[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJNgHOcFZ2gEvPc2A-hN7a59mutDbrBz-gwLQcyyiJ0k":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},460,"Alastalon salissa","Kilpi, Volter",1874,1939,"460-kilpi-volter-alastalon-salissa","460__Kilpi_Volter__Alastalon_salissa",null,"romaani",[],[],"fi",1933,215306,1461830,true,[],[],[],"Romaani sijoittuu Kustavin saaristoon ja kuvaa parkkilaivayhtiön perustamiseen liittyvää neuvonpitoa Alastalon isännän salissa. Pikkutarkka kerronta laajentaa muutaman tunnin tapahtumat laajaksi saaristolaiselämän ja ihmismielen kuvaukseksi.","Volter Kilven 'Alastalon salissa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 460.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ALASTALON SALISSA\n\nKuvaus saaristosta\n\n\nKirj.\n\nVOLTER KILPI\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1933.\n\n\n\n\n\n\n  HILJAN,\n\n  vaimovainajani kalliille muistolle\n  on omistettu tämä raskaasti ja rakkaasti\n  kirjoitettu kirja, jonka kirjoittamiseen\n  ainoastaan hänen velvoittava luottamuksensa\n  ja uskova tukensa on minut rohkaissut, ja\n  jonka ensimmäisen luonnoksen syntymistä\n  hän vielä seurasi toimekkaan rakkautensa\n  valppaalla silmällä ja sydämellä.\n\n  Volter Kilpi\n\n\n\nKIRKKOMAA\n\nEsiluku\n\n\nSuvinen, sunnuntainen ehtoopuoli. Hiljainen saaristokirkko hautausmaan\nkeskellä. Kirkon musta paanukatto kohoo korkeana ja vakavana\nlehviköissään, läntisen auringon välke leikkii sen punaisella\nseinämällä kirkastaen valkeat akkunanpielet. Sanomaton rauha ilmassa ja\nylt'ympärillä. Ainoana äänenä vain haapojen lepatus sammaltuneen\nkiviaidan vierillä.\n\nOlen aukaissut kirkkotarhan rautaportin, vingahtaen kumahtaa se kiinni\ntakanani saranoillaan ja käytävän somer narahtaa jalkojeni alla.\nHarmaita haaltuneita puuristejä kahden puolen, tuolla täällä musta\nmalmiristi messinkikilvin, seassa muita korkeampana joku\nrautatangolleen pujotettu peltilevy, jonka kaartuvalta pinnalta\nhimertää silmään ruostunut, sammaltunut kirjoitus. Hiljaisempaako vielä\nristimetsässä, kuin äsken pyhäehtoiseen lepoonsa suljetun rautaportin\nsuulla?\n\nPujottelen ristien lomitse, tapailen silmilläni haaltuneita\nkirjoituksia, selvitän nimen siellä, nimen täällä. Sinäkö siinä lepäät\nja Sinäkö tämän turpeen turvissa? Nimeä nimen jälkeen, tuttua kuin oma\nlapsuus, tavailen; yksitellen, kumpu kummulta, rivi riviltä heitä luen:\nHänkin siis ja myöskin Hän, nuori, vanha, nuoruuteni kansa, herkkä\nlapsi, tutiseva vanhus, vieri vierin somereen suojissa, kuinka on\nvuorollensa kumahdellut kuolinkello! Vilahtaa mieleeni ammoisten\nmuistojen komeroista aivinaisella pieluksella lepäävä pikkutyttösen\npää, riutuneilla ohimoilla sinervät suonet, kalpealla laihtuneella\nposkella joku eksynyt köyhä tuhanvärinen hiussuortuva, harmaissa\nsilmissä orpo, elämän toivon heittänyt kaipauksen kipeä kuulto.\nHämärtää silmääni kumara vanhus, tutiseva, kyhmyinen käsi kuluneella\nsauvan koukulla, ohuet hallavan valkeat hiussuortuvain rippeet kuin\nkurttuihinsa haihtuvien, kärsimyksellisesti kalpeiden kasvojen\nympärillä, jotka elämä jo on riisunut niin tyyten, ettei kuolemalla\nliene ollut suurta työtä niiden kasvojen sammuttamisessa. Kummulta\nkummulle, ristiltä ristille vaellan, luen sammaltuneita kirjoituksia\nsammuneitten ihmisten haudoilla, sammuneitten, jo vuosia ja\nvuosikymmeniä sitten sammuneitten, joitten elämä kuitenkin on edessäni\nkuin eilinen päivä.\n\nLapsia näen, vanhuksia näen, nuoria elämänsä kukoistuksessa ja miehiä\nmiehuutensa, vaimoja vaimoutensa korkeassa kypsyydessä, näen\nmyötäihmisteni saaton, nyt hiljenneen, joista jokainen on huokunut\nelämän ilmoja niinkuin minä, toivonut, odottanut niinkuin minä,\npettynyt, kärsinyt niinkuin minä, tuntenut olemisen ilon ja kantanut\nelämisen taakan niinkuin minä, ollut osaton ja rikas niinkuin on\nihmisorvon kipeä onni! Sinäkin, lapsi, tässä lepäät: puol'avoimet\nhuulesi olen nähnyt, joilla leikki elämän armas huounta, poskiesi\nhennolla hipiällä veren herkät kukkaset värehtimässä, silmiesi\nlapsenihmettelyssä suuri ja kysyvä elämän odotus: silmiesi ihmettelevät\nodotuksen unelmat eivät siis ikinä ole täyttyneet ja elämän ainoana\nantina on otsasi kelmennyttä hipiää kaartanut vain köyhän myrtin kylmä\nsiner, ainoana muistona sinusta tomu tämän ristin alla ja surun viilto,\njoka leikkasi äitisi sydäntä, kun hautasi multa luotiin umpeen. Ketkä\nteidät kaikki näenkään, sinun ja sinun haudan kylmissä: kuka rohkeampi\nkuin sinä, kun liehtoi rinnoissamme nuoruus ja uskallus paloi\nsilmissäsi ja pääsi heitto oli riemukas ja askeltesi nosto nopsa, sinä\nnuoruuteni toveri, jonka uljas askel ei kantanut miehuuden kynnyksille\nasti, ennenkuin hauta oli avattuna edessäsi; kenen silmissä välkehti\nelämä väkevämmin kuulloin, kenen poskilla versoi terveyden rusko\narmaampana, kenen hiuksien olkikellalla leikki aurinko kultaisempana\nkuin sinun, nuoruuteni neidon, jonka povea, kerta nuoruuden kaihoissa\npaisuvaa, vuosikymmenet on painanut kirkkomaan santa, ja jonka huulia,\nkerta elämälle janoisina avautuvia nyt sulkee mullan ahdas pimeys!\nKeitä kaikkia näen, miehiä arvossansa, katseessa kiinteä tahtomisen\nterä ja päättävä murtumaton arvovalta; miehiä elontäyteydessänsä,\nruskean käheröissä partapensaikoissa kuria ja kujetta, silmänkiiluissa\npilaa ja hilpaa räiskymiltään; näen äitejä sulanein äidinkatsein ja\nisiä vakain isänkasvoin; vanhuksia, kasvoilla altistunut, nöyrästi\nvalmis tyvenyys, kumarissa hartioissa, horjuvissa askelissa suuren\nlevon vapiseva hakeva rukous; koko elämän heräävän, toivovan, juhlivan,\ntahtovan, suorittavan, tyytyvän, uupuvan saaton.\n\nOlen vaipunut istumaan sammaleiselle paadelle, olen peittänyt silmäni\nkäsiini. Nuo hiljaiset, kalpeat rivit jalkojeni alla, vieri vierekkäin\ntyveniä lepääjiä, silmien luomet ikuisesti ummistuneet, huulilla\nijäisen vaikenemisen varjo ja murtamaton sinetti, ristiin lasketut\nkäsivarret ikuiseen liikkumattomuuteen pysähtyneinä rinnan ylle. Vieri\nvierellä, rivi rivin takana, nuoret ja vuosien painamat, lapset ja\nvanhukset, köyhät ja rikkaat, pitäjän mahtavat ja pienistä pienimmät,\nrinnan, vierekkäin, kuinka kuoleman päivä on sattunut, kaikki yhtä\nhiljaisina, kaikilla sama osansa: kuoleman levon mittaamaton suuruus ja\nankara arvovalta; kaikilla sama osattomuus: ikuinen väistymys elämän\nvärähtäviltä ilmoilta ja värikkäiltä kedoilta.\n\nTutut ja tuntemattomat, ne, jotka oma silmäni on nähnyt, ja ne, joista\non kertonut minulle vain puheenmuisto, oma lempeä äitini, oma vakava\nisäni, esivanhempieni maaksi muuttunut kunnioitettu tomu! Yht'äkkiä\nhuomaan istuvani oman, ammoin haudan poveen kätketyn pienen veljeni\nsammaltuneella, mullan umpeen painuneella paadella. Samassa viiltää\nrintaani vuosikymmenien takaa viisivuotiaan ensimmäinen pakahduttava\ntuskan kysymys: suulleni murtuneena, hyrskyvät kasvot likistettyinä\nkovaan laattiaan, korvissa vielä selittämättömänä kaikumassa kivikova\nsanoma, soperran elämään jääneen hillittömässä kivussa ja tiedottomassa\nitsekkyydessä lapsen avuttoman vaikerruksen ja elämänsyytöksen: Väinö,\npaha Väinö, mitä varten sinä kuolit, meiltä jäi niin monta leikkiä\nleikkimättä!\n\nKaikki, kaikki te kalpeat lepääjät olette kerta eläneet, seisahtuneet\nsydämenne ovat sykkineet, veren riemu on soittanut suonissanne,\nohimojenne lakastuneet kulmat ovat kukoistaneet, on tyrehtyneissä\nrinnoissanne läikehtinyt elämän valtoin aallokko. On nuorilla\notsillanne liehunut unelmien hurma, ovat nuoret huulenne juoneet\nilmojen autuutta, ovat nuoret povenne paisuneet elämän värjyisää\nrikkautta, on nuori jalkanne rientänyt elämän liitävään tanssiin!\n\nIhmiskohtalo, meren vieriville aalloille kirjoitettu! Ihmiselo:\nmennytkeväisen nurmen kaltainen kukoistus, jonka kuihtunutta kortta\ntämän päivän tuulet heittelevät, kunnes se huomenna on tomuna! Rintaa\npainaa kaipaus, raskas kuin maan summaton povi. Surku eläneitä, surku\neläviä, surku tulevia, surku omaa haihtuvaa elämää. Mitä on jälellä\nhaudan kalveeseen väistyneestä elämästä? Elämästä, onnentäyteisestä,\ntuskantäyteisestä kuin rannattoman meren aaltoja vierittävä povi, joka\nmilloin kuvastelee rajattomillaan taivasten kuulaita kaartumia ja\nkangastelevien äärettömyyksien lepoa, milloin taistelee reutovien\nvoimien pimeänä temmellyksenä ja nielevän kuoleman syöksevinä kitoina?\nElämästä, joka on säteillyt lapsen katseen herkät ihmettelyt, huoannut\nnuoren rinnan ylenpalttisen rikkauden painot, paisunut miehuuden\nteräksiset taistelevat voimat, rauennut värjyvän vanhuuden hiljeneviin\npäiviin? Ihminen, sinä, syntymähetkesi ja kuoleman päiväsi välivaiheen\nvaeltanut, joka olet elänyt lapsuutesi sarastuksista nuoruutesi aamun\nja miehuutesi päivänkaaren kautta vanhuutesi viileneviin ehtoisiin,\nleikkinyt huomenesi viattomat leikit, unelmoinut toivojesi nuoret\nkultaiset kangastelut, astunut pitkän työpäiväsi raskaat saranselät,\nsaavuttanut kuihtuvan elämäsi tyventyvät ehtoot, mikä on elämäsi\npalkka? Sinä ihminen, kokija ihmiselämän kipeyksien ja onnen vaivojen\nja voittojen, joka olet elänyt nuoren veresi punertavat lennot ja\nnuoren olkapääsi sykähtävät voimat, otsasi nuoret nousevat ajatukset ja\nnuorten siipiesi levittyvät huvitukset; joka olet astunut sarkasi savea\npeltosi työläällä mullalla, kourasi kovana aurasi kurjella, vartalosi\ntanassa teon murtumaton mahti, lujalla otsallasi toimen uskaltava\nrohkeus, silmiesi selkeydessä tahdon kiinteä teräs; joka olet värjynyt\nvanhuuden hiljenevät vuodet, tyventyvässä rinnassa elämän aallokon\nsammuva maininki, uurtuneilla suupielillä eletyn elämän vaot, kipeät ja\nraukeat, silmien katseessa huokaileva yksinäisyys ja väsynyt orpous,\nhaaltuneella otsalla vain muistojen kuulas viileys kuin väistyvän\nehtoon viimeinen viipyvä heije yöhön kelmenevillä metsän latvoilla,\nmitä viet mukanasi haudan kalveeseen elämän kirjavasta kuteesta, toivon\nkultalankojenko helmivät ihmekirjat, rakkauden veripunajuovatko kankaan\npunerruksissa, arkisen toimenko harmaat loimilangat vuosikyynärten\nmitoilla, taistelujen hurmatut uljuudetko, saavutuksien ylpeät\nhuumauksetko vai pettymyksien kipeät nöyryytyksetkö, kärsimyksien syvät\nviillot ja uupumuksen unetko väsyneen levoiksi ja lääkityn lääkkeeksi?\nMitä viet mukanasi elämän täysiltä sinä, jonka muisto päivän mailla on\nväistyvä kuin pilven liitävä varjo kedolla, sammuva kuin aallon vaipu\nmeren povella, unohtuva kuin syntymäänsä kuollut elämä?\n\nMieltäni imee kaipaus, äkillinen, polttava ja tulinen, haikea ja\nääretön kuin rantoja vailla oleva meri. Hiljaiset, kalpeat lepääjät,\nmullan varjoon ikuisesti väistyneet: näine elävine silmineni olen\nnähnyt teidän eläviin kasvoihinne, teidän tuntevaa kättänne on minun\ntunteva käteni pidellyt, teidän huultenne ääntä on minun korvani\nkätkenyt: on ihme, että elän minä, kun kaikki muut olette sammuneet ja\nvaikenette nurmen alla.\n\nYht'äkkiä olen lapsuuteni kirkossa, ympärilläni veisaava, seisomaan\nnoussut seurakunta. Veisuu on kuin meren yksikantaista huminaa, tuolla\ntäällä loiskauksen kohaus, kun aalto nousee ja taas sammuu harjoiltansa\nsummiin. Eroittaa jonkun vanhan vaimon kimeän, kesken katkeavan äänen,\nyksinäisen kuin omistansa eksyneen linnun uikutus vesillä, taampana\nmumisee ilmoihin matala miehen ääni, painava kuin maan uumenten ummilta\nkiskottu, loitompana heläjää korkeihinsa nuoren naisen tuore ääni,\ntäyteläs kuin lehvivän koivun suvinen suhina, kevyt juoksuillansa kuin\nleivon liito, ja kirkas nousuillansa kuin huilun helkkivä helke, kaiken\nyllä kumajaa vanhan kanttorin vakaa veisuu, milloin mataliinsa painuen\nkuin asettuvien merien roiku, milloin voimiinsa paisuen niinkuin\nsamojen vesien vyöryvä pauhu. Se veisuu on verkkaista ja epätasaisen\nhidasta, tyrehtyy välistä tyyten, niin että kuuluu vain parvellaan\nseisovan, seurakuntaa silmälasiensa paksujen sankojen ylitse\nvilkuilevan kanttorin melkein kuin äreä, puol'avoimien huulien takaa\nmurahdeltu äänenhyrinä, kun hän valmistuu laskemaan rintansa laveista\npalkeista uuden valtaavan, lakilautoja tärisyttävän äänivyöryn\nuneliaaseen kirkkoon. Se yksikantainen; epätasainen, ammoin sitte\nijäisesti jäykenneiden huulien hyräilemä jäyhä veisuu pienessä köyhässä\nsaaristokirkossa kantaa vuosikymmenien takaa korvaan kuin ääretön\nurkujen humina, paisuvana, taivaan pielet täyttävänä kuin raskaan,\nrajattoman meren ikisammumaton huokailu raikuvilla rannoilla.\n\nVeisuu on vaiennut, seurakunta asettunut istumaan. Vakava hiljaisuus\nvalkeassa, kaarikattoisessa ristikirkossa. Pappi, vanha pastori on\nnoussut saarnatuoliin, verkkaisena kaikuu hänen yksitotinen harras\näänensä yli vaikenevan seurakunnan, naisten puolella kahisevat\nsilkkihuivit jäykkinä, miehet istuvat penkeissänsä niskat suorina,\nkasvot sulkeutuneina. Suvinen aurinko kiertää kehäänsä eteläisellä\ntaivaalla, kuorin laattiata vaeltaa verkkaisesti viistoon etenevä\nakkunan valoläikkä, se saavuttaa jo suntion penkin porraspalkin ja\nalkaa kiivetä tammenväriseksi maalattua etupielustaa ylös, valaen sen\nkellervänkultaiseen hohtoon. Joku lintu lentää kuoriakkunan edessä\nhuojuvan koivun taipuvalle oksalle ja jättää sen taas tyhjillensä\nheilumaan. Sanomaton unettava rauha kirkossa ja ilmoissa, alttaritaulun\nsuuret tyvenet hahmot väljissä sinisissä ja punervissa viitoissaan\nsukeltavat silmään juhlallisessa levossaan, ja niiden ylhäinen\narmorikas käsien levitys humahuttaa pieneen kirkkoon suuren temppelin\nrauhan tulvat ja ylimaalliset huminat.\n\nRaukea juhlallinen rauha kirkossa, limassa kajaa vanhan kirkkoherran\nverkkainen ääni, paisuen milloin manaavaan, ankaraan mahtiin, milloin\nlievittyen lempeästi lohduttavaksi. Malmiset ja messinkiset\nkynttiläkruunut riippuvat raskaina laesta, auringon kimmel on\nsaavuttanut lähimmän lasikruunun kuorissa ja leikkii sen\nkristalli-ihmeillä, lehteriparvien edessä huojuvat hiljaa vanhat\nkirkkolaivat korkeine peräpeileineen ja täydessä taklauksessaan. Santa\njuoksee saarnatuolin tuntilasissa, hetket tykkivät kuin korvan\nkuultavina ijäisyyden virtaan.\n\nEteläparven parraspuuta vastaan nojaa vanhus, käsivarret lepäävät\nrintapuuta vastaan, päätyakkunan yltä valaa aurinko hänen valkoiset\nhapsensa ja kallistetun päälakensa kirkkaan hohtonsa tuhlaaviin\nkultiin. Heitä on siellä kaksi rinnakkain kuuntelemiseensa haihtuneena,\non kolme, neljä, useampiakin, kyynäspää kyynäspäässä parven parraspuun\nnojolla, jokainen samalla tapaa kallistetuin päin, paljas päälaki\neteenpäin kumartuneena, kullakin sama auringon runsas kulta\nkorvallistensa valkoisilla töyhdöillä ja partojensa tupsuisilla\nkuherilla, kullakin sama valmius valjuilla kasvoilla ja sama rauha\naltistuneilla silmillä. Kirkastetut vanhukset parvella lapsuuteni\nkirkon, aurinkoko vain puki rauhansa pyhällä kullalla haaltuneet\nhapsenne, vai lepo juhlallisempiko jo oli kätketty sydämiinne ja\nsaapunut kasvoillenne, lepo kestävä haudan partaallakin niinkuin\npartailla pyhäisen kirkkoparven?\n\nUuden kerran viiltää paadellani mieltäni suuri ja polttava haikeus,\nterävä kuin tutkain, paisuvan syvä kuin taivaan sininen pohjattomuus.\nVanhukseni parvella, tämä vanha pappi, jonka sanat hartaina kajailivat\nammoisessa kirkossa, tämä juhlallisessa hiljaisuudessa kuunteleva\nseurakunta, jossa tunnen jokaiset kasvot, ovat haudan varjojen takaista\nmenneisyyttä. Ammoiset vuosikymmenet on jo vaiennut kirkkoherran vakaa\nturvallinen ääni, ammoin on jo sulkenut syliinsä eteläparven\nvalkohapsiset vanhukset kirkkotarhan viileä santa, vain muistoni\nhaamuja ovat nuo ihmiset, joiden eläviä kasvoja lapsensilmäni joskus\novat kunnioituksen ihmein tähyilleet. Vuosikymmenien kaukaisuuteen\nväistyvinä ja kuoleman ankaran rajan tuolta puolen nähtyinä kasvavat\nnämä hahmot juhlalliseen suuruuteen, kelmenneillä otsilla,\nsulkeutuneilla silmillä, jäykenneillä suupielillä päättyneen\nihmiselämän järkyttävä arvovalta.\n\nOi väistyneet varjot vuosikymmenien kaukaisuudessa ja hautojen\nhimmeässä helmassa, oi hiljennyt seurakunta lapsuuteni ammoisan\nveisaavan kirkon, ovat eletyt lapsuutenne heleät herkät päivät, ovat\nhaihtuneet lämpimän nuoruutenne värähtävätkin veriväkevät unet, ovat\nlahonneet nurkiltaan ja hajonneet salvoksiltaan voimallisimmankin\nmiehuutenne lujastikin laskemat seinähirret, on unohdettu uupunnekin\nvanhuuden ehtoossa ja elämän louhikoissa!\n\nVäistyneet, väistyneet varjot! haihtuneet, haihtuneet ihmispolvet, ilon\nja tuskan sykinnästä sammuneet ihmissydämet! Aura ja lapio ovat\nkääntäneet pelloksi ne nurmikot, joita teidän kirkkotienne kerta\npolveili, nuori metsä kasvaa umpeen ne salopolut, jotka teidän kirjava\nvilinänne täytti korkeina suvisina sunnuntai-aamuina, notkuvat\npitkospuut ovat lahonneet maaksi alhosilmillä ja sammal kasvaa niillä\nkivillä, joita teidän rientävät askeleenne kuluttivat. Kulkevat uudet\npolvet uusia teitänsä, ja vuosumpisessa rauhassa lepäävät teidän tutut\nvanhat kirkkorantanne: vain yksinäinen luhistuva, aaltojen helmaan\nkallistuva siltakarkku saattaa enää sille yksinäiselle, joka niille\nunohdetuille niemille eksyy hyljätyissä lahdenpohjukoissaan, muistuttaa\nniistä päivistä, jolloin kirkkoveneenne kymmeninä, kuohuvin keuloin ja\ntäytenään kirjavaa kirkkokansaa laskivat rantaan ja sillan vankat\nhirsipalkit huojahtelivat toistensa ohitse tungeksivan nuoren rientävän\nja vakaasti astuvan vanhan väen painosta.\n\nTuon tutun, muinaisen rannan näen, näen huojaavat väkipalkit ja iloisen\nkirjavan vilkkeen kirmavalla sillalla, kuulen rientäväin askelten\nnopean kapseen kivikkoisella, männyn juurien suonimalla polulla.\nLoputon hälinöivä kiire, rientävä jono poimuttelevalla, metsän\nverhoihin häviävällä, neulaskuivalla polulla: vilkettä ja viuhketta,\nohikirmasevia poikaparvia, supattelevia, tirskuvia tyttörykelmiä,\ntanakasti astelevia vakaisia miehiä, nyykkiviä vanhoja vaimoja,\nsarkamustaa ja karttuuninkukallista, huivien hilskettä, hameiden\nkahinaa, korkojen kopinaa, puhelun sorinaa ja naurun helinää! Näen\nsinisen lahden suun, sen välkkeissä uusia kilpaavia veneitä, airojen\nlehdet vilahtavat silmänräpäyksen hopeaisina ilmassa ja välähtävät\ntakaisin veteen, soutajain valkoiset paidanhihat hulmahtelevat tuulessa\nja vaahtokiehkura keulan edessä pursuu korkeammaksi: kohta on sillan\nkupeilla oleva uusi venhe, toinen takanansa, Kihlakuntakin tulossa\nsataisin väein ja korkein keulapuin, ja sillan palkeilla uusi suihke ja\nkirjava kilpa!\n\nNäen loitommillekin kallion kärjitse niemen päässä meren säkenöiville\nseljille, aallot loiskuttelevat kuin valtoin, vallaton lammaskarja,\nharja harjan takana viskautuu ilman karkeloihin, hohtaa hetkensä\nsinensä kuulaissa, viskaa harteilleen hopeaisen vaahtokiehkuran ja\nsuistuu säihkyen tummaan hautaansa tarjoten tilaa sinisille\nsiskoillensa niin monta kuin niitä on lukematonta tulijaa loittojen\nloiskumien raittiilta aavoilta.\n\nYht'äkkiä on silmissäni vaihtunut vuosikymmenien takainen kirjava\nrientävä kirkkokansa ja sinisiänsä loiskutteleva lahden suu koko\nkotiseutuni rakkaaksi kuvaksi. Vaippaavalla, syleilevällä katseella\nnäen yhdellä kokoavalla näkemällä sen rannat, karut köyhät kalliorannat\nsuvisen sunnuntain auringon kiloissa, kuulaasti hohtelevat, läpinäkyvän\nkirkkaat aallot lipumassa niiden siloisia punertavia liepeitä, näen\nsiintävät selät, lukemattomat saaret ja salmet ja salmien suissa\nulappojen utuilevat silmät, loitoilla ulappojen terhenissä kaukaiset\nvalkeat kalliokarit kuin uiskentelevat lokit tummin hartioin. Näen\nsadat punertavat niemien nokat ja valkokallioiset lahden suut, lahtien\npohjukoissa harmaat kallistuneet rantapuodit, lokkien riekuva kirkuna\nyllään ja totkujen kirpeä tuoksu ympärillään. Näen harmaan ruskeat\nmatalat metsät vääntyneine, tuulten runtelemine mäntyineen, köyhät\npolut poimuttelemassa loputtomia loivia kallionselkiä ja kivikkoisia\nkanervikkoja, näen lehtoiset hymyilevät nurminiityt vehmaine\nkoivikkosaarineen, pihlaja kukkimassa mäen kupeella ja haapa\nkohisemassa veräjän korvalla, kielo tuoksumassa koivun juurella.\nAvartuvat silmiini vihannat laaksot lainehtivine peltoineen, joiden\nteräksistä ruista raikas tuuli harjaa ja hulmii. Koivikkojen lomitse\npilkottavat mäen hyppylöillään pienet hiljaiset kylät ja yksinäiset\nuneksivat talot sunnuntairauhassaan, auringon valo välkkyy kuistien\nkirjavilla ruuduilla ja kukkiva omenapuu huojuu päätykulmassa. Näen nuo\nhiljaiset kylät, hiljaiset talot, näen noihin suvisen sunnuntain\naamupäivän helmoissa torkkuviin tupiin, joissa hyrisee rauha kuin\nvuossatojen pohjilta kantava urkujen humina.\n\nAinoaan syleilevään katseeseen suljen nuo meret ja maat, sataiset\nniemet hopeaisine aallonloiskeineen, hymyävät koivuhaat kielonurmineen,\nkeskikesän päivänterässä lainehtivat laihopellot lauhoine suhinoineen,\nnuo tutut turvalliset kylät ja tutut turvalliset talot tutuilla\nmäenrinteillään, turvallisissa tuvissaan tutut, sanomattomasti tutut\nihmiset.\n\nRakkaus, äkillinen kuin meren hukuttava tulva, hedelmällinen kuin\näitiyteensä avautuvan vaimon kohtu huuhtoo ylitseni: oh, vuosikymmenten\ntakainen ilman hulmu, leyhy, tuoksu lievivänä kasvoillani,\nsilmäluomillani, täytä suloisella virrallasi juova rintani, juopuva\nsieluni, vuosikymmenien takaiset, rakkaat ihmiset, näine elävine\nsilmineni näkemäni, hautojen varjoon vaeltaneet, virvotkaa leponne\njuhlallisesta suuruudesta, luokaa auki ikuisesti ummistuneet silmänne\nja näkykää haudantakaisesta kirkastetun ja kohotetun ihmiskohtalonne\nrikkaudessa ja ikiarvossa kaipaukseni ja rakkauteni etsivälle,\npolttavalle katseelle! Menneet päivät, menneet, muistojen kullan\nkirkastamat päivät, menneet ihmiset, menneisyytensä korkeudessa\nkaivatut, kunnioitetut ihmiset, kangastakaa kipeä ja ihana muiston\ntuokio rakastaville silmilleni!\n\n(Luettu julki ensi kerran Kustavin nykyisen kirkon 150-vuotisessa\nmuistojuhlassa 6 p. elok. 1933.)\n\n\n\n\n\n\nALASTALON SALISSA\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\nAlastalo ottaa vieraita vastaan.\n\n\nKaksitellen ja kolmitellen heitä verkalleen asteli rantamäkeä ylös,\nvälistä useampikin mies yhdessä joukossa, kuinka paatit olivat rantaan\nsaapuneet ja kuinka oli seisoskeltu ja odoteltu muitakin, kun\npäästelivät purjeitansa alas ja laittelivat venheitänsä jättökuntoon.\nAlastalo seisoi kuistin suulla vieraitansa vastassa, kätteli mies\nmieheltä ja röhisi hyvänahkaista puhetta, opasteli ja lykkiskeli\nkuistin puolelle ja sieltä tampuurin kautta saliin. \"Istumaan, istumaan\nvaan! Lämmittelemäänkös sinä istut, Mikkelsson, kun kohta oven pieleen\nitsesi jätät, kakluunin viereen? Ei se kyllä enää kuumia hekottele,\nValpuristi sitä viimeksi on prasutettu, ja almanakka on jättänyt jo\nMikkelinkin taakseen! keinutuolejakin on salissa, ei suinkaan ison\nKrooklan isäntä oven suuhun jää!\" kehoitteli hän pitkäleukaista\näijänkränää, joka itsepintaisesti kuitenkin jäi tuolille, jonka oli\nvalinnut. \"Peremmälle, peremmälle vaan, kyllä meillä tuoleja on\ntakaseinälläkin!\" tyrkki ja kehoitteli Alastalo vieraitaan;\nkuistinporstuassa kopisi jo uusia askeleita.\n\nAlastalossa oli iso päivä tänään. Viime talvena asiata jo oli\ntotisemmin jahdattu jokaisilla lukuvuoropidoilla pitäjässä, ja missä\nmiehiä muuten yhteen sattui; taisi juttu olla vanhempikin vielä; siitä\noli ollut puhetta vuosikausia. Nyt suvella vasta kuitenkin oli asia\nalkanut saada vissempää fasuunaa Alastalon päässä. Harmitti\nhaminoissakin kaupunkilaisten seuroissa istuessa, kun puhelivat isosia\ntalvirahdeistaan ja prikikipparit saivat tuppisuina sivulta\nkuulustella, kun miehet keskustelivat. Oolanteri-kapteenienkin kanssa\npuhellessa meni juttu yhä useammin siihen, että prikit ovat liika\npieniä astioita, kuunareista puhumattakaan. Sitäpaitsi alkoi yhä\nselvemmin näkyä, että Janne Pihlmannista saadaan flinkki mies vaikka\nparempaankin kuuttoon. Alastalo oli ollut yhä paremmin tyytyväinen\nperämieheensä; eihän kapteenin tarvinnut paljo muuta enää, kuin istua\nkajuutassa ja poltella piippua: poika järjesti asiat! Siviällä ja\nJannella oli sitäpaitsi jotain keskenänsä, siitä oli Eevastiinakin\nsanonut ja itsekin hän oli joskus ollut huomaavinaan samaa, eikä\nsiihenkään asiaan oikeastaan ollut mitään sanomista: huonompiakin\nvävyjä voisi taloon tupata! Pojalle täytyy aikanaan toimittaa kuutto,\nettä nähdään, mihin kynnet pystyvät! oli tullut lakkaamatta mieleen\nsuvimatkalla. Ja sitäpaitsi, ennenkuin tässä tosi todessa jää\nmaapakalle ja jättää ulkomaitten vedet nuorempien kulattavaksi, olisi\nmukavaa kokea vielä sekin, miltä miehellä tuntuu hatun alla, kun\nahteripaikalla laskee edessään kolme mastoa, ja pukspröötti haistelee\nAtlanttia Spanjan rantoja päin norkotellen! Siwiän tuliaiskalaasissa\nkolme viikkoa sitte oli Alastalo siis jo ottanutkin asian vissemmin\npohtimen päähän, tunnustellut hammastarhaa siellä ja täällä, lykännyt\najatuksen siementä, missä multa tuntui otolliselta. Ei ollut Siwiän\nsluuppikaan saanut montakaan päivää maata laiskana näinä viikkoina\nkotorannassa, senkin seitsemän luovia oli Jannen kanssa kryssäilty\nKivivedellä, Härkäniemikin joskus mukana, kun oli käyty jokaisessa\nvähänkin voipaammassa talossa pitäjässä ja totilämpimän edessä\nheiluteltu partaa tupakamareissa ja saleissa. Kirkkomäelläkin oli\nparina sunnuntaina porinaa piisannut sekä ennen jumalanpalvelusta että\njälkeenkin, niin että muu kirkkoväki sai tuntikaupalla odotella ja\nsuututella rannassa, ennenkuin isännät saapuivat ja kirkkopaatti pääsi\nlähtemään kotomatkalle. Langholmassa Alastalo ensiksi oli käynyt --\nsillä kerralla hänellä oli vain Härkäniemi mukana, Langholma oli\nnimittäin semmoinen mies, että hänelle oli viisainta puhua alussa kohta\nasiain juuret selviksi semmoisina kuin ne hampaissa olivat, ja silloin\noli mukavampi, kun ei Janne ollut istumassa vieressä. Kun juttu sitte\nreisu reisulta näytti rupeavan menemään riitinkeihin, kävivät he, tällä\nkerralla kaikki kolme, uuden kerran Langholmassa, ja siellä sitte oli\nsovittu, että paras on, kun saadaan miehet koolle Alastaloon ja\nkatsotaan, syntyykö valmista. Langholma oli, sivusilmällä joskus\nsavunvetämän väliltä Jannea mittaillen, arvellut, että voidaan\nkatsella, kyllä hän puolestaan pistää paattinsa kuntoon ja seilaa\nAlastaloon, niin nähdään sitte.\n\nTämän jälkeen oli asia ruvennut olemaan selvenemistä päin: kun\nLangholma kerta oli matkassa, niin silloin tulevat mukaan muutkin! Ja\nniin pitkällä oltiin nyt siis, että Alastalo oli käsi kokolla kuistinsa\nedessä ja johdatteli miestä miehen jälkeen saliinsa, pakotteli istumaan\nja opasteli piippuhyllylle, kehräsi suustaan kehottavaa juttua ja\nhykivää naurua. \"No Nordberg, peremmälle, peremmälle vaan, et sinä\nTukholman kalarannassakaan hämmentele, kun paikkaa katselet jahdillesi:\nkipparin nokassa pitää olla luuta senverran, että ymmärtää satamassa\nhaistaa jahdillensa möljän kyljessä sen paikan, jossa ostajat parhaiten\nkuhisevat, ja maissa itsellensä sen tuolin pitotuvassa, jolta on lyhyin\nmatka asteltavana totipöytään!\" jokainen sai sanan, sai vaikka parikin,\nalhaisempi vai mahtavampi: suostutellen hevosen laitumelta ohjasperiin\nsaa, eivätkä perunat vaosta vakkaan itse loiki, ellei niitä omin sormin\nnouki! \"He-he, ei meidän laattialla jalka saveen paadu, niinkuin sinun\npitkillä saroillasi!\" kehoitteli hän, Karjamaan verkkaista isäntää\nhienoksiltaan selästä työnnellen ja laattian poikitse peräseinän\nmahtavaa nahkasohvaa kohden joudutellen. \"Isäntämiehet semmoisille\npaikoille, että ne isompiakin kestävät!\" pakisi hän kieltä taitavasti\nsujutellen. \"Ja mullikkoja taas tänä syksynäkin täysi tusina Ruotsiin,\nkuulin minä! Koskas sinä kaikki Ruotsin riksit saat Karjamaahan\nlypsetyiksi, he-he?\" pajatteli hän, painellen pienellä väkivallalla\nvierastansa sohvan nurkkaan istumaan: Karjamaa oli mies vaikkapa\nkuudestoista-osaankin parkkialuksessa, ja häntä oli syytä pitää hyvällä\ntuulella. \"Jokos sinäkin viimein olet päässyt siihen ikään, että ujous\nalkaa ihmistä vaivata, kosk'ei piippu vielä roiku parrassa!\" sai sohvan\nkeskisillä istuva Lahdenperän rojo lautamieskin ohimennen ystävällisen\nkehoituksen, ennenkuin Alastalo oli käsi sojolla uutta tulijaa vastassa\nsalin ovella.\n\nNiinkuin hylje vedessä puikkelehti pyylevä Alastalo vierastensa\njoukossa. Käden sujaus sula, sanan sujaus sulavampi, ajatus otsaluun\ntakana kumpaakin ankeriaampi. Kun on ihminen pitokokkina, niin silloin\npitää olla kauha joka padassa lipoamassa, ja ryytiä joka soppaa\nsuurustamaan! Ei ratas kitisemättä kulje, jollei ole suopaa akselissa\nja hammasvärkki rasvattu! Kellosepän kelpaa, jolla on pintit ja\npihtimet, viilat ja vasarat, taottava ruuvitukissa ja selvä teräs\nmukiloitavana, mutta siinä peukaloa kysytään, kun on pistettävä\njenkoille ja ratasvärkin juoksuille järki parinkymmenen miehen\npehmeässä tai kulmavassa ällinupissa, joista jokaisen omistaja tietää\nlompakkonsa povitaskussansa omaksensa! Siinä jo ajatuksen vähtiä\ntarpeeksi, kun on omassa päässään selvittänyt, että parkki pitäjään\nrahaa seilaa, ja ajatellut, kuinka asia menee sopevasti kölille! Mutta\nsenjälkeen vasta työ alkaakin, kun kiiskinen on keitetty ja vadissa!\nVoi sitä ruodon sorttia, jota saa noukkia, ennenkuin jotain on suussa,\nja voi turkanen sitä työtä ennenkuin ihmisten päissäkään koukkii pienen\nmurenen järjen pehmeätä kallojen visaisesta luusta! Hylliä on minulla\nkyljissä kylliksi noselasti käännelläkseni itseäni, eikä kieli ole\nkoskaan minulla suussa väsynyt, mutta jumaliste, joll'ei minun tänä\nsyksynä joskus ole tullut surku sekä ryntäitäni että kieltäni, kun niin\nliukkaasti on ollut keikuttava kummankin! Järkikin juoksee\nkarpalonpisaroiksi otsalle, kun niin piukasti pitää ymmärrystänsä\nviljellä! ähisi Alastalo tuokion loven omissa ajatuksissaankin ja\npyyhki taskusta noudetulla sinikuvallisella nenäliinalla punertelevan\notsan pursuvia hikihelmiä. Missä Langholmakin viipyy, että saisi ruveta\nottamaan asioita sarvesta? \"Janne!\" sanoi hän samalla, kun kuistilta\ntaas alkoi kuulua kolinaa ja hän ovelle mennessä sivuutti nuoren\nPihlmanin, perämiehensä, \"pidä sivuakkunasta silmällä, koska Langholma\nluovii nokan takaa lahdelle, että olet rannassa auttamassa seilejä\nalas!\" Pukkilan pahusko sieltä nyt on tulossa! ajatteli hän samassa\nporstuaan käsin kuulustellen: sen kuulee sätinästä! Priki ja priki ja\npriki! Nyt saadaan kuulla taas koko Athanasius etuperin ja takaperin!\nSillä on Evaldkin mukana: tietysti! Missäs hännän lorvi, jollei selän\nhollin päässä koiran takana roikkumassa? \"Priki ja Evald, priki ja\nEvald\" kohta korvissa nukuttavammin kuin tuvan nurkista sunnuntaina\nennen lukuvuoroja katkismuksen hurina: \"mitä-se-on-vastaus!\" Mutta\nsotkukoon pukin parta! Kun se on aikansa prikittänyt, niin jumaliste,\nminä en ole Alastalo, joll'ei poskipieli vielä veisaa paa-a-arkkiakin!\nJa Evald varistetaan niinkuin jänikseltä papena ennen loikkaamista!\n\nAlastalo oli nyt jo kuistilla sojolla käsin. Pukkila sieltä todella oli\npoikineen tulossa. \"Ahaa, Kivivesikään ei ole niin pitkä, ett'ei päähän\npääse luovimalla! Täällä jo Härkäniemi sinua odotellessa on valinnut\nhyllyltä parhaan piipun, pelkään minä! Ja kaksin miehin matkalla,\nniinkuin prikissä mastoja!\" Alastalo kätteli isää ja poikaa, sujutti\npuhetta solkenaan: oli pidettävä suu käynnissä, jos Pukkilalta\nsananvuorossa tahtoi pysyä. \"Olisit ottanut Vernerinkin mukaan, niin\nolisi ollut parkkitopit sluupissa! Mutta syntisellä on pelkonsa: pirun\nkolmihaarakahvelikos sinulle laiva-asioissa mieleen tulee, koska kolme\nmastonkärkeä aluksessa sinun silmiäsi niin karvastelee?\" Oli paras jo\nporstuassa alkaa kina, niin oli puhti toisella vähempi salissa!\n\nPukkila sieppasi reiviä juttuun. \"Kaiketikkin, kaiketikkin!\" pani hän\nja pakisi partaansa. Ei suinkaan teertä ennen ammuta kuin hollilta ja\nporstuassakos hän räiskyttäisi tyhjille seinille sen, mikä vasta\nsalissa kärventäisi Alastalon leukakarvoja, kun makean on todistamassa\ntusina persoa korvaparia ylt'ympärillä! Vielä rantamäkeä ylösastuessa\noli hän sanonut Evaldille, pojalleen: \"rakentakoot parkin-parkin,\nminun puolestani parkin-parkin, mutta kyllä minä suolaan-suolaan,\nsuolaan-suolaan! Alastalolla ovat isoset korvalehdet, kuninkaalliset\nkorvalehdet, haavit korvalehdiksi, päästetään vähän sanahyttystä\nhurisemaan niihin: niihin mahtuu! Langholmakin luovi vasta Kaaskerin\ntakana, niin on aikaa täällä kutitella hammasta! Palvataan-palvataan\näijää, niin laihtuu vähän liika lihavuudestansakin! Poski kukaties on\npäästelevinään naurun mehevää ja ryntäät hytkyvinään hyvää tuulta,\nmutta kerran pari, kerran pari ja montakin kertaa on harmistunut\npeukalo äkäisesti tuhraseva sieraimen laveata sisäpieltä, kun Pukkilan\nsanaväkä pistää ihran lävitse mielen ihoon ja salin kaikilta neljältä\nseinäviereltä holottaa korviin häliseväin miesten leukava nauru! En\nminä ole pieni, enkä minä ole isonen, minä olen Pukkila, minä, ja\nPukkilan kielenpalanen on minun suussani! 'Älä sinä naura, Evald, en\nminäkään naura, kun minulta pääsee piru parrasta, mutta katsele, kun\nmuut nauravat, Evald, sillä lailla minäkin katselen!'\" oli hän vielä\nneuvonut poikaansa, kun he jo pyyhkivät jalkojaan kuistinedustan\ntuuheaan havutukkuun. -- \"Kaiketikkin-kaiketikkin!\" jupisi siis\nPukkila vain omia sanojaan Alastalon härnäämisiin. \"Kanitti-kanitti\ntuulikin-tuulikin vastaan-vastaan Kivivedellä-Kivivedellä!\" puheli hän\npuheenväliä katkaistakseen ja kieltänsä lipeällä pitääkseen, jott'ei\ntoinen pääsisi enempää karvasta tiputtamaan korvaan: silmät vahtasivat\njo Alastalon olan ylitse tampuurin lävitse saliin. Ahaa! Lahdenperän\nneliskanttikin naamatauluksi jo paikalla ja paistamassa peräsohvan\nkeskellä! Jokos lautamies luulee metsänsä veistetyn pantteripuiksi ja\nitsensä parkkilaivan retariksi? Ja Härkäniemi kryssäämässä laattian\naukeata piippuhyllyn nurkkaa päin nenänpäässä vetohönkä: tulikos kiiru\näijälle vai, kun kuuli Pukkilan porstuassa, minun porstuassa, että\nkerkesi saamaan parhaan piipun omiin hampaisiinsa? Ja Krooklan\nMikkelssonin laiha nuuskanenäkin uteliaan käyränä kurkottelemassa oven\npostin takaa? Senkin kitupäristimen on Alastalo osannut juonitella\ntänne? Pukkilan silmä palasi retkiltänsä ja vilautti epäluuloisesti\nAlastalon rehevän rehelliseen naamatauluun. Sinä nauraa röhiset:\nsikakin röhisee, mutta sillä on torahammas kummassakin poskipielessä!\nLeikinhyryä sinulla on silmänurkkien vilkkeessä ja hyvän tuulen hytkyä\nkasvojen hyllyvissä palvoissa, mutta silmien tutkaimissa hijoo valpas\nhaukka kynsiänsä ja poskien muhon alla on neljännestuumaa syvemmällä\nkovaa luuta! En minä ole painiskellut kevätpaisteessa laiskottelevan\nsylenmittaisen hylkeenrohjon kanssa liukkaalla jäällä paljain käsin,\nmutta sinun kanssasi minä joudun painiskelemaan salissa! Tästä taitaa\nsittenkin tulla perhanan tosi päivä sittenkin tänään! tuppasi\nväkistenkin epämieluisa ajatus Pukkilan mieleen. \"Jahah! Vai\nparkkikuuttoja sinä vielä alat ijässäsi veistellä! Minullakin oli\nsemmoinen ikä muutama vuosi ennen rippikoulua!\" Eihän ollut muita\nkuulemassa pistosta kuin Evald, mutta mielenapea lykkäsi myrkyn\nkielenpäähän turhanpäiten näin ennen aikojaan. Se oli hukka satsi,\nPukkilaa harmitti itseänsäkin, olisi saanut karvastella Alastalon\nkorvissa, kun Lahdenperä olisi nauraa rojotellut, kukaties joku muukin\nsalissa. \"Parkki-parkki-männynparkki!\" kairasi hän kuitenkin asiata\nparemmaksi selvyydeksi, jott'ei sana aivan jouten luiskahtaisi, tuli\nsiten senverran suutakin viljellyksi, ett'ei Alastalo kohta jutunloveen\npäässyt.\n\n\"Parkit kuljuun ja miehet saliin!\" sohotteli Alastalo meholeuoin\nikäänkuin ei olisi hulinaa kuullutkaan. \"Salin puolelle-salin puolelle,\nsanon minäkin kahteen kertaan, koska on kaksi käskettävää! Pöydän\nnotkuvaan pitotuvassa, kun isäntä olkaan taputtelee, ja laiston pitkään\nniityllä, kun viikatteen väärä käteen taritaan, se on laita tapa\nhyvässä talossa!\" Alastalo lateli suustaan sopevaa sanaa kuin suopaa,\nkäsi työnteli hienokseltaan Pukkilaa selästä kynnyksen yli pakotellen,\ntoinen viittasi Evaldia seuraamaan jälestä tampuurin puolelle. \"Vai\nolet sinä uitellut omatekoisiakin kuuttoja joskus?\" puhella porisi hän\nviattomia Pukkilan korvaan salin ovea lähetessä. \"Ja minulla kun on\nollut semmoinen luulo, että sinä ostat aluksesi valmiina luvialaisilta\nsilloin kuin eivät oolanterit prakkaa sinulle hylkyastioitaan!\" Oli\nparasta hiukka leikata kurssia miehen poskista, ennenkuin salin\npuolelle pääsi, jott'ei kieli kohta ruvennut paukkumaan siellä!\n\nSe oli harmin sana Pukkilan korvissa, kun ihminen juuri oli astumassa\nsalin ovesta sisäpuolelle! Pukkilaa kiemasikin sisukunnissa niin, että\nteki mieli potkaista takakavioilla pirulaista sääripiippuun, siellä kun\nse röhisi selän takana. Tosi se oli: Usko oli Luvialta ostettu ja\nFridan kaupoista oli mieluummin nykyään jo vaiti. Käskeekin\njumalattoman tulla semmoisia kuiskuttelemaan toisen syyttömään\nkorvaläpeen juuri, kun vieras on viattomana kävelemässä saliin! Ja\nhöpisi, viholainen, myrkkynsä vielä niin matalasti korvan juureen, että\nmeni penteleeseen mitään vastaamaankaan, kun ei kukaan ympärillä ollut\nkuullut mitään! Pukkilalla ei ollut muu edessä tällä hetkellä kuin\nniellä harmi, niellä kuin kiisken ruotoinensa kurkusta alas, ja astua\nnipistettynä miehenä kynnyksen yli salin puolelle.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nPukkila kävelee Alastalon salissa peräsohvaan istumaan.\n\n\nNipistetty mies, niinkuin sanottu, oli Pukkila Alastalon salinpuolelle\nastuessaan. Muulloinkin aina pisti harmiksi silmään ja mieleen kun tuli\novesta sisään tähän saliin! Tampuuri jo edessä? Porstuasta muualla\nsaliin päästään! Ja mitä varten Alastalon pitää olla isosempi\nparempiansa? Onkos Langholmankaan sali näin suuri? Neljä syltää ja\nkaksi korttelia jokainen seinä nurkasta nurkkaan sisäpuolelta mitaten,\nkun neljä syltää on laillisen salin mitta! Joka kerta siitä on puhetta:\nkaksi korttelia leveämpi kuin muitten salit: se näkyy kohta!\nTakakamarit muka liika soukkia, jollei niissä ole runsasta kahta syltää\nleveyttä päätypäässä! Pärisköön paskoja tyhmemmille: salia silloin\najatellaan, kun pykninki nurkataan! Pukkilaa piirteli tällä kerralla\nmielessä vielä pahemmin kuin tavallisesti, kun silmä vasten tahtoakin\ntaas mittaili peräseinää ja auttamattomasti oli tunnustettava, että\nsali, mitä siitä ajattelikin, oli muhkea katsella, varsinkin näin kun\ntuli ovesta, ja aurinko lämpimänä makasi kummankin merenäärisen\nmahtuvilta avaran laattian pitkillä matoilla. Raatoa, kun saisin\nminäkin uuden ripini viimein kehälle, niin kortteli lisään, kortteli\nlisään joka mittaan: Alastalo saisi tulla itse mittaamaan! Tarvitsiko\nsitä sitte välttämättä isotella, vaikka Siwiä nyt olikin seilannut\nrahaa vähän, vähän -- vähän? Nahkasohvakin tuossa, Tukholman nikkarin\ntekoa, pari hyvää miehenmittaa pitkä, selkäkarmin tasasuora kaaripieli\njatkumassa koko seinänmatkan pihtipuusta pihtipuuhun takakamarien ovien\nvälillä ja messinkinuppien kiiltävä helorivi loputtomana jonona\nkaartamassa piukatun selkämyksen mustaa nahkapintaa ja vaakasuoran\nistuimen kopeata reunapienaa. Istuttiin Alastalon salissa ennenkin,\nennenkuin tuo piti tuoda mennä syksynä! Kun minä saan uuden salini\nvalmiiksi, niin -- -- --, koetti joku pieni ajatuksen alku vuodattaa\nheikon lohdutuksen tipan tähänkin mielen apeaan, mutta nyt oli silmä\nkuitenkin nopeasti korjattava kiusankappaleesta: siinä istui rehevänä\nkeskellä Lahdenperä, mukava naapuri kyllä, mutta sitä miestä ei tällä\nhaavaa viitsinyt ottaa silmänkärkeensä! Istuu pyllyttää nahan piukalla\nkuin porsas polstarilla, naamataulun neliskulmakin paistaa semmoisessa\nnaurun voiteessa, että hävettää katsella! Joko luulee Vaarniemen metsän\nhinnan vuoraavan taskuansa? Juuri tuon naurisposken hallussa pitääkin\nolla Vaarniemen metsän! Kyllä minäkin tiedän, että Vaarniemen metsässä\nkasvavat parhaat pantteriväärät pitäjässä, mutta miksei minun\npuolellani aitaa? Silloin ei istuttaisikaan tällä haavaa Alastalon\nsalissa, vaan Pukkilan isossa kamarissa, eikä olisi puheenpitoa\nAlastalon parkista, vaan Pukkilan parkista! Ja Lahdenperän lautamies,\nmahtuisitko sinä siellä isosena sille sohvalle, jolla istuisivat\npitäjän parhaat kapteenit? Lautamies juoskoon koirana pitäjällä\nhaastamassa isiä vikaan menneitten tyttöjen mukuloille, se on hänen\nvirkansa, mutta salissa on hänen paikkansa seinävieri-tuolilla, ja\ntehtävänä pureskella poskiansa, kun kapteenit istuvat peräsohvalla ja\npuhelevat meriasioista! ajatteli Pukkila kärmistyksissään, mutta\nei malttanut vielä kerta olla kulmainsa alta vilkaisematta\nmielenpahennuksensa viattomaan vikamieheen. Osaa Alastalo pistää\ntamminappulat lautapelissä ruuduillensa! Mene nyt pistelemään jotain\npientä totta ja pientä karvasta Alastalon parkista, ja päästä Alastalo\nsananvuorollensa, niin kenen puheille hölää Lahdenperä tänään naurua\nposkistansa paremmin, minunko vai Alastalon? Vaarniemen metsän hinnasta\nsopii sortteerata naurunkin paksuutta, ja kun mies on parikymmentä\nvuotta istunut lautamiehenä keräjätuvan penkillä ja muutenkin on siinä\nsuhteessa alunperin älliä korvantakana, niin oppii ihminen pahuksen\nhienosti haistamaan, mille tuomarin puheille sopii päästää liivin napit\nvatsan yllä naurun hölkässä hyppimään ja mille tuomarin puheille\nleuanjärä säilytetään lakikirjan vakavana! Pukkila pudotti Lahdenperän\nlopullisesti silmistänsä kuin sukankutoja katosilmän vartaan nenästä:\nhän tunsi ilmasta, että tänäpänä ei naurunrymä Lahdenperän puolelta\nsalia olisi lähtemässä yhtä heltaasti hänen pienille-pienilleen kuin\nAlastalon harmittaville mujuille. Mutta nauraa Lahdenperä osasi, se oli\ntunnustettava, ja osasi, pahus, penteleen oikeissa paikoissa; kun\njoskus kielen puhti potkasi luonikkaasti, niin lysti sitä oli\nkuulustella korvissaan, kuinka Lahdenperä päästi leuan laveastaan äänen\nsanan niskaan niinkuin kanttori kirkon parvelta nuotinpään ja muutkin\nympärillä ymmärsivät, että nyt oli Pukkilalta taas livahtanut\nsemmoista, jolle sopi nauraa vaikka ruudut tärisemään! -- Paistakoon\nperäsohvalla! nielaisi Pukkila ajatuksen. Jos liikoja hölisee, niin\nniistetään mies! paineli hän karvasta palaa alas kurkustansa. Vielä on\nPukkilalla nipistimet tallella peukalon ja etusormen välillä! Vaikka\nkieltämättä mieltä työlästytti. Kyllä tässä tänäpänä kielenpään on\ntapeltava, jos pientäkin kiusaa saa Alastalolle tehdyksi! Pahan hengen\nparkkikin hänelle nyt vielä, kun muutenkin piukkaa kaikissa asioissa\nohitse!\n\nKarjamaan Eenokkikin tänne jekutettu? Pukkilan silmät melkein\ntärskähtivät! Silmien todistus oli selvä: Karjamaan isäntä siinä\nistui, Karjamaan Eenokki! Juuri Karjamaan Eenokki ilmi elävältä\nsohvannurkassa! Piippu hampaissa, niinkuin Eenokilla luonnollisesti,\ntietysti piippu hampaissa, mahtoiko mies nukkuakin piippu hampaissa,\nmutta sammunut, sammunut tietysti nytkin, sammunut nysä sammuneena jo\nkotoa lähtiessä suupieleen unohdettu, kukas onkaan koskaan nähnyt\nhaikunkiemuran nousevan Karjamaan Eenokin piipun pesän porosta: jumalan\nviljaa tupakan kultakin, ei suinkaan sitä savuksi ilmaan haaskata,\nainakaan Eenokin visusta suupielestä, koska piipun karvas kylmältäänkin\nantaa makunsa varresta! Ja saappaat savessa, tietysti savessa, mitäs\nvarten Eenokilla saappaat ovat, jollei savessa tarsittaviksi, ja savi?\npellon savi? savi pataan kystä kasvaa ja kypsä lusikoidaan padasta\nsuuhun, mitäs isännän saapas siitä pahenee, jos onkin savessa,\nnoukkikoon Alastalo paakalat matoiltansa, kun vieras on lähtenyt!\nKarjamaan Eenokki ilmielävältä Alastalon sohvannurkassa sammunutta\npiippua ja savista saapasta myöten! Pukkila oli tyrmistyksissään,\ntirkisti ja vältti matolla tuoreen savikokkareen: tuosta on Eenokki\nastellut saliin tullessaan ja peräsohvalle kävellessään! päätteli hän.\nPuhdasta pellon savea kuitenkin, olisi isännän saappaissa voinut kulkea\npahempaakin ainetta pelloilta matollesi! ajatteli Pukkila ja luimi\nsivulleen vierellään toimittelevaan Alastaloon. Sen hyvän ansaitsisit\nkuitenkin, että joku tallaa kasan lätiskäksi mattosi karvaan!\ntoivotteli hän pahansisuisesti, silmien taas väkisinkin palatessa\nsohvan nurkkaan. Karjamaan Eenokki siinä totisesti istui, sitä silmien\ntodistusta ei voinut muuksi muuttaa, vaikka olisi katsellut kolmannen\nvarmemman kerran, istua nökötti leuka niin pitkänä kuin Karjamaan\nEenokilla leuka on itsepäisesti pitkä: Karjamaan Eenokki istui siinä\nsammunut piipunnysä hampaissa, se asia ei parantunut katsomisesta!\n\nKuka oli koskaan nähnyt Karjamaan Eenokin Karjamaan aitojen\nulkopuolella muulloin kuin kaksi kertaa vuodessa rippikirkossa, kerran\ntalvella kynttilämessusti ja kerran suvella sinä ja sinä kolminaisuuden\npäivänä, ja samaten Turussa kaksi kertaa vuodessa, syksyllä\nsyysmarkkinoilla myymässä kevään säynäät ja suviset silakat ja vuotisen\nvoin ja talvella talvimarkkinoilla talon kaikilla hevosilla tuomassa\nviljakuormat kaupunkiin vakanttiin ja myytäviksi? Eenokki hoitaa\nautuutensa asiat säntilleen ja kruununmaksut säntilleen, peltonsa\nsäntilleen ja saamisensa säntilleen, hänellä on talo ja vuoden\nalmanakka, raamattu ja sielun kipenä syntisessä ruumiissa, talon asiat\ntapahtuvat almanakan jälkeen: Ristinpäivänä toukotöihin, karja\nlaitumelle Urpona, kuhilaat pellolle viikkoa jälkeen Jaakon ja jyvän\nsiemen vakoon Perttelinä; sielun asiat raamatun mukaan: papeille\npalkkansa voinaulalleen ja jyväkapalleen ja munatiulleen kantopäivänä\nja synnit nieltävä leipänä ja virutettava viinillä säällisinä\nliinapäivinä, mutta muuten ovat maailman asiat lopussa Karjamaan\nraja-aidan takana ja taivaan asiat siinä paikassa, jossa piipun pesästä\njuokseva savun koukero katoaa silmän näkyvistä ilmaan. Ja nyt istuu\nsamanen mies, Karjamaan Eenokki, ilmielävänä ja keskellä silkkaa viikon\nselkää jumalan valkeana arkipäivänä Alastalon salissa sohvan päässä ja\nimee sammunutta piipunnysää hampaissaan niinkuin kotona Karjamaan\ntuvassa? Pukkilalla oli nopea ajatuksen juoksu, hän tiesi sen itse,\nmutta totisesti, jos minulla tällä haavaa olisi ajujen sijasta kuiva\nmullankokkare otsakopassa, niin jumaliste, yhtä viisas minä olisin kuin\nnyt! ajatteli hän. Mitä tekemistä oli Eenokilla Alastalon salissa\nsilloin kuin siellä istutaan ja jahnataan laivan rakentamisesta, mitä\ntekemistä laiva-asioissa varsinkaan erään tapauksen jälkeen\nmuinaisuudessa, hänen itsensä ja Eenokin yhteisessä muinaisuudessa,\ntapauksen, jota hän puolestaan, Pukkila piti niin visusti ajatuksensa\nkynnyksen ulkopuolella, ettei koskaan sitä tarpeettomasti ajatellut,\npahankurjen ja ainainen Petrereesa, kun nytkin tuppasi tulemaan\nmieleen, vaikkei ollenkaan ollut syytä! Se asia kuitenkin oli selvä:\njos Eenokin päähän on joku kelmi saanut mahtumaan sen ajatuksen, että\njärjellinen mies voi vielä uuden kerrankin pistää rahansa muuhunkin\nkuin Karjamaan tupakamarin kaapin loodan talteen, niin pitäjässä ei\nollut Langholman isännän ja Krooklan Mikkelssonin jälkeen toista\nmiestä, jolla oli vissempää pistettävää kuin Karjamaan Eenokilla.\nMontakos mullikkaa Karjamaasta tänäkin syksynä talutettiin Tukholman\njahtiin: kolme enemmän kuin Pukkilasta, pelkään minä! Laidunmaat\nluodoissa niin saastaisen lihavat, että hävettää, rintapellot haisevaa\nsavea ja vesissä keväällä säynästä niin sakeana, että toisiansa\npyrstöihin pureskelivat! Siitä ei epäilystä: kyllä Karjamaan isännällä\nrahaa on, vaikka isonkin parkin kuudestoista-osan maksamiseen, sen\nasian haistamiseen ei tarvita Alastalonkaan sieraimia! Mutta millä\npahanhengen kurilla Eenokki on tänne talutettu? Juhtahärän otsaharjaan\nminä viisikymmensyltäisellä saralla ennemmin päitsimet pujottaisin ja\nkarauttaisin konkarin ravurina tietanhualle pitomatkalle, kuin minä\nEenokin pään siihen ajatuksen loikkaan saisin, että mies voi ajankultaa\ntuhlaamatta istua joutilaana naapurin salissa keskellä paistavaa\narkipäivää ja että meren vetelään voi ansiokseen potkia saalista\nsaartamaan muutakin kuin kalaverkkoa, jopa niin väärtiäkin tavaraa kuin\nrahaa, joka jo on tallessa kaapin laatikossa! Pukkila ihmetteli, kuka\ntuonkin jääräpään on saanut niin pitkälle, että hän on löysännyt\npaattinsa pestin Karjamaan rantasillasta ja nyt istuu muitten joukossa\nsohvan nurkassa täällä! Totisesti sopii senkin kelmin ja viisumaakarin\npuhaltaa puuskutella ilmaa keuhkoihinsa ja keuhkoistansa yhtä\ntyytyväisenä ja yhtä syvin vedoin, kuin miehen, joka tasamaalta on\npunnannut niskaryhälleen täyden tynnyrin jyväsäkin ja polvijäsenen\nkieppumatta kantanut jussin selässään tikka tikalta myllyn ylisille ja\nnyt päästelee nyörejä kaksikyynäräisen suulta ja jouten katselee,\nkuinka viljan raskas keltaisena juosta lorottelee tyhjenevästä säkistä\njyskävän ruuhen nielevään suppiloon! Kun Eenokki kerta on täällä asti,\nniin hän ei ole turhan päiten matkalla, ja niin varmasti kuin suppilon\nsuulle nostettu ja suullisestaan avattu jyväsäkki juoksee sisältönsä\ntratin toroon, niin varmasti on Alastalolla kuudestoista-osa\nparkistansa paperilla silloin, kun Eenokki on mennyt istumaan sohvan\npäähän!\n\nPukkila tunsi itsensä kuin vääryyden kärsineeksi: mene tuommoisten\npäähän kaatamaan järkeä! Onkos ihmisen kieli, olkoon se liukaskin,\nmikään rautakanki, että sillä vääntäisi kiviä nummesta tai ajatuksen\nälliä Karjamaan Eenokin kaltaisten kalloluista? Vielä Kivivedellä äsken\noli hän sluupissa puhellut Evaldille: Pelkään-pelkään, tästä tulee tosi\npäivä tänään! Alastalo on perhana käärimään miehet: se voitelee\npuheella siinä kuin puhein voidellaan ja sillä on ajatuksen koukku\nsananmadossa valmiina niitä varten, joihin ajatus riipasee! Alastalo on\nvaarallinen mies, Evald, pelkään-pelkään, pahoin aanaan, että parkin\nsaa julmettunut tänäpänä toimeen, vaikka kuinka kielen kultaa\nviljelisi, koettaisi karvasta siellä missä makea ei maistu! Mutta hikeä\nsaa äijä pyyhkiä, saa pyyhkiä otsaltansa toisenkin kerran ja röhöttää\nsuuttua naurunkarvasta, naurunkarvasta vatsastansa, siitä minä olen\nPukkila-Pukkila! Jos saakin parkin, niin maistukoonkin! Sillä lailla\nhän silloin oli paatissa vahvistellut ja kohennellut vähän painumassa\nolevaa mieltänsä, mutta olisiko silloin ymmärtänyt ajatella, että\nKarjamaan Eenokinkin näkisi täällä! Muut nauraa nuhjuttelivat\nkuitenkin, vaikka ovatkin Alastalon puolella, kun pistää purevaa\nsurisemaan Alastalon korviin, mutta kuka on koskaan nähnyt jyväsäkin\nvalssaavan ja naurun vetoa Eenokin poskipielissä? Olisi tuommoinen\nhuoneentaulu naamanuunaksi nököttämässä minuun jokaiselta salin\nseinäviereltä, niin saman asian ajaisi tänäpänä suussa anturanahan\npalanen, kuin minun oma kieleni! Mutta millä perhanan pelillä olet\n_sinä_ -- Pukkilan silmät vilkaisivat kärsimyksen katkuisina vierillä\nastelevaan Alastaloon -- sinä, silmäneula ihravatsaksi ja käärmeen\nkiemuva hylkeen hyllyväksi vääntänyt tänne toisen ihmisen kiusaksi tuon\nkivireen mieheksi ja härkäkallon kahdella kintulla käveleväksi?\nPukkilan piti väen väkisin ja vasten omaa tahtoakin puolin ihaillen\nvaikka kateen happamiltaan taaskin ajatella kertansa samaa Alastaloa ja\nMattssonia, joka pyyleän vehoisana toimitteli vieressä ja olkapäähän\ntaputellen panetteli pakotteli peremmälle. Sojottelet sinä ja\nhyristelet naurun hyllyvää, mutta piru sinun kyntesi tietää, koska ne\novat niskassa? Jumaliste, liukas sinun kanssasi pitää olla, kun sinun\nkanssasi vääntämään rupeaa! Mutta on Pukkila ollut marjassa ennenkin,\nminä-Pukkila! Pientä-pientä kiusaa-kiusaa, niin tiedät, että, Pukkila\non pelissä-pelissä! Eenokin sinä olet saanut, olet saanut, pahus,\npelatuksi Eenokin, saakelinmoinen veto, paha veto, vietävän paha veto,\nminä tunnustan, miks'en tunnustaisi! Mutta älä klivaa kieltäsi vielä,\nAlastalo, tammilaudassa on monta ruutua ja vuoron perään tammipelissä\nnappulaa siirretään! Tuhise sinä tyytyväisenä nyt, eikös sinulla\ntänäpänä nenä vielä joku kerta harmistakin tuhise, kun Pukkila hieroo\nkämmentä hyvän siirron jälkeen, Pukkila-Pukkila, piru-piru! Parkissa on\nyhdeksän raakapuuta ja puomi ja kahveli lisäksi: ennenkuin ne jokainen\novat hissatut mastoihin, Mattsson, joka tikku, Mattsson, ja prässit\nkiinni, Alastalon Mattsson, prassit kiinni naakelin nupeissa,\nprassit-prassit kiinni-kiinni pultaanin paisuvalla naakelien nupeissa,\nniin kytätäänpäs, Herman Mattsson, kytätäänpäs silmänvalkuaiseen ja\nnoukitaan äänen säröt korvankärkeen, eikös naurun meho joku kerta\nunhotu vilauttamaan vihastunuttakin hammasriviä parran puskasta ja\näänensuopa Alastalon Hermannin suupadassa joskus kiekase kukkonakin,\nkun Pukkilan kieli on lykännyt suolaa siihen paikkaan, missä\nkarvastelee, ja Pukkilan Petterin sormenpäät ovat pelissä siellä,\nmissä kiusansolmukin taljojen juoksuissa! Ole sinä Alastalon Herman,\nHerman-Herman, minä olen Pukkilan Petter, Petter-Petter, prikin\nsait, prikin penteleen sait, ennenkuin minä, tosi niin, mutta Usko on\nkaksi jalkaa pitempi kuin Siwiä, kaksi jalkaa pitempi, pitempi,\nperhana; rivin rakensit ennenkuin minä, Alastalon rivin, Pukkilan\nripi on rakentamatta vielä, tosi noinkin, uusi ripi, uusi ripi\nrakentamatta-rakentamatta vielä-vielä Pukkilassa-Pukkilassa, mutta sali\non mitattu, perhana! mitattu päässä, minun päässäni: kaksi korttelia\nlisää, Alastalo, kaksi korttelia lisää-lisää, Alastalo-Alastalo\nnurkasta nurkkaan, salin nurkasta salin nurkkaan, Pukkilan salin,\ntuumastukilla minä itse sinulle näytän, kiusaksi näytän, kiusaksi\nmittaan, kun kehä-kehä on nurkalla Pukkilan mäellä! Pujoa partaa ja\npykää parkki, sivele sivujasi ja taklaa toppejasi, metsään jää tikkuja\njäljelle vielä Pukkilankin parkin mastopuiksi! Mittaa toppisi,\nAlastalo, venytä mastojen välit jalkaviksi, Mattsson, mittaa sanon,\nvenytä sanon, Pukkila mittaa myöhemmin ja tietää venyttää enemmän! Kuka\njäljestä ajaa, se näyttää, kuka sivutse ajaa! Pukkilan Pihlman ja\nPukkilan Musta lähtevätkin pitotalon veräjästä viimeisinä, jotta kokee\nkopevampikin ja maistaa isosempi, kuka reessä istuu ja kenen harja\naisoissa leiskuu, kun Pukkilan Pihlman ja Pukkilan Musta ohjat tämmissä\nja kavio kaapasemassa puhaltavat lahden raikuvalla etummaisiksi\nvauhkivassa jonossa! Mittaa, sanon, venytä sanon, tikkua mahtuu\ntaivasta käsin joku kortteli korkeammallekin kuin sinä äkkäät\ntuumastukin saranakidasta lähtevän, ja meressä on ruumaa pitemmänkin\nkölipuun hulista kuin sinä ymmärrät petille oijentaa, Alastalo! Vasta\nsiinä laivassa toppia on, jonka topin nokka vippaa viiriä ylempänä kuin\nmuut topit ja vasta se parkki parkista käy, jonka keula lykkää kaulaa\nvielä siinä, missä muilla kuutoilla pukspröötin pää loppuu\nkesken! Toppien korkeus kapteenin komeuden sanoo, eikä liivien\nlaveus, Alastalo, ja vielä sinä syljet harmin pihiä pieliesi\nmuhkeille manttaaleille ja vielä sinä tuhistat kateuden pärinääkin\nnenärusthollisi avaroista sierainläpistä, kun kerta joskus\nakumentti-Pihlmaninkin parkki lykätään vesille ja Pukkilan Pihlmankin,\nPetter Pihlman, Pitkä-Pihlman kävelee-kävelee, keikuttelee-keikuttelee\nhänkin-hänkin kapteenina-kapteenina parkin kannella, parkin-parkin,\nPihlmannin parkin! Alastalo, vilautappas silmää silloin, vilautappas\ntoppeihin: niitä on kolme, niinkuin sinullakin, kolme-kolme,\nkolme peeveliä, mutta raapaseekos rusthollarin maston kärki\nakumenttitorpparin toppiraakojenkaan tasoille, jos kyljittäin tullaan,\nAlastalo? Ja tules, Mattsson, kävelemään kannelle, Pukkilan Pihlmanin\nparkin kannelle kävelemään, antura silahtaa, sinunkin parkkisi kannella\nantura silahtaa, mutta mittaapas, Mattsson, mitaappas piruuttasi,\nMattsson, mittaappas kurillasi, montako askelta mastojen väliä, montako\naskelta minun parkissani, Pukkilan parkissa, montako askelta mastojen\nväliä? Askel enemmän, askel enemmän, perhana, askeleen pentele enemmän\nkuin sinun purkissasi, Alastalo! Maistuuko se askel, Mattsson? Katsos,\nMattsson, Pukkilan Petterillä kurottaa muinaiseltakin haaravinkkeli\nruokamajan alla hiukka pitemmälle kuin sinulla, hiukkasen-hiukkasen\npitemmälle-pitemmälle kuin nappuloilla sinun vatsasäkkisi alla on\nvaraa kurotella, ja kun Pukkilankoipinen mies joutuu harppaamaan\nmitta-askeleita, niin tulee laivaan loikatuksi ahterin ja keulan\nvälille mittaakin hiemasen enemmän, kuin lähtee toisenmallisista\nsäärihaaroista. Säärien vika, säärien vika, Mattsson, jos on\nväännettävä askel päällekaupankin, Mattsson, kun kävellään Pukkilan\nkannella, Pukkilan-Pukkilan! Akumenttitalon sarka on joskus pitempi\nkuin rusthollin, pitempi, saamari, ja, säästänen, leveämpikin joskus,\nAlastalo! Voi kymmenen karjusian harjasjouhta, kuinka minä kutittaisin\nsinua nenämööpelisi alle, kun minulla olisi parkki pykättynä ja kolme\ntoppia pystyssä! Karvastelisiko sydänsäkissä, Alastalo, papenoisiko\npiru pippuraa sisuun ja silmännurkkaan, Mattsson, kun kippari näkisi\nkapteenin ja Herman Mattsson prikin kannelta katselisi, kuinka\nkävellään parkin komentosillalla, kun silahtavalla astelee Petter\nPihlman silkkikarvainen tornihattu kiiltelemässä päässä? Kumpaas meistä\nluulisit Hullin haminaherrain silloin höylemmin noikkivan,\nrusthollariako vai akumentti-isäntää? Tuhannen tutkaimen väkää\nkuitenkin sinua vatsapielinesi, saleinesi ja rustholleinesi! Viis ja\nviiskolmatta minä rustholleista, vaikka piruttaa sekin vietävä pahemmin\nkuin sanoa viitsii, syö kuin mato sydänjuurikasta, kun Alastalon\nitsensäkin kuitenkin sisukunnassaan täytyy tietää, että Pukkilan\nniityiltä korjataan aina kaksi häkillistä heiniä siinä, missä Alastalon\npiikat luokkoovat kokoon yhden! Ja sopii tulla mittaamaan Pukkilan\nsarkoja: äpärätilkuiksi jäävät Alastalon pellot akumentin\naviovainioiden rinnalla! Mutta mikäst'etten ja minkä tähden ei olekkaan\nPukkilan uusi ripi pystyssä nyt ja istutakkaan tällä haavaa Pukkilan\nisossa salissa ja lauteerata Pukkilan parkista! Jumaliste, Alastalo,\nkuinka minä kuulustelisin kateuden ritinää sinun liiviesi piukoissa\npielissaumoissa, kun Pukkila säälisi vierastansa ison salinsa\nperäpuolelle niinkuin sinä nyt -- ähisetkin niinkuin hylje! -- ja sinä\nvuorostasi kävelisit Pukkilan salin, Pukkilan uuden salin, Pukkilan\nviis'syltäisen salin karvamaton virstaa, Pukkilan salin karvamaton\nvirstaa, silmien kiusana, silmien tikkuna, naskalin tutkaimena,\nperhana! silmiisi pistämässä peräseinän pitkä sohvanploora,\nmessinkinuppejakin karmissa kahta tihuvammalta, kahta saastaista\ntihuvammalta, kuin sinun taatissasi -- tuossa, luuletkos, että se\nsohva tuodaankaan Tukholmasta niinkuin sinun? Lübeckistä minä,\nLübeckistä-Lübeckistä, kun sinä Tukholmasta! -- karmin mittaakin,\nkatsos, seitsemän kyynärää, harmiksi-harmiksi seitsemän-seitsemän\nkyynärää-kyynärää, vaikka paikalla mitattaisiin, tuumaa paria\npäällekkin kukaties, tuumaa paria päällekkin tarkasti mitaten kukaties,\nvaikka silmäparisi päästäsi katsoisit! Pukkilassa, näes, Pukkilassa ei\nmitassa knapata: minä olen mitannut sinun sohvasi, tuon samasen tuossa,\nkuus'kyynäräinen muka! Tuumaa vaille! tuu-maa vail-le, pentele! minä\nolen mitannut! Pukkilassa ei knapata, Pukkilassa pistetään mieluummin\nlisää, tuuma lisään -- sanonkin nikkarille, sanonkin, pahus vie,\nsanon-sanon Lübeckin mestarille: tuumaa päälle, tuumaa päälle,\nseitsemänkyynäräinen sohva --, mieluummin tuuma liikaa kuin tuuma\nvajaa: Alastalon sohva on vain kuusi kyynärää, mestari, tuumaa päälle,\nseitsemän kyynärää ja tuumaa päälle, mieluummin tuuma liikaa kuin tuuma\nvajaa, tuumaa päälle: Alastalon sohva on vain kuusi kyynärää, tuuman\nvaille, mestari! ja mestari, kaksi paria etujalkoja sohvaan, kaksi\nparia etujalkoja Pukkilan sohvaan, Alastalon sohvassa kurottaa vain\nkäpälä kummassakin päässä ja kolmas leskenä yksin keskellä, kaksi\nparia, kaksi täyttä paria, koskas jumalakaan parittomasti pistää\njalkoja vatsan alle? ja mestari, viisi kynsivarvasta jokaiseen\npussikkaan! neljä eteen ja viides taakse, viidellä kynnellä jumalakin\nlailliset elukkansa varustaa, vaikka Alastalon sohvan pussikoissa on\nvain neljä, hemmetti, neljä! minä huomasin sen kohta, äkkäsin paikalla,\nkyykistyin, kun Alastalo ähisi, näytteli mööpeliänsä -- siinä olikin\nLangholma vieressä ja Härkäniemi, kuulivat kaiken! -- näytteli ja\nosotteli: Tukholmasta tuotu, toin koska sopi reisuun, tilasin jo\nkeväästi, kuusi kyynärää pitkä -- valehteli, perhana, valehteli senkin!\nminä kohta epäilin, silmämäärältä arvioin, ajattelin: liikaa sanottu,\nliikaa, liikaa! mittasinkin sitte: tuumaa vaille, tuumaa, tuumaa!\nvaille, ei ollutkaan kuusi kyynärää, vaikka kehui ja sanoi; kyykistyin,\nsanon, kyykistyin ja pitelin, peukalollani pitelin käpäläjalan\npussikkavarpaita, koettelin hiljakseen, koettelin pikkuhiljaa veiston\njälkeä, tunnustelin: työ kuin työtä! puhelin -- tunnustin -- \"puhdasta\ntyötä\", puhisi Alastalo, \"hienoa työtä, Tukholman kuninkaan\nhovinikkarin käsialaa!\" puhisi Alastalo, ähisi ja yski, \"taitava mies:\nranne kuin höyhen ja sormien pihti kuin vieteri, kuljettaa veistä\npuussa, kuin maalari pensseliä seinällä! pitele paremmin vielä, eikös\ntunnu hyvälle peukalon päähän: sileä hivellä kuin maitolapsen leuka!\"\nkehui, raato, omaansa, voiteli kiitosta niin että korvat häpesivät\ntoisella kuunnellessa, ähisi, mutta minä, olinkos minä siellä\nryömilläni muuten vaan? minulla ovat silmät päässä kuin kaksi kärppää,\nminä olin huomannut, olin jo seisoalta huomannut, sentähden meninkin\npitelemään! olin huomannut, ja kas perhanaa! kun minun käteni\nlivaseekin käpälän taakse, livasee liukkaasti kuin kissan kieli käpälän\ntakapuolelle: \"silonen, silonen kuin maitolapsen leuka!\" puhelen,\n\"silonen, silonen, kieltämättä silonen!\" puhelen omia sanojani,\npilkkaan, \"kävelevätkös Tukholmassa leijonat saleissa ja sukat\ntakakintuissa?\" kysyn pikkuhiljaa, kysyn piruuttani: \"kävelevätkös\nleijonat Tukholmassa sukat takakintuissa, kosk'ei varvas käteen tunnu,\nvaikka kuinka pitelisi?\" kysyin sulaa pikkaista pientä piruuttani jo,\nsilloin jo! siitä on kolme vuotta Mikkelin päivästä, silloin jo --\nHärkäniemi nauraa hörötti sanoilleni, niin että oli piippu kirvoteltava\nhampaitten välistä ja Langholmakin veti suutaan pieneen nauruun --\nsilloin jo -- minä en ollutkaan enää lattialla ryömilläni, minä olin\nkimmahtanut pystyyn, minä näin pieni, minä näin pitkä, varpailleni minä\nolin kimmahtanut -- silloin jo kysyin, enkä kysynytkään enää hurskaus\nposkissa, vaan silmästä silmään tikuttaen, silmät niin likellä\nAlastalon silmiä, että silmäkekälet sopi nähdä ja valkuaiset myös, jos\nhalutti katsella, kysyin silloin jo, kysyin kolme vuotta sitten,\nkysyin: \"Rakennatkos sinä parkinkin joskus, kolmimasto-parkin ja\nunohdat siitäkin maston, takamaston, niinkuin sohvasi jaloista varpaan,\nviidennen varpaan, takavarpaan: parkkisi on priki silloin, priki,\nprikinuti-prikinuti, niinkuin sohvasi käpälä-nuti, käpälä-nuti!\", se\nsana maistui, minä luulen, että se sana maistui! Alastalo ähisi, ähisi\ntaaskin, mutta ähinässä on monta nuottia ja Alastalon nenäpiipuissa\nmonensorttista tuhinaa, niinkuin pihinää pienen kirkon uruissa, maistui\nse, maistua piti: \"kaksimastoinen parkki!\", en paremmin sanonut, mutta\nmahtaako maku vieläkään olla suusta lähtenyt? Langholmakin nauroi,\nnauroi hienokseltaan, veti suutansa nauruun, pieneen kyllä, pieneen\ntosin, mutta nauruun kuitenkin, vaikka vastaan piti! Kaksimastoinen\nparkki ja nelivarpainen käpälä? kysynkös Alastalolta vieläkin,\nmuistutan, kysynkös kun sopii, ja kyllä kysynkin, kysyn niin että\nsiemasee, lykkään laupiaasti, lampaanhurskaasti: kaksimastoistakos sinä\nsitte parkistasi ajattelet, Alastalo, niinkuin sohvasi käpälistä\nnelivarpaisia nuteja? jumaliste, Lübeckin mestarilla pitää riittää\npuuta viidettäkin varvasta varten, kun Pukkilan salin sohvan jalat\nveistetään, ja täysi pesättninki mastojakin pistetään Pukkilan parkissa\npystyyn, niin ett'eivät raumalaiset luule laivaa omaksensa ja kutsu\nparkkia prikiksi! Prikiksi, Alastalo! Pentele sittenkin sinun\nparkittelujasi, pitää ihmisen syyttömästi kiukutella sinun tähtesi\nsielunautuutensa rivinomaksi, ruokalystistä puhumattakaan! Missä\nhemmetin asetuksessa se on määrätty, että sinulla pitää olla parkki\nennenkuin minulla? Saa rikeerata kieltään kymmenellä kantilla, ja\njuoksevat kuitenkin sinun kokouksiisi kuin päättömät kanat!\n\nEnkös kirkkomäelläkin juuri kuiskutellut sunnuntaina Eenokin korvan,\nKarjamaan Eenokin, saman Eenokin karvaiseen korvaan, jonka\nliikkumatonta lankkuleukaa minun parhaillaan pitää katsella?\nLeukapieltä kyllä on purasemaan vaikka rautanaulasta kannan, mutta\nymmärryksen silmä, missäs se on, että saisi pujottaa päähän järjen\nlankaa! Kuiskuttelin, huiskuttelin, lykkäsin korvaan husaten: Alastalo\naikoo rakentaa parkin, Alastalo pitelee, kenellä on vuoria povipielen\nsisäpuolella, vuoria, sanon: parkki rakennetaan povitaskusta! ja parkki\nmaksaa, maksaa pirusti, vaikka sen kirkkomäellä sanon ja kiroon, kolme\nmastoa maksaa enemmän kuin kaksi, kolme perhanaa enemmän kuin kaksi,\neikä lastia mastoissa kuljeteta, lasti kuljetetaan ruumassa, ja lasti\nse on laivassa, joka riksit kiertää jakoon, lasti! sanon, eikä mastot:\nei mastoja retareille likviidissä jaeta, ei jaeta, vaikka niitä olisi\nviisi, riksit jaetaan, riksit, ja riksit noukitaan joka killinki\nruumasta, laivan ruumasta; ei Alastalokaan mastoistansa mitään\nretareille nouki, noukkii retareilta vaan, että saa mastonsa pystyyn!\nKuiskuttelin-huiskuttelin, kuiskuttele tuommoisille: kukas lienee\ntänäpänäkin ollut ensimmäinen mies pyyhkimässä saappaittensa savea\nAlastalon kuistin edustahavuihin, joll'ei juuri mahdollisesti tuo\nsamanen Eenokki? Karjamaan Eenokki, kun hän tulee paikalle, niin hän\ntulee varhain, rippikirkkoonkin kun tulee, kuten viimissunnuntaina,\nniin hän tulee tuntia ennen kirkonmenojen alkua kirkkomäelle\nodottelemaan. Pitkine leukoinensa tuossa pahan hengen sohvan päässä,\nmitä mahtanee jauhata leuassansa? Itsepintaisuus istuu hänessä leuassa,\nsen näkee päältä, paljokos mahtaa olla matkaa piipunnysän alla huulien\numpinujusta visajärän päähän: kolme tuumaa vissisti, vaikka paikalla\nottaisin tuumastukin liivintaskusta ja mittaisin! Eenokilla on tuuma\nliikaa leuan myhkyrässä, niinkuin Krooklan Mikkelssonnilla tuolla oven\nnurkassa tuuma liikaa nenäorren varressa, kumpikin tuuma on tuuma\npäällekaupan, kun olisi miehiä tyyrättävä, vaikka luulisikin olevan\nveivin vartta paremmin heidän naamoissaan! Kuiskuttele semmoisille:\nottavat leukaansa tai nenävarteensa sen, minkä ottavat puheista ja\npistävät puheeseen leukansa tai nenäortensa fasuunan: venyttävät,\npenteleet, tuumalla joka sanan, niin että saumat ratkeevat jutusta!\nEenokki, rahanperso mies, on kuulustellut minun sanojani --\nkuulustelikin perhanan tarkasti, korvaläpi selkoselällään niinkuin\nmannaa olisi tippunut vaikkuun: raato, ripille menossa vielä, ripille\nniinkuin minäkin ja ajatukset paljaassa mammonassa ja pahoissa\nkielissä, kuulusteli leuan liikahtamatta! -- mutta mitä hän on minun\nsanoistani kuulustellut? Raot, perhana, ajatuksen raot! Pahahenki\npistikin kieleni päähän mastot ja ruumat ja jakoriksit! Eenokki on\nistunut tuvassansa maanantaina ja ajatellut, istunut ja ajatellut vielä\ntiistaina penkillänsä. Mastojen välillä on ruuman mittaa, on hän\najatellut, mitä monempi masto laivassa, sitä pitempi laivan ruuma, on\nhän ajatellut, kolmen maston välillä on ruumaa enemmän kuin kahden\nmaston, on hän ajatellut, ja itse minä hänen päähänsä sen ajatuksen\nistutin, että ruuma laivassa riksit retarille seilaa! Minä pässi olen\npuhunut kuin harakka! Eenokki on itse keskiviikkona soutanut\nAlastaloon, ajatellut riksejä ja soutanut Alastaloon puhumaan asiasta!\nMinä, saakeli, Eenokin tänne olen taluttanut, minä itse kielelläni!\nAlastalo on riivattu mies, liika riivattu: hän ei mene veistelemään\nkirveensä terää kiven kanttiin eikä kielensäkään kärkeä Eenokin järjen\nkaltoon! Minä hupsu, minä hänen asioillaan juoksen, minä itse paistan\nvalmiin ahvenen Alastalon lautaselle: syö pois, pistä poskiisi!\ntaritsen! Ikinä ei Eenokki istuisi tässä salissa ja tässä joukossa\nilman minua, nököttäisi sohvan nurkassa tuossa totisena kuin A\naapiskirjan lehdellä, jollen minä häntä tänne olisi veivannut!\nHuomasiko ehkä Alastalo kirkkomäellä, kun minä kuiskuttelin Eenokille,\nja arvasiko, käärme, mitä minä Eenokille kuiskuttelin? Arvasi! kyllä\nminä Alastalon tunnen, sillä on sieraimet sitä varten niin leveät, että\nse haistaa asiat, arvasi, pentele, ja nauroi, perhana, nauroi,\nsisukunnassaan, vaikk'ei päästänyt naurua partaan asti, nauroi,\nhemmetti, minulle! Ja jumaliste! Alastalon Hermannin liivit eivät ole\nelämässä piukottaneet Mattssonin vatsasäkin ympärillä, vaan itse\ntaivaan enkelin uumilla, ellei hänen napeissaan ole natissut naurun\nhölkkä silloin kun Eenokki viikolla on ilmestynyt Alastalon\ntupakamariin ja alkanut puheen luovit parkki-asiassa: tuon lahnan,\nlihavan lahnan on Pukkila potkinut minun nuottani pesään! on mato\najatellut! Saattaa omatunto soimata ihmistä joskus niin, että tuntee\nitsensä kuin nyljetty orava!\n\nAut'avita! olenko minä Pukkila? Minä olen puhunut Pukkilan päästäni\nEenokille sunnuntaina kuin paistetusta nauriista, en kauniimmin sano!\nPaatissakin painetaan helvarin varsi alahankaan silloin kun keula\nnostetaan ylähankaan ja Eenokkiakin on väännettävä vasemmalle silloin\nkun tahtoo miehellä nenän kurssin torkottamaan oikealle! Olisin ollut\nliukas ja ymmärtänyt, niin olisin porottanut Eenokin korvaan parkkia ja\nAlastaloa niin, että siirappi olisi sanoista tihkunut, olisin kehunut\nja kiittänyt niin että oma kielenikin olisi hävennyt! Alastalo, kuules,\noletko kuullut, rupeaa rakentamaan parkkia, olisin sanonut! Parkkia,\nkolmemastoista, kuules, jahdilla alkoi, sumppujahdilla, sinunkin\nsäynäitäsi ja sinunkin mullikkojasi seilasi Tukholmaan, Tukholmaan\njahtipräkällä mullikkaporvarina! ja nyt rakentaa parkin, parkin,\npentele, saat sinäkin lähettää mullikkasi pasiseerareina vaikka\nEspanjaan, Espanjaan asti, pentele, mullikkasi parkin pasiseerareina!\nPeijakas mieheksi, peijakas paisumaan; kasvattanut itselleen vatsaakin\nenemmän kuin me kaksi yhteensä, vaikka hänellä on laihempi talo kuin\nmeillä kummallakaan, muista, meillä kummallakaan! Vai vaihtaisitko sinä\npeltojasi Alastalon peltoihin, vaikka saisit kaksi Alastaloa, kaksi\nsanon, kaksi Alastaloa? Mutta vatsan ympärys hänellä kieltämättä on\nsuurempi, kieltämättä suurempi Alastalolla kuin sinulla, ja minulla\nmyös, minulla myös, suurempi kuin minulla! Karjamaa on manttaalin talo\nja Pukkila myöskin, Pukkila myöskin, vaikk'en siitä puhu, Karjamaan\nisäntä on manttaalin isäntä, ja Pukkilan myöskin, Pukkilan isäntä\nmyöskin täyden kruunun manttaalin isäntä, mutta, mitäs manttaaleista ja\nmitäs isännistä, kun puolen manttaalin isäntänä kävelee Alastalo,\npuolen, sanon, puolen manttaalin isäntänä Alastalon Mattsson, isonen\nMattsson, paksu Mattsson, kapteeni Mattsson, vaikka kapteeni minäkin\nolen, kapteeni! Mitäs laihat lihavan rinnalla, vaikka talot olisivatkin\nparemmat, talot-talot paremmat, sanon, paremmat! Isosesta lähtee\nisosta, röyhäseekö vai ajattelee, ja Alastalon järkikin on muun ruumiin\nlihotessa levittänyt uumavyötä! Mitä painaa savi Karjamaan Eenokin ja\nPukkilan Pihlmannin saroissa silloin, kun Alastalon isosessa\npääkopankin ajatukset rupeavat kasvamaan vatsaa? Pienet linnut\nvisertävät, mutta varis vasta äänen päästää, me muut laihat\najattelemme, mutta Alastalon lihava meinaa! Jokos sinä olet juossut\nAlastalossa kysymässä kummoisten miesten puumerkki parkinpapereihin\nkelpaa, kelpaako Karjamaan Eenokin kaltaisen? Oletkos juossut, kysyn,\npyyhkinyt konttisi kuraa kuistin sillan havuihin, pyyhkinyt ja\nputsannut kuin kissa suupieltänsä anturaasi, ett'et veisi mullanpaskaa,\nrusthollarin mullanpaskaa kapteenin salin valkoiselle lattialle,\noletkos juossut, kysyn, kysymässä, kelpaako Alastalolle raha? Juokse\nhemmetissä, jollet jo ole juossut, sinun kinttusi sopivat paremmin\njuoksun traviin kuin Alastalon Hermannin, vaikka manttaalin mies\noletkin, täyden manttaalin, rusthollimanttaalin, juokse hiivatissa,\npistä kiiruuksi, pistä rusthollarin varvas varvastamaan, kun kapteeni\nnikkaa! Juokse, sanon, mitäs rusthollarin vatsalle pieni hölkkä muuta\nkuin terveydeksi, kun ei kapteenin tarvitse puhista, juokse, sanon,\ntyrkytä rahaa, kukaties kelpaa Alastalolle raha, kukaties-kukaties, en\nminä tiedä, mistäs minä tiedän, mutta kukaties kelpaa raha Alastalolle,\nraha-raha Mattssonille, kun tyrkytät, noikit ja pyydät, pyydät ja\nnoikit, pelaat pyrstöllä ja niskalla väsymättä kuin västäräkki,\nkukaties kelpaa, raha on riivattu kelpaamaan ja Alastalo vielä\nriivatumpi pitelemään sinne, missä raha tuntuu sormeen, noiki, noiki\nvaan, niin oppii niskasi senkin taidon ja kukaties sopii rusthollarin\nsavinen raha paremmin kapteenin käteen kuin rusthollarin savinen saapas\nkapteenin salin matolle! Koska sinä muutenkaan kylässä juoksentelet,\nniin kippaa nyt, juokse rahojasi taritsemaan, kun niitä tarvitaan,\nprässihän rahoista päästessä on, eikös niin? Kokoon niitä aina käärii:\nsaa uuden penningin syrjän näppiinsä, niin pitää piukasti kiinni eikä\nhellitä ja pistää entisen penningin päälle, siitä tulee tapuli joskus,\nperhana, tapuli ja tapuli kasvaakin, kasvaa se, kasvaa koko ryjäksi,\nkun on ahne aamusti ja visu ehtoosti, kokoo tänävuonna ja säästää\ntulavuonna, ymmärtää killingin killingiksi silloin jo kun leuan iho\nalkaa haiventaa parran karvaa ja tietää kopeekan kopeekan väärtiksi\nsilloin vieläkin, kun päänahan iho pudottaa haivenensa! Mikäs hätä on\nrahaa kootessa ja rahaa tapuloidessa, koska elämässä on vuosia ja\nihmisen päänahassa hiuksen karvoja tiputettavaksi, vaikka vuosia tulisi\nkirkonkirjoihin kymmenen, pari yli tarpeenkin? Mutta silloin vasta\nrupeaa Aatamin omena kurkussa hyppimään, kun miehellä tulee juoksu\nsiitä, kenelle saa rahansa kelpaamaan! Eikös niin, Eenokki, eikös sillä\nlailla olekkin? Kyllä rahaa aina kokoon kiertää, kun on hurskas ja\nkiristää piukkaa ruuvia piukasta piukemmaksi, minkä hengen hipua\nsisukunnasta lähtee, mutta silloin vasta murheen päivä alkaa ja hiukset\nlakoovat hienmärkinä otsalle, kun on juostava kaupittelemassa rahaa,\nhaettava hullu, jolle valmis raha kelpaa, raha-raha, selvä myntätty\nkruunun raha! Eikös niin, Eenokki, eikös niin ja sillä lailla? Juokse,\nsanon, minä luulen, että Alastalolle kelpaa raha, parkki maksaa, parkki\nmaksaa rahaa, ei parkkia ilman rahaa rakenna! Juokse, sanon, minä\nluulen, että rahasi kelpaavat, juokse taritsemaan, kun Alastalo\ntarvitsee: ei nälkäinen lintua senvuoksi suustansa sylje, että se\npaistettuna hänen suuhunsa lentää, eikä Alastalo siitä syystä rahaa\ntorju, että sitä hänelle tyrkyttää! Juokse sinä, kippaa henki kurkussa,\ntakapyrstö hännättömänä, rahasi olet jo säästänyt Alastaloa varten,\nniin säästät häneltä jalankin vaivat, juokse, sanon, leukasikin on\njuuri sen mallinen kuin sinä olisit luotu toisten asioilla juoksemaan,\njuokse-juokse selkä lotkossa, käpälä kurossa, juokse, laihempi sinä\nolet juoksemaan kuin Alastalo, vaikka rahapussi keikkuisikin selässäsi!\nSillä lailla, pahus, sitä nuottia minun olisi pitänyt veisata, veivata\nkorvan juuressa väsymättä kuin hörhiäinen, niin istuisiko Eenokki nyt\nleukoineen tuossa, istuisiko, jumaliste, silmän harmina piippuansa\npureskelemassa tänäpänä Alastalon sohvan nurkassa minun kiusanani!\nKumpis meistä röhisisi tyytyväisempänä tällä haavaa, Alastaloko tuossa\nrinnallani, vai minäkö, jos olisi kielenpääni silloin ymmärtänyt\ntällätä sanansa oikein? Säästänen sittenkin minua laupiasta lammasta,\njoka en puhunut kielellä, joka kihaa sylkeä kahdesta haarasta! Kun\nsonnivasikkaa taluttaa karsinaan, niin sitä pitää tönätä sarvista\nvastaan, ja kun Eenokin järkeä tyyrää, niin on senkin sarvi ohjattava\nvastatöngän vehkeillä myötäsojon menoille! Oma viheljäinen vikani, kun\nnyt saan katsoa silmäni tikuille tuommoiseenkin naamalautaan kuin\nEenokin tuossa! Olenkos minä vielä silonen kasvojen hipiältä kuin\nripille pääsemätön nulikka, ja onkos partaveitsen terä vielä kertaakaan\nharsinut sängen rahisevaa leukapieliltäni, koska poskeni päästävät\npehmeitä kuin imisän utara? Häkää olisin pistänyt Eenokin päähän, enkä\njärkeä, niin tarvitsisiko minun tällä haavaa katsella Eenokin leukaa\nedessäni! Olisin ampaissut Eenokin ymmärrystä sanoilla, joissa on kärki\nja kärjen haruksissa väkä kummallakin puolella, niin, pahus, nauranut\nsitä olisi pirukin vatsansa terveydeksi, nauranut pirukin kattilassaan\nhölövatsaansa, sanon, jos Alastalo olisi ollut hullu, ja mennyt\nsenjälkeen pitelemään ja silittelemään Eenokin ymmärryksen mojoovia\npahkoja! Jumaliste, sarvi-Samulin härkätallista hän olisi vähemmällä\nhiellä vääntänyt valssin nuoteille, sarvi-Samulin neljällä sorkalla\nvalssin kiepussa keikkumaan, kuin olisi katrillia kaapaissut Eenokin\nymmärryksen kanssa! Olisin husannut vain, huiskaissut yhden ainoan\nsanan, puolen sanaa Eenokin korvaan, Eenokin karvaiseen korvaläpeen,\nkuiskaissut yhden ainoan väkäsanan, sanonut: Sinulla on rahaa, älä\nkielläkään, sinulla on rahaa tallessa, kyllä se asia tunnetaan,\ntunnetaan koko pitäjällä, mahtaako Langholmallakaan olla niin paljo\ntallessa kuin sinulla, mene nyt sinä auttamaan Alastaloa, koska sinun\nsopii, en minä tiedä, uskaltaako Langholmakaan, Langholman rahat ovat\nperittyjä, perittyjä-perittyjä, mutta sinun rahasi nypityt työllä ja\nvaivalla, omalla työllä ja vaivan hiellä, mutta mene nyt sinä\nkirjoittamaan laivan osa, kuudestoista-osa, kahdeksas-osa, neljäs-osa,\nen minä käske, en käske, meri on aina meri ja meren vaahdolle pistetyt\nrahat meren vaahdolle pistettyjä, mutta mene nyt kirjoittamaan, mene\nkirjoittamaan laivan-osa, niin Langholmakin ehkä uskaltaa\nperintörahansa, kun sinä hikirahasi, ja Alastalo saa viimeinkin\nparkkinsa toimeen, Alastalo-Alastalo! Sillä lailla, peeveli, olisin\nmojottanut Eenokin korvaan, puolen sanan, puolensanan upottanut\najatuksen siemeneksi korvavaikkuun, niin olisiko Eenokki rippiliinalla\nkirkossa muuta ajatellut kuin sitä, kuinka kerkiäisi kotiin\ntupakamariin vahtaamaan klahvinsa viereen, että luukku pysyy piukassa\nja avain taskussa, kun Alastalo tulee mankumaan.\n\nOlisiko Alastalon silmä silloin ollut kiitollisemmassa herassa hänen\nkatsellessaan semmoisella asialla Karjamaan tupakamarissa Eenokin leuan\nlukkoa, kuin minun silmäni nyt samaa luulapaa katsellessa hänen\nsohvansa päässä? Ja jumaliste, kuinka kelpaisi minun nyt ja tällä\nhaavaa rikata naamani hurskaaksi ja kysäistä Alastalolta, kysäistä\nsiemauttaa: Missäs Karjamaan Eenokki on, koska ei häntä salissa näy?\nKysyisin laupiaasti ja katselisin ympärilleni, hakisin muka, hakisin\nvieläkin silmineni ja ihmettelisin: Kas, merkillistä, eipäs hän olekaan\ntullut! Minäkin huiskasin hänelle, husasin kirkkomäellä: mene\ntaritsemaan, kyllä Alastalo sinut huolii mukaan, mene taritsemaan itse!\nOnkos hän käynyt puhumassa asiasta, Herman? Hänellä on hyvä haju\nnenässä, hieno haju nenäluussa, perhananmoinen haju, hän haistaa\ntienstin kuin kissa hiiren, hurttikaan ei häntä pidätä korteista, kun\nhän haistaa olevansa rahan jäljillä! Merkillistä sittenkin, ettei hän\nole tullut! Etkö sinä ole käynyt kysymässä häntä, Alastalo? Olisit\nkäynyt, olisit pyytänyt, juossut joka päivä Karjamaassa, pyytänyt ja\npakottanut, olisit vaikka laahannut äijän tänne, joll'ei muu olisi\nauttanut! Minäkin pistän, jokainen pistää, kukahyvänsä pistää, lykkää\nliukkaasti rahansa, lykkää likoon vaikka veteen, vaikka veden vetelään,\njos Eenokki pistää edellä: Eenokki tietää, mihin hän rahansa pistää!\nVai ei Eenokki ole tullut tänne, vaikka minäkin häntä yllytin,\nyllytin-käskin? Jaa-ah, tosi näkyy olevan, ei Eenokkia täällä näy! Ja\nminä sanoin hänelle senkin sentään, että sinulla on meininkeissä\nparkki-laiva. Hyvä haju, visu vainu hänellä on nuuskakarvoissa, mikäs\nhäntä nyt on ollut pidättämässä kortin liepeestä? Olisin puhunut, olisi\nsopinut puhua, tällätä sanoja, salakuoppia, kylvää kusilaista\nmänkimään, mänkimään muutamain muittenkin päissä kuin Alastalon,\nmuittenkin kuin Alastalon! Olisin puhunut ja katsellut ympärilleni,\nKrooklan Mikkelssoniinkin olisin katsellut, pitänyt silmän tikulla\npienen ajan, tikun kärjellä pienen ajan, sen verran, että omatunto,\nMikkelssonin visu omatunto olisi potkaissut hänen järkeänsä, kysynyt,\npistätkös sinä, Mikkel Mikkelsson kyntesi semmoiseen, josta Karjamaakin\nvetää koparansa, koskas sinun rahasi ovat olleet löysemmällä kuin\nEenokin, kuinkas on laita, Mikkel, alkaako haju kekata sinun\nsieraimissasi, koska Eenokinkin leveä turpa haistaa käryn nopeammin\nkuin sinun pitkä ja terävä nenäluusi? Ajatus, ajatus olisi alkanut\nkyntää Krooklan Mikkelssonin päässä, kiivennyt laihasta nenäorresta\najuihin! Ja Nordberg, Nordbergin Erland? Hänkin tupannut itsensä tänne,\ntietysti, antanut narrata itsensä, tänne, kelmi, antanut Alastalon\nnarrata itsensä! Minä luulen, luulen, pahus, että kalakipparin\nlaukkaisissa ajuissa olisi alkanut mokottaa kipu, kipu mokottaa\nlaukkaisissa ajusuomuissa, kun minä olisin kielenpäästäni lykännyt\nmyrkyn Eenokista, Eenokista, joka ei uskallakkaan rahojansa Alastalon\nasioihin, joka ei tulekaan Alastalon saliin, silloin kun Alastalo häntä\ntarvitsisi salissansa. Olisitkos alkanut nostaa hylkeenkarvoja\nkuonossasi ja hamuta, että parkin paperit ovat liukkaampia pideltäviä\nkuin säynään kylki? Saa sinulta keväisin riidellä säynään hintaa kuin\ntaljaa sitkistyneen naudan niskasta, mutta pehmonen sittenkin! sydämeni\nkuolee kuitenkin puolestasi, kun olet joutunut Alastalon kelkkaan!\nviatonta ahneuttasi istunut Alastalon kelkkaan! Erland, Erland,\nkieltäsi saat rääkätä ja sielusi valehdella kymmenen kertaa\nsaatanalle, ennenkuin killinki jää kukkaroosi Tukholman kalarannassa:\nkappamitallakos sinä olet tullut sullomaan riksejäsi Alastalon säkkiin?\nAlastalo ei olekaan, kuules, mikään kalamatami Tukholman rannassa,\njonka kanssa pärjää, kun kiristää silmänsä puntariin ja pitää pahaa\nsuuta, kun maksu-asiat ovat kysymyksessä, Alastalo on suurempi kelmi\nvielä kuin sinä itse, Alastalo ei riitele killingistä, vaan ottaa\nsovinnolla koko kukkaron! Ajatus saattaa mennä ihmisellä verilihalle!\nMiks'en minä nyt ole Alastalon sijassa ja Nordberg minun salissani\nminun parkkikokouksessani minun kynittävänäni? Ja Karjamaan Eenokki on\nvääryydellä täällä, vääryyden kaupalla, Alastalo on pelannut väärää\npeliä, ei ole hiiskaissut halaistua sanaa Eenokin korvaan, antanut\nminun puhua, minun riivatun puhua hänen puolestaan, odottanut vain ja\nnuolaissut kuonokarvojaan, kuin kissa kolon suulla, odottanut,\nvahdannut ja naureskellut partaansa: kyllä Pukkila vähtää, antaa\nPukkilan vähdätä, kyllä Pukkila hiiren minun pussikkaani käsittää! Voi\nsaastainen, kuinka harmittaa, kun on järki päässä kuin elohopeaa ja se\nsaakeli on lähtenyt kierimään väärälle kurille!\n\nPukkila oli niin apeissaan, niin sydänjuuriinsa myrryksissään, että\ntotisesti, viitsikö enää silmänmunaa viljellä senverran, että\nsyrjilleen vilkaisi? Härkäniemen selkäpuoli kyllä olisi ollut varmana\nkatseltavana piippuhyllyn puolella salia, sen kuuli menostakin, vaikka\nsilmän oli onnistunutkin tähän asti pudottaa kärjeltänsä sen tasalleen\ntäyskyynärän matkan, minkä Härkäniemi hartioittensa mahtumista varten\ntarvitsi itsellensä piippuhyllyn edessä tilaa, sen kuuli menostakin ja\nhengen rahinasta, kun piippu piipulta uskollisesti ja huolellisesti\nkoeteltiin, mikä varsi päästi ilmaa parhaiten! Tarvitseeko sinun\nvälttämättä saada paras piippu leukapieleesi, koska jokaista on\nkopeloitava ja kolistettava, ajatteli Pukkila paheksuen, mutta pidätti\nsilmänsä kurissa: sinne ei katsota nyt, ei katsota kiusallakaan, tietää\nHärkäniemen selkäriitingin neliskantin näkemättäkin, ja paras on\nmuutenkin pitää omat silmät kotona, jos pahankurki kumminkin\nsattuisi vahtaamaan olkapäänsä ylitse ja vilkuttelisi naurunpirua\nsilmäkulmissaan, naurunpirua, pentele, minulle pilleriksi liuruvissa\nsilmäkulmissaan! Paras kun istun sohvalle vain, istuu hissuksissa\nsohvalle, eikä ole tietävinäänkään, istuu sohvalle ja niistää nenänsä,\nei hiisku sanaakaan, vaan niistää nenänsä vain. Sohvan viereen Pukkila\njo oli saapunutkin viimein: montakos askelta sitä mattoakin oli\nkestänyt kävellä? Kolmetoista askelta hän ennen oli laskenut,\nkolmetoista kait vieläkin, kolmetoista silkkaa askelta tampuurin oven\nsuusta takakamarin kynnyksen eteen: kyllä Alastalolla nenää on isoseen!\nMutta ryysymatto se sittekin vaan on, ryysymatto, peijakas, ei ole\nraskinnut, on tullut visuksi kesken, ei ole raskinnut karvamattoja,\nkarvamatot, Maijastiina, karvamatot, neljätoista kyynäräiset\nkarvamatot, minä olen sanonut kotona, neljätoistakyynäräiset karvamatot\nsinä kudot meidän saliin, meidän uuteen saliin, Maijastiina, ja\nneljätoista kappaletta, muista, neljätoista neljätoista kyynäräistä\nkappaletta, että koko laattia on peitossa; kun me salin laitamme, niin\nme jaksamme peittää laattian matoilla myöskin, karvamatoilla, Alastalon\nsalissa on vain ryysymatot, ryysymatot vain, kolmitoistakyynäräiset\nvain, ei salikaan sen pitempi ole, kaksitoista kappaletta vain,\nkahdeksan pitkittäin, kaksi poikittain, kaksi kulmittain, laattian\nvalkoinen vilhii välistä rivona, silkka puu, silkka valkoinen puinen\npuu mattojen välissä, ryysymattojen välissä, silkka alaston puu,\nilkialaston valkoinen lankku, niin että oikein häpee, oikein hävettää\nmiehenkin silmää katsella paljasta, kun kaikki muu on vaatetettua,\ntekisi mieli sylkeä, läjäyttää rojo tupakkasylki keskelle julkeata\nplättiä! Me, Maijastiina, sanoin, me vaatetamme koko laattian, koko\nmeidän salin laattian, vaatetamme matoilla, karvamatoilla, Maijastiina,\nkoko meidän uuden salin laattiaan me jaksamme matotkin, kun kerran\nsalinkin, sanoin, me vaatetamme laattian seinänvierestä visusti\nseinänviereen ja kynnyksen edestä piukasti kynnyksen eteen niin\ntarkasti, että Pappilan mamsellikin uskaltaa Pukkilan salissa katsella\nPukkilan salin laattiaan, uskaltaa katsella rohkeasti, saa vaikka hakea\nsilmillään tarvitsematta pelätä, että Pukkilan salissa, Pukkilan salin\npermannolla mattojen välistä, karvamattojen peitosta pilkistäisi raon\nvilaukseltakaan paljas puu, paljaan puun irstas valkoinen mamsellin\nsilmään, mamsellin siivoon silmään! Pukkila oli istunut sohvalle, pieni\nlohdutuksen tippa kuitenkin, pisaran piraus karvaaseen mieleen: sai\nMaijastiinallekin taas sanoa kotona, ett'ei Alastalon laattialla\nvieläkään ole räkännyt maton ryysyä joka lankulle! Eenokkikin on\nymmärtänyt, kas vaan, ymmärtänyt ja rojauttanut hampaittensa välistä\nruskean läiskän tasalleen mattojen keskiväliin, siihen missä on lankku\npaljas, juuri siihen rojauttanut läiskän, isosen ja ruskean kuin viiden\nkopekan lantti, onpas malttanut senverran raottaa visua leukapieltään,\nettä on tuon läiskän päästänyt! Mitäs Alastalo tuommoisista lanteista\najattelee, tuommoisista lanteista salinsa valkoisella laattialla,\nvaikka sylkijä onkin rahamies! Ei ole tietävinään kait, tietävinään\ntällä kertaa, vaikka makottaisikin maksassa? Siinäs näet nyt, missä\nväärtissä sinun salejasi ja sinun laattioitasi pidetään! Ja savikokkare\nEenokin saappaan vieressä matolla? Oikein on sydän niin syntinen, että\nsitä virkistää! Kuka käskee laahata kaikkia savikinttuja saliinsa, ja\nkuka käskee kapteenismiehen olla niin visun, ett'ei peitä koko\nlaattiatansa matoilla, niin että paksupäisempikin ymmärtää pitää\nsylkensä poskissaan, jollei kävele pesän eteen sylkilaatikkoon\nsylkemään!\n\nPukkilan mieli oli tosiaan ollut vähän lannistunut, hän tunsi sen itse\nja tunnusti suorasti. Harmin palanen koko Alastalo peleineen ja\nparkkeineen. Saa kävellä hänen saliinsa kuin niistetty mies, kuin\ntoisen miehen niistämä mies! Nyt kun on istumassa, täytyy sekin asia\ntunnustaa rehellisesti ja selvästi. On harmittanut pirusti, on\nharmittanut enemmänkin vielä, ja harmittaa vieläkin, pistelee kurkussa\nkuin kiiskin ruoto! Mutta eikös kieli mahda vielä olla paikallaan\nPukkilan suussa, ja järjen nokassa lipeätä, lipeätä pyykkiin? Pukkila\nistui nyt jo varmana sohvalla, käsi haki nenäliinaa taskusta, hän\nkatseli ympärilleen salissa. Vai koko pitäjäs täällä on koolla?\najatteli hän silmän siepaten miesriviä vasemmalla seinävierustalla\nensin ja senjälkeen oikealla. Miestä vieri vieressä kuin nokkaa\nvariksien keräjillä! Ja jokaisella korvapari päässä! Sana ennenkin on\nsiementänyt korvalävissä: eikös siemennä vieläkin? Sitä varten on\nitsellä kieli, että sitä viljelee, ja sitä varten muilla korvat, että\nhe kuulevat. Alastalo, oletkos taluttanut ketun kanatarhaan ja oriin\ntammatalliin, kun Pukkilan Petterin saliisi? Tässä on tähän asti\nkatseltu pitkin nenää nokanvartta myöten alaspäin, mutta eikös\nPukkilalla ole pirua silmissä, pirua ympärillekin vilkumaan! Pukkila\ntiesi itsensä jo täydeksi Petter Pihlmanniksi taas, iso nenäliina\nkäsissä lyötiin läiskähtäen auki, niin että Lübeckin kirkon kuva liinan\nkeskellä hulmahteli komeana ilmassa ja hetken perästä puhdisti Pukkila\nnenäänsä semmoisella puhdilla ja pärinällä, että Eenokkikin sohvan\npäässään sai huomata ja ymmärtää kapteenin istuneen sohvan keskelle!\nHarmin räkä pois nokasta, niin ajut tulevat selviksi! ajatteli Pukkila.\nEikös Pukkila sentään tänäkin päivänä vielä tässäkin salissa jotain\npuhetta päästele? ajatteli hän itse, ja päräytti nenäänsä uuden ja\nvarmemman kerran. Muutkin kuin Eenokki saivat kuulla salissa, että\nPukkila oli saapunut Alastalon parkkikokoukseen ja Petter Pihlman\nAlastalon peräsohvalle istumaan.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nHärkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piippuhyllyltä ja\ntuumailee ajankuluksi erinäisiä.\n\n\nPukkila ei ollut erehtynyt siinä, kun hän sohvalle kävellessään oli\nollut huomaavinaan Härkäniemen leveän selkähahmon piippuhyllyn edessä\nsalin peränurkassa. Siellä Härkäniemi todella hommasteli, miehestä ei\nkyllä tällä erällä ollut näkyvissä muuta kuin se, minkä Jumala oli\nantanut hänelle selkäpuolta, mutta se riittikin, jotta kuka hyvänsä\nsaattoi ymmärtää, että Härkäniemi siellä valikoi itsellensä piippua.\nErottaa laattiassakin kahdeksantoistatuuman lankun viisitoistatuumaisen\nrinnalla, vaikka viidessätoistakin tuumassa on pintaa ilmoittamaan\nlankun lankuksi, eikä leveämpienkään selkäpielien keskellä silmä\ntarvinnut tuumastukin apua takaapäin tietääkseen, minkä selän kantaja\noli kasteessa ristitty Härkäniemen kapteenin etunimillä. Malakias\nAfrodite Härkäniemi oli siis sen miehen nimi, jonka selkäkupura\ntällä hetkellä peitti Alastalon piippuhyllyn muitten näkyviltä,\nMalakias-nimen hän oli rehellisesti perinyt isältänsä, mutta\nAfrodite-nimen alkuperä oli tähän asti jäänyt selvittämättömäksi,\nvaikka sitä monillakin lukuvuoropidoilla oli vakavasti ja välistä\npappien avulla leikilläkin aprikoitu, kait hän sen oli saanut, koska\noli arveltu, että hänelläkin, pienellä leveällä potkijalla silloin,\npiti olla kaksi nimeä. Malakias Afrodite Härkäniemi siis hommasteli\npiippuhyllyn edessä salin peränurkassa, hän oli semmoisessa\ntoimituksessa, jonka järkimies, ja vasitenkin Härkäniemen kaltainen\nmies aina suorittaa kiirehtimättä ja visulla harkinnalla. Hyvässäkin\ntalossa ja hyvälläkin piippuhyllyllä on monenkaltaisia piippuja, hyviä\nja vielä parempia, ja mies, joka pitää suutansa kunniassa, valikoi\nhampaisiinsa parhaan. Ei naimisiinkaan mennä kenen kanssa hyvänsä, vaan\nvalikoidaan vaimoväkeä, sortteerataan ja jätetään hyllylle hyväkin\nparempaa sihdatessa, eikä suinkaan ihminen suutansa huonompana astiana\npidä kuin sänkyänsä! Minä, joka olen ymmärtänyt pysyä naimattomana\nmiehenä tähän ikään asti, kuinkas minä piipun vaalissakaan olisin\nkevytmielinen? arveli Härkäniemi tunnollisuuksissaan jo ennenkuin oli\nensimmäistäkään koreata ennättänyt hypistellä piippuhyllyllä. Tuon\nAlastalo on ostanut Memelistä! Härkäniemi katseli parastikään korttelin\nkorkuista valkeata posliinipesää viimeisenä vasemmalla: mukavaa sitä\noli katsella, heloposkinen mamsellin kuva nauraa hirvitteli kyljessä,\nniin että mieltä hempeytti, mutta ottikos tupakkamies semmoisen\nkapineen kouraansa? Omaatuntoakin soimaisi, kun kämmen pitelisi\nhempukkaa, ja miltäs savu maistuu posliinista? Ei ihminen tupakan makua\nkädellänsä pitele, hän tuntee sen suussansa, ja posliinipesän haiku on\nkovaa. Minä en ole koskaan uskonut semmoisiin miehiin, jotka tupakoivat\nposliinipiipusta, se, jonka suu ei sano tupakan-tuntoa, sen järki\nhutiloi muissakin miesten asioissa! Minä luulen, että Alastalo onkin\npistänyt tuommoisen piipun hyllyllensä koetellakseen jo poskista ja\nmiehen piippumausta ketä pitää pidellä järjellä ja ketä narrilla. Minä\nolen ymmärtänyt Pukkilankin paremmaksi mieheksi kuin uskoisi, sillä\nkoskas mamselli tuossa on hänelle kelvannut? Pukkila onkin peto\nymmärtämään hyvän piipun, se maku hänelle on tunnustettava, ajattelee\nmiehestä muuten mitä hyvänsä! päästä hänet ennen itseäsi piippuhyllyn\neteen kronastamaan, niin puhalla siltä päivältä näppejäsi, jos\nsenjälkeen enää luulet siltä hyllyltä parhaan piipun noukkivasi\nitsellesi: Pukkila sen on napannut! En minä muussa niin väliä pidä,\ntuleeko paikalle toisena vai kolmantena, vai viimeisenä, hamina pysyy\nhaminana, seilaako kuuttonsa möljän viereen maanantaina vai tiistaina\nvaiko vasta viikon lauantaina, liemi maistuu pitopöydässä samalta ja\nruoka lämmittää vatsaa yhtä mukavasti lipooko lusikkaansa rovastin\nvieressä istuen vaiko lukkarin naapurina; ja haudan parrasta\nlähestyessä on parempikin, kun ei kävele eturivissä. Mutta piippuhyllyn\nedessä, siellä minä mieluummin olen ensimmäisenä, toisen suu ei ole oma\nsuu, ja kyllä minun luontoni on niin syntinen, että minua karvastelee\njokainen veto, jonka toinen mies imee suuhunsa paremmasta piipusta kuin\nminä. Kaiketi Pukkilakin tuntee eron haikun ja haikun välillä, koska\nhän niin perso on äkkäämään hyvän piipun, ja paremman piipun hyvienkin\npiippujen joukosta, mutta minun mielestäni on kuitenkin väärin, jos\nparas piippu on hänen leuassansa eikä minun. Niitä on hyviä nikkareita,\nmutta niitä on vielä parempiakin nikkareita, ja hyvä nikkari, jos hän\non viisas, antaa teräaseen parempansa käsiin, jos parempi seisoo\nvieressä. Minulla on vissi usko, että tupakan haiku on minun suussani\nvielä ymmärtävämmässä suussa kuin Pukkilan ja minulla on pieni surku\nhyvän piipun puolesta, kun se minun paikalla ollessani on Pukkilan\nhampaissa: onkos Pukkila nyt sentään tällä haavaa oikein mies\nkunnioittamaan piippua niinkuin piipun oma arvo ansaitsee ja muistaakos\nhän lakkaamatta pitää mielessänsä, mikä ja minkäkelpoinen kapine\nhänellä on suupielessänsä? kysyn minä itseltäni koko ajan. Ei Pukkila\nole se mies, joka pitelee tuntevalla kädellä piippua senjälkeen, kun\nhän sen on ottanut. Jos minulla olisi ollut vaimo, ja minulle jäänyt\nvaimostani tytär, niin piipun pitelemisestä minä sen miehen katsoisin,\njolle minä tyttäreni antaisin. Sinulla on kärkäs silmä, minä sanoisin,\njos tulisi Pukkilan riitinkinen mies pyytämään minulta tytärtäni,\nsinulla on luonnostasi hyvä järjen hama, sanoisin, sinä ymmärrät\nnopeasti, millä piipulla on piipun meina ja otat rohkeasti itsellesi\nhyllyltä sen, joka on paras. Sitä minä en moiti sinussa, tyttärelleni\nsuon miehen, jolla on järjen kärki silmässä ja nopeuden ruppeus\nsormissa, en minä muunkaltaiselle tytärtäni annakaan, mutta onkos sinun\nkätesi myöskin uskollinen, kun kerta olet saanut siihen hyvän piipun,\nkelpo piipun, piipun, jossa on piipun henki? Minä olen katsellut sinua,\nkun sinä piippuasi poltat: en minä tytärtäni sinulle anna! Koskas minä\nolen huomannut sinun pivosi tietämättänsä kiertävän varjelevaa kämmentä\nsuojelevasti ja hyvästi sen pesän ympärille, jonka uskollinen lämpö\nkuitenkin valvoo vain sinun suusi hyvää tuntoa varten? Koskas minä olen\nnähnyt sinun silmäsi levolla ja kiitollisuudella seuraavan sinen\nkevyitä koukeroita ja viatonta käherää valvovan piippusi yllä, kun\naltis pivossasi elää ja lämpii ja rengas renkaan jälkeen herää ja\nharhaa elämän lyhyeeseen hupiin sinun suusi hengen virittämänä? Koskas\nsinun silmäsi puhuvat ja katseesi unhe kertoo, että tiedät sydämesi\nhyvään saakka uskolliseksi sen, joka uskollisena kourassasi porisee ja\nrätisee, ja koska sinä mielesi pienellä hyvällä ajatuksella palkitset\nsitä, jonka elämän olo on lemunhyvää sinun suusi mielihyviksi?\nEn minä tytärtäni semmoiselle miehelle usko, joka ei polta tunnolla\npiippuansa! Semmoinen, joka on huolimaton piipullensa, on huolimaton\nvaimollensakin. Hyvä ja altis vaimo on astia, joka ansiosta ansaitsee\nherkän ja tuntevan huomion, tarvitsee vielä aremman huomion kuin\nuskollinen piippukaan, sillä vaimoihmisen luonto on monimutkaisempi\nkuin piipun, ja vaimoihmisen kärsivällisyys pienempi kuin piipun. En\nminä tytärtäni sinulle anna, minun tulee surku piipunkin puolesta sinun\nsuussasi, kuinkas sitte tyttäreni puolesta sinun käsissäsi! Niin\npuhuisin, ja niinhän asia onkin. En minä itsekään vielä tähän päivään\nasti ole rohjennut vaimoihmistä vastuulleni ottaa, vaikka, jos tosi on\nsanottava, piippu on minun suussani paremmassa suussa kuin monen muun\nmiehen suussa!\n\nHärkäniemi naurahti omille ajatuksillensa, silmän verkkaisesti\ntarkastellessa piippuriviä hyllyllä. Onkos ihmisen mieli paljoakaan\nviisaampi kuin pesän porosta kiertyvä savun sininen rihma? Savu\nkallistelee, kuinka ilmanveto sitä kantaa ja kuljettaa, ja ihmisen\nmieli kulkee omilla teillänsä, kuinka sillä on juoni! Minäkin,\npartainen mies, tuumin sinisiä sinisiin, ja naitan tytärtä, vaikka oma\nvaimokaan ei ole vielä tullut valituksi! Me rakentelemme laivoja ja\nolemme vakavia miehiä vakavissamme, vakava minäkin olen olevinani\npartoineni, mutta paljonkos sumun löysää mahtuukaan pääkuoren\nsisäpuolella liikkumaan, ja pitääkös ajatus määriänsä sen piukemmin\nkuin savun polveileva rihma ilman keveissä piipun pesänsuun\nyläpuolilla? Minä katselen mieluummin piipun vartta pitkin, kuin\nkuuntelen jutun vakavaa vakavasta parrasta, sillä piipun suorassa on\nmittaa, sillä on selvä mittansa ja silmä tietää, että varren päätä\npitemmälle ei tarvitse katsoa, nähdäkseen pesän, mutta jutun juonessa,\nväkäistenkin huulien väkäisessä hyrinässä on järjen meina lyhyt ja\nnäkeekös sittenkään aina lyhyen meinan lyhyen pään? Piipusta saa\ntyhmempikin suuhunsa savun, kun sitä imee, mutta ihmisten jutun rikasta\nnoukkii ymmärryksen kana harvoin järjen jyvän nokkaansa, sillä\ntunkiolta ei kana muuta nouki kuin mitä tunkiolla on, vaikka\nhartaamminkin päätä kallistelisi ja viisaastikin varvasta siirtelisi.\nTuskinpa minun pääni paljon pehkuisempi on kuin muidenkaan, mutta kyllä\nminulla omista kokemuksista ja oman pään puntaroimisista on huono\najatus ihmisen ajatuksen akanoista. Ihmisen pääkoppa on ravistunut\nlaari, puolillaan akanan ruumenia, ihmekös sitte, jos päässä pölisee,\nkun milloin mistäkin raon saumasta tuulenhenki pyrähtää kasaan, ja\nhelpeet luulevat lentävänsä. Omasta päästäni minä muitten päitten\nsisäpuolustan tiedän, ja kuuntelen puhetta, viisaankin leukapielen\npäästämää puhetta niinkuin katselen savun kiemuraa palavan piipun,\nhyvänkin piipun pesän yllä: ei se muuta merkitse, kuin että savu\nrinkilöi ja juttu jaarittelee, jotta silmän ja korvan on mukavaa\njoutiloida, puhallan pienen pelmauksenkin sekaan, niin on lysti\nrinkivämpi niin savussa kuin jutun käherässä. Piipun minä otan ja\nparhaan piipun hyllyltä, se kuuluu minun käteeni, sillä piipun suupala\non minun suussani tuntevassa suussa ja savu tietää minun imemäni pesän\nyllä mukavikseen, ett'ei sen lyhyt elämä aivan turhan taitse koukeroi\nviatonta hupiansa ilmaan, koska sen heräämistä ja haihtumista kuitenkin\non näkemässä ja tunnustamassa koottu ja mielevä silmä. Minun on surku\npiippua ja savua enemmän kuin ihmistä ja ihmisten ajatuksia, sillä\npiippu on piipuksi tehty, eikä se muuta pyri olemaan kuin piippu, ja\nsavun viaton hahtuvoi ilmassa sen ajan kuin sillä on hahtuvoitavana, ja\nhäviää, mutta ihmiset, ne eivät ole tyytyväisesti sitä, mitä ovat, vaan\nluuraavat kahdesta silmästä, minkä silmien repeämättä kerkiävät, ja\njanoovat nälkäiseen ihmisnahkaan maailmaa mahtuvammankin kuin mitä\njaksaa ahmia ahne silmän rako; ja ihmisen ajatukset, ne sitte eivät\nrenkaina leijaa ja sinisiin kevenny, vaan niissä on katku kuin kydössä,\nja maan raskaita hakee pilven paksu! Minä en pidä ihmisistä, ne\nraatelevat toisiansa ja surevat itsiänsä, minä pidän piipusta, se on\nhyvä minun suutani varten, eikä tiedä itsestänsä. Piipulla on suupala,\nkun ihmisellä on kynsi, ja suupala sopii luontevasti huulien\nhelpeiltäväksi, mutta kynsi, jos se sitte on ajatuksen kynsi tai sormen\nkynsi, on raapiva ruumiinkappale. Mutta piipuilla on iso ero, niinkuin\nihmisilläkin, toinen suupala on mukavampi pureskella kuin toinen, ja\ntoisen kynsi on tylsempi tai terävämpi repimään kuin toisen. Minä olen\nhuomannut sitäpaitsi, että kun ihmisellä on hampaissa hyvä piippu,\npiippu, johon on tyytyväinen, niin hän on tyytyväisempi muuhunkin\nelämässä, ja senkin vuoksi harkitsee viisas aina tarkasti, minkä piipun\nhän ottaa hyllyltä. Kun on suussa hyvä piippu, niin ei ole\ntarpeettomasti karsas kenellekään, ja ajatuksen synnit lähimmäistä\nvastaan jäävät vähemmälle siltä päivältä. Jos nyt Pukkila esimerkiksi\ntuolta -- Härkäniemi käänsi sen verran kankeata niskaa ja vähän\nselkääkin, että silmän vilhaus olkapään ylitse varmensi hänelle\nPukkilan jo istuvan peräsohvan päässä -- jos nyt Pukkila esimerkiksi --\nminä luulen, että minä kuulin kolinasta Pukkilan olevan tulossa\nporstuassa ja senvuoksi läksinkin piippuhyllylle! -- jos siis Pukkila\nnyt seisoisi minun sijastani tässä piippuhyllyn edessä piippua\nitselleen valikoimassa ja minä istuisin hänen sijassaan sohvalla tyhjää\nhuulipartaani pureskelemassa ja kadehaikealla katselemassa, kuinka\ntoinen minun silmieni edessä korjaa itsellensä sen piipun, jonka minä\nolin ajatellut omiin hampaisiini täksi päiväksi, niin olisinkos minä\nsilloin ja tällä haavaa niin lakea peto ajatuksiltani kuin minä nyt\nolen, kun minä tiedän, että sen ajan kuin minä hyllyn edessä seison, on\nminun selkäni tarpeeksi leveä olemaan tiellä, jos jonkun muun tulisi\nmieleen kurotella itselleen piippua minun ohitseni hyllyltä, ja että\nsenjälkeen kun minä olen omani valinnut, muut piiput kyllä minun\nsuomaltani saavat joutua kenen leukapieleen kelpaavat. En minä ole\nmikään ilves, jonka silmä raatelee sitäkin, mitä ei hammas kerkiä\nrepimään, minä olen lauhkea mies niskakarvoiltani niinkauan kun\nluupalaa ei kiskota minun häristimistäni, minä vaikka nuokunkin pienen\nhyväntahtoisen nuokauksen, kun minulla on vatsa täysi ja hyvä olo ja\nmuuten mukavaa. Alastalonkin kanssa on meillä mukavaa sen vuoksi, että\nhän hahmii ja minä saan. Tuommoisenkin piippukarjan? Mitäs mies\noikeastaan enemmillä piipuilla tekee, kuin omaa leukaansa varten, ja\nsiihen riittää yksi, kun se on ajatuksella ostettu? Mutta luonnikasta\nse toisekseen on, kun joku on nähnyt vaivaa ja koonnut kamssua, niin on\nsilmällä joutilasta hupia ja mielen arvelulla ajatuksen askaretta. En\nminä itse viitsisi, minulle maistuu rukiinen hyvältä suussa, kun minun\non nälkä, mutta minä otan aina vehnästä, kun minulle taritaan, hupsu\nminä olisinkin, joll'en ottaisi.\n\nKyllä minun suuni herkun ymmärtää, ja pitopöytään minä istun aina, kun\nkäsketään. Mutta on eri asia olla jänis, jota syödään tai jäniksen\nsyöjä, ja eri asia, tuhtaanko minä ruokaa omaan suuhuni, vai tuhtaanko\nminä pöytää muiden varalta. Minä puolestani ymmärrän hyvin, mikä\nlusikallinen pitopöydässä maistuu ja minkä räätin liemi tuoksuu\nsieraimiin hyvälle vadista, mutta minä en ymmärrä pitojen pitäjää; minä\nymmärrän erinomaisesti Alastalon piippuhyllyn tavarat, mutta minä en\nymmärrä Alastaloa. Mitä varten hän on hankkinut piippuja enemmän kuin\nhän itse tarvitsee? Ja semmoisiakin herrassöötinkejä joukossa, että\nvähintäin maaherran naamataulu tarvitaan, ennenkuin piippu on piipun\narvoisessa leukapielessä! Tuokin tuossa? Härkäniemi katseli tuokion\npiippurivin keskimmäistä Goljattia, joka kurotteli juhlallista\npituuttaan korttelia paria piippuhyllyn reunan yläpuolelle ja jonka\nvarsi helyili ja kimalteli koko pituudeltaan lasihelmien kuteissa.\nAronssonilta tuo on ostettu Turusta, näimme markkinamatkalla yhdessä\nAlastalon kanssa ilmoituksen aviisoissa ja menimme kurillamme katsomaan\nFällströmin taloon, niinkuin ilmoituksessa käskettiin. Kyllä siellä oli\npiippua monensorttista, suoraa ja väärää, koreata ja koreampaa, vesi\nkielellä minäkin niitä koettelin, koin henkeä ja pitelin pesän\nmukavuutta, ihmettelin mielessäni kenen suu kustakin oli haikujansa\nvedellyt ja minkävartiset herrat minkinvartisia olivat röyhytelleet,\nmutta komein karjasta oli kuitenkin tuo tuossa, samanen, joka nyt on\nedessäni keskimmäisenä Alastalon piippuhyllyllä; liukaskielinen\nAronsson kehuikin sitä maaherra piipuksi. Ja miks'ei, maaherraan\nmallaava se onkin, hopean rihmaröyhää sen miehen olkapäällä tarvitsisi\nkimallella, joka ei itseänsä ja omaa rintapieltänsä nolostelisi\ntuommoisen helysalon takana. Me olimme tehneet hyvät kaupat\nmarkkinoilla, olimme jahtikippareita silloin vielä kumpikin, ja\nisosuuden piru karasi Alastalon päähän, kun hän kappaleen aikaa oli\nkatsellut ja pidellyt maaherran piippua. \"Tämän minä ostan\", sanoi hän\nAronssonille, \"jos joskus kumminkin tarvitsisi\", selitti hän. \"Mitä\nsinä tuommoisella teet, harakka kiiltävää hakee!\" koetin minä\njärkevämpänä varoittaa häntä, mutta turhaan minä puhuin, Alastalo osti\npiipun, maksoi siitä parin silakkatynnyrin täyden hinnan. Karvasteli\nminua silloin, pidin napinaa koko matkan Fällströmin talosta\nkalarantaan kävellessä: mitä helvetissä sinä tuommoisella piipulla\nteet? sanoin silloin jo! Ei suinkaan sinulla ole meininkiä ruveta\nitsellesi semmoista mahaa kasvattamaan, että piipunvarressakin\ntarvitaan puolentoista kyynärän mitta, ennenkuin se mallaa sinun\nvatsasi kukkuloille sinun kämmenesi pideltävänä! kysyin, ja marisin\nlisäksi, ettei suinkaan silakkaporvarin paisuneempikaan mätilaukku\nsemmoisen komeaksi puhistu, että sen liiveillä kyynäräinen helmivarsi\nkeikkuu arvonsaveroisella tyynyllä kuin kotonansa! Pidin pahaa suuta,\nvaikka olin kyllä jo varhemminkin joutunut huomaamaan, että Alastalon\nHermannissa asui iso henki, isosempi kuin tavallisessa kalaporvarissa,\nja vaikka minulla jo silloinkin oli hajua siitäkin, että ei haukanpoika\npesässä pysy muuta kuin sen ajan, kunnes sulka kasvaa mittaansa\nsiipisangassa, ja että Alastalon Hermanninkin sormet kulaavat silakan\nlaukassa vain niin kauan, kunnes niille tulee muuta rahanmakuisempaa\nsiepattavaa. En minä isosuutta ihmisessä tuomitse, en tuominnut\nsilloin, enkä tuomitse vieläkään: kun riitinki on isonen, tulee\nrakennukseenkin asumisen ruumaa. Suuttaa isosuus joskus riivata ihmisen\nliika komean piipun ostamiseen, ja siihen se riivasi Alastalon sillä\nkertaa, kun hän osti piipun Aronssonilta, se on minun tuntoni asiassa:\nmaaherran piippu on vieläkin liika julkinen kapine Alastalon\npiippuhyllyllä, mutta isosuudessa on muutakin muonaa elämän varalle:\nisosuus ihmisen sydämessä ja otsaluun porossa voi ajaa miehen muuhunkin\nisosuuteen kuin piipun komeuteen! Jollei Alastalossa olisi asunut se\nriivaaja, joka riivasi hänet ostamaan maaherran piipun, niin olisiko\nhänen piippuhyllyllään nyt tusina muita piippuja ja kelpo piippuja\nmaaherran piipun rinnalla, piippuja, jotka kelpaavat pätevänkin\nsuupielen pureskeltavaksi; ja olisiko tässä salissa tällä haavaa koolla\ntusina miehiä, joiden leukapieliin juuri tuommoiset piiput mallaavat,\nmallaavat sitä paremmin, mitä julkisempi on varren mitta? Alastalolla\non hengessä ollut se keritys, että hänellä on vatsa paisunut\nisosemmaksi niiltä päiviltä kun nykyistä suivempina oltiin maaherran\npiipunkaupoissa Aronssonin puodissa, suorasti sanoen se on kasvanut\nisoseksi, ja hänen muukin olonsa on isontunut niiltä ajoilta vatsan\nmukaisesti, niin ettei hänellä sittenkään vielä ole oikeastaan\nvatsanympäliinsä. Mutta Alastalo ei ole lihonnut yksiksensä, piru\nhänessä on piukottanut meitä muitakin; kun kävelee isosaappaisen\nrinnalla, niin täytyy harittaa omiakin harppaimiaan, ja niskan\näveriyttä on tainnut kasvaa muillekin pitäjässä kuin yksin Alastalolle.\nMinä olen muistavinani, että laihan Aronssonin ohueilla huulilla pelasi\npieni naurun liva, kun hän korjasi Alastalon rahat tiskilaatikkoonsa ja\nkääri maaherran piipun paperiin meitä varten, mutta minä luulen, että\nnauru olisi niukempi nyt Aronssonin kaidan nenäpiikin alla ja lieru\nsilmätikuissa karvaampi kuin silloin, jos hän, nälkäsorminen kauppias\nFällströmin talon kulmapuodissa tahritussa sortuutissaan nyt seisoisi\nAlastalon piippuhyllyn edessä Alastalon salissa ja katselisi maaherran\npiippua kapteenin hyllyllä, takanansa miesten surina, jotka puhuvat\nparkeistansa ja laivoistansa, niinkuin hän kamasta hyllyillänsä. Ei\nolisi sopinut nauraa, Aronsson, tai naurun olisi ainakin pitänyt olla\nvinon, silloin kun tiskin toisella puolella seisoi kanssasi kauppaa\ntekemässä mies, joka kyllä silloin tosin vielä punnitsi silakkaa, kun\nsinä hapanta silliä, mutta jonka kulmaluun takana oli sekä ruumaa että\npuhtia isompiinkin asioihin kuin maaherran piipun ostamisiin, ja joka\nnyt rustaa parkkia silloin kun sinä vieläkin saat tiskisi takana hieroa\npäänuppisi järkipaikkoja osataksesi punnita naulan sillin fienteliä\npainavammaksi kuin se on. Katsos, Aronsson, ihminen ei aina ole sitä,\nmiltä hän silmäpintaan näyttää, vaan pitää katsoa miestä silmän\nsisäkantillakin, joka on likempänä ymmärrystä! Eri ihmisillä on eri ajo\nverissä, ja sinun olisi pitänyt olla nauramatta ja ymmärtää, että\nsilakkaporvarissa, joka ostaa itselleen maaherran piipun, kukaties on\nkeritystä muuhunkin, ja että se tipun poika, joka kiekasee, se veisaa\njoskus kukkona.\n\nHärkäniemi oli naurussa suin, mutta kuitenkin kunnioituksen sekaisella\nmielellä nostanut hyllyltä maaherran piipun, ja piteli sitä nyt\nkädessään niinkuin pidellään kapinetta, jota ei oikein vuovaa omaan\nkäteensä uskoa. Oleppas sinä sentään mööpeli maaherrankin mööpeliksi!\najatteli hän silmillään verkalleen tarkastellen varren värikästä\nkoreutta koko sen mitalta. Oikein mies häpeää omaa käpäläänsä, kun\ntuommoinenkin silmän herkku on sormin kajottava. Kyllä sormi on hieno\nmaistamaan tunnon, ja minä suon sille mielelläni kaiken hyvän, jota se\nvoi pidellä, mutta minä pidän järjestyksestä asioissa, ja onkos laitaa\nsiinä, että sormi ottaa haltuunsa semmoisen, jonka hema kuitenkin on\nsilmän hemaksi tarkoitettu? Minun tuntoni pitää, että koura kätkee\nhelmet, ja minä tunnen käteni synnintekijäksi, mille kohdalle minä sen\nsovitankin tämän piipun varressa. Tuosta sitä tosin olisi pideltävä,\njos sitä viljelemään rupeaisi! Härkäniemi oli punninnut kädessään\npiipun vaakapisteen ja levähytti korukapinetta hetken avoimella\nkämmenellä niin, että julkinen koko komeudessaan ja juhlallisessa\ntaatissaan oli vaajaltaan silmän nautittavana. Kyllä pahuksessa luonto\non, oikean piipun oikea luonto, tunnusti Malakias Afrodite Härkäniemi\nauliisti, vaeltaen tuntevalla silmällä varren soreata pesän silosesta\nvahaposkesta suupalan siroon luukenoon asti. Varressakin, puhumatta\nhelmien hemasta, juuri se paksuus, juuri se sopiva paksuus, mikä\nluontevasti luontuu miehen pivoon: aijai sitä luontoa, niinkuin\nkämmenen pohjaan valettu! Ja mitat varressa, niitä vastaan ei ole\nmitään muistuttamista, semmoinen juoksu koko kaaressa kuin silmän\nmieli! Ylpeähän on salkosuoran julkinen kurotus, ylpeä kyllä, mikäs\nylpeä semmoinen olisi, joka ei olisi ylpeä: mutta tarkkaappas,\npistäppäs tuumakin lisää mitan ylpeyteen, niin olisiko kopea enää siro,\notappas tuumakin suoran mitasta pois, niin varren arvovalta olisi\nniistetty samalla tuumalla! Ei, hieno silmän vaaka on sillä miehellä\nollut, jonka käsistä tämä piippu on lähtenyt, se on tunnustettava,\nkoska se on tosi, pesän poskikin niinkuin käteen luotu ja suupalan luu\nsemmoiseksi sorvattu, että kysytään luontoa miehessä, kun malttaa olla\nsen hampaisiinsa sovittamatta. Mitä paremmin kapinetta katsoo sitä\nparempi se on. Helmienkin turhuus ja ploora varressa, kyllä sekin\npätee, kyllä sekin on paikallansa; kun kerta on jalo, niin\nmunteerinkikin saa olla jalo! Minä uskon, että minä pitäisin komeana\nkatseltavana, kun minä näkisin tämän kapistuksen maaherran suupielessä;\non muhkeata, kun muhkean miehen rintapielillä on muhkea piippu ja\njuhlallisen miehen suu päästelee juhlallisen piipun takaa juhlallista\npuhetta tai juhlallista savua, kuinka on suupalan vuoro torkottaa\nparrassa tai parran vieressä. Jos minäkin olisin isompi herra ja\nminulla olisivat rovastin tohvelit jalassa, niin kukaties sopisi\nminunkin suuhuni silloin tuonmittainen piippu, mutta ei silloinkaan\ntuonhelminen. Minulla on se ajatus, niinkuin äskenkin ajattelin, että\npiipun pitää olla muhkean, se saa mielellään olla yhtä muhkea kuin\nmieskin, joka sitä polttaa, on mukavaakin katsella, kun on muhkea\npiippu muhkeassa leukapielessä, mutta piippu on kuitenkin piippu ja\nmies mies, eikä piippu kernaasti saa olla miestä mokomampi. Topakka\nemäntä on hyvä asia talossa, mainio asia, toimen puhti askareissa ja\nkurin suola säädyissä, mutta vieras häpee hyvässäkin talossa talon\npuolesta, jos talossa emäntä on topakampi kuin isäntä. Komea piippu\npätevässä leukapielessä kaunistaa kumpaakin, komea piippu on vielä\nitseänsäkin komeampi komeassa suussa, ja pätevämpikin sana vielä\npainoansakin pätevämpi pätevän piipun takaa puhuttuna, mutta minä\nhäpeän sekä miehen puolesta että vielä enemmän syyttömän piipun\npuolesta, jos mies jää piipun varjoon, ja miestä katselee senvuoksi,\nettä mittaa hänet mitättömäksi piippunsa verroilla, eikä piippua\nsenvuoksi, että kelvollinen on kunniassa kelvollisessa leukapielessä.\nTuota piippua en minä partaani pistä, en, vaikka arvelenkin, että se\nhyvinkin suuttaa olla kelvollinen kapine piipun toimituksiin,\nerinomainenkin kapine, kun sitä ajattelee ja sen arvon ymmärtää. Mutta\nminun naamaani ja minun koparaani, kuinkas niihin mallaisi tuommoinen?\nEi hieno sovi karheaan käteen. Olenkos minä naimisiinkaan uskaltanut\nmennä juuri siksi ja senvuoksi, että senkaltainen nainen, jonka kanssa\nminulla olisi ollut naimisen halu, on aina ollut niin hieno\nelämänlanka, että minä en ole luonnoltani juljennut niin haurasta\nrihmaa kovan miehensormen ympärille kääriä? En minä semmoista\npiippuakaan ota, jota täytyy pidellä niin varovasti, ja huomio niin\nhellästi kämmenessä, että kerkiääkös siinä toimituksessa enää maistella\nsavunkaan makua! Minulla on liika kunnioittava sydän sekä naimiseen\nettä ylellisen piipun viljelemiseen.\n\nMalakias Härkäniemi sovitti kieltäymyksen hartaudella ja kunnioituksen\nhuokauksella juhlapiipun takaisin kunniasijalleen piippurivin\nkeskimmäiseksi. Herkutteleva silmä ei kuitenkaan vielä jaksanut\nhellittää korukapineesta. Piipun suuhelakin kuhmuilee rikasta\nhopeatansa kuin pitokarotti herkkunsa kukkuraa! Mikä järki Alastalolla\non ollut tuommoisen piipun ostaessaan? Tottavie, minä en sitä järkeä\nymmärrä! En minä hänen ole koskaan nähnyt tuota piippua itse\nviljelevän, siihen hän on liika viisas. Ei Alastalo koskaan kurota\npitempiä askeleita kuin mihin hänen haarojensa mitta luonnostansa\nylettää, eikä hän isompaa takkia mahansa ylitse napita, kuin mitä\nruumiin, tosin riittävä ja liiankin riittävä runta tarvitsee. Ei, ei\nAlastalo turhia höpsi, hän tietää vaakansa ja arvon painon, eikä hän\nsemmoista piippua suupieleensä pistä, joka olisi julkisempi kuin\njulkisen miehen luonnollinen naama. Mutta ketäs muuta varten hän sitte\non tuommoisen piipun rustannut? Ei koko pitäjässä ole semmoista\nleukapieltä ja semmoista naamataulua ja semmoista niskan nostoa, että\nne minun mielestäni olisivat vatupassissa noin julkisen ja noin\navarakaarisen ja noin prameilevan piipun kanssa. Onhan meillä kyllä\nLangholma, ja monta pitäjää saakin kävellä ja katsella isäntämiehiä,\nennenkuin saa silmänsä nokkaan mielen painossa ja muussa miehen tanassa\nLangholman vaakaisen miehen. Hevonen tunnetaan kavion nostosta ja mies\nsilmän sinkauksesta. Minä kävelen mielelläni Langholman rinnalla Turun\nkadulla, herratkin huomaavat, että minun vieressäni kävelee arvollinen\nmies, sen sanoo heille jo silmän terä ja nuotti miehen astumisessa.\nMutta ei hänellekään tuommoinen piippu sovi, hänelle sopii vakaa\npiippu, arvovaltainen, vaikka kuinka arvovaltainen, parempi, mitä\narvovaltaisempi piippu, mutta ei päärlyn pelyvä ja helmen hiiluva, ei\nsemmoinen, joka isottelee ulkopuolen koreudella! Tuo toinen tuossa\nvieressä, se on Langholman mukainen piippu, se on vakava piippu,\nykstotinen piippu, minä sanoisin, että se on ankara piippu, Ristimäen\ntuomarivainaan entinen piippu. Julkinen sekin piippu on varreltansa;\njollei maaherran piippu olisi vieressä, niin sen mittaa ihmettelisi,\nonkos se kuin tuuman pari maaherran piippua lyhyempi? Ei se piippuna\nmikään erinomainen kapine ole, minä olen koetellut sitä, siinä on henki\nniin avoin, että savu tulee paksuna suuhun ja on puhallettava turhan\npäiten ilmaan pölisemään, ennenkuin sitä on kerinnyt oikein\nmaistelemaankaan. Sitäpaitsi on minun mielestäni laita siten, että\npiippua poltellessa on puheltava lepposia, mutta lepposien puheleminen\nja Ristimäen tuomarivainaan piippu sopivat toisiinsa yhtä hyvin kuin\nkäsiharmonikalla veteleminen kirkossa tai valssinnytkytys\npolvinivelissä rippikongilla kävellessä. Ristimäen vanha tuomari oli\nvakaa mies, totinen Vanhan Testamentin mies, leukakin hänen\nnaamataulussaan jäykkä ja pitkä kuin kaikki kymmenen käskyä Mooseksen\nlaintaulussa yhteen ramariikkaan kirjoitettuina, ja hänen piippunsa on\nneljänkymmenen vuoden viljelemisen jälkeen saanut hänen leukansa\nluonnon, jollei se jo alun alkaen ole tuomarin piipuksi veistelty\nniinkuin Ristimäen tuomarivainaan leukakin luultavasti oli jo\ntuttivauvan leukana tuomarin leukafasuunassa. Jos Jeremias poltteli\npiippua Israelin lapsia manatessaan, niin tuonkaltainen piippu sekä\nmitan sileältä suoralta että muulta totisuudelta on roikkunut profeetan\nsuusta hänen puhellessaan rikkiä ja sananjyrinää kovakuuroisille ja\npaksuniskaisille. Ei, jaarituksen loru ja pieni leikin löysä ei sovi\nsamaan suupieleen, kuin Ristimäen tuomarin ankara piippu, ja minä\nhäpeäisin itseni ja partani puolesta, jos naurun piru rupeaisi pitämään\npeliänsä minun poskissani sillä aikaa, kun minun leukani toimitukseksi\non uskottu piipun imeminen, jonka varsi on varottava kuin lain\nykstotinen sormi ja pesä painava kuin tuomion tuima vasara. Mutta sen\nvuoksi juuri, ja juuri siitä syystä, että piippu on semmoinen kuin se\non, sopii Ristimäen tuomarin piippu Langholman leukapieleen kuin perse\npenkille ja nuotti kanttorin kurkkuun. On soveliasta, että ketulla on\nketun paksu häntä ja rovastilla rovastin pyöreä maha, on syntikin\nkatsella, jos kettu lorvii kynityllä hännällä ja papin liivit huutavat\nnälkää silloin, kun saarnastuolista vuotaa sanan rieskaa ja lihavaa\nhyvää. Minä pidän siitä, että saapas on jalan mukainen, isonen\nisosessa jalassa ja suivia suivioiden varpaitten ympärillä, minä pidän\nsiitä, että silmä on lempeä, kun hipiäkin on lempeä, ja sana karski,\nkun partakin on karski, ja minä pidän siitäkin, kun mies ja piippu\nmiehen leukapielessä ovat samaa uskoa, vakaa piippu vakaassa\nleukapielessä ja turhempi turhassa. Minulla on semmoinen ajatuksen\njuoksu, joka kairaa asioita, semmoinen joutilas järki, joka ei pääse\nasiasta ennenkuin se on jyrsinyt siihen kolon, jota sitte on mukavaa\npidellä ja tunnustella ymmärryksen peukalolla, ja tämä minun\nverkassorminen järkeni sanoo minulle, että Ristimäen tuomarivainaan\npiippu on sopivassa suussa, kun se on Langholman Eframin suussa. Efram\nLangholma on leukansa painolta ja katsantonsa vaa'alta ja muulta selän\nsuoristukselta ja käsivarren kuljetukselta semmoinen mies, että komeus\nkomeankin piipun viljelemisessä on miehen komeutta eikä piipun\nkomeutta, ja että julkisuus miehen naamassa ja rintapielen\njuhlallisessa on vielä julkisempi kuin julkisenkin piipunvarren ruumava\nkaarto ja kiiltävänkin silkkimustan arvokas totisuus. Kyllä\nLangholmassa on sekä isännän manttaalia miehessä että maiden manttaalia\ntalossa senverran, että hänen hampaisiinsa mielellään suo piipun, jonka\npiteleminen kysyy avaruutta sekä käsivarren pidossa että miehen mielen\nkuljetuksessa, ja jota ei arvollisesti viljele muu kuin se, jonka suu\nsavunpaksun seasta päästelee sananvaakaakin saliin. Minun ajatukseni on\nse, että Ristimäen tuomarivainaan vanha piippu on piipunmittansa ja\npiipunhahmonsa väärti vasta Langholman leukapielessä ja että Langholman\nleukapieli on vasta silloin oikea Langholman Eframin leukapieli, kun\nsiinä on roikkumassa Ristimäen tuomarivainaan piipun vaakainen piippu.\nViisariton kellon taulu ei ole mikään kellon taulu, vaan tyhmä nauris\nseinällä, ja tauluton viisari ei ole mikään kellon viisari, vaan\ntyhjiänsä torkottava tikku, vasta viisari tekee kellontaulun\nkellontauluksi ja vasta kellontaulussa muuttuu tikku viisariksi.\nLangholman Eframin naama ja Ristimäen tuomarin piippu tarvitsevat\ntoisiansa niinkuin taulu ja viisari kellossa, Langholman naama sitä\nvarten, että naaman valta näkyy salissa, ja että sekin, jolla otsan\ntakana ei ole tajua silmän näkemää pitemmälle miehen mieleen, voi jo\npiipunvarren mitastakin päätellä ja pesämuhkuran painosta punnita,\nkenen sanalla salissa on vaakaa ja kenen mieli mittaa asioita\nkyynärällä silloin kun muut mittaavat korttelilla, ja Ristimäen\ntuomarin piippu sitä varten, että ison osviitan on torkotettava\ntarpeeksi isoseen, ja että tyhmemmänkään ei tarvitse nauraa tyhmän\nnaurua, kun tie loppuu puskaan ennenkuin viitan kärki ilmaan ja mieli\nmiehen sanassa lyhyempään kuin varsi miehen piipussa. Se on selvä asia\nja kirkas kuin numero lukkarin taululla: Langholma on mies Ristimäen\ntuomarin piipun veroiselle piipulle ja Ristimäen tuomarin piippu on\npiippu Langholman veroiselle miehelle. Minä ymmärrän mainiosti sen\nasian, että Alastalolla on tuo piippu hyllyllänsä: paitsi sitä, että\nhänellä on silmää siihen, mikä näyttää julkiselta hänen hyllyllänsä ja\nhänen salissansa, on hän kohta piipun ostaessaan ajatellut\nLangholmaakin, ajatellut noin: kun minä joskus tarvitsen miestä, joka\nminun salissani puhuu sanoja niinkuin puntarilla, niin se mies\ntarvitsee leukaansa piipun, joka punnitsee muillekin hänen sanojensa\npainon; se paikka suuttaa hyvinkin tulla, että minä tarvitsen\nLangholman apua joskus, kun on pantava liikkeelle asioita, ja silloin\non muittenkin vuoksi hyvä, jos minulla on lykättävänä Langholman käteen\npiippu, jolla on määräämisen nuotti ja käskemisen tahti jo varressa.\nSen minä siis ymmärrän mainiosti, että tuo piippu on Alastalon\nhyllyllä, ja minä uskon, että tänäpänäkin ja juuri tänäpänä tuo piippu\non sekä miehistä että mööpeleistä se palanen salissa, joka Alastalon\nmielestä tällä haavaa on parhaiten paikallansa; melkeinpä minä\nkallistuisin siihen ajatukseen, että juuri tätä päivää varten Alastalo\non koko piipun ostanutkin.\n\nAlastalo on sojo mies, niinkuin hän on lihavakin mies, aika lailla\nlihava mies; ei hänen ajatuksistaan aina tiedä, ne ovat sojouden\nhyllissä niinkuin luun rusto hänen ruhossaan on muun pyöreän hyllissä,\nmutta kun mies kantaa ruumiinsa kaksitoista leiviskää niin pystysti ja\nnousevasti kuin Alastalo, niin siitä päättelee, että pehmeän peitossa\non luja luutällinkikin, ja kun miehen nenä on kuljettanut miehen\njahtikipparista parkinpykääjäksi, niin siitä arvaa, että miehen nenässä\non muutakin kun pärinää ja että jutun hyllissä saattaa olla pitkä\nmeiningin sarvi ja sanan sojoa tyyräämässä visu tarkoituksen helvari.\nEn minä Alastalon ajatuksia tunne, mutta minä arvelen. Ristimäen\ntuomarin piippu tuossa on tänäpänä tärkeä parseli Alastalon\npiippuhyllyllä; jollen minä aivan mistiin ajattele, niin Alastalo\nkarsastaisi minua koko elämänsä lihavan loppuijän, jos minä tekisin\nitseni nenättömäksi ja kurillani ottaisin kurkikaulan hyllyltä,\nkoettelisin muina miehinä varren vetoa ja alkaisin imeväisen\nviattomuudella sulloa holkin tuoksuvaa pesän mahtuvaan. Kyllä Alastalo\npahassa paikassa malttaa itsensä nahkoihinsa, ja hänellä on ruumiin\nruhoa ja naaman muhoa kätkeä hyppiväkin piru veressä hyllin ja\nhyrynaurun peittoon, mutta kyllä minä luulen, että minä saisin\nsiemauksen silmistä kuin varsan potkaus, jos minä kävelisin tältä\nhyllyltä Ristimäen tuomarin piippu ladattuna hampaissani. Suuttaisin\nminä kurillani sen pienen kiusan tehdäkin, kävellä keikutella\nperäsohvalle istumaan Pukkilan viereen ja rojotella parta hurskaana\nsavua, minkä poskien työ kerkiää varren kyynärästä kiskomaan\nposkipielien puhallettavaksi, mutta ymmärrän minäkin, että kun\nparkinpainoinen astia on pistettävä liikkeelle, niin silloin on\nviljeltävä sekä suopaa että vipua; suopaa vetelee Alastalo omalla\nkielellään, mutta vivuksi hän on katsonut Langholman, ja raskaskin vipu\non värkki vasta, kun pelissä on varsi, joka potkasee; Langholman leuka\non kyllä luonnostaan ja Jumalankin luomasta raskaan puntin leuka, mutta\nAlastalo on arvellut, että järeäkin leuka laukasee järeänsä vielä\njäreämpänä, kun on vaakaa vielä leuanpäätä ulompanakin kyynärän mitta\npiuvaamassa, ja että tänäpänä saattaa olla hyvä asia, jos piukassa\npaikassa Langholman sanalle on antamassa puhdinlisää vielä Ristimäen\ntuomarin piipunkin puhti. En minä kiusaa tee vakavassa paikassa, minä\nsäästän kiusat pilapaikkoihin, ja minun puolestani jääköön Ristimäen\ntuomarin piippu hyllylle Langholmaa varten. Eikä sitä piippua kukaan\nmuukaan ota, Pukkilakin ymmärtää, että piippua ei sovi ottaa, kun\nLangholma on tulossa Alastaloon, ei sovi, vaikka sormet syhyisivätkin\nja isosuus kuiskuttelisi korvakarvoihin. Kyllä Alastalolla ajatuksen\nlenkit ovat avarat ja nyörit sortteeratut kaukaa, minä ihmettelen\nvälisti, kun solmu vedetään kiinni ja rihman löysä juoksee minun\nsilmieni edessä piukkaan! En minä olisi surmikseni ymmärtänyt Ristimäen\ntuomarivainaan auksuunissa muinen ajatella, kuinka paikallansa tuokin\npiippu joskus oli oleva Alastalon hyllyllä. Minä seisoin vieressä ja\nhörisin tyhmää nauruani vain. \"Rupla tuommoisesta kalusta ja kymmenen\nkopekkaa päälle!\" nauroin minä. \"Ajatteles, mitä sillä rahalla muutakin\nsaisi: toistakymmentä totia kaupungin parhaassa hotellissa, kymmenen\nkopekkaa kulaus, jos raha kerta on viskelemistä varten. Kaksikymmentä\nkopekkaakin olisi ollut tasalleen kaksikymmentä kopekkaa liikaa\nmaksettu semmoisesta piipusta, jota et sinä kumminkaan koskaan nenäsi\nalle pistä, mutta kaksikymmentä kopekkaa on vain lantti, ja\nkaksikymmentä kopekkaa jos olisit maksanut, niin minä olisin sanonut:\npidä vahinko hyvänäsi! Rupla ja kymmenen kopekkaa, se on sensijaan jo\nrahaa, ja minä ihmettelen, että sinunkin muuten tiiviissä päässäsi on\nniin pehmeä paikka, että se antaa luvan ruplalle kieriä vasemmasta\nkädestä silloinkin, kun se ei sojona kierrä kahtena takaisin oikeaan!\"\nSemmoisia minä silloin porisin ja luulin suuvärkkiäni hyväksikin\nsieraksi, mutta Alastalon pelatessa on paras jättää nauraminen\npelin loppuun, jott'ei tulisi turhaan nauraneeksi. Hän pitää\nvasemmankinpuolisen silmännurkkansa vakaana kuin seinä silloin, kun hän\non viekas oikealla, ja tammen hän siirtää syötäväksi laudalla\nloikatakseen omalla vuorollaan kolme. Pirukin saisi tarkata näppejänsä\nAlastalon kanssa pelissä! Kuka samanen kavioherra ja hännänhuiskuttaja\nolisi silloinkaan Ristimäen tuomarivainaan auksuunissa kuiskannut\nminulle korvaan, että rupla ja kymmenen kopekkaa silloin meinaa\nkukaties toppia lisään, kolmatta toppia laivaan tänäpänä? Kun minä\najattelen, kuinka paikallaan ja kuinka prikulleen paikallaan Ristimäen\ntuomarin piippu tänäpänä on Alastalon hyllyllä -- se perhana kukaties,\nsen letkaus ilmassa, kun Langholma varren suoralla huimasee savun\nsotkua selkeämmäksi ympärillään, se perhana näppää kukaties tänäpänä\ntahdin niille sanoille, joista myöhemmin muistetaan, että asia\nAlastalon salissa oli kirkas ja parkki pitäjässä kuin pykätty, kun\nLangholman sana oli pudonnut -- kun minä sitä ajattelen ja sitäkin,\nkuinka paikallaan ja kuinka hiivatin tärkeä kalu tuo mustansuora tuossa\nhyllyllä suuttaa tänäpänä olla Langholman kädessä, niin en minä enää\nsano mitään, en hiiren hiiskausta ajattele maaherran piipustakaan\ntuossa vieressä. Tosi kyllä on noin, että se, maaherran piippu,\nniinkuin sanottu, on liika pramea Alastalon hyllyllä, mutta tosi on\nmyöskin, että se ei enää ole yhtäpaljon liika pramea ja liika julkinen\nhänen hyllyllään kuin minä silloin ajattelin, kun hän sen kipparina\nmuinen osti Aronssonilta Fällströmin talon kulmapuodissa. Alastalo on\nniiltä päiviltä äveriöitynyt, kasvanut piippuansa päin, lihonnut\nitselleen mallia ja fasuunaa niin, että hänellä nyt jo vatsan kohdalla\nkyllä on tyynyä muhkeankin piipun varren ploorata vaikkapa helmisenä.\nEnkä minä itseäni hirtä, vaikka joku sanoisi, että Alastalo alun alkaen\non ajatellut piipun itseänsä varten.\n\nAlastalolla on astuva järki, se kävelee eteenpäin ja riuskasti\neteenpäin silloin, kun toisen järki jo katselee itselleen tyynyä korvan\nalle, jolla olisi mukavaa levätä ja vedellä vaikka pieni uni pehmeän\nnurkalla. Kun me olimme kippareita ja meillä oli hyvä tiensti,\noikeastaan niin hyvä tiensti, kuin järjellisellä järjellä oli nälkääkin\ntienstiin, niin minä siilon jo ihmettelin, mikä vieteri Alastalon\npäässä potki, kun hän aina puheli kuunareista ja Lübeckin matkoista,\nikäänkuin ei raha olisi ollut samaa pyöreää ja kukkaroon korjattavaa\nTukholmassakin noukittuna. Ihmisillä on hyvin erilainen järki\nsilloinkin kun se on pyydystävä järki. Joku pitää siitä, kun ongen\nkukko kelluu ja viri värisee ja kulpahtelee veden lepposassa ruuhen\nkupeella, viri värisee, ruoko kahisee, kultaa on illassa ja ilmassa,\nhyttyset polkevat hurisevaa karkeloansa ja itse istuu rauhassa\nomissansa tuhdollansa mieli kehräten nuokkuvia ja muita maailman hyviä,\nkunnes havahtuu torkuksistaan, kun ahvenesta aika tulee pitkäksi ja se\nnärppää makean suuhunsa, ett'ei nukkuisi ruuan eteen; joku taas siitä,\nkun väijyy luimii salmet ja lahtien perät airo kiskomassa, väkä\nviistämässä, silmä vahtimassa: ahne ahnetta pyytää, mies haukea, hauki\nkiiluvaa, siima siukuu, liukas lymyy: missä piilet, potkupursto, missä\nkyttäät, kitahotko, joko sieppaat vilisevän, nytkö? tuntien päästäkö\nvasta? niemenkö kärjessä tuossa jo väijyt? virstojenko takana vasta\nvarrot? joko potkasee? koska potkasee? harinko tyhjää? läppäänkö\ntempovaa? joko siimassa elämä: mies seisova veneessänsä käsin\njännitetyin löysää ja piukkaa, taiten vetää, taiten helppaa: petoko\nkyynärpituinen siimassa kiristyvässä piuvaa ja potkii, myötää\nkavalasti, tempasee leiviskän iskuin, vai tikun puikkivako hauenpenikka\nmiestä metkuilla narraa ja saalis, taidoin siepattu, on veneen pohjalla\npyytäjän hyppivä pilkka: mies kiroo ja meri nauraa! Kolmas joku on\nkatiskan kokijakin, karsinat hänellä ovat valmiit tänä vuonna samat\nkuin viime vuonnakin samassa salmen poskessa, isän tieto, isänisältä\nperitty paikan on sanonut: siitä kala kulkee, kulkee keväästi sakeana\nja suvella keittotarpeeksi, vuodenaika sanoo järjestyksen, on sanonut\nsenkin jo isälle ja isää ennen isänisälle: katiska maihin mikkeliksi\njärjellisessä talossa, ett'eivät virrat repele ja jäät makaa, talvella\non aikaa palkkeja veistää, ja palkkeja joka talvi kolmannekseksi uusia,\nniin katiska on aina eho, eikä vanha Tapanikaan talossa muista,\nkertoiko vanhan isännän isoisä perineensä katiskan isältänsä uutena,\nvai kolmasko osa vain silloinkin oli ollut valkoisia palkkeja harmaiden\njoukossa, huhtikuussa ovat pajunvitsat sulamassa ja märkä haisee\nrannoilla, silloin on kallio kangaspuuna, loimena palkkien pihkainen\nrivi ja kuteena vesojen hautuneet varvut, miesväki tuomissa irvessä\nhampain kiskoo ja kiristää, piukkaa ja pujoo, punoo ja piukkaa, isäntä\npauhaa, rengit puhdissa, pojat puikkimassa, kiire on, kilo kimmoisa\nhangilla häviävillä, poski kallion kiiltävän märkä välkyssä auringon,\nkuusi korkea latvan huojuvaa havuin vehrein ja vehmaan tuorein sinen\nhuhtisiin sukeltava, kiire on, västäräkin riukuhäntä jo kiirein kaltoa\nkoputtaa noroilta sulaavilta, vesi vilisten lorisee kyhmyillä\nsuonivilla rosoisten männynjuurten, ja kohta paukuttaa taivaan teltalta\nleivo helistävä riemun kulkusta, kiire, kiire on, jo helmii salmen\nsuulla sula, vesi viekkuva suljivin silmin jo rauman suiluissa kulaa,\nkala kulkee, liukas liikkuu, ahven kirjava, hauki hallava, säynäs\nsujuva, siikakin hopeasuomu, koko karja purstoin potkiva, evin soutava\nsummain merten vaelluksella on, viistävät viivasta vapaata vapaat\nvilvasten parvet, viluilta ikikylmiltä, suolanraskailta syviltä saapuu\njonoin loppumattomin, jonoin saeten taajenevin, tuhannet tuhanten\ntakana, kirkaskylkisten, rengassilmäisten mykkä saatto, kun kurkkujen\nsulilla loikkii laine ja salmien solina kutsuu: mieto on vedessä maku,\nsuloinen haukkoa ahmivan kiduksen, maanmakea on heru juoksevan uran,\npehmyt suomuilla hula suljivan virran, joko läsnä on häittävin loiskein\nkuturannan hullu ja hemasa lämmin: kypsä on kupeessa maiti! kiiru on\nkalan, kiiru virvivän veden, kevään liehtovan, kiiru jään sulaavan,\nkiiruin huhtovan isännän ja hikisten miesten: heilu, Henrik, kisko\nKristian: vesi viljoo ja salmi sakoo, katiska kuivalla vielä!\nnäppärään, Nestor, piukkaan, Petter, tänäpänä hiha miehen\nkyynäspiipussa huhkii, hullummin kala huomenna karsinan palkkeja\nhutkii; turise, Taavetti, mutta tuhikkin, kiroo, Kaaleppi, mutta\nkiristäkkin, huomeneksi meillä on meressä aita ja sulku vitjottu veden\nkavalaan paulaksi parville retkiville viljoovain syvyytten; hyppy\nsormiin ja hoppu hyppysiin, meri ei odota ja kala salmessa sulloo:\nkohta jo isäntä karjaa korjaa, talon viljaa talon vedestä, vuoden\nruokaa, vuoden rahaa, saalista siunattua saman satoisan salmen, jota\nkoki jo isä ja jota joskus on kokeva varttunut vauras poika, perijä\ntalon ja tavan, mannun ja rantojen riistan.\n\nKalamiehiä on, on ongella kokottajia niinkuin minä, jotka odottavat\nsitä, joka tulee ja korjaavat kalan, kun närppää, nuokkuvat kun ei\nnärppää, ja ovat tyytyväisiä kummastakin, nuokkumisesta, koska se on\nmukavaa, ja korjaamisesta, koska sekin tuo miehelle mukavaa. On rannan\nhuiskijoita, niinkuin Pukkila, joilla on väkä silmässä ja väkä\nvirvelissä, haru ajatuksessa ja haru siiman päässä lykyn haukea\nliipasemassa, mies soutaa ja rauta raapii, airo kiskoo ja järki\nviistää, joko riipasee? missä riipasee? haurunko harppaa, haukiko\nsiepasee? virstan tyhjässä lykyn lymy: koskas on lihava potkimassa?\nsaastainen, kun meressä on tyhjän lovea enemmän kuin kitaluin hahmivaa,\nja mitä saatanaa on nauruilla tekemistä siellä, mistä mies pyytää\nhaukea! -- On pyytäjöitä, oman katiskan kokijoitakin, niinkuin\nLangholma, joilla on pesä oman rantahuoneen kupeella, kala tulee,\nsaapuu itse, saapui sakeana mennä vuonna, saapuu tänä vuonna, saapuu\nsojottelee tulavuonnakin, kun on vuodenaika ja katiska paikallaan, ui\nomin nokin karsinan talteen ja odottaa, kunnes isäntä tulee haavilla ja\npistää pesästä omansa omaan ruuheensa, kyljekkäät säynäät, siian\nhopeaakin seassa ja ankeriaan lieruvaa, selkävä hauki molskii haavissa\nja ahven harittaa harjapiikkejänsä, särjen sätkyväkin on kaadettava\nkasoovaan ruuheen, onhan tiinua talossa ja särpimen tarvitsijaa\nläänissä, isännällä valta korjata omansa, olkoon vilja pellon antama\nvai meren kasvamaa, ja velka katsoa, että on muona runsaana talossa,\nrikkaus laarissa ja vuoden vara kammiossa. Pyytäjää on, on ongella\nnyköttäjää, on uistimella harijaa, on katiskansa tanavaa kokijaa, mutta\non pyytäjää muunkinlaista, Alastalon mallista nuottamiestä, niillä on\nnuotta kuivana orrella kymmenten syltäin laskot, tervattu nuotta,\npaulottu nuotta, silmukat seitsentiivistä lankaa, itse ne kävelevät,\nkävellä keikuttavat rantojen viertä, jouten vain, katsovat jouten,\nmikäs on tuulen kurikin? meneekös henki ehtooksi maata? pilven lieve\nlykkää pehmeätä auringon naamalle taivaalla, niinkuin kalan hajua\nilmassa, kutukosteata sieraimissa, Nuotviikin lahtiko? Siikarauman\nperäskö tänäpänä sakoo? kas vain! enkös arvannutkin? tänne tulinkin!\nKatkuruun kävelin, kävelin joutessani tännekin, tuuli on kaatunut sillä\ntavalla tänäpänä, päivällä ajattelin: kävelen ehtoosti Katkurun\nperäkseen, mikäs kiire, mikäs kiire, kun sillä tavalla pulikoidaan!\nonkos laitaa pistää padaksi koko Katkurun santa? visusti nyt! lahna on\nleikillä! osaavat riettaat vilata! sammalselkää vedessä niin, että\nkuinkas nuotan saa mahtumaan sekaan? eikös minun mätipään olisi\nnäkemättäkin pitänyt arvata, että tänäpänä Katkurussa kuhisee,\ntaskussaniko minä sieraimiani olen pitänyt koko jumalan päivän, kun\nilma kuitenkin haisee paksuna lahnasta, nyt, poika, jalat alle, joskus\nlihavakin hölkkää! vatsakin, hempukka, välistä liikaa! penteleen\nveräjä, sälisköön maahan! ei nyt tikkuja noukita, nyt harpataan! vouti,\npöksyt jalkaan! pojat, luhdista joka kontti, ei tänä yönnä polstareita\nlämmitetä: lahna on Katkurussa! peli paattiin, isonuotta isoon ruuheen,\nparraspuu vettä hipomassa palataan, huomenna ovat markkinat Alastalon\nrannassa, suukeräjät ja suomuskeräjät, kun ovat ruuhet lastissa\nupillansa siltakarkkujen kyljillä, korin täysi korin täyden jälkeen\nnostetaan lihavaa ruuhen täydestä palkkien notkuville ja muijaset\nkolmen kylän läänistä huiskivat sillalla ja puotien solissa, puukot\npärskyttävät, kielet papattavat, kyljys kyljyksen jälkeen solahtaa\nperattuna paukkuvalta laudalta, lokit parkuvat ilmassa, varikset\nkärkkyvät kallioilla, puodin oven sisäpuolelle katoo kukkurainen\nlahnakori kukkuraisen lahnakorin jälkeen ja tiinu tiinulta täyttyvät\nsuolanhaisevilla seinämillä astioiden pitkät rivit sullottua\nlihavaa saalista: kelpaa isännän sen ehtoon jälkipäivänä, kun on\nlahnalauma katsottu ja kaittu, kävellä sillallansa ja puodissansa,\npuolitoistatuhatta lahnaa tiinuissa palkitsee pienen hölkänkin ja saa\nnuottakin vähän revetä, saavat naapuritkin noutaa mätiä ämpäreissä, jos\ntahtovat ja kolmessa kylässä keitetään joka talossa joka ateria\nlahnanpäitä kolmen viikon ajan, jolleivät siat ennen saa osaansa!\nAlastalo on nuotan mies muussakin kuin kalassa, hän kulkee ja kyttää,\nlaiskottelee, kävelee ja kyttää, silmäpari valveilla, vainukarvat\nvalveilla sieraimissa, järki otsaluun takana kolmantena valpasna, ja\nolisivatko anturan pohjatkin haistavia: sinne hän kävelee, missä\nkulloinkin pulisee, aina Alastalo on paikalla, missä kala kutee tai\nraha kutee, ja kun silmä äkkää ja järjen katti kirii löysät piukoiksi\nmiehen meinassa, niin onkos vatsa tiellä, kun nuotta haetaan: hylkky\nvain piuvaa puhtia menoon, kun nappulat tämmäävät ravia ja kura\nkorkoista lentää! Minä olen mielelläni Alastalon naapurina: kun\nAlastalo on katsonut apajan ja iso peräs varpataan, niin tarvitaan\nvälistä apuun naapurin nuottakin ja naapurin ruuhikin, jotta kurottaa\nnaapurin nuotta siinä, missä oman nuotan mitta loppuu ja saalis sullova\ntulee talteen joka purstona, jona se on saapunut: kun ei livistä\nvieriltä kala, niin nelikertainen on sato puhjussa, kun se on ummessa,\nja Alastalon järki ja laskupää ymmärtää, että parempi on korjata kaksi\nkukkulastia, oman ruuhen täysi lasti omaan rantaan ja naapurin ruuhen\ntäysilasti naapurin rantaan kuin soutaa yksin puolen lastin saalista\nAlastalon rantaan.\n\nEnpä, en minä sitä kadu, että olen Alastalon naapuri, enkä sitäkään\nettä Alastalo kävelee edellä ja minä askelen pari taampana hänen\nselkänsä takana, jos sitte on meno kirkon käytävästä sisään tai\nkuljetaan muissa asioissa. Ei nimittäin ole tärkeä, kuka ensimmäisenä\npääsee perille, vaan tärkeässä asiassa on tärkeätä se, että mies on\nperillä silloin, kun jakaminen alkaa, ja Alastalon jäljissä kävellen\npääsee tavallisesti perille jakopaikalle aikanansa, pääsee\nkirkonpenkkiin sananantamisen ajaksi ja pääsee paikalle sielläkin,\nmissä raha on jakokaupalla, ja pyöreä kutee ja juoksee massiin sille,\njolla on massi varpille pistettäväksi. Kun Alastalo vielä oli poika ja\nisä-Mattsson talolla, niin Herman rakensi itselleen sumpun talon\nmetsästä, seilasi suven Öölannin vesillä ja porvasi kalaa Tukholmaan,\nriksiä hänellä oli syksyllä, sämpylätanssit tuliaisiksi kotona ja\nsininen tohvelipalttoo pojalla yllä joka kirkkoreisu talvella,\nseuraavana suvena oli minullakin oma sumppu, kotometsästä hakattu ja\nseuraavana talvena tohvelipalttoo, Tukholmasta ostettu. Alastalo myi\nsumpun ja rakensi jahdin, jahdilla oli asiaa Pietarporiinkin asti, ja\nkun rupla on suurempi raha kuin riksi, niin rupla oli lihavampi ottaa,\nja kun ryssä on pettävämpi mies kuin ruotsi, niin pettäjän pettäjällä\noli villavampi lammas kerittävänä Pietarissa kuin Tukholmassa, ja\nAlastalon Herman oli pian jo paksu mies ja isäntien joukossa\nkirkkomäellä, tuluupitkin hänellä olivat jo niskassa Pietarista, ja\nminäkin rakensin jahdin. Kaljaasienkin vuoro tuli, tuli vuoden\nväliajalla kummallekin, Alastalo ymmärsi, että koska jahti yhdellä\nmastolla seilaa rahaa, niin kaljaasi seilaa kahdella mastolla rahaa\nkaksi kertaa enemmän, ja minä ymmärsin Alastalon ajatuksen, me olimme\nsitäpaitsi silloin jo isäntämiehiä kumpikin taloissamme, ja se raha,\nmikä on iso raha talollisen pojan taskussa, ei enää ole iso raha\nisäntämiehen taskussa. Vasikan otsa lykkää sarvea ja miehen otsa\nmeinaa, nuorilla isännillä ovat isoset meinat -- niihin aikoihin\nAlastalo itselleen maaherran piipunkin osti Fällströmin talon\nkulmapuodista --, ja hävetä olisi saanut oman pihaton vasikkakin, joka\ntulavuonna on sarvipäinen sonni, jollei isännän kuutossa ole kahta\ntoppia ja jahtiporvarin sijasta talon isäntänä kaljaasikippari! Saimme\nsitte kyllä vielä palata jahteihinkin, mutta se oli engelsmannin vika,\ntuli kyttäämään ja kiikaroimaan salmien suille ja raumojen läville\nluuppeinensa ja pisti kiiruun koko pitäjän väelle, jokainen kurottava\nkaljaasin toppi koko pitäjässä tauruttiin havurisuilla kuusenlatvaksi\nja kahdenkymmenen laivan roikkana soudettiin astiat ruuhihinalla ja\nkäsivarren vääntämällä Vehmassalmen puhjukkoihin engelsmannin\nkiikareilta piiloon. Mutta mitä kaljaaseista torkottavine toppeineen\nsilloin, kun pärjäsi viiskertaisellakin Ahvenanmeren takaa\nrahanväärtissä viisikertaisesti kaljaasin lastin, kun vain oli miehellä\nluunkovaa nenäorressa ja tikkua silmäparissa kekkaamaan sekä\nengelsmannin merillä että tullinuuskin kotorannoilla. Jumaliste sitä\naikaa, kun veivattiin rahaa, riksillä ostettiin ja ruplan paperia\npinkassa pistettiin lompakkoon! Alastalo silloinkin ensimmäisenä Kihdin\ntakaa sokerilastin toi, toisella olin minä jo jahteineni kölivedessä,\nAlastalo sanoi, että on mukavampi kaupassa kaksi, otetaan lastiin\npuoleksi sokuria, puoleksi suolaa kumpikin: jos engelsmanni nappaa\ntoisen, niin toinen livaa ja kummankin riski on pärjätty, jos taas\nlykästää ja kumpikin englantilaisten nokitse ollaan Kihdillä taaskin,\nniin siellä lastaamme suolan toiseen ja sokurin toiseen ja seilaamme\nlevossa kotiin, suolajahti edellä lekotellen, sokerijahti takana\nniemispään varjossa pälyten: tulkoon nuuski vastaan, niin nuuskeilla on\nsouvin leikkiä suolajahdissa, penkoovat hiki hatussa kuin maksua\nvastaan omaksi motsuunikseen rehellisiä säkkipinoja ruuman pohjalautaan\nasti sillä aikaa, kun sokeri länsää maan taakse turviin ja lasti\nlevossa losataan luotomaan talteen topan painava topan painavalta\nmaihin, poju vain vastarannalla puskan takana vahtaamassa, koska tulli\non saanut lystiä tarpeiksensa suolasäkeistä: on kaikkein turvallisinta\nlosata, kun on nuuski omassa vahdissansa kiinni silmänpidonmatkan\ntakana, silloin heiluu turvallisesti ja heiluu joka poika riuskasti,\ntopat lentävät kuin syöstävät, kyläänkin pian tulee tieto ja miestä\nkiertää apuun, myöhemmin kyllä sitte saadaan tieto koko pitäjään, niin\nettä topat tulevat korjoon rätinkiä myöten, eivätkä jää nuuskien\nvaivoiksi. Sillä lailla ja monella sortilla me Alastalon kanssa\nkulasimme, ja vaikkei olisi rahassakaan lykästänyt niinkuin lykästi,\nniin olisi ollut lykky luonnolle paljas pelikin, ei engelsmanni meitä\nnapannut, vaikka peukalon raossa oltiinkin joskus, eikä nuuski päässyt\nkörtteihin, vaikka joskus pitelikin liepeistä, Alastalo oli vihuri\npojaksi siihen aikaan ja kun puuska puskii, niin laiskempikin seili,\nminunkin kaltaiseni, paisuu puhtivaksi, Öölannin raumat ja Kapellskärin\nkurkut me opimme kuin kymmenen omaa sormeamme: monikos muija\nmantereella mahtoikaan saada kahvikuppinsa makeaksi meidän toimestamme\nniinä vuosina? Eivät kaljaasit enää meistä tuntuneetkaan aluksilta, kun\nengelsmanneille viimeinkin tuli koti-ikävä ja me taaskin saimme hakea\nrisumastomme Vehmassalmen peräksistä, maanmakuinen merivesi on petoa\nnuolemaan tervan pikiseltäkin kyljeltä, ja laiva jaksaa mannerhajussa\nhuonosti niinkuin suolaiseen tottunut mieskin: kyllä me astioitamme\nhäpesimme, kun neljän vuoden perästä taas katselimme niitä kotorannan\nlahdessa ankkurissa. \"Varis tuommoisessa istuu risulatvassa, mutta ei\nmies mene semmoiseen, jossa täytyy pyyhkiä saappaansa puhtaiksi, kun\nastuu pois!\" sanoi Alastalo kohta.\n\n\"Minä myyn Oolantereille koko katiskan; niiltä on napattu jokainen\nkölipuu, eivätkä ne enää muista, minkänäköisen kuuton pitää ollakaan!\"\nsanoi hän sitte. \"Ja minä olen ajatellut, että minä käyn elämässäni\nLübeckiäkin katsomassa kerta, ja siellä on nyt tavaraa sikossa möljällä\nneljän vuoden ajalta!\" sanoi hän senjälkeen ja käänsi silmänsä pois\nkaljaasista. \"Tee sinä, minkä sinä teet, mutta minä rakennan kuunarin!\"\nlisäsi hän vielä ja piteli povitaskun paikkaa. \"Kun on pelto isännällä,\nniin se kylvätään, ja kun on rahaa miehellä, niin sitä käytetään: kun\non kanki kädessä, niin se pistetään kiven kulman alle ja semmoinenkin\nmöhjäle liikkuu, jota ei paljas käsi liikuta. Mitä varten me rähjäsimme\nKihdin luotojen rannoilla, jollei sitä varten, että mies meinaa\neteenpäin? ja olisin minä nahjus ja sinä myöskin, jollei silloin\nniistäisi kun nenä tippuu! Ei suinkaan ihmiselle sitä varten ole silmiä\nparikaupalla päähän annettu, että hän torkkuisi niillä? Ja mitä varten\non ihmisellä kynsi, jollei sieppaamiseen, ja järki, jollei sanomaan,\nkoska siepataan ja mistä siepataan? Kun on rahaa, niin että saa\nkuunarin, ja kun kuunarilla saa rahaa vielä enemmän, niin minun järkeni\njuoksisi ravunravia, pyrstöpää edellä, jollen minä kuunaria rakentaisi!\nPrikikin vielä pykätään, mutta koetetaan nyt kuunarilla ensin,\npidoissakin syödään ensin pienemmistä astioista, että tottuu kurkku\nnielemiseen, kun tulevat isot karotit pöytään. Kyllä minulla se natu\non, että meillä vielä prikitkin ovat ja kerta joskus Hullissakin\nkäydään katsomassa, miltä engelsmanni kotonansa näyttää, kun näytti\npirulta luodon takaa kytätessä, mutta kuunarin rakentaa pikemmin ja\nLübeckiin on lyhyempi matka, ja se kaski ensiksi niitetään, joka on\nnopeammin halmeella. Pistä nyt sinäkin piru männimään verissäsi ja\nrakenna kuunarisi niinkuin minäkin, niin kehtaan minäkin sanoa naapurin\nnaapurikseni vastakin! Et suinkaan sinä sitävarten ole koonnut\nsynninsaivaraa sielullesi ja rääkännyt omaa ruumistasikin, juksannut\ntullia ja esivaltaa ja hikoillut omaa isännän hikeäsi Kihdin karien\nkiville, jotta rahan paperilla olisi mukava levätä sinun lompakossasi?\nMinä en kärsi mahoa lehmää navetassa, enkä laiskaa rahaa laatikossa,\nlehmän pitää olla tiineen, että se lypsää, ja raha on astutettava, että\nse vasikoi! Nauriin siemen tekee naattia ilmaan ja nappuraa saveen, kun\nitävä on lykätty multaan, ja raha, kun raha on miehellä, jolla se\nsikii, niin se kasvaa sekä pensasta, jotta muutkin näkevät, kuka mies\non äveriäs ja kuka jaksaa joukosta, että muhkuraa, jotta äveriäs\nitsekin tietää, kuka on juurilta tykevä ja kenessä on väki lykätä\nlaveatakin latvaa! Kun Herra lahjoitti meille engelskan sodan, että me\nrikastuisimme ja saisimme rahaa, niin, jumaliste, hän ei silloin\najatellut meidän piironkejamme, vaan hän ajatteli, että annetaanpas\npojille, jotka osaavat pyörittää pyöreätä, enemmän pyörivää käsiin,\nniin nähdään, onkos pojissa tosi itu ja pyöriikös pyörivä pitemmälle\nheidän kynsissään. Kuunarin minä rakennan ja rakenna sinäkin,\nrakennetaan kumpikin kuunari, sen me jaksamme; ja kun me jaksamme, niin\nme olemme sitä varten, että me sen teemme: kukas tynnyrin säkin maasta\nnostaa ja aittaan kantaa muu kuin se, jolla on rytinää selässä tynnyrin\nsäkin nostamiseen? Kuunari nyt rahaa seilaa, kun sokeri mahoni; ei\njumala sitä varten taivaassa istu, että hän lapioisi rahaa laiskoille;\nhän on tehnyt tehtävänsä, kun hän on antanut ihmiselle nenän, joka\nhaistaa, missä raha juoksee, ja meidän on viljeltävä tätä nenäämme,\njumalan lahjaa: mitä tekemistä muutenkaan olisi koko mööpelillä\ntaulussa! Nenä sanoo, miltä kulmalta tuuli kulloinkin kallistelee, ja\nmillä ilmankurilla raha tuntuu olevan kulussa, mutta knuppi sanoo,\njärki knupissa sanoo, kuinka purje piukataan, jotta helma sieppaa\ntuulen täydellä poskella ja lykkää menoa kihisevään keulaan, ja kuinka\npyydys viritetään, jotta raha kulultansa juoksee omaan verkkoon ja\njotta verkontäysi silmukan repeämättä ja lantin livistämättä tulee\ntaiten nostetuksi oman paatin puolelle. Jumala tarkottaa, että miehellä\non nenän haju hieno, mutta järjen haju vielä hienompi! Ei se yksin\nriitä, että tietää kalan kulun, vaan pitää olla miehellä verkot\nvalmiina pistettäviksi eteen, kun kala tulee, verkot, joissa joka\nsilmukka on tiivis ja omin sormin koetettu, että se kestää, ja pitää\nosata asettaa verkkonsa taiten niin, että se tulee kalan kuonon eteen\neikä pyrstön taakse, sillä kiduspäänsä suunnassa kala kulkee eikä\npyrstönsä vanoissa, ja verkko parven takana siilaa tyhjää vettä, kun se\nparven edessä muuttuu potkivaksi joka silmukassaan; pitääpä olla taito\ntäyden saaliin korjaajallakin, sillä verkko on lankaa, jotta se pyytää,\nja kalan sato leiviskää, jotta se on saalis, ja langan varassa ovat\nleiviskät nostettavat parraspuun sisäpuolelle: liiku verkkaasti\nsilloin, kun ahneus käskee hahmimaan, ja narraa sopuvedolla ja monen\nsormen nostamalla omaksesi se, mikä väkivoimalla ja hartionkiskomalla\nrepee kynsistäsi pyydyksesikin mukanansa vieden. Minä tiedän, että raha\nnyt on kudulla Lübeckissä, minä olen kuullut siitä, ja minä ymmärrän\nsen. Venäjällä on sekä mannia että mantua ja Lübeckin takana on myöskin\nsekä maanvaraa että suunnälkää, ja nyt on maailman järjestys semmoinen,\nettä mantu antaa, mutta mantu tarvitseekin, ja että manneilla on tekevä\nkäsi ja valmistava järki, mutta manneilla on myöskin nälkäinen suu ja\nmahtuva vatsa, ja kun ruuvit sitäpaitsi ovat sillä tavalla asetetut\nvärkissä, että toisella tavallisesti on sitä lajia liikaa, mitä\ntoisella on liika vähän, ja että leipärikkaalta puuttuu särvin ja\nsärvinrikkaalta leipä, niin syntyy nälkä kummallakin puolella, nälkä\nleipäpinojen takana ja nälkä särvintäpinkkojen vieressä, ellei pinkkoja\nvaihdeta. Kun engelsmanni nyt on muutaman vuoden kytännyt Itämerellä ja\npitänyt oven rakoja piukassa välillä, niin nyt on kiljuva nälkä\nkummallakin kuljun rannalla ja möljät pakillansa paaluja Torniosta\nRiigaan ja Haaparannasta Memeliin vasemmalla vetelästä ja oikealla\nkädellä vetelästä: hullu minä olisin ja hullu mies sinä, jollei nyt\npistetä kölille kuunari kumpikin kevääksi, ja kerjetä paikalle kun\nrahtaajat polvillansa kiittävät miestä, jolla on sydämessä armoa\nkorjaamaan rahaa, kun sitä tyrkytetään! Pappi täyttää virkansa, kun hän\nsaarnaa ja puhuu Jumalan sanaa, ja me täytämme virkamme, kun me pidämme\nvaaria siitä, missä raha kierii ja noukimme siunauksen talteen! Sitä\nvarten me olemme meren suolaa haistelleet, että meillä olisi\najatuksissakin suolan kirpi ja meina raikas silloin, kun miehen on\nmeinattava. Kaksi kuunaria me rakennamme, kuunarin astian kumpikin,\nsinä kuunarisi ja minä kuunarini, Lübeckin herroilla on rahan kasaa\nkymmenenkin kuunarin rahtaamiseen, vaikka kymmenen sinun kuunarisi ja\nkymmenen minun kuunarini rahtaamiseen, mutta me rakennamme vain sen,\nminkä me jaksamme, kurkku menee tukkoon, jos puree suuhunsa suuremman\npalan kuin kurkun nielussa on ruumaa, kaksi me rakennamme, ne me\nsuutamme ja ne me jaksamme, mutta ne me rakennamme yksiin kirjoihin,\nrakennamme kumpikin oman kuunarimme, Härkäniemen kuunarin ja Alastalon\nkuunarin, mutta kummallakin omana vain puoli omasta ja puoli toisen\nkuunarista, minulla sinun kuunaristasi ja sinulla minun kuunaristani.\nEi Jumala sille mitään anna, joka istuu kotona ja nyhii nenäänsä:\ntuhdattava on ja vuovattava on, jotta lykyn kaverillakin olisi nuoraa\nkouraan, mistä nykäistä silloin kun apu auttaa! Mutta pehmeä mies minä\nolisin, jos minä tavarani lykyn haltuun yksin jättäisin, sillä epälykyn\npiru on yhtä nopeasti nuorissa kuin lykynkin! Makkarassa on kaksi\npäätä, toinen pää ja toinen pää, ja kumpaankin päähän on pistettävä\ntikku, ettei ruoka juokse oljille. Kyllä me kuunareinemme rahaa\nseilaamme, se on vissi, mutta meri on hoto, se on koko peto, pirumpi\nvielä kuin engelsmanni, ja sille voi tulla älli niistää koko kuunarimme\nraakoinensa, rahoinensa, ja mitäs on silloin talolla jäljellä\nkuunarista, jos koko kuunari oli talon oma? Pistetään tikku makkaran\ntoiseenkin päähän ja rakennetaan kuunarit puoliksi, kaksi kuunaria,\nkummallekin kummastakin puoli omana, niin tiensti on suven mitassa\ntäysi kummallekin, sama kuin jos olisi kumpikin yksin omalla\nkuunarillaan kulanut, mutta riski joka reisulla tasan puolta pienempi\nkummallekin; jos hullustikin kävisi jommallekummalle, niin hänen ei\nmärjissään tarvitse paratiisin portilla kuunnella pyhän Pietarin\nmarinaa ja hävetä, kun tämä raapii partaansa ja puhelee, että hupsu on\nahneuden vuoksi paskantanut talonsa perillisiltänsä! Jos meitä nyt on\nuseampi pitäjässä, jolla on älli päässä -- ja Langholmalla on! on\nPukkilallakin, ja jollei hänellä olisikaan omasta takaa, niin hän\nsieppaa ällin lainaksi muilta! -- jos nyt järki poikii miehissä, niin\ntänä talvena paukkuu kirves toisessakin metsässä Kiviveden partailla ja\nkevääksi on kuunaria raaoilla muuallakin kuin meidän kylän lahdessa\npari, ja jos me olemme itseämme viisaampia, niin me olemme jokainen\nosamiehenä toistemme kuunareissa, kyllä meidän astiamme kaikki\nItämerelle mahtuvat ja se, minkä me itsekukin noukimme taskuihimme\nLübeckistä, ei ole toistemme taskuista noukittua rahaa, onpa rahdin osa\nnaapurin taskussa parempikin ja likempänä kuin rahdin osa maailmalla,\nsillä naapuri ja äveriäs naapuri saattaa joskus olla hyvä mies\nolemassa, kun tarvitsee äveriästä naapuria, tänäpänä kukaties korjaa\nköytensä ominkin voimin, mutta huomenna suuttaa luonnistaa kynsiin\nsemmoinenkin touvin pää, että se karaa miehen sormista, jollei ole\nvieressä naapuri, ja voipa naapuri, joka on mies puolestansa haalaamaan\nmukana ja jonka kanssa yhdessä akitaan iso touvi sätkivineen maihin;\nsitäpaitsi ja tästä huolimatta on vahingon vara, kuten jo sanottu,\njokaisella pienempi, jos omaisuus on jaettu moneen kuunariin ja\nhullustikin lykästäessä on harmin syy samaiselle pyhälle Pietarille\nvähäisempi: hän oli kalamies ammatiltaan päivinänsä ja hän ymmärtää,\nettä monen nuotan osamies ei yhden nuotan repeämisestä taloltansa\nhäviä, vaikka henki menisikin!\"\n\nSillä lailla Alastalo puheli, kun silloin muinoin seisoimme tuossa\nsivuakkunan vieressä tässä samassa salissa ja katselimme kaljaasejamme\nlahdella: hhth! phth! sanoi hän ja tihasi pientä vihisylkeä\nrintapielilleen, niinkuin hän vieläkin tekee, kun hänen mielestään\njuttu on hienoksi puhuttu ja asia asetettu sille jenkalle, että nyt ei\nmuuta kuin voidetta rakoon ja ruuvi kiinni! \"Nuo ropeet me vaikka\nkenkkäämme oolantereille!\" sanoi hän vielä torkottaen peukalonsa päällä\nakkunan ruutua kohden lahdelle päin, mutta silmää hän ei enää\nlainannut toppitikuille. \"Emme niitä sentään kenkkäämään ruvenneet,\nmutta kyllä ne syksyllä myytiin, Alastalo naputti parrasirvetkin kiinni\nja höyläsi topit valkoisiksi, että sai paremman hinnan, taisi ajaa\nkusilaiskuormankin ruumaan, että saumat juoksivat elävää täyteen, eikä\noolanterin nähden tarvinnut pumpun varressa killua. Summa asiasta oli\nkumminkin se, että keväästi meillä oli jokaisella kuunari, Alastalolla\nniinkuin minullakin ja Pukkilalla myös ja muillakin pitäjässä, ja kyllä\nsuvi kulattiin ahkerasti ja seuraava myös, korjasimme jokainen\nkuutollamme, minkä kerkesimme rahaa niinkauan kuin sitä oli vaahtona\nvesillä Lübeckin ja Kronstadtin välillä, Siivo meni miehineen\npäivineen, Dagerort on paha paikka, siinä meni Vuorenpään Frans, mutta\nmuut me pärjäsimme ja kuunarin hinta oli joka suvi korjossa, kun\nrätingit tehtiin. Eivät ne kuunarit aluksi kaikki niin häävejä olleet,\ntuli pidetyksi kiirutta ja oli suvella pumpuissa aika työ, mutta mitäs\nsiitä, kun köli ei kuitenkaan kolissut, rahteja sai, minkä kerkesi, ja\nlikviidi syksyllä oli lihava; ei tarvinnut seuloja pumppuakaan\ntalvimakuulla, kun oolanteri nälkinensä tuli syksyllä ja korjasi astiat\nhoitoonsa: hinnoista ei tingitty enempää kuin se, että puhtaasti sai\nsamalla rahalla talven mitassa rakentaa kaksi astiaa ja parempaa\npitäjään myydyn sijalle. Alastalo oli peto puskemaan niinä päivinä\nniinkuin vieläkin: 'kun raha itse kierii käsiin, niin on mies ruokoton,\njollei sitä ota korjoon!' sanoi hän ja kirosi pienesti. Eivät muut\nkatuneet, enkä minä myöskään, että käveltiin mukana, kun Alastalo\nasteli edellä, eivät lehmätkään toisiansa krääki, kun kellokas edellä\non koko karjana painuttu apilapeltoon; 'ei silloin siian jaossa riitaa\nsynny, kun jokaisen ruuhi on kukullansa nuotta-apajalta soudettaessa'\nsanoi Langholmakin ensimmäisenä syksynä, kun tässä samassa salissa\nistuttiin, rätinkikalaaseissa. Alastalo sitte ensimmäisenä prikinkin\ntaklasi.\n\n\"Muistan sen päivän niinkuin eilisen päivän, kun silloin edellisenä\nsyksynä kerta sousin kotoa lahden ylitse Alastalon puolelle, sataa\ntihrutti niinkuin marraskuussa sataa, ja kuunarimme kitistelivät\nankkurikettinkejään talvikorjuussa lahdella, raakojen päät tihkuivat ja\ntippuivat märkää, niin että paha oli katsella. Minä kävelin rantamäkeä\nylös ja ajattelin taloon, mutta kuulinkin kopinaa halkovajasta. Äijä\nsiellä oli itse tuhtaamassa, istui halkotukin edessä ja veisteli hiki\ntukassa, sihtaili isoa halkoa, ikäänkuin olisi hylkipyssyn piippua\ntarkastellut. 'Jokos sinä talven lämpimiä ajattelet, kun halon kimpussa\nolet!' puhelin minä, kun pistin itseni sateesta halkovajan puolelle:\n'märkä ilma!' pakisin minä ja ravistin pahimman valun hartioilta, 'ei\nminulla tällä säällä vielä ole halko mieleen tullut, vaikka kuunarimme\ntuolla ovatkin vilun näköiset, niinkuin lioitetut koirat!' Alastalo\notti halon poskeltansa, jolta hän juuri oli kanttia syynännyt. 'Jollei\ntämmöisessä ilmassa mies järjestä itselleen ajatuksen takomista ja\nsormen näpertämistä, niin mitäs silloin muuta teet, kuin roikutat\nnenääsi huulipartasi ylitse, tai menet turhan taitse sateeseen\nkastamaan takkisi!' sanoi hän ja käänsi halkoa niin, että minä huomasin\nhalossa olevan laivan pohjamallin. 'Näetkös, mitä minä tässä olen\nveistellyt?' kysyi hän. 'Vastamäki on sitä varten, että ihminen\npotkasee kiivaammin kinttunsa kamaraan ja pääsee pikemmin mäen päälle,\nja syksyn hapan sitä varten, että ihminen kiukustuu ajattelemaan, mitä\ntekemistä hänellä on talveksi ja mitä toimittamista suveksi! Kuules,\npoika! minulla on päässäni nyt se natu, että ensi suvena minä seilaan\nEnglantiin, ja tässä, jos sinä katsot, niin tässä sinä näet prikin\npohjamallin!' Alastalo torkotti alassuiten käännettyä halon kölliä\naivan nokkani alle, ja totta vie, halkoon olikin veistetty pohjan\nsuiviaa pitemmälle kuin tavallinen kuunari niissä mitoissa tarvitsi ja\noikein suvaitsikaan. 'Engelsmanni on höyli mies, kun se niiksi itsensä\nasettaa, ja kävi omin kölein meidän raumojamme helsaamassa!' käänsi\nAlastalo asiata leikiksi ja laski prikin mallin kädestään halkotukille.\n'Kun isonen on höyli ja nostaa lakkia pikkaselle, niin pikkasenkin on\noltava höyli takaisin ja vastattava höyliin lakinnostoon höylillä\nlakinnostolla, muuten luullaan mannerlaiseksi!' naurahteli hän ja\npiteli taaskin malliansa. 'Minä olen ajatellut, että meilläkin viimein\npitää olla priki myöskin, niin voimme mekin vuorostamme käydä\nherrasväessä katsomassa, eikä engelsmannin tarvitse närkästyä siitä,\nettä pitäisimme itseämme kopeina!' venytteli hän hyvän tuulen\nleikkiänsä ja nosteli jo taas halkoansa sihdatakseen sivun kupeita.\n'Jos sinne seilaisi kuunarilla, niin engelsmanni luulisi pian sillin\npyytäjäksi, eikä sitä vierasta salin kuistin ovesta sisään viedä, joka\nkävelee tuvan portaitten eteen silakkamassi kainalossa, se käsketään\nvain tuvan puolelle istumaan, vaikka hänellä olisi massissansa hyväkin\nsuurus pataan! Sitäpaitsi!' lisäsi Alastalo ja lakkasi muhoilemasta,\n'kutu-ajat vaihtelevat, lahna lakkaa uimasta matalilla vesillä ja\nkorjaa lopulta pelkkää pahaa särjen ruotoa pataansa, jollei aikanansa\nnosta verkkoja puhjukoista ja souda syville vesille jataa! Kuunari oli\nhyvä astia vuosinansa, sen me tiedämme itsekukin, sinä niinkuin\nminäkin, mutta nyt niitä on liika paljon ja meklarien parrat muuttuvat\nnirsoiksi, kun on Lübeckin rahdeista puhe, suvella sen jo haisti, kun\nsai riidellä niissä asioissa. Itämeri alkaa olla kuivias vesi sille,\njoka on tottunut pitämään, että marjasta raha noukitaan niinkuin\nkalakin. Minä olen ruvennut ajattelemaan, että olisi aika katsella\nnuottapaikan vaihtamista: ei kala meidän nuottaamme hae, vaan meidän\nnuottamme on haettava kala. Minä olen Bornholman kohdalla katsellut,\nettä paremmat laivat eivät pidäkään kurssia Lübeckiin päin, vaan niillä\non pukspröötti Juutinraumaa kohden. Ja meklarit antavat odottaa\nporstuassaan, kun sisäkamarissa maistellaan totia prikiherran kanssa ja\njahnataan Hullin rahdeista. Kirveet ovat nyt riivatut paukkumaan\nmetsissä niin Ruotsissa kuin Suomenkin puolella, ne ovat nyt sodan\njälkeen hulluja paukkumaan ja hullumpia joka vuosi, mitäs haminoissa\nenää muuta näetkään kuin lankkutapulia lankkutapulin vieressä ja\nlankkutapulia takanakin? Ja oletkos haistellut samoissa haminoissa:\njoka vuosi kolin noen haju paksumpi! Kenenkäs sinä luulet ne\nlankkutapulit ostavan ja mistäs sinä luulet sen kolin savun syntyvän?\nEi saksmanni lankkuja osta möljämitalla, saksmanni on köyhä mies,\nniinkuin me itsekin ja ostaa vain suun tarvetta ja ruumiin lämmintä\nvarten: ei hän lankuista suuta ostaa muuta kuin lankun päät. Se, joka\njaksaa, se vain pykää, ja iso isäntä tarvitsee puuta muuhunkin kuin\npesänsä palikoiksi ja paistinpannunsa alle! Engelsmanni on isäntä, joka\nrustaa, ja engelsmanni möljät tyhjiksi ostaa ja saman engelsmannin\nhiili se on, joka käryy haminoitten tiilipiipuista ja pistää\nrautahevosen ravaamaan halki Venäjän maan. Luuletkos sinä, että\nlankkutapulit noitumalla puhalletaan Porista Liverpooliin ja kivihiilet\nlapion pistämällä Cardiffista Kronstadtiin? Ei: jokainen lankun\nlatuskainen on rahdattava ja jokainen ruumaan kaadettu kolikori opettaa\nlaskemaan, koska pencesta tulee shillinki ja shillingistä punta. Ja\npunta on isonen raha, se on muitten rahojen rinnalla niinkuin isäntä\ntorpparien vieressä. Minä olen siitä asiasta kirkas, että emme me enää\nrahasta näe kuin hännän, jollemme mekin mennessämme jätä Bornholman\nliituja vasemmalle kädelle ja paina semmoisia vesiä päin, joiden takana\non maakamaran alla hiiltä meidän poikiemmekin rahdattaviksi vielä, ja\nmaakamaran päällä miehiä muuttamaan hiilenmusta rahankiiltäväksi ja\nrahankiiltävä kieriväksi. Me, jotka itse olemme rahaa pidelleet, me\ntiedämme, että raha on pyöreä ja että se on pyöreä sitä varten,\nettä se kierisi, ja että se kierii sitä varten, että se sikiäisi.\nEngelsmannilla on tämä tieto, oletkos katsellut engelsmannin\nhammasriviä: se on luja hammasrivi, kova leukapieli, minä kunnioitan\nengelsmannia, leukapielien rakoon on purtu tiivis tieto, että kierivä\nraha sikii, sikii vaikka kymmenen kierivää, kun nakkaa sen hollille,\nmutta nakkaa sen semmoisella ranteimalla ja semmoisessa kaaressa, että\nviskattu, kymmenen pentua hännässään, helisteri kierii heittäjän\nkouraan takaisin. Minä kunnioitan engelsmannia, niinkuin sanottu --\nsentähden sitä olikin niin riivatun hauskaa nokittaa Öölannin luotojen\ntakana! -- engelsmanni on järjestänyt rihmat siten, että raha juoksee,\njuoksee hopeana kaikille maailman kanteille niin monta kuin on\nsträkkiviivaa kompassin taulussa Greenwichin tähtitornissa, mutta\njuoksee vilisee samat luirut kultana takaisin luodolle! Kun makaa\nhaminoissa ja pitää pientä totia lämpimänä pöydällänsä, niin soutaa\njoku ehtoon joutuessa reilingin kupeellekin joskus ja pistää itsensä\nistumaan kajuutan puolelle, ja jos silloin viljelee partaansa hyvin ja\nkorviansa myöskin ja pujottaa asiat ajatuksellansa lenkkiin omassa\npäässänsä, niin kuulee yhtä mun toista ja saa välistä vähän känninkiä\nsiitäkin, mistä tuuli humisee muuallakin kuin omissa taklingeissa. Ja\nsen hajun minä olen saanut, että sen, joka tahtoo päästä rahan\njäljille, on mentävä asioihin engelsmannin kanssa. Engelsmanni\nnipistää, nipistää ryssää ja saa rahaa, nipistää Osman'ia ja saa rahaa,\nnipistää keltaista miestä ja mustaa miestä ja saa aina rahaa, myy\nsirpin ja ostaa sirpin hinnalla riisiä Bengalissa, myy nokea Pietariin\nja ostaa viljalastin sijalle, sorvaa nokkarenkaan neekerille\nhäränluusta ja vaihtaa elefantin hammaspariin Sudanissa, jumaliste,\njollei meillä kuuttoinemme ole asiaa semmoisen miehen luokse, niin\nmeillä on päissä mätiä, eikä miehen ajurasvaa! Parhaiten kappaansa\njyviä saa, kun menee sille riihelle, jossa kluput paukkuvat! Pitoihin\nminä menen siihen taloon, missä pitopöytä on katettu ja lusikkani minä\nlykkään siihen vatiin, johon kokki on kauhannut herkun: kun aikoo\nrahakalaaseihin nyt, niin kalaasipöytä on Englannissa ja vateja siellä\non senverran pöydällä, että vieraskin saa lusikkansa kastetuksi, saa\nlusikkansa täyteenkin, kun on rohkea ja kauhaisee kauhaistavasta.'\n\n\"'Näetkös tätä, mitä minä tässä veistelen? Halko se on, mutta huomaatkos,\nettä sillä alkaa olla fasuunaa? Katsos, minä jo sanoin, että minä olen\nruvennut ajattelemaan, että ensi suvena minä en enää seilaakaan\nkuunarilla, vaan minä seilaan prikillä, ja jos sinä katselet vähän\nhienommin, niin sinä ymmärrät, että tässä halossa on pohjan nuotti\nhiukan toinen kuin meidän kuunareissamme: minä veistän prikin\npohjamallia! Kuunarin minä olen tehnyt joka talvi kolmena talvena\nperäkkäin, uuden joka talvi ja paremman edellistänsä, ja minulla alkaa\nvähitellen olla poskissa juoni, kuinka pohjan kaari on aluksessa\njuoksutettava, ja sitä juoksua minä nyt veistän tähän halkoon. Aluksen\ntarkoitus on, että sillä on kylki ulkopuolelta liukas lykkimään, vaikka\nruuman sisäpuolelle mahtuu tavaraa kuin latoon! Latoon!' toisti\nAlastalo ja naurahteli, kuljetellen peukaloansa halkonsa kuvetta myöten\nikäänkuin olisi koetellut, kuinka vesi joskus pitelee semmoistakin\nkaartumaa vesirajan alapuolella. 'Lato meillä taisikin olla mallina,\nkun ensimmäiset kuunarimme rustasimme!' hymähti hän ja nosti tukilta\npuukon sivaistakseen pienen taitavan lastun halkonsa peräkupeesta, joka\nkaiketi oli tuntunut liika lihavalta liukuvaan sormeen. 'Kyllä minä\nainakin häpeän', naurahteli hän edelleen, 'häpeän omaa otustani joka\nkerta, kun Kumlingen mies Itämerellä tulla lakasee vastaan totisella\nastiallaan, minun ensimmäisellä kuunarillani. Jumalan lykky! ajattelen,\nkun se laiskottelee ohitse ja urhoollisesti auraa vettä kyljiltänsä\npuoleen niinkuin muutkin aluksen näköisiksi ajatellut merivehkeet,\njumalan lykky! ajattelen katsellessani, että minä en kävele\nkapteenina tuommoisen lautalaudan kannella ja että peräpeilissä --\nnuottaruuhiemmeko takalauta meillä oli mielessä, kun siihen aikaan\nkuunariemme ahterikanttia justeerasimme? -- että peräpienan\nneliskulmassa ei enää paista maalattuna, Ystävä, Kustavi, vaan Ystäwä\nfrån Kumlinge! Vaikka turhia tässä pahoja puhelee semmoisesta, joka on\ntuonut rehellistä rahaa minulle ja muille pitäjässä!' lisäsi Alastalo\nsäyseästi. 'Kuinkas arvelet, eikös tässä pohjassa ala olla laivan\nluonto?' kysäsi hän ja käänsi halon pohjapuolen katseltavaksi. 'Tuosta\non vielä veistettävä eine pois, että keula ottaa veden hyvin!'\narvosteli hän ja piteli tunnustelevalla peukalolla pohjan etuposkea.\n'Vesi on hieno pitelemään, mikä kylki on liukas juoksemaan, ja kun on\nmuutamassa kuutossa kokenut, mihin paikkaan pohjassa meri kihnaa, niin\ntietää uudessa kuutossa pudottaa pussipaikat kupeilta. Pohja se on\nlaivassa, joka sanoo, kuinka liukkaasti meri jää takapuolelle kyljiltä\nja kuinka tiuhuvasti keula hakee vastatuuleen, ja peukalo oppii\nvähitellen tietämään, mistä paikasta pohja saa olla lihava, että se\nkantaa, ja mistä paikasta sen pitää olla suivian, jotta se veistää:\ntuossa paikassa on vielä pahka, mutta se hilataan sileäksi!' Alastalo\npiti tyytyväisenä halkoa silmieni edessä, niin että minäkin sain sitä\nkatsella. 'Ei Itämerellä niin väliä ole, seilaako siellä lumiauralla\nvai köliastialla, kuljun ylitse kulaa vaikka lyhteen tyvellä istuen,\nmutta kun pukspröötin edessä on meren silkkaa pitemmälti, niin silloin\nkysytään, kenen köli kulkee, ja kenen lasti ajettuu koko suven Geflen\nja Hullin välillä. Ei minun meininkini ole merellä sammaleen\nkasvattaminen pohjalautojen alle, vaan minun meininkini on kolme rahtia\nsuvessa Itämereltä Hulliin, ja sitävarten pitää pohjan olla aluksessa\nsellaisen, että se juoksee: kun sillit Pohjanmerellä nuustivat\npohjalankkuja, niin niiden ei pidä sanoa, että Alastalon isäntä on\nrikannut peltolatansa prikiksi! Tässä on malli, pohja kuin meren mieli;\njoku lastu vielä, hieno vuolema tuolta, höyhenen ohut täältä, niin\nhengittää syöstävä jo menoa paljaalla miehen kämmenellä saati\nlaineitten lykkivillä sulilla! Salomo katseli Sulamitia muinen\nlehtimajassa: veistän minä takakeulan semmoiseen sojoon ja sujutan\nsivujen solean semmoiseen keulan nousuun, että kelpaa keväästi\nmerimiehenkin silmän herkutella sorjaa katsellessa, kun keikkuu\nAlastalon lahdella kahden raakatopin kenossa laiva kuin morsian! Häihin\nminä seilaan, kun ensi matkani Englantiin seilaan, ja morsiamen pitää\nsilloin olla sellaisen, että tuntee itsensä mies sulhaseksi ja että\npaisu omassa rinnassa on sama kuin paisu pusertelevassa purjeessakin!'\nAlastalo läjäytti lavean naurun. 'Kuules partaa, mitä pärisee!' nauroi\nhän ja kohenteli housujansa vatsan yllä, joka silloin jo alkoi\nhahmotella kapteenin vatsan riitinkiä. 'Vielä minä voisin puheen\nvaarallista pirautella nuoreenkin korvalehteen, jos niikseen tulisi ja\nposken hempeä punastelisi käden pitelemisen päässä! Mutta veri viriää\nsuonissa ja kohmo sulaa ajatuksilta vanhallakin, kun miehellä meina\njuoksee vieteriin ja toimi sieppaa puhtia! Pistä sinäkin ajatus\nhyrisemään päässäsi: tämä on halko, tavallinen halko Alastalon\nmetsästä, mutta tässä halossa on kirves tehnyt työtä, puukko tehnyt\ntyötä, hienoa työtä, mutta hienoimpaa työtä on tehnyt ajatus ja järki,\nja kun tämän halon mitat siirretään pantterien poskeen, niin silloin on\nkuutto pitäjässä, jolla on kuuton luonto, ja huudin puolella olette\nsekä sinä että muut niin kirkonpenkissä kuin meklarien kamarissakin,\njollei teillä ole samanveroinen astia vesillä ensi suvena! Ja harmi\nminullekin, jos olette nahjuksia, sillä sadatellen istuu kuunarin\nrahdinjaossa se, joka ajattelee, että samalla lompakon avaamisella minä\nolisin korjannut kotiin sen tukun enemmänkin, jonka priki olisi\njakanut! Pistä sinäkin värkki kulmaluun takana takomaan, niin ymmärrät,\nettä marja noukitaan koppaan marja-aholta ja raha sieltä, missä on\nmätästä ja varrenvehoa sitä puolalajia kasvamaan! Englantiin meillä nyt\non asiaa; minä sanoin poikasena sinulle marjapaikat ja minä sanon\nvieläkin; kun on ahon laitaa vaikka virsta ja punaista varisemassa\nenemmän edessä kuin silmä viitsii katsella, niin silloin on seuran\nlystiksi mukava toinenkin nyppijä vieressä: oman koppansa saa kumminkin\ntäyteen, ja naapurin koppa on lisäksi korjossa, ratto sitäpaitsi\nyhdessä suurempi, ja kun molemmilla ovat marjakorit paatissa täysiä,\nniin molemmat ovat iloisia ja soutu kotirantaan samassa paatissa\nkummallekin puolta köykäisempi. Laita sinä itsellesi sinäkin priki,\nniinkuin minäkin, et sinä sitä ole katunut, että jahdin pykäsit\nsenjälkeen kun minä olin pykännyt omani, etkä sitäkään, että kuunarin\npistit pystyyn samaksi kevääksi, kuin minäkin omani, enkä minä sitäkään\nusko, että sinä prikinkään kannella partaasi tyytymättömänä pureskelet,\nkun on taskussasi painamassa Ruotsin riksien ja Saksan taalarien\nsijasta Englannin puntaa, vaikka se onkin vaakavampaa! Vedä sinä vain\njärkesi siihen vieteriin, että sinulla on priki kevääksi, niin sinulla\nonkin priki kevääksi ja me olemme taaskin yksillä marjamailla niinkuin\npoikasinakin, ja pistetään kilpaa, kumpi ropeensa pikemmin saa\nkukkuralle! Sinulla on sitäpaitsi juonta hampaittesi juurissa, minä\nolen kokenut sen ennen, ja sinun kallosi sisäpuolella on tilaa\najatuksen värkätä -- suottakos hattumaakari siunaa, kun sinä olet\nhatunkaupoissa ja miesparalla ei ole hyllyillään semmoista koppaa, joka\nmahtuisi täys'miehen päähän! -- sinulla on kallonkuoresi sisäpuolella\nruumaa ajatella asiat sekä kahdelta puolelta että kuutiossa, ja minä,\ntoden puhuen, soisin, että sinä katselisit halkoani sillä silmällä kuin\nkatsellaan semmoista puuta, johon itse ajattelee oman laivansa luontoa.\nKatsos, minä ajattelen, että minun halossani vielä sittenkin saattaisi\nolla niitä paikkoja, joista olisi otettava pois liika lihaa, ja minä\narvelen, että kun sinä jonkun viikon ajan olet käynyt tässä\nhalkovajassa ja käännellyt tätä halkoa käsissäsi, sinun peukalosi joku\npäivä pitelee semmoista kohtaa pohjan juoksussa, johon minä itsekin\nsilloin ymmärrän puukon nirkolla olevan asiaa. Sinulla on järkeä, mutta\nsinun järkesi on laiska juoksemaan, ja minä olen paljon rupeavampi mies\nkuin sinä, mutta kun prässää ja puskee ja saa sinun ajatuksesi rattaan\npyörimään, niin se perhana pyörii vaakavammin kuin minun ja jauhaa\nasian hienommaksi. Kun minä sieppaan touvin ja alan kiskoa, niin\nmielelläni minä silloin näen, että sinunkin kätesi hakevat samaan\nprässiin kuin minunkin, sillä silloin minä tiedän, että se lähtee nyt\nliikkeelle, mikä on liikkeelle lähtevää; ja kun minä meklarin pöydän\nedessä viljelen suuta ja riitelen, niin minä olen puolimiestä, jollet\nsinä istu tuolilla vieressä ja minä sinun silmiesi vilauksesta lue,\nonko minun riideltävä pahemmin vielä, vai joko on lyötävä asia\naaholttiin ja kauppa kiinni. Laita sinäkin itsellesi priki vain, niin\nensi kesänä huristetaan Englantiin yhdessä ja koetetaan, saako Hullin\nmeklari kahden parran engelskasta paremman selon kuin yhden; jos\nsinulla olisi muija, niin minä sanoisin, että muijatkin saavat syksyllä\nsamaa Englannin posliinia kotiintulijaisiksi hyllyilleen ja samaa\nsilkin soljuvaa hartioilleen, mutta kelpaahan sinun muijattomaan\ntupaasikin posliini välkkymään hyllylle, on siellä jo ennenkin sitä\nlajia, vaikka vain saksalaista poroa, ja silkki, sanos muuta! ritivä ja\nruusuva, silointa Ostindian tavaraa: ties, vaikka hemaisisi vielä kenen\nsormet: on sitä hullumpiinkin taloihin hemppu narrattu kuin semmoiseen,\njossa on seinän mahtuma posliinin koreutta tuvassa, valmista omaksi\nkohta, kun tulee emännäksi taloon, ja piirongin laatikko kukullansa\nlaskotettua kahisevaa, semmoista, että sormea heikottaa naispuolisen\nihmisen, kun hän ajattelee, että sitä tavaraa pääsisi pitelemään ja\nlevittelemään omanansa! Luuletkos, etten minä tiedä, ja ole\nvikurisilmällä kahdenkymmenen vuoden aikana katsellut, mitä sinä olet\ntuonut Tukholmasta ja mitä Lübeckistä ja mitä minä arvaan, että sinä\ntuot Hullistakin, kun sinne pääset? Kyllä sinusta vielä vaimoväki\ntappeleekin pitäjässä, kun vielä kerkiät jonkun matkan Hulliinkin\ntekemään!' sanoi hän ja vilkutti silmää. 'Hullu sinä olet, jollet nyt\nole viisas ja laita itsellesi semmoista kuuttoa, että kehtaat tulla\nHulliin, kun minäkin sinne menen, ja ajatteles minunkin harmiani, jos\nsinä vielä Lübeckissä kulaat ensi suven, sillä luuletkos sinä sitä\nmiksikään lystiksi, kun talven ikävissä joskus kävelee lahden poikitse\nehtoopuhdettansa kuluttamaan naapurinkin pakeille ja siellä kaadetaan\nmaistettavaksi jotain saksan sekoitusta eikä ehtaa Englannin rommia?\nPriki kevääksi kölille! muista se, Härkäniemi, jos olet mies: saunan\nlaolle kiivetään semmoiseen aikaan kuin kiuas sylkee, ja miehenkin on\nkoetettava niin kauan kuin hänen päässänsä kihaa!'\n\n\"Semmoisia Alastalo silloin puheli halkovajansa suulla hakotukkinsa\nvieressä marraskuun lopulla, kun oli joulun etu käsissä. Ja kävi\nniinkuin kävi, meillä oli priki kummallakin keväästi, Englannin maat\nmyöskin löysi, kun piti puksprööttiä visusti kompassin mukaan ja juoksi\nkajuutassa kuljettamassa peukaloa spesiaalikartan lehdellä kajuutan\npöydällä, ja syksyllä oli isännillä jakoa ja emännillä, niillä kun\nemäntiä oli, ja emännättömilläkin uutta Englannin posliinia välkkymässä\nhyllyillänsä. En minä silläkään kerralla katunut, että minä Alastalon\nnuoteissa kuljin, ja hyvän juonen hän halkonsa pohjaan silloin saikin,\nen minä vieläkään ole malttanut Toivoa jättää, joka silloin\nrakennettiin, vaikka Alastalo itse myikin oman prikinsä parin vuoden\nperästä Vardöseen ja pisti seuraavana talvena Siwiän panttereihin:\nhänen mielestään hän tarvitsi suuremman prikin, kun vuosi vuodelta\nlihosi itsekin, ja tyttärellekin kasvoi lettiä: 'totta minä tytölle\nnimikon rakennan, kosk'ei poikaa ilmesty taloon!' oli hän\nselittelevinään. 'Juoksee kosijoitakin paremmin talossa, kun tietävät\nsaavansa yhtä hyvän laivan kuin tyttärenkin, kun isä väsyy!' löi hän\nasiata leikiksi totilasin vieressä.\n\n\"Alastalo on astuva mies, ei hänen matkassaan kestikievarien väliin jää,\njos vain on itse mies saapastamaan jäljissä! Ja hollin taakse hän\nnakkaa ajatuksensa, se on totinen tosi se, nakkaa välistä niin vietävän\nmatkan päähän, että vieressäkin kävellen ja omaa ajatusta viljellen on\nvaikeata äkätä riipaseeko koukku minkään nokan taakse, epäileepä joskus\nonko koko ajatuksessa väkää ollutkaan mihinkään riipasemaan, ennenkuin\nvuosien takaa joskus hoksaa, että, kas perhanaa, ajatuksessa oli\nsittenkin väkä silloinkin, ja se näkyy riipanneen, riivattu! Kun\nyhtäoikeata kuljetaan ja ajatus kirpoo suoraa tietä kerältänsä, niin\nkyllä minä silloin ymmärryksen kortin liepeissä pysyn ja ajatuksen\nrihman sihtaan niin kauas kuin kerässä on langan mittaa juoksemaan,\nmutta onkos minun järkeni pässin järkeä paljoakaan juoksevampi silloin,\nkun meininki kryssää perille luoveissa ja ajatus iskee asian niskaan\nnurkan taitse? Jumaliste, vaikka minä itse olin omin silmin näkemässä,\nkun Alastalo osti Fällströmin talon kulmapuodista tuon maaherran piipun\ntuossa hyllyllä Aronssonilta muinen, ja vaikka minä olen parinkymmenen\nvuoden ajan katsellut samaa maaherran piippua tällä samalla hyllyllä\ntuossa edessäni ja aprikoinut joutilaitani, niin olenko minä tähän\npäivään asti ajatuksen känningilläkään pidellyt, mitä Alastalolla\nmakasi mielessä, kun hän tuon piipun muinen osti? Hän osti sen itseänsä\nvarten, penikka, jahtikippari; hän ajatteli, että jos joskus istuu\nkeinutuolissansa ja on iso retari, niin on mukavaa, kun on vatsan yllä\nkaartumassa piipun varsi, jossa on kouran pideltävänä helmiä kyynärän\nmitta näkymään muillekin salissa! Sitä raato silloin ajatteli, vaikken\nminä sitä ymmärtänyt! Ei hän sitä vielä tähän päivään asti ole\nkertaakaan itse viljellyt, sen minä olen pannut merkille, hän on viisas\nmies, ja ottaa räätit pöydässä siinä järjestyksessä kun karotit\nsaapuvat hänelle, mutta jollei hän tänäpänä, senjälkeen kun nimet ja\npuumerkit ovat jokainen järjestyksessänsä parkkipaperin alla ja paperi\nlaskotettu ja talletettu piirongin laatikkoon, jollei Alastalo\nsenjälkeen kävele hyllylle ja nosta hyllyltä maaherran piippua ja istu\ntoiselle keinutuolille, kun toisella istuu Langholma tuomarivainaan\npiippua poltellen, niin minä en ole Härkäniemi eikä aine minun päässäni\nkeitettyä säynäänmätiä parempi! Minä suon hänelle mielelläni sekä\npiipun että sen, että hän sitä käyttää, hän on vähitellen vuorannut\nitsensä sekä semmoiseen ruumiin hylliin että poskipielien valtaan ja\nsilmäkulmien kuljetukseen, että ei silmä enää riitele, vaikka hänellä\novatkin kellonperät aika paksut liivin vatsan yllä ja vaikka hän nyt\npelmuttaisikin savua semmoisesta piipusta, jonka takana tarvitaan mies,\njolla on röyhäistävänä savunsa paksuista ajatustakin suustansa ja jonka\nmeinassakin on komeutta piipunvarren verroille. Ei hänellä alunperin\nkasvojen mööpeli sen paljoa merkillisempi ollut kuin minullakaan, ja\njos totta puhutaan ja nenää katsotaan, niin minä luulen, että vieläkin\nminun perunani on alapäästään turpeampi kuin hänen, vaikk'ei hänen\nnenänsä koskaankaan ole ollut mikään sapeli, paremminkin satula\nniinkuin minunkin, vaikk'ei yhtä lavea, mutta se asia on tunnustettava,\nettä silmäkulmien pensaat hän on saanut kasvatetuksi sellaisiksi, että\nniiden varjossa silmäparin on hyvä luurata ja luvata: sopukaupalla,\nsopukaupalla tässä asia souvataan, mutta jollei sopukauppa auta, niin\non täällä tikkukin varalta, tikku kuin teräskärki kummankin silmän\nnaurussa: eikös sovi sopukauppa paremmin? ja leukapielet myöskin, ne\novat oppineet oikean leukapielen luonnon Alastalolla: kyllä sen näkee,\nettä ne purevat, jos puremaan ruvetaan, mutta niitä viljelläänkin\nnauraen niinkauan kuin herkku on pehmeätä ja hammas riipasee vasta\nsilloin, kun hammasta tarvitaan; kyllä on koko miehessä sitä runtaa,\njota pidellessä on viisasta ennen rinnuksiin käymistä kysyä\nhyppysiltään, onkos sittenkin parempi lyödä kamraatin käsi kamraatin\nkäteen, ja jakaa sovinnossa se, mitä ei tappelemalla kuitenkaan saa. Ei\nminun silmäni enää riitele maaherran piippua Alastalolta, pikemminkin\non aika, että minä jo mielelläni näkisin hänen sitä käyttävän, hän on\nnykyään jo mies seisomaan niin tanavasti kantapäittensä tasaisilla,\nettä isonenkin piipun puomi näyttää vain tarpeeksi isoselta hänen\nnaamataulunsa muussa rikissä, ja hänellä on nyt sekä uuman ympärystää\nettä alahuulen isäntämäistä lerppaa semmoinen manttaalin määrä, että\nkyllä miehen nyt jo aina ennen huomaa kuin komeankaan piipun varren\nhänen ryntäillään, onpa miltei laita siten, että olisi kunniaksi\nmelkein minkämoiselle piipunvarrelle hyvänsä levätä semmoisella\npieluksella kuin Alastalon vatsa nykyään jo on, ja porista savua\nsemmoisen miehen poskeen, jonka puhetta pitäjässä kuuntelevat muutkin\nkuin oma muija, kuuntelevat semmoiset, joilla on korvaläpi sillä\npaikalla päätä, josta miehen puhe menee miehen ymmärrykseen.\"\n\nHärkäniemi oli nyt viimeinkin perillä koko maaherran piipun räpässä.\nPuleerattu sen pedon on pesän pää, puleerattu niin livakan liukkaaksi,\nettä uskookos silmä siinä enää olevankaan maallista oikeata ainetta\nlaseerin alla, saakos sitä tavallinen silmä oikein jyvällekään aluksi,\nkun niin pitää villin peliä koko pinta, mutta kun tikistää silmänsä\ntikuille ja koettaa kolmannenkin liukastumisen jälkeen vielä kerran\nsaada kuullon ihopohjat näkimiensä kärjenpäähän, niin viimeinpä huomaa,\nettä kiillon ruskon ja silon hempeän alla on kuitenkin paaltamassa\ntavallinen saven rae, hieno kyllä ja hiipavan hijottu, mutta kuitenkin\ntavallinen paahdetun saksan saven rae, ja silloin ymmärtää ja tulee\niloisemmaksi vielä: kun tavallinen saventahma saa semmoset kurit kuin\ntuossa piipunpesässä, ja on hempeä silmään ja hilvakas käteen kuin\nprinsessan poski-iho, niin miksei ole tietävä taito saattanut Alastalon\nHermanninkin kaltaista miehensavea pidellä ja pehmotella, paisutella\npaisuteltavalta kohdalta ja silotella siloteltavalta paikalta, vatkata\nsisäainetta ja hijoa pintaa, niin että rakeen karhea on lopulta\nvaivattu juoksumuotoon miehen kitissä, kitin kypsä taivutettu niinkuin\non peukalon nenässä nuottia sitä taivutella, isommaksikin, jos on\nnuotti semmoinen tekijän peukalossa ja savea riittävästi, muhkeaksikin,\njos peukalolla on muhkeuden tieto, ja silmänkin lystiksi ja mielen\nhyviksi mieliksi, jos peukalolla on ollut hieno lykkäys kulkemisessaan\nja oikea lykästys kulkemisen hengessä? Senjälkeen ei tarvita muuta,\nkuin hyvän uunin tasainen paahde ja kiillon silaus kylkiin, niin on\nsaven muhju välkkyvä kapine, joka kelpaa vaikka maaherran piipun\npesäksi, ja joka on koristus muhkeankin helmivarren nokassa ja\nröyhkeänkin hopeahelan alla, ja Alastalon sumppu-Herman Herman\nMattsson, parkin kapteeni, joka kelpaa vaikka maaherran piipun\nviljelijäksi, ja jonka pielillä maaherrankaan piippu ei ole muuta kuin\njuhlallinen piippu juhlallisella paikalla.\n\nHärkäniemi hellitti viimeinkin silmänsä maaherran piipusta. Se on\nAlastalon hyllyllä Alastaloa itseänsä varten, sitävarten se on\naikanansa Aronssonilta ostettukin ja hyllylle tällätty, että se joskus\non päivinänsä oleva Alastalon leukapielessä; se sopii Mattssonille,\nsitä varten on kellossa veto, että värkki kävisi ja viisari kulkisi,\nlöisi yhden lyönnin, kun viisari on yhden merkillä, löisi kaksi kertaa,\nkun viisari torkottaa kahteen, hankkisi jahdin ja jättäisi jahdin,\nhankkisi kaljaasin ja jättäisi kaljaasin, kilisisi joka lyömältä\nkilauksen pitemmälti ja kirkkaammin, neljä kertaa, viisi kertaa,\nkuunarista prikiin ja prikistä parkkiin, kunnes kuudennen kilauksen\nkuulumalta jo kuka hyvänsä lukee, että tunnit rakentavatkin päivää ja\nläpän kilinä laskeekin laulua, ja kolmannen maston laskemalta ymmärtää,\nettä mies on miehen teossa ja rustaa itsensäkin, niinkuin hänessä on\nmiehen rehevää itsensä rustata; minä suon Hermannille piipun, minä\nkuljen ajatuksen nenää myöten ajatuksen kärkeen asti ja ymmärrän, että\nminä itse en olisi sama Härkäniemi kuin minä nyt olen, jollei Alastalo\nolisi juuri se mies, joka osti itselleen Aronssonin piipun ja juuri\nsitä varten, että hän joskus sitä itse viljelisi; juuri samasen\nAlastalon Hermannin askelissa olen minä astellut kävelläkseni siihen\npaikkaan, missä minä nyt seison, ja missä minä tiedän, että minun\nsanani on minun painoiseni ja että minunkin nimeni tarvitaan paperiin,\nennenkuin parkki on rikissä pitäjässä.\n\nHärkäniemi katseli jo piippuriviä edelleen, kurottipa kätensä ja nosti\nhyllyltä viimeisen piipun vasemmalta. Otan talteen, koska sen kumminkin\nviimein otan, ajatteli hän. Yhtähyvin se voi olla minun kädessäni kuin\nhyllylläkin, tuumi hän, mutta silmä viivähteli vielä maaherran piipun\nviereisessä piipussa, siinä, joka oli toisella puolella maaherran\npiippua, kun toisella oli Ristimäen tuomarivainaan piippu. Rangin ja\njärjestyksen mukaan ne ovatkin jokainen paikallansa, julkiset piiput\npiippuhyllyn keskellä, niinkuin julkiset isännät kirkossa kirkon\netupenkeillä. Ja sijoillansa ne ovat! tunnusti Härkäniemi ja katseli\npiippua maaherran piipun vasemmalla puolella. Maaherran piippu on komea\npiippu, kieltämättä komein piippu koko hyllyllä, ja tuomarin piippu\ntuossa oikealla puolella on arvollinen piippu, ankaran arvollinen\npiippu, jos tosi sanotaan, mutta Antverpenin piippu, kyllä se niiden\nkummankin vieressä kelpaa seisomaan. Antverpenistä Alastalo tuon piipun\nosti silloin kun hän ensimmäisen prikinsä toisella matkalla kävi\nsiellä, ja senjälkeen se on ollut tuossa hyllyllä maaherran piipun\nvieressä vasemmalla puolella, kun oikealla puolella on seisonut\ntuomarin piippu. Ja hyvin se puolensa pitää sillä paikalla, missä se\nseisoo: Antverppi on hieno kaupunki ja taitotavaraa sieltä saa, kun on\nsilmä mukana hakiessa! Ei minun silmäni Antverpenin piippua laita: se\non sorja piippu, siro kapine mille piippuhyllylle hyvänsä! Katsos sen\nvarttakin! -- Härkäniemi oli huomaamattansa kohottanut hyllyltä\nnostamansa, kädessänsä pitämänsä piipun ja kuljettanut sen suupalapäätä\nverkalleen Antverpenin piipun ebenpuunmustaa vartta myöten ikäänkuin\nparemmin päästäksensä perille, kuinka sorvi oli herkutellut, ennenkuin\npuu lähti semmoisena sen hampaista, jommoisena se nyt oli piipunvartena\nkatseltavissa. Kastamattoman pakanan sarvikänsää olisi sen kämmenen\npivon pohja, jonka ihoa ei hipoisi taivaan maku tuommoista kalun-henkeä\npidellessä! ajatteli hän ja tunnusteli silmillänsä sekä piipun suupalan\nnoudattavalla kuljetuksella Antverpenin piipunvarren solakkaa mitan\nkaulaa siinä, missä silmä mieliksensä ja juhlavaksi lystiksensä kaulan\nsujavuutta näki ja katseli, ja kuhmun hienoa paksenemista juuri siltä\najatuksenherkältä kohdalta, jolta varren tarvitsee pakseta, jotta koura\nhyviksensä ja huviksensa pitelisi käteen tuntuvaa, ja suupalan vaaja ja\npesän puntari lepäisivät tasavaa'an köykäisinä viljelijän kämmenellä.\nKyllä ihmisen ajatus on eläväinen kipinä ja tunnustan minä, että\nhienommin kuin uskoisi ja valppaammin kuin luulisi on ajatus saanut\nliikkua sekä mielennystyröissä että sormenkärjissä ennenkuin tuokaan\nvarsi on sorvista lähtenyt nykyisessä luonnossaan! harkitsi Härkäniemi,\nja kuljetti varmemmaksi sormen vakuudeksi ja tunnustamisen tarpeessa\npeukalonsa päätä hiljanverkkaa varren palkoa myöten luulumpua kohden,\njonka tuppeen varren silkkimusta päättyi ja jonka kiillon yläpuolella\nsahviaanin tuores puna viekotteli silmää. Minä en osaa pitää sormiani\npitelemästä silloin kun on pallivan hyvää pideltävänä, myönsi\nHärkäniemi itse ja hypisteli herkuiksensa sarvihelan kolmea toistensa\nvieressä mukavasti paisuvaa pukamapalloa. Minun tulee luuhelmen\nharmaata paaltoa katsellessa ja sarvenpinnan silohipoa pidellessä\nsuuntäysi hyvää mieleen ikäänkuin jo olisi savun paksuus poskissa ja\nhuuli päästelisi sinenpumpulaa palleroimaan kukeroittensa pehmeää\nilmaan. Minä pidän kaikesta, mikä tuntuu hyvälle, ihmisistä, jotka ovat\nmukavia, kapineista, jotka ovat luontuvia, asioista, joihin ajatus\nsopii, ja soleaksi sorvattu sarvihelakin soreaksi sorvatussa\npiipunvarressa on hyvää ruokaa sekä silmälle että pitelevälle sormelle\nja mielivälle mielelle, kun sillä on mielukas muodon juoksu kohdaltansa\nja se on pistetty siihen taipeeseen, joka sillä pitää olla. Minulla ei\nolisi mitään vastaan itse koko piippuakaan, se on kieltämättä jalo\nkapine, taitomiehen kynsistä lähtenyt, sahviaanikaarikin luulumpukan\nyläpuolella tuossa niin ylpevä ja punan helkkyvä kuin sahviaaninahka\nyleensä voi ylpevöitänsä helkkua, minun puolestani saisi se sinkoa\nvaikka kimmaavampaakin punaa vielä, jos kirsikankirkkaan muuten\ntarvitsee olla kirsikkaa kirkkaampi, mutta minä en pidä piipun\nrimssuista ja pujeista. Katsos nyt tuotakin: kaaret ja kaksinkertaiset\nkaaret helyä ja kiiltävää rihkamaa roikkumassa ja heilumassa ensin\nsuupalan luulta sahviaanikaaren alla sarvilumpun ympärille\nvarren keskitaipeessa ja siitä samat laskot ja poimujen helmat\npesähelan suuhun varren päässä! Mitä on semmoisilla huilivilla ja\nhelmenheiluvilla tekemistä piipun ja piipunpolttamisen kanssa? Mies ei\ntiedä aluksi, mistä pujettaa kätensä, että pääsee selvään varteen\nkiinni! En minä pidä hempukoistakaan ja naisentaimista, jotka ovat\nliiaksi ripustetut: tulee aina mieleen pelko, kuinkas minä selvitän\nkäteni, jos sormet kumminkin takertuvat ripsuihin! Tuommoiset solmut ja\nkuherpäitten kiehkurat kiertämässä ja kaihtimassa jokaista pukamaa ja\npykälää, ikäänkuin Jumalan luoma viaton sarviluun pinta ja sorvarin\npuhdas työnjälki tarvitsisivat peittelemistä! Onkos laitaa taklata\npiippu niinkuin miksikin mamselliksi, tupsujen hepenettä ja pollarien\nrypälettä keikkumassa ja killumassa kauloilta jos ryntäiltäkin, niin\nettä mies saa sekä karaista että hävetä luontoansa ennenkuin lykkää\nkäpälänsä hakemaan helyn hilkun ja korun lorun keskeltä selvää\npiipunvartta! Pukkilalle tuommoinen piippu sopii, hänellä on semmoinen\nluonto, ettei hän ajattele itseänsä ensiksi, omia sormiansa, sopivatko\nne, ja mikä sopii omiin sormiin, vaan hän ajattelee ensimmäisenä\nottamista, kun on otettava näkyvissä; ja tuo Antverpenin piippu on\nkyllä semmoinen kapine, joka pliiraa hyllyltä, pliiraa kuin saakuti,\nkilkuttaa jo kaukaa silmään: ota minut, niin korean saat! Ei Pukkila\nolisi Pukkila, jollei silkki ja päärlemo hänen silmäänsä pistäisi,\nvaikka hemppua killuisi pahemminkin käden vastuksena varressa, kuin\nAntverpenin piipussa! Hänellä on silmä, että hän näkee kiillon\nkapineessa ennenkuin kapineen, ja se luonto, että hän hotkasee ennen\nennenkuin hän nielee, ja senvuoksi on Antverpenin piippu ensimmäisenä\nhänen silmissään, kun hän Alastalon piippuhyllyn eteen tulee, ja\nsenvuoksi on se hänen hampaissaan ennenkuin hän on muita katsellutkaan\nja nostellut hyllyltä. Hyvä seikka se hätiköiminen minun puolestani\nkyllä on, sillä en minä aina ole ensimmäisenä hyllyn edessä paikalla ja\nomaani ottamassa, ja kerkiäisi kyllä joskus joku toinenkin minun\nedestäni ottamaan haltuunsa tämän piipun, joka nyt on tallessa minun\nvasemmassa kädessäni, mutta ruokottomana minä sittenkin pidän semmoista\npiipun ottamista, kun ei katsota piippua, vaan piipun vaatetusta ja\nhankkinan koreutta. En suinkaan minä käätyjä nai vaimoihmisen rinnoilla\nenkä piippua ota hyllyltä rimssujen vuoksi, joita sen varteen on\nkillutettu, vaan minä nain saadakseni kelpaavan vaimon, ja minä otan\nhyllyltä piipun viljelläkseni suussani piipun toimituksiin kelpaavaa\npiippua. Minua harmittaa, kun ei miehellä ole ajatuksenselkoa\ntoimissansa, enkä minä muissakaan ja paremmissa miehenasioissa osaa\nuskoa semmoiseen mieheen, joka piipunkin vaalissa näkee nopeasti helyt,\nmutta jättää katsomatta itse piipun. Koskas on Pukkila esimerkiksi\nymmärtänyt ottaa ja koetella tältä hyllyltä tätä Hullin piippua, joka\njo on minun kädessäni, ja joka kuitenkin kieltämättä on piippuna paras\npiippu Alastalon hyllyllä? Ei kertaakaan, vaikka hän joskus olisi\nkerjennytkin sen nappaamaan minun edestäni! Pukkila ei olisi Pukkila,\njos hän ottaisi kelpaavamman silloin, kun koreampi on silmissä.\nSentähden en minä koskaan menisi Pukkilan kanssa laivanostoon yhdessä,\nsillä hän katselisi maston toppeja ja raakain nuppuja, ovatko ne\nmaalatut valkoisiksi, mutta jättäisi kiipeämättä ruumaan ja\nkoettelematta puukon nirkolla, onko panttereissa pehmeätä. Kun meklari\non vienyt Pukkilan salinsa puolelle, niin Pukkila on saanut istua\nsilkkisohvan nurkassa, meklari on kukaties itse viritellyt hänelle\nhyllynsä parasta hyvänhajuvaa parhaaseen piippuunsa, lasit pöydällä\nedessä ovat kukaties nekin hijottua tavaraa ja uskon minä, että aine\nlaseissakin on ollut parasta meklarin kaapista: Pukkila ymmärtää maun,\nmutta kun on kieltä lipottu sekä jutun liukkaassa että lasin\nliukkaammassa, ja muuten ymmärretty toisiansa, niin minä en takaa,\nvaikka Pukkilan taskussa olisi salista lähtiessä ja hyvästi jätellessä\nrahtikirja, jossa shillinkinumero lastitonnilta ei ole aivan samalla\nmitalla reunaa myöten kukutettu kuin pikarit äsken pöydällä. Järkimies\npäättää rahtikaupat mieluummin konttorin puolella kuin meklarin salin\nsohvalla istuen, ja minä puolestani pidän sitä järjestystä parempana,\nettä kaupantekijäiset juodaan kaupan jälkeen eikä ennen kauppaa, ja\ntoden puhuen olen minä semmoisissa kemuissa myöskin mieluummin se, joka\nmaksan kuin se, jonka puolesta maksetaan, sillä se kissa kyrää, jolla\non mukava olo, ja se mies tarjoo, joka tietää tehneensä hyvän kaupan.\n\nPukkila on viekas mies, ja viekkaan pitääkin miehen olla, mutta\nviekkaan vain käpälältä eikä järjeltä. Järjellä pitää olla se verkkaus,\nettä se tuumii, ja vasta kun se on tuumimisensa tuuminut, on käpälän\nviekas vuoro. Pukkilalla on se hyvä luonnonominaisuus, että hänellä\novat silmät niin valppaat kuin silmäpari voi olla valpas miehen päässä\nja sormet niin syhyvät, kuin sormien luonto voi miehellä olla syhyvä,\nmutta hänellä on se vika, että silmien vilppaus ja sormien syhy hänellä\nkonteeraa järjen eikä järki silmäparia ja sormien kymmentä. Ei se\nnopeakaan katti hiirtä nappaa, joka tyhjiä lattialla loikkii, eikä se\npaukuttavakaan mies teertä oksalta pudota, jolla ei teeri ole sihdissä\nhänen laukaistessaan. Pukkila ei ota teertänsä ensin jyvälle ennenkuin\nhän liipasee, ja odota hiirtänsä pussikan matkan päähän ennenkuin hän\nsiepasee, hän luulee, että silmän näkemä on käden kannon matkalla ja\nettä ahneen tahtoma jo vikisee ahneen kynsissäkin. Senvuoksi on Pukkila\naina loikassa ja senvuoksi jää loikan ja saaliin välille tavallisesti\nse rako, että saalis vilistää kynnen edestä karkuun, ja kissa saa\nnuolla viiksiänsä. Pukkila on meidän joukostamme se varpusen pyytäjä,\njonka silmä vilisee kymmenelläkin oksalla; mutta kun Alastalo katsoo\noksista vain sen oksan, jolle hän rupeaa kiipeemään ja jolta hän nappaa\nvarpusensa, niin kiiluvat Pukkilan silmät kaikissa kymmenessä, ja koko\nparvi on lennossa, kun hän hyppii juurelta juurelle ja jokaiseen\nkymmeneen puuhun olisi kerjettävä samalla kerralla. Minä raavin\npartaani aina, kun Pukkila puhuu asioista, enkä kuuntele kuin puolella\nja epäuskovalla korvalla, vaikka ymmärränkin, että hänellä on järki\nkuin elohopea. Jos on puhe maston tyvestä, niin hän on jo maston\nnupissa, jos minä puhun nauriin siemenestä, niin hänellä on siemen jo\nnauriina kuorittavana kädessään, jos minä puhelen syksyllä, että\nLontoon rahdit nousevat kevääksi, niin hän pitelee jo lompakkoansa,\njoko rahat ovat kotona siellä. Kun joku ostaa nuottasaappaat ja kehuu\nniitä vedenpitäviksi, niin nostaa Pukkila lakeeripatiimensa viereen,\nkun Pukkila kuulee, että kellä on liivissään kuusi nappia, niin hän\npistää seitsemän omaan liiviinsä, kun Pukkila ostaa laivan, niin mittaa\nhän ennen kauppaa, onko siinä vimppeli pitempi kuin Alastalon topissa.\nTosi on, että puksprööttikin laivassa tarvitaan ja nuppi aisan päässä,\nmutta kyllä pukspröötti sittenkin on tyhjä tikku, jollei sen\ntynkäpäässä ole laiva takana, ja aisannuppi palikanpää, jollei nupilla\nole varren jatkoa aisaksi reen vetoon, eikä miehenkään eläväkään\nsilmäpari ole kuin tasan vilkkumisensa väärti, jollei miehen silmä\nvilku järjen asioilla, keulankärkenä siellä, missä järjen laiva\npusertaa kulkuansa eteenpäin, ja miehen katsominen ymmärryksen\naisanpäänä siellä, missä toimen aisanvarsi kiskoo asioiden kivirekeä\nmäen kalletta ylös. Pukkila näkee sen, mihin silmä kerkiää, ja kerkiää\nhänen silmänsä moneen ja muuhunkin vielä vieressä, mutta mitä hyvää\nmiehellä siitä ruuasta pöydässä, jota hän ei niele, ja mitä apua\nparemmastakin silmän kuljettamisesta hyvilläkin herkkuvadeilla, ellei\nole miehellä taidon lusikka kädessä noukkimaan lihapaloja liemestä?\nPukkila näkee hankkinan, näkee lipeästi korean hankkinan, ja sormikin\non hänellä lipeä pitelemään koreata, mutta koskas ja missä asiassa hän\nnäkee ja pitelee hankkinaa pitemmälle? Kajuutta hänellä on putsattu,\nmikä reera ruuman puolella onkin, mastot hänellä välkkyvät, vaikka\nolisi puu lahoa vernissan alla, partaat ovat maalatut aluksessa, vaikka\npohja vuotaisi kuin seula, miehet oppivat Pukkilan laivassa tämmäämään\naironsa pystyyn lappeet viivansuorana rivinä, kun kapteeni astuu\nsilkkihatussa sataman kaijilta sluupin puolelle, mutta mitä he ovat\nkynsiltänsä raa'alla ja reivillä, kun heidät käskee mastoon!\nAlastalolla on kajuutta kunnossa, mutta hänellä on laivakin kunnossa,\nja Alastalolla tietävät miehet, kuinka on potkaistava silloin ja\naironvartta kuljetettava, kun kapteeni istuu perässä ja sluuppia\nsoudetaan maihin, mutta he tietävät myöskin, kuinka raa'oilla on\nliikuttava, kun kapteeni kävelee komentosillalla; minulla taitaa\nkajuutta olla semmoinen ja tämmöinen, mutta jumaliste, jos minun\nlaivassani on ainoakaan nuora väärässä naakelissa, itse minä prikaan\nruuhella maihin, kun minulla on maihin asiaa, mutta sen minä takaan,\nettä miehet tietävät minulla mastoissa muutakin tekemistä kuin kullien\nkilluttamisen raakapuitten ylitse, kun pultaani ylhäällä repii kynsissä\nkuin huiskiva partainen piru ja minä alhaalla kiroan kannella kuin\nkiljuva saatana! Pukkilalla on silmä ahne ja sormi kutiva ottamiseen,\nja sillä lailla on Alastalollakin ja sillä lailla minullakin, ja sillä\nlailla pitää ollakin, koska ihmisellä on päässä silmäpari hakemista\nvarten ja käsivarren nokassa kymmenen sormenkynttä ottamisen\ntoimituksiin, mutta minun silmäni hakee ja minun sormeni ottaa sen,\njoka on kuudenkanttisena tasan minun käsivarteni mitan matkalla silmäni\nkatseltavana, ja kuutevana vissi ja valmis minun käteeni kourani\npideltäväksi, Alastalo taas näkee otettavan jo kourankurotusta\npitemmänkin matkan takaa, näkee asian jo hyvän matkan pitemmältäkin\nkuin käsivarren mitta ulottuu kököttämään, näkee kappaleen semmoisena,\njolloin silmä silmänä ei siitä vielä erota kuin neljän viivan hahmon,\njollei järki opeta silmälle, että latuskaisen takapuolella on\ntavallisesti kahvaletta ja välistä kahvaletta paljon, jonka se mies\nkorjaa, joka menee sen ottamaan itselleen: mutta kuinkas pelaa Pukkilan\nsilmä: se on liikkumassa, mutta onkos se asioilla? käsi tuntee\npivossansa kuuskanttisen kuuskanttiseksi ja pitää sen, silmä hakee\nkauempaakin neliskanttisen ja jos sillä on reisussansa järjen haka\nmukana, niin se pitelee neliskanttista syrjän taaksekin ja äkkää, missä\non kauempanakin ja kädenhollia pitemmällä kuutevaa korjattavissa, mutta\npäästäppäs silmä yksin ja omiksi löysiksensä lennolle, niin se kerkiää\nkyllä paljon, karaa viivana vilkkuvasta vilkkuvaan, on idässä, kun\najatus sanoo: \"yksi\", ja on jättänyt jo lännenkin ennenkuin ajatus\nkerkiää laskussansa kahteen, siepannut kannen kiiluvia kymmenen\ntuhattakin yhteen syliin, kun järki jo on sekaisin kolmatta vai\nneljättäkö se sormenlukemalta vielä laskee ja viides jo pyörii\nepälukuna silmien huimiin huimautuvassa mielessä, mutta mitäs on silmä\nkoskaan kotia tuonut, vaikka olisi joka tähden ampunut taivaalta, ja\nmitäs saa koppansa pohjalle marjamaalta semmoinen noukkija, jolle mätäs\nvieressä aina vilkkuu punaisempana kuin mätäs näppien edessä, ja joka\nei korjaa marjaa varresta senvuoksi, että silmä jo vahtaa kahta marjaa\nkauempana!\n\nPukkilalla on se luonnonvika, että hän ei mittaa asian ja ottamisen\nväliä käsivartensa mitan mukaisesti, vaan silmän harppaamilta. Ja\nihmisen silmä, se on sekä eläväinen, joka kerkiää, että akkuna, johon\nmahtuu! Puoli taivasta, niin paljo kuin on otsan kupuraa kumukehän\npuolikkaassa idän sträkistä lännen sträkkiin, ja lentämisen ruumaa laen\nkiireestä maailman rantoihin saakka, puoli taivaan laen kantta siihen\nakkunapariin mahtuu samalla haavaa, vaikka tarkasti mitaten ja\ntuumastukkia viljellen pipanissa ei ole näkemisen rakoa pavun\npyöreänkään vertaa! Ja kerkiävätkin ne etanat, vetiset etanat ihmisen\notsakulman alla: tuuman ne loikasevat kuin silaus, mutta loikasevat\nsamalla käpälän siirrolla penikulmankin, jos tarvitaan, otsan alta ne\nkyräävät samoina pääsevinä, onko kytättävänä nenäorren matkan takana\nluukamman hampaissa sätkivä itikka vai kiiluvan tuike pilvien raon\ntoisella puolella, jonka välimatkaa ei mikään ihmiskyynärä ole koskaan\nmitannut. Kyllä silmiänsä ihminen mielellänsä viljelee, on mukavaakin\nkatsella kerrallansa niin paljon taivasta kuin sentään sopii kahden\nsilmämunan nähtäväksi, ja mukavaa on sekin, kun ihmisellä sentään on\npäässänsä semmoistakin lähetettävää, jolle penikulman matka, jossa\nkuitenkin on muuten koko huippaus kryssättävää, ei merkitse mitään, kun\nei vain ole jotain tiellä, ja jota saa ihmetellä, mitä kaikkia se\nnoukkii kärkeensä, kun sen päästää toimituksille ja mihin asti se\noikein kiipee pään pyörtymättä, kun sille antaa luvan kiivetä. Minä\nihmettelen usein, että minun otsani alla on pari talinvalkuaista\nvilkkumassa, jotka näkevät, ja että minä, Härkäniemi, joka en\nkäsivarsillani mittaa kuin tuuman pari sylen sivutse isonsormen\nkärjestä isonsormen kärkeen, ja joka nyt seison tässä Alastalon salissa\nulottumatta käsilläni pitemmälle kuin muutamaan piipun varteen\npiippuhyllyllä edessäni, että minä kurkistan porstuan kiveltä\nkointähteä taivaalla yhtä luonnollisesti kuin minä kusen pisunloroni\nnurkan takana, ja että minulla, kankealla miehellä, jonka niska ei\nvääntämälläkään käänny kuin puolen kvarttikulmaa kaulanikamallaan, että\nminulla on kaksi karkuria naamassa, jotka nappaavat lentävän tiiron\nilmasta virstan takaa ja kerkiävät tiiron sivutse sinne, jota\nmerikirjat kutsuvat zenithiksi nopeammin kuin tiiro on viistänyt\ntuumankaan välin viirossa menossaan! Kyllä silmät ovat merkillinen pari\nihmisen kasvoissa, ilman silmiä ei merimies voisi olla merimies, mutta\nkyllä silmät myöskin ovat juonikas valjakko, jos ne oikein päästää\nneljästämään ja jättää oman pienen järkensäkin niiden karkuun. Eihän\nihmisen järki sinään sekään mikään erinomaisen häävi asia ole, joutilas\nse on ja liikkuva niinkuin silmäkin, pääsevä ja häälyvä kopan\nsisäpuolella, niinkuin silmä pääkopan akkunassa, melkein samanlentoisia\nja luontoisia kumpikin. Minä nauran itseäni välistä, ja ihmettelen\nmyöskin, mitä kaikkea järjen kipinä koettelee hyppysissään ja pitelee,\nja mitä kaikkea se kerkiääkin pitelemään ja viitsiikin pidellä! Mitäs\nse minuun kuuluu, onko Onnikmaan porsaan hännän saparo kiemurassa\nmyötäpäivään vai vastapäivään, kunhan se vain on laillisessa ruuvissa,\nniinkuin porsaan hännän pitää, ja mitäs se minuun kuuluu, ovatko Otavan\ntähdet messinkinuppeja taivaan kansipeltillä, pukatut siihen paikkaan\nkupurassa, missä Jumalan järki on sanonut pultin vahvistusta\ntarvittavan, että paikat pysyvät fastoina kannessa, vai ovatko ne,\nsamaiset tähdet, Otavat ja muutkin mullan ja palavan malmin möhkäleitä\nmaailmanvärkin huimivissa kehräpuissa, nakatut menoonsa ja kehillensä\nsillä saastaisella puhdilla, että viuhivat tyhjien päällä kuin\nrenkaassa, ja sillä käden jumalattomalla tarkkuudella, että tänäpänä\nvielä asettaa kellonsa sekunnilleen oikein ja tarkastaa kompassinsa\nsträkin vissiksi siitä, missä kehrät kulloinkin kannella vyyhtivät,\nmitä se minuun kuuluu, kysyn, ovatko ne nuppeja vai maailmanmöhjäleitä,\nkymmenen kertaa suurempia kuin tämä maapallo, jonka pinnasta väli Turun\nrannasta Amsterdamin möljään on vain kukon askel, vaikka kestääkin\npuserrella kaksimastoisella kuukauden päivät, ennenkuin on Itämeren\nja Pohjanmeren halkonut, mitä se minuun kuuluu, kysyn, kunhan\nne vaan vilkkuvat sillä kohdalla taivaankantta, jossa merikirja\nniiden määrääkin vilkkuvan kunakin vuorokauden tuntina ja ovat\ntamholttipaikalla silloin kun minä niitä tarvitsen? Näin minä kysyn, ja\nkysyn järkisyyllä, mutta pitääkös ihmisen järki kiinni järkisyistä\ntoimituksissansa? Ei sinne päinkään se saivara: kun silmä näkee porsaan\nhännän, Onnikmaankin porsaan hännän, ja sattuu järki olemaan samalla\nhaavaa joutilaana kotona pääkopassa, niin eikös ole etanan sarvissa\nvähän nopeasti tieto, myötäpäiväänkös saparo kiertää, vai vastapäivään,\nselko vaikka siitäkin, jos on hyvä aika tirkistellä, onko lorvi tyvestä\npiukemmassa loirossa kuin latvan löyhöpäässä, ikäänkuin olisi sielu\nhyötymänsä verran autuaampi siitäkin, että sekin ruuvi kerta on tullut\nmitatuksi; ja sama juttu pilkulleen tähdissä: niitä kun noukkii\nsilmänsä kärjellä taivaan seulalta järkensä näppiin, niin tyytyykös\njärki longituudiin ja latituudiin ja Pohjantähden tietoon, että\nkompassineulan kärki on oikeassa torkossa, jota enempää tähdet eivät\nkuitenkaan merimiehelle hiiskase, vaikka hän tasajalkaa hyppelisi\nkajuuttansa kannella, eipäs, vaan niitä pitää vahdata ja tirkistellä,\nkoko vahdin siunaaman ajan, kun meri pauhaa kohinoitansa alla ja taivas\nkantaa korkeuksiansa yllä, vahdata ja tirkistellä, jollei riki satu\nolemaan sillä päällä, että sitä on katsottava ja paimenneltava,\nvahdattava niiden vilkkumista silmänsä sokeiksi, ja ihmeteltävä\njärkensä vielä sokeammaksi, kun ei pirussakaan pääse perille, mikä\njärjestys koko ramariikalla oikein on, vaikka sillä selvästi on visu\njärjestyksensä; jumaliste, mies saattaa olla kiukkuinen itsellensä,\nettä on turhia ajatellut, kun aina on sama peli, eikä koskaan ole\nymmärrys pitemmillä perillä kello neljältä aamulla vuorolta koijuun\nkömpiessä kuin se oli kahdeltatoista yöllä miehen koijusta kannelle\nkiivetessä! Semmoinen on ihmisen järki, liikkuva kipenä kyllä, vaikka\nsen lyhyeksikin kokee monessa ja enimmissä, lyhyeksi oikeastaan\nkaikessa, missä se lähtee poluille silmännäkemää pitemmälle; tähdistä\npuhumatta, niin olenkos minä oikein perillä Onnikmaan porsaankaan\nhännän laidasta: sen minä näen, että se on kiekurassa, ja jos minä\ntarkka tahdon olla, niin voin minä vaikka mitata, minkä runtan tuumissa\nja linjoissa jokainen kiekura tekee, ja tiedän silloin senkin asian,\nmutta jos minun järkeni saa ällin astua askelta pitemmälle ja kysyä,\nmitä varten saparon pitää juuri rengastaa kiekuroissa, ja miksei se\nsensijaan roikota esimerkiksi suorana, niinkuin luonnollisempaakin\nolisi, niin silloin tirkistää minun järkeni jotenkin samantietävänä ja\nsamansokeana Onnikmaan porsaan peräsaparoon kuin tähden vilkkuvaan\npakaraan taivaan seulasissa. En minä siis järkeä miehen päässä\nmerkillisenä asiana pidä, se pyristelee enemmän kuin se pääsee, ja\nkiekasee lentoansa niinkuin kukko, kun siipien latuskapari on komeasti\nkantanut tarhan aidan ylimmälle riukupuulle kropan ja kanaeukot\nihmettelevät tunkiolla, mutta sittenkin, ja siitä huolimatta minä\nkuitenkin pidän, että järki sittenkin sentään aina on hivenen eineen\nsilmää etevämpi ihmisen tuntosarvena, ei paljon, mutta senverran\nkuitenkin, ettei loikase ojan yli senmukaan, kuinka silmä toiselle\npartaalle kantaa, vaan senmukaan, kuinka pitkälle arvelee koipensa\npotkasevan. Se juuri on Pukkilalla vikana, että hänen silmänsä huomaa\nnopeasti, liikakin nopeasti toisen rannan, mutta ei aina ojan leveyttä\neikä koskaan sitä, että korttelikin loikauksen pituudesta, jos se jää\nvajapuolelle, suistaa miehen nokillensa ojan pohjaan. Meillä kolmella,\nminulla ja Pukkilalla ja Alastalolla on se ero, että Pukkilalla silmä\nnappaa asiat ennenkuin järki, minulla jää järki asioihin kiinni\nsenkinjälkeen, kun silmä ne jo on jättänyt, mutta Alastalolla ovat\nsilmä ja järki yhtähaavaa samassa paikassa. Minä tunnustan, että jos\nminä nuppia saisin vaihtaa, niin Alastalon kanssa minä nuppia\nvaihtaisin, enkä Pukkilan. Ihmisellä on kaksi kättä ja ne ovat aivan\nsamanmittaiset, jotta ne auttaisivat toisiansa silloin kuin tarvitaan\nkymmenen sormea asian pitelemiseen, ja ihmisellä ovat silmät ja järki\nsitävarten, että silmä näkee järjen puolesta ja järki ymmärtää silmän\npuolesta, ja että kumpikin on tasaväkisenä kakkuloissa, järki nopeasti\nvedossa siinä missä silmä siepasee, ja silmä hellittämättä paikalla,\nmissä järki punnaa. Alastalolla on pari tasaväkisenä valjaissa, juhta\nvasemmalla kiskomassa neljän kintun väellä siinä kuin juhta\noikeallakin, kakkulapuu kuin puntarin vaajana koukun kurjessa, vältti\npusertaa ja savi kääntyy, vako jää silkasna ja suorana takapuolelle ja\nsaran pää saavutetaan; meillä Pukkilan kanssa nykii toinen parihevonen\nedellä, Pukkilalla senvuoksi ja puolen hevosen mitan, että hätäisempi\non niin irstas repimään, että järkihevosella ei ole muuta puria kuin\nastella löysin aisapuin jäljestä, minulla senvuoksi, että toisen\naisaparin vetäjä on niin verkas askeleen siirrolta, että toinen\nmenoansa sahdatenkin vääntää kakkulapuuta etuvinoon, minun\nparihevosteni jäljiltä syntyy vako huomenna tänäpänä, vakaa ehkä, mutta\npäiviä ei lasketa, askeleita ehkä; Pukkila pääsee kyllä saran päähän\nnopeasti, mutta vako hyppelee ja kamara jää sulamatta niiltä väleiltä,\njoihin vältin hama kiiruussa ei ole kerjennyt riipasemaan muuhun kuin\nruohoon.\n\nSanonko suoraan ja ilman koristuksia, niin Pukkila on silmän hätyri ja\nminä järjen hituri, kun Alastalo on tasakonkari sekä silmän että\najatuksen siirrolta. Pukkilalla on silmä harpannut penikulmat,\nkun järki kävelee vasta virstan päässä, minulla ei silmä pääse\npiipunkaan varresta, jos järki on sattunut sen noukkimaan kärkeensä\npideltävikseen, mutta Alastalolla ovat silmä ja järki samalla\naskeleella piipun varressa kiinni ja piipun varresta irti, penikulman\ntakana ja penikulmalta palaamassa, silmä akkunana ja järki vahtina\nsilmän akkunassa, silmä nokkana ja järki noukkijana, ja jyvät korjataan\nkotiin. Pukkila on kukaties livakampikin silmiltänsä kuin Alastalo,\nmutta mitäs silmien pääsemisestä, jos järki on vasta puolimatkalla\nsilloin kun olisi noukittava, minä otan järjelläni kukaties\nvankemminkin kiinni asioitten rinnuksista kuin Alastalo järkensä\nottimilla, mutta mitäs piukastakin ottamisesta, jos kynsi vielä\nkahmaloi ensimmäisessä marjassansa kun toinen jo nyppii toista mätästä\ntyhjäksi. Jos minä vielä toisenkin toden sanon, niin ei silmä ole\nsilmänä kuin karkuri ja järki järkenä kuin pitelijä, mutta silmä järjen\nasioilla on hakija, ja järki silmän jäljissä on löytäjä.\n\nPukkila karaa ajatuksinensa, minä pitelen ajatuksineni, mutta Alastalo\nhakee ja löytää. Pukkilakin ja minäkin ja Alastalokin: merkillistä\nkuinka maailmassa kaikilla asioilla on lestinsä, saappaalla jos\nmiehelläkin! Minä istun välistä ja joutessani useinkin tuvan penkillä\nverstaspöydän vieressä, kun Solenius on meillä työssä, ja nauran minä\npartaani, kun Solenius penkoo säkistänsä lestiparia laattialle,\nennenkuin tulevat oikeat käsiin, on siinä suiviaa paria ja\ntanavampaakin vieretysten, ennenkuin säkin pohjille päästään, mutta\nperhanaa sittenkin, jollei jumaliste jokaisessa ole fasuuna kirkas kuin\nkirjan sana kahden silmän edessä, ja tunne prikulleen paikalla, että\njolleivät nuo nälkäkurjet lestipareiksi ole Pukkilan jalanpöytää varten\nveistetyt, niin silloin on märkä kuivaa ja kiiskin selkä sileä!\nHaudassani minä vielä silmiäni häpeäisin, jollen minä kolmen tusinan\nlestiparin keskeltä näkisi, mitkä parit ovat sirot, ja sanoisi, että ne\novat Alastalon Siviän sipsukkoja varten! Ja omista lesteistäkin minä jo\nnäkisin, jollen minä sitä muuten tietäisi, että ne ovat miestä varten,\njolla on jalanpohja tarkoitettu seisomisen tanaan pikemminkin kuin\njuoksemisen huiskimiseen. Mies voi narrata miestä pienellä sanalla,\nmutta lestiä ei puhu toiseksi liukaskaan kieli, lesti pysyy lestinä, ja\nminkä Solenius on veistellyt ja nahkapaikoilla taiten parannellut, sen\nmukaan naputetaan miehelle saapas. Ja Jumalan lestit ovat yhtä piukasti\nveistetyt miestä mukaan kuin Soleniuksenkin, ei niittenkään lestien\nluonnosta pääse vääntämälläkään mies, missä on lestissä kuhmu\nisonvarpaan päällä, siinä on saappaassakin kuhmu isonvarpaan kohdalla,\nja hyvä, että on saappaassa kuhmu, kun on varpaassakin kuhmu, sillä\nmuuten likistäisi jalkaa. Lestillämme me olemme elämässä, sekä Alastalo\nettä Pukkila ja minäkin niinkuin muutkin. Tuo Antverpenin piippukin\nhyllyllä tuossa, syytön kapine niinkuin eloton kapine on, niinkuin\nlestiltä on se Alastalon hyllyllä, juuri Alastalon, niinkuin lestiltä\nminä sitä katselen, juuri minä, niinkuin lestiltä on se tänäpänä vielä\noleva Pukkilan kädessä, juuri Pukkilan. Alastalo sen on ostanut,\ntietysti Alastalo, hän äkkää nopeasti ja ostaakin nopeasti, jos ajatus\nsanoo, että äkätty sopii ostaa, kävellyt kaiketi jouteksensa\nAntverpenin kujia, hyvä kotorahtikin juuri sovittu, paperit taskussa,\nkävellyt saakelin tyytyväisenä oikeastaan, rahti pari frangia tonnilta\nparempikin kuin oli odottanut, kävellyt ja katsellut: mitäs tuossakin\nakkunassa: mukava piippu, sujavas piippu oikein, sopisi hyllylle kotona\nkuin synnin vilaus tytön silmäpariin: ei se joutilaan ajassa paljon\nmaksa, kun oven avaa ja tinkaa, Härkäniemelläkin on katselemista ja\nPukkilalla kadehtimista ja maaherran piippu saa naapurin! Ja entäs\nminä, enkös minä ole silkka samanen Härkäniemi piipun edessä tässä,\nkuin minä olen Härkäniemi muussakin monessa, mitä viekattia minulla\noikeastaan on tekemistä tuon piipun kanssa, jota en minä ajatuksen\npikkusormellakaan ajattele nostaa hyllyltä, ja josta minä en tule\nimemään savun siemaustakaan poskiini koko jumalan päivänä tänään, mutta\npääsevätkös minun silmäni senpuolesta kapistuksen ohitse: eivät! vaan\nkatsottava on niinkuin kaapittava syhyvää pohjelihasta, katseltava on\nsilmällä sen ajan kuin ajatus saivartaa, ja saivartaa se, kaapii kuin\nvillissä, kun kerta syhyn niskaan on päässyt, rapsuttaa kuin olisi tosi\nteko toimessa eikä pelkkä syhymisen kutku, rapsii, ja kuta vietävämmin\nrapsii, sitä vietävämmin kutii pitemmältä vielä; minun ajatukseni on\nkuin kukon varvas, joka kapsuttaa mullan tuhkaa sielläkin, missä ei ole\njyvän hitua eikä madon makuakaan nokkaan noukittavana: tuo piippukin,\nmitä viholaisen tekemistä minulla on kapineen kanssa, josta suuni ei\ntule ottamaan haikun hyötyä, mutta katsottava on sittenkin, vängättävä\najatusta minun luonnollani, niinkuin samaisen kukon on kukon luonnolla\nsätkytettävä koipea tyhjässä mullan porossakin! Ja Pukkila, hän on yhtä\nselvästi lestillänsä tuota piippua hanskatessaan kuin minäkin ja kuin\nAlastalokin ja niinkuin hän on lestillänsä muitakin asioita\nhanskatessaan: jos minä sanon, että minä olen korjannut niityltäni\nkymmenen häkkiä heiniä, niin luonnon piru kerkiää jo ennen hänen\nkielelleen kuin ajatus, ja hän sanoo, että hän on korjannut yksitoista,\nvaikka hän hyvin tietää ja tietää minunkin sen hyvin tietävän, että hän\nei ole vielä korjannut heinän kortta niityltään, ja että hänen\nsamaiselta niityltään ei haravoida kahdeksaakaan häkkiä latoon, vaikka\npajupehkotkin niitettäisiin ja suljettaisiin häkkiin; hänellä on kehun\nliikavarvas lestissänsä, Jumala on pistänyt sen kurillansa hänen\nlestiinsä, ja kehun vuoksi hän piipunkin hyllyltä ottaa eikä\npolttamisen vuoksi: Pukkila näkee Antverpenin piipussa rimssut ja\nhilkut, poimujen heilun ja pujeitten killun, voi kiemaus otsaluussa ja\nkiusauksen vilaus sydänalassa! tuommoinen kädessä, kun suusta on\npäässyt komeata, niin komeaksi kuulee koko sali komean, huiskasee\nvarrella, niin huljivaa leiskuu ranteimilla ja äkkää ymmärtämätönkin,\nettä Pukkila sinkasi sanan; Antverpenin piippu on piippu Pukkilalle\nsenvuoksi, että kukko kiekasee oikean kukon kiekauksen vasta, kun on\nhetaleen nakattavaa harjakypärässä ja pystykenon nostettavaa\npyrstösulassa, ja Pukkila laulaa täydellä Pukkilan suulla vasta, kun on\nmiehellä kädessä helavarsi viipotettavana ja tupsut kieppuvat puhdissa,\nkun on puhtia miehen sanassakin. Pukkila on ässää, kun on roimaa\nkädessäkin silloin kun on roimaa parrassakin, ja jumaliuta, jollen\nminäkin tunne vatsakuoppaani myöten mukavia, kun Pukkila pääsee\nhenkeen, sanaa sätisee suusta kuin porottaisi kymmenen pitäjän kymmenen\npappia samalla haavaa samasta pöntöstä, silmät vilskuvat parina päässä,\nkuin olisi kokonainen lammaskarja pyräyksenä loikkimassa ja tuuppimassa\nsaman karsinaveräjän ahtaasta suusta, ja Antverpenin piippu vahvistaa\njoka kiemavan sanan, vilkkuu lennossa, minkä silmäkin on lennossa,\nhuimii käsivarren avarilla kahtapuoleen miehen kädessä niin, että\narmias viatonta savua, joka sätkitään säpäleiksi ilmassa, ja armias\nlentäviä poimuja ja huiskivia tupsuja, kun on hädin tuskin kerjettävä\npuhdissa perästä sinne, minne varren vimmattu kulloinkin manaa! Minä\nolen katsellut riukuhäntä-västäräkkiä rannan kivillä, ja minä olen\nkatsellut salakkaa vedessä siltakarkun vieressä, olen katsellut oravaa\noksalla ja porsasta karsinan pahnoissa, ja merkillistä, riukuhäntä on\nriukuhäntä ja porsas porsas kaikessansa, riukuhäntä, kun se sipsasee\nkiven nokalta kiven nokalle rannalla, kun se nokasee sammaleen lehteä\nkalliolta tai omaa pientä västäräkin kirppuansa siipensä sulkajuurilta,\nkun se liukasee pienen lennon, pistää siivet suppuun kuin taskuun ja\nläpäyttää leveälle, puikkii ilmassa kuin neulan puikko, kunnes istuu\naidan seipäällä ja häntä viippaa, aina se on sama sipsu ja västäräkin\nsirkku, noukkiiko kenkiänsä puhtaaksi kiven kärjellä, kääntääkö\nvikkelätä kaulaa seipään nokassa, vai näppääkö hännän riukua kalliolla\nja livauttaa tipan viatonta valkoista sileälle! Ja ihminenkin, perhana,\nnahoissansa ja höyhenissänsä sekin on, niinkuin varpunen ja oravanpoika\nomissansa! Pukkilakin, hän on mies nahoissansa, minkäs kettu sen tekee,\nettä sillä on häntä, joka luikkii takana elukkaa itseänsäkin ulompana,\nja minkäs Pukkila sen, että hänellä on huiskaus puhtavampi kuin\nloikaus, ja että heiluva vippaa hänessä miestä, eikä mies heiluvaa.\nPukkila on kaita mies luiltansa, mutta lavea käden kuljetukselta, ja\nkuinkas minä kadehtisin piippua miehen kädessä, joka on miestä\nvertaiseksensa vasta, kun on kaarta siinäkin, jota käden sojo kuljettaa\nja kun on piuvaavaa tupsuissakin silloin kuin sanankin pitäisi\npiuvaista? Kyllä Antverpenin piippu minun puolestani saa Pukkilaa\nvarten hyllylle jäädä, en minä siihen kajoo! Minussa on härkää\nmuussakin kuin nimessä, ja härän tämmi on niskassa ja sorkan\npinnauksessa eikä hännän huiskutuksessa, ja jos minä milloin joskus\nsanan täräytän, niin kyllä sen minulla täräyttää leuka, eikä piippu,\ntäräyttää terävämminkin, jos piippu silloin on alallansa turhia\nviipoittelematta. Savun haikua varten minä suuni mieliksi ja mieleni\nhyväksi piipun otan, sitä varten, että haiku maistuisi suussa, ja olisi\nsilmällekin mukavia katselemisia, kun kuherpäät kehittelevät\nlepposiansa ilman pehmoisiin tyhjiin ja savu pengertää lakanoittensa\nliinaa mielen ajatuksenkin levätellä poskea hyvillä; savun haikua\nvarten minä, en sanan haikua varten piippua ota, sitä varten, että\njärki kiirisi jälestä, kun sana kiirii suusta savun tielle, ja että\najatus huppelisi sinen kyttyröillä niinkuin suu heijavaa ilmaan\npuhaltelee, juoksisi ravia pilvivää piennarta niinkuin olisi vakavakin\npenger siltana kavion alla, ja niinkuin uskoisin kangastelevien\nkantavan itseäni siellä, missä sanan kenkä kevyenä karkelee liehuvilla\ntanterillansa: mielensä voi mies savun hattaroille jättää, vaan ei\njärkeänsä, ja sopii silmääkin päästää retkille, kun vain muistaa, että\nsilmät ovat kotona miehen päässä ja se, minkä silmä näkee, piipun ja\npilvien välissä pitkillä teillä!\n\nHärkäniemen tyven silmä tarkasteli jo piippua Antverpenin piipun\nvieressä, tarkasteli piippua loitompanakin. Kelvollisia piippuja\nkumpikin, toinen niinkuin toinenkin, ja niinkuin kaikkikin piiput\nAlastalon hyllyllä, koettamattakin tietää, että niissä on hyvä ja\nkulkeva henki; suottakos liikkuu Siviä talossa? kyllä piiput ovat\nAlastalossa aina krassatut kuin lukkarin kurkku sunnuntai-aamuksi, ja\nolenkos minä ikinä nähnyt tomun hiventä ainoankaan pesän välkkyvällä\nvahalla tällä hyllyllä, varretkin hangatut ja hohtavan kirkkaat,\nkirkkaat kuin tytön oma elävä silmäpari virkuissa kasvoissa! Kyllä\nnoista piipuista kumpikin minulle kelpaisi, ja kelle hyvänsä, ja\nmiks'en ottaisi niistä jompaakumpaa ja kumman hyvänsä, jollei minulla\nolisi jo kädessä tämä, joka minulla jo on. Härkäniemi vilkaisi\nohimennen pienen ja aikalailla tunnustavan ja tyytyväisen katseen\npiippuun, joka torkotti hänen vasemmassa kädessään, ja joka jo oli\njoutunut hänelle hyllyltä hänen katsellessaan Antverpenin piippua. Sitä\non siippansa jokaisella, ajatteli turvallinen mielihyvä Härkäniemen\nmielessä, kun sormet kiinteämmin kiertyivät varren ympärille pivossa!\nSaattaahan sitä, arvelen, päästää silmänsä joutiloimaan, kun on hyvä\ntallessa ja mieli kotona! Mikäs naudalle vahingoksi niitun pientareella\nlevätessä ja ehtoon hyttysiä katsellessa laskevan auringon lämpimissä,\nvaikka apilainen tuuli kantaakin helmainsa täydet laitumen leutoa lemua\nturpaan ja ruohon heinivä hersoo saran pitkältä maistuvaa vehmastansa\npainuvan silmän unelmoivaan kalvoon, kun leukapieli kumminkin on omassa\nlevollisessa toimessansa ja pallon sula pallon sulan jälkeen\nhiljaksensa heruu suun mehuville painuakseen aikanansa kurkun mukavaa\nmahan ravittuihin rauhoihin; mikäs miehellä suruksi oman tuvan\nkynnyspuulla, oman siippasen kyynärvieressä, vaikka onkin raiteilla\nlauantai, nauru raikaa kylän ehtoossa ja saunantuore saunantuoreen\njälkeen helmoin heikkuvin katoo luhteihinsa, kun on oma vieressä\nsamaisesti saunanraikas, samaisesti silmänvälkky, samaisesti\nnaurunvalmis, omampi helmoinensa kaikkia muita, ja mikäs hätänä\nminunkaan miekkosen oma suunhakema kädessä, vaikka silmä näkee muutkin\nherkunkelvot hyllyllä, pitelee pesänkupeitten sormenhyvät muissakin ja\nymmärtää varren antavat taivut itsekussakin, kun on pivonpohjissa jo\nkuitenkin uskollisena oma valittu ja tietää, että oman nenän edessä ja\noman suun hyviksi on rätisevä se, jonka ei kuitenkaan soisi muitten\nnenien edessä ja muitten suitten hyviksi rätisevän. Hyvä ja suopea on\nmies, jolla on omansa otettuna, ja kun minulla on tämä Hullin piipun\nvarsipalko kämmeneni tallessa, niin karsaudesta puhdas on mieleni,\nniinkuin taivaan pesty akkuna, ja minä suon vaikka molemmat nuo toiset\npiiput väliltä Lahdenperän laveaan leukapieleen, yht'aikaa tai vuoron\nperään, kuinka hänellä vain on halu. Häntä minä pahimmin ehkä\npelkäsinkin, kun minä hyllylle läksin kävelemään, hänellä on kyllä\nleukaa aikalailla ja suupielen järää niinkuin lautamiehellä pitääkin,\nnenässäkin leveyden puolta niin riittävästi kummallekin taholle, että\npuolet siitä erinomaisesti voisi lainata toisenkin miehen naamatauluun,\nmutta otsassa hänellä on luuta niin paljon paksulti, että kynttilä luun\ntakana ei aina valaise hänelle, mikä piippu hyllyllä sopii hänen\notettavakseen ja mikä sopii muille: harmin olen välistä saanut hänestä\nkoko päiväksi, kun hän on täällä kerjennyt hyllylle minua ennen ja\npalannut takaisin paikallensa kädessänsä Hullin piippu, juuri tämä\nHullin piippu! Tervattu minä olen sydämeltäni koko semmoisen päivän,\nnakuttaa kuin vietävä nahoissa, kun katkuttelee hampaissansa mitä vain,\nja toinen puhaltelee sohvalla savuja poskistansa minun piipustani\nviattomana kuin olisi pläsi tallista talutettu salin peräpuolelle\nistumaan!\n\nHärkäniemellä oli jo taannoin ja varoiksi hyllyn kulmalta käteen\nnostettu piippu hyväksyvän ja harkitsevan tarkastelun esineenä. Eihän\nminulla kyllä muuten ole mitään kanoja kesken kynimisen Lahdenperän\nkanssa! ajatteli hän vielä sopuisasti äskeisiänsä, mutta käsi punnitsi\njo kämmenvarassa piipun vaajuvaa, asetteli kenoa siten, että oli siro\nsilmään ja köykäinen käteen pesän vakavainen paino ja varren kurottava\nkevyt vapa. Kelvollinen mies, on perinyt leukansakin isältänsä, kunhan\nvain ymmärtää pitää sormensa tästä minun piipustani! myönnytteli\nHärkäniemi ajatuksissansa vielä äskeisissä ja kallisteli päätä, kun\nvarren vaaja vihdoinkin vaappui vapaana avokämmenen tarittimilla ja\nsilmä selkeästi sai seurata koko mitan juoksua. Herran heraus, mikä\nsievonen kapine sittenkin, kuin sydänalan mieli! En minä elämäni\npäivinä sitä päivää anna Alastalolle anteeksi, kun hän tämän on\nHullista, mistä lienee nuuskinut! Metsän ketultako hän on sieraintensa\nhajukarvat lainannut? Olen minäkin tusinan verran kertoja Hullissa\nliikkunut ja kyllä minunkin silmäni piipun äkkää, mutta minäkös tämän\npiipun löysin, en, vaan Alastalo! En ikinä elämässäni minä olisi vaimoa\najatuksissanikaan itselleni ajatellut, jos minulla olisi kotona\nHärkäniemen hyllyllä tämä piippu! Silmä, katsoppas nyt juoksua!\nLuuletkos sinä nähneesi sulavampaa, kuin on taipeen kaino kaari siinä,\nmissä suupala lupaa itsensä suuhun? Se on juuri siinä taipeessa, että\nse on vielä kaino, mutta se on niin paljon taipeessa, että se on altis.\nJa katsoppas, jos ymmärrät, katso varren kurotusta: niin se on kuin\npiipunvarren mieli! Hivaseekos? Se on kaunis, aijai, että miehen käteen\nuskotaankin niin sorjan mukavaa, mutta huomaatkos, että se on ujokin,\nse on juuri niin varoten kaunis, että sydän sulaa kuopassansa, kun\nsaattaakin olla niin mielenmukaista maailmassa! Minä soudan usein, kun\nminun tulee kotona ikävä olo, tälle puolelle lahden ja tulen tänne\nAlastaloon istumaan, että tämä piippu taas olisi käsissäni pienen ajan.\nVoi perhanaa, kuinka riipaseekin rinnanalassa autuasta, kun avaa oven\nja tuttu paistaa uskollisena hyllyllänsä, vilkkuu silmälle laupiaitansa\njo kaukaa salin perältä: tule, tule vaan, minä sinua jo olen\nodottanutkin ottamaan herran ajat ja päivien viikot! Minä sanon, että\nminä olen pehmeä mies, kyljen luitten sisäpuolia myöten myötäinen mies,\nkun ihminen tai kapine on silmieni edessä niinkuin Jumalan akkunasta\nminulle paljaaltaan näytetty, ja minä saan siunata silmiäni, että\nsenkin akkunaruudun taakse pääsee kurkistelemaan joskus.\n\nNiinkuin enkelien pesuvesissä pesty on välistä joku ihminen,\nnaisihminen, silmät semmoiset, että parempi olisi olla näkemättä\nsemmoisia silmiä elinpäivinänsä, niin kirkkaat ja niin raikkaat ja niin\npuhtosen syvät, että haikea puree sydäntä kuin suden hammas, ja kasvot\nsitte, otsan lauha paiste, posken tuore suvi, huulten sula nuori nauru,\nah, lääkitsemätön on haava sydämen, kun on enkelin nähnyt kuin Jumalan\nruudun takaa! Ja mieltä myöten on muutakin maailmassa, niinkuin\nlainivan ruispellon liehuva taipu tuulen lupia myöten saapuvan\nsuviehtoon suussa. Tämä piippukin tässä kädessäni, sydän kerällä sitä\non käänneltävä ja katseltava kädessä: jos taivaassa on piippuja, niin\ntällainen piippu on siellä minun varaltani. Minun koparani, joka\ntotisesti ei ole silkinhieno, ei ole, pikemminkin se on parkkinahan\nsukuista, sekin heikottuu, vanha nahka, narrittuu helläksi kuin\nrintalapsen iho, kun tuommoinen kapine, niinkuin piipun mieli, niinkuin\nenkelin elämänlanka piipun hahmossa, on uskonut itsensä minun koparani,\nminun känsäisen koparani pideltäväksi. Mitä tuntenee sammalkarvainen\nomenapuu rosoisen pintansa alla, kun oksien patit taipuvat syksyllä ja\nvanha kantaa verestä kultaa, kypsää nuokkuu ja täyteläistä paistaa\nlehvien verhosta niinpaljon kuin siunausta mahtuu vuosien kolumaan\nlatvaan? Kiitollinen on rosonsa peitossa omenapuu, kun ei syksy ole\nvielä unohtanut tuttuansa ja rikas tämänkin kerran vielä on suonut\nhedelmien heiluvat taakat ja kuormien kultaiset armot uskollisellensa,\nja kiitollinen on ihmisen mieli, vuosienkin kopettama, kun on sydän\nvielä hipiällä, vaikka on känsää kämmenessä, ja silmien koste tuore,\nvaikka jo kulmat on kuivanut tiedon jää.\n\nKiittää tiedän, kun on koru kämmenellä, koru kämmenelleni uskottu: ei\npitele korua minun kädessäni tietämätön käsi, ei katsele korua minun\nsilmieni edessä tietämätön silmä! Hyvässä kädessä sinä olet, piippu,\nHärkäniemen kädessä, et sinä ole niin hyvä kenenkään kädessä kuin minun\nkädessäni. Katsos, en minä tiedä, mitä varten sinä niin hyvä olet ja\nmitä varten sinä olet niin hyvissä käsissä minulla, mutta hyvä kapine\nsinä olet ja hyvissä käsissä sinä olet nyt! Ethän sinä itsessäsi niin\nmerkillinen piippu ole, ei sinua hyllylläkään ole keskelle tällätty,\nsivummaisena sinä siellä seisot, ei sinua kukaan hae mukaan kuin se,\njoka sinun tietää. Ja mikäs minäkään olen merkillisempi, mutta sinun\nminä tiedän ja sinun minä haen, ja minä olen onnellinen, kun minä sinun\nsaan. Minä luulen, että minä olisin naimisissakin, jos minulle olisi\nelämässä tullut vastaan ja näytetty niin tuttu ihminen ihmiseksi kuin\nsinä olet omainen piippu piipuksi. Tuota sinun suupalan käyrääsikin\nluisine pukamapalloineen! Kyllähän muillakin piipuilla on käyränsä ja\npukamat niissäkin pyöreät ja silotetut, mutta minkäs muun piipun käyrä\nkääntyy niin mukavan lähestyvästi suupieltä kohden kuin sinun, puhuu\nviehkottelee jo loitompaakin ja näin pelkästi silmän katsellen meidän\nkahden välistä salaista kieltä minulle, että sinun partaasi\npistettäväksi minulla on tämä luontoni taipu, enkös olekin vuoltu kuin\nsinun huulipieleesi tulemaan, koetappas esimauksi näin kylmiltänsäkin,\nsovinko suuhun, juuri sinun huuliesi varalta on pykälien silo näin\nhelpeäksi hijottu! Voi piippu raiska, mikäs minä olisin kestämään, kun\nsinä käsket, enkös koetakkin jo hupsuttele kylmää piippua: sama sinä\nolet kuin aina, vaikka henkesi vielä on vilvas ja savun hempeä puuttuu;\nei olisi suuni miehen tunteva suu, jollei huulenpintaa hyvisi ja\nhampaita helmisi, kun on luontuva taas kotonansa ja autuus parrassa:\nminun suuni on sinun mielisesi suu ja sinä olet minun suuni mielinen\npiipun suupala jokaisen pykäläsi hipiältä. Eikä suunmielinen yksin,\nvaan silmäinkin mielinen. Otappas, Härkäniemi, herkkäsä huuliltasi ja\npidä kapinetta silmäisi tasalla pienen aikaa, että kerkiät ymmärtämään!\nLuuletkos sinä, että jokaisen piipun suupala on kuulas ja silmänaulis\nniinkuin tämä? Ei sinnepäinkään! Olen minä luunkäyrää katsellut monessa\npiipussa, mutta niin hehkeää luunpalasta en minä ole elämässäni piipun\nvarren päässä nähnyt, kuin tämä tässä edessäni. Naisten silmissä on\nsuuri ero, yhden ovat, niinkuin puhuisi ihminen, että tässä minä\ntämmöinen olen: olenkos ihme? Toisetkin katsovat, ja rengas on aivan\nsama silmäparissa, mutta kysyvätkö ne edes: olenko minä papupata? Mutta\nvielä suurempi on ero piipun suupalan ja piipun suupalan välillä.\nToiset ovat niinkuin tuppi, ne eivät näytä mitään, savu saa kulkea\nsokeana niiden sisäpuolella, eikä mies tiedä, mitä suuhun kulkee. Mutta\nkatsos tätä: luun kuulto niin herkän heleä hipiältään, että onkos\nsilmälle näytetty herkempää! Totisesti, minä olen monta kertaa\nkatsellut ja eikös näekkin silmä suonen heruvaa juonta luun kalvon alla\nja katsele mieliksensä kun savun rihma käherrellen ja antavana saapuu\nja verkalleen luikertaa pehmosia lauhojansa suun hyville ja hyviksi.\nKuinka saattaakin herastaa ihmisen syntistä mieltä, kun näkee sen\nhyvän, joka on tulemassa, ja kieli on tällissä, kun öylätti taritaan!\nTaivaan kaihtimien sisäpuolelle uskoo näkevänsä, kun joskus elämässä\noikein hyvä silmäpari hyvyyden sulissansa on aukoimena oman silmäparin\nedessä ja oma silmä ulettuu sydänsupukan sykkimiseen saakka toisen\nihmisen rinnassa, kuinkasta ei ihminen siis olisi kiitollinen ja\nkiittäväinen piipullekin ja piipustakin, kun se viattomissansa on\nsilmälle altis silloin kun suullekin ja herkkä katsella silloin kuin\nheruva imeäkin, piipulle, joka kuitenkin suo itsensä piippuna\nsulemmalla piipun sydämellä kuin ikinä ihminen saattaa ihmissydämellään\nitsensä kenellekään suoda!\n\nHärkäniemi oli jo toimessa tuppoakseen piippunsa pesään\nherkuntuoksuvaa, minkä kerkesi, piippurivin takana olevasta\nkukkuraisesta mahonkiholkista. Pientä kiirettäkin oli pitäminen, oli\nmennyt mehunmaku kielelle siinä, kun mieli muutenkin oli hyvissä\naskareissa ja holkinsisus myös kohenteli pehmoista kukkuraansa aika\nkutsuvasti silmäin edessä. Oikein pyrki hoppu hyppysiin: sai totisesti\njo saada jotain henkeensäkin, kun on niinkauan elänyt maulla vaan!\najatteli Härkäniemi, kun kiskoi hyppysparillaan tukottua riipiytyvää\nirti hoikin tiiveistä taiteista. Pehmoista niinkuin hyvän omantunnon\najatus! tunnusti Härkäniemi, kun oli saanut hyppysentäyden irti\nsormiensa rakoon. Jos enkeleillä on partaa, niin tämmöisestä aineesta\nheidän leukahaivenensa ovat! ajatteli hän ja hieroi tukkua\nsormennäppiensä välissä. Kuivaa ja tuoretta; sitä en minä ymmärrä,\nkuinka aine voi olla samalla kertaa kumpaakin, mutta tämä on semmoista\nvanua! Prinsessan hiuksia luulisi pitelevänsä: niinkuin kimmoisi\nsormenpäissä ja niinkuin olisivat kaikki tuulten lauhat hyppysten\nhierteessä! Kyllä Alastalolla holkissansakin tavaraa on, jos\nmuuallakin, päätti Härkäniemi ajatuksensa, mutta ei malttanut olla\nkuljettamatta mehosaa sieraintensakin haisteltavaksi ennenkuin\nlopullisesti tupposi pesän huomiin sen, joka kuitenkin vasta pesässä\noli antava täyden hemansa.\n\nHärkäniemi oli harkitseva mies, ja vaikka on tunnustaminen, että hän jo\nitsekin olisi halusta tahtonut päästä savunkin makuun viimein, niin\npiipun täyttäminen tapahtui kuitenkin kaikella sillä huolella ja\ntarkkuudella, jota toimitus vaati; eihän hän muissakaan ihmisissä\nkärsinyt hutiloimista, saati sitten itsessään, semmiten piipun\nvalmistamisessa. Ruokotontakin semmoinen olisi, laivaakin lastatessa\nsaa juosta ruumassa ja hypellä niin, ettei kiroomaan kerkiä, kun\nihmisillä ei ole älliä päässä, vaan pistävät lankun siihen paikkaan,\nmihin se olkapäältä putoaa. Laiva lastataan niin, että lankkujen väliin\nei mahdu, ei limiin eikä lomiin hiirikään haukottelemaan ja että ruuman\npuolella ei jää peukalon rakoa koko kannen alle, vaikka tunkisi: ei\nsuinkaan Englannin matkaa kryssätä sitä varten, että tyhjää ilmaa\nlossattaisiin Hullissa! Ja kun minä köyttä ostan, niin en suinkaan minä\nsitä sokeana osta, minä nyhtään auki pään, kirvotan joka säikeen,\nhieron hiutuville joka säikeenkin, niin että nypin ja tiedän, onko\npaskaa käsissä vai hamppua. Kuinkasta sitte olisi huolimaton piippunsa\nlataamisessa, jota kuitenkin oma suu viljelee, huolimaton siitä, mitä\nsiihen lataa ja kuinka sen lataa? Joka hyppysellisen järkimies hieroo\nsormiensa välissä ennenkuin sen pesään painaa, hierasee mieluummin\nkaksi kertaa kuin yhden kerran, että tietää, onko aine hienoa ja\nsuostuvaista sekä semmoista, että kytö rupee siihen tasaisena ja\nhyvänä. Ja kun tämmöistä valittua ainetta painetaan pesään, niin ei\nsitä sullota saapaskorkoilla niinkuin heinää latoon, vaan se painetaan\nhellällä sormenpäällä paikalleen, jotta pesä tulee pohjasta suuhun asti\ntiiviisti täyteen, tiiviisti ja tasaläpäisevästi, mutta ei liika\npiukasti: hyväkin tupakka antaa kokkareisen savun suuhun, jos se on\nsikin sokin mätetty pesään. Minä katselen miehen taitoa aina siitä,\nkuinka hän piippunsa täyttää: ikinä en minä ota puosua laivaani, jollen\nminä sitä ennen lykkää tupakkakukkaroani hänen eteensä ja katsele,\nkummoinen hänellä on sormen tieto: minä tiedän, että sillä on mieli\nmukana seilin saumaamisessakin, jolla on mieltä tupakankin\npitelemisessä, ja että se, joka pitää huolen siitä, että savu saapuu\npesän nykästä tasasena hänen ikeniinsä, että se pitää huolen siitäkin,\nettei seili suonna raa'alla paikattunakaan!\n\nHärkäniemellä oli piippu nyt todella ladattuna jo: hän painoi vielä\nviimeisen visun ja varovaisen kerran peukalonsa kämmenpuolella kukkuran\nhöyhteet tasaisiksi, kuljettipa vielä sormenpäätä hiljaksittain\ntunnustellen koko kohennon ylitse, oliko jokainen kohta painettu\ntasakimmoon ja olivatko haihtuvat syrjilläkin huolellisesti tupotut\npesän reunojen sisäpuolelle: hyvin olivat asiat! Eihän Härkäniemi\nitsessään mikään mahtipontinen mies ollut, tasusesti hän liikkui\nisommissakin asioissa; silloinkin kun hän muinen Skagenin edessä kerta\nPohjanmerelle menossa Avionsa kanssa laski tihuvasti kyljittäin karin\nkärjessä keikkuvan kuffin rinnalle, juuri kuin lankut rytiskässä\nlauloivat sitä veisua, jolloin ei enää hollantilainenkaan tyvenissään\nkopistele puukenkiään kuuton kanteen, ei hän silloinkaan muhkeampia\npakissut, huusi vaan reilingin taakse partansa huiskeesta selvällä\nsuomenkielellä: \"Nyt kynnet vantteihin, se kuin kerkiää, me klaaraamme\nventaa juuri, meren raatokin mellastaa kuin piru!\" ja kyllä\nhollantilaiset puheen ymmärsivät, iskivät vantteihin kuin märät etanat,\nAvio sieppasi tuuleen taas, vaikka fokka vähän plarasi, ja kahdeksan\npärjättyä miestä katseli kannelta, kuinka se, joka oli ollut kuffi,\nnakkeli tikkuina ahterin takana: sinne jäivät puukengätkin, hopun\nkiireessä jaloista potkaistut! Ei Härkäniemi siis mikään muhkeuksien\nmies ollut, mutta kun piippu nyt oli mehovalmis miehen kädessä, niin\nkurotettava hänen se oli käsivarren mitan eteensä, että silmä sai\nhollin näkemään koko varren mitalta kapineen, parran vihtakin kohosi\nrinnoilla hyvän puolen korttelin mitan ylemmäs, kun oli päätä\ntaivutettava taaksepäin, jotta silmän oli julkisempi katsella. Kelpaa\nsinut sytyttää! tunnusti hän, kun mielihyvin tarkasteli sekä kenoa että\nkäyrää. Voi himmelin kiiltävä olki, kuinka sojo sentään voi olla\nvarressakin kaunis! ihaili hän. Onhan piipuissa usein kietaistu nauhan\nkirjavaa ympärille salkoa koristamaan, mutta mikä perhana on tuonut\nmieleenkään pujettaa juuri villasta punetta juuri tämän piipun\nympärille, minä kun pidän villan pehmosen näkemisestä, niin että kurkku\nnielasee tyhjää paljaasta katselemisesta, ja se sitte vielä\nmerkillisempää, että kolme väriä, yksinkertaista väriä: mitäs on vihreä\nsinään muuta kuin vihreätä, ja vaalean harmaa sinään, ja mitäs kellan\nlikainen rihma siinä välillä, mitäs ne erikseen kukin? että kolme\ntavallista väriä kolmena villaisena säikeenä, että ne siertävät edessä\nsen himmertävinä ikäänkuin silmään pitäisi jäädä herkun maku koko\nelämän ijäksi! Minä ihmettelen naisväkeä välistä, kuinka ne osaavat\nitse olla koreita ja vielä ripustaa koreata yllensäkin, niin että\njumal'ikite ei pääse pirullakaan perille ajatuksistansa, kumman vuoksi\non mieli niin saastaisen hemaistu, senkö vuoksi, että helyt ovat\nitseänsäkin helyemmät ja paulat kiehtoansakin kiehtovammat kaulan\npaaltavilla ja parmaitten hempeillä huokuvilla, vaiko senvuoksi, että\narmas on itseänsäkin armaampi ja hereä herkkivämpi, kun silmien\nsädehtivää säteilee kulmiltakin ja poven värjyvää välkkyy poven\nyltäkin! Voi varren hilkasta kämenelläkin ja himarrusta nauhojen\nkieteen, uskoisiko silmä todeksikaan, kuinka solja on todella salko,\nellei vihjisi rihman virkku kurokaarteilla kaulavan vaajan, ja\ntuntisiko mieli maalliseksikaan, kuinka lämpimin ujokin liehtoo, ellei\nuljas kantaisi kainoa ja hentoisalla olisi hemmittävänä varren korkea\nkorska. Koko mitalta Härkäniemi katseli piippua, työnteli sitä\nloitommaksi, kurotti, minkä käsivarressa oli varaa, tunnusti valtoimin\nsilmin ja valtoimin sydämin, että parempaa piippua ei mies hampaisiinsa\nvoi maailmassa saada: pesänkin poski, niin lämpimän rusova ja niin\nkaartuvan mukava, että surku on itseänsä, kun ei sitä hyvää ole koko\nelämänsä ijän pivossansa pidellyt; ja suupalan käyräkin semmoinen, että\nsillä on niinkuin mieli miehen suuhun, vaajuu ilmassa, kääntyy niin\nhupaisesti kohden, ikäänkuin viekottelisi, viekana, puhuisi, pahus, ja\nsanoisi, kotiin minä pääsen, kun minä sinun suuhusi pääsen, Härkäniemi!\n\nMies minä olen ja heikko minä olen! ajatteli Härkäniemi, kun käsi jo\nkuljetti sorjaa korkealta partaa kohden. Hampaimetkin niin helmivän\nsopiviksi vuollut, että luonto ei kestä, jollei tuonkalisevaa\nhampaisiinsa lykkää: koetan jo kylmiltäkin, kulkeeko henki\nvienolaisessa! Sinne katosi luunkuulas suupala paksun parran peittoon\nkuin kotiinsa, huulet hypistyivät aarretta ahtimaan, tottunut käsi\nhipoi jo pesän hipiällä ja ahne hengitys vei leyhää varren myöntäviltä.\nSiunattu asia kuitenkin, kun miehelle uskotaan elämässä suun mukainen\npiippu! kiitti Härkäniemi onneansa sydämensä syvyydestä, sormen\nkuitenkin jo toimellisesti haparoidessa hyllyltä paperiholkista\ntikuntynkää esiin. Kun on oikea piippu hampaissa, niin on kumminkin suu\ntaivaassa, vaikka mies itse olisi housuinensa missä! ennätti hän vielä\najatella, mutta nyt ei Härkäniemelläkään enää ollut aikaa enempään\nmielimiseen, lehaus oli lemaissut liika makeana suuhun, tarvitsi päästä\njo savunkin makuun, fosforitikku rätisi housuntakapuoleen, sähäsi ja\nsyttyi, ja taitomies viritteli levollisesti ja varovedoin\nhöyhtöhepeneitä pesän suussa. Muussa ehkä kelpaa kiire, mutta ei ikinä\npiipun sytyttämisessä, oli Härkäniemen yleinen mielipide, ja\nverkkaisesti ja tarkalla huolella kuljettikin hän tulenliuhkaa\nkärähtelevillä haivenilla, silmä vartioi syrjäkarein, että tikku teki\ntehtävänsä, niinkuin piti, kulki tärkisti reunat yltympärinsä,\nviivähteli keskipinnalla, hengitteli ja lepatteli, levitteli\ntasarätinää koko lemuavaan mättääseen, hengenvetoakin oli pidäteltävä\nja taiten maltettava, ettei sytö karaisi miltään kohdalta syvemmälle\nkarvojen pehkuihin: koko pesän maku on pohjan poroihin asti pilattu,\njos kydön imee sikisokiseksi alussa: mistäs tupakka itsestänsä järjen\nlöytäisi, jollei mies sitä järjellä virittele?\n\nTyö rupesi olemaan valmis: pesän suu eli, kiherää sinervää kiersi\nohuelti reunoilta ilmaan, kärventyvä ritisi yltäyleensä tupotulla\npinnalla tasaisesti keskellä niinkuin reunoillakin, joku vallattomampi\nriuskale yritti kirvotakin ja sihahti sojohiuksin muun rätisevän ylle,\nhyvä lemu tunki jo sieraimiin ilmastakin. Härkäniemi uskalsi jo vetää\nsyvemminkin, verkkaan hän vielä ja koetteeksi vain veti, savun heru\ntaukosi pesän laidoilla, koko koho pesän suussa vilahti kiiluvaksi ja\ntuokion perästä puhalsi kummastakin suupielestä suupalan kahden puolen\nsavupilvi hyllyä kohden. Hyvä oli: Härkäniemi heilautti melkein loppuun\npalaneen tulitikunpätkän sammuksiin ja nakkasi sen hyppysistään\nporokuppiin, hipaisi vielä huulissaan kostutetulla peukalonpäällä\nirtautuneet höyhteet tasaisiksi pesän suulla, painoi ne tiiviisti\nlaitojen umpeen, ja juurtajaksainen mies kääntyi yhtä leveänä hyllyltä\nkuin hän oli hyllyn edessä seisonut, käveli verkakseltansa sohvalle\npäin ja meni istumaan Lahdenperän toiselle puolelle paikallensa sohvan\npäähän. Vain noin kolmen kyynärän korkeudella ilmassa lepäilevä ja\nleijuva savupilven hursti piippuhyllyltä peräsohvalle asti osoitti\nsenjälkeen vielä tuokion ajan, mistä Härkäniemi oli kulkenut salissa,\nastellut keinavin kapteenin askelin laattian poikki ja roihutellut\npiippua; sohvalle saapunutta enempää kuin hänen partaansakaan ei aluksi\njohonkaan aikaan nähnytkään savusta, niin paksuna vieri pilvi\nympärillä. Oli kerjennyt tulemaan hyvä tupakkanälkä hyllyn edessä.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nPukkila katselee ja tuntee itsensä kiiskiseksi, kun Langholma saapuu\nAlastalon saliin ja isonen saatetaan keinutuoliin istumaan.\n\n\nAlastalo oli Härkäniemen näperöidessä piippuhyllyllä jo pariin\nkertaankin kerjennyt juoksemaan salin peremmän merenäärisen akkunan\nedessä, josta vähän kumartaen sopi näkemään omenapuiden oksien alitse\nNaution nokalle Kiviveden suulla. Turha juoksu kuitenkin kummallakin\nkerralla, koska sormen rusto napautti vähän kärsimättömästi\nakkunalautaan ja silmä kummallakin erällä suoritti saman tarpeettoman\nmatkan omenapuiden alta tuuliviirin nokkaan rantamakasiinin päädyssä:\nitsepäisesti kuin synti se torkotti samaa norkkoansa pohjoisesta\netelään. Ei auttanut, vaikka vilkaisi Siwiän toppivimppeliinkin\nlahdella: nokkavastaisena pysyi tuuli sille, joka kryssäsi Kivivettä\nylös. Alastalo tuhautti kummallakin kerralla harmistuneena nenäänsä,\nmutta nauraa vihautti kuitenkin kummastikin pienen pilan parrastaan,\nkun taas oli kerjennyt kääntymään saliin: oli vehottava vieraillekin ja\nhämättävä mielennörkö omilta kasvoilta. \"Niinkös uskosti siellä\neteläpäässä viskurit viuhkivat näin syksysti riihissä, ettei tuulella\nole täällä meidän päässäkään luotoa muuta tekemistä kuin viikkokaupalla\nporottaa Kivivettä etelään, missä ilmaa tarvitaan kaunojen\nkaristamiseen!\" naureskeli hän edellisellä kerralla Lahdenperälle.\n\"Minä katselen joka huomeltai vilauksen akkunasta ja ajattelen, kas\nvaan, Lahdenperässä huhkitaan taas tänäänkin riihessä, koska veto\ntuntuu Siwiänkin vimppelissä!\" lisäsi hän vielä, koska tiesi, että\nnuotti oli mehosaa Lahdenperän korvaan, ja oli hyvä pitää hänelläkin\nratasvärkki voiteessa tänään. Toisella kerralla saliin kääntyessään\nvarasti hän Pukkilan silmännurkasta pienen vahingoniloisen vilauksen,\nja ymmärsi, että Pukkila oli arvannut, mitä hän oli pälynnyt akkunasta.\nSaisi Langholma totisesti olla paikalla, ennenkuin sinun suusi pääsee\nmyllylle! ajatteli hän karsaasti, mutta sanoi naurunverso silmäkulmain\npoimuissa ja posken hyllävillä: \"Ankeriaan nahallakos sinä olet\nluuppisi ulkomahan vuorannut, koska köli leikkaa syöstävänä, vaikka\ntuuli nokittaisi kuinka tikusesti keulaa! Minä luulen, että sinun\nnokkasi noituu tuulen paremmalle kantille ennenkuin se pääsee seilin\nliepeille luupissasi! Minua karvastelee vieläkin se erä viime syksynä,\nkun Turusta palatessa vieri vieressä seilaten sinä luuppinesi selvitit\nkirkkaasti Viheriäisten nokan, kun minä sain kääntää parkaasini keulan\nvielä kerran Kuuvaa kohden!\" Nyt on Pukkilalla puoleksi tunniksi\nmuutakin puheenkertaa, kuin pirusten päästäminen parrastansa! ajatteli\nAlastalo, vaikka mieltä kaivelikin pieni äkä: nyt saa korvansa täyteen\ntaas niitä Pukkilan kehumisia! Mutta sudelle nakataan vällyt reestä,\nniin säilyy oma nahka eheänä ja hevosen kintut hampailta! lohdutteli\nhän itseänsä. Viimeinkin nikkasi Janne akkunan vierestä, hänen sopi\ntuoliltaan pitää silmää merelle, ja hän antoi merkin, nousi itsekin,\notti hattunsa oviseinältä ja lähti salista. Kolmannen kerran meni\nAlastalo nyt akkunaan, meni tällä kerralla kiiruummiin kuin\nedellisillä, eikös pistänyt pientä juoksun honkaakin pariin\naskeleeseen, vaikka hän tiesi, ettei hänen vatsansa semmoisesta\nhölkästä tykännyt. Todella, siellä Langholma jo tulla huristi\nrantalahdella hyvää laitasta, oli kerjennyt jo Härkäniemen rantahuoneen\nnurkalle, hellitteli jo takapurjeen kuuttia löysäksi, vaikkei päästänyt\nvielä kädestään, kun nosti kurssia tälle puolen lahden. Turvallinen\nmies niin paatissa kuin salissakin! ajatteli Alastalo, kun peräpurje\nheltesi tuulesta juuri sopivalla hollilla ja kaksimastoinen\npriiseilipaatti heikkenevin vauhdein etupurjeellaan sieppasi sen\nnousun, mikä tarvittiin, kun oli viistettävä sahdatusti rantahuoneen\nnurkan taitse siltakarkkuun. Terävästi ja taiten siellä liikutaan,\nmissä Langholma liikkuu, ei kolisteta keulaa karkkuun, mutta lasketaan\nkuitenkin tihuvasti keula siltaan! tunnusti Alastalo, joka alkoi\ntuntea, kuin rupeaisi olemaan painolasti ruuman puolella salissakin.\nPuhele nyt! ajatteli hän taakseenkin, kun puolikorvalla kuuli, kuinka\nPukkila oli toimessa selitelläkseen sohvalla Lahdenperälle ja Karjamaan\nEenokille, kuinka se Viheriäisten nokan selvittäminen oikein oli\ntapahtunut mennä syksynä Turun markkinoilta palatessa. \"Minä näin, minä\nkatselin, minulla olivat silmät vahdissa, minä äkkään ja sanon\nEvaldillekin, katsos, sanon, katsos Evald, tuulella on kuherpää tuolla,\nliepasee sieppauksen ahterikulmasta, me emme otakkaan ventaa, Evald,\nemme jumaliste otakkaan, pidetään kurssi, pysytään halssissa vaan,\nantaa Alastalon kääntää, mutta me emme käännä, tuolla tulee takatuuppa,\nja me selvitämme nokan niinkuin kurkku viinankulauksen! Voi leimaus,\nkuinka kirkkaasti selvitimmekin, minä löysäsin kuuttia ja huusin\nAlastalolle: Kuuvaankos sinulle tuli asiaa, minä meinaan Naantaliin!\nKuuvaankos? kysyin, Naantaliin! sanoin ja huusin Evaldillekin: lykkää\npuoshakalla kiviin jos kerkiät, niin mennään vieläkin liukkaammin ja\nkerjetään Alastalon edestä puoleen! Me korjaamme itsemme pois tieltä!\nhuusin vielä taakseni Alastalollekin!\" Puhele sinä! ajatteli Alastalo\nuuden kerran, mutta senverran kiemasi kuitenkin veressä, että oli\ntuhautettava harmin kutia sieraimissa. Kerrotkos sinä senkin, kuka\nsittenkin seilasi edellä Naantalin rauman suulla! ajatteli hän, mutta\nnyt ei ollut aikaa suukeräjien pitoon, Langholma oli jo rannassa ja\nparempi niinkin, että Pukkila pysyi nuoteissa. Hän siis vain käännähti\nakkunasta, silmäsi, että Härkäniemen selkäpuoli vielä oli piippuhyllyn\nedessä: \"saisi hänkin jo olla hammastamassa sohvalla, niin Pukkilan\npuheisiin tulisi mutkia!\" harmitteli hän hiukan, mutta nakkasi omasta\npuolestaan pienen kalikan Pukkilan sääriin hyppelemään. \"Kuinkas kävi\nsilloin, kun sinä toisenkin kerran kävit katsomassa, miltä nokan kivet\nnäyttävät likeltä niemen kärjessä?\" kysäistä tokasi hän ohimennessään.\n\"Minä olen muistavinani, että se ventaus Mustanklupun kyljessä kesti\nviikon päivät!\" nauroi hän vielä suopeasti olkansa taakse. Alastalolla\noli nyt jo kuitenkin totinen kiire, olihan hyvä, että Jannella oli\nollut nenää käskemättäkin juosta rantaan auttamaan Langholmaa paatin\nrikaamisessa: kieltämättä virkku poika, hamaa ymmärryksen sarvissa,\nniin että lysti huomata! mutta kaksi kättä silloinkin tarvitaan, kun\nkakku leivotaan, minkä vasen silittää, sen oikea tasottaa, ja kyllä\nminunkin rantaan on kerjettävä: ei suinkaan Langholma tänäpänä\nkättelemättömänä miehenä astu paatistansa Alastalon siltakarkulle!\nPientä juoksun lönkän kaltaista Alastalo nytkin varvasti, kuljetti\nrunsasta kahtatoista leiviskäänsä niin ketterästi salin poikitse\nporstuan ovea kohden, ettei Pukkilakaan olisi silmiänsä uskonut, ellei\nolisi samoin silmin katsellut. Jokos Langholma on tulossa? täytyi\nväkistenkin ajatella, kun Alastalo rynkäsi kuistin puolelle. Pärskit\nsinä yskääkin vielä palkeistasi, ennenkuin rannassa olet! ajatteli\nPukkila pieneksi lohdutuksekseen, kun lattiapalkit olivat lakanneet\nrytisemästä porstuassa.\n\nMutta ei Pukkilan asia ollut tällä autettu, ei vaikka olisi sadatellut!\nSe Mustanklupun räppä ja harmi sittenkin: käskikin, ja juuri nyt,\nlivauttaa viholaisen Mustaklupu tähän! Ja kun oli tilaisuus niinkuin\nhotellista tilattu ja tarittimella pöytään tuotu, olisin siirtynyt\nsohvalla Eenokkia likemmäs ja Alastalo poissa salista: jukoliste,\nolisin minä pannut Eenokin korvat syhymään ja syhymään pääkopan\nsisäpuolustan myöskin! Ja nyt Mustaklupu ikäänkuin korkiksi Eenokin\nkumpaankin korvaan! Pukkilalla oli nenänpää painunut kuin myttyyn\npaksun huuliparran turviin, pari kertaa hän vilkaisi silmällään\nsivulleen Karjamaan Eenokkiin, ennenkuin sanoi mitään, vilkaisi vielä\nvarovasti kolmannenkin kerran: ei Eenokki muuta kuin imi sammunutta\npiippuaan ja katseli nenäorttansa myöten pesään nysävarren päässä,\nsilmälauta nykähteli kuivasti. Mene tuommoisen kanssa nyt puhumaan,\nnaama muutenkin niinkuin suutarin lauta, ja nyt sillä istuu kallon\nvisassa vielä Mustaklupu! Pukkilan kaiveli sisuksia niin että rintaa\nryitti. Koko Mustaklupu! Pahan hengen kloppi, kasvaako lepän kituakaan\nkoko kivikko, mutta kiusan knuppi koko elämänijäksi, makaa kuin laiska\nlehmä paikallansa, tällännyt itsensä juuri keskelle laitaa, niinkuin\nlehmän läjä keskellä tietä, en paremmin sano: pääseekös Kivivedeltä ja\npääseekös Kivivedelle, jollei Mustaklupu kiukuta keulan edessä,\nkeväällä harmi kun pitää ohitse, ja syksyllä harmi kun taas pitää\nohitse, minä kiroon, kun minä näen sen, ja minä syljen, kun minä olen\npäässyt sivutse!\n\nJuuri sille perhanalle, samaselle Mustalleklupulle, -- miksi juuri\nsille, sitä en minä ymmärrä? miksei esimerkiksi Huuskerille, joka on\nkauempana, ja jota ei kohta jokainen Kivivedeltä näe? tai Hauterille,\njoka on vielä kauempana? -- juuri sille saastaiselle minun piti seilata\nensimmäinen kuunarini! Vaikka ei siitä oikeastaan kuunari pitänyt tulla\naluksi, pakettia me Eenokin kanssa rupesimme rakentamaan -- oli\nsiinäkin prässiä, ennenkuin minä Eenokin niin pitkälle sain, mutta minä\nsain vain! -- pakettia me alotimme, ja oijensimme kölin ja pistimme\nstäävit ja pantterit. Mutta Alastalo ja Härkäniemi hoilasivat sinä\ntalvena niin paljon kaljaaseistaan -- Alastalolla oli petilläkin jo\nsemmoinen! -- että meitä rupesi harmittamaan, minua kumminkin harmitti,\nja minä sanoin Eenokille, että emme kehtaakaan pakettia laittaa:\nAlastalo laskee mastot, ja sanoo, että meillä on vain yksi, kun hänellä\non kaksi! Eenokki oli silloin jo sama kränä kuin nytkin, vaikkei\nhänellä ollutkaan leuan väkä vielä yhtä paljon koukussa kuin nyt, hän\nrupesi Samuliksi ja sanoi: \"Mutta köliin ei kajota enää: se on jo\noijennettu!\" Mikäs minun silloin auttoi muu kuin pistää parrasta vain\nkorkeammaksi? Ja minä pistin, pistin rohkeasti korkeutta, pistin\ntuplasti ylöspäin, Alastalo puheli lasteistaan, ja minä pistin myös\nlastin tilaa ruumaan! Mitäs minulla muuta olikaan tehtävissä: Eenokki\noli mitannut kölin, eikä siihen saanut kajota? Ja mastoja minä myös\npistin kaksi, peliä siinä oli, että sai sopimaan, mutta minä pistin\nkaksi! Eenokista oli kiusaa silloinkin, riiteli, että mitä niitä kaksi,\nkun yksi on aina yksi, ja yhdelläkin toimeen tullaan. Mutta minä\nselitin, että on selvempi kaksi mastoa: ottaa kumpikin omasta\nmetsästänsä mastopuun, minä etumaston ja hän takamaston, niin ei tule\nriitaa värteerauksesta. Kaksi mastoa siis sitte pistettiinkin, ja kun\nAlastalolla oli niin paljon praakkia kaljaasistaan, niin pistin minä\nvielä raa'atkin etumastoon. Perse edellä oli Eenokki siinäkin asiassa,\nmarisi, että tikut ovat kyllä tarpeen makkaran päissä, mutta mitä\ntekemistä niillä on mastoissa? Mutta minä sanoin, sanoin Eenokille päin\nnenää, että etumasto on minun: minä taklaan maston niinkuin minä\ntaklaan, taklaa sinä mastosi, niinkuin sinä taklaat! sanoin.\n\nKuunari meille tuli, ja minä sille nimenkin annoin. Eenokki olisi\ntahtonut Paavaliinaksi sitä, senverran pehmeä mies hän oli kuitenkin\najatuksiltaan vielä siihen aikaan: hänellä oli nimittäin senniminen\nkarjapiika silloin, sama ihminen on vieläkin Karjamaan emäntänä. Mutta\nminulla oli jo varhemmin toinen ajatus, minä ymmärsin ruotsia jo\nsilloin ja osasin senverran kuin Tukholman rannassa tarvittiin. Mitäs\nme Paavalin nimeä laivan nimeen pistämme, hänellä oli huono merionni,\nhaaksirikossakin hän oli! selitin minä niin että Eenokkikin ymmärsi.\nPistetään mieluummin nimeen sellaista, että joku lukee siitä\nPietariakin, hän oli kalamies ja kova saaliinsaaja. Pannaan nimeksi\n\"Petrereesa\" niin ruotsalainen lukee sen \"lykäst' matkaa!\" tai jos hän\non jumalisempi, niin tulevat hänelle mieleen vaikka Pietari-apostolin\nkalareisut! selitin. Minulla makasi se nimi niin hivelevästi korvassa\naina sitä myöten, kun muinen ensimmäisellä Tukholman matkalla muuan\nkoreaposkinen Taalain tyttö, jonka kanssa minä olin tullut hiukan\ntutuksi haminassa, lähtiessä vielä juoksi kaijille seisomaan ja\nhuivitteli sieltä esiliinallaan, huiskutteli ja huutaa huiteli\ntyttölapsen kurkustaan kuin huilusta: \"Petre reesa!\"\n\nNiin no, nuoria silloin vielä oltiin, nuorempia kuin tänäpänä, ja\n\"Petrereesa\" maalattiin kuunarin takapeiliin! Valmis Petrereesa viimein\noli, topit kuin kynttilät ja jokainen plokki hilkutti taklingeissa\npuhtaana kuin pesty: liput topeissa me läksimme Pukkilan lahdelta.\nEenokki kyllä huusi alhaalta ruuhestansa, että \"kun perhana näyttää\nmeressä pikemmin kupilta kuin alukselta!\" mutta lisäsi hän kuitenkin\nennenkuin rantaan sousi: \"hoida nyt kuutto hyvin, siitä on minun omani\npuolet!\" Kiemasi jo silloin minua se kupin nimitys, itsekin pidin, että\naika korkealla minä seisoin, kun minä kannelta katselin alas Eenokin\nruuheen, mutta minä pelkään, etten minä silloin vielä oikein arvannut,\nkuinka syvällä kölikin muijasi silloin, kun reilinki oli näin ylhäällä.\nHyvinhän sentään mentiin Kivivesi, kaunis ilma ja tuuli niinkuin\ntilattu, Alastalon ohitse seilatessa minä karautin signaalitkin kaikki\nmolempiin mastoihin, että Hermannin sopi katsella kaljaasistaan, joka\nvielä ei ollut klaari, kuinka kuunari flakaa. Ja hyvinhän olisi\nsuuttanut edelleenkin käydä, vaikka kyllä minä jo Alastalon ohitse\nseilatessa ja itsekin ikäänkuin Alastalon silmillä Petrereesaa\ntarkastellen ahterista, missä seisoin, keulaan asti, aloin ajatella,\nettä lyhyenläntä tämä kuutto todella tosin on, varsinkin näin\nkorkealta katsottuna, ei tainnut Eenokki sanoa hullummin kun sanoi\nkupiksi, ajattelin. Olisi saanut jäädä jonkun lautakerran\nmatalammaksikin, tunnustin. Ja tihuvalla ne mastotkin seisovat,\nkatselin, auttamattomasti liika likekkäin, mutta mihinkäs ne paketin\nmitoissa sai kauemmaksi toisistaan?\n\nHyvinhän olisi suuttanut käydä sittenkin, sanoin, mutta edessä oli\nMustaklupu! Olen minä likempääkin paketilla seilannut sitä, pahus sen\ntiesi, että sen piti olla paskanen vierestänsä, ja kukas sen ymmärsi,\nettä Petrereesa makasi niin raadon syvällä vedessä kuin se makasi? En\nminä itsekään sitä ennen ajatellut, ennenkuin tärähti. Ja kun oli\ntärähtänyt, niin siinä seisottiin, signaalitkin vielä viuhivat\nmastoissa ja lähtöliput ilvestelivät topeissa, niinkuin minulle nyt\nvasta olisi tullut oikea ilon karku. Viikko siinä saatiin präkätä,\nviikko, niinkuin Alastalo sanoi, ennenkuin löysällä oltiin. Kaunis\nilmakin sitäpaitsi, meri niinkuin leko lakana koko ajan ympärillä ja\npaattia kuhisemassa joka puolelta, niinkuin me olisimme olleet ihmisten\nlystiksi ja katseltaviksi karilla. Mustaklupu näkyykin penikulman\npäähän Kiviveden kurkulle ja muille kanteille myöskin senverran kuin\nrannan ruumaa on meressä ympärillä: puhumatta pitäjäläisistä, niin\nPutsaarasta asti niitä sousi, ikäänkuin olisi ollut jotain\nryövättävänä!\n\nEnsimmäisinä oli Eenokki paikalla: merkillistä, kuinka verkaskin mies\nsoutaa kovasti, kun hänellä on kiiru, minä näin paatin jo kohta\nKatkurun rauman suussa ja katselin, kuinka vaahto kihisi keulan edessä:\nEenokki sieltä on tulossa, arvasin paikalla. Ja arvasin oikein, Eenokki\nse oli, selkäpuolestakin sen olisi tuntenut, vaikkei hän olisi\nlakkaamatta vahdannutkaan meitä selkänsä taakse, niinkuin teki, vuoroin\nvasemman, vuoroin oikean olkapäänsä ylitse, kiskoen joka katsomalta\naina kiukkusemmin airopariansa. Ja kun hän viimein pääsi kannelle: niin\nolisiko uskonut Eenokin leuaksi sitä leuanpäätä, joka pärisi edessäni:\nkyllä sanaa siitä luusta sillä kerralla lähti, vaikka se muuten on\npiukassa! Minä koetin olla vaitikin, hyvin vaivihkaa, mutta ei se\nauttanut. \"Missä sinun silmäsi ovat, kun törkkäät Mustalleklupulle,\nvaikka merta on vieressä penikulmain ruumat? Sitä vartenko minun\nklahvistani rahaa on otettu, että sinä pääsisit flakaamaan\nMustalleklupulle? Olisin minä pistänyt lähtiessä edes oman piippuni\nruoriin, niin kukaties se olisi osannut selvittää Mustanklupun!\"\nSemmoista minä sain kuunnella, ja koko viikon! Koko jumalan pitkän\nviikon; ei pelkoakaan, että Eenokki olisi lähtenyt puurista, ei, vaikka\noli paras perunan kylvöaika pelloilla ja pouta pihisi kannen tuoreessa\ntervassa: sama hurina minun korvissani koko viikon! \"Ja keskellä\nkirkasta kaunista jumalan päivää: et olisi tainnut koko Mustaaklupua\nlöytääkään, jollei olisi ollut näin jumalattoman selkeä ilma? Ja mitä\nperhanan tekemistä sinulla oli Mustallaklupulla: tuliko pissan hätä\nkesken vai, kun piti rantaan tyyrätä?\" Ei olisi uskonut Eenokin\nleuaksi, jollei olisi silmä nähnyt, kenen leuka liikkui. Jos minä olin\nsaanut koko syksyn ja talven porottaa suutani ennenkuin Eenokista tuli\nlaivan retari, niin kyllä retari vuorostaan popotti minulle silloin:\nminä ihmettelen, että minä olen nahoissani vielä senkin viikon jälkeen!\nJa mitäs sellaiseen vastasi? En minä ole ollut elämässäni visumpi mies\nsuustani kuin ne päivät Mustanklupun kyljellä.\n\nJa ihmisilläkin tekemistä koko perunankylvön ajan minun haaveristani!\nMinä pelkään, että perunat tulivat huonoon kylvöön koko pitäjässä sinä\nkevännä! Tammelinin vaarikin, hän oli elossa silloin vielä, sousi\nPukkilaan, eihän hänellä Pukkilaan muuten ollut asiaa, mutta hänellä\noli vanhaa kaunaa: minä en ollut ottanut häntä puosuksi puuriin, tunsin\ntarpeeksi hänen suuvärkkinsä vanhaltaan. Hän siis sousi Pukkilaan,\näitimuorikin oli silloin vielä elossa ja höykässä. Meni tupaan ja istui\npenkille. \"No, Petterkin on sitte haminassa jo!\" alkaa koiranleuka\npakinaa penkiltä ja katselee pannun kylkeä toton tuhassa. Muori\nsiunaamaan: \"Vai joko on! No, kylläpäs hän taas kerkesi! Vaikka arvaa\nsen, että Petter kerkiää, kun Petter menee! Siunaamaa kuitenkin, kun\ntulitte sanomaan! Taitaa maistaa kahvin tilkkakin soudun päälle? En\nparemmin sano, vai Petter jo haminassa! Petter, Petter, hän menee ja\nhän kerkiää, hän tietää riikit ja ranskat, Krunstat ja haminat! Vai\nhaminassa jo, sanon paremmankin kerran, ja entispäivänä vielä hyppeli\nhännissäni, juoksi kamarista tupaan ja tuvasta kamariin: umpeles nappi\ntuohon: liirinki flakaa, jokos hattu on putsattu, ota kamarin kaapista\nkaksi Ruotsin nenäliinaa, pist' laskoon ja vakkaan, pentele, kun putosi\nsormista, annas messinkinappi laattialta, ja slipsi, minun\nsaksansamettinen slipsini, missäs se on nyt, kun tarvitaan ja on kiiru,\nPetrereesan luuppi on rannassa odottamassa, vedä piirongin loota auki:\nonko siellä, juokse takakamariin ja kippaa klaffista, huiskase hopussa!\nmitä hemmettiä sinä karaat kuin päätön kana, kun se on vieressä\npöydällä! nopsaan nyt näpsään, Petrereesa flakaa jo, solmi kiinni,\nniskan ympäri ensin, niskan, ja solmu leuan alle, kruususolmu, kaksi\nlenkkiä! voi perhana! missäs patiinitkin vielä ovat, kyttää takakamarin\nsängyn alle, katso tuvan uunin päälle, kolase porstuan konttorista, en\nsuinkaan minä sukkasiltani kapteeniksi juokse: jokos tuli\nkruusuliivikin vakkaan? Vai jo on Petter haminassa! siunaan vieläkin.\nVaikka arvaa sen, kyllä Petter tietää, kuinka hopulle pistetään kiire,\neikä aluksella ole hameenhelmojakaan tiellä niinkuin minulla. Kaasin\nlientä kuppiinkin, että Tammelin saa kuumaa suuhunsa, kun tuli\nsanomaan. Tiedän minä Petterini, kyllä nenä hänellä kerkiää, kun vaan\nmuu ruumis pysyy fölissä! Oikein sydänkerälle hyvää tekee, kun kuulee,\nettä hän on haminassa taas! Tammelin pistää nyt makeatakin joukkoon:\nsokerinmurene suuhun ja kahvinmaku ikeniin, niin puhe ei pysy\nkielennokalla, vaikka pidättelisi. Kaadan itsellenikin tilkan! Mistäs\nTammelin tiedon näin nopeasti sai: lupasi Petter kirjoittaakin, kun\npääsee paikalle, minkänimisiä ne ulkomaan haminat taas ovatkaan\nkaikki?\" Tammelinilla oli jo sokerinpala suussa, kahvi kaadettu\nlautaselle ja hän hörppäili tyvenissään muorivainaan lemusaa juomaa.\n\"Parempaa kahvia kuin Pukkilan Maija-Liisan pannusta ei saa syntiseen\nsuuhunsa tässä pitäjässä!\" kehui hän ja käänteli sokerinpalaa\nkielellään kahvinkultaa puhallellessaan. \"Juu, nopea matka Petterillä\ntällä kerralla oli, eivät Alastalossakaan uskoneet, kun poika\njuoksi tupaan ja huusi, että nyt on Pukkila knupilla, kapteenikin\nhaki kamarista kiikarinsa ja kiipesi rantavuorelle katsomaan.\nMustaksiklupuksi ne Alastalossa haminaa kutsuivat, ja sanoivat, että\nPukkilan Petterillä on köli nyt tiiviisti paikallaan. Kiitoksia\nkahvista emäntä, teki hyvää kylmälle maolle, kun sai lämmintä! Olisin\nminäkin nyt ollut puosuna Petrereesassa, niin olisin ollut kerran\nelämässä puosuna Mustanklupun reisullakin!\" Tammelin oli viisas mies,\nja oli hakenut lakkinsa jo käteensä. \"Minullakin on joutu nyt, niinkuin\nPetterillä kiiru haminaan!\" puheli pirunnahkainen ovesta vielä. -- Ei\nTammelinilla kuitenkaan sen erän jälkeen enää ollut asiaa Pukkilan\ntupaan kahvintilkalle muorin eläessä. -- Pitäjällä oli irvistelemistä\ntarpeeksi, ja sain minäkin sen viikon ajan niin tarpeekseni tirkistellä\nja läheltä tirkistellä Mustanklupun kylkeä, että tänäpänä minä vielä\nsilmissäni lasken vaikka jokaisen sammaleen pilkun kallion kuvulla ja\nkatajan kituleet vuoren säröissä! Potkaista minun tekisi mieleni koko\nlemmottu paikaltaan joka kerta kun sivutse seilaan, eikä tarvitse\nvieläkään kuin sanoa minulle \"Mustaklupu\" korvaan, ja minä olen mies\nkuin linkkuun käännetty veitsen terä! Ja kun minä vieläkin näen Eenokin\nnaamasta vain leuanpäänkin, niin minä paikalla muistan Mustanklupunkin!\n\nMyrkkyä, myrkkyä koko mies, koko Alastalo, painaa vuovissa kaksitoista\nleiviskää, mutta minä luulen, että jos vuovin nokkaan pistettäisiin\nerikseen myrkky hänen kropassaan, niin se säkki yksin pistäisi vuovissa\nkeviöiksi kolmentoista leiviskänkin puntit! Pukkilan verissä oikein\ntosissa kiehahteli. \"Miltäs nokan kivet näyttivät likeltä Mustanklupun\nkyljessä?\" kysäsee hän, peijuuni, kysäsee, viattomalla naamalla,\nikäänkuin olisi vain puuropataa härkimässä kraakun edessä ja kysäisisi\njotain vain jouteikseen, jotta huulikin protisisi, niinkuin patakin\nprotisee härköintä kääntäessä, kysäsee Eenokin kuulten! Aivan kuin\nolisi hän lukenut niinkuin kirjasta, että minulla hyppelivät varpaat\njo: annas kun Alastalo pääsee salista, niin kukas on istumassa Eenokin\nvieressä kuin vilaus sohvalla, jollei Pukkila, Pukkilan perhana, ja kun\nPukkilan Petter on vieressä istumassa, niin hän supattaa korvaan,\nkastaa vaikka peukalon päätä kielen päähän ja vie sanaa vaikkapa\nKarjamaan Eenokinkin korvaläpeen! Niin minä ajattelinkin, ajattelin:\nmenköön Langholmaansa noikkimaan, minä kutitan sillä aikaa Eenokin\nniskakarvoja! Siitä kumminkin minä olisin ollut mies, että vänkäämistä\nAlastalolla tänäpänä olisi tullut, ennenkuin Eenokin nimi on\npapereissa, jos riitinkeihin pistetään kolme mastoa; minä tiedän\nvanhaltaan Eenokin ajatukset mastoasioissa, ja minä olisin pistänyt\ntykyriä hänen ajatustensa taakse! Ja silloin juuri läjäsee Alastalo\nMustanklupun saliin, läjäsee keskelle salia niin, että Eenokinkin\najatukset, senverran kuin hänellä niitä on piipunnysänsä takana, nyt\nistuvat yhtä lujasti Mustassaklupussa kuin Petrereesakin muinoin.\nAlastalo on vikuri lykkäämään pahoja tammisiirtoja laudalla, ja lykkäsi\nhän tälläkin kerralla siirron! tunnusti Pukkila ja katsahti karsaasti\nvielä varmemman kerran Eenokkiin ja hänen sammuneeseen piipunnysäänsä.\n\nPukkila siirrähti kuitenkin paikaltansa likemmä Eenokkia ja sierasi\nitsensä vieri viereen hänen kanssaan. Kun kerta on mennyt istumaan\npöytään, niin ei auta muu, kuin popsi päälle vain, vaikka ensimmäinen\nlusikallinen olisi polttanutkin suuta! karaisi hän luontoansa. Vaikka\nvaikeanlaista oli entraaminen tällä kerralla, vaikeampaa kuin sitä oli\najatellutkaan, vaikka sen työlääksi oli ymmärtänytkin. Eenokki ei\nensinnäkään siirtänyt katseen hivaustakaan vierilleen, kumpikin silmä\noli niinkuin ankkurissa korttelin mitan matkan takana naamataulun\nulkopuolella, siinä missä nivaran nykerö oli löytänyt huojahtamattoman\npaikkansa. Nykerö puolestansa tuntui sanovan, että kun tässä paikassa\nollaan, niin miksei tässä paikassa pysytä? Olisi edes savun kiekuraa\nhirissyt poron mustasta pesän sisuksissa, niin olisi se ehkä\nkehoitellut jutun alulle, mutta ei, sammunut oli sammunut ja\nkylmiltänsä oli piippu luultavasti pistetty leukapieleen jo Karjamaalta\nlähdettäessä. Vain pienestä näpytyksestä Eenokin hänen äärisessään\nsilmälaudassa ymmärsi Pukkila, että Eenokki tiesi hänen tulleen\nistumaan likemmäksi itseänsä.\n\nIhminen istuu välistä kuin hiilillä ja Pukkilakin heristeli korviansa\nporstuaan päin: koska hyvänsä voi sieltä jo ruveta kuulumaan kolinaa,\nkun Alastalo ja Langholma ovat tulossa saliin. Olisi Petrereesa mennyt\nkarille edes yksimastoisena, niin nyt minulla olisi puheenjuuri\nsilkkaammalla! manasi Pukkila itseänsä. Pahan juoni käskikin minun\nsilloin älläämään kahta mastoa, niin nyt minulla on se liikamasto\nikäänkuin tikkuna ikenissä, kun pitäisi puhua! En, jumaliste, minä\nsoisi parkkia Alastalolle, en, vaikka minun olisi itse nieltävä koko\nkolmas masto raakoineen päivineen! Mutta hiiskasenko minä nyt viattoman\nsanankin, tuumanmittaisen sanankin, pienen sananpenikankin rikistä ja\nrikistä, topeista ja topeista, raaoista ja raaoista, niin Eenokki ottaa\npiipun leuastansa ja silloin minä saan kuulla sitä, mitä minä jo sain\nkuulla Mustanklupun kyljessä tarpeekseni! \"Joko sinä virkasi paskannat,\nmastomaakari sinä ennen ole ollut aluksissa!\" sanoa täräyttää hän niin\nvarmasti kuin pappi ramariikkansa rippiliinalta! Ei Eenokilla ole leuka\nlöysässä muuten, mutta Mustaklupu se päästää vieterit hänen\nkielenkantimistaan, niin että on vaarallista vieressäkin! Topeista minä\nen saa puhua, en kvarttisanaa, se asia on reekelissä! Mutta mistäs\nperhanasta minä sitte puhun? Alastalon saastainen, pistää minun\ntällaiseenkin liisteriin! Niin olen kiukkuinen, että syhyy sääressä!\nEenokki tuossa, korvaläven minä näen, kun katson, kahden korttelin\ntakana, ja minä, pehmiä, minä, keitetty sillin pää, minä lautamiehen\nisopappa luultavasti joskus, minä en saa kieltäni kyljellensä nyt kun\ntarvitsisi, en, vaikka ottaisin peukalon ja etusormen väliin koko\npalasen ja repelisin, yhtä hyvä koko mujake paistinpannussa kuin minun\nsuussani nyt! On se hemmetti kuitenkin, kun Jumala on tuommoisiakin\nknuppeja sorvannut maailmaan, kuin Eenokinkin knupin tuossa! Mene\nottamaan lastua höylänterällä vuorenkyljestä, niin krapinan kuulet ja\nlovet lasket terän lohkoissa, mutta lastu, missäs on lastu? Mitä lastua\nveistäisi silloin kielikään Eenokin kaltaisesta kallosta: kieli on\nkuitenkin vain lihaa, eikä terästä, niinkuin höylän terä, ja kumpis\nmahtaisi mureta, Eenokin kallo vai vuoren rapa, jos ne iskisivät\notsittain? Minä luulen Mustanklupun jälkeen, että Eenokin kallo\nainakaan ei antaisi myöten siinä rytinässä, ja jos antaisikin kallo,\nniin ei antaisi leuka! Voi vaivaista syntistä, sanoo pappikin ja saman\nsanon minäkin: kyllä Alastalo minulle pelin jätti! Mastoista ei minun\npassaa puhua, ei hiiskaistua sanaa, maston sanakin on Eenokille tällä\nhetkellä samaa kuin \"pus' kiinni!\" pahalle koiralle: \"karaa lahkeisiin\nkaksin härisevin hammasrivein!\" Milläs leivän nielee, jollei sitä\nhaukkaa ensin, ja mitäs parkista puhuu, jollei mastoista puhu? Ja\nkuinka liukkaasti minä sittenkin olisin voinut puhua, sanonut vaan,\nhusannut Eenokin korvaan, niin ettei kukaan olisi kuullutkaan, lykännyt\nkylkeen ja sanonut: \"Alastalo on isonen, tullut perhanan isoseksi,\noikein paisunut minun mielestäni, saa nyt parkinkin vielä, pykätään me\nparkki hänelle nyt vielä, niin torppareita me hänen rinnallansa olemme\nkohta jokainen, pahus, torppareita! Karjamaa, sanon, Karjamaan Eenokki\ntorppari Alastalon, sanon, Alastalon Hermannin rinnalla!\" niin minä\nkuiskuttelisin, Härkäniemikin kävelee jo hyllyltä takaisin, mutta ei\nhänkään kuulisi sanan hivausta, niin visusti minä puhuisin, korvan\njuureen minä puhuisin, jokainen sana kuin korkkiruuvin väkä juuri\nkorvaläpeen! Mutta miks'en puhuisikin, siirrä itseäni likemmäs ja tee\njuuri niinkuin sanon, kuiskase Eenokille korvaan: en hiiskase hiiren\nhaukotustakaan, en mastoista, en mastontikustakaan, kukas niistä käskee\nsilloin puhumaan, kun ei niistä tarvitse puhua? puhun muusta, puhallan\nporoon vain, porotan pirusti siihen paikkaan, jossa kytee, porotan\nperhanasti juuri kipinän jyvään: olen minä pajassakin palkeilla ollut\nja tiedän, että musta pihisee kiiluksi, kun lietsoo, ja kun kiilu\nkiemasee, ei silloin kauan kestä, ennenkuin raudan pääkin on pehmeä ja\ntaputettava! Pukkila oli itse jo yltävalkeassa, hän oli nyt jo niin\nlikellä Eenokkia istumassa sohvalla kuin tilan puolesta sopi toista\nlikellä istua, käsi peitteli kämmenpuoli ulospäin suunpieltä, kun hän\nkäänsi päänsä niin, että sopi sojottaa suoraan Eenokin korvaan, silmät\nvilkuivat sinne, jonne Härkäniemi oli hyllyltä palattuaan mennyt\nistumaan omalle varhemmalle paikalleen sohvan toisessa päässä, ja\nhävinnyt savupilveensä, silmät vilkuivat, mutta suu oli toimessa.\n\"Oletkos huomannut, Eenokki, että meitä ei huomatakaan salissa. Ei\npiippuhyllylle ole käsketty: Härkäniemi siellä on seisoskellut\nkokonaisen aterian välin, ja Alastalo itse juoksentelee mäellä\nodottelemassa parempia vieraita: sinä olit kuitenkin rippikoulussa\nvuotta ennenkuin Langholma! En minä itsestäni puhu, mutta sinusta:\nKarjamaa on kuitenkin Langholman vertainen talo, montakos mullikkaa\nsinä tänäkin suvena Tukholmaan lähetit? Vaikka mitäs Langholmasta,\norpanuksia te olette, ja isosia kumpikin, mutta Alastalo minun pistää\nkiukuksi! Semmoinen talo, että pellot mahtuvat Karjamaan kokoisen talon\nisännällä vaikka pienempään liivintaskuun, ja isäntä kävelee kuitenkin\ntämmöisessä salissa! Onkos sinulla Karjamaassa edes saliakaan vielä,\nenempää kuin minulla Pukkilassakaan? Vieraspitäjäläinen, kun istuu\nkirkonpenkissä ja katselee, kun isännät kävelevät kirkkoon\nturkkituluupit hartioilla, niin kenenkäs sinä luulet hänen nyt jo\nluulevan isoimmaksi isännäksi pitäjässä? Varmasti Alastalon, kun hän\nastelee kongilla, senverran rytisevät lankut nyt jo hänen anturainsa\nalla! Kyllä me itse tiedämme, että nyt tuli Karjamaa kirkkoon ja nyt\nLangholma, mutta vieraspitäjäläinen, hän on outo ja hän sekaantuu\nhelposti miehistä, hän ajattelee, että Karjamaan Eenokki Alastalon\nHermannin rinnalla on torppari rusthollarin rinnalla! Kun Alastalolla\noli kuunari, painoi hän knapisti kymmenen leiviskää, eikä hän silloin\nvielä niin merkillinen mööpeli ollut kirkossa enempää kuin\nkirkkomäelläkään, prikin ja Siwiän sillalla hänelle on niskaan tullut\nkaksitoista leiviskää, ja se mikä hänellä on painoa tullut lisää, se on\nhänelle tullut julkisuuttakin lisään, ja minä ajattelen, että parkin\nkapteeni rupeaa painamaan neljätoista leiviskää, ja semmoisen miehen\nrinnalla ei enää naapuri mahdukkaan kirkon kongilla kävelemään, saa\njuosta pikenttipoikana selän takana, jos siellä on tilaa kipata!\"\nPukkila alkoi päästä vetoon. \"Kipata, kipata!\" sanoi hän ja livautti\npeukalollaan ison sormensa nenitse Eenokin silmien edessä, niin että\npaukahti. Pukkila alkoi unohtaa, että hän oli kuiskimassa toisen miehen\nkorvan juuressa. \"Kipata, niinkuin imukaritsa emänsä takana!\" sanoi\nhän. \"Karjamaan Eenokki kippaamassa Alastalon Hermannin hännissä\nniinkuin pojan mukula papan kantapäillä kongilla!\" kuikahti Pukkilan\nkurkusta jo ääninenkin sana, kuikahti niin äkkiä ja kiekavasti, että\nniinkin levollinen mies kuin Eenokki siirrähti päätänsä tuuman verran\npuolemma, piippukin siirtyi leukapielestä käteen. \"Juu, Eenokki,\nrakennetaan me parkki Alastalolle, niin saadaan isonen mies pitäjään!\"\nmalttoi Pukkila äänensä hiljaisemmaksi, mutta oli samassa jo\nkiepsahtanut sohvalta pystyyn Eenokin eteen laattialle. \"Perhana!\"\nsanoi hän ja Eenokin silmien edessä huitoi ilmassa käsi, jossa vanhalta\nlaskulta tiesi olevan viisi sormea, mutta jossa nyt olisi voinut laskea\nharistimia vaikka kymmenen vilastelemassa. \"Perhana!\" sanoi Pukkila\nparemman kerran, ja oli valkeassa, sääripiiputkin kyykistelivät\nkoukkua, että oli varaa lingota mies pitemmäksi, jos sana tarvitsi\nmitan puhtia. \"Oletkos mitannut Alastalon sarat ja oletkos mitannut\nKarjamaan sarat? varis loikasee, kun se Alastalossa siirtyy saran\npäästä saran toiseen päähän, mutta Karjamaassa on variksen lennettävä\npellolla! Semmoiset ovat talot, kun maat vierekkäin pistetään! Mutta\noletkos mitannut Alastalon liivejä ja omia liivejäsi? Räätäli ottaa\nseinältä isot sakset, kun hän leikkaa verkaa Alastalon liivejä varten,\nmutta sinun liivisi hän leikkaa muijansa paitasaksilla! Semmoisia ovat\nisännät, kun liivit ovat rinnan pöydällä! Ja liivien verka se on, joka\nkirkonpenkissä näkyy, eikä sarkain savi! Vieläkös sinulla on halua\nlihottaa Alastalon pieliä enemmänkin? Laita sitten Alastalolle parkki,\nsouda tuomaan rahojasi Alastaloon, minä luulen, että ne tyrkyttämättä\nkorjataan täällä, mutta älä minun penkkiini tule, jos naapuri kasvaa\nlaveammaksi penkillä vielä ja sinä tiput kapteenin vieriltä oman\npenkkisi korvalta kongin permantolankuille istumaan!\"\n\nPukkila oli nyt täydessä vedossa, hän ei huomannut, että piipun korina\nHärkäniemen päässä sohvaa oli alkanut hiljetä ja jo hiemasen aikaa\naivan tauonnutkin ja että verkakseen ohenevan savuesiripun takaa alkoi\nhäämöttää verrattain vissi silmäpari, joka joltisellakin tarkkuudella\nseurasi tapauksia sohvan toisessa päässä. Pukkila oli siis täydessä\nvedossa nyt, koukistettu sääripari kimmahti viimeinkin suoraksi, niin\nettä Eenokinkin täytyi nostaa leuanpäätä, kun mies kasvoi pitemmäksi\nhänen edessään, Pukkilan käsi oli nyt puristettu nyrkiksi ja luki lakia\nkuin Mooses kultavasikalle, huitoi niin tihuvasti Eenokin silmien\nedessä, että tyvenen Eenokinkin ripsiä räpytteli, vaikka hän tiesikin\nvaaratta olevansa. \"Minä sanon, minä sanon sinulle, minä sanon kelle\nhyvänsä, minä sanon vaikka Alastalolle, että tikku on tikku kuitenkin,\nsanottakoon sitä vaikka mastoksi, ja että ei tikulla lastia seilata,\nvaan ruumalla! Ruumalla, Eenokki, ruumalla!\" Pukkila takoi nyt toisella\nnyrkillä pivonsa pohjaa, ja tyrkkäsi päänsä niin likelle kuin Eenokin\notsakulmilta sopi toista silmänterään tirkistää. \"Ei tikku, ei, vaikka\nniitä olisi kymmenen pystyssä, killingin pyörivääkään nokkaansa nokase,\nruuma se on, joka rahdin retarille seilaa laivassa!\" vakuutti hän ja\nniska kangistui juhlalliseksi. \"Vai luuleekos Alastalo, mahtaakos\nAlastalo luulla, että rahaa rapistellaan pilvistä vartaalla, kun\ntoppeja vaan on tarpeeksi monta ja tarpeeksi pitkiä?\" kysyi Pukkila ja\nnauroi myrkyllisesti. \"Me muut tongimme pelloillamme savea ja vahtaamme\nauran knupissa niin että selkää särkee, korjataksemme joskus mullan\nraosta jyvää laariin, mutta Alastalossa on kaiketi toinen usko, oletkos\nkatsellut teidän puolelta raumaa rannalla, juostaanko siellä pellolle\nvain leipävartaat pystyssä koko väki ja noukitaan kyrsät valmiiksi\nkypsinä ilmasta tangon nokkaan?\" kysyi hän ja sai Eenokinkin vetämään\ntoista suupieltänsä naurun väkään. \"Ei suinkaan Alastalon pellon\nkivistä muulla kurilla leipää otetakkaan!\" päästeli Pukkila kieltään\nlöysemmältikin, koska nuotti sopi ja Eenokin naamasta näki, että juttu\nhivasi naapurin munaskuita, \"tähkää ainakin ne tilkut kasvavat niin\nharvakseltaan, että surku tulee kylän variksiakin, kun niiden on\ntultava toimeen semmoisen talon vainioilla!\" sanoi hän ja vaikeni\nhetkeksi, että toinen kerkesi ajatuksinensa jälestä. \"Parkki, perhana,\nsiinä on yksi masto liikaa Alastalon laivaan!\" sanoi hän äkisti, kun\npiti, että nyt oli Eenokki hinassa. \"Ei suinkaan Alastalo laveampaa\ntäkinkantta tarvitse anturoittensa alle kuin hänellä on pellonalaa\nsontarekensä kääntämiseenkään vainiollaan!\" kuljetti Pukkila jouhta\nkuitenkin vielä äskeiselläkin jänteellä, vaikka sormi ei unohtanut\nnäppäillä kvinttiä muillakin säikeillä. \"Miksikä ei, miksikä ei!\"\nmyönteli hän ja oli silmänvilaukseltaan aulis mies. \"Komeatahan\nkomealla pitää, eihän retarilta kysytä muuta kuin rahaa, ei muuta kuin\nomaa rahaa, rahan paperia vaan, pinkka tai pari klahvista, mitäs\nsemmoisesta, kun tietää laittavansa komeata komealle, rustaavansa\nnaapurin, niin että on itsellä komea naapuri: naapuri sanoo kukaties\n'tattiskin' ja kiittää, ja puukhollari puhelee syysmarkkinoilla\nkaupungin puodissa: 'Vai Karjamaan isäntä Kivivedeltä? Onkos Karjamaa\nlähellä Alastaloa? Alastalo taitaa olla suuri paikka, sillä on\nparkkilaivakin ja lihava mies, taitaa olla isorikas, hän tekee\nkauppansa meillä! Ostaakos isäntä muuta kuin tämän tupakkakartuusin?'\"\n\nPukkila oli peijakkaan tyytyväinen kielenpäähänsä tästä viimeisestä.\n\"Ostaakos isäntä muutakin, kuin tämän tupakkakartuusin!\" ajatteli hän\nuuden kerran omat sanansa. Siinä sai Eenokin nirsokin nokanpäähänsä, ja\nnokanpäähän sillä tavalla, että häntä karvastelee pilleri ikäänkuin\nolisi Alastalo ollut näpäyttämässä enkä minä! ajatteli hän, ja hierasi\nkämmenpohjiansa sivauksen. \"Se siinä on hemmetti sittenkin!\" lisäsi\nPukkila ja oli nyt jo semmoisissa ruppeuksissa, ettei hän enää puhunut\nEenokille yksin, saivat salissa laveammaltikin kuulla, jos tahtoivat!\n\"Se siinä on pirun pihti, että Alastalo on kyljiltänsä paisunut niin\nmokomasti, paisunut vähän paljon, sanon, niin että kuinkas käy, jos me\nnyt pistämme mastoja liika tihuvasti kuuttoon, ja kapteeni jää\nmastojensa väliin, kun ei mahdu raosta, jää kiikkiin räpylöimään\nniinkuin kampela silakkaverkkoon! Parkissa on liika paljon mastoja,\njotta Alastalon ruumiin kuffi klaaraisi tikut kannella selvästi!\"\nvetosi Pukkila jo koko saliin, ja naurun höräyksiä kuuluikin eri\nkulmilta, kun Lahdenperä ensin oli läjäyttänyt sohvalta valtanaurun\nilmaan. Pukkilan silmät vilskuivat salin kaikki neljä seinävierustaa,\nja korva korjasi naurunrähän joka puolelta.\n\nHärkäniemen sohvan päässä oli ollut hiljaista, melkein arveluttavan\nhiljaista pienen aikaa, savun riippukin oli ohentunut ympäriltä niin,\nettä erotti selvästi silmäparin olevan vahdissa jyhmävän otsan alla ja\npiippukin ja parran vasta olivat tällä hetkellä niin hievahtamattoman\nliikkumattomasti paikallaan rinnan pielillä, että se, joka katseli ja\ntiesi Härkäniemen, ja oli nähnyt hänen komentosillalla, ennenkuin\npiipun suupala hellitetään huuliparrasta ja kapteeni karjasee: \"Selvä\nkäännökseen!\" se arvasi, että nyt Härkäniemi pian sanoo jotain. Juuri\nsillä lailla tapahtuikin: piipun suupala hellitettiin hampaista ja\nnostettiin huuliparran eteen semmoisen matkan taakse, että sen nopeasti\ntaas sai paikalleen takaisin. Pieni silmäin luimaus vilkaisi\nsyrjäkarein vielä Pukkilaan, ennenkuin parran puolikyynärää liikahti.\n\"Petrereesan mastonvälejäkös sinä nyt muistelet?\" jymisi punanruskean\nliehasta sarvettomalta kuuluva kysymys. Ja harmittoman näköinen parta\njatkoi, kerta alkaneena, työtänsä jauhaen. \"Montakos mastoa sinä taas\nsaitkaan mahtumaan kuppiisi? tihuvalti niitä ainakin oli, sen minä\nmuistan, ja ajattelin minäkin jo silloin rantasillalta katsellessa, kun\nsinä flakasit Mustallaklupulla, että Jumalan lykky kuitenkin, kun\nkapteeni on suivia mies, niin mahtuu puurissansa vapaasti juoksemaan\nedes, ja vikisemään mastojen välitse partaalta partaalle katsomassa,\nkummalle reilingille nyt sattui maantunto. Saikos Eenokki silloin\nselvän sinulta, mitä asiaa sinulla oli Mustalleklupulle? Sitä hän\nminultakin jo kysyi, kun sousi ohitse Kivivedellä ja minä seisoin\nsiltani päässä, kiskoi airojen tyvessä niin hartaasti kuin olisi ollut\nparemmankin synnin teko kesken, kiskoi ja ähisi joka vedon välistä:\nmitä tekemistä on miehellä Mustallaklupulla? ähisi vielä voimallisemmin\nseuraavan vedon niskaan: mitä perhanan tekemistä on Petterillä\nMustallaklupulla! vielä kauempaakin hoki hän, ikäänkuin olisi samaa\nhokenut joka kolmas aironveto koko matkallansa: Ja Mustanklupun\nmatkaakos varten kaksi mastoa tarvittiin astiaan!\" -- Suupala palasi\ntakaisin paikallensa Härkäniemen leukapieleen ja syvä siemaus palkitsi\nposkille lyhyen paastonajan, paksulti tulla tuprusi savua taas sieltä,\nmistä sanat täksi eräksi olivat loppuneet ja sohvankorvassa istui taas\nmies, josta ei päältänähden olisi uskonut, että sen miehen suusta\ntunnin toviin on muuta lähtenyt kuin savua, parran liuhkakin lepäsi\ntaas liikkumattomana rinnan pielillä ja silmät olivat yksitotisesti\nkohdistetut pesänkuhmuun, joka hauskasti rätisi varren päässä. Mukavaa\nruveta kuuntelemaan, mitä sanomista Pukkilalla nyt oli, ajatteli\nHärkäniemi kuitenkin, kun kurotti kättänsä senverran, että painoi tuhan\npehkut pesänsuulla tasaisiksi ja samoin tein mujautti pienen\nsilmänmuhauksen sohvan toiseen päähän. Pukkila ei tällä erällä\nkuitenkaan sanonut mitään, ei hiiskaistua sanaa virkannut suustansa,\nvaikka silmät kyllä olivat elohopeina. Kun tönäsee köli kivelle, niin\non paras olla hetken aikaa liikkumatta paatissa, että oppii huomaamaan,\nkummalle partaalle paatti keikkuu nokalla. Sen Pukkila hyvästi kuuli,\nettä salissa oli nauru sammutettu hänen äskeisiltään, olisi ollut aivan\nhiljaistakin ympärillä, ellei joku tirskaus, joka kuitenkin kohta\nalustettiin yskäksi, olisi sieltä täältä ilmoittanut, että Härkäniemen\nsanat oli ymmärretty. Ja sen hän näki, että piipunnysä taas oli lykätty\nEenokin leukapieleen, tällä kerralla toiselle puolelle kuin varhemmin,\nja että hänellä nyt oli katseltavana Eenokista kvarttivendan verran\nenemmän selkäpuolta ja niskaa kuin ennen: sinnekäsin ei ollut\npuheenkertaa enää yrittämistäkään. Pukkila hivasi huulipartaansa\nalahuulensa haaviin: meni mistiin tämä yritys! tunnusti hän\nrehellisesti itsellensä ja naunasi haivenia suussansa tuokion,\nennenkuin istui takaisin sohvalle Eenokin selän taakse. Papeniansa piru\nvaristellut maailmaan, samasen Mustanklupunkin! kirosi hän sisuissansa\nkoko pahan hengen karin. \"Pirun hännän alta juuri siihen paikkaan\npudotettu koko kikkara!\" lohdutti hän mieltänsä väkevämmästi. \"Voi\nperhana, jollen nähnytkin selvää kavion jälkeä meren pohjassa kallion\nkyljessä, kun katselin reilingin ylitse, oltiinko todella kiinni!\" --\nOikeastaan oli Mustaklupu itsessään joltisenkin viaton luoto, vaikka\nvähän kuhmuinen, semmoinen kuin se oli Jumalan kädestä unohtunut\nluomisen kiireessä Kiviveden suulle, mutta syntinen ihmisluonto ei\najattele asioita, se tahtoo haukkua, ja Pukkila oli tällä hetkellä\nkiukkuinen, kiukkuinen niin että kihisi, ja senvuoksi sai Mustaklupukin\nkuulla kunniansa. \"Joka paikkaan pitää pirunkin kyykistyä asioillensa,\nniinkuin siihenkin paikkaan, mihin Mustaklupu syntyi!\" sadatteli hän\neteensä, kun ei juljennut sivuillensakaan katsoa, sillä siellä päin\ntiesi toisella puolella sohvan päässä istuvan Härkäniemen\nijankaikkisine piippuinensa ja vielä ijankaikkisempine partoinensa ja\ntoisella puolella taas oli Eenokin selkä!\n\nTiesi mitä olisi mieleen tullut, niin vihjoitti silmissä, olisi vaikka\nsanonut, niin mellasteli kielenpäässä, olisi ruiskauttaa kihaissut\nsydämiltänsä: \"Mustanklupun klipun klopu ja Härkäniemen härkäniskan\ntyvipuolen selänloppu, kumpis niistä pirun käsistä paremmin luonnisti!\"\nNyt oli harmi kuitenkin kiiruusti lykättävä liivintaskuun, sillä korva\nerotti porstuasta jo sätinää. Sieltä ne penteleet tulevat jo: Alastalon\nleuka jauhaa niinkuin olisi riksin ansio jokaisesta kielenlivauksesta!\nVoideltu kieli sillä madolla on, vaikk'en minä muuta hyvää sanoisikaan\nmiehestä. Kuules, kuules vaan! \"Sisäpuolelle nyt, salinpuolelle,\nPukkilakin jo puheli, että sinä olit tulossa, on täällä odotettu, ei\nole aljettu ennen, täällä ovat jo muut kaikki, saadaan valmista, kun\nsinä tulit!\" Aivan noin, aivan tuolla tapaa, kieli juuri tuolla\nlatuskalla! sadatteli Pukkila sisuksissaan. Langholma kuulee, saa\nkuulla, että Langholma tiedetään Langholmaksi, saa kuulla senverran,\nettä hän ymmärtää, mutta ei tarvitse kuulla niin paljoa, että korviansa\nhäpeisi.\n\nJa millä niskalla, millä perhanan niskannuotilla Alastalo sanansa\nsanoo: ei hän kumartele ja notkistele, niinkuin tahtoisi kättä nuolla,\nmutta niska on kuitenkin höyli, paksu niska on pystyssä, mutta se on\nhöylillä tavalla pystyssä, sillä tavalla, että toinenkin puolestansa\najattelee, että minunkin on oltava höyli. Sen kymmenetkin kerrat minä\nolen kiukutellut Alastalolle, kun yhdessä konsulien ja satamaherrojen\npuheilla hän pistää niskansa höyliin linjaan, tuohon samaan\npenteleeseen, joka hänellä nyt on Langholman vieressä, ja herrat\npasasevat päänsä samaan ja juttu käy, niinkuin kaksi konsulia puhelisi\nkeskenänsä! Minä olen koettanut joskus samaa konstia, sanonut\nniskalleni, että nyt: kaksi hiuksenpaksuutta vain hienosti eteenpäin ja\nsitten höövelisti, niin herrat ymmärtävät puhuttelevansa herraa, mutta\nperhana, kun on saanut tempun tehdyksi, niin niska alkaa tuntua\nseipäältä, ajattelee niskaansa vaan, joka tököttää, eikä ajatus kulje\nmuussa, ja laupias, kun on silmä noukkinut konsulin herravan\nsilmäterän, eikös nykäsekkin niskan tämmissä uuden kerran ja noikkaa,\npentele, vaikka vastaankin pitäisi, noikasee paremman kerran ja\nauttamattomasti liika nöyrästi, niin että tuntee, kun konsulin käsi\npivossa muuttuu toisenlaiseksi. Voi saakeli, kuinka on kihassut\nmaksassa, kun konsuli senjälkeen on ensin käskenyt Alastalon istumaan\nja senjälkeen vasta minun! Ja eikös ole pahuksella nytkin sama\nniskankuljetus, kun on mukamas Langholma osotettava saliin, sama kahden\nhiuksen paksuinen kumarrus niskassa, sama silmälaudan pieni\nkunnioituksen läpytys, ja samassa läpytyksessä sama istuva oman arvon\ntieto: minä olen Alastalo, mutta minä olen hööveli Alastalo, hööveli\nsinulle, Langholma, sinulle eritoten! Ja koskas, hemmetissä, minä opin\nkäskemään isosen ovesta isosesti sisään, katsos, noin vain, noin,\npienellä kämmenen sojolla ja sujauksella, niin pienellä ja helpolla\nkuin Maijastiina kotona kääntää lättyä pannussa: tyrkkiikös Alastalo\nLangholmaa selkäänkään niinkuin minua tai Lahdenperää ovesta\nkehoittaessa; ei, ei mitään rohkaisun taputusta olalle, ei, ei pientä\nhievausta sinnepäinkään, käsi vain pysyy sojon torossaan: isosta ei\nrohkaista, isosta kunnioitetaan, kun uskotaan, että hänellä on rohkeus\nitsessään! Voi, kuinka minä pokkailisin nyt Alastalon sijassa, ja hän\nseisoo niskaltansa kuin kynttilä, pää vain ne kaksi pahankurjen\nhiuksenpaksuutta etunojoon taivutettuna, ja käden pentele, osaapas se\npysyä sekä avoimena että hievahtamatta paikallaan, niinkuin koko salia\nvieraalle tarittaisiin vieraan tarvitsematta sitä huomatakaan. Voi\nsaastainen, kuinka minua karmii, kun pitää katsella! Minä olen\nkoettanut tuotakin joskus, kun meillä on vieraita ja meille tulee\nLangholma tai rovasti, mutta hemmetissä, kun minä hypin vieressä ja\ntakana sittenkin, ja koskas pääsevät he minun ovestani sisään niin\njuhlallisessa levossa kuin heille on mukaisaa, ja niinkuin Langholma\nnytkin tuossa astuu salin puolelle Alastalon seuratessa? Ja tuommoisten\nkanssa minun pitäisi tänäpänä pärjätä, Alastalonkin, joka nytkin\nymmärtää pysyä kvarttiaskeleen Langholmasta taanpana, vaikka onkin\nmelkein rinnan!\n\nPukkilan mieli oli tällä hetkellä sydämen perustuksia myöten apea.\nKieltämättä juhlallinen ja julkinen pari salinpuolella nyt: muutkin\nnäyttivät arvelevan samaa, koska salissa oli hiljaista joka\nseinävierellä, niinkuin olisi istuttu tuntikausia sanan hiiskumatta,\nvaikka äsken vielä hyrisi joka nurkasta. Koskas minun astuessani salin\novesta juttu lopetetaan niinkuin käskystä ympärillä? täytteli Pukkila\nmielensä karvasta maljaa. Miksei, olihan Alastalokin näkyvä mies, ja\ntilansa täyttävä, etenkin. Pituutta se tuuman pari yli kolmen kyynärän,\njoka tarvitaan, että miestä sanotaan vartevaksi, en minäkään pitempi\nole kuin eineen, mutta eineen minä olen pitempi, se on mitattu monta\nkertaa. Ja pielen puolta semmoinen määrä, että kaupunkiin saa reisata,\nennenkuin vertaisen näkee; en minä kiellä sitäkään ajatusta, että minä\nvälistä olen kadehtinut häneltä hänen makoansa, kun minä olen\nkatsellut, kuinka se antaa isosuutta hänen ruumiinsa kuljetukselle ja\nmuulle julkiselle menolle. Kyllä hän pahus on komea mies oven postissa\nseisoen niinkuin pöydän vieressäkin istuessa, minä olen rehellinen\nmies, enkä kiellä asioita, täysriggarilla on täysriggarin taklinki niin\nmaissa kuin merillä, ja fregatin kuljento toisentäyteinen kuin\nkuunarin. Mutta ei salissa juttua jätetä, kun Alastalo oven suuhun\nistuu, kyllä parrat pysyvät toimessa, jolleivät pärise pahemminkin, kun\non ovensuussa uusi päristäjä lisään: Langholman tähden se on, kun nyt\nkuulisi salissa nuppineulan putoamisenkin laattialle, jos semmoinen\nsattuisi varisemaan. Mikä vartevuuskin jo miehessä, vaikkei hän\npitkäkään ole, onhan hän kolme kyynärää kukaties, tuossa kun hän seisoo\nniska suorana kuin kynttilä, pikemmin kuitenkin vaille kuin päälle, ja\nmikäs mitta kolme kyynärää on pitkän miehen mitaksi, mutta sittenkin,\nkoko mitta on täyttä mittaa hänessä, ja jos hän seisoo pitempänsä\nvieressä, niin perhana, ei häntä lyhkäiseksi mittaa, vaan sen toisen\nkatsoo, että hän on lykännyt tarpeettomasti varren ruotoa ylöspäin,\nniin paljon tarpeettomasti, että melkein häpee hänen puolestaan, kun\nhän on pitempi isompansa rinnalla. Ja vaakaa, missä vietävässä on\nLangholmassa hänen vaakansa, mutta vaakaa hänessä on, seisooko hän\novensuussa ja katselee ympärilleen niinkuin nyt, vai istuuko hän\nkeinutuolissa salin keskellä, eikä puhu mitään. Jos hän astuisi vuovin\nnokkaan ja Alastalo hänen jälkeensä saman vuovin nokkaan, niin ymmärrän\nminä sen, että monta leiviskän punttia saa lisätä vaakakuppiin\nLangholman jäljiltä ennenkuin vuovitällinki liikkuu Alastalon alla,\nmutta siitä huolimatta seisoo hän nyt Alastalon rinnalla tuossa\npalkeilla, niinkuin olisi hän puntti ja Alastalo, mitä lie, mutta ei\nainakaan painonsa painoinen mies. Se on hemmetti, että miehen pitää\nnäyttää pitkältä, vaikkei hän olekaan kyynärissä pitkä, ja että\nmiehessä on painoa, vaikka puntari lukisi hänen leiviskänsä miksi; minä\npidän, että semmoinen on vääryyttä! Onhan se tosi, että hän on perinyt\ntalonsa isältänsä ja suunsa laskon myös, joka sanoo sanansa niinkuin\njokainen sana siitä suusta olisi sinetin väärti paperilla. Mutta jos\nisä olikin mahtava ja kolmen talon maat istuivat tuolille, kun hän\nistui, niin mitäs senpuolesta tarvitsee pojan näyttää pitemmältä kuin\nhänen mittansa on, ja mitä varten on hänellä suu leikattu, niinkuin\npitäisi sen olla myntinen muittenkin edestä, kuin hänen itsensä.\n\nSe on pirua, että ihmisen pitää periä muutakin kuin rahaa ja maan\nmanttaalia! Enkös viime talvimarkkinoillakin tuntenut Nordforsin\npihassa, kun Vehmasperän Arvelan poika käänsi hevostansa ajaakseen\npihaportista ulos? \"Oletkos sinä Vehmasperän Arvelan poika?\"\nkysyin, kun katselin, kuinka hän piteli ohjasperiä: juuri samoin\nsormenruppeuksin kuin hänen isävainaansa, jonka hyvin tunsin, vaikka\nhän olikin ulkopitäjäläinen ja vaikken poikaa tuntenutkaan. Ja\nLangholmallakin, tuo suun pito, tuo helvetin tieto poskipielien levossa\nja huulien helpassa piukassa, ikäänkuin Langholmilla vain olisi lupa\navata suunsa silloin kuin heitä haluttaa, ja pitää sen kiinni silloin\nkuin heitä haluttaa, sama fasuuna ja sama myntisyyden lupa oli jo isän\nsuunpidossa, ja sanottiin olleen isänisänkin, ja samasta minä jo sain\nharmini poikana Eframistakin, kun oltiin valmiita ja piti liutana\nmentämän, koko poikaparven; olin saanut pelata kieltä ja mieltä koko\nviikkokauden, että napattaisiin yhdessä Huuskerin Mikon paatti\nhelluntai-maanantaina varhain, ja soudettaisiin Juusluodon äijän\nluodoille munastamaan: \"En minä tule!\" sanoo Efram samasta\nleukapielestä, mikä hänellä vieläkin on, ei sanaakaan, ei tavunmittaa\nenempää kuin: \"En minä tule!\" mutta sanoo sen juuri langholmalaisesti\nEframin leukapielestään, ja sillä tavalla ikäänkuin ei tarvittaisikaan\nenempää sanoa, että asia on selvä, koska minä sen sanon; ja muut\nkananhatut, tulivatkos nekään enää senjälkeen mukaan: \"En minäkään\ntaida tulla!\" sanoivat jokainen järjestänsä toisensa jälkeen ja koko\nmatka lahosi, ikäänkuin Eframin leuka olisi jo silloin ollut mikä laki,\nvaikka oli sileä kuin jäniksen turpa. Eframeja ne ovat olleet niin\nmonessa polvessa kuin papin kirjat tietävät, ja Eframin suina heidän\nsuunsa ovat pysyneet, ikäänkuin ei heidän mielestään maailmassa muu suu\nolisikaan oikeafasuunainen suu kuin Eframien suu. Ja korvan lehteä\nheille näyttää riittävän jokaiselle, ikäänkuin tahtoisivat sanoa jo\npelkillä korvillansa: minä olen Langholman isosta sukua, nämä\nkorvanlehdet istuvat varmasti päässä ja ne uskaltavat levittää sekä\nkorkeutta että leveyttä sijoillansa! Ja kanttia on poskissa niinkuin\nkehystä Mooseksen lakitaulussa, ei tavallinen mies julkeaisi\nliikkuakaan tuommoisilla kasvoilla, mutta Langholmalle on piru antanut\nkirjat pitää näkyvillä laveampaa naamapuolta kuin muut ihmiset.\nKirvestekoiseksi tuommoista näköpieltä sanoisi muissa ihmisissä,\nvarsinkin, jos katsoo yksinomaan leukapuolen luita, mutta Langholmat,\njoilla aina on ollut varaa isästä poikaan, ovat rakentaneet\nsilmäkulmiensa yläpuolelle otsan rustinkia leukatällinkinsä mitoissa\nsenverran, että järkäleessä on sittenkin mallia, varsinkin kun on\notsaluun alapuolelle pistetty akkunoiksi silmäpari, joka katsoo\nikäänkuin maailman asioita olisi katsottava teräksellä eikä\ntavallisella silmämunankuperalla. Tuossa hän nytkin seisoo oven suussa\nja kuljettaa silmiänsä salissa, samaisia perittyjä Langholman\nsilmiänsä, ikäänkuin Langholman Eframilla vain olisi lupa katsella\nympärillensä. Onhan niitä muitakin, joilla on perintöä sekä talossa\nettä naamataulussa, Eenokkikin tuossa, Karjamaa riittää puhtaasti\nLangholman verroille sekä pellonsaroissa että kalavesissä, ja sama\nleuan järä kuin nykyisellä Eenokilla on Karjamaan isännillä ollut niin\nkauas kuin Karjamaan Eenokkeja tiedetään, kukaties on niillä kaikilla\nollut sama perintöpiippukin leuassa, mutta eivät Eenokit kuljeta\nsilmiänsä ympärilleen, eivät Krooklan Mikaelitkaan, vaikka hekin ovat\nvanhoja rahoiltansa ja taloiltansa. He pysyvät ajatuksinensa ja\ntoiminensa niinkuin silminensäkin omissa nahoissansa ja omien maittensa\nsisäpuolella ja maailma loppuu heiltä siihen, missä on oman talon\nraja-aita ja oman naaman nenäluu. Langholman Eframit sensijaan, heillä\ntaitaa olla virkana kantaa nenää muittenkin puolesta pitäjässä kuin\nitsensä!\n\nTalonsa he hoitavat, se on tietty asia, ei siihen rakoon saa hammasta\nvaikka koettaisi, ja olen minä koettanutkin sovittaa hammasta, mutta\npure semmoiseen kyrsään, joka on kovempi kuin oma hammas, ja laita\nsemmoista taloa, jolla on kuhilasta saralla kaksi siinä missä sinulla\non yksi! Langholmassa on touko oraan kärjellä silloin kun toiset vielä\nvahtaavat pelloillansa, Langholmassa hijotaan sirppejä ja katsellaan,\njokos elo pian tuleentuu vainiolla silloin kuin toisilla vielä ovat\nviikatteet käsissä ja puolet heinät leveänään niityillä; Langholmassa\non yksi lato aina kajoomatta Urpona, menneen vuoden vilja\nkoskemattomana laarissa Perttelinä ja Pyhäinmiesten päivänä\npuuhuoneessa kahden talven kuivat halot pinoissa: tulkoon poutakato ja\npalakoon heinänkorsi niityillä, niin ei ole lahdin teurastus silti\nrunsaampi Langholmassa syksyllä eikä olkikatto lehmän ruokana talvella;\npidelköön halla kesäkuussa tähkäin maitia ja leikatkoon sirppi\nelokuussa jyvätöntä ruista, niin laari on kuitenkin kukullansa\nMikkelinä ja kyrsä Langholman pöydällä täysikokoinen koko talven;\ntuiskukoon talvi sylenpaksulti lunta metsiin niin ettei jäniskään luiki\nviidakoistaan, niin halkokuorman ajamattakin on Langholman puuhuoneessa\ntallella seuraavan talven lämmin! Ei, hullu minä olisin ja hammas\nliipaisisi, jos minä Langholman talonpitoa hammastaisin. Mutta se\nsiementää niin saastaisesti mielessä, että heidän pitää pitää päätänsä\nniin ylhäällä, ikäänkuin eivät muittenkaan asiat olisi järjestyksessä,\njollei langholmalainen silmä ole vaarinpidossa. Kirkkopaatissa se\nsopii, että se joka istuu perässä ja pitää tyyriä, katselee toisten\nylitse, jotka soutavat, merelle, minäkin istun mieluimmin Kihlakunnassa\nsillä paikalla kirkkomatkalla ja olen tyytyväinenkin, että Langholma on\nisosesti omaa lääniänsä, ja pysyy omassa paatissansa, niin\nKihlakunnassa saan minä istua perätuhdolla, kun minä olen\nkirkkomatkalla. Mutta kirkkomatka on kirkkomatka, ja julkinen asia,\nyhteinen asia, ja kirkkopaatissa pitää istua jonkun, jolla on naaman\nnenäpuoli menoa haistamassa silloin kuin toiset istuvat selkä edellä ja\nvetävät, mistäs muuten tiedetään, jollei perätuhdolta katsota, että\nkivi jää viereen, eikä kolise keulan edessä, ja mistäs tulisi tämmi\nvetoon paatissa ja yhteinen tempaus airon tyviin, jollei istu\nperätuhdolla, helvarin varressa mies, jonka niska nykäsee tahtia\nsilloin kun muut vetävät, nykäsee miestavalla ja hartiaväelläkin tahtia\nsilloin, kun pienemmät yrittävät vieressä ja painetaan ohitse selällä\nja Kihlakunnassa pusertaa kolmen käsiparin täysi voima jokaisen\nkymmenen airon tyvessä ja peräairon, Pukkilan airon lisäksi, jossa on\nneljä miestä tempasemassa: joukko salvaa ja paino pusertaa ja viiden\nkylän väki vetää viuhkemmin kuin yhden talon isonenkin lääni,\nja on Langholmakin, samanen iso Langholma tuossa, saanut paattinsa\nperästä opetella Kihlakunnan peräpieltä, kun on näytetty, kuka on\npriimas Kivivedellä, ja kenen ohitse ei sovi koettaa heikompien.\nKirkkopaatissa, sanon, sopii yhden istua peräsimessä ja toisten vetää,\nKihlakunnassakin tietysti minä istun helvarin varressa, kun minä istun\nKihlakunnassa, kuinkas siinä muita istuisi, kun minä siihen istun, ei\nhelvarin varteen sovi kahta; kun minä en ole paatissa, niin silloin\nsopii Lahdenperän istua peräsimessä, mutta eihän suinkaan Lahdenperä\nsilloin istu helvarissa, kun minä olen paatissa, se ei tule Lahdenperän\nmieleenkään, ei minunkaan, eikä muittenkaan, minä helvarissa istun, kun\nminä Kihlakunnassa istun, sillä helvarissa täytyy jonkun istua ja\nLangholmalla on oma paattinsa. Mutta muissa asioissa, tarvitaankos\nmuissa asioissa oikeastaan miestä enempää keulaan kuin helvariinkaan,\nne menevät, kun minä toimitan ja muut toimittavat myös, minä menen\nheinään ja minä kaadan heinäni, ja muut menevät jälestä heinään ja\nkaatavat heinänsä minun jälkeeni: mitäs siinä Langholmaa tarvitaan\nlaiston avaajaksi? minulla on tupa, niinkuin Langholmallakin on tupa,\nja minulla ovat olleet tuvassa penkit, niinkuin Langholmallakin\ntuvassansa penkit seinävierillä, tarvitsikos sen välttämättä olla juuri\nLangholman, joka ensimmäisenä pitäjässä rakensi penkit tuvassansa\npenkkisohviksi, niin että tuvassa on tilaa taksvärkkärien ja\nhantvärkkärien ja kulkevaisten nukkua, kun jäävät taloon, tarvitsematta\noijennella itseään penkeillä talviöinä? En minä sitä ymmärrä, kuka on\njuuri Langholman pestannut siksi, jonka nokan jälkeen vasta me muut\nuskallamme nokkaamme viljellä, mutta siten se on, oli jo vanhan\nLangholman päivinä ja on vieläkin: jos minä menen ensimmäisenä\npellollani eloon, niin sanovat ihmiset, että katsos Pukkilaa, kun\nniittää rukiinsa rehuksi, latoonkos hän ajattelee olkensa eikä riiheen?\nmutta kun Langholma lähettää lääninsä pellolle, niin sanovat samat\nihmiset: elonaikakin jo, Langholmankin pellolla on kavejoita, laita\nsahti käymään, Malja, me menemme toishuomenna eloon! Semmoisia ihmiset\novat, eivät ne minun perässäni käy, vaan Langholman, mutta hänen\nperässänsä ne vaikka juoksevatkin! Minä itsekin, miksen minä tuvassani\npenkkejäni penkkisohviksi muuttanut ennen kuin hän, vaan vasta hänen\njälkeensä? Semmoinen istuu luissa, istuu luissa kuin synti, vaikka\nparemminkin ymmärtää; jos Langholma olisi Isonluodon lääniä ja\nLangholma istuisi Kihlakunnassa, niin istuisinkos minä silloin\nKihlakunnan helvarissa, enpä, en luonnoltani pääsisi, vaikka piruttaisi\nsisussa kuinka pirusti, airon tyvessä minä istuisin ja Langholma\nperässä, ihmisetkin katsoisivat pitkään, jos minä lykkäisin itseni\nhelvarin varteen silloin, ja katselisin muitten ylitse paatissa,\nLangholmankin!\n\nSe on helvettiä, mutta se on totta! Ne ovat ikäviä miehiä,\nnuo tuommoiset kuin Langholma, ikäviä eläissänsä; kun ne ovat\nkuolleet ja haudatut, niin niitä on mukavaakin muistella, kehuu\nvieraspitäjäläisillekin joskus, että meilläkin oli Langholma, mutta\neläissänsä: niillä on liika raskas tyvipää, niitä ei liikutella\nniinkuin mieli tekee, ne ovat hankalia miehiä! Ja mitä hän sitte\noikeastaan on? Kun minä heitä kahta tuossa katselen, Alastaloa\npyylevänä ja sieravana, leppoisena kuin lekoileva hylje, mutta\nvaarallisenakin kuin sama hammakas nopea hyljepeto, ruumis kuin ähisevä\nsäkki, runteva ja aulis, mutta silmät päässä kuin kaksi valmista\nkynttä; ja häntä, Langholmaa, kuin kaappikelloa, joka kävelee\nlaattialla, naama juhlallisena: katsos minun tauluani, jos tahdot\ntietää, mitä tuntia viisari näyttää! ja selkä kankeana: minä en\nkumartele, mutta minä sanon! niin, vaikken minä Alastalosta paljoa\nhyvää puhu, enempää kuin ajattelenkaan, niin kyllä minun olisi\nsanominen, jos joku kysyisi, että heistä kahdesta Alastalolla on\nauttamattomasti liukkaampi järki, juoksevampi järki. Alastalolla onkin\njärki niin liukas kuin käärmeen selkä, sen minäkin tunnustan, pentele\nvie, vaikka karvastelee. Jos on kymmenen reikää järjen hiiren livistää,\nniin yhdeksän niistä haistavat Alastalon hajukarvat paikalla, ja hän on\nkuin vilaus jokaisen niiden suulla. Langholma ei haista niistä kuin\nkymmenennen, ei muuta kuin kymmenennen, mutta se siinä on pirua, se\njuuri siinä pirua onkin, että se kymmenes reikä, jonka Langholma\nhaistaa, se juuri vie kaapille! Minä olen sitä pentelettä harmitellut,\nharmitellut omasta puolestani, ja välistä Alastalonkin: me olemme kuin\nelohopea asioissa, me pussikoimme vasemmalla ja me pussikoimme\noikealla, joka raon me näemme ja joka raolla me olemme, koetamme ja\nkurkimme, Alastalo on siinä melkein yhtä nopea kuin minäkin, minä vain\nolen soukempi sekä järjeltä että ruumiilta ja mahdun vielä pienempiin\nkoloihin, mutta se hemmetti niiden kolojen, että ne päättyvät kesken ja\nsaa palata takaisin ja koettaa uudesti! Kuinkas sensijaan Langholma?\nhän menee vain, ei hän juokse eikä hätiköi, ei hän haekaan, hän menee\nvain ja jumaliste! sieltä pääsee, minne hän menee, ei muuta kuin\nkävelee vaan ja saavat toisetkin, vaivan nähneet, seurata häntä\nluirussa hänen jälissään!\n\nSe on semmoista, että nahoistansa ihminen saattaisi ratketa! Mikä lupa\non toisella ihmisellä paremmin kuin toisellakaan viljellä\nsilmäakkunoitaan ikäänkuin hänen silmänsä vain näkisivät, kun muut\nkatselevat? Sillä laatilla Langholma silmiänsä kuljettaa, nytkin kun\nseisoo ovensuussa ja katselee Alastalon rinnalla ympärilleen meitä\nmuita salissa. Ikäänkuin me istuisimme täällä kaikki koolla sitä\nvarten, että hän Langholman silminensä sortteeraisi meidät: jahah,\nPukkila on täällä jo ja Härkäniemi paikallaan, kas, Karjamaakin on\ntullut ja Krookla ovensuussa, Lahdenperä myöskin niinkuin pitääkin ja\nsivuseinillä kummallakin täysi rivi, Pukkila on ottanut Evalttinsakin\nmukaan! Ikäänkuin me emme olisi miehiä emmekä mitään, ellei Langholma\nmeitä noukkisi silmänsä nokkaan kunkin erältänsä! Ja se siinä on pirua,\nse siinä hullussa piruinta onkin, että muut ovat kaikki lampaita,\nkatsos, kuinka Eenokkikin on tasunen, pyyhkäsee oikein piippunsakin\nleuastansa, kun nyökäsee niskaansa vastaukseksi Langholman pieneen\npäännyökäykseen, ja seinävierillä, katsos, kun koko rivi ensin\nvasemmalla, minne Langholma ensin katsoo, ja sitte oikealla, minne hän\nsenjälkeen katsoo, kumartaa kuin yhteisestä käskystä päänniskaa\nikäänkuin kävelisi salissa Langholman sijasta isonpitäjän rovasti\novensuusta keinutuolia kohden. Keinutuolikin on Alastalossa asetettu\nniin, että tarvitaan julkinen mies, ennenkuin siihen lykkää itsensä\nistumaan ja keinutuolille tietysti on Alastalon käsi sojossa\nLangholmalle kurssia osoittamaan! En minä sitä harmittele, että\nLangholma on napa pitäjässä, hän on napa, siitä ei pääse mihinkään,\nminäkin sen tiedän, mutta se minua harmittaa, että kaikki pitävät häntä\nnapana! Miksei juokse Alastalo rantaan yhtähyvin minua vastaan kuin\nLangholmaakin, miksei asetu puheen sorina salissa hiljaiseksi silloin\nkun minä astun saliin niinkuin silloinkin kun Langholma astuu salin\npuolelle, ja miksi on keinutuoli se paikka, joka kokotetaan hänelle,\neikä yhtähyvin esimerkiksi, jollei minulle, niin vaikka Krooklalle tai\nEenokillekin tai vaikka Härkäniemelle? Ja miksi on Langholma itse\nsemmoinen mies, joka pitää selkänsä suorana, kun toiset kumartelevat,\nistuu keinutuolille niinkuin omalle paikalleen, kun hänet keinutuoliin\nkäsketään ja puhuu sanansa salissa vasta silloin, kun muut vaikenevat\nympärillä, ikäänkuin sitä varten olisi hiljennyttykin seinävierillä,\nettä nyt kuullaan, mitä Langholma sanoo! En minä sitä niin pahana\npitäisi, vaikka hän olisikin isonen, isonen hän kieltämättä on, mutta\nhänestä perhanasta näkyy myöskin, että hän on isonen, ja se asia pistää\nminua niinkuin tikun riiste peukalon kynnen alle.\n\nNäeppäs nytkin, meneekös hän edes suoraan istumaan keinutuoliin,\nniinkuin käsketään, ja Alastalo kehottaa? Ei, ei hän kursastele, ei hän\nsenvuoksi ole menemättä, vaan hän on säädykäs ja hän tulee laillensa\nhuoneeseen: Langholman kädenannolla on arvo ja Langholman on kateltava\njokaista salissa. Koskas minä muistan tuon asian, ja, koskas minä, jos\nmuistankin, menen hätiköimättä miehestä mieheen, niin että jokainen\ntietää minun tervehtivän häntä? Katsos Krooklaakin, kuinka on\nvikkelästi pystyssä tuoliltansa uuninnurkassa, aivan ketarillaan koko\nmies ruumiineen, vaikka muille torkasee vain kädentyngän, minullekin\näsken, perseen hievahtamatta edes tuuman vertaa irti tuolilaudasta. Ja\nnoikasee, Mikkeli, niin että niskakarvat harittavat tottumatonta\nliikkumistansa: onkos kunnia vai Krooklan isännälle, kun Langholma\npaiskaa kättä? Ja pokkasee, peijakas, Mikkeli, vielä jälestä, kun\nLangholma jo on kävellyt ohitse, pokkasee, peijakas, ennenkuin istuu\ntuolillensa takaisin, ikäänkuin niska olisi oppinut uuden konstin, jota\non hyvä opetella seuraavankin kerran varalta! Se juuri on taito\nLangholmassa, että hän saa vertaisensakin pokkaamaan edessänsä,\ntarvitsematta itse taivuttaa niskaansa kuin tuon samasen kahden\nhiuksenkarvan paksuuden verran! En minä nauraisi, en, pahus, suupieltä\nvakoon päästäisi, vaikka Krooklan Mikkeli olisi tuossa paikassa\nraapaissut takakaapaansa laattiaankin tuolinkontin edessä! Ja läksikös\nLangholma nyt tänne kävelemään takasohvaa päin meitä tervehtimään, kun\nensin oli paiskannut kättä Krooklalle? Ei, ei pelkoakaan, minä olisin\nlähtenyt, ja kuka muu hyvänsä olisi lähtenyt, täällä istun minä ja\nHärkäniemi ja Eenokki myöskin, Karjamaa, mutta Langholma, sopikos\nhänen, ison Langholman hypellä salissa edestakaisin? Ei, vierestä hän\nlykkää kätensä Puosletin Mikolle, niinkuin Puosletin Miko\njärjestyksessä istuu tuolilla Krooklan Mikkelin vieressä, tai\nparemminkin edessä uunin kulmassa. Kolmiriggarilla haminassa, sillä on\noma liikkumisensa, niinkuin Langholmallakin; jullilla, sillä\npujakoidaan edestakaisin retillä ja sikinsokin, kuinka airon lapa\nlykkää ja keulan kärki kerkiää kääntymään, mutta täysriggari kulkee\nlevollisesti omaa menoansa kaijin viertä sen minkä mastontoppien\nkolmirivi viisaa ja kyljen mitta asettuu suuntaan. Puosletin Miko istuu\nKrooklan Mikkelin vieressä ja Puosletin Mikoa Langholma siis nyt\ntervehtii, kun hän on ensin tervehtinyt Krooklan. Se on helvetti, että\nihmisen pitää olla noin mittava köliltänsä, että miehen kulkeminenkin,\nkun ei hän kuitenkaan tee muuta kuin mitä minäkin osaisin tehdä,\nsiirtää jalan jalan eteen, tapahtuu juhlallisesti! Katsos Puosletin\nMikoakin: omillansa seisova mies, oma kaljaasi kotorannassa ja rahaa\nrevärsseillä talollisillakin, ja niin on kuitenkin nyt pystyssä,\nniinkuin olisi tuolinlaudassa ollut vieteri, seisoo suorana Langholman\nedessä, niinkuin olisi Isämeitää lukemassa rovastille! Ja katsos,\nkatsos nyt, koko rivi samalla tavalla, kun Langholma kävelee eteenpäin,\nmiehet kuin kynttilät tuohensa edessä, kolme aina suorana yhtähaavaa:\nse, jonka käsi on hellitetty ja seisoo vielä ennenkuin tulee istumisen\ntoimeen arvokkaan toimituksen jälkeen, se, jolla tosi on juuri edessä\nja joka säilyttää malttinsa vakaana miehenä vakavassa teossa, ja se,\njolla vuoro on edessänsä ja joka on valmis! Ei tuo mitään tekisi,\nvaikka Langholma itse olisikin juhlallinen, saisi olla juhlallinen\nminun puolestani, vaikka olisi niska ja selkä kankeampi kuin\nkävelevällä virstantolpalla, mutta sen minä pidän piruna, se repelee\nminua, se kylvää niinkuin itikan purevaa koko minun sisuuni, että pitää\nkatsella sitä, kun muutkin muuttuvat juhlallisiksi hänen edessänsä!\n\nOnkos yksin Langholmalla naama, joka on pestävä joka viikon saunassa,\nja viikolla välilläkin kaupan päälle jonkun kerran, että hänen\nedessänsä tarvitsee muitten seista kuin minä vaivaista lukemassa\nkirkossa! Tuo on niin, että nylkisi kiukuissansa kirpun, kun miesten\npitää olla nutilampaita sitävarten, että harasarvi kävelisi komeana\npässinä joukon keskellä ja sorkkaparven edessä! Lampaan sorkkia\njokaikinen niin monta kuin salissa kaapaa näkee, ja lammaspihattoon\nminä kotona taluttaisin jokaisen kuonon, joka määkäsee! Katsos\nÄärtaloa, oletkos sinä väärtalo, kun noin on noikattava, ja katsos\nHarakanperää: älä vain livaise mitään, kun pyrstö noin keikasee!\neivätkös he usko, että Langholmakin on veulannut vakussa, kastanut\nrievunkuivat märiksi, ja ole vetelällä vieläkin, jos vatsa on kipeä,\nkun noin pitää miehen edessä pokkuroida?\n\nAlastalokin hätisee vieressä, ikäänkuin häntä siinä tarvittaisiin, kun\nLangholma paiskaa kättä; puhelee ja povaa poskistansa, niinkuin papuja\nvierittäisi puhdistimelta! Onkos se präntätty asia, että isosempansa\nvieressä pitää isosenkin kyykistellä, jotta iso oikein kävelisi isosena\nrinnalla? Voi helvettiä, kuinka minä häpeän, kun minä Alastaloa nyt\nkatselen, enkä takaa, vaikka itse olisin juuri samanmallinen, niska\nvain vielä löysempänä ja selkä notkeana kuin solmittavaksi, jos minulla\nolisi sali ja istuttaisiin nyt minun salissani ja minä johdattelisin\nsalissani Langholmaa keinutuolia kohden toisten kadesilmien ohitse ja\najattelisin joka kielenkääntämällä ja jokaisen ajatuksen nirkolla ja\nkärjellä: Langholmasta riippuu nyt, juuri tästä, samasesta Langholman\npenteleestä tärkkikauluksineen ja prässihousuineen, jota minä\njohdattelen, jota vietävää minun on suostuteltava, hänestä riippuu nyt,\nsaanko minä parkin toimeen tänäpänä, vai enkö minä saa parkkia toimeen\ntänäpänä! Voi saastainen, kuinka minä kipenöitsisin, mutta kuinka minä\nolisin hööveli, niska nöyrä, kieli nöyrä, minä luuraisin, minä\nvahtisin, molemmin silmännirkoin minä vahtisin, eikö ole tomuhiven\nsittenkin unohtunut hänen takkinsa verkaan, hänen harjatun takkinsa\nkauluksen verkaan -- mitä varten pitääkin miehen pitää itsensä niin\njuhlallisena ja niin paljon parempana, ettei muka tomun haivenaakaan\njakun verassa! -- minä katselisin silmineni ja hakisin, niinkuin piru\nsyntiä viattoman sydämestä ja syyttömän munaskuun saumoista, mutta\nkielen, kielenpään minä pitäisin ohjaksissa, ja sanaa, sanankuheraa\nminä laskisin kuin hienoa höylänlastua terältä ja langan juoksevaa\nkerältä! Voi hiivattia, kun minä nyt olisinkin Alastalon liiveissä,\nniin istuttaisiinkin tällä haavaa Pukkilan salissa ja puhe olisikin\nPukkilan parkista, Pukkilan parkista Pukkilan salissa, ja Pukkilan\nPetter johdattelisi Langholmaa Pukkilan salin keinutuolille istumaan\nkaikkien edessä niin että jokainen näkisi, jolla on silmät, ja uskoisi\nse, joka silmiinsä uskoo, että Pukkilan parkista tulee tosi, koska\nLangholman Efram kävelee Pukkilan Petterin rinnalla! Langholman Efram\nja Langholman Efram! mitä varten pitää kenenkään olla Langholman Efram!\nMinäkin olisin frii ja vapaa nyt, päästäisin pirusia suustani vaikka\nkuinka paljon, päästäisin pirusia kuin ampiaisia Alastalon niskaan,\njollei tuo tolppa, samainen virstantolppa kahdella kontilla, samainen\nparakraafi ja lakikirjan pitkä plari kävelisi ilkosen elävänä salin\nlaattialla silmän edessä, muut noikkimassa ympärillä kuin pellavan\nnyyhtijät: sanoisiko jotain ja löysäisi kielen päätä, sanoisiko noin\nvain jotain niinkuin kieleltä juoksee, niin tolppa kääntyisi, kävelevä\nseinäkellon kaappi kääntyisi laattialla ja taulusta katsoisi silmäpari\nkuin kaksi tuomioviisaria: sanoitkos jotain, Pukkila, pistätkös sinä\nsigillin sanojesi alle? ja koko salissa jokainen silmäpari katsoisi\npaikalla samalla tavalla, katsoisi kuin käskystä jokaiselta neljältä\nseinäviereltä: pistätkös sinä sigillin sanojesi alle, Pukkila? Sylki\nkuivaa suussa ennenkuin sanansa sanoo Langholman läsnäollessa ja\nLangholman silmien naulittuna. Ikäänkuin ihmisellä olisi kielen\nliikkuva suussa sitä varten, että siihen painettaisiin sigilli! Sitä\nminä ihmettelen, enkä lakkaa ihmettelemästä, rupean ihmettelemään ja\nlakkaan välillä ja rupean taas, että ihminen jaksaa yhtämittaa olla\njuhlallinen elämässä, pitää naama juhlallisena ja niska juhlallisena ja\nkielen perhana juhlallisena ja ajatuksen oravan, senkin juhlallisena!\nOlen minäkin koettanut, istun penkissä niskaltani kuin tavi, kun kuulen\npapin tyyräilevän loppua päin saarnastuolissa ja amen paukahtaa\nkirkkoon ja ihmiset heräävät; olen kasvoiltani kuin anturanahka sen\najan, kun kuulutuksissa luetaan Pukkilan nimi ja kaikkien kuullen\nsaarnastuolista sanotaan, niinkuin tosikin on: \"Pukkilan yksinäistilan\ntäyden manttaalin talo\", ja kenenkäs selkä on komeammassa kenossa kuin\nminun, kun pidoissa seisovaan pöytään käskettäessä rovasti puhuttelee\nminua ennenkuin lähtee pöytää päin kävelemään ja minä tästä merkistä\nseuraan häntä ja puhellaan yhdessä vielä pöytäänkin kävellessä ja\npöydänkin edessä, kun otetaan korista leipää ja levitellään voita\nsiivuille, valikoidaan aseteista sopivaa, rovasti taiten edellä ja minä\ntaiten jälestä, puhellaan välilläkin vähän, vaihdetaan sana ja parikin\nsilloin tällöin ja noukitaan aseteista edelleen verkakseltaan muitten\nseisoessa ringissä ympärillä ja höylisti odotellessa vuoroansa, koska\nrovasti ja minä olemme valmiit, asia puhuttu ja lautaset lastissa ja me\nkaksi kävelleet pöydän vierestä pois yhdessä! Kyllä minäkin osaan\nkuljettaa itseäni, kun tarvitaan, ja pitää sekä selkärikini että\nposkilihasten langat tämmissä silloin kun on tämmin paikka, mutta sitä\nminä en ymmärrä, että ihminen ottaa viraksensa aina pitää itseänsä\nsemmoisessa prässissä. Minä löysään kuutit vähän joutuusti, kun kiri on\nkestetty, ja olen Pukkilaa ja pentelettä kolminkertaisesti, kun rovasti\non kääntänyt hurskaan selkänsä ja minä taas olen ihmisten joukossa!\nMutta Langholma, jumaliste, hän on sama kävelevä laintaulu aina, sama\npylväs kahdella jalalla, olkoon hartioilla taakan nimistä, vai\nsuorrennelkoon vain omaa varttansa, tuo samanen mies, jolla on leuan\nkuljetus samasesti julkisen hurskas, närystääkö hän arkipöytänsä takana\nvatsansa ravinnoksi kyrsäleivän neljännystä, piimällä kurkusta alas\nvirutettua, vai istuuko hän kirkkoraadissa ja pyyhkäsee parilla miehen\nsanalla turhiksi puheiksi rovastin niinkuin pastorinkin puolentuntiset\npraakit palkoistansa ja hurinat rästeistänsä ja muista papin sormen\nsyhymisistänsä. Hän ei ole juhlallinen ainoastaan kirkonpenkkiin\nastuessaan ja amenen ajan saarnasta, vaan, valehdelkoon kieleni muuten\nvai ei, hän on, totta puhuen, juhlallinen niskaltansa koko saarnan\najan, pää pystyssä jäykkänä, kuin olisi semmoisena palkattu istumaan,\nvaikka kaikki kolminaisuuden kolmekolmatta saarnaa peräkanaa saman\nsunnuntain selkään, ja silmän, vasemmankaan silmäluomen puoliksikaan\nnorkahtamatta, vaikka unen tikkua olisi kirkon ilmassa kuinkakin\npaksulta sakona puolentoistatuntisen hurisemisen jälkeen, ja muilla,\nsäällisesti luoduilla ihmisillä täysi tappeleminen silmiensä kanssa,\nkun painaa kuin hirrenpää kumpaakin silmälautaa ja senverran kuitenkin\nolisi pidettävä joku nurkka varppeilla kuulimissa ja näkimissä, että\namenen äkkää aikanansa, kun sen siunattu vuoro kuitenkin joskus tulee\nja unen lintu lentää kirkosta penikulman päähän niin että siipi\nhavisee! Totisesti, en minä mielelläni Langholmaa niin paljon\nkunnioita, vaikka kunnioitettava mies hän vietävä on kieltämättä joka\ntuuman mitalta varressansa ja harmilloinen muussakin kaikessa, missä\nhän on tiellä ja painavana, mutta juuri kirkonpenkissä eritoten minun\ntäytyy kunnioittaa häntä, kun minulla on joutilasta aikaa ajatella ja\nihmetellä ja katsellakin. Minä ajattelen silloin välistä noinkin ja\nkysyn itseltäni, kun olen valpastunut hetkiseksi saarnan kestäessä ja\nkatselen omasta penkistäni, toisesta etupenkistä ensimmäiseen\netupenkkiin, jossa kahden manttaalin isännät istuvat, Langholma ja\nKarjamaa, ja Krookla heidän joukossansa, vaikka hän onkin vaan\npuolentoista manttaalin isäntä, -- pentele sittenkin, että penkkijaossa\nKrookla pääsi kahden manttaalin talojen joukkoon, eikä Pukkila,\nharmittaa vieläkin joka kerta kun penkkiin istuu ja siunauksensa lukee,\nettä juuri Krooklan pukinnaama nököttää etupenkissä edessä, kun minä\nistun takapenkissä takana: sekin oli Langholman vika, kuka hänen käski\nsekottamaan itsensä asiaan, kun rovasti vainaakin jo oli selvästi\nsanonut, että koska kahden manttaalin taloja on pitäjässä vain kaksi,\nniin kait Pukkila sitte tulee kolmanneksi istumaan etupenkkiin, -- olin\nsiitä asiasta joskus kuiskaissutkin rovastille sopivasti, koska\nrovastivainaa oli sopuisa mies ja kuunteli sopuhetkellä --, mutta\nLangholman vain piti kuin pitikin silläkin kertaa ottaa muka asia\npuntarin nokkaan, ikäänkuin ei rovastilla olisi nenänsä tietoa\nkirkkoraadissa, vaan Langholman hyppysiä tarvittaisiin häntä\nniistämään, minä häpesin Langholman puolesta, kun hän tämmöisessäkin\nasiassa alkoi jankata semmoisia, että Krookla lasketaan puolentoista\nmanttaalin taloksi, kun Pukkila on vain manttaalin kirjoissa ja että\nhänen mielestään senvuoksi Krooklan paikka on etupenkissä ennen\nPukkilaa; tosi se kyllä on, että Krookla kruunun kirjoissa on\npuolentoista manttaalin talo, se olisi tiedetty Langholman\nsanomattakin, mutta tarvitseekos Jumalan huoneessa laskea puolia\nmukaan, kun täydet manttaalit ovat selvemmät, ja tarvitseekos\nseurakuntalaisen, vaikka hän olisi Langholmakin, pitää kirkon ja\nautuuden asioissa tärkimpää rätinkiä kuin rovastin? -- kun minä siis\nistun toisessa penkissä, Pukkilan ja muiden manttaalin isäntien\npenkissä ja katselen kahden manttaalin isäntäin ja Krooklan penkkiin\nedessäni, niin kysyn minä itseltäni välisti, kun minulla on joutilasta\naikaa ja Langholman niska koko saarnan ajan pysyy yhtä kankeana ja\nkynttilän suorana edessäni, kysyn, koska ajatuksella täytyy olla\nsaarnan aikanakin jotain tekemistä, kysyn itseltäni ja ihmettelen:\nistutkos sinä tupillakin yhtä juhlallisena kuin kirkon penkissä ja\npikkukamarin laudallakin samana Langholman isäntänä koko tärkeän\ntoimituksen hetken?\n\nSe on niin, että sisuksia riivaa, kun pitää katsella miestä, jolla on\nleuka vormussa, ikäänkuin hänen leukansa vormu olisi asioitten vormu\nmaailmassa! Sitä varten kait Langholmalla partakin on ajettu tuolla\ntavalla, että koko maailma näkisi leuan, leuanpään, röyhelöä kyllä\nposkipielillä se mokoma, että ymmärtää että edessä on isäntä, manttaali\nkummassakin poskipielessä, kaksi manttaalia yhteensä, mutta leuka,\nleuanpää paljaana: tässä näette leuan, käskevän leuan, jäykän leuan,\nminun leukani: tottelettekos? Ja silmät, silmäpari, tarvitseekos\nihminen näkemistä varten päässänsä kahta teräksen iskevää, semmoista,\nettä nilkat lutisevat toisella, kun on seisottava edessä katseltavana:\nmitäs sinä ajattelet munaskuissasi, sisulta niska poikki minun\nedessäni! Ja suu, suuvärkki, huulten läpä nenärusthollin alla: te muut\npuhutte ja puhelette, mutta minä sanon! Koko mies: minä, Langholma,\npidän päätäni ylhäällä, olkaa muut, mitä olette! Se on Jumalan puolesta\nvääryyttä, että ihmisen pitää periä, paitsi rusthollin maita, myöskin\nrusthollarin naama ja se, mikä on rusthollarin naaman takana! Saisikos\nkukaan ihminen kantaa kasvoja, joihin on kuin peukalon kynnellä\nkirjoitettu: jos jäätte muut rästiin miehuudessa, niin minä olen\nvarassa! Kelläs oikeutta myöten saisi olla lupa olla niin lavea miehen\nmanttaalilta, että hän astuu mieheksi muiden puolesta silloin kun\nmuilta kintut kekkaavat? Ja kuka oikeastaan on pestannut Langholman\npitäjän Langholmaksi? Tarvitsenkos minä förmyntaria ja tarvitsevatkos\nmuut pitäjässä förmyntaria, jos joskus tulee pienen pientä tehdyksikin\nja sanotuksi suun vierestä semmoistakin, jota ei tarkoita puntarilla\npunnittavaksi, tarvitseekos silloin välttämättä, sanon, että Langholman\non silloin nakutettava etusormen nikamaansa pöydän pintaan, ikäänkuin\nme olisimme poikasia ja hän koulumestari? Juuri Langholman tietysti!\nKenenkäs muun mieleen tulee pitää utkiikkiä ja tähystyksen vahtia\nsiitä, että pihapielet ovat lavaistut, paitsi oman omantunnon kuistin\nedessä, myöskin niillä muilla veräjillä, joitten sisäpuolelle\nLangholmalla on naapurin asiaa ja jotka Langholma tunnustaa Langholman\nnaapurin kirjoihin? Efram Eframssonit Langholmassa luulevat kantavansa\npartaa muittenkin puolesta, se vika oli jo isällä, ja se vika on\npojalla, ja senvuoksi sukivat he joskus muittenkin partaa, ikäänkuin he\nolisivat toistenkin leukapielten herroja eikä vain omiensa, sukivat\nsilloinkin, kun ei toisten leukapielissä ollenkaan syhy, vaikka heidän\nmielestään pitäisi syhyä! Se on perisynti Langholmassa, että hänellä on\nomantunnonkin parta niin liiaksi ruokottu, että toisenkin poski pitäisi\nolla samassa taatissa kuin hänellä on viitsimistä ja perintövaroja\npitää poskensa! Jumaliste, ei suinkaan jokaisella ihmisellä ole kahden\nmanttaalin talo velattomana perintönä ja varoja olla rehti\narkisouvissakin ja seitsemän päivää viikossa! Sunnuntaisin, silloin\nkyllä harjataan jakku, harjataan synnin roskua pois ajatustenkin\nsaumoista ja otetaan juhlallisuuden valkoinen simisetti kaapin loodasta\npaidan rinnan peitteeksi, mutta se on liikaa ja se on syytös muita\nvastaan, jos arkisinkin kävelee omatunto sunnuntaihankkinassa, syytös\npäin silmiä niitä vastaan, joiden on kulattava maanantaista\nlauantaiseen semmoisissakin vesissä, jotka eivät aina ole puhtaita,\njotka ovat joskus lantaisiakin! Kukas on palkannut, sanon, kukas on\npestannut, sanon, kukas on antanut Langholmalle paperit olla tihuvampi\nkuin muut, tihuva omasta puolestansa, ja vielä päälle kaupan tihuva\nmuittenkin puolesta! Maat ja pellot saavat ihmisellä olla kahden\nmanttaalin, vaikka sekin on pirua, kun toisella on vain manttaalin,\nmutta missä ovat ne kruunun kirjat, jotka antavat miehelle fastan olla\nmiehenäkin kahden manttaalin mies?\n\nKatsos nyt, Petter Pihlman, Pukkilan Petter, Langholman Eframia, Efram\nEframssonia, Langholman Efram Eframssonin poikaa, missäs sinä olet\nhuonompi, kuin ison Langholman isäntä: nenä sinulla on, jota on\nniistettävä niinkuin Eframillakin, nurkan taakse sinä menet ja olet\naikasi nurkan takana, niinkuin Eframkin, kun tulee tarve, ja pää,\npääkopan sisäpuolusta, aine kuoren sisäpuolella, luun takana, se, jossa\najatus poikii ja potkii, se sinulla on elävämpikin kuin Eframilla;\nperhana, kun sinä lasket kymmeneen, niin tavaa Efram vasta kahta, ja\nkun Efram lukee puntarista vasta leiviskän lukua, niin sinä siristät jo\nfientelin numeroita, ja kieli, kielenpää, minun hieno kielenpääni, sitä\nkärkeä minä en vaihtaisi läppään Langholman suussa, vaikka sillä\nläpällä olisi puhtina kolmenkin manttaalin paino; jumaliste, puoleni\nminä pidän kolmenkin Langholman rinnalla, jos järki pistetään\nvarvastamaan ja koetetaan, kuinka likelle tuulta sanan luovi kryssää,\nmutta silti, Petter, vaikkas oletkin mies kuin ankeriaan potkaus ja\nymmärrys sinulla kuin käärmeen penikka, niin koskas noikitaan sinun\nedessäsi salissa, niinkuin noikkivat nyt -- katsos Haukisten penuakin,\npoikaa isävainaan paksulla rahakasalla, joka lystin pidokseen -- ja\nlystiä hänellä on viikossa kahdeksan päivää, jos sunnuntai lasketaan\nalmanakassa kahdeksi -- joka lystinpidoksi ja oman nokan nostoksi\nnakkaa viiden ruplan kultalantin kymmenen sylen kaaressa koiransa\nhaettavaksi meren ahventen joukosta, -- katsos Haukisten penuakin,\nkuinka kaapasee kuin kavaljeeri menuetissa mamsellinsa rinnalla korkoa\nlaattiaan ja noikkaa ison sedän edessä niinkuin mamma muinen opetti,\nkun piltillä vielä oli esiliinan valkoinen solmittu rinnan eteen eikä\nsuun hempa vielä ollut maistanut karvaampaa kuin sokerin makeata! ja\nAbram, Koelsuun Abram, ettäs viitsit, ettäs viitsitkin vääntää niskan\nriukua, niinkuin olisi Jumala luonut lylypuun taipumaan pajunvesan\nvitsana ja Koelsuun Abramin noikkaamaan! -- koskas noikkivat minulle\nsalissa niinkuin noikkivat Langholman edessä nyt koko salin sivulla\nlyhempi ja pitempi, niinkuin olisi piru perseen takana nykäsemässä\nkutakin niskaan vuoroltansa! Ja koskas hyppelee sinun hännissäsi,\nPetter, Alastalo omassa salissansa niinkuin Langholman hännissä nyt:\nkortin liepeen vasemmalla ja kortin liehan oikealla puolella ikäänkuin\nolisi yhden hännän huiskittava kahden viuhkan asioilla! Hyppele,\nHerman, lonkka lipeänä, mutta kleiniltä sinä näytät Langholman\nliepeillä! Jos mitalle pistettäisiin, taitaisit olla pitempikin,\nsenverran, että vesi juoksisi Langholman puolelle mittavaajaa, ja uuman\nryntäät, niistä näkee mittaamattakin, että sinun suolivyötäsi saa vetää\nviimeiseen reikäänsä Langholman ympärille, jos se silloinkaan vielä\nhousuja holttaisi, mutta siitä huolimatta, kyllä sinä nyt pojalta\nnäytät ja Langholma mieheltä sinun vieressäsi! Katsos, napakeinussa on\nlaita niin riivatusti, että isokin lankku on vain laudanpalasen\nveroinen, joka huiskii ympäri, mutta napapuu napapuu, joka seisoo\npaikallansa, ja sinä olet tällännyt nyt itsesi ja asiasi sillä tavalla,\nettä sinä huiskit, mutta Langholma seisoo napana! Se tässä on hyvä asia\nkyllä, sillä minä suon mielelläni, että sinun ihraasi vähän\nsulatellaan, mutta kyllä minä sinun housuissasi häpeäisin itseäni, jos\nminä omassa salissani pujakoitsisin toisen ympärillä ja toinen astelisi\nminun laattiallani minun rinnallani minun matoillani kaikkien nähden\nminua isosempana!\n\nVaikka helvetin paikassa minäkin Alastalon sijassa olisin, sillä juko\non kuitenkin asioissa juko ja Langholma jukon nokka tässä pitäjässä:\njuko on sovitettava vänttiin, jos sitte sisuttaa vai ei! Lieruta siis\nvaan, Alastalo, koska siihen paikkaan olet itsesi pistänyt, että\nlierutettava on; en minä sinun puolestasi sure! Hyvääkin tekee\nihmiselle ja on terveellistä Aatamin luonnolle, eritotenkin\nAlastalolle, kun isonenkin joskus voitelee niskansa nöyräksi ja kokee,\nettä isokin on pikkasempi suurempansa vieressä! Mutta se katkuksi panee\nmielen ja riitelee maksan näryissä, riitelee pahemmin kuin sanoa\nviitsii, että joku kävelee ihmisnahoissansa tuommoisena tykyrinä kuin\nLangholma. Mikäst'etten minä, taikka joku muu, vaikka Eenokki, kävele\nsaman lonkavana laattian lankuilla: haarat meillä muillakin ovat\nastella, niinkuin Langholmallakin ja kroppa haarojen yläpuolella\npystytaklingissa! Mutta meneppäs Petter, koiruudeksi sinä astelemaan\nlaattialle ja kuljeta selkärikiäsi niinkuin mastontolpalla olisivat\njalat alla, niin ajatuksen veret Lahdenperän otsaluun takana\njuoksisivat vielä paksumpina kuin ne juoksevatkaan ja naurulihat\nEenokin poskipäillä olisivat vielä anturaisemmat luillansa kuin ne\novatkaan, ellei kumpikin nauraisi vatsaansa vetelälle sinun\npoohakoimisillesi! Mutta Langholma, hän, hän saa kävellä salissa\nniskanikama jäykkänä ja selkä korsteenina, niinkuin ovesta olisi\nkynnyksen sisäpuolelle astunut vähintäin kanki sepän pajasta, jollei\nrautasalko kirkonharjan kukonkuvan alta, ja nauraakos kukaan? ei naura:\nposkilihas totinen jokaisella niinkuin veron maksussa, ja juhlallista\nympärillä, niin että jos kuulisi, kuinka ajatus naksaa ihmisten päissä,\nsalissa ritisisi jokaisella neljällä seinävierellä! Onkos meillä muilla\nkintut sitävarten, että niissä tutisisi, kun on vuoro nousta\nketarillensa ja pokata, kun Langholma on edessä ja taritsee kättä? Minä\nhäpeän, julkisesti häpeän, kun minä katselen, kuinka nyt Simonssonkin,\nRaha-Simu, ja Simonsson Simonssonin vieressä, Risu-Simu -- Risu-Simu on\nottanut yllensä eheän jakunkin tänäpänä, totisesti, eheän, ihka\npaikattoman jakun tänäpänä, äijä! verka liepeissäkin törröttää\njuhlallisena sivuille samoissa laskoissa, joihin se on maannut itsensä\nkistun tupakissa niinä kymmenenä vuotena, jotka ovat kuluneet\nRisu-Simun toisista häistä! -- minä häpeän, minun tekisi mieleni hävetä\nsilmät päästäni, kun minä katselen, kuinka molemmat Simut, vakavat\nSimut -- Filu-Simua ei Alastalo ole tänne käskenytkään! -- kuinka\nmolemmat vakaat Simut, joilla kummallakin on kotona rahannimistä niin\npaljon kuin visu nirsumalla saa kahdenkymmenen vuoden aikana ladotuksi\nhopeata ja seteliä lootaan, kuinka molemmat Simut, joista ei tiedä,\nonko Raha-Simu risusempi arkkihankkinaltansa kuin Risu-Simu, vai\nRisu-Simu paksumpi kukkaroltansa kaupanteon jälkeen kuin Raha-Simu,\nkuinka molemmat Simut nyt seisovat pystyssä Langholman edessä, kuin\nsaman vieterin potkaisemina kumpikin tuoleiltansa: istualta Simut muita\ntervehtivät, niinkuin sen on tervehdittävä tuolilta, jolla on rahaa\nkotona, mutta nyt, nyt, nyt on pokattava, perse köykäsenä, Risu-Simu\nedellä, koska hänellä on vuoro ensin, Raha-Simu jälessä, koska hänellä\non vuoro jälkeenpäin, mutta hän pokkasee kaksi kertaa, ensimmäisen\nkerran tyhjän varalta ja harjoitukseksi silloin kuin Risu-Simun\nniskakin taipuu ja toisen kerran omasta puolestansa toden teolla\nLangholman edessä! Helve! sanoi Evald kaksivuotiaana, kun ei vielä\nosannut sanoa helvetti, ja helvetti! sanon minäkin, kun karvanenkin\nmies vetää karvansa ihon sisään ihoonsa ja on siliä, ja Raha-Simu höyli\nja Risu-Simu fiini! Se vielä puuttuisi, että Filu-Simu seisoisi\nkolmantena rivissä ja noikkaisi Langholman edessä hurskaana kuin ketun\npappa karitsana! Risu-Simu, mahtaakos mies enää istuakaan, kun oppi\nkerran ja osasi kunnialla keikauksen: kortin lieve rapsuttaa hännissä\nvieläkin tuolin laitaan kuin sulanriuku västäräkillä kivennokkaan, ja\nsen pokkauksen, jonka Raha-Simun niska suoritti turhanpäiten ja\nharjoituksen vuoksi ennakolta Risu-Simun kanssa yhdessä, sen suorittaa\nRisu-Simu velvollisesti jälkeenpäin Raha-Simun kanssa yhdessä nyt\nkun Raha-Simulla vuorostansa on tosi edessä ja hänen todenperään\non noikattava niskaa, silmänvalkuainen vakavasti Langholman\nsilmänvalkuaisessa! Voi totinen tosi ja kymmenen kopeekan sielunraha\nkolehtikukkaroon! tarvitseekos miehen siis seista Langholman vieressä\nniinkuin keritty ja pesty oinas! Alastalokin, Mattsson, korvanlehdetkin\nsileämpinä kahden puolen päätä, kun väkistää vieressä, kehoittaa\nvaikkei ole kehoittavinaan, hoputtaa, vaikkei ole hoputtavinaan,\nsätisee, mutt'ei käske, sähii, mutt'ei kajoo: keinutuolille,\nkeinutuolillekin, jäänytkin tyhjäksi, (\"jäänytkin tyhjäksi!\" ketäs\nsiihen on käskettykään: ei ainakaan minua!) -- juu, Simonsson pääsi\nsitte tulemaan, Fritiof, niinkuin puheissakin oli, ja Simonsson\nmyöskin, Frans, Filemonille minä en saanutkaan sanaa (\"saanutkaan\nsanaa!\" perhana, ikäänkuin en minä näine omine Pukkilansilmineni olisi\nkatsellut, kuinka Alastalo viime sunnuntaina kaarsi Filu-Simua\nkirkkomäellä syllän matkan takaa, niinkuin olisi pitaalista karttanut:\nFilu-Simu ei kelpaa Alastalolle senjälkeen kun hän prakkasi\npattihevosensa Alastalon talliin mennä talvena!) -- Vuorniemikin tuli,\nminä käväsin Vuorniemelläkin, kun ajattelin, että uskallan sittenkin\nvaivata, kun kryssi sopi rantaan, ja tässä hän nyt on, eikä hän meitä\nsyövän näytä! (\"vaivata! syövän näytä!\" ikäänkuin ei miehen päältä\nnäkisi, kun imee kuin karamellimälliä poskissansa Langholman edessä,\nettä Vuorniemen Aatu on seitsemästä taivaasta jo kuudennessa, kun on\nVuorniemen Aatukin isosten joukossa Alastalon salissa ja itse Langholma\ntervehtimässä niinkuin vertaistansa! \"kryssi sopi!\" niinkuin ei\nAlastalon kryssi olisi viime viikkoina sopinut vähän joka rantaan,\nmissä on pitäjässä semmoinen mies, pikkaisenkin paikan mies, josta\nnaapurit tietävät, että hänellä on rahaa reversseillä ja puumerkki\nsemmoinen, että sen voi riitata laivanpapereihinkin: ei kettu kieltänsä\nisottele matalankaan pihlajan marjaa nypäistessään!) asioihinkin\nruvetaan, kun kerjetään, mutta kiiruut ensin pois tieltä: eikös ala\nkuulua kahvikin jo pian tuvan puolelta, kupit minun kuullakseni jo\nhelisevät! (\"helisevät ja helisevät\": totta kai helisevät, kun\nEevastiina on tuvassa: huomeltaista jo juostu ja helmat hyppineet\ntalossa kuin tulessa, Siviä lennossa, Rauha hopussa, emäntä itse kuin\nolisi silmän kahta viljeltävä kolmelle kurille yhtähaavaa ja parille\ntaholle lisäksi ja muuhun vielä, tottakai helisevät: prikka, Lontoon\nprikka, Alastalon iso pitoprikka jo tuntikausia valmiina pata-arkulla,\nkupit, Alastalon taattikupit, astiahyllyn ylälaudan kultakranssi kupit,\nkolme tusinaa välkkyvää kuppiparia ehtaa Englannin valkoista posliinia\nriveissä, niin puhtaissa ja käärivän avarissa, kuin vain Alastalon\nEevastiinan silmä ja käsi osaa Alastalon prikalle kuppeja latoa;\ntottakai helisevät: Alastalon isopannu, elopannu, koko pitäjän\npitopannu paistavin paisuvin kyljin jo valmiina vartoomassa toton\nraakussa, Eevastiinan itsensä keittämä, Eevastiinan itsensä suurustama,\nEevastiinan itsensä täysmakuiseksi maistama ja täysmakuiseksi haistama\nkymmenellä kannen kohottamisella ja kymmenellä kielen koettamisella;\ntottakai helisevät, kun on vahdittu akkunoissa, minkä kolme naisihmisen\nsilmäparia kerkiää akkunoissa vahtaamaan, niistä kolmas Eevastiinan:\njokos vieraat ovat kaikki salissa, joko Langholma on tullut?\nHärkäniemi tuli, Krookla tuli, Pukkilan Petterkin tuli, Rauha, katsos\nitä-akkunasta, Siviä, pidä vaaria etelä-akkunasta, joko Langholma on\ntulossa, jestapookenas, ja nyt hän on kuistin edessä! Rauha, kaatamaan\nkahvia! Siviä, kuppeja pitämään! missäs te silmänne pidätte, flikat,\nkun ette sano, ja olette olevinanne akkunassa, minun pitäisi itseni\nolla joka akkunassa! pääsevät vieraat kuin varas yöllä taloon, eikä\nmeillä ole kahvi kupeissa valmiina! Langholmakin tuli jo! tarvitsiko\nsinunkin, Siviä jäädä Jannea katsomaan, kun hän juoksi rantaan, niin\nettet pitänyt vaaria Langholmasta! kiiruusti nyt, Rauha! ja kiiruummin\nSiviä! ei suinkaan vieraita kuivin suin pidetä Alastalossa, kun\nLangholmakin jo on salissa! -- Alastalo viitsiikin minun kuulteni:\n\"helisevät ja helisevät!\" Miks'ei helisisi, kun helistetään, ja miks'ei\ntulisi kuin aapiskirjassa A:n jälkeen B, kahvi sisään Alastalossa, kun\non iso vieras istutettu keinutuoliin ja se salissa, jolle ensimmäinen\nkuppi taritaan?)\n\nPukkila oli niin näreissänsä, ettei olisi viitsinyt katsella silminensä\nkoko menoa. Prätisköön Alastalo, kyllä se tiedetään, että hänellä suu\non, ja kävelköön Langholma, kyllä se tiedetään kävelemättäkin, että\nhänenkin nimensä kirkonkirjoissa on; vaikka, perhana, mahtaakos\nLangholman nimi, kuinka laveana hän nyt astuukin astelemistansa\nlaattialla, ja kuinka on käden anto, niinkuin olisi isosenkin ojan yli\nkurotettava, kun Langholman isäntä naapurille kätensä lainaa, mahtaakos\nLangholman Eframin nimi olla sen isosemmilla puustaaveilla kirkonkirjan\nplarilla kuin Petter Pihlmanninkaan, Pukkilan Pihlmannin, tämän\nPihlmannin! Häpeän minä Alastalon puolesta, häpeän koko miehen\npuolesta, kun lieruu, Herman, oma miehensä, talonsa isäntä, prikinsä\nkapteeni ja retari jokaisessa laivassa pitäjässä, jolla on raakapuita\npoikkipuolin mastossa, häpeän minä, kun lieruu, kahdentoista leiviskän\nmies oman salinsa permantolankuilla ja omissa velattomissa liiveissään\ntoisen miehen liepeissä niinkuin olisi kruunun kirjoihin keräjillä\nfastattu, että paksunkin niskan on oltava lipevän Langholman edessä! Ei\nminulla mitään Langholmaa vastaan ole, miesmäinen naapuri hän on,\nraja-aita aina lujasti vitsattu ja tykyröity, vaikka piru siitä, että\nomakin aita on pidettävä niin, ettei lampaan kirppukaan pääse raosta\nLangholman puolelle: naapuri niinkuin lain selvä etusormi pystyssä\nraja-aidan kohdalla! Mutta kyllä mies on kuitenkin aika rasitus niin\nnaapurina kuin muissakin pitäjän asioissa ja kyllä minun sydäntäni\nkurittaa, kun minä näenkin Langholman kasvopuolen: riitelisikin välistä\nmieluummin virkistykseksensä toisen ihmisen kanssa sensijaan, että aina\non toteltava, kun toinen piru on oikeassa, ja kun koko hänen fasuunansa\nsanoo, että hän on aina oikeassa! Onkos kukaan oikeastaan asetettu\nhuoneentauluksi toisten keskelle? Ja mikä fulmahti, mikä penteleen\nsigillifasta on juuri Langholmalla pitää leukaansa sillä tavalla ja\nsiinä nuotissa, ikäänkuin hänellä olisi taskussansa paperit ja\nprotokolla siitä, että tämän miehen suu ei aukene kuin asiassa, ja että\nasia on sanottu muittenkin puolesta, kun tämän miehen suu on sanonut\nsanansa? Suon minä mielelläni Alastalolle kaiken pienen motsuunin ja\nmuun terveellisen niskan pehmityksen, mutta, totisesti, eikös tuppaa\nmieleen sittenkin, syntiseen mieleen sittenkin pieni surku, pieni\nsurkuttelun penikka, pieni vasikka surkuttelun penikaksi, kun on\nkatseltava, omin silmin noukittava näkimiensä päähän, kuinka mies on\nisosinkin vatsoin sula kerkiämään, kun hänellä on halu kerjetä: trip!\nnyt ähistään Langholman vasemmalla puolella, trap! nyt livataan oikeaan\nkorvaan! Ettet häpeäkin, Mattsson, rääkätä itseäsi: hikikin sinulla jo\npihisee otsan kaljulla, ja vatsasi, ajattele vatsaasi, mikä kiiru on\nsäkillä, vaikka nappulapari alla kerkiääkin travia! ja vaikka\nhäälytkin, vaikka kimpaat kuin syntisparka uskontunnustuksella, niin\nuskotkos itsekään, että pylväs noikasee ja Langholman niska sulaa? Sinä\nolet Alastalo ja sinä pysyt Alastalona, vaikka kolmena Alastalona\nhäärisit, ja Langholma on Langholma ja hän pysyy Langholmana, vaikka\nkymmenen sinun kaltaistasi olisi noikkimassa ympärillä! Koskas on sinun\nmieleesi tullut, että sinun tyttäresi tulisi miniäksi Langholmaan?\nMikäst'ei, mikäst'ei! mutta onkos sinun tullut mieleesikään ajatus,\najatuksen poika edes? Ei aiturikaan hevonen siitä paikasta aidan yli\nkaapase, jossa on riuku ylempänä kuin kuono kurottaa! Olenkos minäkään\nEvaldia ajatellut Langholmaan? Langholman tyttäret naidaan, kyllä minä\nsen tiedän, ja naitavia ne ovat, mutta ne naidaan sukuun ja\nmanttaaliin, niinkuin parempi isän tieto tietää ja niinkuin isän\nselvempi sana sanoo! Koskas on Langholmasta ennenkään tytär annettu\nmuuhun taloon, kuin siihen, jossa on omaa sukua ennenkin ja maan savi\nperintösavea niin pitkälti kuin isoisän muistoilla on tieto oman\nisoisänsä päiviltä, ja koskas on Langholmaan miniäksi kelvannut muu\ntytär kuin se, jolla on juurta veressä oman talon isistä ja saven tahti\nperintönä Langholman emännäksi? Kyllä Langholma, ja Langholmat ennen\nhäntä rahan ja rahanväärtin ovat ymmärtäneet ja saven myöskin: missäs\nmuussa talossa kuin Langholmassa on perinnönjaossa jokaisen lapsen\nosalle hopeapokaali kaapissa ja perintökäädyt tyttärille ja miniöitten\nkauloihin, ja missäs talossa muussa kuin Langholmassa on isä jokaisessa\npolvessa katsonut kaupoin tai naimisin jokaiselle pojallensa täyden\ntalon ja jokaiselle tyttärellensä emännän sijan perityssä talossa;\nmutta Langholmat katsovat muutakin, Langholmille on raha kahta lajia ja\nsavi kahta lajia: perittyä rahaa ja perittyä savea sekä semmoista\nrahaa, jonka pinnassa ei ole perinnön hometta, joka saa olla kiiltävän\nuusikin, ja semmoista savea, jota ei ole tallannut isän ja isoisän\nkorko ja isoisän edellä hänen isoisänsä korko, ja jonka miehelle on\nhankkinut vain oman leukaluun terävyys ja oman näpin nopeus. Ja\nuskookos Langholma, uskovatkos hänen isänsä ja uskookos hän itse siihen\ntoiseen rahaan ja siihen toiseen saveen, siihen, jossa ei haise\nperinnön hiki, vaan joka on kierinyt miehelle siksi, että taitava mies\nkierittää itseänsä päin sekä maata että varaa? Ei pentelettä uskokaan!\nKyllä hän itse itsensä niille marjapaikoille hakee, joilta rahanmarjaa\nnoukitaan: olisiko hän täälläkään ja kävelisi tässäkään salissa tällä\nhaavaa muitten noikittavana, jollei perso langholmalainen nenä olisi\nlevitellyt sieraimia parkista puhuttaessa ja haistanut rahaa, mutta on\nmatkaa tadikon varresta siihen haarukkaan, joka kääntää höystettä\npellolle ja väliä Langholmasta käsivarren mitta rahan ja miehen\nvälillä. Se on pirua, mutta se on totta: Langholman silmissä ei pääse\nmies miehen veroiseksi, ei rahalla, ei ostamallakaan, eikä ole,\nhemmetissä, omasta mielestänsäkään hänen rinnallansa miehen veroinen,\nellei ole sukua, suvun juurta, suvun perhanan piparjuurta, en paremmin\nsano; jos on isoisä ollut renki, niinkuin pahus minulla, ja nainut\ntyttären ja tullut talolliseksi, nainut tyttären, liukas mies, Pukkilan\ntyttären, saakeli, ja tullut isännäksi, Pukkilan isännäksi, peijakas;\njumaliste, rengin pojanpoika minä olen Langholman silmissä ja vielä\nLangholman pojankin silmissä elämäni päivät ja rengin pojanpoikana\npysyn, vaikka minulla olisi rahaa niskassa paksulti kuin haahkalla\nhöyhentä!\n\nKatsos Alastaloakin nyt trippaamassa! Äveriäs mies, tunnustan, vaikken\nsano, kieltämättä äveriäs mies, osa jokaisessa pitäjän laivassa, isokin\nosa muutamissa, oman kynnen mies, jumaliste, oman kynnen mies koko\nelämänsä ijän ja kynnet toimessa kuin haukalla: jos sifrat\nlaskettaisiin ja rahan väärti punnittaisiin, niin paljokos mahtaisi\nLangholma olla paksumpi perintöinensäkään kuin Alastalo, Alastalon\nHerman, laihan Alastalon lihava Herman? Mutta poika sittenkin on Herman\nEframin vieressä, poika omasta mielestänsä ja poika Eframin mielestä,\npoika meidän muittenkin mielestä! Se on jumalatonta, että sillä lailla\npitää olla, minua on itseänikin karvastellut, minua on sisuttanut,\nminua on piruttanut jokaista ihokarvan juurta myöten, että toinen mies\non minun vieressäni niinkuin amme, kun minä olen niinkuin ämpäri, että\npaikalla kun minun pitäisi pärjätä Langholmaa vastaan, minun menee\nluontoni saapasvarteen, ja minä olen karvoilta myötä kuin lampaan\nlaupias villa, vaikka jokainen suomus minun nahoissani päkkää pässinä\nvastaan!\n\nEn minä Alastalollekaan myötäihoinen ole, mutta raapii minua kuitenkin\nsurku omantunnon hipiäpaikoilla miehen puolesta, että ihminen prässää\nitseänsä koko ikänsä ja lihottaa itsensä semmoiseksi kuin Alastalo, ja\nnäyttää kuitenkin kleiniltä, on, pihkana, kleini! toisen rinnalla,\njolla ei ole ollut elämässä muuta virkaa ja vahtia, kuin olla\nLangholmaa vaan koko elämänsä ijän, Langholmaa, ikäänkuin ei miehen\nmaailmassa muuta tarvitsekaan olla kuin Langholma, ollakseen painava\nmies ja katsellakseen pitäjää kuin pässi laumaansa! Olemmekos me muut\noinaita sinun mielestäsi, vaikka sarviparisi olisikin ylempänä, ja\ntarvitseekos meidän itse pitää itseämme oinaina, joiden puolesta\nsarvipää pitää sakaroitansa korkealla ja katselee ympärilleen? Se\nnylkee ihmisen ajatusta elävältä, että jonkun ei tarvitse olla kuin\nitseänsä, ollaksensa toista isompi, ja että Jumalalta ei ole räkännyt\nnahan mittaa minun luilleni samaa kyynärpuun määrää kuin kellekin\ntoiselle! Onkos se niin suuri ansio, että on kastellut riepunsa\nLangholman vakussa Langholman Eframina, Efram-kläppinä, ja onkos\nräkänokan ranki korkeampi Langholman kakaroilla kuin muilla mukuloilla?\nMitäs varten siis Langholman isäntä kantaa nenäänsä kuin olisi se\nmuunluinen mööpeli kuin se nysä, jota muut tavalliset kristityt\nniistävät omanansa naamassansa, ja mitäs varten vahdataan Langholman\ntyttäriä ja Langholman poikia ikäänkuin olisi veren sahti ihon alla\nheissä muunsakuista mehua, kuin se punainen, joka hurahtaa\nsängynlakanalle minkä muunkin Miinan ja Vihtorin opetellessa häitä!\nMinun ihmisluontoni ei kärsi sitä, ei niele kurkustansa alas, että joku\non kampela silloin kun minä olen silakka, ja että toisella ihmisellä on\nantura leviämpi kuin minulla! Jos minä olisin Jumalan salissa, niin\nminä kiristäisin hampaitani, jos siellä joku perhana uskoisi karvansa\nminun karvojani hurskaammiksi! Enkä minä kärsi täälläkään maksan\nsakenematta sitä, että joku tällää itsensä isoseksi, olkoon hän vaikka\nLangholma, kun en minä itse ole isosempi! Nyt on minun vuoroni paiskata\nkättäkin, lykätä kädenkäpälää, käpälää kiltisti Langholman etukäpälään!\nEenokkikin, Eenokkikin, jumaliste, Karjamaan Eenokki omissa verkaisissa\nhousuissansa seisoo sohvan edessä, niinkuin lainapöksyissä seisoisi;\npääsipäs seisomaan, pääsi liukkaasti ketarilleen, vaikka aluksi takapää\npainoi ja seremoniiat piti kuitattaman istualta, noin vaan, niinkuin\nmies rehellisesti kurottaa kädentynkänsä omassa tuvassansa oman tuvan\npenkiltä toiselle, pääsi ketarain väkeen kuin voideltu, kun Langholma\noikein oli edessä! ja nyt seisotaan kuin koira passissa: aut' armias,\nkun piippukin pyyhkäistään leukapielestä, itse Eenokin piippu Eenokin\nomasta leukapielestä ja niskan saranat, Karjamaan Eenokin niskan\nsaranat pistetään värkkiin! Voi sun hemmetti, että pitää katsoakin, kun\nmies rääkkää itseänsä ja noikkaa, ja kahden manttaalin persepuoli\nkeikkuu köykäisenä! Voi Eenokki, näkisit sinä Karjamaan tuvassa, että\ntaikinatiinu nurkassa rupeaa huikentelemaan ja kävelee laattialle\npotkasemaan polskaksi, niin sinä sanoisit, että taikinatiinu on tullut\nhupsuksi, mutta mitäs sanoisit itsestäsi, jos nyt näkisit itsesi\nLangholman edessä ja Karjamaan isännän höylinä? Jumalan lykky, että\nsinulla kuitenkin on niska siinä paikassa ruumista, josta päätä\ntaivutetaan! Mutta, makia leipä ja Susanna saunasaavissa! sitävartenko\nsinä olet koko elämäsi ollut Karjamaan Eenokki, että niskasi olisi\nnosela, kun Langholma torkasee kättä? Minä antaisin sinulle anteeksi,\njos sinä olisit niinkuin minä, ja isoisä Pukkilan renki, mutta kun on\nsuvun tykyri yhtä tykevästi Karjamaan savessa kuin hammas omassa\nleukapielessä, ja tämä leukapielikin sama luulumpare fasuunaltaan ja\nriitinkiensä kulmilta kuin se, mikä oli ollut leukapielen toimessa jo\nsillä Eenokilla, jota sinun isoisäsi oli sanonut isoisäkseen, niin\nkukas silloin käskee miehen olemaan löysä juuri miltään paikalta\nruumistansa, saati niskaltansa? Ett'et nyt häpeä, jollet itsesi edessä,\nniin pappasi edessä, joka jo sanoi, että tehtäköön Langholmassa mitä,\nmutta meidän pellolla, Karjamaan pellolla ei kajota siihen kiveen,\njonka isä on jättänyt paikallensa saralla, ja että lerppukoon järki\nmuitten päissä, mutta meidän isännissä, Karjamaan isännissä, ei lerpu\nmikään, ei järki eikä niska, kosk'ei Jumalakaan ole lykännyt meille\nhännän lorvia selänpäähän lerppumaan! Ai, vanha Eenokki, oikea\ntodellinen vanhan ajan isäntä, Karjamaan Eenokki, kaksikymmentä vuotta\njo kirkkotarhan mullassa lahonnut -- vaikk'en minä usko, että leukasi\nvieläkään on laho: se oli lujaa luuta! -- mitäs sanoisit nyt pojastasi,\nlerpusta, jos näkisit, kuinka poikasi, tämä Eenokki, Karjamaan isäntä\nniinkuin sinä, saman leukapielen kantaja kuin sinä, saman piipun imijä\nkuin sinä, kuinka poikasi, Karjamaan Eenokki seisoo Karjamaan Eenokin\npöksyissä ja on höyli toisen miehen edessä, seisoo piippu kädessä, eikä\nhampaissa Langholman Eframin edessä, saman Eframin pojan edessä, jonka\nkanssa sinä kävit keräjiä kymmenen vuotta sisaresi perinnöstä,\nEfrosynen perinnöstä, kun kiskoivat Langholmaan Karjamaan tavaraa,\nvaikka Efrosyne vain oli Karjamaan tytär eikä poika, olkoonkin naitu\nLangholman isä-Eframille ja poika-Eframin äiti! Voi Eenokki, sinua\nEenokkia, poika Eenokkia, jolle on uskottu naamaan Karjamaan kaikkien\nEenokkien perintöleuka, ettes leukasikaan puolesta häpeä vaivata\nperintöluitasi, Karjamaan isännän nilkkaa ja lonkkaa, joita ei\nKarjamaan isäntä isästä poikaan liikuttele kuin talon tarpeisiin, ettes\nhäpeä vaivata luun liikkuvaa Karjamaan Eenokin kropassasi seistaksesi\nturhan tähden kyynärämitoissa toisen miehen edessä, kun istualtakin\nKarjamaan isännän käsi ja kämmenen kurotus täydestä kelpaa\ntervehtimisen toimitukseen kelle hyvänsä pitäjässä, ja pitäjän\nulkopuolellakin! Mistä riettaasta on Langholmalla käsissä se nyöri, se\nnyörin pää, joka on nykäissyt nyt Eenokinkin sohvalta, sohvankulmasta\nistumasta, jossa miehen on tykevää istua, Eenokinkaltaisen eritoten\ntykevää, nykäissyt seisomaan sohvan eteen, seisomaan sohvan edessä koko\nmitassaan ja opettelemaan semmoista, jota Eenokki kaiketi ajatuksissaan\nluulee noikkaukseksi? Minä ihmettelen sitä asiaa Langholmassa, minä\nihmettelen ja kiukuttelen, vähältä pitää, etten minä sadattele: vielä\norpanuksen, täyden lihallisen orpanuksenkin, ja semmoisen miehen\nlisäksi kuin Karjamaan Eenokin, pitää vaan nousta kintuillensa, ei auta\ntalo eikä periveren paino takapuolessa ja muussa ruumiissa, vaan\nletattava on, kevitettävä ensin sitä paikkaa pakaroissa, joka on\nmiehellä istumista varten, ja kun se on tuuman verran, kaksi tuumaa\nhilattu ilman väkeen irti sohvasta, niin samaan menoon on mies jo\npystyssäkin köykäisesti kuin vieterin lykkäämänä, ja mitäs silloin on\nEenokinkaan pystynä miehenä muuta kuin koitettava noikkaamisen taitoa,\nkun Langholma on edessä, noikattava senverran kuin osaa, kun kerran on\npystyssä ja konteillansa!\n\nOlisi Langholma kapteeni ja hamina-asioilla, niin kuinkas kävisi\nkonsulien, lihavienkaan konsulien: minä pelkään, että riikinkonsulikin\ntulisi höyliksi tuolillaan ja niskan paikalta, kun Langholma kävelisi\nkonttooriin: eivät konsulit sen istuvampia miehiä ole kuin Karjamaan\nEenokki! Mikäs minuunkin menee nyt? Tiedän paremmin, mutta perhanaa,\nkun nykäsee! Mikäst'en minä voisi istuakin, jäädä istumaan, lykätä\nistualta sohvalta kättä, niinkuin lykkäisin Lahdenperälle, jos hän\nkävelisi käsikolehdilla salissa, mikäst'en, ja puhella vaikka Eenokille\nvieressä, taikka Härkäniemelle tuonne Lahdenperän ohitse muita tärkeitä\nsill'aikaa, kun lainaan käteni Langholmalle nyt, kun on minun vuoroni?\nMikäst'en? Voisin vaikka kysästä salin poikitse Krooklalta jotain;\nMikkelsson, jokos sinulla ovat kaurat korjossa! Mutta pihkanaa, teenkös\nsillä tapaa? En; en jumaliste, vaikka se olisi viisaampaa, ja\nAlastalokin huomaisi, etteivät kaikki pidä Langholmaa yhtä isosena\nsäkkinä, kuin hän! En, en perhana teekään, vaikka piru hyppelee veressä\nkuin saakeli ja olisi miesmäistä olla miesmäinen! Tuommoisen\nLangholmankin Alastalo laahannut tänne pitämään minua peukalon kynnen\nalla, ja minä, nöyrä poika, minä menen kynnen alle, menen itse omin\nryömin! Kuinkas nytkin hepasee poskilihoissa ja herasee silmän\nvierustaa? Vaikka minä kivenpulttia olisin perselihoihini killuttanut,\nniin pystyssä minä nyt seison: pyrstöhäntä keikkuu, kun Pukkila on\nväärä isompansa edessä, ja kasvot ovat naurun voiteessa, kun Langholman\narmollinen on noukkinut Pukkilan Petterin anovan käden! Nylkisin minä\noman itseni, jos vierasta katselisin: olisiko vielä nuoltava\nsuurempansa kättä! Lahdenperäkin korvan vieressä röhisee ja ryhii,\nrykäsee kurkkuansa kirkkaaksi ollaksensa vuorollensa valmis: onkos se\nlaitaa, ja onkos se kristillistä, että saman papin kastama ja saman\nkepun vedestä kastettu mies vuovaa tarita kätensä toiselle vasta, kun\nhän on kolannut sisuvärkkinsä ja avannut räkäpellit kurkkunsa\nkorsteenissa? On se jumalaton asia, että miehellä lyövät kintut\nkonsteja toisen miehen edessä, joka ei hänkään seiso muuta kuin omilla\nkintuillansa! Onkos leiviskän paino toista lajia leiviskää Langholman\nkropassa, että meidän pitää muitten olla köykäisiä silloin, kun hän on\nraskas? Ja mistä puntarista se sifra luetaan, joka sanoo, että minun\nsilmäni eivät saa kestää silloin kun Langholman silmä painaa ja katsoo?\nSen minä tiedän nyt, että jos Langholma kirjoittaa nimensä Alastalon\nparkkikirjaan, niinkuin hän vissisti kirjoittaa, niin minä kirjoitan\nkiiruusti perässä, kirjoitan lennossa nimeni lenkinpuhditkin, vaikka\nsisu kuohuisi veressä kuin vesi kattilan kannen alla ja ajatukset\npääkuoren sisäpuolella rahisisivat harjaksen kärkinä! Senkin nielisin,\nsen nielisin, sillä ei sitä kukaan muu tiedä kuin minä, minä itse,\nmutta kun muutkin, muut lampaat asettuvat lampaiksi, muuttuvat\nlapelampaiksi, kun Langholma astelee joukossa, kävelevät laumana\njälestä, kun Langholma astelee pässinä edellä, niin se minua kaivelee,\nkaivelee saastaisesti, se syö, syö elävältä minua: kukas sinulle on\nsarviparin antanut kannettavaksi, jonka jokainen huomaa pässin\nsarvipariksi eikä oinaan? Sitä minä en anna itselleni anteeksi, että\nmuut ovat nöyrät sinun edessäsi, minä itsekin fölissä, että sinä olet\npriimas karsinassa, kun on villaa nahassa muillakin! Missä Mooseksen\nkirjassa se on sanottu, että minäkin olen lammas lammasten joukossa\nsilloin, kun Langholman Efram on parvessa pässi, ja että juuri\nLangholman sorkan jäljissä on joka varpaan pitäjässä napsuteltava, kun\non pässin hajua sentään muittenkin saparoissa! Minä, jumaliste,\npaiskaan kättä tässä, ja olen laupias kuonoltani, lammas hurskaalta\nkuonoltani, mutta ajatus, ajatus lykkää sarvea, sarvenväkää, kiertää\nkiemuraa kuin sarviparia otsaluun alla, ja tonkaisisi, tonkaisisi\npässinä, kun vuovaisisi, tonkaisisi niin että luut rapisisivat\nLangholman kräkeissä ja salissa kuultaisiin rytinästä, kellä myöskin\novat sarvet! Tonkaisisin! tonkaisisin sarvenjuurien halusta, mutta minä\nen usko kinttuihini; kintut kekkaavat, muut perhanatkin tietävät,\nLangholmakin tietää, että minun kinttuni kekkaisivat pettäisivät, jos\nminä yrittäisinkin, koko sali tietää, kaikki salissa tietävät,\nAlastalokin, Mattssonin kelmi hän sen juuri tietääkin, että Pukkilan\nPetter on faaria vain sarvien haralta, sarvien kalistamiselta ja\nvarpaan pakkaamiselta, mutta että kintut, kintut, kintut ovat kleinit\nja että oinaskin, Härkäniemikin minulle opettaa sarvirysyssä kuinka\nvalssia astellaan takaperittäin! Aijai sentään, kun on pistettävä\nitsensä omaan taskuunsa ja oltava naaman pintapuolelta hurskas, vaikka\npiru mellastaa turkasena joka kynnen alla kymmenessä sormenpäässä ja\nsata saatanaa kihisee yhden ainoan vaivaisen kielen liuskan kärjessä!\nEnkelikin parkuisi itseänsä minun nahoissani ja tuntisi itsensä\nkarvaiseksi valkoisen enkelipaitansa alla, jos hänellä potkisi\nruumiissansa semmoinen sorkkapiru kuin minulla, ja hänen olisi\nveisattava taivaan veisuja nokastansa, vaikka katku ja tulikivi höyryy\nlieskana hampaissa! Onkos minulla niska sitä varten, että sitä on\ntaitettava, ja olenkos minä Pukkila sitä varten, että minä lierun\nmuitten edessä? Luokkaa minä olen taivuttanut haapapuusta, ja se\ntaipuu, taipuu lastun ripasematta, kun se on haudottu, mutta voi\nvietävää, kuinka se potkasee vastaan ennenkuin se on luokka ja luokan\ntämmissä: oman niskani kanssa minulla on kovempi prässi kuitenkin, kun\nluonto ja äkä pitää sitä suorana, mutta taito ja ymmärryksen tieto\nsanoo, että sitä on taivutettava. Onkos Langholman käsi tällä haavaa\nkoparan väkenä minun knuppini takapuolta painamassa ja pehmittämässä\nniinkuin muinen äitimuorin luinen kämmenantura lukusijoilla ennenkuin\nPetterin niskatappi oli sula ja ihmismäinen ja nykäsi niksinsä pastorin\nedessä! Isäntä minäkin olen ja kapteeni lisäksi, Pukkilan isäntä,\nPukkilan-Pukkilan, ja Uskon kapteeni, Pukkilan Uskon, kukas sen on\nsanonut, että saranat minun niskassani ovat noselammassa voiteessa kuin\nLangholman, ison Langholman, Langholman isosen, olkoon vaikka\nisosempikin vielä! Voi Esaun karvat ja Jaakopin herneruoka, minä en ole\nmies enkä mikään, vaan riepu ja peukalon alle minä ryömin: kaunista,\netten ole nelinkontin edessä kun Langholman mahtava lainaa kätensä\nPukkilalle, kätensä viisi sormea Pukkilalle, Pukkilan pikkaselle!\nOlemmekos me saman pitäjän isäntiäkään ja saman pitäjän\nmanttaalikirjoissa? Neljänkös kyynärän hauta sinulle mitataan\nkirkkomaalla ja minulle kolmen, kun olemme kylmiä ja kroppia? Voi\nviluinen viha, että ihmisen on lonsotettava itse omaa niskaansa,\nvaikk'ei kukaan piru ole peukalollaan niskaa painamassa! Se on\nperisynti ihmisen luissa, että ne eivät kestä riitinkeissään, vaan\nselkä notkistelee ja lieruu nyöriänsä, vaikka veri potkasee putkissansa\nkuin olisi piru purtilon sisäpuolella! Esaun karvat ja Jaakopin\nherneruoka, sanon uuden ja väkevämmän kerran! Vaikka esikoisuus menisi\nja käsivarren ihokarvat paljastavat paksun kaljunsa paidan hihan\nsuusta, niin lusikka on kurotettava vatiin ja ahneen lipottava\nhimoruokaa vatsaansa: niskasuoneni minunkin on pehmitettävä ja nieltävä\nsisuni harjaskarvat, livattava häntää piskin haju kuonossa Langholman\nedessä niinkuin olisin minäkin kesy koira nöyrien joukossa ja\npussikkapassissa odottamassa, koska armolliselta varisee lihanpalanen\nkiitollisesti nuolasevaan kitaan! Voi minua ja järkeäni, Bileamia ja\nBileamin aasia: järkeni näkee kuin lasin lävitse, mutta Bileam minun\nlihassani pitelee kuolattimia kuin pihtiä ja järjen on aasina käveltävä\npäin paljasta kärjen tutkainta! Nyt se tapahtui ja minä noikkasin, eikä\ntikun riistekään irjennyt niskassani! Ääh, minun niskani, minun\nvoideltu kaulatappini, se on jukoliste kapine, vietraava värkki, josta\npassaisi rengin ja muiden ministerien maksaa silkkaa kultataalaria,\nsillä on järkeä omasta takaa, ja kun knuppi reistaa, niin niska myötää,\nja puhuri keisarin parrastakaan ei häälytä hiuksen karvaakaan kumaran\nkaljuilla! Kukas sen on sanonut, että pitää mennä likosateeseen silloin\nkun räystäänkin suojissa voi pysyä, ja kuka käskee kukon orrella\nyrittämään kiekaisua silloin kun laen lauta kolisee päähän, jos harjaa\nnostaa! Minä pidän korvat visusti tuluupin karvoissa kauluksen\nsisäpuolilla silloin kun pakastaa, ja minä lykkään käteni nopiasti\nhousun taskuun, ennenkuin se kerkiää nyrkkiin, silloin kun nyrkin\nnäyttäminen housuntaskun ulkopuolella on vaarallista! Ei vikuroiminen\npassaa ihmisissä, minä nostan päänikin penkistä isämeidästä samalla\nhavauksella kuin pappikin sanoo amenensa saarnastuolista seurakunnalle,\nja mitästä minä olisin pakana silloinkaan, kun on pään kaljupuolta\nnäytettävä Langholmalle? Liukkaasti se kävi, ei maksanut kopekan\npyöreätä koko konstin teko, ja nyt on hyvässä sovussa ja myötäkarvaa\nitsensä kanssa niinhyvin kuin muittenkin kanssa salissa! Ei pippuri\nnieltynä enää suussa karvastele, vaikka se on puikea kielen päällä!\nMinä olen peipponen sittenkin livauttamaan niin noikauksen kuin\nkeikauksenkin, niin pyrstöllä kuin nokalla! Pukkilan Petter on Pukkilan\nPetter noikkaamisen jälkeenkin, ja minä olen tassukoillani vielä! En\nminä ole nähnyt pajun vitsankaan kauemmaksi aikaa vääräksi jäävän, kuin\nsen ajan, jonka tuulen poika on harjaksia viilaamassa: kun on ilma\nohitse, niin potkaistaan pehko pystyyn taas ja ollaan suoria, ikäänkuin\nei tuulen häntäkään ikinä olisi niskan ylitse kulkenut! Enkä minä\nhuonompi ole pajua: niskani minulla on jäljellä, vaikka se on\nnoikannut, ja Pukkilan pintele Pukkilan pentele, vaikka hän on\npokannut! Noikkikoot nyt vuorostansa muut länsisivulla, noikkikoot ja\nnotkukoot hartiaväellä ja polven taipumalta niinkuin olisivat\nurkutramppareiksi tilatut Alastalon saliin: hyvää se tekee kropan, kun\nihmisellä on motsuunia, ja niskakin ruostuu, jollei sitä joskus\nkeikuttele! Lahdenperäkin on jo taas takapahkojensa varassa sohvan\nnahalla ja istuu puhisee taksvärkin jälkeen ikäänkuin olisi tynnyrin\nsäkin selästänsä heittänyt, ja Härkäniemi heiluu tekomiehenä\nparastaikaa sohvan nurkan edessä eksaamissa, ruumiin neliskantin\nrehellinen istumapää höylinä ja höyhenenä ja saman neliskantin\nviekkaampi järkipää lammaslaupiaana ja Jaakopin hurskaana: rehti mies\ntaululta ainakin ja silmämunatkin lurautettu ystävällisiksi\nnurkiltansa, piippu pyyhitty sopivasti leukapielestä käteen\ntervehtimisen ajaksi ja otsakulma asetettu siivoksi, ajatuksetkin kuin\nsunnuntaipäivää varten jakaukselle kammatut.\n\nMene tiedä, vaikka Härkäniemi sittenkin olisi miesmäisin mies\nLangholman ohella joukossa, sopusa ja myötäharainen mies kyllä, mutta\nmies omissa housuissansa ja omilla anturoillansa, mies, joka kävelee\nmukana, mutta jolla mukana kävellessäkin on oma knuppi hartioitten\nyläpuolella. Jollei minun silmäni tälläkään haavaa erehdy, niin\nLangholmankin käsi viivähtää Härkäniemen kädessä sen eineen kauemmin,\njonka aikana kämmenpohjasta kerkiää kämmenpohjaan tieto, että me kaksi\ntervehdimme miehinä toisiamme! Jos pitäjässä joku olisi mies pistämään\nsarviparin ristiin Langholman sarviparia vastaan, niin Härkäniemi olisi\nkukaties se mies sekä otsaluun muhkulta että niskan tanalta ja\nkinttujen pitävyydeltä, mutta hän on paska sarvekkaaksi mieheksi siitä,\nettä hän on laupias järjeltänsä ja lammas, eikä tämmää sarvenluuta\nsarvenluuhun muulloin kuin silloin kun tarvitaan ja toinen tyhmyyttänsä\npainaa häntä perse edellä kävelemään. Tahtoisin minä välistä, tahtoisin\nnytkin, eritoten nytkin, soisin sydämeni niruksista, että nuo kaksi\nrytisisivät sarvista yhteen, Härkäniemen härkäjuhta ja Langholman\nselkävä sonni, vääntäisivät väkipolskaa, kumpi on parooni kahdesta, se,\njolla on reistausta sarviharan nostossa ja riitingin juoni selän\nlautasissa, vai se, jolla on ryhänvaraa niskassa ja jämänkuhmua\nsorkkaparien polvisaranoissa! Tahtoisin ja soisin, mutta minkäs ihminen\ntekee pelkillä tyhjillä ajatuksen kynsillänsä ja jaksaa paljaalla\nmielen halulla, taittuva kuin ruohon kärki, kun kumpikin on omien\nsarviensa herra, ja kummallakin on sarviensa takana oma sonniotsainen\npääknuppinsa, jonka luun peitossa ei syhy minun syhyni, vaan heidän\nomien ajatustensa saivarat! Ei härkä niskansa väkevääkään ryhää käytä\nkuin vakoa astuessaan ja savea kääntäessään pellon saralla, eikä\nuljaskaan sonni sarvea kalistele sitä elukkaa vastaan, joka on nöyrä\ntarhalla ja katselee nurkasta silloin kun väkiryntäinen tepastelee\nkarjassa ja astuu tiineiksi tiinittävät! Langholma on siemenen mies,\nsiemenvakan kantaja pellolla ja Härkäniemi saven uuras, vaon puskija\nkylväjän kantapäillä, eivätkä ne kaksi otsakkain käänny samalla\nsaralla, kylväjä ja kyntäjä, vaan siemenen viskaaja astuu juhlallisena\nedellä ja viljelee laviata kättä ja vaon vääntäjä seuraa vakaana\njäljestä ja siirtää sitkasta polvea. En minä ole mies murentamaan kiveä\nkourassani, enkä ottamaan tuulta hännästä ja kääntämään tikkuvastaista\nkeulan edestä löysämyötäiseksi ahterin taakse; enkä minä nosta\nHärkänientäkään takajaloilleen Langholmaa vastaan ja silota harjasta\nsian selässä kuin häntäviistoon! Langholma on totinen mies\nsaapasparilta, kun on astuttava edeltä ja Härkäniemi urhoollinen\ntallukoilta, kun on seurattava jälestä, ja kun ne kaksi ovat\nmenovedossa ja nenä samaan ilmankuriin, niin silloin painetaan\neteenpäin, vaikka rapa räiskyisi tien kurassa ja kivet kuhmisivat\nanturan alla: mikäs silloin auttaa muittenkaan laumassa muu, kun\npotkaista perässä ja loikkia, minkä kintun venyvää kullakin on? Nenä\nminulla painuu naamassa huuliparran varjoon, ja sylki kielenpinnalla\nmuuttuu sammaleeksi suussa, kun minä katselen paria ja ajattelen, että\nminun, Pukkilan Petterin, joka olin klipo pikkaisena ja soukka\npoikaisena, pitäisi nyt pitää puoliani suun tämmissä ja piuvata\ntänäpänä selkävoimalla vastaan noitakin kahta, joista toisella kaiketi\noli huulien fasuunassa järjen lukko jo silloin kuin tuttikin ja\ntoisella selän lauta sellainen, kuin itsekin muistan rippikoulusta.\nMitäs tuntenee kangaspakka verkansa loimissa, kun keritään auki\nkraatarin pöydälle ja kraatarilla on kädessä kyynärpuu ja toisessa\nsaksien suukava pari: kraatarin pöytä on tämä sali, kraatari itse on\nAlastalo, kyynärpuu koholla on Langholman mittaava silmä ja sana, ja\nsaksipari irvellä on valmis Härkäniemi: itse me olemme pöydälle\nlevitettyä sarkaa ja saran verka purraan siitä, mihin kyynärpuu\ntorkottaa ja kraatarin peukalo ohjaa liuskivan kidan!\n\nKelpaa kunnioittaa toisiansa Langholman ja Härkäniemen ja paiskata\nkättä kuin olisi isonpitäjän kirkkotapuli kävellyt kappelin\nkirkkotapulia tervehtämään: yhtä poikaa he ovat tässä salissa nyt ja\nlahnakaloja Alastalon nuotassa, kun muut saavat kiiskisinä uida\njälestä! Ai perhana piikkejä kiiskisenkin selässä kuitenkin, kuinka ne\nharittavat pystyssä: olkaa lahnoja ja leiviskän kaloja, pikkainen\nkrääkäsee sittenkin, kun likikkäin tullaan ja eikös raapi vielä\nsuomuksissanne kiiskisenkin piikki, ennenkuin padassa ollaan ja\nprotistaan! Ja mikäs pikkainen minä sittenkään olen, vaikka sanon\nprätistänkin sanan niskaan paremman sanan: manttaalin isäntä ja prikin\nkapteeni ja Petter Pihlman päälle kaupan: semmoinen kala kun rupeaa\nkiiskiseksi, niin sen potkauksen tuntee! Kävele sinä riviä Langholma,\nkävele salia runtaan vaikka kahteen varviin ja katsele, ovatko hiukset\nkauniilla jakauksella pitäjässä, kun nöyremmät näyttävät päänsä\nkarvapuolta kaljupaikkoineen pystymmän syynättäviksi; istu sinä,\nHärkäniemi, koska taas olet istumassa, istu sohvan kulmapäässä vaikka\nkahden selkäpielen leveydellä ja päästele savun köyttä poskista\npaksumpaakin kuin oman pääsi järki, livuta sinä, Alastalo, livuta\nliukasta kahdentoista leiviskän kroppaa, vedä solmuun vaikka säkki\nliivin kohopaikan kohdalta ja ole väärässä vasemmalle silloin kun\nhyllyt höylinä oikealle, minä olen sittenkin Pukkila, Pukkilan Petter,\nja tämä kiiskinen repii verkossa teillä tänäpänä vielä, ennenkuin\nkolmenkaan karvasen käsiparin yhteinen voima on nostanut saaliin\nsätkivän, särjen kuin säynäänkin, meren velluvista teljun tikuille\nruuhen partaan sisäpuolella! Minä olen minä ja kiusa kiusa,\nja jos Pukkilalla on parta paikallansa, niin vielä saa tänäpänä,\nennenkuin puumerkeissä ollaan ja parkin kirjat krympätään, Alastalo\nhikoilla syntiä ruumiistansa yhden reikävälin kiristämisen verran\nsuolivyössänsä, Härkäniemi kirota, ettei ole naimisiinkin mennyt\nmieluummin kuin lykännyt itsensä saunaan tässä salissa, ja Langholma\najatella, sopiiko virsikirjan kansisankojen sisäpuolelle ärriäkin ja\nsaako langholmalainen leuka täristä pirulle selvää hurskasta suomen\nkieltäkin! Minä olen Pukkila minä, maksan puolestani joka paikassa, ja\nkopekalleen saa rätinkinsä jokainen, joka minun kanssani rätinkille\nrupeaa!\n\nPukkila oli totisesti sekä poikaa että pässiä taaskin, vähän nenälle\nnäpättyä poikaa ja vähän sarviin täräytettyä pässiä kyllä, mutta poika\npystyssä kuin ohdakkeen ota ja pässi päkässä kuin neljän haran varppi:\nei Pukkilaa penkin syrjältä lykätä ja permannon lankuille pudoteta, kun\nhän on penkille istunut! Tervehtikööt tervehtimisensä ja klähmikööt\nkäpälineen, mutta faarin he minusta saavat! Ei olisi juljennut, ei\nvietävä vie olisikaan juljennut katsoa, omin jumalan luomin silmin\nkatsella, kuinka prosessi, prosessin meno kulki, kuinka isonen astelee,\nkun hän on iso kukko joukossa ja pienet ovat varpaillaan, kun he ovat\nkukonpoikia kukon rinnalla, ei jumaliste olisi juljennutkaan, mutta kun\npiti katsoa, piti perhana, että näki! Voi taattia minunkin purstossani,\njollei siinäkin olisi nostoa, ja hetaletta minunkin kukonharjassani,\njollei siinäkin olisi heittoa, jos fyörättäisiin salissa kuin\nkuningasta riikissä ja Sonni-Samulia navetan keskikongilla! Minnekäs\nmuuhun kuin peräpilttuuseen pitäjänkään Samuli ja mistäs muualta sopii\nEfram Eframssoninkaan kuljettaa Langholmasta silmän mahtavaa\nympärilleen ja piipun kaarevaa seurakunnassa kuin keinutuolin kenolta\nAlastalon salissa? Sinne käsin vain, keinutuolia kohden vain: kurssi\nkaijille, kun on sataman suu länsätty ja köydet lossissa, isofaarari\nhaminavesissä ja kuuton keikkuvat rannan puolilla; keskeltä salia\nverkakseltaan ja varmakseltaan: mistäs isosen ura muualta kulkee kuin\nkeskeltä juopaa ja koskas isonen astia joutua tekee, kun kaijin kylkeen\nlaskee; askel askeleelta ja juhlallisesti: kun kulkee salissa Efram\nEframsson, ja kun on julkipaikka salissa ja julkipaikalle käsketään,\nniin julkinen mies kävelee julkisesti paikalleen ja istuu keinutuolille\nLangholmana! Voi Lissabonin maantäristys ja minun oma leukapartani, kun\npitää katsella ja pysyä nahoissansa! Minussa vietraa kumpaakin\npolventaivetta ja hyppelee nakumanni kymmenen syntisen hyppysen\nnenässä, kun tepastelee toinen edessäni keskilaattialla majuurina ja\nAbsalomina silloin, kun minä penkillä saan istua nurkassa laupiaana ja\nniistää nenääni kristiveljenä ja vanhurskaana! Sen minä vielä nielisin\nja antaisin anteeksi, että Langholma on vaatteissansa, niinkuin räätäli\nne on hänelle leikannut ja Jumala mitannut luut, mutta tarvitseekos\nmiehen siltä istua keinutuolin käsikaiteitten sisäpuolelle sellaisella\nselän kyynärällä ja sillä ahterin fasuunalla, ikäänkuin Langholman\nEframin takamanttaali olisi mikä saarnan selkä pielipuilla ja amenen\nleveä laudan lavitsalla? Se on synti, minä tunnustan, että se on synti,\nkun ihminen napisee, enkä minä pidä ihmisistä, jotka narisevat ja\nnarisevat sisuksissaan, niinkuin voitelematon sarana, mutta synnin\ntikkua on minussakin, minun Aatamissani, pientä synnin tikkua minunkin\npienessä Aatamissani, ja eivätkös ne kaikki penteleet ole pystyssä\nsyyttömän syhymättömässä niskassa, kun näkee nuunan keinutuolissa\nniinkuin Vanhatestamentti nahkakansissa, ja leukapään nuunan\nalakantissa niinkuin Paavalin epistolat yhtenä järkäleenä Uudessa, ja\ntietää kapinallisessa mielessään, että koko huoneentaulu hartioitten\nyläpuolella ei kuitenkaan ole muuta kuin Langholman Eframin naama,\nluuta, lihaa ja parran karvoja niinkuin minunkin! Ei ole hauskaa\nmitalla, kun jää tuumaa vaille toisen mitasta, vaikka kangottaisi\nkaulasuonia kuinka hemmetisti, eikä maistu herneelle enempää kuin\nmakusopallekaan, kun on itse vajasäkki mieheksi toisen ja tynnyrin\nsäkin rinnalla, ja saa jauhaa kurnuttaa omaa sisuansa siivosti nurkassa\nsilloin, kun toinen on pamppuna ja patruunana keskilaattioilla ja\nvaakapunnuksena miesten katseltavana!\n\nSe nyt vielä puuttuu, vaikka kauankos sekään enää puuttuu, kun Alastalo\non rihmoilla ja rihmat juoksevilla Alastalon käsissä, iso vieras\nkuljetettu laillisesti julkisessa salissa ja Langholma kunnialla\nistutettu keinutuolin leijaan, kauankos kestää, sanon, ennenkuin\nkrapisee tupakamarin ovessa? Tiedän minä, kuinka langat kulkevat täältä\ntupaan ja tuvasta saliin, Eevastiina on korva ovella ja käsi rivalla ja\nkun soutaa keinutuolin kampa salissa ensi hetkauksen ja laattian notku\nlaulaa, että nyt on sampi katiskassa ja lahnat kuuliaisina ympärillä,\nLangholma salin napana ja seurakunta seinämillä, niin minä panen\npantiksi sieluni autuuden ja tuuman mitan mustasta parrastani\npäällekaupan, jollei samassa sivanuussa lennä saranoillaan\nselkoselälleen etukamarin kolmepeilinen ovi ja ovensuussa helävöi\npostipielestä postipieleen posliinin välkkyvää ja kahvikupin kilkkavaa\nniin avaralti kuin Alastalon pitoprikalla on kupintilaa ja reunan\nkaarta, ja Alastalon Siviällä taitoa ja käsivarren sulavaa sorjin\nohjata ja huolin holhoa salin puolelle sylin kuorma herkuin lemuavaa,\nhilkkein hälyvää! Kohta krapahtaa, minä tiedän sen, krapahtaa ovessa,\nja Siviä on salissa ja emäntä jäljissä sämpyläkori kukullansa\nkäsivarsilla, ja minnes kulkee prosessi, kun on niiattu, polvi\nnaksannut Siviällä ja palmikon paksu heittänyt heilauksensa selässä,\nhelma kruusannut emännällä ja solmu kallistellut nivuksilla, Alastalon\nEevastiinan silkkisolmun pitsit pitokammatulla päälaella, minnes\nkulkee, kysyn, prosessi ja kahvitaatin saatto? Kuin nyörin rihmaa\nmyöten ovensuusta keinutuolia kohden, minä tiedän sen niinkuin näkisin\njo, tytär nuorena edeltä, silmäin tuore helkkimässä helkkivän\ntarittavan yllä, äiti muorina jälestä toimen tieto silmäin sirkussa ja\nkypsää kädessä talon hyvää emännän kantamilta, Langholman eteen\ntietysti suoraan tytär ja äiti, Langholmaa kohden saattona salissa\njuhlavin kuormin varava emäntä ja vireä tytär kokollansa kummallakin\ntalon tarittavaa kukkuran täysi, kunniavierasta kohden laattian\nlavealla tytär edellä, emäntä jälestä, ikäänkuin olisi salissa\nAlastalon salin mittaa ja matonkudetta laattialla kankurin virsta vain\nsitä varten, että olisi julkivaa julkisen istua keinutuolissa keskellä\nsalia ja matonalaa mahtavan edessä, kun saattaa talo arvoin ja annoin\nparastansa parhaalle! Minä tunnen Alastalon Eevastiinan: ei tarvitse\nLangholman Alastalossa ajatella mielessänsä, ettei Alastalossakin\ntiedetä ja muutkin ymmärrä pitäjässä tapoja ja säätyjä kuin Langholman\nHelena, tuvassa jo on Siviälle manattu, annettu opetukset korvaan ja\nneuvot mieleen, hoettu prikkaa pata-arkulta käsivarrelle nostettaessa,\npidetty puheenkertaa koko matka tuvassa ja tupakamarissa ja vielä\netukamarin puolella, husattu ja neuvottu selän takana ja vieressä,\nvarotettu vielä oven takana salin ovea raotettaessa: Langholmalle,\nmuista se, Langholman isännälle ensimmäiseksi, suoraan oven suusta\nvinomattoa pitkin kulmittain salin peräpuolelle Langholman eteen\nkeinutuolilla, hoida prikka, ettei helku, kävele taiten, ettet vilku.\nLangholman setä huomaa ja ymmärtää ja Langholman sedän eteen mennään\narvollisesti, niiaa vasta ja nosta silmä silloin kun ollaan\nkeskilaattialla, kniksaa vasta ja nosta silmä siveästi, kun\nkeskilaattialla olet kulkenut kulmamattojen risteyksen ohitse, niin\nolet Langholman edessä, kun tervehdät ja tarjotinkin kumartaa\nkäsivarsillasi säädykkäästi vieraalle samalla kertaa kuin sinäkin! Minä\ntiedän, minä tiedän meidän Maijastiinasta ja arvaan Eevastiinasta: on\nEevastiinan sydämellä tämä päivä, Eevastiinan ylpeällä nopealla emännän\nsydämellä raskaana tämä tärkeä päivä, juostu on Alastalossa, huiskittu\njo mennä viikko, sahdit käytetty, taikinat kypsätty, hangattu salissa\nja leivottu tuvassa, hakattu matot ja kryydätty kakut, emäntä hoikannut\nja tytär kerjennyt, hoppua vielä maanantaina, lentoa tiistaina,\nkiiruutta keskiviikko ja mitäs tänäpänä? ihme, ettei kriipase ihmisellä\nhiuksen rohdin valkeata ja otsan kuori lennä palasina päästä, kun on\nkerkiämistä kymmenellä kantilla ja muistamista muualla vielä! tuoksinaa\ntuvassa ja kuhinaa takan edessä, morttelit helisemässä ja petkelit\npaukkumassa, ryydit sihdattavat ja klimpit vatkattavat, loodat uuniin\nja salaatit karotteihin, vieraat ja vahtaamiset, kahvit ja tarjoomiset,\nräätit ja kypsäämiset, pöydät ja ateriat, juoksut ja jahtaamiset, onkos\nihmisellä enempää kuin yksi silmäpari otsan alla ja yksi ainoa\njalkapari hameen peitossa, yksi pääknuppi ajattelemiseen ja viisi\nvaivaista sormenhyppystä toimittamiseen kummassakin kädessä? herra\njesta, jokos prikka on valmis, vieraat odottavat ja Langholmakin jo\nsalissa! Siviä, Siviä, lusikat unohtuneet! hae klahvista, juokse\ntupakamariin, hopealusikat silkkitoosasta ylimmältä hyllyltä, franskan\ntuliaiset, minunkos kaikki pitää muistaman, vaikka sinulla silmät ovat\npäässä kahtakymmentä vuotta nuoremmat kuin minun! ota tuoli, että\nyletyt ja nosta samalla juoksulla ruokalusikatkin ja kauha tupakamarin\npöydälle valmiiksi, pää halkeaa ihmisellä, kun kaikki pitää kerjetä ja\nkaikki huomata, onkos tuokin laitaa, kun vehnäskorissa rinkilät ovat\nlimissä sämpyläin päällä, ikäänkuin ei vieraan olisi lupa Alastalossa\nottaa molempia lajeja korista, noin: rinkilät keskelle koreana\nkukkurana, sämpylät tapulissa ympärillä kauniina kranssina, noin ja\nnoin, kaiken saa korjata omin sormin, ennenkuin kehtaa vieraille viedä,\nsiitakkoon sentään, kun saisi kahvinkin käsistä salin puolelle, katson\nuuninkin ennen, joko porsas paahtuu ja loodat ovat ruskeita! joko siika\non juostu kammiosta ja leikattu asetille, Sandra? siinä jo oletkin,\npistä helisemään, Siviä, että lusikat tulevat lautasille ja prikka on\nvalmis ja pääsemme saliin, Rauha, Rauha, näytätkös valkeata, että näen\nuuniin! kurota paremmin pärettä, että näen perälle! varjelkoon! porsas\non pruuni jo! se nyt vielä, ja kahvikin kaadettu kuppeihin jäähtymään!\nnopeasti, nopeasti lapio tänne! tuossa ja tuossa, lado loodat\npata-arkulle, riviin ja viereen, auta sinäkin, Siviä, prikka puolemmas!\nkaikki samaan kiiruun! tuossa juurikkalaatikko, korjaa puoleen, Sandra,\ntässä uunijuusto, tässä, seh, muorin haude, tuossa, soh, faarin huttu,\nminiän herkku, sih! orpanan räätti, suh! nopsasti, Rauha, ota vastaan!\nnipsasti, Sandra, selitä sormet, sihaus, ja laatikko lapiolle, suhaus,\nja laatikko lapiolta, tuossa tämä, ruskea yltä ja kypsä karvalta kuin\nketun pinta ja oravan paita, tässä tuo, silo hipiviltä ja sulo\nheravilta kuin sanan lipava Pappilan muorin kielellä ja kahvin vilava\nPappilan muorin pannussa alventtina ennen joulua, kun emäntää on\ntulossa ja emäntää on menossa ja tuliaisnyyttiä avataan ja\ntuliaisjuustoa ladotaan pöydälle köyhän papin kyökissä, vip! sanoi\nvästäräkki hännällänsä, kun päästi livan kivelle, noh! sanoi porsas\nkuonollansa, kun ruuhen kaasi, hipsan, Siviä, hopsan, Rauha! häntä on\nketulla heilumaan ja helma flikalla leiskumaan! siitakkoon sentään ja\npookenas vielä! kahvikin jäähtyy ja hamekin säärissä tiellä, ota\nprikka, Siviä, nosta prikka, Siviä, niin mennään! missäs minun\nesiliinani? hiuksetkin hujan hajan otsalla! levitä lakana loodille,\nRauha: yksi, kaksi ... viisi ... kymmenen ... silmänsäkin ihminen\ntarvitsee! kaikki pata-arkulla! levitä lakana ylitse, etteivät jäähdy,\ntuppoo täkki päälle, että pysyvät kuumina, visusti syrjiltäkin, niin\novat varit pöytään! jestanes sentään, lapiokin minulla vielä kädessä ja\npitäisi juosta saliin tätä päätä, missäs sinun järkesi on, Sandra, kun\net auta? lennätä esiliina penkiltä ja ota lapio, porsaan minä kuitenkin\nsuhin uunin suuhun, et sinä sitä osaa, noin, taiten etukiville, einen\nvasempaan, noin, vihaus oikeammalle, näin, vielä hiukan taakse, eipäs,\neipäs, nyt meni liikaa, hiuksentarkasti toiselle ja kolmannelle\nkiviriville, jossa tiilet ovat ruskoset ja purevat porsaankin pinnan\npeltillä lepposesti ruskoseksi, niin että kieltä herasee, kun katsoo\nkarotissa: Härkäniemi ymmärtää porsaan pruunin pöydässä, ja sanoo sen\nmuillekin: noin, ja nyt luukku visusti suulle, ei liika piukkaan, ei\nliika löysään, sen verran pienelle raolle ja hengenvedolle, että kutii\nkuuman viti elävän verran paistin ruskon kyljissä ja kypsä muistaa,\nettä ollaan uunissa vielä, eikä nukuta, vaan muhetaan ja hikitään, noin\nvain, taiten ja verkkaan luukku visuhiljaa kiinni: ei hätä saa hypellä\nhyppysissä, vaikka on hoppu hepenissä, ja lanka lykätään neulankärkeen\nsilmän kirillä eikä joudun lennolla! noin vaan tasapainaen molemmin\npuolin ja hellin käsin, että huoku on uunissa sama yltä ja vieriltä ja\nruskuva kihisee tasavarissa: saisiko Langholma Alastalossa kärypalasen\nkahvelinsa kärkeen ja jäisikö Härkäniemeltä tänäpänä aterialla\nsanomatta, kun hän on turvallisesti noukkinut ensimmäisen palasen\nlautaselta suuhunsa ja maistellut ja tunnustellut toisenkin, jäisikö\nkehu sanomatta: Alastalon Eevastiinan paistama porsas! nyt on luukku\nkiinni ja lämy sisäpuolella ja minä niistän nenäni, semmoinen kiiru,\nettä pisu hameen alla herisee! kahvit ja kulaamiset, pidot ja\npaistamiset, todit ja tallaamiset: Eevastiina, kun kahvit on juotu,\nniin taritaan klasit! Eevastiina, kun ateria on korjattu, niin\nkarahviinit saliin! Eevastiina siellä ja Eevastiina täällä, juoksut ja\npassaamiset, pöydät ja pinoomiset, asetit ja ateriat, prikat ja\npikarit, taatit ja tiskit! millä paikalla ruumista minulla on nenä ja\nmillä paikalla pyllyn pehmiä takana, kun olisi oltava kerä ja pyörivä\nedestä ja takaa! laivat ja lirput, parrat ja praakit, miehet ja\nmiesväki maailman viimeistä, kun ykstromppuisen pitäisi kerjetä ja\nhelmaväen lentää tosi liepeissä ja henki varvaspäissä silloin, kun\nkaksitromppuiset istuvat pohuina ja puukuvina salissa ja parroilla ei\nole muuta tekemistä kuin päristä järkeä! Siviä, nyt me menemme! sinä\nniiaat ja minä nikkaan, sinä olet tytär ja siveä edellä, minä emäntä ja\nnäkevä jälestä, sinulla silmät sopivasti prikalle luotuina, minulla\nvalppaasti salissa valvovina, sinä säädykäs tarjottimen täysin, minä\nmenokas korin kukkuroin, sinä, Siviä, Alastalon tytär, siroin tarjoten,\nkainoin edeten helivät käsilläsi, helkkivää silmissäsi, minä,\nEevastiina, Alastalon emäntä, varavin jakaen, uljavin astellen kyllävät\nkäsilläni, kehovaa silmissäni, niin kulkee saatto kestivänä salissa,\ntalo kantaa kunnialla antimensa ja jokainen vieras on kunnioitettu\nvuoroltansa, kun tytär kehottaa ja emäntä käskee, kahvi lemuvin\nkupeissa ja sämpylä herkkuvin korissa! nyt lähdetään: jokos on prikka\nvakavasti käsivarsillasi ja hymynsuopuus lymyillä silmiesi hyvissä? ovi\nauki, Rauha! kahaus hameenpalteissa ja salin puolelle me! nyt ei\nnoikuta kuin naatti parsilta, sinä sujava, minä sojava, sinä sipsas,\nminä säpsäs, sinä virpi, minä varsi, norja tytär ja nopsakas muori\nsiimalta saliin, siimalta salissa Langholman eteen, niin on humaus\nhuoneessa ja viri vieraissa, suhaus seinävierillä ja hema\npartapielissä, kun suoritse salissa sorea kulkee editse ja toimekas\nastuu keskitse kaikkien katsellessa ja talo kunnioin kantaa\nkukkuraparmoin ja käsivarsikantamin anninten kuormaa vieraillensa\nkullekin vuoroltansa ja arvoltansa, ensimmäisenä silmän suoramalta ja\naskelen empimättä sille, jonka isäntä arvoin on saattanut valtapaikalle\nsalissa ja jolle emäntä vieravin suo tarjottimen täysrivit\nkajoomattomina kaarina eteen ja ylimmät vehnäset valittaviksi\nsämpyläkorin ylpeästä pinosta! -- Tiedän minä hengen Eevastiinassa, hän\non minun orpanani, ja isopäivä on hänellä tämäpäivä, ja aika krapaus,\nkun etukamarin puolelta ovi avataan saliin ja rullat lähtevät\nliikkeelle, ja saa katsella Langholma ja nähdä muutkin, mihin\nAlastalossa pystytään ja mitä Eevastiina osaa ja emäntä ymmärtää ja\nvara jaksaa, kun ovat pidot kerällä ja talo kirvottaa sekä näkyvää että\nmaistuvaa, taattia jos tahtiakin, säätyä tuomisessa ja menoa\ntarjoomisessa, heloa tarittimella ja kukkuraa kupeissa, pinoa pöytään\nja liukasta lasiin, kyltää kyllältänsä ja kantua kantamilta: tietäkööt\nvieraat Alastalossa olevansa vieraina Alastalossa ja emännän\nEevastiinaksi!\n\nPukkila nielaisi ajatuksensa tähän ja hellitti silmänsä etukamarin\novenrivasta, joka todella nyt saattoi napsahtaa auki mikä hetki\nhyvänsä, sillä Langholma oli auttamattomasti keinutuolilla istumassa\nnyt jo. Sekin kaarestus ja kämmenen nuotan vetäminen siis sentään\nloppui kerta salissa ja julkesi ihminen taas katsella silminensä\nympärillensäkin! ajatteli Pukkila, vaikka käärmettihän sydänalassa\npirutuksen kuti, isonenkin mato, kun heikkouksissaan ja paljasta\npentelettänsä tuli hiukka lainatuksi silmää peliin keinutuolin\nkeikkumilla: kehtaakin ihminen liikkua ihmisissä ja muitten joukossa\nnaamapuolustoin, ikäänkuin olisi muutamalla ja tällä Eframilla erikseen\netunimi kirjoitettu kirkonkirjoihin kaikki puustaavit isosilla! Vaikka\nolkoon kullakin hänen naamansa ja taululuunsa hänen oma asiansa, mutta\ntarvitseekos kenenkään siltä ja sitävarten luulla, että vakutuoli on\nsalissa tyhjänä Langholman ahterin varalta? Vaikka sekin sinänsä:\njonnekinhan manttaalinkin täytyy takapuolensa sovittaa, kun kerta\njokaisella ihmisellä takapielusta on omasta takaa, mutta pirhanakos\nkäskee ihmisen silti kuljettamaan itseänsä ikäänkuin olisi kunnia\nhänelle, että joku on Langholmaa selkänsä alapäästäkin! Menot ja\nsakramentit sopivat kirkossa ja tärkin kankea kauluksessa, mutta\nkärsiikös silmä ihmistä ja sisukunta naukumatta nenäorren kantajaa,\njolla on naamassa nosto: \"minä tämä olen!\" ja seremonia suuläpässä:\n\"minä olen tämä, mutta kukas sinä olet?\" Kyllä minä kipenöin, ja sisu\nhieraa nirkoansa sydämen sieralla niinkuin sirpin terä siukuansa\nkovasimen kyljellä, kun joku toinen minun nähteni ja minun paikalla\nollessani uskottelee maailmalle ja luulee itsekin, että nysä hänen\nnaamassaan on eri mööpeli ja Baabelin torni kuin minun niistettäväni\nminun taulussani! Niin vääntää mielenvärkki vastaan kuin tikunharja\nhaapapuun niskuksissa, kun on potkava salvettu kammitsalle ja\nsalkosuora hikipinnassa taipuu ihmiskäden väellä luokan vääräksi!\nOlenkos minä isäni teolta Petter Pihlman ja Jumalan luomalta Pukkilan\nisäntä katsellakseni siivona vieressä ja nuollakseni valakkana\nsuupieliäni, kun orihevosella ovat omat tekemisensä tallissa? Kyllä\nkysytään kriimua ja hampun sitkasta kriimun varressa, että minä pysyn\npilttuussa ja seinävierillä silloin, kun toinen kenokaula tepastelee\nkeskilankuilla ja on kreiviä roudepuilla! Voi hirnaus, kun minun tekisi\nmieleni päästää sierain soimaan ja peli etunappuloihin, että näkisivät,\nkuinka kaappa on keviä pari ilmassa ja harja korska niskassa, kun\nirstas nousee mittaansa ja on veto vietereissä ja tämmi polvijänteissä!\nMutta pysytään visusti, vaikka kuve värisee, ja pidetään naamaa kuin\nAbraham Egyptissä valehdellessaan faaraolle ja sanoessaan Saaraansa\nsisarekseen! Vaikka se tässä on harmi vielä päälle kaupan, että\nturhanpäiten tuli lykänneeksi itsensä istumaan tähän Eenokin viereen,\nniin turhanpäiten kuin misti on mistiä ja sivuun ammuttu pummiin\nammuttua: vissisti minä opetan a-sanat ennen naurishauteelle karotissa\nkuin saan järjentikkuakaan mahtumaan semmoiseen kalloon, joka nyt on\nvieressäni; ja naurishaude, kun sitä saa lusikkaansa, niin sen edes\npopsii suuhunsa, mutta mitäs sinä teet porolla Eenokin otsan\nsisäpuolella, vaikka nakuttaisit kallon puhki! Mitä saamarin asiaa\nminulla tänne oli olevinani: nyt istuu Härkäniemi minun sijastani\nsohvan päässä, vaikka olisin voinut lykätä itseni hänen paikallensa\nhänen piippuhyllyllä penkoessaan, istuu kuin tykyri savimaassa ja\nvariksen vellava rojokuusen latvassa ohrapellon aidan takana; ja niin\nvarmasti kuin Athanasius seuraa kirjassa Vähän katkismuksen kappalten\njälkeen, niin varmasti kannetaan nyt prikka, kun Siviä ja Eevastiina\novat salin puolella, ensimmäisenä Langholman jälkeen Härkäniemen nokan\neteen sohvan päässä! Härkäniemellä pitääkin olla selkäpuolta noin\nrunsaasti, ei hän itse sitä ymmärrä hävetä, mutta kyllä vierestä\nkatsellen juljettaa hänen puolestaan, että yhden miehen hartiat ottavat\ntilaa noin jumalattomasti salin julkisimmalla paikalla keinutuolin\njälkeen: olisi hän hyvin suuttanut jättää sen paikan minulle, joka\nolisin täyttänyt sen kristillisesti ja ihmismäisesti ja suiviammin! Ja\nHärkäniemestä puhumatta, joka sentään on ollut merillä kajuutan\npuolella ja kapteeni, noukkii nyt Lahdenperäkin ennen minua ja minun\nkatsellessani kupin prikalta kämmenelleen, sillä ei suinkaan Siviä sitä\nvarten rupea prikkoineen hyppelemään sikin sokin ja edestakaisin sohvan\nedessä, että jokainen saisi rankinsa mukaan ja minulle tulisi kuppi\njärjestyksessä! Että ihmisellä onkaan laissa lupa olla niin\nneliskanttinen naamatällingiltä kuin Lahdenperä ja leukapieliltä\nsemmoisessa järässä kuin Lahdenperä luulee lautamiehenä tarvitsevansa\nolla! Pitää ihmisen tässä vihoitella syytön sielunsa verilihalle ja\nsynninrikkiin paljaastaan toisten ihmisten tähden, ja paistua kuin\nkäristimellä senvuoksi, että toiset eivät muista omia luitansa ja\nhuutia! Eikös Lahdenperälläkään nyt ollut muuta paikkaa olevinansa\nsalissa kuin ähistä peräsohvalla minun vieressäni minun kiusanani? En\nminä vierilleni tässä salissa silmää lainaa, en vasemmalle enkä\noikealle, kerkiän minä Lahdenperää näkemään kototuvan akkunastakin, kun\nnaapuri on nurkkinensa silmän harmina katseltavana kahdeksan päivää\nviikon seitsemästä, ja kerkiän minä lukemaan ja laskemaan\nkarvaharjakset Eenokin niskassa kirkonpenkissäkin sunnuntaisin saarnan\naikanakin, sekä etuperin että takaperin, kun minun paikkani nyt kerta\npitää olla toisessa ja takapenkissä Eenokin takana ja Karjamaan Eenokin\nensimmäisessä ja etupenkissä minun edessäni, ja Eenokki nukkuu ja minä\nvalvon ja pappi jamaa. Pahankurki ja Petrereesa minun käskikin istumaan\ntähän ja kuluttamaan takapuoltani sohvan nahalla vasemmallani Eenokki,\njolta mies minun näissä housuissani ei tänä ajanlaskuna ota sanaa\nsuusta, vaikka hännän kasvattaisi itselleen takapuoleen lierumaan, ja\noikeallani Lahdenperä, jolla tänäpänä on kivi korvassa ja naurun rähä\nrää'ässä kaikille muille puheille paitsi niille praakeille, jotka\nvilkuttavat Labanille ja hotosäkille Vaarnientä ja metsänkauppaa! Istu\nkliisterissä, kun olet kliisteriin istunut ja kadu ajankuluksi vaikka\nniitä syntejä, jotka ovat unohtuneet tekemättä elämässäsi! Kun ihminen\non tällännyt itsensä nutiksi kuin sarveton pässi, niin sopii olla\nhurskas ja näytellä laupiasta! Istu nyt ja odota kahvia, kun toiset\novat saaneet ensin, katsele Langholmaa, niinkuin Vähänen katselee\nisosta keinutuolissa, kuuntele suu ummeltuna Alastaloa sätisemässä\nsalin seitsemällä seinävierellä niinkuin oma kielesi olisi velan\npanttina kruunun sigillissä, tirkistä Härkäniemeen, ikäänkuin olisit\nsinä salakkana kurkistelemassa sampea sohvan päässä; ole olevinasi kuin\nsokeripalaa suussasi imeskelisit, kun korva kuuntelee ja sisu kyömii,\nmuut justeeraavat ja sinä puret huulipartaa, miehet laittavat parkkia\nja sinä jupiset amenta evankeliumiin! -- Kaikessa sitä ollaan, sanoi\npiru pehtoorina, kun lohdutti leskeä ja joutui emännän kanssa vihille!\nMutta eikös minulla vielä sentään ole Pukkilan housut yllä ja Pukkilan\nparta leuassa?\n\n\n\n\nViides luku.\n\nSiviä kantaa kahvin sisään ja Alastalon Eevastiina on emäntä salissa,\nLangholma on juhlallinen ja Härkäniemi ajattelee erilaisia, elämän\nkukoistusta niinkuin turhuuttakin ja on onnellinen siitä, ettei hänellä\nole vaimoa, mutta kyllä toppakahvit.\n\n\nSalissa oli semmoinen tuokio, joka aina sattuu asioissa alun edellä,\nkun rihmat rupeavat olemaan juoksuvalmiina rullilla ja kaikki tietävät,\nettä nyt oltaisiin siis valmiit alkamaankin, mutta jokainen odottaa\ntoistansa ja vähän itsekukin kuljettaa silmää ympärilleen: kukas tässä\nnyt yskäsee ensiksi ja sanoo sanan, että alkuun päästään, sinäkös vai\nminä vai muista joku toinen? Alastalo puolestaan, taitomies ja verkas\nsiinä paikassa missä nopeankin on liikuttava verkkaasti, oli vähän\nsiinä puhdissa kuin kalamies, joka siimaa läpäten lykyllä myötäen ja\nonnella noutaen pikku hiljaa on johdatellut ja hivutellut leiviskän\nhauen paattinsa viereen polskimaan ja nyt katselee arvellen ja oman\nkielen liikkuvin, potkun tahtia ounastellen, milläs nykäyksellä minä\npiuvasen, että peto pätkäsee oman purston vinkauksin itse itsensä\npaatin partaan sisäpuolille, ja saaliin selkävä siiman katkeematta\nloiskaa tallessa teljuilla. Langholma taas, hän oli vieraissa ja\njohdettu keinutuoliin salissa, eikä sen miehen sovi läpätä kieltä ennen\naikaa, joka on saatettu paikalle äänenantajaksi silloin, kun menot\navataan ja asiat asettuvat seremoniiaan. Härkäniemi myöskin, hänellä\noli piippu paimennettavinaan ja levollinen olo sohvan päässä, ja mitäs\nhän muutenkaan silloin puhui, kun ei tarvinnut puhua, mies on yhtähyvin\nhiljakseen kuin viljelee suutansakin, ja ajatuksen lanka on yhtä mukava\npäässä kuin pakistunakin. Pukkilan tiedämme, hänellä olivat omat ajonsa\nja jahtinsa ajatuksissansa, eikä sitäpaitsi liukaskaan kieli aina ole\nsyljessä, Lahdenperän taas oli pidettävä fasuunaa kasvoissa, että oli\nmies, varsinkin lautamiehen arvoinen mies tänäpänä sen väärti, kuin\npitää olla väärtin sen, jonka metsästä kukaties vielä rakennetaan\nparkkilaiva ja joka juuri sen asian vuoksi nyt istuu Alastalon salin\nperäsohvalla Härkäniemen kapteenin ja Pukkilan kapteenin vieressä: ei\nsovi nahkasohvalla ja topatulla peräpieluksella sama praakki ja pärinä\npartaan kuin jouten istuessa muuten seinävierillä tavallisella\npuutuolilla muitten isäntien parissa! Puhumatta vielä Karjamaan\nEenokista, jonka suupieliltä koskaankaan ei lähtenyt luotua sanaa ja\nKrooklan Mikkelistä, jonka puhumisia ei kukaan olisi kuunnellutkaan,\njos hän sanan olisi särissyt huulipartansa peitoista uuninnurkassa, oli\nsalissa muutenkin suun viljeleminen tällä hetkellä verrattain vaisua\nniin seinävierillä kuin keskemmälläkin: eiväthän malmin heiluvassakaan\nreunat ennen humaja, ennenkuin läppä on mäikännyt syrjiin, eikä sovi\nsalissakaan ja mahtavissa vähäisten hellitellä sivuseinämillä ja\novipuolilla kielenkantimiansa ennenkuin isoset ovat peräpuolilla ja\nsohvaseinillä antaneet äänen, ja hyttynenkin vuovannut hyristä siellä\nmissä paarma härisee.\n\nMitä sittenkin nyt oli kuitenkin itsekullakin ajatuksen hajua päässä ja\npuheenalkua poskipielen tallessa, se oli nyt kumminkin joka tapauksessa\npidettävä visusti prosentin kasvulla omissa nahoissa, sillä tuvan\npuolella olivat asiat nyt viimeinkin valmiit, etukamarin ovessa\nkrapahti niinkuin Pukkila oli aavistanut krapahtavan, ovi lensi auki\nselkoselälleen ja avoimesta ovesta purjehti etukamarin puolelta\nmiestäyteiseen saliin edellä tytär, Alastalon Siviä, jälestä äiti,\nAlastalon Eevastiina, Siviä kohohameissa ja tärkkiesiliinoin, poskien\nvalkealla hipiällä tuore ja raikas puna, silmien vireässä sinessä nuori\ntoimi ja raikas hymy, Eevastiina, silkinmustaa solmuröyhelönä päälaen\nharmavilla, emännän taatti yllä ja kapteenskan kahaa liepeissä, nopsava\nliikkumilta, näpsävä kielen pidolta, rypyn ketterää kasvojen elossa,\nsilmien nurkissa valppaus kotona ja kerkeys kestinä; tytär huolin ja\nhuomioin, sulavin väistöin ja siroin viistoin, neuvokkain taidoin ja\ntaipuvin kumartumin ohjaten ja opastellen, pujotellen ja poimutellen\npihtipielien ohitse kantamusta käsivarsillaan laveampaa reunanhelävästä\nreunanhelävään kuin oli hyvää pääsemisen tilaa pielestä pieleen\nkyynärän ja kolmen korttelin ovessa, äiti takana kiirehtien kielin ja\nmielin, jalka vielä kynnyksen tuolla puolen, mutta silmäpari jo\nlentämässä salissa tyttären kummankin olan ylitse, helmat hopussa,\nvaikkei jalka vielä livaamassa, kieli karussa, vaikkei puhe vielä\npapenilla, sämpyläkori kukullansa sylyn täytenä käden kokoilla:\n\"Pääsetkös, Siviä, ennenkuin rinkilät varisevat minun koristani, taita\nvinoon ja sujuta syrjittäin, herran harmi, kun tekevät ovet\nsemmoisiksi, ettei niistä mahdu, kun on kuljettava! mahdut sinäkin\nmaailmaan, vaikka ahtaammasta, semmoinen pinne, että tulee kaikkea\nmieleen ja pisu hameisiin! livuta prikka edellä ja sinä jälestä, niin\nminäkin pääsen perästä, en suinkaan koohonestikaan minä tänne jää sinun\ntaaksesi, kun vieraat odottavat salissa ja minulla on kori ja kiiru!\"\nJopa oli kuitenkin onnella tarjotin salin puolella, Siviä sipsaten\nmenossa, emäntä konkaten kulussa, vieraat hyryllä ympärillä.\n\nOn vaelto neitova ja sorja silmänviete, kun talon kukoistava kantaa\ntalon varaa, nilkka kepevin nousee ja povi liehtovin huokuu, uuman\nnorja taipuu ja kukkurakantaman yltä vierasta hyvää nuorien silmien\nhymy ja tuoreen poskipään lymyvä kuoppa, viehkivä neito umpuvarinnoin,\ntytär ja Alastalon Siviä! On kepsava antura emännän ja kiepsava hameen\nhelma, kun on nopsakas nopea ja vanha vikkelä, lieve vauhdissa ja kori\nkokolla, kieli kantimilla ja silmäpari akkunavahtina, sana kierimässä\npavun poukkimin, huomio harpalla kirpun hyppimin, hyrrä ja kerä, kärppä\nhameissa ja sukkula jalkaterillä, emäntä ja Alastalon Eevastiina! On\nmiestä mehopartaa tuolin painajaa neljän seinämän rivillä salissa ja\nhöröhuulta nauruhöngässä sekä vieripuolilla että perälavioilla, kun\nlaattian lakealla etenee tytär, sirkku ja soljas kuin koivun keväinen\nvirpi silmuillansa, jälestä äiti, liikkuva nipperi kuin emovästäräkki\nsuvikivellä pesän vierillä, viitenä vikkelänä samoissa höyhenissä;\ntyttären hoimilla tarjottimen kaartuma heikun helovaa silmän yltämältä\nja lemun lämpevää ilman kyllävältä, äidin kuormana parman taakka\ntuoksuntuoretta sämpyläpinoa herkkuvaa ruskuviltaan, hemaavaa\nvalkuviltaan, Eevastiinan parasta, pullavaa kielelle ja vehnävää\nmielelle! Jo lämpeni leppyville Langholmankin silmäterävän ankara\nvierinurkka, kun oikoseltaan läheni kohden nuoruus norjana vaaluvin\nsilmin, kunnioitus polven kumarruksessa, kasvojen armaudessa armo,\nnöyrä nöyriltä, sulava sulavilta, korkea korkeuksilta nuoren neitouden,\nja herahti taampana hyville Härkäniemenkin muhova parta, kun oli kahvin\nkulta salissa ja kukkava kulussa: jokos oli piippua siirrettävä\nhampaista ja harjaa pyyhkäistävä huulilta puolemmaksi, jotta oli\notollinen ja valmis, kun oli sirosa jutun ylettyvillä edessä ja kupin\nherkku käden kurottuvilla tarjottimella? Pukkilakin jo nieleskeli\nkaunojensa viimeisiä kuoria mielensä kurkusta alas, sillä miehen luonto\nei suvaitse sitä, että naama on muikea ja huuli hapan silloin kun on\nnuorta hipiää silmän näkyvillä ja hemaa luvassa sekä suihin että jutun\npirusiin: saan kahvin ja kuppini, niin ollaan kotona ja päästetään\nposkista sutevaa jos purevaakin, eikös pistetä Siviänkin poskipäihin\nvielä herivää, jos vanha kieli osaa taitonsa!\n\nLangholmalla oli se tahti, että asiat tapahtuvat arvolla, niin nenän\nniisto kuin papin makso, niin kotona kotoripissä kuin kirkossa\nkirkkoripillä, ei lavennellen enempää kuin oli kyynäspään käännettävää,\nmutta ei myöskään minä-vaivaisesti, niinkuin ei nenäänsä kantaisi\nJumalan antamasta. Niinpä oli arvokas sekin toimitus ja vaitiolo\ntotinen salissa, kun nyt oli tarjotin perillä, Siviä saapunut\nLangholman eteen ja vakaa mies vakaviltaan ilman silmän turhaa ja sanan\nturhaa, kursailutta nouti levolla ja sivusyrjille vilkamatta käteensä\nkuppiparin edestänsä eturivin keskeltä niinkuin se oli tarjottimelle\nasetettu ensimmäisenä otettavaksi. Ei virkattu sanaa vielä silloinkaan,\nkun Siviä taivisti polvea ja holhoi taakkaansa matalammille, jotta oli\nkurottuvammilla kunnioitetun vieraan saavutettavissa posliinin\nvälkkyvän keskellä kolmen kuppirivin saarrossa kerma-astian hohtava\nhopeakupu ja valkosiner kuhmukkaan sokerimaljan mahtavilla kukkuroilla.\nSenverran oli ihmisluontoa ja miehenveren heikkoutta Langholmankin\nsilmässä kuitenkin, että taisipas vain hänenkin, vakaan ja arvokkaan\nmiehen ja pitäjän ensimmäisen, katsominen viivähtää eineemmän kauemmin\nkuin oikeastaan oli tervehtämisen toimitukseen tarpeellista nuoressa\nsilmäparissa, joka näin läheltä nähtynä kieltämättä oli hipaisevan\nkaunis ja avoin akkuna katseltavaksi. Niljahtaa vakavallakin astujalla\njoskus pienesti askel, kun oikein liukkaalla kävelee, vaikkei sitä\nmuitten tarvitse huomata, ja toden puhuen, niin kyllä Langholmakin nyt\npiti pienen välin, ennenkuin noukki ensimmäisen sokerinpalasen jälkeen\ntoisen kuppiinsa, sillä eihän se ole synti, että kaunis on kaunis ja\nettä tuntuu hyvälle, kun hyvää näkee. On sentään mukavaa, kun nuoruus\nherii nuoressa ja virvottaa kuheran luuloille vanhankin veret, ajatteli\nhän ja oli kiitollinen ajatuksellensa, vaikkei sitä sopinutkaan\nhyväksyä. Tuntui melkein samalta kuin joskus suvikuussa niityn vartta\nkävellessä, kun ehtoo on lietona ympärillä ja lemun hula ilmassa\nheikottaa järjen aikamieheltäkin, niin että lapsiksensa noukkii\nvarvaspolun vierestä tuoreen apilanyrtin käteensä, vaikka sen sitte\nvaristaakin häveten huomaamatta isännän sormistansa maahan takaisin\nennenkuin on vienyt ruohon nenänsä alle. Onpas taimi tässäkin jo\nyrtillä! -- ajatteli hän omituisella mielenhyvällä, joka melkein olisi\ntuntunut syntiseltä, ellei se olisi niin luvattomasti lepyttänyt vanhan\nsydämen sulia.\n\n\"Olet sinäkin kasvanut niiltä ajoilta, ja palmikko sekä paisunut että\npidentynyt siitä, kun vielä kiipesit polvelle istumaan ja nyit\ntoimissasi kätösten täydeltä minunkin partaani väittäen, että omakin\npellavatukkasi kasvoi, kun venytti kiharan kurittomia suoremmille\nrinkilöiltään!\" livahti kuitenkin odottamaton sanapuhe vakaastakin\nsuusta, kun Langholma kallisteli kermaa kuppiinsa ja Siviä sai sekä\npunastella hiusrajaa myöten otsansa valkealla heleällä että pidätellä\nnaurunpyörylöitä tuoreitten poskipäittensä hilpeiltä ennenkuin\ntakohopeainen astia taas oli tanakkana ja arvonsa painoisena\npaikallansa kevytkiloisemman kuppikansan keskellä tarjottimen kaarella,\nja sai lähteä edelleen kantamus kokollansa Härkäniemen setää kohden,\njoka sohvanpäässä jo näkyi muhosilmin odottelevan piippu suupielestä\nriisuttuna ja muukin kasvojen meno siinä viattomuuden virissä, jolla\nihminen on hyvän jälkeen valmis saamaan suihinsa vielä parempaa.\nViivähti Langholmallakin vielä naurun varjo silmäkulmassa ja leppo\najatuksen nurkassa, kun hän kupin täysi kourassansa hyväksyen seurasi\nkatseellansa poistuvaa neitosta: kummallista, mikä elämän lehti ihmisen\nlapsi kuitenkin on, kun hän on nuori, sielu huomeninen ja viaton\nkukkivilla, otsan puhtaissa keväimen paisto ja silmien nostossa avoin\naamu, armas kasvoilta, almu sydämeltä, hymyisä poskien täydeltä\ntuoreelta, hämyisä hiusten kullan salalta, synti sykkeiltä väikkävän\nveren kuin tumma viete hilpeväin vetten, tosi totisin ja vieke\nveikevin, haikein haikea elämän ja sula taivaan silmä, neito ja ihmisen\nihme elämän kynnyksillä!\n\nLangholma hymähti kuppi kädessä itsellensä: tottakos tuokin, että\nvanhankin sydäntä vielä puree riudun muisto, kun on nuori kulkemassa ja\nneito kengillä salissa? takaakos ihminen ja minäkään otsakulmainsa\nsisäpuolta, mihin ajatuksen linnut kulloinkin pyrähtävät ja mitä\nkantavat nokassaan pesään. Minäkin, mies keinutuolilla ja otsalla vako,\nkuin olisi laki kulmillani ja tuomion vasama ohauksilla, minullakin on\nmieli kimalaisena ja sykkärä kärsänä hunajan haulla, kun vain on mettä\nhaisteltavana ja kukkasen maljaa torolla karvatukun kömpiä! Missäs minä\nmuita totisempi olen kuin siinä, että minun on rypistettävä vako\nsyvemmäksi otsalla ja pidettävä varjo kulmilla ankarampana, koska\nminulla on veressä vahdittavana pahempi kimalaispesä kuin monella ja\najatuksen karja karkuhypyillä, jollei sitä pidetä kytkyimissä. Ei sen\naitan ovi vahvaa lukkoa tarvitse, jonka laarit ovat tyhjinä, eikä\nhampun kriimun varressa tarvitse olla samanpitoista valakalla kuin\norihevosella. Kahteen lajiin mieheen minä en usko enempää kuin\nakanoihin laarissa ja höyheniin tuulessa, niihin, joilla on niin lieto\nmehu suonissa, ettei miehellä ole edes synnin puuskuttelevaa\npidätettävinä verissä, ja niihin, joilla on purjeen pullistuvaa rikissä\nja löysän lentoa taklingeissa enemmän kuin painon vakavaa kölissä ja\nlastin kuormaa ruumassa. Minä pidän siitä teosta, jossa mies on koko\nväkinensä, ottaa sarvista hangottavan ja kukistaa mullikan polvillensa,\nja minä pidän siitä miehestä, joka nostaa raskaan säkin keveästi; minä\npidän, että mies on miestä sen mukaan, kuinka hänellä on kyömyä\nniskassa ja käynnin varaa veressä, mutta kyömy kurissa ja käynnin humal\nastiapuissa: mies miehuutensa herra ja lekkerin tammi viinaa väkevämpi!\n\nLangholma havahti ajatuksistansa: emäntähän seisoi ilmi-Eevastiinana\nedessä ja sämpylää korin kukkuralta tarjomilla, minkä kouraa oli\nottamaan! Langholman oli myhähdettävä itsellensä, rypistettävä otsaa,\nmutta myhähdettävä, kun näin jälestäpäin huomasi, mikä pyräys taas oli\najatuksilla ollut. Merkillinen se ajatuksen siipisanka, sen on\nhävitettävä ja oltava haukkaavinaan ilmaa, vaikka pelkän pehkokannon\npäässä istuisi ja vaikkei olisi muuta tehtävää kuin räpytellä sulkaa\nsulaa joutilaisuuttaanko! Jokos oli taaskin mitattava siipeä, ikäänkuin\nolisi laviammillekin aloille nousu, kuin istuttava lakeana Alastalon\nsalissa keinutuolin puulla ja noukittava sämpylää näppiin? On ajatus\nveressä ihmisen vaarallisin ruumiinkappale, ja kirishampain saa pidellä\nkuolattimista, ettei varsa reistaa koko kuormaa karkuun. On minulla\nkuitenkin otsan tuimaa ja kulmain ankaraa silmäin yllä, jotta on\nvaljaissa vauhkoveri ja ohjas kireällä vikurin tepastaa. Lestiltä\nsaapas ja ajatuksen kyömyltä mies, ja sen on mies rintava kuin hänellä\non palkeen levitettävää keuhkoissa! Langholma myhähti uuden kerran\nsisällensä ja itsellensä: on sitä ihmisen mielessä varsatallia, ja\nharjanpudistajaa salvan takana karsinan veräjän sisäpuolilla! Minäkin\nolen miesten mahtava silmäin pidolta ja suupielen piukalta ja\ntavallansa olenkin juko, ja asiat knääkin takana minun niskani takana,\nmutta millaisissa villastavat ajatukset kuitenkin, ja onkos tämäkään\nnyt täysimiehen tekoa, kun mieli puuskaa isosia ja käsivarsi puhtaa\nkopevia, vaikkei ole laveampaa menossa kuin sämpylänisusen nouto\nvehnäskorista? On sitä niiskua ihmisen veressä ja turhan karkua tukan\nalla, kun olen minäkin kuin varsa valjaissa ja kolmastalvi\naisavärkeissä! manasi Langholma vielä itseänsä, ennenkuin nostettiin\nasettunut silmä, ja vakaa mies, Langholma ja pitäjän lukko\nkeinutuolilla ja Alastalon salissa, arvoin ja tyvenesti nyökkäsi niskaa\nemännälle salissa ja Alastalon Eevastiinalle.\n\nOn vikkeläkin joskus itseänsäkin keviämpi, ja kivitaskulla kivellä\nkolmekin varvasparia hypyllä välistä, ja oli Eevastiinallakin nyt,\nAlastalon Eevastiinalla sekä kielen kerkiämistä että silmän kerkiävää,\nkun oli isovieras edessä ja itse Langholma praakattavana ja\npassattavana. \"Tässä olisi pientä vähäistä meidän tämmöistä,\nsämpylääkin, kun ei ole muuta, tytön kipenä ja ihmisen palanen, Siviä,\ntarkoitan, käskikös sokuriakaan sekaan? ettän kysyn ja jottan muistan,\nkuinkas Helena jaksaa? rinkilää myöskin, herran tähden! miksei\nHelenakin istunut paattiin? Siviälle sanoin jo eilen ja Rauhalle mennä\nviikolla: jos Helena tulee, Langholman täti tulee, Siviä! jos emäntä\ntulee, Langholman emäntä, Rauha, niin sinä, Siviä, juokset ja sinä,\nRauha, kippaat, mutta minä istun tupakamarissa kuin pannu toton pesässä\nja numeron siffra lukkarin taululla, istun kuin poro kupin pohjalla ja\npuhelen, puhelen papenoitsen kielen paukkumalta ja vatsan kyllältä, kun\nkerrankin on vieras omast'takaa minulla ja tupakamarissa Helena,\nmuinainen pikkuorpana ja saman kortteerin ja saman sängyn tyttö\nrippikoulusta, Siviä! sanoin, Rauha! sanoin, te saatte juosta, juosta\nkipata nuoren jalan nuortimiksi, mutta minä istun, istun tupakamarin\ntuolilla siunaaman ja katselen, kun te huiskitte, mitästen istuisi ja\nmiksen katselisi, kun olen jouten, ja puhelisi Helenalle korvat\ntäyteen, kun kerta saan puhella: kielikin kasvaa homeelle, ellei sitä\npidä liikkeellä, jollei koko liukare sitä ennen kuivu suussa\nkapakuorelle niinkuin särki ja ahvenen poika rantapuodin seinämällä\nauringon ahavassa! jestanpookenas ja kuun kuori taivaalla! puhelen ja\nprätistän kuin karitsan keritsijä enkä käske vierasta leipään enkä\nlapaan: rinkilä nyt, herran tähden! minä kun en puhukaan, niin minä en\nkehoita, mutta meillä otetaan käskemättä: kun sämpylän nielee, niin\nrinkilän tuppoo, ja molemmat mahtuvat, talo leipoo ja vieras syö, niin\nsaadaan valmista sovussa eikä kukaan ole jouten! kehtaanko minä\nHelenalle silmiänikään näyttää pyhänä kirkonpenkissä, jos vieras palaa\nAlastalosta, ja sinä sanot kotona, että kahta lajia leipääkään ei\nEevastiinalta räkännyt!\"\n\nSanaa juoksi Eevastiinan huulilta kuin langan lirppua rohtimen tukosta,\nkun käsi vain nyhtää, hiertää, jalka polkee ja rukin kehrä lentäen\nsiukuu, Langholmakin oli nöyrä ja noukki liukkaasti käskyn mukaan niin\nsämpylän kun rinkilänkin, minkä kourassa sormen harivaa oli ja sormien\nvälissä näpin mahtuvaa, sillä isokin on välistä viisas, ja sen tiesi\nkoko pitäjäs, että Alastalon Eevastiinan kanssa ei muu sopu auta kuin\ntotteleminen silloin kun ovat talossa pidot ja tarjoominen\nkysymyksessä: hullukin se mies, joka rupeaisi keräjille tuulen kanssa,\neikä pelastaisi hattuansa ennenkuin puuska sen on siepannut päästä!\nKoreasti noukki siis Langholmakin ja sanan napisematta käteensä sekä\nsämpylän että rinkilän, vaikka vaikeata niitä oli halkoa saman käden\nviiden hyppysen välissä, koska ne olivat Alastalon Eevastiinan vieraan\nvaroiksi leipomat ja muhkeimmat sitäpaitsi ladotut juuri\npäällimmäisiksi pinon kukkuroille Langholman veroisten vierasten\nvaralta.\n\n\"Sinulla on uuni vain entisessä lämpimässä ja vanha hypyttelyn taito\nsormissa!\" huomasi Langholmakin puhella lepposia ja turhia, kun\nvehnäsen haju lemahteli lauhkean hyviänsä nenään ja muutenkin oli\nsopuisaa laskea joutilasta suusta, ennenkuin tarvitsi leukansa\nvakaviin. \"Sanost' muuta!\" laukesi paikalla Eevastiinan kieli\nkantimiltaan, jotka muutenkaan eivät olleet piukalla: \"Sanost' muuta ja\nkost' jumala sanomasta! tottamar juoksen ja tottamar muuri on vari, kun\non talo väärti ja vieras muistaa, ja tuttavat pitäjältä salissa!\ntottamar emäntä köykäinen ja minä varpailla, tupa lennossa ja taikina\ntanssissa, kun Herman hokee maanantaisti ja Mattsson tiistaisti:\nvieraita tulee, vieraita tulee, kohisee vielä keskiviikkona ja näppää\njoka nimeltä vuoroin eri sormenpäätä: Langholma tulee, Härkäniemi\ntulee, Pukkila tulee, Lahdenperä tulee, Krookla tulee, Eenokkikin\ntulee, koko pitäjäs tulee! hurisee hännissä vielä tuorstaina: kuulitko,\nettä Langholmakin, Langholman Efram on luvannut tulla? tottamar silloin\nemäntä on köykäinen ja varvas rapsaa, uuni hekottaa ja lapio liuhkaa!!\nVai ei sitten Helena kerjennyt kylään? Vaikka ymmärtää sen, kun on itse\nemäntä ja kerkiämistä enemmän kuin hameenliepeellä aikaa kiepata\nkunnialla puhtinsa säärissä!\"\n\nViimeiset sanat oli Eevastiinan jo viskattava olan ylitse taakseen\nLangholmalle keinutuolilla, koska oli sämpyläkori ennätettävä muillekin\nvieraille ja juoksunhippaa jouduttava Siviän jälestä. Sohvan päässä\nolikin Härkäniemi jo tunnollisesti noukkinut kupin kouraansa Siviän\ntarjottimelta. \"Jokaista varten sinulla onkin kuppi muistettu\nprikallesi, niinkuin minuakin varten!\" oli jutun porina jo kohta ollut\nvalmiina Härkäniemen säveässä parrassa, kun vereä Siviä lemahtavine\ntaakkoineen oli saapunut sohvan päähän Härkäniemen eteen ja Härkäniemi\nkerjennyt luotsaamaan silmiänsä tarjottimen posliinimerellä. Eihän\nkiiru ja Härkäniemi yleensäkään olleet saman päivän poikia papin\nkasteella, ja sitäpaitsi, hullun hoppuahan semmoinen olisi, jos silloin\nhätiköisi, kun talon korea on passaamassa ja kaunis pakinoitavana ja\nniinpä oli nytkin vienyt vissin ajan ja jutun jaaritustakin jatkettu,\nennenkuin toimitus oli niin pitkällä, kuin se nyt todella oli ja\nHärkäniemellä kuppi kourassansa. \"Minkäs noista nyt otit, kun hekottaa\nriviä silmän kulkemalta katseltavana ja jokaisen kupin poski käskee:\nsinun varaltasihan minä tässä hilkun helkun, enkös hilkukin kuin synnin\nkimala nuoressa veressä? ota minut, ettei pure surku sydäntäsi\nmyöhemmin, kun et minua saanut kämmenellesi!\" oli puheenkertaa\njatkunut, niin että Siviällä oli jo sekä nauru että verenväri kerjennyt\nvaihtelemaan poskipäillä jonkin kerran ennenkuin Härkäniemellä nyt siis\nviimeinkin oli omansa kädessänsä ja silmä voittanut itsensä ja\nhaikealla eronnut muusta tarjottimen viettelyksestä. \"Kupin sentään voi\nratkaista, minkä ottaa tarjottimelta, sillä ne ovat rivissä ja ottaa\nlähimmän, mutta älä sinä usko, että elämän prikka tasii tarittavansa\nyhtä selvässä järjestyksessä kuin sinä kupit sinun prikaltasi!\" puhella\njonotteli Härkäniemi edelleen, koska parta kerran oli liikkeessä ja\njotain siitä sopi hellitelläkin, koska oli luonnikas kuuntelija.\nHärkäniemellä oli nimittäin vanhaltansa se luonto ja heikkous, että\nhänen sydämensä lähdetti helposti jutun lankaa kerältä, kun sattui hyvä\nmieli ja sanan kantamille nuori tyttölapsi kätkevin korvin ja\nnauruntäysin silmin. Ja mitä erikseen kahvin vahvistamiseen tulee ja\ntaitoon valmistaa omat poskensa kahvin nuoteille, niin paitsi sitä,\nettä ainakin on mukavaa pistellä sokeri verkakseen kuuman sekaan ja\nlevolla katsella, kuinka makea räiskyttelee vallattomia pirskeitänsä\npinnalla ennenkuin kovan murene asettuu sulaksi pohjalla ja lema\nherahtaa makuvat hyvänsä liemen kultaan kupissa, niin on eri lystinsä\nvielä siitä, jos kahvinherkän ohella on tuoreen poskiparin vereväkin\nsilmän tarkattavana prikan toisella puolella ja saa pienellä pilan\nviattomalla koetella, suliiko leikinkin murene silmäinkin avoimissa\nilon synniksi ja herahtavatko naurunkin hyvät nuorilla poskipäillä\nväreille ja värjyvän rusoille!\n\nEihän ihmisen ijässänsä niin vanhaksi tarvitse tulla, ettei nuori olisi\nnuori hänen silmissänsä ja etteivät veret virkistyisi, kun armas on\narmautta ja neito neitosa silmien puhtailta ja armailta kasvojen\navoimen sulon! Kenenkäs silmä kaihtimatta kestää kehrää taivaan laella,\nja kenenkäs sydän sulamatta säentä nuoren silmäparin? Jo olisi pintani\nkalan suomua ja suonieni neste kylmää, ellei silmä kiittäisi\nnäkemistänsä ja sydän siunaisi lyömistänsä, kun on kaunis katseltavana\nkahden silmän täydeltä ja viaton väikkymässä vanhankin rinnan\nvälkkymiksi! Tottamaaka ihmiselle on kielenkipenä annettu suuhun sitä\nvarten, että hän kiittää silloin kun hänen on kiitettävä; ja kun joku\nhyvää hyvyyttään on nuori ja neitonen lisäksi ja tarjoo toiselle vielä\nkahvin kultaa päälle kaupan, niin syntisempi olisi kuin onkaan ja\npaatuneempi kuin olisi verellä lupa vuosienkaan kankeassa paatua,\njollei mielessä alkaisi helistä pientä kielten piukua ja vanhakin\nvilkastuisi koettamaan, vieläkö on vetoa jouhen juoksussa ja virettä\nviulussa laulun valtoimille! \"Lähteenvedelläkös sinä silmäsi peset, kun\nne ovat niin kirkkaat!\" kysyi silmää räpäyttämättä mies, jonka\nkasvonnahkaan meren suola ja auringon paahde muutaman suvikymmenen\nkestäessä olivat purreet tarpeeksi paksun ahavan, jotta vähän\nminkinkaltainen sana sopi sakoamaan poskiin sen turvissa, ja jonka\nsäpsähtävä neitonenkin kyllä hyvin saattoi päätellä Härkäniemeksi siitä\ntasavakaisesta levollisuudesta, jolla samanaikaisesti hyvän puolen\ntuopin kerma-astia nostettiin paikaltaan tarjottimella ja käden turhia\nvaaperoimatta kallistettiin juoksemaan tyvenen paksua sisältöään\nsiunaukseksi Härkäniemen kuppiin. \"En minä tiedä sen makuisampaa väriä\nmaailmassa kuin kerman kelta, kun se herkkuviltaan juoksee ja\nsopuhiljaa sekottaa leppeän ruskonsa kahvin teräksiseen tummaan enkä\nsen hempeämpää kuin veren kaino lentävä hereä, kun se valtoiminaan\nkarkelee nuorille poskipäille ja hämmentää hipiän vilvaat liehtonsa\nlämpimillä!\" jatkui puheenkerta edelleen tasavakaisesta parrasta sen\nseikan erehdyttämättä, että tyttölapsikin kuitenkin on ihminen\nelävältään, vaikka onkin koru ja imaranihme katseltavaksi, ja että siis\nSiviänkin kasvotarhat saattoivat avoimiltaan lentää kukkasille, kun oli\nseisottava kauniisti tarjottimen takana ja kuunneltava mokomia.\n\n\"Setä ottaa nyt kahvinsa eikä puhele turhia!\" kiirehti avuton\ntorjumaan, kun tunsi kasvojansa kuumottavan, eikä paljon puuttunut,\netteikö karitsaisen ääni olisi kätkenyt pientä kärsimättömyyden häivää\nja etteivätkö silmäin sirkkuset olisi sinkauttaneet heikkosen\nsuuttumuksen viatonta nuoliparia, kun oli tultava hämille, vaikka oli\ntosi toimitus käsillä ja oltava parhaassa hommassa: eihän ollut laitaa\nsiinä, että piti punastella kaikkien nähden ja vieläpä salissa\nvierasten edessä. \"Jollei setä nyt ole kiiruumpi ja ota kuppiansa\nnopeasti, niin setä jää pian ilman kahvia!\" sanoi Alastalon Hermannin\ntytär, jolla oli isältä siemaustakin kieleen, jos äidiltä liukkautta.\nOlihan melkein vaarallista miespuolisen miehen saada kauniilta\nsilmäparilta katse sellainen kuin Siviän leimuvilta nyt kohtasi niinkin\nsyytöntä miestä kuin Härkäniemi tosiasiassa kuitenkin oli. Eihän\nihminen, vanhakaan, jokaista sanaansa aina ajattele, ja tarvitseekos\nsiitä rangaistuksen, vaikkapa niin suloisenkin kuin nuoren tytönsilmän\nvihastus, jos kieli joskus karaakin vahingoille ja päästää julkikin\nkiitoksen silloin, kun mieli kuitenkin salassa on kiitoksen syntiä\nkuormillansa? Mieskö ja mikä olisi, jollei kiitoksellakaan palkitsisi,\nkun joku on armas kasvojen täydeltä ja suloinen niin paljon kuin\nsilmäin paisteella on katsomisen rakoa?\n\n\"So-soo, ja soh vieläkin!\" kiiruhtikin Härkäniemi paikalla helppaamaan\nkuuttinuoria ja löysäämään juttua kireältä sopuvetoon: hän oli kukaties\nlujakin poika ja tiivis kintuiltansa täkinkannella, kun meren kissa\nsähisi karvasena partaan vetelällä puolella ja sylki katin sylkeä\nreilingin ylitse, ja kukaties hän ei hämmennellyt, vaikka parrasta\npääsi pahempaakin, jos tuuli rupesi ilveksen menoille mastoissa ja sai\nkirota kannelta suunsa verilihalle ja sielunsa syntiseksi ennenkuin\npojat raa'oilla saavat sen ällin päänuppiinsa, että sitävarten ovat\nsormenharat ihmisellä kämmenen päässä, jotta niillä isketään kiinni\nsilloin kun tarvitaan, ja että sitävarten on miehellä väkeä hartioissa\nja sitkasta käsivarren jänteissä, jotta silloin kiskotaan vaikka\nhullummin, kun on pirukin hulluna kynsinensä pultaanin liepeissä\npuoleltansa, kukaties oli siis Härkäniemi mies kantapäiltänsä\ntasatämmiin täkillä ja suulta sanaan kuin tervapamppuun, jos oli\nmiehenkin näytettävä ikenää silloin kun merikin, mutta auta armias\nhänen luontoansa maapakalla, kuinka se oli pehmeä ja parta lakea, jos\npermannonpalkeille ilmestyi vaimoväestä vain hameenhelmakin: kirosikos\nenää suu niin että miehenkin veri kangistui kuunnellessa, ja tunsitkos\noinaan karvaisessa karjun, ja Härkäniemen kapteenin siinä miehessä,\njolla silmäpari läpytteli pahemmin kuin lampaanvarkaalla keräjätuvan\npöydän edessä, kun oli semmoinen miesteko urakalla, että oli kokonaisen\nkahvinottaman ajan säilytettävä suun siivo ja muu olemisen hurskaus\nniin siliänä ja silattuna kuin se on säilytettävä silokarvalla silloin,\nkun on mieli mannalla ja silmän akkunain edessä eläviltä ihmisen kipenä\nniin lauhias ja sydämen myötäinen, että kost' jumala ihmisen karheata\nsilmää, kun saa semmoistakin rankaisematta katsella? Ajatellapas, että\ntaivaan salituvassa laattialankut olisivat hilkasta lasin silaa ja että\nkova lykky nakkaisi miehen niine päivineen täkiltä syntinensä ja\nhollantilaisissa puukenkäanturoissaan peileille kävelemään, niin\nsilloin tietäisi, kuinka silloin liikutaan, kun on liikuttava varovasti\npermannolla, ja jouduppas vakaalla miehisellä merimiehen suullasi\njutunpitoon tyttölapsen kanssa, jonka edessä et tottavie ole perillä,\nonko ihmisen katse semmoista ainetta, että sitä on lupa kuljettaa niin\nherkiällä pinnalla kuin on hipiä pulmusen kasvopäillä, ja onko\nihmisellä ääni kurkunpäässä niin lauhkia jumalanlaina, että sitä sopii\nkaihtimatta viljellä semmoisen korvaparin kuultavaksi, jonka lehtien\nherille vain enkelin huilu saisi rohjeta siukunsa hienoimmat helinät ja\nhopeaiset juoksut, niin silloin tiedät, kuinka ihminen häpee itseänsä,\nettei hän ole itseänsä helpiämpi sekä iholta että mielen munteerilta,\nja kuinka nöyräkin joskus lihassansa rupeaa napisemaan jumalan tekoja\nvastaan ja härisee mielessänsä sitä, että hänelle on sattunut juuri\nhänen riitinkinsä kasvojen karhealta ja muulta miehen järeältä, kun\nsamalla luomisen vaivalla ja työn hiellä kuitenkin olisi hyvässä\nlykyssä hänenkin osallensa saattanut luonnistua semmoinen naama, että\ntyttölapsi silmän vioittumatta saattaisi silläkin tuokionaikansa ja\nhyvän huviksensa katsomisellansa viivähtää, ja niin otollinen muu\nsydämen leppo, että neidon-ihmekin sydänsylkysissään tuntisi miehen\nihmiseksi, jonka huomiin arkakin voi uskoa itsensä niinkuin linnun\nlieto liehumiltansa uskoo itsensä ilman keveiltä keinumaoksallensa.\n\n\"Älä sinä otsan hilvaa rypistele ja vihastele väikesilmin, ruusu on\nruusua lehväinsä punalta ja silkki silkkisää säihkynsä riteiltä: et\nsinä neito sillä otsasi armautta kätke, että lentää veri rusonsa\nlämpimät paalteelle paistavain kulmain, etkä sinä silmäisi sädettä\nsillä salaa, että herkät välkkyvät tähtiviksi ja sytytetyt säihkivät!\"\nEihän Härkäniemen lakea puhe totisesti vaarallista ollut, varsinkaan\nkun sitä päästeli niinkin lauhava parta kuin se, mikä levitti\nliehuviansa Härkäniemen laveilla rintapielillä, mutta auta armias\nkuitenkin, mikä raiskaus punaista lensi helakoimaan poskipäitten\nvereille tarhoille tyttöihmisen kasvopuolilla, ja mahtuikos yhteen,\nsilmäkkään neitolapsenkaan, akkunapariin semmoinen kimppu\nnuolenleimuvaa ja muuta tulenvasamaa, kuin se säihkyvä, joka nyt\nryöpynpyrynä sinkoili Härkäniemen suhteellisesti lujatekoisen pääknupin\nympärillä niin valtoimiltaan ikäänkuin olisi koko taivas ampunut\nyhdessä krossissa kaikki tähtensä yhden ainoan syntisparan\nniskavilloihin!\n\n\"Jollei setä nyt ota kuppiansa, ja nopeasti, niin minä pistän prikan\npermannolle, ja saa noukkia omansa sieltä se, joka ulottuu!\" vahvisti\nsilmäin leimua kaunisten huulienkin julma uhkaus, ja näki flikasta ja\nnenän kalpeasta, että oli tosi kysymyksessä ja leikki kaukana.\n\n\"Älä nyt hiivatissakaan minulle suutu!\" äkkäsi Härkäniemikin pelästyä\nja kääntää puheenkelkkaa sopusuuntaan. \"Syttyy vielä rohdin tukassasi\nilmivalkeaan, jos lieskaa noin päästät otsallesi irroillensa!\" varoitti\nhän ensi hätään isällisesti, silmät hajallansa tyttötuikun hiusrajassa,\nmutta ajatteli samassa: merkillistä, isänsä tytär kuitenkin tukanmartoa\nmyöten, vaikka toinen kasvoiltansa kuin himmelin hilke joulutuvan\nlaella heijumassa ja keijumassa, niin että silmiänsä kaihtaa, kun\nluulee taivaan helyjen ripsillensä karisevan, ja toinen poskiensa\npingalta kuin liika tunkolleen sullottu lompakon nahkakylki, niin että\npelkästä näkemisen pitelemisestäkin vanhurskaankin kämmentä alkaa\nkutittaa mammonan halu ja syhy: enkös nytkin katso samalla\nsilmänvarastamisella, hiukka arkavarpaisemmalla vain samaa tukan tuhjaa\notsantasaisen yllä, tällä kerralla vain tihuvata ja hemasevan\npehmoisaa, kun muulloin kaljumpaa, kuin silloin, kun joskus\ntalviehtoisin Alastalon tupakamarissa, kun rupeamaa on pitemmälle kuin\njuttua ja minä ajan menoksi ja ihmisluonnon virkistykseksi härnään\npilojakin ja sahaan pientä kinan syhyttelemistä muun paremman\npuhelemisen puutteessa, silloinkin katselen, mutta sillä kerralla\nHermannin omaa otsan kuparia ja vahtaan sillä silmänurkallani, jota\nsäilytän viattomana, vieläkös saa parantaa puheen suolaa jutussa, vai\njokos iho alkaa helottaa punaselta karvojen juurilla äijän otsalaella\nja nenänpäähän ilmestyä pleikkiä vaarallista väriä, jolloin tiedän,\nettä on otollinen aika helpata kiriä jutun kuuteista ja päästää juonta\nlöysemmälle, sillä Mattssoniltakin saattaa semmoisten merkkien jälkeen\nnyrkki odottamatta paukahtaa pöytään kesken muuta sopua, varsinkin, jos\non tukan alla hiukan rommia. Härkäniemi siis nytkin ymmärsi merkit,\najatteli vain sitä kummallista, että Alastalolla, niin isällä kuin\ntyttärellä piti vihastumisen signaloida punaista väriä tukan juurille\nja kalpeata nenän pään pavussa, niinkuin nyt Siviällä, kun hänellä\nitsellään samassa manööverissä aina hissataan nenän naurispiikkiin\npunainen lyhty ja otsan rosoisille taklingeille kalpevat värit. \"Vaikka\nsillä laillahan on laita merilläkin\" selvitti Härkäniemi ennen enempää\njatkamista tämänkin ajatuksen pähkinän, \"että rikissäkin on menijällä\nvihreä lyhty oikealla ja punanen vasemmalla, kun vihreä tulijan rikissä\nvilkkuu silmään vasemmalta ja punanen päinvastaiselta, ja siitä tietää\npimeässäkin kiepauttaa ruorin rattia sen verran, ettei vihreätä päin\nkolise, vaan selvittää punaisen kauniisti punaisen poskitse ja pääsee\nkrapisematta ohitse vetelältä puolelta. Kun minä siis Alastalonkin\nkanssa jutun sträkkiä määrätessä pidän silmäni senverran vahdissa oman\nnenäni sipulilla ja Alastalon otsakupuralla, että näen, koska alkaa\npunaista pilkutella jommallakummalla tai molemmilla, tietääkseni siitä,\nkoska on aika painaa jutun kurssi tihuvilta väljemmille, jotteivät\nkyljet rahise, kun minä siis Alastalonkin kanssa, vaikka hän onkin\nvanha ja synnin piellä tervattu miehen kroppa ja muutenkin kolhittu\nastia niinkuin minä itsekin, liikun näin taiten ja pidän silmäni\nsignaalin väreille hellänä, niin kuinkasta en minä silloin hanskaisi\npehmiällä tavalla Siviätäkin ja kevittäisi sekä puhettani että\nruumistani liikkumaan varovasti varpaisillansa semmoisen haurasen\nohitse manövreeratessa, joka on tyttöastia ja vielä koko pinnaltaan\nnuoruuden heliässä kajoomattomassa maalissa?\"\n\nHärkäniemen tuntoa leikkasi tosiasiassa hyväkin surku tyttöraiskan\npuolesta, kun hänen löysän suunsa joutilasten puheitten vuoksi piti\nviattoman otsaihon suuttua punaiseksi aivan silmien nähden. Jos minä\nAlastalon kanssa pärjään, kun me molemmat pidämme puoleltamme\nsignaaleja silmällä ja pysymme sovussa, vaikka olemmekin naapureita,\nniin tyttölapsen kanssa, joka ei ole oppinut merisääntöjä ja\ntrafiikkia, on helisemässä, sillä semmoinen ei vääjää taholtansa\nollenkaan, ja kuinkas silloin käy, jos jalan pieni nyt polkasee\nlaattiaan ja silmäin kirkkaat leiskasevat minuun samaa tappuraa, joka\njo vihoo otsan punavilla? Joutuu sitä ihminen joskus syyttömänäkin\nsyntiseksi! Olenkos minä oikeastaan muuta sanonut, kuin sen, mikä on\ntosi, että tyttö on heraa miehen silmään, ja Siviä eritoten.\n\nViisikymmentä vuotta täyttäneen poikamiehenkin silmät ovat joskus\nhurskaat, ja vasiten hurskaat ovat ne varsinkin, jos niiden pitää\nyrittää viatonta fasuunaa naisihmisen edessä ja läpyttää silmityksin\nvihastuneeseen silmäpariin, joka samalla on auttamattomasti kaunis ja\nsydäniholle käypä: niillä ei silloin ole praktiikkaa pitää puoliansa.\nLape laupias mies oli siis Härkäniemikin nyt ison partansa jokaista\njouhta myöten, kun hän kivisti kestävän näköisiksi niitä, jotka eivät\nolleet kestäviä, ja niillä silmillään, jotka meklarien kanssa\npuhellessa muuttuivat tikuiksi tarpeen tullessa, ja jotka Pohjanmeren\nsylkiessä äkää Toivon ylälaidan takana kovenivat sen näköisiksi, että\nmereltäkin kysyttiin sisua ja ajan valikoimista ennenkuin se lupaa\nkysymättä lähetti pirauksensa puulaamaan reilinkien sisäpuolustaakin,\nniillä silmillään nyt yritteli, uskaltaakos kapteeni hissata katsomisen\nkaltaista semmoiseenkin leimuun, joka kohtaa syylliseksi itsensä\ntietävää miestä nuoren neitosen silmäripsien välistä kahviprikan yltä.\n\"Olen minä piukoissa paikoissa ollut, mutta en pahemmassa kuin tässä!\"\nsadatteli Härkäniemi itseänsä ja kovaa onneansa, ennenkuin vihdoinkin\nsai laukaistuksi leuoistansa semmoista, jota hän piti anteeksi\npyyntönä.\n\n\"Paskojani minä puhelen, älä semmoisia kuuntele!\" sanoi hän. Ja kerta\nalkuun lonsottuaan, lepytteli Härkäniemi tietysti juurtajaksaisesti:\nviitsiihän mies leuan vaivoille joutilaammissakin asioissa, vaikkapa\njahnaamaan siitä, onko rommi märjempää kuin konjakki, tai onko kurjella\npitkä kurkku sitä varten, että se näkisi yli aidan, vai sitä varten,\nettä se ulettuisi kurkistamaan, ovatko sillä todella varpaat tallella\nomien koipipiippujensa päissä, kuinkasta siis ei viljelisi sitä,\njoka ihmiselle on kieleksi annettu, silloin kun on kyynärän päässä\nparrasta pään siroa kallistelemassa tytön kuva herein korvin, ja saa\nkoetella, onko suun siivossa semmoistakin, joka sopii niin hienoisten\nlumpeiden kuultavaksi! Ihmisen sielulla on karhea nahkansa, mutta\nsillä ovat myöskin pehmiät pintapaikkansa ihossa, ja niinpä siis\nHärkäniemikin nyt, kun siihen oli näinkin otollinen tilaisuus edes\nkahvinnoukkima-ajan, oli hyvällä mielellä vatsan täydeltä ja antoi suun\npajata, minkä toisella oli korvan ihoa kuulemaan.\n\n\"Kohmettunut maakin sulaa keväillä, kun auringon terä sitä lämmittää,\nja lykkää pirauttaa lystiksensä ruohon tyngän, jopa pienen kukkasen\npiikinkin turpeen juurelle piipottamaan! Minkäs minäkään, vanha mies,\nmahdan rosoiselle sydämelleni, jos se sylkäyttää suuhuni joutavan\nsanan, vähän vehavammankin kuin mitä oikeastaan sopisi ja on laillensa\nminun ikäiseni huulilla rypälöimään, kun on semmoistakin sentään vielä\nmaailmassa välkkymässä kuin sinun silmäsi, ja nuoruutta paistamassa\nkasvoilta niin paljolta, että sydän alkaa tuntea olonsa ahtaaksi\nrintakehässä, joka paisuvanakin kuitenkin on vain pieni karsina! Älä\nsinä sorjanolki minun puheistani enempää välitä kuin välittää leivo\nlivertelyn työssään siitä, mitkä ilmankulmat helskivät, kun helskii\nvain kaikille äärille kurkun valtoin tiuku, tai kuin välittää sulan\nkehrä keväisiltä korkeiltansa kultaansa tuhlaten siitä, juoko sen\nlämmintä armoa karren karu kallion kupeella vai nurmivan niityn lainiva\nketo runsain rinnoin! Ei kuluta hipiän hiventä rusolta poskipään\nhohteen ihailu katsovan silmän, eikä riistettä ryöstä välkyltä silmien\nsäteilyn kiitoksen sula kiittävässä mielessä! Ei nuoren neidon auta\narastella, vaikka varastaa ilon armo hänestä vanhaankin silmään ja\nvanhankin sydämen virkistykseksi! Ole sinä vain iloinen, kun minunkin\nkaltaiseni lämmität: ei aurinkokaan siitä sen köyhemmäksi tule, että se\nlaeltansa säteilee kaikelle maailmalle, niin neitosten nenänyppylöille\nkuin setästen tohveleillekin! Tiedät sinä Härkäniemen sedän ja minä\nSiviän, ei nenä raapase, vaikka se pärisee, eikä kedonkielo pure,\nvaikka sillä on terä, minä olen karvanen jutuilta ja karhea takulta,\nmutta mikäs vaara karvoista, jollei karvojen alla ole hammas\nnarisemassa; sinä olet kirpi kieleltä ja sinko silmän iskulta, mutta\nmitäs kirpimisistä, kun olet mansikka kuitenkin kaunan alta ja\nmehomarja maulta! Sovitaan pois, en minä lepy itselleni elämäni\npäivinä, jos minä olen vihoittanut vaikka pienimmän ripsikarvan sinun\nhienossa silmälaudassasi, ja sinä, raskitsetkos sinä todella ja silmän\nsirulla vihastella ripsien mahtumalta vanhalle Härkäniemen sedälle\nilman että omaa sydäntäsi pistelevät katumisen neulat jo minuutin\npäästä ja pään kääntämältä? Ei sinulla sydäntä ole minulle suuttua,\nvanhalle Härkäniemen sedälle, vaikka silmissäsi onkin raon avointa\nräiskymään vaikkapa kynttilät sytyksiin!\" Siviätä tähysteli\nkurillisesti huolestunut silmäpari. \"Uskallankos minä näine hyppysineni\nkahvinikaan ottaa, kun noin on kipinää prikan yllä?\"\n\nSiviä ei totisesti ymmärtänyt, pitikö hänen olla harmissaan vai nauraa.\n\"Setä ottaa kahvinsa nyt, eikä puhele turhia enempää! Kun setä on niin\nvanha, niin olkoon sovittu! Mutta setä muistaakin, että setäkin\ntarvitsee toruja, kun setä puhuu loruja!\" Suu oli tuimalla nipistetty,\nmutta silmän valtoimet jo nauroivat nuorella. \"Sedällä on partakin jo\nvanhempi kuin koko minun ikäni: ettei sekään setää neuvo, vaan tuoksii\nturhissa!\" ripitteli kielenpää Eevan tyttären suussa nuoreltaankin\nEevan tyttären kielenpään luonnoille lentäen silloin, kun on Aatamin\nsukuista muistutettava ja sopii siemaista. Punanhelakka turkasen\nkasvoilla, olikos se tällä haavaa enää närkästyksen liekkua hereillä\nhipiäpäillä, vai muuten vain veren hilpeyttä nuoruutensa tiedossa\nilahtuneella iholla?\n\n\"Hurtti heidät ymmärsi ja heidän värinsä!\" tiukahti Härkäniemen\nverkkaisessa veressä ajatuksen sykäys yleensä tyttö-ihmisistä. \"Älä nyt\nhiivatissa!\" ehätti hän kuitenkin sanomaan. \"Vai minäkö vanha, vaikka\nsen itse äsken sanoin? Älä sinä semmoisia vanhan puheita usko, eivät ne\nmeinattuja ole, vaikka sanottuja! Silloin vasta mies vanha on, kun on\nsilmä niin homeessa, että näkee aidan, mutta ei naurismaata aidan\ntakana, neidon, mutta ei veikettä neidon poskiverillä. Vielä minun\nhampaani puree kappaleensa omenan tuoreesta kyljestä ja vielä minun\nsilmäni on laitumilla, kun on nuori poskipään vereä katseltavana, ja\nsilloin vasta minä itseni vanhaksi tunnustan ja olen rehellisesti\nsiivo, kun on halu laimistunut lohenneessa hampaassa omenankin veriin\nja silmän torkko laupiaana tuhrimassa vain prikan tarjoomilla\nsilloinkin, kun on Jumalan suomilta prikan takanakin Jumalan evästä\ntarittimilla ja silmillä velka kiittää sitä, joka on kaunis, ja nähdä\nnuori noreaksi ja ymmärtää välkkyvät välkkyvän silmäparin kosteassa.\nSenverran vanha minä vain olen, että minun kieleni on tanava suoraltaan\nsanomaan asiansa, mutta niin vanha minä en ole, ettei kielenkantimille\nkihoisi tuoretta vielä, kun marjan näen mättäällä punavana!\"\n\nMalakias Afrodite Härkäniemi, kapteeni ja vakaa vanhapoika oli valmis\nnyt sekä jutulta että kuppikouralta. Kämmenen lehdellä lepäsi kuppi\nniinkuin kupin posliinin pitää levätä levollisen miehen kämmenpohjalla\nsenjälkeen kun sokeriastian kukkurasta on noukittu pari päällimmäistä\nvalkosenmuhkuraa maustimeksi kuppiin ja laillensa varistettu\nkahvinliemen sekaan sulamaan, kerma-astian kuvusta kaadettu\nkellavanheruvaa tummaan senmukaisesti kuin mustanväki tuntui\nherkunväriksi vaativan, ja seosta vielä kiireenverkkaan hämmennetty\nlusikanhopealla, jotta näki silmin ja tunsi lemaukselta sieraimen\nlehteen, oliko mehoisassa oikea maistumisen näkö ja haju. Ja juttu\nmyöskin oli vedetty juuri siihen solmuun, johon miehen on aina\nvedettävä juttunsa niin meri- kuin maa-asioissa, jotta tietää, koska\nlopettaa ja saa sulkea suunsa levollisesti, olkoon että puhe on\nhamunnut avaraakin lenkin mutkaa ja lapannut nyörinrihmaa väljänkin\njuoksemilta. Härkäniemi oli tyytyväinen sekä kahvikuppiinsa, joka nyt\noli otettu ja lemusi omana ja suun hyville varattuna kämmenellä että\npuheisiinsa, jotka nyt olivat puhutut ja sulivat sokerina suloisen\ntyttömielen pohjalla, joka Jumalankin käsistä oli ajateltu\nmakeanmakuiseksi. Mitäs väärtiä on ihmisellä ja miehenveroisella\nmuutakaan maailmassa ja elämässä, jollei senverran ole nenää järjessä\nja sydäntä muussa ruumiissa, että asettaa asioita myötäkarvaan ja\nsanansa itsekunkin hyviksi ja mielensuliksi silloin, kun sen voi\nilmaiseksi ja muitta vaivoitta tehdä, virkistää itseänsä hyvällä kahvin\nhajulla ja lähimmäistänsä, varsinkin naislähimmäistä, joka on heikompi,\nhyvällä sopusanalla, joka kuitenkin, olkoonkin vain pelkkä joutilaan\nsuun lykkäämä jutun lastu, sittenkin on toisen korvalle hivelä kuulla\neikä maksa omalle suulle mitään. Enkös minäkin nyt olisi pahempi kuin\nsaita, jollei kielelleni heruisi hyviä, ja minä sananpennilläkään\nkiittäisi ihmistä, joka kuitenkin on silmänlääke kasvojensa ihopuolelta\nja sydämen ruoka muulta sielun siliältä, ja joka mielen kylliltä\nansaitsee kiitoksen sekä itsensä vuoksi, kun on luonnistanut niin\narmiaaksi tytön kuvaksi, että kahvikullankin edestä, jonka on\nhyvänsuomasta minulle prikaltansa tarinnut! Kiitänhän minä mielenhyväni\npalkaksi ja sydänmukavani lainan maksoksi piipunpesän kipsivahaakin,\nvaikka se on pelkkä mööpeli ja hengetön kalu kourassa, kun se\ntuttavuutensa suomasta pohottaa ja lämmittelee omaisesti pivoni\nsisäpuolustaa ja hekottaa minussa muunkin hyville kuin pitelevän\nkämmenen ja imakiitollisen suun, niin kuinkasta minä en silloin olisi\nkiitollinen ihmisenluodullekin, nuorelle vaimonveriselle varsinkin ja\nhulahtaisi lämpimän puheille sellaiselle, jolla kuitenkin on\nkorvanlehti herkänvärisenä hipiöimässä tukan hienosen varjossa siltä\nvaralta, että pieni haavii pienen sanan, jos semmoinen hyvän perhosena\ntulla liehii korvan kuulumille ja mielen kutittimille, niin että\npirahtaa makean pisara sydänalan supukkaan saakka. Ei ole synti eikä\nmikään puhella mieluisia ihmiselle, joka itse on ihka elävältä niin\nmieluisa, että Jumalan vika ja syy on, kun semmoista miehelle\nnäytetään. Kun joku on kasvoilta sielun myötäinen silmän katseltavaksi\nniin sulavilta kuin kahvinheru on maunmielen myötäinen kielenpään\nmaisteltavaksi, niin anturanahasta leikattu palanen ajaisi saman asian\nihmisen suussa kuin Aatamilta peritty kieli, ellei tämä kieli pääsisi\nliikkeelle ja palvelisi silloinkin, kun on kiitoksen sana sanottava\nvielä paremmastakin kuin kahvinkullasta kupissa. Säällinen ihminen\ntietää kiittää ihmismäisesti silloin, kun hänen edessään on taritin\nkahvikuppineen ja hän noikkaa niskaa, kuinkasta saisi hän siis silloin\nolla pökkelömpi, kun on Jumalan tarittimilta hänen edessään ihmisen\nelävä taimi, niin mieluva silmän sulaan, että vanhankin rintakopan\nkomerossa sydän hyrää hyvää mieltänsä? Eihän silmä katsomaansa kuluta,\nvaikka se ilahtuukin, eikä tähti ylhäisiltänsä siitä sen köyhempänä\nsäteile, vaikka mataloilta on sykettä rikkaampi siihen kantava loiton\nkatse! Velka on maksettava ja virsi veisattava, enkä minäkään muuta\nkuin kiitän, kun on kiitoksen velassa suu, ja päästän nuoteille parran,\nkun vetää virsille mieli!\n\n\"Sinä olet luomalta sorja ja silmäisi suomalta sydämen lääke, älä sitä\nihmettele, ei se mikään vika ole, se on luonnolta sinulla!\" katsoi\nHärkäniemi tarpeelliseksi virkahtaa ääneenkin vielä ja neuvoa\nlohdutella tyttöraiskaa, joka korvalehdet heloittavina hiusruskean\nvarjossa kuin hiilusta jo vihdoinkin sai siirtää tarjottimensa\nHärkäniemen edestä ja, laattia polttaen jalkojen alla, kiireenvilkkaa\njoutua maton saralla muuallekin.\n\n\"Mahdottomiapas sentään saa korvaansa noukkia kun ei tiedä, vihastuako\npitäisi vai nauraa silmien täydeltä\", risteili ajatus valppaan Siviän\npienen otsaherkän takana vielä, kun hän jo neuvokkaana kumarteli\ntarjotintaan mukavaksi Lahdenperän eteen, mutta kuitenkin uteliaana\nkurkisteli yhä sivutaakseenkin puolella silmänurkalla, niinkuin on\ntyttöjen taito. \"Tiesi koskaan puheitten todet, vanhempienkaan suista\nlähteneitten, mutta korvaa ne hyviltänsä hivelevät, vaikka silmän onkin\noltava suuttunut olevinaan!\" päätteli selkeä pää toimeliaan jo\nholhoovasti alentaessa tarjotinta sopivalle korkeudelle Lahdenperän\nisännän liikutella kopakkaista maamieskouraansa vapaasti ja ilman\nkumoomisen vaaroja arkojen posliinivehkeitten yllä. \"Saisi sitä\nmuurahaisia neulasina piirtelemään hiustensa juuriin, jos kaikki puheet\npäästäisi korvaa sisemmälle ja noukkisi ajatusten kärkiin!\" tuumi nopea\nSiviä ja huomasi kehottaa Lahdenperää pistelemään sekaan vielä\ntoisenkin kappaleen sokuria. \"Vaikka miks'ei kuuntelisi Härkäniemen\nsedän juttuja, nehän nauravat sydämessä, niinkuin puhoo hänellä parran\nlauhka jaarituksen laverrellessa. Otanhan minä Vilhokoiraa korvan\nkarvallisilta, kun se on hullunhauska uskollisten silmätupsuinsa takaa,\nja turjutan tupukkaa pihan pyryten lystiksi vallattoman itseni ja\nkarvarinnan Vilhovelhon! Miks'en siis riehkisi leikkimielin, kun on\nHärkäniemen setäkin korvallisiltansa pihkassa salissa niinkuin on\ntakussansa hupsu Vilhon lurvi pihalla, Jannelle kuitenkin sydän laulaa,\njos silmä visertääkin ilmaisiansa Vilholle käpäläkerkiälle ja\nHärkäniemen sedälle partalaupiaalle ja vaikkapa varpusen raksuville\npiha-aidan riukupuilla!\" Silmäin syntiset olivat viimeistä ajatellessa\njo vilkkaana parina unohtaneet Vilhot, sedät ja hauskat Härkäniemet,\njopa tärkeät toimet holhoojina avaran prikan ja huomaavan tarjoomisen,\nja vaeltaneet lentävän, varastetun retken keveillä teillä tuolle puolen\nsalin, jossa korjasi omaksensa odotetun katseen valmiina hän, jolle\nkuului luonti kirkkaan ja lämpimän silmän, kuului ehkä koko sirkku\nsielu virein toimin ja tyttösin suloin.\n\nOli Härkäniemenkin silmä joutunut siirtymään. Elämä ja uusi tuokio\npitää aina huolen siitä, että asian takaa tulee seuraava silmän nenään\nja mielen nokkaan, eikä pääse ajatus syömään tyhjää lovea. Eevastiina\noli nyt sämpyläkoreineen edessä, ja kun on omassa koparassa kuppi,\njossa on makeat seassa ja sokeri sulamassa kahvin höyryvän pohjalla,\nniin silloin ei ajatuksen oikeastaan tarvitsisi tehdä kuin\nkananhyppäyksen ymmärtääkseen, että sämpyläkori on edessä sitävarten,\nettä nyt on sämpylän noukkimisen vuoro. Ja näkihän Härkäniemi sekä\nsämpyläkorin että Eevastiinan ja kuuli myöskin, sillä eihän Eevastiina\nolisi ollut liikkeellä eikä missään, ellei puheen hurina olis pajannut\nilmassa huulilta niinkun pavun variseva herneen vierittäjän\nroskilautaselta, kun lautanen on pohja ylöskäsin kieraistu aivinan\ntuppuun ja kierivillä on hyppelevä kiiru kerjetäkseen toista pyörivää\nennen kaltevalta luisua poukkimaan vadin täyttyvään kouruun.\n\n\"Ja sinäkin Malakias, otitkos vain tarpeeksi sokeria sekaan, kaksi\npalasta kumminkin, kun on sämpylääkin, huudankos flikan takaisin, että\nnoukit lisään, eivät nuoret huomaa, vaan vanhan täytyy aina olla\nvarpaisillaan ajatuksinensakin, silmätkin vintin väntin, kun kaikki\npitää kerjetä huomaamaan, merkillistä, kun ei Jumalakaan ole antanut\nsilmäparia niskaankin ihmiselle ja emännälle, ja kielenpäätä joka\nhiuskarvan nirkoon, sillä ne tarvitsisi kaikki, kun on kiiru! Otatkos\nsämpylän, otas rinkilä, kelpaa sinun Härkäniemessä, kun ei ole\nemäntääkään talossa, niin kiiruut ovat naapurissa ja sinä rauhassa\nkotona! Haikailen minä, mutta älä sinä haikaile, ota sämpylää vain! ei\nmiesväellä ole ratasvärkkiä ja rukkia päässä, eikä kiiruuta ja\nhuolimista mistään, niillä on partaa vain poskien ulkopuolella, ja\nparran pehmiät, kyllä ne pöyhii sileiksi tai karvaisiksi, kuinka\ntahtoo, pistää vaikka mihin fasuunaan, pukin taikka tallukan, mutta\nkieli, kielen lippa suussa, se on karkupalanen, se on kärppä, se on\nsyöstävä, se on kiiliäinen hammasrivin sisäpuolella: kaitse semmoista\nsamassa karsinassa järkesi ja sylkesi kanssa, niin kaikki kolme ovat\nlennossa ja hameenliepeesi lisäksi! Kelpaa sinun, joka olet Härkäniemi\nja mies ja Malakias, mutta minä olen emäntä ja Eevastiina ja Alastalon\nkapteenska ja hyrränkin täytyy vain hyrrätä, mutta minun pitäisi vielä\npyöriäkin, ja pyöriä paitsi varpaitten kymmeneltä niin myöskin kielen\nyhdenneltätoista päältä! sanoin jo: ota sämpylää, sanoin jo: ota\nrinkilää, ota kukonvarvastakin kolmanneksi: sakara leivässä on\nsakaranlisä ymmärrykseen, sanoi isänikin aina...\"\n\nHärkäniemen yllä ropisi sanakuuro kuin sade suvitaivaan kaatamalla\nlevitetyn heinälappoon niskaan juuri kun korjuuniityllä pouta on\npäässyt hellittävimmin paahtamasta korsiin. Niin heinä kuin ihminenkin\non totisesti joinakin hetkinä hiukka ja aikalaillakin epävalmis\njoutumaan kuiviltaan räystään alle. Huuhkajanhyyppäkin läpyttelee\nsilmätupsujaan elonmerkiksi, kun auringon varas kurikseen on tunkenut\nkuusen pehkoon ja oksien lomitse iltikseen hypellen pitelee kyykkijää\nsilmäin kaihiin, onkos niissäkin rakoa, jota huikaisee ja lämmittää; ja\nvanhakin ja kapteenismieskin hiemasen herkistyy känsäisen\nmielennahkansa alla, kun on neidon hema niin lähellä liepimässä, että\ntupakankarvaalle kielellekin juoksee meden mehu, ja niin herpivä\nsilmänruoka katsottavana, että sydämen pohjaa herasee ja mies saattaisi\nhetkeksi hairahtua ja uskoa vielä piipun luupalaa hivelämpääkin olevan\nelämässä huulen iholle painettavaksi. Härkäniemikin oli siis aikalailla\nhempeä ja sydänalusiltaan pehmeäksi pidelty mies, kun hän vielä\nviivytteli silmää loitonneessa Siviässä ja sydämensä kiitollisuudella\najatteli, mikä armo se kuitenkin on, että Jumala aina kasvattaa uutta\ntyttöruohoa maailmaan, niin että samaa nuorta ja tuoretta on silmän\nkatseltavana, vaikka sammal harmaantuukin omalla päälaella ja\nkorvallisilla ja silmäkarvat pensastuvat puskiksi. Mikä koru ja sielun\npäästö Siviäkin tuossa, kun keikkii ja väikkyy ilmi ihmeenä silmien\nedessä, niinkuin olisi tähden tullut taivaan laella surku sydämeen\nmeitä muita täällä alhaalla ja entänyt korkeuksistansa, pukenut yllensä\ntyttösen silmäsäteet ja hankkinut itsensä tyttölapsen korkoihin\nastellakseen keskellämme Alastalon salin laattialla kahviprikka\nkäsivarsilla ihmisen elävänä! Kuinkas kerkesi nytkin hänen katseensa\nLahdenperän edestä nopeana kuin pääskyn viiltosiipi lento halki salin?\nMinnes sillä oli matka? Kuin linnunsirkku lumen pehmeälle talven\nmetsässä, kuin säteen lämmin marjan poskelle suven mättäällä?\nSeinällekö meriakkunain väliin, jossa on taulu, nuorukainen neitonsa\npolveen nojaten? Ehkä seinälle: kukas tyttösten silmänkulut vartioi?\nMiksei siihen katsoisi, katson minä vanhempikin, katselen useinkin, kun\nsatun saliin ja täältä peräsohvalta on mukavaa jutun raossa ja\nhaikunvetojen välillä kuljetella silmää seinilläkin. Alastalolla on oma\nfasuunansa, miehen fasuunansa, fasuunaa nenässä, mutta fasuunaa\nmuussakin, mikä miehellä on näkyvää puolta, nenä on iso, se on mööpeli\nja pärisee jumalattomasti, kun mies puhdistaa sitä miestavalla, vatsan\nympärystöä ei hänen myöskään tarvitse itsessään hävetä ja tyhmempikin\nymmärtää jo päältäpäin, kun näkee hänen liivipuolensa, että se ei ole\nisosuutta miehessä, vaan luontoa, kun jonkun on puhistava kahdenkin\npuolesta miesseurassa seistessä ja oltaessa kapteenia pieliltäkin, hän\non hahmolta kieltämättä mies, jolla on pinta miehennahasta, ja\nsisäriitinki myös, ajatuksen näpit ja muu piukka meinassa, kyllä ne\niskevät hänellä kynnen asioiden hamaan niin visusti kuin hohtimen\nhammas naulan niskaan, ei pelkoa, että Alastalo olisi pehmeä, kun on\npeli menossa ja veto siitä, kenellä sormi ensiksi oikeentuu. Kyllä\nAlastalo on mies miesmäisissä ja paksu paksuissa asioissa, karvas\nmiehen maku hänessä on ja tupakan haju, mutta hempeitä hän ostaa\nseinillensä ripustettaviksi niinkuin tuommoisenkin helohempan,\njota minä juuri katselen. Tunteekos ihminen enää sydäntänsä oman\nihonsa ja parkitun pintansa mukaiseksi, kun palaseksi aikaa saa\nsilmänakkunoihinsa saman maun kuin kielenpäähän silloin, kun on\npistänyt suuhunsa lusikan täyden vattumarjaa sokerissa ja maidon\nkermassa? Aina minun menee mieleni makeaksi yltä ja kyltä, niinkuin\nhäppää juodessa lapsena, kun minä näen tuon parin puskansa juurella,\nmitä niillä on yllänsäkään, sametinmaistuvaa vaatetta, ja osaakos\ntosissa ja maanpäällä ihmisen ripsipari lähdettää raoistansa semmoisen\nkimpun kullan ja minkä muun hyvän makuista tahansa maailmassa kuin\nflikka tuhlaa silmistänsä turhia sille, joka ei kuitenkaan ole muuta\nkuin herraspoika poskinensa hänen polvensa nojalla? Herrapookenas sinua\ntyttönen, Rakel silmiltä ja Susanna kasvoilta, Ester kulmain korulta ja\nSulamit sydämen silkiltä, kun on lupakin ihmisen lapsen, vaikka vain\ntaulun pohjilta ja lasin sulkemilta neljän kehyksen sisulle, kantaa\nkasvoissansa silmäparia semmoista kuin olisi tämän ainoan silmäparin\nvalloissa ripsiensä välistä välkyttää ihmiselle, ja samoine hentoine\nripsinensä sammuttaa ja peittää ikinäkyviltä taivaan aurinkoinensa ja\nkaikkine tähtinensä! Kasvot kuin selvä hunaja, ja silmäin saframi kuin\nsulavat sokerinpalaset totiveden pohjalla! Voi Abraham Mamren\ntammistossa ja Joonas öljypuskan juurella, kuinka saattaa riipaista\nsydänalaa ja heikottaa täysikäistäkin miestä kurkun kukkuraa myöten\npelkkä värinhyvä ja silkinsametti paperin pohjilla, ja semmoinen\nkaunis, joka on vain kihoa silmään ja himmelin kimmellystä tyhjiltä\nvilkkuvilta lasin kilon takana! Kyllä siihen paikkaan seinää katsoa\nsopii ja päästää silmä jouten laitumille ja apilakedoille, missä on\nkoukusta killumassa kuin elämänniittu neljän kultakehyksen\nsisäpuolella, värin hekumaa niin ja muuta ihanan paalletta yllinkyllin,\nsinisen sulia visertämiltä ja punan hilkasta paisumilta, viheriän\nherkkuvia ja kellankumpuvia, silmäin sykettä sormen pideltäviltä ja\nihon kuulasta sielun maistuvilta, mielen voidetta ja sydämen salvaa\nniin läämälti, että silmän sopii mässätä ja teräin syödä täytensä\nikäänkuin nautaelukan, joka on päästetty valtoimeltansa veräjän\nsisäpuolelle semmoisen tahtoimen tarhaan, jossa kasvaa aitojen tasalta\nparasta purtavaa ja tarvitsee vain upottaa ahmivaa turpaa korvia ja\nsarvenpäitä myöten heinän tuoksuviin noutaakseen tihuvilta kielen\nkiertimelle vehmasta ruohoa tukun paksulta ja suun täydeltä\nleukapielien pureskeltaviksi! Sopii minun katsoa ja sopisi Siviänkin,\nmutta älästä huoli, hipaisiko Siviän silmä taulun vihjaa seinällä edes\nsen tuokion kestämän kuin västäräkki tarvitsee siipiparinsa avaamiseen\nja sulkemiseen kiveltä kiven viereen lentäessään, ja laitaakos\nsemmoinen olisikaan, että täysihminen ja säädykäs talontytär\nhypittelisi silmiänsä seinillä kesken parasta kahvin tarjoamista ja\nvahtaisi prikkansa takaa tauluja? Ei, Siviä tietää, mikä sopii ja\nsilmänsä hän ymmärtää pysyttää säädyissä ja seremoniioissa, kun on\noltava huomaavainen, mutta taulun alapuolella istuu tietty, istuu\nseinävierellä juuri kuin määrättynä taulun alareunan alla Janne, ja\nkukas sitä laittaisi, en minä ainakaan, kun tyttösen silmä varastaa\nitselleen sen pienen vilauksen, jonka se tarvitsee, ollakseen taas\ntyytyväinen hyppäyksensä jälkeen ja totinen toimensa hommissa. Ja kukas\nsitä huomasikaan, pientä silmän kerkiämistä, tarvitsikos minunkaan\nhuomata mitään, vaikka hyvin näen, kuinka Janne vielä korjaa\nviiksiänsä, ikäänkuin sivaus niiden silittämiseksi olisi tärkeätä nyt\nenää, kun Siviän silmät jo aikoja sitten ovat siivosti paimennetut\ntakaisin tarjottimelle ja kuppiriveihin? On se merkillistä kuitenkin,\nkuinka kaksi silmäparia, joilla on tie tuttu toisiinsa, kerkiävät\nnopeasti aivan kuin lennosta sieppaamaan toisiltaan jotakin ja\npalaamaan muille toimituksilleen takaisin ikäänkuin eivät olisi missään\nkäyneet, vaikka selvästi ovat lastissa ja täysillänsä kuin messiäinen\nhunajan pisareen apilaan torvilta persottuaan. Käännelköön ja\nhypistelköön Janne nyt viiksiänsä, nuoria haivenia huulillansa,\nniinkuin olisi mettä odottamatta satanut versoville, jota hivelee\nsormiinsakin, ja kumartukoon Siviä nyt itseänsäkin auliimpana ja\narmaampana tietämättömän Lahdenperän edessä ja tarjotkoon tarjotintaan\nhöröttävän ottajan kurottuville sillä silmän suomisella ja annon\nhyvyydellä, ikäänkuin olisi hänellä nyt tarjottimen täydeltä kaiken\nmaailman hyvää tuhannesti runsaammin tarittavana kenen otettavaksi vain\nkuin vielä tuokiota aikaisemmin ennen äskeistä silmäinlentoa!\n\nOlkoot onnellisia, kyllä minä heille luvan annan, sitävartenhan he ovat\nnuoria, että sydämet olisivat sykkyrällä, ja tyhjän taitse taivaissa!\nEn minä maaherran piippuakaan tuolla muitten suilta kadehdi, vaikka\nminä sitä ihastelenkin Alastalon piippuhyllyllä, en ainakaan niiltä\nsuilta, joilla on arvoa piipun verroille, eikä minun sydämeni\nsyrjällensä käänny neidon terhenenkään vuoksi, vaikka on siivekäs\nsuvillensa valmis ja neidon silmälle tie kepeä sinne, missä istuu\ntuttuna nuorukainen! Ei maailma terheniinsä ole hankkiutunut minun\npivoni varalta, vaan omiksi koreikseen ja hyviensä lystiksi, ja hullu\nminä olisin, ja sydän särkypäällä sunnuntaihuomeltaista lauantaisaunaan\nsaakka joka jumalan viikko, jos minä surisin sitä auringon kultaa, jota\nminä en ole kerjennyt käärimään omakseni elopellon päivänkilolta, ja\njos minä murtaisin mieltä jokaisen tuoreen poskiparin vuoksi, jonka\nverso on silmälleni kukkiviltaan näytetty, vaikkei minun ottavan käteni\nhiveltäväksi suotu. Houru olisin, jos kurottaisin maan mataloilta\nkäteni koruiksi tähtien tuikkivia ylhiltä korkean taivaan, kuinka\nhelmittynä viekkuisikin ylläni saavuttamattomain avaruuksien kaari;\nhourumpi olisin kuitenkin vielä ja turhemmin hävittäisi mieleni haukka\nsulkasato siipiparinsa kynittyjä sankoja, jos vuosieni varjosta vielä\nviuhkisin toivon levittyvää siipeä ja nostaisin vereni huurtuvilta\nkylmiltä silmän karkelevaa muulle lennolle kuin kiitoksen liidolle\nniiden taivasten siintimille, joiden kaaret ovat kantavaa siltaa vain\nsiipivän nuoruuden askelille, ja joiden pielien puuntoon vain nuori\ntoivo ja nuoren sydämen uskova uni kutoo elämän kangastavat kankaat\nloimista punaisen veren ja kuteista sielun seesteisten lankain, kuinka\nhaikiikin vielä rintansa janoon hentoutta herkän hengittävän poven,\njonka armaus ei kuitenkaan syki jäähtyvää rintaa vastaan painettavaksi,\nja kuinka kuulas onkin katsella loisto elonkostean silmäparin, ripsien\navaaman, ripsien salaaman, jonka välke ei kuitenkaan liehu ilmojen\nihmeillä vangittavaksi vuosien himmentämän katseen!\n\nMikä kumminkin on ihminen otus otsaa kantavaksi, kaksin jaloin\nliikkuvaksi vatsasäkiksi, karvainen jos siliäkin sekä pintapuolelta\nettä ajatuksen ihon alta: minäkin, vakaa mies seurakunnassa ja painava\npappa piippua imiessä ja nimenriitinkiä paperille präntätessä, istun\nsuu höröllä ja silmä herassa, kun keikkuu näkyvillä neitosen kenkäkin\nhelmojen peitosta, ja saan ajatukset nesteille ja sydämen hölkälle, kun\npelkkä semmoinen, jolla on tytön iho kasvojen lahjana ja sitä anetta ja\nSulamitia silmissä, jota neitolapsilla on liikaakin ripsien välillä,\nkun semmoinen ihme ja elämänkerä viipyy edessä kerman kaataman\ntuokionkin ja näyttää minulle kuin kiusalla, että tämmöistäkin on\nolemassa ja taivaan makua sydämeen saman elämän seinien sisäpuolella,\njosta sinä olet löytänyt vain piippusi parhaaksesi! Enkös nytkin\nkatsele Siviää ja Siviän silmänlentoja salissa sydän niin hauraana ja\nhaikeillansa, kuin olisi vilu nahoissa, kun on selkä käännettävä\nnuotion lämpimiltä yön kylmiin?\n\nMihinkäs löysi pehmeisiin vielä minunkin ajatukseni känsäkuorinen\nkämmen äsken: hentoutta haikaili herkän henkivän poven, liehtivälle\nsydämelle aroin painuvan ja armaasti painetun, silmää haki tuoretta\nelonkosteista juotavaksi ikiorvon katseen terien täydeltä ja\nsilmäsuonen tykkimiltä, luuritteli makean haikusiaan koko rekisteriltä\nkuin säkkipillin pullistunut maha piipityksensä kipeitä jokaisen\nreikänsä pihivältä läpältä! Kyllä ihmisessä ja miespuolisessa Aatamin\nviat elävät, olkoon sitte sileäleuka nallikka juur'ikään rippikoulun\nliinalta päästetty, tai senverran parempi, että on jo haivenoras\nhoidettavana omalla viiksisaralla, vai vieläkin uhompi karvankasvulta\nja leuan päässä luudan tyveä minunkin partani mokoma: silmät killivät\nkuillakin samoina synninpalloina, minkä vain on näkemisen rakoa\nkarpaloilla lautojensa välistä sinne, missä on Eevan tyttärestä hameen\nlievekin laattian palkkia huiskamassa ja palmikon kaltaistakin\nleiskamassa niskan nakkauksessa! Ei järki kasva päässä, vaikka parta\nposkipielillä, ja minäkin olen hupsu ja saan sydämeni hypylle, vaikka\non viidenkymmenen vuoden konta käärinyt sammaltansa kukkarokerän\nhiltimiksi! Kyllä nytkin on mieli hellä niinkuin mennävuotinen omena\ntänävuonna ja Siviä silmäini edessä kuin meidän Turvalla sokerin\nmurunen kuonon päässä silloin, kun minulla on sormi pystyssä ja lasken\nyks' kaks' kolme' ennenkuin penu saa hälväistä!\n\nVaikka viisaammaksi minun täytyy itseni tunnustaa kuin ymmärränkään ja\nansaitsenkaan. Olenkos sittenkään päästänyt kerää omille pyörimilleen,\nkuinka harras se olisikin sykkyrältään ja yrityksiltään? Yhtä naimaton\nminä olen tänäpänä vielä kuin silloin muinoin, kun sydämeni oli samalla\ntavalla varisemassa vaikkapa Eevastiinan helmoihin, niin, miks'ei\nEevastiinankin, niinkuin monen muun, jolla myöskin on posken hienoinen\njoskus päivinänsä ollut veistettynä aivan kuin minun sydämeni mukaiseen\nsiliään. Kuulesta vaan, kyllä Eevastiinalla vielä on kieli puhdissa, ja\npuhdissa se oli silloinkin jo ja siihen aikaan, kun sama kieli vielä\noli syöstävän kiiruilla ja hiphopun jäljillä sen heljän hammastarhan\nhelmisessä karsinassa, jonka vilkkavilta veräjiltä Maanpään sirkkusilmä\ntytär päästi ja paimenteli ilman laitumille naurun helinää ja\npuheenvaltointa poukkivan karitsaparven kirjavilta. Osasi Herman\nsilloin noikata noselammin valssiin kuin minä, ei ollut vatsan\nleiviskää vielä tiellä, ja osasi sorvata sanansomaa tyttösten\nkorvahipiään yhtä sopivasti kuin myöhemmin todenlipeätä ja valheen\nliukasta meklarien partoihin totipöydän vieressä, ja lykyn hän silloin\nkorjasi, jos se on lykky, kun miehellä korvat kimivät vihkipallilta\narkun lautoihin saakka samaa siukua koko elämän sen ihmeenverrat kuin\nriittää vaimon kielessä vetoa silmänavaamalta aamulla luomensulkemaan\nehtoolla jokainen jumalan päivä auringon kiertämän ajan. En minä pahaa\nsuo Alastalolle, mutta kyllä minä sen suon Hermannille, että Eevastiina\non hänen vaimonsa eikä minun: lumpeen minulla olisivat korvat menneet\njo puolen vuoden päästä, jollei olisi kuolla körähtänyt jo ennen\nkeskenkaiken paljaasta pelosta toisen puolesta, koska ihmisen\nkuitenkin, vaimoihmisenkin, tarvitsisi kaiken järjen nimessä varata\nitselleen edes hengen vetämisen aika, kuinka kieli paukuttaakin löysänä\nsuussa ja lanka juoksee kerältä. Todentotisesti on naisihmisen\nsisurakennus eri tekoa kuin minun, minä imen etupäässä sisäänpäin,\nmontakos heinärukoa savua olleekaan elämän päivinä vaeltanut pesän\npuhivilta piipunvarren tietä minun suuni nieltäväksi, naisihminen taas,\nhänellä tapahtuu hengityksentoimitus uloskäsin ja nielemisen sijasta\ntäytyy hänen lirkutella suustansa jutun ilmaa maanmittarin rihman\nmäärät, niin että loppumisesta ei ole pelkoa enempää kuin vedeltä\nköyhän talon kaljatuopissa.\n\nEn totisesti minä Eevastiinaa nykyisillään Alastalolta kadehdi, vaikka\njoskus aikoinani taisinkin pientä sydämen närää tuntea kylkiluitteni\nalla, kun hän muinen Tukholman rannassa minulle jahtinsa kajuutassa\nnäytteli ja pivon pohjalla hypitteli kultavitjavihtiä, joista hyvin\ntiesin, mille sirolle kaulalle ne käädyt olivat pauloiksi ajatellut, en\nkadehdi, vaan suon mielellänikin naapurin sydämeltä ja retaritoverin\nsiunaamalta lähimmäiselleni koko toosan ja pelihelinän suuvärkkineen\npäivineen semmoisena kuin se näkyy pysyvän vedossa, pieneksi joka\npäivän muistutukseksi ja syntien esimaksuksi jo elämän ja lihan päivinä\nmiehelle ja lähimmäiselle, jolla pelkään, että hänellä joka tapauksessa\nja lyhennetyinkin velkatilein tulevat kiirastulessa olemaan kuumat\npaikat ja hikoilemista paljon. Juu, juu, Herman, kyllä sinä silloin\nolit mairea viiksiltäsi ja siveltelit oravan tuuheita hyvällisin\nsormin, niinkuin Janne nyt tuolla, puolemmalla salissa omiansa, kun on\nkorjannut Siviän silmän mannaa silmiinsä, mutta miksikäs käännät nytkin\nja tälläkin haavaa selän hartiata niin hartaasti sille kulmalle salia,\njolta parhaten ja parhaaltaan siippasi ääni kimajaa kuin raksuttaisi\nkokonainen varpusparvi yhden kielen kantimilta?\n\nOn se kummaa kuitenkin, kuin oraksen tuore ruoho suven kuukaudessa\nkarstuu oljen kuivaksi karreksi, ja kuinka neito, sydämen sykky ja\nheljä toivon heinä, silmältä kuin leivon liuruva liverrys ja mieleltä\nkuin viistävän pääskysen hiipivä lento, otsan kuulailla onnen lymyt ja\nhennot luvat, poskien kaartuvilla ruskot lämpimän veren ja liehtivän\nihon, kuinka neito, herkkiväin kumpu ja kyltä elämän marja povilla\npaisteisen maan vuosien hetkessä vaihtuu, ja ihme ja kukka ja Maanpään\nlintuinen Eevastiina on sämpyläkorinsa takana emäntä ja muori ja\nrupattava Alastalon akka, ja saa manata korviansa ja varjella turhaaan\ntyhjän pajatusta kuuluviltaan se, joka onnen miekkosena joskus siunasi\nsilmiänsä, suloisen kasvoilla ahmien laiduntavia ja terien täydeltä\napilan vehmaat ihanan makeiltansa korjaavia!\n\n\"Sämpylää nouki, herran tähden, sämpylää, nouki rinkilää, tottamar\nrinkilää, kukonvarvastakin nouki, kuinkast'ei kukonvarvasta, joka\nlajia, kolmea lajia, kämmeneen sopii ja partaan mahtuu, suu naunaa ja\nvatsa vehoo; kylmä talo, missä eivät puut talvella pinosta kulu, ja\nvaisut pidot, missä eivät vehnäset tapulilta tarjoamalla vähene,\notatkos käskemättä, kun en kerkiä käskemään ja noudatkos tyrkyttämättä,\nkun en ymmärrä tyrkyttää, nirso vieras saa emännän vihat ja löylyn\nlivistäjä viluisen saunan! kukonvarvasta kolmanneksi; ei pellolla\nherrana liikuta, ellei työssä, eikä talo kestiä kärsi, ellei eväksillä,\nota hyvällä, niin syöt sovulla, ja noikkaa niskalla, niin saat rehentää\nryntäitä, papu on pieni, mutta se kierii, ja kieli lyhyt, mutta se on\nliukas: et sinä pavun vierinyttä kumartamatta laattialta nouki, etkä\nsinä emännän kieltä karulta käännä emännän mieltä noutamatta;\ntottelisit käskemättä, vaikka käskemiseenhän ihmisellä kieli, niinkuin\nhyppimiseen kirpulla koipi, ota vain mitä kämmeneen mahtuu, Alastalossa\notetaan, mitä Alastalossa taritaan, silo puu sujii höylän kieleen ja\nhöyli vieras emännän mieleen, kala on hopeata verkon silmässä, ja\nvieraan kiitos kutii emännän korvassa; ota viisin hyppysin, mitä ei\nneljään mahdu! kun ei kerkiä tuo kielenkipenekään kaikkeen, mihin olisi\nkiiru ja puhti, enkös jo käskenytkin, niin että kielen iho tikuilla!\njumalan lykky, kun on kielen juurella kuolaakin, niin ei käry\nsuitsu...!\"\n\nJumalan lykky, Jumalan lykky! myönteli kiitollinen ajatuksen jänis\nHärkäniemenkin päässä, kun pääsi lavean otsapielen takana taas omakin\nmieli vähän omille huminoilleen ja hengityksen vuorolle ryöpsinän\nraossa. Jumalan lykky ja armollinen viisaus, ettei ole ihmisen\nnaamatauluun avattu naisihmiselläkään suunläpiäkin parittain, niinkuin\nsilmiä ja korvia! huokasi hän huojennuksekseen. Tuommoinenkos läpän\nliuku on kielen kärkenä Siviänkin hereässä suussa parinkymmenen vuoden\npäästä? hyvitteli ajatus vielä vähän äskeistä pientä lommoansakin ja\nsilmäin kuri suoritti tahtomattakin lyhyen lennon vielä Jannenkin\npuolelle salia: vahingonilon pisaraa on sentään hyvänahkaisenkin miehen\nvaikeata olla nielemättä sydämensä voiteeksi. Hypistele siellä\nhuulipartaasi, niinkuin olisi merkillisiäkin maailmassa tapahtunut, ja\nnäytä tyhmemmältä kuin tosissasi oletkaan, niin sopimattoman\nonnelliselta koko naaman paistavalta puolelta, että selvässä\npäivänvalossa häpeää puolestasi niinkin paksuihoinen mies kuin minä!\nOnkos tuo nyt mikään kymmenen kopeekan lanttia isompi ihme ja tänäpänä\nensikerran tapahtunut asia, jos tyttösen silmä hipaseekin sinne, jossa\non nuorta haiventa huulilla versoomassa? En minä sinua kadehdi, tyhmä\nolisinkin jos kadehtisin, en minä haukenakaan sitä haukea kadehtisi,\njoka polskivilta vieriltäni hahmaisisi kitaansa kiiluvan, ja katoisi\nkoukun päässä sen tien, jossa ei enää vapaana potkita, vaan siiman\nvietävillä. En kadehdi, enempää kuin kadehdin enää Alastaloakaan\nEevastiinankaan vuoksi tuossa, vaikka joskus ehkä kirvelikin pientä\nväkäsen otaa sydämen pehmosissa, kun hari helppasi, mutta se minua\nharmittaa, että hauen pitää olla haukea tyhmempi pelkän ahneen leukansa\nvuoksi, ja että mies silmäinsä humalissa nielee salakkana sen, joka\nistuu rautana kurkun kiduksiin koko elämän päiviksi. Miks'ei olisi\nminuunkin saattanut riipaista, kiduslihat ovat minullakin ja\nkidanhotko, enkä minä järkeäni kiitä, vaan onneani siitä, että minä\nlivahtelen löysillä yhäkin ja potkasen ajatuksen purstoa vetten\nhuilivilla, kuinka tykkään ja kuonoa kutittaa, kun toiset pyristelevät\nsiiman päässä, mikä närppimisen toimissa vielä, mikä jo pitkän kyydin\nnokassa sen hemmetin menon, minkä huulen luut venymättä kestävät, ja\nettä minä kuittaan veroni \"kostjumalalla\" ja \"kiitoskauniilla\" ja\nnoukkimalla kupin tarjottimelta, kun koreasti tarjotaan, kun toisilla\non vaiva ja vahti ja otsanpuserrus koko elämän jälki-ijäksi yhden\nainoan ajatuksen pehmimiltä, ja kielen kimitin korvan juurella\npaukkumassa vuosien rangaistuksena senkin ajan kuin syö ja ihminen\ntarvitsisi ruokarauhansa, puhumatta aterioiden väliajoista, vain\nsiitä pelkästä viattomasta syystä, että on uskonut siliäksi ja\nhuulenpehmiäksi sen, jolla on hankkinakin väkähakasin uumittu ja\nneulanpistävää kärjen mahtumalta muussakin sielunsisäpuolisessa kuin\nvyötäisten uumaroilla.\n\nEi merimiehen sovi ajatella naimista, sanoisin minä neuvon Jannellekin,\njos viisaan ja kokeneemman järki purisi nuoren tyhmään! merimies tottuu\nlaivan kannella vankkaamaan vasemman jalan tukemilta oikean jalan\ntukemille ja takaisin vasemmalle jalalle, kun meri muljaa alla ja\nantura tarvitsee tanaa, kuinka kulloinkin on kannen vatupassi, ja\nmerimiehen tottuu ajatuskin vankkaamisen painoon, se tarvitsee ruumaa\nkallistaa hartiatansa, kuinka asiat kulloinkin keikkuvat ja varaa\ntarvitaan tallukoilla pysymiseen, ja mitäs vaimoväen järki\njäniksenhypyillään ymmärtäisi semmoisesta? Olisikos minunkaan päähäni\npäässyt sikiämään tämänkään vertaa järjen sakoa, kuin siinä nyt\nkuitenkin joutiloi, ja minkäs ajatuksen minä olisin kerjennyt\nsäikeitänsä myöten pitelemään, niinkuin niitä nyt kuitenkin olen\njonkinverran pidellyt ja edelleenkin sormin, jos olisin nuorempana\nollut hupsu ja mennyt naimisiin ja minun korvissani olisi elämänijän ja\narjesta pyhään niinkuin pyhästä arkeen hurissut tuonkin nuottinen\nrukinhyrrä kuin se ruumiinkappale, jonka jumala on pistänyt kieleksi\nEevastiinankin suuhun tuossa? Ihmettelen minä Markomäen Aapelia,\nkäsimiestä ja rukkimestaria, joka minun muistoni ijän on sen ajan, jona\nei polje sorvinhyrräänsä, hierannut ajatuksen kiviä omassa hytisevässä\npääkopassaan semmoisen rukinrattaan pyörimiksi, joka kierisi varpaan\npolkematta kukonlaulusta kukonlauluun seitsemän silkkaa Methusalemin\nikää, ihmettelen äijänkitulaan turhaa ajatuksen vaivaa, kun naimaton\nmies olisi minkä papin hyvänsä pudottimilta saarnastuolista saanut\nsemmoisen kerän tupansa nurkkaan, että senjälkeen ei enää olisi\ntarvinnut ajatella, kuinka hyrrän saa kierimäpäälle, vaan kuinka\nhelvetin saa seisahtumaan tapilleen! Minun korvani kumminkin on\nsemmoinen iholtansa, että yhtämittainen krapina ja äänen rahina, jos se\non piipunvarressa tai ihmisessä, nylkee yltäni kärsivällisyyden nahan\nja naimisiin minä olisin viimeinen mies! Parkkiutuu Alastalokin\nvarmasti ihroinensa päivinensä vielä enkeliksi sielunsa nahoilta, jos\nhänellä elämän päiviä riittää, kun joka toinenkin päivä vain nielee\nvanhan Aataminsa kiltisti kurkusta alas sillä aikaa, kun pajaa hänellä\nkorvissa koko vuoden almanakan lävitse sama kieli, joka nyt saa minun\nmelkein kirpoamaan saumoistani pelkältä sämpylän nostamisen kestämältä!\nKyllä joskuinen autuus on kalliisti maksettava täällä maan päällä!\narvaan minä Alastalonkin joskus huokaavan lihavan vatsansa pohjilta,\nkun hihnat eivät pyri kestämään nielemistä. Mutta mitäs minä vapaa\nvanhapoika hänen ahdinkojaan haikaan, minä otan sämpyläni ja olen\nselvillä vesillä, niinkuin järkimies ainakin pitää kuuttonsa uivilla ja\nkölinsä kiven kolisemilta!\n\nHärkäniemen lavea otsapieli oli tavallisilla tyvenillään ja parran\npehkossa naurun hörää koko tyven paksulta, kun hän nyt verkakseltaan jo\noli viimeinkin toimissa ja vakaisin käsin työskenteli kukkuraisen\nvehnäskorin pinoissa. \"Kyllä vieras täytensä tekee!\" rauhoitteli hän\nhoppuvaa emäntää sulloen yhden koparan kouriin mieskäpälänkin täyttävää\nAlastalon Eevastiinan sämpyläpullaa ja saman Eevastiinan pitäjänkuulua\nrinkiläröyhälää, vehovaa sormissakin, mitä sitten suun maistuvilla. \"Ja\nsinä vain Eevastiina olet entiselläsi ja vanhassa kielen höykässä!\"\nmyönteli hän suopeita pieneksi omantunnon lääkkeeksi ja suostutteluksi\nitselleen: ihminenhän naisihminenkin on, eikä kannattaisi aina ajatella\nkaikkea mitä ajattelee, tuumi hän hieman syntisenä sisuksissaan. \"Ja\nsenkinkös sinä sitte vielä pistät taksiksi, että kämmeneen pitäisi\nmahtua enemmän kuin viisi haarukkaa ylettyy ympärille!\" pakisi hän\nedelleen hyvänsukaisia, tirkistellen muka neuvottomana kourantäyteistä\nvehnässaalista pivossaan ja kukkuraista kukonvarvas-pinoa korissa sekä\nsoimasi samalla itseänsä vielä pahemminkin siitä, että viitsiikin\npelkässä päänsä joutilaisuudessa täysi mies ajatella viholaisia\nheikkosukuisemmasta ihmispuolesta, jolla ei kuitenkaan ole muuta\npuuttuvaa kuin vaimoihmisen tavallinen puuttuva. Mitäs heillä pitäisi\nolla enempää kuin se järjenmurunen, jonka jumala viisaudessaan on\nheille antanut heidän tarpeisiinsa, ja niihin tarpeisiin se onkin nopsa\nja kierivä niinkuin elohopean pyörivä kivi! ajatteli Härkäniemi ja\nmyönteli, koska vehnäset kuitenkin olivat mukavia pivossa ja muutenkin\noli sopumieli.\n\nAsia oli kuitenkin sen arvoinen, että sitä sopi ajatella edelleen, eikä\nHärkäniemi yleensä jättänyt kesken mitään, ei haikun vetoa\npiipunvarrestansa, kun se oli loppuunsuorittamatta, eikä ajatuksen\nlangan auki kehittämistä, kun se oli kerittävä kerältä. En minä kyllä\nylipäätään ymmärrä naisväen järjenriitinkiä! tunnusti hän siis ja\npohti, että mies on vetojuhta, joka käsittää asiaksi ja työn veroiseksi\nvain sen, mitä jää vaon viiltoa auki pellon rintaan senjälkeen, kun\nvältin terä on tehnyt työnsä. Surkua minä kuitenkin ymmärrän tuntea\nihmismuotoisen puolesta ja lähimmäisen, vaikka naispuolisen, siitä,\njatkoi hän ajatuksensa vakoa, että on niitäkin, joilla ei elämä ole\njärjen touvin päässä piukottamista ja köyden, hangottelevankin ja\nvastaanpunnaavan, kiskomista työllä ja väellä pinokasaksi, joka kasvaa\nläjää elämän aitan nurkkaan, ja jää läjäksi samaan nurkkaan, kun vain\nhartia vääntää onnella ja uskolla, vaan joilla silmän ja kielen ja\nvarvaspään pitää järjen kiskomisen ja köyden vedon sijasta olla\njuoksuhypyllä tuulen hännissä ja tyhjän kinterillä, tuoksia tomua\npaikoiltaan ilmaan, jotta samalla tomulla olisi sileät sijat palata\npölynä entiselleen, viruttaa hopussa roskat lautaselta, jotta lautanen\nolisi puhdas roskattavaksi pöytään, kerjetä juoksun turhasta turhaan\njuoksuun, täyttää vati tyhjennettävällä ja lypsää kiuluun kiulusta\nkaadettavaa, kulata vedessä, joka käden jättämiltä palaa samoille\nhulaamilleen ikäänkuin ei olisi käsi käynytkään liikkumattoman\nliikkuvilla, kasvattaa rinnat rintana annettaviksi ja olla elämänikänsä\nEevastiina, jotta kuluneen rinnalle kukoistaisi nuoruutensa vuorolla\nSiviä samoille naisen osille, juosta ihmiselämä jäniksen kintuilla,\njoilla loikkimallakin kerjetään kehässä vain lähtöpuskalle takaisin!\nYmmärrän minä sen, että senlajisessa hosumisessa järki kuluu\ntoisenkaltaisille kanteille kuin meissä oikeassa ihmisväessä, ja että\npavun pyörivä kierii toisin ketteröin ja poukkiikin matkassa vielä omia\nlystejänsä silloin, kun kivenmuhkuraa on käännettävä kankivoimalla\nkyljen vakaalta uudelle raskaalle kyljelle ja pyyhittävä otsan hikeä\njoka väännön välillä. Annan minä puolestani mielen heroin anteeksi\nnaisihmiselle, että hän on vaimoväkeä, ja tunnen surkuakin sydämen\nverilihalta, että Jumalan on täytynyt talonpitonsa ja ihmislaihon\nlakastuvaisuuden vuoksi luoda semmoisiakin ihmisiä maailmaan, jotka\nsynnyttävät, ja joita senvuoksi ei ole sopinut saumata umpeen niin,\nettä hekin olisivat ehiöitä astioita ajatuksen väkiväännössä enempää\nkuin muussakaan miehen hartiatyössä elämän kivipellon muljaamisessa.\n\nHärkäniemen tuli niin likistävää olla sydämen pampan ja kylkiluitten\nahtaalla välillä, että karhea miehen silmä oikein tosissaan taas\nkertaalleen muisti lainata katseen kaltaisen samoille kasvoille, joiden\ntuoretta joskus oli tullut liikaakin vilkuilluksi. Oletpas sinäkin,\nparka ja mummonkärppä, jonkun hypyn juossut elämässä ja kuluttanut\nvarpaan nopsaa niiltä päiviltä, jolloin vielä nuorten poskien palkosilo\nei tietänyt joskus riippuvansa ryppyjen kurttusilla ja jolloin ei vielä\nsilmien tuore nosto ja elonjanoisten kostea kuulto luullut välkkyvänsä\nvain lainana mehuvan lauhtuvan veren, jonka tykkeeltä ikä ja velkovat\nvuodet armotta kantavat saatavansa pisar pisaran puserrettavilta!\nHärkäniemi pudisteli päänvankkuvaa kivun ja surkuhaikean purressa\nsydäntä kuin hampain. Happuroille kuluttaa elämä piuvivatkin\npalmikkoleiskat ja valjuiksi viruttaa vuosien pesu kukkeatkin\nposkipakarat, ajatteli Härkäniemi ja katseli Eevastiinaa kasvojen\nköyhiin ja ilonsa riisuneisiin silmiin, niinkuin kuljettaa joskus\napeata silmää syksyisen pellon paljaalla marrasmaalla se, jolla vielä\nelää silmien pohjissa muistona saman pellon liehivä vihanta kesäkuisen\nnukkansa suhivissa laineissa.\n\n\"Sinä vain hohkaat sama veto vietereissä kuin ainakin, ja surkuttelen\nminä ikävaarin hitsiä ennenkuin sinunkin kaltaisesi karitsa on joskus\npaimennettu karsinaan!\" sanoikin Härkäniemi sydämellisesti, kun omiin\najatuksiinsa syypäänä tunsi tarvetta rohkaista lähimmäistä\nystävällisyyden murenella. \"Sämpylää sinä pyöräytät yhä vain yhtä\ntäytelästä, kuin vehnäsvehmasta rukkaslohduksi Maanpään tyttären\nkosijoille, ja kieli on ketterä vielä kuin varvas valssissa muinoin!\"\nlaski Härkäniemi miespuhetta rohkeamminkin naisväen korvanuoteille, kun\nkerta alkuyskän oli yskinyt.\n\n\"Herrajesta ja pookenas, vieläkös sinä muinaisia muistelet! Sanos\nmuuta, että mekin olemme olleet nuoria joskus ja valssia varvastaneet!\"\nkohisi Eevastiina jo täydessä höyryssä. \"Ja vieterit, voi siunatkoon,\nkun joka paikka ruumiissa on kuin puuropampulla pehmitetty, ei lepoa\nkuin sen einemän, että kielen kerkiää vasemmalta hampaanlohkolta\noikealle siirtämään, kun kiiruuta pitää, vai karsinaan! sano heilurille\nkellokaapissa: mitäs turhia huiskit, pistä nukkumaan, niin aikakin\nsäästyy! käske nälkää vatsassa: mitäs tyhjiä kuriset, haukottele, niin\nnielet suuntäyttä! neuvo emäntää: mitäs hulluja juokset, et helmojasi\npitemmälle kumminkaan pääse! vai karsinaan: ei viisari heilurin\nheilumatta liiku, ei vatsa hurinoiltaan elä, vaan padan keittämiltä,\neikä talo talon toimilla ole, ellei emännän lieve lennossa! Vai\nkarsinaan: kun on kiiru, niin ettei kieli pysyisi suussa, ellei olisi\nkitapäästään kiinni, ja kintuissa hoppu, niin että kysytään\npolvenpäätä, vaikka niitä olisi tusina minulle luotu eikä vain\nvaivaiset kaksi! Aitaa sinä kärppä kivikasaan, mutta älä minua\ntalonnurkkaan: minä vilkun kymmenenä kolon suulla silloin kuin kärppä\nviitenä! Hermankin luulee, että kieltä voisi pitää liekassa ja höyryä\nkannen alla, mutta niitä ei kumpaakaan vahtaa jumalakaan, saati\nvaimoihminen kiireissänsä, ja tottahan sitäkin kipenää käytettävä on,\njoka on annettu suuhun! Siitäkin pitää olla alinomainen riita,\nikäänkuin ei muutakin joutumista olisi, ja sinäkin puhut vielä\nkarsinoista, vaikka olet laita mies ja naimaton. Koskas te\nkaksitromppuiset opitte ymmärtämään, että ihminen on ainakin tynnyrin\ntarkka astia hoidettavaksi, ja tynnyrissäkin on päästettävä ilmatappi\nlöysäksi, jotta hana juoksee sylkemättä, kuinkasta siis ihmisen olisi\nläkähdyttävä umpeensa, kun hänelle kuitenkin on kielen henkäin annettu!\nSitä järkeä saa jahdata Hermanniinkin enemmän kuin päivän kiiruussa\nkielen kärkeä kerkiäisi kääntämään, että kun lypsää, niin silloin\ntäytyy sekä vetää että heruttaa, ja että, kun on joutu lennossa ja\nhoppu askareissa, niin sormi kierii kielen vyyhtimiltä, ja minkä toinen\non näpsä, sen ovat nopsia molemmat! Mutta pitääkös ravistunut kiulu\nveden ja miehen järki selvän asian? Saa sanotuksi, että ihmiselle on\nannettu kieli, niin saat vastaukseksi: mutta hampaatkin kielen\nkarsinaksi! Sano, että sylkikin kuivuu, ellei suuta viljele, niin\ntärähtää vastaus: uunin nurkassa syljelle astia on, eikä ihmisen\nsuussa, sylkisit sylkesi sinne ja pitäisit järkesi päässä, niin\nkumpikin olisi paikallansa ja säästäisit muitten korvia ja omaa\nkieltäsi! Koeta sopuakin ja yritä ymmärryspuhetta: mutta tottamar\nsaksiparissa suu napsaa, kun vartta näpsitään, ja ihmisellä kieli\nkerkiää, kun järki käryy! 'Villan sakset keritsevät lampaan selästä, ja\nveran purevat pöydällä, mutta keritsisikö järjen karvaa sinun\nkäryistäsi liuskaskaan rauta ja purisivatko terävätkään sakset katki\ntapin loroa ja sinun loruasi!' ärähtää vain vastaus selänkääntämän\njälkeen ja ennen tuvanoven paukahtamista poistuvan takana. Ei kuullut\nHerman porstuan puolelle edes sitä, kun minä vielä sanoin, että\nhiirikin saa häntäänsä kantaa ja kääntää lirpun, kuinka juoksemisen\nkurssi piipottaa, kuinkasta ei ihminen sitte kieltänsä, joka kuitenkin\non hänellä suussa eikä perässä. Teidän ja miesväen kanssa puhuminen on\nkuin karkuvasikan taluttamista maantiellä: piukota eteen, niin on neljä\nsorkkaa vastaharana sorassa, pidättele, niin kyörätään kahdella\njalkaparilla karkua, ikäänkuin omasta hännästä olisi menon\nvillastuksessa päästävä! Ei enkeli taivaan Gosenista olisi päivän\nvertaa naimisissa miesihmisen kanssa saamatta kieltä tikuille\nsemmoisten tervaskylkien höyläämisessä kuin te olette yks' niinkuin\ntoinenkin ja jokaikinen! Pitää vielä sämpyläkori kädessäkin suuttua,\nkun ajattelee! Sinustakin uskoisi parempaa, ja puhut karsinoimisesta!\nHermannistakin on täysi harmi ja työ ja pitäisi muutkin maailmassa\nvielä ripittää järkiin! Vai karsinaan minä kielineni ja varpaineni,\nsanos viisaampaa, ja tässä ovat vielä sämpylätkin koko salille\njuostavina! On teillä pää hartioitten yläpuolella niinkuin muillakin\nihmisillä, mutta mitä siinä on sisäpuolella, sitä minä olen ihmetellyt\nja Hermanniltakin kysynyt. Sinäkin, kun olet naimaton ja aikaa\najatella, milläs sinä uskoisit tälläkin haavaa sämpyläpullilla\nistuvasi, jollen minä olisi varpailla ja häälyvillä! Madekalan nylkee\nja lahnan suomustaa, mutta miesväen, milläs sen perkaa järjille!\nRääkkää jumalakin, kun on antanut luonnon ihmiselle, mutta vain yhden\nkielen kappaleen suuhun, ja sillä olisi tappuroitava jyvät kaunoista\nkaikkien pääpahnoissa! Olisi sinullakin riivi ja vaimonristi omasta\ntakaa, niin ei olisi minulla vaivaa vielä sinustakin! Saunassa te\ntarvitsette saippuaa tukkaanne, ja ripit nahkaanne muina aikoina\nviikkoa, ja kuinkas käy sittekään taivaan portilla, oletteko sittekään\npuhtaita? kun Pietari katsoo synnit ja täit? Voi vaivaista, kun olen\nminäkin naiseksi luotu, helmat jaloissa, kun olisi juostava, kiiru\npitämässä kiinni vasemmasta liepeestä, kun hoppu piukottaa oikealta,\nHerman kuin Herman ja kivi kuormassa, sinä kuin sinä ja kanto anturan\nedessä, muut kuin muut ja mäki vastassa! kisko kivireki kannon ylitse\nvastatörmään ja pääse minun hameissani sinne, mihin kippaat, emäntä!\nhuutaa yksi, Eevastiina! hokee toinen, Siviä kysyy: missäs lusikat?\nSiina ovensuussa: mihinkäs lampaat? Herman tupakamarista: vieraat\ntulevat, jokos totivesi on päällä? olenkos minä kerä, että minä joka\npäin kierisin, olenkos minä vesi, että minä joka toron suulla\ntippuisin, olenkos minä lintu, että minä lennon välissäkin livani\nlirauttaisin? ihminen minäkin olen, ja nenä vain silläpuolella\nruumista, jolla ei ole ahteria! Sämpylätkin juostavina ja minä vielä\ntässä, Lahdenperäkin jo odottaa kuin kurjen kurkka kaulansa päästä, ja\nminun vain pitäisi prätistä sinulle, kun sinä paasaat, ja päästää\npäästäsi häkä, kun sinulla ovat omat peitit tukossa otsassa, vai\nkarsinaan minä, pistä kieli jälestä, kun kulaus on juotu kurkusta, ja\nota varsaa hännästä virstan takaa, kun itse olet nokillasi ojassa,\nlaske sinä yhteen, niin minä olen kymmennessä ja ala 'minä vaivasta',\nniin minä olen 'amenessa', karsinaankos minä, kun ryysyni jo\nlentäisivät yltäni, vaikka itse jäisinkin, ja mistäs minä kieleni enää\nitsekään saisin kiinni? hyttis tyttis, jollen lähde niin lennän jo,\njollei ole puhumista, niin pakisisin jo, olenkos mä knyytti, etten\nkieri! olenkos mä kärppä kontitta, etten pääse! Lahdenperä odottaa,\nPukkila kokottaa, Eenok nokottaa ja sämpylät ovat tässä ja sinä vain\nlervaat, enkös menekkin hyllerin pyllerin, trivin ja travin, puhu,\nvaikka puhuisitkin, minä olen vaiti, yritäkin sana, minä en kuule, ei\nkiiruussa kerjetä, kiiruussa juostaan, ja kieli saa seurata mukana, jos\nmatkassa pysyy! Sinun tähtesi saa tässä tämmöisen hopun, kun pauhaa,\neikä omaa sananvuoroa saa! -- -- -- Tuommoisenkin kanssa suusahaan,\nkuin Härkäniemi tuossa: saatkos kieltäsi kirvotetuksi edes\npuolimatkaan, saatkos sananpientäkään, hiirenhaukotustakaan sanan\npenikaksi väliin, saatkos sen sananpisaran edes vuorollesi, ettei\nkielesi läkähdy, kun hänen pitää olla äänessä myöskin, pakista silloin,\nkun ei puhu, ja puhua silloin, kun ei pakise!\" haikaili emäntä jo\nsamaan hengenvetoon Lahdenperän edessä sämpyläkori ketteränä niinkuin\nsuukin ja koko pieni ihmiselävä. \"Pääsemättömissä ihmisten kanssa,\njoilla on suu mukana, missä ovatkin, minäkin muistutan aina itselleni,\nhoen ja varotan: Eevastiina, Eevastiina, puhu vähän, puhu hiukan, älä\npuhu ollenkaan, tarjoa sämpylää, tyrkytä sämpylää, pakkaa sämpylä\nvieraalle, mutta älä puolen sanan vertaa puhu, älä hiiskasekaan, niin\nvieraskin saa puhua, vieraskin saa raon sanallensa, saa puhua vatsan\nvirkistyksekseen, vieraskin on ihminen ja vieraskin tarvitsee\nvirkistyksensä, vieras on kuitenkin vieras talossa ja kesteillä...\"\n\nHärkäniemi alkoi vähitellen saada korvansa umpeen taaskin. Sämpylä\nhänellä oli kourassa ja rinkilä myöskin ja täysi kahvikuppi kädessä: ei\nmitään surun hätää. Silmä vilkaisi kyllä taas toimilleen palaten\nAlastaloonkin, jolla Langholman keinutuolin edessä oli itsepintainen\nselkä sinnekäsin, jolta paras pajatus kuului sämpyläkorin seutuvilta\nsalissa: Eevastiinan sinä sait muinen, enkä minä! Silmä oli joutilas ja\nnoukki vielä Siviänkin, ennenkuin ajatus palasi vakaviin ja käsi alkoi\njärjestää vehnäsiä riviin polvelle, jotta tuli vapaata kahvikupin\nhämmentämiseen: siriä ja silmään suliva, niin että sydäntä herkäisee,\nmutta eikös vain ole huulen hiippa ilmi Eevastiinaa, ja missäs minä\nsaman silmän veikankaan muistan, ellen Eevastiinan kasvonkuisteilla,\nkun oli niillä mittumaari ja lehvät lehtimässä? Siirtyi Janneenkin\nvielä verkas katse: halulla sinä silmän silkasta siellä viivytät, missä\non oljen ruskoilla neidon tukka ja palmikko paistamassa, ja halulla\nviivyttelisin minäkin silmää sinun sijassasi, mutta onkos paalto\noljilla sama räystään ruostuvilla kuin kuhilaan kahisevilla, ja onkos\nSiviä nykyinen Siviä, kun on ryppy siinä, missä nyt on kulmilla kuulto,\ntuhkan varjo tukan hilkulla ja huulten herkkiviltä hymyn perhot\npaenneet, jotta palkojen kuivuneilta vikkeröisi hiirenhernettä\nsananpapuna yhden suun poikimilta semmoiset ropsumat, kuin olisi\nsamassa kirnussa yhden kielenvaivaisen sijasta kymmenen ihmettä\npaukuttamassa! Jaa-jaa! Alastalo niinkuin Jannekin, ja Siviä niinkuin\nEevastiinakin, kullakin on aikansa, varsalla hyppiä laukkansa kedolla\nja juhdata kaakkina länkiruoma rintamilla, ruoholla kukoistaa kukkasen\nsirkkuna pyörtäneellä ja varistaa palkona rikkapapunsa ruokajyvien\nmukana laariin, neidolla olla helpeä silmäin hiipiviltä ja siljas\nkielen kostumilta, kun on vesi naarailla ja viehto ihon pyörylöillä,\nmutta hölppä silmäin kurttuvilta ja raiska kielen raksuvilta, kun on\nlaukka ratsastettu, ikä leikistä jäljellä ja oma kukoistus tyttäressä!\nSämpylän tiedän tuoreeksi, kun sen syön, ja parhaasi taisit,\nEevastiina, minulle tarita, kun on vehmas vehnänen minulla varmana\nkourassani!\n\nHärkäniemi oli jo jättänyt sekä Siviän että Eevastiinan, kullakin\nhetkellä on oma murheensa ja huolensa, ja toppakahvia juodessa on\ntärkein huoli siitä, että suuhun tuleva maistuu suussa hyvältä.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nLuku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu\nenempää kuin muissakaan.\n\n\nSiviä oli jo todella jättänyt Lahdenperän, joka vasta tavallisen\nkursastelun ja säädyllisen estelemisen jälkeen viimeinkin oli suostunut\nottamaan toisenkin palasen sokeria astiasta, pistämättä sitä kuitenkin\nkokonaisena kahvinsa sekaan, vaan puraisemalla siitä puolikkaan ja\npalauttamalla lopun astiaan takaisin. Lahdenperä oli nimittäin menojen\nja tarkka tapojen mies vieraisilla, kuinkas kävi mennä suvena Urkolan\nTaavetin häissäkin, kun hän pääsi emäntänsä ja tyttärensä kanssa\nlähtemään koko pidoista kesken parasta aterian alkua. Miten lienee\nedeskäypä torkahtanut tai missä olivat silmät hänellä kiinni muussa,\nmutta niin kumminkin kävi, että pitoaterialle käskiessä Lahdenperää ei\noltu kyynäspäästä kynien ja selästä tyrkytellen kehoitettu pöytään ja\noli Lahdenperä sakannut itsensä hiljalleen porstuan puolelle salista,\noli saanut etusormella annetuksi merkin Miinallekin, emännälleen,\nennenkuin otti lakkinsa koukusta ja läksi ulos. Tytärkin, Tiina, oli\nporstuasta nykäisty joukkoon ja kolmisin sitä oli kävelty Alaskartanon\nIsovainion pyörtänitse, Lahdenperä itse edellä isoin askelin\nsaapastaen, emäntä tipaten lyhyemmillä kanansäärillänsä jälestä ja\nholhoen pitohameensa liepeitä, minkä kiireessä taisi ruohopolulla,\nviimeisenä tytär, jonka äiti oli tampuurin oven pielestä nykäissyt\nmukaan hameenliepeestä, ja jolla oli uudet hääpieksutkin, vartavasten\nnäihin häihin Soleniuksen laittamat: kapea palmikon saparo roikkui\nkapinallisen apeana pitkin köyhää tytön selkää, nykähdellen kaitaa\nvastalausettaan joka askelelta, milloin ei nakannut uppiniskaisuuttaan\nolkapäälle keikkumaan, kun silmäpari vielä haikeissaan haki\nloittonevaan häätaloon, josta viulun vingutus kantoi korvaan metsän\nrantaan saakka. Se oli karvas marssi, mutta hyvä opetus urkolalaisille\nvasta katsomaan paremmin, kun ottavat edeskäypänsä, kotiin mentiin ja\nLahdenperään tultiin suolasilakalle ja piimäpäivällisille omassa\ntuvassa, ehtoon silmääkin oli pitkältä, kun oli koko talokin kylmillä\nja muukin väki kaikki häiden katsojaisissa kuokkimassa, mutta\nnukkumisen aika tuli niinkuin muinakin päivinä ja sai vetää peiton\nkorvallisilleen niinkuin aina, eikä pitotaloon palattu, vaikka olivat\nolevinaan ja lähettivät kiesihevosellakin hakemaan, kun huomasivat!\nSäädyllisesti oli nytkin sokeri otettu vasta kolmannen kehoittamisen\njälkeen ja ylipalanenkin puraistu ja liika annettu takaisin: ihmisissä\nliikutaan ihmismäisesti, vaikka suu joskus olisi rojokin. Keräjilläkin\nistuessa pitää istua säällisesti ja niska ja vatsa sopivasti: silmä\nvanhana testamenttina, kun katsoo sakotettavia, mutta suupieli\nevankeliumina, kun puhelee tuomarille, saa räjästää nauruakin, kun\nröyhäsee päälle totisesti. Menot ja sakramentit ovat tarkat ja\ntarpeelliset joka paikassa, keräjätuvan seinäpenkillä istuessa\nlautamiehenä niinkuin pitovieraanakin kävellessä kalaasipöytään\nkäskettynä kestinä, ei sovi itse rehennellä ja lykätä itseänsä istumaan\ntuomarien tuoleille, mutta ei passaa myöskään kärsiä, jos edeskäypä on\nnenätön ja tyrkyttää jahtivoudin, olkoonkin \"susi\" ja edeskäyvän oma\norpana, penkkipuolelle pöytää ennen lautamiestä ja isäntää: seisookos\njahtisusi keräjilläkään muuta kuin ovenpielessä pikenttinä, kun meitä\nistuu kaksitoista penkeillä ja tuomarit pöydän ympärillä? Minä olen\nkaksikolmatta vuotta istunut keräjillä ja tiedän säädyt ja asetukset ja\nkuinka monennella käskyllä on otettava lasi pöydästä herrojen joukossa\nja kuinka kolmasti haaste on julistettava, kun mies pestataan keräjiin\nja parakraaffi väännetään lukkoon! Koira on siliä myötäkarvalta ja\nkarhea vastakarvalta, ja lautamies höyli pidoissa, mutta piru pitäjällä\nennen keräjiä: minä pidän suuni tupessa, kun isosempia on äänessä, ja\nkädet ristissä ameneen asti, kun isämeitää luetaan, mutta kita on\nminullakin rohjetessa, ja kun on ollut laupias rukouksen ajan, niin on\nkirouskin riuskaampi suussa. Kun nuottaa soudetaan apajan suulle, niin\nsoudetaan visusti, ja kun lankaa pujotetaan neulan hienoon, niin\nrojokin käsi liikkuu taiten. Minäkin tiedän, että hyljettä ei\njuoksemalla napata, vaan vatsan ryömimällä, eikä pappia puijata\nsanalla, vaan silmiä ristimällä, ja tiedän, että taito välttää kiven,\nmihin voima potkasee varpaansa verille. Niskani minä mieluummin\ntaivutan ovesta sisään astuessa kuin kolistan otsani hirren kamaan,\nenkä minä ihmisissä päätäni pystymmässä pidä, kuin tuvassa orsi\nmyöntää. Mikäst'en siis olisi siivolla suustani senkin ajan, kun\nsokerin noukin, ja säällinen salissa, kun ovat paksummat ympärilläni ja\nisosarviset isäntäväkenä! Ei velansaaja revärssiä kirjoitettaessa\nrintaa röyhistele, eikä lukuvuorotuvassa muut nyrkkiä häristele kuin\npappi ja rovasti, ja on minullakin hallussani nyörit lervin läppään,\nniin ettei se silloin paukuttele, kun on viisaampaa olla visusti. Läski\npureksitaan, ennenkuin sika niellään, ja minäkään, en minä niiskuttele\nennen kuin löylykiulu on kaadettu niskaan. Varrotaan tässä ja\npidätetään nuotit tallella poskikamarissa, kunnes lukkari on päästänyt\näänen ja virttä vedetään, niin että saa itsekin rämäistä. En minä\nyskäse ennenkuin Alastalo, en, vaikka Vaarniemi humisee ja lastun\nliuhkaavaa on sadankin kirveen puremalta valmiina irkenemään\nkymmensyltäkylkisiltä Lahdenperän metsässä! Vasta silloin röyhäistään,\nkun on palanen nielty, ja vasta silloin minä räjäsen, kun on metsä\ntaskussa ja nutun sisäpuolella vuorin täytteenä paperitopninkiakin\nsenverta, ettei tarvitse olla lihavakaan näyttääkseen paksulta!\nPidetään siis suun varsa karsinan veräjän takana ja noukitaan sokeri\nkuppiin nätisti ja siivolla! Minä olen hissuksissani, laupias lammas ja\nsarveton oinas, en karvan kipperää nahoissani häälytä, en syljen mäjää\nposkissani kirnuta niin kauan kuin ovat isosemmat äänessä ja priimakset\npässeinä. Antaa Alastalon pähistä ja Pukkilan pyristä, minä olen viaton\nkuin niistetty nenä ja tasunen kuin laarin läpi, minä otan kahvini enkä\ntäristä partaa muuta kuin pullaa purressa! Ei sitä kirppua peukalon\nkynnen alle paineta, joka jättää loikasemisen siksi, kunnes silmän\nvälttää, eikä se hiiri kissan kynsissä haukottele, joka pysyy kolon\nsisäpuolella silloin kun katti haisee huoneessa!\n\nLahdenperällä olikin silmä yhtä laupiaaksi lavaistu kuin tukkakin näin\nkylälle tullessa kastettu tasaiseksi ja sileäksi päälaen lakeoilla, kun\nhän saunatun lapsen hurskaudella varmasti esteli enempää sokerin\nmurenaa ottamasta ja kaasi kermaakin astiasta kuppiinsa vain sen pienen\npikkaraisen tilkan verran, minkä västäräkki suljuttaa kurkustaan alas\nkuljun partaalla janoonsa. Olipa melkein kaunista katsella, kuinka\nisokin kämmen saattoi liikkua niin vaivihkaa ja taiten kuin Lahdenperä\nosasi kesyttää hiukka karvapintaisen käpälänsä liikkumaan. Eikä ollut\npelkoa, että tällä erällä suunpatakaan olisi porissut niitä\nporinoitansa, joihin sillä luonnostaan oli hyvästikin hörppää, ja joita\nSiviä, Härkäniemen äskeisistä aristuneena, vähän vaihemielellä ja\npelkokorvalla nytkin odotteli, joutu valmiina kengänanturoissa, kun\nvain kerma-astia oli takaisin paikallansa tarjottimella. Eipä,\nLahdenperän suupielusta pysyi tällä erällä siivolla ja visusti kiinni,\nniinkuin riihen oviluukku ennen tappopäivää, ja kiitollisena niiaten,\nkun niin vähällä pääsi, riensi Siviä kiireen vilkkaa, ennenkuin\nsittenkään vielä alkaisi korvissa höristä, siirtämään tarjottimensa\nuusille toimituksille. Ei hän edes huomannut tyrkyttää kermaakaan\nparempaa kertaa, kun hän jo oli livistänyt Pukkilan eteen, niin että\nmelko laihanväriseksi ja musevankarvaiseksi jäi kahvi Lahdenperän\nkupissa, kun hän itsekin sitä nyt sekoitellen katseli. Eivät huomaa ja\näkkää, kun ihminen on pitokruusailussa! harmitteli hän pientä\nmielenapeatansa, ennenkuin ajatuksen kuutto alkoi asetella kylkeänsä\nEevastiinan hurinan kurssiin, jota korva jo pienen aikaa oli omin\ntoimin koonnut lehteensä, siinä kun emännän knyytti ja vaimoihmisen\nhyrrä oli todeltansa edessä ja Alastalon Eevastiinan puheenlanka\njuoksemassa kielenkeriltä sitä silkkaa ikäänkuin olisi samaa rihmaa\nlapattu suusta jo ennenkuin muinen Maanpään saunan kynnyksen alta\nvedettiin vikisevä tyttölapsi ja kuin olisi rullan lennettävä samaa\nlipon kyytiä tänäpänä ja huomenna ja siihen päivään asti, jolloin\nnaapurit joskus seisovat Alastalossa lähtövirttä veisaamassa vaienneen\nympärillä laudoilla, ja ihmettelevät, että Eevastiinankin kieleltä siis\njoskus veto loppui!\n\nEi sitäkään uskoisi, että sekin joskus tapahtuu ja sekin kellovärkki\njoskus seisahtuu! ajatteli Lahdenperä vielä omalle ajatukselleen\nennenkuin sai heristetyksi mielensä senverran, että kuunteli. \"...\nsananvuoro muille ja kielenvuoro minulle ja muunvuoro kaikille, että\nhengittää kerkiävät, sillä tapaa minä aina sanon, ajattelenkin, mutta\nsanon varsinkin, Hermannillekin sanon, Alastalolle: anna minun puhua,\nkun minä puhun, niin sinä saat sitte puhua, kun sinä puhut, yks'ensisti\nja toinen toiseksi, niin molemmat ovat vuorollansa. Härkäniemenkin\nkanssa äsken, sainkos sananrakoa senverran, että sämpylää kerkesin\nkäskemään ottamaan, karsinaan, hän sanoi, kieleni karsinaan, minä itse\nkarsinaan! pistäköön partansa karsinaan ja järkensä liekaksi saman\npensaan kaulaan, ettei se tyhjissä heilu! tottakai kirppu kintut\nsilloin tarvitsee, kun se hyppää, ja tottamar minä silloin puhun, kun\nminä sämpylää tarjoon, vai vielä pitäisi pistää kriimu sen ainoan\nkielensä päähän, mikä suuhun on suotu, vaikka on pouhaa ihmisellä niin,\nettä kymmenenkin samaisia palasia saisi karata suussa kärppinä eikä\nsittenkään olisi puurissa besättninkiä kuin puoliksi tarpeisiin,\notatkos sinäkin nyt käskemättä sämpylää, niin saan kieleni käyttää\nkiiruumpiin, otatkos sämpylää, otatkos rinkilää, otatkos varvasta,\nkukonvarvasta -- kun en kerkiä koko sanaakaan hopussa sanomaan!\nsämpylää ensin, niin pivo on täysi ja kämmen toimessa, rinkilää sitte,\nniin sormen viidellä on viiden työ, niinkuin niitä on viisi luotukin,\nvarvasta senjälkeen, kukonvarvasta -- kun on kiusattu sanakin niin\njumalattoman pitkä ja kaksinkertainen, että kieli nielee etupuolen,\njottei solmuna liukastuisi ennen loppua! -- kukonvarvasta,\nsakarasarvista senjälkeen, niin ovat haratkin neuvoina ja sormenpäät\njärjen apuina, kun on ripustettava viimeiset siihen, mihin\nymmärryksellä ei enää ole koukkua, ota käskemättä, niin minulla ei ole\nvaivaa, ota tyrkyttämättä, niin minä hengitän välillä, nouki kouran\nkahmimalta, niin minä puuskutan noukkiman ajan, onkos mun kieleni\nkarkukoira, että sen pitäisi aina olla käpälillä, ja onkos mun suuni\nkraatarin suu prässipuhdissa, että sen aina pitäisi olla purkusyljellä\npruiskimassa kankaan kihivään; naisihmisen pää on sekin vain kuoressa,\njoka on luusta, ja halkee sekin, jos pitää ajatella kymmenen puolesta\nja sulloa häkinkukun täysi korikopan piukkaan; ottaisit nyt, koska\nhalusta tahdot, niin en minä pakottaisi; noukkisit sovussa, niin minä\nnyökkäisin sipsissä, yhtä lajia ensin, niin toista ottaa helposti ja\nkolmannessa on jo taitava ja talo häpee, kun ei ole neljättäkin\nsorttina, piparkakun pientä edes tai kanelkorpun kuorta, älä vähäistä\nylenkatso silloin, kun ei paljoa ole, ja siihen vieras saa tyytyä,\nmihin talo jaksaa, meillä annetaan tämän verta vain ja kolme lajia,\nmutta emännän vihat saa, ellei vieras viiden sormen täydeltä työtä tee\nvehnäskorissa...\"\n\nLahdenperä oli jo aikoja ymmärtänyt, että sopivaisen estelemisen\nvälttämättömät kynnykset nyt jo olivat astutut ja että käsi\nkainostelematta saattoi lähteä vehnäskorin sämpylälaitumille. Hän\nolikin jo, kauniisti totellen, hakenut kouraansa sekä sämpylän että\nrinkilän ja latonut ne pois tieltä polvellensa, jotta käsi olisi\nvapaampi, oli vielä ottanut kukonvarpaankin enempiä yllytyksiä enää\nodottamatta ja koska kourassa oli tilaa ja koska hän oli roteva paitsi\nkouralta myöskin suulta ja muulta elämänhalulta, oli hän kerta toimeen\nruvenneena ja samoin vaivoin ottamassa vielä uudenkin ja uhomman\nsämpylävehkaleen ensimmäisen lisäksi korin kukkuroilta omiin huomiinsa\nsilloin, kun emäntä haikaili sitä, ettei ollut enempiä lajeja\notettavina, piparkakun pientäkään lisäksi. \"Vieras täytensä tekee,\nvaikka vatsa puhisisi!\" myönteli hän säädykkäästi emännälle latoen\nuuden saaliinsa edellisen viereen polvelle. \"Isosessa paikassa otetaan\nisosella tavalla!\" sanoi hän itsekin, kun huomasi, että Eevastiinan\nsämpylät sentään olivat koko komeita otuksia vehnäsiksi, kun niitä oli\nparittaisesti vierekkäin katseltavina. \"Kumpaankin poskeen, niin\npysyvät kasvot tasalihassa!\" selitti hän Eevastiinalle, joka hieman\nketteränlaisesti oli vienyt korinsa loitommalle. \"Pitää koettaa pysyä\nsovussa emännän kanssa, vaikka liivit repeäisivät!\" kaunisteli hän\nsaalistamistansa, joka nyt oli kuitenkin kotona polvilla. Souvia\nsisukunnalle, niin on mehevä, kun tulee jutunvuoro, ja tana on parempi\ntäydellä vatsalla, kun tulee puhe metsäasioista! ajatteli hän omaan\nkroppaansa.\n\nSiviäkin oli jo selviytynyt Pukkilasta. Menihän se, vaikkei ilman\npientä laattian polttelemista siron anturan alla. Eihän hänen\ntarjottimensa takana paljoa puhua tarvinnut, kun Pukkilan setä toisella\npuolella pisti nopeintansa ja taitavintansa, mutta kuuntelemisessakin\non joskus oma puolensa. Eikä ollut tullut kysymykseenkään tällä\nkerralla mikään vilkuileminen sivuille päin, esimerkiksi sinnekäsin,\nmissä Janne sattui istumaan salissa Evaldin vieressä, Pukkilan Evaldin,\nvaikka nyt juuri olisi varsin haluttanut se silmän karku. Ei alku\nmikään vaarallinen ollut. \"En maaka minä nyt kahville tullut, kahvia\nvarten, sanon, tullut-tullut, kotonakin jo join, juur'ikään join pari\ntuntia sitte, pari-kolme tuntia sitte join, Maijastiina keitti,\nkeitti-keitti kotona, mutta otanmar kuitenkin, kun tarjotaan, vaikkei\ntarvinnut olisi, tarvinnut, sanon.\" Tämä oli välttämätön alku, kuinkas\nlanka kerältä kehitetään, ellei langanpäätä ensin kirvoteta esille ja\nkoskas Pukkila missään otti kupin prikalta ilman \"ei maakaa ja\nMaijastiinan kotokahvia\" ja pitämättä varoviltaan kiinni tarjottimen\nreunasta, jottei sitä vahingolta kuitenkaan siirrettäisi ennen aikojaan\nedestä ja ulottumilta. Tämän Siviäkin tiesi, ja osasi puheen ulkoa jo\nennen sen alkamista. Mutta ei Pukkilan linjoja pitemmälle tiennyt kuin\nalkuun, sillä sihdin hän sieppasi juostessa ja jyvä jutun mynningissä\noli hänellä paikalla sinnekäsin käännettynä, missä jäniskin oli\nloikasemassa. \"Otin Evaldinkin mukaan, Evaldin, niin ei istu jouten\nkotona ja lue kapteenikirjoja ja logaritmeja, menee merikouluunkin\nkaupunkiin talveksi, lähetän sinne, mitäs Lundströmistä täällä ja hänen\nopeistaan, viinansa juo, mutta tietää hänen omista seilaamisistaan\nhänen navigatsuuninsa, Lundströmillekös Jannekin taas, Pihlman,\nJata-Fiinan Janne menee täksikin talveksi oppiin ja kouluun? lähetän\nEvaldin Turkuun, niin saa kapteenin paperitkin ilman eri eksaamia ja\ndispanseja, otin pojan mukaan, ettei roiku papereissaan ja\nräkninkeissään, niin saa katsella täälläkin, ja jos tulee aika pitkäksi\nvanhojen joukossa salissa, niin täällä on nuoriakin, milläs sinäkin\naikasi kulutat, jos täällä pelkät Härkäniemet pärisevät ja minun\nkaltaiseni!\" -- Pukkila oli käyttänyt aikansa tyyten, kuppi oli jo\nkädessä, sokeri pudotettu sekaan ja kerma-astiakin palaamassa\npaikalleen prikalla. \"Sanoin pojalle tullessa, älä salissa nökötä, mene\nkävelemään, taitaa Siviäkin kerjetä näyttämään navetat ja paikat ja\npuhelet Kielistä ja Apenradesta.\" Siviä oli verraten nopea tyttö\nsiirtymään tarjottiminensa Pukkilan edestä Karjamaan Eenokin kohdalle,\nkun Pukkilan käsi vain oli hellittänyt kerma-astian kahvan ja meno\nvapaa. Ei silmistänsäkään aina tiedä, mihin niillä katsoisi! ajatteli\nhän asetellen tarjotinta sopivalle korkeudelle, jotta kohmokätinen\nKarjamaan isäntä ilman pahempia ryminöitä pääsisi kuppiinsa käsiksi.\n\nSalissa alkoi jo tuoksua kahvin haju, vähän itsekukin oli jo viritetty\nodottamaan vuoroansa ja hyrinä siltä ääreltä salia, missä Siviä\nvirkistävänä eteni ja Eevastiina hyrränä seurasi kintereillä, alkoi\nelvytellä kielenkantaa muuallakin niin, että kohta jo oli nupinaa vähän\nmillä kulmalla hyvänsä, ja se, jolla ei ollut sanaa noin vain valmiina\nvalloillaan, edes yskäsi elon merkiksi ja omaksi rohkaisuksekseen.\nVarsinkin ne, joilla jo oli mehusa ruskoliemi oman kämmenen nokalla\nhöyryämässä lämpimiänsä kupin hehkumilta sieraimiin -- ja niitä oli\nsikäli useampia, mikäli tytär edellä ja emäntä jälessä ennättivät\netemmälle salinviertä, ja yhä useammassa kourassa oli hilkuttamassa\nkupin lemaseva ja yhä useammalle polvelle pinottu sämpylän muhevaa ja\nrinkilän hemasevaa herkun varaksi -- varsinkin ne siis vilpastuivat\nilminähtävästi, Lahdenperä oli jo rykäissyt kolmasti ja hönkäissyt\nrintapaljetta kokeeksi, olivatkos piiput kirkkaina jos tarvittiin,\nPukkilan silmät pelasivat saamarin palloina ympärille: sanookos joku\nmitään, huiskasee sanan puolikkaan, sanan kvartinkin, niin minä sanon\nkohta niskaan, sanon täyden tusinan; Härkäniemikin oli sen muhoinen,\nkuin on täysi kaljakannu tuvan pöydällä silloin kun tuore sahti\nfriskiltään on juostu kellarista ja vaahto verekseltään hurahtelee\nlaidoilla, valmiina kenen partapieleen hyvänsä kumottavaksi, jolla on\nhalu kallistaa. Vain Alastalo ja Langholma supisivat omiansa keskellä\nsalia keskenänsä, Langholma keinutuolissa vakavana toppakuppinsa\ntakana, ja Alastalo kuin pikenttinä keinutuolin vieressä seisten ja\nlaveissa liiveissään ihkien, eipä edes Pukkila näkynyt saavan korvansa\nkärkeen noukituksi, mistä oli puheen vänkä, niin venyvä kuin olikin\noikea korvanlehti sinnekäsin. Kumma kyllä oli Eenokki se, Karjamaan\nEenokki, joka ensimmäisenä sanan laukasi, hän oli tarkalleen noukkinut\nEevastiinan korista jokaista leipäsorttia käskyn ja Eevastiinan vireän\nkehoituksen mukaan ja yhtä tarkasti sitä myöten kuin otti, pistänyt\njokaisen lajin taskuunsa, siihen takkinsa vieritaskuun, jonka suu\nhölötti verkakankeana valmiina nutun oikealla pielellä ja johon hän\npiippunsakin aina lykkäsi siksi ajaksi, kun ei pitänyt sitä suussa:\nkirkonmenojen ja ripin ajoiksi ja muulloin aterioilla ja pidoissa\nsyömisen kestäessä; sämpylän ensin ja rinkilän sitte ja kukonvarpaan\nviimeiseksi, niin oli Paavaliinalle ja mukuloille kotoevästä ja sai\nitse rauhassa ja muitta mauitta hörppiä kahvinsa semmoisena kuin kahvi\nluonnostaan on suuhun maistettavaksi tarkoitettu ja keitetty, Eenokki\nsiis oli se, joka ensimmäisenä sanan laukasi, senjälkeen kuin hän\nviimeksi vielä oli ottanut piipunkin suupielestään ja lykännyt senkin\nporoineen taskuun muitten vehnästen joukkoon pois tieltä leuasta siksi\najaksi, kun hulitti lientä kurkkuunsa. Sen hän sentään ajatteli ennen\nmuuta virkkaamista, kun tunki mukava lemu kupin höyrystä sieraimiin,\nettä katsos pahuksia vaan, kun tuhlaavat ihmiset veteensä kaupungin\nherrain papuja, vaikka samanväristä litkoo tassista poskeensa ohran\npapenain virutukseltakin! \"Vai parkkeja täällä nyt siis ruvetaan\nrustaamaan ja mastoja tikkukaupalla astioihin pystyttämään!\" sanoi hän\nsenjälkeen, koska nyt kerta piippu oli taskussa ja suu löysänä\nlauteeramisiin, eikä vielä ollut kahviakaan hörpäissyt.\n\nSana tuli siltä taholta ja siitä leukapielestä niin odottamatta, että\nPukkilakin, vaikka istui pakivieressä, ja vaikka oli kuin linnustaja\nhaahkankaaveilla sormi liipasimella valmiina päästämään, kun vain oli\nlinnunkylki jyvällä ja soutusotka hollilla, että Pukkilakin sai kuin\nsinetin huulillensa ja pihdin kielensä päähän. Hullukokaan silloin\nviisaampaa keksisi, kuin loikaista pois edestä kintun kerkiämältä ja\nhaarojen kurottamilta, jos kiven köhjäle muuttuisi vieressä\nhuikentelevaksi ja odottamatta kääntäisi vuoron vuoksi sammalkylkeä\nuudellekin kantille, eikä Pukkilakaan Eenokin pamauksen päälle osannut\nensi hätään muuta kuin siepata sämpylänsä Eenokin ääriseltä polvelta\nkorjoon Härkäniemen ääriselle, ikäänkuin olisi edelliseltä ja Karjamaan\ntaholta tällä menolla tulossa mitä hyvänsä, ja parasta pelastaa, mitä\nensiksi äkkäsi. Hän rauhottui sentään paikalla, ja silmät neuvottelivat\nsalaman kestämän verran, oliko nyt varovaisinta pysyä visusti, ettei\nenempää lohkea samalla ryminällä, vai jokos nyt alkoi rytinä ja mies\nse, joka ensimmäisenä kerkesi sarven hamaan kouransa. Oli Alastalonkin\nkorva Langholman vieriltä haavinut Eenokin sanan, mikäs virka joutilaan\nkouruilla muu olisi ollutkaan tämmöisenä päivänä kummallakin puolella\npäätä, jollei vahdin pito paikoillaan silloin, kun suu toimitti asioita\nomalla kantillaan ja silmäparikin sai olla varpaisillaan, puhumatta\njärjen kärpästä, jonka piti olla joka kolon suulla hajukarvoinensa,\nAlastalon oikeanpuolinen korvanlehti oli sekin siis napannut Eenokin\nsanan ja Alastalo haistanut ruudin käryä pihahtaneen ilmaan salissa,\nhän käännähtikin sen verkkaisen ja niukan neljännesosa kierroksen,\nminkä arvovatsainen mies, joka juuri on tärkeissä jutuissa ja vielä\ntärkeämmissä ajatuksen sihtaamisissa itseänsäkin arvovaltaisemman\nmiehen ja pitäjän mahtavan kanssa, saattaa oman ruumiin astian\narvokkaalta liikehtämiseltä ja säällisen kunnioituksen niskanpidolta\nvieraan edessä myöntää itselleen ja kropalleen, kun hiemasen myötää\nniin niskasuonien kankeoissa kuin sivupielien pehmeissäkin, ja vielä\nvähän luomasee silmiäkin sivullekäsin. Alastalo siis, keskeyttämättä\npuhesojoa Langholmalle -- hänellä oli juuri kehiteltävänä hyvä ajatus\nsiitä, kuinka talvirahti suvirahdin lisäksi tekee kaksi rahtia vuodessa\n-- keskeyttämättä siis hyvälle alulle kierähtäneen puheenkerän\nkirvoittamista, hän sivukarsaalta vain noukki silmäänsä Eenokin\npuolemmalta, valmiina vahdissa, menivätkö kuutit jo sillä kantilla\nvetotämmiin ja sieraisiko riki tuuleen tuota menoa.\n\n\"Juu-juu, kaksi suorsaa samalla haulikon pamauksella on parempi saalis\npaatin pohjalle noukittavaksi, kuin yksi, ja kaksi rahtia saman kuuton\nvuosilikviidissä antaa kaksi kertaa paksumman jaon retarille kuin\nyksi!\" pajatteli hän siis Langholmaa käsin alettua nuottia, mutta silmä\nvalpastui yhä elävämmäksi sivulle käsinkin. Menikös Pukkilan nenä\nmyttyyn vai huuliviiksien puuhkaan? naurahteli maksan hyvissä. Ja\nHärkäniemi? Kymmenen elävän matoa silmänurkkain kiemukoilla, mutta\nparta leukaluilla liikkumatonna kuin luudan hievahtamaton tuvan\nnurkassa joulupäivänä! Entäs Langholmakin tuossa edessä? Lainannut hän\non korvan, lainannut varmasti Eenokin sanalle, vaikka on minun\njamatustani kuuntelevinansa: mitäs värkkää järjessänsä? Alastalo\npuhautti huuliansa: menikös iiri ohitse: Eenokkikin jo kaatanut\nkahvinsa tassiin ja valmistuu hörpäsemään, ei hän enää leukaansa\nliikauta sanaan; Pukkila on suineen ja nokkineen vajonnut huulipartansa\nsisäpuolille: merkillistä kuinka pidättikin itsensä tällä erällä\nnahoissansa; Härkäniemeltä, sen näkee päältä, ei lähde ensi loveen\nmuuta, kuin silmäinluirua ympärille ja ajatuksen kuhinaa pään kekoon,\nja Langholma, hän on aina tynnyri, jonka hanaa ei avaa kukaan muu kuin\nhän itse! Alastalolla sähähti pieni närkästyksen närä nenän tuhaukseen.\nNiin lihava itsekin, että ähisee, kun harmittaa, ja huomaa pian joku,\nPukkilakin, ehätti hän kuitenkin malttamaan itsensä ja nieli rykäsi\nkuin muita pyyleviään. Vaikka käskee tässä, kun muut ovat kuin säkit ja\nsaa tuhdota niin, että hiki otsalta pihisee! sadatteli hän kuitenkin\nlaveoissa liiveissänsä ja veti venytteli taskuliinankin esiin\nniistääkseen harmiansa. Saisi edes Härkäniemi nyt ymmärtää senverran,\nettä yskäistä rykäyttäisi ja sanoisi vaikkapa vain semmoisen pienenkin,\n\"että sytytän minä nyt sentään vielä ennen piipunkin, ennenkuin Eenokki\nparkin rakentaa!\" niin olisi alkua lonsotettu enemmän ja joku toinenkin\npäästäisi pian vielä pinosta uudenkin halon liikkeelle. Tässäkös\npitäisi olla samalla haavaa ja samoissa housuissa sekä keulapakalla\nankkuripelissä että peräpiikissä ratin sarvissa, ja minun itseni sekä\nnakata sana ilmaan, että sen hemmetin kiiruulla olla koppikin\nkorjaamassa kouraan, jotta peli kävisi, ja pallo suihkisi. Hosukoon\nhullu kahdella tuhdolla soutamassa ja juoskoon kappelin pappi\nkirkossansa alttarilta saarnastuoliin ja saarnastuolilta alttarille,\nminkä köyhissä kintuissa on nappulan laihaa, mutta kapteenismies seisoo\npaikallansa ja anturapari leveänä komentosillalla silloin, kun hihkasee\nkeulapäässä laivaa kymmenen kurkkua, kymmenen selkää natisee, kettinki\nkimpaa ja ankuri löysää saven sitkaasta kyynärän hampaat: kukas, jollei\nkomentosillalta silloin mies, antaisi vihjettä rattiin, kuinka on nokka\nvapaalla käännettävä, jotta painuu silkoille uljaan kokka ja selvät\nsuljuvat sylkivillä kyljillä. En suinkaan koohonestikaan minä tässä\nensimmäisenä hypi ja rynkäse näine pielineni, kun juuri minun pitäisi\nseistä vahdissa veräjällä, jotta katras sarven kalahtamatta ja sorkan\nsotkeumatta sujahtelee taiten ja villan silahtamatta sinne, jonne\nesioinas edellä levollisena kävelee. Mikäs nyt olisi esimerkiksi\nLangholman sanoessa siinä välillä, kun on lykännyt vehnäsensä\nkahvikuppiin likoomaan ja ennenkuin nostaa kastetun sämpylän suuhunsa,\nmikä estäisi häntä siinä välillä sanomasta esimerkiksi näin: \"Eenokki\nmainitsi parkin, Alastalolla taitaisi siinä asiassa olla jotain\npuhumista, näin tässä muutenkin kahvia juodessa olisi mukavaa\nkuulustella.\" Ei muuta tarvitsisi ja asia lähtisi kuin ratas rasvatulla\nakselilla, minä sanoisin pientä, sanoisin enemmänkin, jos sopii, mutta\njättäisin hampaan vuoron kohta, kun kela on liikkeellä ja joku\ntoinenkin siepasee, ratasvärkki eläisi, hammas hampaan jälkeen sopisi\nloveensa, mylly alkaisi rytistä ja tore kieputella jyvän juoksevaa\nkiviparin väliin. Ei muuta tarvitsisi, ja saisi juosta vain tikkaita\nalas sovittamaan säkkiä alatoron suulle ja pitelemään lämmintä jauhoa,\njoka sylkysuulta juoksee pehmovilleen pussin pohjilla! Ei muuta\ntarvitsisi, ja sopisi myllärin istua myllyn kynnykselle ja pistää\ntupakaksi. Mutta hemmettiä se aika myllärillä, ennenkuin armit ovat\nhaistaneet tuulen, akseli huomannut, ettei tässä torkkuminen auta ja\nrattaan tammihammas naukunut lyhdyn lylytolpan poskella sen ensimmäisen\nkirauksen, joka sanoo muillekin, että nyt ollaan liikkeellä ja kohta\njyskätäänkin niin, että häntäpuu takana hytisee tönköillään. Ei\nsuinkaan mylläri myllyänsä rattaista liikkeelle repele, ellei tuuli\nulkona ole puhtina armien siivissä, eikä suinkaan suu virttä vetele,\nellei kurkku ääntä päästele! Minäkös tässä olisin virkamies samoin\nhosumin kinttuineni polkijana urkujen palkeilla ja kurkkuineni\nkanttorina parven lehterillä! Kukas semmoista kuuntelisi, jos minä\nsätisisin \"parkki\" ja \"parkki\", pärisisin kuin madonlukija saunanlaolla\nja papinpopo kirkonliinalla \"parkki\" ja \"parkki\", kuiskaisin Krooklalle\nvasempaan korvaan ja huiskaisisin Haarlalle oikeaan: \"rakennetaan\nparkki, pentelettäkin parkki!\" juoksisin koko riimin salissa ja nuotin\nrinkutukset päällekaupan, vahtaisin Eenokille, nipsoisin sormea\nPukkilan nokan edessä, häristäisin viiden kynnen pamppua Härkäniemen\nsilmien havittimiksi, huitoisin kieltä ja kortin lievettä, hokisin\ntälle kulmalle: kuunari on kuutto, pojat kuutoilla leikittelevät!\nhokisin tuolle kulmalle: priki on astia, hameväki astioilla kulaa!\nkajahuttaisin koko raikuvalle salille: parkki vasta on laiva, jokos\nmeillä on partaa tarpeeksi leuoissa, jotta tuuli tietää sekä\nposkenalusten pitelemältä että mastojen luvun laskemalta kapteenin\nmieheksi komentosillalla ja laivan alukseksi meren keikkuvilla! kukas\nkuuntelisi, sanon, vaikka väärinpuolin kääntäisin puhinassa koko\nnahkani niin lavealti kuin Jumala minulle on liivien pielustaa suonut!\nEi kalan pentelekään mene kevätkudulla apajaan kuin oman tyhmän allinsa\nmukaan ja oman purstonsa potkimilta: ole vaikka kärsimättömyydestä\nhaljeta rannalla ja katsele kun järjettömät loikkivat kurkulla niin\nsakona, että toistensa purstoja pureskelevat, mutta äläst' hiiskase\nmuuta kuin odota vaan, kiroo, mutta hissuksissa, vaikka nappisi\nlentämään liivin rintapieliltä, mutta älä krapauta saappaan nirkkoakaan\nkallioon, jos päräytät pahemmin nenääsikin, on koko liuta villinä ja\nseitsemän kuorman lahnat naapurin merrassa lahden toisella rannalla,\nälä muuta kuin noidu omissa nahoissasi, mutta visusti, ja varro, kuolaa\nsuupieliltä pyyhkimättä ja nenän kirkasta tippuvaa takakämmenellä\nkorjaamatta vaikka ehtoon vilvaasta aamun viluun asti, varro ja odota\nparran karvankaan leukasi sängessä havisematta ja hampun langankaan\njakkusi loimessa kylmäänsä hytisemättä yön vartista selkää kangistuvaan\nhuomeneen saakka, koska viimeinkin kalanpäässäkin sarastaa meren\nhimmivillä järjen tuiku, yksi aukoo ja sulkee, toinenkin valppaampi\naukoo ja sulkee kiduksien läppää, jo ovat kolmannella silmät renkaina\nja neljäs koettelee eväksiensä eloa, jokos on maaveden makua hulimassa\nkuonon kylmillä, jokos on luuhuulten heruvilla hajun tieto, missä on\nkuturanta matalan makovana lähellä: yksi on jo kääntynyt sivukulmin,\ntoisenkin pursto elää ja kolmas on jo rohkeana parven sivulla päättävin\npotkuin ohjaten selkävää suuntaa sinne, mistä saapuvat hulavain miedot\nviestit suljivaan kuonoon; kukas sen komensi, että jo on jokainen\nselkä, niin monta kuin on kurkulla purston potkasevaa ja kyljen\nsätkivää vaellolla, ja vilivillä veden sakoovilla ja hulan tummuvilla\njokaisella selkä samassa suunnassa saman saviperäksen makeoille\nmataloille? nyt pojat, nyt ei kysytä, juokseeko vesi saapasvarren\nsuusta sisään, nyt mennään, vaikka vatsa likoon, mutta nuotta lipotaan,\nei väliä, vaikka langat kastuvat, kun vain sätkyvä jää lankojen\nsisäpuolelle; saapasta saveen, Vihtori, ei lahna pure, jos juokset\nmeren puolelta pyrstöä; juokse paula vaikka kurkun syvältä, Kustu,\nverka päästää veden lurinat samoin lorinoin housuista kuin se ne\nläpäiseekin takapuoleen, mutta nuotan perse, se pitää lahnansa, jos on\nmies vain pitämään persettä piukalla, ja sen perseen sako ladotaankin\ntiinuun, kun sinä tyhjennät omasi vain laarin läpeen; nyt pojat\nheilutaankin niin, että mies kuivuu ihonpinnalta vaikka langat kastuvat\nyllä, ja haalataankin niin, että ennen selkä repee ennenkuin käsivarsi\nhellittää; saalista odotetaan visusti, mutta saalis siepataan rajusti,\nkattikin kyttää aikansa, mutta katti loikasee myöskin, ja kuta pitempi\nloikaisun holli, sitä matalammaksi on kyrättävä kroppa! Ei kalamies\nliiku kalamiehen asioilla hihkaistaksensa kurkun muhkeasta miehen\nkirkkaita, ja keikutellakseen komean menoa polkavin polvin ja paulan\nviuhaa nuotan näyttimiksi päänsä ylitse huimien, silloin kun kutu\nkulussa haistelee kurkulta ja vauhkojen parvi selällä sakoaa, vaanii ja\nvaroo, missäs on rannalla lepikkoisin rauha ja ruovikko lepoova\nmätimehkojen meloilla herupainavin kupein huomiin hulkkuvain matalain;\neikä kissa ole kulussa kissankäpälin loikkiaksensa pussikan pontimin\nhyppylystejä laattialla ja nakataksensa kyljen noselaa notkein poukoin\nvain katin-luontonsa hilpimiksi silloin kun on hiipukka kololla\nväijyttävänä ja hiiren silkikkä sen napattavana, joka saa kyntensä\nhuomaamatta herkukan niskaan; enkä minäkään ennen potkaise, ennenkuin\non viulu vingahtanut, enkä tyttöä ennen sieppaa, ennenkuin on silmä\nhempiällä herannut! Pyytäjä odottaa, ja minun vuoroni on omenapuun alla\nvasta, kun kypsä varisee oksalta! Minä en hiiskase, ellei kukaan muu\nhiiskase, minä en puhu parkista, en puhu topin tikustakaan, enempää\nkuin toripakallakaan taitomies ja parhaan harjakkaan kaupitsija\nhevosmarkkinoilla hiiskasee hirnahtelevastaan paljon mitään ennenkuin\njoku on käväissyt taputtelemassa niskan kyömyä harjan kenon alla, joku\ntoinen läjäyttänyt hyväksyvää kämmentä kiilteleville lautasille, joku\nnostanut huulen irnavaa irstaan hampailta ja koetellut käsin ja\npidellenkin rintapielen liehtavaa leveyttä, ja ennenkuin on kansaa\nvähän muutakin ympärillä kaartelemassa ja katselemassakin ja vaikka\nkuuntelemassakin, loitoltakin niinkuin lähempääkin, kun joku sanoo:\n\"Siinä elikossa on hevosen henki ja muoto myöskin, jumaliste!\" ja\ntoinen parantaa: \"katsos kun kapsuttaa kaapaa niinkuin olisi lempo\nvietereissä, ne nappulat näyttävät semmoisilta, että ne oikaisevatkin\nitsensä, kun tarvitaan ja anturaa on reistattava!\" silloin vasta\nsaattaa myyjäkin virkahtaa: \"Toin varsan tännekin, kelpaisiko se\nkellekään: hevosen muotoiseksi se on kototallissa huomattu!\" sanoisi\nhiljan verkkaa ja kutittaisi kahmaisi hevoslasta leuan alle, niin että\nkaraisi virma pää pystyyn koko torin näkymiksi ja harjan paksun\nleiskumiksi! Ei hyvää varsaa kehuta, hyvä varsa talutetaan tallista\nkehuttavaksi, enkä minäkään siitä prätise ja silloin prätise, kun on\nkaapin parasta kaadettu aineeksi lasiin, silloin minä odottelen ja\nkuulustelen, mitä vieras senjälkeen sanoo, kun on kurkku lakannut\ntunnustelemasta, oliko hyvää vai vielä parempaa se tulinen, mikä kulki\nkulauksessa sisäihon talteen! Eikä nytkään minun vuoroni ole puhua,\nvaan toisten, kun minun puolestani ja minun hikoomiltani pitopöytä on\nsillä tavalla ja siihen tapuliin pinottu, että nenätön se vieras on,\njoka ei sieraintensa halusta ja oman haistimen vetämänä kävele ottamaan\nsitä, jota tekee mieli! Ei passaa paljo tyrkyttäminen silloin, kun on\nhyvän paras tarittimella: joku luulee pian, että kuoren alla ei olekaan\nsamaa vehnäväistä, jota kuori kiiltelee yltänsä. Minä tyrkytän\nmieluummin vain niin kauan ja sille täpärälle, kun toinen alkaa itsekin\njotain haistella, mutta kun äkkäämisen sarvet ovat syhytetyt karvoista\nesiin, niin silloin mieluummin ja viisaammin jättää kunkin asiaksi\nkoetella omia sarviansa itse, niin uskovat jokainen oman otsansa\npuskemalta käyvänsä asiaan. Ja sitäpaitsi: ei ole laita- ja\njärkikomentoa sekään, jos on pärehöylän väkipäässä hartiain repelemältä\nhuhkimassa ja hihaa heiluttamassa se, jonka silmä tarvitaan terän\nvieressä tarkastamassa, onko kuli asetettu oikealle kantilleen pukilla\nja sujahtaako suusta niin leveätä ja siloisaa, kuin puu lylykyljestään\nsaattaa leveätä ja siloisaa lähdettää! En minä saa tässä vahdissa enää\nolla etukiikissä, vaan taka-airon tyvessä huopasemassa, jos tarvitaan,\nja varalta huomaamatta lykkäämässäkin, kun keulan iiri näyttää\ntarvitsevan oman pienen avun! Eikös hemmetissä nytkään kukaan noista,\nsarvettomista pässeistä sanoisin, ymmärrä sen vertaa, että sanan\npirauksenkin päästäisi, sen einemän, että olisi alku tehty ja loppu\nlorisisi itsestään, Härkäniemikin, puree poskiinsa Eevastiinan sämpylää\nniin hartaasti, ikäänkuin täällä istuttaisiin koolla toppavehnästä\nmakoon sullomassa! Suon minä topninkinsa kullekin, mutta viheliäistä se\non, jos silloin tupotaan taikinaa hanaan, kun hanan pitäisi kirkkaasti\nhulista! Alastalo luimautti kulmainsa alta melkeinpä julmasti\nHärkäniemeen, joka kuitenkin oli paraillaan niin hurskaassa työssä:\nEevastiinan sämpylä oli todella makuvaa! että syntien tuntoon ei häntä\nolisi tällä haavaa herättänyt varrellisempikaan tyrkäys kuin pelkkä\nsilkanen silmäin sihaus, jota hän viattomissa nahoissaan ei\nhuomannutkaan, tuntemisesta puhumatta. Eikä tarvitsisi muuta kuin\npienen napauksen kylkeen ja täyteen kaadettu pikari vuotaisi\nliikalaitasensa lorona reunojen ylitse! sadatteli Alastalo sisuksissaan\nja ajatteli, mitä hemmetin tervaa ihmiset kuitenkin kuljettavat\npäissään ajatusten sijasta, kun eivät sen vertaa saa toimeen, että\nsanoisivat sanan silloin, kun sana kuitenkin jo on jokaisella\nroikkumassa huulen pieliltä! Alastalolle oli laveutta mitattu melko\nriittävästi liiveihin, mutta välistä potkasi kuitenkin veren ahven niin\narmottomasti sisäpuolella, että ahtaalta tuntui nappien piukottavilta\nkohdilta!\n\nLahdenperä se oli, joka tässä pinteessä nyt kuitenkin tuli avuksi. Hän\noli sarkaharmaassaan jotenkin yhtä kuumilla kuin Alastalo\nenglantilaisessa siniverassaan ja lautamiehen neliskulmainen\njärjenjärkäle jotenkin samassa puserruksessa kuin pilivinniin iikattu\nymmärryksen kuutto kapteenin päässä liukkailla kölipuillaan. Ei ollut\njokapäiväistä purtavaa ajatuksen takahampaille se kyrsä, minkä Alastalo\nmennäpyhänä oli lykännyt leukaparin jauhettavaksi. \"Vaarniemen metsässä\nhumisee sinulla tuhannen ruplaa tuulessa niinkuin meillä muilla\nnestuukkipyykki nyörillä! Mitäs sanoisit, jos lammashavun sijasta ajaa\nkölittäisit kerta metsästä setelipaperiakin kotiin? On Langholman\nkanssa ollut puhetta, että Vaarniemen mäessä olisi sopiva varvipaikka!\"\nSiitä oli totisesti ollut viikon puhina päässä, öisinkin semmoinen\najatuksen vahti, että Miinakin valittaa, ettei saa toinen nukutuksi\nyökausiin, kun sängyn pää yhtämittaa rytisee! Jo päältä näki, kun\nkatseli lautamiestä sohvalla Härkäniemen kapteenin ja Pukkilan\nPihlmannin välissä, että leikki oli sämpylältä kaukana, kun se oli\njoutunut semmoisen poskipielen purtavaksi, joka nyt jauhoi täystyössä.\nSaman menon olisi väkinaula risahdellut katkikappaleiksi siinä\nloukutuksessa, jonka esineenä nyt kuitenkin vain oli Alastalon\nEevastiinan syytön ja melko mehoisa sämpyläpulla. Kun mies ajattelee\nharvoin, niin silloin tarvitsee leukapielensäkin avuksi työssä, ja\nkyllä näki Lahdenperästä sivullinenkin, paitsi kokeva sämpylä, että oli\ntosi hampaissa ja puhti puremisessa. Eikös tässä nyt siihen päästä,\nettä joku tekee muutakin kuin puhisee omaan nenäänsä! Kun minä palaan\nhaastematkoilta, ja hellepäivän jälkeen on vari pinnalla ja jano\nsisukunnassa, niin minä istun kotopenkille ja sanon vaimoväelle: kalja\npöytään: ja kalja tulee pöytään! ja kun tuomari keräjätuvan pöydän\npäässä, haukoteltuaan ensin leukasaranoistaan loput unen kiskotuksista,\nkysyä räyhäsee: missäs se Kiturannan lammasvaras nyt sitte on? niin\ntalutetaan Hiikan Vihtori porstuasta tuvan puolelle ja protokolla\nalkaa! Sillä lailla ihmisissä: pitääkös tässä täyden miehen\ntaattihankkinassa arkipäivänä istua ihmisten sohvilla ja olla kuin\nnuoliainen ongen päässä odotellen, koska mikä närppää! Sen minä sanon,\nja ajattelenkin vielä, että olisin minä luullut Alastalon Hermannin,\nMattssonin perävämmäksi mieheksi ja semmoiseksi, joka paukauttaa\nsilloin leuastansa, kun leuassa on lonsotettavaa. Sanon itselleni ja\najattelen, mutta mene pahus semmoisia puhumaan silloin, kun on\nviisaampaa olla hissuksissa. Turun matkallakin reisupaatissa, kun on\npentelettä ilman hajussa ja lonkaretta taivaan sivuseinillä vähän joka\npielen paksulta ja tuulen viimeinenkin hönkä kuin kuorittu ja korjattu\nhornan talteen niin purjeen lotkoista mastoissa kuin ilman läähöstä\nyllä ja veden veltolta vatsapuolelta ympärillä, niin kurkisteleppas\nsilloin vain visusti helvarissasi niskasi kyrältä ja silmät vähän joka\nharilla, miltä kulmalta ensimmäiseksi repee taivaan maha, ja iskee\ntulimmainen tuulen viha kiljuvana tappurana purjeesi löysättyyn\nriepuun, jollet sitä jo ennen ole sierannut mastosta alas kasaksi\npaatin pohjalle! En minä koskaan rupea isoseksi rovastin parissa ja\npienemmänkään herrassöötingin edessä, minä olen isonen paksuuteni\nmukaan ja puhelen puuroisella kurkulla vain silloin, kun on puolen\nmanttaalin isäntiä ja sitä pienempiä ympärillä ja sivupenkeillä, ja\nlautamiehen leuka on jukoleuka joukossa! Enkä minä tässäkään raossa\nHärkäniemen kapteenin ja Pukkilan pahuksen välissä niin palvattu pässi\nole päänsisuksiltani, että minä yskäisisin enemmällä äänellä kuin sopii\nminun rykäistä Alastalon salissa Alastalon sohvalla, varsinkin kun\nLangholmakin vielä on istumassa keinutuolilla! Mutta kieltämättä\nminussa kiemasee tukanharjaksen alla miilun katku ja nahan peitossa\npotkasee pirunmato koko ankeriaana, kun pitää niellä silloin, kun\nröyhästää, ja kyörtää ryhää silloin kun selkää kyömää! Olenkos minä\nruokamakoineni mikään enkeli ollakseni laupias naamanpidolta, vaikka\nkyljenpielissä sadattelee, minkä uumahihnat kestävät? Laukasen minä\nnäistä leukaposkistani, kun tarvitaan, mutta minulla on nyöriä pitää\nsama närä kiinnikin, kun on viisaampaa olla visusti. Minä en siellä\nlaula, missä muut ovat kanttoreita, mutta auta armias, kyllä minun\ntekisi mieleni räjäistä! \"Parkin kaarnoistakos sinä puhelet, Eenokki,\nkoska parkista puhut, minä kun luulin täällä tulevan puhetta silkoista\npuista ja puunrangoista!\" paukautti Lahdenperä yht'äkkiä itselleenkin\nodottamatta ilmaan, joka oli jäänyt tyhjäksi Karjamaan Eenokin\ntaannoisen lausahduksen jälkeen. Kun on vuovannut itsensä heikolle\njäälle, niin silloin on paras siirtää askel nopeasti eteenpäin,\nennenkuin on purtilo jalan alla puhjennut, ja silloinkin mieluimmin\nvarvasta kevitellen. Lahdenperäkin olisi ensi hätään, kun huomasi\nsuunsa sittenkin lähteneen asioille ja löysille, läjäyttänyt lörppää\ntasakämmenellä varoitukseksi omaan turpaan, mutta paatunut lautamies\nkun oli, ja tottunut keräjätuvassakin istuessa siihen, että jos lervi\njoskus muun ajatuksen nuokahtaessa pääsee omille ohjaksilleen, ja sanan\nlaukaistuaan huomaa tuomarin katsannosta ja silmäin tuimistuksesta,\nettä nyt taisi pyöräpari puheen vankkurien alla vääntyä tien raiteilta\nylös ja kääntyä kolisemaan tienvarren ojaa päin, niin silloin on\nvalpastuttava, hamssittava ajatuksen nyörejä kouraan, mistä lähimmältä\nsaa ja sekotettava uudella sanalla edellisen sanan varpaanjälki. Eihän\nsitä aina kaikkea kuulustele korvaläpi ympyriäisenä keräjätuvassakaan,\nja jos esimerkiksi havahtuu ja tuomarin katsomisesta ymmärtää, että nyt\nolisi lautamiehenkin vuoro avata leukansa ja silloin sopumiehenä ja\nasian myöntämiseksi sanoo esimerkiksi näinikään: \"kyllä niin on laita,\nja sillä lailla, että Hiikan Vihtori on varastanut Kiturannan Kallen\nmustan pässin\", ja silloin, asian päälle yskäistyään huomaa tuomarin\notsan luimistamisesta, että höylä oli riipaissut lastua väärästä\nkantista, niin silloin on parasta yskäistä uusi ja vakuuttavampi kerta,\nolla nopea helvarin kääntämisessä ja lisätä esimerkiksi näinikään:\n\"Kiturannan Kallen hallavan emälampaan, sanon, jolla oli musta,\npässinen karitsa, vai oliko se valkosen villava, oinaana syntynyt!\"\nLahdenperä nytkin siis sävähti omaa kursevuuttaan ja kielenpäänsä liika\nkerkevyyttä tässä joukossa ja näissä täpärissä, varsinkin sitä, kun oli\npakitäysissään tullut liipaisseeksi senkin sanan \"silkoista\npuunrangoista\" parrastaan, vaikka juuri semmoinen silmänvalkuaisiin\nhäristävä ja rinnusten pieltä kopeloiva sana oli viimeinen sana sen\nsuusta paukautettavaksi, joka oli tullut odottelemaan ja katselemaan,\nkuinkas toiset ja jotkut muut liikuskelevat, ennenkuin kaupanvähti\nalkaa. Lahdenperä siis sadatteli itseänsä ja liika löysää suutansa, ja\nikäänkuin häveliäs koira, joka huomaa kykyneensä mielestänsä liika\njulkisella paikalla kohta tekosensa jälkeen on kaikilla neljällä\nkäpälällään hartaassa toimessa rapsutellakseen ja raapustellakseen\nruman jäljen päivän näkymiltä vaikkapa kynsi sitten kiskoisikin pelkkää\nkallion sileätä kuvetta ja käpäläin taakse sinkoisi vain laihan\nvuorisammaleen kuiva pehku, samaten riensi Lahdenperäkin nyt\nsilittelemään ja peittelemään sanansa liika näkyvää kikkaretta, jonka\nhän omien ajatustensa ja pyyntipolkujensa hiipimiltä kuvitteli\npahemmaksikin läiskäykseksi, kuin mitä se oikeastaan oli muitten\nkorville ja huomaamisille. \"He -- he\" -- naurahteli hän äkkipäätä ja\nsammutti varhemman, varomattoman sanomisensa yskään, jota ihminen aina\nsaa kurkustansa irki. Kun nyt kuitenkin oli puhe saatava ohjatuksi\nmuuhun, eikä ollut varaa valita asian sarvea, mihin ensi äkkäämättä\ntarttua, niin oli Jumalan lykky, kun Eevastiinan kahvi alkoi konstailla\nkurkunpäässä: sitä oli tullut hörpäisseeksi hyvän laimiskan suun\nviruttimiksi ennen yskänhönkäisyä, ja sai oikein tositoimen ja\nkakistuksen, ennenkuin oli puuskutellut henkensä taas käyntiin kurkun\nkäytävissä. \"Kapteenskakin tässä talossa, mitäs papenia hän liemeensä\nsekottaa, kun on kahvikin kupissa niin väkevää, että miehen kurkku\ntekee kapinan!\" sojotteli hän jo pärskytyksensä päälle niin muina\nmiehinä ikäänkuin ei ikinä olisi sama suu hiiren hiiskausta puhunut\nhonkapuista ja muista asioista, joilla saattaa olla tikkuja\nraapaisemassa kyljessä. Ja kerta menossa myötämäkeen, niin suksi laskee\nsoljotellen, jos mies vain pysyy kintuillansa, ja Lahdenperälläkin oli\nnyt latu laudan alla. \"Samojakos kahvinpööniä Alastalon kahvipannussa\nvielä keitetään, joita muinen koko pitäjän voimalla keikuteltiin\nsäkeissä maantakana Kihdin karien rannoilla?\" lasketteli hän jo\nroimalla lautamiehen suulla ja katseli ympärilleen niinkuin mies\nkatsoo, joka on kirkkaasti selvittänyt paikan, jossa joku toinen\nohuemmissa housuissa olisi voinut lentää pakaroilleenkin. -- Sopi nyt\nkenen hyvänsä jatkaa, jos tahtoo joku muu mitään sanoa, ja mihinkä päin\nkullakin halu nokassa kutittaa! katseli hän ympärilleen: hänen\npesälleen olivat jäljet nyt kumminkin hämätyt.\n\nNiinkuin suvipoudalla lehmäkarjalle, joka aikanansa on jättänyt\nitälaitumen aamupuoliset kedot silloin kun aurinkokin etelän taivaalle\nkerjeten on alkanut korjata lakanoitansa lakean ruoholta metsänrannan\nliepeiltä alkaen, ja keskipäivän helle seljissänsä yksi kerrallaan,\nkellokas edellä on painunut metsien kohtuun samoillakseen\npoimuttelevana jonona, sorkan jälkeä sorkan jälkeen sovitellen,\nkeikkuva pää uskollisesti edeltä astujan hännänjuurissa pysytellen ja\nsilmä norkuksissa, verkaksiltaan ja väkäisiltään virstaisen taipaleen\nunettavia polkuja ja männykkäitä sokkeloita sinne kohden, missä on\nodottamassa merituulen huljavissa lauhkeoissa länsilaitumen vehmakas\nruoho, jota päivän kehrä vuoroltansa ehtoopuolella lämmittelee\nsuotuisaksi lehmän kielen kääriä ja turvan ahmia, niinkuin tällaiselle\nlehmikarjalle, jos sattuu matkan polvella alhoja vältellessä ja\npahimpia ryteikköjä kartellessa tiepolun viereen pälvi, jossa metsä on\nvetänyt senverran lievettä puoleen, että auringolla on siellä ollut\nalaa koetella, onkos nummenkin poski hyväiltävissä, ja ahon aukeama\nsiltä kohdalta lykkää kantojen juurilla viheriän virkkua aivan\nnauramalta muun vakavan keskeltä, niinkuin tällaiselle järkisarviselle\nlehmikarjalle sattuu, että se tuokion rupeamaksi unohtaa jonoisen menon\nvakaiset asiat ja lypsävän ikänsä ja hajautuu, vasikan luonnoille\npalaten, hahmimaan korren kärkeä köyhältä kankaaltakin, auringon tällä\nhetkellä viekoittelevasti pilkuttamalta, kun joku joukosta vain tekee\nalun, vaikka onkin jokaisen polvissa tieto, että vielä olisi näpsättävä\nja kohta lähdettäväkin napsaamaan, jotta olisi rantalaitumella turvan\nahmittavana ruohoa tuppokaupalla sen, mikä täällä on kielenmakeaksi\nvain siellä täällä korrenpuikkuna piipottamassa, samaten tapahtui nyt\nsalissa. Tiesihän Alastalo, että laiva-asiat tässä olivat aikanansa\notettavat puheiksi, sitävartenhan nyt oltiin koollakin ja niitä\nseikkojahan jo oli jahdattu ja jauhettu viikko- ja kuukausikaupalla,\nmissä miehiä yhteen sattui, Langholma myöskin ajatteli ja ajatteli\nvahvastikin nytkin koko kahvinjuomisen kestämän, kuinka juttu pääsisi\nselville juonille kohta alussa, niin että saadaan järkipuhein asiat\nvalmiiksi, samaten jahtasivat epäilemättä sekä Härkäniemi että Pukkila\nkumpikin omaa ajatuksen jänistänsä päässään, päätellen toisen\nverkalloisesta leuanpidosta ja toisen silmätällistä, josta verkkaus oli\nkaukana, ja jänikseksi arvasi tässä tapauksessa kummallakin sen\nvikkelöivän, jonka Eenokki odottamattomalla sanallaan ja Lahdenperä\nmyöhemmin saman sanan varomattomalla kohentamisella olivat päästäneet\nsalissa ja hiukan jokaisen mielessä karkuhypyille: paukausta odotellaan\nsilloin, kun hana limssahtaa vaikkapa vahingossa, ja kropan\nmaiskahtamista maahan, kun on teurassian takasorkkapari hellitetty\nseinän tammikoukusta. Ajatukset olivat siis menojonossa salissa,\nkuonopäät käännetyt samaan suuntaan haistamaan ja häntälorvit\nlerppumassa siellä, missä niiden on lerputtava, kun koko karja\nkintustaa kellokkaiden askelilla ja turpa uneksuu uuden laitumen\nrehuvia lakeoita metsän virstojen tuolla puolla ja polun poimujen\npäässä! Nyt kävi kuitenkin, niinkuin samalle karjajonolle palolla:\nmetsään oli painuttu ja ajatuksen sorkkaa naksamassa kuivalla polulla\nniin monta kuin oli kinttuparia kihnaamassa männikön ummessa, kun nyt\nLahdenperän parannettu sana osoittamalla torkotti kedonpälven\nhelkkuvaan vihantaan, joka parhaassa päivän kilossa vastustamattoman\nviekottavana kyttäili ja kurkisteli polun puolemmilla veresten\nnummimätästensä hyötyisiltä kyljiltä. Semmoista kiusausta ei kestä\nneljällä sorkalla astelevan elukan kieli eikä mieli, saati sitten järki\nihmisen kielen päässä, joka on kuitenkin elukankin kielenkärkeä\nelävämpi ja mielivämpi: Mansikki ei voi olla kurkottamatta, minkä\nkurkun ja kielen pituutta on, jos on korren mehukas korjattavana turvan\nulottuvilla polun vierustoilta, ja minkä Mansikki hahmasee askeleensa\nohelta, sitä poikkee Mustikki siepasemaan jo sivummaltakin ja kohta on\nkoko karja joka niskan nyhtämiltä uutterassa turpatyössä niin lavealti\nkuin on palolla ahoa, ja kannon nokista kylkeä kykkimässä päivän\ntäydessä terässä metsäkorven aukimella, ja minkäs miestäyteisessä\nsalissakaan, kun on partaa toimetonta joka seinänpielellä ja leukaa\njoutilasta yhtä monta, kuin on selkää venyvää tuolinnojaa painamassa\nneljällä vieriäärellä viidettäsyltäisen laattialakean, minkäs\nseuraisassa salissakaan siis, jossa tuntijaksoin on istuttu neljän\nseinän mitalta säädyn ja sopivaisuuden vuoksi vaieten ja suussa vain\nsylkeä herutellen, vaikka ollaankin koolla poskien porinoita varten ja\nvaikka kullakin kulmaluun takana on otsassa jauhamassa sama asia ja\nkielenkanta ladattu melkein sivu sen, minkä puhuva ihmisluonto\noikeastaan säällisesti vaieten kestäisi, minkäs sellaisessa vireisessä\nja pakikukullaan olevassa salissa siis, jos varisee sananvahinko jonkun\nvaromattomasta suusta, niinkuin nyt oli tapahtunut Lahdenperän\nkohdalta, minkäs siinä muuta tapahtuu, kuin että laita vuotaa ylitse ja\nsitä lähtee juoksemaan, jota on liiaksi: se mikä varisi Lahdenperän\nparroilta, se varisee pian ja helposti muilta liukkaammiltakin\nparroilta, kukas esimerkiksi Pukkilan takaa, mitä häneltä kulloinkin\nlivahtaa leuan kerkiästä, ja Härkäniemi, hänelle on myöskin annettu\nparran manttaalia semmoinen määrä kannettavaksi, että jos se liikkuu,\nniin sen liikkumisen näkee koko sali, ja silloin on myöskin nopeasti\nhyrinä yltäyleinen niin lavealti kuin on kehässä valmiina muutakin\npartaa heilumaan.\n\nKun Lahdenperältä siis oli päässyt paremman puutteessa ja muun\nkompastuksen peittimiksi se sana kahvipöönistä ja säkkien keikkumisista\nKihdin kareilla, niin oli se sana salissa tällä hetkellä samallainen\nteko kuin karjapolulla Mansikin poikkeaminen muusta jonosta palokedon\nhoukutteleville vihannoille: kenellekös ei herahtaisi meden kiusa\nomalle kielelle ja syhynkuti kosteaan turpaan, kun näkee toisen\nhaistimilla verestä vehmasta ja itse on saman makuisan ylettämillä ja\nyhtä joutilas nykäisemään osansa ruohon latvasta omiksi purtavikseen?\nMikä maistuu yhdelle, se maistuu muillekin, eikä tässä hätä kiirettä\npitänyt. Länsilaidun pysyi länsipuolella maailmaa poutaisella\npaikallansa ja polun pään toisessa päässä, ja parkin asiat parkin\nasioina siellä, missä ne aikansa ja tärkeytensä vuoroa odottivat,\nmiksei siis pientä virkistystä poskeen, koska oli purtavaa tukkoa\nturvan vierelläkin, maistuvaa niin lähellä, että sen hahmaisi askeleen\noheltakin leukansa järsittäväksi? Menojomo pysyy sarvissa niinkuin\najatuksissakin, vaikka kielensä päälle myöntääkin pienen heravan ja\nkintun kapsaville sen tuokion, että häntä löysikseen huiskasee kärpäsen\nhurisevia loitommaksi lautasten läikkiviltä kupeilta.\n\nHärkäniemi se oli, joka leppoisiltansa ja kahvin särpimisen hyriviltä\nhyviltä joutui tässä salissa siksi Mustikiksi, joka ensimmäisenä\nkarjasta jo eksyi askeleen puolikkaalla poikkiteloin polun\nvierimaillekin siellä, missä Mansikki vain oli tyytynyt muun\nastelemisen sivussa hahmasemaan hampaisiinsa ruohotukonkin mättään\nkupeelta suupielenkin pureskeltavaksi koipien napsahtamisen ohessa, ja\njoka senvuoksi siis antoi esimerkin muillekin jonossa, että mitämaks\nvirkistäisi tässä omaakin leukapieltä joku muukin ja itsekukin, koska\njoutilasta ruohoa on maistumassa puolemmilla ja Mustikkikin muutti\nkävelemisen nuotin sorkan siirrossa toiselle tahdille. Härkäniemi siis\nvirkahti kahvinsa ryyppäämiltä, ja katsahti lautasen heilumilta\nLahdenperään vieressänsä: \"Sinäkin, kruunun mies, joisit noin hyvällä\nmaolla lientä, jossa ei olisi tullin suolaa raettakaan?\" hymähti hän\nmuka ihmettelevinään. \"Vai tullin puolestakos sinä ehkä olitkin\nrantasillalla hikoilemassa ja lautamiehenä kantamassa, minkä henkselit\nkestivät, kahvisäkkejä Alastalon rantapuotiin tuolla silloin muinoin,\nkun Alastalo tässä samassa salissa punssasi tulliherrojen kanssa\ntotipöydän vieressä?\" Se oli verkkaista hyrypuhetta, eikä oudon korva\nsiitä olisi muuta arvellut kuin, että sana pääsi parrasta, koska ei\nmuutakaan puhuttavaa ollut ja vaikenemisen rakoa oli salissa.\nAltanurkkain se kuitenkin oli lykätty, ja sellainen sana, että salissa\nhavahduttiin vähän eri puolilla; oli niinkuin silloin, kun pitkän\nhankkimisen jälkeen poutataivas viimeinkin pitkiltä piukoiltansa\nhellittää ensimmäiset märät pisaransa nääntyvään maahan: ilmaan\nhumahtaa tuoreen haju, kahaus käy ruohikossa ja viidakon pensaissa ja\nvähän jokainen korren piikki ja lehden korva piipottaa itseään\npystymmäksi ahmiakseen vereksiltään ja saapumiltaan valun virkistyksen\nja siunatun suhinan horroksestansa herääväin huokostensa juovaan\njanoon: salissakin heristyivät korvat Härkäniemen sananharvojen\nputoamilta, parrat kohenivat siellä täällä valppaammille ja silmät\nheräsivät harmailtansa kaikkien neljän seinäpielen ympäryksellä. Muisti\ntoinen ja tämäkin, muisti hiukan joka-ikinen, Eenokillakin, Karjamaan\nEenokillakin venytti naurun vire vaisua suupieltä, kun tuli sohvan\npäässä ja kahvia hörpätessä mukavasti mieleen, että oli hänkin ollut\njoskus mukana jossain muissakin tuhtaamisissa ja nuoruuden\nreistaamisissa, kuin Karjamaan vainioiden selkäsaroilla vääntämässä:\n\"oikein paidan selkää myöten hiessä heiluttiin!\" nauroi hän\nkuivakseltaan itselleen omaan vatsaansa omaa muinaista hulluuttaan\nihmetellen ja paheksuvasti hyväksyen. Lahdenperältä taas, joka hieman\npiti itseään osallisena sanaan ja sitäpaitsi oli hyvillään siitä, että\nnyt olivat vaarattomat alat edessä vähän löysätä melko pingottunutta\nmieltä, ja päästää poskesta muuta edes, koska ei kuitenkaan siitä\narvannut puhua, joka kiristi ajatuksia ja mojotti leuassa, häneltä\npääsi rämänauru, kun Härkäniemi hänet ikäänkuin veti tanterille. Ei\nLahdenperä niitä miehiä ollut, jotka jupisevat puhuttavansa partansa\nsisään, tuomareillekin hän keräjätuvassa aina, jos sattui semmoinen\nväli, että juttuja vaihdettiin miessuusta miessuuhun, nakkasi sanakopin\nkirkkaasti takaisin vaikka laamannille silmälasien vilkkuvaan, eikä hän\nnytkään hämäläiseksi jäänyt, kun oli hammas sovitettava Härkäniemen\nsananhampaaseen. \"Lautamiehen leukapieli on lain saranapari! muista se\npoika! opetti minua isätaatto muinen, kun vaari vielä oli lautamiehenä\nitse\", nauroi siis Lahdenperä Härkäniemen haasteeseen. \"Mutta äijä\nlisäsi sanan sanan selkään: Saranapari on ovessa sekä avaamista että\nsulkemista varten, sanoi hän. Ja lautamiehen suu on lain sarana\nsitävarten, että hän raottaa lain ovea silloin kun raottamista\ntarvitaan, ja sulkee silloin kun sulkeminen on sopivampi. Älä päästä,\npoika, lakia silloin karsinasta kamraatiksesi, kun lain silmä on\nparempi olemassa toisella puolella ovea naapuria vahtaamassa! Minä\njätin lain esivallan ja tullin seuraan maistelemaan Alastalon rommeja\nsalissa siksi ajaksi kun meillä muilla olivat meidän häärinämme puodin\nsolassa Alastalon rantasillalla!\" naurahteli Lahdenperä parasta\nkeräjänauruansa ja katseli Härkänientä partaan.\n\nNyt oli ruohonhaju jo joka sierainparin haistimilla salissa, ja jos\nolisi täälläkin ollut korvaparin piikkolehteä pystyyn karaamassa tukan\nnurvilla niinkuin sarviniekkojen karvallisilla poutaketoisen paloahon\ntuoksuvilla partailla, niin pystynsojoa olisi tällä haavaa keihästänyt\nilmaa salissa pari kertaa se luku, mitä oli hattua ja lakinkaltaista\nripustettuna tampuuriporstuan naulakkoon. Krooklakin oli havahtunut\noven nurkassa ja Kala-Nordberg länsiseinällä piteli kellon vitjojaan,\nHaukisten isäntäpoika vastapäätä pyyhki viiksiensä paksuimmat\nhuuliltansa kuin suuhun särpätäkseen, jos rotevampaa alkaisi kuulua, ja\nLangholmakin keinutuolilla hyväksyi polvenmutkan jutuissa ja asettui\nsiihen silmäinpitoon ja kasvojen leppoon, jolla vakavakin suvaitsee\ntarpeettomiakin tarinoita ja turhan jahtaamisia sillä aikaa, kun on\nparempaa odotuksessa ja vielä varrotaan. Alastalonkin nyörien mukaista\noli tämmöinen pieni pyöräys esivalssiksi ja polvenverryttimiksi\nennenkuin oikea musiikki alkoi: vaimoväkikin vielä kulki kahvinensa\nkohisemassa salissa, niin että mitään laita miespuhetta ei kuitenkaan\nsaisi niisiin, vaikka alkaisikin pujottelemisen, ja sitäpaitsi oli\njutun meno nyt siinä iirissä, että ajatukset asettuivat juuri siihen\nlakoon, joka sopi myötäsukaan, kun tästä kerta pääsi lankoja\nselvittelemään ja juoksuttelemaan. Jaaritelkoot nyt, koska halu näkyy\nolevan, ja löyhtäkööt ikeniänsä muinaisissa, niin hammas alkaa syhyä\nnykyisiinkin! ajatteli hän. Vaimoväenkin kanssa hommissa ollessa\nkutitellaan ensin, ennenkuin parempiin ruvetaan, ja miehiäkin, niinkuin\nhevosiakin, on kyhnittävä ensin leuan alta tai korvan juurelta, mistä\nkultakin tuntuu hyvältä, ennenkuin vikuri suvaitsee päänsä päitsimiin\nja puje on sovulla kuolattimissa! Oikeastaan oli Alastalo kiitollinen,\nettä anturat olivat osanneet näihin jalaksen jälkiin: myötämäkeä nyt\noltiin kolistelemassa! Herat siinä ahvenellakin huulten kylmiin heruvat\nja maistamisen ärsytys kitalaen kuolaan, kun aikansa närppii särjen\npalasta siiman päässä, eikä suinkaan ihminenkään kalaa tuohisempi ole\npään sisäsammalilta: hotkasee ennenkuin itsekään äkkää sen, mikä haisee\nmaunmieliseltä sieraimen ihoon. Puhelkoot nyt niistäkin ajoista,\njolloin raha juoksi kukkaroon laiskoiltansa, kun oli järkeä miehellä\npitää kukkaronsa suuta auki, niin kukaties nytkin alkaa sarana massissa\nkangottaa longollensa, ja älli kuiskutella korvan juureen järkeä, että\nminkä vakanmitalta kylvää säkistä multaan, sen korjaa riihen tietä\nlaarikaupalla aittaan, ja että kolikonkin siemen itää, kun sitä kylvää,\nja että kukkaro tyhjennetään, jotta lompakko lihoisi. Puhelkoot, sanon,\nniin leuka kyntää pään savea muheaksi ja muisto höystää väkeviänsä\najatusten kokkareihin, niin että siemen istuu itävään, kun kylväjän\nkouralle tulee vuoro ja vakkamies astelee vaolla käsivarsi lavein\nannoin! Alastalo alkoi tuntea itsensä isännäksi salissa ja\nkomentosillan katsojalta. Tässä vertyvät omat veretkin ja sierain\ntunnustelee tuulta! Ensin hilataan ankkuri savesta ja miehet keikkuvat\npelipakalla, ennenkuin kölin alle tulee henki ja pultaani seileissä\nhaistaa ilman! Jutellaan! ajatteli hän, ja läjäytti itsekin Lahdenperän\nsanaan, ennenkuin Härkäniemi sohvannurkassaan kerkesi hellittämään\nparrastansa sitä, joka ilmeisesti oli sieltä käsin lähtemässä,\nläiskäytti, niinkuin läiskäyttää mies, jolla on tukanjuurien alla vielä\npojanaikuistakin kuria silloinkun veri alkaa vilpastua ja muutenkin\npotkasee mieltä! \"Vai lain sinä lähetät leuastasi saliin istumaan\nrommilasin viereen siksi ajaksi, kun evankeliumi lihassasi hikoilee\nsäkki selässä sillalla!\" puheli hän tikuttomia ja meiningittömiä\nmielimuhoja sinnekäsin, jonne tänään oli otollisinta käyttää\nkielenharjaa myötäkarvan silittämiseen, ja nyökkäsi Lahdenperälle\nniinkuin hyvänlaatuinen mies nyökäsee hyvänlaatuiselle miehelle, jonka\nkanssa pian tietää joutuvansa hevoskaupan hierojaisiin. Kun luonto\nkuitenkin oli semmoinen, että miesseurassa piti ikenettäkin näyttää,\nvaikka leikilläkin, ja jollei muuksi tarpeeksi, niin jutun suolaksi,\nniin häiväsi hän samaan hengenvetoon sille kantille salia, jossa\nHärkäniemi istui ja jonne senvuoksi nykyisissä täpärissä oli\nvaarattominta leikkiä pieni viaton hampaan kiristäminen, häiväsi\nystävällisen penikan irven, ja osoitti silmäniskulla, ketä\ntarkoitettiin: \"Kuulin minä nyt siis viimein senkin asian, missä vika\noli, kun niin kauan kähmitte siellä sillalla muinoin ja minä sain\nistua tuolillani kuin silakka karistimella täällä salissa ja vahdata\ntulli-Blombergia punaiseen partaan niin hartaasti kuin Gabriel\nlohimatoa paratiisin portilla: Härkäniemi siis vain seisoskeli ja\nsyljeskeli sillalla ja katseli, kuinka muut hikoilivat!\"\n\nAlastalo oli oikeastaan puhunut itsensä lämpimille ja saliin läjähti jo\nsana vähän laveammaltikin kuultavaksi: \"Hikinen ehtoopuoli, mutta\nriksiä te silloin keikutitte selissänne, ettekä kahvia!\" sanoi hän.\n\"Tjah, tjah, tjah!\" lievitteli hän kukaties liiaksi äkillistä ja\nsilmillekin hyppivää sanaansa ja syleksi tuhitteli hienoksiltaan\njakkunsa rintapielille, jotta saivat vähän aikaa itselleen ympärillä,\nja ajatus sen huokaisulevon, jonka se tarvitsi löytääkseen omin nenin\noikeille jälkien hajuille. \"Kahvia, sanon, kahvisäkkejä, vaikken\nrahoista puhele, enkä sokeriakaan unhota!\" paranteli hän, kun kerta oli\njuttu lomssahtanut hyvään varhoon ja passasi painaa päälle vaan, jotta\nauran terä leikkasi ja vaon savi kallistui kauniisti sivulle, kun vähän\npotkasi tasoittimiksi kyntömiehen saapaskannalla niskaan. \"Sokeria!\"\nnaurahteli hän. \"Sokeria taisi sinäkin ehtoopuolena tulla maihin\nenemmän kuin on kerjetty sulattelemaan kymmenen vuoden totivesiin\nniiltä päiviltä, vai kuinkas, Pukkila? Vieläkös sinulla on rakko\nkäpälänpohjissasi, Härkäniemi, kun niin oli kämmenihon silahtamalta\nsierattava riikinvalkoista toppa topalta, minkä ilmalennossa paatin\npohjilta leiviskän köykäistä saapui ja minkä oli samanpainoista\nkoppikaaressa leikitettävä Taavetille puodin oven suussa, jotta oli\nkourapari selvänä, kun uusi pentele jo oli hemmetin pääskysenä tulossa\nilmassa ennenkuin edes oli välillä kerjennyt sylkäsemään kuumenevaan\npivoonsa? Mittasitkos, Lahdenperä, pinosyllän puodin takana, kun\nviimein oli viisikertainen letattu lastista ja äskeinen upiparras nyt\ntyhjän kukkuviltaan keikkumassa siltakarkun kupeella ja kuusi kuumaa\nmiestä pyyhkimässä otsiensa palavaa hihojensa suihin, kuka paatin\npiittapuulla ilmaa keuhkoihinsa läähkyen, kuka lakan solassa muuten\nvain paitansa sisäpuolella huohotellen, kuka puodin sisuksissa\nsuolatynnyreihin selkää tylttyen senverran, minkä miehessä oli riepua\npystyssä nojaamaan, jokainen luissaan ihmetellen, että mihinkäs kiire\nnäin äkisti nyt katosi, kun ei enää heiluta; mittasitkos, sanon, ja\nsaitkos täyden kolmen syllän seinän semmoista pinoa, jossa oli typöpää\nja pipopää vuoronperään kurkistamassa ja kysymässä: mahdammekos olla\njokainen rahanväärtejä vai, vaikka makeitakin olemme, kuinkas luulet?\nVai suritteko tullin puolesta, kun makasiinin lukko viimein oli\nväännetty kolmikierrossäppiin, Härkäniemi vielä koetteeksi potkaissut\nsaappaannirkollaan oven lankkuun, oliko kuutiotuuman rauta varmasti\nsälissyt sälöihinsä, ja kuusi laiskaa miestä lähti verkakseltaan\nsaapastamaan rantamäkeä ylös taloa kohden sadatellen synninruotoisissa\nsydämissään sitä rommia, jota oli juoksuteltu muihin kurkkuihin, ja\nkeiden kummoisten kurkkuihin! sillä aikaa kuin toinen ja lähimmäinen\noli saanut raataa enempi kuin paidan selkä kuivana kesti? Minä luulen,\nettä Alastalon rantapuotiin sinäkin ehtoopuolipäivänä keikuteltiin\nsemmoinen määrä makean toppaa, että joku topinmitta meidän kuutoissamme\nvieläkin on prikinmastona pystyssä niiltä kuumilta ja niiltä\ntiensteiltä: siemenensä peltokin tarvitsee ennenkuin se kasvaa tähkää,\nja rahanitävää pitää olla vakan pohjilla viskeltävänä silläkin, joka\njoskus aikoo merenvetelistäkin laihoneloa leikata! Harmi vain, että\nennen kylvämistä pitää heilua saralla tadikoinkin, ja rommittaa\ntullimiehiä, ennenkuin on oma lasti omassa puodissa!\"\n\nAlastalo oli nyt mielestään tarpeeksi ja senverran kuin hänen sopi,\nkohennellut vanhoja asioita ja asetellut siinä raossa vähän nykyisiäkin\nsihtijyvälle, niin että saivat nyt toiset ajatella muitansa, jos jotain\nmieleen tuli. Varsinkin oli hän tyytyväinen siihen, kun oli kielenpää\nkurikseen leikitellyt ja laskenut kompiansa sokeritopista\nmastontoppeihin: eikös sekin pientä itävää kutita oraalle siinä\npaikassa päätä, jossa ihmisellä on ajatuksen siementä varten multaa?\nSamaset sokeritopathan ne niitä poikia olivat, sen tietää\njokainen meistä sanomattakin, jotka lihottivat pakettikipparista\nkuunarikapteenin, kun vain oli napinvaraa liiveissä vatsan ympärystän\nkasvamista varten, ja tekivät silakkaporvarista prikiparoonin, kun vain\noli miehellä laveutta anturassa komentosillakin tepastamaan ja\nnenänluuta naaman etupuolessa leikkaamaan tietä itselleen sinnekäsin,\nmissä ilmassa oli menemisen rakoa; ja topit, mastontopit: pässi\nnavetosta sarvensa luussa ja vaikkapa Karjamaan Eenokki täällä päänsä\npeltosavessa ymmärtää, että topit ne ovat, jotka laivassa humisevat\nsilloin kun rahaa kotorantaan seilataan ja että niin monta, kuin on\nnuppia kuutossa vimppelin flakata, niin monta on pakkaa rahdinjaossa\nretarin taskuun tupottavaksi! Mutta varsallekin, joka on aisaparinsa\nvälissä menohöyryssä, läjäyttää ajaja omiksi komeikseen ja muuksi\nnäkymisen kunniaksi ohjasperät lavealle kahden puolen, ja niinpä laski\nAlastalokin vielä nasevia jutun varsan muhkimiksi: \"Toppia laivassa ja\nmanttaalia talossa, kun niitä on yksi, niin se on kaunis alku, kun\nniitä on kaksi, niin niitä on enemmän, mutta vasta kolmannesta alkaa\nkomeus!\" sanoi hän ja ajatteli, eikös jonkun mieleen tule parkkikin\nnyt, parkkilaiva? Kyllä kait tulikin, tuli sekä parkki että parkin\ntopit, siltä kumminkin näytti, jos päätteli Pukkilan parran\npureksimisista, joka oli koko kiivas, tai Härkäniemen jalan\nsiirtelemisistä, kun hän nyt vaihtoi toisen säärensä, oikeanpuolisen\ntällä kertaa, vuoroltansa siihen etupotkoon, jossa tähän asti oli ollut\nlaattialla vasen, ja samalla veti tämän vasempansa rutistamaan\npohjettansa sohvan reunalautaa vastaan, kuten siihen tähän asti oli\nollut kiinteästi likistettynä oikea: varma merkki, että Härkäniemi pian\ntulisi virkahtamaan jotain parrastansa, varsinkin, koska silmälaudat\nsamanaikaisesti läpyttivät kansiansa vähän eri vuorossa; myöskin\nLangholmasta huomasi, että silmä vilkahti siihen asentoon, jolla\nperänpitäjä paatissa tähystää ympärilleen vesillä silloin, kun hän\nilman kureista ymmärtää, että puuska voi olla purjeissa vähän miltä\ntaivaankantilta hyvänsä ja kättä senvuoksi pidettävä sananlöysällä\nhelvarin varressa, ja epäilemättä itse Eenokkikin kahvitassinsa ylitse\npiti pieniä silmäpapeniansa valveilla ja viivähti kukaties yhden\nnielemisen tauon ennenkuin taas palasi toimituksilleen ja hörppäsi\nuuden siemauksen lientä talteen suuhunsa; kyllä kait, tunnustettakoon,\nvähän siellä täällä salissa korva herkistyi ja ajatus nosti\nkulmakarvojansa havahtuneissa päissä, mutta eihän merikään paisu\naallossa suoraan, ja yltäselkäänsä vaahtokirnuksi kohise, vaan\nselvittelee ensin liepeitänsä, on olevinaan ikäänkuin ei tässä\nminnekään oltaisi menossa, noustaan vain muun nousemisen leikiksi ja\nnäytellään laakson laiskoissa loiskuvan vatsapuolenkin viheriän silot\nja silkinhuiskeet navan kihivillä ja lapalantion paaltavilla, kunnes on\nkylki kyljätty, selän kyömy päälläpäin ja vallaten karkuharjalla koko\nrinnan ryntäämiltä, minkä on syöksyä meressä ja tuulenpojalla\nsormenharaa tukantuiskivaan, eikä salissakaan ennen ollut aika\nkiireenpitoon, ennenkuin aalto oli kaatumaharjallansa ja asia niillä\nheilumilla, että kärjestä kirpoo vaahto ja ajatuksen sinkoomilta kielen\nkirkas sana.\n\nHärkäniemi oli siis siirrellyt jalkojansa, lykännyt oikeansa etupotkoon\nlaattialle vasemman sijasta ja vetänyt vasempansa koukkuun sohvankylkeä\nvastaan oikean äskeiseen tämmiin, ja siltä lingolta nyt sana laukesikin\nsaliin, kun ensin oli lavea olkapielikin suorittanut vastaavan\npilivinnikäännöksensä ja asettunut manööverinmukaiseen suuntaan,\nvalmiina pusertamaan vasenlaitahalssia, minkä oli köydenpingottuvaa\npujottuna tamminaulaan ja nokankovaa keulapäässä leikkaamaan eteenpäin.\nJärjestyksen miehenä ei Härkäniemi kuitenkaan kohta ja oikopäätä\ntarttunut siihen Alastalon sanaan, jonka johdosta hän oli jalkaa\nsiirtänyt ja asettunut siten, että hänen sopi sanoa enemmänkin, kun\nkerta alkoi sanoa jotakin, Lahdenperä tarvitsi nimittäin ensin\nvastauksen ja parrasta oli hellitettävä se, mikä siinä oli ennaltansa,\njotta muu puhuttava pääsi vuorollensa. \"Vai lautamies on lautaa ja\nhöylälankkua vain etupuolelta ja naamasiivoltansa, mutta seläntakaa ja\nniskanääriltä sama veistämätön köllipuu oksankyhmyineen ja\ntikunkarvoineen kuin me muutkin!\" sanoi hän siis. \"Vaikka suon minä\nmielelläni esivallalle sen, mikä esivallalle tulee: tullimiehelle tikun\nsormeen ja tuomarin sortuutille sileän lavitsan pinnan pyyhittäväksi!\"\nlisäsi hän sopusasti. \"Se minua siinä asiassa vielä tänäpäivänäkin\nharmittaa, että te imitte täällä salissa tullimiesten kanssa\npartoihinne totirommia sillä aikaa, kun me heiluimme vähissä hengin\nsillalla ja ähkimme sokeritoppien kimpussa kuin hullut! Mikä hengenhätä\nniitä oli rommittaa, ennenkuin me olimme paikalla ja salissa myöskin\nsaamassa kurkkuihimme sen tilkan, jonka janoinen mies tarvitsee, joka\non revellyt selkänsä hielle yhteisessä työssä!\" sanoi hän ja siirteli\nsilmää ja kysymyksen kaltaista jo sinnekin käsin salia, mistä Alastalo\naltakulmain kyräili ympärilleen, jokos kukaan närpäsee ja päästään\ntopeista asioihin kiinni. Ei niihin vielä päästy, sillä Härkäniemellä\noli ajatus nyt käännetty semmoiselle syrjälle, että sen oli vaihdettava\nkylkeä, ennenkuin hänen puolestaan jutun pyörä taas oli kolkahtanut\nniille raittikuopille, joilla olisi sälistetty menon huria eteenpäinkin\nse matkan eine, mikä vielä oli jälellä ennenkuin oltiin sillä\nveräjällä, jonka avaamilla oli tämänpäiväinen laidunmaa. \"Eivät\nsuinkaan tullimiesten kurkut janoon olisi läkähtyneet sen rupeamankaan\nkestämältä, mikä meiltä meni sokerin lossaamiseen viisikertaisesta,\nkoska olivat jaksaneet ilman rommin pisaraakaan publikaanin kieltään\nvirkistämässä kärkkyä Alastalon rantanurkissa sen viikon ajan, minkä me\nkryssäsimme Kihdin luotojen takana engelsmannia piilossa, joka kyttäili\nPohjanlahdelta kuin haukanpahus poutataivaan niskalta kanan\npiehtaroivia kylän tanhualla!\" lasketteli Härkäniemi leikiksensä vanhaa\nnäränmuistoa, koska sitä laskeutui kielelle. \"Topeista puhelet nyt,\nniinkuin olisit poikakin ja aika mies, ja aina ajatellut niitä kräkejä\nvaikka tusinakaupalla kuuttoosi, mutta kirosit sinä silloin, niinkuin\nBileam aasinsa pystyjä korvia, jahtisi ainokaista vaivaista\nmastontynkää, kun me olimme Luuskerin toisella puolella, ja toisella\npuolella makasi englantilainen fregatti ankkurissa! Vuorenknuppi sattui\nkyllä olemaan oikealla paikalla ja kallion hatussa korkeutta\nriittävästi, niin että kun visusti pysyi, eikä kironnut hammasrivinsä\nulkopuolelle, vaan sisäänkäsin omaan vatsaansa, niin klopin takana ei\nollut mikään hätä, niinkauan kuin ei engelsmannikaan ankkuria letannut:\nsopi vaikka pelata pitkää torakkaa kajuutassa koko miehistön\npäiväkaupalla! Mutta hemmetissä sittenkin, jos engelsmannilla olisi\nsilmä niinkuin meillä muilla ihmisillä löysän laitumilla päässä, eikä\naina kiikarin suulla tähtäämässä vain sinne, mihin toron piippu\ntorkottaa, niin haahkan penteleet he olisivat huomanneet ilmassa, jotka\nlentelivät kuin hullut pyrähtäen milloin meidän puoleltamme karia,\nmilloin heidän puoleltansa rantaa, mennä suihkivat kuin linjaalilta\nammuttuina matalalta meren ylitse, minkä siipien läpyt vain kerkesivät\nviskaimina hyrräämään ruhon raskaan sukkulan ympärillä, kiilivät\nkaukaisuuteen, mutta palasivat samassa levottomina takaisin maston\ntoppien korkeudelta viilettämään luodon ylitse, ikäänkuin ei vähemmästä\nymmärtäisi, että pesiltänsä he olivat lentäneet, jos, niinkuin sanoin,\nenglantilaisilla olisi silmää muuhunkin viljeltäväksi, kuin kiikarin\nlävitse tirkistämiseen, ja yhdelläkin heistä silloin olisi ollut\nakkunalasi kirkas silmänkuistin ja järjenporstuan välillä, niin\npaikalla olisi ollut sluuppi vesillä fregatin vierellä ja pian\nsenjälkeen mannia hyppelemässä luodon kivikoilla senverta, että\nhaahkanpesiä kyllä olisi löytynyt, mutta huomattu muutakin klopin\nkupeella, ja olisiko meillä senjälkeen ollut paljoakaan vähtiä\nsokeritopeistamme Alastalon rantasillalla ja muista tullimiesten\nrommittamisistanne salissa! Sinä kiikkasit maston toppiin ja kävelit\nkoko päivän kannella sen kurisena, ikäänkuin olisi sama jahdin toppi\nhauin ruotona kurkkuasi pistelemässä, taisit jonkun kerran noitua\nviattomassa päässäsi sitäkin, kun pahus laiskotteli alastomana tikkuna\nsiinä koko kauniin jumalan päivän jokaisen nähtävänä, vaikka samalla\nvaivalla olisi voinut ruveta pensastamaan edes katavapuskaa\nkuusinupistaan; minä taas tunnustan, etten minäkään siivoja ajatellut\nhaahkanhupakoista, jotka eivät ymmärtäneet pysyä ihmismäisesti\npesillänsä, vaan pitivät sitäkin elämää ilmassa, ikäänkuin olisi heillä\nollut vasiten asiaa engelsmannille ilmoittamaan, että luodon takana oli\nsokeritoppalasti napattavana: se oli perhanan päivä, ja hiki pihisee\nvielä otsalle, kun ajattelee!\"\n\nHärkäniemi oli nyt puhunut senverran, että silmäparia alkoi kiilua sekä\nlähivierillä että loitommallakin salissa. Lahdenperä ensimmäiseksi\nennätti rämäyttämään sanansa. \"Jumaliste!\" sanoi hän, \"minä silloin\nisontorakan voitin kajuutassa, läjäytin pataässän valttina kistun\nkannelle samassa tuoksauksessa, kun Alastalo kurkistaa koijun aukosta\nja kähisee alas: 'Priisi, priisi! pojat, priisi puhaltaa mereltä!\nkannelle joka koipi nyt! päiväkin häpee koiruuttaan senverran, että\nhimmenee vähän; jos krapisematta pääsemme liikkeelle nyt, niin\nlensaamme myötäiseen, ja engelsmanni saa niistää nenäänsä, vaikka\nhuomaisikin myöhemmin, kun vilkumme sisäkarien turviin!'\" Lahdenperä\nläjäytti kämmenellä reiteensä. \"Jumaliste, sanon uuden kerran, se oli\nfriskiä aikaa! Kun engelsmanni viimein karin kuppien takaa äkkäsi\nmeidän toppiseilimme klipun, ja päästi pienen pihauksen\npikkukanuunastaan, että 'morjens vaan! koska menovedossa olette ja\nJumala on pistänyt karin naakelia sinne, jonne me emme kölinemme\nvuovaa', niin juoksin minä kajuutasta tukholmalaisen harmonikkani ja\nvetelin meidänkin puolestamme ääntä niin, että silakat meressä\nhyppelivät, kun oli musiikkia kahden puolen! Niin oli veressä nuotin\nvetävää, että kun päivällä päästiin kotomaihin ja sokeri oli losattu\nsuolasäkkien alta Eenokin viiskertaiseen Kiiskerin takana, niin eipäs\nmaltettu pitkältä maata Maantakana, senjälkeen kuin sinä jahtinesi ja\nsyyttömine suolasäkkinesi olit hävinnyt Nautniemen taakse kotohaminan\nsuuhun, vaan vedettiin me muutkin priiseilit Eenokin 'Laiskaan' ja\npuserrettiin Viikan juopan suuhun päin sinne, jossa Alastalon\nEevastiinan kahvit olivat lämpiminä ja tuliaisrommit odottamassa\nsalissa, vähältäpä piti, ettei minun käsissäni taaskin rämissyt\nharmonikka ja peli soinut uljaita, kun sokerilastinemme laskimme\nNaution nokitse ja edessämme keikkui Alastalon lahdella makasiinin\nmöljän kyljessä sopuvierin kaksi toppia, toinen niistä sinun oman\njahtisi nuhteeton toppi, mutta toinen saastainen tullijahdin\ntoppikräki! Härkäniemi, joka istui helvarissa, kiroo usein\ntarpeettomasti, mutta kyllä hän silloin kirosi tarpeesta, vaikka hiljaa\nja vain partaansa, ja meillä muillakin meni kieli kylmäksi. Kuka\nhemmetissä sitä olisi ymmärtänyt ajatella, että semmoisen prässin\ntakana, jossa engelsmanni meitä ennen oli pitänyt, olisi edessä vielä\nuusi prässi, ja pirumpi prässi?\" Lahdenperä katseli ympärilleen, ja\nhaastemiehen silmät vetosivat järkiin ja ymmärrykseen salissa.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nTulli rommitetaan Alastalon salissa ja tullikapteeni haetaan pöydän\nalta, niinkuin muukin tullibesättninki, paitsi kokkia.\n\n\n\"Kuka hemmetissä ymmärtänyt!\" Se oli Alastalo, joka nyt kivahti salissa\nja matki turhaa kysymystä. \"Lautapää härkäkin ymmärtää sorkissaan\",\nsanoi hän ja oli vereksiltään vieläkin suutuksissaan muinaisista,\n\"lautapää härkäkin ymmärtää sorkissaan, että silloin harataan vastaan,\nkun kävellään sinne, missä kurkkua kutitetaan puukonterällä, mutta kun\nistuu lautamies airon tyvessä ja Härkäniemi tyyrissä, niin silloin\npitäisi harmonikankin vielä soida, kun soudetaan sokerilastia paatin\nkukullinen suoraan tullimiehen nokan eteen! Vielä tänäpäivänä minä\nsuutun, niin että nahkaa kirpii, kun muistan, kuinka minä jahtini\nkannelta näin ja näine samoine silmineni katselin, kuinka Kuuskerin\nnokan takaa alkaa metsän takaa vilkkua semmoista likaisen väristä ja\nvariksen valkoista, jonka minä kohta arvaan Karjamaan Eenokin Laiskan\nseiliksi. Mikä helkkari teillä piti oleman, aikamiehillä, tuliko hätä\nhousuihin vai, vai mamman tisaako jano, kun niin tullaan, tulla\nhopsotellaan kuin juottovasikat sorkat ravissa ja kurkut pitkinä\nveräjän taakse juomista kokottelemaan, vaikkei talossa vielä kuin\nkiuluja haetaan lypsylle, tulla hamssitaan, soudetaankin vielä,\nistutaan airon lavoissa ja liikutellaan laiskaa selkää, ikäänkuin ei\ntuuli, se vähäinen tuulen hönkä, joka silloin viitsi puhallella, olisi\nlaahannut proomua tarpeeksi livaan, lykkinyt liikakin joutuun\nsinnekäsin, missä sitä ei tällä einemällä tarvittu ollenkaan, mistä se\ntällä hetkellä olisi saanut pysyä niin kaukana poissa kuin viisas hiiri\npysyy kaukana kissan pussikan kynsistä, soudetaan laiskotellaankin\nvielä, sanon, ikäänkuin ei sitä selän virkistystä olisi voinut säästää\nparempiinkin toimituksiin. Minä olin niin kiukkunen, että kihisin.\nOlimme juuri tullin kanssa niin pitkällä -- tulli oli rannassa\npaketteineen rantamakasiinin kyljessä jo ennen minua, olivat luusineet\nrantalahdella meitä odottelemassa jo viikon päivät -- olimme siis niin\npitkällä, että kun köydet oli töijätty ja jahti tuuvattu möljän\nviereen, olivat luukut avatut ja tullimiehet kokkipoikaa myöten\nmuljaamassa suolasäkkejä ruumassa katsomassa olisiko säkkien alla\nmitään, joka haisi heille nenään paremmalta kuin suola. Minulla oli\nkirkas omatunto, ja selvä, vaikka vähän vajaruumainen lasti, niinkuin\ntiedätte, ja puhelinkin senvuoksi par'aikaa ja koko miehen suulta\ntullikapteenille, joka seisoi vieressäni kannella ja kyttäili minkä\nlyhyttä kurkkua oli ja silmien pienissä pippuran näkevää, luukun\nsuusta, tulisiko mitään parempaa näkyville, laskettelen toimellisia\nsiis ja pääsen juur'ikään sanomasta: 'Selvä siis, 80 tynnyriä suolaa,\ntullivapaata tavaraa, muuta lastia ei olekaan ruumassa, ellei Tukholman\nmöljältä ole juossut hiiriä sekaan! Saamari sittenkin', vahvistin, 'kun\npitää olla ihmisen rehellinen tässäkin ijässä vielä, eikä edes\nsokeritoppaa uskalla pistää joukkoon, saisi silloin edes jotain\npalkakseen, kun engelsmanni on luovimassa joka luodon takana ja\nvalmiina niskaan, jos äkkää topin päänkin. Vaikka hyvähän sekin',\npuhelin lorujani, 'hyvähän sekin, kun saa edes suolaa kotorantaan\nsilakkojansa varten näin keväästi, kun on kutuaika, ja lykky se, kun on\njahti taas töijätty omaan möljään ja kruununmiehetkin turvana\nkannella'. Noin olin puhellut, asetellut lankoja sileälle ja sanonut\nomille miehillekin, että menevät ruumaan auttamaan tulliherroja säkkien\nsiirtelemisessä, niin päästään pikemmin tuliaislämpimille, noin olin\npuhellut ja asiat erinomaisessa sihdissä, kun vanhaa tottumusta ja\nmerimiehen luonnoltani vähän vilkaisen sivullekin ja näen teidän\npenteleen riepunne vilkkuvan Kuuskerin kuusten takana, näen jumaliste,\nLaiskan seilit! 'Nauriit ja kaalinkerät!' pääsee minulta vahingosta\nsana, kun siinä ensituimaan ajattelin mätiainetta teidän pääkoppienne\nsisäpuolella. 'Nauriskere? mites kippari ny puhele?' kysyy hölmö\nvierelläni huonolla suomenkielellään korvat tutkaimina niinkuin\nsilmätkin. 'Kotoväelle vaan tuolla rannalla puhelen, kyselen, joko\nnauriit ovat istutetut ja kaalinkerät pistetyt maahan itämään!'\nvastasin minä, vaikka sisuksissa kipenöi kuin kiukaan kivissä ennen\nkinkerisaunaa, ja ihon saumat ritisivät paljaasta kiukusta. Kyllä pitää\nolla päässä nauriinnaattia, eikä ihmisen ajuainetta, kun käskeekin\nseilata saunaamattomat kroppansa juuri tähän pyykkiin! sadattelin minä\nja ajattelin itsekutakin teistä, Härkäniemestä alkaen. Mikä helvetin\nhätä teillä piti ollakin, täysmiehillä, kun oli luotoa vaikka kuinka\npaljon pysyä takana, ja luuta ruumiissa laiskotella vaikka\ntuomiopäivään saakka! 'Piru sentään!' pääsi minulta vielä synti suusta\n-- se synti lasketaan teidän tilillenne, kun loppulikviidi tapahtuu! --\n'Piru sentään!' pääsi minulta ja käsi kynsäsi niskanharjallisiin, kun\nsamassa se, jossa oli valkoisen hilvaistakin sentään sen verta, että\nsen ymmärsi purjeeksi se, joka tiesi, seisahtuu ja verkakseen painuu\ntakaisin petäjiensä peittoon: tuulella ja rannan kivillä oli ollut\nparempi älli kuin teillä, kivi osannut eteen, tuuli reistannut ja\nteille tullut luovin kääntö! Tullimiehellä olivat nytkin olleet korvat\ntallella, ja minua katsella tikutti pieni silmäpari niin kysyvästi,\nkun tullimiehen silmäterissä saattaa olla kysymyksen tutkainta\nvirantoimituksessa. Minun ei auttanut muu kuin ähistä edelleen ja olla\npyyhkivinäni otsan hikeä, jota sille todella oli pusertunutkin\nhitsissä. 'Perhana sittenkin, kuuma päivä!' lievittelin minä ja sivelin\nkämmenellä otsaa, koska käsi kerta oli koholla. 'Nyt maistuisi\nlasillinen väkevää hyvältä kurkkuun!' sanoin minä, kääntyen Pukkilaan\nja Krooklan Mikkeliin, jotka seisoskelivat makasiinisillalla, ja joiden\nsilmistä huomasin, että he olivat nähneet samaa kuin minäkin.\n\n\"'Eikös Alastalossa sitten enää rommia ole, että isännän pitää janoansa\nhaikailla omalla rantasillalla!' tokaisee Pukkila niin nopeasti rakoon,\nkuin kerkesi. Hän oli äkännyt manööverin ja oli kohta apuna kuuteissa,\nja sitä paitsi, älä kielläkään, Pukkila, sinulla ei ollut mitään sitä\nvastaan, että suulle tuli kallistettavaa mieluummin hiukka ennemmin\nkuin vähän myöhemmin! 'Mitäs muuta kuin maihin vain, ja pöytä koreaksi\nsalissa!' puhelit sinä siis ja hoputtelit. 'Jano tulliherrojenkin jo\non, kun hikihatussa ovat kieritelleet suolasäkkejä ahtaassa ruumassa!'\npäästelit poskista ikäänkuin olisit omille rommeillesi käskenyt.\n'Isäntäkin paikalla, niin ei suinkaan ihmisiä janoon näännytellä\nAlastalon rantasillan lankuilla!' laskettelit, koira sekä ala- että\nyläleualta, kelmi ja kiusanhenki niin minulle kuin tullinuuskillekin.\n'Alastalon Mattssonilla on aina parasta Ruotsin rommia kaapissansa!'\nkehuit, ikäänkuin jo olisit ollut itse maistelemassa, ja oma kurkku\nsyhynyt ainakin yhtä pahasti kuin se kurkku, jota olit syhyttelevinäsi,\nja syhyttelitkin, sillä tulli-Blombergin killisilmät pelasivat jo\nhyvinäkin oravina punakassa naamassa. Ruuman puolellekin tuntui jo\nkuullun puheen teksti sillalla, koska liikkumisessa huomasi selviä\nsahtaantumisen merkkejä: eihän hullukaan silloin selkäänsä runtele, kun\non ryypyn vuoro lähestymässä, varsinkaan, jos kuuluu siltä, että vuoro\ntulee vain toisten parroille, eikä omalle.\n\n\"'Riuskaita poikia teillä!' katsoin minä tarpeelliseksi sanoa,\n'muljaavat säkkejä niin, että jos olisi silmäneulakin tullin luvatta\npinojen välissä, niin sen löytäisivät kirkkaasti: kun nyt olen nähnyt\nja katselen, niin en minä tämän erän perästä enää kahvinpapuakaan\nvuovaisi lastin sekaan, saati sokerimurenaa edes yhtä rommitotia\nvarten! Mutta minä nyt olenkin koko elämäni ollut tämmöinen lammas ja\nlainkuuliainen oinas, niin että mitäs minusta ja vuovaamisista\nmuutenkaan! Toista tuon Pukkilan tuossa, pitäkää sitä miestä silmällä,\njos olisi hänen jahtinsa tässä minun jahtini asemasta, niin minä teidän\nsijassanne maistaisin joka suolarakeenkin säkeissä, ettei se sittenkin\nolisi kahvinpapu!' Minua harmitti hienokseltaan Pukkilan liika liukkaus\nsuulta, kun oli minun kaappini aineista kysymys -- seisoskelit,\nhirttämätön, sillallakin siinä puhdissa, ikäänkuin minun klahvini avain\nolisi ollut sinun housuntaskussasi eikä minun! -- ja annoin pienen\nnenämaistiaisen edes, koska ei parempiinkaan keräjiin ollut aikaa.\n\n\"'Mennäänpäs vaan, kylläpä rommi tosissakin maistuisi nyt!' sanoin\nminäkin siis vain laupiaasti ja vahvistin Pukkilan kehoituksen, koska\nei muu auttanut ja hyvin ymmärsin, ettei teidän nylkemättömien\nluovikaan ijankaikkea saattanut kestää Kuuskerin nokan takana. 'Ja\nmennään miehissä oikein, herrat ja matruusit yhdessä, yhdessä työkin on\ntehty ja samallainen janoinen ihmiskurkku kullakin!' panettelin minä ja\nsojottelin, kun kerta oli soopa keitettävä ja oltava itseänsäkin\nliukkaampi. 'Ja kaikella muotoa, kokkipoikakin mukaan, ei suinkaan\nparasta miestä joukosta jätetä, kun on puskenut säkkien kimpussa, niin\nettä minullekin tuli hiki katsellessa! Joka koipi kannelle nyt ja ken\nkiiliäisenä kerkiää ensimmäisenä mäkeä ylös, sille se pikarintäysi\nsuuhun, johon vielä raskitaan kaataa tuimaa vaikka laitojen yli\njuoksemalta!' yllyttelin minä ja panin parastani, että olisi valkeata\nhännän rohtimissa, kun törmättiin mäen rintaa ylös, sillä ei sitä\ntietänyt, mikä pää teidän rievullenne taas tulisi, alkaisi taas\nkumottaa kuin kuun lakana oksien takaa! -- vaikka olisiko sen\nkumottamisista sentään niin suurikaan vaara ollut: onkos näinä vuosina\nenää mahtunut paljoakaan mustanhilvaa istumaan silloiseltaan lisään\nniihin tuukkeihin, joita sinä kutsut reisupaattisi seileiksi, Eenokki?\nNiin noh! summa asiasta oli kumminkin se, että nopeammin kuin\narvasinkaan, me olimme koko joukolla kirmasemassa mäkeä ylös,\ntullikapteenikin oli pehkanan nopea nappuloiltaan, vaikka ähkyi\nlyhyestä kurkustaan ja luimisteli julmasti sivuilleen, kun ruumamiehet\nalkoivat kerjetä kannoille. Pukkila sentään tietysti ensimmäisenä\nkerkesi talon nurkalle, hänellä nyt on kurkku luonnoltansakin niin\npitkä ja venyvä, että kun se on janoinen ja hän sitä kurottaa, niin ei\nhiivattikaan siitä ohitse mene, ja varmasti hän olisikin ollut\nensimmäinen mies kuistilla, ellei nurkalla juuri kokkipoian pinna, jota\nei juostessa huomannutkaan jaloissa, olisi kuin västäräkki puikkinut\nohitse ja vilastanut rappusilta kuistille kaikkien edellä niin, että\nota hännästä kiinni vain jos kerkesit! Virkku poika ja oikea merimiehen\npenikka, on käynyt merikoulunkin jo, ja Eckerön Ekblom on antanut\nparkkinsa fyörättäväksi, viime suvena Hullissa nauroimme yhdessä\nmuinaisillemme, kun istuimme meklarilla toditettavina! Koko liutana\nsiinä oltiin samassa jo muutkin kuistilla, tullikapteeni sentään ja\nminä viimeisinä, koska olimme lihavimmat, eikä rankikaan silloin paljoa\nmeinaa, kun on ryypystä kilpajuoksu. Siinä kuistilla tömistellessä, kun\nalkoi itsekukin taas päästä oman järkensä häntiin, ja kruusailtiin,\nkukas toisten edellä menisi porstuan puolelle -- tullikapteenikin, joka\noli nokillansa siitä, että oli jäänyt viimeiseksi, eskotteli ja esteli\nniinkuin oven suussa pastorin tätimamselli, joka ei päästä emäntiäkään\nohitsensa, mutta ei itsekään mene kynnyksen yli ennenkuin on\nseremonioinnut sen ajan, että hänet huomataan herrasväeksi -- siellä\nkuistilla minä siis vielä sain messingin maun suuhuni, kun sopukopua\npuhellen ja muulla kämmenen kehotuksella yllytellen ja äijän selkään\ntaputellen satuin vilkasemaan sivulleni kuistin akkunasta merelle ja\nsiellä näen rantalahdella niin selvästi kuin aapiskirjan lehdellä\nA-puustavin riitingit tikun torkottavan kärjen edessä, tai virren\nnumerosifran lukkarin taulussa kirkon parven kyljessä teidän\nviisikertaisenne niin täydessä lastissa kuin viisikertainen ikinä on\nollut parraspielen vettä maistamatta sokerilastia kukullansa, ja niin\nviattomana kuin hurskas tunkio lehmänavetan luukkupäädyn seinämällä!\nMinä luulen, että tulli-Blomberg joutui astumaan porstuan kynnyksen yli\nnopeammin kuin hän oli aikonutkaan, ainakin on minulla tunto, että\ntyrkkäsin melko rotevasti, koska kämmen oli varalla hänen\nselkäpuolellaan, ja käsikaupalla minä toisetkin sain porstuan puolelle\nilman että siinä katsottiin tuliko kokki ensimmäiseksi, vai muu\nkonstaapeli. Kiiruut paikat olivatkin, sillä joku kainommista jo sormi\ntuvan linkkua: mukamas ei rohjennut odotella ja kokotella saliin\nkäskemistä herrojen mukana! Sinne, tuvan penkeille, en olisi tällä\nhavaa päästänyt tullikoiran kirppuakaan, saati miestä, jolla oli\nnaamassa tullinuuskin silmäpari, sillä tuvan päätyakkunan edessä makasi\nrantalahti kuin avatun virsikirjan lehti, eikä silmäsankoja olisi se\ntarvinnut nokalleen, joka sieltä katseli, mikäs värssy kohta oli veisun\nalulla rantasillalla! 'Saliin, salinpuolelle vain!' huutelin minä ja\nhoputtelin kaukaa niinkuin lammaspiika laumaansa karsinan veräjälle\nhätistellen. Kaunis räppä ja nätti asia olisikin ollut, jos neljä\ntullimiestä neljän tullimiehen silmäparilla, kokkipoika viidentenä\npenteleenä, olisi Alastalon tuvan peräakkunasta katsellut ja nauraa\nhörähdellen vahdannut, kun te totisina poikina hääräätte rannassa ja\ntöijäätte siltakarkun viereen siltaan kuin suden suuhun lastia, josta\ntäytyi ihmetellä, että viisikertainen repeämättä kesti laidoissaan\nsenmokomat toppapinot: makeantapulia leiviskän pöntöissä, kuin halon\nmuhkuroita kahden talven lämpimiksi voipaan talon halkovajassa!\nOlisinpa melkein suonut, että sekin komelja olisi tapahtunut teille\nopetukseksi ja saanut itsekukin teistä raapia sitä tukkaansa, joka\nsillä kerralla ainakaan ei peittänyt edes palvatun pässinpään veroista\npääknuppia! Läpyttele siinä nyt silmälautojasi, Härkäniemi, kun tästä\npuhelen, mutta olisit totisesti saanut sillä kerralla pitää rakoa\nniiden välillä edes senverran auki, että tullijahdin topin olisit\nhuomannut torkottamassa rantamakasiinin möljän vieressä, vaikk'et\njahteja nähnytkään, kun oli talon niemi senverran omenapuineen edessä\nja rantahuoneen nurkkakin peitti! 'Saliin, saliin vain joka mies!'\ntoimittelin minä siis porstuassa, koska ei muukaan auttanut ja\nsorkatkin oli saatava samaan säkkiin, mihin sikakin! 'Kun Alastalo\nvieraita käskee, niin saliin hän vieraansa vie: taksvärkkärit tuvan\npuolella istuvat!' puhelin minä sen kuin sylkeä oli suussa juttua\nöljäämään ja hangottelin tampuurin ovea selkoselälleen, että miestä\nmahtuisi sisään vaikka kaksi rinnatusten.\n\n\"Eihän asia aivan siinä järjestyksessä tapahtunut kuin menot ja\nseremoniiat olisivat vaatineet, tullikapteeni on sentään tullikapteeni,\nvaikka Blombergkin, ja karsaasti Blomberg katselikin sivuilleen, kun\nmiehet kopistelivat hänen takanaan: sopikos se oikein, ja mitä sanovat\nreglementit semmoisesta, että päällikkö ja hanttimiehet kävelevät\nsamasta ovesta kalaseerattaviksi? Ei minulla kuitenkaan ollut aikaa\nantaa hänen ajatella, minä tyrkin häntä selkään vähän ylemmälle kuin\nsiihen paikkaan, mihin minulla olisi ollut halu häntä pehmittää, ja\ntoisen kerran hän siitä kuin oli kuistin ovesta tultu, meni omaa\nluonnollista puhtiansa nopeammalla kurssilla kynnyksen yli. 'Ei täällä\nkainostella ja turhia kruusailla!' sanoin minä: 'esivalta edellä!\nymmärrän minä sen, että kapteenille kunnia kuuluu!' puhelin minä, koska\noli puheltava, kun oli oma suunvuoro ja varjeltava toisenkin ajatuksia\nturhilta pyräyksiltä: kun vasikkaakin taluttaa, niin silloin on parasta\npitää juoksumenoa friskinä omissa sääripiipuissa ja siirtää omiakin\nnappuloita, minkä räätäli on housunverkaan mittaa leikannut, niin oma\najatus ei kerkiä sikiämään mullikan päässä ennenkuin kukaties vasta\nkarsinan puolojen sisäpuolella veräjän takana! 'Viimeisenä miehenä\nreilingin ylitse, kun partailla on jano ja haahti hotkona särppää\nmerta, ensimmäisenä miehenä lavitsoilla, kun on pöydällä kumottavaa ja\nkukullista kokolla omaan partaan: se on merilaki kapteenille!' puhelin\nminä, kun jo koko liuta saapasteli salin puolelle, kapteeni kävellen\ntänne peräsohvalle, miehet hidastellen ovinurkassa ja painuen toistensa\nselän taakse, mikäli oli muita tyhmempiä eturivissä seisomaan, arvasi\nsen nimittäin hitaampikin järki, että salissa istuminen ei elämänikää\nkestäisi, ja että joskus palattiin jahtiin takaisin taaskin ja\nkomentoreglementteihin, ja että silloin oli parempi, ellei nyt jäänyt\noma naama pläsipuoleltaan liika selvästi harmittamaan kapteenin silmää,\nkoska hänen kuitenkin joskus täytyi karsastaa miesten nurkkaankin.\n\n\"Mieliala oli kummallakin kulmalla selvällä lommolla, sen haisti\npaikalla, kapteeni tuhisteli vihaisenkaltaisena nenäänsä, vaikka vielä\nkulkikin siivolla kriimun päässä, miehet näyttivät senmukaan kuin\nkullakin heistä oli huomaamisen järkeä semmoisilta, joilla on jalka\nvielä astumassa, mutta varvas valmiina vetämään itsensä takaisinkin,\njos vaarallisemmalta alkaa jalan pohjan alla tuntua, ja Pukkilakin,\njolla sentään piukoissa paikoissa tavallisesti on luonto tallella,\nliikuskeli kapteenin takana peräsohville päin niinkuin liikutaan\nomenanvarkaissa, jolloin pienimmältäkin krapaukselta on löydettävä\njalat altaan: hän oli myöskin kuistin akkunasta huomannut molemmat\npriiseilinne ja tiesi sen minkä minäkin, että jos rutistaa kasvonsa\ntarkasti ruutuun ja kurkistaa tiukasti sivuvinoon, niin salin\nmerenäärisistä akkunoista, vaikka ne muuten antoivatkin viattomalle\nkurille, niinkuin muutkin salin akkunat, saattoi nähdä rantasillalta\nsen, minkä tällä erällä tarvitsikin sieltä nähdä, jotta tullimiehille\ntulisi kiiru asia ulos. Minä ymmärsin, että vaikka minua nyt\ntarvittiinkin tuvassa niin nopeaan kuin minun silloisellakaan\nvatsallani, joka vielä oli aika paljon suiviampi kuin minun nykyiseni,\nmies kerkesi hopussa ja kiireen vilkkaa pitäen kääntymään: olihan\nsaatava sana teille, höylättömät höyläpäät ja iduttomat järjen nauriit,\nettä sillä aikaa, kun kissa nuolee maitoa vadin pohjilta nurkan takana,\nhiirten on seinän toisella puolella liikuttava visusti, vaikka\nnopeasti! vaikka siis ymmärsin, että tuvassa minua tarvittiin, niinkuin\ntarvitaan totolla nopsantulijaa ja emäntää, vaikka rukin kaatumilta,\nkun kahvipannu kraakun kärjellä on kihipäällä ja kullanliemi tuhassa\ntuon tuoksauksen ja toron sylkemiltä, jollei ole ketterä paikalla ja\nhameenlieve lennossa; tarvittiin niinkuin tarvitaan nenän\nniistämiltäkin perämiehen peukalo kuuttinuoran naakelille silloin, kun\ntuulenpoika purjeessa on heittopäällä ja paatinparras huikentelee\njuodakseen, niin, vaikka näin oli, ja täpärät kynsissä silläkin takin\nliepeen puolella, niin olivat körtit toisellakin puolella vielä\nreiviänsä vailla, ennenkuin salin uskalsi jättää edes sen einemäksi,\nettä sanan sai päästää oven raosta tupaan, vaikkapa vain hiiren\nlivahtaman avaamalta! 'Vaimoväellekin tarvitsisi huutaa, senverran\njuosta tuvan ovelle, että totiveden pistävät päälle!' puhelin siis\nvain, mutta olin kiiruulla klahvilla: 'Kirkastusta kurkkuun sentään\nensiksi, niin ei yskitä, kun saadaan parempaa!' puhelin ja hain pari\npikaria pöydälle. 'Tässä aluksi tämmöistä kotorukiin hopeatakin!'\npuhelin, kun kaatelin ja karahviinin suu pulppusi helmiviänsä.\n'Kapteeni kävelee nyt tänne ja kaataa tuimaa suuhunsa: suolan katkuakin\non senverran niellyt ruuman luukulla, että kurkku tarvitsee\nviruttelemista!' sanoin ja puhelin, lykäten täyttä lasia pöydän\nkannella sinne kohden, josta kapteeni jo oli omalta halulta\ntulossa. 'Kulauta sinäkin pikari poskiisi, vaikket työn ansiosta\ntarvitsisikaan!' sanoin Pukkilallekin. 'Kun sinulla on oma kurkku ensin\nkaraistu, niin uskaltaa uskoa vaikka koko karahviininkin haltuusi!'\npuhelin: 'Kaada sinä nyt toisille -- senverran joudat auttaa! -- niin\nminä pääsen pistäytymään tuvan puolella ja vaimoväki tietää toimittaa\nhöyryävää saliin, niinkuin on luvattu!' sanoin ja lykkäsin karahviinin\ntodella Pukkilan käteen. 'Älä nyt sentään kaada itsellesi muuta kuin\ntoisille antamiesi ryyppyjen välillä, niin saavat muutkin jotain!'\nvaroitin vielä, kun jo olin menossa, jotta saliin jäisi pieni naurun ja\nhyväntuulen hörä jälkeeni. -- Sain minä asiani toimitetuksi tuvassa,\nkoska kappaleen ajan jälkeen prikantäysi laseja helisi saliin sekä\nsokerit myöskin ja posliinikannu kuumana, ja arvata osasin, että\nmyöskin sillalla oli alettu häälyä, vaikkei siitä krapinaa kuulunut\nsaliin; mutta kyllä Pukkilakin oli hoitanut asiansa salin puolella:\nkarahviini seisoi tyhjänä pöydällä ilman tilkan pisarettakaan\npohjallaan ja silmäparit vilkkuivat jo tukkaharjasten alla hiemasen\nrohkeampina sekä keinutuolin lavitsoilla että ovinurkassa. 'Soromnoo!'\najattelin minä ryssäksi, 'tässä pianpäälle täälläkin päristään\nkamraatteina: tullikapteenikin on jo siirtynyt keinutuolille istumaan!'\n\n\"'Saittekos muut mitään, vai yksinkös Pukkila omaan kurkkuunsa kaiken\nkaasi!' puhelin minä jutun aluksi kohta saliin palattuani, ja menin\nkohottelemaan tyhjää karahviinia pöydältä. 'Pukki kaalinvartia, pukki\nkaalinvartia ja Pukkila klasin korkki: sama historia!' tullikapteeni\nnauroi keinutuolilta: tuuli oli alkanut puhaltaa hyvältä kurilta!\n'Milles kippari ny viruttama oma kurkku, kun tiskivesi kuitti?'\nkapteeni kysyi hihitti vielä samaa menoa hyvältä kyljeltänsä ja silmät\nkiiluivat vahingoniloisina nuppeina päässä. Mutta nupit muuttuivat\nvilauksessa napeiksi: keinutuolilta sopi nähdä piha-akkunasta, kuinka\npiika-Miina juosta huiski parasta menoa kuistin ovelta pihalle ja\nsieltä villastaen pyrynä edelleen, kadoten rantamäkeä alas.\n'Mike jahti talossa? Vaimoveki jaaka ja hame humise, oleko varis\npeltovaras?' kapteeni kysyi mongersi huonolla suomenkielellään, mutta\nsilmänpippuroihin virkosi virka taaskin ja katse vahtasi ruotsiksi!\n\n\"'Variksen perhanoita tässä juuri vahdataankin, tullivariksia!' oli\nkerjennyt kiemahtamaan omassakin päässäni, mutta onneksi oli\nEevastiinakin samassa prikkoineen tulemassa ovesta salin puolelle, niin\nettä siinä helinässä ei olisi piukempikaan mies kuin tullikapteeni\npysynyt järkensä jäljillä: Blombergilläkin juoksivat silmät prikan\nvisertäviin ovella, niinkuin kevätvesi sulanhypyillänsä puron\nvilivässä, ja keinutuolissa istui taaskin mies, jolla tullimiehestä oli\nvain vormutakki yllä ja kiiltävät napit rinnan pielillä, mutta jolla\nmuuten oli sama janoinen ihmisluonto hoidettavana kuin meillä\nmuillakin, syntinen kuti, kun lasin hilkku silmään lupaa helmivän tulta\nhuiluun. Minäkin olin jo toimillani klahvin edessä ja vedin avainnippua\nhousuntaskusta. 'Rommiahan tuli luvatuksi, ja rommillehan tänne\ntultiin!' puhelin avainnippua selväksi sälistellesäni, ja kutittelin\nkurkkujen alustaa, että ajatukset pysyivät oikealla nyörillä. 'Vai\nvariksia jaakaamassa?' olin minä nauraa hörähtelevinänikin avainta\nreikään sovitellessa. Oli parasta ajoissa nyhtää sekin ajatuksen rikka\njuurilta, ennenkuin lykkäsi tainta, ja lisäsin siis varoviani:\n'variksistakos nyt kerkiäisi kiirutta olemaan, kun on herroja salissa,\nvaimoväellä tuvassa semmoinen hoppu, että tomu huiskii liepeistä,\npiikatkin mäellä juoksemassa tikkuja totiveden alle!' Klahvi oli nyt jo\navattu ja minulla kädessä ensimmäinen kiiluva-maha etummaiselta\nriviltä. Minä huljuttelin sitä ilmassa ja nostelin akkunan päivää\nvastaan muka aineen selkeyttä tarkastellakseni, ja saivathan muutkin\nsiinä samassa esimakua kielellensä, kun punanen välkähteli\nsäihkyväntuliansa lasinkilon sisäpuolella. 'Ja mitäs viisaassa talossa\ntarvitsee juosta variksia kevätpelloilta hätistelemässä, kun on\nkallioille totkujakin leviteltävänä ja variksien nokkia varten\npitopöydät tuoksumassa virstojen hajulta!' puhelin vielä rohkeviakin\nalettuun uraan, uskoen, että luonto nyt jo konteerasi tullimiestenkin\najatuksia. Vahinko oli kuitenkin livahtaa suusta, kun samaa laveata\nlasken rommikarahviinin prikan keskelle pöydällä ja pakisen julkisiani\njatkoksi ja muuksi mielten nostamisiksi. 'Tässä olisi pötyä pöytään\ntotkuiksi tullivariksillekin!' oli viholainen päästämäisillään\nhuuliltani, kun ajoissa kuitenkin kerkesin kirkkaan vendan, ja sanoa\npuhelin höövelein kielin: 'Parempaa tässä ei talo nyt voi tarjota,\nvanhaa Ruotsin rommia vain, mutta eihän näytä olevan homeessa vielä\nliemi, niin että ehkä se tulliherrojen kurkuista juoksee!' puhelin\npaskottelin ja asettelin laseja sopivammin pöydällä. 'Sopisi kävellä\nsekoittamaan nyt vain!' sanoin ja kehoittelin: 'herrat tietävät omat\nmittansa ja laimiskansa niin vedessä kuin väkevämmässäkin paremmin kuin\nminä, niin että kukin kaltaa oman porsaansa vain: sokeriakin haitte\ntongitte ruumasta selät märkinä, mutta turha vaiva se oli, koska\nvaimoväellä näkyy olevan murenen muhkuraa tallella senverran, että\nrommit saadaan kodon varoillakin makeiksi!'\n\n\"'Taksiin vain, taksiin vain! ei meidän salissa laiskottelemista\nkärsitä!' hehettelin, kun kapteeni jo oli tulossa pöydän viereen,\n'taksiin, kapteeni edellä ja besättninki jälessä, niin on kruunu\nvirassa sekä esi- että takavallan voimalla! Tämmöistä vain, Ruotsin\nkuninkaan kellarimestarin vanhaa rommia!' puhelin vaatimattomia,\nlykäten karahvia paremmin sille puolelle pöytää, jossa kapteeni jo oli\nviranaskarruksissa. 'Kluk, kluk!' sanoi astia, kun kapteeni hartaasti\nkallisteli lasiin, jonka pohjalle nimeksi oli kaadettu vettäkin, mutta\nsensijaan sokeria sellainen kahmalollinen, minkä tullimiehen tottunut\nkoura oli saanut pysymään viisihaaraisessa kahmimessaan. 'Kelpaavaa\nainetta siinä pitäisi olla!' sanoin kehoittimiksi, kun katselin, kuinka\nastian kurkussa rohkeasti kulahteli. 'Kellarimestarikin kehui\nantaessaan: 'Ruotsin karvasta Suomessa maistettavaksi!' sanoi. Kuningas\noli kiitellyt edellisen lastini siikaa, parasta syyssiikaa se olikin!\nja siitä tämmöinen taskumakkiainen! Olen säästellyt klahvin nurkassa\nsitä varten, että olisi varalla kurkun kastetta silloinkin, kun tulee\nherrasia vieraita saliin!' puhelin ja autin vielä kevitin karahvin\npohjasta, ettei kapteenin tarvinnut kainostella, vaikka lasin laidoilta\njo vähän lorisi ylitsekin.\"\n\n\"Totta minä siinä puhelinkin!\" selitti Alastalo juttunsa keskeyttäen.\n\"Kyllä aine Ruotsin kuninkaan kellarimestarilta saatu oli! Olimme\nolleet siikatynnyrin kaupoissa ja pullon hän todella minulle antoi, kun\nensin oli vilkutettu silmää, ja minä mäiskännyt hintaa tynnyrille niin\nrohkeasti, että maksusta ei tarvinnut laskea kouraani kuin puolet, ja\nsittenkin tulin omilleni niinkuin kellarimestarikin omillensa rätinkiä\nkirjoihinsa viedessään. Mutta kellarimestari oli kettu muussakin kuin\nhovin puolesta siikoja ostaessaan, ja aine hänen pullossaan huonointa\nsotkua, mitä minä olen ikinä klahvissani tallettanut; en minä sitä\nkoskaan ole muille tosissani tarinnutkaan kuin tullimiehille, siitä on\nomatuntoni puhdas! Pukkilaa nimittäin en tässä asiassa laske\nkeneksikään, sillä hän istui publikaanien seurassa, ja semmoiselle\nsopii publikaanin ryyppykin! Mutta todistamaan hän kelpaa, oliko keppi\nvalittu peitottavan turkin mukaan, ja juoma sopivaa lientä tullimiesten\nkurkkuihin tullimiesten kalaaseissa!\" Alastalo viurutteli muidenkin\nlystiksi silmää Pukkilalle.\n\nPukkilan meni suu vieläkin pahaan muiruun. \"Älä riettaita puhu!\" sanoi\nhän ja oli sylkevinään. \"Jos kettu oli ketun kanssa marjalla siinä\nsiika-rommikaupassa, niinkuin minä sinun tuntien epäilen, niin minä\npelkään, että sinun siikasikin on päässyt kuninkaan pöytään vain\nkuningattaren anopin vieraillessa! Hyi saakeli sinun rommiasi, vieläkin\ntulee maku suuhun, niinkuin olisi risiiniöljyä niellyt! Tullimiehet\nkuin tullimiehet, ja heille minä suon vaikka tervaa sisukuntaan, mutta\nlähimmäinen on lähempänä, ja mikset minun vuokseni edes sentään laitaa\nainetta pistänyt pöytään! Kun pääsin kotiin, niin minä vielä viruttelin\nsuutani selvällä viinalla! Sain minä koko järkeni vangita silloin,\netten ensimmäistä laimiskaa pruiskauttanut suustani yhtä nopeasti kuin\nsen olin kaatanut kurkkuuni, ja viattomassa uskossa jopa aika hyvän\nkulauksenkin, koko lasin kerrallaan tyhjäksi! En minä niin vanhaksi\nelä, että minä sen räpän sinulle joskus anteeksi annan!\" Pukkila\nkakisteli kurkkuaan, ikäänkuin siinä olisi vieläkin kymmenen vuoden\ntakaista pien puhdistelemista. -- Itse asiassa virkisti Pukkilaa\nsanomattomasti, kun vapaaehtoisen vaikenemisen jälkeen sai jotain\nsanoakin viimein. Ei ole mukavaa vilkassuisen miehen istua seurassa\npitkän päälle näräpäällä ja omat sanat oman mielen laskoksiin niellen,\nvaikkapa sen olisi kotoa lähtiessä päättänytkin ja manannut itsensä,\nettei sekoita itseään tällä erää enempään kuin tarvitsee. 'Antaa\nAlastalon nyt pitää pormääkkiään ja puhella parkeista koko vatsan\ntäydeltä, koska sitä varten koko pitäjä haalataan koolle ja hänellä\nvatsan henkeä on pitempäänkin praakkiin!' oli hän sluupissa tullessa\nsanonut Evaldillekin ja lisännyt: 'istutaan me vain ja kuunnellaan,\nkuunnellaan visusti, niin tiedetään, kuunnellaan, koska korvapari on\npäähän annettu!' Niin hän oli paatissa puhellut Evaldille ja manannut,\nmutta toista on päättää ja toista kyrätä päätöksen takana ja pysyä\nnahoissansa. Oikeastaan menee ihminen kaksinkerroin omassa mielessänsä,\nellei suuta viljele, kun kerta on ihmisellä suu ja suuhun juoksee\nsylki. Eenokkikin sattui viereen toiselle puolelle istumaan ja toiselle\njuuri tänäpänä Lahdenperä, niin ettei sopinut edes korvanlehteen pieni\nsanansiraus naapurille, kun pahimmin potkasi mielessä, toiselle ei,\nkoska Eenokille puhuminen oli ainakin niinkuin seinän hirrelle\npuhumista, ja Lahdenperälle ei, koska sen tiesi ajattelemattakin, että\ntänäpänä lautamiehen korva ei hahmi muuta puhetta kuin sitä, josta\nhumisee nuotin alku Vaarniemen metsän kauppaan! Ei ihminen pahalla\npäälläkään kuitenkaan koko päivää elä huulipartansa imeskelemisestä, ja\noma vaikeneminen on jumalatonta kuulustelemista korvaan silloin, kun\nmuut prätisevät ja oma leuka saa levätä jouten! Kun siis Alastalo nyt\noli nykäissyt nyöriä -- koiruuttansako hän sen teki ja kurikseen, sitä\nei tiedä, vai muuten vain liukasta käärmeen luontoansa, koska hän oli\nisäntä salissa ja hänen pidettävä silmää siitä, ettei vierailla\nkelläkään päässyt nenä karsastamaan suuhun ja että muutenkin\npysyi puhti niinhyvin jutun liepeissä kuin muunkin meinaamisen\nhelmahuiskuissa -- kun Alastalo nyt siis oli auttanut alulle ja\npäästänyt tyrän kokkareelta mielen patoutuneen saon, niin ei\nPukkilakaan enää kristi-ihmisenä ja lähimmäisen veroisena itsellensäkin\nviitsinyt ja jaksanutkaan kauemmin vastustaa luontoansa ja kiduttaa\nsitä osaa lihastansa, joka hänellä oli kieleksi suuhun annettu.\nTottamar ihminen sentään puhua saa, vaikka harmittaakin sisuksissa!\najatteli hän. Ja keneltäs minun oikeastaan lupaa tarvitsee kysyä, jos\nsanonkin jotain ja omaa partaani käytän? Ei suinkaan ihmisen itseänsä\ntarvitse rääkätä, kun kiusa on kuitenkin vain oma!\n\n\"Perhanan koiras sinä sittenkin!\" sanoi hän siis Alastalolle ja päästi\ntunnustuksen. \"Minun suustani viis! vaikka olisit sinä edes minun\nvuokseni saanut sen kerran kaataa parempaa ainetta tullimiehillekin,\ntullimiehen perhanoille, sanon. Mutta sinun sileä naamasi,\nnaamataulusi: mitkä nyörivärkit sinulla siinä ovat ja millä sinä ne\nvoitelet niin liukkaiksi, kun joka kipenä kasvoillasi tottelee ja ne\npysyvät hurskaina, lape laupiaina niinkuin vakoansa asteleva härkä,\nvaikka toinen tietää, että ihonahan alla vilskuvat pirun pienet --\npienet turkaset, sanon, vaikka ison köriläitä ajattelen! -- hyppelevät\nvilskuvat ihonahan alla kuin kankurin syöstävä loimen kujassa ja\nkutovat peijakoitansa! Sinun naamaasi, sinun sitä pieltäsi, jolla muut\nja viattomammat ihmiset tavallisesti kantavat syntejänsä, niinkuin\nlukkarintaulu kirkossa virrennumeroitansa, sitä minä vahtasin, katselin\nkuin tipanlukija rohtopullon suuhun lääkeryyppyä valmistellessaan,\ntirkistelin kahden silmäni pinnistetyllä tutkaimella, näenkö pirun\nhännästä tupsun livauksenkaan lakaisevan sitä sileätä, jota sinä\nviljelet kasvopuolenasi kirkon penkissä ja kauppa-asioissa ja muissakin\nsemmoisissa paikoissa, missä hurskaus vie miehen pitemmälle kuin\nrehellinen valhe! Mutta eipä pelkoa: mies puhelee valheen paksua\nsuustansa, niin että tadikko pysyisi pystyssä kasassa, jos sen siihen\nlykkäisi seisomaan, mutta kasvot, ne pysyvät puhtaina ja plankkeina\nkuin luudittu tuvan laattia sunnuntaina, ja silmät, silmäin kaksi\nvuohipukkia, nekös osasivat pelata vaarattomuutta ja uskollisuuden\nylenpalttisuutta yhtä harmaan hartaasti kuin samat syntikerät\ntyttölapsen otsatukan alla vakuuttavat viattomuuttansa, jos joku\njoutilaisuuttaan, vaikkei uskoakseen kysyy, ovatkos piikaselle nämä\ntoimitukset ja tämmöiset suun suihkaamiset tuttuja ja totuttuja jo\nvanhaltaan! Kissanpetokin permannolla on mukava katseltava, kun sillä\non hiirenpoika vahdattavana pussikkojensa välissä: miksei sanoisi\nsilmänvirkuista, että sirkkuvat hyvinä, ja miksei uskoisi tassukan\nhivelästä, että siro on silkinpehmyt, ellei näkisi kellanpalavaa\nkummankin kiiluvan viirussa ja ellei tietäisi viittä kynnenvalpasta\nkummankin villavan peitossa! Katselin minä maon lystiksi, ja\nkuuntelinkin syntisen luontoni ja Aatamin virkistykseksi sinun\nkissanpelejäsi ja puheitasi tullikapteenin kanssa, ja vaikka minä olin\nniin kiukkuinen sisuksissani kuin kihisevä kiuas joka kerta, kun oli\nryypättävä lasista ja nieltävä omaan krääsättyyn kurkkuunsa sinun\nsaastaista pikilientäsi, niin voiteli minua kuitenkin sanomattomasti\nsydänseiniä joka kerta, kun siirsin silmäni sinun kirotulta parraltasi\nBlombergin tuhmankillivään naamaan: munaskuuta virkistää, kun pestään\nsitä, joka ansaitsee pesemisen, ja höylätään tullimiestä, niin että\nnäkee puunsyyt ja huomaa männynrosoksi sen, joka vormunpuleerissa\nkiiltelee parempanakin mahonkina! Semmoista tullimiestä puijaa\nparemmissakin asioissa naurussa suin, joka on niin yksinkertainen, että\nantaa itsensä puijata lasin vieressäkin ja tyhjentää hurskaaseen\npartaan rommin paskaa hyvänä rommina, ajattelin, ja harmittelin, kun en\nitse ollut enempiä yritellyt. Ajattelin kyllä sitäkin, kun sinua\nkatselin välillä ja kurkistelin sileätä naamapintaasi, että tiedän minä\nvanhaltaan, ettet sinä silmää räpyttele, kun hevoskauppaa hierotaan ja\nmyydään vaikka pattijalka valakka kolmivuotiaana oriina sille, joka\nsemmoisia uskoo, mutta että sinä olit niin kypsäksi keitetty pirun\nliemissä ja niin lihava omantunnon hylliltä, että sinä lasiakin\nkilistäessä, jolloin ihminen kuitenkin on ilko ihminen silmältänsä\ntoista ihmistä silmäkarvaan, ja rehellisissä maistelemisissa sanot\nparrasta partaan parran punastumatta rommiksi sitä, mikä ei ole rommia,\nja sekoitat yksinkertaisemmalta hänen viimeisenkin uskonsa, niin että\nhän alkaa epäillä oman suunsa maunkin selvää todistusta, sitä en minä\nennen sitä erää olisi sinustakaan luullut! Joka kerta, kun otinkin\nuuden kulauksen -- ja kulaus täytyi ottaa, sillä sinä olit kuin pentele\nvahtaamassa ja kilistelemässä, että jokainen teki työnsä täydestä\nkalaasissa, niin kapteeni kuin miehetkin: 'ei salissa laiskoja sallita,\nkoskei ruumassakaan!' puhelit ja hoputtelit, jos joku säästi suutansa\nja piti pitemmän välin, minuakaan, perhana, minuakaan sinä et\nsurkutellut, minä luulen, että sinä koiruuttasi vahtasit minua\npahimminkin! -- joka kerta, joka tihuva kerta, kun kulaus siis oli\notettava, ja kun kulauksen otinkin urhoollisesti, vaikka teki mieli\nsaman tien sylkeä pärskiä tervan rivo suuta polttamasta, joka kerta\nsiis minä siemauksen niskaan ajattelin ja sadattelin: muista se aina,\nPetter Pihlman, että Herman Mattsson on vaarallinen mies, vielä\nliukkaampi kuin sinä olet ymmärtänyt ajatellakaan! Jollei rantasilta\nolisi ollut kahden kivenheiton päässä, ja minä arvannut, missä tällissä\nasiat siellä olivat: sokeritopat, joista minullakin oli osani,\nkeikkumassa hemmetin kiiruulla viisikertaisen julkisilta rantapuodin\nlaariin, ja selkää heilumassa sillalla niin monta, kuin teitä oli\nhikistä äijää tuhtaamassa paatin ja puodin välillä! ja ellen myöskin\nolisi kristitystä sydämestä suonut tulli-Blombergin nahkoihin lipeätä\npahemminkin, kuin mitä hän halulla ja hartaudella silmäini edessä\nitseensä imi, niin rehellisyys olisi kuitenkin viimeinkin ottanut\nminussa urakan, ja minä sanoa läjäyttänyt Alastalolle päin kasvoja:\n'Viruta porsaittesi kinttuja tällä juomalla, mutta älä semmoisten\nihmisten kurkkuja, jotka ovat kastetut samalla kristivedellä kuin sinä\nitsekin!' jumaliste, olisin sanonut ja sylkenyt suuni viimeinkin\nsaastaisesta puhtaaksi! Mikä pirun juoni kaskikin sinun hakemaan\nklahvistasi juuri sen kuninkaan kellarimestarin rommin -- lieneekös\nsekään mies vielä hirtetty! -- ja vaikka ymmärränkin, että toisia oli\nvahdattava, jotteivät ajatukset juosseet tarpeettomiin ja kurkut\nkerjenneet tunnustelemaan, mitä helvetin ainetta kulisi loroissa, niin\nhemmetissäkö sinun oli vartioitava niinkuin viholainen minuakin, että\nminäkin olin uskollinen lasini kimpussa, ikäänkuin minäkin olisin\nistunut kruunun knapeissa sinun salissasi ja ollut virantoimituksissa:\nhyi saakeli! suussa vieläkin rivon maku!\"\n\nAlastalo nauroi hyllyvän vatsansa täydeltä Pukkilan\nsydämenpurkaukselle, oli mukavaa ja parempikin, kun Pukkilakaan ei\nkestänyt närässään, vaan taas oli friski poika joukossa ja leuka\nlaistolla: eihän katrilli miltään maistu anturoissa, jos yksin loiskii\npermannolla! \"En suinkaan minä lähimmäisenä saattanut katsella sinua\nyksin janoisena ja tyhjää ilmaa nielemässä pitkään kurkkuusi, kun muut\npaksukaulaisemmatkin ympärillä imivät märkää nahkoihinsa kuin sienet!\"\noli hän puolustelemaan itseänsä ja härnäämässä toista jatkettuun\nsanavänkään. \"Ja mitäs muinaisia suret, koska elävänä istut siinä ja\nhengissä pysyit! Vai vieläkö tunnet sääressäsi, kun minä pöydän alitse\npotkasin sinua: sinä sähiset korvaani kuin viskuri akanoita\nsylkiessään, puhisit pahemmin kuin ruistynnyrin kantaja vastamäen\njuostuaan: 'mikset sinä parempaa ainetta saanut antaa, minun\ntähtenikin, kurkkukin menee ihmisellä sijoiltaan, kun vääntää lorttia\nalas!' potkasin, kun en muutakaan kerjennyt ja taisin potkaista\nliikakin makeasti, sillä kokki, tullikokki kliputteli oven suussa\nkorviansa niinkuin jänis ennen loikkaamista, ja kuka muukin hyvänsä\nolisi kuullut sen, minkä sinä luulit suhisemiseksi, jos vielä olisi\nollut kirkasta päätä salissa muuta kuin kokilla ja minulla! Turhia sinä\nkellarimestarin ainetta morkkaat: täyttihän se tehtävänsä, ja\nseurakunta oli harras pöydän ympärillä, jonne vähitellen kaikki olivat\nsiirtäneet tuolinsa lähemmälle Bethesdaa! Ja koetithan itsekin jotain\nsekotella ja selvitellä, senverran sinullakin oli vielä selvää\njärjenrakoa päässäsi, hämätä ja peitellä jälkiäsi, jos joku olisi\nsattunut kuulemaan, kun kuhiset korvani juureen: 'Olenhan kuitenkin\nminäkin mukana ja paikalla ja minunkin kurkkuni kaltattavana, ajatteles\nsitä!' olit saanut sanotuksi ja katsonut minuun semmoisilla silmillä,\nettä piironki seinällä tuossa olisi järkkynyt jaloillaan ja paremmat\nrommikarahvit kilisseet sen mahassa pahoina ominatuntoina, jos minun\nsijastani olisi silmäsi lävistänyt sen oviklahvia. Jos minullakin sinä\nhetkenä olisi miehen sydämen sijasta ollut tinanappi kylkiluiden\nsisäpuolella, niin tinaliemeksi se olisi pihauksessa sulanut pelkästä\npaljaasta surusta ja mielensärystä toisen ihmisen puolesta ja\nlähimmäisen luontokappaleen surkeuden tähden! Ties kuinka olisi\nkäynytkään ja minä vielä prässännyt itseni pystyyn uuden kerran\nkolistelemaan klahvissa ja katsomaan, olisiko siellä vielä sittenkin\njotain muutakin sopivaa haettavaksi pöydälle, jotain semmoista, joka\nolisi saanut sinunkin suupielesi leveiksi ja hyvänhörölle, kun olisit\nlukenut ja tavaillut kullan pränttiä kyljen prameassa plakaatissa, ties\nkuinka olisi käynyt, sanon, ellei viholainen samassa olisi istuttanut\nsinunkin päähäsi ajatuksen planttua, ja sinäkin äkännyt, että äskeinen\nkuhisemisesi ja kuiskuttelemisesi kukaties tarvitsi vähän lakasemista\nja luudan viljelemistä. 'Tulimmaisen hyvää ainetta!' sanoit sinä siis\npäistikkaa kapteenille ja maiskuttelit suutasi niin väkevästi, että\nhiotumpi mies kuin kapteeni olisi paikalla huomannut sinun juoksevan\nvalheen köyttä naakeliin. 'Kysyin juuri kuiskuttelin, puhisin Alastalon\nkorvaan', puhuit sinä ja toimitit ja olit viattomia selittelevinäsi\nkapteenille, vaikka silmäpenteleesi lähetti siltä nurkalta, joka oli\nminulle päin, myrkyn makkiaista minun maistettavakseni. 'Puhisin\nMattssonin korvaan ja kysyin!' sanoit sinä ja olit silminesi kuin\nkärppä kuonosuippoinensa kahdella kivenkololla yhtä haavaa, 'kysyin\nMattssonilta, sanoin, millä kurinjuonella hän on tullin haistamatta\nkuljettanut sodan aikana näin hyvää tavaraa klahviinsa, tämmöistä, että\nkieli hihkasee, ennenkuin on päässyt makuunkaan!' Minä pysyin kuitenkin\nhurskaana levolliselta naamapuoleltani, ja koska kiiruun paikassa\ntoimen aina pitää olla ripeämmän kuin sanan, niin oli minulla\nrommipullo jo koholla kädessäni ennenkuin sinä olit vienyt\nnylkemättömät sanasi ameneen, ja minä pulputtelemassa uutta kirkasta\naineenlisää kapteenin puolityhjään lasiin, jotta hänen sai silmäinsä ja\najatustensa mieliteko otollisempaa askaretta kuin sinun puheittesi\njoutavien jälkien haistelemisen. Pöydän alla potkaisin kuitenkin sinua\nsääreen uudemman kerran ja sähisin sinun puoleisellasi suupielelläni\nsinun ripittämättömään korvaasi, mitä sähisin ja kerkesin: 'Menetkös\nsinä kutittamaan nukkuvaa karhua huulikarvoihin!' narisin pinteessäni.\nTurhan taitse minä kuitenkin kellon naputusta kuuntelin liivini\ntaskussa, niinkuin minun on pään selkeentymisen ja muun valmiuden\nvuoksi tapani tehdä silloin kun on piukka paikka ja edessä äkkiluovi,\nsillä tullikapteenin järki oli jo pukseerissa ja mieli rommin hinassa.\nEi kapteeni siis tällä erää sinun jaarituksistasi suurempaa asiaa\ntehnyt, kuin ne ansaitsivatkaan, eihän koirakaan silloin sääriin\ntöytää, kun sille luupalaa kuonoon kokottaa, ja harakorvaisempikin mies\nkokoo korvanlatvansa luppuun, kun istutaan sopujutuissa ja rommilasi\ntuoksuu sieraimiin nokan edessä. Jotain kapteeni kuitenkin oli viran\nvuoksi ja takin nappiensakin tähden sekä muunkin siivollisuuden ja\nesivallan arvon nimeksi puhella mongertavinaan vaivalloisella\nsuomenkielellään: 'Ettei vaan olemas smuggelitavara, Mattsson? Ei saapi\ntuoda vekeviä Ruottista! Kotona lupa poltta, ei smuglata! Paluviina\ntalonpoja suuhu tarppe hyve ainette, ei tarvis mouka suu, ei kunjakki,\nei rummi! Ei haaska variksille kruuti!'\"\n\nPukkila keskeytti Alastalon ja naurahti: \"Muistatkos, mitä hän vielä\nsanoi muuta: 'Sinu viljele rummi liika paljo, Mattsson, liika suuri\nvatta, suurempi vielä kui minulla. Kuka kunnioittama minu sinu vieress\nja esivaltta, ku sinu paksump? Mitä teke talonpoikakippari nui suurella\nvattalla? Liika herranen vatta, liivin knappi pullottamas julki\nsyndisest, rasuva liika paljo, sinu olemas liukas mies, vaaraline mies,\nsinu olemas angerias sorme välis, kun pitele: minu eppele sinu, vaikk\njuoma sinu ainett!' Miltäs tuntui, Mattsson, kun oli nieltävä karvaan\nmarja ja pidettävä suu höövelinä ikäänkuin mamsellia puhuteltaessa?\nKokki oven suussa nauroi niin, että hihkui tuolillaan ja minäkin sain\nkakistella ison aikaa, kun meni pyrskähtäessäni sinun pahuksen\npikiöljysi väärään kurkkuun!\"\n\n\"Olisit tupehtunut silloin, niin et nyt olisi kiusana, kun pitäisi\nsaada asia selitetyksi!\" ärähti Alastalo, mutta nauroi kuitenkin.\n\"Kyllä sinä parhaasi teit, että minä sain hikoilla! Mikäs virka\nhelvetissä sinullakin lienee aikanansa varattuna: kekäleiden\nkohentajana paistinpatojen alla kait sielläkin juoksentelet? 'Vanhaa\nainetta!' puhelin minä ja rauhoittelin kapteenille, kun en kerjennyt\nsiinä hongassa antamaan sinulle näpsäystä nenänpäähän. 'Tallessa ja\nkaapissa jo isävainaan ajoilta!' sanoin minä ja valehtelin kerran\nelämässä minäkin, vaikka siitä valheesta en minä ikinä joudu\nvastaamaan, kyllä se on viety sinun kirjoihisi: sinä asian siihen\npistit, että valehdeltava oli! 'Enkä suinkaan minä itseäni varten ja\noman kurkkuni viruttimiksi tuommoisia aineita kaapissani tallettele!'\nselitin minä asian jatkoksi ja olin hurskas, vaikka olikin semmoinen\nmies kuin Pukkila seurassa. 'Mitäs minulla sitte olisi tarittavana, jos\nomiin nahkoihini parhaat pulppuisin, kun tulee herroja taloon ja isosia\nvieraita, niinkuin nyt? Vai minä uskaltaisin kuljettaa jotain salaa\ntullilta maihin? Halu kyllä olisi, sitä en minä kiellä, valehtelisin,\njos kieltäisin, tälläkin matkalla, voi pahus, kuinka minua kiusasi,\nkysyin itseltäni ja tukustin omaatuntoani: enkös sittenkin ostaisi\njotain tuliaisiksi, Ruotsin punssia edes pullollisen; jos sattuisi\ntullijahtikin olemaan kotorannassa odottelemassa, olisi kuitenkin\ntuoretta suunavajaista tarjottavana, eikä tarvitsisi vanhoja kopeloida\nkaapista, tuoretta ja friskempää, että herratkin saisivat virkistystä,\nkun ovat saaneet kuivin suin odotella', kysyin ja koetin parhaani,\n'mutta eipäs, luonto ja rehellisyys pysyivät kankeina vaan\nniskakarvoiltaan, ja tyhjän vesiä nyt litkottaisiin, jollei olisi ollut\nvanhaa tallella. On jumalaton asia tuo, kapteeni, että ihminen on\nsydämeltään liika rehellinen ja pelkuri! Eikös olisi nyt mukava asia\nsekin, jos minä olisin uskaltanut, ja meillä olisi tässä edessä\npöydällä iso mahakas Ruotsin keltaista? Mutta minä en vuovaisi\nkuljettaa salaa maihin housunnappiakaan niin kauan kuin te olette\ntullikapteenina näillä vesillä!' 'Tuo Blomberg!' sanoin muillekin\npöydässä ja nostin lasia, etteivät unohtaisi työntoimitusta, 'tuo\nBlomberg, hänellä ovat silmät päässä kuin pavunvierivät, niillä on\nkantti pyörivä, ja ne ovat joka paikassa, ihmettelen välistä tosissani,\nosaisiko semmoisilla pipanoilla, jos ne olisivat omassa päässä\nkiilumassa, pujottaa langanhiuksen vaikka neulan puikkokärkeen, kun\nomilla silmillä on tosi käsissä ja naisapu mielessä silloinkin, kun\nolisi saatava edes silmukankin nenässä jotain pysymään; ja nenä\nhänellä, olettekos koettanut salavihkaa pitää silmällä, millä\nvoiteilla, millä saamarin narduksilla hän sitä ruumiinpaikkaansa\nsivelee ja silaa, kun niin on hieno hajuiho sen sieraimissa, että\nenkelin istuinpuolikaan ei ole hipiämpi, ja että kahvinpavun ainoa\npipanekin lastissa pistäisi sen aivastelemaan, vaikka vaivainen olisi\nkahden lankkukerran taakse kätketty ja upotettu tervahulikon pohjaan!\nVoi, Blomberg, mikä mööpeli ja jalokivi sinulla kuitenkin on tuossa\nnenässäsi: jollen minä niin vissisti tietäisi, että partani jokainen\nkarva kasvaa minun omasta leuastani ja on juuriltansa rehellisesti\nminun omassa manttaalissani kiinni, niin uskaltaisinkos tätäkään luutaa\nhuiskia näin vapaasti siinä ilmassa, jota sinä haistelet? Kerrankin\nmuistan tässä samassa salissa, kuinka sydän hyppeli kurkussani, kun\nolitte taaskin virantoimituksissa ja maistelitte kanssani, olitte\nottanut hyllyltä tuon samasen piipun, jota nytkin hypistelette\nkäsissänne, ja jumaliste, silmiäni en ollut uskoa, kun kuljetatte noin\nvain ikäänkuin muissa ajatuksissa ja niinkuin muuten ajankuluksi\nnenäkarvojanne kutitellaksenne piipun vartta koko sen pehmeältä\nsahviaaniosalta nenä-alustaanne myöten: te haistitte asian, vaikkette\nsanonut mitään, ja tosi olikin: samalla reisulla minä olin varustanut\nTukholmassa uuden nahkavarren piippuuni, vaikken ollut arvellut asiata\nsen arvoiseksi, että siitä olisi ollut tehtävä tullille ilmoitus ja\ndeklaratiooni! En minä teitä ja teidän nenäänne jutkuttamaan uskaltaisi\nruveta, en unennäössäkään, en vaikka kymmenen ruplaa maksettaisiin\npaikalla käteisellä kouraani! Toista tuo Pukkilan Pihlman tuossa!'\nsanoin, kaataen viidettä kertaa kapteenin lasin täyteen, ja lainaten\nPukkilallekin semmoisen silmän katsauksen, että hän ymmärsi minun\nliikkuvan velan maksuissa. 'Toista tuon Pukkilan laita tuossa!' sanoin.\n'Ikävä sanoa oman pitäjän miehestä, mutta kyllä hänen kanssaan on\nviisainta kapteeninkin olla varovainen. Parta hänellä kyllä on\nrehellinen ja oman leuan kasvattama, niinkuin minullakin, mutta muusta\nen minä takaa miehessä mitään. Kiittäkää onneanne, että se mies on\nvienyt sekä jahtinsa että kaljaasinsa Vehmassalmen pohjukkaan\nsammaltumaan! Sentähden istuu nyt täälläkin norkkimassa, että saisi\nsuolasäkin säynäitänsä varten, kun sen saa riskittä rannassa kierittää\npaattiinsa. Mutta, auta armias, että se mies vuovaisi oman nahkansa ja\nköliastiansa semmoisen luodon taakse, jonka toisella puolella\nengelsmanni saattaa kyttäillä, niin syntiä tapahtuisi, ja hänen\nlastiansa saisi muljata aikalailla, ennenkuin sokerin joukosta löytäisi\nsuolasäkinkin, joka avattaessa ei olisi kahvisäkki. Minä sanon ystävän\nsanan, koska yhdessä juomme: varokaa hänen partaistansa miestä, hän on\nsitä lajia kylmäveristä sorttia, että hän voisi istuttaa teitä\nsalissansa ja juottaa koko tullibesättningin salakuljetetulla rommilla\nSilläaikaa, kun oven takana porstuan puolella kahvisäkit pinotaan\nseinän nojoon ja sokeritopat marssivat ullakolle!' Minä tikistin\nsilmäni melko vahvoiksi, kun minä tätä sanoin ja koetin kuinka likelle\ntullikapteenin ymmärryksen karvoja jo sai käydä ilman, että järjen\nvalkuaista alkoi läpytellä.\n\n\"Liika varhain minä sillä kerralla vielä kuitenkin olin kohennellut\nnauriin naattia: vielä ei ollut muhkuran mukula niin paksu juureltansa,\nkuin minä olin uskonut. Tullivarikset, niin kuin variksia ovatkin, ovat\ntottuneet karvaampiinkin liemiin, ja niiden kurkkua saa viruttaa\nväkevällä niinkuin ankan selkää vedellä, eivätkä pahukset muuta kuin\npyristele höyhenkarvojaan niiltä paikoilta, joita on kastettu, ja ovat\nraittiita taas ja pyristelevät tupsujansa niinkuin kukko tunkion\nharjalla! Tullikapteenin pentele oli nopeammin ketarillaan kuin\narvasinkaan, siemasi kyllä lasinsa tyhjäksi pöydältä poskiinsa kaiken\nvaralta, ja tuoli kaatui kolisten laattialle selän takana, mutta minun\nsanani porstuasta ja kahvisäkeistä oli istunut päähän ja eikös\nvainenkin äijä keikkunut porstuan ovelle käsin, vaaperoinut kintuillaan\nkuin samanen ankan kyntys, josta äsken sanoin! Eipäs olisi uskonut,\nettä tullimieskään liikkuu viidennen lasin jälkeen ketaroillaan\nniinkään livakasti kuin siinä liikuttiin, huomasihan kyllä sen, että\npääpuoli ruumista jo oli stuuvattu vahvaan ylilastiin, ja että jaloilla\nolivat omat meininkinsä siitä, mihin päin kurssi oli sträkätty,\npyrkivät vimmatusti etukamarin ovelle silloin kun nenänpriimas\nkuitenkin selvästi torkotti puksprööttiä porstuan ovea kohden, mutta\nkun on urhoollinen ja ottaa luovin mutkia, kun kakluunin kulma tulee\neteen, niin klaaraa mies asian kuitenkin, kun komennon pitää. Koetin\nminä rauhoitella ja tyynnytellä, että ei mitään hätää, että ei totivesi\nvielä ole loppu, kannussa on, ei tuvasta tarvitse mennä hakemaan, ja\nkaasinkin jo, hulistelin, hädissäni kaptenin lasiin, tällä kertaa\nkuitenkin silkkaa sekoittamatonta rommia, niin paljon kuin laitojen\nsisäpuolella varisematta pysyi, koska huomasin, että kiuas oli sitä\nlajia, joka vaatii vahvan löylyn. Porstuan ovelle kuitenkin tultiin ja\nse saatiin kuin saatiinkin auki vaikka saranapuolelta aluksi haettiin\nkahmittiin lukon kahvaa, ja kapteeni katsoi kuin katsoikin, niinkuin\nvirka vaati, porstuan puolelle.\n\n\"'Jokos ovat saaneet kahvisäkit pinotuiksi porstuassa!' pääsi minulta\npirunkurillinen kysymys, kun en malttanut itseäni ja kapteeni kurotteli\nsenverran kuin lyhyessä kurkussa oli kurottelemista päätä ovenraosta\nporstuan puolelle, vuovaamatta kuitenkaan sitä askelta kynnyksen\nylitse, joka varmasti kaikkien merilaskujen mukaan olisi kumonnut\nainakin yhden miehen säkiksi porstuan permannolle. 'Jokos kapteeni on\nhaistanut tarpeeksi raitista, täällä olisi taas uusi lasi pöydällä\nodottamassa!' sanoin ja nostin kolistelin taas kapteenin tuolinkin\npystyyn pöydän viereen, vaikkei se manööveri enää minultakaan peräti\nsulavasti tapahtunut, kokkipoikakin oli jo juoksemassa auttamaan,\nvaikkei sitä apua tarvittu: taisi minullakin olla jo jonkun lasin\naavistus päässä, kun oli tyhjennettävä muille esimerkiksi. Kapteeni\noli kuullut minun sanani ja arveli kait muutenkin, että viran\nvelvollisuudet olivat kunnialla täytetyt, sillä kurssi oli nyt jo taas\npöytää päin, vaikka arvata sen sai, että pöytää päin oli matka, sillä\naikamoisia koukun konsteja osasivat jalat keksiä lystikseen sillä\nlyhyellä reitillä, joka oli ovelta tuolin haminaan.\n\n\"Jos yleensä voisi ihmisellä tulla surku tullimiestä, niin kyllä\nsydäntä olisi rääkännyt katseleminen, kun miesparka yrittää pari\naskeletta vinoon ja kolme yhtä harrasta päinvastaiseen sihtiin\nennenkuin on puolen askeleen mitan eteenpäin sitä kurssia, jossa on\npöydällä täyteen kaadettu lasi odottelemassa, kun sinne asti pääsee.\nMutta visu pääknuppi miehellä oli, se on sittenkin tunnustettava!\nvaikka jaloista ei enää ollut paljon mitään tietoa, niin annas, kun hän\nnoukkii kahden askelen välillä ja vaarallisen ylihaalauksen jälkeen\nsilmäntikkuihinsa kokkipojan, joka on laattialla palaamassa paikalleen\novensuussa, autettuaan minua tuolin pystyttämisessä pöydän vieressä,\nniin on järki paikalla kintuillaan miehen päässä: 'Mite sinä siine\nkävele laiskana, poika, juokse kippa puuriin, meiden jahti tarvis\nvahtin!' sanoo hän ja silmät ovat päässä kuin knapit. 'Mitäs kapteeni\nturhia!' tuli minulle kiiru. 'Tuossahan jahti keikkuu touveissansa\nmöljän vieressä akkunan alla. Eivät meidän västäräkit varkaita ole,\nvaikka hyppelevätkin kannella!' sanoin nauroin ja torkotin peukalollani\nmerenääriseen sivuakkunaan, jonka takana näkyi palanen tullijahdin\ntäkistä omenapuun oksien välitse, ja siellä todellakin pari västäräkin\nviatonta tullibesättningin virkaa hoitamassa. 'Pojan totilasikin vielä\ntyhjentämättä pöydällä: ei miestä hirteenkään viedä, jos totilasi on\nkesken juomisen, mitäs te parasta miestänne kuivin suin lähettäisitte\nulos! Älä lähde!' rauhoitin minä kokkiakin. 'Kapteeni laskee leikkiä\nvain, pienin mies vasta oikein totinsa tarvitseekin, että kasvaa! Näet\nsinä sen kapteenin kävelemisestäkin, ettei kapteeni tosia meinaa: kun\nvarvas sieppaa kolme kvarttia sivulle ja yhden kvartin eteenpäin puolen\nkyynärän matkasta, niin varvas hijoo silloin valssia, ja sanakin\nhänellä veivaa samassa tahdissa, niin että sitä on noudatettava\nnuottien kaarteissa eikä travikaupalla karaten!' Pojalla oli vekkuli\ntukan alla ja taisi veijari pitää vähän meidän puoliammekin niinkuin\nkristitty aina pitää kristityn puolta, ellei siitä itselle ole vahinkoa\nja jos asiasta on kujetta oman mielen hyryksi, kokkihan hän sitäpaitsi\nvain olikin tulli jahdissa, eikä hänen takissaan vielä kruunun knappeja\nkiiltelemässä, hän siis meni kuin menikin taas ja palasi takaisin\ntuolille oven suuhun istumaan, silmät taaskin kileinä vahtimassa tukan\nalta ympärille: minä pidin siitä pojasta, sillä olivat silmät virkut\nkuin kerät päässä, ja mies hänestä on tullutkin, kuten jo sanoin kerta,\nvaikka tikku hän sillä erällä tunnossani oli, ja epävakaisesti minun\noli joskus varastettava silmä häneen. Kapteeni oli kuitenkin unohtanut\nasian, kun poika oli poissa silmistä ja totilasi houkuttelemassa\npöydällä vielä totisen matkan takana ja monen koukeron ja jalan\nkompastelun päässä. Mutta kun kapteeni kryssiensä jälkeen viimeinkin\noli taas pöydän namuilla, ja niinkuin mies, joka täyden taksin jälkeen\nja prässit kestettyään tarvitsee ansiosta täyden kulauksenkin,\nsiemaissut seisomajalalta janoonsa sen, mikä oli kumottavaa hänen\ntäyslaitaisessa rommilasissaan, viristyi hän kuin krapu veteen\npäästyään ja järjen tali alkoi taas lepatella kynttilän toimituksissa\npäässä.\n\n\"'Kaadas lisään, kippari!' sanoi hän, kun tunsi taas vakavan\ntuolinlaudan selkätyvensä alla eikä enää jalkoja huiputellut, ja\nlykkäsi pöydällä tyhjän lasinsa eteeni. Merkillistä kyllä, puhui hän\ntällä kertaa selvää suomenkieltä, eikä enää herrasmaisesti mongertaen\nniinkuin ennen, eihän hänen sitä aluksikaan olisi tarvinnut tehdä,\nsillä Rymättylän Naatilan poikia hän oli, mutta virka ja herrasuus pani\nisottelemaan. Mutta äskeinen tuimaus oli ensi leiskaukseltaan selvästi\nkirkastanut hänen pääknuppiansa. 'Mite varte sinu, Mattsson', sanoi hän\näkkiä terävästi ja mongerrukseensa palaten, 'mite varte sinu, Mattsson,\naina seila jahdissa knappi lasti, lommo lasti, kun minu syynissä?'\nkysyi hän, kun kaatelin uutta rommia hänen lasiinsa. 'Minu aina\nihmettelemä ja eppelemä, kun luukku avata ja ruuma pohjall lasti kui\nkana tripaus kana perssest: kiikari tarvittema, ett näke, onks lasti!\nMite varte, hullu mies, sinu seilama tyhjä jahti Stokholmist? Miks'ei\nota teys lasti sisään? Tienä parempi, ku on teys lasti suola ruumas!'\njamasi hän ja ärisi korvan vieressä kuin hörhiäinen. Minä huomasin,\nettä nyt oli juttua venyteltävä niinkauan, että äskeinen tuikaus\nkerkesi päähän asti kapteenilla. 'Riski liika suuri, riski liika\nsuuri!' panin minä ja kaasin rommia niin rohkeasti kapteenin lasiin,\nettä laimiska juoksi pöydällekin. 'Engelsmanni nappaisi pian, kun\nkyttäisi luodon takana ja niihin suihin menisi koko kallis lasti\njahteineen päivineen!' puhelin minä ja työntelin varovasti, ettei aine\nläikkyisi yli, lasia pöydällä lähemmäs kapteenia. 'Minä olen köyhä ja\nvarovainen mies, minä en mene riskeeraamaan liikaa, puoli lastia\nsuolaa, siinä on kaikki, mitä minä vuovaan engelsmannin kynsiin!'\nsanoin minä ja olin totinen. 'Kun saisi seilata maahan sokeria ja\nkahvia, silloin olisi laita toinen, silloin kannattaisi seilata täysi\nlasti, lastata ruuma täyteen ja pinota täkillekin senverran kuin\nreilinkien sisäpuolella varisematta pysyy!' lisäsin ja olin vielä\ntotisempi. 'Kui sinu puhele, Mattsson? sinu olemas sittekin yksikertane\nmies, vaikka sliipattu pentele! sokeri ja kahvi paljo tyyris,\nengelsmanni nappa sokeri myös, riski paljo suuri, sinu ruineerattu\nmies! ymmärrys hoi!' Blombergin silmät alkoivat olla kyllä aika sameat,\nja niiden oli vaikeata molempien yht'aikaa tämmätä tutkainta minuun,\nmutta harmaan perukoilla piili vielä kuitenkin joku epäilyn koira\nvahdissa ja minun täytyi pysyä nahoissani. Tosi kyllä on, että minun\nalkoi kärsivällisyyteni olla lopussa ja minua rupesi kiukuttamaan, kun\nei mies pehmene, vaikka niin rehellisesti juo: hän oli jo tyhjentänyt\nlasinsa taaskin ja hivutti tyhjää minun eteeni uuden kerran\ntäytettäväksi. 'Sinulla hoono järki, mutta hyve rummi!' sanoi hän.\n\n\"Ei minun muu auttanut, kuin jatkaa nuottia siis vain, minä asetin\nnaamani taaskin laupiaaksi niinkuin olisin istunut kirkonpenkissä\nisonpitäjän rovastin saarnaa kuuntelemassa, kaasin pulputtelin uutta\nkarvasta tyrkytettyyn lasiin ja puhelin paskottelin: 'Te olette sitte\nviisas mies, kapteeni, järki hieno niinkuin hiuksenkarva, merkillistä,\nkun ei kruunukaan ole huomannut, teidän kaltaisianne miehiä kun istuisi\nförvalttareina tullikamareissa keinutuoleilla keikuttelemassa ja\nsikaaria polttelemassa, niin milläs me vaivaiset enää eläisimme\nluodoillamme: mennäyötisen unen te noukkisitte ihmisen päästä kuin\ntäin, ja sakottaisitte, jos syntiselle on sen aikana näytetty\ntullaamaton kahvinpapukin vaikka lasiraameissa! Voi totisesti, niin\npitkälle en minä olisi surmikseni ymmärtänyt järjelläni poukata, mutta\ntosi se on, toisenkin kerran tosiasia, selvä, kuin plakilla\nkirjoitettu: miks'ei engelsmanni voisi napata täyttä kahvilastiakin\nniinkuin täyden suolalastinkin! Ei kaiketi auttaisi siis muu, kuin\nseilata minun kahvia ja sokeriakin vain puoli lastia!' sanoin minä\nnöyrästi ja olin entistäkin hurskaampi. 'Mutta eikös oteta lasia vielä,\njos sopii!' lisäsin ja lykkäsin auttelin hänen eteensä sitä lasia, jota\nhän jo itse sormin haritteli. 'Prehti mies, prehti mies! sinu\nMattsson!' taputteli kapteeni minua olalle, 'sinu olemas prehti mies,\nmutta saakelin yksikertane: engelsmanni nappa poole lasti yhtä hyvi kui\nteys lasti! Skool, Mattsson, sinun järkesi kulkee kuin täi, täi\ntervassa, muta minun hyppää kuin kirppu, kirppu lakanalla! Perhanan\nmukavaa ryypätä rehtien miesten parissa! Tulliherra ja tullipreijari\novat kamraateja, kun he ymmärtävät toisiansa.'\n\n\"Visanen knuppi samalla Blombergilla. niin virutettu pää sisäpuolelta\nkuin vuoden vedessä maannut katiska, ja nyt vasta alkoivat merkit\npuhua, että ajatuksen nilkoilta olivat holtit helppaamassa: mies puhui\nvääntämättä sitä kieltä, jota osasi! Aika jo olikin, sillä minulla\nalkoi kellarimestarin rommi jo veisata viimeisiä virsiään karahvissa ja\nastia pahasti kevittää käsissä; sitä oli viljelty tihuvasti viimeisen\ntunnin kestäessä, eikä se mikään Zarpathin lesken kruukku ollut, kyllä\nsen pohja aikanansa paljastui; minä olin jo ihmetellytkin ja sadatellut\nsisuksissani, että se tosi tässäkös vielä todella on edessä, että minun\nsittekin on kuitenkin haettava kaapista oikeata ainettakin, jota miehet\nraskitsevat juoda vain keskenänsä. Ei pullossa enää todella ollutkaan\nkuin laimiska pohjalla, kun sitä huljuttelin ilmassa, ja koettelin,\nolisiko enää puoltakaan lasin täyttä lähtemässä perukoilta poroa, jos\nlääkettä ikäänkuin vielä tarvitsi parantaa. En minä sentään enää ollut\nnopea ja hätiköinnyt turhia; kun flakun kärjet kerta ovat kääntyneet\nilman mukaan, niin kyllä myötäisen veto seileihinkin kerkiää, ajattelin\nja säästin laimiskaa. Tiesinhän minä lasin mitoistakin laskien sen,\nettä tullikapteenilla ihmisjärjen mukaan piti olla täysi lasti päässä,\nja että nyt oli maltettava odottaa vain niinkuin kylvömiehen kylvönsä\nsiunausta. Sen tunnustan, että hengitin minä helpotuksesta, kun tälle\ntällille oli päästy ja tervaskanto käännetty kyljellensä, sillä\nkyljellensä oli Blombergin ajatus jo selvästi kallistanut: hän ei enää\nhuomannut siirtää tyhjää lasiansa minun eteeni täytettäväksi. Nyt\nsaisivat miehet jo ruveta kuulumaan rannastakin pian! ajattelin minä ja\nsiunasin muutamassa ajatuksen välissä jo muinaista kellarimestariakin\nja hänen rommiansa: oli sinullakin viisautesi, vanha kettu, kun\ntämänkin minulle aikoinasi petkutit, ajattelin: oli nyt sitäkin sorttia\nminulla, jota raskitsi antaa tullimiehille tarpeeksi! Turhia sinä,\nPukkila, sanon uuden kerran, ainetta morkkasit, ja suutasi väänsit:\nmaistumisen laita olkoon kuinka hyvänsä, mutta asiansa se ajoi\ntullimiesten päissä kuin poika! Vai kummanko olisit sinä hetkenä\nottanut helpommin taksiksesi: tanssinut potkutusta tuvan laattialla\ntäysi taikinahulikko sylissäsi, vai pistänyt Blombergin liikkeelle\nrantasillalle tullisyyniä toimittamaan?\"\n\nAlastalo naurahti juttuunsa hyvällä omallatunnolla ja katsahti\nympärilleen rauhallisella vatsalla. Hän tunsi, että hyrinä oli juossut\nparrasta sillä nuotilla kuin tottuneelta mieheltä pitää silloin kun\nisännän on kohenneltava mieliä salissaan ja pidettävä vieraitansa\nsemmoisella suun höröllä ja mielen mehulla, etteivät leuat piukistu, ja\nistuta joukossa kuin kirkossa silmät sitkaina. Tiesi hän luonnoltansa\nja vanhalta pyytäjän tottumiltaankin, ettei ongellakaan auta pitää\nvavan vartta pitkän päälle liikkumatonna, sillä ahvenkin on\nluontokappale ja nuokahtaa, jos silmä liika pitkän ajan torkkuu saman\nhoukuttelevan syöttilihavan hievahtamattomiin, vaan on vavan vaappuvaa\ntaiten pidettävä elonhengessä ja semmoisessa hienossa värinässä, joka\nei äkkiseltään säikytä viisaskuonoista haistelijaa, mutta joka ajan\noloon herättelee halun huolet hersyville kylmän kitaluun pohjilla ja\närsyttää lopulta varovankin närppijän paremman järjen uhallakin\nhotkasemaan kiduksiinsa sen, jota oikeastaan oli alunalkaen asettanut\nvain joutilaisuuttaan ja vuoroin kummankin silmärenkaansa huvitukseksi\nkatselemaan. Siten on kalamiehen tehtävä, jos tahtoo kalan onkensa\nkärkeen, oltava elävin toimessa, vaikka liikutaankin hiljaa ja\nhuomaamatta, ja sittenpä ihmistenkin silmien edessä ja niittenkin nokan\nhaistavilla lihavan syöttiä vilkutellessa, silloinkin on liikuttava\nsekä taiten että rohkeasti, sitä visummasti taiten, mitä ihmisen ihon\nalla on kavaluutta kätkössä enemmän kuin kalan suomusten peitossa, ja\nsitä kalpeammin rohkeasti, mitä ihminen on samoilta luontonsa haluilta\nkalaa ja ahventa ahneempikin. Kun porsasta taluttaa, vaikkapa sen\nomille ruuhipurtiloille sikalaitumella, niin sitä on pidettävä hyvällä\npäällä, kyhnytettävä korvan juureen vuoroin ja vuoroin siihen paikkaan\nkylkeä, jossa harjasten juurten mukavimmasti arvaa syhyvän, ja se\nkävelee koreasti kuin kytkyimessä jalan vieressä ja nöhisee\nröhähteleekin siankiitostansa, pyöreä turpa mielen ja ropsutuksen\nhyvästä hupahdellen, ja kun ihmistäkin, saappaissa kävelevää miestäkin,\nkahdella jalananturallansakin luonnoltansa paljon uppiniskaisempaa\nelukkaa kuin neljällä sorkanharalla asteleva porsas, tahtoo\nsuosioin taluttaa, vaikkapa hänenkin ruokaruuhilleen ja parhaille\npopsimakepuilleen, niin silloinkin on parasta kyhjytellä hänessäkin\nniitä paikkoja, joissa mielihyvän nystyrät istuvat hänen nahoissaan,\nsyhytellä sanan sormenpäällä ajatuksen saivarpaikkoja korvan takana ja\nkutitella kähnytellä puheen peukalolla mielen kylkeä harjasjuuriin\nniiltä ihonhelliltä, joilta koipi alkaa uneksia ja sätkytellä turhia\nilmassa ja kuono nöhkiä ihkahyviänsä kuin ruuhen ruokavissa kyntäisi,\nvaikkei ole enempää sorkalla potkittavana kuin kärsän päälläkään\ntongittavana muuta paksumpaa kuin jutun ilmaa ja kyhnytyksen höystettä!\nHaistellaan muinaisia, niin on mieli miesmäisissä tänäpänäkin,\nkiukaankin täytyy ensin kihistä, ennenkuin löyly karaa laolle, ja\nryypyn täytyy ennen kiemaista kieltä, ennenkuin se potkasee tukan alla.\nKoskas kukon poikakaan ennen kukonkurkulla kiekasee, ennenkuin sillä on\nsulan pystyä purstossa keikkumassa, ja koskas miehelläkään miehen harja\npaisuu, ellei ajatus sitä ennen poikaviansa nostele? Ikenet helliksi\nyksiin puheisiin ensin, niin kuola on liikkeellä ja suu löysällä\nmuuhunkin parempaan ja poikivampaan juttuun!\n\nAlastalo katseli ympärilleen salissa: asioihin päästään, kun ensin on\nhierattu ne nystyrät pehmeiksi ja juoksuherulle, joissa ajatus on\nmahlalla! \"Ne olivat tienstin aikoja ne, ja tuhansia riksejä keikutitte\nte rantasillalla puodin turviin suolatiinujen taakse sillä aikaa kun\nmeillä oli meidän hitsimme salissa!\" sanoi hän, mennen jo pitemmälle\nnuoteissa ja siirtäen tammilautasellaan nappulaa jo eteenpäinkin. Eihän\nhän sitä tarkoittanut, että juttu jäisi tähän kesken ja loppuisi näihin\nsanoihin, eikä hänen sitä tarvinnut pelätäkään: liika selvästi olisi\nvähemmänkin tarkka katsoja kuin Alastalo huomannut, että salissa oli\nmonta, jotka jo odottivat sitä vuoroa, jonka väliin heiltäkin olisi\nsopinut sana, olihan rantasillalla myöskin ollut oma kuhinansa sillä\naikaa kun salissakin, ja jos Härkäniemi saattoikin tyytyä piipun\nimemiseen silloin kun joku toinen oli äänenpäällä, niin oli siellä\nollut sillalla toppien kimpussa muitakin, niinkuin esimerkiksi\nLahdenperä, jolla jo virankin puolesta oli lautamiehen leuka ja tämän\nleuan saranat hyvin löysällä silloin kun suukeräjiä pidettiin. Ei\nAlastalo siis sitä tarkoittanut, että juttu jäisi keskosilleen, niin\nlörppä ei ole järkimiehen koskaan lupa olla suultaan, ettei sitä juttua\nvetäisi solmuun, jota kuuntelemaan on muut narrannut! -- hän vain sanoi\ntämmöisenkin sanan, koska arveli otolliseksi opastella ajatuksia\noikeille torkotuksille: sitävartenhan hän oli koko jutun virittänyt,\nettä muistuttaisi mieliin ne ajat, jolloin oli yhteisväellä kierretty\nrahaa kokoon niin, että nyt oltiin miehiä isosempiinkin! ja koska\nsitäpaitsi oli puheeseen jätettävä rakopaikkakin niinkuin isännän\nsopii, jotta vieraistakin kuka, jos hänen huultaan siihen venytti, sai\nloven sanalleen: huono pelimannihan se semmoinen soittaja olisi, joka\nitse loikkia loikiskelisi, minkä säärtä on koipiin suotu, permannon\nkeskilaveoilla sillä aikaa kun pitokansa istuisi nurkissa penkeillänsä\nja sihtaisi nenäorsiansa myöten lankun rakoihin laattiassa! Ei vieras\nsitä ateriaa kiitä, jossa isäntä noukkii lihanpalaset padasta omalle\nlautaselleen, eivätkä jalakset sen miehen reen alla viuhkien virstoja\njätä, joka valjastaa hevosensa reslan taakse itse revelläkseen\naisapuissa! Vieraalla talossa suunvuoro, niin ei hän kehtaa puhua kuin\nmyötäsukaa, vaikka ajatus olisikin vängän kynsillä, ja mitäs hauen\najatuksista, jos vain koukku istuu omalta nielemältä poskiluissa!\nPuheleva mies on mies puheen siiman hinassa, kun vaikeneva on kala\nvielä oman purston potkimilla. Saappas miehet leukavireeseen, niin muu\npainavampikin leiviskä suomusten alla ui itsestänsä ja halusta jälestä,\nmihin leuanpielestä piukottaa! Alastalo lähetti ympärilleen vilauksen\nsilmistään kuin kahden pihdin raosta: puhelkaa nyt, jos ikenille on\nlaskenut jutun kuolaa, liukkaammin seuraatte, jos oma nilja voitelee\nkupeita! Ettekä minun katiskoihini vahingoksenne ui! ajatteli hän vielä\nja oli lihava hyvän mielen suopeudeltakin. Katraakin, lammaslaumaa on\netupässin laitumilla ohjattava sopumääkin edeltä astellen ja\nkutsutellen, eikä sarvipari harassa takaa kyöräten, kun on saatava,\njollei järjellä niin viekkaudella, syytön ja omaa nenänhajua vailla\noleva joukko siirtymään nypityiltä ketokankareilta lihavammille\nnoromaille, jotta kun taaskin hyviksensä puree vehmailta ruohon\nrunsasta poskiinsa vierillä kuuluisi muittenkin mukava narskutus ja\nseura olisi turvallisena ja villavana yhä ympärillä. Ihminenkin on\nsuopa ja seuralias elukka, kun vain on laitumen ketoa niin avaralti,\nettä omat sarvet mahtuvat vapaasti ja kalisematta liikkumaan, ja ruohon\nmehoovaa purtavana poskiin niin viljalti, ettei oman turvan hopulta ja\nhahminalta kerkiä kuljettamaan kadesilmää vierilleenkään ja vahtaamaan\nniitä korsia, jotka katoavat suihin naapurinkin kielen korjaamina.\nSopunahkaisena miehenä ja kehoittelun suopuus silmissä katseli siis\nAlastalo nyt ympärilleen salissa vieraittensa kehää ja ajatteli\nvierasvaraisen isännän sydämestä, että jätkänkin, jos korvat\nkuuntelemiseen kallistuvat, mutta lopetankin ja annan vuoron muille,\njos kellä on kieli poikimassa.\n\nOlihan siinä sohvalla paikallansa Pukkila, Pukkilan Pihlman, joka aina\noli valmis laattian keskelle, kun viulu vingutteli sitä nuottia tai\npuhepolskaa kierrettiin, ja jota, ilman sitäkin, Alastalo äskeisillä\njutuillaan oli vasiten kärttäillyt sanannuotan piuvaamiseen, oli hänen\nvieressään Lahdenperä, lautamies, muutoinkin ja tavallisissa oloissakin\nhiljaksittain ja sanan pukahtamatta istuttaessa leuan mallilta ja\nhuulien lerpalta semmoisen näköinen mies, että niillä silloinkin oli\nkuulevinaan pientä protinan muistoa ja puhumisen pihinää, ikäänkuin\npuuropadassa, joka vast'ikään on käännetty tulelta kraakun nokassa\njäähtymään ja vielä lieden nurkallakin pohahtelee kypsiänsä\nsisuksissansa, ja muistelee kyhähtelee vielä paaden kylmilläkin\näskeisiä kuumiansa: nostappas tämä samainen puuropata uuden kerran\nkraakulle ja käännä verekseltään nokinen kylki taaskin liekkien\nnuoltavaksi, niin paikallapas on elämää padassa, puurolla ahdas olo\nlaitojen sisäpuolella ja hidas nopea nuolasemaan sitä paikkaa äyrästä,\njosta vikkelimmin pääsee ylitse, sitenpä istui Lahdenperäkin sohvalla\nnyt niillä mielen hiilustoilla, joita Alastalo juur'ikään oli\njutuillaan kohennellut ja liekkiin puhallellut, ja ihmepä oli jo päältä\nkatsellenkin, jos miehellä luonto enää kauaa voi pysyä kannen alla, ja\nse pata juoksematta reunojen ylitse, jonka sisuksissa jo omin\npihauksinkin sylkähteli se kiha, joka koettelee, miltäs kohdalta\nparraskantti on matala! Sekä Pukkila siis että Lahdenperä olivat\nperäsohvalla niitä miehiä, joista vedonlyöjä salissa ei olisi mennyt\nkuin riskin kaupalla sanomaan, kumpi heistä ennen toistansa kerkesi\nääneen, kun Alastalo näin oli jättänyt sananraon muillekin, ja\nsitäpaitsi istui sohvalla kolmantena vielä sohvan päässä Härkäniemikin,\njosta itsekukin tiesi, että sanaa hänen taholtaan ei tarvinnut vartoa,\njos muut vaikenivat ja tuli tilaa verkkaalle puheelle.\n\nTällä erällä ei kuitenkaan ollut peräsohvalla kukaan niin nopeana\nleukansa liipasimella, kuin tässä täpärässä olisi tarvittu, jos olisi\ntahtonut tarinalle ennen Krooklan Mikkelssonia, Mikkelssonia uunin\nkulmassa, oven suussa. Hän, Krooklan Mikkelsson oli muuten, ja\ntavallisissa oloissa sitä lajia miestä, joka ison paikan isäntänäkin\nistuu suuremmassa joukossa vain yhtenä lisäksi seinäpielellä muun\njoukon muuna jatkona sillä kohdalla miesriviä, jolla leukaparia\nvierustoillakin käytetään etupäässä vain vaikenemiseen. Karjassakin on\naina sitä nuhipäätä jälkijoukkoa, joka kinttulaiskana vielä kuhnii ja\nkyhnii tarhan veräjissä, kun toiset valpassarvisemmat jo nopeassa\nsorkkapolkassa rientävät kapsavat kaukana tanhuoilla laitumen luvattuja\nketomaita kohden, ja jotka ehtoostikin vielä nuhjustelevat toisten\njäljestä esiin pajupehkoista ja muista metsänrannan alhopuskista\nsilloin kun muut valmiimmat ja utararaskaat jo ovat aikoja\nseisoskelleet lypsyveräjän takana veisaamassa ja korvaparien etukenolla\nhoputtamassa: eikös tänäpänä kiuluväkeä kuulukaan talosta! ja samatenpa\non miesparvessakin aina se joukkonsa, jolla kihtaa järki ja leukapieli\nhitaammin kuin toisilla, ja joka senvuoksi luonnostansa unisena jää\nhännän taakse astelemaan siellä, missä nopeammat kävelevät\nkeikkuvasarvisina edellä menopolulla. Jos nyt tästä tämmöisestä\nvakaasta jälkijoukosta joku odottamatta saa kiiliäispaarman häntänsä\nalle tai järkensä juureen ja lähtee pyräsee karkumenossa ja pyyhkäsee\ntakasaparo sojona muitten ohitse etummaiseksi koko jonon johtoon, niin\nsilloin tyrmistyy kyllä kukaties aluksi kellokas, ja joku muukin\nturpakorska etukarjan ylvähistä jää askelen vaihtaman ajaksi lavein\nkintuin ajattelemaan, onkos tuommoinen meno järkeä, mutta kun puhaltaa\nkoko liuta, niin monta kuin on kinttuparia karkupotkoon ja sarven\nkalskivaa ravistettavana ohitse, niin ei auta viisaammankaan muu kuin\nsiepata kaksi paria itsekin alleen ja kerjetä jälestä, minkä sorkka\nkurottaa ja polvi naksaa: heilukoot utarat, kun lautanen keikkuu, ja\npirskukoon maito täysistä maahan, kun kirmasee mahamahtava ketoa!\nSitenpä salissakin nyt: Mikkel ovinurkassa, Krooklan Mikkel, Mikkel\nMikkelsson, nuhju mies nenältä ja mitätön näöltä, vaikka rikas kuin\nraato isän perinnöiltä ja oman näpin pennin pitimiltä, nirson venyvä\nnaamaltakin ja piimänhapan alahuulen killumilta, mies, jota muulloin ei\nmuistanut seurakunnassa kukaan, paitsi silloin, kun oli kellä laihan\nkurki vierailla kukkarossa ja sormi turhaan haki setelinkaltaista\nmassin jokaisesta tyhjästä oltavasta, silloin ehkä tuli Mikkelkin\nmieleen muiden mahdottomien asioiden ohessa ja Krooklan tupakamarin\nkitisevä klahvin ovi piukkoine lukkoineen, Krooklan Mikkel siis, Mikkel\nMikkelsson, jonka läsnäolon niinhyvin tässä tilaisuudessa nyt salissa,\nkuin silloin muinenkin yhdessä tullikapteenin kanssa tässä samassa\nsalissa laseja tyhjennellessä, kumpikin, sekä Alastalo että Pukkila\nolivat kokonaan unohtaneet, niinpaljon kun heillä kummallakin juuri\nnykyisissä täpärissä olisi ollut oma syynsä, ja hyvät syynsä\nkummallakin kummankin pitää tarkassa mielessä varsinkin juuri Krooklan\nMikkel, Krooklan rikas Mikkelsson, Alastalon, koska sen, jolla on\nisonuotta apajalla, on katsottava, että isoselkäiset varsinkin ovat\nhartaita hartiaväeltänsä ja kouran tarttumiselta touvin haalaamiseen,\nja Pukkilan, koska tämänpäiväisistä asioista ei vielä tiennyt, ja vaaka\nkukaties keikkuisi siten, että laihalle olisi tarpeen lihavampi ystävä\noman punnuksen lisäksi, Mikkelsson nyt siis itse muistutti itsestänsä,\nkoska eivät muut tuntuneet muistavan, ja rykäisi ovennurkassa\nkurkkuansa, rykäisi vahvanlaisesti. Tämä vakuuttava rykäisy, joka siltä\nkulmalta salia kuuluvana, jossa Krooklan isäntä istui, ja Mikkelssonin\nkurkusta lähteneenä oli niin odottamaton, että sekä Lahdenperä että\nPukkila, jotka molemmat peräsohvalla olivat varoviltaan kurkistelleet\nvierilleen toisiinsa, kerkiänkös minä nyt edellä hönkäsemään, vai sinä\npahus, että kumpikin, sekä Pukkila että Lahdenperä saivat kuin\nlaastarilapun suullensa ja vaikenivat kuin kaksi veräjän tolppaa,\njoiden välitse kirmaisee lauantaiehtoon irstaudessa sunnuntaisille\nlaitumille päitsimistään päästetty vanha valakan koni, tämä porstuan\noven pieliltä salin muille perille kantava rykäisy, joka lähti Krooklan\nMikkelin kurkusta, oli suoritettu paristakin eri syystä. Ensinnäkin\nsiitä merkillisestä syystä, että Mikkel Alastalon kertomuksen sillä\nkohdalla, jossa tullikapteeni, samainen Naatilan Vihtori ja Blomberg,\noli niin käkihumalassa, että virka putosi mieheltä mielestä eikä kieli\nenää hokannut askeliaan ja kävellyt arvolla, vaan päästeli suusta\nsilkkaa, vääntämätöntä suomea, että Mikkel tällä jutun kohdalla\nelävästi ja odottamatta muisti, kuinka hänelläkin samaisissa\ntullimiesten kalaaseissa juuri tässä napakassa oli viimein hänelläkin\nkarannut voima päähän, niin että hänkin, kauemmin jo ajateltuaan ja\naikailtuaan, lopulta oli kesken kaikkea, tässä samassa salissa ja tällä\nsamalla paikalla kirkastanut kurkkuansa, rykäissyt ja rykäissyt\nvoimallisesti, ajatelkoot muut ympärillä mitä hyvänsä, rykäissyt miehen\nkurkkua merkiksi, että nyt häneltäkin lähtee sana, kuunnelkoot muut\nvuorostansa, niinkuin hän tähän asti, tämän rytäkän Krookla muisti ja\nhäneltä pääsi nauru naamaan: ryjäsen nytkin, ajatteli hän. Sitäpaitsi\noli toinenkin syy Mikkelssonilla nyt ohjata huomio itsestänsä muihin\ntoimellisempiin asioihin ja otollisempaan katseltavaan kuin hän itse\noli: Siviä oli salissa jo prikkoineen kerjennyt kiertämään koko\nmerenäärisen akkunaseinän ja oli järjestyksessä nyt tulossa kakluunin\nkulmitse Mikkelin eteen kakluunin nurkassa. On ainakin noloa miehisen\nja täysikasvaneen ihmisen, joka on tottunut istumaan seurassa visusti\nja turvassa nurkassansa, kun siellä ymmärtää pitää leukansa kiinni eikä\nmuutenkaan syljeskele, on noloa hänenkaltaisensa noukkia kaikkien\nkatseltavana ja silmien edessä kupin kopero käteensä ja pistellä pala\npalaselta sokeri liemeen, jota ei kuitenkaan muuhun tarpeeseen\nsekoteta, kuin omaan suuhun ryypätäkseen, ja eritoten on paikka paha ja\nkampela silloin, kun prikan takana lisäksi on tyttöihminen kuin\nenkelien orpana katselemassa semmoisin silmäpuhtain ikäänkuin olisi\npari kynttilää lainannut päähänsä joulukirkon kynttiläkruunusta ja\npitäisi semmoisten tuikkujen edessä omin karvapäällisin kämmenin hakea\ntarjottimen tusinasta oma tassinheläjävänsä siivolla kouran pihtiin:\nsieluansa siinä kuumassa ajattelee ja sitä, ettei kotoa lähtiessä\ntullut leuasta rapsituksi mennäviikkoinen sänki! Tämänkin tähden Mikkel\nnyt siis rykäisi ja rykäisi perinjuurisesti, kun Siviä nyt todella oli\nkupinkantamuksineen edessä ja nyt oli tosissa toimittava, jotta\nkunnialla oli tämäkin seremonia ohitse ja ihminen taas kylmillänsä\nomissa oloissansa. Kupin Krookla oli kuitenkin saanut manövreeratuksi\nkäteensä, ja koska nyt oli kurkku jo rykäisty valmiiksi, ja muutenkin\noli mukavampaa, että ympärillä oli muutakin tekemistä kuin hänen\nnäppeihinsä tirkistäminen, niin jatkoi hän samaa sojoa ja ohjasi\nhuomiota muuhunkin kuin itseensä ja siihen pinteeseen, jossa hän\npahimmiltaan oli.\n\n\"Minä se olin\", sanoi hän siis poikki salin Alastalolle\nAlastalon juttuun, \"minä se olin, joka syljin laattialle ja sanoin\ntullikapteenille, että 'koetappas poika, kumpi kurkku enemmän vetää,\nsinun paksusi vai Pukkilan pitkä huilu; minä olen tässä istuessani sitä\nasiaa ihmetellyt!'\" Mikkelsson laukaisi tämän suustansa yht'äkkiä\nkaataessaan muutenkin kermaa kuppiinsa astiasta Siviän tarjottimelta.\nHänestä tuntui, että kun kerta on toimessa, niin samassa vahingossa\nsanookin jotain ja tapahtuu huomaamattomammin. \"Minua harmitti Pukkilan\nsuuhun katseleminen, kun muikistelee semmoiselle tavaralle, joka on\nulkolaista ja värjättyä ja ostettuna maksaisi rahaa, ja sitä paitsi\nymmärsin minä sinun nuoteistasi, että tarkoitus oli, että Blomberg\ntulisi täyteen kuin leili. Senvuoksi minä sylkäsin laattialle ja\nsanoin, että joisivat kilpaa, soin Pukkilallekin harmin, koska ei ollut\nmaksanut inträstejä päivälleen!\" selitti Krookla asiata, koska suu oli\nkäynnissä, eikä sokurikaan vielä ollut kupissa. Julkesi ottaa\nparemminkin eteensä, kun puhui muuhun saliin, vaikka kaksi palasta\nsekaan, koska Eevastiinakin oli tulossa sämpyläkori parmoillaan: kahta\npalasta ei kotona kumminkaan koskaan raskinut ottaa, ja karsasti\nvierastakin, jos kahmi liika rohkeasti. Sopi ottaa näin ja korjata\nvieraissa, koska tarjotaan, karaisi hän luontoansa: eihän omaansa\nihminen kuluta, kun naapurin hyviä maistaa! Silloinkin, samoissa\ntullimiesten kalaaseissa, otin itsekin rohkeanlaisesti lasiini, vaikka\najattelinkin, ettei Pukkila niin väärässä tainnut olla, kun pyrki\nirvistelemään joka ryypyn jälkeen, mutta kun ilmaiseksi saa ja rahan\nmaksamatta juo, niin kaataa kurkkuunsa vaikka tervaa, kunpa liemi vain\nkarvastelee sisukunnassa. \"Hoto tratti koko Blomberg!\" kuului\novinurkasta ääneenkin sana taas: nyt oli koura sokeriastiassa, niinkuin\näsken kermanekan korvalla. \"Vaikkei asia minuun kuulunut ja aine minun\nomaani ollut, niin neljättä lasia ladatessa kyllä minun jo teki mieli\npaljaan jumalan viljan ja rahan väärtin haaskaamisen vuoksi pidätellä\nBlombergia hihapuolesta ja sanoa hänelle, että hän oli käki jo\nmuutenkin ilman, että enempiä pulputtelemisia enää tarvittiin! Mutta\nmitäs minä toisten asioihin enää rupesin, kosk'en itse ollut vielä\npehmeä, ja minun taksini vasta kolmannessa kvartissa. Mutta mukava\npäivä se oli ja minäkin, joka en joutenpäiten naura, nauroin vatsani\nheikoksi, kun pidin silmäni vahdissa Pukkilan naamalla joka kerralta\nkun kulaus oli nieltävä ja painettava kurkusta alas, ja vaikka sana\nminusta omassa poskessa on liki kopeekan väärti, eikä niitä siis ole\nvaristeltava löysältänsä ja kasakaupalla niinkuin lehmä jälkiänsä, niin\nrupesin minä kuitenkin puheisiin ja kysyin viidennen lasin jälkeen\nkurillani Blombergilta, että tietääkös herra kapteeni, mikä on ero\nsokeritopan ja suolasäkin välillä, jos lastissa sattuisi olemaan\nkumpaakin lajia ja on kirjoitettava protokolla tarkastuksen jälkeen. Se\non visu paikka, ettei tapahdu sekaannusta, sanoin, sillä suolaa\npistetään silakkoihin, mutta sokeri sekotetaan totiin. Hiukka liika\nvarhain minä sentään vuovasin kysymykseni, jota minä jo olin ruvennut\njahtaamaan kohta rommipöytään istuessa, sillä porsaalla oli vielä joku\nrommittamatonkin paikankohta omassa päässään, ja sensijaan että hän,\nniinkuin kuka muu järki-ihminen hyvänsä hänen tällissään olisi alkanut\naprikoida asian vaikeutta, niin sensijaan tirkistääkin minua silmien\nsumusta kaksi kysymyksen tikkua niinkuin neulankärkeä puurolusikasta,\njota juuri vie suuhunsa: 'Sinukin puhele! olekos sinullakin leuka?\nSokeritoppa? Sanoko sine sokeritoppa, puukuva? Missä saakelissa\nsokeritoppa?' Alastalolle tuli peijakkaan kiiru karahviininsa kanssa,\nkuudennen lasin hän huomasi tarvittavan, että viimeinenkin nurkka\ntulisi virutetuksi siinä osassa Blombergin päätä, jossa tullimies\nvahtasi, ja minä itsekin tulin tuokion ajaksi selväksi mieheksi, niin\npaljo pelästyin. Turha kuitenkin oli kummankin säikäys ja turhanpäiten\nsinä minua luimistelit Blombergin selän taitse, Alastalo, ikäänkuin\nolisit luvannut syödä minut, kun ensin olin keitetty, sillä kintut\nBlombergin järjen alla olivat kuitenkin aika pehmeät jo, ja ajatukselta\nmeni, pystyyn karattuaan, sääret lenkkiin. 'Sokeritoppa?' sanoi hän ja\nvasen silmä haritti kysymystä haaralleen. 'Suolasäkki?' sanoi hän ja\noikeatakin silmää sumetti. Minä huomasinkin, että nyt tarvittiin minun\napuani, ja minä olinkin järjen käsikynkässä, jottei samalla rysäyksellä\nlonsottu nurkkaan koko kropalta nukkumaan! 'Sokeritopan, katsokaas',\nsanoin ja selitin, 'sokeritopan erottaa lastissa suolasäkistä, kun\nnostaa kummankin kannelle ja alkaa pyöritellä: sokeritoppa on silloin\nkuin lempo, anna sille vaikka kuinka hemmetinmoinen kyyti, niin\npaikallaan se pysyy, huiskii tyvipään paksulta ympäri niin, että surku\ntulee katsellessa, kun virstat jäisivät, jos vaan olisi pääsö, mutta\nsupopää, topan kärkipää, liikkuukos se mihinkään? ei tuuman vertaa, ei\nhivenän palasta, vaan istuu paikallaan kuin piru housujensa\nistuinpieleltä pikipukillaan, kuinka kiertääkin; niin istuu kuin\npyöriäinen ilman lävessä, etkä sitä siitä mihinkään siirrä, vaikka\ntuhtaisit maksun edestä: suolasäkki sensijaan kannella, se on\nrehellinen ja talonpoikainen pideltävä, se kierii sinne, mihin\nvierittää, mennä noksahtaa kyljen olkoselta vaikka laidan yli, jos on\nhullu ja pudottaa sen sinne, kierähtää kellahtaa vaikka rantasillalle\nilman konsteja ja samaa menoa puodin kynnyksen yli, jos on kääntäjää,\nja tarvitsisi kätkemisen tarpeettomalta näkijältä! Kapteeni ymmärtää\nitsekin!' sanoin ja katsoin pingotin rehellistä silmänvalkuaista\nkapteenin kumpaankin eri aikana läpyttelevään silmään. Kapteenikin oli\nkovassa pinteessä ja koki ajatella: hiki pisarteli äijän otsalla.\n'Mutta kääntämä toppa toisin käsin ja kierittelemä!' valkeni hänelle.\n'Kierittämä kirkkaasti rantapuodin kynnyksen yli!' Hän tuli ylpeäksi ja\ntaputti minua olalle: 'Kollo, pässinpää ilman sarvia, klaari asia,\nselvä kuin kuu: käännä toppapahus, suippo pentele nord-ost-sträkistä\nsyd-vest-sträkkiin, paksu piru sydvästistä nordostiin, niin toppa\nkierimä kannelle kuin pilli, ja mine, tullinuuski saama nuolla näppi,\nkun sokeri flinkisti puodissa! Ota vaarin, ja neuvo talteen, kun viisas\nsanoo!' 'Jaa'ah, se oliskin, sitä minä en ole ajatellutkaan, kun ei ole\ntullut mieleenkään!' sanoin minä puhelin, mutta nostelin taas ryppyjä\notsalleni. 'Mutta mitäs perhanaa sitte, jos tyvipää silloin vuorostaan\nistuu navaksi ja sojopää alkaa huiskia, milläs sen enää seisautatkaan,\nsillä tyvi on tykevämpi navaksi kuin kärkipään nirko ja kärjen\nköykäisempää huiskia ympäri kuin tyven perseen?' Nyt tuli totinen\npaikka, sillä kapteeniltakin heltesivät järjen nyörit lopullisesti\nkäsistä ja kaksi harrasta silmäparia tuijotti harmaan neuvottomana\ntoiseensa pöydän poikitse: kantapää ei enää tuntenut pohjaa allansa\najatuksen syvillä! 'Kapteeni ymmärtää nyt itsekin', sanoin minä ja\nvilkutin silmää Alastalollekin ja Pukkilalle pöydässä, 'ymmärtää\nitsekin, että hupsun hypyillä se mies häärisi, joka topin tevanoita\ntullilta puijaisi: Täkin kannelle ne kyllä nostaa, mutta mihinkäs\nsitte, kun alkaisi kierittäminen ja pitäisi saada pahukset tullin\nsilmiltä korjoon? paikallansa pyörisivät kuin kana, jolta on pää\nvierähtänyt jalkoihin, ja joka sitä hakee viipottaa siivet räpsytelleh,\nmutta mitään tietysti löytämättä, koska silmätkin ovat pään mukana\npermannolla! Sitä minä olen elämänikäni tai kumminkin sen ajan kuin\nolen kapteenin tuntenut, ihmetellyt, että kapteenikin, järkimies ja\njolla vielä on pääknuppi tallella ja paikallansa kaulan tyvessä, eikä\nvarpaitten edessä kierimässä, niinkuin äskeisellä kanalla, että\nkapteenikin, jolla on silmät kuin pesty klasi ja ymmärrys kuin ahvenan\nselkäpiikki, että kapteenikin, lihava mies, hosuu turhia ja potkii\ntyhjää niinkuin tuulennussija ilmaa niitunojan yläpuolella, hakee\nsemmoista, jota ei hullukaan tuo lastissa maihin tullin korjattavaksi,\nja tekee työtä, kun viattomat niistävät nenää ja katselevat vieressä\npäältä. Minä olen moniaasti ajatellut, että jos minä joskus pääsen\npraakkeihin kapteenin kanssa, niinkuin minä nyt olen päässyt, niin minä\nsanon ja selitän asian. Katsokaas, kapteeni, jos minä joskus\nkallistaisin korvani pirun huiskutuksille ja saisin halun olla\npetollinen, niin minulla on se järki, että minun silloin olisi oltava\nviekas kuin käärme: jätettävä topat Ruotsin puolelle, koska niitä ei\nkumminkaan kannelta kellistele ja tullilta pelasta, kuinka hikoo ja\nkieritteleekin, ja seilattava kotiin vain suolasäkit: ne laskisi mennä\nkolistelemaan toistensa ylitse vaikka langongia pitkin maihin ja pyöriä\nhuristamaan itsensä pinoiksi rantapuodin perälle sillä aikaa, kun\ntulliherrat istuisivat salissa ja maistelisivat minun rommiani pöydän\nympärillä.' Puhelin pakisin ja olin hartaampi kuin itse uskoinkaan\nsilmiltäni: en hellittänyt silmänläpytyksen verraksi kapteenin killiviä\nomistani muille valloilleen.\n\n\"'Sinu olema kelmi mies ja studeerattu koira, minu pitämä sinu\nrantapuoti nuukasti silmä alla!' puheli tullikapteeni, jolla jossain\nnurkassa päätä oli enemmän kynttilää valveilla kuin minä olin\nuskonutkaan. 'Mutta sinu olema pässi, oinaspässi, palvattu oinaspässi\npääknupilta: mite varte fuskama suolasäkki tullilta, ku suola tullivapa\ntavara?'\n\n\"'Jaa'ah? mitä varten?' aloin minäkin ihmetellä. 'Se asian puoli\nkestääkin ajattelemisen!' sanoin ja nostelin taas otsaryppyjä. 'En minä\nsitä selvitä! Ei minun päävärkkini sellainen ole!' sanoin minä. 'Se on\nvain kototarpeeksi veistetty ja kirveenterän jäljet näkyvät. Mutta\nkuulkaas, kapteeni!' sanoin ja siirryin toiseen asiaan, 'kuulkaas\nkapteeni, koska teillä on järki leikkaamaan kuin partaveitsen terä, ja\nymmärryksen eläväinen asioiden kruusuissa kuin piippaussakset pappilan\nmamsellin tukassa, niin sanokaas minulle kapteeni, mikä on tullimiehen\nja nuuskikipparin provisuuni silloin, kun lasti on matkalla vuotanut\ntäkkiluukun kautta ylös ja ruuman puolella tullimiesten tullessa\npuuriin on enää vain jälellä se, mitä sinne oli painolastiksi ladottu\nsuolasäkkejä Tukholman rannassa?' Minulla oli mennyt tukkaan paitsi\nmuuta ja rommia, myöskin pieni suuttumuksen kihaus, enhän minä siitä\nvielä olisi mitään asiaa tehnyt, jos hän olisi kutsunut minua vain\npässiksi, yksinkertaisesti pässiksi, sillä pässejä on monenkaltaisia,\nviisassarvisia ja tyhmänhareja, mutta kun hän sanoi minua pässinpääksi,\njopa oinaspässin pääksi, ja vielä palvatuksi, niin se minua kismitti,\nkarvasteli oikein todenperään ja minä kysyin senvuoksi ehkä\ntihuvamminkin, kuin kukaties oli otollista siinä manööverissä.\nEnnenkuin minä sentään kerkesin itse vastaamaan kysymykseeni --\nkapteeni oli omasta puolestaan jo itse siinä tällissä, että häneltä\nolisi voinut kysyä vaikka sitä, kummallako jalkaparilla kirppu\nhypätessään loikkaa, etupussikoillako vaiko takakäpälillä, taikka sitä,\nonko rommi todiksi sekotettuna merilain mukaan ja tullisäännön jälkeen\nmakeata vai karvasta ainetta, ja hän olisi jäänyt vastauksen sijasta\nvaikka tuntikaupalla kiipeämään järkensä ylisillä ja ymmärryksensä\ntikapuilla ikäänkuin olisi Athanasiuksen tunnustusta itselleen\nselvitellyt -- ennenkuin minä siis itse olin yskäissyt ja itse\nkerjennyt vastaamaan omaan kysymykseeni, täräyttänyt selkeästä suusta,\nniinkuin se, jolla verkkaamminkin kallisteltuaan on kolmen totilasin\nvoima hattunsa alla, sanonut, että tullimiehen provisuuni siitä\nsyynistä olisi pitkä nokka, leiviskän painoisena naamassa killuva ja\nkärsäpäästä paksu kuin sokeritopan tyviperse! -- ennenkuin minä siis\nolin läjäyttänyt päin tullimiehen taulua ja puhunut silkkaa suomea,\nniin olit sinä jo, Alastalo, hätähousu, senkin seitsemällä kiiruulla\nsilittelemässä ja sovittelemassa, hoit ja puhelit, hissasit seiliä ja\nsolmit reiviä, minä muka juonut itseni juovuksiin, riskit merellä, kun\nengelsmanni kyttäsi, eikä uskaltanut seilata kuin vajalasteja\nkuutossaan, -- 'vajalasteja!' vuovasit itsekin sen sanan! -- hosuit\nsuullasi kuin soopankeittäjä harikollaan patansa vieressä,\nraaputit kynsien paukkuen kuin koira kalliolla sammaleen nöhtää\ntakajälkiensä peitoksi: paskoja prätisit ja turhaa tohisit, sillä, jos\ntulli-Blombergilla joskuskaan oli järjenhiiri juoksentelemassa hänen\nälykoppansa sisäpuolella, niin kyllä se hiiri silloin ja niissä\ntäpärissä jo nukkui niin hurskaan unta, että kuorsaamisen kuuli, jos\nkuulusteli!\"\n\nKrooklan isäntä olisi pyyhkäissyt suupieltään, jos hänellä olisi ollut\njompikumpi käsi vapaana. Hänellä oli nyt korjuussaan sekä kahvikuppi,\nettä Eevastiinan sämpylä ja rinkilä, niiden näppiminen oli tapahtunut\nhuomaamatta, kun samaan aikaan oli sopinut puhella, eikä turhanpäiten\nsalissa tirkistelty. Nyt ei hänellä puolestaan enää ollut mitään\nsanomista, sillä kuppinsa tyhjentämisen sekä vehnästensä syömisen\nsuorittaa mies kyllä hämäytymättä, kun ne kerran ovat kunnialla\nkourassa, ja se toimitus tapahtuukin parhaiten omassa rauhassa. Niinpä\noli siis Krooklan Mikkelsson vaiennut, eikä Eevastiinakaan mitään\nsanonut lähtiessään Mikkelssonin edestä Nordbergia kohden, joka jo oven\ntoisella vierustalla odotteli kuppi kädessä sämpyläänsä, Eevastiina oli\nnimittäin tottunut siihen, että hän ei miesten päristessä enää\npukahtanut sanan taivaallista suustaan: niillä oli toinen nuotti\npuheissaan, koska niillä oli parta veivattavana mukana, kun leuka\nväänsi, eikä siihen tahtiin päässyt kiinni helmaihminen, sitäpaitsi oli\njoskus mukavaa ihmeen vuoksi levähdellä omaakin kieltään, kun oli\naikaa.\n\nKrooklan Mikkelsson oli siis vaiennut salissa yhtä umpiäkkiä kuin hän\noli odottamatta ruvennut sananvuorolle, ja kun hän nyt oli alkanut\npistellä Eevastiinan sämpylää, senverran kuin siitä kerrallaan mahtui\nkumpaankin, vuoroin kuppinsa sisuksiin, vuoroin hartaan suunsa\nkätkimiin, niin olisi saanut odottaa hyvän jumalanpalveluksen ajan,\nennenkuin hänen taholtaan ja hänen leukapielestään taas sanankaltaista\nolisi lähtenyt: yhtähyvin olisi kaakelikakluuni hänen vieressään\navannut messinkipeltiset luukkunsa ja alkanut saarnata saranain\ntäydeltä kuin Krooklan Mikkelsson tällä hetkellä olisi viljellyt niitä\nposkia sananhaaskoon, joita tarvittiin sämpylän korjaamiseksi\nkristilliseen talteen. Salissa syntyikin semmoinen tuokio kuin silloin\nmeren vesillä, kun navakassa länsietelässä itäetelä odottamatta saa\npäähänsä koetella, ovatkos sillä hänenkin poskensa puuskutällissä ja\npahus puhaltaa kesken kaikkea ja hampaitten irveitä tuhattulimmaisimman\ntappuran pyyhkimään lakean laitumia ja turjuttamaan tukkaharjaksia,\nmitä merentupsua sattuu sokean menossa silmittömän kynsiin, koko\npyräyksen hävitäksi samassa sen hännättömän tien ilman ummille, joilta\noli järjettömänä tuiskahtanutkin niskaan: henkäyksen kestämän ovat\nvetelän varsat hämässä lavean loiskumilla, laukan meno sotkettu kaapaa\nnostavilta ja niskojen virmoilta roiskeen ravistus, ennenkuin taas on\nkaulain kaari menoharjoilla suoristettu selkeään kyömyynsä, selkien\nlautaset loiviensa puhtailla notkumilla ja aavojen laumaisat ratsut\ntaas vaahtisella vaellolla rannattoman vellovalla laella, jota tuuli\ntannertaa, niinkuin sillä on mieli ja matkan selittämätön määrä.\nTuommoinen tuokio oli salissa niillä murtumillaan, jolloin äkkipyräys\njo on hellittänyt hyppysensä harjojen tuiveroista, mutta jolloin\naaltojen seljät ensi tuperruksessaan vielä eivät tiedä, vanhoilleenko\non niskan sojoa yhä kyömytettävä, vai istuuko uusi herra jo varmana\nsatulassa ja onko kuolatin temmattu nelistävillä jo uuteen pinkaan!\n\nEi Pukkilakaan, niin liukas kuin hän olikin järkensä elohopealta ja\nmerimiehen nopea kouransa näpeiltä, ollut kohta Krooklan pyräyksen\njälkeen selvillä, olikos nyt nuoteissa vuorolla enää jahnaus Alastalon\nkanssa vanhoista rommeista, vai oltavako kuuteissa Krooklan puheitten\nvuoksi, joissa sopi ymmärtää hyppelemistä hänenkin nenälleen, vaikka\nhänellä kuitenkin oli kapteenin nenä omana ja Krooklalla vain\nrusthollarin peritty orsi naamassa, ja vielä vähemmin oli Lahdenperä,\nmaantonkija pellon kankeoilla ja lavitsanistuja keräjäpenkeillä kun hän\nvain olikin, perillä tässä manööverissä siitä, kuinka käsin ratti nyt\noli käännettävä ajatuksen meinassa ruorisarvia pidellessä,\nhöläytettäväkö hyvä nauru Krooklan Mikkelille palkaksi, -- sillä oli\njuutaksella se revärssin paperikin pahus tallella kaapinklahvissaan\nhäneltäkin ja ilmaiseksihan mies maostansa nauraa! -- vai oliko\nvisumpaa tänäpänä olla koko rustholliltaan höyli Alastalolle ja säästää\nkaikki voide siihen akseliin, joka näissä tärkeissä nyt kääntää\nratasta: nauraa räjähdellä tässä salissa ja näillä sohvilla vain\nAlastalon puheille vatsan pohjilta ja muitten jutuille korkeintaan\ntoisen suupielensä kuirulla, niinkuin keräjätuvassakin on\npakinanvälillä säällistä ja säädynmukaista mitata naurun paksuus\neritouviseksi silloin kun tuomari laukaisee jotain leuoistansa ja\nsilloin kun kirjuri vikertää höystäviä nälkäisen linnunnokkansa alta.\nOli siis hiemasen sillä tapaa salissa kuin pitkospuulla kävellessä\nmetsäpolulla alhon silmän poikitse: oli pideltävä silmä tarkantärkeänä,\nettei astunut jalka kummallakaan puolella vetelään, enempää oikealla,\njossa oli suota, kuin vasemmallakaan, jossa mättään turvas myöskin\nsaattoi livettää.\n\nAlastalohan kuitenkin istui tässä salissa helvarin varressa, eivätkä\nhänen kuutossaan purjeet muutenkaan saaneet pahemmissakaan pyräyksissä\nomilla konsteillansa lystäillä: pieni nykäys varteen, sen ohuen\nvertainen kuin kämmeneniho tuntui käskevän ja henki sanoi keulan\ntarvitsevan kulkemisen hajuille noustaksensa, ja taaskin olivat kliput\nmastoissa huudintiedossa ja vedonhengessä ja kuuttinuorat kiristämässä\nmenonpuserrusta parrasvieriin. \"Peijakas sinua!\" rohkaisi hän siis\naluksi Krooklaa, jota oli suotuisaa pitää häntäkin hyvällä mielen\nkarvalla, ja sanoi sinnekäsin sen sanan, joka tarvittiin, jotta\nKrooklan ommel sujaviltaan juoksisi silmukan lisänä jutun nuotan\nmuitten verkkosolmujen jatkoksi, ja Krookla jäisi vuovauksensa jälkeen\ntyytyväisin poskipakein ja kunnialla hörppimään kahviansa, \"peijakas\nsinua!\" sanoi Alastalo siis ja katseli niillä silmin Krooklaa, kuin\nkatsellaan miestä, jolle tahdotaan sanoa ja kehotella, että olet\nsinäkin koko koira sinäkin leualtasi, kun paikkaan tullaan ja\ntarvitaan, vaikkei uskoisi kesyiltä karvoilta! \"Olit pinteleessä pistää\nminut pirhanan knääkkiin! Mikäs Zarpathin lesken ehtymätön kruukku\nminun rommiflaskuni sinun mielestäsi oli, että sen pohjilta enää kaiken\nkaatelemisen jälkeen vielä olisi ollut laimiskaa kuin Bethesdan\nlammikossa juoksuteltavaksi kilpaliemenä Blombergin ja Pukkilan\nalipäistään vuotaviin kurkkuihin? Vai täydellä tolkullasiko ja\npahahenki kuiskuttelemassa korvasi juurella sinä tarkoitit, että minä\ntosissani ja tässä lihavassa ruumiinmajassani, jonka Jumala minulle on\nantanut, olisin vaivautunut tuoliltani ja mennyt uuden kerran klahville\nja ruvennut juottamaan tullimiehille oikeita ihmisten aineita? Pois\nminusta semmoinen! ajattelin minä kohta ja torjuin voimalla kiusaajan\nniissä verkaisissa housuissa, jotka Muntilan Eevert, kraatarivainaa\naikanansa oli leikannut sinun sääriäsi varten ja ommellut\nprässisaumoihin! Lieto mies tuo Mikkeli kieleltänsä, vaikka enimmälti\npitää sen karsinassa!\" kehasi Alastalo suojelevasti laveammallekin,\njotta jäisi Krooklan nurkkaan hyvitetty ja hengen mielessä päälaen\ntuntuville taputeltu mies niihin leppoisiin askarruksiin, joissa\nihminen on sopuviltaan, kun on suun vahingolta tullut hellittäneeksi\nomastakin mielestä mukavia parrastansa ja samalla on vehnästä purtavana\nposkeen ja kahvin lientä särpättävänä päälle nisusen painimiksi.\nOtsaluun karvoille kyhnytetty vasikka ei veräjässä hangottele! ajatteli\nAlastalo, silmä jo muilla isännän jäljillä ja ohjasperäin rihmoilla.\n\"Pukkilasta tietysti se silloinkin oli pahin risti!\" sanoi hän, koska\npataa on härkilöitävä kaikilta reunoilta, jotta puuro kiehuu tasan,\nja jo oli aika, että sohvanpuolellakin salia muistivat ennen\nnuokahtamistaan, että istuttiin yhdessä muutakin varten kuin\ntuijottamassa omaa nenäortta myöten lankun rakoihin laattiassa. \"Mikkel\noli tuskin kerjennyt sanomaan pahankurjen sanansa Pukkilan pitkästä ja\nBlombergin paksusta kurkusta ja siitä, kumpi tosipaikassa vetäisi\nenemmän rommia, kun Pukkilan silmissä jo hyppeli orava kummassakin:\norava, sanon siivosti, vaikka tarkotan pirunpenikkaa polskimassa\ntasa-anturalta kummankin pakanan kiiluvissa. En minä ymmärrä, millä\nsyntisellä pelillä kristityn ihmisen silmäpari kerkiää ja uskaltaa\npelkän paljaan ilman varassa niin nopeat ja niin rohkeat loikaukset\nrommipullon tyhjiltä pöydällä avaimen lehteen klahvipiirongin lukon\nsuussa ja sieltä takaisin omaan tyhjennettyyn lasiin, kuin vuohikilit\nPukkilalla sillä kohtaa naamaa, jossa muilla ihmisillä ovat silmät,\nsiinä vilauksessa loiskasivat! Ja kun joskus loppuselvitykset\ntapahtuvat ja pukkienkin puolella ansiot mitataan ja isosyntiset\ntuomitaan isommalle kiukaalle ja pikkusyntiset pienemmille\npihipaasille, niin jos minut silloin käsketään todistajaksi pöydän\neteen Pukkilan Petterin asioissa, niin siinä paikassa minä en puhtaalla\nomallatunnolla ja totuudessa pysyäkseni voi muuta kuin peittelemättä\nsanoa, että vahingon ilon lieska oli, surku sanoa, aika isonen\nsamaisissa Petterin silmissä, kun hän siinä kiipelissä ja niissä kulman\nkiertämisen täpärissä silloisissa tullinuuskien kalaaseissa katseli\nlähimmäistänsä, eli minua, ja että, jos minun yksinkertaista mieltäni\nkysytään, niin kyllä minä pahasti pelkään, että Petterin luissa istuu\nperisynti perin lujalla, ja että pienet valkeat ja tavalliset\nsilakanpaistokekäleet eivät riitä, jos hänestäkin on kärytettävä\npulmunen taivaan puitten oksille visertämään! Juu, juu, Petter, mutta\nliika varhain sinä sillä kerralla sentään kieltäsi liposit, sillä\nBlomberg alkoi niissä veisuissa jo olla pulmunen maanpäälläkin ja\nhurskas poika tuolilla. Se ymmärryksen tolkku hänellä vielä oli jossain\npään nurkassa valveilla, että sai käännetyksi niskan kankeata\nsenverran, että ihmeissään katseli Mikkeliä uunin kulmassa tuossa,\nmissä Mikkeli nytkin istuu, tirkisteli kummissaan Mikkeliä naamaan\nsiihen paikkaan, missä parran liuskare oli Mikkelin puhuessa Mikkelin\nleuan päässä liikahdellut. 'Puhelikos muurin kaakeli, vai mies\nmuurin nurkassa?' kysyi hän paki ällistyneenä, kun ei sieltä käsin\nenää enempää pukahdusta kuulunut, ja se mikä oli ennen ollut\nliikkumattomana, oli taaskin liikkumattomana. 'Kaakeli sanoi, että\nminulla paksu kurkku ja rommilla lyhyt reisu vatsaan!' riemastui hän\nnauramaan koko sen tyngän hyppimättä, joka hänen ruumiistaan istui\ntuolilla, ja siemasi naamaansa sen laimiskan, mikä hänellä vielä oli\njäljellä lasissa pohjilla. 'Pränsthaka nurkassa, mutta viisas mies kuin\nSalomon sananlasku!' hoilasi hän ja killisti nauriin silmiä naamassansa\nMikkeliin, kuin seitsemänteen ihmisenihmeeseen Naantalin kadulla.\n'Naamalta kuin kaakelin neliskantti, mutta puhuu kuin Daniel\nBaabelissa: pitkä kurkku, sanoi, niin viinalla virstan matka, lyhyt\nkurkku, sanoi, niin rommi kohta kotona! Blombergilla priima järki,\nBlombergilla järki kuin kanan nokka: noukkii viisaan sanan kuin jyvän\ntunkiosta, ja ajatuksen madon vaikka kollomoukan poskihampaasta! Kurkku\nlyhyt, jestan-kiesus sitä ajatusta! niin rommilla lyhyt matka ja\ntalonpojankin rommi pääsee taivaisiin ja tulliherran hattuun! Missäs\nsinulla, Alastalo on enempi ainetta? Blombergin kurkku on lyhyt,\nniinkuin Salomo ja kaakeli uunin nurkassa sanoi, ja kipparinkin rommi\nkiipee sitämyöten kunniaan ja pääsee herrasseuraan kapteenin päässä!'\nHän työnteli tyhjää lasiansa minua kohden pöydällä, ja minä jo vähän\npeljästyin, että tuleekos tässä tosi sittenkin eteen ja Pukkilan\nperhanalle nauru, kun minun sittenkin olisi käveltävä vielä klahville,\nja haettava sieltä pöydälle sitä, jota Pukkila tiesi siellä olevan.\nMutta Blombergilla olikin jo järki siltä päivältä viimeisillä\nniiskauksillaan, ja kun minä maltoin vielä sen ajan vartoa ja pitää\nmieleni kuuttia kovana, että lasi hänen torkotellessaan kaatui hänen\nkourastaan kumolleen pöydälle, niin ymmärsin minä, että ellen minä\nkiiruuta pidä, ja hätiköi, niin rymisee kohta muutakin, ja tullimiesten\nsuihin ei tule minun salissani sitä ainetta, jota ei ollut tullimiesten\nvaralta minun klahviini talletettu! Blomberg jäikin tirkistämään\nkaatuneeseen lasiinsa ja siihen laimiskaan, joka sen pohjilta kuitenkin\nvielä vuosi pöytäliinan aivinalle, kuinka tyhjille sen luulikaan\nkallistaneensa: hänelle tuli kai sydämen surku, kun senkin tilkan piti\njuosta suulta hukkaan aivinan lankoihin! Se haikean puru sydämen\nsyrjässä jäi siltä päivältä kuitenkin hänen viimeiseksi selväksi\ntiedokseen, ajatukset olivat äsken heiluneet liika väkevillä notkumilla\nhänen päässään, ja nyt pyyhkäisi ylihaalinki viimeinkin miehen sinne,\nminne hän olisi varhemminkin joutanut: ensin pehmeni yläruumis pöydän\nlaitaa vastaan, silmät äijällä harittivat siinä sumussa, jolloin tuntuu\nsamanvietävältä, hoiperteleeko itä lännen kulmilla taivasta vai\nluutiiko omia nurkkiansa kotokantillaan, eikä senjälkeen enää tarvinnut\nkauvaa odottaa, ennenkuin tuolin jalat kolisivat ja kuuli sen ryminän,\nmillä mies kypsänä kellistyy lavitsoilta ja pöydän partaan näkyviltä ja\nlöytää ansaitun levon permannon lankuilla. Minä olen kristitty mies ja\nminulla on kristillinen sydän, mutta minun kärsivällisyyteni rihma oli\njuossut loppuun, ja kun minä myöskin olin huomannut, että muutkin\ntullimiehet olivat kytänneet laseihinsa tarpeeksi hartaasti ja että\nbesättninki oli likipitäen samassa lastissa kuin päällikkökin, niin\nminä en pidätellyt itseäni enää, minä olin pystyssä kuin piru ja piikki\nkiiskisen niskassa, koura tempasi lähimpään tuolin karmiin ja\nkapteenilla oli seuraa seuraavasta miehestään pöydän alla, kun oli\nkiskaistu peräpakarain alta tuolin turva. 'Mitä helvetin komentoa\nsemmoinen on, että kapteeni makaa laattialla tullisyynissä ja miehet\nkilluvat nokkineen laiskoina pöydän ympärillä!' kiljuin minä, ja tuoli\njyrisi tuolin jälkeen, kun minä tein puhdasta protokollaa ja mies\nmiehen jälkeen kieri säkkinä sinne, mistä ei enää oma kinttu nostanut,\nkuinka tullisääret sätkivätkin. Kokkipoikaa minä en sentään kerjennyt\nlonsottamaan, sillä se pirunpalanen oli jo oravana omilla nappuloillaan\ntalon töissä minun apunani ja kiskomassa kuin kerjäläinen kyrsää tuolin\npuuta hän puolestaan Pukkilan housunpaikkojen alta, niin että Pukkila\noli helisemässä, ennenkuin sai kahmaistuksi taakseen tuolin karmin\nylitse senverran, että oli viholaista niskavilloissa ja vinittänyt\npojanpenikan aikamiesten joukkoon pöydän alla. Krooklakin oli ruvennut\nliikkumaan uunin nurkassa, hän oli alkanut kirvottaa tuoliltansa sitä\nmiehen mittaa pystyyn, mikä hänellä oli luiden varaa vinkkelien\nsaranoilta oijennettavaa, ja oven yläkarmin tasalle sitä tavallisesti\nriittää hänellä, kun kaikki on venynyt paikoillensa. 'Minun kaiketi\ntästä nyt täytyy lähteä rantaan kävelemään ja hakemaan apuväkeä, kun\nsinäkin turhan päiten nakkasit pojan naskalin pöydän alle, vaikka hän\nolisi ollut nuorempi ja liukkaampi juoksemaan!' marisi hän Pukkilalle,\nkun kumarteli niskojansa mennäksensä ovesta. 'Joutavat sieltä tulla\nsäkitkin kantamaan, kun ovat topitkin souvanneet!' arveli hän vielä\ntampuurin puolelta ja katseli taakseen, päätä senverran kallistellen,\nettä sopi nähdä koko rivi pöydän jaloissa. 'Talolla ovat sikansa ja\nkruunulla tullinsa, ja kummatkin tonkivat, mutta siat pääsevät\nkaaduttuaan pöydän päälle vateihin, kun tullimiehet jätetään pöydän\nalle saappaisiinsa!' lähti viisautta vielä poskista, ennenkuin Mikkel\ntosissaan hävisi porstuan puolelle ja alkoi saapastaa rantaan päin.\n\n\"Sähimistä pöydän alla piisasi, eihän siellä ollut polstareita kylkien\npehmittimiksi, vaan honkaista lankkupuuta, ja joku sitkaampi koetti\nkahmia itseänsä pystyynkin vielä, vaikka yrityksiksi se jäi muilta\npaitsi kokkipojalta, joka viholainen yks' kaks' oli taaskin kärppänä\nkintuillaan ja kuin messiäinen nenänkärkineen jokaisen lasin suulla\npöydällä, jossa vielä oli ainetta pohjalla haisteltavana. 'Hyvä pappi\nsiunaa oman sielunsa ensin, ennenkuin muille pakanoille saarnaa!'\nhihkui huuditon, siepaten Pukkilan nokan edestä Pukkilan melkein\nkajoomattoman lasin ja juosta vilkaisten hirttämättömänä siihen päähän\npöytää, johon ei Pukkilan käsi ulottunut. Ei Pukkilan tämän jälkeen\nenää olisi tarvinnut vääristellä suutaan tälle lasille niinkuin hän nyt\nvääristeli entistäkin pahemmin, sillä liemi oli nielty saman menon, ja\npoika pärskyttelemässä niin kuin aikamies pärskyttelee kelpo kulauksen\npäälle. En minä sentään nauruani kerjennyt loppuun saakka nauramaan,\nkun minunkin lasini jo oli kadonnut minunkin edestäni pöydältä.\n'Saamari!' sanoin, mutta se oli myöhäistä, sillä poika oli jo kyykyssä\npöydän jaloissa, käsi tullikapteenin niskan alla tylttymässä ja pulp,\npulp! sanoi minun totini, kun se juoksi Blombergin röhisevään talteen.\n'Pasuri puurissa, niin pasuri täälläkin!' puheli poika vain, kun\nKrooklankin lasi hävisi pöydän partaalta ja kallistui kostuttamaan\nuutta janoista tullimiespartaa. 'En minä tukan kynimisiä muistele,\nkristillistä se kaiketi oli, kun se tapahtui kokin niskassa, ja\nkristillisesti minäkin jaan jokaiselle!' kuului pöydän alta vain, kun\nlasi lasin jälkeen vuoroltansa katosi pöydän syrjältä ja palasi\npaikalleen takaisin pohjalaimiska tyhjennettynä. 'Minä olen mönsträtty\nkokiksi puuriin, ja minulla on kruunun virkana tiskata, kun muut\novat muissa virantoimituksissa ja juovat!' lykkäsi pahankurki\nsananselityksen minuakin varten askareensa raosta ja läpytteli\nsilmäpakanoitansa niin syntisesti minulle, että vähemmästäkin ymmärsi\nmeidän perkaavan samaa kiiskistä.\n\n\"Pöydältä olikin tiskattu joka ainoa juokseva pisara, ja Ruotsin\nkuninkaan kellarimestarin tullaamaton rommi viimeistä tippaansa myöten\ntallessa tullin sigillin takana pöydän alla, kun porstuassa viimeinkin\nalkoi kolista ja ovelle ilmestyi miestä kuin enkeliä, edellä Härkäniemi\npartoinensa, ja hänen takanansa Lahdenperä, muut sikäli, kuin naamaa\nmahtui toisten olkapäitten ylitse kurkistelemaan miesriviä\nlakokarheessa laiston mitalta permannon niitulla. 'Tarkkapas täällä\nonkin syyni, kun laattian raotkin luurataan!' puheli Härkäniemi ja oli\nolevinaan, ikäänkuin tässä olisi lusikka kuletettava vain niinkuin\nmuuhunkin tavalliseen papuvatiin, mutta kynsäsi hän kuitenkin toisen\nkerran, tai tarkemmin sanoen kolmannenkin kerran elämässänsä\nniskakarvojansa. Ensimmäisen kerranhan se tapahtui hänelle, niinkuin\ntietty on ja kylä kertoo, elämässä silloin, kun miehenalulla ei vielä\nollut housuja säärien peittona -- vesa oli silloin jo Mallena ja\nkolmivuotiaana koltturessuna sama vakaaleukainen ja järkäniskainen\nMalakias, joka tänäpänäkin ja tällä haavaakin istuu Härkäniemenä\nedessämme tuossa sohvalla katseltavanamme ja imeskelee piippuansa sillä\nleuanpidolla, ikäänkuin ei niissä pihdeissä ikinä olisi istunut\nimutukon kaltaistakaan -- no niin, imutukon tumppi hänellä niinä\npäivinä kuitenkin oli nykyisen piipun sijasta roikkumassa hampaissansa,\nkun miehen tamppi helmat heilahdellen tallusteli rauhassansa kotokylän\nsuviraitteja sen seikan hämmentämättä, naureskelivatko vastaantulijat\naikamiehelle ja valkovillatukalle, vai olivatko nauramatta, tai\nröhkäisikö sianporsas sivuveräjän puolojen takaa ihmeissänsä; olivatkos\nkotonakaan vaimoväen valta ja äitimuorin torat riittäneet riisumaan\nleuasta sitä, mitä mies oli tottunut ikämuistoiltansa leuassansa\nkantamaan? -- menkääpäs tänäpänäkään ja tuolta sohvalta hellittämään\nHärkäniemen leukapielistä sitä, mikä Härkäniemen hampaissa istuu! --\nniinpä siis, samana Malakiaksena ja Härkäniemenä kuin tänäpänä, vaikkei\nsilloin vielä luukkuhousuissakaan, käveli Malle taaskin kerta\nkeikutteli tanhualla, kun sattui kylän kaivon ohitse ja tuli\nvakaviltaan mieleen mennä poutapäivän ratoksi kurkistelemaan kaivon\nluukusta sammakkojen peliä alhaalla: katselikin sinne, mutta tällä\nkerralla jäivät sammakot tarkastamatta, kuinka kyykkivätkin\nhyppyvalmiina sammalrakojensa suilla, sillä kaivon pohjilta tirkisteli\nkuvastimiltaan hullunkurinen vekana miessilmään, hiustuppuraa sillä oli\npellaviltaan päänympärillä niinkuin itselläkin ja naaman nauriissa\nsamat silmänkippurat, mitkä tiesi omiksi akkunoikseen ja nenänpäänä\njuuri semmoinen nysä, jota omana nenänpäänään paraastansa piteli, mutta\nsuussa, selvästi suussa, oli jortikalla sokerituppu, ilmi-ilkonen\nsokeritotti tupunimuna täysmiehen suussa, isossa koltussa astelevan\nniinkuin itse: silloin ja siinä ällistyksessä harasi Mallen kynsi\nensimmäisen kerran Malakiaksen niskakarvoja, kunnes suu vähitellen\nlaveni miehen-alun naamassa, äijänkyynärä nauroi itseänsä ja\nHärkäniemen silloin vielä parrattomalta höröltä tipahti kaivoon jotain\nsemmoista, jota luukkuhousuijän saavuttanut mies ei enää mielellänsä\nperästäpäin muistele leuassansa ikinä kantaneensakaan, ja jota minä en\nHärkäniemen läsnäollessa nytkään vielä kutsu vauvantutiksi.\n\n\"Toisen kerran harasi Härkäniemi elämässään niskakarvojansa siinä\nijässä, jolloin ei enää kävellä koltussa, vaan jolloin mies jo\nkohentelee housuja jaloissaan hihnavyötä nostelemalla ja jolloin jo on\nviiksenvesaakin versonut huulille niin paksulti, että leukapieleen\nmallaa jo vaikka piipunnysäkin entisen tutin paikalle. Tässä ijässä\nsiis, kun miehen naaman jo eroittaa kauempaakin katsellen karheoiltaan\nnaispuolisen siloisista, mutta jolloin Härkäniemen aineinenkin mies\nkuitenkin vielä on penikka ja ujo, erehtyi Malakias kerta ullakosta\nHerras-Heikkilän suurissa häissä Isonpitäjän puolella muinoin. Kun on\nmiehenmuotoisella jo nuoreltansa Härkäniemen vakaat luut ja muu mielen\nluonto, niin sattuu ijässä semmoinen välimaa, jolloin ei ole kotonansa\nparemmissakaan pidoissa, ja jolloin roikkuu salin ovenpielillä, sen\najan kuin siinä viitsii, ja pitää harakoimisena sitä poukkimisen peliä,\njota siitä katselee, mutta jolloin ei myöskään vielä tunne itsessänsä\nsitä tykevyyttä ja muuta mielen potkoa, että lykkäisi itsensä kamarin\npuolelle muitten partaisempien pariin istumaan ja hyrisemään toisten\njoukossa totipöydän vieressä omine leukoineenkin, ja niinpä oli\nHärkäniemen Malakiaksellekin näissä häissä aika alkanut käydä lopulta\nikäväksi, ja ehtoouninen kun jo silloinkin oli, oli hän arvellut\nviimein viisaimmaksi lähteä hakemaan itselleen lepopaikkaa omin päin ja\nomilta kompuroimilta, mistä parhaimmin löysi. Olihan hän viimein\nmuutamalle vinnille löytänytkin toisen pitorivin ullakolla, hyväksi hän\npaikan katsoi, polstareita jonossa toistansa pöyhempiä vierivierellä\nlaattialla päädystä päätyyn kymmenen syllän määrät -- tietäähän ison\ntalon polstarivarat, jossa on viisi tytärtä naitettavana! --\nylislakanakin herrasesti taitettu kauniiksi laskokseksi jokaikisen\ntäkin yläpielen päälle, niin että oikein juljetti täysmiehen\nkatsellakin, saati ajatella, että semmoiseen liinaiseen pehmoon oli\nomat sääret pujotettava. Saihan Malakias kuitenkin housut jaloistansa,\nja tunnusteltuansa itsellensä keskipaikoilta vinttiä mielestänsä\nparhaan ja pehmoisimman sijan, karaisi hän kuin karaisikin luontoansa,\nnosti lievettä ja pujahti kuin pujahtikin lakaniin: eivät siellä oljet\nkahisseet selän alla, vaan mies oijenteli jäseniä kuin mamselli\nhöyhenissä, siunasikin itsensä kerta taas monesta vuodesta oikein\nkunnollisesti. Ei yöstäkään ole enempää sanomista kuin että hyvästi uni\nmaistui, minä en usko, että Härkäniemi on elämässään kuorsannut\nhurskaammin kuin sinä yönä, sillä tapaa sanovat ainakin ne, jotka\nolivat sitä kuulemassa, ja niitä on nyt emäntinä kolmessa pitäjässä,\njollei useammassa. Mutta sikeästäkin unesta herätään aikanaan, ja\nHärkäniemen herääminen tänä häähuomeltaina oli syntinen. Eihän aluksi\nhätää ollut, kaskotteli niinkuin tavallisesti käsivarsistansa ja\nposkilihaksistansa unen loput ja ravisteli virkistyksekseen\nhartialihoja, ihmetteli vain, kun ei jalkapohjissa rytissyt sängynpää.\nMutta sitte tottui silmä aamunhämärään, katse heltesi vinnin orsipuista\nvaellukselle vinnin ullakolla, ensin verkakseltaan vasemman olan ylitse\nlänsipäätyä päin ja senjälkeen koko vireästi oikeallekin käsin\nitäpäätyä kohden, ja silloin se tapahtui, että Härkäniemi toisen kerran\nelämässään harasi kourin niskakarvoihinsa, nyt tällä kertaa jo\nmelkoisesti paksutupsuisempiin kuin muinen kaivonluukulla kolmivuotiaan\npojanjallin järkiröyhälöillä. Istuviltaan oli mies polstarillaan, ja\nuskoiko tyrmistynyt silmä todeksi vai ei, niin niin pitkälle kuin\nvinnin ullakon hämäriin kantoi kahdella puolen suviaamun sarastuksessa\nvakaan vanhanpojan alun ja pöpperöisen miehen jänistävä katse, oli\nletin kevytmielistä palmikkoa leveänään jokaisen tyynyn valkoisella\nkaiteella ja hempeätä hengittävää joka lakanan huokuvilla, ellei\ntirskunut mistäkin nurkasta nenänpäähän asti vedetyn peiton varjosta\nsilmäpari kuin västäräkki varkaisilla! On tunnustettava, että\nHärkäniemi myöhemmin elämässään on tiukoissakin paikoissa ollut\npelvoton mies, jonka housut eivät vähistä tärise, mutta silloin oli\nhänen ensimmäinen tekonsa senjälkeen kun hän oli raapaissut tukkansa\ntakalistoa ollut se, että hän nopeammin kuin syöstävä oli pujahtanut\ntakaisin peittonsa alle, vetänyt, mitä käsiinsä sai, korvainsa\nylitse, niin ettei miehestä näkynyt peiton alta kuin päälaen ylin\nhiustupsu ylhäällä harittamassa tyynyllä ja toisen jalan isovarvas\nkurkottelemassa esille jalkopäästä alhaalla. Lukuvuoroilla, kun ei mies\nosaa papin edessä palastansa, ei ihminen seiso laattialla ja\nnahoissansa niin hiiren hissuksissa ja niin pienenkään karvan\nliikkumatta järjessänsä, kuin Härkäniemen Malakias nyt makasi lakanan\nalla pikkuvarvastansakaan häälähtämättä sen einemän ajan kestämän,\njonka varpunen kuljun partaalla tarvitsee noukkiakseen nokkaansa\nvedenpisaran ja livauttaakseen sen kurkkuansa myöten alas janoonsa,\nvain molemmat silmät arvatenkin läpyttelivät miehellä selkoselällään\nhupun pimeässä niinkuin jäniksellä puskassa, jonne pupu on saanut edes\npäänsä piiloon. Sen enemmän kuin varpunen tarvitsee juodaksensa\nkulauksen kurkustansa alas, sanon, sillä vilauksessa olivat mielessä\nsyntiset miehen housuparit peiton julkipuolella vuoteen jalkopäässä\nniin näkyvissä kuin viisaripari ikinä kellon taulussa, tai oma nuhainen\nnenä kirkon liinalla, kun puhiseva pärskähtää aivastukseen keskellä\nsakramenttia, ja samassa vilauksessa möyri jo peiton alla niin\njumalaton pöyhy, ikäänkuin kuhisisi Herras-Heikkilän emännän\ntaattitäkin verhoissa valloillansa vähintäinkin kahden talon\nporsaspahnan nöhkäväki. Katosivathan nyt tosin pöksyt täkin päältä\nja hävisivät kumpinekin tromppuineen lemmon nieluun, kuin noidutut,\nmutta koko vinttikin oli nyt valveilla ja niin monta kuin oli\nHerras-Heikkilän suurissa häissä Heikkilän ison rivin avaralla\nullakolla lämmittänyt tyynynpielustaa neitoisa poskipää, niin monta oli\ntyynyä nyt kylmillä ja päänpalmuvaa pystyssä, kun oli niillä\nsilmäntirskuilla, joita kussakin tytönpäässä on kaksi, ja molemmat\nvälistä liikaa, katsottava, kuinka nopeasti mies todella kerkiää\nhousuihinsa, kun hänellä on tosi kiiru. Nopeammin se tällä erällä\ntapahtui, kuin Härkäniemi on ikinä elämässään missään asiassa\nliikkunut, ja kyllä myös kolisivat ullakon raput, kun se Aatami oli\npäässyt pöksyihinsä ja pötkinyt paratiisista, joka ei ikinä olisi\nansainnut naisväen ullakon rappusia kavuta. Vasta ullakon alarapuilla,\nja korvien kimistessä sitä naurunkulkutusta ja mahdotonta huikutusta,\njonka muutaman tusinan tyttöihmisen kurkkuhuilut saattavat lähdettää\nrekistereistään, kerkesi peljästynyt mies vielä uudemman kerran ja\ntällä erällä perille asti kahmasemaan niskakarvojaan, ja minä luulen,\nettä pelästynyt silloin vannoi tukkansa alla sen valan, jonka lykyssä\nHärkäniemi vielä tänäpäivänä polttaa piippuansa vapaana poikamiehenä\nkeskellämme!\n\n\"Kolmannen kerran elämässään raapaisi Härkäniemi nyt siis tukkansa\ntakametsän pensaita, kun toisten edellä salin puolelle astuessaan näki\nesivallan pöydän alla ja tullin virkatoimituksissa laattian syynissä.\n'No en minä kapteenia vielä ole sopivammalla paikalla nähnytkään',\nsanoi hän toiseksi sanakseen ja ajatuksen välipuruksi huomaavaisuuttaan\nBlombergille, koska tämä kuitenkin oli laattiallakin kruunun mies, ja\nbesättningin ensimmäinen, sekä pyyhkäsi otsaltansa niitä karpaloita,\njotka vielä kiiltelivät ihon kuparilla jäljellä rantasillan\ntuhtauksesta. Blomberg unohtui kuitenkin, koska arvovatsainenkin mies\nnäyttää melko vaarattomalta pyllyviltään pöydän alla, ja Härkäniemen\nsilmä suoritti luovinsa pöydän jaloista pöydän päällekin. 'Mitä\nketunpeliä tämä ja tämmöinen on!' oli hän suutahtavinaan, kun siirteli\nhaikeata silmää tyhjän rommipullon kyljestä tyhjiin totilaseihin\npöydällä. 'Kristittyjä miehiä ja lähimmäisiä, niinkuin meitä, rääkätään\nrantasillalla, niin että rinta pihisee prässistä ja selkä juoksee\nvetenä hiestä, silläaikaa kun penikat ja publikaanit istuvat jouten\njoutilaina pöydän ympärillä salissa ja tyhjentävät tullimiehen\nkurkkuihin sen, mikä kelpaisi ihmisenkin suuhun!' murahteli hän ja\nolisi ollut vaarallisemmankin näköinen, ellei olisi jo kaivon\nluukullakin muinen oppinut naurun nuottia leuan pitoonsa. 'Vai mitä\nlientä sinä niille olet juottanut?' kysyi hän samassa minulta, ja\nkatsoi silmällä kuin auki riipaistulla linkkuveitsen terällä paremman\nkerran pulloa pöydällä. 'Tuon kamraatin minä luulen tuntevani!' pääsi\nhäneltä hampaistaan samaan menoon, ja parran karvat rintapieluksilla\nalkoivat liikahdella niinkuin ne liikahtelevat Härkäniemellä silloinkun\nposkipakarat hänellä valmistautuvat hellittämään naurua täydeltä\nrikiltä, mutta vielä eivät rullaa. Ruotsin kuninkaan kellarimestarin\nrommipullo oli kuitenkin jo nostettu niin korkealle pöydän pinnalta\nkuin miehen käsivarsi ulottuu ylöspäin kurottamaan tyhjää lasia, ja\nsitä ravistettiin semmoisella puhdilla, että jos lasi pelkkänä lasin\nkuorenakin hikoilisi, niin viimeisenkin herunhempiän se olisi siinä\nhulkkinassa hellittänyt seinäsiliöistään. 'Totisesti, tyhjä se on, ja\nviimeinenkin pisara juotu!' laukesi Härkäniemeltä pakirehellinen\ntunnustus, ja hän katsoi minua semmoisilla silmillä, ikäänkuin olisi\nminulla ollut omallatunnollani vähintäinkin anoppimuorini murha, jos\nmuija olisi silloin vielä ollut elossa ja puheentämmissä. 'Olet sinä\nkoiruuksia ennenkin elämässä tehnyt, mutta suurempi koira sinä\nsittenkin olet kuin minä olisin ikinä sinustakaan uskonut!' sanoi hän;\nniin vilpittömästi hän oli ihastunut, että kun hän oli saanut\nkirvotetuksi kädestään kellarimestarin pullon takaisin pöydälle,\nmolemmat kädet hänellä menivät sulasta kunnioituksesta housuntaskuihin.\n'Vai viimeinkin sinua luonnisti ja sinä olet sittenkin saanut kekatuksi\ntuonkin liemen kurkusta alas!' sanoi hän, ja astui pari askelta\ntaapäin, että sopi kallistella päätä näkemään pöydän allekin taas. 'En\nminä ymmärrä, mutta surku minun sittenkin tulee, niin tullikoiria kuin\novatkin ja pöydän jaloissa mukavampia kuin täkillä!' puhelit sinä ja\nvankkasit pään runtavaa kahtapuoleen. 'Penskaa tuommoisillakin voi olla\ntuvan nurkissa tuhrimassa jossain enemmän kuin toimellinenkaan esiliina\nkerkiää kunnolla nenänalustoja siivoamaan, muija kotona ja\nsurunsaivarat oman pääkuoren sisäpuolella hurisemassa tämän vuoden\nadventista tulavuoden adventin aattoon, kun ei leipä paloteltunakaan\nmuutu monemmaksi eikä lantti kiskottunakaan veny syrjiltänsä kopeekasta\nruplaksi: ihmekös siinä ajossa ja nälkäjahdissa, jos hiiri livahtaa\nsiitä reiästä, joka on kolona kuonon edessä ja mies ottaa hyyryn\nsieltä, mistä penninki on luvassa näppiin, lainaa rehelliset luunsa\nvaikka tullimiehen takkiin napitettaviksi! Ei miestä tuomitse, jos\najattelee itsensä kulloinkin kunkin nahkoihin ja siihen paikkaan\nvarvasta, josta kellä kenkä puristaa, enkä minä tullirakkareidenkaan\nniskaan pyri, vaikka häpeänkin senpuolesta, että ihmisen kuvaisen pitää\njoutua elättämään itsensä ja siemenvesansa sillä koirantoimella, että\nvahtaa toisilta heidän leipäänsä ja rehellisellä hiellä tuhdattua\nansiotansa, ja totta puhuakseni ja kielen kyljiltä syljen vaahtoa\nvirutellakseni täytyy minun nytkin sanoa, että surku minun nytkin on\ntodenperästä, jollei juuri tullimiehiä, jotka voivat olla mitä hyvänsä,\nniin kuitenkin heidän kurkkujansa, jotka ovat syytöntä ihmislihaa.\nLiika on liikaa kaikissa asioissa, ja semmoinen on minun mielestäni\nliikaa, jos viljavaras vieraisillaan koputtaa isännän uniltansa ja\nsängyn lämpimillä yönselkään rehkimään apuna, kun talon aitta\ntyhjennetään ja jyväsäkit keikutetaan parempia suita varten kestin\npaattiin, ja jos tullin niistäjä tullin nenää nipistäessään vielä\nrääkkää tullia muiltakin hellemmiltä ruumiinpaikoilta, ja ottaa\npalvelukseensa tullin viattomat kurkutkin, jotka kuitenkaan eivät ole\ntullimiehilläkään kruununpalkoissa ja kruunulle myydyt, vaan jumalan\nluomalta juomisen tarvetta varten ihmisellä, lainaa nämäkin lähimmäisen\npersoonan koto-osat ja itsekullekin Paavalille itselleen pyhitetyt\nsisäpinnat hänen sielunastiassaan souviin virantoimituksen\nulkopuolellekin ja viljelee niitä ränneinä omien hylkyrommiensa\nkaatamiseen ja klahviensa siivoamiseen semmoisista aineista, joita\nlasikaan tyhjennettynä pöydällä ei jälestäpäin irvistelemättä muistele\nseiniensä sisäpuolelle sulkeneensa! Rääkkäät, sanon, jos se olisi\nrääkkäämistä, jäniksen, puhumattoman luontokappaleen rääkkäämistä, jos\njäniksen olisi juostessansa harpattava oman turpansa sivutse ja\nihmisen, munteeratun ihmisen ja kruunun virkamiehen rääkkäämistä on se,\njos tullimiehen pitää ruumiinensa ruveta tullimakasiininkin virkaan,\nkätkeä kupunsa leiliin se kelvoton, jota aikoinansa ei ole\nvirantoimituksessa haistanut ja korjannut vaarattomaksi kruunun\ntalteen, maksaa nokkansa erehdykset, nokkansa, joka kuitenkin on vain\nruumiin ulkopuolustaa ja virkamiehen palkoilla, maksaa nokkansa\nerehdykset kurkkunsa kidutuksella, kurkkunsa, joka sentään on ihmisen\nsisäihoa ja itsekunkin omaa sielunpintaa!'\n\n\"Härkäniemi saarnasi kuin poika ja Pyhämaan rovasti, ja ties mitä\nolisi parta vielä paasannut hurskaita, ellei silmä juuri tässä\npuheensträkissä olisi sattunut kompastumaan siihen lasiin, joka\nkokkipojan laskemilta seisoi tyhjänä ja pisarankaan pohjallaan\nkiilumatta pöydän partaalla Pukkilan nenän alla. Tyhjästä lasista ei\nollut kuin kananloikaus Pukkilan pitkänkaltaiseen naamaan lasin yllä,\nja Härkäniemeltä loppui puhe parrasta kuin varsalta juoksu seinän\neteen. En minä tiedä mitä happamia Pukkilalla tällä erällä oli\npureskeltavina viiksiensä haruksissa, mutta kyllä minunkin mielestäni\nPetterin kasvot sillä haavaa pikemminkin olivat sennahkaiset kuin\nmennävuodelta kaapin hyllylle unohtunut juuston kuori, ja nauruun olisi\nmennyt minunkin suuni, ellei samassa olisi salissa läjähdellyt\nHärkäniemen leuasta senpaksuinen naurunhulkutus, että kristi-ihmisellä\nei ollut samojen neljän seinän sisäpuolella ensi hädässä muu edessä,\nkuin omien korvalumpeittensa varjeleminen. 'No, jokos sinäkin olet\nruvennut syntiesi pesoon ja viruttanut sisäpuolustaasi: lipeätä minäkin\narvelen, että siihen toimitukseen on käytettävä! Alastalon rommi\nvoiteena ja viisi tullinaakelia krapoina, niin pyykistä lähtee vaikka\nmustalaisen paita pulmusen valkoisena ja sinun kurkkusi enkelin\nhuiluna: muista minuakin, kun Pietari aikanansa vahtituoliltansa käskee\nsinun laulamaankin koetteeksi, kun eivät muut neuvot auta, ja kolmannen\nkiekauksen jälkeen kieltää järkensä niinkuin kerta kukonkin\nkirastaessa, ja avaa portit! Vai sinä sen kalkkiveden viimeisen pisaran\nsittenkin jouduit tyhjentämään, jota Alastalo rehellisesti on kymmenen\nvuoden aikana koettanut meille prakata joka kerta kun yhdessä istuessa\nhänellä on ollut asiaa klahvinsa ovelle, ja jonka kostutukselta sinä\nolet sanonut unen painajaisissakin höpiseväsi rukouksia kurkkusi\nvarjelukseksi! Lähimmäinen minä olen sinullekin, ja tunnustan minä,\nettä tervan makua minullakin on kurkussa nieltävänä tällä haavaa, kun\nminä katselen sinun tyhjää lasiasi! 'Jaa'ah! kyllä ihmisen on\nlunastettava sielunsa ja omatuntonsa kalliista maksusta!' arvaan minä,\nettä sinä olet ajatellut joka pisaran välillä, kun lääke on juossut\nkurkusta alas, ja arvaan senkin, että rikkiä sinulla on ollut\nsilmissäsi joka kerta, kun katse tullimiesten vilkumilta salaa on\npäässyt Alastalon käryttämättömälle parralle! Laki kieltää, ja lupaa\nraippoja kaakin ja hevosen rääkkäämisestä, mutta ihmisestä ja hänen\nlihallisesta kurkustaan se ei puhu siinä paragraafissa mitään! En minä\nlaukkaa tahdo kaataa sinun mielesi palohaavoille ja muuhun sydämesi\nverilihaan, mutta kyllä minä sinua ja sinun kurkkuasi surkuttelen\njumalattomasti ja enemmän kuin liivin napit laillensa kestävät!'\nHärkäniemellä ovat härän kintut sanavältin vetämisessäkin, ja kun vako\nkerta on avattu, niin vetonuotista ei helpoteta eikä kakkulaa löysätä,\nennenkuin sorkka on saran päässä ja juhta puhaltaa. 'Kirookin puolen\nfientelin sana, niin kukaties helpottaa vähän!' lohdutti hän siis vielä\nviime nykäykseksi Pukkilaa.\n\n\"Mutta Härkäniemi on rupeuksilta merimieskin, jos niskakankeoilta\nhärkä, ja merimies on riuskas poika touvin päähän ja kimpa kampela\npiuvissa, kun on venda menossa, keulapuu kääntymässä ja sylki\nmäjäytetty valmiiksi miehen pivon pohjaan! 'Mitäs tässä seurakuntakaan\nenempiä rukoilee, koska papitkin jo ovat palkoillansa pöydän alla!'\nsanoi hän alkajaisiksi ja pyyhkäisi parran läämää valmistukseksi pois\ntieltä rintapieliltä olan taakse. 'Pojat!' lisäsi hän samaan vetoon\nniinikään selkänsä taakse miesliutaan, jota oli kiertänyt porstuasta\nsalin puolelle oven suu täyteen, niin että viimeiset eivät päässeet\nsisäänkään, vaan kurottelivat kurkkujansa etumaisten olkapäiden ylitse\nkorjatakseen jokainen silmänsä nokkaan osankin siitä, mitä oli\nnähtävänä sekä pöydän alla että pöydällä ja pöydän ympärillä. 'Pojat!'\nsanoi hän ja valmisteli selkäänsä ja kinttujansa siihen potkoon kuin\nojamies ojan pohjalla ennenkuin saven sitkaasta nostetaan lapion lasti\npyörtäneen partaalle, 'täällä tarvitaan miesapua niinkuin näette:\nsalikin on putsattava, kun kerta siltakin on siivossa! Ja leikin\npaikathan meillä ovat olleet ulkona toppain kimpussa, kun täällä on\nprässätty hengen edestä pöydän ympärillä: katsokaas Pukkilaa ja\nkatsokaas Blombergia, toinen kalpiaana pöydän vieressä ja toinen\npunasena pöydän alla!' Härkäniemi oli nyt tämmissä ja kumpikin koura\nBlombergin hartiaharuksissa, mutta suuta oli vielä viljeltävä,\nennenkuin punnaus tosissa alkoi. 'Ei talon auksuuniakaan vasaran\nkopauksen jälkeen jatketa eikä saarnaa amenen perästä, ja mitäs\ntullillakaan siellä enää on virkaa, missä syyni on suoritettu loppuun\npöydän laseista laattian rakoihin saakka!' puheli hän ikäänkuin\nselitykseksi, kun verkakseltaan haalasi tullikapteenia näkyville pöydän\nalta. 'Ota sinä jalkakakkuloista kiinni, etteivät patiinit varise!'\nkäski hän Lahdenperääkin, joka lautamiehenä ja esivallan jäsenenä\nseisoi vieressä ja veti sormikoukkua paremman järkensä kanssa siitä\nasiasta, oliko hän paikalla lähimmäisenä vaiko virantoimituksessa, ja\noliko hänen, niinkuin ihmisen ja kristiveljen tulee, autettava\njalkopäästä, etteivät Blombergin potkimet kolisseet maassa ja\nkynnyksiin, kun muulla ruumiilla oli vapaa kyyti, vai oliko pidettävä\nkädet viisaina ja housuntaskuissa ja kunnioitettava kruunun miestä\nniin, ettei häneen kajoo sormensa päälläkään muuta kuin päälle\nkatsomalta, paukkukoot palkoissa olevat luut kuinka hyvänsä\novenpieliin, ja sätkykööt virkaverkaiset sääret, mitä vakoa kyntävätkin\ntien pölyyn. Kristillisyys voitti kuitenkin tällä erää viisauden\nkuiskutukset, ja sydämen neuvo järjen varottavat paragraafit: ennenkuin\nLahdenperä itsekään huomasi, oli hän kumpinekin kourineen kiinni\nBlombergin villasukkaisissa sääryksissä ja tullille tuli köykäinen\nlähtö salista, kapteeni rankinsa mukaisesti juhlallisesti edellä, muu\nbesättninki mönsträysjärjestyksessä sopivasti jälestä, sillä rotevaa\nkouraa oli karannut muuhunkin miehenkaltaiseen pöydän alla, ja mikäs\nsäkillä kannettuna muu on edessä kuin mennä sinne, minne keikutellaan,\nvain kokkipoika juosta livisteli omilla nappuloillaan, puikki\nsyöstävänä ohitse, mistä pääsi, ja kirmaisi velho kuistin ovesta\npihalle huudittomana jo samalla tunkemalla kuin Härkäniemikin kiskoo\nkapteenia hartiapuolesta ulko-ilman henkiville, Lahdenperän ähkyessä\nsätkyvässä jalkopäässä. Minäkin olin päässyt liikkeelle ja seurasin\nkapteenin kunniaksi Lahdenperän takana katsomassa, että ovet olivat\nauki saranoillaan ja prosessilla tanhua selvänä. Ulkona ilman\nraittiissa, kun taitettiin salin päädyn ohitse ja lähdettiin rantamäkeä\nalas jahteja kohden makasiinimöljän kyljessä, oli kuitenkin piru päästä\nkatiskaan. Oli raikas pohjatuuli ja kuinkas kävikään friskissä ilmassa,\nniin kapteenilla rupesi järki lykkäämään isovarvastansa tohmelon\npeitosta ja kurkistelemaan ympärilleen, lakkikin, tulliherran\npunanauhainen virkalakki, jonka kokkipoika kyllä kohta noukki maasta ja\npisti omaan päähänsä, oli Härkäniemen rintaa vastaan hieratessa\npudonnut päästä ja silmiä peittämästä, joille se oli vahdissa\nvalahtanut, niin että näkikin mies taas ympärilleen, ja pääsi vilposan\nhenki pitelemään otsaa ja löyhyttelemään tukan juuria pääihon marrolla.\nAlkoikin kohta kuulua puheenmurinan kaltaista niiltä paikoilta\nHärkäniemen rintapielustaa, joilla tullikapteenin pää oli siinä\nsykkyrässä, johon se näissä ahtauksissa mahtui. 'No jollei peto tai\npahempi minun silmiäni riivaa, niin totisesti tuo on Alastalon\nrantamakasiinin viirisalko, jonka knupin joku perhana on pystyttänyt\ntorkottamaan juuri siihen paikkaan taivasta, johon minäkin katson!'\npuhisi puhe selvästi Härkäniemen ja Lahdenperän knyytistä. Ja kun\nymmärrys kerta oli kirvoittanut kapaloitansa, niin se alkoi potkia.\n'Minu ole kruunumies, ja mite saastaisen tekemistä talonpojan tangolla\ntorkottamassa samaa plättiä taivaalla, kuin kruunumiehen silmä?' alkoi\npahus rikeerata riitaakin, ennenkuin oli selvillä siitäkään, missä\nvatupassissa hänen jalkansa olivat. 'Käveleekö minu neljällä jalalla,\nkaksi kopisee kainalokuoppain alla ja kaksi kantapään takana?' oli\nhänen seuraava ajatuksensa. 'Kiikutin-keikutin, kiikutin-keikutin!'\nhoilasi hän samassa, kun Lahdenperä ja Härkäniemi ähkivät eteenpäin\nkumpuraisella tiellä ja raskas osa tullikapteenin ruumista nytkähteli\nvälillä kuin enkelien keinuissa.\n\n\"Mutta nyt olivat ainakin silmäplaneetat jo Blombergilla toimessa ja\nkieli myöskin löytänyt herrasille jäljillensä. 'Paljo meehi, paljo\nmeehi, ei pöydässä ryyppäämässä noin paljo meehi!' hoki hän ja vilhui\nympärilleen, minkä päätä sai kääntymään Härkäniemen ryntäyksillä. 'Ja\nmike perhanan kaakinpuu kangottamassa minu niska takana?' harmitteli\nhän ja väänsi päätään senverran, että Härkäniemestä tuli tullin\nhorisonttiin leukapuolustalla se osa partaa, joka oli juurillansa, kun\nmuu luuta oli lykätty pois tieltä ja kiusaamasta olan taakse\nselkäpuolelle miestä. 'Minun renkejäni vaan, ja taksvärkkärejä!'\nkoettelin minä selitellä. 'Huusin pellolta ja käskin töistä auttamaan\nherroja rantaan ja jahdin puolelle, ettei tarvitse itse vaivata ja\nprässätä itseään, kun on mäkikin trampattavana!' puhelin minä ja\nrauhoittelin. 'Tämä tässä on minun voutini, meidän iso renki!' sanoin\nvielä ja nykäsin takakulmalta päätä sinne käsin, jossa Härkäniemi\npuhisi parmauksineen tulliherran niskan takana. 'Fogdi!' ihmetteli\ntullikapteeni. 'Fogdi?' vahvisti hän uuden kerran ja kangotti lyhyttä\nniskaansa niin paljon taapäin, että nyt hänellä oli Härkäniemen\nnaamasta koko eturiki näkyvissä. 'Fogdi!' kiljaisi hän kolmannen\nkerran, ja oli samalla aivan selvä mies ainakin kielenpäältään ja\nniiltä paikoilta otsaluun takana, jotka pistävät ihmisellä silmät\nkillimään vuohen kileinä päässä, niin selvä, että kieli vahveni\nkangerruksissaan. 'Eikös olemaskin Herkkeniemi, piru pärkkele!'\nmongersi hän ja hammastarhasta poukki sanaa kuin katrasta karsinan\nveräjästä, mustaa ja valkoista lammasta sekaisin. 'Herkkeniemi, piru\npärkkele, ko myy sokeri Turu rännas minu noka edes, minu niistety noka\nedes, ko minu kattele sillan päält alas paatei, kattele ja vahta, minu\nnekemäs, omi silmi nekemäs sillan peelt, ko luura, pahus, kyttä\nymbriles, mutt ei ylöskesi, vete, venyttele sokertoppi paatis\nsuol'sekkette peitost, kattele ymbriles visuste, mutt ei ylöspei ja\nvete framil sokertopi frouva varte möljäll. Minu nekemä, minu juoksema,\nhutkima kova kyytti rantta, huutama jo kaukka, trapuilt, huutama ja\nhuikkama: 'Onks sull, pahus, sokeri paatis suolatte all!' mutt mites\nteme, Herkkeniem, pärkkele? jette sokertoppis siihe paikka, o kui kiäl\nsuulävel ja vesi ränni suus pestis kimpus, repele ja nytki, potkaseki,\nja ko minä ole paikal, nii sillo paat keikku jo ulkon rannast keskel\njokki, ja minä kattele möljält, kon priiseil vähä liukkaste nouse\nmastos! 'Om mar kyl minul sitäkin lai, sopi juost Kuuva nokka\nkurottama', huuta viel jälkkes, ko sai helvari varrest kii ja istus\ntyyri. 'Minul o vähän kiir ny, kosk o hyvä tuul ja pyhki!', puhele viel\npirujas taakseskin, ko vahvas briisis lähte seilama jokki alas. Mine\nniisti ensi nokkan, ennenko minä ymmärsi, mut sitt minä läksi travama.\n'Trott, trott', sanos vatt liivi all, 'hot, hot', sanos sukan kantpää\npatiineis, ko minu ol kiir ja minä juoksi! Ensmäises kadunkulmas minä\nkirosi, toises minä pyyhen ottatan, kolmanes minä törmäsin yhde muijan\nkaturännisse siunama itteäs, ja neljenes nuokus isvosik troskilas\nkaduvieres suvikuumas. Mine niinku kere troskil ja nakoma ja hosuma\nisvosikka selkke niin ko vimmatt. Se heres ja rupes vuorostas hosuma\nhevostas, ja nii lähdetti, että pöörä firisivä, mut pei Raunistula, ko\nminu meininkin ol Ottkantti! 'Mihi helvetti sine aja, ko joki juokse\npei linna!' huusi minä ja repeli ohjasperist isvosika korvatte ohitte\nniin ett laki nurkis kuumott. Kyll me Ottkantti sit tulttinki, mut ko\nme peesti Kanavanokal nii seila piru jo kui kooho Pikisaart kohde ja\nvihtaa pärkkele, punasel nesduukil paattis ahterist minul ko minä seiso\nmöljäl ja häritä kalppia nyrkki rannal. Kyll minä miähen tunne silt\nerält, vaikken muust viss' ol, kon parrast!' Blomberg puheli lopulta jo\nselvää rymättyläläistä, niin että minä ymmärsin, ettei enää ollut hätää\nja vaara ohitse siis ja aloin rauhoitella miestä, varsinkin koska\nHärkäniemi oli jo tullut kärsimättömäksi ja murahteli kapteenin pään\ntakaa kapteenin kiroomisiin.\n\n\"'No, sillä erällä sinä et vielä päässyt pirun paattiin, mutta paatissa\npiru sinut kuitenkin kaiketi joskus varmasti perii, sillä kyllä sinä\nolet raskas raato kainaloista kantaen!' ärähteli Härkäniemi siis, ja\noli äkäinen, kun oli raskaampi pää miehestä hänen kiskottavinaan. --\n'Ei tämä ole sama mies, vaikka prikulleen saman näköinen!' riensin minä\nhätään ja selittelemään: 'Härkäniemellä on vain parta pitempi kuin\ntällä, ja se kasvaa hänellä rinnoille eikä olan taakse, niinkuin vouti\non kasvattanut partansa: siitä heidät erottaa helposti!' Härkäniemikin\nhörötteli jatkoa minun juttuuni ja suurusteli asiaa paremmaksi: 'Täällä\nmerimaissa kun puhaltelevat aina nuo tuulet, niin traakaa pelloillakin\nja parta kasvaa saralla astuessa tällaiseksi vinoksi!' selitti hän\nvakavissaan ja askel askeleelta kuormaansa rantaa päin kolutellen.\n\n\"Tullikapteeni ei kuitenkaan enää näitä selityksiä tarvinnut, eikä hän\nniitä kuullutkaan, sillä heti juttunsa lopetettuaan hän oli nukahtanut\ntaaskin viattoman uneen, ja pää herkahteli Härkäniemen turvallisilla\nryntäillä joka askelen kompumalta kahtia käsin kuin naatistansa\nroikotettu nauriin kerä. Ei tullijahti sen pitemmällä ollut kuin\nmakasiinirannassa tuossa kivenheiton päässä päädyn edessä ja\nmyötämäkeähän sinne kävelee, mutta katselin minä, että karpaloa\npuserteli otsapinnan kuparille vähän itsekullekin teistä, ennenkuin\nhuohoteltavat olivat huohotellut ja tulli tuuvattu tullijahdin\nreilinkien sisäpuolille: eivät tullimiehetkään ruumiitansa näkyleivillä\nravitse, vaan rukiisella! Ei siinä pitkiä seremoniioja pidetty ja\nhyvästejä kätelty senjälkeen kun vuoroltansa jokainen säkki sorkkinensa\noli vieritetty kruunun täkille; vain Härkäniemi ja Lahdenperä ähkivät\nvielä kuorminensa ja harasivat kapteenin alas koijun puolelle, nostivat\näijän sänkyynkin ja tupposivat peittoa korville, minkä roittia\nlöysivät, ettei ensimmäiseen kolinaan heräisi: 'mies ansaitsee unen\nrauhan, kun on tuhdannut senkin souvin kuin Blomberg tänäpänä,\nsiivonnut oman kurkun urakalla Alastalon klahvin ylivuotisista\nkelvottomista ja hoitanut kruunun virassa tulavuotiset sokerinsärpimet\ntalteen parin pitäjän varalta', oli Härkäniemi puhellut ja huolitellut,\nkun kerta elämässään säälitteli lapsenpiikankin askareissa ja kiskoi\nlievettä parran peitoksi vauvan posken alla tutun hyviksi. Avuliaisia\nme olimme muut täkilläkin, juoksimme falleissa, minkä kurkun henkeä\noli, hissasimme seilit ylös, kiinnitimme kuutit naakeleihin ja\nkevitimme tullijahdin ankkurin, kokkipojan olin minä jo varhemmin\nkäskenyt menemään ruoriin, koska hän oli ainoa selvä mies\nbesättningissä, ja koska sitäpaitsi tullimestarin mainittu lakki\nkenollansa viikarin päässä nosti penikalla sekä nenänpäätä että\nvirkarankia ja kokinkloppi korvat peitossa kävi, reilingin partaan\nylitse nähtynä, vaikka paremmastakin Blombergista -- lykkäsin puolen\nriksin lantin hunsvotin kouraankin, koska pidin pojasta ja hän ymmärsi\npysyä nuoteissa pelin ajan! -- Parhaimpamme mukaan me siis\nhuushollasimme jahdissa: hyvä myötäinen oli, ja kun keula vain haisti\nmenon pään, niin ennen Turun möljää ei tarvinnut kynnen kopeloida\nköysissä, jos ruori vain piti keulapuuta torkotettuna sinnepäin, missä\nraumat olivat raollansa edessä ja kivet poissa kolisemasta kölin alta,\nja sen asian taas vahtasivat kokkipojan västäräkit silmiksi varmasti\nparemmin kuin kapteenin talinpölköset. 'Terveiset Naantaliin ja\nkatsokaa ohiseilatessa, mitä aikaa kello näyttää viisarittomasta\ntaulusta, jos rannalla polskii jotain ja vilkkuisi matamista\naurinkopuoli!' hoilasimme me oman jahtimme täkiltä, kun Eenokkikin,\njoka viimeisenä kähmi tullijahdin puolella -- häneltä oli sähinässä\npudonnut piippu kannelle, ja se oli korjattava leukapieleen, vaikka\nmies samoine leukoinensa olisi jäänyt tullin kniippiin! -- oli\nloikannut kruunun reilingin ylitse omille lankuille, ja tullijahti\nniisteli keulaansa alkaaksensa painella meren peltoa sinne käsin, josta\nsen kunniaksensa ei olisi koskaan pitänyt nokkaansa Alastalon lahteen\npistääkään: kokkipojan pirpana ruorissa vain huiskautti kerran pari\nilmassa tullimestarin lakkia päänsä ylitse hyvästiksi maihin ennenkuin\nkumosi sen miesmäisesti takaisin knupillensa korviensa ylitse, ja\nmiehen prikku lakin alla aluksen perässä hävisi aluksen mukana\nNautluodon nokan taakse kiskoen kurkustaan 'Engelskan sotaa' niin\nkimeästi kuin pilliä oli neljässä huiluntorvessa!\"\n\nAlastalo sylkähteli tuttua vihiänsä rintapielillensä merkiksi, että\njuttu nyt oli lopussa, ja naurunhöräys siellä täällä salissa palkitsi\nhyvätuulisen pakinan. Vanhaltansa tuttuja asioita ne olivat jokaiselle,\nitsehän olivat enimmät olleet mukana, ja koskas ei noita muistoja\nkerrottu, kun paremmalla päällä oltiin ja yhdessä istuttiin: mukaviahan\nmukavat muinaiset aina! Eikä Alastalokaan niitä nytkään olisi hyrissyt,\nellei olisi ollut joutilas aika, kun vaimoväki juoksi kahveinensa\nympäri salissa, eikä muukaan todempi puhe sopinut, ja isännän kuitenkin\non pidettävä höröä parroissa valveilla salissansa, jotteivät vieraat\nnenäorsiansa mittaa odotellessansa. Sitäpaitsi on takan tultakin\nviritellessä aina viisasta kohennella halkoja kuiville kyljille ja\nkehitellä tuohet hyville riisteille ennenkuin valkean sytyttää, jotta\nliekin kieli pääsee kohta alussa ruokavain mauille, ja samaten on\nihmisiäkin ja miesköllejä aseteltava pinoillensa ja käännettävä\nsopupitelyllä ja taitopuheilla niille kanteille, joilta mielen haruset\nluonnostansa ovat rohtimilla ja halun haituvilla, niin että\nvirikkeellä, kun sen viimeinkin lykkää likelle tikun karvoja, ei ole\nenempiä viran vaivoja, kuin krihaista kuiviin, ja lieska ritisee niin\nkuusisessa kuin koivunmähkässäkin sinne asti, josta toro nuolemiltaan\nnielee nokiseen kurkkuunsa niin savun sakeat puuhkat kuin puikkivat\ntulen kieletkin ja liehtavan valkean huiskavat latvat! Alastalo siis\nvihitteli tyytyviä rintapielillensä ja kuljetti salissa miehestä\nmieheen sitä ystävällistä silmää, johon lammaskarjan kaitsijalla on\nvaraa, kun katras loikkii kesynä karsinassa ja uuhta kuhisee vierillä\naltisna vuoroltansa polville niin villavana kuin saksilla on\nkeritsimenpieltä purra: määkytään muinaisia laitumilta, niin heruvat\nsuut hyville märehtimisille keritessäkin! ajatteli hän, Alastalo.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nMuinaisia siitäkin, kuinka sokeritopat pelastuivat ja tulli seilasi\nmyötätuulen kyörillä Turkuun.\n\n\nPeräsohvan päässä luirutteli kuitenkin jo Härkäniemikin silmiänsä.\n\"Kertoisit saman menon sen toisenkin jutun, kun tullikapteeni tuli\nseuraavan kerran katsomaan vieläkös Alastalossa oli rommeja jäljellä\nkaapissa!\" kuului sieltä käsin salia, kun Härkäniemi ensin oli\nsiirtänyt piipun suupalan hampaistansa puolemmas! Härkäniemellä pohotti\nhyvännahkainen vahingon muho parrassa, kun hän verkakseltaan alta\nkulmain siirteli silmäinsä kuria piipun pesän puhoovilta ylös Alastalon\nryntäitä myöten Alastalon yleensä hiukan punaviin kasvoihin: hän tiesi\nvanhaltaan, että tämä juttu ei oikein maistunut Alastalolle, siinä oli\npaikkoja, joissa Alastalon oli, kuunnellessaan sitä muittenkin suista,\npureskeltava omaa huulipartaansa, niinkuin esimerkiksi varsinkin se,\nettä Blombergin sittenkin piti olla knupiltaan juoksevampi kuin hän oli\narvellut, ja perästäpäin, sumuista selvittyään, mies asettelemaan\nomassa päässään peli Alastalon salissa ja vähin rantapuodin sillallakin\ntolkuille ja riitinkeille; Härkäniemi siis naapurina ja yhteisten\nmarjamättäiden noukkijana muisti ystävän makkiaisiksi pienellä\nsilmännurkan vilauksella Alastaloa, ennenkuin aloitti tarinan, josta\nhän tiesi, että se Alastalon alkamilta kernaammin jäisi puhumattomana\nikenien juuriin, niinkuin Kitulan Matin luusuurus syömättömänä pussin\npohjiin. Myöskin salissa katseli Härkäniemi ympärilleen, ja arvasi\nnaisväen toimista, että vielä menisi hyvä aika siihen, ennenkuin taas\njäätäisiin miesten kesken ja asiat saisivat rauhansa: ensimmäinen kuppi\nvasta oli tarittu, ja Siviä huiski ympärillä, tällä kertaa Rauhan\nkanssa kokoomassa paikoilta ja miesten käsistä tyhjennettyjä\nkuppipareja prikoillensa. Juttelenkin tässä, ajatteli hän, niin toinen\nkierros kannetaan huomaamatta, ja aika kuluu, niin että ollaan valmiit,\nkun alkuun päästään.\n\nHärkäniemi siis yskäisi ja siirsi piipun suupalaa puolemmas\nparroiltansa. \"Blomberg minun muistaakseni palasi vielä kerta tänne!\"\nsanoi hän siis. \"Sinä et ollutkaan sillä kerralla mukana Ruotsin\npuolella!\" lisäsi hän selitykseksi Lahdenperälle vierellänsä,\nikäänkuin olisi hänelle puhellut lähimmiltään, vaikka koko salissa\nkuunneltiin, koskei muutakaan virkaa ollut korvilla, ja koska silloin\ntavallisestikin istuttiin hiljaksittain, kun Härkäniemen parrasta\nhuomattiin, että se oli pitemmillä liikkumilla.\n\n\"Se tapahtui paria viikkoa myöhemmin äskeisiä, ja meille sattui\nerinomainen tuuli kotomatkalla, tulla pursutettiin Ahvenanmeren ylitse\nniin kiiruulla, ikäänkuin Alastalolla olisi ollut tieto, että sauna oli\nlämpiämässä kotona; engelsmanni oli pyyhitty Pohjanlahdelta kuin\nhyttynen härisemästä joulukirkossa, Kihdin salmet noukittiin kuin sukan\nvarras langan silmät, ja pikemmin kuin te täällä kotona olitte osanneet\narvatakaan, olimme me Maantakana ja Nautrauman suulla: oli puhaltanut\nmerillä myöskin toinen tuuli kuin täällä sisävesissä, niin että sekin\nprillasi teidät ja olitte jokainen Jusseina kotonanne, kun me jo olimme\nMarkkuina markkinoilla. 'Loukkeet ja ahvenanpojatkos tällä kerralla\novat vahtivuorolla sokeria passaamassa!' harmitteli Alastalo, kun\nruoripakalta kurkisteli tyhjille rannoille, joiden kivillä vain tiirat\nkirastelivat ja pitivät elämää. Minä puhelin, että pistettäisiin\nankkuriin ja lähetettäisiin mies ruuhella viemään sanaa maihin, että\ntietävät tulla lossaamaan ja saadaan sokeri turviin. 'Blombergin pahus\nvoi taaskin olla kyttäämässä!' sanoin. Mutta Alastalon Hermannilla on\nvälistä kukon harjalehti pystympänä päässä kuin järjen sarvi, ja tällä\nkerralla häntä kukotti. 'Mitäs turhia!' kopeili hän, ja nakkasi, kun ei\npurstossa ollut höyhenkertaa keikkumassa, villankarvaista niskaryhää!\n'Seilataan komeasti kotorantaan vaan, sitä varten sinne on siltakarkut\nveistetty, että talon jahti laskee talon haminaan!' ylvästeli hän harja\npaksuna. 'Sai Blomberg sentään viimeksi semmoiset nuuskat kuonoonsa,\nettä aivastelemista riittää joksikin viikoksi, ennenkuin taas tekee\nmieli Alastalon möljille!' paasasi hän ja paisutteli liiviensä\nvatsapuolta. 'Ja kismittävät minua unikeot maissa, kun ei sitä nyöriä\nnenissä ole, että olisivat variksina siellä, missä kraakun marjat\nkypsyvät! Jumaliste, tekee minun mieleni katsella Pukkilan naamassa\nnenää, venyykö se orttansa pitemmäksi, kun hän on paikalla vasta, kun\ntuliaisryypyt jo ovat maistetut ja tallessa! Löysille kuutit ja puomi\nlavealle, koska tuuli pyyhkii, tällä erällä ei Blomberginkaan\ntarvitsisi ihmetellä, että Alastalo seilaa puolilasteja rantaansa:\nruumassa toppipinoa ladottuna, minkä laidat ryyppäämättä kestävät,\nsuolaa vain se säkkikerta päällä peitoksi, etteivät loukkeet pudota\nilmasta piilojansa suoraan kahvisärpimiin, kun luukut avataan!'\nSillä lailla Alastalo silloin kerskaili, vaikka nyt läpyttelee\nsilmälautojansa niinkuin lammasvaras keräjillä tai klipo-Fiina\nkatekismusläksyillä lukuvuoroilla, ja purjeet kahtapuolen virsikirjan\nleveälti me pyyhkivässä myötäsessä laskimmekin Alastalon lahteen,\nlippukin oli komeudeksi hissattu läiskämään kahvelin kärkeen. Uljuutta\nkesti vielä siihenkin, kun muhkeassa kaaressa siepattiin tuuli\nsiipevästä purjeesta ja jahti viistävin viiletti kuin käskystä hiljeten\nkylkevän laidan poskelle sopuvan kotomöljän. Jo oli kotoväkikin juossut\nvastaan sillalle, köydet töijätty paanuihin ja Alastalo tyytyväisenä\nhieromassa kämmentä ennenkuin läiskäsee reilingin ylitse kättä\nkotolaisille Tukholman tervehdyksiksi, kun joku rannalta alkaa\nkurkistella Kaaskerin nokkaa päin ja Alastalokin kääntää niskaa sen\npuolenkvartin verran, että näki Kiviveden suulle. Minäkin olin jo\nkatsonut sinnekäsin ja kuinka halu kielsikin, niin silmä ei voinut\nevätä sitä, että sieltä oli nokan takaa pusertamassa esille\ntutunnäköinen kruunun seili, pukspröötti näkyi jo, ja jos pienen ajan\nvielä katsoi, niin varmasti oli tullijahti koko kylkensä pituudelta\nkohta rantalahden suulla niinkuin reekeli lukon sapessa.\n\n\"'Saatana!' pääsi Alastalolta samassa sydämen pohjasta, ja\ntyrmistyneinä seisoimme me muutkin, rengitkin sillalla. Minä olen\nkatsellut vierestä välisti, miltä näyttää naaman pidolta ja silmäin\nkuljetukselta mies, jolla helvarin varressa jo on sinänsä täysi\nkynsissä ylälaidan puuskupäiden vartioimisessakin ja alalaidan\nkaitsemisessa ryyppypäältä, ja joka keskellä kihivää menoa äkkää juuri\nniillä kiljumilla, jonne keulan puskevallakin parhailtaan on löysin\nlentonsa, kivenkärjenkin kiehumapaikallansa näyttämässä kaljua kylkeä\nkuohuvista, valmiina koettamaan, kumpikos tässä myöten antaa, kiven\nharmaakos syrjäviltään, vai puun rauskasko lautaviltaan: jos mies\nhelvarissa silloin on mies, niin silloin on poskien peliä mukava\nkatsella miehen naamassa, ensimmäisinä muuttuvat silmien viilut\nkasvoissa pureviksi kuin rauta, senjälkeen on kuin terästä piukalla\nkasvojen joka juonessa silmien singahtavilta suupielien kiristyvään\nkuiruun, ja vasta kun keula kiihtäviltään nousee ja venheen kylki sylen\nmatkalta viistää vihojansa sylkevän kärjen, arvaa, että jousen pingalta\non helähtänyt käsky ja kasvojen teräspiuvi suorittanut teräksen työtä\nkäsivarressa helvarin kurjella. Samaa peliä minä siinäkin katselin\nAlastalon Hermannin kasvoilla, kun tullijahti jalka jalalta kirvotti\nkoko maalatun kylkensä Nautniemen nokan varjosta ja silkoilla ollen\nkäänsi pilivinnikurssia pusertamaan meitä kohden rannassa, hissasi\npilkan vuoksi ja muka tervehdyksen komeljaksi sekin lipunkirjavaa\nkahvelinsa tankoon, niinkuin läiskytteli meilläkin meidän kahvelimme\nkärjessä vielä värituukki viattomana penteleenä, huiski kuin lempo,\nvaikkei kukaan käskenyt huiskimaan, katselin sekä tullijahtia, joka\npursutteli joka syljennielemän kuivimalta kitalaessa lähemmäs ja\nlähemmäs, että Alastalon kasvopuolta, jossa kitisi, niinkuin rikissä,\nkun tuulen puuskunperi ja karkupuosu koettelee joka tuukin poskella,\nonkos sauma tihuvaa pultaanissa ja mitäs ainetta köyden hamppu\nnaakelien piukoissa, katselin ja ihmettelin, vieläkös tämäkin kerta\nhelvari kerkiää alalaitaan ja kivi kihdataan sivupuolitse kyljen\nkutimatta, vai jokos nyt rämähti astia!\n\n\"Niin katselin ja kirnusin sylkeä poskissani, mutta Alastalolla\npotkasivat jo silmät päässä, kuin kiiskinen verkossa: 'Janne!' kiljaisi\nhän samassa. Kiljaisi, sanon, mutta niin tiiviisti nahoistansa, että\nääni jo kolmen sylen matkalla oli umpikuulumaton kuin veden lukkoon\nsuhahtanut kivi meren ummessa. 'Janne!' sihahti hän siis hampaittensa\nvälitse renkipojalle sillalla, samalle nykyiselle Janne Pihlmannille\ntuolla seinän vierellä. 'Ovatkos sinulla nappulat allasi nyt, poika?\nNiin nopeasti kuin kerkiät Kumpelin vuorelle, ja sieltä vielä\nliukkaammin takaisin! Ruplan saat joka sanasta, jos olet ajoissa\ntakaisin ja läähkytät jo rantatörmän takaa, että engelsmanni on\ntulossa, Kumpelin harjalta näkyvät topit ja fregatti Seksmiilarilla!'\nEi siinä ollut aikaa pitempiin raamatun selityksiin ja plaraamisiin,\neikä niitä tarvittukaan, Jannella, Janne Pihlmannilla tuolla, oli lakin\npiippa jo sivaistu hiusharjalta käteen, ja kun tullijahti samassa tekee\nkäännöksen siepatakseen tuulen pois seileistään ja laskeakseen kaaressa\nmeidän jahtimme kyljelle möljän sivussa, varoo poika itselleen sen\ntuokion, jolloin tullijahdin puomi peitti tullimiesten näkyviltä sen\nsillankulman, jolla hän seisoi, ja katoo kuin riivastus makasiinin\nnurkan taakse. Ei Alastalollakaan ollut nyt aikaa, kun tämä kuutti oli\nhellitetty, enempiin toimituksiin sillä puolen rikiä. Levollinen mies\nasteli nyt, leveä ruho keinaviltaan täkin poikitse keikkuen, ja\nkasvopuoli tyvenenä kuin vuorokauden vanhan viilipiimän sileä\ntaalekerma punkan partaiden sisäpuolella, rauhassansa jahtinsa sitä\nreunaa kohden, jonka vierille tulli juuri oli loksavin, löyhdetyin\npurjein laskemassa kruunun kylkeä. Tyven silmä tarkasteli manööveriä ja\nkatsoi Alastalo tarpeelliseksi varoittaakin vierasta, ennenkuin\nlaskeutui lapakalleen käsivarsiensa varaan reilingin laitaa vastaan\nparemmin seurataksensa menoa. 'Älkää kamfiilatko vaan kylkivieriä,\npielet ovat tuoreeltaan tervatut ja tulee tullijahdin maalikin\nturmelluksi!' neuvoi hän hyvänahkaisesti ja sylkeä tupsautti kuin\npehmikkeeksi laitojen väliin. Minäkin olin mennyt seisomaan Alastalon\nrinnalle reilingin viereen, nojaskelin siinä ja katselin, jotta\ntullilla olisi höyliimpi vastaanotto, ja puhelin minäkin jotakin\npuhuakseni, kun ensin olin lykännyt mällini, jota siihen aikaan vielä\npureskelin, toisesta suupielestä toiseen. 'Sopivasti tulittekin!'\nsanoin, 'katselin juuri lootaa eteeni!' sanoin, ja sylkeä mojautin\nminäkin harmissani, ja aika laimiskan, mutta tullijahdin kannelle. 'Älä\nhiivatissa, Härkäniemi, ärsytä niitä, on tässä muutenkin peliä\ntarpeeksi!' ähisi Alastalo korviini, mutta tullikapteeni oli jo kuin\npyhä pyry oman jahtinsa parraspuun takana, silmät krihasivat päässä\nniin, että piippunsa olisi sytyttänyt kipinöistä. 'Ele sylkke,\nkollopärkkele, fiinil kruunun täkil, kyll' mine sinu viel' opeta,\nHerkkeniemi fogdipahus, parttatas siivoma!' tiuski hän ja punotti niin\nvihaisesti, että minä jo olin kysymäisilläni, 'Rymättylästäkös ollaan\nja silakanpää nielty kurkkuun', mutta Alastalo kerkesi ennen. 'Vai tuli\nkapteeni tänne rommipitoja jatkamaan?' puheli hän ja seisoi niin\nleveänä, kun minäkin autin hartiamitaltani vieressä, reilinkinsä\ntakana, että tullijahdin puolella saivat tosissansa katsella, miltä\npuolelta parraspuuta miehen sopi luikkia ylitse, jos ikäänkuin oli\nasiata meidän kannellemme, jota heillä ilminähtävästi oli siitä\npäätellen, että niin monta nokanpäätä kuin niistettäviä oli\ntullijahdissa, nyt tungeskeli tullijahdin partaan takana. Alastalo\nkuitenkin vain jatkoi levollisia hampaistansa ja puheli, niinkuin\ntullikapteenilla olisi ollut kiiru Turusta hänen pakinoilleen.\n'Paraaseen aikaan osasittekin tulla, kun juuri on Tukholmasta palattu\nja rommi tuoretta, viime kerralla jäivätkin pidot kesken: mikä kiiru\nkokille tulikaan, kun toimitti lähtemään!' puheli hän ja siirteli\nreilinkinsä takana tukevaa liivipuoltansa huomaavaisesti ja sopumiehenä\naina sille kohdalle parrasta, josta edestakaisin kannellansa hyppelevä\ntullikapteeni oman reilinkinsä takaa katseli itsellensä paikkaa, mistä\nsopivammin harpata ylitse meidän puolellemme: täytyihän kruunun miestä\npuhutella höövelisti ja suoraan partaan, eikä noin vain karsaasti ja\nolan ylitse sivukantilta! 'Rummi, rummi!' kihisi kapteeni ja ähisi\nlaitansa takana kuin pörriäinen ruudun pinnalla, josta ei pääse\npuskemallakaan lävitse. 'Sinu rummi kui sontaliemi: kokki kuulema kui\nPukkila Pihlman hokema sinu korvalehte: sinu juottamas hoono rummi\ntullihärroil, Pukkila, prehti mies, sanoma: hoono rummi! ja sylkemä!\nSinu, Mattsson, puheli viimis kerta paljo klookust, minu ajatteli perä,\nko minu klaarantus: sinu ei ole yxikertane mees, niinku sinu naama,\nsinu olema kaks'pohjanen mees, sauma all' toist' tyykki ja siin tyykis\nvast langatte oikki färi. Minu funteerasi koton, ajatteli sängys ja\nmuistin kaike: vaarallinen mees, site poikka teyty pittä silmä all!'\najatteli ja sanosi muijallekin, heretin kuorsamast ja sanosin, 'ens'\nviikol', muist' se, ja san se minul, ens viikol minu teyty taas\nAlastalo rantta ja luurama, ko Mattsson tule uudelt reisult, se seila\nflinkist!'\n\n\"Tullikapteeni oli jo viimeisiä puhuessaan ja Alastalon hiljaisista\nmanöövereistä huolimatta jahtimme kannella, oli loikaissut tasajalkaa\nminun ja Alastalon välitse, ja luikkivat siellä jo muutkin tullihessut,\noli jo joku vääntämässä kannen luukkuakin auki, ja lasti näkyvillä,\nsuolasäkit viattomina päällimmäisinä. Tullikapteeni seisoi jo luukun\nsuulla ja katseli täyttä lastia ruumassa: 'Sinu seilama tell kertta\nteys lasti, Mattsson, oikke iso lasti, paljo soola?' puheli hän\npirusiaan ja silmät pelasivat Alastalossa niinkuin olisi ollut\nhyvänahkaisempikin mies kannella. Ei nyt ollut kiirukaan enää, kun oli\nniinkuin kourassa se, mikä oli otettavissa: ei kissakaan silloin enää\nkiirettä pidä, kun on hiiri leikiteltävänä pussikkain pitimissä.\n'Flinkki mees, sinu kelmi!' puheli hän siis ja taputteli kehoitteli\nAlastaloa olkapäälle: esimaku oli niin hyvä, että kuolan märkää tihkui\näijän toiselle suupielelle. 'Rummi maistuma hyvi, ko syyni ohitse!'\nsanoi hän ja pyyhki tuhri parran karvoja kämmenellään, ikäänkuin olisi\ntotilasin kumoomilta jo jouhia kuivattava. 'Teys last!' puheli hän\npakisi kiiluvin silmin ja oli niin tyytyväinen, että kieli nytkin pääsi\nrymättyläläisille jenkoillensa, niinkuin maistellessa. 'Oikke lysti\nkatel noi toimelist lasti, ko o nii uskolisest tuuvattuki, ete rao\nkaltastakka nää säkkette välis, vaikk nenäklaseil sihtais. Onks sinu\nlastis ruuman pohji myöre noi tihuvast larot: sualsäki saaki tuuvatuks\npali tiivemäst lastisse, kon sokertopi kiäriväise, vai kui? Joku teist\nsanosikki, ett sokertopi ova pahuksi kiärimä! Mut sanommar vaa, ett\npaljo sinul o sualoi lastis, jos kölipuuhu ast säki kaik o sama\nnatsuuni. En minä mittä eppäl, mut viran pualest täyty ruvet muljama.\nParemi minä sinu järjestäs ny kuitenkis ajattele ko enne, kos ain oles\nseilan pualilastei haminaha, nii et o harmittan sinu turh vaevas ja\nengelsmanni pualväline kiussamine!'\n\n\"Blomberg oli niin hyvänpaisteilla, että kieli hikosi sanaa, kuin\nheruva kinkun kylki rasvan helmeä hauteessa. Eihän silloin ole ryypyn\nkiirettä, kun tuoppi täytenä vaahtoaa edessä, ja sieraimet ensin\nahmivat osansa lemasevasta ennenkuin kurkku siemaisee omansa nahkoihin!\n'Suala kuitenkis tarvita!' puheli hän, 'ja kruunu o kovaste tytyväine\nsemmossi alamaissi, ko ova nöyri ja lauppiai ja seilava riskiläs ilman\ntiänstiäkki rehelist suala maaha. En mar minä semmossi ihmissi kyll\nymmärr, enk usk olevanka, mut häppe minä rehelisest ja ihmettele\nperästkässi, jos täsäkin paikas ny kölihin ast tuhdata, eik enämppä tul\nframil, kon karvast suala ja tyhmi säkej. Mut täyre lasti sinä täl\nkerral ole seilan, Alastalo, ja siit sinul pitä ol kunni! Minä kiro ain\nja väliste väkevämmästenkin, ko luuku avata ja ruuman pohjal on lasti\nsemmone kasa kon kirpun paskamurunen, ja säki päälpäätteks sikisoki\nhajustoil ruakottomast pisi ruuma, niinko joku olis oll sohrimas lastis\nenne minu! Sinul ovakki säki vähä nätiste tosa rivisäs!' kehui hän ja\nkatseli Alastaloa silmävalkuaiseen, niinkuin kahvinkäristäjä\npaahtimensa sisuksiin, jokos pavut ruskettuvat. 'Tekis miäl vähä\nhäälyttä päälmäist, ja katto, mitä all mahta oll!' sanoi hän, ja\nkatseli miehiänsäkin, jotka seisoskelivat luukun partaalla, odottaen,\nmitäs kapteeni käskee. Koirakin nuolee suupieliänsä, kun oikein on\nherkunpala pussikkain välissä, ja nuolasee parikin kertaa, ennenkuin\nmalttaa sovittaa kulmahampaan sille katsotulle paikalle, jolta luu\nnarskuen murskautuu ja ytimen hyyde pihoo hersettään ikenten ahnaville.\n\n\"'Joo, joo!' venytteli Alastalo, jolla ei ollut mitään syytä joudutella\njutun menoa, ja joka väliaskareeksi luurasi rantamäkeä päin, joko\nJannea mistään kuuluisi. 'Juu, juu, sanon!' puheli hän, ja nieli, jos\nkapteenin sanoissa tuntui ruodon kaltaista. 'Kapteeni viime kerralla\nneuvoi salissa, ja minä ajattelin, että koettaisko pahus sitäkin,\nkuulustelisi kokeneen puhetta ja pistäisi kerran täyden lastin, ei\nhullummin kuitenkaan käy, kuin siten, kuinka luonnistaa! Ja hyvinhän\nkävi, koska lasti nyt on kotorannassa ja haminassa, säkit siivosti ja\nkapteenikin kiittelee, tullikin paikalla kuin tilattuna, niin että\nsyyni menee siinä kuin lossauskin! Hyvinhän lykästi, sanon, ja\nkapteenin ansiosta tässä nyt on täyden ruuman lasti muljattavana,\nennenkuin taas päästään rommeille. Vaikka eipäs sitä aina tiedä\nharpassa, kriipaseeko jalka sittenkään partaan kamaraan ojan toisella\npuolella, vaikka luulee hyvänkin puhdin saaneensa. Tälläkin erällä' --\nAlastalo kääntyi, ennenkuin jatkoi, verkakseltaan katsomaan olkansa\nylitse Kaaskerin raumaa kohden Seksmiilarin puolella ikäänkuin\ntarkastaakseen, oliko kurkun suu mereltä käsin puhdas.\n\n\"'Tälläkin erällä --' aikoi hän jatkaa, mutta Blomberg oli liika\nhyvillänsä malttaaksensa odotella, kunnes jotain valmista läksi\nAlastalon leuasta. Hän oli jo taputtelemassa Hermannia uuden kerran\nolkapäälle, täytyihän hyvitellä edes miestä, joka oli niin selvästi\nkiikissä, kuin Alastalo tässä pilivinnissä oli. 'Sinu vaarinottavaine\nmees, nouta hyve neuvo ja seila teys lasti!' puheli hän ja kehui\nläiskytteli toista niinkuin tyytyväinen paistinostaja hyvää\nreisipalasta kaupungin torilla. 'Hyve reisu sinul' Mattsson?' kyseli\nhän hyvänläämältänsä ja oli silkkaa kamraattia. 'Sinu jahti seilama\nflinkist, minu melkkest förseenasi itten!' maisteli hän lykkyänsä.\n'Mainio matka!' myönteli Alastalo, 'ja onni vielä parempi!' lisäsi hän.\n'Sitä minä tässä juuri rupesinkin sanomaan', jatkoi hän, kun sai pitää\nsuunvuoron, 'että lykky on joskus parempi ihmisellä kuin ansio. Kelpaa\nminunkin tässä nyt kruunun turvissa, mutta parituntia sitte en minä\nolisi maksanut koko minun lastistani enempää kuin jahdistakaan, en\nrommiryypyn hintaa: engelsmanni ei leikittele jahdin kanssa, jonka se\non napannut. Onneksi on Jumalalla kuitenkin ollut järki ja hyvä aika\nKihtiä vaarnatessaan ja pistänyt sinne karinaakelia pystyyn, niinkuin\npiikinharia hevoskrapaan: manuaarikin pelkää kolisemista kölin alla, ja\nfregatti, peto lennolla ja haukka siivillä meren lakeoilla muuttuu\nlakeaksi linnuksi vesillä ja saa siipensä siivoon, kun karit kihisevät\nkeulan edessä ja jahti varpusena puikkii kynsistä sinne, missä rannan\nirvet avaavat raumain rakoa vain pyrstön viistämän leveälti! Sinne\nSeksmiilarille minä Kihdin karien taakse engelsmannin äsken jätin\nniistämään nenäänsä, jos kanuunoista lähti räkää, ja minun puolestani\nsaa siellä pysyäkin, jollei äkkää Kaaskerin raumaa tuossa ja lähetä\nluuppiansa katsomaan, oliko meillä suolaa vai, kun niin oli kiiru!'\nAlastalo väänsi taaskin niskaa ja selkäpuolta katsellakseen uuden\nkerran Kaaskerin rauman suuta kohden, ja kuulusteli palasen aikaa\nSeksmiilarin kohinaa. 'Vaikkei nyt sentään pahempaa hätää enää ole, kun\non kruunun miehiäkin puurissa!' puheli hän kotvan perästä ja kääntyi\nturvallisen näköisenä Blombergiin.\n\n\"Tullikapteeni sai kuin äkkitikun naurunsa sormenpään hellinpään\nihopaikkaan, parrasta oli paikalla hörähtely hävinnyt kuiville kuin\nviheriänmehevä lakastuneesta perunannaatista aidan riukupuulla, ja\nkaksi hyvin pylleröistä silmää tirrasi harillansa Kaaskerin rauman\ntyhjään suuhun, ikäänkuin sieltä härisisi jo engelsmannia lahdelle kuin\npuskiaista potkaistusta kannon tyvestä. 'Engelsmanni!' kiljahti hän, ja\nkaksi tukevaa tullimiehen kinttua vavahti täkillä, niinkuin neljä\nseipäävää sääripiippua vikurin varsan alla, kun puskassa krapahtaa tien\nvarrella. 'Engelsmanni!' sanoi hän toisen kerran, mutta karku ja\nkakspari oli kuitenkin lykätty siihen seuraavaan tinkaan, jolloin niitä\nehkä tarvitaan, ja epäluuloinen silmäpari riippui nyt kärkineen\nAlastalon tällä hetkellä liikkumattomassa parrassa. 'Luuraako sinu\npahus minu taas, sinu kelmi mees?' heltesi hädässä Blombergin\nhampaista, silmä oli kerjennyt hyppäyksen avoimen luukun suullekin ja\nsäkkien kutsuville pylleröille ruumassa, livahtaakseen takaisin\nKaaskerin nokan salaperäisesti viljuville vesille ja sieltä nopeasti\nepätoivoisen kerran Alastalon yhtä suljetuille kasvoille. 'Sinu olemas\nkoira ja totinen ketun naama, ja sinu jekuttama minu päi silmi?' koetti\nkapteeniparka kolkuttaa tiedon murenetta itsellensä, niinkuin takoo\nvoimattomin käsin rautaporttia se, joka huomaa itsensä teljetyksi lukon\ntaakse, ja tirkisteli Alastalon hievahtamattomaan partaan, kuin\nmihinkin hyvän ja pahantiedon puun lehvävastaan.\n\n\"Armahtihan Alastalo toki miesraiskaa. 'En minä kapteenia uskomaan\npakota, jollei kapteeni uskoa tahdo!' puheli hän ylen tyvenesti, vaikka\nkuitenkin hiukka terävämmällä äänellä kuin ennen: hän huomasi, että\nhänellä alkoi olla sakara käsissä. 'Mutta kyllä minä engelsmannin\ntunnen, kun minä engelsmannin olen nähnyt. Eikä se ole sanottu, että he\njuuri tänne ensimmäiseksi löytävät, vaikka laskisivatkin sluupin\nvesille. Eikä kaiketikkaan tämä se sama laiva ole, joka mennä suvena\nlähetti sluuppinsa Kaaskerin lävestä Kivivedelle nuuskimaan?' puheli\nrauhoitteli Alastalo tullikapteenia, joka seisoi täkillä kuin tulisilla\nhiilillä.\n\n\"'Tuosta ne tulivatkin, minä istuin juuri tuvan akkunassa ja katselin,\nkun sousivat lahdelle kahdenkymmenen miehen voimalla!' lausahteli\nAlastalo edelleen kuin hyviäkin muinaisia muistellen ja osoitteli\npeukalollaan Blombergin kalpevaksi muuttuvan nenän ohitse Kaaskerin\nnokkaa kohden. Alastalo naurahteli. 'Tulimme miesmäisiksi silloin\nkylässä, ja kun engelsmanni meitä syhyttelemättä -- minun oli\njahtinikin Naution takana piilossa -- sousi sisään Kivivedelle, niin\nlähetimme sanan -- minä luulen, että se oli Härkäniemi, jonka pääknuppi\nsilloin hullutteli! -- lähetimme sanan Karjamaahan ja muihin\nlähitaloihin, että nyt on hyljeparvi sihdissä, jos vaan on hyljepyssyä\nmynningillä ja miestä takana tarpeeksi Kaaskerin rauman kummallakin\nrannalla. Parin tunnin kuluttua meitä olisikin ollut koko liuta\npaikalla ja koolla ja reikiä olisi vissisti paukuteltu engelsmannien\npunaisiin takkeihin kummaltakin puolelta rauman läpeä, ellei\nengelsmanni lykyksemme olisi ollut meitä liukkaampi ja jo soudellut\nulkona Seksmiilarilla, kun me olimme pyssyinemme postissa kivien\ntakana. Lykyksemme, sanon, sillä mitäs olisi taloistamme ja kylästämme\njälellä muuta kuin kekäleitä, jos olisimme päässeet paukuttelemaan, ja\nengelsmannikin tullut fregattinensa katsomaan rauman suulle, mitä\nleikkiä täällä pidettiin. Kyllä engelsmanni tien tänne osaa, jos\ntahtoo!' puheli Alastalo kuin muita hyviänsä vain olisi puheskellut ja\nrauhoitellut, vahdaten kuitenkin koko ajan vaivihkaa myöskin rantamäkeä\npäin. 'Mutta en minä sentään usko, että engelsmanni tällä erällä\nnokkansa tänne pistää, en usko oman lastini ja suolojenikaan vuoksi!'\nlisäsi hän, kun alkoi nähdä valkoisen tukantupsun vilkahtelua ahteen\ntakana.\n\n\"'Kas, kun tuulikin on täydessä luoteessa ja puhaltaa koko vahvasti!'\npuheli hän ja katsella tähysteli tuuliviiriä tullijahdin topissa. 'Hyvä\ntuuli teillä Turkuun, kun syyni on lopetettu, kapteeni, lykkää pyyhkii\nperästä astiata kuin piru noitaa luudan tyvellä pääsiäisenä! Mikäs hätä\nteillä, jos engelsmanni aivastaisikin Kaaskerin lävestä sisälle: miehet\npuuriin vaan, seilit länsiin, ruori alalaitaan ja sen hemmetin kyytiä\ntyhjin astioin Turkua päin, niin että ota kiinni, engelsmanni, jos\nhännästä saat, ja soutaen kerkiät! Toista minun, seilit alhaalla,\ntrossit kiinni, jahti raskaassa lastissa: minun suolojani ei pelasta\nmikään, vaikka piru messuisi ja piispa kiroilisi!' Alastalo oli nyt jo\nhuomannut, kuinka Janne, Janne Pihlman tuolla, tulla vilkaisee\nrantamäkeä alas, minkä tukanharja juurillansa päänahassa pysyi ja\njalannappula kerkesi tromppua siirtämään, pojalla hekotti naama\npunaisena kuin keitetyn krapun pinta.\n\n\"'Mitäs odottelemisia ja kirkonmenoja me nyt tässä oikeastaan enää\npidämme, suoritetaan syyni, koska luukkukin jo on avattu, niin päästään\npikemmin rommeille!' puhella hoputteli Alastalo, kun oli saanut\nkirvotetuksi silmänsä pojasta. Hän oli nyt ylen tyventä miestä,\nselvästi hänellä ei ollut muuta mielessä kuin ilman kantit ja tuulen\nhaisteleminen. 'Luodetuulellakin ovat semmoiset konstinsa, että se\nehtoommalti lakenee, ja mikäs silloin lakaisee tullijahtiakaan\nKivivettä pitkin, jos tässä niinkauan laiskotellaan ja nenänkyynärää\nkasvatellaan, että engelsmanni sittenkin lykkää nokkansa horisonttiin!'\nsanoi hän ja siemensi ajatusta Blombergin päähän. 'Likistävätkös\nkapteenilla patiimet varpaita vai?' lisäsi hän samassa muka osanotolla\nkatsellen, kuinka tullikapteeni todella tanssi semmoista varvasvähtiä\ntäkillä luukun partaan ja reilingin välillä jahdin kannella, että\nyksinkertaisella olisi sillä hetkellä voinut tulla mieleen pahempiakin\npelkoja kapteenin ja vaikka hänen housujensa sisällön puolesta, kuin\nvarpaan ahdistukset. On sitä sisukunta lyönyt löysäksi miehellä\nhelpommissakin tapauksissa, kuin niissä pinteissä, joissa Blomberg\nilmeisesti nyt hyppeli sielun ja ruumiin henkselit yhtä piukalla: selvä\nasia kuin oman nenän knuppi oman kouran pitelemiltä oman naaman\ntaulussa, että suolasäkkejä luukulla ei tarvinnut kuin kyhjiä\nkyljilleen ja sokeritoppaa vilkotti ruumassa enempi kuin oma mako\nuskalsi ajatella, mutta pääsikös niitä kyhjimään nyt! Silloinkos juuri\nhellitettävä kynsi nuotan köydestä, kun apajassa polskii näkyviltä\nsiian niskaa niin paksulti kuin padassa puuron puhivaa!\n\n\"'Engelsmanni tulee, engelsmanni tulee!' kuului samassa jo mäen\ntörmältä. 'Ne tulevat, ne tulevat!' huohotti Janne jo sillalta, minkä\nläähöttävistä keuhkoista ilman ääntä lähti. 'Minä juoksin, minä\njuoksin!' puhisi hän sillalla, ikäänkuin sitä tietoa saattaakseen olisi\nvähissä hengin törmäissyt paikalle, ja ikäänkuin tullikapteeni sitä\nasiaa kuullakseen olisi silmät tapilla karannut meidän jahtimme\nmaanäärisen reilingin viereen. 'Kumpelilta näkee, Kumpelin vuorelta\nminä katselin!' hoki Janne niin hengästyksissään, että minäkin olisin\nuskonut toden olevan kysymyksessä, jollen olisi paremmin tiennyt. Pojan\npahus oli luhdin nurkan takana vähdännyt tallipässin kanssa, joka\nsiellä oli vasikkain kanssa laitumella, ja jonka hän kureissansa\ntalvella oli opettanut puskusille, kun sitä tarttui sarventynkiin:\nsiitä hän oli hengästynyt. Oli, naskali, järkevästi kyllä, arvellut,\nettä mitäs hän Kumpelille asti turhia karaa metsiin, kun häntä\nlikempänäkin tarvitaan ja kukaties pikemminkin kuin arvaakaan, oli\njäänyt siis luhdin taakse, josta sopi kytätä laattian alatse, miltä\nasiat sillalla kulloinkin näyttivät, ja välillä mänkiä sarvisilla\npässin kanssa, että sai verensä vähän liehtomaan. Sieltä, luhdin nurkan\ntakaa, hän siis nyt oli kiilinyt paikalle, kun hänen mielestään\ntullikapteeni oli luhdin alitse katsoen vihtonut käsiään semmoisella\ntavalla, että nyt hän loikasee luukun suusta ruumaan, oli kiilinyt\npaikalle ja huohotti nyt liehotti pässin tappelujaan jahdin reilingin\nvarassa sillalla. Siitä teosta Alastalo hänet sitte palkaksi ottikin\nmyöhemmin kokiksi ensimmäiselle reisulle kuunariinsa ja opetti pojasta\nmerimiehen!\n\n\"'Kumpelilta minä katselin!' puheli poika, 'laskivat manuaarista juuri\nsluuppia vesille, kaksikymmentä miestä minä laskin, kun istuivat\nairoihin.' 'Mitä sinä kohiset, poika!' puheli Alastalo, joka myöskin\noli tulla kävellyt samalle puolelle jahtia reilingin partaalle\ntullikapteenin viereen. 'Poika on nähnyt vuorelta jonkun fiskarin\nviskelemässä paatistansa verkkojansa veteen merellä, ja silmät\niiranneet niin, että tulee puhumaan historioita tänne!' rauhoitti hän\nkapteenia. 'Missäs sinä olet lorvaillut keskellä parasta arkipäivää,\nkun et ole auttamassa!' marisi hän Jannellekin. 'Saat hypätä ruumaan ja\nautella tulliherroja säkkien sanelemisessa, niin että päästään alkuun\nja tullaan valmiiksi!' käski hän. Tullikapteeni oli kuitenkin jo saanut\nJannea takinrinnuksesta ja pudisteli käsissään häntä siitä, ikäänkuin\ntotuus lähtisi paremmin napeista piukottaen. 'Mite sinu nekemä? Mite\npoika puhele? Engelsmanni tule? Joko kohta tule?' Janne oli nyt jo\npuhaltanut pahimmat puuskutukset keuhkoistansa ja oli siriä puhumaan.\n'Kumpelilla minä olin, Kumpelin takana uukolla koskelon pesää\nhakemassa. Kiipeen juuri ja olen uukon suulla, kun katselen\nSeksmiilarillekin, Katan taakse. Iso engelsmanni siellä ankkurissa,\nkolmimastoinen fregatti, kanuunat luukuilla. Laskivat juuri sluuppia\nvesille, kaksikymmentä miestä airoihin, keula päin Kaaskerin läpeä.\nMinä puusta niin nopeasti kuin pääsin: tulevat polttamaan kylää ja\ntaloa!' Tullikapteenilla olivat silmät harillaan päässä. 'Olekos vissi\nasia, poika, vissi asia silmän blinkkaamatta?' 'Niin vissi kuin pässin\nsarvi!' vastasi Janne, jolle kai tuli mieleen äskeinen vähti, ja\nräpyttelemätön silmäpari katsoi valkuaisen hievahtamatta rehellisen\npojan naamasta tullikapteenin vielä rehellisempään, vaikka tällä erällä\nlevottomanlaiseen partaan: minäkin silloin ajattelin, että pojasta\ntulee vielä flinkki merimies! 'Paljoko pitkä matka Kumpelin vuori, mine\njuokse kattoma, puhuko tosi?' hätisi kapteeni. 'Runsas ruotsin virsta!'\nsanoi poika pleikkaantumatta. 'Ja kaksi alhoa välillä, jotka täytyy\nkiertää, toinen oravapetäjän puolelta ja toinen jänispuskan takaa päin\nketunkiveä teerenkuusen vieritse!' lisäsi poika kuin hihasta omia\nkurejansa riimaten. 'Oravapetejä? jenispuska?' hölmistyi kapteeni,\nmutta ei kerjennyt selvittämään sekaisin meneviä järjen lankojaan\npäässään, kun Janne jo painoi omien livistimiensä peittimiksikin\nhelvarin vartta tihuvammin sitä laitaa vastaan, jolta nyt keula\nnostettiin ventaan. 'Kohta ne ovat Kaaskerin lävessä, niillä oli iso\nkanuuna ahterissa ja toinen keulapiikissä ja sousivat repelivät kuin\nvietävät, mies keulakanuunan takana kyttäsi niinkuin pässi\nsarvenvarttansa pitkin ennenkuin pukkaa!' lateli poika niin syntisesti,\nettä minäkin jo, vaikka leukani sillä hetkellä oli viaton, aloin tuntea\nsynninsaivaraa parrassani. Enkä kiellä sitäkään, että mekin, minä ja\nmuut myöskin, jotka jahdissa asian paremmin tunsimme, että meilläkin\nsilmät sillä hetkellä olivat vähän knapillaan päässä ja vahdissa\nsamassa Kaaskerin nokassa, ja että selässä kulki semmoista, jota\nkutsutaan viluksi, kun ajatteli, että jos sittenkin kallion takaa juuri\nsillä haavaa stryykäsee lahdelle kanuunan mynninki ja punaista mannia\ntakana: Janne oli totinen poika kuin Jooseppi veljiensä viljasäkkejä\nmuljatessa!\n\n\"Mitä tullikapteeniin tulee, niin häntä ei tässä puhdissa enää olisi\npidättänyt pirun pihtikään meidän täkillämme, ei vaikka Alastalo olisi\nauttanut vierestä ja roikkunut silloisten kymmenen leiviskänsä painolla\nBlombergin jakun korttien liepeissä: tasajalkaa oli kapteeni oman\njahtinsa puolella ja muukin besättninki saman vilkan kruunun reilinkien\ntakana. Olen minäkin manöövereissä joskus ollut, mutta niin sivaa minä\nen elämässäni ole nähnyt liikuttavan prässeissä, kuin tullijahdin\ntäkillä silloin, yks' kaks oli ratti nakattu kapteenin omissa kourissa\nsiihen kehrään, että keulalla ei ollut muu edessä kuin pusertaa päin\nsinne, mihin myötätuuli painoi ja purjeet köysien kurottimilta\nleveöinään naakelien kiristyksiltä pyyhkivät. Siunaamaan emme me\nkerjenneet jahtimme kannella, saati hattua hyvästiksi heiluttamaan, kun\nNaution nokan takana enää näkyi tullijahdista vain vanavesi, ja\nBlomberg keulapuun kiehumilta paineli Kivivettä myöten sinne käsin,\njossa engelsmanni jäi ahterin taakse, jos oli takapuolella, mutta jossa\njärkikään ei saavuttanut äijää tukanhaivenoista kiinni, ennenkuin\nkukaties joskus vasta Turussa Turun möljän kyljessä.\n\n\"Emme me sentään häntä suremaan kerjenneet rannassa, ennenkuin joskus\nvasta totipöydän ympärillä täällä salissa, sillä sillalla oli sillä\nkerralla lastista totisesti tavallista piukempikin taksi ja miesten\nselkien höyryttävä, ennenkuin ruuman kaikki pinot olivat losatut. Kyllä\nsinä sillä reisulla, Alastalo, olit ollut tavallistakin ahneempi, ja\nkun viimein sai ojentaa selkäänsä ja pyyhkiä hikeä otsalta, niin\ntallessa oli makasiinissa sokeria ja kahvia pienemmän maaherran läänin\nvaralta ja jokaiseen rantapuotiin porvattavaa suviviikoiksi!\"\n\nHärkäniemi vaikeni. Jutun kestäessä oli toinen kahvikertakin kannettu\nympäri salissa, tällä kertaa yksin Siviän hoimin, koska enää ei ollut\nvehnäskoriakaan tyrkytettävänä ja Eevastiinalla oli tuvassakin\ntarpeeksi juoksemista ja kansien nostelemista, käskemistä sinne ja\nhohkaamista tänne, ennenkuin totivedet ja muut räätit ja ateriat\nolivat, mikä kiehutettu, mikä paistumassa, mikä muuten vain valmiina\nkuoreltaan ruskeumassa, haisteltu, maisteltu, sokerin suurusteltu tai\nsuoloin höystetty, kaneelein ripoteltu tai kauhoin kuohkaistu, puheltu\nvasemmille ja hoputeltu oikeille, toimiteltu käden täydeltä ja hyöritty\nhameen pyörimiltä. Härkäniemi siis vaikeni ja huomasi kummikseen\ntyhjästä kahvikuppiparista kourassaan, jota Siviä juuri oli noutamassa\nhäneltä pois muitakin tyhjiä kuppeja salissa kootessaan prikalleen,\nettä hänkin oli juttelemisen kuumissa noukkinut toisen kahvikuppinsa\nitselleen prikalta edes Siviää silloin huomaamatta, ja juonutkin\nsekotellut koko hyvän liemen niin äkkäämättä, ettei maun tietoa ollut\nsuussa enää muuta kuin muistelemalta.\n\n\"Puhelin paskottelin ja meni mistiin koko kupin täysi suulta!\"\nharmittelikin Härkäniemi Siviälle tyhjää kuppiparia prikalle\nlaskiessaan. \"Kiusankappaleet koko Blombergit ja, miksen sanoisi, koska\najattelen, Jannet myöskin, kun juoksevat parroille parastikään, kun\nihmisellä olisi parempaa tekemistä ja tyttölapsi on kantanut\nkahvinkultaa maisteltavaksi! Pitäisi minun ijässäni miehen olla oppinut\nsen, että viljelee kahdesta samanhaavaisesta asiasta niin silmäänsä\nkuin suutansakin aina parempaan: unohtaa muinaisten sumut silloin kun\npaistaa edessä tuore poskipari vereksiltään ja kasvojen kukkivilta\nkatseltavana, ja painaa jutun sammaleet poskihampaansa juureen siksi\najaksi, kun kuppi lemuviltaan tuhlaa hajujansa kourankoparoilla ja\nliemenaltis hilkuttelee tassin pohjilla hemanmakujansa huulen\nhörpättäväksi!\"\n\nHärkäniemi naureskeli partansa muhoovilta ja silmäinhiiret\nkulmakarvojen alla viliskelivät rohkeasti omilla luvillansa, koska\nhänellä nyt kuitenkin taas oli Siviä edessänsä sen tuokion kestämän,\njonka koura tarvitsee sovittaakseen tyhjän kuppiparin odottavalle\nprikalle, ja koska aina on jokainen mukava elämänpisara maistettava\nniiltä kierahtamiltaan kuin se tipahtaa kielen päähän, jottei katuisi\nperästä päin ja nielisi tyhjiä. \"Jauhaa jaarittelee tässä niin, että\npäästää neitoihmisen ja sinun kaltaisesi jumalanihmeen prikankukkuroin\nohitsensa sanan puhuttelematta ja suunsyljelläkään kiittämättä, vaikka\nkäsi korjaa kupin, ja että nielee liemensä tuntematta suussansa\nkahvinmakuakaan omaksensa jälestäpäin!\" haikaili hän ja pahoitteli\nitseänsä. \"Ikäloppu ja vuosien hamilo semmoinen lammaskin, joka ruohon\npurtavilta ja vastaan vehmaksilta kiipee kallion kaljuille veisaamaan\nja suree määkii tämänvuotisilla vihannoilla mennäkevään kuivuneita\nkuloja: haikii kaluaa aidan harmaat seipäät ympärillään sammaleen\nkuoriltansa sensijaan, että hahmisi turvan kerkiämiltä tuoretta\nhampaisiinsa, minkä keto verestä kasvaa! Vanhaksi ihmisen täytyy\ntunnustaa itsensä vasten luontoansakin ja ymmärtää, että ijän kaihi on\nkutonut verkon silmukkaa silmäin kaihtimiin ja kangistanut veren\nviehtimiä, jos vasta senjälkeen kun aurinko jo on maillansa, ehtoo\nlaskenut ja selkää värisyttää, alkaa kääntää vilupuolta päivän\nlämpimille ja hahmia sädettä yllensä ilman kylmyviltä, ja jos vasta\nkupin tyhjää prikalle sovitellessaan myöhiksi katumisikseen ymmärtää,\nettä kuppi on täytenäkin liekkunut käsissä, vaikkei siunattua ole\nhuomannut kourassansa kiittää sen parhaitansa lemutessa, ja että\nneitosen armo on tarittimensa kuormin kukkaviltaan kulkenut ohitse,\nvaikkei silmä suomuiltansa ole tuntenut liehtivää luomillansa eikä veri\nvarjoiltansa lämmön läsnää vierillänsä, ennenkuin kaunis on askelilla\nkaukaisiinsa, ihana loitoilla siipiensä viuhkein, ja jäävällä vain\nsydämen karsinassa muiston värisyttävä vilu!\"\n\nHärkäniemi puhui nauroi muhooviltaan ja vakaitten kasvojen\nsilmävarkaissa kilotteli tosi ja pila kuin tumman heije ja välkyn pilke\nauringon hilkuttamilla veden läikkymillä: eihän kaiketi, kun sanan\nlykky ja suunvuoro oli ihmisellä, pitänyt koreata laskea kiittämättä\nsivutsensa ja päästää neitosenkuvaista korvalehden hiilumatta laattian\nlaveoille loittonemaan!\n\nKahta asiaa minun omatuntoni ei niele tikun pistosta sielun kurkussa\ntuntematta: siunaamatonta nukkumista ilman ristikäden rukousta ja\ntytönheleää askelilla ilman sanan hivelää korvissansa! ajatteli\nHärkäniemi ja oli tyytyväinen partansa peitoissa. Eikähän Siviäkään\nmuuta tainnut tarittimensa takana kuumilla jalansijoillaan kuin nauraa\nhänkin helkkivin hampain, vaikka punan lento lehotti valtoiminaan\nkasvoilla. Eihän sopinut suuttuakaan, kun oli sydämenpohja hyvillänsä:\nkukas tepposiltansa närkästyy? Tunsihan Härkäniemen sedän:\nVilhovelhokin pihalla, turrukarva, tupsukorva, vihoinkos sitäkään raski\nkovitella, kun se yltämiltään hyppi kömpelöltänsä ympärillä ja\nvaltoimiltaan killisteli uskollista silmäparia ja tuhri turvallista\nturpaa ylenpalttisen suosionsa ja karvapussikkaisen ystävyytensä\nosoitukseksi. Ja olihan korvan kajailemilla vielä Jannenkin nimi, Janne\nPihlmanin, korjattu valppain askareen juoksuilla äsken puheen\nkuulumilta hienoisiin lehtiin hiuskuherain varjossa ja kätketty nopein\nneitomielen sopukkoihin: sitäkös kättä yrmien tyrkkisi, joka parailtaan\nkurottaa kukkurantäyttä marjarovetta kouran hahmimilta noukittavaksi,\nja siitäkös torupalkoin kiittäisi, että sydännupukka visertää iloa\nenemmän kuin poskiparat mahtuvat onnensa ylpeyttä punastelemaan! Ei\nSiviän, Alastalon korean Siviän muu auttanut muhoileviansa katselevan\nvanhan Härkäniemen sedän edessä, kuin punastella, minkä nuorilla\nkasvoilla oli ihonhipiätä herkkimässä ja kerjetä tarjottiminensa ja\ntytön hiusmarron alla kiertävine ajatuksinensa niin nopeasti kuin kepeä\nnilkka kantoi sinne päin salia, jossa oli etukamarin ovi avoimiltaan\npelastamassa kenen hyvänsä silmiltä niin kiirehtivän neitosen kuin\nheläjöivän kuppitaakankin: ei edes Janne olisi puoleltansa salia saanut\ntällä hetkellä luvalta katsoa rientävää kasvojen helakkaan kuumaan.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nLuku, jossa jo todenperään puhutaan parkistakin, parkkilaivasta.\n\n\nSalissa oli mielala melko kohenneltu, vaikka vähän vartoileva. Niinkuin\nmerillä, kun puhaltelee pyrähtelee milloin minkin nokan takaa riuskas\nmaanpäällinen tuuli, ja iskee manterilta pussejansa purjeisiin kuin\nlempo, pyyhkii porottaa koko penteleenä milloin vasemmilta\nposkipuoliltansa, milloin oikeanpuolinen pakara paksuna, ellei unohda\nhengennielemän hetkeksi koko puuskuttelemisen toimitusta ja laiskottele\nlekottele purjeen löysissä kuin kärpäsiä kupeiltansa huiskiva ja\nturpansa kuonoa nuoleksiva lehmä suvitarhalla, niinkuin merillä\ntämmöisillä vetelän ällipäillä, jolloin taivaan merkit pilvien\nkarkusuunnissa kuitenkin muistuttavat ja virvan kuplat meren kellumilla\nvaahtoketjuissansa opettavat, että kohta voi ilma kääntää kylkeänsäkin\nja toinen totisempi poika reistata vesillä ja seilin saumoissa, etelä\nliehtoa meren vapaitten keuhkojen väeltä ja rehellinen tuuli pyyhkiä\nlavaista lakeoilta idän pyräykset harakkoina manterillansa, niinkuin\nmerillä tämmöisissä huiskauksissa, jolloin käsi jo varailee ruoripuuta\nvakaville painamille leikin kurien perästä, mutta silmällä vielä on\nvahdin pitoa, mitäs kukonpojalla harjassa äskeisillä vierilläkin, siten\nsalissa nyt: sielläkin istuivat jutun pyräykset vielä parranpensaissa\nja veri virkisteli joutilailtaan korvapareja ympärilläkin yhä\npälyilemään sivuille ja naapureihin, olikos kenellä muutakin vielä\nhampaissa ja muinaisten mukavaa jatkuviltaankin piuhimassa miltä\nkurilta kulloinkin ajatuksen parraspuuta kallistelemaan ja\nryöpsäykseltä kastelemaankin, mutta silmäinkerät olivat kuitenkin jo\nvähän itsekunkin kulmakarvojen varjoissa vanullansa muillekin taivaan\nkanteille ja ajatuksen näpit valmiina niillä mielen kuuttirihmoilla,\njoilla niiden pitää levätä, kun odotellaan, koska ilma näyttää toden\nkyntensä ja puhaltaa niiltä laitasilta, joilla sillä tänäpänä on\npilvikarjansakin lammaslaitumilla, ja sillä puhdilla, jota veden väri\nsalamyhkiltänsä vihjoittelee.\n\nTietysti Härkäniemen jutuille naurahdeltiin, hiveläähän niitä muistoja\noli meheviltään muistella ja suu asettui kuunnellessa itsestänsä maun\nmujuille ja mukaville. Mutta kun vaimoväkikin nyt kahvin kantamisiltaan\nja muilta juoksun toimituksiltaan viimeinkin oli jättämässä salin --\nenäähän vain Siviä kumarteli ja taivutteli tupakamarin ovella nuorin\nneuvoin ja notkein uumin, kuljettaaksensa onnella ja pujotellen\nhelisevän tarjottimensa kuppikuorman koko laveudelta pihtipielien\nlomitse salista! -- kun nyt siis oli syntymässä hiljaista salissa ja\nmiehet jäämässä omiin rauhoihinsa keskenänsä, niin ei oikeastaan enää\nollut kenelläkään aikaa ja tilan vuoroa jäädä täydeltään ja pisara\npisaralta maistelemaan mielessänsä korvan noukkimaa tarinaa, niin\nmyötäsukaa kuin se ajatuksen karvaa silittikin, vaan nyt oli löysättävä\nhuomio siltä kurilta ja heristettävä silmä niille kääntymille, joilta\nkuutti uudella kyljellä saattaa kiepaista piukkaan. Olihan Alastalo\nhyvillänsä, että tämäkin luovi oli asiainkryssissä tehty ja pinnistetty\ntuulta likelle tältäkin keulan nousemalta: mukavaa, että verestivät\nmielissänsä, kuka ennenkin oli tihuvissa paikoissa istunut peräsimen\nvarressa! mutta silloin ei maiskuteta suuta niellylle palaselle, kun on\nparempaa lusikassa poskeen, eikä se hauki tämänpäiväistä ahventa\nahmaise, joka vielä pitäisi eilistä salakkaa kidan kiduksissa\nistumassa! Kirkonpenkissä ihminen siunatkoon itseänsä ja mutiskoon\nkiitoksia, ellei silmä nuoku, mutta nuotalla ja köyttä kiskoessa miehen\non vedettävä! ajatteli Alastalo ja kuljetti silmää salissa ikäänkuin\nsirppinsä hijonnut elomies saran päässä vainion tuleentuneella\nlaiholla. Suihkasenkos terän näille kahiseville tässä, vai tuossako\noljenkulta kallistelee otollisinta vartta sirpin nirkon pujotella\nkorsien karheen! tuumi hän, kun arvellen siirsi katsetta Lahdenperän\nleukatarhan lauhioilta lammasvilloilta niille siistityille ja suan\nkurittamille poskipihoille, jotka ankara Langholma tunnusti ja tiesi\nomiksensa niin julkisissa, vaikkapa maaherraa paremman miehen pakeilla\nkuin kotovainioillakin kymmenen taksvärkkärinsä käskijänä. Kumpaas\npartaa tässä nyt on parempi ensiksi kohennella, sitä, joka on\nsupukallansa ja kuhukoholla lentolehovana, kun vain hiukankaan henkeä\npuhaltaa puskaan, vai sitä, jossa on joka jouhi kireöillä ikäänkuin\nolisi myllynkivi killutettu puntiksi jokaiseen haivenen hiutuun\nleuassa? aprikoi Alastalo ja tunsi näränalkua mielessään, kun ei\nkoskaan luudanlavea ole samalla kertaa neulanteräväkin, eikä\nvieterinpotkaseva höyhenhelpeäkin. Mitäs siitä, jos tapin päästääkin ja\nlaskee Lahdenperän pulpuille: vettä täysikin vesitynnyri kannuun sylkee\neikä kaljaa! Ja Langholma taas: kiveä, joka on paasi paikallansa, käy\nlapsi ja mukula kukaties hypistelemään kyljiltänsä paljain kynsin,\nmutta ei järkimies ikinä ennenkuin hänellä on käsissänsä kangottimena\nteräskanki, ja pienet kivet ja maaturpeet pehmitetyt ympäriltä!\n\nAlastalo antoi silmänsä viistää muuallakin miesriveillä. Sinäkin istut,\nniinkuin olisit täällä piipun paimenen palkoissa laiskottelemassa, eikä\nmiesavuksi, kun tarvitaan! harmitteli Alastalo syyttömälle\nHärkäniemellekin, kun silmä osui siihen sohvankulmaan, jossa Härkäniemi\ntällä haavaa onnettomuudekseen istui ja tarkasteli savun viisauksia\npiipun pesänsä haikumilla. Karvaa tuhlattu sinullekin poskipieliin\nenemmän kuin pienen talon ladon suusta mahtuisi kerrallaan pistämään,\nmutta imeväinen ilman parranhajuakaan poskiensa maito-iholla ja\npahnatukku ilman piipun varjoakaan mättäänsä pensaasta torkottamassa\nhoitaisi mytyillänsä samat puhumisen virat pieluksella kuin sinä nyt\nviisikymmenvuotisessa miehen rikissäsi! harmitteli Alastalo nahkojensa\nkipenöivissä sisuksissa uskolliselle naapurilleenkin ja parhaalle\nvaratykyrilleen, kun katseli tämän liikkumatonta partaa, joka sentään\nsaattoi liehuakin joskus ja liehua välistä tarpeettomillakin ajoilla ja\ntarpeettomissa asioissa pitkän reisun kryssejäkin ja ruotsin virstan\nluoveja! Sinullakin partaa leuassa vaikka luutana lavaisemaan tomut\najatuksen ahtaammistakin nurkista ja rikat laveammiltakin mielen\nlaattioilta, ja poskipielillä karvan kankeata harittamaan vaikka\njäykemmänkin jahtikoiran härisemiltä: miks'et niitä nyt viljele ja\npäästä laistoille naamapintasi lahjoja, kun on pyyhkimillä laiskan unet\npitäjältä ja paimennettava veräjille se lauma, joka ei haukun härinättä\nosaa omille kitumillensa! Alastalolla oli tosissakin pippuraa\nkarvastelemassa ajatuksen ikenillä, kun hän nyt katseli naapuria ja\nlähimmäistänsä, ja ajatteli sitä, että miehellä on tuumastukilla\nmitattuna lainattu naamatauluun sekä pituuskanttiin että varsinkin\nleveysriitinkiin rehellisyyden honkalankkua, vaikka kubiikilta\nmyytäväksi, eikä sitä älliä otsan takana, että silloin kävelisi\nmarkkinoilla, kun rehellisyys on mynttiä! Mikä perhana sinua nyt estää\ntuumin kääntelemästä ja vakavin kallistelemasta salissa sitä laveata\notsapielen pintapuolta, jota luukuorta Jumala sinulle on erehdyksestä\nsorvannut vielä enemmän kuin viisauden mätiä päähäsi, ja jonka levoilta\nihminen vaikka hammassäryn poltoissa palaa rauhoittuneena mieleensä\ntotisesti epäillen omien porottavien ikenäjuuriensakin elävää ja\nrepelevää todistusta, ja mikä kravun pihti juuri nyt on istunut\nnipistimintensä purimin sinun kielesi päähän, niin ett'et sitä nyt saa\nnäillä kääntymille liikkeelle, tai mikä lukonsälä ripustettu juuri\nnäiksi rehutalkoiksi sinun suulatosi oviluukulle, ettei nyt ole\nkuormalta jutunheinää sullottavana odottaviin häkkirekiin, vaikka\nsinulla kaikkien tietämiltä on sekä kielenpalanen suussa että pahnaa\nposkiladossa kymmenenkin talon nautakarjan varalta, ja vaikka itse\ntiedät niinhyvin kuin kuka muukin, että suusi avaamilta sinä silkalla\nsanojesi rehellisyyden piimällä ja pelkän turvallisen naamataulusi\npaljaalla kirvestetyllä uskollisuuden näöllä kuljetat kuin ikenistä\nvetäen ja huulista haalaten vaikka koko pitäjästä ajatuksen siiman\npäässä niinkuin kalamies hauenpotkivaa koukunväkäsessä paattinsa\nlaitavierille! Haljeta voisi kiukusta, kun pitää omin silmin kärsiä\nnäkyvissään miestä, jolla on suu poikittain naamassa niinkuin kellä\nhyvänsä kristityllä, Jumalan luomalla ja kirkonkirjoihin merkityllä\nihmissielulla, ja joka ei tätä läpeä taulussansa silloin avaa kun\ntarvitsisi ja kun hänen leukansa saranoilta järki voisi poikia\npenikkoja seurakuntaan! Sitä varten härkä on saranpäähän talutettu ja\nies rynkäillä, jotta juhta silloin kiskasee ja kiskasee ryhän väeltä,\nkun vako on aljettava ja saven rinta avataan, ja sitävarten sinä\nsalissa, että sinä kynnät leukapielen voimalta ja väännät järjen\nhartiaparilta silloin kun minä huiskasen ja auran on leikattava kärjen\nterä rytisemään viiltoa turpeen pintaan! Alastalo puhisi sadatteli\nsisuksissaan, niinkuin papupata tulella kantensa alla juuri ennen\nkiehumisen ryöpsähdystään, ja koska juuri Härkäniemi sattui näissä\nkuumissa onnettomuudekseen olemaan hänen silmiensä sihdissä, niin tämän\nviattoman tukkatappuran ylle ja Härkäniemen suhteellisesti syyttömille\nparroille nyt kaateli mielen purku sydämen noiteita valaamiltaan! Ei\nihminen helvetissäkään laiskotella saa, ja hoidella piipunnysää\nhampaissansa muun kärymisen välillä, vaikka siellä on aikaa\nijankaikkisuuden kyynärmitoilla ja almanakan lehdiltä präntti pudonnut\nniin ennen alventtia kuin alventin jälkeenkin, niin mikäs kruunun kirja\nja maaherran lupa silloin päästää miehen vietereiltä ja Härkäniemen\najatuksen syytingeille täällä maanpäälläkään, jossa aika on\nkarkuhevonen ihmisen edellä ja mies potkija semmoisen nelistäjän hännän\ntakana, jonka jouhen karvoja ei kouraansa tavota, ennenkuin kavio\nsuihkii santaa suuhun, ja kumpikin on kuopassa, niin koni jalattomana\nkuin hengen läähkö somerpalkoin! Alastalo naurahti omalle ajatuksen\npyräykselleen: jokos nyt oinas poikii ja nilkku valakka travaa, kun\nminäkin puhelen psalttaria! hymähti hän. Mutta mäski peruna vadissa\nvoisi haljeta kiukusta ja konttipuoli puupukki havutarhalla kadottaa\nkärsivällisyytensä ja loikkia nelistää harmin karkua neljän veräjän\nlävitse, jos niiden olisi katseltava kiireen paikassa semmoista miestä\nliikkumassa kuin Härkäniemen Malakias! Onkos laitaa se ja laissa\nsallittua, että ihminen saa omilta leuoiltansa painella peukaloa\npesänsä puhimiin ikäänkuin ei miehenkaltaisella muuta tekemistä\nolisikaan maailmassa, ja asetella rauhassa tupakan pehuja tiiviimmälle\npiippunsa suulla silloin kun lähimmäisen silmät ovat kekäleinä hänen\nposkiparroillaan ja kärynkin jo pitäisi haista karvoista hänen\nnenäänsä, että nyt hänelläkin sopisi olla suunvuoro salissa, ja että\npuhukin, perhana, nyt jotain, kosk'et muuta ymmärrä ja parempiin kelpaa\nja koska odotetaan! Ei kaiketikaan sinunkaan pääsi pajupehko semmoisia\najatuksia haudo, että kokki juoskoon edeskäypänäkin pidoissa, räättien\nkypsääjä räättien keittämiltä räättien tyrkyttäjänäkin räättien\nkulumilla, ja minä jakajana juoksuttelemassa lirppua kannuihin sen\ntynnyrin hanalorolta, jonka harjatorolla minua paraastaan tarvitaan\nämpärisouvissa kaatajan puhinoissa! Ei suinkaan se mies, jonka on\nkiljuttava kapteenin kurkusta ahterin komentotäkillä samalla kortin\nkääntämällä repele matruusin selkäväellä keulapakan ankkuripelissäkin,\neikä suinkaan minun ole täällä salissa samalla nenänniistämällä\nkiivettävä tulisen turkasena ajatuksen humisevissa rikivärkeissä\npäästelemässä järjen pultaania puhdille mielten raakapuilta kiiliäkseni\nsamana oravana samoin loikin saman kiiruun käpälillä täkin\nkaikuvillakin kiinnittämässä sanantouvia vetokiriin jokaisen\nkorvaknupin tyhmän naakelin taakse niin monta kuin niitä norkottaa\npareina tukanpuskain varjosta neljän seinämän reilinkimitalla salissa!\n\nAlastalo ähkäsi paksun ruumismajansa sisäseinien täydeltä, kun\nviimeinkin nyt alkoi olla aika kirvoittaa silmähakaset Härkäniemen\nparroilta: viili ennen kiikkuu viinan välkkyjä pytyssänsä ja lehmä\njuoksee lirkuttaa oravan poluilla männyn oksalla, ennenkuin sinulta\nKristuksen ajanlaskuun sana lähtee suusta, silloin kun huuli on tuossa\ntupussa piipun sarvipalasen ympärillä! ajatteli huokasi hän, ennenkuin\nenempää puhisi. Nostaisit silmiäsi sen tuuman osan, jonka tarvitsisi\nja katsoisit Pukkilaankin, niin näkisit vierilähiltäsi päälle\nkatsomattakin ja sormen pitelemättä, miltä mies näyttää, joka itse\nhulluuttansa on vanginnut luontonsa, ja jolla on suun sisäpuolella niin\npaljon pidäteltävänä, että hammasparoillakin on horkka, kun pitää\nniiden ajaa reekelin virkaa semmoisen kielikurpan kammitsijoina, joka\ntottumattansa on lukittu häkkilinnun hypyille rautalankojen taakse!\n\nAlastalo oli nyt jo unohtanut koko Härkäniemen ja harminsa, kun silmän\njyvällä nyt oli todella hänellä itsellään se naama, jonka hän toisen\nkatseltavaksi oli suonut. Vissisti mies rääkkää itseänsä, kun ei puhu,\nvaikka mieli tekee! oli hänen lähin seuraava ajatuksensa, kun hänelle\nselvisi, että Pukkilan kasvoja hän nyt avoimelta kirjalta katsellen\nluki. Orava puolahyrrän sisäpuolella ja ajatus sinun silmäkerissäsi,\nkumpis kiertää turkasempana kerän ketterää pussikan viskaimilta? kysyi\nAlastalo mielessänsä, ennenkuin muuta ajatteli. Voi viskuri sinuas\nsiipipyörin, jyvät ja akanat sinä pyryn lentona syljet, jyvät jyville,\nakanat akanakasaan, kun vain on käsi veivillä ja lapio ruumenta\nahtaamassa seulan suihin! Alastalon Mattsson oli kotonansa laveissa\nliiveissänsä: silmä oli vilauksessa siinä terässä, jolla siepataan\ntähtäimille neulan kärki, jonka silmukan lävitse langan pää on\npujotettava! Vai sinä olet ajatellut, ettet sinä puhu turhia poskistasi\ntänäpänä, että odottelet ja olet luurilla väijymässä? Vai niin,\nmynninki sihdattuna ja sormi hanalla, sana hampaan liipasimella\nvalmiina, kun jänis on loikaissut puskasta ja otus sihdin jyvällä?\nMutta entäs, jos joku seisoo vieressä ja tyrkäsee kyynäspäähän, joku\npahus: hana vireessä on hyvä varalta, mutta hana vireessä on viekaskin\nsormen syhymillä ja saattaa lipsahtaa pamahtaa pelkän kynnen ällin\npainamilta ennenkuin järki on haukotellutkaan, saati nostanut etusormen\npäätä ja laskenut kolmeen! Mattsonilla hierasi Hermannin koura pienen\nhierauksensa Hermannin kouran sisuksissa: oli kalaporvarinakin muinen\näkättävä tukholmarin silmäparin tällistä, koska tinkimisen kauppa oli\nkypsä ja äyrin pudottamilta koko ruuman lasti rikseinä! Siitä päästä\npinoa halkosyltä puretaan, josta puunköllit itse ovat lonsoomillaan ja\nkoko kasa romahtamassa!\n\n\"Jalkaa pitemmäksikös sinä parkkisikin puksprööttiä olet ajatellut,\nniinkuin Uskoosikin pistit prikinmittaa ainakin keulatikkuun samasen\njalan mitan pitemmälti kuin minä Siwiään?\" sanoi Alastalo äkisti ja\nummisti toista silmämunaansa, jotta ainakin sen saattoi ymmärtää\nhurskaaksi, vaikka toinen pelasikin pirusia Pukkilan parroilla. \"Puoli\ntuumaa pitempi, jalkaa päälle vai vaille, vai kuinka sinä ne mitat taas\njusteerasitkaan!\" korjasi sekotteli Alastalo vielä tasusiltaan\nsanojansa tyytyväisenä siitä, että nyt oli kumminkin korkinpalanen\nsaatu liikkeelle pullon suulta ja salissa viattomiltaan mainittu,\nvaikka vain naurunkin pakeilta ja pilapuheen vahingoilta semmoista,\njolle korvat olivat heriöillä ympärillä, ja jota oma kielenpaksukin jo\noli ollut poikimassa niinkauan, että itseäkin harmitti. Nyt on siis\nsekin ruuhi uitettu vesille, ja parkin nimi sanottu salissa niin\nnätisti, ettei kenenkään tarvitse olla salissa huomaavinaankaan, ellei\ntahdo! ajatteli hän helpotuksesta ja vilasi silmän viistämältä Pukkilan\nsivutse Härkäniemen piipun ohitse Langholmaankin keinutuolilla ja\nhiukan koko salin seinäpielien lavealti.\n\nNyt oli Pukkilan vuoro purra partaa. Tosi niin, että hän oli päättänyt\npysyä nahoissansa, pysyä visusti! Kotoa lähtiessä jo ja vielä\nMaijastiinalle ovesta hän oli sanonut, sanonut puhellut, palannut tuvan\npuolelle vielä kerran porstuasta ja sanonut: en minä puhu, en puhu, en\nminä puhu mitään, en parkinpenteleestä kielenkrapaustakaan, en\nhiirenhaukotukseen avaa suutani, en kirpun pieruun! Mutta kun toinen on\nMuhamettina rinnuksissa! Parkit ja prikinpröötit ja jalantuumat!\nMittaisi omat liivin västinsä ympärysruntalta! Siihen fasuunaan kait\nlaivojenkin pitäisi olla mallatut! Kysynkös minä kerran, ja olen\ntainnut kysyäkin joskus: Hylliinkös ja ruuman limppumakoon Siwiällä\nprikin puksprööttiä on upotettu, niin ettei alusparalla torkota\nkeulassa tikunalkua enempää kuin pilanteoksi ja samanverran kuin\nnenännypyn näkyvää nysää sinun oman poskinaamasi naurispuoliskojen\nkeskeltä? Vai kamppijalka taaskin siitä, että Uskolle tuli riitinkiin\nse hivene keulapiikkiin, ettei Siwiä ole pitäjän pisin astia!\n\n\"Kakkuakos sinä parkistasi ajattelet, kakkuakos? kysyn, kakuksikos\nleivot, pyörität, taputtelet? niinkuin luonnisti kupiksi, vesikupiksi,\nsaunavesikupiksi prikisikin pilkkumin pohjiltaan, astiasi tuolla\nlahdella, Siwiätä tarkoitan, vaikken nimeä sano, kakkuakos, kakun\npullikasta sinä parkistasikin leivot, kysyn, kuppia, kupin kuppuraista,\npuhelen -- sanon, vaikka pannua, konttipannua ajattelen, padan pohjaa\nmahakuvun nokipuolilta!\" Pukkilalta oli sanaa ratkennut melkein suun\nluvatta, tulkoon, koska tulee! ajatteli hän ja katseli vihaisesti\nympärilleen, mielessä oli närää niinpaljon, että äänikin tuhisi kuin\nnuhan paksuilta nenän kautta kurkusta. Puhelee piikittelee\nalinomaisiaan Uskon pukspröötistä, ikäänkuin ei se asia olisi selvä ja\nmitattu ja kruunun rekistereissä, että Usko on piikistä piikkiin ja\nrehellistä rungon mittaa tuumaa vaille jalan Siwiätä pitempi,\nhaljetkoon Alastalo vaikka kateudesta! Tuumaa vaille selvän englannin\njalan, jumaliste! ajatteli Pukkila ja nieli kitalakeansa. Vaikka sekin\ntuuman vajaa vain mistiltä! kipenöitsi hänellä mielessä. Täysi\nenglannin jalka oli riitingeissä, täysi niin varmasti kuin amen saarnan\nlopussa ja minun pääknuppini minun omani, montakos kertaa minä naputin\ntuumastukkilinjaaliin ja montakos kertaa minä hoin mestarille: jalkaa\npitemmäksi kuin Siwiä! sanoin, näytin paperilla ja mittasin\nlinjaalilla: jalkaa prikulleen pitemmäksi kuin Siwiä, sanoin, Alastalon\npriki, sanoin, pahus, sanoin ja kirosin! \"Jalkaa pitemmäksikö minä\najatellut parkkinikin pukspröötin?\" kysyy, ja on hurskas edessäni\nvatsaltaan! Pukspröötti ja ohran hius! Sammakko minä olen iholtani,\njollen minä nyt suutu ja veri kuumahda! \"Hiuksen tutkaimiakos\nAlastalossa ohrariiheltä laariin lavaistaan ja pukspröötin tikkukos\ntarhaladon nokkapäässä rikaa Siwiän meri-astiaksi ja laiva-alukseksi?\"\nkysyi Pukkila kivahti pippuraa silmiltä ja käärmettä kieleltä. Eikä\nhuojentanut vielä tämäkään sydämen paksuja keviämmille. 'Justeerannut!'\nkarvasteli, kirventeli munaskuun hellillä kuin haukan kynsi. Vai minä\njusteeraisin, kun mitat ovat selvät ja sifrat pläkillä kruunun\nkirjoissa: vajaa tuumaa vaille jalkaa pitempi, vaikka hirtettäisiin\nsekä Usko että Siwiä ja Alastalo vielä kolmanneksi killumaan potkimaan\nSiwiän keulapiikkiin! \"Jokos sinä sitten olet justeerannut riitinkisi,\nparkin riitinkisi, parkin-parkin, sanon, parkin penteleen riitinkisi,\nmiltäs partaalta tässä astiassa pukspröötti haistelee ilman kuria,\npaapuurikyljeltä vai styyrpuurilaidalta vai ahteripiikkiinkös sinä\nkeulatikun sopivimmin pystytät pullakakun häntäpyrstön koristukseksi?\"\nkysyi hän ja laskotti silmänsä laupiaiksi. Saa kuulla justeeraamisensa\nja syödä myöskin! ajatteli Pukkila myrkyllisesti hampaisiinsa, mutta\nlisäsi kuitenkin jupisi selitykseksi huuliparrastaan: \"Parkista\npuhelen, parkinpaskasta!\"\n\nLaveoidenkin laitojen sisäpuolilla voi välistä ruveta tuntumaan\nahtaanlaiselta, ja tosi sanoen niin lensi Alastalollekin hiusten\njuuriin pientä kuuman kihinää löylyn kihaukseksi, ennenkuin taas\nnaurunlaskot olivat kesytetyt vanhoille muhoilleen poskilihoilla ja\nsilmien vilhaus vetänyt kynnen kärjen takaisin naurun nahkoihin.\n\"Juu -- juu, jänis heinälaistolle ja Pukkilan Usko rahtireisulle!\"\nmyönnytteli venytteli Alastalo, koska sittenkin piruutti sisuksissa ja\ntarvitsi aikaa, että nieli kaunat kurkusta selviksi. \"Joo -- joo\",\npanetteli hän, \"se tiedetään: jäniksen kopisee varvas niitynaitaan\nennenkuin nokka äkkääkään, ja Uskon krapisee pukspröötin tikku Kielin\nmöljään ennenkuin kapteeni on putsannut nenänsä kotohaminan pehkuista\npuhtaaksi, mutta mitäs asiaa on luokkoojan haravalla jäniksen jäljille\nniittoniitylle ja mitäs setelinvaahtoa kokoo retarin sormi karhelle\nsiitä vanavedestä, jonka Uskon köli on Itämeren niskaan jättänyt: ei\nheinä jäniksen juoksemilta laistolle kaadu, vaan viikatteen\nvilahtamilta, eikä rahtia kölin kerkeämiseltä makseta, vaan ruuman\nlosattavilta!\" Alastalo tuhisi nenäänsä: pitikin Pukkilan taaskin\nnakata vanhat ajanaikaiset riidanhaasteensa kapuloiksi tielle,\nikäänkuin astian autuus olisi vain laidan liukkaudessa eikä laivalla\nlaahattavana kölinsä päällä myöskin ruuman vatsaa! \"Neulan kärjenkös\npistämiltä vain, ilman langan liehaa luikun silmässä, sinun paitasi\nsaumat ovat ummellut, ja kölin viruttimiksikos vain ilman enempää\nrihman järkeä päässäsi rahan palttinan solmimisiksi sinä Uskoasi\nItämerellä uittelet suven mitat?\" kysyi hän. \"Ei lipoominen pöydän\nvieressä lihota, jollei ole lusikassa kuoppaa rokan varalta, eikä se\nlaiva rikkauksia seilaa, jonka riitinkistä ruuma on unohtunut\npukspröötin puikon takaa!\" Alastalo yskäsi ja tunsi mielen pivon\npitimiltä, että kilvankiimassa ja kiivastuksessa jutun kuutti nyt oli\ntullut siepaistuksi kukaties hieman äkkikireälle, ja luovi nostettu\nliika ahneesti tuulta likelle: hyvähän, että tämäkin tihuva oli\nnoukittu seilin puhtiin, mutta parasta kuitenkin aina myötäillä\nhelvarin varressa sen eineen haistama, että tuukki pysyy hyvässä\nvetopuristuksessa täysiltä pyyhkimiltään, kun se kerran on korjannut\ntuulen lykkää poskensa pussiin! Alastalo siis yskäsi rykäsi itselleen\nvarotukseksi: hyvää iiripuuskaa ei saanut päästää maston taakse harmin\npeleille ja kiusan kliputuksille! \"Parkista taisit sanoa jotain,\nparkkilaivasta?\" sanoi hän kysäsi muuttuneella äänensiivolla, silmät\npuhuivat nyt leppovia ja vakaita, ja kasvoilla oli höylätty kantti\npäälläkäsin: eihän hän salissa nyt puhellut Pukkilalle yksin!\n\nEikä; eivät nämä sanat, vähän kohotetustikin sanotut, ei paljoa, hieman\nvain, mutta senverran kuitenkin, että asian huomasi, jos oli korvaa\nmukana kotoa ja älliä korvain takana pään sivupuolilla, eivät nämä\nsanat enää olleet tarkoitetutkaan suuruksiksi jutun entisen padan\nporinoihin! Eipäs: uusi räätti oli nyt kantamilla, jonka kantamista\npitokansa jo hiemaksiltaan oli odotellutkin pöytään! Ainakin syntyi\nsalissa -- ja Alastalon sali oli avara, kieltämättä pitäjän suurin,\nviidettä syltää nurkasta nurkkaan Pukkilankin mittaamilta, ja\nsitäpaitsi tällä haavaa neljän seinämänsä mitalta niin täystuuvattu\nisännänlevuisilla ja kapteeninpaksuisilla, että oli sähimistä ja väen\npuhinaa jo paljaastaan siitäkin, kun kukin istui paikallaan siivolla\nvierivieressä ja piti säädyllä ja tungeksimatta hartiainsa tilan\nhaluissansa -- syntyi salissa Alastalon Mattssonin näiden sanojen\njälkeen ja parkin mainitsemisen perästä semmoinen äkkihiljaisuus, että\nkorva tottumattomiltaan alkoi odottamattoman äänettömyyden humauksissa\nhakea muun askareen loppuessa työn tärkeätä itselleen siitäkin,\nerottiko todella kuulollaan sen erilaisen ritinän vieriltään, millä\nsaumat pingottuvat miehen yllä, jos naapuri vasemmalla hengittää ähkii\npehmeässä englantilaisessa verkahankkinassa, mutta oikean käden\nnaapurilla on paikkapaikoilla ja palkeen pintimillä kankea kotokutoinen\nsarka totisena paisuteltavana.\n\nOli siis äkkiryöpsäykseltä pakipukahtamatonta miestäyteisessä salissa,\nniinkuin laiduntavassa lammaslaumassa metsäaukean liepeellä, kun\netupässi odottamatta on puhaltanut pärskäyksen sieraimistaan ja\nkopauttanut sorkannappulallaan varoitusnapauksen piennartantereeseen:\nsilmänräpäyksessä on niin monta valpasta päätä pystyssä kuin katraassa\noli turpaa toimessa ja samanmokoma sojoista korvaparia tyhjää ilmaa\nkeihästämässä kuin äsken askaroivaa hammasriviä kedon kangarta\nnyppimässä: mikäs nyt järjeksi villakarvojen juuriin, pyräys pakoonko,\nniin että saparon tyngät pyllyvät pensaissa, kun parvi villastaa, mihin\nkullakin sorkka napsaa, vai karku päinkö, niin että tanner tömisee, kun\nmeno on uljas, joukko polkee ja sarvi ravistaa? Etupässi menon sanoo,\netupässin sarvipari ja etupässin polvinivel! Usko sarviisi, harakruunu\nja luota kapsaviin allasi, sorkkasankari, niin neljän varpaan väellä\nsinä viet lauman vaikka valkeaan, peittäköönkin lammassydämiä\nlammasvilla! Alastalo, Alastalon kapteeni, Mattsson nyt salissansa\nja tykevä mies lankulla niin kotona kuin kirkonkongilla ja\nSiwiän komentosillalla, vaikka olikin joskus ollut vain Herman,\nAlastalon laiha Herman, liukas Herman kalakaupoissa ja kova Herman\nkillinkinuotalla, finn-Herman Tukholmassa ja fan-Herman tullin\nmuistossa, Alastalon Mattsson nyt nosti harjaa ja salilla oli edessänsä\nliivipuoli, jota kelpasi katsella; mies kehtaa näyttää itseänsä\njulkipuoleltakin miesten keskellä, kun hän tietää, että oma laveampikin\nrunta on omissa napeissa ja omassa verassa ja oma paino joka\nleiviskältä oman permannon notkumilla! \"Minä olen ajatellut, että\npitäjään olisi rakennettava parkkilaiva, siitä on ollut puhetta\nLangholmankin kanssa ja sitävarten minä olen pyytänyt tänne tänäpänä\nmuitakin koolle!\" sanoi hän tyventä tyvenemmin, niinkuin luotsi\ntietonsa silloin, kun silmä tuijottimiltaan on pimeän sokeista ja sumun\nsakeoista erottanut uran ja viimeinkin tähystänyt juopan selkeät, ja\nkäsi varmoiltaan taas saa oiko-ojennukselta osoitella, mistä väylä on\nvapaa keulapuun kurotella ja meren selkä kirkas kölin puserrella. \"Että\npuheltaisiin jahnattaisiin ja kirnuttaisiin suut syljestä puhtaiksi!\"\nlisäsi miedonsi hän sanojansa ja peitteli liikaa juhlallisuutta, vaikka\npaisuttikin, levitteli kylkipinteissä ja muissa ruumiin isosuuden\npaljepielissä niin, että piti lähteä kävellä keikuttelemaan laattialla\nja astelemaan permannolla sitä toista keinutuolia kohden salissa, joka\nvielä seisoi tyhjänä, Langholman keinutellessa toisessa. Ei ollut\ntullut ketään käsketyksi istumaankaan siihen, ja oli Pukkilallakin\nsentään ollut omast'takaa se nenä, että oli jättänyt paikan pyhille ja\nmennyt itse istumaan vain peräseinän nahkasohvalle! Parempi puhellakin\ntäältä keskeltä laattiaa, kuulevatkin ympärillä! ajatteli Alastalo\nsovitellessaan kapteenin lavuista ruhomajaansa keinutuolin käsipuiden\nväliin ja pinnapuiden rytistessä pientä napinaa, kun leiviskät löysivät\nvaakapaikoillensa. Näkee ympärillensäkin tästä, jos tarvitsee ja kun\ntekee mieli katsella ähistä salissa! ajatteli mies keinupotkolta, ja\nneljän seinän kehältä leikkasi salia kokeeksi mies mieheltä silmäpari,\njolla oli oravanvirkana vahdinpito Alastalon Mattssonin otsalakan\nvarjossa. Puntti oli nyt paikallansa salissa, ja isäntä omaa tuoliansa\npainamassa vierastensa keskellä.\n\n\"Oletkos sinä nyt ajatellut sitä parkkiasiata paremmin, josta mennä\ntalvena ja varhemminkin joskus on ollut puhetta, ja josta\nviimisviikollakin oli juttua, kun minä ja Härkäniemi seilasimme asiassa\nLangholmassa?\" Kysymys oli osoitettu salin poikitse Langholmalle\ntoisessa keinutuolissa ja lausuttu sillä sopivalla mielen levolla ja\nmuulla isännän tasaisuudella, jolla mies puhuu miesten keskellä\nmiehenarvoisista asioista sille, jolle joukosta miehenvertaiset sanat\nkuuluvat. Olihan hiukka juhlallistakin näin puhua julkisiltaan salin\nylitse keinutuolilta keinutuolille ja kuulustella kampapuun naristessa\nalla, miltä vakava sana kuului ilmassa, kun oma huuli sen oli päästänyt\npainaviltaan Langholmalle ja se teki työtänsä muittenkin korvissa\nympärillä salissa. Mukavaa kuitenkin, että aikoinaan tuli ripikin\nnurkatuksi tarpeeksi avaraksi ja saliin tämä tilanverta, että mahtuu\nseinien ahdistamatta puhumaan tärkeistäkin asioista, kun semmoisia\nsattuu!\n\nTosi vie ja lempo uskokoon, kun tuntuu ahtaalta saumoissa! pääsi\nAlastalolta keinutuolilla puoltaneenkin huokauksen pihaus keuhkoista,\nkun mielihyvä tihuviltaan liika potkasemalla oijenteli jäseniänsä\nkylkiluitten varjossa, ja oli ikäänkuin päästeltävä liivinnappeja\nlöysemmälle piukottavilta paikoilta. Kelpaa joskus olla lihavakin, niin\nluulevat, että ihminen pelkkää pieliensä prässiä ähisee! ajatteli hän\nkuitenkin nopeasti mielessään, kun huomasi sanansa ja nieli äänensä.\nMukavaa sekin sentään, että on näin ruumiiltaankin ruumaava, niin ei\narvata hyllin alta aina ja tarpeettomasti pidellä ajatuksen ruotoja!\nkerkesi Alastalolla mielihyvän kärsä vielä pienelle hunajanpisaralle,\nennenkuin oli silmä taas lähetettävä asioille ja järki vahtipaikalle\nymmärryksen akkunoissa. Mitäs Langholma nyt sanoo? ihmetteli hän.\nViikate on vilautettu ja laiston pää avattu niitulla: kaatuvatkos\nkorret siivolla heinäluokoon paksullekin karhelle? Eikä riitä\nniittoniityllä ensimmäinen viikatteen sivallus, vaikka laveallekin\nkurotettu, vaan on laiston lakealla selkä varattava venymään, vaikka\nvirstan heilumille! Mitäs sanoo Langholma nyt, ja kuinkas sujahtaa sana\nsenjälkeen, ja kestääkös hellittämättömänä hartiain pinko ja uuman\ntempo, saentukoonkin ruoho viikatteen tiellä niittäjän edessä\njokaiselta raudan laulamalta ja suihkikoonkin heinä säihkivältä terältä\nolan taakse kasoina joka askeleen vinhamalta paahtavalla lakealla?\n\nLangholman puolella salia oli keinutuoli seisahtunut keikkumasta. Ei\nsieltä käsin tovin aikaan muutakaan äänenkaltaista lähtenyt, paitsi\nettä piippu -- Ristikylän vanhan tuomarivainaan ja Rehbinderin entinen\npitkä paroonin piippu, jonka Langholma oli toisen kahvikupin juotuaan\nja kuppiparista päästyään käynyt hakemassa käsiinsä piippuhyllyltä ja\nsytyttänyt itselleen -- että piipun luupala siirrettiin puolemmaksi\nhampaista ilmaan torkottamaan, ja että otsakulmain puskat rypistyivät\nlikemmäksi toisiansa. Ei ollut savun hiustakaan enää ilmassa silmien\nteräksen tiellä, kun nyt kaksi harmaansinistä naulasi tutkivaa\ntutkainta sille taholle salia, missä Alastalon tukeva henkilöllisyys\nhyvin näkyvällä ja rehellisellä tavalla täytti toisen keinutuolin, oman\ntuolinsa omassa salissansa. \"Sinä olet siis ajatellut, että jaksamme\nilman velantekoa ja rahan juoksemisia rakentaa parkkilaivan pitäjään?\"\nkysyttiin nyt kysymys salin halki äänellä, joka oli verkas eikä\ntarpeettomasti korotettu, mutta kuitenkin kulmasärmiltänsä sitä\npaasikanttia, että piti olla sekä kestävän ajatuksensa kintuilta että\nturvallisen sydämensä huoneentaululta sen miehen, jonka omantunnon\nhartioille sana laski kämmenen tämänvaakaisena. \"Ei sitä kiivastakaan\nlähtijää juoksijaksi kiitetä, joka läkähtyy kesken matkaa, ja ojan\nylitse on viisasta hypätä vain silloin, kun tietää, että varvas\nkaapasee kovan kamaran toisella rannalla! Oletkos sinä siitä asiasta\nvarma, että saadaan topeillekin se, mikä parkin mitalta oijennetaan\nkölipuuksi petille? Tynnyrin säkki on komea miehen selässä ja vielä\nkomeampaa, kun isäntä tyhjentää tynnyrin kantamusta laarinsa suulla,\nmutta tynnyrin ruissäkki maassa on painava paakka jyviä, ja kylän\nnauruksi on joskus joutunut tykeväkin selkä, kun mies vääntää minkä\nsisu puskee, mutta säkki jää isännäksi paikallensa ja säkin perse\nistumaan isosena kedolla! Prikejä ja kuunareita meillä on, se on tosi,\nmutta puolentynnyrin säkki ja täys'tynnyrin säkki ovat erillaisia\npideltäviä sormissa, ja prikit ja kuunarit ovat puolentynnyrin säkkejä\nparkin rinnalla! En minä pahempaa tarkoita, mutta minä kysyn, onkos jää\nkoettu ja tie reimattu, ennenkuin minä varsani rannalta ajan?\" --\nKeinutuoli lähti liikkeelle taas ja piipun lupuala palasi huulille,\nmutta otsakulman alla pysyi vahti levollisena akkunain suulla ja\nAlastaloon oli laattian poikitse keinutuolilta keinutuolille liitetty\nsilmäpari, jonka omistaja oli tottunut siihen, että hänelle vastattiin,\nkun hän kysyi.\n\nSalissa kirvottelivat muutkin jo ajatuksiansa, ja jos tarkasteli\nympärillä niin huomasi, että niskaiho punotti Alastalosta puhumatta jo\njonkun muunkin takinkauluksen yläpuolella kuparille, niinkuin miehellä,\njoka vielä ei vuovaa sanoa sanaa ja avata suutansa, mutta aikoo.\nHöllimmällä olivat nyt saumat Lahdenperällä, joka ilmankin oli saanut\ntuntikaupalla istua sanattomana isosempiensa joukossa, niin että\npartaat olivat mielenastiassa jo paljaasta puhumattomuudesta\nylihulahtamaisillaan, ja joka sitäpaitsi jo Vaarniemensäkin vuoksi ja\nmetsäkauppojansa ajatellen arveli otolliseksi muistuttaa itsestänsäkin\nja olla samantien höylinkengissä Langholmankin edessä: Langholmahan\nkuitenkin lopulta se mies on, joka kakkulan pistää koukun taakse,\nennenkuin kuorma liikkeelle lähtee! \"Pitää miehen tarkastaa hihnansa ja\nkiristää solkivyö piukemmalle uumilla, ennenkuin itsensä paininvääntöön\nantaa!\" sanoi Lahdenperä siis ja myönnytteli vahvisteli Langholman\nsanoja, osoittaakseen, että hän ymmärsi tarkoituksen. \"Kun on ihrakakku\nhilattava orteen, vaikka iso möhkälekin, niin sen haalaa nätisti\nkattoon killumaan, kun vaan sylkee kämmeneensä, mutta jos on koko sika\nkoukunpäässä painamassa, niin silloin on paras hakea taljat ja juosta\nkukaties naapurikin avuksi touvin päähän piuvaamaan!\" lisäsi laski hän\nsopivia, koska sanankelkka kerta nyt oli liikkeessä ja mennä keikutteli\njalaksillaan ilman enempiä lykkäämisen vaivoja, ja koska ei ole koskaan\nvahingoksi ja rasuvan haaskiota, vaikka tiputtaa pisaran enemmän\nvoidetta siihen paikkaan ratasta, josta akseli pyörii navalla! Sanonkos\nenemmän vielä ja puhelen kampaan karvoja myötäsukaan ja siihen lakoon,\njohon mielen harjakset ilmankin ovat kallellaan, ajatteli hän,\nesimerkiksi siitä, että langan pasmatkin lasketaan ja punnitaan,\nennenkuin kelaamaan ruvetaan, jos on talossa loimelle luotavana\nkolmenkymmenen kyynärän kangas. Ei sopupuhe suuta murra, eikä muuta\nmiehelle maksa kuin syljen kulutuksen! tuumi hän.\n\nLahdenperältä jäi kuitenkin kesken hyvä travi paraassa jutun\nmyötämäessä, sillä Eenokkikin, Karjamaan Eenokki sohvan päässä oli\nodottamatta hoksannut, että hänelläkin oli ajatus penikoilla kielen\nkärjessä ja järjenkanalla munanpyöreä pudotettavana. \"Säkin nostaa\nselkäänsä se, jolla on säkki kannettavana aittaansa ja säkki mitattu\nselän mukaan, ja sian haalaa palviksi saunankoukkuun se, jolla on sika\nlahdattu ja aikoo sianpalvia syödä talvella, mutta laivan rakentaa se,\njolla on rahaa klahvin kaapissa ja parkin jakoon pääsee se osalliseksi,\njoka on maksanut osansa: minä olen täällä sanomassa, että fienteli\nparkin ottingista on se säkki, jonka minä ryhälleni nostan ilman\nseremoniaa, ja kolmaskymmenestoinen osa parkin tienstistä se reisipala,\njonka minä vuosijaossa leikkaan rahdinpalvista omalle osalleni ilman\npraakkia!\" Se oli Karjamaan Eenokin leuka, joka nämä sanat laukaisi\nsaliin ja sekotti Lahdenperältä enemmät jutun langat, ja koska sama\nleuka työnsä tehtyänsä taas oli ummessa ja piipunnysä kotona\nsuupielessä, ikäänkuin ei sitä olisi äsken siirrettykään kouran pohjiin\nsiksi ajaksi, kun leuka jauhoi jauhettavansa, niin olisi saattanut\naluksi ja ensi hämäyksestä toivuttua kuvitella, ettei kukaan ollut\npuhunut sanan saranan naraukseltakaan Eenokin kulmalla salia.\n\nTäytyihän kuitenkin korvan todistusta uskoa, ja sitäpaitsi oli Alastalo\nliika kokenut merimies ollaksensa ottamatta tuulenhönkää talteen\nseilinpuhtiin sieltä, mistä sillä kulloinkin oli älli pyrähtää, kunhan\nse vain pyyhkäisi eteenpäin ja keula pusersi. Olivat tässä manööverissä\n-- hän tiesi, että Lahdenperän sanoihin oli vastattava niinkuin lahna\nruodittava lautasella, ennenkuin kalaa sai pistellä poskiinsa lahnan\nlihan makuisena! -- olivat sekä Lahdenperä että Eenokki kerjenneet\ntässä manööverissä ennen häntä, Lahdenperä tavallisella lervillään,\njossa ei ollut hampaitten takana järjenpapuakaan kirnua kiusaamassa,\nvaan vain silkkaa suurustamatonta syljenvettä suusta projautettavaksi,\nkun tuli sanan paikka, ja Eenokki sillä suuvärkillä, joka sekin kyllä\nkerran vuodessa saattoi lähteä liikkumaan saranoillaan, mutta silloin\naina niin odottamattomaan vuoden ja vuorokauden aikaan, että sitä\ntapausta ei olisi itse pirukaan voinut hetkelleen edeltäpäin arvata,\nsaati että sen aika olisi ollut almanakan plarille merkitty! Mutta\nvastattava oli, siitä häkärästä ei päässyt, ja vastattava mieluummin\npikemmin kuin myöhemmin: Langholma oli niitä miehiä, jotka kyntävät\nvaon saran päähän asti, kun kerta on auran terä avannut kamaran ja\nPojulle huiskaistu selän takaa, että nyt painetaan rynnästä lankiin ja\nsavi rytisköön! Alastako siis yskäsi toisella keinutuolilla, kokosi\nmieleensä, mitä vielä oli korvissa Eenokin sanoista ja Lahdenperän\npuheista, ja puhisi niinkuin mies, joka viimeinkin pääsee hevosparinsa\nkanssa ajamaan häkkikuormineen veräjästä, jonka suulla varsat ovat\nvallattomissaan ja irtaimiltaan kiiliskelleet kiusana tiellä.\n\n\"Karjamaa tässä pääsi sanomasta\" -- Alastalon silmänluonti oli näissä\nsanomisen vaiheissa liitetty Eenokkiin sillä tunnustavalla ja\nväkäisellä viivynnällä, jolla seinäkellossa heilurinlaatta hätäilemättä\nirtii itsensä kunnioituksella, mutta päättävästi tältä kaapinsyrjältä\nlähteäkseen säädetyllä matkallansa pysähtämättä uudelle juhlalliselle\nvuorolle toista seinäpieltä kohden, joka odottaa kaapin vastakkaisella\npuolella -- \"Karjamaa tässä pääsi sanomasta, ja samaa minä uskon\nsinunkin arvelevan\" -- nyt oli heiluri jo äskeisen arvelun huipuilta\nratkaisevasti laskemassa laaksoille uusia nousuja kohden ja Alastalon\nsilmä vakuutuksella ja vakuuttavana siirtynyt sille puolelle salia,\nmissä Langholman keinutuoli kitkui ja minne nyt oli vuoroltansa\nkannettava kunnioittava sana ja arvonosoituksen paino, jotta asian\nviisari pysyisi kulussa -- \"Karjamaa tässä pääsi sanomasta, ja samaa\nuskon minä sinunkin arvelevan, että kukin kimpaiskoon ryhänsä väeltä\ntouvin päästä, niin liikkeelle lähtee vaikka isokin kolopuu, lähtee\njumaliste yhteistempauksella irti, vaikka joku kirvestämätön oksankränä\nväkäisisi harittaisi vastaankin turpeissa ja puskan pehkuissa, minkä\nhärkiläällä on kräkin vaivaista kynsäsemään!\" -- nämä viimeiset sanat\npääsivät Alastalolta kuumemmin kuin tarkoitettu oli ja oikeastaan oli\nviisastakaan, sillä silmä oli omin lupinensa käynyt matkoilla\nmuuallakin ympärillä, kiertänyt salissa ja noukkinut takaseinän\nperäsohvalta vilaukselta Pukkilankin kasvopuolen kärkeensä, pahankurjen\nPukkilan huuliparran, jota pureskeltiin sillä kiivaudella, joka ei\ntietänyt hyvää ja saman harminkappaleen silmänkiusat, jotka olivat\nsalissa niinkuin kirpun vilskuva lakanalla jokapaikassa paitsi siinä,\njosta poukkivaa peukalonnäppiinsä hakee! Mitäs tuollakin on mielessä\npahuksia? kysyi kiemasi Alastalo itseltänsä sen havahtuman aikana, joka\nihmisellä on omanansa silmälaudan räpyttämiltä umpiin ja ennenkuin taas\ntarvitsee avata luomensa ja näyttää hurskasta akkunaa silkaslasisena\nsille, jolle puhelee. Alastalo malttoi kuitenkin itsensä, ennenkuin\najatuksen palanen poikineen oli nieltykään potkimasta kurkussa: ei sovi\nsilloin kyhnyttää kyynärpäätä syhyväänkään kylkeen, kun on langanpujo\nparastaikaa neulansilmän närpillä eikä miehen silloin hätistellä\nvariksia oksilta, kun on pyy pyssyn sihdissä! Kukas säädyllinen ihminen\najattelee kirkonpenkissä kirkosta lähtemistä ennenkuin pappi on lukenut\nsiunauksensa ameneen, ja kuka järjellinen ja leukansa arvoa kunniassa\npitävä mies taluttaa suunsa tallista silloin varsan tanhualle, kun\ntoimenkakkulat odottavat oven edessä ja valjaisiin on pistettävä talon\nparas vetovalakka!\n\nAlastalo oli silmälaudan ummistamalta manannut itsensä levolliseksi, ja\noli nyt taas miehen katsannoltaan vaikka kolmen kyynärän syvältä kirkas\nlähteensilmä katseltavaksi, kun nyt oli kestettävä Langholmaa\nsilmäterästä silmäterään ja oman äkkipyräyksen jälkeen ja peittimiksi\ntaaskin palattava asioihin, ja sopupuheella ja sukasanoilla tulkittava\nEenokin tosia tarkoituksia. \"Kyllä Karjamaa oikeassa on!\" -- Karjamaa\nsai taaskin tunnustavan katseen, joka kyllä jäi tuhlatuksi, koska\nEenokilla tällä haavaa enää ei ollut silmää muuhun kuin piippuunsa --\n\"kyllä Karjamaa oikeassa on: muuta ei tarvita kuin yhteinen ryskäys\njokaisen ryhän väeltä, niin ihmeitä tapahtuu pitäjässä!\" -- Alastalon\nsilmäkulmain alla oli tässä vaiheessa nyt sitä vinhaa katseessa, ja\nsitä laveutta silmänkuljetuksessa, jolla mies laistolla huitasee selän\nheilumilta viikatetta kahtapuolen niin kauas kuin vasemmalle ja oikeaan\nkäsivarsi ylettyy terää vilauttamaan vierille kaatuvassa heinässä,\nsilmä sieppasi Eenokista palatessa samaan sieraukseen peräsohvan vakaat\nja Mikkelit ovensuussa, otti puhtiin istujat meriseinän vieriltäkin ja\nvaippasi nököttäjäin riviä pihaseinänkin pituudelta, ennenkuin tiivisti\nmiesväkistä terää taas sinne, jonne oli kannettava uskon ruohoa kasalta\nkahden silmän rävähtämiltä, ja vakuutettava silmäntutkaimesta\nsilmäntutkaimeen Langholmakin siitä, että viikate viuhtoi vehmaissa, ja\nheinää kaatumassa paksultikin terän edessä, kun tämä vain sujahteli\ntoimessansa! -- \"Jokainen vain kouransa pivolla touvin piuviin,\nniinkuin Karjamaakin, niin laulaa kohta köysi, ja auta armias, jos ovat\nleiviskät paikallansa ja vanhoissa painoissansa, niin liikkeelle lähtee\nvaikka vuoren perse juuriltansa, kun haalataan!\" -- Alastalo vaaputti\npäätä niin painavasti kuin kirkonkello malmilaitansa kallistuvaa\nennenkuin läppä läimäsee laitaan ja kaiku karkaa kierroillensa\nvainioiden lakeoilla ja metsän raikumilla.\n\n\"Parkin, parkkilaivan, kolmimasto-astian kolmin toppiviirein, semmoisen\nhaahden mies omaksensa kehtaa tunnustaa vaikka Lontoon möljän kyljessä,\nja semmoisen me rakennamme, jos meissä on miestä muuhunkin kuin\nistumaan sen ruumiinosan päällä, joka painaa keinutuolin puuta! Mitäs\nparkinkaan pantterit muuta ovat kuin honkaa, ja honkaa kasvaa\nmetsissämme, vuorihonkaa tihuvaa kuin merimiehen kirous, ja mihinkäs\nparkinkaan topit muuanne kurottavat kuin taivasta päin, ja tikun tilaa\non siellä käsin pilvien krapisematta vielä joku raa'anväli ylemmällekin\nkuin mihin prikimme piikit torkottavat? Ei muuta tarvita, kuin että\nmies nousee penkiltä ja oijentaa selkänsä, niin hän on pitempi kuin\nistualta, eikä muuta kuin että kita kangottaa tuumankin rakoa, niin\nkurkku karjasee ääntä karkaamaan vaikka virstan selkiin! Astuen\npenikulmat kuljetaan, ja silmä silmältä pitkäkin sukanvarsi kudotaan!\nParkki rakennetaan lankuista, lankkupuuta kylkiin ja lankkupuuta\nkanteen, eikä lankku lankun mitalta iso puupalanen ole, mutta ison\nastian niistä tekee se, joka rakentaa! Raamattu nahkakansissa on\npaakava kirja pöydällä, mutta a-sanoista sekin on puustavi puustavilta\npräntätty jokaiselta plarinpuoliskoltaan! Kun on inttiä istumisessa ja\nsuutarilla kolmenkymmenenkin ajastajan taksi saman kolmikontin nokassa\nlankunpieltä hieromassa, niin kuluttaa uskollinen pakara lopulta\nsopiville kuopille kovemmankin männynpahkan lautanaaman, ja kun järki\nsäilyttää hampaansa ja mies pitää järkensä, niin miehen tahto menee\naidan lävitse sieltä, mistä se ei pääse aidan ylitse, ja kiertää\nkettuna käpälillänsä sen vuoren, jota se ei mäyränä kalva kyntensä\nraaputuksella puhki! Ei vetohärällä muuta ole kuin ryhänsä paino ja\nsorkan taive, eikä sääskihaukalla muuta kuin silmäin vasa ja\nkynnenkäyrä, mutta kuorma liikkuu, kun juhta astuu ja jänis karkaa\nsaaliiksi polvillensa, kun siipisanka hävittää ilmassa niskan yllä,\neikä meilläkään muuta kuin järjen väki päässä ja toimen terä kynsissä,\nmutta jos järjellä on hartiota painamaan, niin se painaa, kun hartaasti\npainetaan, ja jos toimen kynsissä on luun käyrää tarttumaan ja vää'än\nhijottua iskemään, niin saalis vikisee nurin niskoin nurmella oman\nkannuksen polkemana! Haukankin täytyy taivaan laelta terästää sihdata\nsilmiänsä ennen ja katsella korkealta, ennenkuin kynsi on kanan\nniskassa ja höyhenet sinkoavat tarha-aidan juurella!\"\n\nAlastalo suolsi sanaa suustansa muhkeampaa joka jousen vetämältä, ja\nkeinutuoli sousi. Ei silloin puhella partaan, kun puhellaan koko\npitoväelle, eikä silloin saapasta säästetä, kun viulu vinkuu polkassa\nsitä heittoa, jolloin korko kopasee puhtia laattiasta, polvi tempasee\npotkoon ja käsivarsi kevittää vyötäriltä ilmaan sen, joka lentää\nhuiskavin liepein, kun on tämmiä nostajassa! \"On lankkua ennenkin\nnaputettu laivan kyljeksi pitäjässä ja vaarnaa ajettu nuijan\nhuhtoimilta pantterien honkaan, minkä kaikua on varvin paukkumilta\nmahtunut talvi-ilman teräkseen, miksei vieläkin ja isompia, koska\nolemme isompia itsekin!\" Alastalo käännähti keinutuolin käsipuiden\nvälissä niin että näkyi, että tilansa mies tarvitsi, jos täyttikin:\nsopi samassa puhua avarammallekin salissa, koska potkasi mielessä. \"Voi\nsitä pihkaa, joka on pihkaisessa puussa, ja voi sitä tervaksen hajua,\njoka miehenkannossakin istuu! Minun nenänsieraimissani haisee varvi,\nkun minä teitä katselen! Pantteripuuta, parasta pihkaista pantteripuuta\nniin monta kuin seinävierillä miehen niskaa punottaa tykyrinä takin\nkauluksen verasta! Tuommoisetko miehet eivät metsistänsä köllejä\nlöytäisi vaikka kymmenenkin parkin ruotopuiksi, joilla on pihivän väkeä\nomassa järässäänkin niin, että tervaa vielä keittäisi pinnasta vaikka\nviidenkymmenen vuoden likoomisen jälkeen?\"\n\nKenellä ovat nuottasaappaat jalassa ja astelee pitkävartisissa, hän ei\nloikiskele turhia, mutta kävelee komeasti. Alastalo oli muhkea nähtävä\nsekä pielipuolilta että leuanpidolta, ja keinutuoli sousi ja laattia\nnotkui kun mies puhui; sanaa luotiin roteviltaan suusta kuin\nsavipaakalaa lapion kiskomilta kuormakaupalla ojan pohjista pyörtäneen\nkumoille! \"Jumaliste!\" sanoi Alastalo, \"harakat lentävät pyristelevät\nilmassa ja pitävät räiskyttelevät elämää pajatahtomen aidalla, mutta ei\nsiitä enempää synny kuin valkoinen liraus riun nokalta ja likainen\nmäiskäys katavapuskaan, meillä miehillä ei ole sulkatankoa\nheilauteltavana takapurston päässä, eikä meille sovi muukaan harakkain\nmeno, meillä on otsakulma, kun harakalla siipisätky, ja otsakulmain\ntallessa siellä on miehellä tallissa monellaista hirnaturpaa, joista\nhammasrivin porteille talutetaan vain se varsa, jolla on kaapa kengillä\nja kavioraudoissa virstain henki! Sitä varten varsa valjaissa hirnuu,\nettä se tienselkään pääsisi, ja sitävarten mies selkää oijentaa, että\nhänellä on isännän selkä venymässä! Karvainen parta parta on, ja se\nMiko Miko, joka Mikon suulla kiroo! Jollei mies piilu kädessä ja ranka\nrihmattuna palkkia kanteille veistä, niin päästäköön housunsa kintuille\nja lainatkoon peukalonsa tikuksi takapuolen putsaamiseen, sillä muuhun\ntoimeen sillä kynnenpalasella ei ole virkaa, ja jollemme me näine\nnaamatauluinemme ja niine orsine, joita meille on nenäluuhun tuhlattu,\nsitä toimeen saa, että pitäjässä vielä on parkintoppikin flakulla, niin\nkävellään silloin mieluummin kohta joka tromppu porstuan lävitse tuvan\npuolelle, ja pyydetään Eevastiina hakemaan rukit ylisiltä, että\nmeistäkin olisi jotain hyötyä talossa, kun ensin olemme saaneet hameet\nhankituiksi yllemme!\"\n\nAlastalo ähisi keinutuolilla oikein totisilta paljepuhkuimilta ja\nkatseli ympärillensä kuin Elia tulisista vaunuista. \"Sitävarten on\nmoukarin silmässä varsipuu, että puolen leiviskän mähkä mäikyisi\nkymmenen leiviskän puhdilla, kun mies heiluu salvoksella, käsivarsi\nnousee, taltta huimasee ja tamminaula taputettuna hattunsa humauksesta\nymmärtää, mistä tienura pusertaa läpi parkuvan honkahirren, ja\nsitävarten on miehellä tahtonsa kärjessä tuikkuina järjen näkimet, että\nkippari anturasijoillaan kantensa lastulla kuljettaisi kulmainsa alta\nsilmäin haukkaparia penikulmaharpoin valtoimina vahteina lännen\npielitse ja idän kuohumitse korkeuksien kannen kiiluviin neulasiin, kun\non rannattoman viskeillä tähtien tutkaimista urkittava ja taivaan\nnaulamerkeistä pideltävä, missä on vellovan vierteillä tienura silkasna\nedessä, ja minne on kiehujen sokeassa huippivan keulapuun torkotettava\nkärkensä piikkiä sataman kaukaista turvaa kohden: ei se salvuri hirttä\nhäikää, jolla on moukarin mähkä varren päässä kuriksi hirren niskaan,\neikä se ohjasten pitäjä varsan mieltä kysy, jolla on ohjasten nuora\nkieraistu kouran pitimiin! Miehiä mekin olemme ja housut meillä ovat\nyllä kraatarin leikkaamat: ei parkki muuta ole kuin alus, jonka kirves\nveistää ja triivi tihtaa!\" Alastalo päätteli puheensa tasaisesti. \"Mies\nylettyy käsivartensa mitan ja vielä varvallisen venytyksen lisäksi, kun\nhän kurottaa itseänsä!\" sanoi hän ja jätti vakuutetun silmäparin\nkatsomaan Langholmaan.\n\nOnkos joku kävellyt talvituimalla ja seisahtunut tieltä katselemaan,\nvaikka vain parin kolmen kivenheiton päästä, kuinka mies nuijinensa\nliikkuu salvoksensa nurkkauksella maaliskuisen aamukorkean\npakasraikkaissa: nuija nousee kahden käsivarren kurottamana, nousee\nnousemistaan koko vaakansa huhmalta yli pään kohden taivaan sinisiä,\nminkä vartta on huhmaron visalla ja rannetta venymään hihain verasta,\nnousee sitäkin ylemmäs, kun mies telineen lankulla kasvaa varpaisilleen\nja kokoo olan kirpooville vartensa linkoavan puhdin, ennenkuin\nhuhkaistaan keuhkojen pohjilta ja ilmassa huimii mäikän raskas kaarensa\nmatkan väeltä miehen hartiain ja pötköltä kimmoovan selän? Näkee\nnuijan, kuinka se putoo honkahirren raikumille, huomaa, kuinka\nponnahtaa taltta kimpansa takaisin mäikätyltä männyltä, ja arvaa,\nkuinka sammalrako tihteni tuumansa tuimatun alla, mutta korva ei vielä\nnouki kumausta ilmasta ennenkuin vasta ajatuksen nielemän kulumilta,\njolloin jo metsän rannatkin talvisilta lumiltansa raiuttelevat\ntoisillensa kiirivää ääntä niin kauas ja korkeille kuin on pieltä ja\nloittoa teräksisen maaliskuun aamuisissa äärissä. Siten nyt Alastalon\nsalissakin: sana oli sanottu, läjätty kehällä hartiaväellä taltan\nhuimilta mahtava isku seinäsalvoksen vonkuvaan honkaan, mutta ensin\neroitti vain silmä nuijataltan kimpaavan paon satutetulta puulta\nennenkuin järkikin oli kerjennyt paikalle ja ymmärrys perillä, että nyt\noli sauman rako yhdellä mäjäyksellä ajettu viiden syllän mitalta\nhengittämään hongan kylki honkapuun kyljellä, ja että kohta oli kaiun\nkiiri rapiseva ympärille niin pitkälle kuin oli neljä seinäviertä\nsalissa ja valmista leukaparia puheenpajoiksi viidettä syllän\nseinämillä.\n\nLahdenperä ensimmäisenä äkkäsi sanoa jotain. \"Totta meillä pöksyt ovat,\nja miespuolisiksi me olemme kirjoitetut kirkonkirjoihin!\" sanoi hän\nröhäytti lautamiehen suusta Alastalon sanojen vahvistukseksi ja kiskoi\nhartioitansa röyheämmälle peräsohvan keskellä. Hän säikähti kuitenkin\nomaa äkkipäistä kerkeämistään, koska toiset vielä olivat vaiti, ja\npeitti äänensä äkkiyskään. \"Piippukin kun röyhää ja kakistuttaa\nkurkkua!\" selitti hän, ikäänkuin ei olisi muuta puhunutkaan, ainakaan\nsanankaltaista, ja kasvot olivat nyt virsikirjana, se lehdenväli\npäälläpäin ja näkyville käännettynä, jota ymmärtäväisen miehen\nkeräjäpenkilläkin oli sopivaista kantaa naamapuolenaan muitten ja\ntuomarien nähtävillä: Lahdenperän silmät olivat nytkin omilta\npyräyksiltään ja pieniltä polkanyrityksiltään taas kotona, ja\nvakaviltaan ja laitamiehen silmälautaa räpsytellen luodut Langholmaan:\nsieltähän käsin Alastalokin näytti päänsä kallistumilta ja silmäin\nvahtaimilta jotain odottelevan ja siltähän puolelta salia omakin\njärjenhämy ilmoitti pian jotain kuuluvan.\n\nEi tarvinnut muittenkaan kauan odotella salissa, sillä Langholman\nkeinutuoli narahti taas kampoillaan hiukan ja piipun luupala oli jo\njonkun aikaa ollut siirretty huulilta. \"Minulla on se käsitys, että\nvarsasta näkee jo tallin pilttuussa, onko sillä sieraimien vavahtelussa\nse levitys, jota juoksija tarvitsee puhaltimiinsa, kun rinnan palkeen\nhuohottamatta on virstain lennon jälkeen vielä uudenkin virstan kiito\nsierainten ahmimilla ja onko orhinhirnalla sääripiipun silkin peitossa\nsitä hienoa jänneterästä, joka sinkoo penikulmat keviöiltänsä kavion\ntaakse, olkoon tienselkä pitemmäksikin mitattu, ja minulla on sekin\nusko, että miehenkin tietää miehen mielen hengittimiltä, ja pitelee\najatuksen potkosiepan järjen polvikimmosta!\" Langholma vaikeni ja imi\npari haikunvetoa piipustansa, tuomarivainaan pitkävartisesta. \"Minä\nkylvän savimaahan ruista ja urpamaahan perunaa, ja tiedän korjaavani\nlaatuisen laihon kummastakin, ja kun Alastalo sihtaa laiva-asioissa,\nniin tiedän minä, että silloin on sihdin jyvällä sellainen metso-otus,\njonka jaolla itsekin mielellään istuu, kun saalis on kapsahtanut\noksalta ja lintu nypittynä käristetään syötäväksi. Juomapöydässä täytyy\nvalita seuransa, että istuu järkijoukossa kolmannenkin lasin\nkumoamilta, ja sahuri hakee pariksensa lankku-urakkaan sen miehen,\njonka hartiat ja selkäpinnan hän tietää kestäväksi sahapukilla\naamuhartaasta ehtoon sitkaaseen saakka: minä luotan Alastaloon,\nsillä minä tiedän, että hänellä ei pää huipi kuohuvankaan kannun\npartailla pitopöydässä, eikä selkä väsy arkiviikolla sahan\nlaulaessa pitkänkään hirren taipaletta! Minä olen mukana, kun sinä\noijennat petikehälle parkkilaivan kölipuuta, vaikkapa jalanmittaa\npitemmäksikin keulakurotukselta ja korttelin paksuutta lihavammaksikin\npantteriruodoilta, kuin sinä olet ajatellut!\" Tämä sana oli sanottu\navaralle salissa, vaikka silmäin kiinto turhitta harhailuitta\nsiirrettiin Alastalosta tuomarivainaan merivahapiipun ruskoiseen\nkupuun ja varren luupala vakaalle paikalleen rusthollarin suuhun\nkuin ruhtinaan leukaan: keinutuoli oli nyt vapaa keikkumaan\njuhlallisemminkin.\n\nNyt olisi salissa kellä hyvänsä, joka vain olisi rohjennut ja ensi\nkotvaan vuovannut avata suunsa, ollut mainio sananvuoro, sillä\nLangholman vaikenemisen jälkeen ja hänen keinutuolinsa taas ruvettua\nnotkumaan, kesti hyväkin hetki semmoista äänenrakoa ja hiiskumatonta\nhiljaisuuden kunnioitusta, ikäänkuin olisi yhteisestä sopimuksesta ja\nkorvaparien terottimilta kuulusteltavana, äännähtelikö keinutuolin\nkampa laattiapalkilla erillaisella narahduksella etusoudussaan kuin\ntakakenoon painuessaan. Eihän Alastalon sopinut omasta puolestaan\nhiiskaista ensi hätään mitään, sillä myötämäessä ja varsinkin hyvässä\nmyötämäessä on aina viisainta liikkua visusti ja odotella ohjaksissa,\nminkä vauhdin pyörät itse huomaavat otolliseksi: vastamäessä punnattava\non, mutta myötämenossa huokaistaan ja ehkäpä pidätelläänkin, jos\nnäyttää tarpeelliselta! Pukkilalta taas puuttui muista syistä vire\njuuri näissä kääntymisissä käydä jutun nappuloihin käsiksi, istuihan\nhän kyllä sohvalla niinkuin tulisilla kekäleillä ja luonto kiehui\nsisuksissa pahemmin kuin teki mieli itsellensäkään tunnustaa ja kuin\noikeastaan jaksoi nahoissansa pidätellä: istuivat vielä nielemättöminä\nruotoina mielen kurkussa Alastalon äskeiset harmittavaiset\ntikkupuheetkin, ja nyt vielä tuo lakkaamaton praakinpärinä samasta\nalinomaisesta parkista, ikäänkuin ensimmäistä kertaa maailmassa olisi\nkolmimastoisesta astiasta puhetta! Ei varsaa, hirnuvaakaan, kuitenkaan\nsilloin taluteta tallista, kun tie on lumiummessa ja kinoksen harjaa\ntanhualla aidanseipäitten tasalta: Langholmakin Alastalon käsipuolessa\nkuin paaden nelikulma veräjäntolpan tykyrinä! Ei Pukkilakaan siis vielä\nmuuta kuin puri partaansa, Lahdenperäkin pysyi pukahtamattomana\nsohvalla äskeisen yrityksensä jälkeen ja muillakin salissa oli\nitsekullakin ajatuksen veräjällä enempi sanankatrasta tungeksimassa\nkuin sopi samalla mahtumalla laitumen niituille purkautumaan:\nHärkäniemikin vasta puhalteli savunpilviä puolemmalle ympäriltään. Vain\nEenokin puolelta salia vahvisti muun vaikenemisen keskeltä lyhyt sana\nLangholman juhlallisen puheenkerran. \"Sama meininki minulla!\" kuului\nEenokin äärisestä sohvanpäästä, ja paremmaksi vakuudeksi siirrettiin\npiipunnysän puutynkä samassa Karjamaan isännän vasemman poskipuolen\nhammaspenkistä istumaan hänen oikean leukapielensä kangottimille.\n\nHärkäniemen ympäriltä ja parran lähettyviltä oli nyt savunhurstia jo\nlöyhennetty niin paljon ja puhallettu palloiltaan kiirimään loitommalle\nilman paksuvilla salissa, että miehen alkoi taaskin eroittaa\nsakean keskeltä ja arvata hankkeista, että sieltäkin käsin kohta\nalkaisi kuulua jotakin. Sen olisi jo kyllä varhemminkin voinut\nymmärtää ja mielessään päätellä, jos kellään olisi ollut muilta\njärjenpinnistyksiltä aikaa ajatuksiansakin viljelemään, sillä niin\npölläviltään oli kuitenkin jo kotvan aikaa savun villaa rakennettu\nmakkaroimaan ilman kuormiksi niille seuduin salia, missä Härkäniemen\npiippu oli toimessa, että semmoista ei tapahtunut Härkäniemellekään,\nniin vahva tupakkamies kuin hän tunnetusti olikin, muulloin kuin joko\nsilloin, kun suu pitkän pärnäämisen päälle ja kymmenen virstan jutun\njälkeen tarvitsi hyvitystä kestettyyn savupäästöön, taikka silloin kun\ntäytyi poskia varustella vastaisen varalta ja ajatella, että laistolla\nen kumminkaan kerkiä itseäni muonaamaan, niin muonaan nyt! Koska siis\nHärkäniemi nyt oli ollut pitemmän aikaa sanapuolena -- ja hän piti\nleukaansa yhtä mielellään levossa kuin sitä viljelikin viljelemään\nruvettua! -- niin nykyiset savupilvet hänen kohdallansa sohvanpäätä\nolisivat tihuvuutensa vuoksi jo varhemmin selvästi ja ilman\ntunnustelemisia opettaneet, ettei ollut säpsähdettävä, vaikka\nHärkäniemikin kohta sanoisi jotain.\n\nJa Härkäniemi sanoikin nyt, ei kuitenkaan kiireellä. Puhallellut hän\noli loitommille kerrostelevia pilvipaakaloita ympäriltään, ja\nkerkesihän asiansa senkin jälkeen sanomaan ja suuta viljelemään, kun\nensin oli levätellyt silmää ja katsellut ajatuksen huviksi savun\nkiiriskelyä, kuinka sillä oli juonensa ja toimensa, kun se levitteli\nlaikkojansa salissa, venytteli venyviänsä ja palleroi paksuviansa,\nlaski kuin sinihurstin leijuvia lakanoimaan niille ilman paikoille,\njoista akkunat tunkivat valokeiloja miessakevan salin halki, ja pöyhi\npolstaroi harmaan röykköinä edemmäs nurkemmille ja kaakelimuurin\nkulmitse varjon peittoihin kuin olisi itsensä niellyt. \"Miksemme\nparkkia rakentaisi?\" virkahti Härkäniemi siirtäen silmänsä savun\nsamoamilta miesten kehään. \"Sen ajan kukko kiekasee, kuin kurkku on\nkurotettu ja sen ajan mies aivastelee kuin hänellä nenää syhyttää.\nMikäs virka kellon taululla seinällä, ellei kaapissa naksuttele ja veto\npiukota vietereissä? Vasta silloin on viisarin tikulla lupa ajatella\nnukkumista, norkahdanko yhteen kohta, vai vieläkö on nirkuttava\nkahteentoista, kun nyörit ovat juosseet loppuun rattaissa ja luodin\nleiviskä asettunut levolle permannon lankulla, ja vasta silloin\nmiehelläkin aika arvella, minkäs mastontopin jätän elämässä\npystyttämättä, kun tomuäijä jo juosta nilkuttaa vieressä kyynäspäästä\nnyhien, ja korvapielinauruin torkottaa rankasormissansa katseltavaksi\ntiimalasia, jonka suppilossa viimeiset sannanhirut sirahtelevat\ntoroon!\" Härkäniemi hymähti itsekin sanoillensa, kun huomasi, että\näänilaji oli uruissa mennyt alikertoihin, ja sivallutti kämmenellä\npartaansa, ikäänkuin luutaa löyhemmille huljutellen. \"Miksemme parkkia\nrakentaisi, koska vielä on nenänniisto omissa hoimissamme ja puuainetta\nmetsissä muittenkin kompeitten varalta kuin kolmekyynäräisen arkun?\"\nsanoi hän kysäsi suopeampiakin päästelläkseen suustansa. \"Savukin\nkyljeskelee ilmassa sen ajan kuin sillä on paksuutta ja aurinko\nsitä pitelee, mitäs ihminen sen laiskempi olisi ja jättäisi\nkyljeskelemisensä elämässä niinkauan kuin tanterilla ollaan ja saa\nvenytellä itseään päivänpuolisilla piehtarpientareilla! Rakennetaan me\nparkki vaan, niinkauan kuin lastu irkenee puun kyljestä meidän\nkirveemme piilumilta, eivät meidän lastujamme muut kuitenkaan meidän\njälkeemme veistele eikä savun pelmu sammuneen pesän haikumilta enää\nkiekuroita kähertele: saunassa on kyllin levähtelemisen aikaa varalta\npahemmankin peuhtomisen päälle, ja tarhan tilaa tuulilla huipitella\nhelmoissansa sakeatkin savut ilman haihtumilta!\" Härkäniemi siirrähti\nolkapäätä, ikäänkuin olisi kantaa saven sotkosta kiskonut. \"En minä\nenempää kysele, minä olen myötä silloin, kun saapasta siirretään ja\nsora kannoilta huiskii: saapas on ihmisellä anturoitu tien niskaa\ntallaamaan, ja nenänpiikki nirkottu naamatauluun leikkaamaan kärkenä\nilmaa siltä paikalta, jolta iho humisee, kun mies tekee matkaa! Valmis\nminä olen puolestani: kolme toppia on yksi enempi luvultansa kuin\nkaksi, ja tammipeliä pelataan siten, että nappulaa lykätään siirron\nvuorolla eteenpäin laudalla. Paremmille pastoraateille pappikin\nvirassansa pyrkii, ja koska meillä ovat laivat leipäsäkkinämme, niin\npriki on pastorin puustelli, kun parkki rovastin, ja laiha vatsa jää\nkutsumukseksi sille kappelin papille, joka ei elämänijässänsä\nemäseurakunnan rovastin levättiä yllensä napita! Parkin retariksi minä\nitseäni olen ajatellut, jos meillä joskus vaarnaa naputellaan\nvarvimäessä semmoisen astian kylkikumuun: ei matka kävelemättä kulu,\neikä mies astumatta paikaltansa pääse!\" Härkäniemi oli jo siirtänyt\npiipun luupalan takaisin hampaisiinsa taaskin, ja savun pelmu pesän\nröyhtymillä samoinkuin vielä paksumpi sakean tupru poskipielen\npäästelemiltä ilmoitti sille, joka ehkä odotti enempiä siltä kulmalta\nperäsohvaa, että Härkäniemi nyt oli puhunut ja täksi eräksi lopettanut.\n\nAlastalon oli oikeastaan aika mukavaa ollaksensa tällä haavaa: heinäkin\nkaatuu lakonaan! ajatteli hän, kun katseli ympärilleen ja kuljetti\nsilmää salissa kuin isäntämies niittoniityllä laistoväessään. Langholma\nkeinutuolilla, mies seurakunnassa kuin Mooses korvessa lyömään sauvan\nsivaltimilta vaikka vuoren harmaan seinän vuotoraoille, Härkäniemi\nhänen takanansa sohvanpäässä Aronina jauhamassa järkipuhetta kuin\nmyllyntoro leipämannaa vakavasta suusta, ja toisessa sohvanpäässä\nEenok, leuanjuko kuin amenen nykä pitkän saarnan loppuun: jollei niiden\nmiesten hartiaheitolla laisto kaadu ja ruoho laskeudu laupiaasti\nkarhelle, niin jo on ihme! \"Langholma hissaamassa lipunliehaa\ntakamaston kahveliin, Härkäniemi keskimaston tyvessä ja Eenokki\netumaston tykyrinä, siinä on besättningin alkua parkkiin ja miestä\nhoilaamaan käsky komentosillalta pitkätkin mastonvälit keulapiikin\nkuulumille asti!\" sanoikin Alastalo komeutta koko salin kuulumille\nkeinutuoliltansa. \"Ei parkkiin enempiä mastoja tarvitakaan kuin kolme!\"\nlisäsi hän vielä juhlallisuuden vuoksi ja siirsi silmää parralta\nparralle neljän seinävieren mitalta, ikäänkuin olisi oman partansa\njouhien hyviltä lohdutellut surkutellut itsekutakin: \"siinä näette nyt,\nkyrsänkannikalle se nahjus jää, joka ei ajoissa korjaa koppiinsa\nvehnäsen neljännystä kakkukorista!\"\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\nPukkila ja Alastulo kilpasilla.\n\n\nEi Pukkila, se on tunnustettava, ollut tähän asti liiaksi viljellyt\nsuutansa salissa. Visusti hän oli pysynyt, niinkuin kotoa lähtiessä jo\noli päättänytkin ja niinkuin hän vielä matkalla oli itsensä\nvahvistukseksi Evaldiakin paatissa, sluupissa manannut, niin visusti\nmuutamia pyräyksiä lukuunottamatta, että Alastalonkin silmät\nkeinutuolilla jo olivat aina useammin ja arvelevammin alkaneet\nsalasyrjiltään karsastella peräsohvalle Lahdenperän ja Eenokin\nvälimaille ja ihmetellä, mitäs merkkejä tämä ilmassa on, kun Pihlman\nistuu kuin piimä pytyssä kannen alla eikä pirun pihaustakaan ala kuulua\nPetterin papupadan porisemilta! Tietysti sen luki poskipielten pieniltä\nnykähtelyiltä ja arvasi silmäin myrkyllisiltä vilhauksilta, että\nminävaivaista ei ainakaan lukea jupistu Pukkilan hampaissa ja että, jos\nmikä potkaisi vanteita piukalle mielen astiassa Pukkilan liivien\nsisäpuolella, niin hurskauden laupiutta ei humalankäynti ainakaan ollut\nsen astian maltaissa!\n\nKysyy turvallisenkin miehen luontoa pysyä nahoissansa, kun harmittaa\njoskus, harmittaa saakelisti sisuksissa joskus, eikä älliltänsä saa\nhiiskaista pukaistua sanaa, kun on päättänyt ajattelemattomasti, että\nnyt ei puhuta, ei puhuta vaikka halkeaisi! Ihmekös sitte, jos\nPukkilassa, Pukkilan Pihlmannissa kipenöitsi tällä haavaa, kipenöitsi\nniin, että saumapaikat ritisivät, sillä häkää oli totisesti hänellä nyt\npellien palkeissa niin pakkaamalta, että muurin kaakelikivikin, saati\nmiehen luinen kylkikehä olisi siinä rutistuksessa huokailla natissut.\nSen vielä olisi kärsinyt, niellyt ja kärsinyt, niellyt ruotona ja\nkärsinyt kiiskisenä kurkussansa, että Alastalo, Alastalon Mattsson,\nHerman juuri, olisi saanut puhella parkista, puhella parkistansa,\npahus, puhella vatsansa täyteen parkin pahuksestansa, koska mieli tekee\nja hänen vatsansa muutoinkin puhisee, mutta, jumaliste, mitä tarvitsi\nsiihen asiaan sekottaa Uskon pukspröötti, mitä tarvitsi, kysyn, sillä\nminun puutani minun puksprööttini on, minun omaa puutani, Vaarniemen\nmetsän, meidän Vaarniemen puuta joka tuumaltaan, vaikka olisikin liika\npitkä, jalan liika pitkä, niinkuin tosikin on! Harmitti niin, että\nsyljetti! Korjaisi ennemmin oman liiviriitinkinsä röhisevää runtaa,\nkuin kynnen piirtoa minun prikini, minun Uskoni, minun kaks'mastoisen\nsilmäteräni etustäävin kaaressa, joka on kuin ihmisen mieli ja laivan\nhenki ja valssin silahdus tyttölapsen lentävän anturan alla! Ja\ntuommoisen semmoisia puheita kuunnellaan korvat pystyssä ja järki\nRuotsin reisulla, niinkuin kappelilainen isonpitäjän rovastin saarnaa!\n\nLangholmakin, vaikka on perinyt isot korvansa vielä mahtavammalta\nisältään, lainaa samat perintömanttaalinsa lehtien ahmimilta ladoiksi\nja sulloma-aumoiksi, kun Herman, olkoonkin Alastalon Mattsson, puhelee\nheinänrehua saliin, minkä suun luukulta mahtuu; ja Härkäniemi sitte,\nymmärtää sen, missäs härkä häränturpaansa peuhisi, ellei kahisevissa,\nolkoonpa kahina vaikka pelkkää oljenpahnojen kahinaa! Kolme mastoa,\nEenokki tonkimassa etummaisen juurella! \"Eenokki etumaston tykyrinä!\"\njuuri sillä lailla Alastalo sanoi: vieläkin kruuvasi korvissa! Missäs\nminä ennen olen nähnyt Eenokin telineillä? Missäs miehen pönkimässä?\nMissä hemmetissä? Sanoisinkos sittenkin jotain? Kysyisin piruuttani\nvain! Pienen myrkyn päästäisin, koiruohon tipan Alastalon korvaan?\nNäinkös sanoisin esimerkiksi, alkaisin laupiaasti: Sikapihattoakos\nAlastalossa nyt rakentamaan ruvetaan, kun Eenokki rakennusmestariksi\ntarvitaan: sikapihaton kehällä minä joskus olen nähnyt hänen liikkuvan,\nmutta koskas varvitelineillä ja keulamaston hissaamisissa...?\n\nTällä paikalla ajatustansa puri Pukkila kuitenkin yht'äkkiä mielensä\npoikki, vähältäpä oli, ettei läjäyttänyt läämäkämmentä lappeeltaan\nsuuläpensä tukkimiksi, ja siunasi seuraavassa silmänräpäyksessä\nlykkyänsä, että vielä olivat huulet piukassa ja sanat hampaitten\ntakana. Siinäpäs se oli: ilmankos olikin niin elävästi mielessä\nEenokki, tuo samainen Karjamaan piippuleukainen Eenokki tuosta vierestä\nmöyrimässä etumaston juurella! Pahankurjen Mustaklupu ja Pettrereesan\nraato: teihinkös vielä kerta olisi pitänyt möksähtää samana päivänä\nsalissa! Niin lähellä oli ollut samaa menoa pyrähtää päistikkaa kuilun\npartailta alas, että päätä pyörrytti, kun perästäpäin ajatteli, millä\ntäpärillä varvas jo oli liikuskellut: Pukkila vahtasi vaivihkaa\nkulmainsa alta ympärilleen, oliko kukaan pahus koiruuttaan kerjennyt\näkkäämään ajatuksen hännän hänen silmissään, ennenkuin penikka pääsi\npiiloon? Mitäpäs vielä, harmin siitäkin sai nieltäväkseen ja\nmessinginmakua kielelle: kukas nyt hänen asioitansa ja hänen\nkompastelemiansa mielen kynnyspuihin vahtaisi salissa, kun kaikilla\nitsekullakin talipölkösellä joka seinän mitalla ovat silmät pystyssä ja\nrenkaillaan, ikäänkuin olisi merkillisiäkin tapahtunut ja kuun\ntalikakku pudota mäiskähtänyt taivaan orsilta kierimään Alastalon salin\npermantolankuilla silloin kun vain parkin-sanakin oli päässyt Alastalon\nHermannin paksuista poskipakaroista!\n\nEi sontiainen kaivele hevosenkasassa tiellä vilhiämmin kuin järki\ntyhmissä päissä! sadatteli Pukkila sydämessään, kun siirsi karvasta\nkatsantoa Eenokin piipunpahkasta vierillänsä salin syrjäseinää myöten\nnaama naamalta Krooklan Mikkelin hallavanlikaiseen pukinpartaan asti\nkaakelimuurin kupeella oven suussa vastapäätä häntä itseänsä\nperäsohvalla. Niin raasitaan ihmistä välisti kuin hampputukkua\nhäkkiläpenkin piikeissä: Pukkilankin väänsi tällä hetkellä luontoa kuin\nolisi kairanterää kierretty rauskuvan puun sisuksissa! Pitäisikö suunsa\nkiinni koko päivän ja kostaisi, jumaliste, niin että ymmärtäisivät ja\nihmettelisivät: huulten läppä sigilliin ja pönkkä suuläven eteen, niin\nettei sananhiirellekään jää saumanrakoa juosta parroille, vaikka\njumottaisi hampaitten juurissa mikä? Myöhäistä oli kuitenkin Pukkilan\nnyt enää manata luontoonsa järkeä, jos epäjärkeäkään: ei kallistettu\nvesiämpärikään silloin enää kyselemillä partaitansa tuki, kun täysi jo\nkaatamiltaan hulisee yli laitojensa, eikä honkapuukaan silloin enää\ntyvellänsä herrana seiso ja humistele latvaa oman tahtonsa huojumilla,\nkun kirves jo on kalunut juurella kolonsa rungon sydämiin ja kaatuvalla\nryskii murtuvan kyljen liisto! Liika valmiiksi oli ajatus jo\nkyyristynyt käpälillensä Pukkilalla hyppyä varten, jotta loikattava\noli, ellei tahtonut niine mielinensä lentää tupsahtaa kuonopyllyssä\nnokillensa maahan: liipasinkin laukee melkein itseltänsä ja sormen\nsyhyvältä vahingolta, kun sitä on aikansa painellut!\n\n\"Rikinkös vain sinä laivaasi rakennatkin, koskei muusta puhetta ole ja\ntönkömiehetkin jo ovat katsotut?\" sanoi hän aluksi, että jotain pääsi\nveräjästä ja tuli tilan ruumaa enemmällekin puhumiselle. \"Rikin-rikin,\nsanon, rikintikut!\" puheli pisteli hän sanaansa pureskellen väliin,\njotta ajatuksen varsalle jäi aikaa selvitellä kintut allansa ja\nhaistella ilmaa sieraimiinsa, ennenkuin varvas päästettiin maantannerta\nmaistamaan ja kavio kurotti! \"Amenen pappikin sanoo lailliselle\npaikalle saarnaansa, kun puhumiset ovat poskista lopussa, ja amenen\npaukutti entinenkin pappi varoiksi kohta saarnansa alkuun, jottei jäisi\nseurakunnalta rästiin joulukirkossa ainakaan saarnan loppu, ennenkuin\nkieriminen alkoi ja pastori kolinan jälkeen pääsi kunnialla\ntallustelemaan takaisin työtä jatkamaan sinne, josta oli kotoa\njoulutodin vierestä talutettu kainalosta pönttöön! Mikäst'ei --\nmikäst'ei, miksei amen paikallansa ole, kun se on praakin lopussa,\nmikäst'ei! sanon!\" venytteli Pukkila sanojansa, huulilla vielä\nevankeliumi ja sopujutun laupias myötäkarva, vaikka silmät jo hijoivat\nhemmettiä ja kielenkärki poiki lain kymmeniä ja kiiskisen piruista!\n\"Miks'ei amen paikallansa praakin lopussa ja hännänlorvi siivo\nselänjatko, kun se heiluu koirapiskin tyvipäässä, mutta alappas saarna\namenen hännällä ja kohenteleppas peniä pyllyn pystyiltä, niin lortin\npäästi suusi ja lortin läpeen tirkisti silmäsi!\" Pukkilan silmät\nkipenöitsivät päässä, ja hän alkoi olla hengessä: kuulkoon Alastalo,\nkoska aljetuksi tuli! \"Paskoja sinä puhelet, kun amenia prätiset ja\nmastoista jo puhelet, vaikkei laivasta vielä ole edes kölipuun kuoresta\nhiiren penikkakaan unta nähnyt, saati parkin karvasta parkiksi\nmaistellut! Pikkukamarin matkalla on parasta katsoa tikut jo mennessä\nvalmiiksi käteensä, mutta laivaa rakentaessa nostetaan mastontikut\nviimeisinä pystyyn-viimeisinä pystyyn!\"\n\nPukkila nakoi sanojansa ja katsoi voittoisasti, kuulivatko ympärillä\nkun suusta pääsi reheviä. \"Mastontikut nostetaan viimeisinä pystyyn\nlaivassa, ja senjälkeen lasketaan topit, montakos tuli!\" vahvisti hän,\nmuhkensi sanojansa, eikä nyt puhuta jupisteltukaan enää Alastalolle\nyksin, vaan koko sali sai kuunnella, vieläkös miehen suusta läksi\nmiesmäistä. Jukuliste, ajatteli hän, istuttaisiin nyt ja tällä haavaa\nminun salissani, minun uudessa salissani, minun siinä salissani, jonka\nminä vielä pykään, ja puheltaisiin, puheltaisiin paskoteltaisiin,\npuheltaisiin muhkeoitakin minun parkistani, minun uudesta parkistani,\nminun siitä parkistani, jonka minä vielä pykään, pahus vie, pykäänkin,\nvaikka Alastalo halkeaisi harminkateudesta, kun toinen kuutto voi olla\nisompi kuin toinen, niinkuin toinen salikin voi olla toista suurempi,\nviidettäsyltäistäkin, sanon, suurempi nurkiltansa, istuttaisiin, sanon,\nminun salissani, ja puheltaisiin, ajattelen, minun parkistani, minun\nkuutostani, minun kolmitoppisestani, jossa on raa'annuppua rikissä kuin\ntähden vilkkua seulaisissa, niin, voi taivaan kiesus ja kirkkaat herran\nenkelit, kuinka minä puhuisin nyt, päästäisin ääntä irroille joka\njouhen hellittämiltä kuin viulunkoppa vinkaa kyynäspään kiskoessa koko\nkäyrän vetämillä! Pukkila purrasi partaansa, karvoissa tuiskahteli kuin\nolisi taula kipenöillä: jollen minä nyt puhu ja kieli kriipase liekkiä\nrohtimiin, niin minä olen lammas ja määkivä enkeli, enkä piru ja\nPukkila! kerkesi pää vielä munimaan pienen ajatuksen pirauksen,\nennenkuin sana oli kynsillänsä ja järjen käpälä varvasvirstalla kahden\nparin loikolla.\n\n\"Tappi-tappi, tynnyrin tappi, toppi-toppi, parkin toppi, juokse haiskin\ntappi kädessä, hae huiskin toppi pystyssä, kysy kirpulta, kosi\nkrapulta, missäs tynnyri, kun täss' olis tappi, kussas laiva, kun täss'\nolis toppi: hiiret kierittävät tynnyriä tyhinänsä Tyhjälän mäessä\nMarjattulan markkinoille, ja parkin pantterit jäivät mennävuodelta\nmetsään kasvamaan kaarnankuorta vielä tulavuoden tikkajouluun! Pistä\npesti kiinni tuulen nirkon taakse, ja veistä kakkulan koukku\nlaarinlaudan läpipaikasta, mutta älä puhele mastoista silloin, kun\norava vielä niistelee nenäänsä kölipuun latvassa männyn heilumilla\nVaarniemessä, ja ketunmiko nostaa ketunkoipea pantteripuun juurella\nkuusen kyljen kastimiksi!\" Pukkila tikutteli julmana kulmainsa alta ja\nkatseli niin turkasena Alastaloon, ikäänkuin nyt olisi seuraava\ntoimitus se, että mies keinutuolilla, niin paksu kuin olikin, nyt oli\ntromppuineen päivineen nieltävä hampaan purematta kurkusta alas yhtenä\nsuupalana.\n\nEihän Alastalo sentään ollut heikkoverisintä lajia miestä, ja niinpä\nistui hän toistaiseksi vielä verrattain turvallisena ja lavealiivisenä\näijänä keinutuolinsa kitkumilla ja sulki toista silmäänsä, siepatakseen\nPukkilan hyppelevät kasvot sitä tarkemmin toisen silmänsä sihtiin.\n\"Tjah, tjah!\" sylkäsi hän tapansa mukaan pientä vihman hienoa\nrintapielillensä merkiksi, että on hänelläkin suu, josta lähtee jotain\ntarvitessa. \"Tjah, tjah!\" sanoi hän vahvisti vieläkin, ikäänkuin\nsilakan kiristäjä, joka valmistuu kääntämään pohdinrautaa toiselle\nkyljelle, jotta silakka pääsisi pihisemään hiilustalla molemmiltakin\npuoliltansa. Kieltämättä alkoi Alastalollakin kihitä harmi\ntukanjuuriin, vaikka nauru kutkuttelikin vatsassa. Käskee sitä kärsiä\nhörhiäisen härinää liika lähellä silmäkarvojansa! ajatteli hän. Samassa\noli Alastalo muuttunut kasvoiltansa: silmäinkerät puikkivat kuin olisi\nPukkilan Petter itse kurkistellut tulimmaisillansa kulmain alta, samaa\nPetteriä oli naaman mahtumalta kasvopielten hyllyvillä pakaroilla, kun\nkumpikin pullanpuolikas ikäänkuin vedon voittelossa kilpaili\nkumpikos pallakas vietävämmin nyki kaikki Pihlmannin poskien\ntuhannet kärpänpelit ja muut hypyn viekkaset niillä karvattomilla\nkasvonpaikoilla, joilla ajatuksen hiirellä on juoksunsa ja\nhipsutuksensa ihmisen ihopinnalla; kielikin paukkui kuin eläviltään\nPukkilan omassa suussa, kun Alastalo nyt kureiltaan lateli saliin, ja\nvanha ramariikka viskattiin viimeisen niskaan ystävälliseksi\nmuistutukseksi siitä, että vaaraa ei ole vaikka vaaralliselta\nnäyttäisikin, ja että on Pukkilalla ennenkin pysynyt kieli tyvipäästään\nkitalaessa kiinni, vaikka onkin lentänyt jumalattomilla karuilla!\n\"Kielis, sliipis!\" matki hän ja yskäisi, että ymmärsivät kuunnella\nympärillä ja nauraa Pukkilan nykyisille samalla kuin muinaisillekin.\n\"Kieis-sliipis, kuivas tokas, trivattin-krapattin, puntattin-mönjättin:\nasti ko seul, ny ko muna, vaikke ol muna; vuas ko saapas, ny pitä kon\npata, vaikke ol pata; seilas ko lato, ny lykkä kon peto, vaikke ol peto\n-- vietävän poik, kos puula mun planksaappan: kokil puhelen sano, vaik\nsinul praakkan puhele! -- hyvä asti, vaik enne hais, sili asti, vaik\nenne karvane, liukas asti, vaik enne kraape: seili plikis, trossi\nplissis, täk o tervat, puam o öljätt, riki tämmis, raakpuu tällis; pump\no reeras, ruar veiva, tyyr käänty ja nokk nouse -- konst, tuas mu\nkovakuarine karvhattun kajutast, puasu, haalakkan poja, päästäkkän paat\nvette; muistakkin kokk, ettäs keitä ne pau pehmiöiks, poik; helveti\nhatt, kon korsteen putos ja keikku meres ja karva kastuva!\" -- Alastalo\noli läkähtämättä laskenut loppuun koko liukkaan rotlan hengenkään\npihausta vetämättä välillä, mutta kylläpä ähkyikin prässin päälle ja\npärski punaisena kasvoiltaan kuin krapu: \"hiivatin piippuja sinun\nkeuhkoissasi, kun pitää ihmisen rääkätä itseänsä ja kääntää\nnahkansa väärinpuolin ennenkuin on kiskonut kurkustansa nuottia\npuolenvirstankaan matkaa sinun virstasi kestikievarihollista!\" nauroi\nhän ja manasi muka kehuen yskänkohtaustensa lomilla ja omaa\ntyytyväisyyttään peitellen. Luonnistipas se, ja Pukkila sai pippuria\nomasta pyssynpiipustansa kuonoonsa! ajatteli hän ystävänä ja rakkaan\npitäjänaapurin hyvältä suomalta.\n\nYmpärillä oli rämähtänyt yleinen nauru. Tuttuhan koko pukin virsi oli\nalusta loppuun ja joka sanan siemaamalta jokaiselle salissa, kukas sitä\nei olisi kuullut minkä meripojan hyvänsä pitäjässä piloillansa\npopottamana, ja montakos kertaa oli itsekin paukutellut koko loiron\noman kielensä verryttimiksi, mutta ihminen on ihminen, ja nauraa kun\nhänen on lupa: toisen iho ei kuitenkaan ole oma iho ja napurin\nnahkoihin suo mielellään pienen suolan makean virkistykseksi\nkarvastelemaan, kun sitä saa katsella vierestä ja oma pinta on\nturvassa! Ensimmäisenä räjähti tietysti Lahdenperä sohvalta Pukkilan\nvierestä. \"Hehehe! aivan kuin Ite-Pukki itse olisi päästellyt\nposkista!\" nauroi hän niin paljon kuin ruumaa oli lautamiehen laveoiden\nliivien sisäpuolella vatsan hölkätä. \"Noin juuri joka sanan pipamalta\nsinä latelit minulle reilingin takaa, kun minä perunapaatissani\nseilasin Turun redillä kuunarisi ohitse silakkamarkkinoille, ja sinä\nvastikään olit saanut Fridasi ankkuriin Saksan matkan jälkeen, puoli\nbesättninkiä hiivaamassa hartiaväeltä sluuppia mereen, toinen puoli\njuoksemassa oravan travia laskuportaita alas, kapteeni itse taatissa ja\nsortuutissa partaan sillalla, ääntä ja komentoa ilmassa enemmän kuin\nkymmenen porokellon suusta saman aisan päässä: vähemmästäkin olisi\nymmärtänyt, että Pukkila oli menossa ja laivapaperit matkalla\nhaminaherrojen nähtäviksi. Voi piesana sinun partaasi, kuinka se\nhuiski, pieksi tuulessa kuin noidan luuta pääsiäishuomeltaina ennen\nauringon nousua, silmäsi pelasivat kuin olisi vain kahden vaivaisen\npiruviholaisen urakkana ollut vahdata korviinsa jokainen synnin sana\nkokonaisilla hevosmarkkinoilla, ja suusi papatti ikäänkuin olisi\ntäysmanttaalin talon koko lammaskatra varistellut samalla haavaa\npapenaa neljänkymmenen hännäntyngän yhteisestä sopimuksesta!\nJuhlallista olikin katsella perunapaatista, kun pojat viimein seisoivat\npaatissa aironlavat pystyssä kunniasmirnaassa kapteenin astella\nlaskuportaita sluuppiinsa, ja hatunhemmetti silloin kieriikin\nkoppana klimppis-klomppis astuimia alas edelläsi pulskemmin kuin\nsinä itse olisit ikinä osannut pinnoja kävellä, ja oikoseltaan\nloikasee koiruuttaan komeassa kaaressa plumssis mereen! Nauroivat\npojat reilingillä ja sluupissa, mutta nauroin minäkin makeasti\nperunapaatissani, kun komeus viimein saatiin onnella ongituksi vedestä\nkyljet karvaisina kuin uitetulla katilla ja sinä katselit koreutta ja\nkääntelit käsissäsi, ikäänkuin olisit epäillyt, hattuko nyt oli\nlähetettävä yksin konsulin puheille, vai sinun mentävä ilman hattua.\"\nLahdenperä nauroi hurskaasti historialleen ja hohotti kahden\nhammasrivin mahtumalta niin viattomasti vasten partaa Pukkilalle, kuin\nolisi hän uskonut itsensä vähintäin miksi Noakin kyyhkyseksi, jolla oli\nnokassaan kannettavana viheriäkin öljypuun oksa toisen virkistykseksi:\nkasvojen järeillä pienapäillä kiiriskelivät ketterät vesikarpalot,\nminkä naurunpuuska kerkesi silmistä pyörivää pusertamaan rehellisille.\n\n\"Sinä olit silloin juuri palannut siltä samalta Saksan matkalta, jolla\nsinä Kielissä olit putsannut Fridan, jonka oolanterit sinulle\nkekkasivat edellisenä talvena ja jonka sinä samoilla syysmarkkinoilla\nsentään sait onneksi myydyksi luvialaisille, jotka haistelivat, että\nvernissan haju oli tuore maston tyvissä!\" selitti Lahdenperä vielä\nasian varmemmaksi selvitykseksi. Tämän puheli Lahdenperä jo kuitenkin\nhyvän joukon asettuneemmalla äänellä ja ikäänkuin leppovampia\nselitelläkseen, koska häntä alkoi kiusata pieni ajatuksen aavistus,\nettä Pukkila ei ehkä ollutkaan aivan täysiltä poskilta mukana\nyhteisessä naurunhälinässä salissa, hän pyyhkäisi kämmentaustallaan\nkasvonsakin kuiviksi, ettei tarvinnut kenenkään huomata, että hänkin\noli nauranut: oli vielä se sadan riksin taskuvelkakin maksamatta, minkä\nmennä syksynä oli täytynyt palkollisten maksupäivänä pyytää Pukkilan\nkapteenilta lainaksi!\n\nTosi olikin, ettei Pukkila nauranut, pikemminkin kysyivät ne haruksiset\nsilmänkärjet, jotka tällä haavaa vaarallisina vilhuilivat Pukkilan\nkulmakarvojen alta Lahdenperän neliskanttiseksi kirvestettyä ja\nsenvuoksi syyttömästikin rehelliseltä näyttävää naamataulua kohden,\nkysyivät palohiilen palaset: palvatakko sinut pitäisi ensin, vai kohta\nelävältäkö olisit syötävä suuhun! Entäs se syksyinen, mennäsyksyinen,\njokos se on maksettu se sata riksiä, jos oikein summan muistan? Olikin\njo ensimmäinen piru pääs'pääsemäisillään kieleltä, mutta livakka\nsilmäys ovensuuhun, jossa Krooklan Mikkel istui kakluunin nurkassa\nnälänohuine luihupartoineen, ja yhtä nopea sivuvilaus Langholmaan, joka\nistui ja keikutteli keinutuolillaan samanmahtavana kuin aina, johti\nnopeasti mieleen, että velka-asioista, saamisistakin, sittenkin oli\notollisinta olla hiiskumatta enempää kuin välttämätöntä tässä seurassa:\nLangholma voisi katsahtaa pitkään ja Krookla alkaa saivarrella partansa\njuuria! Jotakin oli kuitenkin sanottava, sillä kiemasi veressä\njumalattomasti, ja Lahdenperä tarvitsi saippuaa!\n\n\"Suu vatupassiin, Lahdenperä!\" häiväsi häristi hän hampaannäyttimiksi.\n\"Ei Vaarniemen metsä vielä ole myyty, sinun Vaarniemesi, Taavettikin!\nJokos kukonpoika kiekasee, vaikkei hännänpyrstö vielä ole päässyt\nmunankuorestakaan? Niistä nenäsi ensin, ennenkuin nenänalustaa\nputsaat!\" Lahdenperä oli nyt saanut osansa: laupias mies ja lakea\nlammas sohvalla, eikä enempiin pehmittelemisiin ollut tällä kertaa\naikaakaan sinne käsin: eihän lammaskatraakaan silloin kauemmalle\nhätistetä kuin pois jaloista, kun on sonnin kanssa tekemisissä saman\naitauksen sisäpuolella ja sonnilla sarvi kallistettu semmoiseen tanaan,\njosta se voi krääkäistä. \"Friidako laho? Parhaassa maalissa! Oma pääsi\nlaho on, ja maalaamaton taulultansa lisäksi!\" sanoikin hän siis enää\nvain Lahdenperälle, joka mutisteli vieressä suustansa jotain semmoista,\nettei hän suinkaan mitään pahaa ollut tarkoittanut sanoillansa,\npuhellut vain: Pukkilan itsensä oli nyt oltava valmis valkuaisesta\nvalkuaiseen Alastalon kanssa, sillä sen arvasi, että sieltäpäin\nkuuluisi vielä jotain. Pukkila erehtyi kuitenkin. Alastalo ei\nhiiskaissut halaistua sanaa, liirutteli vain vietävine silminensä\npahankurisesti kohden, ikäänkuin halkosylen purkaja, joka\njoutilailtansa seisoskelee vieressä ja antaa pinon itseltänsä\nlonsotella halkojansa noukittaviksi jalkoihinsa. Ja pino lonsosikin\nedelleen: Pukkilassa kipenöitsi ja hän ymmärsi, että Fridan pahusta --\nlaivan raatokin ja ihmisen kiusa koko astia! -- että Fridan-pentelettä\nnyt muistivat muutkin salissa kuin Alastalo ja hän itse. \"Ansio!\nAnsio!\" hoki hän ja hosui käden huitovaa ilmassa niin tihuvasti\nAlastalon silmien edessä ikäänkuin olisi hän kärpäsjahdissa tämän\nkasvoilla. \"Ansio! Aniso!\" manasi hän ja tanteroitsi tasajalkaa\nlaattialla kuin Lapin noita puujumalan kuvan edessä. \"Ansio! Ansio!\"\nenempää ei ensi livaan suu akinnutkaan: nyt oli, vaikka piru kiljuisi,\npuhuttava muusta kuin Fridasta ja päästävä Alastalon niskavilloihin,\nnoihin samoihin lorveihin vaikka käsin, jotka paksuina rahisivat takin\nkauluksen engelskalaisella veralla! \"Ansio, kysyn minä, mitäs siihen\nsanot?\" pääsi ääni jo loikalle, ja kaksi silmäntuiskaa lykättiin\nnauloiksi tuuman matkalta tirkistämään tikunkärkinä Alastalon\nhievahtamattomiin valkuaisiin. \"'Frida-Frida', mangutaan, 'laho-laho',\nmatkitaan, 'Frida-fiini', veisaa määkä, 'laho-lato', veivaa oinas,\nlautalammas ja Lahdenperse, vaikken nimitä niinkuin sisuttaa!\" --\nLahdenperä sai sivulle julman silmän-mulkauksen sohvallansa,\nymmärtääkseen, ketä tarkoitettiin ja kenen oli tämä sana nieltävä, ja\nsiivolla, ellei tahtonut, että räiskähtää!\n\n\"Ansio?\" Nyt olivat silmät niinkuin kysymyskin tihdisti Alastaloa\nsuoraan naamaan. \"Kumpis meistä sanoi: persana! kun sinä seisoit\nvieressä ruumassa ja minä sohin puukonterän sinun Ansiosi\nahteripantteriin kuin keitettyyn kalanmätiin? Mitäs siihen sanot,\nMattsson?\" Pukkilan kädenpuntari oli pystyssä ja uskonkappale\nharittamassa vakuutusta toisen silmäterien edessä. Oikeastaan harmitti\nPukkilaa tällä haavaa mahdottomasti koko tämä päivä ja vähän oma\nitsekin: parkkinsa Alastalon pahus saa, vaikka kiven solmuun vetäisi!\najatteli hän nyrkkiä häristäessään ja nieli itseänsä. Kukas tästäkään\ntietää, mitä tässäkin tuli sanotuksi taas, kun kiukuttaa niin, että\nsilmät lentävät päästä? epäili hän itseänsä. Mutta parastansa miehen\ntäytyy koettaa, vaikka pää pyttyyn menisi! karaisi hän luontoansa ja\nvahvisti sanojansa, takoen nyrkkikädellänsä toisen pivonsa pohjia\nAlastalon edessä likellä toisen räpsyviä silmiä. Silloinpas hevosen\nhulluimmin onkin polskattava, kun jää murtuu ritisee kaapan alla ja on\nkääpän kerjettävä varpaineen kovan pitäville syrjille!\n\n\"Ansio?\" venytteli nyt jo Alastalokin vastausta. \"Ansion minä myin\nVårdön miehille, ja olet sinä tiemmä saanut kuudestoistaosasi hinnasta,\nniinkuin muutkin ja niinkuin paperit sanovat!\" lisäsi hän\nkylmäkiskoisesti ja kätki pienen väläyksen kärjen kipinöimästä\nsilmiensä pohjissa. \"Mikä hätänä Ansiolla, että sentähden on kiljuttava\nkurkku verilihalle: en minä kuuro ole!\" lisäsi hän äkisti ja kuumemmin\nkuin oli ajatellutkaan, mutta malttoi itsensä paikalla. \"Meillä ovat\nrahat, ja laiva oolantereilla: sehän on selvä asia ja rekisteröity!\"\nAlastalo naurahteli jo, ja oli tyventä miestä. \"Pumppuavat sitä\nlämpimikseen, jos tulee kylmä merillä ja vilu pojille hartioihin!\"\nlisäsi hän väljiltänsä ja ruumiinsa hyvänsukaisuuden hylliltä. \"Ja\nharvemmin käyvät karilla, kun hitaammin seilaavat ja köli arvelee\nennenkuin kolisee!\" muhoili hän lisiä lohdutuksia juttuunsa. \"Ja opiksi\näijille myöskin, kun vast'edes menevät laivakaupoille, että pitävät\nsilmänsä auki astioita ostaessaan! En minä Vårdöläisiä syö, mutta\nkaupassa otan, minkä saan!\" Alastalo oli hyvänahkainen mies sille,\njolle hän ei ollut vaarallinen. \"Olisivat kysyneet neuvoa minulta, niin\nolisin kukaties, mene-tiedä, sanonutkin, että astia oli mätä, vaikka\nlaivan haamussa, mutta eivät he kyselleet: he vain tinkasivat hintaa,\nja olikos minun siinä asiassa muuta kuin pidettävä meidän puoliamme?\"\nAlastalo nauraa hylkytteli, ja rehellinen naama katseli Pukkilan ohitse\nympärille saliin.\n\nEi Pukkila kuitenkaan ollut niitä, jotka hellittävät ensi nykäisemältä\nkyntensä köydestä. Hän hyppeli yhä varpasillaan Alastalon edessä, ja\npui nyrkkiä, kun ei muuta kyennyt. \"Sinä petkutit heitä, petkutit,\npetkutit päin silmiä, petkutit, kuules, sanon!\" vinkui hän, minkä\nrinnasta piipitystä lähti, ja oli kiivas kuin harakka kivellä variksen\nsuuruksen vieressä. \"Vanhasta vuotavasta laivanhaaskasta otit täyden\nhinnan, kaksi hintaa! Kaksi hintaa! sanon!\" Pukkila oli pyhä kuin\nMooses kultavasikan edessä ja Laban Jaakobin laumoja kirotessaan.\n\n\"Älä silmiin kuitenkaan lennä, vaikka räpytteletkin!\" Alastalokin alkoi\njo kiivastua. \"Hyppelet edessä, kuin olisi mitäkin pöksyihisi\npääsemässä!\" lauhkensi hän kuitenkin kohta nuottia. Harmitti sittenkin\nmuiden kuullen ja hän alkoi selitellä. \"Ei miesten kesken petetä,\nmiesten kesken koetetaan, kumpi on taitavampi vain! Me maksoimme, se on\ntosi, pilahinnan kaupunkilaisille hylystä, kun herrat eivät kehdanneet\nomallansa enää seilata, vaikka rahdit olivat hyvät, mutta laivanhan me\ntarvitsimme ja nopeasti, ja olikos se meidän vikamme, että herrat\nhäpesivät seulaansa? Tosi sekin, että astia vuosi, mutta reikienkös\nmaksuksi meidän olisi sinun mielestäsi pitänyt latoa penninkiä\nkaupunkilaiselle enempi kuin hän ymmärsi pyytääkään? Ja entäs ne\nreijätkään, eivät ne sen pahempia olleet kuin, että seteliä siilautui\nsaoksi pohjalle, kun vesi oli pumputtu ruumasta: kaksi hintaa oli\njaossa syksyllä jokaisella osastaan povitaskuun pistettävää siitä, mitä\nkeväällä oli Ansiosta maksanut! Minä painan toisen silmäni umpeen, ja\nkatson sinua toisella sitä terävämmin! Jäitkös sinä sitä jakoa paitsi\nsilloin? Ja milläs rahoilla, jollei Ansion ansioilla, sinä pistit\npitsiksi kuistisi akkunat sinä syksynä, pitsiksi ja plooraksi koko\nseinältä: kävelit ja kurkistelit, katselit Kivivedelle vuoroin\npunaisesta, vuoroin keltaisesta ruudusta, kummastako maailman karva\nmallavampi! Ja myyminenkös nyt on synti mielestäsi?\" Alastalo puhui nyt\njo taas muillekin salissa. \"Miksei reikiä olisi myyty, kun ehijää rahaa\nsaatiin sijaan? Ja miksei silloin myisi, kun toinen välttämättä tahtoo\nostaa, ja miksei määrää hintaa, kun toisella on rahaa maksaa?\nYmmärrystä minun täytyi luulla Vårdöläiselläkin olevan tukan alla, ja\nsilmät mukana, kun kaupoille tulevat! Koskas minä olen niin isoseksi\npyrkinyt, että minä olisin itseäni kenenkään förmyntäriksi tupannut?\nKaksinkertainen hinta, sanot! Pistä oma järkesi kaksinkerroin, ellet\nsilloin rahaa ota, kun saat, ja toinen sydämen halusta tyrkyttää! Ja\nmistäs sen tiedät, ettei Vårdöläinenkin hieronut kämmentänsä seuraavana\nsyksynä, niinkuin mekin? Kutuaikana noukitaan kala merestä vaikka\nropeella, ellei parempaa pyydystä ole kynsiin ensi kiiruun. Seulakin\nsaa ajaa astian asian silloin kun parempaa ei ole käteen ja astiata\ntarvitaan! Me ostimme seulan kaupunkilaisilta, koskemme parempaa\njaksaneet, mutta kaduimmekos syksyllä kauppaa? Ehkä sama seula siilasi\nvårdöläisillekin kaksi kuunaria niinkuin meillekin, sinun Fridasi ja\nminun Frejani, vaikka heille syksyä myöhemmin, jolloin meillä jo olivat\nprikit riitinkeissä? Sinä ostit Fridan ja minä rakensin Frejan:\nkielläpäs se asia, ettet sinä sinä talvena huiskinut kaupoissa ja minä\nheilunut varvissa ne riksit voiteena, mitkä Ansio oli vuotanut!\"\nAlastalo oli kyllä tämän viimeisenkin puhunut Pukkilalle, kiristänyt\ntihuvastikin tuulta likelle sillä kulmalla ja iikanut kuuttia\nterävämpään kryssiin, mutta pienistä silmän varauksista olisi\nsivullinenkin kuitenkin voinut huomata, että lähimpää nokkaa kyllä\nkierrettiin, mutta että sanan kurssi sentään oli asetettu kurottamaan\npitempääkin hollia keulallaan. Olihan Alastalo visseistä otsan\ntuimistuksista ja muista nykäyksistä Langholman kasvoilla jo varhemmin\nollut huomaavinaan, että äsken oli kukaties joku sana vahingossa ja\nveren kiemauksessa tullut puhutuksi suun viereltäkin, ja semmoistakin\nsanotuksi, jota ehkä sopi itse ajatella omassa mielessään ja\nhampaittensa sisäpuolella, mutta ei pinteleessäkään päästää\nposkistansa! Langholma oli tunnetusti kranttu mies korviltansa ja\nmuulta mielenhipiältä: saunassahan hänkin kyllä itse kävi ja hautoi\nruumistansa laolla, mutta saunavaatteissa ja napit ruokottomina ei\nsittenkään ollut väärtiä ilmestyä hänen näkyvilleen! Alastalo olikin\ntämän vuoksi säpsähtänyt omaa aluksi ehkä vähän liika paljasta\nnuottiansa sanoissansa -- Pukkilan pahuskin tuossa ärsyttämässä! -- ja\nalkanut ajoissa lakaista kuistin edustaa siivolle puheensa\npihapuolilla: sanomattakinhan Langholma miesten kesken sen puolen\nasioissa ymmärsi, että kaupoissa on liikuttava kaupan kengillä ja sikaa\nteurastaessa työskenneltävä puukon kärjellä, mutta oli siivompaa olla\npuhumatta tarpeettomia selvistä asioista ja suorittaa välttämättömät\nkäyntinsä lautatupilla hiljaisuudessa! Tästä syystä siis oli Alastalo\nniellyt mielensä ja alkanut jutussansa silittää kaunista karvaa\npäällepäin, ja puhunut yhtäpaljon Langholmalle kuin Pukkilallekin\nselitellessään myötäsukaa koko Ansion muinaisen kaupparäpän, eihän\nperiltänsäkään Vårdönkään miesten tarvinnut kauppaansa katua, jos\nolivat ymmärtäneet asiansa hoitaa ja sitäpaitsi oma partahan kullakin\non lähin suittava! \"Rahaa me saimme korjoon ja siemenen aineet\nseuraaviin astioihimme: tarvitsikos Ansion vårdöläisten vaoillakaan\nvesoa sen laihempaa orasta?\" kysyi tutkaisi Alastalo ja silmä hellitti\nrehdisti Langholmasta ja kokosi kolehtiin uskontunnustusta ympäri salia\nmuuallakin.\n\n\"Laho Ansio kuitenkin oli, sen minä sanon!\" mutisi Pukkila selkäpiikit\nlaossa, mutisi viiksiinsä, että jotain tekoa oli parralla, ja koska ei\nensi hätään tullut mieleen muutakaan parempaa. \"On meillä Pukkilan\npytinkissä minun talossani muutakin kuin kuistin ruutuja!\" kimmahti hän\nsamassa, kun muiston kurkussa kumminkin vielä pisteli Alastalon\näskeisistä puheista muuan ruodon piikki, jota luonto ei sallinut niellä\nmielestä alas noin vain huomaamatta ja ilman kakistelua! \"Montakos\nkamaria taas tässä teidän pytingissänne onkaan salin takana, kaks'\nkaiketi, kaks' vaan, jos oikein muistan, voin väärinkin muistaa, mutta\nkaks' kaiketi, Urkolassa, Isonpitäjän Urkolan rivissä, oletkos siellä\nkäynyt, siellä on kaksi kuistia, taattikuisti herraskuistiksi ja väen\nkuisti porstuakuistiksi, niin minäkin olen ajatellut, ja salin taakse\nkolme kamaria ja tampuurin, niinkuin Urkolan Erikssonilla,\nherrastampuurin! Minun prikinikin, minun Uskoni, kumpis on pitempi,\nUsko vai sinun Siwiäsi? Kaksi jalkaa, kaksi jalkaa erottaa niinkuin\ntiedät, ainakin puolt'toista jalkaa, tuuman päälle jalan kumminkin,\nvaikkei rekisteriin tullut täyttä mittaa, ja papereissakin tuumaa\nvaille jalan, tuumaa vaille jalan papereissakin, vaikka on virhemitta!\nTuumaa vaille jalan on Usko pitempi kuin Siwiä, sinun Siwiäsi,\njumaliste, pitää olla, jos kruunun kirjat pitävät paikkansa! Minun\nUrhoni! Mitäs siihen sanot, häh, sinä, sinä -- kas, kun en löydä\nsanaakaan -- kolmentoista leiviskän höyhen, vaikka paikalle\nvaakalaudalle kävelisit!\"\n\n\"Kahdentoista ja puolen, kahdentoista ja puolen!\" korjasi Alastalo\nasiallisesti. \"Ja senkin vasta aterian jälkeen, kun puoli leiviskää on\nvaeltanut vadeista lautaselle ja lautaselta parempiin pidoissa! Ei\nprikin kannelle passaa kolmentoista leiviskän kapteeni, vasta parkin\nkomentosillalla minä olen ajatellut kolmentoista leiviskän mallia\nsopivaksi itselleni!\" Alastalo rehotteli ruhoansa ja paisutteli\nposkipieliensä puhoa, ikäänkuin tanteroitsisi hän jo toisen kiusaksi ja\ntepastelisi anturoinensa parkin kannen laveoilla. \"Koskas sinun omat\nhumalaseipääsi paksenevat siihen manttaaliin, että ymmärtää kapteeniksi\nlaivan kaltaisessa astiassa sen, joka hyppelee kannella semmoisten\nnälkäkurjen harppaimien nokassa kuin sinä?\" nauroi hän levollisia ja\noli katsella kurkkaavinaan silmineen Pukkilan ohuiden sääripiippujen\nmittaa laattiasta ylöskäsin. \"Oletkos sinä tullut virstoissa\nmitanneeksi eron sinun haaravinkkeliesi ja minun säärentupukkaini\nvälillä niinkuin tuumissa Uskon ja Siwiän?\" kysyi hän niinkuin olisi\nHärkäniemen leuasta täräytellyt. \"Noitakos sääriä sorvatessa jo\nmahdettiin Pukkilan sängyssä ajatella sinun pappasi ja mammasi\npäivinä, että laitetaan mekin, laitetaan niinkuin Alastalossa,\nlaitetaan-laitetaan, mutta vähän pitempi kuin Alastalossa, vähän\npitempi, pitempi-pitempi, paljonkin pitempi, saamarissa! Luonnisti se,\nluonnisti-luonnisti!\" nauroi Alastalo jo reheviltään ja tunnusti, kun\noli silmineen kiivennyt puolimatkojen ohitse ja liivinpaikoille. \"Mutta\nruntan ryntäissä on sattunut faarille ja muorille mistimitta, niinkuin\nsinulle itsellesi Uskoa pykätessä: vatsanpaikka on unohtunut, niinkuin\nUskosta ruuma!\" räjähti hän ja töhri piipunvarren päällä Pukkilaa\nsuivioille etupielille.\n\nPukkila oli palasen aikaa latuskainen. Saikos joku sanoa häntä,\nPukkilaa, Pukkilan Petteriä, Petter Pihlmannia, häntä itseänsä päin\nsilmiä, päin naamaa läiskäyttää, päin naaman karvatonta klania\nsemmoista, että on läiskis laattiassa mies selkoselällään täräyksen\njälkeen ja haukkaa ilmaa leukoinensa kuin lahnan poika paatin pohjalla!\nNauravatkin niin, että kestävätkös saumat esimerkiksi Lahdenperän\nvatsavöillä? Langholmallakin nykähtelee naamapielissä, vaikkei\nnaurun nyörejä hellitetä kirkontaulussa! Olenkos minä lahna,\nlahnanpoika? Olenkos minä vantus, karvakinnas laattialla, vaikkapa\nilveksennahkainenkin? Kiiskinen minä olen, kiisken poika! Varokaapas,\njos kinnas onkin ilves itse!\n\nKäpälillänsä olikin jo ilves! Ei silloin parran karvoja pureskella, kun\non hammasta häristettävä! \"Repee kotona, mutta älä kylässä!\" sai\nLahdenperä ensimmäisenä ihossaan umpimähkältä kokea, vihlasiko kynsi,\nkun koetettiin, läimäsikö käpälä. Holottikin, nauroi, huuditon, aivan\nkorvan juurissa, niin että luun karvaa repeli! Kiiskellä olivat nyt\npiikit pystyssä ja terävää harilla joka kantille. \"Suustansako\nHärkäniemi sontii, eikä lantapäästä!\" sai ohimennen huitauksen\nHärkäniemikin hienoksi muistutukseksi siitä, että hän Pukkilan mielestä\ntällä haavaa nauroi sohvan päässä liika valtoimilla hammasriveillä. Nyt\noli kuitenkin, vaikka iski veressä punaista kuinka hemmetisti,\npalattava silmittömiltä ja sovitettava pussikka täsmälleen sille\nposkelle, joka tarvitsi kynsimisen ja ansaitsi läjäyksen.\n\n\"Mistäs sinä säärtesi mitan tunnet? Moneenko vuoteen olet niitä\nviimeksi nähnyt sen kumon ylitse, joka sinulla on sillä paikalla\nruumista, jossa muilla ihmisillä kurnii nälkä? Sanos nopeasti ja säärtä\nnostamatta näkemisen ulkomuistolta, onko nappuloita vatsasi alla\nparittain vai yksi päälle!\" Pukkila katseli ympärilleen salissa ja\nliuskoi sormiansa: jo sitte perhana pitää olla, jolleivät naurajat\nminun puolellani naura! ajatteli hän ja korjasi korviinsa niiskauksen\nakkunaseinältä ja toisen tyrskähdyksen ovipuolelta: ahah, jo ymmärsi\nyskän Lahdenperäkin sohvalla ja rämähti! Nyt oli Pukkilan vuoro kieppua\nsylipainissa päälläpäin: salissa rullasi jokaisella neljällä\nseinävierellä valtoimiltaan, itsepä Alastalokin tihrutteli syljenvihiä\nrintapielilleen nauraessaan nytkytellessään keinutuolilla! Pukkilan\nsilmät paloivat kekälinä yli'ympäri: naura, Nordberg! yllyttivät ne\noviseinälle, älä hämmentele, päästä poskista! rohkaisivat ne Kuuskerin\nkipparia akkunan pielessä, perhana! kehuivat ne, leiskasiko antura\nvalssissa? kysyivät ne joka silmältä koko akkunaseinän mitalta ja\npihavieriltä myös: Pihlman, Petter Pihlman, minä poika Petter olen\nsittenkin!\n\nKukas siellä viisasteli selän takana sohvan päästä? \"Kissa putoo\ntassukoilleen tantereeseen, pyyhkiikö sen penkiltä suoraan laattialle,\nvai killuttaako mirriä kummastakin pussikkaparista ilmassa ja pudottaa\nselkäkarvojen hipoomilta maahan: aina töppösilleen!\" Pukkila oli\nkiepauksessa päin Härkänientä, silmästä silmään: \"Lykkää pukki kiveltä,\ntämä pukki, niin kiven vieressä seisoo sama pukki, tämä pukki,\nsorkkapari tämmissä, ja tämmissä sarviparikin, jos tarvitaan tonkaus:\nonkos pukin vielä pokattava härkääkin moskamahoon?\"\n\nEi Pukkilalla kuitenkaan nyt ollut aikaa enempiin tiimellyksiin sinne\nkäsin: se paisti on kulloinkin ensiksi kärytettävä hyväksi, joka on\nparastaikaa vartaalla! Härkäniemi saikin jäädä sanomaan sanottavansa\npiippunsa suupalalle, jos hänellä mitään sanottavaa oli hampaissaan,\nsillä hänen edessään heilui Pukkilasta enää vain musta körttipuoli, kun\nmuu leiskuva jo oli nenän kompassipiikin mukana sinkumassa\npäinvastaisilla ilman sträkeillä ja Pihlmannin nyrkki takomassa uskoa\nPetterin kämmeneen niin läheltä Alastalon kulmakarvoja, että vaara\nolisi ollut suuri ja liekki tupakkavalkeana Mattssonin rohtimissa, jos\nAlastalolla olisi ollut naamakarvoina taulaa ja Pukkilalla\nkämmenluitten sijasta piinliuska paukkumassa pivon pohjissa!\n\n\"Uskon ruuma!\" sätisi hän ja sähisi: perhanan kielikin, kun ei ole\nkahta kappaletta suussa ihmisellä, silloin kun tarvitsisi sanoa samalla\nhaavaa enemmän! ajatteli hän, ja sadatteli sisuksissaan. \"Uskon ruuma!\"\npuhisi hän ja päästi ilmaa, ennenkuin korkki pamahti pullon suulta. Voi\npippuraa nyljetyn haavan suulle ja tuota alinomaista Alastalon\njankutusta Uskon ruumasta, kuinka saattaakin karvastella kristityn\nihossa suolan kirpi ja ihmisen sielunnahassa lähimmäisen kielennirko!\n\"Suivia? Suivia? miksei Usko suivia olisi, koska se on astiaksi\nrakennettu? Häh? Lataakos sinä, ruuhenlataakos, ruuhen laahon\nvatsapuoltakos sinä malliksi oletkin katsellut, kun parkki pykätään,\nsinun parkkisi, Alastalon parkki? Luudan huiskupäälläkös Alastalossa\npalttinan saumat ummellaan, häh, palttinan saumat ja nenäliinan\npalteet, huiskupäälläkös, kysyn, eikä neulankärjellä!\" räiski hän,\nkoskei nahoissansa pysynyt ja intettävä oli, kerkesikö sitte sana\nlaukassa jälestä sinne, mihin järki nelisti karkua edeltä, vai oliko\nkerkeemättä! \"Sinun parkkisi, Alastalon parkki: lootako kölille, ladon\nkatollekos kolmen topin riki, koska alustakin pitäisi rääkätä ja laivan\nlaahata makoa meressä niinkuin sinä liiviesi riitinkiä salissa? Mitäs\nminä ladoista puhelen: oma ruhosi sinulla taitaakin olla fasuunana, kun\nsinä laivoja pykäät? Pom, pom: omat pielesi olkoot kaksi jalkaa\nleveämmät kuin minun, olkoot siunatun nimessä vaikka kaksi nykyistä\nruntaansa, mutta Usko, Us-ko -- -- --!\" Pukkilalla alkoi ääni\nrekistereissä melkein klikata, kun hänen nyt oikein piti sanoa\nsanottavansa. \"Usko lastaa sen minkä Siwiäkin lastaa, jumaliste, kun\nminä itse tuuvaan, itse hyppelen ruumassa, itse räknään: tuohon rakoon!\ntorkotan, vielä yksi! ja tähän, tähän paikkaan, pintelettä, nuijaa\nniskaan, niin lankku painuu ja Siwiän pantterien pitää rytistä, jos\nmahtuu niitten sisäpuolelle enemmän kuin Uskon; nuijaa niskaan, ja\njollei painu, mahdu lankun pahus tunkemallakaan, niin merkitsen\nsittenkin, merkitsen kiusallakin lankun vietävän sittenkin papereihini,\nomiin papereihini, muiston papereihin päässäni, en helkkarissa tuuvarin\npapereihin paperilla! pintelettä! ja lankun jalkamittaa pitää\nrehellisesti olla päässäni yhtäpaljon kuin ikinä Siwiässä, kun ruuma on\ntuuvissa! Usko lastaa sen, minkä Siwiäkin, sen sinä tiedät, joka\nkerralta, minkä minä sinulle olen sanonut! Kiellä se, jos pystyt!\nKoetas kieltää!\"\n\nPukkila oli voiton päällä. \"Muistatkos Gottlannin nokassa: kumpis\nparemmin seilaa, Usko vai Siwiä? Muistakos kun samalla halsilla minä\nUskoineni kirkkaasti selvitin santanokat ja päästelin päin Bornholmaa,\nminkä tuukki pyyhki, kun sinä Siwiöinesi sait kauniisti kääntää keulasi\npäin Riigaa? Riian palsamiako sinulle tuli niin kiire jano, vaikka\nrahti oli Lübeckiin?\" Pukkilalla oli sanan kelkka hänen mielestään nyt\nhyvin käännetty, hän katseli seisoviltaan alas Alastaloon keinutuolilla\nikäänkuin silmiänsä myötämäkeä liukutellen, ja jätti sananvuoron\narmosta viimein toisellekin, jos tällä mitään enää oli sanottavana:\nitse hän oli melkein leppynyt.\n\nMutta lahnan sijasta potkiikin teljuilla joskus lohenpoika, ja sen\nasian olisi Pukkilan pitänyt tietää Alastalon kanssa tekemisissä\nollessaan: lahna haukottelee, jos hiukka onkin sätkyttelevinään, mutta\nlohen liukas potkasee, ja ellet pidä varaasi, niin se loikasee yli\npartaan vaikka kynsien välistä! Pikkuhiljaa Alastalo kuitenkin tällä\nkerralla aloitti. \"Satutkos sinä muistamaan, koska niin hyvä olet\nluovin ventatkin muistamaan, kumpis meistä samalla reisulla oli\ntöijissä Lübeckin möljän kyljessä, silloin kun toinen vielä\nTrawemündessä hoijasi puurista itselleen pukseeria? Ellen minä astioita\nja miehiäkin sekota muistossa toisiinsa, niin minä silloin Siwiän\nahterissa hissasin lipunriepua kahvelitankoon sinulle huiskuttelemaan\ntervetuliaista haminaan, kun sinä Uskoinesi pukseerin pinnistämänä\ntulla laahaskelit sinäkin viimein Lübeckiin? Punssikos Kööpenhaminassa\nviekotteli, kun niin kauas annoit itsesi Tanskan vesille, että\ntuulenkantti makasi vastamäkenä edessä, kun muistit, että Lübeckiinhän\nreissu olikin, eikä Schierbeckin totivesille! -- Et edus lipun klippua\nfiirannut ihmismäisesti kahvelista alas ja tervehdykseksi takaisin\nnokkaan, kun puuristasi kiikarilla katselit, kuinka lossaus jo oli\ntäydessä menossa Siwiän kannella. Ei kaiketikaan vaan mitään kirouksen\nsyntiä päässyt huuliltasi sentään silloin, vaikka jupisitkin?\"\n\nPukkilalle tuli karvas palanen nieltäväksi. \"No, kun tuulenpahus osasi\nkantrata sen eineen kuin se kantrasi juuri, kun minä pääsin luovini\npäähän!\" pureskeli Pukkila vieläkin harmiansa viiksiinsä. \"Mikäs hätä\nsinun oli syd-syd-ostilla laskea hyvää laitasta Riian kurilta\nLübeckiin, kun minä sain tikistää Bornholmin periltä pilivinnissä samaa\ntuulta päin nenää! Miksei myötäinen lavaise vaikka latoa edellään, kun\nvaan on tuukkia mastoissa!\"\n\n\"Lato kuin lato ja neula kuin neula, mutta on välistä kapteeneissakin\npieni ero!\" kiusoitteli Alastalo hiukka jo taaskin harmistuen hänkin:\npuhuttakoon miehestä ja liiveistä mitä hyvänsä, mutta astioista ja\nSiwiästä eivät sentään kaikki sanat passaa: nielköön latonsa, ajatteli\nhän! \"Olisit laskenut tuulen sträkit niinkuin minä, ja kääntänyt\nGottlannin takana, niin olisi kukaties sittenkin Usko sillä matkalla\nseilannut kohta Siwiän ahterin takana Trawen mynninkistä sisään! Ei\ntuuli fiirannut sträkkiäkään sillä matkalla, mutta kyllä sinun\nmerilaskusi!\"\n\n\"Siwiän ahterin takana!\" kivahti Pukkila kuin pistettynä: muun kukaties\nolisi kestänyt, mutta tätä ei kärsinyt! \"Sinun viisautesi ja Siwiän\nahteri! Gottlannin nokassa sinun sträkkisi olivat: jollei se olisi\nlykännyt itseänsä puksprööttisi tielle, niin Uskon ahteripeiliä sinä et\nolisi nähnyt kiikarillakaan taivaan rannalla, kun minä jo preijasin\nluotsia Trawessa puuriin!\"\n\n\"Pahus sinun puheitasi!\" kiemahti jo veri Alastalonkin tukkaan, alkoi\nolla kunnia kysymyksessä. \"Siwiä on yhtä hyvä purjehtija kuin Uskokin:\nitse minä sen riitingit olen laittanut ja itse rakentanut, enkä minä\naluksesta valttia tee, eikä lumiauraakaan meillä tarvita! Vai sinä\nmuistat vasta lastia tuuvatessa, että laivassa pitäisi olla\nsemmoinenkin paikka, mihin jotain mahtuu?\" naurahti hän samassa, ja\nlykkäsi puolestaan myrkyn muistutukseksi siitä, että oli kuultu ja\nkätketty, mitä Pukkilalta äsken oli muussa hopussa päässyt poskista.\n\"Juujuu, kyllä siitä voi olla harmia ja hientuhtia joskus, jos ruuma on\nsattunut unohtumaan laivan riitingeistä!\" myönteli Alastalo totisesti\nja kärventeli Pukkilaa pahemminkin: jalat poikki muitten kuullenkin\nmiehen meiningeiltä, niin ei leuka pahoja saa toimeen, vaikka\npäriseekin salissa! ajatteli Alastalo jo hieman karmeastikin. \"Lastia\nkulettamaan laiva rakennetaan, eikä kapteenia ja kapteenin\nkiiltopatiineja Geflestä Lübeckiin! Helkkari sinuas, kuinkas kirosit ja\nkurkun huilu lauloi, kun möljään päästyäsi samalla Lübeckin matkalla ja\ntäkillä teiskatessasi, ennenkuin kokki oli maissa juossut huiskinut\nlikimmät kadunkulmat ja ajaa karauttanut reilingin viereen\nnelipyöräiset odottamaan -- herrajesta, sopikos kapteenin ja\nkuunarikipparin mennä kävellä sortuutissa ja omilla patiineilla kolme\nkadunkulmaa konsulille, kun jyristenkin pääsi saman matkan\nlinjaaleissa, kuskiherra pukilla edessä piiskanvarsi pystyssä ja\nplankkipytty päässä! -- helkkari, kuinkas visersit ja kurkkusi pirutti\nlukkarin virassa, kun parhaassa teiskassa satuit tromppuinesi tielle\njuuri kun puosu totisimmillaan puulaa pytsyllistä vettä kannelle ja\nlaivaluuta mäiskii kahden kyynärän köysiviuhkaltaan märkiänsä sääriisi:\nmurheelliselta näytti puosunkin mielestä räiskäyksen jälkeen patiiniesi\nplankki, ja vaikka kansi olikin puhdas ja putsattu luudan pyyhkimiltä,\nniin yhtä siisti ei ollut jälki sinun lahkeittesi englantilaisella\nveralla!\" Nauru rehotteli Alastalon äänessä, kun hän muitten huviksi ja\nPukkilan niistimiksi virkisteli muinaisia Pihlmannin mielessä. Ei se\nkoira ennen ainakaan pure, ennenkuin on pudistanut kylmät karvoistansa,\njoka on saanut sangollisen vettä niskaansa! ajatteli hän. \"Kun minun\nparkkini on valmis, niin tuleppas Uskoinesi, jos uskallat tuoda astiasi\npukspröötin merta haistamaan, minun mukaani Atlantin priiskeille\nBiscaian puhdissa: topit näet, jos edeltä olet seilannut, minun\nparkkini kolme toppia näet aamuvahdissa nousevan merestä niin kaukana\ntakanasi kuin silmällä on laidunta ahterin vanasta taivaan rantaan\nsemmoisella nitulla kuin Atlantin kulju, ja samoja kolmea toppia saat\nehtoovahdissa kiikaroida, mutta sillä kerralla etupiikkisi sihdissä,\nkun ne jättävät päinvastaisella taivaan puoliskolla ilman rannat\nsiliöiksi silmiesi edessä! Olen minä sillä tavalla pohjan mallin\najatellut parkissani ja peukalolla myötäen riitingit tunnustellut,\nettä, jos vain kerta puu semmoista ainetta on, että se vettä viistää,\nniin meren huulikin on kokeva kölin liukkaaksi sen astian alla! Parasta\nsinun vain prikeinesi pysyä nurkissa ja Pohjanmerta präkäämässä\nsilloin, kun minä parkkeineni Kanaalin suulla koettelen, miltäs tuntuu,\nkun kerta on rehellistä mertakin pukspröötin puskettavana ja semmoista\nhenkeä partaan, ettei tarvitse peljätä karvojen maan hajussa huljuvan!\"\n\nOlihan Alastalo pulskias mies, mutta puheet pyrkivät välistä vielä\nmuhkeammiksi: \"Parkkilaivoilla liikutaankin merillä ja Atlantilla,\nmutta kuutoilla kuljuissa ja Itämeren karsinoissa!\" sanoi hän. \"Kaksi\non pari, mutta kolme on monta, ja kehtaakos mies, kun meri on kaunis ja\nAtlantti kantaa, näytellä pakalta liivipuolta komentosillalla kapteenin\nliivipuolustana väelle ja ilmoille, ellei hänellä ole masto selän\ntakanakin nojaksi, kun silmä hakee kahden etummaisen toppeja ja tuuli\nhulvii tuukeissa kaikissa kolmessa!\"\n\nMerillä tapahtuu joskus, että ahneus pettää viisaudenkin, ja kokenutkin\ntikistää klyyveriä pilivinnissä niin likelle tuulenterää, että lempo\npääseekin livahtamaan tuukin taakse, ja läimäsee potkasee sieltä\nyht'äkkiä vastaan kuin peto ja pentele! Alastalokin oli nyt voittamisen\nkiivaudessa ja koska laine kiihtäviltään lykkäsi ajatuksen haahta\nkevyvälti harjallansa, tullut varomattomasti ja muhkeuttansa\nnostaneeksi sanan keulaa liika tihuvalti tuulen nokille juuri siinä sen\nohuvassa kärkipiikissä, jolta se parhaalta menopuuskulta voi vaihtaa\npaljetta tuukin taakse pakkiporotukseenkin ja lyödä purjeet\nlykkiviltään viukuvaan takatämmiin!\n\n\"Me muut sitte -- me muut sitte, ja sinä itsekin tähän asti, sinä\nitsekin, en pahemmin sano, kaksitoista leivisköinesi, mitäs me olemme.\nSinä tähän asti, ja me muut, me muut laihemmat vastedeskin:\nkippareitakos? särkisumpun kapteenejakos? Säkylän sikaruuhen\nseilaajiakos; Siwiäkös, sinun Siwiäsikös? priki kuljussa, sammakko\nperäpakalla ja sinä isosempana komentosillalla? En minä sano mitään,\nkysyn vaan!\" Pukkila oli tyytyväinen: litanian alku oli luonnistanut\notollisesti, juuri niinkuin piti, jupistu laupiaasti, lauhiaammin\nmelkein kuin tarvitsikaan, silmä säilytetty niin hurskaana kuin sopi ja\nsuupieli siivottu niin nöyräksi, kuin olisi lukenut ruokapöydässä\nruokasiunausta: kun pistää jotain, pistää vaikka neulannirkolla ketä,\nhakee kärkeä hellään paikkaan, niin silloin ei hätiköi pirukaan, vaan\npitää kätensä levollisena ja kylmäverisenä sen ajan kuin lykkää!\nTietysti pakkasi jossakin sanassa, joltakin ajatuksen riuhtomalta\nveressä vähän kiemahtamaan, polkasemaan kuin orivarsa karkujuoksua\nravissa, mutta kun on vahdissa ja pitää ohjakset piukassa, niin ei\nvarsakaan varasta kuin sen askeleen, jonka se jalaksen kiihtimiksi\nvarastakoonkin! Pukkila yskäsi: piikki oli lykätty, ja istui ajatuksen\nlihassa, istui tikkuna Alastalon ajatuksen lihassa siinä paikassa,\njossa ihmistä harmittaa, vaikk'ei saa sitä näyttää, ei! vaikka\nkiukuttaisi pahemminkin ja vietävästi! Pukkila yskäsi ja asetteli\nkasvojensa palkoja niille ystävällisille luiruille, joilta sopi\nsovinnossa puhella enempikin karvastelevaa. Oikeastaan hänellä nyt oli\najatuksissa lykätä sana taas parkistakin, pieni sana vaan, jotain\npurevaa, joka pistää, mitä hyvänsä, kysyä esimerkiksi myrkyllisesti\nkielenpäällään, ääntä venytellen, ikäänkuin olisi hurskaskin, laupias\noinas, kysyä ääntä venytellen ja huuliparran karvoja pureskellen, sanoa\nhissuksiltaan vaikka verkaksiltaan: Kaiketikkin-kaiketikkin, Atlantille\nkaiketikkin liivipuoli silloin on rahdattava, jos kapteenin\nrynnäspaikat rahisevat rantoihin ahtaammissa vesissä, ja Skagen on\nvaarassa vasemmalla pielellä ja Hull oikealla, kun kapteeni\nkomentosillalla manovreeraa sivujansa raoitse! Sanoisi noin pikku\nhiljaa pidätellen ja naama vanhurskauden messingissä ja kuulustelisi,\nkuinka nopeasti Lahdenperä vieressä äkkää ja räjähtää makonauruun\nmerkiksi muullekin salille? Passaakin puhistella Alastalon tuossa,\nniin että häpee hänen puolestansa vieraskin häntä kuulustellessaan!\nKysyiskö pientä siitäkin, tutkaimen verran vaan, sen verran, että\nkynnen maun tuntisi ihossansa kysymyksen käpälän pitelemiltä, kysyisi\nviattomiltaan, jokos hänellä sitte jo meidän muiden tietämättä on\nparkki veistettynä, ja tarvitaankos meitä toisia enää mukaankaan, koska\nhänellä nyt jo parkin komentosilta silahtelee anturain alla, ja täällä\nsalissakin jo meidän muiden laihempien ja lommoliivisten keskellä\nAtlantti huljii ilmojansa hänen keskipinkojensa puhivilla pielillä?\nPukkila kyräili ja kysyi mielensä kiehumilta, mutta verenvarsalla oli\nharja jo siinä heitossa, ettei karkua olisi pidättänyt, vaikka itse\nlempo olisi ollut repelemässä ajatuksen ohjasperissä: valitseekos meren\npässikään puskusiltaan hyökyharjan vaahtivilla, minne meno kiihtää,\nselillekö piehtaville edellensä heilumaan, vaiko vuoren rinnan\nvastaseinään tuhatpärskyin murtumaan, kunhan vain saa kohiviltaan\nsyöstä kaadoin pauhimaan, ja vähänkös Pukkilakaan enää sitä kysyi,\nsanonkos sitä vai tätä, kunhan vain jotain sai kysytyksi, jotain\nperhanaa Alastalolta, joka harmitti?\n\n\"Muistatkos sen kerran, muistatkos, tulimmaista! kun minä Ison-Kevon\nkuistin rappusten edessä Mannoisten Anderssonin häissä istuin rekeeni,\nja Musta oli aisoissa, minun Mustani, minun pikimusta Mustani,\nmuistatkos, jumaliste, kuinka reen antura on liukas joskus!\"\npuuskutteli hän, koskei parempaakaan tullut ensi hätään mieleen, ja\nAlastalo oli lyötävä latuskaiseksi. Paasaa aluksestaan ja\nahteripeileistä Lübeckin haminassa, ikäänkuin ei hän ikinä olisi\nistunut ja revellyt ohjaksia Ruskonsa reessä, kun minä Kevon\nrantatörmältä ajoin jäälle, ja lahdella pyykkäsin muut jätettyäni\nMustani kanssa hänen Ruskonsa ohitse niin puhtaasti jokaisen nähden\nkuin viiropääsky siipinensä seisovan aidantykyrin sivutse! Piti-kuti,\nkuti-piti! vilskuivat silmät elävinä Pukkilan päässä, kun nyt oli\npäistikkaa päästettävä kielenpäästä jutunkaritsa töppösilleen\ntepastamaan salin laattialla, niinkuin sillä oli säärenkieppaa ja\npoukunpotkua. \"Maijastiina istui jo reessä ja vällyissä, Musta oli\najettu kuistin eteen ja renkipoika piteli päittimistä, minä vedin\nkinnasta käteeni, koska tuluuppi jo oli kiinni ja mahavyö solmittu.\nMusta hirnui ja mellasteli aisoissa: pojalla oli täysi työ\nkuolattimissa, Andersson hoputti ja häkötti rapuilla: 'läksiäistuiman\nsentään otat partaan, ennenkuin lähdet kylmään!' muut ajoivat jo koko\nhääväki mäkeä alas, Alastalo Ruskoinensa etummaisena lahdella: kulkuset\nkilisivät kauemmas ja kauemmas ja Mustan kylki vapisi!\" Pukkila katseli\nhopunpikaa, koska juttu oli kiemaviltaan saatava yhdessä henkäyksessä\nsuusta ja ylpeät paikat läiskäviltään. \"'Poika pitelee ohjaksista sen\najan kuin sinä otat lämpiäisryypyn: ei suinkaan ylintä vierasta häistä\npäästetä kylmää hönkäämään vatsaansa', lasketteli Andersson rapuilta,\nkun kellot kiimivät lahdella ja Mustalla seisoi korvapari tikkuina.\nMinäkin ajattelin ja katselin Mustaani, antaapas heidän ajaa,\najattelin, ja katselin Mustaani! 'Eipäs taitaisi ryyppy tehdä pahaa!'\nsanoin Anderssonille ja taputtelin Mustaa kinnaskädellä lautasille.\nHellitäs, poika, kuolattimista! sanoin, kun Musta tanssi tanterilla\nvarpasillaan ja levitteli sieraimiaan niskan kyömy pystyssä. Andersson\njuoksi jo rappusia hakemaan sisältä karahvia ja pikaria, kun minä\npyyhkäsin kintaat käsistäni, kokosin ohjasperät tammani selältä ja\nlaskin ne huolellisesti valtoimiltaan vällyille Maijastiinan viereen\nrekeen, riisutut kintaani päällimmiksi. 'Jokos lennossa pitäisi olla!'\nsanoin minä Mustalleni, joka kylki kaartona taivutteli päätään ja\nkaulan kenolta katseli taakseen minun toimituksiani reen vieressä:\nseisoi aisoissa, hevosen kuva, kuin paikallensa valettu, vaikka kuve\nvärisi ja silmien viheriöissä vilahteli tuli. En minä kiiruuta pitänyt,\nkun Andersson jo oli palannut rappusten eteen karahvi kädessä ja pikari\nkukullensa kaadettuna: 'tämä toiseen jalkaan!' sanoin minä, kumottuani\nensimmäisen pikarillisen, 'ja tämä toiseen!' sanoin kirkkaammin, kun\nhilkkui tulista laitojen täydeltä taaskin pikarissa. Ei Mustakaan muuta\nkuin vapisi ja katsoi, söi minut silmiinsä ja kintaitten lukon\nvällyiltä, mutta ei vaapahtanut varvaskaan, vaikka ohjakset lepäsivät\nlöysiltään ja kauempana yhä kimisi lahdella Ruskon kulkunen. Olin minä\njo antanut takaisin Anderssonille tyhjän pikarin, pyyhkäissyt partani\njouhet takakädellä kuiviksi, nostanut vällyjen lievettä ja friskattuna\nmiehenä kahta jalkaa loikannut laitioon Maijastiinan viereen istumaan,\nmutta vieläkään ei hievahtanut Mustan hieno pää eikä siirtynyt viisas\nsilmä kinnasten kumolta vällyillä, vaikka vapisikin yltänään jalo eläin\nja sierainten sametti pärskähteli. Vasta kun istuin minä vällyissä,\nlieve tupottuna tarkasti säärien ympärille ja huolellisesti ryntäitten\nsuojaksi, nyökäys nyökätty Anderssonille kuistin rappusilla\nlevolliseksi hyvästiksi ja kaikki valmista, kinnaspari sivaistu käteen\nja ohjakset koholla kouran tämmissä, vasta silloin hulahti Mustalla\nraskas harja, kaulan kyömy karkasi kaareensa ja säärien sukkiin\nkimmahti kipinä.\n\n\"'Sissoojasta, Musta!' sain minä suustani, kun jo rekeä kevitti\njalaksilla, ja antura lauloi tien teräksillä ja Musta kaapasi mäkeä\ntiukuset pyrynä hihnoissa helisten, jumpuri luokassa kumisten.\n'Muistatkos, Malakias?' sai Härkäniemi kämmenen läiskäyksen polveensa,\n'katselitkos, Lahdenperä?' -- nyt oli Lahdenperän vuoro hieroa\npolvenpäätänsä makean mäikäyksen kiemavilta, innossa mäiskätyn --\n'katselitkos, kuinka kauniisti kaapa kurotti, kun hepo juoksi ja Musta\nparansi menoa jokaiselta säären nakkaamalta! Ah, kuinka jään kantta\nkatosi kavion taakse ja jalas jätti jäljenparia valkoiseen lumeen, kun\nMusta ja minä, Musta aisoissa ja minä ohjaksissa, aisanpäät täristen ja\nohjakset laveina laskimme lahdella, pyyhkäsimme ensimmäiseksi\nHärkäniemen ohitse Pollen nuivistellessa harmisia korvanluimujaan,\njätimme Lahdenperän raudikkoineen viereen kuin seisomaan, Eenokin\nvalakka jäi ja Krooklan hiirenkarvainen tamma, hevos-hevoselta kiipesi\nMusta, nykikö Nordberg Valkonsa ohjaksista vai hölläsikö Haukka suista\nlaukata silppumakoisen Pläsin, Ylistalon Kröpi ja Likitalon Laiska,\nPoornaisten Pruuni ja Urkolan ori, niin monta kuin näpsäsi kavion\nkaksiparia raikuvalla jäällä, ja niin monta kuin kilisi kulkusen kimiä\nluokan kaaren hurjumilla, niin monta saavutti korskaharjaa ja niin\nmonta sivuutti kurkokaulaa Musta pyryvällä tiellä, kun teki työtä\nhurskas polvi ja jätti jäätä kavion sieppaava kynsi! Pärski jo takana\nLangholman Tuimakin, huohkoten ilmaa palkeihin lavean rinnan, kun\nauttamatta oli jäätävä rinnoilta ja Mustan askel haukkasi matkaa. Muu\noli kulkusten kilinä nyt enää vain jäävänä jonona takana, vain lahden\nsuulla harpasi vielä Rusko edellä, minkä kinttu kirmaten kerkesi ja\nharja niskanahassa pysyi. 'Nyt Musta, nyt matalaksi!' sanoin minä ja\nkiljaisin! 'Nyt vasta juokseminen alkaa!' sanoin minä ja levitin\nohjasperiä Mustalle merkiksi. Ja luulettekos, ettei Musta ymmärtänyt!\nVoi taivaan enkelit ja Josuan pasuunat, kuinka elukalla joskus voi\njärki karata jalkoihin ja kavio imeä tietä! Voi, sanon uudenkin ja\nparemman kerran, voi joulukirkossa kyrie eleison karaamassa holveissa\nflikkakurkkujen kimittämänä! Kyllä minun Mustani tavallisestikin maata\njättää, kun se juoksee, mutta sillä kerralla olisi Musta jäänyt\nitsensäkin rinnoilta hännän taakse lukemaan omia jouhiansa, kun nyt\npuhallettiin niemen kärkeä päin, jossa Rusko pani parastansa harja\nhuiskien, niin että valkeanvaaran pelkäsi rupeavan räyhäämään\nkarvoissa. Muistatkos, Herman, kun minä Mustani kanssa ajoin ylös\nsivullesi? En minä hihkaissut sanaakaan, en luotua sanaa hihkaissut\nhuulieni raosta, mutta eikös ollut komea katseltava, kun hevonen\njuoksi? Sinä taisit sentään ehkä kirotakin, ellen väärin muista, ja jos\noikein kuulin, kiroilla voimallisestikin, vaikka mutisten, koska ei\nkovemmin sopinut, kun minä Mustani kanssa, minä ja Musta ja Maijastiina\nvielä kolmantena, minä ja Musta pikkuhiljaa, vaivihkaa vaan, mutta\nvarmasti, tuuma kerrallansa tuuman jälkeen, tuuma, sanon, tuuman saivar\ntuuman saivareelta kiipesimme sivulle, sinun sivullesi ja Ruskon\nsivulle, puserramme vierille, parannamme vaan ja painamme, ja siinä kun\njuuri tulee tienhaara, Alastalon tienhaara Vikatmaan nokassa juuri\nsillä kohdalla missä sinun tiesi eroaa meidän muiden isoluotolaisten\ntiestä, ja mistä sinun Ruskosi kanssa olisi kelvannut jonon etupäästä\ntaittaen lönkytellä levossa ja kenenkään pihdistämättä virstan selkää\nomaa kototallia kohden omalla juoksun nuotilla, juuri sillä siunatulla\npaikalla minä perhana, pieni perhana Mustan perhanan kanssa olen\ntiellä, poikittain edessä tiellä: paljasta viatonta piruuttani, minä\ntunnustan sen, silkasta sulaa pahaa piruuttani: minä olin ajatellut,\nsanonut Mustallekin, puhellut ohjasperistä, koetetaanpas, sovitetaanpas\neteen tienhaaraan, ajetaan stryykätään poikittain Alastalon\nväistöpuolelle eteen juuri siihen, missä Ruskon kurssin olisi\nfallattava ja jonon kärjestä taitettava voittajana kotokaurojen\nrauskumille sen villastajan, jonka harja etummaisena heiskuu, kun\nerotaan! Niin minä ajattelin ja puhelin, ja niin ajatteli Mustakin\nminun sanomattanikin, ah sitä elukkaa, katselitko, kuinka matalaksi\nhevonen pistää itsensä, kun se oikein pääsee, ja kuinka kaapa kurottaa,\nkun se jättää jäätä taakseen! Muistatkos sinä, Herman, sen, kuinka\nRusko sokelsi jalkojansa, kun tutun tienpään sijasta Mustan kiiltävä\nkylki vauhkoo yhtäkkiä vierillä, ja ymmällä olisi jatkettava ravia,\nvaikka joka askeleen potkama vie kauemmas kototallin heinäparsista!\nSiinä pyyhkäsimme sinun ohitsesi Alastalon tienhaaran suussa, sinun ja\nRuskon, Vikatmaan nokassa Kiviveden jäällä, minä ja Musta, minä ja\nMusta edellä ja muu hevosliuta pyrynä jälessä: montakos laskitte reen\ntakapieltä, sinä ja Rusko, tasan tusinanko? kun katselitte tien\nvierestä, kuinka isoluotolaiset ajavat kotia häistä, isoluotolaiset ja\nPukkilan Musta etummaisena, Pukkilan Musta, jonka ei enää tarvinnut\nkatsoa kaapojansa, etteivät ne kopise kenenkään rekeen edellä!\nMuistatkos, kysyn, sen räpän, Herman? Ja silläkös erällä sinä\nahteripielistä opit lukua pitämään, kun laskit, montako reenpeiliä\nsaitte katsella takapuolelta, sinä ja Rusko, ennenkuin oli huiskannut\neditsenne, viuhkinut nokitse viimeinenkin vemmelpuu ohitse, kirma\nkulkemassa Kiviveden kurkulla, etummaisena Musta, sieraimissa tuiska ja\nharjassa huima, teillä tie vapaana edessä, sinulla ja Ruskolla --\nHärkäniemestä en puhu, joka ajoi Pollensa kanssa viimeisenä ja seurasi\nsinua ja naapuria --, tie vapaana sinulla ja Ruskolla ja virsta\nselkeänä löngätä vaikka sammakon ravia taikka etanan yksparia Alastalon\ntallinkynnyksen poikkipuuhun saakka! Sinäkös menemisistä ja\npääsemisistä puhelet, vaikka tiedät oman silmän näkemältä, mikä koho on\nhännän jouhissa, kun Musta ravaa, hevonen painaa jäällä silppusäkin\nohitse ja Ruskon kysyy vasemman korvan luimu oikean harilta: mihinkäs\nMusta hävisi, kun me jäimme tähän kahdenpuolen pitkän nenän pitkää\npläsiä? Ei minun Mustallani ole otsassa kuin kimeä tähti valkean\ntuikkuna, kun sinun Ruskollasi on koko kuono pläsin piimällä tahrittu,\nmutta, jumaliste, kummankos valkoinen otsapuolella paremmin näyttää,\nmihin asti varvasta on kurotettava, kun tietä jätetään kaapan taakse!\nKaapa, katsos, Mustalla on kaapa! ja mako, katsos, Ruskolla on\nsilppumakoa! mutta kumpis antoi sinun mielestäsi anturalle paremman\npuhdin Kiviveden jäällä, Mustan kaapako, vai Ruskon mako? Katsos, näes,\nkaapa on vieteri: kaapa potkasee aisojen alla, kun on juostava, mutta\nmako on säkki: mako hytkyy ja hyppii aisojen välissä, kun pitäisi\npäästä paikalta! Silppumakoakos, vatsanotkoa, sinä laivastasikin,\nparkistasikin ajattelet syöttää, silppumakoa, sanon, ruumaruntaa,\nkysyn, limppua pantterivöissä, Ruskon pyllää taklingeissa? Vilistikös,\nkysyn vielä, vaikkei tarvitsisi kysyä, koska muutenkin tiedän,\nvilistikös silmissä, kun sopi sinun Ruskon reestä ja rauhassa katsella,\nkuinka puhtaasti hevonen juoksee kuin enkeli neljällä jalalla, kun\nMusta on aisoissa ja minun Mustani kirvottaa kaviosta parastansa?\nVilistikös silmissä, kysyn, ja voiteli hyvästi sydänalassa\nhevosmiehellä niinkuin hanhensulalla siveltynä?\"\n\nEihän Alastalo hyvillänsä ollut Pukkilan jutusta, ja ymmärtää sen:\nnuuskan veroksi ja harmin kutimiksi se oli hänelle tarittukin ja\ntyrkytetty nenän alle haisteltavaksi! Ja sopii sitäpaitsi kenen hyvänsä\nkulkea koluta vaikka kokonaisen maaherran läänin lävitse ja hakea jopa\nlyhty kädessä ja silmälasit nenäorrella, ja ihmettä saa totisesti\nkiittää, jos hän sittenkään löytää niin tyvipäisen miehen, joka\ntasaisella naamanpidolla ja huulihörö viilipunkan tyvenissä\nkuulustelisi historian alusta historian loppuun kiemasevaa juttua\nsiitä, kuinka koetuksessa hänen tallinsa priimas, hänen varsasta\nraville opettamansa, kuinka koetuksessa hänen liinaharjansa sittenkin\nauttamattomasti ja joka askeleen pinnimältä on sakannut jälkeen, jäänyt\nvieriltä, hivunut, hivunut vaan taaksepäin parastaankin pannessaan,\njäänyt kuin jäänytkin, kuinka tekikin työtä, katselemaan takapuolelta\nrekilautaa, kun naapurin Hoija harja hojolla kirmasee matkaa edellä ja\njoka askeleen tämmiltä tempaa väliä selvemmäksi jäävän edessä, kuinka\nreutookin oman ruunan valjas ja kurottaa uskollisimpansa hurskas kaapa!\nKoskas sitäpaitsi yleensäkään kukaan järkipäissään odottaisikaan, että\nvaakalaudalla kaksitoista kruunattua leiviskän punttia kevittävä mies\nkävelisi laattian palkeilla enkelilapsen sipsutuksin ja lankkujen\nnarisematta, ja että Alastalon partaisesta leuasta hymisisi mannaa ja\nhoosiannaa, kun sitä on kutitettu kynnellä karvojen juuriin. Ei sentään\nniin pahasti tärähtänytkään, kuin olisi voinut peljätä ja syytä olisi\nollut odottaa, koska pitäjän kaksi parasta hevosmiestä olivat\nhampaittain ja puhe oli Pukkilan Mustasta ja Alastalon Ruskosta.\nAlastalo istui nimittäin tällä haavaa nyt kuitenkin omassa salissansa\nja hänen vieraansa olivat hänen vieraitansa: isäntänä joutuu\nsopivaisuuden vuoksi joskus nielemään semmoistakin, jota hevosmiehen\nluonnolta ja kunnialta ei muissa oloissa saisi noitumatta painumaan\nkurkusta alas. Sitäpaitsi käski viisauskin, vaikka karvastellenkin,\ntällä erällä jättämään jahnaamisen Ruskosta ja Mustasta parempaan\nkertaan, sillä kerjettäisiinkö huomispäiväänkään enää palaamaan\nparkki-asioihin, jos Pukkila nyt pääsi traveilleen ja tavallisille\nkeräjilleen pahanhengen Mustastansa. Missäs naisväkikin viipyy ja\nkuhnii, kun eivät jo saa totivettä saliin, että päästäisiin parempaan\nalkuun! harmitteli hän ajatuksissaan jonnekin käsin näräänsä\npurkaakseen ja lähetti pienen silmäntutkaimen tupakamarin oveen, jokos\nse kohta aukenee.\n\n\"Mitäs semmoisista ajamisista puheenkertaa enää vuosien takaa, kun\nsohrit Mustasi kanssa edessä ja sorkit tiellä kuin mikäkin juuri kun\nmeidän piti Ruskon kanssa taittaa kotia päin?\" sanoi hän kuitenkin\npieneksi osviitaksi toisille, koska sananrakoa oli ja Pukkilan silmät\nkiilivät salissa senkurisina, kuin kysyisivät ne itsekultakin,\nkuulittekos-kuulittekos? kuulittekos varmasti jokainen: hiiren\nhiiskausta ei pidä Alastalon haukotella tämän jälkeen tässä asiassa!\n\"Sain minä sentään pidätellyksi Ruskoa ohjaksista sen ajan, että\npääsitte tieltä ohitse ja meillä oli sarka kavion edessä vapaana!\"\nlisäsi hän asian selventämiseksi vielä ja kampasi ajatuksia oikeille\njakauksille mielissä.\n\n\"Ja mitäs minä Ruskoineni olisin turhia sinun Mustasi kanssa enää\nkiiliskelemään ruvennut, koska meidän tallista jo Teemu-valakkakin oli\nedellisenä päivänä Mustalle näyttänyt, kumpi toisesta jää, kun\nAlastalon hevonen pistää menoksi!\" lisäsi Alastalo ja alkoi hänkin jo\npäästää kuria omiin silmiinsä. \"Meidän Tiinamme, Teija-Tiina, silloin\noli kirkkomatkalla -- Tiinan tiedätte, hänellä oli ollut hänen\nkäryaikansa, semmoisia kuin Tiinalle joskus ja useinkin sattuu ja\njolloin ei ihmisille tuvassa mukista sanaakaan viikkokausiin ja\nlehmillekin pihatöissä ja hinkaloissa puhellaan välttämättömät vain\ntiuskimalla -- Teija-Tiina siis oli ohjaksissa ja kirkkomatkalla --\nkirkolle Tiinan nimittäin semmoisten aikojen päälle tavallisesti täytyi\npäästä, että sai kirkonpenkissä hautoa päästä ja sydämeltä häkäpahkat\npakottamasta ja palata saarnan jälkeen virkistyneenä ja pestynä kotiin,\nniinkuin saunapuhdas ihminen löylystä! -- Tiinalla siis oli kirkkopäivä\nja silkki päässä, ja minä olin jo huomeltaina sanonut voudille, että\npistäkää iso-Teemu aisoihin, niin saadaan ehiöinä ehtooksi kotiin sekä\nhevonen että piika ja Tiina pääsee jo menomatkalla opettelemaan\nnöyryyttä, eikä Teijaltakaan unohdu kirkkomatkalla heruttamisen taito\nsormista, kun on suitsista ja lypsynuotilla nyittävä Teemun muistossa\nvissiksi se asia, että asteltava sentään on, vaikka verkakseenkin\nkuljetaan! Kirkolle asti he pääsivät, Tiina ja Teemu, sillä kirkko\npysyy paikallaan, vaikka myöhemminkin saapuu pakalle, ja kotio päin\nmyöskin lähdettiin liikkumaan, kun se vuoro tuli Teemun taksista, ja\nTiina aikansa oli sahannut ohjasperissä ja maiskutellut niin\nvoimallisesti ja hartaudella, että olisi voinut ajatella mitä hyvänsä\nvanhasta naisihmisestä, ellei toimituksista olisi ymmärtänyt, että\nTeemun paatunutta konisydäntä niillä äänillä herkytettiin, eikä\nympärillä naureskelevien ja irvistelevien kylänpoikien. Liikkeelle siis\npäästiin viimein, kun yhteisesti yritettiin, ja kotio päin liikuttiin\nniin nopeasti ja sillä kyydillä kuin Teemu piti otollisena ja\nkaksikymmenvuotisen valakan arvolle sopivana, ja samaa varmaa menoa\nolisi kai jamattukin nukkumatta Alastalon tallinovelle asti, ellei\nItärannan mäessä, juuri kun ajetaan alas jäälle, sinun jumpurisi,\nPukkilan Mustan jumpuri olisi alkanut kumista yhä likempänä takana.\nTeemulla oli muutenkin jo mäessä ollut mieliharmia, aisat lykänneet\nmyötäahteessa hihnattomat länget korville, niin että oli täytynyt\nvanhan vaivata kolottavia jäseniänsä ja hölkätä joku askel juoksun\nlönkää korjatakseen luunsa reen tieltä. Sitäpaitsi oli tämä paikka,\nItärannan mäki siinä juuri kun ahteen vietolta ajetaan jäälle, Teemulle\nvanha tuttu muinaisilta varsamuistoilta. Siinähän on rannalla kohta\nHuuskerin rakennus vasemmalla, ja kun kaksikymmenvuotiaat valakat ovat\nsemmoisia hevosia, jotka joskus ovat olleet kolmitalvisiakin ja oriita,\nniin ovat nekin joskus ja jossain paikassa joutuneet kirvottamaan\nkavioistaan, minkä niistä on höllännyt. Ja Teemulla oli tällainen\npaikka juuri Huuskerin akkunain edessä. Minun isävainajani, Alastalon\npapavaari, niinkuin muistatte, oli vähän hevosmiestä hänkin, ja kun\nHuuskerissa silloin vielä eli vanha Huuskerin Holmroos, isäpapan paras\nystävä ja kipparikamraatti, niin ei hänen akkunainsa ohitse häpeän\nvuoksikaan ajettu ankanlönkässä, vaan hevosen piti muistaa, oliko hän\nsitte Teemu, vai mikä muu, että hänellä olivat jalat allansa, kun\nkirkolta palattiin. Eihän Teemulla varsanakaan varsinaista menoluontoa\nollut, oli jo silloin liika paljon luunromua ja vetoselkää aisoissa\nmukana, jotta askel olisi juoltanut oikein nopsaa, mutta Huuskerin\nkohdalla ja isävaarin ohjaskourissa oli hänkin saanut jo nuorena ja\noriina luihinsa sen opin, että siinä paikassa oli painettava eteenpäin\nhuiskimalla, vaikka henki menisi. Tällä kohdalla siis, Huuskerin\nakkunain edessä, puhallat sinä Mustasi kanssa Itärannan mäestä alas ja\nsamaa menoa jäällä Teemun ja Tiinan rinnalle ja ohitsekin kait,\nniinkuin meininkeissä ainakin oli. En minä tiedä, mitä Tiina ajatteli,\nkun siunasi suitsissa, mutta Teemun minä hyvin ymmärrän. Teemulla oli\nharminlotko korvissa tarpeettomasta juoksunlönkästä mäessä, menontieto\nluissa Huuskerin akkunain edessä ja kiukunäkä hampaissa, kun huuditon\ntammaflikka juuri silloin ajaa härnälle ja vierille, kun pitäisi\nhevosen ja valakan saada rauhassa pistää totista parastansa tiellä,\nniinkuin on opetettu ja sakramenteissa. Niin sitte kävikin, niinkuin\npitikin ja ymmärrettävä oli, Teemu ei ollut istunut kirkossa ja\nsyntejänsä tunnustamassa niinkuin Tiina, vaan seisonut kirkkomäellä\npaleltumassa ja kiukutellut kotokauroja, joita ei ollut edessä, eikä\nsiis ollut sen hurskaampi paluumatkalla kuin tullessakaan: Teemu ei\nkärsinyt pilkkaa! Kun sinä siis kopevasti ajat Mustasi kanssa kupeille\nja Mustakin mataliltaan luikkii vierillä, niinkuin sinä sen olet\nopettanut mataliltaan luikkimaan silloin kun on pyräyksessä\npyyhkäistävä komeiltansa sivuitse, olkoon naapurin aisoissa vaikka\ntiine lehmä kävelemässä, mikäs oli silloin Teemulle sutevampaa kuin\niskeä valmis hammaspari siihen paikkaan Mustan ruumiista, jossa selkä\nloppuu ja häntä alkaa ja joka mataliltaan oli kuin lautasilla tarittuna\nkeikkumassa vierillä harmissa hälväistäväksi? Sen Teemu tekikin ja\nMustan juoksulle tuli lyhyt loppu samalla kuin Teemu itse sieppasi\nkaksi paria alleen ja lykkäsi kuninkaan ravia Huuskerin akkunain alitse\nniin hartaasti, että Huuskerilaisilla oli ollut nauramista koko\nehtoopuoleksi pitkää pyhäpäivää: nykyinen Huuskeri sanoikin, että\nisävainaankaan käsissä ei Teemu ollut niin hurskaasti selvittänyt\nkinttujansa heidän akkunainsa edessä kuin sillä kerralla Tiinan\nistuessa ohjaksissa ja Pukkilan Mustan niistettynä nurputellessa\ntakana. Koskas sinä tahdot uuden paremman kerran koetella kumpis oikein\ntosipaikassa ajaa ohitse, sinä Mustasi kanssa vai meidän Tiina\nTeemulla? Minä kyllä lähetän Tiinan matkalle, kun tahdot ja sinulle\nsopii, niin sekin riita tulee ratkaistuksi!\"\n\nAlastalo oli jutellut juttunsa loppuun ja maksanut velkansa, silmät\nkatsoivat Pukkilaan ja kysyivät: kuittaatkos, vai vieläkö on\nkorkorästejä jäljellä ja maksamatta? -- Hevosasioissa ei\nleikintuntevakaan mies ymmärrä pilaa.\n\nEi Pukkilankaan pääknuppi sentään ollut aikoinaan siitä nauriskuopasta\nnoukittu, jota pakkanen oli päässyt pitelemään ja palelluttamaan:\näkkäsi hän, että yhteisesti naurettaessa pysyy naurajien puolella, jos\nitsekin nauraa! \"Teemu on teidän tallinne paras hevonen, sen minä olen\naina sanonut!\" vahvisti hän siis vain kylmäverisesti ja yksikantaan\nAlastalon historiaa. \"Ja ottaisit sinä vaan Teija-Tiinan tarhasta\nkuskiksi pukille Ruskosikin kanssa liikkuessasi, niin kukaties tulisi\nRuskostakin vielä ravuri!\" terästi hän tunnustustansa ja haukotteli\nsavurenkaita ilmaan, ikäänkuin istuisi levollisin mies piipun varren\ntakana. \"Teemun-kromo, Teemun-kromo, sanon, paras hevonen Alastalon\ntallissa!\" puheli hän ja kertaili hyvänahkaisia, että kuulivat asian\ntoisenkin kerran ne, jotka eivät ehkä ensimmäisestä nuotista\nymmärtäneet. \"Teemunko, Teemun luukropankos? siinä on ruumaa! senkös\nsinä parkin riitingin malliksikin olet katsonut?\" häyhäsi hän\nyht'äkkiä: ei auttanut enää pidätteleminen, jos omissa nahoissa piti\npysyä! \"Teemun kylkiluurunta pantterikaariksi ja Tiina hameissa\nkapteenipakalle flakaamaan, niin jumal'aut, jollei merikin peljästy ja\nsylje kuuttoa tieltään edellä kuin piru hollantilaista Atlantilla, niin\nettä sataman suut vilkkuvat ohitse ja vilisevät pukspröötin edessä\nniinkuin Humu-Matin silmissä oman porstuan ovi, kun häähummilta\npalatessa yhden sijasta oli seitsemän läpeä seinässä ja jokaisessa\npukkasi päänsä pihtipieleen!\" Pukkilalla olivat taas liepeet liekissä\nja purjeenkluutti tuulessa: kuulkoon Teemunsa, koska Teemusta puhe on\nja Tiinasta myös! ajatteli hän ja laski sojolta. \"Jokos sinä Tiinan\npian käsket salin puolelle, että saadaan katsella kummoinen kapteeni on\nparkkiin ajateltu?\" kysyi hän ja päästi silmäkeränsä kalansaaliille\nsalissa korjaamaan tällä kertaa omaa naurunpotkivaa apajasta.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nTotivesi kannetaan saliin, ja Härkäniemi, niinkuin muutkin, ja\nvarsinkin eräs, saavat taas mielikseen katsella Siviä-neitosta salissa,\njopa peilinkin pohjilta. Muutakin mukavaa sattuu, kuten esimerkiksi\nsitä, että Krookla pelastaa itselleen rommilasin melkein\nsekoittamattomana ja että Pukkila pääsee liikkumaan komeasti.\n\n\nNyt piti sentään Langholma naurunhörinää riittävänä ja rupesi\nlepposiltaan asettelemaan kopua. \"Riitelette ja repelette kuin kaksi\nkukonpoikaa samaa suolinkaista kumpikin päästään!\" hymähteli hän\nAlastalolle ja Pukkilalle, ja oli toruvinaan. \"Kait nyt jo Tiinasta on\nsen verta puhuttu, että päästään taas parkkiasioihinkin palaamaan!\"\nlisäsi hän vakavammin. \"Ovatkos täällä kaikki valmiit kirjoittamaan\nosansa, niin että saadaan kirjat selviksi ja parkki merkityksi\ntäysiin?\" kysyi hän Alastalolta, koska arveli, että jonkun tässä\nkuitenkin oli ensimmäisenä astuttava kynnyksen yli, ja miks'ei hänkin\nsitä tekisi sill'aikaa kun muut odottelevat? Ei pöytäänkään pidoissa\nkukaan kävele, ellei yksi astele edellä! \"Minä luulen, että saisimme\nalkaa, kaikkihan ovat jo paikalla!\" sanoi hän siis, ja oli Langholma\nkeinutuolilla.\n\nSalissa oli naurun hälinä lakannut, oli hyvinkin hiljaista kaikissa\nneljässä nurkassa ja pitkillä seinillä myös, Lahdenperäkin oli jo\nlakannut pärskimästä, kun äkiltänsä oli vatsantäysi naurunholotus\ntukautettava yskänähkyksi ja istuttava peräsohvalla lautamiehen\nnaamalla, Pukkilakin oli vetänyt pussikkansa kokoon: nyt oli oltava\nvalmiina loikasemaan, miltä nurkalta hiirenhiuku vain uskalsikin\nkäpälänsä laattioille! Ainoastaan Alastalo oli vähän ikäänkuin\nhiilillä, hänen silmänsä pysyivät tikkuina etukamarin ovenrivassa: mitä\nsährimistä niillä oli olevinaan tuvassa, kun ei jo alkanut kuulua\nmitään ja ovi krapahtanut! Langholmakin! harmitteli hän, mitäs hän\najattelee, järkimies tavallisesti, kun alkaa hoputella ja nykiä\nvieressä kärsimättömiänsä kyynäspäähän juuri siinä parhaassa tingassa,\nkun toinen on monen sihdin ja turhan vaivan jälkeen viimeinkin saanut\nlanganpään oikealle torkolle ja säije sittenkin on lopulta sentään\nkiusojen palkaksi neulansilmän närpillä ja sujahtamaisillaan kärjen\nkapeasta sisään, vaikk'ei kuitenkaan vielä aivan pujeen varmoilla ja\nsisäpuolilla! Alastalon sieraimissa tuhahteli, vaikkei hän mitään\nsanonut, koska se kuitenkin oli Langholma, Langholman Efram, joka nyt\noli sotkemassa. Puhelee valmiista ja kirjojen selvittämisistä, vaikk'ei\nvielä ole totivesikään salissa! ajatteli hän ja halveksi pienen\nsiemauksen, koska totuus kuitenkin aina sadattelee totensa todeksi\nomissa ihoissa ja veren kiemauksissa, vaikk'ei sitä silti tarvitse\nkielenpäästä kaikelle maailmalle paukutella, niinkuin löysävatsainen\nhevonen purkiansa tielle! Sopikos tässä nyt ennen mitään totisia alkaa,\nennenkuin totivesikään on pöydällä ja lasit höyryävät!\n\nTietysti on jokaisella täällä hänen pääknuppinsa matkassa ja mukana\nkotoa, ja lompakon sisällys laskettu ennen tänne lähtemistä, mutta\nmitäs täydestäkään padasta kraakulla, ellei valkea porottele padan alla\nja kiehuttele puuron laiskaa hypyn loiskille ja ryynin kylmiä kypsän\nkuumille? Miehen järkikin tarvitsee kuumentamisensa, ennenkuin se\nhuomaa luontonsa loikasevaksi, ja leimaus lasista on samaa poikaa\nkiemasemaan päässä, kuin kolme-neljä halonkyhjää räiskymään suuruspadan\nalla pesässä: odotappas aikasi ja varro tuokiosi, niin kihasee\nkumpikin, padassa tulella sylkevä suurus malmikylkien huminoilla, ja\npään pajassa paisuva rohkeus miehenmielen nousemilla! Mitäs humalasta,\nse on tietty asia sanomattakin, että porsas pöydän vieressä on sika\npöydän alla, mutta se kiemaseva kihaus, jolloin tukan alla piirtää\nsemmoista, jota ei muutoin tunne, ja jolloin ajatus uskoo siipisankoja\nhavittelevansa ja mieskroppaa kevittää, vaikka hän seisookin tanterilla\ntavallisilla anturoillaan, se ensimmäinen karku veren karpaloissa ja\nkirkas leimaus sydämen kuopassa, se se tekee lampaasta leijonan ja\nmiehennahjuksesta tanssivan Taavetin harppu haruksissa! Ei miehiä\nketoon juoteta, kun elosarka avataan, mutta pikari on isännällä mukana\npellolla ja tuikuntuima varassa kurkunkaraisuksi kullekin, kun roikka\nlähtee ja vainiolla alkaa kahina: suonten soiluissa veren laulut, kun\nkiihtää pellolla poikaparvi ja taipuu suihkava olki suulle hahmivan\nkilpaavan sirpin; helke saralla ja hilke hilpeässä joukossa, kun\nvilkaten solmivat neitosormet ja kiireellä jää sorjilta lyhteen\nlykkyvää sängelle; terä ja toimi heilumissa miesten, kun vakaat\nviuhkovat hihojen huljumilta, ja kavejaa kasvaa kavejan taakse jonoille\npoutavan lakean! Haukotustakos kiskoen laivakirjatkaan pöydälle\nlevitettäisiin ja unikekonko puumerkein parkkipaperitkaan\npräntättäisiin?\n\nAlastalo oli jo liikkeellä keinutuolilta, ja niskatkin laattialankkujen\nalla tiesivät painosta, että isäntä oli nyt itse kävelemässä salissa ja\nMattsson permannolla: jäykkäkin honka, kahdeksantuumaiseksi palhottu\nkanteiltaan saattaa sopivassa paikassa osoittaa otollista kunnioitusta\nja huojua heijahdella viidettä syllän jäntimillään hätiköimättä sen\nhiuskarvan vapisun, että notkumilta erottaa, asteleeko palkeilla\npainaviltaan kuka kahdentoista leiviskän Kaifas, vai joku muu vain\nlaihempi Iskariotti. Ja ymmärsivät salissa muutkin kuin huojahtelevat\nlaattiapalkit, että tärkeä toimitus oli menossa, kun Alastalo laattian\npoikitse verkakseltaan läheni etukamarin ovea, verkakseltaan\nkeikutellen ja ilman kiireen pitoa. Ilmassa oli, ennenkuin ovi\navattiinkaan ja mitään sanottiin tuvan puolelle, tieto, mitä nyt\ntapahtuisi: Pukkilalla paloivat silmät päässä ja hän istui sohvalla\nkuin orava oksankyykyllä, valmis loikalle, mutta nopsa paikallansakin,\nkuinka ketteriltään vain oli virkkuna oltava varpaillaan, Lahdenperän\nlevisivät ja paistoivat poskipakarat rehellistä lautamiehen laveutta,\nja valheen synnin päästäisi suustansa aivan tarpeettomasti, jos\nsanoisi, että Härkäniemikään tällä haavaa olisi istunut piippunsa\ntakana pelkkänä tyvenenä vierasmiehenä ja haukottelevana haasteen\ntodistajana: suonenvetoa räpytteli hänenkin silmälaudoissaan, kun\nAlastalo nyt oli tupakamarin oven edessä ja ripa koska hyvänsä voi\nkrapahtaa.\n\nSe tapahtuikin: Alastalo aukaisi oven, ja monessa tuulessa nuijinut\ntukka ja idem d:o eri toimissa heilunut parta katosi muun karvaisen\npäätukun mukana tuokionkotvaksi näkyviltä oven rakoon etukamarin\npuolelle muun osan kapteenista ja manttaalimiehestä pysyessä ruumiin\ntukevilta puolilta salin turvissa ja niin monen silmäparin tähdättävänä\nkuin tällä haavaa oli sanan pukahtamatonta istujaa neljän seinävieren\nmitalla. Olihan laita siten, ja se tiedettiin, että Alastalo oli tukeva\nmies anturoillansa Siwiän komentosillalla, kapteeni salissansa\nisommankin joukon keskellä ja rusthollari-isäntä kirkonpenkissä ja\npitäjällä, liukas, kun oli oltava ankerias asioissa, ruissäkin painava,\nkun kuka luuli leikillä liikuttelevansa, täräyttäväkin, jos oli kaviota\ntarpeen takapotkoon, ja miks'ei hän ollut karhu konnossansa kotonakin\nja Mattssonin paksuinen Hermanni Alastalossakin, kun oli arki, talo\ntavoillansa ja Eevastiina ilman pitsimyssyä. Mutta tämmöisenä päivänä\nkuin tänään, ja tämmöisen päivän edellisenä päivänä ja vielä senkin\nedellisenä, jolloin talo jo vuorokausimäärät on ollut väärinpuolin ja\nsiinä juoksunhuiskeessa ja muussa hopun kohinassa, että miespuolinen\nihminen hyödyttömyydessään, ja sielläkin tiellä ollen ja puoleen\ntyrkittynä, missä luuli parasta tekevänsä ja auttavansa, saattaa\nhiljaisessa mielessään alkaa napista Jumalaansa ja luonnonjärjestystä\nvastaan ja ihmetellä, onkos tapahtunut mistaaki ja paha erehdys vai,\nkun on senkinkaltaisia ihmisiä maailmaan luotu, joilla ei syntymästä\nole hame yllä; tämmöisenä, ja, kuten sanottu, tämmöisen edellisinäkin,\nmutta varsinkin juuri itse tämmöisenä päivänä, jolloin emäntä\nkymmeniltä muistamisilta on ensimmäisen vieraan jo kolistellessa\nporstuassa viimeinkin varastanut itsellensä seitsemän kiireen välissä\nsen välttämättömän ajan raon tupakamarin peilin edessä, joka\njoudussakin tarvitaan, kun silmien vahdatessa tupaan ja suun hokiessa\nhoppua juokseville, on tingan kaupalla mallattava vieraitten tuloksi\ntukkakin sileäksi ja levitettävä talon arvon tähden pitsinsilkit\nkapteenskan taatiksi emännän hiuksille, tämmöisenä ja tämmöisinä\npäivinä on rohkeakin mies ja isäntäkin talossansa, varsinkin jos\nhänellä on Eevastiina emäntänä ja kapteenska semmoinen, joka tietää,\nmitä talolta tarvitaan, kun on vieraita salissa koko pitäjältä,\nuljaskin mies siis ja Mattssonin tykevyinen lape laupias otus äänen\npidolta ja kesy lammas tuvanpuoleisiin asioihin kajotessaan.\nLeijonakattikin, sanovat, kun sillä on maha ravittu ja vatsa\ntyytyväinen, on kylläisen aikansa melko laadullinen elukka vastaan\nsattuessakin, lönkäseepä äijä pakojuoksuakin loikassa nisupellon halki\nolkien välitse metsän puskien piiloon, kun kellä vain on sisu kotona\nsydämessä ja karakka käden kourissa hätistämään petoa korjaamaan\nniskanahkansa ja häntäpakaransa ajoissa turviin, ja mitäs Alastalokaan\ntällä hetkellä ja oman tupakamarinsa oven suussa olisi ollut oman\narvonsa ehjänahkaisuuden vuoksi sen harjavampi, kosk'ei mikään hätä\nollut pakottamassa, ja koska kaunis puhe on aina otollisempi silloin\nkun tietää, että mellastamisella ovat riskinsä ja omat kynnet alttiit\nkäpälämäkeen. \"Jokos teillä tuvan puolella pian tulee totivesi\nvalmiiksi, että saadaan tänne lämmintä sisään!\" sanoi Mattsson siis\nasiansa siivosti oven raosta ja painoi oven nopeasti ja kiireellä\ntakanaan umpeen pujotettuaan ensin päänsä ketterästi takaisin salin\npuolelle. Tuvassa oli nyt kumminkin siis tieto, että salissa jo\nodotettiin, ja ovi niin ripeään kiinni, ettei salissa mitään kuultu,\njos tuvassa jotain sanottiinkin! Helpotettuna miehenä palasi Alastalo\ntoimitukseltansa takaisin keinutuoliansa kohden. \"Kuiskasin tuvan\npuolelle, että vaimoväki tietää hopun!\" selitti hän kävellessään ja\nmelkein kehasi.\n\nMiks'ei manööveriä olisi huomattu ja ymmärrettykin: Härkäniemi veti\ntavallistakin syvemmän haikuhuokauksen piipustansa ja ummisti pari\nkertaa luomilautojansa, ajatellen sillä aikaa, samalla kun koetti\nsalata pienen vahingoniloisen naurunpoikasen hyppelyjä silmänurkkiensa\nvilauksissa, sitä merkillistä onnea, haikeata lykyn siunausta, että hän\nkuitenkin oli omasta puolestaan sentään yhä vieläkin vanhapoika ja\nnaimaton mies, ja avoi kotonansa oven kokonansa auki, kun hänellä oli\nasiansanomista salistansa tuvanpuolille. Myöskin Pukkilan silmät olivat\nPukkilan kasvoissa tällä haavaa niin kaittuja karitsoja ja niin\nviattomia samarialaisia, että Alastalon itsensäkin täytyi takaisin\nkeinutuolilleen itseään sovitellessaan ja vaivihkaa Pukkilaan\nvilkaistuaan epäturvallisesti vannoa sisuksissaan auttamattomaksi\ntodeksi, että pahus ja kärpännuoli oli kuitenkin kerjennyt äkkäämään ja\nkorjannut nokkaansa asiasta sen, minkä tarvitsi ollaksensa valmiina\npaikan tullen livasemaan lätän suustansa kuin siivo västäräkki livan\nkivelle sirotakkinsa taskusta hännän huiskasemalta!\n\nManööveri oli siis huomattu ja ajatuksissa selitetty joillakin kulmilla\nsalia -- Eenokkikin oli, merkillistä kyllä, osoitellut elonmerkkejä\nitsessään ja tuhautellut piipunnysänsä yläpuolella paheksuvasti\nsieraimiinsa viitsimättä kuitenkaan nostaa piipunpesästä enempää kuin\npuolen silmää kurjuuteen: kuri ja kaikenkaltainen sananvalta pitäisi\njärjestyksen nimessä sentään talossa olla turhemmissakin asioissa\nsillä, jolla on käskynväkänä leukapielessä piippukin! -- Mutta yleensä\noli ilmassa virkistyksen humausta Alastalon sanojen jälkeen etukamarin\novella, jonka takana oli tupakamari ja sen toisella puolella tupa,\njosta parempikuuloinen voi kuulla astioiden helisemistä ja muuta\nvirkistävää kilinää. -- Ajatukset menevät pitkässä istumisessa\nparemmassakin seurassa hiukka myttyyn ja kaksinkerran laskoihin,\njollei joukkoon vähä itsekukin pääse vuoroltansa verryttelemään\nomiakin jäykistyviä mielenjäseniänsä, ja niinpä oli Pukkilan\nkielenkärjen sulavammistakin oravanloikista ja Alastalon järjenkynnen\ntanavammistakin karhunpussikan taputuksista huolimatta leikki ruvennut\ntuntumaan pitkältä salissa ja minä-sinä alkanut varoviltaan katsella\ntoisiaan silmiin ja kurkistella lähivierille: eikös tästä parempaa pian\nkuulukaan ja räättiä vaihdeta pöydässä niinkuin lautasiakin? Näissä\noloissa vaikutti siis salissa Alastalon tervetullut ja jonkun verran\nodotettukin kävely tupakamarin ovelle ja paluu takaisin toimitetun\nasian jälkeen keinutuolille istumaan, mieliin, niinkuin merillä ja\nmarkkinamatkalla uusi tuulenhönkä paremmalta kurilta purjeisiin, jotka\njo olivat alkaneet laiskotella mastoissa ja laskotella entisen vedon\nnukkumilla, mutta nyt taas viriävät ja virkistyvät uuteen lykkimisen\nhenkeen, alkavat oikein tosissansa taaskin puhdata poskiansa, niin että\nlysti on taaskin markkinareisu, airot saavat levätä, keula kumartelee\nkevyitä noikkumiaan myötälaineitten kuohumilla, paatti huristaa\nvaahtiviltaan päin kaupunkia ja laidan liepeillä lirkuttelee merenpoika\nhopevia solinoitaan!\n\nLahdenperä oli paikalla ja ensimmäisenä vilpastunut mies: \"Kutu käy ja\nkala parvii, koska pinnallakin jo pulahtelee ja lahnakin tunkee\nkuononpäätä merestä henkipaikkoihin ilman hajuille!\" sanoi hän ja\nkuljetti silmän siirtyvää niin merkitsevästi Alastalosta keinutuolilla\nkamarin ovelle ja kamarin ovelta takaisin Alastaloon, että kenenkään ei\ntarvinnut jäädä aprikoimisiin ja ajatuksen vaiheisiin siitä, ketä\nvertauksessa kukaties tarkoitettiin polskivalla lahnalla, joka tekee\nlupaavia keikkojansa kevätvetten lystäimillä, ja oliko mitämaks\nkenelläkään mitään paremmanpuoleisia pyytöodotuksia mielessään\nvisseistä mieluisista helinöistä etukamarin ovelta käsin. Myöskin\nvastapäisellä puolella muuria tampuurin oven vieressä oli huomattu\nviimeiset tapahtumiset muurin toisella puolella etukamarin ovella, ja\nKrooklan Mikkelin pää liuhoine parranhaituvineen ilmestyi hänen\nkurjenkurkkunsa venymillä näkyville kaakelikulman takaa niinkuin olisi\nsitä vähävähältä kurkotettu seipäännokassa yhä pitemmälle saliin. Se\nihme tapahtuikin, että Mikkel, omaa tuoliansa tosin hiukan eteenpäin\nsiirtäen, mutta istumassa pysyen ja paikaltansa sai kurkistetuksi\nmuurin editse ja nurkan kulmitse etukamarin ovelle, niinkuin hänen\nhalunsa oli. Hänellä, Mikkelillä, olivat nimittäin sääntönsä ja tarkat\nlakinsa ihmisissä, ja se nenä, että uuninnurkka oven kyljessä oli, ei\ntosin vaatimattomuudesta, vaan säällisestä kursailusta, hänen paikkansa\nvieraissa, josta häntä ei kuljetettu, ellei härkäparia saliin haettu,\nedemmälle laattialla, paitsi silloin, kun oli toisena miehenä orpanan\nja Langholman perästä käveltävä lasi hakemassa käteen totipöydältä tai\nruokapidoissa asteltava käskyn jälkeen pöytään istumaan, ja nytkään ei\nhän siis paikaltansa liikkunut, mutta veti tuoliansa kuitenkin\nsenverran edemmäs, että sopi muurin nurkitse seurata, koska ovi\nkrapahtaa ja kamarin puolelta kannetaan mannat saliin: hän kirkasteli\nkurkkuansakin jo selväksi ja ryki väyliä puhtaiksi.\n\nPientä odotuksen kahinaa oli muuallakin salissa, tuolin jalka narahti\nsiellä täällä, kun joku siirteli itseänsä sopivammin istuimellansa ja\npuheenkerta eri kulmilla oli ylt'ympärillä semmoista, että jos joku\nmenon ja muun sävykkään istumisen ja muodon vuoksi jotain huomasikin\nsanoa vierinaapurilleen, ja näön tähden sekä senpuolesta, ettei aivan\npukahtamattominakaan istuttaisi, niinkuin mannerlaiset pidoissa ja\nnökövarikset ruokanorkkumilla pellonaidan harjaspuilla, kysäistä\ntorkasikin, keltä kysäsi ja mitä kieleltä ajatuksen vaivatta ja omia\nolkojansa oli kyselemisen herua juoksemassa, niin vastauksen\nkuulemiseen ei korva kuitenkaan jäänyt heritetyksi, jos vastata\nhuomattiinkin, sillä kysymys ei ollut tarkoitettukaan vastattavaksi,\nmuuten vain lausahdettu suun käyttämisen merkiksi seuran vuoksi, ja\nilman tyhjän paikan täyttimiksi sillä aikaa, kun sekä kysyjällä että\nkysytyllä huomio tällä haavaa juoksi tärkeämmillä asioilla ja\ntarkemmilla vainumilla, kuono kosteana nuustellen niin kuin koira\njäniksen jäljillä, millä risauksella harahuuli luikasee pensaasta\nkedolle ja jahdin kaarestus alkaa! Eihän tässä tosin sen pahempi jaaki\nollut odotuksissa, sen tiesi, mikään semmoinen karku, jossa vatsan kuve\nsaa karvapuoliltaan pyyhkiä maan ruohoa, minkä varvas harppaa turvetta,\nkun kynsi kurottaa, ja haukku ulista kurkusta, minkä ääni hinkuu, kun\nkita liehtoviltaan päästää kielen riippumilta innon vinkua väylille,\neihän tässä mikään virstan villastus ja takakäpäläin kilpa etukäpäläin\nkanssa ollut edessä, sen tiesi kukin ja jokainen, mikään kannunkaato ja\nkurkun valelu kiulukaupalla; ihmismäinen ja siivo totilasin tyhjennys\nvain, semmoinen viaton leimaus suuhun, joka virkistää verta ja vie\nmiehen tukan juuriin, harjan alle tiedonsiemauksen siitä, että hän on\nrohkea poika siellä, missä kuka muukin Jalmari. Ei siis mitään\nrytinätä odotettu, mitään semmoista Vaasan polskaa laattialla ja\nmarkkinamaanantain aattoa seinien sisäpuolella, jolloin sammalsaumat\nhonkahirsien välillä alkavat tapettien alla kysellä toisiltaan ja\nlasiruudut akkunapookissa hutista keskenään, ovatkos isännät hulluja\nvai; ei, laitatotia vain odotettiin saliin, ja sitä helinää ja\nhilkansiukua silmään ja sydämeen, korvan kalvoon ja munaskuiden\npohjiin, kun ovi aukee ja täyden tarjottimen taakka lasien kimivää\njuhlaa ja karahviinien kimalaa hehkua vaeltaa virkistyvän ihmislapsen\neditse ja elävien silmien todistukselta taivaallisine kuorminensa\npöydän avatulle siivulle, joka varmana ja todellisena odottaa\nsivuseinän keskikohdalla valmiina akkunain välillä!\n\nOn kumma tunto ja ilonväri sydänalassa, kun merillä tyvenen peilien\nkeskellä ja penikulmien päilymillä purjehtijan silmä viimeinkin\nveneestä ja peräsimen varresta tähyää sinisen rihmat tuolla täällä\nvirstojen väilymillä: jo noukkii, jollei tietoonsa vielä, niin\nainakin aavistustensa hajukarvojen kärkiin, että ilman lintu on\nhuomennukkumiltaan jo ulohtaalla taaskin ja koettelee meren henkimillä,\nvieläkös siipi viuhkoo viistämiltään, solinat muistavat eiliset\ntaitonsa ja katras karkeloi tuhatlaumoina tuhanten takana tuulen\npaimenen kaitsemilla rannattomilta rannattomille, on kumma tunto,\nsanon, kun sieraimiin koskee tuoreeltansa tuulen heräävä haju, purjeen\nlasko huomaa virkistyksekseen, että ilma elää, laitojen laulamilla\nhavahtuvat aallot ilakoiviksi ja keula alkaa maistella, onkos tosikin,\nettä merellä on entinen märkyytensä ja suolan roiske! Se sama humaus ja\nheluntaihuomenen ruohon haju lemahti saliinkin nyt seinäilmojen\ntäydeltä, kun todella etukamarin ovi lensi selkoselälleen auki ja\nkamarin puolelta kuului askeleiden juoksua, hameiden kiireistä kahinaa\nja kilkkuvan lasitavaran lupaavaa helinöimistä.\n\nJo olikin ilmestys pihtipielien välissä, Siviä taas, norjaolka ja\nhivussorja, parmoilla tarjottimen valtaisa kaari, silmissä sääty ja\nilon virkeä viehke. Eipähän ollut tarjotin taakkoineen reunan äärestä\nreunan ääreen silmänkantamaton, mutta silmänkantamattomin helkkui\nriveissä lasin kirkasta lasin kirkkaan takana, himmi kuin meri\nrannnattomiltaan ja välkkyi kuin taivas kupuviltaan lasien juhlava\nkansa lepavilla lavean tarjotaakan. Jo oli neitonen vereviltään kulussa\nlaattialla, hopeitansa visersivät lusikanvarret laseissa, reunat\nkimisivät tyhjiltään ja syrjien heliät soittelivat hienojaan, kun\nkannan kevyt nousi ja kannan kevyt laski ja kukkava käsivarsi kanteli\nheläävää heijivää kuormaa avoimilla vakaisen salin ja katsomilla\nilahtuvain miesten piireillä avarain seinäin.\n\nJa kukas kiikutteli, kapsaviltaan tyttären jälestä, ellei emäntä itse\ntaaskin, Alastalon ketterä Eevastiina! Kun kärppä poukkii kiviröykössä,\nniin silmä kerkiää sieppaamaan vilauksen sen harpasta vasta senjälkeen,\nkun enää on vain kolon harmaa suu tyhjänä katseltavana edessä, ja\nAlastalon Eevastiinakin pitotoimissa, sai sulkea toisen silmänsä umpeen\nja sihdata sitä terävämmin toisella, jos sillä räpäyksellä tahtoi\nsiepata emännästä vilauksen, jolla häntä katsoi! Kyllä nytkin kieri\nkuin kerä laattialla, kun ihmeenä kulki salissa kuin siipileijoin,\ntaitohiljaa ja hievahtamattomin kanneltuna holhoomilla ihmiskärpän\nkuormankallis kaksine karahveineen ja kukkuvin posliinikannuin:\nvasemmiltako livahti ohitse, oikealtako sivuutti Siviän, kun\nnopeviltaan sirkeä äiti jo ennen tytärtä sujutti pöydän kaiteille\njuhlan leimuja heppavin toimin ja hepsavin helmoin. Jo oli Siviäkin\nvierillä pöydän: tottunut kukaties ei, mutta armas oli kumarrus\nneitosan poven ja suloinen hääre kukoistavan immen, kun tosissa ja\ntoimissa oli nuorten käsivarten kokottimilta taidoin ja varovin,\nvalppain silmin ja huolivin liikkein, väistöin ja huomivin viistoin\nsiirrettävä silahdukselta pöydän varmoille aluksille helivän parmauksen\nsylilavea taakka helähtämättä toisiinsa ainoankaan lasin kyynärkaarisen\ntarjottimen avaroilla äärillä.\n\nKunnialla oli tehtävä toimitettu: lepäsi siivukkaan kantimilla lasien\nlaitaisa meri levossansa, vipajamatta enää livertävän parven ja\nainoankaan hopeavarren enää siukumatta laulujensa hienoja syrjien\nneliöihin; helpotuksesta huoahti huojentunut rinta, keventynyt silmä\nnousi vapauksillensa ja Alastalon selkeäotsainen Siviä kohtasi\ntuoreeltansa oman nuoren katseensa peilin heijiviltä pohjilta seinällä\npöydän yllä akkunoiden välillä. Paalteleva oli kehysten kullassa upean\npeilin lavea reunus ja juhlan lupia kimmelsi pöydällä lasien liutava\nlauma, himmivät kehillänsä kulmien kuhmukkaat välkyt, ja läikkyivät\npintojensa hijeitä lasien tahotut syrjät, kun edessä Ranskan hohtavan\npeilin ja Englannin helyileväin yllä Alastalon nuori tytär nosti\npaisteista otsaa ja kohotti käsivarren soreata kaarta tasoittaakseen\ntoimellisin käsin suortuvien sukeata päälaen rikkailla raskailla ja\nsilittääkseen jakauksen jaoille vallattomiksi hellenneet haituvat\nohranoljen väreissä helkkivällä tukalla. Palmikkojen kaksi painavaa\nleiskaa läikytteli norean niskan nakkaamilta pellavansa keltoja soleana\nselän ja nuorten olkapäiden notkeilla taipumilla, kun käsien askare\nsuoritti päälaella huoltavan työnsä, silmien toimi tarkasti sormien\nvalpasta hommaa, vartalon varsi keinui ja taipui, kaulan kaari kenoi ja\nsiroi. Kaunis oli katsoa, kuin heinänkorsi heilumillaan suviniitun\nnurmikolla, notkean uuman nuori nousu kurottumilla korkean peilin, ja\nsirkkuva silmään, kuin kirkas karitsalapsi laitumilla veresten orasten,\noli päilymillä kuvastimen syvyytten kasvokaarto iholämpimän neitosen,\nsieluin tietävän-tietämättömin ihanuuttansa ihailevaisen.\n\nKatselivathan sedätkin ympärillä, kukin kohdaltansa ja ketään\nunohtamatta, Härkäniemestä sohvan päässä alkaen Krooklan Mikkeliin\nsaakka ovensuussa mielimehuin ja melko hyvillänsä sekä koreaksi\nkuormittua pöytää semmoisena kuin se nyt kattaamiltaan lupasi hyvää ja\nparempaakin niin kielelle kuin kurkulle ja sydämennupukallekin, että\nneidonumpukaistakin kissanpennun veikinöissään peilin pintaleen edessä,\nennenkuin tosihääre alkoi ja kuumaa alettiin näppäriltään kaataa\nkannuista laseihin, katselivathan, sanon, salin piiriltä setäsetkin\nvakavilta muhoomiltaan ja partojensa hyryksi pöydän virkistäviä\nilmestyksiä niinkuin kukoisteluita pöydän edessäkin ja peilin\nnuortuvilla pinnoilla, mutta todet sanoen ja vilpittömästi puhuen oli\nlaita tällä haavaa salissa ja varsinkin peilin etusilla kuitenkin\nauttamattomasti se, että kuinka leppoviltaan, niinkuin esimerkiksi\nHärkäniemi omiksi mielihurskaikseen tai vaikkapa pinnistäviltäänkin,\nniinkuin Pukkila silmäsyntisillään ominkin heikkouksin, mutta\netusijassa ja pääasiassa kuitenkin pojanpahuksen tähden ja Evaldin\npuolesta, nyt erikulmilla salia itsekukin kallistelikin harrasta päätä,\nkuka jo hieman harmahtavaa, kuka kaljunvoittoisempaa, ja istui vakaassa\nvahdinpidossa silmäkulmainsa alta sinne kohden, jossa kohta oli\nlaseihin helmivä, ensin kirkasta ja tulisempaa senjälkeen, ja jossa\nsitä ennen parempia odotellessa oli jo pelkillä peilin laitumillakin\nsilmänhemaa katsomisen ruuaksi koko kuultimen kyltä, ja pöydän\nhäärimillä neito-ihmisen hiipivää ihmettä sydänkerän suliksi enempi\nkuin paatunut sykkyrä todeksi taisi tunnustaa, tästä kaikesta siis\nhuolimatta, ja kymmenien vakaitten silmäparien jouten kantaessa ja\nturhanpäiten tuhlatessa kokeneen katsomisensa uskollista uhrilieskaa,\nkuka kirkkaammin loimottavaa, kuka sakeammin käryävää, kiitokseksi ja\nsuitsutuksensavuksi nuoruudelle, joka selkääkin kääntäen vielä\nkukoisteli sorjiansa ja jakeli almunarmoja vartensa armailta\nsolakoilta, tästä kaikesta huolimatta oli laita siis kuitenkin nyt se,\nettä Siviä, Alastalon nuori ja kukoistava Siviä, Alastalon salin peilin\nedessä ja pitäjän isäntäin ja kapteenien katsellessa, hiuksiansa\ntasoitellessaan ja päälaen löyhtynyttä kuria asetellessaan, ennenkuin\nnosti kannun käteensä ja rupesi vettä kaatamaan laseihin, ei tietänyt\nmitään koko katselemisesta, ei enempää kuin karitsainen nyppiessään\nruohon nukkaa kedolla tietää siitä, että vieressä on kyynärän päässä\npensaan oksa torkottamassa vehmaitansa purtaviksi, lehvästön takana ja\nyllä kokonainen korkea koivunlatva huojumassa raskaita huminoitaan,\nkoivun huojun vierillä metsän rantaa nuokkumassa niin lavealti kuin\nlaitumessa äärtä, ja pensaan, koivun, metsänrannan, koko laidunlakean\nmahdotonten äärten yllä taivaan telttaa niin avaralti kuin ilmoihin\nikinä sinisen väriä mahtuu pingoittumaan, ja sinisen kaarilla poudan\nkultaa hulmimassa niin kukkuroiltaan kuin karitsaisen viaton sydän\nkoskaan jaksaa käsittää ja karitsaisen turpa ahmia hyviksensä, ei olisi\nsiis enempi kuin äskeinen karitsa syyttömillä nyhtimillään taivaan\nsinisistä, Siviäkään tietänyt mitään koko salin katselemisista,\naavistanutkaan tyttöaivojensa pitsinyplien hienoisissa tuntimissa ja\nsäikivien pyydintensä kietovilla verkkosilmukoilla uiskentelevan kalaa\nsärjensätkivästä lahnanveroisiin möhjäleihin saakka parvimiltaan, ei\nmitään olisi neitonen tällä erää tietämättömissään aavistanut, ellei\nparastaikaa, kun käsi oli parhaissa toimissaan ja tasoitteluissaan\npäälaella ja tarkastava silmä juuri oli hyväksymillään sileän\nsilotetuksi, ja katseen tutkiva arvostelu tunnustamillaan kuvajaisen\nkuvastimen pohjilla kelvolliseksi kantamaan kaulansa sulavaa kaarta ja\nnäyttämään kasvojensa puhdasta muotoa Alastalon Siviänkin\nmoitteettomissa nimissä, ellei juuri tässä täpärässä ja näillä silmän\nhellittämillä olisi tähän asti nuhteeton katse käväissyt karkumatkan\nsen västäräkin hypyn mitan, joka oli oman poskihipiän ohitse ja\nkorvalehden sivutse suoritettava peilin sisäsyvyyksiin, jotta aivan\nsuinpäin ja silmien päistikalta suistuisi suoraan kuin kaivoon ja\nmihinkä: Janne Pihlmannin katsoviin silmiin, jotka nälänläpinä olivat\nkuin odottamassa tätä kompastusta, kyttäämässä kuin varman saaliinsa\nvartoomilla aivan korvalehden vierillä, vaikka salin vastapäisellä\npuolella! Nuori neitonen saattaa harmistua joskus, vihastua niin\nsydämensä pohjista välisti, että otsan hieno marto tukan juurissa\nlentää punaiseksi, ja siten tapahtui nyt Siviälle, tapahtui niin\nnopeasti, ettei kerjennyt kääntämään kasvojansakaan poiskäsin,\nrihahti kuin tulentappura tukkaan, niin että saikos salatuksi\npunastumisensakaan näkyviltä avoimiltaan peilin edessä! Tolvanakin,\nasettaa itsensä, tällää itsensä istumaan suoraan kuin lasketusti peilin\neteen, vastapäätä aivan, tollottaa, vaikkakin toiselta puolelta salia,\ntirkistää suoraan kasvoihin ihmistä, kun toinen korjaa hiuksiansa ja on\ntietämätön, katselee, niinkuin olisi hyvänkin kolttosen keksinyt ja\nhypistelee huulipartaansa, ikäänkuin me tässä katselisimme yksissä\nneuvoin toisiamme ja minä kurkistelisin peilistä kenenkään viiksiä:\npitääkin, taitamattoman asettaa itsensä tielle juuri silloin, kun minä\nkatson häneen!\n\nTotisesti, linnun lennostansa olisi murhannut se katse, joka nyt jätti\nonnettoman Jannen syyllisyyttensä syvyyksiin peilin pohjille ja käänsi\nsalamoivat säkenensä laseihin pöydällä, viattomia toki ne sentään\nonneksensa vielä, koska seisoivat tyhjinä ja odottivat. Lykky oli, että\nEevastiinan kantamuksilta vielä toinen kannu seisoi odottamassa pöydän\nkulmalla -- toisesta, matalampikaulaisesta kaateli jo Eevastiina itse\ntoisessa pöydänpäässä hopulla ja toimella, huulet tällä erällä\nkuitenkin piukkaan nyplättyinä, kuumaa kiehuvaa sähisemiltään tyhjiin\nlaseihin, minkä joudulta kerkesi -- lykky oli, että oli kulmalla valmis\nkannu odottamassa ja Siviällä työ kuin tilattuna käsiin. Ja onneansa\nsopi Jannenkin kiittää, jos ymmärsi, siitä, että istui ehona ja\nkärventymättömin poski-ihoin tuolinsa vakavilla salin toisella\npuolella kaukana turvissa niiltä kuumilta, joilla Siviän kiivaan\nkäden hoitelemana Alastalon korkeakaulainen pitokannu nyt\nenglanninposliinisesta kuvustansa sylki ja syyti toron täydeltä\nkiehunvarejansa lasien sihiviin sisuksiin. Aijai sitä kannun korua\nhelkkivin rinnoin ja kruusatuin kultakyljin, että posliini heloittikin\nja kirkas kimmelsi niinkuin olisi ovea raotettu ja silmä noukkinut\ntaivaan salista semmoisen pitovilauksen, jota ei todeksi uskonut,\nvaikka selvästi näki, ja aijai sitä tyttösen kuvaa heljoposkin ja\nsinkosilmin, että punanlieskaa oli niin valtoimiltaan impi-ihmisen\nhipiäpäillä ja nuolenkärkeä niin kimpuiltansa suloisissa siniterissä,\nniinkuin olisi karsinan rauhasta puolapuiden päästimiltä loikkinut\nkaritsakatraan sijasta ja siivojen villapyllyjen viitteestä, tuiskinut\ntantereille veräjän täydeltä taivaantarhan tähtikarjan virmointa\nkipunatukkaa ja pyryvilliä kimalalintua semmoinen sikeä parvi, että\nsilmiä sakensi, vaikka järjellänsä torjuikin, ettei tulipalo sen\nlaveammilla aloilla loiskunut, kuin sillä kapealla kaistalla, mikä\nneitolapsen valkuaisella on ripsiensä välissä armasta katsomisen rakoa!\n\nArmonpaikka kuitenkin Jannelle -- Janne paralle, jonka oikeastaan\nsentään olisi pitänyt näissä rippijäisissä olla melko viaton mies,\nniin kaukana kun hän istui siivosti tuolillaan vastapäisellä\nseinällä salia, ja joka sitäpaitsi olisi tehnyt paljon pahemman ja\nanteeksiantamattomamman synnin, elleivät hänen silmänsä olisi olleet\nvalmiina ja vahtipaikallaan silloin, kun Siviälle ihmeeltä sattui\nkiireen keskellä sekin ajatus, että askareenvälissä armoilta, vaikkei\nansiosta päästää hänkin silmänsä sivumatkoille peiliin niille kohdille,\njoilta odotettavasti oli niitä vastassa vissi katse, vaikka vain\nvarastamisenkin toimituksilla ja luvattomuuksilla -- armonpaikka siis\nkuitenkin Jannelle tällä haavaa se, että ne lasit, joihin nyt\nkuumiltaan kaadettiin kannun kiehuvia, olivat syntymästään saakka\nhipiätöntä ainetta sisuspuoliltaan, eivätkä mitään ihmisen ihopinnan\nhelliä paikkoja, ja lusikat niinikään lasiloissa nekin kirkasta\nkarkaistua hopeata kestämään kalttautumatta tulistakin valelua\nkiikkumillaan, armonpaikka, sillä kiivas oli kieltämättä se\nkauniinkokoinen neitosenkäsi, joka tuimin vaikka sulavin toimin nyt\nseurauksia surematta hoiteli kannun valtikkaa pöydän ääressä ja\nsitä asian puolta, että ainakin lasit, niin viattomina kuin ne\nkilottelivatkin syyttömissä riveissään, saivat tuntimissaan, jos niillä\nsemmoisia oli, kuumiltaan kokea, kuka oli suuttunut, ja huomata joku\ntoinenkin sivulta, jos katseli ja oli mieltä päässä, mitkä lämpimät\nolivat tällä hetkellä hänen kärventimikseen hänelle sydämestä suodut ja\nhänelle ansiosta tarkoitetut!\n\nPosliinia oli, ja säälintietoa vailla se kaarekas kannuntorokin, jonka\ntunnoton kuro nyt valkumiltaan syöksi suun täydeltä suitsuvaa kihaa ja\nkiehuvaa kimmeltä kuumiensa viluja virviville hopeavarsille laseissa,\nylväs yllä nöyrän alamaisparven oli korkea kannukin vaellollansa\nvaiheilla vartoovien lasien, kun kupumahtava hohtavin kyljin ja\nholhoomana kukoistavan immen kaateli kallistumiltaan täytensä armoja\ntyhjien pyytöön, ja ane pöydällä vaihtui jäljiltä lahjivan jakajan\nvälkyksi helmiväin maljain; ja saavuttamaton kuin leijillä ilmojen\nlintu liukumillaan, tai meren kaiteilla haaksi henkivä purjein\nlevitetyin tuulen entimillä, olisi ollut enää tavoittaa katse\nneitosenkaan, Alastalon ylpeän Siviän, tointansa tavoin ja tiedoin,\nnuorin neuvoin ja tyttären taidoin, valppain ja varoin hoitelevan,\nellei olisi korean povessa sykkinyt sydänkin uumantaipumaa\nylemmällä ja ellei olisi kaulan keno kantanut kasvojen korun ja\npalmikko-ihmeiden ohella tyttösen pääkerän odottamatonta mieltäkin ja\nsitä silmien hilpaa, jota viisaankin tyttölapsen ripsiparit saattavat\nsalalymyiltänsä tuhlaten välkytellä, kun eksyvät tutuille erheteille ja\nlähitienoilla joku saa, vaikkei oman tomppeliutensa ansiopalkoiksi niin\nhyvänhyvyyden sulalta armosuomalta sydämenmannaa kimpuiltansa semmoisen\nsuloisen liehdon, että surku tulee saajan itseänsä, ja sydämen poltto\nomien rintaluiden ahtauden vuoksi, kun yhden hengenvedon huokasemilta\nja samoilla palkeiden levittymillä on korjattava enemmän onnen paisua\ntalteen kuin kehiin kunnolleen mahtuu ja saumat napisematta kestävät!\nNiin kummasti nyt siis sitte kumminkin oli laita, että Janne, joka oli\nansainnut ja juur'ikään saanut niin kovan näpäyksen sydämensä\nsormenpäihin, kuin ikinä saattaa kaunis silmäpari suloisillansa pysyen\nripinsinkaa lyödä salamoiltansa, ja jonka siis nyt olisi kaiken kurin\nja säädyllisen sopivaisuuden nimessä pitänyt istua tuolillansa jotenkin\nläksytettynä ja minävaivaisena miehenä, että tämä sama Janne nyt istui\nPihlmannina, Janne Pihlmannina puolellansa salia niin vehoisana ja niin\nvellavillaan kuin rehoin pajupehko keväisessä villassansa ja päivän\npunan parhaiten värjätessä latvaveresten tuoreita vitsoja, viiksien\nkäherätkin huulten hyryillä huudittoman onnellisina, silmien kerät kuin\nkimalaispari askareissaan ja poskien paki kuin herkkupalasen\npureskelijan: merkillinen asia kai maailmassa olevinaan ja ihmeen\nkummia tapahtumassa, kun nuori mies on julkea ja on saanut korjatuksi\nvaikkapa varkainkin ja omin luvin, peilin pohjilta talteensa nuoren\nneidon varomattoman katseen ja sitäpaitsi seuraavan katsevilauksen,\njoka vilpittömästi ilmoitti ja sanoi ja säkenöitsi, että tomppelia ei\nkatsota, ei hivauksen vertaa silmää viivytetä mokomassa, ei ripsivälien\nraoltakaan huomata koko suottaista miehenkokoista, vaikka haetaankin,\ntaikka näyttää niinkuin haettaisiin!\n\nHöyrysivät nyt kilpavilkkaa lasit laitavan tarjottimen avaroilla\näärillä ja seestyi kuuman kihiviltä helmiville heelteille puolilleen\nkaadettu hohteleva puolilleen kaadetun hohtelevan jälkeen, kun kiivas\ntytär hehkuposkin ja ripsas emäntä toimisormin, sorja Siviä ja\nAlastalon ketterä Eevastiina nyt kumpikin pöydän ääressä heilui\nhelkkuvin kannuin omassa päässänsä pöytää ja rivi riviltä kohta välkkyi\ntoimekasten jäljiltä valmista tasajonoa kentillä kestivillä maljavan\npöytäpinnan. Ei hiiskunut sanaa Siviä, sillä poskipäät paloivat, eikä\nkiikkunut Eevastiinan kieli, sillä nyt oli totisempaa teossa, ja\ntotivettä kantaessa saliin ja kaataessa laseihin ei sopinut\nvaimoihmisen päästää kieltänsä liekoilta, eikä emännän miespidoissa\nmuuta kuin säädyiltä niksata helmojensa niian, kun valmis on pöytä ja\nsaavat kävellä kemuille vieraat. Vain kannut kurokaulat lauloivat\nlaulunsa lämpimiä sihinöitä, helma kahahteli hoppuisen äidin ja\nhihanvarsi sujahteli nopean tyttären, kun joudukas oli pöydän ääressä\nhääre, lasien hilkkuvista tusinoista jo viimeisetkin kuumilla höyryävän\nkaadon, ja kaarteilla seinävän salin juhlakas varto ja vakaiden miesten\nodottava piiri.\n\nJo oli valmiina tytär, viimeinenkin lasi läikkymässä puolitäysiänsä\nhänen puolellansa pitoisaa tarjotinta, huolekas käsi vain hoidellen\nhoivissaan keventynyttä kannua ja toinen siroillaan siirrellen\nsomemmille lasien helkkiviä rivejä; ja emäntäkin jo kaatamisen huolista\nmuissa toimissa, silmä tarkkaamassa, oliko säilynyt varisematta\nkukkuramaljan reunavilla hopeoilla sokerin lumekas kuorma valkevilla\nkutsuillansa, ja kaitseva katse valvomilla, ylenikö niin ylpevin kuin\npidoissa piti ja Alastalon pöydällä sopi välkkyvän lasikansan yllä\nylhien karahvien kaksi ruhtinaista kuroa, ja säihkyttivätkö\npitäjänkuulut kupujensa kristallia ja sisuksiensa jaloa tulta niin\nleimuviltaan ja kirkastahkoisina kuin vaati talon vauras kunnia ja\nnopsan emännän toimekas maine. Vain se enää oli valppaalla\nEevastiinalla toimen huolena, että siirsi huomaaviltaan tarjottimella\nväljemmille laseja sokurimaljan edessä ja järjesti ottamisen\notolliseksi sille, joka ensimmäisenä astelisi sekottamaan lasiansa,\nlisäsipä hän Langholman tavat tuntien runsaan tilkan silkasta veden\nkirkastakin vielä lasiin, joka näin oli tarjolla arvovieraan ottamille,\nja se toimi ripeällä tyttärellä, että entämiltänsä juoksutti tupaan\ntyhjille kaadetun kannunsa saattaakseen saliin täytettynä takaisin\nkuumanvaraksi pöydälle kupumahtavan niille, jotka ensimmäisen lasin\njälkeen vahvistaisivat itselleen vielä toisenkin erän ja uuden\ntäytetyn. Näiden viimeisten toimien ja emännän niiden nypellysten\njälkeen, joilla hän vielä tarkan taitonsa jälkeen sovitteli pöydällä\nSiviän tuomaa kannua parhaalle paikalleen, siirsi puolemmaksi, että\nposliinin helopinnalla olisi tilanavaruutta ympärillään välkkyä\nkaikessa kultakukallisessa upeudessaan, veti lähemmäksi, että kannun\nkahvakaari olisi sopivasti käden tarjolla, kun sitä tarvittiin,\npalautti takaisin sille hiuksentarkalle välipaikalle, jolle sen Siviä\njo alunperin oli oikoviltaan asettanut, ja jolta se sekä hivelin näkyi\nhivelissään, että oli mukavin otettava mukaviltaan; näiden viimeisten\nnypellysten ja huolehtivien silmä- ja sormiaskartelujen jälkeen ei\nvaimoväellä enää ollut salissa muuta toimituksen tärkeätä kuin\nemännällä niksauksen taitava ja taatikas, Tukholmassa opittu polviniia,\nmillä salin neljän seinän piiriltä vierasväelle ilmoitettiin helmojen\nkahahtamalta, että totipöytä nyt oli valmiina salissa ja vieraat\nLangholmasta alkaen ja Krooklaa myöten Härkäniemeen saakka ja\nKarjamaata unohtamatta kutsutut hakemaan lasinsa: kehoittavan\nkumarruksen laveaan kehään oli salissa suljettu itsekukin kohdaltansa,\nviimeinenkin niinkuin ensimmäinenkin, vain arvollinen Langholma\nkeinutuolilla sai kahdesti, kumarruksen alkaessa hänen kohdaltansa ja\nniiauksen päättyessä häneen, osaksensa kunnioittavan kapteenskan ja\npitäjän toisen valtaemännän säädykkään silmäkäskyn. Jo astelikin\nEevastiina, emännän edustukset täyttäneenä ja omatunto totipöydän\nhuolilta huojentuneena entisiltä hepsaviltaan salin poikitse vieraitten\nkeskitse etukamarin ovea kohden, alussa arvonmukaisesti ja askelta\njuhlallisesti hidastellen, niinkuin vaati hetken tilapää ja muu\nviivykäs sääty, mutta lopulta jo viekkaampaa varastellen, ja ovella jo\npuolijuoksuakin varvastaen: pannut ja paistit kaikki uunissa ja\npitoruuat kesken! Juhlallisuus oli nyt jo helmoista jäniksen\nvirstoilla.\n\n\"Te täällä toteinenne ja praakkeinenne, kun minulla on tosi ja kiiru\ntuvassa!\" kuului enää vain ääni jälestä, kun emännänkerä oli hävinnyt\novesta, ja jos tämän jälkeen kuulusteli tarkemmin tuvan puolelle, niin\nymmärsi, että kyllä Eevastiinalla vielä oli kielikin tallella, vaikka\nsitä seikkaa olisi voinut epäilläkin hetki tuonnempana ja totipöydän\nvelvoittavissa valmisteluissa. Siviä myöskin oli jättämässä äitinsä\njälestä salin, vaikka sydän hänellä viime tingassa heltyi ja niillä\npaikoin salin merenääristä akkunaseinää, jossa sattumalta istui muuan\nJanne Pihlman ruskein huuliparroin, ja josta varhemmin oli ollut niin\notollista pitää vahtia peilin pohjiin totipöydän yllä, niillä samoilla\nsalin seuduilla viivähti nyt tuokion kestämän tupakamarin ovelta\nsemmoinen pieni neitosen salainen katse, joka välisti siipii ilman\nhalki ihmeellisen osuvasti maaliinsa poikki miestäyteisen salinkin ja\nmyöntää armon suomilta vaikkei ansiosta synninpäästön sellaisellekin\nsyntiselle, joka luvattomana hetkenä on korjannut omaksensa\nneitosilmien vaellukset ja neitokasvojen punastumiset vaikkapa peilin\npohjilta: epäilemättä oli Jannelle annettu paljon anteeksi, ennenkuin\nSiviä jätti salin, ainakin olisi Härkäniemi sohvansa päästä voinut\nsemmoista päätellä, jos olisi valmiin totipöydän kiinnolta kerjennyt\ntällä haavaa paimentelemaan piippunsa takaa muutakin salia ja huomannut\nJanne Pihlmannin kasvot, jotka paistoivat sellaisessa onnen silassa,\nettä hävetti pojan puolesta päältä katsellenkin.\n\nNaisväki oli nyt siis poissa, tupakamarin ovi suljettu ja miehet\nkahdenkesken totipöydän kanssa salissa. Olipa melkein juhlallista\nympärillä, kun istuttiin yhdestä puolesta vaiti ja vältettiin\nkatsomasta sinne, jonne silmiä veti. Pukkilalla, jolla olivat\npelaavimmat silmät, oli piukin paikka, hän kuritti kuitenkin\nsilmälautansa laupiaille läpytyksille ja löysi luvallista katselemisen\naskaretta ulkona omenapuiden oksissa peremmän meriakkunan yläruudun\ntakana. \"Tuulikin lakenee-lakenee, jollei käänny-käänny!\" puheli hän ja\nvenytteli. \"Lakenee, sanon\", lisäsi hän, \"jollei käänny, sanon!\" Ei\nsiinä ajatuksen langassa kuitenkaan ollut pitkiä kehräämisiä, ja jos\nolisi ollutkin, niin ei niiden säikeiden kehittelemiseen nyt ollut\naikaa, sillä mies on mies ja ihmisen mieli ihmisen mieli ja valmis\ntotipöytä myöskin valmis totipöytä. \"Kotiinkin-kotiinkin passaisi\nlähteä, lähteä, sanon, niinkauan kuin tuulikin-tuulikin, tuulenpiikakin\npyyhkii-pyyhkii ja oksissa häälyy henki-henki, sanon!\" yritti Pukkila\nvielä sopivaisuuden vuoksi jatkamisen kaltaista, mutta silmät eivät\nenää haruilleet ruudun takana omenapuiden latvoissa eikä ajatuskaan\ntotellut pitemmälle: totipöytään hän nyt katsoi, niinkuin Krooklan\nMikkelsson jo varhemminkin ja muita rehellisiä muualtakin,\nLahdenperäkin silmänvarastamilta sohvalla.\n\nAlastalo oli kuitenkin nyt jo toimessa ja seisomassa: isännällä ovat\nisännänvuoronsa ja kapteenin nenän haistettava, koska ruori nakataan\nkääntöveiviin! \"Häärivät hoimittelivat äsken pöydän vieressä!\"\nnaurahteli hän ja oli Mattssonia. \"Kävelläänpäs katselemaan, mitä kanat\nmunivat: jäsenetkin kangistuvat pitkästä istumisesta! Pukkilakin jo\nkatselee tuulia ja kurottelee kurkkuansa: pitääpäs kurkiparalle valun\nvoidetta torveen, ettei saranoissa kitise!\" lisäsi hän ja luirautti\nymmärtävästi toisella nauravalla silmällään peräsohvaan käsin, vakavan\nsilmän pysyessä totisiltaan arvokkaana. \"Alottaisit sinäkin, Langholma,\nnyt, niin uskaltavat toiset janoisemmatkin jälestä!\" pakisteli hän,\näänen nuotti tahallisesti ja vaatimattomuuden tarkoituksessa asetettuna\nsiihen tämmiin, ettei tarvinnut toisen enempää kuin tämänkään\ntalletella korvan taakse, kenen nimi tässä ensimmäisenä sattui\nmainituksi, vaikkakin silmien vakaisa torkotuksen kiinto kyllä osoitti,\nettä sana oli tarkoitettu juuri hänelle, jolle se oli lausuttukin, ja\nettä ilman levittelemisiä ja seremonianpitoja muutenkin tiedettiin,\nkenen ensimmäisenä piti salissa mennä sekoittamaan lasinsa. \"Eikä tässä\nmuillakaan pitempi matkantaksi ole edessä kuin laattian poikitse\nkäveleminen!\" lisäsi hän kehoittavasti laveammallekin ja oli höyli\nisäntä silmien luontevilta ja pielien kääntymiltä vasemmillensa\nniinkuin oikean käden istujillekin. \"Ei pieni käveleminen ison\nmiehen luita riko, eikä suopakaan sali laiskottelevia vieraita\nseinävierillänsä kärsi!\" rupatteli hän ja puheli Alastalon sojojansa\nliikojen juhlallisuuksien hätistimiksi ja ensimmäisen esikankeuden\nsulattamiseksi mielten saranoista.\n\nLangholma oli jo kuitenkin totellut ensimmäistä kehoitusta. Hänelle oli\nmieleen ja nenänmukainen se vaivihkainen ja huomaamaton muoto, johon\nAlastalo oli osannut pistää käskynsä -- kunnioitusta sopi osottaa, kun\nse tapahtui ikäänkuin ohimennen ja sillä maulla, ettei siitä tarvinnut\ntehdä isompaa asiaa kuin se ansaitsi! -- ja koska jonkun kumminkin oli\nensimmäisenä mentävä ottamaan lasinsa, eikä sitä kuitenkaan kukaan\nkoskaan tehnyt ennen häntä, niin oli hän, Langholma, jo jättänyt\nkeinutuolin ja astelemassa nurkkahyllyä kohden päinvastaisella puolella\nsalia: tuomarivainaan pitkävartinen piippu oli ensin asetettava\npaikoillensa käsistä ja hyllylle meriseinän puolella ennenkuin lähti\nlasia sekottamaan pöydän eteen ja maanääriselle puolelle salia. Olisi\nnyt ollut sopiva ajanväli Pukkilankin siepata tilaisuus itsellensä ja\nkävellä keikutella, kun muutkin kohta olivat liikkellä, totipöydän\nlikemmille tuttavuuksille, hän kun istui jo koko keviältä sohvan\nnahkasilla ja sitäpaitsi kyllä olisi ollut mies samaan aikaan sekä\nhanskaamaan piippua käsissään että koettelemaan ja nostelemaan\nkarahviineja, välillä puhumaankin pajattelemaan, ettei tarvinnut koko\nsalin joutessansa ympärillä tirkistellä silmä vahdissa, kaasiko\nvahvemmin vai heikommin lasiinsa, olisi ollut sopiva ajanväli\nPukkilalla ja samoin Krooklan Mikkelssonilla, joka kakluunin nurkassa\nniinikään näkyi olevan valppaillaan ja valveilla haistelemassa maailman\nmenoa, jokos tästä olisi lähdettävä saapastamaan; olisi ollut\nkummallakin ja kenellä hyvänsä salissa, Härkäniemelläkin, joka myöskin\noli ensimmäisiä, tai Karjamaalla, joka läksi liikkeelle silloin, kun\nhän itse tykkäsi, tai vaikkapa Lahdenperällä, joka menojen miehenäkin\nja keräjäpaikoillakin tavoille ja tuomarien huudeille tottuneena\nmiehenä kuitenkin joskus ja joissakin kuumissa saattoi kohiloida --\nvahinko sattuu viisaallekin! -- unohtaa kapteenien ja isosempiensa\nseurassa lautamiessäätynsä ja saliseremoniiat ja kävellä niinkuin\ntavallisten isäntämiesten keskellä muitten edellä ja ilman eri käskyjä\nsinne, jossa pöytä on koreana, olisi kenellä hyvänsä nyt ollut sillä\naikaa, kun Langholma piippuhyllyllä, selin muuta salia päin, kopisteli\npuhtaaksi ja asetteli paikoilleen Ristikylän tuomarivainaan\npitkävartisen piipun, se vuorontila, jolloin itsekullakin olisi omasta\npuolesta ollut otollista nousta paikoiltaan ja lähteä kävelemään\ntotipöytää käsin, jos vain itse rohkeni ja tunsi sopivaiselta. Sitä ei\nkuitenkaan kukaan tehnyt, ei tullut kenenkään mieleenkään koko salissa,\nkukin istui omissa oloissansa ja katseli, kuka vain piippuansa tai omia\nsaapaskärkiänsä, kuka joutessansa akkunan ruutuihin tai muuten\nharaltaan ympäri salia, joku turhiinsa höyryäviä lasin kuumiakin pöydän\ntarjoilla ja joku Langholman mustaverkaista selkäpuolta petsatun\npiippuhyllyn edessä. Viimein oli Langholma valmis, mustavartinen piippu\nnuhteettomasti paikoillansa hyllyn keskipienoilla ja levollinen mies\nkävelemässä tyveniltänsä sinne, jonne hän jo keinutuolilta noustuansa\noli ollut matkalla.\n\nTarvitaan paikkansa täyttävää miestä astelemaan julkisiltaan syltäisen\nsalin halki, kun kaikkien katseltavana on, omaa arvoa liioittelematta,\nmutta silti jokaisen tuuman koko mitastansa omaksensa tietäen ja\nomaksensa tunnustaen, käveltävä ryhdillä ja luonnollisuudella se\nkeisarin ja itseminän matka, jonka katraastakin vain pääpässi ja\nsarvikreivi rohkenee ottaa osallensa muun määkylauman ja sotkivan\nsorkkakansan edellä, ja joka matka niin lammaspoluilla kuin totipöytää\nlähetessä ja muillakin elämän valta-askelilla on suoritettava sen, joka\noman nenän luvilta ja oman nenän suorentamilta ensimmäiseksi rohjeten\netummaisena saapuu perillekin. Ja tällainen, paikkansa, ja niin\nilmasijansa kuin takkinsakin varmasti kuin valettu täyttävä mies oli\nLangholma, oli muuallakin ja missä hyvänsä, ja oli tällähaavaakin\nkävellessään Alastalon salin halki totipöytää kohden ilman kiireenpitoa\nja kohentelematta mittaansa tuumaakaan sen pitemmäksi kuin hänellä oli\nhänelle riittävää omaa tiivistä vartta. Ei se mikään juhlallinen tapaus\nollut, kun hän viimein oli perillä ja pöydän vieressä -- sopi vain\najatella, kuinka Pukkila, Pukkilan pitkä Pihlman olisi samoissa\nkatrilleissa ollut poikaa ja pulskiasta ketarillansa: siinä olisi\nsihdattu, siinä nostettu karahviinia, pidetty akkunan valoa vastaan ja\ntarkattu pään kallistamilta, palaakos rommissa laillinen tuli ja\nliekkikös konjakkikarahvin kristallissa niinkuin piti, tuhannet pelit\nsiinä olisi pidetty ja kymmenet seremoniiat konstailtu, ennenkuin\nteatteri niin pitkällä olisi ollut, että eri esi-askelilta ja muilta\najatuksen ärsyttäviltä menuettiluoveilta viimeinkin olisi maltettu\ntositekoihinkin ja pulputeltu kallisteltu karahvista lasiin sitä, joka\nkohta on kiemaseva omassa kurkussa! -- sopi vain ajatella Pukkilaa\nsamoissa kauhtanoissa ja samoilla sakramenteilla, niin tunnustaa pitää,\nettä Langholma oli aika tasainen mies liikkumisiltaan ja säynäs\npikemminkin kalaksi kuin mikään sampi tai lohenpotkiva, ruvetessaan nyt\nsekottamaan lasiansa.\n\nEi sen vertaa, että olisi tarkannut, kumman karahveista nosti\nlasirivien takaa käteensä, lähemmän vain otti, joka oli sopivammin\nulottuvilla: se sattui olemaan rommikarahvi ja konjakki jäi!\nPukkilakaan ei saattanut muuta kuin pahoitella katsellessaan sivulta.\nOlihan Langholma kyllä mies monessa asiassa, ja miksei hän saanut\nensimmäisenä kävellä ottamaan lasinsakin, koska mieli teki ja muut\nkäskivät ja tyrkyttivät, ja siihen oli totuttu niinkuin saarnan lopussa\nameneen, mutta se oli vissi paikka, ettei hänellä ollut käsialaa\ntotiveden sekottamisessa pöydässä eikä suitsien pitämisessä\nhevosajossa! Onkos tuokin nyt laitaa; ottaa rommikarahvin, kun on\nparasta ranskan konjakkia vieressä pöydällä? Ja kuinkas hän pitelee\nkarahvia kädessään: roikuttelee ilmassa kuin mitäkin pyykkivaatetta tai\nniskasta napattua kissanpoikaa! Pukkilan kaiveli todenperästä\nsydänalaa: ei silmännyökäystä, ei ajatuksenvilausta arakkiin, ei\ntunnustamisen tervehdystä, ei kaltaistakaan, vaikka kouran pitämillä\nleimuu rommi kristallissa punaisena kuin Mooseksen palava puska!\nSokerikos todissa pääasia on, että se tulee laillensa sekotetuksi ennen\nväkeviä vesiin, koskei silmää siitä hommasta senvertaa lainata\njalompiin, että tietäisit, vaikka paikalla valalle joutuisit,\nEevastiinan tiskivettäkös nyt kädessäsi huljuttelet vai Alastalon\ntulisinta jamaicaa? Olen minä sinua katsellut, Efram, kun sinä ajat\nPolleasi ja pitelet suitsiasi niinkuin taikinaa vanuttaisit purtilossa,\nmutta jumaliste, onkos sisuksiani vääntänyt pahemmin kuin nyt, kun\npitää näillä elävillä silmilläni katsella, kuinka jumalan lientä\nviljellään ikäänkuin olisi karahvissa huljutettavana laimiska\nsaunakiulun pohjilta! Ole sinä, mikä olet pitäjässä, mutta seisomaan\nsinun Pollesi minun Mustani rinnalla jää, ja ensimmäisenä miehenä\npitäisi minun olla totia sekottamassa pöydän vieressä, että Alastalon\naineille tulisi kunnia! ajatteli Pukkila sohvalta ja oli loukkaantunut\nAlastalonkin ja talon puolesta, paitsi omaa harmiansa, joka oli\nnieltävä.\n\nEi Langholma kuitenkaan tosiansa häärien aavistanut mitään, mitkä\ntutkaimet kipenöitsivät häneen ja mitä karvaita muut hänen vuoksensa\nolivat pakoitetut kärsimään ja sanan nupisematta painamaan nahkoihinsa\nhurskaan vuoronodottelemisen peittoon. Hän oli todella jo sekoittanut\nsokeria veteen ja juuri siihen lasiin, joka oli lähimpänä odottamassa\nja jonka Eevastiina jo oli valmiiksi hänen varaltansa kaatanutkin niin\ntäyteen, ettei tarvinnut itse lisätä kannusta enempää: katsos\nEevastiinaa vaan, kun on ajatellut! tunnusti hän mielessään\nhuomaavaisuuden, ja kun vakavakaan kasvotaulu ei aina takaa miehellä\nsitä, että silmät pysyisivät nurkkiensa kureilta kaikissa säissä\nsamanjuhlallisina, niin tapahtui tässäkin siten, että, jollei sitä\nsalissa kukaan julkisiltaan huomannutkaan, niin Langholma kuitenkin\noman omantuntonsa edessä tiesi ja tunnustikin rehellisesti omissa\najatuksissansa, että naurahtaminen heikkous oli tällä erällä hänellä\nhyvin likellä kasvojen arvokkailla, ja melkein kuin valmis\nhymähdettäväksi. Juuri tasan se kolmenkvartin määrä vettä, minkä minä\nlasiini kaadan, kun minä totia teen, hyväksyi hän ja hymähti todelta:\nankarankaan otsapielen takana ei mies ole turvassa turhilta ajatuksen\npyräyksiltä. Ajattelee se Eevastiina sittenkin päänmurusessaan, vaikkei\nsitä uskoisi vaimoväeltä ja muuta luulisi heidän järkensä fingerporiin\nmahtuvan kuin sen hopun, jolla heidän on varvastettava ajatuksinensa\nkieltensä elohopean jälissä ja päästävä itse jäseninensä perästä sinne,\njonne helmat kulloinkin ovat juoksun lennossa edellä! Lasissa\npisaralleen se vesi, jonka minä totiini tarvitsen! todisti hän uuden\nmieluisen kerran mielessänsä, ja vahvisti hyvänsuostumilta vielä pari\npalasta lisääkin astiasta veteen, jossa jo olivat sulaamassa edellisen\nhyppysellisen sokerit: sekottaa makeaksi veden, niin karvas maistuu\nparemmalta suussa! ajatteli hän inhimillisesti.\n\nSilmänkärjissä niillä ja sormennokissa heillä on järkensä aina\nrihmanjuoksevilla ja hyppysillä, eikä niinkuin meillä miehillä vaivan\ntakana ja pääkerän sisuksista kehiteltävänä! tuumi hän ja ajatteli\nvaimoväkeä, koskei totia sekottaessa sopinut vakavampiakaan ajatella,\nja lisäsi vielä palasen veteen, mutta hymähti samassa uuden kerran,\ntällä kertaa itsellensä: pitää tässä keräjiä Eevastiinan\njärjenjuoksusta, mutta missäs ovat omat ajatukset: rommikarahviahan hän\nkädessään kohotteli, kohta saapuessa pöydältä nostettua! Harmitti\nkuitenkin: naurahtelee muille ja naisväen ajattelemattomuuksille,\nvaikka ne ovat tarjolla ja mielen hyllyltä otettavissa siltä paikalta,\nminne ne ovat asetetut, ja silloin kun niitä tarvitaan, mutta omat\najatukset, niitä luulee liikuttelevansa kukaties lapion lasteissa\nlaarin täysiltä miespäästään, vaikka sitte kokeekin, että tarvitessa\novat jyvät kyllä laarissa, jopa vaikka kukkuralonsoomillaan, mutta\nlapio, jolla niitä pistelisi ja pussi, johon niitä ahtaisi, ne ovat,\ntoinen, ties missä, ja toinen siellä, mistä sitä ei löydä! Langholma\ntuhautti perittyyn pärisevään Langholman Eframin nenäänsä: morkkaa ja\nmanaa muut, käy munaskuissaan keräjät ja pitää protokollat\nparkkipraakeista ja naisväen totivesistä, Pukkilat mittaa ja syynää\nAlastalon jutun saumat, Eevastiinankin nostaa, vaimonkerän hänen\njuoksujensa hopuilta, puntarin kärkeen, ikäänkuin olisi itse mikäkin,\nja varis varista enempi, vaikka äkkääkin varpuset varpusenkokoisiksi\nympärillänsä! Tarvittiinpas tähänkin Israelin tuomaria ja Samuelia\npöydän viereen, että huomaa nostaneensa väärän karahvin käteensä\ntotipöydältä!\n\nLangholma oli kuitenkin itseripissään jo nopeasti vaihtanut karahvia\nkädessään, rommi oli palautettu paikalleen pöydälle ja sijalle nostettu\nkonjakki: lapsimaistahan se, ja turhanaikaista, mutta hän ei\nsurmiksensa kärsinyt punanräikkää vedessä ja romminhelakkaa lasissa!\nHilkkumilla niinkuin semmoisen taljan valhetta ja pöyhkää, jolla on\nplooraa ja katinkultaa niin paljo hepenissään, ettei karvasta tiedä,\nkarhunnahkaako pitelee vai katinnahkaa rehellisiltään! Konjakki sen\nsijaan: se on lasin sisuksissa silmälle avointa ainetta eikä se muuta\nvälkyttele kuin omia tuliansa, niinkuin vauras talo perittyä\nrikkauttansa ja mies omillansa oman järkensä mieltä! Langholmalla oli\nsiis kädessänsä konjakkikarahvi nyt: ruoka tai raha, juoma tai mies,\nrehellistä piti aineen olla joka tipalta ja murenelta, helähtävän\npyöreältään tai mittavan tuumaltaan, viinaa tai konjakkia, talonpoikaa\ntai herraa, mutta selänvarrelta suoraa ja silmäterältä selkeätä, sen\nkuulasta, minkä tulistakin, ja sen veistävä terältä, minkä säkenöivä\ntutkaimiltansa!\n\nLangholma oli tullut päästäneeksi ajatuksensa pienille haukan siipien\nhavituksille: kun istuu joukossa, ja sopumenon vuoksi ja hyrinän lorua\nsuvaitakseen asettaa itsensä lauhkeammaksi kuin luonto on, niin jonkun\najan perästä ja kun hartioissa jo pakottaa puutumus, tulee ihmiselle\ntarve edes omissa sisuksissaan virkistellä itseänsä ja oijennella\nmielensä kangistuvia jäseniä ainakin sen vertymän, että taas\ntuntee veret omiksensa suonissansa ja itsensä itseksi, ja tietää,\nkuka sittenkin kuka on! Ihmisen ihopinta on onneksi kuitenkin\najatuksenpitävää ainetta, ja veren loikat jäävät varsan loikiksi omassa\nkototallissa, kun pitää karsinan veräjän kiinni ja hakaraudan visusti\nsapen suulla. Eipä siis salissakaan tarvinnut kenenkään huomata\nLangholmasta enempää, kuin että mies tyveniltään toimitteli asioita\npöydän ääressä ja käden kiiruhtamatta kaateli rauhassa ranskan viljoja\nlasiinsa. Ei edes runsaampaa laimiskaa siinä kaadettu, kuin veden\nväriksi oli tarpeen ja laitojen saaliisiin mittoihin sopi senjälkeen\nkun Eevastiina oli ymmärtänyt lasin täyttää riittävällä vedellä. Kielen\nkirpistimiksi ja suun maun virkistimiksi: mihinkäs muuhun tarpeeseen\nihminen itsellensä lasia sekoitteli, jos on miehellä suonten putkissa\nveren sahti itsestänsäkin ja omilta käymisiltään oikeata ainetta? Aina\non ylpeyden kukko ihmisen mielessä karauttamassa sulan pyrstöä pystyyn,\nja Langholmankin oli tässä, lasia hämmennellessään ja tilkan väriä\nveteen sekotellessaan, tunnustaminen mielessään, että kopea hän\nkuitenkin oli, kopea niin, että verissä potkasi. Siitäkös nyt oli\nnostettava höyhentä ja nenänpäätä, että laati lasinsa laimeammaksi kuin\nmuut muutamat? Tosi kyllä, että vieroitti katseleminen, kun näki\nmiesten luulevan itsensä tuopeiksi, jotka olivat tyhjiä niinkauan kuin\nei niitä täyteen kaadettu! Totta kai ihmisessä sentään pitää itsessään\nja omissa putkissaan olla mahla niillä nesteillä, että miehen ei\ntarvitse vierailla väkevillä rohkeuttansa kohennella ja keritellä!\nVissi ainakin oli ja auttamaton asia se, ettei hän hyvällä tahdollakaan\nosannut katsella miestä miehenveroisena ja tunnustaa todenperän ja\nsormikoukun arvoiseksi niitä, joiden ennen oli pulputeltava nahkansa\nleileiksi, ennenkuin itsekään uskoivat itsestänsä mitään! Pukkilakin\nesimerkiksi, ymmärrys miehellä juokseva kuin liukas vesi, ja järki\nkääntyvä päässä kuin kieli käärmeen suussa, mutta vaikka olisi tieto\nkärjeltä kuin tutkain ja taito pyörimiltä kuin kela navoillansa, niin\nmitäs miehestä, jolla on nousu sydämessä vain lasin kaatamilta, eikä\nomain suonten sykkämiltä, ja rohkeus verissä vain korkin paukasemalta\neikä oman mielen paisumalta! Oma siipi haukan kantaa ja omin ponsin\nhonkapuun salko vartensa kaaren suoraksi nostaa paineessa puhurinkin\ntuulen: omat mehut miehenkin suonet miesväkisiksi tykkivät, ja omat\nhuuhdot omilta liehtimiltä miehen veret miesveriksi humaltavat!\nLangholma oli nyt kallistellut karahvia, ja vaatimattomasti se sentään\ntapahtuikin, vaikka ajatukset kyllä tällä tavalla puhtailivat semmoisia\nluovikaareja, ikäänkuin olisi isompikin ja juhlallisempi toimitus\nmenossa, kuin muutaman konjakin tilkan varistaminen veden sekaan. Laita\non nimittäin semmoinen, että ammetynnyri kierii tyhjiltänsäkin koko\nkehänsä ympärykseltä, ja että ajatuksella on avarassa miehessä tilaa\nsuorentaa selkäänsä niin vähissä asioissa kuin isommissakin\ntekemisissä. Langholmalla oli hänen kokoiselleen miehelle hyvin\nkohtuullisessa vajaan kolmen kyynärän mitassa vahva palje tykyttämässä\nkylkiluiden alla ja tiet putkissa selkeät kuumien eläviltään virrata\nniihin otsantakaisiin salikamareihin, joissa veret vaihtuvat ajatuksen\nseesteille, kun vaan on kulmain salvoksissa perittyä tilan ruumaa\nmiehen mielen liikahdella, ja mielen pohjiin kudoskertaa laskettuna\nesipolvien tiivimiltä väkevänkin käymäsakan huuhtimiksi. Niinpä ei\nollut hänellä omain seinäruumain sisäpuolella pelkoa, että paikat\ntuntuisivat ahtailta ja lakimatalilta, vaikka joskus pienissäkin\nasioissa ja vähäpätöisissäkin liikkumisissa oijenteli mielensä jäseniä\nlavealle, niinkuin kulloinkin oli verenhaluilla potkoa ja jännevarsissa\nkaskottelemisen tarvetta, ja niinpä hän nytkin, pitkän tyhjänpäivän\nistumisen rasituksia hartioiltansa karistaakseen potkasi edes\nmielessänsä itsensä mittoihinsa ja kosti turhain jaaritusten kestämät\nja ajatustensa pakolliset kaksinkerroin kyyristelemiset niskaamalla\nitsensä edes konjakin kaataman ajaksi oman varren oikeuksille omissa\nnikamissansa, ja omien ajatusten kyömyille oman mielenihon\npintapeitoissa! Eihän ylpeyttä tarvitse torilla kantaa ja kylänraitilla\njulkisuuttaan pamputella niinkuin kellokas laumassa kalahtelevaa\nlehmänkelloa lehmänkaulassansa, mutta ylpeyden ja miehen tiedon\ntarvitsee ihminen sisuksissaan, niinkuin hakkuupölkky tarhalla neljä\nharajalkaansa allensa, ja neliniitinen jyvänkultaa rohtimisiin\ntyhjiinsä seistäksensä riihen sillalla tynnyrin ruissäkkinä! Ei\nkymenkään tarvitse kiviin potkia näyttääkseen, että varsalla on\nharjanhuiskaakin heiluteltavana, vaan riittää pieni kuheran pääkin\npinnan selkämillä osoittamaan, että tästä kuljetaan, kun rauhassa\nannetaan soljua! Luun kantti miehen mitat määrää ja hartiat pingottaa,\neikä lihan hylli, ja omilta kerityksiltänsä verikin parhaansa suonissa\nlaulaa, eikä kurkkuun kaadetuilta!\n\nLangholma hymähti itsellensä kesken ajatuksiansa: mahdunkos omiin\nnahkoihinikaan enää! siivosi hän sydäntänsä sovitellessaan karahvia,\njota hän ei enää tarvinnut, kädestään takaisin paikoilleen lasien\ntaakse pöydälle ja valmistuen nostamaan kouraansa oman valmiiksi\nsekotetun prykinsä tarjottimelta. Mainio asia, että ihmisellä on\notsakuori ajatusten peittona, ja sydämenkukkaro, paitsi omassa\nkuopassansa, vielä nutunkin verkapielen suojissa, niin ettei tarvitse\nvieraan katsella kaikkia karitsan loikkia ja jokaista pässinhyppyä\nkarsinoissa! lohdutteli hän itseänsä, lasi nyt jo kädessä, ja\nlähtemässä takaisin keinutuolille. Tämän isosempi en minä ole\nvarreltani kuin että näreikön puskista muiden parempien miespuiden ja\ntosimetsän tieltä taitettu ja mittapuuksi karsittu vaivainen\nkuusenkeppi torkottaisi pystytettynä ja sylenmittaisena minun\nvieressäni kynnenvaaksan minun kiirettäni ylempänäkin hakokärkineen,\nmutta tässä minä kuitenkin kävelen laattian poikitse, niinkuin olisi\nkirkontorni kulkemassa koko pitäjän edessä kaikkien katseltavana, ja\npäänkumuilta kaiutettavana malmiläpän pyhäpauhaa vaikka kymmenen kylän\nkuulumille! Mitäs sanoisi, ja vierittelisi ajatuksen pavun poukkivaa\npäässään Härkäniemikin, jos huomaa katsella ja näkisi noukkia minunkin\najatukseni: konjakkia lasissa senverran veteen kaadettuna, kuin olisi\nkukko käynyt sylkemässä partailla, mutta ajatukset miehellä kuitenkin\nharjaksilla, ja mielen korkoissa kevitystä ikäänkuin olisi jo moneskin\nkumo tyhjennettynä ja seitsemäs tuimempana nokan alla haisteltavana?\nKuinkas puheleekaan pilojansa joskus Pukkila, kun on parin lasin\npehmittämä: silmä, Langholma! mies joutuu katsomaan silmäterään ja\nlotisee kukaties lampaaksi polviltansa, jos heikottaa sydänalaa, mutta\nkäsi, Langholma! varsa ei tunne kuolattimissaan kuin käden ja ohjasten\npidon ja karaa omille hemmeteilleen, ellei pide ole jäykkä: sinä,\nLangholma, sinä olet paakava poika salissa ja keinutuolilla ja\nLangholma pitäjässä, kun silmää mitataan silmään ja kysytään kumpi\ntottelee kahdesta, jotka katselevat siivosti toisiansa, mutta reessä,\nLangholma, reessä sinä et istukaan silmästä silmään, vaan hännän\ntakana, ja varsa, se peijakas, se huiskasee huudittomasti häntää,\nolkoon silmä mitä hyvänsä, ellei vain ole ranne pahusta ja käsi kovana\nohjaksissa! en minä varsaani sinulle opetettavaksi tuo, mutta itse otan\njoskus oppia sinusta! Tosiahan tuossa, niinkuin oikeassa pilassa aina,\nmutta on verissäkin varsaa paimennettavana, ja vaikka varsa kuin varsa\nja veri kuin veri, niin erilaisia ovat ja eri vahti Pläsi-Pollesta,\njoka muistaa liikkumisen tarpeelliseksi vasta, kun neljännestunti on\nohjasperissä menemisen uskoa hevoseen sahattu, ja Lippari-Tuiskusta,\njolla jo vavahtelevat virstat sieraintenlevityksissä, kun kaapa vielä\nkuopii irstaitansa tallin siltaan. Tunnustan minä sen miehen\nhevosmieheksi, jonka kourakireissä kuvevauhko ja orihevonen asettuu\nnöyrävarpaiseksi ja valakanluontoiseksi, mutta miehenveroisena minä\npidän senkin, jolla on käsi teräksestä omissakin kuolattimissa, niin\nettä veri kuohuvanakin kävelee aisoissa niinkuin sitä kävellytetään\nmiehen suonissa, ja lentää vasta lennon luville päästettynä!\n\nLangholma oli nyt jo palannut totilasinensa keinutuolille takaisin, ja\npöydän edusta vapaana muillekin, joilla oli uskoa lähteä liikkeelle\nalkupäässä ja toisten edellä. Pukkila olikin jo jaloillansa, mutta\nKrooklan Mikkel, joka myös oli vahdannut vuoroa ja jolla oli lyhyempi\nmatka muurin kulmasta pöydän eteen kuin Pukkilalla peräsohvalta, oli\nkuitenkin ensimmäisenä paikalla; hänellä oli kyllä enemmän vartta\nkirvotettavana jäsenissään, ennenkuin mies oli pystyssä tuolilta, kuin\nPukkilalla, mutta hän osasi olla tämmöisissä tapauksissa ja totipöytään\nlähdössä odottamattoman nopea, ja koska hänen sitäpaitsi ei tarvinnut\nsuorittaa laattialla sitä luovinkaarta keinutuolin sivutse Langholman\nohitse, joka Pukkilalla oli peräsohvalta tullessansa edessänsä, niin\nensimmäisenä hän nyt oli ennen Pukkilaa, serkun ja orpanan ja\nLangholman jälestä toisena totipöydän edessä, ja rommikarahvi hänellä\nkorjattu käteen, ennenkuin kukaan muu sitä otti. Oli kuitenkin jo\nPukkilakin niin likellä, että hengitys tuhisi korvan vieressä, ja\nhänellä yhtä nopeasti konjakkikarahvi kädessä, ikäänkuin pelkäisi hän,\nettä Mikkel vielä korjaisi varoihinsa paremmankin tavaran, niinkuin jo\noli tallettanut sen, josta hän ei tässä vaalissa pitänyt väliä. Mahtui\nheitä pöydän eteen hyvästi kaksi, ja koska kummallakin oli hallussaan\nse, jonka saaminen oli tärkeätä, niin ei enää ollut erikoisemmin\nkiirettäkään ja sai katsella rauhassa eteensä, ettei hopussa tehnyt\nhätiköntöitä, joita jälestäpäin katuisi. Mikkel tarkasteli, oliko\nmissään lasissa vettä kaadettu laitoihin senverran vähemmäksi, että\nrommilla oli ruumaa ja julkesi ruveta edes kaatamaan ainetta: ei\nsuinkaan kirkonpenkissäkään isosta ja isäntää vähemmille tiloille ja\nkyynärpäitten ahdistuksille tungeta kuin pikkumanttaaleja ja\ntaksvärkkärejä eikä lasissa väkevää vedenlaimiskoja pienemmille\nruumille! ajatteli hän. En minä tänne Alastalon kaivovesiä ole juomaan\ntullut, vaan rommilientä! lisäsi hän vielä ajatustensa taksia, kun\nhuomasi, ettei Eevastiina ollut ajatellut asiata ja kaatanut hänen\nvaraltansakin sopivaa lasia valmiiksi pöytään, niinkuin hän oli äkännyt\nLangholmaakin varten tehdyn. Ei miehen housuja muut ylemmäksi nostele\nkuin mies itse! arveli hän tämän jälkeen vain ja tyhjensi lähimmästä\nlasista puolet vedestä viereiseen: tottamar tynnyristä sotkut\ntyhjennetään, kun lahnaa sijaan suolataan! tuumi hän. Kahmalon täysi\nvielä sokeria sekaan, niin sai helpata lasitulppaa ja ruveta\npulputtelemaan karvasta joukkoon. Se juuri rommin hänelle paremmaksi\naineeksi tekikin, että sen näki, kun se värjäsi veden, joka lirauksen\nvuodattamalta, tummankarvaisemmaksi, niin että karmasi kielen pintaa jo\netukäteen, ennenkuin maistoikaan. Pukkilakin viitsii lirputella tuossa\nvieressä konjakkikarahvia pleikeiltänsä kädessään, vaikka on täysi mies\nja pitäisi olla suussa sama maun parkki kuin minullakin! Krookla\nhörppäsi hyvän siemauksen täydeksi kaadetusta lasistaan maistiaisiksi,\noliko sopivan vahvuista: oli karahvikin vielä kädessä, niin sopi lisätä\nainetta, ettei tyhjin lasein lähtenyt kävelemään paikallensa. Toisen\ntarkan koettelemisen ja tämän jälkeisen yhtä tarkan täyttämisen jälkeen\n-- oli silloin otettava, kun ilmaiseksi sai, eikä maksaa tarvinnut! --\ntoisen täyslaitavahvistuksen jälkeen oli Krooklankin mielestä sekotus\ntasaväkevää ja riittävän tummanpuhuvaa lasissa, ja karahvi maltettiin\nviimeinkin sijoittaa takaisin paikalleen lasirivin taakse, vaikkakin\nhuomattavasti kevyempänä kuin virantoimeen nostettaessa. Ei tarvitse\nsanoa, että Krookla arvolla palasi takaisin paikallensa tuolille muurin\nviereen, hän oli kuitenkin Langholman serkku ja orpana äidin puolelta,\nja Karjamaan ja Langholman rinnalla isopeltoisin mies pitäjässä. Tosin\ntäytyi hänen kävellessään kerta seisahtua matkalla, kun alkoi näyttää\nvaaralliselta niiltä paikoilta, joilta lasi voi vuotaa yli reunojensa,\nja ryypätä se laimiska talteen, joka muuten olisi hulkkunut ylitse,\nmutta joltisenkin pärjätyin lasein hän kuitenkin palasi uuninkulmaansa\nja järjesti saranansa siten, että tuolilla taaskin istui totinen\nKrooklan Mikkel, nyt kuitenkin melkein koskematon totilasi kädessä ja\npuolilasillista jo tallessakin. Ei tarvitse katua myöhemmin\ntarpeettomasti, jos katsoo eteensä silloin, kun on toimessa! tuumi hän,\nennenkuin käänsi kävelemisen virittämät ajatuksensa naksahtavaan\nlinkkuun. Se on poikaa ja Alastalon rommia, sanoi hän vain enää\npäättäjäisiksi itsellensä, kun katseli väkevän nesteen verentummaa\npaloa lasissansa ennenkuin kallisti tuimaa partoihinsa.\n\nPukkilakin oli Mikkelin toimien kestäessä ollut askareessa omalla\npuolellansa pöytää. Konjakkikarahvin hän oli pelastanut itsellensä,\nkuten sanottu, napannut kohta käteensä, kun pöydän viereen tuli, vaikka\nperästäpäin harmittikin, kun mööpeli ja lasinkomu oli tiellä ja käsissä\nsilloin, kun olisi tarvinnut sormensa vapaiksi ja liikkua silkasti.\nKrooklakin, Mikkelkin, Mikkelsson kyynärpään nyheillä vieressä ja\nsährimässä, niin että osasiko tässä hantteerata niinkuin ihmisissä ja\nLübeckissä ja kuljettaa rannetta ja ruumiinlievettä niinkuin konsulit\nja Schierbeckit ja muut meklariherrat, kun kaivelevat nenäänsä\nherrasesti ja katselevat, ennenkuin pistelevät sokeria lasiinsa!\nVaikka turhia Pukkila harmitteli: kyllä hän osasi ja kyllä kelpasi\nkatsella, Lahdenperänkin, joka sentään oli nähnyt laamannejakin\ntotivalmistuksissa. Pukkila oli niitä venyviä miehiä, jotka kasvavat\ntilapään vaatiessa ja tärkeässä paikassa ohi oman mittansa, ja\nkorkeassa hatussa kävellessään astuvat jalkopäältäänkin varpasillaan!\n\nKun esimerkiksi Uskon kanssa ja Uskon komentosillalla oli seilattava\nTrawen mynningistä sisään ja laskettava möljän kylkeen Lübeckissä, niin\nsopi puolen Lübeckiä, jos oli joutilaana ja jalkeilla, seistä\nkatselemassa koijilla! Kyllähän Trawella saattaa joskus ja useinkin\nkeikuskella aluksia, joilla on mastoja enemmän, joilla on kokoa\nenemmän, joilla on kaikellaista sekä maalin koreutta että raakojen\nprameutta enemmän kuin Pukkilan Pihlmannin Uskolla, joka sentään oli\nvain prikilaiva, eikä niittenkään joukossa suurempi kuin pikkusormi\nmuitten sormien rivissä. Mutta pippuraa maistellessaan ei oikeastaan\ntunnustele suussaan sen suuruutta, vaan sen karvautta, ja kiiskinen\nverkossa ei ole niinkään tuntuva kokonsa kuin potkimisensa vuoksi, ja\nPihlmannin prikikin oli Pihlmannin komennossa semmoinen alus haminaan\ntullessaan, että sen huomasi niinkuin pippuran kielellänsä ja kiiskisen\nverkon silmussa, oli koko mikä hyvänsä. Jo Pihlman itse, Petter Pihlman\nPukkilasta oli ketarillansa komentosillalla semmoinen kipenä\nvietereillä, että sen huomasi kapteeniksi ilman kiikariakin, vaikka\nkauempaakin katseli ja paljain silmin! Västäräkin vikkelä keväisellä\nkaltojäällä ei kääntele riukuansa pyrstössä rivakammin kuin Petter\nkorttejansa niille lentämille, joilla liepeitten oli kulloinkin\nsuoriltansa huiskittava, kun suu kirasti samalta kädentorolta ja\nsamalta hengenvedolta komentoa keulavahdille kokkapakalla ja\nkäskynkiroa ruorimiehelle milloin styyrpuurikääntymillä, milloin olan\nylitse paapuurin puolelle. Se vielä meni ja kuului komentoon\nsäällisessä laivassa niinkuin rukiisen maku leipäkyrsään, että kapteeni\nselvittää kurkkunsa suoloista ja muista meren ruosteista satamaan\nlensatessa ja kiljuu pakalla, ikäänkuin olisi naakelien avattava\ntammivisoissansa korvalävet, ellei mies samassa sivassa ole viivana\npaikalla köyttä löysäämässä, kun kirotaan, se vielä olisi mennyt ja\nPukkilan Usko laskenut Lübeckin möljään, niinkuin mikä muukin\nprikinrikinen alus tervatuin kyljin, jossa on partainen kapteeni\nkarvaisena kajuutan katolla, täkillä meripoikaa vilisemässä hikisinä\nmänniäisinä, pultaani läiskämässä mustanhilvaisia laiskanlaskoja\nraakapuilta, ja pelikelat vinkumassa keulapakalla korvaluiden\nrepelemältä, se vielä olisi mennyt, ja lübeckiläistä kävellyt kädet\nhousuntaskuissa, minkä mannia ovista mahtui, kaijien turhilta\nseisoskelemisilta kellaritupien hupaisemmille hyrinöille, mutta nyt\nolikin Pihlman, Pukkilan Pihlman, Petter Pihlman itse patiineissaan,\neikä mikään muu joku tavallinen pikiparta ja porokippari leiskumassa\ntasajalkaa prikinsä komentosillalla, ja möljän kylkeen olikin nyt\nlaskemassa ei mikään muu kuutto vain ja minkä Nordblomin\nkahvelikaljaasi, vaan Usko, Usko itse, Pukkilan Pihlmannin Usko, Petter\nPihlmannin kaksitoppinen priki, jossa, jumaliste, piti plokkien vilkkua\nrikissä valkoisina kuin fregatissa ja mastonnuppien maalin ploorata\nniinkuin pesty pilkkumin poski astiahyllyllä! Eipäspä vain\nmalttanutkaan puukenkäisempikään saksmanni ja janoisempikaan\nmestarimies, ehtoopuhteen levossa päiväntomuja kurkustaan levollisessa\nrauhassa viruttamaan saapunut, ennenaikojaan vääntyä odottavasta\nkellarinovesta vartoovan vaahtokannun viereen, ennenkuin oli silmiensä\nnäkemältä loppuun saakka todistanut, että manööveri on sentään\nmanööveriä, kun sitä on taitomies tekemässä, ja katseltava asia, kun\nlaiva laskee kylkensä möljän viereen, vaikkei sitä joka pojan ja\nnuuskunperin suorittamilta huomaa äkätäkään! Näkeehän joskus ja\nkatselee jouteikseen kukon luoveja pihan perillä, ennenkuin kaikki\nsiipikatrillit ja varvasrapsutukset ovat menoilleen ja menueteilleen\nsuoritetut ja kana kyykissä, mutta on sitä aluksellakin siipimisen\nprässiä ja kaarestuksen komeutta haminassa ja kapteenilla koipipolskaa\npotkittavana komentosillalla, ennenkuin on priki töijissä, touvit\npaanutampeissa ja kapteeni herrana ja hatussa langongilla konsulille\nkävelemässä! Ei siitä puhetta, ettei olisi ollut korvallakin kuultavaa,\nsilloinkuin silmälläkin nähtävää! Yhden miehen kurkusta voi helletä\nmonenkaltaista ääntä, varsinkin jos kurkun huilu on Pukkilan Petterin\nkaulaklarinettina ja sama Petter Uskonsa komentosillalla hengessä ja\npuolen kaupungin katseltavana laskemassa Lübeckiin! 'Konsti! ovatkos\nsignaalit fiirissä: siimalta toppiin, kun minä käsken, joka klippu kuin\npieru kirkonpenkkiin sihdiltänsä ämmän hameista! Puosu pakalla, onkos\nköysi vihdissä: sojolta maihin kuin kusi suihkuna tallin lauteille\nvalakan saparosuorasta, kun minä huudan! Vilen märssynaakelilla ja\ntimperi pramtikulla, ovatkos kynnet nivelillä ja sormet kämmenten\nkärjissä: nuorat irti, kun minä kiljasen, raa'at löysille ja pultaani\nirstaimille, kuin neito verillensä ja helmojen heikkouksille pitelyissä\nkourivan miehen!' Ei merillä ja tervatulla laivan täkillä Pappilan\nmamsellien korvalehtien varalta puhella, eikä kiiruussa ja hemmetissä\nsanojansa jauhosihdin reikien lävitse välppää, ja Pukkilalla oli nyt\npuhti kluuteissa ja tuuli jakun liepeissä! Voi kirkastus ja voin kasaa\ntuuman paksulta nisuleivällä, kuinka puhtaasti Usko pusersi nousuun ja\npukspröötin piikki kiipesi tuuma tuumalta, kun kapteeni vihtoi pakalla,\nruorimies väänsi ratissa ja peräsimenlehti viisti Trawen savivedessä;\nvoi enkelien paidat ja taivaan pilvivillat, kuinka pultaani läiski\nlöyhtymilleen, raakapuut laulahtivat narisemilleen ja touvit\nhengähtivät höltymilleen, kun kurkku kiljaisi komentosillalta,\nnaakeleilta raikui \"all right\" ja tuuli hellitti rikin pingat kuin\nammutun ilveksen raukeeva kynsi hongan kelot; voi vilastusta neitosen\nsilmä-akkunoissa ja krihahdusta poikasen anturasiloissa oman siepatessa\noman parmailla valssin silkkiä hääsalin siliällä permannolla, ja voi\nPukkilan Petteriä Pukkilan Uskon kansilankuilla ja Pukkilan Uskoa\nPukkilan Petterin käskykomennoilla, kuinka lankkupuusta ja\nhonganjyräkästä veistetty aluksen astia sentään on silkasta mieltä ja\nliukasta laivan henkeä piikin kurottamilta keulassa stäävin leukaan\nsaakka perässä, ja kuinka mies liiveissänsä ja housunhenkseleissään\nsentään on harppupoikaa ja tanssivaa Taavettia hiusjuuriltansa\nanturapohjiinsa saakka, kun on komea tottelemassa ja riuskas\nkäskemässä, tervakylki kääntämässä uljasta pieltä kaijin möljään ja\nitse kapteenina pakalla katseltavana, Uskolla signaalit karaamassa\nnyöriltä toppeihin kahden maston kirjavilta ja oma kurkku huikaamassa\nkimeät kannelle niinkuin korkeat rikiinkin ja kaikuvat koko haminan\nkuuluville: piti tiilipäätyjen kalkkisaumojen rappauksessa tuntea\nraikumilta niinkuin näki väkikin kaijivierillä rengassilmien\nkatselemilta, mitä meteliä ja äänen paisketta tarvittiin, kun prikialus\ntöijää möljäpaaluun ja Pukkilan Pihlman lieve lennossa on juhlallisesti\nlaskemassa Lübeckiin!\n\nKyllä Pukkilan Petter liikkua osasi ja liepeensä kuljettaa, oli sitte\nhelma pitempi tai lyhyempi sortuutin heilumilla ja kysymys herrasista\nkalaaseissa tai pulskioista merikomennossa, ja kyllähän hän sama mies\noli ja kelpasi katseltavaksi salissakin ja totipöydän vieressä lasia\nsekottamassa kuin Lübeckissäkin täkin läiskymillä ja kapteenin\ntepastuksilla komentosillalla! Hätiköidyksi kyllä oli tullut alussa ja\nnäpätyksi konjakkikarahvi Krooklan tähden ennenaikojaan talteen ja\nkouraan, niin että oli roikuteltavaa käsissä ja tiellä, kun muuten\nolisi ollut sormiltansa vapaa ja parooni! Pahankurki ja Krooklan\nkoirasvaris tuhriikin kyynäspäineen pöydän vieressä niin, että tässä\nsaa liikkua latuskaisena kuin lude kynnen alla! harmitteli Pukkila\nensimmäiseltä mielen hönkämältä, mutta huomasi kuitenkin, että\ntoimitukseen tuli vissiä kaarta ja puhdinpyörevyyttä, kun oli käden\nholhoomilla kuljetettavana kannunvetoinen karahvi melkein koskemattomin\nainein! Karahvi kohotettiinkin nyt ilmaan silmäin tasalle, eikä sitä\ntemppua olisikaan joka mies osannut tehdä niin julkisesti ja\njuhlallisesti, kuin Pukkila, kun hän nyt, ennen enempiä seremoniioja,\ntarkasteli, akkunan valoa vastaan käännellen, aineen väriä\nkristallikuvun välkkymillä, isosen kuin paremmanpuoleinen kaalinkerä.\nKatselenkin sillä aikaa, kun Krookla valmistaa prykinsä, niin mahtuu\nsenjälkeen tunkematta pöydän viereen itsekin noukkimaan sokerin\nveteensä! ajatteli hän ja muisti myöskin Hullin konsulin, kuinka tämä\npisti rillit nenällensä aina, ennenkuin kaasi ainetta lasiin, ja kuinka\nnäytti sekä arvokkaalta että tietämisen puolesta täysruntaiselta ja\nesimerkin kannalta seurattavalta, kun hän ensin, ennen enempiä\nkiiruhtelemisia vei pullon silmäinsä eteen ja verkakseltaan luki\ntarkasteli tavuu tavuulta ranskan pränttiä kyljestä lapun kirjavilta\nkultaisilta sekä senjälkeen vielä maltti itsensä ja mielensä niinkauan,\nettä pullo laillensa oli kohotettu eri korkeuksille päivän valoa\nvastaan ja erinäisiltä kallisteluilta ja viistosihtailuilta\nsilmäsyynillä varmennettu värin ehtaus oikeaksi aineessa ja välkkämisen\nvilaukset rehellisiksi konjakin tuliksi seinäkilojen sisäpuolilla.\nPukkilakin siis nyt liikkui Hullin konsulin seremoniioilla ja nosteli\nurhoollisesti karahvia, vaikka sisuksissa harmittikin, että Krooklan,\nkoko Mikkelinkin sittenkin piti kerjetä edellä pöydän viereen ja sohri\ntiellä nyt, kun olisi ollut hänen oma vuoronsa sekottaa toti valmiiksi!\nAikakin menee hukkaan tässä, ajatteli hän ja kallisteli päätään\ntietoviisaan näköisenä, koska nyt kerta oli karahvi ylhäällä ja\nkonjakki tarkastettavana: leimuttelikin karahvinvietävä niin\nviekottelevasti palontuliaisia sisuksistansa, että ärsytti kurkkua\npahemmin kuin kristillisesti uskoi! Kylmänahkainen mies koko Hullin\nkonsuli! sadatteli hän siinä joutilaassa aivokulman nurkassaan, joka ei\nkyrännyt lähimmäisen rakkautta Krooklan Mikkelin verkaiseen\nselkäpuoleen: karsas katsellakin silmäin edessä kuin liikkumaton armin\nsiipi laiskassa myllytuulessa! En suinkaan minä tähän asti ole sylkeäni\nnielläkseni tullut seisoskelemaan sinun selkäsi takana! kihelmöitsi\npäässä ja ajatus rupesi tulemaan rehelliseksi. Pahukset minä\nkonsuleista ja heidän hienouksistansa ja syynäämisistänsä! noitui\nPukkila jo tosijärjillänsä: tottamar minäkin totini otan, kun kerta\npöydän vieressä seison ja kyynäspää minullakin on Krooklan puolella\nruumista!\n\nTäydeltä rintamalta heitä kohta nyt jo olikin kaksi miestä työssä\nvieretysten häärimässä pöydän edessä, ja oikeaan aikaan, sillä\nHärkäniemi oli jo kävelemässä laattialla viemässä piippuansa\nnurkkahyllylle ja Lahdenperä yskiskeli ryiskeli peräsohvalla\nrohkaistaksensa itsensä ennenkuin lähti liikkeelle ja myöskin Karjamaan\nEenokilla oli jotain valmistuksia. Pukkilalla oli kuitenkin kohta\nharmia, kun piti todelta ruveta lasin prykäämiseen: eikös ollutkin,\njulmettunut, Krookla, knääkkä ja nääkänkottarainen, Mikkelin\nkituspiikki tuossa vieressä, kaatanut liiat vedet ja lähdelaimiskat\nomasta lasistansa sen perhanan kukuiksi, joka nyt oli rivissä\notettavana hänellä edessä sen tyhjän paikan vieressä, jolta Langholma\noli nostanut lasinsa! Onpas kraakunmarjassakin makua ja Krooklankin\npäässä joku vieteri tämmissä ja potkasemilla! ihaili hän ensi\nhuomaamilta ja ennenkuin äkkäsi koiruuden ja sen, että uuspeili oli\nvalanut liiat vedenklutut lasketusti juuri siihen lasiin pöydällä, joka\noli sopivasti vuorolta hänen edessään otettavana! Kiemahti\nvähemmästäkin Pukkilan kulmaluiden elävien nystyröiden peitossa!\nKrookla sinä ja variksen puustellin patruuna, kovanonnen\nvelkarevärssikin mennäkeväältä, jollei se nyt olisi sinun klahvisi\nlukon takana Krooklan tupakamarissa, niin veden saisit takaisin omaan\nlasiisi korkoineen ja inträsteineen, niin että laitojen ylitse hurisisi\nlorona rommin liika kaivomaidon tieltä! Tämä oli ensimmäinen ajatuksen\nryöpsäys, ja juosta lirputteli kyllä jo siinäkin järjen penikka mukana\ntravissa, vaikka veri olikin loikasemassa, niinkuin valakkavarsa\npiiskan siimauksen makeoilta selkänahan lannepingan tuntumilla! Ei\norhin himaakaan Pukkilan ohjaksissa karulle päästetty, vaikka piukat\notettiinkin kaviokaapoista, eikä omaa tahtoakaan omien kuolattimiensa\nväkeen jätetty, koska suitsenperät sentään olivat omissa käsissä!\n\nJos siis nytkin oli kaunan-aiventa takeltumassa kurkkuun, niin nielty\nse oli koko palanen ennen pahempia kakistuksia, ja Pukkila, vaikkapa\nkyräsilmin, askaroimassa maltilla ja toimella pöydän lasien parissa.\nLykkään pois tuon tieltä, koko Krooklan planttauksen! ajatteli hän ja\ntyönteli varoviltaan vähän sivummalle syyllistä lasia, ettei se jäisi\nhänen vaaroikseen, työnsi saman menon vähän pitemmällekin prikalla,\npois silmiä kiusaamasta, siirsi sokeriastian juurille asti, aivan\nreunan koskemille. Siitä Härkäniemi tavallisesti ottaa lasinsa, josta\non vähin vaiva sokeria pistellessä veteen! tuumi hän ja sovitti lasin\ntunnollisesti ja tarkalleen kukkuraisen astian parraspielen\nvarisemille. Palaset kierivät itseltänsä veteen, noukkijan\ntarvitsematta katsoakaan lasiinsa, ennenkuin nostaa käteensä, ajatteli\nhän toimellisia lähimmäisen puolesta ja oli nyt jo unohtanut Krooklat\nharmeineen ja selkineen: Krookla olikin jo poistumassa laattialla, niin\nettä oli tilaa ja mahtui askartelemaan pöydän vieressä. Pukkilalla oli\nnyt jo omakin lasi tarkastuksen alaisena ja valmistelun esineenä:\nmiksen minäkin niinkuin Krooklakin hyvällä esimerkillä edellä! rohkaisi\nhän mielensä ja tilkka Eevastiinan kuumaa vettä hulahti taaskin nopean\ntaitavasti kaadettuna, tällä kertaa Pukkilan hoitelemilta, siihen\nlasiin, jossa ennaltaankin oli vesiaineen siunausta riittämiltä. On\nHärkäniemellä vettä ainakin nyt senverran lasissa, että sokeri sulaa!\nvahvisti Pukkila sydämensä tyytyväisyyttä, kun katseli työtänsä ja\nhelmivän vesiliemen kirkasta kimmeltä sokeriastian kupeilla. Joku\nvalkosen murunen vielä varistettu astiasta sekaan, niin lasi onkin jo\nreunoiltaan ryyppylaitasilla silkoista kaivon hyvistä ja likosokerin\nimelöistä, ja Härkäniemellä päänkyhnimistä, kun pappi ei mahdukaan\nkirkkoon eikä konjakki toti vesiin!\n\nPukkila oli sirkeillään taaskin ja pienet mielen lommot unohdetut: oli\ntällä haavaa yksinkin ja itse vaan pöydän edessä, niinkuin olisi\nensimmäisenä ja Langholmana lasiansa ottamassa, ja alaa liikkua niin\nlavealti kuin oli ruuman tilaa vierisivuilla. Ja kyllä nyt\nliikuttiinkin: olisivat joutaneet lübeckiläisetkin kaijiltansa olla\ntälläkin kertaa taas näkemässä, kuinka todinprykikin on todinprykiä,\njos prikin manööverikin on prikin manööveriä, kun on mies sortuutissa\nja Pukkilan lieve leiskumassa. Osaamista kysytään papiltakin\njuhlakasukassa, ettei kävele kapeakinttuisena ja hätiköiden alttarille,\nvaan astelee laveasti anturillaan, niinkuin on heilumisen sääntö ja\ntahdin verkkaus samettiliepeissä, ja taitamista tarvitaan siinäkin, kun\nmies kunnialla suorittaa tehtävänsä totipöydänkin edessä, levolla,\nniinkuin vaatii oma arvo ja puhdilla, niinkuin käskee kunnioitus taloa\nja talon tarjoamia kohtaan! Mutta ei pelkoakaan, ettei Pukkila olisi\nosannut: ei puhettakaan nuhjuttelemisista ja nenänupin kätkemisistä\ntakapenkin siunauslautoihin silloin kun Pukkilan Pihlman oli kongilla\nja faartissa! Kuinkas jo noukittiin sokerikin astiasta: ei\nsinnepäinkään, että sitä olisi nypitty sormiin niinkuin tavallistakin\nvalkoisen raetta muitten murusten joukosta ja varistettu huomaamatta\nhyppysistä veteen, niinkuin minkä muun vihkimättömän kahviliemen\nsekaan, ei puhettakaan semmoisista: ei vieras ole nirsoilemista varten\ntaloon käsketty, vaan kunnioittamaan lavealla ottamisella sitä, mitä\nlaveasti tarjotaan! ja niinpä oli sokerinpalanenkin otettava astiasta,\nniin että ottamisen huomasi ja tunnusti kappaleeksi sen, jonka\nEevastiina oli kappaleeksi palottanut eikä murenen kipenäksi! Ja\npuhdilla se oli hellitettävä sormista, niin että henki nykähteli takin\nliepeissä säärissä: todin tekijä onkin vieraana salissa ja juhlallinen\njuhlallisessa toimituksessa, eikä mikään varis kuusen latvassa, joka\npillaa havuille vaivihkaa sitä, mitä ei julkisiltaan kehtaa purston\nviuhkasemalta pudotella! Entäs sekottelu, kun lusikan kilahtamilta\nmakea kiivaasti lätkittiin sulaksi vedessä ja hopealehteä nostelemalla\nkärsivällisesti tarkattiin juoksiko liukas herneettömänä kipeiltä ja\nheeltyikö pohjilla kirkas selkeäksi konjakin vuodattimille? Ei ollut\nlevossa nytkään sortuutin häntä säärillä eikä tukan harja turjumatta,\nkun totinen oli työ ja tarkka toimitus: mitäs mies kunnioittaa, jollei\nomaa suutansa ja sitä, jota suutansa varten valmistaa! Kurki yhdellä\njalalla seisomassa ja rovasti kahdella, toinen ajatuksissansa\naprikoimassa alhoniitulla ja toinen virassansa ja kaprokissansa\nkontrahtikokouksessa eivät ole ruumiinsa arvonpidolta ja koipitanan\njuhlallisuudelta kuin puolen virstan matkalla täyden kestikievarivälin\nhollikyydistä verrattuna siihen seisomisen tietoon, sääripiippujen\nsalkoisuuteen ja selkäkenon nostoon, johon Pukkila osasi suoristaa\nvartensa, kun paikkaan tultiin, ja johon hänellä oli jumalan suomalta\nnikamaa niin niskan kaaressa kuin muussa ruumiin heiluvassa, kun\ntarvittiin ja miehen oli liikuttava juhlallisesti ja vietraten!\n\nNyt oli hyvä sekin ja mainio asia, että oli konjakkikin jo nostettu\nvalmiiksi ja karahvi kädessä niin, että oli vaakaa ja vissiä painon\nryhtiä käsivarren kuljetukseen, kun sujaviltaankin oli oltava kapteenia\nja komeata pöydän edessä! Ja kylläpä kannattikin katselemisen ja oli\nmaksunveroista nähdä, kuinka nyt vasen käsi näppärän ranteimilta\nhoiteli lusikan vikkelätä vesissä niin sukkulanliukkaasti kuin olisi\nlehden hopea kiikkunut tiukuvat helinänsä lasin syrjiin varsi mamsellin\nsirojen sormenpäiden sujuttamilla eikä Petter Pihlmannin karkeiden\nmieshyppysten hypyttämillä, ja kuinka samalla erällä saattoi oikean\nholhoomilla miehen kädessä kaaria ilmassa kannunpainoinen karahvi\nkirkasta ranskan konjakkia niin ilmestyksen kevyviltä kuin vaati\nkristallin säihkymillä kalliin aineen jalo palo, ja niin vaakaisen\nmahtavalti kuin käski arvo ja kunnia-nosto täysikupuisen juhlasarkan!\nEttä voikin ja osaakin mies hallita itsensä ja jäsenensä ja olla,\nvasemman tietämättä oikean asioista, ja oikea viattomana vasemman\ntoimista, samalla haavaa kuin silkasta pajuvitsan notkeutta niveltensä\ntaipumakohdilta ja rannenivelen kääntymiltä, ja kuin kankipuuta ja\nhääsalon ylpeätä kylkeä niskannostolta ja selänkohennuksilta ruumiin\njuhlallisilla paikoilla ja arvollisilla liikkumilla: 'Evald, muista se!\nnotkeasti pienet asiat ja isokaariset isossa puhdissa!' neuvoi Pukkila\npoikaansakin aina ja opetti!\n\nVahinko vain, että nyt viimeinkin, kun kirkonmenot jo olivat lopussa,\namen näkyvissä saarnasta ja vuoro vihdoinkin edessä oikein todelta\nalkaa kallistella karahvia ja vuodatella kaadella valmiiseen veteen\nverkakseltaan sitä, jota vailla vesi Kidronin ojastakin ja Zarpathin\nlesken kruukustakin maistuisi täysimiehen kurkussa pelkältä kaivolta ja\nalhosilmän laimiskalta, ja jonka värjäämiltä kuin Eliaan ihmeenä\nAlastalon pirttikaivon vesikin, ämpärissä kehän kannelle vintattu ja\nolkatankojen hulkkumilla tupaan kannettu, vaihtaa lasissa karvaa silmän\nnäkemältä ja sydänkerän hypähtelemiltä kuopassansa, muuttuu joka\nlirauksen juoksuttamilta lehmän juomasta ihmiskaulan kasteeksi, ja\nsaavitavarasta porstuan nurkassa jaloksi aineeksi ja tulen kiemuksi\ntotilasissa salin pöydällä ja kapteenin kädessä, vahinko, sanottakoon,\nettä nyt viimeinkin, kun oli paras käsissä ja amen paukahtamassa\nsaarnastuolista, ja kun muhkeudesta ja manööverin komeudesta ei enää\npuuttunut muuta kuin se pieni, hienon pieni leiskauksen läjäys, jolloin\nliput karaavat nyöreiltä toppeihin, riki kirvottaa kirjavaa ja mastot\nhumahtavat flakuihin niin korkealti kuin nupeissa taivaan torkotusta,\nettä juuri tässä tärkeimmässä tingassa, ja vaa'an kielen kääntymillä\npiti hopun kyniä kyynäspäähän ja kiiruun hiiren vilkaista livistellä\nveren poluilla suonissa: eivätkös vain jo laattialankut narahdelleetkin\nselän takana: kukas muu sillä nuotilla astella kävelee kuin Härkäniemen\npapa-Malakias vasempansa tahdilla ja oikeansa vuorolla? Ja eiköstä\nollut liikkeellä ja lähestymässä jo Eenokkikin, Karjamaan isäntä\nkintuillansa, saapasten syhtäämisistä päättäen! Hukkaan nyt menivät\nkaikki hyvät sihtaamiset: liiku avarasti silloin, kun joudut\nsilakanlitteille suolatynnyrin rateihin, ja komeasti silloin, kun saat\nlirputella konjakkia lasiisi latuskaisena kahden semmoisen ähöniskan\nvälissä kuin Härkäniemi oikealla puolellasi ja Karjamaa vasemmalla\nkyljelläsi totipöydän edessä tunkemassa ja lasia itselleen hakemassa.\nJollei korva pettänyt, niin oli sitäpaitsi myöskin jo Lahdenperä\nlankuilla ja lautamiehen anturoilla!\n\nPukkilalla olivatkin nyt nuotit prillatut ja henki lommossa, eikä muu\nedessä kuin hätiköiminen ja tavallinen konjakin kaataminen lasiin,\npulputtaminen karahvin suusta niin nopeasti kuin kerkesi, että sai\nlasinsa täyteen ja pääsi pois jaloista: vahinko kyllä hyvän aineen ja\njuhlallisen tilapään, ja muun otollisuuden, mutta mitäs siitä,\nAlastalon konjakkiahan se sittenkin oikeastaan oli, eikä oman karahvin\nainetta Pukkilassa, ja milläs palkoilla ja messupapin viroilla hän\ntäällä oli kohennellakseen toisen tavaroita ja levitelläkseen\nsemmoista, josta kunnia kuitenkin juoksi vain talolle ja Hermannille:\n-- nostakoon kukin koira oman häntänsä itse, jos on lorvissa kaarta ja\nkarvan viuhkaa! Pukkilalla oli nurpu nenässä ja harjalehti lotkolla,\nkun nyt kaikkien kukonhyppyjen ja harakanharppojen jälkeen oli konjakki\nilman enempiä menuetin menoja ja kannusten kaarestuksia kaadettava kuin\nmikäkin kaljanlaimiska puutuopin pohjilta kiiruulla veteen: nuhju\nkukoksikin, joka kiipee kanan höyhenille kuin kissa kurruun sänkyolkien\nlämpimille, ja rääpys ankaksikin, joka rääpii lammikkoon\nsiiventyngänkään räpyttelemättä!\n\nSiinä nyt jo olivatkin Härkäniemi vieressä ja Eenokki toisella puolella\ntodelta tungeksimassa pöydän edessä, Lahdenperäkin tuhimassa selän\ntakana, niin että mistään julkisemmista liikkumisista ja kyynärpään\nkuljetuksista ei enää ollut kysymyskään, hyvä niinkin ja lykyn kauppaa,\nkun sai kunnialla kirvotetuksi karahvin kädestään, konjakin takaisin\npöydälle ja pujottelemalla pelastetuksi itsensä ehein napein ja lasinsa\ntäyslaitaisena rykelmästä ja oinaspässien tuuppimilta juomaruuhen\nparraspuilla! Tulivatkin janoisiksi samalla haavaa kaikki ja puoli\nsalia! napisi hän ja oli nurisevaa Israelin lasta vielä väljillekin\npäästyänsä ja holhottuaan lasia kädessään niin onnella, ettei\npisaraakaan sentään hulahtanut hukkaan reunojen läikkymiltä, niin\ntaitotarkasti ja tasalleen kuin lasi olikin laitojen mahtumaa myöten\nmaljattu jaloksi! Niin ruokoton minä en sentään ole ja kelvoton Sakari\nnuottasaaliin jaossa, että minä piispankeräjilläkään ja Pappilan\nkalaaseissa rovastienkaan kilvoilla ja pastoripoikien tunkemilla\npalaisin totipöydän kilinöiltä ja korkkien kirvoittamilta tyhjä sarkka\nkourassani ja puoltäytistä lasia kädessäni roikotellen niinkuin kissa\nkintaanraatoa käpälissään siitä kolosta, josta hiiri oli jo ennen\nloikkaa livaissut pakoon! Pukkila miehistikin itseänsä, kun nyt taas\noli vapaillansa ja väylillä, ja mitään moitteen sijaa ei nyt enää\nollutkaan uljaassa miehessä, kun hän täysi lasi kohollansa julkisesti\npiirteli salin keskitse laattian vapailla vakaata kulkua peräsohvan\narvopaikkaa kohden, nyt kahden syllän mitaltansa mahtavana vartoomassa,\nkuka ensimmäisenä saapui vähämiehistä maljallisena nahkavan nojoille\nkoko salin katseltavaksi muun kolmen seinäpiirin laveudelta!\n\nOn komeata, kun kuka liikkuu, niin että kestää katselemisen, ja\nkunniaksi koko pitäjälle, kun arvokkaat ovat arvokkaita: mitäs\nsalkoviiristä hääportilla, ellei vartta nostamaan ja lippua\nleiskuttamaan, ja mitäs isosta vieraasta pitosalissa, ellei ole\nnaamassa nostettavaa, kun on nenää kannettava pystyssä, ja selässä\nsuoristuvaa, kun on arvoksi talolle juhlallinen mies laattialla! Ei\nlehmäkään karjapolulla nuhjustele, kun kello kalkahtelee kaulassa ja\nsarvikreivinna uljaana astelee etummaisena salosalia takakannoillaan\nkolmenkymmenen kihnukintun häntäheiluinen liuta, eikä hämmentele\npermantopalkeillakaan mies, joka palaa Pukkilan Pihlmannina\ntotipöydästä ja Pukkilan Pihlmannin toimituksilta totipöydän edessä ja\nnyt kävelee laattialla täysi lasi kädessä kaikkien silmien edessä\nperäsohvaa kohden tietäen, että häntä katsellaan salissa, ja että, kun\nhän on istunut ja on sohvalla ja nojaa selkäänsä nahkakarmiin, niin\nymmärretään ympärillä niinkuin merkiltä, että nyt ovat isoset ja\npitäjän ensimmäiset jo käyneet ottamassa omansa, ja vuoro salissa nyt\nitsekullakin muullakin ilman erotusta ja rangin kursastelua kävellä\nhakemaan itsekin lasi itsellensä käteen.\n\nEivätpäs lähteneet liikkeelle ennenkuin minä istuin! hyvitti hän\nsydäntänsä, kun istui paikallansa ja sohvalta kuin korkeammaltakin\npaikalta katseli ympärillensä, kuinka ikäänkuin yhteisestä\nsopimuksesta, eri kulmilla salia samanaikaisesti alkoi vissi häärinä ja\nlähtemisen valmistus ja hälinä: Engström ovenpielessä, jahti-Engström\ntoisella puolella tampuurin ovea, kun toisella puolella istuu uunin\nnurkassa Krookla, lykkää toimittaa lakkia kädestänsä tuolin jalan\nnojoon laattialle, Nordblom vieressä, kala-Nordblom oijentelee\njalkovarsiaan ja koettelee, koska tässä kohta saa kävelläkin,\nliikkuvatkos jäsenet vielä, pitkästä istumisesta kangistuneet,\nHaukisten Hannu, huuditon, jo meriseinältä saapasmarssissa\npuolilaattiassa päin sinne, josta todin haju lemuu sieraimiin:\nnielemistä ollutkin pojalla ja perintötalon isännällä, ja kurkun omenan\nimemistä kuiviltansa, kun on saanut sopivaisuuden vuoksi ja vanhempien\nmiesten joukossa istua turhan puolen päivän mitan tuolin nokassa\nsiivona ja raittiina pärskäyksen päästämättäkään ja olan hartiata\nlevittämättä, vaikka sentään ovat talot ja tavarat kotona! entäs\nSjölund, kapteeni, vaikka pikkanen ja ilman taloa, mihinkäs ollaan\nmenossa, vaikka säädyllisesti ja sivuluovilta, tarkasti poikkimattoa\nnoudattaen ja paljaspaikkoja ja mattojen välejä permannolla\nihmismäisesti vältellen vaikka visusti ja taitohiivissä vaivihkaa\nsinne, minne toisetkin kävelevät ja mistä saa totilasin käteensä\njulkisesti, kun vartoo ja passaa aikansa: Knuutti sinä Markkujen\nmarssissa! Kas vaan, liikkeellä koko sali, kun minä olen päässyt\npaikalleni ja tuonut lasini pöydästä! hyrähteli Pukkilan hyvä mieli,\nkunnes sai niellä harmista ja närkästyä: Jannekin, Janne Pihlman on\nnenätön ja lähtee liikkeelle ennen Evaldia: miksei Evald nyt sitäkään\ntaas äkännyt, että olisi vartonut vuoronsa ja lykännyt edelle!\n\nTotipöydän edustoilla alkoikin olla tiheätä. Härkäniemi, niinkuin\ntiedämme, ja Karjamaa ja Lahdenperä olivat siellä jo paikalla ja\nsohrimassa Pukkilankin aikana, ja tiellä ja kiusana, niin ettei saanut\nse, joka osasi ja jolla olisi ollut lievettä kauhtanassa, kunnialla ja\nylösrakennuksella valmistaa lasiansa loppuun saakka sillä liikkumisen\ntilalla ja kyynäspään kuljettamisen avaruudella, joka kukollekin on\ntarpeen purston levittämistä varten tunkion harjalla virttä\nkiekaistaessa, vaan joutui juuri paraassa kohdassa ja kukkelikuussa\nnielemään nuotit kurkkuunsa ja potkimaan patikoilleen, hätiköimään,\nniinkuin kuppari sarvensa pussiin ennen saunaa, ja pappi saarnansa\namenen pottuun ennenkuin lakia vielä on häritetty enempää kuin nyrkin\nnäyttämältä ja evankeliumista huilutettu alkuluirutustakaan!\n\nOlihan Pukkila toki itse vielä kerjennyt kirvoittamaan\nsortuuttivartensa ja korjatun lasinsa joltisellakin arvolla ja\nsäilytetyllä seljän ryhdillä rykelmästä, mutta nyt, kun hänen\nkäveltyään ja peräsohvalle päästyään, laattia avoimiltaan oli hänen\njälkeensä vapaana salissa itsekullekin asteltavaksi, ja jokaisella\nedessään permantoa lakealtaan vain mitattavana se matkan väli, mikä\nomilta istuttavilta oli todeille ja pöytään ja kiliseviä kohden, niin\nnyt alkoi liikkumisen häärinää ja lähtemisen kähminää vähän joka\npuolella ja eri nurkissa salia, meriakkunain puolilta niinkuin\nmaa-akkunain ääriltäkin, oviseinän vieriltä niinkuin peräseinän\nkulmiltakin, ja tromppuparia vilahteli kohta avaroilla honkavan\nlaattian, ja anturan tasaista silahteli notkumilla leistavain lankkujen\nja pehmovilla mattojen sarkain, kun miestä nyt asteli saapastrampissa\nja poikaa polki sääripuhdissa eri suunnilta, vaikka määränpää samana\nsuoraan päin sinne, jonne nenän torkottamilta oli lyhyin matka\nrohkealla laseille! Niinkuin kompassintaulussa kaikki piirut ja sträkin\nviirut reunojen hajustoilta nuolivat suorimmasti keskipilkun mustaan\nsydämeen, tai niinkuin kesyksi totutettu lammasparvi koko\nlaidunaitauksen avaroilta laumajuoksussa karaa ja tiimeltää saman\nveräjän avaamille, kun on tuttu kutsuja puolainpuiden takana ja\nleivänpala rukiisiltaan luvassa jokaiseen turpaan, samaten oli nyt\njalkeilla ja liikkumassa seinävierten joutilailta kehiltä koko mahtava\nsali ja laattiata polkemassa neljältä haaralta samaan maaliin yhteinen\ntunkeva meno ja astuvain miesten tukeva töminä kun joukolla painoi\njanoista tulijaa toistensa takana hartiaväellä väljien tyhjyviltä\ntihuvien ahtimiin tienoilla tavotellun, kutsuvan pöydän, laseilla\nkuormatun ja jalojansa välkkyvän.\n\nNiinkauan sentään kuin hääri nykyinen kolmikko pöydän edessä, keskellä\nHärkäniemi hartiakyynärineen ja kummallakin sivulla, toisella Eenokki\nkapeampana mutta Karjamaana, ja toisena olkapäänaapurina tiiviiltä\nvieressä Lahdenperän lautamiesryhä, ei tulijoilla, saapuiko heitä\nsakeamminkin, kuitenkaan ollut ensi kiireeseen muuta tekemistä\nselkäseinän takana kuin kurkistella vuoroa itsellensä olkapäitten\nylitse, jos oli kurkku riittävän pitkä, ja katsella, jäikö karahvien\npohjille vielä heidänkin osallensa laimiskaa, kun miehet ensin olivat\nkaataneet. Eenokilla, vaikka hän omasta puolestansa olikin tarkka mies\nja piti turhaa käyttämistä ja kuluttamisen syntiä yhdentoistakymmenen\nkäskyn rikkomisena silloin, kun oltiin Karjamaassa ja hänen oma\ntavaransa kulumassa, ei Alastalossa ja toisen karahvia pidellessä ollut\nmitään järjellistä syytä pitää silmävahtia visuna karahvin sisuksiin\nkäsin, paljokos se tyhjeni, vaan päin vastoin valppaina oman lasin\nreunoja kohden, että ne tulivat laitasilleen: itseäni varten minä\nrommia lasiin kaadan, ja rommi on Hermannin tavaraa! rohkaisi hän\nitsensä järkiin, kun luonto sittenkin pyrki visuttamaan ja käsi\nväkipakosta tahtoi jättää kaatamisen kesken. Pisaralleen sen, minkä\nlaidat vetivät Eenokki kaasikin lasiinsa: sen minkä kylässä saa ja\ntalossa annetaan, se on vieraan omaa ja kotoreppuun korjattua! tuumi\nhän, Krooklan Mikkelin äidin orpana isän puolelta, ja vahvisti\nvakuutteli ilman rohkaisemisiakin sitkeätä itseänsä: ei omaa tavaraa\nsilloin kuluta, kun toisen rommia juo! -- Selvä valhe pääsisi kieleltä,\njos sanoisi sitäkään, että Lahdenperäkään Härkäniemen toisella puolella\nmainittavammasti olisi säästellyt ja säälitellyt Alastalon karahvin\nrommiaineita, kun viimein kaikkien sokerinsekottelemisten ja muitten\najankuluntoimitusten ja turhanmenojen jälkeen viimeinkin tuli tosi ja\nhänenkin vuoronsa, ja Eenokin laskelmilta hän oli saanut kurottaa\nHärkäniemen ohitse, ja nostaa pöydältä käteensä Krooklan ja Karjamaan\njo hiemasesti keventämän vaikka vaakavuudeltaan silti yhä vielä ja\nkäden varassa heiluteltuna aika turvallisen helkkupapan ja\npulppuvaarin. Ei, kyllä sitä siekailematta kallistettiin -- ei\nLahdenperällä ollut tapanakaan ja säädyntahtina muulloin kursastella\nkuin käskettäessä ja seläntaputuksin vierestä tyrkytellessä, jolloin\nsaaminen oli vissi muutoinkin ja tiesi noukkivansa osansa ilman kilpaa!\n-- rohkeasti karahvia nyt kallisteltiin, kun se kerta oli kädessä ja\npulputteli ja rommi juoksi omaan lasiin. Lahdenperä piti rommista\nparemmin kuin konjakista: jo värikin on poikaa! ajatteli hän, kun veden\nkarva lasissa tummeni ja kirkas sakeni punaiseksi. Talonpojan suuiho ei\nole fröökinän huulihipiätä, vaan täysi-miehen nahkaparkkia, ja sen\naineen, joka prykätään sitä leikkaamaan, pitää karvastella väkevältä jo\nlasissakin ennenkuin suussa! säesti Lahdenperä työtänsä, kun\nmieleviltään katseli, kuinka kaatelemilta lusikanvarren hopeakimmel\nlasin sisuksissa vähitellen vaihtui leppovammilta punan liekuilta\nmustanpuhuvaan uhkapaloon: tuimii se kitalaessa, koska maistuu jo\nsilmänkärkeenkin! ennusteli hän, profeteerasi, ja oli harras mies\nseurakunnassa ja lusikkaa liikuttelemassa.\n\nKolmas rintamassa pöydän edessä, Härkäniemi oli kuitenkin paras ja\nravitsevin katseltava, kun oli aikaa kulutettavana ja kytättävä vuoroa\nitselleen selän takana vartoessa. Malakias ja kiiru eivät olleet luodut\nsamana päivänä ja kaikkein vähimmän oli mielevän miehen hätiköitävä\ntotipöydän edessä ja totia itsellensä valmistellessa. Kas Eevastiinaa\nvaan! sokerikin paloteltu oikein pitokappaleiksi ja pideltävän\nkokoisiksi! tunnusti hän ja otti ajan itsellensä lähimpään ajatukseen,\nkun katseli ennen noukkimista mahtavia muhkurakuhmuja astian pinoilla,\nyhä vieläkin kumpuroilla, vaikka kukkuroita jo oli käytykin\nlonsottelemassa ja Pukkilakin jo maustanut totinsa! Varistelee niitä ja\nkierittelee veteen muutaman möhjäleen, niin urakkaa on Hermanninkin\nkonjakilla ennenkuin makea on purtu siihen kirpiin, että eine kiemasee\nehtaalta ikenissä! arveli hän sen ajanraon täytteeksi, kun veti\nvenytteli sokeriastian varjosta lähimpää lasia eteensä. Merkillistä:\nSiviäkin, taitoflikka aina ja järjestyksen ihminen, lykännyt lasin\nniin, että sitä saa hakea: missäs harakan ajatukset ovat lentäneet!\nkerkesi hän vielä pienen harmittelunkin, ennenkuin juuri jo\nhypistellessään sokeria (neljä kappaletta riittää mainiosti näitä\nEevastiinan paloittelemia! oli hän jo perillä ja selvillä toimituksen\ntästäkin puolesta) juuri siis jo varistamaisillaan astian reunan ylitse\npalasia veden likoon äkkäsi hän ja pääsi parahiksi sentään kirouksen\npihaus suusta ennenkuin vahinko vielä oli tapahtunut! Katsos pakanaa,\netten julmemmin sano, kun olin sekottamaisillani itselleni todin\ntäyteen vesilasiin! huoahti hän viime tingan räpäyksessä pelastettuna\nmiehenä ja sysäsi ensi hämäyksessä vesilaitaisen lasin niin loitolle\nluotansa kuin tarjottimella oli tilaa ja hänellä kädenvarren mittaa.\n\nNoinkos pahasti Siviä ja tyttöparka sentään jo on piessä, että on\npulputellut lasin vettä kukullensa, kun silmät ovat karanneet muilla\nmatkoilla! koetti Härkäniemi selitellä itsellensä selittämätöntä\nseikkaa ja tunsi surkua sydämessään, kun katseli järkipuuttolaisia\nylivesinensä muiden säällisten totilasien riveissä. Ja minun osakseni\njuuri olisi liko tullut! kiersi vieläkin sydäntä ältö ja vahingon\ntäpäryys. Kuinkas liekkuikaan väri väkevänä Pukkilan lasissa äsken,\nväkevänä niin, että kade kurkkua piteli, kun oli katseltava vierestä,\nja minä olisin kantanut veden kalpeata kourassani sohvalle palatessa!\nHärkäniemi työnteli vikapäälasia vielä loitommille prikalla visusti\nmuiden lasien taakse rivien toiselle puolelle: ettei kukaan muukaan\nsaisi käsiinsä. Pukkila! pysyi kuitenkin ajatuksissa kuin tikkuna:\nPukkilan lasi kulahteli kultaisena, liika keltaisena! eikös sitä kohta\nalussa jo silmäänpistämältä ja ajattelemattansakin epäillyt:\nsekottamatontakos konjakkia turkasella silkaltansa lasissa? Voi\nkeritsemätöntä koiraa ja ketun kuonopäätä: kaatanut veden laimiskan\nomastansa toiseen hulikkoon, ja lykännyt, päiväämätön, myrkyn ja\nvärjäämättömän vesimixtuuran vasiten minun varaltani minua varten\nvalmiiksi sokeriastian varjoon partaitten viereen minun otettavakseni!\nHärkäniemen muljasi tuntoa niin, että raitista lasia siirrettiin vielä\nkolmas kerta, pois silmistäkin kiusaamasta, nostettiin lasirivien takaa\nja huolellisesti taitse seisomaan äärimmäisenä reunalla, viimeisille\ntarjottimen sivuvierien nipukoille ja häntähäpeille! Ottakoon hörpän\nsieltä, kuka ottaa, vaikka Pukkilan oma Evald, mutta minä en kärsi\nkatsella kirkossa alamaista ja semmoista huuditonta, joka istuu\nymmärtämättömänä ja takapuoli penkin laudassa silloin kun\nisosemmat ja vallat ovat turhalla vaellolla kongilla penkin paikkaa\nitselleen täydessä kirkossa katsellen, enkä minä totipidoissakaan\nkonjakkikarahviakaan ehdoin tahdoin ja karsastelematta semmoisen\nruokottoman lasin ylitse kuljeta, jolla on julkeutta seisoa\nvesikyltäisenä pöydässä ja itseänsä täynnä hylkylastissa tarilla\nsilloin kun jalompaa on vuotamassa ja konjakki kurkistelemassa karahvin\nkurkun suulla, missäs on nöyriltänsä laitaa varalta vartoomassa viljan\narmoja ja kellan kullan pulputusta!\n\nEvald! hymähti Härkäniemi vielä, kun jo oli valinnut lähimpää oman\nlasinsa puolitäytisistä ja siirtänyt lähemmäksi, että sopi mukavasti\nvaristella sokeria astian syrjiltä veteen. Jollen minä huonosti\nymmärrä, niin kyllä Siviä on laskenut, montako lasia täällä tarvitaan\npöydässä, ja viimeiselle jää vissisti käteen Pukkilan pryki tuolta\nkulmalta, johon minä sen siirsin! heräsi askarrellessa vahingonilonkin\npikku-piru lysteillensä mielessä. Evald varmasti saa hörppiä isän\nvesiklutut poskiinsa, ennenkuin väkevän tippaakaan mahtuu valeltavaksi\nlasiin! hyvitti hän sydäntänsä: se nenä pojalla sentään on, että\nnuorimpana jättää itsensä loppupäähän ja Janne kyllä katsoo aikanansa\neteensä!\n\nHärkäniemi oli nyt siistinyt sydänporstuansa siivoon ja mielen kuistit\nlakaistuiksi tässä asiassa, niin että nyt, kun sokerikin jo oli lasissa\nja sekotettu ja makea sulamassa veteen, mies tyveniltänsä ja\naivoitukset otollisina sai hengen levossa ja hartiain leveydeltä\nuskolla ja hartaudella suorittaa sen teon ja vakavan toimituksen, joka\nvielä oli jäljellä ja laiston alkamattomana edessä, ennenkuin palasi\nistumaan paikallensa takaisin sohvalla ja taas oli puolen tiiman\nmitaksi tyydytetty lapsi Israelissa ja napisematon luontokappale muun\nseurakunnan keskellä. Konjakkikarahvi olikin nyt vuoroltansa hänen\nkädessänsä, ja hänkin puolestaan tunnollisena miehenä ja kunnioitukseen\nvelkapäänä, kohotteli hänkin, ennenkuin enempiin tuttavallisuuksiin\nrupesi ja kaatamisen kallistelut alkoi, jaloa astiata siunattuine\nsisältöineen akkunaa ja päivänvaloa vastaan, jotta silmäkin sai\ntarkastamisen arvonannolla osoittaa tarpeellista alamaisuutta ja\ntunnustusta sille, jonka suu aikanansa oli maistamalla todistava\nhyväksi. Korkeita herroja katsotaan silmään ja säädyllisesti\nkasvotauluun, ennenkuin praakkiin rohjetaan ja kuulumiset kysytään!\najatteli hän. Minun kourassani sinä nyt hilkut ja Alastalon salissa ja\nkohta minun lasissanikin ja Härkäniemen huuliparran ryyppimillä, vaikka\nsaattaisit keikkua riikin saleissakin herrasilla ja kreivien\nkilistämillä ja kastella paroonien viiksikarvoja patruunain pidoissa,\nkunhan olisi joku muu kuin Alastalon Herman hellittänyt sinusta ranskan\nmarkkaa ja heittänyt kultakolikkoa kierimään tiskille! harkitsi hän\nhyvillänsä vaikka surunhaikian muodossa, ja hiveli mieltä ennenkuin\nsuuta. Itseänsä saattaisi kadehtia, jos olisi sydäntä ja kiitollisuutta\nihmisessä! Mitäs olimme mekään poikina, Herman ja minä, muuta kuin\nmuutkaan vilistelevät kinttuviikarit ja mukulanaskalit kylän\ntanhuoilla, nenänalusta märkänä, jos oli talvi, ja sääret nappuloina,\njos oli suvi, ja nyt istumme tukevina ja tykyreinä saleissamme, joissa\nseisovat seinävierillä nahkaselkäsohvat ja mahonginkarvaisiksi petsatut\ntuolit, kallistelemme viinankarvaan sijasta kylmiltänsä kalpean putelin\nsuulta kurkkuihimme pärjättyinä miehinä konjakinkultaa tulisiltaan\nlaseista ja sokeriveden lämpimiltä ja puhelemme isosina isoväkisesti\nparkeista ja pantterien kurottamisista kaarillensa niinkuin pienemmät\nja tiinuntekijät vähäisiä kepuistansa ja kuron uurtamisista:\nmakkaratikkuja veistelimme ja nyt torkottelemme mastontoppeja pystyyn!\n\nOli sekä nöyryyden niskantaivutusta miehessä että tiedon tiiveyttä\nitsestänsä, kun Härkäniemi nyt arvolla, niinkuin paikkaan sopi, mutta\npöyhistelemättä, niinkuin maku vaati, kallisti karahvia ja vuodatti\nvalmiiksi sekotettuun lasiin sitä nestettä, jota ei tottuneempanakaan\nkunnioittamatta varistellut luonnonväriseen vesiaineeseen. Kyllähän\nvesi kirkasta on, mutta ei se suussa sinään ja silkaltansa paljolta\nmaistu! arveli hän viisaasti, kun tunnustuksella ja mielen ja esimaun\nhartaudella katseli, kuinka ensimmäinen keltainen piraus kultaisiltansa\njuoksi joukkoon ja veden väri viluiltansa paikalla vaihtui liekeille ja\nkarkutulille: oppiva lapsi sinä olet ja kaksitoistavuotias temppelissä!\nkehui hän. Eihän Härkäniemi mikään leilinkupu ollut ja sienenhoto\nmärkää imemään, mutta lasinsa hän sentään aina kaatoi täyteen, ja\nmyöskin tyhjensi sen, koska jumala kerta oli suun hänellekin nenän alle\npoikittain antanut ja suuhun semmoisen kitalaen, joka maistoi hyvän.\nMikä mies minä olisin sylkemään luotani kovakuuroisesti sen, mikä\nihmiselle on virkistyksen viljaksi annettu ja sydämen lohdutukseksi\nsuotu! arveli Malakias Afrodite Härkäniemi ja karaisi horjuvaa\nihmisluontoa: epäuskon ja kiittämättömyyden muodot ovat monet, ja eräs\nniitä, eikä lievimpiä niistä se, kun ihminen asettaa järkensä jumalan\nlahjoja viisaammaksi ja hylkii suustansa semmoista, joka maun ja\nvaikutuksen selvältä todistukselta kuitenkin on väkeväksi väetty\npurraksensa syntisen miessuunkin armon tiedoille, ja nesteeksi luotu\nihmisen kurkussa tulisena kulistakseen! Uskolla sonnustettuna ja\nvakaaksi vahvistettuna miehenä suorittikin Härkäniemi nyt työnsä\nvakuutuksella loppuun pöydän edessä, kaasi lasinsa niin laidoillensa\nkuin säällisesti sopi ilman että ahneelta näytti, mutta myöskin ilman\ntarpeetonta vajaa reunoilla: sen kunnian ja arvonosoituksen on vieras\nsentään talollekin ja talon aineille velkaa, ettei kävele tarjopöydältä\npaikallensa puol'lasillista kädessänsä hulkutellen!\n\nTämän jälkeen kun lasi nyt oli täynnä, toimitus tehty ja karahvi\npaikallaan, ei enää enempiä arvelemisia tarvittukaan pöydän edessä:\nHärkäniemi alkoi kirvoitella hartioitansa joukosta ja sopukaupalla\nvalmistella itsellensä ja lasillensa tietä pöydän lähistöiltä\nväljemmille. Raon hän avoikin ja teki väylää tungokseen, niin että lasi\ntuli pärjätyksi ja hän itsekin jälestä, ja kävelivät leveämpänsä\nvanavedessä Lahdenperä ja Eenokkikin, lasit kunnialla ja pelastettuina\nheilläkin kourissansa, laattian vapaille niiltä tunkemilta, joilla\npöydän hajuille nyt survoi itseänsä kyynäspäävoimalla ja vuoron\noikeudella kolmen tyydytetyn ja totimuonansa korjanneen sijasta viisi\nmiekkosempaa miestä mahtavimpiensa jättämille tiloille: saivathan ne\nruuman, kun sovinnossa häärivät, eivätkä Härkäniemen hartiat enää\nolleet pöytää pimittämässä. Surku kuitenkin sitä sikeätä liutaa, jolla\nvielä oli vuoronosana vain selän takana seisominen ja oman kurkun\nomenan nieleminen kuivakseltaan, sillä aikaa kuin lemut hulisivat\nilmassa, ja onnellisemmilla jo olivat todinhajut omissa sieraimissa!\n\"Kyllä siellä vielä lasin heläävää on Siviän prikalla ja veden\nkiehuvaa Eevastiinan kannussa teidänkin varaltanne!\" lohduttelikin\nHärkäniemi hyviltänsä ja sydämen suomilta takarivin miehiä, ennenkuin\nlähti laattialla kävelemään sohvalle käsin omaa paikkaansa kohden\nlasinensa ja läikkyvinensä. \"Ja Alastalon karahveissa riittää kyllä\nkallisteltavaa, niinkuin tunnetaan ja niinkuin kokee se, joka kaataa!\"\nrohkaisi hän vielä joukkoa ennenkuin liikkeelle lähti tositeolla ja\nkeikutteli laattian poikitse. \"Sinä olit valmistanut lasin jo\nEvaldinkin varalta pöytään ja minä siirsin sen puolemmas syrjään, ettei\nkukaan muu ota ennen kalpeata pöydältä ennenkuin hän sen saa!\" sanoi\nhän sivautti ohimennessään Pukkilallekin ja torkotti väkevänkarvaista\nlasiansa ikäänkuin toisen katseltavaksi, vai kilistämisen\ntarkoituksissako hän vain sitä häritti Pukkilan silmien edessä?\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\nVälipalanen, jossa ajatellaan omia ja valmistaudutaan enempiin sillä\naikaa kun odotellaan ja verissä on hieman humausta.\n\n\nOlihan siinä nyhimistä ja pientä tunkemisen kahinaa, vaivihkaista\nhivuttelemista ja rohkeampaakin keinottelemista, kyynäspään\nviljelemistä sopukaupalla ja muutakin toimellisuuden taitavuutta,\nennenkuin itsekukin salissa oli vuoroltansa, ja mieluummin naapurin\nedellä kuin hänen jälestänsä, Jordanin rieskoilla ja totipöydän\naskareilla. Sanovat, ettei ihmisluontokappale ole uskollinen elukka,\nmutta se, joka semmoista puhuu, ei ole ollut vieressä näkemässä ja\nmahlakoivun juurella kevätaholla omin silmin katsomassa tuoretta\nihmislasta viattomiin kasvoihin sen hetken vuoronipukalla, jolloin\npulkan puukärkeen tuohikyljen hikoomilta on muodostunut makeankarpalo\nväriseviltään varisemaan, ja jolloin juuri on helmen heltiämillä\nodottavan nuoltavaksi ja kielen vesille tipahtamillaan sen varrotun\npisaran heru, jonka taivaallista virkistystä ahne silmä jo on haluin\nniellyt neulankärjen hienoisen hitaasti kasvaessa kihoomillaan\npapuherneen paisukokoon asti; eikä ole semmoisten tyhjien jaarittaja\nmyöskään ollut näkemässä harrasta miessilmää vakavaan valkuaiseen,\nsilloin kun on joukkoa totisessa toimessa ja höröpartaa, niinkuin\nkuhivaa kimalaishörrää tihuviitaan pesäaukon olkisuulla, hurskaassa\nhäärinässä kurottamilla laitavan pöydän, jolla seisoo lasia odottamassa\nsamat tusinaluvut, kun on ympärillä vielä janonvuorolla ja\nleskenjonossa kastumatonta miespartaa tuhrimassa, ja lasinkiliviin\ntavaraa varalta karahvimitoilta niin väkevää ja rutonkarvasta, että\nenkeli vahdiltansa paratiisin portilta saattaisi kadesilmin katsella ja\nkitamujuin napista, ettei hänkin ole lähipaikoilla ja saamisen\nodotuksilla, ja että luomisen perintöjaossa vain Aatameille ja\nmiessukuisille on suuihoon annettu tieto ja tunnonlahja maistamaan,\nmikä maailmassa puree parhaalta kieleen! Saihan sentään vuorokaupalla\nja vartomisen uskollisuuden jälkeen vihdoin kärsivällisyydenpalkaksi\nkukin lasinsa, niinkuin Jaakoppikin muinen Raakelinsa viimein, ja\ntyydytettyä miestä irkeni pitkin aikaa ja yksi kerraltansa rykelmän\nkerästä pöydän tunkemilla väljemmille ja laattian vapaille,\nkorjattu saalis kouransojoilla ja maljattu leimuliemi laitojensa\nläikkymillä ylpeästi koholla! Saapasti sitä rohkaistuna miehenä ja\nsielu sonnustettuna laattian julkisilla nöyrempiverinenkin ja\nkotoverkatakkinen mies, kun oli herrasta kannettavana lasissa ja\nlohdutus tiedossa poskeen, kun oli paikallansa ja turvissa tuolillansa!\nTyytyväistä nenännykää roikkuikin pian eri äärillä salin seinävieriä\npiiriltä mykässä hartaudessa ja tuuman tarkkuudella mitattavan matkan\nkorkeudella sitä juhlallista rivikehää ylempänä, jonka muodostivat,\nmies mieheltä jokaisen vähitellen palattua pöydän häärinöiltä takaisin\nvartoovalle paikallensa ja tuolien vakaille, laitatäydet lasit\nväkevässä värikarvassaan ympäri salia karvaranteisten mieskäsien\nkohoilla ja kyynäspäiden tanatessa polvien varaan.\n\nLemahtelihan sieraimiin lupaavasti läheinen ja hengenvetoon tuntuva\nkatkuntuima ja hajuntuikea höystetystä maljalasista ja ahmihan sitä\nitseensä otolliseksi esimauksi, mutta kankeata oli kuitenkin odotus,\nniinkuin alkuunpääseminen aina, ja varto ikävää, ennenkuin\nkaikki olivat saaneet lasinsa, jokainen kävellyt paikoillensa ja\nkopina laattialla loppumassa: Alastalokin isäntänä käynyt\nottamassa ja sekottamassa oman lasinsa. Näin suuressa joukossa ja\narvollisessa istumisessa piti olla sopiva tavoilta ja säädyllinen\nalkamisen menoissa, eikä koko avarassa salissa ja nelikertaisesti\nviidettäsyltäisen seinäkehän piirissä ollut vielä ainoakaan kastanut\nhuuliansa märkään, paitsi Krooklan Mikkelsson, joka todinteolta\npalatessaan niinkuin muistamme oli laattian poikitse kävellessään\nhörpäissyt lasistansa talteen sen liian, joka muuten olisi hulahtanut\nylitse ja hukkaan, hänkin oli sentään pidättänyt itsensä ja hallinnut\nhalunsa, kun oli päässyt istumaan ja muurin nurkkaan. Nyt siis vasta,\nkun Alastalokin oli valmistanut lasinsa ja laattiapalkit lakanneet\nnarisemasta hänen allaan hänen palattuaan oman keinutuolinsa kohdalle\nja sovitettuaan itsensä istumaan sille Langholmaa viistoon vastapäätä\ntakasohvan edustoilla, nyt vasta siis humahti helpotus seurakunnassa ja\nlasien läikkymillä huojahti pieni väväys kautta koko salin, niinkuin\nvaapasee kuusen latvassa norkostorkkojen versotarha metsolinnun\nhumahtaessa lennon ilmoihin istumalevoilta.\n\nAlastalo nostikin sillä merimiehen toimella, joka tietää, että keulaa\nkääntäessä ja aluksen siepatessa tuulen poikaa purjeen puhtiin uudelta\nlaidalta, on sormen oltava nopean, ja nuorat sivalla ja ajatuksen\nsiekailuitta löysättävät entisiltä naakeleilta ja vielä pikemmin\nkiristettävät vetopiuviin äskeisen laiskan puolen paalupulkkiin.\nAlastalo nosti tällä merimiehen nenällä ja hajun tiedolla paikalla, kun\noli saanut takapuoliset manttaalinsa ja kapteeniryntäänsä kunnolla ja\nsopukaupan järjestelyillä sovitetuiksi keinutuolin käsivarsien jollekin\nmuulle ja kaidemmalle miehelle avariinkin, mutta hänen runtaiselleen\nehkä ahtaanlaisiin puitteisiin ja rytiseviin huomiin, nosti istumisen\notoille päästyään ja ähkäisemisen huojennusta itselleen suomatta,\nkohotti terällä ja toimentutkaimella täyslaitaisen lasinsa terävästi\nsilmäinsä tasalle, noukki ensimmäisenä ja tiiviin kunnioituksen\ntähtäimellä omiinsa Langholman silmät, arvonosoitukseen tottuneet,\nsiirsi siitä isännän katseen sihdiltä peräsohvan puoleen Härkäniemen\nhartaista alkaen miehestä mieheen silmävahvasta silmävahvaan\nLahdenperän tasalaupiaita ja Pukkilan vilonvilkkuvia myöten\numpipilkkuihin asti Karjamaan Eenokin kasvoissa, lavensi kehoituksen\nkehän ympäri salia koko piirille jokaiselle rohkaisuksi, vasemmille\nsivuille tasan sen minkä oikeanpuolisille istujillekin, siirsi lasin\nparroillensa ja ryyppäsi yhteiseksi merkiksi ja jokaiselle osviitaksi\nensimmäisen kulauksen siemauksen täydeltä suuhunsa. Oikeastaanhan hän\nolisi voinut jäädä seisomaankin ja ennen istumista keinutuolin edestä\nkehotella juhlallisesti ympärille ruumiin runtaa sopivasti käännellen\nja lasi koholla niskaa kumarrellen, niinkuin Pukkila, Pihlman, hänen\nsijassaan varmasti olisi tehnytkin, mutta hänen mielestään oli\ntanakampaa, ja kehotus vakuuttavampi istualta, ja sitäpaitsi saivat\nmuutkin istua rauhassa paikoillansa ja ilman turhia menoja ja\nseisomisen kohausta levossa maistella ensimmäisen siemauksen voimaa.\n\"Parkkilaivan terveydeksi!\" sanoi hän siis vain paikaltansa painavana\nmiehenä ja ensimmäisen kulauksen virkistämänä, ja ohjatakseen asioita\nmyös hiukan jäljillekin taas, sekä muistuttaakseen siitä, mitä varten\noltiin koolla ja mitä varten totikin oli kannettu saliin.\n\nIsännän arvollista esimerkkiä ja silmäin käskyn kehoittelevaa\nrohkaisua oli tietysti noudatettu ja salissa harras hetki, kun lasit\nverkaksiltaan kohosivat huulille ja juhlallinen hörppä miesvakaisesti\nsuoritettiin yhteisellä ponnella, vaikka senverran eriaikaisesti ja\nerillaisella perinpohjaisuudella, että Krookla kakluunin muurin\nnurkassa kerkesi kallistamaan lasin huulillensa ennen muita,\nLangholmankin edellä keinutuolilla ja nopeammin kuin peräsohvalla\nPukkilakaan, ja että, kun esimerkki oli vaikuttanut ja lasit\nkoetuksessa koko kehältä seinävieriä ja salin syrjä-ääriä myöten, niin\nviimeinenkin joukosta oli taaskin Krookla, joka hellitti taksista ja\nlöysäsi, toisten jo tyydytettyinä miehinä pyyhkiessä huulikarvojansa,\nlasin parroiltansa, vaikka, tosi sanoen, hän ei silti sen enempää ollut\nkerjennyt imemään itseensä kuin Huukainenkaan meriseinän vierillä, joka\nnuorempana miehenä ja rohkeana ruppeuksissa oli lyhyemmässäkin ajassa\npitänyt rehellisesti puoliansa, ja jolla myöskin oli siemauksen\njäljiltä kourassa lasi puolityhjiltänsä todistamassa kelpo työstä.\nToiset kyllä olivat olleet mahtavampia, Langholma ei koskaankaan\nenempää kuin kostuttanut huuliansa ja kallistellut seuranpidon vuoksi,\nniin että tuli kieroiltansa ja toisten koiruudeksi toimeen vaikka\nkokonaisen ehtoopuolen ja puolen päivää yhdellä ainoalla lasin\nsekotuksella ilman uutta täyttämistä, Alastalo itse oli myöskin\nvarovainen ennen nykyisiä tärkeitä toimituksia, Härkäniemi taas oli\nkaikessa alkamisessa hidas, eikä Lahdenperäkään pitänyt sopivana näin\nparemmassa seurassa ja isoväkisempiensä joukossa kohta alussa ottaa\ntäyden suun ryyppyä ja lautamiehen osaa; Pukkilalla olivat hänelläkin\nomat syynsä olla kallistamatta enempää kuin kvartin osan lasista\ntyhjäksi: sen verran löylyä vain, että veri kihasee, mutta ei sylje\nvielä! varoitti hän itseänsä: tänäpänä tarvitaan järki elävänä kotona\npäässä, kyllä, elävänä, pahustakin! mutta sihdeillänsä kulmain takana,\nsihdeillänsä myöskin! arveli hän ja hillitsi kallistamista. Hyvin siis\nkohtuullinen ja arvokas oli ympäri salia ensimmäinen kaato, ja laseissa\nyleensä, Krooklan ja Huukaisten Hannun lasia lukuunottamatta, oikea\nkeskipäiväisen ja asioiden ohessa tapahtuvan maistamisen säädyllinen ja\notollinen vajaa.\n\nHilpevyyttä sittenkin vuosi veriin paljaan toimituksenkin nostamilta ja\ntaisi laimiskastakin sentään karata pieni henkikin tukkaan, aine kun\nkuitenkin oli ehtaa ja Alastalon parasta, summa asiasta kumminkin oli,\nettä virkistettyä silmää alkoi kurkistella rohkeammasti kulmain alta\nsalissa, ja yritteli joku jo tanterille ja sanayskääkin naapurin\nkorvaa varten näin pitkän roikkumisen jälkeen juhlallisissa ja oman\nmielen nielemisissä tyhjiltänsä, niinkuin pitkän saarnan aikana\nkirkonpenkissä. \"Jokos teillä ovat ohrat riihessä?\" kysyi siis\nensimmäiseksi Lahdenperä Pukkilalta vieressänsä totuttaakseen taas\nkielensä käyntiin ja täyttääkseen sen tyhjän välin, joka hänen\nmielestään oli edessä, ennenkuin puhumisen alkuun päästiin ja\npakisemaan sopi ruveta. Tarpeetonhan tämä kysymys tässä paikassa\noikeastaan oli ja joutilaisuudessa sanottu sitä odottaessa, että\nmuutakin juolahtaisi mieleen: mutta naapurin jutuillehan rajanaapurin\nvieressä istuessa kieli juoksee itseltänsä, ja onhan sitäpaitsi oltava\nihmisissä höyli ja puheltava sen kanssa, jonka vieressä istuu.\n\nSe oli kuitenkin vain Lahdenperä ja lautamies, joka kahdesta\nvierinaapurista nyt istui puheenhaluisena Pukkilan Pihlmannin vieressä,\nja Pukkilalla muutakin mielessä ja kuumempia jauhettavia kuin puhella\ntuulen vietäviä syljen tuomiin. \"Niin kaiketi-kaiketi!\" sai siis\nLahdenperä vain mielen hajalta yksikantaisen vastauksen, kun silmät\nmuuten paloivat kekäleinä Alastaloa kohden keinutuolilla: mikäs sillä\nnyt mahtaa olla meininkeissä, jokos nyt paperit lyödään pöytään, kun\novat lasit pivossa kaikilla? Härkäniemikin pisteli äsken lykkäsi myrkyn\nkieleltänsä, niinkuin olisivat yksissä peleissä kaikki, luiruttelee\nvieläkin kureiltansa Lahdenperän takaa Evaldiin ja senjälkeen minuun\nikäänkuin en minä vähemmästä huomaisi: raitis lasi pojalla onkin,\njättänyt taaskin ja nuhjustellut Jannen selän takana, kun en minä ole\nkyynärpäässä nyhimässä: tottunut semmoiseksi Lundqvistin opetuksessa,\nkun aina laskee tuvassa ja pöydän vieressä logaritmit Jannen jälestä ja\npapereista! Jumaliste, jollen minä laita poikaa ensi talveksi\nnavigatsuunioppiin ja kaupungin kouluun, että oppii nenänsä edes\nkuljettamaan itse edellensä sinne, minne on mentävä! noitui hän ja\nkipenöitsi. Samassa oli Pukkila jo nopeakin ja puhui Langholmalle,\njätti muut, kadotti silmistänsä, ja puhui suoraan Langholmalle, koska\nmieleen juoksi ja kieli oli valmis, Langholmalle: sitä oksaa\nomenavarkaissakin on hurjutettava, jolla on varisevaa killumassa, ja se\nkuusi kytällä sihtiin siepattava, jonka latvassa teeri kykkii!\n\n\"Kapteeni, perhana!\" sanoi hän ja loikkasi pystyyn sohvalta kuin neulan\npistämä, vilahti kuin vieterin viskaamana loikasemalta Langholman\neteen: puuro padasta kiehuviltaan vatiin ja kuumiltaan pöytään, ja sana\nhammastarhasta poikiviltaan partaan ja potkaseviltaan naapurin nuunaan!\n\"Kapteeni!\" hoki hän Langholman edessä tasatöppösillä tanssien ja kiiru\npurkuen suusta sananpuuskumilla: jäniksellä on neljä pussikkaa allansa,\nkun pupu loikasee ja maanketo jää, mutta ihmisellä ja hyvällä\najatuksella vain vaivainen sana kerraltansa, kun olisi koko saarna\nhönkäistävä saman henkäyksen menolla evankeliumin aluilta amenen\nloppuun! \"Kapteeni!\" huohotti hän ja puuskui, kun ei samalla haavaa\nenempää mahtunut suusta ja puhelävestä! \"Aisat?\" kysyi hän,\n\"veistetäänkös aisat ennen talossa, ennenkuin on varsaa aisoihin\ntallissa: aisat? kysyn, ja karsina hirnaton! sanon!\" Pukkila teiskasi\npermannolla ja livautti peukaloa keskisormen laukasemalta Langholman\nsilmäin editse koko salille: saivat kuulla ja katsella, että vielä oli\nvieteriä Pukkilan polvinivelissä ja viserrystä muussakin miehessä.\n\"Parkki!\" sanoi hän, \"kapteeni!\" sanoi hän, ja käänteli itseänsä, että\nkuulivat ympärillä, Alastalokin, jos halutti: lasista kourassakin\nsiemaistu se laimiskanverta, että sai olla rohkea kääntymillä\npartaitten hulkkimatta! \"Ei tyhjillä aisapareilla maantietä ajeta, eikä\nparkkia haminoihin seilata ilman kapteenin papereja!\" sanoi hän ja veti\nsolmun kireille ajatuksen lenkkiin. \"Kukas meistä on käynyt koulut ja\nsaanut sigillin eksaamiinsa?\" kysyi hän, ja nyt olivat polvet sen\nverran koukussa, että sopi silmäntikulta silmän tikkuun katsoa ilman\nniskankyyristelyjä Langholmaa kasvotauluun. \"Kukas?\" kysyi hän ja\nkuljetti silmiensä tappuraa niin likeltä Langholman kulmakarvoja kuin\ntupakkamies tikkunsa sytytintä piipunpesän kärähteleviä suuhaituvia.\n\"Kukas!\" kysyi hän uuden teräisemmän kerran, ikäänkuin syypää tässä\nolisi ollut Langholma, ja hän lävistettävä mies.\n\nViatonhan Langholma kuitenkin oli, karitsainen tässä asiassa, ja mies\nvieraisilla toisen salissa ja keinutuolilla istumassa, sitäpaitsi\njokaisen tuuman varressansa ja itsessänsä omaksensa tietävä mies, ja\nmyöskin Pukkilan poukot, niin polvikieppaukset kuin muutkin ajatuksen\nkiekaukset ja kukon kurkotukset sisäluvulta yhtä hyvin kuin\nulkoläksyltä tunteva, Langholma keinutuolilla siis ei häälähtänytkään,\nei silmän lautaa edes läpäyttänyt tuuman matkalla toisen valkuaisista:\nmitäs kotkakaan sopuaikanaan ja kylläsvatsaisiltaan muuta tekee\nräpyttelijälle nokkansa edessä, kuin katsoo käyräluun matkalta\nteräviltään ja vahtaa, ettei lennä roskuaisena silmänruskuaisiin se,\njoka kirkuu parkana ilmassa pesän syötyjä tyhjiä! Eihän kynnen alle\npainetulle enää vihoitella, ja ymmärsi sen järkisydämellä, että\nPukkilalla karvasteli kurkussa, kun nyt siis kuitenkin ja\nvastaansätkyttelemisistä huolimatta näytti olevan tosi edessä ja se\nkiiskinen ajatukseksi nieltävä ruotoinensa, että Alastalo siis\nsittenkin oli saava itsellensä parkin toimeen ennen muita ja parempia\nja Pukkilaa pitäjässä! \"Mitäs sinä sitä nyt jo suret, kuka kapteeniksi\nsaadaan, kun vielä kölipuukin kasvaa metsässä!\" rauhoitteli hän siis ja\nlaski pilaksi: \"kylvätessä kylvön murheet, ja niiton aikana vasta\nniitonaikaiset!\" sanoi hän ja oli viisasta ja Langholmaa ja se niemen\nniko, joka on tottunut siihen, että kallio pitää harmaan paikkansa,\nvaikka meri lipotteleekin vesiänsä kyljillä, sylkeekin vaikka, jos\nsylkemään ruvetaan!\n\nTunsi Pukkilakin huulipartansa maussa, että tässä hätiköi, jos enemmän\npuhuu. Petter hän oli, pahustakin Petter vaan Eframin rinnoilla,\nLangholman Eframin, silloin jo, kun vielä kävi kymmenettä ja Efram jo\noli iso poika ja viidentoista ja rippikoulussa, ja sitä viittä vuotta,\njoka silloin jo oli väliä, ei elämänijässänsä saa kiinni, ei\npelkoakaan: pikemmin jää kuin sivuuttaa, kun toisena on Langholma,\nLangholman Efram, joka vanhan Langholman jälkeen on itse Langholma ja\ntietää itsensä Langholman Eframiksi! Petteriksi hän tunsi itsensä\nnytkin taas Eframin edessä, samaksi Petteriksi, jonka pää\nkymmenvuotiaana ei vielä yltänyt viisitoistavuotiaan olkapään tasalle,\nvaikka nyt jo ja neljänkymmenen ajast'ajan perästä varmasti ja paikalla\nmitatessa ja kirkon kongilla vieretysten kävellessä jokainen voi\ntodistaa, kumpi on kolmea tuumaa pitempi, Pukkilan kapteeniko kolmen\nkyynärän ja kolmen tuuman heilumillaan, vai Langholman isonenko\nvartensa syltämitassa, olkoonkin tämä syltä rusthollarin selkäsuoraa!\nTies senkään perhanan kuitenkaan, vaikka juuri noiden kolmen tuuman\nvuoksi, jotka on kurkottanut knuppinsa hänen ohitsensa häntä ylemmälle,\ntuntisi mittansa liioitelluksi ja pajuvesan turhaa hyötylää lykänneeksi\nsemmoisen tiiviin rinnalla astellessa, joka kävelee kotonansa ja\nvieraissa sillä selän tiedolla, ikäänkuin olisi syllän mitta ainoa\najateltava miehen mitta täysvartiselle, ja riittävä parhaallekin: minkä\nvajaa, sen vailla, minkä lisää, sen liikaa!\n\nPukkila siis muuttui hiljaiseksi mieheksi ja veti kyntensä kesysti\nkerään, noituikin mielessänsä nopeuttansa, liikaa äkkinäisyyttään:\nkarasin tähän hyppäsin, enkä sanaa saanut, sananpenikkaakaan, pientä\njuoksevaa, pientä poikivaa sananpenikkaakaan saanut sanotuksi,\nlykätyksi hiukan Evaldista, senverran Evaldista, että nimi sanotuksi\ntuli, paljon merikoulusta, niinpaljo, ettei enää muistanutkaan Evaldin\nnimeä minun sanomakseni, ja enemmän kapteenista ja kapteenin\npapereista, niin likeltä korvaan ja niin tihuvalta omantunnon maksaan,\nettä lompakkoa olisi koskenut ja kurkkua käärinyt ajatus, kenen haltuun\nja kompassin kyttäämisille varansa sentään uskoo, ja ovatkos opit\nKaaskerin tuvassa ja Lundströmin kehumiset sittekään samaa vahaa kuin\nsigilli kruunun papereissa: 'Lundström kyllä, Lundström Kaaskerissa\nopettaa, opettanut meille muillekin aikanansa meritiedot ja\nlogaritmit!' olisi myönnytellyt, olisi puhellut vaikka enemmänkin,\nlöysännyt sovun varaa, helpannut köyttä, ettei nytkäise, ennenkuin\ntemmaistaan: 'miksei Lundström opettaisi, miksei-miksei, sanon,\nAlastalokin, niin, ja Härkäniemikin, niin, ja minä myöskin, myöskin\nminä, kieltämättä minäkin, minä itsekin, kaikki me Kaaskerin tuvassa\nolemme aikamme istuneet, Kaaskerin tuvassa kuluttaneet penkkiä pöydän\nedessä, hikoilleet Kaaskerin Lundströmin mäntyisen pöydän edessä ja\nkatselleet päivän kulumiksi ja torkun huviksi pännän jäljiltä ja\nnumerojen kärpäspaskoilta paperilla tuulileijan kieppauksia rantapuodin\npäädyssä ja tiaisten pelejä tuohiräystään lymyissä, katselleet ja\nimeneet pännän vartta sillä aikaa, kun ei pää poikinut järjen\ntiineiltä sifralukujen karitsapenikkaa riviruoduille paperitarhan\nruutukarsinoihin! miksemme, sanon, ja mikseivät pojatkin, koska talvi\non pitkä, ja parempi pojillekin, että juoksevat laiskan aikansa ja\nlaivojen levätessä numerojen hännissä ja järkeänsä piukottaen, kuin\nhelmojen kintereillä ja pirun pestirahoja hakemassa! mikseivät, viime\ntalvenkin istuivat siellä, Janne, Janne Pihlman, Jata-Fiinan Janne,\nniinkuin Evaldkin, meidän Evald, Kaaskerin tuvassa, nököttivät\nLundströmin opissa, Pyhäin Miehestä Valpuriin, ja miksei, oppia\ntaisivat saadakin, hinnan edestä, viinasta ja jyväkapasta, kannu\nkuukaudelta viinaa ja kappa jyviä viikolta, kummaltakin, minä maksoin\nEvaldin puolesta ja Alastalo Jannen, mikäst'ei, mikäst'ikkekin, oppia\ntaisivat saada, numerot loimille, yhteenlaskun pinkaloimille säije\nsäikeeltä vieri vierin rivisäätyyn kuin kankurin pasmat tukin keloilta\nkirikurossa suoriltansa niisien pujoitse ja kaidekamman sormitse\nkangaspiukan tiiveille ja kudetikun rautaisen summaviivan korjoitse\nlukkariakselin kiertoon ja talteen, oppineet vähennyksen niisiheitot ja\nkatkorantujen kateet kankaan kuteessa, kertomataulun syöstäväpujeet,\nniisihyppyjen vikkelät poljinvaihteet ja tarkan nelivartisen kerrakkaat\nkeinot, jakotoimet ja säikeen juonikkaat johdot näkyviltä näkymättömiin\nja näkymättömiltä takaisin julkisille kymmenkirjavan kankaan, oppineet\nreguladetriin laadukkaat neuvot ja murtoviivan kavalat niskaheitot,\njotta olisivat järjensukkulalla silmät kärjessä terävät ja varrenjuoksu\nliukas lennossa, kun on pujotettava tiet ja noudettava urat numerojen\nniisien avaamilla väylillä, ja trigonometrian tuolupuilla ja\nlogaritmien potkimin punottava latituudien kudelangat longituudien\nloimiin tiedon neliniitiseksi veraksi paperille, jonka kirjoista silmä\nlukee ja järki pitelee tähtien naakelipaikat taivaankannella ja\nsinusten siuhkavat kosintasuukot meren erheillä ja vierivän niskoilla\ntarkalleen ja sekuntilaskussa oman lentävän laitapuun tervatuilla\nkupeilla, oppivat kukaties, mikseivät oppisi, sanon, pojat, niinkuin\nmekin, oppineet mekin olemme ja osaamme Memeliin ja löydämme Lübeckin\nja tiedämme kahden keikkuvan raossa, joiden harjoitse ei näe kuin\ntripun taivaan tuukkia päänsä yläpuolella, ja kolmipäiväisen\nsudenloikan matkahollilta, koska pukspröötin kärki on torkotettu\ntarkalleen päin Hullin haminapiiraa, niinkuin se on kartanpaperille\nprikutettu, miksemme osaisi, ja pojat myöskin, Lundströmin opetuksen\njälkeen ja oman nokan mukaan: maa on pallo ja taivas tarha, riitingit\nnavigatsuunikirjassa ja haminat kartalla ja speciaaleissa! mutta mitäs\ntiedoista, niillä vain seilataan ja löydetään merillä: paperit ja\nsigilli papereissa, kruununsigilli papereissa, niillä haminat\nklaarataan ja konsulit selvitetään! haminat ja konsulit, sanon! haminat\nja konsulit ovat pääasia navigatsuunissa, pääasia, perhana!\nmeritiedossa ja rahdinjaossa: ei merillä ja Atlantillakaan muuta ole\nkuin vettä klutattavana, raha ja rahti ja punnan kulta nostetaan\nhaminoissa ja meklareilta! ja missäs ovat Lundströmin omatkaan paperit?\nGottlannin mäessä, hätäpaskana Gottlannin mäessä, Langholma! tiirojen\ntutkittavina, kun äijä itse kolmenkymmenen vuoden homeet on täräyksen\njälkeen potkukapteenina kytännyt Kaaskerin tuvassa vuoroin viinatuopin\npohjaan, joka on kirkas, koska se joka viikko viime pisaralleen\nkallistetaan tyhjäksi, vuoroin jostakin akkunansa kuudesta ruudusta,\njotka ovat himmeät, koska sisäpuolella ei ole vaimoihmisen riepu\nMalakiaksen Justiinan kuoleman jälkeen tuhrinut turmiolle hämähäkkien\nvuoskautista työnvaivaa ja ulkopuolella aurinko vuosikymmenien\nsuvirauhassa on poltellut lasinkupuroihin sateenkaaren sarvipintaa\nkynnenpaksuiseksi karstaksi, miksei, sanon, miksei Lundström\nlogaritmeja voisi opettaa! logaritmeissa hän on kuin Jehu Israelissa ja\nKain kaalin kasvattajana, mutta paperit, kapteenin paperit! ovat\nhäneltä saman liesun kuin Jobilta tuhkakasalla lammaslaumat ja\nkameelikarjat! paperit, sanon, kapteeninpaperit! ja vaikka hän sitte,\njumaliste, olisi mies logaritmeiltaan ja poika pännällään pistämään\nvaikka kuun purkkiin ja sfäärit kaksinkerroin taitettuina\nliivintaskuunsa, niin köliä hänelle ei Gottlannin räpän jälkeen enää\nusko kaupungin hullukaan kuljetettavaksi, eikä haminaporttia hänen\nflakunsa hissauksesta avata Suomen lahden peräkuljussakaan! jumaliste!\nsanon uudemman kerran, vaikken ymmärräkään, ja taidatte asian\nparemminkin tietää! mutta niin minä olen ajatellut, että otan pojan\nopista, Lundströmin opista, Evaldin tarkoitan: oppinut Kaaskerissa jo\nsen kuin Kaaskerissa oppiikin! otan pojan, Evaldin tietenkin, meidän\nEvaldin ja lähetän talveksi kaupungin kouluun, kotoa laiskottelemasta\nSteniuksen kouluun, niin on kevääksi pitäjässä jokukin, jolla on\nkapteenin eksaami ja pojalla meritiedot valmiit ja paperit todistetut,\npojalla, Evaldilla!' olisin vielä lisännyt loppuun juttua nöyrän\nnuotilla ja päätellyt, niin olisi Evaldin nimi taaskin tullut\nmainituksi ja muistoon ja kylvetyksi kukaties muutakin siementä,\nmuutakin itävää ajatuksiin Langholmalla ja vaikka muillakin.\n\nPukkila manasi itseänsä. Noin olisi puhellut ja enemmänkin, pistellyt\nkuin ituperunaa avoimeen vakoon kevättou'olla, noin olisi puhellut ja\nasettanut sanansa, jos olisi ollut myrkyllinen ja taitava, eikä kohta\nalussa hätiköinnyt, yrittänyt aidan ylitse semmoiselta kohdalta, jolta\nse oli korkea, ja kopistanut kaapakyntensä siihen riukuun, jonka ylitse\nei loikka kantanut! Eihän merkillisempiä tosin ollut tapahtunut ja\npuhuttu, mutta Pukkilan paluu takaisin paikallensa sohvalle oli tällä\nkertaa kuitenkin niistetyn miehen, eikä tietänyt kenelle harmitella,\nitsellensäkö vai Alastalolle vai isoselle Langholmalle. Pahustakos ne\nAlastalon aineetkaan joka kerta muisti varsinkin tämmöisessä\ntilaisuudessa, jolloin pöydälle aina tuotiin parasta: sekotti sitä kuin\nkaljaa veteensä ja tavallista konjakkilientä: ja tässä sitä nyt oltiin,\ntepastelemassa laattialla ennen aikojansa puoltyhjä lasi kourassa ja\nturhia puhelemassa: kiemaus karannut tukkaan ensimmäiseltä rehelliseltä\nsiemaukselta ja paikalla polskaamaan Langholman eteen, vaikka tullessa\njo oli päättänyt ja koko päivän sopinut itsensä kanssa siitä, että\ntänäpänä on sitä viisaampi, mitä visummin pysyy nurkissa! Pukkila\nluimistelikin sohvalle istuessaan ja sovittaessaan itseänsä takaisin\npaikalleen Lahdenperän ja Eenokin väliin, julmanlaisesti Alastaloon,\nikäänkuin olisi tämän vikaa ja kureja se, että sekotus hänen lasissansa\noli sattunut hieman väkeväksi ja ensimmäisen kulauksen kaato lasista\nmyöskin samaten sattunut hiemasen rohkeanlaiseksi Pukkilan verille näin\nalkukylmiltään. Pukkila oli siis paikallansa nyt taas sohvalla, sekä\nviisaampi mies kuin lähtiessään liikkeelle, ainakin sananpitävä\ntoistaiseksi suultansa.\n\nOlivathan muuallakin salissa veret mahdollisesti samaten hiemasesti\nvilkastuneet senjälkeen kun ensimmäinen kulaus oli kallistettu laseista\nja toiset persommat jo kostutelleet toisenkin kerran huulipartansa\nkarvoja karvaaseen. Sen huomasi silminnähtävästi Eenokista, jonka\nsilmäpiikit tähän asti, kuten tavallisestikin sekä vieraissa että\nkototuvassa istuessa olivat tunnontarkasti ja visusti pysyneet\nkiinnitettyinä rätisevän piipunpesän kärähteleviin poroihin kuuden\ntuuman matkalla oman nenän pään kärjestä, mutta jotka nyt, muutama\nminuutti ensimmäisen siemauksen jälkeen, odottamattomasti alkoivat\nvilkuilla vierille ja vahdata vuoroin Alastalon leukapartaa, ikäänkuin\nsieltä pitäisi pian olla tulossa jotakin, vuoroin laattiapermantoon\nsaappaankärjen edessä ikäänkuin olisi tärkeätä havaita, oliko\nmatonsyrjien raon väli laattialla tasalevuinen koko lankkupalkin mitan\noman saappaan nirkosta kakluunin kulman ohitse asti vastapuolella\nsalia: viilipunkassa näkee levottomuuden taalepinnan alla pienestä\nkourupalvon varjosta piimän hipiöillä ja Eenokissa verenmyrskyt\nsilmänläpytyksen hieveröisistä mulkauksista kasvonahan kuivilla: olihan\npiakkoin ja melkein jopa rinnusten pitelemillä maksamisista kysymys,\nmikä oli karvas asia, vaikka asian oli päättänytkin ja vaikka\nmaksaminen tapahtui omaksi hyödyksi!\n\nOdotusta oli ilmassa ja ylt'ympärillä, Alastalokin alkoi tuntea olonsa\nahtaalta liiveissänsä ja katseli lasiansa, isonko laimiskan siitä oli\nkulauttanut itseensä, ja vähän ympärille muuallekin, olivatkos olleet\ntoisetkin rohkeita, silmä pelasi pakkaamalta klahvin avaimeen piirongin\nsuulla pihaseinän takakulmassa: jokos oli aika kävellä ja otollinen\ntilapää astella laattian poikitsekin ja hakea paperit esille: avaimen\nhän oli pistänyt suulle jo ennenkuin muut tulivat, että oli valmista.\nEi hän sentään vielä arvellut aikaa sopivaksi: vasta toista lasia\nsekottaessa on mielissä oikea lämmin ja rohkeudessa vetoa! päätteli hän\nmahtavasti ja siirsi, itsensä voittaen, vielä tämän kerran silmänsä\navaimen lehdestä ja jäi paikallensa. Se on merkillistä! ajatteli hän,\nettä ihmisetkin ovat kuin päättömiä lampaita, joita pitää viekkaudella\nkutsutella ja houkutellen maanitella veräjälle, vaikka laidun on\nlihavana avatun takana ja jokaisella pitäisi olla oma kurkku kurolla ja\nturpa hajuilla, kuka karussa ensimmäisenä kerkiää kedoille ja ruohon\nvehmaksille! Syntiä kokoo ihminen tarpeeksi omalletunnolleen\nrehellisessä petoksessakin ja ansion toimissa, ja sitte on vielä\nkaupanpäälliseksi sälytettävä kuormantaakkaa hartioille turhanpäitenkin\nja vilpisteltävä ja liikuttava minun leivisköissäni varpaisillaan\nsilloinkin, kun tekee pakiparastansakin toisille ja lähimmäiselle ja\nnarraa heidät, venyttää nenästä niille tiensteille, joita ei heidän oma\nnokkansa itsestänsä haista! harmitteli hän ja ähisi totisesti.\nIkäänkuin ei säällisistä syistäkin ja omiksi hyviksi hikoillessaan\nolisi ansainnut riittävästi pippurankarvasta nahanparkkiinsa\nmuistaakseen syntinsä ja katuakseen ajoissa, kun tulee mielentarve\nsemmoisia ajatella, vaan pitää vielä laupeudenteoissakin ja toisten\nkukkarojen lihottamisiksi kasvattaa synninsaivaraa ja syhyvää\nkarvoihinsa! murisi hän ja ajatteli, kuinka ihminen sentään välistä\nsaattaa olla aivan viatonkin lammas, vaikka onkin pässi ja sarvet\npäässä.\n\nAlastalo kurkisti Härkäniemeenkin, eikö silläkään kulmalla äkätä, että\nnyt sopisi pistää hihnat vetoon ja auttaa kuorma liikkeelle! Minun\nkonjakkini kyllä kelpaa ja sitä lipotaan! ajatteli hän karsaasti, kun\nkatseli tyytyväistä miestä, jolla päältänähden ainakaan ja naaman\npidosta päätellen ei ollut muuta mielessä kuin sen seikan tieto, että\nsilloin kun on kourassa ja nenän hajuilla hyvän parempaa odotuksella\nliki lasin täysi ja suussa ja kurkun muistossa saman hyvän ensimmäinen\nihana siemaus polttamassa, niin silloin ei miehen sovi olla muuta kuin\nkiitollinen ja jätettävä muut murheet vuorollensa ja oman aikansa\nasioiksi. Etkös sinäkään nyt sitä ymmärrä, että nyt olisi käytävä\nrytinällä puolapuihin, syljettävä kouraan ja väännettävä hartiaväellä,\njotta akseli kääntyisi kärryissä, pyörät lähtisivät liikkeelle\nrapakosta, ja kuorma kierisi tien matkalle! sadatteli hän naapuria, ja\nnoitui kipenöitsi sitä, että Härkäniemi kiireessäkin paikassa ja\nnopeissa vendoissa pysyi Härkäniemenä ja Malakiaksen nahoissa! Istut\nsalissa, niinkuin sitävarten olisit täällä, että roikutat nenääsi\ntotilasin yläpuolella! purki hän sydäntänsä mielessänsä, kosk'ei sanaa\nsopinut häristä. Syytöntä miestä Alastalo tällä kerralla kuitenkin\nsuolasi karsailla ajatuksilla ja karsaalla silmänpidolla. Härkäniemi\nmerimiehenä ja monen manööverin poikana oli kyllä omiltansakin äkännyt,\nettä tuuli oli kääntymisen kureilla salissa, hellittänyt hetken ajaksi\nkyntensä purjeista ja meren lakanoilta ja kyttäili vartoili nyt visusti\nnurkillansa kuin saaliskissa loikan syhyessä varvaspäissä ja\nkintuntaipeissa. Tunsi hän kokemuksesta hyvin tämän täpärän, jolloin\nmeri haukottelee laiskuuttansa laitojen pielillä ja loitommillakin,\naalto kysyy toiseltansa ja itseltänsäkin, viitsiikös kyljiäkään enää\nnäillä paikoilla ja kääntää seljän kyömyä tämmöisen talon töissä, ja\njolloin väljän pelloilla jokainen loiske, joka äsken vielä vihtoi\nharjan kieltä niskoillansa, teeskentelee nukkumisen raukeutta\njäsenissään ja läpyttelee luomien nahkaa silmäkavalainsa yllä,\nikäänkuin tässä enää katseltaisiin vain ja sovitettaisiin selkää ja\nmakoa siihen rauhan kyyryyn ja sykkyrän kerään, jossa peto painaa\nkuononsa ja turpakosteansa käpälien suojiin ja hännän turviin ja valvoo\nenää vain sillä raolla, joka pidetään avoinna varoilla toisen silmän\npuoliummesta toisen viattomasti torkkuessa. Tunsi hän meriltä\nerinomaisesti tämän täpärän ja tiesi hyvinkin, että raadon\nkiljuessakaan ja karjuessa kurkun kaljuilta minkä leukapielien\nlonkoilta ääntä mahtui, ei peto ollut niin vaarallinen kuin tässä\nsykkyrässään, ja että kissa kynnet koossa on semmoinen katti, joka\nvalmistelee loikkaa, ja äkintyven vesillä semmoinen pusku, joka vetää\nhenkeä palkeihinsa, ennenkuin ilma repee. Tiesi hän tämän ja tiesi\nsenkin, että merimiehen ei tämänsukuisissa tyvenissä sopinut muuta kuin\npainaa tuhkanpehkut piipussansa tiiviimmälle pesän pohjiin ja odotella\nsilmät kotona ja järki valmiina lakin alla ja tukan suojissa, sillä\ntuuli kyllä itse tietää, miltä kurilta se niskaan karaa, kun se\npaikalle kerkiää, ja oma työ on vasta senjälkeen pistää saapas potkoon\nsinne päin, jonne tanaa tarvitaan. Niinpä hän salinkin nykyisissä\ntilteissä ja tyvenissä, jolloin seilit mielten raakapuissa olivat\nlotkoillansa ja tuulen höngän hellittäminä ja levähtelivät sen\nvälttämättömän hetken, hengitystuokion ja puuskutauon, joka täytyi olla\nvälissä, ennenkuin veret niiltä virkistymisen vavahteluilta, joille\ntäysi totilasi miehen mielen nostaa, ovat asettuneet lepoon, ja näiltä\nlevoilta kootuin voimin valmistuvat siihen urakkaan, joka miestekona on\nnousuharjalla suoritettava rohkeudella rynnistäen vaikka selväkirkkain\npäin; tunsi Härkäniemi tämän ja tiesi hän näissä salinkin\nilmakäänteissä ja tuulikuopissa ajatella, että odotetaan tässä ja\nkatsellaan kureja, miltä kulmalta alkaa porottaa, tihuviltansako\nkeulapiikkiinkö, vai ahterin takaa pyyhkien, niin tietää, kuinka\nhelvarin nakkaa, ja onko kiristettävä pilivinniä vai löysättävä\nmyötäisiin.\n\nMutta tiesi Härkäniemi senkin, että odotellessa tulee aika pitkäksi,\noma aika ja muittenkin, ellei ole mitään mielen särvintä järjen\npureskeltavaksi sillä aikaa, kun ruumis istuu jouten eikä ole muuta\ntekemistä kuin pitää huomion sormea ajatuksen liipasimella valmiina sen\ntingan varalta, että puskasta risahtaa, niinkuin varmasti risahtaakin,\nkun jänis loikasee piiloiltansa. Ja huomasi hän Alastalon katsannoista\nja keskiruumiin kärsimättömistä nytkähtelemisistä senkin, että\nMattssonin napeissa puhisi, ja että hänen mielestään nyt oli jo jonkun\ntoisenkin vuoro hyristä nuottia mukana ja auttaa kanttoria, jotta koko\nseurakunta sieppaisi virteen ja veisaisi. Härkäniemi alkoikin\nliikahdella ja katseli paikkaa piirongin kulmalla oven leveyden matkan\ntakana itsestänsä, minne asettaisi lasinsa kädestä siksi ajaksi, kun\ntässä tuli puhelemista. Miksen minä auttaa koeta, koska tarvitaan,\najatteli hän ja järjesti järkeänsä, sekä oli samassa jo jaloillansakin\nniin ketteränä keränä kuin semmoinen mies ainakin, joka elämänsä lähes\nviidestä vuosikymmenestä on kuluttanut muutaman nuoratikkailla ja\nkansilautojen keikkumilla. Nopeasti lasi oli sovitettu piirongin\nkulmalle Eevastiinan kyynärkorkuisen kukkaspuketin eteen heloisan\nlasikuupan alla ja mustaksi petsatun satulipeilin vieressä, senverran\nvain oli katsottava, ettei kalahtanut reuna varomattomasti\nkultakorvaisen posliinikoiran syrjään, joka koreutensa kiillossa ja\nloistonsa paallossa istui uskollisessa vahdissa pitsipäällyksillä ja\nkymmenen muun korun keskellä, ja kaihosilmin loi kaipuunkatsetta ja\nkuononkiiltoa kuvaiseensa toisella puolella piironkia ja satulipeiliä\nja pitsipäällyksen vastakkaisessa päässä samallaisen kuuppa-ihmeen\nedessä kuin hän itsekin, ja samallainen kultakääty maalattuna\npujeketjuksi kaulaan kuin hänellä itsellänsäkin. Tuo sitä ja kuljettaa\nkorua meriltä piirongillensa vaikka kuormilta, kun on vaimoväkeä\nkotona, Eevastiina ensin ja senjälkeen Siviä sorminensa asettelemassa\npaikkoja somiksi! kerkesi Malakias Afrodite Härkäniemi ajattelemaan ja\nhyväksymään välillä, ja hiukka kadehtimaankin, ennenkuin sai katsotuksi\nsijan lasillensa ja pääsi takakamarin oven editse taas palaamaan\npaikallensa ja sohvan kulmaan takaisin. Miksen kertoisi tähän väliin\nvaikka Vaasan kapteenin juttua, koska on sopiva ajanrako! ajatteli hän,\nkun hän näin oli valmistanut itsensä ja mielikin oli näin ensimmäisen\nkallistamisen kihauksilta ja virkistyksiltä siinä menojonossa, että\npuhetta juoksi parrasta kuin vakoa auran kyljen jäljiltä, kun vain\npäästi valakan askelille! Ei mitään vahingoita, vaikka kuulevatkin, ja\naikaa tässä on kyllä! rohkaisi hän vielä itseänsä ja kirvoitti niitä\nlaskoksia, joihin ajatus oli kääritty. Alastalokin katselee silminensä,\nniinkuin noukkisi minusta jotakin, ja muilla ei ole muuta tekemistä\nkuin vahtia ympärilleen ja odotella, että joku vuovaa alkamisen, niin\npuhetta pärisee kymmeneltä kurilta. Merkillinen asia maailmassa sekin,\nettä mitä isosemmat pidot, ja pöydät notkumillensa paiston karistamaa\njos uunin muhentamaakin silmäin kylliltä ja sierainten ahmimilta, niin\nsitä verkkaampia ollaan alkamisissa ja tarvitaan hyvätkin ruokaryypyt\nja kuminaviinat, ennenkuin juhlallisuus on virutettu kurkuista,\nkankeuden palanen nielty alas, silmät avatut ja mielen tunto myös, ja\nkukin kohdaltansa herätettynä huomaa, että ihmisellä kitalaessa syhyy\nkiljuva nälkä, ja että hän istuu katetussa pitopöydässä, jossa on\nkukkura-asettia ja kukkuravatia käden kurottamilla vaikka kymmenille\nottamille! Edeskäypää tässä odotellaan, joka kantaa kuminaviinat ja\nkaataa pikareihin, jotta olisi kallistettavaa ja kurkku tuntisi\nihopintansa ja ruoka maistuisi! selvisi Härkäniemelle leimauksessa\ntuulenkuri salissa ja Alastalon silmähaasteet. Turhaankos minun\nmieleeni äsken Vaasan kapteenin juttu tulikin niinkuin tuutinki\ntilattuna hotellin pöytään: sopii näihin manöövereihin ja näihin\npitoräätteihin kuin piipunkäyrä tupakkamiehen hampaisiin ja tuulenhönkä\ntuukin läiskään raakapuun kirvottimilla! Härkäniemi oli alkanut pyyhkiä\nparran lakoa puolemmaksi huuliltansa: huomasivat jo vierilläkin, että\nsohvan kulmasta pian kuuluisi jotakin. Alastalo puhalsi huojentuneena\nmiehenä liikoja pinkoja liiveistänsä, Lahdenperä asetteli\nleukapieliänsä siihen turvalliseen tanaan, jolla hän lautamiehen\ntottumuksilta tavallisesti kuunteli niin lammasvarkaan jaarituksia\nkeräjäpöydän edessä kuin esivallan puheita totipöydän pakeilla,\nPukkilankin silmät olivat tulleet levottomiksi ja vilkuilivat\nepätietoisina Härkäniemestä Alastaloon ja Alastalosta takaisin\nHärkäniemeen, kumpi pahus nyt ensimmäisenä sanoisi jotain ja olisi\nvaarallinen. Yleisemminkin oli jo ympärillä huomattu Härkäniemen\nvalmistelut ja koska, niinkauan kuin ei kukaan ollut suutansa avannut\nsalissa, oli joutilasta aikaa, niin odotettiin nyt yhteisesti.\n\nHärkäniemi ei kuitenkaan kohta aloittanut senjälkeen kuin hän oli\nhuulipartaansa sivellyt, vaan nousi vielä uuden kerran ylös ja käväsi\ntaaskin piirongin kulmalla. Nyt hän ei tehnyt muuta eikä ajatellutkaan,\nkuin vahvisti vaan itseänsä uudella ja tällä kertaa melko\nperusteellisella kulauksella lasistansa, joka tämän jälkeen\npalautettiin puoliksi ja pohjemmallekin tyhjennettynä paikalleen\npiirongin kulmalla. Tämän jälkeen oli Härkäniemi valmis mies, ja kun\nsohvankulmassa taas istui paikallansa tanakka mutta pitkäselkäinen\nmies, ja lyhyenlännät mutta tykyrätekoiset sääripiiput sovitetut\nmukavaan ja turvalliseen pujeristiin edessä, niin arvasi\nverkasjärkisempikin, että nyt oli tulossa parrasta joku semmoinen\nHärkäniemen juttu, jonka selkä ei tunnin taipaleella katkennut.\nHärkäniemi ajattelikin ennen alkamistaan, että ei tässä missään\nkynttilän valeluissa ja talipadan kiehumilla hätiköidä, jossa on\njuostava, minkä körtinkliput repeämättä kerkiävät jälestä, vaan järjen\nleivisköjä siirtelemässä ja parkinpykäyksen harkinnoissa, joita\nlaitetaan yksi kerraltansa ja päätä kallistellen, eikä tusinakaupalla\nja varvasharpassa. Elokuormaa ajetaan verkalleen tiellä, ja isokin\nveräjä on sen edessä avattava selkoselällensä ja laveoille, kun akanat\nsaapuvat kotiin hiphopussakin ja vaikka tuulen kyydillä aidan yli\nlentäen ja riukujen raoitse! sonnusteli hän itseänsä matkaan ja\nvitkasteli, ennenkuin askel läksi liikkeelle.\n\n\"Olettekos kuulleet juttua Vaasan kapteenista ja hänen tileistänsä?\"\nkysäsi Härkäniemi siis, koska jollakin tapaa on alkuun päästävä, kun\nliikkeelle lähdetään, ja lykätään vasen saapas trampille silloin,\njolloin oikea ei ole kerjennyt edeltä tielle. \"Ja väliä sillä, vaikka\nolisitte kuulleetkin: lasi ei niskottele tyhjillänsä, vaikka sen\ntäyttää toisestikin ja hyvä juttu mahtuu korvaan useammankin kerran!\"\nlohdutteli hän muita ja paadutteli itseänsä sillä aikaa, kun hän\nkirvoitteli kättänsä punaruskeasta parrastaan, jonka paksusta luudasta\nhän ajatuksissaan oli sietaissut jykeän kämmenensä ympärille pari\nkierrosta tukevaa suortuvaa. Härkäniemi oli koonnut mielensä, ja lisäsi\nenää vain ennen alkamista silmäkurein Alastalolle: \"Ja vahvista sinä\nrommia lisään, etteivät lasit pääse kuivumaan välillä!\"\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\nHärkäniemi kertoo esikuvan rohkaisuksi ja muuksi ajankuluksi jutun\nretarista ja kapteenista ja Albatrossin tileistä.\n\n\nNiinpä niin, possut ovat porsaita, ennenkuin niistä kasvaa karjuja, ja\ntakin pieltä napittanut liivittömän rinnan yli moni, jolla nyt on\nlompakko vuoraamassa kumpaakin sisätaskua. On Vaasan Villelläkin nyt\nfregatteja kymmenessä eri haminassa ja tasa tusina omia lippuja omien\nparkkien kahveleissa läiskämässä, mutta oli aika, jolloin ei hänen\nensimmäisestä fregatistaan olisi kukaan hullu laskenut riksiäkään\npöytään.\n\nVaasan Ville oli silloin vielä kaita poika, vaikka nykyään räätäli jo\nsaa harpata nätin matkan ennenkuin miehen uumanympärys on mitattu. Ja\nmitä ihmettä siinä, jos pysyikin kaitana, kun oli piru elätettävänä\nomissa nahoissa ja miehen otsaluun takana nakomassa sama alinomainen\najatus: vietävääkö minä vieraan tiskin takana ja vieraan nälkimyksen\nhyväksi teen syntiä koko elämäni ijän ja puijaan viattomille ihmisille\nvajanaisia kahvifienteleitä, joista kolmasosa on rehellistä pyöreätä\nomanmaan papua, kun vähemmällä kinttujen kuluttamisella ja kielen\nhaaskaamisella voisin oman konttoripöydän takaa lastauttaa oman\nfregatin ruumaan omia kahvisäkkejä Rio'n rantamöljältä! Kun seinässä on\nnaula, niin siihen ymmärtää pistää lakkinsa koukkuun, ja kun miehen\npäässä on ajatus, niin sen nenään sopii ripustaa, jos on mitä\nripustettavaa. Killinki on pieni lantti, mutta riksiä ei koota kuin\nkillingittäin, ja kun on sisunvetoa riittävästi ja pikkusormi\nkymmenenkin vuotta kiertää killinkiä uskollisesti omaan päin, niin\nriksikasa kasvaa tapuliksi, ja puukhollari on mies rakentamaan vaikka\nfregatin ja ostamaan oman konttoripöydän.\n\nNärpiön varvissa Villen laiva rakennettiin, fregatti -- kuka hullu\npienempää astiaa olisi ajatellutkaan, kun kerta piti silkkaa\nbrasilialaista tuoda täysi lastillinen maahan! Eihän kuppi kädessä\nkaivolla juosta, vaan ammeen kuormalla vesi virstojen takaa haetaan!\nMutta raato se pahus oli riksiä nielemään, pahempi kuin Ville oli\naavistanutkaan! Kölipuu kyllä pulskasti oijennettiin -- ahneuden ja\nisouden pahahenki viekotteli sitäkin vielä venyttämään kymmenen jalkaa\nalkuperäisiä mittoja pitemmäksi! -- pantteriruodot nousivat, ja lankkua\nriitti naputettavaksi kylkiin, kansikin sillattiin ja saatiin vielä\nostetuksi suopakin, jolla sivellä telakan jalas, kun vihdoin runko\noli valmis liukumaan petistään vesille, mutta kannella juodut\nristiäisviinat olivat jo velkarahoilla ostetut ja ankkurissaan keikkuva\nylpeä Albatross näöltään vielä pikemminkin ruokoruuhi kuin fregatti.\n\nHulluja on kahta lajia maailmassa, niitä, jotka lainaavat rahaa\ntoiselta, ja niitä, jotka lainaavat toiselle. Villellä ei ollut varaa\nvalita hulluutensa lajia, Albatross oli saatava rikiin ja miehen\njuostava, minkä patiinit pitivät ja ovea oli saranalla kääntyvää Vaasan\nkaupungissa sellaista, että rahan tarvitsijalla oli sen sisäpuolelle\nasiaa. No, kun pistää ongen koukkuun lihavan palasen ja kirjoittaa\nrevärssissä prosentti-numeron paksulla, niin ruostunutkin koukku\nviekottaa ahvenensa ja ahne panttaa rahansa vaikka meren vetelään!\nRiksi-revärssiä ja rupla-revärssiä, ja joka kuukausi juhlallisemmalla\nkorkonumerolla sai Villekin kirjoittaa suven mittaan sen verran, että\nnimensä oppi paperilla tuntemaan, mutta syksyllä oli Albatross rikissä\nja Vaasan redillä kolmimasto-laiva, jokainen raaka välkkyvässä\nvernissassa.\n\nNärpiössä oli Villen laiva rakennettu, Närpiöstä oli Ville itsekin\naikoinaan viisitoista vuotiaana, ripiltä päässeenä miehentumppina\npatukoinut maantietä Vaasaan, koska leipävarras kotomökin orressa\nauttamattomasti alkoi näyttää liika lyhyeltä kantamaan kahdeksan lapsen\nsärvintarvetta, ja Närpiöstä oli Ville löytänyt kapteeninkin\nkuuttoonsa. Oli hän kaupungistakin kuulustellut kapteenia alukseensa,\nja miksei uuteen täysriggariin aina menijöitä olisi ollut, miestä,\nvaikka tusinakaupallakin, miestä, jolla oli kyrää niskan kenossa, ja\nmiestä, jolla oli nosela selkäriitinki, miestä, jolla oli kitaa\nkiroomaan komentosillalla ja miestä, jolla oli luunkovaa nenäorressa,\nkun oli meklarien kanssa oltava nokkasilla, miestä komeata totipöytään\nja miestä nirsoa killingin pitelemisessä, mutta mitä semmoisista, kun\njokaisella, oliko sitte siloleukaisempi vai karkeapartaisempi, oli sama\nnuotti veivattavana: eturahaa niin ja niin paljo provianttiin ja muihin\nkäsimenoihin, ja 'retari kait sitte maksaa muijalle täällä kotona\npuolet joka kuukauden palkasta, että pysyy hyllissä hänkin ja mukulat,\nsiksi kun taas palataan!' Kun on mies kolmen kuukauden ajan yhtämittaa\njuossut rahaa kyöräämässä, niinkuin koira eilispäiväisen jäniksen\nkäpälänjälkiä metsässä, niin, jumaliste, makoa alkaa kääriä\nkärsivällisenkin miehen lopulta tuo sama ainainen juttu 'maksamisesta'\nja 'maksamisesta': \"En suinkaan minä teidän vaimoväkeänne elättämään\nrupea, en ole itsekään tähän päivään asti raskinut naimisiin mennä!\"\ntiuskasi Ville mokomille. \"Luulettekos te, että fregatteja rakennetaan\nsitä varten, että niillä rahdataan rahaa poisvietäväksi?\" kysyi hän,\nettä ymmärtäisivät järjettömät itsekin tyhmyytensä. \"Ei Närpiössä\nainakaan minun pikkupoikana ollessani vasikan turpaan heinäpussia\nripustettu, kun se veräjästä laitumen puolelle päästettiin!\" selitti\nhän, ennenkuin käänsi selkänsä paikanhakijalle.\n\nNärpiöstä Ville siis sitte hakikin kapteenin laivaansa, muinaisen\nrippikoulutoverin, jonka muisti niin tarkaksi, että ompeli itse uusiin\nedespääsypöksyihinsä jykeät nahkapaikat polvenpäihin ja takapuolelle:\n'ei ihminen verkaisia taattihousuja itselleen joka päivä rustaa, kun\nkerta laittaa, niin laittaa kestäviksi, että on hienoutta sääriin, kun\ntarvitaan, jos sitte joutuu vihille tai kiristupaan!' arveli, ja joka\nsitte oli mennyt merille kituuttaen itsensä vähitellen kansista\nkajuutan puolelle, kokista kaikki asteet konstiksi asti, ja konstista\nperämieheksi, kun ensin oli ainoana rahantuhlauksena merimiesaikanaan\nvanhan Styrbomin huutokaupasta ostanut itselleen hänen muinaiset\nnavigatsuunikirjansa, ja parin vuoden ajan silmien sisulla ja etusormen\nkyntämällä vapaavuoroinaan konstin koijussa siirtänyt visaiset laskujen\njuonet ja kompassin metkut ruskettuneilta lehdiltä saidan kallonsa\ntalteen. Ennenkuin Ville kuitenkaan tosissaan kysyi rippikoulutoveriaan\nkapteeniksi, käväsi hän kuitenkin Kallen viimeisen kapteenin pakeilla,\njonka puurissa Kalle viimeiset viisi vuotta oli jurottanut perämiehen\nhytissä. \"Tuntuvatkos ne merimiehen hampaat istuvan lujissa Kallen\nposkissa?\" kysyi hän kautta rantain. \"Kyllä se mato Brasilian vesiltä\nhakee, vaikka Atlannissa olisi muutama aste leveyttä lisääkin!\"\nnaurahteli kapteeni hyvällä satamatuulella. \"Mutta jos pahus kuulee\nKanaalissa, että kokki on kohiloinut pytsyn Juutinraumaan, niin kurssi\nkäännetään ja pytsy pärjätään puurin puolelle takaisin ennenkuin\nBrasilia noukitaan jurnaaliin!\"\n\nKallesta siis Ville sai kapteenin Albatrossiinsa. Raha-asioista eivät\nretari ja kapteeni hiiskaisseet halaistua sanaa keskenään, Ville\nsenvuoksi, että häntä viime aikoina merkillisesti heikotti, jos jutun\nviisari hiukankaan alkoi torkottaa niille kureille, Kalle senvuoksi,\nettä hän oli säästäväinen mies, joka ei viljellyt suutansakaan turhaan,\nelleivät ihmisten tyhmät kyselemiset siihen välttämättä pakoittaneet.\nNärpiöstä sitte myöhemmin kuultiin, että Kalle oli mönstrännyt miehensä\nsillä välipuheella, että jokainen ottaa kistuunsa senverran kuivaa\nsärvintä, että Kööpenhaminaan asti pärjätään, jossa rahdin ensimmäinen\netumaksu lankesi nostettavaksi. Vasta kun ankkuria kevitettiin redillä\nja Albatrossin raakapurjeet läimähtelivät kääröistänsä auki -- Villen\noli pitänyt viime tinkaan puikkelehtia juoksevien, naakelilta\nnaakelille kiirehtivien matruusien tiellä Albarossin kannella\nmalttaakseen vasta ankkuripelin alkaessa vingahdella kiivetä reilingin\nylitse tikkaportaita alas odottavaan ruuheensa -- vasta siis, kun Ville\njo työnteli keikkuvaa ruuhtansa loitommalle fregatin tervanmustalta\nkyljeltä, joka jo lipui liikkeessä, vasta silloin virkistyi Villessä\nvanha luonto sen verran, että hän käsitorolta ja ruuhessansa seisten\nhuutaa huikatutti kapteenille komentosillalla: 'Ja seilaa sitte\npalatessa kahvilasti Riosta laivan laskuun!' Ei se nyt enää ainakaan\nrupea eväsrahoja mankumaan! päätteli hän ovelasti.\n\nSinne siis Vasklotin nokan mäntyjen taakse hävisi Albatross, ensin\nkatosi näkyvistä keula, joku kurottava oksan käperä peitti jo kohta\nkeskilaivankin näkyvistä ja vasta kun kenoisa peräkeula alkoi lipua\nmäntyjen varjoon, selvisi Ville senverran, että haki taskustaan\nnenäliinan ja alkoi, yhä ruuhessansa keskellä retiä seisten, tulisesti\nhuiskutella fregatilleen, jonka toppipurjeet enää vain vilkahtelivat\nvalkoisina metsän latvojen ylitse. Hävisi näkyvistä viimein\netutoppikin, samaten perämaston toppi, jostain latvojen lomitse vain\nsukelsi vielä silmään tuolloin tällöin keskitoppi nimiviirilippuineen,\nkunnes sekin lopullisesti katosi, hävisi näkyvistä pitemmäksi aikaa\nkuin Ville oikeastaan oli koskaan kuvitellutkaan.\n\nKului kuukausi pari, ja Ville alkoi joskus jo käväistä postissakin\nkuulemassa, oliko hänelle kirjelappua: Kööpenhaminasta olisi sopinut\nkirjoittaa ja Kanaalissa myöskin jättää johonkin luotsipaattiin.\nKahdesta kuukaudesta kasvoi kolme, neljä, viisi ja Ville alkoi olla\njokapäiväinen vieras postimestarin ovella. Ei postimestari tyhjästä\nvoinut mitään antaa, eikä asiaa parantanut sekään, vaikka molemmat\nsuuttuivat, Ville siitä, että postissa oli aina sama hapan vastaus:\nei ole tullut tänään, ja postimestari siitä, että sama turha\nasiakas joka jumalan päivä kulutti hänen kärsivällisyyttään ja\nkallista virka-aikaansa tarpeettomalla juoksemisella: eihän hänen\nvelvollisuutensa ole kirjeitä kirjoitella, hän vain antaa ne, kun niitä\ntulee.\n\nVuoden perästä ei Ville enää juossut postikonttorissa, vaan sensijaan\nsataman kaijilla. Muut ihmiset alkoivat jo mielestään olla perillä\nasiassa: kun ei kahteentoista kuukauteen aluksesta saavu rivin\ntöherrystä paperilla, niin jo ennemmin alkaa keitetty hauki haukotella\nruokavadissa pöydällä, kuin siitä aluksesta enää tietoja saavat muut\nkuin nuustivat kalat mahdollisesti jossain meren savipohjilla! Ville\nsensijaan ei kyllä puhunut ajatuksistansa tässä suhteessa kenellekään\nmitään, mutta joka huomeltai, kun hän oli hädin kiirein saanut vaatteet\nylleen ja sen verran kuumaa kaadetuksi kurkustaan alas, ettei vatsa\njäänyt kylmäänsä nurisemaan koko aamupuoleksi päivää, nähtiin hänen\njuoksunhölkässä kippaavan Satamakatua alas. Valmqvistin puodissa tiskin\ntakana hänen piti olla kello seitsemältä -- tiskin taakse oli Villen\nnimittäin jo puolivuotta sitten ollut palattava takaisin, oma\nkonttoripöytäkin oli ollut myytävä huutokaupalla! -- kello seitsemältä\nsiis piti olla työpaikalla, mutta sitä ennen oli hät'hätää käväistävä\nmöljän nokassa kurkistamassa oliko uusia laivoja -- Albatrossin nimeä\nei Ville omissa ajatuksissaankaan enää maininnut! -- oliko yön kuluessa\nankkuroinut uusia laivoja redille. Olihan niitä sellaisia sinne silloin\ntällöin ankkuroinutkin, mutta harmaana varisi Villen harittava silmä\nniiden vieraista rikeistä, eikä Villellä siinä turhia aikoja ollut\nmielensä katkuja tunnustella, koska taskukellon viisari hoputti ja\npuomi Valmqvistin ovella oli avattava kello seitsemältä. Päivällä\nkerkesi taaskin puolentunnin ateriavälillä, kun hiukan varasti\njuoksuksi, käväisemään satamakujan suussa, senverran vain, että näki,\nolisiko mitään tutunnäköistä laivaa länsäämässä Vasklotin nokan takaa\nhaminaan. Ja kun ehtoosti päivän viimeiset kahvifientelit olivat\npunnitut ja pussitetut ja rautapuomi kolisten nostettu takaisin\npaikalleen Valmqvistin puodin ovelle, niin satamamöljälle oli Villen\nmatka taaskin, ja nyt hänellä oli -- satoiko sitten taivaan mahtumilta\nsilkkaa vesivalua niskaan, vai piiskasiko tuuli mereltä niin, että sai\nsuojella hytistelevää ruumistaan, minkä parhaiten taisi pystyyn\nkäännetyllä takin kauluksella -- nyt hänellä oli hyvä oma aika kävellä\nedestakaisin pulvärkillä, eteläpäästä pohjoispäähän ja pohjoispäästä\neteläpäähän ja halunsa mukaan pingottaa silmää sataman suuta kohden\nniinkauan kuin pimeältä jotain erotti. Jokaikinen jumalan päivä Ville\nnämä juoksunsa juoksi, ihmiset nauroivat, että talvellakin, kun meri\noli jäässä Merenkurkkua myöten ja koko Itämerellä ei ollut liikkumassa\ntervattua lankunpalasta, että Ville silloinkin kippasi samat travinsa\nsatamassa, tallasi polkunsa möljän umpihankeen, ja sunnuntaisin, kun\noli aikaa, viivyskeli siellä suljettujen makasiinien edessä, joista\nrotatkin olivat talveksi paenneet, kokonaiset päivän niskat vuoroin\nedestakaisin harpaten, vuoroin välistä tuntikausiksikin pysähtyen\nmilloin mihinkin pulvärkin kohtaan silmät harilla ja liikkumattomina\ntuijottaakseen Vasklotin lumisen nokan ohitse jonnekin jäätyneen meren\nja viluisen taivaan rajamaille.\n\nNiinkuin sanottu, ihmiset pitivät Villen laivaa jo aikoja menneenä\nkaluna ja miehistöä kuolleen kirjoissa. Villen velallisetkin, jotka\nsilloin muinoin olivat hupsuuttaan ja ahneuttaan lykänneet rahojaan\nlainaksi, että Ville sai Albatrossinsa rikiin, hekin olivat, vaikka\nasia kyllä vielä joskus karvastelikin sekä mielen pohjalla että\nkukkarossa, alkaneet antaa kasvaa sammalta harmilleen. Minkäs tyhjältä\nmieheltä otti, jolla ei ollut kuin kuukausi kuukaudelta kiiltävämmäksi\nkuluva sortuutti yllä ja nilkkuvan vuokrapöydän laatikkoon talletetut\nlaivan paperit, joista haijikaan Atlantin syvyyksissä ei enää maksaisi\npunnan kiiltävää. Joku pahasuisempi vain saattoi joskus Valmqvistin\npuodissa asioilla käydessään ja katsellessaan, kuinka Ville tiskin\ntakana hääräsi kahvifienteliä punnitsemassa jollekin kaupungin\nmatamille, kysäistä: 'No koskas sitä sinun kahvilastiasi, Ville, sitte\naletaan purkaa möljälle? Saisi silloin ostaa tuoreeltaan naulan verran,\nennenkuin kerjetään sekoittaa papuja joukkoon! Vaikka säkkikaupalla\nminä sitä saisin tapulista ottaa, että korkorästit vähän lyhenisivät,\njos muistat.'\n\nVuosia tätä menoa siis kesti, Ville juoksi juoksunsa möljällä ja\npunnitsi fientelinsä puodissa, tukka oheni pään kaljulla ja harmeni\nkorvallisilla, silmät tihruivat punerviksi ja vetistäviksi\nalinomaisesta likinäköisestä tirkistämisestä tiskivaa'an punnuksiin\nsilloin, kun ei tuijottanut sataman suun tyhjään, ihmisetkin alkoivat\nunohtaa Villen asiat: onhan sitä elämän hyörinässä muutakin tekemistä\nja tappelemista kuin Valmqvistin tiskimiehen hommien naureskeleminen,\njuoskoon möljällä, koska sääriä näkyy miehellä riittävän!\n\nSeitsemän vuotta oli siis kulunut siitä lokakuun päivästä, jolloin\nAlbatross muinen oli kevittänyt ankkurinsa ja Ville käsitorolta\nmäärännyt, että Albatrossin oli seilattava oma kahvilasti Vaasan\nnaminaan, seitsemän vuotta, tasalleen Jaakopin kosio-aika, oli siis\nkulunut mainitusta päivästä, kun Ville taaskin muuanna harmaana\nlokakuun huomeltaina tulla köpittää satamakujan suulle vähän möljälle\nvilkaisemaan, ennenkuin säärystää souviinsa Valmqvistin puodissa. Sinä\nhuomeltaina sai sentään puomi Valmqvistin puodin ovella Villen puolesta\njäädä lukkoihinsa, sillä sataman suusta oli paraikaa länsäämässä\nredille merkillinen otus vesillä liikkujaksi. Fregatin riki sillä oli,\nja isonen olikin fregatiksi, mutta mastot ja raakapuut jo kaukaa nähden\nsormenpaksuisessa sammaleessa ja lieneekö kokki ripustellut vanhoja\ntiskiriepujaan raakoihin, purjeiksi ei ainakaan juljennut niitä\nhomeenmustia riekaleita kutsua, joita mastoissa pärjättiin kokoon siinä\nkun alus lipui keskiredille. Albatross se oli, joka siinä ankkuroi, se\nasia ei muuksi muuttunut, vaikka kuinka tirkisti ja kuinka polvia\nheikotti. Laitaviivan käyrä oli selvästi Albatrossin, vaikka se nyt\nköyristi selkää ylöspäin kuin piesty koira sensijaan että se lähtiessä\noli korskaillut nelivuotiaan orhin komeassa kenossa, kanttipiira kyljen\nkupeessa kulki samaa siroa suuntaa kuin Albatrossissa, vaikka se\nkeskilaivalta nyt oli varissut pitkät matkat ja etustäävissä irvisti\nirralleen riistäytyneenä, kuin varpaan pään kohdalta auennut vanha\nkenkäraja, ja kun laiva nyt ankkurissa hiljalleen hipui aaltojen\nmukaan, näki ahteripeilissä jotain aavistusta sinne joskus tuhritusta\nnimestäkin, Albatrossiksi sen arvasi ja tavasi, vaikkei kirjaimissa\npaljon jäljellä ollut alkuperäisestä valkoisesta väristä, ja mihin\nhemmettiin olivat tippuneet nimikentän ympäriltä kullankeltaisiksi\nmaalatut reunakehykset ja puuruusutukset, niin että koko koreudesta oli\nenää vain jäljellä paha lohko siellä täällä osoittamassa, mistä\nkalliilla työllä veistetty köynnöstymä oli kulkenut! Ville seisoi\npaatuneena möljällä, sormenpäät haparoivat harillaan tyhjää ilmaa\nikäänkuin hakisi hän omaa päänuppiaan jostain, josta hän ei sitä\nlöytänyt, ja silmäparat äijällä kasvoivat kuin varsien päähän.\nYht'äkkiä alkoi ohut harva parta miesparan leuan päässä merkillisesti\ntäristä, hartiat loksuivat niinkuin horkka olisi pudistellut ruumista,\nja ties kuinka olisi käynyt, mies lysähtänyt siihen paikkaan möljälle\nkuin ryysykasa, polvetkin kun tutisivat ja hoippuivat niinkuin olisi\nollut tynnyrin jyväsäkki painamassa äijän ryhillä, ties kuinka olisi\nkäynyt ellei haminapalvelija, joka hänkin möljältä katseli fregatin\nankkuroimishommia, olisi huomannut Villen asioiden olevan hullusti ja\nkäynyt juuri parahiksi kynkkään, ennenkuin mies oli kolissut kaijille.\n\"Mikäs Villen polviin meni?\" kysäsi hän, ja kun huomasi Villen jäävän\nketaroilleen, ohjasi hän ajatuksia muuhun ja sanoi jutun jatkoksi:\n\"Eipäs ole minun päivinäni seilannut Vaasan haminaan tuommoistakaan\ntraakkia ennen tätä päivää!\" puheli hän, osoitellen vapaan kätensä\npeukalolla Albatrossia, joka nyt oli vakaasti ankkurissa. \"Tulee kuin\nTurkin sodasta nenä niistettynä!\" \"Albatross se on, minun Albatrossini,\nseitsemän vuotta olen sitä odottanut, ja tuossa se nyt on, näetkö sen,\nlaske mastot, kolme niitä on ja jokaisessa täysi riki, fregatti se on,\nminun fregattini!\" läähötti Ville senverran kuin rinnasta vinkuvaa\nääntä lähti. \"Jaakoppi minä olen, Israelin Jaakoppi, Jaakoppi palveli\nLeean tähden seitsemän vuotta ja Raakelin tähden seitsemän ja seitsemän\nvielä lammaskarjasta, kaksikymmentäyksi vuotta minä kiersin\nkillinkiä, tapuloin killinkiä, kokosin riksiä, kopeekkaa ja ruplaa,\nkaksikymmentäyksi vuotta, laske se sormillasi, miehen ikä vakusta\naviosänkyyn, mutta minä en ajatellut Raakelia, en Leeaakaan, killinkiä\nvain, ja killinkien tapuloimista pinoksi, jolla oli fregatin paino!\nSitkeämpi minä olen kuin Jaakoppi, hän sai Leean ja Raakelin ja\nseitsemäntuhatta lammasta, niinkuin minä sain fregatin, mutta yhden\nainoan yön hän vain paineli Jumalan kanssa siunauksestansa ja ontui jo\nsiitä, kun minun painiskeluni on kestänyt seitsemän vuotta, seitsemän\nvuoden jokaisen yön ja seitsemän vuoden jokaisen päivän, ennenkuin\nsilmäni näkee Albatrossin ja seison pystyssä kaijilla! Katso miestä,\nnämä luut ovat kestäneet painin ja lonkka ei nilku, vaikka siunauksen\nsäkki olisi isokin niskaan nostettavaksi! Jaakopille siunattiin\nkaksitoista poikaa Rubenista Benjaminiin, merillekin mahtuu fregatteja\nmuitakin kuin Albatross!\"\n\nVille oli puhunut itsensä niin hoki, että hän nyt tositeossa oli\nlysähtämäisillään haminavahdin käsistä möljälle ja tällä oli täysi työ\npidätellä häntä pystyssä. \"Turkin sodasta nenä niistettynä!\" puhella\njupisi hän enemmän itsekseen kuin haminavahdille. \"Niinkin käy joskus.\nRaamatussa on puhetta muistakin miehistä kuin Jaakopista. Saul, Kissin\npoika, sai kruunun, valtikan ja valtakunnan, ja Gilboan kallioilla\nkerjäsi hän, kymmenen tuhannen väkevän entinen herra, turhaan\naseenkantajansa lävistämään ruumiinsa; itse hänen, Israelin kuninkaan\noli omin käsin sovitettava miekan tyly kärki rintaansa vastaan ja\nlangettava siihen. Jobilla, Uz'in miehellä, oli lapsia, karjaa ja\ntavaraa, ystävät ja pitopöydät, mutta muuanna huomeltaina ei hänellä\nollut muuta omaa kuin säkki, jolla peitellä raadollista ruumista ja\ntuhka, jolla kurjana istua, ympärillä kolme viholaista, pilkan lipeätä\nliukasten kielten kaksihaaraisissa päissä. Seitsemän vuoden pimeinä\nehtoina ja pitkinä öinä, kun ei uni saavu silmälaudalle, kerkiää\nkankein sormin kääntelemään raamatun lehtiäkin ja hakemaan sieltä omat\npaikkansa! Souda minut Albatrossiin, vielä on minulla isävainajani\nvanha kello, tässä kourassani näet, sen saat ja kotoa perintöraamatun,\nkun tyhjä mies ainoana omaisuutenaan Valmqvistin puodissa rähjätty puku\nyllänsä sinun ruuhestasi kiipeää fregattiinsa!\"\n\n\"He-he! tottakai retarin pitää laivaansa pääsemän!\" nauraa murahteli\nhaminavahti, joka jo huomasi, ettei hänen kättään enää tarvittu Villen\nkäsikynkässä, ja hellitti siitä: mies seisoi ilmankin paikallaan kuin\ntalven alle jäänyt, pellolle jäätynyt kuhilas! -- \"Vaikka toden puhuen,\nniin kyllä minä soutupalkkani mieluummin otan killinkeissä, kuin\nkellossa, joka nukahtaa liivintaskuun!\" puheli hän irroitellen ruuhen\nliinaa möljäpaalusta. \"Nauriinne taulussa torkottivat molemmat viisarit\nprikulleen kahteentoista, ja se on sopimaton numero kellon osoitella\nnäin huomeltaina kukon laulun aikana. Minä olen vanha merimies ja\nminulla ovat aanaukset ja minä en kymmenestä riksistäkään pistä liivin\ntaskuuni kelloa, jonka viisarit näyttävät vuorokauden umpeensa\nkahtatoista, sillä se merkitsee, että mieheltä ovat joko ajan tunnit\nmitatut, tai minuuttiviisari loikkaamassa semmoiseen tuntemattomaan,\njota ei viisas minun iässäni enää viitsi lähteä rehkimään!\" --\nHaminavahti oli saanut ruuhen kyljittäin möljän kupeelle ja auttoi nyt\nkäsikynkästä tukien Villeä alas veneeseen, itsekin säntäten itsensä,\nniin kankealta kuin näyttikin, pölkky pölkyltä möljän seinämällä\nkeikkuvaan ruuheeseen. Etutuhdolle istuttuaan ja haettuaan airoparin\nkäsiinsä haminavahti kuitenkin vielä, ennenkuin sylkäsi kämmeniinsä ja\nalkoi soudun, palasi varmuuden vuoksi vielä kerta asiaan. \"Pitäkää itse\nvaan kellonne ja raamattunne!\" puheli hän Villelle, joka maltittomana\noli unohtanut istuakaan ja kurkku kurotettuna ja kumaraselkäisenä\nseisoi keskellä venettä ja ontoin silmin tuijotteli laivaansa kohden.\n\"Minä soudan teidät omalla riskillä, ja odotan laivan kupeella, kunnes\npalaatte, niin nähdään sitte, oletteko mies maksamaan soutupalkan\nkillinkeissä selvällä rahalla!\" päätti haminavahti ajatuksensa.\n\"Kymmenen riksiä saat, kymmenen riksiä saat, jos käteeni punaisen\nsetelin saan!\" jupisi Ville melkein ajatuksettomana, silmät koko ajan\nnaulattuina Albatrossin mustanharmaaseen kylkeen. -- \"No, se oli miehen\nlupaus, sen varasa voi vetää vähän pitempiäkin vetoja!\" hörähytti\nhaminavahti hyväpartaisensa. \"Kymmenen riksiä saat, kymmenen riksiä\nsaat, jos käteeni tuutin sillilaukan tahraamat liepeet joka nykäisyltä\nläpättivät tukeviksi ponnisteleviin sääripiippuihin.\"\n\nAlbatross makasi nyt jo vakaasti ankurissa. Totisesti, olipa laiva\npäässyt haalistumaan! Kylki koko pituudeltaan harmaan hallava kuin\nsavirapakossa rypenyt musta lammas, terva varisevilla suomuksilla\nniinkuin puolen vuotta tiinun laukassa maannut säynään kyljyspieli!\nVillen alkoi sisu riidellä. Eikö pirun ja murjaanien mustan jumalan\nnimessä ulkomailla saanut tervaa ostaa? Niinkuin pihaton päätyseinä,\nkun talvinen tunkio on kärrätty pellolle! Ja plokit! Niin vilkkuivat ja\nvälkkyivät lähtiessä valkoisessa maalissaan kuin pestyt posliinipilkut\nmustantervaisessa taklingissa, ja nyt niinkuin harmaat räkäklotit\nroikkumassa kuluneitten touvien päissä! Villen tikuttavat silmät\nhyppelivät ahneempina ja ahneempina surkeudessa. Kylläpäs on maali\nsaatu virutetuksi toppien nupuista ja raakojen päistä, mastojen\nvälkkyvä värnissa peitetty vihreän-sinistyvään sammaleeseen,\nkantäkkilista liisteillä kuin köyhän talon sontareen puuantura, ja,\njumaliste, onko kapteeni vetänyt vanhan sänkylakanansa lipuksi toppiin,\nsenverran siinä rievussa on väriä ja eheätä kanttia! Ville oli\nhuomannut senkin, että galjuunakuva kokkapuun alla oli nenäpuoli ja\npuuhelmistä immen avoimella kaulalla enimmät lohenneet ja halkoisia:\nmikä hemmetti niitäkin on käynyt kolhimassa? manasi hänen sisuksissaan\nkasvava kiukku.\n\nNyt alettiin olla jo perillä, haminavahti oli kääntänyt kankeata\nniskaansa senverran, että hänkin jo teki huomioitaan. \"Ei tervan hajua\nlaivassa\", puheli hän airoillansa ruuhta kyljittäin laivan sivulle\nliikehtien. Villen silmät olivat kuin noiduttuina ja liikkumattomina\nnaulatut veden rajaan laivan kupeeseen, jossa sotkui ja velloi niin\npitkälle ja syvälle kuin hallavan viheriästä merestä laivan kylkeä\neroitti kyynärän pituinen, keltaisen likainen parta. \"Pohjan allakos\nKalle lastiansa laahaa Brasiliasta asti?\" kihelmöitsi hänessä närkäs\nkysymys. \"Onkos Atlantti ollut Kallen mielestä luutimisen tarpeessa,\nkun sitä tuommoisella lorvilla on pitänyt lavaista? Ihmekös, jos on\nastia meressä upi räämäisiä vantteja myöten, kun on rahdattu kölin alle\nlastiksi koko tropiikki!\"\n\nHarvoin on sisimmiltään karvaisempi retari siirtänyt silmän hapanta\nlaivan kupeelta fregatin reilinkiä kohden, kuin siirsi Ville silloisena\nlokakuun viluisena huomeltaina Vaasan satamassa haminavahdin ruuhessa\nnärkästyneet näkimensä kupeen kellahtavasta ruohosotkusta verkalleen\nfregatin haaltunutta tervaseinää pitkin ylöskäsin. \"Niinkuin petsattu\nelfenpuu, niin kiilsi tuokin kylki seitsemän vuotta sitten, jokainen\nsauma paksussa piessä ja lankun pinnat tervan mustassa posliinissa!\"\nkerkesi ajatuksen nirko repimään hänen sydäntänsä, kun hän lankku\nlankulta laski jokaisen sauman suun, jonka raosta pullotti ruokottoman\nalastomana tilkkeen harmaan paljas, virutettu hamppu. Golgatan\nlaellekin päästään askel askeleelta, ja retarin silmäkin saavutti\nviimein parraspuun. Mutta jos oli karvainen karvas miehen sisu, niin\nkarvaisempaan vielä saivat nyt miehen silmät tuijottaa. Laivassa oli\nnimittäin nyt jo myöskin huomattu tulijat, ja kun Villen silmät\ntarkastusmatkallaan olivat viimein kiivenneet Albatrossin parraspuuhun\nsaakka, niin kurotteli sieltä reilingin ylitse karvamätäs, jonka\nymmärsi ihmisen pääksi, kun ajatusta viljeli. Kalleksi Villekin otuksen\nkohta arvasi, vaikka sai sinne tirkistää, ennenkuin sammaltukun\nkeskeltä eroitti kiiluvat silmät, joissa oli naurun sulaa sen, minkä\npieniin tihruihin mahtui. Karvaisuus oli nimittäin tässä tapauksessa\npelkästään ulkopuolista laatua, ja kun parran takkuun paremmin kerkesi\ntottumaan, niin olisi silmien kurista päätellen voinut lyödä\nvoittovedon siitä, että pensaston peitossa olivat huulten ja poskien\npalvot varsin tyytyväisessä naurun toimituksessa.\n\n\"Retarikos sieltä on tulossa?\" kuului mättään sisuksista ääni, jonka\nlähtö todisti, että niitä suupieliä ei oltu seitsemään vuoteen ainakaan\npuhumisen turhuuteen liiaksi viljelty, se särähteli niinkuin avaimen\nkierto lukossa, jonka vietereihin on paatunut vuosikausien ruostetta.\nMutta kun lukko kerta heltiää liukumaan, niin mikä hätä silloin on\nsälistä edelleen! Ja Kalleltakin, kun hän kerta oli äänensä löytänyt,\npääsi puhe merkillisen liukkaasti. \"Terveiset West-Indiasta ja\nOst-Indiasta!\" höröttelivät partaiset huulet jo valtoimeltaan juttua\nniinkuin vuoskymmenen vanha viinipullo sisältöänsä, kun päällimmäinen\nhomeenkokkare on pulpahtanut kurkkua tukkoamasta. \"Mutta mihinkäs\nretari on vatsansa pudottanut? Housut lommolla siltä kohdalta, johon\nruoka talletetaan, niin että suruksi vetää räätälin turha vaivannäkö ja\nvaatetavaran haasko! Eikös Närpiöstä enää voinauloja ostaa saa?\" --\nKallella oli kieli aivan karkumenossa, kun se kerta oli onnella päässyt\nliikkeelle. \"Ja mihinkäs retari on partansa varistellut, kun on vain\nharva haivena siellä täällä leuan päässä? Minulla sensijaan se puskee\njoka paikasta esiin, silmät sentään ovat senverran pysyneet selvillä\nkarvoista, että kurssin näki ottaa kotohaminaa kohden!\" tyydytteli\nKalle äkillistä puheliaisuuden tarvettansa. \"Konsti, viskaapas köysi\nretarille, että saadaan hilata äijä puurin puolelle, ja katsella, miltä\nsemmoinen ihminen näyttää, jonka anturain alla on ollut maakamaraakin\nviimeisinä seitsemänä vuotena!\" komenteli Kalle puurin puolellekin.\n\nVille ei toistaiseksi ollut puhetuulella, hän vain seisoi ruuhessaan\nverrattain umpisuisena miehenä ja katsella kyräili epäluuloisesti\nkonstin hommia, joka oli loikannut reilingin partaalle ja siellä\npiuvaili käsissään paksua köysivyyhtiä. \"Underhoi!\" kuului samassa\nylhäältä, ja oli Villessä senverran vanhaa nopsakkuutta, että kerkesi\npäänsä väistämään tieltä, kun kahden tuuman köysi raskaana kimppuna\nkolisi ruuheen. Haminavahti vanhana merimiehenä siihen kiinni kimpasi:\nVillellä oli täysi toimitus omasta pystyssä pysymisestään, ettei\nselittämisen rakoa asiassa. Köysiportaat olivat kelvottomat, tippunut\npäistikkaa ruuhen partaan ylitse Albatrossin limaiseen ruohosohjoon.\nKapteenin kulmaluitten takana oli sillä välin ajatus värkännyt lujasti,\nkoska hän yht'äkkiä äkkäsi selittämisen rakoa asiassa. \"Köysiportaat\nolivat kelvottomat, risahtivat poikki Bombay'ssa, kun tullinuuski\nkiipesi laivaan -- se pahus osasi uida, niin että se pelastui! -- ja\nkun on tässä pitänyt säästellä, niin en raskinnut ostaa uusia, eikä\nköyttäkään ole sillä tapaa liikaa, että olisi plissattu puurissa vanha\neheäksi, astuimetkin olivat jo lahot!\" selitteli hän juurtajaksaisesti\ntoimitellen. Haminavahti oli sillävälin kirvottanut köysiläjästä\ntouvinpään esiin ja kurottanut sen Villelle, joka huomattavasti\nneuvottoman näköisenä sitä nyt piteli ja taivutteli käsissään;\nkopettunut ja kankea se olikin, niin että kysyi melkein voimia\nranteimissa, kun sitä luokaksi väänsi. Kapteeni ehättikin paikalla\nlohduttamaan ja neuvomaan: \"Hyvin sillä puurin puolelle pääsee!\nKierasee pari kertaa uuman ympäri vaan ja solmii pukinsorkkaan mahan\nkohdalle, miehet hilaavat raakaplokista ylös ja konsti ja puosti\npärjäävät puurin puolelle!\" Kapteeni murahti rohkaisevasti. \"Sillä\nlailla me Kap'issa ryssän konsulinkin laivaan nostimme! Paljon\nlihavampi mies kuin retari oli silloinkaan, kun matkalle lähdimme, ja\nhyvin paikat kestivät!\" -- Ymmärsi Villekin, ettei asia odottamisesta\nparantunut, hän sai köyden taipumaan pari kertaa ympärilleen, hän\nkääräsi sen varmuuden vuoksi kolmeenkin varviin uumilleen, ja\nhaminavahdin avulla saatiin pukinsorkkakin syntymään, kun kaksin miehin\npunnattiin kovan uppiniskaisen köyden kimpussa. Senjälkeen ei ollut\nenää kuin puolen minuutin sätkytteleminen ilmassa, ennenkuin retari\nhengästyksissään ja ilmaa keuhkoihinsa pärskytellen seisoi fregattinsa\nkannella ja sai mutistuksi jotain laskuportaista: \"Miksei niitä\nhissattu alas, että olisi ihmismäisesti päässyt laivan puolelle?\"\n\nKapteeni joutui taas selittelemään. \"Laskuportaat olisivat tosin olleet\nerinomaiset nyt!\" myönsi hän auliisti. \"Mutta kuka semmoisia mööpeleitä\nolisi raskinnut käyttää matkan rähjässä? Eihän meillä mamselleja ole\npuuriin kiivennyt? Ja kun touvit ovat semmoisia pahuksia, että ne\nkuluvat seilatessa, niin on täytynyt plissata niiden jatkoksi\nlaskuportaiden köydetkin ja tarpeeton puuvärkki on senjälkeen käytetty\novien ja luukkujen paikoiksi, kun ne jumalattomat aina kekkaavat\npahimmista paikoistaan! Ja mitäs siitä, hyvinhän on käynyt, koska tässä\nollaan täkillä terveinä ja kättä paiskataan!\" ohjasi hän juttua\novelasti paremmille urille. \"Terve pikiseen kouraan!\" puheli hän ja\nkökötti senverran kuin kankeata käsivartta oikenemaan sai,\noikeanpuolista etu-ulotintaan retaria kohden.\n\nMutta se käsi sai jäädä kurottamaan tyhjään ilmaan. Laivan isäntä oli\nnyt jo selvinnyt senverran pökerryksestään, että huomasi seisovansa\nturvallisella täkillä ja veti molemmat kätensä selän taakse\nkatsella luimistellen melko tuikeasti kapteenia silmävalkuaisesta\nsilmävalkuaiseen. Hän oli nyt jo täysin perillä siitä, että hän seisoi\noman fregattinsa kannella.\n\n\"On meillä muitakin selvittelemisiä ennenkuin käsiä ruvetaan tuhrimaan\ntoistemme käsiin!\" kivahti hän kiristäen kätensä selän taakse niin\nloitolle kuin suinkin, ikäänkuin pelkäisi hän, että kapteeni kävisi\nsieltä noutamassa hänen kouransa kurotettuun kämmeneensä. \"Missä\nhemmetissä sinä olet laahannut laivaa, ja missä kunnossa sinä tuot sen\ntakaisin! Minä annoin sinulle aluksen kuin putsattu salonki, ja sinä\ntuot sen takaisin sikapihattona!\" tiuski hän, kun silmä oli sattunut\nkannella juoksentelevaan porsaspariin.\n\nHölmistyneellä kapteenilla oli käsi vielä kurotettuna ilmaan, mutta\npaluumatkalla se jo oli raapasemaan harittavia niskakarvoja. Hänen\nsilmänsä olivat seuranneet kapteenin silmiä porsaspariin, ja muun\npuhumisen puutteessa alkoi hän niskakarvojansa kynsien selitellä\nviattomien elikkojen olemista. \"No, kun meillä on ollut pitkät matkat,\nniin olen kasvattanut sikoja, täällä, että on joskus tuoretta läskiä\nsuuhun!\" puheli hän järkeä retarille. Ja luullen yht'äkkiä äkänneensä\nsyyn retarin selittämättömään kiivastumiseen, komensi hän konstille:\n\"Toimita pojat nostamaan sikaruuhi puoleen kajuutan oven edestä, että\nretari pääsee mukavammin kävelemään kajuuttaan!\" Ja laivan isännän\npuoleen kääntyen jatkoi hän sopuisasti: \"Käydään sisään nyt kajuutan\npuolelle, niin saadaan puhella asioista paremmin. Ei ole tullut\nkirjoitetuksikaan, kun käy se kirjoittaminen niin kankeasti ja turhia\nmaksuja vaan saa maksaa. Singaporessa kerran aloin kirjoittaa, mutta en\nsaanut kirjettä riitatuksi ennenkuin laiva tuli lastiin, ja mitäs minä\nolisin pelkän kirjeen vuoksi jäänyt laivan kanssa Singaporeen\nmakaamaan, kun oli hyvä pasaati Valparaisoon? Arvelin, että tiedätte te\nminun voimiseni ja jaksamiseni muutenkin, ettei minun sitä paperille\ntarvitse präntätä, ja mikäs hätä retarilla oli maissa odotellessa?\"\nKalle puheli edelleen sopunuotissa, vaikka tunnustaa täytyi, että\nsilmissä alkoi viskellä punaisesti ja ääni käydä tikuille. Vanhoja\nrippikoulutoveruksia, eikä vielä oltu kättä paiskattu edes, vaikka\nniinpaljo oli lauteerattu! Onkos tämmöinen laita vastaanottoa, kun on\nrähjännyt seitsemän vuotta toisen hyväksi sitkeästi kuin sontiainen\nkasassa! Mitä ajattelivat merimiehetkään ympärillä? Konstikin,\njärkimies ja puosukin, joka koko reisulla ei ollut seitsemään vuoteen\npuhunut ainoatakaan tarpeetonta sanaa suustaan, katselivat nenäorsiansa\npitkin laivankanteen ikäänkuin olisivat häpeilleet jotakin. Kapteenilla\nalkoi veri sakoutua niskaan.\n\n\"Viis ja viisikymmentä minä sinun voimisistasi, mutta minun laivani!\"\ntiuski laivanisäntä silmät semmoisina kuin olisi tahtonut syödä koko\nkapteenin karvoineen päivineen. \"Raippaa ansaitsisit Vaasan torilla,\nsemmoisessa pinteessä olet minua pitänyt seitsemän vuotta! Seitsemän\nvuotta koko omaisuuteni vesillä ja minä kuin säkissä tietämättä\nmistään! Seitsemän vuotta juossut postikonttorin luukulla jokaikinen\npostipäivä, seitsemän vuotta tirkistänyt silmäni sokeiksi aviisoiden\nlaivauutisiin, seitsemän vuotta kirjoitellut konsuleille kaikissa\nmaailman riikeissä ja valtakunnissa, eikä Albatrossista nimen hajua!\nSilakkaa ei kärvennetä hiilustalla pahemmin kuin sinä seitsemän Jumalan\nvuotta minua! Minulla on kymmenen kynttä sormien päissä, kiitä\nlykkyäsi, etteivät ne ole poskiparrassasi tällä hetkellä!\"\n\nKalle oli komentosillalta tarpeeksi monta kertaa katsellut meren\nvihreään valkuaiseen parraspuun takana, kun se pahimpana kattilana\nkiehuu ja sähisee sillä välimatkalla, jonka silmä erottaa suitsuvan\nreilingin ja roiskuvan taivaanrannan väliltä, tietääkseen kokemuksesta,\nettä on pirun puuskutellessa paras reivata riepuja raakapuissa, minkä\nkynsiltä kerkiää ja jättää kiroominen siksi, kun meri on lakannut\nsylkemästä. Niinpä hän nytkin tyrehytti kiukun nousemasta niskasta\naivoja hämäämään, sylkäsi vain läjäyksen kanteen, ja sanoi sitte\nsopuäänellä: \"Vai retari on ollut levoton laivansa puolesta? Sitämar se\nRyssän konsulikin Kap'issa puheli, sama, jonka hilasimme laivan\npuolelle, jutteli että konsulaatista on moneen kertaan kyselty, onko\nAlbatross paseerannut Kap'in. En minä sentään pitänyt asiaa pahempana,\nkoska juuri olimme kotomatkallakin, Rio'n kautta vain Suomeen, arvelin\nsitenkin, että eivät asiat vanhene, vaikka ne suullisestikin puhuu.\nOlisi sitäpaitsi tarvinnut viipyä viikon päivät ankkurissa Kap'issa,\nennenkuin minä olisin saanut kirjeeni riitatuksi paperille, ja minun\nmielestäni oli laivan saapuminen tärkeämpi asia kuin kirjepaperin.\nAjattelin minä sitäkin, että mitäs murhetta teillä on laivasta, kun\ntiedätte, että siinä on kapteenina vanha rippikoulukamraatti ja\nnärpiöläinen!\" lisäsi Kalle vielä taitavasti pienen varareivinkin\njuttuunsa.\n\nKapteeni oli puhellessaan lähtenyt kävellä vankkaamaan kajuutan ovea\nkohden, jonka edestä sikaruuhikin jo oli nostettu puoleen. Hänellä oli\nse viekas taka-ajatus, että laivan omistaja seuraisi jäljestä ja he\npääsisivät miesten silmistä pois kajuutan puolelle selvittämään\nasioita. Siinä hän olikin laskenut sträkin oikein, sillä laivan\nvarustaja, vihapäissään ensin potkaistuaan tarpeettoman tylysti\njaloistansa puoleen toisen laivan porsaista, joka tuttavuutta rakentaen\noli viattomuudessaan tullut kahnuttelemaan kylkeään hänen säärtään\nvastaan, säärysti niin nopeasti kapteenin jälestä, että kerkesi\nkajuutan ovelle ennen tätä ja isäntävaltansa näytteeksi astui sisään\ntyhmistyneen Kallen nokitse.\n\nKajuutan puolella nyt siis olivat laivan isäntä ja kapteeni. Jos\nruokailuhytissä kuppeja kalisteleva kokki olisi painanut korvaa\nkapteenin jälessään tiiviisti sulkemaan oveen, ei hän aluksi olisi\nkuulemastaan paljoakaan lihonnut. Kajuutassa oltiin nimittäin\ntoistaiseksi aivan visusti suun käyttämiseen nähden. Kapteeni oli\njäänyt oven suuhun seisomaan, mutta retari oli kohta sisään päästyään\nalkanut merkillisen harppailun pienen kajuutan toisesta kulmasta\ntoiseen. Kapteenin täytyi ihmetellä, kuinka nopeasti sortuutin kuluneet\nliepeet kerkesivätkään heilahtamaan uuteen iiriin retarin kintuissa\njoka kerta, kun kurssi kajuutan kulmassa käännettiin. Olisi astiassakin\nklyyveri takastaagissa, niin ties kuinka sojosti sieppaisi tuuleen!\naprikoi Kalle asiallisesti, mutta närkästyi samassa: vihtoo körteillään\nkuin kärpäsiä nurkista! ajatteli hän. Ei tuolla juoksemisella Vaasan\nhaminaa pitemmälle kuitenkaan päästä!\n\nRetari tuskin ajatteli paljon mitään, harppasi vain, vuoroin kädet\nhieromassa selän takana, vuoroin kämmentä tahkoen edessä. Joka kerta\nkun hän menossaan sivuutti oven suussa seisovan kapteenin, tuhautti hän\nnenäänsä ja nikautti olkapäitä, mutta juoksi entistä vinhemmin\nedelleen, ja vaikka meno oli kova kohta alussa, kiihtyi vauhti knuuppu\nknuupulta joka kierrokselta. Kapteeni oli aluksi kajuuttaan tullessaan\nottanut lakin päästään, mutta se oli jo löytänyt takaisin totutulle\npaikalleen torroisella tukalla, kädet olivat hakeneet itsensä\nverrattain syvälle nutun taskuihin, ja mitä useamman kerran ja mitä\nuhkaavamman läheltä retari syöstävänä luikki kapteenin nokan editse,\nsitä leveämpään tanaan asettuivat kapteenin lyhyet sääret köysimatolla\noven edessä: kapteenissakin alkoi nähtävästi kiehua veri.\n\n\"Minulla on pukspröötti naamassa törröttämässä niinkuin sinullakin,\nvaikka lyhyempi, pysy siitä sen matkan takana kuin tarvitaan, ettei\nstryykätä yhteen!\" sanoi hän, kun Ville jo pyyhkäsi hänen ohitsensa\nmelkein nenän päitse. Ja puheen alkuun päästyä oli jo helppo jatkaa.\n\"Mikäs retaria vaivaa?\" kysyi hän. \"Olen minä nähnyt punaisia ihmisiä\nja keltaisia ja kuparin värisiä, mutta en ikinä tätä ennen vihreitä ja\nkretliinin kirjavia! Murjaanit tervehtivät toisiaan hieromalla\nnenänpäitä vastatusten ja kiinalainen turjuttaa tuttavaansa pitkästä\npalmikosta, mutta jumaliste, jos minua koskaan on tervehditty\nloikkimalla silmieni edessä niin, että nenänpääni on vaarassa! Minä\nolen reisannut seitsemän vuotta uskollisesti retarin laivaa, ja vielä\nei retari ole antanut kämmentä tervehdykseksi!\" Oven suussa seisoi\njokseenkin painava ja karvainen mies, vaikka lyhkäinen, varsinkin\nkoipipäästä, ja pikkaisista silmänpippuroista oli leikki kaukana.\n\n\"Kämmentä ja kämmentä\", laukesi nyt sana retariltakin. Ja loikaten\nkajuutan kulmasta parilla askeleella aivan Kallen eteen, kirkui hän,\nsilmät aivan toisen silmiin tyrkäten: \"Ennen minä rupisammakon pivooni\notan kuin sinun kämmenesi! 'Seitsemän vuotta uskollisesti seilannut\nminun laivaani!'\" kähisi hän saaden tuskin sanoja kurkustaan.\n\"Seitsemää minuuttia kauemmin sinä et tämän laivan lankkuja polje, jos\nminä aluksessani mitään määrään! Tilit tänne, ja saat sätkytellä sinä\nvuorostasi lyhyitä koipiasi ilmassa, kun sinut porsainesi hilataan\nraa'an päästä ruuheen!\"\n\n\"Älä silmiin lennä, näen minä sinut kauempaakin!\" torjui kapteeni, joka\nnyt oli tosissaan suuttunut mies. \"Eikä minun sääriäni mikään pohjaa!\nMaapallon toiselle puolelle minä niillä olen päässyt, vaikka ne lyhyet\novatkin. Pitkällekös sinä olet ehtinyt pitkine kinttuinesi Vaasan\ntulliporttien ulkopuolelle?\" Kallen olivat kädet siirtyneet nutun\ntaskuista housun taskuihin, silmän pippurat iskivät valkeata ja parta\ntörrötti poskilla oikein vaarallisen näköisenä kaikkiin kompassin\nsuuntiin. \"Enkä minä laivasta niin vaan lähde!\" sanoa täräytti hän.\n\"Raha-arkkuni minä otan vaikka pirun näpistä!\"\n\n\"Raha-arkkusi?\" sävähti laivan isäntä epäluuloisesti. \"Minkä\nraha-arkun?\" Ville oli hetkeksi unohtanut kiukkunsakin ja silmät\nharppivat Kallea kuin kaivonkoukku pohjaan uponneen ämpärin sankaa.\n\n\"No, omani tietenkin!\" vastasi kapteeni. \"Killingilleen olen joka\nkuukauden viimeinen päivä laskenut siihen sovitun palkkani seitsemän\nvuoden aikana. Siinä on vanhuuden turvani, ja sen vien mukanani, vaikka\nlähettäisit kymmenen kasakkaa niskaani!\" Ei koirakaan kostamatta kärsi\nsitä, että luupala kiskotaan sen härisevistä hampaista: se ymmärtää\nleikin sillä tavalla, että sieppaa härnääjän ranteimen suupieliensä\nrakoon! \"Minulla on vielä senverran selkeätä järjen tippaa päässä, että\nminä varotan kenenkään pistämästä näppejänsä minun rahakistuani\nlähelle! Koiran täytyy häristä, mutta mies sanoo asiansa selvällä\nsanalla, ja se on tässä tapauksessa se, että minun arkkuni on minun, ja\nse mies saa tekemistä minun kanssani, joka sen minulta aikoo ottaa!\" --\nKalle näytti oven suussa jotenkin vaakavalta mieheltä tällä hetkellä.\nEihän pituutta tumpissa paljoa ollut, mutta se, mikä oli kokoa, seisoi\njotakuinkin tanavasti tallukoillaan: täräystä oli sekä miehessä että\nsanassa.\n\nVillekin vääjähti hiukka, pysähtyi senverran juoksussaan, että körtit\nsortuutissa pääsivät sekunnin parin lepoon ja tirkisti tyrmistyneenä\nkapteeninsa karvaiseen naamaan. \"Nousee takajaloilleenkin vielä!\"\nällisteli hän. \"Ryövännyt minua seitsemän vuotta, ja kiukkuinen vielä,\nniin että kipenöi! Melkein kuin minä olisin vastuussa ja hän tuomion\nenkeli!\" Mutta ei aallon harja, kun se kurkistelee reilingin\nyläpuolilla, kauvoja emmi, vaikka se tuntuukin tuokion harkitsevan\nilmassa vaappuen, suitsuako edelleen vai ei, ennenkuin murto jo kuohuu\nsähisten ja hulisten täkille. Villekään ei kerjennyt kauan\nkummastelemaan, kiukku viskeli sisussa liika korkeata harjaa, ja\nsuuttumus lonsosi ryöpyten syyllisen viattomaan niskaan. Se järki\nVillellä vihassansakin kuitenkin oli, ettei käsirysyyn rynnännyt, niin\npaljo kuin kynsiä syhyikin siihen, ja niin läheltä kuin haritetut\nsormenpäät harasivatkin Kallen poskihaivenia -- sellainen olisi\nollutkin Villen puolelta varsin epävarma yritys, sillä Kallen tämmistä\nnäki, että velkapuolelle hän ei sellaisessa tiliselvityksessä aikonut\njäädä -- käsirysyyn ei siis Ville katsonut otolliseksi ryhtyä, mutta\nsanapurkua ei olisi enkeli taivaasta voinut torjua Kallen yltä: liika\npakilleen oli mielenkerä sakoutunut seitsemän vuoden katkua.\n\n\"Vai minun rahojani sinä höyheniksi ajattelet vanhuutesi polstareihin?\nKaapi home mastojen kyljistä ja sammal laivan pohjasta, niin\npehmeämpää polstarin täytettä saat siitä ja potkit loppuikäsi hyvällä\nomallatunnolla tavaraa, joka on sinun rehellistä ansiotasi! Vai\nnaurisvaras vielä tulee kysymään päiväpalkkaa siitä, että on näppinyt\nhalmeen tyhjäksi ja jättänyt pelkät mullan kokkareet saralle? Kärytät\nminua seitsemän vuotta kuin silakkaa halstarilla ja tuot minulle\ntraakin takaisin kuin lammaspihaton, kun minä annan sinulle Vaasan\nkomeimman laivan, ja minun pitäisi tässä sortuutissani -- näetkö,\nkuinka se kiiltää? Se on minun juhlasortuuttini Albatrossin\nristiäisistä! -- minun pitäisi tässä sillirähjäisessä sortuutissani\nkatsella, kun sinä raha-arkku niskaryhällä kiipeät Albatrossin säläisen\nreilingin ylitse maihin? Luuletko sinä minua särkeväksi hampaan\nikenäksi ja itseäsi iilimadoksi, häh, joka pullottaa toisen verestä\nlihavana?\" melkein vinkui Ville silmän ruskeat leiskumassa tuuman\npäässä Kallen teräksen harmaista. -- \"Sitä raha-arkkua ei liikuteta,\nennenkuin tilit ovat selvät!\" kiljahti samassa laivan isäntä\näkkiarvaamatta kolmessa äänikerrassa niinkuin kiekuraista opetteleva\nkukonpoika, silmät lävistivät edelleen yhtä läheltä Kallen naamaa.\n\"Selvitä tilit, tai vangin kyydillä sinut laivasta satamaan\ntoimitetaan!\" lähti vielä kimeämpi ääni kurkusta ja silmät pistivät\nkärkiänsä vielä uhkaavammasti lähelle.\n\nKalle oli tähän asti seisonut melko jykevästi anturoillaan: mitäs on\nseisoessa miehen, joka on tottunut pistämään jalkansa aina sen verran\ntanaan, kuinka meri kulloinkin muljaa alla? Mutta nyt oli ylihaalinki\nliika äkkijyrkkä Kalienkin ketaroille! Miehessä tapahtui odottamattoman\nnopea muutos. Ensiksi asettui parran äreä karva poskipäillä sileään\nlakoon, vuoroin tulivat kädet esiin housun taskuista, ensin tipahti\nvasen ja sitte oikea, sekuntia myöhemmin oli käsi lakaissut lakin\npäästä, ja retarin edessä seisoi nyt varsin lakean näköinen mies,\nsilmät räpyttelevinä.\n\n\"Tilit? Jaa, että retari kyselee tilejä, niin?\" sopotti Kalle omia\nsanojaan kertaillen. Oli tullut kuin palanen kurkkuun nieltäväksi, ja\npolvia heikotti pahemmin, kuin silloin kerta komentosillalla\nValparaison kohdalla, kun Albatross kerta oli saanut ällin puskea\npuksprööttinsä niin sitkeästi mereen, ikäänkuin ei aikoisi sitä sieltä\nkirvottaakaan ja Iso-Valtameri, pahalla kyljellänsä ollen samalla\nkertaa hulisteli ylälaidan takaa yhdellä ryöpsäyksellä kymmenkunta\ntonnia liikojansa täkille sähisemään. Jokos tämä nyt on menoa? imi\nsilloin maksan juuria huikaiseva kysymys, mutta totisesti, heikommalta\nkuorelta tuntui tällä hetkellä Albatrossin kansilauta anturan alla kuin\nsilloin, vaikka nyt oltiinkin vakaassa ankkurissa Vaasan haminassa, ja\nmerta oli kölin alla sama verta syliä kuin silloin nieleviä virstoja!\n'Olisi silloin menty, niin ei tässäkään paikassa tarvitsisi seistä!'\npilkisti mielessä pelastuksen rakoa hakeva ajatus.\n\n-- \"Niin, että retari kysyy tilejä?\" varmensivat huulet vielä kerta\ntiukan paikan. Mutta merimies ei saa hellittää kättä ratin nappuloista,\nvaikka meri longottaisi kitaa julmemminkin ja parras pitkin pituuttaan\nryyppäisi sylen korkuisenkin siemauksen! Kallenkin karvainen\nmerimiespää älysi, että jos nyt oli nostettava kuuton laita\nsärppäämästä tarpeettomia, niin oli ratilla kiiru ja rattimiehen\nkämmenen oltava liukkaan nappulan vaihtamisessa.\n\n-- \"Tilit ja talit! Mitäs miesten välillä turhia pelejä\nja voitelemisia!\" löysäsi hän jutun kurssin puuskan juonen\nmukaan. \"Rehellisiä miehiähän me kumpikin olemme ja vanhoja\nrippikoulukamraatteja!\" yritti hän torjua laitapuulta kielakkainta\närjynäkää. \"En minä mitään tilejä ole pitänyt!\" helppasi hän\näkkinykäisyllä kuutitkin naakeleista ymmärtäen, että tuulelta taittuu\nsisun niska, kun ei sillä ole riepua tiellä, mihin puskea. \"Veisi\naikaakin turha paperin tuhriminen, niin ettei kerkiäsi navigeerata!\"\nkoetti hän puhua järkeäkin sekaan. Ja arvellen, että nyt oli pahin\npuuska vältetty ja sai taas siepata kurssiin, alkoi hän johtaa retaria\nasioiden tolkulle. \"Riksilleen olen laskenut arkkuun joka kolikon, joka\non luettu kouraani, oliko puntaa vaiko milreissiä, kultaa vaiko\npaperia!\" selitti hän ja silmä kiristyi taas rehellisesti retarin\nvalkuaisiin.\n\n\"Arkkuun?\" kimmahti laivan isäntä tyrmistyneenä, ymmärtämättä pitikö\nhänen hypätä nahoistansa vai harata ajatuksensa selviksi siitä asiasta,\nkumpiko heistä kahdesta oli hullu, kapteeniko vai hän itse. \"Omaan\narkkuusiko sinä olet laivan tienstit laskenut? Ja sen sinä nyt veisit\nmukanasi?\" höpisi hän silmät ja ajatukset niin löysinä kapteenin parran\nsammaleessa kuin purjeen riepu, joka tuulesta päästettynä tolkuttomana\nroikkuu ja hakkaa raakapuulta.\n\n\"Omaan arkkuuni?\" Nyt oli kapteenin vuoro hölmistyä. \"Onko retarilla\npuuroa pääkopassa?\" tuimistui hän. \"En suinkaan minäkään kooho ole!\nOmat rahani minä omaan arkkuuni pistän, ja laivan rahat laivan arkkuun.\nKun ensimmäinen arkku tuli täyteen, annoin timperin laittaa toisen\nsuuremman -- siihen ne laskuportaan lankut käytettiinkin -- ja sekin on\nnyt täynnä. En minä näin nopeasti olisi vielä palannutkaan, mutta kun\narkut tulivat täyteen eikä hyttiinkään enää mahtunut uutta arkkua\nlisään, niin läksin kotiin päin seilaamaan!\" -- Kapteeni oli niin\ntosissaan ja otettu asiasta, että hän katsoi tarpeelliseksi näin juurta\njaksaisen selityksen, hän kaiveli samalla nahkatakkinsa kauluksen alta\nesiin jotakin ja sieltä tulikin pienen ähimisen jälkeen näkyville ensin\nmiehen pikkusormen paksuista nahkasiimaa ja senjälkeen siitä riippuva\nraskas avainkimppu. \"Tässä avaimet ovatkin!\" selitti kapteeni edelleen,\nkirvotellen niskan taitse kiertävää nyöriä karraisten korvallistensa\nylitse vapaaksi: neljä jykevää avainta killui ja kalisi nahkasiiman\npäässä, kolme suurempaa ja yksi pienempi.\n\nLaivanisäntä oli kapteenin puhuessa asettunut melko hiljaiseksi\nmieheksi, silmät vain pyrkivät kapteenin toimituksista pälyilemään\nkapteenin hytin ovelle, jonka poikitse todella oli määrlötty\nrautakankinen telje, ainakin yhtä jykevä ja paksu kuin puomi\nValmqvistin puodin ovella. \"Kukas senkin puomin on tänä huomeltaina\npudottanut paikaltaan, kun minäkin olen tässä?\" kulki Villen\nmielessä joku selväkin ajatus, kun silmät joutilaina harittivat\nruostekarstaiseen rautaan. \"Pielipuutkin turmeltu, kun on isketty\ntuommoiset väkimäärlöt hienoon maalattuun lautaan!\" yritti äskeinen\nmielennäräkin vielä nostella harjaksiaan sisuksissa. Mutta riitingit\nalkoivat Villellä olla nyt jo niin sekaisin, ettei tämäkään ajatuksen\nlanka kiertynyt pitemmälle. \"Saapa Brasiliastakin ostaa komeankokoisia\nlukkoja!\" mietti hän vain, kun silmät loihdittuina pitelivät ja\nmittailivat pienemmän ryssänlimpun kokoista esilukkoa rautapuomin\npäässä. \"Tuommoisen puomin ja tuommoisen lukon takana ei talletetakaan\npelkkiä makuukoijun kirppuja!\" alkoi kummallinen toivo kuiskutella\nVillen korvanjuuressa. \"Kun niin visu mies kuin Kalle on raskinnut\nrustata tuommoisen lukon, niin hänellä on kolikkoa lukittavana!\" nosti\nusko jo varmemmin päätään. \"Vaikk'ei siltä vielä ole sanottu, että\nniitä kolikkoja lapiokaupalla on, sillä Kalle oli jo rippikoulupoikana\nsemmoinen mies, että lantinkiiltävä kätkettiin kymmenkertaiseen solmuun\nnenäliinan nurkkaan!\" hillitsi ja pidätteli Ville viisaasti\najatuksiaan, jotka hän itsekin huomasi olevan karkumenossa.\n\nSemmoinen vietävä se lukonlempo kuitenkin oli, ettei Villessä enää\nollut miestä kirvottamaan silmiään sen mustanpullottavasta kyljestä,\nennenkuin Kalle viimeinkin oli saanut sälistetyksi avainkimppunsa\nselkeäksi ja valinnut joukosta oikean avaimen, sen jossa oli isoin\nlehti.\n\nKallen huomio oli nyt niin piukasti hänen toimituksissaan, ettei hänen\nmieleensä suinkaan tullut hiiskaista sanaakaan, ja Villellä puolestaan\noli hänelläkin niinpaljo selvitettävää ajatuksissaan, ettei hänellekään\ntällä hetkellä ollut kutsumusta minkään kaltaiseen jutun pitoon, vaikka\nkaikenlaista turhanaikaista mahtuikin kummastelemaan mieleen, niinkuin\nsemmoinenkin joutilas kysymys: Oletko sinä punninnut noita avaimiasi:\nvissisti runsas neljän naulan taakka paidan rinnallasi painamassa!\nKajuutassa vallitsi siis verrattain juhlallinen hiljaisuus, ja Ville\ntunnusti myöhemmin muillekin, että Kalle lyhyine säärineen oli\nnäyttänyt aika juhlalliselta mieheltä, kun avain viimeinkin oli\nvalmiina hänen käsissään ja hän oli astellut kajuutan poikitse\nmakuukoijun ovelle. 'Tumppi mieheksi, mutta astumisessa leveyttä\nniinpaljo, kuin kajuutan ruumaan mahtui!' selitti Ville myöhemmin.\nKurssi oli kapteenilla nyt sträkilleen varma, avain upposi reikäänsä\nkuin löysätty ankkuri mereen, kierros ja kaksi ja lukon vieteri\nponnahti auki kuin ammuttu. Siihen on haaskattu voidetta kuitenkin,\nvaikk'ei muuhun missään laivassa! kerkesi Ville välillä ajattelemaan,\nkun puomi jo samassa sälisi määrlöltä ja raskaasti heilahdellen jäi\nvakavasti roikkumaan pihtipieltä myöten. Kolmen leiviskän rautakanki\nhöylätyllä ovella, jonka peilin kuka hyvänsä potkasee jalallaan halki!\narvosteli Villen puotimiehen tottunut silmä ammatillisesti ja\nasiallisesti. Kallen pitää laittaa rajua, mitä hän laittaakin!\n\nMakuukoijun lauta-ovi oli nyt selkosen selällään. Sai Ville vähän\nkurkistetuksi sisäpuolelle, vaikka Kallen leveä selkä nyt täytti\nmelkein koko oviaukon: hän oli jo valikoimassa uutta avainta\nkimpustaan. Häämötti siellä todella toisella seinällä pari jykeätä,\nrunsaan kyynärän korkuista arkkua, toisella seinällä oli ruokkoomaton\nsänky. Ei Villekään enää malttanut, vaan seisoi hänkin jo koijun ovella\nja kurkisteli Kallen olan ylitse sisään, minkä kurkussa mittaa riitti.\nKaksi arkkua niitä todella oli ja koko seinämitan ne täyttivät. Toinen\noli maalattukin, sivelty merenvihreäksi, nurkat mustiksi, mutta\ntoisessa, suuremmassa oli jäljellä vielä laskuportaan lankkujen\ntervapinta. Ja kylläpäs niitäkin ovat varjelemassa lukot! aprikoi\nVille, kun katseli sitä avaimen sorkkaa, jota Kalle juuri selkää ja\npolvea kyyristellen upotti suuremman arkun avaimenreikään. Ahdasta\nkopissa oli, Kallen tavallista tukevammat säärentyngät töintuskin\nmahtuivat pujottelemaan siinä kapeassa solassa, joka keskilaattialla\noli maltettu jättää sängyn laitapuun ja arkkujen etuseinän välille,\nisompi arkku oli tehty niin leveäksi, että Kallen oli liikuttava taiten\nsekä jaloin että käsin, sovitellessaan runsaan korttelin mittaista\navainta lukon suuhun. Luonnisti se, kun kärsivällisesti jonkun kerran\nyritti ja oli vanhaa tietoa siitä, mihinkä tanaan avain oli asetettava,\njotta se luiskahti paikalleen huolimatta sängynlaidasta, joka\nvastapäisellä puolella hangotti liika lähellä kiusaamassa. \"Tuli misti\nlasku ja arkun mitta ahnehdituksi kvarttituumaa liika leveäksi!\" piti\nKalle tarpeellisena selitellä asiaa, kun avain viimein neljännellä\nyrityksellä onnellisesti solahti sijalleen senjälkeen kuin sen\nkäsilehti oikein sihtaamalla oli sovitettu siihen varhoon, joka oli\nkulunut vastakkaiseen sängyn laitaan. Villellekin oli toimituksen\njännitys vääntänyt hikikarpalon otsalle, hän oli tehnyt parhaansa\nauttaakseen Kallea tämän ensimmäisissä turhissa yrityksissä pitämällä\nkielenpäänsä niin visusti keskellä suuta kuin suinkin, nyt hän pyyhkäsi\notsaansa kuivaksi ja huoahti helpotuksesta, kun avain kaksi kertaa\nkierähti lukossa ja Kalle killuttaen avainnyörin hampaisiinsa kaksin\nkäsin nosti raskaan kannen auki, arkun saranat sälisivät kuin olisi\nankkuripeliä väännetty.\n\nNäki siinä rahaa! Arkun kansi oli nyt vakaasti nojollaan kopin seinää\nvastaan, sen seikan varmensi Ville ensimmäiseksi ajatuksissaan: ei\ntarvinnut peljätä, että se leiviskän painoisena putoisi kynsille, jos\nmeni pitelemään sitä vihreätä ja punaista, joka laitoja myöten\nsullottuna paperisekamelskana paisui arkun sisuksista reunasta reunaan\nniin pakillaan, että laitimmaisten pelkäsi laattialle tippuvan. Ja\ntotisesti, pitelemään sitä teki mieli, lykätä käsivarret kyynärpäitä,\nolkapäitä myöten sohrimaan kahisevassa, kulata, soljutella ja\nläiskytellä niinkuin kaksivuotias lapsi täyden vesipunkan partaalle\npäästessään! Keltaisia kultalantteja, suuria kuin ankkurikellon kuori\nsikin sokin seteleillä, ja hopeataaloja, paksuja kuin anturanahka,\nkiilumassa välkkävin reunoin jokaisen paperiliuskan peitosta! \"Miksei\npahus ole viitsinyt pinota seteleitä pinkoiksi ja lantteja tapuleiksi,\nniin olisi arkkuun mahtunut paljon enemmän rahaa!\" kuiskutteli ahneuden\nja järjestyksen pahahenki Villen korvaan, mutta ei hänellä nyt ollut\naikaa semmoisten kuiskutusten kuuntelemiseen: käsi oli jo väkivoimin\nvedettynä kurottanut kouraansa erään päällimmäisiä seteleitä: \"10 Pound\nSterling\" luki Ville sen vihreästä otsasta selkeät kirjaimet. Hän oli\nnopeasti laskenut määrän rikseiksi ja pisti visusti takaisin setelin\narkkuun: ei semmoisia rahoja niin vain noukita!\n\nKalle oli sillävälin rauhassa jatkanut toimituksiansa ja toinenkin\narkku oli nyt avattu: sama järjestys senkin kannen alla. \"Nämä ovat\nlaivan arkkuja\", selitti Kalle asioita. \"Tuo kolmas tuolla sängyn alla\non minun\", lisäsi hän selvyyden vuoksi vielä, torkottaen kengän\nkorollaan pienempään lipasvakkaan sängynjalkojen varjossa. \"Olen\nlaskenut oman palkkani sinne joka kuukauden viimeinen päivä, juoksevan\nkuukauden palkan on retari vielä velkaa minulle\", lisäsi hän kaikkien\nväärinkäsitysten varalta. \"Ja miesten likviidi on myöskin suorittamatta\nRiosta asti: se on maksettava laivan arkusta!\" lopetti hän tilien\nselvittämisen.\n\nLaivanisäntä oli toistaiseksi jotenkin lakea mies, mankeloitu lakana ei\nole sen latuskaisempi kuin hän naamaltaan, nenäkin melkein tuntui\nroikkuvan mykistyneen suun ylitse. Hän tirrasi avonaisiin arkkuihinsa,\nvasen silmä haritti vasemmanpuoliseen, oikea oikeanpuoliseen, ja järjen\nkynttilä lepatti niissä yhtä kirkkaana kuin vasikan näkimissä, joka\nyht'äkkiä navetan sumennosta kedon vihreän keskelle joutuneena\nneuvottomana hölmistelee ympärilleen ymmärtämättä aluksi muuta kuin\nkepittää levitetyt sääripiiput mahdollisimman harilleen ja jäykiksi:\nruohoa joka puolella turpaa kohden kurottamassa niin sakeasti, ettei\njärki piukan otsaluun takana riitä ratkaisemaan, minkä tupon\nensimmäiseksi hampaisiinsa hahmisi: jos yhteen hahmasee, niin ties,\nvaikka koko muu ihanuus sill'aikaa häviäisi saman selvittämättömän tien\nkuin se on ilmestynytkin ja olisi yhtä olematon kuin ennenkin?\nLaivanisäntäkin oli toistaiseksi samalla epäilevällä kannalla kuin\nvasikkakin, silmät näkivät, mutta aju ei uskonut: täytyi pidellä\nparemmin vielä, että sormet varmenisivat, hän kourasi kaksin käsin\nlähimpään arkkuun, kahlasi syvälle paperin kahinaan, pöyhi kuin leipoja\ntaikinapurtilossa, hän upotti kätensä selvemmän varmuuden vuoksi\nolkapäitä myöten melkein arkun pohjiin ja nouti sieltä kahmalon täyden\nseteleitä kumpaankin kouraansa, jotka hän sitte kurotti korkealle\nilmaan, ja leikitellen hellitti käsistään viuhuvan ja liehuvan\npaperisateen, niin että setelit pyrysivät ilmassa kuin isot laiskat\nlumivaaput, ennenkuin varisivat takaisin arkkuun. Häntä lapsetti niin,\nettä hän koukki sormiinsa erään paksun kultakolikon, joka leveänä\nkiilui päällimmäisenä setelisotkun yllä. Hän piteli sitä aluksi\nvarovaisesti ikäänkuin pelkäisi sen särkyvän sormissa, sovitti sen\nhuolellisesti käteensä ja kurotti käsivarren mitan itsestään loitolle\nkatsellakseen sitä kuin taikakalua, kun se kämmenpohjan täyttävänä\nkoko leveydellään paistoi silmään. Hän siirsi sen lähemmäksi\ntarkastettavakseen: \"1000 Milreis\" luki hän sen helakasta otsasta ja\nnyt hän ei enää malttanut, hän koppasi sormin sen syrjiin kiinni,\nyritti taivuttaa sitä hyppysissään, pinnisti koko peukalopihtiensä\nvoimin muka murtaakseen neljännestuuman metallipaakun, purasi turhien\ntaivutusyritysten jälkeen lopulta hampaansakin kovaan reunaan ikäänkuin\nsiten vakuuttaakseen itsensä siitä, että kullankappale kourassa oli\nsilkkaa todellisuutta, senjälkeen tyytyi hän hypittelemään\nmetallipalasta avokourassa ylös ja alas sen vaakaa tunnustellen:\n\"tuommoisen laatan nakkaisin minäkin vielä pulskasti topin ylitse!\"\nriemahti hänessä hereille poikamainen halu, nopeasti hän kuitenkin\ntämän sanan jälkeen livahutti rahan käsistään ylimmäksi setelien\npäälle, haroi visusti jonkun setelinkin sitä peittämään ikäänkuin\nkiusausta pelästyen itsekin.\n\nMuutenkin alkoi järki palata jalkojen varaan. \"Rahaako nuo arkut ovat\ntäynnä?\" jupisi hän senverran vielä tuperruksissaan, ettei huomannut\nkysymyksen tarpeettomuutta silmien ja kourien selvän todistuksen\njälkeen. \"Oletko sinä laskenut, paljoko siinä on?\" alkoi ajatuksen\nnirko kuitenkin työskennellä. Ja järjestyksen miehenä -- ellei se olisi\nollut Villellä luonnossa, olisi hän oppinut sen Valmqvistin puodissa:\nrahoja on pideltävä kunniallisesti, jokainen setelilaji visusti omaan\ntukkuunsa ja jokainen lantti pinottava omaan tapuliinsa! --\njärjestyksen miehenä ei Ville voinut olla lausumatta pientä\npaheksumista: \"Nakatut sikin sokin, niin ettei sikakaan noista ota\nselvää! Koska nuo laskemaan kerkiää?\"\n\nKalle hämmästyi. \"En suinkaan minä toisen ihmisen rahoja ole ruvennut\npitelemään? Tänne olen pistänyt sitä myöten kuin tulivat, ajatellut:\nsaa laskea itse sitte!\" Kalle oli rehellisesti kummissaan, silmät\ntirrottivat ikäänkuin kysyen, missä toisen järki oli. \"Mistäs minä\nolisin todistajia ottanut: olisit luullut varkaaksi vielä! Sen minä\npinkkasin, käärin nyörillä yhteen tukkoon, joka meni lastiin, sadan\npunnan seteleitä, mutta muu on kaikki arkuissa, niinkuin se on tullut\nja niinkuin minä sen niihin olen pistänyt!\" Villen edessä seisoi mies,\njonka päältä näki, että tuumaakaan hän ei aikonut kantapäiltään\nhievahtaa.\n\n\"Lastin?\" Nyt oli taaskin ankkuri löysätty Villen järjenjuoksulta.\n\"Onko Albatross lastissa?\" kysyi hän muun kysymisen puutteessa ja\nhuuliansa johonkin viljelläkseen.\n\n\"No kaiketikin!\" vastasi Kalle kärsimättömästi. \"Retari antoi orderin\nlähtiessä, ja tottakai minun oli määräystä noudatettava, vaikka saikin\nkulata kaksi vuotta kauemmin ulkona sentähden!\" Kalle oli sillävälin\nkerjennyt selvittämään asioita tukkansa alla. Hän oli kesken sanojensa\njäänyt tirkistämään Villeen, ja räjähti samassa vastustamattomaan\nnauruun. \"Ei suinkaan retari ole uskonut, että laiva on vantteja myöten\nmeressä upi näiden kahden arkun painosta?\" Kalle nauroi niin vatsansa\npohjasta, että Ville, jos hänellä olisi ollut siihen tolkkua, olisi\nvoinut rauhassa laskea jokaisen hampaan niiden kahdessa valkoisessa\ntasarivissä avoimella kohdalla Kallen partaista naamaa. \"Kylläpäs\nmaapakalla ihmisen aivot pääsevät suolattomiksi!\" nauraa hölötti Kalle\nvieläkin. \"Kahvilastissa Albatross on, ja Riosta me tulemme!\"\nrauhoittui hän naamaltaan ja vatsaltaan. \"Jaa'ah, vai paperia retari\nmeidän luuli Brasiliasta seilaavan?\" päästeli hän vielä loppua\nnaurunkulkkua lyhyestä kurkustaan. \"Kahvia siellä on niinpaljo kuin\nsäkkipinoa kannen alle mahtuu!\" sanoi hän ja kopisti korollaan\nmakuukopin lattiaan allansa osoitukseksi, mistä käsin retarin ajatukset\nlyhyimmin tein löysivät säkkipinoille. \"Tuolla niitä on säkki säkin\npäällä ja pino pinon vieressä, niin pitkälle kuin on matkaa\nkeulapiikistä ahteripakan alle, ettei retari niitä rikistä rupea\nhakemaan!\" puuskutti hän vielä hyvää tuultaan, torkotellen\npeukalonpäälläänkin ruumaan päin. \"Ja piukkaan ovat tuuvatut, niin\nettei hiiri välistä itseään pujota!\"\n\nVillen ajatuksilla oli nyt muuta tekemistä, kuin närkästyä Kallen\npuheista ja naurunholotuksesta. Oli hänellä aluksi pieni kuti\nselitellä, että hän oli luullut laivan seilanneen lastinsa kölin alla,\nkun siellä sitä tuotavaa tuntui rehottavan vielä runsaammin kuin\nkapteenin omilla poskipäilläkään, mutta tämäkin ajatuksenlanka katkesi\ntykkänään, kun Kalle oli maininnut sanansa kahvisäkeistä. Villen silmät\njäivät kuin naulattuina tuijottamaan siihen paikkaan lattiassa, johon\nKalle oli korollaan kopistanut, alaleukakin unohtui sen verran\nriipuksiin kuin se oli ollut sitä ennen auki. Oikeastaan hänen alkoi\nhuimata päätään merkillisesti, kapea laattian palanenkin siinä jaloissa\narkkujen syrjän ja sängyn jalkatolppien välillä alkoi pyöriä ja kiertää\nkonstikkaasti, oli kuin pikkupoikana, kun oli pyöritellyt itsensä niin\npökerryksiin, että laattian lakea ja tuvan penkit huimivat silmissä\nkuin kiirivä tratin kehä, jonka syvimmässä kuopassa itse seisoi. Siellä\nsiis, jalanverran hänen anturaansa alempana oli kahvisäkki, ja sen alla\ntoinen ja vielä kolmas, säkki säkin päällä kolmen sylen syvyydeltä. Ja\nvieressä vasemmalla samallainen pino ja samaten oikealla ja vieri\nvieressä niiden kanssa pino pinon takana laivan laitaan saakka\nkummallakin puolella! Ja jokainen säkki pakillaan kellanvihreätä\ntuoksuvaa pavunpuolikasta, pako keskellä! Montakos fienteliä yhdessä\nsäkissä mahtaa olla? Ja kahdessa? Ja kolmessa? Ajatusta pyörrytti,\nfientelejä tuli liika paljon, ajatuksen hammas ei saanut niistä kiinni,\nluku ei mahtunut päähän! Montakos naulaa kerkesi päivässä punnitsemaan\nValmqvistin tiskin takana, kun oikein pisti körtit heilumaan ja\nhyppyset vinkumaan? Mahdanko minä enää koskaan hyöriä sen tiskin\ntakana? Ja miltä tuntunevat päivät, kun ei enää pingota lankaa\npaperipussin ympärille? Mahtaa Valmqvist puhista kiukkuisesti, kun saa\ntänäpänä itse kulata sillit tynnyristä ja kääräistä aviisipaperiin! Ja\nkahvipussia ei sujauta Valmqvist sormistaan yhtä taitavasti kuin minä!\nEi sujauta yksikään puotimies koko Vaasan kaupungissa yhtä taitavasti\nkuin minä! Nurkat sileästi taitetut pussin alle, suu laskotettu kuin\nprässillä, pussi pyöreä ja tasainen, lanka virheettömästi keskeltä\npussia ympäri ja poikitse, lankojen on leikattava kohtisuoraan\ntoisensa, minun muljaa silmiäni kun minä näen vinosti ja viheliäisesti\nnyörätyn kahvipaketin, kahvi on kallista ainetta ja sitä ei saa pidellä\nruokottomasti! Kuka nuokin kahvit kaikki nyörää tuolla jalkojen alla ja\nkummoisiin paketteihin? Keulaan asti säkkiä ja säkkiä, pinoa ja pinoa!\nMontakos syltää taas mastonväli olikaan? Kaksi semmoista väliä koko\nruuman korkeudelta ja leveydeltä säkkipinoa piukassa! Keikkuu siinä\nvaaka toisenkin kerran, ennenkuin joka fienteli siitä on punnittu ja\nlykätty lanttina laatikkoon! Ja keulan puolella ja ahterin puolella\nvielä uusi maston välin mitta kummallakin sama mokoma tila, piukkoja,\npulleita säkkejä! Mahtuisiko Närpiön kaikkiin laareihin se kahvimäärä?\nKaikkien isojen talojen ja kaikkien pienten talojen aitanlaareihin koko\npitäjässä? Mahtaisivatko mahtua Närpiön kirkkoonkaan kaikki säkit,\nvaikka tapuleisi kuorista kanttorin lehteriin asti laen ja laattian\nvälin niin tiiviisti kuin syntiä ja mammonan halua ihmisen sydämessä?\nSiinä kirkossa minä kuulin ensi kertaa puhetta? Jaakopilla oli kaksi\nvaimoa ja kaksitoista poikaa ja karjaa, kirjavaa ja yksiväristä niin\npaljo kuin pajunvesaa ojan partaalla! Minulla on Albatross ja kaksi\narkullista, joiden mahassa on kahdentoistakin fregatin hinta ja\nkahvisäkkejä enemmän kuin Jaakopilla sarvipäitä! Kuka vaihtaisi\nkahvisäkkiä määkivään lampaaseen, fregattia kovaniskaisiin poikiin,\njotka myivät toisiaan egyptiläisille ja Albatrossia kahteen riitelevään\nvaimoon, joiden isä on Laban, juonikas koira mieheksi! Unia näki\nJaakoppi, päänalustana kalju kivi ja kyljen alla kylmä maa, näki leveät\ntikapuut, pinna pinnalta nousten päänalusen vierestä taivaan huimiviin\npilviin saakka ja enkelit joutilaina juoksemassa nappulilla. Unta\nminäkin näen, vaikka valveillani ja omilla kantapäilläni seisten ja\nilman, että niskaani on rutistamassa kiven kantikas kulma, mutta minä\nen näe puutikkaita, joista sydän kurkussa pelkää, että joku puola\nsittenkin olisi ravistunut ja laho ja enkelilapset tippuisivat\npuolimatkalta taivaaseen kierien minun päälleni tikkaitten juurella,\nvaan minä näen säkkiä säkin nojassa tanakasti vieri viereen ladottuina\nniin lavealti kuin Vaasan isossa torissa on pintaa katuvieriin asti ja\njokaisessa säkissä kultaista kahvia kyynärän paksuudelta, enkä minä näe\nloruja välkkyvistä enkeleistä, jotka ilman asiaa ja toimitusta\nkuluttavat kallista aikaa hulmimalla turhan päiten karun kiven kyljen\nja tyhjien pilvien väliä, vaan minä näen hikisiä puotimiehiä kymmeniä\nja kymmenien takana kymmenien kymmeniä, jotka kymmenissä Suomen\nkaupungeissa hopulla ja kiiruulla juoksevat kyynärän matkaa hyllyn\nreunan ja tiskin välillä punniten ja pussittaen fienteleiksi ja\nnauloiksi minun kahviani ja korjaten sujahtavin sormin laatikkojen\ntäyttyvään minun kilisevääni! Minua on siunattu paremmin kuin Jaakoppia\nunella ja todellisuudella! Mahtaakos olla Vaasan kaupungissa tällä\nhaavaa rikkaampaa miestä kuin Valmqvistin puoti-Ville?\n\nKylkiluitten sisäpuolella porotti miesparalla kuuma kiitollisuus.\nJollei olisi Kalle seisonut siinä vieressä, niin olisi pelkille\npolvillensa vajonnut laattialle. Jumalan täytyi lopulta siunata, kun\nkaksikymmentäyksi vuotta oli pinnistänyt ja punnannut! Hellittämättä\npitänyt puoliaan, tarrannut asiaansa kiinni kuin köyden päähän ja\npiuvannut mukana märät ja vetelät. Kenelläs muulla oli se usko, että\nAlbatross vielä palaa, kuin minulla? Usko mittaa miehen, ja ken puree\nuskon päähän itsensä kiinni hampain ja kynsin, aivoitustensa väkäsillä\nja sydämensä ja munaskuittensa väellä, se haalaa itsensä kuivalle, jos\nikinä kuivalle rannalle päästään! Suottakos raamatussakin puhutaan\nJaakopin painiskelleen Jumalan kanssa. Se on semmoinen painiskelija,\njoka paiskelee miestä, runtelee vuosmääriä miehen sydänkerää\nja aivolakea Valmqvistin puodissa, rutistelee rintaluita ja\nohimonystyröitä valvotut yönselät seitsemän ja kolme kertaa seitsemän\nvuoden ajat, mutta jos on piukka pihtimiltä eikä tahdon kantapää\nlivetä, niin siunauksen siltä saa, kun ei ennen siunausta hellitä, jos\nsitte siunattuna miehenä onkin ontuva lonkaltansa niinkuin Jaakoppi tai\nkalju päälaelta ja sydämen toivolta niinkuin minä! Minä olen painellut\nja rinta liehtoo nyt, mutta liehto voittajan rinnassa ei rintaluita\nkatko, ja kun asettuu palje, niin tyventyy veren karku! Maalin päässä\non lupa huohottaa, ja vieterikin suihkii, kun jänteenkiri on laukaistu!\nPenikulman uijakin muistaa rannan tiiviillä kiittämisen nöyryyden vasta\nkun pelastumisen riemu on laulanut virtensä veressä! Minä olen uinut\nulappaa, syvyyttä sylien mitat alla, kymmenien sylien nielevää\nsyvyyttä, ja häälymästä on kieltäytynyt kolottava olkapää, kangistuva\nkäsivarsi, nääntyvä suu haukannut hukuttavaa merta, mutta häälymään\nminä olen käskenyt kivettyvien käsien, suuta nieluahnetta nostanut\nhulisevan yläpuolille, ja nyt minä olen rannalla, rannan varmalla\nsannalla käsin, jaloin ja suin! -- Paisuva oli Villen täysi sydän, outo\nkiitollisuus kihosi väkevänä kaikista mielen lähteistä, ja vähältä\npiti, ettei vapiseva, vaappuva miesparka vajonnut siihen paikkaan\npolvillensa arkkujensa eteen ja alkanut ylönpalttisen onnensa ja\nmenestyksensä heikottamana höpistä hulluja kuumia kiitoksen sanoja\ntyhjään ilmaan, ikäänkuin olisi Jumalan askareena ollut hänen\narkkujensa sullominen seteleillä ja hänen laivansa tuuvaaminen\nkahvisäkeillä.\n\nHäijykin humala hellittää sentään pään aikanaan ja Villekin tuli\nvähitellen tolkuillensa taaskin. Hän haritti nyt Kalleen haalein silmin\nniinkuin semmoinen mies, jota havutarhalla on pääsiäispäivänä\npyöritetty napakeinun päässä sellaista menoa, että taivaan pielet ja\npihaton päädyt, neitosten kirjava parvi ja poikien hälisevä joukko ovat\nviuhkineet silmien ohitse vyyhdin vilinänä, ja nyt, vauhdin verkalleen\ntauotessa taas alkaa nähdä taivaan ja tarhan aloillaan ympärillänsä ja\nyllänsä, ja vähitellen pökerryksestään virvoten tarraa haraavan katseen\nlähimpään kiinteään, olkoon tarha-aidan harmaaseen seiväspariin tai\nnauravan neidon vereviin kasvoihin tanhuan veräjän suussa kiitollisena\nsiitä ihmeellisestä, että maailmassa vielä on jotakin, joka pysyy\npaikoillansa. Samallaisena pyöröpäisenä tuijotti Ville nyt\nKalleen, ikäänkuin näkisi ensi kerran elämässänsä pitkäselkäisen\nrippikoulutoverinsa jykeän yläruumiin ja tanavat sääritumpit, karvaisen\npäätukun ja piukat, rehelliset silmät.\n\nKiikku ei heilunut enää, ja järki sai sovitetuksi jyvän maaliin!\nYht'äkkiä loikahti Ville makuukoijusta kajuutan puolelle ikäänkuin\ntarvitsisi hän tilaa enemmän mielensä juhlallisuudelle. \"Tervetuloa\nmaihin, tervetuloa maihin, kapteeni!\" sai hän sieltä hyppelevin huulin\nhoetuksi Kallelle, joka verkkaampana miehenä vasta oli toimessa\nseuratakseen hänkin retaria kajuuttasalin puolelle. Villellä oli\nmolemmat kädet kurossa ja hän hoki kolmannen kerran: \"Tervetuloa\nmaihin, kapteeni!\" ikäänkuin olisi niissä sanoissa synninpäästö\njollekin, hänelle itselleenkö vai Kallelle, sitä ei Ville olisi voinut\nensi tingassa selvittää itselleenkään.\n\nKallekin oli nyt jo vääntänyt itsensä hänkin kajuutan puolelle, mutta\nse mies, joka nyt ei ollutkaan nopea lykkäämään kouraansa Villen\ntorkotettuun käteen, se olikin tällä kerralla Kalle. Hän päinvastoin\nkangotti molemmat kädentynkänsä selän taakse turviin niin tiukasti,\nettä ne melkein ylettyivät toisiinsa kiinni. Retarin kurottelevien\nkäsien edessä seisoi nyt mies, jolla, jos hän ei ollutkaan varreltaan\npitkä, oli rintaryhää nähtävänä joltisenkin leveältä. \"Besättningin\nedessä ja täkillä kapteenille tervetuliaiskättä paiskataan, kun\nkotohaminaan tullaan, eikä kajuutan nurkissa!\" jurahti jämeästä\nleukapielestä ja kädet tiivistyivät vielä piukempaan selän taakse, ne\nolivat, kummallista kyllä, ulottuneet toisiinsa asti ja limittyneet\nkämmen kämmeneeseen ikäänkuin eivät aikoisi toisistaan enää\nhellittääkään tuulen puhaltaessa tältä kompassinkantilta. \"En suinkaan\nminä mikään potkukoira ole, jonka pussikka tyrkitään housunlahkeista\nikäänkuin olisi rapaa juossut! Mitä luulette puosun ja timperinkin\najatelleen minusta, kun heidän silmäinsä edessä sain torkottaa\nkäpälääni turhaan niinkuin kerjäläinen lusikkaa puurovatiin, jonka\ntupapiika korjaa pois nälkäisen nokan edestä; tiuskittekin minulle\nniinkuin härkäkuski laiskalle juhdallensa savisella vainiolla. Merillä\npitää olla kuri ja laivassa komento ja kapteenin pitää miesten silmissä\nolla juhlallinen mies kuin puujumala kappelin kirkossa! Luuletkos sinä,\nettä kapteeni voi kirota sillä purilla kuin puurissa pitää, jos\nkokkikin on ollut katselemassa, kuinka äijältä nokka niistettiin? Mies\nymmärtää hävetä, ja semmoisen erän jälkeen en minä enää kasvojani\nmiehille näytä! Tuntiakaan en minä tämän puurin lautoja enää kuluta,\nminä otan arkkuni ja lähden Närpiöön!\" Hän kiskoi jo hampain\nnahkanauhan solmua auki: \"Tuossa ovat avaimesi, mutta tämä tässä on\nminun arkkuni avain!\"\n\nRetari oli pehmeä mies, niinkuin läpyttävä keulapurje, jonka köysi on\nhöltynyt naakelista valloilleen. \"Soo-soo! So-soh!\" puheli hän,\nennenkuin parempaa huomasi sanoa. \"Älä nyt turhia, Kalle!\" lepytteli\nhän. \"Rippikoulutoveri ja vanha kamraatti!\" yritti hän hyvitellä. \"Ei\nnyt puhuta arkuista ja lähtemisistä!\" koetti hän jo hapsia asioiden\nhakkaavia nyörejäkin kouraansa. \"Ei puhuta tileistäkään mitään!\" lisäsi\nhän liukkaasti, luullen Kallen ajatuksen katiskoissa vielä molskaroivan\nsaman hauen, joka äsken oli potkinut hänen omassa mielessään. \"Tilit\novat selvät kuin musteenpräntti ja likviidi tämmää killingilleen!\"\nliioitteli hän tohduksissaan kiitollisena, että oli saanut kiinni\njonkunkin ajatuksen langan, jota sopi kiristää. Yht'äkkiä Ville\nkuitenkin hoksasi: \"Kapteeni, mennäänpäs täkille!\" tokaisi hän. Ja\nsenverran meriasioiden ymmärrystä oli Villelläkin, että hän tiesi, että\nkun tuulen kuri kerta on haistettu, niin silloin on nopeasti käärittävä\nköysi naakeliin, jotta purje saa puhdin: sekunninkaan aikaa tuhlaamatta\nolivat hänen molemmat kätensä jo kapteenin käsikyngässä. Eihän Kallen\nmeiningeissä suinkaan ollut lähteä noin vaan ensi menoon Villen\nkäsipuolessa kajuutasta, mutta nyt kosti itsensä se, että hän oli\ntyrkännyt kätensä liika piukasti selän taakse: ei hän kerjennyt\nkirvottamaan niitä tarpeeksi nopeasti ja pudistamaan Villen käsiä\nkäsivarreltaan. Ennenkuin Kalle siis oli manööverivalmis, oli kurssi jo\ntäydessä puhdissa kajuutan ovea kohden, ja Kallen sääret olivat myöskin\nehdottomasti liika lyhyet raapasemaan tarpeeksi pitävällä ponnella\nkynnystä vastaan. Kukaties olisi Kallen ruokasalissa vielä luonnistanut\nsovittaa ketarat haratanaan, ja silloin olisi kyllä luultavasti tullut:\n\"seis tykkänään!\" vaikkei siitäkään asiasta taetta ole, sillä kyllä\nVillen menossa nyt myöskin oli vietävänmoinen veto, sortuutin liepeet\nvain huiskivat pitkissä säärissä. Niin jumalaton se kyyti\njokatapauksessa oli, ettei Kallella totisesti ollut aikaa ajatella\nmuuta kuin nappuloittensa siirtämistä niin nopeasti, ettei nenilleen\nlentänyt. Sitäpaitsi oli Kallea kiusaamassa se asia, että hänellä ei\nollut praktiikkaa ja luonnonlahjoja -- täytyy muistaa hänen sääriensä\npituus ja muun ruumiinrakennuksen riitinki -- että hänellä ei ollut\npehkun vertaa kokemusta ja taipumusta myötämäen juoksemiseen\nlaskulaitaa päin, merimiehen kun on harattava anturansa ja\nsääripiippujen vinkkeli aina vain vastamäen mukaan. Summa asiassa oli\nnyt kumminkin vain, että samaa kyytiä, jolla matka kajuutasta oli\nalettu sitä jatkettiin ruokasalin lävitse kannelle: Kalle tosin\nulko-ovessa kerkesi kaapasemaan kyntensä pihtipieleen, mutta yritys oli\njokatapauksessa liika myöhäinen, ja sitäpaitsi olivat sormet liika\ntylpät ja lyhyet, ne helppasivat; eihän pihtipieli ole mikään köysi,\njohon miehen koura luontuu kuin pihti rautakankeen. Täkillä siis\nseistiin miesten edessä, Villen molemmat kourat vielä Kallen käsivarren\nympärillä ja Kalle rimpuillen pitimissä kuin piikkiselkä ahven\nongensiiman päässä, molemmat huohottivat kuin palkeet, Ville oli\nkasvoiltaan valkoinen kuin liitu ja Kalle punainen kuin keitetty rapu.\n\nKannella olivat merimiehet yhdessä rykelmässä. Sielläkin oli puheen\nnupina nähtävästi aika lailla vilkas: eihän merimiehelle joka päivä\nsitä lystiä puurissa satu, että kapteeniäijän parran edessä joku ärhii\nkuin pörhiäinen ja häristelee nyrkkiä! Kurkut kurotettuina siellä\nyhdessä kerässä jahdattiin asiata: ei edes käden läiskävää ollut retari\nkapteenille antanut! Sen verran kuitenkin oli komennon häkä seitsemänä\nvuotena istunut veriin, että puosukin, joka rykelmän keskellä enimmän\noli puheenkerrassa, uskalsi puhua ajatuksensa vain kuiskutellen\ntoisille ja kädentorolla vielä suupielellä varjellen, ettei ääni\nsuinkaan pääsisi varastamaan ahteriin päin. \"Jos minä asiat oikein\nymmärrän, niin kyllä äijä nyt on kiipelissä! Ville oli poikana\npenteleen tiivis omastansa! Me olemme saman kylän poikia, ja minä otin\nkurillani kerran hänen kuuttonsa kuljusta, sillä oli fregatin riki ja\nminä olisin syynännyt, kuinka purjeet olivat saumatut. Jumaliste, jos\nminulla sen erän jälkeen vielä ovat molemmat silmäni eheinä tallella\npäässä, niin ansio siitä on kokonaan sen, että kaarnafregatti lensi\ntarpeeksi nopeasti kynsistäni ja minulla oli varvasta kaapasemaan\npakoon! Kalle on jyrä mieheksi, sen minä tietäisin vanhaltaan, jollen\nolisi sitä kokenut seitsemänä vuotena nyt, mutta hänen housuissaan minä\nen nyt olisi tuolla kajuutassa, vaikka puosun palkka nostettaisiin\nkaksinkertaiseksi, sillä Villen kanssa ei ole leikittelemistä, kun on\nhänen fregatistaan kysymys. Olen minä tässä matkan kestäessä, kun\npurjeneula ja syyrinki kädessä olen saanut miten kuten hamssia paikkaa\npaikan päälle ja tilkkua tilkun viereen pultaaniriepuihin tuolla\nmastoissa, monta kertaa synti sydämessä hiljakseni ajatellut, mitäs\ntuumisi Ville, jos näkisi mustanhilvaiset ryysyroitit fregattinsa\nraakapuissa, hän, jolla poikana kuuttofregatissakin olivat purjetilkut\nkuin pyykätty ja mankeloitu nenäliina ja niin puhtaasti pakatut, että\nminäkin olisin opikseni niitä tahtonut katsella! Kalle on mies\nkuljettamaan laivaa, ja kun hän räyhää komentosillalla, niin kyllä\nsilloin tottelee, vaikka sisuttaisikin mielessä joskus, mutta asian\ntotuuden vuoksi täytyy myöskin silkasti tunnustaa, että rikin puolesta\non Albatross ruokottomin alus, mikä minun tieteni on kyntänyt\nSingaporen ja Valparaison väliä, vaikka niillä vesillä kulaa sentään\nkiinalaisiakin, ja että minä olen monta kertaa saanut paaduttaa koko\nsisuni juljetakseni katsoa raakoihin päin. Kyllä minä ymmärrän Villen\nhyvin, me olemme saman kylän poikia ja Paat'kylässä ovat sikaruuhetkin\nsiivompia kuin meidän laivamme. Me paat'kyläläiset pidimmekin aina,\nettä ruoninperäläiset ovat ruokotonta väkeä, ja Kalle on Ruoninperästä\nkotoisin. Sitä minä vain ihmettelen, kun tunnen meidän kylän väen ja\nVillenkin muinaisuudelta, että Ville tuli noin tahraisessa sortuutissa\npuuriin. Minä ajattelin kohta meidän märssypurjetta, kun näin Villen\nseisovan haminavahdin ruuhessa. Kun märssypurje on seitsemän vuotta\nroikkunut raa'alta, päiväntasaaja valellut kuuroillansa sitä ja pasaati\npidellyt saumojen piukkuutta sormenpäillä, joissa välistä ovat kynnet,\nniin eipäs ole parhaassa englannin tuukissakaan suurta taattia\njäljellä, kun kotohaminaan palataan! Onkos tuo takkikin killunut äijän\nniskassa seitsemän vuotta? ajattelin kohta, ja kun saimme retarin\nhaalatuksi täkille, niin ymmärsin, että vuodet kyllä viruttavat\nmaapakallakin ja että jokainen päivä jättää maissakin rähjäänsä siihen,\njota se pitelee: retarin sortuutti ei totisesti ollut meidän\nmärssypurjettamme paljoakaan häävimpi, vaikka englantilaista senkin\nverka lienee joskus ollut. Ja senkin ajattelin kohta, että hullusti\novat olleet menossa sen paatkyläläisen asiat, joka tuommoisessa nutussa\nkulkee ihmisissä, varsinkin, jos hän vielä on Ville, jolla poikasena\noli kuljussa kaksitoista kaarnafregattia, joiden jokaisessa raa'assa\npalttinatilkku pakipuhdas! Kalle manueeraa laivaa paremmin kuin\nkieltänsä ja minä pelkään, että tällä hetkellä olisi kielen manueeraus\nhänelle tärkeämpi taito. Kajuutassa ovat kuumat paikat, se on vissi!\nPaatkyläläinen ei kärsi ja Ville eritoten ei kärsi, että hänen\ntavaraansa raiskataan, ja jos paatkyläläisen niskassa on takin kaulus\nsemmoisessa kunnossa kuin Villellä äsken, niin hän lentää sen miehen\nsilmille, jonka hän luulee syypääksi siihen! En minä ihmettelisi,\nvaikka kajuutassa tällä haavaa piuvattaisiin kauluksenpieli-nuottaa,\nminä tunnen molemmat miehet ja he ovat lapsuuden ystävyksiä!\"\n\nPuosulla olisi nähtävästi ollut maksallaan vielä paljokin puhuttavaa --\nhän olikin ainoa mies puurissa, joka seitsemän vuoden yhdessä olon\njälkeen samojen laitojen sisäpuolella ja samat naamataulut aina\nkatseltavina enää joskus viitsi vaivata suuvärkkiään puhumiseenkin --\npuosu olisi siis nähtävästi vielä kerinyt parrastaan puheen piimää\npitemmältikin, mutta silloin juuri oli alkanut kuulua rytinä kajuutan\npuolelta. \"Enkös minä sitä sanonut!\" oli puosu vielä pysynyt puheen\nkurssissa, mutta häneltäkin jäi juttu kesken juoksemisen, kun pari\nkajuutasta nyt todella ilmestyi täkille.\n\nKuusitoista silmäparia tuijotti nyt retariin ja kapteeniin, silmäparia,\njotka seitsemään vuoteen eivät olleet katselleet paljoa muuta kuin\ntouvikimppuja naakeleissa ja meren kuolaa laitojen ulkopuolella.\nSemmoiset silmäparit isoovat näkemistä ja juovat näkemänsä niin\npersosti kuin kuukauden poudassa paoille paahtunut mullan kamara juo\nnahkaansa ensimmäiset varisevat sateenpisarat, niin että tuhkanporo\nsaralla on silmänräpäyksessä kuiva taaskin ja silmäin tikut yhtä\nnälkäisiä enempään näkemiseen. Ja näkemistä siinä olikin, kun kapteeni\nkieppui ja pyristeli retarin käsipihdeissä, niinkuin sonni kytkyimessä.\nOlisihan sitä joutanut suuttuakin, kun omaa kapteenia sillä lailla\nkäsikynästä rääkättiin: mieshän se oli ollut monessa yhteisessä kovassa\nseitsemän vuoden aikana, mutta Aatami ihmisessä tunsi hyvää kuitenkin,\nkun äijäkin kerta sai päristellä parempansa kynsissä: kyllä sen porina\nvälistä oli käynyt sisullekin matkan kestäessä, ja sitäpaitsi:\nkun kerta taas saa nähdä jotain tapahtuvankin, niin odottaa, mitäs\ntässä enemmän tapahtuu. Kuitenkin, kaikitenkin: kapteeni on puurissa\nkapteeni ja miehistö miehistö, ja kieltämättä alkoi miehien sappea\nhiljalleen saottaa, että kapteenia viniteltiin omalla kannella kuin\nkoiranpenikkaa. Oikeus on oikeutta, ja onkos siinä laitaa, että joku,\nolkoon vaikka retari, käyttää kämmenvoimaa kapteenia vastaan\nlaillisesti mönsträtyssä laivassa? Ei sitä suotta olla seitsemän vuotta\nsamassa puurissa yhtä miestä: miesten silmissä alkoi luimia karsauden\nkaltaista: kapteenin kunnia laivassa on miehistön kunnia; joka\nkapteenin kanssa rupeaa käsirysyyn, on pian käsirysyssä joka miehen\nkanssa puurissa konstista kokkiin! Ville liioitteli, Villeä vastaan oli\nnousemassa mielenkaunaa: puosukin, vaikka olikin paatkyläläinen, näytti\nsemmoiselta, että pian hän sanoo sanansa, ja sanoo niin että tärähtää:\nasia oli kalpea!\n\nMutta Ville oli nyt saanut asiat siihen tälliin, mihin hän ne tahtoi:\nhän seisoi ja Kalle myöskin vieretysten miesten edessä Albatrossin\ntäkillä. Läähöttämiseenhän ensi tuokio vielä meni, oli saatava\ntarpeellinen ilma pumputuksi keuhkoihin, Kallekin pinnisteli vielä\nedelleen käsivarttansa vapaaksi, niin että oli siitäkin pidettävä\nhuoli, vaikka rauhallisempihan Kalle jo näytti olevan, kyräili tukkansa\nalta ympärilleen niinkuin mies, jolla taas on kummankin anturan alla\nvakaa kansilauta ja kurkistelee, miltäs kurilta seuraava puuska\npyrähtää, että tietää ajoissa ottaa oikean tanan.\n\nNiin siis seisoivat rippikoulutoverukset, niinkuin kerta ennen muinoin\nliinan edessä, taaskin kerta olkapää vieri vieressä, tällä kertaa\nAlbatrossin kannella ja messuhakaan puetun papin sijasta kasvoista\nkasvoihin kuuteentoista partaiseen merimieheen, jotka kyllä eivät\nolleet vaatetukseltaan järin juhlalliset, mutta joiden kuusitoista\npyöreätä silmäparia muuttui sitä juhlallisemmaksi, mitä kauemmin sai\nodottaa, mitä nyt piti tapahtuman. Ja kerkesihän sitä odotellessa\nkatselemaan paria: Ville elämässä kiivennyt koipivarsille, jotka\nolematta tosin virstanmittaiset kuitenkin olivat riittävän pitkät\nnostamaan miehensä semmoiseen korkeuteen, että tyhmempikin ymmärsi sen\nmiehen voivan kurottaa omenan ylemmältäkin puun oksalta, Kalle taas\nsellaisilla säärentyngillä seisten, jotka hyvä Jumala oli pitänyt\nriittävinä laivan kannella patukoimiseen ja joiden mitta vasiten sopi\nmiehelle, joka ei muussakaan missään tuhlannut mitään tarpeettomiin.\nEpätasainen pari epäilemättä oli, mutta ainoastaan kokinkloppia vähän\nnaurutti, muut ymmärsivät, että tässä oli odotettava, ennenkuin\najatteli niin tai näin. Ville jo höpötti huuliaan. Samassa hän jo\nhellitti otteensa Kallen käsivarresta ja ikäänkuin peläten, että Kalle\nvälillä vilistäisi karkuun -- se pelko oli kyllä aivan turha, sillä\nKalle oli jo istuttanut tanavansa niin pohkevasti laivankanteen, että\nennemmin olisi Albatross Vasklotin nokan suojissa mänkinyt kymmenen\ntonnin ankkurinsa valloilleen Vaasan sataman pohjasavesta, kuin Kalle\ntällä hetkellä ruvennut siirtämään sääriänsä siitä, missä ne olivat --\nVille siis ikäänkuin peläten, että Kalle välillä vilistäisi kynsistä,\nkoppasi, käsivarren hellitettyään, kärpännopeana kouraansa Kallen\nroikkuvan oikean käden, pihdisti toisellakin kämmenellään saaliinsa\nvarmaksi ja ravisteli nyt kahden koparan välissä Kallen käpälää melko\nrajusti.\n\n\"Tervetuloa maihin, kapteeni!\" sanoi hän, kun kielenpää viimeinkin\nkerkesi toimituksilleen taaskin ja huulet tottelivat. \"Tervetuloa\nmaihin ja mitäs merille kuuluu!\" hoki hopsi hän uuden varmemman kerran,\nikäänkuin korvaisi hieman myöhästyneen kättelemisen se, että\nkaksinkertaisti sanansa. Ja ikäänkuin mies, joka vieraassa porstuassa\non pimeässä hakenut oven kamaa, koukkinut turhaan kaikki nurkat ja\npidellyt jokaisen sammalraon, kompastellut saaveihin ja kolhinut\npäätään ullakon tikkaisiin, viimein, kätensä linkunrivalle saatuaan ei\nusko asiaa ensimmäisellä pitelemisellä eikä toisellakaan, vaan\nhellittää ja koettaa vielä kolmannenkin yrityksen ennenkuin uskoo rivan\nrivaksi: siinäkös se pentele viimeinkin oli! samaten Ville, nyt\nmielestään napasanan tavotettuaan varmensi sen vielä kolmannella\nsanomisella: \"Tervetuloa maihin, kapteeni, kuinkas on jaksettu?\" Ja\ntunnossa, että toimitus nyt oli kaikkien menojen mukaan säntilleen\nsuoritettu niinkuin säällisten ihmisten välillä pitää, ravisteli Ville\nnyt Kallen kättä semmoisella puhdilla ja hyväntahtoisella rehtiydellä,\nettä heikompitekoinen olkavarsi kuin Kallen olisi sitä tervehdystä\naristellut.\n\nMitäs miesten välillä enempää puhetta tarvittiin? Sillä lailla Villekin\narveli, sillä nyt hän jätti Kallen ja Kallen käden rauhaan. Mutta suu\noli nyt päässyt liikkeelle ja sitä oli viljeltävä. \"Teillä on\njuhlallinen kapteeni, pojat!\" sanoi hän ja puhui nyt miehille.\n\"Laivankantta ei ole kävellyt parempi kapteeni kuin se, jonka te olette\nnähneet tallustamassa Albatrossin komentosillalla!\" Kun ihminen kerta\npäästää itsensä juoksuun myötämäessä, niin siirtävät askeleet\nsenjälkeen itse itsensä, eikä ole pysähtymisen paikkaa ennenkuin mäen\nalla. Sen sai Villekin kokea, sillä nyt pääsi suusta enempi kuin hän\noli ajatellutkaan. \"Uuden fregatin minä rakennan, jos Herra suo ja\nterveyttä annetaan, tästä lähin joka toinen vuosi ja joka kerta\nsuuremman, ja jokaisen minun uuden fregattini ensimmäisenä kapteenina\non Kalle Sparvelin, teidän kapteeninne!\" Ville säpsähti itsekin omien\nsanojensa komeutta, sillä livakasti kääntyi hän kapteeniin ja supatti\nkiireesti toisen korvaan: \"Sillä ehdolla kuitenkin, että sinä otat\ntyyrin, joka kirjoittaa minulle sinun puolestasi joka satamasta\nkirjeen!\"\n\nKallen verkas, vaikka tiivis pää oli nyt saanut känningin kurssista. Ja\nkun kurssi on selvä, niin merimies tietää, mitä tehdä. Nyt oli\npaikattu, ja paikattu kunnialla se häpeä, että sai miesten nähden\ntorkottaa turhanpäiten pussikkaansa tyhjään ilmaan, ilman että retari\noli näkevinään koko viisihaaraa! Eihän Kalle mikään mutkien ja turhien\nmuotojen mies ollut, sen tunnustuksen hän itsekin vilpittömästi uskoi\nvoivansa antaa itselleen. Mutta on asioita maailmassa, jotka ovat\nsäädyllisiä ja toisia, jotka eivät ole säädyllisiä. Äiti-vainajakin\nopetti -- muuta ei hän muorista paljon muistanutkaan, oli vasta\nseitsemän vuotias hänen kuollessaan -- äiti-vainajakin opetti: ota\nlakki aina pois päästä, Kalle, kirkon porstuassa, ennenkuin avaat\nkirkon oven, ja paiskaa ihmisille aina kättä, kun ne käskevät! Nämä\nneuvot oli Kalle kätkenyt visuun talteen: eihän maailmassa saa mitään\ntuhlata ja heittää haaskioon, jonka on saanut, varsinkaan, jos se on\näitivainaan ainoa perintö! ja totisesti, vilhiämpää Kalle ei osannut\najatella, kuin miehen, joka meni kirkkoon lakki päässä ja ihmisen, joka\nei ottanut vastaan toisen höylisti tarjoamaa kättä. Merillä oli hän\nsitäpaitsi lisäksi oppinut, että kapteenin pitää olla korkea mööpeli\nmerimiesten silmissä: jos kapteenin nokalle joku pääsee hyppimään, niin\nsilloin ovat asiat huit' hemmettiin puurissa! Senvuoksi juuri oli\nKallea leikannut munaskuita myöten Villen ylpeys puuriin tullessa, ja\nhäpeä oli auttamaton, kun miehetkin olivat sitä näkemässä. Nyt oli se\nasia kirkkaasti korjattu, ja Kallen mieli hyvä: laita oli selvänä\nedessä. \"Terve pikiseen kouraan ja tervetultua puuriin, retari!\" sanoi\nhän ja koppasi hän nyt vuorostaan retarin käden kouraansa: eihän ollut\näsken tyhmistyksissä tullut ihmismäisesti vastatuksi toisen rehelliseen\nkädenlyöntiin edes! \"Ja terveiset Riosta!\" lisäsi hän ja rutisteli\nhuomaamattansa retarin kättä kourassansa niin lujasti kuin olisi\ntervaista touvin palaa pidellyt pivossa: retari ja miesparka hyppeli\nvarpaillaan siinä pitelyssä ja muisti varmasti vielä viiden minuutin\njälkeenkin kynnenpäissään, että Kalle oli häntä tervehtinyt. \"Puurissa\non kaikki ooll reit ja niinkuin ollakin pitää!\" lopetti hän\nmeriraportin ja hellitti pihtinsä. \"Ja mitä retari puhuu uudesta\nkapteenin paikasta, niin kyllä minä suostun!\" lisäsi hän, muistaen\npuheensa kajuutassa ja osoittaakseen retarille, että äskeinen kahina\noli sovittu, ja että puhe lähtemisestä oli pikaistumisessa päässyt\nposkista. \"Jos vain palkoista sovitaan!\" katsoi hän kuitenkin\nvarovaisena miehenä asianmukaiseksi rajoittaa ehkä liialta näyttävää\nvalmiuttansa.\n\nLaivanisäntä oli hetken hieronut kapteenin hellittämää kättä, mutta\npakihyvillään hänkin näytti olevan, hän katseli jo hyrässä silmin\nmerimiehiäkin, jotka nekin jokainen näkyivät äkänneen, että nyt oli\nhyvä priisi taklingeissa puhaltamassa: kuusitoista virkkua närpiöläistä\nsilmäparia tarkasteli tyytyväisellä hyväksymisellä ja pienellä\nylpeydelläkin kahta Närpiön poikaa edessänsä, retaria ja kapteenia,\njoista pahus tiesi, kumpi heistä viimeinkin oli isompi herra laivassa.\n\nVille kyllä tunsi nyt jo seisovansa vakaasti omalla kannellaan,\njokainen naakeli listapenkissä kummallakin puolella oli hänen omaansa\nniin pitkälle kuin silmä mittasi lakeata kantta soleiden vaikka ehkä\nvähän ränstyneiden laitojen välillä kokkapuun kaikesta huolimatta yhä\nvielä komeaan nousuun asti, ja Albatrossin olivat ne kolme vieläkin\nkopeata vaikka vernissaamatonta mastonkärkeä, jotka korkeina\npiirtelivät haalean syystaivaan poutapilvistä sineä kohden.\nMerkillistä, kuinka turvallista miehen on siirrellä silmää paikasta\ntoiseen, kun tietää, että kaikki, mitä silmä pitelee, on omaa, ja\nsiirrellä silmää sillä lailla omassa fregatissaan! Tykevä on mies oman\npöydän päässä ja käsi tanava kauhan varressa sillä, joka kaukaloi\nomasta täydestä vadista ravitsevaa lientä omaan nälkäiseen suuhun,\ntykevämpi on tunto miehen sydänalassa ja tanavampi silmäteräin\nrauhallinen vaellus, kun on oman laivan kolme raakamastoa\ntarkastettavana kotohaminassa, kun jalan antura turvallisena tämmää\nlaveaan kanteen, jonka alla on pinossa omaa rahankallista lastia\nkymmenenkin kauppiaan makasiinin mahtumalta, ja kun kulkee mielessä\nmahtava tunto, kuin mainingin paisuva saapu aavoilta meriltä sataman\nahtaaseen suuhun, että toppien uljuutta vielä uljaampi ja säkkein\nsummatonta pinoa vielä summattomampi oli mahti kahisevissa seteleissä,\njoita ominansa oli olkavarsia myöten kahlinut, ja vaaka keltaisessa\nkullassa, jota omanansa oli sormien lomitse juoksutellut! Niin istuu\nkuin isäntänä lavean pöydän päässä, kuormattu notkuvilleen\nkukkuravadein ja herkkupinoin, jokainen vati ja jokainen kukkura oman\nkäden kurottuvilla! Semmoinen pöytä ravitsee vuosienkin nälänpalon:\nkäsi kouristuksin kurotettu tyytyy vakain noutavaksi; silmä hiiluvin\nhakenut omansa tyvennä ottaa kuin ärjy piiskattu asettuneena täyden\ntaivaan koko kuvan; sydän, ajokoira ahneuden kurkuin läähkyvin, kielin\nroikkuvin syöksynyt kinterillä pakenevan saaliin ylväs on elukka,\nmahallansa levollisena lepäävä, kaulan kaarta kopein kääntelevä, kun on\nsaalis, koiven kieppumaton, välissä laiskain käpäläin ja kieli kylläs\nsuopein nuolee vuoroin takkua tapetun jäniksen vuoroin omaa kylmää\nkuononpäätä! Hyvä on kylläisen olla, pöydän hyvää kyllältänsä edessä,\nvarsinkin, jos on vatsa vuosia nälissänsä imenyt selkärangan laihoja\nnikamia, muhkeaa on miehen kourillansa kultaa kahmaloida, kun on\nkeltaista hahmattavana enemmän kuin on kyynärvartta upotettavana,\nvarsinkin, jos kuluneilla sormilla on vuosikausien turhana työnä ollut\nkillingin köyhän kuparin pyydystäminen, joka saavuttamattomana on\nliukunut koukistuvien raoitse, niinkuin vesi seulan reijitse!\n\nRavittu koira nuolee tyytyväisenä turpaansa ja käpäläinsä karvoja, ja\nmenestynyt mies heruu kiitollisuutta. Villenkin mieli oli tällä haavaa\nkiitollisuutta paksu: merimiesten jykeätä ryhmää hän nyt mielihyvin\nkatseli, silmät ja kasvot hyväntahtoisuuden sulassa voiteessa. Tuttuja,\nrehellisiä närpiöläisiä naamoja kaikki tyyni, jollei miestä itseänsä\ntuntenut, niin muisti muinaiselta isän tai äidin muodosta: tuokin\nvarmasti Juuskerin Siinan poika, samat viurut silmät ja mukava nenän\nnökerö, kokkihan se olikin, sileäposkinen pojan lurjus lähtiessä,\nkeväästi ripiltä päässyt, vaikka nyt oli kasvattanut partaa leukansa\nalle korvasta korvaan röyhelöimään. Jumaliste, prikulleen samat silmät\nkuin Siinalla, oikein läyhältä tuntui sydänalassa, silloin liinalla\nkolmekymmentä vuotta sitten tuli tarpeettomankin usein keskellä pyhää\ntoimitusta silmä varastaneeksi vilkauksen nuoresta nenännökeröstä\nvastapäätä liinalla tyttöjen puolella: jos olisi tullut Närpiöön\njäädyksi muinoin, niin olisi nyt kukaties ympärillä omina vesoina liuta\nsamallaisia viurusilmiä, nenän nökeröissä sama vormu kuin tuolla\ntuossa! Siitä pojasta tulee konsti minun uuteen fregattiini, sillä ovat\nvirkut silmät, vaikka nenänpää sietäisi olla vähän vakaammassa sojossa,\nSiinakin naureli vähän liikaa! Vaikkei vähäinen naurunsulakaan silmissä\nhullummaksi ole! pujahti pieni apeanlanka mielihyvän loimiin. Tuoreita\nposkipäitä ei ollut tosiaan sen erän jälkeen Närpiön kirkossa tullut\nkatselluksi, alkoi syhyä sormi Vaasassa liiaksi killinkeihin, killingit\ntaas eivät kerry rikseiksi, ellei mies ole uskollinen toimituksessansa\nja pidä silmiä valppaasti lanteissa, ja riksiä vuorostaan pitää olla\nkoossa aika läjä ennenkuin saa ajatella fregatin rakentamista. Eipä\ntosiaan ole aikaa pehmeisiin ajattelemisiin elämässä, kun on pidettävä\nnäppi kovana! Ja sitäpaitsi, tokko mailmassa toisia niin tuoreita\nposkipäitä olisi ollutkaan kuin Siinan silloin mittumaarina, silmäin\nkirkas kosteakin kuin suvipäivän valkeus?\n\nVarmaa ei ole, vaikka retarin rintasäkissä olisi kohennellut itseään\npieni huokauksen penikka, ainakin paisui ja laski sortuutin kulunut\nrintavieri hänellä pari kertaa senverran kuin ihminen tarvitsee\npuhaltaakseen pahimman likistyksen luistaan. Eipäs minulla niin ja niin\nollen ja siinä ja siinä tapauksessa olisi konstin paikkaa tarjottavana\nomassa fregatissa Siinan poikien varalle! ajatteli hän pyyhkien turhat\nmielestään ja siirtäen katseensa kokista muihin merimiehiin. Saisi\npoika ruveta lukemaan navigatsuunia, silmät näyttävät semmoisilta kuin\nosaisivat ne nypätä numeroitakin kärkiinsä! ajatteli hän edelleen,\nvaikka silmät jo pälyilivät konstiin. 'Siinan poika joskus minun\nfregatissani kapteenina, niin taitaisi poika välistä jutella rivin pari\nminustakin kotokirjeissään Siinalle!' maalaili mielenjuoksu\nitsepintaisesti hyviänsä jossain komerossa, jota sanotaan sydämeksi ja\njonka pehmeiltä kuiskutuksilta raitiskaan mies ei aina ole rauhassa,\nmutta käsi ravisteli kuitenkin jo toimella ja vakavuudella konstin\nkankeasti kämmeneen sovittuvaa kättä.\n\n\"Terve kouraan, Kleofas!\" puheli hän ja pudisteli vielä paremmalla\nväellä toisen viisipihtistä, jonka otteista huomasi, että tervehtimisen\ntoimituskin on taito, jonka ihminen unohtaa, ellei sitä seitsemään\nvuoteen ole joutunut viljelemään. \"En huomannut edes näppiä lykätä\näsken, kun minut puurin puolelle haalasitte, pärskytti yskä rintaa\nniin, ettei kerjennyt ympärilleen katselemaan!\" katsoi hän\ntarpeelliseksi kaunistella taannoista ynseyttään. \"Ja Brasiliassa asti\norpana on käynyt?\" lisäsi hän, muistaen, että äidit olivat sisaruksia,\nPyörholman tyttäriä. \"Kukas sitäkään olisi uskonut, että sinunkin\npienet närpiöläiset silmäpippurisi tulisivat näkemään maapallon\nalapuoleltakin käsin, silloin kun yhdessä potkimme täkkiä Norrgårdin\ntuvan ylissängyssä rippikoulukortteerissa!\" hyvitteli hän hyryllä\nmielin toista yhteisillä muistoillakin. \"Vaikka merirapua sinä\nitsestäsi taisit jo silloin ajatella, koska houkuttelit minuakin\nlähtemään mukanasi Lutströmin kaljaasiin täkkipojaksi rippikoulusta\npäästyä! 'Maksaa hyvän hyyryn!' kehuit sinä. 'Täyden riksin\nkuukaudelta!'\" naurahteli hän retarin suopeudella konstilleen omassa\nmielessään kuitenkin samalla kiitellen sitä lykkyä, joka oli ajanut\nhänet valitsemaan Vaasan maantien tallusteltavakseen Selman\nhalkopinoilla lastatun kannen sijasta. Konsti saattaisin minäkin tässä\nijässä olla jossain puurissa, ellen seilaisi halkoja omassa astiassa\nTukholmaan! ajatteli hän ja katseli pienellä säälin armolla orpanansa\nrehellisiä merimieskasvoja, ruskeiksi ahavoituneita kuin parkittu\nnahka. \"Oletkos sinä lukenut logaritmeja reisulla, närpiöläisiä tyyrejä\ntarvitaan pian useampaankin laivaan?\" viekottui hän oman onnensa\nkukkuloilla rohkaisemaan äitivainajansa sisaren poikaa. -- \"Missäs\nperämies on?\" kysähti hän ajatuksen johtamana kapteenilta, katsellen\nhakevasti ympärilleen.\n\nKapteenin menivät kynnet harjallisiin: selitteleminen on aina\nmutkikasta selvässäkin asiassa: \"No, sen kanssa tuli riita jo mennessä,\nKööpenhaminassa!\" sanoi hän vakavasti. \"Se ei ollut mikään\nnärpiöläinen, Mörskomista, mistä lienee ollut, ja rupesi rikeeraamaan,\nettä oli ostettava kahvit ja voit ja sämpylät. 'Ei suinkaan puurissa\nmitään lukuvuoropeijaisia pidetä!' sanoin minä, ja koska hän ei ollut\nmikään tarpeellisempi mies laivassa, kokki tai joku muu miehistöstä,\nniin annoin soutaa äkseerajan retiltä maihin. 'Mene vaikka mamman\ntilliltä maitoa särpimään!' huusin vielä reilingin ylitse jälestä, että\nymmärtäisi vasta olla miesten joukkoon tuppaamatta. Ja hyvä oli, että\npahuksesta pääsimme, on kajuutassa ollut yksi suu vähemmän kuluttamassa\nja riidan jankkaa oli jo Vaasan ja Kööpenhaminan välillä tarpeeksi.\nOstin Hammista konstille rihvelitaulun ja opetin kirjoittamaan\nsenverran, että jurnaalin osaa pitää vahdissa, muut merijuonet hänellä\nkyllä oli jo poskissa ennenkin, ja logaritmit ovat ihmisellä jo\nsyntymästä asti knupissa sillä, jolla ne yleensä päässä istuvat, niin\nettä niitä ei tarvitse kuin kirvotella oikeasta ajatuskerästä.\"\nKapteeni oli sanonut sanottavansa ja pisti kädet housuntaskuihin,\nymmärsi, että siinä oli mies, jolla oli oikea ajukerä, ja joka tiesi,\nkellä muullakin oli sellainen värkki päässään.\n\nRetari siristi silmiään orpanaansa. \"Vai olet sinä, Kleofas, ollut\nAlbatrossissa sekä konsti että tyyri? Se muistetaan, kun Kallen jälkeen\nkatsotaan Albatrossille kapteenia; ja Kööpenhaminasta asti:\nmenomatkalta lasketaan sinulle tyyrin palkka!\"\n\nRetari oli nyt valmis konstista. \"Paatkylän poikiakin vielä näkee!\"\nvirmastui hän oikein puhdilla läjähyttämään kämmentä puosun varmaan\nkäteen, joka oli tottunut pitelemään sekä taipuvaa että kopettunutta.\n\"Vieläkös Paatkylän Mellangårdin viiritanko pihaluhdin päädyssä\nmielestäsi torkottaa kärkensä prikulleen taivaan kumokellon\nkeskinapaan, niinkuin me kummiksemme muinoin kerta äkkäsimme ja tangon\nvartta myöten sihdaten varmaksi tarkistimme? Kyllä kait taivaan\nreunalaita Singaporessa asti oli jo koko matalalta, koska niskasikin jo\non pään kolistamisen vaaroissa tottunut kyyrymmäksi kuin silloin muinen\nPaatkylässä?\" Puheen rojoa olisi retarilta juossut vaikka kuinka\nläämälti, niin vilpastunut oli vanha kangistunut veri ja mieli kuin\nhyvää heraa. \"Fregatteja minä rustasin, mutta sinä olit jo silloin koko\nkärppä purjeita palttaamaan: Pirttikuljun pinnan, senverran kuin siinä\noli juoksevaa tilaa sammakon mädiltä ja viliseviltä konnan poikasilta,\nme kaksi peitimme, minä kaarnanpalasilla, sinä rieputilkuilla\npäretikkujen nokassa! Kukas silloin olisi uskonut, että minun kaarnani\nja sinun tilkkusi yhdessä haukkaisivat ilmaa kaikilla maapallon\nkanteilla? Meidän sihtauksemme Mellangårdin viiritankoa pitkin ei\ntainnut sittenkään aivan tarkkaan pitää kutiansa ja Paatkylä ja\nPaatkylän Pirttikulju jäädä maailman napapaikaksi, mutta sihti elämään\npäin ei tainnut sittekään olla hullummin asetettu meidän kummankaan\nkohdalta silloin! Ei sinun näpeiltäsi työ lopu, Vaasan kaupungissa\nruvetaan tarvitsemaan purjemestaria nyt, ja purjemestaria, jolla on\nluonto sormissa ja silmäntirkistyksessä kuin tikalla nokassa ja\nniskasuonissa!\"\n\n\"Heh-heh!\" osasi muuten puhelias puosu tällä hetkellä vain naureskella.\nKun joskus pujottaa lankaa liika pitkälle puhdille purjeneulan nokkaan,\nniin veto menee sotkuun, ja ihmisen kielikin, kun jutun lenkki\nluonnistuu liika avaraksi, tekee joskus tenän ja sanan juoksu sekaantuu\nkukerpäihin. Siten kävi nyt puosun hänen omaksi myöhemmäksi harmikseen,\nkieli ei täyttänyt tehtäväänsä tällä kerralla, se oli kuin liika lihava\nsuussa hetkessä tyhjentääkseen täyttänsä. \"Heh-heh!\" oli puosun sen\nvuoksi vain naurettava koko mies hyvillänsä silmäin herua myöten.\n\"Kost' Jumala!\" olisi kyllä vähän myöhemmin tullut mieleen\nihmismäisesti sanoa, mutta se oli silloin jo liika myöhäistä: retari\noli jo timperin kohdalla.\n\nRetari oli nimittäin edennyt miesten rivissä. Ei sitä koko sydäntänsä\nkuitenkaan sopinut yhdelle miehelle purkaa, vaikka kotokylän poikia\nolikin, timperikin oli jo odottamassa ja siinäkin oli mieskoura\nrutisteltavana.\n\n\"Suupielet samassa visussa vatupassissa, kuin ennenkin!\" sojotti retari\ntimperillekin ylenkyltäisen mielensä kiitollista puheliaisuutta:\nValmqvist olisi ihmetellyt, jos olisi ollut näkemässä umpileukaisen\npuotimiehensä suuvärkin valmiutta. \"Silmät kuin harpinhaaran kärjet ja\nsormi syntymästä tuumastukki! Jumaliste, minä en ole vielä tänäpäivänä\nniellyt sitä, kun sinä Pukin Iivarin häissä kerran korjasit minun\nsanani. Me olimme koko poikaliuta ajankuluksi menneet alas rantaankin\nja tarkastelimme siellä rantapuodin solassa kädet housuntaskuissa\nseisoskellen kuin aikamiehet ikään Iivarin jahtia, joka oli ankkurissa\nlahdella. 'Puomi on viisi syltää pitkä!' sanoin minä, joka\npaatkyläläisenä ymmärsin meriasioita. 'Joku tuuma ylikin!' lisäsin\nparemman painon vuoksi verkkaan sanan vielä päälle kaupan: saivat\nmaankylän pojat omilla korvillaan kateikseen kuulla, kuka mies tunsi\nasiat! Sinä silloin -- sinulla oli silloin jo samat piukkaan piuvatut\nhuulet kuin nytkin ja sama luimi silmissä, poskipielen kuivassa sama\nvako, kuin vieläkin, sinä kiristät huulien rihman vielä ohuemmaksi kuin\nennen, silmien kärjet siristyvät tutkaimen teräviksi ja poskien kuiva\nuurre oli kuin puukon nirkolla kaiverrettu: 'Pari tuumaa vaille viittä\nsyltää!' sanot sinä ja etusormien ja peukalon väli haritti ilmassa\ntiukkaa kahden tuuman matkaa. Tuli niin kova sanominen asiasta, että\nkoko poikaparven oli joukossa soudettava jahtiin ja otettava selko\nseikasta. Kaksi ja puoli tuumaa vaille viittä syltää puomi oli\nmitattuna maston pinnasta päähän asti, sitä seikkaa ei venyttänyt\nparemmaksi, vaikka minä itsekin kahteen kertaan mittasin matkan. 'Mutta\nkyllä tarkotus on vaan ollut, että puomi olisi viisi syltää pitkä,\nvaikka ranka on tullut kaapatuksi liika lyhyeksi!' koetin minä heikosti\nkaunistella julkista häviötäni. 'Ja iso seili seisoisi paremmin ja\nrikillä olisi kauniimpi luonto, jos puomi olisi kaapattu viisi syltää\nrunsaasti!' paikkasin minä parhaani mukaan kunniaani. 'Puomi on niin\npitkä kuin se on, ja kaikilla asioilla on se mitta, joka niille on\nmitattu!' sanoit sinä kuin uskonkappaleen. 'Ei niitä sanoilla värkätä,\nvaan sahalla.' Sinä, Malakias, et pistä ajatustasi muuhun, kuin siihen,\nmihin pistät sahasikin terän, mutta siihen sinä pistätkin sen\nprikulleen! Jumala on ajatellut miehestä timperiä silloin, kun hän\ntuumissansa on sinun päänuppiasi veistellyt sisäpuolelta ja ulkoa ja\nmäärännyt haran peukalon ja etusormen välillä! Sinä minun laivojeni\npantteriruodot sihtaat, jotta kyljen posket saavat oikean kaaren\nsiloamaan merta, ja sinä minun fregattieni raakapuut kaappaat, jotta\nrikillä on oikea levitys ja nousu, kun kenojoutsen painuu sataman suuta\nkohden!\"\n\nRetari puotisortuutissaan oli juhlallinen mies tällä hetkellä, kuin\nruhtinas ikään kulki hän miehestä mieheen, kätteli ja puheli, askel\npiteni ja tanavoitui jokaiselta koron siirtämältä ja kukin sai sanansa\nkuin kuninkaan parrasta. Vahvankin ryypyn humala kerkiää päähän\nvähitellen, ja vasta nyt alkoi hän tuntea, että arkut kajuutassa olivat\ntodellisessa todessa hänen omiansa. \"Minä puhun kapteenille, että\njokaiselle miehelle maksetaan kahden kuukauden ylipalkka tuliaisiksi!\"\nsanoi hän viimein kokkiakin käteltyään, Siinan poikaa, jolle hän tällä\nerällä ei vielä puhunut enempiä: hän oli sentään vain kokki, kun muut\nmerimiehiä laivassa.\n\nNyt tuli kannella semmoinen hetki, jommoinen aina tulee juhlallisen\nhetken jälkeen. Retari oli kulkenut miesten rivin päästä päähän ja\ntunsi nyt kokin kädestä hellitettyään sekä kätensä että suunsa\njoutilaiksi. Joutilaalta tuntui miehistäkin seisoskeleminen, nyt kun\ntoimitus oli ohitse, joku jo ajatteli, olisiko tästä lähdettävä\nkävelemään kansin puolelle. Kapteeni oli ainoa, jolla näytti olevan\njotain sanottavaa sydämellään, mikä sanottava ei kuitenkaan ottanut\nkohta lähteäksensä kielen päähän juoksemaan. Hän vilkuili epävarman\nnäköisenä ylös taklinkeihin, joihin huomasi retarinkin muun tekemisen\npuutteessa nostaneen silmänsä.\n\n\"Laivaakin sopisi vähän käydä tarkastelemassa!\" karskisti hän sentään\nlopulta luontonsa vaisunlaisella äänellä sanomaan.\n\nRetari pudotti silmänsä raakapuilta, jossa hän juuri oli silmäillyt\nmärssyseilin niitä osia, jotka matkalta olivat palanneet eheinä\nkotohaminaan: hänenkin silmänsä vilkuilivat ylös rahtusen epävarmoina\nnyt. \"Niin, jos kävellään vähän katselemassa paikkoja!\" irkeni hänestä\nmyöntö, mutta ääni jänisti niin, ettei olisi uskonut samasta miehestä\nlähteneeksi, joka äsken hellitti niin kuninkaallisia kurkustansa.\n\nVaellus alkoi siis, vaellus, joka ilmeisesti ei kummallekaan miehelle\nollut köykäinen, keulaa päin oli matka, sinne käsin Kalle alkoi\nastella. Ei Kalle ennen ollut huomannut, että sitä on semmoinen\nhuippaus asteltavana keskimaston juuresta kansin kulmaan, kuin sitä nyt\ntodella tuntui olevan, varsinkin, kun rinnalla asteleva retari vaikeni\nkuin muuri. Eivät seilit tosin häävejä ole, mutta kotiin niillä on\nBrasiliasta asti päästy! rohkaisi hän ajatuksissaan painuvaa\nluontoansa, mutta varoi kuitenkin tarpeettomilla puheilla aranpuoleista\nasiaa kohentelemasta. Kansin kulmaan asti viimein päästessä alkoi\nitsepintainen vaikeneminen kuitenkin käydä liiaksi Kallen maksalle,\nvarsinkin kun retarilla tuntui olevan hiivatin tarkkaa katselemista\nomassa nenäorressaan. Tosi olikin, että retarin silmät hyvin tärkisti\nvahtasivat suoraan eteensä, olisi voinut vaikka luulla, että retari\nsuorastaan paimensi silmiään tarpeettomilta retkiltä enempi sivuille\nkäsin kuin eteenpäin tai ylös mastoja pitkin, niin vissisti ne olivat\nsihdatut johonkin pisteeseen pari tuumaa nenänkärjestä ulompana aivan\nkuin olisi joku pahan hengen kärpänen ollut hurisemassa hänen nokkansa\nedessä. \"Timperi on korjaillut naakeleita, kun pääsivät lahoiksi\nmuutamat ja rupesivat katkeilemaan!\" täytyi Kallen viimein yrittää\njotain puhumisen tapaistakin, jottei yhtämittainen vaikeneminen söisi\nkorvia puhki. \"Saatiin laskuportaitten astuimista ainetta niihinkin!\"\nselitti hän, jotta sanottavaa riittäisi ammottavaan hiljaisuuteen.\n\"Kokki on kolhinut pytsyjä rikki, niin että on täytynyt paikata\npultaanilla!\" sanoi hän, kun silmä sattui hipaisemaan pytsypenkkiin\nkansin katolla, mutta korjasi itsekin silmänsä nopeasti muuanne,\nkun huomasi pytsyrivissä aukkoja kuin seitsemänkymmenvuotiaan\nhammastarhassa: oliko joka viideskään enää jäljillä muinaiselta? \"Puosu\non koko tulomatkan paikannut seilejäkin!\" livahti hädistynyt kielenpää\nvahingosta vaarallisempiin asioihin, mutta se mies ei Kallekaan ollut\ntällä hetkellä, että olisi rohjennut kääntää silmänsä puolimatkaankaan\nalimpaa raakaa päin puosun työn tuloksia tähyilemään, retarin silmistä\npuhumattakaan, jotka olivat pistetyt kuin tuppeen.\n\nRetarikin oli kait alkanut tuntea, että hänenkin vuoronsa olisi jotain\nsanoa, ja kun samassa kansin taitse sivuutettiin etumasto ja\nankkurikettingin silmukkojen ylitse loikkiessa varovimmallakaan\nvälttämisellä ei voinut väistää silmää ja kättäkään maston pinnasta,\nliukastui retarilta pieni sana: \"Mastotkin saisi kaapia ja vetää\nvärnissalla! Miksei niitä olekin putsattu ajoissa, ovat sinellä kuin\nkanankoipi?\" Hän raapusti peukalonsa kynnellä sammaleen mustaa maston\nkyljestä. Kieltämättä oli hänellä pientä katkua mielessä ja äänessäkin.\nVillen luonto oli heikossa hetkessä ja huomaamatta päässyt voitolle\nviisaudesta ja hyvistä päätöksistä!\n\n\"Mihinkäs sitä värnissaa pitkälle riitti, joka meille Vaasasta\nlähtiessä jäi?\" ällistyi kapteeni ihmettelemään. \"Ei siitä\nmastojen värnissaamiseen riittänyt, hyvä kun saatiin plokitkin\nSingaporessa sivellyiksi!\" selitti kapteeni tolkkua merimeininkejä\nymmärtämättömälle.\n\n\"Ettekö koko matkalla ole käyttänyt muuta värnissaa kuin sen tilkan,\njoka jäi tynnyrin pohjalle laivan lähtiessä täältä?\" kysäsi retari\nverrattain tyhmän näköisenä, hän oli jättänyt kätensä nojolle etumastoa\nvastaan ja silmät hakivat avuttomina kapteeniin.\n\n\"Sitä on laimiska vielä jälelläkin tynnyrin pohjalla, olen säästellyt,\njos tarvitsisi johonkin välttämättömään! Ei merillä auta koskaan\npäästää mitään loppumaan. Kyllä silloin ollaan helisemässä laivassa,\njos vadit kumisevat tyhjinä puolitäkin alla!\"\n\n\"Mutta olisithan sinä voinut ostaa uutta värnissaa jossain satamassa\",\nsanoi retari yksinkertaisuudessaan.\n\nNyt näyttivät Kallen silmät vielä ympyriäisemmiltä kuin retarin.\n\"Tiedätkös sinä, että se maksaa?\" kysyi hän toisen ällittömyydestä\ntyrmistyneenä. \"Ei rahteja kokoon seilata, jos rahaa lapioi\nsatamahaijeille!\" lisäsi hän vakuutuksella, ja nyt oli kapteeni taas\nkannoillaan kannella. Maapakalla tottuu järkikin seisovaksi! ajatteli\nhän, ja selitti varmemmaksi vakuudeksi vielä: \"Rahaa tulee kokoon, jos\nsitä ottaa, mutta ei, jos sitä antaa!\"\n\nRetarikin äkkäsi, että hän oli juoksuttanut ämpäriä väärällä kaivolla.\nOn pidettävä ero juhtinahan ja säämiskän välillä! ajatteli hän. Juhti\non poikaa anturan pohjaksi, mutta kankeata hansikkaan päälliseksi, ja\nKalle on mies rahan lastun kirvestämisessä, mutta huono sauman\nsovittaja ja vielä huonompi puleeraja! Retari hellitti kätensä maston\nkyljestä ja lähti sanan hiiskumatta kansin kulmitse kävelemään takaisin\nkeskilaivalle päin, askelissa oli nyt päättävää varmuutta ja pituutta,\nsilmätkin hyppelivät nyt rohkeina rikissä kuin lystäilevä orava.\nKeskimaston saalinkikin, niinkuin Kallen laivassa olla pitää: toisen\nsarven sakara nokastansa poikki! naureskeli hän ajatuksissansa.\nKapteeni seurasi jälestä niin nopeasti kuin hänen lyhyiltä\nsäärentyngiltään oli liikkumisen varaa, hänkin oli nyt muita miehiä\nkuin äsken keulaa päin kävellessä, sydän napsutti liivin alla vakaasti\nkuin taskukello, ja silmät liikkuivat levollisilla asioillaan niinkuin\ntasainen härkäpari rehellisellä pellolla: retari oli puhellut pehmeitä\nja saanut kirkkaan vastauksen! Käskeekin ruveta peukaloimaan maston\nkylkeä ja saivartelemaan värnissoista, kun pitäisi miehen järjellänsä\nymmärtää, että rahan mänkiminen kapteenin asia on merillä, eikä\ntaattien ja hienouksien vahtaaminen! Kallenkin silmä kulki nyt\nrohkeasti raakapuulta raakapuulle: tosi kyllä, isomärssy on aikalailla\nmädäntynyt, vilhiä se kieltämättä oli katsella, jos silmä semmoisia\nrupesi närkkimään, sen tunnusti Kalle mielessään rehellisesti. Eivätkä\nmuutkaan purjeet olleet suuria häävempiä! sekin oli tunnustettava, kun\nne kunkin erikseen noukki silmiensä nokkaan. Musevan harmaita ne\nolivat, niin että maolle ehkä kävi arkaluontoisemmalla, paikka paikan\nvieressä, missä ei rääsyillyt repeämä, merkillistä, että puosu sentään\noli saanut pysymään ne semmoisina kaluina, että Brasiliasta meidät\npyyhkivät tänne tippumatta raa'oilta! Mutta ajatteleekos Ville, mikä\npino pultaanipakkoja menee, ennenkuin on pingotettu uusi märssykään\nisoon raakaan? En suinkaan minä toisen miehen rahoja rupea pultaaniin\nhaaskaamaan, koska näinkin on perille päästy! Kalle tunsi itsensä yhä\nvarmemmaksi mieheksi, ja säärysti melkein äkäisenä retarin jälessä;\najattelemisen kiivaus joudutti menon puhtia hänelläkin niin, että hän\nkeskimaston juurella oli jo taas aivan Villen rinnalla puhisemassa.\n\nVillenkin silmillä -- niillä oli luultavasti samansukuisia huomioita\nnieltävinä kuin Kallenkin silmillä -- Villen silmillä siis oli\nniilläkin niin kiinteätä toimitusta rikissä, ettei hän huomannut\nvälttää pumppurautoja ohimennessään, vaan tönäsi kyynärpäänsä niihin.\nEihän ruosteentomun lisä tosin sinään niin suuria merkinnyt takin\nmuuhun kuntoon, mutta siisteyden taikaisena miehenä Ville kuitenkin\npysähtyi karistelemaan karstaa hihapuolestaan.\n\n\"Kyllä kait sinulla vielä senverran on tallella vanhaa vaasanaikaista\nmönjääkin, että antaisit sivellä nuo raudat, niin ei tahri ihminen\nitseään ohimennessä\", sanoi hän kurillaan, kun muisti muinen\nAlbatrossin lähtöaikoina itse kopistelleensa melkein tyhjää\nmönjätynnyriä laivassa.\n\n\"Taitaa sitä senverran vielä olla?\" vastasi Kalle arvelevasti. \"Vaikka\nvähissä se oli jo lähtiessä, en minä ole raskinut sitä ollenkaan\nkäyttää.\" Hän tarkasti vakain silmin itsekin pumppurautoja. \"Täytyy\nniitä kolistellakin sitte ja vasaralla koputella, niin että kolmas osa\nmenee hukkaan!\" arvioitsi hän katsellen surullisia paakala-pakoutumia\nja ruostesuomuja rosoilevassa pinnassa. \"Mahtavatko raudat tulla liika\nkleineiksi?\" ilmaisi hän vilpittömän epäilyksensä.\n\n\"Etkö sinä mönjää sitte ollenkaan ole viljellyt koko matkalla?\" kysyi\nretari, itsekin ällistyneenä, että vielä osasi hämmästyä.\n\n\"No, en minä sitä, ja sekin maksaa! Ja sitäpaitsi pitää ennen\nmönjäämistä aina kalkutella raudasta roso pois, ja minun mielestäni\nsilloin menee tervettäkin rautaa hukkaan, enkä minä oikein raskitse\nsemmoista haaskiota.\" Retaria katseli vakaasti asioita punnitseva\nsilmäpari.\n\nRetari ei tietänyt, mihin omat silmänsä siirtää, sillä ei hän\nnauramaankaan tahtonut ruveta siinä miesten edessä, jotka yhä seisoivat\nympärillä kuulemassa ja näkemässä. Tuli silmä vahingossa livahtaneeksi\nkapiisiinkin, jonka ovi sarana-puolena roikkui vinosti selkoselällään,\nlaattialla pari pultaanipaikoilla korjattua puupytsyä, joista huomasi,\nettä ne joskus oli maalattu, tiskipöydällä pari lohkoreunaista\npilkkumia ja suuri noenmusta kahvipannu, jonka sanka riippui toiselta\nkorvalta irrallisena ja nokka oli kolhittu puoliksi poikki, kamiinalla\nkaksi kannetonta pataa, joiden kolhitut reunat lähimmin muistuttivat\nhyvin karkeahampaista sahaa, puolet hampaista kuitenkin katkenneet,\ntoisessa niistä porisi keitto, jonka haju ilmoitti keskilaivaan asti\nherneruuaksi.\n\n\"No, ruokatarpeita te sentään olette ostanut matkan kestäessä?\" kysäsi\nretari tyhjästä päästänsä, kun sai silmänsä kootuksi kapiisista ja\npiti, että jotain kait oli sanottava hänenkin taas. Mutta samassa\nkarasi ajatuksen viikari korvan taakse. \"Vai onko teillä vielä\nseitsenvuotisia perunoitakin puolikannen alla?\" kysyi hän naama\nhurskaana, mutta kokki ja muut miehet äkkäsivät paikalla, että retarin\nnykähtelevistä silmävieristä oli hurskaus kaukana.\n\nKapteeni tuli vielä vakavammaksi. \"Eivät ne pahukset kestäneet kuin\npalan toista vuotta!\" sanoi hän totisesti. \"Minä varustin niitä kyllä\nKööpenhaminasta mukaan niinpaljon kuin akituksi sai, mutta konsti tuli\njo kolmentoista kuukauden kuluttua valittamaan, että puolikannen alla\nalkoi syntyä perunamaata. Hän sanoi, että väkikin alkaa rikeerata, jos\nsitä moskaa vielä jonkun aikaa padassa kiehutetaan. Minä panin kyllä\nvastaan, ei Närpiössäkään aina herkkuja suuhun pistetä, mutta kuukauden\nperästä ne täytyi kuitenkin kihvelöidä partaan ylitse, kun eivät\nporsaatkaan niistä enää huolineet. Se oli mistaaki se perunain osto,\nminua harmitti vielä vuosia jälkeenkin aina kun Valparaison latituudin\npoikitse seilattiin, sillä sillä latituudilla me kymmenen tynnyrillistä\nsaimme purkaa yli puurin Isoon Valtamereen! Minä pelkään, etten minä\nsen erän jälkeen saa perunaa painumaan kurkustani: jokainen\ntynnyrillinen oli maksanut selvää Tanskan rahaa!\" Kapteeni oli vieläkin\nkarvasen näköinen tästä puhuessaan. Hän muisti kuitenkin, että retari,\nennenkuin puhe siirtyi perunoihin, oli kysynyt muonitusasioita.\n\n\"Olemme me laivakorppuja ostaneet eri satamissa ja papuja myöskin\",\ntilitti hän tunnollisesti asioita. \"Ja sitte meillä ovat olleet nuo\nporsaat, joita retari potki. Kööpenhaminasta ostin kohta mennessä\nkaksi, karjun ja imisän, ja niitä on sitte riittänyt seitsemäksi\nvuodeksi. Kiinan vesillä pärjäsimme kerta teepaalin ja kuivasimme\nkannella, sitä on vieläkin jäljellä. Riossa ostimme tynnyrillisen\nkahvipapuja, joita oli lakaistu kokoon möljältä ja myytiin\nlumppukaupalla: mitä niillä väliä, missä ne olivat kieritelleet, nehän\nkorutetaan! Muuta emme juuri ole tainneet ostaakaan? Niin aina, Javassa\nostimme sentään pari kuormaa sokeriruokoa ja suolaa on hankittu tarpeen\nmukaan.\" Kapteeni näytti vajoavan ajatuksiinsa, olisiko jotain jäänyt\nmainitsematta. \"Riissiä ostimme kerta Bombayssa haaksirikkotavaraa\nviisi perunatynnyriä täyteen\", lisäsi hän muistonsa komeroita\nkaivellen.\n\nJos retarilla alkuaan perunoista kysyessään oli ollut tarkoitus\nvirkistää itseään pienellä naurunpirauksella kapteenin kustannuksella,\nniin meni tämä tarkoitus tasan yhtä mistiin kuin kapteenin kovan\nlykyn perunakauppa. Mitä pitemmälle kapteeni nimittäin pääsi\nmuonituskertomuksessaan, sitä vakavammaksi muuttui retarin naama. Hän\nkurkisteli miehiin, ja hänellä olivat hyvin pahat aavistukset mielessä.\n\nKapteeni oli siis tuskin päässyt juttunsa päähän, kun retari jo\nvikkelästi oli puhumassa miehille: \"Ne miehistä, jotka lähtevät uudelle\nmatkalle tämän kapteenin mukana saavat luvatun lisäksi vielä\nkaksikymmentä riksiä lahjapalkkiota mieheen!\" sanoi hän nopeasti\nikäänkuin aikoisi hän kerjetä liepeisiin, jos jollakin olivat ajatuksen\nhelmat muuanne käsin karussa. \"Ja palkka koroitetaan jokaisella viisi\nriksiä kuukaudelta!\" lisäsi hän varmuuden vuoksi. \"Siihen minä koetan\nsaada kapteenin suostumuksen!\" oli hän kylliksi notkea ja varovainen\nvielä entistä nopeammin täydentämään sanojansa.\n\nLupauksen viimeinen osa ei ilmeisestikään ollut oleva helpoin\ntäytettävä auliista tarjouksesta. Kapteeni vieressä katseli nimittäin\ntällä hetkellä jotakuinkin piukasti löysäsuiseen retariin, melkein\nsamoilla silmillä kuin katsellaan mukulaa, joka järjettömyydessään\nroihuttelee palavaa päretikkua lastukasan vieressä. Tai pahemminkin\nvielä olivat asiat tässä kiipelin kääntömanööverissä: mukulaa voi\ntarrata käsikynään, vääntää päreen pois ja nakata pesään, turjuttaa\nymmärtämätöntä niskaharjaksistakin pieneksi muistiaiseksi, mutta\nretarille, minkä sille teki? Oli koko päivän ollut niin ällejänsä\ntäynnä, että sai asetella kieltään kuin ankeriaista, eikä sittekään\nsaanut sanaa sopimaan herkkukorvan mieliksi! Mene semmoiselle sitte\njärkeä puhumaan! Onko retari päästään pehmeällä? kysyivät kapteenin\ntyrmistyneet silmät neuvottomina. Kalle oli järjen ja selvän\nymmärryksen mies, mutta ihmisen järjellä ovat rajansa ja Kallen\nymmärrys ei jaksanut käsittää sitä, kuinka ihminen menee jaarittelemaan\nmaksamisista silloin, kun ei kukaan maksua kysy. Samuliksi minä asetun,\njos minun pitää vastaamaan siitä, mitä toinen poskistansa livertelee!\nalkoi sakoa ajatusta silmien perukkoihin. Kapteeni laivan ansioista\nvastaa, eikä retari! puhuivat silmät nyt jo selvää taipumatonta\nterästä. Minä sanon pian niin, että tärähtää! ajatteli hän.\n\nRetari oli senverran kerjennyt vilkasemaan Kalleen, että huomasi, mikä\niiri nyt oli iskemässä seileihin: hän tunsi miehensä entiseltään ja\nvähän tämänpäiväiseltäkin. \"Älä hiivatissa hiisku nyt sanaakaan!\"\nkuiskutteli hän hätäisesti Kallen korvaan. \"Minä selitän sitte! Ne ovat\ntottuneet niin vaativaisiksi nykypäivinä! Miehen pöksypariakaan sinä et\nsaa puuriisi koko Vaasan läänistä, jollei palkka voitele! Ei enkelin\npeevelikään taivaan paratiisista nykyaikaan enää lusikoi partaansa\npapuransoonia joka jumalan ateria seitsemän vuoden aikana, jollei ole\nläskikimpaleen lisäksi palkan lihavuus joka lusikan nuolemalla\nmielessä! Sinä ymmärrät laivan komentoa, mutta minä ymmärrän ihmisiä!\nPidä nyt huuli piukassa, ja ajattele sitte jälkeenpäin!\"\n\nKalle asettui toki senverran, että tyytyi luimistelemaan sivulta ja\njotain pientä murahtelemaan parrastansa, kun merimiehet vuoronperään\nnyt tulivat kädestä kiittelemään luvatusta palkankorotuksesta, ensin\nretaria, jolla taas oli jokaiselle sana, ja senjälkeen kapteeniakin.\nKapteenin kätteleminen kyllä oli vähän jäykänlainen toimitus, sillä\ntuntui todella hiukan tarpeettomalta juhlamenolta täysi-ikäisen miehen\nkouria kämmentä, jonka kyllä oli joka päivä nähnyt, mutta jota\nseitsemään vuoteen ei ollut pidellyt, sitäpaitsi ei äskeinen kyrä ollut\nvielä oikein kerjennyt lähtemään kapteenin silmistä ja hänenkin\nkädenantoansa sitoi joku nolosteleva penseys: turhan tuhrimista\ntämmöinen meidän välillämme, ajateltiin kummallakin puolella, mutta\nmaissa ja kotopaikoilla ovat menonsa ja tapansa!\n\nJuhlallisuutta oli retaristakin jo tarpeeksi. Kokin kätellessä hän\nkuitenkin vielä senverran elpyi, että kysyi, mikä hänen etunimensä oli.\n\"Johannes!\" lauloi reilu suu. Pienellä mielenlämpimällä Ville muisti,\nettä hänen omakin toinen nimensä oli Johannes. \"Sinä oikeastaan tekisit\nviisaammin, kun menisit talveksi jonkun kapteenin kortteeriin ja\nlukisit räkninkiä hänen kanssaan!\" sanoi hän hyväntahtoisesti ja\najatteli Siinaa. \"Olethan sinä seitsemän vuoden aikana kerjennyt\nhernerokan haistelemisen lisäksi kurkistelemaan senverran kapiisin\novestakin, että meripraktiikkaa ymmärrät ja arvaat hakea rikiä laivassa\nylhäältä käsin!\" naureskeli hän tarkoittavasti. \"Sinulla ovat äitisi\nsilmät! Sano terveisiä vanhalta rippikoulutoverilta!\" Retarin mieli oli\nhyvä, kun oli tullut sekin sanotuksi. --\n\nMitäs siinä enempiä sanomisia oli ja tarvittiinkaan? Miehet seisoivat\njo taas omassa joukossaan, katselivat kukin, mihin katselivat ja\najattelivat, mitä ajattelivat, kapteeni tirkisteli vaiteliaana äskeisiä\npumppurautoja: pitikö nyt sitte pistää joku miehistä niitä\nkalistelemaan? Ja retarilla ei ollut paikkaa, mihin silmänsä jättää:\nrikiä ei tehnyt mieli katsella ja muitakin paikkoja oli viisaampi\nsilmillänsä vältellä. \"Olisi tässä jo aika minunkin ruveta ajattelemaan\nmaihin lähtemistä, puolipäiväkin kohta!\" puheli hän jotain\npuhellaksensa. Eihän siihenkään ollut muilla suuria sanomisia,\nvarsinkaan Kallella, joka merimiehenä piti, että jokainen tyyrätköön\nkuuttonsa niinkuin hän tykkää ja kääntäköön luovin silloin, kun\nsopivaksi katsoo, ja jolla sitäpaitsi oli tunto, että hänellä oli\ntänään takanaan raskaampi päivätaksi kuin seitsemään vuoteen, vaikka\nvasta oltiin puolipäivissä.\n\nRetarin ei ollut siis muuta kuin jatkaminen. \"Toimittaisiko kapteeni\nsiis, että miehet pistävät lähtövehkeet käymään ja kitisemään taas!\"\nsanoi hän ja katseli pienellä naurunkurilla raa'an roikkuvaa plokkia.\n\nNyt oli Kallekin jo virkeämpi. \"Mihinkäs retarilla semmoinen kiire on,\nkun ei ole muijaakaan kotona kahvipannua lämpimänä pitämässä?\" esteli\nhän heikonlaisesti, mutta lisäsi samalla nopeasti: \"Pojat, pistäkääs\nploki liikkeelle, että retari pääsee maihin taas!\"\n\nNyt kävi asia kuin voideltu, retari sitaisi itse köyden pään\nympärillensä, puosun taitava käsi teki solmun ja yks' kaks' heilui\nretari ilmassa, tälläkertaa kuudentoista käsivarsi-parin iloisesti\nhilaamana, kokin aloittaessa kajahti kannelta kuudentoista kurkun\nhoilaama hip-hip-hurraa! Retari oli itse niin hyvillään, että viskeli\ntouvin päässä heiluen pitkiä koipiaan ilmassa kuin vallaton\npoikaviikari. \"Mukavaahan tämä on, ei tässä menossa anturoitansa\nkuluta!\" nauroi hän ja piuvasi itsensä heilumaan. \"Tyykiä leikattavana\nniin lavealti kuin riittää sinistä ilmanhurstia maailman kannen alla!\"\nkehui hän ja läiskytteli sääripiippujansa yhteen kuin räätäli\nsaksirautojensa leukaparia, ennenkuin päästää ne puremaan koskematonta\nverkapakkaa. Miehet olivat komeuden vuoksi heijanneet retarin vähän\nkorkeammallekin, kuin mikä olisi ollut ehdottomasti tarpeellista\nreilinkitaiteen sivuuttamiseen. \"Ymmärtäisivät vaasalaiset olla\nkatselemassa, niin näkisivät Valmqvistin puoti-Villen lennon väessä!\"\nhihkasi retari vallattomasti.\n\nMatka kääntyi haminavahdin ruuhta päin. \"Ei sinuakaan muistettu hilata\npuurin puolelle!\" surkutteli retari. \"Mutta soutumaksun saat vissisti\nja palkan kokotusajasta myös, ei minun tarvitse kelloanikaan pantata\nsitä varten!\" Retari oli ruuhen puolella jo ja päästeli touvia\nympäriltään. \"Ei minullekaan tuliaistuimaa tarjottu tuolla ylhäällä\nenempää kuin muutakaan kuumaa!\" lohdutteli hän tyhjälle jäänyttä\nsoutajaansa. Ja samassa hän käsi torolta huutaa huikahutti kapteenille,\njoka taaskin, kuten retarin tullessa, kurotti sammalmätästä pääkseen\nreilingin ylitse sen verran kuin lyhyttä kurkkua riitti: \"Mikä vahinko,\nKalle, ettei Jamaican kaivoista saa rommia ämpäreillä, niin olisit\nsitäkin tuonut kotiin perunatynnyrillisen!\"\n\nKapteenin silmäpippuroihin herahti naurunkaltaista, joka vähitellen\nlevisi silmännurkkiin ja niistä koko kasvoille poskipieliä myöten sen\nvähäsen kuin parran peitosta paistoi ihon kuparia naamassa: \"Minulla on\nkajuutassa lekkerillinen jamaikalaista, ehta reaaleilla ostettua! Mutta\nse tuodaan retarille avaamattomana samalla kuormalla kuin arkutkin! Ja\nkahvia taas sopii retarin ottaa omasta ruumasta senverran kuin mako ja\nterveys kestää!\"\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\nAlastalo levittää parkinpaperit pöydälle.\n\n\nSe oli mojakka juttu, jonka Härkäniemi nyt oli hellittänyt parrastansa,\nHärkäniemi itsekin muhoili, kun käveli piippuansa vahvistamassa\npiippuhyllyllä, ja hyryssä oli Langholman niinkuin monen muunkin suu,\nmutta eritoten oli Alastalo tyytyväinen: niinkuin suopavoidetta\nkeloille, ennenkuin kiila lyödään kelkkojen alle ja laiva rytinällä\nlähtee petiltä! ajatteli hän ja hieroi hierasi kämmentänsä! \"Lasit\nravistuvat, jollette nyt nopeasti käy pöydän vieressä vahvistamassa\nuutta ainetta mukeihinne!\" toimitteli kehoitteli hän ensi\nleukavuoroikseen ja isännän liepein, kun huomasi Krooklalla ja jollakin\nmuulla lasin tyhjänä kourassa, mutta ei lakannut siunaamasta\nsydämessään sitä lykyn potkua, että Härkäniemi oli juuri tämän ja\ntämmöisen jutun jaaritellut parroiltansa: säärivarren ei tarvitse\nomastakaa syhyäkään ja omia aikojansa, mutta kyhjäseppäs sitä unen\nhorteessa pintaan ja hierase peukalolla kerran pari ja kolmannenkin\nmartoon, niin kutka palaa kuin saamari ihonahassa ja nyhi silloin,\nminkä hyppysten päästä irti saat, niin paremmin tarvitsisi kerjetä vain\nja laveammilla maistuu lakanan alla kaapimisen kirpivä makea: jolleivät\ntämmöisen jutuntarinan ja järjensyhyttelemisen jälkeen ajatukset ole\nsaivarilla salissa ja mielenhyppyset sormenpäineen rahankutivilla ja\nansionsyhymillä, niin pölkkytukkeja istuu minun tuoleillani, eikä\nihmisiä ja kristittyjä luterilaisia! \"Kävellään nyt ja täytetään lasit\ntoinen parempi kerta: taitavat laidat tottumiltaan kestää enemmänkin\nlääkettä sisällään, kuin ensimmäisillä oppimilla!\" puhella pakisi hän\nkuitenkin ja hoputteli isännän toimituksissa, vaikka ajatukset\nvilskuivat varsoina.\n\nNyt minä menen klahville ja haen paperit esille! ajatteli hän ja\npäätteli omiakin tekemisiänsä. Silloin rauta ahjosta siepataan ja\nsiirretään alasimelle, kun palje on puhaltanut takopalasen tuliseksi ja\nkipenille! riuskaisi hän itseänsä ja läksi hänkin toimillensa piironkia\npäin, koska näki menemisistä salissa, että isännän sanoja ei enää tällä\nerällä enempiä tarvittukaan, vaan että kursailematonta astujaa oli nyt\nseurakunnassa sen taajalti, minkä laattian avoimilla tilanväylää eri\nääriltä totipöydän seutuville: mielet olivat rohkeita salissa nyt ja\nmiehet myös: ensimmäinen lasi oli vaikuttanut tukanjuuriin ja\nHärkäniemen juttukin kait souteli verissä ja nosteli uskalluksen\nharjaa. Kiivaskin kiuas tarvitsee löylyn, ennenkuin se kihisee, ja\nväkeväkin lihanmehu suolanraetta höysteekseen, ennenkuin liemi maistuu\nruuansärpimeltä suussa! tuumiskeli Alastalo hyvillänsä, kun\nluovitaidoin ja sopuneuvoin avoi itsellensä vanaa ja keinotteli\nlaattian tungoksissa ja väen tuuppimilla laveoita lihapuoliansa\nviistovirtaan piironkia päin. Kun karjakin tulee kiilimäpäälle, niin se\nrynkäsee joukkona vastamäetkin myötäkarussa ja selvittää varpaansa\nsiellä, missä raitissarvinen ei siirtäisi sorkkaakaan! Usko se on, joka\nloikkaa, kun mies ojan ylitse hyppää! ja nyt on pojilla usko sarvissa,\nkun minä vaan saan paperit laitumille! hoputti hän itseänsä ja oli\nvikkelä mies pyöriviltään klahvinsa edessä ja nopea hyppysiltään, kun\nsormi sapuloitsi ja laatikon perut antoivat paperinsa.\n\nHuomaamatta nämä haetaan, niin ovat valmiina pöydällä ja leveöinä, kun\ntoinen lasi on nousussa tukkaan ja sormissa kirjoittamisen syhy, vaikka\npää menisi ja lompakko perässä! Kun ei ihmiselle jätetä ajatuksen aikaa\noman päänsä viljelemiseen ja hevoselle miettimisen tilaa omien\nkoipiensa muistamiseen, niin tyhmäkin voi vahingolta tehdä viisaan\ntekoja ja pattijalka aituroida: hevonen tavata itsensä ilman omaa\nansiota nelinkaapoin maistuvan kaurapellon keskellä ja mies\npuumerkkinensä ilman oman järjen syytä hyvällä paperilla niminensä ja\nrahakaukaloiden kahmaloimisissa kourinensa! Kiitän minä Härkänientä,\njoka Malakiaksenakin ja pikkuprofeettana puhui isosena ja Danielin\nsuulla, ja selvitti, minun Mooseksena keikutellessa keinutuolilla ja\nharjatessa sormien haroilla partaani, tienstien tunnustähdet ja\njakoarkkujen ansiosisällöt rypäleisempinä retareille kuin Aaron muinen\nIsraelin lapsille Juudaan hunajat ja Kaanaan vuotavat rieskamaat!\n\nAlastalo oli tykevänäkin ja leivisköjensä liikkumilla paistava poika\nsydämen suomilta ja kasvojen hyviltä tihkumilta, kun nyt palasi\npainaviltansa palkkien notkumilla salinsa halki mies mittava, jos\nvyötäreryntäinenkin, kourassa kahden kyynärän kääre, klahvin sisuksista\nnoudettu, toisessa paperi valkoisiltaan, vaatimaton kooltansa, mutta\nvakavoin kannettu kunnioittavassa kädessä. Oli hyvä asia, että huone\naikanansa oli salvostettu korkeaksikin niinkuin seiniinkin kehätty\nriittävästi mittaa, jotta nyt oli sekä parrupienojen alla että\npielivierillä tarpeeksi tilanavaruutta miehen astella täysin askelinkin\nja kävellä laveammastikin salissansa, kun nyt oli saatettava\nlaivanpaperit ja kannettava parkkikirjat julkisillensa ja levitettävä\npöydälle ja nähtäviksi. Olihan Langholma isonen ja kieltämättä pitäjän\npää, eikä Alastalo sitä vastaan napissut, koska hyväkin pyörä\nkärrynrattaissa aina tarvitsee akselinnavan huhkiaksensa kehillänsä, ja\nkoska tuolupuissakin tukki on tarpeen, jotta on lointa ja loimissa\ntämmi sukkulan syöstä kuteitansa ja kaiteen naputtaa kangastansa, mutta\nylpeäksi meni Alastalon niska kuitenkin nyt ja tukan alla karahutteli\nveren varsa korskiansa, kun viimeinkin oltiin näin pitkällä, ja vaelto\nnyt salissa käärö kourassa ja kahden talven työn ähinä piirtopaperilla\nvalmiina puhtain viivoin ja linjaalivedoin, eikä Langholmallakaan muuta\ntekemistä kuin keikutella keinutuolilla ja odotella niinkuin muutkin ja\nkuka hyvänsä: napa kuin napa, mutta rattaan hyrrä virstat jättää; ja\nloimi tukilla lointa tukilla, mutta kankaan verka vasta kyynärissä\nmitataan!\n\nOlikin askel lavea laattialla ja kylkien puhina liiveissä\noikeuksissansa, kun Alastalo salinsa halki nyt saapui keinutuolien\ntaitse ja peräsohvan editse pohjoispuolisen meriakkunan eteen, jossa\nmahtavana seisoi keltainen pitopöytä, avara siivu koko päivän avattuna\nja valmiina ja muutenkin tyhjänä, paitsi, että sille oli maanäärisen\ntakakamarin kirjoituspöydältä täksi päiväksi nostettu odottamaan se\ntakohopeainen ja Härkäniemen Hullista tuoma, sakaraisia käsivarsiaan\nkopeasti oijenteleva kirjoitusteline, jonka muut retarit mennä syksynä\nyhteisestä päätöksestä olivat Siwiän jaossa Alastalolle lahjoittaneet\n\"Muistoksi Herman Mattssonille hyvästä tienstistä\" niinkuin\nkirjoituksessa sanottiin telineen jalustan kumpuroivassa pinnassa.\nTänne saatti Alastalo nyt arvokkaat tuomisensa, laski ensimmäiseksi\npaperin kädestänsä huolellisesti pöydän sivukulmalle pois tieltä,\nsiirsi senjälkeen varovasti vapaalla kädellään hopeatelinettä taaemmas\npöydällä, asetti valkoposliinisen kynäpyyhkimenkin kaksine pystyine\nhanhensulkineen puolemmas akkunaa käsin -- telineen kiiltävillä\nsakaroilla lepäsi kolmas varsi, luunpalasesta pitsiksi veistetty ja\nnupissa, niinkuin Eenokkikin kuriksensa joskus oli katsellut, reikäläpi\nneljällä kulmalla, joista sopi, niin tikunpieniä kuin olivatkin, toinen\nsilmä ummessa, kurkistella Brysselin kaupungin kivitaloja ja\nkirkkorakennuksia punaisina ja keltaisina toripaikoillansa ja\nkadunkulmissa eläviltänsä -- lykkäsi korun sälät tuonnemmas tieltä,\nettä tuli tilaa levitellä ja kirvotella käärön kankea kädessä avoimeksi\npöydälle ja asetella piirustus näkyville ja katseltavaksi. Oli\ntakakamarin kirjoituspöydän koristuksista tuotu varoiksi viereen\nnaulanpainoinen ja vahvan nyrkkiparin kokoinen vihreälasinen\npallonkimpakin kuheraoksaisine sisuskiemuineen, ja nostettu muurin\nkulmalta toinen isosista punaraakun kuorimöhkistä kiiltelevänä\nodottamaan, niin että oli varalla ja valmiina painovaakaa\nsovitettaviksi syrjille ja jäykän paperin suoristimiksi pöydän\npinnoille. Siinähän se olikin lopulta toimen ja tarkan asettelemisen\nsekä huulten hörpän monenkaltaisen vaivan ja myötämutkistelun jälkeen\nleveänään, ja parkin riitingit avoimiltaan katseltavina pöydän\njulkisilla; kun enää vain oli viimeisenä toimituksena haettu paperin\nalta, jonne se vahingossa ja muilta huomaamisilta oli jäänyt,\nparalellilinjaalikin esille ja sovitettu tarkalleen paperin alareunaa\nmyöten pöydälle, tarpeen tullessa käsille, siltä varalta, että ketä\nalkaisi haluttaa ja joku tahtoisi likinäköisemminkin tarkastella\npiirustuksen juoksua, ja sormisyhyssä ja pahanahassa verrata\nkaaritämmien koveruutta, niin oli kaikki valmista ja vuoro\nnenänniistämiseen ja päristelemiseen.\n\nTihuvakin mies järjensyiltänsä, ja ajatustensa ohjasperiä piukasti\nsormissansa pitelevä mies saattaa joskus tuntea päiväpuolen paisteilla\nmahlan paisuja mielenpinnoissansa ja löysäämisen juonta pivonsa perillä\nmyötämäen laskemisessa, ja Alastalollakin oli tällä hetkellä täysi työ,\nettei pärähdellyt nenäliinan sisuksissa liika mahtavasti, kun nyt\nviimeinkin sai huojentaa itseänsä, oijennella ihmistänsä ja kevennellä\nliikoja puhinoita kylkipitimien sisäpuolella. Ei ole pieni asia ja\npojan leikkiä, kun on ollut työn kyyryllä vuoden pari ja parinkymmeniä\nsitä ennenkin, vuosia niin monta kuin on ijän sammaleen peitossa\nmuiston lankaa, sihtaillut ajatuksensa veistämätöntä halkopuuta ensin\nja senjälkeen puuvajan parassyiseksi katsottua järkäniskaa, hijonnut\npienestä penskasta mielenterää ja silmännirkoa niillä höyläämillä,\njoilla meren peukalo tahkoo vesialuksen kylkikupeita, ja senjälkeen\nmiehenkyynäräisenä hijonnut kirvestänsäkin teräpuremilta ja syynännyt\nkuriksensa halonsyrjää alapuolelta, juoksisiko syynjuoni puussakin\nosaavasti veistettynä ja lastua lihavilta paikoilta hellittämällä\nmeren huulten nouteeksi, veistellyt halkonsa ensin sujaville\npohjapinnoiltansa vajassa ja senjälkeen pidellyt järkensä sormenpäillä\nvielä ja tunnustellut mielensä peukalolla jokaisen tuuman alan, joilta\nmeren kieli keksiikin mutkillansa nuolla tervalankun pintaa pitemmänkin\nkuuton ja vaikka parkkilaivan mittaisen kölialuksen liukaspuolilla; ei\nole leikinasiata tämä ja lukuvuoroläksyn opettelemista kyttäily meren\nlirputuksilla ja lukeminen heilukirjan pränttiriveiltä, missä kalteessa\nja missä poskipielenvinossa puuaineen, joka luontonsa uppiniskalta\nkuitenkin on vain taipumatonta töröhonkaa ja jäykkää männynjärkälettä\non veistettävä vesiainetta, joka taas samalta luonnon perisynniltä ei\nsuuttumusta sylkemättä kärsi koskemillaan kovaa suoravartista, ei\nkyynärän-, eipä kynnenmitalta, kyttääminen ja lukeminen, missä\nviistossa näiden kahden kuitenkin on sovittava keskenänsä, jotta\npuukuve sittenkin sulaviltaan sujahtelee loiskuvien lomitse ilman, että\nriidasta huomaa muuta kuin vanaveden liukkaat kölin jäljen juoksemilla,\nei ole leikintekoa tämäkään ja ulkoluvun lorotusta katekismusläksyillä,\nmutta tosipeli alkaa kuitenkin vasta senjälkeen, ja täysi järjen travi\nhikisiltään, kun pään karsinoista ja tiedon hinkaloista on talutettava\nvarsat niinkuin vasikatkin, kahdenparin menoharjat niinkuin neljän\nsorkan vastaharatkin laskujen ohjaksissa ja kokemuksen kytkyimissä\npännän terän tietä paperin tanterille, kesytettävä karkukaapaisten\nhirnavauhkojen potkopuhtimet linjaaliviivojen valjasaisojen vakaiksi\nastujiksi, ja kukistettava sarvijärkisten kyömyniskojen ällikyhmyt\npassaripiirtimen ieskäyrien alttiiksi kiskojiksi, taitettava oman\nkuonon travinhalut ja vikurinviat viivavarsan kuolattimilta, ja\npidettävä huomionpiiskan siimanpäätä piuvivalmiina vakojuhdan\nkylkikupeilla sillä saralla, jolla järki punnaa ajatuksen ikeessä ja\nvaivan savessa etupotkoa edeltä ja passarinvarpaan kynsipari\ntakakinttuina kraapasee prikkutiiviisti ja säärien sätkymättä laskujen\naskelissa jälestä, ja pännän jäljiltä jää paperin puhtaille suoran\njälkeä ja kaaren piirtoa jokaisen viivan vedolta, pohtimisen pajassa\nsulatettua ja aivoituksen alasimella taivutettua puun juonien kaikille\njuoksuille ja meren mielen kymmenille kuherille ja huulien\nhuikenteluille! Ylpeys nostaa oravankin hännän, kun on latvoilta\nloikattu kymmenen kyynärän harppa ja kynsi taas kamarassa oksan\nheilumilla, ja paisutteli Alastaloakin liivipieliltä, kun nyt sai\npäristellä nenäänsä ja puhdistella itseänsä nenäliinan pohjiin valmiin\nlaivapiirustuksen edessä ja parkinriitingit levitettyinä pöydälle.\n\nIson säkin laattian palkeilta ryhillensä nostanut ja jyvälaarin\nreunapuulle kunnialla kumonnut häpeilee aluksi ja noloilee muitten\npuolesta voimatekoansa ennenkuin veret olkaroimilta karaavat\nharjastukkaan, ja läähötystänsä asetteleva tunnustelee ja levittelee\nhartioitansa ominansa. Alastalokin tunsi pääkuorensa alla pientä paisun\nhäkää ja muuta hiljaksista potkontönkää ja nousutaikinan pursu-uhkua,\nkun hän nyt sitä lakeampana ympärystensä höyliiltä kuljetukselta ja\nsanapuheen suotuisilta sovittamisilta, mitä isosemmin harjaa ja\nvyöpieliä paksutti, alkoi äänensä laupiaassa rekisterissä esitellä\nvähennellä sitä, mikä oli pöydän julkisille laveaksi levitetty: eihän\nmyötämäen menossa muu kuin markkinahumalainen ohjaksissa hihku ja\nrehkien repele; selväpäinen ja järkimies pikemminkin vetää periä\nkireämmille ja pidättelee ahteessa, jotta juoksija kerkiää aisoissa\nselvittämään kaapansa kärryjen tieltä rattaiden rytistessä! \"Tässä\ntakaehtoina tullut rutatuksikin piirustelluksi!\" selitteli hörähteli\nAlastalokin siis nyt vain tasaisimmiltaan ja krymppäsi kokoon liikoja\nliepeitä komeuden laahustimissa askelten kannoilla. \"Toin\nkatseltavaksi, jos jonkun tekee mieli silmän pitelemältäkin tunnustella\nkriipustuksia!\" sanoi hän puheli niinkuin mäikän heiluttaja, joka\niskuhumauksen jälkeen ja moukarin talttaa levähytellen korttelia\nsyvemmälle honkapuun sisuksiin ajetun tamminaulan laulavilla niskoilla\nennen uutta olantakaisen puhtia selittelee rintapalkeittensa\nhuohottimilta: taputtelin tassuttelin äijää hiemasen hattuun!\n\nEi ihminen kuitenkaan ole jokaisen ihonkipenänsä herra, vaikka\ntyveneksi tikistääkin kuoripintansa, ja niinpä varasti sittenkin\nAlastalon silmä, vaikka kovankurissa pidettykin ja ohjasperien\nsiivoissa, västäräkin pyrstön viipaisun ajaksi sivusilauksille ja\nLangholmaan, joko keinutuoli pian alkaisi narista, kun noustaan ja\nkävellään katsomaan. Olikinhan sieltä jo Langholma laattialla tulossa,\nmutta ennen häntä oli jo vieressä ja vasemman olan ylitse selän takaa\nPukkila kärppänä ja kurkku pitkänä papereihin kurkistamassa\nvarpaisiltaan ja totipöydältä kiiruulla korjattu vastuudesti täytetty\nlasi kourassa, Härkäniemikin tuntui laattianiskojen tasaisesta\nnotkahtelemisista päätellen olevan takana lähestymässä, hänkin,\nniinkuin Pukkilakin, vaikka verkkaampana, paluumatkalla totipöydän\ntoimituksilta, jonka ympäriltä ja rykelmistä jo oli äänten\nsähinöistä kuullen muitakin kirvoittamassa itseänsä ja vahvistettua\nlasintäyttänsä. Tulevat tramppaavat kaikki rohkeahattuisina nyt\nympärille tunkemaan, niin ettei jää tilanruumaa näytellä Langholmalle\nja rauhassa osoitella, kuinka on ajatellut etustäävin kurotuksen ja\ntakastäävin kuvepielet! harmitteli Alastalo nenätuhimiinsa, mutta\nvalmisteli varovasti väljempää vierilleen ja tunki Pukkilaa taiten ja\nsopuvihkaa taappäin takanaan, jotta oli pöydän edustoilla tarpeelliset\nkääntymä-alat sekä hänen omille etupielilleen että seisomisen sijaa ja\nvapaahaminan suojat Langholman rusthollarillekin ja Eframinvartiselle\nmiehelle, vaikka tulisi tungeksijaa enemmänkin selkäpuolille sullomaan.\n\nSiinä Langholma jo saapuikin, askelten otossa sama varmuus kuin\nsuupielien vakaissa tyvenissäkin ja silmäharmaiden tiiviissä\nselkeydessä, isäntää koko varreltansa, suurentelematon kuin honkapuun\nharmaa nousu tyvillänsä, mutta suorakin, kuten sama honkapuu latvansa\nhuminoihin saakka. Se kivi liikahtaa, vaikka raskaskin möhjäle ja maan\njuurissa istuva, jonka kyljen alle tuo kankipuu on vipunostoon\nsovitettu! vilahteli Alastalon ajatuksissa turvallinen tieto, kun\nnaapuri saapuneena levoillansa seisoi vierillä ja katseen vaaka miehen\nmitan korkeuksilta verkailtansa vaelteli kyynär-alat piirustuksen\nlevittymillä pöydällä! Ei sinun suusi lukoilta sanan oravaista ensi\ntoviin loikille päästetä, ennenkuin silmä on perehtynyt ja ajatus\njäljillä kölin ruodolta kolmen topin kärkeen ylhäällä, rakentanut\nruuman ja pantterien kylkiluut, tunnustellut taklingin touvijuoksut ja\nraakojen ryhdin rikissä, liukunut reilinkien loivitse kaartumakaulat\nahterin vipeiltä keulapuun kurkoon ja lukenut piirtojen hahmoista\nkylkevän laivan laskemilla loiskuvan meren! tuumi Alastalo rauhoitellen\nitseänsä malttiin ja asetellen veriänsä sillä aikaa, kun mielen\nsuonissa potkaisi paisumapaikoilla, niinkuin verkon perissä lahnan\nleiviskäpoika, tieto siitä, että piti penteleessäkin jokaisen prikun ja\nviivanviirun olla paikallansa paperilla kuin präntti! Takaan minä\nkäteni niinkuin pännänikin ja tiedän linjaalini myöskin ja passarin,\neikä Pukkilan pirukaan ole nokkinensa, vaikka syynäisi tuumanmatkalta\nja likinäköisesti silmänkärkiensä nirkopäillä noukkiva järjenjuoksun\npuhtailta ja kynävetimen piukasta kuljetuksesta hiuskarvanpaksuistakaan\nkädenvaajahdusta ja teräkynnen hoiperrusta koko kyytimatkan\ntouvivirstoilla ja kylkikupeitten kestikievariholleilla! karkaisi\nAlastalo luontoansa ja nosti rohkeuttansa sillä aikaa kuin Langholman\nvaiteliasta tarkastusta kesti, Pukkilakin pysyi sanan hiiskumattomana\nselän takana kyttäilemässä olan ylitse ja totilasi kädessä\npiirustuspapereita, ja visseistä totisemmista puhinoista lähettyvillä\nhuomasi, että Härkäniemikin jo oli muitten joukossa pöydän vierillä ja\nMalakiaskin perehtymässä parkin riitinkeihin.\n\nVaiettu olisi kuitenkin nyt ties kuinka kauan pöydän ympärillä, koska\ntosiasiassa oli papereissa katselemista ja ajattelemisen ähisemistä\nkylliksi sille, joka oli päässyt lähelle ja ymmärsi jauhata asioita\npäässänsä, ja koska sitäpaitsi, mikäli totipöydän lähettyvillä\nvalmistuttiin jo lasin lataamisen ja toiskertaisen muonaamisen jälkeen,\ntaas itsekullakin oli joutilasta ajantilaa kävelemisen astelemiseenkin,\nmiestä alkoi olla rykelmältä ja senkuin salissa oli trompun liikuttajaa\ntungeksimassa ja joukon lisänä niillä likitienoilla, joilta näki, jos\noli pitempi ja ylettyi kuroittamaan muitten ylitse, palasen paperin\nvalkoistakin ja riitingin kriipauksia pöydällä Alastalon ja Langholman\nvälitse ja Härkäniemen takaa sekä Pukkilan kurkkivan pään sivuitse,\nvaiettu olisi siis kukaties joukolla kauemminkin ja pitkän ajan, koska\ntoisilla oli katselemista silmän ja mielen vatsan täydeltä ja toisilla\nsährimistä, että saivat hekin näkemisen murenelta paperin pintaa\ntähtäimiinsä, kuka pukspröötin piikin torkottimilta, kuka tyyrilehden\nsaranapaikoilta, vaiettu olisi ja pidetty muun toimeliaan tönimisen ja\njuhlallisemman paikoillansa pysymisen ohella huoli siitä, että lasi\nkäden holhoomilla ei päässyt pahemmissakaan nykäyksissä hulkkimaan\ntäysiänsä ja kalliinmakuisiansa laitojensa ylitse, vaiettu olisi\ntiiviisti ja yksileukaisesti niinkuin tärkeissä tiloissa aina,\npitopöytään kävellessä ja rippikongilla odotellessa, ellei olisi\nLahdenperä sattunut taaskin isosten joukkoon eturiviin pöydän eteen\nHärkäniemen viereen ja hänelle ruvennut aika tuntumaan pitkältä ja\npiimänmakuiselta, koska iätkaiket ei kuitenkaan voinut pitää kasvojansa\nviisaan laskoksissa ja tuijottaa silmiänsä sokeoiksi piirustuksiin,\njonka kriipustuksista ottakoon selvän pappi ja virkansa paskantanut\nherrassöötinki, mutta ei rehellinen kihlakunnan lautamies! Lahdenperän\nleuasta siis tärähti tälläkin kerralla ensimmäisenä sana, ja niinkuin\nvariksen vaakaus männyn latvan istuimilta suvi-aamun hiljaisuudet\nmetsätienoilla, niin mursi nyt vaikenemisen muurit mietteliäässä\npiirissä paljastettujen parkinpiirustusten edessä Lahdenperän\nlautamiehen kärheä äänenräkä. \"Vaak!\" päästelee siis varis herätessänsä\nkiitoksia aamun heriöihin ja loittojen kaikumille, ja täytyi\nlautamiehenkin lauhkentaa sydäntänsä jollakin nokanavauksella, koska\nkuitenkin rupesi mielenhöyheniä virkistämään huomenen tieto, vaikka\nlaiskotuttikin ruumista selvä lentäminen ja siipivähti. \"Juustolaudan\nminä ymmärrän, kun rehellinen puu on puukonnirkolla kriipustettu\nkirjoille ja kaarten kruusuihin, mutta jumaliste, jos minun silmäni\nenää minun ijässäni ja talonpojan naamassa lähtevät hämähäkin käpälille\nja juoksevat järjenjahdissa sikinsokin ja silkkisukin tuommoisen verkon\nsilmukkasillat ja ristinrastit himinhämin ja pitkinpoikin!\" kehui hän\nja paisutteli paasaskeli, koskei ymmärtänyt hepreansvenskasta edessään\nenempää kuin nauta virsikirjasta, ja järki kuitenkin ja Vaarniemen\nmetsä opetti höyläämään puuta myötäsyyhyn ja mieluummin varhemmin kuin\nmuut ja tietävämmät.\n\nTämän jälkeen, ja kun pato oli avattu, oli äänenpito luonnollinen asia\npöydän edustoilla ja luvallinen teko vakaisemmankin harkinnan\npalanpainikkeeksi, niinkuin yskiminen talvikirkossa senjälkeen kun joku\nrohkeampi ensiksi on tehnyt alun ja ryäissyt kurkkuansa ja muutkin\nkaiken alkukankeuden ja muun hartauden ja kahisemisen jälkeen\nuskaltavat noudattaa esimerkkiä ja yksinäinen ensin itäparvelta\nniiskahtaa pidätetymmin ja toinen länsiparvelta jo kileämmin ja\nsenjälkeen tropissa ja yksitellen kuin raesateen ropsumilta tai\nkattilapaikkurin nakomilta paukutellaan pitkin kirkkoa neljän\nristihaaran kaikilla kulmilla niin vaimoväen huokaavammilla puolilla\nkuin miesten käreämmissä penkeissä, oli siis Lahdenperän suunavauksen\njälkeen riukupuu salissa pudotettu sanapuheen veräjiltä ja kellä\nkyntöparilla hyvänsä tie edessä jutun kesantosaroille vaonpäätä\npuskemaan.\n\nHärkäniemi ensimmäisenä oli valmis ja sananvalakka valjaksissa\najatuksen auran edessä. \"Syynännyt sinä olet halkosi pohjapuolta sitä\nveistellessäsi!\" sanoi hän ja kallisteli päänkuorta ikäänkuin itse\nolisi sihtaamisen toimissa, ja rintavuuden kaarrot palkopintoina silmän\ntunnusteltavissa paperintasaisilla. \"Ja hienosti sinä olet siirtänyt\nhalon pinnasta pännän piirtoon sen, joka pohjan mallissa on liukasta:\nkun tuo kuutto lykkii priisissä ja kallistelee neljänneskvartin, niin\nkylki silittelee veden silkkiä niin köykäisesti kuin sulhasen silmä\nmorsiamen kasvohipiää vihkipallia kohden kävellessä!\" vahvisti Malakias\nAfrodite sanojansa, ja tervapihkaista merimiehen sydäntä hykersi ja\nhypytti niin virkistävä ilo, ikäänkuin olisi itse vihkipallia kohden\nkävelemässä ja vieressä tepsuttelemassa silkkikengissä ja\nvalkoleningissä ihme, jota vanhapoikasilmillään tuskin rohkeni\nkatsoakaan sinisen marjoihin ujoharson verhoissa. \"Jukoliste,\nihmettelen minä ihmisluonnon ahneutta ja janokurkun pohjattomuutta,\nettä sinäkin olet päällepäätteeksi perheellinenkin ja naimisissa oleva\nmies, vaikka sinulla sentään ovat taivaan esikartanot jo pelkän\npuukkosi nirkonkin vuolemilla ja sinä silkan peukalosi hierittämiltä\nkaverrat honkahalon jäykät puukyljet jylkiltänsä taipuviksi vesien\nnouteille kuin morsiamen neitseelliset hempeät sulhasen kupeille, ja\nsiirrät silmäsi siristämiltä ja harpin harumilta vaaksaviiruin ja\nhiuskärjen kuljetuksin halonkuvuilta paperinlatuskaisille laivan kuvan\nniin tutkaimentarkan kuin hämähäkki riitinkinsä ja unienkieli\nvalheensa, niin puhtaan pohjaviivan vedolta kuin alusastian mieli ikinä\nmeren tanterilla, ja niin kulkevan sojonsa sujuilta, että kiskoo jo\npaperin naamoillakin ja paljaalta katselemiselta sydänkukkaroa\nmermiehen kylkihäkistä ja rintakuopan pohjilta, niinkuin mannerpakalla\nsamaa sämpylää kolmen kuukauden meripaaston jälkeen jo pelkän\nnaiskannan näkeminen hameen liepeen hilpimillä!\"\n\nHärkäniemi kehui rotevasti ja niin että tuntui, sillä kilotteli kuin\nkilottelikin hänenkin mainitussa sydänsämpylässään tällä hetkellä ilon\npihi, väkevä kuin pien hiki täkkikannen saumaroissa, joita puolipäivän\naurinko koko urakallaan porottaa sydänsuven helletaivailta ja\nkeskimaston torkoilta Atlantin tinan keskellä ja ainoankaan\naallonkärjen heilumatta niillä vatsapoluilla, joita merellä\nlaiskoiltansa on tilaa levitellä lekotella taivaan rantojen välillä.\nHarvoin merimiehellekään sattuu, että laiva-alus koko virheettömässä\nalastomuudessaan kolmen topin korkeudelta kölipuun paljaisiin saakka on\nsolakoiltansa ja salaisiltansa kirjanavoimilla ja silmänlukemilla\njulkisiltaan edessä, ja että ainoan katseen halaukseen saa sulkea\nsielunsa kammion salavuoteessa niin sen, mikä ilmojen näkyviltä\nsykäyttää ymmärtävän sydämen sulhasmiehille rikinousun neitovissa\nylpeyksissä ja runkokaartumain impivillä suloilla, kuin senkin mikä\nmeren näkymättömissä viettelee kokeneen veret miesteoille kurkomieli\nkölisuoran suostuvissa valmeuksissa ja kantavan laivaruuman lantevassa\nvaimoudessa! \"Hirvi halmeniitun partailla sieraimet leviöillä ennen\nkarkua on kaunis eläin ja jalo katsella metsän rannassa sormi\nliipasimella, ja metso oksalla, silmäin punaiset vilkkumilla ja ennen\npyräystä on komea palanen ja meho tähtäiltävä havun keikkumilla pyssyn\npiipun sihdissä, mutta mikäs on vertaa sille ja rintakehän hengenvedon\nlaajentumille, kun silmä siriöiltänsä lukee ja veri neliöiltänsä laulaa\npaperin vitivalkoisilta ja kynäpännän kirjavista kriipunjäljistä\nlaiva-aluksen kuvan ilmieläviltänsä topeissansa ja taklinkeissansa, ja\ntietää järkensä jäsenissä ja toimenneuvon sormenpäissä, että kuva ei\njääkään paperille, vaan että kölillä on tosi edessä ja toppien\ntutistava ilman haukan iskupäissä, ja että on toisenkin miehen vielä\nheiluttava pitäjässä ja itsekin väännettävä myötäurakassa sekä\nhartiaväellä että hihnavoimalla niin ruumiin kuin hengenkin mielessä,\nennenkuin se, mikä tällä hetkellä vielä humisee metsissä jyräkköinä\njuurillansa ja huojaa lauluja latvoissansa lintujen lentämillä,\nennenkuin se on nummella ja kylkikaatumillansa kuritettu kuuliaiseksi\nhonkaniskoiltansa, ja kirveen keikkumin ja sahanterän soittamin ja\ntalttatuiman taputtamin opetettu ymmärtämään, että kolmenkyynäräinen on\nsittenkin kolmikymmenkyynäräisen herra, kun hänellä on piiruja\npapereissaan ja teräksensä päässä vartta; ja että kopevankin, vaikka\njäykän varreltansa, on taivuttava kapevan tahdoille, vaikka hienon\nviiruiltansa, kun järjen tutkain on kuljettanut kynän kynttä edeltä ja\ntaito terinensä tarkaltansa noutaa askeljälkiä jälestä ja veistää\nuppiniskat suoltuville ja syltäsyisten honkajylkkäin järkäpinnat\nviivojen vedoille ja sääskisääri harppikaaren neuvoille ja notkimille!\"\n\nHärkäniemi oli harras kuin hauki vetosiiman päässä ja niin todenperästä\nsydänperukoiltaan ja nenänharuiltaan riitinkien vanoissa, ettei\nitsekään huomannut, kuinka kieli oli ruvennut lyömään isoa läppää ja\nsuu päästelemään komeoita, ennenkuin kuuli äänensä ja omat sanansa.\nTäyskasvaneena miehenä ja naurunymmärtävänä parroiltansa riensikin hän\npaikalla hämäämään liikoja juhlallisuuksia puheistansa ja liikkumaan\ntaas tavallisilla jutuntanterilla ja suutaritekoisilla Härkäniemen\nanturoillaan. \"Kärpäsen kärsäpään piirustuksia minä olen joskus\nkatsellut sen kuonopuolessa, ja ihmetellyt jumalan viitsimisen vaivaa\nniitäkin hienouksia ja semmoisen elukan tarpeisiin harppiessaan, mutta\nsitä minä en ihmettele, että sinä olet ähissyt lihavassa ruhossasi\npöytäsi edessä ja tuhissut paksuun nenääsi paperisi yllä, ennenkuin\ntuommoinen pitsi on syntynyt sinun sormiesi työnä ja nyplätty joka\nsolmulleen valmiiksi, ja ennenkuin tuommoisissa tuoluissa ja noissa\nkangas-asetelmissa on sinun pujottamiltasi jokainen säije ja\npasmalanganpää sujutettu loimillensa ja tiukistettu paikoillensa\nkaiteen kaitsemille ja niisikertojen komennoille!\" ilmaisi hän siis\ntunnustuksensa uuden kerran ja paremmalla tavalla luonnollisesti ja\nilman leiskauksia koronkannoissa ja hartiaheittoja selkäryhän\nsuorennuksissa.\n\nPukkilalla oli taas ollut nielemistä täytensä ja ylipaljon. Ensinnäkin\ntuo pahankyljen Härkäniemen ijänaikainen Vaasan kapteenin juttu, kuin\ntalia tuleen ja päreen liekkiä rohtimiin, kun muutenkin ja ilman\nsitäkin olivat ympärillä kuin salakat onkimadon närpillä, ja Eenokkia\nmyöten jokaikisellä pöksyt valkeassa, kun vaan parkin sanakin\nmainittiin salissa! Määkäseppäs kureillasi katraalle aidan takana, niin\n\"pää -- pää -- ppää!\" veisataan virreltä jokaisen kolmenkymmenen kuonon\nnuotilta ja venyttämiltä, ja vaikka täällä ovat oinaat partaisia ja\nkaritsat viiksisiä, niin yritäppäs tepposta, ja joka nurkasta kuulet\nsaman määkän: \"parkki -- parkki -- pp-aa-rkki\"! Harmitti enemmän kuin\nkestää halutti, vaikka kestää piti! Senverran sentään oli saanut\nitseänsä kevittää, että oli sivusihkaa, vaikka muittenkin kuultavaksi,\nsuhaissut Härkäniemen taannoisen jutun päättyessä Lahdenperän korvaan\n-- jollekinhan täytyi sydäntä purkaa, koska sisuksissa kanitti ja\nmiksei siis sille, joka lähimpänä istui, vaikka hän olikin Lahdenperä!\n-- 'Härkäniemellä on niin paksu parta, että juttu siilautuu karvojen\nlomitse tuntikaupalla ja verkalleen, kuin pitkä piimä tuopin suusta ja\ntervan paskat tynnyrin pohjilta! -- Niin, sinusta tässä prätisemme ja\nsinun partasi kiiruista!' oli hän lisännyt, kun oli huomannut\ntoisillakin vierillänsä kallisteltavan päätä ja Härkäniemenkin\nnoukkivan isoihin korvanlehtiinsä sen, mikä niille oli terveellistä, ja\nmikä niille oli tarkoitettukin. 'Mutta saakeli sittenkin, sinulta\nunohtui kokonaan laskematta, montako karvan haivenan päätä Vaasan\nkapteenin poskiparrassa antoi itään ja montako länsisträkkiin!' oli hän\nvielä lisännyt myrkyn mauksi, koska tilaisuus oli ja sopi ja nopea\nkerkesi. 'Tusina useampi kummassakin leukapielessä erikseen kuin\nsinulla molemmissa yhteensä!' oli Härkäniemi vastannut ja kääntänyt\nselkänsä: pistos oli sittenkin sattunut pehmiään paikkaan, ja äijä\nnenäyksissään, kun kehuminen oli karsasta!\n\nTämä olikin ollut Pukkilan ainoa mielihyvä pitkään aikaan ja sekin oli\ntapahtunut jo sohvalla istuessa ja ennenkuin Alastalo oli hakenut\npiirustuksensa pöydälle ja levitellyt. Tässä nyt sai toisten selän\ntakana kurotella kurkkunsa sijoiltaan eikä muuta saa silmänkärkeensä\nkuin puhdasta pännän vetoa ja silkasta käyränjälkeä niiltä kohdilta,\njoilta laivanmuotoisen on oltava liukkaan aluspuiltaan, ja nousuryhtiä\nniillä uljaspaikoilla, joilta masto-astia puhuu komeoita kelle hyvänsä\nja hivelöitä merimiehen silmään ja sydämeen! Peto Herman on halkopuun\nkimpussa ja mato silmiltänsä löytämään juoksut puun luonnossa\npohjamallia veistellessään! tunnusti Pukkila karvastelevissa\nmunaskuissaan ja nieli kuin apteekista ostettuja pillereitä. Edes\nkärpänen olisi suvikuumilla juosta prikuttanut pilkkujansa\nsopimattomiin paikkoihin paperilla, niin saisi osoitella riitinkeissä\nja kysellä pilkata, mitäs plokkeja tuohon on tarkoitettu! toivoi\nsadatteli Pukkila kristillisissä sisuksissaan, kun armoton ja\nauttamaton asia oli se, että viivan virhettä ja käsialan horjaa ei\nsilmä keksinyt kankopaperin pohjilla, ei keulapiikin keuloilla eikä\ntakastäävin pielillä, ei vesirajan juoksutuksissa eikä rikinousun\nkenoissa, ei raakapuiden sarvisissa vaajoissa eikä taklinkiköysien\nhämähäkkisissä verkkojuonissa, ei vaikka olisi lukenut ja rukoillut\n\"Isämeidän\" huulillansa, taikka noitunut silmänsä piruiksi!\n\nPukkila oli itse veistellyt kölin soikoa puuhun ja siirtänyt\npassariharpilla halonkyljen kaartumia paperin oikosille ja tiesi käden\nkuljetukselta ja ranteimen kevittämiltä, mikä työ oli visua ja missä\nkireissä kielen kärki oli pidettävä ohuen nirkolla keskellä suuta,\njotta vuolto tärkillä kohdalla onnistui hienoksi ja hengittäväksi ja\npiirronveto rohkeiltansakin ja avoimenjuoksuilta tarkantiukaksi ja\nhiuskarvan hipomille, eikä hän makoansa siihen kylmyyteen ollut saanut\nkaraistuksi, että olisi vasten parempaa tietoakin ja silmien selvää\ntodistusta raittiin suin ja silkalla rehellisellä sanalla juljennut\nlaitella morkata semmoista, jonka oma sisu, vaikka karvastellenkin,\nkuitenkin pakosta tunnusti ja vastakarvaisesti kehui puhtaaksi työksi\nja mieskäden jäljiltä lähteneeksi! Ei edes huuliinsa nupista ymmärtänyt\naluksi, ja nahoissansa olisi kukaties pysynytkin ja kiukutellut ja\npihahdellut vain kiukaansa sisäkivissä, ellei Härkäniemi vieressä olisi\naivan korvanjuurissa kuin hyttysen hörhiäinen röhissyt kiitoksiansa ja\nlevitellyt kehua sanoihinsa niin paksulti kuin tätimusteri voita\nkummilapsensa vehnäleivälle, niin että sai sekä hävetä että suuttua,\nkumpaa enemmän kerkesi. Ei Pukkila mikään enkeli ollut, ei varsinkaan\ntämmöisenä päivänä, jolloin kärsivällisyyden saumat muutenkin olivat\npiukalla hänen liiveissänsä ja kovalla koetuksella, ja niinpä saikin\nHärkäniemi hälväyksen parhaisiin psalttarivirityksiinsä. \"Mihinkäs\nAlastalossa aisakello on kadotettu, kun sinä sen virkaa hoidat ja\nrämiset salissa? Aisakello sanon, vaikka lehmänkelloa tarkotan ja\nmahohärkää tanhuvilla!\" Nyt oli ilves pussikoillansa ja hammas\nverenmaulla! \"Variksen huiluko visersi vai taikinahulikkoko sivasi\nvalssinsilkkiä anturapohjistansa? On kraakunmarjakin marja ja\nojasammakkokin vesielävä, mutta mitä sinä ymmärrät pitsinpynteistä ja\nMalakias kankurin polskista, sen selittäköön Athanasius ja\nnyplinpenkki! Koska härän turpa on kuunnaamaa nuolaissut kuonopuoleen\ntaivaan taululla ja sinun järkesi juhtasorkka astellut vakoa\nvirkkineulan sipsuvarpaitten jäljissä? Jo venyy harakan luuhuulikin\nnaurunleviöille, kun kana luulee itseänsä linnuksi ja räpyttelee lentoa\ntarhalta, ja nauraa räksyttää sitä viattomampikin, kun oinas poikii ja\nHärkäniemi on viisas tuolupuissa!\"\n\nNyt sai taputtelu kuitenkin riittää näillä puustipuolilla ja Härkäniemi\njäädä rauhassa tunnustelemaan, karvasteliko hengenihossa kynsikäyrien\nraapaisu, sillä Alastalon poskipakara odotti, ja kun kynsien nelihara\nkerta oli kirvotettu ja irvillänsä tassukan tupsuista, niin miksei sitä\nviljellyt sinne, jonne parhaiten kutitti ja makeimmin sivalsi! \"Vai\ntuolupuihin ja nyplinnäpliin Härkäniemi sinut istutti?\" sanoi hän\nalkumaistiaisiksi Alastalolle, ennenkuin tosikähmimisiin kerkesi.\n\"Vaimoihmiseksi ja raumalaiseksi sinä olisitkin koko mies!\" lisäsi hän\ntunnustuksen voidetta harminmauksi ja mielenmustikoiksi toisen\nsydämelle sen ajanpalasen kestäessä, jonka silmä silmittömiltäänkin\ntarvitsi hakeakseen kynnen raapasemisen rakoa iskettävän ihoilla.\nTynnyrin ja kymmenen kapan ruissäkki laattian tasaisilla on\nitsepintainen pideltävä sen jäykänkin pojan hyppysissä, joka tietää,\nettä tynnyrin hän kukaties hyvässä lykyssä ja mieskilpailussa vääntäen\nkeikauttaa keinottelee niskoillensa, mutta ei surmiksensakaan kapan\nvertaa enempää, ja liukkaallekin vedenkielelle ja viekkaallekin\nloiskuvarsalle on tihdattu tervarako ja pietty kyljen sauma\nhaaksi-aluksen kuvepuolella ja sivusiliöillä semmoinen kiusanpaikka ja\njuoksunpilkka, jonka sylkemillä saat tehdä turhan työtä, haaskata\nhartioita ja viertää venyviäsi, ryngitkö sitte harjaspäinä karkumenossa\nkylkiseiniä vai nuoletko likisovussa huultesi hipumin kölin kutimilla:\nPukkilalla oli nyt sekä Alastalossa, Alastalon Hermannissa miehenä,\nettä piirustuksissa, Alastalon Hermannin laivapiirustuksissa pöydällä\nsaman Hermannin työnjälkenä sama tihuvanpaikka ja urakantaksi edessänsä\nkuin tynnyrin jyväsäkin nipinnapin nostajalla tynnyrin ja kymmenen\nkapan keikauttaminen laattialta ja rotevasti omille ryhille, ja kuin\nmeren pojan nopeallakin ja suonekkaalla peukalolla hulivan paikan\nlöytäminen niillä tunkemilla, joilla honkalankku vereksillään on\ntervahampulla ja taltan nakomilta tilkistetty vereksen hankalankun\nviereen pisaranpitäväksi ja kymmenenmiehen hengenturvaksi väkevilläkin\nheilumilla ja syltäkyömyistenkin harjaniskojen roiskumilla. Mutta jos\nolivatkin tihuvia ja syhyvienkin sorminäppien yltämättömillä, ja\nkärpävänkin järjen kynsimättömillä sekä mies vartensa ryntäiltä ja\nmielensä niskoilta että paperit silkoisilta vedoiltansa ja kynänkärjen\npuhtaalta ymmärrykseltä, niin nyt ei auttanut kysyminen, lensikö\npäistikkaa ja nokillensa paasiin, vai sieppasiko siivenhavi ilmaa, vaan\njotain oli nyt sanottava ja haukka sydämenhäkissä päästettävä\nkynsillensä koettamaan nokanluuta, oliko missä mitään iskettävää ja\nrepelemisenmakuista: vaikka louhikon kiviin hijoo käyriänsä, kun\nkipenöitsee kärjenpäissä!\n\n\"Mullikkoja sinä poikamiehenä joskus seilasitkin Tukholmaan\nkansilastina jahdissa, ja vasikkojakos sinä parkissasikin vielä\najattelet rahdata spanjuutareille paistin-möö'ksi, koska karsinakin jo\non valmiina?\" kysyikin Pukkila äkisti ja joksikin käärmeenpistokseksi,\nkun pirautti sisuksissa enemmän kuin kevittämättä kesti ja silmä edes\nahterikorin kehäkaiteessa luuli napanneensa semmoista, johon sopi\nkairata sananpeukaloa kynsipäin. Oli pahustakin ja todenperästä ja\nvanhanaikaisasti tolpattu yksinkertaisesta puuparrusta ja veistetystä\nneliskantista koko aitakehä peräkeulan ympärillä puolkannen suulta\nylälaidalla puolkannen suuhun alalaidalla, eikä herrasittain ja\nengelsmannisti puikkotangoin ja rautapylväin, niinkuin minä rakentaisin\nja kaupunkilaisetkin nyt jo tekevät takahäkkinsä! \"Meidän pihatossa\nminä olen sentään antanut pistää aidan puolat tihuvammalti\nparsiin, kuin sinä olet arvellut tarpeelliseksi riukua parkkisi\nahterikarsinaan!\" lisäsi Pukkila vielä levollisia ja tiukisti\npiukemmille sitä kuuttinuoraa, jonka pää oli sattunut kouraan. Ei\nihminen sentään jaksa ajattomia aikoja pysyä nahoissansa ja hurskaana,\nkun sisuksissa kiehuu enempi kuin partaissa on laitaa pidätellä\nsisäpuolillansa, ja niinpä räiskähtikin nyt Pukkilasta ja hän puhui\nAlastaloa suoraan silmiin tuuman matkalta omista hyppelevistä\nkulmakarvoista: \"Pihattojakos, Kustavin pihattokarsinojakos sinä lähdet\nseilaamaan Espanjaan! ja voimaakos, voimanlisää Atlanttiin, kun miehet\nluantaisin luutivat lannan pakalta?\"\n\n\"Älähän silmiin lennä, ennenkuin partasi olet silittänyt!\" torjui\nvarjeli Alastalo itseänsä ja rauhoitteli toista, ennenkuin enempiin\nkeräjiin rupesi. \"Puu on kelvannut aineeksi kirkon parven\nparraspieliinkin ja kelvannut on puu pukin häkiksi Uskonkin\nkantäkkiin!\" lisäsi hän käreämmin: mies kärsii kutituksen ja ymmärtää\nleikin, jos on vain parta kysymyksessä ja oman leuan liehu, mutta älä\nmene peukaloinesi liika likelle säyseävatsaisenkaan miehen työn jälkiä\nnäiden helläpaikoilla! \"Pujota sinä rautalankarihmaa pitsinkruusuiksi\nkrinuliineiksi oman muijasi pursto-kantäkkeihin, tai vaikkapa\nkarsina-aidaksi oman lervisi löysäpaikoille ja veräjänsuille, mutta älä\nsinä kukonsulkia orivarsan häntäharjaksiin ripustele, äläkä rautatikun\nrikkoja niille pielille pystyttele, jotka laivassa laulavat honkavia,\nkun merenpoika hyrskien kosii ja sylkee kyljillä lentävän! Rauta on\nrivo silmään ja vääntää tuntoa kuin rikka viililusikassa ja raiska\nvihkihameessa, kun se torkottaa väärällä sijalla ja seisoo kärkii\nhonkapuun silkosilla kuin piikki elävässä lihassa kynnen alla, ja\nsitäpaitsi mitäs luulette kantäkkilankun sydänsyissänsä ja\nmäntytiiveissänsä pitävän siitä, kun ehopintaan taltataan raudantylyä\njohtamaan ruostevettä sisäsuoniin, ja merilaukka tekee työtänsä\nytimissä, vaikka pinnankarvaa kuinka kultaisesti tervattaisiin: se\nlankku, joka kestäisi kaksikymmentä vuotta on kymmenessä vuodessa mätä\nja pehmeä kuin keitetty mäti!\" Viimeisessä lauseessa oli jo Pukkila\npudotettu silmistä ja asia selitetty järkiperältä muillekin salissa,\njotta ympärillä ymmärrettiin, kuka taaskin oli puhellut turhia ja millä\nvikurin neljästyksillä ohjakseton kieli Pukkilan suussa saattaa karata,\nellei sitä suitsita.\n\nPutoo joskus vahingolta tai kenen kohiloidessa päreen kieleltä karren\npalanen lastukasaan takan juurella, ja on palanut kokonaisia taloja\nkatonharjaa ja viimeistä hirsikertaa myöten, ellei joku neuvokas\nvieressä ajoissa äkkää ja tallaa tuhonluikeraa sammuksiin anturansa\nalle niinkauan kun viholainen vielä on matonen ja hiirenhännän\nlieruilla laattialla, eikä jo kaapase orhin tuiskassa orsia kohden ja\nlihoo kärpäsen nieltyään härkästä nielemään, ja härkä saaliina kielen\nsaavuttamilla nuole jo samaan lonkaroon koko laidunta aitoinensa\npäivinensä! Laiva-asiatkin ovat tulenarkoja asioita ja rohtimisia\npideltäviä valkean lähettyvillä, varsinkin jos samoilla pöydän nurkilla\nja samoja parkinpiirustuksia on tarkastamassa, toinen puolustamassa\ntekonsa jälkiä ja toinen hakemassa lovipaikkoja ja peukalon töherryksiä\nsamojen jälkien saumakohdilta, kaksi sellaista tietomiestä kuin Pukkila\nja Alastalo, ja näillä samoilla miehillä on kahdenkymmenen vuoden kani\nselvittämättömänä välillään siitä seikasta, kumman nenä on hienompi ja\nkriipasee paremmin, kun oikein tosipaikka tulee ja naakeli naakelilta\ntunnustellaan, kuka se on, joka ymmärtää ja kumpi ei, ja osoitetaan\ntoisillekin, jotka itse eivät haista, mikä tikku paavinpelissä\nsittenkin on paavintikun tykevyinen. Ties mitä tuimia tästäkin\nviattoman kipunasta nytkin siis olisi saattanut syttyä ja mille\nlieskoille riita olisi loiskinut parkin toppeja myöten, jos orava nyt\nolisi päästetty käpälilleen rikiin ja roihuhäntä saanut juoksemisen\nvallat kantäkin laidoilta köysitikkaillekin ja saalingin sarviin, eikä\nLangholmaa olisi ollut paikalla tallaamassa paloa kohta alkuunsa\nanturainsa alle ja sammuttamassa kytöä ennenkuin se oli liekissä.\n\n\"Minä olen katsellut sinun piirustuksiasi\", sanoi hän rauhallisesti\nAlastalolle ikäänkuin pellollansa isäntä, joka leporupeaman ja\nelokahvien jälkeen katkaisee turhanjaaritukset ja muut joutilaat\nleuankiskoittelut kankarepakan pyörtäneillä ja nostaa sirpin ruohosta\nkäteensä merkiksi väelle, että kuppiparit ovat nyt tyhjennetyt ja\nkakkuneljännykset poskissa ja aika taas liikkuakin ja lähteä\nsaranpäähän. \"Minä olen katsellut sinun piirustuksisasi!\" sanoi hän\nsiis ikäänkuin muut jutut ympärillä tähän asti olisivat olleet hyttysen\nhurinoita ilmassa, joita aikamies ehkä kärsii korvissaan sen ajan kuin\nniitä on kuunneltava, mutta jotka unohdetaan, kun askelille päästään.\n\"Ne ovat hyvät senverran kuin minä ymmärrän!\" lisäsi hän ja kokosi\npurjettansa vaatimattomuuden reiveihin ennenkuin päästi puomin\npyyhkimään. \"Koska sinä olet varma asiastasi, enkä minä tähän asti ole\nvahingoille joutunut sinun kelkassasi, niin minä puolestani olen myötä\nja mukana: kahdeksannesta minä olen ajatellut osakseni, jos semmoinen\nneljänneksen puolikas minulle liikenee parkista!\" Se oli tasaisesti,\nhyvinkin tasaisesti sanottu, eikä ääni levennellyt enempää kuin muukan\nniskan muhka, mutta humahduksen kaltaista tuntui kuitenkin salissa, kun\nsananvakaa vaakapainossaan oli pudonnut ja kukin kerkiämisensä\njärjestyksessä oli selvittänyt ajatukseksi päässänsä sen, jonka\nkorvanlehti jo varhemmin oli hahmaissut talteensa: kahdeksas-osa\nparkki-aluksesta on kuitenkin aikamoinen ruuanpalanen ja metsolintu\nteerikanaksi yhden ainoan suunavauksen paukasemalta!\n\nAlastalokin, joka semmoista kuitenkin oli odottanut ja joskus lasin\nvieressä uskonut ajatuksensa Härkäniemellekin: 'kahdeksattaosaa\nvähempää ei Langholman Efram kirjota, vaikkei enempääkään, sillä hän\nastuu askeleensa niin kirkonkongilla kuin kotomäelläkin aina\nisännän mitalla tasalleen haarojensa mukaan ja täydesti: ei\nkurjenkoipia kurotellen suosilmien ylitse, eikä nälkäpukin loikissa\nkalliolaitumilla, mutta ei myöskään kinttua kihnaten tai varvasta\nvaroten niinkuin lehmä tanhualla tai kana tarhan rikoilla!' Alastalokin\nsiis, vaikka oli varautunut, nielaisi pari kertaa kuivaltansa\nkurkkuansa, kun nyt oli tosi todelta edessä ja miehen sana salin\nkuulumilla, valjashevonen valmiina aisoissa ja kakkulakoukku painettu\npaikoillensa rekikuorman vetoväärttiin: ryskäseekös anturain alla, kun\neloviljat liikahtavat saralta ja lähtevät jalaksilla riihille! Huimasee\njoskus piukkaakin pääkerää, kun tanner anturain alla on komentosillalla\ntavallistakin paremmalla nousukurilla ja lankunlaisto kalteviltaan\nkurottelee jälestä samoille tähtien sihdeille, joille keulapuun\ntorkokin kiehuviltaan kiipee meriorhin harjoilla edeltä, ja saattaa\nhumaltaa väkevääkin verta, kun myötäisen kiihto sylkee laitaa ja haaksi\nkarkaava paeten vapisee niskoilla kantavan meren ja vyöryvän syöksyn!\nTunsi Alastalokin nämä parin nielemän hetkeä omassa salissansa ja omien\nlaattialankkujensa narisemilla mielessänsä ja kurkkunsa kutimilla\njotakin samanmakuista kuin Siwiänkin peräkannella joskus sydämensä\nsylkimissä, kun meri parhailtansa vierittelee lykkiviä loiviansa ja\nlaivan lastu lentäviltään luulee itsensä linnuksi purjepingan\nsilpivillä pyyhkimillä! Myötäsen keviöillekös nyt laita löysi ja\npaiskoikos pultaani paisuvilleen raakapuissa? laulahti verissä\nmenemisen riemu ja merimiehen ilo kuin silkin silo!\n\nSe mies oli tyytyväinen, jos toimennopeakin, joka nyt ripeästi haki\nhanhensulan pitimiltään, pikakiiruin aukaisi hopeakannen\nkristallitolpon suulta samassa menossa ja laati tilat vapaiksi\nlaivakirjalle piirustusten edessä pöydän etusilla, levitti\npaperit valmiiksi ja avoimiksi eteen ja siirsi vielä tuolinkin,\nnahkatopninkisen ja kaartuvaselkäisen mahonkituolin, joka vartavasten\noli tätä tarkoitusta varten nostettu tavalliselta paikaltaan\ntakakamarin kirjoituspöydän edessä saliin, siirsi tämän Eevastiinan\nperintönä Maanpäästä saadun juhlatuolin pöydän suojilta ja siivun\nvarjosta julkisemmille ja sopivasti istuttavaksi. 'Liikkuupas karjukin\nkylkinensä kärpän kiiruilla joskus ja kähmii viidentoistaleiviskän\npaistikin sukkulan keränä karsinassa, kun kärsä haistaa ruuheen\nkaadettavaa sakoa!' ajatteli Pukkilakin karsaasti kipenöitsevissä\nsisuksissaan, kun piti vierestä ja toimettomana seistä todistamassa\nteerenpeliä edessänsä ja katsella oman verkon risusaaliilta naapuria\nlahna-apajansa nostotoimissa! 'Sitävarten hyljekin on lihava, etteivät\nkulkiluut ole tiellä, kun on oltava liukas kääntymillä silakkaliudan\npurstopuolilla ja sitävarten kait sinullakin on hyllisi, että olisit\npaksuiltakin paikoiltasi ankerias ja livahtaisit sinun kylkinesikin\nrasvattuna aidan raoitse papupellon hernehalmeille ja popsimiselle\nsiellä, missä laihempikin ja kuivanahkaisempi jää kaistaryntäisenäkin\nja kurkikaulaisena riukupuiden väärälle puolelle ja veräjän taakse\nrehellisyyden osille ja tyhjän nielemisille!' pureskeli hän\nharminapetta sydämensä hinkalossa, koska muutakaan ei ollut hampaisiin\nja ajatuksen leukaa kuitenkin oli käytettävä! 'Jumaliste, olisi minulla\nleiviskä lisään sinun kahteentoistasi kropassani, niin minä ähisisin\nmyöskin ja rehevöitsisin nahoissani, enkä pippuroisi kipenöitsisi\nkuivissa luunkanteissani, niinkuin nyt!' suomi suolasi hän sekä\nitseänsä että toista edes sydämensä karvastelevissa salakamareissa ja\najatuksen piiskansiiman hollilla, koska julkipuhetta ei kuitenkaan\nsopinut näissä sakramenteissa päästää parrastansa, niinkauan kuin oma\njärki oli voitolla ja mielenastian vyöpaikat kestivät! 'Saakoon\nlahnansa maihin ja parkkinsa papereihin, mutta Pukkila minä sittenkin\nolen ja Petterinä pysyn ja Pihlmannina kävelen trompuissani!'\nlohdutteli sadatteli hän ja karaisi itseänsä, koska karvaskin palanen\non nieltävä miesmäisesti, ja kukon kiekaistava kukonluontonsa\nharjaksille silloinkin, kun pöksyt omine älleinensä pötkivät pakoa\ntoisen kieppaavamman nokilta!\n\nVuorenharmaa on kuitenkin harmaata vuoren rintaa, eikä haukkakaan,\nkuinka villiikin sydämenahma höyhenkarvojen peitossa, kynsiänsä\nkoettele ja nokkansa käyrää verille iske sinne, mistä yrittämättäkin ja\nvanhoilta kokemilta tietää jäykänkin vain kirpoavan kovemmastansa\nlysmille taittuneena. Pukkilakin siis antoi anteeksi itsellensä, että\nhän näissä nokkavastaisen puuskutteluissa ja seinätörmien edessä\nkuitenkin malttoi mielensä ja säilytti kasvojensa sileät ja näkyvät\npuolet hurskaina, vaikka verissä kiehuikin pahemmin kuin kannen alle\nkunnolla sulki, ja kulmaluitten karsinoissa karasi ajatusta kuin\nkymmenen orivarsaa yksien ohjasperien suitsittavina! Ei hullukaan\nkivenmuhkuraan pure, kun semmoinen on sattunut pähkinän sijasta\nleukatarhaan, vaan säästää hammastarhansa parempaa palasta varten, ja\nmitäs minäkään sormeani yrittäisin sormikoukun vetoon, kun on tuuma\nterästä ohennettavana koukun nokassa suoraksi! ajatteli hän ja asetteli\nsopusukaan sydämensä haruksia, koska paljaalta oman itsensä maulta\ntunsi, että voimaton tässä kuitenkin täytyi olla ja päästää se kivi\nkierimään, jota ei jaksanut pidätellä. Lahdenperäkin seisoo tyhmänä\nvieressä ja katselee silmähikoin päältä isompiensa toimituksia,\nikäänkuin janokurkku vaahtotuopin kulkemista muilla paremmilla\nparroilla ennenkuin oma kallistamisen vuoro tulee ja saa hörppiä sen,\nmitä tyhjiä on pohjille jätetty! ajatteli Pukkila vielä karsastaakseen\nedes sydämessään ja jonnekin käsin hälväyksen, koska mieli alkoi olla\nniin pehmitetty ja kesy, ettei hammasta enää haluttanut tosipiskeihin:\ntehkööt papereineen, mitä tekevät ja kriipustakoot sulkineen, mitä\nkriipustavat! alistui hän ja vältti sen erän, jonka jaksoi, olla\nsilmänvarastuksellakaan katsomatta koko Langholmaan ja Alastaloon ja\nmuihinkin, mitä olivat olevinaan!\n\n\"Sinä kirjoitat nimesi ensimmäiseksi, ja minä toiseksi!\" olivat\nkuitenkin ne harvat karvastelevat sanat, jotka Pukkilan kaikista\nsilmänpudottamisista ja ajatuksen luomilautojen ummistamisista\nhuolimatta nyt oli noukittava korvalehtiensä kouruun, ja\nsalamanvilaukselta täytyi hänen vielä täytymältäkin nähdä ja omin\nsilmin katsella, kuinka kyynäräinen hanhensulka nyt todella Alastalon\nvakaan juhlalliselta oijentamalta siirtyi Langholman arvokkaaseen\nkäteen ja kuinka se mies, jonka pitäjässä aina oli astuttava\netummaisena tai istuttava ylimmäisenä, oliko sitte peijaissaatto\nkulkemassa kirkkotanhuan suulla tai pitopöytä aterioitavana hääsalissa,\nsanottava seurakunnan puolesta tanasana silloin, kun oli riita rovastin\nkanssa piispankeräjillä tai seisottava jukona joukon edessä ja\nyhteisestä puolesta maaherran supliikeilla, kuinka tämä mies\nsamansuoruisena kuin aina tärkeissä tapauksissa ja leuanpito\nvääjäämättömillään nyt päättävästi istui valmiiksi asetetulle tuolille,\nveti povitaskustansa mustan nahkakotelon, sovitti kultasankasilmälasit\nverkakseltaan nenälleen, ja ennen ratkaisevaa toimitusta ja asiakirjan\nlukemista vielä kohotti hanhensulkaa kädessään ja koetteli viimeisenä\nmenona ennen alkamista peukalonsa kynttä vastaan, oliko kynänhari\nleikattu taipuvaksi ja sujahtavaksi kärjeltään: Alastalo oli\nvalmistelujen aikana verkakseltaan ja varoviltaan siirtänyt kaksitoista\nleiviskäänsä puolemmille pöydän edustoilta ja muutkin olivat esimerkkiä\nnoudattaen tehneet tilaa ja siirtyneet loitommille palaten paikoillensa\nistumaan siksi aikaa, kunnes kullekin tuli vuoronsa ja ne olivat\nkirjoittaneet, jotka olivat järjestyksessä.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\nNimien kirjoitus alkaa ja latvaosia merkitään kirjaan, kunnes Pukkila\npäästää suustaan varomattomia ja Alastalo vielä varomattomampia, ja\nSiviä tulee saliin samassa, kun hänen nimeänsä mainitaan.\n\n\nParkin peruskirja oli nyt siis avoimiltaan arkkipaperin levuisena\nLangholman edessä pöydällä, silmälasit sovitetut hänen peritylle\nisä-Eframin nenälleen ja hanhensulka koeteltuna ja koholla\nvalmiina hänen kädessään, vaikka vielä mustetolppoon kastamatta.\n\"Allekirjoittaneet retarit ja rehelliset laivanvarustajat, kaikki\nKustavin pitäjästä, Turun ja Porin maaherranlääniä, sitovat ja\nkirjoittavat tämän paperin voimalla ja nimensä merkitsemällä itsensä\nvarojensa vakuudella ja osamääränsä väellä vastaamaan ja kruunun\nmyntissä tai rahaksi arvioiduissa luonnon suorituksissa selvittämään\nkaikki ne menot, kulungit ja rahalliset ulosmaksut, jotka avoimen\nyhtiön vallalla ja vastuulla rakentamamme yhteinen parkkialus\ntäysrikisenä tarvitsee kölipuulta taklinkeihin asti purjevalmiina\nlästirekisteriin merkityksi tullakseen\", luki hän paperin otsikolta ja\npunnitsi kutakin sanaa kohdaltansa ja kantavuudeltansa, ennenkuin\nlähensi kynänkärkeä paperiin ja sulka aloitti ratkaisevan\ntoimituksensa: täytyihän tietää, mihin itsensä sitoi ja mihin\nmuutkin velvoittivat itsensä. \"Mihin sitoudumme ja jokainen\nnimikirjotuksellamme kohdaltamme vahvistamme\", luki hän vielä\njuhlallisen ja laveammin käsialavedoin kirjoitetun loppusanan,\nennenkuin käsi lähti liikkeelle ja ensimmäinen allekirjoitus syntyi\npaperille. Langholma oli poikana saanut kirjoitusoppinsa Salmniitun\nkomsarjukselta, ja osasi ranne vieläkin nuoteilta sekä sen keveyden\nsulan kuljetuksessa että sen sidonnan jäljen juoksutuksessa, josta\nRosenlöf-vainajakin, jos olisi vielä ollut elossa ja olanylitse\nkatselemassa, olisi tunnustanut ja sanonut: noin poikaseni, noin nimi\non kirjoitettava, että julkee itsekin tunnustaa nimekseen, eikä epäile\njälkeenpäin, että varis on travannut varpaineen paperilla: 'ajattele\naina, poika, kun pännää kuljetat ja nimesi kirjoitat, että taivaan\nportilla Pietari joskus ennen avaimen viljelemistä saattaisi kysyä\npapereitasi ja kytätä käsialaa ja lukea Eframin Färmiksi ja Lypyrtin\nrosvoksi ja merihaaskaksi ja lähettää sinut kuumempaan kestikievariin!'\nPuhdas nytkin syntyi nimen jälki paperille: \"Efram Eframsson\nLangholma\", isot kirjaimet painopaikoiltaan siten vapaasti\nsujautettuina lavean avoimiltansa paisuville kaarillensa ja hienot\nkohdat niin keviälti johdettuina silmuksiensa siroille kiekuroille kuin\nvain ja ainoastaan hanhensulan taipuisa veistokynsi juoksemiltaan\nsaattoi levältään ja liukuviltaan piirrellä notkevia paperille; pienet\nkirjaimet kiireen katraana tasajonossa ja riviriimissä kuuliaisina\nisosensa takana, kuin meren liukumilla sorsaemon kinterillä vilistävä\npoikue nokat sojolta siimanviistäviltä menokirissä karkukurkuin, pienin\npotkiva matalimpana viimeisenä hutkimillaan! Vielä oli juollettavana\nlenkin kaarto nimen alle sulan kynnen taipuvimmalla paksulla ja\nsujahduksen keveimmällä lennolla, jotta uiskentelisi \"Efram Eframsson\"\nkuheran kiehkuroilla kuin haahden honkakylki liehtovien vesien\nlykkivillä hyrskeillä ja seppelsäihkeillä, ja jotta nimen\nvaakaa, polvesta polveen ja isästä poikaan, samanpainoisena ja\nsamankaltevuisena talonkirjojen kankealle ja asiapaperien juhlallisille\nmiehestänsä vastaamaan vastuulla piirreltyä yhäkin kantaisi ja\nkannattaisi perityn puumerkin polveileva kaksois-E, solmittuna liukuvan\nässän ja vakuuttavan ällän mahtavaan sakaravetoon. Taitotyö oli viety\nloppuun, nimikirjoitus muhkeana paperilla, ylväästi ylimpänä siinä\npilarissa, jonka muut nimikirjoitukset kohta olivat rakentavat, mikä\ntaidokkaammin, mikä tökerömmin, tärkeän asiakirjan alaosiltaan vielä\nvitivalkoiselle lehdelle, tarvittiin enää vain vaatimattomasti\nkirjoitettuna, vaikka painavana lisänä, \"yksikahdeksatta (1/8) osaa\nparkkilaivasta\", ja Langholma sai sovittaa hanhensulan takaisin\npitimilleen, koota silmälasit nenältään, sulkea ne koteloonsa ja palata\ntoimensa suorittaneena miehenä takaisin keinutuolilleen kiikuttelemaan.\n\nAlastalokaan, joka oli seisonut vieressä ja katsellut, ei nyt pakissut\nsanaakaan, sillä toimitus oli vakava, vaan istui kohta tuolille, kun se\nLangholman jättämiltä oli tyhjänä ja luki istuviltaan vielä kerran\nLangholman nimikirjoituksen, ennenkuin itse torkotti käteensä\nkynänvarren. Kelpasi sitä katsella ja oma uskokin vahvistui: paperi oli\nkomeampi, kuin seisoviltaan oli arvannutkaan! Langholman Eframit ovat\nlaveata lajia, ja isosta on liikkuminen, kun he liikkeelle lähtevät:\nleuka leuan tanassa ja askel anturana, mutta selkäkin suoran pidoilla\nja varsi kirkkohankinoissa! Mikäs ankkakansan astellessa varvastramppia\ntanterilla, kun priimas kävelee ketaratahdissa julkisena edeltä, ja\nmikäs temppu miesseurakunnassakaan nimen pyöräyttäminen paperille, kun\nlaisto on avattu ja kylän Sakari olkaväeltä viikatevirstalla\nselkäheilumilla, parkin kirja präntin alla ja Langholma Langholman\nEframina ylimpänä paperilla: jo se hullu mies olisi, joka ei syhyvällä\nkynällä ja hypäten näille jalaksille ja kuomureen kannaksille niminensä\nloikkaisi! Alastalo oli niin hyryillänsä ja hyvän mielen poikimilla,\nettä pelkän tyytyväisyytensä kostoksi ja kiitokseksi haki\nsantasirottimen hopeatelineen toisesta tolppoputkasta ja kylvi kuivetta\ntuoreille kynänjäljille, jottei vahingoltakaan kukaan tuhrisi ja\nturmelisi jaloa kirjoitusta ja silmänruokaa.\n\nItse ei Alastalo merkillisemmästi kirjoittanut nimeänsä. Ensinnäkään\nhän ei ollut tottunut hanhensulan viljelemiseen, hän ei ollut\nsaanutkaan kirjoitusoppiaan Salmniitun komsarjukselta, vaan Kaaskerin\nLundströmiltä, ja Kaaskerin Lundströmillä taas oli se usko, että\nhanhensulka kelpasi ainostaan supliikkeihin ja lakimiesten valheisiin\nja krumeluureihin, mutta että rehellinen merimies, joka laskee\nlogaritmeja ja jonka henki on numeron nokassa ja oikean latituudin\ntarkassa minuutti- ja sekuntisifrassa, ei ikinä nosta käteensäkään\nsellaista tuiveraa, joka jumalan luomalta on laillisessa virassaan vain\nilman havinoilla ja linnun siiven haukotteluilla, vieläpä semmoisen\nlinnun, jolla on päässänsä pelkkää hanhen järkeä ja mielen lyhyyttä:\n'Muista, poika, muista Lundströmin sanomaksi: Manchesterin malmista\nankkurin kynsi kestäviltään kettingin päähän ja Manchesterin teräksestä\nkynän tirko juokseviltaan laivajurnaalin lehdelle, niin kumpikin pitää\npaikkansa, ankkurivaaka pohjassa tonnihampain ja numerontäsmä paperilla\njärkinirkoin! Ja tiedä sitäpaitsi se, poika, että merimiehen nyrkki on\nmerillä arkinen koura ja perhanankos tekemistä herrasilla\nhanhenhaituvilla on pikisissä pivonpohjissa muuta kuin kiusana: raitis\nkynänvarsi kuivankaljusta puusta näppien välissä, niin käsiala\njurnaalissa pysyy selvänä ja puustaavi meriprotestissa kantapäillänsä,\nvaikka oma pää humisisi missä sumuissa ja höyryissä, ja omat ketarat\nhorjuisivat, ikäänkuin olisi tienselkä tynnyrinhulikkona nurillansa\nanturain alla kierimässä!' Vetihän Alastalo nytkin suupieliänsä\nnauruun, kun sattui näissäkin juhlallisissa ja totisen paikoissa\nmieleen Lundströmkin ja hänen opetuksensa Kaaskerin Malakiaksen\ntuvassa, mutta oli hän muutenkin myöhemmin huomannut ja meklarien\nkanssa svenskatessaan kokenut, että Lundströmin sanoissa oli totta, ja\nettä piukemmin kirjoitti kontrahtinsa, kun oli kynän kärjessäkin\nterästä ja piti kyynärpäänsä laventelematta koossa nimensä\npränttäämisen ajan: komeus nimen lenkissä voi maksaa riksejä, jos\npääkin kynän mukana liukastuu ison vedoille ja suuren kaarille!\n\nJa huolimatta näistäkin viisaussyistä, jotka vaikuttivat, että Alastalo\nainakin ja kaikissa tapauksissa kirjoitti nimensä raittiisti ja hihan\nsuun suhahteluitta, oli Alastalolla tällä erällä päänsä pajassa niin\nmonellaista rautaa ajatuksen alasimella, ettei olisi muhkeuksiin\nkerjennytkään, vaikka olisi piloiksensa ja parkkikirjan kunniaksi\nkerran päästänytkin kätensä löysille ja liirumeille. Kenen esimerkiksi\npyytäisi itsensä jälkeen istumaan tuolille ja kirjoittamaan nimensä\npapereihin oman nimensä jälkeen? Härkäniemi tietystikin olisi nyt\nvuorossa, mutta mitä ajattelisi siitä Krookla, ja koska on Pukkilan\npahus päästettävä veräjästä? Eenokkiakin on kruusattava ja Lahdenperän\nnokka säilytettävä sileän nypyillä! Härkäniemelle nyt voi vilauttaa\nsilmää ja hän ymmärtää ja jää piippunsa taakse, mutta Krooklalla ovat\nkonstinsa nokassaan, vaikkei hän enempää kirjoittaisikaan kuin visun\n1/32 ja Pukkilan kidan taas tukkii mieluummin ennemmin kuin myöhemmin!\nTeräskynän varren siis Alastalo vain nosti telineen vaajapitimiltä ja\nkirjoitti nimensä muissa ajatuksissa parkkipaperiin Langholman nimen\nalle niinkuin muuhunkin mihin arkin liuskaan, ja hivahduksenkaan\ntavallisiltaan paksentamatta edes sitä kaulaa, jonka kynä tottumiltaan\nveti nimen alle kirjoituksen vahvistukseksi. \"Herman Mattsson,\nkahdeksas (1/8) osa\" seisoi nyhteristi ja kylmiltänsä luettavana\npaperilla, kun kynä oli suorittanut tehtävänsä, ja vain lyhyt tauko\nkirjoittamisen jälkeen ja silmäin pieni viivähdys nimen kohdalla\npaperilla ennenkuin varsi palautettiin paikalleen telineen vaajalla,\nosoittivat, että toimitus tiettiin ja tunnettiin vakavaksi teoksi,\nmissä ajatukset muuten askaroivatkaan. Selvintä kaiketi sittenkin oli\njättää tällä kertaa vielä muut odottamaan vuoroansa ja käskeä\nlähimmältänsä pöydän viereen vain Eenokki kirjoittamaan nimensä, koska\ntämä muutenkin jo paikaltansa näki paperille ja kurkisteli sohvan\npäästä senverran kuin kurkun saranat viitsivät kääntyä ja silmää\nmalttoi hellittää rakkaasta vaikka sammuneesta piipunnysästä\nhammasrivin piteillä, ja koska kukaan koohonestikaan ei sentään\nEenokkia kaiketikkaan kadehtisi ja siitä tuntisi nenänpäätään\nkamfiilatuksi enempää kuin kohennetuksikaan, kirjoittiko Karjamaa\nnimensä paperille ennen häntä vai jälkeen, vai kävelikö härkäpari\najotiellä edeltä niinkauvan, että itse ohitse pääsi astumaan: sai aikaa\najattelemaankin, kenen senjälkeen kutsuisi pöydän viereen kenenkään\nnokkaa lyhentämättä, ja kukaties Eenokkiakin sentään hyvittäisi mielen\nkylkeen pieni kutitus ja ystävyyden, osoitus ja hän kirjoittaisi,\njollei kyllä suurempaa osaa, kuin hän kotoa lähtiessä on ajatellut ja\npäättänyt, niin kuitenkin ainakin liukkaammalla käden kuljetuksella ja\nhörpämmällä huulen pidolla. Mukavaa katsella Pukkilaakin naamaan ja\nsuolarakeen siirtelemistä hyväntahdon makkiaisena poskissa senjälkeen,\njos Eenokki höräsee kirjoittamisensa niskaan jotain tyytyväistäkin\nleuastansa! ajatteli Alastalo vielä kureiltansa, kun hän jo oli\nseisoviltaan pöydän vieressä ja kynänvarsi koholla kädessä tarittavana:\nhän oli senkin ottanut valmiiksi vaajalta, jotta Eenokille olisi\nalkaminen selvää ilman hakemisia.\n\n\"Kirjoita sinäkin nyt, koska olet likimpänä ja Eevastiinalle sukuakin!\"\n-- Karjamaan vanha emäntä oli ollut Eevastiinan isän puoliorpana äidin\npuolelta ja Eenokki ja Eevastiina siis langoksia -- \"kirjoita sinäkin\nnyt, niin tulee kirjoitetuksi järjestyksessä ja paperi valmiiksi!\"\nsanoi Alastalo siis yksinkertaisesti ja ilman suurempia leventelyjä\nsekä torkotti kynänvarren Eenokille: kun puheli Karjamaalle, niin sai\nkyllä sanoa mieleistäkin joukkoon ja puhella silosia myötäkarvaan, kun\nvain teki sen taiten ja sekotti turhat haastot toimellisiin, niin ettei\ntarvinnut olla huomaavinaankaan ja ruveta haistelemaan koiran juustoa\nhäpässä! \"Kirjoitat krapsautat nimesi paperille ja pääset taas rauhaan\nistumaan paikallesi!\" toimitteli turhaili Alastalo sanojansa, jotta\nolisi pajatusta ilmassa senajan kun suu kävi, ja jäisi ajanrakoa muille\nvähemmän kuljetella ajatuksia tarpeettomissa ja joutilaan teillä sillä\naikaa kun itse oli hihnoissa ja hikityössä.\n\nVahtaamistahan tässä oli ja silmänpidon kaitsemista joka puolelle\nniinkuin silloin ja pahemminkin, kun ovat astialaudat kepussa jo\nkehillä ja rivipystyssä uurteen suilla, mutta vielä vapaan löysillä ja\nvahingon varisemilla hyppysten varassa ja saa sapuloida sorminensa,\njoita siinä täpärässä tarvitsisi viiden haaran sijasta tusinan\ntäydellensä kumpaankin kämmeneensä, ja kielenpäänsä vielä lisäksi, jota\nei kerkiä häälyttämäänkään, jotta niskurit ja laudanvietävät joko\nsovulla tai väkipakoin tottelisivat, ja yhtäkurisina ja tasatingassa\nsuostuisivat koko pyöröltä ja pitelemisen kymmeniltä holhoomilta\nsolahtamaan samasivauksin ja yhteen henkeen vyön holteille ja piukan\nkiristimille! Mitäs ajatteli tälläkin aikaa, jonka itse oli kiinni\nEenokissa ja hänen verkkaisissa kuruissansa, esimerkiksi Krooklan\nMikkel hampaissansa ja mitä kerkesi Pukkila selän takana vilkuttelemaan\nsilmäpapeniansa ympäri salia? Tuoreen sateen virkistämä saran multa on\nkyllä irstas kasvamaan rojoltikin laihon kultaa ja naatin vehmasta,\nmutta lykkää se samoilta vertymiltään ja samoin voimin rikan nukkaakin\nrinnastansa läämälti ja enempi kuin nopsaskaan kerkiää sorminensa\nkitkemään, ja on aivuainekin ihmisen pääkuoren suojissa samallaista\nväkevänperää, joka nesteillensä heränneenä ja voimillensa höystyneenä\nkyllä kantaa sekä kortta kuormilta heinälatoon korjattavaksi\nettä tähkäpään taakkaa tynnyrin säkeiltä aitanlaarin pohjille\ntyhjennettäväksi, luo talot kyrsäviksi ja orret leipäviksi, kun vain on\nkeritystä purtiloon ja toimen hapanta taikinajuuriin, mutta joka\nsamoilta sarkamuhevilta ja samoilta käymätiinuilta myöskin saattaa\najatuksen villivesoina ja karsasmielen kademarjoina purkaa sekä\nvikkerän vehmasta velloa ja keltanauriin koreata pensasta jalon viljan\nja vakavan laihon tukahtimiksi että kihokatkun kaasuja ja kipistyksen\nhöyryhäkää tiinulautojen koetuksiksi ja vyövanteiden pakahtumiksi!\nAlastalo huokasi pinteisiin liiveihinsä ja sadatteli sydämensä ähkyssä\nsitä puhinan vaivaa, johon ihminen syyttömästi asettaa itsensä ja\nliikaleiviskänsä, kun rupeaa hikoilemaan järkeä muitten puolesta ja\njuoksukyydillä ajamaan raharuuhille semmoisia juotikkaita, joilla kyllä\njo on otsaluussa ymmärryksen sarvinykää vikuroimisiin ja oman ällin\njuonipuuskiin, mutta joilla ei vielä ole sitä hajunvetoa kuonon\nkarvoissa, että oikosiltansa ja omin kiiruin kinttukarussa juoksisivat\nkepun kutsuille: vasikkamullikkaa saattaa edes voidella kylkiin\nkarakkavitsalla, mutta milläs suomii miesihmistä, jos sillä ällittömät\njärjenpiiput haraavat neljän säären seipäinä vastaan? Muut minä\npaimentaisin, mutta Pukkilan pitäisi olla kytkyimissä: kun yksikin\npääsee karkuhypyille, ovat kaikkikin pian villissä! ajatteli Alastalo\nsydännahoissansa levottomia huoliansa, mutta pysyi tyvenillään ja\ntoimillaan niiltä tasaisilta kääntymiltä, joilta hän oli lihava ja\nturvallinen katsella.\n\n\"Sinä kirjoitat nimesi tuohon Langholman nimen jälkeen ja minun nimeni\nalle ratia pitkin, niin on kolme nimeä paperilla ja aluspuuta ladottu\npinon pohjiksi!\" opasteli hän ja jatkoi venytteli puheenkertaa\nosoitellen etusormensa kärjellä paikkaa paperilla, johon Karjamaan oli\nsovitettava kynänterä, ennenkuin tottumaton työ alkoi ja nimen sarka\nkirjain kirjaimelta muodostui luettavaksi. Eihän siitä tosin tarvinnut\nolla levoton, etteikö Karjamaa olisi osannut nimeänsä kirjoittaa,\npiirrellä julkisestikin ja tukevuudella alusta loppuun viimeistä tavua\nmyöten koko majesteettia ja Aleksanteria ratirivin mitalta ja paperin\npoikkileveyden rajapyykeissä: Eenok Eenokinpoika Karjamaa oli seisonut\nnyrkkipräntissä ja liikakin naamallisena luettavana useammankin paperin\nja leimatun pöytäkirjaplakaatin amenen leukana kuin mitä naapurisovun\nja kalavesirauhan puolesta oli terveellistä muistellakaan, ja\nTaalruutin kouluthan oli poika-Eenokki joutunut kestämään ja\nnimenkirjoittamisen vaivat opettelemaan isä-Eenokin käskystä\njo muinen ennen rippikouluikäänsä tulevaista isäntäaikaansa varten\nja keräjänkäymisien varalta: 'se kristallinen kasvatus pitää\nkovajärkiselläkin ihmisellä olla, että osaa omahuulisesti siunata\nitsensä kirkonpenkkiin istuessaan ja omakätisesti kirjoittaa kastetun\nnimensä perintöpapereihin ja riitaprotokolliin!' oli vanhan Karjamaan\nsana! Nimensä siin Eenokki kyllä oli mies kirjoittamaan omin hoimin ja\nkämmentoimin, kunhan hänelle vain jätettiin ajantilaa ja paperinruumaa,\nmutta paikka, johon nimi oli piirrettävä ja mistä työnurakkaan oli\npaperilla ryhdyttävä, oli osoitettava sormella tarkalleen ennen\nalkamista, jottei nimen pataljoona ja kirjaimien ruoturykmentti\nlähtenyt marssillensa paperin tanterilla pelkiltä jumalan suomilta ja\nkynän varpaan sattumoisilta torkoilta, vaikka otsikon ylisiltä taikka\nalareunan amenilta; ja koska Alastalo oli visseissä muotoasioissa\nturhamainen ja näön nirso, ja peräti epäkernaasti soi parkkikirjansa\nlinjattuja pihakartanoita ja pitokuistin puhtaita taattiedustoja\nturmeltavan sikinsokisilla pyräkän hypyillä ja röhkämajuurin\nkärsäkuoppauksilla, niin piti hän pitkämielisesti ja kärsivällisyyden\nvoimalla etusormensa päätä piukasti painettuna ja hievahtamattomana\nsillä paikalla paperilehden kirjoittamatonta pintaa, josta\nEenokin turvallisesti voi päästää työn vaon päähän, kunhan tämä\nesivalmistuksissaan vain oli kerjennyt niin pitkälle, että piippu oli\nsiirretty tieltä ja kiusaamasta hampaista taskuun, kynänvarsi sovitettu\npuupideltävältään tanakasti kouraan, peukalon ja etusormen näppiin, ja\nhuulten, nyt piipun riisumisen jälkeen, vapaa ja joutilas hörppä\njärjestetty siihen muikuun ja kouruun, että sitä voi tarpeenmukaisesti\nja juoksevasti edeltä venytellä ja väännellä malliksi niille\nkiskomille, joita kunkin kirjaimen vaiva ja erillinen vedontaito vaati,\njotta piirto syntyi kädenkuljetukselta ja muodostui paperille niinkuin\nTaalruut oli opettanut ja niinkuin nimenkirjoituksen lailliseen\ntäydellisyyteen kuului.\n\nPitkämielisesti ja kärsivällisyyden voimalla, sanottiin, torkotti\nAlastalo pöydän vieressä ja etusormensa kynsi-kärjellä parkinkirjassa\nsitä paikkaa, jolta Eenokin oli aloitettava kirjoittamisensa paperilla\nsenjälkeen kun valmistukset olivat lopussa ja kynänvarvas mieskouran\npitimillä lähtöselkeä saranselän vakolaistolle. Ja kärsivällisyyttä ja\npitkämielisyyden piimää kysyttiinkin todelta ja totisesti miehen mielen\nsaranapaikoilta ja tahdonniskan taipeilta, kun selänpinnassa koko ajan\nsyhyi ja kutitti tieto, että käännynkö ja pääsen näistä pahanhengen\npujetuksista ja pikilangan sapuloimisista, niin niinkuin varkaan työstä\nja jäniksen loikalta sieppaan silmääni Pukkilan parhaissa peleissä sen\npuoleni ja takapeilini suojissa, jolta en näe! Ja tuskinpa olikin\npaperi alkanut rapista Eenokin kynän karhimilla ja neljännestunnin työ\npäässyt lähtötravilleen ja sille härkätrampille, joka ei enää\nvahtaamisia tarvinnut eikä niistä parantunutkaan, niin kääntyi Alastalo\nlivakasti ja nopeammin kuin olisi hänen kylkiruumiistansa uskonut\npöydän tuhtaimilta muuhun saliin ja partaseuraan.\n\nOikein hän oli arvannut ja pahoja aavistellut: Pukkila juuri siellä oli\nsaivarkylvöillä ja leuanhuiskutuksilla! Koskas nutipää juomaruuhen\npartailla ja hiiri murujen herkuilla, ellei sillä tingalla, kun sarvike\nahmii apilaissa ja katti lautasen rieskoilla! Siinä seisoi pahankurki\nketarillansa pystyssä sohvan edessä kuin humalavarras luodetuulessa,\nlehtiriepujen sijasta parran sojo ja liepeitten liehu tuiverilla ja\nriukuseipään huiskimilla, nakoi avokämmentä pujonyrkillä tihdin tuuman\npäässä Lahdenperän rehellisistä kasvorohtimista ja läpyttelevistä\nlautamiessilmistä ja sätisi pahemmin kuin kymmenen harakkaa saman\npapukavejan kahisemilla syysvainioilla: ääntä kyllä oltiin kätkevinään\nkämmenen taaksekin, kun innolta kerjettiin ja nyrkin läiskyttelemisiltä\nja huitomisilta huomattiin, ja huudettiin torolta mataliakin karvojen\njuureen korvassa, mutta kototalteen olisi itsekunkin pitänyt jättää\nkuulohaavinsa, jos oli tarkoitus, ettei kukaan kuulisi muu salissa kuin\nLahdenperä! \"Hullu mies sinä olet, keitetty nauriin naatti ja paistettu\nvästäräkin kinttu, jos sinä olet järjetön, myyt metsäsi ja istut\nAlastalon kelkkaan! Paras laivanrakennusmetsä koko pitäjässä! paras,\nsanon, paras! vaikka kieleni pyykissä pestäisiin! En minä omasta\nVaarniemestäni puhele, sinun Vaarniemestäsi, Lahdenperän Vaarniemestä,\nsinun metsästäsi, perhana, minä puhelen, vaikka kiitänkin! Paras,\nsanon, vaikka viimeisellä tuomiolla ja hirressä killuisin! Vuorimäntyä,\npuu tiivistä kuin pirun leukaluu ja kiljuva kirveen terä! Pantteripuita\nkuin syntihirsiä helvetin seinäkehissä: pihkaa hikoisivat pikisistä\nkyljistänsä vielä viidenkymmenen vuoden likoomisen jälkeenkin,\nvaikkeivät tervanhajuakaan saisi niskaansa muuta kuin kapteenin\ntupakkasyljistä hänen ruumanluukulta mojautellessaan! Ja salkopiiraa\nnotkomaissa ja hyötypaikoissa: mittaa varren venymillä niiltä\nsyltävirstoilta, että varistakin alkaa laiskottaa jo puolimatkassa\nlento, ja äijä rupeaa kyttäilemään niskan kangoilta ylös harmaan\nrungoille, onkos latvan tupsu unohdettu vai tämän tyngän päästä ja\nkyytiholli kestikievaria ja majapaikan penkinlavitsaa vailla, koskei\nistuinhuminoita jo kuulu ja havuhamina tarjoo vaakkumasijaa varpaavilla\nheilumillaan ja norkosvastojen taipumilla! Tunnen minä Vaarniemen\nmetsän: pihka haisee sieraimissani ja järki hijoo kirvesterää! Kolme\nprikiä, komeata prikiä siitä metsästä rakentaisi, Lahdenperä! kolme,\njumaliste!\" Pukkilan karasi into tukkaan, hän kuumeni omista\nsanoistansa ja puhui jo laveammallekin, unohti Lahdenperänkin ja puhui\nkoko salille, oli tulta ja valkeata korteiltansa ja puhui kelle\nhyvänsä. \"Kolme komeata prikiä, kolme komeata prikiä pitäjään!\" hoki\nhän ja levitteli käsiänsä: Härkänientä vakuutettiin, hän oli lähimpänä,\nvaikka toinen silmälauta ummessa! Langholmaa vakuutettiin, hän istui\nkeinutuolilla ja oli tärkein, vaikka vaikein! Krooklankin sieppasi\nsilmän lieve samaan apajaan: tikut mahtuvat nuotan perään siinä kuin\nkalatkin ja ne tulevat rannalle potkimatta! Melkein ei ääni kerjennyt\ntravissa, kun järki huiski villasharjoin ja sana varvasti nelikarkua.\n\"Kolme priki-rikilaivaa kölistä toppiin ja naakelinnupista emämaston\ntyveen!\" kehui hän ja paisutteli ratsasteli äskeisillä, koskei joudussa\nkerjetä hevosia vaihtamaan, vaan kiskotaan hiki suomiten sillä, joka on\nparhailtaan valjasperissä! \"Kolme komeata prikilaivaa, alusta kuin\nalventtiveisu ja jouluvirren värssy, tiirolintua vesillä ja leivon\nsiipeä ilmoilla!\" lauloi hän ja laski suustansa sanaa kuin läpän mäikkä\nääntä kastarin neljältä ilmaportilta. \"Talo, vaikka parempikin, on\nyksinään kuitenkin vain talo, mutta kolmen talon rykelmä on jo lääni ja\nkokonainen kylä!\" sanoi hän ja oli viisas ja levitti käsiä\nlänsipuolille salia. \"Miksei parkkikin laiva ole ja alus, mutta kolme\nminä tiedän yhtä useammiksi, ja kolmen prikin peräkanaa kotolahden\nsuulla kahta kuuttoa komeammaksi keväällä ja kahta rahtijakoa\nrikkaammaksi syksyllä kuin vaivaisen yhden, vaikka tällä yhdellä\nolisikin parkkiriki laahattavana reisulla ja mastoja yksi liikaa ja\nenemmän kuin mihin on puuta riittänyt raakoina ripustettaviksi\npoikittain!\" todisti Pukkila ja vakuutti itäseinän istujille, niin että\nparta tärisi. \"Mastoja yksi liikaa ja enemmän kuin puuainetta on\nräkännyt raakatikuiksi tankopystyyn häntästäävissä!\" kertasi hän ja\nparansi vielä viimeisiä makeitansa ja käänteli kehässä, minkä liepeet\nkerkesivät körtinperillä jälestä vasemman huiskeilta oikean sojoille ja\noikean puhdeilta vasemman vihtomille. \"Ei semmoista metsää saa parkiksi\nhaaskata, parhaat puut silloin metsästä napitaan, ja makkaratikuistakos\nme sitte enää prikimme pykäämme?\" sanoi hän ja napitti silmänsä\nsyyttömään Krooklaan niin tikusesti ikäänkuin tämä olisi vikapää ja\nmetsänraiskaaja, vaikka hän tunnetusti oli niin visu puistansa ja\nsudenvirstaisista metsistänsä, että vuoskaupalla oli naapurien juostava\nkeräjissä, ennenkuin Krooklasta lähti seipäännappulaakaan lahonneisiin\nraja-aitoihin! \"Metsä pinnaltaan jälkeenpäin katseltava kuin\npartaveitsen terällä raapittu leuan kalju!\" varoitti hän ja kolkutti\nomalletunnolle Nordbergiakin, koska tämä sattui istumaan vastapäätä\njuuri sillä kohdalla oviseinää ja istujien kehää, jota Pukkilan silmät\nnyt vuoroltansa lävistivät, kun Krookla oli jätetty ja seuraava oli\nvakuutettava: \"Hohdinpihdeillä kiskottava viimeisetkin risutupsut\njuuriltansa maasta ja pahin palokärjen kelokin kantona, ennenkuin\nparkissa jokainen lista on vaarnoilla ja viimeinen kantäkkilauta\nsahapenkeillä!\" julistettiin synkeitä kalakipparille, jonka\nkotoluodossa katajan käppänä kallion kupeen suojissa oli ainoa\npystyynpäin uskaltava puuvesan kaltainen, ja joka Pukkilan ensi\nsanoista oli arvelevaisena alkanut hieroa leukaansa niiltä sileiltä\nsyntipaikoilta, joilla jäljet vereksiltä osoittivat sitä tämän päivän\nkunniaksi ihmisten vuoksi ja isosten joukkoon joutuessa yritetyn perata\npahimmista pensastumisista ja kuukauden karvakasvuista viimeisen\nTukholman reisun jäljiltä.\n\nMutta mitäs Nordbergista ja hänen leukapäästään, oliko hiirenhännän\nsileällä vai karjun selkäharjaksilla, nyt olivat nopeat paikat kynsissä\nja silmäin harpattava neljällä käpälällä, minkä varvas maata jätti!\nLangholma kiikutteli keinutuolillansa: jos siellä usko horjui niin\nhorjui usko koko salissa, saakeli! Ei enää silmänripsaustakaan\nhaaskattu turhiin, ei salakan potkauksen kestämää edes vilauksen\nvarastamalta katsottu vierille, vaikka seinänmittaa oli sylliltä\nkummallakin puolella ja partaa tusinakaupalla niinkuin miestäkin\njoutilaan askarilla sekä vasemmilla vartoomilla että oikean sivuilla;\nei, suoraan kuin nuoli jousen pingalta pehkokantoon ja ilves loikalta\noinaksen kurkkuun karasi Pukkilan silmäpari nyt oikosiltansa ja mies\njälissänsä sinne, jonne se koko ajan oli ollut matkalla ja lennon\nväessä, ja Langholmalla keinutuolinsa rauhoissa ja kiikuttelunsa\nlevoissa oli odottamatta ja tuiskaukselta edessänsä ja kahden korttelin\npäässä kasvoistansa parta valtoimilla vakuutuksen huiskeilla ja\nkekälepari pikemminkin kuin ihmisen räpyttelevä silmäpari kipenöimässä\ntoden kärkeä tyrkytyksen piikeiltä ja totuuden sytettä tuohiloimun\nlieskoilta niin likeltä omia kulmakarvoja, että saattoi pelätä\nrohtimiensa kärventymistä toisen tupsujen räiskymillä! \"Kirppu on\nkirpunkoipinen, mutta härkä kävelee härän sorkilla! Oletkos sinä\naatellut, että parkkikin, parkkilaiva veistetään puusta, honkapuusta,\nja että myllynakseliksi kaadetaankin metsästä toisenpaksuinen\ntarvistikku kuin vesanvitsa sankaväätiksi tarha-ämpäriin? Miksei ole\npitäjässä kirvestä heilumaan, miksei, sanon, ja miksei ole\nmetsänvirstoillakin syltäsuiviaa kaatumaan kyljillensä kannoiltansa,\nkun keikkuu miehen selkä ja hihapari huhkii olantakaisia, mutta,\njumaliste, onkos sinulla, miespoika, sydäntä sormi pystyssä ja\nomantunnon nahka eheänä laskemaan pihkakantoa aholla ja tervasköllien\nteuraslukua kankaan aukeoilla senjälkeen kun kirves on tehnyt työnsä\nsalossa ja hyypiällä on istuintyveä valmiina kyynäräntiheälti\nkorpivirstoilla!\" Pukkila oli puhunut itsensä niin henkeä täyteen, että\nsormenpäissäkin jo tutisi vakuutus ja ääni vingahti itkunsekaiseksi!\nSurkeuden paikka oli totinen ja ilmipäiväinen: pitikö pahustakin\nAlastalon, ja juuri Alastalon Hermannin, nyt kuitenkin päästä parkkinsa\nnimissä nylkemään kelvottomaksi parhaan laivanrakennusmetsän pitäjässä!\n\"Parkissa on kolme toppia, kolme toppia vaan, sanon, kolme toppia\npystyssä, kolme topin tikkua mastotorkoina pystyssä, kolme, niinkuin\nnämä minun kolme sormeani harilla, kun pikkusormen kätken peukalon\nkääröön: -- yksi, kaksi, kolme! kun yksitellen laskee miehen kämmenen\nnokassa toisen käden etusormen norkolla! Yksi, kaksi, kolme!\" luki\nPukkila uuden varmemman kerran ja näppäsi laskemalta asian\nsilmäselväksi kohokätensä kolmeen sojotettuun sormikärkeen. Niin\nvoitolla tunsi Pukkila nyt itsensä todistuksensa kehittelyssä ja niin\noli lennonväessä takin lieve ja veren mieli, että hän ei enää\npuhunutkaan Langholmalle yksin: koko salin sopi kuulla ja sai\nkuunnella, kun totuus paukautettiin kämmenpohjiin, omaan kiemahtavaan\nkämmeneen! \"Onkos laitaa siinä, ja järjen penikalla edes hännän tyngän\ntyhmä tupsu heilumassa, saati kuonon hajukarvan hieno kärki\nhaistelemisen työssä, jos miehet pitäjässä sieppaavat knuppinsa\nkainaloon, ja juoksevat päättöminä, mutta hiki tukassa ja kieli\nliehassa kaatamassa, minkä kirves kerkiää ja hullu huhkii, metsänsä\nmaahan ja humisevansa lakoon itärajan raikumilta länsiaidan\npaljastumille saakka vain siksi hyväksi ja lähimmäisen rasvaksi, että\njollakin yhdellä lihavammalla olisi yksi tynkä useampi pystyyn ja\nmastokräkin virkaan köliriitinkinsä riukuläpiin?\" sanoi Pukkila\npartansa liehumilta ja vilkaisi täysapajan kierrolta vielä\nLangholmaankin, ikäänkuin todistajaa haastaen ja valanvahvistajaa\nhakien. \"Pellolle sopii mennä!\" viehtyi hän, \"pellolle sopii mennä ja\nvainio niittää, kun elo on tuleentunut ja olki keltainen, ja katras\nsopii keritä, kun lauma on villainen ja karitsat karvassa, mutta metsä\nei olekaan peltosarka, joka tänävuonna kylvettynä tulavuonna niitetään,\neikä honkahirsikko seinäsankkana salokankaalla villannukkaa\noinaslampaan kylkikupeilla, joka kevätnäljillä liuskittuna jo\nsuvilaitumilla rehoittaa tihuvillaan taaskin, vaan on honkalaiho ja\nmetsäkamaran havukarva semmoista niittolaistoa ja keritsimen ruokaa,\njonka pojanpoika on kajoomattomana perinyt isänisänsä taattoukolta, ja\njoka pystyssä ja säästettynä tasalatvoiltansa takaa talon rikkaaksi ja\nsuvun vauraaksi vielä perijän pojanpojankin kehtolapsen tulevina\nisäntäpäivinä, mutta joka kaadettuna ja maahan raiskattuna vain jättää\nkantoa lahoamaan paljaalle nummelle, ellei ehkä jo ennätä kasvaa sitä\nvesaa seipääksi, jonka tuhlaaja taittaa tueksensa tielle, kun tyhjä\nmies jättää perityn konnun!\"\n\nPukkila oli huomaamattaan ja pelkästä tukan liekin innosta ja\nleiskuttelemisista joutunut avarammille nuoteille ja mahtavammille\npuheenkaarille, kuin oli tarkoituskaan ja tarpeellista! Pahustakin!\najatteli hän pienen vilauksen, ennenkuin enempiä jatkoi ja sai taas\najatuksensa langat järjestykseen. Langholmankin, mitä luuleekaan\nitsestään, istuu leukoinensa semmoisena maakreivinä keinutuolilla, että\ntäytyy totisuuden vuoksi ja fasuunan tähden itsekin puhdata sanojansa\nyli väkensä, ja nakata järjen siimaa niin pitkille lenkeille, että\nlivahtaa piuvissa nilkoiltaan ja tuntuvat kintut kapeilta omissa uskon\nketarissa! harmitteli hän tosissaan, ja muisteli, mitä saakelia hänen\noikeastaan oli pitänyt sanoa, ennenkuin eksyi ja läksi liirumeille ja\nLangholman järjenjalasten kannoille! \"Mitäs sanoinkaan, kun\njaarittelin!\" korjasi hän siis itseänsä, kun kerkesi ajatuksensa\nhäntiin ja sali taas oli seurakuntana! \"Pihtihohtiminkos nyt siis\nmetsiin mennään pitäjässä, jotta Alastalolle nypittäisiin nyhtäimiltä\nvaikka sammalruoho mätäspaikoilta parkin aineeksi, ellei puun purtavaa\nriitä kirveen terälle?\" Pukkilan silmät olivat jo hakeneet\nLahdenperääkin, noukkineet sohvalta sen, jolle vielä oli annettava\ntäräys ja armonisku sydämenpistoksi! \"Jumaliste, ilveksen kynsinensä\nminä ennen päästän valloilleen lammastarhaani ja nahannylkijäksi\npihattooni teuraspäivänä, kuin Hermannin virkaisen ja parkkivarvin\nmiehen kirves kainalossa metsäni veräjästä puunkylkiä kolkuttamaan ja\nsalkohirsien juurille!\" Pukkila oli jo oravana taaskin Lahdenperän\nedessä ja rehellisen lautamiesnaaman silmäräpsymillä! \"Ota kova hinta,\nkova hinta metsästäsi, jos hullu olet ja sen myyt! Ei kalikkaa\nkahvipannun kiehuttimiksi Vaarniemestä noukita, sinun Vaarniemestäsi,\nsenjälkeen kun viimeinen tikku on veistetty vaarnanaulaksi ja Alastalo\npuhisee parkin kapteenina sinun lankuillasi! Kova hinta, kova hinta!\nsanon, vaikka naapuri olen, ja metsä mittavampaa toisella puolella\naitaa, minun puolellani, Pukkilan Vaarniemessä mittavampaa, sanon,\nkoska tosi on, eikä asiasta pääse, vaikken riitelemään rupea ja turhia\njahna! Kova hinta, sanon, jos hullu olet, sanon, ja myyt, sanon,\nmetsäsi Alastalon Hermannille!\" Pukkila puhui ja kertasi sanojansa,\nkoska kieli suun karsinassa on järjen hyrräämillä kuin orava häkissä\nlyhtynsä kierimällä: sitä ei karussa katsota, minkä nappulan varvas\nsieppaa, kunhan vain käpälä kerkiää kiiruun jäljillä, kynsi kapsaa\npyörivän kiepat ja kehä vinhii loikan kiihtämillä! \"Hinta niin, että\nitse istuallesi tärähdät, jos kintuillasi seisot, kun luvun laukaset!\"\nsanoi hän ja oli koko mies vartensa syllältä ja ylituumilta polvikeinan\nkimmasta selänpiirtoa myöten hartioiden viskoon, ja käsivarsien\nhuiskimilta peukalojen paukutukseen saakka jousipotkoa ja saamarin\nsinkaa, Pukkilaa ja pentelettä vielä silmien tuiskaltakin ja\nkulmakarvojen tuhattulimmaiselta satikutilta!\n\n\"Istu peräpuolillesi ja manttaalillesi, ennenkuin sanot, jotta olet\ntykevä, kun pamautat!\" neuvoi hän vielä ja jatkoi viisua, mutta nyt jo\nvaisummalla äänellä ja laskevin uskon harjoin, sillä silmä oli kesken\nkiemauksen vahingolta varastanut sivulle, pelkiltä heikkouksiltaan\nvilkunut pöytään päin ja Alastaloa kohden: pahustakin, että tuli\nkatsotuksi! Noin leveäkös Mattsson todella oli muhkeoilta puoliltansa,\nkun hänellä on etupieli käännettynä manööverissä niin, että näkee sen\nsuoraan ja täysiltä ryntäiltä vastapäätänsä? Pukkila oli ensi hämässä\nvähän hätkähtänyt, oikein närkästynyt: olikos semmoinen laillensa ja\nisännän nenäistä, että kesken kirjoituksia ja toimituksia jättää\nEenokin omin hoiminsa pöydän viereen ja nimen riittaamisiin ja alkaa\nitse mönstäröidä ympärillensä salissa ja koota kahteen suureen\nkorvahaaviinsa, mitä vieraat ja naapurit uskossa ja luottamuksessa\njuttelevat keskenänsä ja neuvottelevat asioista. Suututti, mutta\nsydäntä alkoi syödä epäuskon matokin ja povitaskun kohdilla karvastella\nsisuksissa. Julkinen mies Herman on vatsapuoliltansa, ja jokaisen\nsanani pahus on korjannut korvalehtiinsä! tunnusti Pukkila\nväistämättömän totuuden ja nieli hetken kestämän kurkussansa kuin\nrautaa. Ja parkkinsa raato saa pystyyn, vaikka kieleni kiekuisi\nkeruubina ja parroiltani vuotaisi Kaanaan hunaja! kaivoi hän totuuden\nkairaa syvemmälle tuntoonsa. Työläs silmä palasi Lahdenperäänkin vielä\ntakaisin: mies sohvalla kuin ravittu sammakko ojan partaalla\ntyytyviänsä kurnuttelemassa tai kuin tiineentäysi taikinatiinu\ntuvannurkassa kyhää paksuiltansa purkumassa toron suilta! Potkase\nruissäkkiä tyllerön tyvikylkeen tai kinkunkimpaa liikkiön killuvaan\nleiviskään, ja odota, että silava visertäisi ja leipä-aine kumisisi\nnälkärummun viroissa ja kitupitäjän kanttorina, ja tunge epäilyksen\ntikkua ja viisauden keritystä sen miehen otsakoppaan ja ajatusten\nmätiin, jonka pää koko kamariltaan jo on ennaltansa niin pakillansa\ntoivon tyhmyyttä kuin kaalinkerä lehden kuheraa, ja niin sullomillaan\nuskon yksinkertaisuutta ja odotuksen suurusta kuin täytetty makkara\npurtilon peruja! harmitteli hän ja karsasteli jo Lahdenperän viitteistä\nomaa itseänsäkin ja turhia vaivojansa ja kielipuheen hukkaa haaskoa.\nSilmän vaisu siirtyi happaimiltansa muihinkin ja tarkasteli epämaulla\nvuoronsa jälkeen kutakin Gideonia ja totista israeliittaa tuolillansa\nsalin seinävarsien pituudelta: siivoina tällä erällä joka pukki ja\nsyntisäkki kuin pellavajalalliset kuivumillansa aidan riukuvarsien\nroikkumilla! Nordberginkin naama, kalakipparin paatunut syntitaulu, nyt\nhurskas kuin altis anturanahka latuskaisiltansa vasaran peittoomilla\nsuutarin polvilaudalla, kun parkittu mies laupiaana istuu tuolinsa\netupienoilla -- taaemmas ja tanakammin ei vuovaa sovittaa itseänsä\nistumaan isosten joukossa ja suurten saleissa silakkasumpparin\nkarahtääreissä kulkeva mies! -- istuu keviänä ja puolin painoinensa\ntuolinsa etupienoilla ja odottaa lakki kourassa vuoroa, koska nikataan\nja Alastalo antaa merkin, ja saa laskea lakin kädestänsä laattialle,\nyskäistä kurkun poroista puhtaaksi ja lähteä siivosti astelemaan\npermannolla ja kävelemään pöydän vierille pännän piteille ja\nkuljetuksille! Entäs pukspröötti Krooklan kasvorikin etupiikissä,\nuskonlampuksikos on vaihdettu viinalyhty punasignaaleissa, kun\nnenäorren kahdelta puolelta kaksin viheriänvilhumin kakluuninnurkasta\nhartaasti vahdataan, koskas vuoro tulee ja jokos Alastalo pian muistaa\nja äkkää, kenen tuuri nyt on rangissa ja järjestyksessä edessä, ellei\nolisi jo ollutkin ennen Eenokkia ja Karjamaan karjua? Ja Sundqvistin\nkaita kaltiaisnaama, se hyppysellinen räkännyt kasvopuolta miesparalle,\nettä nirkoille tosin mahtuu nenäluun harja, kun se on teräväksi\npiiluttu syrjiltä ja ohueksi orsipiipulta, mutta silmät ovat jo armosta\npaikoillansa taulussa ja poskipään kantit ihmeeltä mukana riitingeissä:\nkapteenin pitää olla vaan ja silmät vartailla mahtavampien varppeilla,\nvaikka pikkuinen onkin, tasku köyhä ja mies vaarassa milloin hyvänsä\ntipahtaa korvinensa tärkkikauluksensa taattiupiin!\n\nEi Pukkilalla muuta ollut katseltavana seinävirstalta salissa, jos\nvilkuili vasemmilleen tai varasti oikeilleen, kuin sydämen kipua ja\nsamaa nenännyppää tylpempänä tai hienokärkisempänä vieri vieressä, mikä\ntorkoseltaan ja tyhmyyttään pystympänä, mikä varoviltaan ja visuuttaan\npainumpana, mutta jokainen nuustimilla, jäljen vainuilla, otuksen\nhajuilla! Usko asuu ihmisissä leukapäissä eikä hiusten juuripaikoilla,\nja Pukkilan täytyi lukea, jos sisälukua osasi ja omaa silmää\nympärillensä viljeli, kymmenen yksimielisen leukajukon selvältä\npräntiltä kummallakin puolellansa, että suun haaskausta on\nseurakunnassa veisun jatko senjälkeen, kun muilla on virsikirja jo\nkiinni ja kannet suletut, ja että haukotteleminen kissan kidassa ja pää\npurtuna on myöhäistä lystiä hiirenkin iloksi. Jaakoppikin kymmenen\npoikansa ja sudenpenikan keskellä Sikemissä, mitäs kiskoi lurjuksista,\nkun kysyi luimivilta, ja tutki silmäin vältöstä sitä, mitä ei suun umpi\nhiiskunut eikä hammas härissyt: iskikös tuohen kuorta kivestä ja tiedon\nmurenaa Joosepista ja Egyptin penningeistä! surkutteli Pukkila itseänsä\nja kuljetti silmää ympärillensä kuin toivoton sytyttäjä tuohuksen\nlieskaa märkien puunjärkien kyljillä. Kärpänen liimapaperilla ja\nmiesliuta rahansiimassa, kumpikaan niistä ei sätkytä, toinen siipeä,\ntoinen järjensäärtä, vaikka siippa viekoittelisi ilman liepeillä taikka\nSalomo sirkuttelisi viisautta Saban harpusta! ajatteli hän ja sadatteli\ntuhmuutta tyhmien päiden tervaliemessä paksummaksi kuin kolmen tuuman\nköysikoparaa solmurihmana kynsien pitelyillä. Jollei tämmöisessä mieli\nmene nuhaan ja veri kieri ruostuneina killingin lantteina suonissa,\nniin minä olen kala ja Karjamaan Eenokin nahoissa! julmisteli hän, kun\nvielä piti rääkätä silmiään ja siivona katsella, kuinka hartiatkin ovat\ntyössä ja selkä puhimilla, kun maamies työskentelee paperilla, Eenokki\nkuljettaa kynää ja harras hikoilee pöydän edessä nimen väännöllä ja\nparkkikirjan pränttäämisissä! Sinäkin sihteerinä ja sammakko mamselin\nhimpsuissa! ajatteli Pukkila, koskei ystävällisempää sattunut mieleen\nlähimmäisestä ja velkamiehestä. Jokos puolisarkaa on kynnetty ja\npäästäänkös ehtooksi vaon päähän? lisäsi hän lipeätä sydämensä sykkyyn,\nkoskei suuta sopinut viljellä ja purkaa närää julki. Saisi Alastalo\nopettaa retarinsa kirjoittamaan nimensä edes säällisessä viikossa,\njottei muiden tarvitse odottaa vuoroansa salissa kuin perunannaatit\nkorjoansa kuukausipalkalla laiskan talon aidalla! muisteli hän\nmakeoilla vielä Alastaloakin, ennenkuin sydän nyt lopullisestikin oli\nkypsä ja silmä viimeinkin loikalta taas siellä, jonne se kaarilta oli\nollut kulkemassa.\n\nAlastaloon nyt katsottiin, katseltiin piruuttaankin paksun vatsan\nylitse pahusta päin klaseja, vaikka ensi eine vielä hillittiinkin\nsuuta, ennenkuin räiskähti, ja pidäteltiin mieltä kuolattimista ja\nohjasperien väellä, ennenkuin Musta päästettiin tielle, kaapa\npyyhkimään, ja kulkuslänget huiskeille! \"Parkinriitinkejäsikös\nparantelemaan sinä olet Eenokin pöydän viereen tilannut, koska\npäivätaksia kestää, niin että tulee tuolivähtiä katsellessa surku\nmiehen housuntakapuolien puolesta?\" kysyttiin siis aluksi sopunuotin\nohjaksissa ja ystävyyden hurskaalla käärmeenkielellä, mutta tähän\nkatkesivatkin pidättelyn hihnat ja järki lähti kahdelleparille, minkä\nharjakarvat niskassa pysyivät. Ei ole piru markkinoilla nopeampana\npaikalla, kun hurskas hieroo viekkauden kauppaa vielä hurskaamman\nhevosvarkaan kanssa torilla, eikä haukka tuoksauksemmalta\nsiipiviisteiltä poutalaen tekeillä kanan niskassa pihatantereen\nhiekoilla, kun kynsikyttä päivänselän on nälkinyt kylän yllä tyhjien\ntanhuoitten kurkkeilla ja viimeinkin vajan varjoista ja aitan\nalustoilta tepsaa pihan ilmoille ja kedon vapaille keltakepsa\nhelttaharjoin ja viekkavin varpain, ei piru viekkaampana eikä haukka\nhavimpana kuin nyt Pukkila kipenöitsevänä Alastalon edessä sydämen\npurku parran turjumilla ja sanan huoho hengen puuskumilla. Kun karkua\najetaan, ei silloin tietä katsota, vaan viliseviä virstantolppia\nvierivarsilla; eikä silloin ajatuksia valita, kun kaks'parissa puhutaan\nja pää on kihassa! \"En minä Lahdenperänä sinua metsääni päästäisi, en,\nvaikka veräjän suussa noikkisit ja tyttäresi miniäksi lupaisit!\"\npuuskutteli Pukkila Alastalon edessä: sitä varvasta mies kirotessansa\nsilmittömiltänsä hieroo, jonka kompastellessaan pahimmin on potkaissut\nkiven kärkeen! \"Tyttäresi miniäksi lupaisit!\" kertasi hän, kun\nvauhdissa oli eikä ilmaa kerjennyt ensihädässä nielemään uusiinkaan\nsanoihin.\n\nSe oli täräys salissa. Jymäyksen kaltainen varsin. Eenokkikin, joka\nsentään oli veriltänsä tyven mies eikä vähistä räpsytellyt silmiänsä ja\nsitäpaitsi tällä erällä oli tärkeässä työssä, väänsi niskaansa ja\nkatseli olkansa ylitse pitkään taakseen ja Pukkilaan sekä piteli\ntaskuunsa, oliko piippu tallella, jos tarvittiin leukaan ja\nkuuntelemisiin! Tyrmistys olikin yleinen salissa ja ensi kiemauksen\njälkeen olisi hiiri saattanut erehtyä kolonsa suulla ja juosta uskaltaa\nnurkasta poukkia vilistelemään keskilaattialle, sillä niin hiljaista ja\nhiiskumatonta oli huoneessa ja miesjoukossa neljän seinän kehältä se\ntuokio, joka nyt seurasi. Härkäniemi oli sohvan korvalla istunut\najatustensa kanssa niissä seurusteluissa, joissa ihminen haikumakeoiden\nvälillä ja hyväntunnon kyrässä saattaa silmäluominensa hetkeksi\ntorkahtaa hyvässäkin seurassa, kun ei muutakaan virkaa ole ihmisellä,\nja sen ajan kestämän, jonka leuka tarvitsee niskan heltymiltä ja\npartakarvojen rahistessa verkakseen ja viattomiltaan painuakseen toimen\ntorkoilta rinnan raheille, vaeltanut hekumamatkat unennuokun\nnukuttavilla polvihelmoilla ja keinumilla, kunnes nyt oli äkkiräikältä\noltava pystyvalveilla ja selvitettävä ennen silmien hieromista,\nuniansako ihminen vielä harsi tietonsa välimailla vai pähkähulluko oli\nPukkila ilmipäivällä ja keskilaattialla! Lahdenperä taas oli tällä\nhetkellä kylläkin valveilla ja varppeilla: eihän se, varsinkaan\nmiespuolinen henkilö, jolla parasta-aikaa ja vihoviimeinkin on\ntoivotonten yritysten ja pienten esirukousten jälkeen langan kärjen\npahakurki lopultakin nirkkoinensa kurissa ja neulan närpillä\nja tuossa torkossa jo silmälenkin sihdilläkin, eihän se kesken\nhitsiä ja parhainta hipotäpärää nuokkumisen tautia sairastele ja\nsilmälaudoillensa hämähäkin ritaa kasvattele, eikä hänenkään, joka\nkymmenen vuoden hieromisten ja naapuripraakkien jälkeen viimeinkin ja\nparast'ikää istuu tositoimissa ja kaupan hankkinoissa salissa, ja\ntaattiverassa ja totikamraattina katselee isoisten veroisena\nperäsohvalta, kuinka verkaksiltaan ja nyrkkipainon präntiltä pöydän\njulkisilla oman silmän näkemiltä syntyy paperi, jonka voimasta\nlautamiehen löysä leuka on paisuva paksusaranaiseksi pitäjässä, ja\nlaiha havunnäävä ja köyhät neulaspiikit oman metsän nälkämailla\nvaihtuvat kolikonkovaksi kukkaroon ja setelin kahisevaksi povitaskun\npullistumilla, ei hänenkään unentikkuja tarvitse ripsiltänsä hieroa ja\nnipistellä itseään hereillä pysyäksensä, mutta sittenkin ja kesken\nnäitä tärkeitä haukisiiman lappaamisia ja leiviskäpedon purstopotkojen\nvaroomisia sävähti Lahdenperäkin pahanpäiväisesti ryöpsäyksestä ja\nsiirsi silmänsä häkähämässä Eenokin pannan hitaista vaivoista Pukkilan\nherjaavaan partaan: keräjätuvissakos tässä vielä voi joutua juoksemaan\ntodistajana! ajatteli hän pitkälle ja kauas ja heristi kuulokarvojansa,\nkoska hän oli lautamies ja kruunun korva!\n\nLangholmakin oli suorentanut itseänsä ja istui keinutuolilla niska\njyrkkänä kuin kynttilä ja silmät Pukkilassa kuin Mooseksen nuoliltansa\nAaronin vasikassa: sekös vielä puuttui ja semmoisiinkos korvaa\nlainattava, että joku kirkkaalla keskipäivällä ja järkiseurassa riisuu\nitsensä muitten keskellä ilkosiltaan mielensä alastomille ja päästää\nsuustansa puheen pajua senhajuista, ettei laarilla istujakaan kehtaisi\nsemmoista omaksensa tunnustaa! Tottamar ihmisissä ja seurassa on\nelettävä säädyllisenä ja pidettävä mielensaumapaikat ja liivinrinnukset\nvisusti napeissa ja kiinni, jotteivät ihot ja rintakarvat paista kenen\nhyvänsä katseltavina! ajatteli Efram Langholma ja häpesi.\n\nPukkila itsekin veti korvansa kokoon, kun sana oli päässyt suun\nkarsinasta, sananvarsa, pahus, orivarsa suorastansa! Karkuun se lempo\nläksi! läpi sormien livahti kuin ladintikku mynningin suusta, kun\nliipasin reistaa ja rohtimet risahtavat kesken pamputtelemisen! tuumi\nhän ensi kylmiltä ja piteli ohimokarvojansa, ikäänkuin olisi pelännyt\npuskien käryävän. Sana on semmoinen otus, että sitä ei enää tavota\nhännästä kiinni nopeakaan, vaikka koettaisikin, kun se kerta on päässyt\nhammastarhasta ja käpälillensä ketunkeräjille ja virstanvilskuille,\neikä Pukkilallakaan nyt enää pamauksen jälkeen ollut muuta\ntehtävissä, kuin tunnustella, miltä ruuti haisee, kun se karvastelee\nnenänsieraimissa. Olisi saanut jäädä sanomatta ja ikeniin kotomatkaan\nasti ja paatissa Evaldille! tunnusti hän ja nuhteli itseänsä\npahemminkin ja rehellisesti. Kun pitää kappaleen ruumiissa ja\nkielenkokoisen pätkän olla semmoisen kipenän suussa, että se kieputtaa\nmiestä eikä mies sitä! harmitteli hän, kun nyt ajatukset vahingon\njälkeen taas olivat raittiit ja selkeinä. Olisi välistä hyvää parempi,\nkun suu olisi kotoa asti nyörätty ja nyörit solmussa! manasi hän\nmuistiaisiksi ja myöhänläksyksi itselleen, koska nyt kuitenkin luonto\noli karaistava ja silmä vääjähtämiltään vähitellen taas varoviltaan\nsiirrettävä takaisin sinne käsin, mistä se ensi kivauksen kilpistämiltä\noli heikkona paennut, ja missä tuoreilta tietämiltä Alastalo seisoi\npöydän edessä ja Eenokin selkäpuolen peittäjänä niin laveana ja\nliivileveänä kuin vaan Alastalon ryntäinen mies saattaa omassa\nsalissansa ja omalla permannollansa seistä etupielinensä vastapäätä ja\nnaamasta naamaan sitä, joka kukonpoikana ja harakanhattuna juuri on\npyristellyt hypynpolskia hänen leukaparroillensa lentääkseen. Kestikin\nkappaleen aikaa, ennenkuin silmä oli liivinveralta ja luunappien\nlaskemisilta niin pitkällä, että majakan merkit alkoivat näkyä ja\nmiehen kasvot tulla sihtiin, leukapää ensin ja senjälkeen muu naaman\nluurakennus.\n\nAlastalon leuka olikin katseltava palanen tällä haavaa ja vaarallinen\nnähtävä kylmäverisemmällekin silmäparille kuin Pukkilan katsimet tällä\ntingalla ja nykyisissä luovimanöövereissä saattoivat olla. Suja mies\nAlastalo oli tavallisissa oloissa ja sopujutuissa leukapieliltään, ja\nmööpeli siivo parroiltansa niinkuin juokseva saranoiltansakin, mutta\ntikun tynkä voi riistyä sileänkin höylälaudan ja parhaankin paklingin\npeitoista ja voideltukin sarana saattaa longahtaa julmasti, kun niiksi\ntulee ja taipeita kangotetaan ylimäärän ja taitamattomasti vääntäen,\nja nyt oli Alastalon alaleuka lykätty sen hivenen verran ja\ntuumankymmeneksen tavallisia sijojansa ulommaksi, että ei tarvinnut\nolla mikään tuulenhaistelija ja ilmanennustaja eikä myöskään kopeloida\nnenälaseja taskustaan lukeakseen julkipräntiltä ja ymmärtääkseen hahmon\nlongalta, että mies oli julmistunut ja leukalihakset työssä kuin olisi\nkivi jyrättävä jauhoiksi poskihampaitten välissä.\n\n\"Koskas minä olen tytärtäni kaupitellut ja kenellekään miniäksi\ntupannut, vaikka juoksutetaankin talossa eräitä kuin kollikissoja!\"\npurkautui ensimmäinen närkästys sydänsapelta, ja meriseinälle käsin\nlävisti sivuvihkaamalta ja kuin maaliprikkuun ampumilta katse suoraan\njuuri niille paikoin, joilla onnettomuudekseen tällä haavaa istui\ntäyden kolmen kyynäränsä ja ylitsekin mittaava Evald ja Pukkilan\nnaimaikäinen poika, tosin suhteellisesti syytön ja viatonviiksinen mies\nnäissä välikeräjissä. Tiesi Alastalo, vaikka vihastuneenakin ja\njärjenlehdet punakuumina, kuitenkin säilyttää malttinsa senverran, että\nvalikoi löylytettävänsä: naskalit jätetään toiseen kertaan silloin kun\nsuutari itse on piestä peitottava, eikä isän tukka siitä puhdistu, jos\nsuopaa pojan harjakset! Käärmettäkin on hutkittava siihen päähän, missä\nikenet kihaavat, eikä häntäpuoleen, ja isä-Pukkila se oli, joka nyt\nosansa tarvitsi, eikä pojat ja saunottamattomat Evaldit! \"Silmät\nsinulla ja lierinkäiset päässä, kun tytönkuva ilmestyykin pihtipieliin,\nmies tuolilla kuin liimapurkin tikku pöntössä ja saframi sämpylässä,\nkun tytär keikkuu salissa ja talon perijä tarjoo, kasvot sulillansa\nvoipytin paistein ja sokerin herneillä kielen live, kun viimeinkin on\nvästäräkin sirppa ansan virikkeillä, miniänkerttu tarjottimen takana\nlangan laukeilla ja papa pyytimillä pojan rihmoissa: 'Katsonkos päin,\nvai katsonkos puoleen, kun paistat niin, että silmä väistää ja terän\nlipsat liuskivat!' hyrisee hyrrältä hyvänvirsi jo ennenkuin armas on\nsipsuilta paikalla ja tarjotin kumarankuroilla edessä. 'Mielun ottaa,\nkun mielumpi tarjoo ja marjan noukkii, kun marjampi käskee!' laatii\nkieli kuheria korviin kun helyvien hilkkeiltä kuppiparin höyryvä\nsiirtyy kämmenille, 'sekotankos sekaan, vai säästänkö makean!'\nviisailee vanha viekkaan loruja, kun sormi hypistelee sokerin lumilla,\nmutta silmä hipiöi poskipään vereillä, 'ruusun oraitakos sinä\nkasvattelet kasvoillasi, kun niin on heloa tuoreen tarhoilla, ja\nheinäruohon kilvoillakos palmikonpasmat hyötyvät, kun niin on leiviskää\npellavapuntareissa!' kehuu kavaliansa orikoni tottumiltaan, kun kerma\nkaatamilta vuotaa runsasta keltaansa kupin mehuisiin mustiin.\n'Evaldinkin otin mukaan, pojan mukaan, meidän Evaldin!' palaa järki\njuttuun ja juoni tosipuheenpilaan, kun herkun höyrymillä kourassa ja\nkahvilemun hivellessä lusikan hämmentämiltä sieraimia enää vain on\nsämpylänvaali suorittamatta ja ruskeanmeho noudettava kämmenomaksi\nkumpurakorin kyltäisiltä kukkuroilta: 'pojan mukaan, pojan, sanon,\nvaikka täysmies jo on ja viiksen paksua ylähuulissa, niin että kutii\nkatsellessa ja häpee nähdessä!' 'Pojan mukaan!' toistellaan\npureskellaan omia sanoja, kun jo on sämpyläkin korjossa kourassa ja\nneitonen korkoillansa lähtemässä tarjottimineen niille teille, joilla\nkauniitakaan korvalehtiä ei enää lainata puheille muuta kuin sen, minkä\ntaakseen salavihkaa kuuntelee ja minkä varoviltaan uskoo poskiensa\nhiilostumatta kestävän: 'otin pojan mukaan, Evaldin, koska olette\nsamanikäisetkin, sanon, Evald vain sen verran vanhempi kuin tarvitaan\nja sopiva on, Evald...'\" -- Alastalo oli puhella päkissyt, arveluttavan\nliukkaasti lopulta ja liika nopeasti Pukkilan tahdissa, mutta nuoteissa\nkuitenkin ja Pukkilan praakein Pukkilan poskista, pidätellyt ohjaksista\nvarsaansa, vihastumisen varsavekaraa verenkiemoissansa, pidätellyt\nohjaksista ja pysytellyt karkuria varvas-askelilla ja hypynkengillä\npaikoillansa ja piukanperillä, puhellut sopusopoa ja leikinkatkua,\nkarvasta niin kauan kuin kieli käryämättä kesti ja tukanrohtimissa ei\nollut valkeanvaaraa, mutta patakin kiehuu, jollei sitä ajoissa\nkraakulta käännetä, niinkauan, että partaat sylkevät parhaankin\nsuuruksen ja papusopan yli laitojen ja toton tuiskivaan tuhkaan, ja\nkolmas-talvi tallin edessä tallaa aisoissa ja kulkusissa niin kauan,\nettä jollei virmaa sovulla ja kaapakiepan jälkeen päästetä virstalle,\nniin irstas karaa läpi käsien ja hyvänkin hevosmiehen kourista vaikka\npäänsä seinään ja mäsäksi, ja Alastalollakin sieppasi nyt verenkuuma\nomille kiehumilleen ja kiukun sinka laukasi valloillensa ne vieterit,\njotka järjenkylinä ja muu viisaus tähän asti ja viimeiseen saakka oli\njaksanut pitää karsinassa ja säppien takana. \"Ei Siviätä ja minun\ntytärtäni napata, vaikka toisit kolme poikaasi ja pukin kiliä\npatiinisaappaissa talon nurkkiin luovimaan ja salin tuoleilla nokkiansa\nnorkottamaan!\" sanoi hän ja kipenöitsi ja kerrankin olivat karvat\nrehellisesti harillansa Alastalonkin poskipielillä.\n\nEi sitä tiedä, mitä nyt olisi saattanut tapahtua salissa ja millä\nrytinällä pino alkanut lonsoilla päästä jos toisestakin tämmöisen\nrysäyksen jälkeen: Pukkila esimerkiksi paikalla vinkannut etusormensa\nknääkillä pojallensa ja kaksi tropissa marssinut sanan sanomatta\nsalista niin, että puhti olisi trompuissa humissut ja sarana valitellut\novessa, kun tammimaalattu oli paukahtanut lähtijöiden takana kiinni ja\nlujasti. Ei tiedä: taikka Langholma tullut kärtyksi keinutuolilla,\nnoussut paikaltansa niska kyynärkeppinä, sivaissut takinverkaa\npielillänsä kuin tomun roskaa karistaakseen takakämmeneltä nukan\nkarvoilta ja senverran närähtänyt suustansa ennen lähtemistään, että\nsalissa olisi kuultu ja muutkin ruvenneet katselemaan lakkejansa:\n'parkkiastioista neuvottelemassa minä luulin istuttavan koolla, mutta\nkoska tästä syntyvätkin naimakauppojen hierojaiset ja puoli pitäjästä\nmuutenkin on kuulemassa, niin ei minua enää tarvita todistajain\nlisäksi: hyvästi!'\n\nMitä hyvänsä olisi siis nyt saattanut jyrähtää, sillä ruutia oli piipun\nsisuksissa ladintikun sulloomilta todellakin touppikaupalla ja\ntunkemilta ja valkeata oli käsitelty varomattomasti mynningin suilla:\nAlastalo itsekin veti jo karvojansa kokoon niinkuin korvalehtiänsäkin,\nja tunnusti omassa mielessänsä, että nyt oli helvarin pahus sittenkin\npelannut pilan taitavallekin ja päästänyt keulannokan liika likelle\nkaria; ja että nyt ei hurskaallakaan enää ollut aikaa kiroomisiin, vaan\nkuunneltava vain laupiaasti, kuinka köli kolisee, ennenkuin romo\ntärähtää ja vuorenkylki kivisenä lankkulaudan murtumilla sanoo ruuman\nsisäpuolilla jyrkän amenensa pitemmille navigatsuuneille! Mitä hyvänsä\nolisi nyt siis saattanut tapahtua ja Alastalon veistetty halko jäänyt\nainoaksi parkkirikiseksi puukuutoksi pitäjässä, kun nenättyä miestä\nolisi yksi toisensa kannoilla alkanut närkästyneenä saapastella\nsalista, mitä hyvänsä olisi saattanut tapahtua, ellei juuri tässä\ntingassa ja kun Siviän viaton nimi Alastalon Mattssonin vihaisilta\nsinkaamilta vielä kimisi itsekunkin korvalehdissä salissa, ellei juuri\ntässä täpärässä tingassa ja ennenkuin vielä ainoakaan oli täräyksen\njälkeen justeerannut mielensä ja perillä siitä, mikä kompassin sträkki\nnyt oli lähimpänä hänen nenänsä kärkipiikin suuntatorkoa, ellei juuri\ntässä tärkeässä täpärässä tupakamarin ovi taaskin olisi kiepsahtanut\nauki ja samainen Siviä ilmieläviltä ja pulmusen tietämättömänä seisonut\nkynnyksellä ja pihtipielien välissä uusi totivesikannu kuumiltansa\nkäsissä ja kyyhkyläisenä miesten keskellä ja setien joukossa.\n\nMitäs toimelias tyttö ja talon tytär, jolla oli rehellinen asia ja\nselvä matka, totipöytä viisteiltä salin vastaisella seinällä ja tuvassa\njuoksunhoput kiiruinensa vartoomassa, olisi pitkiä ovessa seisoskellut\nja kynnykseltä salin asioita vahtaillut, ja niinpä olikin Siviä\nhamehumissa ja kannu kiidossa jo puolivälissä ja keskilaattialla salia,\nennenkuin hän huomasi ympärillänsä merkillistä ja nopeassa päässänsä\noli perillä, että kaikki vaikenivat tuoleillansa, jok'ikinen\nyksimielisesti kuin muuri, istuivat hiiskumattomina ja äänen\npukahtamattomina paikoillansa kuin pölköset pakkasaidalla, vaikka\ntotiprikka oli tunti sitte kannettu saliin ja puolentoistatusinan\nlaseista, jotka hän itse oli laskenut ennenkuin tarjottimen nosti tuvan\npöydältä, ei enää ainoakaan seisonut paikallansa ja käyttämättömänä\nprikalla! Niin kuolemanhiljaista olikin, että hämmästykseensä\nseisahtuen kuuli oman rintaneulansa rahinan sen tuliaisleningin\nsilkkisarsissa, jotka viimeisinä Hullin tuomisina hänellä nyt oli isän\nlahjana juhlan kunniaksi yllänsä! Syntistä partapuolta olikin nyt\nseinämitoilta julkiesillä, vaikka väistöviuhumilla tarkastettavana, kun\nsirkku silmäpari, jokaiselta siirtymältään valpastuvana nyt alkoi lukea\nripinhurskaiksi itseänsä räpytteleviä, mutta aika vahvaa omantunnon\nheikkoutta paljastavia miesnaamoja ja setäkasvoja yhtä erältänsä ja\nvuoronsa jälkeen kutakin ympärillä. Eihän kenenkään tosin tarvinnut\nitseään suorastaan syylliseksi tunnustaa ja tuntea, eikä lakituvassa\nolisi asian vuoksi tarvinnut hämmennellä, mutta semmoisen tuomarin\ntutkittavana kuin Alastalon tiivistyvä Siviä tällä haavaa ja kahden\nselkeän neitosilmän salamoimilla, ei saata olla varma itsestänsä ja\nviattomuudestaan papinkirjoiltaan puhtainkaan mies, ei varsinkaan, jos\nsaman miehen korvissa vielä kirpimiltään kimii saman Siviän ja\ntuikunterän nimi niiltä kirmeiltä ja piiskansiiman sinkauksilta, joilta\nse juuri oli salissa siemaistu, ja hän tietää, jollei koko aatamillista\nitseänsä, niin ainakin korvalehtensä ihot semmoisiksi syntisiksi,\njoilla on osansa ja viaton vikansa hänen nimensä sopimattomasta\nkätkemisestä, jonka silmät nyt tutkaimina ja tutkinnon kynttilöinä\nleiskuivat ja leimuttelivat niin syyllistä kuin syytöntäkin, jos\nsyytöntä oli tällä haavaa ja näissä kolttosissa ainoatakaan Alastalon\navarassa salissa.\n\nIhminen tietää usein paljon enemmän kuin hän aluksi itsekään uskoo ja\naavistaa, ja Siviän hienot korvat, vaikka olivatkin pienet ja paksulti\nhiuskiehkurain peitossa, olivat kuitenkin ovea avatessa olleet\nkoirantoimissa ja noukkineet talteensa jotakin, pienen kaiun, ei\nenempää, sanan hiirestä hännänpään vilauksen, ei muuta, ja vaikkei\ntoimen tuoksinassa ja kannua kiirehtiessä sitä aluksi ollut äkännyt,\nhuomannut ajatella, niin nyt oli västäräkki vilpasna oksalla ja oksan\ntakana valpasta: hänestäkös, Siviästä, oli viimeksi ollut puhetta\nsalissa, ja nyt istuttiin hiljaa ja jäniksinä ympärillä? Alastalon\nSiviän ja Mattssonin tyttären silmät leimusivatkin nyt todella ja aina\nvaarallisempina, mitä useampi onneton vuoroltansa lannistui ja pelasti\nläpyttelevät luomensa turhien kestämisen yritysten jälkeen, jollei\nmuuhun, niin omien saapaskärkiensä tärkeään tutkistelemiseen: väisti\nMooseskin Hoorebin korvessa, peitti kasvonsa ja riisui kenkänsä\njaloista, ja hän oli kuitenkin Mooses ja seisoi pelkän palavan\nvuoripuskan edessä, kun tässä istui itsekukin tuolillansa minäkin\nMesopotamian Labanina ja kelmilurjuksena, ja ihka elävän ihmistyttären\nsilmänräiskymillä ja suuttuneilla välkkymillä.\n\nErikoisesti koetti Härkäniemi näissä kiipeleissä ja heliän akkunoiden\nkulkiessa koston Gideoneina Midiassa ja vihastuksen vasamina salissa,\nnäyttää laupiasta naamaa ja otsapielen lakeata hurskautta sillä\nvaarallisella hetkellä, jolloin hänenkin vuoronsa tuli ja liekin\nkieltä oli kimpuilta varalla sitäkin sohvan sijaa kohden, jonka\nnahkaisilla nojoilla ja tukevilla istuimilla hänen maallinen majansa\nonnettomuudekseen tällä haavaa istui, ja näkyvällä tavalla ja\nauttamattoman isoluisena väistämättömästi täytti tarpeettoman lavean\npaikan ja hartia-alan. Härkäniemellä olivat kiperät tilat ja\nomantunnonnahka hauras senkin vuoksi, että jo varhemmin päivällä\nja kahvinotolla oli sattunut Siviän kanssa pieni kärhämä ja\nvahingonkamfiili, ja nyt oli senkin vuoksi oltava sitä otollisempi ja\nlaupiaampi lammas ja liikuttava varpaillaan ja varovillaisesti,\njotteivät taaskin hienonkiharat ja kellankiehkurat joutuisi\nvalkeanvaaroihin ja rohdinliekkiin kaunokaisen leimuvilla otsaihoilla.\nOli siis Siviän katseltavana nyt, kun Härkäniemi oli vuorossa, mies\nsohvankulmassa ja silmäsäenten salamakeräjien edessä niin syntinen\nja katseparka, että kokeneempikin munaskuiden tutkija kuin\nseitsentoistavuotias Siviä olisi paikalla vannonut vuohipukiksi ja\nkadotetuksi lampaaksi sen oinaan, jonka viimeinkin oli löytänyt ja nyt\nkiemurteli tutkaimilla ja hiilenkäryillä! Nyt oli mitta täytetty,\nliekinhuuhto valloillansa Alastalon tyttären otsahelakoilla, ja\nennenkuin kukaan arvasi, Härkäniemi kaikkein vähimmän, mitä tapahtuman\npiti, oli kannunkuuppa kuumiltansa seisomassa selvällä laattialla\nHärkänientä vastapäätä. Siinä oli nyt toteutettu päiväinen ja\nkahviprikan helkkumilta lausuttu uhka, joka silloin kyllä oli ollut\npuol'leikkiä, mutta nyt veristä totta, ja talon tytär seisomassa\ntulipunaisena ja tuiskapuuskassa kädet lanteilla saman minävaivaisen ja\nIskariotin edessä kuin kannukin hehkumillaan laattiapermannolla.\n\"Kantakaa itse kannunne ja totiliemenne sensijaan, että häkläätte, isot\nmiehet, kuin Vanu-Miina villoja, ja jahtaatte kieltenne karttapiikeissä\nsamaa syytöntä ihmistä koko kultaisen päivän, ja istumisen intillä\nniinkuin kärpänen, jota ei nimeltä sanota, lypsinlehmän takapuolia\ntarhalla!\" sanoi tiuskasi Alastalon Mattssonin tytär ja Eevastiinan\nflikka nasevasti kuin isä ja kielevästi kuin äiti: kiroo västäräkin\nsirkkukin visersuullaan ja pukkaa karitsavuonakin tukkatappuransa ja\nsilkinsiliänsä sakarakyhmyillä, kuinkasta siis olisi kimalan piikkiä\nvailla ja kärkipuutto kielenterä ärsytetyn Eevanlapsenkaan ja\nsuuttuneen Sulamitin suussa! \"Setäkin, parta jo yksin vanhempi kuin\nminun koko ikäni, ja kehtaa kieputtaa sitä, vaikkei ole parempaa\npellavilla loukuttamista kuin minun kastettu turha nimeni!\" sai setä\nryöpsyä suoraan räpsyville silmilleen ja torjuttavilleen, vaikka\nkimalaisella alkoi jo kuulua itkunhyrskää äänenkurkussa. \"Ei ihminen\nenää saa nimeänsäkään pitää rauhassa ja omanansa, vaan saa salissakin\nkuulustella 'Siviä-Siviä' niin että ovissa paukkuu ja korvissa myös,\nkun tulee sisään! Mitä täällä riidellään ja kenen luvalla minusta\npuhutaan?\" Tämä oli tuima kysymys, ja itkukin oli vielä siksi hetkeksi\nnielty kurkusta alas ja naisen ja turvattoman neitokaisen luonto\nvoitettu siksi silmänräpäykseksi, että muutkin ympärillä kuin yksin\nvaivainen Härkäniemi saivat maistaa ja leimahduksilta kokea miltä\ntuntuu, kun tilapäisesti melkein syyttänsä, vaikka muuten ehkä\nsyntisenä otuksena sai kestää tuomion vasamat seitsentoistavuotiaitten\npuhtaitten silmäripsien välistä, jotka eivät tiedä armosta mitään\nsilloin, kun on tosi paikka ja korvat hiiluvat!\n\nHärkäniemi, jolla oli tottumusta ja merikokemusta vaikeissa paikoissa,\ntiesi, että täpäränterillä ja silloin kun oma pää ei sano\npuustaaviakaan ja puolentavuun vertaa siitä, mihinkä vatupassivinoon\nkielenkantti ja varvasvara on asetettava seuraavassa ylihaalauksessa ja\nuuden hulinan kastellessa niskoja, tiesi, että tällaisissa\ntäpäränterissä oli parasta pitää ajatuksissa pieni väli ennenkuin\ntyhmyyksiä teki ja hätiköi, sylkeä esimerkiksi ajankuluksi suunsa\npuhtaaksi vaikka kämmenpohjiinsa ja hieraimille. Koska hänelle nyt\nmyöskin oli annettu pieni hengähdyksen rako sen tuokion ajaksi, jolloin\ntuikun terät kävivät matkoilla ja tuomion tileillä muilla\nsynnintauluilla salissa, ja hänen oma otsakupuransa hetken kestämän oli\nturvissa ja ulkopuolella tilisyynin, niin kerkesi hän palaamaan\nitseensä ja muistamaan, että pahimmassakaan piuvissa ja kovissakaan\nnykäyksissä ei mies saa helpata kätensä eikä henkensä kynttä touvin\npäästä, vaan viimeiseen henkeen pidettävä kimpuvasta, jos sitte on\nruumis merihädässä viskeltynä tai järki sydämentuskassa ja naissilmien\nparkana mustenemassa. Hän siis, Härkäniemi, päätteli nytkin, että\nparasta on pysyä tyvenenä ja odotella levollisesti, ja odottelemisen\najan puhella, ellei parempaa mieleen tule. Flikkaihminen Siviäkin\nkuitenkin sentään vain on ja tyttöastia, vaikka vihastunutkin ja syystä\nsuutuksissaan tukanmartoa myöten! vahvisti hän ja karaisi uskoansa ja\ntällä hetkellä heikkotyvistä luontoansa järkisyillä ja ajan\nvoittamiseksi, jotta sekä itse tuntisi itsensä ketarillansa tarpeeksi\nvarma-anturaiseksi, että syljelläkin olisi aikaa herua nesteillensä\nsuussa ennen tosijutun alkamista. Paloviinan tuima kaadetaan karskisti\nkurkkuun ja saman tuikean tien ja yskimättä makoon, mutta ranskan\nviinejä kallistellaan pikarissa ja maistellaan huulen hörpällä ja\nkielen lirpolla ennenkuin liemi niellään, ja miestenkesken kelpaa\npraakinveistoksi kirveenteränkin rosojälki, kun naiskorvan kuulemilla\nja kokemattoman tyttöihmisen pakeilla saat hikoilla höylälläkin,\nennenkuin juttusi on niin tikuton ja sileä, ettei se haavoita hipiätä!\nvaroitti Härkäniemi vielä itseänsä ja opetti menoille, ennenkuin tällä\nerällä uskalsi sanan liukkaille.\n\n\"Tässä vain jahnastelevat vanhoja riitojansa, teidän isäpapa ja\nPukkila!\" alkoi hän siis selitellä kaartorantain ja vähän\nvilpillisesti, jos nimittäin ajatteli juuri niitä sanoja, joiden väkä\nvahingolta oli Siviän korvaan tarttunut ja joiden vuoksi juuri nyt oli\nnykyinen pula ja pieni yhteinen hämän häminki salissa, eikä vähimmän\njuuri Härkäniemellä itsellään, jolla oli surku sekä Siviän ja\nkummitytön puolesta, joka omin korvin oli joutunut kuulemaan pienen\nvilauksen semmoista, joka paremmin olisi sopinut jäädä tyttökorvan\nkuulematta, että heidän muidenkin yhteisestä puolesta, jotka kuitenkin\nolivat vakaapartaisia miehiä ja vakaissa jutuissa ja nyt pienen\nvahingonpillastumisen ja veren karkupoukan vuoksi, jommoisia aina voi\nsattua asioissa ja pikaistuksissa, ja jommoiset ovat viattomia, kun ei\nniitä tarpeeton korva kuule ja kätke, saivat hävetä toistensa edessä ja\nedestä sitä, että olivat osallisina tämmöisessäkin kommelluksessa ja\nisomiehinä kiikissä kuin nauriin näpistyksiltä koko joukolla\nnäpättyinä! \"Päiväinen vahti ja väkikapulan veto ollut äijillä tässä\nsiitä, ovatko mastot laivassa ja uudessa parkissa pystytettävät\nvanhanaikaisesti ja peräkanaa marssissa seisomaan tropissa toisensa\ntakana ja kölisuunnassa, vai seisovatko tikut laivassa siviämmin\npystyssä vierivierittäin ja sivusihdissä rinnatusten poikkipieliä ja\nruuman lihavia puolia päin niinkuin kykkivä kanaperhe sovussa ja\nhöyhenpörrössä toistensa kupeilla orrella, tai niinkuin liivinverka\nmehevän miehen pullistuvilla ryntäillä ja naurunpuho naamataulun\nlaventuvilla poskihöröillä: Alastalon papa ja sinun isäsi juuri pääsi\nPukkilan edessä ja kurjenpojan katseltavaksi osoittelemasta, kuinka\nmuhkealta riitinki näyttää lavealta puolelta ja liivifasuunalta jo\nmiehessäkin, saati sitten laivankokoisessa ja parkinruntaisessa\nastiassa!\" Härkäniemi oli puhunut asiansa tasaisesti ja sopuvitkaan,\nniinkuin riidoissa sopii, jottei kahinaa synny, ja odotteli nyt,\nhiemasen toista silmälautaansa ummistellen ja epävarmana vartoillen,\nvaikuttiko pieni leikinvoide ja viaton sanalääke tässä tapauksessa\nmitään, vai olivatko lääkärintoimet turhia: miesihmiset ja naisväki\novat eri lapsia ja eri käsiteltäviä, niinkuin suolainen merivesi\nraskailla päillään ja makea maavesi kevyen kielillään, merivesi, kun se\nmellasteleekin eikä pysy nahoissansa, niin sillä on järki\nsuuttumisessaankin, ja sen kanssa pärjää, kun vaan on varalautaa\npaatissa ja parraspuuta vastassa siellä, jolta se loiviltansa on\nkohisemassa ja oikosiltaan loikasemassa kohden, mutta maavesi, se on\npujakasta ja päätöntä, eikä tunne merijärjestystä, vaan kielaisee,\nperhana, laitapuita vaikka väärältä puolelta ja näitäkin keulasilta,\njoilta veden oikeutta myöten pitäisi olla laitonta nuolaista\nparraspieltä kastuneeksi ja perämiehen niskaa märäksi! Härkäniemi\nnoitui säveissä sisuksissaan sitä kovanlykyn onnea, että juuri hänen,\nnaimattoman ja syyttömän miehen piti nyt koko naamoinensa ja\nmieshahmossansa istua juuri tällä paikalla peräsohvan päässä ja\nvihastuneitten tyttösilmien pahimmilla praasunräiskeillä, eikä\nesimerkiksi Krooklan sijasta hänen tuolillaan turvissa uunin nurkassa\nja kylmän kaakelimuurin suojissa! Lepyttele tuommoinen ja rauhoita\njärkipraakilla ja ihmispuheella västäräkin sirppa, kun tietämättäsi\nsytyttelet piippuasi ja kesken tärkeintä toimitusta huomaat torasta ja\nkitametelistä korvissasi, että askelen päässä on piiskuttajan pesä ja\nparka siivillänsä ja vaikka silmillesi täyttämässä! ajatteli Härkäniemi\nhiilustoillaan ja karsasti sivulleen jo Alastaloonkin ja hänestä yhtä\nkarvaasti Pukkilaan: heidän tähtensähän kuitenkin hän nyt tässä\nsaunassa hikoili!\n\n\"Olet sinä medenpalanen ja sokerinmurunen, mutta hunajaan on jäänyt\npiikki ja sokerinmakeaan pistetty suolanrae sekaan, jos minä nyt tähän\npaikkaan lävistetään ja kryyydätään silakan latuskaiseksi nelikon\npuoliskoon!\" sanoi hän näissäkin luovinkrysseissä ja vastatuulen\ntikityksissä sentään hämäytymättömänä miehenä, vaikka niskaansa\ntaivutellenkin pahimpien pyräyksien tieltä ja tarpeen mukaan ja\ntaitonsa jälkeen puheenkuuttia helpaten löysemmille ja mielenkielen\nlirpuille: tytönkuvahan hänellä sentään vain kuitenkin oli edessä,\nvaikka tulinenkin palanen! Hän oli jo niin rauhallinen ja omissa\nnahoissaan sohvalla, että alkoi hiivata silmiänsä Janneenkin päin,\nJanne Pihlmanniin meriseinällä ja huuliviiksineen, huomatakseen\näkkäsikö tämä, että peiponpiiskukin saattaa joskus tiuskia vihasesti,\nja että on viisainta vetää sormensa turviin, kun pieni nokka näppää,\nsillä luusta on sentään senkin piikin kärki, vaikka välistä\nvisertääkin!\n\nSiviä oli oikeastaan alkanut tulla neuvottomaksi, aikalaillakin\nneuvottomaksi, kun ensimmäinen pyräys oli ohitse ja verenkuumat\nvirranneet takaisin posken palavilta ja tukantuimauksista. Eihänhän hän\nsentään ollut onneksi polkaissut laattiaan, niinkuin luonto olisi\nkäskenyt ja jalanterä kutsunut ja niinkuin varmasti olisi\ntapahtunutkin, jos riita olisi sattunut tuvassa ja Rauhan kanssa ja\ntyttöjen kesken, mutta kannu seisoi kuumine totivesineen\nauttamattomasti permannolla ja julkisesti jokaisen näkyvillä hänen\nvihapäissään Härkäniemen sedän eteen patsastamanansa! Voi tyttöparkaa\nja seitsentoistavuotiasta salissa ja pelkkien setien keskellä, kyllä\nveret nyt taaskin olivat löytäneet tien poskipäille, mutta tällä kertaa\ntoisilla helakoilla ja karkulennoilla, kuin edellisellä erällä, ja\nveden kiha silmävälkkien ripsikarvojen välissä, kyllä sekin nyt oli\nherumassa helmenhelkkiänsä uusista ja toisista lähteistä sinisten\ntäyttimiksi, kuin äskeiset, kesken suuttumusta kuivivat, sillä nyt\nkastuivat nenänjuuretkin märjiksi ja karpaloa kieri, minkä toisensa\nkinterillä kerkisi poskipäitten vereille pyörylöille! Nyt hävettiin\nniin jumalattomasti, että maan alle ja laattian peittoon olisi siinä\npaikassa hävitty, kannuakaan, synninkiperää ja pahanjuurta, ei enää\njoudettu pelastamaan laattialta ja korjaamaan pöydälle, kiitos, kun sai\nitsensäkin laitetuksi näkyviltä, ja tupakamarin oven taakseen kiinni,\nennenkuin hyrski rintapoven täysiltä ja kaikki nauroivat! Siviähän oli\nsentään vain seitsentoistavuotias neitonen ja nuori tytönveri. Ei edes\nJanneen lainattu tällä erällä silmää, vaan koko sali, vanhat niinkuin\nnuoremmatkin saivat jäädä ripille itsekukin omien ajatustensa kanssa,\nkukas tässä oli ja olikos yleensä joku syyllinen, kun nyt oli koko\nhuone tyhjempi, tupakamarin ovi kiinni ja vesikannu totisena\nHärkäniemen edessä laattialla.\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\nParkinkirjojen kirjoittamista ei jatketakaan tässä luvussa, koska on\nmuuta estettä ja ajatuksen aihetta, ja Siviän jättämä totivesikannu\nedelleen röyhää laattialla, kunnes Härkäniemi sen nostaa ja kantaa\nkiehuvia kämmenurakalla, vaikka varvaspolskassa, kynsissänsä pöydälle\nsylkemään.\n\n\nKun ukkonen on ohitse, olkoon se sitten pikkainen suvipäivän priiska\nleppeän poutasinen otsilta, tai jylympi jaakonpäivänjälkeinen\nvedenkaato taivaankannen kaikista avoluukuista ja porttisaranoitten\nvonkumilta, niin on aina ilman, maauumenen huokosten ja\nluontokappalten, niin ihmisten kuin kedolla poikivaistenkin ihossa,\nluissa ja munaskuitten vapisussa tuokion tuntotila, jolloin itsekukin\nja kaikki kuuntelee itseensä, jokos tähän loppui, ja loppuikos kaikki,\nvai tuleekos vielä enemmän ja jyriseekös taas ja rakoileeko taivas\nniskoihin? Alastalon salissakin oltiin nyt etukamarin oven sulkeman ja\ntupakamarin laattian paukkuman jälkeen visusti, ja istuttiin ajatukset\nkullakin alallansa koolla ja silmät jokaisella vartioituina kotona\nsellainen kestämä, että sen ajalla olisi joku piittaamaton, niinkuin\nesimerkiksi Karjamaan Eenokki tai muuten paksutietoisempi, kuten\nLahdenperän lautamies, saattanut ajattelemattomissaan vaikka hakea\nnenäliinansa taskusta ja päristellä korvat lukkoon ympärillä ja tunnot\numpeen. Semmoista ei kuitenkaan tapahtunut, sillä Eenokki, joka jo\naikoja sitte oli saanut taksinsa pöydän vieressä loppuun ja nimensä\nparkkikirjan paperille, oli jo palannut paikoillensa takaisin ja istui\nsohvan päässä piippu jo taaskin suupieleen pistettynä ja ties' missä\najatuksissa, Siviän näkemisen vuoksi esimerkiksi sitä aprikoiden, oliko\nvaimoväki kotona sittenkään äkännyt käydä varistamassa valakalle heiniä\nullakolta, niinkuin hän lähtiessään käski ja niinkuin koni\njalkavaivaisena tallissa seisoessaan tarvitsi; Lahdenperä taas, paitsi\nsitä, että hän isosempiensa seurassa ja tuomarien ja komsarjusten\nryypyillä ainakin noudatti siivosuisuutta ja muuta ruumiin\npidättyväisyyttä, oli tällä erällä ja tämän päivän datumilla myöskin\nliiaksi tosissaan tapauksen menosta jutunjahninan sikinsokissa ja\njänisjuoksuissa milloin melkein kuin metsäkaupan närpeillä, milloin\nmuilla pahuksen kaarestuksilla ja karkupoukoilla, oli liika tosissaan\nistuakseen sohvalavitsan nahkatopninkeilla täydeltään koko\npersoonallaan ja sillä takatyven levollisella lakeudella, jota mies\nvieraissa tarvitsee turvallisen leuanviljelemisen ja äänenpidon varalta\nja tanaksi. Istuttiin siis pieni siemaus yhä vieläkin hiljaa salissa,\nvaikka tuolien narahteluista kuuli ja visseistä sääripotkojen\nsiirroista ja vaihtamisista ymmärsi, että jahtia oli itsekullakin ja\nuseallakin ajatuksissansa sakeamman tai ohuemman tukkansa varjoissa, ja\nettä vain viisaus pidätti järkevää avaamasta suuta, ennenkuin joku muu\noli pukahtanut ja tyhmemmät lähteneet edeltä liukkaille.\n\nAlastalo tietenkin isäntänä salissansa, ja, tarkasti ottaen, myöskin\nisolta osalta ja ainakin alkuryskäykseltä syypäänä siihen, että tässä\nnyt istuttiin kuin reenkuorma kinoksessa: eteenpäin ei päässyt,\ntaaksepäin ei juossut ja umpihanki kummallakin vierellä! Alastalo\ntietenkin olisi nyt ollut näissä hämminkeissä ja tanhuan tukkoutumilla\nlähin velkapää lapion varteen ja hartiaväkeen veräjän suun\npuhdistamiseksi, mutta, tosi tunnustaen, Alastalo tunsi tällä tiimalla\nitse seisovansa vyötäryksiä myöten hankisotkussa ja saapassohjossa, ja\nlapio, jos semmoisia olikin tusina vajassa ja kotona, niin tällä\ntiukalla, kun varsiasetta käteen tarvittiin, ei ollut ainoatakaan, edes\nojakuuppaa, kynsiin! Pitikin äsken sattumaan vahinko ja pääsemään\nsuusta ja hammastarhasta tuo pahanhengen pyräys Pukkilaa päin laseja ja\nnaama-akkunoita, mutta onkos ihminen mikään suolinkainen, ja\nkärsivällisyyden astia sydämensapessa mikään Zarpathin lesken\ntuoppikruukku, jotta mittaa pitäisi venymään minkäkin ruostuneen\nsärkikoukun rautaiseen ruotopiikkiin sorkittavaksi ja piimää piisaamaan\nkenenkäkin Petterin ja elämänikäisen Pihlmannin päiväkaupalla ja\nviikko-akordilla kutkuttavaksi kurkkunsa kurjentoroon ja pohjattomaan\nkiusankiuluun! Eihän mies ja minä mikään mennätalvena ammutun\nkettukoiraksen tämänvuotinen häntälorvi ole, jota käännellään, kuinka\ntykätään! ajatteli Alastalo, vieläkin huulikarvat närillään,\nvihastumisen röyhäyksiä, vaikka viisaus jo kuiskuttelikin korvan\njuuressa, että pahus ja perhana ja koko päivän harmi oli sittenkin\nlepytettävä, vaikka sitte seipään olisi nieltävä itsensä koko\nkuusiselta mitaltansa ja miehen siepattava itse itseänsä niskasta ja\nnakattava kuperkeikalta sisusäkki ja oma selkä ryhillä kannettavaksi,\nja että ilvesotus navetossa ja Pukkila salissa oli kesytettävä, toinen\nkita-elukasta kynnettömäksi oinaaksi ja toinen pukkivasta\nvuohenkaljusta kykkiväksi karitsavuonaksi, jos tässä tänäpänä\nmielittiin villaa koreihin korjata ja koko katras määkä määkältä\nkallistaa karsinassa suosiolta sylipolvelle ja ynähuulin keritsinten\nliuskittavaksi!\n\nTytön tuikkukin, Siviän sirkkukorva sattuu vahingon varpailta oven\nsuuhun juuri parhaimpaan viserrykseen, kun isä ja mies-ihminen on\nomissansa, ja pahimmillaan purkaa sapen paksua sydämiltänsä\nparkittuihin naapurinahkoihin, noukkii, sirpan tippa, murenen\nlehtiinsä, tyttölapsen korvalehtiin, vaikkei hänelle mitään puhuta ja\nvaikkei asioita ymmärrä ja vaikkei kukaan ole käskenyt kuuntelemaan,\nkorjaa näppärästi murenenrakeen talteen korvansa kamariin hiustensa\nvarjossa, noukkii ymmärryksensä nirkoon ja flikkajärkensä kärkeen, ja\nannas olla, kun suuttuu, minun tyttäreni, ilmikipenäksi ja naiskoron\npaukuttelijaksi keskellä laattiata ja kaikkien edessä, suuttuu kuin\nsilmitön kana ja Eevastiina rippipäällä ja pyykkipäivänä, niin että\nvihastua olisi pitänyt ja torua täytynyt ihmistenkin ja Langholman\nvuoksi, ellei surku olisi purrut sydänkerää oman lapsen puolesta ja suu\npysynyt kiinni, koska totuuden vuoksi sittenkin oli tunnustettava oma\nleuka pääsyylliseksi ja itse-Aatami vikapääksi näissä kommelluksissa ja\nperisynnin pyräyksissä. Minkäs tässä nyt teki, ja mitäs naamaa piti\nkantaa näkyvillä puolillaan, kun ei vanhana ja ahavanahkaisena miehenä\noikein ymmärtänyt, kehtasiko tässä ijässä enää hävetäkään, niinkuin\nluonto kuiskasi! Lörppä hän kuitenkin oli ollut, se oli selvä ja\nrehellinen asia, ja lörppä oikein kannunlaitojen vuotamilta ja\ntäystiinun ravistumalta, kun kesken tärkeitä toimituksia ja parasta\nparkkikirjan kirjoitusta antaa Pukkilan praakkeinensa viekotella\nitsensä ja suuttuu melkein napit lentämään liiveistänsä ja nahat\nratkeille järkensä ympäriltä! Alastalo nuhteli, ja nuhteli ansiosta\nitseänsä (kun miehenkin ja täysi-ikäisen pitää joskus kiiliä lapsena ja\npyöriäisenä niinkuin kissanpentu permannolla itsensä ympäri ja\nhännänpäätänsä kyöräten! oli eräs ajatuksen nuhde, joka lykkäsi itsensä\nvälipalasena mielen kurkun nieltäväksi ennenkuin ateria oli amenessa:\nkissa häntänsä lirpuilla ja mies vihansa vilastuksilla ovat jokseenkin\nyhtä järkevissä jahtivähdeissä, koska kumpikin, jos mitä saavat\nhampaisiinsa, omaa itseänsä lopulta purevat, ja lorttipuolta\nitsestänsäkin!) nuhteli itseänsä, mutta kummasteli samalla koko ajan\nvalppaasti mielessänsä, kuinka nyt oli niisiä poljettava, jotta\nkukeranpää saataisiin taas siliälle kankaassa ja solmunsotko\nselvitetyksi: hulluhan nuottansa meren-ajoille jättäisi ja saaliinsa\nveden polskilla pulikoimaan, ellei muu ole kysymyksessä kuin risuharin\nkirvoittaminen hangottelemasta silmukkojen langoissa ja peräpuhjissa ja\nmerenlikoon astuminen saapasvarsien suuhulinoita ja kylmänkastuvia\nmakovöitä myöten! Ei tässä saapasten savistumista auttanut aprikoida,\nkunhan vain loikka luonnisti ja varvas kriipasi kamaraan tulva-ojan\ntoisella partaalla, mutta siinäpäs juuri pintele olikin ja\nvatsanprässi, mistä yritti ja miltä paikalta sieppasi puhdin, jottei\ntapaisi itseänsä nokillansa vetelässä siellä, missä olisi kaapaistava\ntannerta hinkselien vilskumilta ja paitapalttinan hutkimilta selässä!\nAlastalo tuhi peukalon sileällä puolella nenäpieltänsä: ei tässä\nriittänyt se yksin, että yritti, tässä oli onnistuttava ja liukkaasti,\njos mieli, että koko lauma oli kauniisti kerittävänä karsinassa ja\nveräjäpuolien sisäpuolella, eikä karussa ja sorkkatravissa pitkin\npieliä pakonsa paimenilla pellon joka saralla ja laitumen lakealla!\n\nEenokin käsialaakin Alastalo tarkasteli ja silminensä katseli pöydällä\nja parkinpaperilla sen ajan, kunnes pää palaisi kylmillensä ja sanoisi\njotain, mitä nyt oli tehtävä ja nopeasti kuin kuutin avaaminen tuulen\npuuskassa: tottamar jotain sentään aina keksii, ellei tätä niin tuota,\nkun paikka on piukka, eikä muu auta! ajatteli hän ja asetteli veriänsä\nlevollisiksi sillä aikaa, kun silmä toimituksillansa puolhyväksyen\nmutta puolmoittienkin kulki Eenokin käsialan jälkiä: nimi selvästi\nkynnetty paperille ja kirjain joka lenkiltä aurattu niinkuin Taalruut\naikoinansa ja muinen on istuttanut taidon sorminappuloiden päähän,\nmutta ei paperin näkökoreus ja siivouden silmäruoka paljoakaan ole\nvoittanut Eenokin taksista; ja tuhtaus vaivaisen, vaikka järkiharkintaa\nviljellen jo ennakolta varrottavankin 1/32 osaruupun ja hyttysen lirtin\nvuoksi on ollut melkeinpä liiaksi voimille käypä ja hikinen, koska\npaperin pinnassa on merkkejä ja peukalonjälkiä! tarkasteli hän ja\nharmitteli mielessänsä, samanaikuisesti kuitenkin koko ajan kaikella\nhengen väellään tuumaten, mitä hiivatissa hänen sittenkin oli\ntekeminen kovan lykyn Pukkilan kanssa, karsashirren seinäkehässä,\nkompastuskynnyksen pitosalin ovella ja varsavikurin kengityspajassa,\nantaisiko parin lähteä salista, äijä edellä isäkurkena ja kopeana,\npoika jälessä tipuna ja penikkana, häntä alaloirossa kummallakin\nperäplaneetissa ja pyrstökeikkumilla, vai oliko sovinnon näön vuoksi ja\nmuittenkin tähden sekä asian ruotojen karsimisiksi harjattava parta\nniin itsellä kuin naapurillakin siivoille jakauksille, lepytettävä\nlempo omissa nahoissa ja kesytettävä toinenkin talutettavaksi varsaksi\nsalissa? Alastalon harkinnat olivat kuitenkin yhä vielä niissä\nristituulissa, joissa piukkakaan peränpitäjä peräpiitalla ei itsekään\nvielä ole käsissänsä perillä siitä, onko helvarin varsi seuraavassa\ntingassa nakattava täysmyötäsen käskemille väljän-kureille vai\nkiristettävä tikistämään nokkanavakkaa päin kapean nenänpään kalpeita!\n\nNäillä vartioimisilla ja vihuripäiden tarkkaamilla olisi Alastalolla\nvielä kulunut kukaties hyväkin aika, sillä merimies ei koskaan saa\nenempää mielensä kuin merenkään harjaspäillä liikkua toimissansa\nverkasverisempänä ja hidasvaroisempana kuin juuri sillä nipukalla ja\nsilmänkärjellä, jonka jälkeisessä tuoksauksessa miehen on koko\npuhdillansa ja ruumishengen tempaukselta oltava kynsillänsä ja\nkärppänä: olisi kulunut kukaties hyväkin aika; kynnet korjossa kerällä\nsäästövaruillansa mihin vain ja selän kouru laiskanjuonissa loikan\nkäppyröillä valmiina niin leikkiin kuin tositiimellykseenkin, ellei\nsalissa olisi samanaikuisesti ollut tapahtumassa muutakin, joka tuli\nvaikuttamaan siihen, että Alastalollekin selvisi nenänhajulta ja ilman\nhaistamilta, mitä kuuttia nyt oli helpattava ja miltä kantilta tuulta\nnopeasti siepattava purjeen puhtiin, jotta taaskin keula visertäisi ja\nlaita pyyhkisi ja pursi muistaisi, että matkan teossa oltiin eikä\nturhilla puskusilla tuulispäiden ja pahasarvisempienkaan puuskupukkien\nkanssa! Paitsi sitä, että salissa Siviän poistumisen jälkeen vallitsi\nepämukava ja hiukka pahaenteinen vaikeneminen ja hiljaisuus eri\nkulmilla ja ympäri koko huonetta, ja että joku malttamattomampi ja\nheikkouskoisempi jo mittaili varovasti silminensä matkan väliä\nlaattialla omalta tuoliltansa tampuurin ovelle, josta pääsi ulos ja\nitsekin porstuan puolelle, jos läksi joku toinen edeltä liikkeelle ja\nkävelemään, paitsi tätä yleistä epävarmuutta istumisissa ja\nlevottomuutta silmäin välttämisissä, kun kenen katse vahingossa sattui\nkohtaamaan jonkun toisen, niin huomasi Langholmastakin, hänen\nkärsimättömistä liikahtelemisistaan keinutuolilla ja vakovarjon\njyrkentymisistä hänen otsansa pystypielillä, että salissa oli tukalaa,\nja että kauan ei tarvinnut odottaa, ennenkuin joku sanoisi jotakin,\nluultavasti juuri Langholma, ja semmoista, jonka jälkeen monelle tulisi\nmieleen kotiinlähtö ja tuulentarkastaminen akkunasta, joko\nlakeentumisen merkkejä alkoi näkyä puunoksissa. Mitään tämmöistä ei\nkuitenkaan tapahtunut ja Langholman odotettu sanakin jäi näillä\nkireillä ja valkean vaaroilla onneksi vielä lausumatta ja toistaiseksi\nleuan lukon talteen, sillä nyt sattui salissa muuta ja huomio kääntyi\nHärkäniemeen.\n\nHärkäniemen edessä seisoi edelleen Siviän vihapäissään laattialle\nlaskema kannu, kuumiansa hehkuva totivesikannu posliinisessa\nviattomuudessaan pelkällä paljaalla, vaikka matoin peitetyllä\npermannolla. Ei se siitä siirtynyt, vaan paikallansa pysyi, jos sitä\nkatsoi tai vältti katsomasta! Härkäniemen mielestä oli synti, että jalo\nastia, heleintä englannin posliinia poskiltansa ja kylkiensä\nkuvukkaalta välkyltä noin sai seistä hylkynä ja alennettuna kenen\nhyvänsä, hänen ja muiden, saapaskärkien ylitse katseltavana. Sitäpaitsi\npuri sydäntä surku Siviänkin puolesta ja kummitytön tähden, että paran\nja tytöntuikun oli turhan taitse ja pelkkien puheensylkien vuoksi\ntyhmillä miesturinoilla ollut suututtava niin silmittömästi ja\nparkupakissa paettava salista niin suinpäin, että kannukin oli\nkorjaamatta jäänyt keskelle laattiata jokaisen katseltavaksi, ja\nmuistuttamaan siitä, että Alastalon urhea Siviäkin kuitenkin vain on\nsuloinen tytärlapsi tyttöihmisen povin ja tällä haavaa silmät punaisina\njossakin tuvannurkassa hyrskimässä ja nenäliinansa kulmaa puremassa,\njollei polkenut pientä jalanterääkin laattiaan! Härkäniemellä oli\nperiltänsä hyvä sydän, varsin heikko oikeastaan, vaikka naimaton mies\nolikin, ja lisäksi häntä, omien asioittensa ja passaamistensa hoitoon\ntottuneena harmitti, että kannu jäähtyi turhiltansa permannolla,\nkun se yhtähyvin voisi seistä pöydälläkin ja höyrytä totitarpeiden\nkeskellä, ja niinpä olikin pian salissa itsekunkin katseltavana ja,\nvakaanaamaisesti tai naurunnuoteilla seurattavana se näky, kuinka\npitäjän leveähartiaisin mies, joka kyllä ei uumapaikoilta ollut yhtä\ntykevä kuin Alastalo, mutta muulta ruumiilta ja jäsenranteimilta sitä\nvarustetumpi, ja jolla hartiaryhän ja selkäleveyden täysmanttaaliin\noli käytetty ja kätketty osa siitä liikamitasta, joka muilla\nvenyväluontoisemmilla ja luukasvuiltaan piippuisemmilla miehillä\nylikyynäräisenä roikkuu sivuilla hihanvarsiin pujotettuna ja\ntoimettomilla kyynäsheilumilla, kuinka tämä ruumiinsa tykyräisiltä\npuolilta varsin vakavalta näyttävä mies ensin huolehdittuaan siitä,\nettä piippu, joka toimituksen ajaksi oli riisuttu suusta ja pois\ntieltä, varovasti tuli sovitetuksi sohvan kulmaan ja sille sijalle,\njonka hän itse nyt hetken kestämäksi jätti, kuinka tämä mies,\nmelkein varpaisillaan, niinkuin varovissa askareissa ja askelotoissa\npitääkin, nyt lyhyenpuolisilla, mutta tanakoilla ja anturamitoilta\nkunnioitettavilla sääritallustimillaan verkaksiltaan eteni permannolla\nsitä vaaran paikkaa kohden, jolla vielä kuumiansa sihivä kannu\nlaattialla posliininsa tietämättömyydessä seisoi, ja jolta hän kaikista\nhankkimisista ja esivalmistuksista päätellen aikoi kuin aikoikin\nrohkeasti noukkia kouraansa ja poimia maton kamaralta sen syntikruukun\nja syytöspatsaan, jota tätä hetkeä aikaisemmin ei ainoakaan silmäpari\nsalissa ollut täydellä miehuudella rohjennut muuta kuin heikottavin\nomintunnoin ja pikaan silmää sivuille välttäen ottaa koko terältä\nkatsoakseen.\n\nEi ikinä ole nähty Härkäniemen reistaavammallakaan kansitäkillä\nja aluksenkuuton kallistellessa anturain alla ja meren kuopilla\nkahta puolta vierille käsin ja jyrkkäpystyä nokkanousuille ja\nahterinoukkimille pahemmin kuin vieritinlautanen pavunperkaajan\nkäsissä, astelevan varovammin ja vatupassivalmiimpana kuin tällä erällä\nAlastalon salin permannolla, joka sentään viidettä syllän lakeana\nlepäsi vakaana ja vaarattomana honkavankoilla niskahirsillään! Oli\nhänellä sentään nyt hyvä vara siitä, että hänen säärihaaransakin olivat\nmuuhun ruumiiseen verraten veistotyöltään lyhyenlännät, niinkuin\nkäsivarrentumpitkin sivuilla, joten merkillisempiä kumartelemisia ei\ntarvinnut edeltäkäsin ajatella valmiiksi, kun otus oikein todelta tuli\nnoukkimisen vuorolle laattialta. Olet sinä aika pilkkumi ja kissankiha\npermannolla! manasi hän kävellessään sentään ja kohotteli laskeutuvaa\nluontoansa, kun matkalla ajatteli, kuinka tottumaton työ hänellä nyt\nkuitenkin oli edessä ja ihmetteli, millä hiivatin kurilla ja\nnoituudella naisväki tuommoisia astioita pitelee, kun eivät polta\nkynsiänsä, ja saavat hekon käsistänsä kuitenkin eheänä ja kiroomatta\npöydän siivulle paikoillensa! Et sinä itseltäsi kuitenkaan pöytään\nvaella, jollen minä sinua nosta ja kanna! karaisi hän vielä ja puhui\nlakievankeliumia itselleen, kun jo seisoi vaarankappaleen vieressä eikä\nmuu enää ollut edessä kuin se väistämätön teko, että nyt sai kunnialla\nhyppystensä huomiin maton tilkuilta koko mekan ja makomööpelin, jonka\ntulikuumilla kupusivuilla ei totisesti näyttänyt olevan korvan sankaa\nja tarttumisen nykää ainakaan minkään täyskämmenisen miehen kouramitan\nvaralta ja riittämille! Olisi Jannekin, Pihlman tuolta taulun alta,\nnuorimmikseen joutanut tähän hätään ja häkärään ja Siviän jälkien ja\nkiukuttelemisien paikkaamisille! äkäili ähisi hän ja torjui vielä\nviimeisellä ajatuksellaan maljakalkkia huuliltaan, ennenkuin tosityöhön\nalkoi ja kämmeneensä sylki, kerkesipä vielä eräässä aivonnurkassaan ja\nsilmänluimistukselta kadehtimaan Krooklaakin, joka rauhassa ja\nhikoilematta sai istua kakluunin nurkassa ja levossa naureskella\nleukaansa, kun toisella vaivaisella oli vähti pahempi kuin\nvariksenhaaskalla seipäänpäässä tuulen kiljuessa saralla, ja sialla sen\nomissa kalttajaispidoissa!\n\nValmistukset vain sentään miehellä ja meriastian keikkujalla ovat\nvaikeita; kun on kouraan syljetty ja tervatouvi pivossa, niin silloin\nhaalataan silmät ummessa, vaikka henki menisi, ja punnataan vaikka oma\nnahka väärinpuolin, temmataan seitsemän selän väellä yksiltä\nhartialuilta, niin että olka rytisee, jollei köysi myödä! Rivakasti, ja\nketterämpänä kampelaisena kuin esi- ja ensiliikkumisista olisi uskonut,\noli Härkäniemikin nyt, kun tosivääntö oli likellä ja ennen alkamista,\nniin taitavasti ja etukykkimillään kumarissa kannunkihijäisensä ja\nsiilinpiikkijäisensä yllä, ikäänkuin olisi koko kankean elämänsä\nhäärinyt hameissa ja helmahopussa toton edessä ja sylkevän kahvinkiehan\nnipperillä nuustimilla, eikä sydvestissä ja öljätyissä hampputouvien\nkimpussa ja merensaavin suolakaadon niskakasteilla. Kun ilvestä hankkii\nkeritsemään ja viilaa liuskimaan kynsipedon niskanutusta, niin on pika\ntarpeen sekä saksissa että keritsijässä, eikäpä Härkäniemikään kerta\nkyykistyttyään kauvoja arvellut, vaan kaksi kouraa oli nopeasti\nposliinin kiljuvilla kupeilla: kerkesikö siinä sankapaikkoja hakemaan\nja kahvoja käsiinsä pitelemään, kun hemmetti ja helohelvetti kämmenissä\noli sormien palamatta hätäjuoksussa saatettava turhilta höyrymiltä\nlaattialla tarpeisiin ja toimituksiinsa pöydällä! Harvoin on mitään\ntotivesikannua juoksutettu semmoisella lennon puhdilla minkään salin\nlaattian poikitse, kuin nyt Alastalon ruusukylkistä posliinikannua\nAlastalon salissa, eikä ikinä ollut kukaan nähnyt Härkäniemen tanakkoja\nsäärinappuloita siirrettävän sillä hartaudella ja uskomattomalla\nhölkänvikkelyydellä, kuin nyt niiden pistellessä parastansa\ntrompuistansa permannolla, ennenkuin pöytä oli saavutettu ja\npöydänkansi edessä ja viholainen kihisemässä poissa kämmenpohjista.\nEenokkikin sohvankulmassa oli karkua katsellessaan toisen kerran\nihmeissään samana päivänä, ja riisui tänäpänä uuden kerran\npiipunpalasen suupielestänsä voidaksensa rauhassa katsella ja nostella\nsilmäkulmiansa. Muista puhumatta, vaikka kaikki olivat yhtä\nhämähämmästyneitä ympäri koko salia, joskin nyt jo jonkinverran\nnaurunhöröillä, kun kuumimmat paikat olivat onnella ohitse ja kannu\nkunnialla ja eheänä seisoi pöydällä ja höyrysi pelastettuna. Härkäniemi\nyksin enää oli täystohduksissaan, kun hieroi kämmenpohjiansa\nmiestyön päälle. Voipas posliinikin, jumaliste, olla tulista\npirua kilopinnoiltansa, niinkuin naispiikaset kiivasiskuisia\nsilmäsirkkusistaan! manasi hän ja sääli kaikkia, jotka vakinaisesti\nolivat naimisissa ja saivat joka aika ja kaikissa säissä sovitella ja\nlepytellä ja hantteerata pilkkumeja kuumiltaan ja kylmiltään, silitellä\nkissa kihaaviltaan lauhaksi ja nurpuviltaan leikkiväksi! Kämmenihonsa\nsaisi kärventää lukemattomat kerrat, jos olisi ollut hullu ja mennyt\nnaimisiin ja joutunut joka arki käsittelemään kotoposliineja ja arkoja\nnaisastioita! siunasi hän uudemman kerran lykkyänsä ja tunnusteli\nvieläkin arastelevia pivonpohjiansa, ennenkuin ajatteli pitemmälle.\n\"Janne parka!\" päivitteli hän ääneensäkin ja päästi huulensa pienille\nomille mutinoille, niinkuin joskus yksin kotosalissa keinutellessakin,\nkun ehtoota on kulunut ja ajatuksen lankaa hypistelty, niin ettei siinä\nenää ole enempiä säikimisiä. \"Janne parka!\" kertasi hän omia\najatuksettomiansa, mikä toikin syljenjuoksu juuri Jannen nimen\nkielenpäähän tällä haavaa, vaikka Siviätähän hänen oikeastaan surku oli\nja tosi sielunpinne tyttöposkisen ihmisen ja kummilapsen puolesta:\nnaispuolinen ja kärsivä, niinkuin kaikki, joille Jumala synnyttämisen\nkipuja säälien on esilohdutuksiksi ja hyvityksiksi jakanut sulanihmettä\nsilmäsäihkien täystähtiin kimppukaupalla ja verenviehkää hipiäherkän\nsydänkuumiin heinäruohon laineimilta! Mutta mitäs tekemistä minulla\nenää on tässä ja pöydän edessä seisomassa, koska kannu on nostettu\npermannolta ja sekotusvesi paikoillansa karahviinien vieressä? tutki\nhän itseänsä ja harkitsi kylmäverisesti, koska vissi laiskistuminen\najatuksensuonen juoksussa ilmoitti hänelle, että tässä luovissa alkoi\nolla ranta saavutettu, ja että oli paras aika ajatella jo ventaakin ja\nkeulan kääntämistä ja löysätä puomi uudelle vedolle.\n\nKatsahtihan hän sentään, ennenkuin kuuttinuorat olivat siepanneet\nkiriin uusilla nastanappuloillaan ja nykyinen ylälaitaparras\nvuoroltansa lähtenyt kylkinensä menopuserruksille ja meren lykkimille,\nvielä kerran leikillisesti ja vasenta lautaa vilkutellen silmämunansa\nyllä äskeiseen vähtikamraattiinsa ja siilinkäisen turkaseen pivon\nmakkiaisissa. Siinä nyt seisot pöydällä lasien keskellä kuin ruustinna\nleveänä krinuliineissään pappilan pitosalissa piispankeräjien jälkeen!\nmanasi hän sydämessään tiedotonta posliinia, koska hänelläkin sentään\noli ihmisen ihonahkaa kämmenessään, vaikka se merimiehen koura olikin.\nKäskee mennä kaikkea nostelemaan, mitä näkee laattialla, puhui hän\nvastaisen varalta opetusta itselleen, vaikka olikin tyytyväinen, että\nSiviän asia oli nyt kuitenkin tullut hiukka ja silmäänpistävältä\nkohdalta autetuksi. 'Ei kaikenkaan tyttöihmisiä voi siitä pelastaa,\nettä he ovat naispuolisia ja pikaisia, mutta voi tuntea heille\nlaupeutta ja pidellä posliiniastioita posliiniastioina, vaikka\nporottaisivat kuinka tulimmaisina ja turkasina kourassa!' arveli hän\nmatkan varrella ja ajan kuluksi, kun nyt taas oli kurssi sohvaa kohden\nja kohta sai nostaa piippunsakin käteen takaisin ja pidellä silitellä\nkouranpohjissa turvallista merivahapesää, jonka tutunleppoiset ja\ntasalämpimät kyljet eivät puhoomillaan koskaan tuikutelleet enempää\npivossa kuin sydäntuntumissa posliinivilvaan tuimilla varikuumilla, tai\nneitoihmisen silmäarmaitten hyykylmiltänsä vielä polttavammilla\nvihanvasamoilla! Piippu, kun henki juoksee sen varressa ja sen rinnat\novat puhdistetut, on selvä kapine ja hallittava asia, ja ihminen\nsohvalla rauhassa piippunsa kanssa ja omien ajatustensa parissa on\nlevoissansa levollinen luontokappale, mutta riisuppas piippusi\nleukapieliltä ja käveleppäs askeleen pari-kolmea ja tasaisella pelkällä\nlaattiapermannollakin, niin huomaat, että keikkuvammilla et astele ja\nhuojuvammilla et kävele kuuttosi ja astialastusi kannella Atlantin\nheittämillä ja valtameren makohenkimillä kuin lyhyellä anturamatkallasi\nhirsisalvoksisessa salissa ja tasapartaisten naapuriesi vahtimilla:\nsama olet huoja ihmiskaarna mielenharjasi heilahtamilta ja\nkinttuketaroittesi tolkulta, tallaatko permantolakeata salissa\nvuoriperustan kamaralla ja honkaniskojen vaarumattomilla, vai\nhoiperratko askelpuolikkaasi eteenpäin täysaskeleen hinnalla sivuille\nkäsin haahtesi hoippumilla ja merenmöyryn vyörytellessä satasyltäisiä\nsyvyyksiään ruskavien lautaliitosten alapuolella! Härkäniemi oli\ntuumiva mies, kun hän nyt järjesti korttejansa takapuolellaan ja\nmielevästi sovitti itsensä takaisin sohvalle, sekä etukäteen parilla\nsiemauksella koetti, oliko henki elossa vielä piipussa ja ritinät\nuskollisina vireillä pohjasydämissä: järjestyksessä oli pesän koto,\nhaikujen veto käynnissä ja mies onnellisesti haminassa taas. Ei merille\neikä retkille antaisi itseänsä järkimies, ellei sitä varten, että\nkeikkumisten jälkeen ovat hamina ja ankkurissa makaaminen aika mokomaa\nelämänvaihdetta! siunasi Härkäniemi sakenevan savupilven keskeltä\nitseänsä ja tilansa mukavuutta ja ihmetteli, että näissäkin ijissä ja\nmaissa ollen hän vielä juoksee naisväen palveluksissa ja maistaa\nmerenkävijän sekä jännityksen hiukut että levonlepot!\n\nSalissa olivat nyt siis Härkäniemi ja Härkäniemen totiset toimet ja\naskaroimiset permannolla ja totivesikannun paimennuksissa niin\nkokonaisesti vaatineet huomion ja silmänajatukset puoleensa, että tosi\nsanoen, Siviä oli tyyten unhotettu kaikella neljällä seinänvierellä,\nellei Janne mahdollisesti meriseinän juurella häntä vielä muistellut,\nja aprikoinut nuoren miehen päässään pieniä ajatuksia tapauksen\njohdosta, ei kuitenkaan viisaita, niinkuin hän Härkäniemen ijässä ja\nkokemuksilla olisi ymmärtänyt ajatella, vaan päinvastoin sellaisia,\njoissa potkii itsensä, niinkuin silakka verkossa, yhden silmukan\nsijasta kahteen ja kolmeenkin ja entistä pahempaan lankasotkuun:\nliekehtivä silmäpari on kaunista katseltavaa kauniissa kasvoissa, ellei\najattele sitä, että niihin palaviin voi polttaa näppinsä, jos joutuu\nsormineen liika likelle tutkaimia, niinkuin varmasti joutuu niinä\nviikkoina vihkipäivän jälkeen, joita on elämässä monta! Siviä siis oli\nmuuten ja muitten ajatuksissa tyyten unhotettu salissa Härkäniemen\nhommastelujen kestäessä, ja sai sekin, joka tahtoi pitää langat\nselvillä salin tapauksissa, oikein palaamalta palata mieleensä ja\nkirvotella kehitellä muiston kerän säikeitä takaperin päässänsä,\nennenkuin taas pääsi asioiden rihmoille ja olivat elävinä edessä\nAlastalon ja Pukkilan äskeiset kuvastumiset ja harjalehtien\npunoittamiset, joiden jälkeen jo oli täytynyt ajatella, turha matkakos\ntästä tulikin ja lakin hakuu ilman läkin tuhria sormenpäissä!\n\nOli siis sattunut salissa hyvän lykyn suomilta semmoinen tarpeellinen,\nvaikkei tarkoitettu puhalluksen aika ja välituokio, jommoisen ihminen\nkiireen tingassakin joskus järkipäätöksinkin huomaa varata itselleen\nvähäpätöisissäkin toimituksissa ja vaikkapa vain liikakuuman\nkahvitilkan särppimillä: lautastassia on varoviltaan häälytettävä\nhyppyspäissä hetkinen ja huojuteltava huulten huokumilla, jottei\nhätikkönä hörpi varitulisia itseensä ennen liemen jäähtymistä ja polta\nturhantaitse kielenpäätänsä ja kitalakeansa nahattomiksi! Alastalolla\nvarsinkin oli syytä olla kiitollinen näistä Härkäniemen liikkumisista\nja ehkäpä harkituistakin verkan kiiruista -- Härkäniemi oli kala ja\nvartoova säynäänselkä salmen suulla, jonka purstopotkauksista ja\njärjenkuonon kulloisistakin suuntakursseista ottakoon selvän hurtti,\nvaan ei kalamies ja nuottarihman laskija! -- Alastalolla oli siis tällä\nhetkellä täysi syy olla tyytyväinen hylje nahoissansa, sillä nyt hän\noli kylmä mies taasen vatsansa viimeisiä sisukuntia myöten, ja pää\njärjen terillä eikä kukon harjan paisumilla! Oli pahustakin ollut itse\nkaatamaisillaan koko kaukalon ja ruokaruuhen yhdellä varpaan\npotkauksella! Pojan pöksyissäkös minä vielä yhä kävelen, vaikka verkaa\ntarvitaan hankkinaan niin paljon, että räätälin saksetkin tuntevat\nleuoissansa, kenen liivit silloin ovat tekeillä, kun minun liivejäni\nleikataan pöydällä! torui hän itseänsä ja äskeistä pikaistumistansa ja\nharmitteli, että ihminenkin on välistä kuin umpileili, jonka\nvyövanteiden sisäpuolilla veri loiskahtelee riivattuna ja turhin\nhulauksin hyödyttömästi, kun se samoin pötköin ja puskimin voisi\njärjellisiin lautaruuhiin ja juoksu-uomiin johdettuna pyörittää\nväkikivet jytinöille ja jauhimille vaikka puolen pitäjän yhteisessä\nviljamyllyssä! Haaskaa itseänsä ja parasta puhtiansa suuttumisiin ja\nnenänniiskuttelemisiin juuri sillä täpärällä, kun on käsivarsi lingalla\nja kivenkipinä irkimässä peukalopihdistä sille vinkuvalle matkalle,\njolla se nakkaa Goljatia otsaan tai oravan oksalta! manasi hän ja\nnuhteli suolasi itseänsä ja maltittomuuttansa: vihastelemaan kerkiää\nmyöhemminkin ja jälkeenpäin ja vaikka vatsan täydeltä, kun vain sen\najan pitää päänsä kylmillä, ja sekä järkensä että kielenpäänsä nopean\nkärjillä, jolla hauki laidan vierille johdettuna on vapailta uimisilta\nja purston polskimilta oikealla nykäyksellä ja siiman katkeamatta\nkiepautettava leiviskän lentona partaitten sisäpuolille ja omille\nteljuille potkimaan. Oli tuima pätkäys Alastalon harkinnoissa, kun hän\nnyt, ennenkuin oli itsekään perillä, mikä tuuman mitta nyt oli\nnyöreissä myödettävä, jotta tempaus tepsisi, kun sen vuoro aikanansa\ntuli, vältti toistaiseksi ja siksi kunnes järjen sormenpää alkoi tuntea\nhipovansa oikeata liipasinta, kuljettamasta silmänvihjaustakaan niillä\nkulmilla salia, joilla tiesi Pukkilan istuvan: hiipijä metsokuusen\njuurellakin varoo säikyttämästä otusta oksalta ennenaikaisilla\nsilmätirkkeillä!\n\nAnnankos minä pahuksen mennä poikineen niine päivineen peräkanaa\nsalista, niin että lahkeet puhtaavat säärissä, vai lepytänkö\nkukkohanhen ennen kääkäisyä ja räpylämarssia? pohti puhisi Alastalo ja\npiti silmänsä visusti koossa parkkipaperin lehdellä pöydällä, jottei\njoku tarpeeton vahtaisi vieriltä juuri sillä nikaman nokalla, jolloin\njotain tulee mieleen. Eenokin riipinraapiset harakanvarpaat siinä\nseisovat ennallaan ja läjällisinä ja kiusasivat silmää silkosella ja\njuhlallisella paperilla koko arkin leveydeltä Langholman arvokkaan ja\noman selkeästi toimellisen nimikirjoituksen alla: olisipa käskenyt edes\nPukkilan kirjoittamaan kolmannella vuorolla nimensä, niin kirja olisi\ntähän asti siisti ja pulskias paperi muitten eteen levitettäväksi,\nsillä Pukkila, mitä hänestä muuten arvelikaan ja mikä kiusa ja\nkompastuksen kynnys hän olikin asioissa, niin käsiala hänellä oli\njuokseva kuin valhe, ja nimensä hän kirjoitti paperille lenkinvedoin\nkuin laamanni ja julkisesti kuin kreivi! Alastalo syhytti nenäpieltänsä\npeukalollaan ennenkuin mitään sanoi semmoista, jota sittenkin voisi\nmyöhemmin vielä ehkä katua, mutta ajatteli hän, että paha sonni ja\npuskuelukka on sittenkin turvallisempi otus ja talutettavampi vasikka\nkytkyimissä ja karsinaparsien sisäpuolella kuin laulamassa vapaaherrana\nlaitumilla ja sarviparoonina tanhuan suussa seisomassa, ja katsahti\nkoetteeksi ja sivuvihkaa sentään pienen vilauksen ja varovan\nviistokarsaan niille vierille, joilta tiesi sieppaavansa sohvalta ja\nPukkilasta ne esimaut ja kyräilyn tiedot, joita tarvitsi. Nopea tämä\nvilaus oli ja silmät pikaisesti kotona taas ja korjoissa, mutta Pukkila\noli tämän jälkeen nähty mies ja Alastalolla ajatuksen pivoissa\naavistuksen syhy siitä, mihin kuriin ja kuinka rohkeasti nyt oli\nhelvarin vartta painettava, jos nykyisillä kääntymillä sattui otollinen\npyräys ja purje taas pääsi pyyhkimään ja keula pusertelemaan: kun\ntuulen suunta on haistettu, niin ei perämiehellä kuutossa enää ole\nmuuta tekemistä kuin odotella levollisesti ja pitää kahta silmää\nvahdissa otsakulmainsa alla!\n\nPukkila sohvalla oli nimittäin selvä paperi ja aapiskirja naamaltansa\nsille, joka osasi sisälukua. Miesparka oli totisesti kovanterillä tällä\nhetkellä ja istui körteillänsä kuin hiilillä. Kunnia on kallis asia\nihmiselle, ja kunnia olisi auttamattomasti paikalla Alastalon\ntaannoisten sanojen paukahtamisen jälkeen ja kohta kun korva oli\nkäsittänyt, että oli puhe hänestä ja hänen pojistaan, ja hänen\nprässeistään poikainsa naimisasioissa, kunnia olisi auttamattomasti ja\nlennon väeltä käskenyt hänen sojolta ja kuin luodin pyssynpiipusta\nlähtemään ruudin kylillä salista, Evald rohtimentopinkina jälistä,\nmutta se tuokion tuiskaus ja otollinen tinka oli nyt jo istuttu, ja nyt\nolivat ajatukset ja järjen neuvot jo pinteleinä ja valtoimillaan\npäässä! Pahusta, lähteä kyllä olisi voinut, mennä priimannut niin, että\nnenänpiikki olisi valkeata kriipaissut ilmankrahinoista, mutta mitäs\nsenjälkeen? Oven ulkopuolella olisi seisonut poikinensa porstuassa, ja\nmuut olisivat jääneet sisään saliin! Pihalle tietysti ja paattiin,\nsluuppiin olisi kävellyt, saapastanut, ja vetänyt seilit mastoihin,\nkluutit, kluutin pahat, mutta mitä olisi puhellut Evaldille, pojalle,\npojanklopille piitalla, ja mitä mutissut itselleen partoihinsa,\nparrankarvoihinsa kotomatkalla? Koira, pikikimpa suussa, läskinpalasen\nsijasta äkkihotkolta hampaisiin, hammasikeniin siepattu, onkos se sievä\neläin täkillä ja soma katseltava, kun penu kiirii ja kiilii, kiskoo\nhaukottelee kitapieliänsä ja ropsii raaputtaa kynnenharuilla\nleuanposteja, eikä mällinkarvas, musta mällinpalanen ikene-ihoissa\nirkene sittenkään puruiltansa, ei heltiä sitkoiltansa, ei, vaikka\nlieraisi maonkuvetta kannentäkkiin tai hangottaisi saranat takanurin\nvenyvissä irvipielissä? Mikä penu minä olisin puremaan pikimälliä\npaatissa, sluupissa sanon, koko kotomatkan ja kotonakin vielä\nhuomisenkin päivän ja huomisen päivän jälkeen vielä viikot, ja\nviikkojen takana uudet viikot, puremaan pikimälliä lähtemättömänä\nhampaissani ja kitalaessa ja tunnonmaossa? Pukkilaa ravistutti koko\nkropalta paljas ajatuskin ja julkivihalta kipenöi hän kulmainsa alta\ntarkalleen sinne kohden, jonne suuttunut silmäpari orsiensa\nkahdenpuolen osuu, kun loukattu mies katsoo suoraan ja väistämättä\nnenäpiikkinsä linjassa eteensä. Sohvan se kohta, jolla Pukkila istui,\noli tuumalleen vastapäätä sitä muurinvierikulmaa, jossa Krooklalla oli\ntuolinsa, ja niinpä oli nyt Krooklan Mikkelsson auttamattomasti ja niin\nsyntisenä tai synnittömänä kuin hän ikinä hahmossansa asui ja\ntuolillansa istui, nyt ruumiillisilta osiltansa tällä haavaa aika\narmottoman ja vaarallisen Pukkilan katseltavana. Tuommoinenkin takkiin\nnapitettu humalaseiväs ja housuihin vaatetettu haarariuku, jolla ei ole\nnaamakaistaankaan räkännyt muuta kuin velkarevärssien tarkasteluissa\nleuankoukkuakin pitemmälle venynyt nenäorren luu, tuommoinen\nkynsihämähäkki inträstien korjoilla ja ryyppykärsä pullopotun vieressä\njäisi minun jälkeeni istumaan tänne, jos minä nyt olisin hullu,\nlähtisin kävelemään ja paiskaisin oven takanani kiinni, jäisi, pahus\npaikoillensa tuolin nokkaan istumaan kuin hirtetty varas nuoran päähän\nroikkumaan ja odottaisi nököttäisi, variksen knääkkä ja Krooklan\nkraakka nenäkyynäränsä takana ahneena kuin puuäijä tyhjiltänsä kirkon\nportilla käden kokolta lantin kolinaa lautamakoonsa, ja tyhmänä kuin\nunilukkari torkuillansa kirkon sisällä penkin korvassa hurskaan\nnuokuilla amenen päätä papin saarnassa, odottaisi nököttäisi\nkärsivällisesti kuin piru syntisen kuolemaa sitä armon noikkausta ja\nniskan nyökkäystä, kun Alastalo pöydän vierestä vinkkaa, ja saa\nkirvottaa saranansa muurin loukkaassa liikkeelle ja lähteä kävelemään\nlaattialla ja kuljettamaan luunsa salin perille ja kirjoittamisen\nprässeille paperit ja parkkikirjat leviöinä odottamassa. -- Olihan\nKrooklan Mikkel turvallinen ja paksuihoinen mies, joka ei vähistä\nsäistä välittänyt, kun paikallaan sai istua ja kyyköttää uunin\nnurkassa, eikä sitäpaitsi ihmisen tukkaharja siitä käryille kärvenny,\nvaikka joku julmasti katsookin, varsinkaan, jos on väliä kokonaisen\nsalin mitta, niinkuin tällä haavaa Alastalossa peräsohvalta\nkaakelinkulman pieleen, mutta kyllä harvat hallavankorret samaisen\nMikkelin saitasatoisessa leukapäässä nyt kuitenkin alkoivat ajanmittaan\ntuntea vissiä saivaransyhyä juurityngissään, kun silmäpari kuin\nrikinkatku siirtymättä pitää kellokaupalla tikkujansa niillä\nhaivenilla, jotka, mitä olivatkin, kuitenkin olivat ihmisen omaa\nrehellistä parrankasvua! Krookla alkoikin jo hieroa peukalonpäällä\nposkipielensä alikantteja, sillä eihän hän muuhun itseänsä syypääksi\ntuntenut kuin siihen, että istui tuolilla ja odotti laillista\nvuoroansa. Syö minut silminensä, vaikka tietää, että ainakin Eenokin\njälkeen minun on käveltävä kirjoittamaan nimeni kirjoihin, kun Alastalo\non kerjennyt vinkkaamaan! Tottamar hänellä se järki on ja ymmärtää\nolevansa velkaa minulle, niin ettei siitä asiasta kiukuttelemisen syytä\nole, vaikka Alastalo minun käskeekin hänen edeltänsä ja Langholman, ja\nminun puolestani Eenokinkin jälestä pöydän viereen! ajatteli Krookla ja\nalkoi olla karvainen hänkin: lävistää minua niinkuin minä olisin\nmakkaran palanen ja siankinttu hänen haarukkansa päähän ja kahvelin\nnokkaan!\n\nNyt oli heitä siis jo kaksikin salissa tirkistämässä toisiansa joksikin\ntotisina toistansa vastapäätä, vaikka vihat varmastikin olivat tällä\nhaavaa melko järjettömiä kummallakin puolella ja oikeastaan pikemmin\ninhimillisten niskakarvojen perisyntiä ja luonnollista pystyharia, kuin\nsydämen tiedon kiukkutekoa ja harkittua häristyksen syntiä. Sattuu\ntarhalla joskus, että kaksi sonninuorukaista havaitsevat seisovansa\nsarvekkain toisiansa vastapäätä, ja tunkiolla, että kaksi kukonpoikaa\ntikuttavat nokittain toistensa edessä, eikä silloin tavallisesti auta\nmuu kuin vimmattu otsarysy ja niskavääntö kahden sorkkamajuurin välillä\ntai vielä vimmatumpi siipipyristely ja varvastramppi kahden\nkannuskeikarin ja helttaherran kimpuilla, mutta koska ihminen joskus on\nelukkaa viisaampi, niin äkkäsi Pukkila tällä erällä ja näillä\nsilmätiukkojen tikutuksilla ja riidan punoituksilla, että aivan turhaan\nja suottansa hän kiukkuansa haaskaa juuri niille vaiheille huonetta ja\nsalin seinäkehiä, joilla se tuoli seisoi, jolla Krooklan Mikkel\nruumiillisessa näkyväisyydessään, vaikkei sen viallisempana kuin\ntavallisestikaan, sattui istumaan katseltavana. Mitäs keräjänpitoja ja\nsilmäsuolojen vaihtamisia minulla oikeastaan tällä haavaa on Mikkelin\nja koko Krooklan kropan kanssa, koskei ole inträstitermiinaakaan\nlikellä, ajatteli Pukkila nuolennopeasti ja raittiisti, ja siirsi\njärkiinsä palaten paikalla silmänsä ja kipenöitsemisensä vasemmille ja\nvieremmälle: katselen sivuun suupellejä ja uunin messinkejä, niin saan\ntirkistellä ja kiukutella rauhassa ja kytätä, kuinka tiiviisti hyvänsä\nilman että pinteleet ja pelivärkit närkästyvät kilokarvoissansa ja\nalkavat sylkeä äkää takaisin syytöntä ihmistä päin silmiä niinkuin muut\ntuommoiset ja Krooklankarsaat.\n\nPirhanattakin, kun nyt tietäisi, lettaako ankkurin paikalla ja lähtee\nsohvalta, jättää muut istumaan ja neniänsä niistämään ja paiskaa oven\ntakanansa kiinni, niin että seinähirret laulavat hongassaan vielä\npuolituntia jälkeenpäin, vai pysyykö viisaana, taittaa ylpeyden\nnenäliinana taskuunsa ja nielee harmit ja ruodon piikit kurkusta alas\nkauniisti ja yskimättä, niin ettei kukaan huomaakaan? Komeata se olisi\nkieltämättä ja hiljaisuuden humaus hetkeksi salissa, kun ovi olisi\npaukahtanut kiinni ja jokainen ajattelisi, että nyt Pukkila läksi,\nPetter Pihlman läksi kotiinsa, eikä palaa! mutta entäs senjälkeen ja\nperästäkäsin? miltäs maistuisivat omat ajatukset parrassa, kun paatissa\najattelee ja tietää, että muut toiset jäivät ja paperi laitetaan\nsalissa valmiiksi, vaikka itse läksikin pois, ja mitäs tekee syksyllä,\nkun kiroomasta väsyy ja katselee akkunastaan, kuinka Ströömillä\nkulataan edestakaisin niin että kölejä tulee surku ja Alastalolla on\nasiata Langholmaan ja Langholmalla Alastaloon ja minä saan merkitä\nmuistoon ja almanakkaan kolme reisua viikossa, kun muut huiskivat ja\nminä makaan! Ja kirkonpakka? syntiseksi minä tervaan sieluni ja\nkuolemattoman itsenikin talven mitassa, kun en kertaakaan julkea\nkasvopuolineni siihen kyläänkään, missä kirkko seisoo ja missä\npäättömät ämmätkin ja aidanseipäätkin tanhuan varsilla prätisevät\nparkeista ja Alastalon topintikuista niin monta kuin on sunnuntain\npyhää vuodessa kolminaisuuden jälkeen ja ennen alventtia, puhumatta\nmiehistä ja ihmisistä, joilla on kita kainalossa ja kielenpää\nfliiteillä, kun jo näkevät virstan päässäkin nenänknupin kaltaisen\ntiellä! Pataan tipahtaneen varsihärkilön popsii puuron mukana pikemmin\nlusikastaan ja nielee varsi edellä ja kräkit vastaharassa liukkaammin\nsuihinsa ja kurkustansa suoliinsa kuin kestää elävä ihminen vuoden ajat\nkorvissansa \"Alastalo-Alastalo\", ja minä nylkemättömänä nahoissani sen\npäivän, jolloin parkki flakaa valmiina Alastalon rantalahdella ja koko\npitäjäs on koolla, luotokalliot tärisevät lähtökanuunan jyräyksistä\nja minä vedän täkkiä korvilleni kotona sängyssäni, etten kuulisi!\nHetkiä on elämässä, jolloin oma kielikin maistuu karvaalta ihmisen\nsuussa, ja Pukkila ajatteli surkumielellä korsteenihattuansakin,\njoka tomuttamattomana ja pölyissänsä saisi semmoisena päivänä\nkäyttämättömänä ja harjaamattomin kyljin kumista tyhjiä konttoorikaapin\ntakahyllyllä!\n\nSydämenkatku on sydämenkatkua, eikä se suinkaan rohkaissut lähtemisen\nmiesmäisyyttä, mikäli nyt semmoisiakin ajatuksia ensi pyräyksen\nkiivastuksessa sikisi päässä, mutta sitäpaitsi hulisi ilmassa muutakin\nja sieraimiinkin tuntuvaa, joka vaikutti, että salin jättäminen juuri\nnäillä rupeamilla olisi kysynyt aika lailla luontoa, jopa sulaa\nhulluutta, kun vähän pääsi taas järkensä sarviin kiinni. Siviän äsken\nsekä saapuessa saliin että hänen lähtiessään salista oli nimittäin oven\navaamalta kummallakin kerralla lemahtanut huoneeseen tuvan puolilta\nniin väkevä ja makuisa hyvänhajun tuoksu, että ilma vieläkin oli\nsalissa sakea paksusta paistinkärystä ja muista maistuvista höyryistä.\nEi tarvinnut olla mikään Mooses ja profeetta ymmärtääkseen, että tuvan\npuolella valmistettiin jotakin ja että se, joka nyt jätti salin ja\nlyhytnokkaisena lähti kotiinsa, sulki oven takanaan melkein kuin\nherkkujen vierestä ja vativalmiista pitopöydästä nousten ja palasenkaan\nmaistamatta viikon valmistuksista ja Eevastiinan parhaista!\n\nIhminen on sentään aina ihminen ja Alastalon Eevastiinan pitoräätit\npitäjässä tunnettuja, eikä Pukkila suinkaan kuulunut siihen ihmislajiin\nja Israelin lapsiin, jolla järki seisoo takaperittäin ja selkää\nkääntäen päässä silloin kuin hyvät haisevat sieraimiin etukurilta.\nVaikkei siis Pukkilalla olisi ollut muitakaan ja vakaviakin syitä ja\njärjenpidätyksiä viisaaseen viivyttelemiseen ja varovaiseen\nliikkumiseen lähtemisissä, ennenkuin äkkipäätä ja päistikkaa jätti\npaikkansa sohvalla ja läksi ovea käsin kävelemään, niin nyt, kun\nsieraimienkin todistamilta oli selvä ja väistämätön asia, että\ntupakamarin puolella ja oventakana seisoi kutakuinkin katettuna, ja\nhajujen kiinteydestä ja lemahtelujen tuoreudesta päätellen pakilleen\nkuormattu ja murkinakukkurainen pöytä, niin nyt hän olisi ollut\npähkähullu eikä Pukkilan Pihlman, jos hän olisi ollut kevytmielinen ja\nkallistanut korvansa ylpeydelle ja kiusaajan kuiskutuksille ennenkuin\nateria oli tarjottu ja syöty. Pukkila jäi siis paikoillensa ja\najatteli, että odotan pienen ajan vielä ennenkuin lähden: kotiin\nkerkiää myöhemminkin, ja aina lähtemään pääsee, kun lähtee vaan!\n\nLangholman oli rypistyttänyt otsaa, niinkuin muistamme ja niinkuin\nluonnollistakin oli hänen asemassaan keinutuolilla salissa ja\nLangholmana pitäjässä sekä Efram Eframssonina itsensä edessä, kohta,\nkun Alastalolta oli päässyt tuo hänen taannoinen maltiton, vaikka vihan\npuuskan selittämä, ja Pukkilan päiväkautisen nalkutuksen ja kärttämisen\njälkeen hyvinkin ymmärrettävä sana, jota kuitenkin kohta häpesi, kun\nsen oli kuullut, ja joka erinomaisesti olisi sopinut jäädä talteen ja\nhammastarhan sisäpuolelle inhimillisenä, vaikka miesten kesken ja\nasiajutuissa lausumattomana ajatuksena. Jo kohta Alastalon sanan\njälkeen ja sammakon päästessä sopimattomasti järki-ihmisen ja\ntäysmiehen parrasta, oli hän ollut avaamaisillaan suunsa ja\ntäräyttämäisillään terävää: olikos laitaa ja säällistä sekottaa\nasioihin ja laivaneuvotteluihin vaikka silmittömänäkin ja veren\nkiivaudessa oman tyttären ja syyttömän Siviän nimi? Tyttö oli silloin\nkuitenkin itse ilmestynyt omassa kuvassaan ovesta ja salin puolelle,\nniin että oli täytynyt pidätellä itseänsä sen ajan kuin herkiänpalanen\nhääri huoneessa ja silmien edessä, eikä sopinut sanoa sanaakaan muuta\nkuin pitää suunsa kiinni ja niellä häpeätä itsensäkin puolesta, kun\nsentään piti itseänsä vakavana miehenä ja nyt kuitenkin oli omine\nkorvineen istunut joukossa ja kuuntelemassa, kun samasta ihmistaimesta\noli puhuttu ajattelemattomia ja semmoista, jota oma läsnäolo ei saisi\nsopivaisuuden vuoksikaan suvaiten kärsiä. Rypistellyt siis oli\nLangholma otsaansa, ja kulmille kasvanut pilvenjyrkkää, niinkuin\nhellepäivän kallistumillakin joskus raskasta seinää ja uhkaavaa\ntornisakaraa taivaan otsille ja jylheneville itäpielille puol'lakea\nmyöten ja kannen korkeuden kiireille saakka. Mutta aina ei sittekään\nlyö nyrkkiä taivaan peltiin ukkosen vihastunut jyly eikä ratkea\nmustankaan pilven jylhä povi jylinänsä vyöryin kyyristeleväin mannerten\nylitse, koska vielä seisoo Jaakko porteillansa syksyn ratsuja\npidättelemässä, mailla on suvisää, merien henki heinäkuisen leuto ja\nvesien vöillä lepyttävä hiilto karskinkin karahuttajan asettimiksi. Ei\nratkennut lonka Langholmankaan kulmilta kuin lauhoin loittonevin\njylinöin selkeneviin ilmapieliin haihtumaan, sillä ankarakin kasvopieli\non ihmisluista veistetty ja ihmis-iholla vaatetettu, ja olisiko\nlakitaulun kivipintakaan ja Mooseksenkaan Sinai-naama kestänyt\nnaurunväräyksen nykimättä suuvierissä ja silmälaudan läpyttelemättä\nhymynlepposia nurkissansa sitä näkyä, kun leveä Härkäniemi hartailtansa\nkyykistelee laattialla sen kuin selän kyynärkuormat kumartuvat ja\nnoukkii koparainsa kankealla toimella kannunpiskuista ja varikuumaa\nposliinipentua permannolta sen kuin näppeinensä uskaltaa likelle ja\nmieskurssilla rohkaisee itsensä ryhtymisiin. Totisesti silisi vaonuurto\nLangholmankin otsajyrkänteillä melkein tasaiseksi ja silmätuimiin suli\nvastentahtoakin kilottelevaa huvittumisen vilkettä, kun nyt karhukin\nkippasi ketterän töppösillä laattialla, posliinikannulla pussikoissa\noli tulistakin kuumempi kiire, ja Härkäniemellä kiiliskärpänen\nkourissansa, ennenkuin peto siivona sihisi pöydän pinnoilla, mies oli\nkunnialla selvittänyt kämmenpivonsa hehkukimalaisen kupeilta ja ihminen\ntaas oli vapaa vanhapoika permannolla ja naimaton omien käsiensä\nhaltija salissa. Olisivat sinullakin aikamoiset aviomiehen ja sopusukan\ntassuttajan lahjat, vaikka käyttämättömiksi jäävät tässä elämässä!\najatteli Langholma siinä avaran aivotupansa joutilaassa nurkassa,\njoissa naurunpilkistyksilläkin oli kotosijaa, ja huomasi itsekin, että\nmielen tuimistelut Härkäniemen hommien ja miehuullisuuksien jälkeen\nolivat hieman myöhästyneitä räättejä ja tarjottavia nyt enää salissa.\nLangholma oli siis nyt jo taas leppoisampi mies istuimillaan ja\nlauhkeampikatsantoinen silmänluonniltaan kuin ensimmäisen niskannoston\njälkeen olisi ehkä odottanutkaan, keinutuolikin oli jo taas lykätty\nkiikkumaan ja liikkeelle. Olivat hänenkin aistimiinsa myös alkaneet\ntuntua ne hyvän leyhkät, jotka oven avausten lähdettäminä olivat\netukamarin puolelta levinneet saliin: on vaikeata säilyttää itsensä\nankarana, kun tietää, että talon emäntä on täydessä pouhassa ja\nsydämenhyvyydessä vierastensa vuoksi tuvassa ja että helmojen\nkerkeämiltä juoksutetaan seinän takana koripinollisia pitovaraksi\npöytään paistiherkkujen poristessa hoppukaupalla uuneissa ja\nvatikukkuroiden odotellessa kantovuoroansa uuniarkuilla ja\npatakansilla! Pahemman jyrähtämisen sijasta lähtikin Langholmasta nyt\nsiis vain lievä nuhtelu ja sopivaisuuden vuoksi lausuttu varotuksen\nsana, jota sitäkään ei erikoisemmalla äänen terällä piukennettu.\n\"Särisette keskenänne kuin rippikoulunkäymättömät lapset ja unohdatte\nasiat! Eikös parkkikirjan kirjoitus vielä ole kesken, niin että muut\njahnaamiset voidaan jättää?\" kysähti hän ja katsahti merkitsevästi\nAlastaloon sekä pysäytti keinutuolinsa taaskin, jottei se narisisi\nsanojen aikana. Pukkilaa ei otettu silmännenäänkään, minkä seikan\nPukkila kyllä huomasi ja närkästyi sydämensä muun vastoinkäymisen ja\nnärämielen lisäksi vielä siitä, ettei häntä edes nuhtelemisen\narvoiseksi katsottu silloin kuin toista ja Alastalon Hermannia.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\nPukkila tulee sittenkin nyt käsketyksi lähinnä Karjamaan jälkeen ja\nennen Härkänientä ja Krooklaa kirjoittamaan nimensä parkkikirjaan.\n\n\nAlastalo oli siis saanut aikaa ajatella itsensä kanssa ja palata\nmieleensä. Hänellekin olivat Härkäniemen liikehtimiset laattialla ja\npuhinat ja huolentoimet totivesikannun käsittelemisissä olleet\notollisena katselemisen väliruokana silläaikaa, kun veri muuten\nasetteli omia äskeisiä äkkipikaisuuksiansa ja kohinoitansa ja\njärjenpivo kokosi hieman löysille riehtautuneita maltin ohjasperiä\nkireämmille ja kämmenkurin piukoille. Tottamar tässä ei neljästetä ja\nkarkua juosta silloin kun veräjänpaikat ja portinlävet ovat ahtaat!\nmanasi hän itseänsä ja oli kova mies omissa kuolattimissaan. Tramppaa\nvahdissa varvasta aloillasi ja sotke seisoviltasi savea niinkuin ämmä\nkyynärpuhdilla purtilon taikinaa, kunhan vain paikoillasi pysyt etkä\nkurota kaviota sitä tuumanvaaksaa pitemmälle, jolle minä en\nkaapankynttä päästä! taltutteli hän harjanheittäjää verissänsä, sahasi\nkirisperillä sisua vauhkoruunan kyömyniskoista ja taitti vaivutti\nsierainpärskyt kuonopainussa rinnusvaljaille liehtomaan. Suutun kuin\nturkanen turhan Pukkilan tyhjien praakkien vuoksi ja lennän kiukkuuni\nkuin päätön kana päistikkaa tallinvajan lautaseinään! harmitteli hän\nvielä, kun huomasi rauhoittuvansa ja ajatteli katseli kylmiltänsä sitä\npitävää varvassijaa, joka nyt olisi tarjolla ojan toisella partaalla,\nkoska kerran loikan puhti oli otettu eikä nenillensä sopinut ojan\nkuraan lentää. En minä Pukkilan kanssa nyt riitelemään rupea ja yhden\nväkä-oinaksen vuoksi koko koiraskatrasta aidan taakse takerra: veräjä\nauki ja puolapuut maahan, vaikka marsisikin salvettu harasarvi\netummaisena uukimille ja tosipässit vasta jälestä emolauman parveen ja\ntiinikarsinaan! päätteli hän ja sitoi solmi köysiliekkaa kytkyimeksi\nvihan puuskuttelevalle sonnille sydämessään. Nielen itseni ja käsken\nperhanan ensimmäisenä pöytään ja parkkipaperien viereen, niin sillä\nhänestä pääsee ja karvainen katin sylkevä on silitetty kehrääväksi\nkissanseläksi! päätteli hän ja asetteli lakoon jo omiakin\nhäristyskarvojaan, vilkaisipa jo sivulleenkin ja Pukkilaan itseensä\nikäänkuin sovinnon tekijäisiksi ja pieneksi rauhanhieromisen\ntarkoitukseksi, vaikka vielä pienillä kyräämisen merkeillä\nsilmäsalassa: olihan mokoma kuitenkin narrannut hänen ja viekotellut\nvietävillä ärsytyksillään selväpäisen täysmiehen ilmeisellä\nkeskipäivällä ja ihmisten joukossa päästämään suustaan semmoista, jota\nsai hävetä jälkeenpäin, kun tuli järkiinsä, ja silmittömissään sanomaan\nSiviänkin ja oman tyttärensä nimen niin, että akkunaruudut salissa\nolivat helisseet lyijyissään!\n\nTietysti Mikkel nurkassa ja kakluunin kulmassa ottaisi itseensä ja\nistuisi nurpunenin tuolillansa, kun Pukkila kävelisi ennen häntä ja\nLangholman orpanaa ja Krooklan isäntää kirjoittamaan nimensä kirjoihin,\nja luonnollisesti olisi nyt oikeutta myöten lähinnä Härkäniemenkin\nkirjoittamisvuoro, niinkuin olisi ollut jo varhemminkin ja ennen\nEenokkiakin naapurina ja hyvänä apumiehenä asioissa sekä muutenkin\nhänen prikialuksensa ja Toivon lästivedon ja suuruuden perustuksella\nniinkuin miehen vaa'ankin puolesta muussakin olossa ja järjenpidossa,\nmutta Härkäniemelle voi vilkutella pienen silmämerkin, ja hän käsittää\nasian ja ymmärtää manööverin, ja Krooklasta taas ei ole väliä, vaikka\nhän hiukka suuttuisikin ja nenän selkäorsi hieman venyisikin säällisen\nkolmentuuman nälkämittansa sivutse ja ylähuulen ylle, sillä ahneus ei\nkumminkaan salli hänen lähteä salista ennenkuin hänen nimensä on\npaperilla ja hän on vissi siitä, että parkin jakolikviidissä hänkin\naikanansa kantaa osansa, eikä saituus taas suvaitse sitä, olkoon hän\nraittiinhapan vatsaltansa kuin suolasilakka tynnyrissä tai\nriemuntallukoissa tukanalustoiltaan kuin Noak rypälepuskan juurella ja\nleilinsä vieressä vedenpaisumuksen jälkeen, saituus ei suvaitse, että\nhän kummassakaan tapauksessa merkitsisi kirjoihin killingin määrältä\nsuurempaa osaa, kuin sen murtoluvun murusen, jonka arvon hän seteleissä\nkotonansa ennen lähtöänsä tupakamarin klahvin edessä seisoen ja\npeukalosormen pivopuolta suuhunsa kastaen on laskenut ja erottanut\nsiitä muusta paksummasta pakasta, joka puntattuna ja nyörättynä visusti\ntalletetaan takaisin klahvin takakomeron perimpään kulmaan! Asia oli\nsiis Alastalon kohdalta selvä niinkuin kuulan liuku rihloilla\nliipasimen tehtyä tehtävänsä, senjälkeen kun Langholma äsken oli\nlausunut ymmärretyn vaikka miedonkin ja Härkäniemen ansiosta\nalkuperäisestä aikalailla lauhkennetun nuhteensa ja senjälkeen kun hän\nitsekin nyt oli samaisen Härkäniemen hommien kestäessä kerjennyt\nasettamaan ajatuksensa sihdit takaisin oikealle jyvälle ja kokoamaan\ntaaskin varmemmin kouriinsa oman luontonsa ja verenvarsansa hieman\nhöllähtäneet ohjasperät.\n\nSillä höylillä niskanhyllillä, joka hänellä oli perintönä\nMatias-isältänsä ja koko Äärtalon lihavan liukkaalta suvulta, ja joka\nmonessa täpärässä paikassa oli pelastanut hänelle sekä killinginkapeata\nmuinemmin säynäsleiviskää Tukholman rannassa punnitessa että\npunnanpyöreätä myöhemmin meklarien totipöytien vieressä rahdeista\njahnatessa, sillä samalla niskakankean höylällä huomaavaisuudella ja\nlyhyttyngän ihmettelevällä taipumisen taidolla ja arvolla nyökkäsi hän\nnytkin niskaansa sen tuuman verran, jonka saranat sallivat, ja joka\ntavallisesti oli melko vaarallinen ja joskus maksavakin tuumanmittainen\nkunnioituksen teko sille, jolle kumarruksen kaltainen kulloinkin\nosoitettiin ja suotiin, nyökkäsi selvästi ja luontonsa malttaen suoraan\nPukkilalle itselleen, omisti yhdellä ainoalla kääntymällä kahdentoista\nleiviskän olemuksensa koko kehän ja vakuuttavuuden ainoalle Pukkilalle\nyksin, ja oli sula ja kypsille kutsuva kuin ruskoisin paistinmöhjäle\nkelleillään ja hikoilevana pitovadilla ylimmän pöytävieraan tarjolla.\n\"Sinä kaiketi nyt olet vuorossa ja ensimmäinen tropissa pöydän viereen\nja nimiriitinkeihin, niinkuin lukkari jouluvirteen ja kirpun luikku\nprissen pälsyistä prinsessan sänkyyn!\" lasketteli hän sojotteli\nkehoitusta niin ehona ystävyyden pinnoilta, että lasisilmät nokalla ei\nolisi lukenut karsauden karvaa koko rehellisen miehen näkyvillä ja\nvilpittömillä puolilla. \"Ja aikaahan sinulla on ollut istua ja\najatella viisikö vai kuusi sinä kirjoitat nimiisi parkin neljästä\nneljänneksestä!\" hyrähteli hän pilanhöystettä lisäksi, jotta naurun\npalvot peittäisivät poskilla, mitä mahdollisesti vielä oli piikinkärkeä\nkätköissä parransängen juurissa. \"Muita käsketään, mutta Pukkilaa\npyydetään!\" puhella puhisi hän nyt jo silkasiltaan ja voiteillaan, kun\nratas oli pyörähtänyt ensimmäisen työlään kierroksensa ilman kitinöitä\nnapa-akseleissa, ja laattia lakeana edessä senjälkeen kun esikynnys oli\nselvitetty ja kompastuksen puu onnella ja kunnialla astuttu ylitse,\nniin korkealta kuin aluksi oli tuntunutkin varpaitten edessä\nkyhmäniskan selkä saapastettavaksi.\n\n\"Sinä lähdet kirjoittamaan nyt, niin muutkin uskaltavat jälestä eivätkä\nkursaile sillä aikaa kun paremmat istuvat ja räätit jäähtyvät\npöydällä!\" puheli hän nyt jo täytenä Alastalona ja kävellä keikutteli\nkaikkine leivisköineen pöydän vieriltä sohvaa kohden ja Pukkilaa päin\ntaputellakseen kehoitusta ja rohkaisun tuttavallisuutta olkapäihinkin\nja selkähartioihin, koska sieltä oli parempi vara ryhän taitse osoittaa\nHärkäniemellekin se pieni silmän ummistus ja vasemman luomen hieno\nläpytys ja iskemisen peli, jonka hän piti tarpeellisena ja myöskin\nriittävänä sinne käsin, jotta ymmärrettiin tyysti, ja piippu sai\nlevossa jäädä suupieleen siksi ajaksi, kun rullat näillä nykyisillä\nkehräpuilla pyörivät nyöreillään. Pukkilan hartialuilla siis\nläiskytteli kehoittavana miehen rehti tasakämmen: \"Papeista minä en\npuhu enkä lukkareista lukupidoissa, mutta miltäs maistuisivat räätit\npöydässä, ellei ole kokkia talossa, ja mikäs parkki se olisi pitäjässä\nja pukkikarsina pihatossa, jonka kajuuttasalissa ei tepastelisi\nretarina ja ylimpänä kilistäjänä Pukkilan Pihlman sortuutissa ja\nsilkkipytyssä ja jonka puolapuita ja riukuparsia ei rehutiimalla\npolkisi ja sälistelisi ruokahaluinen määkämajuri partaparoonina\nvarpaskapsaa sarviharoin ja etupystyssä? Kävele sinä, niin paperi tulee\nkirjoitetuksi ja neljäs kulmakivi nurkan alle, neljäs sanon, sillä\nneljä on tasaparinen luku ja neljä käpälää kehäkin tarvitsee allensa,\nennenkuin salvos seisoo jaloillansa!\" Alastalo yskäsi, sillä\nsananpalanen oli todella paksu kurkussa, mutta irti sen tarvitsi\nlähteä, vaikka juljetti, ja vaikkei tehnyt mieli katsella Langholmaa\nkäsin, joka tietysti myöskin kuuli, koska istui lähellä ja korvat sinne\npäin. \"Kun sinä olet neljäs Eenokin ja meidän muiden mukana, niin\npaalupuut ovat pystyssä ja papukaveja reisillänsä saralla!\" lateli hän\nedelleen ja samosi suota, koska kerran oli astunut saappainensa\nvetelään, mutta melkeinpä oli tyly se työntö, jolla Pukkilaa nyt\nkehoittelun norkkeilla työnnettiin ystävyyden nimissä ja selkään\ntaputellen liikkeelle jaloillensa. Ihmisellä on luontonsa ja vaikka\nvälistä jaksaakin viisauden pakosta tehdä sille väkivaltaa ja kurittaa\nsen niskoja, niin tappelee se kuitenkin sisuksissa ja mielen juurissa\njumalattomasti vastaan, ja totisesti oli Alastalollakin tällä erällä\ntäysi työ itsensä kanssa pysyäkseen vöissä ja vanteissa sen ajan, kun\noli tässä puheltava turhia ja jaariteltava kulmakivistä ja\nperuspaaluista Pukkilaa kehoitellessa ja hartialuihin taputellessa ja\nPukkilan kirjoittelemisesta puheenollessa. Lykky vahingossa edes se\nnyt, että oli jo Eenokin nimi paperilla, niin sai hänet mainita, eikä\ntarvinnut näissä vuohikaritsan keritsemisissä ja pukinpeleissä\nnimitellä muita parempia ja närkästyväisempiä! Alastalolla oli silmä\nnyt jo kuitenkin sittenkin varastanut Langholmaan, jonka leuka näytti\nvaarallisen vaiteliaalta ja joka oli lykännyt keinutuolinsa\nkiivaammille liikkumille: se mies ei aina hyväksy sitäkään, joka\nkuitenkin on tehtävä ja välttämätön silloin kun sorkkii savessa ja on\nkäärinyt hihansuunsa ylöskäsin!\n\nNyt oli Pukkilan vuoro menuetissa ja teeriharpassa. Oikeastaan hän\nkyllä haisti, että jää ei ollut niin vahva kuin miltä kuori oli\nnäyttävinään, ja että Alastalon ystävällisyydessä oli takaportteja,\njoita oli viisainta olla raoittamatta ja tarpeettomasti ajatuksillansa\nkarsinoihin kurkistelematta, mutta toisaalta: mihinkäs astuu ihminen\nvetelältä mättään hyllyvältä suossa, ellei sille jään kalteelle, joka\nkuitenkin on kovana tarjolla vieressä, ja joka kukaties sittenkin\nkannattaa miehen, kun varohiljaa hiivaa askeleensa ja kevittää itseänsä\ntarpeeksi anturoillansa? Ei surmiksensa hän saanut salia nykytäpärissä\njättää, vaikka tapaturmaisesti äsken oli semmoisia ajatellutkin: sitä\nja semmoista äkkipäätä ja mielen jyrkkää olisi jälestä käsin ja\njärkiinsä tullen katunut koko elämänsä ajan ja raadellut sydämensä\nverilihalle joka kerta, kun heidän parkkiansa olisi täytynyt katsella\nja silminensä nähdä! Pukkila oli perillä kuin isämeidästä siitä, että\ntyhmän teon hän totisesti olisi tehnyt, jos hän nyt olisi Evaldin\nkanssa tampuurin oven toisella puolella porstuassa kotomatkalla ja ovi\npaiskattu heidän takanansa ylpeästi kiinni, niin että he kahden\nolisivat ulkopuolella ja muut kaikki salissa! Ei silloin kaunankuoria\npuurosta seulota, kun on suolissa tulimmainen nälkä, vati täytenä\nedessä ja lusikka valmiina kädessä, eikä Pukkilakaan pitkiä empinyt,\nkun nyt oli Alastalo leiponut kehoituksensa hartioihin, jokainen\nsalissa sekä katsellut että kuullut, kuka nyt oli kutsuttu vuorolle\npöydän viereen, ja kaikkien tiedossa, että Petter Pihlmannin nimi\ntulisi parkkikirjaan, vaikka Eenokin jälkeenkin, niin kuitenkin ennen\nrikasta Krooklaa ja ainaista Härkänientä, itsensä Langholman ja\nAlastalon nimen alle ja muitten yläpuolelle! Hullu se, joka ei siihen\ntouviin sieppaa ja kaksin kourin, jota paraastaan torkotetaan\npelastukseksi kynsiin, kun pahimmaksi luuli ja meri jo imi ja upit\nhulisivat sieraimissa! Kuin vieteri seisoikin Pukkila jo pystyssä\nsohvan edessä ja Alastalon viimeinen rohkaisu ja kehoituksen taputus\nselkähartioihin tavoitti miehen ja nutunveran sijasta enää vain ilman\ntyhjiä, kun Pukkila itse jo oli koipipatikassa ja liehuvin sortuutin\nliepein kaukana keskilattioilla matkoilla pöytää ja parkkipapereita\nkohden.\n\n\"Kirjoittamaankin menen kävelen, koska käsketty on ja aika kuluu\nhupaisemmin, kun liikkuu!\" puheli pakisteli hän ja oli alkupuolella\nmatkaa vielä suhteellisesti ja melkolailla, jopa asianhaarat\nvaarinottaen aivan luonnottomasti malttinsa säilyttänyt ja veren ja\npään kylmillä pysyvä mies, jota isoset asiat liikuttivat saman\nmitättömän verran kuin vähäisetkin, ja joka leiviskän lekan varressa ja\nennen moukarinuijan nostoheilausta oli sama tyven poika ja hätiköimätön\nJosua hartioiltaan kuin levossa lusikanvartta pidellessäänkin ja\nsokerinsulia kahviliemessä kupin pohjille tyvenillään hämmennellessään.\nMutta vesikin vierii ruuhikuirun suilla aluksi kuin leikillään ja\nverkkaisiltaan ja ikäänkuin pisaran kysellessä toiseltaan, liikutaankos\ntässä lainkaan vai aloillaankos vielä seisotaan, kun samassa jo on veto\nniskoissa ja mennään temmelletään sen hemmetin kyytiä ruuhilaudoissa,\nminkä vain suistumisen roisketta kerkiää sylkemään kohdaltaan jokainen\nkarkaava pisareenkarpalo ja koko kiehuva nielukurkku! Samaten juuri\nkävi Pukkilankin, ja mitä likemmä pöytää päästiin, sitä vinhempi oli\npuhti sortuutin helmoissa, mitan huitaletta venyi kurkunkuroon ja koko\nvarren entävään etukumaraan, säärinappulat työskentelivät\nuskomattomalla nopeudella ja piippujen pituudella kiiruhtavan miehen\nalla ja solmuvauhti kiihtyi joka askeleen siirtämältä: turhaa oli enää\nyritelläkään mitään juhlallisuutta ja pidättelyn teeskentelyä menossa\nja ruumiin kuljetuksessa enempää kuin mielen riennossakaan, kun vain\npöydän viereen kerkesi ja sai pännän varren käteensä.\n\n\"Petter Filemon Pihlman-Pukkila\" seisoikin paperilla melkein kuin\nihmeeltä jo ennenkuin tiesi oikein istuneensakaan ja ymmärsi, mistä oli\nkynänvarren siepannut käteensä. Oikeastaan hän nyt vasta huomasi, kun\nkatseli nimeänsä paperilla, että hän oli ollut hengessä ja hätiköinyt,\nhätiköinyt päistikkaa. Ensinnäkään ei nimi ollut kirjoitettu sillä\nsujakkuudella ja sillä vedon ja juoksutuksen pulskealla harjanheitolla\nja kaarikomeudella, jota tilapää, oman arvon tieto ja paperin\njuhlallisuus auttamattomasti olisivat vaatineet. \"Petter\" vielä, se\nmeni, ja miksei \"Pihlmankin\" ja \"Pukkila\", se oli julkinen ja kelpasi\nkatseltavaksi, niihin oli tottunut kaikkiin kolmeen, niitä oli\nharjoitellut, mihinkäs tyhjään paperinpalaseen ei niitä olisi kotona\nriimannut muutaman kymmenen talven aikana, ne lähtivät ranteimista kuin\nkieka kukon kurkusta ja vesi toron suusta, ja ne kirjoitti päästi ulkoa\nkirjasta ja keviästi samaan loiroon kuin pisun nurkan takana, mutta\n\"Filemon\", sen pahuksen kohdalla katinselkä katkesi, sitä kastekirjan\nliikaa ei koskaan kirjoittanut muihin kuin lakitupapapereihin ja\nkirisrevärsseihin, sen juoksu ei istunut kiiruussa paikassa\nrannenivelissä ja sen vietävän kohdalta olikin nyt koko nimirati\npilalla ja lotkolla kuin entisen oriin selkä kolmaskymmenestalvisena\nvalakkana! Vilhitti itseäkin nyt jälestäkäsin katsella omaa hätähousun\nhoppuansa, ja mikäs paha vahingon nauru tulee kutimaan Alastalon parran\njuurissa, kun pääsee näkemään, kuinka minun varsani on varastanut\npaperilla! Pahankurjen onni minun käskikin jo syntyessä hätiköimään ja\npistämään itseni juuri Filemonin päiväksi maailmaan, niin että nyt saan\nlaahata sitäkin viilipiimää nimilläni koko elämäni ijän! noitui Pukkila\nsydämessään ja sadatteli osaansa kuin Job, varsinkin kun tulivat vielä\nkarvastelevina mieleen ne 'Filipetterit', 'Petterfilut' ja 'Fioolit',\njotka poikasena olivat lakkaamatta soineet korvissa ja joita joskus\nvieläkin sai kuulemiltaan ja riitapaikoissa niellä!\n\nTämä harmi ja nimenkirjoituksen vikameno samasen 'Filemonin' ja elämän\nkiusan vuoksi oli nyt yhtenä kynnyksenä ja kompastuksen puuna Pukkilan\nmielenaskeleen edessä, kun eteenpäin piti jatkaa, mutta toinen ja\npahempi ja melkein kuin seinänä vastassa oli se, että nyt, kun nimi oli\nkirjoitettu paperille ja olisi pitänyt samaan riimiin kirjoittaa\nosansa, niin hän huomasi, että jumaliste, oliko hän surmiksensakaan\nperillä itsensä kanssa siitä, kuinka suuren ja minkä määrän hän vuovaa\nmerkitä nimiinsä heidän pahuksen parkistaan! Tietysti hän sitä asiata\noli varhemmin ajatellut ja vahvastikin, mutta hirvensarvessa on monta\nsakaraa, ja pirukos sen ratkaisi, mihin oli terveellisintä tarrata! Iso\nosa ja kahdeksannes niinkuin muillakin suuremmilla olisi tietenkin\nkomeata jo kirjoittamisenkin puolesta ja aika asia myöskin jaossa ja\nvoittolikviidissä ja sitäpaitsi siitä mainio, että tietäisi\nlaivaretarinakin ja parkkimanttaaliltansakin niinkuin seurakunnassakin\nja kirkonpenkissä istuvansa kuorissa ja Langholman ja Alastalon\nrinnalla! Mutta siinä oli se hiivatin kulma kierrettävänä ja\npoikkihirsi tiellä, että parkinosa oli maksettava, ja mitä isosemman\nkirjoitti, sitä pirummasti kysyttiin kukkaroa ja setelipakan paksuutta\npovitaskun vuorissa! Mikäs hätä Langholman kirjoitella vaikka mitä, kun\noli Efram ja Eframinpoika, ja kolmen vuoden viljat talon tavoilta\nkajoomattomina laarissa, ja mikäs taito Alastalonkaan kirjoitella\nlaivanosia, kun ajatteli vain itseänsä ja mitä itse jaksoi ja oli\nlaskenut setelinsä, mutta mene kirjoittamaan isosta osaa silloin kun\ntiedät, että saat talvenmitan ja Mustasi reessä kettuna jahdata ja\nsudensuolin juosta nälkäkyytiä pitäjät ja pitäjäin takakorvet jokaista\nloukasta ja Krooklaa myöten, ennenkuin on seteli kiskottu laihana\njäniksenkoipena näistä näpinpihdeistä ja tämä revärssi talletettu oman\nturkkisi takkunyhtäimiltä tuonkin klahvin saranakitimien taakse, ja\nsinulla se penikanruoka penninkinä kynsissäsi, jonka viskaat kitaan,\nkun ovat koirat kintuissasi ja maksutermiinat kiljumassa kinterillä!\nPukkila oli ajatuksissansa ja ilman puhtia kirjoittanut nimensä jälkeen\npaperille yksi kuudettatoista osaa (1/16): sen hän kuitenkin uskoi\npirultakin voivansa vuovata, jollei muulla keinolla, niin Krooklan\nkitupiikin ja kyynäränenän avulla, joka kumminkaan ei tule raskitsemaan\nkaikkia rahojansa omaan laiva-osaansa.\n\nHeikonlaisesti se kirjoittaminen oli käynyt ja ilman henkeä, mutta kun\npaperi oli hänen kohdaltansa valmis ja kirjoittaminen tapahtunut, niin\ntunsi Pukkila kuitenkin huojennusta: kuudestoista-osa oli sittenkin\nkaksikertaa enemmän kuin Eenok oli kirjoittanut ja Karjamaa, ja hän\nitse parkinretari nyt ja parranvuoro hänellä puhumiseen salissa, koska\nhän vain tahtoi! Virkistynyt mies, ihme kyllä, oikein veriltänsä\nraitistunut mies nousikin nyt istuimilta, kun Pukkila nousi pöydän\nvierestä.\n\n\"Tuumitaan-tuumitaan!\" puheli hän nyt laattialla kävellessään ja sohvaa\nkäsin takaisin paikalleen palatessaan. \"Tuumitaan-tuumitaan!\" puheli\nhän ja kertasi sanojaan ja hieroskeli kämmeniänsä, vuoroin vasenta\noikean upiin ja vuoroin oikeata vasemman upiin, jotta sai aikaa koota\najatuksensa ja sanoa jotakin. Istuvat ympärillä joutilaissansa ja omine\naikoineen ja ajattelevat mielissään ja tyhjissä pääknupeissaan mitä\nhyvänsä ja tarpeettomia, jollei sano jotain itse ja torkota sormella ja\nohjaa sopivasti silmäsihtiä, niin että katsovat sen ajan puskan eteen,\nkun itse on lykännyt itsensä piiloon ja turviin pensaan taakse!\nharkitsi hän, ja hykerteli käsirystysiänsä nopeamminkin, koska ei järki\npaikalla potkaissut sopivaa sanaa kielen nirkolle. Kerkiävät oman\njärjenjäniksensä hännänhajuille, ja karaavat turpa maassa ja kieli\nlaahaten vaikka mitkä jahdit, jollen minä nyt tätä hätää ole pikainen\nloikassa ja sekota jälkiä etupari ristihypyssä ja takapari\nrastipoukassa! manasi hän ja hoputti itseänsä, koska nyt oli\nmielenkanan munittava, vaikka ymmärryksen höyhenet varisisivat mukana\npyrstöiltä! \"Kirjoitin osani, kirjoitin!\" pakisi hän siis ajan\nvoittamiseksi, ja lisäsi samassa, niinkuin siiman läiskäpään makeaksi\nsiemaukseksi senjälkeen kun ruoskavarren nahkaletka on huiskaistu\nsuorille ja kirvotettu kipeillensä: \"kirjoitin osani, kirjoitin, kun nyt\nvain saadaan kapteeni parkkiin!\" Siinä nyt oli sana ja karvainen\npenikka salissa ja neljällä käpälällä, ja Pukkila huomasi itsekin\nleimauksessa, että nyt oli tullut sanotuksi liika paljon samalla kertaa\nja suunkarsina päästänyt veräjästänsä hyppivän kilikaritsan sijasta\npuskivan pukkivuohen, sarvet pääotsassa ja sorkat kaviovarpaina!\n\n\"Kapteenista puhelen, vaikken tarkoita, sinä tietysti itse kapteeniksi,\nkukas muu, vanhempana päästää suu sanan, vaikka kieli muuta meinaa,\nsinä itse tietysti kapteeniksi, kukas tässä on muuta sanonutkaan,\nEenokkikaan!\" -- Eenokki sai, koska istui vieressä ja imi päristeli\nsammunutta piippuansa tällä hetkellä niin jumalattomasti, että korvia\nrepeli ohitse astuessa, silmäyksen vaikka murhaamaan miehen ja\nikäänkuin olisi hän vikapää mihin hyvänsä ja siihenkin, että toinenkin\nhänen läheisyydessään ja naapuriudessaan päästää suustansa vikapuheita\nja mahdottomia! -- \"Sinä tietenkin ja niinkuin kirppu lakanaan ja orava\npuuhun luonnollisesti kapteeniksi, minkäs otuksen niskoilta ketun nahka\nnyljetään, ellei sen härräpiskin, jolla on karvanpaksu jo\nvärjäämättömänäkin ruskea ja hännän luuta lorvin pitkänä valmiina\ntakapuolilla keikkumassa, ja mikäs mies passaavammin paseeraa parkin\nkomentosilloilla kuin se, jolla jo on liiveissä lihoittamattomanakin\nkapteenin vatsasämpylää säälliseltä runtamitalta ja neljätoista\nleiviskää kotovalmiiltansa oman kropan mukana lastin alkua laivaan\nvietäväksi!\" Pukkila silitti ja korjasi, minkä kerkesi ja minkä\nrintapillit henkeä päästivät, lakasi luuti kaikki jäljet umpeen\ntakanaan, minkä vain järjenhäntää hänellä oli kinttupuolilla heilumaan\nja livaamaan. \"Sinä kapteeniksi! sitä sanomaan ei tarvitse\nsuusaranoitansa avata, ja haaskoajatuskin, jos otsansaivarissa kellä\nmuuta mielenitua syhyy!\" Pukkila oli hetkessä niin omien sanojensa\nvakuuttama, että suosion ja sydänsuopuuden kuola herui kosteutta\nsuupielille ja niitä oli pyyhittävä taskuliinalla kuiviksi.\n\n\"Meidän Evaldin saat kyllä minun puolestani perämieheksi parkkiisi,\nniin et tarvitse sitä asiaa ajatella!\" lisäsi hän samassa viisaasti,\nkoska ajatus tuli mieleen sopivassa kohdassa ja silloin kuin muutenkin\npiti olla myötäkarvassa kaikkien kanssa, ja koska asian voi sanoa\nmelkein huomaamatta liinaa takaisin taskun suuhun tunkiessa: \"Lähetän\npojan, Evaldin tarkoitan, talveksi merikouluun Turkuun, niin on valmis\nja sinulle avuksi logaritmeja reknatessa Atlantilla, minä kyllä tulen\nUskossa ja Itämerellä toimeen Fritioffinkin kanssa, vaikka hän onkin\nnuorempi ja saanut tähän asti vähemmän oppia kuin Evald!\" Tämä kaikki\noli lykätty vain matalammasti ja ikäänkuin kahdenkeskisesti ja\nmiestenvälisenä luottamuspuheena muun ohessa ja suun vierestä\nsivujuttuna ja syrjään Alastalolle, vaikka sillä huolella, että\nLangholmankin sopi keinutuolilta kuulla sekä puheenkerta että\nperustuksen juonet, jos kallisti päätä ja noukki korviinsa: siemennän\npienesti tänään, niin vako orastaa huomenna! tuumaili Pukkila ja oli\nitseänsäkin viisaampi silmäin kuljetukselta.\n\nKun nyt oli tarpeellinen saatu sanotuksi, vaikka viimeiseksi ja langan\npää sujautettu siihen neulan silmään, johon oli torkottanutkin, niin\nnyt oli vapaa mies taas kävelemään laattialla ja suu joutilas muuhunkin\njutun pitoon ja löysän lenkeille: viisastakin kukaties nyt puhua rakoon\nmyötäkarvan sukaistakin ja kammata ajatuksen hiuksia niille\njakauksille, joille ne luonnostaankin kallistuvat lakoon, niin\nunohdetaan kenties eikä muistetakaan ja huomatakaan, kuka sen sanoikaan\nEvaldista, mitä äsken sanoi ja kylvi, ja ajatuksen siemen saa\nhiljanhissuksissa lykätä juurenitua päissä ja mielenmullassa ilman,\nettä itsekään äkkäävät ennenkuin asia on järjenpräntissä ja lukuselvänä\njokaisella! Pukkila asetti äänensäkin liukkaan keloille, kun nyt\noikopäätä ladeltiin ja Alastalo sai kuunnella mieleisiänsäkin sen minkä\nkorvalehtiin mahtui ja mako maulla omisti. \"Parkki, sanon, pahus,\nsanon, ja sen olen aina sanonut, parkki meidän on rakennettava\npitäjään!\" Pukkila ei enää kävellyt paikkaansa kohden sohvallakaan,\nvaan oli täysvendalta ja yhtä vakuutettuna kuin vakuuttavanakin miehenä\nAlastaloa vastapäätä kasvoista kasvoihin ja silmäpeliltä silmävaroon,\nvaikka melkein liika likeltä, niin että Alastalon oli vatsaryntäistään\nhuolimatta, jotka kyllä varjelivat häntä liikanaisilta lähentelyiltä\nsekä etu- että sivupieliltä, kuitenkin vedettävä tuuman pari\nselkäänsäkin takakenoon, jotteivät ripset risahtaneet yhteen.\n\"Jukoliste! parkki, parkkilaiva! Priki ei ole alus eikä mikään!\nPähkähullu sinä olet ja järki päässäsi liikkumaton kuin minuuttiviisari\nNaantalin kirkon kellotaulussa talvella ja pakkasella, ellet sinä\nparkkia rakenna, parkkia, parkkilaivaa, sanon vieläkin, niinkuin aina\nolen sanonut ja ennenkin hokenut! Kaksi vertaa enemmän lastia ruumaan,\nkaksi kertaa pitemmät matkahollit haminain välillä, alus kölillä ja\nliikkeessä suven sulat ja talven tahmeat! Laskeppas sormissasi,\nsormenpäissäsi, näppää nuppiin joka kerralta kun sanon: kaksi kertaa\nkaksi ja vielä kaksi kertaa sama! Voi kymmenen pientä pirua ja vielä\npari tusinaa samankaltaista ja tulimmaisempaa päällekaupan! Ellet sinä\nsillä laskulla seilaa kotiin parkin ansioita kahdenkertaiseen\njakolikviidiin vuodessa, niin minun päässäni on kalanmätiä eikä\nPukkilan ajuainetta ja minun nenänkärkeni yksi ainoa knuppi ymmärtää\nkertomataulusta enemmän kuin minä itse kaikilla kymmenellä\njärkiharullani.\"\n\nPukkila oli haltioissaan, hän uskoi jo itsekin, mitä hänen sormensa\nniksoivat, ja jos silmäinkatsanto iskisi kipunaa siinä kuin sinkaakin,\nniin tulenvaarassa olisivat tällä haavaa olleet Alastalon karheat\nkulmakarvat, sillä niin läheltä niitä vakuutettiin ja niin likelle\nrohtimia tungettiin uskon tuiskaa ja tyrkytystä. \"Mutta muistakin:\nriitinkeissä on vika! Jalkaa soukempi, jumaliste, ja kaksi jalkaa\npitempi, niin laiva on kaunis kuin aluksen mieli ja liukas meressä kuin\nkieli käärmeen suussa! Voi paratiisin portti ja Eeva ennen omenan\nnärystämisiä, kolmimastolaiva, kun se on solakka, niin se on jalo, ja\nkun se on kuva, niin se on kaunis, ja sielunsa vanhurskauden myisi\nsyntinen Pietarille ennen, kuin olisi rivo ja haaskaisi astiansa jalan\npaksuudella liikaa ja laittaisi neidonkapevan ja aluksen kupeen\ntiinemakoiseksi kuin kantava lehmä!\" Nyt Pukkilalla oli vakuutusta\nsydänastiassa melkein enemmän kuin partaat laitojen vuotamatta kestivät\nja ääni kiipesi rekistereihin, niinkuin kukolla, joka on viimeisensä\npinnistänyt kurkkupiipustansa ja jonka sittenkin vielä olisi\nparannettava kiekaa: oma nyrkki takoi oman kämmenen pohjiin sillä\nhartaudella, ikäänkuin olisi tarkoituksena ollut hieroa pivon ihot\nsavunkäryille! \"Kaksi jalkaa pitempi keulan kurkolta ja jalkaa soukempi\nmahasivuilta, sanon, niin alus leikkaa merta kuin veitsenterä voita, ja\nparkki jättää, kun se oikein pyyhkimään rupeaa, vaikka tuulen\ntaaksensa, niinkuin tiirolintu kiven, jolta se potkasee lentoon! Niin\nkovasti semmoinen astia menee, että keula kuumenee meren märkää\nsylkiessään tieltänsä ja sinä tunnet käryn hajut ja savukatkun\nnokassasi, kun seisot komentosillalla: et sylkemään kerkiä, vaikka\ntahtoisit ja karuutta pitäisit, ohitse seilatessa toisiin laivoihin,\nkun jo olet ohitse ja muut takana virstan vanavesien päässä!\nEngelsmanni on siivo mies ja kylmäverinen suomuksiltaan, mutta auta\narmias, eikös silläkin herahtaisi synninvesi kielenpäähän ja halun sula\nsydämiin, kun katselisi Lontoon kaijilta sinun parkkiasi möljän\nkyljessä, soleata sivuilta kuin neidon virpi uumavarsilta ja sorjaa\nkupeilta kuin viekotus piikasen helmalymyissä!\"\n\nAlastako oli ahdistettuna askel askeleelta ja varovisusti takahiivaan\nperäytynyt huitovan Pukkilan ja psalttari-Taavetin edestä ja seisoi nyt\npöydän syrjää vastaan likistettynä ilman askeleenkaan tilaa enää\nenempään väistämiseen. \"Älä nyt silmiin sentään lennä, vaikka siipien\nväessä oletkin!\" alkoi hän siis torjua toista ja suojella\nruumismajaansa. \"Uskon minä vähemmälläkin, niin ettei vatsaani tarvitse\nturhan tähden lommolle rutistaa!\" puhisi hän itsevarjeluksekseen, ja\ntyönteli toista kämmentämmissä vaikka nauruvehoin ja sopusohrimin\nrynnäspuoliltansa loitommille. \"Sämpylä on sämpylänpaksuinen ja lätty\nlätynohkainen, mihin latuskaisuuteen kumpikin on kypsyessään paistunut,\nja mitäs sinä minuakaan eri räätiksi runtelet siitä, miksi minä olen\ntaikinoiltani taputettu ja elämänkämmenissä leivottu!\" torui hän ja\ntuhisi, kun taas sai vapaammin hengitellä ja oli ruumiilla lepo olla\nitseänsä ja rehevöitellä. \"Muuta sinä Uskoa kaksimastoisesta\nkolmimastoisuuteen taikka yksitorkon totisiin, kuinka tykkäät\ntikunpystyjä tarvittavan Uskosi rikiin, mutta minun keskiruumiini\npaikat ovat minun pyhiäni, joita ei sullota sen pienemmille tiloille,\nkuin räätäli on leikannut liiviverkaa sämpylän suojiksi!\" sojotteli\nAlastalon Herman jo omina miehinä ja Mattssonina sujapuhetta jo\nmuillekin kuin Pukkilalle, jotta asioiden sarananastat saisivat\ntoppeihinsa sitä suopavoidetta ja leikkipuheen ihrahöystettä, jota ne\nturhien kitisemisien välttämisiksi tarvitsevat vakavillakin kääntymillä\n-- ja erikoisesti juuri vakavilla kääntymillä, koska ne ovat\ntärkeimpiä! -- ja jota miehellä aina pitää olla varalta valmiina\nsilloin, kun hän on isäntä salissansa ja menontahti hänen komennoillaan\nja hänen ohjasperiensä kehoituksilla ja hyvämielen vihjeillä. Ptruu!\nsanon minä ja olen pidättelevinäni ohjaksista, kun Ruskolla on se hulja\nharjassa, että se lykkää liukkaampaa kavioistaan, kun sitä hillitsee!\najatteli Alastalo ja katseli Pukkilan hartiain ohitse saliin. \"Niin\nkiirukas ei saa olla nopeakaan, ettei huomaa hopussa omaa nenäänsäkö\nniistää, vai naapurin nenänpäätäkö nipistää, äläkä sinäkään vaikkas\nhengessä oletkin ja entinen häti-Fili ja Pukkilan muinainen\nFili-vili-Petter, jo luule pulttivaarnoja jaakavasi parkin\nkylkipampuroihin ja pantterihonkiin, kun kyynärvarsipuskimin minua\npompottelet minun etupuoleni pehmeisiin mäkihyppylöihin ja myötäviin\nmanttaalipaikkoihin!\" varoitteli rehenteli hän ja mehosi nauroi laveata\nAlastalon nauruansa Pukkilan olan ohitse ja hartiavierien sivutse\nkehottavasti koko salille merenpuolisia ja maanpuolisia akkunaseiniä\nmyöten.\n\nHyvätuuli ja helpottunut mielenmukavuus olikin nyt taannoisten\nkiristymisten ja jännityksen juonten jälkeen yleinen salissa ja tunto\nmielissä melkein samallainen ikäänkuin elokansassa pellolla silloin kun\nidän taivaspuoli on aamuhuomenesta alkaen uhannut ja kasvatellut mustaa\nseinää sinisiltään rannan ja harmaan Ristivuoren ylle, kiiveten\nkorkeuksissa melkein laen kiireille asti, niin että niskaansa on saanut\nkangotella, jos ylimmät särmät on tahtonut saada silmäinsä nenään\nyllänsä, tunto mielissä siis melkein samallainen, kuin elovainiolla\nsilloin, kun idän taivaspuoli täten on ollut uhkaa ja longankasvua koko\njylhältä osaltaan ja väki niittovainiolla kyllä vielä on suihkinut\nkalveessa sirppeineen, suihkinut tavallista hartaamminkin, ja sitojat\nsaralla hapsineet, minkä ovat kerjenneet oljen hajoja jalallisiksi,\nhapsineet rutommallakin kiireellä ja minkä sormista on lähtenyt, mutta\nsamalla kuitenkin kukin jo on kurkistellut hopun vilkkeiltä ja joudun\nlomissa lähentyvän ilman varalta ympärilleen ja kaulakuroilta, missäs\non lähellä ja monenko saran ja sänkiselän takana harpattavissa likin\nladonoven suu tai varjelevan kuusen havuhame metsänrannassa, jonne\nloikkia hame hupussa pään yllä tai hihanvarret huiskaten sivuilla\nsilloin kun ensimmäinen terävä täräys jylähtelee rakoilevilla taivaan\npelleillä, kaatosaavit kansikuvun äyräillä kallistuvat suusyöksyille ja\nsadekuuron valeluille maamatalain ylle, ja sen, jolla vielä on ällin\nkipenää päässä ja jalkaa alla maankamaraa kaapasemaan on roiskuvalla\nvainiolla pelastettava jokukin kuiva lanka vaatekerrassansa suojiin\nryöpsyiltä ja likimmän räystäsvarjon turviin, eli samallainen siis, kun\ntällaisessa kyttäilyssä ja itsekunkin pahimpaa niskoihinsa varotessa,\ntaivas yhtäkkiä onkin odottamatta malttanut mielensä, pilvenlongat\npaksuimmillaan joutuneet kuin kynnyksen eteen, jonka ylitse ei käpälä\ntahtomallakaan nouse, ja hetkentuokion arveltuaan ja ohauspielten\nvalkovillaisia hapsitukkujaan parvipartailla pään kumarilta\nkallisteltuaan huomanneet muut markkinat sittenkin otollisemmiksi kuin\ntämän vainioläikän allansa, vuodattaneet ehkä pisaran pari\npartakarvojansa myöten, mutta kääntäneetkin keikkiä, painuneet\nvasemmille, kun suoraan piti nousta, murahdelleet ehkä loitotessaan,\nmitä mielen apeata lienevät murahdelleetkaan lauhtuvissa menoissaan,\nmutta jättäneet taivaan otsan siniseksi lakaistuna taakseen ja\nelokansan kirjavana viljapellon vilskeille huiskimaan.\n\nHyvätuuli ja mielen jänteiden ilmeinen vapahtuminen varhemmilta\npingottumisiltaan oli siis nyt yleinen salissa Alastalon valtoimen\nnaurukerran ja löysäpartaisen jutunpidon jäljiltä sekä aikaisempienkin\ntapausten ja lauhkeentavien asiaseikkojen vaikutuksesta, eritoten,\nkoska itsekullakin vielä olivat elävässä muistossa ja nauramisen\npuolesta kesken Härkäniemen uljaat äskeiset polskat permannolla ja\nmiehuulliset tepastelut totivesikannu polttamassa kuumanviholaisena\nkouran pohjissa. Leppynyttä ja lauhapartaista naamapuolta näkikin siis\npaistamassa vähän miltä puolelta hyvänsä salin seinäpiiriä, jos\nympärilleen katseli, ja naurunmuhaa oli salattuna kellä kätketymmin\nsilmänurkkien vilkkavissa rypynjuonissa, kellä julkisemmin poskipielten\npaksummissa palvoissa. Langholmakin keinutuolilla piti sopivana pienen\nnaurahtamisen, ja Ristikylän tuomarivainaan vanha piippu suoritti hänen\nkuljetuksellaan aika avoimen ja vakaan ebenholtsivartensa veroisen\nkaariliikkeen, kun se nyt siirrettiin suulta, ja käsivarren asettumilta\nkeinutuolin käsipuun varaan jäi juhlallisesti kyynäräisen valtikan\nvaajana torkoon ilmaan siksi ajaksi kun pitäjän ruhtinas keinutuolilla\nja salin tunnustettu napa- ja paroonimies Eframina lausahti vakailta\nleuanpidoiltaan pienen leikkisanankin ja alentui pilapuheille ja\nkiusanteon syhytyksille hänkin.\n\nPukkila oli hänen mielestään kääntänyt ajatuksen hattua päässään\nmelkein kuin tuukinkluuttia tuulessa, ja siitä hän tahtoi muistuttaa\npienellä sormentorkotuksella. \"Henkikös sinuun lensi, Pukkila, kun nyt\nliehuvat ne körtit etupuolella, jotka äsken huiskivat takapielillä? Jos\nminä oikein muistan ja puhetta ymmärrän, niin kyllä sinulla vielä\nviimeistä ennen ja vähän myöhemminkin vielä on ollut hieman eri\nkäsitykset niin prikeistä kuin parkkialuksistakin, ja melkeinpä\npäinvastaiset kuin ne, joilla nyt ahdistat Alastalon hengiltä!\nMutta mitäs me menneitä pengomme ja mennäminuuttisia! Mies on aina\nviisas, kun vaihtaa anturattomiksi tallatut kenkärajat vereksiin\nvarsisaappaisiin ja viskaa varhemman tyhmyytensä myöhemmässä sanassansa\ntunkiolle! Tervetuloa parkinretariksi sinullekin vain, mutta parempi on\nvaarnata nykyinen käsityksesi pysyväiseksi omassa päässäsi ja\nyliskamarissasi, kuin pommittaa Alastalon ja rääkätyn lähimmäisen\nkeskiruumiskohtiin sitä tietoa, että sinullakin viimein ovat kynttilät\nakkunoissa sytytetyt ja järjenvalot tuikuillansa ruutujen takana!\" Kun\nLangholma laski leikkipuhetta, niin oli se useimmiten hiukka suolaista,\nja saattoi sen ymmärtää nuhteeksikin, jos sitä paremmin ruoti. \"Sinä\nkaiketi nyt olet saanut toisen ja täyspyöreämmän ruumiinkappaleesikin\ntuntumille naapuritodistuksen siitä, että Pukkila on pukannut tosiansa,\nkun hän on kirjoittanut nimensä parkkikirjaan?\" lisäsi hän\nAlastalollekin, joka nyt jo puhisi keskilaattioilla taaskin vapaana\nmiehenä Pukkilan liika likeisiltä vakuutteluilta.\n\n\"Missäs pukki, ellei kallion törmällä pakisemassa, kun luodon rantaa\nsoudetaan, ja missäs Pukkila, ellei ylimpänä kanttorina peräpakalla,\nkun pitäjän pisin köli laulaa läksiäisiänsä suopatulla varvipetillä!\"\nnaurahteli Alastalo Langholman myötäpuheisiin, koska oli kohenneltava\nlieskaa siellä, missä puut itseltänsä olivat prasupinossa tuohisillaan.\n\"Polkee pukkikin sorkkaansa vastavuoren juurilla ja mäkisee äkää\nparrastansa, ennenkuin vaivaa itseänsä ja lähtee varvastamaan\näkkiseinää jyrkiltänsä, ja minkäs Pukkilakaan luonnollensa mahtaa, kun\nsisu käskee, vaikka älli kieltää: sätistä pitää vastaan niinkauan kuin\napu auttaa, koska parta on saman pitkä kuin pukillakin, mutta mitäs\nparrasta, se vain liehaa, kun varvas kriipasee, ja mikäs kiivetessä,\nkoska kynsi tarttuu ja maku vetää laelle! En minä ole unissanikaan sitä\nasiaa uskonut mahdolliseksi, ettei Pukkila olisi ylimpänä kilin\nkiilinkäisenä pantteriruodoilla hyppimässä, kun parkkilaiva on\nkölillensä oijennettu ja varvi pitäjässä!\" Alastalo veisteli, koska\nlastua lähti puusta, ja sytykettä oli virikkeen varoiksi hyvä olemassa\nmieluummin yli tarpeen kuin kesken loppumaan, ja koska pesään\npuhallellessa ja hyvää tuulta kohennellessa ei liika koskaan ole\npahaksi. Eihän juttu ja jatkaminen ehkä Pukkilalle erikoisesti\nmyötähuuleen ollut, mutta muidenkin huulia oli muistettava ja niitä\npidettävä höröillä ja hyvänhyryillä, ja heitähän oli istujia neljä\nseinänviertä salissa kun Pukkila paikoilleen palattuaan vain täytti\nyhden sijan sohvalla, vieläpä kapeankin sijan Härkäniemen ja\nLahdenperän vaiheilla. \"Koskas kevätkään rantajäitänsä suliksi saa\nvästäräkin potkimatta kalttokohjoa sohjoille, ja mistäs apilaan ruoho\ntietää suven saapuneeksi niitylle, ellei kärpästen hurinoista yllänsä,\nja milläs pelillä mekään pääsemme perille joskus, missä päässä alusta\nahteri on meidän parkissamme, ellei korkeimmalla spantilla ole kukaan\nkukkumassa ja Pukkilan lieve liehanhuiskeilla siellä, missä vielä ei\nole muuta flakunläiskää?\" Alastalo levitteli leikkipuhetta juttuunsa\nniinkuin voinpaksua leipäviipaleelle siten läämälti, ettei Pukkilankaan\nenää tarvinnut, ellei vasiten halunnut, tunnustella kielenpäällään,\noliko höysteessä erehdykseltä suolanmurenoitakin rakeina seassa.\n\nSalissa olikin nyt jo taas mieliala koko mukava yltäyleensä, pientä\nnenänpainumista Pukkilan viiksipartojen yläpuolella ja yhtä pientä\nnielemätöntä harminkerää saman Pukkilan suumauissa kukaties\nlukuunottamatta, ja eräs ja joku toinenkin viistoili silmillään\ntotipöytää kohden, jolla Härkäniemen sinne nostama kannu vielä hohkoili\naivan turhasti kuumuuttaan rommikarahvin vieressä ja konjakkikarahvin\nedessä: lähtisikö tässä odotellessa ja muuten ollessa kävelemään tyhjän\nlaattian poikitse ja täyttämään toisen kerran lasinsa pöydän vieressä,\nniin että olisi käsissä jotakin? ajatteli kukaties useampikin, vaikkei\nkukaan vuovannut ensimmäisenä, eikä Langholma katsonut pöytää päinkään\nja Pukkilalla taas oli muita ajatuksia. Ei Alastalokaan huomannut\nkehotella vieraitansa, koska hänellä taaskin oli jahdattavana päässänsä\nse vaikeus, kenen nyt pyytäisi sopivimmin ja kenenkään nenää\nlyhentämättä vuorollensa parkkipaperien tuhtiin ja nimenkirjoittamisen\nvaivoihin. Härkäniemi tietysti olisi edelleenkin ollut ensivuorossa,\nmutta hän oli näissä hommissa melkein kuin kotoväkeä ja Lahdenperääkin\noli tänäpänä käsiteltävä vähän niinkuin parempiposliinista pitoastiaa,\njota liikutellaan juhlavaraisesti pöydässä ja tämänpäiväisen\nliemisisältönsä arvoisesti.\n\nAlastalon tarkat pohtimiset olivat tällä erällä kuitenkin turhia ja\nhukkavaivaa, sillä uuninnurkassa istui Krooklan Mikkelsson, jolla oli\npuolitoista lasillista silkasta rommiainetta rohkeudenlisänä\ntukkaharjansa alla, ja joka nyt jo oli kerjennyt pyrstöruotoja myöten\nnielemään kurkustansa alas sen harminkiiskisen, että Eenokki ja\nKarjamaan savisaapas, vaikka olikin lihallinen ja vuotta nuorempi\nserkkuorpana, oli käsketty ennen häntä pöydän viereen ja parkinkirjan\nkirjoituksiin. Krooklan Mikkel siis, vaikka hän loukkauksen jälkeen ja\nsitte kun Enok oli käsketty ja kävellyt pöydän viereen, oli\nensinärkästyksessä päässänsä päättänyt, että saavatpa katsoa, liikkuuko\nhän viimeiseksikään ja muiden jokaisen käveltyä vuorollensa pöydän\neteen tuoliltansa ja uunin nurkasta vaikka kuinka kultaisesti\nkäskettäisiin ja Alastalo itse tulisi leiviskätusinoineen kumartelemaan\nja noikkimaan konstejansa nokan edessä kuin varis kyykkyjänsä\noraspellolla, Mikkel siis oli, ajan kuluessa ja kiukun löylyn kihistyä\naikansa hänen päänsä kiuaskivissä, tullut muihin tuumiin ja kylmempään\njärkeen. Menen itse käskemättä, ja kirjoitan nimeni, niin näkevät, kuka\nminä olen, eikä tarvitse ajatella, kuinka kauan pitää eskotella\nvastaan, kun käskemään tullaan! arveli hän, kun pään takapuolilta\nrommin rohkeuskin alkoi nousta ylemmäs hiusjuuriin. Alastalon ei siis\ntällä erällä olisi ollenkaan tarvinnut vaivata itseänsä ja ajatella\netikettejä ja vuorotuureja, sillä Mikkel Mikkelsson oli nyt itse\npäättänyt lähtemisensä, ja asteli menovauhdilla ja naksavin\nviisari-askelin jo keskilaattioilla ja parkkipapereita päin, ennenkuin\nkukaan tosissaan oli oikein huomannutkaan, että uunin nurkassa oli\nliikuttu ja että kurssi oli kiinteästi kirjoituspöytää kohden.\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\nKrooklan nenänkärjestä tipahtaa kirkas rommiveden helmi\nparkkipapereille, Härkäniemi aprikoi Athanasiusta ja puoli\nparkkilaivasta tulee merkityksi.\n\n\nNyt oli siis mies kulussa pöydän vierille ja mahonkituolin\ntopninkeille, olivatko sitte muut omasta puolestaan tai Alastalo\ntoisten edestä ajatelleet vuorojärjestyksen näin tai toisin tai kuinka\nhyvänsä. Kun ihminen on friskattu pääknupiltaan, niin hän on raitis\ntoimiltaan eikä kainostele ja ottaa sämpylän siitä korista, jossa\nvehnästä on, ja lykkää purtavan siihen hammastarhaan, jonka\nhaukkaamisen halun hän omissa poskipielissään tuntee. Eipä Krooklakaan\nsiis siekaillut ja itsensä kanssa turhia kruusaillut, kun nyt oli pöytä\nedessä ja tuolin pinta istuttavana, vaan rytisten vedettiin\nkarmimööpeli pöydän varjoista selkosemmilleen laattialle, jotta\nsellainenkin, jolla oli sääripiippua enemmälti selvitettävänä allansa,\nsai kirvotella kaikki saranansa oikosiksi koko mitalta pöydän alla\ntarvitsematta pelätä sekaantuvansa omiin jalkavarsiinsa, kun nousemisen\naika tuli. Sen ajatuksen mitan vain Krookla kerkesi pieneen\nharmitteluun ja kihasylkeen mielensä ikenissä, kun tuolia siirtäessä\npivo piteli nojan mahonkia ja puu maistui ihopintaan merkillisen\nherraselta ja silonkiloiselta. Haaskaa kalliita rahoja kaikenkaltaiseen\nkirsperin kiiltoon, ikäänkuin ei takaverkojen hieromisiin kelpaisi\nmuukin tikuton puulauta kuin nojapieli peilipuleereissa ja\nkaariväärissä! tuomitsi hän ja paheksui Alastaloa, ennenkuin istui.\nMitäs aikailemista Krooklalla enää tämän jälkeen olisi ollutkaan, kun\nkerta istui ja oli valmis, kynänvarsi odottamassa kirjoitustelineen\nvaajalla ja paperi leveänä edessä pöydällä?\n\n\"Mikkel Mikkelinpoika Krookla\" -- hänen isänsäkin oli ollut visu mies\nniinkuin hän itsekin, eikä kasteessa siis ollut hänellekään tuplattu\nturhia ja tarpeettomia ylinimiä, vaan sama Mikkel vain, jolla\nesi-isätkin niin pitkälle polvessa kuin tiedettiin olivat tulleet\ntoimeen maailmassa ja talossa -- \"Mikkel Mikkelinpoika Krookla\" siis\nsyntyi paperille yhteen vetoon ja samalla kuivalla hartaudella, jolla\nse aina kirjoitettiin ja oli luettavana niiden revärssi- ja\nvelkakirjapaperien alivahvistuksena ja hyväksymisen todistuksena, joita\neri riksimääräisinä ja eri miesten nimillä talletettiin hänen\ntupakamarinsa yläklahvin keskimmäisessä laatikossa viinaputelin ja\njalattoman pikarin yläpuolella: ylälaatikossa olivat talonkirjat ja\nperintöpaperit vanhoissa taitteissaan. Nimi siis, Mikkel Mikkelinpoika\nkirjoitettiin, ei sujuvasti, mutta ei kankeastikaan, vaan verkkaalla ja\nasiallisella tottumuksella, ja vain Pukkila, jolla yleensä kuitenkin\noli edelleen yhä närää mielensä pohjilla, ja jolla lisäksi oli ikäviä\nmuistoja joistakin edellisistä Mikkelin nimikirjoituksista, joita\nniitäkin edelleen talletettiin Mikkelin klahvissa, vain Pukkila saattoi\nsohvalta jonkin verran karsastella vakaata työtä pöydän ääressä ja\nihmetellä lähimmäismielessänsä, kynännirkollako vai korttelivartisen\nnenäortensa kärsällä Mikkelin nimikirjoitus yleensä tapahtui, kun\nnaamaa työn tarkkuudessa aina kuletettiin niin likeltä terän juoksua\nikäänkuin olisi haistettava paperilta tuliko musteen jälki lailliseksi\nja keräjät kestäviksi valkoiselle. Valmista tulikin työstä ripeästi ja\nsamassa jaksossa ja yhteen rupeamaan nimen kanssa pirahti paperille\nkynän kärjestä myöskin, niinkuin Alastalo jo varhemmin oli\narvaillutkin, se 1/32 osan numerosifran kirjoitus, joka myöskin oli\nvanhoilta tottumilta ja entisiltä laivakirjatoimituksilta Krooklan\nkäsialakirjoituksen luonnossa: en suinkaan minä kaaho ole järjeltäni,\nja 1/16 osia kirjoittele, kun puolellakin maksulla pääsen\nlaivaretariksi ja saan talvivoini ja syysmullikkani provianttikaupassa\nmyydyksi ja rahoiksi! oli hän jo haistanut krooklalaiseen nenäluuhunsa\nsilloin muinoin, kun kirjoitti ensimmäisen laiva-osansa entiseen\nFritjoffiin, eikä hän suinkaan ollut niitä heikkoverisiä, jotka\nhuikentelevat ja heittävät käsistään ensi hämässä sen järjen touvin\npään, jonka sieppaan kerta ovat saaneet kouransa.\n\nTyö oli siis lopussa nyt, kun kynä nyt oli riviriimin päässä. Ja\ntuhtausta kirjoittamisessa sentään oli ollutkin, enemmän kuin itsekään\nuskoi, sen huomasi hän nyt, kun kirjoitus oli valmiina luettavana ja\nalla se tipaus paperilla, joka tavallisesti häneltä juoksi\nnenänkärjestä silloin, kun oli järjenpinnistystä ja vakavat paikat\nsormissa. Olisin huomannut niin olisin pyyhkinyt kämmenen päällyställä\nnenän alustan kuivaksi! ajatteli hän, kun katseli rötöstä nimensä\nalapuolella ja tunsi hienotuntoisuuden kaltaista Alastalon paperin\npuolesta, mutta ymmärsi asian myöhäiseksi ja nousi tuolilta. Nyt\nhänellä kuitenkin jo oli punasenkirjava nenäliina kirvotettuna esillä\ntaskusta ja nenänvuotopaikkoja plankattiin nuhteettomasti, kun Krooklan\nisäntä palasi pöydän vierestä ja matka oli takaisin kakluunimuurin\nnurkkaan. Puhdasta rommiaineen helmitippua se kuitenkin vain oli!\nrauhoitti hän omaatuntoansa ja oli säärihaarat koottuansa taas Mikkel\nentisillään tampuurin oven suussa ja tuolin lavitsoilla, vaikka nyt\nparkinretarina.\n\nAlastalo, joka toimitusten väleissä ei viime aikoina enää ollut kuin\nkäväisemältä joskus kerjennyt tyhjälle keinutuolillensa keikuttelemaan,\noli taaskin kuin kärppä jalkeilla ja keränä pöydän kurkkeilla\nkumartelemassa parkkipaperin yllä sen kuin vatsan pyöreä\ntaivuttelemisen tiloja myönsi. Vaikkei hän parempaa ollut\nodottanutkaan, niin ei hän kuitenkaan tyytyväisyyttä nenäänsä tuhissut,\nkun luki vaivaisen 1/32 osan taaskin Krooklan nimen jälkeen niinkuin\näsken tai taannemmin Karjamaan kitupiikin kirjoituksilta, ja verrattain\ntuiman äkkinäinen oli se syrjäliike, jolla kuiviketolppo siepattiin\ntelineeltä ja santaa kaatamalta ripotettiin syyttömälle paperikirjalle\nmelkein koko Krooklan nimen peitoksi ja varsin paksulti eritoten niille\nkohdille, joilla silmä kohta oli äkännyt viattoman pisareen läjäyksen\npuhtaalla paperilla. Alastalon veri saattoi joskus olla hieman\nmaltiton, jopa kuumakin, ja tosi tunnustaen, niin kyllä hänessä nytkin\nkannen alla kihisi ja kiehahteli, kun piti ihmisten vuoksi ja asioiden\njuoksuttamisen tähden säilyttää naamapinta viilipunkan ihoilla ja\nvanhan valakan kristillisillä siivoilla, vaikka silmää rääkkäsi niin\njumalattomasti tuommoisten solkkausten ja kuolarähjöjen katseleminen\nomalla paperilla ja parkkilaivan julkisella peruskirjalla, että\nnahoissa karmi ja varsanpotkun, kihelmöivän varsanpotkun olisi vissisti\nlaukaissut takakaviosta siihen sääreen, joka varsanpotkun ansaitsi, jos\nsen huomaamatta ja viattomuuden vahingolta olisi saattanut tehdä ja\nKrookla seisonut piipuillansa takana!\n\nTuommoinen miesknääkkä, jolla on ruumiskin niin kitsas ja näppejänsä\npäin, ettei ole raskinnut kasvatella vatsaakaan itselleen\nkeskikohtiensa hylliksi, vaan vain pelkkää kurkoa ja laihaa luuvarren\nvenyväisyyttä niihin jäsenniveliin, joilla saita harppaa koipikiiruussa\nkotitalteen sen, minkä ahne on olkaojolta harannut sormikynsiensä\nkorjoon, ja itara visuuttaa nenäkyynärän tipuilta pisaramitoilla\ntoisten ihmisten papereille sitä, mitä perso on pulputellut\nkurkuntorven virstaränniin kannukaupalla liikaliemiä talon aineita!\najatteli Alastalo ja oli kiukkuinen katsellessaan tahran läiskää\npaperilla. Ei tässä nyt ihmisten vuoksi kuitenkaan auttanut muu, kuin\nrinnan krääsääminen puhtaammaksi vähän ylituimalla ja tavallista\npahemmalla ja perinjuurisemmalla yskänrytinällä ja lähimmäisen\nkristillinen suolaaminen paljailla ajatuksen pippurakylvöillä, sillä\nparkki ja paperien valmistuminen oli kuitenkin tärkeämpi, kuin\nansaittujenkin makkiaisten antaminen ja potkujen jakaminen keille\nhyvänsä tippunokille ja krooklansäärisille, istukoot sitte nurkissa tai\nolkoot korkoanturan kantamilla! Alastalo siis asettui sisukiehumissaan\nja tuhautti vain sen verran sieraimiinsa, että maltti palasi takaisin\nmieleen. Sen kuitenkin suuttumisen kiehaus vaikutti, ettei hän nyt enää\najatellut vuoroja ja viisauden neuvoja käskemisissä, vaan kutsui sen,\njoka oli järjestyksessä ja joka naapurina lähimpänä miehenä koko\nvahdissa jo varhemminkin ja kohta Langholman ja itsen jäljissä olisi\nsaanut kävellä kirjoituksille ja pöydän vierille, ellei juontenlasku ja\npelinpito olisi kuiskutellut mielenkorvaan muuta.\n\nHärkäniemelle Alastalo nyt siis noikkasi päällään ja sanoi äänellä,\njoka kaikista malttamisista huolimatta kuitenkin vielä sentään pienesti\nsärähteli: \"Tuleppas sinä nyt kirjoittamaan, niin näkee lukea paperilta\nlaivanosankin taas hakematta silmälaseja nenälleen!\" Se oli hieno\nvilauksen terä, joka näiden sanojen jälkeen leikkasi sekä Karjamaahan\nsohvan lähipäässä että ovipuolille Krooklan rusthollariin tampuurin\noven suussa ja joka kysyi jotakin semmoista kuin: ymmärsittekös, pojat,\nyskän, ja että miesten kesken on lirtti lortin rinnalla pieni ja 1/32\nosa laivakirjoissa miehen pudottamaksi västäräkin jälkiä! Sanoi\nAlastalo vielä lisääkin, vaikka matalammin ja partoihinsa, mutta niin\nkuitenkin, että kuului ja sopi noukkia korviinsa vaikka muurin vierillä\nja niillä paikoilla salia, missä Krookla istui tuolillansa: \"Ovat\nmerituulet kuitenkin sinun nenänalustasi kuivanneet semmoisille\nahavoille, että paperit uskaltaa lykätä nokkasi eteen ilman pelkoa\nkuolantipoista kärjenkäppyröiltä!\" Korjatkoon kuulohaaveihinsa, koska\nihmisellä ovat korvat kahden puolen päätä! ajatteli hän, sillä harmitti\nkuitenkin enemmän kuin kärsiä viitsi koko Krookla 1/32 osineen ja\nrivous paperilla.\n\nAlastalon sana ja niskannoikauksella vahvistettu kehoitus tapasi\nHärkäniemen kesken niitä aprikoimisia, joita mieli ja tupakansavun\ntirkisteleminen hänessä vielä kehitteli, ellei enää juuri taannoisen\ntotivesivähdin ja tulisten kannutuhtausten jäljiltä, niin kuitenkin\nsitä merkillistä maailmanjärjestystä pohtien, että pikkainen turha\naskaretapaus toimituksissa tai vaivaisen sannansirusen raemurunen\nsopivalla tai sopimattomalla paikalla vedenvilinän tiellä voivat\nvaikuttaa ihmeellisiä seikkoja ja ojavesien kääntymisiä elämässä.\nSäynäs-oja esimerkiksi Talinkorvessa, olisi se ottanut alunperin toisen\niirin ja lähtenyt lorisemaan itäiseltä Vehka-alhon partaalta, kun se\nnyt lirisee läntiseltä ja päinvastaiselta, missä mätäs on saattanut\nolla turvetuumaa matalampi, niin Lahdenperän puolille luotomaata eikä\nLangholman salmille vuotaisi nyt se maavesi ja metsänheru, joka\nkevätsulilla tuntuu makeanmakuna ja kudunkutsuna säynäänkuonoon jo\nkauas aukkovesien seljille, niin Lahdenperä kukaties istuisi nyt\nmahtavana keinutuolilla ja Eframina pitäjässä, kun Langholma tappelisi\nlautamiehenä ja kaitasena köyhyyden kanssa talossansa ja laskisi\nrantapuotiinsa variksenpesään vajalaitaisia särkihaaveja puolet siitä\nluvusta, minkä äveriäs ja naapuri lukee säynästäysiä tynnyritiinuja\nkammioaittansa yhdellä ainoalla suolaisen hajahtavalla honkaseinämällä!\nTai olisi esimerkiksi Siviän nenännypyn päässä pientä karsauden vikaa,\nkun se nyt on parasta soiviaa ja hienointa höylätekoa, niin samoja\ntulevaisuuksiakos se tähtäilisi hänelle vinoiltansa kuin nyt\nsuoriltansa? Eipäs suinkaan; ja jos Jannekin hänet niineen naisikin,\nniin se kauppa olisi semmoinen, että nenänkarsaus otettaisiin\nmyötäjäisten karvaana lisänä pesän kotoon, ja kahden ihmisen elämä\ntorkottaisi vain tuon pienen virhesuunnan vuoksi karsaan kieroa\nkaikkiin niihin vuosiin, jotka heille ovat onnen osaksi suodut,\ntoiselle karsaan nenän karsaaseen kantamiseen ja toiselle karsaan nenän\nvielä karsaampaan katsomiseen! Ja pelkältä pilapäiltänsähän Pukkilakin\nja Alastalo äsken taannoisesti ennen minun kannukommelluksiani ja\nposliinin kuumotuksia kihakatin viroissa minun pivoihoissani olivat\nsananväännössä ja penikan pureskelussa joutumassa siihen äänenrysyyn ja\nleukakankoon, jossa ei enää häristä yksin ja hingata hengen puhkua,\nvaan jossa jo hammaskin vilskuu leikissä ja kohta voivat takkuvillatkin\nlennellä pyristellä ilmassa, ja mitäs silloin olisi saattanut tapahtua,\nkun pitäjän kaksi teräväpiikkisintä kitaa olisi todenperästä ja\nkiljumiltaan iskenyt hammasluuta kurkkua kohden ja niskaharuksiin\ntosissansa? Jos kaksi tappelee, kun on yhteinen karahvi kynsissä ja\nvääntö kysymyksissä, kumpi ensimmäisen tilkan pulputtaa kurkkuihinsa,\nniin rommi on pian ja karahvi myöskin, rommi kissan nuoltavilla ja\nkarahvi murenina laattiassa; ja jos järki silloin palaakin päihin,\nennenkuin kynnet ovat toisen rinnuksissa ja verkapielissä, niin\npermannolla seisoo rytinän jälkeen toisiansa vastapäätä kaksi nyhteriä,\njoiden naamat venyvät sitä mukaa, mitä selkeämmäksi he näkevät läiskän\nrähjän edessänsä, joka laimiskan sijasta laattian rivoilla olisi\nihanasti saattanut virkistellä kummankin kurkkukaulaa sopuvuorolta ja\njaloiltaan nautittuna. Kuinkas olisi käynyt, ajattelen vieläkin, jos\nAlastalo olisi karvastunut silmittömäksi ja kerjennyt täräyttämään\nsuustansa semmoisen sanan, jota mies kunniansa vuoksi ei enää palauta\ntakaperittäin, vaikka halukin olisi, ja jos Pukkila olisi närkästynyt\nnenänpäänsä arkapaikoissa niin verilihoille, ettei sitä olisi enää\nlääkinnyt hyvän sanan laastarikaan, vaikka voidetta olisi haaskattukin?\n\nNytkin äsken ja vähän viimeistä varhemmin, kun Siviän nimi oli\npaukahtanut salissa juuri, kun tyttö itse oli totivesikannuineen\ntulemassa kynnyksen ylitse huoneeseen, ja Alastalo ja Pukkila\nparastaikaa katselivat toisiansa punaisin silmin ja niin likeltä\nvastapäätä kuin kaksi kukontepaa, jotka nokanpäät totisina yhdessä ja\nkurkuntapit höyhenhareilla kiertävät toisiansa varvasverkkaan havuilla,\nvartoen sitä siunattua silmännikausta, jolloin sopi tarkalta sihdiltä\nnyökäistä ja oman luukäyrän voimalla, jos onnistui, nakata silmänpuhko\numpeen ja vuotaville toisella pahuksen kaksipöksyisellä, nytkin äsken\ntuonnoin siis, ellen minä olisi niin pehmiä sydämiltäni, kuin minä\nvisseissä vahtivuoroissa todella olen, ja minun tullut surku\ntyttökasvuisen ihmisen puolesta, että häneltä, herkiältä ja\nverivauhkolta jäivät suuttumuksessa vedet ja kannut silmittömästi ja\nhuolimattomasti laattialle, kun oli parkupakissa paettava huoneesta ja\npelastuttava näkyviltä ennenkuin kuuman lähteet olivat heruilla\nsilmissä ja veden viljat kasvoilla jokaisen katseltavina, niin mitäs\nolisi kerjennytkään, ellei minulle kesken muuta olisi tullut tämä surku\nja kannupilkkumin kiiru ja kuuma piteleminen, mitäs olisi kerjennytkään\nilman tätä, sanon, tapahtumaan salissa ja mitä höyheniä ruvennut\npölyämään ilmassa missä lähimmässä ryöpsäyksessä hyvänsä? Ajatusta\ntuihittaa joskus jälestäkäsin, kun on jäillä ajellessaan aamupimeässä\nhevosineen kulkenut turvallisena reimattua tietä, ja päivänvalolla\npalatessaan samaa tietä huomaakin, että tien viereen on virta\ntietämättä yön aikana syönyt elätysläven ja oma jalas ja hevosenkaapa\nhuomeltaina aivan hipoomilta on sivunnut mustanhuljaa lumien sulissa\nsyvyytten viljuilla.\n\nNiinpä äskenkin ja ennen sitä, kun viimeisiä ajattelin: mitäs olisi\nparkistammekaan ja monenko talvimitan turhista praakinjaarituksista ja\nparranhuiskutuksista syntynyt muuta kuin kesken tuhrimisen jätetty ja\nensimmäisen kiukkupään kiivaudessa kukaties sykkyräpalloille rutistettu\nja mytyn möykkynä nyrkin kourista Alastalon pöytälaatikon pohjille ja\nviimeisimpään nurkkaan nakattu paperinhylky, jos nyt ja äsken kiuas\nolisi päässyt räjähtämään ja pisarakin vielä olisi valettu niille\ntulikuumille kiville salissa, jotka jo paukahtelivat kyljissään!\nAlastalo on vissiin tinkaan asti sujahyllinen mies sivuiltaan, joka\nsekä puhisee paisuu avaratkin housunmitat täyttäväksi että piukkaa\npunnaa itsensä todellista tukevuuttaan ahtaammistakin aidanraoista ja\nveräjänlävistä, ja Pukkilalla niinikään on selän- ja niskanpidossaan\ntaaskin oma määränsä tuoreen haapapuun luontoa, joka sekä riuskailee\nsuoranpotkoa aisavarren viroissa että norjuu taipuu vaikka luokkakaaren\nkyömyille valjasruomujen pinteissä, mutta älä mene napittamaan\nAlastalon takkia ahtaammille kuin uumanmitat ähkymättä kärsivät, äläkä\nluule luokanväärääkään ja Pukkilaa pajuvitsaksi, jota kostamatta\npidellään sormissa niinkuin taivuttamisen älli syhyy, sillä silloin\nlentävät pian napit odottamatta napittajan kynsistä koko tusina\nnurkkiin ja pajuvitsaksi uskottu potkasee päin planeettojasi, niin että\nsaat hakea hampaitasi seiniltä, jos enää löydät!\n\nOlivat totisesti napit vaarassa Alastalon paikkapaikoilla ja\nliivipiukoilla äsken ja tikun risaa riitelemässä Pukkilan niskan\ntaipukohdilla ja siliänvaarallisilla silloin, kun kumpikin piteli\ntoistansa kielenpäällänsä silmittömästi ja varomattomasti, ja koko\nseurakunta salissa oli vaarassa saada seuraavassa rysäyksessä päin\nsilmiänsä semmoista, jota pyyhkimään olisi malttavaisenkin täytynyt\nlähteä salista pois ja kotiinsa. Ja olisiko parkki ja parkkilaiva\npitäjässä sen rämäyksen jälkeen ollut melkoakaan eheämpi ja\npaikattavampi astia mureniltaan kuin Siviän totivesikannu siruissansa\nlaattiassa, jos minä sen kerta koparoihin kopattuani olisin minäkin\nollut kärsimätön ihoiltani ja helläpivoinen ja nakannut kesken\nkantamisen tulinkaisen kynsiäni kärventämästä, paiskannut pahuksen\npermantoon, ennenkuin se oli asetettu pöydänkantille ja tallessa\ntotisekottamisia varten. Asioissa sattuu semmoisia paikkoja, että on\nunohdettava oma kämmen, vaikka porottaisi pohjissa kuinka saastaisesti\nhyvänsä, ja vietävä työ korjoon, ennenkuin hieroo pivoansa ja kiroo.\nVaikka minä tiedän, että kannu eheänä pöydällä ja totivesi astiassa\nkuumana ja valmiina lasin pohjille kaadettavaksi ja sokeripivolliseen\nsekotettavaksi ei tärkeydessä ja riikinmerkityksissä ole samanveroinen\nasia ja samaan katekismuksen pääkappaleeseen kuuluva mitä-se-on:\nvastaus, kuin parkkirikinen aluksenastia täydessä taklingissa pitäjässä\nja kolmimastoisen laivamanuaarin täysjako syksyisessä ja keväisessä\nrahtilikviidissä, vaikka minä tämän tiedän ja täydesti ymmärrän niin\npuoleen kuin toiseenkin, ja värteeraan sekä lasi- että lästimitalta,\nniin en minä sittenkään pääse siitä mielestä, että Alastaloa kuitenkin\näsken ämmätti, kun hän tärkeässä tikissä päästää kärsimättömänä neulan\nomille juonilleen käsissään ja sohrii huitoo sivuille ja silmittömiä ja\nPukkiloita silloin, kun saumanratkoa juuri on parhailtansa piukattava\numpeen ja silmää niinkuin neulankärkeäkin pidettävä yhtä piukasti tikun\nnenällä kuin järkeä Athanasiusta lukiessa! Mikäs miesteko se on, kun\nnostaa posliinikannun laattialta ja kantaa pöydälle, vaikka se onkin\nhelvetti kynsissä, mutta minä en kiellä sitä, että isoissa asioissa ja\nAlastalon liiviseltä olisi sopinut odottaa sitä miehen paksuutta, että\nsuuttumisen sarvipässit, vaikka ne puskisivat kuinka jumalattomasti\nsydänkarsinassa, pidetään kurissa ja veräjän takana hammasaitauksen\nsisäpuolilla sen ajan kuin toimissa ollaan ja parkkikirjat ovat\npöydällä!\n\nNäistä ajatuksista ja juuri näiltä vähän moittivilta ajatuksen kohdilta\nhavahdutti nyt siis Alastalon kehoitus Härkäniemen, ja se olikin\nhärkäniemen hartiaväkinen ja muu jäsenjykevyinen mies, joka nyt\nvarusteli lähtöä sohvalta ja sovitti varsipiippua otolliseen nojoon\nsohvankulman nahkavierustoille siksi ajaksi kuin itse käveli\ntoimituksiin ja savupäästöille. Nyt olisi oma taskuvara ja arkipiippu\nsittenkin ollut parempi sytytettynä ja hampaissa, sillä sen olisi\nvoinut pitää leukapielessänsä ja haikuhuokumilla kirjoittamisenkin\najan! ajatteli hän hienoksittaisella kieltäymyksen haikeudella\nennenkuin lähti liikkeelle ja keikkumaan. Ovathan Alastalollakin olleet\nähkinänsä ja hengenpuuskuttelunsa ennenkuin kuorma on tähänkään traviin\nsaatu ja reki kiskottu näillekään ahteille, joilla nyt köryytetään, ja\nlaiskemman ja minunkaltaiseni kannalta myötähölkkääkin ja kuorman\nkukkuroilla jäsenkoipia ja selänjoutilasta venytellen! tuumaili hän\nkävellessään, ja melkein nuhteli itseänsä siitä, että ajatuksen kapine\nvärkkää päässä ja syynää ja soimaa muita, jotka tuhtaavat ja pusertavat\nhikikarpaloa otsahattuihinsa sillä aikaa, kun itse istuu penkinpangolla\nja vahtaa nenäorttansa ja mielensaivariansa. Mitäs sanomista siitä on,\njos papupata prätistessään sylkee pihahtelee kannen alta joskus\npirauksen partaan ylitsekin ja tuhkaan, kunhan vain rokka kiehuu\nkypsäksi laitojen sisäpuolilla, ja kaikkein vähimmän sanomista pitäisi\nolla sillä, joka on ensimmäisinä lusikkoineen vadin syrjillä, kun kypsä\non kannettu pöytään ja suurussiunaus luettu! Härkäniemi epuutti ja\nperäytti kaikki äskeiset nupinansa ja tarpeettomat ajatuksen\nhuiskutukset poskissansa, kävellä vankatessaan nyt laattialla\nkirjoituspöytää päin ja kootessa mieltänsä siihen leppoon ja\ntasavipuun, joilla tuumiva mies ja omilla anturoillaan oman astian\nkansilautoja astuva kapteeni aina suorittaa vakaat teot ja täysvendan\nkäännökset, olkoon kysymys nimikirjoituksista maissa tuolin\ntasalavitsoilla liukkaan paperin kavaloille pinnoille, vai tuulen\npuuskukuonon noukkimisista pultaanin paisuposkiin merillä laudan\nruskatessa jalan alla ja mänkivän viskellessä laidan takana paiskopäitä\nreilinkien törmiin.\n\nSalin laattian poikitse asteli nyt siis kirjoituspöytää ja levitettyjä\nparkkipapereita kohden päätöksiltään ja kulkusiltakin sormenotoiltaan\nkylläkin huojumaton ja pihtinäppinen mies, mutta mies myöskin, jonka\npolvinivelissä ja sääritanassa lisäksi oli sitä huojuvaa myötöä ja\nvarsisitkaan varavalppautta, jonka meri ja heiluva täkinkansi opettaa\nsekä järjenknuppiin että astumisen jäseniin sille, joka elämänsä eräät\nvuosikymmenet on tottunut vahtaamaan reilinkilaudan taakse sitä, mikäs\nkuoppa seuraavassa tingassa muljaa vatupassit uusiksi kölin alla ja\nantura-aavistuksiin. Eihän hän, Härkäniemi, kerta perille tultuaan ja\ntuolinhamasta istuimen itselleen sopivasti esille siirrettyään, enää\naikoja tarvinnut arvelemisiin pöydän vieressä, sillä selvä se oli, että\nhän kirjoitti nimensä papereihin, koska hän oli paikalla ja asia\nvarmaksi ajateltu, ja selvä sekin, että kahdeksannesosan hän kirjoitti\nparkista, koska muissakin aluksissa hänen osansa oli aina kahdeksas-osa\nja tietysti siis parhaassakin, eikä myöskään istumisen passaileminen\nvaikeuksia tuottanut, sillä ei hänellä vatsaa ollut liikkumisissa\nliikoja yli tukevuuden tarpeen tiellä, ja hartiahöngän, jos sitä onkin\nryhille ladottu runsaammasti, lykkää kyllä livakasti sinne, mihin\nmuukin ruumis mahtuu, varsinkin jos sitä, niinkuin muitakin\njäsenpaikkojansa on joskus tottunut häälyttämään raakaköysillä ja\ntaklinkinuorissa senmukaan ja siinä vinossa, kuinka riki kulloinkin\nvinttaa paapurin kastumilta styyrpurin sylkimille ja päinvastoin.\n\n\"Malakias Afrodite Härkäniemi\" oli siis rivin mitalta yhtä sujalti\npaperilla kuin selkäneliskantin sovittaminenkin oli tapahtunut tuolin\ntelineihin pöydän edessä, ja \"kahdeksasosa jakamattomasta\nparkkialuksesta\" vahvisti seuraava rivi vakaasti ylärivin yhtävakaisen\nnimiradin, ikäänkuin kaiun myöhempi laveneva raiku talvi-ilman pielillä\nnuijan varhaisemman pamauksen kehähirren mäikätyillä honkaniskoilla.\n\"Se ja senkokoinen osa jakamattomasta laiva-aluksesta\" oli nimittäin\nHärkäniemen ainainen sanamuoto ja hänen oma välttämätön erikoislisänsä\naluslaatuisen meriastian laivapapereihin nimikirjoituksen jälkeen\nosamäärää merkitessä jo siitä pitäen kun hän oli kirjoittanut\nensimmäisen laiva-osansa Alastalon toiseen kaljaasiin. Osamäärät olivat\nsaattaneet hiemasen vaihdella kaljaasikuuttojen neljännes-osista\nkuunarialusten ja prikirikisten astioiden jo Härkäniemen kohdalta\nvakautuneisiin yksi kahdeksannesosan merkintöihin, mutta jakamattomuus\npysyi osakirjoituksissa hänellä muuttumattomasti väistämättömänä ja\nvälttämättömänä murtoluvun ratkopalasen kiinniparsimisena ja\nmakkaranpätkän avopäiden umpeenpujottamisena, jota ilman muhkeankin\nlaivan mokomankokoinenkin osa olisi hänen silmissään ja mieleensä\ntuntunut kuin -- olkoon isompikin -- lohjekahvale komeankin\npitokarootin posliinisyrjästä tai kuin omaksi kiskaistu liepeenkluutti\nkouranpitimissä siitä verkanutusta, jota joku muu napittaa yllensä ja\nliivipaikkojensa lämpimiksi. Tämä ajatus ja jakamattomuuden\nvälttämättömyys yhteisissä souveissa ja pinnistyksissä oli siinnyt\nhänen päässään jo niinä päivinä, kun hän henkselittömänä ja\npelliluukkuisena miehenvesana oli katekismusläksyissä ennen\npääkappaleita joutunut Athanasiuksen tunnustuksen kimppuun ja oli\nsaanut ruuvata päätänsä, joka jo silloin oli ollut sama Malakiaksen\npääknuppi kuin yhä vieläkin, melkein rivinomille saakka, ennenkuin\nalkoi saada sanoista kiinni ällin langan pään. Hän oli ajatellut, että\nmikäs ruuhi ja vesiastia semmoinen enää on, joka on hakattu kolmeksi\npalaseksi, etukeula erikseen muusta ja samaten keskipiitan paikat\nomaksi astiakseen ja ahteripeilin puoli kolmanneksi, vaikka kaikki\nkolme kukin ovatkin kieltämättä ruuhta ja ruuhessa välttämättömät sekä\nmyöskin selvästi ymmärrettävät ja tarpeelliset saman jakamattoman\nruuhen eri paikkoina ja eri toimituksissa. Kun tämän ajatuksen ja\nselvittämisen jälkeen ja sen perästä, kun oli ihmetellyt, kuinka samat\npalaset saattavat olla murusia eriltänsä, mutta astiata ehiöiltänsä,\npalasi Athanasiukseen, niin oli jokainen ratirivi kirkas silmäin\nluettavana, ja ymmärsi niinkuin sydämen syömisen, kun pähkinän kuori on\npurtu, että keula, ahteri ja partaat ovat, vaikka erinimisiä ja\neritoimisia, niin samanveroisia yhden ainoan ruuhikaukalon\neroittamatonta ykseyttä ja kokonaisuutta ja että ruuhta ei\nkuorimallakaan eroita osistansa, vaan että keula on täysillänsä ruuhta\nniinkuin ahterikin, ja että kolme yhtenä on samassa tingassa sekä\nkolmen erillisen yhtä eheätä ja kiinteätä ainoutta että jakamattoman\nkokonaisen kolmea omatoimista itseä, jotka, vaikkakin laitaa, jonka\nhanganpotkoilta airo ponnistaa, ja vaikkakin keulaa, joka pusertaa\npäisin, ja vaikkakin perää, joka jättää matkaa taakseen, niin kaikin\nkuitenkin ovat kaikki kolme saman kantavan ruuhen samaa lautaumpista\npalkokupua, joka on kuutto ja astia vasta yksiltäisyyksiensä ykseyden\nvoimasta. Tämä Athanasiuksen tunnustuksen muinainen puhkipohtiminen ja\nruuhenosien ymmärtäminen jakamattomaksi kokonaisuudeksi vesiastiassa\nsiis vaikutti, että Härkäniemi ei enää myöhemminkään elämässään, kun\ntuli aika ja semmoinen vuoro, että joutui merkitsemään ja jaksoi\nmerkitä laivanosia paperille, voinut ja saanut luonnon-Aatamistaan sitä\nurakan voittoa, että olisi osannut, niinkuin toisetkin muut kaikki\nyksinkertaisesti merkitä paperille vain paljaan 1/8 osan laivasta\nniinkuin paloteltavasta kyrsänpuolikkaasta, vaan täytyi hänen aina\ntunnon vuoksi ja alusastian rääkkäämisen välttämiseksi kirjoittaa,\nniinkuin nytkin 1/8 \"jakamattomasta\" parkkilaivasta: täydellä\nkäsinyrkillänsähän mies kirjoittaa nimensä niinkuin muunkin, ja siis\nmyöskin omantuntonsa ja sydänpallonsa täydellä ja molempipuoliskaisella\ntiedolla ja järjellä.\n\nOikeastaan olisi nyt, kun nimi oli kirjoitettu ja osamäärä myöskin\nlaillensa paperilla, asia Härkäniemen kohdalta ollut valmis senkuin\ntässä tingassa, ja silloin kun laivasta ei kuitenkaan vielä ollut\nenempää tiedonhamua kuin tämä taitettava paperiarkki siloisiltansa\npöydän pinnoilla, saattoi puhua mistään valmiista, ja Härkäniemi siis\nhyvästikin ja mitään laiminlyömättä voinut ilman enempiä ajatuksen\njahtaamisia nousta paikoiltaan tuolilta ja tehtävänsä täyttäneenä\nmiehenä palata säyseitä menojaan takaisin sohvan kulmaa kohden\nkoettelemaan, vieläkö perut elivät valveilla pesän pohjissa ja\nuskollisuus kyti poroissa, kun sai varren pään suuhunsa. Härkäniemen\nlähtemisistä ei kuitenkaan tullut ensi toviin mitään, vaikka\nkieltämättä hiukka hämmensikin istumisen tasatyvisyyttä ja mielen muuta\nlavitsarauhaa piipun ja haikuvedon puuttuminen leukapielistä ja\najatuksen mausta, ei tullut, sillä suurus on pureskeltava suussa\nennenkuin sen nielee, ja teon palanen, varsinkin jos se on isokokoinen\nja lahna kalaksi eikä mikään särjenpoika, on hienonnettava mielen\nhampaissa tarkasti ja joka nikamalta, ennenkuin se juoksee ajatuksen\nkurkussa ruotojen raapimatta seiniin. Ei siis Härkäniemi vielä\nhievahtanut tuolin topninkeilta ja pöydänvieriltä ennenkuin oli\nnoukkinut sekä silmiensä nirkoihin että ajatusnystyröittensä talteen\nsen mikä nyt, hänen kirjoitettuaan osansa, oli tähän asti valmiina ja\nsiframääräisenä paperilla luettavana parkista: koska tässä nyt istun ja\nitse katselen paperia, niin miksen silmänäkemältä laske saman tien\nsormenpäihin paljoko tynnyri vielä on vailla ennenkuin se on\npuolikoilla, arveli hän, olematta sen uteliaampi kuin se, joka\ntarha-aidan takana ja päällimmäisen riukupuun nojoilla suvipäivän\ntakailloissa ja ehtoolypsyn jälkeen joutiloiltaan seisoskellessaan\ntulee muitten ajatustensa ja mielenleponsa ohessa huomanneeksi, että\nMansikeita seisoo lähimmässä aitauksen kulmassa kolme uskollista\nyhteisillä hännän huiskeilla ja kuonoturpain nuokkumilla ja lisäksi\nvielä siellä täällä pitkin tarhaa mahamakuuillansa ja leukahartauksissa\nhavuilla neljä muuta, utara-Mustiketta, ja siitä päättelee ilman\nenempiä laskemisen murheita ja pään vaivoja, että talossa on\ntarha-aitauksessa seitsemän märehtijää. Niin kuin tällainen levollinen\nlaskija rintalapakoiltansa aitariukujen nojalta, samaten Härkäniemi nyt\ntuoliltansa ja parkkipaperin edessä huomasi kohta, että Langholman ja\nAlastalon kaksi kahdeksannesta olivat selvä parkinneljännes yhteensä,\nja kun siihen yhdisti hänen oman kahdeksanneksensa niin puuttui\ntäydestä laivanpuolikkaasta ennä ainoastaan yksi kahdeksanneksen lohko,\nminkä vajan taas täsmillensä täyttivät se puolikas kahdeksanneksesta,\njonka Pukkila oli kuudettatoista-osallansa merkinnyt ja ne kaksi\nkuudettatoista-osan puolikasta, jotka vielä olivat pipanoina ja\nosanpiloina kirjoitetut 1/32 osina paperille.\n\nHärkäniemi oikein hymähteli lauhkeoisiin partoihinsa, kun noukki\nvarmemmin silmäinsä nokkaan Mikkelin niinkuin Eenokinkin ja Karjamaan\nniinkuin Krooklankin rusthollarin jäljet ja visukintun askeleet\npaperilta. Näkee hiirenkin jäljet lumessa, kun tarkkaan katsoo!\ntunnusti hän ja väänsi niskaa niin paljon, että ensin näki vasemmilta\nvieressänsä Karjamaan sohvan päässä ja senjälkeen oikeoilta sivuiltansa\nKrooklan uunin nurkassa: \"miehen kokoisia te sentään kumpikin olette,\nettekä mitään peipposen-västäräkkejä, vaikka jäljistä ja pirauksista\nvoisi päätellä vaikka kärpäsiä kävelleen parkkikirjalla sillä aikaa,\nkun te olette osanne kirjoittaneet!\" sanoi hän ja ilmoitti mielensä\nääneenkin sekä tarkasteli, paitsi osamurusten penikoita kuin\nhöyhenettömiä kananpoikia minävaivaisina alastomiltaan paperin\njulkisilla avoimilla, myöskin niitä samaisia räiskäyksen läjiä\nja tripan priiskeitä, joita jo Alastalokin oli karsastellut\nparkkikirjassansa Karjamaan kynäpännän askarruksilta ja Krooklan\nnenäräystästen tippumilta. \"Kas vaan!\" sanoi hän kuitenkin ja lisäsi\nlepytteli jotain sovinnon haastettakin mahdollisen lyhytnokkaisuuden ja\nnärkästymisten herkkä-ihoisuuksien varalta juttuunsa. \"Kas vaan!\"\npakisi hän siis ja kahnutteli sopusaivaria parranjuurissansa\npeukalonpäällään. \"Kas kurkisen kureja, kuinka murenekin konstaa tapin\nviroissa, kun hiirenkikka kierii tukoksi toronsuihin sahtitynnyrin\npulppupaikoille, ja kuinka kuparin vaskikin vaihtuu hopean karvoille,\nkuu saidan sormi katoo lantin latuskaisen päällimmäiseksi kopeekaksi\nruplan pinoon!\" naurahteli hän viurutteli siltä puolelta naamaansa,\njoka kallistui Eenokkia käsin. \"Minäs pilanpalasena ja kamfiilattuna\njuustonsyrjänä roikkuisi kilottaisi taivaan pielipohjillakin semmoinen\nkuunpuoliskokaan, jonka molempien sarvikulmien kärjestä olisi\nkummastakin nokanpäästä lohkaistu kolhittu vanhingonkahvale, vaikkapa\nvain vaivaisen 1/32 osan kokoinenkin sirpa täyden kuuammeen\nkumopohjista, ja Krooklakaan, mikäs Mikkel hän olisi mieheksi\nnenänviisariansa vailla taulussansa enempää kuin Eenokkikaan mikään\nKarjamaa ilman piipunnysää leuassansa, vaikka eivät kumpikaan, jos\nsitte ajattelen nenäpiikkiä, joka on kitsas muussa, paitsi pituudessa,\ntaikka piipunväärää, joka on saita muussa paitsi paikalla istumisen\nitsepintaisuudessa, vaikka eivät kumpikaan, sanon, ole kooltaan ja\ntuumastukkimitaltaan hengille kirjoitetun Krooklan kaikesta maallisesta\nmammonasta saati Karjamaan manttaalille pannusta mannusta edes\npikkuvarpaan kolmaskymmenestoisen osan täyttä 1/32 osaa!\" lasketteli\nhän ja oli meho mies, jollei juuri niille, joille parastikää oli\nhieronut hieman nuuskan siementä nenän syhymille, niin muulle\nsyyttömälle salille. Merimies ja kapteenipakan astelija on reilingin\ntaakse katsellessaan tottunut siihen, että hyvän tuulen muljatessa\nmuljaa meri kaikilta kyljiltänsä sen, minkä on kehäntilaa ja\nsilmätannerta horisontin partaitten tällä puolella, ja senpävuoksi hän\non tottunut siihenkin, että hyväntuulen rullatessa omissakin\nkehäruhoissa ei nappeja aristella, vaan nauru saa loiskia\nvaltoimiltansa, minkä on hylkkää ruumiissa ja raumanruumaa kaulakurkun\nvälissä puskivankin puuskutella ähkyrannan ahdistamatta! Valtoimiltansa\nnauraa hulkutteli Härkäniemikin siis nyt koko kirvestetyn ruumiinsa\nneliskanttisilta hartiaryhiltä (leveyden latuskaisuutta ei nimittäin\nniissä ollut yksin, vaan myöskin muuta luisevuuden rynkää sekä\nselkäpinnoissa että niillä puolilla, joilta takki mieheltä on napitettu\nkiinni rintapielillä), kun hän hyvän hyvinensä katseli ja silmien\nsumeeraamalta laski täyttä parkkialuksen puolikasta nyrkkinsä alla\npaperilla, ja rintaryntäittensä paisuvilla tunsi, että kolmen topin\nlaiva-astia nyt alkoi olla melkein kuin puolivissi asia pitäjässä, ja\nettä jos oli jo tähänkin asti astunut askeleensa joltisellakin tanalla\nja anturavarmuudella niin maakamaran kuoripinnoilla kuin tervatäkin\nläiskymilläkin, niin tästälähin oli säärivarsi tietävä vantterat\npaikkansa vielä tämmäävämmiksi parkkiretarin ja vaikkapa aikanansa\nparkinkapteeninkin verkatromppujen peitossa, ja ottava tornit ja\nAtlannin tyrmäykset sen läjämmällä pötköllä vastaan kuin mitä Atlannin\nniitun alatkin ovat Pohjanmeren aitatahtoimia laveammat, ja puskijalla\nsiellä selkälääniä ja niskamanttaalia rutommasti rynkäpäiden\nkyömysyöksyyn reilingin lankun roiskuville torjutörmille.\n\nSe olikin lavea mies, ja sellainen, jolla humisi sekä verissä että\nkorvakarvojen tuntumilla tuulenpuhtia avarammilta pyyhkimiltä, kuin\ntämän salin seinävieriltä, joka nyt, kirjoituksensa kirjoitettuaan ja\nosansa merkittyään ja asiansa myöskin ajateltuaan nousi tuolilta ja\npöydän vierestä ja ennen lähtemistä ja kävelemistä takaisin sohvaa päin\nja istumapaikoillensa, laski Härkäniemen vakavan kämmenen pöydän\npinnoille ja levitetyille papereille. \"Sinä olet sentään poika ja paras\nkukonvesa parvessa, Alastalo, ja ensimmäinen livistäjä joukossa jo\nsilloin muinen, kun pahanteossa ja papumaavarkaissa juostiin! En minä\nkehu, vaikka kiitänkin ja sanon selvästi, että se hylje sinä olet, joka\nedellä möyrit ja elätysavannot haet, kun me muut mahakyydissä rämmimme\njälestä! Sanoisin, että sinun virkasi niiltä ajoilta asti, jolloin\nkaljaasi meidän mielestämme vielä oli alus, ja jolloin uskoimme\npuhtaavissakin pöksyissä jo astelevamme, kun kaljaasikippareina\nkävelimme vast'uusissa Tukholman tohveliverkaisissamme kirkonkongin\nkeskikäytävillä, sanoisin, että sinun virkasi jo silloin oli meidän\nmuiden vaivihkaista puijaamista ja nenäharuksista taluttamista niille\nkauraruuhille käsin, joille ei oma ylähuuli itseltänsä ymmärtänyt\nvenyä, sanoisin marisisin, ellei vähävähiltä olisi sinun alkuvioiltasi,\nvaikka myöhemmin omiltakin hahmimisen synneiltä ja halunhajuilta\njoutunut itsekukin semmoisten paljujen ja rehutiinujen partaille,\njoiden ääressä älä enää uskokaan, että kerkäiäisit mihinkään korvien\nluimuttelemisiin ja harmilotkoihin enempää kuin hyvän hymäyksiinkään ja\nkiitoksen hirnahtelemisiin muuta kuin pure vaan ja rauskuttele\nhartaasti, minkä turpa hahmia jaksaa ja hammas loukuttamaan kykenee\nsitä suuruksen paksua silppua ja kauranhajuavan hyvää, jonka kahinoissa\nkuono ahneena möyhii silmäupia ja otsakarvojen tähtivalkoista myöten!\"\n\nHärkäniemi muhotteli partaansa ja näytti kuin ei loppua tulisikaan\npakisemiselle, kun kerta oli kielen kylki käännetty ja kuutin kiri\nlöysätty näin myötäisille pyyhkimille. Hän oli kuitenkin mies, jolla\nehkä oli lieha parta, mutta parran peitossa luja leuka, ja niinpä\nsaattoi hän sekä hyristä, kun hänen mielestään oli tilaa siihen, että\nymmärsi myöskin lopettaa, kun se oli sanottu, mitä oli puhuttava.\n\"Sinä, Mattsson, minä tiedän vanhaltansa, että sinun talossasi on talvi\nsitä varten, että isonuotta olisi valmiina ja paikattuna parsilla\nkevätkudun ajaksi, ja senkin tiedän, että mitä sinä huiskit, ja näytät\nlaiskemmasta huiskivan tarpeettomiakin, sen sinä huiskit sen varalta,\nettä talvitahman jälkeen on sula-apajan vuoro, ja silloin on hyvä jos\nkellä on satasyltäinen nuotta orsilla odottamassa! Et sinä\nsatasyltäistäsi sentään ilman naapuria mereen potki ja tässä nyt olemme\napunasi: puoli parkistasi on merkitty paperille! Kiitokset ansaitsisit,\nkoska kaikki nyt olemme sinun langoillasi säynästä aitaamassa yhteiseen\nkarsinaan, mutta ei nuotan vedossa noikita vaan kulataan kylmissä ja\nhaalataan hartiaväeltä umpeen sitä rakoa, joka vielä on avoimillaan\nlahden pussin suilla, jotta puhjuissa alkaisi pulina!\" Härkäniemi\npuheli viimeisiä roteviansa jo astellessaan pöydän vieriltä sohvan\nkulmasijoille käsin, mutta virkahti vielä ennen piippunsa pitelemisiä\nja sitä seuraavia vaikenemisen taukoja pienen kehoituksen muillekin\nsalissa. \"Joutukaa nyt muutkin ja kävelkää patikoikaa vuorollanne,\nsillä parkkeja on tänäpänä merkittävänä ainoastaan yksi salissa,\nja siitä on puoli jo liesussa niiltä, joilla ei vielä ole nimi\nkirjoissa!\" --\n\nNyt oli Härkäniemellä jo piipun suupala hampaissa, ja koska sen henkeä\noli koeteltava, niin oli jutunkerta nyt tältä erältä lopussa hänen\nkohdaltansa. Kun hän jonkun verkan jälkeen oli kerjennyt sovittamaan\nitsensä istumaankin takaisin paikoilleen sohvan kulmassa, niin salissa\nsai taas ruveta odottamaan jotain muuta tapahtumista. Härkäniemi oli\nnimittäin sellainen, joka yhtä kernaasti piti suutansa ummessa kuin\ntoimessakin, mutta joka jutun tarinan alkuun jouduttuaan ainoastaan\nsaattoi toisinaan olla epäselvillä sopivasta lopettamisen kohdasta,\nkunnes oli saanut piippunsa taas sytyksiin ja paikoilleen suussa ja syyn\nvaitipysymiseen.\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku.\n\nLahdenperäkin kirjoittaa viimein parkkiosansa sekä ajattelee\nFriisi-juttuja, joita hän ei tällä erällä kuitenkaan kerro, ja\nmitenkäs käykään, tekee pienen kompastuksen, ennenkuin pääsee\nvalmiiksi kirjoituksissa.\n\n\nOikeastaan alkoi juhlallisuus ja meno kirjoitustoimissa ja salissa\nnäillä vaihein jo osoittaa vähän ikäänkuin ehtoolaskun merkkejä ja\nmuistuttaa semmoista pitohankkinaa ja pyhäpukua, jonka verkakankaan\nvivahduksissa ja kulmasyrjien kunnossa niinkuin koko roikkumisessakin\nja saumalierien ryhdissä vasten tahtoansakin alkaa ikävikseen huomata,\njollei juuri nukkavieruksi kulumista vielä, niin kuitenkin jo vissiä\nhaaltumisen aavistusta ja kieltämätöntä löyhtymisen taipumusta.\nPuhumatta siitä, että eräs ja toinenkin ja useampikin jo oli\nseinävierillä ja eri haaroillakin unohtanut arvollisuuden hetkessä ja\ntoimituksen vakavuudessa ja aloittanut muuta vartoessaan jutun nupinaa\njoko naapurille, joka sattui istumaan vieripuolilla lähituolilla, tai\ntämän ohitsekin, jos oli leukakertaisempi mies kauempana, puhumatta\ntästä vähitellen yleisemmästäkin hyrinästä eri tahoilla ja salin\nkulmilla olivat useat silmäparit myöskin huomattavalla harrastuksella\nja selvällä mielenkiinnolla kohdistetut joutilasta totipöytää päin,\njonka pinnoilla Härkäniemen nostama Siviän vesikannu kilotteli\nrommikarahvin edessä ja konjakkikarahvin vieressä ja aivan turhiltansa\nhöyrysi kuumiansa tyhjiin ilmoihin niinkauan kuin ei kukaan kävellyt\nlasiansa vahvistamassa pöydän vieressä. Krookla se oli, Mikkel, joka\ntässä myöhemmässä seikassa vaikutti ratkaisun, niin ettei enää\ntarvinnut arvella sen, jolla oli rohkeutta ja mieli teki, sillä hänkin\noli tuoliltansa äkännyt, että totipöytä oli laiskoillansa odottamassa,\nja koska hänen lasinsa seisoi tyhjänä vartoomassa muurin\nreunakranssilla, jonne hän sen oli kädestänsä lykännyt lähtiessään\nkirjoittamaan laiva-osaansa, niin mikäs työ siinä oli kurottaa lasi\nkouraansa takaisin ja kävellä, koska sääret alla olivat, kaatamaan\nväkevää lasiinsa niinkauan kuin pöydän ympärillä oli tyhjää eikä\ntarvinnut tunkea muita tieltä. Ennenkuin Härkäniemi siis kirjoittamisen\njälkeen vielä oli kelvolla sohvankulmassakaan ja piippu vakituisilla\ntehtävillään hänen leukapielissään, ja samaten ennenkuin Alastalokaan\nvielä oli kerjennyt tuhasemaan nenäänsä ja käskemään ketään Härkäniemen\njälkeen kävelemään parkinkirjoille ja kehottamaan Lahdenperääkin nyt\nvuoroltansa kirjoittamaan osansa ennenkuin laiva oli loppuun merkitty,\nennen tätä kaikkea siis ja toimitusten tasamenoista jatkumista oli\nKrookla nyt jalkeilla ja keskenkaikkisissa häärinnöissä ja totisissa\nsekoitteluissa totipöydän vierillä, eikä kauan yksinään, sillä\nuskomattoman nopeasti keikkui hartiaparia mustanaan pöydän ympärillä,\nkun kerta esimerkki oli annettu, eikä enää tarvinnut uskaltaa\nensimmäisenä sinne, minne mieltä jo pitkän ajan oli tietämättä vetänyt.\nPukkilakin, jolla sittenkin oli edelleen harmin kaunaa virutettavana\nkurkustansa oli kohta Krooklan jälestä ja kun oli huomannut tämän\nhommastelut, toisena kurkena ja kallistelijana pöydän vieressä ja\npaikalla koppaamassa konjakkikarahvin omaan haltuunsa ennenkuin joku\ntoinen sieppasi käteensä: \"janokin-janokin tullut-tullut ja\nraapii-riipii pirunpäiväinen kurkunkuopissa kuin ruodonraato!\"\nselitteli hän ja tulkitsi, kun oli kyynäspäävoimalla ja tuuppimalla\nvarjeltava tilojansa takaa tunkevien edessä, jotta sai pitää\nliikkumisen ruumat ominaan naaraamiseen hommiin pöydän edessä ja\nsekottamisen kallisteluissa.\n\nTässä sohinassa ja syntyneessä, vaikkapa sovinnollisessakin\npikkukiireen tyrkinnässä manneräärisellä puolella salia ja totipöydän\nvierustoilla joutuivat pakostakin jäämään melko huomaamattomille ja\nvarjoon meriseinän puoleiset samanaikaiset tapaukset ja toimenjatkot\nkirjoituspöydän vieressä, jossa nyt Lahdenperä vuorostaan Alastalon\nopastamilta istui osaansa merkitsemässä. Ratkaisevasti ja kehoittelun\ntarkoituksissa taputteli Alastalo paraikaa lautamiestä, jolla jo oli\nkynänvarsi kädessänsä, selkähartioihin ja leipoi lepytteli vuorolla\nolevaa ryhälautasille, sillä hänen omatuntonsa oli hieman heikko\nja soimasi häntä siitä seikasta, että muilta tarpeellisilta\njärjestelemisiltä ja täpäriltä oli tätä, tämän päivän kaupoissa\nsittenkin aika tärkeätä miestä ja Vaarniemen varvimetsän omistajaa\ntullut mahdollisesti jonkun verran laiminlyödyksi päivän mitassa ja\njätetyksi huudin puolelle. Muisti hän sentään Härkäniemen äskeiset\npakinat ja laskemiset, parkinosien justeeraamiset, ja taputteli hieroi\nsiis sopukämmenellä naapurin hartialihoihin. Säästin sinua varten tämän\nosan kirjoittamisen, joka nyt on pännän laistoilla ja parkkialuksen\ntoisen puoliskon ensimmäisenä! lasketteli hän siis Mattssonin sujavia\nja jutteli mieskeskeisesti korvanjuureen luottamuksia, joita ei\ntarvinnut koko seurakunnalle kuulutella.\n\n\"Sinä kärkimiehenä vasemmalla, kun Langholma astelee etummaisena\noikealla, niin molemmat puoliskot parkissa liikkuvat ja metsä auttaa\nrehevälti siellä, missä raha lykkää rotevalti! Nenässä on kaksi\nsyrjää, vasemmanvierinen vasemmilla ja oikeanvierinen oikeoilla, ja\nlaiva-aluksessa kaksi puolta, pintapuoli ulkopuolustoilla ja\nruumanpuolusta sisäpuolustoilla, ja kummatkin ovat veistettävät\nkummaltakin kantiltansa, nenäviisari molemmilta kylkisivuiltansa, jotta\nmajakanpookki naamataulussa torkottaa suorana eikä ole niistettäessä\nkarsas, ja parkin astia molemmilta kuorikuvun puoliltansa, jotta puu\nlevittäisi pintaa sitä mukaa kuin ruumakin makoa, eikä metsä saitailisi\nliiviverkojen mittaamisissa siellä missä raha rakentaa lihavaa!\"\nAlastalo puhui sojotteli ja vahvisti mojoviansa sekä ajatteli, että\ntotta kangistunutkin vuota pehmeäksi sulaa, kun sitä parkkitiinussa\nhautoo, ja vääntynytkin nokka suoraksi taipuu, kun sen kerta on saanut\npeukalon ja etusormen rakoon. \"Sinä metsävänä edellä ja Langholma\nrahavana vieressä ja meitä muitakin laihanlihavia takarivissä\nvaraväeksi ja seläntöngöiksi, niin ihmepä, jollei Vaarniemessä ensi\ntalvena rytise, ja joka hongon humahtamilta parkki ole pantteria\nruotovampi ja sinä seteliä ryntävämpi lompakon miehustoilta!\" paransi\nhän puheenkertaa ja vuodatteli voidetta haaskaamalta siihen\nakselinapaan, joka nyt oli kiertymisen vuorolla. Silloin kun kiskoo\nsäämiskää rojoluisen kämmenensä peitoksi ja hienouksiksi, silloin on\nkiskottava terävästi ja tämmäten, hikihitsissä ja kiromutinaa\nsäästämättä! harkitsi hän, ja oli mies kuin piru soopankeittäjänä.\n\nLahdenperä oli tosissansa alunperin ollut vähän nörköhuulinen,\nnörköhuulinen koko päivän oikeastaan. Ei tänne tullessaan, ei suinkaan,\nei paatissa, sillä oli ollut hyvä vetotuuli kotorannasta asti koko\nmatkan, eikä rantamäkeä ylös taloon kävellessäkään, sillä nutun alla,\nnapitetun ja Kahiluodon Hesekielin ompeleman kotoverkanutun hieman\njäykänkankeissa peitoissa paisutteli sentään aika paksuna ja\nkylkisaumoja pitelevänä tieto siitä, että hän se sittenkin oli se, joka\ntänäpänä käveli Alastalon pihakuistia kohden Vaarniemen metsän\nisäntänä, hän itse, lautamies, eikä kukaan muu! Vielä porstuan edessä,\njalkoja havutukkoon hangatessa ja kumpaakin saapaskantaa vuoroltaan\nsavesta puhdistellessa veteli verissä niin vietävästi ikäänkuin olisi\nsydäntä kiskottu kuin harmoniikkaa kaikilta rekistereiltään. Ei silloin\nkävelty nilkkasotkua likosavissa ja tahdonten ravassa nauriskorjuilla\nja naatinkynsien kiskomisissa, ja lotkuvilla pitkospuilla takatorppien\nlammasvarkaitten haastematkoilla, kun asteltiin pyyhityissä saappaissa\nja pyhäverkapöksyissä Alastalon pestyillä kuisteilla ja notkavilla\nlankunpalkeilla Alastalon salin taattitampuurin leveätä lasiruutuovea\nkohden, jonka tammimaalatut alapeilit vilkkuivat ja välkkyivät kuin\npitopilkkumit ja porsliinien kylkiposket alkamattoman ateriapöydän\nvitivalkoisilla kaateilla ja lukuvuoroliinoilla, ja jonka lasipaikat\nhilkkuivat ja helkkuivat kaiken maailman saframin väreissä ja\nsinenpunan tulissa ja kellan kiloissa, ikäänkuin olisivat kerraltansa\nkatseltavina ruudun liuskasten kyttäimiltä taivaan parhaat paratiisin\nkedot ja kukkasploorat ja puskapensaat keruubit oksilla ja giraffit\nlaitumilla, tai ikäänkuin pilkottelisi talvipakkasen ajajalle ja\nyöpimeän köryyttäjälle odottamatta korpimatkan kohduilla havulumien\nharventumilta ja tienvieren väljentymiltä odottamatta silmään\nihmisasunto lumissansa ja tupalämpimissään tahtoimensa aitauksissa,\nakkunoiden loimuilla pystyvalkean kotoisa hulja, ruutujen jäähileissä\niloinen kimmel ja tuohiräystästen riippukynttilöissä säihkyn sinet ja\nsadun punat! Vielä kun sovitti kämmentä tukevaan messinkiripaan\nvauraassa lakeeriovessa ja lukko kahvan painamalta ponnahti\nvietereillään auki, potkasi rohkeus povitaskun vuoreihin ja porstuan\npuolelta astui avauksen täydeltä ja pihtipielien mahtumilta\ntampuurikamariin mies, kuin olisi koko Vaarniemi humahtamiltansa ollut\nastumassa tupiin. Tottapahan piti olla ovissa juhlallisen ja\nsaapasanturoiltansa lavean sen, jonka metsä tänäpänä oli oleva sekä\nepistola- että evankeliumitekstinä salissa, ja jolla kasvoi puuainetta\nsekä salkosoleata tihuviltaan noronotkoissa että rynkäjäräkkää\nharvaksiltaan törmärinteillä, jos sitte rakettiin parkit vai muut\nkuunarin purkit ja tarvittiin vahvaa köliin ja pihkaniskaista\npantterikaariin taikka kaulankurkoa raakasarviin ja kenokaartoa\nkuvepieliin! oli hän ajatellut ja täyttänyt pihtipielien välit\nisäntämiehen verkaryntäillä ja lautamiehen rehevillä. Tässä, tampuurin\novesta sisään vääntyessä, oli uskonsäkki sydämessä kuitenkin saanut\nensimmäisen lommonsa kylkeensä, sillä tampuurikamarissa ei ollut ollut\nketään vastassa ja Alastalon kapteeni sojokäsin röhisemässä\ntervetulojansa tulijalle, vaan itse oli saanut omin toimin ja alotuksin\nripustaa lakkinsa oviseinän koukkuriviin ja lähteä arkisiltaan ja\nnokkansa niistettyään ikäänkuin tavallinenkin vieras tavallisena\npäivänä ja ilman menoja astelemaan salin ovea kohden, josta oli\nkuulunut puheenkertaa.\n\nHärkäniemi siellä ja Alastalo olivat keskenään jupisseet peremmän\nmeriakkunan edessä, niin että sai yskiä ja ryhiskellä kurkustansa pari\nkertaa ennenkuin huomasivat edes, että oli saapunut ja salissa, ja\nsenkin jälkeen oli Alastalolla vielä ollut jotain salaista sanomista\nHärkäniemelle ja puhisemisia Langholmasta ja Pukkilasta ja Jannesta,\nJanne Pihlmannista, niinkuin korva oli tähdännyt, niin että kotvan ajan\nsai edelleenkin ja senkin jälkeen, kun tulo jo oli huomattu,\nseisoskella oven suussa ja kynnyksen edessä muun toimituksen puutteessa\nmittailemassa itseänsä ja varsikokoansa, vaikka lautamiehen luissa,\njopa rotevanpuolisissakin tiesi kävelevänsä, salin ruumatiloihin sekä\nlakikorkeuksiin päälaen yläpuolilla että laattiapermannon lakeuksiin\nsaapasnirkojensa edessä, ja havaita mielessänsä, että miehen koko ja\nruumiin rojo saattaa olla sekä krymppäävää ja kokoonkutistuvaa että\nvenyvää ja purtilopartaitten tasoille paisuvaa lajia, ja että samassa\nkropassansa saattaa olla olevinansa aikakin mies ja patruunan paksuinen\nmahovöiltänsä omien orsien alla ja oman tuvanpöydän takana\npullistellessa, kun taas toisissa penkeissä ja rippikirkon kuoreissa\nvetää niskojansa lakoon ja kurttaa suolipaikkojansakin selkärankoihin\nkuin köyhän talon koira kolmen päivän paaston jälkeen! Jumalattoman\nsalin ja lakeammat seinäoltavat kuin itse Viiaisten keräjätuvassakaan\nolikin Alastalo rakentanut itselleen, ja kun lisäksi olivat matot\nsiivoissa riveissänsä viidettä syltäisinä rateina valkoisilla\npuulaattioilla, niin hämmenteli rohkeampikin ja paatunutkin mies\nkynnyksen yli astuttuaan ennenkuin käskemättä läksi eteenpäin\nkävelemään. Oli siis Lahdenperälle jo kohta salin puolelle astuttuansa\nja ennenkuin Alastalo oli kirvottanut itsensä kahdenkeskisistä\nHärkäniemen kanssa ja tullut isännän jutuille kättelemään tulijaa ja\nkyselemään kuulumisia ja tuulia, oli hänelle tapahtunut se, että\nalkuperäinen puhti ja rohkeuden friskeys oli poissa veristä ja\nhävinnyt, niinkuin orava oksalta, jonka huojumilla se silmän jättämältä\naivan äsken vielä oli vihtoillut ilmi eläviltä häntäluutaansa. Eihän\nrohkeus tosin juuri saapasvarsiin asti vielä ollut hänessä vajonnut ja\nkantapäihin ryöminyt -- semmoista ei tarvinnut Lahdenperän verkaisesta\nja lautamiehen virkaisesta miehestä luullakaan, vielä vähemmin uskoa!\n-- mutta se vajaa oli ilmestynyt kurkun laimiskoihin, että oven suusta\nei ollut sopinut omilta ryhinöiltä ja äänen pidoilta lähteä\nsaapastamaan keskemmälle salia, ennenkuin oli tultu käpälästä\nvenyttelemään ja isännän kourapivolta käskemään.\n\nLommoa oli siis auttamattomasti syntynyt ja vajakupuun vajonnut\nLahdenperän hieman pingoillansa ollut sydänrakko, niinkuin syntyy\nkuopan syöpää ja vajoo kartiosupun nälkäsuille täysviljatunkin ja\nreuna-äyräitänsä myöten kukkuroillensa kapatun ruislaarin pintakumpura,\nkun vaan on varkaanroisto aikansa ja yökausileponsa ollut askaroissa ja\nähinöissä aitanalustoissa, ja kairatyön jälkeen rauhassa ja uurastuksen\nhikeä otsaltansa pyyhkien juoksutellut reiänkolosta laarinlaattioissa\njyvänkultaa aivinaistensa suihin sen määrän nyörättyjä ja syrjälle\nnostettuja säkinpylleröitä, jotta lihavampikin rusthollarin laari\nvähitellen alkaa yläpintojensa poskissa tuntea laihtumisen merkkejä ja\nlonsoilemisen vuotokuoppia! Olivathan Alastalo ja Härkäniemi kyllä\nviimein lopettaneet korvakeräjänsä ja lukuvuoromutinansa akkunapostin\nkulmassa omalla salin äärellänsä, ja Alastalo, ikäänkuin vasta tässä\ntingassa olisi äkännyt ketään kynnyksillä ja huomannut tulijan ja\nvieraan ja seisomisen vartoomiset oven suussa, tullut kohissut salin\npoikitse kädensuja kämmenojolta kohotettuna ja kasvonpakeilla hyvänhyryä\nvoin läämälti paistamassa, tullut keikutellut kuin hylje liukuimillaan\nsilojäillä ja samassa nuuskauksessa jo ottanut sekä kämmen- että\nkäsivarsivaralta koko miehen: \"no jokos viimeinkin lukkari\nlukuvuoroilla ja lahna pesässä: seisoskelleet Härkäniemen kanssa\nakkunoissa killumassa ja laseissa passaamassa, eikös ketään jo kuulu ja\nLahdenperäkin ole paikalla, ja silloin seisoo mies itse jo omissa\nverkasissaan salin puolella eikä yskäsekään, jotta huomattaisiin!\"\nVoidetta oli Alastalon parroilta valunut haaskaamalti ja melkeinpä\nkieputellen oli joutunut oven suulta peräsaliin ja sohville istumaan:\n\"Peremmälle, peremmälle nyt vaan, saliin mahtuu, eikä Vaarniemikään\nsinulla kintuissa paina, vaikka metsä humiseekin havunkarvaa niin\ntihuvalti, että variskin kaartaa virstan kierrot Pukkilan puolille,\nkun tietää, ettei istumasijaa saa tunkemallakaan latvoissa\nLahdenperän puolella aitaa ja variksen pursto puskemallakaan persettä\nsopimaan mäntyvillojen havuhuppiin!\" Sojolta ja sulkaviltaan oli\npuheenlääkettä ja sananlievikettä sekä vuodatettu että voideltu niin\nsydänilloille kuin mielenpakoituksillekin, ja niin kieppaavaa oli\nmenonveto ja kyydinpiukotus ollut rannevinttaimissa ja koko\npyryssä ja puhdinlennossa laattialla, että puoletko itsestään ja\njärjenkänninkeistään oli pelastanut mukanansa sohvalle, kun siellä\nviimein istui pärjättynä miehenä nahkatopninkeilla ja salin perillä?\n\n\"Metsäsi sinä meille tänäpänä prakkaat, vaikka meillä olisi kymmenen\npartaveistä päässä jokaisella järjenterinä, mutta mitäs semmoisesta\nmetsästä, joka on niin tihuva ja säästetty, ettei siunaamallakaan ja\nkirves kädessä pääse syrjistä sisään, kun joka paikassa on puskan\nrunkoa ja paksun pensasta tiellä ja edessä niin, ettei mies mahdu\ntyöhön ja heilumaan: mitäs villoja semmoisesta lampaasta lähtee, jonka\nnukka on niin kitsaasti tukkoon kasvanut, ettei keritsimen nirkkoja saa\ntunkemallakaan juuriin ja hälvimään?\" Olihan tämä ja tämmöinen\njutunkerta taas jo virkistänytkin sydänaluksia ja mielenkarvat päässeet\ntakaisin alkuperäisille höyhenilleen ja pöyhilleen, oli jo räjähdellyt\nnauruakin maostansa, ja tuntenut itsensä reheväksi ja kotonansa\nsohvalla: \"Kyllä metsään pääsee, kun veräjästä tulee ja isäntä on\navaamassa, ja kyllä sakset luiskivat paksussakin karvassa, kun hakee\nnirkonkärjet käheriin niiltä paikoilta ja korvavieriltä, joilta\ntakkuinenkin oinas on hieno ja myötäsuan siliä!\" oli hän siis vain\nvapailtansa lasketellut ja höylännyt hyvän hyryn riimiä Alastalon\nsujaviin, koska oli tilaa sohvalla niinkauan kuin siinä vielä\nyksiksensä istui, nauramisiin ja vatsan holottamisiin. \"Ja siinä\nmetsässä on jotain kaatumaankin, jossa kirveellä on aluksi ahtautta,\nniinkuin villaakin rutommin irkiämässä sen lampaan kupeilta, jonka\nkyljillä hiottujenkin keritsimien kitaposkia joskus laiskottaa liika\npuruntäysi liuskinten suilla!\" oli hän puhellut jatkoksikin ja\nterästellyt puolestansa sopujuonta jutussa: leukahan miehellä siinä on\nkuin toisellakin ja saranat myöskin pielissä!\n\nOikeastaan olisi ensimmäinen ontuminen kynnyksillä ollut tämän jälkeen\nlääkitty mielen sydämissä ja olo sillään aika mukavaa kylkiin salissa\nja joukossa, ellei olisi sattunut tulemaan juuri Pukkila viereen\nistumaan ja joutunut sohvalla likistyksiin Pukkilan ja Härkäniemen\nväliin. Olisihan sohvalla ollut tilaa yllin kyllin, niin ettei mitään\nruumiin ahdinkoa ja tönimisen tunkemisia ollut kummallakaan puolella ja\nkyynärpään vaivoja niihin punnaamisiin, että säilytti paikkansa\ntäysruumalta ja koko istumisen pieleltä, mutta kun istuu toisen\nolkapään nyhimillä mies, jolla on Härkäniemen hartiapuoli naapuria\nkäsin, ja toisella kylkivierellä Pukkilan kaltainen sätky-ankerias ja\nhumalaseipään huiska, niin välimailla istuja alkaa hyvissäkin\nlihahöykissä ja riittävilläkin pakarasijoilla vetää ruumispaikkojansa\nvaroviltansa kokoon ja luonnollista kaidemmiksi. Härkäniemi, ei hänestä\nmuuta vaaraa ollut, kuin että hän istui ja täytti paikaltansa sen\nsijatilan, jonka hartiakulmat tarvitsivat hänen kummallakin\nsivupuolellaan, mutta hän oli kuitenkin työläs mies vierillä ja\nkannontyven vertainen juttunaapuriksi näin niinkuin tänäpänä, jolloin\nolivat tärkeät asiat menossa ja ihmisen hänen uskonkappaleittensa\nmukaan pysyttävä koolla ja taveillansa piippunsa parissa ja\najatustensa kanssa. Pukkila sensijaan, hän oli sulasti ja silkoilta\nliikkumisiltaankin jo, eikä pelkältä hartiavaalta ja ajatuksen uhon\nlästipainolta kavahdettava mies vierillä ja vaikka kissanpenikka\nsilmillä tämmöisenä päivänä, sillä asiat olivat hauraat ja heikkojäiset\nja Pukkila piruna ja penteleenä pystyssä ja kynsillänsä koska hyvänsä\nkohta, kun tuli puhe parkeista ja rakentamisista ja Vaarniemen\nmetsistä! Tämänvuoksi ja siis hengeltään enemmän kuin ruumiiltansa oli\nLahdenperä kohta Pukkilan tultua saliin ja istuttua hänen viereensä\nhänen ja Karjamaan väliin alkanut tuntea istuinpaikan ahtaaksi\nitselleen sohvalla ja ruvennut katumaan, että oli ollenkaan antanut\nviekotella itsensä tänne ylös perän puolelle, kun olisi ollut\nesimerkiksi Nordbergin rinnalla meriseinän vierustalla paljon ja\nmelkolailla vapaampi olo ja omavaraisempi leuan- ja muun ruumiinpito.\nPihkana sittenkin, siellä istuisin kuin kotonani, kirnuttelisin sylkeä\nsuussani ja puhelisin, kun lystää! oli hän päivän kestäessä kerjennyt\njo monettomat kerrat, kerjennyt sekä noitumaan että pahemminkin\nsadattelemaan vahinkoaan, kun oli pitänytkin lykätä itsensä tämmöisiin\npihteihin, jossa istui ruumiinsa hiessä pelkän kielenpalasensa\nvahtaamisissa joka kerta kun jotain röyhäsi vatsasta sanomisen\nkaltaista!\n\nTietysti oli lautamiespenkillä joutunut tottumaan siihen, että\ntunti- ja tiimakaupalla ja silloin kun herrassöötingit ja keräjäherrat\nolivat puheissa ja protokollissa, sai pitää ummessa leipärakoansa\nniinkuin kuollut särki leukojansa, mutta silloin istui sentään\nvirantoimissa ja kruunun palkoissa ja sai sitäpaitsi, kun käyttäytyi\nsopivasti ja peitteli hammastarhat ja ikenen juuret kämmenensä varjoon,\nhaukotella kangotella väsymykset kiduksistansa, niin etteivät paikat ja\nsaranat vallan päässeet puuttumaan pielissä ja ruostumaan kääntymillään\npitkän joutilaisuuden vuoksi. Virantoimissa siis kylläkin ja\nlautamiehen taksipäivinä jaksoi kyllä työn viitteestä pitää leukansa\nesilukossa ja huulisaumansa umpinyöreissä sen ajan kuin palkka juoksi,\nmutta kristittykin on ihminen, tammitiinukin lauta-astia, ja kestikös\nedes jäsenluissaan saati vyöpinteissään sitä, että koko päivän rääkkää\nitseänsä omassa lihassansa ja pitää seurassakin ja salivieraana\nsuutansa siivolla kuin tapettu kukonpoika kurkkuansa kiekanhiiskumatta\ntarhan havuilla ja tukin vieressä!\n\nOli totisesti alkanut ajan mittaan koetella vyöhihnan nahkapaikkojen\nkestävyyttä uumaympäryksillä, kun tiimakaupalla ja tuntitingillä oli\npitänyt jutteliaan miehen samaa päätä istua sohvalla suun pukahtamatta\nja niellä pelkkää ilman henkeä vatsaansa, nököttää paikoillansa\ntopninkeilla niin sanan hiiskamatta kuin olisi kielensä pudottanut\npikkukamarimatkalla, ja Pukkilan vuoksi ja varovaisuuden tähden\nvuovaamatta huokaista edes pierun pituista hönkää henkilävistään,\nvaikka muut paukuttelivat leukojansa korvien vieressä kuin kluput\nkaistojansa kolmen parin tappopäivänä riihessä! Eihän Lahdenperä, ei\nmies itse, eikä myöskään miehen leuka niitä ollut, jotka hämmentelivät\njoukossa tai hiivasivat häntää norkoilleen ja koipipieliin silloin kun\nhaukkua oli koolla ja haistellaan toisiaan, eipä suinkaan, kyllä\nhänellä kieli killui, ja kieppasi myöskin, siinä kun kellään\nmuullakin, ja tarinajuttua hänellä oli tallella sekä poskijuurissa\nettä päänlaareissa niin kototarpeiksi kuin vieraanvaroiksikin\nmakasiinimääriltä ja köysimitoilta, jos sitte tarvittiin rukiisen\nhöystettä mieshyrinöihin tai vehnäsemmän hajuista pitopakinoihin,\nviisaanpiimäistä toimellisissa istumisissa tai läjänlisää\nnaurunräikkään viinatuoppia kallistellessa! Ei; ei Lahdenperä ujo ollut\nluonnoltansa, ei suunahalta eikä sydämensä repulta, kyllä hän läiskähti\nsekä kieltä kitalakeen että kämmentä reiteen, istuttiinko sitten\nlöylyhiessä ja vihtahuhdossa saunanlaolla vai tosipaikassa ja\npitopöydässä täysityössä viidennen ja voimallisimman räätin kimpussa\nneljän edellisen ja väkevän niskaan, ja tarvitsiko laveuksissa iso\nvalhe vielä mojoihinsa pienen kaunistavan vahvistuksen tai pieni tosi\naikamoisen ja miesmallisen lisän hattuihinsa! Ei Lahdenperä Jumalan\nvarustamalta kaino ollut, ei pelkoakaan eikä likipäinkään, mutta\nmerkillisesti oli luonto hänellä tänäpänä pysynyt saapasvarsissa ja\nsiivona, jopa siinä määrin, että jalkosääret olivat pitkässä\nistumisessa alkaneet oijennella potkoa laattialla ja kärsimättömyys\nnyppiä ja nytkiä muissakin ruumiinpaikoissa, niinkuin poikasena ja\npahanvekarana joskus kototuvassa ja paastosunnuntaisin postillasaarnaa\nkuunnellessa, kun ei amenta ollut alkanut kuulua, vaikka isäpapan\nsormissa ja peukalon kastamisilta jo oli kymmenes lehdenplari luettuna\nja laskettuna kääntynyt kirjassa! Kuri silloinkin ja isäpapan\nsilmänmulkaus messinkisankojen ylitse oli pitänyt jäsenet koossa, ja\nsama kuri nyt ja raippavitsan muistutus oli oman järjen piukotuksilla\nja varotuksen huiskauksilla pidätellyt varsaveriä suonissa ja\nkukistanut valakkaoriilta ja juttuhirnalta liiat leiskuttelemisen halut\nharjaskarvoista ja kaapakynsistä, vaikka varvasta olisikin kutittanut\nkonilla säärystämisiin!\n\nTotisestikin ja todenperästikin ajatellen, niin kuka oli tänäpänä\npysynyt visummin kuin karsina-aidan takana koko päivän? En juttele, en\nsananpapenan pyörinkäistä päästä parroille! oli hän ajatellut ja\nvaroittanut itseänsä esimerkiksi silloin, kun Siviän kannu kuumiltansa\noli seisonut ja höyryskellyt laattialla Härkäniemen edessä ja Pukkila\nkytännyt Alastaloa ja Alastalo Pukkilaa niin likeltä kuin kaksi\nkukonpoikaa tarhalla nokat yhdessä ja varvasvaroviltaan toistansa\nkiertäen ennenkuin höyhenet pölyävät kummankin niskavilloista, en\nhiiskasekaan enkä avatun korkkitulpan pihaustakaan päästä pinnoistani,\netten vihoita ketään ja saa niskoihini vaikka molempia ja kaikkia\nkolmea yhdessä! oli hän hillinnyt ja malttanut manannut itsensä, vaikka\nkielenpää oli poikimassa niin vietävästi, ikäänkuin olisi puoli\nsisukuntaa ollut samalla haavaa ja yhdellä lammashännän huiskauksella\npapenoitava julkeille! \"Kummallekos isopartaiselle parta sen räpän\njälkeen leukaan jäi, entiselle rovastillekos vai Ärrämäen vaarille, kun\nlukuvuoroilla toinen kysyi ja toinen vastasi ja kumpikin kuumaverinen\nkiskoi toistansa siitä paikasta, mistä naama oli leukaa pitempi,\nrovasti: 'pirun porstuoitakos sinä partoinesi juokset lavaisemassa, kun\nminulta keräjillä palkkaasi riitelet?' Ärrämäen vaari: 'porstuat ensin\nja salinperät sen jälkeen ja luuta siepataan sieltä, minne piru on\nsalihuiskansa lykännyt palkan liikana talteen!' ja kummallakin oli\nterävän sanavuoron ja vielä terävämmän tempauksen jälkeen pensaan vihta\nriitaveljen karvanpaksua kourassa, mutta leuka kummallakin tempauksen\njälkeen kaljupielinen!\" Noin oli ollut aivan kielen päässä jutun\npoikanen ja sanan penikka, kytännyt kierin kippaimillansa ja vierin\nvippaimillansa kärjen täpärillä ikäänkuin kolon suilla hiiren hipsa\nkurkkimillansa ennen loikan luikkaa laattioilla, noin oli ollut\ntapahtumassa ja tapaturma kynsissä, mutta järjen nokkakarvat olivat\nkuitenkin olleet varailla ja haristimilla ja haistelleet ajoissa katin\nhajua, niin että kolon puolille jäi, mikä kolossa oli turvissa, ja\nsananhiiri pysyi piilossa ennenkuin katin kynsi oli niskassa: hullu\nsilloin itsensä ja siihen paikkaan välimaihin lykkää, missä kaksi on\nkiivasta ja molemmilla halot pystyssä! Sen kompastuksen oli sillä\nkerralla lykyllä karttanut ja niellyt sanan onnella nahkoihinsa ajoissa\nsilloin kuin praakki olisi ollut varomatonta ja puheenkerta\nvaarallista, ja voinut syhymättömänä saada kahden kiukaan valmiit kihat\nsamalta kiulunheittämältä omia syyttömiä karvojansa kärventämään!\n\nMutta kävele liukkailla ja vältä livastuminen vasemmalla, niin jo\nkonstailee oikeanpuolinenkin antura, ja ellet ole nopea silloin ja mako\nvatupassissa, niin jo olet tönttinesi tanterissa ja ketarat sihtaamassa\ntaivaan sinisiin! Eikös pintelettäkin pitänyt Härkäniemen juuri näissä\ntäpärissä kopata kannunkekäle kynsiinsä laattian plankuilta ja lähteä\nmanöövereille salin reiteillä totipöydän haminoita kohden pirupentele\nalastomissa kämmenpohjissa porottelemassa ja hartiariki sen seitsemässä\ntämmikiristyksessä ja väkivinossa! Oli siinä saanut luontonsa niskaa\nkoetella ja väkivaltaa tehdä maollensa, ettei läjähtänyt röhänauruun ja\nhölkänhypyille koko syntinen kroppa, kun se, joka oli isonen, oli\nharras, ja se, joka oli pieni, oli pippurainen, ja molemmat yhdessä\ntoimessa totisia, ja toinen sylki suustansa ja toinen torostansa, kun\nluovittiin ja askel oli nopea kapteenilla kuin pissan hädässä!\nLäjähtänyt olisi, jos olisi uskaltanut, ja päästänyt kyljet rullaamaan,\nmutta onkos kaunista röyhäileminen aterialla ennen palasen nielemistä,\nja olisikos sopinut kesken paragraaffia ja parasta parkin protokollan\nkirjoittamista ja ennenkuin oli oman nimensäkään saanut papereihin\nruveta luonnolliseksi ja ruumiinröhinöille niinkuin sikahumalainen\nherrassöötinki keräjillä kesken kovinta valankaavan paukuttamistaan\ntuomaripöydän päässä! Voitettu oli tämäkin kiusaus kunnialla, niska\ntaitettu urhoollisesti kaikelta huikentelemisen perisynniltä verissä,\nnaurunporsas sullottu takaisin säkkiin, jonka suusta se väkivoimin\npotki ulos, ja säilytetty sohvalla naama vakaana ja latuskaisena kuin\nnahanpinka topninki-istuimilla pakarain alustoilla, oli Härkäniemi\nmillä kärpänkeikkumilla hyvänsä laattioilla!\n\nMutta veden kieli vartoo ja valvoo minkä sauman suulla hyvänsä\nravistuneen ruuhen ulkopuolella, ja pahan kyttä on puikkimassa syntisen\nomaantuntoon, mistä ajatuksen lovesta ja lävestä ikinänsä ja niinpä oli\ntämä viekotus ja naurun räjähdys tuskin ja hädin tullen vältetty, kun\njo on historia mielessä taaskin ja pää kutemassa mätiä, koska ei saa\nsilmiänsä irti Härkäniemen pinteistä ja hopun kiiruista totipöytää\nkohden. Koskas äijä nakkaa palasen kynsistänsä, niin että posliinin\nkahvaleet sinkuvat salissa ja kuuma vesi kihisee laattioilla! oli hän\nihmetellyt, vaikkei asian ollenkaan tarvinnut häntä koskea, ja tuntenut\njännityksen hikeä kielensä kuoloissa. Ja eikös vietävissäkin samassa\njuossut saman kuolan mukana sekä kielen päähän että ajatuksen nikoon\nilmi-eläviltään Hullu-Friisi ja kahvikupit lentämässä liemineen omassa\ntuvassa ja oman-Marin prikalta Friisin hihan pyyhkimiltä laattioille ja\nnurkkiin ja ptruu! oli saanut olla kaksin käsin ja hammaskirissä\nmalttinsa suupielissä ja kielensä kuolattimissa pidättelemässä, ettei\npyrähtänyt samaa menoa ja kesken toimituksia ja tärkeitä ja juuri, kun\nitse odotteli käskynkutsua kirjoituspöydän vierille ja tuolin\nkannoille, ettei pyyhkäissyt läpi käsien ja harjanhuiskeille saliin\nsama juttu ja karkuvarsa, jonka tepastukset kaikki tunsivat jo\nvanhoilta raveilta ja kymmenennen erän paukuttamilta entisten\ntäystusinoitten lisäksi! Jumaliste, jo kuuli omissa korvissansa\nsätinänsä, kun kieli olisi pajannut ja Friisi-juttuja juossut vaikka\nkuinka monta kiilinkäistä salin permannoilla, sillä kun emisäkin kerta\nasettuu poikimisen vaivoille niin ensimmäisen jälissä vilistää pian\nperäkanaa kymmenen puhdasta porsaanpipanaa pahnoilla, jokainen\nnokkineen kuin edellisensä häntäruuvin lenkissä roikkuen.\n\nSen saman olisi ensi rotlassa laskenut, joka tuli kuin lonsoomiltaan\nmieleen, kun katseli Härkäniemen pipparoimisia permannoilla ja\nihmetteli, koska lentää kämmenistä tulinkainen pivossa ja kannu on\npalasina ja posliinina laattioissa! Aivan sillä samalla lennolla ja\npuhdin faartilla kuin Friisi pyyhkäsi kupit ja kermanekat palasiksi\nMarin prikoilta laattian nurkkiin silloin, kun hän toi vasun ja\nkoppakorin Englannin tulijaisiksi meille muinen, kun me olimme nuoria\nvielä ja nuorempia talolla ja Siina mukulana leikkimässä permannolla.\n'Lapselle paijuja!' sanoi Friisi, kun kappaleen kahvaleet prikalta\nkilisivät penkinkonteissa ja maitokerma juoksi laattianraon saumoissa.\nMari seisoi kauhistuneena laattialla tyhjä prikanpelli käsissänsä, ja\nkihahti jo minunkin päähäni ja tukanjuuriini verensako paksuna, vaikka\nFriisin tunsin ja piti tietämän, että hänen peleissään oli parasta\njäädä odottamaan seuraavaa vuorotuuria, ennenkuin vihastui. Hän oli\ntällä kerralla ajanut siivosti tallin edustoille eikä niinkuin joskus\ntavallisesti friskatulla päällä ollessaan tupannut rekineen päivineen\nporstuan ovista sisään, sitonut hevosensa huolellisesti kriimun\nvarresta tallin ovipielimäärlöön, niinkuin minä olin tuvanakkunasta\nkatsellut, ja sovittanut loimenkin Valkonsa selkään, ikäänkuin\najattelisi viipyä talossa kahvin ajat ja vielä ryypyn välitkin. 'Karaa,\nflikka, pihalle, ja juoksuta reestä koppakori tupaan, vedä heinien alta\nja kanna varovasti!' sanoi hän samassa rytinän jälkeen ja kun kupit\nolivat kilisseet ja palasina permannolla, ja käski Mantaa, meidän\ntarhapiikaamme, joka askaroitsi karjakeitoissa totopadan vieressä,\nsillä aikaa kuin me, Mari ja minä katselimme julkeutta laattialla, ja\nMari sydänsäryllä huomasi, että sokerirasiakin, lasinen ja Tukholmasta\nostettu, oli palasina ja särkynyt: Siina, silloin neljännellä\nvuodellansa, oli jo hakenut ja saanut käsiinsä ja katseli sitä\npuoliskoa kupin kahvaleesta, jossa oli punasen ruusunkukkasen kuva\nposkessa ja sininen nauha maalattu kimpun ympärille. Manta olikin jo\njuossut ulkona ja palasi nopeasti takaisin laahaten ovesta sisään\ntuvanpuolelle raskasta sankakoria, joka pärepartaitansa myöten oli\ntupottu täyteen oljilla ja heinätukuilla. 'Emännälle tuliaisia!' pakisi\nFriisi vain tyveniänsä ikäänkuin ei mitään varhaisempia seikkoja ja\nhelisemisiä olisi tapahtunutkaan tuvassa, ja samalla nuotilla ikäänkuin\näsken: 'lapselle paijuja!' Eihän Mari malttanut, vaikka suuttunutkin\nvielä oli, vaan kyykistyi kopan viereen, ja mitäs veti esiin Friisin\nkorista ja heinistä, jollei ehta englantilaista tassilautasta! Niitä\ntuli pari, niitä tuli täystusina laattialle, tuli kuppikin joka\ntassiin, kun kirvotti, tuli kannukin rinnassaan kultainen kruusu, ja\nkermanekka ja sokeriastia, jolla oli kansikin päällään: Mari haki\nvieläkin ja peuhoi heinissä ja korin pohjissa, kun jo kaikki oli\nnoukittu ja korut riveissä laattialla ja penkin syrjällä ja äskeisellä\nrautaprikalla, joka nyt oli tyhjiltänsä hyvään tarpeeseen: Siina oli\nsivummalla samaan aikaan ollut toimissa ja koonnut hoimiinsa omiansa,\nniin että kaksi heitä, nainen ja naisentaimi oli yhtäaikaa polvillansa\nja kokoomisissa ja Friisi vierillä nauramassa itsensä vääräksi, niin\nettä nytkyi. Mari oli Friisin vanhan orpanan tytär ja kummilapsi, ja\ntämä oli tapahtunut sen syksyn jälkeen, jolloin Friisin priki oli\npalannut ensimmäiseltä Englannin matkaltaan kotiin ja Friislän rannan\neteen.\n\nFriislän rannan eteen! kertasi Lahdenperä ajatuksensa, ja ymmärsi, että\nnäpintärkillä oli liikuttu, jottei koko loiro ollut samoilta\nsylkimiltä, ikäänkuin tulpan avaamilta pärskinyt parroille ja\nFriisi-juttua lapannut saliin kuin harmaata kissaa Katinkylän veräjistä\nmaantielle! Friislän rannan edessähän ja prikin tuliaiskalaasien\njälkeen se oli tapahtunut, kun Friisi plumssahti Salemin reilingiltä\nmereen ja jäi sen tien, ikäänkuin olisi koijuun kiivennyt ja vetänyt\ntäkin päänsä ylitse. Me olimme kaikki istuneet Salemin kajuutassa,\nrommi oli maistunut hyvältä, se oli friskiltään saapunut Englannista ja\ntosi sanoen olimme ryypänneet vähän, ehkä hiukan enemmänkin. Friisi\nsiis plumssahti mereen, kun viimein kotiin hankkiessa ja pienessä\npäälastissa kompuroimme reilingeillä ja vuoroltamme kukin kiipesimme\nnuoratikkaita ruuheen soutaaksemme maihin ja rantaan, putosi päistikkaa\npuurin viereen ja sinne jäi, niin ettei muuta näkynyt kuin hatunknalli\nkeikkumassa ruuhen vieressä, vaikka kuinka tirkisti. Totinen paikka\nmeille muille tuli, jotka kallistelimme päätä ja kurottelimme kurkkua\nSalemin reilinkipartaitten ylitse, mutta ei asia katselemisesta\nparantunut, vaikka sitä kauemminkin olisi jatkanut: Friisi pysyi\nvisusti siellä, minne oli puikahtanut, ja meri muljotti viheriän\nmustiansa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut; joku ruuhesta pärjäsi\njoutessansa hatunkin, joka kekkuloi ylössuiten partaan vierillä.\nAlastalon Hermankos se oli, vai joku muu, joka sitte ensimmäisenä\näkkäsi, ettei tässä ongella seisottu ja tulpan keikkumisia katseltu,\nvaan että nyt olivat paikat kiiruut ja Friisillä paha haukotella\nsiellä, missä nyt oli, jos vielä haukotteli? 'Köydet tänne ja naaraus\nkäyntiin ja sivaan liikkeelle joka kynsi!' komenteli hän, ja pikemmin\nkuin kerjettiin oltiin toimessa ja tuhdattiin totisesti niin että\nleikki oli kaukana. Nopeasti olivatkin Salemin kaikki köysikasat\ntäkillä, yksi sätisi sitä, toinen tätä ja jokainen neuvoi muitten\nkohistessa: juoksu oli jumalaton sekä parrasreilingin vierellä että\nkansitäkillä. Ei sitä tiedä kukaan, mitä olisi lopulta toimeen saatu,\nellei kesken parhainta kiskomista ja köysiläjien kirvoittelemista\nFriisin ääni olisi alkanut piipitellä Salemin sen laidan puolilta ja\nvastapuolisen partaan takaa, jonne ei kukaan ollut keksinyt juosta\nkurkistelemaan. 'Mitä te siellä teette ja juoksette, kun ette tule\nauttamaan, täällä minä jo olen kauan odotellut, koska haalaatte minun\nylös: vedessä on kylmä ja tulee vilu!' kuului sieltä, kun kaikki\nkarasivat vastapartaalle kurkistamaan laidan ylitse. Siellä koiranleuka\nkillui terveenä kuin potkiva hauki ja piteli, suolavettä parroiltansa\npärskien ja nauraa huikkien, kiinni jostain rautavantista laivan\nsyrjässä: oli uuspeili sulaa koiruuttansa kompastellut reilinkeillä, ja\nmeidän muiden peljästykseksi puljahtanut veden alle ja saman tien kölin\nalatse aluksen toiselle kyljelle nauraaksensa sieltä meidän\npusinoitamme hänen pelastamisekseen.\n\nPeto hän uimaan oli ja sama koiranleuka aina. Sekin kerta, kun hän\nkahden Ericsson-veljeksen kanssa käveli jäihin samaan avantoon, ja\nEricssonit alkoivat huutaa apua! 'Mitä hemmetissä te huudatte ja\npidätte ääntä, ihmiset luulevat pian, että me riitelemme!' (toinen\nEricsson-veljeksistä oli hänen kotivävynsä ja hänen tyttärensä kanssa\nnaimisissa) sanoi Friisi vain ja kieppasi itsensä jään reunalle sekä\nkiskoi molemmat toisetkin avannosta. Historioita Friisistä oli vaikka\nkuinka monta, ja jos yhden lopetti, niin toinen oli hännässä. Eikös hän\nhevostansakin ollut opettanut semmoiseksi, että se nousi pystyyn,\naisoissa, kun hän kiristi ohjaksista, ja pelasi paikoillansa seisoen\netukonteillansa ilmassa niinkuin sirkuskoni markkinateltassa? Nauroi\nhän, kun manterilla ajaessa ja kulkusten kilistessä ihmiset tien\nvarsilla karasivat akkunoihinsa katsomaan niin monta, kuin nenänpäätä\nruutuihin mahtui likistymään, ja Valko teki konstinsa, kaapat\nvilskuivat ilmassa ja nenänpäät katosivat akkunalaseista kuin\nrihvelitaululta kirjoitus, kun sen pyyhkii: suoraan pookista sisään\nluulivat hullun täyttävän ja varosivatpa opin saatuaan kai ainakin sen\npäivän talossa akkunoihin juoksemasta ja laseissa roikkumasta joka\nkerta, kun kulkunen kilisi tiellä ja joku syyttömissä toimissansa ajoi\nasioillansa ohitse!\n\nTuli samanen Friisi kerta Pukkilaankin, kun isäntä, nykyisen Petterin\nisä, sattui olemaan poissa ja emäntäkin ulkona kotoaskareissa.\nRenkivouti oli kuitenkin tuvassa, istui tuvan penkillä, kun vieras\ntuli, ja koska hän oli sirkku mies ja nenä tornina naamassa, niin\narveli hän, että nyt hänen oli ajettava isännän asiat talossa ja\notettava iso vieras talonvertaisesti vastaan. Kulmakaapissa oli puteli\nja vieressä isännän pikari, niinkuin vouti tiesi, ja niinpä kiersi hän\npöydän kulman taitse kaapille, nouti hyllyltä viinaputelin, leveän\ntukholmalaisen mööpelin jäänvalkoista lasia, jonka hilkkuvaan\nkylkipintaan oli kuin lumisormella piirretty sirokirjoin: välbekommen!\ntai niinkuin isäntä ryyppyä kaataessaan sen joskus selitti: suihin ja\nmakoon! Puteli siis haettiin pöydälle ja viereen ryyppylasi, ja vouti\nkaasi pulputteli ensin vierasta varten pikarimaljan laitatäysilleen\nsekä läksi sitä kantamaan suunavajaisiksi tulijalle: tarkoitus oli kait\nvoudilla, että ensimmäisen tyhjentämisen jälkeen hän kaataisi lasin\nuuden kerran täyteen omia poskiansa varten. Poskillensa vouti saikin,\nvaikka toisella tapaa kuin hän oli ajatellut, ja ulkopuolista voidetta.\nFriisi oli nimittäin seurannut tarkkuudella toimitusta, ja kun vouti\nkeskilaattioilla, jonne Friisi oli jäänyt seisomaan, kökötti pikariansa\nvieraan otettavaksi, niin ottikin Friisi sen hakuihinsa ja vakavaan\nvasempaan käteensä, mutta huiskaisi samassa oikealle latuskaisellansa\nmakean ja tuntuvan muistutuksen voudin korvallisille, sekä käveli\nsenjälkeen täysi malja kädessänsä pöydän vierille, kiersi lasitulpan\nuuden kerran auki putelin suulta ja kaasi huolellisesti joka tipan\npikarista takaisin alkuperäiseen talteensa. Ei siinä sanaa haaskattu,\neikä naurun komeljaa päästetty parroille, kun puteli ja samaten pikari\njuhlallisesti nostettiin pöydältä ja edelleen sanan hiiskamatta\nsuljettiin takaisin kaappiin ja kaapin ovi painettiin kiinni\nsellaisella vakavuudella, ikäänkuin ei sitä avattaisi tällä puolen ensi\npyhäinmiesten päivää. Vouti, joka oli jonkun verran lommoisena ja\ntyhjäkätisenä miehenä jäänyt ensin seisomaan keskilaattioille ja\nsieltä, asian ymmärrettyään, hiljaksiltaan alkanut hiivata itseänsä\novensuuta ja saranaläpeä kohden, sai nyt kaapinovelta semmoisen\nsilmäyksen, joka seisautti hänen paikoillensa niinkuin naulan kärkeen,\nja samalla ikäänkuin kysyi, että ymmärrätkös poika, että kaapin ovi on\nnyt kiinni, ja pysyy suljettuna niin kauan, kunnes parempi mies sen\navaa! Vouti katseli lankun rakoa saapaskärkiensä edessä, ikäänkuin\nkadehtisi senkokoista otusta, joka sitäkin tietä pääsisi livahtamaan\nsilmäin näkyviltä, mutta oli oven linkkukin vielä niin kaukana, ettei\nsopinut siihenkään kajota ja kadota. Ei Friisikään hellittänyt syntistä\nsilmistänsä sillä aikaa, kun kaapin ovi nyt avattiin auki toinen\njuhlallisempi kerta, puteli noudettiin vakuuttavasti takaisin pöydälle\nja pikari myös, tulppa irroitettiin suulta ja pikarimalja reunojansa\nmyöten pulputeltiin täyteen sekä partaviiksien pyyhkimisen jälkeen pois\ntieltä ja suulta kaadettiin tasalaitaisiltaan viimeisen pisaran\njuoksemille asti suun tuimistuksiin ja kurkun virkistyksiin omilta\nottamilta ja isännän vieraan oikeuksilla eikä talon rengin luvilla ja\nryyppyvarkan tarjoomilta. Vielä tuimempi oli silmän kieraus, kun\ntoimituksen jälkeen ja partakarvojen kuivaamisen päälle puteli oli\nnostettu takaisin paikoilleen hyllyllä ja pikari myöskin ja kaapin\nmäntyovi entistäkin päättävämmällä painolla lykätty umpeen: tunnetkos\nhuudin polttavan poskillasi ja tiedätkös tämän erän jälkeen tämän oven\nnähdessäsi entistä paremmin, että se ovi, joka on suljettu, on suljettu\nsilloinkin, kun isäntä on talosta poissa? kysyi tämä silmä voudilta,\njolla kuitenkin jo oli oven linkku kämmenen pitelemillä ja porstuan\nlankkulaattia kohta jalkojen alla!\n\nMainio uimari Friisi oli ja suuri hulluttelija, mutta mereen hän\nkuitenkin hukkui ja totisessa toimessa kuoli: hajareisin istuin minäkin\nkölin harjalla ja pitelin kangistuvin käsin itseäni kukkuvilla paatin\nkyljillä ja liukkailla sivukumoilla, kun katselin, kuinka Friisi vajosi\nsilmieni edessä upiin ja aaltoihin meitä pelastaessaan. Iniön aukolla\nme olimme seilanneet kumoon, en tiedä, kuinka kävikään, mutta\nkevätkylmässä meressä me yhtäkkiä olimme kaikki sotkumassa ja paatti\nalassuiten köli ylöspäin vieressämme. Friisin laihankaidat kasvot näin\nsilloin viimeisen kerran, hän oli saanut riisutuksi tuluupit päältään,\njotka hänellä olivat kylmän merituulen vuoksi yllään, ja huitoi meressä\nkuin syltätingin hakkaaja pinon vieressä. Teersalon Fiinan hän ensin\ntoimitti paatin kukuille, senjälkeen hän autti kölille Vähäniemen\nMatin, joka oli kankea jäseniltänsä ja kohmeinen, ja jokaiselta\nyrittämältänsä livastui takaisin laidoilta, viimeksi tyrkki hän\nminuakin selkäryhästä, että sain purin ja ruppeuksen kölipuuhun ja\nväännetyksi itseni väkivoimin poikkiruumiittain ensin paatin niskoille\nja siitä hivuhiljaa hajareisin keulakokan harjoille, jotka olivat\nniljakkaat kyljiltään kuin vietävät, melkein kuin jäiset. Piukat paikat\nsiinä olivat ja tohduksissani olin minäkin, niin että tovin ajan\nperästä, kun olin pärskinyt suolat suustani ja taas jaksoin uskoa, että\nmäntyä oli tosiltansa ja laudanlujana pakaroitteni alla eikä enää\nsätkinyt koko kropaltaan ja henkensä edestä pohjattomilla ja veden\nvetelissä, vasta silloin huomasin taas uuden kerran Friisin. Hän oli\nsillä ajalla hakenut keulapestin suuhunsa ja hinasi puhki meressä\nrantaa kohden meitä, koko lastia: uskoi, ihmisparka, uimisen taitoonsa,\nmutta ei ajatellut merta, joka viikkoa sitte oli vielä maannut jäässä\nja oli raudankylmää! 'Vei, pahus, lakkinikin: mitäs limperiä\nhauki-ahvenilla on minun helsinköörini kanssa tekemistä!' puhui hän\nvielä ja yritteli viimeistä valjua leikinlaskuansa meressä, kun huomasi\nminun katselevan itseänsä ja vallinaalto samalla ryöpsämällä pyyhkäsi\nkarvalakin hänen siihen aikaan jo aika harmaalta ja likomärkinään\nkarvatupsuiselta päätukaltaan. Me olimme likellä rantaa silloin jo, ja\nminä katselin kallioita, kuinkas saa kyntensä noiden kaljuihin, kun\nrysähdetään, mutta kun katsoin takaisin Friisiin, niin pestinuoran pää\nroikkui löysiltänsä vedessä eikä Friisiä näkynyt missään: väsynyt hän\noli kesken ja meren kylmä kiivennyt konstikkaaseen sydämeen juuri\nrannassa, vaikka meidät pelasti. Juonikas palanen hän oli niin elämässä\nkuin kuolemassakin, mutta jalo mies sittenkin sille, joka sisukuntiin\nnäkee, ja toimellinen asioissansa: herroiksi hän poikansakin kouluutti\nkaikki kolme Turkua ja Helsinkiä myöten, niin että nyt ovat\nopinsaaneita ja lehtoreita, vaikka meidän ikäisiämme, ja isoisia\nkommerserooteja Pietarissa asti ja pankinpulpettien takana sekä\nesikuvia pitäjässä, jotta pojista voi tulla miehiä ja peräpakan astujia\nmuuallakin kuin merillä.\n\nTiesi Lahdenperä siis ja arvasi muittenkin tuntevan sen, että siitä\nleukapielestä, joka oli hänen, lähti historiaa, koska vain ja milloin\ntarvittiin ja niin pitkältä loirolta kuin juoksua kulloinkin kysyttiin\njouten istuttaessa, virstamitalta tai kyynäräkaupalta, epistolan\nesiselitykseltä tai evankeliumin täyssaarnalta, kun vain käski\nseurakunta tai vaati oma terveys ja ruumiinmaon hengitys, mutta\ntänäpänä hän oli pitänyt säkin suuta tihdillä, oli varonnut ja\najatellut, että puhiskoon sisässä mitä ilmaa hyvänsä, minä pidän suuni\nja pysyn nahoissani, vaikka pinta pakahtuisi, niin en vihoita ketään,\nja kolhaise arkoihin paikkoihin niitä, jotka ovat isosia ja\npullistuksissansa ja senvuoksi rauskaspintaisia ja haurassaumaisia\nhengenrakoiltansa. Minä olen lautamies ja tottunut virantoimituksiin ja\ntiedän pitää huuleni mytyssä ja ajatukset nyytissä sen ajan ja päivän\nselän, joka on istuttava suun pukahtamatta muiden riidellessä,\nja nuokuttava kärsivällisesti penkillä, ja miksei minulla ole\npakarapintaa sohvannahkaistenkin hieromille ja parranpiikkiä torkolla\nsalinpärinöihinkin, jos viisaus kuiskaa korvanjuureen, että\nvaikeneminen ja leuanvartioiminen on jollain täpärällä ja eräissä\nseuroissa tärkeämpi kuin prätiseminen ja kielenpaukuttaminen! oli hän\nkohta sohville istuessaan, ja senjälkeen kun Pukkila oli tullut hänen\nviereensä ja kyynärpäänapurikseen varottanut itseänsä ja neuvonut. Ei\nole silloin otollinen paikka piipun sytyttelemisiin, kun liikkuu\npahnaparsilla tai sulloo rohtimentappuraa tukoksi ladattuun\npyssynsuuhun, eikä Pukkilan vierillä ja hänen korvainsa harumilla, sen\nhän kohta oli arvannut, ollut tänäpänä melkoakaan terveellisempää\npakista rotevia Alastalon parkista enempää kuin muutakaan maon mukaista\nja maakreivin puhetta Vaarniemestä ja omasta metsästänsä! ja niinpä\nolikin koko jumalan päivän saanut istua varoviltansa ja puhista omissa\npielissään, ikäänkuin olisi sinetti painettu ja kruununlakkaa omille\neläville huulille! Uskollinen hän olikin ollut tähän asti ja pysynyt\nniin siivona sohvalla sekä lerviltänsä että melkein ajatustensa\nkarvoiltakin, ikäänkuin olisi kirjoittanut itsensä rippipöytään täksi\npäiväksi ja harjannut sitävarten sielunsa nukkapuolet silloiksi,\nniinkuin herrassöötinkiherrat sunnuntaihankkinansa nutunniskat ja\nverkaliepeet pyhähuomeltaisin keräjätalossa. Kun pihtejä piukataan\nkiinni, niin ei siinä muu apu auta, kuin pitää näppinsä koreasti poissa\nraosta, ja kun Pukkila ja Alastalo ovat leukasilla samassa salissa ja\nparkkiasioissa, niin silloin on syrjäisen yhtä viisasta pitää kielensä\nkaukana siitä leikistä kuin peukalonsa loitolla pihtipenkin\npuristimista! oli Lahdenperä kerjennyt neuvomaan itseänsä jo\nlukemattomat kerrat päivän kuluessa ja varottamaan kieltänsä.\n\nIstunut siis oli Lahdenperä tähän asti -- laskematta lukuun pientä\nkävelemistä totipöydän äärille ja sieltä takaisin -- istunut niin\nurhoollisesti ja hievahtamatta paikoillansa sohvalla ja vartioinnut ja\nvarronnut niin uskollisesti leukapieliänsä, että hän itsekin jo oli\njossain ajatuksen välissä ihmetellyt, eikö tämmöisessä olemisessa jo\nhousujen takapielikin pian ala kasvaa sammaletta sohvalla ja saranat\nruostua niissä loukuissa, jotka jumalan luomalta sentään ovat suodut\nihmiselle jutunpitoa varten poskiin! Juuttuu kielikin kitalakeen kiinni\nja järki kuivettuu pääkopassa pieksi! oli hän lohdutuksikseen manannut\nosaansa ja harmitellut, kun näin kestävästi ja yhtäjaksoisesti oli\ntäytynyt pysyä viisaampana kuin luonnostaan ja veriltään kuitenkaan\noikeastaan oli, ja kävellä liikkua varpasillaan ja herrastella\nymmärryksen harppaimilla täysantura-astumisen sijasta ja rehellisen\nleuka järjen asemasta, niinkuin suu rojoiltansa sitä laskee ihmisen\nnaamasta ja talonpojan taulusta. Tosi sanoen olikin Lahdenperän mieli\npäivän mitassa aika lailla laskenut, joutunut pahasti lommoihin ja\nlatuskaisillensa ja melkein siinä kunnossa kuin Kitukorven Vähänperän\nemännän pitonenäliina, jota puolen vuoden pyhät on Kolminaisuuden\nensimäisestä sunnuntaista alkaen kannettu joka kirkkopäivä samoissa\nlaskoksissansa ja käyttämättömänä pivon taattina ja ristikäden\nhurskautena niin saarnan nuokkumilla kuin kirkkotarhan nyökkymilläkin,\nja jonka kulmat ja laskutusten taitteet vähitellen ja viimeisinä\nkolminaisuuden päivinä ja kolmannenkolmatta pyhinä alkavat hilvahtaa\nauttamattomasti mustanpuhuvilta ja vilhiän tuhruisilta ulkosyrjiltänsä\nsiivoista sisäpuolustoistansa huolimatta, jotka vielä olisivat\npyykkipuhtaita ja nenänpyyhkimisiin mahdollisia.\n\nOlikin tämän vuoksi vaikuttanut melko virkistävästi ja aikalailla\nrohkaisevasti Lahdenperän mieleen ja munaskuihin, kun Alastalo\nviimeinkin oli tullut taputtelemaan ja tyrkkimään hyvän suopiansa\nselkäpieliin ja lykkimään sopuväkisin istuimilta ja sohvilta liikkeelle\nja kirjoituspöydille käsin. \"Laiskotellut tässä topningin kulumilla\nkoko jumalan päivän, eikä vielä kävellyt töihin ja kirjoittamisiin,\nvaikka on sitä varten taloon tullut ja mönsträtty saliin, ja\niso-ikäinen mies menemään itse jälestä sinne, minne oma nokanluu edeltä\nkulkee!\" pajatteli vielä korvissa ja raitistuneissa verissä\nhyvänahkainen panettelu ja Hermannin hyrinä Alastalon ähinöiltä\nolkavierillä astellessa. \"Jo sinä olet herroiksi tottunut\nherrassöötinkien parissa ja tuomarien totirommeilla, kun saa noikkia\nnöyräpikenttinä ja tuupata hoikkavartinen henkensä takaa edeskäypänä,\nennenkuin saa tornin ja Baabelin väkivoimin ja hartiatyöllä liikkeelle,\nja miehen sohvalta edes omille metsärahoillensa ja pännäpirauksen\nvaivalla parkinretariksi ja jakolikviidin korjaajaksi syyskymmeninä\nloppuijän päivinä!\" Ei maksanut taritsijalle suunavausta enempi\npuheenheinä sullomasylittäinkään mitattuna, eikä ollut vaiva korvaläpän\nlevittämistä ankarampi kuulijallakaan kehoituksen rehun kätkemisessä\nkuormakaupalla mielen latoihin, ja niinpä oli ollut ehtymätön mannan\nvuoto Alastalon huulilta, ja väsymätön loiron latko ja lääkken litko\nLahdenperän sydänperseissä.\n\nTuoleilla nyt kuitenkin istuttiin ja känsäkoura oli hakenut hanhensulan\nkoparoihinsa pöydän vehkeiltä ja telinetälleiltä. Juuri hanhensulan,\nsillä Lahdenperä tiesi virkatoimistansa ja vanhaltansa, että sama\npeli ja vastahakoinen työnvähti oli, jos millä raapustimella ja\nkärjen kurjella nimensä piirsi ja pränttäsi mihin paperiin ja\nprotokollahaasteeseen kulloinkin tarvittiin, ja että yhtä kernaasti\nsilloin viljeli sormissansa juhlallisemmankin näköistä kynänlapaa ja\nilmojen havijaa kuin tavallista puutikkuakin ja laihaa varrentynkää,\nruostunut pännänterä päässään ja kärjennirkossaan. Se oli\nkirjoittamista ja nimenvarpaamista alkaessa aina eri vaiva, että sai\nsuostuteksi varrenpään sopivasti ja juoksuluontoon peukalon ja\nisonsormen välirakoon, mutta kun varovasti autti ja järjesteli\nvasemmalla kädellänsä, niin istui pihkana kuin istuikin pian kuin\npihdeissä ja pierunpuissa etusormen holteilla ja siinä missä sen\npitikin, ja työn sai alkaa, kun vain oli katsonut paperilla nimenpaikan\nvalmiiksi ja merkinnyt vasemman käden etusormen päällä rativiivan alun\nselväksi eteensä sekä kastanut pännän kärjen tolpon märkiin ja mustan\nupiin. Näin olisi nytkin saattanut rauhassa tehdä, ryäistä röhäyttää\nkurkkunsa selkeäksi ja lähteä laiston selkään paperilla kuin\nviikatemies niitun lakealla, ellei juuri samassa tingassa, kun jo oli\nyskäissyt ja juuri piti ruveta työhön, Pukkila itse omine naamoineen ja\nnenäorsineen olisi ilmestynyt pöydän vierille ja istunut totilasineen\ntyhjälle tuolille pöydän vasemmassa päätypäässä. Olikin, viholainen ja\npirunpahan pikkuorpanan serkun setä, saanut totinsa sekotetuksi ja\nprykinsä valmiiksi juuri tähän tärkimpään täpärään, kun olisi tarvinnut\nkaiken henkensä ja sielunväkensä koolle nimensä kirjoittamiseen ja\nhartiavaivan hartauteen, ilmestynyt kykkijäksi pöydän nokkaan kuin\nvaris riukupuulle siemenvainion aidalla kylvöpäivänä, ja jäänyt\ntirkkaamaan kuin tikka toukanläpeä puussa sitä, kuinka pännä kulkee\ntoisen ihmisen kädessä, kun toinen ihminen kirjoittaa: sopikin hänen\nnykyiseltä paikaltaan ja vasiten valitusta vasemman puoleisesta pöydän\npäästä sihdata suoraan silmäkulmien puskista alastomalle paperille\nselviltänsä hänen edessänsä kuin auringon pleikeille levitetty\nliinapalttina kedolla! Hämmensi sanomattomasti ja enemmän kuin uskoi\ntuommoinen vierasmies vieressä ja kirkonharjan naakkaherra\nkurkunkurottajana pielillä kirjoittamisen toimitusta ja käden\nkuljetuksen vapautta paperilla: pitikös ja tarvitsikos Petterin jo nyt,\nennenkuin itsekään vielä oli asiasta lopullisilla perillä, jo kynän\nsihdeistä ja torkotuksen juoksuista lukea noukkia Pihlmannin silmiinsä\nja haistella nuustia Pukkilan sieraimiinsa, mikä ja minkä kokoinen\nparkinosa hänellä oli meininkeissä mielessänsä ja lähtemässä\npännänterästä, kun hän pääsee riviradin loppuun ja kirjoittamisensa\npäähän? Lahdenperä karkaisi kuitenkin luontonsa, sillä olihan hän\nsittenkin lautamies ja ollut liemissä monenkaltaisissa; hän ajatteli,\nettä katsele, minkä katseletkin, ei pahempia kuitenkaan tapahdu,\nelleivät silmäsi repeä, sekä alkoi kirjoittamisen: hän tunsi myöskin ja\ntiesi, että Alastalo seisoi selän takana niin likellä, että puhalluksen\ntunsi niskakarvoissansa, ja kurkisteli hänkin olan ylitse papereihin,\nja mitä niille syntyisi, joten hän omasta puolestaan hyvin ymmärsi\narvata, että mitä Pukkila ajattelikin ja singotteli kulmaluittensa\npeitoissa, niin tänäpänä oli kuitenkin harkitumpaa ja terveellisempää\npysyä nuoteissa ja virsitahdissa Alastalon Hermannin kanssa ja\nsäilyttää käsi vakavana silloin, kun kirjoitti nimensä ja parkkiosansa.\n\nPainaviltaan nyt kirjoitettiinkin nimenvakavaa paperin pintaselkiin,\nkynä kynsi kuin olisi sulan kärki martonurmen käännössä paatuneen\nkesantopellon savikoilla, hartia väänsi kuin lapiotyön ponnistuksissa\nja ojanpohjan nostoissa ja suu autti osaltansa tuikeata toimitusta\nkiskomalla väkivängältä huulten hörppää ja huulten venyvää samoille\nvinoille ja kuirunkoukeroille, kuinka kulloinkin oli sulkarapsun työläs\nvaelto ja kurssinkuro paperin tasaisella ja nousuttomalla vastamäellä,\njonka taipaleella saattoi ihminen hengästyä matkalla ennenkuin oli\nkunnialla ja ilman pahempia äkkipolvia rativiivan rihmalta enempää\nyläviistoon kuin alaspäin kompastellenkaan päässyt vasemmilta reunoilta\noikeanpuolisen laidan rantahaminoita kohden.\n\n\"Taavetti Taavetinpoika Lahdenperä\" muodostui niinkuin lukemattomat\nkerrat varhemminkin lautamiehen varman käden kuljetukselta\nvakuuttavasti paperille, jopa puhtaastikin ja sujuvalla käsialan\njuoksulla huolimatta kirjoittamisen vaivannäöstä ja hikihelmistä\npunakalla otsakupuralla. -- Samaan menoon ja hengenvetoon jatkoi nyt\nsulka pysähtymättä ja kerta raville ja alkuun päästyään työtänsä\npaperilla saran päähän asti, ja sekä Pukkila että Alastalo saivat\nnopeammin kuin kumpikaan oli odottanut ja äkkipiraukselta lukea\nparkkikirjasta ja Lahdenperän nimen jälestä '16/1 osaa'. Numeromäärä\noli kirjoitettu niin nopeasti ja ilman pitempiä syynäilyjä, kuinka muut\nennemmin olivat osansa kirjoittaneet paperille senvuoksi, että\nLahdenperää kismitti Pukkilan kyttäileminen vieressä, ja että hän\ntahtoi uhallakin ja vaikka Pukkila kuinka katseli, näyttää hänelle ja\nnopeasti, että hän oli tällä haavaa mies siihen mihin Pukkilakin ja\nkirjoitti parkkiosansa niinkuin joku toinenkin. Ehkä humahteli hänellä\nmyöskin verissä muisto Vaarniemen metsästä ja ajatus siitä, että\ntottamar mies sentään omasta metsästä rakettavaan laivaan osan\nkirjoittaa ja sillä puhdilla, ettei kynnyksissä kompastele! Summa\nasiasta vain oli se, että parkkikirjaan nyt oli pyöräytetty osamerkintä\nennenkuin Alastalo oli kerjennyt hätään ja käden pidättelemisiin tai\nPukkila avaamaan suutaan kitanauruun ja kurkkuholotukseen, ja että\nkummankin luettavana nyt seisoi selvänä sifralukuna raittiilla\npaperilla 16/1.\n\nAlastalolla oli tunto, ikäänkuin unenhorkkeessa, jolloin ei vielä ole\ntäysin heränyt, ja olisi kärpänen hätistettävä härisemästä silmiltä,\nmutta käsi ei tottele vielä, ja kärpänen härisee yhä julkeampana ja\nlikempänä kasvoja! Olikos tosikaan, että tuommoinen pilla oli\nläjähtänyt paperille ja parkkikirja solkattu omien silmien edessä?\nPukkila sensijaan uskoi sisunsa vuoksi ja ihmisluonnon kateuden ja\nvahingonilon vikkelyydellä nopeammin näkemänsä. \"Jaa-jaa!\" sanoi hän,\n\"kun kerta kirjoittaa, niin kirjoittaa miestavalla ja sen varan\npäällekaupan, ettei kohta huomenna tarvitse juosta parantamassa\nsatsia!\" tuli vielä tyvenesti ja myönnytellen pöydän päädystä, vaikka\nsilmät vilskuivatkin kulmatupsujen varjoissa kuin olisi ollut\nvähintäinkin tusina, jollei jo tusinan kolmannusta täystusinan\nlisäksikin, ja tarkkaa kuudentoista laumaa karaavia kärppiä valloillaan\nluikkimassa ja kurkkimassa vuoroin kuonopäineen vuoroin häntävihtoineen\nPukkilan kummankin näköraon ja sielunakkunan kolonsuilla ja\nrengasaukoilla. \"Koppa kädessä, vasukopan kori Vaarniemen metsässä\nmarjallakin juostiin, kun poikia oltiin, pojankyynäriä, ja vadelmia\nnoukittiin, vadelman mesiä koppakorin pohjille! tusinantäyttäkös sinä\nsilloinkaan, tasatusinaakos edes koskaan, kysyn, kannoit heiluttelit,\npojan perso ja vadelma-ahma, kannoit heiluttelit korin pohjilla\nkierinkäisiä yksinkäisinä, kun oli sullottu suvipäivän mitta\nvarsipensaista poskiin ensin se mitä sinne mahtui mehonpunaista, ja\nsenjälkeen, ennen kotoonlähtöä ja ehtoonlaskua, varistettu kopan\nkopiseviin marjan nimiksikin pyörinkäistä, mitä muistettiin ja oman\nsuun ohitse maltettiin, tusinantäyttäkös, kysyn, koskas keksit\nkotoveräjillä ja pärevasun perillä punanvierinkäistä korinnurkkain\nlymyillä senjälkeen, kun oli matkallakin maistettu, mitä oli kerjetty\nja koura kahminut pohjilta, tusinanvertaakos, kysyn, oli marjaa\nkopassamme silloin, kun Vaarniemen metsästä muinoin vadelmilta\npalattiin, mutta parkeista, parkkilaivan pikkasista kait on parempi\nsaalis sinun samassa Vaarniemessäsi, ja mistä ei täystusinaa noukittu\nvadelmavattua suvipäivän mitassa kapan koriin, sieltä nyppii yhdellä\nnyhtämällä latuskaisen paperin ainoan riviradin korjoon kolmen topin\nlaivoja kuustoista täyskappaletta samassa kimpussa! Lahdenperän\nlammasnavetassakos, oman lammaskarsinasi veräjän suullakos, kysyn, sinä\nennen kotoa lähtöä kävit lukua oppimassa parkinkirjaa varten ja vuona\nvuonalta sormi koholla karitsakarjaa laskemassa, montakos yhden\nkappaletta on kuudentoista nelisorkkaisen vilinässä, jottet sitte\nsekaantuisi määrissä ja topintorkojen knuppiluvuissa, kun päästät\nparkkia viliviltään paperille niinkuin imisä porsasta lätin pahnoille!\"\nPukkila oli Pihlmannia ja täyttä Petteriä, ja koko mies oli, niinkuin\ntuiskisivat parrankarvatkin joka-ainoa kärjiltänsä samat singat pirusta\nja pikkupentelettä, kuin silmäntulimmaisetkin puskainsa alta ja\nkielenpalanen suun plakkarissa: kun nitistää, niin nitistää, ja kun saa\nyhdenkin kymmenestä kirpivästä kyntensä alle, niin sen luteen litistää\nlatuskaiseksi pöytään ja voimalla!\n\n\"Takaperittäinkös sinä, niinkuin sinun vanha Friisisi perse-edellä\ntaivaaseen ja taivaan tikkaille, takaperittäinkös sinä, kysyn,\nparkinkirjaan kävelet, koska klumppipuoli ja klopin paksu pamputtaa\nedellä ja ylätasangoilla kun pipopuoli ja lirtinpää vielä lirkuttaa\nkaluna ja yhdenmerkkinä tankonappulan alaroikuilla! Kyllä sinä Friisisi\nmuistat, niinkuin monta kertaa olet itse kertonut ja nauraa röhissyt,\nkuinka Kiparluodon häissä kolmannen hääpäivän ehtoona, kun jo tuli\nmaailma surkealtakin ja pikiseltä kantiltansa mieleen, Hurunkorven\nTaavetti oli pilanpäiltänsä, vaikka kolmen päivän tuoppitaksin jälkeen\nmelko häkäisenä ja karvassavisena pään mullaltaan kysynyt Friisiltä,\nmillä hiivatin pelillä tämä kerta ajattelee juonitella itsensä ja\nsielunmajansa taivaan portista sisään ja paratiisin penkin istujaksi,\nkun ulkopitäjäläisenkin, niinkuin hänen, täytyi jo yksistä\nhääpidoistakin huomata ja päätellä, että syntisäkki ja lervisuu\nBileamin aasin selässä oli leikintaakka ja höyhenpussin painoinen sen\nkoiruuksien kuorman ja leukomisen tekosynnin verroilla, minkä hän,\nFriisi, oli sälyttänyt omantuntonsa ryhille ja tuomiopäivän muoniksi jo\nyhden pelkän hääpidon ja vajavaisen puolen viikon aikana. 'Kyllä sinä\nitsesi Pietarin verkon silmitse kiemurtelet, sen minä ymmärrän miehestä\nja sinun leukasi koukusta, mutta millä pyrstön piruttelulla ja\nleukaevään koiruudella se tapahtuu, sitä minä ihmettelen?' oli\nHurunkorpi sanonut ja sylkenyt laattiaan. 'Oi voi sinua, kun sinä olet\nmanterelainen ja hidasjuoksuinen järkesi tervalta!' oli Friisi sanonut.\n'Kristittykin on ihminen ja höyli, kun se on hänelle hyödyllistä, ja\nPietari hurskas kalamies ja yksinkertainen opetuslapsi, ja minä noikin\nhänelle, kun hän kyselee, ja kävelen takaperittäin, kun hän tulee\nlikelle. Juttua minä pidän koko ajan niinkuin kukko kiekumista, niin\nPietarilla on kuulemista ja muinaisten muistelemista, ja kun katselen\nhäntä ja pidän kasvoni tarkasti päin ja hänellä on partani koko ajan\nnäkyvissä, niin mistäs hän ymmärtää minun jo kippaavan krapuna\ntakakonstia taivaan tikkaita niinkuin edeskäypä portailla häävieraita\nporstuaan saatellessaan, mistäs hän ymmärtää, sanon, kun on\nvahdinvirassansa tottunut näkemään taivaaseen kiipustajat aina\nhousupuolilta ja selkämyrryn verkapingoilta kiiruunkilvassa\nnuoranappuloilla, kun taas parranpärinä ja leuan loputon sätinä on\nhänelle jokapäiväistä leipää ja kyrsäkannikan syrjää niiltä, joita ei\nhätistämälläkään saa järkiinsä, ennenkuin tyrkkii tuuppii rintapieliltä\nväistymään selkä edellä ja askel askelelta sekä taukoamattomissa\nsuukeräjissä ja silmämunan tirkistyksissä silmämunaan siihen kitaan ja\nkatoon, jonka takana odottaa helvetin kuilu kuin Kunkkalan kaivo: kyllä\nminä itseni Pietarin kanssa pärjään, enkä hänelle kantapäitäni näytä\nennenkuin taivaan luukulla, kun itse jo olen paratiisissa ja patiinit\nAbrahamin korjossa!' Friisi oli klipparimies ja järki hänellä elävä\npään latvoissa kuin tuulen henki lehväksissä, ja ymmärtää sen, että\nhänen komeljansa eivät olleet loppuneet vielä paratiisin porteillakaan,\nmutta kuinkas sinäkin, jonka takatyvi on Lahdenperän takatyven\ntukevuinen ja järjenknuppi jotenkin samanpaksuinen, kuinkas sinä,\nkysyn, yrität sinun riitinkeissäsi Friisin pyllyjä ja lisäksi vielä\nmaakamaran tanterilla, jossa ruumis niinkuin järkikin kuitenkin vielä\non raskaampi ja kankeavatsaisempi kuin sielu taivaan tikkailla, kuinkas\nsinä yrität Friisin keikkoja asiatoimissakin ja parkinkirjoissa,\neikä yksin piloissa ja paratiisin portailla, ja kirjoitat\nlaivaosasi paperille ketarajalakset ylöskäsin päin taivasta ja reki\nistuinpuolineen alassuiten kinoksessa! Känsää isovarpaan kuhmulla\nkutsutaan lihtuunaksi ja se on kaino ruumiinpalanen ja kätketään\nsukkaan ja saappaaseen, mutta sama patsas näyttäisi pirun sarvelta\notsan kulmalla, eikä sitä kuhmuraa peittäisi näkyviltä, vaikka vetäisi\nlakin särmiä silmille asti: pirun, sarvipirun sinä nyt olet\nkirjoittanut paperille, etkä laivanosaa! sanoisin minä, jos minä nyt\nolisin Alastalon sijassa ja suuttunut ja katselisin pukinkruunua\nparkkikirjassa!\" Nämä viimeiset lipeänsä ja suolanmujunsa sanoi Pukkila\njo silmä siirrettynä Lahdenperästä ja tämän, näissä ryöpyissä ja oman\nrötöksen tiedossa aikamoisen syntitaakan painamilta hartioilta\nAlastaloon ja tämän melko punottaville otsakupareille.\n\nTosi olikin, ettei Alastalo tällä haavaa ollut mikään laupias\nlammasvuona katseltavaksi ja villoiltansa, vaan pikemminkin kahlekoiran\nkarvainen, ennenkuin se häyhäsee kiinni kinttuun. Eihän ole mitään\nsydämen palsamia seisoa vieressä ja olla omin silmin näkemässä, kuinka\ntaitamaton töhertelee paperit vahingolle ja kyntää kuin savikynsin\nsitä, jonka itse on linjeerannut ja valmistanut puhtaaksi ja ehoksi\nkuin parhaasta tuomarikirjurin nyrkkiprässistä, ei varsinkaan, jos\nluonto oli sellainen kuin Alastalolla, joka vaati, että miesteko\ntapahtui miesfasuunalla ja että siinä missä kirjoitettiin isoa\nkirjainta käsikin kulki isossa kaaressa: rytiskäksikö hän oli\ntalonsakaan jättänyt ja rytiskäreelläkös hän kirkollakaan ajoi\nsenjälkeen kun naamaleuassakin kipparin sammal oli keritty kapteenin\nparraksi ja liivipuoliin pyllertynyt englannin veran peittoon pyöreätä\nniille paikoille ruumista, joita varhemmin kiristi uumahihna\nkotosarkahousujen kannattajana! Totisesti, kun rakensi salin, jossa oli\nruumaa, niin se ei riitä, että seinäpieliin mittaa vaikka ylisyltiäkin,\nvaan pitää huoneessa myöskin olla mööpeliä, jotka osoittavat salin\nsalihuoneeksi ja sanovat vieraalle, että väärti vieras on tervetullut\nväärtiin taloon! Ei kelpaa julkisiin muu kuin julkinen, ja harjattuna\nsekä tukalta että takin kaulukselta kirkkoon mennään ja pitovieraisiin\nniinkuin herrojen puheillekin!\n\nKäänsi siis melkein makoa nyt katsella rötöstä parkkikirjassa ja\nhaaskavarista selällänsä juhlallisella paperilla sorkkavarpaat\nsätkyillänsä ylöskäsin! Rivoa se oli katsella, niin että juljetti, ja\njollei niskankarso kynsihyppysten syhymillä olisi ollut Lahdenperän\nkarvainen niska ja sama Lahdenperä tänäpänä Vaarniemen metsän isäntä ja\nmyyjä, niin niinkuin roikkuvan koiranpenikan olisi nostanut\nniskanahoista ja taluttanut tuolilta koko lautamiehen ja potkaissut\nperäpuoliin vielä palkanlisää läksiäisiksi kruunun tauluun, kun\nhellitti! Nyt oli kuitenkin nieltävä kiukku ja kiisken sätky kurkusta\nalas ruotoineen, ja ajateltava, kuinka sai siivoimmalla tavalla\nkorjatuksi kompon jäljet paperilla ja valakan travit oraspellossa!\nPukkilakin oli puhellut ja kirskinyt kivistakkiaisen räksytystään sen\najan, että oli kerjennyt puhaltamaan suuttumuksen sieraimistaan ja\nsaanut ruumaa ajatella, ennenkuin kiivastui! \"Koetas sinä omakätisesti\nja muiden tässä todistaessa, Pukkilankin, joka katselee, vetää uusi\ntanko i:n siffran alle ja tämän tangon alapuolille toinen varmempi\nkerta 16-numeron luku, niin lukevat ja ymmärtävät kukaties\nmerimieshuonekonttorissa sinun ylimmän kirjoituksesi vain\nkäsiala-korennukseksi ja krumeluuriksi, elleivät luule sitä sinun\nkirjoituksessasi leiviskän ja lispundin merkiksi ja naura,\nettä lautamies on jo arvellut ajatuksissaan olevansa retarina\nprovianttimaksujen kannoilla ja läskileivisköjen kuittauksilla.\"\nAlastalo oli jo täyttä Alastaloa taaskin ja puhella sopotti\nhyvänahkaisuuden hyllissä ikäänkuin ei ikänä olisi kiukkua kihissyt,\nneuvoi ja opasti osoitteli sormellansa paperilla, ja sylki vihitti\nleikin pientä parroillensa, minkä tarvittiin, jotta kommelluksen nurkan\nohitse päästiin huomaamatta ja Lahdenperän luontoa kamfiilaamatta.\n\"Vaikka pieni määrä ja kahden naulan kinkku 1/16 leiviskää kuitenkin\nolisi lautamiehen läskiproviantiksi ja karjusian painoksi!\" naureskeli\nhän siis vain ja säilytti naamapuolensa lepposilla muhoilla Lahdenperän\nkuuliaisesti korjaillessa varhempaa vikavetoa neuvojen mukaan.\n\"Kirjoitat sitte tuohon ja riviratia noudattaen sifranumeron jälkeen ja\nperästä puustaveilla 'yksi-kuudettatoistaosaa', niin kirjoitus on\nlaillinen ja tuomarienkin silmään selvä, jos riitoja tulisi!\" ohjasi\nhän sopuisasti ja mielensä hilliten edelleen, ja torkotti etusormen\nkynnellään huolellisesti sitä paikkaa paperilla, jolta hanhensulan\nLahdenperän hyppysissä oli lähdettävä jatkamaan epävarmoja\ntaipaleitaan.\n\nLahdenperä oli kuitenkin jo päässyt luonnoilleen taaskin ja takaisin\nomiin nahkoihinsa, vaikka vielä vähän karvastelivatkin sielunnahoissa\nPukkilan äskeiset väkäpuheet, ja pyrkivät äköttämään. \"Se on kade vaan\nja pistelee sisuttelujansa, kun minä saan myydyksi Vaarniemeni!\"\nrauhoitti hän ja lohdutti kuitenkin mielensä sekä sovitteli taas\nhanhensulkaa tanakammin sormiensa hyppysiin lähteäkseen käsketylle\ntaksille. Veti hän jo naurunpalvoakin poskillensa Alastalon tasuisille\nsopujutuille ja hörähteli puheli ennen työn alkamista. \"Mistäs\ntalonpoikaismies ja minä kaikki seremoniiat ja penkkijärjestyksen\nkryssit arvaan ja nenääni haistan, ja tiedän, missä järjestyksessä\nrovasti on käskettävä pöytään ja millä vuorolla tuomari samoissa\npidoissa, tai mikä sifra on herrasempi ja fröökinä tangon yläpuolelle\nja mikä vaan mamselli ja tarhapiika alapuolille, kun kumpikin\nkuitenkin ovat samaa hamesäätyä ja järjestyksen kiusaa!\" pakisi hän\nsiis jo aivan entisillään ja oli harmittelevinaan vanhoja jälkiään\nhämätessään. \"Mamsellinenäisiä ja kirpunloikkaisia minun mielestäni\nnumeronirput aina ovatkin paperilla, eikä niistä tiedä mihin ne\nkullonkin lirputtavat järkineen: puustaavi on rehellinen palanen ja\nmiesanturoinensa paikalla, ja se on paperilla sitä, miksi sen paperille\nkirjoittaa, mutta auta armias numerosifroja ja niiden hyppyjä ja\nkuperkeikkoja! Minä kun olen lautamies, niin meiltä juostaan ja minulta\nkysytään kaikenkaltaisia atesteja ja piikatodistuksia, ja kerran tuli\nYlistuvan Fiinukin ja pyysi, että minä heidän isäntänsä puolesta\nkirjoittaisin todistuksen, että hän oli mynti ja täysikäinen ja vapaa\npalveluksesta ja kahdenkymmenen yhden vuoden vanha. Minä hullu meninkin\nkirjoittamaan ja prässäsin paperin valmiiksi, koska flikka sitä\ntarvitsi ja oli riidoissa Ylistuvan Kaalepin kanssa, joka oli hänen\nholhoojansa ja piti häntä piikana. Mutta kun minä sitte kirjoitin\natestin, niinkuin asian tiesin, ja kirjoitin sifranumeroissa paperille,\nniinkuin ikä sanotaan, ensin 20 edellä, ja senjälkeen 1 jälestä, niin\nlentää tyttö tunnin perästä tupaan takaisin ja on kiukkuinen kuin\nhörhiäinen. 'Mikä Saara minä olen ja Aabrahamin vaimo!' tiuskii jo\novessa kuin olisi latingin lykky hameen perissä, ja on niinkuin pyry\nedessäni ja osoittaa sormellaan ikänumeroa atestissa. 'Franssi sanoo,\nminun sulhaseni, jonka kanssa menemme kuulutuksia hakemaan pappilasta,\nettä minä olen 201 vuoden ikäinen ja niin vanha kuin Saara oli silloin,\nkun Iisakki jo oli omien pojanpoikiensa isopappa!' Flikka oli repiä\nsilmät päästäni! Ei niiden numerojen konsteihin opi elämänsä ikään\nenempää kuin eukkonsa älleihin, ja naispuolisiksi minä uskonkin koko\nvekaran vietävät! Mikäs ihme sitten, jos äskeisetkin numerot menivät\nhyllerin pyllerin ja alapuoli ylössuiten!\" räjähteli hän ja naureskeli\njo itsekin omalle kommellukselleen.\n\nLahdenperä oli nyt jo aivan omaa poikaansa taaskin, suu oli hänellä jo\nsama rojo kuin tavallisestikin hyryillä ollessaan ja kirjoittaminen\nsujahteli niinkuin tottuneen lautamiehen pivoista ja pännän kärjiltä\npiti. Kun mies valmiin työn jälkeen nousi pöydän vierestä ja ryiskeli\nsulkujansa vapaiksi rinnoille käyvän askarevaivan jäljiltä, niin oli\nAlastalon parkista taaskin yksi kuudentoista osan lisä paperilla ja\nkatseltavana kirjassa, millä mielellä ja ajatuksen joko sirkeydellä tai\nkarvaudella sitä sitte katselivatkin vierestä ja paikoiltaan, toinen\npöydän edestä ja toinen pöydän päätypäästä, Alastalo ja Pukkila.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku.\n\nLuku, jossa ilmestyy jo muitakin ja uusia tuttuja pöydän viereen ja\nkirjoittelevat useatkin osansa parkkikirjaan, vaikkeivät vielä kaikki.\n\n\nSalissa oli nyt jo, paitsi tupakansavua, jota toistakymmenen piipun,\npitempivartisen kurkikaulan ja hyllyherran tai lyhyempivartisen\ntaskuvaran hartaan työskentelyn ja tiimakautisen rätinänpidon jälkeen\nriitti kiiriskelemään ilmoissa niin nurkkapuolilla huonetta ikäänkuin\ntoinen toisensa niskoille tapuloituina pilvimöykkyinä ja paksun\npaakaloina kuin leijimään ja kankuroimaan keskilattioillakin ikäänkuin\nolisi sinne ilman tuoluille pingoitettu epäluku hurstilakanoiden huimaa\nliepeittensä ja viippeittensä häilymille ja sinenharmaille notkumille,\nsalissa oli jo, paitsi näitä tupakansavun kerrostumia ja kodikkaita\nkoukeroimisia, mieliala muutenkin päässyt hyrinöille ja saonnut\ntuttavalliseksi ja praakkihumööriin. Lahdenperän kirjoittamisen\nkestäessä ja vaivanprässin aikana pöydän ja parkkikirjan vieressä oli\njo useampi ensin ja viimein melkein jokainen vuoroltaan kävellyt\ntotipöydän tykönä ja vahvistellut sekottanut lasinsa uuden paremman\nkerran, niin että alkoi olla mieli ja tukanalusta alkuperäistä\nvirkistetympi, ja viljeli jo hieman itsekukin suutansa sellaisena kuin\nsen kotoansa oli mukanansa tuonut ja semmoisena kuin se naamassa istui.\nEi siis enää istua nökötetty tuoleilla visusti niinkuin ennen ja\nkuulusteltu laupiaalti huulet napitettuina ja järki reivinnyöreissä,\nmitä isosemmat, jotka uskalsivat, keskenänsä jahnailivat salin poikitse\ntoisillensa, vaan Nordberg puheli Abramssonille vieressänsä ja Engblom\nkyseli Pihlmannin Jannen ohitse Huuskerin Hermannilta silakan hintoja\nTukholmassa, ja salissa oli porinaa jotenkin yhtä paksulti kuin\nsavuakin, ja kulmanurkissa ja vieriseinillä melkeinpä sakeammalti kuin\nperäsohvilla ja keskilaattian keinutuoleilla, jossa oli istujia\nharvemmalti ja sohvaltakin Pukkila poissa ja parkkikirjaa vahtimassa\nsekä Lahdenperäkin parastikään vasta menossa kirjoituspöydästä\ntotipöytää päin, josta ensin oli noudettava viruketta suuhun, jottei\nkuiviltansa palaisi paikoillensa kieli anturana ja kääntymättömänä\nnahanpalasena suussa vaivannäön ja kirjoittamisen hikoilun jäljiltä.\n\nRohkeus oli siis nyt yleisestikin nousukurssissa salissa.\nKirjoituspöytääkin kohden ja parkkipapereihin oli ilman käskyjä ja\nAlastalon eri kehoituksia nyt jo kohdistettu moniahtakin silmäparia\nsekä länsivierustoilla salia että itäpuolillakin seinäpiiriä siinä\nselvässä ajatuksenmielessä, että lähdenkös minäkin nyt vuoroltani\nliikkeelle, koska paikallani olen tässä ja pöydän edusta tyhjä ja sopii\nmennä ja täällä sitä varten ollaan.\n\nEnsimmäisenä oli nyt kuitenkin matoilla Varanpään Eemil, Frans Emil\nSöderberg, Söröpäriksi kutsuttu, ja toiset saivat jäädä odottelemaan.\nHän, Söröpäri, oli kapteenikippari hänkin, pieni maanpaikka hänellä\noli, Varanpään niemi, jonka hän itse oli pykännyt rakennuksiin ja jossa\neukko ja lapset elivät sillä aikaa kun hän seilasi merillä, ja leuka\nhänellä oli kuin lankunpäästä veistetty ja vähän taitamattomasti\nliitetty muuhun naamaan. Hän oli niitä kapteeneja, jotka seilasivat\nniillä laivoilla, joihin toiset jo olivat väsyneet ja jättäneet,\nvuosivat tai mitä vikaa astioissa kulloinkin oli, elleivät olleet\npelkästään ikälahoja ja vuosiloppuja, ja joilla, nimittäin\nkapteeneilla, senvuoksi oli se nimi merimiehinä, että satamainvälit\nheidän reisuillansa pyrkivät olemaan pitempiä kuin muilla: eihän sitä\nlahomahoinen alus liika nopeata jälkeä kynnä vesiinkään, vaikka ne\novatkin veteliä, eikä tuukkia myöskään pidetä täydellä uskolla ja\nfriskeydellä semmoisen kuutto-arkun mastoissa, jonka saumat huokaavat\nkuin syntisen omatunto ja lotisevat kuin pahantekijän polvet\nkaakinpuussa, kun rikissä hiukankin humisee ja tuuli puhaltaa pilliä\ntouveissa. Hiturin nimissä Söröpäri siis oli kapteenina ja leuanjärkä\nmyöskin vaikutti kasvotaklingeissa semmoiselta, jonka puomipuu oli\nluovinkäänteissä ja sanakryssissä verkas, se oli melkein liika suuri\nmuihin vaatimattomampiin kasvonosiin verrattuna ikäänkuin olisi\ntavalliseen priitankomastoon rikattu jahtipuomiseili, ja senvuoksi\nselvästi raskas hantteerauksissa ja liikuttelemisissa. Hyvän hoidon hän\nsentään aluksistaan piti, ja seilasi haaskoilla, jotka muuten olisi\nlaskettu mäkeen, vielä vuoskausia ja kokosi tienstia retareille, ja\nomatkin asiansa oli hän, visu ja tarkka mies, hoitanut niin hyvin, että\nAlastalo oli hänellekin huiskaissut asioista, ja hän nyt Alastalon\nsalissa parkinmerkitsijänä ja kävelemässä parkkikirjaa päin. Jos elän\nja aika kuluu enkä kesken kuole, niin pääsen vielä parkkiakin\nkuljettamaan, kun se loppuu ja kajuutasta on tuoreuden haju hävinnyt,\nja silloin on mukavaa, jos on osallinenkin aluksessa! ajatteli hän\nkävellessään ja tuumi tulevaisia. Ei Söröpäri suurta osaa kirjoittanut,\neikä Alastalo sitä ollut odottanutkaan, kun hän Söröpärin oli käskenyt\nmukaan, mutta 1/32 osa oli kuitenkin tasalleen 1/32 osan lisä laivan\nkokonaiseen, varsinkin kun sen tiesi tismalleen maksettavaksi selvässä\nsäästetyssä rahassa. Juuri 1/32 osan, niinkuin odotettu olikin,\nSöröpäri merkitsi parkkikirjaan nimikirjoituksensa jälkeen, leukajänkän\nloksahtaessa jännityksen jäljiltä löysemmäksi naamassa, niinkuin\npuomipuu höllemmän heitoille tuulen kynnen hellittäessä pultaanin\npingoilta. Se kirjoittaminen oli niin selvä asia senjälkeen, kun oli\nhuomannut Söröpärin istuvan salissa ja joukossa, ettei Pukkilankaan\nkarvastellut pöydän päässä sydäntä nimikirjoituksen katseleminen ja\nosamäärän syntyminen paperille enempää kuin sen pillerin nieleminen,\njonka lääkäri kuitenkin on määrännyt ihmisen nieltäväksi.\n\nKun Söröpäri oli saanut työnsä valmiiksi ja nimensä kirjoihin, niin\nseisoi jo hänen takanansa vuoroansa odottamassa ja tuolin selkänojon\nvaiheilla vartoomassa toinen pitäjän pienemmistä päälliköistä ja\ntalottomista kapteeneista, Syöpäri, niinkuin edellinen oli Söröpäri, ja\njoka kirjoitti nimensä Alfred Erland Sjöberg, entinen Vännilän Alfred,\nVännilän Hiskiaksen poika, Vännilässä hän vielä piti kortteeriakin, kun\noli talvisin kotona, ja niinkauan kuin ei itse vielä ollut mennyt\nnaimisiin. Keski-ikäinen mies hän oli, neljänkymmenen korvissa kohta\njo, seilasi Langholman ja Isonpitäjän Urkolan Jonnia, Langholman toista\nkuunaria, virkun sirkku, pienenläntä mies sinisessä sheviottipuvussa,\nsilmät vikkelät pienessä elävässä pääknupissa, ja vasemmassa\nkorvalehdessä kultainen knappi kiiltämässä, korvalehtikin siro\nkäheränkarvaisessa tukassa. Hän nyt, Syöpäri, seisoi Söröpärin tuolin\ntakana ja odotti vuoroa päästäkseen kirjoittamaan, oli arvellut\nvirkasäätynsä ja kapteeniasteensa vuoksi sopivaksi ja arvonmukaiseksi\nkulkea Söröpärin jäljillä ja merkitä nimensä ja osansa parkkikirjaan\ntarkasti Söröpärin nimen ja osamerkinnän alle, koska olivat molemmat\nkapteeneja, mutta Söröpäri jonkun vuoden vanhempi. Syöpärin Alfred oli\ntarkka mies tavoiltansa ja nuuka järjestyksestä, vaikka oli vain\nVännilän poika ja palvellut taloissa renkinä ennen merille menoa. Koska\nhänellä oli hyvästi varvattu ja lukuvuorollakin huomattu pää sekä\nulkopuoliltaan että sisävuoraukseltaan ja silmäpari sirkku asioiden\nkyttäimille niinkuin västäräkin nokka siemensirusten noukkimille, niin\noli hänellä melkein jo kohta toisen merivuoden ja palvelukesän perästä\nPukkilan laivoissa paljon äkättyä tallella sekä puurista että\nhaminoista, ja selvillä päässä kuin katekismuksen läksy ja ulkoa\nkirjasta, kuinka ihmiset ovat hienoja keskenänsä ja karttavat kamfiilit\ntoisiinsa. Niinpä, jos tahtoi nähdä moitteettoman miehen ja\nsinisheviottisen kapteenin ilman riskan varpua harjatulla\nmunteerillaan, niin sopi mennä riikin konsulin konttooriin Lübeckissä\nja nähdä Alfred Erland Sjöberg konsulin edessä pulpetin vieressä ja\nlaivapapereita esittämässä. Ja niinpä oli nytkin, ennenkuin seisottiin\ntässä tuolin takana ja varrottiin säädyllisesti vuoroa, kävelty omalta\ntuolilta lähdettyä, tarkimmalla kurssinpidolla ja huolellisella\njalanasettelulla ensin poikkimattoa ovensuussa muurin edustoille ja\nsenjälkeen suorakulmaisesti kääntyen taiten ja tasavaroen sitä\npitkosmaton selkää myöten, joka johti suoriltansa laattialla\nkirjoituspöydän eteen ja tuolinkarmin taakse pöydän edustoille. Ikinä\nei Alfred Sjöberg horjunut siinä, missä oli menojen noudattaminen\nkysymyksessä, ja hän olisi kauhistunut itseänsä, jos hän olisi astunut\nsilkalle puulle siellä, missä matot olivat levitetyt laattialle\nkäveltäviksi. Oman täkkinsäkin kannella: saumatarkasti hän asteli niitä\nkahta lankun selkää, joilta matka kulloinkin oli alkanut, jotta miehet\nja besättninki tiesivät, kuka kulki arvolla ja ketä oli toteltava\nlaivassa, olkoon sitte kapteeni pienikin mitaltaan! Katekismuksen läksy\npoikana suusta ulkoa kuin silkas juokseva vesi, ja kapteenin paseeraus\nkannella kuin siimarihmalla tarkasti kävelty: kellossa vieterin\nkierretty veto ja ihmisen päässä opin talletettu tieto, niin kello käy\nja mies kelpaa, viisari kulkee ja elämän paperi on linjeerattu sekä\nlongituudiin että latituudiin! Alfred Sjöberg oli selväakkunainen mies,\njonka maailma oli järjestetty, niinkuin merioppi määräsi, ja mikä ei\nsopinut loggikirjaan, se oli erehdystä ja kompassivirhettä, kunhan vain\nitse oli logaritmeistansa vissi ja käveli laattiata siitä, mihin matot\nolivat asetetut astuttaviksi ensin poikin- ja sitte pitkinpäin. Kun\nsiis Söröpäri oli noussut pöydästä ja Syöpäri päässyt hänen paikallensa\nja tuolille, niin mitä ajan haaskaamista ja ajatusten kallistelemista\nsiinä enempiä enää tarvittiin, kun vaan sai varren käteensä, paperin\nsopivaan vinoon eteensä ja kyynäspään siihen tälliin pöydällä, jolta\nkäsiala juoksi, niinkuin oli opetettu. Virkut, sinisenvisut silmät\nnaulattuina kuin naskaliparin kaksi kiiluvaa piikkiterää paperiin, ja\notsa, kaita ehkä ja kapeanlainen mitoiltaan, mutta hyvin sorvattu\nmalliltaan ja selvästi sellainen kamari sisäpuolustoiltaan, jonka\nluuhyttiin, niinkuin kajuuttakoppiin erinomaisesti mahtuivat kaikki\ntarpeelliset ajatuksen mööpelit, mutta ei ainoatakaan enempää, otsa\ntoimen tolkkua ja elon tirkettä vavahtelevana, sellaiset silmät ja\ntällainen otsa olivat nyt kallistettuina pöydän ylitse ja parkkikirjan\npaperiin ja \"Alfred Erland Sjöberg\" seisoikin lehdellä luettavana\nmelkeinpä ripeämmällä nopeudella kuin itse Pukkilakaan ennätti oikein\näkätä ja silminensä seurata, vielä vähemmin harmitella, vaikka mieltä\nsarvettikin ja sydäntä söi, kun muisti, että sama sojonperi ja\nmiehenneulinkainen oli kuunarinpräkällään juljennutkin viime suvena\nkiiliä neljä Apenraden matkaa Itämerellä, kun itse oli Uskoineen\nkerjennyt ainoastaan kolme Lübeckin reisua (vaikka tännempänä Apenrade\non kuin Lübeck, ei paljon mutta tännempänä kuitenkin, kukonaskelkin on\nmatkan lisää, ja kun Lübeck on Apenraden takana, niin mikäs ihme siinä,\njos Apenradeen kukakin nopeammin kuin Lübeckiin seilaa, lähteköönkin\nPorista, kun minä Raumalta, ja sanokoonkin viisastelkoon, että väliero\nmatkoissa on tasittu, ja skarvattu pohjoisessa se, mikä etelässä\nknappasi!) Kerkesi Pukkila kuitenkin, joka siltään sentään myöskin oli\nnopea, varsinkin kielen ja myrkynkärjen kuljetukselta, pieneen\npistokseen ja väkäsanan livaan, ennenkuin kynänterä oli terävässä\nkryssissään selvittämässä viimeisiä reimaritikkuja saitanokkaisella\nmatkallaan ja laskemassa Hiskiaksen pojan tarkkapiikkisen nenäluun\nsihdissä suoriltansa sataman suihin ja osamerkinnän Apenradeen ja\nsifralukuun! Tiesihän sen kuka hyvänsä, eikä sen asian haistamisiin\nitseä tarvittu ja omaa hienoa Pukkilan nenää, ettei nuuka mies Vännilän\nSyöpärin kasvofasuunoilla suurempia parkinosia kirjoitellut, kuin minkä\nitse raskitsi ja omilla rahoilla jaksoi, ja että Vännilän tapisoidussa\nporstuan peräkamarissa (sen ylellisyyden oli Syöpäri kuitenkin\nmalttanut kustantaa itselleen ja arvellut kapteenikipparin rangin\nmukaiseksi, että Vännilän entinen päätykammio oli tapisoitu kamariksi\nja hänen talvikortteerikseen kotona!) että Vännilän porstuakamarissa\noli ennen lähtöä ja takinkauluksen harjaamista järjenknupissa ollut\nvaakapuntarin nokassa joko kuudeskymmenes neljäs osa, niinkuin\nluultavaa ja melkeinpä vissiä, tai pahimmassa pyräyksessä ja ylpeyden\nkukon noustessa ahneuden orsille korkeintansa kolmaskymmenestoinen osa,\nmutta ikinä ei, ja unen varastamillakaan ja vahtaamattomilla\nvaromattomia ja kuudettatoista osia! Pisteliäästi lykkäsi siis Pukkila\nkielenpäästänsä sanan ja piikinodan, ennenkuin Syöpärin kynä oli rivin\npäässä ja myöhäistä krääkäistä. \"Sinä tietenkin kaikitenkin merkitset\nparkkikirjaan täyden neljänneksen, koska muutenkin neljästelet\naluksilla, niin että valittavat Apenradessa möljiänsä, kun ne eivät\nkestä sinun kiiruitasi ja kolauksiasi!\" kysyi hän ja silmät\npelasivat fioolia. Viimeiseen vihjaukseensa tiesi hän kätkeneensä\nkarvastelevimmat suolat, sillä totta oli ja sen tunsivat salissa kaikki\nja asiasta käytiin vieläkin keräjiä Apenradessa, että Syöpärille oli\nhänen viimeisellä ja neljännellä tämän suvisella matkallaan sattunut\nmalööri ja hänen elämänsä ensimmäinen merihaaveri, ja hän lonsottanut\npalasen möljäkivitystä kaijin syrjästä, kun reitille lensatessa touvit\nolivat odottamatta sekaantuneet peräpuomin plokeissa ja tuuli samalla\npuskenut pahankurisesti ahterista ja tuupannut Jonnin kovemmalla\nrytinällä möljän kylkeen kuin oli tarkoitus: kuunari itsekin oli saanut\nrysäyksessä puksprööttinsä poikki ja jälkiä etustääviinsä.\n\nSjöbergin kädessä viivähti kynä juoksullaan sen sekunnin osan ajan,\njonka hän tarvitsi johtaakseen muistoonsa sen meriopin määräyksen, joka\nkäskee pysymään manööverissä kylmäverisenä ja sitomaan ensin sen touvin\nvarmasti naakeliin, joka on käsissä ja vasta senjälkeen katselemaan,\nmitä seuraavalla köydenpäällä tehdään. Hän kirjoittikin siis\nhäiriintymättä kirjoitettavansa loppuun, ennenkuin vastasi Pukkilalle,\nja merkitsi nimensä jälkeen paperille, niinkuin oli kotokamarissa asian\nselvittänyt päässään ja ajatuksissaan päättänyt: 1/32 osaa. Tietenkin\noli Pukkilan pilkanpiikkailu häntä hiukan riipaissut ja hivenen hetken\noli päässä kiehahtanut heilahdellut, että kirjoitankos kiusallakin\n1/16, niinkuin sinä itsekin isottelet, mutta muisti samassa, että\nsatamaa ei saavuteta suorimmalta siimalta, jos laskee aluksen tuulien\npyyhkimillä sinne, jonne on merillä puuskan kuri ja myötämäki, vaan\nkiristämällä keulapuuta tuulta likelle ja tuukkitikiltä sinne,\njonne on rahtinsa sluutannut ja jossa speciaalikartan mukaan on\nkompassisträkillä määräsataman suu odottamassa, sekä pidätti\nkämmenpidolla ratin korvan liirumeilta! Tyvenesti hän siis ja\npännänvarren värähtämättä kädessä senkään vertaa kuin langan torko\ntoimellisen äidin hyppysissä silloin kun puje on saatava neulankärkeen\nensin, ennenkuin on aika katsella, mitä vauva parkuu täyttä kurkkua\nvakussa, tyvenesti hän siis vain ja silmänvilaustakaan lainaamatta\nsivulleen ja härnääjään pöydän päässä, kirjoitti paperille sen, minkä\nalunperin oli ajatellutkin, ja Pukkila sai lukea, karvasteliko se sitte\nsilmään vai tikuttiko muuta omantunnon ja kateuden paikkaa,\nyksinkertaisen 1/32 osan siitä, mihin se oli kirjoitettu ja merkitty.\n\"Minä maksankin osani omalla rahallani, enkä velaksi!\" virkahtivat\nohuet huulet kuitenkin kuivan totuuden, kun työ oli lopussa ja\nkynänvartta laskettiin takaisin vaajalleen: saakoon karpalon\nmaistettavaksen, jos se sitte on hyvä tai makea purtavaksi, ajatteli\nSjöberg, nyt jo selvillä siitä, että hän oli närkästynyt, sekä lisäsi\nmaun parantamiksi ja näpsäyksen terästimiksi vielä, kun jo oli toimensa\nsuorittaneena nousemassa pöydän edestä ja lähtemässä takaisin\npaikoilleen ja tuolilleen maanpuolella salia, pienen muistutuksen\nsuvireisuistakin ja Saksan matkojen lukumääristä. Silmät vilahtivatkin\nhieman teräksisesti, kun hän sanoi, ennenkuin lähti pöydän vierestä:\n\"Minulla ei Vännilässä ole maita ja heiniä korjattavina, niinkuin\ntoisilla ehkä ja eräillä muilla, eikä tarvitse senvuoksi maata\nlaivoineni ja laiskotella kotorannassa sillä aikaa, kun yksi\nSaksanmatka kuivaa suorittamattomaksi suvessa, niinkuin taaskin eräillä\nja toisilla ja muilla!\" Ei Sjöbergin tarvinnut arastella kenenkään\nedessä, sillä hän ei ollut killinginkään velassa ainoallekaan\npitäjässä, eikä meiningeissäkään sinne käsin, eikä hänen myöskään tähän\npäivään asti ollut tarvinnut kärsiä kenenkään hyppivän nokilleen, ei\nPukkilankaan, vaikka isosten joukkoon kuuluikin ja hänellä olikin\nlihava talo ja laiva-osiakin, joskin velatkin tunnettiin ja paremmin\nkuin arvattiinkaan! Se oli loukattu ja nenänpäällään närkästynyt, mutta\npuolestansa vastannut ja ö-kirjaimeen saakka asiansa sanonut ja\ntehtävänsä toimittanut mies, joka Sjöbergin askelin nyt käveli takaisin\npöydästä ja asteli tarkalleen saman reitin kuin tullessakin, ensin\npitkosmattoa muurin kulmaan ja siitä suorakulmaisessa taitteessa\npoikkimattoa myöten omalle tuolille istumaan. Ei linkkuveitsikään\nuriansa vaihtele ja saranoillansa huikentele, kun se toimen ja\nveistämisen jälkeen taitetaan kokoon ja napsahtaa kiinni ja pistetään\ntaskuun.\n\nPukkila oli saanut jäädä ajatuksinensa ja näpäytettyine nenänpäineen\nistumaan pöydän päähän. Tietenkin karvasteli mielessä Syöpärin ja\nVännilän Hiskiaksen pojan, joka sentään oli ainoastaan kuunarin\nkapteeni ja ensimmäisen merivuotensa hänen puurissaan palvellut, näräys\nja huuditon kynnen kraapaus, ja kaiveli sekin sydäntä, kun ajatus,\nennenkuin itsekään oli asiata äkännyt, oli nopeasti ollut laskutoimissa\nja nyt selvänperillä siitä, että Syöpärin ja Söröpärin kummankin pieni\n1/32 osan murene oli yhteensä kuitenkin täysi 1/16 osa aluksesta, ja\nkun siihen lisäsi Lahdenperän varhemman 1/16 osan, niin oli\nauttamattomasti Alastalolla taas 1/8 osa parkistansa kirjoissa, eli\nennen Lahdenperän tuhtaamista kirjoittamatta olleen puolikaslaivan\nneljännys merkittynä ja lakifastana. Kurkussa krapisi harmi, mikä oli\nsitä karsompi ja kräkisempi nieltäväksi, kun selvästi huomasi, että\nAlastalokin oli kerjennyt päässänsä ja sormissansa laskemaan saman\nasian ja piti neljästä kämmensormestansa kahta suoraltansa ja nimetöntä\npuolsuoriltansa pöydän kannella ja ainoastaan pikkusormeansa enää\nkokonansa pivon pohjan ja pöydän reunan varjoissa. Jokos kohta\nnimetönkin oikeentuu kokonansa ja kolmelta nikamaltansa pöydille ja\nvain pikkusormen vaivainen jää koukuntaitteisiin ja hävyn suojiin\nkämmenen piiloihin! ajatteli hän kidutti itseänsä, kun samassa\nHaukisten Iso-Franssi oli ilmestynyt pöydän vierille ja rehenteli ennen\nistumista.\n\n\"Vieläkös täällä on tämmöiselle pojalle kirjoittamisen ruumia!\"\nrullasi salissa, kun keski-ikäistä vähän nuorempi mies, selkä kuin\nmastopuun salko, rehtaviltaan röyhisteli puolpäätänsä pitempänä ja\nruumismajoiltansa leiviskäisempänä vain kolmen kyynäränsä mittaavan ja\nkaksitoista leiviskäänsä kantavan Alastalon vierillä. Tähän asti hän,\nHaukisten kuulu ja remukas isäntä, oli istunut suhteellisen hiljaisena\nja vaivihkaisena miehenä meriseinän puolella ja akkunan pielessä\nnuorempien joukossa ja Evaldin vieressä; oli senverran vanhempia\npaikalla ja hän lähtenyt tällä kertaa raitistukkaisena kotoa, ja oli\nsitäpaitsi Langholma, hänen muinainen holhoojansa ja äidinpuoleinen\nlangosenonsa salissa, joten hän senkinvuoksi oli pysynyt siivosuisena\nsiellä, minne oli mennyt istumaan tullessaan ja säilytellyt jäseniänsä\nniinkuin järkeänsäkin aisoissa ja ohjasperien pidätyksissä. Sittemmin\noli hän kuitenkin käynyt toisten joukossa hänkin sekottelemassa lasia\nkertansa totipöydän vieressä ja vahvistuksilla myöhemmin myöskin, ja\nHaukisten luonto alkanut kirvotella juhlallisuuden kapaloita yltään ja\nveri virkistyä omille juoksuillensa ja heitoillensa suonten putkissa\ntaaskin. Niinpä olikin Haukisten Franssi nyt ilmestynyt täytenä\nHaukisten Franssina pöydän vierille, astellut salin poikitse\nakkunavieren pieliltä pöytää päin sillä painolla ja pulskeudella, että\nlaattiapalkkien piti tietämän notkumillaan, kuka oli kulkemassa ja\nkursailematon poika permannoilla parkinmerkinnöille menossa. \"Kelpaakos\nHaukisten isopoika pappojen pariin ja Haukisten Franssi leiviskämiesten\nföliin ja laivaretarien joukkoon!\" kerskaili hän ja pöyhisteli pyöreätä\nrintaansa sekä istahti tuolille, niin että mahongissa rytisi ja\nryskähteli kuudentoista julkean leiviskän alla. Hanhensulka oli samassa\nhaettu kouraan: \"Vai tämmöiselläkös kapineella ja linnunruodolla muka\non kirjoitettava neljäsosa parkkilaivaan!\" ylvästeli hän ja taivutteli\nhöyhenluuta kourankoparassaan, joka kyllä oli miesmäinen kooltaan ja\nkuparinpunakka näöltään, mutta pehmeä kämmenpuoliltaan ja\nsämpyläihoinen pitelyiltään. \"Kestääkös tuommoinen edes miehen\nsormissa!\" nauroi hän ja läjähytti isoäänisesti olkansa ylitse vieressä\nseisovalle Alastalolle, joka kätki nousevaa harmiansa pyyleviin\npieliinsä ja nenänpään herääviin punotuksiin: \"Hopeaisen pännänvarren\nolisit saattanut rustata taloon, ellet minulta tahtonut lainata, kun\nkerta käsket miehiä kokoon tämmöiselle toimitukselle! Johan käden\nihokin häpee, kun hanhenkarvoja täytyy pidellä silloin kun parkin osa\non kirjoittamisissa ja laivanneljännykset kysymyksissä!\"\n\nPukkilalla oli kieltämättä nyt hauskaa, vaikka parkinneljännyksen\nmainitseminen kyllä sittenkin säpsähyttikin veriä, vaikkei kehua\ntodeksi uskonutkaan, hänellä oli kieltämättä hauskaa, ja Haukisten\nFranssin jutut, niin liemettömiä kuin olivatkin, virkistävää\nkorvanruokaa kuulustella kaiken edellisen salaharmin ja\nmielennielemisen jälkeen ja lääkkeeksi. Neljäs osa!? ajatteli hän\nkuitenkin ja epäili ennenkuin silmänsä oikein pelaamaan päästi pöydän\npäässä. Mistäs hiivatissa sinä semmoiset rahat enää irti saisit ja\nlainaksi, kun olet jo omasikin juonut ja metsäsi myöskin? kysyi hän ja\ntutki päätänsä sekä ihmetteli epäluuloisesti aivoissansa, mikä tässä\nsittenkin oli totta, parkin penteleen neljäsosako vai Franssin\nvoitavuudet ja mukavan lervipuheen irvet, mene tiedä?\n\nAlastalolla sensijaan olivat karvat alkaneet ilmeisesti kuumeta, vaikka\nnahoissansa täytyi itsensä säilyttää, ja pitää naama näköpuoleltansa\nhappamiltaankin sopuviuruilla. Mokomakin penska ja viinasieni, joka oli\ntäytynyt laahata tänne vanhan rikkaan nimensä ja mahtavan isävainajansa\nmaineennäön vuoksi, vaikka itse oli tyhjä mies kuin seipääntanko\nalastomana saralla senjälkeen kuin variksen peljätys on riisuttu sen\nyltä sätkimästä! Vai parkinneljännyksiä vielä, kun jo talokin on\nnelistyksillä ja karkumenoilla läpi kynsien paralta niinkuin\nkolmastalvi varsa maitoparran hoimilta ja tuttivauvan ohjasholteilta!\n\"Odotetaan nyt maksupäivää ensin ja datumia, jolloin laivanosan on\noltava pöydässä selvänä rahana ja parkinneljännyksen setelikultana, ja\nkatsellaan sitte vasta ja senjälkeen, minkävartisilla kynätikuilla\nminun on kuitattava sinun likviidisi, kultapännän kiiltävilläkö vai\nsiimaa hutkivilla!\" virkahti Alastalo siis vain kuivankarmeasti\nHaukisen ylvästelyihin ja huudittomiin isotteluihin, mutta rypisteli\nsamalla silmäkulmiaan, kun ajatteli, mitä peliä tässä oli pidettävä,\nettei hullu mennyt merkitsemään järjettömiä ja koko paperi tullut\npilkaksi ja ihmisten nauruksi. Pukkilakin seuraa silmineen kuin haukka,\nmitä tapahtuu! huomasi hän ja ymmärsi, että nyt oli oltava varuilla ja\nvalmiina ennenkuin pilla oli sattunut ja parkkikirjassa präiskäys, jota\nei siitä pirukaan tahkoisi pois, vaikka tahtoisikin! Käskin hänen, koko\nHaukisten mätäpojan tänne ihmisten tähden vain ja sitävarten, että hän\nvielä kulkee tietämättömien silmissä isosten nimissä, vaikka on laho\nsisuksiltansa kuin metsän korvessa kuusen traakki, jonka pinnoissa ei\nenää ole eheätä paljon muuta kuin parkin kuori, käskin tänne sulilta\njuoniltani ja sillä viekkaudella, että isosten joukkoa lisäisi vielä\nyksi näkökokoinen pitäjässä ja heikompien usko ja friskeys vahvistuisi,\nja nyt saan seistä tässä ja henki kurkussa vahdata, ettei raato ja\nrommisäkki pääse kuustoista leivisköinensä kierimään yliniskoin ylleni\nja parkinkirjaani ja Pukkila saa naurunainetta koko talveksi! Nimiksi\nvaan ja osanmurenen merkitsijäksi ja yhteisen kurssin rohkaisijaksi\nminä liikaviisas hänen tänne haalasin, mutta kukas siitä vastaa, jos\nhullu nyt pistää juoponsanansa tosiin, ja nimen jälkeen pääseekin\npaperille ja tepasteluille sekä sifroin että kirjaimin 1/4 osan\nhärkänen jonkun hyttysen ja 1/32 osan viitteestä, niinkuin minä pääni\nlapsellisessa paikassa olin salassa odotellut ja tietämättäni toivonut?\n\"Kyllä hanhensulallakin nimensä paperille saa, kun vain osaa kirjoittaa\nnimensä!\" hämmästeli Alastalo kuitenkin alkamaansa nuottiin ja\npinnoiltansa levollisena, kun hän olan ylitse silminensä seurasi, ja\ntarkasnakin, Haukisen toimia ja hieman hitaanpuolista työnvähtiä pöydän\nedessä: kirjoittaminen ei ollut Franssin vahvoja puolia.\n\nTerävä se silmäpari kuitenkin oli, joka Alastalon kohdalta tällä haavaa\nseurasi nimen muodostumista paperille, ja käsivarren pito hänellä oli\nilmeisesti samallainen, kuin merillä ja peräpakalla kapteenilla, kun\nhän vierestä ja silmäkulmalta karsastellessaan, kuinka ratinpyörä\nrattimiehen kourassa lerppuu, varoten katsoo, millä rynkämällä on\nkovempi käsi tarpeen sarveen ja siepattava tämmiin se, mikä piuvii!\nHaukiselle oli sentään itsellensäkin ilman vieraan apua tullut oikeassa\npaikassa uskon puute, ja vähän myöskin taito alkanut reistailla\nsormissa ja nousta pystyyn aivoissa, kun tuli osamerkinnän vuoro ja\nolisi ollut kirjoitettava murtoluvun puumerkki ja numeroriitinki\nkaksitapulisena paperille. \"Kirjoita sinä itse sitte: oma paperisikin\non!\" sanoi hän sähähti melkein äkäisenä Alastalolle, kun lyhyen\nseisauksen ja ajatuksen vartoomisen jälkeen huomasi pännän terinensä\njoutuneen kuin kynnyksen eteen, jota ei selvittänyt noin vain pitkin\nratia kävellen. Väliajalla hän jo oli kerjennyt tarkastamaan paperia\nylempääkin, kuinka muut olivat kommervärkkinsä kirjoittaneet ennen\nhäntä, mutta ei siitä isosia viisastunut, sillä toinen oli riitannut\nvälitankonsa vinommin ja toinen pystymmin, ja Langholman murbruuri\nvaakasuoraan, eikä esimerkkiä saanut mistään. \"En minä kaksivuovinkisia\nhotelleja ole taloonikaan pykännyt, enkä rupea konsteille ja laarin\nriitinkeille paperillakaan!\" sanoi hän ja nousi pöydästä sekä lykkäsi\nhanhensulan Alastalolle vieressänsä. \"Istu sinä ja kirjoita puolestani,\nkoska olet kaksipalvoinen leualtasikin, kahdeksas osa: muut\ntodistavat!\"\n\nAlastalo hymähti ja otti sulan vastaan. \"Vai jo romahti puolet\nalaspäin?\" naurahteli hän valmistautuessaan istumaan vapaalle tuolille.\n\"Täytyy kait minun pitää kiirettä nyt, ettei hurise samaa kyytiä\ntoinenkin puoli ja jää minulle kouriin sama kiskottava, kuin Heisalan\nAakustille nuotalla, kun hän kesken vetoa rupesi niistämään nenäänsä\npaatissa ja nuoran touvi silläaikaa sierasi sen menon partaan laidoilta\naukkomeren pohjiin! Kuudestoista osakos nyt siis sitte kirjotetaan?\"\nkysäsi hän vähän pilkallisesti, senjälkeen kun oli saanut paperin\nsopivasti eteensä pöydällä: oli varmempaa nyt kuitenkin, kun oli\nhanhensulka omassa kädessä eikä enää hullun Haukisen! Mistäs sinä\nsiihenkään sentään luulet rahat saavasi, mies! risteili kuitenkin hänen\najatuksissaan ja käsi empi, ennenkuin lähti liikkeelle paperilla. Talo\njo ennen räystäitä myöten ja korsteenipiippujen tasalle velassa\nLangholmalle, ja isännällä pääknuppi selvänä ainoastaan kahdeksantena\npäivänä viikossa!\n\nNyt oli kuitenkin jo Langholmakin pöydän vieressä: oli lähtenyt\nkeinutuolilta ja tullut lähelle. \"Minä luulen, että sinun on paras\nmerkitä kolmaskymmenestoinen osa laivaan, jos merkitset!\" sanoi hän\nvakaasti Haukisten Franssille, mutta niin matalaan, etteivät sanoja\nkuulleet muut kuin Pukkila ja Alastalo, jotka olivat vieressä. Ja\nodottamatta Haukisen vastausta, lisäsi hän Alastalolle: \"kirjoita\nkolmaskymmenestoinen osa hänelle, niin se järjestetään!\" Langholma\npalasi takaisin keinutuolille istumaan. Emma-vainaan vuoksi menköön\ntämä kerta vielä! ajatteli hän, ennenkuin lykkäsi keinutuolin taas\nliikkeelle. Haukisten Emma ja Franssin äiti oli ollut Langholman orpana\nja jos joku muisti vanhoja asioita, niin hän tiesi, että Efram ja Emma\nolivat olleet rippikoulutovereita, ja että jotain herkkää oli Eframille\njäänyt Emmaa kohtaan koko elämän ijäksi, jopa pojankin osalle, vaikkei\nnaimista ollut aikoinansa syntynyt, koska Eframin isä oli ajatellut\ntoisin. Hullusti on pojan laita, eikä häntä paremmaksi saa! ajatteli\nLangholma keinutuolin kamman hiukan huokaistessa hänen aliansa.\n\nHaukisten rehevyys oli nyt tosin hetkeksi lyöty lommolle, mutta\nkauankos ämpärinkään vedet pysyvät ankkalinnun niskahöyhenillä!\n\"Merkitse osanmurene sitten!\" sanoi hän Alastalolle, kun ensimmäinen\nhämäys oli nielty ja selkä ravistettu. \"On Haukisten isopoika kokonsa\nkokoinen, vaikkei tikun ristiä merkitsisi laivaparkkiinne!\" paisutteli\nhän harjaansa. \"Ja tiedä Alastalo: silkassa kullanlantissa latookin\nrusthollari-isäntä akumenttikapteenin pöytään laivarahat, kun\ntarvitaan!\" ylvästeli hän jo täytenä Haukisena ja Haukisten Franssina\ntaaskin.\n\n\"No, ei raha haise, jos se sitte on kotoisin rutshollarin tunkiosta\nsiepattu tai meren hopeasta: kyllä sinunkin rahasi kelpaavat, kun ne\nvaan päivälleen tulevat pöytään!\" Alastalon äänessä oli pieni harmin\nsärö, sillä huudittomuus on kuitenkin huudittomuutta kelvottomankin\nsuussa. \"Vaikka, jos sinun rahasi tunkiossa ovat, niin kyllä ne sinulta\ntunkioon jäävätkin, sillä ei rengin tadikko niitä sieltä isännälle\nongi, ellei isäntä itse ole muljaamassa!\" näsäytti hän siis toisen\npoikamaisuutta, mutta alkoi samassa kirjoittaa osaa, koska Langholman\nsana oli takana, ja jokainen lisä lisää.\n\nPukkila istui pöydän päässä ja imi huulipartaansa melko sekotetulla\nmielellä. Miksei! ja miksei? pureskeli mieltä kuin ahneen saksiparin\nkyllästymätön kita teräshaukkaamillaan verkaa kraatarin pöydällä:\nliuskasi sujansomasti ja ranteimen taidoilla kaarenmallia\nvyötäisjuoksun norjansolakoilla ja sirosauman suikuville viuluvedoille,\nmutta häiväsi myöskin sudennälässänsä armotonna leukalevällään ja\nnarskusuin rahankallista sarkakultaa niinkuin kirposi pehmoviltaan\nkajoomatonta kangasvaatetta jokaiselta pakkapingan pyörähtämältä\npiiloiltansa ehoissansa pöydänpinnan teuraspenkeille! Miksei saanut\nAlastalo tyviksensä ja lihavan sielunsa suolaksi ja terveydeksi niellä\nharmin ruotokalaa ja hävetä paksun vatsansa pohjia myöten Haukisten\nhävyttömän ylvästellessä ja kukotellessa pöydän edessä kuin saliin\ntalutettu sonnivasikka sontimillansa, ja miksei suonut kristillisestä\nsydämestä ja lähimmäisen rakkaudesta samaiselle Haukisten pojalle ja\nkukonpenikalle kaiken sen opetuksen ja oijennuksen ja vaikka kymmenen\nsiiman siemaukselta vielä kipeämminkin suomittuna, minkä hän suinkin\nvain äsken sai nuuskan mauksi Alastalolta sieraimiinsa, miksei, sanon\nja ajattelen, kummallekin jumalan suomilta hyvästä kädestä ja nahkaihon\nkarvastelevilta maistumilta! Miksen soisi hyvän raippaa sille, joka\nsitä ansiosta ja terveydekseen saa, mutta mitä varten tarvitsee\nasioiden loppua voitelemisiin siellä, missä selkä saisi jäädä tuntemaan\nkarvastelujaan? Langholmakin lähtee kävelemään keinutuoliltaan ja tulee\npöydän viereen: mitä asiaa hänellä tänne oli, koska kirkonkirjojen\nmukaan sekä Alastalo että Haukisten varsa ovat myntejä miehiä ja oman\nnenänsä niistäjiä? Alastalolla nyt taas ne tuuman korttelin mitat\nparkin kölin oijennukselta paperilla ja Langholman takaamilta niin\nvarmoina, että tuhasee nenäänsä, ja äskeiset pienet harmin ähinät ovat\npuhalletut ja lääkityt kropasta; ja Haukinen, sillä raadolla ja\npolska-Franssilla on nyt sittenkin, kaikkien pienten kolhausten ja\nunohdettujen nenännäppäysten jälkeen se parkinosa kirjoissa, jonka minä\nkorkeimmiltaan olin rohjennut raskita, jos pisimmällä menin, ajatella\nmerkitä Evaldin ja pojan nimiin, jos ärsytettiin ja muutkin nuoremmat\nkirjoittivat. Pukkilan silmät mittailivat halveksuvasti Haukisten\nisäntää selkäpuolilta, kun tämä kädet housuntaskuihin lykättynä ja yhtä\nrehevillään kuin pöydän luokse saapuessaankin nyt oli menossa\nlaattialla kirjoitustoimilta takaisin paikoilleen Evaldin viereen ja\nnuorempien joukkoon. Vellava ja rehevä kuin hyötykuusi vehkasuolla!\najatteli hän ja harmitteli, mutta sisuskin ja sydämenlahot yhtä mädät\nkuin samassa paskakuusessa! lisäsi ajatus paheksuvan lohdutuksen.\nKantaa tuossa samassa heilavassa selässään täystynnyrillisen\nviljaruista juoksujalkaa myllynsä tikkaita, sieppaa säkin kuin\nleikiltä, mutta lykkääppäs sama roima työhön, niin puolessa\ntunnissa on käsi puuttunut kiveksi, jos on kiskottava auran kurkea\nsavisaralla! Isä, kitupiikki ja Emman kade keräjöitsi elämänsä ijän\nLangholman kanssa jokaisesta raja-aidan seipäästäkin ja jokaisesta\nkiiskenpojastakin Langholman nuotassa raja-apajalla, mutta poika lainaa\ntuhannen tuhannen niskaan samalta Langholmalta, reijaa ne isäntävuodet,\njotka isä keräjöi, ja maksaa hotelleissa samat tuomarit pöytäänsä,\nmitkä isä aikoinansa pestasi palkoillensa lakitupiin, ja mitkä\nsetelit eivät kulu rommeihin, niillä hän sadan riksin papereina\nsytyttää piippuvalkeansa, jottei tarvitse itse nostaa talonpojan\ntakamanttaaleita tuolilta ja imeä seisoviltaan kynttilän liehaa piipun\nsuihin niinkuin laihapöksyisemmät herrat ja syötingit!\n\nPukkilaa vinotti ja karsasti taaskin niin sydämen selkäsyrjiä myöten,\nettä rupesi juljettamaan jo paljas katsominenkin ja silmän haaskaaminen\nheidän papereihinsa ja kirjoittelemisiinsa: Alastalokin puhisee ja\npunottaa ja laskee osia yhteen niin hartaasti, että pää rytisee, on\ntarkkaa miestä kuin olisi sielu paikattavana tai noukittava palasittain\nkokoon ravistunut kiulu, jonka laudat ovat varisseet hajalle ja\npudonneet uurteiltansa! Ja siirsikö rääkätyn silmän Haukisten Franssin\nhuudittomilta selkäpuolilta tai Alastalon Hermannin vaarallisilta\notsakansilta tai parkkipaperin kriipustuksista ja murtolukujen\nharmeista, niin mitä näki, ellei Eenokin väärää piipunnysää ensin\nEenokin vielä vääremmässä leukanykässä ja sen sivutse Lahdenperän\nleveätä nenänaurista lautamiehen vielä leveämmässä naamataulussa ja\nsenjälkeen Härkänientä kuin hurskasta keruubia, piippu hampaissa\nkyynäräkeppinä, ja hartiata selässä peltosaran leveydeltä! Ja\nseljemmällä laattian aukeoilla, kukas siellä, ellei Langholma\nainaisessa keinustuolissaan ja ainaisine poskipartaparakraafeineen\nkasvojensa kaksiposkisen lakitaulun kummallakin puolella! Käveli\näskenkin taas kuin kirkontorni ja tapulirakennuksen kellokastari\nlaattioilla astelemassa ja naputtelemassa etusormen luunystyrällä\npöydänkanttiin: Haukisten pojalle 1/32 osa parkista, minä vastaan! Ja\nniin tasuseksi ja niin matalaksi asetti pasuunansa, ettei sanaa\ntarvinnut kuulla salissa muiden kuin minun ja Alastalon ja Haukisen\nitsensä, vaikka kaikki ymmärsivät ympärillä, mitä varten oli kävelty ja\nmitä käyty pöydän vieressä sanomassa! Sen vielä voi antaa anteeksi ja\nsen kärsii, että ihminen hihkasee ja kiljaisee kiukuissansa ja polkee\npotkasee vaikka tasa-anturalta sanansa voimaa laattiaan, mutta kun\ntoinen pysyy kreivinä vihassakin ja painaa suuttumuksen sanatta muun\nihmisen kyntensä alla latuskaiseksi kuin lutikan, niin se on liikaa ja\nse suututtaa ja se saa veren vapisemaan silläkin, joka suo lutikalle ja\nlähimmäiselle lutikan osan! Kuka Langholman on pestannut pitäjään meitä\nmuita isosemmaksi ja tietämään sen, koska Haukisten poikaa on\nasetettava ihmisiksi ja suorittamaan niistämisen siten, ettei toisten\ntarvitse huomatakaan ketään niistetyksi, jolleivät tahdo!\n\nJa menestystä pitää tuommoisilla ja tuonkasvoisilla olla, vaikkeivät\nsitä haekaan: tulee luokse, kuin naishempi, jota ei pyydä, mutta löytää\nitsensä tykö ja antaa hyvänsä sydän suomaltaan! Kuinkas kävi\nPietilänkin asiassa? Peri ensin oman talon osaltansa, sai naapurin, kun\nnai tytärperijän, ja kolmas talo putoo helmoihin kuin lykättynä ja koko\nkylä on yhden miehen käsissä ja viimeinen Efram vasta täysi Langholman\nEfram! En sydänkerän karvastelematta saata muistella asian juoksua!\nJuovat kuin hullut Pietilässä, ajavat isäntä ja emäntä yhdestä puolesta\nja saman putelin viinavillissä halot pystyssä kruununvoudin\nvirkamatkoillaan talosta ja käsittävät Langholmaan. 'Kuinkas sinä\ntuommoista kärsit ja petoja naapureina kylässä!' kysyy ensi sanoikseen\nisännältä, kun tupaan pääsee ja saa kirjurinsakin ja nahkasalkkunsa\nturviin. 'Minkäs suden tekee, kun se ulvoo veräjän takana!' vastaa\nLangholma, joka isävainaan ajoilta asti ja omilta kokemiltaankin tiesi,\nettä halot vinkuvat helposti aidan ylitse naapurin puolelta\njuomaviikkoina. 'Mutta luikkuhan on sinulla seinälläsi, ja sudelta\nkärvennetään lyijyllä karvat, kun se rohkeaksi rupeaa ja tulee veräjän\nraoille haistelemaan!' vastasi kruununvouti, joka kiukkuisena oli\näkäinen mies ja joka oli yksien kestien kokemilta saanut tarpeensa\nPietilän pidoista ja halkopaiskeista. 'Lakihan on selvä!' sanoi hän ja\nhaki salkkunsa tulisen vilkkaa pöydälle. 'Langholmahan on rutsholli ja\nPietilä sinun akumenttisi, ja jos akumenttisi on kelvoton, niin\nrustholli saa lunastaa akumenttinsa ja laki sanoo amen!' Nahkakantinen\nlakikirja olikin jo pöydällä ja plarattuna ja pykälä Langholman\nluettavana kruununvoudin sormenkynnen kyntämiltä. Ei tämän jälken\ntarvittu kuin viisivuotinen keräjänkäynti, niin ikämuistoinen ja\nisäntäpolvinen naapuririita Langholmassa oli lopussa, Langholman\nEframilla koko kylän lääni haluissansa ja Pietilän väki asumassa ja\nrikeeraamassa Palttilassa. Se siinä väkä olikin tikun päähän ja pirun\nlisä troppiklasiin, että Palttila tulee myyntiin juuri samaan tinkaan\nkuin Langholma lukee keräjäsalissa tuomarin edessä lunastusrahat\nPietilälle pöytään ja Pietilä ajaa suoraan keräjiltä Palttilaan ja\nhuutaa talon, ja minä Langholman sijasta saan kuin pirun lahjana ristin\nja elämänikäisen naapurivaivan raja-aitani taakse! Jos nyt Langholma\nlääkettä tarvitsikin omantuntonsa nahkaan ja hipiäisiin, kun potki\ntoisen taloltansa ja mailtansa, jotta omat ruumat tulivat avarammiksi\n-- sitähän hän oli surkuttelevinaan ja neuvoi itse keräjämäellä\nPietilää, että aja nyt Palttilaan, niin saat paremman paikan itsellesi\nkuin Pietilä olikaan ja vähemmällä rahalla! -- jos Langholma siis\nvälttämättä lääkettä ja silityksen palsamia tarvitsi omantuntonsa\nsäämiskähipiään, niin minunkos niskoilleni juuri ja minun\nrasituksekseni piti hänen naapurinsa ja rakki hänen lahkeistansa tulla!\nOn järjestys merkillinen maailmassa, kun toinen ihminen menestyy\nkunniallisesti, ja saapastansakaan savestamatta, ja toisen täytyy\ntapella sielunsa jalkavaivaiseksi ja autuutensa ryysyille, muusta\nkurasta puhumattakaan ruumiin munteerissa, eikä sittenkään onnistu!\nToisella on Langholman naama ja toisella ei, ja Langholman naamasta saa\ntäräyttää semmoista, jota toiselta ei kärsitä ilman, että saa\nleukoihinsa ja lujasti! Minä osaan ohjata hevosen ja Mustani, ja pitää\nhänen sekä hengessä että smirnassa, tarvitaanko kaapakarua jäällä tai\nuljasta harjaa pitoporstuan edustoilla, eikä se suurempaa taitoa kysy,\nkuin että osaa pitää kouransa kovana silloin, kun se on pidettävä\nkovana, ja myöntävänä silloin, kun sitä on pidettävä myöntämisen\nkehoituksilla! Minä osaan ja ymmärrän ottaa hevosesta irti sen, minkä\nhevosesta irti saa, ja Langholma, sen minä olen nähnyt ja huomannut,\nLangholma on pehmiä mies minun rinnallani ohjaksissa! Mutta ihmisissä,\npentele, ihmisten kuolasperissä hän on raato ja peto, hänellä ovat\nruppeukset niissä kuin pihdit, ja auta armias, me tanssimme, tanssimme\njokikinen, minäkin tanssin, tanssin varvastanssia nätisti paikallani,\nkun hän pidättelee, ja kurotan kaapaa, kurotan totisesti kuin henkeni\nedestä, joka jäsenen pötköltä ja vuohishukin kimmaamilta, kun on lupa\npyyhkiä, kilpa tupruu ja ohjassuitset kirivät viulunkielten viuhumin\nsuupielissä: paremmin, paremmin Musta, ja vieläkin paremmin! On se\njumalatonta ja vielä karvasempaa, että yhtä lykäsee ja hän istuu\nelämänsä kuin myötämäessä ja reen perillä ja antaa jalasten huilia,\nminkä anturateräksissä on liukulautaa, kun toinen saa kiskoa elämänsä\nkitisevää puurekeä kuin vastamäkeä, minkä rintaluut kestävät ja\nnahkaruomat pitävät! Ajaa toisen ja naapurin hänen perintöpelloiltaan\nja talon saveltaan pelkillä pykälillä ja rahanmammonan maksuilla, ja\nlihoo taloiltansa naarmunrispaakaan saamatta omantuntonsa nahkoihin\näveriöitymisensä palkaksi, tai pahan sanan kurantripauksenkaan\npärskymättä hänen harjatuille jakuilleen ihmisten puheissa, kun itse on\nhurskas ja surkuttelee sitä, mistä on rikastunut, ja lääkitsee\nneuvonpaskoilla, vaikka hyvilläkin, sitä, jota on täytyessä potkinut,\nja kun toinen on tyhmä selväpäisenä ja tyytyväinen tapatessaankin ja\nmenee muillekin kehumaan tarpeettomia ja kiittelemään jutuissakin\nsemmoista, jota kukaties sopii ajatella mielessänsä, mutta ei koskaan\nsanoa muitten kuullen, ja hoilaamaan mailmalle, että hyvin kävi ja\nparemmin sai ja jaksaa kuin kutu suolassa, ja että onni potkasi\nperseeseen, kun keräjät antoivat tauluun, ja että nyt saa juodakin\nrauhassa, kun ei ole kärisevä naapuri nurkissa marisemassa ja\nmatoluvuilla eikä tarvitse haaskata halkojansakaan piha-aidan taakse,\njos joskus hiukan hihkasee kotonansa ja kirkastaa kurkkua kotomäellä!\nSemmoinen Langholma on, että hän linjeeraa asiat, niinkuin maailma\nolisi plankkia paperia hänen edessään, ja muutkin vasta hänen\nriitinkeiltään äkkäisivät, että kas noin, tuolla tapaa vasta tulivatkin\nkrunteilleen kulmakivet pytingissä! Menee nytkin ja konteeraa näyttää\nsormillaan, mitä Haukisten pojalle kirjoitetaan parkkikirjaan, eikä\nkukaan pane pahakseen, vaan kaikki tyytyvät, Haukinenkin, ja Alastalo\nnyökäsee, ikäänkuin olisi kuorman kivi hartioilta varissut! Hyötyykö\nhän itse asiassa, sitä ei kukaan kysy, eikä hänelle sitä viaksi lueta,\nniinkuin monelle muulle luettaisiin, jos hyötyykin, niinkuin juuri\nPietilän asiassa: pidetään, että kas vaan, rattaat vierähtivät\nvarhoilleen! Menisin minä ja sanoisin Lahdenperälle, että laita aitasi\npois ja Vaarniemi on minun, niin kyllä pitäjässä elämä nousisi! Tietää\nnyt tämänkään Haukisten jutun? Se tunnetaan, että talossa ei ole\ntiiliskiveä ja ladonsuutakaan, saati ladon seinien tyhjiä sisäpuolia,\nmikä ei olisi velkana Langholmalle, ja nyt vielä rahat parkinosaan,\nvaikka pikkaseenkin? Sanokoot muut, mitä sanovat, että Emman eläessä ei\nlahokaan hirsi Haukisten tuvassa murru Langholman toimesta, ja uskokoon\nLangholma itsekin, että sydän hänellä kuolee rinnassa Emman pojan\npuolesta, niin katsotaanpas, kuka Emman pään kallistuessa sittenkin\nHaukisen korjaa, vaikkapa poikansa varalle? Laiva-osa, pienikin, on\nvelanlisä lastattuun taloon, ja viimeinen lapionluoma multareen\nkukkuroille on aina se savenlusikallinen ylikuorman lisäksi, joka\nlopullisesti naulaa jalakset siirtymättömäksi tiehen ja niistää juhdan\npolvista kiskovimmatkin sisut: vaikka kiipeisi pyhä Pietari taivaista\nauttamaan asiaa, niin niinkuin kypsä hedelmä puusta putoo Haukisten\ntalo aikanansa ja tätä menoa maahan Langholman noukittavaksi! En minä\nsitä sano, että Langholma suorastaan tätä tarkoittaa ja asettelee\nlankarihmoja vireisiin jäniksen pojan juoksupoluille ja jää senjälkeen\nkylmiltänsä pyydyksen viereen odottelemaan, koska pupu on pujahtanut\nhirteen ja sätkii saaliina ja noukittavana ansassa, ei, en minä sitä\nsano ja häntä niin viisaaksi nenältänsä usko, vaan kyllä minä olen\nmelkein vissi, että hän luulee vain Emmaa säälivänsä, kun on pehmiä\npojalle ja kelvottomalle, ja ajattelee, että saakoon nyt, paha,\nlaiva-osansa tämän kerran vielä, vaikka knapattunakin, koska tahtoo, ja\nmaksukin voidaan järjestää, ja tämän erän vielä voin olla avuksi, ja\nlaivanosa kuitenkin jää vakuudeksi, niin ettei minun vahingolle\ntarvitse jäädä, jos huonostikin käy!\n\nSe juuri on Langholmassa niinkuin noiduttua, ja kiukuttaa syyttömän\nlähimmäisenkin syntiseksi, että hänen pysyvät kätensä niinkuin\najatuksensakin tekemisissäkin puhtaina, koska hän ei kuljeta niitä\nennen rupeamisia ensin taka- ja sontapuolilla ruumistansa ja\ntarkotuksiansa, vaan ottaa suoriltansa asiat edestänsä ja selviltä\nsarviin, niinkuin ne saapuvat sakaroinensa kouriin! Se on oikeastaan\njulkeutta ja suurnenäisyyttä ihmisessä, että hän asettaa itsensä niin\nisoseksi, ikäänkuin ei hänen kohdaltansa tarvittaisi viekkautta\nmaailmassa, vaan että hän on faarao ja mahtava olemaan oikeamielinen\npaitsi teoissa niin vielä ajatuksen juonissakin ja kavaluuksissansa! Ja\nsaakeli asiassa on se, että vielä muutkin plättipäät ovat latuskaisia\nja antavat uskotella itsensä, ja luulevat paavin paksua koska se on\ntykevämpi, paremmaksi tikuksi ja Moosekseksi pelissä kuin itsensä,\nvaikka ovat samaa puuainetta ja kuuses roskaa kaikki, vain eri lovilla\nja karahtääriviilloilla knupeissansa, ja Langholman, koska hän on Efram\nperinimeltään ja Langholma hengeltään ja talonmanttaaliltaan, pitäjän\npatsaaksi ja kunniapylvääksi, vaikka kullakin meistä kuitenkin on\njumalan luomalta ja saunamuorin suomalta oma nenänpykälä omast'takaa\nnaamassa kannettavana jos niistettävänäkin! Ja vikuriste, jos toden\najattelen ja sanon tunnustan itselleni, vaikken muille, niin onkos koko\npitäjässä, minunkaan housuissani, ainoatakaan, joka on mies ja\ntärisemätön takakintuiltansa ja kestää järjenpolvien lotisematta, kun\nLangholma on vakavassa paikassa siirtänyt silmäparinsa terästä terään\nvahvankinluontoisiin harmaisiin tai tiukkaviinkin tummiin, ja\nväistymättä katsottu miehestä mieheen se tuokio ja silmäinpaini, joka\npunnitsee, kumpi kahdesta tottelee, kun toinen tasasanalla käskee ja\ntoisen on noudatettava järkevämpäänsä, joka myöskin on väkevämpi, kuka,\nkysyn, olisi pitäjässä rohjennut ja vuovannut hullun yrityksen ja\nuhkakapinan samojen teräksisten lävistämänä, ellei ehkä juuri samainen\nPalttila, nykyinen minun kiusani ja naapurini, eikä hänkään enää\nPalttilana, vaan entisenä Pietilänä ja Langholman perinaapurina, eikä\nsilloinkaan muulloin kuin sikahumalassa ja halko kädessä!\n\nPukkilan heltesi silmäinkynsi hervottomana Langholmasta niinkuin meren\nrynkä rynnistyksiltänsä kalliorannan siirtymättömään vastatörmään:\nkeinuttele siinä, koska keinuttelet ja minkä keinuttelet, en kaiketi\nminä tuomiolla sinun isosuuksistasi vastuussa ole enkä jumalan\npalkoilla sinun asioittesi tähden, niinkuin sinä joskus näytät luulevan\nolevasi asetettu muitten vahdiksi ja Haukistenkin valvojaksi, ja\nminunkin silmänpitäjäkseni välistä! huokasi hän ja palasi lannistuneena\nsilminensä ja ajatuksinensa lähempiin ja pöydänviereisiin tapauksiin\ntakaisin. Evaldinkin osa oli vielä kirjoittamatta ja siihenkin vuoro\nkohta! Mistäs siihenkin rahat sai: Langholmallekos oli sittenkin\nmentävä kumartelemaan ja polskattava lakki kourassa isosen edessä,\nvaikka talot perittyinä olivat aluksi samankokoiset ja Pukkilassa\nheinää latoihin sama häkkiluku joka vuosi kuin ennen Langholmassakin,\nkun sulloi, pintele, taitavasti häkkinsä, eikä laahannut liikoja ja\nylikuormaa samalla kertaa ladon eteen.\n\nTämä viimeinen ajatuksen piraus ja muiston pilke virkisti hiemasen\nlannistunutta verta ja lotkoa mielen harjassa! Pahustakin! sama\nhäkkiluku joka vuosi latoihin, kuin Langholmassakin, kun vielä itse oli\nnuori talolla ja riuskas ja sulloi itse häkkinsä korjuuniitulla\ntaitavasti ja varovasti ja piti laskulukua ladon suullakin, ettei\npäässyt määrä vahingoltakaan häkin krintiäkään vähemmäksi kuin\nLangholman korjuuniitulla lahden toisella rannalla, veti pahan uhatessa\nja kiiruun ahdistaessa joskus tyhjältänsäkin ja ylivaralta kriipauksen\npiirun krääkin kärjellä enemmänkin seinään, kuin häkkilukua tosi\ntunnustaen oli ajettukaan ladon eteen, veti vain, ettei naapurille\ntarvinnut tulla kehumisen syitä ja ylpeyden syntiä omalletunnolle! Ei\nLangholma siihen aikaan vielä ja poikapäivinä paljoa sen parempi talo\nollut kuin meidänkään, vaikka nyt ja Pietilän oston jälkeen luulee\nkonteeraavansa koko pitäjää!\n\nEi tämä viimeinenkään ajatus kuitenkaan sanottavasti lääkinnyt ja\nlohduttanut Pukkilan vaisuutunutta mieltä, ja karvastelevin sydämin\npalasi hän silmineen Langholmasta takaisin seuraamaan tapahtumien\njatkoa pöydän äärillä, jotka ennakolta tiesi pelkästään murheellisiksi\nja maksaa masentaviksi. Iso-Haukinen oli nyt jo palannut takaisin\npaikoilleen ja nuorempien viereen meriseinänpuolelle ja kuului siellä\nkehuskelevan Evaldille ja muillekin kummallakin puolellansa.\n\"Näytettiin pappamiehille, että osaavat pojatkin kirjoittaa! Kävelkääs\ntekin, sinäkin Evald, ja kirjoita osa, niinkuin Haukisten isopoika!\"\nPukkila kadotti, pudotti, kuin sukankutoja kutimen kärjeltä\nsilmäsolmun, kuuloiltansa ja näkemiltänsä mokoman, sekä miehen että\npuheet, ja jäi katselemaan Nordevallia, joka nyt oli lähestymässä\npöytää vastakkaiselta puolelta salia, laivuri Nordevallia, Adolf Petter\nNordevallia, Tukholman kipparia, jonka kanssa joka kevät sai tapella\nhenkensä verilihoille säynään hinnoista. Vai sinäkin tulet kantamaan\nkiturahasi ja säästösi särkileivisköistä Alastalon tiinuihin ja\nammetynnyreihin suolattaviksi! ajatteli Pukkila apeuksissaan\nkarsaanvinoa sääliä miehen puolesta, vaikkei erikoista syytäkään ollut\nparemmin karsauteen kuin surkuunkaan, koska Nordevall tunnetusti oli\nsekä tarkka että salarikas mies, joka itse tiiviisti tiesi, mihin\nrakoon kulloinkin lanttinsa pisti, mutta josta ei myöskään mitään\npelkoa ollut, että Alastalo hänestä keritsisi enempiä villoja, ja että\nnyt mikään isomman osan kirjoittaja oli keinuviltansa saapumassa\npöytään. Keinuviltansa, sillä kipparin polvet keinahtelivat, vaikka\nmuuten asteli suorana ja kankeana yläruumiiltansa kuin kynttilä. Se oli\nNordevallin juhlallinen tapa kävellä kirkonkongillakin, kun hän pää\nhiukan kallellansa tuli länsikäytävästä sisään ja asteli Koelsuun\npenkin korville asti kirkon keskikäytävän suulla niin pitkänä kuin\nhänelle oli mitan huiskaa annettu selkään ja muuhunkin ruumiin rentoon.\nSama tihuvapintainen kiiltolipalla varustettu ruskea karvalakkikin,\njoka hänellä oli aina mukana kirkossa ja juhlallisissa tilaisuuksissa\nsuvin talvin, ja jota hän ei koskaan silloin laskenut kauas\nlähettyviltään, oli hänellä nytkin kädessään, ja ensimmäiseksi\ntyökseen, pöydän luokse tultuaan, hän sovitti sen huolellisesti\npöydälle ja asetti vasemmallensa siten, että se tuli melkein Pukkilan\neteen ja haisi ryssän tupakkaansa, jonka lehdistä se tämän päivän\ntaatiksi oli noudettu, Pukkilan sieraimiin. Enempiä huomioita hän ei\nkiinnittänytkään Pukkilaan, vaan jätti hänen kurkistelemaan viereensä,\nja sovitti ensin vähän pitkäluiset jäsenensä järjestykseen tuolille,\nennenkuin alkoi tarkemmin tarkastella, mikä nyt oli ensi tehtävänä\nedessä ja haalia hanhensulkaa kouriinsa. Paperikin oli nyt jo lykätty\nsenverran ylemmäs pöydällä ja loitommas edestä, että sopi, kun samalla\nkangisti yläruumiinsakin suoraksi ja selkäkenoon, lukea vaivatta ja\ntarpeellisen kaukaa ilman laseja, mitä muut olivat kirjoitelleet\npaperille ennen, ja mistä paikasta alkoi työnsä. Vasemman käden\npeukalon hari merkitsikin pian paperille sen ratirivin alkupään ja\nkohdan, jolta sulka sai lähteä kursseilleen, eikä senjälkeen enää muita\nvalmistuksia tarvittu, kuin että sileäksi ja parrattomaksi raakattu\nylähuuli vedettiin kokoon kuivaan kurttuun ja järeä alahuuli lykättiin\npuolentuumansa ulkotoroon johtamaan etuviisteeltä kynän kuljetusta ja\nvenymään aina sille kurille, ylävinoon tai alavinoon, joille sulkakin\noli kouranhoimissa holhottava ja ohjattava.\n\nTyö oli tarkkaa ja Pukkilalla, jolla, kuten sanottu, ei tällä erällä\nollut pahempia pelonsyitä: tunsihan hän Nordevallin raittiiksi mieheksi\nviinankin parissa, joka ei juonut muuta kuin kotona ja omasta\nkaapistansa ja joka ei yleensä hullutellut liikaseileissä ja\nsemmoisissa, joissa pää ja yläpuuri saattavat vintata rajummille\nheilauksille kuin jalat ja ruumiin koipipuoli kunnialla kerkiävät\njälestä, vaan joka maistamisen jälkeenkin aina makasi hoipertelut\njäsenistänsä sängyssänsä ja kopissansa ennenkuin läksi tielle ja\ntäkinkannelle kävelemään, tunsi hän Nordevallin ja tiesi, ettei se mies\nollut sitä lajiakaan, joka olisi rahanhuimauksissakaan laiva-osiakaan\nenempiä merkinnyt kuin ketarat turvallisesti kantoivat ja kukkaron\npainolasti taatusti kesti, ja ymmärsi hän myöskin sen, ettei Tukholman\nkalarannassa niin merkillisiä riksimääriä ja lapionkuormia korjata\ntalteen, vaikka onkin visu mies ja tikunen kaupoissa, ja vaikka\nolisikin vuosien mitassa killuttanut kukkaisen puntarin päässä\ntoisenkin säynäsleiviskän ja sullonut suomuskäsin äyrin lanttia siinä\nkuin riksin pyöreätäkin kukkaronsa nahkamahoihin; ei Pukkilalla siis\ntällä erällä ollut mitään pelonsyitä kavahdella erinomaisempia\nnumerosifroja parkinkirjaan, -- eihän Alastalokaan semmoisia\nnäkynyt odottelevan, koska oli malttanut lähteä vierestä ja mennä\npuhelemaan jotain kahdenkeskisiä Langholman kanssa! mistä mahtoivat\njuonitellakaan? ja hutista keskenään? -- ei Pukkilan siis tarvinnut\nvaroa mitään enempiä harminnuuskia tästä kirjoittamisesta, ja niinpä\nseurasikin hän melko piristyneempänä kuin äsken osasi ajatellakaan\nNordevallin hartaita alkamisia: siirsi hän kuitenkin Nordevallin\nnahkalakin vähän puolemmas edestänsä, sillä sen tupakanhaju oli\nkuitenkin ajan mittaan liika karvas ja pistävän tunkeva nenään.\n\nSininen ankkurin kuva kipparin kämmenen päällystöillä venyi ja muutteli\nmuotoa, järeä alahuuli suoritteli tuikeata työtänsä tikistetyn\nylähuulen sivutse ja punasensiniseksi pakahtunut nenänpää puhisteli\ntuimia pähinöitänsä, kun hankala hanhensulka verkkaan, mutta\njuhlallisen varmasti kynsi valkoista paperia ja Pukkilan silmien edessä\ntasaisin ja selkein vedoin muodostui luettavaksi \"Adolf Petter\nNordevall\" komeana niinkuin mies itsekin ja hänen alahuulensa tana ja\nniinkuin nimen kaikukin. Perhana sittenkin, olisi minulla joskus\nlainana naamapuolessani tuon huulenluukun järeä lerppa, ja tuon nenän\npärisevä torni, vaikkei noin purppuransinisenä, ja tuon niskan\nnahkainen kankeus, vaikka englannin verassa eikä kotoharmaassa sarassa,\nniin minä olisinkin juhlallinen kapteeni kannella ja komea katseltava\nkomentosillalla lübeckiläisille! ajatteli Pukkila pienen kateen hetken\nja ihmetteli sitä, että turhiltansa jollekin tuhlataan fasuunaa leukaan\nja puomia rikiin, vaikkei, jumaliste, leuka ole tukinklossia liukkaampi\njärjensaranana, eikä puomissa tuukinpyyhkivää seiliklipuksi!\nTuommoinenkin mies, selkä ja niskakanko kuin Lontoon lordilla\naviisakuvassa ja naamataulu kuin kaupunginkanttorilla hänen laskiessaan\ntuomiokirkon parvelta poskistaan kyrie eleisonia kirkkoon, eikä ole\nmuuta kuin sumppukippari viraltaan ja kalalaukan haistelija\nkarahtääriltään! Pukkila seurasi kärpänvirkkuna miestä edessänsä ja\njokaista hänen toimitustansa, siinä kun tämä nimenkirjoittamisen\njälkeen ja ennenkuin lähti epävarmemmille jatkoille pienen\ntuumaustiiman ajan arvelevasti kynteli peukalonpäällään tiheäjouhista\nleuanalustaansa, joka vanukkeisena sänkenä haritti parrantynkiänsä ja\nrahisi takin verkakauluksiin tiiviinä, pellavanpunavana harjana.\nTuommoinenkin virstantolppa, salarikas ja salajuoppo, istuu ihmisissä\nja Alastalon salipöydissä ja parkkikirjoituksissa pelkkien riksiensä ja\nkituskätköjensä vuoksi, vaikka mies haisee laukalta jo pelkältä\nnäöltänsäkin, puhumatta sormiltansa, jotka silloin kun eivät kulaa\nsuolastynnyreissä ja kiillä säynäänsuomuissa, pitelevät putelia tai\nlaskevat lanttia, kumpaakin salaa! ajatteli Pukkila ajankuluksi ja\napeutensa maksuiksi sillä aikaa kun katseli suonisolmuista ja ahavan ja\nsuolaveden parkitsemaa kämmenpäällystää, joka vielä vartoili\nhanhensulkineen, ennenkuin lähti paperilla edemmille retkille ja\nnumerokirjoitusten mutkille. Hummaa talviviikot kamarissansa ja\nkallistelee kaupanvälit koijussansa kahdenkesken viinatuoppinsa kanssa\nniin hartaasti, että kun sunnuntaina tulee katumuksen päivä ja mies\nistuu parannuksen teolla kirkonpenkissä, niin porottelevat pohmelot\nsaarnan aikana syntisen Aatamin kulmaluissa kuin vasaramoukareilla\npaukutellen ja kuuden arjen viinasynnit pureskelevat viheliäisen\nsydänlihoissa kuin sudet, mutta on niin kelmi ja ketunviekas\nmunaskuiltaan, että kaloja punnitessa ja fientelin piirua\ntiskistäessään mies säilyttää itsensä raittiina knupiltaan kuin kellon\nviisari taulussa ja selvänä päästään kuin ahvenen poika pranttipaikan\nsyltäsyvissä vedenvilppaissa, ja semmoinen ankerias kirkossakin ja\nkalanliukas kirkonpenkissä, että saavatkos papit ja pastoritkaan\nparempaa otetta Adolf Petterin sielunkiduksiin kuin kalamatamit\nTukholman rannassakaan Nordevallin riksilantteihin ja äyrikopekkoihin,\nvaan kieputtaa itsensä suomusporvari saarnastuolinkin edessä manauksen\nverkonsanan silmuitse vapaille vesille kuin eho autuas pelastunut\nlahna, ja lunastaa puijaa pelkän kolmen vaivaisen tunnin niskahartauden\nhinnalla ja partahurskauden maksulla karvaiselle sielulleen aneen pesut\nja anteeksiannon pyykit täysviikon täyshuminoista ja seitsenrikisestä\nseilauksesta! Pukkila melkein paheksui Nordevallia, kun näin likeltä ja\nnäin kestävästi ja lisäksi sanan puhumatta piti häntä katsella\nnaamapuoleen.\n\nNordevallilla puolestaan oli vaikea paikka edessään paperilla, sillä\nnyt olisi ollut kirjoitettava osa nimen jälkeen ja se kysyi taitoa ja\nsiihen oli katsottava mallia ylempää. Karheiden poskien parkitulle\nahavalle kihosikin sinervää punaa ja kultanuppi rosoisessa\nkorvanlehdessä kiilui tuskallisesti, kun oli selvitettävä, mitä Krookla\noli kirjoittanut nimensä jälkeen Alastalon merkitsemisen alle: Krooklan\nMikkelssonin hän nimittäin oli ajatellut esikuvakseen, koska Mikkelkin\noli visu mies ja viinapäissäänkin tarkka ja luotettava näpeistään.\nLähtikin sulka taas viimein kynnöillensä paperilla, mutta ei tällä erää\nenää niin juoksevasti ja juhlavalla varmuudella kuin nimikirjoitusta\npiirrellessä, joka todella oli muodostunut sellaiseksi, että sitä\nitsekin kehtasi katsella. Oli nimittäin kirjoittamisella edessänsä eräs\nmutka, joka vaikutti, ettei esikuvaa voinut puustaavillensa noudattaa,\nvaan oli kirjoittaminen präntättävä omasta päästä paperille. Krooklahan\noli kuitenkin isäntä ja talollinen pitäjässä, ja sopikos hänen, joka\nkarahtääriltään sentään oli ainoastaan kippari ja kalaporvari,\nkirjoittaa enempää kuin puolet siitä, mitä isosempi oli uskaltanut?\nVarovasti siis ja vähän epäselvin ja hyppelevin vedoin muodostui\nkankean kouran vaivoilta vähitellen paperille kirjoitus, josta hyvällä\ntahdolla luki seuraavan: \"kuuDes-gymmänes NÄljes OSA\" eli sen, minkä\nhän ylemmän riviradin esikuvalta oli silmäänsä noukkinut Krooklan\nkäsialasta, kuitenkin niillä muutoksilla, jotka hänen tuntonsa ja\nsopivaisuuden tietonsa oli käskenyt sekä sillä lisällä, että\nosa tuli puustavoiduksi julkisemmin ja AMENen painolla loppuun.\nKolmaskymmenestoista osan hän oikeastaan kyllä oli kotoa lähtiessään\nitsekin ajatellut kirjoittaa, mutta kun Pukkila vahtasi vieressä ja\nhäiritsi ja koska ei Krooklan verroille ja rinnoille sopinut tupata,\nniin mitäs hän suurempia vuovasi, ja taisi olla parempikin, ettei\nisotellut, niin eivät ihmiset päässeet turhiin tietoihin ja alkaneet\nkateuttansa nirsoilla säynäskaupoissa! Nordevall oli valmis, laski\nhanhensulan kädestänsä pöydälle sekä katseli vielä kerran ja niskaansa\nkangistaen, että paremmin sai tähtäimille, nimikirjoitustansa\npaperilla, ennenkuin alkoi koota lakkia käteensä Pukkilan edestä ja\nvalmistella nousemisia. Ei nimessä vikaa ollut, sojoisahan se oli\npaperillakin ja pulska piirtämiltäkin, Adolf Petter Nordevall, niinkuin\nluettuna ja papin paukauttamana lukuvuoroillakin, joilla rovastivainaa\nsitä joskus oli kehunutkin ja tosissansa pilaillut, että kuuluu kaikuu\ntuvassakin kuin torven luirutus Kahiluodon herrojen jänisjahdeilla ja\nmetsäraikumilla! Ja mitäs sanansijaa osaankaan oli, ei se sen pienempi\nollut kuin puolet ja sopivaiset Krooklan kirjoittamasta, ja parkin\nosahan sekin oli, vaikka vain 1/64 osa. Ja siltä ja sitäpaitsi, olisi\nhän jaksanut kirjoittaa enemmänkin jos olisi omasta puolestaan tahtonut\n-- Nordevallin tuli mieleen nyytin pussi kistun pohjilla, jota hän\nvielä oli pidellyt ja punniskellut käsissänsä ennen kotoa lähtöä, ja\ntunnustellut sekä kahisevaa, setelipaperin kahisevaa että painavaa,\nmetallinpyöreän riksipainavaa pussissa ennenkuin lukitsi sälisti arkun\nkannen kiinni ja talletti kätki avaimen nahkarihmoineen povitaskun\npohjiin -- enemmänkin olisi ja väkisemmän osan voinut kirjoittaa, jos\nolisi viitsinyt ja haluttanut, vaikkapa saman kuudestoista osankin,\njonka kyttäilijä tuossa, samainen Pukkilan pukki puskapartoineen pöydän\npäässä ja vieressä näkyy nälkiinsä kirjoittaneen ja isosuuttansa\nahnehtineen, vaikka tiedän minä sen vanhoista säynäskaupoista ja\nhinnankitkutuksista niissä, ja olen vissi kuin oman leukani\npäästä, että huiskia saa humalaseiväs ja juosta pitkät koipensa\nkakskyynäräisiksi pitäjällä, ennenkuin ovat eri klaffit kitisseet\nrevärssiä talteensa ja parkin osa miehellä koossa ja lainamaksussa!\nVahtailee tuosta pöydän päästä toisten kirjoittelemisia ikäänkuin\nhakkisen naakka kirkon harjalta sontakuormien ajoa vainioille!\nharmitteli Nordevall vielä pienen mielenkarsaudenkin ajatuksissansa,\nennenkuin oli saanut tasalakisen karvalakkinsa kouriinsa pöydältä ja\nalkoi tarkastella lähtemisen kurssisträkkiä.\n\nPukkila oli oikeastaan hyvän nyreillänsä siitä, että Nordevall oli\nmerkinnyt parkkikirjaan ainoastaan 1/64 osan, eikä täyden 1/32 osan\nmäärää niinkuin hän vähän oli pelännyt, ja oli senvuoksi virkistynyt\npakinatuulellekin ja juttumielelle. \"Kukas nyt enää säynäät Tukholmaan\nseilaa, kun sinäkin rupeat parkkeja rakentelemaan!\" sanoi hän siis\nvirkahti tuttavuuden sovuksi ja puheli parasta pataa, ennenkuin toinen\noli kerjennyt nousemaan tuoliltansa. \"Oletpas saanut toisenkin kerran\nkääntää luovia Ahvenenmerellä ja sylkeä mällinkarvasta ruoripakalta\ntaaksesi kölivesiin, ennenkuin olet astiallasi kulannut ne riksit\nTukholmasta Suomen puolelle, jotka nyt saat latoa parkin osan maksoksi\npöytään, ja Alastalon korjattaviksi silkassa riikin rahassa!\"\nlasketteli hän kehoitteleviansa ja oli kerran isoinenkin ja isännän\nalentuvainen pöydän päässä, koska Alastalo vielä viipyi salaisissansa\nLangholman puheilla: mistä mahtoivatkaan juonitella keskenänsä, kun\nniin oli pitkä hutina! \"Käy nyt keväästi taas Pukkilassakin, kun\nsäynään kutuaika on ohitse ja saadaan lämmitellä rommilasin vieressä\nkaupoista jahnaten!\" lopetti hän aivan vilpastuneena veriltänsä, kun\ntaas oli pitkillä ummilla saanut jotain puhuakin ja kieli hiukan\nkaristella kankeuksia päältään ja kärjiltään.\n\nNordevall muisti kuitenkin hyvin vanhemmat rommittelut Pukkilan\nkamarissa ja tiesi mainiosti, että rommeista ei ollut puhettakaan, kun\noli riidelty jo kammiossa kummankin sisut kiukuksiin, ja tuvassa --\nPukkilan kamariin hän ei muistanut itseään koskaan käsketyksi! -- ja\ntuvassa vielä oli vängän kaupalla kiskottu joka ainoan kopekan\nsyrjästä, joka hänen oli hellitettävä ja Pukkilan korjattava\nsuolasistaan. Nordevall muisti elävästi nämä vanhemmat asiat, eikä\nhäntä myöskään viekotellut puhetuulille Pukkilan äskeinen kiusanteko\ntuoreiltaan ja tirkistely vierestä, kun ihmisen olisi tarvinnut\nrauhassa ja ajatustensa kanssa kirjoittaa paperille sen, mikä oli\naikomuksissa. Ja 1/32 osan hän varmasti olisi kirjoittanut ja se oli\nollut hänen meininkinsäkin, ja se olisi tullut paperillekin, ellei\ntoinen olisi istunut norkkimassa vieressä kuin hyttysen härisevä pirun\npalkoissa korvan juuressa ja sekottanut ajatuksia, ja itse ruvennut\nkatsomaan mallia ja esikuvaa ja joutunut jalaksineen Krooklan nirson\nreen jäljille ja sopivaisuuksien anturaraiteisiin! Puolta pienemmän\nosan minä nyt sinun paljailta kiusoiltasi kirjoitin kuin olin\najatellut, ja joka vuosi saa nyt jaossa kääntää mieltä tieto, että 1/64\nosan likviidi on aina puolta pienempi kuin 1/32 osan! Nordevall ei siis\nollut puhetuulella ja Pukkila saikin ainoaksi vastaukseksi\njutunhaasteihinsa ja tuttavanjupinoihinsa vain lyhyen sanan ja senkin\nkuiviltansa. \"Olisin minä osannut nimeni kirjoittaa paperille ilman\nsyynejäkin ja vieraita miehiä!\" sanoi Nordevall siis vain lyhyesti ja\nnousi pöydästä lakki kädessä, eikä Pukkila enää hänestä muuta nähnyt\nkuin sarkaisen selän, joka suoristui täyteen mittaansa ja\nniskajäykillensä, sekä läksi kuin sträkiltä kurssillensa suoriltansa\nLangholmaa ja Alastaloa kohden, jotka vielä juttelivat keskenänsä,\ntoinen keinutuolilla toinen keinutuolin vierellä seisten. Seremonian ja\njuhlallisuuden vuoksi ja asian tähden piti Nordevall nimittäin sopivana\nnäin arvokkaan ja ankaraksi ymmärrettävän toimituksen jälkeen ja\nvahvistukseksi kävellä kouran antamalta paiskaamassa kättä niille,\njoille oli käpälää pläiskättävä silloin, kun oli ihmisissä niinkuin\nkaupoissakin ja asianhieromisissa.\n\nOlikin koko toimitus jäänyt häneltä varhemmin ja tullessa vahingolta ja\nhuomaamattomuudelta kokonaan suorittamatta, oli Koelsuun raumassa ensin\ntuuli kiusannut ja tikuttanut niin syntisesti ja jumalattomasti suoraan\nja tihuvaltaan nokkastääviin, että oli saanut sahata kryssiä kuin ryssä\nturkkia Tonavan takana ja tullut paikalle ja Alastalon rantaan vasta,\nkun kaikki muut jo olivat koolla ja salissa, ja senjälkeen oli saliin\ntullessa ja ovea avatessa Härkäniemi parastikään paasannut sohvalta\njotain historioitaan ja raha-arkkujuttuja, niin että oli tullut sisälle\nkuin kirkkoon keskellä saarnaa eikä ollut pasannut kävellä lyömään\nkättäkään kenellekään, edes isännälle ja Alastalolle, ja Langholmalle\nkeinutuolilla, vaan oli ollut oven suusta vain katseltava itselleen\ntyhjä tuoli jostain lähimmältä ja käveltävä sinne varoviltaan sen kuin\nsaapasanturoiden narinoilta arvasi itseänsä kevitellen liikutella\nitseään ja astella. Tämä tulomanööverin virhe ja tervehtimisen\nlaiminlyöminen silloin olivatkin senjälkeen koko ajan kiusanneet\nNordevallin mieltä ja painaneet uskomattomasti hänen sydäntänsä, ja oli\nhän lakkaamatta vaivannut päätänsä ja katsellut itselleen otollista\ntilaisuutta, jolloin jossain raossa olisi sopinut huomaamatta nousta\ntuolilta ja kävellä korjaamassa tämä kommelluksen harmi. Tätä ennen ei\ntämmöistä tilaisuutta ollut hänen mielestään hänelle tarjoutunut, mutta\nnyt sopi samalla matkalla, kun oli käynyt osansakin kirjoittamassa ja\noli muutoinkin liikkeellä, suorittaa sekin laiminlyöty toimitus, ja\nniinpä asteltiinkin nyt määrävarmasti ja niska aidaksen jäykkänä sinne\nkohden, jossa Langholma ja Alastalo keskustelivat keskenänsä, toinen\nkeinutuolilla, toinen vieressä seisten. Ensin tarjottiin koura\nistuvalle Langholmalle: \"Tervekset Tukholmasta!\" (Hän oli pari viikkoa\nsitten palannut viimeiseltä Ruotsin reisultaan) sanottiin totisen\nvakaasti ja niska, laivurikipparin jäykkä ja ahavoitansa punerteleva\nniska suoritti tärkeän sanan vahvistukseksi sen tarkasti mitatun\nnyökäyksen, johonka Pukkilan äskeisten ajatusten mukaan Lontoon\nlordinkin niska aviisakuvassa parhaassa tapauksessa saattoi taipua\nkumarruksen näköisille. Sama totinen toimitus samoin totisin sanoin\nsuoritettiin uuden yhtä vakavan kerran ja samalla verkkaisella\nkomeudella Alastalonkin kohdalle. Nyt oli siis tervehtämisen velka\nsittenkin lopulta kunnialla suoritettu ja hartiansa huojentanut mies\nvalmis palaamaan tuolilleen ja istumaan, sillä mitäs enempää\ntarvittiin, koska ei ollut kalakaupoista kysymys. Alastalo sentään\nennätti rohkaista ennen lähtemistä ja lykätä pientä hyvän jutun evästä\nmielen taskuun. \"No nyt Nordevall korjasi yhdellä kynänraapauksella\nkotiin kymmenen Tukholmanmatkan ansiot!\" pakisi hän ja taputteli\nhyvitteli salkojuhlallista selkähartioihin. Langholmakin myhähti\nmyötämielisesti ja virkahti keinutuolilta kehoittavasti miehelle, jonka\nhän tunsi rehdiksi kalaporvarina ja tiiviiksi asioissa, vaikka\nheikoksikin jossain inhimillisissä! \"Sopii nyt käväistä Langholmassakin\nja kahvilla talossa, kun muutenkin käyt rannassa ja kala-ostoilla!\"\nsanoi hän ja oli hyväntahtoinen. \"Naisväellä siellä kotona kyllä on\nkahvipannu aina valmiina tulelle pantavaksi, ja tilkka kuumaa kurkkuun\non terveydeksi, kun on kulannut kätensä kankeiksi kylmässä vedessä!\"\njutteli hän, koska kelpo hevostakin tallissa aina huomaa ohimennessä\ntaputtaa lautasille pilttuussa, ja koska kunnon mieskin aina ansaitsee\nsuopean sanan ja ystävällisyyden vieraanvaran. Nordevall olikin\nhyvitetty ja huokaistu mies, kun hän nyt selkäpontisena ja\naskelhaaravana eteni salia tuoliansa kohden ja paikoilleen saapuneena\njärjesti sen, mikä hänessä liikkuessa oli ruhtinaallista istuimille ja\nlinkkuun, sekä katosi, vaikkapa nyt parkinretarinakin Simujen ja\nkipparien joukkoon muuna kalaporvarina jatkamaan vertaistensa parissa\nvarhaisempaa vaikenemistaan sen, minkä ei ajan kuluksi ja\ntyönviitteeksi välillä verkaksiltaan pyöritellyt käsissään polviensa\nvälillä tiheätakkuista tasakarvalakkiaan kiiltävine lippoineen ja\npyhäpäiväisine ryssäntupakanhajuineen.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesensimmäinen luku.\n\nLuku, jossa Pukkilalle tulee muissa hengenpinnistyksissä mieleen\nasioita, jotka tähän asti ovat olleet salaisia, ainakin muutamat, ja\njossa Janne Pihlman kirjoittaa laiva-osansa, suuruudeltaan sen, minkä\nPukkilakin luvun lopussa saa lukea parkkikirjasta.\n\n\nMuitakin käveli tämän jälkeen pienempää väkeä, kuinka sattuivatkin\nistumaan lähempänä tai kauempana pöydän likettyviltä tai muuten olivat\nkursevampia tai arkaluontoisempia veriltään, vuoroltaan pöydän vierillä\nnimeänsä kirjoittamassa parkkikirjaan ja osaansa merkitsemässä,\nniinkuin esimerkiksi molemmat Simut, Raha-Simu ja Risu-Simu -- kolmatta\nSimua, Filu-Simua ei Alastalo, kuten mainittu ja niinkuin muistamme\nollut käskenytkään paikalle vissien hevoskauppaharmien ja jahnausten\nvuoksi heidän välillään näennäiseltään -- Risu-Simu ja Raha-Simu siis\nkävivät kirjoittamassa ja samaten Jäderholm, liukas ja pelaavasilmäinen\nhalkolaivuri raskaissa merisaappaissa, yksivakaa Pöylin isäntä, lyhyt\nvarreltaan -- tavallinen mies: päätänsä pitempi Pöyliä! sanottiinkin\nmuista, joiden mittaa ei tämän sanan tarkoitus ollut liioitella --\nlyhyt varreltaan, mutta piukka toimiltansa: talokin velaton jo, vaikka\nrengin palkkasäästöt olivat ensimmäisenä ja ainoana käsimaksuna kun\ntalo ostettiin, tai Tupinkorven vanha isäntä, vaarallinen mies\naikoinaan ja kova keräjäinkävijä, mutta nykyään syytinkeillään ja\ntalonvaarina valpas vain siitä, että jokainen kerätty kopeekanpenninki\nja kiiltävä ruplanympyrkäinen hänen käsistään kieri sinne, jossa ne\nparittivat kaksoisia ennen takaisin palaamistansa. Käveli heitä, yksi\ntoisensa jälkeen ja useampia perätyksin vuoroltansa osaansa\nkirjoittamassa ja nimensä merkitsemässä pöydän vieressä, Nordblom ja\nNordberg ja muut, mutta toimitusta ei enää seurattu mainittavammalla\nvireydellä ympärillä: miehet tunnettiin ja tiedettiin, että\nkirjoittavathan he osansa, mutta pienen vaan ja semmoisen, ettei\nmaailma siitä lonsoo, sen verran, että mukaan tulevat ja jakoon\npääsevät, joku, niinkuin esimerkiksi juuri Pöyli, saattoi ajatella\nproviantin muonaamistakin ja sitä, että sai myydä lahtiansakin ja muuta\ntalon teurasta ja perunaa niinkuin voitakin sopivasta hinnasta\nkevätrustauksissa ja syksyvarusteluissa.\n\nPukkilallakin olisi näissä oloissa ollut koko mukavaa pöydän päässä ja\njoutilasta katselemisen ruokaa yllinkyllin -- eihän ollut mitään pelkoa\nsiitä, että niistä kukaan enää hänen osaansa pistäisi varjoon, ja\nalkoi, kun unohti Langholmat ja Alastalot ja Härkäniemen, ja kadotti\nsilmistänsä heidän isottelunsa ja 1/8 osansa, alkoi, kun unohti ja\nkadotti mielestänsä, tuntua jo omakin 1/16 aika mokomalta ja laivanosan\nkokoiselta kaikkien noiden 1/64 osien ja numeromurusten yläpuolella ja\nrinnalla: olikos kukaan muu enää hänen jälkeensä mennyt hänen\ntasoilleen koko jonossa, Lahdenperä kyllä, mutta mitä semmoisesta, joka\ntuppaa itsensä suurempiensa verroille ja tuhlaa metsänsä ollaksensa\nmahtava! -- olisi ollut joutilasta olla ja oikein mukavaakin katsella,\nellei mieltä olisi sekottanut ja silmä alinomaa palannut epäilemään\nsitä, mitä pahanhengen juonia Alastalolla ja Langholmalla mahtoi olla\nkeskenänsä kun Alastalon parta keikkui niin uskollisesti, kuin olisi\näijä istunut täkkipookien vieressä tikkaustöissä, eivätkä korvakeräjät\nkatkenneet edes Nordevallin saapumisen ja tervehtämisen ja hänen\npoistumisensa jälkeen: härrää kuin paksu kimalainen kedolla! paheksui\nPukkila Alastaloa karsastellen ja ihmetteli sitä, että malttaa ja\nkehtaakin pysyä pöydän vierestä poissa silläaikaa kun muut ovat\npuhinoissa ja kirjoittavat täyteen hänen parkkiansa!\n\nOikeastaan olivat Pukkilalla omat epäilyksensä ja vahvatkin\nepäilyksensä asiasta, ja söi ajatus kuin mato hänen sydäntänsä! Eikä\nPukkilan kauan tarvinnut epäilläkään, sillä Langholman tavalla -- sekin\nniitä Eframin omia! -- Langholman avaralla tavalla oijennettiin nyt\nkeinutuolilta vakuuttava pivonanto Alastalolle -- miksi senkin\npiti olla juhlallisen kuin tapulitornin kelloluukun avauksen\nhumaus Kolminaisuuden päivänä, eikä tavallinen miestenkeskinen\nkämmenenpaiskaus! -- oijennettiin vahvistava pivonanto Alastalolle\nja pää, painava langholmalainen pää suoritti pienen, melkein\nhuomaamattoman nyökäyksen myöntönsä -- oli sekin taitoa ja pesän\nperintöä olevinaan kuljettaa pääknuppiansa sillä painolla ja\ntuommoisella pystyfasuunalla, ikäänkuin olisi sen ja vaakaleiviskän\nniskasaranoita säästettävä ja varottava kumartelun taivutuksissakin ja\nsuostumuksen noikkauksissa! -- pää, eframilainen pää suoritti\nnyökäyksen hyväksymisensä, ja Alastalo -- häpee joskus, vaikkei\ntarvekaan olisi, eikä toisten palkoissa ole heidän puolestaan\nhäpeemään, mutta häpee, pahustakin, saastaisestikin joskus, kun näkee\nja havaitsee ja huomaitsee jonkun liperiksi ja nöyräniskaiseksi, vaikka\nhänellä sentään omasta takaakin pitäisi olla kanko kauluksissa omaa\npäätä pystyssä kanattamaan! -- Alastalo, kahdentoista, etten sano\nneljäntoista leiviskän sämpylä, ja pukuverkansa, isosemmatkin\npukuverkansa, tähän asti itse ja omasta kukkarostansa maksanut mies,\nAlastalo, hylje ja hytky ruumiiltansa, juoksee, totisesti ja minun\nelävien silmieni edessä, livistää ja varvastaa kuin papumaihin\npäästetty harjahuiska pojankyynärä pavunpalvoille, juoksee varvastaa\nhartaasti, tai jollei juoksekaan, niin on meno lihavalta mieheltä niin\njoutua kuitenkin kuin olisi asiata nurkan taakse ja kiirua asiaa, menee\nähkyy omassa salissansa ja omilla permantolankuillaan ja omissa\nliikaleivisköissään Langholman, Langholman isosen Eframin luvilta ja\nsuostumuksilta kuin kyörättynä, karaa ja lykkää faarttia ja kenenkäs\npuheille? oman entisen renkipoikansa! Jata-Fiinan Jannen! vaikka hän\nnyt onkin Janne Pihlman ja perämies ja viikset harjattuina ylähuulissa,\nLundqvistin, Kaaskerin Lundqvistin meriopit käynyt ja Siwiän\nstyyrmanni, kukaties talon katsottu vävykin ja pojanvara Alastalolle\nparkin kapteeniksi sitte kun itse väsyy! suorasti kuin siimalta ja\ntuoreilta puheilta Langholman kanssa ja keinutuolin luota etummaisen\nmeriääriakkunan eteen ja Janne Pihlmannin tuolin viereen!\n\nTätä pirhanan piuvia touveissa ja tätä saamarin nykäystä hinaköydessä\noli Pukkila koko päivän varonnut, oli kieltänyt itsensä ajattelemasta\nsitä, mutta varonnut ja vartonut henki varpasillaan ja haukotus\nkitaluissa! Ei ihminen voi kieltää sitä, mitä omine silminensä näkee,\nja nyt oli selvää, että aivan pian tapahtuisi, eikä montakaan sanaa\ntarvittaisi Janne Pihlmannin korvaan, ennenkuin samanen Janne nousisi\ntuoliltansa ja lähtisi kävelemään kirjoituspöydän eteen ja saisi\nkatsella samalta istuinpaikaltaan, millä nytkin istui, kuinka Janne,\nnuori perämiehen penikka, kirjoittaa osansa parkkikirjaan, kirjoittaa\nennen Evaldia, meidän Evaldia ja kirjoittaa kukaties, Jata-Fiinan\nJanne! -- poika oli visu, vaikka virkkupäinenkin ja saastasella\nsäästöjä itsellänsä ja sitäpaitsi seläntakana vielä Alastalo tukemassa\nja nyt lisäksi Langholman lupa ja suosio! -- kirjoittaa julmettunut\nkukaties jopa täyden kuudestoista osan, niinkuin minä itsekin,\nkirjoittaa Jata-Fiinan Janne täyden kuudentoista osan parkista ja ennen\nEvaldia!\n\nPukkilalla alkoi totisesti maistua nieleminen kurkussa raudalta ja\nmessingin karvaalta! Hän joi pohjiin viimeisen kulauksen äskeistä\ntotilasiansakin ja kiristi silmänsä kuin kaksi siilinkäisen\nharjaskarvan kärkipistiäistä aavistamattomaan Janneen, joka\nsiniverkaisessa perämiesmunteerissaan ja sunnuntaisissa hamina- ja\nkaupunkihankkinoissaan oli huomaavasti noussut seisaalleen Alastalon\ntullessa hänen viereensä ja nyt kunnioittavasti kuunteli, mitä\nsanomista kapteenilla oli. Ihmismäinen osaa pahus olla, ja on\nvanhempansa edessä niinkuin nuoremman pitää, vaikka näytti minulle\nkielen päätä muinoin aidan takaa, kun minä kyöräsin viikarin ja\nJata-Fiinan hunsvotin papumaastani! tunnusti Pukkila vasten tahtoansa,\nkun silmä urkkien ja kuin koira kadonneita jäniksen jälkiä vainuten\nhaki ja etsi vähintäkin vian rikkaa tai ratkoimen rakoa piikatytön\npojassa ja nykyisessä kapteenin taimessa ja Alastalon plantussa,\nmiehessä, ja jollei miehessä, niin miehen jakussa, ja jollei\nmiehen jakussa, niin miehen jakun fyöräyksissä ja kuljetuksen\nmoitteettomuuksissa!\n\nPukkila katseli ja kärsi, katseli ja koetteli, niinkuin koira\nluupalasta suuhunsa, jota ei konstillakaan saa mahtumaan kulmahampaan\ntaakse ja joka kuitenkin olisi pureskeltava murskille! Eikös jo\nkiduttanut kirkonpenkissä ja leikannut sydäntä mennä syksynäkin, kun\nsuvireisuilta palattua taas näki Jannen, joka silloin oli ollut --\nparitalvea meripoikavuosinansa Lundqvistin opissa istutaan ja\nlogaritmit laskettuaan sekä senjälkeen kielten ja praktiikan vuoksi\nulkolaisissa ja oolantereilla seilattuaan --, ensimmäisen suvensa\nAlastalon perämiehenä ja Siwiän styyrmannina, eikös pistänyt jo silloin\nmieltä kuin ohdakkeen piikki, kun näki Alastalon penkissä poikamiehen,\njota ei ensikatsannolta tuntenut, mutta senjälkeen ymmärsi Janneksi!\nKatsos perhanaa! ajattelin jo silloin, se vesa ja pajuvitsa on kasvanut\nmieheksi ja raitapuuksi, ja onpas, raato, kasvattanut itselleen\nhuuliparrankin, niin että häpee! Fiina, se liehka ja tytönpalanen,\nJata-Fiina sittemmin, otti itselleen kirkonkirjoihin Pihlmannin nimen,\nkiusalta juuri Pihlmannin, niinkuin minunkin nimeni on, ja samana\nvuonna kuin minä pidin hääni, ja Pihlman on senjälkeen jäänyt\npojallekin nimeksi, Jannelle, Jata-Fiinan pojalle. Tosi kyllä, Jannen\nFiina sai seuraavana vuonna, kun hän edellisenä oli ollut meillä\npiikana ja palveluksessa, ja kiukuissansa, kun ei päässyt emännäksi,\nhän nimenkin otti, Pihlmannin nimen, minulle kiusaksi! Mutta tarvitsiko\nsen mitään todistaa, meillä on ollut piikoja monta, ja lapsiakin niillä\nmuutamilla, ja kehtaisiko ympärilleen katsella kirkossa, jos pitäisi\najatella, että omiansa näkee penkeissä! Fiina oli liuhka ja äkäpää koko\nelämänikänsä ja toimitti itselleen Jannen, että sai minulle kiusan!\nNiin ylpeä nenännyrpältään -- hänellä oli aikoinansa hieno, oikein\npuhdasmuotoinen, melkein jalo nenä piikakasvoissaan -- niin ylpeä\nnenäpaikaltaan, ettei elatusta hakenut, vaikka olisi voinut, mutta niin\nkopea sisultaankin ja niin kiusantekoinen sydämeltään, että nimen otti,\nPihlmannin nimen, minun nimeni kirkonkirjoihin itselleen ja\nkakaralleen, vaikka Löfgrenin tytär oli, pitkän Löfgrenin tytär! Vaikka\nsilloin, sinä syksynä, nähdessäni suvimatkojen jälkeen Jannen,\nJata-Fiinan pojan kirkonpenkissä ensi kertaa taaskin jostakin vuodesta,\ntaisi olla parista kolmesta, jotka hän oli seilannut ulkolaisissa\naluksissa ja niinkuin sanottu, kielten vuoksi, engelskan ja ruotsin,\nvaikka silloin hätkähtikin ensi pistämältä sydämessäni, kun näin ensi\nvilaukselta melkein kuin engelsmannin istuvan Alastalon penkissä, enkä\nkohta tuntenut, ennenkuin olin niistänyt nenäni ja putsannut\nulkotuulista, ja katsonut uuden piukemman kerran: pahustakin,\najattelin, vaikken häntä paljoa ajatellut, pahustakin, ajattelin, Janne\nsiinä sittenkin istuu, entinen minun papumaavarkaani, vaikka nyt\nstyyrmannina sinisessä sheviotissa ja knalli luultavasti penkinnaulaan\nripustettuna: onpas vasikasta kasvanut mullikka ja takunkarva\nkarra-elukassa asettunut silonsiivoille ja puhtaankiilloille! ajattelin\nkohta ja tunnustin, ennenkuin ymmärsin, ja katselin hyvikseni sekä\nriuskasta pääkenon pitoa penkissä että liehan friskiä kaulaliinan\nsolmuissa ja silkkiruutuisissa leuan alla. Pitäjän flikoilla on\ntänäpyhänä työtä ja salavihkan katselemista penkeistänsä! ajattelin,\ntyhmä, ja sekin ajatus juoksi päähäni, ennenkuin sain itikan\nnitistetyksi, että kelpaisi, pentelettä, vaikka omaksi pojaksi\ntunnustaa peeveli!\n\nNiin, sillä lailla tein syntiä ja kirosinkin ajatuksissani\nkirkonpenkissä, enkä arvannut, mikä harmi minulle vielä oli penikasta\ntuleva, Jata-Fiinan pojanpenikasta, ennenkuin huomasin Siviänkin\nkirkossa naisväen puolella, Alastalon penkissä. Evaldille, meidän\nEvaldille minä olen Siviän katsonut jo pikkasesta asti; siitä asti, kun\nAlastalo on menestynyt merillä ja minä kävin talossa, nostinkin aina\nflikanplantun ja naisentaimen laattialta polvelleni ja näyttelin\nkelloani ja annoin lapsen kuulustella tikutusta! Tyttö on ainoa lapsi\nja perii talon ja tavarat, ajattelin jo silloin ja ajattelin samassa\nEvaldia, ja vaikka senjälkeen onkin tapahtunut vahinko ja syntynyt\nkymmenen vuoden jälestä Eevastiinalle vielä Viikkakin, -- Aksa kuoli jo\npikkasena! -- niin Alastalokin on sillä aikaa paksentunut ja\nrikastunut, eikä Evaldin tarvitsisi kärsiä vahinkoa, vaikka Siviän\nsaisikin. Siviänkin huomasin siis kirkossa, Alastalon Siviän Alastalon\nnaisväen penkissä, ja olisin ollut iloinenkin, koska olin ottanut\nEvaldinkin matkaan ja kirkkoon ja hän istui vieressäni penkissä, mutta\nsilloin piti pistämäänkin sydäntäni niinkuin olisi tikulla silmään\ntorkittu, sillä vissisti -- ja siinä minä en erehtynyt, vaikka kuinka\nkoettaisin itselleni jälestäkäsin parempia vakuutella -- vissisti\nolivat Siviän silmät kuin kaksi kynttilän liekkiä leimuttelemassa\nsemmoisia hyviä lämpimän terveisiä jollekin kirkossa kongin toisella\npuolella, että jos ne terveiset olisivat kulkeneet Evaldiin ja minun\nvierilleni penkissä, niin minä olisin sen päivän kolehtikukkaroon\npudottanut täyden ruplan rahan kiitokseksi ja lykännyt Evaldillekin\nkouraan samaan tarpeeseen puolen riksin hopealantin! Mutta mihinkäs\nolivatkaan tähtiprikut tähdätyt? ei meihin päinkään, ei sinne\nkäsinkään, vaan silkasti ja syntisesti ja vielä kirkonpenkistä ja\nsunnuntaisilkin varjosta suoriltansa sinne, minne sinä pyhänä siltä\npuolelta kirkkoa, missä silkit kahisevat niskoissa ja palmikot\nviskelevät selkäpuolilla oli muukin monempi tuore virkunpari\nkarkumatkan kipalla ja kimalaisen retkillä, mikä pumpuliliinasensa\nsuojista, mikä, niinkuin Siviäkin, taattisilkkinsä kahakohojen turvista\nvarkaan vaelluksilla ja luvattoman matkoilla konkikäytävän toisilla\npuolilla ja Alastalon miesväen penkissä, Jannessa ja Siviän nuoressa\nstyyrmannissa vahaviiksineen ja ruskeankutivineen ylähuulen versoilla!\nVoi sievati, kyllä minäkin tunnustin, että mallaa tyttöihmisten\nkatsella ja tuntea kielen päässä, pienillä kielenpäillään meden heruvia\nja synninsyljen silkkiä saarna-ajan kestäessäkin -- voi sentään\nhelmaisia: saarna-ajan kestäessäkin ja kirkonpenkissäkin! -- mallaa,\najattelin, pienissä päänmurusissa ja huiviliinojen peitoissa jahdata\nvaikka mitä metsästyksiä ja kissanpennun hiirestyksiä, ajattelin, kun\nkatselin itsekin pääknuppia, entisen Jata-Fiinan Jannen ja Alastalon\nnykyisen styyrmannin tihuvatukkaista hienosti varvattua pääknuppia,\ntarkastelin ja katselin ja hain ja koetin pitelin silmäsormineni, eikös\nmissään ollut sattunut vahingoltakaan sorvinterälle pientäkään\nvikaviiltoa varvauksessa ja vaikkapa esimerkiksi leukapielen luusta\nhälväisty se pienimmän hieno liikalastu, joka saattaa turmella\npuhtaastikin vedetyt naamarikin riitingit ja roikottaa leukapuomia\nesimerkiksi joko vetelän saamattomasti liika alhaalla tai ylpeän\ntyperästi liika korkealla pystyssä, tarkastelin, hain ja noukin\nsilmineni, nirkonterien kärkikyttäimillä, missä olisi jyvänsiemenenkään\ntai kirpun takakoiven kokoinenkaan vianvirhe vaikka ihokarvoissakin\nkasvoilla ilmiloikiltansa näkyvissä ja näpättävissä, mutta pahuksen\npintelettäkin ja pirun äitimuorin parranjuurien kautta! mitä olisin\nsaanut saaliikseni, vaikka kahden sijasta silmäni olisivat\ntyöskennelleet kymmenellä tutkaimella? Merimiehen pään -- jumaliste,\nminä olen rehellinen ja tunnustan ajatuksissani, salaa, koska ei\ntarvitse sanoa asiaa julkisesti ja kuulutella -- merimiehen pääknupin\nnäin, saman, jonka nyt näen noikkausfasuunassa, niinkuin nuoremmalle\nsopii, Alastalon edessä, niin piukan ja pitävän saumakohdiltansa ja\nniin salskin ja solean höyläpinnan hipaamilta, että tihdatumpaa astiaa\nei jättänyt eläissään käsistään Jata-Fiinan muinainen isäkään,\nKiliskerin vaari ja pitäjän paras saavi- niinkuin paattimestarikin.\nJata-Fiinan Jannen isä! Semmoinen kirvesmies, ja niin hieno käden ja\nniin hiuksentarkka kirveen kuljetukselta, että huimasi aseen ja\npuolenleiviskän piilun kauas päänsä ylitse ja korkealle selkänsä taakse\nilmoihin -- mies oli syllän ja seitsemän tuuman salko varreltansa! --\nja suhaus! kun kirves neljäkertaa peräkkäin humautettiin voiman väeltä\ntukkiin, ensi kertaa pikkusormen ja nimettömän väliin, seuraava\nnimettömän ja isonsormen levitettyyn haaraan ja senjälkeen vuoroltansa\nkumpaankin muuhun kämmenlehden haritettuun sormenloveen ja joka kerta\nolantakaa hartiaväeltä sillä puhdilla, että piilu puri teränsä tuuman\nsyvältä tukkimöhkyn visatukkaan ja pölkyntyvi kyynäränpaksuna sai joka\nkerta seurata korttelinmatkansa ilmassa ja kolista mäntyisenä takaisin\nlaattioille, ennenkuin terä ja kymmenen naulan piilun lehti oli\nkiskaistu puun puruilta ja vapaana uusille huimauksille miesmitan\nkorkeuksilta olan takaa! Niin huimi valtoimiltaan kirveen kiloterä,\nettä repi riiteli vieressä seisoessa viillon kylmä tukan juurissa, kun\npuruteräs vilkahteli korkeimmillaan, mutta että sylkähti sydän\nlystiäkin korikarsinassaan, kun istui iskemiltä piilun terä varmana\ntukissa ikäänkuin ei voisi teräksen mieleenkään tulla purra, leikata\nhaurasta ihmisluuta tukilla, kun mies varren päästä kuljettaa\nkirvestänsä!\n\nSemmoinen kirvesmies ja hiuksen karvankin halkaisija oli terä-aseen\nkuljetukselta äiti-Fiinan isävaari miespäivinänsä, ja totisesti, kun\nsilloin kirkonpenkissä odottamatta ja ennenkuin kerkesin omiin\najatuksiini, Jannen pääknuppi vastuutiseltaan oli edessäni ja\nsilmissäni, niin eikös hemmetissäkin ensimmäisenä ollut mielessäni\nvanha Löfgren itse -- Löfgren Jannen lailliselta nimeltään pitäisi\nolla, eikä Pihlman! -- vanha Löfgren ja hänen puutyönsä, jonka\nkirvesjäljissä ei visukaan sormi surmiksensakaan uskonut pitelevänsä\nmuuta kuin höylänterän hienoa hijetyötä! Voi turkanen, ajattelin,\nviaton, kuinka tihuvasti joku lastun vuolemalta veistetty ilmetyksi\nmerimiehen pääknupiksi! Merimiehen pääknupiksi! ajattelin, hullu,\nennenkuin kerkesi karvastelemaan ja kraappimaan sydäntä! Merimiehen\npääknupiksi, sanon, sillä merimiehen pääknupin pitää olla jo luiltansa\neri asia, kuin knuppi tavallisen maatonkijan kaulakurkun päässä.\nTavallisen maatonkijan tauluriitinkiin riittää, kun leuka on leveä\nniin, että luu kestää rytisemättä, kun hammasta purren on kiskottava\nvälttiä savisotkosta tai lapionlusikkaa savilotkolta, mutta merimiehen\nkasvoluiden pitää olla samassa tingassa ainetta sekä lujankestävää kuin\nkankorauta vääntösyrjiltänsä että hienonpiukkaa kuin viulupuun\nkielijänne vireillänsä, kestävät tämmeiltä silloin kun miehen on oltava\nkymmentä itseänsä, jottei sormien lävitse sieraa se, mikä ei sormien\nlävitse saa sierata, vaikka henki menisi ja käsivarsi mukana, mutta\nvalmiit varuiltansa silloinkin, kun on löysiltänsä oltava\nsilmänvalppaitansakin vilppaampi ja joutilailtansa tiedettävä jo\nsormenjärjestä ennenkuin päänjärkikään on käskenyt, koska käden on\noltava keloilla koviltansakin keveän, ja myödettävä pingankirissä ja\npiukankirossakin se hellityksen hengitys ja helpotuksen huokaus, joka\nriittää nostamaan juopapartaankin laitapuun kastumatta hengillensä\nkiehuvista ja valjastamaan tuulenpuuskan virmaharjan ohjatuksi\norhivarsaksi pyyhkimille pursivan haahden ja kiihtämille karkaavan\nkeulan! Voi siekanaa, kuinka hienoa pitää sorviviilan jäljen olla\nmerimiehen kasvojuonissa, jotta puhuu jokainen ihonhuokonenkin\nhipiänhijoiltaan siitä, mistä luiden lujakin tiiveiltä veistoiltansa:\nmiehestä kulmavasta kulmavassa paikassa, mutta miehestä hilpevästäkin\nhilpevillä ilmoilla, kouramiehestä kouranottamilta ja sylkipivolta\ntouvin piuviin, mutta silmäherkiästäkin otsaluun varjoissa valvomaan\nkärppänä samalla haavaa taivaan pielet kuin pultaanin puhditkin,\nmiehestä riuskaasta riuskailla räiskeillä, mutta tihuvastakin tiukan\ntupruille, meripojasta tukan turjasta anturan läiskään ja kämmenen\nnäpeistä silmän kynteen! Voi puhinaa minun varsiluissani, minä katselin\npoikaa vastuudelta ja kolmen vuoden takaa kirkonpenkissä, ja,\njumaliste, puhdas meripoika siellä istui Alastalon vieressä ja\nenglannin sheviotissa, kasvot koolla ja kasvot herkiöillänsä, niinkuin\nRavi-Musta, minun Mustani aisoissansa ja kengillänsä, ennenkuin harja\nhuiskasee ja kaapavarvas sieppasee maata, ja niinkuin pitää sillä,\njolla täytyy joka jäsen olla hallussansa ja veri vilpas niin\npolvinivelissä kuin ajatuksen kynnenpäissäkin, kun miehen on tapeltava\nraakanuoran kieppuvilla henkensä edestä pysyäkseen tippumatta\nkintuillansa sen ajan, kun kämmen kiskoo haaluuväeltä sormenveriltä ja\nolkavarren katkeemilta pultaanin paiskivaa tuulenpojan kitaposkista\nköysiliekkaan raakapuun kylkiin, ja säärivartta on pidettävä\npotkotanassa vastasuuntaan aina, kuinka kuutonlastulla alhaalla\nkulloinkin on ällipäätä kastella rikinsarviansa vasemmanvuoroilla\nalalaidan kita-irviin tai oikeanrullauksilla ylälaidan ruiskatuprain\nviskeisiin, ja puskia keulapiikkiä vuoroin muljanupiin allonlaakson\nmustiin edessänsä vuoroin torkotella samaa tikunkärkeä merivuoren\nharjaskohinoilta tähdensilmiin yllänsä taivaan riepupalasella\nkiitopilvien raoissa! Voi totisesti, merimieheksi ja suolaveden\nviruttamaksi minä paikalla pojan tunsin ja Jannen, kun sain silmiini\nkasvot ja naaman, ja sylkähti ensi erehdyksessä sydänverissä ylpeyden\nloiskaus, ikäänkuin omaa poikaani olisin penkissä katsellut, omaa\nlihallista poikaani eläviltänsä, ja pintele soikoon, etten\najatellutkin, ennenkuin ymmärsin ja tulin järkiini, että tuon pojan\nnenä on senkaltainen ja siihen fasuunaan leikattu, että sen kantajalle\nvielä uskotaan pitäjässä vaikka kolmimastoinen laiva kuljetettavaksi;\neivätkös olekin pojalla päässä aivan minun silmäni, samat elävän\nkipenät päässä, vaikka vakaan kiinteät, kun minun vilkkuvat! ajattelin,\nhullu, ja olin pehmeä, enkä muistanut edes Evaldia olkapään vieressä.\nKiinteämmät silmät kuin minulla, vaikka samat elävän kipenäiset\nvalppaissa kasvoissa, ja nenäkin, eikös sekin ole linjoiltaan riitattu\nja onnistunut paremmaksi kuin minun nyppyni, joka katoo partaan ja\nhuuliviiksiin, hänellä on Fiinan nenä, kieltämättä Fiinan nenä, eikä\nminun, orsi hieno ja hiliänsuora ja sierainsiivet elossa: se nenä pojan\nteki Fiinalle, en minä Fiinaa olisi talossa huomannutkaan muuten! Tuo\nnenä, sen tiivis toimekas silkkaus ja nuo silmät, niiden vakaa vilkkaus\nja koottu elokkuus, ne ne vaaralliseksi tekevät pojan, nenänsä, tuon,\njoka on hänellä oleva keulana ja esikappaleena naamassa koko elämän\najan ja puksprööttinä niin pilivinnissä kuin myötäsessäkin, sen hän on\nperinyt Fiinalta, ja silmät, ne perhanat ovat minulta kotoisin, mutta\nnekin ainoastaan osaltaan, ja vain vilkauksen sivukerkiämiltä; muu osa\nkatsannosta, se, joka sihtaa vakaasti sauman syrjät asioissa ja tutkii\ntarkantyyneelti liitoksen paikat niissä vedenpitäviksi, se on peräisin\nisä-Löfgreniltä itseltänsä ja se merkitsee sitä, että tyttären poika on\noleva yhtä visu asioiden uurtamisessa kuin äidinisä oli astioiden,\nja veistävä toimenlastua yhtä saumatarkasti järjenterällään kuin\ntoinen puunlastua kirveenterällään: nenänluu veistävän luonnoiltansa\näidin, silmäin tirke tutkivan luimuiltansa äidinisän, minulta vain\nse pirunpuhti ja hengenpihaus nuustimiin, joka saa sieraimet\nJata-Fiinankin perintönenässä hakemaan ja haistelemaan maailman\nilmatuulia laveammalti kuin tuvan nurkista ja jatakasojen\ntunkkopinkojen kirvottimilta, ja se viekanan vilaus ja pahanhengen\npliiri silmämunien eläväisiin, joka siirtää tirkkiäiset Löfgreninkin\ntarkan otsaräystään varjoissa timperisihdeiltä ruuvipenkin vierillä ja\nlikinäköisiltä saumasyyneiltä höylänterän paimenissa sträkintähtäimille\nahteripakan kompassitauluissa ja ilmapielien latituudiprikkujen\nkaitsemisiin kapteenivahdilta! Karsastin minä jo kirkonpenkissä silloin\nkoko poikaa, vaikka tunnustinkin, että luonnistanut silloin oli, kun\npoika joskus oli saanut fasuunansa, ja että puhtaampaa kasvopuolta ja\nriuskasempaa merimiehen kaulakenoa ei kirkossa sinä pyhänä istunut\nmiesten penkeissä katseltavana, tunnustin, vaikka karvastelikin ja\nvaikka Evaldkin, meidän Evald istui vieressäni, ja ajattelin sen ajan,\nkuin ei ajatus vielä ollut koottu hyppysteni kouriin, että laillensa\ntyttölapset vahtaavat penkeistänsä, ja lainaa varastaa laillensa\nSiviäkin silkinlymyn varjoista silmänkaritsaisia konkin ylitse ja\nAlastalon miesväen penkin vaiheille, ajattelin ja naurahtelin\nmiesverissäni sekä soin ensi erehdyksessä kuin omalle pojalleni synnit\nja viattomuudet saarnan aikana ja kirkon penkissä ja sydänsykkäsiltä\nneitolenninkeissä!\n\nEnsi erehdyksessä, sanon, ja ennenkuin olivat ajatuksen ohjasperät\nminulla kourissa ja koossa! Sillä kyllä minua oli kylmännyt kohta\nalussa, ja pisti senjälkeen kun olin kerjennyt palaamaan mieleeni ja\najattelemaan, pisti sydämeeni kuin tikulla, että nyt oli, jumaliste,\nsittenkin menossa toteen se, mitä olin pahoin pelännyt, että nimittäin\nAlastalon Siviälle ilmestyisi friiari pikemmin kuin minulle sopi ja\nolin odottanutkaan, ja ennenkuin oli puhunut Alastalon otolliseksi ja\ntoimittanut Evaldille kihlat Siviätä varten ja lähettänyt pojan\nAlastaloon ja mennyt itse fölissä! Soimasinkin silloin kirkonpenkissä\nensi hämässä ja asian laidat vähän haistettuani sekä ennenkuin\nharmistuin Jannelle, itseäni ja omaa ruokotonta saamattomuuttani --\nkoska meillä heinänkorjuu-aikanakaan kiiruut tulevat patapoudallakaan\ntaloon, ellei vasta taivaan saavien kaatamilla! -- soimasin omaa\nketununtani ja koipien ojentelemista laiskoiltansa silloin, kun jänis\non nipannut kuonon ohitse niin likeltä, että hajukarvoja kutitti,\nsoimasin ja kylvin suolankarvastelevaa omantuntoni ihoille, sillä piti\nminulla olla varoituksia vanhaltansa!\n\nMitäs olin nähnyt joku vuosi sitä ennen omin silmineni esimerkiksi, kun\nolin tullut tuliaisille Siwiään, kun Alastalo oli palannut viimeiseltä\nsuvireisultaan ja makasi ankkurissa kotolahdessa? Juu, saman Siviän\njuuri, silloin vielä ripillepääsemätön tytönheitta, ja saman Jannen,\nvuotta paria ehkä kolmattakin parempi pojankloppi, Alastalon uskottu ja\nkajuuttavahti puurissa jo monet vuodet, molemmat rinnatusten Siwiän\nmärssykorin partailla istumassa ja jalkovarsia heiluttelemassa ylhäällä\nrikissä ja puolimaston korkeuksilla! Eikös silloin jo kohta, kun\nkatselin alhaalta täkiltä, kuinka tuuli ylhäällä raittiiltansa\nhuiskutteli tytönhuiskan pellavaleteissä ja karttuunihelmoissa sekä\nhuljutteli ja humisteli poikaviikarin friskeissä meripojanharjaksissa,\neikös silloin kohta leikannut sydäntä pelko, että katsos perhanaa,\nmikä raikas pari, vaikka vielä puol'lapsia kummatkin, sopivat\ntoistensa viereen kuin kaksi marjaa samalla mättäällä: ymmärtääkös\nAlastalo varota tytärtään ajoissa, ettei joudu omalle rengille ja\nkajuuttapojalle? Käskinkin Evaldin silloin paikalla kiipeämään mastoon\nkolmanneksi, mutta olenkos sittenkään ymmärtänyt olla tarpeeksi valpas,\nja otinkos oikeaa oppia silloin siitäkään, että pari kohta, ja tytön\nrutto kiiliäisenä edellä, läksi vilkassa kieppaamaan saalingin sarvia\nkohden, kun näkivät Evaldin vanteilla: se meriorava taitaakin olla\noikea merimiehen tytär ja todellinen meripojan siippa pyydystettäväksi!\ntuumin ajattelematta, kun katselin täkiltä, hieman ehkä harmissani\nEvaldin puolesta, mutta enemmän kuitenkin virkistettynä veriltäni,\nhameen hiippaa ja kinttuparin vilskaa rikissä: olisin vielä vekanain\nijässä itse, niin koppina olisin rikissä minäkin, ja katsottaisiinpas,\nkumpikos kissanpennun korjaa, minäkö vai Jannen-kloppi, vaikka olisi\nvantustettava topin knuppiin saakka kapsiaisen jäljissä! tuumin\nvirmastuin tukan juurissani ja aloin jo silloin epäillä Evaldia, joka\nei kiivennyt kuin puolimatkalle saalinkia kohden, toisten molempien\nistuessa vieretysten saalingin sarvilla, Jannen ja Siviän, kummankin\npuolellansa mastonrunkoa, jalkopareja vallattomasti viipotellen,\nniinkuin varhemmin märssyllä, mutta nyt kahta raakaväliä korkeammalla\nja likempänä sinisiä yllänsä, puol'lapsia kumpikin vielä, neitosen\ntaimi ja miehen alku mastopuun humivilla, tukat tuljuvina, silmät\nsinillänsä, avarat edessänsä sekä ajan pielillä että ilman rannoilla!\n\nVoi turkasta ja totisesti, varotukseksi sen piti olla, parin\nsaalingilla silloin minulle, ja varotukseksi minä sen kohta\nymmärsinkin, mutta niin syntinen minä olen, että riuskasi siitä\nhuolimatta sydänalusia lysti, kun piti silmän näkemään nuoret\nraikkailtansa kuin pari kastepisaraista aamukedon ruoholehdillä, ja\nihon tuntemaan omilla hipiöillään samat tuulen helman hulmut ja sulhon\nviestit kuin tunsi parikin keinuvissa korkeuksissansa, ilmojen liehdot\ntuoreitten kasvojensa hereillä verillä! Ja voi messinkiä minun\nsydämessäni ja heikkouden hunajia verissäni, eikös hiipaissut,\nensiällin virheeltä, kirkonpenkissäkin sama hivelän sulka hyvän\nvoiteita sujahtaviltaan siihen paikkaan poven ihoja, joilta ihminen\ntahtomattansakin ilahtuu, kun hän näkee kaunista, eikös hiipaissut,\nsanon, kirkonpenkissäkin samana äskeisenä pyhänä lohdutuksen\npensseli, hiveltänyt leveimmiltä siveltimiltään koko sydänastian\nulkopuolustapintoja, kun ensi sieppaamalta lennosta otin neidon\nsilmäparin ja Siviän virkut suloisilla varkaanretkillä ja varovaisilla\nlinnunhypyillänsä kirkonkongin miespuolille ja senjälkeen huomasin\nnuoren huuliparin vissistä väväyksestä omalla puolella kirkkoa, että\nsiipivä olikin tutuilla teillänsä, ja västäräkkejä vaikkapa parittain\nlennon silloilla kirkossa! Kas vaan, entiset leikit vanhoillansa vielä\nmaailmassa ja muinaiset taidot elossa nuorissakin yhä! riemastuin\nheikoissa ja helposti lankeevissa miesverissäni ja viehtymyksissäni\nsekä hyväksyin, viaton, koko syntisen pelin, koska itse en enää niissä\nvehkeissä kirkossa istunut ja saarnaa kuulustellut, enkä kohta\nmuistanut Evaldiakaan ja omaa poikaa penkissä ja vieressäni!\n\nSokaistu minä saatan olla, kun vielä huikaisee silmää tytönsirkku\nsaalinkiraa'alla lentävin palmikkopiiskoin ja kullan huiskein auringon\nilmoissa ja sinisten helmoissa, ja sulillensa saattaa sydänkin juosta,\nkun vielä virittää veriä ilmestys neitovan immen hämyillä humivan\nkirkon ja uskallus rohkean silmäparin ujoilta salaavan silkin,\nmutta en minä ole lammaskaritsa ja kerittävä enkä sorkkalehmä ja\nlypsettävä, vaan kissankatti pikemminkin sekä villankaljulta että\nkynnen kraapaukselta, ja kaapa-eläin ennemminkin sekä kavion\nsieppaukselta että kavion takavasaralta, ja niinpä minä olen, nenästä\nkuljettamattakin ja ilman muiden ihmisten vaivoja, mies järkeni sekä\nkynsille että takakavioille silloin, kun tarve on ja pehmeät kintaat\novat riisutut käsistä! Ei koirakaan sitä leikiksi ymmärrä ja silloin\nsilittämistä selässänsä kärsi, kun luupalasta kiskotaan sen hammasten\nraosta, ja harjakset ovat karanneet härisijällä pystyyn niskassa!\nYmmärsin minä jo Siwiän kannella silloin, ja ymmärsin kirkonpenkissä\nmyöhemmin ja ymmärrän parastaikaa, että Alastalo katsoo laupiain silmin\nJannea, ja että Siviä -- niin, Siviä on tyttö-ihminen ja neitoverinen\nja Janne on merimies ja poika ja pulskiaskin, niin, auttamattomasti\npulskiaskin, pulskiaampi kuin Evald, kieltämättä, meidän Evald! -- että\nSiviä on heikko ja naispuolinen ja silmät lankeevaiset, kun on Jannesta\nhuuliparran paikkakin samassa huoneessa kuin hän -- mitäs huomasin\nsilloin kirkonpenkissä vuosi sitten ja mitäs havaitsin vielä täälläkin,\ntänäpänä vielä juuri äsken omin selvin silmin, kun oli totiprikka\ntaannoin tuotu saliin ja asetettu pöydälle ja flikka turhissa\nflikanajatuksissaan peilasi itseänsä (peili onkin, Alastalon Ranskasta\ntuoma ja Le Havresta kopeuksissaan ostama, tuo samanen tuolla korttelin\nleveissä kehissään ja muussa kultaplooran kukkasissaan, onkin\nripustettu korunkomeudeksi seinälle juuri valiten pöydän yläpuolelle ja\nsopivasti eteen, kun pöydän edessä seisoo), peilasi itseänsä,\ntytön-kipenä, peilissä, ja mallasi, niinkuin samojen kipenöiden tapa on\nja tyttö-ihmisten luonto, kun kuvansa näkevät vaikka missä\nkuvastimissa, toisen ihmisen silmäterän kuoripinnoissakin, mallasi\ntasoitteli tukkaansa ja silitteli sitä, mitä vissisti oli silitetty sen\nkymmenen kertaakin jokaisen haituvan kohdalta ja asetettu kunkin\nkellankarvan kurittomilta jo varhemmin tupakamarin peilin edustoilla\nennenkuin prikka oli nostettu käsivarsille ja salin ovi avattu ja tytär\ntullut ja talon korea kynnyksen tälle puolelle, mitäs havaitsin, sanon\nja kysyn, kun tytönkuva peilasi itseänsä peilin edessä, ja minä\nvahingolta katselin ja seurasin tarkasti: tukan tasoituksissakos silmät\nviipyivät ja toimen hommissa? ei sinnepäinkään! karkulaisina kulkivat\nja kevyt-mielen kengillä millä matkoilla livahtelivatkin peilin\npohjilla ja vastaseinän kuvastuksilla, ikäänkuin ei kukaan voisi\nhuomata mitään ja ymmärtää vielä enempää! Janne, Jannen viholainen,\nsamasen Jata-Fiinan pojankurki, minun muinainen kertainen\nkompastuslystini ja minun nykyinen kiusani ja elämänaikainen harmini\nsiellä istui ja kierteli viiksiruuvejansa kuin vasiten tällättynä\ntuolillensa juuri sille meriseinän kohdalle, jonka ilkosiltaan kuin\navatun kirjan lukupräntin piti selkosiltaan olemaan juuri peilin\npohjilta näkyvissä ja Siviän katseltavissa täysiltä tyttöihmeen\nsilmäparilta: sen minä vielä olisin voinut antaa pojalle anteeksi, että\nhän istui tuolillansa, sillä missä muualla hän olisi voinut istua kuin\npaikallansa, kun hän kerta oli Alastalon käskemänä salissa, mutta mitä\nvarten piti hänen istua juuri peiliä vastapäätä, kun sillä paikalla\nolisi voinut yhtä hyvin istua Evaldkin, ja mitä varten piti hänen\njälestäkäsin, ja kun Siviä oli korjannut silmänsä ja välkkyvänsä\nerehdyksiltä ja harhanretkiltä kotiin ja tukantasoitusten jälkeen\ntakaisin siivoille toimille pöydässä ja kainoille askareille lasien\njärjestämisissä, mitä varten piti hänen, Jannen, sillä hetkellä ja\njuuri kun minä parastikään vartioin häntä silmineni ja ymmärsin pelin\npeilissä taaskin niinkuin varhempana kertana kirkonpenkissä, miksi piti\nhänen minun silmien edessä ja minun selvästi nähdessäni ja julkisesti\nsivellä hivellä viiksihaiveniansa niin saastaisen onnellisen näköisenä,\nikäänkuin olisi hän korjannut huulikarvoiltansa talteen jotain niin\nmarjantuoretta ja tertturypäleen verevää, ettei ihmisen mieli oikein\njaksa todeksi uskoakaan semmoista medenmakua maistaneensa, ja ikäänkuin\nolisi ensi kertaa maailmassa tapahtunut sellainen elämän ihme ja se\njuuri hänen miekkosensa kohdalla, että tyttövarkaan silmäpari\nhuikentelee kilpasilla siellä, missä haivenoi oraksen varjoa nuoren\nmiehen huuliversoilla! -- ymmärsin jo varhemmin ja ymmärrän,\nparastikäänkin, niinkuin sanottu, että Alastalo katsoo laupiaasti ja\nSiviä haikianvärinöillä Jannea, samaa Jata-Fiinan Jannea, jota minä en\nviitsi ajatellakaan, mutta joka siitä huolimatta on osannut asettaa\nitsensä ja pahanhengen toimensivansa niin tarpeelliseksi isälle, ja\nkääriä saman itsensä ja noidutun, viiksekkään naamasivansa silopuolet\nniin likeltä ja niin tiiviisti tyttären sydänkerän lankoihin, ettei\ntoinen usko tulevansa toimeen merillä ja parkkiastioissaan ja toinen\npoviverissään ja elämänsä haahdessa, ellei samainen Janne ja vahingon\nvesa -- minun pinteleen ja pahanlykyn kylväjän vahingonvesa, jos\nlievästi kiroilen -- vahingonvesa, sanon, ja syystä sanon, vahingonvesa\nja karkujuuri! ellei samainen Jata-Fiinan Janne ja elämäni myrkky ole\nlongituudin räknääjänä logaritmilaskuissa isällä ja apella Atlanneilla\nja Spanjan matkoilla, ja latituudien levittäjänä sarsihameen\nvyötäisissä tyttärellä ja kapteenin-emännällä elämän Biscaijoilla ja\nyhdeksän kuukauden reisuilla!\n\nPukkilan pää alkoi kuumeta mitä kauemmin hän katseli, ja mitä\nkiivaammin hän ajatteli Alastalon supinoita Jannen, Janne Pihlmannin\nkorvaan meriakkunan ääressä. Pää puhaltaa ajatuksia kuin viskuri\nakanoita! koetti hän vielä asetella veriänsä ja malttaa mieltänsä,\nmutta silmää, silmien tikkuparia hän ei saanut irti kuiskuttelevasta\nparista: mistä juonittelevatkaan keskenänsä? tyrkyttääkös pappa jo\ntytärtänsä, vai laivaosaakos vain vävypojan pestiksi? Juoksee ensin ja\nliikaleivisköissään Langholman supatuksilla, niinkuin olisi\njuoksunpalkoissa omassa salissaan, ja senjälkeen saman kyörin ja\nhöyhenen hypyin, -- kahdentoista leiviskän höyhenen hypyin, --\nkahdentoista leiviskän höyhenen hypyin ja hyllyvin! -- pojan,\npojanvesan ja jonkun Jannen korvanjuuriin ja salaisille? Mistäs\nsuhistaan: laiva-osista varmasti! ja tungetaan poikaa, narrataan\nällitön pojankloppi enempiin kuin akitsee tyyrin palkastaan vaivainen\nja tyhjätasku! Kirjoita nyt puoli määrää enempi kuin muut pienemmät, ja\n1/32 osa, kun Pöylit ja Jäderholmit jaksoivat ainoastaan 1/64 osaa!\nkuiskuttelee pahan kieli ja käärmeen leuka toisen korvaan, toisen\nkorvalehtiin, takapuoliltaan vielä kuivaamattomiin, sen näen Alastalon\nsilmistä, jotka ovat niin rehelliset ja niin vakuuttavat kuin ikinä\nsilloin, kun hän syöttää pahinta pajunpalmikkoansa köytenä\nmeklariketuille ja paatuneille Salmanassareille ja rahtiriksien\nryöväreille haminoissa! Voi pihaus, etten syntisemmin kiroa, surku\ntulee nuoren miehen ja nuolemattoman penikan puolesta, joka nyt on\nvasikanjärkineen ja ymmärryksen maitimätineen sen leipojan ja taikinan\nvanuttajan kynsissä, jonka hiertimillä kivikin joskus näyttää rupeavan\ntuntemaan rukouksen tarvetta raesaumoissaan ja lakialvokaatin hikeä ja\nheikkoutta ja omantuntonsa piessä prosessiriidassakin ja vastapuolen\npalkoissa keräjillä! Narraa vielä vissisti pojan ja vanuttamattoman\nvantuksen enempiin ja isosempiin kuin sääty ja siivous suvaitsee ja\nJata-Fiinan Jannelle sopi! Olenkos minä mikään Mooses ja noita, ja\nminulla Mooseksen sauva koputtelemaan vuorensyrjät sylkemään vettä tai\npenninkiä siellä, missä mitä puuttuu silloin kuin sen aineista\ntarvitaan? Mistäs hemmetistä ja pirunpihdin raosta minä ne setelit ja\nrahan väärtit kiskon, jotka tarvitaan, jos julmettunut nyt on julkea ja\nJanne muitten tyrkyttämänä kirjoittaa parkkikirjaan täyden pienimmän\nkapteeniosan ja päällikönpestin ja 1/32 merkin, ja minun on\nkiriskurkussa ja kukkaro hirressä kirjoitettava Evaldille ja pojan\nnimiin ainakin sama, ellen piruksi itseäni pistä ja paranna numeroa!\n\nPukkilalla oli totisesti tosi sydämessä, ja kauluksen tärkkirihman\nkiristys nuoranhampun tuntuinen kurkun ympärillä, kun todella nyt\nJanne Alastalon rinnalla lähti meriakkunan edustoilta kävelemään\nkirjoituspöytää kohden. Janne oli nuori mies riuskaimmassa\nmeri-ijässään, ja vesillä tottunut ripeisiin kääntymisiin silloin kun\noli naakelin vyyhtimiltä samassa tuoksauksessa oltava rikin\nrikkaillakin ja kärppänä raakaköysillä keikkumassa, eikä siis\nPukkilakaan nyt kerjennyt nielemään montakaan tyhjän kulausta kurkun\nilmaa vatsoihinsa, ennenkuin oli silmänpleikistä silmäinpleikkiin\ntapausten kanssa, niinkuin ne tulisivat tapahtumaan, ja Janne istui\nedessä pöydän vieressä totena niinkuin puukon tutkain ja teräksen sini\nsikateuraan kurkun tuntumilla! Selkeä luja katse pahuksella on! täytyi\nPukkilan vieläkin tunnustaa, kun läheltä katseli, kuinka Janne Pihlman\nkokosi silmänsä paperiin edessänsä ja samassa jo kohotti kynän varren\ntelineeltä käteensä. Noilla näkimillä noista kasvoista ja noilla\nvalppaan akkunoilla noista järjenpytingin päätypielistä katsotaan ennen\ntoimen alkamista ja hihavarren liikuttamista paikka etukäteen tarkaksi\npaperilla kynän juoksuille ja ilmanrannan piste vissiksi merillä\nkompassineulan torkoille, ennenkuin kumpaakaan päästetään liikkeelle ja\nliukkailleen, kynänterää vastuullisille valkoisen petollisille ja\nkölinpujaa vielä vastuullisemmille vetten viekkaille kavalille, mutta\nliikkeellä ja juoksunnuoteillaan ne saavatkin suihkia vapaan hilkkaasti\nvaollaan, kumpikin valloillansa kurissa ja silmäin siimassa, toinen\nsiliöillään ratilinjan tarkoilla, toinen viistäviltään keulapuun\npiukassa kurssissa! Nämä ajatukset tulivat vasten tahtoa ja tarkotusta\nja sulasta perisynnin heikkoudesta ja veren eksymisistä Pukkilan\nmieleen, kun oikeastaan ensi kertaa tapahtui, että joutui näin likeltä\nja kasvon juonista kasvon juoniin näkemään Jatafiinan poikaa; ja\nennenkuin pääsi järkensä ohjasperiin kiinni häälähti merkillinen\nhyväntahto ja suopuuden hulaus niillä paikoilla ruumista, missä\ntykyttää, kun joskus tulee armo jotakin ja toisen ihmisen puolesta:\nnuorukainen oli auttamattomasti raitis pojan hedelmä ja hyvin\nonnistunut omena!\n\nPukkila pelastui kuitenkin niin nopeasti mielensä viettelyksistä ja\najatustensa lankeemuksista, ettei hän melkein itsekään niitä kerjennyt\nhuomaamaan, sillä Jannen jälistä, vaikka vähän myöhästyneenä oli pöydän\nvierille nyt jo saapunut Alastalokin, ja ähisi siinä, niinkuin hän\nolisi tarvittu vahdiksi ja pännän paimeneksi paikalle! Nyt läähkytään\npaularihmoilla ja tullaan katsomaan, kuinka langat juoksevat\njuontenpelissä ja -satimissa! oli uusi ajatus jo haukkana kynsillänsä\nPukkilan silmissä, ja äskeisistä mielenpehmiöistä ja tilapäisistä\nhattaranhaituvista enää jäljellä vain kuin pilven siekaloitu riepu\nkaukana laskutaivaan alamäessä, jota luodetuuli pyyhkii sen vietävän\nkyytiä loitommille metsän latvojen taakse muuten silkosen selkeiksi\nlaastuilta ja teräksen värisiksi vaihtuneilta ilmanpieliltä. -- Ei\nkenenkään tarvitse tietää, mitä minä äsken pojasta ajattelin, ja että\npotkasi sydänpesässä ylpeyden pursto kuin mänkivä lahnan vonkale\nkatiskakarsinassa! hätisteli Pukkila koko edellisen mielensä luotansa\nja oli raitis taas kuin kiiskinen meressä piikit pystyssä ja hauen\nhaisteltavana. Ei nyt ollut aikaa muinaisiin ja pannukakkulättyjen\nmaistelemisiin: nyt oli pidettävä pöydän päässä silmät varsilla ja\nkorvalehdet kahtena tratinläpenä!\n\n\"Kolmaskymmenestoisen osanko minä nyt sitte kirjoittaisin, setä!\" Janne\nPihlmannilla oli kynä koholla, kun hän teki tämän nöyräniskaisen\nkysymyksensä vieressä seisovalle Alastalolle, kysymyksen, jonka\nalttiudessa ja samanaikaisessa valmiudessa eritoten sen viimeinen sana\nviilsi ja raapi sitä, jota Pukkila uskoi sydämekseen. Vai niin omaisia\njo ollaan ja yhtä pesää, että sedätellään, vaikka kysyjä ja noudesilmän\nnostaja on Janne ja Jata-Fiinan piikapoika, ja vastaaja ja neuvonarmon\npuhisija Alastalon kapteeni ja äveriäs Mattsson! Jokos sormuskaupat\novat tapahtuneet talossa ja vävynsiemen sormimassa appipapan lompakon\nnyörejä, ovatko löysillä? kidutti Pukkila ilmankin jo riittävästi\nrääkättyä kärsimyksen keräänsä ja sydänsäkkiänsä. Pojan ja Evaldin\npuolesta sai tässä kärytä kuin silakka hiilustalla paistuvalta\nkyljeltään!\n\nAlastalon vastaus Jannen velvoittavaan, vaikka luottamukselliseenkin\nkysymykseen ei viivähtänyt muuta kuin sen sekunnin ajan, jonka hän\ntarvitsi kootakseen sanansa lyhyimmästi tärkeimpään niinkuin asioissa\npiti ja rahakysymyksissä oli tarpeen. \"Niinkuin sinulle jo kerkesin\nsanomaan, niin keskustelin äsken vielä uuden kerran Langholman kanssa\nasiasta ja hänen mielensä on sama kuin minunkin, jonka tunnet. Kirjoita\nsinä kuudestoista osa vaan, niinkuin puhe on ollut, kait siitä toimeen\ntullaan. Ellet omastasi saisikaan kohta aluksi kokoon, niin eiköhän\njoku keino keksittäne: Langholma on takanasi niinkuin minäkin!\" Tämä\noli tyvenesti laskettua puhetta ja riittävää rohkaisemaan kenen\nhyvänsä, mutta Alastalo vahvisti vielä ja lisäsi kehoitusta, vaikka\nentistä matalaa puhettansa vieläkin matalammalla äänellä -- ei\nkuitenkaan niin matalalla, ettei Pukkila olisi sitä kuullut ja\nnoukkinut senkin koko sen riitelevässä karvaudessa korvaansa! --\n\"Merkitse kuudestoista osa vaan, on parasta vastaisuudenkin varalta,\nettä sinulla on omast'takaa riittävä osa parkissa: se on Langholmankin\najatus!\"\n\nPukkila oli kalpea mies ja pleiki nenänpäästä pöydän päässä, mutta\nJanne Pihlmannin silmät olivat välähtäneet, kun lyhyt kuraus Alastalon\nyhtä lyhyessä kurkussa oli ilmoittanut, että hän oli sanonut\nsanottavansa. Eihän Jannen kynä nyt kauvoja siekaillut kädessä, ja\nnuhjus hän olisi ollutkin mieheksi eikä itseänsä, ja sama virkkutukka\npojanvesa, joka Alastalon rannassa muinen ja engelsmannien aikaan\npelasti pitäjän sokerit ja valehteli silmät umpeen ja järjen\npuomiseilin pyyhkimille tulli-Blombergillä, nuhjus hän olisi ollut eikä\nfriskiä itseänsä ja pitäjän parasten uskomaa tulevaa parkinpäällikköä,\nellei näiden sanojen hengissä ja tämmöisen rohkaisun palkaksi, \"Janne\nPihlman\" olisi syntynyt paperille kuin pyyhkäisemältä ja samassa\nvedossa myöskin rohkeiltansa ja kuin louelinnun viistolaskuin veden\nkeikkumille päättävä kynänpiirto, jonka selkeästä käsialan juoksusta\nPukkilan oli, tahtoiko hän uskoa silmiänsä vai ei, luettava, että\nJata-Fiinan poika oli nyt kirjoittanut parkkilaivasta kuudennestoista\nosan omakseen.\n\n\n\n\nKahdeskymmenestoinen luku.\n\nLuku, jossa Pukkila edelleen kärsii sieluntuskia ja tuntee\nhengenpeukalonsa puristetuksi kuin ruuvipenkin pihtiin, mutta jossa\nlopulta kuitenkin Evaldinkin osa tulee merkityksi parkkikirjaan ja\nEvaldistakin parkkiretari, niinkuin Jannesta, vaikka lopulta sittenkin\npienempi.\n\n\nOn turhaa sanoa, että hiilihangon nieleminen kurkusta alas on työläs\ntaito ja harvan miehen suorittama rehellisesti ja muualla kuin\nmarkkinateltassa, mutta nyt oltiin Alastalon salissa siinä ihmeen\npaikassa, että se, jolla tällä haavalla ja Janne Pihlmannin\nsujautellessa viimeistä vetoansa ja lenkinkiehkuraa parkkikirjaan ja\nnimikirjoituksensa ja osamerkintänsä jälkeen, oltiin siinä ihmeen\npaikassa, että se, jolla tällä haavaa ja Jannen noustua työnsä\nsuoritettuansa tuolilta ja pöydän vierestä nuoreen varteensa ja\nseisomaan, oli silmät ällissä sekä ymmärsi katsoa ja pitää vahtia\nympärillään, niinkuin juuri esimerkiksi Alastalon Mattsson\ntavallisestikin ja eritoten tänäpäivänä ja asioissa ja omassa\nsalissansa, että hän, jos sitä sitte vasiten ja vahingon sihdiltä\nkurkisteli, tai muuten vaan viattomana sattui huomaamaan, että hän nyt,\nkun Jannen 1/16 osa oli alastomana numerona parkkikirjan paperilla,\ntoistaiseksi ja tähänasti, Alastaloa itseänsä ja Jannea lukuunottamatta\nvain ja ainoastaan Pukkilan lukemana, että hän nyt, Alastalo, Pukkilan,\nsamaisen Pukkilan kasvoilta ja koko miehestä sai elävin silmin ja koko\nnäöltä katsella, mitä väkeä ja työtä ihmiseltä kysyy, kun joku\ntosiasiassa on saanut pränsthakan kurkkuunsa, ja koko hangon varsi\nolisi nieltävä ja saatava näkyviltä, ennenkuin kukaan huomaa ja äkkää!\n\nSurku olisi miehen prässiä, ellei räätti istuisi niin ansiosta\nkiduksissa! ajatteli Alastalo suopasydämin siinä aivonkulmassaan,\njossa vielä oli harmin häkää jäljillä varhemmista riidan\nkahinoista ja jahnauksista päivällä ja äskeisestä keskenjääneestä\ntörmäyksentapaisesta ennen Siviän tulemista saliin ja totivesikannun\nilmestymistä laattiapalkeille Härkäniemen eteen, ajatteli siinä\nkaunaisessa aivonkulmassaan, jossa oli vielä äkää tallella ja piikin\notaa retarinaapurien varalle ja alinomaisen Mustansa kehujan ja\nriitinkien saivartelijan osalle, lisäsikin vielä karvasta samasta\nsarvesta ja ajatteli, että yskiköön nyt, koska yskittää ja maksetaan\nantimista! ajatteli näin jossakin ahtaammissa päänsä kulmanurkissa,\nmutta viisaammissa pääkuorensa kamareissa Alastalo kuitenkin jo oli\ntoimellisemmilla sihtailuilla, ja harkitsi samanaikuisesti, kun soi\ntoiselle kaiken pillerinmakean ja raudankarvaan, minkä tämä ikinä\nsai mielenmakuihinsa ja järjenkurkkunsa väärään nieluun Jannen\nparkkiosasta ja kahdeksannen osan puolikkaasta -- tahallansahan hän ja\npakitarkoituksella ja juuri Pukkilan kiusaksi ja kuultaviksi ja korvan\nrääkkäyksiksi hän oli uuden tarpeettoman kerran äskenkin ramariikannut\nJannen korvaankin samaa vahvistuksen saarnaa ja neuvon lääkettä, jotka\nJanne vanhaltaankin ja viimeksi akkunavierisiltä rohkaisuilta hyvin\ntunsi! -- harkitsi samanaikuisesti ja voimalla viisaammissa ja\nmahtavammissa pääkuorensa kammioissa, millä kurin vehkeellä Pukkilakin\noli tämmöisen räpän ja opetuksen karvastelun jälkeen taas suostutettava\nleppyneeksi mieheksi salissa ja siliäksi sonniksi muitten\nsiliäkarvasten sarvisonnien joukossa. Ymmärrettävää se, että silakka\npihisee, kun sitä hiilustalla kärvennetään, ja että ihmiselläkin ja\nPukkilalla tuntuu pläsissä latuskaiselta, kun odottamatta törmäsee\nnenineen ja esiluineen päin seinää ja kovan tyrmää siellä, missä toivoi\nluulotteli olevan vapaan kulun ja selvän paseerireitin pukspröötin\nedessä! Tietää sen kuin kirjan präntiltä ja avatulta lehdeltä luetun,\nmitkä jahdit Pukkilalla ovat mielessä Evaldinsa puolesta, ja ymmärrän\nminä, että hänellä nyt kihisee nahoissa ja turkaset hyppelevät sekä\nverissä että ajatuksissa, kun lukee, eikä saa silminensä muuttumaan\nsitä, mitä Janne juurikaan on kirjoittanut paperille, mutta ovatkos\nihmisen meinat ja mielenpyräykset paljoakaan sen pahempia ja otettavat\nsen paremmaksi jumalansanaksi ja vakavammaksi todeksi kuin varsan\nviskelyt ja vikuritemput ennenkuin se on valjastettu ja aisoissa ja\nasetettu ohjasperiin! Ei varsalle suututa, vaan sitä pidätellään\nkuolattimista, kunnes kaapat ovat selvät raville, eikä ihmisellekään\nturhan taitse vihoja kanneta, vaan annetaan hänen rauhassa ravistella\nliiat kiimat harjoistansa, kunnes juhta on järjissänsä ja raitis\nvetoon! En minä varsaani opettaessa ohjaksissa kuumene, vaikka joskus\nviuhasenkin piiskansiimaa ilmassa kehoituksiksi ja varsakorvan\nmuistutuksiksi, ja vielä vähemmin minä aremmissa ja miestenvälisissä\nvaarallisissa ketään pystyjaloille ärsytän ja Pukkiloitakaan\nkarkuhulluiksi huimin! -- \"Etkös sinä Evaldille olekaan ajatellut\nkirjoittaa parkinosaa laivaan?\" kysähti samassa peräti tasainen ellei\nlähimmin ihmettelevästi kummastunut mies Pukkilalta, ja melkeinpä\nsaattoi Pukkila pöydän päästään lukea loukkaantunutta moitteen sekaista\nsiinä tehostetun vakaassa silmäparissa, joka nyt oli Alastalon\nluotettavimpaan fasuunaansa asettuneista kasvoista luotuina häneen.\nKehoituksen vakuutusta oli sivelty siihen silmäparin katseeseen niin\nkermataaleen paksulti viilipunkassa ja niin voikellan läämälti\ntätitalon nisukakun vehnäsviipaleella, että Pukkilankin oli kesken\nmielensä riidan ja väkevän ristivedon silmänräpäyksessä kavahduttava\nvarovaiseksi ja kylmäkärkiseksi jokaiselta ajatuksensa nirkolta.\n\nOlikin totisesti tullut Pukkilalle tulinen, tutkaimen terävä kohta\nsydänmunaskuiden eteen paikalla, kun pää oli selvittänyt\nauttamattomaksi asiaksi sen, että nyt oli kloppi -- en pahemmin pojan\npahusta ja julmettunutta nimitä! oli hän ajatellut kesken\nkiivastumisensa -- kloppi ja Janne kirjoittanut, huuditonkin, keskellä\nparasta päivää ja hänen selvien silmiensä edessä parkkikirjaan\niltikseen ja prikulleen saman osan kuin hän itsekin, kirjoittanut,\nvarsanalku mieheksi täysvalakan vieressä ja variksenpoika aidalla\nemävariksen rinnalla, kirjoittanut pelkältä alastomalta kiusalta ja\nAlastalon tyrkyttimiltä tarkalleen ja pahankurkisesti juuri tismalleen\nsaman kuin itsekin ja vanhempi ja vaikka isäksi sopiva ja lisäksi\nlaivanpäällikkö ja Pukkila! Niin oli ensi pistämältä leikannut ja\nviiltänyt mielensydäntä ikäänkuin olisi suoniin kaadettu varikuumaa\nvettä kiehuviltaan juoksemaan ja kihisemään tai kuin olisi tulista\nrautaa väännetty sisukunnissa. Jata-Fiinan Janne ja Petter Pihlman\ntoistensa verroilla parkkikirjan plarilla ja Alastalon entinen\nrenkipoika merkitsemässä saman kuin Pukkilan isäntä: jo semmoista\nnauravat kaikki pitäjän tiaisetkin ja tirskuvat varpusetkin joka ainoan\nharmaan seipään päästä koko maaherran läänissä, niin että mistäs tämän\njälkeen enää julkeaa ajaa Mustansa kanssa maantielläkään! Ensi\nmustumilta silmissä ja järjensäärien sätkymiltä päässä ei ollut\nmuistanut ajatella Evaldiakaan ja poikaa, mutta senjälkeen oli kurkkua\nkiristänyt kuin olisi ryövärin käsi kouristanut kaularinnuksissa:\nmistäs nyt ja kiven kyljestä ne rahat kuoritaan, että minäkin kirjoitan\npojalle osan ja käsken Evaldin pöydän viereen merkitsemään sen minkä\nJannekin, sen ainakin ja vähintäinkin, minkä Jannekin, muinainen minun\npapumaavarkaani minun pellollani, jonka minä kyöräsin saralta metsään\nirvistelemään minulle aidan takaa kuin ilveksen penikka oksalta, jolle\nei kalikankappaleellaan ylety?\n\nPukkilan kulmakarvat olivat karanneet korkealle otsalla ja sierainläpät\nlevittyneet levottomina haistelemaan ilmaa, kun silmät urkkivat ja\nvilkkuivat ympärille ja ajatukset vilisivät ja suistuivat päässä,\nikäänkuin avatun veräjän ahtimilla lammaslauma karkumenossa\nhätäytyneenä ja poukkoen, toistensa ohitse pakkautuen! Evaldille on\nmerkittävä kahdeksas-osa, kahdeksas-osa, jumaliste, vaikka se olisi\nnoukittava pirun silmästä! piirteli ajatuksissa kuin pitkäisen leimaus,\nja järki vauhkotteli menossansa kuin läähkyvä koira ketun kinterillä\nkieli pitkänä ja mako maata viistäen. Pukkila tuskin jaksoi pidätellä\nitseänsä ja pysytellä istumassa, suoraa päätä karaamatta pystyyn\ntuoliltansa ja saman tien ja tukan tuiskein sieppaamatta käteensä Janne\nPihlmannin -- senkin käenpojan ja piikaplantun: olisi edes huomaamatta\nja ennenkuin pahus oli säärillänsä pöydän edessä potkaissut pentelettä\npöydän alatse koipivarsiin, niin että nyt syhyisivät piipuissa Pukkilan\nmakeat ja saappaankorko terveiset! -- sieppaamatta, ennenkuin oli\npöytään kerjennyt, Janne Pihlmannin hellittämää kynänvartta. Rahan\nriivattu, minkä pirun kynnen alta ja kenen helvetin klahvin kidoista\nsitäkin kierinkäisen karkulaista ja povitaskun topninkifylliä nyt\nsieppasi, kun sitä kiiruussa tarvitsi ja pikaan kuin vinku penin\nkurkusta ketun kantapäillä ja häntäviuhkoilla! Silmät harittivat ympäri\nsalia ja päässä takoi kuin tusinan vimmatun vasaran iskemiltä.\nLangholma? Suu kuin lukittu aitan ovi nälkävuonna, silmien katse kuin\numpeen painetun lakikirjan uhka keräjätuvan pöydällä nahkapärmissään!\nKrookla! Krookla?? Kasvot kipistyneet kuin kuukauden leilissä maannut\npiimä, silmien tikut kuin haavaa sorkkiva puukon nirko! Rehellisyys,\nkun siitä vaatekerrasta pukee ylleen ne munteeritilkut, mitä ihmisellä\nsitä lajia taattiverkaa ja herrasta on perintösäästöissään\nkoukuissansa, alkaa Langholmassa kummallisesti tuntua napittamattomalta\nedestä, koin kynimältä niskapieliltä ja lyhyttromppuiselta\nsäärinilkoissa, ja ennenkuin huomaakaan, niin kliputtelee rehellisissä\nrevärssi-asioissakin ja vilpittömissä velkakirjan kirjoittamisissakin\nLangholman edessä silmiään, niinkuin olisi poikanen vielä\nja rippikouluiässä ja tavattu parhaassa edespääsytaatissaan\nkananmunavarkaissa! Ja viekkaus, kun siihen taattiin hankitsee itsensä\nja menee asioille Krooklan pytinkirytäskän vielä rytäskäisempään\ntupakamariin, niin sekin prameus alkaa tuntua riisuttavalta roitilta\nniskoissa ja varistettavilta höyhenhepeniltä turhuuden purstoissa, kun\non aikansa kuunnellut narinoita Krooklan vastahakoisissa suupielissä ja\nvielä vastahakoisemmissa klahvin saranoissa ja oppinut ymmärtämään,\nettä raha on penninginkovaltaan alastonta plootutavaraa, jota lasketaan\nlantti erältään, ja inträsti silkkaa sormin pideltävää totuutta\nniinkuin hamppunuora hirtettävän kurkussa, jonka solmu ei aukee, vaan\nliukuu kiinni kuristukseen päin!\n\nAjatukset jauhasivat vimmatusti kehillänsä Pukkilan päässä,\nniinkuin orava neljällä käpälällään kierinhäkkinsä kehrässä,\njonka puolat pakenevat sitä kiiruummin takapussikkain taakse, mitä\nvinhempään etupussikkapari niitä sieppaa edestä kynsiinsä! Elleivät\nomanpitäjäläiset usko, niin vieraspitäjäläiset ymmärtävät! Isonpitäjän\nisännät? Talinkorven Omensaari? Maat semmoiset, että Langholman pellot\novat torpparin vainioita rinnalla ja häpeevät omia sarkojansa!\nKetarsalmen Hyrklä? Navetassa hännänpäitä roikkumassa kuin\njoulukirkossa kynttilöitä pystyssä! Siellä tunnetaan, kuka tulee, kun\nMusta ajaa portista, ja tiedetään, kuka reestä nousee, kun Pukkilan\nkapteeni supinnahkasissaan kirvottaa vällyjänsä. Kaksi renkiä jo\ntallista juoksemassa hevosta hoitamaan, Mustaa suojiin ja heinille, ja\nisäntä itse käsi sojolla kuistin edessä, taattikuistin, ei tupakuistin,\nsalikuistin edustoilla käsi sojolla vastassa, kuistin ovet selällään\nhänen takanaan, kun itse astelee pihamäkeä ylös ja akkunoissa on joka\nruudussa nenänpäätä latuskaisena ja silmäparia kyttäämässä, kun\nkapteeni kävelee ja turkin helmat heilahtelevat. Muhkeata on astella\naurattua tietä, vieraan varoiksi vielä lapioidenkin levitettyä ja\nluudalla lakaistua, supintihuvaa siperiankarvaisena turvallisena\nniskoissa, mustanverkaa englanninsilkosena sujaviltaan varsiryntäillä\nja jaloissa ryssännahkaiset päällyssaappaat, Tukholman tekoa ja\npakkastiiveiksi napitettuina ja nyörättyinä säärystöiltä. \"Terveiset\nLontoosta ja Amsterdamista!\" kajahuttaisi jo kaukaa mannerlaiselle ja\nkinnaskäden pudistelemisen jälkeen puhisisi turkeissansa kuin paras\nAlastalo ja lihavampikin mies portaan jyrkkiä noustessansa maalatuilla\nkuistinrapuilla ja isännän käsi leipovana ja kehoittavana selässänsä.\nEmäntäkin vastassa ja kohisemassa tampuurissa: 'vai Pukkila itse\nmatkoilla ja Pihlman reisuilla, mitäs Lübeckistä kuuluu ja jaksaakos\nMaijastiina hyvin, kun nyt saataisiin turkit yltä ja mies kirvotetuksi\ntuluupeista, niin näkee kotipitäjäläisiäkin taas' -- Hyrklän emäntä on\nmeidän pitäjän Vuorenpään tyttäriä -- 'ja minä juoksen keittämään\nkahvit ja kuumat suuhun, Maijastiina käärinyt kuin kapaloihin!'\npuhelisi, ennenkuin saa solmut auki ja vyösärpit kierretyiksi uumain\nympäriltä ja niskojen takaa: 'onpas Maijastiina sinusta joskus\ntykännyt, kun on virkannut viitsinyt sinulle villalangoin ja morsiamen\najatuksin pelkästä rakkauden vikkelyydestä sormenpäissään tuommoisetkin\nkolmensyllän virstat ympärillesi kukkakruusuin ja korttelin leveyksin!'\npakisi ihmettelisi silläaikaa kuin sujauttaisi emännän käsin\nvikkeliltään kokoon koko riimin kauniiksi keräksi ja valmiiksi, kun\nvieras taas lähtee: 'kahvit minä juoksen pistämään valkealle, kun tuli\nraari vieras!' laskettelisi vielä ovelta, kun katoo pois ja minä\nkävelen isännän edeltä saliin. Salin keskelle johdetaan, keinutuolille\nistutetaan, samalle, 'jolla kerta istui muinen Ristikylän paroonikin,\nlaamanni-vainaa, muistat', istutetaan keinutuolille ja isäntä keikkuu\nja häärää, Hyrklän papa ja isorikas, 'mitäs vieraalle ja meripitäjän\nsuurille!' kohisisi ja puhelisi, 'trontti kai suuhun ja tupakan tyvi\nleukaan niinkuin paroonillekin muinen odotellessa ja kahvia\nkokotellessa!' pakisisi ja häärisi klahvinsa edessä, avelisi laatikkoja\nja koukkisi sisuksia, 'hapanta suuhun' laskettelisi, 'vaikka havannaksi\nsinä sen korjaat, joka tunnet maailmaa ja tiedät sananparret, ja\nhavannaksi korjasi sen paroonikin, ennenkuin kopeloi kouriinsa\nprimabruunaa, samoja ruskean hirsiä, tästä samasta askista, joita\nsinäkin nyt pitelet, paroonivainaa ja laamanni: oli sattunut\nvaununpyöristä falskaamaan ohitse ajaessa akselimutteri ja istui äijä\nmeidän salissa ja keikutteli samalla keinutuolillakin kuin sinä nyt,\nsen ajan kun vaunut korjattiin pajassa, ja odotettiin kökötettiin\nmeidän Miinan kahveja, niinkuin nytkin odotellaan kokotellaan,\n'likipitäen ehtaa havannaa!' kehui rojotteli ja puhalteli savua kuin\nheinänolkea suupielistään ja oli isoinen ja armollinen, sikaarin\nryökäle tornintankona sormien välissä ryöhäämässä: 'niin kirpeä\nnenänlemuihin ja niin miesmäisesti karvaan makuinen suuhun, että\nmelkein ei kaipaa omaa piipunvarttansa kotohyllyltä leukapieleensä!'\nkehui kun kuljetti sikaarin savupäätä suitsumillaan verkaksiltaan ja\nnautinnokseen sieraintensa ja hengenahmintensa huokumilla ja alla ja\noli ihminen niinkuin minä ja sinä ja muut tupakkamiehet, vaikka olikin\nparooni ja laamanni herrojen parissa ja ammatiltaan. Näitä minä\ntalletan klahvissa ja lukon takana, että on talossa tauluun ja leukaan\npistettävää niillekin, jotka ovat liikkuneet isosissa ja tottuneet\nparhaisiin ja joiden suihin ja sormenloviin ei mallaa muu\ntupakanvärinen ja karvaanmakuinen, kuin semmoinen, joka on noukittu\nnäppiin pitsipaperista ja silkkirihmojen keltahepenistä, ja jota\nlaatikonkansista vahtaavat ulkomaan mamsellien kuvat kultamaalissa ja\nhempukan ploorassa! Mistäs maailmannurkista sinä taas viimeksi olet\npalannut ja mitä rahalasteja seilannut kappelin puolelle ja\nkototalteen? Joku kaupunki kuuluu sinun juttujesi mukaan olevan Lübeck,\nvieläkös sinulle siellä rahaa tyrkytetään enempi kuin julkeat kotiin\nlaahata, niinkuin minä kerta takavuosina sanasi ymmärsin muinaisilta\ntalvimarkkinoilta palatessa, ja markkinapuheilla istuttaessa Humikkalan\nkestikievarin peräkamarissa muidenkin meidän pitäjän isäntäin kuulten?\nEivätkös teillä silläpuolen Tuurveden jo pian ala pohjimmaiset rahat\nmädäntyä laareissa, kun päälle ja päälle vaan kootaan entisten niskaan!\nMe täällä tongimme suvet savessa, niinkuin te kulaatte puolellanne\nmeressä, ja saamme viljaa, minkä saamme, niinkuin te rahaa, minkä\nkehutte, mutta vilja syödään kyrsänä ja kuluu eikä jää pahentumaan, kun\nsensijaan minun on ihmeteltävä, mihinkä te lopulta joudutte rahoinenne,\njoka ei kelpaa nieltäväksi, ja jota ei sentään raskitse pelloillekaan\najaa niinkuin muuta väkevyyden voimaa! Kukas teistä silläpuolella on\näveriäin, sinä pitkä, vai Alastalo paksu, vai Härkäniemi selkäleveä,\nvai tunnonpuntari ja munaskuiden tutkija Langholma leukavaakoineen ja\nförmyntarisilmineen? Sinä luotolaisista kirkkaiten kurkkusi selvität ja\nylin kanttori olet pöydässä, kun on puhe lasin vieressä ja Humikkalassa\nmastontopeista ja tonnitynnyreistä ja loggirihman solmuknupuista, ja\nmannerlainenkin saa pärjätä korviinsa Hullit ja haminat ja\njakolikviidit ja lompakonpakat jakunvuorien vahvistuksina niin\nvilistämiltä, että pelkän kestikievarin takakamarin seinäpaperit\nalkavat neljästyksessä huimia silmissä nopeammin ympäri kuin järki\nomassa päässä, ja että minunkin tykevyiseni mies saa iskeä näppinsä\ntuolinsa sivupieliin ja lujasti, jotta puhdissa pysyisi perseentumppi\nainakin raittiina paikoillaan laudoilla, vaikka pää ja muu ruumis\nkiertäisivätkin mitä hiivatin polskia hyvänsä tallukoillansa: piru ja\npelimanni sinä olet mieheksi ja kapteeniksi ja mannerlaisenkin silmissä\ntosi-Baabeli ja mastontorni markkinoilta palatessa!' -- Pukkilan\nkuvitukset katkesivat tähän, eikä hän muistanut, mitä muuta oli\nsenjälkeen Hyrklän salissa tapahtunut, kun emäntä oli tuonut kahvit ja\nvedet sisään ja rommit sekotetut, sillä hän ymmärsi kesken ajatustensa,\nettä matka Hyrklään taitaisi velka-asioissa sittenkin olla turha\nensinnäkin senvuoksi, että millä taidolla ja turkasen manööverillä\nhänen nyt piti päästää tuulen muhkeudet ja muut pultaanin puhtaukset\ntähän asti ehkä hieman liikaakin pullistetuista seilituukeistaan\nlöysemmille ja koota pyyhkimet rikissä siihen lakoon ja sellaisiin\nsiivonlaskoihin, jotka sopivat ja olivat otollisia Hyrklän salissa\nsille, joka siellä liikkui lainananojana ja velanpyytäjän\nkarahtäärissä, ja toisekseen senvuoksi, että olikos hän lopulta täysin\nvissi siitäkään, mikä Hyrklän ajatus sittenkin saattoi perimmiltään\nolla hänestä itsestänsäkään, pitikö häntä pilanaan ja puhui tyhjän\nkehuja, vai tarkoittiko tyhmäntosia ja oli yksinkertainen?\n\nJuuri tässä ajatuksen kulmassa ja näissä mielenmurron täpärissä ja\nluovinkääntymillä hänen törmäsi korvaansa Alastalon hyväntahdon\nvoiteilla sivelty kysymys ja hivelän rekistereihin tällätty ja\nviritetty muistutuksen huomautus siitä, että Evaldillekin olisi nyt\naika ja tila kirjoittaa osansa parkkikirjaan, jos sitä ja semmoista oli\najateltu. \"Etkös sinä Evaldille olekaan ajatellut kirjoittaa parkinosaa\nlaivassa!\" Juuri siihen nuottiin pitikin kysymyksen olla asetetun ja\njuuri sillä odalla pistää korvaan: rääkkäsi ja riiteli sitä pahemmin\nkalvoissa ja sisuksissa, mitä lauhiaampi oli naamamunan pito ja mitä\nsäyseämpi niskanyhän noike äänen taritessa karvauden tippoja ystävyyden\nlusikassa toisen nieltäväksi! Mene tässä kirjoittelemaan parkkiosia\npojalle, kun raha on samassa sihdissä kuin tulavuotinen jäniksenpoika\ntämävuotisen pyssynmynninkin edessä! ajatteli ensimmäinen ajatus,\nkurkun niellessä tyhjiä, ja seuraava kiukutteli jo Alastalolle silmän\nkarsailta: kelpaa sinun nyt olla sojon ja sopuliiveissä, kun on parkki\nmelkein pärjättynä paperilla ja vävypojalle -- luuletkos ettei\nvähistäkin nuoteista veisua ymmärretä täysvirreksi! -- vävypojalle\nkatsottu päällikönposti parkkilaivassa valmiiksi! Taputtelemisen\nläiskyttelyt ymmärtää ja tasoittelun viimeiset silittelyt leipäkullan\nkumoilla, kun on kaakku syntymässä emännän kämmenten alla ja komean\nkättelemiltä komea pyöräytetty valmiinhiipoillensa leivinpöydän\nlauteille, mutta mitäs sivelyjä ja taikinantaputuksia tarvitaan\nmiestoimissa ja miestenvälisissä asioissa, kun toinen kukko laulaa\nkiekaansa toisen kukon kumotulla kropalla, ja minä saan maata\nhöyhenissäni ja sätkiä varpaitten alla ja Alastalon-painoisen\nhelttaharjan tallaamana! 'Ajatellut Evaldille parkinosaa, minä?' Sitä\nnyt vielä piti kysyä ja sivellä ystävällisyyden sulan kärjellä voiteen\nmyrkkyä haavoihin, jotta minä karvastelusta ymmärtäisin jokaisessa\nsärkevässä luussani ja jokaisessa nahattomaksi nyljetyssä ajatuksessani\nitseni pitkin pituuttani maahan läimäistyksi ja armon kantapään\ntallaamaksi ja surkusanan puukonterän pistämäksi arimmissa ihoissani ja\nnivuksissani! Evaldille parkinosa nyt Jannen nimen jälkeen, kun Janne\nratia ylempänä on kirjoittanut parkkikirjaan tasaisen ja täyden 1/16\nosan, pyöreän kuudestoista osan koko parkkialuksesta? Älä laula liika\nkirkkaasti kuitenkaan vielä: voi kukollekin kierähtää tulpaksi kurkkuun\nkesken kirkaisua papu, joka ei vielä ole nielty ja silloin tulee\nkananyljälle yskä! ajatteli Pukkila Alastaloon kyräten ja koetti\nlohduttaa itseänsä edes vahingonilon toivolla, vaikka kuinka heikolla.\n\nRaateli kuitenkin sydäntä enemmän kuin itsellensäkään tunnustaa uskalsi\nja ajatus kiili kuin hiiri umpimutkan kolossa hakien sitä rakoa, josta\nnyt oli pelastuttava kissanpussikan kynsiltä. Krooklaankin, Krooklan\nMikkeliin palasi silmä vielä, vaisu silmä, ennenkuin mitään sanoi,\nhiiskaisi sanaakaan, tai vilkaisi puolella silmälläänkään Evaldiin\npäin. Entäs sittenkin, jos kävisi viikolla Krooklassa, seilaisi\nsluupilla Krooklaan, ja kävisi puhelemassa Mikkelin kanssa? Mikkelin\nkanssa juuri, Mikkel oli kirjoittanut ainoastaan 1/32 osan, vaikka\nolisi hyvin voinut kirjoittaa saman kuin Langholmakin ja Alastalo,\nkahdeksas-osankin, eikä klahvi sittenkään olisi tullut tyhjäksi!\nKlahvi? Pukkilan kurkussa alkoi tuntua ahdistuksen kaltaista: hän tunsi\nKrooklan klahvin! Siellä oli kaksi revärssiä jo ennen tallella häneltä,\ntoinen pienempi, lasikuistia varten omaan pytinkiin, -- olisi saanut\nsekin taatti jäädä aikoinaan myöhempään, niin ei olisi sitä revärssiä\nsiellä, mutta kun Alastalollakin oli kuistissansa värjätyt akkunalasit!\n-- toinen vähän suurempi, se oli Uskon pykäystalvelta, että sai\nprikiinsä vähän paremman osan kuin itse jaksoi, olisi sitäkin saanut\njonakin vuonna ja jonkun vuoron lyhennellä maksella tiensteistä, jos\nolisi raskinut, ja niin olisi sekin pienempi nyt ja helpompaa saada\nMikkeliltä lisään, mutta kuinkas rahoja käsistänsä jätti, kun ne kerta\noli saanut kokoon ja haltuunsa ja itsekin tarvitsi ja piti pysyä\nrinnalla siellä, missä toisetkin ja säärivartiset, ja ottaa pitkiä\naskelia siellä missä joku toinenkin mies ja Härkäniemi -- kaksi\nrevärssiä siellä oli samassa klahvissa, ja tiesi inträstien\nkiristyksiltä joka syksy, että ne tallessa olivat ja talteen jäivätkin,\nkun korko oli korjattu lukon taakse ja klahvin avain solahtanut\nMikkelin housun taskuun. Alkoi jo aivan kuin haista nenässä sama\nkipistynyt tunka, minkä niin hyvin tunsi koko Krooklasta, tupakamarista\nniin hyvin kuin ulkoakin. Jo metsäkin, kun sitä käveli ja tuli\nihmisistä Mustankorven halki Krooklan huhdille, eikös jo sekin ollut\nkuin hapan sieraimiin, kun sitä asteli ja hyppeli loikiskeli\nalhomättäältä alhomättäälle siellä, missä pitkospuut olivat lahonneet\nsuossa, kun ei uusia oltu raskittu kaataa sijalle! Mahdoton metsä, susi\nvarmasti juoksisi leinin koipiinsa, jos olisi järjetön ja yrittäisi\nsamalla hönkäyksellä juosta laidasta laitaan, niin tihuvakin\nkarvaisimmilta paikoiltaan, että ketullakin taitaa olla katsomista,\nennenkuin keksii, mistä kuono on pujotettava, kun eteenpäin olisi\npäästävä ja jäniksen kinttuihin! Semmoinen metsä, traakkitorneja\nhirsipuiksi, eikä ihmismäisiä honkia enää, että kymmenen parkkia siitä\nhakattaisiin, jos Alastalo pääsisi metsään -- Alastalo! mahtanut on\nmiesparan laveoissa liiveissä revellä, kun on astellut loikkinut hän\nvuorostaan ähkynyt Mustankorven pitkospuilla kävelemässä Krooklaan\nkysymään Mikkeliä parkinosakkaaksi, mahtanut on revellä ja kaivella\nkylkiluitten varjoissa äijällä, kun on ollut syhyvin silmin ja vielä\nsyhyvämmin tuntosormin katseltava kymmensyltäisiä polkutien varsilla ja\ntiedettävä, että niihin solaviin ja pantteri-aineisiin ei kajoo, ei\njumalan eikä pirun kirves niinkauan kuin nykyisen Mikkelin pää on\npystyssä, ja parta, vaikka ohutkin häälymässä hänen sammaleisessa\nleuassansa, on mahtanut revellä, sanon, vaikka suon minä kaikki suolat\nja pippurin makeat hänen sydämensä alastalolaisiin nahkoihin\nkirvelemään! -- semmoinen metsä, sanon, että synti on minunkin\nmielestäni ja happamen haju sieraimissani, kun kävelee kinttupatikassa\nvirstan selkää virstan selän jälkeen ja koko ajan kiduttaa itseään\nsillä ajatuksella, että sallitaankin jumalan viljan ja honka-aineen\ntuolla tavalla lahota hyödyttömänä juurillaan ja humista latvoineen\npelkkien varislintujen tarpeiksi Mustankorven sydämissä! Ja tulikos\nmieli keviämmäksi, kun alkoi metsä harveta ja näkyä talo kitupeltojensa\nkeskellä, harmaa ränstynyt rakennus korven kupeella, korsteenipiiput\nkumpikin kallellansa, rapninki varisseena tiiltensaumoista,\nakkunalaudat maalaamattomina, joku niistä irtautunut naulauksestaankin\nja pudonnut lahoamaan seinävierustalle, salipäädyssä akkunatkin jotkut\nrikki ja tupotut pahnasäkeillä ja kattopäreillä sadetta vastaan!\nPukkila näkee ajatustensa taipaleilla itsensä jo porstuassakin,\nporstuan kolisevilla lankuilla, jotka joistakin liitoksistaan ovat\navautuneet ja korjaamattomina lonkkuvat askelten alla, nostaa kuluneen\nmäntyoven kuluneen rautalinkun ja on jo tuvankin puolella, harmaan\nsurullisen avaran huoneen kylmin sammunein liesin ja oksakyhmyille\nkulutetuin laattialankuin, joiden saumoissa on sormenlevuisia\nriisterakoja irvistelemässä. Tietää hän vanhaltaan, että tupakamarin\novea on avattava, jos tahtoo ihmiseläväistä nähdä arkitalossa, josta\nkaikki ovat töissä ja pelloilla, ja tupakamarin puolelle hän meneekin,\npimeän, himmeän, matalalakisen huoneen, jonka ainoa akkuna antaa\nsuoraan korpeen, siellä isännän tietää tapaavansa pitkänään ja\nvaatteissaan sängyssä, koipiparin liikakyynärä lykättynä seinäsängyn\njalkopäähän lautapäädyn ulkopuolelle viisaritikun torkoille. 'Vai\nsinäkös sieltä olet taas tulemassa, vaikka inträstiaikakaan ei vielä\nole langennut?' alkaa paha-enteisesti narista äänenkaltaista siitä\npimeästä huoneen ja sängynnurkasta, jonka hämäristä silmä ei vielä ole\nerottanut sääriparin omistajaa, mutta jonka peitoissa järki arvaa\nKrooklan Mikkelin parran olevan liikkumassa ja puheenkerran kärinöillä.\nSillä aikaa kun itse haistelee ryssän lehden sakeata käryä ilmassa ja\nmuuta kipistynyttä tuttua huoneen paksussa hengessä sekä totuttaa\nitsensä senverran näkemiseen, että huomaa isomahaisen klahvi-piirongin\nvanhalla paikallaan ja entisillä tylyillä umpisillaan omassa\nnurkassaan, siirretään jalkovarret sängyn päädyltä verkaksiltaan ja\nkiireenpidotta roikuksilleen sängyn laidoille ja takkuinen pääknuppi\nilmestyy pimentojen helmoista vähitellen niihin valonhilvoihin, joita\nsaita akkuna korven kohduilta pienten ruutujensa säästetyiltä\nhämähäkinverkoilta raskitsee tuhlata ja tunkemalla siivilöidä huoneen\npaksuihin. Torkottaa sieltä jo käsivarren kyynärääkin melko matka ja\nkämmenen pihti myöskin näkyy valmistelevan tervehtimisen kouraisua, kun\nverkaksiltaan väännytään seisoalle sängyn rytiseviltä ja pää pysähtyy\nnousemilleen tasalleen sillä kohdin kamarissa, missä laen lauta hipoisi\npään kaljuja tuumaakin pitemmällä miehellä: talossa ei ole isopapan\nisänkään aikoina tuhlattu turhuuksiin ja laenkorkeuksiin tuumankaan\nhaaskomittaa sivu sen välttämättömän, minkä Krooklan isäntäin tietty ja\nsuvussa peritty ja tosin runsaanlaiseksi tunnettu luitten venyväisyys\nvaati ja mies sääripariensa nokassa tarvitsi ilman tilaa yläpuolellensa\nrumiluksen kehittääkseen koko mittansa lakea päin pään kuitenkaan\nkolisematta kattoon. 'Onkos kniippa tällä erällä nipistämässä vatsaa\nvai kukkaroa vai kumpaakin, kun vieraisiin ja viinoille tullaan\nkeskellä arkiviikkoa ja tuorstain selkää?' on seuraava varoilevan\nvakoileva kysymys, kun tervehtimiset on pidelty ja käsiä tyrkätty\ntoisiinsa vuosvälin takaa, visu silmä suorittaa samassa vieraan olan\nylitse epäluuloisen retken piirongin klahvin ovelle vastakkaisella\nseinällä, olisiko avain sittekin vahingolta jäänyt suulle: siellä ovat\ntallessa talon rahat ja viina. Housuntaskussa, päältäpuolinkin\npidellen, avain kuitenkin on, niinkuin pitääkin ja aina Mikkelillä on,\nja sopii sovittaa itsensä rauhassa ja leukaleppoisena istumaan nilkun,\nmaalaamattoman ja vähän liika korkean tuolin nenään, vähän liika\nkorkean, ikäänkuin olisivat muinaiset Krooklan isännät olleet\npolvisääriltään vielä nykyistäkin pitkäluisempia. 'Mihinkäs sinä nyt\ntaas rahaa tarvitset, kun taas täällä juokset?' on tätä lähin tiheä ja\nasioita likelle menevä ja melkein kuin liivin taskuja pitelevä\nkysymys, kun vieraskin on hakenut huoneen toisen tuolin alleen ja\nistunut päähänsä pöytää, nilkun longahteleva sekin jaloiltaan ja\nmaalaamaton pinnoiltaan, niinkuin isännän tuolikin, ja niin pieni ja\nvajakyynäräinen tiloiltaan, että jos sille ihmeeltä olisi ilmestynyt\npullo ja sen viereen pikari isännänpuolelle, niin olisi pöytä ollut\ntäynnä, ja katsella olisi saanut oliko sillä enää paikantilaa ja\nvieraanvaraa missään toiselle pikarille vierasta varten. Ei siinä\nkamarissa ja niiden kahden riipan edessä, jotka pikemminkin olivat\nkaksi ruostunutta rautahakaa kuin silmäpari ihmisen päässä, vieraan\nluonto rohkeaksi päässyt nousemaan, jos hän tiesi lainahommissa\njuoksevansa, ja yskä tuli uljaammallekin, ennenkuin asiatansa alkoi\ntavata. Selkänsä takana tiesi vanhoilta käynneiltä ja Krooklan\nentisiltä avauksilta, että klahvin sisuksissa seisoi toisella puolella\nisomahainen viidenkannun viinapullo, jonka pulputukset olisivat\nsaattaneet rohkaista vaikka tusinat Taavetit tanssipäälle, mutta siitä\ntiesi puhe pitäjällä, että se oli semmoinen aviovaimo ja vihkimorsian\nlukon takana, jonka suilla ei koskaan ollut suihkanut muun miehen parta\nkuin Mikkelin oma nuuskanhaiseva, ja toisessa nurkassa mustakylkinen\nrauta-arkku, kuperakantinen lipas kolmessa armottomassa lukossaan ja\nneljännestuuman paksuissa terässeinissään. Oli sekin silmien edessä ja\nkorvien kuullen avattu joku surkea ja nöyryyttävä kerta, lukot\nvingahtaneet kolmelta näpsäimeltä auki (ne lukot olivat ainoat\nvoidellut ja rasvatut paikat talossa!) kolmelta näpsäimeltä, kun osasi\nviljellä avaimia (vaikka vieras olisi saanut samat kolme avainta\nkäsiinsä -- jommoista kevytmielisyyttä ei sentään ainoallekaan\nKrooklalle ollut koskaan tapahtunut edes viinan villissä -- vaikka\nvieras siis olisi saanutkin vahingolta samat avaimet käsiinsä, niin\ntuhdata hän olisi saanut kokonaisen jumalan päivän arkun edessä eikä\nenempiä rikastunut kuin mitä turhaa hikeä olisi juossut otsalta ja suu\npäästellyt kirouksen lempoa hyödyttömissä kopeloimisissa: säpet olivat\nsorvatut sillä pirun taidolla ja hienoudella, että ne aukenivat\nvietereiltään vain salaisessa ja ainoastaan Mikkelien isästä poikaan\nopetetussa ja omana tietona säilytetyssä avaimen käyttämisessä ja\njärjestyksessä!) oli avattu joku surkea ja nöyryyttävä kerta lukkojensa\nnäpsäimiltä velanpyytäjän edessä, raskas kansi sälähdellyt saranoillaan\nauki ja ladotut setelipinkat häämöttäneet silmään rautakidan\nmustista kohduista: raskas, rämeä rauta-arkku kipistyneen klahvin\nsopessa ja mustakylkisen putelin pullottavilla vierillä! Siellä\nrauta-arkun maossa, kolmen lukon varmassa turvassa ovat entisetkin\npaperit, molemmat kovan lykyn arkinkirjat kuin peukalopihdit ja\nhengenpainajaiset visusti tallessa laskoksissaan syvimmällä\nteräskirstun pohjalla ja setelipinojen peitoissa valmiit noudettaviksi\nesille ja nostettaviksi lokerojensa sälisevistä pimennoista vain\ninträstipäivänä, jolloin harmaa paperikin poikii almanakan merkiltä ja\nKrookla kamarissaan korjaa koukeroisin hämähäkin sormin kaappinsa\nkohtuun vierasta rahaa kuin iilismato ikeniinsä himottua ihmisverta!\nPukkilaa puistatti kylmä väristys selkää ja kouraili säälimätön käsi\nkuin luusormi kurkkutorven helliä, kun hän kuvitteli itsensä taaskin\nistumassa asioissa Krooklan kamarissa ja kuulemassa Mikkelin kärinää.\n'Vai minun perintönikö ja minun hikeni rahoilla sinä poikinesi meinaat\nrikastua? Sinun ja sinun poikasi kasööriksikös minä olen pestattu\nKrooklan isännäksi? Raskitsinkos itsekään kirjoittaa prameampia\nparkkiin kuin sen, minkä varat suuttivat ja köyhä kukkarostaan kaivaa?\nKaiketi kukko kroppansakin samalle riu'ulle jaksaa vääntää kuin mille\non häntäpurstonsakin lentänyt keikkumaan, ja kaiketi poikasikin sen\nitse maksaa, minkä itse on komeasti kirjoittanutkin! Vai vesiin\npaiskattavaako ja meren kalojen ruokaako sinä poikinesi luulet minun\nklahviini talletetun? En minä köliin usko jalan vertaa sen keulakärkeä\ntuonnemmaksi, enkä vetelän peltoon sen alla ja edessä enempää kuin\nminkä pirskettä saan korjatuksi kukkarooni sen pärskeistä, mutta taloon\nminä uskon sen peltojen laveudelta, ja savenalan tunnustan päteväksi\nvaikka velkakirjan kruntipohjaksikin: älä siis jaarittele Evaldin\nlaiva-osista panttina -- ne voi niellä haiji kitaansa ja valaskala\nvatsoihinsa, ennenkuin minä niistä killinkiäkään kintaisiini saisin! ja\nmiksen silloin olisi voinut yhtä hyvin kirjottaa samoja tikkuja omiin\nnimiinikin ja omiin riskeihini? -- vaan puhele vakavia niinkuin miesten\nkesken praakataan ja pistä paperin alustoiksi savea, talon savi, oman\nPukkilan savesi, niin silloin on paperin alla jotain tukevaa ja\nkirjoittaminenkin luonnistaa ja varmaa jää vissinä meille kummallekin\npalkaksi ja uskonkappaleeksi, sinulle rahan kovaa tyhjään näppiin\npelkän kriipustamisen vaivan ja vaivaisen paperin palasen ja lapun\nhinnasta, ja minulle manttaalisifran savenlujaa tynnyrinalottain\nklahvipiirongin pieniin ruumiin paljaan lakkasinetin paimenilta ja\nkruunun lakivasaran paukuttamilta! Kiinnitetyn lainan ja saviin\nankkuroidun minä annan, niinkuin tiedät, mutta kölillä juokseviin ja\nveden sylkiin mene lainaamaan rahaa minun pierultani vaan älä minulta!'\n\nPukkilan korvissa narisi aivan kuin hän jo todella olisi ollut\nistumassa Krooklan tupakamarin kitisevällä tuolilla asioissaan ja\nKrookla puhellut tavallisiansa, ennenkuin hän itse oli kypsä ja oma\nniska löyhtynyt tarpeellisen nyökkäyksensä lannistuman ja oma huuli\nnupissut suostumuksen välttämättömän amenen. Se vielä olisi täydestä\ntapauksesta puuttunut, että olisi nähnyt ja omin, ahdistetun pelon ja\nnöyryytetyn toivon vaiheilla taistelevin silmänapein katsellut, kuinka\nMikkel, mitätön mies ja pelkkä nenänpään lisä muuhun joukkoon muissa\noloissa ja vieraitten salinnurkissa, mutta iilismato ikeniisi ja ahma\nkurkkuun omassa tupakamarissaan ja oman klahvinsa saranakitinöitten\nkuulumilla, kuinka Mikkel viimeinkin kahmii vasemman housuntaskunsa\npohjia ja nahkasiima ensin ja sälisevä avainkimppu senjälkeen kiskotaan\nnäkyville verkaisista taiteistaan: kenen on ikinä nähnyt muun kuin\nkurjen suomitulla ja konihevosen maanantai-aamulla laitumilta\ntaksiviikolle talutettaessa kihtaavan sääriään niin saidasti kuin\nKrookla, kun viimeinkin on velkakirja sovittu, korkopenninki riidelty\nja matka alettu laattioilla tupakamarin tuolilta klahvipiirongin\nnurkille: raskitseekos visukinttu edes askeleitaan astella täysiksi\nvirstavartaistaan, kun sydämen riidellessä linkutellaan päin sinne,\nmissä klahvin kohduissa ja saalispesän pimennoissa ahneuden pääpiru ja\nitaruuden pikkuruhtinas istuvat kykkivät vahdinpidossa samoilla\npinkoilla, toisen ja väkevämmän vihtoessa ja ryöpytellessä\ninträstisetelien itsesikiävää paperipyryä ilman lentoihin niin paksuin\npaakoin, että silmiä sakensi, toisen ja kituisemman koukistaessa\nkymmentä laihaa kynsipäätä niin kitsaasti kootun turviksi ja saadun\nsuojiksi, että sormennäppejä jäykisti pitämisen suonenveto!\n\nPukkila oli ajatustensa ahdistuksessa vahingolta luimistellut\nmuurinnurkkaakin kohden: siellä samainen Krookla istui samaisin\nnaamoin, kuin kotonansakin ja tupakamarissaan, sama, kvarttituumaa\nliika pitkä nenäorsi killumassa kasvojen etukantissa, ja samat,\nnekin korttelin mittansa liika pitkiksi onnistuneet sääripiiput\nsaapasvarsissa, välillä muu ruumis, joka ei tuntunut olevan muuta, kuin\nkokoon lykättyä huotrankoteloa, josta lykkäsi vartta lakea päin\nuskomattomat määrät, kun mies nousi tuoliltaan ja jäsenilleen\nseisomaan! Totisesti, kesy otus ja vaaraton oinaslammas täällä ja\nnuhjus muurinnurkassa, mutta katti ja karvainen tiikeri, jollei pahempi\nelävä, kotonansa ja tupakamarissansa ja lainarevärssin teossa klahvinsa\nvieressä, pirua jokaiselta vartensa tuumalta, ja sitä tuumalukua on\nhänessä paljon, kun laskee myöskin sääret ja käsivarren luut mitoiksi,\nja samaten nenäorren venyneet paikat! Pukkila alkoi olla perillä siitä,\nettä kolmannen matkansa laina-asioissa Krooklan hän lykkää mieluimmin\nsiihen almanakan päivään, jota ei Helsingin horisontissa tunneta, ja\nettä, jos sittenkin on sitä ennen pakko paatin pesti näissä asioissa\nkiinnittää Krooklan siltakarkkuun, niin kai silloin samoin vaivoin ja\nvähemmin karvasteluin nylkee itse itsensä ja sielunsa ihot varoilta\nvalmiiksi jo ennen kotoa lähtöä!\n\nPukkilan alkoi silmissä iskeä vuoroin mustaa vuoroin punaisen kipunaa\nikäänkuin olisi puskenut pää-otsa seiniin, mistä yrittikin lävitse!\n'Etkös sinä Evaldille olekaan ajatellut astelemisen varaa parkkilaivan\nkansilla!' kysyy pähisee pirun perimätön ystävällisyyden ihroissaan\nkorvan juurissa ja on olevinaan vilpitön ja viattoman-nöhkivä kuin\nkaljuinen isokarju karsinan pahnoilla! Mistä helvetistä nyt rahat ja\nminkä kivenkyljestä tuohet: Petter Pihlman ei ole ennenkään ollut\nihmisten pilkkana! Ajatukset pysähtyivät kuin äkkitäräykseen!\nPilkasmäen metsä Vehkasuon partaalla omalla maalla! Melkeinpä läjäytti\nnyrkillä otsaansa, paukautti kämmenpohjalla omaan kumisevaan\notsakuoreensa, tyhjään kuin riisuttu saapas sängyn vieressä tai munan\nkuori aterian jälkeen. Pitääkin läähkiä kuin hullu koira kieli\npitkänänsä kylät ja pitäjät, kun omassa takametsässä ja Pilkasmäen\nrinteillä tuuli harjaa havunhumisevaa niin syntisen tihuvaa kuin\npalmikoistaan päästetty tukanpaksu nuorella päälaella neitosen\nsukimilla! Tukka leiskahti Pukkilalla ja sieraimet tuiskahtelivat:\npitääkin ihmisellä ja viekkaallakin ajatukset päässä joskus istumaan\nlaskoksissa kuin kokoonkäännetty linkkuveitsi, vaikka ovatkin\nkaraavinaan karsinassaan kuin tyhmä vasikkaliuta, ja hakevat turhaan\nveräjän läpeä siellä, missä aita jo makaa maassa ja loikittavana!\nOlkoot isoisia Isonpitäjän isännät, minkä saumat ratkeematta kestävät,\nja kipistyneitä kappelin Krooklat, minkä ihoissa on krymppiä, minä olen\nPukkila, ja Pukkilan rannassa kevääksi tapulipinoa ja palkinveistettyä,\nminkä kaupungin porvari vain jaksaa rahalla maksaa ja minä mies\nlatomaan silkkaa uutta ja laskuttamatonta kruunun seteliä pöytään\nsiellä, missä toiset muut, Langholmat niinkuin Jata-Fiinan Jannetkin\nlukevat rypistynyttä lautaan ja laatikkojen haisevia!\n\n\"Tules Evald tänne!\" Pukkila ei kerjennyt enempiä ajattelemaan, kun jo\nseisoi tukka huljalla pystyssä ja vihtoi kahdella kädellä, sekä\noikeallansa että vasemmallansa Evaldia saapumaan, ja kiireltä.\n\"Kirjoita tuohon, minä olen katsonut paikan, osotan sormella, tähän\nsopii!\" lateli hän, kun Evald vielä oli lähdössä tuoliltaan. \"Ala\ntarpeeksi vasemmalta, mutta älä liiaksi vasemmalta, älä niinpaljon,\nettä on rivoa, Jannen Johanneksessa torkottaa potkasee J alahäntineen\nirstaasti ulos reunan liepeille ja on vilhiä katsella toisten\nvanhempien ja tasaisesti aljettujen nimien järjestyksessä!\" toimitteli\nPukkila lähestyvälle Evaldille ja vilkasi sivullekin Alastaloonkin,\nhuomasiko tämäkin kärjen hänen viimeisissä sanoissaan ja Jannen\nnenättömät julkistelemiset nimensä ja etukirjaimensa levittelemisissä\nparkkikirjassa.\n\n\"Tuohon, istu tähän ja ala tuosta!\" sanoi hän, kun Evald jo oli\npaikalla ja Pukkila vetänyt tuolin hänelle valmiiksi ja torkottanut\netusormellaan kohdan parkkikirjassa, josta pojan oli alotettava\nkirjoituksensa. \"Kirjoita molemmat nimet, Evald Basilius!\" neuvoi\nhän, kun Evald oli saanut noukituksi kynänvarren käteensä. Poika oli\nnöyrä tässäkin asiassa ja tottelevainen niinkuin oli tottunut ja\nniinkuin täytyi, ja alkoi kirjoittamisensa niinkuin oli käsketty.\nMoitteettomasti nimi alkoi syntyäkin paperille käsialalla, joka ehkä\nei ollut niin friskin rohkea ja sujavanselkoinen kuljetukseltansa kuin\nsen olisi sopinut ja oikeastaan pitänytkin olla Jannen -- tosi\ntunnustaen -- koko harjavan ja kuin meren ilmoja nokkavasti muistelevan\nnimikirjoituksen jälkeen ja alla, mutta joka sentään oli jokaiselta\nkirjaimeltansa niin huolella vedetty, että jälki oli kesyä ja\nkuuliaista, niinkuin harjattu tukkakin päälaen niskoilla, ja lenkkien\nbrodeeri niin kärsivällisesti tikattua, ikäänkuin olisi mamsellin\nsormenpää ollut ompeleilla työssä: Evald Basilius Pihlman oli\ntäystodelta vaikka sironverkkaan muodostumassa parkkikirjaan Pukkilan\nisänsilmien vartioimilta vaikka varoomiltakin.\n\nVasta kun etunimet jo olivat valmiina paperilla ja ylpeyden tunto\nmelkein kihosi vesikarpaloa silmänurkkiin oman pojan tehdessä työtä ja\nitse katsellessa pojan nimeä parkkikirjassa pojan selän takaa, vasta\nsilloin ja kun enää puuttui täydestä nimestä ainoastaan Pihlman\npaperilla, vasta silloin huomasi Pukkila, ettei hän vielä ollut\nitsekään täysin perillä, mikä osa nyt todella oli pojalle kirjoitettava\nja mitä hän käskisi Evaldille, kun nimi oli kirjoitettu täysiksi.\nTietysti kiusasi mahdottomasti, kun katseli Jannen julkeutta\nparkkikirjassa, ja omin silmin vielä uuden ja selvemmän kerran luki,\nettä auttamattomasti oli täysi 1/16 osa merkitty samasen Jannen ja\nelämän kiusan -- kymmenen minuutin työ muinoin ja nykyinen koko\nelämänijän kiusa! sadatteli hän sydämessään ja katui entisiä -- elämän\nkiusan nimiin, kiusasi vietävästi ja kuiskutteli kuin paha korvan\njuuressa ja viekoitteli: jumaliste Evaldille 1/8 silloin kun äpärälle\nja puolipojalle 1/16! kuiskutteli ja viekotteli niin tihuvasti korvan\njuurissa, että oli kuin verenjuria olisi vetänyt ihmisestä irti! Mutta\nlopultakin ja vihoviimeiseksi: raskitsikos hän sittenkään ja todella\nkirveineen ja miesliudoilta täysheilumille Pilkanmäen metsiin,\nraskitsikos sen paremmin isän päiviltä säästettyyn metsään, kuin\nraskitsisi Pukkilan saveakaan velkakirjaan, Krooklan-kaltaisten\ntyrkyttämiin? Pukkila huomasi itse, että edessä oli, kun pari kertaa\noli vielä kerjennyt nielemään sylkemänsä kurkusta alas, uskomattoman\nkova paikka. Tosissansakos hän olisi niin kevytmielinen, että pistäisi\nmetsänsä panttiin, ja kirjoittaisi pojalle, Evaldille, joka kuitenkin\nsentään on vain poika, eikä paljoa mitään, kirjoittaisi pojalle tässä\npyräyksessä täyden parkin kahdeksanneksen? Nyt ei ollut karpalon\npyöriäisiä silmännurkassa kiusaamassa, mutta sensijaan monta ja\npusertuvaa otsan punertavilla helmimässä! Vähän minä voin, hiukan\nkaataa Pilkasmäessä, harvita metsää, sieltä täältä ja tihuvammista\npaikoista, mutta koko metsän? leikkaisinkos kurkkuni, tämän oman laihan\nmutta lihallisen kurkkuni ennenkuin päästäisin kirveen koko Pilkasmäen\nmetsään? Ja mitäs ajattelee Langholmakin, jos minä ajan isosesti\nEvaldin hänen rinnoilleen parkkikirjassa -- hevosen ja Mustani\nkanssa minä saan ajaa vierille ja sivutsekin kirkkomatkalla, ja\najankin, pahusta! mutta asioissa, laiva-asioissa niinkuin talon\nmanttaaleissakin: pysy kauniisti takapeilin takana, niinkuin\nkirkonpenkissäkin kuorissa, ellet tahdo näpeillesi Eframien\nsilmäsiimasta, että muistat! -- mitäs ajattelisi, sanon, tulisi pian\nLangholmana sormipystyssä minunkin viereeni niinkuin äsken Haukisten\npojan, Haukisten kelvottoman pojan, ja sanoisi konteeraisi minullekin,\nsanoisi matalaan kukaties, ja korvan viereen neuvoen, mutta niin\nkuitenkin, että joku kuulisi, luultavasti koko salikin, koska silloin\nistutaan visusti ympärillä ja kuunnellaan kahdella korvalehdellä, kun\nLangholma tulee sanomaan jotain ja nylkemään nahkaa keltäkin, sanoisi\nkonteeraisi, eikä korottaisi ääntänsäkään mainitessaan, niinkuin laita\nkyllä onkin, vaikka kuka täällä semmoisia sanomisia ja opettamisia on\npyytänyt ja semmoisten tarpeessa on, mainitessaan, että parkista ei\nenää ole jälelläkään kahdeksatta osaa kirjoittamatta ja merkittävänä ja\nettä Evaldille ei siis semmoista osaa enää riitä: joku tyhmä ja\nLahdenperä saattaisi semmoisen sanan ja oijennuksen nöyryytyksen\njälkeen ruiskahtaa nauramaankin, ja holotella yksinkertaisuuttaan koko\nhirnansa saliin, niin että harmaat seinätkin tärisivät tapettiensa\nvarjoissa! Selkeän käsialan juoksun poika kuitenkin on saanut ja\nhyvässä kirjoitusopissa ollut! tunnusti Pukkila sittenkin kesken\nmielenkarvauttaan katsellessaan paperille Evaldin olan ylitse, ja tunsi\nedes jotain lohdutuksen hyvitystä särkevässä sydämessään.\n\nEvald oli saanut kirjoitetuksi koko nimensä paperille ja nostanut\npojansilmänsä odottelevasti Pukkilaan ja isään. Katsoo norkottaa minuun\nkuin leivänpalasta huulenhörppiinsä kokotteleva lammasuuke, eikä itse\nliikuta ajatusta tukkamättäässään enempää kuin täi koipiansa tervassa!\npurki Pukkila, kun ei sanansaivareen piraustakaan sopinut päästää\nhuulilta, vaikka ihminen halkeisi liivisaumoiltaan, edes ajatuksenäkää\nja puhumatonta pippuraa tällä haavaa ja näissä asiain kulmissa melko,\njollei kokonansakin syyttömän poikansa ja Evaldinsa vielä syyttömämpien\nniskavillojen ruskeankiekuriin, joilla oli se kova onni, että ne tällä\nnikamalla olivat lähimpiä rohtimia Pukkilan tuleniskevien edessä. Eivät\nhiuskarvat kuitenkaan kärventyneet, tihuvanpaksuja kun olivat ja\ntuhmantietämättömiä, mutta ihme oli, ettei sydämen kukkaro korunut\nkekäleeksi Pukkilan rintakorissa tai ratkennut vaivainen kuin palasen\npirstoiksi pinteiltään, sillä niin sytenä poltti ja sutena söi\nepätiedon liekin kirpi ja voimattomuuden raatohammas samaista\nkivunkerää kylkiluitten porotuksilla! Tietysti olisi nyt ollut\nkirjoitettava kunniankin vuoksi ainakin sama osa pojalle kuin Jannekin\noli kirjoittanut, Jata-Fiinan, niin! Jata-Fiinan poika juuri! mutta kun\nasian ajatteli kovasti ja katseli sitä silmävalkuaiseen semmoiselta\nkuin se silmänvalkuaiseltaan näytti, niin saikos, totisesti, saikos hän\nomaansakaan ja omaa kuudestoista-osaansa maksoon, ellei kirvestä hiottu\nja palkkia veistetty Pilkasmäen rinteillä ensi talvena enemmän kuin\nsydän ja tunto kesti?\n\nMitäs minä muitten ihmisten ällien vuoksi ja vieraita parkkeja varten\nmenen oman metsäni hukalle hakkaamaan? Ei perhanaa, semmoiseen\ntyhmyyteen ja raaskioon ei pakoteta minua maailmassa ei millään eikä\nkullaan, ei viekkauden narrilla eikä väkipakon voimalla: totta minulla\non oma järkeni päässäni ja minä konteeraan sitä! Pukkila leiskautti\ntukkaansa ja katseli ympärilleen, ikäänkuin olisi yhtä monta kiusaajaa\nkehässä kuin oli istujaa salin seinävierillä ja jokainen niistä\ntällä hetkellä voitettu ja nenästä niistetty piru. \"Kirjoita\nkolmaskymmenestoinen osa!\" sanoi hän samassa Evaldille ja äkisti,\nikäänkuin olisi pelännyt, että olisi voinut tulla toinenkin mieli vielä\npäähän. Sen hän kuitenkin nyt jo vältti tarkasti, ettei silmä\nvahingoltakaan varastanut Janneen: en katsokaan, en silmääni lainaa\nkoko mieheen, pojanvahinkoon, en hänen kirjoituksiinsakaan ja\nosiinsakaan, olkoon ylpeä, koska toiset ovat yllyttäneet, ja puhiskoon\nitsensä vaikka halki ja kuudentoista kappaleiksi, ei se minun vikani\nole, eikä sitä minulle synniksi lasketa! \"Kirjoita 1/32 osa!\" lisäsi\nhän toisen ja nyt jo lauhkeamman ja varmemman kerran Evaldille. \"Mikset\nsitä kysymättä tiennyt ja itse ymmärtänyt, niin että minun tarvitsee\naina olla nenänpäästä kuljettamassa!\" narahti hän kuitenkin oheen ja\nkaupanpäällisiksi, koska harmi ja kärsimättömyys oli jollakin tavalla\npuhallettava nahoista ja se sopivimmin ja vaarattomimmin tapahtui\npoikaan. Oikeastaan hän ei sentään enää niin suuttunut ollutkaan, sillä\nhänen mieleensä oli välähtänyt, että 1/32-osa on kuitenkin lisä 1/16\nosaan ja että Pukkila talona katsottuna on parkin-osakkaista sittenkin\n-- ellei Härkänientä ajatellut -- selvänä kolmantena Langholman ja\nAlastalon jälkeen ja varmasti lähimpien ja pienempien edellä\n(Lahdenperää ja hänen Vaarnientänsä ei viitsinyt ajatellakaan tässä\nriimissä, enempää kuin Janne Pihlmanniakaan, jonka jo varhemmin oli\npäättänyt unhottaa, vaikka nekin taisivat nilkutella siellä ja\npapereissa oman varsinaisen osan rinnoilla ja luulla itseänsä\ntällä haavaa kukaties miksikin ja omaa itseänsä isosemmiksi ja\nvarsisaapasmiehiksi parempiensa parissa ja täysvartisten rinnalla)! Ei;\nei Pukkila yleensä sitä lajia miestä ollut eikä siihen natsuunaankaan\nkuulunut, joka kamfiilattunakaan olisi tarpeettomat ajat nenä mytyssä\nja nyyttiin tauruttuna kulkenut ja omaa Aatamia nilkkuvaivaisena\nkäsipuolesta vierillänsä talutellut, ei sinnepäinkään: ruumiskin\npuuttuu ja jäsenet paatuvat, jos käsivartta kauan ja yliajat pitää\nsamoille kokotuksille kurotettuina ja niskasuonia iänpäivät samoissa\nnoikkauksen taivutuksissa ja höyliyden pinteissä, ja kukas vertansakaan\nsuoniensa lennossa turhan taitse ja kunnian nimimaineiksi heriöiltänsä\nluuhelmiksi ja rapisevan palasiksi kangistaa, ja jäähtää järkensäkään\nvileät elohopeat päänmielensä viljuvilla väilymillä ällipään\ntinakarpaloiksi ja kaljuiksi poukkijoiksi itsepintaisuuden kuolleilla\nkallioilla ja siementymättömillä vietteillä! Ei! Pukkila istui aina\npäinvastaisessa päässä napalautaa kuin typeryys, ja vaikka kehässä\nhuimittiinkin, eikä paikalta päästy, niin körtit huiskivat kuitenkin\nilmoja eri kanteilla, Pukkilan liepeitten lavaistessa lipeästi\nlänsitarhoja silloin kun kopeuden kukko luuti harasi pyrstökynineen\nitäpielten pölyjä! Purjeen tuukki käännetään merillä liukkaasti siihen\nviistoon, mistä tuukki sieppaa tuulta poskiinsa, ja nenänkärki\njärki-ihmisen ajatuksenpukspröötissä nopeasti siihen kurssiin, johon\ntoimenkölilläkin on juoksunsa: ei höyhenkään tuulen liepeissä pysy,\nellei se itse lennä liehuttele, kun kieputetaan!\n\nPukkila oli yks kaks' entisissä hengenhöykissään: ei se mies\nmarkkinamatkalla tien oheen jää, joka varoo hetkensä ja kieppaa itsensä\nkannaksille seisomaan silloin, kun reslat liukuvat ja jalas laulaa!\nNörköttelemään ja nenäänsä roikottamaan kerkiää ihminen muulloinkin ja\nkoska hyvänsä, mutta sitä katuu, jos silloin on hörppineen ja\nnäppeineen poissa, kun mahla parast'ikään tihkuu koivun kyljestä tai\nmätäksen turve punottaa marjaa! Pukkila tiesi, että on siepattava\nkluutteihin ja vyötäisuumiin silloin, kun viulu vinkaa hääsalissa ja\nveri vetää valssiin!\n\nAlastalon käsikynässä hän nyt jo oli: sai Evald kävellä, minkä osasi\nomin nokkinensakin takaisin paikoilleen ja tuolilleen, nyt oli\nparkkikirja omasta ja pojan puolesta valmis ja asiat pistettävä\njenkoille ennenkuin ruuvit saivat väärän iirin ja hullun alun!\nAlastalon käsikynkkään hän oli enempiä ympärilleen vahtaamatta\nhönkäissyt, oli kiire, sillä henki oli tukassa, hoppu, sillä sanaa\nolisi ollut kylvettävä kolmenakin papuna toisen korvaan ajatusta\nitämään samaan aikaan, kun oma kieli parastansakin tehden tuskin\nkerkesi hellittämään kahtakaan papenan pyörinkäistä yhtä haavaa ilman\npaukkumille! Silloin hiukset parhaiten jakaukselle taipuvat, kun on\ntukka saunamärkä, ja silloin ajatuksia harjataan, kun järki hikoilee\nhyvillänsä! tuumi Pukkila vain, kun viipotti Alastaloa pöydän vieriltä\npuolemmas ja arveli omasta hengestään, että toisenkin tukan alla oli\nmieli nousu-askelissa ja valssianturoilla. Ei parkkialuksia joka päivä\npaperilla täysiksi kirjoiteta, ja minäkin olisin Alastalon liiveissä\nsuopa mies tänäpänä ja myötälaossa mieleni karvoilta! leimuttelivat\nhänellä järjenrippeetkin päässä muun huuman joukossa, kun nyt olisi,\nvaikka viime tingassakin ollut saatava asiat suituiksi siihen\nkampaukseen, ettei niistä ollut harmia myöhemmin, ja Alastalo ajoissa\nja yhdellä rynnäköllä puhuttava sittenkin otolliseksi mieheksi!\nLaattialla käveltiin ja käsikynkkää astuttiin, Alastalo lihavana ja\nkiskottuna ja Pukkila laihana ja kiskovana, kun paukkui salin seinissä\nja Pukkilan parta huitoi.\n\n\"Evald -- Evald -- Evald saa tulla auttamaan, metsä on mitattava, Evald\nsaa tulla mittaamaan, pantterikaaret piirretään, Evald saa tulla\npiirtämään, timperit tilataan, Evald saa ajaa tilaamassa,\nviikkolikviidit jaetaan miehille, sinä annat rahat ja Evald jakaa, sinä\nistut ja Evald juoksee, sinä konteeraat ja Evald hikoilee, sinä sanot\nyksi, ja yksi masto on pystyssä, sinä sanot kaksi ja kaksi mastoa on\npystyssä, sinä sanot kolme ja kolme mastoa on pystyssä: Evald on\nhypellyt Saarijärven suot ja Oriveden virrat ja hakenut mastopuut\nmanterilta ja Kurun korvista! Evald ... Evald ... ja sinä vain istut ja\npuhiset salissa ja keinutuolissa kotona!\"\n\nMarssissa oltiin ja Härkäniemen edustoilla ja sohvan korvapäissä, kun\nalkoi kuulua muutakin ääntä piipun takaa. \"Kapulat haetaan, Evald hakee\nkapulat, valkea viritetään, Evald virittää valkeat, totivesi keitetään,\nEvald keittää totivedet, lasit ladotaan pöytään, Evald latoo lasit,\nkrykkymaljat nostetaan, vieraat saavat lasinsa, sulhanen morsiamen,\nmutta kokki ja Evald nuolee tyhjiä näppejänsä vieressä!\" Se oli\nHärkäniemen melkoista jyleämpi ääni, joka tämän jatkon lasketteli\nPukkilan kileämpään alkuvirteen. Härkäniemi nauroi tihrutti omille\nsanoilleen ja ummisti toisen silmänsä umpeen sihdatakseen sitä\nvirkummin vasemmallaan, istuiko nuolenväkä maalissa ja porottiko\nPukkilan mielenmakeissa, Lahdenperän paikoilta sohvalla oli saliin\npärskähtänyt läjänauru, jota nyt jälkeenpäin oli turhaa peitellä ja\nniellä lyhyeseen, hytkyvään lautamiehen kurkkuun, Alastalollakin oli\njotain tuppautumassa kurkkuun, luultavasti jotain hyväntuulen\ntyrskäyksiä hänelläkin, koska oli äkkiä yskittävä perin pontevasti ja\nhieman selittämättömällä vakavuudella ja perusteellisuuden hartaudella.\n\n\"Tosi noin on, ja oikeassa sinä olet!\" alkoikin Alastalolta kuulua\ntyhjän puhetta ja venyttämistä, silläaikaa kun hän ajatteli asioita\nsaumoja myöten ja samalla kuitenkin oli rauhoitettava Pukkilaakin,\njottei vahinkoja tapahtunut aivan viime räpässä. Hänkin oli selvittänyt\npäässään, että parkki nyt oli likipitäen melkein kuin täyteen merkitty\nja että mitä pientä vielä puuttuu täysastiasta, niin se oli hyväkin\nolemassa varalta murenena, jos vielä tarvittiin: Järvelinkin\nYlistalosta oli joskus veisannut siihen nuottiin, että hänkin jotain\nmerkitsisi, jos huolitaan kansimiehiä retarien joukkoon, ja\nuskollisemman konstin ja proviantin punnitsijan visukintusta sai\nalukseen, jos näpinnuolijalla oli omaakin penninkiä varjeltavana\npuolikannen alla ja ransuunia jakaessa! Alastalo oli siis ehdottomasti\nja hyvällä syyllä huokaistulla mielellä tällä hetkellä, niinkuin on\nheinänkorjuu päivänä huokaistulla mielellä isäntä nutullansa, jonka\nlakeoilta viimeinenkin häkki päiväisen palavan kiireen jälkeen ja\ntornien uhatessa jylhiänsä helletaivaan poutaisilta kumuilta vihdoinkin\non ehtoon kaiteilla onnellisesti kulkemassa ladon suojaavia suita\nkohden! Tällainen huolensa huokaissut ja otsansa palavia levossa\npyyhkivä isäntä on ehdottomasti leppoisa sopumielen mies täyden latonsa\nja korjatun niittunsa ehtoisilla liepeillä ja jos mistä jyrähtelisikin\ntaivaan rannoilla loiton jylinöitä kuulumille, niin ei hän niitä enää\nnoidu, ja sieluansa niiden tähden syntiseksi sadattele, vaan\npikemminkin hämää muutkin ympärillään turhilta korvien heristämisiltä\nja tarpeettomilta kuuntelemisen tarkkuuksilta niille suunnille, joista\nnyt ei enää ole väliä, mitä suuntia ovat. Alastalokin oli siis asiain\nnykyisissä vaiheissa semmoinen mies, jolla oli varaa sopujutun pitoon,\nja jolla ei ainakaan ollut syytä silittää kenenkään karvoja siihen\nkäsin, että tämä tuntisi turkkinsa hänen toimestaan takkuisemmaksi kuin\nse luonnostaan oli. \"Tosi noin on ja oikeassa sinä olet!\" rauhoitti hän\nsiis Pukkilaa, jonka hän hyvällä syyllä ymmärsi Härkäniemen sanojen\njälkeen taaskin nenäytetyksi ja sydämeltään karvastuneeksi mieheksi,\nsekä pudotti ajatuksen vartaan nokasta samat Härkäniemen ehkä\nvaarallisestikin väkäpäiset välisanat ikäänkuin ei niitä olisi kukaan\nja koskaan kuultukaan salissa tai hän ainakaan huomannut mitään\nerityisempää puhutuksi, ja ikäänkuin nyt olisi vain lähimmiltään ja\nluonnollisimmiltaan ollut vertaisesti pohdittava Pukkilan juttua,\nikäänkuin olisi tämä ollut tosihevosen ajossa tiellä, eikä vain pelkän\najatuksen varsan pyristelyillä aisoissa. \"Totta sinä sanot, ja oikeassa\nolet, että asioita on harkittava ja valmisteltava joka puolelta, ja\najateltava kaikki toimet, niin että koko kakku tulee leivotuksi ja\ntaputetuksi joka syrjältään!\" jatkoi hän siis vain ja venytteli\nsuopeasti tyhjän puhetta, koskei parempaakaan tullut mieleen ja asioita\nkuitenkin oli ohjattava siten, ettei Pukkilan paremmin kuin muidenkaan\ntarvinnut pitempää aikaa muistella ja jäädä mielineen roikkumaan siihen\nseikkaan, oliko häneltä tai joltakin muulta mahdollisesti äskettäin\npäässyt joku vikapuhe suun vierestä. Suussa on kumpaakin, sekä sanaa\nettä sylkeä, ja niitä sopii tarpeessa käyttää kumpaakin lääkkeeksi,\nkun on sattunut vahinko ja haava tarvitsee nuolemista! ajatteli\nAlastalo ja oli sopu-mies, koska siihen oli varaa. \"Syödään pöydässäkin\nräätti kerraltaan sitä myöten, kun niitä kannetaan pöytään, ja\nasiatkin, sojotetaan asiatkin, se asia erältään, mikä kulloinkin on\nvuorollaan ja lykkää sarvea kouran kukistettavaksi, niin työ tulee\nsuoritetuksi niinkuin ateria syödyksi, eine rauhassa ja suupalanen\nja kouranpideltävä erältänsä, ja saa haukotella välissä, jos\nruuanpainuminen tarvitsee aikansa, ja ajatella raossa, jos järjentoimi\ntarvitsee levähtelemistänsä!\"\n\nLangholmakin oli hiukan naurahtanut Härkäniemen veistelyille Pukkilan\nliirumien niskaan, mutta asettunut vakavaksi taaskin. \"Jätetään me\nasioiden järjestäminen Alastalon haltuun!\" virkahti hän ja oli tyvi\nkeinutuolilla. \"Soppa jää sekoittamatta ja tulee kokkareiseksi, jos on\nkaksi kokkia saman padan vieressä tappelemassa kauhanvarresta, ja liemi\nliika suolaseksi, jos piika vahvistaa raetta kahmaloittain sinne, minne\nemäntä jo on kylvännyt suurusta kourapivolta! Nikkarille jätetään\nkyynäspään tilat höyläpenkin vierillä vapaiksi, jotta hiha saa heilua,\nkun siliätä syntyy, ja parasta meidänkin jättää Alastalolle kankurin\nruumat silkoiksi silloin, kun sukkula hänen käsissänsä lentää\nkudetta yhteiseen verkaan! Isännän virat meillä ovat jo jokaisella\nkotonammekin, ja isännöidään siellä vaikka viiden miehen edestä, niin\ntoimitamme osammekin kukaties ajallansa maksoon!\" Langholman katse oli\nkeinutuolilta vakavasti kiinnitetty Pukkilaan, ja äänensävyssä oli\nkieltämättä vissiä varoituksen painoa, niinkuin Langholmalle joskus\ntapahtui, oliko toinen sitte pyytänyt varotuksen neuvoa vai ei.\n\nVaroitukseksi haistikin Pukkila paikalla Langholman vakaat sanat, ja\nymmärsi myöskin oijennuksen odan niiden kätköpiiloissa. Tosihan se oli\nja epäilemätön asia, että parkinosia, nyt kun Evaldin osakin oli\nlisänä, oli tainnut tulla vähän liikaa ja yliväen hänelle, ja yhtä tosi\nja kieltämätön oli se seikka, että hän äsken oli ensi hengessä ja\nriemastuksessa ehkä vähän hätiköinnyt jutuissaan ja tyrkyttänyt Evaldia\npujesilmään, ennenkuin neulankärki oli torkoillakaan, mutta tarvitsiko\nmuiden, olkootpa Langholmiakin ja Eframeja karahtääreiltään,\nsenpuolesta ruveta hänen koulumestareikseen ja sormenpäiden\nnäpäyttäjikseen! Vai osat ajallansa maksoon: semmoisiakos ajatellaan\nsalassa ja pistellään ihmistä? \"Niin kaiketi -- niin kaiketi!\" jupisi\nPukkila jo ääneenkin jotain ja tekeytyi näkönöyräksi, mutta silmät\nvilkahtelivat pahaenteisesti ja otsaluun takana jauhoi. Näyttäisikö\nnoille, ettei vielä ole kukolta ääni nielty kurkusta alas? Pyyhkisi\nnimensä tämän tien koko paperista ja parkkikirjasta, oman ja Evaldin,\nniin että kynä pärskisi paperilla ja oma harja leiskuisi tukassa!\nJukoliste: ehkä on Pukkilankin metsässä pystyssä parkin rakennuspuuta?\nIsonpitäjän Hyrkilä ja Omensaari ja muitakin hyviä tuttavia mantereelta\nmukaan? Pää karasi pystyyn ja tukan harja heiskahti! Pukkilan\nrantalahdella ensikeväänä täysriggari keikkumassa, täysriggari,\nPukkilan metsästä hakattu, Pukkilan päästä ja piirtopännästä keulan\nfasuuna ja ahterin keno, kylkien suja ja parraskaaren juoksu,\nkolmetoppinen fregattilaiva Pukkilan rantalahdella, raakariki\njokaisessa topissa! Aivojen lävitse loiskahteli ylpeä näky kuin kuuma\nvirta! Pukkilan Pihlman kapteenina fregatin komentosillalla! 'Perämies!\nliput kolmeen toppiin! perämies! ankkuripeli käymään! perämies! purjeet\ntuuleen, ruori ylähankaan, keulapuu lahdensuuhun! perämies! miehet\nriviin, lakit kouraan, yhteinen hurraa kurkun täysiltä retareille\nrannalla! Perämies! -- perämies!' Hengitystä salpasi ja korvissa\nhumisi: vuoden päiviin eivät Langholma ja Alastalo kehtaisi itseään\nkirkkomäelle ja kuorin penkkeihin samoina pyhinä kuin Pukkilan Pihlman!\n\nPukkilan silmät olivat kuitenkin jo palanneet takaisin matkoiltaan ja\nsaliin. Langholma kuin vuorenpaakala järkkymättömänä keinutuolillaan,\nyhtä raharikas kuin leukatiiviskin, Alastalo ankeriasta liukkaampana ja\nhyljettä pyöreänpetollisempana vierillä, yhtä vyötäröinen kuin\nvietereinenkin sekä hengen että ruumiin uumilta niin toden painissa\nkuin leikin viskelyissäkin, Härkäniemi ryhineen sohvalla kuin\nkannontyven istukas juurineen nummessa tai ankkurin vaaja tonnin\nhampaineen saven syvissä, yhtä liikuttamaton ja paikoiltansa\nhievahtamaton, kiskoiko tynkää ja sorkkahärkää väkivoimalla järjen\nniskoista vai viekkauden kavaluudella tyhmyyden sarvisakaroista!\nPukkilan oli huokaistava ja tunnettava sydämensä työlääksi. Minkäs\ntuommoisille mahtoi, jotka jokainen olivat tiiviitä sekä talojensa että\npääknuppiensa savelta, ja joilla oli kullakin varaa sekä anturan tanaan\nettä povitaskun paksuuteen! Ja mitäs mantereen isännistäkään? Eivät ne\nlaiva-asioita ymmärrä, ja rahojansa merille vuovaa!\n\n\"Niin kaiketi-niin kaiketi!\" jupisi siis Pukkila vain ja kertasi omia\nsanojansa sekä haki kuin saivaria partansa juurista. Ymmärsi hän sen ja\najattelikin sitä, että sopisi närkästyäkin nyt ja ruveta puhelemaan\nkotiin lähtemisistä ja tuulen lakeentumisista ehtooksi, \"saa soutaa\npojan kanssa yön lävitse koko Ströömin mitan Lävestä Vikaan!\" passaisi\npuhella, sanoa hyvästit oikein tosissakin ja paiskata kädet ja lähteä\nsuutuksissaan tampuurin puolelle hakemaan hattuansa, sopisi\nerinomaisesti ja näyttäisi kukaties miesmäiseltäkin, kun paukauttaisi\nvähän oveakin, tampuurin ovea itsensä ja Evaldin takana, mutta\njulkesikos ihminen tehdä itselleen semmoiset pilat ja pillat, että\njätti talon kesken kaiken ja lähti kotiin, kun jo tunnin ajat oli\nlakkaamatta ja yhtämittaa korvissa kiminyt ja tuntoa kutinut juoksun\nkopina ja astioiden helinä, askelten pauke ja helmojen kiire oven\ntakana etu- ja tupakamarin puolelta, ja kun miltä avaamalta hyvänsä\netukamarin ovi saattoi lentää seljällensä, saliin tulvehtia ilman\ntäydeltä tuoksuvien paistien hulvivia lemuja ja kynnykselle ilmestyä\nketterä Eevastiina tärkkipitseissään niiaten ja kutsuen pöydän\nherkuille ja katetuille kukkuroille! Ei ihmisen luonto ole kivestä eikä\nteräksestä, vaan maun tuntevasta aineesta ja heikosta ihmislihasta, ja\nPukkilakin ymmärsi, että vaikka kunniata ehkä olisi lääkinnyt\nsydämessä, jos hän nyt olisi mies ja vinkkaisi Evaldille ja lähtisi\nlujana kotiin, niin vahingolle hän kuitenkin joutuisi ylpeydestänsä\nitsensäkin edessä, ja katuisi itsekin paikalla, kun ovi olisi paiskattu\nselän takana kiinni! -- Tietysti, jos kävelisi Langholman luissa ja\ntämmöistä tapahtuisi ihmiselle, niin voisi olla olevinansakin ja\nisotella ja lähteä lyhykäisesti matkoihinsa, mutta jäisikös minun\njälkeeni nyt, jos minä olisin lyhytnokkainen ja lähtisin, semmoinen\ntyhjä paikka saliin, että muutkin huomaisivat tuulen lakeentumisen\nehtooseen ja alkaisivat ajatella kotoon lähtemistä ja katsella\nlakkejansa, mitä Alastalo puhelisikin aterioista ja Eevastiinan\nkäskemisistä? -- \"Niin kaiketi-niin kaiketi!\" jupisikin siis Pukkila\nvain alistuviansa ja alkoi, karvaimmat kaunat mielensä kurkusta\nniellen, katsella sohvalla niitä paikkoja, joilla varhemminkin oli\nistunut ja joille kaiketi nytkin oli palattava likistyksiin röhisevän\nLahdenperän ja nököttelevän Eenokin väliin.\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskolmas luku.\n\nLuku, jossa vihdoinkin Alastalo kokoo parkkikirjan pöydältä ja lukitsee\nklahviin ja jossa tapahtuu muutakin juhlallista, kuten esimerkiksi se,\nettä Härkäniemen aikaisemmat aamupäiväiset aprikoimiset maaherran\npiipusta osoittautuvat oikeiksi ja Alastalo virittää kuin virittääkin\npiippuhyllyn edessä helmitaatin työnvirkoihin suupielessänsä ja kävelee\nsalissa niin, että savu jää taakse, keinutuolille keikuttelemaan\nniinkuin Langholmakin tuomarivainaan piippu suupielissänsä häntä\nvastapäätä.\n\n\nPukkila oli siis, vaikka lommoisena ja nenänpidolta huomattavasti\npainettuna miehenä astelemassa takaisin vanhaa paikkaansa kohden\nperäseinän sohvalla. Alastalo oli kuitenkin valvovana isäntänä hyvin\nhuomannut nenänlatuskaisuudet vieraansa naamassa sekä ymmärtänyt\ninhimillisiltään syynkin vissiin epävireeseen kapteenikamraatin ja\nretariystävän mielenrattaissa ja sydämenvärkeissä. Koska Alastalo jo\nruumiinhylliltään oli semmoisilla luonnonlahjoilla varustettu, että\nhänen laatuunsa parhaiten sopi ottaa asiat pehmoviltaan ja kylki\nkyljelle sopuvierille sovittautuen ja koska eritoten tänäpänä ja tällä\nhaavaa, kun oli pitkän tuhtauksen jälkeen parkkikirja viimeinkin\nmelkein kuin valmiina ja kokoontaitettavana pöydällä, hänellä ei ollut\nsydämessään tämän taivaallisen halua ja taipumusta nähdä mitään\nhännänroikon lurputtelemisia ja koipiparien piiloon painamisia\nympärillään (oman koiransakin hän olisi, jos olisi pihamaassa liikkunut\nja Vilho tullut polven vieriin kyhnimään, oman koiransakin hän olisi\nnykyisissä mielenhyvissään ärsyttänyt ja viekotellut ja hullauttanut\nvanhanakin hypyn loiskauksiin ja hännänhuiskutuksiin ja vallattomiin\ntanteroimisiin!) koska näin oli, niin surmiksensakaan hän ei saattanut\nnykyisillä myötäisen pyyhkimillä ja alamäen laskuilla suvaita ketään ja\nnaapuriystävää mieli ruostesaranan viroissa ja niska kyynäräkepin\nkankeuksissa salissansa. Ystävän taputus läjähtelikin Pukkilan selässä\nja leipoi hartiamaita, ennenkuin sohva oli namuillakaan ja istumisen\nvaatimattomuutta tarvitsi ajatellakaan. Kämmen takoi ja suu hyvitti,\nminkä kumpikin kerkesi, niin ettei Pukkilalla ensi tinkaan ollut muuta\najatuksen tilaa, kuin korjata korviin se, mitä lehtiin sullottiin sekä\nsujanpuhetta että makulorua. \"Tämä Pukkila, se on Petter ja meidän\nPihlman, herra haminassa nenännirkosta lahkeenpuhtiin ja kapteeni\nkannella kurkun kiljusta silmän sihtiin, harjattu pidoissa ja pentele\nkeräjillä, isäntä kotona ja priimas pitäjässä! Voi jumperi sinuas,\nmissä olen nähnyt sinua jumalattomampana kuin Kööpenhaminan\nlasikellarissa, sikaari röyhymässä suupielessä ja silkkihattu\ntakakenossa päässä, kun kapteenit lystäilivät ja mamselli lavalla\nvilkutti lihavia koipiansa silmien edessä ja molemmin käsin viskeli\ntylleröisistä poskistansa lentomuiskuja sinulle! Hiivatin mies jo\nnuorempanakin: en ikinä unhota Langholman häitä, kun veivasivat valssia\nkolme vuorokautta umpeensa, pää välillä vesitynnyriin ja uusi tyttö\nkainaloon taas ja laattia silahtamaan!\" Alastalo pommitti Pukkilaa jo\npeukalollaan etupuoliinkin: \"Ja räiskyy sinussa piru vieläkin, kun\nkutittaa, älä yhtään kiellä: kun vingahtaa viulu hääsalissa, niin kukas\nalkaa kurkistella kulmatupsujensa alta hartaammin salissa kirjaville\npuolille, ja kenenkäs ketarat pian antavat oppia nuoremmille, kuinka\nanturaa entisaikaan vilauteltiin, kun tanssittiin häitä ja kainalossa\noli hempiä kuljettava, kukas, kysyn, ellet sinä, samainen syntinen ja\nainainen Pukkila Petterin poikimilla?\"\n\nJo olisi Petter ollut enemmän kuin ihminen, ellei mielensieni olisi\nimenyt makeita sanoja kaikkiin rakoihinsa niinkuin pehko puu öljyn\nsivelyt, ja mies samassa ollut joka tappuraltaan tulessa! Hullu silloin\nitseänsä rääkkää ja alahuulta harmin lerpuilla roikottaa, kun leuan\nalustaa hivellään ja ihminen on huomattu ja veret virkistyvät! Parkit,\nparkinpenteleet ja muut ikävyyden kiusat ja nenännäsäyksen karvastelut\nolivat paikalla unohdetut ja talvisia asioita, niinkuin tammikuisen\npakkasen nipistelyt korvalehdissä suvikuisilla heinäpoudilla, poissa\nmielestä kuin kirjoitus pyyhityltä rihvelitaululta: käsi alkoi nakoa\ntahtia ilmassa, polvet nytkähdellä ja pelaaviin silmiin virmasi\nkymmenen karvasta pentelettä polskille ja pirunloiskille! Taisivat\nmyöskin harmien karistessa sydämiltä taannoiset todit ja vahvanlaiset\nlöylynheitot päästä vihdoinkin höyryillensä päänkiukaissa, kun\nhäkäpellit nyt olivat aukaistut: lysti ainakin, kun sai lopullisesti ja\nrehellisesti olla iloinenkin ja itseänsä taas ja leiskuvaa poikaa\nhyvässä seurassa! \"Minä ja sinä, ja Härkäniemi Malakiaksena kolmantena:\nei tarvitse tämän pitäjän hävetä kapteenejansa!\" Pukkila oli kiepaissut\nAlastalon toiseen käsikynkkäänsä, toisessa viipotti hän jo\nHärkänientäkin, piippuinensa päivinensä sohvan rauhoista siepattua.\n\"Minä kuin herra ja sinä kuin tynnyri ja Härkäniemen hartiat kuin\nkeikkuva ahteripeili, kelpaa meitä kolmea katsella, kun Lübeckin kuja\nkaikuu, kaksi rotevaa astelee, kolmas roima keskellä, poliisit\npoukkoovat tieltä porttipieliin ja saksmannit kurottavat kurkkujansa\nakkunoista siellä, missä uskaltavat!\" Pukkilalla oli henki hatussa niin\nkorkealla, että toiset molemmatkin käsikynkässä kummallakin puolella\ntempautuivat vanhoihin virmoihin ja laattia läiskähteli salissa, kun\nkolmikko tömisti ja marssi, Pukkila pisimpänä keskellä, tukassa turjaa\nja harjanleiskaa, Alastalo vasemmalla, lihava riittävästi puhistakseen\nmahtavasti, Härkäniemi oikealla, hartioiden hartaudella korvaten, minkä\nsäärten pötköltä puuttui mittaa! \"Minulla järki ajuissa vilpas kuin\nkärppä kivilouhikossa ja viekas kuin vesi sauman raossa, sinulla,\nAlastalo, kieli suussa ripsas ja juurillansa kuin siimaa sivaltava\nsiema piiskan varressa ja Härkäniemellä pivon koura kuin kämmenpihti ja\nääni kuin kärryjen kolina kivimäessä: nämä kolme kun kulkevat, niin ne\nauraavat tien, ja siellä, missä ei järkeä kuulustella, siellä vältetään\npivon pihtiä rintapielissä, ja missä puheen terä ei veistä\nymmärrykseen, siellä kampasee viekkaus tyhmän nokillensa saveen!\"\nKapteenit paukuttelivat anturoitansa ja kaikki kolme olivat tuokion\nryöpsäyksen ajan semmoisessa pienessä takahumalan hengessä, ikäänkuin\ntodella olisivat taaskin kerta, niinkuin muinemmin joskus nuorempina\noli saattanut tapahtuakin, astelemassa ja uljastelemassa hiemasen\nrohkeahattuisina Lübeckin solissa ja kadunkujissa! Tämä nousu verissä\nja kengänanturoissa ei ainakaan Härkäniemen ja Alastalon kohdalta ehkä\nkuitenkaan johtunut niinkään paljoa varhemmista kallisteluista ja\ntotilasin pohjien perinpohjaisemmista tutkimisista päivän mitassa,\n(molemmat olivat niissä asioissa verrattaisesti maltillisia miehiä,\nvarsinkin silloin, jolloin, niinkuin tänäpänä, oli järjestettävä\nasioita jenkoille), kevitys hengessä ja kengänanturoissa ei siis heidän\nkohdaltansa ehkä ollut niinkään paljoa hyvien aineitten ansiota ja\nmiestapaisten nauttimisten palkkaa, kuin muuta vaan löysää ja\nsiivillensä yrittävää mielen ullakoissa ja ruumiin majoissa, joka oli\npäässyt liikkeille ja lennonpyräyksille, kun pitkien punnausten jälkeen\npäivän pinnistys melkein alkoi olla voitettu asia, ja sai oijennella ja\nverrytellä sekä henkensä että ruumiinsa jäseniä niissä voipaissa veren\ntiedoissa ja humauksissa, jotka heittävät miehen vartta, kun hartiateko\non väetty, kuorma kunnialla kumottu levoillensa laarin parruille ja\nsuoristuva vasta huomaa vapahtuneen selkänsä voiman liehdot ja\nhellitetyn tahtonsa helähtävät teräkset! Hartaasti siis astelivat niin\nAlastalo kuin Härkäniemikin kumpikin puolellansa Pukkilaa, ja uskoa\ntuiski Pukkilankin paksu tukka, kun kulki kolmikko käsikynkässä salia\nja laattiapalkit vavahtelivat: Alastalolla oli parkkikirja huiskimassa\nvapaassa kädessään, se oli menonkiepauksessa siepattu valmiina ja\ntäysiksi kirjoitettuna pöydän kulmalta kouraan ja sopi mainiosti\nkannettavaksi humussa ja trampin komeudessa talteen ja klahviin,\nHärkäniemellä oli piippu kuin vartavasten ja kyynärävartisena kädessä\nvapaana huitomaan astumisen tahtia marssiin, ja Pukkila, jolla olivat\nkädet kiinni ja täydessä työn pingassa -- suottakos hänellä olivatkin\nkieputettavina kynkissään pitäjän pyylevin ja pitäjän hartialuisin\nmies! -- korvasi asian ja pakolliset olkavarsiensa kangistamiset\nnostelemalla sitä korkeammalle taipuvia polvisaranoitaan ja\nläiskyttelemällä sitä lujempaa ja jäsenvarsiensa ansiosta riittävällä\naskeltämmillä anturaa, vasemmanvuorolla vasenta ja oikeanvuorolla\noikeanpuolista laattiapermannon honkamäikiin. Montakos kertaa elämässä\nensimmäistä parkkilaivaa pitäjään marssitaan, kolmen topin kuuttoa?\nUljas olikin asteleminen laattialla ja ruudut tärisseet vuoroiltaan ja\ntaas lakanneet tärisemästä akkunoissa, kun ensimmäinen kierto oli\nummessa ja toinenkin suoritettu ja kolmas ja uhkein alkamassa: kolmasti\nmorsiantakin laattian kehillä kävellytetään, ennenkuin laahus saa\nlevätä ja kutsukansa kilistellä onnea vihitylle parille hääsalin\nperillä!\n\nTässä kuitenkin juuri kolmannen kierroksen alussa tuli kapteenien\nmarssille ja sydämen nousuille lyhyt loppu. Langholma oli ikävä mies\nerinäisissä asioissa, eikä ymmärtänyt tai ainakaan tunnustanut\nsemmoista, kun ilo joskus saattaa loiskahdella yli partaitten\npääkopissa ja ihmisen mielissä. Sen hän vielä olisi niellyt, jos\nPukkila erikseen ja yksin trampaten olisi tepastellut Jerikoa\nlaattioilla, olisi ajatellut vain, että virkistelköön Pukkila ja\nmiesparka itseänsä nyt hiukan, kun koko päivän on saanut painaa\npilleriä kurkustansa ja rääkätä itseänsä niin, että surku on\nvierestäkin katsellessa tullut niin kuin mahavaivaista, ja olisi hän\nsenkin saattanut suvaita, että Alastaloa vähän kevitteli veren\nnesteissä, kun nyt oli sentään kokonainen kolmimasto-alus melkein\ntäysilleen merkittynä paperilla ja klahviin lukittavana ja sai\nhuokaista huojennettuna miehenä hartioiltansa ehkäpä parin vuoden\npalkattomat juoksemiset ja suunhuolet muitten kankeampipäisten ja\nhidasällisempien hosumisissa ja paimentamisissa otollisille\nlaidunmaille ja yhteisille ruohokedoille, ja ties monenko vuoden,\nkukaties vuoskymmenen salahauteet omassa mielessä oman tukkaharjan\npeitoissa ja pääkopan kansien alla, saattanut suvaita sen, että siinä\nkatiskassa vähän molskahtelee, missä pesänkarsinassa parastikään on\nleiviskän hauki potkimassa ja sälepälkkien pajupunetta rynkimässä,\nmutta se oli liikaa ja tarpeetonta, että vakaa mies ja Härkäniemi,\njolla kuitenkin on otsaluutakin mitattu miesosalta avaran kallon\netutauluksi, antaa vallan päänsä takapuolille -- hänellä tosin nekin\nhatuntäyttävät ja etukehien laveuden mukaisesti väljäruumaiset! --\nantaa vallan pään takapuolille ja niille niskaisemmille pielille, joihin\nveri hyökää lähimmät huuhtonsa ja verekset heilumisensa, ennenkuin\njärjen seulanen on kerjennyt siivilöimään sakasta kirkasta, kuumasta\nkylmää ja mieliteon loiskista viisauden harkintaa, että vakaa mies ja\nHärkäniemen vahvuinen vetojuhta järkensä kiskovilta niskoilta ja\ntoimensa sitkoilta polviniveliltä unohtaa kesken tiivistä savisarkaa ja\nparhaissa iespuun punnauksissa härkäkunnian kaikki vuotiset arvot ja\nastumisen painavat velvollisuudet viehtyäkseen vielä kerrakseen\nelämässä vasikkaikänsä virkistäviin muistoihin ja viskelläkseen sorkkia\nilmassa irstaana tepastelijana niinkuin muinen Vuorniemen haan\nketoisilla tanterilla ja vapailla nummilla: läiskyttelet anturaa niin\nhartaasti, ikäänkuin uskontunnustusta polkisit permantopalkkien\nmäntyiseen tietoon! ajatteli Langholma, kun katseli Härkäniemen\nuskollista astumista lyhyillä, mutta kuitenkin tarpeeksi ulottuvilla ja\nriittävästi tämmäävillä säärivarsillansa. Sydänveriä oikeastaan\nvirkisti, se oli tunnustettava, mutta järjen oli paheksuttava, sen\nLangholma ymmärsi, kun hän keinutuolilta katseli kapteenien raitista\nmarssia. Yksi vielä, Alastalo erikseen tai Pukkila erikseen, tai vaikka\nmolemmat yhdessäkin, Pukkila ja Alastalo vieretysten käsikynkässä, se\nolisi vielä käynyt, se ei olisi ollut vaarallista, pitkä istuminen\nolisi sietänytkin pienen piristymisen ja olisi naurettu yhteisesti\nseinävierillä, mutta kolme laattioilla, se oli jo joukkoa, ja jos juuri\nHärkäniemi oli kahden muun lisäksi kolmantena hartaana permantoa\npolkemassa ja kolmas kierros menossa, niin alkoi henki heitellä jo\nkenenkä tukan alla hyvänsä salissa ja tarvittiinkos muuta kuin että\nvielä Lahdenperä sohvalta rynkäisisi pystyyn Eenokki käsikoukussaan,\nniin koko sali olisi myllynä ja joka ainoa tuoli tyhjänä, kun tramppi\ntömisisi seinävarsilla, parkki huimisi pyörää niissä päissä, joita\neivät totivedet vielä riittävästi nostele, ja keinutuolilla saisi\nhävetä itseänsä ja muita se, joka muitten keskellä on raitis piikki!\nMyöhäistä seisauttaa karku silloin, kun jo koko lauma poukkii\nveräjissä! ajatteli Langholma ja seisoi samassa pystyssä keinutuolinsa\nedessä.\n\n\"Parasta, että miehetkin lähtevät jälistä, koska järkikin jo on\nlähtenyt salista!\" sanoi hän lyhyesti, ja asettui lähestyvän kolmikon\ntielle tyrkäten kätensä esiin hyvästiksi Alastalolle.\n\nKapteenien marssi oli keskeytynyt paikalla ja käsivarret hellenneet\nkynkästä. \"Mikäs kiire sinulla!\" jupisi Alastalo selkeytyvänä miehenä\nja tirkisteli torkotettuun käteen, ikäänkuin tarvitsisi hän\nraamatunselityksiä, ennenkuin ymmärsi sen tarkoitukset. \"Lähtemään\naina kerkiää, ja koto pysyy paikoillansa!\" puheli hän isännän\nvelvollisuuksiinsa palaten ja muutenkin ajatuksen aikaa itselleen\nvaraten. \"Selvitetään nyt asiat sentään ensin, niin lähtemisiin aina\nneuvot keksitään!\" pakisi hän ensimmäisen syljen puheitansa, koska\nvieraan käsi oli liika kiinteästi torkolla hänen edessään, jotta olisi\nollut tarpeellista ajantilaa ja muutakaan ruumaa parempiin jutun\nkehittelemisiin: eihän mies puukon nirko kurkunkutimillaan askeliansa\nvalssin tahtiin äkkää asetella!\n\n\"Asiat ovat niin selvät, kuin ne näissä sumuissa selviksi saadaankin!\"\noli Langholman lyhyt ja jyrkänlainen vastaus. \"Minä lähden: sen verran\nvielä tuultakin ilmassa, että kotorantaan pyyhkii!\" lisäsi hän\nleppoisampaakin sanoihinsa, kun oli vilkaissut omenapuun oksiin akkunan\nedessä, jotka vielä häälyivät. \"Jos toimissa pitemmälle mennään, niin\nsovitaan niistä Langholman salissa: siellä tuodaan totilasit pöytään\nvasta, kun paperit ovat korjatut laatikkoon!\" Tätä viimeistä sanoessa\nolivat Langholman silmät taaskin tiukistuneet, ja ne olivat\nmerkitsevästi kiinnitetyt parkkikirjan lehti-arkkiin, joka asiakirja\nepäilemättä olisi tällä hetkellä saanut olla arvokkaammassakin tallessa\nkuin Alastalon vähän huippivan vasemman käden viippeillä. Hieman\nhämäytyneen Alastalon oikea käsi oli samalla pakolla otettu kouraan, ja\nLangholma hyvästeli, kuten sopi, ensimmäiseksi isännän. \"Sinä olet\ntaitava mies, Herman, ja tiedät neuvot, kun luovitaan vastanokkaan ja\nkarinkärkeä on kummallakin puolella reilinkiä kuin piikkiä sahanterässä\nsen syövällä syrjällä!\" Langholma oli pitänyt sopivana lauhkeentua,\nkoska paiskasi kättä ja oli lähtemässä. \"Mutta selvillä vesillä vie\nsuora kurssi pisimmälle ja minä luulen, että minunkin käteni silloin\nriittää ruorin varteen: palataan asioihin Langholmassa!\" Vielä oli\nLangholman kuitenkin, ennenkuin hellitti Alastalon tavallaan kuin\ntypistyneen käden, sanottava pieni viisauden suolakin. \"Liika taito voi\njoskus vaikka sekottaakin rätingit ja liika koristus riitingit!\" sanoi\nhän, ennenkuin kääntyi isännästä -- tällä haavaa melkein kuin sormille\nnäpätystä ja hienoksiltaan neuvottomasta -- vieraisiin.\n\nPukkila oli lähinnä, koska seisoi vieressä. \"Vilpas mies sinäkin olet\njärjeltäsi, niinkuin itsekin taisit äsken sanoa!\" sai Pukkilakin\nlukutodistuksensa. \"Mutta ei jänistäkään auta pitkätkään koivet pitkien\nmatkojen tekoon, koska loikkarilta juoksun älli kiertää kehää! Sinäkin\nolisit itseäsi viisaampi mies, jos vilppaudellasi olisi vartta, ja\njärjelläsi suuntaa saman verran kuin nopeutta! Sinä vältät liukkaasti\nnenälle tuppaavan vaaran, kun se on tuuman päässä, mutta törmäät\nsamalla puhdilla kyynärää loitompana pääsi seinään: virkkuakin silmää\non viisasta käyttää pitemmällekin kuin nenä-orren kärkeen!\" --\nHärkäniemikin sai viisautensa, kun kerta vauhdissa oltiin ja kädenvuoro\ntuli. \"Sinulla on miehen koura, miestä olet muussakin, ja hartioita\nsinulla on vaikka kahdenkin miehen varoiksi. Ja järkeäkin on jykevän\notsaluusi takana tarpeeksi, kun vain viitsit sitä käyttää. Parempaankin\nsinussa on miestä, kuin laattioiden tömistämiseen!\" -- Kapteenit olivat\nnyt jokainen saaneet nuhteensa ja Langholman hyvästely jatkui antaen\nyleisen lähtömerkin, sillä kaikki olivat nousseet paikoiltaan ja koko\nsali oli tuokiossa yltäyleisenä hyvästelyn hälinänä ja kättelemisen\nkohinana. Oikeastaan oli kaikilla kyllä tunto, että tämä oli\nehdottomasti liika varhaista, lemut ja herkun hajut tuvasta ja\netukamarin puolelta samoinkuin juoksun kopinat ja astioiden kilinät\nsamalta taholta ilmoittivat jokaiselle, että lähtemisen hanke tulisi\nolemaan sekä turha vaiva että vähemmin suotava yritys, ja samaten oli\nitsekutakin kolkuttamassa omaantuntoon se elävä tieto, että tyhmän teon\nteki, jos nyt tosissansa läksi kotiin ja että nenättömiksi ja kesken\njäisivät hyvät kemut, jos nyt jo oli loppu edessä, ennenkuin oikein oli\nilon alkuakaan maistettu ja päästy parkkikirjan täysiin fiiraamisiin ja\ntotisiin viettämisiin. Toisaalta oli kuitenkin Langholmankin esimerkki\nliika velvoittavana katseltavissa, ja myöskin tieto lähtemisen\nsäädykkäisyydestä, silloin kun joku toinen ja isosten joukosta eräs\nsemmoista hankki, liika selvä jokaiselle, jotta enää olisi sopinut\nkenenkään rauhallisin pakaroin ja edes yritystä tekemättä jäädä\npaikoilleen istumaan, ja niinpä olikin nyt salissa syntynyt semmoista\npientä kohinankaltaista, joka syntyy, kun ensin yksi ja hänen\njälestänsä toinen vastakkaisella seinämällä ja kolmaskin jossain\nmuualla, ja viimein koko väki kaikilla seinävierillä äkkisiltään ja\nkohaukselta, vaikkei sentään aivan tosissansa ja täydessä uskossa\nvielä, valmistelee nousemista tuoleiltansa ja muilta sohvaistuimilta\nja kohta jo seisookin istuinpaikkojensa edessä, rohkeampien ja\nesi-askeleisiin tottuneiden jo kävellessä laattioillakin soveliaasti\nisäntää hyvästelläkseen ja senjälkeen kukaties muitakin kätelläkseen,\nmikäli kohinassa vastaan tullaan ja edekkäin satutaan. Oli siis\nAlastalon sali nyt Langholman antaman esimerkin vaikutuksesta\näkkisiltään täyttä lähtemisen tohinaa ja nousemisen kohua, jokainen\ntahtoi osoittaa ainakin auliin tahtonsa ja lähteä, jos sallittiin: sai\nriippua isäntäväestä itsestänsä sitte, päästettiinkö vieraat tällä\ntavalla talosta! Hienompinenäiset, ja ne, jotka tunsivat talon ja\nHermannin ja etenkin Eevastiinan entisiltään, arvasivat kyllä, että\nturhan pyräykseksi tämä yritys tulisi jäämään ja että ennen nielty\nsalakanpoika palaisi hauen hotkoista kidan suihin takaisin kiitoksiansa\nnoikkimaan, ennenkuin vieras lopuille asti kestitsemättömänä pääsisi\nAlastalon kynnyksen jättämään, mutta mikäs yritellessä, kun tiesi\netukäteen melkein vissiksi, ettei yrityksessä mitään menettänytkään:\nosoittihan vain, että valmis oli, jos tarkoitettiin, vaikka\nlähtemäänkin, mutta että, jos tarkoitus oli toinen, oli altis omasta\npuolesta puhdistetulla omallatunnolla odottelemaankin, mitä enempää oli\nmahdollisesti tulemassa!\n\nAlastako, joka isäntänä aina oli kuin kala meressä ja suorsa lammessa,\noli kyllä haistellut ilman merkit salissa ja ymmärtänyt, minkä tuulen\nkurit nyt olivat purjeissa, mutta koska häneltä edelleen oli\nparkkikirja kädessä, eikä sitä sopinut jo Langholman äskeisten\nsanojenkaan vuoksi kieputella tyhjän paperina kourassa, niin hänellä ei\nensi hätään ollut aikaa ajatella salin hälinöitä, vaan saatettava\nasiakirja talteen ja klahvin lukkoon, niinkuin sellaisen paperin\narvolle sopi. Sitäpaitsi sai siinä hommassa aikaa koota ensi\ntäräykseltä vähän närästyneen mielensä äkäkarvat takaisin leppoisiin\nlakoihinsa ja niellä Langholman oijennukset ruodonhareinensakin\nkurkunkraapeilta alas: turvallinen mies kädenannolta asioissa, ja\ntarvitessa täyden kruunatun leiviskänsä painava puntti vaakalaudan\nvaapuille, mutta hankala käsiteltävä joskus järjenniskansa saranoilta\nja täysharmi seuroissa ja toimen juoksutuksissa silloin, kun kesken\nparhaita sivelöitä hänen leukansa saa Eframin ällit ja rupeaa\nhangottelemaan tuomarin kankeita ja lylypinnan lasturiisteitä.\n\nItseänsä olikin Alastalo taas täysiltä vyötäisympärystöiltään, kun\nparkkipaperi oli tallessa, klahvi visusti sulettu ja avain upotettu\nhousuntaskun pohjiin, mies sirkeimmillään kuin pyörivä myllynratas\nhyvän pohjatuulen kieputellessa armisiipiä ulkopuolella, minkä portit\nkestävät ja varsiruodot kerkesivät huiskimaan, kun nyt oli vaikka\nkymmenen edestä torjuttava luota jokainen torkottava käsi ja tungettava\npaikoilleen ja palautettava järkiinsä jokainen vieras ja pähkähullu!\nAlastalo hyöri ja puhisi, punoitti ja ähisi, kieri kuin kerä, työnteli\nlähteviä takaisin, epäsi tavoitetun kätensä, käytti voimaa ja voiteli\npuheella, painoi lievällä väkipakolla miehiä hartioista takaisin\nistuimilleen, käytti silmää sinne, minne ei käsivarsi ulottunut,\nsutkautteli ja kehoitteli. \"Koska ennenkään on Alastalosta vierasta\npäästetty porstuan ovesta ilmaa haukaamaan tyhjään vatsaan?\"\n\"Vasikkakarsinasta vieraat pihoille lähetetään pitoja pitämään, mutta\nsaleissa ja ihmisissä sidotaan semmoinen nenätön vaikka köysillä pöydän\njalkaan, joka ei ennen talosta lähtöä ymmärrä tehdä kunniaa talon\npöydälle!\" \"Tukholmaankos sinä olet nenäsi jättänyt silakkatynnyrin\nkaupanpäällisiksi, kun et senvertaa haista, että tuvan puolelta käryy\nhyviä ja Eevastiinan paistit porisevat pannuissa!\" sai Nordevall\nmuistutuksen ja sen läiskäyksen selkähartioihinsa, joka opetti hänelle,\nmille kryssille hänen oli käännyttävä, jotta kurssi olisi takaisin\nhänen entiselle tuolillensa. \"Pysyykös parkkimmekaan pystyssä\nkölillään, jos retaritkin päästetään ilman painolastia ruumanpohjilla\nhaminasta?\" ihmetteli hän yhteisesti kaikille ja punnasi samalla kaksin\nkäsin edestään Lahdenperää takaperittäin sohvaa kohden: \"Lautamies\nkeräjähaasteilta talosta nälkinensä tielle kyörätään, mutta\nretarivieras on naapuriystävä salissa ja joutuu väkipakolla siellä,\nmissä ei hyvä neuvo auta lautasmuoniin ateriataksissa: kerkiät sinä\nravittunakin ja täysivatsaisena Miinasi viereen yöksi ja pehmeämpi olet\nsänkyyn!\" Pukkilakin sai vakavan neuvonsa: \"Älä pelkää, ei sinun pöydän\nvieressä tarvitse revetä, vaikka kaitakin olet! Ja sitte: minä olen\npitänyt vaaria sinusta, sinä olet kaatanut kroppaasi epäparillisen\nmäärän laseja, kaksi vasempaan jalkaan ja ainoastaan yhden oikeaan ja\nse on epäterveellistä kotomatkalla, vasempi ottaa menossa kovemman\nvauhdin kuin oikea ja tie rupeaa mutkittelemaan selväpäisenkin\njaloissa. Odota aterian jälkeen, niin saat tasita lasit parillisiksi\nkumpaankin jalkaan ja menosi on varmempi. Sitäpaitsi, tunnetkos\npäässäsi paljon mitään vielä? Sinä ymmärrät hevosasioita, ja tiedät,\nettä hevonen aisoissa, häntäpää ränkiin valjastettuna, olisi rivo näky\ntiellä. Mutta selväpäisenä parkkipidot jättävä vieras olisi melkein\nyhtä nurja katseltava ketarillansa! Odota, niinkuin sanoin, kunnes\nateria on syöty, niin olet viisas etkä kadu myöhemmin!\"\n\nAlastalo oli kaikkialla, puhui, selvitteli ja työnteli, käytti voimaa\nsiellä, missä ei sopu auttanut ja suunkopua siellä, missä käden\nrynnistys olisi ollut turha, ja pian oli sali taas asetettu ja rauhassa\nja enimmät paikoillaan. Pukkila pakisteli sohvillaan, ja oli vieläkin\nestelevinään, vaikka istui jo varmasti nahkasilla: \"Oma aika menee\nhukkaan, oma aika menee hukkaan!\" ikäänkuin olisi työpäivän meno\nkysymyksissä ja selän lepo taksituhtauksen jälkeen. Lahdenperä\nhörähteli vieressä: \"Vieras täytensä tekee -- täytensä tekee!\" ja oli\naltis, ikäänkuin jo olisi ateriasouvissa istunut. \"Täytyyhän jäädä,\nettei sinun myöhemmin tarvitse ruveta rommejasi mäelle kaatelemaan!\"\nyritteli Härkäniemikin entisestä sohvanpäästään peitellä pakollista\nperäytymistään.\n\nAinoastaan Langholma oli pysynyt järkähtämättömänä lähtöpäätöksessään.\nHän oli kätellyt kaikki salissa ja torjui Alastalon viimeisetkin\nestelyt. \"Kyllä sinulla neuvoja riittää kuin harakalla naurua!\"\nhymäytti kuin leppoisasti vaikka horjumattomana. \"Ellei oma ymmärrys\nlähtemään käske, niin viikon saisi vieras viipyä, jos tässä talossa\nisännän sanoja alkaisi niillä virsillä noudatella!\" sanoi hän vain ja\nlähti huomaavaisena miehenä etukamarin lävitse ja tupakamarin kautta\ntuvankin puolelle hyvästejänsä lopettamaan ja emäntää kiittämään. Tämä\nmatka tuli kuitenkin lyhyemmäksi kuin olisi saattanut arvella, ja\nnopeammin kuin kukaan uskoi, kaikkein vähimmän nähtävästi Langholma\nitse, oli hän taaskin etukamarin oven suulla, tällä kertaa\nperäytymismatkalla ja ilmeisesti alla kynnen ja lyötynä pataljoonana.\nIsosillakin ovat nimittäin joskus isosempansa, ja sen olisi\nLangholmankin järkimiehenä pitänyt jo edeltäkäsin ymmärtää, ja ellei\noma ymmärrys sitä olisikaan sanonut ja tavannut asioita selväksi hänen\npäässään, niin olisi hänen ainakin pitänyt noukkia oppia korvainsa\ntakaa ja tietää vanhoilta kokemuksen muistoilta, että Alastaloa ei\nEevastiinan emäntänä ollessa ja saman Eevastiinan käden ollessa edes\ntavallisilla höykillänsä, saati sitte täysissä pitomenoissa, vieras,\neikä varsinkaan vierasten vieras jättänyt tyhjin vatsoin ja viiden\nräätin kestitsemättä silloin kun talossa oli hyöritty hameet lennossa\njo viikon päivät juuri samaisen päivän ja miksei osalta samaisen\nvieraankin varalta, pöytä vihdoinkin valmiiksi katettuna ja katsottuna\netukamarissa, leipäkoritkin ladottuina ja korkeina paikoillansa\nkuormiansa notkuvan pöydän kummassakin päässä, emäntäkin sitä vailla\nenää vain, että pitsimyssynsä tasoitti peilin edessä päälaella,\nhameensa asetti juoksun hopuilta sileille helmoille ja vielä viimeisen\nsilmäyksen jälkeen asetti riveihin, suoritti tarpeellisen siirron\nsiellä ja vaihtoi astiata täällä paremmalle paikalle pöydällä,\nilmestyäkseen vihdoinkin salin puolelle niiaamaan tärkkihameessaan\netukamarin ovelta ja kutsumaan kursastelemaan vieraat tervetulleiksi\nvähille murkinanpalasille etukammarin puolelle ja pöydän viereen talon\nvaatimattomille aterioille, 'semmoisille tämmöisille pienille, mitä\nmeillä on tarjottavana vähäistä!' Selkä edellä ja kynnyspuuhun\nkompastellen oli siis Langholman nyt Eevastiinan työntelemänä palattava\netukamarin puolelta saliin, jonka hän juurikään oli niin komeasti\njättänyt. \"Ei puhettakaan lähtemisistä nyt!\" paukkui Eevastiinan kieli,\nkun Langholma jo oli tungettu kynnyksen toiselle puolelle ja talteen\ntoisten joukkoon salissa. \"Koohoko sinä olet päästäsi, Herman, kun\npäästät parhaimman vieraan talosta juuri kun salaatit jo ovat\nkaroteissa ja pata-arkulla kantamista vailla, minulla hoppu, Siviällä\nkiiru, Rauhalla juoksu: kellan ripettä tänne, valkoisen varistusta\ntuonne, herkun hemaa ruudunpitsiksi, missä vielä on vierimätön paikka\nmurenen kipenällekin kukkuran kukuilla, maun munavaa riviriimiksi,\nmissä vielä on viimeistäkin helakkaa kirjaamattomana punaisillaan, minä\njoudussa varistamassa, Siviä lennossa ripottamassa, Rauha juoksuin\nvarvastamassa vatia pöytään, minkä valmistuu käden ketteristä silmää\nhipovaa ja kitalakea kutivaa kukkuran täysille ja kyllän kumoille\nkannettavaa!\" Emäntä oli pieni kuin kerä ja hyörivä kuin orava, kun\nAlastalo sai kuulla toimellisia ja Langholma totella. \"Miehet isoset\nkuin mastopuut, mutta järkeä päässä niin vähän, ettei ymmärryksen\nmurene neulansilmää täyttäisi!\" kiiri ja kieri salissa sanaryöpytys,\nkun Langholma verkaksiltaan sai peräytyä takaperin keinutuolia kohden\nelohopean edestä. \"Laivojanne te osaatte rustata ja piippujanne imeä,\nmutta muusta ette ymmärrä paljoa mitään! Mitä luulisit Helenankin\nsanovan kotona, jos hän kuulisi, että minä olen päästänyt sinun\nAlastalosta, juuri kun lämpimiä kannetaan pöytään etukamarissa ja sopat\novat valmiit! Minä tässä saan pauhata, ja paasata teidänkin tähtenne ja\ntuvassa on viisi kattilaa kiehumassa ja seitsemän kannen alle\nkatsottava, mikä on ruskeata ja mikä kypsää! Lennän tästä kuin lintu,\npääskysen häntä perissä, suihkasen kuin syöstävä, nokan sarvi nirkossa,\nmutta sinä istut keinutuolissa kuin lehmänkasa heinäturpeessa, etkä\npuhu lähtemisistä, ennenkuin minulta on lupa!\" Eevastiinassa oli emäntää\nvaikka kahden varalta, kun nyt oli pikkuinen, vaikka riuskaan palanen\nvoiton västäräkkinä keskilaattioilla, kädet kynkässä kummallakin\nlantiolla ja Langholma kukistettuna ja nyyttinä keinutuolilla.\n\"Vai piti sinun karata talosta ravitsemattomana kuin karitsan\nkeritsemättömänä karsinasta: niin monta taikinaa on näissä hyppysissä\nkäännetty, että läiskis vaan minä rusthollarit vanutan kellillensä ja\nkyllillensä!\" kehui hän valtoimiltaan ja oli kärppää sekä silmiltään\nettä koko ihmiseltään: kiiru sai kiskoa helmoista, minkä jaksoi, mutta\nsuullakin piti olla vuoronsa!\n\nIhminen on vahingoniloinen otus, vaikkei hänellä olekaan hammasta\ntuumamäärältä irveen niinkuin ilveksellä puun oksalla, ja Härkäniemikin\noli mielikseen katsellut, kuinka kauniisti Langholma oli säntätty\ntakaisin toisten joukkoon ja keintuolille. \"Tuvasta takaisin taisi olla\nlyhyempi matka kuin tupaan mennessä?\" nauroi hän viurutteli\nhyvänahkaisiansa linkkuun taitetulle Langholmalle keinutuolin\nkäsipuitten välissä. \"Vanhat ehkä olivat oikeassa siinäkin, kun\nsanoivat, että miesaskelissa ja syltäsaappaissa lähtijä usein palaa\ntieltä takaisin hameissa ja helmaliepeissä!\" naurahteli hän ja siirsi\npiippua toiseen leukapieleen. \"Sinä Eevastiina vaan olet entisissä\nhyökissäsi!\" kehui hän uuteen hengenvetoon vapautuneelta suupieleltään.\n\"Poski yhä sileä kuin syyskuinen omena kyljiltänsä ja silmissä virma\nkuin kesäkuisella varsalla kedolla!\" lasketteli hän vanhanpojan\nvarmojansa ja taitaviansa. \"Herman rakentaa parkin nyt!\" lisäsi hän\ntoimellistakin sekaan, jotta olisi nuotin varaa jutun jatkoksikin, eikä\ntarvinnut liirutella semmoista, joka loppuu kesken, kun sitä yrittää\nvanha mies. \"Vanuttelemisiasi kehuit, ja saatpa nyt pistää taikinaa\nkäymään taikinan jälkeenkin, että on laki leipää täynnä varras vartaan\nviereen orsilla, kun varvimiehet tulevat ja kyrsää kysytään!\"\n\nEnempää ei Härkäniemi ennättänyt lakeasta parrastaan, kun Eevastiina jo\noli äänessä ja kädet entistäkin korkeammassa puuskassa. \"Vai laiva\ntaaskin!\" pauhasi hän ja oli ihmettelevinään. \"No, arvasin minä tuon jo\nmerkeistäkin! Kohta kun Herman syksyllä tuli kotiin, aloin minä hokea,\nhoin hokemasta päästyäkin: Pistä nukkumaan, älä käännä kylkeäsikään\nkoko talveen, niin vähemmän vahinkoa saat toimeen! Vai laiva taaskin!\"\nsanoi hän uuden kerran, ja oli ylpeä, niin että hiuksia huiski.\n\"Paimenna kymmentä hullua vasikkaa haassa, tai kaada järkeä vaikka\nkauhalla ainoan oman miehesi yhteen ainoaan pääknuppiin: yhtä turha ja\ntoivoton toimitus. Vai laiva taaskin ja päälle päätteeksi parkki! sanon\nvieläkin, vaikkei asia sanomisesta parane! Parkkilaiva, ikäänkuin ei\nihmisellä muutenkin olisi ristinrasitusta ja hameenhyörinää tarpeeksi!\"\n\nEevastiina-emäntä pauhasi ja paasasi ja oli ylen tyytyväinen.\nSilmänsirkut räiskyivät iloa ja ylpeyttä, sen minkä ruskuaisissa oli\nelon livettä, pieni ketterä vartalon kerä tuskin saattoi pysyä\naloillaan, koko ihminen sykähteli toimittamisen tarmoa! \"Vai\nparkki mukamas nyt rakennetaan, parkkilaiva!\" antoi hän kielensä\nkäydä. \"Osaatte te tupakkaanne kärytellä ja totianne hörpätä ja\nharakanvarpaitanne paperille piirrellä, mutta kun työ on tehtävä ja\ntosi edessä, niin mitä apua teistä on silloin! Koko syksyn olen\nhoputtanut Hermannille, hokenut ja hoputtanut: Mylly käymään, Herman,\nmyllytä jauhoja, Herman, mennävuotinen laari Pyhäinmiesten päiväksi ja\ntämävuotinen laari Maarianpäiväksi! Puoli sataa varvimiestä koko talven\ntuvannurkissa ruokaa kärkkymässä: saakos siinä hameenlieve montakaan\nminuuttia levätä alallaan Mikkelistä Valpuriin, ennenkuin ovat kaikki\npiimäkannut mitatut ja voinaulat punnitut ja sahtisaavit käytetyt ja\nvellipadat keitetyt, kammiot juostu ja kalatiinut tyhjennetty! Saa\nsiinä taikinatiinu olla koko talven uuninnurkassa kipistymässä ja\nleivinuuni kuumana, ennenkuin on jokaiselle kyrsä pivoon. Kymmenenkin\nkertaa ja kaikki kolminaisuuden saarnat olen minä Hermannille manannut,\nsanonut ehtoosti ja muistuttanut aamusti, aloittanut maanantaisti ja\nlopettanut lauantaisti: Pistä hame yllesi ja leivo yksikin taikina,\nsotku purtilo ja vatka vanuke, niin tunnet, että porottaa olkapäissäsi\nehtoosti pahemmin kuin jos kirjoittaisit nimesi vaikka tusinaan\nparkkipaperiin! Mutta mitäs Hermannista, kävelee yökaudet kamarin\nlaattialla edestakaisin, raapii päätään ja höpisee laskujaan, niin\nettei toinenkaan saa maata rauhassa edes sitä aikaa kun kieli lepää!\nVai parkki! siunaan vieläkin! Mitä on Herman tekevinään kolmella\nmastolla, kun ähkii ja puhkii pahemmin kuin sepän palje jo Siwiän\nreilingillekin kiivetessä ja laskuportaita kavutessa! Ennen pistän\nhameeni solmuun ja kippaan vaikka minäkin jokaiseen kolmeen\nparkintoppiin peräkanaa, ennenkuin Herman on ensimmäisenkään märssyllä,\nsen minä takaan!\" kerskui emäntä valtoimiltaan ja oli niin ilmi\nEevastiinaa, että oravaksi olisi vielä uskonut eukon ja käppyrän kerän!\n\n\"Sinä, Eevastiina taidatkin olla ensimmäinen mies toppiin livistämään,\nkun parkki keikkuu valmiina Alastalon rantalahdella ja juodaan\npitokahvia uudessa kajuutassa!\" Härkäniemi se oli, jonka vanhapoikaveri\noli tottumattomiltaan vilpastunut näin paljoista naisäänen kiminöistä\nja nyt hörähteli piippunsa tyveniltä omiansakin ja valakanhirnojaan\nEevastiinan kielen raviin. \"Kopautetaanpas veto taaskin kourasta\nkouraan, niinkuin muinoin Siwiän krymppäjäiskalaaseissakin! Kiipesit\nsilloin seitsemäntoista vuotta suiviampana tomuriepu kädessä pyyhkimään\nensimmäiset merenpölyt Siwiän etumaston uusilta saalinkisarvilta, ja\nminä sain menettäneenä miehenä tuoda seuraavalla suvireisullani sinulle\nHullin tuliaisiksi sinun suuren kirjavan merinosaalisi! Läjäytetäänpäs\nuusi veto: rehellinen muisku minulle keskelle merimiehen suuta koko\npitoväen nähden, ellei sinussa parkkimme vihkiäispidoissa enää ole\nkapteenskaa kiipeämään isomaston märssyyn ja flakaamaan silkkilievettä\nsiellä, missä jäljemmin huiskivat tervalahkeet!\" Härkäniemi siveli\npaksua huulipartaansa ikäänkuin jo olisi herkunjälkiä korjaamassa\njouhiltansa.\n\n\"Kymmenet mastot minä ennen kiipeän, ennenkuin sinun luutiasi\nmuiskuttelemaan rupean!\" torjui Eevastiina-emäntä ja nauroi täyttä\nkurkkua. \"Mutta jaarittelette ihmiseltä suut umpeen ja silmät täyteen,\nniin että teidän tähtenne täytyy pauhata tässä, vaikka vasen lieve\nkäskee juoksemaan tänne ja oikea lieve tuonne ja jokapaikassa\nolisi oltava! Jestapookenas, kissa kiertää laattialla ja ajatus\nihmisen päässä, ja kumpikin ajaa takaa häntäänsä eikä kerkiä\nkiireenvilkassakaan kinttujansa pitemmälle kehässä: minä seison tässä\nja pannut pihisevät tuvassa ja lätyt ovat kääntämättä!\" Eevastiina oli\nkiljahtanut ja kerä kadonnut salista ennenkuin edes Pukkila oli\nhoksannut huomata, että miehet istuivat taas yksin keskenänsä,\nLangholmakin taas keinutuolillansa, ja huoneessa sitä hiljaisempaa,\nmitä kauemmas touhu loittoni tuvan puolilla. \"Siviä ... Sandra ...\nRauha...!\" kuului määräysten katkelmia enää vain vaimeneviltaan\nkorviin, mikäli Eevastiina ja emännän pyry oli kerjennyt etukamarista\ntupakamariin ja sieltä tuvan tuoksinoihin, josta nyt kuitenkin kolmen\navoimen oven kautta edelleen kantoi salin puolille lupaavina viesteinä\njuoksun joudukas kopina, astioiden helinä ja toimen tohina sekä\nlemukkaiden tuoksujen herkullinen, ryyditetty ja ärsyttävä hulva, joka\nmilloin voimakkaampana milloin miedompana leyhähteli hyviänsä\nsieraimiin, ahmiko näitä hajuja sitten nälkäisen ahneudella vai\nvartoovammilla odotuksen malteilla!\n\nAlastalo oli siis sittenkin ennen äskeistä tohinaa ja turhaa lähtemisen\nmylläkkää saanut lukituksi parkkikirjansa klahvin talteen, ja oli tällä\nhaavaa oikeastaan niin kohotetussa mielialassa kuin suinkin suvaitsi\nhänen melko pyyleä ja leivisköjensä vuoksi äkkikäänteitä vierova\nruumiillinen olemuksensa ja kuin ikinä soveltui sille, jonka hengen\nhartioillakin tämän erän jälkeen ja klahvin lukon vingahdettua melkein\ntäysiksi merkityn parkkikirjan suojiksi oli laskettu kuorman taakka,\njonka painoa ei tosin saattanut leiviskänumeroilla merkitä eikä\nvaakapunnuksilla määrätä, mutta joka kieltämättä oli raskas ja\nvakavuuteen velvoittava ajatustenkin askelotoissa jo tällä haavaa, ja\ntulevaisuudessa jopa kolmenkertaisesti: toimen, edesvastuun ja\narvonpidon porrasaskelia, toinen toistansa korkeampia, noustessa.\nToimen tieto, se asui hänen oman nenänsä visuudessa, ja siitä hän meni\nitsellensä takaukseen, edesvastuu, sen sälytti hänen niskoillensa\nmuitten usko, ja se oli jo polvia kysyvämpi ja taipeille käyvämpi\njyväsäkin kuorma hengen ryntäillä, mutta arvo, arvonryhä ihmisen\nselässä, sen kasvatti ihmiselle vain onnistus ja onnistumisen\nmenestystä oli kannettava aina edelleen liukkailla tikapuilla ja yhä\nylemmäs kukkuloille, jotka livettivät milloin hyvänsä anturan alla --\neikä liukastunutta ja kerran nilkkansa taittanutta enää nostanut\nkompastuksen jälkeen jaloillensa, ei oma rampa toimi eikä vieraan\nnilkuttava usko!\n\nAlastalo siis oli kohotetulla mielellä, mutta kuitenkin niissä kehissä,\njotka hänelle asettivat hänen ruumiinsa hyllikäs pyöreys ja hänen\nhenkensä yhtä hyllikäs viisaus ja varovaisuuden vatsarunta. Olihan tuo\nmukava seikka, että vieraatkin olivat taas paikoillansa pyräyksiltänsä\nja että Eevastiina oli saanut hillityksi Langholmankin, niin että\nsalissa nyt oli levollista ja kaikki koolla siksi kunnes käveltiin\naterialle. Näin hän oli ajatellutkin, että oltaisiin tasaisesti aluksi\nja ikäänkuin maisteltaisiin odotellessa ja sittemmin pöydän vieressä\netukamarissa, miltä tuntuu mielenolossa, kun humisee omissa ja\nluultavasti itsekunkin muunkin verissä tieto, että kangotus on nyt\nviimeinkin palkittu ja iso kivi sittenkin käännetty sille kyljelle,\njolta se kierii rytisee myötärinnettä alamäkeen niin, että rinteet\ntärisevät, kun vain päästää rytisemään! Jokapäiväkös tässä huokaistaan\nliiveihin parkkilaivan panemilla! levitytti rinnanpalkeita\nvastustamaton paisu, kun sen tuokion pääsi itsensä kanssa kahden, että\najatus ennätti selvitellä, minkä virstan tolpan ohitse tässä tingassa\nnyt kuitenkin jo oli taipaletta astuttu. Menen hakemaan piippunikin\nhyllyltä! huimi pää yht'äkkiä omiansa, ja nyt tapahtui salissa se asia,\njota Härkäniemi jo aamuselti, piippua itseänsä varten valitessaan oli\npiippuhyllyn edessä hiemaseltaan arvellutkin ja aavistellut tänäpänä\ntapahtuvaksi. Alastalo asteli kuin astelikin nyt piippuhyllyn\nedustoille, asteli painavin, mutta päättävin askelin, niinkuin\nvakavaan, mutta punnittuun ja jo varhemmin ratkaistuun tekoon, ja\npiippu, jonka hän nyt nosti hyllyltä käteensä, ei ollutkaan hänen\ntavallinen pito-piippunsa, se Maanpään enovainajalta peritty\nmahonkivartinen herraspiippu, joka seisoi kauimpana hyllyn oikealla\nvierustalla ja mustanpuhuvassa punassaan oli kylläkin julkinen kapine\nja miehen suupieliin mallaava sekä varrenmitaltaan että muulta\npuleeriltaan ja jota hän tänäpänäkin, niinkuin muulloinkin vieraitten\nparissa salissansa istuessaan oli viljellyt niinä väleinä, jolloin\nhänelläkin oli sentään tänäpänäkin ollut ajantilaa ajatella omia\nhupejaankin, ei, tämä hänen tavallinen juhlapiippunsa sai nyt tällä\nerällä jäädä lepäämään paikoillansa, ja maaherran piippu, se piippu,\njonka Härkäniemikin jo päivemmälti oli arvioinnut juhlallisimmaksi\npiipuksi koko komeassa rivissä hyllyllä, melkeinpä liika juhlalliseksi\npiipun virkoihin kenenkään leukapieliin tässä pitäjässä ja tässä\nsalissa, tämä hyllyn keskellä ja juhlasijalla seisova piippu, Goljatti\npiipuksi varren mitoilta ja Salomo hankkinan koreudelta, tämä Saban\nkuningatar hyllyllä ja Esther vaatetuksiltaan Ahasveruksen pidoissa,\ntämä piippujen piippu ja salin peräkulman ploora nyt kohotettiin siltä\npaikalta, jolta sitä ei siitä asti kun Alastalo sen muinoin oli\nkipparina ja isouksissansa Aronssonin puodista ostanut ja kotiin\ntuonut, oltu tiettävästi paikoiltansa liikuteltu muulloin kuin silloin,\njolloin Eevastiina muinemmin ja nuorempana, ja myöhemmin Siviä tyttären\nikään tultuansa sen nostivat alas ja herkuiksensa ja naismielensä\niloiksi jouluiksi ja juhannuksiksi sen hankasivat ja kirkastivat\nnaissormiensa viitsiviltä näppäriltä helyille ja kiloille jokaiselta\nhopean helalta, helmen hijeeltä ja riippuheilulta, tämä naissormen\nhuolenhuomio ja vaivanlysti, ja mieskouran komeus ja juhlivuuden salko\narvovaltaisen pitelyillä nyt nostettiin ensimmäisen erän Alastalon\nsalissa piipun virkoihin kapteenin ja parkkilaivan pääretarin\nleukapieleen. Härkänientä melkein värisytti selkäpiitä omituinen\nkylmänhyvä tunto, kun hän sohvanpäästä seurasi arvollista toimitusta,\nsillä olihan hän itse ollut mukana ja vieressä Aronssonin kulmapuodissa\nsilloin, kukaties jo parikymmentä vuotta sitten ajassa, kun Herman\npiipun oli ostanut, ja olisiko hän silloin, toisen puolesta melkein\nhävetessään ja häntä mielessänsä melkein lapsellisena pitäen,\nymmärtänyt ajatella, että se hetki oli Hermannin elämässä tuleva,\njolloin hänenkin oli omassa Härkäniemen mielessään tunnustettava, että\nHerman ei sittenkään ehkä ollut silloin Aronssonin tiskin vieressä\nkatsellut itsellensä liika komeata läppää tulevaan leukapieleensä ja\ntuleville vatsaryntäillensä ja tulevan parkinpäällikkökarahtäärinsä\nvaroilta: salko istuu naamassa kotonansa kuin naatinkyynärä\npuolenleiviskän nauriissa ja kumpikin vain pulskistaa toisensa\nkomeutta! arvosteli hän.\n\nMyöskin Pukkilalla oli tapaus jo sihdeissä ja hänen krymppäsi\nsydänkukkaroansa julmasti, kun hän muisti kuinka monta kertaa hänen\nsormenpäänsä olivat syhyneet saman piippuhyllyn edessä samaan\npiipunvarteen, jota Alastalo nyt julkisiltaan piteli kädessään,\nsyhyneet niin vietävästi, että raateli taaskin mieltä uuden verisemmän\nkerran, kun joka kerta oli täytynyt paljaan tyhjän sopivaisuuden vuoksi\nja näön palvelukseksi painaa halu alas kurkusta, niellä mielensä kuin\noman kielenpalasensa oman kurkkunsa torveen, voittaa itsensä ja\nsätkivän tahtonsa kuin kouranpivoon niskojen taittamalta nikahtavan\nkukonpojan: äes piikkineen peltonurmen kokkareissa savimultaa\nmurentamassa ja äimäneulan kärki sormenlihoissa tikkuriisteen\npenkomilla ei leikannut tuimemmin saran viillettyyn kamaraan eikä\nriipinyt likempää kirpivään ihmisihoon kuin nyt leikkasi tuntoa ja\nriipaisi sydäntä se teräksinen tosi ja kivistävä vissi, että, riiteli\nmieli minkä riiteli, Herman nyt kuitenkin oli tällä haavaa ja tällä\nhetkellä, parkinpaperi täysiksi merkittynä klahvissansa, se mies\nsalissansa ja sen vartinen pamppu hyllynsä edustoilla, joka kenenkään\nkarsastamatta ja moitteen sijatta ja hänen itsensäkin, Petterin\ntunnon ja mielentunnustuksen myöntämältä hämmentelemättä saattoi\nnostaa leukoihinsa ja viljeltävikseen minkä piipun hyvänsä\nhyllyltänsä, vaikkapa itse maaherran piipunkin, tuon samaisen\nmarsalkan ja Rumantzoffin piippurivissä muitten pikkasempiensa ja\nluutnanttikenraaliensa keskellä, joka leukaan ripustettuna ja miehen\nnaamassa teki miehestä juhlallisen kuin ALEKSANTERI paperilla ja\ntaulussa, jokaiselta puustaaviltaan isoin kirjaimin präntättynä! Lakki\nkädessäkös tästä lähin pitää akumentti-isännän ja prikikipparin\npuhutella rusthollaria ja parkinkapteenia ja teititellä Petterin\nnoikein Hermannia ja pampuravatsaa Mattssoniksi ja Alastalon isoseksi?\nrääkkäsi suomi Pukkila runneltua mieltänsä ajatuksilla ja ohdakkeilla.\n\nYleensäkin oli salissa havaittu Alastalon arvollinen hommastelu\npiippuhyllyn edustoilla ja montakin ja yhä useampi vilpastuva silmäpari\nseurasi huomiolla sitä, kun salko ja piipunparooni nyt vitkaksiltaan\nnousi siltä paikalta ja hyllyn kunniasijalta, jolta kukaan ei sitä\ntähän mennessä ollut vielä nähnyt liikuteltavan, ei edes Alastalon\nitsensä leikiltä kohottamana ja muille ylpeydekseen näyttelemänä, niin\nmonta vuotta kuin jokainen muistikin sen seisoneen helmisessä\njulkisuudessaan ja samassa nojossaan koskemattomana hyllyn keskellä.\nEenokkikin ja Krookla, toinen sohvan kulmastansa ja toinen\nkaakelimuurin nurkan takaa osoittivat vissejä virkistymisen merkkejä\npaikoillansa ja niitä silmän hieromisia, joilla ihminen kirkossakin\namenen paukahdettua korvaan taas palaa penkissä itseensä ja\nmielenjäseniinsä pitkän saarnan aikaisista hengen kangistumisista ja\najatusten nuokkumisista, hekin molemmat heristivät nyt silmiänsä ja\nhieroivat unet ajatustensa akkunaruuduista, kun Alastalo raikasna\nmiehenä ja retarin heitolla nyt viskasi maaherran piippua kädessään\nsiten, että helmeä heilahti ja nauhaa nakkautui kaarille ilmaan koko\nkyynäräisen koruvarren mitalta silloin kun isänsä ja piipun herra\nvauhdilla koetti kulkiko henki vapaana ja suluttomana varren rinnoissa.\nKuinkas muuten, olihan talossa täysikäinen tytär ja toimekas Siviä,\nisän silmäterä: avoin oli henki, olisi voinut vaikka kynttilän puhaltaa\nsammuksiin piipun pesän edessä hangatun ja peratun putken lävitse!\nTyytyväinen oli isä, ja tyytyväinen isäntä ja kapteeni, kun nyt oli\nvuoro turvassa tupota piippu kuntoon, ja tapahtuikin toimitus levossa\nja vakaasti, vaikka hetken vaikutuksesta ehkä vähän laveamminkin ja\nmiestietoisemmin ottein kuin tavallisesti ja kuin oikeastaan oli\ntarpeen. Ei Alastalo aikaillut toimituksissansa yleensä, ja nopeasti\noli tälläkin erällä valmis piippu sytytetty ja mies, isäntä salissa ja\nAlastalon kapteeni talossansa kaikkien katseltavana astelemassa\nlaattiata sitä keinutuolia kohden, jolla hän kyllä oli varhemminkin\npäivällä istunut, mutta vain tavallinen piippu hampaissansa ja\ntavallisen kapteeni-isännän karahtäärissä. Härkäniemi oli arvannut\naamupuolella ja piippuhyllyn edessä aprikoidessaan tämänkin asian\noikein, eikä siis ainakaan hänellä sohvanpäässään ja oman piippunsa\ntakana ollut mitään syytä hämmästellä, kun todella hetken perästä\nkotvan ja pitkänkin aikaa tyhjänä seisoneen keinutuolin lautasaumoissa\ntaas rytisi ja saman keinutuolin käsipuut ottivat huokaisten huomiinsa\nja vastaan Alastalon kaksitoista leiviskää, mutta tällä kertaa niine\nmahdollisine painonlisineen, minkä kukaties vaikuttivat vastaomistettu\nparkin retarinsääty kapteenin sivupuhinoissa ja maaherran piipun\narvovaaka isännän leukapielissä. Luonnollinen seikka oli muistakin\nsalissa nyt, kun asia oli tapahtunut, se, että muut istuivat ympärillä\nseinävierillä ja odottelivat vaikkapa eräät kyllä peräsohvallakin ja\nnahkaisilla, kun muut vain tavallisilla tuoleilla ja puu-istuimilla,\nettä muut istuivat ympärillä ja odottelivat, kun Langholma ja Alastalo\nkeikuttelivat keskilaattioilla ja istuivat keinutuoleissa, Langholma\nvanhoilta oikeuksiltansa ja omistetuilta tottumuksiltansa\nlaamannivainaan piippu napitetulla rintapielellä, Alastalo taas\ntämänpäiväisten toimitusten ansiosta ja klahviin suljetun valmiin, tai,\nmikä melkein samaa, milteipä valmiin parkkikirjan voimasta sekä muulta\nomalta toimen väeltä mies maaherran piippuunkin leukatanoilla ja\nmeriherran liivipullistuksiin keinutuolilla.\n\nLangholmakin oli keinutuolillansa jo tyyten unohtanut taannoiset\nturhiin rauenneet lähtemisen yrityksensä ja lyhyeen loppuneet luovinsa\ntuvan puolilla: tunsihan hän kotoakin naisväen viikkoiset touhut ennen\npitoja ja sekös sydän hänellä olisi ollut, että olisi omiksikin\nkatumikseen palkinnut Eevastiinankaan vaivat lähtemällä nälkinensä\ntalosta juuri kun räätit lämpimiltään olivat kannossa pöytään ja emäntä\nparhaassa lennossa? Höyliys on niskan toinen taito, kun jäykkyys on\ntoinen, ja niitä on kumpaakin ymmärrettävä käyttää paikallansa ja\ntarpeellisessa kohdassa! oli hän pojallensakin opettanut. Olipa\nLangholma alkanut tuntea vissiä nousua ja kohentumista omassa\nmielessänsäkin seuratessaan Alastalon arvotietoista hommastelua ja\ntoimenhäärinää piippuhyllyn edustoilla ja maaherran piipun\nvirittelemisissä, sekä havaitessaan muutakin juhlallisuutta ja\nasettumista salin menossa ympärillä näin päivälliskäskyä yhteisesti\nodotellessa ja kunkin kohdaltansa omissa ajatuksissansa ja\nitserakennuksiksensa päivän toimia ja valmistunutta laivankirjaa\nhiljaksittain ja omassa rauhassa aprikoidessa ja punnitessa. Tosi\nolikin, sen Langholma tunsi koko olemisessaan ja tunnusti alttiisti,\nettä saavutus tämän päivän istumisesta oli ajattelemisen arvoinen, ja\nsitä merkillisempi, mitä selvemmille asian lankoja päässään kehitteli.\nSyystäkin ovat Alastalon askeleet tavallista painavammat palkeilla ja\npiipunpito kourassa käsivarren mitalta totuttua avarampi! tunnusti ja\nhyväksyi Langholma sekä ryhdisti itsensäkin juhlallisemmaksi, kun\nAlastalo nyt oli asettunut häntä vastapäätä omalle keinutuolillensa ja\nsalilla oli katseltavinansa kaksi keikuttelijaa keskilaattioilla,\narvovartiset piiput kummallakin hampaissa. Langholmaa hyvitti sekin,\nettä oli toinenkin istuja häntä vastapäätä, jolla oli selänvartta\ntuolinnojaan sama ryhdin mitta kuin piipunvarttakin komeuden mittana\nkädessä. Mies tarvitsee itsensä tiedon ruumiiseensakin ollaksensa\ntäysissä leivisköissä, kun painoa kysytään asioiden touvipiuvissa!\najatteli hän ja tuumi tulevia, kun oman pitäjän mies pitäisi puoliansa\ntalven takaisissakin haminoissa ja punnitsisi pesetaa ja Spanjan kultaa\nsamalla kämmenellä kuin muinen riksiä ja ruotsin hopeata Tukholmassa!\nTiivis silmäpari, vaikka akkunat avoimina aina ja vahti valveilla\nruudun takana, tihti leukapieli ja sanat konteerissa, vaikka kielen\nsaranat liukkaatkin tarvepaikassa: tuon tarkalle hankkimisen\nhajukarvoilta ja tuon pihtiselle pitämisen peukalolta uskoo varansa\nvarovakin ja rahansa rehellinenkin vaikka meren kitoihinkin ja kelmien\nkauppoihin! arvosteli Efram Eframsson Langholmasta sekä kohotti hänkin\nvanhaa laamannin piippuansa senverran julkisemmille ja käsivarren\nvaroille, että näytti, ikäänkuin olisi hänellä ollut puntari vaajumassa\ntuomarin kädessä ja lähimmäinen punnittu vaakaviltaankin\nnaulaneljännekselleen sen nokassa.\n\n\"Hiljaa hyvää syntyy!\" sanoikin hän suopeasti Alastalolle vastapäätänsä\nkeinutuolilla ja maaherran piipun takana sekä soi Langholman\nsilmillensä ajan vakuuttaa Mattsson siitä, että painava mies nyt puhui\npainavalle miehelle keinutuolilta toiselle sellaista, jota muutkin\nsalissa sietivät kuulla. \"Tiedän minä sinua niiltä ajoilta, jolloin\nminäkin vielä poikamiehenä ja ennen talolle rupeamista liputtelin vesiä\nja kulasin kaljaasia Tukholman ja kotomantereen väliä, ja muistan mikä\nsarvi sinulla jo silloin ja vasikkavuosinasi ensimmäisen jahtisumppusi\nkipparina oli parhaiten pystyssä ja syhyvillä järkesi otsanystyröillä!\nEn minä elinpäivinäni sitä leiskausta sinun viikarisilmissäsi unhota,\nkun me kaksi kerta yhdessä seisoimme Tukholman kaijilla -- oli\nlauantai-ehtoopuoli eikä kauppa enää käynyt ja sinä jahtisumpussasi\nniinkuin minäkin halkokaljaasissani olimme siksi päiväksi joutilaita\nmiehiä ja ajankuluksi rannalla seisoskelemassa -- en unhota leiskauksen\nkipenää sinun silloin vielä vaaleampikarvaisten silmäkulmiesi varjossa,\nkun sattuu juuri parastikään muuan täysrikarilaiva kevittämään\nankkurinsa edessämme redillä, kettingit kitisevät, pultaaneissa on\nlevotonta ja täkillä läiskää juoksu, jo haistaa ensimmäinen tuukki\ntuulen, senjälkeen toinen ja samassa jo haukkaa jokaisessa raa'assa\npullistuva liina elävää henkeä, laiva havahtaa kuin huokaisten, keula\nhuomaa kevyeiksi purskuttelut edessänsä ja kolmen maston purjeet\npyyhkivät vapaata haahta sinne, missä sataman suut sinisillänsä\nsirkuttelevat ja meret ovat rannattomina keulapuun kurkoilla\nkutsumassa, en unhota silmiesi vilauksenväkeä kuin häntähuiska\nleiskausta urosketun kadotessa pensaspuskiin, kun minäkin veriltäni\nvilpastuvana ja nenissä suolameren huminaa satun sanoa tokaisemaan kuin\nvarsaoriin hirnan: 'miltäs tuntuisi tepastelu komentokansilla, jos\njahdinkölikin olisi parkki-aluksen mittainen ja ruori nakattu keulaa\nkiistämään Atlannille Kihdin salmen suiden sijasta!' sanoin ja lisäsin:\n'laistot laivan laitavierillä lienevät avarammat kuin väljätkään\nkotopellot ja komentosilta komeampi läiskytettävä kapteenin anturain\nalla kuin savi isännän askelissa voipaankaan talon saralla! Meren ilmat\nhumistelevat miestä hiusjuuria ja veriä myöten, kun maapakko kiskoo\nhiet suonista ja kangistaa aiturinkin aisuriksi!' sanoin ja ajattelin\nvaltoimen hetken minäkin, keinunko joskus Atlannin keinumilla minäkin,\nvai Langholman raja-aitoihinko minun loikkani loppuvat?\"\n\nLangholma vaikeni hetkeksi ja imi haikun piipustansa: oli aina hyvä\nantaa ihmisille aikaa päästä ajatuksen perille, kun jotain oli sattunut\nvierähtämään huulilta semmoista, jota kukaties ansaitsi kuunnella, ja\nsitäpaitsi oli suotava tila muiston uruillekin mielen rinnoissa hymistä\nloppuun mahdolliset nuottiensa hiakeat jos tyydytyksetkin. \"Hiljaa\nhyvää syntyy, sanon\" toisti hän siis ja vahvisti sanansa ennenkuin\nenempiä jatkoi. \"Kukaties sinäkin vielä muistat saman tuokion Tukholman\nsatamassa ja kaijilla, ellet ole unhottanut niinä vuosina, jotka ovat\nkuluneet, mutta minulla se on pysynyt mielessä elävänä niinkuin eilinen\npäivä, ja kun senjälkeen näin sinun seuraavana keväänä, en enää jahdin\nsuoravartisen helvarin kangoilla, vaan oman kaksimastoisen kaljaasisi\nratinsarvien kieppumilla, ja vuosien kuluttua jo kipparina kuunarin\nrikisessä kuutossa, kunnes mastoissasi jo oli molemmissa raa'at ja\nprikin kapteeni tarjosi Englannin tuliaisia Alastalon rannassa, niin\njoka kerta minä ajattelin väläyksenväkevää sinun silmäsopessasi muinoin\nTukholman kaijilla ja ymmärsin kasvusta, että veriin oli siementänyt\neloruista, jonka varsissa olki ei vielä ollut lykännyt ylintä\nsolmuväliänsä! Parkkialus se oli, solava joutsen vesillä, joka silloin\nTukholman redillä kirvotti siipeä ja hävitti merille silmiemme edessä,\nja puolimatkasta jo ja prikikölisi ojennuksilla -- ensimmäinen prikikin\nniinkuin nyt ensimmäinen parkki pitäjässä! -- minä jo arvasin, mitkä\nsihdit sinun silmäsi jo olivat asettaneet jyville ja varmoiksi eteensä\nsilloin, kun minä sinun vieressäsi vaiheilin siipien levittämistä\nminäkin pielettömille ilman pelloille vaiko perittyä tannertamista\nkoto-aitojen turvatuissa kehissä. Parkille, parkkialukselle sinä veresi\nvannoit sinä tuokiona, kun kitisi korvissamme silloin ankkurikettinki\nrautaista lauluansa, alus vavahti kölinsä vapauksiin ja parkkilaiva\nkuin itsensä löytäen ja henkiinsä heräten kolmen maston ylväiltä\ntavoitti tuulen ja kallistui kulkuun sinisen siunatessa laineläikkein\nlähtevän kupeita kantavilla kummuillansa!\"\n\nLangholma oli tullut vetäneeksi viulua niin täydeltä kieleltä, että hän\nitsekin hieman hämmenteli äänen komeutta ja muutti rekisteriä\nkuivemmaksi: \"On sinulla ollut hikistä juoksemista ja vielä hikisempää\nhengen vähtiä, ennenkuin olet jokaisen meistä kääntänyt uskoosi, ja\nyhteisväessä nyt on kiskottu mäen päälle se, mikä erimiehinä olisi\nmeiltä jäänyt itsekultakin paikoillensa ja liikuttamattomaksi mäen\nalle, niinkuin jäisi kivikuorma anturan liikkumattomaksi kintukkaankin\njäniksen valjaissa ja parhaittenkin jutunpyräysten loikkimilla! Ehkä\nolisi praakkia pidetty pitäjässä ilmankin sinua ja suukeräjiin\nkulutettu sekä sylkeä että aikaa, mutta sinun ansiotasi se on ja sinä\nkellossa olet vieteriä vetovireeseen vääntänyt, kun tietä on painettu\neteenpäin, eikä kestikievareihin väsytty, ajettu virsta kerraltansa,\nkunnes on penikulmia takana taipaleena, vaihdettu kaljaasit kuunareiksi\nkunnes nyt on prikikin pieni astia pitäjässä ja parkkikirja klahvissa\nvalmiina paperina! Maa on varmaa kamaraa ja peltosarka turvallista\ntannerta asteltavaksi, mutta näkee Langholmasta lahtien suitse\nmerillekin ja ymmärrän minäkin vereni viehkeistä, että laveakin sarka\non aita-ahdas vetten vierien verroilla, ja että suoltavakin savi on\nkankeata kamaraa rinnoilla sen lykkivän ja loiskivan, joka kantaa\nparmoillaan laivaa kolmimastoakin lastunkuherana, ja jonka aaltojen\ntakana ovat taivaan rannan tanhumilla kaukaisuudet äänillänsä ja loiton\nlaulut ääriltänsä voittajaa kutsumassa voitteloihin ja toivojaa toivon\nkeikkuviin kaukaloihin!\" Langholman olivat vakaat, mutta lauhkeiltansa\nmelko säyseänsyvät Eframin silmät sanapuheen kehittyessä viehtyneet\nseuraamaan piipun pesän kiekuroivia sinisiä, jotka laamannivainaan\ntotisesta merivallastakin kohosivat ilmoihin yhtä huitukaisina ja omiin\nhaituviinsa kähertyvinä kuin minkä kevytmielisemmänkin pesän porosta ja\nhepeneherkusta hyvänsä, ja niinpä olivat sanatkin hetken hyvissä\nsaaneet ilmaa liepeisiinsä ja lähteneet järjen tanterilta mielen\nliehumille ja helmahuiskeille. Langholma hymähtikin itsellensä ja\nsanoillensa sekä huiskasi piippua senverran kädessään, että savut\nsekosivat kuiduiltaan ajatuksia kuljettamasta. \"Psalttarit tässä\nmieleen tulevat!\" naurahti hän ja kielsi, peitteli muittenkin edessä\nhavituksen alkua järkensä siipisangoissa. \"Sitä minä vaan rupesin\nsanomaan, että miesteon sinä taas olet pitäjässä tehnyt ja kiitoksen\nansaitset palkaksi, kun niin kauan olet kiskonut, että muittenkin kädet\novat kerjenneet apuun ja touvin kimppuun ja nuottaa nyt vedetään\nmaihin, minkä yhdessä jaksetaan. Sinä, Mattsson, apajapaikan katsoja\nolet ollut ennenkin, ja nyt isoa nuottaa ja monen kylän pyydystä mereen\npotkiessa olet sinä ollut hikityössä ja saapasvarsissa jo yöpimeästä ja\nsilloin, kun me muut vielä kuorsasimme sängyissämme! Vuodet minä sinun\njo muistan tätä viulunkieltä vinguttaneesi, ja jos nyt viimeinkin\npotkitaan polskaa hääsalissa, niin sinä nuotit olet soittanut\nanturoihin sekä yljille että sulhaspojille! Parkkilaiva on komea kuutto\nja parkin keulapuu semmoinen kurko, joka puskii Biscayat ja sihtaa\nSpanjat, kulkee Kanaalit kartalla ja sujaa Gibraltarit Välimeren\nsuilla, noukkii salmea kuin sukkavarras silmää ja satamia kuin\nkalanperkaaja silakkaa korista, Malagat ja Marseillet, kaikki\nsuomuksissa, pesetan hopeoissa kyljiltänsä tai franc'in kiiltävissä\nkyljiltänsä! Sinä, Herman, meille marjamaat olet ennenkin näyttänyt ja\nmansikanpunaiset osoittanut aidan takana, miksemme siis vieläkin sinun\nkirmoissasi aitaa törmää, kun sinä käsket, Vaarniemi varsihongissansa\nhumisee kaipaa kaatavaa kirvestä kuin valmis vadelmasato\nsuvikypsillänsä ahon parmoilla ahmivaa suuta, ja jokainen kirpoova\nlastu laulaa parkkia pitäjään, kolmen topin kantajaa vetten ylväille,\nhaahta värikästä ja kölipitkää, kunnia koreutena mastoissa, rikkaus\nvaurautena vanavesissä!\" Langholma hymähti taaskin sanoillensa, koska\ntälläkin yrityksellä oli purstoihin siepannut tuuli ja äänikerta\nkiivennyt ylemmäs kuin oli tasainen tarkoitus: selvästi oli hetkessä ja\nhengessä vetoa ja kohistusta ylöskäsin ja juhlavirsiin! \"Sinä olet\nsukeva mies sekä alkamiselta että toimen jatkolta, ja kernaasti sinun\nnuottakuntaasi liittyy, sillä sinä lähdet kudulle, kun kutu haisee\nmeriltä, ja sinä soudat takaisin, kun saalis on nostettu ja ruuhi\nlastissa!\" lopetti hän siis lyhyellä sen, mikä pitempään ei mahtunut.\nLaamannin piippu sai nyt palata virkoihinsa suupieleen, sillä se oli\nsanottu, mikä piti, ja Alastalo tunnustettu mies salissansa ja jokaisen\nedessä, niinkuin ansaitsi.\n\nTilapää oli ehdottomasti kohotettu salissa ja Langholman vakainen\nvirkahdus ainoastaan kuin sulkupuomin nosto padon suilta, jotta vedet\npääsivät omille virroilleen ja uoma juopiinsa tai kuin ensimmäisen\ntähkäpään kärki helluntaisella vainiolla, joka ruislaihossa on\nputkahtanut ennen muita ja ylimmille ruohovartensa ummilta, mutta jonka\nvierillä ja ympärillä jo seuraava ilmanhenkäys harjaa ja huojuttelee\nlukemattomia muita ja yhä uusia hienotukan piippoja julkisiltansa saran\nkahinoilla pyhäpoudan kiloissa. Härkäniemi, joka kauan oli ollut\nhiljaisin, ja jonka sydän siis oli täysin parrastasainen, ja joka\nmyöskin, jos munaskuihin asti näki, oli taatusti vakain ja uskollisin\nsielu salissa ja Alastalon lähin mies ja käsivarren tuki, hän nyt\nensimmäisenä Langholman jälkeen valmistui tähjille ja jutunkypsiin.\n\"Sinun henkesi kupeissa on siittävä sarvi ja sinä astut toimentiineeksi\nkoko seurakunnan!\" lausahti hänkin sanansa Alastalolle ensi mielensä\ntäydeltä ja oli painava ja paikallansa kuin arkki Araratilla.\nHärkäniemi muutti kuitenkin nopeasti nuotin arkisemmaksi ja lisäsi\nsaarnaansa maanantaipäiväistä: \"On sinulla kuitenkin ollut\njuoksemistakin ja vielä viikkoisempaa hengenvähtiä, ennenkuin olet\njokaisen meistä kääntänyt uskoosi, niin että nyt istumme niin monta\nkuin meitä on minä-Mattia salissa ja oman pään vikuria tuoleilla\nympärileikattuina amalekiittoina seurakunnassa ja herranvertaisina\nparkinretareina pässikarjassa!\" Hän antoi silmänsä vaeltaa Pukkilasta\nEenokkiin, ja vaikeni, sillä mitä enempää tässä oli sanomista, koska\nasia oli valmis ja ateriakin odotettavissa.\n\nLahdenperähän istui olkapää olkapäästä Härkäniemen vieressä, ja kun\nHärkäniemi oli lopettanut, niin oli hänellä, nopeammin kuin hän oikein\nkerkesi asian hoksaamaankaan suunvuoron tila odottamassa. Ei\nlautamiehen kuitenkaan auta hämmennellä, vaan on hänen vaikka\nyskittävä, jollei ole sana samalla täpärällä kohta valmiina, ja koska\npäivä tavallaan oli tärkeältä osalta hänenkin päivänsä, niin jo\nVaarniemenkin vuoksi oli hänenkin jotain hönkäistävä ja hyristävä\nvärsyn jatkoa virteen. Äänessä ja syljessä hän olikin paikalla, kun\nnäin oli tullut rako juhlallisuuteen aivan korvan vieressä ja sopi\nsanoa jotakin mieluummin kuin olla mitään virkkamatta. \"Enkös minäkin\nole sitä aina sanonut, että Alastalon reessä alasmäkeä ajetaan, ja\njalakset kiljuvat, kun manner jää!\" hyrähytti hän ja haki ajatuksen\nlankaa päästänsä puheen jatkoksi. \"Kannaksilla tekee matkaa samat\nvirstat kuin reen resloissa istuessakin, ja viisas pitää varansa\nkannas-anturoita valitessaan: loikkaa liukkaimmille, niin on Alastalon\nmatkassa markkinoilla!\" kehui hän ja oli tyytyväinen, kun sittenkin\njärki hädissään kerkesi poikimaan penikkaa, jolla oli jalat alla.\n\"Rusko aisoissa ja Alastalo ohjaksissa, toimenteko villastajana\nvaljaissa ja neuvonnäppi kiristämminä kuolattimissa: hullu se, joka ei\nkäskettynä siihen rekeen istuisi, joka kulkee niin, että virstantolppia\nlukee kaksi kerrallaan tien vieriltä!\" terästi hän puhetta ja laski\njuttua niin voitaviltaan kuin hänen naamaansa sopi.\n\nAlastalo ymmärsi, että nyt oli hänenkin jo jotain sanottava ja\ntorjuttava ylenpalttisimmat luotansa. \"Mitäs tässä turhista puhutaan,\nkun ei ole vielä valmista kuin paperinpalanen klahvissa!\" tasoitteli\nhän ja oli vaatimattomampi kuin oikeastaan oli rehellistä. \"Mutta\nmerkitäänpäs tulavuoden maaliskuu ja katsellaanpas kesäkuussa ja\neletäänpäs elokuuhun, niin kukaties jo on jotakin toimessakin pitäjässä\nja varvimäen kaiteet Vaarniemen kallioilla ainakin lastun kuonaa\nläjillänsä kyynärää paksulti!\" paransi hän puhetta hiljaksiltaan\nnöyriltä komeampiin ja oli mies keinutuolilla ja koko liiviensä\nleveydeltä ja maaherran piipun muhkeuksilta. \"Se ainakin on vissi ja\nsopii uskoa minun sanomakseni, että, kun ovat joulupahnat heitetyt\ntuvasta tarhalle ja joulu kyyditty pellolle, niin on kiiruu pitäjässä\nja koko tämän luodon läänissä tammikuun datumista Mikkelin marraksiin\nsaakka niin, etteivät emännät taloissa kerkiä touhussa kahvipannujensa\nkylkiä pitelemään, onko liemi kylmää vai kuumaa, kun joskus ihmeeltä\nhiirenhaukotuksen ajan on toton edessä välinrako hörpäistä virkistyksen\ntilkka kielen vilkan nääntyviin kuiviin, eivätkä isännät kyhnäsemään\ntukan niskaansa edes ainoan kerrankaan ajatusajaksi sen tuiman\nkestämillä, joka kuluu päivästä, kun mies aamuvarhaissa hyppää\nhousuihinsa ehtoomyöhässä riisuakseen itsensä hirreksi sänkyyn!\"\nMaaherran piippu lepäsi sojoiltaan ja vapailtaan käsivarren ojoilla,\nhelmirihmat heilahtelivat ilmoissa sen kuin puheen puhti vaati varren\nlaveampia liikuttelemisia ja Alastalo lasketteli juttua keinutuolilta,\nikäänkuin olisi koko ikänsä istunut samavatsaisena ja samapiippuisena\nmiehenä ja Gideonina salissansa ja muut kuuntelemassa mitä Jefta\nsaarnaa: oikeastaan paisutti ja rohkaisi sanomattomasti ja enemmän kuin\nuskoikaan syntistä lihaa ja kristittyä Aatamia tieto, että parkkikirja\nsittenkin nyt oli pitkän prässin ja vuosikautisten puhimisten jälkeen\nnyt viimeinkin valmiina ja allekirjoitettuna varman lukon tallessa\nomassa piirongissa, ja että tässä nyt istui herrana ja lervikreivinä\nkuin Naantalin parooni puolimatkan krouvissa ja keikutteli\nkeinutuolillaan kuin Prunkkalan pastori vapaamaanantaita sen sunnuntain\njälkeen, jonka oli nukkunut umpeensa lauantaisten ryyppyjen jäljiltä ja\nvalmistumattoman saarnansa plareille pöydällä!\n\n\"Vai tässä jo alventtia veisaamaan, vaikk'ei vielä eletä paaston\npyhissäkään, ja pääsiäisetkin vasta almanakan präntillä!\" pajatteli hän\nja koetteli leukajäseniänsä ensin, ennenkuin päästi paria täysraveille.\n\"Kynttilämessusti hierokaa unet silmistänne, sillä silloin se alkaa, ja\nmiestä kysytään tuvasta kuin katkismusta hyllyltä ennen lukuvuoroja, ja\nvarsaa tallista kuin valhetta keräjillä! En minä puhu niistä tiinuista,\njotka jo Mikkelistä asti kipistyvät taikinoissaan viikot umpiinsa\njokaisen talon muuritoton vierustoilla enkä niistä laentäysistä, jotka\nkannetaan valmista kyrsää uusien tieltä aitan ullakoille vartoomaan\ntalvisia nälkiä ja varvimiesten rahaa, enkä hiiskase sanan puoltakaan\nniistä hyppysistä, jotka jokaisessa tupasessa, niin monta kuin on\nmökkiä pitäjässä ja merimiehen leskeä nurkissa muoreina kyykkimässä ja\nniin pitkiä kuin on viikkoja talven selässä Pyhäinmiehestä Valpuriin,\nnyhtävät köyttä ja kiskovat hamppua maanantain hartaista tiistain\nkiiruitse lauantain väsymiin asti, minkä kihti sallii sormenpäissä,\nköyhyys käskee sydänalassa ja me tarvitsemme tervatriivin haisevaa\nleiviskää parkkimme satajalkaisiin saumarakoihin, en puhu Esoista ja\nLundeneista aukkoluodoillakaan, jotka kymmeninä kättyröinä koluvat\nkelkkoineen viimeiset Kihdin karitkin paljaiksi katajapehkoistaan\nvaarna-aineiksi varvityöhön, veistääkseen ehtoopuhteet ja talvipäivät\ntupainsa nurkissa ja kujanpäissään pinokaupalla sitä kyynäränmittaista\nja katajanhajuista, jota tasatuhansissa ja tervaankastettuina tarvitaan\nsilloin, kun pukataan parkinkylkiä pitäviksi, en näistä puhu ja\nhosumisista kylillä ja kulmilla, vaan siitä, kun kitisee helmikuu\nvihdoinkin anturain alla, hongat humahtelevat Vaarniemen metsissä\nhankiin ja miestä kymmenissä puuskuttaa, mikä kymmensyltäisten juurilla\nlatvan ylväitä taivaan palelevissa sinisissä iskuillansan vavahutellen\njoka lastun lautamalta, mikä kannon tyvellä kirvestä levähytellen, kun\nsalo on ryskinyt ja pitkin pituuttaan makaa maassa karvainen honka\nviimeisen huokauksensa huoanneena! Entäs maaliskuussa, kun hönkäsee,\nminkä metsä mäen kalletta tarjoo ja havukorven kohduilta mahtuu, jäille\nja raikumille kirjava kirma höyryävää hevosta jokaisella etureen\npalkosilla koluhirsi kiskottavana, pitkä kuin kymmenen kanttorin virsi\nja tukeva kuin seitsemän pitäjän papinpalkan nostaja: onpas siinä\nkilpaa huurteisessa metsärinnassa ja rantojen teräksisillä hileillä ja\nkiloilla, ennenkuin on selvä virstaisen jonon järjestys ja pitäjäin\nparhaista se Polle etummaisena polkemassa tiellä, jolla on polvinivel\npotkavin kiskomilla vonkavan hongan tai se Rusko heiskaharjoin edellä\nmuita, jolla viimeisessäkin ahteessa vielä on rinnanpaljetta laveaankin\nhehtoon kun väkevän rynkäsemältä kyynärniska juoksujalkaa saatetaan\nperille varvimäen törmille! Tai pistäppäs Pukkila, varsasi valjaisiin\nhuhtikuussa, kun vettä jo kilottelee Kiviveden kurkuilla ja teeret\npitävät peliänsä havusaleissa rantametsien tuoksumalla, ja aja hilkuta\nvarvirantaa kohden, mistä jäät vielä kestävät ja lumenpälvet\njuoksuttelevat jalasta, niin virstojen päähän kuulet sahojen suihkeen\nja kirveiden kalkkeen: laulaa teräs ja mäikää taltta, pantteriruodot\novat pystyssä ja sahapenkkiä sahapenkin vieressä mäki kirjavinaan,\ntäällä kumahtelee leiviskän moukari, kun mies heiluu, tuolla huiskaa\nhiha sahurilla ja paita läppää selkään, kun kymmenet parit ovat\nhartaassa työssä ja hartiaväkinen alhailta kiskoo, minkä roteva\nylhäiltä työntää, saha syö ja lautaa syntyy, mäki kumahtaa ja väkinaula\nlöytää puuhun, pantteria nousee ja lautatapulia kasvaa; kekona on mäki\nja muurahaisina ovat miehet, kun hiki hihkuu otsilta ja puuntuore\ntihkuu männynpihkaansa! Ja tuleppas toukokuussa, Härkäniemi, tai\nsoudappas kesäkuussa, Eenokki, kun kirveillä on kiiru ja miehillä\nenemmän: piilua nousee ja laskee, moukaria heiluu ja mäikää, talttaa\ntakoo ja taputtaa, vasarat nakovat ja höylät huiskivat, kaira narskaa\nja puras puree, mäki männii ja ilma paukkuu, kun kerta kerralta laivan\nkylki nousee, kyynäräinen katajavaarna kyynäräisen katajavaarnan\njälkeen uppoaa ajettuna tihuvaan puuhun ja jykeä lankku jykeän lankun\njälkeen taipuu ja likistyy mahtavan pantteriruodon tervaiselle poskelle\nasettuen tottelevasti keulan kaartoon tai sivun kupeeseen, kuinka\nkäskee moukarin musertava mahti, pantterien velvoittava kaarto ja\npohjan juokseva luonto: päivä päivältä ylemmäs tihdikas seinä sadan\nmiehen saumatessa meret kestävää ja suolaisen ryngät luotansa ylväin\ntorjuvaa! Entäs heinäkuussa, Lahdenperä, kun on huiskittu kolmekin\nkuukautta, honkavalkoista seinää varvimäessä kolmenkin talon mokoma\nvalmiina ja saumatihtinä, keulassa jo kenon nokkaa ja ahterissa perän\npystyä, mäessä lastukasaa kyynärän paksulta kahlattavana ja vuoren\nkallio-otsa varvimäen takana sammaleista paljas pelkästä lakkaamattoman\nkalkuttelemisen ja vasaran naputtelemisen kaiuttelemisesta, niin saatpa\nsinäkin väkinesi jättää heinät kuivumaan niityllesi kesken palavinta\nsuvipoutaa, ja tulla katsomaan, kun runko kuin ihmisen mieli\nvalkoisillaan seisoo uljaana teloillansa suvitaivaan alla ja meri\nsinisenä edessä odottaa morsianta keikkumilleen! Langholma, sinä, ja\nHärkäniemi, sinä, ja Pukkila, sinä, ja kaikki ja jokainen salissa,\neikös paisune povisaumoissa ja kiskone väljemmille rintakorin kehiä\nitsekullakin, kun seisomme yhtenä miehenä retarit kaikki korkeillamme\nkaikuvalla kannella, väkeä on mustanaan kirjava mäki alhaalla ja\ntakakeulan alta kuuluu hiljaisiin ilmoihin rakennusmestarin kaikuva:\n'all right': kolmeneljä terävää iskua, kun vanhin timperi kirveensä\ntallalla ajaa lähtökiilan takakeulan alle, vavahdus! väki alhaalla on\nhaudan hiljainen, laiva jalkojemme alla on liikahtanut, suopa litisee\nkelkkapuilla, lipuva vauhti kiihtyy, jo suistuu aluksemme vinhaa menoa,\nniin että kelkkapuut alla sihivät ja kuumenevat, notkahdus, kohaus!\nvesi roiskahtaa korkealle kahden puolen keulan kupeilta, keula\nsyöksähtää syvälle mereen, pärske roiskuu kahden puolen, alus kuin\nhuoahtaa, hengähtää kuin ruumaavan rintansa pohjilta, kun vesi sen\nhalkoomilta kohisee tieltä, mutta palaa nostavana takaisin, kevittää\nkeulavaa liukuvilla kantamillaan, ottaa syliinsä kuin laskeuvan\njoutsenen laineille lipuneen laivamme, joka vapahtuneesti kokkansa\nkenoille kohoten liukuu loitoille lahdella korkeviltaan kuin\nvaltakuntaansa saapuva kuningatar!\"\n\nAlastaloon oli mennyt henki, maaherran piippua viljeltiin kädessä niin\navoimen sojolti ja vapaan lavealti, ikäänkuin olisi miehen virka koko\nelämänijän ollut keinutuolissa istuminen ja liivipuolien näytteleminen,\nkun muut kuuntelevat ja itse laskee julkisia ja esivaltaisia\nleuoistansa. Härkäniemikin ajatteli sohvan päässä ja myönteli\nmielessänsä, kun seurasi piipun heilauksia ja heitonviskeitä Alastalon\nkäsissä, että kas vaan, putki löysi sittenkin miehensä ja mies putkensa\nsilloin muinen Aronssonin puodissa! Myöskin Langholma, ehkä sentään\nvähän hämmästelevänä, hyväksyi Alastalon laveudet ja ajatteli, että\ntotuttakoon nyt itsensä, koska näkyy luonto opettavan olemaan itsensä\nvertainen: Alastalo joutuu tästä lähin meidän puolestamme pitämään\npuoliansa isostenkin edessä ja entistä suuremmissa asioissa, ja sitä\nparemmin puu seisoo juurillansa, mitä tykevämpi on sen tyvi! tuumi hän\nsekä ihmetteli, olisiko hän itsekään mikään Langholma joukossa, jollei\nhän tietäisi itseänsä Langholmaksi? Ainostaan Pukkilalla oli pientä\nnärää ja sydämen ristiriitaa tungettavana mielensä taskuun taaskin ja\nsalattava näkymästä: kylläpäs Alastalo nyt on keinavillaan sekä hengen\nhylliltä että ruumiin höyheniltä! ajatteli hän, sekä kartti katsomasta\nkoko peliä ja piipunvähtiä keinutuolilla, jottei turmelisi sappeansa ja\nmielensä sisikuntaa harmiin juuri parhaaksi aterian ajaksi: eikös\nkopina etukamarin puolella ollutkin juuri kuin käskystä loppumassa ja\nsemmoinen hiljaisuus sillä puolen ovea, joka ei voinut tietää muuta,\nkuin että nyt parast'ikään hät'hätää sitaistaan ja silitetään peilin\nedessä tasaisiksi päälaen pitsit ja myssyt, ennenkuin taas ovi\nkrapsahtaa ja Eevastiina seisoo kynnyksillä ja hallelujan maut tuntuvat\nkitalaessa, kun kumartelevan ja käskevän takana kaatit ja paratiisit\nvilahtelevat silmään ja katetusta pöydästä näkee senverran kulmaa ja\nkarotteja, että salaatit huomaa ja räättejä lukee ja sydän humahtaa\niloiseksi!\n\nAlastalo oli sillävälin kuitenkin vain jatkanut katrilliansa ja vetänyt\nkerta virittämästään viulun kielestä äänen koko jousen mitalta\nviimeiseen ranteimen sujahdukseen saakka: \"Enpäs tottavie katsellut\niloisemmin ja pestymmin sydämin morsiantani hääpäivämme heräävänä\naamuna, kuin olen katseleva uutta parkkiamme suvisilla vesillänsä, kun\nse ensimmäistä päiväänsä keikkuu ankkurikettingissään ja meri lahdella\npaimentaa vallattomia karitsojansa loiskumisen leikeille sen uljailla\nläikkyvillä kyljillä!\" paisutteli hän ja koetti nostaa toistenkin\nmieliä sillä, mikä kevitti hänen omia veriänsä.\n\nNyt tapahtui kuitenkin jotain ja sitä, jota Pukkila juurikään oli\nmielessänsä aavistellut ja odotellut, ja joka silmänräpäyksessä vei\nkaikkien ajatukset likempiin ja lähestyvämpiin asioihin kuin\ntulavuotisiin, jotka vielä olivat monen kuukauden kulman takana, ja\ntämän vuoden almanakan tuntemattomissa: Eevastiina seisoi todella\nkynnyksillä ja avatusta ovesta näkyi etukamarissa valmis ateriapöytä!\n\"Vai minusta täällä ja morsiamista puhutaan ja paasataan täysparroin!\"\npaukkui ja pauhasi Eevastiinan ääni Alastalon sanoihin. \"Jaa'ah, kun\nminäkin vielä olin nuori ja pojat juoksivat jäljissäni kuin hakavasikat\nlaitumilla kiulun hännissä, ja Hermankin oli hupsu ja piti minusta ja\nosti käädyt ja kihlat kaulaani Tukholmasta saakka!\" Eevastiina oli\nkuitenkin täydessä höykässään, eikä suinkaan haikailemisia ja\nhuokailemisia varten pihtipielten välissä. \"Laivoissanne ja asioissanne\npärisette koko jumalan päivän kuin puskiaiset lahokannossa, ettekä\nruokaannekaan ajattele, ellei joku tule muistuttamaan! Tulkaa nyt\netukamarin puolelle, laitin jotain pientä pöytään meidän vähäisistä,\nettei nälkinensä tarvitse talosta lähteä tuulta haukkaamaan,\nlinnunruokaa, niinkuin Haukan emäntä, kurjen leipää niinkuin Kurjalan\nmuori, juustolihaa palvin päälle niinkuin köyhän pastorin laiha leski,\nvasikka sentään teurastettiin, kun minä mankuin, porsas paistettiin,\nkun Herman käski, sahti imellettiin, kun oli humalat, lämpimät\nleivottiin, koska kerkesin, varit muhennettiin, koska uuni oli lämmin,\nsalaatit survittiin, koska oli Siviällä aikaa ja Rauha apuna,\nankeriasta oli kammiossa, siikaa verkon silmässä, palvia ullakolla,\ntulkaa nyt pöytään, kävelkää yksi erällänsä, missä enempää ei mahdu ja\nkaikki yhdessä, missä tunkematta on tilaa, jokainen käskettynä,\nvaikk'ei kukaan nimitettynä, Langholma noikattuna ja Pukkila niiattuna,\nKrookla nyökättynä ja Härkäniemi nikattuna, Karjamaa kutsuttuna ja\nLahdenperä pyydettynä, jokaikinen ja kaikki erikseltään ja yhdessä,\nvaikken jokaiselle niksaa ja enempiä keiku: pöytään nyt etummaiset\nedellä ja taemmat jälessä, niin kaikki tulevat perille ja emäntä on\nrauhassa ja pöydän leuka loveton ja hammasrivi täysi, pöytään, pöytään\nnyt vaan, en minä kahta kertaa käske ja kolmea kumarra ja västäräkin\nnikunaku kynnyksillä ole...\" Emännän kehoitus oli loppumaton, hyrinä\nkynnyksillä katkeematon ja kielessä virettä kuin viikon vetoisessa\nkellossa. \"Isäkin sanoi, pappavainaa aina: nälkä on paras särvin\nateriapöydässä! sanoi-puheli, kun vieraita istutti Maanpään kamarissa:\npieni pöytä, sanoi, mutta hyvä ruokahalu, niin maistuvat vaikka\npehmiöiksi keitetyt kivet karotissa! kehui, kun käski istumaan, ja oli\nisonpitäjän kokki talossa, viikko juostu ja kymmenen räättiä pöydässä!\"\n\nNämä viimeisensä lateli Eevastiina kuitenkin jo etukamarin puolilta ja\nkynnyksiltä väistyneenä, sillä salissa liikuttiin jo ja vierasta oli\nastelemassa laattialla ja oli annettava tilaa ovessa. Etummaisena\nsaapui tietenkin Langholma, joka kokemukselta ja muutenkin tiesi,\netteivät muut kuitenkaan ennen lähteneet paikoiltaan, ennenkuin hän oli\nliikkunut ja joka senvuoksi turhien kursastelujen karttamisiksi ja\ntarpeettoman kainostelun välttämisiksi ainakin ajallansa, vaikka\nsopivan vitkauden arvokkuudella noudatti käskyn viittausta silloin kun\nsemmoinen annettiin, ja joka nytkin siis siinä ajatuksessa, ettei\nsaamattomasti aikailtu, oli Eevastiinan kehoitusten ja rohkaisujen\npuolimatkoissa jo lähtenyt keinutuolilta kävelemään piippuhyllyä päin\nasettamaan piippunsa korjoon ja puoleen aterian ajaksi. Piippuhyllyltä\nkäsin saapui siis Langholma ensimmäisenä etukamarin puolelle ja\nvälittömästi hänen jäljissään Krooklan Mikkel, joka piti arvossa\norpanuuttaan Langholman kanssa ja joka senvuoksi pito-aterioissa, joita\nhän myöskin kunnioitti, aina varoi, että hän oli pöydässä lähin mies\nEframin ja orpanan jälestä ja vieressä. Myöskin Härkäniemen hartiat\nkeikkuivat jo piippuhyllyä käsin, jonne hänenkin oli käytävä jättämässä\npiippunsa, ja Pukkila puolestaan oli hänkin jo ketaroillaan ja pystyssä\nsohvalta, koska Alastalo oli äkännyt isännänvelvollisuutensa, ja\nmaaherran piippu vielä huippimassa käsissänsä käynyt kyhäsemässä häntä\nkyynäspäähän sen kehoituksen rohkaisun, joka tarvittiin todistamaan,\nettä huomattavaa miestä ymmärrettiin kohdella huomaavaisesti ja että\nPukkilan Pihlman oli sentään erikäskyn arvoinen mies seurassa: hän\nkävelikin ennen Härkänientä, joka oli nuhjustellut piippunsa\nperkauksissa, ja Langholman ja Krooklan jälestä etukamarin ovelle ja\nsisään. Alastalo oli jo leiponut selkähartioista Lahdenperänkin\nliikkeelle sohvalta ja samaten melkein kiskomalta Eenokin kulmastansa\nja kun hän välillä oli piippuhyllyn kohdalla päässyt piipustansakin ja\nsaanut molemmat kätensä vapaiksi, niin pian oli Nordbergkin pystyssä\ntuoliltansa ja samaten Simonssonit, ensin raha-Simu ja sitten risu-Simu\nhänen vierestänsä ja tämän jälkeen ilman mieskohtaisia kehoituksia ja\nmelkein kuin yhteisiltä nousemilta koko sali niin meriseinän kuin\nmaaseinän äärilläkin. Jos joku tämän jälkeen olisi tyhjenevässä salissa\nenää istunut esimerkiksi peräsohvalla, niin olisi hän nähnyt edessänsä\nainoastaan avartuvaa laattiapintaa mattoinensa ja etukamarin ovilla\nmiesselkää sullomassa, kurkokaulaisempaa tai paksuniskaisempaa, kuinka\nkullekin oli ruumiin fasuunaa sattunut, kaikki samoissa suunnan urissa\nastellen, niinkuin laidunmailta lypsytarhoille vaeltava lehmikarja,\nkullakin sarvikilla hännänroikku samoilla koillisen lerppumilla ja\nkullakin kihtakintulla kuonon keikku samoilla lounaisen nuustimilla,\nperäkkäin ja rinnakkain, kuinka oli kävelemisen tilaa, koko keikkuva\nmiesliutakin, kunnes kaikki ja jokainen vääntävä hartiapari oli\nhävinnyt vartoovan oven suihin niinkuin kaadettu liemi tratin nieleviin\npohjiin, viimeisenä punottavaniskainen Alastalo hyörivänä ja häärivänä\nsen kuin pyylevyys salli ja ympärysten pyöreys sovussa suvaitsi.\n\nKuusituntisen melko tiiviin istumisen ja yhtä tiiviin, vaikka\nverkaksiinkin tapahtuneen toimen punnauksen ja miesväellä suoritetun\njärjenhäärinän jälkeen saattaa avarakin ja äsken vielä seinävieriensä\nmitalta hartiasta hartiaryhään kansoitettu huone tyhjentyneenä\nvaikuttaa huomattavan hiljaiselta ja hyljätyltä paikalta. Alastalon\nsalikin, joka tänäkin päivänä oli kokenut saman ihmeen, minkä muinakin\nselkeätaivaisina päivinä, nimittäin sen, että aurinko levitettyään\naamupuolilla itäpuolen akkunoista hurstia ja huikaisua matoille ja\nmattojen väleille laattialla minkä ruutua oli merenäärisellä seinällä,\nmyöhemmin, käärittyään liinasensa kokoon tältä puolelta salia, ajan\nhetkien kuluttua ja päivän edetessä alkoi kurkistella samaa laattiata\nensin vinoviiruilta ja sittemmin yhä lavenevin läikin vastapäiseltä\npihanääriseltä seinältä länsiruutujen posteitse, kunnes koko huone ja\nlaattia oli sieltäkäsin taaskin aivan samoilla valon huuhteilla ja\nlämpimän hulaamilla kuin aamupuolesti merenääreltä, tämä Alastalon sali\njokapäiväisine kokemuksineen ja vaihtumattomissa vaiheissaan sai nyt\nauringon heloitellessa nykyisiltä läntisiltään aamupuolisten itäistensä\nsijaista huomata, että äskeisten ja päiväisten hyrinöitten sijasta sen\nviidettä syltäisissä seinätiloissa vallitsi odottamaton hiljaisuus,\nmelkeinpä kuin hyljätyn huoneen tyhjillensä jätetty autius. Hiljaisuus\nei kuitenkaan ollut ehdoton, sillä sitä häiritsi iloinen hälinä\nviereisen etukamarin avoimilta ovilta, jonka takana paraikaa aterioitsi\nja ravitsi itseänsä varustetun pöydän äärissä toimiinsa ja päiväänsä\ntyytyväinen, eikä suinkaan harvapuheinen ja matala-ääninen miesseura,\njolla oli hyvä ruokahalu ja harrasta hammastarhaa uskolliseen\npöytätyöhön. Salin hetkellinen yksinäisyys läntisissä auringon\nlaskumaissa tuli sitäpaitsi tuskinpa kestämäänkään kauempia aikoja,\nsillä varman vertaista vissiä oli, että verrattain pian ilmestyisivät\nSiviä ja Rauha tampuurin ovesta toimituksille ja järjestelemisen\njuoksuille saliin, kun vaan pöydän palveluksissa ilmestyi semmoinen\nvälinrako, että Eevastiina voi heidät lähettää valmistuksille siellä.\nUskon turva etukamarissakin oli tässä suhteessa varma, siinä nimittäin,\nettei aterian aikana salin pöytääkään tuvan puolilla unhotettu, vaan\nettä kilisevät olivat odottamassa ja täydet lasit valmiina salissa,\nkun pöydästä noustiin: ei Alastalosta enempää Eevastiinan kuin\nHermanninkaan hommista ja sallimilta vierasta tavallisestikaan aterian\njälkeen karaisemattomana ehtookylmiin päästetty, saati sitte tämmöisenä\npäivänä ja parkkipidoista!\n\n\n\n"]