasi_ sen. Juha kuului tulevan, kaksi askelta, toinen\nraskaampi kuin toinen, porstuan lotisevalla lattialla.\n\nShemeikka päästi, lennätti Marjan ovea kohti Juhaa vastaan.\n\n-- Nyt se on omansa niinkuin ollakin pitää! Siin' on silkkineen,\nsolkineen! Katso, eikö ole korea omasi?\n\n-- On se, on se -- onpa, onpa.\n\nAivan niinkuin Shemeikka äsken oli matkinut! -- tepasteli, pyörähteli. Ja\nMarja ja Shemeikka räjähtivät siitä yhdessä uuteen nauruun juuri kuin\näsken.\n\nMutta Juha pudotti -- vähän kuin kehaisten -- kourallisen hopeita pöytään.\n\n-- Siin' on silkistä ja soljista. En kysy hintaa -- ota, mitä maksanee!\n\nShemeikka otti pienimmän rahan, heitti sen ilmaan, näpsähytti sormiaan,\notti kiinni ja solahutti taskuunsa.\n\n-- Senkö sinä vain otatkin?\n\n-- Siinäkin on jo liikaa.\n\n-- Vaan miksikä sinä minulle lahjaa teet?\n\n-- Että saisit sinäkin minulle vastalahjan tehdä.\n\n-- Vaan jospa se on sen jo tehnytkin! lennätti Marja.\n\n-- Minkä -- ka, niin!\n\nJospa se todellakin oli ne arvannut -- tervanpolttajain aikeet ja tahtoi\nnäin kautta rantain palkita. Olipa siinä oikea mies, olipa oikea kunnon\nmies! Eikä Juha ollut ennen monesti vierasta niin lämpimin sydämin\npöytään kutsunut kuin Shemeikan nyt odottavalle aterialle, johon Marja,\nkorea huivi harteilla ja solki rinnassa välkkäen, ja hyvän mielen hymy\nhuulilla, kantoi yhä uusia hyviä, tuvasta ruoka-aittaan ja aitasta\ntupaan keikkuen.\n\nSyötiin ja syötyä vielä maisteltiin Shemeikan makeata. Ja juteltiin\nkolmisin. Ei näyttänyt Shemeikka olevan näkevinään Marjaa, välistä\nhäneen vain veltosti katsahti, penkillä kenallaan istuessaan seinään\nnojaten, jalat oikaistuina ulos lattialle solakkoina, suorina, levossa\njänteet ja lihakset hyvin kylvettyä, kyllin syötyä -- kädet ristissä\nrinnan päällä ja välistä oieten hopeapikaria kohti. Istui niin ja kertoi\nmatkoistaan, retkistään merillä ja mailla ja missäpähän lieneekään\nkuljeskellut vieraissa valtakunnissa ja kaukaisissa kaupungeissa -- ja\nkehuskeli hiukan itseään ja kauppojaan ja tekojaan ja sai Juhan tuon\ntuostakin sanomaan: \"Elähän -- vai niin -- no, jotakin lienee!\" Mutta\nsitten häntä näytti raukaisevan ja haukotutti, ja hän kysyi, saunaanko\nsaisi mennä levähtämään vaiko tähän tuvan penkille oikaista selkänsä.\nHuomenna olisi taas taipaleelle lähtö.\n\n-- Olisi aitassa sija, sanoi Marja. Vie, Juha, vieras levolle.\n\nJuha lähti edeltä näyttämään tietä. Shemeikka meni mukana, mutta kääntyi\nporstuassa takaisin tupaan.\n\n-- Jäikö mitä vieraalta? kysyi Marja.\n\n-- Koko laukkuhan jäi.\n\n-- Eipä vähän jäänytkään, kun koko laukku.\n\nShemeikka nosti sen olalleen toisesta viilekkeestä, Marjan auttaessa\ntoisesta. Oli vasen käsi viilekkeessä, oikea oli vapaa.\n\n-- Jäikö mitä vielä?\n\n-- Lakki jäi.\n\nMarja otti sen penkiltä ja toi. Silloin Shemeikka kahmaisi kainaloonsa\nMarjan ja painoi rintaansa pään ja piti sitä siinä hetken. Päästi\nsitten, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ei virkkanut mitään ja\nmeni. Eikä Marjakaan saanut mitään virketyksi. Jäi vain siihen kädessään\nShemeikan lakki. Juha ilmaantui oveen. Marja heitti lakin hänelle ja\naikoi ulos.\n\n-- Vie lakkinsa vieraalle.\n\nVaan Juha seisoi ovessa, sulki tien, suu ja silmät hymyssä.\n\n-- Mitä tahdot? Marja melkein tiuskaisi, silmä kylmänä ja terävänä kuin\npuukon kärki.\n\n-- Tu-tulin juotavata, sammalsi Juha.\n\n-- Johan siellä on.\n\n-- Niinpä, vaan mi-minullepa ... söin suolaista...\n\n-- Tuoss' on!\n\nMarja sysäsi hänelle pöydältä sinukkatuopin. Juha aikoi sanoa jotakin.\nEi saanut sanotuksi, vaan sen sijaan ryyppäsi tuopista sinukkata. Vasta\nsitten hän uskalsi.\n\n-- Mi-minnekä si-sinä menet maata, kun --?\n\n-- Kun mitä?\n\n-- Kun vuoteesi vieraalle annoit.\n\n-- Saunaan, tiuskaisi Marja\n\n-- Olisi ehkä viileämpi maataksesi mi-minun aitassani...? Minä vaikka\nmenen tallin ylisille.\n\nMarja meni ulos. Näkyi menevän niinkuin olisi taas ollut vihassa\njostakin. Näkyi menevän saunaan. Ja Juha meni tuoppeineen omaan\naittaansa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nOn jo iso päivä, kun Shemeikka herää aitassaan. Selällään maaten, kädet\nniskan takana hän tarkastelee yösijaansa... Naisen aitta, lienee itsensä\nemännän. On olevinaan parhaita taloja tämä, mutta eivät isot ainakaan\nemännän kätköt. Kaksi sarkaista talvihametta ja yhtä monta kesäistä\nkotikutoista, yksi ainoa palttinapaita, muut piikkoa. Kimppu harmaita\nsukkia orrella riippumassa. Eipä ihme, että huikenivat silmänsä\nsilkkihuiviin ja solkeen, äijän niinkuin hänen naisensakin. Suotta\ntaisin tehdä kalliin lahjan, olisivat talonsa myyneet, jos en vähemmästä\nantanut. Vaan eipä Uhtuan Shemeikka ensi kertaa lahjaa naiselle antane.\nEivät mahtuisi tämän aitan orsille kaikki silkit, jotka on annettu.\nOnhan hyvä, että on ystäviä tämänkin tien varressa... Se on sorea\nnainen, aivan unia itsestään näytti...\n\nYhtäkkiä kuului, niinkuin silloin, kun vikla lentoon lähtien ääneensä\nremahtaa, kuului laulahdus, tarhalta alkaen ja sieltä pihan yli tupaan\ntuoden ja taas tarhalle ja sieltä takaisin -- oli Shemeikka kuullut\nheidän, naisien laulavan, vaan ei milloinkaan niin syvästä rinnasta, ei\nniin selvästi ja helposti kurkusta kumpuavan. Oli, kuin olisi ollut\nlaulajassa iloa ja riemua niin, ettei itseensä enää mahtunut. Heidän\nlaulustaan aina kuulee, mitä eivät muuten anna tietää. Vaan eipä ole\nmonesti sattunut mikä eilen: ei edes huudahtanut, vaikka lyövänsä\npelkäsin... Antoi heti paikalla itsensä morsiameksi pukea. Vapisi,\nvaikka koetti olla. Olisi se pian saatavissa, kun vain viitsisi. Vaan\njohan sinun sukuasi, Shemeikka, yhden miehen osaksi juoksentelee\nvierasten talojen tanhuvilla, mikäpä omillasikin. Ei aavisteta, isät,\nkenen poikia polvillaan keikutellaan. Olisiko hänellekin, hyvälle\nmiehelle, tässä se ilo toimitettava? Se se on kaikista hupaisinta ja\nhulluinta, kun vuoden päästä taloon tulee ja siellä lennätetään oma\npoika partaa repimään.\n\nHän nauroi puoleksi auenneella, äänettömällä suulla, ja veri kihahti.\nHän sysäsi jalallaan auki oven ja näki Marjan maitopyttyä kantaen\nnotkuttelevan tupaan. Sillä on ryhti kuin parhaalla pajarin tyttärellä,\non sillä!\n\nMarja siivilöi maitoa pöydän päässä, kun Shemeikka tuli tupaan. Käsi\nkaarena korkealla, kun kauhalla maitoa siivilään hulahutti. Kohisi\nmaito, sitten lirisi, kohisi taas ja taas lirisi, käden kaaren noustessa\nja laskiessa.\n\n-- Huomenta, emäntä.\n\n-- Ka, huomenta, vieras.\n\nEi väistänyt Marja katsetta. Vastasi siihen pitkästi, niinkuin uhalla.\nOli sunnuntaiasussa, harteilla Shemeikan silkki ja rinnassa solki.\n\n-- Vieläkö isäntä nukkuu? kysyio Shemeikka.\n\n-- Vai nukkuu! Meni jo ennen auringon nousua lahnan kutuun. Käski sanoa\npitkännukkujalle, että kun nousee, ei saa päästää pois ennenkuin hän\ntulee ... vaikka iltaan viipyisi.\n\nShemeikka jäi seisomaan, seuraillen Marjaa silmillään, huulilla hymy.\nKun Marja oli maidon siivilöinyt, nouti hän pienen tuopin, täytti sen ja\npyysi vieraan ottamaan. Shemeikka vain hymyili. Marja kysyi, hymähtäen\nhänkin, pitikö vieras köyhän talon tarjousta halpana, koska ei\nkelvannut?\n\n-- Et taaskaan, emäntä, tunne Karjalan tapoja. Meillä ei vieras\nmilloinkaan ota itse, emäntä hänen käteensä kiidättää kaiken, mitä\ntarjoo. Tuulispäänä jo ovensuuhun vastaan lennätetään.\n\n-- Saahan tämän lennättää! -- ja Marja tempasi pöydältä haarikan ja vei sen\nShemeikalle. Shemeikka nosti sen huulilleen.\n\n-- Antaja meillä odottaa, kunnes vieras on maljansa pohjaan tyhjentänyt.\n\n-- Kaikkiko täytyy tehdä niinkuin siellä? nauroi Marja.\n\n-- Kaikki, sanoi Shemeikka totisesti ja mulautti silmiään tuopin laidan\nyli.\n\n-- Eikö olisi parempi niin, että maassa maan tavalla?\n\n-- Ei, sanoi Shemeikka totisesti yhtä ja teennäisen juhlallisesti ja\nojensi Marjalle tuopin. -- Marja nauroi katketakseen sen kujeille,\nviedessään tuoppia takaisin pöydälle.\n\n-- On nyt urhon turpa maidossa kuin vasikan!\n\nShemeikka ei pyyhkinyt partaansa, lipaisi sitä vain vähän kielellään ja\nvirkkoi yhä samaan tapaan:\n\n-- Se oli toinen kaunis Karjalan tapa. On vielä kolmaskin, kaikista\nkaunein. On vierahan parta pyyhittävä sen, joka sen tahrii.\n\nNopealla, välähtävällä liikkeellä ojensi Marja hänelle esiliinansa\nvyöltään, mutta yhtä nopealla tempasi Shemeikka häntä niskan takaa,\nsamalla kun toisella kädellä kohotti leukaa ja painoi pitkän suudelman\nhänen huulilleen. Marja tunsi voimakkaan voivuttavan rinnan ja näki\ntummat, kiehahtavat silmät; Shemeikka tunsi pehmoisen poven ja näki\nraukenevan, ummistuvan katseen.\n\n-- Ei saa, sanoi Marja laimeasti ja jos ei olisi päässyt pois, olisi\nsiihen lyykähtänyt -- ja jalka oli paetessa raskas kuin sen, joka unissaan\npakenee.\n\nShemeikka meni hitaasti ja tyynesti ulos ja istahti rappusille. Marja\nkulki ohi.\n\n-- Ei saa vieras toista kertaa semmoista tehdä.\n\n-- Ka, minkä tähden ei?\n\n-- Jos joku olisi nähnyt?\n\n-- Senkö tähden ei?\n\n-- Eikä muutenkaan. On luvattava. En uskalla tuoda ruokaa pöytään.\n\nSe pyysi sitä niinkuin ei olisi itse omin voimin kyennyt, melkein\nrukoilevin silmin ja ilmein.\n\n-- Luvataan sitten. Saaneeko katsoakaan?\n\n-- Katsoa saa.\n\n-- Onpa hyvä, ettei tarvitse ummessa silmin.\n\nMarja hymähti hämillisen hellästi... Pilkkasiko se?\n\n\nSyötyään loikoili Shemeikka pihamaalla, lämpimässä paisteessa,\nselällään, kädet niskan alla. Marja väijyi tuvan ikkunassa, kasvot\nkalpeina ja jäykkinä lasia vasten, povi kohoillen, silmä hivellen\nkaarevaa rintaa ja jalkojen jäntevää jousta, kun toinen jalka toisen\npäällä lepäsi.\n\nPääskyt liitelivät ylhäällä ilmassa Shemeikan pään päällä, lämmin tuuli\nleyhytteli rintaa ja kaulaa.\n\nEi tule puheille, välttelee. Joko liiaksi arkiutin? Olisiko pitänyt\nvarovammin viihdytellä? Mikä mahtaisi oikein pitää olla tämän lintusen\nhoukuttelulaulu? Itseänikö kiittäisin ja kehuisin: tämmöinen solakka\npoika, kauppias kuulu, metsänkävijä mainio sinua haluaa! Vai häntä\nitseäänkö kehuisin, korvaansa kuiskuttaisin: ylen ihana olet, en ole\nikinä vertaistasi nähnyt; näethän, etten mitänä voinut, kun sinut näin,\ntäytyi halata, täytyi suudella. Yksi sulaa suruisesta soitosta, toinen\niloiseen lauluun hullaantuu. Mutta mitä laulanetkin, yhteen menoon laula\nnaisen uuvuttelulaulu niinkuin lapsen, ettei herätä ehdi. Kun\nkiehtomassa olet, elä vaikene, ettei lumous laukea, kun olet säkeen\nsanonut, heti tiedä jo toinen, millä jatkat.\n\nIlmaantui aittansa kynnykselle emäntä, istahti ompelemaan, ei päätään\nkääntänyt, ei silmäänsä nostanut. Shemeikka häntä siihen katseli, ja jo\ntiesi, minkä houkuttelulauluistaan hän _tälle_ linnulle laulaa.\n\n\nHän nousi, meni ja istahti kahareisin kynnykselle, toinen jalka aitassa,\ntoinen ulkona -- ja sanoi yhtäkkiä yllättäen:\n\n-- Haastaisit minulle huolesi, emäntä nuori.\n\nMarjan ääni vähän vavahti:\n\n-- Huoleniko? Mitkä huoleni?\n\n-- Kaikki ne, mitkä sinulla on.\n\n-- Mistä sinä tiedät, mitä minulla on ja mitä minulla ei ole vai eikö ole\nollenkaan?\n\nShemeikka piti vähän laulunsa lomaa, sitten kosketti uudelleen soitinta,\njonka jo tunsi hyvin helähtäneen.\n\n-- Ei ole rattoisa elämäsi täällä erämaassa.\n\nMarja ei vastannut, ompeli.\n\n-- Miehesi vanha ja jörö, piikatyttösi hiljainen ja mitätön, ei vierasta\nkäy talvikausiin, kesällä jos joku tulee, niin meneekin.\n\n-- Kun ei ole parempaa nähnyt, ei osaa kaivatakaan.\n\n-- Lähde kanssani Karjalaan hupailemaan!\n\nMarja katsahti säpsähtäen ylös, mutta sitten taas alas.\n\n-- Ja mitä minä siellä?\n\nSilloin tuli kiihkeä, tiukka, ahdistava kysymys:\n\n-- Ja mitä sinä täällä -- tässä surkeassa maassa -- semmoinen kuin sinä?\n\n-- Ja mikä tällä maalla vikana? Ja lieneeköpä muuallakaan parempi?\n\n-- He huonosti täällä naisensa hoitavat. Ei meillä niinkuin täällä\nniskaansa työn teolla köyristetä, ei meillä silmiänsä riihen kitkussa\nsoaista, ei meillä kaskessa kasvojansa noeta, ei meillä selkäänsä\nkäsikivissä katkota. Talon nuorikot täällä kuin orja-akat meillä,\nköyryniskat, tihrusilmät, riippurinnat, pystymahat, kuin takkuiset,\nkesäiset koirat -- et sinä, emäntä, ihme ja kumma, vielä semmoinen, mutta\npian sinustakin semmoisen tekevät. Pian puna poskiltasi putoo, pian\nkiilto silmistäsi katoo.\n\n-- Entäpä katookin -- kenellepä siitä lie vahinkoa?\n\n-- Kyllä sen tiedät kenelle.\n\n-- Olisiko sielläkään parempi?\n\n-- Sielläkö? Miehet hankkii, miehet liikkuu, vierailta mailta viljan\nvalmiina tuovat -- naista ilonaan pitävät, ei orjanaan.\n\n-- Mitä sitten naiset tekevät?\n\n-- Ka, kankaita kutovat, koreitaan kirjaelevat ja orjia opastavat.\nKesällä, milloin huvikseen haluavat, kalaa pyytävät, marjoja poimivat,\nmakeita keittävät. Niinpä aina nuorina pysyvät, niin kauan kuin ikä\nantaa, punakkoina, pulleina, pehmeinä. On keveät jalkansa karkelossa,\novat heleät äänensä, kun illatsuissa laulaen karsinassa istuvat. Hellinä\nja herttaisina pysyvät -- täällä kaikki jöröjä ja äänettömiä. Ka niin\nKarjalan mies omaansa hoitaa!\n\n-- Hyväpä näkyy olevan heillä siellä elämä, sanoi Marja, ompelustaan\nkääntäen.\n\n-- Kullassa kuhajavat, silkissä sihajavat. Emme talvikausia heidän\nvuoteillaan viru. Rinta rakkautta täynnä joka kevät palaamme, kesän\nlyhyen kerrallansa karkelemme, heitä polvellamme istutamme.\n\nShemeikka ihan korvaan puhuu, yhä kiihtyy hänen laulunsa niinkuin\nmetsolla soitimessa. Vähän aina lähenee, Marja sitä mukaa siirtyy, huuli\nomassa tekemässään hymyssä, silmä ompeluksessa kiinni, sormi kiivaasti\nneulaa käyttäen.\n\n-- Tulisit, emäntä, kerran Karjalaa katsomaan, koska Karjalasta olet\nkotoisin! Ollaanhan naapureja, toisten vaaroilta tulet toisten vaaroille\ntuikkaa. Päivä koskia lasketaan, toinen tyyniä vesiä soudetaan, väliin\nvähän kankaita astutaan, ja kolmas taas koskisia vesiä viilletetään --\nniin jo sieltä suvannon alta minun kalamajani kuumottaa, ja siitä vielä\nvähän, niin jo ollaan kotikylässä. Kylä siellä suuri korven koskemattoman\nkeskessä. Talo siellä minulla vanha ja rikas. Käsillään sinua kantaisivat,\nheimonsa löytölasta, ilosta iloon kuljettaisivat, juhlasta juhlaan,\nkarkelosta karkeloon kiidättäisivät. Vanha äiti minulla, ylen on hyvä ja\nherttainen, se sinua kuin sukulaistaan -- silkkihin, samettiin pukisi.\nTule Karjalaan, emäntä!\n\nOlisiko tuo totta vai pilaa? Ääni totta, mutta pilaa mahdotonta, mitä\npuhui.\n\n-- Tule käymään, tule katsomaan! Tule heti! Minun kerallani!\n\n-- Sinun kerallasi?\n\n-- Mitä sinä täällä teet, kaunis, sorea emäntä! Vanhenet, ränstyt, tulet\nsamanlaiseksi kuin kaikki muut. Täällä vähän vielä elät, ei huulesi\nhymyhyn kuonnu. Silmäsi samenee, tukkasi kuihtuu, poskesi painuu\nkurttuun kuin paleltunut marja. Niskasi köyristävät, vartesi\nvääristävät, liialla raatamisella sorjat jalkasi vinoon vääntävät ...\nsinun sorjat jalkasi...\n\n-- Elä puhu semmoisia.\n\nMutta Shemeikka jatkoi:\n\n-- Ja ketä varten? Tuota -- ryppyotsaista, unisilmäistä, jöröhuulista\nliuhupartaa, pitkäselkäistä, länkisäärtä...\n\n-- Elä puhu minulle enää mitään! -- Marja melkein parkaisi, kuin hätää\nhuutaen.\n\n-- Joka yökaudet siellä röhkii ja pöhkii -- rykii ja röheltää --\n\n-- Voi, voi -- elä!\n\n-- Että ilkesikin tarjota itsensä semmoiselle kuin sinä! Että saatatkin\nsemmoisen vuoteessa virua?\n\n-- En minä hänen vuoteessaan viru! huusi Marja yhtäkkiä kuin vimmassa,\nsilmä epätoivoisen vihaa välähtäen, ja hypähti ylös, häpesi sitä samassa\nja istahti alemmalle portaalle.\n\n-- Etkö? Etkö todellakaan?\n\n-- Ja mitä se kehenkään kuuluu, missä minä virun, vaikka viruisin\nsikopahnassa?\n\nHän olisi purskahtanut itkuun, jos ei olisi noussut ja mennyt. Mitä se\nminusta kaikkia kysyy? Ja mitä hän minulle semmoisia haastaa? Ja mitä\nhän kaikkea halventaa? Minkä Juha sille mahtaa, että on semmoinen kuin\non? Ja mitä se kehenkään kuuluu, kenelle minä menin? -- Miksei Juha tule\njo kalasta? -- Ja mitä minä hänen puheitaan kuuntelen? Ja hänen koreitaan\nkannan?\n\nHän aikoi riistää ne, heittää ne menemään, kun näki Juhan tulevan\njärvellä. Hän pyörähti sinne, riensi rantaan, kiinnitti juoksuaan.\n\nMutta tottahan se oli puhunut -- totta oli puhunut. Semmoinen oli Juha\npoloinen, juuri semmoinen: pitkäselkä, tihrusilmä, länkisääri, märässä\nsarkatakissaan kuin takkuinen koira. Mutta kuta surkeamman näköinen oli,\nsitä enemmän Marja tahtoi häntä hyvittää, sitä enemmän näyttää\niloitsevansa hänen saaliistaan. Verkot olivat köytenään kutulahnoja,\nleveitä, lihavia, käsnäpäitä kämiläitä. Hän tempasi verkon, vei sen\nvirepuulle.\n\n-- Elähän, Marja, elähän, varoitteli Juha. Elähän ryvettele\nsilkkejäsi -- saadaan nämä Kaisankin kanssa.\n\nMutta Marja riisui silkkihuivinsa ja pani sen luotaan, kääräisi\nympärilleen Juhan takin, jonka tämä juuri oli riisunut yltään, tahtoi\ntekeytyä samanlaiseksi takkuiseksi ja harmaaksi kuin Juha, tahtoi\nnäyttää Shemeikalle, joka asteli vihellellen pihalla ... elköön luulko!\n\n-- Siinäpä vasta saalis, melkein niinkuin ne meidän muinaiset saaliit,\nJuha! innosteli hän verkkoa nostaessaan. Tulehan auttamaan, ettei repeä.\n\n-- Ei se repeä, ei se repeä! ... kas niin, hekotteli Juha, kannattaen\nverkkoa keskeltä sill'aikaa, kun Marja sitä virepuille levitti.\n\n-- Missä sinulla oli verkot?\n\n-- Siellähän ne oli Heinälahden luhdalla.\n\n-- Siellähän me silloinkin, muistatko?\n\n-- Muistanpa toki, muistanpa hyvinkin.\n\n-- Montako korvollista minä silloin, ensimmäisenä kesänä, suolasinkaan?\n\n-- Taisitpa suolata, taisitpa suolata ... ensimmäiset suoluusi...\nmo-montako lienetkään...\n\nSe muisti ne ajat, se _tahtoi_ niitä muistella ... se sanoi sen ihan\nkuin sanoakseen!\n\nShemeikka seisoi aitaa vasten nojaten, katseli Marjan eleitä ja hymähti\nitsekseen ja vihelteli hiljaa... Et minua petä.\n\n-- Tuli näkyy Huutoniemestä! huusi Kaisa pihasta rientäen.\n\n-- Siellä on joku järven takana, joka pyytää venettä ... mahtaisiko olla\näiti?\n\n-- Anoppi? -- Sen se on tuli. Se sen aina sytyttää suuren kuin\njuhannuskokon.\n\nSiihen meni Juhan ilo. Marjan kasvot olivat jäykistyneet ja suu\nväännähtänyt katkeraan kaareen.\n\n-- Odottakoon, ei tästä nyt joudeta, oli Juha sanovinaan\nvälinpitämättömästi.\n\n-- Parasta kun haet heti, haettavahan se on kuitenkin ... muuten ehkä\nminua syyttää.\n\n-- Olkoon siellä.\n\nMutta hetken päästä hän kuitenkin lähti, sytytettyään ensin tulen\nrannalle merkiksi siitä, että kutsu oli huomattu.\n\n\nMarja liikkui kiivaasti verkkoineen niinkuin olisi ollut vihassa niille,\nraastoi kalat irti rihmojakin katkoen...\n\n-- Ei ole anoppi mielivieras miniälle? sanoi Shemeikka yhä aitaan\nnojaten.\n\n-- Jos tekisin niinkuin tehtävä olisi, tuohon heittäisin heidän talonsa.\nTuskin rannasta nousee, niin jo alkaa eikä lakkaa ennenkuin on haukkunut\näänensä painuksiin ja vielä sittenkin kähäjää.\n\n-- Mistä se haukkuu?\n\n-- Vein muka suuresta suvusta heidän parhaansa ... oli liian hyvä minulle.\n\n-- Liian hyvä sinulle? Kuka?\n\n-- Juha.\n\nShemeikka puhkesi sieltä aitansa takaa lyhyeen pilkalliseen nauruun, ja\nMarja antoi hänen nauraa.\n\n\nMarja on päästellyt kalat ja virittänyt verkot kuivamaan, on lähettänyt\npiian koskirantaan, toiselle puolelle talon, noutamaan liossa olevia\nkala-astioita, ja itse istuu hän nuottakodan kupeella kivellä ja siivoo\nkaloja. Suomustaa, puhkoo, huhtaisee ja heittää vasuun. Kalan\nsiivottuaan tarttuu toiseen, raastaa kuin vihassa... Mitä minä tässä\nenää? Hoitakoot itse talonsa, äiti ja poika! Jos olisi Juha mies, pois\nkäännyttäisi kiusanhengen. Kun tietää, ettei anna minulle yön lepoa, ei\npäivän rauhaa. Mutta eipähän, vaikka olen sitä häneltä pyytänyt. Joka\nkesä antaa tänne tulla. Pelkää syöjätärtä, ei uskalla sanoa vastaista\nsanaa. \"Kärsi häntä, kärsi häntä vielä vähän.\" Vaan onko minun pakko\nsitä kärsiä, että aina äitiänikin solvaa? ... teen kerran semmoisen\npystyn, että...\n\nShemeikka liikkui tuvan edessä. Näkyi laittavan laukkuaan... Lähtee jo\nhänkin... Tulleeko hyvästillekään, tyhjän puhuja, pilan tekijä. Mahtoi\nantaa olla niiden puheiden puhumatta.\n\nMarja siivoo kaloja päätään nostamatta, huivi silmillä, mutta kuulee\nlähestyttävän, askel askeleelta. Nyt se on ihan takana, nyt kiertää\neteen ja istuu kivelle vastapäätä. Marja näkee hänen jalkansa polvia\nmyöten ja polvien välissä kädet, sirot ja sulavat; ja näkee omat\nsierettyneet sormensa ja suomujen pärskinän.\n\n-- Joko sitten lähdemme? kysyy Shemeikka.\n\n-- Minnekä?\n\n-- Karjalaan, niinkuin oli puhe.\n\n-- Minkä tähden sinä sitä taas minulle puhut?\n\n-- Sentähden, että sinä olet minun.\n\n-- Minkä tähden minä olisin sinun enemmän kuin muidenkaan?\n\n-- Sentähden, että minä tahdon.\n\nHän on kumartunut melkein kiinni Marjaan.\n\n-- Sentähden, että sinä tahdot? sanoo Marja yhä huivinsa sisästä.\n\n-- Ja sentähden, että sinä itsekin tahdot. Elä pärskytä. -- Hän tarttuu\nMarjaa käteen, puristaa sitä niin, että veitsi putoaa siivuulaudalle.\n\n-- Elä, Shemeikka -- päästä --\n\n-- Tuletko?\n\nMarja koettaa irtautua, mutta ei pääse. Vasta kun hän herkeää\nriuhtomasta, hellittää Shemeikka. Marja on noussut, mutta vaipuu taas\ntakaisin niinkuin hänen päätänsä huimaisi.\n\n-- Minähän olen toisen, hän melkein kuiskaa, silmissä avuton,\nsäikähtynyt, kuin armoa anova ilme.\n\n-- Kenen toisen?\n\n-- Juhanpa.\n\n-- Et ole hänen enemmän kuin lintu, jonka on pyytänyt ja häkkiinsä\npistänyt. Kun joku avaa oven, on lupa lentääksesi, minne mielesi tekee.\nEt ole hänen enempää kuin poro, joka on tunturilta väärän isännän aitaan\neksynyt.\n\n-- Kuka se on sitten minun oikea isäntäni?\n\n-- Minä!\n\n-- Minkä tähden sinä olet oikeampi kuin Juhakaan?\n\n-- Sentähden, että mielesi palaa minussa eikä hänessä. Sentähden, että\nolet sieltä mistä minä. Ja sentähden, etten minä kysy lupaa, vaan otan\nkysymättä, ja että jos et tule hyvällä, niin minä vien sinut väkisin.\n\nShemeikka on hänen takanaan, puhuu hänen korvaansa, Marja jo selin hänen\nsylissään, silmät ummessa.\n\n-- Sentähden, että olet minua toivonut ja odottanut, että olet minua\npäivillä tähystellyt ja öillä ikävöinyt, puhteet pitkät pimeään iltaan\nkuunnellut!\n\n-- Mistä sinä sen tiedät?\n\nMarja kavahtaa päin ja puristautuu kahden käden hänen toiseen käteensä.\n\n-- Kun sen vieressä tuskissasi viruit, mielessäsi voivottelit: voi, jos\ntulisi joku, joka minut tästä tempaisi...\n\n-- Mistä sinä sen tiedät?\n\n-- Tule! Riennä koskelle!\n\n-- En saa!\n\n-- Tule -- mene -- kierrä! ei kukaan saa tietää.\n\n-- En uskalla.\n\n-- Näin sinut silloin -- koko ruumiisi -- rintasi -- jalkasi --\n\nMarja kyyristyy, suojaa itseään, niinkuin olisi alasti, Shemeikka\nerottaa hänen kätensä hajalleen, Marja saa viimeiset voimansa kootuksi,\nettei kaatuisi selin nuottakodan korkean kynnyksen yli, ja sysää\nShemeikan menemään niin, että hän jalka kalavasuun takertuen horjahtaa\nja kaatuu vasun kanssa veteen.\n\nKun hän siitä selvisi nousemaan, oli Marja kadonnut. Lähimmän saaren\ntakaa pisti esiin venhe, jonka kokassa istui airoilla Juha ja perässä\njoku nainen.\n\nMarja oli paennut pihaan ja kätkeytynyt aittaansa. Hän näki Shemeikan\ntulevan, tempaavan laukkunsa tuvan rappusilta, heittävän sen olalleen ja\npitkin, kiukkuisin askelin poistuvan koskelle päin. Oli satuttanut\nitsensä, koska oli verinaarmu poskessa.\n\nMutta tuskin oli Shemeikka kadonnut, kun Marjan sisässä parkaisi: Minkä\ntähden sinä sen sille teit? Minkä tähden sinä hänet suututit? Minkä\ntähden sinä työnsit hänet pois, joka tahtoi sinut pelastaa? Tuli, tuli\nkerran se, jota olet kaiket ikäsi odottanut, tuli maailman komein\npoika -- antoi silkit ja soljet -- tahtoi väkisin viedä sinut, ottaa\nnäissä ryysyissäsi sinut, kuluneen kapineen, toisen tähteen! Sinä hänet\nsysäät luotasi, että otsansa veriin satuttaa... Vihoissaan lähti, lienee\njo venheeseensä hypännyt, taakseen katsomatta koskea alas viilettää eikä\nenää milloinkaan tule...\n\nHän riisti yltään kalaryysynsä, jätti ne siihen, missä seisoi, tempasi\norrelta oman pyhänuttunsa ja syöksyi ulos.\n\n-- Anoppi!\n\nPihamaalla seisoi häntä vastassa iso, laiha, luiseva, vanha nainen.\n\nEi sanonut sanaakaan, ei hyvää päivää. Silmät seisoivat kuin valmiina\niskemään, ja kasvojen rypyt vuoroin kiristyivät, vuoroin laukeilivat\npinnistyksestään. Seisoivat siinä anoppi ja miniä vähän aikaa vastakkain,\nniin äsähti anoppi:\n\n-- Minkä tähden on kalat kaadettu vasusta ympäri ja toiset jätetty\nsiivoamatta?\n\nMarja ei vastannut.\n\n-- Heitetty sinne sikain suolattavaksi -- ja jo näkyvät suolanneenkin --\nja itse tultu aittaan maata?\n\nMarja ei vieläkään vastannut, pyörähti ja meni tupaan, anoppi perästä...\n\n-- Ei sanaa vastata -- ei hyvää päivää sanota.\n\nYhäkään ei Marja mitään sanonut. -- Kun istuu, sitten lähden!\n\n-- Tiettiin tulevan, vaan ei ole kuivaa kannikkata pöytään varustettu,\nsaati kalaa paistettu.\n\n-- Ei nyt anoppi heti tultuaan riitaa rakenna.\n\n-- Se on sanottava, mikä on sanottava -- kuta pikemmin sitä parempi -- ja\nmikä on ennenkin sanottu ja sanotaan, niin kauan kuin kieli suussa\nliikkuu ja ääni kurkussa kulkee!\n\nNyt ei Marjakaan enää voi hillitä itseään.\n\n-- Silloin on parasta, että anoppi jää ja minä lähden.\n\n-- Lähde, veikkonen, ja mitäs tulitkaan!\n\n-- Jo tässä karjalan mies minua houkuttelikin mukaansa -- tahtoi jo\nväkisinkin viedä.\n\n-- Valehtelet! Ei ne sinua Karjalaan huoli, koska sieltä emäsikin\nhylkäsivät.\n\n-- Elkää äitiäni häväiskö!\n\n-- Häpäisen! Häpäisen sekä äidin että tytön -- häpäisen aina ja\niankaikkisesti -- haudassanikin sinua häpäisen, joka veit minulta parhaan\npoikani -- mahdoit mennä, mahdoit antaa itsesi viedä -- voi, kuinka minä\nolisin ollut iloinen, jos olisit mennyt -- kuka se oli, joka muka olisi\nsemmoisen vienyt ja jolle tämä muka ei lähtenyt?\n\n-- Uhtuan Shemeikka! huusi Marja anoppinsa nenän alla ilkahtaen,\nkeikahti, pyörähti ja meni.\n\n\nPortailla tuli Juha vastaan. Törmäsivät yhteen, olivat kaataa toisensa\nkumoon.\n\n-- Minne sinä sillä tavalla juokset?\n\n-- Äitiäsi pakoon! huusi Marja mennessään.\n\n-- Marja! huusi Juha hänen jälkeensä, mutta Marja katosi jo tuvan nurkan\ntaa, silmissä kylmä, pistävä, viiltävä katse, joka tunki Juhaan,\nniinkuin olisi veitsi rinnasta isketty aina selkäytimeen asti.\n\nRaskain askelin astui Juha tupaan ja istahti penkille soudusta\nuupuneena, hikikarpaloita otsaltaan pyyhkien.\n\n-- Etpähän totellut, äiti, vaikka lupasit, sanoi hän alakuloisesti.\nTuskin pihaan pääsit, niin jo riidan rakensit. Jo sen rantaan kuulin,\neihän tästä elämästä taas mitään tule enemmän kuin ennenkään.\n\nÄiti tuhkaisi vain pilkallisen hymähdyksen. Mutta silloin Juha vimmastui\nja kimmahti ylös ja löi lakkinsa pöytään ja huusi niin, kuin olisi\nsamalla itkenyt:\n\n-- Mutta sen minä sanon ja sen saat uskoa, -- että jos tästä ei sopua\nsynny -- ja jos vielä kerran Marjan metsään ajat, -- niin venheeseen sinut\nistutan ja soudun takaisin, -- ja vaikka -- vaikka koko Huutoniemen\npolttaisit, en tule sinua sieltä toista kertaa hakemaan.\n\nÄiti tiesi, että se oli vain uhkaus, monta kertaa ennen sanottu ja\nkuultu.\n\n-- Jos sinä jonkun tahdot venheeseen istuttaa, niin istuta hänet, ja anna\nmennä Rajakoskesta alas. Silloin teet sen, mikä olisi pitänyt tehdäksesi\njo aikoja sitten. Lähetä narttu omain koirainsa luo, niin ei sieltä\nniitä enää tänne kerää. Kyllä tiedetään! Vai ryssäin kievari tästä nyt\ntulee! Sitä olen odottanutkin. Onpa ihme, ettei jo ennen. Vaan satuinpa\nparhaaseen aikaan, ja paraspa sinulle sattuikin, kun Shemeikan poika!\n\n-- Shemeikan?\n\n-- Shemeikka Shemeikan poika! huusi eukko. Isäsi tappajan! Pikku\nvelivainajasi kärventäjän! Sen poikaa täällä sinulla suojelutti, jonka\nisä sinun isäsi seinään seivästi ja sen tehtyään lapsen kätkyestä\npalavaan uuniin nakkasi. Sen teki ja sen sukuja täällä suojelee akkasi,\njoka lienee itsekin samaa ja onkin!\n\n-- Mistä te sen tiedätte, että se oli Shemeikan poika?\n\n-- Itse sen minulle juuri mennessään ilkkuen huusi.\n\n-- Kuka siellä itkee ja voivottaa? kysyi Juha yhtäkkiä kuulostaen.\n\nKuului juoksun jytinää ja yhä lähenevää itkua ja voivotusta.\n\n-- Marjako siellä itkee?\n\nJuha riensi ulos. Ei ollut itkijä Marja, vaan Kaisa, joka voihkien\nvaipui rappujen eteen, sydänalaansa painaen, saamatta sanaa suustaan.\n\n-- Mikä sinun tuli?\n\n-- Juoskaa koskelle apuun!\n\n-- Menikö Marja koskeen? kiljahti Juha.\n\n-- Kun se Karjalan mies -- kunse -- vei -- emännän.\n\n-- Mitenkä vei? Missä?\n\n-- Nyt, nyt -- ihan ikään -- minä näin --\n\n-- Mitä näit?\n\n-- Tempasi venheeseensä.\n\nEnempää ei tyttö saanut sitä selitetyksi, kättään huiskuttaessaan ja\ntaas itkuun purskahtaessaan.\n\nJuha riensi koskelle, Karjalan miesten valkamaan, johon toisten\nlähdettyä eilen oli jäänyt Shemeikan venhe. Se oli poissa. Hän riensi\nalemmaksi niemeen, josta voi nähdä kosken alijuoksun. Ei näkynyt muuta\nkuin valkeat kuohut mustaa pilveä vastaan, ja lohi loikkasi ilmaan\nniskasuvannossa. Turhaa se on! Mutta karkasi hän kuitenkin vielä\neteenpäin, niin pian kuin pääsi kivikolla rannalla, kaatui, nousi ja\npääsi suvannon ympäri lahden pohjaan. Siinä oli suvannon poukamassa\nheinikkoa, tallattua, ja vesakkoa, josta oli käsin lehtiä riivitty.\nTuossa oli huivi, Marjan huivi, tuossa oli lipokas, hänen lipokkaansa.\n\nJuha ei käsitä muuta, kuin että hänen täytyy saada apua lähteäkseen\njälkeen ... jälkeen niin pitkälle, kunnes tavoittaa, vaikka maailman\nääreen, vaikka olkoon maan alle mentävä, minne koski näytti putoavan\nkuin manalan mustaan kitaan.\n\nÄiti, Kaisa ja pari tervanpolttajaa seisoi pihalla, kun Juha tuli.\n\n-- Tiedätte tapauksen, sanoi hän miehille, huohottaen, tuskin ääntä\nsaaden, juoksusta hengästyneenä. -- Ryösti, katala. Tuossa on hänen\nhuivinsa.\n\n-- Mikä sen on sisässä?\n\n-- Lipokas -- ne rannalta löysin. -- Olisi ollut upotettava.\n\n-- Itsehän sen estit. Mahdoit antaa meille vallan.\n\n-- Olisi pitänyt.\n\nJuha istui ääneti hetken.\n\n-- Autatteko minua kuitenkin, miehet, vaikken minä teitä? Lähdemme\njälkeen, ehkä vielä saavutamme.\n\n-- Emme enää saavuta, kun kerran koskille pääsi. Rajakoski on peninkulmaa\npitkä ja ennenkuin päästäisiin lähtemäänkään, on se jo alla, ja siellä\nkääntyvät vedet kolmeen suuntaan, eikä kukaan tiedä, mitä tietä se on\nmennyt.\n\n-- Seuraamme häntä, kunnes tapaamme, vaikka omaan maahansa.\n\n-- Se retki on tehtävä isommilla joukoilla.\n\nJuha ymmärsi itsekin, ettei hän näillä miehillä, jos olisivat\nlähteneetkin, olisi mihinkään kyennyt.\n\nMiehet juttelivat kuin mitä muuta asiaa tahansa.\n\n-- Olisinpa luullut olevan hankalata saada niin iso ihminen väkisin\nvenheeseen.\n\n-- Mikäs siinä, sanoi toinen. Kun kerran venheeseen sai, ja miksei olisi\nsaanut vaikka kantamalla, ja potkaisi venheen koskeen, niin aikapa siinä\nenää pois hypätä. Vei onnekseen ja pitää. Ovat ennenkin pitäneet. Eikä\nse ole tässä teossa yksin. Siellä vartovat muutkin, vaikka olivat edeltä\nlähtevinään.\n\nPiika tuli yhä nyyhkien, tuvasta, tarhalle menossa.\n\n-- Mitenkä se oikein kävi? kysyi Juha.\n\n-- En minä tiedä, voi, en minä osaa...\n\n-- Se siitä poukamasta sen otti?\n\n-- Siinä oli yht'äkkiä venhe ... en tuloaan nähnyt, mutta siinä olin.\n\n-- Missä sinä olit?\n\n-- Siinä olin, astioita huuhtelin, niin näin emännän tulevan ... ja\nsitten se heitti sen venheeseen ja hyppäsi perään ... ja Marja kaatui\nselälleen venheen pohjaan ja meni alas esiliina silmillä. En minä muuta\ntiedä...\n\n-- Sen näit?\n\n-- Sen näin.\n\nJuha nousi ja meni aittaansa.\n\n-- Oletko varma, että se sen väkisin vei? kysyi emäntä.\n\n-- Voi, mikä piti tapahtua! itki tyttö.\n\n\nEmäntä näki Juhan aitassaan kiireesti muuttavan pyhävaatteita ylleen.\n\n-- Lähdetkö sinä minnekä?\n\n-- Lähden.\n\n-- Minnekä?\n\n-- Nostatan koko pitäjän.\n\n-- Taitaa jäädä nostamatta siitä asiasta pitäjä.\n\nJuha riensi jo rantaan, sysäsi venheen vesille ja alkoi soutaa etelää\nkohti.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSe oli ensin ollut Juhalle niinkuin tapaturma, niinkuin olisi Marja\nhäneltä joutunut jonnekin, josta ei kuulunut huutoa, josta se ei päässyt\nomin voimin enemmän kuin elukka suosta tai metsän peitosta. Mutta kun\nhän istui venheessään ja souti ja souti, alkoi hänelle selvitä, mitä\noikeastaan oli tapahtunut. Marjahan oli ryöstetty, vieras mies oli hänet\nväkisin vienyt, oli vienyt häneltä vaimon. Mutta vähän se Marjasta\nväkisin hyötyy. Ei tuntenut Marjaa, jos luuli hänestä kourin puristaen\npehmeän tekevänsä. Ei lyömälläkään, ei väkivallalla millään. Oli\nanoppinsa aikoinaan parastaan pannut. Eihän mahtanut Marja mitään, kun\nroisto rinnalta yllätti, eikä vielä venheessäkään. Mutta Juha oli\nnäkevinään, miten käy, kun ryöstäjä laskee maihin ja alkaa lähennellä.\nEi vastaa Marja, ei katso, ei ole kuulevinaan. Se ahdistaa häntä, Marja\npuree, potkii. Se lyöpi häntä vimmoissaan, ei suu Marjalla värähdä,\nvaikka kivusta silmä vettyykin. Pidä puoliasi Marja, pidä puoliasi, avun\nsaat, avun saat!\n\nJuha souti, nyökkäsi, samaa tahtia myötätuulet, vastatuulet, selät,\nsalmet; hankavitsa kun kului poikki, pisti uuden sijaan; kun tuli nälkä,\nei pysähtynyt, puri kannikkata soutaessaan, tuhdolle laski, siitä taas\notti, murensi sitä vastaan, siihen takaisin laski, puraisi taas ja taas\nsouti, kasvoilla luottava, päättävä ilme, huulilla silloin tällöin\nvärähtävä hymy ajatellessa: \"Elä hätäile, minä tulen miesten kanssa\" -- ja\nMarja juoksee vastaan, kaulaan käy, jo nyt kerran kaulaankin käy, ja\nsanoo: \"Tulitpahan, Juha, -- etpähän jättänyt.\"\n\nOli kokan edessä aava ulappa ja sen toisessa päässä vanha kotitalo.\nSiellä näkyi jo selän niemessä tuulimylly. Juha asetti sitä kohti\nvenheensä kokan, perän kotivaaraa vasten, joka vielä vähän siinteli\njäleltäpäin.\n\nOli vuosia siitä, kun hän oli siellä käynyt. Pahoin olivat Marjaa siellä\npienestä asti pitäneet, ei hänellä orvolla muuta ystävää kuin minä. Ja\nniin oltiin sydämiköitä, ettei häitä laitettu, kahden saatiin vihille\nmennä, sieltä palatessa ohi soudettiin Rajavaaraan, ohi silloin ja ohi\nsen jälkeen. Ei ollut Marja sen koommin jalallaan siihen taloon astunut.\n\nSoutaisinko kirkolle suoraan? Mutta onhan kohtuus ja oikeus, että ma\nkotitalostanikin jotakin saan. En ole perintöjäni heiltä pyytänyt, en\nole heitä talkoihin vaivannut. Ei ole muuta saatua kuin äidin\njokakesäiset kiusat. Sen toki saanen vaatia, että veljet tässä hädässä\navun antavat. Ensi kerran pyydän, mitä pyydän. Enkä nytkään pyydä, jos\neivät itsestään tahtone tarjota.\n\nKuta lähemmäksi Juha vanhaa kotiaan tuli, sitä raskaammalta tuntui airo.\nKäynhän kuitenkin levähtämässä, näenhän, mitä aikovat.\n\nSuuri ja vanha oli talo, jonka rannassa Juha pihaan kohosi. Suuret\nnuottakodat, pitkä pirttirivi, monet aitat, isot, sileät, multaiset\npellot. Hyvähän niiden on täällä, hyvä olisi ollut täällä meidänkin\nMarjan kanssa, ja tilaa olisi ollut ja kaskimaita lähempänäkin, eikä\nolisi tarvinnut viedä nuorta naista erilleen muusta maailmasta erämaahan\nikävöimään -- eikä silloin olisi tätäkään tapahtunut.\n\n\nUuvuksissa ja mieli masentuneena astui Juha tupaan. Olivat illallisella\npitkän pöydän ääressä, iso joukko miehiä ja naisia, oli omaa väkeä, oli\nvieraita. Söivät, maiskuttivat, siivosivat suustaan ruotia isot koot\neteensä kalakeitosta. Kun kuulivat tapauksen, herkesivät hetkeksi\nsyömästä, vaikenivat, mutta jatkoivat taas. Niinkuin: -- Mikä se oli? -- Ei\nmikään! -- Söivät syötävänsä, nousivat sitten vähissä erin, sen mukaan\nkuin kukin oli saanut tarpeensa, pistivät lusikkansa seinän rakoon ja\ntulivat kättelemään.\n\n-- Ne on niitä Karjalan miesten tekoset semmoiset, sanoi vanhin veli\nröyhtäyttäen.\n\n-- Onhan ne niitä ennenkin tehneet, sanoi toinen.\n\n-- Onhan ne niitä ennenkin tehneet, pahukset, virkkoi kolmas.\n\nJa siinä alettiin turista, mitä oli ennen tapahtunut, sota-aikoina ja\nrauhankin aikana. Ne veivät niitä milloin akoikseen, milloin orjikseen;\nsinne hupenivat, eivät sieltä monet päässeet, ja lienevätkö kaikki\ntahtoneetkaan. Vaan onhan niitä ollut semmoisiakin, jotka ovat sinne\nmielelläänkin jääneet. Olipas ovela ... ei muuta kuin viskaa venheeseensä\nja potkaisee venheen koskeen, niin tietäähän sen, ettei siitä mikä\nhyppää pois. Reestä saattaa hypätä ja siinä kimpuroida, mutta hyppääpäs\nvenheestä kuohuvassa koskessa. Vaan mitähän tuo menikään tuon jälestä\nrantaan?\n\n-- Äitiä pakoon juoksi, kun se sitä heti tulennaltaan haukkui.\n\n-- Mitähän tuo nyt siitä niin paheni, sanoi kenokaula veljen nainen,\npankon luota.\n\n-- Marja ei siedä haukkumista.\n\n-- Tarvitsisiko nyt olla niin ylpeä itsestään, vaikka vanhempi ihminen\nvähän neuvookin.\n\n-- Pääsi kai se nyt sen haukkumisista, sanoi Juha.\n\nSiitä jatkui turina ja tarina, ja tapausta tarkastettiin puolelta ja\ntoiseltakin, mutta ei tapahtunut eikä näyttänyt tulevankaan tapahtumaan\nse, mitä Juha kuitenkin oli odottanut: että veljet syötyään kiireesti\nnousevat, vyöttäytyvät, ottavat pyssynsä ja kirveensä ja lähtevät heti\nyötä myöten, ja kiidätetään sana toisiinkin taloihin.\n\n-- Et lähtenyt jälkeen?\n\n-- Minkä minä heille yksin, jos olisin tavoittanutkin?\n\n-- Tiettypä se, etteihän niille mitä yksin.\n\nJo Juha kaikesta näki, ettei tule apua tästä talosta. Ei olla niinä\nmiehinäkään, levolle laittautaan. Ei voinut sen enempää, nousi ja lähti.\n\n-- Minnekä sinä menet? kysyi vanhin veli.\n\n-- Kirkolle.\n\nVeli tuli jälleen, saavutti hänet rantatiellä.\n\n-- Tätä asiaa vartenko sinä kirkolle menet?\n\n-- Enpähän minä muutenkaan tämmöisen asian aikana.\n\n-- Etpä et. Taisit ajatella, että meiltä olisi lähdetty.\n\n-- Olenko pyytänyt?\n\n-- Ethän ole.\n\n-- Mitäs sitten puhut!\n\n-- Olisihan ollut autettava -- sitä varten kai kuitenkin tulit. Vaan\nymmärräthän itsekin, ettei yhden talon miehillä ole lähteminen.\n\n-- Kun ei käy, niin ei käy.\n\n-- On tässä kesäkiireetkin, kaskenpoltot ja muut.\n\nJuha ei ollut aikonut sen enempää, mutta ei kuitenkaan voinut olla\nsanomatta:\n\n-- Ei ole katsottu kesäkiireitä, kun on karhu milloin karjassa liikkunut.\n\n-- On nyt kuitenkin eri asia karhun ajo ja Karjalan Shemeikkain.\n\n-- Ja lehmästä on suurempi vahinko kuin ihmisestä? On vähemmästäkin\nKarjalaa käyty. Vaan tiesinhän jo tullessanikin, ettei Marja ole täällä\nlampaankaan arvoinen, saati lehmän. Mieleen on vain teille, että suden\nsuuhun joutui.\n\nJuha sysäsi venheensä vesille, istui airoilleen ja lähti.\n\n\nHän souti niin, että kokka vaahtosi ja keltaisena mulahteli airon kuohu\nniinkuin vihaisen härän silmä. Syvään painoi ja pitkään veti. Hän\nsittenkin Marjan pelastaa. Rovasti auttaa. Rovastilla, vanhalla\nmiehellä, on itsellään nuori emäntä. Kuuluttaa kirkossa, ehkäpä panee\nkapulankin kiertämään, saa miehen talosta liikkeelle vangittua\nvapauttamaan. Siinä se on mies, siinä se on sittenkin mies toisenmoinen\nkuin kukaan muu. On toki yksi hyvä mies maailmassa! Se kun auttaakin,\nniin ei tässä enää muiden apuja tarvita. Se kun ukko polkaisee jalallaan\nmaahan, niin rientää miehiä hätään kuin tulipaloon.\n\n\nOli aamupuoli yötä, kun Juha souti salmessa kahden suuren selän välissä;\nhän nosti aironsa vedestä, lepäsi ja antoi virran viedä venhettä.\n\nRovastilla on itsellään nuori emäntä, otti sen samana vuonna kuin me\nMarjan kanssa yhteen mentiin. \"Elä välitä siitä, mitä ihmiset sanovat.\nOta sinä vain se, jota mielit. Elä katso köyhyyteensä. Nuoruus on\nparempi kuin rikkaus.\" Ja kun oli vihkinyt, tuli kättelemään. \"Onnea\nolkoon teille\", sanoi Marjalle, ja \"Onnea olkoon teille\", sanoi minulle\nja myhähteli. Muut nuoresta varoittivat: \"Elä ota lasta\", rovasti\ntoivotti onnea, ja se sen paremmin tiesi, koska oli itsekin nuoren\nottanut... Tuossa niemessä oltiin yötä, ensimmäistä yötä vihkimisen\njälkeen ... niinkuin äitinsä vieressä nukkui tyttö, käsi kaulassani,\nnuotion havuilla. Missä nyt lienee? Saattaa kyyhöttää puuhun sidottuna,\nei itke, mutta ajattelee: \"Tule apuun Juha, tule apuun Juha, jahka\njoutuu.\"\n\nMinä tulen, minä tulen! Vanha rovasti meitä auttaa.\n\nYön souti Juha. Aamun aurinko pisti silmään, veden kalvosta kimmeltäen,\nkun viimein pääsi pappilan rantaan. Pappilassa vielä nukuttiin. Hän\nistahti aitan rappusille. Päivän ja kahde yön soutamisesta raukeana Juha\nhetkeksi meni horroksiin. Kun siitä revähti ylös, lähti käyskelemään,\nettei uudelleen nukkuisi. Tuli kirkolle, joka oli siinä lähellä. Se\nnäytti lujalta ja tylyltä, ovet ja luukut kiinni, ikkunoissa kylmä ja\nvälinpitämätön ilme kuin ventovieraalla vastaantulijalla.\n\nEi mahda tulla apua täältäkään. Rovasti kyllä kutsuu miehet ympärilleen\ntähän sakastin rappujen eteen. \"Tältä Juhalta vei susi hänen ainoansa,\neikö pitäisi lähteäksenne miehissä varasta takaa ajamaan?\" Eivät sano\nsanaakaan, katselevat vain kalsein silmin. Mitä minusta, kun eivät\nkerran omat veljetkään? Mitä ne Marjasta ja minusta? Moniko meidät\ntuntee? Mitä minä lähdinkään tänne? Mahdoin mennä sittenkin yksin.\n\nIkkuna rasahti pappilassa, ja lasi välähti auringossa. Rovasti oli\nnoussut, avasi ovensa ja kutsui Juhan sisään.\n\nJa kun oli kuullut hänen kertomuksensa, niin kiivastui vanhus,\npullistuivat silmänsä ja hän punastui paljasta päälakeaan myöten,\nedestakaisin astellessaan lyhyin askelin:\n\n-- Kyllä pitääkin olla katala! Toinen pelastaa hänet joutumasta rosvojen\nryöstettäväksi, syöttää ja juottaa ja omassa aitassaan makuuttaa ja\nparhaana vieraana pitää ... ja tuo ystäväksi tekeytyy ... ja viepi\nparhaan, mitä toisella on, hänen ainoansa, hänen nuoren vaimonsa, hänen\nkaikkein rakkaimpansa...\n\nKyynelet täyttivät tulemaan, ja Juhan kasvoja repi, mutta samalla oli\nnaurattamaan asti iloista kuulla, kun rovasti näin puhui.\n\n-- Olise, olise rakas. Vaikka olisi taloni ennen tyhjentänyt tai poroksi\npannut...\n\n-- Eikö hänellä olisi ollut kotimaassaan heitä kuinka monta tahansa?\nTuleppas ja ryöstä, väkisin vie toisen vaimon! Toisen vaimon! Joko ne\nnyt rajantakaiset taas rupeavat liikkumaan niinkuin ennen vainovuosina?\nEihän nyt enää kukaan voi olla varma, etteivät vie ketä hyvänsä --\nmarjasta tai paimenesta ... täytyy kerrassaan kieltää meidänkin naisväki\nmenemästä marjaan tai vesille lasten kanssa.\n\nRovasti käveli edestakaisin näin päivitellen ja hätääntyi yhä enemmän.\nKohta se sen sanoo, ei tarvitse pyytääksenikään. Mutta rovasti vain\njatkoi:\n\n-- Kyllä se oli sinulle surkea tapaus, Juha parka.\n\nRovasti mietti, katsoi Juhaan... Nyt se sen sanoo! Vaan rovasti\nsanoikin:\n\n-- Vaan jospa se jo on päästänyt sen pois, sitten kun on --\n\n-- Kun mitä? vavahti Juha.\n\nRovasti väisti, sanoi toista, kuin mitä oli aikonut:\n\n-- Kun -- niin, kun Marja tekee tiukan.\n\n-- Olisi siinä tehtävä muidenkin tiukka eikä vain Marjan.\n\nEi rovasti vieläkään ymmärtänyt, sanoi vain:\n\n-- Mitä Juha tarkoittaa?\n\nSilloin Juha melkein syöksi suustaan:\n\n-- Että pitääkö pitäjän miesten sallia, että ne täällä semmoisia tekevät?\n\n-- Tarkoittaako Juha --?\n\n-- Sota siitä on nostettava!\n\nJuha näki heti rovastin kasvoista, ettei siitä sen enempää tule.\n\n-- Eihän nyt sentään taidettane voida sotaakaan semmoisesta.\n\n-- Eipä ei, eipä ei...\n\n-- Ei, hyvä mies, ei toki sotaa -- sitäkö varten tulit?\n\n-- Oli ensin olevinaan se höperö aatos, että jospa rovasti hyvinkin panee\nkapulan kiertämään, että mies talosta hätään -- ni-niinkuin su-sudenkin\najossa.\n\nJuha koetti naurahtaa, mutta leuka värähti, ja silmäkulmia repi.\n\n-- Ei, hyvä mies, enhän minä saata, ei minun sovi mitenkään sitä,\nolletikin, kun on käsky kuninkaalta, että pitää rajariitoja välttää, kun\non rauha valtakuntien välillä.\n\n-- Niinpä niin...\n\n-- Sentähden se ei käy ... ei mitenkään minun puolestani.\n\n-- Eipä ei ... vai ei?\n\nVai ei tullut apua täältäkään. Sitten ei sitä tule muualtakaan.\n\nJuhan täytti sanomaton, huikaiseva murhe, niinkuin olisi tahtonut\ntainnoksiin uuvuttaa. Taisi käydä niin, ettei enää näe Marjaa elävin\nsilmin. Niinkö pitikin käydä? Sentähdenkö, että on pidettävä rauha\nvaltakuntien välillä? Milloinka niitä on ennen semmoisia kysytty? Ja\nkysyikö Karjalan rosvo?\n\n-- Ajattelin, että olisi tämä yhteinen asia, koko pitäjän yhteinen.\n\n-- Kyllä, kyllä, mutta --\n\nJuha istui vielä siinä, vaikka olisi kai jo ollut lähdettävä. Ei puhuttu\nenää mitään. Rovasti istui tuolissaan ja katseli ulos.\n\n-- Sitten pitänee minun lähteä sinne yksin, sanoi hän.\n\n-- Vaan jos sille tiellesi jäät.\n\n-- Vaikka jäisinkin, mutta koettaa täytyy.\n\n-- Ei nyt sentään kannata panna henkeään hukkaan menemään.\n\n-- Jos en saa Marjaa takaisin ... niin vaikka menköönkin.\n\n-- Onko niin rakas?\n\n-- Niin on rakas, rovasti.\n\nHänen silmänsä paloi; syvä, sininen, lauhkea silmän pohja paloi hehkuen\ntuuheiden kulmien alla.\n\n-- Rovasti tietää sen ... jos olisi itselleen niin käynyt.\n\nRovasti heltyi.\n\n-- Kyllä minä sen ... kyllähän ... ja olisinhan auttanut, Juha saa uskoa,\nettä olisin auttanut, jos olisin voinut. Mutta Juha ymmärtää, että\nesivallan käskyä vastaan ei voi asettua.\n\n-- Eipä ei...\n\nJuhalle tuli kiire pois, liikutustaan pakoon, leukansa järinää\nsalatakseen. -- Eipä ei, eipä ei! -- hän uskoi sen, mitä rovasti oli\nsanonut. Eihän toki mitenkä, kun oli kielto kuninkaalta. Oli kai, oli\nkai. Mitäpäs se olisi sitä muuten sanonut, jos ei olisi ollut.\n\nJuha istui taas venheessään, kokka kotia kohti, kirkko ja pappila perän\ntakana.\n\nSattuihan kuitenkin somasti, että esivallan kieltojen piti osua\njuuri, kun veivät minulta Marjan. Ei moista ole ennen kuultu.\n\n\nEi näkynyt enää pappilaa, kirkko oli jäänyt metsän taa. Kova vastatuuli\npuhalsi salmen suuhun suurelta selältä. Tullot natisi, venheen kokka\nlotisi laineelta toiselle.\n\nTurha vaiva, turha retki, ajan hukka. Ei se ole sitä, ei ole semmoisia\nkäskyjä eikä kieltoja. Eivät välitä, vaikkeivät kehtaa sitä sanoa. Mitä\nne Marjasta? Ilkkuvat mielissään, että niin kävi. \"Sepähän siitä viimein\ntuli!\" Jos olisi ollut rovastin oma tai vaikka vain emäntä kenen\nrikkaan, niin olisi jo puoli pitäjää suden ajossa. Mitä ne Marjasta\nkukaan -- toisheimoisesta, mustaverisestä. Jos olisi jonkun toisen eikä\nRajakorven Juhan, vääräsäären, jörön, joka ei osaa mielitellä eikä\nkielitellä... Vaan minä en tarvitse heidän apujaan, minä tuon hänet\nsieltä omin voimin, minä tapan Shemeikan, minä väännän siltä niskat kuin\nlampaalta, että kielen suustaan oksentaa, minä katkon siltä koivet, niin\nettä kerran rusahtaa...! Ja venheen kokka säesti laineisiin lokattaen:\ntee se, tee se! -- Toinen meistä, hän tai minä! Ja sama se, vaikka\nkumpikin -- jos en Marjaa elossa tapaa ... jos on hänelle minkä pahansa\ntehnyt...\n\nJa soutaessaan oli Juha vähitellen selvillä siitä, mitä tekee. On\nennenkin vainovuosina vankeina vietyjen jälkiä seurattu, merkkien\nmukaan, joita ovat saaneet tienvarteen jätetyiksi. On saattanut Marjakin\nsemmoiset jättää, muutkin merkit, koska jo ennätti huivinsa rannalle\njättää. Perillä väijyttiin ennen viikkokausia -- saatanhan sen minäkin\ntehdä. Talot tuleen pistettiin, voin minäkin pistää. Kyllä Marja arvaa,\nkuka sytytti...\n\n\nKun Juha tuli kotiin, näki hän äidin jo asettuneen sinne emännäksi,\nliikkuvan Marjan askareissa kuin omissaan. Ei se koettanut salatakaan\nhyvää mieltään. Piika puikkelehti hätäissään sinne tänne, vesissä\nsilmin.\n\nSyötyään vähän nouti Juha aitasta pyssynsä ja muut metsämiehen\ntamineensa tupaan ja alkoi laittaa niitä kuntoon. Sen tehtyään hän haki\nkäsiinsä mäyrännahkaisen reppunsa ja ojensi sen äidilleen:\n\n-- Täytä tuo -- niin paljon kuin mahtuu -- poronkieltä ja talkkunajauhoja.\n\n-- Lähdetkö metsälle?\n\n-- En.\n\n-- Ajattelin, kun noin varustelit.\n\nKun äiti oli tuonut täyteen repun, sanoi Juha:\n\n-- Lähden tästä ja saatan ehkä viipyäkin. Olkaa tässä niin kauan. Tehkää\nKaisan kanssa työt ja minkä apua tarvinnette, se ottakaa. Tuoss' on\neloaitan avain, hinkalossa on rukiita, millä palkan maksatte.\n\n-- Ethän vain lähtene _sen_ jälkeen?\n\n-- Senkö? -- Sen jälkeen lähden.\n\n-- Yksinäsi?\n\n-- Yksinäni toin hänet kerran ennenkin.\n\n-- Et tainnut saada toveria?\n\nJuha oli jo ripustanut repun olalleen ja tarttunut pyssyynsä, ja oli jo\novella menossa, kun äiti huusi hänen jälkeensä:\n\n-- Et häntä sieltä enää löydä ... pääsi vain menetät.\n\n-- Omanipahan menetän, minkä menetän. Mutta menee siinä silloin toisenkin\npää.\n\nÄiti näki ja kuuli, että Juha oli sen päättänyt eikä ollut\npidätettävissä. Sille tielleen se jää -- sen tähden, sen sikiön, sen\nvenakon ... nyt se menee, nyt se juoksee surman suuhun, nyt se menee...\n\n-- Mene vain! huusi hän seuraten Juhaa porstuaan, jonka ovesta Kaisa\nsamalla livahti sisään, -- Kaisa, kuulitko? Se lähtee Marjaa hakemaan.\nMene vain, mutta et sinä sitä sieltä mukaasi saa, vaikka löytäisitkin!\n\n-- Mitä?\n\nJuha oli pysähtynyt porstuan rappusille.\n\n-- Mitä sanot? ahdisti Juha lähemmäksi astuen.\n\n-- Älkää, emäntä ... sanoi Kaisa silmänsä peittäen.\n\n-- Ei tule kutsuen kylältä kiimainen narttu!\n\n-- Voi, voi teitä, emäntä! vaikeroi Kaisa.\n\n-- Mielellään meni! huusi emäntä yhä enemmän raivostuen. Syliinsä\nheittäysi!\n\n-- Se on valhe!\n\n-- Kaisa näki, kysy siltä! -- ja nauruun rämähtäen peräytyi emäntä takaisin\ntupaan. Piika oli lyykähtänyt lattialle.\n\n-- Mitä sinä näit? tiukkasi Juha häntä hartioista ravistaen.\n\n-- En minä mitään nähnyt.\n\nMutta samassa hän pillahti itkemään.\n\n-- Sano, mitä näit.\n\nPiika ei kuin itki. Juha syöksyi tupaan.\n\n-- Mitä se on nähnyt?\n\n-- Sen näki, että venhe viilettää alas ja pyöräyttää poukamaan, kun Marja\nrantaa myöten jälessä juoksee huivia heiluttaen kuin pysähdyttääkseen.\nSiitä maihin laskee ja sylinsä levittää, ja Marja siihen heitäkse.\nNakkaa sen venheen pohjaan ja itse hyppää perään, ja niin mennään, eikä\nhuudakaan Marjasi. Se huutaa, jota väkisin viedään.\n\n-- Sen valehtelet, huohotti Juha.\n\n-- Kysy itseltään! Tule sanomaan Kaisa, valehtelenko.\n\nTyttö ei tullut eikä vastannut, kuului vain itku ja voihkiminen porstuan\nnurkasta. Se ei valehdellut, ei valehtele se, joka itkee.\n\nÄiti seisoi karsinassa puolittain selin, kasvot olan yli ilkkuen, Juha\nkädet riipuksissa, hiukan eteenpäin kumarassa.\n\n-- Meni mielellään ja jouti mennäkin!\n\nMutta silloin karkasi veri Juhan päähän. Oli survehakkuri lattialla. Hän\ntempasi sen sarvesta kuin tuopin, pyöräytti päänsä ympäri ja iski\näitinsä eteen, niin että siltapalkki murtui.\n\n-- Sen valehtelet!\n\nJa syöksyi mölähtäen ulos.\n\nÄiti oli siunaten lyykähtänyt penkille. Piika oli paennut tupaan, Juhan\nkaratessa ohi porstuan läpi.\n\n-- Eiköhän siltä nyt lähtenyt halu? Siihenpä aseetkin jäivät!\n\n-- Voi teitä, minkä teitte, vaikeroi piika. Parempi sille olisi ollut,\njos puukon sydänalaansa iskitte.\n\n-- Lähti siltä nyt halu.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKun Marja -- sydän täynnä kiukkua ja kyllästystä ja elämänsä\näitelyyttä -- tuli kosken rannalle puoleksi juoksujalassa, ajattelematta\nminne juoksi, kunhan vain pääsi pois, näki hän venheen kiitävän niskasta\nalas, ja venheen perässä Shemeikan ikäänkuin vihaisin liikkein\nsauvoimella pohjasta vielä vauhtia lisäten. Vaan tuskin Shemeikka oli\nhuomannut Marjan, kun sauvoin pyörähti kaarena pään yli toiselle\npuolelle, viitaten niinkuin olisi viitannut: tule! Ja Marjalta pääsi\nsydämestä sanaton huudahdus ja häneltä kohosi käsi, niinkuin olisi\nsanonut: et ottanutkaan! Ota minut! Vie minut minne hyvänsä! Elä jätä!\n\nMarja lähti juoksemaan rantaa, ei enää mukaan päästäkseen, vaan\nainoastaan nähdäkseen hänestä viimeisen vilahduksen, ennenkuin oli\njoutuva isoon koskeen. Hän riensi ehtiäkseen niemeen, jonka ympäri koski\nteki polven ja josta näki alas asti. Shemeikan venhe oli kadonnut. Marja\nriensi yhä kiireemmin, huivi tarttui leppään ja jäi siihen. Ei joutanut\nsitä ottamaan. \"Miksi annoin hänen mennä? Miksi en lähtenyt, kun pyysi?\"\nMutta kun hän syöksähti lepikon läpi ja niemekkeen poikki takaisin\nkosken rantaan, näki hän Shemeikan hyppäävän venheestään maihin,\nkiskaisevan sen nokkaa kivien väliin, heittävän sauvoimensa venheeseen\nja juoksevan avosylin vastaan. Marja pysähtyi, hoipertui taapäin\njuoksunsa vauhdista, häntä tartuttiin vyötäisiin, hän lyykähti maahan,\nhäntä nostettiin, kannettiin, heitettiin venheeseen, joka ensin karahti\nkiviin ja sitten nytkähti ja kallistui ja hetken päästä keinui kuohujen\nvälissä.\n\nMarja ei liikahda kokasta, johon hänet on heitetty. Hän ei näe siinä\nmuuta kuin taivasta ja joskus vilahtavan puun, jonka alitse kiidähtää.\nToisen kerran kokka kohoo, toisen kerran se painuu. Shemeikka seisoo\nvenheen perässä, milloin ylhäällä milloin alhaalla, takanaan kuohut ja\ntakanaan taivas, keikkuen ylös ja alas, välistä viillettäen tyynesti,\nvälistä tehden äkkinäisiä, voimakkaita, tempovia liikkeitä. Marja\nkoettaa nousta, kohottaa päätään, mutta vaipuu takaisin. Hän on keskellä\nkuohujen ryöppyä, venhe kiitää niin, ettei hän erota muuta kuin\nepäselvän, vilisevän rannan, ja vettä pirskahtaa hänen kasvoilleen. Yhä\nvinhemmin kiitää venhe. \"Voi, hyvä Isä sentään!\" Pauhu yltyy, venheen\nlaidat rutisevat, on kuin se hajoisi hänen allaan. Se on ihan kuohujen\nsisässä. Shemeikka on kaukana, näyttää seisovan, ei venheessä, vaan\nkuohuissa. Samassa hän taas on ylhäällä, suurena, jättiläisenä, tukka\nhajallaan, parta hulmuten kahden puolen kaulaa. Ei ole maailmassa muuta\nkuin Shemeikka seisomassa, hyrskyt palamassa hänen jalkainsa alla kahden\npuolen venhettä. Ei näy maata, ei puita, kuohut kiitävät kilpaa\nShemeikan kanssa häntä takaa ajaen, mutta eivät saavuta. Yhtäkkiä\nsattuu sieltä häneen Shemeikan silmä, se hymähtää kiireessä, mutta on\nsamassa taas toisaalla; on otsa rypyssä, huulet tuimassa pinnistyksessä.\nMarja koettaa hiukan kohottaa päätään laidan yli, suuri kivi kiitää ohi\nja raapaisee venheen perää. Toinen on toisella puolen ja karahtaa\nkokkaan. Mutta välitse laskee Shemeikka. Marja vaipuu takaisin. \"Voi,\nhyvä Isä sentään!\"\n\nHän on vetänyt esiliinansa silmilleen. Mutta silloin tuntuu menon vauhti\nhiljenevän.\n\n-- Aa! Elä pelkää, ei hätää mitään! kuulee hän Shemeikan sanovan.\n\nOllaan suvannossa, Shemeikka seisoo ja meloo, ja vartalo notkuu. Hän on\nsuuri ja komea. Ei häntä kärsi katsoa palaviin silmiin ja hehkuviin\nkasvoihin. Voi, jos se sentään laskisi rantaan! Mutta se ohjaa uusia\nkuohuja kohti.\n\n-- Päästä minut pois! Mennään maihin!\n\n-- Tahdotko? kysyy Shemeikka, ja venhe on lähellä rantaa. -- Hyppää!\n\nVaan Marja vaipuu takaisin tuhdolle. Ei hän uskalla eikä ehdi ... eikä\ntahdokaan. Ja samassa on suvanto lopussa, niska nielee, venhe on uudessa\nkoskessa.\n\n-- Nyt on horna! huudahtaa Shemeikka. Hän tekee tuimia liikkeitä, venhe\nryyppää itsensä vettä puolilleen, vesi kuohuu ulkona ja sisässä, pohja\nkolahtaa kiveen, laidat ruskaa, venhe pysähtyy.\n\n-- Souda! huutaa Shemeikka.\n\nMutta ennenkuin Marja pääsee airoihin, irtautuu venhe.\n\n-- Ei tarvita!\n\nMarja on noussut istumaan. On tultu alas miltei kohtisuorasta\nputouksesta ja taas ollaan suvannossa.\n\n-- Päästä minut pois, rukoilee Marja. Hukutaan.\n\n-- Pane pitkäksesi, on vielä yksi nikama -- sitten pääset.\n\nSe hymähtää sieltä salaperäisesti, veitikkamaisesti. Marja tottelee.\nTulkoon mitä tulee! Ei se minua enää päästä. Ja olkoon päästämättä ...\nvieköön mihin vie!\n\nNyt tuntuu koski olevan tyynempi, ei kohise niin, ei tule vettä, mutta\nvenhe tuntuu kiitävän vielä nopeammin kuin äsken, menevän kuin\nirtautunut suksi vaaran rinnettä sileällä lumella, kiihtyy, hyppää kuin\nkohona kerran pari -- sitten hiljenee, kuin olisi tasaisella\nmaalla -- Marjaa pyörryttää, sydänalaa etoo, hänen on paha olla -- silloin\ntekee kokka äkkikäänteen, Shemeikka hyppää veteen, kiskaisee venhettä\nkeskitullosta, ja kokka karahtaa soraan. Marja aikoo nousta, mutta\nennenkuin ehtii, nostaa Shemeikka hänet ylös ja kantaa maihin.\n\n\n-- Elä Shemeikka, elä, anna minun olla, pyytää Marja, mutta puristau\nsamalla hänen kaulaansa ja irtauttaa siitä kätensä vasta, kun Shemeikka\non laskenut hänet maahan, mättäälle, sammalen päälle. Mutta Shemeikka ei\nirtauta käsiään, Marjan vieressä polvillaan.\n\n-- Missä me ollaan? kysyy Marja silmänsä sulkien.\n\n-- Saaressa, sanoo Shemeikka vitkalleen... Kosken saaressa, toistaa hän.\nJa nyt sinä olet minun.\n\n-- En minä ole sinun ... minä olen toisen.\n\n-- Sinä olet minun.\n\n-- Minkä tähden minä olisin sinun?\n\n-- Sentähden, että tahdot olla.\n\n-- Sinunko?\n\n-- Minun.\n\n-- Minä olen toisen ... anna minun mennä...\n\n-- Olit toisen, kuiskaa Shemeikka silmissä ja äänessä riemua -- olit\ntoisen, Niin kauan kuin olit Ruotsissa, nyt olet Karjalassa.\n\n-- Karjalassako? -- Miksi veit minut väkisin?\n\n-- Tulithan mielelläsi!\n\n-- Tulinko?\n\nEikä Marja tiennyt, oliko hän tullut, vai oliko hänet viety.\n\nKoski lakkasi kohisemasta Marjan korvissa. Sitten se taas kohisi, mutta\nhyvin kaukana.\n\n\n-- Kanna minut koskeen, sanoo Marja.\n\n-- Lepää siinä, sanoo Shemeikka.\n\n-- Lepää sinäkin, pyytää Marja. -- Elä mene.\n\nShemeikka kuitenkin irroittihe hänen syleilystään, ja silmä hymyili.\n\n-- Miksi sinun silmäsi minulle nauraa? kysyi Marja\n\n-- Ei se naura, vaan iloitsee.\n\n-- Miksi? Sano, miksi?\n\n-- On, kuin et olisi koskaan ennen ketään halannut.\n\n-- En olekaan ... en ole koskaan ennen tiennyt...\n\n-- Mitä et ole tiennyt?\n\n-- Että tämmöistä on.\n\n-- En minäkään.\n\n\nMutta hän valehteli. Ei ollut Marja hänen ensimmäisensä. Tuntui jo\nkovalta Marjan käsivarsi hänen päänsä alla. Hän olisi tahtonut olla\nyksin.\n\n-- Olet väsynyt, sanoi Marja hellästi.\n\n-- En ole.\n\n-- Sinulla oli, rakas, kova ottelu koskessa ... minä vain mukavasti\nvenheen pohjalla viruin. Laitan sinulle vuoteen venheen kokkaan.\n\n-- Laitatko? -- Laita samalla itsellesikin.\n\n-- En kuin sinulle ... että oikein saisit levätä rauhassa, rakas.\n\n-- Laitahan sitten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nShemeikka nukkuu venheen kokassa. Marja on koristanut sen kuin\nhäävuoteeksi, pistellyt lehviä laidan ja varppeen väliin. Shemeikka\nnukkuu kuin lehtimajassa. Itse istuu Marja rannan kivellä ja ajattelee:\nkun olisi vesillä Shemeikan vene, niin keinuttaisin häntä kuin lasta.\n\nHän on tehnyt tulen kahden kiven väliin. Hänellä on tuohinen tulella ja\ntuon tuostakin hän kohentaa tulta ja varvuilla hämmentää.\n\nHänen on hyvä olla, lämmin ja ihana; hän sulkee välistä silmänsä sitä\nparemmin tunteakseen. Hän tuntee lämpimästä väräjävänsä, ulkoa ja\nsisältä, ensi kerran elämässään. Missä lienen? Miten olen tänne\njoutunut? Kuka lienee tuo, joka minut tänne toi? -- Vaan olinpa missä\nhyvänsä, olipa miten hyvänsä, kuka hyvänsä tuo -- kunhan vain ei ole\nmitään sitä, mikä oli ennen. Eikä sitä olekaan. Se on kuin poikki,\nkatkaistu, minä olen irti ... ei mikään minua enää pidätä.\n\nOn, kuin ei milloinkaan olisi voinutkaan olla maailmassa muuta kuin\ntuohinen tuossa, jossa hänen Shemeikalle pyytämänsä kalat kiehuvat, ja\ntämä sari tässä koskessa. Se, mikä on siellä, missä lienee, se ei häneen\nkuulu. Syyttäkööt! En minä ole heille mitään velkaa. Olen minä heille\nelatukseni moninkertaisesti maksanut.\n\nSaanko minäkin kerran maailmassa valvoa mieleiseni ääressä? Odottaa\nhänen heräämistään? Kun nukkuisi oikein levätäkseen. Kuinka oli koskessa\nkaunis, kuin suuri haltija usvaisena iltana! Tuli ottamaan, niinkuin\nilmassa lennättäen tähän toi. Minne aikonee tästä viedä? Ottaako vielä\nedemmäkin, vai tähänkö jättää? Tehköön, mitä tekee! Vaikka tähän\njättäköön, vaikka haihtukoon kuin haltija ilmaan! En sure, vaikka nyt\nsamassa pitäisi koskeen menemäni.\n\nShemeikka liikahti venheessään, ei herännyt, käänsihe vain toiselle\nkyljelleen.\n\nVaan ehkäpä en tarvitsekaan enää koskeen? Ehkei olekaan tämä vielä\nlopussa? Nyt vasta ehkä oikein alkaakin. Häntä aina odotin, tulijata,\nottajatani -- tulipahan, ottipahan.\n\nTässäkö nyt keitän, missä keittänenkin -- hänen vieressään valvoen? Tässä,\nihan uudessa ja entistä kuitenkin niin lähellä, että jos tulen tuohon\nkuuseen panisin, ne sinne sen näkisivät. Sytyttäisinkö, että pitäisi\ntulla karkuria hakemaan, vaatimaan \"omaansa\" pois? Tulisipahan!\nkoettaisipahan! \"Ei se sinun omasi ole enää!\" huutaisi sille Shemeikka.\nSyntyisi tappelu. Olisi tuota soma nähdä. Marjalle tuli kuin ilon raivo\nrintaan sitä kuvitellessa. Ei Shemeikka viitsisi siltä rähjältä henkeä\nottaa, tarttuisi vain käsipuoleen ja pyörähyttäisi kenkkajalkaa niin,\nettä koskeen singahtaisi. Se menisi alas, milloin selällään, milloin\nmahallaan -- räpiköiden vuoroin käsillä, vuoroin jaloilla, toisessa kenkä,\ntoinen paljaana -- kolin kolia koskea alas. -- Mutta olkoon siellä, mitä\nminä hänestä enää...\n\nMarja nosti tulelta tuohisen, jossa kalakeitto oli valmis, peitti sen\nvaatteella ja hiipi venheelle, jossa Shemeikka nukkui. Kasvoja, joiden\npäälle Marja oli levittänyt liinasen sääskien suojaksi, hän ei nähnyt,\nmutta näki rinnan, leveän, korkean ja kaarevan, joka hiljaa nousi ja\nlaski; näki solakat jäsenet -- ja olisi tehnyt mielensä niitä kädellään\nhivellä, jos ei pelännyt unta häiritsevänsä. Hiveli niitä ajatuksissaan,\nkaukaa, kuvitelluin liikkein.\n\nLöytäisinkö hänelle vielä jotakin hyvää kalakeiton mausteeksi, kun\nherää? Hän poistui syvemmäksi saarelle. Se oli keskellä koskea, kahden\nyhtä kovasti kuohuvan haaran välissä. Rantojaan myöten se kasvoi koivuja\nja leppiä; keskeltä oli vähän korkeampi, siinä oli kallio, kallion\npäällä suopyörylä, joka oli keltaisenaan lakkoja. Kivien lomassa oli\nalempana vatukko. Saarta kierrellessään löysi Marja vielä herukkapensaan\nihan lähellä tulisijaa... \"Liekö täällä kukaan koskaan ennen meitä\nkäynyt? Tänne se minut toi. Kai se on täällä ennenkin käynyt, koska\ntänne osasi laskea. Toi tuttuun paikkaan! Mutta että se minut otti! Että\nse minusta huoli! Mikä minä olen? Suvuton, nimetön mierolainen, joka en\nkelvannut muille kuin sille vanhalle, puolivaivaiselle. Olenko minäkin\njotakin? Ensi kerralla kun näki, jo otti. Niin puhui, niin houkutteli,\nsuuttui, kun kuuli, etten välitä. Enkö ole nyt kuin kuninkaanpojan,\nmaankuulun, Karjalan komeimman! Uljaaseen taloonsa vie, hyvän anopin\nantaa.\"\n\nMarikkoja kierrellen kosken saaressa, kallioiden välissä, jonne pauhu ei\nvälistä kuulunut ollenkaan, välistä kuului kaukaa kuin monien metsien\ntakaa, hän vähitellen poimi tuokkosensa täyteen, rinnassa onnen rauha,\nhuulilla sen hymy.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nShemeikka oli herännyt, reväissyt silmiltään huivin -- missä olen? mitä on\ntapahtunut? -- Silloin muistaa hän kaiken...\n\nOlenko taas ollut mieletön? Olenko taas tehnyt järjettömän teon? Tästä\nvielä sodat syttyy, vainot nousee. Roskajuttu. Mitä minä siitä toisen\nakasta? Olisin antanut olla. Minnekä minä sen nyt panen? Kotiinko\nvien -- vai takaisinko käännytän? Tarrautuu kiinni ja alkaa ulista ja\nitkeä. Kun oman etunsa ymmärtäisi, niin itse pyytäisi sauvomaan maihin.\nKyllä se siitä rantaa myöten vielä kotiinsa osaisi. Sanoisi olleensa\nlehmän haussa ja eksyneensä, niin eivät mitään tietäisi. Ei siellä\nkukaan meidän lähtöämme nähnyt.\n\nEi ole sentään kukaan minua niin halunnut kuin tämä; ei kukaan niin\nkuollakseen puristanut. Ei ole ennen tiennyt miestä halanneensa. En\nhennoisi hänestä ihan vielä erotakaan. Vaan olisi kuitenkin parempi, kun\npalaisi kotiinsa. Siellä taas syksyllä tavattaisiin ja aina vastakin\nkulkiessa.\n\nShemeikka on noussut ja istuutunut tuhdolle. Siinä huomaa hän lehvät,\njoilla venhe on koristettu. Semmoisia joutavia ne aina. Olisi edes\njotakin syömistä.\n\nShemeikalla on nälkä, ja ruumis on maatessa kuoleutunut. Hän katselee\nraukeasti ja kyllästyneesti etensä ja sylkäisee happamesti venheen\npohjaan.\n\nTulen on tehnyt -- mitä varten se on tehnyt tulen? Eihän tässä kuitenkaan\nole mitään keittämistä tai paistamista. Sitä vartenko, että huomaisivat\ntakaa-ajajat? Saattavat hyvin olla kintereillä milloin hyvänsä. Vaikka\nolisivat jo maatessa laskeneet ohitsekin ja pysähtyneet kosken alle\nväijymään.\n\nHän nousi ja potkaisi tulen sammuksiin ja kekäleen koskeen. Meni taas\nvenheelleen etsimään eväskonttiaan ja repi sitä tehdessään irti lehvät\nvenheen laidasta. Löysi kontin ja istahti kivelle. Kontissa näkyi olevan\nruuan tähteitä kova kannikka ja suolakalan pyrstö.\n\nMarja seisoi vähän matkan päässä pensaassa ja seurasi Shemeikan\ntoimia... Aikoi ensin yllättää hänet, tulla takaa, sulkea hänet\nsyliinsä. Mutta yhtäkkiä hän vavahti nähdessään ilmeen Shemeikan\nkasvoilla. Oliko se vihainen? Mistä se oli vihainen? Kenelle? Minulleko?\nMiksi se repi lehvät pois? Ilme sen silmissä oli kylmä, melkein julma.\n\nSillä on nälkä! ihastui Marja samassa nähdessään, miten Shemeikka\ntyytymätönnä ja happamena kävi kannikkaan käsiksi. Sillä poloisellahan\non nälkä! Se raukka järsii kovaa kannikkaa eikä tiedä ... eikä tiedä,\nettä minulla on sille kalakeitto ja helmassa tuohinen marjoja täynnä. Ja\nkuta enemmän Shemeikan muoto synkistyi, sitä hauskempi oli Marjan.\n\n-- Eikö maita? kuuli Shemeikka naurun hyrähdyksen jostakin läheltä.\nSamassa hän huomasi Marjan pensaassa. Ärtyneeseen silmään hän näytti\nvanhalta, rumalta, isomahaiselta.\n\n-- Kah, mitä naurat?\n\nMarja nauroi vielä hartaammin, ajatellen iloista yllätystä, jonka hän\nsille tekee.\n\n-- Sinun eväitäsi, mies parka, nauran. Eikö sinulla ole muuta kuin\ntuo...?\n\nShemeikka ei vastannut, haukkasi vihaisesti palan suuhunsa ja sylki\nsamassa toisen puolen ulos.\n\n-- Olisi tässä, jos et vähyyttä katsone, niiasi Marja kiven luota ja\nnosti keittotuohisen piilostaan.\n\n-- Mitä sinulla siinä on?\n\n-- Vähän keitettyjä mullosia olisi.\n\n-- Mistä sinä olet niitä saanut?\n\n-- Sainpahan, mistä sain, kunhan koetat, miltä maistuvat.\n\nShemeikka otti tuohisen Marjan kädestä, ryyppäsi lientä ja seivästi\nhämmennystikulla suunsa mullosta täyteen.\n\n-- Mutta millä keinolla sinä olet saanut mullosia?\n\n-- Löysin hatustasi ongen siiman ja vavan taitoin tuolta rannalta.\n\nShemeikka söi, ahneesti hörppien. Marja odotti, että hän kutsuisi\nhänetkin toverikseen. Ei siksi, että hänellä olisi ollut nälkä, vaan\nettä olisi kutsunut toverikseen -- niinkuin Juha, joka aina kutsui\ntoverikseen, joka ei olisi milloinkaan syönyt, ennenkuin toinen söi,\nvaikka olisi ollut kuinka nälkä itsellään. Ja yhä on sillä se kylmä,\nmelkein vihainen katse. Ja miksi repi lehvät venheestä, vaikka eiväthän\nne olleet tiellä? Eikö ehkä tahdokaan enää mukaansa, tästä edemmäksi?\n\nHän kuuli Shemeikan nousevan, ja nousi itsekin. Mutta kun hän silloin\nkatsahti Shemeikkaan, oli se muuttunut. Pyyhkieli partaansa, kasvoilla\nsyöneen tyytyväinen ilme. Samassa uskoi Marja erehtyneensä. Se oli ollut\nuuvuksissaan, ja sillä oli ollut nälkä. Ja Marja heltyi niin, että olisi\ntahtonut kaulaan käydä. Sanoi kuitenkin vain, marjatuohista tarjoten:\n\n-- Tässä olisi vielä vähän...\n\n-- Onko sinulla vielä marjojakin? Milloinka sinä ne poimit?\n\n-- Sinun nukkuessasi.\n\n-- Nukuinko kauankin?\n\n-- Ethän kauemmin kuin että hyvästi ennätin poimia.\n\n-- Ovat makeita marjasi, ja mainiotapa oli keittosikin.\n\nShemeikka söi, Marjan pitäessä tuohista hänen edessään. Eikä ollutkaan\nMarja hänestä enää ruma, eikä vartalo muodoton, kun oli laskenut\nesiliinansa alas.\n\n-- Syö sinäkin ... en jaksa kaikkia.\n\n-- Minä söin jo poimiessani. Jos mitä jää...\n\nMarjan koko olento vavahti, hän aikoi sanoa jotakin, mutta ei saanut\nsanotuksi -- ponnisti sitten viimeiset voimansa ja sai sanotuksi:\n\n--  ... ja jos mitä jää, niin saatathan ne tarvita toistenkin.\n\n-- Entäs sinä?\n\nShemeikka oli kiertänyt kätensä hänen vartalonsa ympäri.\n\n-- Minähän en tarvitse.\n\n-- Etkö? Mikset?\n\n-- Minulla on lyhyempi taival täältä pois kuin sinulla.\n\nMarja koetti irroittautua. Mutta hänen hento, pehmoinen ja samalla\njäntevä ruumiinsa oli hurmannut Shemeikan veriä, eikä hän päästänyt.\n\n-- Etkö tulekaan mukaan?\n\nMarja ei voinut Shemeikan silmistä päättää, mitä vastausta hän odotti.\nEikä Shemeikka enää itsekään tiennyt, mitä hän tahtoi. Marja ei\nvastannut.\n\n-- Minnekäs sitten? Takaisin kotiisiko?\n\n-- En ikinä sinne! huudahti Marja, hänestä irti tempautuen.\n\n-- Mutta minnekä sitten?\n\n-- Mihin hyvänsä! Lasket maihin, ehkä jonnekin osun.\n\nItku puristi rintaa, mutta ei vielä päässyt.\n\n-- Saitko sitten jo tarpeeksesi matkasta minun kanssani? kysyi Shemeikka\ntehden äänensä moittivaksi.\n\nMarjan kasvot kiinnittyivät, niissä oli kuin hurmahenkisen, niinkuin\nnäkyjä näkevän ilme.\n\n-- Vaikka tähän matkani päättyköön, sain sittenkin mitä elämäni kaiken\ntoivoin!\n\nShemeikan silmä syttyi tuleen, veret kiehahtivat viimeisiä suoniaan\nmyöten. Paljon oli hän naisia nähnyt, ja monta heidän tunteidensa\npurkausta, mutta ei koskaan ilmettä semmoista kuin minkä nyt Marjan\nkasvoissa. Paljon oli kuullut naisten hänelle sanovan, mutta ei\nkenenkään mitä tämä ja niinkuin tämä. Ei aio palata kotiinsa, vaikka se\nhänellä on! Lähtee ennemmin menemään, tietämättä minne! Hänestä on\nminulle vielä paljon iloa.\n\n-- Tulet toki mukaani, Marja!\n\n-- Ethän tahdo?\n\n-- Minä tahdon.\n\n-- Tahdotko? Sano, Shemeikka, ihanko totta tahdot? kuiskasi Marja hänen\nkaulaansa ripustautuen.\n\n-- En väkisin vie ... mutta jos mielelläsi tulet.\n\n-- Mielellänihän minä äskenkin tulin -- vai luulitko väkisin vieneesi? --\nSinä! Sano!\n\nSilloin Shemeikka veti hänet vierelleen. Marja purskahti itkuun sitä\niloaan, ettei tarvinnut koskeen hypätä -- jonka olisi tehnyt, jos\nShemeikka olisi hänet siihen hylännyt.\n\n\nYhtä ainoata huumausta ja sen hurmausta oli ollut lähtö kotoa, koski ja\nsuvantosaari -- kuin unta oli nyt taas soutelu pitkin polveilevia virtoja,\nkeskitse milloin kalliorantojen, milloin veteen kaatuneiden\nkelohonkien -- viilettely lehtipurjeessa halki soikulaisten selkien,\njoiden nimiä ei tiennyt eikä kysynyt. Milloin oli Marja kokassa\nsoutamassa, milloin Shemeikka, mutta aina silmä silmässä, katse\nkatseessa, hymy hymyä houkuttelemassa, hellä sana aina päättämässä\niloiset puheet: -- \"Oletko minun?\" -- \"Elä kysy!\" -- \"Onko hyvä?\" --\n\"Kysyt, vaikka tiedät.\" -- Ja kun ei puhuttu, vaan äänettöminä soudettiin,\nei Marja päästänyt ajatuksiaan edemmä laineen viriä, jonka venhe teki\nveteen: missä se jälleen haihtui, siinä haihtui entinen elämä, missä se\nkokassa kohahteli, siinä kohahteli uusi, eikä hän tahtonut koettaakaan\nsitä edempää kuunnella. -- \"Oletko minun, Marja?\" -- \"Elä kysy.\" --\n\"Sanohan kuitenkin.\" -- \"Tiedäthän sen, Shemeikka.\" -- Ja samaa unta oli\nyhä maihin nousut, kulku soiden poikki ja kävely pitkin hiekkaisia\nharjuja honkien alla uusiin vesiin, missä oli lahdelmissa aina uusia\nvenheitä kuin matkanhaltijain heille varta vasten kätkemiä. Oli heille\nnuotiopuu hakattu ja lehdesvuode havumajan katon alla valmis, mihin\nsattuivatkin yöpymään... Kuka lie ne tehnyt? Shemeikka vain hymähti, kun\nMarja sitä kysyi.\n\n-- Heitäte kokkaan lepäämään, sanoi Shemeikka kuohuvan pitkän kosken\nalla, monennenko, siitä ei ollut Marja enää osannut pitää lukua. --\nHeitäte nyt! Vedä silmillesi liina.\n\nJa Marja tunsi venheen nytkähtelevän huoparien voimakkaista\ntyöntelyistä, kuuli kokan loksattavan heikon vastatuulen virilaineita\nvastaan -- huopaus hiljeni, venhe suhahti pehmoiseen hiekkaan, mutta\nennenkuin Marja ehti vetää liinan pois silmiltään ja nousta, tunsi hän\nkäden häntä nostavan polvien taipeesta ja selän takaa toisen käden, ja\nseisovansa rannalla.\n\n-- Jotta tulisit, niinkuin lähdit, sanoi Shemeikka.\n\n-- Missä me ollaan?\n\n-- Perillä.\n\n\nMarja näki valoisan, hiekkaisen rannan, vähän ylempänä vihreän nurmen,\nnurmen takana solkisen koivumetsän, koivumetsän takana korkean\nkallioisen vaaran. Nurmikon laidassa, riippuoksaisen, kyhmyisen koivun\nalla oli huone, pyöreistä hongista kyhätty.\n\n-- Uskottelin sinua -- ei ollutkaan taloni tätä isompi.\n\nEi saanut Marja sanotuksi muuta kuin hellän ihastuneen:\n\n-- Voi sinua, Shemeikka!\n\nHänen mieltään huikaisi, veti kyyneleen silmään, harsoon maailman ja\nelämän. Silmä itki, sydän iloitsi tietämättä kumpikaan mistä. Sillä\nsomempaa, sievempää ei voinut missään olla.\n\n-- Uskottelin sinua, Marja, on vainenkin minulla talo toinenkin kuin\ntämä. Jos sinne halunnet, menemme? Jos tähän tyytynet, jäämme?\n\n-- Jäämme.\n\n-- Mutta minun täytyy kotonakin käydä.\n\n-- Käynet.\n\n-- Uskaltanetko yksin jäädä?\n\n-- Vaikka vuoden viipynet, vaikka kaksi, kunhan kolmantena tulet.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nJuha istuu tuvassaan puolihorroksissa, kyynärpäät polvia vasten,\nkoettaen turhaan saada selville, onko ilta vai aamu ja onko vielä sama\npäivä kuin silloin, vai onko ollut välillä jo muita päiviä ja öitä.\nJoitakin hän muistaa siitä, mitä oli tapahtunut, toisia ei. On, kuin\ntoinen puoli hänen olentoaan olisi turto ja tunteeton, niinkuin toinen\npuoli vasenta jalkaansa aina oli hiukan kuolluksissa sen karhun pureman\njäleltä. Kun sitä kosketti, oli se aina kuin vierasta lihaa, vastasi\nkuin kaukaa jostakin toisesta ihmisestä.\n\nMissä lienee ollut, mutta niin oli, kuin hän olisi yhtä paikkaa\nkiertänyt, vasemmalla vettä, oikealla matalaa korpea, jalan alla\nupottavaa suota. Sen hän muisti ja senkin, että oli kadottanut lakkinsa\nja taas sen löytänyt. Oli jotakin muutakin, jota olisi tahtonut muistaa,\njosta ponnisteli pääsemään selville, niin että päätä särki, toista\npuolta heikosti särki, toinen oli turto ja tahmea, niinkuin olisi ollut\ntäynnä vierasta, hyytynyttä verta.\n\nJotakin oli tapahtunut, mitä? Mikä siitä tuosta lattiasta on palkin\nmurtanut? miksi on tupakkahakkuri sillan alla?\n\nSilloin hän muisti sen.\n\nMutta minkä tähden hän oli semmoisen tehnyt? Äitiäkö aioin iskeä? Mutta\nminkä tähden?\n\nPäätä pyörrytti, sydäntä etoi. Hän oli kuin tiedotonna hetken.\n\nSitten hän oli kuulevinaan kuin kaukaisen huudon: \"Sinä valehtelet!\" Hän\nitsehän sen oli huutanut. Ja nyt hän yhtäkkiä muisti kaiken: kuinka oli\npihasta karannut, huutanut juostessaan: \"Sinä valehtelet\", huutanut sitä\nsuolampea kiertäessään, kaatuessaan, juostessaan, niinkuin jotakin\ntakaa-ajaen, saadakseen sen kiinni, nujertaakseen sen.\n\nMutta sehän _ei ollut_ valetta. Tottahan se oli. Mennythän se oli.\nSehän on poissa ... koski koko ruumiiseen ja sieluun niin, että suu\naukeni parkaisuun, vaikkei saanutkaan parkaistuksi. Samassa taas pimeni\nja sekosi. Jos _se_ oli tapahtunut, niin olisihan pitänyt tapahtua\nmuutakin? Mutta kaikkihan on ennallaan. Siinä on uuni, ja sirkka\nsirittää. Marja ei ole mennyt. Ei, tämä on vain unta. Mutta miksi en\nherää? Enkö saa itseäni hereille, ennenkuin tukehdun? Häneltä pääsi\nparahdus, niinkuin siltä, joka koettaa vyöräyttää painajaista rintansa\npäältä. Hän seisoi keskellä lattiaa, kädet ylhäällä. Joku hyppäsi\nkarsinan nurkasta penkiltä ja harppasi huutaen ulos, paitasillaan,\nvalkea kuin jänis. -- \"Kaisa, elähän -- en minä mitään!\" lohdutteli Juha\nhänen jälkeensä.\n\nTyttö tuli takaisin.\n\n-- Säikähdin niin -- menisitte toki, isäntä, aittaanne maata -- kun olette\nihan märkä ja ryvettynyt.\n\nJuha on kokonaan selvinnyt. Hän seisoo rappusilla ja huomaa, että aamu\nsarastaa sihittävän sateen läpi. Koira tulee rappujen alta ja\npyörähtelee jaloissa. Kuikka huutaa järvellä.\n\nHän on astellut rantaan. Siellä ovat verkot vielä virepuilla siltä\njäleltään, kuin ne olivat silloin lahnan kudusta tultua siihen jääneet.\nTotta se oli, totta oli. Saadakseen jotakin tekemistä Juha alkoi pistää\nverkkoja puikkarille. Teki sitä nopeasti, tottuneesti. Ajatukset\nsamoissa askelissa. Niin se on, niin se on. Poissa se on. Et tarvitse\ntoivoakaan muuksi. Suotta sinä sentähden siltapalkin särjit. Koskapa\nKaisa oli nähnyt, että se sen syliin heittäysi. Sinulle se on tapahtunut\neikä kenellekään muulle.\n\nVerkko oli puikkaroitu, ja hän heitti sen venheen kokkaan, niin että\nkivekset kalahtivat.\n\n... Yhdessä tulivat tähän pihasta. Se mies seisoi tuossa aitaa vasten.\nJoko lienevät sen silloin päättäneet? Että _kehtasi_ Marja vielä\nmairitella ja entisiä kalansaaliita muistella... He ovat nuoria ja\nkauniita. Minä olen vanha ja ruma. Mitäpä hän minusta, kun on semmoinen,\njoka ottaa. Ottakoon! Ottakoon! Pitäköön!\n\nToinen verkko oli puikkaroitu. Yhä ravakammin Juha liikkui, ei\nvälittänyt, vaikka jokin silmä verkosta repesi.\n\nOttihan se siltä kihlat julki, peittelemättä. Sillehän se oli saunan\nlämmittänyt, sille oljet lauteille laittoi, ei minulle, ja omaan\naittaansa tilan teki. Ei se äitiä pakoon lähtenyt -- valehteli. Olisi\nsanonut suoraan, olisi sanonut: nyt lähden, nyt on minulla toinen\nparempi. En minä olisi kieltänyt. Enkö? En varmaan, en olisi, mutta kun\nsalaa -- varkain.\n\nYhtäkkiä häntä raukaisi, hengästytti niin, että vaivoin sai viimeisen\nverkon puikkarille. Vaivoin pääsi hän pihaan, hoippui aittaansa, jonka\novi oli auki, horjahti vuoteeseensa vaatteet päällä ja nukkui.\n\nJuha nukkui koko päivän iltaan saakka.\n\nOli koleahko, kirkas, pohjatuulesta tyvenevä ilta. Äiti ja Kaisa olivat\nlypsyllä. Se on tapahtunut, eikä hän enää tahdo sitä muuksi kuvitella.\nSille ei voi mitään, eikä tarvitsekaan voida. Olkoon, kun on mennyt,\nniin menköön. -- Hänen aitassaan oli Marjan vaatteita. Hän otti ne ja vei\nMarjan omaan aittaan. Kun hän avasi sen oven, lemahti sieltä\nlaukkulaisen haju. Hän paiskasi kiireesti oven kiinni ja pisti avaimen\ntaskuunsa; meni rantaan ja heitti avaimen järveen. Niitti sitten yön ja\naamun, kuumaan päivään saakka, kunnes uupumus paiskasi levolle. Päivät\nja yöt menivät nyt Juhalta sekaisin.\n\nHän oli tullut huumaukseen, josta ei halunnutkaan selvitä. Silmät\njäykkinä kuin unessakävijän hän liikkui ja toimi. Sanaakaan sanomatta\nhän antoi äidin olla omissa toimissaan.\n\nEmännästä oli kaikki, niinkuin ollakin piti.\n\n-- Näyttäähän tässä tultavan toimeen, sanoi hän Kaisalle. Ei \"sitä\" enää\nsen enemmän kaivatakaan.\n\n-- Ei ole oikein asiat, kun ei puhu sanaakaan.\n\n-- Eihän tuo ole ennenkään puhunut.\n\n-- Ei ole oikein asiat, toisti piika. Olen kuullut itkevän yöllä, ja\npäivällä haastelee itsekseen.\n\n-- Mitä se sanoo?\n\n-- \"Voi, minkä teit!\" -- \"Voi, että sen teit!\" Sillä on ikävä emäntää.\n\n-- Antaapa hänen haihdutella.\n\n-- Se odottaa sitä vielä tulevaksi. Ei se sen mielestä milloinkaan\nhaihdu.\n\n-- Kyllä minä haihdutan.\n\n-- Elkää ottako, emäntä, köyhältä hänen viimeistä iloansa.\n\n-- Mikä ilo se on ikävä?\n\n-- Kyllä se vain on.\n\n-- Minä kyllä kitken sen juurineen.\n\n-- Vaan jos ette saakaan -- jos vain repee -- ja on jo revennytkin.\n\n-- Revetköön!\n\n-- Mutta entä Marja sieltä vielä tulee?\n\n-- Ei tule\n\n-- Taisi olla teistä mieluista, että meni!\n\n-- Oli.\n\n-- Että saatatte olla niin sydämikkö.\n\n-- Minä saatan.\n\n\nKun Juha tuli syömään ja oli ateriansa lopettanut, sanoi äiti:\n\n-- Taidat odottaa vielä tulevaksi?\n\n-- Mitä äiti siitä nyt enää puhuu, sanoi Juha raukeasti.\n\n-- Kyllä minä tiedän, että odotat ja toivot, vaan jos tulee, niin tulee\nsentähden, että ovat pois ajaneet, ei sinun tähtesi.\n\n-- Antaa nyt olla sen asian.\n\n-- Aina sinua liian vanhaksi haukkui.\n\n-- Kenelle?\n\n-- Kuka vain kuulla tahtoi. \"Kuolisi kenkkajalka, niin saisin nuoremman.\"\n\nYhtäkkiä Juha äitinsä ihmeeksi puhkesi nauramaan.\n\n-- Nythän se saikin sen! Sai nuoren ja rivakan -- ja sehän on hyvä, että\nsai! Mitä hänen tarvitsikaan minun kanssani kitua -- tämmöisen.\nKatsokaahan, kuinka hassusti kävelykin käy -- jalka heittää kuin särkyneen\ntuulimyllyn siipi, katsokaahan!\n\nJuha oli noussut ja hypähteli lattialla, heittäen tahallaan jalkaansa\nvielä vinompaan.\n\n-- Ole tuossa kujeilematta, vanha mies!\n\n-- Noin se vain huiskaa, saattaisin minä silti vaikka tanssiakin, kun\nkuka soittaisi. Äiti rallattaisi!\n\nHän nauroi yhä räikeämmin, hypähteli ja naurahteli vielä pihallakin\nmennessään, rallatellen väliin, kirves olalla.\n\n-- Siinä sen nyt näit, sanoi emäntä. Eihän revennytkään. Se jo sen\nleikiksi panee.\n\n-- Ei se minusta leikiltä näyttänyt, sanoi Kaisa.\n\nMutta kun Juha tuli illalla kotiin, oli hän yhäkin, niinkuin olisi ollut\nyhtä hyvillään kuin lähtiessään. Hekotteli, naurahteli, hoilotteli\nsaunassa kylpiessään.\n\n-- Mennä lauantaina oli minulla tässä vielä eukko löylyä lyömässä, nyt ei\nolekaan -- ei olekaan -- ei tulekaan -- lallalaa -- hilutullallaa! Lyö sinä,\näiti, pojallesi löylyä. Samahan se on, kuka lyö. Häh? -- Meni -- meni -- meni --\nminulta akka ryssän rekeen! Vaan entäpä menikin? Otetaan uusi sijaan?\nMitä? kysyi hän lakaten hutkimasta. Saa kai sen ottaa uudenkin?\n\n-- Minkä tähden sitä ei saisi? myönnytteli äiti mielissään.\n\n-- Vaikkako olisi entinen vielä elossa?\n\n-- Ei se ole elossa, joka on rajan takana.\n\n-- Sitä minäkin! Ja kun vielä itse mielellään meni.\n\n-- Kyllä minä sinulle uuden hankin.\n\n-- Hanki! Hanki mieleisesi, mutta elä hanki köyhää.\n\n-- Saa tämmöiseen taloon vaikka kuinka rikkaan.\n\n-- Uudelle pitää olla uusi talo! Odota siksi, kun minä olen saanut\nvalmiiksi uudet tuvat ja uudet kamarit. Lyödään pykninki semmoinen,\nkivijalalle, ulos lämpiävä, ettei kaupungin tervaporvarilla ylpeämpää.\n\"Katsohan Juhaa, minkä teki. Nai rikkaan, rakensi pykningin semmoisen,\nettei kaupungin porvarilla parempaa. Otti uuden naisen, kun vanha\nkarkasi. Kas äijää, koreanpa ottikin!\" -- Etsi sinä vain äiti, minulle\noikein nuori ja kaunis -- ja joka osaa lapsiakin tehdä. Kyllä minä vielä\npuolestani! Sille pidetäänkin toiset komennot. Hyvänä pidetään, pöytään\nsyötetään, piioilla passuutetaan, niinkuin papin rouvaa, vierailla\nteetetään, saa itse istua kamarissa ja sukkaa kutoa.\n\n-- Kelpaa tämä talo tältäänkin.\n\n-- Ei kelpaa, ei kelpaa, sillä kun minä sanon, että laitetaan uudet\nhuoneet, niin ne laitetaan!\n\n-- Millä voimilla ja varoilla sinä ne laittaisit?\n\n-- Minäkö? Milläkö voimilla? Minäkö?\n\nJuha oli laskeutunut lauteilta ja lähtenyt nousemaan pihaan, yhä samoja\nhokien. Istui rappusilla, kun äiti tuli jälestä.\n\n-- Milläkö varoilla? Mikäs se on tuo lehtoinen vaara tuossa? Oletko\nkäynyt katsomassa, minkälainen siellä on minulla jo kaskimaa? Otan\nmiehiä ja panen mäen lakeansa myöten maan tasalle. Polttaessa näkyy\nloimo kahteen valtakuntaan. Talkoolla leikataan ja talkoolla ajetaan\nsäkit Ouluun kymmenessä kuormassa. Hyvät veljet, omat veljet ja\nkylänmiehet auttaa. Laitetaan sana Marjalle Karjalaan. \"Se suuri savu\nnousi Juha vainaan -- mies vainajasi, ei kuin sen entisen Juhasi kaskesta,\nRajavaaran rikkaan. Se on ottanut uuden eukon vanhoilla päivillään,\nsillä on uusi pykninki kuin parhaalla tervaporvarilla. Ei ole enää\nmilläänkään. Hyvillään vain on, että sai uuden, joka osaa lapsiakin\ntehdä. Siellä on vain, kävelee, hissuttelee -- on nuortunut, äijä, ei enää\nonnukaan. Omat pojat pian kaskia kaataa.\" Sinä et usko, äiti. Sinä et\nusko, että minä paiskaan pytingin pystyyn niinkuin paras kaupungin\nporvari!\n\n-- Uskonhan minä.\n\n-- Et usko, että minä saan uuden akan?\n\n-- Saathan sen.\n\n-- Hanki pian, minulla on kiire. Muuten saattaa tulla entinen takaisin.\nÄhäh, nyt pidät kiirettä. Ota rovasti puhemieheksi. Se on hyvä mies, se\nauttaa. -- Äiti hoi? mitä sinä siellä porstuassa?\n\n-- Niin mitä, ärähti eukko.\n\n-- Jos sattuisi Karjalan miehiä kulkemaan, käske viemään terveisiä, jos\nsattuisivat sen siellä tapaamaan.\n\n-- En minä hänelle mitään terveisiä.\n\n-- Sano, sinä -- sano, että mieleen vain oli Juhasta, että meni Ei ole\nmilläänkään. Ei se kuollutkaan, ei kuin nuortuu ja vertyy uuden nuoren\nvieressä. Heti rupesi kaatamaan sitä suurta kaskea, jota jo ennen alkoi,\nja perustamaan uutta pykninkiä, josta aina puhui. Repi vanhat savupirtit\nja rakensi uuden pykningin, kuin paras kaupungin porvari -- ka, tulehan,\näiti, niin puhutaan -- sano, että on uusi emäntä, vaan saa sitä tulla\nentinenkin katsomaan, jos matkat sopeutuu. Ei pidä Juha vihaa.\n\n-- Ei ole oikein asiat -- vai onko? sanoi Kaisa emännälle.\n\n-- Ole vait -- mitä se sinuun kuuluu!\n\nMutta yöllä hiipi Juhan äiti aitan ovelle, ja hänkin sai kuulla hänen\nvalittavan: \"Voi, minkä teit, Marja! Minkä tähden sen teit?\" Sai kuulla\nsinä yönä ja monena muuna, ei sitä yötä, ettei voihkinut, vaikka\npäivällä hoilotti ja hekotteli.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nMarja istuu yksin pienen tuvan kynnyksellä, edessään autio järvi.\nTähystää selälle, eikö näkyisi jo tulijaa. Ei näy vielä, mutta huomenna\nehkä tulee. Vaan jos ei palaa huomenna eikä ylihuomennakaan, niin saatan\nminä täällä vaikka yksinkin elää.\n\nOli pidetty pyydyksiä metsässä ja käyty niitä yhdessä kokemassa, oli\nkäyty kalassa, ongella, oli lohipato koettu kosken alla, oli verkot\nheitetty ja nostettu, oli siivottu saaliit, kuivattu ja suolattu. Oli\nyhdessä pyydetty, yhdessä puuhattu, eikä ollut Marja ikinä voinut\najatella, että olisi olemassa semmoista, kuin oli näinä päivinä ollut.\nKun jättäisi ainiaksi tänne eikä täältä milloinkaan veisi siihen suureen\nkotiinsa sukunsa luo. Tuota saunaa kun vähän talven varalle kohentaisi,\ntuohon pienen navetan kun minulle teettäisi ja kotoaan toisi tänne\nlehmän. Yhden lehmän heinät minä lehdoista ja rannikoilta tässä pian\nkeräisin. Shemeikka kasken hakkaisi... Vaan ei! Liian hyvä Shemeikka\nkaskea kaatamaan ja korpia raatamaan. On metsän kävijä, on kaupan\nkävijä, saa leipänsä muullakin hankkeella irti. On sankari hän! Minut\ntänne ilman sitäkin elättää.\n\nEi Shemeikka lähtiessään aikeistaan mitään puhunut. Kun ei vain minun\ntähteni hänelle mitään kiusaa tulisi! -- Oli miten oli. -- Tänne toi, tässä\npyysi vartomaan, kun notkeasti venheeseen hyppäsi, että hyrskähti vesi,\nja istui airoille ja ponnisti ja kokan kohisten lähti, jäntevä, notkea\npoika, tuolla mennessään hattuaan heilauttaen!\n\nMarja istui ja odotti ja katseli autiolle järvelle tuvan kynnykseltä.\nTässä istui tietämättä missä, tietämättä, osaisiko sinnekään, mistä oli\ntullut. Ja vielä viimeisen kerran silmättyään järvelle pistihe hän\nmajaan ja painautui vuoteelle, tarpeeksi leveälle kahden maata. Yöllä\nkuului korvaan läheisen kosken kohina, lipatteli rannassa laine,\nhumahteli metsä, kunnes hän nukkui, puolella vuoteella pysyen, jotta\nolisi koskematon toinen puoli ystävän tulla. Ja oli niin suloista olla\nkuin hyvässä unessa.\n\nTuli aamu, tuli toinen, niinkuin niitä oli jo tullut useampia, vaan ei\nystävä vielä tullut -- ja viipyköön vain. Kyllä minä täällä yksinkin. Ja\nMarja koki padot ja verkot laski ja nosti ja kalat siivosi ja levitti\nkuivamaan, ja yhä piteni rivi, joka oli ripustettu kallion kupeelle\npaisteeseen.\n\nMutta kun ei jo tule? Ei liene vielä päässyt. Ei se jätä, ei se jätä ...\nmistä minä semmoisen ajatuksen sainkaan? -- Kun ei vain olisi jotakin\nvahinkoa tapahtunut! Kuuluihan olevan koskia vielä hänen kotiinsakin\nmentäessä. Oli voinut kiveen venhe kaatua, kun ei ollut soutajaakaan.\nMiksei ottanut minua soutajakseen? Kuinka minä, minnekä minä sitten, jos\nei se tule?\n\nSattui sateinen päivä, vuoti vähän kalasaunan katto. Oli hiukan\nalakuloista olla.\n\nOlisi hän sentään saattanut ottaa minut mukaansa sinne, minne meni.\nOlisin saanut nähdä, miten siellä elävät, millaista on hänen heimonsa\nelämä, millaista kuulu Karjalansa, jota kehui. Sieltähän sanovat\nminunkin olevan. Sinnehän lupasi viedä, siellä tehdä emännäksi isoon\ntaloon. Vaan olisihan ehkä ottanutkin, jos en minä pannut vastaan?\nItsehän minä tahdoin jäädä tänne. Mutta enhän tiennyt hänen viipyvän\nnäin kauan -- kohta viikkoa kolme. Eikä kysynytkään kuin kerran,\ntulisinko. Olisi saattanut kaksikin kertaa kysyä, jos oikein tahtoi.\nMutta ei ehkä tahtonutkaan. Ehkä tiesi isänsä ja äitinsä ja suuren\nsukunsa olevan vastaan, että tuopi tänne Ruotsin naisen? Ehkä heitä\nsiellä taivuttaa? Ehkä ovat evänneet, ja ei tahdo tulla? Tai jo siellä\nhäitä laittavat ja tulevat yllättäen noutamaan valmiisiin häihin. -- Jos\novat vastaan, en mene. En pyri väkisin, en toista kertaa ota anopin\nvihoja. Jos en sinne kelpaa, kelpaan tänne.\n\nMarja koetti lohdutellaita. Mutta silmä itki iltaisin, eikä sydän\naamuisinkaan iloinnut. Kaipasi käsivarsi öisin ystävän kaulaa.\n\nJos se ei minua ajatellutkaan sitä kosken saarta edemmäksi? Jos se vain\notti minut mukaansa sentähden, että sanoin muuten koskeen meneväni? Jos\nminä hänelle liiaksi tunkeuduin? Mutta olisihan saanut käännyttää, mistä\nmielensä teki. Olisi vain sanankaan sanonut. Eihän tarvinnut tänne asti\ntuoda. Saahan vielä tästäkin palauttaa.\n\nMiksi se silloin repi pois minun lehväni venheen laidan ja varppeen\nvälistä? Miksi oli katseensa silloin niin kyllästynyt? Kuka liekään,\nmistä minä hänet tiedän? Yhden päivän miestä näin, ja jo mukaansa\nlähdin.\n\nEi, ei ... ei se ole semmoinen ... ei ole ... ei ole. Hupsu olen, minä\npaha ... hän hyvä ... minä ... ei hän, ei!\n\n\nKuului askelia. Marja karkasi ovelle. Jo ennenkuin hän oli ehtinyt ulos,\noli katunut kaiken.\n\nVaan se ei ollutkaan Shemeikka. Oli vanha, märkä ukko, joka pudisteli\nvettä päällyksettömästä turkistaan.\n\n-- Täällähän näkyy olevan ihmisiä, sanoi ukko kumartuen ovesta sisään.\n\n-- Kuka te olette? Ette ole tämän maan miehiä?\n\n-- Mistä sinä sen tiedät?\n\n-- Puheestanne kuulen.\n\n-- Et sinäkään ole täkäläisiä.\n\nMarja pyysi häntä istumaan ja asetti keittokupin hänen eteensä. He\nistuivat toinen toisessa päässä pöytää, mitään puhumatta.\n\n-- Lähdin katsomaan tätä talvimajaani, sanoi ukko hetken aikaa syötyään.\n\n-- Asutteko te täällä talvella?\n\n-- Minun on tekemäni tupa, minun sauna. -- Lähdin katsomaan, kun olen\nnähnyt savun nousevan, vaikkei ole tullut ennemmin käydyksi.\n\n-- Mutta miksette täällä kesääkin asu?\n\n-- Tarvitsevat tämän kalapirtikseen ja miksipähän milloinkin. Minä\nkesäksi siirryn aina tuonne toiselle puolelle järven, siellä on minulla\nhavumaja.\n\n-- Kun olisin sen tiennyt, olisin tullut teitä katsomaan.\n\n-- Olisihan sopinut tulla.\n\n-- Mitä te täällä teette?\n\n-- Heidän verkkoukkonaan oleilen.\n\n-- Vaan miten olette tänne joutunut?\n\n-- Talon kun ensin polttivat, niin sitten toivat minutkin muun tavarani\nkanssa.\n\n-- Kuka sen teki? Joko siitä on kauankin?\n\n-- Se vanha Shemeikka, tämän nykyisen isä, ja sen miehet.\n\n-- Vaan pääsisitte kai te jo pois, jos tahtoisitte?\n\n-- Kävin tuolla kerran takavuosina ... tulin takaisin.\n\n-- Vaan minkä tähden?\n\n-- Olivat siellä kaikki kotoiset kuolleet, ja täällä saa paremmin kaloja.\n\n-- Silläkö te elätte?\n\n-- Eipä olekaan mikä eläessä.\n\n-- Osaisitteko täältä kotipuoleenne?\n\n-- Eiköhän noita taipalia vielä mahtaisi muistaa. Näkyy tänne Ruotsin\npuolen viimeisimmät vaaratkin kirkkailla ilmoilla.\n\n-- Näkyykö?\n\n-- Tuolta vaaralta näkyy. -- Ukko viittasi päällään vaaralle päin. --\nKaskisavut kumminkin näkyy.\n\n-- Näkyykö Rajavaarakin?\n\n-- Näkynee tuo sekin.\n\n-- Minä olen sieltä sen juurelta.\n\n-- Vai sieltä?\n\n-- Oletteko käynyt siellä?\n\n-- En ole.\n\n-- Oletteko käynyt Shemeikassa?\n\n-- Käyn siellä verkkoja viemässä, rihmoja tuomassa ja minkäpähän mitäkin.\nKudon niiden verkot, koko kylän.\n\n-- Minkälaista siellä on?\n\n-- Niin missä?\n\n-- Shemeikan talossa.\n\n-- Iso on siellä kylä, iso kuin kaupunki, -- sanovat, en ole kaupunkia\nnähnyt. Suurin talo, muista vähän erillään, Shemeikan talo. Ei heillä\nole viljelyksiä eikä karjaakaan, jokin lehmä talossaan, Shemeikassa\nkolme. Kaupalla eletään ja eränkäynnillä ja ryöstöllä ja minkä milläkin\nvehkeellä. Vaan hyvästi eletään, hyvää syödään, hyvää juodaan, rikkahia\nollaan. Poika matkoja tekee, äitinsä kotia hoitaa, naisiaan komentaa.\n\n-- Ei elä enää Shemeikan isä?\n\n-- Ei elä -- paha oli mies, julma, nylkyri. Paljon teki pahaa miehuutensa\npäivinä.\n\n-- Millainen on emäntä?\n\n-- Hyvä eukko, kukkuran työntää tuohisen jauhoja, täyteen leipiä kontin\nahtaa, kun kalaa, metsällistä vien, niin ettei kielekkeet kiinni kuonnu.\n\n-- Millainen on poikansa?\n\n-- Tiennethän tuon paremmin kuin minä, koska kerran kerallaan tulit.\n\n-- Teistähän minä saankin toverin talveksi?\n\n-- Etkö menekään kylään?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Ei heistä ole kukaan tänne talveksi jäänyt.\n\n-- Kenestä heistä?\n\nUkko jätti vastaamatta ja virkkoi:\n\n-- Tulin katsomaan, olisiko jo tullut.\n\n-- Shemeikkako?\n\n-- Niinpä niin, ja olisiko emäntä jotakin lähettänyt.\n\n-- Se on teille hyvä?\n\n-- Hyvä se on kaikille, on se hyvä sinullekin, et tarvitse pelätä.\n\n-- Minä tulen kohta käymään teidän majallanne ... kuinka sinne parhaiten\nosaa?\n\n-- Tuota isoa kuusta kohti kun soudat ... et muuta merkkiä tarvitse.\n\nUkko lähti soutaa laputtelemaan, Marja jäi rannalle, kaiho mieleen.\n\n\nSeuraavana päivänä, kun souti koskelta majalleen, näki Marja veneen\nrannassa. Ihastui, vavahti, luuli Shemeikan vihdoinkin tulleen, mutta\nhuoneesta pullahti häntä vastaan kolme naista. Nauraen ja ilakoiden ne\nriensivät rantaan.\n\n-- Siinä hän on! Siinä hän on! -- ja kun tulivat luo: -- Sinäkö se nyt olet?\n\n-- Mitä ne tytöt tarkoittaa? kysyi Marja.\n\n-- Sinäkö se nyt olet se meidän uusi emäntä? Sinäkö olet?\n\n-- Ketäs te olette?\n\n-- Me ollaan Shemeikasta. Lähdettiin katsomaan. Kuultiin, että on tuonut\nShemeikka uuden tytön, ei maltettu, emännän on ehkä viimeinkin tuonut.\nSinäkö olet?\n\n-- Enhän minä tiedä.\n\n-- Sinäkö Shemeikan sait?\n\n-- Lienenkö saanutkaan, koska ei ole aikoihin näkynyt, ei kuulunut.\n\n-- Tullee pian. Meni juhlille toisiin kyliin. -- Ai, hänellä on äijä\nasioita ja äijä ystäviä, ei jouda kauan yhdessä kohden. -- Me sill'aikaa\ntänne. -- Emäntä lähetti. -- Sano kuka olet? Mistä olet? -- Miten sinut\nvei? -- Väkisinkö vei, vai mielelläsikö lähdit?\n\nEi saanut Marja sananvuoroa, toistensa kilvalla kysyivät:\n\n-- Vai että semmoinen olet! -- Hyvän näköinen olet. Pelättin jo, millainen\nlienet, kun ei sinusta mitään selvää äidilleenkään antanut. Vaan olet\nhyvä meille, varmaan olet hyvä meille?\n\n-- Oletteko te sen piikoja? Kaikki kolme katsahtivat toisiinsa ja\npurskahtivat nauramaan.\n\n-- Sano Anja.\n\n-- Ollaan me -- nyt.\n\n-- Vaikka ei olekaan aina oltu.\n\n\nOlivat hetken aikaa ääneti: katselivat Marjaa ja Marja heitä.\n\n-- Voi, kuinka on toivottu uuta emäntää, alkoi Anja taas puhua,\nhentoinen, herttainen tyttö -- hyvä entinenkin, mutta nuori ja iloinen\naina parempi. Ai, siellä on suuri talo, meitä on monta, me sinua\nkäsillämme kannamme, teemme, mitä käsket, kun tyytynet siihen, mitä\ntaidamme. Vanha itsekin sinulle mielellään emannuuden antaa, kun sinut\nnäkee. Olet emännän näköinen, olet osaavan näköinen, kätesi tekevät,\nsiksi kai sinut Shemeikka ottikin. Heti vanha sinulle avaimet antaa.\nSanoi: \"Menkää, katsokaa, millaisen on tuonut, tulkaa pian takaisin\nkertomaan, olisi mieleni hyvä, jos olisi Shemeikka viimein mieleisensä\nlöytänyt.\" Sano, haasta...\n\n-- Vaan enhän saa sananvuoroa, nauroi Marja. -- Mistä minun pitäisi\nhaastaa?\n\n-- Haasta, kuka olet, onko iso taattosi koti -- mikä nimesi?\n\n-- Marja on nimeni.\n\n-- Ai, Marja, kaunispa on nimesi -- ai, kuinka sinulla on totiset\nsilmät ... ja pitkä olet ja solakka olet -- pulska olet ... semmoista\nShemeikka on aina halunnut, vaan ei ole omilta mailtaan löytänyt. Olet,\nniinkuin kehui... \"Ette ole mitään hänen rinnallaan\", sanoi. Eikä me\nollakaan eikä tahdotakaan olla.\n\n-- Mutta anna nyt _hänen_ haastaa!\n\n-- Haasta, Marja.\n\n-- Mitä ma sitten haastan?\n\n-- Sano sukusi.\n\n-- Ei ole sukua minulla.\n\n-- Ai, orpo olet? -- Eikä kotia?\n\n-- Koti oli.\n\n-- Ei ole enää? Polttiko kotisi?\n\n-- Ei polttanut, vaan kun kerran siitä lähdin, niin ei ole enää kotini.\n\n-- Lähdit mielelläsi?\n\n-- Sieltä aina ikävöin.\n\n-- Oliko iso kotisi?\n\n-- Oli tavallinen, lehmiä viisi ja hevonen.\n\n-- Ja semmoisesta lähdit?\n\n-- Hennoit mielelläsi heittää?\n\n-- Mitä maammosi? mitä taattosi?\n\n-- Eihän sillä maammoa eikä taattoa, kun on orpo!\n\n-- Sinäkö sitten yksin haltijana talossasi? Lieneehän sinulla toki\nveikko?\n\n-- Ei ole ollut veikkoa, vaan mies oli, paljon vanhempi minua, koommin\nisä.\n\n-- Leski olet?\n\n-- En.\n\n-- Miehesi elää?\n\n-- Eloon jäi.\n\nNaiset jäykistyivät jäykistymistään hämmästyksestä, eteenpäin kumarissa\nMarjaan tuijottaen, ensin saamatta sanaa suustaan. Sitten:\n\n-- Sinulla on mies elossa?\n\n-- Et olekaan tyttö?\n\n-- Hyhyy.\n\nNe vihelsivät jokainen. Sitten menivät totisiksi, melkein\nmurheellisiksi.\n\n-- Ei tuonutkaan vielä emäntää Shemeikka. Voi -- voi!\n\n-- Kesätytön vain toikin.\n\n-- Niinkuin aina ennenkin.\n\n-- Ei meidän pappi toisen vaimoon vihi. -- Ei vihi, ei vihi.\n\n-- Eikä vihkimättömälle vanha milloinkaan avaimiaan anna. Johan nyt.\n\n-- Ei anna, ei anna.\n\n-- Tekee sinusta sen minkä meistäkin, orjattaren vain.\n\n-- Niinkuin teistäkin?\n\n-- Tähän meidät ensin toi, kunkin kerrallaan, kesän piteli, sitten\nsyksyllä äidilleen orjaksi antoi.\n\n-- Vai että sinulla talo ja mies -- oma talo, oma mies, oma talo,\ntäysilehmäinen -- ja tänne orjaksi tulit? Olipa sinua!\n\nNe heiluttivat päivitellen ruumistaan. Anjan silmä kyyneltyi:\n\n-- Voi Shemeikka parkaa! Eikö vieläkään omaansa löytänyt? Olihan meitä\nsillä jo tämmöisiä tyttöjä.\n\n-- Talo täynnä!\n\n-- Talo täynnä meitä! Olisipa nyt sen oikean löytänyt, olisi uusi elämä\nShemeikassa alkanut. Kotona olisi pysynyt, ei talvikausia markkinasta\nmarkkinaan, ei kesäkautta praasnikasta praasnikkaan.\n\n-- Onko teitä siellä monta?\n\n-- On meitä kuinka monta lieneekään -- viisi.\n\n-- Sinä kuudenneksi.\n\n-- Minä en tule sinne koskaan! oikaisihe Marja.\n\n-- Et tule? Tulet, tulet! Etpähän muuannekaan minne. Vanha emäntä sinut\nyhtä hyvänä pitää kuin meidätkin.\n\n\nSilloin alkoi kuulua järveltä miesten ääniä ja soutua ja airojen\nkolketta.\n\n-- Shemeikka tulee koko savottansa kanssa!\n\n-- Joutukaa! Se hylkää meidät miehilleen, jos jäädään!\n\n-- Tuoss' on, Ruotsin Marja, eväät ja muut, mitkä äitinsä lähetti -- tämä\npieni on Kalamatille.\n\nNe heittivät kaksi konttia lattialle ja riensivät ulos, pois tuvan\ntaitse, ennenkuin tulijat ehtivät pihaan.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nRannasta kuului miesten ääniä, naurua, rähinää, riitelyä ja sitten taas\nnaurua. Shemeikka näkyi nousevan pihaan, muut sitten jälempänä. Marja\nistui tuvan perällä, menemättä vastaan.\n\n-- Hei, Marja, hei! kuului Shemeikka huutavan. Missä on emäntä?\n\nHän kiipesi vähän vaivaloisesti kynnyksen yli.\n\n-- Ka, täällähän se! Mikset tule vastaan? Mitä kontteja ne on nuo?\n\nSen silmät olivat himmeät, polvet tavallista lengommat.\n\n-- En tiedä, sanoi Marja, pyrkien ohi ja ulos. -- Entiset tyttösi toivat.\n\n-- Sitten niissä on eväitä meille. No, nyt ei hätää mitään. Täällä on\nruokia ja täällä on juomia, Shemeikan tyttöjen tuomia! Tulkaa sisään,\npojat! Tulkaa katsomaan, täällä se on!\n\nHän kävi Marjaa kaulaan eikä päästänyt häntä pakenemaan. Nuoria miehiä\nseisoi puoliympyrä oven edessä. Marja taisteli hurjasti.\n\nMarja taisteli turhaan irti päästäkseen.\n\n-- Se on nostettava! Se on nostettava, uusi tyttösi!\n\n-- Nostakaa! Nostakaa, pojat, minulle uusi tyttöni!\n\nMarja temmattiin kiinni ja heitettiin ilmaan. Parin heiton perästä hän\npääsi ulos piiristä, puskien päänsä muutaman kainalon alitse, ja pakeni\ntuvan taa. Kaikki haisivat väkeville. Olivat nähtävästi juoneet monta\npäivää. Heidän kättensä kosketus kuin poltti häntä, oli, niinkuin olisi\nniistä pitänyt jäädä tahra joka paikkaan, mihin ne olivat tarttuneet. He\nolivat hänelle vastenmielisiä, vierasrotuisia kuin metsän eläville\nnavettaelukka, kuin peuralle lantalaisen lehmikarja.\n\nSemmoisten syliin se oli hänet työntänyt tervetuliaisikseen!\n\nShemeikka tuli hänen jälessään.\n\n-- Marja! Elähän mene! Nyt pidetään iloa. Onko sinulla ollut ikävä?\n\n-- Anna minun olla!\n\n-- Ka, enhän päässyt ennen. Onko sauna lämmin?\n\n-- On se ollut joka ilta lämmin siitä pitäen, kuin lähdit.\n\n-- Enhän päässyt ennen. Elä ole milläsikään. Tule, pane meille pöytään\näidin laittamat eväät.\n\n-- Osannette panna itsekin.\n\nShemeikan silmissä välähti:\n\n-- Sinun se on tehtävä!\n\n-- Vai minun?\n\n-- Sinun. Ja saijut keitettävä ja ateria kaikki valmiiksi, sill'aikaa kun\nme käymme kylpemään.\n\nSe sanoi sen käskevästi kuin orjalleen ja meni. Ja Marja totteli, purki\nkontin, otti siitä eväät, asetti ne pöydälle, keitti saijut ja jätti\npankolle. Kun kuuli miesten tulevan saunasta, nousi hän ja meni tuvan\ntaa, jonne avonaisesta luukusta kuuli kaikki, mitä puhuttiin.\n\n-- Minne se tyttösi meni? Miksei se tulekaan saijuja kaatamaan? kuului\njoku kysyvän.\n\n-- Antaa hänen olla, sanoi siihen Shemeikka. Sitä vielä ujostuttaa. Ne on\narkoja, ruotsikot.\n\n-- Ei ole minusta minkään näköinen tämä tänäinen tyttösi, sanoi toinen.\n\n-- On sillä paikat soreat.\n\n-- Mutta silmät koleat.\n\n-- On sinulla ennen ollut parempia.\n\n-- Kuka?\n\n-- Anjakin.\n\nPuhuivat, hörisivät väliin jotakin muuta. Sitten sanoi Shemeikka:\n\n-- Ja mikä muka tällä on vikana?\n\n-- Kuinka vanha jo liekään.\n\n-- Ei sen iästä, kun on muuten hyvä.\n\n-- Onko hyvä?\n\n-- Kun ensi kerran puristi, pelkäsin hengen menevän.\n\n-- Minä en raivoista. Minä tahdon hempeän ja hiljaisen.\n\n-- Minä tahdon milloin minkin, kuului Shemeikka pala suussa puhuvan.\nMilloin neitsyen, milloin naisen, milloin tulisen, milloin tyynen. Pian\nyhteen kyllästyy.\n\n-- Onko sinulla milloinkaan ollut yksi edes niin kauan, että olisit\nehtinyt kyllästyä?\n\nShemeikka ei vastannut siihen. Se oli jonkun toisen ääni, joka sanoi:\n\n-- Yksi aina kesässään.\n\n-- On toki välistä ollut sama kaksikin kesää, sanoi nyt Shemeikka.\n\n-- Montako heitä lienet tässäkin majassa makuuttanut?\n\n-- Ei ole tullut ristiä seinään vedetyksi.\n\n-- Millä heidät lumonnetkin, mutta aina heitä saat. Lentävät luoksesi\nkuin pyynpojat piiskulle.\n\n-- Laulussa naisen lumot. Ja yksi laulu ainoa naisen lumolaulu:\nihanuudesta oman itsensä. Se aina tehoo. Sillä kun hurmasin, uuvutin,\nhervotonna viereeni vaipui. Sävel vanha, sanat uudet. Terveheksenne,\ntoverit!\n\n-- Ottaisit, Shemeikka, kerran yhden vakituisen, niin vakiintuisit\nviimein itsekin. Mitä tuosta tuommoisesta ainaisesta ajelemisesta?\nkuului jonkun vanhemman miehen ääni. Keräät heitä kuin romua talosi\ntäyteen. Siihen heidät sitten jätät ympäri pihoja ajelehtimaan etkä\ntiedä mihin panna.\n\n-- Enkö heistä vastaa? Enkö heitä hoida?\n\n-- Hoidatpa hoidat.\n\n-- Mitäs sitten haastat?\n\n-- Vaan liian läheltä tämän otit, melkein naapurista. Onhan vanha ystävä\nRajavaaran Juha Karhunen. Hyvän majapaikan pilasit. Mitenkä siitä nyt\nvasta venheet vedetään? Tästä ne vielä rettelöt ja monet hankaluudet\nlaitakse. Vaan eipähän liene ensimmäinen Shemeikan teoksi. On suuri\nKarhujen suku, varmaan siitä vainosota syttyy. Olisi hyvä, kun kantaisit\nkaunokaisen venheeseen ja soutaisit takaisin ja nostaisit sille\nrannalle, mistä otit.\n\n-- Ja kiittäisit lainasta.\n\n-- Ja kysyisit, mitä vuokra maksaa.\n\n-- Ihan totta puhuen, vainon vältteeksi tee se.\n\n-- Jos vaino nousee, nouskoon, kuului Shemeikka sanovan huolettomasti.\nSittenpähän saadaan periä myötäjäisetkin.\n\n-- Olisiko sillä mitä ottamista?\n\n-- Aitta viljaa täysi, karja kuin peuralauma. Ja ukko itse korven raataja\nkova, äijä vanha kasken kaataja mahdoton!\n\n-- Äijäkö? Toisitko hänetkin?\n\n-- Oman akkansa myötäjäisinä?\n\n-- Ka, miksei?\n\n-- Siihen minä ... tuohon käteen! On sinua poikaa, Shemeikka!\n\n-- On niitä työmiehiä ennenkin rajan takaa tuotu.\n\n-- Voi sinua, Shemeikka!\n\n-- Ehkä tulee mielelläänkin, kun saa eukkonsa takaisin.\n\n-- Ei vielä saa, ei ennenkuin taas uutiseen päästään.\n\n-- Uutiseen! Ai sinua, Shemeikka!\n\nNe hohottivat, nauroivat toistensa suuhun.\n\n-- Marja hoi! Saiju on lopussa! kuului Shemeikka huutavan.\n\n\nVaan Marja pakeni tuvan taa metsään, juoksi kuin henkensä kaupalla,\nkunnes uupui, ja vaipui maahan. Se herjasi, pilkkasi, häpäisi, riisui\nkuin alasti heidän nähden, humalaistensa, kuin markkinaelukan. Minnekä\nminä? Minnekä minä pääsen täältä heidän käsistään? Kotiin, minä lähden\nkotiin! Voi laupias isä taivaan, minne minä olen joutunut! Jos vielä sen\ntekevät, menevät, polttavat talon ja tuovat Juhan tänne? -- Hän kiipesi\nvaaran rinnettä, yhä ylemmä ja ylemmä, kivikoita, louhikoita, lepikoita.\nViimein hän joutui niin korkealle, että alkoi maailma alta siintää.\nVielä ylemmäksi tultuaan hän näki kaukaisia vaaroja lännessä. Yksi\nniistä siellä oli pykäläharjainen, olisikohan kotivaara se? Mutta se\nsiinti huikean kaukana soiden, vesien ja korpien takaa. En minä sinne\ntäältä ikinä osaa enkä jaksa. Ja jos jaksaisinkin, mitä minä enää\nsiellä -- nyt enää?\n\nHän poistui yhä edemmä, toiselle puolelle vaaran, uupui, istahti ja\nnukahti viimein itkuunsa.\n\nOli aamuyö, kun Marja palasi majalle. Näkyivät menneen, koska ei\nkuulunut ääniä ja heidän venheensä oli poissa rannasta. Kun hän tuli\nlähemmä, kuului kuorsausta tuvasta. Shemeikka makasi siellä poikkiteloin\nvuoteessa karsinaluukun alla. Marja veti päänsä pois ja työnsi luukun\nkiinni. Sitten hän kiersi nurkan ympäri ovelle ja pani senkin kiinni...\nPanisiko pönkänkin päälle? Sen _voisi_ panna niin, ettei sieltä kukaan\nomin voimin pääsisi ulos. Sen voisi sulkea sinne kuin loukkuun. Sen\nvoisi polttaa sinne kuin hiiren pesäänsä kaskeen. Vaan samassa hän\nrepäisi oven takaisin auki ja riensi rantaan -- näitä tämmöisiä kauheita\najatuksia pakoon.\n\nKalamatti istui ongella kaislikkorannassa. Marja kutsui hänet maihin,\nhaastoi hänelle sydämensä lievikkeeksi kaikki, mitä oli tapahtunut.\n\n-- Tiesitte tekin, että sillä on ollut täällä joka kesä uusi tyttö,\nettekä mitään puhunut.\n\n-- Ethän tuota kysynytkään.\n\n-- Mistäs olisin tiennyt sitä kysyä?\n\n-- Onhan sillä niitä ollut. On melkein joka kesä aina veres ollut. Joskus\ntulee jonkun entisen kanssa kahdestikin.\n\n-- Ja ne tulevat, vaikka on ollut toisia välissä?\n\n-- Ovat hyvillään vain, tytöt, kun pääsevät taas armoihin.\n\n-- Ottakaa minut venheeseenne ja viekää minut täältä! pyysi Marja\nkiihkeästi.\n\n-- En minä sinua ota. En minä mitenkään uskalla sen kanssa riitaan\nruveta. Mene sinä vaan takaisin ja ole hänelle mieliksi, kun herää. Se\non sinulle parasta. Niin ovat muutkin tehneet.\n\n-- Mutta _minä_ en tee!\n\n-- Kyllä olisi kuitenkin parasta, että tekisit. Ukko meloi pois. Marja\nnousi takaisin pihaan.\n\n\n-- Marja! kuului tuvasta. Marketta! Missä sinä olet? Tule! Tulehan jo,\nMarjueni!\n\nÄäni oli hyväilevä, houkutteleva, niinkuin sen, joka koiraansa kutsuu.\nMarja ei liikahtanut siitä, missä istui. Vähän päästä ilmaantui\nShemeikka oveen.\n\n-- Ka, mikset sinä tule! Tule nyt! Minnekä sinä menit? Missä sinä olet\nollut?\n\nMarja ei vastannut. Kun Shemeikka tuli häntä kohti, hän nousi. Shemeikka\ntavoitti häntä.\n\n-- Anna minun olla! tiuskaisi Marja.\n\nShemeikka tavoitti häntä uudelleen, mutta silloin Marja sysäsi häntä\nniin, että hän horjahti.\n\n-- Mi-mitä se nyt on tuommoinen? suuttui Shemeikka ja tarttui häntä\nranteeseen.\n\n-- Minä kuulin kaikki, mitä puhuitte! Päästä minut! Sinulla on ollut\ntäällä joka kesä uusi tyttö!\n\n-- Luulitko ehkä olevasi ensimmäinen?\n\n-- Ja ensi kesänäkö tuot taas uuden?\n\n-- Luuletko ehkä olevasi viimeinen?\n\n-- Miksi minut sitten ollenkaan tänne toit?\n\n-- Minäkö toin? Etkös itse pyrkinyt? Etkös itse syliini juossut?\n\nMarjan uhka katkesi. Shemeikka hellitti hänen kätensä, ja hän lyykähti\nkivelle.\n\n-- Minne minä nyt täältä joudun? itki hän.\n\n-- Äiti ottaa sinut yhtä hyvästi vastaan, kuin on ottanut kaikki muutkin.\n\n-- Minä en ikinä lähde sinne, missä ovat kaikki entisesi, sanoi Marja,\nponnahtaen ylös.\n\n-- Ei auttane sitten muu, kuin että toimitan sinulle kyydin kotiisi?\n\n-- Jako veisi Juhalle sinun lapsesi tuliaisiksi?\n\n-- Onko?\n\n-- On!\n\nShemeikka irvisti.\n\n-- Sanot hänelle, että se on hänen.\n\n-- Sitä en saata sanoa.\n\n-- Mikset?\n\n-- Siksi, ett'en saata! sanoi Marja yhä enemmän kiihtyen.\n\n-- Sano sitten, että se on minun. Ehkä siitä hyvinkin ihastuu. Minä\nlahjoitan hänelle sen.\n\n-- Antaisit hänelle lapsesi sinä --?\n\n-- On minulla heitä muillekin antaa, ja olen antanutkin. Olen jonkun\nantanut pois äitinensäkin. -- Elä mene, Marja! Suottahan minä. Ethän\ntarvitse mennä, jos et tahdo. Teen sinusta emännänkin, jos sattuu. Elä\nnyt luimistele, niinkuin aikoisit purra. Tule pois, Marja, kyllä minä\nlapsestasi miehen teen, jos poika lienee. Juoskoon siellä entisten\njoukossa -- on siellä tanhuvia. Elä nyt, ollaan ystäviä, elä välitä,\nMarja, kuule, sinä olet minusta parempi kuin kukaan muu -- parempi,\nsorjempi kuin ku...\n\nHän läheni Marjaa makein, vielä väsynein silmin, samein otsin, punaisin\njälkihumala-huulin. Jolloin Marja peräytyi ensin, pysähtyi sitten.\n\n-- Et minua enää toista kertaa sillä laulullasi lumoo! Et, lenkosääri,\ntoista kertaa kehu sillä, että sinut hengiltä puristan -- etkä _minun_\nlastani, pässi, katraassasi kuljeta! Anna minun olla!\n\n-- Suutu, Marja, suutu vielä vähän, olet sitä sorjempi, kuta vihaisempi\nolet.\n\nSilloin Marja, muistaen kuulleensa, että päällekäypää oli sydänalaan\niskettävä -- Shemeikka parahti ja kirosi, Marja kaatui selälleen ja\npyörtyi.\n\n\n\n\nX.\n\n\nEi Juha jaksa, ei jaksa aina elää siinä uskossa, että Marja mielellään\nmeni. Silloin hän uskoo, kun päivällä työssä uhmaten raataa, milloin\npelloilla, milloin kaskessa, milloin niityn raivuussa, kun raataa niin,\nettä itseäänkin ihmetyttää työnsä tulos. Mutta sitten uupuu, kyllästyy\ntyöhön, ei siedä sitä moniin päiviin nähdäkään, koska se kaadettu puu,\nse väännetty kivi on siihen kaadettu ja väännetty vihassa Marjaa\nkohtaan. Silloin muuttaa työmaata, ryhtyy toiseen -- uskoo ja on\nuskomatta. Kai se on totta, koska Kaisa sen näki ja koska Marja oli\nuhannut; ja ei kai häntä olisi saanut venheeseen väkisin, sen\nkaatumatta. Ja kun oli minulle tyly. Mutta toisekseen: vaikka olisi\nminuakin miten vihannut, saattoiko niin ymmärtäväinen ihminen täydessä\njärjessä jättää talon, joka oli hänen omansa, hänelle rakennettu, oman\nkotinsa, jota oli ollut itse tekemässä, ja lähteä tietymättömille\nperille, vieraan, vihollisen, verivihollisen mukaan? Kuinka hän olisi\nvoinut olla niin mieletön? Ei hän voinut mennä mielellään, hänet\nsittenkin vietiin väkisin.\n\nMutta saattoihan mennä, saattoihan suutuspäissään mennä, saattoi olla\nlumottukin, vaan on katunut, on varmaan katunut jo kosken alla, mutta ei\nole enää päässyt pakenemaan. Jos lähtikin ensin mielellään, niin väkisin\nse sen sieltä sitten vei. Hän tulee vielä takaisin, hän itsensä sieltä\njotenkuten keinottelee. Sulan aikana se ei sieltä pääse isojen vesien ja\nkoskien takaa. Ovat saattaneet tehdä sen, minkä usein ennen vankeina\nviemilleen vainovuosina, että ovat silmät ummessa pitkiä taipalia\ntaluttaneet. Vaan talvella heitäkse suksille. Hiihtää yhtä suoraa latua\npäivänlaskua kohti. Tai on saattanut lähteä koettamaan jo kesälläkin,\nvaan on eksynyt ja uupunut ja menehtynyt. Tai ovat koirineen takaa\najaneet ja ottaneet kiinni.\n\nTai ei ole lähtenytkään. Jos sillä on siellä hyvä olla omassa maassaan.\nKai sillä on siellä hyvä olla, eikä tee mielikään kotiinsa. Ikävähän\nsillä täällä olikin. Eihän sille osattu hupina olla. Vasta kun joku\nvieras tuli, silloin lauleskeli ja naureskeli ja kepeänä käveli.\n\nTuli Juhalle taas työn vimma, hän kiipesi vaaralle ja kaatoi puita kuin\npajukkoa. Vaaralta näkyivät rannattomat erämaat, siellä täällä jokin\nvieraan maan vaara. Siellä se on niiden takana jossakin toisen talossa,\ntoisen pihoja kävelee. Oliko mennyt mielellään, oliko väkisin viety --\nsiellä se on. Mutta missä?\n\nMennyt se on, iäksi mennyt. Ei se lähde, vaikka hänet löytäisinkin. Niin\non, kuin äiti sanoi. En _minä_ häntä saa väkisin venheeseeni, jos ei\ntule mielellään. Enkä minä heille yksin mitään mahda. Ja vaikkapa\nsaisinkin sen suden tapetuksi ja omani vielä elävänä tapaisin -- eihän se\nole elukka mikä, koira, jonka kahleissa kylästä kotiin talutat. Et häntä\nenää itseesi kesytä -- enemmän kuin ennenkään. Ja silloin tuli Juhalle\ntaas näännyttävä uupumus, niin että tuskin jaksoi kotiin kävellä, ja hän\nistui päiväkaudet penkillä pää käsien varassa tai harhaili pihalla\navopäin, avojaloin, silmät ilmeettöminä, suu velttona auki.\n\nTointui siitä taas sen verran, että joulun jälkeen lähti kinkerille,\nsaatavain maksoon rovastille, puolimatkaan kirkolle. Jos saisi siltä\njotakin selvyyttä, jos se sen sittenkin sattuisi tietämään miten kuten.\nKun olisi vain tietänyt, kuinka oli -- olipa sitten miten tahansa. Ja\nvielä kerran lähti Juha asiaansa rovastille puhumaan, joka oli heidät\nvihkinyt ja toivottanut onnea.\n\nRovasti istui kylmänä helmikuun tähtiaamuna jyväkuormansa sevillä ja\nlaski kinkeritalon pihasta jäälle, kun tunsi jonkun hyppäävän kannoille.\n\n-- Kuka siellä?\n\n-- Minähän tässä...\n\n-- Ka, Juha. -- No, kuinka on asiat? Aioin tuolla jo kysyä, mutta minne\nlienet kadonnut.\n\n-- Täällä odotin. -- Entisellään on asiat, sanoi Juha.\n\n-- No, se se nyt vasta. Ei ole siis tullut takaisin?\n\n-- Eikä taida tullakaan -- sanovat mielellään menneen.\n\nJuha haastoi siinä, milloin reen vieressä paarustaen, milloin vähäksi\naikaa jalakselle nousten, rovastille, mitä piika oli nähnyt ja mitä äiti\nsanonut: ettei Marjaa oltu vietykään väkisin, vaan että oli mennyt\nmielellään.\n\nJuha odotti, että rovasti olisi piiskan varrella hujauttanut ja sanonut:\nse nyt on akkain juorua, ei se ole mielellään mennyt.\n\nVaan vanha rovasti ei virkkanut mitään. \"Vai mielellään? Vai niinkö\nonkin asiat?\" Ja hän näki heidät vihillä edessään, vanhan miehen ja\nnuoren naisen, ja muisti miten oli heitä vertaillut toisiinsa ja\najatellut, epäillyt, mutta sitten kuitenkin päättänyt: \"Ehkä! Ka, miksei\nsaattaisi olla onneksi heille, koskapa oli ollut meillekin.\"\n\n-- Kun onneakin toivotitte, läähätti Juha lumessa paarustaen, -- niin sitä\nolen ajatellut, että ettehän olisi, jos ette uskonut, tiennyt -- te sen\nsilmistä kyllä näitte, mikä se on.\n\nRovasti ei oikein ymmärtänyt, mitä Juha tarkoitti.\n\n-- Niin minkä?\n\n-- Senpä sen, että jos olisitte arvellut, että se saattaa semmoisen\ntehdä, ette olisi käteen tarttunut -- taikka tuota -- niin, sitä minä vain,\nettä luuletteko, että se on _saattanut_ sen tehdä? -- Onpa on, onpa\nsaattanut, kun se oli venakko.\n\n-- Jaa, niin, sehän oli venakko.\n\n-- Oli. Sieltä oli. Jos sitä sinne verensä veti? Vaan olisiko sen silti\ntarvinnut --?\n\n-- Se voi kyllä olla jo verissäkin semmoinen -- en sano, että on, vaan se\nvoi olla.\n\n-- Verissäpä verissä. Niinpä niin. Jos se ei kylläkään parempaa osannut.\n\n-- Enhän sano, kun en tiedä -- arvelin vain!\n\nJuha käveli perässä, ei pitänyt enää kiinnikään -- koskapa se _saattoi_\nolla rovastinkin mielestä, niin kai se myös oli!\n\n-- Sitä minä vielä -- jos saan puhua.\n\n-- Istukaa tähän laidalle.\n\n-- Kyllä minä tässäkin -- sitä minä, että mitä se Jumala minulle tällä --\nmitä se oikein niinkuin voipi tarkoittaa -- sitä minä, että minkä tähden\nse minua näin rankaisee?\n\n-- Rankaisuksiko se Juha sen itselleen katsoo?\n\n-- Voi toki -- että kun puree, niinkuin kahdella veitsellä rintaa\nkiertäisi. Että minkätähden se niin?\n\n-- Jos se on sentähden, että rakastit häntä enemmän kuin Jumalaa?\n\n-- Ettäkö enemmän -- tai ettäkö Jumalaa sentähden vähemmän? Juha melkein\nkivahti. -- Vähemmänkö? Voi, hyvä rovasti, en minä sentähden Jumalaa\nvähemmän, -- koommin niinkuin enemmän!\n\n-- Enemmänkö?\n\n-- No totta kuin että -- kun kiitin ja ylistin ... että kun _semmoisen_\nonnen minulle annoit, niin nuoren ja hempeän minulle iloksi annoit.\n\n-- Totta on, että hempeä vaimo on Herran lahja.\n\n-- On se ... joka oli niin lämmin ja hempeä -- kun vain tahtoi.\n\n-- Ei olisi pitänyt kuitenkaan sitä katsoa ja siitä semmoisesta iloita.\n\n-- Vaan minä kun katsoin ja iloitsin. Enkä häpeä sanoa: nyt on sitäkin\nsemmoinen valtava kaipuu.\n\n-- Ei ole siinä kuitenkaan vaimon kunnia.\n\n-- Vaan missäs?\n\n-- Siveässä mielessä ja muussa taidossa.\n\n-- Oli se siveäkin -- ihan tarpeeksi, liiaksikin. Ja muussakin taidossa\ntaitava -- tekevä ihminen. -- Kyllä rovasti ymmärtää -- on itselläänkin\nnuori -- ei pitäisi minua moittia!\n\nJuha pudottihe pois kannoilta, seisoi yksin aavalla järvellä. Taas oli\nhänelle tehty vääryyttä. Ei, ei hänelle, vaan Marjalle. Rovastikin\nuskoi, että se oli mielellään mennyt. Mitä minä lähdinkään sitä sille\npuhumaan? Mitä minä hänellä sanottamaan, että se on sillä verissä,\nvenakon? Mutta kun se oli se, joka meidät vihki, tarttui käteen ja\ntoivotti onnea. Vaan ei liene, perkele, mielessään toivottanutkaan,\nvaikka suullaan! Lienee toista salaa ajatellut, toista sanonut. Mistä se\nsen muka tiesi, että Marja mielellään? Siksikö vain, että on venakko?\nÄiti sen on sille uskotellut, lienee antanut sille, lahjakontille,\njotakin, että minulle niin sanoisi. Vaan Marja ei mennyt mielellään!\nVäkisin hänet vietiin!\n\n\n-- Marja ei mennyt mielellään, sanoi Juha kotiin tultuaan, yhtäkkiä\näitinsä eteen pysähtyen. -- Elä sano mitään, elä suutasi avaa. Jos sanot,\nminä --\n\n-- Vai ei se mennyt.\n\n-- Ei!\n\n-- Sehän on hyvä sitten.\n\n-- Hyvä se on. Se on hyvä.\n\n-- Rovastiko sen sinulle sanoi?\n\n-- Rovasti.\n\nSeuraavina päivinä oli Juha tavallista ahkerammassa toimessa. Ajoi\npihaladon heiniä täyteen, pilkkoi puita ja hakkasi ison röykkiön\nnavettahavuja. Eräänä aamuna, kun äiti nousi, oli Juha kadonnut, eikä\nemäntä saanut suksenladusta selkoa, minnepäin hän oli lähtenyt.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nMarja istuu saunan penkillä, käsin sukkaa kutoen, jalallaan vipukeinua\npolkien. Seinän takana narskahtaa lumi, joku tunkee luukun ohi, ovi\naukeaa ja vanha pyylevä mummo tungeikse sisään.\n\n-- Menehän nyt pirttiin syömään, Marja. Minä sill'aikaa lastasi soudatan.\n\nMarja ei virka mitään.\n\n-- Siellä olisi ratompi syödäksesi muiden mukana.\n\n-- Noutaisin mieluummin ruokani tänne.\n\n-- Ka, kyllähän se tuodaankin niinkuin tähänkin asti, Anja tuo ... mutta\ntulisit nyt kuitenkin. Minkä tähden et tule?\n\n-- Johan olen sen sanonut.\n\n-- Olet ylpeä yhä, sydämikkö. Vaan elä, hyvä ystävä, noin sydäntäsi\nhapata. Siinä maitosikin hapatat, ja lapsesi itkee.\n\n-- Ei se siitä itke.\n\n-- Yöt kaiket uikuttavan kuuluu.\n\n-- Isäänsä itkenee, jos itkee.\n\n-- Ei kauan itke, kohta tulee Shemeikka.\n\n-- Olkoon tulematta koskaan.\n\n-- Syyttä häntä moitit, syyttä meille vihojasi viskot. Jos et olisi\ntoisen ollut, olisimme sinusta jo miniän tehneet.\n\n-- Mitä tuossa aina siitä haastatte. En ole miniäksi milloinkaan\npyrkinyt.\n\n-- Mitäs varten sitten mukaansa lähdit?\n\n-- Hullu olinkin.\n\n-- Eikä sinusta muutenkaan olisi meille ollut. Katsohan, sen on oltava\nsuurta sukua, joka Shemeikkaan emännäksi tuodaan. Se on talosta tyttönä\notettava tai isältään isoilla rahoilla ostettava. Tiettyä sukua sen olla\npitää, ei saa olla veden tuoma, kosken kantama, rannalta riistetty. Ai,\nrakkaani, ylen äveriäs sen olla pitää. On itsekin suurta sukua, on\ntaaton puolelta, on maammon. Me ollaan niitä Karjalan kuuluja, sekä\nsodissa että kaupoissa mainituita. Isäni kun kuoli, sanoi: elä anna\npojan halpaa naida. Ja nuori pitää olla Shemeikan hyvä. Vaikka olisitkin\nmuuten kelvannut, olisit ollut liian vanha vakituiseksi. On jo ryppyjä\notsassasi, ja suusi ympärystä on kovin katkera. Et niistä itse tiedä, ei\nniitä vielä lähteessä näe.\n\n-- En ole katsellutkaan.\n\n-- Sittenpä niistä tiedät sitäkin vähemmän.\n\n-- Enkä välitä, vaikka näkisinkin.\n\n-- Vielä vanhemmaksi tulet, kun lapsesi imetät. Ei, Shemeikat eivät\nvälitä vanhoista, niillä pitää aina olla nuoria ja aina uusia -- niin piti\nisälläänkin olla.\n\n-- Ja se on teistä, niinkuin olla pitää?\n\n-- Ei isänsä ensimmäisenä kolmena vuotena kehenkään muuhun koskenut. Olin\nnuori ja kaunis, olin kuudentoista, kun keikautti rekeensä. Sitten vasta\notti kesätyttöjä, kun minä lapsia imetin, ja saihan ottaa -- riitti\nhänestä minullekin.\n\n-- Elkää, hyvä emäntä!\n\n-- Enhän minä häntä aina tarvinnut. Annoin kernaasti heille, joilla ei\nollut omaa. Sitten oli minullekin hyvempi ja hellempi. Jos tein niinkuin\nsinä Shemeikalle, niin jätti hän minut niinkuin Shemeikka sinut: ei\nkatsonut päin, ei perin. Vaan kun annoin olla, niinkuin tahtoi, minut\nkunnioitti, ei heitä milloinkaan viereeni pöytään tuonut. Eivätkä\npyrkineetkään, omista kupposistaan tyytyivät karsinassa syömään.\nKesätytön täytyy tyytyä siihen, mitä annetaan ja miten annetaan. Orjahan\nse on, monestikin sodassa saatu. Moni antaa heille huonomman ruuankin,\nmutta minä annoin aina ennen saman ruuan mitä itsellenikin, ja annan\nyhäkin vielä. Vaan sinä et kun murjotat. Et hyvää sanaa kiitokseksi\nsano. Vaikka ties, miten olisi käynyt, jos annoimme sinun sinne\nkalamajalle äkäytyä. Lienevätkö semmoisia kaikki Ruotsin naiset? Käy nyt\nsyömään, rakkahin, ennenkuin kaikki siellä jäähtyy. Kun syöt ja olet\niloinen, niin poikasikin siitä lihoo. -- Ka, sehän valvoo! Tutuu! -- Ataa!\nataa! Tuletko mummolle? Kyllä sinusta vielä laukunkantaja tulee!\n\nMarja heittihe penkille ja purskahti hillittömään, epätoivoiseen itkuun.\n\n-- No, nyt se taas! Elä nyt! Mikä sinulla on hätänä? Sano, puuttuuko\nsinulta mitään? En minä jaksa tuota tuommoista nähdä. Mitä sinä tänne\nlähditkään, kun vielä kuuluit mielelläsi lähteneen! Voi onnetonta,\nkuinka itkee! No, jo minä jotakin ... en minä kestä kuulla. Ole sitten\nHerran nimessä täällä, missä olet, minä laitan Anjan tuomaan, mitä\ntarvitset.\n\nEukko riensi pois, Marja rauhoittui vähitellen, antoi lapselleen rintaa\nja istui sitä soudattamaan.\n\nVai semmoinen sillä oli isäkin, ajatteli hän. Mahtaneeko tulla\nsamanlainen pojastaankin? Ja hän päätti:\n\n-- Ei tule! -- Eikä tule tästä pojasta sen isänsä renkiä! Minä pidän huolen\nsiitä, ettei tule. Käyköön minun miten tahansa, täytyköön minun joutua\nminne tahansa, _tänne_ me emme jää.\n\nHän avasi luukun ja siirtyi sen ääreen kutomaan sukkaa. Vanha sauna,\njonka hän oli pyytänyt asuakseen, ettei tarvitsisi olla\ntuparakennuksessa toisten jaloissa, oli muista erillään törmän alla.\nTalo tupineen, talleineen, navettoineen oli yhdessä ainoassa ryhmässä,\nsaman katon alla ylhäällä penkereellä. Ei se ollutkaan niin komea, kuin\nmiksi Shemeikka oli sitä kehunut; näytti jo vanhalta ja ränstyneeltä.\nSiellä liikkui väkeä ulos ja sisään, naisia kaikki. Niitä oli tässä\ntalossa ja muissa kanssa kuinka paljon lienee ollutkaan, vanhempia ja\nnuorempia. Ne ne täällä näkyivät kaikki työt tekevän, sekä omansa että\nmiesten. Ne vetivät kelkalla veden järvestä, heinät ladoista, kuinka\nkaukana lienevät kiskoneetkaan hankia myöten. Siinä oli sekin Shemeikan\npuhe heidän hyvistä päivistään. Nyt siellä juuri suurella vaivalla\nkiskotaan pyykkikorvoa rannasta, kun miehillä on kaikki hevoset\nmukanaan. Orjia ovat, toiset kai houkuteltuja, toiset väkisin tuotuja.\nMutta en _minä_ vaan heidän pyykkikorvojaan kisko.\n\n\nOvea raotettiin illan hämärtyessä, sisään livahti notkea, hintelo,\nkapeakasvoinen, kalpea nainen. Hän tuli, harva se ilta, Marjalle seuraa\npitämään, vaikkei Marja häntä siihen kehoittanut, joskaan ei poiskaan\nkäskenyt. Sama asia se oli heillä useimmiten puheena. Se istui ja\nkatseli Marjaa, kädet helmassa, silmät hellyydestä kosteina.\n\n-- Elä ole niin katkera, Marja.\n\n-- On kumma, ettet sinä ole, vaikka onhan se sinutkin jättänyt?\n\n-- Minä en ole. Minä tyydyn siihen, kun saan olla sen kanssa silloin, kun\nse tahtoo. Kun ei huoli, olen poissa ja teen sille työtä. Se siitä minua\nkiittää. Jos kyllästyykin minuun, ja menee muiden luo, niin taas välistä\nmuistaa minutkin ja silloin tulee minun luo.\n\n-- Ja sinä olet siitä hyvilläsi ja annat silittää itseäsi kuin koira?\n\n-- Olen. Käsivarteni hänen kaulaansa kietaisen, sillä se sanoo, joka\nkerta silloin sanoo, kun minua vyötäisistä pitää: \"Ei ole kenenkään\nvarsi niin hento kuin sinun, Anja, ei kenenkään suudelma niin suloinen\nkuin sinun.\"\n\n-- Sen saman se sanoi minullekin.\n\n-- Lienee sanonut, vaan ei tarkoittanut, sillä ei ole vartesi niin hento\nkuin minun.\n\n-- Eikä tarvitse ollakaan.\n\n-- On turha vaiva kenenkään Shemeikkaa vastaan nurista. Ei sitä mikään\nestä, kun on mennäkseen, eikä mikään pidätä, kun on tullakseen. Isä\ntelkesi minut luhtiin ja rupesi itse oven eteen maata. Se tuli ja heitti\nisän aidan yli metsään ja mursi oven. -- Voi, voi! Ei ole enää moneen\nvuoteen välittänyt. Toisia on kalapirtillä pitänyt, toisilla saunansa\nlämmityttänyt. Mutta antoihan Petrin. Teen siitä hänelle hyvän miehen.\nEhkä antaa vielä toisenkin, ehkä vie kerran vielä kalapirtillekin ja\nsaan ottaa pojan mukaani sinne hiekkarannalle piehtaroimaan. Jos sinut\nsinne ottaa, pyydä, että pääsen mukaan piiaksesi.\n\n-- En ikinä minä enää mene sen kanssa kalapirtille, en vaikka polvillaan\nminua tuossa rukoilisi.\n\n-- Mitäs tuosta, jos karkelopäällä vähän puhuikin tyhmyyksiä. Minä en\nvälitä, vaikka on minua lyönytkin.\n\n-- Onko lyönyt?\n\n-- Onhan toki, sanoi tyttö silmät säteillen. Vaan sitten suuteli ja itki\nja pyysi anteeksi.\n\n-- Annoitko?\n\n-- Annoin jo ennen, kuin oli pyytänytkään.\n\n-- Eikö tehnyt mielesi lyödä takaisin?\n\n-- Ai ei, ei toki -- tiesin: kun lyö, taas katuu ja on hyvä. Yhdessä\nitkettiin ja sitten naurettiin.\n\nAnjaa huudettiin. Hän livahti pois, mutta sanoi tulevansa kohta taas\ntakaisin. Mutta Marja kysyi itseltään uudelleen ja taas uudelleen: Miten\nsaatoin minä antaa sen itseäni sillä tavalla lumota? Mikä meni minuun\nhuumaus sinä sunnuntaipäivänä? Mitä lähdin minä täältä hakemaan? En\nsaanut sitä, mitä lähdin hakemaan, sain sen, mitä en lähtenyt. Tuon\ntuossa keinussa, ikuisen muiston, niin isänsä näköisen, että on häntä\nvaikea katsellakseni. -- Ja häneltä pääsi toivotus, pääsi, vaikka sitä\nvastusti, vaikka koetti tukkia siltä tien, pääsi ryöstäytymään rinnasta\ntoivotus: ... jos olisitkin Juhan poika! jos olisit vaikka vaivainen,\nvaikka minkä näköinen, kunhan olisit Juhan poika! Vaan et ole. Häneltä\njo vuosia sitten aittaani telkitsime, tuolle tulijalle lensin syliin\nkuin lepakko valkeaan vaatteeseen. Tässä olen, siipirikkona, heidän\nhuonoimmassa huoneessaan, orjan osaa odottamassa, minä, joka yhä voisin\nsiellä omassa talossani, yhdessä rakentamassamme, emäntänä käskeä ja\nhallita, ja Juha noudattaisi pienimmänkin mielitekoni. Nyt siellä anoppi\nemännöi, minun tiloillani, leivät leipoo, lehmät lypsää ja ruokkii:\nhänelle ne parsistaan ynäjää; hänelle rukkini hyrrää, hänelle\npystyvalkea takasta leimuaa, hänen on leipomansa leivät tuvan pöydällä\ntuoksumassa. Jok'ikiselle, joka taloon tulee, se ilkkuen kertoo: \"Tässä\noli, talon sai, hyvän miehen sai, ei ollut olijata, ei pitäjätä ...\nsanoinhan minä aina, vaan en toki olisi uskonut, että ryssän rekeen\nlähtee.\" -- Mitä Juha tehnee, mitä luullee? Ettäkö minut väkisin vietiin?\nVaiko, että mielelläni lähdin? Saattaa luulla, että olen hukkunut tai\ntahallani hukuttautunut? Kunpa sitä luulisi, olisi ehkä helpompi\nollaksensa... Soisin, että olisi helpompi ollaksensa.\n\n\nAnja tuli taas, toi helmassaan piiraiden lämpösiä. Niinkuin olisi hänen\nmielensä arvannut, pani Marjan kertomaan entisistä oloistaan.\n\n-- Minkälainen se oli, jonka olit ennen?\n\n-- Minkäkölainen? Semmoinenhan oli, paljon vanhempi minua.\n\n-- Mutta hyväkö?\n\n-- Mistä sinä sen tiedät, että hyvä?\n\n-- Kuulen äänestäsi.\n\n-- Hyvähän se olikin, liiankin hyvä. Muut minua vieroivat mierolaista,\nhän hoiteli ja hyvitteli pienestä tytöstä, lienee soudatellutkin. Lähti\nsalolle, otti mukaansa, kaatoi kasken, sanoi: sinulle kaadan. Teki\ntalon, sanoi: sinulle teen.\n\n-- Sinulle teki talon?\n\n-- Kaikki sanoi minulle tekevänsä. -- Marjalla pulppuili itku kurkussa. --\nYhdessä se tehtiin, karja kasvatettiin.\n\n-- Ja hänet jätit? Hän rakensi sinulle talon, ja sinä hennoit hänet\njättää?\n\n-- Kun se oli, raukka, niin vanha ja vääräsääri.\n\n-- Vaikka olisi vähän ollutkin.\n\n-- En tiedä. Lumottuko lienen ollut. Häntä välistä kuolevaksi toivoin,\nsaadakseni mieleisemmän.\n\n-- Jolle olit ainoa?\n\nOmaa liikutustaan kiukustuen tiuskaisi Marja:\n\n-- Ainoa? Vaan minunko sitten piti olla sen ainoa ... minunko piti käteni\nhänen kaulaansa kietoa sentähden, ettei ollut hänellä muita kuin minä?\nOlisi hänellä minusta nähden saanut olla kuinka monta hyvänsä. Hahhah!\nJa jospa pian ottaakin, äitinsä kyllä toimittaa, on ehkä jo\ntoimittanutkin.\n\n-- Moitit Shemeikkaa, ettei yhteen tyydy ... nyt en ymmärrä, sanoi Anja.\n\n-- Enkä minäkään!\n\n\nAnja oli vaiti, kummastellen suurin silmin Marjaa, häntä ymmärtämättä.\nIstui hetken äänetönnä, nauratteli sitten vähän aikaa lasta ja livahti\npois yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin -- niinkuin metsän elävä.\n\n\nMutta kun Marja taas jäi yksin, yön pitkän lastaan soudattamaan, tuli\nkatumus kahta voimakkaampana. Miksi minä Juha parkaa taas häpäisin?\nMiksi sanoin: vääräsääri, vaivainen? Ei se milloinkaan toista ota. --\n\"Jolle olit ainoa?\" sanoi -- niinpä niin. Jätin sen, jolle olin ainoa, ja\nheitime sille, jolle en ole mitään. Joka hoiti ja huolehti minua kuin\nisä lastaan. Joka oli kuin isä orvolle.\n\nIsä? jysähti hänen mieleensä. Isäpä todellakin. Enemmänhän se on\nollutkin minulle niinkuin isä. Ja melkein jo tyytynytkin olemaan kuin\nisä. Eihän se vanha mies enää. Jos pyrkisin hänen luokseen niinkuin\nisän. Menisin niinkuin erehtynyt tyttö isänsä luo. Pyytäisin anteeksi\nniinkuin isältä? Jos olisi tuossa edessäni, polvilleen eteensä\nlankeisin, jälessään laahaisin, itkisin, anoisin anteeksi, tunnustaisin\nkaikki. Se antaisi anteeksi. Ja Marjasta tuntui ihan varmalta, että se\nantaa anteeksi -- tuntui siltä hämärässä saunassa, lasta rinnallaan\npitäessään, tuntui vielä varmemmalta pienokaisen vipukeinussa keveästi\nhengittäessä, kaikkein varmimmalta, kun hän ulos pistäytyen katseli\ntuikkivia tähtiä pakastavalla kevättalvi-taivaalla ja kun sieltä tultua\nhiljaa vuoteelleen nyykähti. -- --\n\n\nAnja istuu taas ja puhelee. Anja puhuu aina Shemeikasta. Häntä odotetaan\njoka päivä tulevaksi. Ei tiedetä, milloin tulee ja missä on, mutta\nkaikki on valmiina, tulkoon milloin hyvänsä. Kun on syksytalven Ruijat\nja Vienat miehineen kiertänyt nahkain ostossa, on kevättalvella tästä\nkautta jokavuotinen matkansa etelään. Kauan eivät jouda kotona\nviipymään, päivän pari, enintään viikon. Silloin on juhlat ja suuret\nkarkelot. Silloin kaikki tytöt parhaimpiinsa pukeutuvat.\n\n-- Silloin sinäkin, Marja, panet päällesi silkit ja soljet -- panethan?\n\n-- Ei minulla ole silkkejä eikä solkia.\n\n-- On sinulla. Emäntä antaa ne sinulle, niinkuin muillekin tytöille,\nkaikille samanlaiset.\n\n-- Vai kaikille samanlaiset, naurahti Marja.\n\n-- Ettei toinen toistaan kadehtisi.\n\n-- Kun olen näissä omissani, sitä vähemmän kadehditte.\n\n-- Noissako nokisissasiko tulisit kisatupaan?\n\n-- _Jos_ tulen, tulen näissä.\n\n-- Ei saa tuommoisissa kukaan tulla. Siitä Shemeikka kovin pahastuisi.\nSinut puetaan ja poikasi kanssa. Kun Shemeikka tuvan peräpenkillä istuu\nja tulijaissaijua särpää, silloin sinä ovesta sisään astut, poika\nkäsivarrellasi, ja hänet isänsä syliin lennätät.\n\n-- En milloinkaan, en milloinkaan! sanoi Marja, kiihkeästi torjuen,\nposket leimahtaen.\n\n-- Kovin pahastuvat, jos et tee, niinkuin pyytävät.\n\n-- En milloinkaan, en milloinkaan minä tätä poikaa sen miehen polvelle\nlaske!\n\n-- Mutta minnekäs sinä sen panet?\n\n-- Lähden täältä, kotiini vien.\n\n-- Ei ne päästä -- eivät ne sinulle ainakaan lasta anna. Leppyisit\nviimeinkin, Marja, ja lepytkin, kun tulee.\n\n-- Ei minulle lähtiessään edes hyvästiä heittänyt. Jos tahtonee lapsensa\nnähdä, tulkoon tänne.\n\n-- Kovin olet sydämikkö.\n\n-- Niin olen.\n\n\nMutta ei Marja saanut mielestään Shemeikkaa, kuinka koettikin. Valvoi\nvasten tahtoaankin yölläkin, koirien haukuntaa kuunnellen. Ne milloin\nyökaudet ulvoivat ylhäällä pihatörmällä, ikäänkuin toivotellen,\naavistellen isäntää tulevaksi, milloin täyttä kurkkua haukkuen\nkarkasivat jäälle, niinkuin hän jo olisi ollut siellä, riemusaatossa\npihaan tuotavana. Silloin Marja milloin hiipi ulos ja kuunteli henkeään\npidätellen, milloin siitä itseensä suuttuen heittäytyi vuoteelleen ja\nveti nahkaset korviinsa, ettei kuulisi mitään eikä tarvitsisi mitään\nheidän tulostaan tietää. Mutta kun koirat eivät haukkuneet eikä mitään\nkuulunut, silloin hän sitä enemmän näki. Näki Shemeikan milloin edessään\nseisovan ja Juhalle nauravan, näki hänen kumartuvan ylitsensä kotiaitan\nrappusilla, näki solakkana saunasta astuvan, näki taas häntä halaavan,\nhäntä vastaan venheestä juoksevan, näki milloin unessa horroksissa,\nmilloin ilmisissä.\n\nKerran näki niin selvästi, kuin olisi se siinä ollut: näki ovea\navaamassa, työntymässä sisään parta huurussa, sanomassa oven suuhun\npysähtyen: \"Marja, missä on poika, missä on _meidän_ poika?\"\n\nSilloin Marja riensi keinun luo, tempasi pojan syliinsä, kannatti häntä\nkainaloista lauteiden laidalla... Sinä olet Shemeikan, mustasilmä,\nsolakka, sorjasääri ... et ole Juhan, et ole, Jumalan kiitos ... etkä\ntarvitse olla!\n\nJa kuta enemmän Marja sitten taas koetti olla odottamatta, sitä enemmän\nhän odotti. Ja vaikka jo tiesi, ettei koirain haukunnan tarvitse mitään\nmerkitä, niin aina hän vavahti, kun ne karkasivat jäälle, jostapäin\ntulivat kaikki, jotka taloon tulivat.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nHaukkuen ja äristen karkasivat koirat taas eräänä aamuna Marjan saunan\nperäitse jäälle. Vaan ilosta ulvahdellen ja kurkut kimeinä ryntäsivät\nsieltä hetken perästä takaisin. Marja tiesi katsomattakin, että se oli\nShemeikka, joka nyt viimeinkin tuli sieltä miehineen. Ei ovea avannut,\nei luukkua raottanut.\n\nHetken kuluttua syöksähti Anja tuulena sisään, heittäen vaatemytyn\nlattialle. -- \"Tule, Marja, tule! Ne tulivat nyt! Pane päällesi nämä uudet\nvatteet!\" -- huusi hän ja käännähti menemään, mutta palasi taas takaisin,\ntemmaten syliinsä Marjan. -- \"Se suuteli minuakin! Se halasi minua, ja\nvyötäisistä puristi! 'Ka, olet lihonut ja pulskistunuut, Anja', sanoi,\n'mutta yhtä hento on vartesi kuin ennenkin'. Tule pian, Marja! Tule!\nSukaise päällesi puhtaat! -- Nyt syövät miehet, sitten panevat\nlevolle -- illalla on karkelot, lähtevät ehkä jo huomenna. Kuule, sen on\nparta kasvanut, mutta muuten se on niinkuin ennenkin -- kuninkaan poika!\nJoudu, pian!\"\n\nMarja avasi nyytyn. Siinä oli uudet vaatteet hänelle, kirjavat ja koreat,\nja lapselle myös. Hän laski ne takaisin nyyttyyn ja sitoi sen kiinni.\n\nLapsi oli levoton, itki koko päivän eikä huolinut rintaa. Pitkin päivää\nkuului pihasta ajamista, ääniä ja kellojen kilinää. Hevoset hirnahteli,\nkoirat haukkui. Ei uhallakaan Marja tahtonut siitä mitään tietää. Ei\ntuotu hänelle ruokaa, eikä sillä väliäkään. Pistäytyessään pimeän tultua\nulkona hän näki kaikki paikat valaistuina, tervassoihtuja lumessa talon\nympärillä ja nurkissa. Kuului laulua, soittoa ja karkelota. Lapsi oli\nrauhoittunut ja nukkui. Marja painautui turkki korvissa penkille. Mutta\nkuta enemmän hän koetti olla kuulematta, sitä enemmän hän kuuli, kuta\nenemmän koetti olla ajttelematta, sitä enemmän hän ajatteli.\n\nHuomenna ne jo lähtevät ... eivät tule takaisin ennenkuin kesällä...\nOlipa hyvä, että sai Anja parkakin osansa. Kyllä siitä nyt puhetta\nriittää ... joka tuota kuulla jaksanee.\n\nHänen kurkkuaan kuivasi. Ei ollut vettä ennen haettua. Hän pistihe ulos,\nnousi pihaan kaivolle ja täytti astiansa. Yhtäkkiä hänet valtasi\nuteliaisuus ja uhka. Menen katsomaan, koska on kutsuttu, menen näissä\nomissa arkisissani, niin näkee, niin saa nähdä ihan semmoisena, kuin\nolen -- entisen kultansa kuninkaanpoika. Astun eteensä keskelle lattiaa ...\ntässä olen ... tunnetko vielä?\n\nVäkeä tunkeili porstuassa ulos ja sisään. Marja olisi jo peräytynyt, jos\nolisi päässyt. Täytyi kuitenkin tunkevain tieltä pujahtaa porstuaan.\nSeinää vasten painautuen hipui hän siinä niin, että pääsi ovensuuhun,\njosta näki tupaan.\n\nSiellä oli Shemeikka yksin lattialla, kaikki muut kehässä ympärillä. Hän\ntanssi nuoren naisen ympärillä, ketterän ja pullakan, kierrellen,\nkaarrellen, ponnahtaen ylös, hihkaisten väliin, sill'aikaa kun tyttö\ntyynenä, kylmänä ja ylpeänä kierrähteli paikoillaan. Ei tuntenut Marja\ntyttöä, ei ollut se tästä kylästä, ei vaatteenparsi heikäläistä, mitä\nlienee ollut. Mahtoi olla joku uusi, ehkä ensikesäiseksi aiottu. Taas\nnousi Marjassa halu syöstä esiin, temmata tyttöä kädestä ja heittää\nhänet ulos, hypätä Shemeikan eteen ja huutaa: \"Sinulla on lapsi saunassa!\nEt taida tietää, että sinulla on lapsi saunassa!\"\n\nVaan yhtäkkiä taukosi tanssi kuin kesken katketen siihen, että\nShemeikka tarttuen tyttöään kainaloihin nosti hänet korkealle, pyöräytti\nhäntä ilmassa, niin että hameet hulmahtivat orsiin, ja istahutti hänet\nuunin pankolle, syösten itse ulos viillyttelemään, ihan Marjan ohitse,\nhäntä olkapäähän koskien, sitä huomaamatta.\n\nSamassa alkoi tuvassa kaikkien karkelo. Porstuassa olijat työnsivät\nMarjaa edellään, mutta hän käpristihe oven pieleen, pysyäkseen ulkona.\nAnja huomasi hänet siinä.\n\n-- Marja! huusi hän. Tule sisään, Marja!\n\n-- En minä!\n\nMutta Anja tarttui häntä käteen ja tahtoi vetää väkisin. Marja\nriuhtaisihe irti ja pääsi piilottautumaan porstuan pimeimpään nurkkaan.\nVaan Anja ei hellittänyt.\n\n-- Mikset sinä tahdo tulla sisään? Tule nyt.\n\n-- Kun minä en tahdo ... anna minun olla!\n\n-- Kuka ei tahdo mitä? kuului Shemeikka ulko-ovessa seisten sanovan.\n\n-- Täällä on Marja!\n\n-- Anja, anna minun olla.\n\n-- Missä se on? kysyi Shemeikka, tarttuen soihtuun, joka paloi ulos\novesta, jättäen porstuan pimeäksi.\n\n-- Täällä, täällä!\n\nShemeikka tuli ja valaisi Marjaa, joka ensin oli painautunut nurkkaan,\nmutta nyt oikaisihe ja seisoi Shemeikan edessä katsoen häntä uhmaten\nsilmiin. Sitten hän yhtäkkiä löi soihdun hänen kädestään sammuksiin ja\nkarkasi ulos.\n\nShemeikan silmissä oli ensin ollut utelias ilme, sitten kuin pettynyt ja\nvälinpitämätön, viimein hänen suunsa ympärillä oli värähtänyt niinkuin\nhän olisi nähnyt jotakin vastenmielistä.\n\nMutta Marjan silmissä oli Shemeikka ollut komeampi kuin koskaan ennen.\nJa kun hän itkuun parahtaen heittihe saunan penkille pitkäkseen, ei hän\ntiennyt, itkikö sitä, millaisena hän oli nähnyt Shemeikan, vaiko sitä,\nmillaisena Shemeikka hänet.\n\nMiksi meninkään sinne? Miksi menin sinne näissä nokisissa, ryysyisissä\nvaatteissani enkä pukeutunut niinkuin muut, vaikka minulla olisi ollut\njuhlavaatteet niinkuin heilläkin? Ehkä se inhosikin vaatteitani eikä\nminua? Ehkä tulee vielä tänne? Jos se kuitenkin tulee? Sen täytyy tulla,\nainakin lastaan katsomaan, vaikkei tulisikaan minua. Ei vanha emäntä\neikä Anja päästä häntä menemään meitä näkemättä.\n\nHän pisteli päreitä seinänrakoihin ja sytytti ne, avasi uudelleen\nnyytyn, jonka Anja oli tuonut, kapaloi lapsen emännän antamiin vöihin,\nja puki itsensä niihin, jotka emäntä oli hänelle ompeluttanut. Sitten\nhän istui koko yön odottaen ja vaihtaen uusia päreitä palaneiden sijaan.\n\nEi hän tiedä itsekään, mitä varten häntä odottaa, mitä aikoo hänelle\nsanoa. Sen vain, että Shemeikan täytyy tulla, että se ei voi, eikä saa\nmennä, täällä käymättä.\n\nKuuluu yhä melua ja iloa ja hoilotusta ylhäältä pihasta, ja välistä hän\non kuulevinaan Shemeikan naurun naisten huudahduksien lomasta. Se tulee\nsitten, kun kaikki ovat menneet. Se tulee aivan varmaan ainakin\nhuomenaamuna ennen lähtöään.\n\n\nAamupuoleen yötä Marja nukahti, mutta heräsi yhtäkkiä kavioiden\ntöminään, rekien narinaan, miesten huikkauksiin ja tiukujen kilinään.\nJonkun reki rusahti saunan nurkkaan, niin että karsta katkesi päreestä.\nMeteli kulki ohitse kuin raepilvi, jäälle häipyen. Kun Marja avasi\nluukun, oli jo päivä. Piha oli tyhjä, reet ja hevoset poissa, naiset\nhuiskuttivat sieltä liinojaan niille, jotka täyttä karkua laskettivat\njäätä myöten pois.\n\nSe meni! Se ei tullut edes katsomaan, ei tullut katsomaan edes omaa\nlastaan. Hän riisti pois vaatteet, joihin oli pukenut lapsensa ja\nitsensä, ja sulloi ne takaisin nyyttyyn.\n\nSe ei välitä sinusta, isä lapsestaan, edes sen vertaa, että tulisi\nkatsomaan ja ottaisi syliinsä! Ja olkoon, olkoon! On sinulla raukalla\näiti ... on äiti ... tule tänne! Marja pyöri lattialla puoleksi itkien,\npuoleksi nauraen, lapsi sylissään, sitä suudellen ja rintaansa\npuristaen.\n\nKuului tulevan joku. Marja tempasi luudan, alkaen lakaista lattiata. Se\noli vanha emäntä, joka tuli. Ei ollut kasvoissa samaa mielittelevää\nilmettä kuin ennen.\n\n-- Eivät kelvanneet vaatteeni Ruotsin rikkaalle, olivat hänestä kai liian\nhuonot, oli kai parempi omissa ryysyissään näyttehille tulla. Viedään\nsitten pois.\n\n-- Saa ne viedä, sanoi Marja, koettaen sanoa sen hiljaisesti ja nöyrästi,\ntoivoen, että emäntä menisi sen enemmittä. Mutta emäntä oli tullut\nsanomaan jotakin.\n\n-- Ne menivät ... se meni nyt...\n\nMarja ei vastannut.\n\n-- Eikä tiedä, milloin tulee takaisin. Kauan viipyy matkallaan, paljon on\nmyytävää, monet markkinat on käytävänään, Moskovat, Novgorodit kaikki\nmitkä lie. Isot oli kuormat, suuret oli saaliit, hyvin oli vedellyt,\nhalvalla oli saanut ... saahan se, onhan se kaupan mies, Shemeikka. Mene\ntiedä minkä Venäjän pohatan tytön sieltä vielä tuo. \"Tuo\", sanoin, \"Tuo\nkerran semmoinen, jonka saatat suoraan kotiisi tuoda, elä häntä enää\nkalasaunallesi jätä!\"\n\n-- Mitä te siitä minulle kerrotte ... mitä se minuun kuuluu?\n\n-- No, elähän nyt. Kävikö edes katsomassakaan?\n\n-- Ei iljennyt. Ymmärsi hävetä. Ja hyvä oli. Jos olisi tullut, tuosta\nolisi saanut.\n\n-- Sinäkö, orja, isäntääsi luudalla? Ettet häpeä, senkin ruotsikko!\n\nVanha emäntä suuttui niin, että hänen täytyi istuutua penkille ja siitä\npuhua:\n\n-- En aikonut sanoa, mutta nyt sanon, vaikken sinua sääliessäni aikonut\nsanoa. \"Käy toki katsomassa Ruotsista ryöstämääsi, ennenkuin lähdet\",\nsanoin. \"Käy katsomassa häntä ja lastasi, on sinulla tuolla saunassa\nsievä poika\", sanoin. -- \"Johan tuon näin\", sanoi. \"On otsansa rypyssä\nja hiusmartonsa näivettynyt, kaula kuivettunut, maha pullistunut\" -- niin\nsanoi. \"Käyhän kuitenkin\", sanoin, \"se on sentähden semmoinen, kun on\nsinua siellä itkenyt\"...\n\n-- Se oli valhe, minä en ole häntä itkenyt! tiuskaisi Marja.\n\n-- \"Kyllä se siitä sinulle vielä kaunistuu\", sanoin\n\n-- En ikinä minä sille...!\n\n-- Puolustelin sinua, vaan eipä olisikaan näkynyt pitävän.\n\n-- Päästäkää minut pois täältä! huusi Marja.\n\n-- Pois -- minne?\n\n-- Antakaa minulle sukset ja kelkka ja antakaa minun mennä!\n\n-- Ja minne sinä menisit?\n\n-- Sinne, mistä tulin!\n\n-- Talven selkään? Tuskin kuukautisen lapsen kanssa? Lumiselle salolle\nsen kera nääntymään?\n\n-- Vaikka nääntyisimmekin.\n\n-- Nyt en kehtaa kuunnella, sanoi emäntä ja nousi loukkaantuneena\nmennäkseen. -- Mennet itse, minne mielesi tekee, mutta poikaa et vie.\n\n-- Poika on _minun_.\n\n-- Poika on Shemeikan.\n\n-- Äitinsä on lapsi, jota isänsä ei omista.\n\n-- Mutta meillä on lapsi talon, jossa se syntyy. Ja se on silloin\nomistettu, kun on tähän otettu. Häpeisit toki. Onpa sinua. Ensin\nheitäkse sen kaulaan, jättää miehensä ja kotinsa ja kaikki ja lähtee\nvieraan matkaan. Täällä häntä hoidetaan ja vaalitaan, ja pidettäisiin\nkuin parasta vierasta. Tämä ei kun äksyttelee ja kiukuttelee. Tuota\npitäisi vielä tulla katsomaan ja houkuttelemaan ja hyvittelemään, kun ei\nvälitä edes sen vertaa, että panisi puhdasta päälleen toisten kisoihin.\nSaa hävetä silmät korvat täyteen koko maailman edessä, että täällä\nShemeikan tyttöä ryysyissä pidetään, ehkä vielä nälällä kidutetaan. Vaan\nsitä kai tahdotkin. Täällä saunassa väkisin värjöttelet, vaikka olisi\nsijaa muuallakin. Vai vielä pois, että sanottaisiin, että on ajettu\nShemeikan tyttö lapsineen taipalen selkään. Heitä kerrassa pois\nsemmoiset tuumat! Puhu vielä kerran suksista ja kelkoista, niin otan\nlapsesi ja salpaan sinut itsesi telkien taa!\n\nMarja hätkähti, se ehkä tarkoitti totta.\n\nMutta vanha emäntä oli jo heltynyt omia kovia sanojaan.\n\n-- Ka, elähän pahastu, puhui hän, palaten ovelta sisään. Enhän minä sitä\nsano, ettei sen pitänyt tulla poikaansa katsomaan. Vaan semmoisia ne on\nShemeikat, semmoinen oli isänsäkin. Onhan ruokotonta, että sillä pitää\nolla joka kesä uusi. Nyt alkaa heitä tuoda talvellakin. Mikä lie ollut\nsekin, näithän sen, jonka kera kisasi koko ajan, muista mitään\nvälittämättä. Mikä lie ollut, ihan ummikko, venakko, Serahviina joku.\n\"Vie sinne, mistä olet tuonutkin\", sanoin, \"on heistä minulle kylläksi\nkiusaa ja huolta entisistäkin. Millä minä heidät kaikki elätän?\"\n\n-- Elähän nyt, Marjueni, kyllähän minä sinusta ja lapsestasi huolen\npidän. Katsotaanhan, kunhan kesään eletään. Olisit mieleinen minulle,\nmieleisempi kuin kukaan heistä ... vaikka onhan Anjakin...\n\n-- Elkäähän nyt, hyvä emäntä ... enhän minä... Heiltä oli molemmilta\npäässyt itku.\n\n\nEräänä narisevana pakkasaamuna koirat taas olivat karanneet jäälle\njotakin tulijaa vastaan ja haukuttavansa kanssa ärhennellen ja\nkiihtymistään kiihtyen saapuneet saunan kohdalle. Ovi aukesi, mutta\npainautui kiinni samassa. Lapsi oli säikähtänyt rähinää ja parahtanut\nitkemään.\n\n-- Ka, lapsi ... elä itke, en minä päästä koiria, kuului miehen ääni oven\ntakaa.\n\nTulija kuului häätelevän koiria ja nousevan pihaan. Pihasta kiellettiin\nkoiria, ja ne vaikenivat heti. Marja raotti luukkua, mutta paiskasi sen\nsamassa kiinni.\n\n-- Juha!\n\nMarja oli vaipunut penkille, pyörtymäisillään... Se oli ollut tuossa,\noli ovea avannut, oli katsonut tänne sisään. Se oli kuullut lapsen\nhuudon, se oli sitä rauhoittaakseen painanut oven takaisin kiinni eikä\ntullut sisään... Mitä hän on täällä? Minuako kuulustelemassa? Minuako\netsimässä? Ilmaisevatko ne minut? Silloin se tappaa meidät! Marja\nhypähti ylös, tempasi lapsensa keinusta, paetakseen jonnekin, oli jo\nulkona, mutta syöksähti takaisin, lennätti lapsen takaisin keinuun\npaetakseen yksin. Hervahti, uupui, pääsemättä paikaltaan, vaipui\npenkille, saamatta jäsentäkään liikahtamaan.\n\nSaatuaan sen verran voimiaan takaisin, että siihen kykeni, raotti hän\nluukkua. Juha seisoi pihalla, ympärillään ryhmä naisia. Hän näytti\nkyselevän, ja naiset vastaavan käsien liikkeillä, niinkuin olisivat\nsanoneet: emme suinkaan tiedä ... ei täällä vain ole ketään näkynyt...\nNyt tulee vanha emäntä ulos ja näyttää pyytävän sisään. Juha epäröi,\nmutta asettaa sitten suksensa hankeen ja menee sisään.\n\nMarja väijyy siinä, luukusta tuijottaen kuin mättään juureen painautunut\nriekko, jota kettu kiertää. Milloin se tulee sieltä? Ilmaisevatko ne\nminut? Neuvovatko ne sen tänne? Nyt tulee Anja...\n\nAnja oli puhaltautunut ulos pirtistä ja juoksi rantaan, minkä pääsi.\n\n-- Se on täällä ... se on se!\n\n-- Tiedän, mitä se tahtoo?\n\n-- Mistä sinä tiedät? Näitkö?\n\n-- Näin, näin ... mitä se tahtoo? Sanoitteko, että minä olen täällä?\n\n-- Emmehän toki ... me arvattiin heti...\n\n-- Vaan jos muualla ilmaisevat?\n\n-- Ei ne -- emäntä pani jo sanan kylään.\n\n-- Nyt se tulee!\n\nJuha oli ilmaantunut rappusille, emännän seuraamana. Hän laskeutui niitä\nalas ja astui raukeana, kumarissa, kontti selässään suksiensa luo. Ei\nnoussut niille, vaan kantoi ne alas jyrkimmästä rantatörmästä, jota ei\nnäkynyt uskaltavan laskea.\n\n-- Se lähtee jo, kuiskasi Anja.\n\n-- Jos se tulee tänne, sano, että lapsi on sinun ... ja että minut on\nväkisin viety...\n\n-- Ei se tule tänne, jo panee suksia jalkaansa.\n\nHe katsoivat molemmat luukun raosta. Jo kauas näki Marja häikäisevässä\nhankiaispaisteessa joka napin Juhan kuluneessa turkissa, joka ompeleen\nhänen paikkaisissa kengissään, joka rypyn hänen uupuneissa kasvoissaan.\nOn antanut partansa kasvaa, se on harmaa ja takkuinen. Silmät ovat\nsyvällä päässä, niissä on raukea ilme niinkuin silloin, kun hän\npäiväkaudet metsää kulettuaan uupuneena ja nälkäisenä tuli kotiin.\nNiissä on ilme niinkuin kulkijan silmissä, joka ei ole saanut yösijaa\neikä tiedä, minne lähtisi, silmien harhaillessa taivaalle ja taivaalta\nmaahan, suu auki. Ei kertaakaan satu hänen silmänsä saunaan, hän ei\nnäytä sitä huomaavankaan, vaikka on pysähtynyt aivan sen eteen...\n\nHän katsahtaa takaisin taloon, josta on tullut, tarkastaa toisia taloja\ntoisella puolen järven, rykii, lykkää suksensa menemään ja liukuu jäälle.\n\n-- Voi, että tuo minua säälittää, kuiskaa Anja. Etsii sinua ontoin silmin\nkuin kuollutta. Että raatsikin Shemeikka sinut häneltä ryöstää?\n\n-- Kunpa olisi ryöstänytkin, vaan kun mielelläni menin ... minä lähden...\n\nMarja puhalsihe ovelle. Mutta, kun hän sysäsi sen auki, seisoi siinä\nvanha emäntä, sulkien tien.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\n-- Taas se siinä pälyy, sanoi Juhan äiti ylenkatseellisesti rukkinsa\ntakaa.\n\nJuha, joka taas oli istunut ikkunassa, metsän rantaan tähystämässä,\nvastasi säpsähtäen:\n\n-- Enhän minä sitä päly.\n\n-- Vaikka se nyt joskus maailmassa tulisikin sieltä, minne niin\nmielellään meni.\n\n-- Lieneekö tuo mielellään mennyt, eihän sitä tiedä, sanoi Juha\nsäyseästi.\n\n--  ... niin ei se sieltä ainakaan tässä keväthölseessä tule. Olisi tullut\njo hankiaisten aikana, jos on tullakseen.\n\nHankiaisten aikana, sehän oli ollut Juhankin toivo, hänen viimeinen\ntoivonsa.\n\n-- Eipä saata tulla ... eihän se.\n\nMutta yhtäkkiä tapasi hänet vihansa puuskaus:\n\n-- Vaan jos se tulee ja te olette häntä syyttä parjannut...\n\n-- Niin mitä?\n\n-- Niin, silloin tiedätte, ettette ole talossa yötä yht'aikaa.\n\n-- Kyllä lähden, naurahti äiti tyynesti, kehräystään keskeyttämättä.\nKyllä lähden käskemättäkin, jos _se_ kerran tulee.\n\nÄidin varmuus vei Juhalta hänen omansa. Eihän se taida enää tulla eikä\ntulekaan ... missä lienee, lieneekö elossakaan enää, koska en saanut\nhänestä siellä vähintäkään vihiä. Jos se sen koskeen upotti, tekosensa\ntehtyään.\n\nMutta yhä hän kuitenkin odotti, kun ei muutakaan osannut, odotti\npihasalla ollessaan, odotti ulkotöissä. Odotti kevätkalassa,\naidanpanossa, kaskenhakkuussa, koko kevään pahimpain tulvainkin aikana.\nEi tullut. Mutta kesällä se varmasti tulee. Jos ei tule tänä kesänä niin\ntulee toisena. Onhan nähty, että sotavuosinakin viedyt tulevat takaisin\nkymmenien vuosien päästä. Sentähden pitää kaikki olla täällä sitä varten\nvalmiina. Täällä ei saa mikään näyttää siltä, niinkuin olisi ajateltu,\nettei se tule. Miksi minä nakkasin sen aitan avaimen järveen? Ja Juha\nteki tiirikan, ja kesemmällä eräänä pyhänä, kun äitinsä oli kirkolla,\nhän avasi oven ja sanoi piialle:\n\n-- Pitää laittaa Marjan huone siihen kuntoon, missä se oli mennä kesänä.\n\nTyttö riemastui niin, että vesi kiehahti silmään. Se puhaltausi siitä\naittaan, mutta palasi takaisin puolitiestä ja sanoi:\n\n-- Isäntä, minä en usko -- minä en sitä usko...\n\n-- Ettäkö milloinkaan tulee?\n\n-- Ei, vaan että meni mielellään.\n\n-- Sanoithan itse nähneesi?\n\n-- En nähnyt ... en tiedä, lienenkö nähnyt, vaikka luulin...\n\n-- Mitä sinä sitten oikein näit?\n\n-- Sen näin, että se rannalta tempasi emännän ja että emäntä ei kyllä\nhuutanut apua, mutta mitä se? Saattoihan säikähtää niin, ettei saanut\nääneen.\n\n-- Vaan eikös ollut uhannut äidille?\n\n-- En usko! Sitä ei ollut kukaan kuulemassa. Vaan sen näin, että kun se\nvieras sinä pyhänä kierteli ja seuraili, niin Marja aina nousi ja lähti\npois ... tuostakin aitan rappusilta, kun se lähenteli ja tunkeutui\nviereen ... sen näin, puhukoon vanha emäntä mitä tahansa. --\n\nTyttö intoutui yhä enemmän:\n\n-- Marja olisi ennemmin antanut vaikka tappaa itsensä. Ja saattaa olla\nvaikka koskessa, koska ette häntä löytänyt eikä siellä kukaan hänestä\ntiennyt. Mutta mielellään hän ei mennyt. Ja minkä tähden se semmoinen\npuhe on pantu minun syykseni, että minä olen sen nähnyt tai sanonut\nmielellään menneen, joka en ole -- kun olen itkenyt kuollakseni!\n\n-- Elä nyt, Kaisa, itke, enhän minä ole uskonut.\n\n-- Olette tekin, itsekin olette semmoista omasta emännästänne uskonut.\n\nVielä suuremmalla varmuudella odotti Juha nyt Marjaa. Kulki niinkuin\nsiinä huumeessa, näki keskellä päivää näkyjä siinä unessaan. Milloin se\nkäveli ilmi elävänä hänen edessään polulla, milloin näytti lypsävän\nlehmiä tarhassa, milloin kuului huutavan venettä toiselta puolen kosken,\nsuvannon takaa; milloin uskoo Juha hänen jo nukkuvan aitassaan ja\nraottaa yöllä kotiin tullessaan hiljaa ovea. Se tulee, tulipahan,\nmilloin tulee, mutta se tulee. Ja tulkoonpa vaikka kymmenen vuoden\nkuluttua, kunhan tulee. _Koska_ häntä odotan eikä hän ole mielestäni\nmennyt, niin juuri _sentähden_ tulee, jos vain elossa lienee... Ja\nettä töissäkin ollessaan, kaskellaan tai järvellä kalassa, heti tietäisi\nMarjan tulleen, rakensi Juha tuvan taa mäen rinteelle hongikon alle\nrisukasan Kaisan sytytettäväksi, silloin kun Marja oli tullut.\n\n... Hulluttelen, ajatteli hän kuitenkin eräänä päivänä taas istuessaan\nkaskensa laidassa vaaran rinteellä, josta ties monennen kerran oli\ntähystellyt kotiin. Ei se tule, Kaisa valehteli minun mielikseni. Tai\nuskoo sitä, mitä tahtoo uskoa. Ei Marja ole minusta milloinkaan\nvälittänyt. Vaikka ei olisikaan ensin mielellään mennyt, niin ehkä se\nhänet on siellä vähitellen viehätellyt, niin että viihtyy ja jää. Se on\nnähty. Mitäpä minusta olisikaan enää, kun ei ole ollut ennenkään, yhä\nvanhentuneemmasta. Sama kiusa. Olisi itselleenkin parempi, jos ei enää\ntulisi. Olisin joutanut jäädä sinne ulapalle, pyry-yönä, kun putosin\nsulaan railoon. Mikä häntä muutamain henkeä pitäneekin vireillä?\n\nJuha istui kaskensa laidassa. Kun ei enää jaksanut toivoa, oli, niinkuin\nolisi päästänyt venheensä vesien viedä, jota tähän asti oli pitänyt\nkiinni. Se meni kuin myötävirrassa ja katosi katoamistaan... Lehto on\nkaadettu kohta vaaran huipulle asti; pian ei ole enää mitään kaatamista\ntämän vaaran rinteellä. Onhan tässä jo minulle. Mitä mä enää aherran?\nSiihen menivät miehen suunnitelmat: ei vaimoa, ei lasta, ei kuin\näkäinen, ilkiö äiti ja muu sydämetön suku. Heille tämän raadoin. Kun ei\nolisi mennyt Marja, niin kerran kuoltuani ja talon saatuaan olisi\nottanut uuden miehen ja sille saanut lapsen -- niin olisihan raateistani\njotakin. Vaan samapa tuokin.\n\nHän lähti astumaan alas vaaralta. Oli satanut, jalka lipesi liukkaalla\ntiellä. Joka askeleella koski ronkkoon, joka sen karhun pureman jäleltä\naina oli ollut vähän kipeä, ja sen Karjalassa hiihdon jälkeen yhä\närtynyt --\n\nMutta mitä ne lehmät siellä?\n\nKellokas tuntui olevan juoksussa alempana notkossa. Kello kuului lyövän\nkahakäteen niinkuin silloin, kun elukka on kiivaassa kulussa. Väliin\nmölähtelivät, ei niinkuin jonkun ajamina, vaan niinkuin olisivat itse\njotakin edellään ajaneet. Se oli kuin kesälaitumelle päässeiden ilon\nammuntaa. Kun ei Juha siitä, missä kulki, nähnyt tielle, siirtyi hän\nylemmä, josta näki paikan, mistä notkotie nousi ensin aholle ja siitä\nsen yli pihaan päin. Yksi lehmistä nousee juuri aholle, pää pystyssä ja\nhäntä korkealla. Se pysähtyy ja katsoo jälelleen. Kohta tulee toinen,\ntäyttä juoksua, ja sen vieressä kellon kantimessa kiikkuen naisihminen.\nJälestä tulevat vielä toiset kaksi lehmää, ja nyt ne kulettavat sitä\nkuin keskessään. Juha ei voi nähdä, kuka se on, kun ne katoavat hetkeksi\nlepikkoon, tulevat taas esiin ja taas katoavat. Nainen koettaa häädellä\nniitä, ne tavoittelevat häntä kuin nuollakseen.\n\nAavistus rinnassaan puhallaikse Juha kaiken, minkä kerkiää, alas\nnotkoon, ei malta seurata tietä, joka kiertää notkon, vaan karkaa\nsuoraan.\n\nSe on Marja, se ei voi olla kukaan muu kuin Marja! Hän on palannut,\nlehmänsä ovat hänet tunteneet. Aholla löytää hän huivin maasta. Se on\nKarjalan naisten huiveja. Se on Marja!\n\nKun hän lähestyy pihaa, näkee hän lehmät tarhassa päät pystyssä\nynyämässä aidan yli pihaan. Koira ulakehtelee, vyyhtee pihamaata, tullen\nnäkyviin navettarakennuksen takaa ja sinne taas kadoten. Pyörähtäessään\nnurkan ympäri Juha näkee Marjan lähestymässä tuvan rappuja. Äiti tulee\nsamassa rapuille, tyhjä lypsinkiulu kädessä, uhkaa sillä ja huutaa:\n\n-- Tästä et tule!\n\nMarja peräytyy, horjahtaa ja lyykistyy maahan. Äiti kohottaa uudelleen\nrainnan. Maailma savuaa Juhan silmissä, hän karjaisee, juoksee luo ja\ntempaa rainnan äitinsä kädestä ja murskaa sen kappaleiksi pihakiviin.\nSitten heittää hän äitinsä menemään pitkin pihamaata. Äiti hyökkää\nkirkuen takaisin ja aikoo uudelleen käydä Marjan kimppuun:\n\n-- Vieläkö sinä ilkesit tulla takaisin, venäläisen lutka?\n\nVielä kerran heittää Juha hänet pois ja sanoo hengästyneenä ja\nsammaltaen Marjalle:\n\n-- Kä-käy sisään -- käyhän sisään...\n\nMarja on noussut ja pakenee tupaan.\n\nJuha aikoo mennä jälestä, mutta ei saa mennyksi. Menee porstuaan, mutta\npalaa takaisin. Hänen täytyy sanoa äidille, että -- ei, hänen täytyy ensin\nsanoa Marjalle, että ei pidä...\n\nÄiti menee vihasta äykkäen aittaansa. Juha palaa porstuaan ja rientää\npirttiin. Marja on karsinassa penkillä, melkein nurkkaan kyyristyneenä,\nhelmassa nyytty, kädet kasvoilla. Se nyyhkyttää ... tietäähän sen, minkä\ntähden se itkee. Ja Juha kääntyy takaisin ulos. Se on sanottava heti.\n\n-- Jos teette tai sanotte Marjalle mitään...! huutaa hän aitan ovelta.\n\n-- Minä sanoin jo!\n\n-- Teidän on heti huomenna lähdettävä.\n\n-- Minä lähden jo tänä iltana!\n\n-- Että saatoitte sillä tavalla ottaa vastaan?\n\n-- Minä saatan.\n\n-- Le-le-lehmilläkin on...\n\nJuha aikoi sanoa, että lehmilläkin on enemmän sydäntä, mutta ei saanut\nsitä liikutukseltaan sanotuksi ja kääntyi tupaan.\n\nMarja oli siirtynyt ikkunaan ja katseli siitä ulos, syrjin tupaan,\nkääntämättä päätään Juhan tullessa.\n\n-- Saat olla huoletta ... ei se sinulle enää mitään ... se lähtee jo...\n\n-- Ei minun tähteni tarvitse, sanoi Marja raukeasti, tuskin kuuluvasti\n\n-- Se lähtee jo.\n\nJuha ei vielä oikein uskaltanut katsella Marjaa. Nyt hän näki hänet. Sen\nolivat posket ontot, nenänpää oli terävä, rinta painunut, palmikko, joka\nennen oli täyteläisenä vyötäisiä tavoitellut, pisti huivin alta esiin\nhienona kuin pellavavihko. Vaatteet olivat märät, monesta paikasta\nrepaleet.\n\n\nJuhan päähän jysähti, että sillähän täytyy olla nälkä. Missä on Kaisa?\nKaisa syöksähti samassa sisään:\n\n-- Onko emäntä tullut? Missä se on? Sanoinhan minä sen! -- Voi, kuinka ovat\nteitä pahasti pidelleet!\n\nKaisalta pääsi itku. Mutta Juha tiuskaisi hänelle:\n\n-- Mene toimittamaan syömistä!\n\nSamassa hän jo itse nilkuttaa ruokahuoneeseen, saa sieltä käteensä\nlampaansorkan ja palan leipää ja rientää niiden kanssa tupaan.\n\n-- Syöhän nyt, sinulla mahtaa olla nälkä.\n\n-- Menisin mieluummin levolle.\n\n-- Levolle ... kyllä, kyllä ... mutta minkätähden se ei tuo sitä\nvoita ... eikä maitoa...?\n\nKaisa oli panemassa voita lautaselle ruokahuoneessa.\n\n-- Niin, niin, se on hyvä, ja maitoa kanssa\n\nJuha rupesi ottamaan maitopyttyä hyllyltä.\n\n-- Elkää sitä, lypsetään tuoretta ... missä on rainta?\n\n-- Se meni rikki. Viehän se voi ... minä lypsän ... vaikka tu-tuoppiin.\n\n-- Se on piimässä.\n\n-- Minä menen pesemään ... viehän sinä se voi...\n\nJuha riensi kaivolle tuoppia pesemään. Kaisa tuli siihen, otti sen ja\nhyppäsi aidan yli tarhaan.\n\n-- Minä kun olin lehmiä hakemassa, puhui Kaisa, niin kun lehmät\nryöstäytyivät kotiin päin ... enkähän minä arvannut, että ne emännän\njälestä ... luulin heidän syöpäläisten käsissä ... ai, minä jätin\nmansikkatuohisen...\n\n-- Minnekä sinä sen jätit?\n\n-- Tuonnepa portaille...\n\n-- Minä vien sen...\n\nÄiti tuli aitasta, oli koonnut tavaransa, paiskasi oven kiinni ja meni\nhyvästiä sanomatta rantaan, sysäsi venheen vesille ja lähti soutamaan\nHuutonientä kohti.\n\n\nKun Juha tuli tuohisineen tupaan, istui Marja pöydän päässä. Oli\nmurtanut palan leipää ja leikannut viipaleen lihaa, jota koetti purra,\nmutta näytti siltä, kuin ei olisi saanut niellyksi. Juha jäi seisomaan\npankon kulmaukseen saamatta mitään sanotuksi, kun ei Marjakaan sanonut.\n\n-- Kaisa tuopi kohta maitoa -- tuota, minäpä menen lämmittämään saunan.\n\n-- Elähän nyt turhaan itseäsi...\n\nMarjalle tuli yskä niin, että hänen täytyi kääntyä pois pöydästä.\n\nJuha riensi pois, hänen täytyi saada olla liikkeessä, hänen täytyi saada\nolla yksin. Se jotenkuten arkailee, pelkää, ehkä uskoo, että häntä\nepäilen, syyttelen. Voi, kuinka on laihtunut ja surkastunut! Missä lie\nollut? Mitenkähän lienevät häntä kiusanneet? Ei sanonut mitään, ei\nsilmiin katsonut. Mitä turhia pelännee? Oli raukka, niinkuin olisi\npelännyt minuakin. Oli, kuin ei olisi uskaltanut kättäkään antaa. On\nonneton niinkuin metsän peitosta kotiutunut lammas. Juhan leuat\ntärisivät hänen latoessaan puita pinosta syliinsä, sitä vaille ett'ei\nitkuun purskahtanut tulta tuoheen sytyttäessään. -- Se pitää kesyttää ja\nhoitaa entiselleen. Levitän oljet lattialle ja lauteille, korttelin\npaksulti niinkuin joulupahnat, jotta olisi hyvä ollakseen. Laitan Kaisan\nhautomaan ja hieromaan.\n\nSaatuaan saunan lämpiämään meni Juha noutamaan olkia ladosta. Tullessaan\nsieltä kupo selässä hän näki Marjan Kaisan seuraamana menevän aittaansa.\nNe olivat siellä hetken, sitten Kaisa tuli ulos, ja Marja veti oven\nkiinni. Kaisa riensi Juhan luo.\n\n-- Se pyysi päästä lepäämään -- oli niin väsynyt, että tuskin pystyssä\npysyi.\n\n-- Söikö se?\n\n-- Söi se vähän.\n\n-- Kaisa, elä vain suinkaan sano, että me -- että minä olen uskonut hänen\nmenneen mielellään.\n\n-- Enhän toki. Siltä pääsi itku, kun sanoin, että te tahdoitte, että\naittansa olisi entisellään.\n\nJuhan valtasi mieletön ilo. Marja on viaton! Hän ei mennyt mielellään,\nkoska kerran palasi!\n\n-- Äiti uskoi väärin, ja rovasti uskoi väärin. Ja minäkin -- kuinka saatoin\nminä hänestä semmoista uskoa?\n\nJuha levitti oljet saunan lauteille ja lattialle, teki vastan ja kantoi\nvedet ja lähti heittämään verkkoja.\n\nKuta enemmän hän ajatteli Marjaa ja hänen tilaansa, sitä vaikeammaksi\nkävi hänen olonsa siitä, että oli saattanut hetkeäkään uskoa Marjasta\nsitä, mitä oli uskonut. Kun tointuu ja jaksaa, niin pyydän häneltä\nanteeksi, sanon, että minä en sittenkään ole uskonut mitä äiti. En kysy,\nmiten kaikki kävi. Huonosti siellä on käynyt, sen näkee. Mutta sanokoon\nsen itse. Minä en utele. Minä olen hänelle, niinkuin olisi palannut\nkyliltä jostakin. Olkoon omassa vallassaan, kertokoon, mitä tahtoo ...\ntai ei mitään.\n\nJuha käesteli ja palasi vasta iltamyöhällä.\n\n-- Missä Marja on? kysyi hän Kaisalta.\n\n-- Meni kylvettyään aittaansa.\n\n-- Hieroitko, hoitelitko?\n\n-- Ei antanut, tahtoi kylpeä itsekseen.\n\n-- Pitää liikkua hiljaa, että saa nukkua. Vie lehmät yöksi hakaan,\netteivät kellojaan kalkuttele ja ammu.\n\nJuha nukkui yönsä tallin ylisillä, ettei omaan aittaansa mennen ehkä\nkolinallaan häiritsisi Marjaa. Koetettuaan turhaan saada unta silmiinsä\nhiipi hän Marjan aitan taa ja kuulosti, korva seinää vasten. Ei kuulunut\nnukkuvan hengitystä, kerran vain heikko rykäisy ja toisen kerran\nniinkuin valveilla olevan huokaus.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nMarja nukkuu aitassaan. Hän ei enää nuku, mutta ei vielä ole oikein\nhereilläkään. Hän on Shemeikan talon saunassa, lauteilla, lapsi\nvieressään olkien päällä. Yhtäkkiä se ei olekaan lapsi, vaan kissan\npenikka, jonka hän repäisee rinnoiltaan ja nakkaa lattialle. Siellä se\non taas lapsi ja makaa lakanallaan kynnyksen alla. Marja ei saa itseään\nirti, on niinkuin olisi sidottuna käsistään ja jaloistaan lauteisiin.\nAskeleita tömähtää seinän takana. Luukku avataan, ja joku kuuluu\ntunkevan siitä päätänsä sisään, mutta Marja ei kuonnu näkemään, kuka se\non. Ovi temmataan auki. Shemeikan äiti nostaa jalkansa kynnyksen yli.\nMarja tahtoo huutaa, ettei saa astua lapsen päälle, mutta ei saa ääntään\ntulemaan. Silloin se ei olekaan Shemeikan äiti, vaan Juhan. Se ei\ntulekaan sisään, vaan peräytyy ja huutaa ulos: \"Tule katsomaan! Ennen\nseisoivat sen rinnat kuin täydet siemensäkit, nyt ne retkuvat kuin\nnuotan perä. Se on tehnyt lapsen! -- Ka, tuossahan se onkin!\" Se ottaa\nsen, ja antaa sille, joka on työntänyt päänsä ikkunan luukusta. \"Vie se\navantoon, Juha, vie avantoon se venäläisen siittämä sikiö!\" Marja\nhuutaa: \"Elkää viekö minun lastani!\" ja herää.\n\nOliko kukaan kuullut hänen huutonsa? Hän nousee ja raottaa ovea. Ei näy\nketään. Koko piha on tyhjä. Marjan päätä pyörryttää, ja hän horjuu\ntakaisin vuoteeseen.\n\nMitä tästä kaikesta vielä tulee? Saanko minä sen enää milloinkaan tänne?\nSaapiko Anja sen tuoduksi tänne? Kuinka minä saatoin sen sinne jättää?\nKun sille ei nyt juuri olisi jotakin tapahtunut?\n\nSe oli Anjan tuuma, ja Shemeikan äiti oli siihen lopulta suostunut. Vaan\njos suostuikin vain siksi, että pääsisivät minusta? Jos eivät tuokaan\nlasta? Eikö olisi parempi, että sanon Juhalle kaikki, kuin että koetan\nhäntä pettää? Sehän puolusti minua äitiäänkin vastaan. Vaikka kyllä kai\nse jotakin aavistaa ja luulee. Vaan jos mitä uskoo, ei kai olisi\npuolustanut. Ei, se ei usko, se pitää minua yhtä hyvänä kuin ennen.\nMitenkä minä sitten saatan sille puhua? Ei se saata ottaa toisen\nlasta -- joka on omaa lasta aina itselleen toivotellut. -- Mahtoiko kukaan\nkuulla, mitä unissani huusin?\n\nMarja meni horroksiin ja nukkui jonkin aikaa. Sitten hän nousi ja meni\ntupaan. Siellä oli Kaisa ja luki. Nyt vasta huomasi Marja, että oli\nsunnuntai -- niinkuin silloin, kun hän lähti. Olivat kaikki päivät menneet\nsalolla sekaisin.\n\n-- Missä isäntä on?\n\n-- Lieneekö pistäytynyt metsään.\n\nJotakin sanoakseen Marja virkkoi:\n\n-- On pantu siihen uusi siltapalkki.\n\n-- Kun entinen särkyi, sanoi Kaisa.\n\n-- Oliko se jo laho?\n\n-- Ei ollut laho, vaan kun isäntä sen särki.\n\nJa vähitellen Kaisa kertoi, kuinka isäntä vimmastuneena jostakin\näidilleen ... niin no, saatanhan sen nyt sanoakin mistä -- siitä mitä se\nsanoi, että olitte muka mennyt mielellänne ... niin siitä vimmastui ja\npaiskasi hakkurin lattiaan ... oli siitä sitten pitkät ajat kuin\nhöperönä... Voi, kuinka se suri teitä!\n\nMarjan täytyi päästä pois Kaisan tutkivan katseen alta. Hän lähti ulos,\nkäyskenteli paikasta toiseen. Ei se käy, ei siitä tule mitään. Ei se\nmilloinkaan kestä kuulla kaikkea, niinkuin se on. Kun edes osaisin olla\nsille hyvä. Mutta enhän saanut häntä edes kohti käyneeksi, en edes kättä\nannetuksi. Minkä tähden minä olen tämmöinen?... Että sittenkin lähdin,\netten kuitenkin jäänyt odottamaan Shemeikan tuloa... Jos jollakin\ntavalla pääsisin tämän elämän alkuun, ainakin siksi aikaa kun tulevat\nlapsen kanssa tai kun saatan ruveta heitä edes odottamaan. Eivät ne\nsieltä ainakaan muutamiin viikkoihin vielä tule, jos tulevat\nmilloinkaan. Kun tulisivat, lähtisin täältä heti vaikka kerjäten meren\nrantaan.\n\nMarja harhaili pihassa ja rannassa ja minkä missäkin, katseli mitään\nnäkemättä, mihinkään silmää kiinnittämättä. Kaikki taisi olla\nentisellään, ka, tuossahan oli vielä neula, jonka hän viime kesänä oli\npistänyt aitan nurkkaan. Mutta se oli kaikki vierasta, niinkuin hän\ntässä olisi vain ollut läpimatkalla jonnekin. Kun pääsisin täältä, kun\nolisin _minä_ lähtenyt eikä anoppi. Hän loittoni pihasta, laskeusi\nhakaan, missä kuuli lehmien kellot. Yhtäkkiä seisoi Juha hänen edessään\npolulla. Eivät ensin osanneet sanoa sanaakaan toisilleen. Sitten sanoi\nMarja:\n\n-- Lähdin katsomaan lehmiä...\n\nJuha virkkoi:\n\n-- Olin veräjiä korjaamassa...\n\nJa sitten he menivät kumpainenkin taholleen.\n\nSe karttaa minua, ajatteli Juha pihaan mennessään. Välttää katsomasta\nminua silmiin, niinkuin ennenkin. Ei ole vielä kättäkään antanut.\nEikähän syyttä minua soimaakaan. Saahan semmoista miestä halveksiakin,\njoka antaa ryöstetyn vaimonsa olla rosvojen maassa siksi, kunnes se itse\nsieltä tulee, yksinäinen vaimoihminen vieraalta maalta vihollisten\nkäsistä, läpi korpien ja nevojen. Ja kun tulee, mitenkä otetaan vastaan?\nSill'aikaa kun siellä missä surkeudessa eläneekin, sill'aikaa anoppi\ntäällä minun luvallani emännöi ja karkaa sen kimppuun kuin kiljuva peto.\nJa Marja saattaa luulla, että minäkin olen uskonut ja ehkä yhä vieläkin\nuskon samaa, koska olen antanut sen täällä olla koko ajan.\n\n\nMarja oli hetken päästä palannut. He ovat syöneet kolmisin, Juha, Marja\nja Kaisa. Ei ole puhuttu juuri mitään. Syötyä on Kaisa mennyt, Marja on\njäänyt tyhjentämään pöytää ja pyyhkimään astioita pankon kulmalla.\nJuhasta näyttää, että se odottaa jotakin. Nyt se on selvitettävä. Hän on\nsen jo sanomassa, kun taas peräytyy, kerran toisensa perästä. Viimein\nhän äänensä tyyneksi pakottaen saa sanotuksi:\n\n-- Mi-mitenkä sinä sieltä tänne osasit ... ja ja-jaksoit?\n\n-- Kun eksyin milloin, niin etsin, mistä näkyi tämä meidän vaara.\n\n-- Tätä kohti kuljit! Se sinulle tien näytti? Kotivaara!\n\n-- Se.\n\nNyt se oli saatava sanotuksi. Mutta jos se siitä loukkaantuu. Jos minä\nsillä hänen mielensä pahoitan, että siitä puhun... Jos se käy siihen\njotenkuten pahasti. Jos on parempi, etten siihen koskekaan. Ehkä se on\nymmärtänyt siitä, että heti ajoin äidin pois. Vaan jos se on Kaisalta\nkuullut, minkätähden minä en lähtenyt, vaikka aioin? Nyt se on pyyhkinyt\nkupit. Kohta se menee.\n\n-- Tein pahasti, kun en tullut apuun...\n\n-- Vaan tulithan sinä?\n\n-- Mistä sinä sen tiedät?\n\n-- Näinhän sinut, kun seisoit saunan seinämällä ... siellä...\n\n-- Olitko sinä siellä? Siinä saunassako ... sielläkö?\n\n-- Näin tulevasi ja lähteväsi.\n\n-- Etkä huutanut?\n\n-- En saanut...\n\n-- Olivatko sitoneet kapulan suuhusi?\n\nMarja oli ollut selin. Nyt hän kääntyi päin, ja hänen suustaan livahti\nniin helposti ja rauhallisesti, että hän sitä itsekin ihmetteli:\n\n-- Eivät, vaan en uskaltanut, kun olivat uhanneet tappaa, jos kenellekään\nolinpaikkani ilmaisen. Olisivat tappaneet ainakin sinut, jos tiesivät,\nkuka olet.\n\nJuha seisoi kuin tyrmistyneenä.\n\n-- Siellä olit ... eikä pitänyt tietämäni ... enkä tullut sisään, vaikka\njo sen saunan oveakin raotin ... mutta kun siellä oli joku lapsi, joka\nparahti itkemään.\n\nMarjan mielessä välähti ja hän sanoi nopeasti, kiirehtien:\n\n-- Se oli muutaman sen talon orjatytön lapsi ... minä sitä hoidin, kun\nsen äiti oli minulle hyvä. Se oli ryöstämällä tuotu taloon.\n\n-- Niinkuin sinäkin?\n\n-- Niin, kun pitivät sitä pahasti, niin pyrki itkien mukaani lapsineen,\nkun lähdin. Ota, ota! rukoili.\n\nMarja puhui nopeasti, innostuneesti, tartuttaen sen Juhaan.\n\n-- Mikset ottanut?\n\nSilloin Marjalle kihosi vedet silmiin muistellessa, miten Anja häntä\nlapsen kanssa oli saatellut:\n\n-- Jälessäni juoksi, raukka, kangasta pitkin lapsineen.\n\n-- Mikset ottanut? kysyi Juha, yhä enemmän liikuttuneena hänkin.\n\n-- Eihän se olisi jaksanut sen lapsensa kanssa.\n\n-- Kun olisitte vuorotellen sitä kantaneet.\n\n-- Olisimmehan, vaan minnekäpä me ... minnekäpä se olisi sen kanssa\ntäällä joutunut, jos olisi jaksettukin -- kukapa sen olisi täällä\nhuoneeseensa ottanut?\n\n-- Olisi saanut tulla tänne meille. Ei suinkaan häntä nyt toki olisi\ntäältä korpeen ajettu, jos olisi tullutkin.\n\n-- Ei tiedä, vaikka olisi anoppi ajanutkin.\n\n-- Äitikö? Sillä ei ole täällä enää mitään sanomista! kuohahti Juha.\n\n-- Ei tiedä, saattaa se sen kanssa jonkin kerran vielä tullakin.\n\n-- Tulkoon vain. Saa olla meillä niin kauan kuin tahtoo, koska oli\nsinulle hyvä.\n\n-- Hyvä se oli.\n\n-- Oliko se täältäpäin ryöstetty?\n\n-- Kyllä kai se oli sieltä heidän omasta maastaan.\n\nMarja tapaa itsensä nostamasta vettä kaivosta, muistamatta mitä varten\noli lähtenyt sitä nostamaan. Kuinka se oli saattanut niin helposti\nkäydä? -- Nythän on kaikki sitä myöten valmista! Se ei aavista mitään eikä\nepäile mitään. Ei milloinkaan se saata ajatella, että minä olen voinut\nsille _sillä_ tavalla valehdella. Kuinka se saattoi niin helposti\nkäydä? Minun _pitää_ koettaa olla sille hyvä. Minun pitää palkita\nsille kaikki paha, minkä olen tehnyt. Kun minä vain voisin olla sille,\nniinkuin pitäisi. Tuolla se kävelee, niinkuin anoen jotakin, arkana ja\npelokkaana, niinkuin ennen puheille pyrkien, enkä minä osannut sille\nmitään ... en mitään, vaikka olisin kuinka koettanut. Mitä minä sille\nosaisin, mitä sanoisin?\n\n\nJuha ei ollut saanut sanotuksi sitä, mitä olisi tahtonut. Mutta hänen\ntäytyy saada se sanotuksi, heti kohta, jo tänä iltana. Ei saa Marja\nkauemmin kulkea siinä uskossa.\n\nHän näkee Marjan raukein askelin menevän aittaansa ja siirtyy sinne\nhetken kuluttua, arasti istahtaen kynnykselle, missä Shemeikka oli\nviimeksi istunut. Marjalla on ompelus polvellaan. Mitä se ompelee?\nNappia paitaan -- minunko paitaani? Tuskin tuli, niin jo rupesi ompelemaan\nnappia paitaani, mikä lähtiessään oli jäänyt kesken.\n\n-- Tulinhan minä kyllä, niinkuin sanoit. Mutta olisihan minun pitänyt\ntulla paljon ennen, hetipaikalla. Ja olisinhan minä tullutkin... Minä\nolen itseäni soimaillut, ja yhä vielä soimaelen.\n\n-- Mitä siitä enää.\n\n-- Jos osaisit antaa sen minulle anteeksi -- ja erään toisenkin.\n\n-- Anteeksi? Minkä? kysyi Marja kummastellen.\n\n-- Kun minä -- kun minä ensin uskoin, että olit mennyt mielelläsi.\n\nJuha odotti, mutta ei saanut vastausta. Marja painoi päänsä ompelukseen.\n\n-- Enhän minä olisi, mutta kun se äiti aina sitä myrkkyä korviini\nvaloi -- sinun pitää antaa se minulle anteeksi, jos vain voit -- minä en saa\nolluksi, jos et anna.\n\n-- Eihän siinä nyt mitään, sanoi Marja vältellen.\n\n-- On siinä -- kun semmoista _saatoin_ sinusta luulla, joka -- joka -- ja\nkun minä äidille ja taisin muillekin -- niillekin tervanpolttajille -- että\nminä tuon uuden sinun sijallesi ja rikkaan enkä enää tuokaan\nkerjäläistä ... vaikka et ollutkaan vielä kuollut, vaan ainoastaan rajan\ntakana ... ja sille rakennan talon kuin kaupungin porvari ... ja käskin\nviedä niitä terveisiä ... ilkkuvia sinulle. Nyt tiedät, millainen\nolen ... semmoista minä sill'aikaa, kun sinä siellä väkisin vietynä ja\norjuudessa pidettynä...\n\nHän oli tullut Marjan luo ja tarttunut hänen käteensä. Hänen täytyi\npäästää se, liikutus rupesi hyrskäämään rinnassa, uhaten puhjeta, hänen\ntäytyi jättää Marja ja mennä ulos, rientää jonnekin sitä pakoon. Vaan jo\naittain takana täytyi hänen antaa sille valta.\n\nEi se vielä antanut anteeksi, ei se näyttänyt siltä, kuin olisi antanut.\nMutta rangaiskoon vain sillä ... saa minua rangaista millä hyvänsä,\nkunhan vain sain sen sille sanotuksi ... että tietäisi, millainen\nolen ... ja nyt tietää.\n\nMarja kuuli Juhan liikutuksen. _Hänkö_ pyytää _minulta_ anteeksi?...\nMutta jos se kerran saa sen tietää, niinkuin se on, niin se menettää\njoko itsensä tai minut. Se on semmoinen. Pitäisikö minun ilmaista sille\nkaikki? Kuinka minä saatoin sille vielä sillä tavalla valehdella? Mikä\ntästä tulee? Miten minun on oltava?\n\nMutta hän oli niin väsynyt, ettei osannut muuta kuin: en minä nyt jaksa,\nkävi miten kävi.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nJuha istuu kannon päässä kaskessaan, ylhäällä vaaralla. Koko maailma\nhänen allaan on usvan peitossa, järvet, korvet, hänen niittynsä ja\npeltonsa ja talo. Jokin kaukainen vaara vain kohoo kuin aave usvameren\nsisästä. Siellä täällä nostaa jokin kelohonka latvaansa, kuin hukkuneen\njäykistynyttä kouraa, joistakin jäätyneistä kuohuista. Koskea ei näy,\nmutta sen kohina kuuluu niin läheltä, että luulisi voivansa siihen\nkirveen heitolla ylettää.\n\nJuhalla on mielensä edessä kuin ammottava tyhjä, jonka pohjaan hän on\nturhaan koettanut tunkea sen jälkeen, kun Marja tuli. Sieltä kyllä kohoo\nhänen eteensä Marjan lähtö ja tulo, mutta muu kaikki on kuin sumuista\nkorpea, jonka sisässä asuu vain hänen omain arvailujensa aaveita... Se\nkoetti silloin huikaista häntä niillä ryysyillään ja soljillaan ja\nsulavilla sanoillaan, vaan Marja heitti pois sen antamat hetaleet ja\ntuli -- kuin varta vasten sitä sille näyttääkseen -- selvittelemään\nverkkoja sinä sunnuntai-iltana. Sitten se juoksi äitiä pakoon kosken\nrantaan ja sille tielleen se jäi. Siihen asti oli Juha selvillä siitä,\nmitä oli tapahtunut. Siitä lähtien oli kaikki peitossa siihen asti,\nkunnes Marja ilmestyi aholle lehmien keskeen. Mikä oli näiden välissä,\nse oli kuin sumussa. Mutta sen sisässä saattoi olla mitä hyvänsä, miten\nhirveää tahansa.\n\nMinkätähden se ei puhu mitään? Kun se edes kertoisi, kun se ottaisi sen\nitse puheeksi, olisi ehkä itselleenkin helpompi. Ne ovat saattaneet\nhäntä siellä kiusata, kiduttaa, ruhjoa, repiä, tehdä mitä tahansa sille\nylpeälle, aralle, herkälle, joka värähtää kuin poro, jos häntä vähänkin\nkoskee -- mistä minä tiedän, mitä ovat tehneet, kun ei kerro? -- vaan\nkoskapa on kuin kymmentä vuotta vanhempi, palmikko karissut, silmän\nkiilto himmennyt, rinta painunut, otsassa ryppyjä, -- uuvuttaneet niin,\nettä näkyy täytyvän päivilläkin lepäillä ... ja vaikeroi vuoteessaan ja\nkulkee päivillä kuin unessa. On niin arkiutunut, ett'ei antau puheisiin\nKaisankaan kanssa.\n\nJuha palaa joka ilta kaskeltaan sillä päätöksellä, että nyt hän kysyy,\nnyt panee Marjan kertomaan ja keventäymään; mutta aina se jää kysymättä.\n\n\nMarja istuu eräänä sateisena päivänä -- oli usvainen, sateinen ja märkä\ntämä kesä tuvassa, karsinalasin alla, sukkaa kutoen, pientä lapsen\nsukkaa. Kysyköön, jos kysyy, sanon: kudon lapselleni. En jaksa sitä\nsalata ... enkä välitä ... saakoon tietää ... saahan se sen kuitenkin.\nAjakoon sitten pois, jos tahtoo, lähden takaisin. Tai iskeköön tuolla\nhakkurilla, jos haluttaa.\n\nJa Marja kutoi ja tuijotti raukein, hajamielisin silmin eteensä tupaan,\njossa Juha suumpana ovea veisteli jotakin. Näki hajanaisia näkyjä, niitä\nluokseen kutsumatta, niitä luotaan saamatta, vaikka sitä veltosti\nyritti. Näki Shemeikan selkäkenossa, huoletonna tuossa penkillä pöydän\npäässä, yllään kirjaeltu paitansa. Näki hänen laukkuaan availemassa ja\nriiputtelemassa hyppysissään silkkejään ja solkiaan. Näki hänen\nkahmaisemassa häntä syliinsä -- ja kantamassa maihin. Täytyi nähdä hänet,\nvaikka torjui sitä pois, saaressa kosken alla, heräämässä, lehviä\nrepimässä, kasvoissa kyllästys -- mahdoin mennä koskeen, olisi nyt parempi\nollakseni. Mutta taas nousi Shemeikka näkyviin semmoisena, kuin oli\nkoskessa venhettä ohjaamassa, parta kahtena tuulessa hulmuten, suu\nylpeässä hymyssä, silmät ilakoiden ja ilkkuen. Että se kuitenkin petti,\nettä se kuitenkin saattoi! Eikä tehnyt mieli lastaankaan nähdä... Miksen\nminä saa siltä rauhaa? Mutta ei hän saanut, ei jaksanut saada näitä\nmuistojaan menemään, toisia enemmän kuin toisiakaan. Ne tulivat kuin\nelukat metsäniittyyn, jonka aita oli lahonnut ja luhistunut, tulivat ja\nmenivät, lahmasivat ja tallasivat valtoineen, eikä hän jaksanut heitä\ntorjua, ja häntä tympäisi ja raukaisi -- yhä sataa, lieneekö Anja jo\nlähtenyt lapsen kanssa, jos on ollenkaan lähtenyt -- minne\njoutunevat -- eivät ne mahda tulla, kun eivät jo ole tulleet.\n\nVoi, Herra Jeesus, mitä tästä tulee, jos ei Anja tuo lasta! Jos ovat\nlähteneet salolle ja eksyneet? Tai eivät ole ollenkaan lähteneetkään,\njos ei tullut Kalamatti toveriksi, vaikka lupasi... Voi, että minä sen\nsittenkin sinne jätin!\n\n\nJuha kuuli taas Marjan huokaavan. Näkeehän sen kaikesta, että se jotakin\nmurehtii ja kärsii. -- Hän lakkasi veistämästä, istahti ja alkoi vuolla.\nViimein hän sai sanotuksi:\n\n-- Pitikö se sinua siellä hyvinkin pahasti?\n\nNyt se alkaa sitä kysellä. Hän oli jo luullut, ettei Juha siihen puutu.\nMitä minä sille sanon?\n\n-- Missä siellä? Niin, sielläkö?\n\n-- Mitenkä se sai sinut venheeseen?\n\n-- Mitenkä lie saanut.\n\n-- Menitkö tainnoksiin, koska et nostanut päätäsikään? etkä saanut\njäsentäkään liikautetuksi?\n\n-- Enkö saanut?\n\n-- Kaisa sanoi, että makasit hervotonna venheen kokassa. Ei sanonut\nkuulleensa huutoasikaan. Vaan kuinkapa olisi kuulunut koskessa, vaikka\nolisit huutanutkin?\n\nOnko Kaisa sen nähnyt? Mitä se on nähnyt? vavahti Marja.\n\n-- En enää muista, sanoi Marja nopeasti. Vasta kosken alla toinnuin.\n\nJuha oli hetken aikaa vaiti ja mittaili puuta silmillään; sitten hän\ntaas virkkoi, ääni värähtäen:\n\n-- Sitoivatko ne sinut siellä?\n\n-- Ketkä ne?\n\n-- Sepä se, ja ne sen toverit.\n\n-- Sitoivatko?\n\n-- Venheeseen, niin, tai puuhun tai muuten, ettet pääsisi pakoon?\n\nMarja vastasi ensin:\n\n-- Eivät.\n\nMutta sitten:\n\n-- Eihän siellä ollut muita kuin se yksin.\n\n-- Arvelin heidän teitä siellä odottaneen.\n\n-- Eivät odottaneet.\n\n-- Vaan mitenkä se sai sinut yksin hallituksi ... sinne perille asti ...\nsemmoiset taipaleet?\n\n-- Minkä tähden se ei olisi saanut -- mies naista.\n\n-- Niinpä niin, -- oli kai semmoisella keinonsa?\n\nMarja ei vastannut. Kuului kolahdus. Marja käännähti katsomaan. Siltä\noli pudonnut tekeleensä lattiaan, ja se kumartui sitä ottamaan.\n\n-- Se teki sinulle väkivaltaakin? sanoi hän tylysti, liikutustaan\npeittääkseen, kumarissaan työtukin takana.\n\nMiksi se kaikkea urkkii? Paraneeko se siitä? Pitäisihän sen arvata se\nilmankin. Ja Marja vastasi karsaasti:\n\n-- Olisiko se jättänyt sen tekemättä -- Hilapan Shemeikka.\n\nMutta samassa pääsi häneltä parkaisu, siunaus: Juha seisoi suorana\ntyötukkinsa ääressä, silmät verillä, käsi kohona ja siinä kirves, ortta\nhipoen.\n\n-- Minä -- minä vielä -- tapan sen! kähisi hän, ja kirves upposi hamaraansa\nmyöten tukkiin. Hän kiskaisi sitä irti, mutta se ei irtautunut, pölkky\nseurasi mukana ilmaan ja paukahti alas niin, että koko tupa vavahti ja\nleipäorsi romahti lattiaan. Juha syöksyi ulos.\n\nMarjan valtasi, säikähdyksen mentyä, tunne kuin riemun, kuin ihastuksen.\nSydän kuin liikahti paikaltaan. Olisiko sinussa miestä siihen? Kostamaan\nShemeikalle, iskemään kirveesi hänen otsaansa niinkuin tuohon pölkkyyn?\nOttamaan häneltä väkisin poikani, jos hän ei sitä muuten anna? Olisiko\nsiihenkin? Olisiko verrallakin verta?\n\nJuha kuului tulevan takaisin, kiivain askelin.\n\n-- Sekö -- sekö katala rosvo -- lenkosääri -- teki _sinulle_ väkivaltaa?\n\n-- Se! kiihoitti Marja.\n\n-- Sinulle, joka -- joka -- kun ei ole ketään semmoista kuin sinä -- koko\nmaailmassa. -- Sinulle teki -- uskalsi?\n\n-- Näkyi uskaltavan.\n\n-- Tekikö useinkin? karjaisi Juha.\n\nMarja käännähti. Nyt häntä peloitti. Ei koskaan hän ollut nähnyt Juhaa\nsemmoisena, niin kaameana, outona.\n\n-- Sano, tekikö usein?\n\n-- Ei, -- eihän se, sanoi Marja hiljaa, kuin viihdytellen.\n\n-- Eikö saanut tehdyksi?\n\n-- Elä nyt semmoista kysy.\n\n-- Estitkö sen?\n\n-- Voi, elä kysele!\n\n-- Löitkö sitä, puritko, potkitko?\n\n-- Miksi sinä nyt, Juha?\n\n-- En -- en -- enhän minä...\n\nJuha huomasi leivät, jotka olivat vartaastaan vyörineet ympäri lattiaa,\nja aikoi ruveta niitä poimimaan. Mutta samassa hän taas:\n\n-- Missä se sen teki?\n\n-- Missä lie...\n\n-- Hetikö, kun laski maihin, vai joko venheessä?\n\nMarja ei saanut vastatuksi.\n\n-- Jos minä sen saan -- ja minä saan ... minä saan!\n\nHän seisoi keskellä lattiaa, kuin karhu kahdella jalalla -- kömpelösti\nkuljettaen käsiään yhteen ja erilleen, niinkuin hamuillen jotakin\nnäkymätöntä, hampaat karskahdellen, seisten samassa paikassa, missä\nShemeikka silloin oli kahmaissut kainaloonsa Marjan.\n\nJa Marja kuin hurmautuneena, tietämättä, tajuamatta, kuin vaaraa\nväistääkseen siihen syösten, heittäysi hänen rintaansa, puristautui\nhänen kaulaansa ja parkaisi:\n\n-- Voi, hyvä Juha -- elä minua tapa!\n\n-- Sinuako, sinuako -- sopersi Juha. Enhän -- enhän minä toki sinua.\n\n-- Anna minulle anteeksi, Juha!\n\n-- Mitä ... minkätähden?\n\n-- Päästä minut! -- Anna minun mennä! -- Marja pyrki irti Juhasta.\n\n-- Minnekä sinä, minkä tähden ... rakas lapsi, kuule!\n\n-- Koskeen ... tai minne tahansa.\n\n-- Minkä tähden, kuule!\n\nMarja heittäytyi uudelleen Juhan rintaan.\n\n-- Minä valehtelin sinulle!\n\n-- Mitä sinä valehtelit?\n\n-- Se ei ollut toisen se lapsi!\n\n-- Mikä lapsi?\n\nJuha ei muistanut, ei tiennyt, ei ajatellut muuta, kuin että Marja ...\nettä Marja oli hänen sylissään, hänen povellaan, vavisten kuin viluinen\nvuona.\n\n-- Se, jonka kuulit itkevän siellä.\n\nMarja purskahti itkuun, lyyhistyi Juhan eteen lattialle, josta Juhan\ntäytyi nostaa hänet penkille, ja siihen retkahti.\n\n-- Elähän nyt ... hyvänen aika.\n\nJuha piti toisella kädellään Marjaa kädestä, toisella painoi kömpelösti\nhäntä hytkivään selkään, heltyen, sulaen, taistellen sääliään ja\nliikutustaan vastaan.\n\n-- Aioin neuvotella sen salaa tänne -- vaan en minä tahdo sitä enää tänne,\nvaikken saisi häntä enää milloinkaan nähdä.\n\n-- Saathan ... minkä tähden et saisi...\n\n-- Ei ne sitä sieltä anna! Ei se tule, kun ei ole jo tullut! En minä ...\nsaa sitä ... enää koskaan nähdä.\n\n-- Saathan -- haetaan.\n\nMarja itki yhä, melkein hyrski, nyt sitä, mitä Juha oli sanonut.\n\n-- Haetaan, tuodaan se yhdessä.\n\n-- Elä, hyvä Juha ... voi ei, ei ... elä sano semmoista!\n\n-- Eihän siinä mitään ... ethän sinä sille mitään mahtanut ... sehän vei\nsinut väkisin ... sehän teki sinulle väkivaltaa.\n\nMarja oli huutamaisillaan: eihän se tehnyt väkivaltaa, mielellänihän\nminä menin! -- niin olisi kaikki ollut sanottuna. Mutta hän sanoi:\n\n-- Et sinä kuitenkaan voisi, vaikka sanot -- Shemeikan lasta.\n\n-- Eihän se ole sen, ei se ole minusta sen enemmän kuin kenenkä hyvänsä.\n\n-- Onhan se sen.\n\n-- Sehän oli vahinko ... koommin kuin tapaturma ... elä itke, hyvä Marja.\n\n-- Tapaturmako?\n\n-- Ethän sinä _sille_ mitään mahtanut, väkivallalle.\n\n-- Kun saavat tietää ... äitisi ja veljesi.\n\n-- Ei sitä kukaan saa tietää.\n\n-- Ettäkö _sinä_ sen omistaisit?\n\n-- En suinkaan minä sinua sukuni raadeltavaksi ... ainoata omaani...\n\nJuha ei saanut sanotuksi enempää. Hän taas pelkäsi puhkeavansa johonkin,\nei tiennyt iloonko vai itkuun. Jotakin tehdäkseen hän alkoi taas poimia\nleipiä lattialta ja asettaa niitä vartaaseen. Marja riensi auttamaan,\nkannattamaan varrasta sen toisesta päästä. Nostaessaan sitä paikoilleen\nkattoon huomasi Juha, että vitsasrenkaat, joiden varassa se katosta\nriippui, olivat katkenneet.\n\n-- Pannaan tämä tähän pöydälle ... siksi aikaa kun väännän uudet\nvitsakset.\n\nMarja näki hänen rientävän sateessa avopäin pirtin peräitse hakaan ja\nsiellä veräjän vieressä ryhtyvän vääntämään kierteelle närettä, latvan\nvimmaisesti huojuessa.\n\nSe ottaa omakseen Shemeikan lapsen, josta oma isä ei ollut tietävinään?\nJa _sille_ minä valehtelin ja sitä minä yhä vieläkin petän. Enkä minä\nenää saata sitä sille milloinkaan tunnustaa. -- Hän hyökkäili\nedestakaisin ... ovelle ja pois ... ikkunaan ja pois...\n\nMinä sanon sen sille sittenkin! Ja kun olen sanonut, juoksen koskeen.\nTai en sano mitään, vaan juoksen kuitenkin... Jako jätän heille lapsen?\nNytkö, kun Juha juuri lupasi ottaa sen omakseen? -- En minä nyt voi ... en\nnyt vielä.\n\n\nIllalla kuuli Marja Juhan sanovan Kaisalle:\n\n-- Huomenna lähdemme emännän kanssa rajan taa. Hoida sinä täällä\nsill'aikaa taloa.\n\n-- Hyvänen aika, minkä tähden?\n\n-- Emännältä jäi sinne pieni ... ei saanut sitä yksin tuoduksi.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nShemeikka loikoo lauteilla lehvien päällä, allaan hursti, ja Anja\npainelee häntä selkään ja hartioihin, hieroskellen ja hivutellen,\nhuulilla onnekas hymy, silmissä ainaisen ihastuksen ilme... Voi, sinua,\noma sorea poikani!\n\n-- Annatko, levähdän vähän?\n\n-- Levähdä, levähdä, sanoo Shemeikka.\n\nAnja laskeutuu lauteilta ja istahtaa kynnykselle -- ei kuitenkaan itse\nlevähtääkseen, vaan antaakseen Shemeikalle tilaisuuden nukahtaa\nkylvettyään, jos tahtoo.\n\n-- Käyn lasta katsomassa ... kohta tulen.\n\n-- Käy, käy --\n\n... On äänensä raukea ja mielensä murheinen, rakkaan. Kun saisin hänet\niloiseksi, kun tietäisin, miten hänet viihdyttelisin. Joko pyrkinee\nmielensä pois?\n\nAnja lähti menemään tupaan, katsomaan Marjan lasta. Omansa oli vanhan\nemännän hoidossa, sitä ei ollut saanutkaan otetuksi tänne, vaikka oli\ntoivonut. Vaan en nuru, en nuru, hyvä on kaikki niinkuin Shemeikka\ntahtoo...\n\nMutta kuka on avannut tuvan oven? Olisiko Kalamatti? Joku nainen seisoi\nselin oveen vipukeinun luona, kumartuneena lapsen yli.\n\nAnjalta menivät yhteen kämmenet, hän hytkähti eteenpäin, levitti kätensä\nja lennähti sisään:\n\n-- Marja, Marja! -- Sinä tulit! Mistä tiesit tänne tulla? Kävitkö\nShemeikassa? Sieltäkö neuvoivat?\n\n-- Kalamatti oli kosken alla ongella, häneltä kuulin.\n\n-- Häneltä kuulit. Voi, että tulit! Ylen oli paha mieleni, kun en\npäässyt. Eihän Shemeikka meitä päästänyt. Tahtoi itse pitää lapsensa -- ja\nminutkin. On oltu täällä melkein siitä asti, kun lähdit. Koko kesä,\nMarja, koko kesä!\n\n-- Eikö se nyt tuonutkaan itselleen uutta tänä kesänä? sanoi Marja\nvenähyttäen huultaan.\n\n-- Eihän se onneton. Voi, kurjasti kävi Shemeikan! On heitä ilkeitä\nihmisiä maailmassa! Kun jätäppäs, hylkääpäs Shemeikka!\n\n-- Sekö talvellinen venakko?\n\n-- Sepä se -- jätti hänet Novgorodissa vai Moskovassa vai missä lienee\nhänet jättänyt, kun ensin oli yhdessä eletty ja menetetty kauppavoitot\nja kaikki, omat ja muiden. Nylki hänet puhtaaksi paitaa myöten,\nmiesparan, ei jättänyt sen vertaa, millä olisi saanut tuomiset tytöille\nostetuksi, ei tuonut meille solkea, ei nauhan päätä. Kovin kävi se hänen\nsydämelleen, Shemeikan. Rakas näkyi olleen hänelle, rakas. Kun unessa\nminua tavoittaa, hänen nimeään huutaa, Serahviinaa. Kovin oli pahoillaan\nsiitäkin, että sinä menit, Marja. Lähti jo koirain kera jälkeesikin,\nvaikkei enää tavannut. \"Kaikki minut pettää, kaikki minut jättää\",\nsanoi.\n\nMarja pyörähti, olkapäitään kohauttaen, ja kumartui lastaan katsomaan.\n\n-- Kasvanut on, eikös ole? Herttainen on, eikös ole? Isänsä mielikki. --\nAi, kuinka se rakastaa poikaasi, sylissään kantelee, sille sopertelee,\nsarvesta syöttää: \"Ime, ime, maammosi jätti, taatto antaa rintaa\nSemulle, taattopa antaa.\" Täällä on viihtynyt. Ei ole koko kesänä\nkäynyt prasnikoissa, ei kisoissa missään, ei poissa muualla kuin minkä\nmetsällä ja kalassa. \"Pitäisi nyt Marjallekin kelpaamani\", sanoi. Sinut\nse olisikin ottanut tänne, jos olisit kotona. Kun ei sinua ollut, minut\notti. Menenkö sanomaan heti, vai annanko nukkua?\n\n-- En minä tahdo häntä nähdä.\n\n-- Etkö? Mikset?\n\n-- Lähden heti paikalla.\n\n-- Lähdetkö? Minkä tähden? Kun kerran tulit! Ethän menne minun tähteni?\nSaat hänet minulta. On hänestä jo ollut iloa minulle enemmän, kuin enää\nosasin toivoakaan. -- Anja halasi Marjaa, ja hänen silmänsä pullahtivat\nkyyneliä täyteen. -- Elä mene, ota hänet, pian ehkä jo muutenkin minut\njättäisi, lähtee vielä sen venakkonsa jälille -- on minusta iloisempaa,\njos sinä saat hänet kuin joku muu -- rupean vaikka piiaksenne ... annatko\nsitten tuoda Petrin tänne? -- Minä sen kanssa saunassa asun ja teitä\npalvelen. Vaan menen minä kokonaankin pois, jos tahdot...\n\n-- Saat, veikkonen, hänet pitää, sanoi Marja ja kumartui lapsen puoleen.\nMinä lähden heti, minulla on tuolla toinen, joka odottaa.\n\n-- Olet yhä yhtä sydämikkö?\n\n-- Olen.\n\n-- Vihaat häntä yhä?\n\n-- Vihaan.\n\n-- Ethän ... en usko ... et voi. -- Eikä Marja itsekään uskonut, mitä sanoi.\nTupa häilähteli hänen silmissään, niinkuin hän olisi istunut venheen\nkokassa koskessa. Oliko venakko hylännyt Shemeikan? Oliko Shemeikka\nkysynyt minua ja lähtenyt jälkeenikin? -- Miksi minä en lähtenyt\nyksin? -- Saisinko vielä viimeisen kerran nähdä Shemeikan? Kun pysyisi\nJuha venheellään, niinkuin lupasi!\n\n-- Et sinä saa ... sinä et saa mennä sille sanomaan, sanoi hän kuitenkin.\n\nVaan Anja on jo livahtanut ulos. Marja otti lapsen ja aikoi lähteä.\nMutta sitten hän laski sen takaisin... Heittäköön hyvästinsä lapselleen,\njos tahtoo...\n\n\nShemeikka on nukkunut lauteille lehvien päälle. On, niinkuin Anja oli\nhänet siihen jättänyt... Herätänkö vai annanko nukkua? On siihen\nuupunut, rakas. Tuli uuvuksissaan metsältä kotiin. Siihen hänet\nsaunoitin, hivelin. Siihen nukahti solakka poika, parta posken ja\nkäsivarren välissä. Annanko Marjan mennä lapsineen? Mutta jos pahastuu\nkovin? -- Eikä Anja tiedä, mitä tekisi. Herahtaa kyynel. Oli niin selkeätä\näsken kaikki, nyt on niin sekaisin. Mahtoi ottaa lapsensa ja mennä,\nennenkuin tulin. Ottakoon ja menköön ... sanon, että joku on sen salaa\nvienyt... En herätä, lasken lakanan hartioilleen; jos siitä herää,\nherätköön, jos ei herää, nukkukoon.\n\nMutta Shemeikka heräsi, kääntyi kylelleen, ojentelihe, haukotteli,\nhuomasi Anjan, teki hänelle tilaa vetäytyen seinemmäksi, veti hänet\nvierelleen, veltosti, silmät ummessa...\n\n-- Sinne tuli vieras, sanoi Anja.\n\n-- Kuka nyt?\n\n-- Marja.\n\n-- Kuka Marja?... Marjako?\n\n-- Ruotsin Marja. Se tuli takaisin.\n\nTuli takaisin! Shemeikka hypähti pystyyn. Tuli sittenkin takaisin!\nVaikka meni vihoissaan?\n\n-- Anna, kun kuivaan, ennenkuin menet! sanoi Anja ja pyyhkieli ja\nkuivaili häntä, sill'aikaa kun Shemeikka puki ylleen.\n\n... Sinne asti meni yksin läpi erämaiden, mutta palasi takaisin! Eikö\nmiellyttänytkään hänen entinen äijänsä? Menikö sittenkin veriin\nShemeikan syleily? Täytyipä taipua ylpeän niskan! Tuli, tuli sentään --!\nJospa tulet vielä takaisin Venäjänkin tyttö?\n\nJa hyvästä mielestä hymähdellen hän lähti astumaan tupatietä, mennessään\npäätellen miten tekee: -- avaan sylini ja annan siihen heittäytyä,\nniinkuin ennnen.\n\nMutta Marja ei pankon nojassa seisten liikahdakaan vastaan, vaikka\nShemeikka hetken seisoo avosylin ovessa. On totinen, jäykkä, otsa\nrypyssä. Ei ole näkevinäänkään. Silloin Shemeikka lähemmä tullen näkee\npirtin perällä Juhan, rahilla istumassa.\n\nHätkähtäen hän ensin peräytyy askelen. -- Niinkö? -- Onko tässä sota vai\nrauha? -- Mutta kun hän huomaa, ettei Juhalla ole asetta, astuu hän\naskeleensa takaisin ja jää seisomaan ovensuuhun.\n\n-- Hei, ka, on vierahia, kaukaisia vierahia! Terveheksenne!\n\nEivät vastaa, ei Juha eikä Marjakaan.\n\n-- Tännekö heillä matka vaiko vielä edemmä?\n\n-- Minä tulin ... me tulimme ottamaan poikaa, sanoi Marja.\n\n-- Ottamahan? Isäntäkin?\n\n-- Tulin, sanoi Juha.\n\nHämmentyi hieman Shemeikka, seisoi ovessa, peremmä tulematta, ulos\nmenemättä, vaieten, nojaten vuoroin toiselle jalalle, vuoroin toiselle,\ntoinen käsi housun kauluksessa, toisella partaansa punoen. Se tulikin\nsiis vain hakemaan lastaan? Ja otti äijänsä avukseen? Ja äijä lähti,\nlaskettiin samat kosket, käytiin ehkä samat saaret ... ja nyt se panee\nsen kiskomaan takaisin kosket ja suvannot sauvomaan ja selät soutamaan\n... ja äijä kiskoo ja soutaa... Märät ja repaleet molemmat, ja\nmurjottavat kuin minulle äkeissään jostakin... Oli Shemeikka ollut\nmonessa hullussa seikassa naistensa kanssa ja heidän miestensä ja\nlasten, joista ei kukaan tiennyt, kenen ne oikein olivat...\n\n-- Tietääkö isäntä --? kysyi hän, hilpeä kutkutus rinnan torvessa.\n\n-- Tietää, riensi Marja sanomaan, kuin enempää torjuen.\n\nShemeikalta revähti nauru, vastustamaton, hillitön, hampaita välkyttävä,\npartaa pudistuttava, päätä keikauttava nauru, pidätetty, purskahteleva,\nmuuttuen käsiä polviin pieksäväksi hohotukseksi.\n\n-- Mitä sinä naurat? kysyi Juha, silmissä verettyvä, liikkumaton tuijotus.\n-- Mitä sinä naurat? kysyi hän uudelleen, ponnahtaen jakkaralta, jolla\nistui, mutta laskeutuen samassa taas takaisin.\n\n-- Lähdetty kahteen pekkaan -- ota veikkonen omasi, äijä paha! -- hohohoo!\n\nAnja on ilmaantunut oveen Shemeikan taa, nykäisee häntä hihasta, kuin\nmoittien. Shemeikka käännähtää ja aikoo, yhä nauraen, astua kynnyksen\nyli.\n\nSilloin parkaisee Anja:\n\n-- Varo, Shemeikka!\n\nMutta Juha on jo, kuin kontuunsa sorkittu ja satutettu ja ärsytetty\nkarhu, karannut pystyyn, pitäen jaloista rahia, jonka päällä oli\nistunut. Shemeikka pyörähtää päin ja koettaa kädellään torjuen ja\nvartaloaan taivuttaen suojata päätään. Isku sattuu ojennettuun käteen ja\nkäsi rempsahtaa poikki. Shemeikka kaatuu lattialle, karkaa ylös,\nperäytyy ovensuunurkkaan, nostaen jalkansa uuden iskun eteen. Jalan käy\nkuin käden, ja hän kaatuu toisen kerran. Marja on temmannut lapsen ja\nrientänyt ulos. Anja vaikeroi voipuneena poikkiteloin kynnykselle.\n\nShemeikka retkottaa avutonna lattialla, silmät kiinni, viimeistä iskua\nodottaen. Vaan Juha ei vielä iske. Hän vetää henkeensä, mutta ei tahdo\nsaada, hän on yhtäkkiä niin näännyksissä, niin heikko, ettei saa kättä\nliikahtamaan. Hänen on, niinkuin kerran oli sudenajossa, kun päiviä\nhiihdettyään vihdoin, jo ollen ladulle kaatumaisillaan, oli päässyt\npetoa niin lähelle, että sauvalla sai häneltä selän katkaistuksi, mutta\nei vielä kyennyt ottamaan hengiltä. Sen yläruumis pyrkii vielä pakoon,\netujalat pitävät, mutta takajalat ja rento häntä uppoavat yhä syvemmälle\nlumeen. Se läähättää ja irvistää hampaitaan, selkänsä yli häristen. -- Et\nenää pakene, vaan kidu siinä, kidu siinä, joka ainoan hiehoni raatelit,\nutarensa repelit -- jouduitpas kerran kiikkiin sinäkin...!\n\n-- Ka, tapa sitten.\n\n-- Ennätän minä vielä...\n\nNyt se on siinä ... eikä tarvinnutkaan apua Juha kostaakseen ... teki\nyksin tämän, niinkuin on saanut tehdä kaiken muunkin ... ja niinkuin oli\nmiettinyt ja päättänyt kenellekään sanomatta ... saavat kuulla kohta koko\npitäjä ja veljet ja tervasissit ... ja tekee, niinkuin ennen tehtiin:\ntupaan telkee ja panee pönkän päälle ja sytyttää ja siihen polttaa...\nIrvistä, susi, ikeniäsi, irvistä vielä vähän! ... naura, ka, minkä\ntähden sinä et enää naurakaan?\n\nAnja oli noussut ja aikoi kynnyksen yli tupaan.\n\n-- Pois siitä ulisemasta! -- ja takakäteen sysäsi Juha hänet takaisin. Hän\ntunsi taas voimainsa palajavan.\n\n-- Ei luultu Juhan mitään mahtavan, kenkkajalan, vääräsäären ... uskalsit,\nhävytön, tulla keskellä päivää pihakarsinasta ottamaan -- luulit vanhaksi\nja vaivaiseksi, Karjalan komea, vaan siinä olet -- kierrä nyt kätesi hänen\nkaulaansa -- juokse, juokse nyt jälkeensä, ka, tuossa on ovi, mene, saat\nmennä! Ota se nyt, ota vielä kerran!\n\n-- Voi, minkä teit, raajarikoksi ruhjoit -- koko elämäkseen! ruikutti Anja.\n\n-- Elä siinä ruikuta ... lyhyeen loppuu!\n\nJuhalla heilui kädessä kirves, jonka oli penkin alta tavannut. Anja\nkiikkui hänen kainalossaan.\n\n-- Elä, hyvä mies, elä tapa ... mitä pahaa hän on sinulle tehnyt?\n\n-- Ryösti minulta ainoani...\n\nShemeikka kohotti yhtäkkiä päätään, ponnistautuen lattialta terveen\nkätensä varaan.\n\n-- Ryöstinkö?\n\n-- Ryöstit.\n\n-- En minä häntä ryöstänyt.\n\n-- Ryöstit, väkisin veit!\n\n-- Sanoiko se sinulle, että minä hänet väkisin vein?\n\n-- Veit, veit!\n\n-- En minä häntä _vienyt_, itse rannassa syliini syöksyi.\n\nJuha kohotti uudelleen kirveensä, mutta Anja heittäytyi Shemeikan\nsuojaksi huutaen:\n\n-- Omasta halustaanhan Marja lähti! Shemeikkaa rakasti, täytyi rakastaa\njo ensi näkemältään, ja sinua inhosi ja vihasi -- itse sanoi! Sinua vihasi\nja sinua kuolevaksikin toivoi!\n\n-- Toivoiko? -- Toivoiko?\n\nJuha syöksähteli edestakaisin lattialla niinkuin juopunut, kirves vielä\nkädessä retkuen, pöytiin, seiniin kolahdellen.\n\n-- Jos ei olisi mielellään mukaan lähtenyt, olisiko täällä kesäkautta\nShemeikan kera --\n\n-- Täälläkö?\n\n-- Täälläpä täällä, tuossa noilla vuoteilla!\n\nShemeikka oli päässyt istumaan Anjan avulla, selkä uunin pankkoa\nvastaan. Siitä hän, kasvot kivusta kiinteinä, mutta huulet ivanaurun\nirvistyksessä huusi:\n\n-- Ei sanonut ketänä ennen halanneensa niinkuin minua --!\n\n-- Mahdoit ruhjoa hänet, et Shemeikkaa! huusi Anja säihkyvin silmin,\ntukka hajallaan Juhan edessä. Minulta ainoani rammaksi ruhjoit,\ntakaapäin iskit, salamurhaaja! -- Nyt se pyörtyi!\n\nShemeikka oli retkahtanut kylelleen, katkenneen kätensä päälle, ja\nmennyt tainnoksiin. Anja koetti häntä nostaa, mutta ei jaksanut. Juhalta\noli luisunut kirves kädestä, ja hän seisoi älytönnä keskellä lattiaa.\n\n-- En minä saa, vaikeroi Anja, taas kyynelissä. -- Miksi herätin hänet,\nmiksi en antanut hänen nukkua? Voi, kun saisin hänet edes vuoteiden\npäälle tuohon -- auta minua! Ka, auta minua sinä!\n\nJa Juha auttoi Anjaa nostamaan Shemeikkaa peremmälle pirttiä\nkaislavuoteelle, hän pääpuolesta nostaen, Anjan kannattaessa jaloista.\n\n-- Anna tuosta tuo päänalunen. -- Juha antoi, ja Anja asetti sen Shemeikan\npään alle.\n\nJuha seisoi yhä kuin älytönnä.\n\n-- Mene nyt ... ka, mene nyt, onneton, sanoi Anja huoaten ja työnsi hänet\nhartioista ulos.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nMarja on rannassa venheen luona niemessä, ison kiven kupeessa,\nkyyryllään kuin piilossa, nukkuva lapsi sylissä, kolkolla rannalla,\njohon autiolta saarettomalta selältä loiskii kolean luoteisen laine.\nHarva ruohikko huojahtelee ja rantalepikko sihahtelee milloin hiljemmin,\nmilloin kovemmin. Koski kohisee umpinaisesti lahden pohjasta.\n\nJuha tulee rantaa myöten, kiivaasti, kompastellen väliin. Nähtyään\nvenheen rientää hän sitä kohti. On hirveän näköinen, avopäin, lakki\nkädessä.\n\nNyt se minut tappaa -- ja tappakoon. Kun ei lasta tappaisi...\n\nMutta Juhan tullessa lähemmä näkeekin Marja hänen kasvoillaan vain\npohjattoman uupumuksen ilmeen. Huoahtaen hän istahtaa kaatuneen puun\nrungolle, kasvot kalseina, hiukset märkinä, otsa hikeä tippuen, leuka\nveltosti riippuen.\n\n-- Anna minulle anteeksi, jos saatat, sanoo Marja.\n\n-- Anteeksi... Sen äänessä on avuton, epätoivoinen raukeus, joka Marjan\nkorvassa kuulostaa niinkuin: mitäpä se siitä enää paranee, jos annankin.\n\nSitten sanoo Juha, kuin itsekseen, yhä eteensä tuijottaen, ääni yhtä\nsammuksissa kuin katse:\n\n-- Sinua ei vietykään väkisin?\n\n-- Ei.\n\n-- Ei tehty väkivaltaa?\n\n-- Ei.\n\n-- Menit mielelläsi?\n\nMarja ei vastannut.\n\n-- Mikset sanonut sitä minulle ennen?\n\n-- En uskaltanut.\n\n_Nyt_ se sen tunnustaa, kun ei voi eikä tarvitse kieltää.\n\n-- Minua kuolevaksi toivoit?\n\nMarja ei saanut vastatuksi. Häntä alkoi tempoa nikotus sydänalasta\nkurkkuun... Se siis tunnustaa senkin? Olisi kieltänyt edes sen -- vaikka\nolikin totta.\n\nJuha nousi rajusti, työnnälti venheen vesille, niin että airot ja\nistuimet romahtelivat ja hyppivät ja hän itse lyykähti polvilleen\ntyöntönsä vauhdista.\n\n-- Astu venheeseen! käski hän tuimasti. Marjasta näytti, että ilme Juhan\nsilmissä taas oli hurja, julma. Hänen kasvonsa olivat lennähtäneet\npunaisiksi hiusmartoa myöten. Marjan oli vallannut mieletön kauhu ja\ntietämättä, mitä teki, hän huusi:\n\n-- En minä tule! Sinä hukutat meidät!\n\n-- En minä teitä hukuta ... sanoi Juha hiljaa vaikeroiden kuin kauan\nsairastanut, kasvot taas velttoina, silmät painuen hetkeksi kiinni.\n\n-- Minnekä me lähdetään? kysyi Marja arasti.\n\n-- Kotiin päin kai -- vai tahdotko jäädä tänne ... sitä hoitamaan?\n\n-- En, en, Juha -- lähdetään vain -- en minä ole sinua kuolevaksi toivonut.\n\nJuha viittasi kädellään, niinkuin: elä sinä ... kyllä minä ... ei se\nsiitä enää parane.\n\nMarja astui venheeseen ja aikoi mennä perään.\n\n-- Rupea kokkaan, niin on parempi lapsen kanssa.\n\nItse asettui hän alahangoille soutamaan. Marja pani lapsen kokkaan ja\ntarttui airoihin.\n\n-- Anna olla, kyllä minä soudan.\n\nHän käänsi venheen koskea kohti, josta ajautui vaahtopalloja virran\nmukana. Hän souti, täytyen pian ponnistaa yhä kovemmin yhä kovenevassa\nvastavirrassa.\n\n-- Jos minä kuitenkin soudan.\n\n-- Anna olla.\n\nMutta häntä raukaisi yhä enemmän, ja hän huohotti kuin umpea vetävä\nhevonen... Enkö minä enää jaksakaan? Mikä minulta näin voimat vei?...\nMitenkä minä nyt saan heidät ylös kaikista koskista ja vastavirroista?\nMinnekä ne joutuvat, jos minä kesken katkean? Hänen päätään huimasi kuin\npyörtyvän. Airot vastasivat veteen kuin hyhmään, venhe ei näyttänyt\nliikahtavan paikaltaan; rannat seisoivat, vaikka vesi vilisi taapäin.\n\n-- Souda sitten sinäkin.\n\nMarjan avulla päästiin ensimmäisestä nivasta ja tultiin suvantoon, jossa\nsoutu kävi helpommin. Juha luuli soutavansa, mutta airot läpsähtelivät\nveteen kuin tottumattomalta, epävuoroon.\n\n... Minä ruhjoin sen raajarikoksi. Minkä tähden minä iskin siltä poikki\nkäden ja jalan? Eihän se ollut sen syy, että toinen lähti mielellään sen\nmatkaan ... saattoi pyrkiäkin... Ei jätä sukunsa häntä kostamatta,\nKarjalan parasta. Vainot siitä nostetaan... Kiusana minä vain tulen\nhänelle olemaan tästä lähin niinkuin tähänkin asti. Pelkää, että minä\nhukutan hänet ja hänen lapsensa. Se tulee sitä yöt päivät vapisemaan...\nEi tule enää ehyttä elämästä... Toivoi se, toivoi se minua kuolevaksi.\nJa saahan minua toivoakin, joka tämmöisiä teen vimmoissani. Syyttömän\nruhjoin, hänen lapsensa isän. Isä kuin isä. Sille sai lapsen, ei\nminulle, ei kai milloinkaan tahtonutkaan minulle -- eipä ei... Mutta\nsaahan se talon...\n\nVenhe kolahti rantaan kosken alla. Marja nousi lapsen kanssa maihin,\nJuha jäi istumaan tuhdolle kuin siihen unohtuneena, airot vedessä\n... saahan ne talon. Ei suku saa sitä siltä pois, kun sillä on\nrintapeillinen. Kaisakin sen tietää... Jäi vielä se ylin vaaranlaki\nkaskeamatta... Ka, kun ahdistaa henkeä... Ei nämä täältä ehkä\nheimolaisensa taloa hävitä, hyvää käymäpaikkaa... Jaksan minä, jaksan\nminä heidät ehkä pyhään mennessä sinne soutaa, kunhan tässä vähän\nhuokaan... Vaan jos olisi jäänytkin mieluummin tänne omaansa\nhoitamaan...\n\nJuha nousi vaivalloisesti, oli kompastua astuessaan maihin, otti\nhattunsa, käänsi sen nurin ja joi sillä vettä; pani sen nurin päähänsä\nja seisoi jonkin aikaa koskea tarkastellen. Sitten alkoi hän hitaasti\nselvitellä vetoköyttä venheen kokassa.\n\nMarja istui ylempänä rannalla viihdytellen lasta, joka oli alkanut itkeä\nkääreensä sisässä.\n\n-- Mitä se itkee?\n\n-- En tiedä ... itkisikö rintaa.\n\n-- Anna sille... Ka, anna sille sitten rintaa.\n\n-- Enhän minä...\n\nMarja päästeli kuitenkin lapsen huivista, jonka oli kääräissyt sen\nympärille, ja viihdytteli sitä painaen syliinsä. Lapsi lakkasi\nitkemästä, hymähti, jokelsi, etsien rintaa suin, sormin, silmin -- toisen\nlapsi, vieras, mustatukka, otsa Marjan, silmät Shemeikan...\n\nSille sai ... minulle ei ... eipä ei...\n\nJuha oli pyörähtänyt pois, sysännyt venheen vesille, heittänyt nuoran\nolalleen ja alkanut astella kosken rantaa, vetäen venhettä perässään.\nSaatuaan sen putouksen päälle suvantoon veti hän venheen rantaan, nousi\nsiihen ja alkoi perässä seisten sauvoa virtaa ylös.\n\n\nMarja on lähtenyt mukana rantaa pitkin, noustakseen venheeseen\nsuvannossa, ja auttaakseen sauvonnassa. Vaan näkyyhän tuo pääsevän\nyksinkin. Venhe nousee keveästi kiviä väistellen. Juhan selkä kumartuu\nja oikenee yhä kiivaammin, vaikkei enää ole virrasta vastusta, niinkuin\npyrkisi kiireesti pois, pakoon. -- Eihän se vain menne ja jättäne meitä\ntänne? Jos se nyt sen sillä tavalla mietti? Ei, ei --!\n\nYhtäkkiä näkee Marja venheen pysähtyvän ja kokan ajautuvan korkealle,\nniinkuin kivelle. Juha painaa sauvoimellaan pohjaan, sysäten takaisin,\nmutta venhe ei liikahda, kallistuu vähän ja ottaa vettä sisäänsä. Se on\nnähtävästi kahden kiven pihdissä ja vesi painaa sitä perästä yhä\nlujemmalle niiden väliin. Nyt menee Juha kokkaan, iskee sauvoimen\npohjaan ja koettaa laitaa vasten varovasti kammeten irtauttaa venettä.\nSauvoin on tarttunut kiinni johonkin eikä lähde. Juha heittää sen siihen\npystyyn ja astuu peremmäksi, horjahtaa, mutta ei kaadu. Menee uudelleen\nkokkaan, tarttuu taas sauvoimeen ja vääntää sitä rajusti. Se katkeaa, ja\nJuha hoipertuu tuhdolle, kädessä sauvoimen puolikas. Samassa irtautuu\nvenhe, ja vesi alkaa sitä viedä.\n\nMinkä tähden se ei tartu airoihin? Antaa mennä isoon putoukseen? -- Juha!\nJuha! souda, minkä tähden sinä et souda? -- Yhä kiihtyvää vauhtia kiitää\nvenhe syrjittäin kuohuihin. Juha vain istuu paikallaan. -- Voi onnetonta,\nse ei tahdokaan! -- Marja juoksee niin lähelle kuin pääsee ja huitoo\nkäsillään. Kun venhe on hänen kohdallaan putouksen jänteessä, heittää\nJuha, huomattuaan Marjan, sauvoimen pään veteen ja huiskauttaa kuin\nvastaukseksi kerran kaksi käsiään, niinkuin linnun lentoa matkien,\nhuulilla älytön, ilmeetön hymy, hattu nurin päässä. Samassa kaatuu\nvenhe, ja Juha suistuu putouksesta alas.\n\n\n\n"]