[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9SZUKBYUXYvwEH1E4t6rwD_9GKr4PWQgecmg42uRGxU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},464,"Kaksi tolppaa; Pohjalais-Maija","Heman, Gustaf Adolf (nimim. Kah)",1855,1917,"464-heman-gustaf-adolf-kaksi-tolppaa-pohjalais-maija","464__Heman_Gustaf_Adolf__Kaksi_tolppaa;_Pohjalais-Maija","Muistelmia Hämeestä I-II","romaani",[],[],"fi",1883,null,14394,89325,false,34789,[23],"Fiction",[25],"Novels","\"Kaksi tolppaa; Pohjalais-Maija\" by Gustaf Adolf Heman is a fictional work written in the late 19th century. The narrative explores life in Häme, Finland, particularly focusing on the characters living in rural areas, their interactions, and the challenges they face. The story seems to revolve around the life of various villagers, including the protagonist Laasmanni, and the communal experiences that shape their identities.  At the start of the book, readers are introduced to the serene and picturesque landscape of Häme, highlighting the rich life along its lakes and the activities surrounding farming and milling. The text intricately describes the setting, capturing the essence of rural life, including bustling sounds of joy and labor, the local traditions, and even comedic incidents involving the characters Laasmanni, Teemu, and Maija. The opening establishes a strong sense of place and community, hinting at the unfolding stories of these characters, which likely intertwine through themes of struggle, humor, and human connection as the narrative progresses. (This is an automatically generated summary.)",[],280,"Kaksi hämäläisaiheista kertomusta sisältävä teos kuvaa 1800-luvun lopun maalaiselämää ja kyläyhteisöä Hämeen ja Satakunnan rajaseudulla. Kertomuksissa seurataan paikallisia ihmiskohtaloita ja kuvataan elävästi aikakauden maaseutuympäristöä sekä sen asukkaita.","G. A. Hemanin 'Kaksi tolppaa'; 'Pohjalais-Maija' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 464. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KAKSI TOLPPAA; POHJALAIS-MAIJA\n\nMuistelmia Hämeestä I-II\n\n\nKirj.\n\nKah [Gustaf Adolf Heman]\n\n\nHämeenlinnassa,\nHämeen Sanomien Osake-Yhtiön kirjapainossa,\n1883.\n\n\n\n\n\n\nKAKSI TOLPPAA.\n\nMuistelmia Hämeestä I.\n\n\n\n\nI.\n\n\nOletko, lukijani, käynyt V:n pitäjäässä, tuolla Hameen ja Satakunnan\nrajoilla, missä lounaisen vesistön keskikehto läikyttelee laineitansa?\nJos tiesi sinne on sattunut, niin olet varmaan havainnut useoissa\npaikoin pitkänlaisia niemekkeitä luikertelevain laksien välillä.\nKessi-paikoilla pitäjästä on niitä oikein kosolta; näyttääpä vesistö\nolevan yhtenä ainoana, pitkänä, monimutkaisena lahtena. Jos on\nkesäinen aika, niin näet niemekkeillä rehottavia vainioita suorine\nsarka-ojineen, ja vainiolakeuden keskellä hohtaa tavallisesti sievä\ntalo, joskus punaiseksi maalattu ja valkeoilla akkunanlaudoilla\nvarustettu. Kun suvisydännä tuuletarten vaiettua lahden läike on\nmuuttunut juhlalliseksi tyyneydeksi, niin kauniisti kuvastuu helevän\nvehreä vainio lahden pintaan; katsellessamme pitkin yhä lavenevaa\nvesilakeata näyttää, kuin olisi Ahtola vehreässä juhlapuvussa. Ja mikä\nelämä ja iloinen hälinä on silloin niemekkeillä talojen lähistössä!\nParin virstankin päästä, toiselta puolen järveä kuulee selviä ääniä,\nnaurua, joka todistaa iloakin olevan ihmissydämmissä, laulua, joka\nhelakkaana kaikuu illan tyynessä. Ja siihen lisäksi tulee karjan\nkellojen kilinä, kumea kaiku, joka ilmoittaa jonkun hongan elävän\nviimeisiä hetkiänsä, koirajen haukunta ja senkin seitsemän kolinaa ja\nkalinaa. Elämää on kaikkialla. Kummeksivan totiselta näyttää tuo talon\nvieressä vähälännällä kummulla kohouva rakennus katselevan sitä elämää,\njoka häntä ympäröi. Se rakennus on tuulimylly, tuollainen\n\"harakkamylly\", jonka koko \"konsvärkki\" ainoastaan yhden miehen\nvoimalla kääntyy sinne, mistä tuuli kulloinkin sen lautaporttisiin\nsiipiin paraiten \"kosee\". Kulje niemen rannikkoa edemmä, kierrä\nveneelläsi lahden tyyntä pintaa aina kauemmaksi, niin tapaat tuollaisia\njauhinkoneita yhä edelleen. Ne ovat Laasmannin eli, niinkuin häntä\nkansan keskuudessa nimitettiin, Laasmannin Hermannin muistopatsaita.\nTosin on kiittämätön jälkimaailma jättänyt hänen hautaristittä. Tuolla\nkirkkomaalla suuren, puusta rakennetun ristikirkon juuressa, jossa niin\npaljon älyä ja tuhmuutta on mullan unhotukseen mylleröitty, ei ole\npienintäkään merkkiä muistuttamassa kirkkomiehelle Laasmannin nimeä.\nMutta sittenkään ei hän ole jäänyt muistotta. Kun vinha vihuri\npyörittää harakkamyllyn lautasiipiä vihaisella vauhdilla, kun\nmyllymies tarkastelee jauhamista ja myllynryskeen säestämänä vetää\nyksitoikkoisella nuotilla iltavirttänsä, niin silloin myllymies tuntee,\nettei hän syysyön yksinäisyydessäkään ole yksin. Onhan tuo \"konstvärkki\"\nelävän olennon tapainen, se liikkuu ja tekee työtänsä aivan kuin henki\nsen konehistoa elähyttäisi. Tässä ei ole tuota vesi- ja höyrykoneiden\nyksitoikkoista konemaisuutta, joka viimeiseltä tuntuu yhtä väsyttävältä\nkuin tuo monen viisaan opettama maailman elämän ijankaikkinen\nkiertokulku; vaan tuulimylly on vaihtelevainen, oikullinen. Se milloin\nharvassa tahdissa laulelee levollisesti: jaahin, jaahin, liikkuen\nvakavasti ja arvokkaasti kuin mikä flegmaatiko (hidasluontoinen\nihminen) tahansa; milloin taas se kiihtyy kiivaasen kiireesen, rätittää\nja sätittää kuin suututettu akka, milloin ryskää ja jyskää kuin uljas\nkolerikko (kiivasluontoinen ihminen), vaipuakseen hetken päästä\nmietomieliseen alakuloisuuteen kuin impi, joka on jäänyt vanhaksi\npiiaksi.\n\nMylly on myllymiehen toveri, niinkuin aalloilla keijuileva haaksi on\nmerimiehen toveri; siinä näyttää olevan jonkunlaista henkeä,\njonkunlaista salaperäistä itsetietoisuuden tapaista. Tuossa istuu\njauhattaja kahnalla, laulaa laulamistaan, ja mylly säestää; jyvät\njuoksevat napaan milloin hiljaa ja hitaasti milloin taas ripeämmästi.\nKatsotaanpas jauhoja: ne menevät kädellä likistäissä kokkaroihin. Ei\nsiis hätää! Pyöri mylly, hengi tuuli; pitkä on yö; ajatus kulkee,\nkiirii kauas aikoihin menneisin. Usea kymmenen vuotta on siitä, kuin\nLaasmanni oli täällä myllymestarina. Nuot kivet, tuon väkiraudan,\nträllin, hammasrattaan, kaikki asetti hän taitavalla kädellä\npaikoilleen; ja kun siivet oli ylös saatu, niin Hermanni oli mennyt\nsiipeen, ja pohjoisen puhaltaessa meni hän mokomassa karusellissä 12\nkertaa ympäri huimalla vauhdilla; ja olisi mennyt kukatiesi vielä\ntoisenkin tusinan, ellei eräs työmies olisi käynyt häntään kiinni ja\nkääntänyt myllyä tuulesta. \"Viina kortteli on minun, veto on voitettu\",\noli Laasmanni huutanut siivestä ales kiivetessänsä. Tuollaista tulee\nusein jauhattajan mieleen, hän kun himmeän lyhtynsä valossa istuu\nkahnalla ja valvoo. \"Kun siis kaikki ympäri käy\" -- sanoo ruotsalainen\nsananlasku; ja ympäri käymisen mahdollisuus on tässä sangen suuri --\nkun siis kaikki käy ympäri, niin selvää on, että tässä ympäri käyvässä\nkonehistossa pyörii -- Laasmannin henki. Älköön lukija kuitenkaan tässä\nvainutko jotain uusinta sielun vaellus-oppia, sillä sellaista ei\nkahnalla istuva \"myllymatti\" käsitä; mutta sen hän käsittää, että\nmiehen taito, tieto ja etevyys ilmaantuu hänen teoissansa; ja jos\ntaiteesta puhuessa sanotaan hengen olevan kylmässä, liikkumattomassa\nmarmorissa tahi kankaalla, jolle on pantu maalinkia, niin tottahan\nmyllymattikin saa ajatella Hermannin ilmaantuvan myllyn kolisevassa\nkonehistossa, jos ei uutena painoksena, niin ainakin kuvana, satuna,\nmuistona menneistä ajoista. Laasmanni ei ole siis jäänyt muistotta: ja\nsehän olikin todistettava.\n\nMyllymatin suosiollisella avulla aiomme vähän tarkemmin esitellä, mitä\nLaasmannin satu sisältää. Eihän siinä suuria ole maailmalle\njulistettavana, sillä hän oli, niinkuin sinä ja minäkin, vesitippa\nvain, mutta vesitippa, joka pudotessaan heijasti ruusun kirkasta\ntaivaan iltavaloa ja sitten vasta katosi tietämättömiin, meren helmaan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nSiitä on jo kulunut monta vuotta, kun Laasmanni oli paikkakunnalla\nmyllyjä rakentamassa. Tuolta oli hän tullut ulkopitäjäästä ensiksikin\nRautalan rusthollin myllyä tekemään. Silloin oli hupainen aika. Ei\nollut puutetta ruoasta eikä juomasta. Myllymatti muistaa ne ajat yhtä\nhyvin kuin eileisen päivän. Kyntöpoika hän silloin vielä oli, ei\nryypännyt viinaa eikä pitänyt suussansa tupakkia, mutta sen hän\nhuomasi, että paremmat olivat ajat silloin. Ei tarvinnut mennä jokaista\nviinan tilkkaa silloin kaupungista noutamaan; ei tarvinnut \"puulaakia\"\nperustella prännien edustalla, joista ei annettu vähempää kuin viisi\nkannua kerrassaan -- ikäänkuin ihmisen, saadakseen pisara vieraan\nvaraa, olisi velvollisuus ostaa koko vuoden tarpeet yhdellä haavaa,\ntahi onnellisimmassa tapauksessa odotella tuntikaudet osakkaita\npuulaakiinsa! \"Ei, heikkoja ovat herrojen meiningit\", ajattelee Matti.\nSilloin antoi isäntä korttelin tahi puolen rengilleen, kun hän vaan\npyysi, sillä viinaa, hopeankirkasta väkivettä keitettiin kotona. Totta\noli, että isäntä lokakuun lopussa otti kamarinsa akkunan vuorilaudan\nvälistä esiin \"aarnakkansa\" ja katseli sitä vähän aikaa sangen\nmiettiväisenä. Siellä oli tavallisesti noin 30 t. 40 neulan kärjellä\nraapustettua viivaa ja koko joukko pieniä läpiä. Ja kun oli isäntä\nnämät yksinkertaiset \"nuolenpääkirjoituksensa\" lukenut, niin silloin\nrenki parka sai tietää, että vuosipalkasta oli suuri osa mennyt kulkun\nkautta. Se ei ollut oikein hupaista. Mutta niin se oli. Ja ryypystä\npääsi puhtaasti Laasmannikin, noin vaan purematta, katkaisematta -- hän\nkertoi viinahampaansa tapaturmassa taittuneen. Riemullinen oli meno\nRautalassa erittäin iltasilla, kun mestari miehineen oli jättänyt\nmyllyn mäelle parempia aikoja odottamaan. Aika suka vaan oli se mies!\nRautalan pirtissä, jossa hänen tyyssijansa oli, ei kukaan saanut rauhaa\nhänen juoniltansa. Tavallisimpia kepposia oli se, että hän, kun joku\njuuri oli istua, sieppasi tuolin pois. Siitä mätkähti istuja\n\"tasapohjin tantereesen\"; ja yleinen nauru helskyi huoneessa, jotta\nnuoha orsista rapisi.\n\nKerrankin muutamana aamuna oli Maija piika, jo muutaman tunnin\nvalvottuaan, heittäytynyt uudestaan vuoteelle, noin vain kuten sanotaan\npäivän tuliaisille. Mutta kuinkas kävikään hänen noustessaan? Hän\nnousee ja hieroo silmiään: mutta astuessaan lattialle seuraa häntä\nkiinteästi raiti, raidissa on kiinni peitto, peitossa raanu, raanussa\nTeenu-rengin liivit ja liivissä on sukkarihmalla sidottuna talon\npulskea kissa. Ja kun Maija \"kimpsuen, kiukutellen\", päästäen aika\nrämäkän, hyppelee lattialla, niin tuli tuo pitkä \"hinkhamppi\" koko\npirttikunnan nähtäväksi. Laasmanni sen oli tehnyt, neuloen Maijan kiini\ntuollaiseen seuraan.\n\nTapahtuipa kerran Teemullekin seikka, jolla oli vähää suuremmat\nseuraukset kuin Maijan hinkhampilla. Eräänä talvi-aamuna, kun suurus\noli syöty ja metsään-lähdön aika oli tullut, pukeuvat miehet nahkoihin\nja \"pussi-mekkoihin\". Tämä viimeksi mainittu vaate oli tuommoinen\nrohtiminen, napiton, paidan tapainen, jossa oli ympyriäinen pään läpi,\nvaan joka muutoin oli aivan umpinainen. Kun sitten päivän sarastaessa\ntalon 5 hevosinen ja 4 miehinen työvoima meni \"takamaahan\" halkoja\nnoutamaan, niin Teemu, pitäen kiinni voudin asemasta muka edellä\nkävijänä, ajoi aivan ensimmäisenä. Hän seisoi re'essänsä ja laski\nlaulun soimaan raikkaasen pakkas-ilmaan. Tyytyväisenä lauleli hän; hepo\nastui verkalleen kovaksi sotkettua tietä Alvolahden jäätyneellä\npinnalla, reen jalas sujui sutevasti liukasta raitiota, silloin tällöin\nvähän nirskuen. Koko raikkaan rintansa ääni-voimalla lauloi Teemu:\n\n    \"Pihlaja kasvaa punasia marjoja,\n    Tuomi se kukoistelee. --\n    Eikä se oikia priiari ol',\n    Joka kahta rakastelee.\n\n    Ilmat ne taitaa muuttua,\n    Koska taivas se ruskottelee;\n    Enkä minä plikka sinua nai,\n    Ja vaikka ma uskottelen.\n\n    Talo kuin linna ja poika kuin herra\n    Ja hevoinen kuin mäki;\n    Herraksi kultan' luulikin,\n    Kun hän ensi kerran näki\".\n\nNäin lauloi Teemu; reki vieri, tie lyheni, jotta pian jo oltiin päästy\nlahden poikki, ja eläen itse runon maailmassa arvelee tuo \"herraksi\nluultu\", litteänenäinen renki-vouti, tuo pussimekkoon puettu, reessään\nseisova, tanakka mies, että Herramme hänestä lienee aikonutkin jotakin\nparempaa kuin tavallista työmiestä. Sellaisilla laululahjoilla olisi\nhänestä saattanut tulla lukkari taikka ehkäpä pappikin. Teemu vaipuu\ntodellisuudesta ihanteellisiin unelmiin. Hän tahtoo \"preistata\", kuinka\nmessu käy. Kunnioitus kaikkea pyhää kohtaan tekee kuitenkin sen, että\nhän ryhtyy vain tuohon n.s. Prunkkaalan papin messuun. Juhlallisesti\n\"oikealla nuotilla\" ja puhtaalla tenooriäänellään vetää hän:\n\n\"Pyytäisin minä, hyvä seurakunta, teiltä housun paikkaa; miltä\nkyynärän, miltä kaksi, miltä korttelin kolmatta kyynärätä\".\n\nSiihen vastaa pikku Matti perässä tulevasta re'estä sortumattomalla,\nkimeällä äänellään:\n\n\"Hei, verkasen poika, johan siitä tulee koko roimahousuuu-u-ut\".\n\nMutta nytpä tavaton nauru kuuluu jokaisesta re'estä. Vanha muonamies\nJussikin kotkottaa nauraa paksulla paasiäänellään, niin että\nhopeahuurre puiden oksilta melkein varisee. Teemu itse taas hymyilee\ntyytyväisesti, arvellen messun niin suuresti seurakuntaa huvittaneen.\nMutta toisille ajatuksille tulee hän, kun Aatu, rohkein joukosta,\ntakimmaisesta re'estä huutaa: no, sun pahuus, täysi pappi mar sinä\noletkin, kosk'on messukasukkakin hartioillasi! Eikä suinkaan messu\noikein ilman käykään, häh?\n\nTeemu kurkisti ja kurkisti, kääntyi ja katsoi, mutt'ei sen selvempää\nasiasta saanut. Vasta metsässä, kun mekko ja nahat ketteryyden\nsaavuttamiseksi oli poisotettava, huomasi hän, että hänen valkean\npussimekkonsa selkämystään on vedetty tervalla aika ristinvenkale, joka\nmelkein ulottui kauluksesta liepeesen asti. Voi hyväinen aika! Olla\nkoko matkan toisten pilkattavana! Pari järeää kirousta pääsi Teemun\nhuulilta; nauru ja laulu oli kadonnut, sillä ne eivät kärsi aivan\ntörkeää leikkiäkään.\n\nKun halkokuormat oli rekeen saatu, palaa Rautalan työvoima kotia,\naamuhämärä oli kotoa lähdettäissä, iltahämärä sinne palatessa; mutta\neihän joulunaikaisessa päivässä olekaan kuin kaksi hämärää.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nÄkäisenä ajoi Teemu pihaan. Hevoisen talliin vietyään ja sille silppua\ntehtyään, hän astui pirttiin, paiskasi \"kännelmöityt rasansa\" (tumput,\njoihin kämmenen puolelle on neulottu nahkaa tahi vahvaa kangasta)\nmuurin otsalle, heitti vihatun virkapukunsa, tuon \"ristityn\" mekon\nmuuripenkille, hiipi sitten \"ahen taka\" (s.o. sille osalle permantoa,\njoka on uunin ja sivuseinän välillä), muutti siellä kuivat, lämpimät\ntallukat jalkaansa ja meni vihdoin toisten kanssa päivälliselle.\nLaasmanni oli jo ennen atrioinnut isännän kanssa ja ojentelihe nyt\nperäsängyssä, polteskellen kotikasvuisia piipussansa. Siitä ei tahtonut\ntulla puhetta väen kesken juuri minkään päiväistä. Laasmanni löyhytti\nsavun suustansa, sylkäsi sängyn pään kohdalle sellaisella läjäyksellä,\nettä eräs talon viidestä kanasta, joka juuri odotti Maijalta osaansa,\nsäikähtyi ja riekahtaen juoksi sängyn alle. Tämän tärkeän, valmistavan\ntoimen tehtyään Laasmanni lausui:\n\nMitä kuuluu miehet?\n\n-- Kunniaa kuin puuroa, tokasi Aatu, vieden höyryävän lusikallisen\nviimeksimainittua ainetta suuhunsa -- hän kenties tahtoi havaita \"ex\nanalogia\", yhtäläisyydestä, minkälaista tuo \"kuuluva kunnia\" oikeastaan\noli.\n\nTaas oli vähän aikaa äänettömyyttä, jonka kuluessa lusikat tekivät\ntotista työtänsä; suolatut särjet ja ahvenet saivat kyytinsä\nvälipaloiksi kahdeksan hammasparin välissä, joita saattoi mitä kaunotar\ntahansa kadehtia, sillä ei viinihappo eikä karamellit olleet niiden\nnorsunluista kiiltoa pilanneet.\n\nMutta äänettömyys näytti tuskastuttavan Laasmannia. Hän kysäsi:\n\nOnko Teemu kipeä, kun on ääneti kuin ahven kivellä?\n\n-- Kipeä tahi makea, vähän se sinuun koskee, oli vastaus.\n\n-- Lupa kysyä, vaikk'ei vara ostaa; ja siksi toiseksi: olenko minä sinä\nsinun edessäsi?\n\n-- Sinä Jumalakin on.\n\n-- Minä olenkin arkkipispa, lausui Laasmanni puoleksi leppeällä,\npuoleksi ivallisella äänen soinnulla.\n\n-- Taikka maarian mun korttipispa. Et osaa edes laulaa, sitä vähemmän\narkkia kokoon panna. Olet niin viisas kuin oletkin, te'es vaan\nsemmoinenkin laulu kuin -- -- kuinka se alkaakaan, Maija, sen Emman\nlaulu.\n\n-- Sen ihanaisen Emman saan nyt nähdä suloisimman...\n\n-- Niin, jatkoi Teemu, saatuansa pyydetyn avun, te'es edes semmoinen\nlaulu.\n\n-- No, mitä niistä, rauhoitti Laasmanni, mutta tiedätkö, mikä\narkkipispa on?\n\n-- Se on se pispa, joka arkkia tekee, tiemmäkin; eihän virsikirja- eikä\nkatkismus-pispat semmoisiin joudu. Mutta kukas tietää, mikä se\nkorttipelipispa on? se on se, joka -- -- niin se on yksi kulkevainen\nmatkamies ijäistä kotoa kohden: Juhan Herman Laasman.\n\n-- Voi, mies parka, olisit Turussa ollut, niin tietäisit: arkkipispa\npanee kasukat kaikkien pappien hartioille -- -- ja -- -- ja Mikkolan\nJanne, joka käy Tampereella papinkoulua, on puhunut joskus\nristiretkistä; tiedätkö, mitä ne ovat?\n\n-- Onko ristiretki sama kuin halkoretki? kysäsi pikku Matti ilkkuen.\n\nTeemu ei viimeistä kysymystä kelpoon kuullutkaan, Laasmannille hän\nvaan tiuskasi äreästi: älä tuiki mies, olenko minä sinun pilkkasi, hää?\n\n-- Et, et, vastasi Laasmanni, älä leikistä suutu. Ja jo loppui atria,\nja loppuipa miesten sanasotakin, kun pirttiin astui isäntä. Hän oli\nvanhanpuoleinen mies, jonka päähän oli eksynyt joku ennen aikainen\nharmaa karva. Puettuna viheriäiseen ihotröijyyn ja kapulaisiin\nhousuihin, näytti hän kunnioitettavalta, arvonsa tuntevalta\nisäntämieheltä. Hänelle sanoi Laasmanni:\n\nAntakaas, isäntä, taaskin korttelin verta! Vakavasti astui isäntä\nkamariin ja pian oli hän tuonut pyreilevän korttelin pöydän kulmalle;\nja pian oli sen sisällys neljän miehen väljäin kulkkuin kautta osannut\ntiensä vihoviimeisiin tislauskoneisin. Sovinto ja suosio oli miesten\nkeskuudessa täydellinen. Mutta siitä päivästä oli Teemun liikana nimenä\nhalkopappi, jonka toisintona kuitenkin usein oli Prunkkaalan pappi.\nJospa siis Teemu olisikin unhottanut uuden mekkonsa, niin hänen uusi\nnimensä oli unohtumaton.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSamana talvena ajoi eräänä iltana, kun myllyntyö jo oli melkein\npäätetty, Rautalan pihaan muuan laiha, kelmeä mies kimolla hevosella.\nAjaja ja ajettava näyttivät kilpailevan siitä, kumpi heistä laihempi\nolisi -- tuskin kadehdittava etu tosiaan. Hän sai ruokaa kuin\nkulkevainen ainakin -- silloin ei asetukset kulkureista suinkaan olleet\nniin ankarat kuin nyt! Hän oli puhelias, milt'ei leikillinen mies.\nSurullisella hymyllä osoitti hän housujensa vahvuutta, jonka ne\nalinomaisella paikkauksella olivat saavuttaneet; niissä oli, sanoi\nmies, \"paikka paikan päällä\". Hänestä ja Laasmannista tuli pian hyvät\nystävät. Saatiinpa selvälle, että mies haki tölliä itselleen, eli\nniinkuin hän kotipaikkansa murteella lausui: \"hän haki tolppaa\".\nLaasmanni, rikkiviisas, sanoi tietävänsä kaksikin tolppaa, ja oikein\nhyvää. Ja luottaen Laasmannin lupaukseen ihastui miesparka ikihyväksi,\nja ryyppy ryypyn perään naukattiin tuon kunnon tolpan toimittajan\nkanssa.\n\nTiedätkö, lukijani, mitä varten torppari iloitsee kuullessaan saavansa\n_hyvän_ torpan? Siksi, että hän kokemuksesta tietää, millainen _huono_\non.\n\nTuolla se oli n.s. Nälkäniemen kulmalla, P:n pitäjäässä, Pujoniemen\ntorppa, jonka asujana oli äsken mainittu, Rautalaan saapunut, kelmeä\nmies. Siellä hän oli oleskellut jo puolikymmentä vuotta, jopa viime\nMaariasta ruveten päällekin. Vaimo hänellä oli ja viisi lasta. Lieneekö\nhän viime mainittuja pitänyt \"Herran lahjoina\", emme tiedä; Leena-muija\nniitä, pahinta uskoen, piti synnin rangaistuksena. Jos joskus olet\nmatkustama Poriin menevää tietä, niin katsahda oikealle, kun hevosesi\nhiljalleen astuu pieneltä sillalta vähäistä mäkeä, ahdetta ylös.\nNäet pienen torpan. Ei se juuri kaksiselta näytä, peräseinässä on\nlauta-ikkuna, joka suuruudessa kilpailee oven päällä olevan räppänän\nkanssa; sivuseinässä näet oikean lasi-akkunan, joka on melkein\nneliökyynärän suuruinen, eli paikkakunnan murteella sanoen kyynärä\nkunnakkin. Leipää tuollakin syödään, ajattelet ehkä. Niin vainen! käy\nsiellä majassa murheen peikot ja joskus ilon enkelitkin. Siinä majassa\non leipään sekoitettu kerta-, vehka- tahi pettujauhoja, joilla taikina\naina \"vastattiin\". Tuli tosin eräänä syksynä aivan kuin ihmeen kautta\nrukiita koko 5 tynnyriä, kun vuosi oli hyvä, saatiin 4, koko hyvänä\nvuonna 3, useimmiten 2, ja viime vuonna puurokset päälle siemenen. Ja\nviljeltävänä oli pelto, lähteensilmäinen, halla-arka, ja \"taksvärkki\"\noli taloon tehtävä. 2 päivää viikossa omalla ruoalla, hevosen kanssa,\n12 apupäivää, 2 matkareisua, kehrättävä taloon leiviskä rohtimia ja 5\nnaulaa pellavia, -- niin sanoo kontrahdissa, jonka seurakunnan kanttori\noli kirjoittanut ja johon Aadolf Juhonpoika Pujomäki omasta ja vaimonsa\nHelena Kristiina Kustaantyttären puolesta oli puumerkkinsä pistänyt.\nOlihan siinä jo \"tienestiä\" ainakin ruistynnyrin ja puurosten verolta,\nmelkein liiaksikin. Ensimmäisenä torpan pitonsa vuonna oli\nPujoniemeläisillä ollut, kuten muuan kadehtija lausui, \"hevoinen kuin\ntukki, kaks lehmää kuin härkää, porsas ja 8 lammasta\", mutta ennen kuin\nviides vuosi umpeen ehti, oli porsas mennyt tielle tietämättömille,\nlampaat vähentyneet kahdeksi huonovillaiseksi karitsaksi, lehmät syöty\nleipänä, tukin tapainen rautio muuttunut laihaksi kimoksi, jota muuan\nnaapuri osavasti vertasi pellavaloukkuun. Olipa vielä mennyt kaupaksi\nHelena Kristiinan \"piikuuden\" aikaiset hameetkin, paitsi tuo\n\"keisarinraitainen\", joka vielä teki pintapuolista virkaansa, kun sen\nomistaja meni Herran temppeliin sisällistä alastomuuttansa verhoamaan.\n\n-- Mitähän tästä peräksi tullee? virkki mies eräänä sunnuntai-aamuna,\nottaen tervatut, paksuanturaiset tallukkaansa piittahirreltä ja\nsovittaen niitä jalkaansa.\n\n-- Tuomaan päivästä ylössanomus, Maarian päivästä pois, vastasi vaimo.\n\n-- Niin, kyllähän se niin on, mutta suo siellä, vetelä täällä, ei\nkuivaa kussaan.\n\n-- Mutta eihän kokematon tiedä onnestansa, menisit edes koittamaan;\nsanoihan Klasi-Kustaa, tuo kaiken maailman viisas, olevan\ntolpanpaikkoja yltäkyllin P:n pitäjään takamaalla, jossa tolpparit\novat paljaatta rahaverolla ja elävät kuin \"pränssit\".\n\n-- Se kulkukin on niin ilkeää.\n\n-- Mutta sinähän mies olet, et suinkaan ämmiä pane semmoiseen matkaan?\nTuossa, niinkuin tiedät, ovat leipämme loput, nuot 5 kyrsää ja karpio\naitassa, paramatta tröijyni ja trälliklänninkini hinta. --\n\n-- Hm, syömättä on vielä kimo, lammaskaritsa, kissa ja kana.\n\n-- Menisit nyt johonkin taikka jonnekin, ei Herra meille ikkunasta\nsyömistä pirttiin tuo, vaikka tuomiopäivään asti kädet ristissä\nleukasillas olisit ikkunassa.\n\n-- On noita lapsiakin niin paljo.\n\n-- Ei se ainakaan minun syyni ole.\n\n-- Sen \"tästin\" olen kuullut jo monesti, esipuheet, kolleseetat ja\nkaikki, jos kerrankin jo tulisi hyvästi siunaus!\n\n-- Niin kai, niin, aina se on pahaa, mitä minä -- -- -- Kalle, mitäs\nsitä kissaa kyyttäät, annakkos olla, taikka ma niin klivahutan tuolla,\ntuolla -- -- taikina kaukalolla. -- --\n\nTämä, ainakin mitä aseesen tulee, mahdoton uhkaus lausuttiin pienelle\npaitaressulle, joka pesän edessä olevasta padasta oli saanut kauhan\nkouraansa. Sillä poika häili ja säikytteli kirjavaa kissaa, joka\npeloissaan pakeni nuorta vainoojaansa aina päreorsille saakka ja sieltä\npani toimeen vallankumouksen niin, että päreet ja kuivamassa olevat\npuut ja kaikellaista muuta tavaraa putosivat kolisten alas. Ja tuosta\nmäläkästä tyrehtyi vainoojan into, nostettu kauha putosi hervottomasta\nkädestä lattialle, ja äidin jättiläisuhkaus muuttui helliksi\nkysymyksiksi, oliko lapsiparkaa sattunut. Unohtunut oli aviopuolisoiden\nkina; eikä siihen useinkaan paljoa tarvita; joku satunnainen tapaus\nvaan, pieni seikka, joka tempaisee ajatuksen pois sen onnettomalta\nuralta, niin Aatamin pala kurkusta painuu alas ja katkeruus on löytänyt\nviemäri-ojan.\n\nNiinpä nyt lähtö tuli kuin tulikin, Aadolf Pujoniemi lähti matkaan.\nKolme leipää, keitetyitä perunoita ja suolaa rasiaan vaimo nyt sääli\neväiksi. Kimo pantiin työre'en eteen: mutta työre'essä lepäsi\nanturoillansa perheen kirkkoreki, sama reki, jonka Reki-Aapo oli\nmaalannut tervalla ja punamullalla, vaan josta hän vakuuttavaisesti ja\nkirjakieltä mukailemalla oli lausunut: piräis sen kiiltää. Kirkkoreki\nsai nyt toisella tavalla kuin ennen auttaa omistajaansa eteenpäin.\nRikas Rintalan Toppo sen osti ja hinta oli 75 kopeekkaa hopeassa. Ja\nilman erityisittä seikkailuitta saapui Aadolf Juhonpoika Pujoniemi,\nniinkuin jo puhe on ollut, maanantai-iltana Rautalaan.\n\n\n\n\nV.\n\n\nJo oli keskiviikko-ilta käsissä ja Pujoniemen matkarahat olivat menneet\nLaasmannin ja kumppanien kulkuista alas, vaan \"tolpan\" haenta ei\ntahtonut onnistua. Kuitenkin piti Leenastiinan muisto Aadolfia\njonkunlaisessa levottomuudessa, ja sentähden ei hän antanutkaan\nLaasmannille rauhaa pahaakaan, ennenkuin lähdettiin tolppia katsomaan.\nMitä muuta kuin kimo valjaisin! Synkkämielisellä tavallaan kömpii se\nAlvolahden jäätä myöten minkäänlaista kiirettä pitämättä, huolimatta\nisäntänsä innostavista kehoituksista. Saavuttiin vihdoin \"ylitteelle\",\nse on toiselle puolen järveä, jossa oli osa niemeläisten peltoja ja\nniittyjä; jopa vihdoin valtamaantiellekin. Siinä sitä oli leveä,\naurattu kruunun sarka, joka vei kehuttuja \"tolppia\" kohden.\n\nPakistessa siinä kaikellaisia virkkoi Pujoniemi: Eivätkö ne tolpat jo\nkohta tule?\n\n-- Ei, vastasi Laasmanni, paikallaan ne aina ovat olleet.\n\n-- Pitkähän on tämä matka, sanoi Pujoniemi alakuloisesti.\n\n-- Johan tolpat näkyvät, lohdutti Laasmanni. Pujoniemi koetti katsoa,\nvaan ei nähnyt tolppaa missään. Tuuhea kuusimetsähän tuossa viheriöitsi\nvasemmalla puolen tietä, oikealla taas kasvoi katajikko ja lehvätön\nlepistö.\n\n-- Etkös näe; jo punottaa, sanoi Laasmanni.\n\n-- Eihän näy sen taivaallista minun syntisiin silmiini, valitti\nPujoniemi.\n\n-- Tuossahan ne ovat, sanoi Laasmanni äänellä, jonka hän koetti tehdä\nivalliseksi, vaan jossa iva tuntui vähän puserretulta; tuossa on kaksi\ntolppaa, ota, kumman haluat.\n\nNäin sanoessaan osoitti hän sormellaan kahta punaista pylvästä,\njotka olivat yksi kummallakin puolen tietä ja joista toinen osoitti,\nettä tähän päättyi virsta, toinen taas että tämä päätynyt virsta oli\nneljäs viime pylväs parista lukien. Tässä siis virstantolppa ja\npenikulmantolppa. Lyhyyden vuoksi kai kansa niitä nimitti\npenikulmantolpiksi. Silloin katsoi Pujoniemi kumppaniinsa sumean\nmoittivaisesti ja virkki: Piisaishan pilkka vähempikin.\n\n-- Tuoss' ovat tolpat, sanoi Laasmanni, mutta ääni jolla hän sen lausui,\noli melkein katuvainen.\n\nSilloin välähti kelmeän miehen silmä, kurjuuden itsetietoisuus, petetyn\ntoivon vararikko kuvautui siinä. Kiivaasti iski hän pitkät laihat\nsormensa Laasmannin kurkkuun, toinen käsi tavoitteli tuppea, joka\nriippui monisolkisessa \"pislaivyössä\". Mutta silloin teki Laasmanni\nrotevan liikkeen; kevyesti sai hän kurkkunsa pihdistä pois ja samassa\nhyppäsi hän voimakkaalla potkauksella re'estä kauas tien oheen. Juosten\nmetsään, huusi hän äänellä, josta katumus oli kadonnut: \"Terve tuloa\nuuteen tolppaasi, tivis se on ja luja, tottahan se lämpimän pitää!\"\n\nLiikkumatta tuijotti torppari hänen jälkeensä, vaan nosti vihdoin\npäätänsä ja huusi lumiseen metsään: vielä ennen pitkää tolpassa olet ja\nlämpimäsi saat, jos et itse, niin ainakin poikasi.\n\nJa Pujoniemi käänsi kimon ympäri; pari lumen kirpaletta oli hyytynyt\nhänen silmäinsä alle, ne hän pyhkäsi nuttunsa hialla pois, ja lähti\najamaan kotia päin. -- -- --\n\n\n\n\nVI.\n\n\nNyt on meidän siirryttävä ajassa noin puolen toista vuosikymmentä\neteenpäin. Rautalassa ei enää ole entistä palvelusväkeä muuta kuin\nTeemu ja entinen pikku Matti. Teemu on ollut naimisissa jo aikaa Maijan\nkanssa ja on Rautalassa muonamiehenä; pikku Matista on tullut\nvarsinainen myllymatti, joka istuu kahnalla ja muistelee menneitä\naikoja. Kun hän katselee myllyn pyörimistä, muistuu hänen mieleensä\nLaasmannin ajat ja oman nuoruutensa ajat. Nyt hän on liki\nkolmenkymmenen vanha, ja silloin oli hän neljäntoista; hei, kuin ne\najat kuluvat! Onkohan Laasmanni jo kuollut, kosk'ei enää pariin vuoteen\nole hänestä mitään kuulunut? Merkillinen oli kelmeän torpparin\nennustus, mutta tuskin se enää toteutuu! Näin muistelee Matti menneitä,\nistuessaan myllyssä. Syystuuli kieputtaa kiivaasti siipiä,\njauhattaminen käy hyvin. Matti antaa ajatuksensa mennä tulevaisuuteen;\ntoiveet risteilevät hänen povessansa. Hänen toiveensa eivät kuitenkaan\nliene aivan hattaran takaisia, eikä hänen tulevaisuuden unelmiansa\njuuri tuulen tupiin saata verrata, sillä se aineellinen piste, johon\nhänen harrastuksensa toisiaan yhä lähenevät viivat yhtyvät, on pieni\ntorppa tuolla Tarimaskosken rannalla ja siihen kuuluva vähäläntä\nvesimylly. Torppa, oma koti, jossa itse saa olla isäntänä ja Eeva\nemäntänä, ja jossa nuot pikku Matit ja Eevat saavat kenenkään yrmimättä\nteuhata ja peuhata, tällainen oma koti -- se, se on ollut aina ja on\noleva renkimiehen ihanne. Kodin liedellä on lumousvoima jokaiseen\nsydämmeen, jos se sitten sykkii rohtimisen mekon tahi kullatun\nunivormun alla. Näistä unelmista herättää Matin kuitenkin ilman kylmä\nviima, jota ei myllyn lautaseinät estä häntä kohtaamasta. Hyy, kylmä\ntäällä on jokseenkin! Entä jos menisin vähän pirttiin lämmittelemään,\nmutta tuuli tuntuu yltyvän; ei auta jättää myllyä. Hei, oikeinhan\nportit viuhkuvat ilmaa halkaistessansa! Matti alensi vähän toria, jotta\nenemmän jyviä juoksisi napaan. Mutta kovasti se tuuli kulta nyt käykin!\nHammasratas ryskyy hirveästi, trälli vilistää kuin tarapaappa, voi\nyhdeksän sitä menoa! Mattia melkein kamottaa. On kuin mylly kieppuisi\nitsekin ja hyppelisi pystyyn kuin raivostunut. Yht'äkkiä vavahtaa se\nkuin vauhko hevonen ja silmänräpäyksen on kaikki aivan hiljaa, ei\nhammasratas rysky, ei trälli vilistä; ei kuulu ääntä muuta kuin tuulen\nvinkuna, se kun puhuu lautaseinän ja laudan syrjän löydettyänsä ja\nviheltäen soittaa yksi sävelistä nuottiaan. -- -- --\n\nParin minuutin kuluttua on taas kaikki entisellään; mylly jauhaa kahta\nrajummin ja kuudes säkki on jo jauhoina: ja jos vaan Matti koko yön\njauhattaa, niin kaikkein kymmenen pullean säkin sisällys on huomenna\npienenä. Eikä Matti olekaan mikään \"äskeisen teeren poika\", ei hän\npimeyttä eikä tuulta pelkää. -- -- --\n\nMutta siunatkoon, mikä vihellys tuolta myllyn ylähuipusta kuului? Johan\ntässä on piru merrassa, olihan se kuin laivan pilli! Ja taas kahta\nkauheammin! Ei se ollut tuulen vinkuna se! Mutta ei Matti vieläkään\nhätäile. Hän ottaa lyhdyn käteensä ja alkaa nousta rappusia myöten\nylikertaan. Vaan tuskin on hän kolme, neljä askella astunut, kun lyhty\nputoo hänen kädestänsä pirstaleiksi. Samalla saa hän sellaisen\ntäräyksen vasten kasvojansa, että silmät tulta iski. Matti, joka tästä\ntäräyksestä pudota rotkahti myllyn permannolle, vaan jäi vapaaksi\npahemmista seurauksista, tunsi vasten tahtoansakin kylmien väreitten\nselässänsä aaltoilevan. Kiireesti lähti hän alas myllystä, vaan\npysähtyi heti ulkona, painaaksensa lakkinsa korviinsa, sillä tuulen\nkanssa valui rankka sade taivaasta. Itsekseen lausui hän: Herra siunaa,\nmikä siellä nyt enää onkaan?! Ja juuri tämän hurskaan kysymyksen\nlausuttuaan, tölmätään häntä niin hirmuisesti selkään, että hän on\ntasapainon menettämäisillään. Silloin lausuu Matti juhlallisesti: jos\nsinä olet vaikka myllyn haltija, niin älä kiukuttele, kyllä minä luuni\nkorjaan, kun vaan olen saanut myllyn tuulesta pois. Mutta kun hän siinä\naikomuksessa lähestyi myllyn häntää, niin kumma! Mylly ei enää\nollutkaan tuulessa, vaan Matin huomaamatta oli se käännetty.\n\n-- Sinä taidat olla itse pääpukari, mutisi Matti ja riensi taloon.\n\nNyt ajattelet kai, tuli aika hälinä ja sohina taloon? Vielä mitä. Matti\noli käytännöllisesti oppinut neljännen käskyn, paljon hän mietti ja\narvikoitsi, ennenkuin noin muka mitättömän asian tähden meni\nrystöllänsä isännän kamarin ovea koputtamaan. Mutta teki hän sen\nkumminkin. Isännän päätös oli, että mentäisiin myllyä katsomaan. Väki\nherätettiin ja muutamilla sanoilla selitettiin miehille asema. Kömsivät\nmiehet sängystään. Teemu puolestaan soimaili Mattia pelkuriksi ja\njutteli kummallisen kertomuksen Jaakosta, joka Kyröskosken poltissa oli\nollut samallaisessa pulassa jauhovarkaan kanssa, vaan joka\nmiehuullisesti oli puolensa pitänyt.\n\n-- Kuka sen jutun totuuden takaa, kysäsi Matti loukattuna.\n\n-- Malakias Kostiander, joka siitä asiasta on kirjan pränttäyttänyt.\n\n-- Luulenpa Matin historian olevan samaa sorttia kuin Kyrön Jaakonkin,\nlausui isäntä.\n\n-- Ottakaa edes virsikirja mukaanne, muistutti ruotumuori muurin takaa,\nälkää menkö pröystäten myllyyn, sillä kuka tietää, mitä siellä on.\n\nTotisina astuivat miehet myllylle, lyhty kädessä astui Teemu isännän\nrinnalla, perässä marssi Matti ja joku muu.\n\nKartellen ja varovaisesti astuivat he myllyyn. Kaikki oli siellä kuin\nolemankin piti, ainoastaan kolme jauhosäkkiä oli poissa.\n\n-- Kyllä se, näemmä, oli sen vietävä myllyn haltija, virkkoi isäntä.\n\nTeemu meni ylikertaan, tarkasteli visusti kaikkea, ja huomasikin\nvihdoin suureksi ihmeeksensä, että yksi lyhyt seinälauta tammen\nylipuolella oli ainoastaan pienellä rautanaulan kärjellä kiinni. Olipa\nse sopivasti laitettu; kun vähän vain lautaa käänsi, ilmaantui aukko,\njosta tuuli kohisten tulvasi sisään, kun taas laudan paikoilleen\nkäänsi, ei seinässä mitään erinomaista havainnut.\n\nAlas astui Teemu, ilmoitti keksintönsä toisille ja sanoi\nkukistumattoman mielipiteensä olevan, että varas oli kiivennyt myllyn\nsiipeä ylös ja tullut mainitusta aukosta sisälle.\n\n-- Kuka ihminen sellaiseen työhön pystyisi näin kovalla tuulella\npilkkopimeässä, kysyi isäntä.\n\n-- Mutta mylly istahti kerran, selitti Matti, ruveten asiaa\noivaltamaan.\n\n-- Kyllä minä tiedän, kuka pystyy, sanoi Teemu painokkaasti, se, joka\nsiinä siivessä yksitoista kertaa ympäri meni, hän sitä myöten ylöskin\npääsee.\n\n-- Laasmanni, sanoi isäntä ajattelevaisesti.\n\nTarkasteltiin sitten lyhdyn valossa myllyn ympärystää. Hännän kohdalla\nnäkyi ruohossa ratasten jäljet. Ne veivät viertävää, tasaista tietä\naina rantaan asti. Valkamalla oli elorattaat, joiden pohjalla näkyi\ntaikinaksi kastunutta jauhontomua. Kolmihankainen nuottavene oli\npoissa; sillä oli varas paennut säkkinensä ja kulki nyt pois Aivolahden\naaltoilevalla pinnalla. Pimeyden turvissa oli hän, ja näki epäilemättä\ntulen rannalla kiiluvan, josta arvasi takaa-ajamisen puuhassa oltavan.\n\nEihän siinä yön pimeydessä ollut sen enempää tehtävää. \"Aamu on iltaa\nviisaampi\", arveli Rautalan isäntä, ja miehet menivät pirttiin ja\npaneitsivat vielä vähäksi aikaa levolle.\n\nYö meni, päivän salu kuvastihe lahden pinnassa, jonka yöllinen tuuli\noli painolain yksinomaiseen huostaan jättänyt. Uudet puuhat alkoivat\nRautalassa yöllisten seikkain johdosta. Teemu oli kovin kärkäs aivan\nyksin menemään Tampereelle jauhosäkkejä tiedustelemaan. Pieni\nyksihankainen vene kuin tuokkonen kiiti pian syysaamun koittehessa\npitkin lahden pintaa. Siinä alotti Teemu erään toisen miehen kanssa\ntakaa-ajomatkansa.\n\nTämän matkan seuraus oli, että Laasmanni tuotiin sidottuna Rautalaan.\nHän oli saatu kiini eräässä saaressa, jolle hän oli poikennut\nlevähtämään. Kun miehet olivat saaneet Laasmannin kiini, niin oli tämä\npäästänyt kimakan vihellyksen; ja samassa oli saaren toiselta syrjältä\nlähtenyt vene, jota roteva keski-ikäinen nainen ja noin parinkymmenen\nvanha poika soutivat. Ja yhtä vauhtia laski se kohisevasta vuolteesta\nalas. Miehet liian myöhään olivat huomanneet sen olleen Rautalan\nkolmihankaisen.\n\n-- Kovinhan on Laasmanni vanhentunut, tuumaili Matti.\n\nMutta raudasta näytti sittekin tuo mies olevan, ikä oli tehnyt raudan\nvain romuliaisemmaksi ja karkeammaksi.\n\n-- Kuinka voititte Laasmannin, kysyi isäntä miehiltään, onpa hän vielä\nnotkea ja voimakas.\n\n-- Onhan minussakin miehen vastus, huomautti Teemu.\n\n-- Enkä minäkään miestä pelkää, lisäsi Teemun toveri.\n\n-- Kiittäkää onneanne, lisäsi Laasmanni huoletonna, että olin joutunut\nPirunsaaressa vähän väärälle kantille, sillä oikealla kantilla olisin\nyskinyt vähän kovempaa.\n\n-- Oliko siellä pyssy sinulla, kysäsi Teemu.\n\n-- Konna mies aseetonna, murahti Laasmanni, sitten kääntyi hän isännän\npuoleen ja sanoi nöyrästi: \"Tottahan vielä ripoo ryyppy\nLaasmannillekin, vanhan tutun vuoksi, jos ei muuten\".\n\nJa isäntä toi Laasmannille ryypyn, jonka Matti avuliaasti kaatoi hänen\nsuuhunsa, sillä itse hän sitä ei saattanut tehdä, kätensä kun olivat\nsidotut. Kun Matti tämän rakkauden työn oli saanut tehneeksi, vetäytyi\nhän oven suuhun ja kävi sänkyyn istumaan.\n\n-- Ota nyt sinäkin Matti ryyppy, ettes \"laakia\" saa menneen-öisestä\nsäikäyksestäsi, sanoi isäntä, täyttäen pöydällä olevan pikarin.\n\nMutta Matti on liialta nimeltä myöhäinen. Jospa koko olemisen sieluna\nlieneekin, kuten moni opettaa, sähkö, niin on Matin olemus luultavasti\npoikkeus tuosta olemisen yleisestä säännöstä. Niinpä Matti ei ollut\nisännän käskyä kuulevinaankaan, vaikka isäntä jo oli pulloinensa mennyt\nulos pirtistä.\n\nLaasmanni sitä vastaan hiipi kuin kärppä pöydän lähelle, kumartui\npikaria kohden, avasi suunsa ja painoi sen pikarin ympärille, puristi\nhuulensa kokoon, taivutti niskansa taaksepäin ja lumpsis! -- kirkas\nneste oli luiskahtanut sinne, missä se äskeisen toverinsa tapasi.\n\nHämäläinen ei ole julma; ei hän kiveä kuorman päälle heitä. Silmiänsä\nvain muljautti Mattikin nähdessään Laasmannin äskeisen tempun ja\nlausui: kyllä Laasmanni, näemmä, Laasmanni vieläkin on.\n\nNimismiehen luo Laasmanni sitten vietiin; ja sitten kuin asiat olivat\nkulkeneet määrätyn tiensä, tuomittiin hän korvaamaan varastettu tavara,\nsaamaan raippavitsoja ja istumaan \"kirkon pallissa\" V:n emäseurakunnan\nkirkossa.\n\nMaassamme käy lainkäynti hitaasti. Pari vuotta kului, ennenkuin\nrikkiviisas Laasmanni saatiin syyhyn. Rautalan isäntä olisi kaikki\nhänelle vanhan tuttavuuden takia anteeksi antanut, mutta asia oli\ntullut kruunun asiaksi, ja sitä paitsi oli Laasmanni muutakin pahaa\ntehnyt, jonka tähden kruunun käsi, hänet kerran saavutettuaan, ei häntä\nhevin laskenut.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nAjat muuttuvat ja me muutumme ajoissa. Aadolf Juhonpoika Pujoniemikin\noli päässyt parempiin oloihin. Hänellä oli vähäinen uutistalo V:n\ntakamaalla, ja Helena Kristiina oli oiva voinvalmistaja; ja karjallaan\nansaitsi hän kauniit rahat. Vanhemmat lapset voivat jo auttaa töissä\nvanhempiansa ja hoitaa nuorempia. Siunaus oli tullut perheesen.\n\nOli keväinen sunnuntai-aamu. Entinen Pujoniemi meni kirkkoon metsäistä\njalkapolkua, taluttaen yhdeksän vanhaa poikaansa käsikynästä. Hän kulki\njalkasin, sillä takamaalle tehtiin vasta viime nälkävuosina maantie. --\nKeväinen sunnuntai-aamu! nämät sanat ovat minusta sisältäneet\nyleiskäsitteen kaikesta siitä, mikä luonnossa on juhlallista ja ylevää.\nJa tuo yhdeksän-vuotinen poika sai sinä sunnuntai-aamuna ensimmäisen\naavistuksen sapatillisesta rauhan ja sopusoinnun elämästä, tuosta\naatteen sisällisestä valtakunnasta, joka sulattaa ihmissydämmen samaan\nsopusointuun, mikä hiljaisena huminana maailmojen läpi käy,\nsopusointuun, joka on tuolta nimittämättömästä valtakunnasta, tuolta\npaikattomasta paikasta, missä \"kauniist' kanteleet kajaavat ja urkuin\nuus' virsi pauhaa\". -- Kirkkoon rientävät miehet paitahiasillaan,\nvaimot kengät kainalossa. Sininen, kirkas taivas kupuilee maiseman yli,\nnurmi kukkii, tuomi tuoksuu, metsä soi -- juhlallisina kumajavat kirkon\nkellot -- -- laksi vilisee veneistä -- vehreä (silmille suotuisa toivon\nväri) ruisvainio kuvautuu kaltevalta asemaltaan järven kirkkaasen\npeiliin. Onko tässä vain sokea voima ja älytön aine eikä mitään muuta?\n\nJo oltiin kirkon lähellä. Ihmetellen tämän maailman moninaisuutta\ntallusteli poika isänsä sivulla. Hän vilkasi taaksensa ja näki\nhevoismiehen ajavan täyttä ravia. Sitä kitinää, joka niiltä rattailta\nkuului! Jo ajoivat he ohitse. Kaksi miestä istui rattailla, toinen\nkatsoa tuijotti alaspäin.\n\n-- Isä, mikä noilla rattailla niin kilisi, kysyi poika. Ei vastannut\ntuokioon mitään isä, hän vain katsoi katsomistaan ohitse meneviä. Kun\npoika yksipäisesti toisti kysymyksensä, niin hän vastasi: ne olivat\nvanginraudat, häntä viedään kirkonpalliin.\n\n-- Mikä se kirkonpalli on?\n\n-- Se on häpeän tuoli, jolle pahantekijä Jumalan palveluksen ajaksi\npannaan häpeämään.\n\nKirkon menot alkoivat. Pikku poika ihmetteli, että pappi, joka oli\nhopeaan ja kultaan puettu, sanoi olevansa vaivainen syntinen, hän, joka\nheti saarnatuoliin mentyänsä oli niin hirveän äkeä; ei suinkaan hän\nsyntinen ollut. Paremmin olisi se nimitys sopinut tuolle miehelle, joka\nistui hyllyn muotoisella telineellä peräparven alla. Mutta saipa hänkin\nosansa: häneltä kysyttiin, tunnustiko hän syntinsä ja katuiko hän sitä,\nja hän vastasi: tunnustan, kadun, ja oli niin kelmeä ja totinen.\n\nTuo vaivainen syntinen oli Laasmanni. Kohta oli hän saapa vapautensa\ntakasin. Nyt oli hän vielä siltavoudin valvonnan alaisena. Mutta kun\ntämä korkean kruunun edustaja oli hyvällainen mies, niin salli hän\nLaasmannin kirkonmenon loputtua pysähtyä kirkon porstuaan. Laasmanni\nojensi nyt lakkinsa kirkkoväelle ja puhui: muistakaa hyvät ystävät\ntätäkin lukkaria, pankaa vähän lippoon porstuassakin. Siihen pani, mikä\nkopeekan, mikä kaksi: mikä taas ärähti: vieläkö tekee mielesi\nmyllynsiipeen kiipeämään? Mutta sellaisiin kysymyksiin ei Laasmanni\nvastannut mitään, hän vaan kurotti lakkiansa kansalle ja nyökkäsi\nystävällisesti päätänsä antajille. Viimein kun väki harveni, astui\nentinen Pujoniemen Aadolfikin lähelle, kurottaen kättänsä lakkia\nkohden. Kädessä kiilsi \"Kaisan rupla\". Kun Laasmanni tämän uuden\nantajan äkkäsi, lensi hän kasvoiltansa punaiseksi, sitten vaaleaksi;\nja viimein loi hän silmänsä alas, veti lakkinsa takasin sen\nodottavaisesta asennosta, kävi kiinni Aadolfin käteen ja sanoi: pahasti\ntein, velikulta, tuolla penikulman pylväillä, anna anteeksi!\n\n-- Minkäs nyt on meininki mennä, missä muija ja lapset ovat, kysyi\nAadolfi.\n\n-- Maantiellä he ovat, maantie kai on minunkin kotini; lakissani on\nmatkakassani, kun vaan saisin tämän kruunun pälsin hartioiltani, niin\nolisin tyytyväinen. --\n\n-- Kun vapaa olet, niin tule kanssani, sanoi Aadolfi, ehkä Herra uhrin\ntuhrii.\n\nTulipa siihen vielä Teemu ja Mattikin, virsikirjat kainalossa.\n\n-- Sovitaan pois oikein sydämmestä, Laasmanni, oli Teemun ensi sana.\n\n-- Olen ollut sinulle, niinkuin kaikille muillekin, konna, sanoi\nLaasmanni.\n\n-- Olen kostanut sinulle mekkoni ja haukkumanimeni takia: ja vaikka\nlaki oli puolellani, niin olen katunut, että sinua lähdin takaa\najamaan, sillä sydämmessäni asui 15 vuotta kytenyt viha.\n\n-- Niin, nälkä vaatii mua huiskimaan ja joka nurkkaa nuuskimaan, lausui\nLaasmanni.\n\n-- Veisaamme kirkkovirressä, lisäsi Teemu.\n\n-- Ja myllynsiipeen kiipeemään, jatkoi Matti, joka nyt ensikerran\npuuttui puheesen, ja lisäsi vielä: voi, teittiä, mies parka!\n\n-- Niin, sovitaan sydämmestämme, alotti Teemu; tuoss' on vähän\nhuushollin alkua, virkkoi hän vielä, pistäessään 50 kopeekkaa\nLaasmannin kouraan.\n\n-- Antakaa anteeksi, pyysi Laasmanni, antakaa anteeksi kaikin minulle,\nehkä minusta vielä mies tulee. Minä eriän kunniallisten ihmisten\nparista, menen metsän korpeen katumaan ja rukoilemaan.\n\n-- Tule luokseni, kun vain olet vapaa. Minä olen, Jumala kiitos, jo\npäässyt vähän alkuun, minulla on uutistalo ja maata kyllin kyllä;\nrakenna siellä itsellesi torppa ja ruvetaan uutta elämää elämään.\n\n-- Sinäkö minulle, änkytti Laasmanni, annat torpan -- -- minä\nkonna -- -- etkä sanallakaan minua siitä muistuta. Jumal'auta, parempaa\nmiestä kuin sinä ja suurempaa lurjusta kuin minä ei ole taivaan kannen\nalla; minä olin raaka kuin turkkilainen; en tiennyt puutteesta enkä\nköyhyydestä mitään, mutta nyt ne tunnen.\n\n-- Me olemme kaikki vaivaisia syntisiä, sanoi Matti, hartaasti asettaen\nkätensä ristiin.\n\n-- Mutta synti annetaan anteeksi niille, jotka katuvat ja parannuksen\ntekevät, sanoa tokasi pikku poika, osoittaen siten ottaneensa onkeen\njotain siitä, mitä kirkossa puhuttiin. Silloin tahtoi unilukkari eli\nsuntio panna kirkon ovet kiinni, ja siltavoutikin oli jo tullut\nkärsimättömäksi. Hänen kanssaan läksi Laasmanni menemään, otettuaan\nharvasanaiset, vaan teeskentelemättömät jäähyväiset Rautalan miehiltä.\n\nLoppu.\n\n\n\n\n\n\nPOHJALAIS-MAIJA\n\nMuistelmia Hämeestä II.\n\n\n\n\nI.\n\nLauvantai-ilta Pynnölässä.\n\n\n-- Ahhah, se oli terveellistä!\n\n-- Juu, se priskaa päätä ja niskaa.\n\n-- Mitähän tästä maailmasta viimein tulee?\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Kun ihmisiä aina vaan syntyy ja niin harvoin kuolee.\n\n-- Entä sitte?\n\n-- Mihin ne kaikki mahtunevatkin?\n\n-- Jaa.\n\n-- Aina melkein sanotaan uudenvuoden päivänä kirkossa, että syntyneitä\non enempi, kuin kuolleita.\n\n-- Niin, ihmiset lisääntyvät maan päällä.\n\n-- Mitä siitä peräksi tullee?\n\n-- Se on, ja olkoon, luulen ma, meiltä peräti salattu. Tuommoinen\nkeskustelu tapahtui kahden viisaan miehen välillä Pynnölän pirtissä,\ntuolla pitäjään takamaalla, missä nykyään jo on uutistaloja ja torppia\ntaajassa todistamassa viljelyksen valloittamaa voimaa. Toinen\nkeskustelijoista oli pitäjän mestari, kunniallinen suutari Joel\nSunkreini, ja toinen oli yhtä etevä-arvoinen ja samaten \"hyvin\nkonstins' oppinut\" pitäjän räätäli, Isak Malakias Saksmanni.\n\nEräänä talvis-iltana -- se oli lauvantai neljättä adventtisunnuntaita\nvastaan -- niin, silloin istuivat nuo mestarit Pynnölän pirtissä,\ntoinen perä-, toinen ovensuu sängyn laidalla. Molemmat olivat\nparatiisin puvussa, sillä he olivat juuri tulleet kylpemästä. Talon\nuudessa saunassa oli kuppari-Kaisan sanan mukaan sinä iltana ollut\nerinomaisen hedelmällistä löylyä.\n\nSenpä takia miesten punertava iho niin huimasti höyrysikin. Siinä he\nnyt istuivat, paita polvilla. Pihdissä keinui puoliväliin palanut päre,\njoka melkein keskupaikalta oli sen rautaleukojen välissä. Se paloi omia\naikojaan, ja tulen puoleinen pää, kadottaen painoansa, nousi yhä\nenemmän pystyyn. Mutta mestarit eivät valkeasta välittäneet. Puoli\npimeässä he ajelivat partaansa yllä kerrotun keskustelun ajalla,\npeilittä, saippuatta sujui tuo hengelle vaarallinen työ tottuneilta\nmestareilta; vieläpä oli aikaa keskustellakin.\n\n-- Niin, maailma tulee täyteen ihmisiä, jatkoi Sunkreini, niitä on kuin\nEkyhtin sirkkoja.\n\n-- En oikein käsitä, valitteli Saksmanni, sinun ajatustesi\npäämeininkiä.\n\n-- En käsitä sitä minäkään; sen vaan luulen ymmärtäväni, että paljon\non, jota et sinä, enkä minä ymmärrä.\n\n-- Niin, näitäpä viisaat tutkivat, nämät ovat tutkimattomat, huokasi\nSaksmanni.\n\nTätä viisaustieteellistä keskustelua olisi kai jatkettu pidemmälle, ja\nmeillä olisi säilytettävänä jälkimaailmalle uusi filosoofinen\nkeskustelu, dialoogi käsityöläisiltämme, ellei ajatuksen vuolle olisi\ntoiselle uralle joutunut siitä syystä, että yhä uutta väkeä tuli\nsaunasta pirttiin. Kun vihdoin kaikki ovat sijoittuneet pitkin laveata,\nhonkaseinäistä pirttiä, niin katsahtakaamme vähän ympärillemme. Tuossa\nistuu pöydän päässä talon oivallinen isäntä, tanakka, ymmärtäväisen\nnäköinen mies. Hänen kasvonsa ovat tyynet ja levolliset, niinkuin\nsopiikin olla miehen semmoisen, joka korpeen, kontion asumasijoille on\njykevän uutistalon rakentanut, ja tyhjästä alettuaan on voimiinsa\npäässyt. Illallisen toimihin rupee emäntä, ja pian on hänen toimellaan\nilmaantunut oivallinen ateria leveälle, yksipuiselle honkapöydälle.\nTuolla kiistelee muurin takana lapsiparvi, ja nuot viisi pulleaa\nposkiparia osottavat, että niiden omistajilla on ollut tapana syötäessä\nkotona olla. Onpa tuvassa myös talon itsellinen, tuo tukeva, hartiakas\nPriski-Heikki; hän asuu Pynnölän maalla, pienessä mökissä, Linnaniemen\nniityn takana; mutta koska hänen oma saunatoppisensa vasta on\n\"tasakerrassa\", niin hän on ollut Pynnölässä kylpömässä. Hän on\nlähtemäisillään kotiansa kohden tallustelemaan, odottaa vain eukko\nkultaansa Liisaa, pitkää, laihanpuolista naista, joka muuripenkillä\nistuen tallukoita jalkaansa kiskoo. Mutta he karsivatkin jo\nmatkoihinsa, kiittävät hyvästä löylystä ja sanovat Jumalan haltuun.\nHeistä ei siis sen enempää. Vielä näemme pirtissä pari puolikasvuista\nrenkipoikaa ja piikatytön.\n\nViimemainittu on erittäin vilkkaassa puuhassa. Hän pöyhii vuoteita,\nlaittaa sängyn oljet köyhkeöiksi, asettelee kauniisti raamit suoraan ja\npäänaluisten kohdalle puhtaat aivinaraidit. Kun hän vielä laskee\nperäsänkyyn -- se oli haltijoiden sänky -- kukitetun ryijyn, ja muihin\nlämpimät vällyt, niin silloin ovat sijat valmiit. Luulenpa unen niillä\nmaistuvan ainakin yhtä makealta, kuin hienossa makuukammiossa, uutimien\ntakana, höyhen-patjoilla, kahden raidin välissä, kunpa vaan nukkujalla\non puhdas omatunto.\n\nSiinä nyt on taas yksi pirttikunta lukijalle esitettynä -- olen saanut\nsen kunnian! Mutta jos herrat Sunkreini ja Saksmanni, nuot tietoviisaat\nV:n takamaalla, eivät vielä ole sinua pelästyttäneet, niin jatketaan\ntuttavuutta! Enpä luulisi olevan häpeämistä, vaikka veljen kaupat\ntekisit heidän kanssansa; sillä sattuu niitä saamaan maailman matkoilla\nhuonompiakin.\n\nKuka on siis Sunkreini? Hän on pitäjään mestari, konstin-oppinut,\nkunniallinen suutari, Joel Sunkreini, ijältään 37 ajastaikaa;\n3 kuukautta ja 21 päivää. Ei se tosin ole iso ikä miehen iäksi, vaan\ntosi kyllin iso tuottamaan hänelle vanhan nuorenmiehen karahteerin. Hän\nosaa lukea ja kirjoittaa. Kirjoittaa? Se taito oli pari, kolme\nvuosikymmentä sitten sangen harvinainen. Mutta kirjoittaa hän osasi.\nTosi on, että hän ks:n sijasta täytti x:ää, ja kirjoitti k:n sijasta\naina kun c seurasi g; mutta ajatus oli selvä -- etu, joka monelta\noikokirjoittajalta usein puuttuu. Jo isällänsä opissa ollessaan oli hän\nollut, kuten sanottiin, tarkka kakara. Liidun palasella hän oli kotona\nparkittuun anturanahkaan usein piirrellyt latinaisia kirjaimia;\nViipurilaisesta aapisesta oli hän oppinut kirjoituspuustavit; ja siitä\nsitte kehittyi Sunkreinin taidollisuus yhä enemmän. Olipa hän ollut\noikein ahne kirjoitukselle; \"Huutavan äänen\" etu- ja taka-lehden\nvieläpä kannetkin oli hän kirjoittanut täyteen sananlaskuja ja omiakin\najatuksiaan. Lukumies hän oli, luki harvaan ja painokkaasti, vaan\nselvään -- etu, joka monelta lukijalta tähänkin aikaan puuttuu. Niin\nsitä luettaman pitää, oli seurakunnan vakava kirkkoherra viime\nlukusijoissa hänelle lausunut -- ja sen minä sanomattakin tiesin, oli\nSunkreini kotiin tultuansa sanonut. Sunkreinilla oli kirjoja viljalta:\nRaamattu, Möllerin katekismus, Wigeliuksen postilla, Virsikirja,\nHuutavan ääni, vanhan Sunkreini-vainaan perintö, Neuvokirja nuorisolle\ny.m. pienempiä kirjoja. Mutta sitä paitse oli hänellä kirjoitettuja\nsuomennoksia mainion ammattiveljensä Jaakko Böhmen kirjoista. Ne oli\nhän hiljattain saanut eräältä vanhalta kristityltä, jolle taas eräs\nsananpalvelija Pohjanmaalta oli ne suomentanut. Niitä säilytettiin\npienessä tuohikontissa, joka neulomusmatkoilla oli kätkettynä erääsen\nlestipussin sivuosastoon. -- Sen verran Sunkreinin menneestä\nhistoriasta. Näöltään oli hän jo tässä ijässään vanhanpuoleinen.\nAlituinen istumatyö oli taivuttanut niskan kymäräksi, kaartanut hänen\nleveän selkänsä ja vaivuttanut rinnan sisäänpäin. Kaarevan otsan alta\nnäkyivät silmät puolihaaveksivaisesti katselevan tämän maailman\n\"luomuksia\". Useimmin ne aivan kuin lepäsivät, erittäin silloin, kun\nSunkreini luki kirjojaan ja puheli, miten sielun on vaipuminen\nkorkeimman, ainokaisen olennon makeutta ja karvautta maistamaan.\n\nKun nyt Pynnölän pirtissä miehet olivat partansa ajaneet, illallinen\noli syöty ja muut välttämättömimmät lauvantaipuuhat suorittaa ehditty,\nniin virkki Saksmanni:\n\n-- Veisataan nyt pari ehtoovirttä pyhä-illan kunniaksi!\n\n-- Ja sydämmiemme hartaudeksi, myönsi Sunkreini.\n\n-- Niin kyllä, onhan se sopivaa, lausui siihen isäntä.\n\nPäät kampattuina, valkeat paidat yllä ja virsikirjat kädessä asettuivat\nhe, Saksmanni edellä ja muut hänen mukanansa, loimottavan päreen\nympärille. Pulleaposket. jotka muurin päällä nuhisivat, saivat pontevan\nkäskyn olemaan koreasti ja kuuntelemaan. Siinä sitä veisattiin\nehtoovirsiä useampiakin. Räätäli Saksmanni, jonka laululahjoja yleensä\nkoko pitäjäässä kiitettiin, alotti; siihen yhtyi Sunkreini\nhuononpuoleisella äänellänsä, isäntä ja vihdoin emäntäkin ynnä\nhelevä-ääninen Johanna piika. Renkipojat istuivat sänkyjensä laidalla,\nmutta kellähtivät jo ennen ensimmäisen virren loppua pitkäkseen. Oli se\ntosin yksi-ääninen laulukunta; vaan sitä yksimielisemmästi veisasivat\nkaikki. Lapset kuuntelivat uskollisesti, sillä siihen oli heitä\nopetettu. Pirttikunnan laulu muutti heidän korvissaan yhä laatuaan; se\nkävi yhä hienommaksi, yhä taivaallisemmaksi; ja vähitellen vaipuivat\nlapset, yksi toisensa perään, unen helmoihin. Laulu kuului varmaankin\nunessaan hymyilemän pienokaisen korvaan, kuni hiljainen soitto Onnelan\nsiniharmaan kunnaan takaa. Niinhän se on? Todistathan sen sinäkin, joka\nitse lapsena olet nukkunut äitisi hartaasen veisuun? Niinpä niin,\njotakin \"takasin saadusta paratiisista\" tuntui tänä lauvantai-iltana\nolevan himmeänvaloisessa, nokisessa pirtissä. Kerupiimi miekkoineen oli\ntällä kertaa paratiisin portilta paennut. Jo menivät vaimoväetkin\nlevolle, Omituisen värisevästi kuului vielä miesten suusta:\n\n    \"Kanss' lasten ja myös perheen,\n    Lepään rauhass'; sill' murheen\n    Kyll' Herra pitää meist'.\"\n\nMutta ei miehet vielä juuri maata menneet. Mehevää viisasta puhetta\nherui vielä tuokion aikaa Sunkreinin huulilta; leikkipuheita lasketteli\nSaksmanni, vakavia muistutuksia teki isäntä, väliin myöntäen, väliin\neväten. Hän näki kuitenkin paraaksi mennä levolle. \"Laarattuaan vielä\nitselleen nukkupiipun\", meni hän sänkyynsä, ja kun hän oli\nkirmahuttanut muutaman siniharmaan savun nahkavarrestaan, pudota\nkolahti piippu lattiaan; hän oli nukkumatin matkoilla. Yhteen\nkuorsausnuottiin yhtyi hän perheväkensä kanssa. -- He makaavat\nvanhurskaan unta, sanoi Sunkreini.\n\n-- Kyllä ne makaavat ahkerasti, ei ihme jos aamulla onkin hiki hatussa,\nsanoi Saksmanni leikillisesti.\n\nSiinä nyt istuivat miehet taas vähän aikaa. Oli kuin heillä olisi ollut\ntoisilleen jotakin sanottavaa, joka ei oikein tahtonut ottaa suusta\nlähteäksensä.\n\nSiitä sitten nimesi Sunkreini:\n\n-- Kyllä me sentään, velikulta, olemme kuin kaksi mädännyttä kantoa!\n\n-- Kyllä, kyllä, erittäin minä, huokasi Saksmanni ja lausui seuraavan\nvärsyn eräästä huolilaulusta:\n\n    \"Kuinkas poika taitaa\n    Olla nyt iloissans',\n    Kuin kumppanians' kaipaa\n    Vetisen silmän kanss'?\"\n\n-- Se värsy, jatkoi hän, sopii niin hyvin minulle, sillä usein\nmuistelen Saaravainaata. Ihminen hän oli, mutta siellä hän nyt lepää,\nja levätköön vahvass' rauhass'!\n\n-- Niin, kuolo kaikki tasoittaa, lisäsi suutari.\n\n-- Ja siltä rauhan raukka saa, runoili räätäli ja jatkoi: Miks'ette ole\njo katsonut itsellenne kumppania?\n\n-- Hm, hm, sanoi suutari, lahjat ovat moninaiset. Toisella on\nnaimattomuuden lahja, toisella joku muu lahjansa.\n\n-- Niin minäkin ennen aattelin, mutta muijani kun kuoli, murhe mulle\ntuli ja huoli!\n\n-- Aina sinä vaan teet kaikki lauluksi; etkö jo siihen väsy?\n\n-- Hei, en! Kun istun klasin pielessä ja neuloskelen, niin väliin\ntuntuu niin oudolta. Kun katson ulos ja näen kuinka muut ihmiset ovat\nulkotöissä, ja kuulen lintujen laulavan sinisen taivaan alla, ja näen\norvokkien kukoistavan niin merkillisen näköisinä, niin on oloni niin\nlystimäistä. Silloin tulee mieleeni aivan kuin itsestänsä semmoisia\nkaikellaisia lauluja. Ja kun nuori kansa niitä halukkaasti laulelee,\nniin laulan minä heille. Ei suinkaan se synti ole?\n\n-- Puhtaille on kaikki puhdasta. Mutta etkös ole koskaan halannut\nitsellesi tunnon rauhaa, lujaa ja pysyväistä?\n\n-- Kyllä, usein halaan rauhaa, ja silloin otan pelikommoni ja soitan\npari laulua, ja sitten on taas olo parempi.\n\n-- Hm, rauhakin on monenlaista, sanoi suutari käyden akkunaan\nkatselemaan talvis-illan kimaltelevaa taivasta. Katso, puhui hän\nhiljaisesti, kuinka nyt on tähdessä, ja niinkuin selitetään \"Jusun ja\nEnon kirjassa\" (Sunkreini tarkoittaa epäilemättä 'Enon opetuksia\nluonnon asioissa'. Se kirja oli todella _kansantajuinen_.), ovat tähdet\nsuuria palloja, niinkuin tää maakin, ja niitä on siellä epälukuisia ja\nniin pitkälle, kuin vaan ajatella jaksaa. Tuolla niitten keskellä\nlienee Rauhala, rauhan ja autuuden koti; sinne vetää näkymätöin voima\nihmisen sydänkurjaa.\n\n-- Kas tuota tähtee, kun lentään se lähtee, lentäisin minäkin, jos\nsiivet olis mull' -- -- --, runoili Saksmanni, nähdessään komean tähden\nlennon.\n\n-- Nyt on aika pakkanen, kirkas on taivas, ja pohjoinen palaa. Kuules,\nkuinka nurkissa paukkuu.\n\n-- On kai lauhtumaan päin, arveli räätäli.\n\n-- No ihmeellistä kolinaa, eihän se enää laitaa ole, sanoi suutari,\nnostaen päänsä tarkastelevaisesti.\n\nJa todella kuului erityistä kolinaa ulkoa. Miehet kuuntelivat tarkkaan\nja tulivat sitten päätökseen, että joku oli porstuan ovea kolistamassa.\n\n-- Täytyyhän sille arvata, sanoi Sunkreini, ja meni avaamaan ovea.\n\n-- Kysykää, kuka se on, ennenkuin oven avaatte, muistutti Saksmanni\nvarovaisesti.\n\n-- Kuka siell' on, kysyi Sunkreini.\n\nEi kuulunut muuta, kuin kiihkeämpää kolkutusta. Ja kun suutari toisti\nkysymyksensä, niin valittavaa, epäselvää ääntä vaan kuului.\n\nOvi avattiin. Saksmanni näytti päresoihdulla valkeata pirtin ovella,\nettä tulija saattoi pirttiin osata. Siinä hän nyt oli jo pirtissä. Se\noli vaimoihminen, puettuna mustaan tröijyyn ja puoliskaiseen\nkarttuunihameesen, -- todella omituinen puku paukkuvassa pakkasessa.\nHuoaten ja väsyneen näköisenä istahti hän \"hyvää ehtoota\" sanottuaan\nmuuripenkille. Hetkisen perästä rupesi hän päästelemään vihnikkeitä,\njoissa näkyi joltinenkin taakka riippuvan. Siinä työssä meni Saksmanni\ntaiteilijan huomaavaisuudella häntä auttamaan. Olipa nuot kasvot kai\nolleet kauniitkin aikanansa. Nyt ne olivat laihat ja kelmeät; mustat\nsilmiripseet ja musta tukka teki kelmeyden vielä silmiin pistävämmäksi.\nJopa vihnikkeet saatiin auki ja taakka purettiin; siinä oli\nvillahameesen käärittynä lapsi. Se nyt otettiin erille, vaimo asetti\nhänet muuripenkille viereensä istumaan. Hän riisui sen yltä\nnutturepaleet, puhalteli sen hyppysiin ja jalkoihin; mutta pienokainen\nei suutansa avannut.\n\n-- Mistä vieras kotoisin on, kysäsi Sunkreini.\n\n-- Tuolta pohjan puolelta, oli vastaus.\n\n-- Mistä sieltä, jatkoi Saksmanni vilkkaasti.\n\n-- Kappaleen toiselta puolen Vaasan, vastasi vaimo puolitukehtuneella\näänellä.\n\nMutta siihen jo isäntäkin emäntinensä ennätti herätä. Viimemainittu\nnousi vuoteelta ja rupesi sijaa tekemään uusia yövieraita varten.\nTarjosi hän heille myös ruokaa, vaimo sitä ei maistanut, vaan sen\nsijaan korjasi lapsi kuppinsa kyllä kiireesti.\n\n-- Olen niin kipeä, vaikeroitsi vaimo, päätäni kivistää ja rintaani\nahdistaa, tuolta kylästä asti olen kantanut Maria selässäni. Lahdella\nvajosin puolen kyynärää joka askeleella. Ja enempää puhumatta kallistui\nhän sijallensa ja vaikeni. Tyttö noin 5:n 6:n vanha, mustatukkainen\nlapsi, hän se kotvasen istui äitinsä vieressä ja katsella tuijotti\nympärillensä.\n\n-- Oikeinhan sen silmät tulta iskivät, sanoi isäntä hiljaa\nemännällensä.\n\n-- Pane maata lapsukainen ja siunaa itsesi, sanoi Sunkreini ja sammutti\npalavan päreen pistämällä sen pesän edessä olevaan vesikiuluun.\n\n-- Herra siunatkoon meitä ja kaikkia, jotka kulkevat elon teitä,\nerittäin tämmöisessä pakkasessa ja lumen paljoudessa, huokasi\nSaksmanni.\n\nJa pian oli äänettömyys pimeässä pirtissä, ei kuulunut muuta, kuin\nvanhan säijärin yksitoikkoinen tikutus, jota kotisirkka muurin takaa\nsäesti. Vähitellen alkoi uudestaan kuulua pirttikunnan kuorsaus aina\nyleisempänä sen mukaan, kuin kukin oli ennättänyt unen päästä kiini\nsaada.\n\n\n\n\nII.\n\nNeljäs sunnuntai Adventista.\n\n\nHuikeasti oli jo useampia kertoja huutanut orreltansa Pynnölän\npunaharjainen, pramea-pukuinen kukko, kun isäntäväki rupeaa\nnouseskelemaan makuultansa ja heidän perässänsä perhe muukin. Isäntä\nrenkinensä menee talliin, emäntä rupeaa piian kanssa suurukseksi\n\"perunoita kaappimaan\". Mestarit vielä venyvät vuoteella. Siinä vielä\nunen kohmelossa ovat pirtissä eläjät ani harvasanaisia. Vasta kun\nSaksmanni sulavan nuotikkaasti on veisannut: Herää sielun' ja mielen',\nvasta sitten näyttää noissa heränneissä ruumiissa sielutkin eloon\nheränneen.\n\n-- Kuinkahan yövieras jaksaa, alotti emäntä kuiskaavasti; aamupuolella\nyötä, kun murheenani oli, ett'ei taikina vain olisi tiinusta maalle\nkuohunut, nousin ylös, ja kun kerran olin kollamustunut, niin valvelin\ntry'in aikaa. Oikein minua kamotti sen puhe, sillä se oli niin outoa.\nMinä kysyin ensin: mikä teitin on, vieras, ottaisitteko juotavaa,\nsitten huomasin, että se olikin vaan taudin hourausta. Hän mutisi\nhammassalveesta epäselviä sanoja, mutta sen ymmärsin, että hän huusi\nkirousta ja kostoa jollekulle patroonalle, joka hänelle oli vääryyttä\ntehnyt. Oli hän myös puhuttelevinaan jotakuta hyvääkin ihmistä; sillä\nhän sanoi usein: te olette hyvä ja jalo, sen uskon, vaikka koko maailma\nteitä sanoisi pelkuriksi; te olette minun, ei teitä ota minulta muu\nkuin kuolema.\n\n-- Ettekö enemmästä selkoa saanut, kysäsi Saksmanni.\n\n-- En saanut, vastasi emäntä, sillä hän puhui niin kummallisen\nsekavasti, väliin hän sinutteli, väliin teititteli, ja pani aina\njoukkoon sellaisia outoja sanoja, että minua kauhisti.\n\n-- Se on kovin merkillistä, lausui Sunkreini miettivästi.\n\n-- Kas kuinka se taas sairastaa, huomautti isäntä.\n\n-- Pitää katsoa häntä, sanoi emäntä ja otti päresoihdun pihdistä\nkäteensä. Toiset seurasivat esimerkkiä, ja pian seisoivat kaikki\nmuuripenkin vieressä, katsellen vaaleata vaimoa. Marityttö oli\nkyyristynyt hänen viereensä ja piti molemmin käsin äitinsä kaulasta.\n\nKädellään kosketti Saksmanni vaimon otsaa; se oli melkein kylmä. Aivan\nhenkitoreissansa oli vieras. Väsynyt, kiillotoin silmäys harhaili\nisännästä emäntään, emännästä Saksmanniin, Saksmannista Sunkreiniin, ja\nSunkreiniin se jäi kummallisen terävästi katselemaan. Vielä vaimo\nosoitti hermottomalla viittauksella vieressään olevaa lasta ja sanoi\nsilmä yhä kiinnitettynä Sunkreiniin:\n\n-- Pitäkää huolta lapsestani, -- Mari, raukka, -- älköön hänestä tulko\näitinsä lainen -- -- lukekaa siunaus -- -- väsymys tulee -- -- on niin\nhelppo käydä, -- -- kenttä on aivan lumeton -- Akseli, sinä olet\npetetty -- on niin keveää ja raitista. -- Silloin alotti Saksmanni\nkuoleman virren, ja ennenkuin hän vielä oli ennättänyt viimeiseen\nvärsyyn oli Pynnölän yövieras kuollut.\n\n-- Se ihminen oli varmaan paljon kärsinyt, sanoi Sunkreini\nmiettiväisesti.\n\n-- Mutta nyt ne ovat loppuneet, jatkoi isäntä.\n\n-- Mahdollista, myönsi Saksmanni.\n\nNyt oli ensi työksi otettava lapsi pois kuolleen vierestä; eihän sen\nsiinä käynyt oleminen. Mutta se ei ollutkaan niin helppoa, sillä\nkovasti kietoi se käsivartensa äidin kylmän kaulan ympäri.\nKummallisesti säihkyi hänen mustat silmänsä, kun isäntä lempeällä\nväkinäisyydellä tahtoi häntä kuolleesta eroittaa. Ja sellaista\nsilmän-tuikeutta säikähti itse arvokas Pynnöläkin, hän sama, joka monta\nkertaa oli nähnyt suden tai karhun silmät kiiluttavan muutaman sylen\npäässä, ja kuitenkin levollisesti tähdännyt ja ampunut. Mutta Marin\nkanssa ei hän ruvennut kiistelemään. Ei ollut siihen halua muillakaan\nmiehillä. Emäntä sitä vastaan, ollen käytöllinen ihminen, otti\nvehnävenkaleen ja sokuripalan korkeasta peräkaapista ja meni\npäättäväisesti tytön luo.\n\n-- Tule pois piikaseni, tule, puhui hän, että äiti saa rauhassa olla,\ntule nyt saat nisukakkua ja sokeria. Tätä hellää kehotustaan auttoi hän\nsamassa työllisestikin. Hän tarttui tyttöön; säihkyvin silmin, vaan\nkuitenkin vastustelematta hän antoi emännän menetellä tahtonsa mukaan.\nJa hellästi, mutta päättäväisesti vei emäntä hänen peräsänkyyn\nistumaan.\n\nJo rupesi ääntänsä ilmoittamaan talon lapsiparvikin vuoteillansa.\nNuoremmat kitisivät, vanhemmat lukivat aamurukoustansa. Suuresti\nkummastuivat he nähdessään muuripenkiltä liikkumattoman naisen ja\nvieläkin enemmän huomatessaan tummasilmäisen tytön istuvan\nperäsängyssä, pikimustat hiukset hajalla, ja ympyriäiset käsivarret\npaljaina.\n\n-- Mikä tuo noin ruma tyttö on, kysyi pikku Santeri.\n\n-- Se on vissiin mustalainen, kuiskasi Aatu, toinen veljeksistä.\n\n-- Noin mustat hiuksetkin kuin mustavainaan häntäjouhet, arvosteli\nKatri, talon kymmenvuotias.\n\n-- Se on paholainen, kuin silmätkin noin palavat, sanoi vanhin veli,\nKalle, ratkaisevan päättäväisesti.\n\nArkeillaan alkoivat lapset siitä kysellä vanhemmiltaan asian laitaa.\nMutta kun he eivät sanoneet tietävänsä muuta, kuin mitä toden mukaan\ntiesivät, niin kuiskailivat lapset epäilevästi toisilleen; he kyllä\ntiesivät mikä se semmoinen tyttö oli.\n\nIhmetellen katseli mustasilmäinenkin noita pienokaisia. Mutta hetkisen\nperästä loi hän silmänsä alas ja katsoa tirkisteli käsiinsä. Olipa\naivan, kuin tytön mielestä ei yksikään noista pyöreöistä\nhämäläisnaamoista olisi hänen lähempää huomiotansa ansainnut.\n\nMitäs siinä olikaan muuta tehtävää, kuin ruveta kuollutta korjaamaan.\nRenkipojista meni toinen, vikkelä Miinan Janne Priski-Heikin Liisaa ja\nkuppari-Kaisaa hakemaan. Eikä kulunut puoltakaan tuntia kuin muijakset\nolivat tulleet Pynnölään, sillä heidän asuntonsa oli aivan lähellä,\nvarsin hakavainion takana. Heille annettiin toimeksi ruumiin peseminen;\nja sen toimensa he hyvin tekivätkin. Paikkakunnan tavan mukaan tuli\nheidän palkaksensa saada ne vaatteet, jotka vainajan yllä kuollessa\nolivat olleet. Eivätkä ne monenkertaiset toki olleet. Karttuuni hameen\nsai Priskin-Liisa ja lastinkitröijyn kuppari-Kaisa. Ruumis puettiin\nliinavaatteisin, jotka emäntä empimättä antoi hyvin varustetusta\narkustansa; ja siinä lepäsi yövieras leveällä hartija-laudalla, vaikka\n\"venytysvaate\" peittonaan. Hänen rintaansa teki kukin nyt vuorostansa\nristin merkin, vieläpä lapsetkin saivat käskyn mennä siunaamaan\nvainajata.\n\nJa sitten kun se toimi oli tehty, alkoi Saksmanni kuoleman virren, ja\nlaulun kaikuessa ensin pirtissä sekä sitten ulkona adventti-aamun\ntalvisessa raikkaudessa, kantoivat miehet kuolleen erääseen tyhjään\naittaan.\n\nKaikkea tuota menettelyä oli Mari katsellut miltei välinpitämättömästi.\nOlipa hän toisten lasten mukaan mennä sujahuttanut äitinsä luo ja\nlaskenut kätensä hänen rinnalleen. Mutta kun äitiä ulos vietiin, niin\nsilloin hän huusi ja paiskasi itseään kuin vimmattu, ja tahtoi väeltä\nväkisin mennä ulos. Ainoastaan emännän maltillinen puhe ja estos sai\nhänet pysymään huoneessa. Sitten asettui hän istumaan, ja katseli\nkäsihinsä. Kolkko oli nyt olento, kuin kuoleman jälkeen ainakin,\nPynnölän pirtissä. Muun työn puutteessa alkoi Kaisa koetella lastinki\ntröijyä yllensä. Mainiosti se sopikin. Mutta kyllä se \"parempia\"\nihmisiä varten onkin tehty, näkeehän sen napeista ja kaikista. Mutta\nmikä kova se siellä rinnan puolella on? No ihme, lastinkitröijyssä on\npovitasku, ja taskussa pieni ympyriäinen rasia.\n\n-- Tästähän saan hyvän nuuskarasian, iloitsi Kaisa, vanha tuohitoosani\nonkin jo rikki, ja päästää löylyn nuuskaa lauhduttamaan. Mutta, hyvät\nihmiset, eihän se aukekaan. Koittakaa isäntä te, onko teillä kovemmat\nkourat.\n\n-- Oikeinhan tämä on varvattu ja kaupungin tekoa, sanoi isäntä, ja\nkoetti vääntää sitä auki. Ja aukenihan se sentään, vaikka vaivalla, kun\nisäntä huomasi vääntää vasta päivää.\n\n-- Mitähän tämä merkitsee, lausui hän katsellen rasian sisustaan.\n\n-- Taitaa olla oikein enkelskan nuuskaa ja kaitapuun öljyllä kastettua,\narveli Kaisa toivehikkaasti.\n\n-- Eipä sentään, vaan katsokaas, sanoi isäntä, ja veti esille pienen\nmetaljongin ja moneen kertaan käärityn hienon paperiliuskan. Olipa\nsiellä pieni sormuskin, jonka kupeella kimalteli pieni lasihelmi.\n\n-- Ne ovat tietysti minun, väitteli Kaisa.\n\n-- Ne ovat tytön perintö, sanoi isäntä. Kaisan oli määrä saada tröijy,\nvaan ei sitä, mitä on sen taskussa, lisäsi hän, ja siihen päätökseen\nyhtyivät muutkin. Katsottiin noita kapineita tarkemmin ja tutkittiin.\n\nSormus oli kultaa, sillä olihan siinä \"kissankäpälät\" ja muut\n\"kontrollit\" kaikki laillisessa järjestyksessä, niinkuin räätäli\nselitti.\n\n-- Mutta mikä kello tuo messinkinen on, tuumasi vaimoväki. Aukeni\nsekin, ja sen sisällä oli nuorenpuolisen miehen kuva. Ei se vaimoväen\nmielestä oikein kaunis ollut, sillä siksi oli sillä liian suuri parta;\nsilmät tosin olivat lempeät ja herttaiset.\n\n-- Hyvästi nyt taas, sanoi kuppari-Kaisa ja lähti pois. Ja ennen iltaa\ntiesi koko kulmakunta, että Pynnölään oli tullut Turkin kuninkaan\npuoliso, joka oli hovista pois ajettu maan kulkijaksi. Tuollainen kova\nonni oli häntä Kaisan käsityksen mukaan kohdannut sen takia, että hän\nkolmantena iltana lapsensa syntymisen jälkeen oli unhoittanut sitä\nsiunata, ja että paholainen tuollaisen laimiinlyönnin takia oli ottanut\nhänen valkoverisen, vaaleahiuksisen tyttärensä kätkyestä, ja pannut\npuupölkyn sijaan; tuon pölkyn oli hän noennut ja piinnyt, ja sentähden\noli tyttö niin musta sekä silmiltään että hiuksiltaan -- ja tietysti\nmyös sielultaan. Avattiin viimein tuo hieno paperikäärykin. Siinä oli\nkirjoitusta. Ja Sunkreini meni akkunan ääreen, josta päivä yhä\nrunsaammin rupesi pirttiin tulvaamaan; hän luki paperista seuraavaa:\n\n  _Rakas Aatelaite_. Meidän täytyy erota; pahat henget ovat kaikki\n  irrallaan. Huommenna olen onnettomin mies maailmassa. Älä tuomitse\n  minua aivan ankarasti. Jumala siunatkoon sinua kallihini ja pikku\n  Mariaani. Ikuisesti sinua muistan.\n\n                                                 Akseli.\n\n-- Tytöllä on siis isäkin, sanoi suutari.\n\n-- Preivistä päättäen, tietomiehiä, lisäsi räätäli.\n\n-- Ihmeellistä tosin on tämä kaikki, lausui isäntä, mutta niinkuin se\non, niin se on; mennään nyt suurukselle. Ja väki keräytyi honkapöydän\nympärille; lapset saivat osansa suurehkolle tuolille laitetuksi. Mari\ntaas sai ruokaa käteensä. -- Ja niin se adventtiaamu Pynnöläisille\nvalkeni.\n\nNyt aamiaisen päätyttyä oli enempiin toimiin ryhdyttävä. Päätökseksi\ntuli, että rovastille oli kuolon sanoma vietävä ja vaivaishoidolle\ntytöstä ilmoitettava. Mutta kukapa puoltatoista peninkulmaa näin\nhuonolla kelillä, tuiskujen seassa, polttavassa pakkasessa ottaisi\nmennäksensä? Kukas muu, kuin vanha pyssymies ja suksiniekka räätäli? Ja\nhän sen tekikin, pian seisoi hän sivakoilla suksillaan ja laski\nkinosten poikki seurakunnan kirkkoa kohden. Muassa oli hänellä tuo\nrasia sisällyksineen. Tuskin vielä oli talvis-ilta hämärällään\nennättänyt pari hetkeä leikityttää Pohjolan lapsille \"lymysillä\nolemista\", kun räätäli jo oli hikisenä ja punottavana Pynnölän\npirtissä. Hän ei ollut sellaisia räätäliä, joissa ei ole kuin luu ja\nnahka sekä ulospäin pistävät poskiluut, hän oli terveennäköinen\nukontynkä, joka usein liikkui ulko-ilmassa, kesällä kalanpyydyksineen,\ntalvella pyssyineen.\n\nHän se nytkin oli vain pilanpäiten kiitänyt kolme peninkulmaa ja toi\ntietoja kirkolta sanoen: Terveisiä kirkosta.\n\n-- Kiitoksia, kiitoksia, kuului monesta suusta, ja emäntä lisäsi:\n\n-- Mitäs kirkkoon kuului?\n\n-- Hyvää vaan, maisteri oli saarnassa.\n\n-- Mikäs oli tästi, kysyi suutari.\n\n-- Kukas olet? vastasi kirkkomies.\n\n-- Oliko uusia morsiamia, tutkaili Maijastiina piika.\n\n-- Olihan niitä pari paria. -- Mäkelän Loviisakin taitaa jo miehen\nsaada.\n\n-- Kenenkä hän sitten saa, kysyi Miinan Janne.\n\n-- Häppölän Villen.\n\n-- Keitäs toiset olivat, uteli toinen renki, jota tavallisesti Leenan\nKustaaksi puhuteltiin, vaikk'ei hän siitä nimityksestä oikein\n\"tykännyt\".\n\n-- Sarkkilan Manu ja Pussinsuun Helviiki.\n\n-- Olikos kuolleita, kysyi isäntä.\n\n-- Ei muita, paitse eräs vaimo-ihminen Pohjanmaalta, jonka kuolema\ntapasi Halkipohjan Pynnölässä.\n\n-- Vai teetit jo hänestäkin kiitokset?\n\n-- Teetin.\n\n-- Mitäs rovasti hänestä meinasi, jatkoi isäntä.\n\n-- Mitäs se meinasi, kun minä selitin asian, niin huomasi hän paraaksi,\nettä ruumis haudataan kristillisesti. Kyllähän se jutteli ensin, että\ntarvitseisi kirjoittaa hänen kotiseurakuntaansa; mutta koska siitä oli\nmahdoton tietoa saada, niin antaa olla, arveli rovasti, asian sillänsä.\nTyttö taas luvattiin panna vaivaishoitoon.\n\n-- Paras lieneekin, koska näyttää niin kesyttömältä, tuumasi isäntä,\njospa vaan joutuisi säällisten ihmisten heituviin.\n\nPirtissä oli väkeä muutakin, paitse tuttavamme. Sinne oli kokoontunut\nnaapureita joltinenkin joukko Pynnölän kummallisia vieraita katsomaan.\nKaikin kävivät he aitassa ruumiin luona, ja hartaasti teki jokainen\nristin merkin sen rintaan. Mutta kummallisinta oli katsella tuota\nvaihetettua \"tyttöriepua\", joka arkana ja samalla huiman näköisenä\nistui sängyn jaloissa, \"puhumatta pukahtamatta\", silloin tällöin vain\nluoden tulisen silmäyksen johonkuhun läsnä olevaan.\n\n-- Ei se ole laita kakara, kuiskasi Kokkolan Karoliina naapurilleen.\n\n-- Kyllä kai se \"parempien ihmisten\" lapsia on, nuhisi Nikkarin\nEveliina; hän oli, näet, kaupungissa ennen ollut palveluksessa, ja\nsiellä saanut nähdä noita \"parempia\".\n\n-- Minä en sano mitään, mutisi kuppari-Kaisa, joka myös oli hätähätää\nillan kuluksi Pynnölään juossut, minä en sano mitään -- -- --\n\n-- Paras se olisikin, myödytti isäntä.\n\n-- Minä en sano mitään, alkoi Kaisa uudestaan, vaan sen minä sanon,\nett'ei keisarin kuva suotta ollut sen nuuskatoosassa, ja se kivi sitten\nsormuksessa -- ja preivit ja paperit -- minä tiedän, mitä mä tiedän.\n\n-- Sen mekin tiedämme, ilkkui Koiramaan Eriika.\n\n-- Niin aina niin, hyvästi vaan ja kiitoksia paljo puhui Kaisa ja meni\novesta ulos.\n\nVähitellen seurasi muukin väki hänen esimerkkiänsä ja pian oli kotoinen\nväki ynnä molemmat mestarit illallispöydän ääressä; ilta joutui, yö\ntuli, ja Pynnöläiset panivat huokuulle, uutta työviikkoa vastaan\nottamaan.\n\n\n\n\nIII.\n\nSunkreinin kasvatti.\n\n\nSiinä se oli metsäpolun vieressä, aivan nurmikon reunalla, vähän matkaa\nlaveasta Pohjan niitystä, tuo niin sanottu \"littoskivi\". Se oli\ntavallisen huoneen korkuinen, ylöspäin kaventuva, vähäsen sinnepäin,\nkuin Egyptin pyramiidia olen nähnyt kuvatuksi. Pääsi sen huipulle\nihminenkin, sillä pitkin sen kuvetta oli loukeroita, jotka kiipeäjälle\njalan sijaa tarjosivat. Hupaista oli muuten nähdä, kuinka Kalterin\nUllan vuohet littoskivellä kilinensä leikittelivät. Jyrkkää rinnettä ne\njuoksivat huimaavaa vauhtia, ja tekivät senkin seitsemän hyppäystä ja\nkuperkeikkaa. Lapset odottivat puolinaisella vahingon ilolla\njonkun noista uskalikoista joka silmänräpäys rapsahtavan maahan ja\nsäärensä taittavan. Vaan loppupäätös oli aina se, että Ullan Kalle\nsota-päällikön ylpeydellä silmäili vuohiansa ja varmuudella lausui: ei\ntule mitään meidän muorin kuolemasta. Toiset lapset olivat melkein\nvihaisia hänellekkin siitä, ett'ei heille sattunut huvia nähdä vuohen\njalkojansa taittavan. Mutta palataksemme vielä kiveen, oli se kelpo\n\"littoskivi\"; aika jättiläistä olisi tarvittu, jos sillä kivellä oli\n\"littosta\" eli \"voileipiä\" heitettävä. Littoskiven juurella oiva lähde;\nvesi oli siinä kirkasta ja maukasta; ja historiallisena totuutena on\nmainittava, että Herra Vallesmannikin kerran ryöstöretkellä ollessaan\noli littoslähteestä juonut, ja kiittänyt sen vettä mainioksi,\n\nMutta lähteeltä kiviheiton matkan päässä oli suutari Sunkreinin asumus.\nPiha oli viheriäinen ja sievä; siinä kasvoi suuri pihlaja ja mehevä\ntuomi; keisarin kukat prameilivat seinuksella kilpaa orvokkien ja\nmuiden luonnon vapaiden impien kanssa. Itse huoneuksessa oli neljä\nsuojaa: pirtti, sen vastapäätä, eli sen suulla aittahuone, niiden\nvälillä porstua; ja porstuan perässä oli pieni kammari kuin \"pääskysen\npesä\". Hauskalta tuntui kyllä nähdä tuota pientä asumusta. Sen\nsiintyneet kattomalat ja seinät, sen punatut akkunalaudat, valkeaksi\nsavettu katon harjalla törröttävä takanpiippu, aitan nurkalla\nkorkeuteen kohoova viiri kukkoinensa, sanalla sanoen: tuo asumus teki\nkatselijaan hyvän vaikutuksen. Siinä suutari oleskeli silloin, kun ei\nollut läänissänsä neulomassa. Sen oli hän perinyt vanhemmiltansa,\nniiden kuoltua, ja siinä oli hän jo asunut toista kymmentä vuotta ihan\nyksinään. Hyvin oli hän toimeen tullut; mutta mikäs hänen olikaan!\nOlihan kuppari-Kaisa sielunsa autuuden uhalla vannonut hänellä olevan\naarteen, jonka hän muka pyttyyn kätkien oli haudannut tuuhean kuusen\nalle. Kaisa tiesi melkein sanoa, missä aarre oli; mutta eihän sitä\nsieltä saanut kukaan, joka ei uhria tuntenut. Mutta nyt, tämän\nkertomuksen aikaan, muuttuivat asiat. Vaivais-hoidolta oli hän ottanut\nturvattoman Marin hoitaaksensa aivan maksutta sitä varten vain, ett'ei\nhänen äitinsä perintöä, tuota rasiaa sisällyksineen, myötäisi hänen\nelatukseksensa. Sellaiseen kauppaan olivat kirkkoherra ja vaivaishoito\ntietysti olleet hyvinkin tyytyväiset, ja Sunkreini otti Marin\nluoksensa: otti hänen \"kasvatiksensa ja lailliseksi perilliseksensä\".\nHän oli, sanoi hän, mielistynyt tuohon kummalliseen lapseen, jossa\nkahdenlaiset \"elementit\" eli elämänalueet (Latinan kielen tuntija\ntietää kyllä, ettei elementti ja elämä sanalla ole sama merkitys; mutta\nsuutarimme ei tunne latinaa. Elementti on oikeastaan sama kuin\nalkuaine. Mutta ettei Sunkreininkaan käännös itse asiassa harhaan vie,\nhuomaamme, jos tarkemmin hänen lausettaan ajattelemme.), hyvät ja\npahat, olivat tavattomassa sekamelskassa; hän toivoi voivansa ne\nhänessä eroittaa, niin että muka hyvät pääsivät hallitsemaan ja pahat\nväistyivät.\n\nSiinä toivossa oli vanha poika, tuo haaveillen tiedoitseva uskon mies,\nottanut vilkkaan, vaan taipumattoman tytön kumppaniksensa. Todella\nomituinen pari! Kun suutari istui työssänsä, istui Mari pienellä\njakkarallansa ja piirteli korkonaskalilla kummallisia piiruja\nanturanahkaan, tai katseli uutta kuva-aapistansa. Usein sattui että\ntyttö pisteli parhaan vasikannahan läpiä täyteen; sitten hän asetti sen\npäivää vasten, kurkisteli sen läpitse, ja sanoi tähtiä katselevansa;\njoskus hän sinkahutti aapisensa nurin niskoin nurkkaan. Hiljaisesti ja\nvakavasti nuhteli häntä silloin mestari ja selitti mikä oikein, mikä\nväärin on. Eikä olisi luullut tuon hurjan näköisen lapsen niin\nmaltillisesti kuuntelevan \"isän\" puhetta -- isäksi oli hän Sunkreinia\ntottunut jo nimittämään. Ihmeitä toki oli Sunkreini tehnyt, rakkauden\nvoimalla oli hän saanut tytön luottamusta, sillä lapset huomaavat hyvin\ntarkka-aistisesti, kuka heitä todella rakastaa. Aapista luettiin\nahkerasti, ja ihmeen pian Mari lukemaan oppi. Parin vuoden kuluessa\nehti hän lukea moneen kertaan Sunkreinin kirjaston. Kirjoituksen\noppiminen kävi yhtä sievään, kuin lukeminenkin, sillä peräti terävä\npää, sen myönsi Sunkreini hymyillen, oli tuolla \"tenavalla\". Olipa\nSunkreini aivan pulassa tiedonhaluisen oppilaansa kanssa, erittäin kun\nBöhmeä luettiin. Silloin oli Marilla erinomaisen paljon kysymyksiä\ntehtävänä, kysymyksiä, jotka ennen eivät olleet mestarin mieleenkään\ntulleet. Mutta hän syventyi silloin korkeimman salattuun katselemiseen\nja uusia selityksiä, henkeviä, asiaan koskevia sai ongelmoihinsa Mari.\n\nMutta ei ollut tyttö aina niin helposti ohjattava, sillä ei hän suotta\n\"pohjalaista merenalaa\" ollut. Usein katseli hän alaspäin, niinkuin\nennen Pynnölän peräsängyssä. Usein istui hän littoskivellä ja katseli\ntotisesti yli lavean niittymaan metsän rinnettä kohti. Joskus hän nousi\nseisomaan sen huipulle silmäilläksensä kauvas metsän siniharmaata\nrantuetta kohti. Äänetönnä kuunteli hän silloin, kuinka käki kukahteli\nisossa korpikuusessa, tahi kuinka \"taivaan vuohi\" mökötti aivan\nmaallisten kaimojensa tavalla. Luonnon elämä, tasamaan raikas\nmetsä-ilma oli Marin paras toveri. Kun luonto iloitsi, iloitsi hänkin;\nkun  metsä huokaili, huokaili hänkin. Väliin nousi hän kivellensä ja\nhuuhuta huijaili tyyneen ilta-ilmaan. Kymmenkertasesti vastasi silloin\njylheä hongisto ja läheinen Kallasvuori. Huu, hui, kaikui silloin\nylt'ympäri, ja Mari oli iloinen ja tyytyväinen ainakin siksi kerraksi.\n\nKun taas Ullan Kalle toi metsästä vuohensa littoslähteelle juomaan,\nniin uutta hauskuutta oli silloin Marilla ei Kallesta, sillä häntä ei\nMari oikein suvainnut, vaan hänen vuohistansa. Vohlain kanssa kirmasi\nhän littoskivellä, kiipeili ja hyppeli niin vallattomasti, että Kalle,\njoka oli vanhempi iältään, pelkäsi hänen päistikkaa lähteesen putoavan.\n\n-- Älä putoo, älä putoo, ett'ei niskaluut mene suuhusi, huusi hän\nvaroittavasti tytölle.\n\n-- Älä putoo, matki tyttö, älä putoo Kalle, ett'ei äitisi toru.\n\n-- Kuinka ma tästä putoon, mätäshän täss' on allani ja vahva maa,\nmuistutti ällistellen Kalle, joka venyi lonkallaan kiven juurella ja\nkatseli kirmaajoita.\n\nOsasipa Mari suuttuakin leikkitoverilleen. Vihan vimmassa rupesi hän\nyht'äkkiä painimaan isompien vuohten kanssa -- vohliin hän harvoin\nkajosi -- ja koetti sysätä niitä alas kiveltä. Mutta näppärästi\njuosta kapitti vuohi kiven lapetta alas, tuli maahan ja oli taas\nsilmänräpäyksessä huipulla, ja alkoi sarvillaan tonkia Maria. Leikkinä\npitivät vuohet vain Marin vihanosoituksia. Ja sentähden olikin Kalle\nvarma asiassansa, hymyillen hän vain sanoi:\n\n-- Ei siitä Mari mitään tule, että vuohi putoo.\n\nSilloin oli Mari niin äkäinen, ja katsoi Kallea ja hänen nelijalkaisia\ntovereitansa niin tuiman pistävällä silmäyksellä, että paimen huusi\npaimenettavansa luoksensa ja lähti pois. Mennessänsä hän huusi: Sinä\nsen tulen tuonainen Pohjalais-Maija, kuinka oletkin häijy, olet kuin\noletkin sinä vaihetettu pirun kakara!\n\nSilloin istui Mari taas kivellä ja katseli alaspäin. Hän näytti paljon\nmiettivän. Silmät tuijottivat lähteesen, huulet olivat uhkamielisesti\nkiini puserretut, silloin tällöin pudisti hän päätänsä, saadakseen\nvallattoman tukkansa silmäin edestä poistetuksi. Mutta sulipa sydän\nviimein, ja lauhkea itku kostutti mustan säkenöitsevät silmät.\n\nNäin oli tapahtunut usein littoskivellä. Ullan Kalle tuli usein, heitti\nlonkallensa kiven juurelle, ja katsella töllisteli avosuin kivellä\nkirmaavaa impeä. Usein muistutti hän vihoissansa Marille tuota\nvaihetushistoriaa, eikä silloin leikki maistunut Marista enää miltään.\n\nAjat ne kuluivat vähitellen. Minuutti minuutin, hetki hetken lisäksi,\nsiitähän syntyi aika -- äpö ääretön. Vuodet vierivät; hiljaisuudessa\neleli Sunkreini kasvattinsa kanssa. Ihmisillä oli paljon tekemistä\nsiitä, kuinka he oikeastaan toistensa kanssa toimeen tulivat. Sunkreini\nei enää käynyt läänissänsä neulomassa muualla, kuin Pynnölässä, sitä\nvastaan teki hän enemmiten työtä tykönänsä. Kyllähän Sunkreinilla\nihmisiä kävi, mutta hänen perhe-elämästään ei päästy hullua\nharmaammaksi. Pienen pöydän ääressä istui useimmiten tummasilmäinen,\nlukein uuden näköisiä, kannettomia kirjoja -- kirjoja, kelta-, sini- ja\nmusta kantisia oli epäilyttävässä määrässä ilmaantunut pieneen\nklasikaappiin -- tai istui hän neuloen. Se oli erittäin kummallista\nmonen mielestä, ja kuka hänen sormensa oli neulalle totuttanut,\nsiitäkin oli eri mieliä; toiset sanoivat hänen Pynnölän emännän luona\nkoulua käyvän, toiset taas tuumasivat, että joka pikilangalla osaa\nneuloa se pikiämättömänkin kanssa toimeen tulee s.o. että Sunkreini\nitse olisi häntä opettanut; Kuppari-Kaisan elävä vakuutus taas oli,\nettä tuommoiset vaihdokkaat osaavat tehdä kaikkia -- jo ennen\nsyntymäänsäkin. Ehkä oli näissä mielipiteissä vähän perää kussakin,\nmutta tavatonta oli vaan tuon kakaran terävyys ja näppäryys naapurien\nmielestä. Pienet taloustoimet teki hän tarkalleen: ihme kuinka hän\nmiehisen ihmisen \"huushollissa\" noin oli oppinutkin! Priskin Lilja,\njolle hän Sunkreinin käskystä oli kerran omaa tekemäänsä sahtia\ntarjonnut, todisti lujasti sen olleen, kuin \"tupultti olutta\". Vielä\nkummempaa oli kuitenkin se, että hänen neuloksensa oli hienompaa, kuin\nmuiden tyttöjen, rihmansa tasaisempaa kuin vanhojenkin rihman kutojien;\nneuloipa hän kuorenuotan laiseen kankaasen sellaisia koukeloitakin,\nettei kukaan ennen ollut nähnyt -- mutta ne olivat kotosin tuolta --\ntuolta hornasta varmaan, oli Kaisa päätellyt. Ja tuo tumma, terävä\nkatse, se se oli kamalin kaikista. Olihan lapsi kurja tavallisesti\nnöyrä, vähäpuheinen tyttöriepu, mutta niin äkkinäinen ja tuulihattu.\nMutta kuinkas kävi kerran Keinumäellä? Silloin hän oli toisella\nkymmenellä jo pari, kolme vuotta. Hän nojasi kauvan aikaa mietteissään\nvanhaa leppää vasten, katsellen kuinka toiset nuoret kiikkuivat; mutta\narmas, kun keinu jäi tyhjäksi! Silloin hän hyppäsi kuin raivio siihen,\nrupesi polkemaan ja laulamaan, ja lauloi niinkuin pakana, ja polki kuin\nvillitty. Ympäri rupesi keinu menemään kuin kela, ja hirveän huimasti\nkiersi siinä keinun kaljua urhean uskalias tyttö. Eipä siinä keinussa\nollut sillä tavoin mennyt Koivulan Ristokaan, joka kuitenkin oli\nuskaliain kylän pojista, Kauhistuksella katselivat nuoret \"suutarin\nMaijan\" huimaa keinumista.\n\n-- Nyt sen on taas se peijooni sisässä, kuiskailivat he toisillensa.\n\nJa hirveesti huokuen, kuumana ja hikoilevana pudota mätkähti Mari\nnurmelle. Onni ettei tolppiin ja tukipuihin mäsäksi mennyt! Kaikki\nolivat säikäyksissä ja neuvottomina.\n\nSattuiko Maria, uskalsi Koivulan Risto vihdoin häneltä kysyä.\n\n-- Ei, oli Marin lyhyt vastaus. Pois hän sitten läksi Keinumäeltä\ntaaksensa katsomatta.\n\nKunnahalta katseli Halkipohjan nuoriso mustatukkaista, sinihameista\nimpeä, hän kun riensi helevän vihreää oras-vainion syrjää kotiansa\nkohti. Totisena oli erittäin Koivulan Risto.\n\nNäin kului vuosi vuodelta; Marista ei sen selvempää metsäkulmalla\nsaatu. Mutta asia vanhettui. Pidettiin luonnollisena, että\nPohjalais-Maija oli sellainen, kuin hän oli. Enemmän ihmetelty, jos hän\ntoisellainen olisi ollut. Mari parka! Kuinka vähän kukaan ymmärsi, tai\nsittemmin on ymmärtänyt, mikä hänessä oikeastaan liikkui!\n\nNiin ehti Marikin rippikoulun ikään. Ja kirkolle Sunkreini kasvattinsa\nlähetti, ja toimitti hänet suntiaalle korttieriin. Yhdessä Pynnölän\nKallen kanssa samosivat he maanantai-aamuisin metsäpolkua kirkolle,\nyhdessä tulivat he takaisin perjantai-iltasin. Kolmantena oli joukossa\nUllan Kalle; hän oli tosin paria kolmea vuotta vanhempi, mutta hän\nolikin jo kolmatta \"löysiä\" koulussa; ja kirkkoherra sanoi epäiltäväksi\nasiaksi, pääsisikö hän nytkään \"edes\". Suu auki oli Kalle katsonut\nkirkkoherraa silmiin ja mutissut hampaittensa välistä: vai niin.\n\nMari sitä vastaan oli osannut lukea sekä sisältä että ulkoa; olipa hän\nosannut vastatakin papin kysymyksiin. Se vaan oli paha, että hän joskus\noli hajamielinen eikä tiennyt, mistä kysymys oli. Silloin loi\nkirkkoherra häneen lempeän-moittivan silmäyksen, ja Mari kuunteli taas\nja katsoi suurilla mustilla silmillänsä opettajansa huuliin.\nRippikoulun loppupäätös oli se, että Mari oli niiden 70:n joukossa,\njotka katsottiin tarpeellisesti valmistuneiksi Herran ehtoolliselle.\nV:n seurakunnan lapset laskettiin Juhanneksena ripille. Sen toimituksen\non jokainen lukija nähnyt, jonkatähden kertomus siitä saakin jäädä\nsikseen, vaikka aine olisikin kiitollinen, kuten sanotaan. Mainittakoon\nvaan, että suutarin Mari oli merkillisen eroava muusta joukosta. Valkea\nhame, päässä ei yhtään mitään, korpinkarvainen tukka vain valui\nhartioille. Lempeän tyynenä polvistui hän sakramenttia saamaan. Mutta\nkyllä olikin kirkkoväellä pakinaa \"mustantokosta\" tytöstä. Häntä\narveltiin jos joksikin.\n\n-- Tuoko nyt on se suutarin ihmelapsi, kysäsi eräs rusthollin emäntä\nPynnölän emännältä.\n\n-- Se on Sunkreinin kasvatti, vastasi viimemainittu.\n\n-- Eikä edes liinaripsua päässä, vaikk' on pyhä toimitus ja armotyö,\nkuiskasi Tanomäen Priita kuppari-Kaisalle.\n\n-- Pakana kuin pakana, huoahti Kaisa hurskaasti ja pani kätensä\nristiin.\n\nLoppuivat ne kirkonmenot, ja väki riensi kotia. Ja matkalla vasta\npaljon \"mustalaistytöstä\" haasteltiin. Mutta virsikirjat kainalossa\nasteli pieni parvi tuttaviamme monenloukeroista polkua kohden\nHalkipohjan kulmaa. Siinä oli Sunkreini kasvattinensa, siinä Pynnölän\nhaltijat poikinensa, siinä Saksmanni, siinä Priski-Heikki, siinä\nkuppari-Kaisa punaruutuisessa hameessansa kiikutteli sauvansa nojassa.\nUllan Kallen oli käynyt juuri niinkuin kirkkoherra oli epäillytkin.\nKotomiehenä taas Pynnölässä oli pitkä ja laihan kalmea Priskin Liisa.\n\nSiinä nyt asteltiin lämpimänä juhannuspäivänä, puhuttiin ilmanlaadusta,\npellon pehmeydestä, juhannushallasta ja jos jostakin. Vaan äänetönnä\nastui kasvatusisänsä rinnalla valkohamehinen Maija.\n\nEnsin oli lakeoita vainioita, sitten kukkivaa niityn nurmea, sitten\nupeaa kuusimetsää, sitten tultiin vihreään koivistoon, joka Pynnölän\nhevoisha'assa lehviänsä levitti; pitkin linnaniemen niityn aitoviertä\nkasvoi lemuavia pihlajia sekaisin tuomien kanssa, ja edempää,\nvasikkaha'an koivulehdikön alatse kiilsi juhannusauringon huikaisevassa\nvalossa Pynnölän järven sinikirkas pinta; kiviheittomatkaa vielä pitkin\nkotovainion pientaretta, niin oltiin jo Pynnölässä.\n\nSiellä oli Priskin Liisa laittanut tukevan päivällisen. Päivän\nkunniaksi oli valkea liina levitetty pöydälle ja seinäkaapista oli\ntammilautaset otettu esille ja pöydälle kauniisen järjestykseen\nasetetut. Mitäs muuta kuin mentiin aterialle. Kalle ja Mari olivat\nääneti, niinkuin sopikin; toiset ne pakisivat kaikellaista.\n\n-- Kukahan se vieras herra tänään siellä kirkossa oli, kysyi emäntä.\n\n-- En tiedä minä suinkaan, lausui isäntä, vaikka kyllä näin hänen ensin\nperä-ovella, sitten meni hän kuoriin asti, ja katseli rippilapsia koko\najan niin tarkasti.\n\n-- Niin, selitti Saksmanni, kyllä minä sen vehkeet näin, ensin istui\nhän vieressäni käsityöläisten penkissä, vaan kun hän meni kuoriin,\nmenin minäkin perässä, voidakseni paremmin kuulla lasten vastaukset.\nTutkimisen jälkeen riensi herra unilukkarin luokse, ja unilukkari -- me\nlaulumiehet olemme hyvät ystävät -- kertoi hänen juuri kysyneen Marin\nperustusta.\n\n-- Kyllä tunsin jonkun olleen takanani ja katselleen minua, tunnusti\nMari punastuen.\n\n-- Minä näin hänen muotonsa muuttuneen ensin punaisen, sitten vaalean\nkarvaiseksi, kertoi Saksmanni.\n\n-- Tämä jotain merkitsee, tuumaili Sunkreini.\n\n-- Kyllä vissiin, vakuutti isäntä.\n\n-- No, mitä ihmeitä lieneekään tekeillä, päivitteli emäntä.\n\n-- Se rikas herra on vissiin heittänyt silmänsä Mariin, niin minä\nluulen, lausui varmuudella Priskin Liisa.\n\n-- Minä tiedän, mitä minä tiedän, pakisi kuppari-Kaisa salaperäisesti\novensuusta, jossa hän söi osaansa kädestään.\n\nJa vielä enemmän keskusteltiin sinne tänne herrasta, joka Marin\nperustusta oli kysynyt.\n\n-- Kaikki on Herran kädessä, oli Sunkreini lopuksi sanonut; ja se\npäätös oli kaikkein mielestä viisain. Parin hetken perästä\npäivällisvieraat erosivat.\n\nKun Sunkreini oli päässyt kotia kasvattinsa kanssa, istuivat he\npienelle rahille pihlajan juurelle. Siinä imi mestarin sielu iki\nrakkauden tuoksua juhannus-illan juhlallisessa tyynessä. Monasti oli\nhän puhunut Marille, miten korkein rakkaus on pukeutunut moninaiseen\npukuun, miten se kedon tuhansista kukkasista ja taivaan tähtitarhasta\nluo meihin sydämellisiä silmäyksiä. Sitä rakkautta näytti mestarin\nsisällinen silmä tähtäävän, sitä samaista oppilaskin sydänriemulla\nnautti; rauhallisen kirkkaina olivat vanhan pojan kasvot, juhlallisen\ntyyni oli sillä kertaa immen silmä.\n\n-- Isä, alkoi Mari puhua, olen usein ollut niin paha ja vallaton.\n\n-- Miksi, tyttöni, sitä nyt muistelet; eikö anteeksi-annon sana ole\nsieluusi sattunut?\n\n-- Kyllä, mutta sanokaa isäni, eikö se toinen enää saa minua\nvaltoihinsa?\n\n-- Mikä toinen? puhu tyttöni!\n\n-- Se -- se, joka saattaa minut niin onnettomaksi!\n\n-- Meillä kaikilla on jäsenissämme toinen laki, joka sotii mielemme\nlakia vastaan, se ei tule pois juuritetuksi ennenkuin kuolemassa,\nvaikka tosin sen voima päivä päivältä on heikontuva.\n\n-- Ei, isä, minä tarkoitan toista. Kylän lapset sanovat minua -- nyt\nsäihkyi immen silmä -- he sanovat minua vaihetetuksi. Ja minä tunnen,\nett'ei se olento, joka huutaa ja hurjistuu, olekkaan minun olentoni.\nOnko perää, että pahalla on erityinen, salainen valta minussa, onko\nmahdollista, että kätkyeeseni pantiin pahuuden luomus? Sanokaa, isä\nkulta, sanokaa, minä olen niin onneton!\n\nKauhistuksella kuuli suutari hämärää selitystä siitä aatteesta, joka\ntytön nuoreen mielikuvitukseen oli sattumalta, kuni paha siemen\nvarahtanut ja vihdoin koko olennon anastanut.\n\nJa Sunkreini selitti asiata, selitti laveasti ja juurta jaksain.\nHimokkaasti otti Mari jokaisen sanan hänen huuliltansa. Niinkuin\nparantava palsami oli hänestä tuo levollinen, rakkautta henkivä puhe.\nHänen kasvonsa loistivat ilosta, ja isän kaulaan karaten hän virkki:\n\n-- Minä olen siis Mari, äitivainajani oma lapsi, ja minullakin on oma\nsielu, Jumalan luoma, puhallus Hänen Hengestään, niinkuin olette\nsanoneet; minä en ole siis paljas hirveä pelätti, jonka pimeyden henki\non ilmoille tuonut.\n\n-- Sinä olet oman äitisi lapsi, minun lapseni ja ennen kaikkia Luojan\nrakkauden lapsi; älä enää laske tuollaista ajatusta mieleesi: se on\nvaan kiusaus.\n\n-- Ja se on minua kauvan kovasti kiusannut. Tuntui usein niin\nkummalliselta -- älkää vain suuttuko isä kulta -- tuntui usein niin\nkummalliselta, ollessani täällä yksin kotona.\n\nKun tuuli humisi pihlajassa ja sinikukat nyökyttivät päitänsä, tahi kun\nlittoskiveltä katselin kauvas, kauvas taivaan rannalle, niin silloin\ntuli niin kovin ikäväni. Muistin äitivainaatani, ja hänen kuolemansa\nkalpea kuva on aina ollut edessäni. Kun vaan panen silmäni kiini, niin\nmuistan viimeisen yön, jonka olin äitini kanssa; muistan, miten hän\nsairasti ja huokaili koko yön, siunaili minua ja silitteli päätäni;\nsilloin tartuin häneen ja luulin kuoleman ottavan minutkin. Aamulla\nkuulin kummallista puhetta, josta ymmärsin lasten pitäneen minua\njonakin oikein suurena hirviönä. Ja samallaista puhetta olen kuullut\nyhä edelleen.\n\n-- Tyhmäin ihmisten raakaa pakinaa; voi tyttöseni.\n\n-- En uskaltanut edes sinulle, isäni, puhua salaisuuttani, koska\npelkäsin, että kauhistuisit ja hylkäisit minut peijoonina, niinkuin\nkaikki muutkin ovat tehneet, vaan pidin sen itsekseni. En edes itsekään\nymmärtänyt sitä oikein selvästi, enkä luullut sinunkaan ymmärtävän,\nvaan pitävän sitä lapsellisena mielihoureena. Minä halasin usein\nmuuttua pienen pieneksi itikaksi ja kätkeytyä kukkasen kupuun, tahi\nsaada suuret siivet sivulleni ja lentää kauvas, tuonne siintävään\navaruuteen ja muuttua pieneksi, vaalean siniseksi pilven laikaksi,\nhaihtua taivaan sineen ja siellä yhtyä äitivainajani kanssa. Mutta kun\nen sellaista onnea voinut saavuttaa enkä päästä korkeammalle, kuin\nlittoskiven huipulle, niin silloin syttyi sanomaton tuska rinnassani;\nminä vääntelin yksinäisyydessäni itseäni, enkä aina muidenkaan aikana\nvoinut hillitä tuskaani.\n\nMiettiväisesti ja silmä nehkeänä, oli Sunkreini Marin puhetta\nkuunnellut; hän virkkoi: lapseni on ajaa lennättänyt kummallisilla\nhevosilla; syvään sieluun paljon mahtuu.\n\n-- En ymmärrä isä. Kerran kuulin räätäliltä hiljaisen soiton; minä\nhiivin hänen huonettensa taka. Kuulin hänen laulavan ja soittavan;\nsilloin oli hyvä ollakseni; mutta kun soitto lakkasi, tunsin aivan\nsamaa, kuin Keinumäellä kiikusta pudotessani. Uskalsinpa kerran mennä\nsisäänkin, ja räätäli soitti ja lauloi minulle. Anna isäkulta anteeksi\nettä tein sen tietämättäsi; mutta minun täytyi saada sitä kuulla,\nvaikka tiesin, ettet ole erittäin soitannon ystävä. Minä kävin usein\nsiellä, hän soitti ja minä lauloin hänen tekemiään lauluja; silloin,\nluulen, olin Mari.\n\nJa isän kaulahan kapsahti tyttö; pehmeät kätensä kietoi hän hänen\nkaulansa ympäri ja pyysi uudestaan anteeksi.\n\nSunkreinin ääni vapisi ja silmä oli entistä levottomampi, kun hän\nlempeästi työnsi tytön pois ja lausui anteeksi-annon sanan.\n\n\n\n\nIV.\n\nUusia tapauksia.\n\n\nAikoja kului, ja Mari oli jo kukoistava impi. Ei hän juuri korea ollut\nsanoivat tytöt; mutta pojat myönsivät yksimielisesti, että vaikk'ei hän\nollutkaan \"punainen ja valkoinen,\" vaan mustanverevä, niin oli hän\nkumminkin \"herrasväen kaunis\", sillä tuommoisistahan ne herrasväet\njuuri kuuluvat \"tykkäävänkin.\"\n\n-- Kuuluuhan sillä sentään olevan ylkämiehiäkin, tiesi Priskin Liisa\nkertoa Pynnölän klihtaustalkoossa.\n\nJa siihen juttuun kävi muijatusina kiini, kuin koira kalikkaan. Klihdat\nmelkein taukosivat työstänsä yleisen hartauden takia, joka jutun\njohdosta oli ilmaantunut Pynnölän pellavariiheen. Siellä sitä suutarin\nMari maalattiin jos jonkin karvaiseksi.\n\n-- Niin se Koivulan Ristokin on olevinaan yli muita, \"fiini ja\nylösotettu\", selitti Kalterin Ulla, käy simisäkissä ja vapriikin\nverassa, että läikkyy -- --\n\n- Ja paikkauttaa joka viikko saappaitansa Sunkreinilla lisäsi\nKairaniemen Eriika.\n\n-- Niin poika saa elää oman päänsä mukaan; ei ole isää eikä äitiä\nparempaan neuvomassa.\n\n-- Vielä se sen taitaa, vaikk' on taatimiehiä. Kummia kuuluu, maailma on\nvillissä; ihmiset puhuvat tyttörassusta vähän niin ja näin, valitteli\nTanomäen Priita vastaukseksi Eriikan puheesen.\n\n-- Voi nyt, voi nyt, vai niin, no kun yhdeksän sutia, kuului\nkymmenkunnilta naispuolisilta huulilta.\n\nLuhassa loukutti pellavia Pynnölän miespuolinen talkooväki. Siellä\närähti vähäsen isäntä, ja heti akkojen arvostelu taukosi, ja Mari jäi\nrauhaan.\n\nSilloin muijien suu kävi supukalle, tulta iski Tanomäen Priitan silmä,\nja kiukkuisen voimakkaasti raatelivat klihdan rautaterät\npellavasormaisia: seka-äänisesti läikkyi taaskin klihtojen\nkymmenlukuinen kuoro, jota viisi loukkua luhan puolella säesti.\n\n-- Hyvää huomenta, kuului riihen portailta, vähän ruotsinvoittoisesti.\n\nTaukosi silloin Tanomäen Priitan klihta, joka oli lähinnä ovea ja\nkummastuneena katsoi Priita tulijaa.\n\nMikähän nyt Priitan on, ajatteli Eriika antaen sormahaisen, jonka juuri\noli ottaa käteensä, pudota takaisin pellavaläjään.\n\nJa niin taukosi parhaimmassa järjestyksessä, yksi toisensa perästä,\nkaikki kymmenen klihtaa; ja samassa järjestyksessä rupesivat niiden\narvoisat emännät katsomaan ulos syysaamun sumuiseen hämärään.\n\nSe oli hienon näköinen herra, musta hattu päässä ja kultasankaiset\nklasisilmät nenällä. Hän toisti tervehdyksensä: hyvää huomenta.\n\nNyt vasta vastasi talkooväki, Priita ensinnä, sitten toiset:\nJumal' antakoon!\n\n-- Tiedättekö sanoa minulle, missä suutarimestari Sundgren näillä\npaikoin asuu, kysyi hän.\n\n-- Jaa suutariko, tutkaili Priita.\n\n-- Niin, suutari Sundgren, oli vastaus.\n\n-- Niin, Sunkreinia se kysyy, selitti Kalterin Ulla.\n\n-- Kyllä se tääll' asuu; kun menee polkua tuonne niityn syrjään ja\nsiitä kääntyy pyörtänöä myöten, niin sitte siin' on kanssa suutarin\nasunto mäen takana, neuvoi Priita yhdessä henkäyksessä.\n\nHerra murisi jotakin itsekseen ja pyysi sitten lyhyesti saattajaa.\nPriita pani päähänsä liinan ja astui riihestä ulos. Herralla oli ollut\nsaattomies aina pitäjään \"aukealla asti\", mutta hän oli outo näillä\nseuduilla eikä osannut edemmäksi, kuin Pynnölään. Hän sai palkkansa.\nHerra läksi Priitan kanssa Sunkreinin asunnolle.\n\nToimekkaana mennä tohotti Priita edellä; missä veräjä, sen hän avasi\nselki seljälleen, missä portaiden avulla aidan yli oli mentävä, siinä\nhän repeli aidasta irti aidaksia, missä vetinen paikka, siihen hän\nmättäsi lahoja puita ja kiviä.\n\nPuoli ivalla, puoli harmilla oli herra sanonut:\n\nLuuletko sinä, että minä olen yksi lokomotiivi?\n\n-- Jassoo, vai lokomotiivi, korkea virka, arvaan, jassoo, soo, monta on\nvirkaa, esivalta tarvitsee kaikkia; voi, voi tulkaa täältä, ett'ette\nsuohautaan mene, korkeasti oppinut ja ylistettävä lokomotiivi! Näin\nhopotti Priita ja mennä sutasi edellä että \"pää kolmantena jalkana\".\n\nJa niin päästiin neljännestunnissa Sunkreinin asunnolle. Priita sai\n\"juomarahaa\" 25 kopeekkaa; hän olisi mielellään katsellut, mitä siitä\nperäksi oli tuleva; mutta portaille saavuttua oli herra lyhyesti\nsanonut: mene nyt klihtaamaan! Ja mitäs Priita muuta taisi, kuin mennä?\nMutta Pynnölän riihessä kertoi hän kummia uteliaille kuulijoille: eräs\nsuuren suuri virkamies, lokomotiivi oli tullut suutarille tutkimaan\nMarin perustuksia; ja mitä kaikkea nyt saivatkaan ihmiset vielä kuulla\nja nähdä!\n\nMutta lyhyt oli herran käynti Sunkreinilla. Hän oli, puhuen asiansa\nsuoraan, sanonut olevansa Marin isällinen ystävä. Viime juhannuksena\nkaksi vuotia sitten oli hän puolisonsa kanssa tehnyt huvimatkan V:n\nkirkolle laivalla, joka suvisin kaupungista teki tämmöisiä huvimatkoja\nlähipitäjien kirkoille. Kirkossa hän oli nähnyt tytön, joka oli erään\nhänen nuoruutensa ilmi-elävä kuva. Asiasta kyseltyään oli hän saanut\ntietää, että Marin äiti oli ollut juuri tuo nuoruuden ystävä, erään\nköyhän pappivainajan tytär Pohjanmaalta. Hänen nimensä oli ollut\nAdelaide S; ja köyhä kun oli, täytyi hänen jo varhain olla vieraan\npalveluksessa. Rikkaan maakauppiaan Salmell'in perheessä oli hän ollut,\nkuten sanotaan, huushollin päällä usean vuoden. Salmell'in poika\nAkseli, tulinen pohjalaisnuorukainen, oli rakastunut kauniisen\nAdelaideen, ja pian oli liitto iänikuinen tehty nuorten välille. Mutta\nvanha patroona oli sydäntynyt hirveästi, ajanut Adelaiden lapsinensa\nhäpeällä pois ja lähettänyt poikansa kavaluudella sitä kyytiä\nmerille. Tyttö sai kuljeskella lapsinensa sukulaistensa luona, elää\nhalveksittuna heidän armoillaan ja kärsiä lankeemuksensa hedelmiä. Niin\noli hän kuljeskellut usean vuoden, milloin neuloen, milloin mitäkin\ntehden elatuksensa takia. Akseli oli hädin tuskin saanut laivan\nkannelta pistetyksi kirjeen lapun eräälle kalastajalle, joka sen\ntoimitti Adelaidelle. Sitten eivät he olleet toisistaan mitään\ntienneet.\n\nKun nyt Sunkreini kertoi Pynnölän yövieraan viimeisestä, niin vieras\nherra oli äänetönnä tuijottanut lattiaan ja painanut harmaan päänsä\nkäsiinsä. Sitten oli hän mennyt syleilemään Maria, mutta arkana oli\nMari ja vetäytyi pois hänestä.\n\nSunkreini oli ottanut valokuvan rasiasta ja tarkastellut vuoroin sitä,\nvuoroin vierastaan ja sanonut päättäväisesti:\n\nTe se olettekin Akseli ja Marin isä. Eikä herra sitä takasin\najanutkaan, hän oli valmis ottamaan Marin luoksensa, hän kun oli varsin\nyksin perityssä kartanossaan, sillä hänen rouvansa ja pieni tyttönsä\nolivat kuolleet, tyttö jo monta vuotta sitten, rouva vuosi takaperin.\n\nMutta oli Mari kylmä ja heltymättömän näköinen. Kun vieras lähestyi\nhäntä rakkautensa vakuutuksilla, sanoi hän:\n\nTiedättekö, kuinka paljon äitini on kärsinyt, ja kuinka paljon minä\nolen kärsinyt teidän tähtenne ja kuinka paljon vielä saan kärsiä?\n\n-- Nyt loppuu kärsimises; sinä tulet tietysti kanssani?\n\n-- Kärsimistä on hautaan asti, vastasi Mari.\n\n-- Tämä puutteellinen olo on niin vaikeata sinulle, nyt se muuttuu,\nselitti vieras. Minun luonani on sinulle tarjona elämän ilo ja onni.\n\n-- Kiitän, vastasi Mari; mutta oloni on liiankin hyvä minulle. Ette\nsuinkaan, isäni te, minua hyljää, sanoi hän rukoilevasti Sunkreiniin\nkääntyen.\n\n-- Mutta täällä alhainen metsäkulman elämä, siellä sivistyksen valo ja\nmonet muut edut, puhui Sunkreini.\n\n-- En ole sivistynyt enkä hieno, mutta sen verran tiedän, että olen\nkovin vähätietoinen, enkä sovi ylhäisten seuroihin. Antakaa isä kulta\nminun olla täällä, rakastakaa minua kuin ennenkin; ja te vieras, joka\nsanoitte itseänne isäkseni, antakaa minun olla täällä, minä siunaan\nteitä ja rukoilen puolestanne.\n\n-- Vai semmoisia, hm, hm, semmoisia on tyttö täällä talonpoikain\njoukossa oppinut.\n\n-- Eihän siinä liene mitään pahaa, kysyi terävästi Sunkreini.\n\n-- Lörpötyksiä, lörpötyksiä, joita et itsekkään ymmärrä, olet, suutari,\ntytön päähän ajanut. Tyttö tuletko kanssani, niin sinusta tulee\nihminen; tosin olet hyvin metsäläisen näköinen, mutta seura ja uudet\nelämän tavat kyllä -- -- --\n\n-- En, vastasi Mari, ja mustat silmät säihkyivät taas kummallisesti, en\nmilloinkaan; sillä meillä ei ole sama henki.\n\n-- Ilmi äitisi, nuot silmät, puhe, sanoi vieras innoissansa, ja kuin\nnuorukainen, nousi hän nopeasti seisomaan ja painoi palavan suudelman\ntyttärensä huulille.\n\n-- Jätä minut, sinä toinen isäni ja siunaa minua, koska kerran olen\nlapsesi, puhui Mari kiihkeästi.\n\nJa vieras puhui; -- äitisi rakkaus, joka oli puhdas kuin lapsuuden\nunelma, varjotkoon sinua lapseni; muuta siunausta en voi sinulle antaa.\n\n-- Siunaa minua Herran nimeen.\n\n-- En voi, en tahdo lapseni.\n\n-- Sinä olet siis -- sitä jo aavistin, voi, ja kuitenkin olet isäni.\n\n-- Pidä lapseni uskosi ja toivosi, sinä olet onnellisempi minua; näen\ntoki, ett'ei meillä ole sama henki.\n\n-- Eikä sama rauha, jatkoi Sunkreini.\n\n-- Niin, vastasi vieras.\n\n-- Eikä sama toivo.\n\n-- Niin, niin.\n\n-- Eikä sama voima kärsimään.\n\n-- Ei.\n\n-- Eikä sama ylevä esikuva.\n\n-- Ei; mutta älä tuomitse onnetonta isääsi liian ankarasti, Mari, puhui\nvieras; minua petettiin hirmuisesti; juonilla saatiin minä siihen\nluuloon, että äitisi oli uskoton minulle, ja ennenkuin asian laita\nselveni, olin jo laivalla tarkan valvonnan alla. Sattumus teki, ett'en\nvoinut palata, ennenkuin monen vuoden perästä, monen pitkän vuoden,\njoiden jokainen päivä tiesi kertoa niin paljon kavaluudesta ja\nitsekkäisyydestä. Ei ihme, jos onneton isäsi, paljon kärsittyään, on\nmenettänyt uskonsa hyvään voimaan ja näkee maailmassa paljaita\nhoukkioita.\n\n-- Onneton, huokasi Mari.\n\n-- Jää tänne, tyttöni, jää, se on ehkä sinulle ja minulle paras.\n\n-- Herran kiitos, sanoi Sunkreini, korkeimman käsi johtaa elämämme\njuoksun.\n\nJa niin se asia päätettiin kaikessa sovinnossa; ja puolipäivän aikaan\nlähti vieras herra pois.\n\nEi kukaan varmuudella tietänyt, mitä hän oikeastaan oli toimittanut.\nHuhuja siitä kulki kaikellaisia, erittäin oli Kaisa aina varma\nasiassaan; mutta akka parka oli niin usein lyönyt kirveensä kiveen,\nett'ei häntä juuri suurin uskottu.\n\n-- Etköhän, lapseni, milloinkaan ole katuva, että hyljäsit luonnollisen\nisäsi, kysyi Sunkreini.\n\n-- En, isäni, sillä ensiksikin en olisi voinut häntä seurata lisäämättä\nhänen onnettomuuttansa, ja siksi toiseksi sanoohan sanassa: \"Joka\nrakastaa isäänsä tahi äitiänsä enemmän kuin minua, ei hän ole minulle\nsovelias\".\n\nRauhassa ja levossa taas joku aika edelleen elettiin. Mari tosin oli\nentistään murheellisempi, ja siihen hänellä oli omat pätevät syynsä; ja\nnuot ikävät huhut, joista Pynnölän klihtaustalkoossa oli puhe,\nsaapuivat Sunkreinin korviin. Ja mikä ikävämpää oli, Sunkreini rupesi\nnäkemään huhujen olevan todenperäisiä.\n\n-- Niin nyt on laita, isä, sanoi eräänä iltana Sunkreinille Mari\nistuessaan pöytänsä äärellä. Luulin jo päässeeni \"siitä toisesta\",\nmutta petyin. Luulin olevani korkealla kalliolla turvassa, vaan\nlankesin kauheasti.\n\n-- Herra armahda, huokasi Sunkreini.\n\nJa hirveän hirveä oli Halkipohjan kulmalla melu, kun tapahtui se, mitä\nhuhu oli ennustanut.\n\nMari sai kärsiä häpeän; hänen sydämensä oli pakahtua ollessaan\npolvillaan kirkkoherran edessä, hän kun luki, miten tuo \"eteenasetettu\nihminen perkeleen yllytyksestä ja oman pahan luontonsa houkutuksesta\noli langennut syntiin kuudetta käskyä vastaan\". -- Todella oli hän\npahan vallassa; sielunsa oli pohjattomalla ikävällä himonnut vaipua\ntuntemattomaan ihanuuteen, ja siinä sielunsa poltteessa oli hän\nhairahtunut.\n\nMutta rehevänä rehvasteli upeassa Koivulassa Risto. Ei se poika isäänsä\ntullut, sillä isä oli tarkka ja raitis talon-mies, vaan poika rupesi\nankarasti herrastelemaan. Isänsä perinnöillä laitteli hän uljaita\nkaluja, osteli hiljumia oriita, markkinoilla rupesi hän käymään ja\nväkeviä maistelemaan. Todella vahinko niin sievästä pojasta! Viiden\nkolmatta vanhaan oli hän oiva mies, eikä Marin vaikutus häneen ollut\nsuinkaan vähäksi arveltava. Mutta markkinat, korttipeli ja irstas seura\nvieroittivat hänen mielensä tuosta pohjalaishempukasta, sillä kielletty\nhedelmä on ihana nähdä, ja lupaa paljon, vaan perästäpäin se\nkarvastelee. Niin hänkin unohti viattoman herttaiset onnensa päivät\nHalkipohjan kunnahilla haaveksivan Marin kanssa, unohti ne, ja jos\nmuistikin niitä, niin muisti ylenkatseella.\n\nToisesta pitäjäästä nai hän ja upporikkaan sai hän; ja komea oli elämä\nKoivulassa, siell' oli Jumalan vilja ja tanssi sydänten riemuna.\n\nPian se Marin pikku Joel kuoli; Herra sen korjasi pois huonon äidin\nhoidosta, ajatteli Mari.\n\nJa kun Sunkreini ja Mari Pynnölän hevosella eräänä sunnuntaina olivat\nkirkolla käyneet pienokaista hautaan viemässä, niin paluumatkalla ajaa\nkiidätti Risto emäntinensä kuorskuvalla oriillaan heidän ohitsensa.\nSilloin mutisi mestari itsekseen, ja Marin silmä se säkenöitsi taas\nentisellä tavallansa. Hän näytti taistelevan itsensä kanssa kovaa\ntaistelua. Niin he nyt istuivat re'essä, ja kaukana heidän edellänsä\nlennätti Koivulan nuori pari.\n\n-- Isä, sanoi Mari, olet niin usein puhunut minulle iki-ihanuudesta,\njohon sielu autuaasti uinahtaa; tiedän siitä koko joukon, vaan osoita\nminua nyt todella itse siitä osalliseksi pääsemään.\n\nJa Sunkreini puhui ihanasti siitä alkuperäisestä kauneudesta, joka saa\nihmisolennon katkonneet kielet taaskin sopusointuisesti väräjämään. Ja\nMari kuuli ja kätki.\n\n-- Isä, sanoi hän taas, olet kertonut minulle äärettömästä totuudesta,\njosta kaikki totuus on kotosin, opeta minua omistamaan tämä totuus\nitselleni, niin että se todella minussa asuu.\n\nJa Sunkreini selitti, että on olemassa elämää antava totuus, jonka saa\njokainen, joka täydellä todella sitä etsii ja noudattaa.\n\n-- Isä, sanoi Mari vieläkin, opeta minua piiloutumaan siihen\nrakkauteen, joka \"peittää paljon rikoksia\", ja joka \"syntisiä vastaan\nottaa\".\n\nJa isä puhui kirkastetuin kasvoin, kuinka rakkaus ympäröi meitä\nsilloinkin, kun sitä vielä vastustamme. Kirkastui silloin Marinkin\nkasvot; hän oli kaiketikin löytänyt totuuden, ihanuuden ja rakkauden\niki lähteen; ja samassa kun hän oli havainnut olevansa aivan voimaton,\nsamassa oli hän äärettömän voimakas. Olihan hän nyt voimallinen, koska\nsaattoi sanoa, vaikka tosin paljon taisteltuaan: Jumala siunatkoon\nRistoa ja hänen emäntäänsä! -- Niin he nyt puhetta pitäen saapuivat\nkotia. -- -- --\n\nEi ole enää kertomukseemme monta sanaa lisättävä. Tuttavistamme ovat\nuseammat menneet menojansa. Sunkreini ja uskoton Akseli lepäävät\nhaudoissaan; Saksmannin viulu on pahanpäiväisellä kyläpelimannilla,\njoka sitä tanssitiloissa poruttaa. Mari, joka nyt on jo vanha ihminen,\non saanut testamenttien johdosta periä molemmat isänsä, eikä perintö\nniin vähäinen ollutkaan, vaikk'ei Sunkreinin rahat pytyssä olleet,\nniinkuin hoettiin. Hän asuu littoskiven lähellä Sunkreini-vainaan\nhuoneessa. Takanapäin saa hän yhä pitää Pohjalais-Maijan nimen, edessä\nhe häntä nimittävät tavallisesti Suutarin Mariksi. Kylän lapsia käy\ntalvisin hänen luonaan lukukoulua; onpa hän ottanut kasvattaaksensa\npari köyhimpää. Paikkakunnan yleinen mielipide onkin, ettei niin\nnöyrää ja lempeää ihmistä monta ole, kuin hän. Peri harvoin ja\nsilmänräpäyksen vaan välkähtää silmä, joka ennen usein oli tuimasti\nsädehtinyt.\n\nNo, entä muut kertomuksemme henkilöt?\n\nSe on pian sanottu, vaikka se sanomattakin saisi jäädä. Pynnölän\nhaltijat ovat kuolleet; vanhin veljeksistä hallitsee kotitaloa, ja\ntoiset ovat raivanneet uutisasutuksia avaralle takamaalle. Kalterin\nKalle on vakinaisena maatorpparina; ripille hän oli päässyt, vaikkei\nluku juuri kehuttavaksi ollut selvinnyt. Hänelläkin on vaimo ja lapsia\nja hyvin hän kuuluu väkensä ruokkivankin. -- Saksmannin perukirjoitusta\npidettäissä ei tosin tavaraa ollut kirjaan pantavaksi, vaan sen sijaan\noli punaisessa kirstussa koko joukko kaikellaisia lauluja ja\nrunokirjoja. Muun muassa löytyi Korhosen runojen välistä seuraava\nlaulunpätkä:\n\n     Yhden onnettoman tytön laulu.\n\n1 v. Voi mua tyttö parkaa,\n     Näin onnetonta ja arkaa!\n     :: Minä tanssin, laulan ja kaipaan. ::\n\n2 v. Minä istun sivellä ja itken\n     Ja katselen maailmaa pitkin,\n     :: Ma kuuntelen, katson ja huokaan. ::\n\n3 v. Kun tuuli ja myrskyt ne pauhaa,\n     Anelen mä lepoa ja rauhaa;\n     :: Ja kerran se mullekin suodaan! ::\n\n\"Se onneton tyttö\" ei ollut suinkaan Mari ainoastaan, vaan kyllä\nsellainen \"onneton\" piti asuntoansa Saksmanninkin laulaja-povessa.\nTätä laulua sanoo Mari usein Saksmanni vainaan soittaessa laulaneensa.\nLaulaa hän sitä vieläkin joskus muistellessaan menneitä päiviä.\n\nJa Marilla on Sunkreinin vanha raamattu. Sen viime lehdelle on mestarin\nomalla kädellä kirjoitettu: Korkeimman edessä ei ole ketään niin\nsuurta, jonka ei pidä mitättömäksi tuleman, eikä niin pientä, jolla ei\nole ijankaikkinen päämaali. Sen tarkoituksen ja päämaalin tähden\nihmiset sekä syntyvät että -- kuolevat.\n\nLoppu.\n\n\n\n"]