[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOBygc14WmjvR2DHrrMPdxApswtQn2R4WURtEhKl9H0w":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},461,"Hyvä poika ja kelpo sotamies eli Sydän oikeassa paikassa","Hoffmann, Franz",1804,1882,"461-hoffmann-franz-hyva-poika-ja-kelpo-sotamies","461__Hoffmann_Franz__Hyvä_poika_ja_kelpo_sotamies","Tosi tapaus seitsemän-vuotisesta sodasta","lastenkirja",[14],"seikkailu",[],"fi",1856,1864,11968,77196,false,34584,[24],"German fiction -- Translations into Finnish",[26,27,28],"Adventure","Children & Young Adult Reading","Novels","\"Hyvä poika ja kelpo sotamies eli Sydän oikeassa paikassa\" by Franz Hoffmann is a novel written in the mid-19th century. The story unfolds in a small village in Silesia, where it follows the life of a young boy named Rietrik, whose family, living in modesty, leads a life filled with satisfaction and simple joys. The novel appears to explore themes of adventure, loyalty, and the tension between the obligations of family life and the call to bravery in war.  At the start of the novel, the peaceful life of Rietrik and his family is introduced, focusing on their modest home and the boy’s deep affection for his parents. Rietrik, an adventurous and spirited twelve-year-old, aspires to hunt a badger in the nearby woods, showcasing his youthful determination and dreams of adventure. His mother, however, expresses concern for his safety and prefers that he helps with family chores instead. Rietrik's eagerness to explore the forest highlights the conflict between his adventurous spirit and his familial responsibilities, setting the stage for his character development throughout the story. (This is an automatically generated summary.)",[],299,"Saksan seitsemänvuotiseen sotaan sijoittuva kertomus nuoresta Rietrikistä, joka osoittaa rehellisyyttä ja urheutta vaikeissa olosuhteissa. Tarina painottaa hyveitä, kuten siivollisuutta ja perheen merkitystä köyhyyden keskellä. Seikkailullinen kertomus seuraa pojan kasvua ja koettelemuksia sota-aikana.","Franz Hoffmannin 'Hyvä poika ja kelpo sotamies' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 461. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HYVÄ POIKA JA KELPO SOTAMIES ELI SYDÄN OIKEASSA PAIKASSA\n\nTosi tapaus seitsemän-vuotisesta sodasta\n\n\nKirj.\n\nFRANZ HOFFMANN\n\n\nP. Th. Stolpe, Helsinki, 1864.\nG. L. Söderström'in kirjapainossa Porvoossa.\n\n\n\n\n        Imprimatur: C. R. Lindberg.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nEnemmän kuin sata vuotta sitten oli Schlesian vuorissa pieni kylä,\njonka tahdomme kutsua Zettwitz'iksi, liiatenkin koska oikea nimi ompi\npienestä arvosta kertomuksessamme. Kaikilla puolen kylää oli kaunis,\nsuuri ja viljainen laakso, ja sen ympäristöllä kukkuloita, joilla\nkasvoi tammi- ja pyökkimetsiä. Sangen kaunista ja ihanaa oli kauniina\nkesäpäivänä likimmäiseltä kukkulalta katsella laaksoa ja sen\nympäristöä.\n\nYltä-ympäri, niin kauas kuin silmä kannatti, näkyi vuori-selänteen\nlehtimetsiä, joidenka ylitse paikottain paljas vuori huipullansa ja\njyrkillä sivuillansa kohosi; sitten kasvavia peltoja, joidenka satoinen\nvilja lainehti niinkuin suuren lahden vesipinta tuulen puhaltaessa;\nvielä soriseva puro, jonka väreistä pintaa vastaan auringon säteet\nkimelsivät; ja viimeiseksi itse rauhallinen, hauska kylä, jonka\npunaiset tiilikatot ja oljilla peitetyt ladot vilahtivat kauniisti\npuutarhojen ja varjokaisten metsistöin keskeltä. Katsanto oli totta\nniin ihana että moni luultavasti itsekseen ajatteli: \"tässä tahtoisin\nasua, tässä tahtoisin, eroitettu maailman pauhinasta, rakentaa\nitselleni majan, jossa rauhallisessa levossa taitaisin viettää jälellä\nolevat päiväni.\"\n\nKylän keskellä aukealla paikalla seisoi kolmen suuren ja korkean\nniinipuun varjossa yksi sen matalimmista huoneista; se ei ollut\nniinkuin muut komeammat rakennukset katettu punaisilla kattotiilillä\nvaan ainoasti oljilla, mutt'ei sentähden suinkaan ruma katsella, ja se\nerinomainen puhtaus, joka huoneen ulkopuolella havaittiin, ei suinkaan\nvaikuttanut muuta kuin tyytyväisyyttä; kohta kyllä näkyi, että sen\nasukkaat olivat varattomat, mutta myöskin että siinä huoneessa iloinen\nja tasainen tyytyväisyys kävi käsi kädessä puhtauden ja siivollisen\nköyhyyden kanssa. Seinät olivat ulkopuolelta maalatut vaalean\nviheriöiksi ja akkunan ruudut puhtaat ja kirkkaat; pienessä, hyvin\nkorjatussa yrttitarhassa oli paljon varsin kauniita ja hyvän hajuisia\nkukkia ja töllin olkikaton alle olivat pääskyiset tehneet pesiänsä;\nkaikista hauskin kuitenkin oli katsella asukasten iloisia ja rehellisiä\nkasvoja.\n\nAsukkaat eivät olleet monilukuiset; niitä oli ainoasti kolme henkeä,\nisä, äiti ja ainoa poika, jonka vanhemmat suuren ja rakastetun\nkuninkaansa kunniaksi olivat kutsuneet Rietrik'iksi. Isä Hammer'i\nelätti perheensä käsitöillä ja pienellä maanviljelyksellä; sillä\nhänellä oli kaksi tynnyrin alaa peltoa, jonka hän oli esi-isiltänsä\nperinyt. Navetassa mylvi lihava, sileäkarvainen lehmä, jonka ei\nsuinkaan tarvinnut nälkää nähdä, ja sieltä kuului myös kanojen\nkaakatus, jotka perheelle eivät ainoasti antaneet munia kototarpeeksi,\nvaan munimat niin ahkerasti, että äiti Hammer'i lähimmäisessä\nkaupungissa taisi myydä munia, ynnä voita ja juustoa, josta pieni\nsäästöraha ko'ottiin vaatteisiin j.n.e., sillä mitä muuta raivantoon\ntarvittiin, se saatiin pellosta ja ryytimaasta.\n\nTämän pienen perhekunnan jäsenillä oli niin muodoin syytä olla\ntyytyväiset ja todella olivatkin; he kiittivät sydämellisesti Jumalaa\njokapäiväisen leivän edestä, josta eivät koskaan puutetta kärsineet. He\neivät kadehtineet rikkaitten yltäkylläisyyttä, vaan tunsivat itsensä\nkyllin rikkaiksi, sillä he olivat tyytyväiset eivätkä suinkaan muuta\ntahtoneet.\n\nKauniina ja selkeänä syyspäivänä istui äiti Hammer'i pienessä\npuutarhassansa tuvan ulkopuolella ja puhdisti kaalinkeriä, jotka aikoi\npanna takavarikkoon talveksi. Hän oli jo iäkäs akka, mutta kasvonsa\nloistivat ilosta nähdessään ruokakasvuin sinä vuona niin hyvin\nonnistuneen; vaan vielä kauniimmin loistivat kasvonsa, kuin ovi sisä\npuolelta aukaistiin ja hoikka, punaposkinen poika, rivakkailla\naskeleilla lähestyi häntä. Se oli Rietrikki, rakas lapsensa, joka\nsydämestä rakasti vanhempiansa, ja ei koskaan vielä, vaikka\njo oli kaksitoistavuotinen, ollut saattanut heille murhetta\ntottelemattomuudella eli muulla pahuudella. Myös rakastivat vanhemmat\nhäntä erin-omaisesti ja, jos Jumala olisi hänen heiltä ottanut, niin he\ntodella olisivat kuolleet murheesta.\n\nRietrikki oli erinomaisen suuri ja vahva iäksensä, paksu tummanruskia\ntukka makasi kiiltävissä suortuvissa hartioillansa, suuret siniset\nsilmänsä loistivat virkkuudesta ja elehteleväisyydestä ja päivettyneet\nposkensa näyttivät ikuista terveyttä, koko ruumiinsa, puettuna halpaan,\nsuvi-pukuun, todisti ravakkuutta ja erinomaista voimaa, ja hänen olisi\nkernaasti luullut paria vuotta vanhemmaksi.\n\n\"Rakas äiti, saanko nyt mennä?\" kysyi hän.\n\n\"Mihinkä sitten, Rietrikki?\"\n\n\"Metsään, äitini! Eikö isä sinulle ole sanonut?\"\n\n\"Ei sanaakaan! Mitä sinä taas metsässä teet? Etkös mene kouluun?\"\n\n\"En tänäpänä, äiti, ja sentähden tahtoisin mieluisesti mennä metsään\npyytämään sitä mäyrää, jonka olen jälkiä etsinyt.\"\n\n\"Oletkos mäyrän etsinyt?\" sanoi akka nauraen. \"No, sepä nyt oli!\nSentähden kaiketi olet niin useesti viimeisinä päivinä metsään juossut\nja tullut niin myöhään kotiin. Tietääkö isä siitä?\"\n\n\"Tietää, sillä hänelle olen jo jutellut siitä, mutta sinulle en\ntahtonut ennen sanaakaan virkata, ennenkuin olisin ollut oikein vakaa\nasiastani; tiesin kyllä että sen piti sinua ilahuttaman. Ajatteles, jos\npuolipäivän aikana tulen kotiin semmoisella paistilla. Sitte tulet\nkaiketi iloiseksi!\"\n\n\"Niin kyllä, ei suinkaan se minua harmittanut,\" sanoi äiti nauraen.\n\"Istuin juuri ja mietin mistä öljyä saisimme polttaaksemme pitkinä\ntalvi iltoina; siihen olisi mäyrän ihra aivan hyvää. Se on kaiketi\nlihava? Kuka tiesi et sitä vielä ole nähnytkään?\"\n\n\"En sitä nähnyt, äiti? Se olisi kummaa. Kuinka sitten tässä seisoisin\nja niin vissisti juttelisin siitä! Lihava ja kelpo veikele se onkin,\njonka vertaista harvoin nähdään; sen taidat vakaasti uskoa.\"\n\n\"Hyvä, hyvä! Mutta kuinka hänen olet löytänyt?\"\n\n\"Sen saat kohta kuulla. Niinkuin tiedät menin kahdeksan päivää sitten\nmetsään talvi-syötettä lehmälle tuomaan; oli juuri lauvantai iltapuoli,\njonka hyvin muistat. Niitettyäni ja koottuani suuren läjän tulin\nväsyksiin ja laskin maata suuren tammipuun alle, jossa kasvaa niin\npitkiä ja pehmoisia sammalia, että luulin lepääväni parahimmalla\nvuoteella. Siinä nyt makasin ja kuuntelin peippoa, joka niin kauniisti\nlauloi lähellä olevaisessa koivussa, mutta kuunnellen ja lonaillen\nnukuin ja herätessäni oli jo kuu taivahalla ja katseli niin heleästi\npäälleni lehtien välistä. Se oli niin kaunista ja ihanaa, tiedätkös\näiti, etten taitanut olla makaamatta vielä pientä aikaa ja katsella\nsitä kaunista kuuta puitten oksien välistä. Mutta yht'äkkiä muistin\najan olevan lähteä kotiin ja ai'oin juuri nousta ylös, kun kuulin\nsohinan ihan vieressäni, niinkuin olisi hirvi eli metsä-vuohi tunkenut\npensaston läpitse; sentähden pysyin paikallani vielä vähän aikaa ja\nolin uutelias tutkimaan, minkälainen luontokappale se olisi.\n\n\"Ei kauaa viipynyt, ennenkuin sohina kuului likemmältä ja yhtäkkiä näin\nkymmenen askeletta itsestäni suuren mäyrän, joka mullosteli maasta\njuuria. Onnekseni oli sillä nälkä, muutoin olisi viekas peto kyllä\nminun haistanut. Nyt en liikuttanut jäsentäkään, vaan koska hän oli\ntullut ihan viereeni, tartuin hiljaa sirppiini sivaltaakseni häntä\nsillä kuonon yli. Mutta arveles nyt, äiti, kuinka vihastuin, sillä\njuuri kuin nostin käteni sivaltaakseni häntä, niin kohotti peto\npäätänsä ja näki minun makaavan pari askeletta hänestä. Olisit nähnyt,\nkuinka hän säpsähti pel'osta; vaikka kyllä suuttunut, olin kuitenkin\nnaurua täynnä. Se röhötti niinkuin pieni porsas ja hyppäsi vähintäkin\nviisi askeletta sivulle. Minä nousin ylös niinkuin leimaus ja ajoin\nhäntä takaa, mutta koin pitkän nenän! ... vaikka semmoiset pedot muuten\novat niin laiskat ja vitkaiset, katosi hän nyt niinkuin nuoli\npensastoon, ja mulle oli mahdotoin löytää jälkiänsä. 'Yhtä hyvä,'\nsanoin itsekseni, 'kyllä me vielä joskus tulemme yhteen!' -- Sitten\nmenin matkaan ja juttelin toisena aamuna isälle, mitä oli tapahtunut.\"\n\n\"'Se mäyrä on sinun pyytäminen,' sanoi isä, 'mutta elä lausu sanaakaan,\näidille, ennenkuin olet vissi, ettei peto taida päästä pakoon. Etsi nyt\npesä, joka ei suinkaan taida olla kaukana siitä paikasta, jossa hänen\nensiksi huomasit ja tunge sitte sinne saakka.'\n\n\"Aivan niinkuin isä sanoi, olin jo itsekin aikonut tehdä, sillä olen jo\nennenkin mäyrän ottanut kiini.\n\n\"Iltapuolella menin taas sinne sitä hakemaan, vaan ei tahtonut\nonnistua; jäljet kyllä taisin nähdä tammen vierestä ja seurasin niitä\nerään tappurapensaston tykö, vaan katoisivat kuivien, puusta\npudonneitten lehtien joukkoon. 'Vai niin,' ajattelin itsekseni, 'täällä\non mun vartominen vielä yksi yö.' Läksin kotiin, puhuin isälleni\nasiasta, otin mukaan ilta voileipäni ja läksin taas metsään. Aivan\norjantappurapensasten vieressä seisoo suuri ja kaunis pyökki niminen\npuu paksulla ja tuhealla lehtipuvulla. Kiiveten puuhun, laitin sen\nalimmaisille oksille sopivan istuinsian itselleni ja söin rauhassa\nvoileipäni juuston kanssa. Kohta sen jälkeen tuli pimiä vaan kuu nousi,\nja yö oli tavattoman selkeä ja kaunis, valosaa päivää melkein\nkauneempi, eikä minun ollenkaan ollut ikävä yksinäisessä pesässäni.\nOlihan toki välisti kauheata kuulla tarhapöllöjen alinomaista vitinää\nja huhkajan huhuilemista -- mutt'en sentään pelännyt, sillä\nkoulumestarimme on sanonut meille, ett'ei tässä maassa ole\nvahingollisia petoja eikä myös tontuja; ja sen ohessa on Jumala vakaa\nvartiamme kaikissa vaaroissa. Ja kun ei mitäkään pelkää, niin sopii\noikein iloita ja kummastella kaikkea kaunista ja ihanaa, jota yöllä\nnähdään ja kuullaan metsässä, jossa kaikki on niin hiljaista ja\njuhlaista. Vaan kylliksi siitä, mäyrän sain myös nähdä ja seurasin sen\njälkiä niin tarkasti, että vaivatta löysin pesän. Ja nyt, äitini, ai'on\nkäydä sinne petoa ottamaan; jo on aika lähteä, jos minun on palaaminen\npuoliseksi. Tottahan saan lähteä äiti kulta?\"\n\nJo otti askeleen pois mennäksensä, vaan äiti sanoi: \"Ei, Rietrikki jää\nkernaammin kotiin, tulen vallan surulliseksi, kun ajattelen, ettäs aiot\nsotia niin vaarallisen pedon kanssa.\"\n\nKummastellen katseli Rietrikki äitiänsä ja iloinen nauru katosi kohta\nterveiltä, punaisilta huuliltaan. Epäillen sanoi hän vielä: Teethän\npilkkaa, arvannen?\n\n\"Ei, ei, rakas poikani! Niin on tahtoni,\" vastasi äiti. \"Jos isäsi\ntahtoo sinua seurata, niin minulla ei ole mitään asiata vastaan, vaan\nsinä yksin olet aivan heikko eläintä vastaan, joka puree niin pahat\nhaavat.\n\n\"Vaan, rakas äitini, olenpa ennenkin pyytänyt monta mäyrää.\"\n\n\"Kyllä, vaan et niin suuria. Pane nyt mielestäsi tuo asia, ja tule\nminua auttamaan kaalinperkaamisessa.\"\n\nVaikka pojan muodosta taittiin nähdä, kuinka vaikeata hänelle oli\nheittää tämä pyyntö sikseen, jota niin juurella innolla halasi, niin ei\ntoki tuokiotakaan ollut äitinsä käskyä tottelematta, vaan meni\nkiiruusti kyökkiin, ja tuli kohta takasin sopivan veitsen kanssa.\n\n\"Eikös tunnu sinulle vaikealta, että estän sinua jahdista\", kysyi äiti,\nkun Rietrikki ääneti tarttui kaalinpäähän ja alkoi sitä leikkamaan.\n\n\"Kyllä, äiti rakas,\" vastasi poika alamaisesti, \"vaan ei auta, kun ei\nole sinulla mieluista, niin...\"\n\n\"Ei, ei hyvä poikani, tahdoin ainoastaan tottelemistas koetella, ja nyt\nnäen ilolla, että hyvin olet koettelemuksen läpikäynyt. Joka\nmielellänsä heittää huvituksensa vanhempainsa toivojen tähden, on hyvä\nlapsi. Juokse nyt metsään, rakas Rietrikki, vaan tee tahtoni jälkeen ja\nota Kastori mukaasi.\"\n\n\"Voi äitini, kuinka hyvä olet,\" riemuitsi Rietrikki ilosta hypäten.\n\nKohta juoksi hän koirakopin tykö ja päästi Kastorin, heitti lapion\nolkapäällensä, otti jäähyväiset äidiltä ja matkusti, rautapäinen sauva\nkädessä, urheasti metsään päin. Eukko seurasi häntä kyyneleitä\nvuotavilla silmillä, käänsi sitte silmänsä taivasta kohden, ja lausui\nhiljaa, vaan hellällä tunnolla: \"Kiitän sinua, Jumalani, ettäs annat\nminulle iloa pojastani! Totisesti on hyvä ja tottelevainen lapsi\nvanhempiensa suurin ilo.\"\n\n\n\n\nII.\n\n\nKeveillä ja kiireillä askeleilla matkusti Rietrikki kedon yli ja astui\nensimmäistä metsäistä mäkeä ylös; siellä oli mäyrän pesä. Kaunis aamu\ntäytti pojan sydämen ilolla, joka silloin tällöin näytikse korkeassa\nhuudossa. Kastori hyppäsi ilossa hänen edessänsä ja virkeä\nhaukkumisensa, sukkelat hyppäämiset, sanalla sanoen kaikki näytti\nselkeästi, että tämä matkustus viheriässä metsässä oli hänelle mieleen.\nVaan kohta metsänpartaalle ehdittyänsä, huusi Rietrikki koiran tykönsä,\nkäski sitä merkeillä ja sanoilla olemaan hiljaa vieressänsä ja\npistäytyi sitten niin hiljaa kuin maalla olevien lehtien vuoksi\nmahdollinen oli, aina llkemmäksi yllämainittua paikkaa. Ymmärtävä\nKastori oli aivan hiljaa, niinkuin asian olisi tietänyt ja nuuski\nvälimiten kuonollansa maata myöden.\n\nNyt olivat pesän tykönä, joka oli metsänpartaassa vuoren kukkulalla,\nerään vanhan, oksasen ja puolimädäntynneen tammen läheellä. Rietrikki\nheitti lapion ja sauvan maahan, kantoi kiviä läjään ja alkoi hakea\naukot niihin teihin, jotka kulkivat viisaan mäyrän pesästä\nmaanpinnalle.\n\nTässä työssä Kastori oli hänelle aivan hyväksi avuksi. Koira kohta\nymmärsi, mikä asia oli ja hänen tarkka vainunsa auttoi häntä pian\nlöytämään mäyrän kaikki pako-tiet; niiden aukot, joita kaikkiastansa\noli 7 tukittiin kootuilla kivillä ja Rietrikki koetti nyt koiralla ajaa\nulos mäyrää joka oli liikkumatonna pesässään.\n\nKastori kiljasi kovasti ja töytäsi kipinöitsevillä silmillä pääaukkoa\nvasten. Etukäpälillä kraappi pari kertaa maata aukkoa leventääksensä ja\nkatosi sitten aika vauhdilla pimiään läpeen. Urheasti tarttui Rietrikki\nnyt sauvaan ja aseuntui aukolle odottamaan, luullen mäyrän peräytyvän\nkoiran rynnäköstä ja pakenevan. \"Kohta kun saan hänen nähdä\" ajatteli\nitsekseen, \"niin on myöskin loppunsa!\" Minuutti, minutin perään kului\nvaan ei mitään näkynyt! mutta yht'äkkiä alkoi luolassa elämä; Kastori\nhaukkui vihaisesti, ja sillä välin kuului eläimen vikisevä röhinä ja\nmörisevä ääni, joka on mäyrällä, kun sitä härsytetään peräti\nvihaiseksi. Rietrikki kuunteli melkein hengittämättä, poskensa\nruskottivat levottomasta odottamisesta ja hän kumartui paremmin\nkuullaksensa. Meteli kesti vielä luolassa; vaan nyt kiljahti Kastori\näkkiä ja ryntäsi tuokiossa luolasta. Korvansa juoksi verta ja killui\npuoleksi irtirevettynä; pudistaen turkkiansa, tarttui hän käpäleellä\nveriseen päähänsä ja ulvoi vielä muutaman kerran; mutta sitten sai\näkkinäisen tappeluhalun, ja töytäsi taas luolaan Rietrikin huudosta\nhuolimatta, joka tahtoi häntä pidättää. Kohta sen jälkeen kuului\nsyvyydestä tappelun pauhina, vaan raivosampana ja innokkaampana kuin\nennen.\n\nRietrikki tuli surulliseksi, mutt'ei itsensä tähden, vaan uskollisen ja\naivan uskaliaan koiransa tähden; monta kertaa huusi hän sitä aukosta\ntulemaan ulos, vaan innossaan ei se kuullut sitä; sillä sota kesti\nehtimiseen luolassa.\n\nNyt taukosi yht'äkkiä meteli, ja Rietrikki pelkäsi Kastorin kaatuneen\nmetelissä, vaan niin ei ollut. Muutaman tuokion perästä kuului\nkulkureiästä sohina ja pärinä, ja silmänräpäyksessä ryntäsi mäyrä\nverisenä luolasta, löi pojan kumoon, joka ei ollut valmistainnut\nsemmoiselle lyönnille, puri pahan haavan vasempaan käsivarteen ja\npakeni pikaisesti metsänpinnalle päin. Vaan pakonsa ei kestänyt kauvan,\nsillä Kastori, joka seurasi aivan jälissä, tavoitti hänen pian, ryntäsi\npäälle, vihaisesti haukkuen, paiskasi sen tantereelle ja löi terävät\nhampaansa syvälle voitetun kurkkuun.\n\nMäyrä, joka käänsi itseänsä sinne ja tänne ja viimesillä voimillaan\nkoetti tehdä vastarintaa, ei toki päässyt irti sitkeän ja kovakiskoisen\nvihollisensa kynsistä; turhaan koetti hän purra ja voimistella\nkanssansa. Täysissä vihoin molemmat eläimet pehtaroitsivat toinen\ntoisensa päällä kirkuen ja kiljahtaen; välisti koira, välisti mäyrä oli\npäällä, ensi-mainittu kyllä sai syviäkin raamuja pedon terävistä\nkynsistä, vaan väsymätön sotilas siitä ei huolinut, eikä hellittänyt\ntoisen kurkusta vaan pinnisti sitä vielä pahemmin. Oli oiken kuoleman\nja elämän sota.\n\nSodan näin kestäessä suurimmalla vimmalla molemmin puolin, oli\nRietrikki noussut ylös, ja syvistä haavoistaan sekä huolimatta että\nverenvuodatusta hämmentämättä, tarttui hän sauvaansa ja samosi kuin\nnuoli sinne, minne oli nähnyt koiran kadonneen. \"Kastori-parka\",\najatteli hän, \"pidä puoltasi vielä kotvasen aikaa, niin kyllä saat\napua.\"\n\nEi kauan kestänytkään ennenkuin Rietrikki oli ehtinyt sotatantereelle.\nVasiten sopivan tuokion löi hän mäyrää kuonoon raskaalla sauvallansa.\nAinoastaan muutamalla lyönnillä lähti henki mäyrästä. Nyt hyppäsi\nKastori ilosta haukkuen ympäri, nuoleskeli haavojansa, ulvoi silloin\ntällöin ja tyytymättömässä vihassaan puri kerta vielä tapetun\nvihollisensa kurkkuun ja pudisti sitä aika lailla. Viimein laskeutui\nhengittäin Rietrikin jalkojen eteen, joka ystävällisesti hyväili ja\nkiitti häntä näytetystä urhoollisuudestansa.\n\nVaan nyt alkoi pojan käsivarsi kovasti kolottamaan, ja kun näki veren\ntaajoissa pisareissa juoksevan käsivarresta, puki hän takin yltänsä,\notti nenärievun taskustansa ja sitoi käsivartensa niin hyvin, kuin\ntaisi, auttaen itseänsä hampailla kiinnisitomisessa; sitten puki taas\ntakin yllensä, äänelläkään kipuansa ilmoittamatta. Enemmän kuin\nhaavansa päälle, ajatteli hän äitinsä ilon päälle takaisintullessaan\nuljaan metsäriistansa kanssa.\n\n\"Mutta, rakas Kastori,\" sanoi hän yht'äkkiä, käntäissään ujolla\nkatsannolla koiransa puoleen, \"millä keinoin saadan mäyrä kotiin?\nRoisto on niin raskas, että minun lienee vaikea kantaa häntä kotiin\nkipiällä käsivarrellani.\"\n\nHän koetti nostaa takan olallensa, mutta turhaa koetettuansa, täytyi\nhänen, hengittäin vaivasta ja poltteesta la'ata siitä.\n\n\"Ei käy päinsä, rakas Kastorini\", sanoi hän surullisesti katsoen\nlihavaa mäyrää, \"meidän on apua hankkiminen.\"\n\n\"Oh; apu on jo saapuvilla\", vastasi erään miehen syvä ääni, joka nyt\nastui esiin paksun tammen takaa, jonka takana jo oli seisonut kotvasen\nja mistä näkymätönnä oli katsellut pojan ja koiran vehkeitä.\n\nKummastuksella katseli Rietrikki miestä, joka nyt yht'äkkiä seisoi\nedessään niinkuin pilvistä pudonnut. Hän oli jo iäkäs; pitkät, harmaat\nviiksit, jotka tuuheasti peittivät suunsa, antoivat hänelle vihasen\nkatsannon, jonka toki suurten sinisten silmiensä ystävällinen isku\npaljon lievensi. Hän oli puettu preussiläiseen kranatierin univormuun\nja rinnallansa välkkyi kultainen urhoollisuuden kunnianmerkki. Aseita\nhänellä ei ollut ja kun Rietrikki häntä katseli päälaesta varpaasen,\nnäki hän sydämellisellä kanssa-kärsivällisyydellä, että vanha sotilas\nkulki puujalalla.\n\n\"Noh, poikani ethän minua pelänne\", jatkoi hymyillen vanha sotilas.\n\"Katselet minua niin suurin silmin, kuin et ikipäivänäsi olisi nähnyt\nsotamiestä. Tuleppas likemmäksi poikueni! Joka auttaa kumppaniansa niin\nuskollisesti hädässä, kuin sinä Kastoriasi, se saapi myöskin minussa\nuskollisen toverin. Annaspa minulle kätesi.\"\n\nUkko antoi kätensä hämmästyneelle pojalle, joka nyt pelotta otti ja\nystävällisesti pudisti sitä. \"Mutta kuinka olette tänne tulleet?\" kysyi\nhän. \"En ole teitä nähnyt enkä kuullut, sentähden vähäsen hämmästyin,\nkun niin yht'äkkiä seisoitte edessäni.\"\n\n\"Sen kyllä uskon,\" vastasi sotavanhus, \"sinulla oli niin paljon\ntekemistä mäyrän, sitten koiran ja lopuksi vuotavan käsivartesi kanssa,\nett'et mitään muuta ollenkaan havainnut. Minä kyllä näin, kuinka\nkoiraasi tulit auttamaan ja kuinka pian pedosta sait hengen. Se oli\nminulle mieleen, ja tulin ystäväksesi, kuin näin, ettäs ensiksi pidit\nhuolta koirasta, sitten itsestäsi. Olet hyvä poika, ja sentähden tahdon\nmyös kantaa saaliisi kotiin.\"\n\n\"Voi, kuinka hyvä oli että sinun tapasin\"; huusi Rietrikki iloisena\n\"kuinka äitini nyt tulee iloiseksi! Mutta liennee kylämme aivan kaukana\ntiestänne?\"\n\n\"Kuinka kyläsi nimi on poikueni?\"\n\n\"Zettwitz sen nimi on, ja jos käytte muutaman askeleen kauemmas\nmetsänrinteelle päin, niin voitte nähdä, missä se on tuolla laaksossa.\"\n\n\"Zettwitz, niinkö? Siis olet kotosin Zettwitz'istä poika! Noh, sehän\nvasta minua ilahuttaa sydämen pohjasta, sillä sinne minäkin aioin mennä\nvaikka satuin käymään vähäsen eksyksiin metsän poluilla, jotka nyt\neivät ole niin tutut kuin nuoruudessani. Tuollahan tuo vähänen soma\nkylä on! Kuin tietäisit, kuinka vanha sydämeni sykkii, kun näen sen\nmonen vuoden kuluttua! Tuolla näen korkean sammaltuneen kirkkotornin!\n-- ja tuolla kylävoudin huone! -- ja tuolla ne isot niinipuut, joidenka\nvarjossa poikana niin usein leikkiä löin! En taida katsella tätä\nkaikkea, ilman ett'eivät silmäni vety kyynelistä! Kummallinenhan on\nkotimajan seikka! Vaikka kuinka kauan hyvänsä sieltä olisi poissa\nollut, niin sydän yhtähyvin pyrkii takasin sille maatilkalle, jossa\nelämän ensi surut ja ilot ovat nähdyt! Tervetultuasi hiljainen ja\nystävällinen kylä! Katsantosi virvottaa sydäntäni lempeästi!\"\n\nVanha sotilas taukosi puhumasta; otti lakin päästään, piti sen ristiin\npannuissa käsissään ja käänsi silmänsä taivasta kohden. Hän lähetti\näänettömän kiitosrukouksen Jumalalle; huulensa värisivät; kyynel ja\nvielä toinenkin juoksi viiksiänsä myöden. Sitten sai voimaa sisällisen\nliikuntonsa yli, peitti harmaan päänsä ja veti aivan tykönsä Rietrikin,\njoka seisoi muutama askel hänestä.\n\n\"Hyvä poikani\", sanoi hän, \"et tiedä vielä, mitä se tahtoo sanoa että\nmonien vuosien takaa nähdä kotimajansa. Katso, vanha sydämeni, jok'ei\nkoskaan pelännyt, seisoessani pahimmassa kuulasateessa, kun kanoonain\njyrinä jyrisi tappelukentällä ja kun toverini ja ystäväni kuolleina tai\nhaavotettuina kaatuivat ympärilläni, tämä sama sydän sykkii ja vapisee\niloisesta surusta, kun silmäni näkee kotimajan. Katsoppas tuonne, tuo\nvähäinen rakennus niinipuiden vieressä, puutarha etupuolella ja\nviheriät viinipensaat, jotka nousevat aina räystääsen asti, on minun\nsyntymäkotini, siellä synnyin, siellä sain tuta ensimmäisen ilon,\nsiellä myös ensimmäiset pian katovaiset surut! Ihmeellistä!\nIhmeellistä! Kuinka sydämeni sykkii tätä muistaessani ja nähdessäni.\"\n\nIhmeellisellä tunnonliikunnolla kuulusteli Rietrikki vanhan sotilaan\nsanoja. \"Ja tuo vähäinen maja on oikein totta syntymäkotinne?\" kysyi\nhän.\n\n\"Niin rakas poikani, niin on.\"\n\n\"Mutta se on myöskin minun!\" virkki poika ja poskensa punottivat,\nsilmänsä kiilsivät, ja sydämensä sykki kovasti. \"Oletteko ... oletko\nsiis...\"\n\n\"Poika, kuinka isäsi nimi on.\" huusi vanhus, levittäin käsivarsiansa\npoikaa vasten.\n\n\"Rietrikki Hammer nimensä on niinkuin minunkin!\"\n\n\"Oi sun saakeli!\" sanoi sotilas, ilosta täynnä ja pusersi pojan kovasti\nrintaansa vastaan, -- \"oletpa siis sisarenipoika, sinä kelpo poika ...\nja minä, minä olen enosi Konrad!\"\n\n\"Eno Konrad!\" huusi Rietrikki täydestä riemusta ja paiskasi suukkosen\nsuukkosen jälkeen vanhan sotilaan partasuuta vasten. \"Voi Jumalani!\nJumalani! Kuinka äiti toki tulee sanomattoman iloiseksi, kuu tulemme\nkotiin -- Enoseni, minä houraan jo ilosta. Tule nyt, tule kohta\nkukkulaa alas! Voi! Voi! Kummoinen ilo tulee kotona.\"\n\nHätäisellä innolla otti Rietrikki enonsa käsivartensa alle ja aikoi\nlähteä saalistansa muistamatta. Vaan eno Konrad piti hänestä kiini, ja\nhuusi häntä syvällä, kolealla äänellään jäämään.\n\n\"Hiljaa poikani\" jatkoi hän hymyillen, \"minä vanhalla puukontillani en\ntaida kulkea niin pikaan, kuin sinä nuorilla terveillä jaloillasi. Ja\nsen lisäksi ei meidän pidä jättämän arvosaa saalistas tänne metsään\nmätänemään. Ei, käännäitkää oikealle, marsch!\"\n\nRietrikin nyt täytyi hillitä levottomuuttaan, hän palasi\nsotatanterelle, josta olivat poi'enneet muutaman askeleen, ja auttoi\nnyt enoansa nostaan raskasta mäyrää olalle. Sitten käytiin mäenkukkulaa\nalas, niin pian kuin mahdollinen oli sotavanhuksen puujalan tähden, ja\npuolessa tunnissa olivat ehtineet kylään. Ensimmäiselle ihmiselle, joka\ntäällä heitä tapasi, tahtoi Rietrikki kertoa ilojen sanoman eno\nKonradin kotiintulosta, vaan tämä laski käden hänen suullensa ja sanoi:\n\"Ei, poikaseni, anna sen olla! Tahdon nauttia yhteentulon ilon, sitä\nkernaammin, kuu koko matkan aina Berliinistä olen sitä itsekseni\nkuvaillut ajatuksissani! Ja jos kohta rupeat huutamaan tulostani, niin\näitisi saa sen tietää ennen tuloamme. Ole sentähden kernaammin ääneti,\nrakas mäyrän pyytäjä! ... ihmiset kylässä saavat kyllä pian tietää,\nkuka nilkuttaa vieressäsi.\"\n\nRietrikki totteli ja oli ääneti vaan levottomuudessansa astui vielä\npikaisempaan, kuin ennen. Enon täytyi astua minkä vain jaksoi,\nseurataksensa häntä, sillä myöskin hänellä oli halu pian tavata rakasta\nsisartaan ja rehellistä vuovariansa.\n\nNyt olivat perillä vähäisen huoneen tykönä niinipuiden vieressä.\nRaskaan taakkansa poisheitettyä, täytyi vanhan sotilaan pysähtyä\nmuutamaksi tuokioksi hengittääksensä pikaisen kulun perästä ja\npyhkeäksensä hikeä, joka suurissa pisaroissa juoksi otsaa pitkin; jonka\njälkeen epäilemättä astui edemmäksi. Rietrikki ryntäsi edellä, paiskasi\nvoimalla kammari-oven auki ja huusi riemuten: \"äiti, katsokaa tänne\nvain! Katsokaa minkämoisen saalin tuon muassani metsästä.\"\n\nVanha sotilas seisoi avatussa ovessa, ja viiksissään näkyi taas syvän\nliikunnon värinä, joka myös iloisesti kiilsi silmistään.\n\n\"Greeta! ... sisareni\", huusi hän sorretulla äänellä. \"Näenpää viimein\nsinut vielä ja näen sun terveenä ja raittiina.\"\n\n\"Veli Konrad... Sinä täällä,\" huusi eukko korkeaäänisellä ilolla ja\nensi tuokiossa oli hän veljensä sylissä ja yhteentulon autuas ilo toi\nesiin heidän silmistänsä suloiset kyyneleet. Isä Hammer ja Rietrikki\nseisoivat hiljakseen heidän vieressänsä, ett'eivät hämmentäisi ensi\niloa, vaan myöskin heihin se tarttui, niin ett'eivät tainneet itkuansa\npidättää. Viimein ukko Hammer astui vuovarinsa tykö, suuteli häntä,\npudisti hänen kättänsä ja sanoi: Tuhat kertaa tervetullut lapsuutesi\nkotiin! Herra siunatkoon tulosi, niinkuin hän on siunannut menosi! Vaan\nnyt et enää saa meitä jättää.\n\n\"En veljeni! En iki päivinä!\", huusi vanha sotilas ystävyydellä,\nvoimalla pusertain vuovarinsa kättä. \"Olen tullut vanhaksi ja\nharmaapääksi; puujalallani en tästä pääse kauas, ja suuren kuninkaani\narmosta olen saanut eläkerahan, josta saan elatukseni, niin kauan kuin\nelän, teille rasitukseksi olematta. Minun sydämeni on täynnä rakkautta\nteitä kohtaan, ja jos otatte minua lempeydellä vastaan, niin tahdomme\nJumalan avulla i'äti elää yhdessä tässä maailmassa.\"\n\nSanoma elatusrahasta vastaan otettiin suurella ilolla: vaan enimmän\nkaikista Rietrikki iloitsi siitä, sillä vanha, hyvälaitanen enonsa oli\njo voittanut sydämmensä; hän piti huolta ukon tarpeista; ison, vahalla\npeitetyn isoisän tuolin toi hänelle, piti huolta hatustaan ja kepistään\neikä saanut lepoa, ennenkuin näki vanhan sotavanhuksen lepäävän\nomaistensa seassa pitkän vaivaloisen matkansa perästä kotikylään.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nEnon näin julkisesti tultua perheen jäseneksi, alkoi Rietrikille aivan\nuusi elämä. Vanha Konrad joka paraammassa nuoruuden iässään oli\njättänyt kotonsa, tiesi puhua paljon huvittavaista sotilasvuosiltaan,\nja Rietrikki kuulusteli erinomaisella vaarinotolla kuvaelmiansa ja\nkertomuksiansa moninkerroin vaihtelevista elämänsä vaiheista. Eno oli\nsotinut Itävaltalaisten kanssa Turkkeja vastaan, oli sitten\nkunniallisen virkaeron otettua mennyt Preussiläiseen palvelukseen ja\noli samalla urhoollisuudella urhokkaan kuningaan _Rietrikin_ alla,\nottanut osaa ensimmäisessä ja toisessa Schlesian sodassa. Ne\nkertomukset, jotka kertoi sotamiehen elämästä, sytyttivät virkeän pojan\nmiehuuden. Hän toivoi päästä kuninkaansa lippujen alle, sotiaksensa\nhänen ja isänmaan edestä, verisissä sodissa ansaitaksensa kunniaa ja\nmainetta, ja nähdäksensä samoja vaiheita ja merkillisiä kohtia, kuin\nurhoollinen enonsakin. Poskensa punottivat, kun eno voimallisilla\nsanoilla kuvasi joka metelin, silmänsä kiilsivät, kuin Konrad kertoi,\nkuinka rykymenttinsä välisti oli väkirynnäköllä ottanut batterin,\nvälisti heittänyt vihollisen rykymentin nuriin ja ajanut sen pakoon, ja\nsilloin poika huusi: \"Myöskin minun täytyy tulla sotamieheksi! Niin,\nrakas isä, hyvä äiti, ei minulla ole ollenkaan lepoa, ennekuin saan\nvaihettaa yksinkertaisen takkini maineellista sotilaslakkia vastaan ja\naseet käsissä tehdä semmoiset urotyöt kuin eno.\"\n\nIsä hymyili Rietrikin näin ihastutettuna ja vastasi: \"Sinulla on aikaa\nvielä kylliksi, poikaseni! Olet aivan nuori ja heikko; vielä tarvitaan\nmuutama vuosi, ennenkuin taidat raskasta kiväriä käyttää.\"\n\nÄiti pudisti päätään ja sanoi: \"Rietrikki, olisiko sinulla tosiaan\nmieltä jättää äitisi, joka sinua rakastaa niin sydämellisesti? Olet\nainoa lapseni, ja jos kuula sinua tavoittaisi, niin kuolisin surusta.\"\n\nSemmoiset sanat sammuttivat, kumminkin vähäksi ajaksi, palavan\nsotahimon Rietrikin sydämessä, ja hän hyväili lempeästi rakastettua\näitiänsä, sanoen: \"Ei, äitini, en koskaan jätä sinua, koska näen, että\npoismenoni saattaisi sinulle murhetta ja kyyneliä.\"\n\nSemmoisia vakuutuksia kuullessa äiti hymyili tyytyväisesti ja paiskasi\nsuukkosen pojan vielä kuumalle otsalle. Vanha eno myöskin nauroi ja\nvaikk'ei sanaakaan virkannut, ajatteli toki itsekseen: \"Anna vaan sen\najan tulla, jona poika tulee täysikasvuiseksi ja voimalliseksi\nnuorukaiseksi! Silloin ei äiti eikä isä häntä pidätä, kun\nsotatrumpeetti kuuluu. Rietrikki ei sovi maanviljelijäksi; hän on aivan\nhyvä siksi. Tulkoon vaan vielä sota, niin hän joko ammutaan ja hän\nkuolee kunniallisesti kuninkaansa ja isänmaansa puolesta, taikka myös\n-- minkä kernaammin tahtoisin -- edistyy hän kenraaliksi, sen minulle\nsanoo silmänsä, joista sodanhalu kiiltää elävässä liekissä, milloin\nvaan hänelle kerron tappelusta.\"\n\nNiin ajatteli vanha Konrad, vaan piti ajatuksensa itsekseen,\nsäästääksensä lempeältä äidiltä kaikki ennenaikaiset murheet. Mutta\nillalla alkoivat taas sotaiset kertomukset ja taas sykki Rietrikin\nnuori urotöitä haluava sydän liinaliivin alla; taas kiilsi silmänsä\nriemusta ja salaa sanoi hän enolle korvaan: \"sotamieheksi sentäänkin\ntulen, rakas eno!\" Silloin nauroi vanha sotilas ja iski viekkaasti\nsilmiänsä, silitti tyytyväisenä pitkiä viiksiään ja sanoi muiden\nhoksaamatta: \"Kärsivällisyyttä, Rietrikki! Kyllä vielä kerkeät, kun\naika tulee!\" Eräänä talvipäivänä juoksi Rietrikki sisään sotavanhuksen\ntykö, joka istui nojatuolissaan polttaen piippua.\n\n\"Eno\" sanoi hän, \"minä ja muut pojat olemme ulkona tehneet linnan\nlumesta ja nyt ai'omme valloittaa sen. Sitä sun tarvitsee katsella!\"\n\n\"Mielelläni sen teen\", sanoi vanhus iloisesti ja puhalsi ilossaan\nsuuria savupilviä ympärillensä; \"vaan kuinka olette asian\ntoimittaneet?\"\n\n\"Eihän se ollut mikään vaikea seikka, enoseni!\" huusi Rietrikki. \"Olet\nuseampia kertoja minulle kertonut, mimmoiselta linna näyttää ja\nminkälaatuinen se on, ja sen jälkeen kerroin muille pojille, kuinka\nasia tapahtuu. Olemme tehneet valleja ja kaivantoja ja kanoonain ja\nkivärein puutteesta, olemme tehneet lumipalloja läjittäin, joilla\nai'omme ampua. Aatu Werner on linnan päällikkö ja minä olen kenraali\nniiden yli, jotka valloittavat linnan. Tuleppas myötä eno, niin saat\nnähdä, että minä voitan, ja Aadun on pakeneminen!\"\n\n\"Jaa, sitä mun täytyy katsella\", sanoi Konrad nauraen, kopisti\npiippunsa ja pani uutta sisään; \"vieppäs minua paikalle ja anna minun\nlikemmin tarkastella linnaa; minä tahtoisin mielelläni nähdä, kuinka\nolet sen rakentanut.\"\n\nPiippu sytytettiin, lakki pantiin päähän, ja käytiin kylään päin. Kohta\nkylän ulkopuolella oli vähäinen kukkula, jonka Rietrikki oli valinnut\nlinnan paikaksi. Syvässä lumessa oli yltä ympäri kaivettu kaivanto,\njonka toisella puolella oli leveä tähtimäinen lumivalli,\nrintavarustuksilla ja kulkuaukoilla, joiden takana linnan puollustajat\njo seisoivat. Yltäympäri oli suuria läjiä hyvin tehtyjä ympyriäisiä\nlumipalloja ja ryntäämään määrätty joukko odotti ainoastaan\npäällikkönsä takaisintuloa, kohta alkaaksensa tappelun.\n\nVanha Konrad kiipesi, vaikka oli työlästä puujalalla, haudan läpi,\nastui vallille, tarkasteli tuntian-silmällä linnanvarustukset ja nauroi\ntyytyväisenä, kun ei nähnyt mitään moitittavaa.\n\n\"Olet oikea tuhattaituri Rietrikki!\" sanoi hän sisarenpojalleen, joka\nkäveli vieressään. \"Sekä vallit että kaivannot ovat hyvät, ja jos pojat\nsisällä ovat urhoolliset, niin et ota linnaa.\"\n\n\"Älkää niin sanoko, eno!\" huusi Rietrikki innossaan, \"paeta heidän\ntäytyy, vaikka kuinka hyvänsä tekisivät vastarintaa! Antakaa mun vaan\nitse tehdä kuin tahdon.\"\n\n\"Noh, olkoon niin, ryhdy asiaan,\" sanoi ukko, \"halajan nähdä, kuinka\nmeteli loppuu.\"\n\nKonrad ja Rietrikki jättivät taas linnan. Eno nojasi lähellä olevaa\npuuta vastaan, hyvin saadaksensa nähdä tappelua, ja poika kokosi\nsotakumppaninsa ympärillensä. Urhean pojan, nimeltä Hans, mustilla\nsilmillä ja hiuksilla, nimitti hän luutnantiksi ja valitsi vähäsen\njoukon, joka pantiin tämän komennon alle; sen jälkeen antoi hän hänelle\nmatalalla äänellä muutamia komentokäskyjä. \"Älä unohda Hans!\" lisäsi\nhän, \"kohta kun huudan: luutnanti Hans! riennä esiin! tee silloin\nkäskyni mukaan; siksi pidät joukkosi yhdessä, niin että oikeassa ajassa\non valmiina.\"\n\nHän lupasi tarkkaan toimittaa tehdyt käskyt ja Rietrikki järjesti\nvähäset soturinsa tiheään joukkoon. \"Kumppanit,\" huusi hän niille niin\nkorkeasti että riitaveljet sen selvään kuulivat, \"kumppanit, meidän\ntäytyy yhdistää koko voimamme yhteen paikkaan. Pitäkäät itseänne hyvin\nkoossa, rientäkäät miehuullisesti eteen ja älkäät huoliko, jos kuula\ntain toinen sattuu teille silmiin. Urhollinen ylenkatsoo vaaran ja\nvoittaa sen, mutta pelkuri, joka sitä pelkää, tulee voitetuksi. Niin\npojat! Eteenpäin!\"\n\n\"Tuopa vasta on aika poika,\" sanoi eno itsekseen, \"puhuttelee\nsotamiehiänsä, niinkuin itse vanha _Rietrikki_, kun päätappelusta on\nkysymys. Hänen täytyy väkisinkin tulla sotilaaksi ja hän nousee\nnousemistansa, jollei hän ennen aikaansa tule ammutuksi. Katsokaat\nvain, kuinka hän rientää eteenpäin, ja kuinka miehuullisesti nuo pojat\nhyppäävät alas hautaan korkeilla hurrahuudoilla! pahuus vieköön, ompa\nheillä miehuutta kylliksi.\"\n\nSota alkoi nyt oikealla vimmalla molemmin puolin. Lumipallot lensivät,\nkuin rakeet ilman läpi; ryntäjät koettivat voimine nousta vallille,\njota Werner ja toverit miehuudella puolustivat. Kohta kun onnistui\njollekin päästä ylös, lykättiin hän takaisin ja hän putosi kaivantoon.\nRietrikki itse ei päässyt vapaaksi tästä, mutta hän nousi kohta ylös ja\nhuusi viimeisillä voimillaan toisille, ett'eivät antauisi, ennenkuin\nlinna valloitettaisiin. Taas rynnättiin vielä suuremmalla innolla,\nmutta luutnantti Hans joukkonensa seisoi kaivannon vieressä ja heitti\npallon toisensa jälkeen kovasti ahdistettuun linnaan moni \"aj\" ja \"huh\"\nkuului, kun kuulat sattuivat, vaan haavoitettujen parkuminen ei\nminuutiksikaan hämmentänyt sodan kiivautta. Väkirynnäkkö tuli nyt niin\nkovaksi, että linnan päällikön täytyi käskeä kaiken väestönsä tekemään\nvastarintaa ryntäjöille ja jättää toinen sivu ihan puolustuksetta.\nJuuri tätä Rietrikki oli ennustanut oikean sotapäällikön katsannolla.\n\"Luutnantti Hans, riennä esiin!\" huusi hän, niin että kuului koko\nsotametelin yli, ja katseli mielihyvällä, kuinka alapäällikkönsä kohta\nuroinensa hyppäsi kaivantoon. Nyt ryntämisen vimma nousi korkeimmalle;\nRietrikin koko kolonni riensi yhtä haavaa vimmapäisinä vallia vasten.\nPiiritettyjen täytyi viimeisillä voimillaan koettaa vastustaa kovaa\nväkirynnäkköä eivätkä nähneet eikä huolineet muusta vihollisesta, kuin\nsiitä joka likinnä heitä uhkasi. Yht'äkkiä kajahutti heidän selkäinsä\ntakaa korkea sotahuuto. Hämmästyneinä katsoivat taaksensa ja näkivät\nluutnantti Hansin, joka oli pitänyt vaaria koska tila olisi sopivainen\nmetelin kestäessä, joukkonensa kiertää linnan ympäri ja näkymätönnä\nastua vallille toiselta puolen, joka oli varsin ilman puolustajoita.\nUusien ryntäjien riemuhuuto saattoi kohta saarretuille pelon; heidän\näsken niin miehuullisesti sotivat kätensä painuivat alas hermottomina,\nja kun pelko pääsi niin pian voitolle, niin itse uskalias päällikkö\nheitti toivon voitosta.\n\nKun hän kumppaninsa kanssa seisoi neuvotonna ryntäsi Rietrikki koko\nrykymäntinsä kanssa viimeisen kerran, hyppäsi rintavarustusten yli ja\nhätyytti vihollista uudistetulla vimmalla. Ei kukaan heistä kestänyt\ntätä kaksinkertaista päälleryntäämistä; enimmät pakenivat, Aatu ja muut\notettiin vähällä vaivalla vankiksi, mutta Rietrikki Hammer huusi\nriemuitten: \"Linna on meidän!... Vihollinen on voitettu!... Victoria!\nVictoria!\"\n\n\"Victoria!\" jatkoivat muut pojat ja vahva Konrad, joka sulasta\nkummastuksesta oli antanut piippunsa sammua, sanoi itsekseen:\n\"semmoinen poika! ... sillä lailla hän vihollisen kukisti! ... Sen näen\nselkeästi, ett'ei hänestä taida tulla muuta; sotamies hänestä täytyy\ntulla, sillä siksi hän on luotu!\"\n\nSiitä päivästä asti päätti Konrad miellytellä Rietrikin vanhempia antaa\npoikansa tulla sotamieheksi. Toki ei käynyt asiaan aivan suoraan, vaan\nkoetti aikaa voittain totuuttaa erittäin hellää äitiä siihen\najatukseen, erota pojastaan, ja käytti sillä välin kaikki tilaisuudet,\ntehdä sisarensa-pojan tarkkaan tutuksi kaikkein havaintojen kanssa,\njoita oli koonnut pitkän vaiheellisen sota-elämänsä alla. Sen oheessa\ntäytyi Rietrikin hänen johtonsa alla harjoitella ja oppia kivääriä\nkäyttämään taide-ohjeitten jälkeen; ja poika sai vähässä ajassa\nsemmoisen tottumuksen sotatieteen harjoituksissa, että koska hyvänsä\nolisi päässyt Preussin Kaartiin. Vaan siihen vanha sotilas ei tyytynyt.\nHän oli itse kelpo sotamies, ja vaikka hän, niistä tiedoista\nhuolimatta, joita uutteruudella ja kokemuksella oli koonnut, ei ollut\npäässyt korkeammalle, kuin alaupsieriksi, niin oli toki oikea mies\nopettamaan sisarensa poikaa ei ainoastaan käytännöllisissä tempuissa\nvaan myöskin monessa sotatieteen perusteellisessa haarassa. Niin\nmyöskin tapahtui ja Rietrikki kuulusteli semmoisella vaarinotolla\nkertoelmiansa ja olikin niin uskollinen oppilas, että Konrad näki monen\nhetken, jona sai iloita pojan edistymisestä ja hyvästä käyttäimisestä.\n\nKyläpoikien vähät kahakat jatkettiin, ja monta kertaa sai Rietrikki\ntilaisuuden käyttää hiljakkain kootut tietonsa. Kun joku sotakeino oli\nhänelle onnistunnut, niin ei kukaan siitä niin iloinnut kuin vanha\nenonsa; kävi niinkuin uudesta nuoreksi kelpo sisarensa pojan seurassa,\nja tuhat kertaa siunasi sen päivän, jona oli palannut kotiin ja\nrakastetun sisarensa pojan tykö. Rietrikki puolestaan oli kokonansa\nenoonsa niin mieltynyt että olisi mennyt tuleen edestänsä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nVuosia kului ja poika kasvoi voimakkaaksi nuorukaiseksi. Sotaleikit\nkylässä olivat la'anneet, ja Rietrikki auttoi isää maaviljellyksessä.\nTeki työtänsä koko päivän kaikella uskollisuudella, vaan näkyi\npäältänsä ett'ei koko sielullaan ottanut osaa askareihin. Eno ei ollut\nmillänsäkään, vaan kehoitti häntä kestäväisyyteen ja uskollisuuteen.\nMutta illalla jolloin päivän työ oli loppunut, kertoi hän silloin\ntällöin vielä jotain sotamies-ajoistaan, jota Rietrikki nyt niinkuin\nennenkin, suurimmalla vaarinotolla kuulusteli ja huokaili silloin\ntällöin: \"Voi, jos kuitenkin olisin sotamies.\"\n\n\"Hulluuksia Rietrikki!\" oli äijällä tapana silloin vastata:\n\"Rauhanajoissa on sotamiehen ammatti ainoastaan laiska elämä eikä kelpaa\nsemmoiselle pojalle, kuin sinä. Vaan, kärsivällisyyttä lapseni.\nPuhutaan taas kaikellaisista kujeista ja ilkitöistä suurta\nkuningastamme vastaan, ja saat nähdä ennenkuin tiedämme hiiskaustakaan,\nniin meillä on sota. Elä toki usko, että toivon sitä; ei, sota on aina\nenimmille ihmisille vahingoksi; vaan, näeppäs, Rietrikki ennenkuin\nsallin että, muut korkeat herrat ja keisarit kuningastamme häväisevät\ntahdon tuhat kertaa kernaammin, että sotii ja hankkii itselleen\ntarpeellisen kunnioituksen. Sota on aivan pahaa, vaan paljoa\nhaitallisempaa on sekä koko kansakunnalle että yksinäisille tulla\nsokaistuksi, pelolla alentaa itseän ja suudella sitä kättä joka lyö.\nEnnen kuolla ja tulla voitetuksi, kuin kärsiä häpeätä ja epäkunniaa!\"\n\nNiin lausui vanha alaupsieri ja Rietrikistä joka häntä kuulusteli\nkunnioituksella ihmetellen oli kaikki totta, minkä lausui.\n\nSillä välin kului taas vuosi, silloin saatiin yht'äkkiä kuulla sanoma,\nettä suuri kuningas _Rietrikki_ aseilla oli valloittanut Sakseni'n\nmaan, ja että suuri sota oli saapuvilla Itävallan keisarinnan, Ranskan\nkuninkaan ja Venäjän keisarin kanssa. Vanha _Rietrikki_ oli saanut\ntietää että nämät vallat ynnä Saksen'i oli niin sanoaksi pettäneet ja\nmyyneet hänen, ja sentähden oli hän kohta näyttänyt heille, ett'ei\nhänen kanssansa käynyt näin leikitellä. Tämä uutinen löi Rietrikin\nsydämeen niinkuin ukkosen vaaja. Urhoollinen nuorukainen tuli ensiksi\nvaaleaksi, sitten punaiseksi, ja huomaamatta tuli hän sanoneeksi: \"Nyt\nmyöskin minun täytyy mennä joukkoon sotimaan kuninkaani edestä!\"\n\nKonrad katseli häntä kiiltävin silmin ja suostui siiheen, vaan äiti\ntuli ruumiinvaaleaksi, laski kätensä sydämelleen, niinkuin siinä olisi\ntuntenut tuskaa, ja puhkesi kyyneleisiin, huoaten: \"sitä olen jo kauvan\npelännyt.\"\n\nUkko Hammer oli kuitenkin aivan rauhassa ja sanoi ainoastaan: \"Ensiksi\nmeidän on odottaminen, onko kaikki totta, mitä ihmiset sanovat. En\nvielä sitä usko, sillä kuninkaamme on varovainen, niin ett'ei hän\nvähäsen asian tähden rupea riitaan koko maailman kanssa\".\n\n\"Ole ääneti\", huusi sitten Rietrikille, joka juuri aukasi suunsa jotain\nsanoaksensa, \"ole ääneti ja älä syyttä saata murhetta äidillesi, ja\nmyöskin sinä vuovari ole ääneti! Tiedän kyllä että olet pojan puolella,\nmutt'ei hän saa jättää huonettamme, sanon minä, sillä hän on ainoa\nlapsemme emmekä ole häntä täysikasvuiseksi ruokkineet, viholliselle\nkanoona ruuaksi.\"\n\n\"Mutta rakas vuovari,\" virkki Konrad, \"jos poika pääsee kenraaliksi,\narvaappas siis, minkä suuren kunnian hän on sulle tuova!\n\n\"Tyhjää lorua teidän kenraalimietteenne,\" sanoi suutuksissa ukko\nHammer. \"Sitä paitsi hänellä on jokapäiväinen ruokansa meillä, ja mitä\nmuuta hän tarvitsee? Älkäät puhuko enää minulle sotatuumistanne!\"\n\n\"Vaan hyvä isä!\" sanoi Rietrikki rukoilevalla äänellä, \"ei minulla enää\nole ollenkaan lepoa kotona. Urholliset maamieheni sotiivat kuninkaansa\nja isänmaansa puolesta, ja minun, joka olen nuori ja voimallinen,\ntäytyy istua kotona takan ääressä ja käyttää lapiota kiväärin siassa.\nMinua harmittaa sielussa ja sydämessä, isäni, jos minun ainoastaan\nkaukana on katseleminen, enkä ollenkaan saa ottaa osaa sotaan ja\nvoittoon!\"\n\n\"Ja myöskin tulia ammutuksi!...\" jatkoi isä vihaisella äänellä.\n\"Vanhenen ja heikonen, Rietrikki,\" lausui hän tyynemmällä äänellä; \"jos\nkaatuisit sodassa, kuka sitten pitäisi huolta vanhemmistas, jotka sinua\novat kasvattaneet vanhuudensa tu'eksi ja turvaksi. Onko sinulla sydäntä\ntehdä äidillesi surua ja mieli pahaa ja valmistaa hänen vanhuudellensa\nvaivaloisuutta ja köyhyyttä; totisesti et silloin enää olisi poikani!\"\n\nRietrikki, jota isän kovat sanat syvästi liikuttivat, seisoi siinä\nsyvimmässä tuskassa. Muuten pulskeat kasvonsa olivat menettäneet elävän\nvärin, kyyneleitä juoksi niitä myöden ja huulensa värisivät\nliikunnosta. Ei kauvaa toki viipynyt, ennenkuin tointui ja tukahutti\nsielunsa palavimman toivon, joka kutsui häntä maineen ja urotöiden\nkentälle.\n\n\"Sinulla on oikein, isäni,\" sanoi hän surullisesti, vaan vakaalla\näänellä. \"Elämäni uhraan sinulle ja äitilleni enkä ikinä jätä teitä.\"\nViimesiä sanoja sanoessaan, lankesi äänensä ja tuska tuli hänelle\nsuureksi. Kiiruusti riensi hän ulos vapaasen ilmaan, meni syvälle\nmetsään ja ilmoitti sille surunsa ja turhat toivonsa.\n\nEno Konrad surkutteli häntä ja sanoi kotvasen takaa: \"Poika suree\nitsensä kuoliaaksi, hyvät ystävät, joll'ette anna hänen mennä, minne\nsielunsa halajaa. Hän on syntynyt sotamieheksi, sanon teille, ja\nmyötään kadutte, jos väkisin pidätätte häntä kotona.\"\n\n\"Mutta, veikkoseni!\" huusi äiti tuskalla, \"kuinkas taidat meitä siitä\nmoittia, että tahdomme pitää ainoan lapsemme hengissä?\"\n\n\"Pitää hengissä,\" virkki Konrad suutuksissa. \"Kuinka puhut!\nLähetättekös hänen suoraan manalaan, jos annatte hänen mennä\nsotapalvelukseen? Jos kaikki kuulat sattuisivat, niin isoon aikaan ei\nolisi ollut sotamiehiä.\"\n\n\"Mutta sanon toki, ett'ei hän pääse pois!\" sanoi ukko Hammer vakavasti\nja tarkkaan. \"Jos isänmaa olisi hädässä, niin puhuisin toisella\ntavalla, sillä Jumalalle, kuninkaalle ja isänmaalle kernaasti uhraamme\nrakkaimmankin, kuin meillä on. Vaan nykyään kuninkaamme on hyvillä\njaloilla eikä puutu sotamiehiä, jotka sotivat edestänsä; siis ei enää\nsanaakaan asiasta. Vanhemmilleen ja heidän menestykselle on poika\nenemmän tarpeesen, kuin kuninkaalle, jok'ei tarvitse häntä. Ja nyt\nloppu!\"\n\nNämät sanat nostivat kovan painon hellän äidin sydämestä ja hän\nhengitti keveämmin. Mutta vanha Konrad, joka sielusta ja sydämestä oli\nollut sotamies, pudisti suuttuneena harmaata päätään, pisti piippuunsa\nja katosi ulos ovesta sanaa sanomatta. Hän läksi istumaan lehtimajaan,\najatteli pitkän ajan itsekseen, puhalti suuria savupilviä ilmaan,\nnauroi välisti itsekseen, jonka jälkeen otsansa rypistyi ja hän puhui\nitsekseen kaikellaisia ymmärtämättömiä sanoja.\n\n\"Sotamies hänestä sittenkin tulee,\" sanoi hän viimein, lyöden maata\npuujalallaan. \"Olisi hauska nähdä, kuka häntä siitä estää. Mutta\nmihinkä poika nyt on joutunut? Varmaankin on mennyt metsään. Ilma on\nkaunis ja matka ei erittäin pitkä; ei lie haitaksi, että minäkin\nvähäsen liikun.\"\n\nUkko nousi, kopisti piipun, pisti sen taskuun ja läksi matkalle.\nKylässä kysellen, oliko joku nähnyt Rietrikin, sai tietää hänen menneen\nmetsään päin.\n\n\"Kyllä hänen siellä tapaan,\" aatteli sotavanhus ja käydä nilkutti\nlähimmäisen kukkulan tykö. Sinne tultuansa pykäsi kuulustelemaan. Syvä\nhuokaus sattui korvaansa; hän käänsi itsensä oikealle pensastoa kohden,\nja katsoppa, siellä makasi Rietrikki puun alla ja oli niin vaipunut\najatuksiin, ettei hoksannut enon läsnäoloa, ennenkuin tämä pudisti\nolkapäätä ja sanoi: \"Älä ole yksinkertainen, rakas Rietrikki! Ei mikään\npuu putoa ensi lyönnillä, ja joka kohta jättää kaiken toivon, kun\nvastatuuli puhaltaa silmiinsä, se ei ikinä joudu määränpäähän.\"\n\n\"Vaan, rakas eno, kaikki toivoni on kadonnut,\" sanoi Rietrikki\nmurheellisena. \"Olet kuullut, mitä isä sanoi. Silloin kun hän puhuu\nniin tarkkaan ja painavasti, niin on kaikki järkähtämätön tahtonsa,\neikä kukaan ihminen maailmassa taida hänen tahtoansa muuttaa. Ei eno,\nmun kanssani on loppu! Jäänen rengiksi kaikkina päivinäni, sen siasta,\nkun muuten ansaitsisin kunniaa ja mainetta Preussian sotajoukossa.\"\n\n\"Minulla on jotain sinulle sanomista,\" jatkoi eno, kun Rietrikki oli\nääneti, ja takin hiallansa hoksaamatonna pyyhki kyyneleen silmästänsä;\n\"Jos olisin siassasi, niin panisin sänttini kokoon, ottaisin mukaan\näyrit, jotka olen koonnut ja mitä muuta olen saanut enoltani ja sitten\nlähtisin keskellä yötä kylästä ja rientäisin suoraan Preussin armeijan\ntykö. Ymmärrätkö, Rietrikki; niin tekisin siassasi; jok'ei tahdo\nkuulla, sen täytyy tuntea, näytäppä nyt isällesi ja äitillesi että olet\ntäysi mies ja varsin hyvästi taidat olla oma herrasi ja hallita\nitseäsi.\"\n\nPari minuuttia kiilsivät Rietrikin silmät tavattomalla kiillolla ja\nrohkeudella, kun eno esitteli hänelle pa'eta, asia, jota itse monta\nkertaa oli miettinyt; mutta pian sammui taas tämä sattumuksen kipinä,\nkun järkensä sai vallan tämän pahan tunnon yli.\n\n\"Ei eno,\" sanoi hän vakuudella, \"semmoista surua en ai'o tehdä\nvanhemmilleni että salaa jättäisin huoneensa, että oikein pakenisin ja\ntahtoansa vastaan rientäisin kuninkaan lippujan alle. Se ei tuottaisi\nminulle siunausta; päin vastoin, pahatekoni oma-tunto seuraisi minua\njoka askeleella, ja niinkuin silloin olisin huono lapsi, niin minusta\nmyöskin tulisi huono sotamies. Ei, eno, jok'ei kunnioita isäänsä ja\näitiänsä, hänestä kääntää Herra pois kasvonsa, eikä hänelle käy ikinä\nhyvin, ei tässä eikä tulevassa maailmassa\".\n\nNäitä sanoja vastaan ukolla ei ollut mitään sanomista. Muutaman\nsilmänräpäyksen katsasti kummastuneena nuorukaista, tarttui sitten\nkäteensä ja sanoi epäilevällä katsannolla: \"Rietrikki, kun kaikkia\nmietitään, niin sinulla on kaikessa totta ja olet viisaampi kuin minä,\nvanha enosi, joka olen maailmaa niin paljon koetellut. Toden totta\nluulen että sinusta tulisi yhtä hyvä saarnaaja kuin sinusta on tuleva\nhyvä sotamies; sillä sanat juoksevat suustasi niinkuin olisit niitä jo\nennen miettinyt. Sen ohessa ole murheeton, ei auta itkeä ja porata\npoikaseni, kun tulee aika tulee myöskin neuvoa, ja aikaa on vielä\nkyllä; sota on nykyään alkanut ja niin totisesti kuin nimeni on Konrad,\ntulee sinusta lopulta toki sotamies!\" Rietrikki antoi kernaasti\nlepyttää itseänsä, varsinkin kun hänen järkevä päänsä ja puhdas\nsydämensä auttoivat häntä voittamaan kaikkia tuskia, jotka alussa\nolivat sortaneet ja uhanneet kokonansa voittaa hänen. Hän jutteli vielä\nkotvasen enon kanssa Itävaltalaisista, Venäläisistä ja muista\nkansoista, joidenka kanssa juuri _Rietrikki_ oli sodassa ja riemuitsi,\nkun ukko yksipuolisessa innossaan pahasti sokasi heitä kaikkia ja\nkatsoi heitä huonoiksi, pelkääviksi kansoiksi, joita vanha _Rietrikki_\nkyllä tiesi kurittaa.\n\n\"Mutta katsos Preusialaiset,\" jatkoi vanha sotilas kiiltävin silmin,\n\"ovat toisellaisia miehiä; eivät pelkää itse piruakaan. On toki\nniidenkin joukossa jokuu pelkuri, mutta ydin on hyvä, ja kun vanha\n_Rietrikki_ käskee: eteenpäin marsikaat, silloin minulla olisi halu\nnähdä, mikä rykmentti tekisi vasta-rintaa meidän sotilaille. Niin, niin\nRietrikki saathan vielä kerta itsekin nähdä kuinka asia on, ja muista\nsilloin sanojani, eikö minulla ole oikeus! Vaan käykäämme nyt täältä,\naurinko laskee ja äidillä on varmaan ehtoollinen valmiina, emme saa\nantaa hänen odottaa aivan kauvaa, muuten luulee meidän kummankin\nlähteneen tiehemme ja nyt paraillaan marsivan armeijan tykö.\"\n\nUkko nauroi hyvämielisesti, ja Rietrikki nousi tanterelta auttaaksensa\nenoa, jonka puujalan tähden oli vaikea nousta omin voimin. Sitten\nkävivät ääneti kukkulaa myöten alas, kylän läpi kotiin, missä heitä\nodotettiin tuskalla, etenkin äidin puolelta. Ääneti kävivät pöydälle,\njoka jo oli valmiina ja söivät ehtoollisensa, sanaakaan virkkamatta\nsodasta tai Rietrikin turhista toiveista. Viime-mainittu oli erittäin\näänetöin, ja meni aikasemmin, kuin tavallisesti makuulle. Sydämmensä\noli niin täynä, että pelkäsi sen viimein tulvaavan, ja sentähden tahtoi\nhän kernaimmin yksinäisydessä mietiskellä vähässä kammarissaan. -- Äiti\nkatsahti murheellisesti hänen peräänsä, ja isä sanoi epäilevällä\nkatsannolla: \"pelkään saavamme kuulla jotain ikävätä pojasta; niin\nerikummaisena, kuin hän tänäpänä on ollut, en ole ikänä häntä nähnyt\".\n\nVanha sotilas korotti olkapäitään ja virkki puoleksi kuuluvalla\näänellä: \"oma syynne! miks'ette anna hänen saada pitää tahtoansa, vaan\npidätätte häntä väkisin. Hän tosiaan ei ole luotu kaikkina päivinänsä\nkiinitettäväksi maa-tilkkaan, jonka päällä on syntynyt. Vaan odottakaa\nvain! kyllä Herra tietää minkä tekee! -- Jos hän tahtoo auttaa\nRietrikin määrän päähän, niin ette taida sitä estää! -- Hyvää yötä!\"\n\nKonrad nousi ylös ja käydä nilkutti kammariinsa. Myöskin vanhemmat\nmenivät levolle; vaan kauvan viipyi ennenkuin äiti nukkui, sillä ei\ntainnut olla poikansa päälle ajattelematta, ja siitä että hänen\ninnollinen halunsa ei tainnut tulla täytetyksi teki hänelle niin pahaa,\nettä vuodatti katkerat kyynelet. Kernaasti olisi antanut hänen lähteä\njoll'eivät katkera eron hetki, pitkä poissa-olonsa ja sodan uhkaavat\nvaarallisuudet ja hirmut olisi häntä pelättäneet. Niin äitillinen\nlempeys soti kovan sodan, siksi että viimein hellä uni muutamaksi\ntunniksi saattoi unohdukseen kaikki tuskat ja katkeruudet.\n\n\n\n\nV.\n\n\nTalven alussa lensi sanoma niistä voitoista, joita suuri Preusian\nkuningas _Rietrikki_ Lowositsin ja Pirnan tykönä oli hankkinut\nitselleen vihollistensa yli. -- Koko Zettwit'zin kylä vastaanotti\nilolla tämän sanoman ja ainoastaan Rietrikki oli murheellinen, kun ei\nollut olluna muassa, ja kun kätensä ei saanut olla kuninkaalle avuksi.\nVaaleana ja äänetönnä käyskenteli hän ympäri, ja vaikk'ei sanaakaan\nvirkannut surustaan tai salaisista toiveistaan, taisi toki itsekuki\nperheessä nähdä päältään että oli alinomaisessa surussa. Seuraavan\nkevään ja kesän toimitti hän niinkuin tavallisesti askareitansa,\nvaikk'ei samalla ahkeruudella kuin ennen; ajatuksensa eivät olleet\ntyössä, vaan lensivät yltä ympäri ja työskentelivät varsin toisten\nasiain kanssa, kuin kyntämisen, kylvämisen ja sadon kanssa. Kasvonsa\ntuli aina vaaleammaksi, ruumiinsa laihemmaksi ja voimattomammaksi ja\nselkiästi näkyi että joku salainen mato närhi elämänsä sisimpää juurta.\nÄiti hoksasi sen kauheudella, mutta kuu Rietrikki ei sanaakaan\nvirkannut siitä mitä tapahtui sydämessään, niin myöskin hän oli ääneti,\nniinkuin olisi pelännyt että ainoa sana taitaisi herättää Rietrikin\nsydämessä salatun kipinän täyteen liekkiin. Myöskin isä ei virkkannut,\nvaan vanha eno piti usein, kun Rietrikki ei ollut lässä, heille kovat\nrangaistus-saarnat.\n\n\"Nyt olette yksipäisyydellänne matkaan saattaneet kummallisia asioita\",\nsanoi hän kerran. \"Tahdotte kernaasti pitää pojan hengissä ja luulette\nsen käyvän paraiten laatuun siten, että salaatte hänen vihollisen\nhauleilta. Vaan mitä olette sen kanssa voittaneet? Ettekö näe että\npoika laihtuu? Kauaa ei hän enää kestä ja sanon teille että, joll'ei\ntäällä pian tapahdu muutosta asiassa, niin tulette katkerasti katumaan\nyksipäisyyttänne. Jos olisitte kohta antaneet hänen mennä vanhan\n_Rietrikin_ tykö, niinkuin toivoi, niin olisi hän nyt terve ja raitis\nja kentiesi upsieri; sillä sen varmaankin luulen, että hän tulee\nmainioksi, niinkuin aina olen sanonut. Siis käännäittää nyt toisaalle,\nhyvät ystävät, ja antakaa hänen mennä; vielä on aika, mutta vuoden ja\npäivän takaa varmaan on myöhäistä!\"\n\nÄiti itki ja epäili mitä päättäisi asiassa, sillä kuinka hyvänsä\npäätti, oli aina edessään kauhia näkö. Mutta isä piti kiini entisestä\ntahdostaan ja sanoi: \"pojan täytyy jäädä kotiin! Halunsa sota-ammattiin\nja sotamies-elämään kyllä autauu, kun tulee vanhemmaksi ja\njärkevämmäksi. Ja senlaisesta halusta ei kukaan ihminen vielä ole\nkuollut; ihmeellistä olisi, jos Rietrikkimme olisi ensimmäinen jolle\nniin sattuisi. Siinä asiassa taidatte olla murheetonna. Kuitenkin poika\njää kotiin, niinkuin olen sanonut; ja nyt loppu!\"\n\nVanha eno virkki pari sanaa harmista, pisti piippuunsa ja sytytti sen,\nkävi pellolle ja alkoi savuja vetämään, niinkuin tahtoisi peittää koko\nmaailman tupakkasavuun. Ukko Hammer, joka akkunan läpi näki, kuinka\nvuoveri murisi, ymmärsi siitä hyvin, kuinka vihastunut hän oli, vaan\nsiitä ei huolinut; ei aikonut hiuskarvaakaan peräytyä siitä, minkä oli\nkerta sanonut, vaikka vanha sotilas joka päivä polttaisi naulan\ntupakkaa. -- Sillä välin sai Rietrikki enolta tarkkaan tietää mitä isä\noli virkannut. Hän huokahti, tuli aina hiljemmäksi ja surullisemmaksi,\nvaan ei ollenkaan valittanut, eikä sanallakaan suruansa ilmiantanut,\njota olisi taittu pitää sielunsa korkeimman toimen ilmoittajana. Hän\nvaarinotti vakaasti ja tarkasti käskyn: sinun pitää isääsi ja äitiäs\nkunnioittaman! -- ja siihen luki myöskin totteliaisuuden. Koetti siis\naina syvemmäksi sydämeensä vaivuttaa halunsa. Kokonansa toki ei\nonnistunut, sillä kunnian ja maineen toivo oli aivan voimallinen\nsisässään, vaan taisi toki jossakussa määrässä rakastetun äitinsä\nsilmiltä salata sydämensä surun ja myöskin tämä asia oli hänestä\nvoitto, jot'ei ollut halveksiminen ja joka toden takaa oli hänelle\njoksikuksi turvaksi ja rauhaksi.\n\nSemmoisten tapausten alla sattui 1757 vuoden syksy ja talvikuukaudet;\nja Schlesiaan, joka tähän asti joksikin oli ollut rauhoitettu\nsekamelskeistä, marssi Preussialaisia ja Itävaltalaisia rykymentejä\ntoinen toisensa jälkeen. Näytti niinkuin tulisi tapahtumaan joku\npäätappelu. Niin tapahtui eräänä päivänä marraskuussa, että Rietrikki\nvarhain aamulla ryntäsi sisälle vanhempiensa tykö ja kertoi melkein\näänetönnä, että toisella puolen kukkuloita oli kuullut kaukaa kanoonain\njyskettä. Ukko Hammer ei ollenkaan uskonut, sillä ei tiennyt, että\nsotamelske nyt oli muuttanut niin liki koti kyläänsä, mutta Rietrikki\nväitti kiveen kovaan, ett'ei ollut erehtynyt ja eno, joka pojan ensi\nsanoja virkkaessa oli kiiruhtanut ulos asiasta selkoa saamaan ja joka\nnyt palasi, teki kohta asiassa päätteen.\n\n\"Että kuninkaamme on joutunut tappeluun vihollisiensa kanssa, on\nepäilemätön asia,\" sanoi hän, \"toki lienee ainoastaan kahakka eikä\npäätappelu, sillä semmoseksi on kanoonan jyske aivan heikko. Tahtoisin,\nRietrikki, että tekisimme niin, että näkisimme tappelun likemmältä.\"\n\nJuuri näissä sanoissa ilmestyi Rietrikin salainen toivo, ja\nepäilyksettä oli hän valmis enoansa seuraamaan. Murheellinen äiti kyllä\noli asiata vastaan, vaan isä kohta suostui, ja kuiskasi eukolle\nkorvaan, että paras keino poikaa sotahalustaan lääkitä oli juuri antaa\nhänen likemältä katsoa sodan hirmuja. \"Annappa hänen omin silmin\nnähdä\", sanoi hän, \"kuinka verisellä kentällä niin sanoakseni hirmuinen\narpaheitto heitetään ihmisten hengistä; annappa hänen nähdä, kuinka\nrivittäin kuolleina kaatuuvat ja kuinka haavoitetut turhaan apua\npyytävät, niin sota-unennäkönsä kyllä haihtuvat, niinkuin sumu ja poika\nistuu mielellä kotona vanhempiensa tykönä. Annappa hänen mennä,\nvaimoseni! Kyllä saa muuta nähdä, kuin iloiset sotaleikit, joita pojat\nlaskevat kotona kylässä.\"\n\nSemmoisia syitä vastaan äitellä ei ollut mitään sanomista; pyysi\nainoastaan veljeänsä pitää tarkkaa vaaria Rietrikistänsä, ja antoi\nsitten kummankin Herran nimessä lähteä matkalle.\n\nMiehuullisesti matkusti nyt Rietrikki enonsa sivulla sotakentälle päin;\nsydämensä sykki taajempaan, kun kuuli jonku kanoonapamauksen ja\ntuskamaisesti pelkäsi koko metelin loppuvaksi, ennenkuin pääsivät\nperille.\n\n\"Sen puolesta voit olla murhetonna, poikaseni\", vastasi ukko\nkylmäverisesti. \"Tunnen joksikin tappelukentän, jossa tappelevat ja\npaikka on niin sopimaton, ett'ei tappelu juuri äkkiä pääty. Päästyämme\nkukkuloille, jossa on hyvä näköala, taidamme kohta tarkkaan saada\ntietoa kuinka asiain laita on.\"\n\nNiin pikaisesti, kuin sotavanhuksen puujalan tähden mahdollinen oli,\nkäytiin kukkulalta kukkulalle, siksi, kuin seisoivat sen päällä joka\noli likinnä tappelukenttää. Hengästyneinä pitkän vaivaloisen marssin\njälestä, silmäilivät he nyt, tutkien, kedon yli; siellä kamppaili kaksi\nväkevää armeijaa, Itävaltalainen ja Preussialainen, toistensa kanssa.\nPaljon eroavaisista vaatepuvuista taittiin helposti eroittaa sotivat\nriitapuolet ja ei kauaa viipynytkään ennenkuin Rietrikki tarkalla\nnäöllään ja enon antamilla tiedoilla jo oli tutustunut sodan käynnin\nkanssa. Siellä ja täällä jyskivät patterit vihollista vastaan ja\npeittivät ajottain osan tappelukenttää kruutipilviin, jotka\nraittiit tuulipuuskat taas hajottivat. Tuolla marssi taaja osasto\nPreussialaista jalkaväkeä vihollisen keskikohtaa vastaan, vaan kova\nkiväärinvalkea pysäytti sen, ja koko linjaa myöden ammuttiin ehtimiseen\njärkähtämättömiä Itävaltalaisia vastaan. Ehtimiseen jyski kanoonatuli\nja kuulat lensivät molemmin puolin kuoleman ennustajina. Monta\nsqvadroonaa ratsuväkeä lähetettiin Preussialaisille rykymenteille\navuksi auttamaan päälle-ryntämisessä, vaan salaman pikaisuudella\nheittäytyi muutama Unkarilainen ratsuväki-rykymentti ensimmäisten eteen\nja siitä syntyi tappelu, jossa välistäin yksi, välistäin toinen oli\nvoitolla. Viimein Preussilainen ratsuväki peräytyi hyvässä\njärjestyksessä, suojeltuina battereiltansa, niin että Itävaltalaiset\neivät uskaltaneet heitä seurata, ell'eivät tahtoisi tulla\nkarteschi-tulelta ammutuiksi, ja jalkaväen oli nyt sotiminen varsin\navutta.\n\n\"Eno\", huusi äkkiä Rietrikki, jonka posket ja silmät punottivat\nsotahalusta, \"miks'ei Preusialainen ratsuväki riennä suon läpi ahon\ntakapuolella ja karkaa vihollisen selkään? Tuokiossa saattaisi\nmurhaavan batterin äänettömiksi ja heittäisi vihollisten koko\nkeskikohdan nurin, jolla jo edestäpäinkin on niin voimallista karkausta\nvastustaminen. En voi ymmärtää kuink'ei päällikömme tottunut silmä\nhuomaa tätä seikkaa!\"\n\n\"Tietysti ovat sitä jo koettaneet ennen,\" vastasi ukko järkevästi,\n\"vaan ei lie onnistunut, sillä vaikeata on päästä suon läpi, ja\nainoastaan muutamia ihmisiä on näillä tienoilla, jotka sen tarkemmin\ntuntevat. Mutta myönnän kyllä, poikaseni, että, jos esityksesi\ntoteentuisi, niin tappelu varmaan puolen tunnin takaa päättyisi\neduksemme.\"\n\n\"Eno! mun täytyy kohta lähteä ja puhua päälikölle siitä!\" huusi\nRietrikki levottomalla innolla. \"Katsoppa vain, nyt alkaa myöskin\njalkaväkemme peräytyä! Totisesti, joll'ei neuvokasta keinoa keksitä,\nniin päivä meikäläisiltä on mennyt hukkaan!\"\n\n\"Jää tänne, sanon minä! Eläkä koetakkaan liikkua paikastasi!\" sanoi\neno, aina eteenpäin silmäillen kenttää. \"Äitisi on käskenyt minun pitää\nsinusta vaarin.\"\n\nVaan, ennenkuin ukko oli puheensa lopettanut ja ehtinyt katsoa\ntaakseen, juoksi Rietrikki jo täydessä vauhdissa mäenkukkulaa alas ja\nriensi suoraan erään ratsuväki-osaston tykö, joka seisoi toisella\nkukkulalla. Täällä luuli itse päälikön olevan, joka johti koko\ntappelun, eikä kauaa viipynytkään, ennenkuin Rietrikki sai tietää kuka\noikea päällikkö oli. Tämä istui liikkumatta hevosensa selässä, joka oli\nuljas hiirikko; katsellen kiiltävin silmin tappelu-kentälle päin antoi\nhän silloin tällöin suullisesti käskyjä käskyläisilleen, jotka silloin\nkauhealla vauhdilla kiiruhtivat kentän ylitse ja kohta, kuin olivat\nehtineet asianomaiselle käskyn-haltialle esittää päällikön antamat\nkäskyt, nähtiin joka kerta uudet liikunnot ja temput, jotka joko\nmatkaan saattivat erinäisen seurauksen tahi kumminkin antoivat uuden\nvauhdin sodan menolle. Rietrikkimme joka oli paljon hengästynyt\näkkisestä juoksustaan, hengähti ensin vähän aikaa ja tarkasteli sillä\nvälin päällikköä tarkemmin. Hän istui liikkumatonna korkean hiirikkonsa\nselässä ja vaatepukunsa ei ollut likimäärinkään niin loistava, kuin\nkenraaliensa ja apulaistensa, jotka kunnioituksella odottivat\nkäskyjänsä. Toki kiilsi iso tähti rinnalla, ja koko olentonsa, koko\nkatsantonsa ilmoittivat hänen syntyneen sotapäälliköksi. Hän näytti\njoksikin vanhalta. Vartensa oli hoikka ja vähäsen käykässä, kasvonsa,\njotka kuvasivat hänen nerokkaan sielunsa, olivat syvissä rypyissä ja\nnäyttivät vähäsen tuikeilta, vaan suurista sinisistä silmistään kiilsi\nvielä nuoruuden into, ja niin tulinen ja läpikäyvä oli silmä-iskunsa,\nettä Rietrikki oikein pelästyi, kun äkkiä huomasi sen häntä\ntarkastelevan.\n\n\"Kuka olet?\" kysyi päällikkö nuorukaista lyhykäisesti ja tuimasti.\n\"Mitä sinun on asiaa?\"\n\nRietrikki rohkeni kohta astua päällikön eteen, otti kunnioituksella\nlakin päästänsä ja sanoi: \"Herra sotamarsalkki tai kuka lienette,\ntahdon ainoastaan esitellä teille jotakin.\n\n\"Puhuppa siis, mutta lyhykäisesti! Näetsä, ett'ei minulla ole paljon\naikaa.\"\n\nLyhykäisesti, niinkuin sotapäällikkö käski, kertoi Rietrikki nyt mitä\noli nähnyt mäenkukkulalta ja koetti taivuttaa häntä lähettämään osaston\nratsuväkeä suon läpi vihollisen selkään.\n\nNähtävällä kummastuksella katseli päällikkö kaunista, vilkasta\nnuorukaista halvassa liinatakissaan, sieppasi liivitaskustaan\nnuuskitoosan ja nuuskasi kerta toisen jälkeen, minuutissa sanaakaan\nvirkkamatta.\n\n\"Kuka on sinulle sanonut että äkkinäinen karkaus vihollisen selkään\npäättää tappelun?\" kysyi hän viimein.\n\n\"Voi kummaa,\" sanoi Rietrikki, \"sen sanoo paljas järki ja sen ohessa\nolen vakaa asiasta, sillä vanha enoni, joka kauan on palvellut suurta,\nrakasta kuningastamme, on suostunut esitykseeni.\"\n\n\"Niin, niin, esitys on hyvä!\" sanoi päällikkö ystävällisesti, \"olisi jo\ntehtynäkin, joll'ei olisi melkein mahdotonta päästä tuon kirotun suon\nläpi; sekä hevoinen että mies vaipuvat ruoppaan.\"\n\n\"Jos tahdotte antaa minun johtaa marssia\" huusi Rietrikki innokkaasti,\n\"niin annan pääni, joll'emme puolen tunnin takaa ole vihollisen\ntakana.\"\n\nPäällikkö katseli taas nuorukaista ja tarkasteli häntä pää-laesta aina\nvarpaasen innokkailla silmillänsä.\n\n\"Oletko jo ollut sotapalveluksessa?\" kysyi hän sitten äkkiä.\n\n\"En vielä,\" vastasi Rietrikki alakuloisella katsannolla.\n\n\"Voi toki, tahtoisin mielelläni sotia suuren kuninkaamme edestä, mutta\nvanhempani eivät suvaitse. Eikä siis käy laatuun; sillä jos'ei\nkunnioita isäänsä ja äitiänsä, hänelle ei käy ikinä hyvin!\"\n\n\"Noh! Noh! kyllä vielä neuvo keksitään,\" sanoi päällikkö ja taputti\nRietrikkiä olkapäälle. \"Nyt tahdon kuitenkin sinun antaa näyttää\nrykymentille tien. Adjutant Redern, astukaa alas; jättäkää hevosenne\ntälle pojalle. Majuori Ziethen! teidän on vieminen käskyni kenraali\nKlewitz'ille, että hän puolella ratsuväellä nyt kohta lähtee tänne\nahon vasemmalle puolelle, toinen puoli jääköön paikalleen jalkaväelle\nsuojelukseksi.\"\n\n\"Nyt marsch!\" Sitten taas kääntyi hän Rietrikkiä päin, kysyen:\n\"Taidatko ratsastaa.\"\n\n\"Kyllä, herra!\" oli vastaus. \"Kyllä moni irstainen varsa minun on\nheittänyt tanterelle, mutta kyllä sen lopulta tein kesyksi.\"\n\n\"Nouseppa siis selkään ja jää tänne niin kauaksi viereeni.\"\n\nMiehuullisesti nousi Rietrikki hänelle jätetyn kauniin, tulisen\nhevoisen selkään, ohjasi sitä vakaalla kädellä, kun alussa tahtoi\nponnistella, ja katseli nyt tarkasti päälikön sivulla sotamelskeen\npitkitystä.\n\nVielä taisteltiin alinomaa vaihtelevalla menestyksellä ilman\npäätteellistä seurausta. Itävaltalaisten keskuus piti vielä paikkansa\njärkähtämättömällä urhoollisuudella eikä yhtä urheain preussialaisten\nrykymenttien ponnistus tainnut heitä paikailtaan ajaa. Sen lisäksi\nlähetti vihollinen vielä yhtä päätä yhden rykymentin toisen perästä\ntuleen, kun sitä vastaan preussialaisten koko päävoima jo monta tuntia\noli taistellut, mitään apua saamatta.\n\n\"Varmaankin on ratsuväen nyt jo aika käydä tappeluhun, joll'emme tahdo\ntulla häviölle,\" sanoi päällikkö tulisesti.\n\n\"Lähteös nyt poikani matkalle, ja näytäppä että käytät itses miehen\ntavalla, muuten piru sinun elävältä syököön! -- Marsch!\"\n\n\"Ilman sapelitako herra?\" kysyi Rietrikki. \"Entä jos täytyy hakata?\"\n\n\"Niin, oikein! Minua ilahuttaa että myöskin sitä ajattelet... Lainatkaa\nhänelle sapelinne, majuori Ktutzov! Luulen ett'ei poika sitä häväise.\nJa kuuleppa, Rietrikki, et saa tappelu-tannerta jättää, ennenkuin olen\nenemmän ehtinyt kanssasi puhella. Ymmärrätkös sitä? Vanhempasi tahdon\nmyös nähdä. Ja nyt, Jumalan nimeen! hyvästi!\"\n\nSanomattomalla mielellä viittasi päälikkö kädellään jäähyväisiksi ja\nkunnioittavan, sotatieteellisen honnöörin tehtyä riensi Rietrikki\nirstaisen hevoisensa selässä kentän yli ja minuutin takaa oli hän\nehtinyt sinne, missä ratsuväki odotti hänen johtoansa. Hän lähti kohta\nkenraali Klewitz'in tykö, jolle muutamalla sanalla antoi tiedon, että\nmarssi kohta alkaisi.\n\n\"Vaan oletteko myös vakaa asiastanne, poikani?\" kysyi epäilevästi vanha\nharmaapää kenraali. \"Ajatteleppas, että kaikkein meidän menestyksemme\nja vielä enemmänkin tulee sen päälle kuinkas näytät tien.\"\n\n\"Luottakaa minuun, herra kenraali,\" vastasi Rietrikki kunnioituksella.\n\"Minä tunnen suon joksenkin tarkkaan, ja johdatan teitä niin, ett'eivät\nhevoiset pahimmissakaan paikoissa vajoa polviin asti.\"\n\nRietrikin rehellinen katsanto tuotti uskallusta. Kenraali järjesti\nretken, ratsasti itse etunenässä Rietrikki sivullaan ja suurella\nvauhdilla lähdettiin suohon-päin.\n\nRietrikkimme ei ollut luvannut enempää, kuin taisi täyttää. Useimmissa\npaikoissa ei ruoppa mennyt kavioinkaan yli ja pahimmissa ei täyteen\npolviinkaan saakka. Puolessa tunnissa pysähtyi ratsuväki\nitävaltalaisten takana, jotka eivät vähintäkään sitä aavistaneet,\nvarsinkin kun luulivat suon aivan mahdottomaksi läpikäydä; ja Rietrikki\nkuiskasi nyt vanhalle kenraalille korvaan: \"Vivat! tappelu on\nvoitettu!\"\n\n\"Kyllä, kiltti poikani! Jumalan avulla!\" vastasi Klewitz. \"Vaan jääppä\nnyt tänne, sillä nyt annan soittaa päälle-karkaamaan.\n\n\"Jos suvaitsette, niin tahdon kernaammin olla sivullanne,\" virkki\nRietrikki, lieskuvalla silmän-iskulla. \"Jo kauvan olen toivonut päästä\nsotimaan kuninkaani ja isänmaani vihollisia vastaan\"\n\n\"Hyvin puhuttu urhea poikani! Näen kyllä, ett'et tahdo jättää mitään\npuolitekeiseksi. Lähtekäämme siis Jumalan nimeen! Eteenpäin pojat!\nPuhaltakaa rynnäkkö! Hurraa!\"\n\nUrhokkaan ukon into tarttui myös kohta joka erityiseen ratsurihin.\nJok'ainoa aavisti rynnäkön tärkeyden ja jok'ainoa tunsi itsessään että\nmieluisemmin tahtoi kuolla, kuin peräytyä tappelu-tantereelta.\nTrumpeetit kaikuivat, upserien korkeaääniset komentosanat vastasivat\nniitä ja rykymentit riensivät niinkuin nuolet myrskynä vihollisen\nkeskikohtaa vastaan. Preussialainen päällikkö oli tehnyt kaikki sopivat\nvalmistukset täksi tärkeäksi hetkeksi. Kohta ratsuväen rynnättyä\nvihollisen selkään astui koko preusialainen sotajoukko yhtä haavaa\nesiin. Kaikki linjat, jotka ennen liikkumattomina olivat seisoneet\ntulessa, riensivät eteenpäin. Ratsuväki riensi esiin, koko tykistö\npyöri jyskeellä savulla peitetyn kedon yli ja pysähtyi vihollisen\nlikeellä sellaisella paikalla, jossa taitaisi matkaan saattaa suurimman\nhävityksen. Vihollinen hämmästyi; väen paljoutensa ei häntä enää\npelastanut; kauhea rynnäkkö, joka oli niin äkkinäinen ja yhtäaikainen\njoka taholta, se otti heidän ymmärryksensä, ja kun sen lisäksi vielä\nhavaitsi että takaakinpäin uhattiin niin sekasohina tuli yleiseksi.\nÄkillinen pelko heikensi entisen urheutensa; enimmän pelästyneet\nheittivät pois aseensa ja huusivat: \"Pelastakoon itsensä ken taitaa.\"\nTuokiossa loppui kaikki järjestys, eitä mikään komento auttanut, ei\nmyöskään taittu erottaa päälysmiesten käskyjä ja viidessä minuutissa\noli vihollinen samalta sotatantereelta, jota äsken niin miehuullisesti\npuolustivat. Taistellus varsin loppui ja nyt alkoi takaa-ajaminen.\nRatsuväki otti silmänräpäyksessä vihollisen batterit, joidenka\nhoitajat, kun paetessaan tekivät vastarintaa, armotta tapettiin.\nTuhansittain vihollisia otettiin vankiksi ja melkein yhtä monta kaatui\nvainojien miekoilla; vähin osa pääsi pakoon. Preusialaiset saivat\ntäydellisen voiton voimakkaamman vihollisen yli.\n\nVasta tunnin päästä palasivat ne rykymentit, joita Rietrikki oli\nseuranut tappellutantereelle. Veri juoksi vähäisestä haavoituksesta\nvasemmassa käsivarressa, mutta siitä ei huolinut, vaan kasvonsa\nloistivat voitto-ilosta sen ylitse, että esityksensä onnellisesti oli\npäättynyt. Vanha kenraali Klewitz, jonka rinnalla hän alinomaa\nratsasti, katseli silloin tällöin hyväntahtoisesti nuorukaista, jota\ntämä ei toki havainnut. Sillä tavoin joutuivat sille kohtaa tannerta,\nmissä ylipäälikkö oli ja anteli joukon lentosanomia, joita muutamat\nratsumiehet vastaanottivat ja salaman pikaisuudella veivät joka taholle\nvoittoa ilmoittaaksi. Päälikön läheelle olivat useemmat rykymentit\npysänneet ja Rietrikillä oli tilaisuus silmäillä tappelu kenttää, joka\nnäöltänsä oli erittäin kirjava. Siellä ja täällä seisoi joukko\nsotamiehiä, pitäen silmää aseettomista sotavangeista, joidenka luku\njoka minuutti eneni. Tohtoorit ja haavalääkärit kulkivat tantereen yli,\nhakien haavotettuja, joille antoivat apunsa, jos olivat ystäviä tai\nvihollisia. Aseita, rikkeimiä tykkejä, kaatunneita ihmisiä ja hevoisia\nmakasi sekaisin, todistaen suurta sekaannusta ja kauhistusta. Niin\nkauas kuin silmä kannatti, nähtiin vielä pakenevia vihollisia\ntakaa-ajavia preusialaisia. Siellä ja täällä kaikui vielä kivärin\npamauksia, kun vihollinen koetti tehdä vastarintaa, vaan ei kauvaa\nkestänyt. Lähettiläisiä lähetettiin joka taholle käskemään laa'ta\ntakaa-ajamasta. Rykymentit jotka olivat vihollista ajaneet takaa\npalasivat nyt tappelukentälle ja järjestivät itsensä hyvään\njärjestykseen. Vihollisilta otetut kanoonat ja kruutivaunut ynnä muuta\nkoottiin yhteen paikkaan ja järjestys näytti taas tulevan äärettömän\nsekasorron siaan.\n\nRietrikkimme, joka vielä alinomaa uuteliasti silmäili, mitä tapahtui\nympärillään, tunsi yht'äkkiä; että joku tarttui käsivarteensa ja sai\nnähdä vanhan Kenrali Klewitzin joka lyhykäisesti, vaan ystävällisesti\nkehoitti häntä tekemään hänelle seuraa. He ratsastivat päällikön tykö,\njoka nyt istui kenttätuolilla suuri rumpu edessään ja kirjoitti\nparaikaa viimeiset lentosanomat. Heti lopetettuansa nousi hän ylös ja\nkiiruhti kenraalin ja Rietrikin tykö, jotka olivat astuneet hevostensa\nselästä ja nyt kunnioituksella olivat muutaman askeleen päässä.\nTaputtaen ystävällisesti kenraalia olkapäälle sanoi hän:\n\n\"Olette Klewitz, tässä tappelussa käyttäineet hyvin! Miehen tavalla\nkävitte vihollisen kimppuun ja urhokas rynnäkönne päätti tappelun.\nKiitän teitä, kenraali!\"\n\n\"Pyydän anteeksi, Teidän Majesteettinne,\" vastasi Klewitz, jolloin\nRietrikki tuli aivan hämmästyksiin tästä kenraalin puheesta\nhavaittuansa, että seisoi kuninkaansa edessä, \"pyyhän anteeksi! Tämä\nylistys ei tule minuun, vaan tämän urhokkaan nuorukaisen osaksi, jok'ei\nainoastaan vahingotta näyttänyt meitä suon läpi, vaan myöskin älyllänsä\nja urhoollisuudellaan pelasti henkeni. Sotametelin alla tulin\nkäsikahakkan kahden kyrassierin kanssa ja minä vanha mies en suinkaan\nkauaa olisi tainnut taistella niitä vastaan, joll'ei nuori\nseurakumppanini olisi tullut kun myrsky ja paiskanut maahan\nviholliseni, jota tehdessä itse tuli haavoitetuksi, vaan ei siitä\nhuolien voi minun takasin armejan tykö. Tämä oli Itävaltalaisten\nviimeinen vastarinta; kohta sen jälkeen pötkivät pakoon. Vaan\ntäydellistä voittoa en olisi nähnyt, ell'ei tämä poika olisi ollut.\"\n\nKuningas seisoi liikkumatta paikallaan, vaan nuuskasi ehtimiseen,\nsilmäillen silloin tällöin Rietrikkiä, joka ujona ja punastuneena\ntuskin uskalsi silmiänsä maasta nostaa.\n\n\"Harmillista!\" sanoi kuningas viimein, \"tuo olisi hyvä sotamies! vaan\nei pääse siksi; vanhemmat eivät suvaitse. Tyhmyyksiä! Juuri semmoisten\nmiesten puuttessa olen. Minun täytyy itse puhutella vanhempia\".\n\nJoutuisasti antoi hän vielä muutamia käskyjä sotajoukon\nkokoamisesta, järjestämisestä, ja lähtemisestä pää-armeijan tykö, jonka\npää-lepopaikka oli kauempana etelässä ja nousi sitten taas hiirikkonsa\nselkään, käskein muutamia adjutantia seuraamaan.\n\n\"Ei meillä ole mitään enää täällä tekemisiä\" sanoi hän. \"Meteli on\nloppunut ja takaa-ajamisesta ei ele mitään hyötyä. Päätappelu tulee\npiakkoin tapahtumaan; se on päättävä kuka jää Schlesian herraksi.\nTulkaa kanssani, Klewitz ja sinä, Rietrikki, vieppä meitä suorimpaa\ntietä kylääsi. Minun täytyy tuntea niin uljaan pojan vanhemmat\".\n\nMelkein hourupäisenä kunninkaan armollisesta käyttäimisestä ja\nennakolta jo mielissään kuninkaan käynnistä vanhempiensa tykönä\njonka seurauksen aavisti, hyppäsi hän rajusti hevosensa selkään ja vei\nHänen Majesteettinsa ynnä seuraajansa lyhintä ja parasta tietä\nvanhempiensa tuvan tykö. Tänne oli myöskin vanha eno jo palannut,\nkun mielestään oli nähnyt sisarensa pojan ajavan vihollisia takaa ja\nkertoi juuri par'aikaa, mitä kummia Rietrikki oli matkaansaattanut\ntappellutanterella. Mutta silmäiltyä ulos akkunasta lopetti hän\nyht'äkkiä kertomuksensa ja sanoi: \"mutta mitäpä nyt puhelen! Tuollapa\npoika tulee ratsastaen, ja -- totta vieköön! -- jälessänsä tulee Hänen\nMajestettinsa, armollinen vanha Rietrikkimme koko seuransa kanssa.\nValmistaitkaa nyt vastaanottamaan, hyvät ystävät! Sillä juuri teille,\neikä muille kuningas tulee!\"\n\nRietrikin vanhemmat hämmästyivät niin tästä odottamattomasta tulosta,\nett'eivät kohta tainneet tulla järkiinsä. Ennenkuin olivat päässeet\nhämmästyksistään, astui suuri _Rietrikki_ jo kauniisen kammioon,\nsilmäili ympäri, tarkastellen, ja ymmärsi kohta kysymättä, että oikeat\nhenkilöt oli edessään.\n\n\"Ukko Hammer\", sanoi hän, lähestyessään häntä, \"olette varmaan aika\nmies, kun olette tuommoisen uljaan pojan kasvattaneet. Poika\nkunnioittaa isäänsä ja äitiänsä ja tietää totella. Vahingoksi, ette\nanna hänen tulla sotamieheksi! Minä olisin muuten mielelläni tahtonut\nhäntä. Tarvitsen semmoisia miehiä. Juuri semmoisia olemme paitsi. Vaan\nen tahdo teitä pakottaa, ukko Hammer. Te olette isäntä perheessänne\neikä siinä asiassa kuninkaallannekaan ole mitään sanomista.\"\n\n\"Voi Teidän Majesteettinne!\" huokasi vanha Hammer, kuninkaan hyvyydeltä\nvoitettuna, ja vuodattaen isoja itkukyyneleitä sanoi hän: \"Jos poika\nkelpaa joksikin, ottakaa häntä Herran nimessä! Jumalan, kuninkaan ja\nisänmaan edestä ei mikään saa olla meille kallisarvoista.\"\n\n\"Mutta mitä te asiasta sanotte, akka pieni?\" sanoi kuningas\nystävällisesti kääntyen akan puoleen. \"Suvaitsetteko myöskin hyvällä\ntahdolla, että poika lähtee?\"\n\n\"Kyllä, ja siunauksella kaupan päälle,\" vastasi äiti hellällä, vaan\njoksenkin vakaalla äänellä. \"Jo kauan on ollut pojan salainen toivo\npalvella kuningastansa, ja kun Teidän Majesteetinne pitää hänen\nkelvollisena taistella edestänne, niin lähteköön Jumalan nimeen!\"\n\n\"Oi Isäni!... Voi Äitini!\" huokasi Rietrikki ihastuksissaan ja sulki\nkorkeasti rakastetut vanhempansa syleensä. \"Ilolla ja surulla jätän nyt\nteidät, koska näen, että Jumalan tahto vie minut sotamelskeesen.\"\n\nSillä välin kuiskasivat kuningas ja Klewitz toistensa kanssa, jonka\njälkeen edellinen taas kääntyi koossa olevaan joukkoon päin, johonka\nvanhemmat ja poika olivat yhdistyneet. \"Jättäkää jo sillensä, hyvät\nystävät\", sanoi hän. \"Meidän on matkustaminen edemmäksi, ukko Hammer, ja\npoikanne ei saa jäädä jälkeenpäin. Pojan urhollisen ja järkevän\nkäyttäimisen tähden nimitän hänen yli-luutnantiksi ja tämä vanha\nKlewitz tahtoo hänen adjutantiksensa. Jos aina käyttäit niin hyvin kun\ntänäpänä, luutnantti Rietrikki, niin olet onnen löytävä, sillä minussa\nja vanhassa Klewitzissä on sinulla kaksi hyväntahtoista suositteljaa.\"\n\nSekä vanhemmat että Rietrikki lankesivat polvilleen, kuninkaan jalkojen\neteen, ja toivat esiin kiitoksensa, mutta vanha eno pyhki kyynelen\nharmaista viiksistään ja virki tyytymättömänä, \"voi onnettomuutta! tätä\nen voi kärsiä!\"\n\n\"Mikäpä teille on vasten mieltä vanha harmaa-parta?\" kysyi kuningas,\njoka oli kuullut hänen sanansa, \"ettekö tahdo että sisarenne poika,\njonka niin hyvin olette opettaneet, seuraa meitä tappelu tanterelle?\"\n\n\"Jumala varjelkoon minua, teidän Majesteetinne! Sepä juuri oli innokas\ntoivoni. Vaan se asia ett'en minä vanha raajarikko enää taida taistella\nkuninkaani edestä, -- pahuus vieköön minua harmittaa. Kirottu\npuujalkani on syy siihen, eikä mikään muu, teidän Majesteettinne!\"\n\n\"Ole ääneti siitä asiasta\", vastasi kuningas tuikeasti, vaan\nhyvän-laitaisella katsannolla, \"olet rehellisesti tehnyt\nvelvollisuutesi isänmaata kohtaan. Kyllä sinut tunnen, ala upsieri\nKonrad Wallan. Sääresi hukkasit Soor'in tappelussa, jossa\nPreusialaiseni niin urhollisesti taistelivat. Olit aina ensimäisiä, kun\nvihollista vastaan mentiin. En ole sinua unhottanut. Saat elatus rahan\nja voit elää siitä. Mutta tässä saat jotain erinästä, muistoksi\nvanhalta _Rietrikiltä_; sen saat pojan tähden, jonka olet tehnyt niin\njärkeväksi ja uljaaksi; oppilaisesi on tänäpänä voittanut tappelun. Ja\nnyt jää hyvästi!\" Kuningas oli ottanut kellonsa taskustaan ja antoi sen\nsotavanhukselle käteen.\n\nHarmaantunut sotilas seisoi siinä vaaleana ja liikkumattomana niinkuin\npatsas; ainoastaan rintansa aleni ja yleni rajusti ja ilmotti mikä ilon\nmyrsky liikutti sisustansa. -- Nyt kuningas ja seuransa ynnä Rietrikki\nlähtivät kammarista, nousivat taas hevosen selkään ja riensivät\ntiehensä tuulen pikaisuudella. Vasta sitten, kuin kavion lyönnit\nkuuluivat kaukaa, pääsi eno taas hämmästyksistään. \"Pahuus vieköön!\"\nhuusi hän, \"eläköön ... kauan vanha _Rietrikki_ ... jok'ei ilolla anna\nampua itseänsä hänen edestänsä on kurja mies!\"\n\nEukko Hammer nojasi ukkonsa rintaa vasten ja itki puoleksi ilosta,\npuoleksi surusta. Ne ylistys sanat, jotka poikansa oli saanut kuninkaan\nomasta suusta, ilahutti häntä, samalla kertaa kuin äkkinäinen ero antoi\nsydämellensä surua. Mutta ukko Hammer ja vanha Konrad tiesivät piakkoin\nlepyyttää hänen. Toki löysi hän paraamman turvan, kun ajatuksillaan\nkääntyi Jumalan tykö ja uskoi hänen haltuunsa rakkaimman mitä hänellä\noli maan päällä. Hän näki Jumalan tahdon tässä tapauksessa, joka\nniinkuin tuulenpuuska vei pojan perheestä ja luottamuksensa Jumalan\njohtoon ja asian hyvään päättymiseen oli niin järkähtämätön, että pian\nleppyi surussaan.\n\nUkko Hammer ajatteli, niinkuin hänkin. Kuninkaan sanat olivat hänen\nvakuuttaneet siitä, että Rietrikki nyt oli oikeassa ammatissaan eikä\njärkevä ukko muuta toivonutkaan. \"Herra on hänen meiltä ottanut,\" sanoi\nhän. \"Herra on hänen myöskin varjeleva ja käsiimme takasintuova.\"\n\nVaan ei kukaan koko perheessä toki ollut niin onnellinen, kuin vanha\nKonrad, hän oli kuin seitsemännessä taivaassa. Kuninkaan lahja ilahutti\nhäntä enemmän, kuin sanoa saattoi ja se seikka että Rietrikkinsä toki\nlopulla tuli sotamieheksi ja sen lisäksi upsieriksi kohta alussa,\nsaattoi hänen varsin ihastuksiin. \"Odottakaapa vain,\" sanoi hän, \"niin\nvarmaan, kuin nimeni on Konrad, tulee poika kentraaliksi ennen sodan\nloppua! se, jota kuningas hyväilee, on onnen saava, jos tahtoo tai ei.\nHyvät ystävät, tämä oli kaunis päivä meille kaikille!\"\n\n\"Niin oli!\" virkki ukko Hammer ilosta säteilevällä katsannolla ja\nmyöskin akka myöntyi, sillä hän toivoi, että Jumala johtaisi kaikki\nhyvään loppuun.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nHubertsburg'in rauha teki toivotun lopun seitsen vuotisen sodan\nkärsimyksille. Vanha _Rietrikki_ palasi pääkaupunkiinsa ja\nkanssansa ne kentraalit ja upsierit, joidenka ei tarvinnut lähteä\nkorttieriin kaukaisiin maakuntiin. Mitä Rietrikki Hammer'iin koskee,\noli enon ennustus toteentunut. Rietrikki jonka urotöitä suuren\nkuninkaan silmä tarkasteli, oli viime sotaretkessä tullut\nkentraaliksi ja todella olikin väsymättömällä virka-innollaan,\npelkäämättömällä urhoollisuudellaan, usein näytetyllä järkevyydellään\nja neuvollisuudellaan rehellisesti ansainnut tämän korkean arvon. Kun\nosastollaan oli tullut Berlin'iin, lahjoitti kuningas hänelle suuren\nkomean huone-rivin, täydellisesti sisustettu ja täysillä huonekaluilla\nja sanoi pilkaten, ett'ei nyt enää kauvaa saisi kenraalille puuttua\nrouvaa, joka pitäisi kaikki hyvässä järjestyksessä.\n\n\"Pyydän anteeksi teidän Majesteettinne,\" vastasi Rietrikki, \"myöskin\nnuoren miehen on toimeen tuleminen omin neuvoin. Jos teidän\nMajesteettinne olisi niin armollinen ja joku päivä tulevalla viikolla\ntulisi tyköni päivälliselle, niin kyllä näkyisi, tulenko toimeen vaiko\nen.\"\n\n\"Hyvä kenraali Hammer,\" sanoi kuningas, \"kyllä noudatan käskyänne.\nMutta\", lisäsi hän pilkaten, \"katsokaa vain eteenne, ett'en löydä\nmitään syytä tyytymättömyyteen.\"\n\nOnnellisena kuninkaan armosta ja hyvyydestä kiiruhti kenraali kotiin,\npuhui kokillensa asiasta ja kehoitti häntä tekemään parastansa, että\nkuningas pysyisi hyvissä mielin. Kokki lupasi tehdä parastansa ja\npäivää ennen pitoja kulkivat kenraalin palveliat ympäri kaupunkia\nkäskemässä puoliseksi niitä sotakumpaneita, joita pidettiin sen\narvoisina, että taisivat istua kuninkaan kanssa samalla ruokapöydällä.\nVaikka enin osa heistä oli urhoollisia ja rehellisiä miehiä, oli toki\nniiden joukossa muutamia, jotka pitivät nuorta kenraalia vähäpätöisenä\neivätkä tahtoneet antaa hänelle täyttä arvoa, ainoastaan sentähden,\nettä hän oli alaista sukuperää eikä niinkuin he, vanhaa aatelis sukua.\nTämän Rietrikki Hammer tiesi varsin hyvin ja myöskin tarkka-näköinen\nkuningas, jonka katsahus ei jättänyt mitään huomaamatta, oli jo kauvan\nsen huomannut. Usein puhui hän siitä, ett'ei aatelisuus suinkaan tee\nketään hyväksi mieheksi, vaan päin vastoin hyvät avut antavat aatelille\narvon. Tätä kuulusteli nämät herrat varsin kuuliaasti ja näytti kuin\nolisivat mieltyneet kuninkaan sanoihin, mutta niin pian kun hän käänsi\nselkänsä, ajattelivat he yhteen ja jupisivat: aateli toki aina on\naateli ja ett'ei mitkään avut maailmassa toki ole aatelisuuden\narvoiset. Silloin silmäilivät he salaa nuorta kenraali Hammer'ia, joka\nylpeästi korotti itsensä eikä ollut huolivanansa aatelisten herrojen\nnaurettavista epäluuloista. Kovasti toki häntä harmitti, kun hyviä\navujansa niin unohdettiin, ainoastaan sen tähden ett'ei kätkyestä ollut\nsaanut tuota vähäistä sanaa \"von\" nimensä eteen.\n\nVarmaankin eivät ylpeät herrat olisi kuunnelleet yhteiskansaisen\nkenraalin käskyä, ell'eivät aikanansa olisi saaneet tietää, että\nkuningas itse aikoi kunnioittaa nuorta kenraalia läsnäolollaan. Siis\nleppyivät sillä ajatuksella, että mikä sopi kuninkaalle, ei myöskään\nheitä häväisisi ja joka mies tuli määrättyyn aikaan saapuville\nHammer'in kartanoon. Kenraali oli kaikkia kohtaan ystävällinen ja\nhyväntahtoinen isäntä ja koetti paraalla tavalla jatkaa puhetta, siksi,\nkuin kuningas tuli. Kunnioituksella kiiruhtaen häntä vastaanottamaan,\nkiitti hän häntä korkeasta kunniasta, joka hänelle oli tapahtunut, ja\nvei hänen saliin, jossa muut vieraat juhlapuvuissa odottivat kuninkaan\ntuloa. Vanha _Rietrikki_ tervehti ystävällisesti urhoollisia\nsotilaitansa ja sanoi pilkaten: \"Minua ilahuttaa, kun näen teidät\nkaikki täällä kokoontuneina. Nyt taas tapahtuu meteli, vaan tämä kerta\nilman vahingotta; sillä nyt käydään vihollisen kimppuun, jok'ei taida\npuolustaa itseänsä. Asiaan siis ryhtykäämme! Jos tahdotte.\"\n\nHerrat kumarsivat syvään, ruokasalin ovet avattiin ja käytiin ruuvalle.\nKuningas istui kunnia-istuimelle ja vieressänsä täytyi isännän istua ja\nmuun sotapäälikön, jota juuri _Rietrikki_ piti suuressa arvossa.\nSeuraaville istuimilla istuttiin arvon jälkeen, mutta sen ohessa\nistuttiin kuinka sattui.\n\n\"Olette asianne hyvin toimittaneet kenraali Hammer\", sanoi kuningas,\nkun silmäili hyvin järjestettyä ruokapöytää. \"Todella luulen sopivanne\nyhtähyvin huvittajaksi (maître de plaisir) kuin kenraaliksi; toki se ei\nole suuresta arvosta,\" sanoi kuningas vakaasti, \"sillä melkein\njok'ainoa aatelis herroistani sopii siksi, vaikk'ei ikinä kelpaisi\nkenraaliksi, jos taas saisimmekin kolmekymmenvuotisen sodan. Niin\nherrani, niinkuin hyvin tiedätte, ei kenraaliksi päästä niin helposti,\nja sentähden myöskin kunnioitan isäntäämme, joka ainoastaan omasta\nansiostansa on päässyt niin korkealle.\"\n\nMoni silmä katseli hämyllä alaspäin, kun uroskuningas niin korkealle\nylisti nuoren kenraalin kunniaa ja muutama katui että aina oli nuorta\nkenraalia ylenkatsonnut. Vaan kuningas, joka varsin hyvin huomasi\nyleisen pulan ja täyteen määrään muistutuksillaan jo oli tullut\naikomuksensa perille, alkoi kohta puhua muista asioista ja kohta täyttä\nvauhtia muistutettiin äsken lopetetun sodan tärkeimpiä tapauksia, jossa\nvähäsen jok'ainoa kokoontuneista oli ollut lässä.\n\nPar'aikaa kuin puhuttiin kuului ulkomaisesta huoneesta korkea-äänisiä\nääniä, kuningas kuunteli ja myöskin muut. Kuului, kuin joku olisi\nväkisin tahtonut päästä sisään, vaan palveliain olevan asiata vastaan.\n\n\"Perkele vieköön,\" kuului nyt erään syvän äänen huutavan, kaukaisen\nukkosen jyrinän kaltaisesti, \"ettekö ymmärrä, talrikinnuoliat, että\nmeidän täytyy päästä sisään. Herra kenraali on meitä käskenyt eikä\nsuinkaan tahdo, että vieraansa, erittäin tämmöiset vieraat, jää oven\nulkopuolelle!\"\n\n\"Jumala taivahassa! Teidän Majesteettinne!\" sanoi nyt kenraali Hammer.\nkuninkaalle niin korkeasti, että kaikki sen kuulivat, \"se on Konrad\nenoni, alaupsieri Wallan ja varmaan hänellä on vanhat vanhempani\nmuassansa!\"\n\nKuningas silmäili pöytä-naapuriansa, joka sisällisestä liikuinnosta\ntuli välisti vaaleaksi, välisti punaiseksi ja värisi koko ruumissaan,\nhän jok'ei ikinä ollut pelännyt pahimpaakaan kanoonantulta. \"Mutta\nilahuttaa, että he ovat täällä,\" sanoi suuri _Rietrikki_, ja tuommoiset\nrakkaat vieraat ovat varmaan teillekin tervetulleet. Älkää minusta\nhuoliko, vaan tehkää asiassanne, kuinka halajatte.\"\n\n\"Voi Jumalani! Jos teidän Majesteettinne suvaitsee,\" sanoi Rietrikki\nHammer, \"niin en voi antaa vanhat vanhempani kauan seisoa oven\nulkopuolella.\"\n\n\"Päästäppä net siis sisään,\" sanoi kuningas ja silmäili tarkkaan\nkokoontuneita vieraita, joista muutamat eivät tainneet olla nauramatta.\n\nSilmänräpäyksessä nousi Rietrikki tuolilta, viittasi eräälle\npalvelialle päästää uudet vieraat sisälle ja riensi heitä vastaan\nkorkealla ilohuudolla, kun tunsi heissä vanhat vanhempansa ja enonsa\nKonradin. Hän lensi äitinsä kaulaan, halasi ilokyynelissä isäänsä ja\nvanhaa enoansa ja näytti varsin unohtaneen, mikä korkea vieras oli\nhuonessaan. Eno häntä viimein siitä muistutti; sillä vanhemmat eivät\nmyöskään ilossaan muuta muistaneet, kuin rakasta poikaansa, jonka\nJumala niin armollisesti oli varjelut kaikissa sodan vaaroissa.\n\nRietrikki katsahti nyt ujoillen vieraitansa, heti paikalla päätti hän\nottaa yhden vanhemmista kumpaankin käteensä; hän vei net kuninkaan\neteen, joka silmin-nähtävällä liikunnolla oli katsellut heidän\nyhteentuloa, ja lankesi polvilleen.\n\n\"Teidän Majesteettinne!\" huokasi hän, kyyneleitä vuodattaen, \"tämä on\nisäni ja tämä äitini, joita niin paljon rakastan -- suokaapa anteeksi,\nettä iloinen toinen toisemme kohtaus saatti minun unohtamaan...\"\n\nKuningas nousi istuimeltaan ja kummastuneina katselivat kokoontuneet\nvieraat häntä.\n\n\"Kenraali Hammer,\" sanoi hän juhlallisesti, \"ainoastaan Jumalan, ei\nihmisten edessä tulee langeta polvilleen, nouskaapa siis ylös! Ei\nteidän tarvitse mitäkään asiata pyytää anteeksi. Olette meille\ntoimittaneet suuren ilon, ja me kiitämme teitä siitä. Nykyisessä\nloistossanne ette ole unohtaneet muinaista köyhyyttänne ja\nalhaisuuttanne; ette häpee vanhempianne, jotka nuoruudessanne ovat\nteitä kasvattaneet ja holhoneet ja opetuksillaan ja neuvoillaan\nvalmistaneet teitä siksi, kuin nyt olette. Joka kunnioittaa isäänsä ja\näitiänsä niin kuin te olette tehneet, hän on Jumalalle otollinen.\nTänne, herrani,\" jatkoi kuningas, kääntyen tähdillä ja rihmoilla\nkunnioitetuille vieraille, \"katsokaa tänne kunnioituksella!... Tässä\novat net vanhemmat jotka ovat, preussian armeijalle, jonka päällikkö\nminä olen, lahjoittaneet yhden sen paraista kenraaleista. Semmoisesta\nlahjasta meidän on kiittäminen ja teiltä, kenraali Hammar, vaadin sen\nkunnian-osoituksen, että annatte vanhempanne ja vanhan uskollisen\nystävänne istua ruualle vieressäni.\"\n\nNuoren kenraalin ihastusta näistä kuninkaan sanoista ei taideta\nsanoilla sanoa. Myöskin vanhat vanhemmat olivat ihastuksissaan ja\nKonrad Wallan melkein tukahtui ilokyyneleihin. \"Perkele vieköön!\" sanoi\nhän viimein, \"minua harmittaa aina kuolemaan, kun en ole tullut\nkuoliaaksi ammutuksi semmoisen kuninkaan edestä!\"\n\n\"Mitä parempaa on, vanha sotauros!\" vastasi kuningas nauraen, \"sopii\nmeidän pitää jo tapahtuneena. Mutta nyt sun täytyy istua alas ja kertoa\nmeilleki vähäsen, kuinka lailla olet kasvattanut sisaresipojan niin\nurheaksi sotamieheksi!\"\n\nRietrikkimme vanhemmat olivat jo istuneet alas kuninkaan kummallekin\npuolelle ja myöskin vanhan Konradin täytyi istua aivan hänen\nvierehensä. Kummaa oli katsella näitä halvasti vaatetettuja ihmisiä\nkorkeasukuisten, hopeasta ja kullasta hohtavain soturein joukossa, ja\nyksinkertainen talonpojankansa näkyi myös itse tämän huomaavan. Vaan\nkuninkaan ystävällisyys pian poisti tämän ujoutensa eikä kauaa\nviipynytkään, ennenkuin puhelivat yhtä vapaasti ja järkevästi, kuin jos\nolisivat istunneet kotona kahvipöytänsä ääressä. Kuningas kuunteli\nheitä erinomaisella tyytyväisyydellä ja myöskin korkeasukuiset herrat\nymmärsivät ja tunsivat lopulta ett'eivät tarvinneet hävetä istua\nsamassa pöydässä kuin nämät ihmiset, joidenka suurin koristus oli\nsydämellinen rakkautensa isänmaata ja kuningasta kohtaan, tarkka\nrehellisyytensä ja syvä ja sydämellinen jumalisuutensa. Ei kukaan enää\npilkaten nauranut, vaan jok'ainoa rupesi aina enemmin kunnioittamaan\ntätä poikaa, joka ei ainoastaan ei hävennyt köyhiä, rehellisiä\nvanhempiansa, vaan myöskin epäluuloista huolimatta, julkisesti osotti\nheille kaikellaista kunnioitusta ja rakkautta.\n\nLopulta kuningas nousi istuimeltaan poismennäksensä; mutta ennenkuin\nlähti, kääntyi kerran vielä Rietrikin vanhempia kohden ja sanoi\nsydämellisesti: \"Muistakaa ett'ette ennen jätä Berlin'iä, ennenkuin\nolette käyneet vanhaa kuningastanne tervehtimässä! Käsken teitä tyköni,\nja pidän kunniana olla isäntänänne. Ja teidän, kenraali Hammer, täytyy\nolla iloinen siitä, että Jumala on teille antanut kiitollisen sydämen\nvanhempianne kohtaan; jos olisitte heitä hävennyt, ette enää olisi\nollut ystäväni. Ja te herrani,\" jatkoi hän, kääntyen korkeasukuisia\nherroja kohden, \"taidatte näistä pidoista viedä kotiin hyvän opetuksen,\njonka kenraali Hammer rehellisesti on noudattanut: sinun pitää\nkunnioittaman isääsi ja äitiäsi että sinulle käy hyvin tässä\nmaailmassa! Tätä käskyä kenraali ei ole ikinä unohtannut ja näette,\nettä se hänen suhteensa täyteen määrään on toteutunut. Hän on\nkunnioittanut isäänsä ja äitiänsä kaikkina päivinänsä, ja onni on,\nniinkuin ennen olemme nähneet, ja myöskin nyt näemme, seurannut häntä.\nHyvästi, herrani!\"\n\nKuningas katosi ja korkeaääninen riemuhuuto kajahutti jäljissänsä.\nVanha Konrad huusi täydestä kurkusta, sydämensä pohjasta. Myöskin muut\nvieraat lähtivät kotiin ja jättivät Rietrikin yksinänsä vanhempiensa\nkanssa. Silloin alkoi ilo ja halaamiset uudesti ja nyt vasta ruvettiin\nmolemmin puolin kyselemään ja kertomaan; vaan mitä toisillensa\nkertoivat arvatkoon itsekukin, sillä kertomuksemme on nyt loppu.\nLisäämme ainoastaan, ett'ei Rietrikki enää päästänyt vanhempia ja\nenoaan tyköänsä, vaan että he vielä monta vuotta elivät yhdessä oikein\nhupaista ja onnellista elämää. Kuninkaan alinomainen suosio kiilsi\naurinkona näiden peräti onnellisten ihmisten seassa, eikä Rietrikki\nikinä unohtanut tätä käskyä: \"Sinun pitää kunnioittamaan isääsi ja\näitiäsi, ettäs _menestyisit_ ja kauan eläisit maan päällä\".\n\nSeuraa hänen esimerkkiänsä, rakas lukia, niin tulet yhtä onnelliseksi\nkuin hän!\n\n\n\n"]