[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSG4pdLTB9IdoT7_J2niCJ-KYCSOPzJVwylCkRaVzMfI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},463,"Parsifal","Kilpi, Volter",1874,1939,"463-kilpi-volter-parsifal","463__Kilpi_Volter__Parsifal","Kertomus Graalin ritarista","romaani",[14],"kansanperinne",[],"fi",1902,null,9577,68006,false,34722,[24],"Perceval (Legendary character) -- Romances -- Adaptations",[26,27],"Mythology, Legends & Folklore","Novels","\"Parsifal: Kertomus Graalin ritarista\" by Volter Kilpi is a novel written in the early 20th century. The story explores themes of purity, sacrifice, and heroism through the lens of the legendary knight Parsifal, who embarks on a quest for the Holy Grail. Central to the narrative is the relationship between Parsifal and his mother, Herzeloyde, alongside the mystical Grail temple and its guardians.  The beginning of the novel establishes a richly symbolic setting with the Grail temple, a place of purity and sorrow, where the current king, Anfortas, suffers due to a sin that has tainted his soul and rendered the temple in mourning. As Parsifal grows up under the protective care of his mother, he is both innocent and imbued with a sense of longing for the world beyond their enchanted surroundings. Herzeloyde's deep fears for her son's fate and her memories of a harsh reality instill a sense of foreboding. The opening effectively captures the contrast between the idyllic life of Parsifal and the darker, more complex themes of duty, destiny, and sacrifice that will unfold as he seeks truth in a challenging world. (This is an automatically generated summary.)",[],258,"Kilven varhainen teos on sovitus Graalin ritarin ja pyhän maljan legendasta. Kertomus seuraa Parsifalin vaiheita ja kasvua kohti puhtautta ja ritarillisuutta myyttisessä temppeliympäristössä. Teksti on tyyliltään lyyristä ja tunnelmallista proosaa.","Volter Kilven 'Parsifal' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 463.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PARSIFAL\n\nKertomus Graalin ritarista\n\n\nKirj.\n\nVOLTER KILPI\n\n\nOtava, Helsinki, 1902.\nPäivälehden kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Proloogi\n   I. Parsifal ja Herzeloyde\n  II. Parsifal ilona\n III. Parsifal suruna\n  IV. Parsifal ja Konviramur\n Epiloogi\n\n\n\n\nPROLOOGI\n\n\nGraalin temppeli on marmorista, ja korkeana se seisoo äänettömässä\npuistossa tummain vesien partaalla. Vedet lepäävät viileinä temppelin\nedessä, ja korkeat kalpeat puut katsovat totista kuvastustaan niiden\nsylissä.\n\nGraalin temppeli hiljaisessa puistossaan on puhtauden temppeli, ja sen\nkorkeassa kuorissa polvistuu puhtauden pappi, Graalin ylhäinen\nkuningas, Graalin pyhän maljan edessä. Suurena hartautena kasvaa\nGraalin kuninkaan rinta, kun hän polvistuu Graalin maljan edessä.\n\nGraalin pyhän maljan edessä tulvii nimittäin puhdas ja syväpalava\nihminen maailman liikutussydämeksi ja valaisee ihanan ilon\nheijastuksena maailman. Graalin temppeli onkin nöyrän ilon ja ylistävän\nrukouksen valkea temppeli ja sen malja palaa maailman pyhimmän\nhartauden tulena.\n\nMutta nyt hymisee suru siinä pyhässä temppelissä ja matalat virret\nhumajavat yötä päivää sen korkeassa kuorissa. Graalin pyhän maljan\nedessä ei kestä nimittäin kuin puhdas rinta ja mustana nääntyy syntinen\nsen edessä. Nyt on Graalin kuningas sammunut puhtaudestaan, ja siksi\novat helentävät rukoukset kuolleet hänen rinnassaan ja siksi lepää\nmurheen huntu Graalin temppelin ja maailman ylitse.\n\nAnfortas, Graalin kuningas ja Graalin pyhä pappi, on tehnyt synnin ja\nverhonut rintansa puhtauden. Toisen naisen sylissä, kuin oman sydämensä\nnaisen, on Anfortas riutunut, siksi sammuu hänen silmänsä ja sydämensä\npimeänä kärsimyksenä, kun hän polvistuu temppelin pyhässä kuorissa ja\nsiksi levittää nääntymys vaipuvat siipensä hartauksien kirkon ylitse.\n\nHerzeloyden, puolisonsa, sielunsa herättäjän syvänäkatsovan\nHerzeloyden, jonka rinnalla sydän hiljeni ihanaksi liikutettuna, hänet\non Anfortas unhoittanut, ja nyt on hänen silmissään ja sydämessään\nhelteämätön nääntynyt tuijotus, kun hän polvistuu Graalin ankaran\nmaljan edessä. Ei herää Graalin kuningas Graalin maljan edessä maailman\npuhtaimman liikutuksen kummuntana, hän riutuu pimeänä, siksi asuu\nvapahtumaton tuska Graalin marmorisessa temppelissä, jossa\nhuntukasvoiset neitsyet lannistunutmielisinä polvistuvat pilarien\njuurilla, silmät maassa, ja siksi on suljettu painunut huokailu\nmaailman rinnassa.\n\nVasta uusi kirkas rukoilija, jonka sydän nousee rikkaana ja leimuavana\nGraalin ylhäisen maljan edessä, voi vapahtavasti rukoilla Graalin\ntemppelissä ja hälventää mustat haaveet sen temppelin yltä. Uusi puhdas\nkuningas, Graalin kuningasten kirkasmieli sankarisukua, hän vasta voi\nheleärintaisena valaista Graalin hämärän temppelin ja herättää\nhartauden ihana-ylentyvät hymistykset maailmassa.\n\nKoska on saapuva se uusi vapahtava sankari Graalin surunääntyvään\ntemppeliin? Koska on saapuva se uusi heleä sankari, joka taas\nvirvoittaa ylhäiset säteet ihmisten pimenneissä rinnoissa? Häntä\nodottaa murtuvaotsa ja murtuvamieli Anfortas, häntä odottavat\npolvistuvat neitsyet Graalin temppelin viileiden pilarien juurilla,\nhäntä, totista ja kirkasta ilon sankaria odottaa koko masentunut\nmaailma. O, että pian ilmestyisi hän, tämä uusi sädehdyksen tähti,\nsillä riutuvammiksi vaipuvat huokaukset Graalin temppelissä joka päivä,\nja pimeämmiksi sammuvat tuskallisina tuijottavat silmät!\n\n\n\n\nI.\n\nPARSIFAL JA HERZELOYDE\n\n\nI.\n\nParsifal oli kirkas lapsi. Parsifal oli äitinsä Herzeloyden sydämen\ntähti. Hiljaisessa linnassa, jonka ympärillä valkeat koivut kasvavat,\nasuu hohtosilmä Parsifal äitinsä Herzeloyden kanssa.\n\nÄitinsä, hento- ja kaukaismieli Herzeloyden, äitinsä, Graalin lumirinta\nkuningattaren kanssa asuu Parsifal hiljaisessa linnassa koivujen\nkeskellä. Parsifal, äitinsä silmäterä.\n\nKoivut ovat valkeat ja korkeat sen linnan ympärillä, siniset ovat\nkukkaset niiden koivujen siimeksessä, ja linnut visertävät iloisesti\nniiden oksilla. Käsi äitinsä kädessä käy Parsifal koivujen välillä\nkukkasten keskellä; äidillensä poimii Parsifal siniset kukkaset,\näidillensä kertoo Parsifal lintujen sanat ylhäällä oksilla.\n\nSyliinsä nostaa Herzeloyde lapsensa koivujen keskellä, äitiänsä\nsuutelee Parsifal, kun hän nostaa hänet syliinsä koivujen keskellä.\nHellittää kukkaset käsistään, kiertää kätensä hänen kaulaansa ja\nsuutelee äitiänsä. Onko maassa niin sinikaunista kukkasta, kuin ovat\nhänen äitinsä silmät? Ovatko koivujen lehvät niin kultaiset auringossa,\nkuin ovat hänen äitinsä hiukset? Onko metsässä kahta niin raikasta\nmarjaa, kuin ovat hänen äitinsä huulet? Suutelee äitiänsä.\n\nÄitinsä sylissä istuu Parsifal, äitinsä kädessä käy Parsifal. Näkee\nkukkaset ja kuulee linnut äitinsä rinnalla. Hiljenee kyyneliseksi\niltaisten vesien edessä, hykähtää riemuna aamun livertäessä ympärillä.\nNiinkuin punainen kirkas kukkanen kirpoo Parsifal äitinsä rinnalla.\nÄitinsä riemutähti ja kultalapsi.\n\n\nII.\n\nMiksi värisee Herzeloyden silmä ja sydän, kun hän katsoo Parsifaliansa?\n\nHerzeloyde, hunturinta, vavahtaa lapsensa tähden. Lapsensa,\nkeltahiuksisen Parsifalinsa tähden, jonka edestä hän vuodattaisi\nsydämensä liikutettuna kyynelenä, tai kuolisi huokauksena. Herzeloyde\nvavahtaa ja särkyy lapsensa Parsifalin tähden: kuinka on hänen\nhentokirkas lapsensa kestävä elämän?\n\nMaailma on kova, maailma on kova, Herzeloyde on kerran tuntenut sen\nkovan maailman. Hän muisti, hän muisti, Anfortaan, korkeamieli\nkuninkaansa syliin, jonka edessä sydän heräsi lempeänä loisteena ja\nsilmä viihtyi sielun silmäksi, hänen syliinsä oli Herzeloyde hiipinyt\nkerran, oli valkoismielisenä hiipinyt polvelle ja nostanut hennon\nkätensä kaulalle, silloin oli Anfortas työntänyt hänet puoleen, ja kun\nhän oli ihmettelevänä katsonut kuninkaansa silmiin, olivat ne\ntuijottaneet häneen välinpitämättöminä niinkuin vieraaseen naiseen,\nsinä silmänräpäyksenä oli hän ikäänkuin sammunut, oli lähtenyt\nhiljaisena kuninkaansa tyköä, ja asui siitä saakka yksin linnassansa\nlapsensa Parsifalin kanssa, lumirintaisena, mutta siitä päivästä vapisi\nhän, kun hän ajatteli maailmaa siellä ulkona.\n\nMaailma on kova, kylmäaskeleisena runtelee se värähtävän rinnan hennot\naukeavat liljakukkaset. Herzeloyden silmät täyttyvät kyynelillä, kun\nhän katselee lastansa, Parsifalia. Onko hänenkin lapsensa, hänen\nkeltahiuksinen Parsifalinsa, jonka pää lepää niin rakkaana hänen\npovellaan, onko hänkin saava rintansa liljat tallatuiksi? Herzeloyde\nhyrskähtäisi itkemään, ellei hän saisi kätketyksi kasvojansa Parsifalin\npehmeihin ruskeihin hiuksiin.\n\nO, hän kätkisi, kätkisi maailman lapseltansa, kätkisi uneksi,\nväräjäväksi uneksi Parsifalin suurien silmien edestä. Kangastelevaksi\nuneksumusmaaksi hän sen loihtisi Parsifalillensa, jossa kukkaset\nkuin kalpeat syttyneet tähdet loistaisivat kedoilla, ja jossa\nviileänylhäiset puistot kajastelevain vesien partailla viihdyttäisivät\nihmisen ristissäkätiseksi.\n\nHiljaisessa uneksuvassa linnassa kasvattaa Herzeloyde lapsensa yksin ja\nkutoo valkounisen rintansa uneksumusharsoilla lapsensa mielen. Hän\nsärkyisi sydämessään, kun hän ajattelisi, että hänen Parsifalinsa saisi\ntietää oikean raskas-silmäisen elämän. Omalla vavahtavalla povellaan\nhän hänen tahtoisi suojella sen maailman kovilta käsiltä ja kovilta\nsilmiltä.\n\n\nIII.\n\nParsifal kasvaa äitinsä rinnalla, äitinsä sylissä istuu Parsifal,\näitinsä kädessä käyskelee Parsifal, katselee kukkaset ja kuuntelee\nlinnut, ihmettelee illat äitinsä sylissä äitinsä kyynelsilmäisyyttä,\nmutta aamut hän käsittää kirjavia perhosia puiston kukkasten keskellä.\n\nKuinka ihmeellistä on käyskellä äitinsä rinnalla! Kukkaset varsinkin\novat ihmeelliset silloin; ne katsovat niin heleinä ja totisina, että on\ntäysi työ estää itseään hyrskähtämästä itkuun, kun ne ovat niin\nkauniit. Ja metsässä joskus, kun käyskelee äitinsä kädessä, herää joku\nlintu metsän keskellä laulamaan. Ei sitä ymmärrä, miksi se ääni niin\nsuloisena varisee sydämelle, mutta kun näkee äidinkin seisahtuneen sitä\nkuuntelemaan, täytyy yht'äkkiä ottaa rinnastaan kiinni ja puhjeta\npolttaviin kyyneliin. Kun äiti ihmettelevänä katsoo sitä, ei osaa muuta\nkuin puhua, että lintu lauloi, ja sitte, kun äidinkin silmissä heräävät\nkyyneleet, hyrskähtää vielä haikeammasti itkemään, mutta samassa tuntee\nitsensä niin ihanasti valaistuksi, että suutelisi äitinsäkin\nyhtäläiseksi. Miksi hivelee niin ihana kaipaus sydäntä, kun pitelee\näitinsä kädestä ja seuraa äitinsä silmiä? Silmäin ympärillä heijastaa\nsilloin aina lempeä kajastus ja suloiset polttavat kyyneleet ovat\nsilmissä läsnä.\n\nNiin kasvaa Parsifal äitinsä rinnalla, hänen silmänsä hohtavat, mutta\nrintansa on hiljaisimman kyynelen liikutusta, äitinsä sydämellä hän\nkuuntelee lintuja ja katselee kukkasia. Niin kasvaa Parsifal, silmänsä\nheräävät sinisemmiksi ja hiuksensa kellertyvät, yhä vaeltaa hän äitinsä\nrinnalla vaaleitten koivujen varjossa, yhä seisoo hän illat ikkunassa\näitinsä olkaan nojaten ja katselee vaaleitten koivujen ylitse\nkaukaisille seesteisille illan vesille ja hiljenee.\n\nNuorukaiseksi, pitkähiuksiseksi nuorukaiseksi kasvaa Parsifal äitinsä\nrinnalla. Nuorukaiseksi, joka jo istuu yksinkin ja haamuilee omia\nkaipausuneksumisiansa. Tunnetteko nuorukaisen, kun hänen rinnassaan\nensin herää kaipausmieli kuin kalpealehtinen palmu? Tummat huokaukset\nvirkoavat rinnassa, välistä hän pysyy koko päivät suuri- ja\nsyväsilmäisenä ja etsii yksinäisyyttä, että saisi huo'ata rintansa\nselkeäksi. Tummat unet heräsivät Parsifalissakin, ja useasti jätti hän\näitinsä ja lähti yksin käyskelemään hiljaisia metsiä. Niinkuin\nsurullisia ja kalpeita ulpukukkasia puhkeili mielessä. Hän ikävöitsi\nnimittäin, ikävöitsi maailmalle, josta hänen äitinsä joskus väräjävinä\niltoina oli puhunut niin hivelevät sanat. Pitkät hetket seisoi hän\nvälistä ja katsoi vaaleiden koivujen välitse kosteihin ja väriseviin\ntähtiin siellä kaukaisella taivaalla. Siellä värisi se maailma\nkalpeiden tähtien alla ja sinne ikävöitsi hän vaaleasti. Hän näki\nkorkeat hämärät kirkot viileissä puistoissa, näki kirkkojen\nsinerväleijailevaan hämärään, jossa hunturintaiset neitsyet\npolvistuivat pilarien juurilla; itse heräsi niiden kirkkojen hämärään,\ntunsi sielullaan ne polvistuvat neitsyet, joiden silmät kuulsivat\nväräyksinä huntujen alta, urkujen hymistessä polvistui itse sen virren\nleijailun kannattamana liihottavasti kivilattialle. Toisinaan taas\nheräsivät korkeat hohtava-ikkunaiset linnat mielessä. Linnojen\nikkunoissa istuivat neidot, kädet raukeina ikkunan laudoilla, ja\nkatselivat hopeankelmeille puistoille linnain edessä. Ihana soitto\nvalui niistä ikkunoista puistoihin, suloisempi ikävä hiipi ihmiseen\nsentään niitä neitoja katsoessa. Silkkihimmeässä salissa olisi\nhivelevän soiton kannattamana liehunut niiden neitojen kanssa, kätensä\nhoikalla varrella, joka taipui tanssissa, kuin kukkasen varsi\nkastehelmen alla, silmänsä neidon silmässä, joiden välkähtelyä pitkät\nripset salasivat, omassa sydämessä kuin valuvaa kultarihmaa. Sinne\nmaailmalle, oudolle, suurelle maailmalle väräjoivien tähtien alla,\njossa ihmiset viihtyvät sielusilmäisinä toin'toisensa edessä, ja josta\nhänen äitinsä valkokukkasiset kertomukset aina puhuivat, sinne hänen\noli ikävä, suuri sairastava ikävä, sitä maailmaa hän kuvaili\nsydämessään aina ja katseli kaukaisia tähtiä vettyvillä silmillä.\n\nNiin kasvaa nuori Parsifal, ja kalpeakasvoinen kaipaus katsoo häntä\nsydämeen. Mutta ei hän aina värise ikävöimisen sinenä, ilokin\nsykähtelee hänellä sydämessä. Sillä elämä on niinkuin vilkkaita\nvälkkyviä tähtiä, jotka satelevat sydämelle, eikä taida muuta kuin\nloistaa hohtosilmäiseksi elämän edessä. Kukkasten silmät visertävät ja\nlintujen laulu on sulakultaista ilon helinää, helkähtävänä kyynelenä\npolttaa mieli kaiken sen ilohelmisyyden edessä. Niin on Parsifalin\nelämä ja jos joku kysyisi häneltä, elääkö hän ilon sykähtävänä tähtenä,\nvai onko hän kaipauksen hiipinyttä kyyneltä, ei hän osaisi vastata\nsiihen, mutta joka päivä tuntee hän mielensä leimuvan polttavammaksi,\nniin että lopulta sekä hänen ilonsa että kaipauksensakin olivat yhtä\nainoata suurta ja kuumaa kyyneltä, joka värisi silmässä aina.\n\n\nIV.\n\nHerzeloyde istui ikkunassaan ja kyyneltyi, istui ikkunassaan yksin ja\nkyyneltyi. Sinne metsien varjoon oli siniviitta Parsifal kadonnut,\npeittynyt koivujen väliin, huulillaan iloinen torvi.\n\nHerzeloyde itki. Hänen lapsensa Parsifal oli lähtenyt maailmalle. Oli\nlähtenyt maailmalle. Herzeloyde oli valkea kuin valkoisin liina,\nkalpeat ja hoikat kätensä poskillansa, kun hän katseli metsään sinne,\njonne Parsifal oli kadonnut. Hänen yksinäinen lapsensa maailman avaran\ntaivaan alla.\n\nHerzeloyde muisti. Yhtenä aamuna oli sininen ritari ratsastanut valkean\nlinnan ohitse, sininen torveasoittava ritari, sen oli Parsifal\nkohdannut metsässä ja samana päivänä oli hän astunut äitinsä eteen,\nsilmänsä loistavina. \"Äitini, anna sininen vaippa minulle, ja\ntulirintainen ratsu, suutele otsalle minua, suloinen äitini, minä\nlähden maailmalle, jossa siniviittaiset ritarit ratsastavat ja\npolvistuvat kukkasmieli neitosten edessä\". Niin oli Parsifal puhunut ja\nsuudellut hänen käsiään riemuissansa, vuoroin toista, vuoroin toista.\nHerzeloyde vaaleni vieläkin, kun hän muisti ne Parsifalin sanat.\nVapisevin käsin oli hän ruvennut silittämään Parsifalin poskia silloin,\nmutta yhtään sanaa ei ollut herännyt hänen mielessään. Hän muisti vaan,\nkuinka hän oli särkynyt kärsiväksi, kun Parsifal riemuisena suudellen\nhäntä oli vieläkin puhjennut puhumaan. \"Se sininen ritari kertoi.\nMaailma on neitoja ja liljoja, neitoja ja liljoja, hartausmieliset\nritarit vaeltavat maailmaa. Siellä on Arthurin iloinen liehuva linna,\njonka porttien ylitse korkeat valkoiset liljat heiluvat, sinne Arthurin\nlinnaan etsii jokainen ritari ja saa helmeksi mielensä Arthurin\nsaleissa keltasilkkisten neitojen edessä. Siellä maailmalla on korkea\nGraal, jota ihminen etsii sinimielisenä, ja jonka hämypilaristossa\nsydän herää kuin värähtävä korkeakaulainen kukkanen iltaisten vetten\npartaalla. O, äitini, anna ratsu minulle ja siniheleä vaippa olalleni,\nsinne minä lähden, maailmalle, josta sinä iltaisin olet puhunut minulle\nkyynel silmissäsi, ja josta se sininen ritari kantoi kajailevan viesti,\nsinne on minun rintani vedetty kuin levitetty tuuleen hulmuva lippu\".\nNiin oli Parsifal puhunut, eikä Herzeloyde ollut osannut muuta kuin\npuhjeta haikeasti itkemään. Viimein hän oli hiljennyt sentään, oli\njäänyt katsomaan Parsifaliansa silmiin ja herännyt puhumaan sitte.\n\"Lapseni, lapseni, ei sitä maailmaa olekkaan, sinä ikävöitset sitä\nmaailmaa, jota ei olekkaan, lapseni. Paina pääsi povelleni, ja itke\nminun rinnallani, vaikka vaeltaisit päiviesi iltaan, niin aina oli\nsinulla oleva ikävä sitä samaa maailmaa, jota nytkin ikävöitset. Viihdy\nkyynelenä lapseni, niin olet onnellisin, viihdy kaipauksestasi\nkyynelsilmänä, et sinä maailmalle lähde\". Niin oli hän puhunut\nParsifalillensa, taivuttanut hänen päänsä rinnalleen ja tuudittanut\nsitä siinä. Eivät he sinä iltana olleet muuta puhuneet, mutta kun\nHerzeloyde illalla myöhään viimein oli nostanut Parsifalinsa pään\nsylistään ja suudellut häntä otsalle, olivat Parsifalin silmät\nkatsoneet niin särkyvän suurina häneen, että sitä nähdessä oli kuin\nolisi kärsimyksen ruusu aukaissut lehtensä sydämessä. Siitä illasta oli\nParsifal muuttunut ihmeellisen hiljaiseksi, yksin oli hän istuillut\niltaisten vesien rannoilla, yksin käyskellyt metsien hämärässä, ja aina\noli hänen silmissään asunut vaalea uneksumus. Kalpeammaksikin oli\nParsifal muuttunut muutamassa päivässä, ja välistä kun hän oli istunut\nkäsi viileällä poskellaan, surullinen silmänsä illan huokaavilla\nkoivuilla, oli hän näyttänyt kuin kukkanen, joka puhkee silmän edessä\nniin kalpeana, että odottaa sen seuraavana hetkenä riutuvan\nläpinäkyväksi ja kuolevan. Sinisen vaatteen oli Herzeloyde viimein\nottanut, neulonut kyynelet silmissään valkoisilla liljoilla sen, ja\nyhtenä aamuna oli hän pukenut sen Parsifalinsa ylle, antanut ratsun\nhänelle ja särkyvärintaisena suudellut lapsensa Parsifalin otsaa ja\nhohtaviksi herääviä silmiä. Nyt hän istui ikkunassaan ja katsoi\nkoivujen varjoon, jonne siniheleä Parsifal oli hälvennyt riippuvain\noksien peittoon.\n\nSiellä metsissä, metsien takana vaeltaa Parsifal, hänen lapsensa,\niloinen laulu ilmassa yllänsä kiirimässä. Herzeloyde itkee, katsoo\nraukeamielisenä sinne koivujen helmaan, tunteensa häilyvät kuin valju\nvaalea liina keveässä ilmassa. Kuinka on hänen herkkäsydäminen lapsensa\nkestävä kylmän maailman? Hänen mielensä vuotaa kuin haavoissa, kun hän\najattelee lapsensa yksin siellä väljässä maailmassa. Siellä käyvät\nkorkeat aallot, ja ihminen on avuton niiden heiluteltavana. Kun hän\nitse saisi olla lapsensa sydämen ympärillä ja vaipata kaikki\nkosketukset siihen suloisiksi! Herzeloyde itkee, itkee, katsoo\nhaikeamielisenä sinne koivujen välille, jonne Parsifal oli kadonnut, ja\nistuu kipeänä ja raukeana.\n\nIlta häipyy, ja yö hiipii koivuille, yö hiipii ilmaankin ja himmentää\ntaivaan, yhä istuu Herzeloyde ikkunassaan, silmänsä koivuilla. Yökin\nmuuttuu aamuksi ja koivut heräävät hämärästä valjentuvan taivaan alla,\nyhä istuu Herzeloyde liikkumattomana ikkunassaan. Mutta kun päivä\nviimein valuu hopeaisena ympärille ja linna nousevan auringon\nvalaisemana ilmestyy ikkunoineen puiston keskellä, näkyy Herzeloyde\nikkunassaan, silmänsä sulkeuneina ja kasvonsa hämärinä kuin vedet,\njoiden yltä kuu on väistynyt. Herzeloyde oli sammunut yössä, kasvonsa\nyhä käännettyinä sinne valkeaan lehtimetsään, jonne Parsifal, keltahius\nja siniviitta Parsifal, oli kadonnut koivujen varjoon.\n\n\n\n\nII.\n\n\nPARSIFAL ILONA\n\n\nI.\n\nParsifal ratsastaa, siniheljä vaippa olallansa. Etsii Arthurin linnaa\niloisesta maailmasta.\n\nIhmeellinen maailma. Soiva maailma. Poimisiko joka kukkasen maasta?\nJäisikö joka oksalle heilumaan? Uudet kukkaset, uudet oksat. Ei\nhohtavasilmäisenä tiedä, mihin rientäisi, mihin seisahtuisi.\n\nIhmeellisiä ovat ihmiset, ystäviä kaikki. Ritarit tulevat,\ntöyhtöheiluiset ritarit, niiden silmät loistavat, kun ne katsovat,\nleimuilevana lentäisi niille vastaan ja likistäisi sykähtävän rinnan\nsykähtävälle rinnalle.\n\nIhmeellisimmät ovat neidot, sydämessä syttyy niinkuin tähtiä, kun ne\ntulevat kirkas-silmäisinä ja hymyilevät. Miksi kaikkoovat ne neidot\nmetsien varjoon ja nauravat hopeanhelisevästi siellä, kun rinta\nsäkenenä lentää heille vastaan suudellakseen riemuksensa heidän\nraikkaita huuliaan?\n\nParsifal ratsastaa, etsii Arthurin linnaa iloisesta maailmasta.\n\n\nII.\n\nHuilut soivat, huilut soivat Arthurin iloisessa linnassa ja liput\nliehuvat valkeitten koivujen ylitse. Parsifal, kukkarinta on Arthurin\niloisessa linnassa, ja käyskelee puistossa, jonka yllä lehvistö on kuin\nvaalea huntu.\n\nNeidot käyskelevät puiston siimeksessä, vaaleiden puiden alla, kahden\nja kahden. Käsivarret kierrettyinä toin'toisensa ympärille astuvat ne\nneidot koivujen alla kahden ja kahden, valkea puku lankee poimuttomana\nmaahan ja keltaisilla hiuksilla lepää sininen kukkas-seppele. Parsifal,\nkevytrinta, seisoo hiljenneenä koivujen siimeksessä, katsoo neitoja ja\nihmettelee. Ne neidot tulevat lumena ja vaippaavat valkoisesti rinnan.\n\nKukkaset neitosten kulmilla ovat niin siniset. Mutta vielä iloisempina\nsäteilevät heidän silmänsä. Lentäisikö ilona, ja suutelisi huulille\nniitä raikas-silmäisiä neitoja, rientäisi neidosta neitoon ja\nriemastuisi jokaisen raikkaasta suutelosta? Valkosilmäiset kukkaset\nkirpoilevat sielussa, kun katsoo neitoja.\n\nVai polvistuisiko maahan, kun ne neidot hiljaismielisinä astuvat\nohitse, ja suutelisi nöyränä heidän pukujensa valkoista lievettä? Onko\npuhdas nostamaan silmänsä niiden neitojen silmiin? Parsifal nostaa\nkätensä rinnalleen ja rukoilee itsensä valkohulmuiseksi, seistakseen\npuhtaana neitojen edessä, silmänsä iäksi heidän silmissään, nöyränä\npalveluksena.\n\nNiin käyskelee Parsifal valkoisessa unessa Arthurin puistossa. Vaaleat\nkoivut ovat yllä ja koivujen ylitse liehuvat liput, mutta Parsifalin\nsilmät ovat neidoissa, ja hänen rintansa on hiljennyt vaaleammaksi kuin\nvaaleasilmäiset koivut hänen ylitsensä. Onko elämällä valaistus kuin\naamuisilla autereisilla vesillä? Onko elämä kuin hunnutettua soittoa?\n\n\nIII.\n\nSoitto liehuu, soitto värähtää, soiton silmät syttyvät ja sammuvat.\nArthurin linnassa on ilta, ja suuressa salissa tanssitaan.\n\nSuuressa salissa tanssitaan. Raukeasilmä neidot liitävät sinipukuisten\nritarien käsivarsilla. Sali heiluu, silkki kahisee keltaisena ja\nkultakannukset kilahtelevat. Arthurin salissa tanssitaan.\n\nNeidot tanssivat, ritarit tanssivat, tanssi lentää punertavana.\nSilmissä on salattu välke, käsissä värähtää. Heiluvaa lattiaa lentää\nneito ja nuorukainen, silmät hohtavat tummina toin'toisensa edessä,\npovet nousevat ja laskevat, huulet yhtyvät lentävän silmänräpäyksen --\nsuloinen säihkyvä hetki, veri tähtien välkettä -- taas lentää hohtavaa\nheiluvaa salia, sydän valuvana kultana.\n\nMiksi himmenevät silmät verhotuiksi? Rinnassa välkkyy kuin viinissä,\njonka kalvossa maljan kultaiset reunat välähtelevät. Parsifal liehuu\nArthurin punervassa salissa. Onko elämä keltaista riemunvälkettä\nsydämelle? Onko elämä kultakimmeltävää tähtein sytyntää ihmisen\nveressä?\n\n\nIV.\n\nVäljillä vesillä, kauniilla vesillä, joiden ylitse soitto värähtelee\nkuin levitetty hopeahuntu.\n\nNeidot ja Arthurin ritarit soutavat illan vesillä, jotka levittäyvät\nkuin heiluva kultapeili tummain rantojen välillä. Kultakeula venheissä,\njoiden varjo häilyy vedessä kuin viherjä väijyvä sametti, istuvat\nneidot ja Arthurin ritarit ja soittavat illassa vesien keskellä.\n\nHiljaa liukuvat venheet. Airojen varjo kiemurtelee vaaleassa vedessä\nkultaisena rihmana. Venheissä polvistuvat ritarit punasilkkisten\nneitojen edessä ja soittavat. Mandoliinien ääni valuu suloverhottuna\nsinne vesille, jossa mustat täplät häilyvät kultaisessa päilynnässä.\n\nVeden kansi lepää välkkyvänä, rantojen tummat varjot väräjöivät.\nKultana varisee soitto sinne kajasteleville vesille ja värähtää\nrannoille viimein kuin harvapisarainen helmisade. Sitä kuunnellessa\nseisahtuu sydän kultaruusuna.\n\nVäljillä illan vesillä, illan kauniilla vesillä, joiden ylitse soitto\nvärähtelee kuin levitetty hopeahuntu.\n\n\nV.\n\nAigar on ihana, mutta ihana on Kunnevarkin ja ihana Miljan. Parsifalin\nsydämessä syttyy tähtiä, syttyy ja sammuu tähtiä. Kuka on hänen\nrintansa tähti? Aigarin silmät ovat päivänpaistetta ja hän itse hilpeä\nomenankukkanen, mutta Kunnevar kukoistaa ruusuna ja Miljan on kalpean\nkuun valkea lilja. Parsifal vesillä ja kukkasten keskellä, Parsifal\nillan puistoissa ja punervaliehuisessa tanssissa, neitojen silmät\nsäteilevät hänellä sydämessä, neitojen posket hiipivät hänelle\nsydämelle, kenestä kukoistaa hänen rintansa?\n\nAigar on laulava ja raikas-silmä, pääskyssilmä, Aigaria on heleätä\nkatsella, Aigar on oksallansa säteilevä iloinen omenankukkanen, jonka\ntakana sininen ilmakin hypähtää iloiseksi, kun se avaa suuret valkeat\nsilmänsä auringolle.\n\nParsifalin silmät loistavat kahtena tähtenä Aigarin edessä, ja hänen\nrinnassansa visertää.\n\nKunnevar on raskas ruusu, syväsilmä ja punervana tuoksuva. Kunnevar on\nrinnan purppurantummaa huokausta. Kunnevarin silmät katsovat syttyvän\ntotisina, mutta punervat sanat värähtävät huulille niihin silmiin\nkatsoessa, ja käsi vavahtaa, kun se kajoo hänen kalpeaan käteensä.\nParsifal riutuu himmeänä, kun hän istuu raukeasilmä Kunnevarin edessä,\njoka ei koskaan hymyile, mutta hivelevinä jäävät ne totiset tummat\nsilmät hänen uniinsakin.\n\nMiljan on lilja, vaaleiden iltaisten vesien hiljainen laine. Miljan on\nkyynel kukkasen silmässä, Miljan on kuun silmä kyyneleisten vesien\nylitse. Miljanin hiukset ovat mustat kalpeiden kasvojen ympärillä ja\nMiljanin silmät katsovat kahtena suurena kyynelenä. Niinkuin huokaileva\nkoivu surusilmäisessä illassa on Miljan, tai niinkuin meren huokaus\nvalkenevana iltana. Miljanin silmät viihdyttävät hiljaiseksi, Parsifal\nluulee valkeiden käsien hivelevän rintaansa hänen silmäinsä edessä ja\nsaa tietämättään kyynelet silmiinsä.\n\nParsifal katsoo Aigaria, Parsifal katsoo Kunnevaria, Parsifal katsoo\nMiljania, ja luulee joka kerta värähtävänsä. Aigar tulee tähtenä\nhäneen, ja livertää ilosilmäisenä pääskysenä hänessä, niin että\nParsifal luulee säkenöitsevänsä välkähtelevää auringonsadetta sinisille\nvesille ja tahtoisi Aigarin iäiseksi valkoiseksi riemuksensa, mutta\nsitte kasvaa Kunnevar tummana hänen eteensä ja riemun tähdet sammuvat\nrinnasta, tahtoisi suloisenraukeana jäädä hiveleväsilmäisen Kunnevarin\neteen ja tummeta hämäränpunaiseen uneen, jossa raskaat purppuraiset\nverhot vaippaisivat huokaavaa rintaa. Mutta sitte tulee Miljan vielä ja\nliikuttaa niistä purppuraisista unista liljamieleksi sydämen ja pukee\nvalkoisilla surevilla kukkas-silmillä sielun.\n\nIhanana ihmettelee Parsifal ja värähtää. Onko elämä valkoisiksi\ntähdiksi virkoilemista? Onko elämä suloiseen huokaukseen heräämistä?\nNiinkuin tähditettynä häilyvä meren povi yötisen taivaan alla, niin on\nrinta neitoja nähdessä.\n\n\nVI.\n\nVälkkävä on Arthurin linna. Välkkävä on ihmisen mieli Arthurin\nlinnassa. Mutta välkkävämpänä leimuu maailma välkesyttyneelle\nsydämelle.\n\nSinne ulos, jossa sinimieliset ritarit vaeltavat ja mielensä\nylhäisyyden kummuntana tekevät kultakirjailtuja tekoja, joista\nkuullessa sydän kasvaa kuin ruusu. Sinne ulos, jossa neidot\nhymistys-sieluisina odottavat ritarinsa saapumista, joka polvistuvana\npuhuu heidän rintansa liljaksi ja heidän huulensa liljan lehdiksi.\nSinne ulos, jossa Graalin temppeli hämärhäilyvien vetten rannalla\nodottaa puhtainta ritaria, jonka rinta valkeana tähtenä valaisisi sen\nsuruhämyisen temppelin lempeän liikutuksen loisteella.\n\nMaailmalle hulmuu Parsifalin mieli. Siniviittaisena ritarina\nmaailmalle! Keventyvin rinnoin liidättäisi maailman raikaskaikuisia\nteitä. Siellä ovat hartaus-silmä neidot ja viillytys-viihdytys metsien\ntakana hämyisä-hymisevä Graal. Ihana on ihminen Arthurin iloisessa\nlinnassa, soitosta ja neitojen silmistä välkähtelevä. Ihanampana herää,\nkun ajattelee maailmaa, neitsytkasvoista, maailmaa ulkona. Sinne, sinne\non mieli kuin heiluva korkea palmu, Arthurin linnasta liehuisi Parsifal\nsuutelevaan maailmaan, kuin livertävän pääskysen soitto aamun ilmoihin.\n\n\nVII.\n\nTorvi soi. Torvi soi hypähtelevänä. Parsifal riemuitsee. Keveätä on\nlennättää valkean ratsun seljässä, iloisena liehuu sininen vaippa\nolkapäillä takana. Lentää tuulena. Lentäisi taivaan tuulena.\n\nMaat ovat keveät ja viherjät, metsät jäävät valkeina. Kirkas on\nlentävän mieli valkean taivaan alla. Parsifalin ratsu on tuulijalka, ja\nliitäväsiipi on ratsastavan Parsifalin mieli. Puhaltele iloisena,\ntorvi, kajaile iloisena metsä, Parsifal ratsastaa.\n\nSineä ja sinistä on maailma. Väljää ja valmista on maailma. Ei\nyksinäinen puhdasrinta pilvi sen valkeasiipisempänä purjehdi taivaan\nsinistä ulappaa kuin kirkasmieli ihminen elämän heleileviä teitä.\nNiinkuin aamuinen rannaton meri, joka vapisevana valkeana liikutuksena\nodottaa nousevaa aurinkoa, semmoinen on elämän autuas näky keveälle\nmielelle.\n\nParsifal liehuu sinisenä. Parsifal uiskentelee sinisissä vesissä.\nTuli- ja tuulimieli Parsifal kulkee elämän raikaskaikuisia polkuja.\nValkeat ovat vedet ja valkeat ilmat, keveänä hengittää raikas rinta.\nMieli kuin liitävän joutsenen valkea lento, rinta kuin hypähtelevän\ntorven kajailu aamuisissa korkeissa metsissä. Parsifal lentää ja\nlennättää, sinisenä hulmuu vaippa olkapäillä takanaan.\n\n\nVIII.\n\nIloa, iloa on elämä. Maailma visertää ihmisen edessä.\n\nIlon temppeli, ilon valkeneva temppeli on maailma. Vedet valkenevat,\nmaat valkenevat, korkean raikastavan aamun katsannolla seisoo elämä\nihmisen edessä. Oleminen on niinkuin valkea tuoksuva meri, joka\npehmeillä valkoisilla aalloilla huuhtelee ihmisen rintaa.\n\nKukkaset ovat heleät, ja aurinko säkenöitsee koivujen kultaisilla\nlehdillä: tavoittaisiko käsillänsä kukkasten heleyden ja leikittelisi\nauringon välkkeellä? Oksat heiluvat ja pääskyset lentävät sinisiin\nilmoihin: istuisiko heiluvalle oksalle, vai liitäisi lentävän pääskysen\njälkeen? Raikas ja raitis on olo, valkoiset siivet levittää ihmisen\nmieli ja purjehtii.\n\nMaailman näky puhkee sydämelle, kuin heräävän kukkasen silmä, tai kuin\nnuoren neidon tuoreet hymyraikkaat kasvot. Heleällä rinnalla heleän\nmaailman keskellä, niinkuin riemun harppu on ihmisen rinta, jota elämä\njoka hetki iloisesti puhaltelee.\n\n\nIX.\n\nElämä on sinistäkin ja värähtävää. Se katsoo syvillä silmillä ihmisen\nsydämeen ja sytyttää kalpeat kukkaset siinä.\n\nNiinkuin tumma lampi hämärässä metsässä, jonka pinnalla suuret ulput\navaavat valkeat silmänsä, semmoinen on elämä, syväkatseiseksi\nherättävä. Tai niinkuin korkean plataanipuiston myrttihämärä siimes,\nhymisevän hiljainen. Niinkuin korkean temppelin ylhäinen pilaristo,\njonka juurelle polvistuu, kaikki sanat sammuvina huulilta, ja rinta\nvaan täysinäisen hiljaiseksi hyminöityvänä, semmoinen on elämä.\n\nElämä on ihmettä. Niinkuin hiljentyneen meren hämärät syvyydet, jotka\nviheriöinä temppeleinä avautuvat katsojan alle, semmoisena avautuu\nelämä ihmisen edessä. Elottoman suur- ja kylmäsilmäiset neidot heräävät\nsiellä salaperäisten vihervähämäräin syvänteiden peitosta, nousevat\nkalpeine kasvoineen ihmisen eteen ja katsovat merikosteilla silmillään\nliikkumattoman totisina häntä silmään ja sieluun, merenvihervät hiukset\nkosteilla olkapäillä.\n\nUnen silmät katsovat elämässä ihmistä sieluun kuin suuret\nsuur'silmäiset lummekukkaset. Siniseksi virkoo ihminen elämässä.\n\n\nX.\n\nParsifal, sininen ritari vaeltaa maailmaa. Rinnassa syttyy ja sammuu.\n\nMaailma on tähtiä ja kukkas-silmiä, värähtää myrttinä sen sinisoivan\nmaailman keskellä, valmiiksikin virkoo saman lumotumman maailman\nedessä. Parsifal vaeltaa hämärät uneksumusmetsät, Parsifal vaeltaa\nvälkkyvät purppurasoittoiset kaupungit, raukenee sairas-sieluisena\nunena, joka kalvaa suur'silmäiseksi ihmisen, mutta harppunakin heläjää\nhänen rintansa ilosäkenöitsevän maailman edessä.\n\nVaeltaa Parsifal maailmaa, rintansa värähdettynä. Koska on hän saapuva\nsinne, jossa värähdysrinta ihminen valkenee liikutetun kiitoksen\ntähtenä? Koska polvistuu hymistysrintainen Parsifal Graalin rukouksiin\navaavassa kuorissa?\n\nNiinkuin lempeä liehuva liina leijailee Parsifalin mieli, kun hän\nkulkee maailmaa ja ajattelee Graalin viihdytystemppeliä. Siellä sulaisi\nrinta tähden silmäksi, ja tunteet olisivat valkoisia ja punaisia\nkukkasia sydämellä. Linnunliverrystä siellä olisi ja hartauden\nliihotus-siipeä.\n\nKun Parsifal värähtää kaukaismieleksi neitojen kaihosyvien silmien\nedessä, herää Graal hänen sydämellään kuin lievittävän liikutuksen\nvarjo, siellä valuisi suloisen kaipauksen hyväilysyliin. Kun\nloistotekojen tähtipolte tuikkaa sydämessään, silloinkin uneksuu\nParsifal seisovansa Graalin korkeassa kuorissa punaleimuisena ritarina,\nrintansa kevyenä ylennettynä säihkyntänä kuin linnunrata yön tähtisellä\ntaivaalla.\n\nGraaliin, josta jokainen kukkanen puhuu ja jokainen neidon\nkaipauskyynelinen silmä, Graalin hyminöivään temppeliin, jota\najatellessa jokaisen ritarin rinta on viritetty säihkyviin tekoihin,\nsinne viihdytys- ja viritystemppeliin on värähtävän Parsifalinkin,\nsinisen ritarin, mieli. Graalia etsii vaeltava Parsifal maailmalta,\nrintansa valkoisena sykähtävänä tulena.\n\nParsifal, riemurinta ja hartausrinta, joka sykähtää siniseksi sinisten\nkukkasten edessä ja värähtää punervarintaiseksi tummamielisten,\nsalaavasilmäisten neitojen edessä, jonka metsien hiljaiset hyminät\nulpulampien ylitse liikuttavat valkoismieliseksi, ja jonka rinnasta\nlaulut kirpoilevat kuin välkkyvät helmet, hän, värähtävä ritari etsii\nGraalin värähdystemppeliä suuresta maailmasta.\n\n\nXI.\n\nMaailmaa vaeltaa Parsifal, etsii Graalia avaralta maailmalta.\n\nMaailmaa vaeltaa Parsifal, ilon lentoa on lennättävän ratsunsa meno ja\niloisena heilahtaa korkea töyhtö kirkkaalla kypärällään. Graalin\nvalkotemppeliin hän lennättäisi hypähtävänä tuulena ja aurinkoisen\nmeren riemusolinana.\n\nMaailmaa vaeltaa Parsifal, rintansa urkujen hartaushyminää, mielensä\nnöyrän polvistuksen huntua. Graalin liljaväristyksiseen temppeliin hän\nhuokaisi itsensä kauneuteen kuolevan liikutuksen aaltona.\n\nRitarit kohtaa vaeltava Parsifal, punaliehuvat ritarit,\nleimauskäsi ritarit, jotka kulkevat maailmaa, sytyttääkseen voiton\nsykähtelytähdeksi sydämensä, ne voitto-säihkyvät ritarit voittaa\nsoittava-sydän Parsifal kuin riemuna tuleva torvensoitto metsän\nhiljaiset kaiut. Voittava Parsifal ratsastaisi säken'rintaisena,\nsäken'otsaisena Graalin säihkyväheijasteiseen temppeliin.\n\nNeidot kohtaa vaeltava Parsifal, kuutamomieli neidot, neidot kuin\nvaaleat viljuvaljut iltaisten vetten rannoilla, ne uneksumusneidot\nhiipivät hiljaishartaaseen rintaan kuin viileyttävä kyynel ihanasti\nliikutettuun silmään, Parsifal herää valkeasieluisena niiden neitojen\nsilmiin katsoessaan. Sinis-sointinen Parsifal uneksuisi itsensä\nliljantuoksuna Graalin kalpeauniseen temppeliin.\n\nParsifal vaeltaa maailmaa, etsii Graalia avaralta maailmalta.\n\n\nXII.\n\nMiksi vaalenevat rukoukset Graalin temppelissä? Miksi polvistuu\nAnfortas väräjävärintaisena korkeassa kuorissaan?\n\nMaine kantaa nousevan sankarin nimeä, Parsifalin, Graalin nousevan\nsankarin. Valkea sankari, joka ihastuu kukkasista ja auringosta, jonka\nsielu leimuu ihanuutena ja jonka teot syttyvät hänen sydämestään.\nGraalin temppeliinkin hymisee Parsifalin nimi. Ja jokaisena uutena\npäivänä hymisee sen sankarin nimi ihanampana, ja hän lähestyy Graalin\ntemppeliä. Siksi polvistuvat huntukasvoiset neitsyet Graalin\ntemppelissä väräjävinä, ja siksi valkenee rukoilevan Anfortaan musta\nmieli.\n\nAnfortas, suruvaipuva kuningas, valkenee. Hänen poikansa Parsifal,\nheleä tähti, lähenee Graalin temppeliä. Onko Parsifal vapahduksen\nylhäinen sankari, joka oman tunteensa valaistuksella on kirkastava\nmaailman? Anfortas kysyy ja vapisee odottavana. Onko Parsifal, hänen\npoikansa, se mies, joka Graalin temppelin kuorissa on puhkeava Graalin\nilohartaaksi kuninkaaksi, jonka sydän leimuu omana ylhäisenä\ntunnevalkeanaan? Onko Parsifal se väkeväiloinen sankari, jonka tulvivan\nsydämen edessä Graalin pyhä malja kumpuu täytenä, ja synkeys sulaa\nGraalin yltä? Vavahdusmielellä kuuntelee Anfortas sanat pojastansa,\nParsifalista. Kuin iloisten aaltojen solina tulee se kertomus\nParsifalista. Kirkkaampana kasvaa sankari joka päivä, ja maineen kieli\nhelenee. Joko väistyy nääntymys Graalin temppelin yltä?\n\nVirret vapisevat Graalin temppelissä. Minä hetkenä astuu se lähestyvä\nvalkea sankari Graalin surusyvään temppeliin?\n\n\nXIII.\n\nGraal on valkoisissa hunnuissa: sankari tulee. Graalin temppelissä ovat\npolvistuvat neitsyet nousseet seisomaan, ja Anfortaan huulilta on\nrukous sammunut. Graalin temppelissä odotetaan Parsifalia, joka\nlähestyy valkoisella ratsullansa, ja jokaisen silmät riippuvat\nvavahtavina ovessa. Minä hetkenä astuu sankari hämärään temppeliin?\n\nTuuli se oli, joka humisi puiston puissa. Neidot olivat vavahtaneet ja\nAnfortas oli jäykistynyt suoraksi, silmänsä ovessa. Vielä on hiljaista\nGraalin temppelissä ja Graalin temppelin ympärillä. Jokaisessa rinnassa\nvavahtelee. Mutta kuulitteko? Nyt ja nyt? Torven ääni, joka hypähtelee\nkirkkaita ilmoja.\n\nRaikastuiko ilma? Metsät vastailevat. Se iloinen torven ääni hypähtelee\nkuin siivekäs valkorinta lintu harvan metsän oksien välitse. Neidot\nGraalin temppelissä nousevat suoriksi ja silmät häämöttävät huntujen\nalta syvänkuultavina väräyksinä. Joko ratsastaa Parsifal temppelin\npuistoja? Minä hetkenä astuu sininen ritari temppelin hämärästä ovesta?\nRinnoissa vavahtelee.\n\nRaikuvampana tanssii torvi. Jo riemastuu ilma temppelin puistossa.\nKuuletteko? Lennättävä kapse puiston käytävillä. Puisto puhkee riemuna,\ntorven ääni tulvii kuin auringon kultana heläjäviin lehvistöihin,\nlinnut virkoavat livertämään ja kukkaset kirpoovat auki. Lennättävänä\nlähenee kaikuva kapse. Temppelissä on hiljaista: kuulee jokaisen\nsyvempää puhkeavan huokauksenkin, kun se kamppailee hunnutetusta\nrinnasta.\n\nHumaus temppelissä. Ovet ovat lentäneet auki. Iloisena solisevan\nauringon keskeltä siniviittainen, korkea ritari, kannukset kilahtelevat\nkivilattiaan, töyhtö heilahtelee ylpeänä kypärällä, valuinen ilma\ntulvii hänen mukanaan hämärään temppeliin. Valkoinen väristys neitojen\nylitse, Anfortas on oven auetessa lentänyt kalpeaksi, astunut\nkuoristansa ja seisoo, silmänsä merensyviksi muuttuvina, hämärkorkean\nkuorinsa edessä liikkumattomana odottamassa kirkon lävitse lähestyvää\nParsifalia. Rintansa värisee: joko lähestyy väräjöivän vapahduksensa\npyhä hetki? Parsifal astuu sinihämärässä kirkossa, neitojen valkea\nväistyvä kumarrus kahden puolen, herääväin virsien huntu yllänsä\nkorkeissa holveissa.\n\nParsifal astuu liikkumattomana seisovaa Anfortasta kohden humajavan\nkirkon keskellä. Mihin jäi iloinen visertävä ilma ympäriltä? Sinistä ja\nhämärää, pilarit hyminöivät ylös, vaaleat neidot kahden puolen kuin\nhaihtuva huminoiva tuulen henkäys iltaisella lehdistöllä. Parsifal\nkulkee kirkon kajaavaa käytävää ja viileästi kuuluu askeltensa kumina\nylös holveihin. Siellä ulkona kirpoilivat valkoiset kukkaset tien\nvarrella ympärillä, ja auringon silmä välkkyili iloviherjäisillä\npuidenlatvoilla, miksi sammuu rinta sinikalpeaksi täällä? Parsifal\nihmettelee, mistä se hämärä huokaus kasvaa, joka puhkee hänen\nverhotusta rinnastaan. Se hymisevä kirkkoko huntuisine neitoineen ja\nhiipivine virsineen värähtää hänen sieluksensa? Hartaaksi hiljenevällä\nmielellä astuu siniviitta Parsifal Graalin kajaavan temppelin keskellä.\n\nKuorinsa edessä seisoo Anfortas, seisoo liikkumatta ja katsoo\nlähestyvää Parsifalia, katsoo totisin värähtämättömin silmin. Parsifal,\nhänen poikansa, joka lähestyy sieltä, Olallansa sininen viitta, palaako\nhänen rinnassaan se miehuuden puhdas ja korkea tuli, joka leimuu hänen\nylhäismielisimmäksi ritariksi ja Graalin kuninkaaksi? Vakava ja tutkiva\non Anfortaan katsanto vielä silloinkin, kun Parsifal viimein on hänen\nedessään, ja he, sininen Parsifal ja valjentunut Anfortas seisovat käsi\nkädessä Graalin hiljaisessa kirkossa. Horjuva ja vanha on Anfortas\nsiinä poikansa edessä ja pitkä partansa lepää valkeana hänen\nrinnoillaan, mutta korkea on hän vieläkin ja hartiansa nousevat melkein\ntasan Parsifalin hartioiden kanssa ja silmissänsä sykähtävät\nleimaukset, kun ne tutkivasti riippuvat Parsifalin valko-avonaisilla\nkasvoilla. Tuo nuorukainenko, jonka otsalla on kuin leppeäin tuulten\nlauhaa suuteloa, ja jonka silmissä lämmittää kukkaistaipuisa\ntunnehyvyys, hänkö on puhdistuksen ylhäisankarana liekkinä uudestaan\nkirkastava Graalin ja maailman? Anfortaan mieli vaipuu, ja hän katsoo\nriutuvalla sydämellä. Onko hänen poikansa Parsifal sydämessään\nainoastaan kevyen liikutuksen tähteä, eikä omavoimaista tunteen paloa?\nHetket kuluvat, virsien humuileva aalto nousee ja laskee kirkon lävitse\nja neitsyitten valkoinen huokailu herää ja sammuu kirkossa, yhä\nseisovat ne kaksi korkeata ritaria sanattomina kuorin edessä, Anfortaan\nsilmät yhä värähtämättä Parsifalin kasvoilla. Viimein vasta hellittää\nAnfortas Parsifalin kädestä, ja hän herää puhumaankin. \"Poikani\nParsifal, olet kasvanut mieheksi ja rintasi on korkea, olet tullut\nastumaan Graalin kuninkaaksi, jos mielesi on yhtä ylhäinen ja sydämesi\nkauneuden totis-iloista heijastusta, niin astu pyhään kuoriin edessäsi,\nsiellä on Graalin ankara malja, kun nostat huulillesi sen, saat rintasi\nkorkeana vavahdellessa tuntea, nousetko oman tunteesi aaltona ja omalla\nsydämelläsi sulatat maailman ihanuudeksi, vai keveät väristyksetkö vaan\ntulevat ja haihtuvat sydämellesi. Poikani Parsifal, jos voit juoda\ntuliviinin Graalin pyhästä maljasta, silloin leimut Graalin kuninkaana\nja valaiset maailman ja isäsi. Astu Graalin kuoriin, siellä paljastuu\nsydämesi\".\n\nNiin puhui Anfortas ja katsoi kärsivänä poikaansa Parsifaliin. Mutta\nParsifalin silmät leimahtavat ja lentävillä askelilla rientää hän\nAnfortaan editse sinne korkeaan kuoriin, jonne hänen sydämensä jo oli\nliehunut, kun hän kuunteli isänsä sanoja. Sieltä kuorin valkeudesta oli\nneitsyen kuva katsonut häneen, pyhän pyhäsilmäisen neitsyen, joka,\nloistosilmäinen lapsensa käsivarrellaan kasvoi kuin taivaan laupeuden\nsilmä aukenevasieluisen ihmisen eteen, ja ylitse. Sinne kuoriin sen\nneitsyen eteen, jonka ympärillä humuu kuin valkoisten siipien suhina,\nsinne rientää Parsifal isänsä Anfortaan edestä, rientää valko-korkeaan\nkuoriin ja polvistuu katsovan neitsyen edessä.\n\nKuinka hän oli liikutettu! Se kirkko ja kirkon hyminä olivat hymisseet\nhäneen, neitsyitten huntuinen kuoro oli hiipinyt hänen rintaansa\nvalkoisin siivin, ja autuaalla, rintaa levittävällä vavistuksella oli\nhän katsellut isäänsä Anfortasta ja hänen leimahtavia silmiänsä.\nRintansa on nousua. Kuinka se kuori valkenee yllänsä ympärillänsä!\nNeitsyt, neitsyt edessään, armokatsantoinen neitsyt, jonka silmissä\ntulvii laskeuvan lempeyden loputon hyväily, ja jonka rinta hengittää\nvangittujen liikutusten värjyntänä. Tulviiko hänen rintansa ylitse?\nVaikka Parsifal nostaisi silmänsä minne, luulee hän täytyvänsä puhjeta\nihanaan itkuun, niin kaikki värisee häneen.\n\nHetket kuluvat, yhä polvistuu Parsifal neitsyen edessä ja kirkko\nhymisee hänen sielussansa. Hetket kuluvat ja putoavat helminä\nParsifalin sielulle. Tahtoisiko hän liikahtaa tästä hetkestä. Ajatukset\nvaeltavat sielussansa, niinkuin hiljaa valuvat aallot. Haihtuuko aika,\nja liikkuuko mieli kuvakeinuntana elämän vesiä? Niinkuin suur'silmäiset\nuneksunta-ulput heräävät eletyt hetket Parsifalin mielessä. Maailman\niloitsevat kasvot ovat edessään, yllänsä karkeloivan ilman\nvälkekatsanto. Hän sykähtää kukkaskirpoiluksi, mutta samassa humisevat\nsiniset metsät hänen ylitsensä, hämärtotiset myrtit niiden siimeksissä,\nkädet rinnallaan hän hiljenee hartaus-silmäksi ja hartauskuunteluksi\nsiinä metsien temppelissä ja näkee neidot siellä viihdyttävinä,\nliljainen kyynel silmissään. Valmukin punastuu Parsifalissa, jonka hän\nkerran oli nähnyt metsässä, ja joka oli värähtänyt vereen hänelle kuin\nverhottu himmeyden silmä. Tulee Miljankin, tulevat Aigar ja Kunnevar\nkuin korkearinta valkorinta joutsenet soudellen muistojen\nmustapintaista välkeheiluista vettä, Miljan, kuutamomieli Miljan, jonka\nedessä sairasti liljana, Kunnevar, tummalehtinen ruusu ja Aigar,\niloitseva sinikello keväisellä nurmikolla. -- Parsifal polvistuu ja\nvärehtii muistojensa sylissä. Onko ihminen iäisiä silmänräpäyksiä,\njoihin syttyy ja sammuu? Parsifal polvistuu ja antaa rintansa liikkua,\najatukset tulevat aaltoavina, suutelevat hänen sieluansa ja haihtuvat,\nihanaa on hänen olla polvillaan Graalin valkohumuavassa kuorissa.\n\nHetket kuluvat, Parsifalin rinta liikkuu puhkeavina kukkasina ja kirkko\nhumisee hiljaisena. Hetket hiipivät, päivä kelmenee ja illan sinervä\nvaippa laskeutuu temppelin ylitse, yhä polvistuu Parsifal unhottuneena\nja keinuu kauneusväristyksissään. Silloin hän yht'äkkiä havahtaa, hänen\nsilmänsä ovat kauneus-sulaneina valuneet neitsyen armosilmistä ja\nrinnoilta, hän havahtaa ja silmissään ja veressään värähtää leimu.\nSiinä edessänsä, alttarilla, neitsyen jalkojen edessä loistaa\ntulipalava malja, se loistaa kuin elävä valkean liekki ja ihan hänen\nedessänsä. Parsifal polvistuu suoremmaksi. Mikä voimakas valo lankee\nihmiseen siitä maljasta? Ikäänkuin väkevä, rinnan auki työntävä säde.\nParsifal on vavahtanut totiseksi. Niinkuin alastomana nousee ihminen\nsen valaisevan maljan edessä. Parsifal on yhä polvillansa, mutta\nsilmänsä katsovat säikähtäneinä. Rintansa? Rintansa? Eikö hän äsken\nollut kauneuden hentoutta, minne ovat ne tunneharsot hälvenneet?\nIhmettelevänä jäykistyy Parsifal. Kuinka seisoo hän niin paljaana sen\nvalon edessä? Miks'ei hänen sydämessään kummu? Hänessä aukenee kuin\nhiljainen ahdistava hätä. Mistä on tämä kaiuton autio hetki? Ovatko\nliikutukset sammuneet rinnastansa? Hätäyntyneenä nostaa Parsifal\nsilmänsä selvemmin siihen maljaan, se synkkenee punervapaloisena ja\nhohtaa kuin vihastuksen silmä. Arkana nousee Parsifal seisomaan.\nPakenisiko hän sitä pyhää ankaraa maljaa? Selittämätön säikähdys\nkalpenee hänen suonissaan. Jäytyvällä vavistuksella katsoo hän kerran\nvielä maljaan. Lakastuuko silmänsä? Lakastuuko oientuva kätensä? Hän\nnäkee Graalin maljaan, ja se oli tyhjä, tyhjänä hänen edessään. Hän\nmuistaa, hän muistaa: ken on kevyt ja kenen rinta on haihtuvain\ntunteiden tyhjä peili, hän on arvoton Graalin pyhän maljan edessä, hän\nsurkastuu sen edessä kuin juuriltaan otettu kukkanen ja tyhjänä seisoo\nGraalin malja hänelle. Parsifal seisoo elottoman hetken. Vaipuisiko\nhän? Hän on sammunut katsomasta. Onko hän tyhjä? Tyhjä? Mitätön aalto,\njota kevyet tuulet heiluttelevat? Hän vetäytyy kokoon sielussansa.\nKuinka hiipisi hän tästä kirkosta, joka seisoo ympärillä kuin ylös\nympärille kasvava kuumasilmäinen loputon rangaistus?\n\nVaipuneena seisoo Parsifal kuorissa. Nääntyvät hetket. Kirkko on\nvaipattu pimeyteen, kun hän viimein liikahtaa ja kumartuneena lähtee\nkuorista. Kirkon lävitse hän lähtee, katsoo karttavasti Anfortaaseen,\njoka häämöttää korkeana pimeysvarjona, ohi neitsyitten hän hiipii,\njotka ovat vaienneet virsistänsä, ja astuu synkän korkeata temppeliä,\njonka holvit kovina ja kivisinä kaiuttavat hänen askeleitaan, vaikka\nhän koettaisi kuinka keveästi hiipiä. Viimein vasta, kun on kulunut\nkuin iäisyys, ja kun hänen askeltensa ankara kaiku on kuin kivityksenä\npudonnut hänen mielelleen, pääsee hän pimeän temppelin halki ja pääsee\nhäviämään sen ovesta peittävään yöhön.\n\nOnko liikahtaminen sammunut Graalin temppelissä? Yötä kuluu, yhä seisoo\nAnfortas korkeana synkeänä varjona kirkon perällä kuorinsa edessä, yhä\nseisovat neitsyet liikahtamattomina autiossa kirkossa. Nääntyvät hetket\nkuluvat, yhä on raskas liikahtamattomuuden siipi Graalin temppelin\nylitse. Vasta kun aamun harmaa tuskallinen valo valuu temppelin\nholveihin, ja kirkko herää hämäränä, silloin vasta joskus nousee\nneitsyitten lannistunut huokailu, ja matalat murheelliset virret\nvirkoavat kirkossa. Viimein päivän seljetessä havahtuu liikkumaton\nAnfortaskin, nousee nääntymyksestään, astuu kuoriinsa ja vaipuu taaskin\nmustana rukouksena Graalin tyhjän maljan edessä.\n\n\n\n\nIII.\n\nPARSIFAL SURUNA\n\n\nI.\n\nSeisovatko puut harmaina, ja onko lintujen liverrys ilmassa tyhjää\ntuskallista helinää? Parsifal seisoo ja katsoo, sininen ilma on\nsammunut hänen silmiltänsä, ja kuolleena paahtaa uumottava aurinko\naution taivaan keskellä.\n\nMiks'ei hän nöyrtynyt tuhaksi, kun hän hiipi Graalin temppelin\nmusertavan korkeuden alla? Korkean ankarana seisoi Anfortas, silmänsä\nhänessä. Miks'ei hän kutistunut näkymättömäksi siinä Anfortaan silmiä\npaetessaan?\n\nTyhjä lasinkiliseväinen maailma. Tyhjä tuhkainen maailma. Graalin\nankarakasvoisen pyhyyden edessä oli hän ollut tyhjä, keveyden köykäinen\nhöyhen. Verensä lentää polttavana häpeänä.\n\nVihastuksen mustassa yltymisessä nousevat nyrkkiin puristetut kädet\nylös. Vielä hän loimahtaa. Vielä hän loimahtaa! Nousee kuin punainen,\ntaivasta nuoleksiva valkea ja valaisee synkeästi sen tuskakiiluisen\nmaailman.\n\nTuskakiiluinen maailma! Taivaan autio laki runtelee yllä ja auringon\nlaimeanpistävä kuollut silmä tuikottaa sen keskellä. Metsät uikuttavat\nnääntymyshaaveena ja niityt makaavat painajaisrintaisina.\n\n\nII.\n\nMiekastansa Parsifalin silmä juo lohdutuksensa. Kirkkaasta miekastansa.\nSen terä on leveä ja punaisena välähtelee se auringossa, kun\nheilahuttelee sitä.\n\nSalama asuu miekassa, nopea sykähtävä salama. Ihanaa on sitä salamaa\nlennättää vihastuneen mielen ja vihastuneen käden. Kypäröille kipinän\nväläyksenä. Haarniskoille nopeana salamana. Räikeänä hyväilee miekan\nheläys kirkahtavaa mieltä.\n\nMiekka on laulua, miekka on viiniä, viinin välähtävää silmää. Heleät\nsuonet avaa miekka. Humaltunutta on nostaa ja laskea tulikieli miekkaa.\nRinnassa säkenöi tähtenä jokaisen kirkahtavan iskun ilo. Kirkkaat\nkimakat soitot herättää miekka.\n\nMusta mieli, punaisen miekan väläys sille valaistuksen heittää.\nPunervan valaistuksen. Parsifalilla on miekkansa punaisena ilona.\nLeveä- ja kirkasterä miekka, mustan ilon nopea hypähtely. Vihan ilon.\n\n\nIII.\n\nParsifal on heittänyt sinisen viittansa, Parsifal ratsastaa punaisessa\nviitassa.\n\nParsifal on unhoittanut ilman siniset hyväilyt ja hiljaisen väristyksen\nhartaus-ilot, Parsifal on myrskyn punaista paloa ja Parsifalin kädessä\nliekehtii synkeä miekka. Parsifal, pimentokatsantoinen punaviittaritari\nlentää leimuna maailmaa.\n\nHaarniskat ovat hauraat sen synkeän ritarin edessä. Väkevienkin kädet\nhervottuvat, kun sen musertavan ritarin salamakäsi lankee. Kaameat\npimentometsät, joissa harmaaniljaiset louhikäärmeet kivetys-silmineen\ntuijottavat vuorien sumuisista rotkoista, kulkee se Graalin tulipuna\nritari, kulkee synkeät synninpunaiset kaupungitkin, jotka liehuvat\njylhien ritarien irstausjuhlaa, kulkee suorana satulassaan,\nmiekkavasamansa kädessään.\n\nTulen lentävänä punastuksena heittää se ritari maineensa maailmalle.\nIloiset nuoret ritarit, joiden rinta on vallattoman virran hypähtelevää\ntulvaa, ja käsivarsi leimuvan voiman hykähdystä, ne voitontähtiritarit\nsuistaa Graalin muserrus-ritari, suistuvat jylhätkin arpirintaiset\nritarit, jotka luulivat käsivarsissaan harmaan vuoren murtumattoman\nmahdin, louhikäärmeiden mustanpunaisen veren vuodattaa se ritari ja\nkorkeatornisten kaupunkien jykeät rautaportit jysähtävät maahan sen\nhirmuisen ritarin rynnätessä.\n\nPimeä armahtamaton ritari. Vihastuksen tulipunainen ritari. Parsifalin\nmaine kasvaa maailman ylitse, kuin pilvien jylhät pilarit synkeän\nrannattoman meren ylitse.\n\n\nIV.\n\nParsifal vaeltaa -- -- --\n\nMetsät, laajat hämärät metsät, joissa äänettömyyden aave tuijottaa\npuiden välissä päivät ja yöt, metsien kylmässä varjossa viileät\nlähteet. Niiden lähteiden rannoilla hämärissä metsissä istuvat vangitut\nkaiho- ja lumirintaiset neidot, joita kylmät hyydytys-silmäiset hirviöt\nvartioitsevat. Ovat ritarit kulkeneet vapahtamassa niitä neitoja\nhämärissä metsissä, nuoret ritarit, joiden rintoihin ne lähdeviileät\nneidot ovat hiipineet sinisenä sairautena. Ne nuoret ritarit ovat\nsortuneet ja kylmäsilmäiset kosteaselkäiset hirviöt ryömivät heidän\nmurskatuilla haarniskoillaan siellä kyynelkylmien metsien keskellä\nneitojen edessä, jotka kätkeytyvät pitkien keltaisten hiustensa\nvarjoon.\n\nKulkee Parsifalkin, punakaapu, ne vavistuksen metsät ja näkee neidot\nkelmeissä metsissä. Ei värähdä Parsifal neitojen sykähdyssilmistä,\nmustana vihana kasvaa hänen rintansa niljasuomuisten hirviöiden edessä,\njotka vihervälimaisina makaavat liikutusvalkeuden ympärillä. Vihan\nsykäyksenä polttaa hänen miekkansa ne matelemisen hirviöt, sitte hän\nastuu satulastaan, ottaa niitä neitoja valkeista käsistä ja taluttaa\nmetsien pimeystemppeleistä ulos lehdistöjen valkeuskuoreihin.\nAnkarasilmäinen ja sanaton on Parsifal, kun hän astuu siinä valkeapovi\nneidon rinnalla metsän synkeässä salissa, jossa puut seisovat aaveisen\näänettöminä, huuhkajat oksilla. Kun viimein vaaleammat metsät\nhymyilevät ympärillä, silloin viimein pysähtää Parsifal, nostaa\nhuulilleen neidon käden, kumartaa totis-silmäisenä ja poistuu sitte\nmetsän varjoon, jättäen kumartuvan neidon, rinta juhlallisen ja\nkiitollisen liikutuksen hunnuksi valkenevana siihen vaaleiden puiden\nkeskelle keltaishiuksisena ja suursilmäisenä ihmettelemään.\n\nMetsän totisia temppeleitä vaeltaa Parsifal, uudet neidot ja uudet\nhirviöt ilmestyvät hämäristä metsistä, Parsifal murtaa ne hirviöt ja\nvapahtaa neidot, mutta kun hän jättää vapahdetut neidot, pyyhkii hän\njoka kerta rintansa valkoiseksi, eikä hänen rinnassaan väräjöi\njälkeenpäin hiljaisinkaan muisto siitä silmäyksestä, joka ujona\nihmetyksenä oli hiipinyt hänen yllään. Yksin ja ankarana, rintansa kuin\nkorkea koskematon taivas, kulkee Parsifal metsien syvänteissä, otsansa\nsynkkänä ryppynä, ankara kätensä miekkansa kahvalla. -- -- --\n\nParsifal vaeltaa -- -- --.\n\nLinnat, jylhät pimeät linnat, jotka korkeilta kukkuloilta katsovat\nmustien metsien ylitse. Äänetöntä on niissä linnoissa ja mustat suletut\nrautaportit seisovat tuimina, yksinäinen teräväsilmä kotka vaan lentää\njoskus niiden korkeiden linnojen ylitse. Niissä pimeissä linnoissa\nasuvat hentousmieliset rouvat mustahaarniskaisten ritariensa kanssa. Ne\nkalpeat rouvat eivät ole viihtyneet ihanakumpuaviksi pimeiden\nritariensa rinnalla, kaipaus-silminä istuvat he ikkunoissaan, ja\nyksinäinen ritari, joka kulkee metsiä niiden linnojen ohitse näkee\nsiellä ikkunassa ylhäällä ne mustahiuksisen rouvan soukat kalpeat\nkasvot, jotka päivät ja päivät liikkumattomina tuijottavat metsiin.\nMutta ne pimeät ritarit vartioitsevat rouviansa, ja jos sen rouvan\nkalpeat kasvot ovat sytyttäneet vaeltavan ritarin, niin että hän\nsinisenä uneksuntamielenä lähtee nousemaan sinne linnaan, niin aukenee\nlinnan rautaportti hänen edessään, ja sieltä ratsastaa linnan\nmustahaarniskainen ritari ja suistaa hänen, vielä sinimielenä,\nratsultansa sinne pudottaviin kuiluihin alla.\n\nParsifalkin vaeltaa niiden synkkäharmaiden linnojen ohitse ja näkee\nrouvien kalpeat kasvot ylhäällä ikkunoissa. Hänkin ratsastaa linnoihin\nylös ja kolkuttaa korkeihin rautaportteihin, mutta hänen sydämensä ei\nylene sinikukkasena niiden rouvien silmiä muistaessaan, hän kolkuttaa\nsulettuna ja kuulee holvien sisällä kajailevan rautaisesti. Peitsi\nlaskettuna istuu hän satulassaan, kun viimein rautaportti raskaasti\nvingahtaa saranoillaan ja musta ritari, silmikko lyötynä kiinni ja\npeitsi nojossa lennättää pimeästä linnasta. Rautaan valettuna istuu\nParsifal satulassaan, kun se vinha ritari lennättää; kun peitset\nrysähtävät yhteen, niin keveänä höyhenenä makaa se musta ritari\nmurskattuna kivisessä maassa, mutta Parsifal kääntää kylmämielisenä\nhevosensa ja ratsastaa linnasta metsiin. Niin ratsastaa Parsifal\nmetsien jylhät linnat ja vapahtaa sinimieliset rouvat pimeärintaisista\nritareistaan, mutta linnojen porteilta ratsastaa Parsifal aina takaisin\nmetsiin, eikä nosta silmiänsäkään sinne ikkunoihin taakseen, joissa\nkalpeat rouvat kaipaus-silmineen riippuvat ja jäävät vielä\nhaikeampirintaisina, kun hän katoo metsien peittävään varjoon. -- -- --\n\nParsifal vaeltaa -- -- --\n\nLippuheiluiset valkoloistoiset kaupungit, joiden ylitse iloiset linnut\nlentelevät, ja joissa kuningattaret hallitsevat, nuoret keltahiuksiset,\nkultasilkkiset kuningattaret, joita ei ihminen saa katsoa muuta kuin\npunainen ruusu kädessään. Ne kuningattaret ovat neitsyitä, ja se\nritari, joka voittajana on rinnassaan kantanut kuningattaren ruusua\nturnajaisissa niissä valkoliehuisissa kaupungeissa, saa suudella\nkuningattaren hentokaunista kättä, saa suudella kuningattaren\nviileävärähtäviä huulia, saa silkkimielisen hentosyleilevän\nkuningattaren puolisoksensa. Kaukaisista maista vaeltavatkin loistavat\nritarit voittamaan niitä kuningattaria omikseen, tulevat ne ritarit,\nnotkistavat polvensa ja katsovat kuningattaria ihaniin silmiin,\nrintansa nousevat palmuina, korkeina kultahedelmäisinä palmuina, kun he\nkuningattaren kauniista kädestä ottavat ruusun ja kiinnittävät\nrintaansa. Iloisina turnajaisina humuavat ne kuningatarten kaupungit ja\nvälkemieliset ritarit, ruusut rinnoissa ja ruusut käsissä liehuvat\nkuningatarten ympärillä.\n\nNiihin kultavälkkyviin kaupunkeihinkin tulee totinen Parsifal, pukee\nrintansa kuningattaren ruusulla ja taistelee liehuvassa\nturnajaisjuhlassa. Keveät ovat kultaliehu ritarit Parsifalin raskaan\npeitsen edessä, voittajalle Parsifalille heittävät neitojen valkeat\nkädet kukkasia. Polvistuu Parsifalkin voittajana kuningattaren edessä\nja suutelee kuningattaren hentoherkkyistä kättä, ei nouse rintansa\nkultapalmuna, silmänsä pysyvät kylminä ja totisina, kylmänä ja totisena\nirroittaa hän kuningattaren ruusunkin rinnastansa ja laskee sen\nkuningattaren käteen. Ihmettelevänä hiljenee kuningatar, kun Parsifal\nsanattomana nousee, palaa ratsullensa ja ratsastaa välkkeisten\nväistyväin ritarien keskitse suorana ja taakseen katsahtamatta pois.\nIstuu kuningatar pitkän hetken unhoittuneena, rintansa ihmetyksen\nharsoissa. Miks'ei nostanut syliinsä se punaviitta ritari, vaikka olisi\nhentona kukkasena värissyt hänen sylissänsä?\n\nNiin kulkee Parsifal humuavat kaupungit, suistaa kultamieli ritarit ja\nvangitsee silkkirintaisten kuningatarten silmät ja sydämet, mutta itse\nratsastaa hän totisena ja väräyksettömänä, eikä muistakkaan kaupunkeja,\nja tähtimieli kuningattaria.\n\n\nV.\n\nVärähtämättömänä vaeltaa Parsifal maailmaa. Ankara Parsifal. Silmänsä\non kylmä ja sydämensä selkeä, liikutuksensa hän seisahtaa\nkivettyneiksi. Niin on vaeltavan Parsifalin mieli liikkumaton ja kylmän\nankara, kuin korkean talviaamun raikas seesteinen ilma.\n\nMitä liikuttaa ihmistä elämä? Haihtuvaa ja hupenevaa ovat sydämen\nväräykset. Haihtuvaa ja hupenevaa elämän hetket. Pysyy ylhäällä kuin\nviiltävä kotka, joka ankararintaisena leikkaa ilmojen selkeitä\nlakeuksia maahan katsomatta. Asettuu rinnassaan kuin liikkumaton meri,\njoka lepää rajatonvoimaisena rauhana, ja rannattomassa povessaan kätkee\nhillittömät myrskynousut.\n\nParsifal vaeltaa, päivät nousevat ja laskevat. Ei valaise hänen\nsilmäänsä ihmisliikutuksen välke. Ei sula hänen rintansa huokauksen\naaltona. Armahtamattomana ja voittamattomana ritarina kulkee hän\nihmisten ohitse, synkeänä masentaa hänen silmänsä, musertavana lankeaa\nhänen kätensä. Puhdistajana ja rankaisijana kulkee synkeä Parsifal, ja\nrikolliset ja mustamielet vapisevat hänen miekkansa edessä, mutta ilon\nja lempeydenkin arka silmä kuihtuu autiona, kun se kohtaa hänen\nkylmäsulomattoman silmänsä.\n\n\n\n\nIV.\n\nPARSIFAL JA KONVIRAMUR\n\n\nI.\n\nMikä keveä tähti? Mikä lempeä kukkasen silmä? Parsifal virkoo kuin\nunesta.\n\nVaalea sali, salin keskelle on punaviitta Parsifal astunut, astunut\nkeskelle salia ja seisahtunut. Untako se kuningatar? Neitojensa\nkeskellä kuningatar, istuu vaaleahuntuisena, silmät sinenä.\nSulo-untuiset ihmettelevät silmät. Hälvenisikö kuin suviyöhön niihin\nsilmiin herätessään? Parsifal on pysähtynyt valkeana. Polvistuisiko\nhän, vai jäisi iäksi liikkumattomana katsomaan niihin silmiin?\n\nViihdyttävä kuningatar, kuningatar, sielun hyväily. Kuningatar, kuin\nvärähtävä aukeneva lilja. Nousee kuin joutsen heleistä vesistä ja\npuhkee valkeana lentona sen kuningattaren edessä. Tai on rinnassaan\nkuin suvisten suloisten vesien huuhtelema. Niinkuin heleävärisenä\nruusuna kasvaa Parsifalkin, kun hän viimein herää polvistumaan\nkuningattaren edessä ja viivähtävästi suutelee hänen valkeata kättänsä.\nVäistyykö olemasta? Värähtääkö kukkaseksi?\n\nHiljaa on kuningatar istunut, unhoittanut silmänsä Parsifalin silmiin,\nihanana punastuksena on hän viimein oientanut kätensä, nostanut\nParsifalin polvistumasta ja istuttanut rinnallensa. Istuvat rinnatusten\npunaviitta Parsifal ja valkoinen kuningatar, nostavat silmänsä\ntoisiinsa ja punastuvat, istuvat rinnatusten ja heräävät kahtena\nruusuna toisensa rinnalla. Mitkä valkoiset kädet heitä vetävät? Mitkä\nvalkoiset kukkaset kirpoilevat heissä? Istuvat hiljaa ja nostavat\nsilmänsä toisiinsa.\n\nHetket kuluvat ja hetket kuluvat. Hiljaa istuvat kuningatar ja\nParsifal, istuvat rinnan. Sanat heräävät sydämessä kuin valkosiipiset\nlinnut, he eivät puhu niitä, katsovat ainoastaan toisiansa, ja luulevat\nsulorintaisina kaiken puhuneensa. Eivät aina katso toisiaan silmiin,\nkatsovat valkoiseen saliin, katsovat kukkasia puissa ikkunain edessä,\nmutta aina he sentään ovat kuin istuisivat he silmä toisensa silmässä,\nkäsi toisensa kädessä ja kumpuavat ihanina.\n\nHetket kuluvat ja hetket kuluvat. Yhä istuvat punaviitta Parsifal ja\nvalkoinen kuningatar rinnan, istuvat hiljaa ja ihmettelevät, kuinka he\nennen elivät, kun he eivät vielä värähtäneet toisensa rinnalla. Unta\noli se entinen elämä, hämärää haihtunutta unta, jota ei muista enää.\nIstuvat hiljaa ja valkenevat onnessansa toin'toisensa rinnalla.\n\nHiipii iltakin valkoiseen saliin, yhä istuvat kuningatar ja Parsifal\nrinnan. Viimein vasta kun kesäisen yön häilyvä hämärä on leijaillut\npuistoille ja hunnuttanut suuren salin, herää hento kuningatar olonsa\nkukkatuoksusta, nousee ja hellittää viivähtävästi Parsifalin käden.\nLähtee kuningatar neitoinensa iltaisesta salista, kerran vielä hiipivät\nhänen silmänsä Parsifaliin neitojen keskellä oven hämärästä, sinne hän\nhälvenee hämärään neitoinensa. Väistyikö Parsifalin sielu, kun\nkuningatar katosi hämärän harsoon? Hän oli noussut seisomaan, seisoo\nliikkumattomana, kätensä sydämellä. Se valkosylinen kuningatar haihtui,\nmiks'ei hän saa itkeä kaipaustansa kuningattaren valkoisessa sylissä?\n\n\nII.\n\nYö hiipi. Yhä istuu Parsifal liikkumatta hämyhaihtuisessa salissa.\nIstuu hämärässä, sydämensä kuin suuri riutuinen kukkanen.\n\nKuningatar, vaalea kuningatar. Kyynelvärjyisenä ikävänä herää\nParsifalin rinta hämärässä salissa. Täyttääkö se vaalea kuningatar\nhuntuisesti salin ja hiipii sydämelle?\n\nHaihtuuko ihminen itsestänsä ja liihoittaa hämärän syliin? Parsifal\naukenee hiljaisessa yössä ja valuu salin hämärhyväilyyn. Eikö\nkuningatar, vaalea kuningatar hiivi hämärästä syliin ja sydämelle, kuin\nkukkasen henki?\n\nSyliin ja sydämelle? Hiljaa hän likistäisi rintaansa sen vaalean\nrinnan. Liittäisi huulensa hänen viileille huulilleen ja sulkisi\nsilmänsä. Kuolisi hetkeksi, kuolisi iäiseksi.\n\nParsifal huokaa hivelevässä yössä. Hellittäisikö hän ikinä siitä\nvalkoisesta sylissänsä? Suutelisi huulia, suutelisi suloiskipeänä\nhaihtuakseen, riutuisi olemasta sillä vaaleavavisuttavalla rinnalla.\n\nKuin kukkanen huo'utussa suviyössä aukenee Parsifal ja kuuntelee\nilmojen väistyiset äänet. Vaalea kuningatar, lievittävä, haikeuttava,\neikö hän hiivi värjyisessä yössä ja hiivi untuisena sydämelle?\n\n\nIII.\n\nHiipien saliin. Hiipien vaaleaan saliin. Konviramur, kuningatar, keveä,\nkeveä hämärässä yössä. Hiipien vaaleaan saliin.\n\nParsifal hämärässä salissa on värähtänyt seisomaan. Seisoo kuin varjon\nhälveviiva, seisoo hämärään haihtuvana, kätensä rinnalla, silmänsä\nkasvavat kuningattareen. Miksi hiipii kuningatar hämyiseen saliin?\nIkkunaan, iltavaaleaan ikkunaan, jonka edessä suviyön kukkaset\nnukkuvat, hiipii valkopukuinen kuningatar.\n\nKaksi hentoista kättä ikkunan marmorilla. Kaksi häämöittävää silmää\nsinne ulos keveäusvaisille hiljaisuuksille. Vaaleahuntuinen kuningatar\nikkunassa. Kuinka muuttuu hetki toiseksi? Parsifal on hämärässä, hän on\nseisahtunut näkemästä, hänen silmänsä vaan riippuvat kuningattaressa,\nja tuntevat sitä vaaleahuntuista yönhämyyn haihtuvaa kuningatarta.\n\nKuningatar, vaaleahuntuinen, vaaleamielinen, kuningatar, sinne vaaleaan\nyöhön katsova. Niinkuin liihoittava uneksumus, niinkuin hiljaisen\nliikutuksen haihtumus. Se kuningatar, sielua syleilevä mielen\nviihdytys, väräjöivän huokauksen hivelyhenki, auteren liina keväisillä\nkoivuilla.\n\nParsifal värisee ja väräjöi. Tohtisiko hän liikahtaa? Huo'untana hiipii\nvalkomielinen Parsifal kuningattaren rinnalle yö-untuiseen ikkunaan,\nseisoo kuningattaren rinnalla ikkunassa, varjossa vielä, häämöittävässä\nyössä. Hetket värähtävät, hiljaiset hetket. Kuningatar ikkunassa,\nsilmänsä utuisessa yössä, Parsifal varjossa rinnallansa, silmänsä\nkuningattaressa. Kukkasten tuoksu nousee sieltä hiljaisesta yöstä, oma\nsielukin nousee ja sulaa siihen lempeänä leijailevaan kukkastuoksuun.\nKoivut uneksuvat silkkiriippuisina vaaleassa yössä. Oma rintakin\nviihtyy koivujen uneksuvaan vaaleuteen.\n\nMiksi on kyynel kuningattaren silmässä? Parsifal jää hiljaiseksi\nsuviyön edessä. Miksi oli suuri kyynel kuningattaren kummassakin\nsilmässä, kummassakin suurena ulos yöhön katsovassa silmässä? Parsifal\nvalkenee ja valkenee. Hän haihtuisi sen kuningattaren rinnaksi, kun se\nhuntuisena nousee, laskeuisi kuin illan utu sen huokaavan rinnan\nympärille, ja ottaisi sen huokaukset itseensä.\n\nParsifal polvistuu kuningattaren rinnalle. Hänen sydämessään sulaa:\nkuinka ottaisi hän huokaukset kuningattaren sydämeltä? Hiljaa\nottaa hän kuningattaren käden, ja nostaa sen hiljaa polvistuvana\nhuulilleen; hänen sydämensä herkkyy ja silmänsä katsovat värähtävinä\nkuningattareen, kun hän hiljaisesti vavahdellen suutelee kuningattaren\nvalkeata kättä suvisessa yössä. Kuningattaren silmä herää niistä\nvalkeista koivu-unista, hänen silmänsä sulaa Parsifaliin. Miks'ei hän\nhämmästy? Oliko hän Parsifalia uneksinut, sinne yöhön kyynelsilmäisenä\nkatsoessaan, koska hän sanattomana, silmänsä sieluna jää katsomaan\nParsifalia, joka hiljaa nostaa hänen kättänsä huulilleen ja suutelee\nsitä, silmänsä kuningattaren silmissä, toinen käsi sydämellään,\npolvistuvana.\n\nSilmä silmässä, kumartuu hento Konviramur, hiljaa hiljaa, heikosti\nrypistyy rinnan puhdas liina, Parsifal kuin värjyvä lehti nousee\nvastaan, yhtävät heidän huulensa ja kätensä. Äänetön pitkä suutelo,\nParsifal yhä keveästi polvillaan, kaulansa hiukan taivutettuna,\nkuningatar hiljaa kumartuneena, käsi hellittämättömästi toisensa\nkädessä. Hukkuvatko huulet huulelle ja silmä silmään? Levittäyvätkö\nhetket kuin valkea väristys rinnan ylitse? Parsifal ja Konviramur\nsuutelevat ja rintansa värjyy suutelontuntona. Kuinka lievittyvänä ja\nvalkoisena liihoittaa rinta, kuinka hentoisena herää käsi. Haihtuisi\nolemasta, kuolevana. Rinta nousee ja laajenee valkeana utuliinana, joka\nhäilyy suvisessa yössä kuin hopeaisten äänten haihtuva värjyntä\niltaihanain vetten ylitse.\n\nViimein ... viimein vasta heräävät Parsifal ja Konviramur suutelonsa\nkuolemasta. Heräävät suvisessa yössä suloisina, istuvat rinnan\nhäämöittävässä yössä kuin kaksi yhtenä tuoksuna ilmaan haihtuvaa\nkukkasta. Valuuko sydän toisen rintaan? Valuuko suloutena toiseksi?\nIstuvat Parsifal ja Konviramur vaalean yön ja hämärtävät onnellisena,\nistuvat valkenevana aamunakin rinnan suuressa salissa, käsi kädessä\nikkunassa heräävän aamun edessä.\n\n\nIV.\n\nNiinkuin hunajahuulet suullansa, niinkuin hunajahuulet sydämellänsä.\nLämpimästi suullansa ja sydämellänsä. Ruusut tulvivat Parsisifalissa.\nLiljat ja ruusut sydämellä.\n\nNytkö aamun valjetessa hän on elämään herännyt? Vai joko ennen oli\ntaivas niin syväsinisenä viserryksenä yllä, ja helistivätkö linnut\nennen niin kirkkaasti korkeiden puiden vihannassa heilunnassa?\nSuutelisiko hän kun kaikki herää niin raikasna ympärillänsä?\n\nTai mitä hän suutelisi? Kättänsäkö, hiljaa painavaa kättänsä\nrinnallansa? Ilmaa, hyväilevää ilmaa ympärillänsä? Vai lentäisikö hän\njokaisen aukenevan kukkasen rinnaksi ja haihtuisi puunlehvien\nväräyshämyyn?\n\nParsifalin silmät kostuvat. Kestääkö hän onnensa värinän? Hän on kipeä,\nhän on kipeä ihanuudesta. Haihtuisiko hän autuudestansa, kumpuavasta\nautuudestansa, joka suloisena haikeutena valuu hänen ylitsensä?\nHäviäisi olemattomana sinisyyksien helmaan ja häilyisi keveissä,\nkeventävissä ilmoissa?\n\n\nV.\n\nViihdytystähti, kuningatar Konviramur. Sieltä tulee se lempeäsilmä\nkuningatar. Parsifal värisee kukkaseksi lähestyvän kuningattaren\nedessä.\n\nLievittävä liljansilmä. Hiljaisen silityksen käsi. Harsoisa kuningatar,\njoka liihoittaa mielen valkoiseksi. Kun Parsifal saa hiljaisesti hiipiä\nhuulilleen sen viileän valkoisen käden, ei hänellä riitä silmää muuta\nkuin sen kuningattaren hentomieleksi saattaville silmille.\n\nAvaako se vaalevasti tuleva kuningatar sydämen tähdeksi? Harsoutuuko\noma rinta valkohulmuiseksi sen kuningattaren edessä? Ei ikinä\nhellittäisi huuliansa sen kuningattaren värjyvältä kädeltä. Ei ikinä\nheräisi liihoitusrintaisesta polvistuksestaan.\n\nParsifal polvistuu kuningattaren liljainen käsi huulillansa, silmänsä\nkuningattaren värähtyvän ihanissa silmissä. Hupeneeko Parsifal sen\nkuningattaren vaaleauntuvaisesti nousevaan huokaukseen?\n\nOnko ihmisen mieli liljan soittoa hopeaisessa illassa? Soiko\nkyynelmyrttinä sinikirkkoisen metsän siimeksessä? Ei helmeydy soiton\nvärähdyttämä sydän sen ihanampana, kuin ihminen sen syväsilmä\nkuningattaren edessä.\n\nParsifal on kukkanen, Parsifal värähtää kukkasena Konviramurin edessä.\nKuin värisevälehtinen, värisevätuoksuinen ruusu aukenee hän\nviihdytystähtensä edessä ja hukkuisi tuoksuna tähteensä.\n\n\nVI.\n\nOtanko minä äänen kukkasilta ja laulan, vai soinko sinisen taivaan\nkellosoittona, kun minä puhun Parsifalista ja Konviramurista rinnan?\n\nValkea on joutsenen korkea rinta, kun se suvisena iltana soutelee\npäilyvillä vesillä. Valkeampi on Parsifalin mieli, kun hän seisoo\nlumirinta Konviramurinsa rinnalla häilyvässä illassa.\n\nVärähtävä on luminen metsä, kun heleän kulkusen ääni raikasna\ntalviaamuna varisee sen riippuvain oksien välillä. Värähtävämpänä ottaa\nParsifal Konviramurinsa, valkean tähtensä sydämellensä.\n\nKirkas on pääskysen liverrys sinisen taivaan alla. Kirkkaammin visertää\nParsifalin sydämessä, kun hän katsoo Konviramurinsa päiväkirkkaaseen\nsilmään.\n\nHarras on korkean kukkasen valkea silmä peilisen lammen rannalla\nsinisen metsän salissa. Hartaampana hymisee Parsifalin sydän, kun hän\naukenee morsiamensa ja puolisonsa, Konviramurinsa edessä.\n\nParsifal ja Konviramur ovat kaksi ääntä yhteensulaneena sävelenä.\nParsifal ja Konviramur ovat kaksi yhteen katseeseen hukkunutta kukkasen\nsilmää. He ovat linnun viserrys ja ilman sinisyys yhtenä iäisenä\nsilmänräpäyksenä.\n\n\nVII.\n\nParsifalin täytyy pitää rinnastaan kiinni, kun hän vaeltaa\nKonviramurinsa rinnalla metsien huojuvassa varjossa, jossa helmiset\nkukkaset puhkeavat samettiselta ruohostolta.\n\nKostuvilla silmillä ja ihanuuteensa kuolevana seisoo hän Konviramurinsa\nrinnalla korkean taivaan alla ja näkee sen valkoisen pilven liidäntää\nsini-sinisen taivaan keskellä. Valkenevana unhoituksena haihtuu\nParsifal meren häilyvään heiluvaan peiliin, kun hän Konviramurinsa\nrinnalla, käsi hänen kädessään, rintansa liikkuvana seisoo\nkosteahäämyilevän meren rannalla, ja riutuu sairaansuloiseksi, niinkuin\nimisi hänen sydäntänsä.\n\nMetsän tummassa varjossa jäisi liikahtamattomaksi ja antaisi sen tumman\npehmeän varjon aina värjyvänä hivellä silmäänsä ja sieluansa.\nHeleäsilmäiset kukkaset tienviereltä soivat sieluun niin, että vielä\nkauan jälkeenkinpäin, kun ne ovat jääneet silmistä pois, tuntee\nitsessään heleää, hopeaisesti valuvaa äänen rihmaa.\n\nIhmisetkin ovat ihmeellinen lempeyden heijastus sydämelle, kun\nKonviramurin rinnalla aukenee ihanana tuntemaan heitä. Sillä ihmisten\nsilmät ovat aukenevaa liikutusta, ja kun näkee ihmisen silmään ja\nsieluun, niin valuvana hellyytenä heräisi hänen rinnaksensa.\nJälkeenkinpäin jää lämpimäksi rinnassaan, ja kun muistaa ihmisen\nsieluaukenevan silmän, valaisevat niinkuin korkeat, lempeävaloiset\nkynttilät sydäntä.\n\nNiin oli Parsifal Konviramurin rinnalla hiljaista liikutusta ja\nhiljaisen rakkauden silmää, ja joka hetki, kun hän tuntee Konviramurin\nlämpimän käden kädessään, herää hän lämpimämpänä.\n\n\nVIII.\n\nKonviramur, kukkanen sydämellänsä, sydämessänsä.\n\nParsifal istuu ja liikkuu sieluna. Miksi on maailma liikutusreunainen\nedessänsä? Palavat, kultaiset liikutusreunat maailman kuvilla.\n\nParsifal istuu ja ihmettelee. Onko Konviramur lempeä, lempeänä\nvalaiseva sädekehys hänen sydämensä ympärillä? Vai miksi sulaa maailman\nedessä liikutus-valuntana?\n\nKukkasten punan tuntee silmillänsä ja sielullansa. Metsän tumma varjo\nhukuttaa mielen. Ihmisten edessä herää ihastuspolttavana kyynelenä.\n\nKonviramur, kukkanen sydämellänsä, sydämessänsä.\n\nHelteekö rinta rakkauden aaltona ja valuu värjyvän maailman ylitse?\nSilmät herkkyvät kyynelinä ja sydän vapisee kauneutena.\n\nHaihtuisiko halaukseksi, ja särkyisi kauneudesta? Kukkasten-silmistä\nsairastuu ja meren häilyvän levittävän sinen edessä aukenee ja puhkee\nitsestänsä.\n\nKonviramurko, maailmako rinnan avaa? Konviramurin silmänä tuntee\nmaailman, Konviramurin rintana sairastaa maailman sulohivelyn.\n\nKonviramur, kukkanen sydämellänsä, sydämessänsä.\n\n\nIX.\n\nGraal, jonka malja tulvehtii tulvivarintaisen ihmisen edessä. Graal,\njossa syvälaineisin ihminen lainehtii maailman sydämenä. Parsifalin\nsydän kasvaa. Graaliin on hänen mielensä.\n\nKonviramurin, suloriutumuksensa edessä herää Parsifal muistamaan\nGraalia. Kun hän iltana istuu Konviramurinsa rinnalla ja herkkyneenä\nkatsoo hänen sieluunsulavia kasvojaan, silloin herää hänellä mielessä\nGraal kuin lievityksen kukkanen.\n\nKipeä on tulvehtivan sydämensä noususta herkyntähukuttavan Konviramurin\nedessä. Raukenisi maailman ylitse valuvana tunneusvana. Riutuisi\nkauneuskärsiväksi huokaukseksi. Graalissa, Graalissa kevittyisi täyteen\nkumpunut sydän ihanana tulvana maailman ylitse.\n\nSinne Graaliin, jossa ihminen aaltoo sydämensä suurta liikutusta.\nGraaliin, jossa sulanut ihminen väräjöi maailman sieluksi. Sinne on\nParsifalin mieli, kun hän tunnehimmentyvänä värjyy Konviramurinsa,\nsieluunsärkyvän puolisonsa edessä.\n\n\nX.\n\nParsifal on ottanut Konviramuria kädestä, punaviitta Parsifal ja\nliljarinta Konviramur vaeltavat, ihanimmat vaeltavat Graaliin.\n\nSydämissänsä valoa ja silmissänsä syttymyksen tähteä vaeltavat Parsifal\nja Konviramur, vaeltavat käsi kädessä. Niinkuin sinisen taivaan\nvalkeusylentymys, niin on Graal herännyt heidän sydämellensä ja\nvalutoivoisina vaeltavat he sinne.\n\nSiellä Graalin pyhässä kuorissa on rinta kumpuava ylitulvehtivana\nihanuuden maljana. Siellä ovat he aukeavat toin'toisensa edessä, kuin\nkaksi iäisyys-silmää, jotka yhtenä autuudentykähdyksenä värähtävät\ntoisiinsa. Sinne vaeltavat käsi kädessä, kevein askelin.\n\nIhana on maailma, ihana on ihminen itsekin, kun vaeltaa maailmaa ja\netsii Graalia, sydän vedettynä kuin tuuleen levitetty liina sinne.\nLuulisi linnuksi itsensä, luulisi häilyvänsä taivaan sinenä. Näkee\nmerta, maata; ihmiset näkee, sydämen liikuntaa ovat ne meret ja maat ja\nihmiset, jokainen yrtti tien varrella, jonka ohitse keveämielisenä\nastuu, virittää rinnan hartaudeksi.\n\nParsifal ja huountarinta Konviramur vaeltavat ihanatoivovina maailmaa,\nvaeltavat maailmaa ja etsivät Graalin temppeliä, kumpuillen onnen\nhetkiä.\n\n\nXl.\n\nOnko Graalin temppeli hiljaisempi vielä kuin ennen? Graalin korkea\nvalkea temppeli?\n\nKuorissa neitsyen edessä polvistuvat Parsifal ja Konviramur.\nPolvistuvat rinnatusten, käsi kädessä. Siellä takana hymisee temppeli,\npilarit huojuvat valkoiseen korkeuteen ja huntuisena levittäytyy\nvalkopukuisten neitsyitten virsi sielulle. Polvistuu, polvistuu. Ei\nliikahtaisi, ei huokaisikaan.\n\nLiihoittaako neitsyt ylhäältä ihmisen sieluun? Vai itsekö nousee\nvalkoliihoituksena ja hupentuu sen katsovan neitsyen armosilmään? On\nvaaleuden kumartumusta. Hiljaa, hiljaa on kaula taipuneena, rinta\nnousee hentona ja arkana valkean puvun alla, tuntee kätensä raukeina\nrinnalla ristissä. Polvistuu hiljaa, on kuin liljaa, korkeakaulaista\nhiipiväoloista liljaa, joka aukenee väristyksenä. Sinne armosulattavan\nneitsyen avattuun syliin keventyisi.\n\nPolvistuu rinnan. Onko se toinen rinnalla siinä kuin värähtävä ruusun\nlehti? Sydän lentää lämpimäksi, nousisi kuin ihana punerrus, kun herää\nmuistamaan sen toisen rinnallansa. Rinnassa niin hivelevä aalto.\nHaihtuisi olemasta se toinen rinnallansa, sydän ihanana. Kuin kaksi\nkukkasta lammin rannalla, joiden valkoiset ummut ujoina aukenevat\ntoisensa edessä ja autuaina kumartuvat, valkoinen lehti valkoiselle\nvärjyvälle lehdelle. Sydän liikkuu kultana, sulaneena ihanana kultana.\nOnko muuta oloa, kuin värjyä, tuntien sitä toista rinnallansa?\n\nRinnan polvistuvat Parsifal ja Konviramur Graalin kuorissa, kädet\nristissä liikkuvilla sydämillään, silmät neitsyessä yllä. Neitsyen\nedessä leimuu Graalin kultainen malja, eivät Parsifal ja Konviramur\nhuomaa sitä pyhää maljaa, vaan katsovat neitsyttä yllänsä ja häilyvät\nvalkeana nousuna. Mutta malja loistaa selkeänä heidän edessään, se\npaaltaa hohtavammaksi joka hetki ja punainen viini tulvii sen\nkultaisten reunojen ylitse. Siitä säteilevästä maljasta herää ihana\nvalaistuskin, se leviää neitsyelle yllä, häilyy kuoriin ympärillä ja\nlankee lämmintähtisenä polvistuvain Parsifalin ja Konviramurin\nsydämille. Polvistuvat Parsifal ja Konviramur, liihoittavat neitsyeen\nylhäällä autuaasti keventyvinä, mutta sydämissään virkoo ihana valo.\n\nIhana tulviva valo. Sydän kasvaa. Ratkeavatko maailman kaikki kukkaset\nyhtenä hetkenä auki omassa rinnassa? Parsifal ajattelee Konviramuria,\nKonviramur Parsifalia, molempain rinnat kumpuavat punaisena\npurppuraisena virtana. Sulaako sydän ihananpolttavana onnena? Ei tiedä,\nhykertyisikö toin'toiseensa, vai levittyisikö maailman ylitse punaisena\npunaverhoovana rikkautena. Onko sydämessään niin ihana ja rikas?\n\nYhtenä hetkenä ovat Parsifal ja Konviramur värähtäneet sen tulisen\navaavan maljan edessä, josta valuu kuin kultaa sydämeen, ovat\nvärähtäneet ja käsi kädessä jääneet katsomaan siihen sydämeen\nsädehtivään maljaan, neitsyt on hälvennyt ylle kuin valkoinen\nliihoitus. Se pyhähohtoinen malja, loistaako se sydämeksi itsensä\nihmiseen? Kuin suuri nouseva tähti sydämessä. Palaa keskellä ihmistä,\nkeskellä rintaa, hälventyy itseltään loistona sen ympärille.\n\nParsifal ja Konviramur tuntevat sydämensä kuin auringon. Suurena valona\nhukkuisi maailman ylitse. Tai nousisi kuin siivitetty ilo ja liehuisi\nilmoja. Maailma aukenee sydämen edessä, rakasihana maailma, valuvana\nhellyytenä tulvisi sen lämmin värjyvän näkynsä ylitse. Parsifalin ja\nKonviramurin kädet puristuvat yhteen. Rintansa kasvavat. Onko ihminen\nenää? Onko liikutusta vaan? Onko yhtä ihanaa liikutettua sydäntä, joka\naukenee maailmana ja värisee maailmana?\n\nParsifal ja Konviramur Graalin pyhän maljan edessä. Iäisyysihanaa on\npolvistua Graalin pyhän maljan edessä, sydän maailmaksi kasvavana,\nitsestään kuolevana. Eikö kuolekkin joka värähdyksestä, jonka\nsydämessään tuntee? Mahtuuko maailmassa olemankaan muuta värähdystä,\nkuin iäisessä hetkessä sydämen lävitse värjyvä liikutus?\n\n\n\n\nEPILOOGI\n\n\nGraalin temppeli valkeiden vesien edessä. Graalin temppeli hiljaa\nhuminoivissa metsissä. Vedet kuvastelevat totisenheleinä temppelin\nedessä ja puistot hiljenevät laulun huntuna ympärillä.\n\nHeleätä on Graalin temppelissä. Korkeuksiin nousevat pilarit ympärillä\nsiellä, niiden välillä leijaa virsien humu kuin aukenevasta taivaasta.\nAlhaalla kirkon sinisessä hämärässä polvistuvat valkopukuiset neitsyet\nhartaina, syvästihohtavat silmät nostettuina korkeuteen.\n\nMiksi värisee suuri lievittävä ilo sydämelle, kun seisoo siellä\nhumajavassa kirkossa? Kun siinä katselee sitä ylhäisyyksiin nousevaa\nkirkkoa ja tuntee sielullaan neitsyitten huntuisen polvistuksen\nympärillään, silloin valuu sydämelle lempeä ja herkkyvä lauhtumus.\nTuntuu kuin sulaisi pimeys sydämen ympäriltä ja kuin heräisi uudeksi\nihmiseksi, jonka koko olo on valkoisen liikutuksen värjyntää.\n\nLempeyttävää ja vapahtavaa on Graalin temppelissä. Siellä Graalin pyhän\nmaljan edessä polvistuvat nimittäin Parsifal, puhdas kuningas ja\nKonviramur, huntumieli kuningatar, ja heidän rukoillessaan vuotaa pyhä\nylhäinen hartaus Graalin marmoritemppelin ylitse, vuotaa\nkauneushymistys koko maailman sieluun.\n\nParsifal ja Konviramur Graalin pyhän maljan edessä Graalin pyhässä\ntemppelissä ovat nimittäin maailman kauneusvärisevä sielu, jonka olo\nhymisee leppeyttävänä ihanuusrauhana maailman lävitse. Elämän pyhimpänä\nja ihanimpana väristyksenä polvistuvat Parsifal ja Konviramur\nkuorissaan, ja ylennettyjen liikutusten heijasteluna herää oleminen\nheidän rukouksensa edessä.\n\nIhanasti valaistuu ihmisen sydän siellä Graalin temppelissä seistessä\nja sitä ylentyvää rukousta tuntiessa. Anfortaskin, valjentunut\nkuningas, polvistuu kirkossa valkohuntuisten neitsyitten keskellä,\nsilmänsä lepäävät sulaneina ja kiitollisina Parsifalissa ja\nKonviramurissa korkeassa kuorissa. Anfortaskin, onneton kuningas on\nnimittäin sulanut sydämensä pimeästä tuskasta Parsifalin ja\nKonviramurin keventävän rukouksen edessä, ja nyt kun hän horjuvana ja\nvalkohiuksisena polvistuu Graalin temppelissä, värisee hän onnellisena,\nsilmänsä vaaleasti lempeinä.\n\nKun Parsifal ja Konviramur harrasliittyvin käsin ja silmänsä\nsyväloistavina Graalin maljassa polvistuvat kuorissaan, soi nimittäin\nmaailmaan ja jokaiseen sieluun rauha. Heidän olonsa suuri onni hymistää\nelämän ylhäisihanaksi kuin taivaan korkea seesteinen sini. Heidän\nrukouksensa hiljentää jokaisen sydämen niin päilyvään lepoon, kuin\nvesien vaalein heijastus suviyönä. Heidän puhtaat sydämensä loistavat\nheleyttä maailmaan, niinkuin aurinko siniseen avaruuteen.\n\nHeleä on Graalin temppeli puistoissaan vettensä edessä, ja virret ovat\nonnen väristystä sen kajailevassa pilaristossa. Graalin marmorisessa\ntemppelissä herää ihminen keveänä ja kirkastuvana, keveänä ja\nkirkastuvana tuntee hän Parsifalin ja Konviramurin ihanan rukouksen\nrinnassaan. Siellä Graalin kauniissa temppelissä, polvistuvain\nParsifalin ja Konviramurin edessä hiipii sulatuksen käsi jokaisen\nihmisen sydämelle ja hän heijastaa lempeänä ja hyvänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParsifal ja Konviramur, jotka sularintaisina polvistutte pyhässä\nkuorissanne Graalin siimeksisessä temppelissä! -- minä kirjoittajakin\npolvistun, kun minä kirjoitan teistä: valaiskaa minunkin rintani ja\njokainen ihminen ilonne liikutuksella!\n\n\n\n"]