[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fucTRgoz2DQgone5SQE5bQR8O0900nI6dVAOsWjhv7ow":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},465,"Nuoren Robertin matka Grönlantiin isäänsä hakemaan","Hoffmann, Franz",1804,1882,"465-hoffmann-franz-nuoren-robertin-matka-gronlantiin-isaansa-hakemaan","465__Hoffmann_Franz__Nuoren_Robertin_matka_Grönlantiin_isäänsä_hakemaan",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1845,1884,8782,57388,false,34714,[24,25],"Arctic regions -- Juvenile fiction","Voyages and travels -- Juvenile fiction",[27,28],"Adventure","Novels","\"Nuoren Robertin matka Grönlantiin isäänsä hakemaan\" by Franz Hoffmann is a novel written in the late 19th century. The story follows young Robert Griffin, who embarks on a perilous journey to Greenland to search for his father, Captain Griffin, who has not returned from a whaling expedition. This adventure promises themes of courage, family loyalty, and the harsh realities of nature.  At the start of the book, we are introduced to Captain Griffin, who after years at sea has returned home to his loving family but grows restless and yearns for the ocean. As he sets off on one last whaling trip, his wife and children, especially young Robert, are left anxious about his safety. Over the months of waiting for his return, Robert becomes increasingly worried and decides he must take action. With Captain Becker, a family friend, Robert plans an expedition to find his father, determined to face the difficulties of the icy northern seas and bring his father home safely. Their journey commences as they traverse dangers and obstacles, hinting at the challenging adventures awaiting them in the frozen wilderness. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Sainio, Antti",291,"Robert-poika lähtee vaaralliselle matkalle kohti arktista Grönlantia etsiäkseen valaanpyyntimatkalla kadonnutta isäänsä, kapteeni Griffiniä. Seikkailukertomus kuvaa pohjoisen luonnon haasteita ja merenkulun vaaroja nuoren pojan silmin.","Franz Hoffmannin 'Nuoren Robertin matka Grönlantiin isäänsä hakemaan' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 465. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NUOREN ROBERTIN MATKA GRÖNLANTIIN ISÄÄNSÄ HAKEMAAN\n\nKirj.\n\nFrans Hoffmann\n\n\nSuomensi Antti Sainio\n\n\nHelsingissä 1884,\nK. E. Holm'in kustantama.\nJ. Simeliuksen perillisten kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nNew-Yorkissa, Yhdysvaltain etevimmässä kauppakaupungissa, asui kapteeni\nGriffin perheinensä. Hänellä oli hyvä ja rakastettava puoliso, kaksi\nkaunista ja hyväntapaista lasta, neljäntoista vuotias poika ja\nkymmenvuotinen tytär. Kuljettuansa monta vuotta merillä, käytyänsä\nkaikki mailman meret, tehtyänsä myötäisiä matkoja ja parhaasta päästä\nvalaskalanpyytäjänä ansaittuansa suuren omaisuuden, hän oli vaimonsa\nrukouksista asettunut lepoon, ostanut itsellensä sievän talon ja eli\nnyt kodin hiljaisuudessa omaisineen, jotka häntä hellästi rakastivat.\n\nMutta tottuneena toimelliseen elämään hän kyllästyi levollisuuteen;\naika kävi hänelle vihdoin ikäväksi, ja ne toimet, joihin hän ryhtyi,\neivät riittäneet luovuttamaan hänen ajatuksiansa mereltä. Sinne hehkui\nkoko hänen sydämensä. Merelle, merelle!\n\nHänen ystäviensä joukossa oli kapteeni Becker, joka oli varustanut\nlaivan valaskalanpyyutöön. Kaikki oli valmisna ankkurin nostamiseksi,\nkun se kova onni kohtasi häntä, että hän lankesi ja taittoi jalkansa.\nKoko hänen omaisuutensa oli Ellenor'issa -- se oli laivan nimi ja hän\nolisi ollut mennyt mies, jos ei ostajaa olisi ilmestynyt, jolle hän\npuhtaasta rahasta saattoi antaa laivan kalliine kalustoinensa.\n\nKapteeni Griffinistä tuli se ostaja. Hän tahtoi tehdä kerran vielä\nyhden matkan ja palattuansa olla koskaan enään eroamasta perheestään.\n\nLähtöpäivä tuli. Puolisonsa ja lastensa seuraamana kapteeni Griffin\nlähti kauniille laivallensa. Hän näytti heille, kuinka taneasti se oli\nrakettu, mutta samassa myöskin, kuinka sievä ja keveä se oli; hän vei\nheidät joka paikkaan ja näytti runsaan muonavaraston, turkit,\nhätämajat, sanalla sanoen kaikki, mikä voi rauhoittaa kotiin jääviä. Se\nlievitti, mikäli saattoi, erohetken katkeruutta. Kapteeni syleili\npuolisoansa ja lapsiaan, jotka astuivat veneesen, mikä oli vievä heidät\nmaalle. \"Jumala teitä siunatkoon!\" kapteeni huusi heille. Pian sen\njälkeen he näkivät Ellenorin nostavan valkeat purjeensa, ja\nmajesteetillisesti kuin joutsen tämä kaunis laiva kiisi aaltoja pitkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuukausi kuukaudelta kului, ja joka päivä rouva Griffin rukoili Jumalaa\nvarjelemaan puolisotansa ja antamaan hänen palata terveenä kotiin.\nAlituinen suru rasitti kuitenkin hänen sydäntänsä; kärsimättömänä,\nsynkät aavistukset mielessä hän odotti sitä aikaa, jolloin\nvalaskalanpyytäjien oli tapana palata.\n\nHänen poikansa, reipas Robert taas oli hyvällä mielellä, vaikka hän ei\nsuinkaan ollut unhottanut isäänsä; päin vastoin kaikki hänen\najatuksensa työskentelivät hänessä. Hän luki kaikkia kirjoja, jotka\ntaisivat antaa hänelle tietoja pohjoisista seuduista, niiden\nominaisuuksista ja vaaroista, ja samalla isän kuva väikkyi aina\nhänen silmissänsä. Hän luuli näkevänsä, kuinka hän rohkeana ja\nnerokkaana voitti taikka väisti uhkaavat vaarat. Robert kävi usein\nkapteeni Beckerillä, joka kertoi hänelle kaikki mitä hän itse\njäämerenmatkoillansa oli nähnyt ja kokenut. Tämä vanna merimies sai\nRobertista tarkkaavaisen ja tiedonhaluisen oppilaan, jonka aina iloinen\nja hilpeä olento häntä suuresti miellytti. Pitkän aikaa kapteeni\nBackerin täytyi olla sairasvuoteella, ja Robertin käynnit hänen luonaan\nolivat hänen parhaana huvituksenansa sillä aikaa; tervehdyttyänsäkin\nhän oleskeli halusta pojan parissa. Tämä kävi hänen kanssaan kaikilla\nhuvimatkoilla. He kävivät etenkin satamassa ja siellä olevilla\nlaivoilla, jolloin Backer kertoi hänelle, mitä meritoimiin kuului, ja\ntäydensi käytöllisesti näin sen tieteellisen opetuksen, jonka Robert\noli saanut isältänsä.\n\nJoulukuu lähestyi, ja kaikki ne kapteenit, jotka olivat olleet\nvalaskalanpyynnöllä, palasivat toinen toisensa perään, kaikki muut\npaitsi Griffin. Viimeinen heistä, kapteeni Carter, joka runsaine\nsaaliineen tuli satamaan, toi vihdoin Griffinin perheelle sen uutisen,\nettä hän kotimatkalla oli kohdannut hänen, ja että he puhurilla olivat\nvaihettaneet muutamia sanoja. \"Kaikki on hyvin laivassa, kahdeksassa\npäivässä tulen perässä.\" Näin kapteeni Griffin oli sanonut: olihan se\nsuotuisa sanoma. -- Viikkoja vieri: oli täysi talvi, eikä vieläkään\nkaivattu tullut. Kapteeni Beckerin tuli yhä vaikeammaksi lohduttaa\nrouva Griffiniä, joka loi mielikuvitukseensa mitä synkinpiä kuvia.\nKapteenin onnistui kuitenkin monilla lohdutuskeinoilla, joita hän\nkeksi, niin paljon rauhoittaa häntä, että hän kärsivällisemmin ja\nturvallisemmin odotti lauhkeampaa vuoden-aikaa.\n\nKesä tuli, ja taas laivat lähtivät valaskalanpyynnille, ja taas\nkapteeni Becker ja Robert alkoivat joka päivä käydä satamassa\nhankkimassa tietoja Ellenorista. Kaunis vuodenaika hupeni; päivät\nkävivät lyhyemmiksi; kapteenit palasivat; ensimmäinen lumi tuli, mutta\nGriffiniä ei kuulunut, eikä kukaan tiennyt hänestä mitään. Rouva\nraukalta sammui viimeinenkin toivon kipinä; hän oli vaipua epäilykseen\nja suri puolisotansa kuolleeksi.\n\n\"Toinen kesä on tosin kulunut,\" kapteeni Becker lausui eräänä päivänä,\nkun talvimyrsky riehui ulkona, \"mutta emme sen vuoksi saa langeta\nepätoivoon. Vielä saatamme toivoa nähdä ystäväämme. Kukaties kesä ei\nole ollut kyllin lämmin sulattamaan jäitä, joihin Ellenor on puuttunut;\nkukaties Griffin on lähtenyt laivastansa ja käynyt jäitse johonkin\nuutis-asutukseen Grönlantiin taikka Eskimojen majoille, joissa hän\nviettää talvea. Kukaties -- niin, kylläpä on monta 'kukaties'tä',\njoihin saatamme perustaa toivomme. Siis ystäväni, odottakaamme,\nodottakaamme kärsivällisesti!\"\n\n\"Mutta emmekö voi tehdä mitään tehokkaampaa?\" kysyi Robert, joka\näänetönnä kuunteli puhetta. \"Ajatelkaas, että hän on joutunut\nhaaksirikkoon, että hän on suljettuna jäihin, että hän, ollen ilman\nlaivoja ja muita välikappaleita, joilla hän voisi saapua lauhkeampiin\nseutuihin, taistelee pakkasta ja puutetta vastaan, ja ainoa, mikä häntä\nelähyttää, on toivo, että me etsisimme ja pelastaisimme hänet hänen\nhirveästä tilastansa. Voi äitiäni, jos niin olisi! Tuo ajatus ei anna\nminulle hiukkaakaan lepoa. Minusta tuntuu kuin isäni ojentaisi käsiänsä\npuoleeni. Ei, me emme saa kauvemmin olla ristissä käsin ja vain odottaa\nhäntä, meidän täytyy tehdä enemmän.\"\n\n\"Jumal'auta, poika on oikeassa!\" Becker lausui. \"Te olette kyllin\nrikas, rouvani, säästääksenne kulutuksia, ja minä olisin kehno ystävä,\njollen panisi parastani Griffinin puolesta. Niin, Robert on oikeassa,\nmeidän täytyy etsiä hän. Tulevana keväänä lähden matkalle ja olen\nJumalan avulla saapa selon hänestä.\"\n\n\"Ja minä seuraan luonnollisesti teitä, kapteeni Becker!\" Robert sanoi\ninnokkaasti. Hänen silmänsä säkenöivät, ja hänen poskensa hehkuivat\njaloista tunteista, jotka täyttivät hänen sydämensä. \"Ah, tätä onnea,\ntätä sanomatonta onnea löytää isäni ja ehkä pelastaakin hätet\nkuolemanvaaroista, hädästä ja kurjuudesta! Sinä et saa estää minua,\näitini! Kenenkä velvollisuus, jollei pojan, on etsiä armas isänsä!\"\n\nRouva Griffin taisteli kovan sodan sydämessänsä. Hän oli kyllä altis\nsuurimpiinkin uhrauksiin puolisonsa hyväksi; mutta antaisiko hän\npoikansakin niiden vaarojen alaiseksi, jotka jo ehkä olivat hänen\npuolisonsa näännyttäneet? Mutta eikö tämä toiselta puolen ollut juuri\nRobertin velvollisuus? Hän ei ollut lapsi enään, vaan roteva, reipas ja\nnerokas nuorukainen, ja jalo tarkoitus elvytti hänen sieluansa,\näidinsydämen täytyi myöntyä:\n\n\"Olkoon menneeksi, poikani,\" hän lausui vapisevalla äänellä laskien\nkätensä poikansa pään päälle, \"lähde Jumalan nimeen; Hän olkoon\nkanssasi! Jumala armahtakoon minua älköönkä riistäkö sekä puolisoa että\npoikaa minulta! Mene matkaasi, Robert! -- Minä uskon poikani teille,\nkapteeni Becker; pitäkää huolta hänestä ja suojelkaa häntä.\"\n\nJalomielinen kapteeni lupasi tämän uskomielisellä tavallansa, ja matka\noli päätetty; kaikkiin valmistuksiin ruvettiin viipymättä. Becker osti\nlaivan, joka vartavasten oli rakettu ja varustettu jäämeremmatkoja\nvarten, ja kuormitti sen niin runsaasti kaikenlaisilla ruokavaroilla,\nettä he saattoivat viettää ei ainoastaan yhden vaan parikin talvea\nkaukana pohjassa.\n\nHetki löi, jona rouva Griffin oli jättävä poikansa hyvästi. Hänellä oli\nenemmän voimaa ja vakavuutta kuin oli toivonutkaan. Hän syleili ja\nsiunasi Robertia. Vielä kerran hän sydämellisesti varoitti Beckeriä\npitämään huolta hänestä, ja kapteeni uudisti lupauksensa. Kohta he\nolivat Toivolla -- se oli laivan nimi -- eikä viipynytkään kauvan, kun\nankkuri oli nostettu, ja Toivo pullistunein purjein riensi pohjaseen,\npohjaseen!\n\nMuutaman viikon kuluttua lähestyttiin Grönlannin rantamia. Kapteeni\nBeckerin aikomus oli laskea Kalaniemelle, jossa oli Tanskalaisten\nturskanpyynnön\nja -valmistuksen pääasema, kun eräs tapaus vaikutti, että hän hiukan\nmuutti suuutaansa.\n\nRobert seisoi eräänä aamuna mastonhäkissä ja tarkasteli tähystin\nsilmällä aukeata ulappaa. Muutamia mahdottoman suuria jäävuoria\nuiskenteli etäällä, mutta maata eikä purjetta hän ei oivaltanut.\nUupuneena turhaan tutkimukseensa hän oli lähteä alas, kun hän\nviimeisellä katsauksella havaitsi pienen mustan esineen, jota hän ensin\nluuli valaskalaksi. Mutta se se ei kuitenkaan voinut olla; hän oli\nnäkevinään pienen lipun liehuvan mustan pilkun yläpuolella. Keksintö\ntuli hänestä yhä merkillisemmäksi, jonka vuoksi hän lopulta huusi\nkapteenia, joka ensimmäisen perämiehen kanssa käveli edes takaisin\nperäkannella.\n\nKapteeni Becker noudatti tähystimensä -- parhaan mitä laivassa oli --\nja katseli Robertin osottamalle suunnalle.\n\n\"Kas, se on kajakki!\" hän sanoi vähän ajan kuluttua. \"Luullakseni siinä\non ihminen, joka on nostanut hätälipun.\"\n\n\"Kajakki? Mikä se on?\" kysyi Robert, joka sillä välin oli tullut\nkannelle.\n\n\"Kajakki on kevyt vene, jota Eskimot käyttävät kalastaissaan ia muilla\nmerimatkoilla. Se on yksipuimen ja peitetty hylkeennahalla. Paitsi\nkeskessä olevaa pyöreätä reikää, jossa soutaja istuu, kajakki on\nkokonaan ilman- ja\nvedenpitävä. Kevyt kun se on, sellainen vene kulkee erinomaisen\nnopeasti vedenkalvossa, ja sen vuoksi en käsitä, miksi tuo on\npaikallaan ja liikkumatonna kuin puupölkky.\"\n\n\"Jokin onnettomuus on kohdannut miesparkaa, joka tuossa istuu,\" Robert\narveli. \"Kas, hän heiluttaa yhä hätälippuaan. Meidän täytyy hänelle\navuksi.\"\n\n\"Tietysti,\" kapteeni vastasi, \"vaikka siten joudumme oikealta\nsuunnaltamme.\" Hän jakeli käskyjänsä, ja Toivo laski kohta toiseen\nsuuntaan suoraan kajakkia kohden.\n\n\"Nuo ihmiset ovat oikeita uskalikkoja,\" kapteeni lausui. \"Kun Eskimo\nnoin istuu venosessaan, joka myös tavoin ympäröi häntä, puettuna päähän\nsaakka piukkaan hylkeennahkaiseen pukuunsa, ja tarttuu airoonsa, jossa\non kummassakin päässä lapa, hän luulee olevansa yhtä varmassa turvassa\nkuin kalalokki, joka siivillään liitelee aaltojen yli. Mutta Eskimot\novat monen vaaran alaisia: varsinkin heillä on kulkujäissä ja ajopuissa\nkaksi kovaa vihollista, jos kajakki törmää niitä vastaan, ne repivät\nvenepeitteen ja miesparka uppoo silloin pohjaan.\"\n\nKapteenin ja Robertin puhuessa Eskimoista, jotka edellinen tunsi jo\nentisiltä matkoiltaan näillä purjehdusvesillä, laiva tuli yhä\nlikemmäksi yksinäistä kajakkia. Siinä istui noin parinkymmenen vuotias\nnuorukainen, joka rukoillen ojenteli käsiänsä pelastajoitaan kohden;\nhän oli hyvin kalvakka, ja kirkkaat kyynelet vuosivat hänen\nposkillensa.\n\nEskimo kajakkineen otettiin kiiruusti kannelle. Kun miesparka oli\npäässyt kannelle, hän oli niin voimaton, että hän annettiin\nlaivalääkärin haltuun. Robert ryhtyi häneen innokkaasti, ja hänen ja\nlääkärin onnistui vihdoin yhdistetyin ponnistuksin saada hän\ntunnoilleen. Hänelle annettiin ruokaa ja juomaa, jonka jälkeen hän\njätettiin lepoon ja rauhaan, joka virkisti hänen voimiansa. Seuraavana\naamuna Robert vei hoidokkaansa kapteenin luo, joka tavallisella\nhyväntahtoisuudellaan otti hänet vastaan.\n\n\"No, poikaseni,\" kapteeni Becker sanoi, \"sinä et näy tehneen juuri\nonnellista matkaa. Mikä nimesi on?\"\n\n\"Hannu, Kristian, kotoisin Kalaniemeltä Grönlannista.\"\n\n\"Sitten olet joutunut jotenkin etäälle kodistasi, Hannu hyvä. Kuinka se\nkävi?\"\n\n\"Minä lähdin hylkeenpyynnölle, herra,\" Eskimo vastasi, \"sillä minä olen\nmetsästäjä, ja maanmieheni pitävät minua tarkimpana ampujana seassansa.\nMinä otin mukaani pyssyn ja luotipussin sekä evästä pariksi päiväksi,\nsitten sousin jotenkin kauas merelle saareen, johon tiesin hylkeitten\ntavallisesti tulevan lekottelemaan. Tuli yö, ja minä olin varmaankin\nnukkunut, kun kova kolaus herätti minut, ja minä veneineni pyörähdin\nuseita kertoja ympäri, joten jo luulin viimeisen hetkeni tulleen. Mutta\nonnekseni kajakkini kääntyi jälleen pystyyn. Luultavasti olin tölmännyt\nvalaskalaa vastaan, taikka iso hylje oli kulkenut pimeässä ylitseni.\nOli syy mikä tahansa, sitä en silloin ajatellut; aivan toinen asia\nminun huoletti. Pyssyni oli uponnut meren pohjaan; se oli mennyttä\nkalua; mutta airo, herra, airo oli myös poissa ja mitä minä airotta\nvoin tehdä näin kaukana maasta? Minun piti etsiä se, ja sousin sen\nvuoksi käsillä, mutta pimeässä oli mahdotonta löytää haettavaani. Yhtä\nhyvinhän saatoin poikistua airosta kuin lähestyä sitä; tätä ajatellen\npäätin olla alallani aamuun asti. Vihdoin idässä päivä koitti, pimeys\nhälveni, mutta vaikka kuinka katselinkin, airoa en nähnyt. Tilani oli\narveluttava, jo luulin joutuneeni surman suuhun, jollei joku toinen\nkajakki taikka valaskalanpyytäjä tulisi pelastamaan minua. Kolme päivää\nja kolme yötä kului; mitään pelastuksen toivoa ei ollut; ruokavarani\nolivat loppuneet. Taas aurinko vaipui mereen, taas se nousi sieltä.\nMinä olin tullut niin voimattomaksi, että tuskin voin pitää pääni\npystyssä ja tähystellä pitkin merta. Mutta juuri samassa hetkessä kuin\nkoin tottua kohtalooni ja ajattelin: \"Tapahtukoon sinun tahtosi,\" juuri\nsilloin keksin teidän purjeenne, joka lähestyi yhä enemmän ja enemmän,\nvaikk'ei aivan suoraan minua kohden. Ah, herra, minä ponnistin\nviimeiset voimani, liehutin nuttuani pääni ylitse ja odotin\ntuskallisesti merkkiä, että olin havaittu. Jumalan kiitos, te\nkäänsitte, minä olin nähty, pelastajani lähestyivät -- ah! en voi\nselittää iloani. Mitä sitten tapahtui, itse tiedätte parhaiten. Kiitos,\nkiitos, rakas herra, siitä, että pelastitte vaivaisen elämäni.\"\n\n\"Tätä nuorta herraa sinun tulee kiittää,\" kapteeni lausui osottaen\nRobertia, \"jollei hän olisi nähnyt sinua mastonhäkistä, olisimme\npurjehtineet ohitsesi huomaamatta sinua.\"\n\nHannu osotti Robertille hartainta kiitollisuutta ja kertoi olevansa\nyksinään mailmassa ilman vanhempia ja veljiä ja pyysi, että Robert\nottaisi hänet palvelijaksensa; sillä hän osasi käyttää sekä pyssyä että\nharpuunia, metsästää sekä karhuja että valaskaloja. Robert katsoi\nkysyvästi kapteeniin ja, kun tämä nyykäytti päätään suostumuksen\nmerkiksi, otti Eskimon metsästäjäksensä ja lupasi hankkia hänelle\nkaikki sellaiseen toimeen tarvittavat kalut.\n\nMuutaman päivän perästä Toivo saapui Kalaniemen satamaan, jossa väestö\nsuuresti kummasteli nähdessään Hannun hengissä, sillä kaikki luulivat\nhänen jo aikoja sitten kuolleeksi. Kaikki tiedot, jotka kapteeni Becker\nsai Hannusta, vakuuttivat hänelle, että tämä oli kelpo nuorimies ja\nettä häntä pidettiin koko paikkakunnan taitavimpana ja rohkeimpana\nmetsästäjänä.\n\nSittenkuin Kalaniemellä oli tehty tarkimmat kapteeni Griffiniä koskevat\nkuulustelemukset, ankkuri taas nostettiin vaikka ei ketään löydetty,\njolla olisi ollut tietoja annettavana. Nyt päätettiin panna toimeen\naikomus kulkea pitkin Grönlannin rantamia, ja laivan suunta käännettiin\nMelville lahtea kohti.\n\nKuljettiin satamasta toiseen ja ruvettiin joka paikassa tuttavuuteen\nmaan asukasten kanssa osaksi siinä aikomuksessa että saataisiin, mitä\ntarvittiin, osaksi, että kuulusteltaisiin kapteeni Griffiniä. Robert\noli Hannulle ilmoittanut matkan tarkoituksen, ja tämä oli hänellä\nhyvänä apuna sekä kaupanteossa, että etsimässä jälkiä oikealle tielle.\nMuutamat maan asukkaat, joita Hannu puhutteli, sanoivat hänelle\nmetsästysmatkallansa nähneensä sellaisen laivan, kuin hän kertoi,\nankkurissa Cap Rileyn kohdalla jäihin juuttuneena, mutta runsaasti\nvarustettuna ruokavaroilla. Miehistö oli ollut terve, ja hyvällä\nmielellä oli ainoastaan odotettu jäänlähtöä matkan jatkamista varten.\nTämä oli tapahtunut noin yhdeksän kuukautta sitten.\n\nVaikka tämä tieto olikin vaillinainen, se kuitenkin antoi uusia\ntoivoja. että laiva oli vielä mainitussa paikassa ja pitkittä puheitta\npäätettiin purjehtia Cap Rileytä kohden. Vaikk'ei siellä\nlöydettäisikään laivaa, ainakin saataisiin tarkka tieto, oliko Ellenor\nse laiva, jonka Eskimot kertoivat siellä nähneensä.\n\nCap Riley oli etäällä, mutta matkan pituus ja vaikeudet eivät voineet\npelottaa kapteeni Beckeriä eikä hänen reipasta toveriansa. Mitä enemmän\npohjaan tungettiin, sitä enemmän kasvoivat vaarat, joiden kanssa oli\ntaisteleminen. Toisinaan levisi niin tiheä sumu merelle, ettei nähnyt\nparia askeltakaan eteensä, joskus taas oli tunkeuminen suurten\njäävuorien välitse, jotka usein uhkasivat välttämätöntä perikatoa.\nSuurin heitä kohtaava vaara oli raju myrsky, joka ajeli kauheita\näämöhkäleitä laivaa vastaan. Koska oltiin lähellä maata, niin kapteeni\nkäski laskemaan laivaa pieneen lahteen. Toivo pantiin kahteen\nankkuriin; mutta kauvan ei kestänyt, kuin toinen ankkuriköysi katkesi\ntoisensa perään, ikäänkuin ne olisivat olleet soittimen kieliä, ja\nlaiva viskattiin takaisin ulapalle. Kapteeni ei sentään menettänyt\nlevollista mielenmalttiansa ja hänen esimerkkinsä oli hyvänä\nrohkaistuskeinona väestössä. Kaikki työskentelivät uutterasti, ja pian\nToivo totteli taas peräsintä. Vaara ei kuitenkaan vielä ollut sivuitse,\nja vasta aamulla, kun oli päästy ajojäistä ja myrsky alkanut tyyntyä,\nmiehistö uskalsi levollisemmin henkiä, ja lyhyt uni virkisti heitä\nniistä vaivoista, joita yön kuluessa olivat kärsineet.\n\nKapteeni, ensimmäinen perämies Lowell ja Robert eivät hetkeksikään\nlähteneet kannelta.\n\n\"Nyt tiedät, Robert,\" kapteeni lausui, \"mitä jäämeren vaaroja vastaan\ntaisteleminen merkitsee.\"\n\n\"Kyllä, ja tunnustanpa niiden olevan suurempia, kuin olen\najatellutkaan. Monesti luulin viime yönä loppumme varmaksi, ja\nainoastaan teidän taitavuuttanne, kapteeni Becker, meidän on\nkiittäminen pelastuksestamme.\"\n\n\"Vastuksemme on tullut tuolta ylhäältä,\" kapteeni lausui luoden\nsilmänsä taivaasen, \"Jumala on ihmeellisesti varjellut meitä. Mutta nyt\non kysymys, jatkammeko matkaamme Cap Rileylle, vai etsimmekö\nsuojapaikan, johon asetumme talvenpitoon. Vaarat tulevat hetki hetkeltä\nsuuremmiksi ja pelottavammiksi.\"\n\n\"Ah ei, kapteeni, ettehän todellakaan vielä aio ruveta ankkuriin,\"\nRobert sanoi innokkaasti. \"Jumala on suojeleva meitä nyt, niinkuin\ntähänkin asti. Minulla ei olisi koko talvena ainoatakaan levollista\nhetkeä, jollemme olisi ainakin Cap Rileyllä saakka. Rohkeutta,\nkapteeni! Isäni henki rippuu siitä.\"\n\n\"Olkoon niin sitten, Jumalan nimeen!\" kapteeni vastasi. \"Sinä olet\nreipas nuorukainen, poikaseni! Tietysti meidän pitää tehdä, mitä\nsuinkin voimme, ja jos sorrumme, olemme kuitenkin tehneet\nvelvollisuutemme!\"\n\nPurjehdittiin edelleen, ja vastoin kapteenin luuloa meri tuli aina\npuhtaammaksi jäistä, mitä kauvemmaksi saavuttiin pohjaan.\n\nSää oli yhä kaunis; aurinko paistoi pilvettömällä taivaalla, ja\nkapteenin laskut osottivat, että ei enään oltu kaukana Cap Rileystä.\n\n\"Huomenna olemme luullakseni perillä,\" hän sanoi Robertille, joka\nkärsimättömänä halusi selkoa asiasta.\n\nYö tuli, mutta ollen niin lähellä matkan loppua Robert ei saanut unen\nkutkaustakaan silmiinsä. Hän löytäisi isänsä, taikka ainakin saisi\ntiedon, vieläkö hän oli elossa. Aamun sarastaessa hän nousi\nmastonhäkkiin ja katseli tähystimellään sille taholle, jossa hän toivoi\nnäkevänsä Cap Rileyn huippujen kohoavan merestä.\n\n\"Sinä olet varhain työssäsi,\" huusi kapteeni, joka vähää myöhemmin tuli\nkannelle. \"Vielä kuluu useita tuntia, ennenkuin pääsemme niin likelle\nmaata, että saatamme nähdä rannan.\"\n\n\"Se ei tee mitään, kapteeni!\" Robert vastasi. \"Minä tahdon ensimmaisenä\nsaada maan näkyviini. Ilma on kirkas, niin että rannan pitäisi näkyä\nkauvaksikin.\"\n\nKapteeni hymyili nuorukaisen innolle. Robert jatkoi uutterasti\ntähystelemistään huolimatta muusta. Päivän koittaissa nousi puoliksi\nläpinäkyvä sumu merelle, mutta Robert ei kuitenkaan luopunut työstänsä\ntoivoen puolipäiväauringon hajoittavan usvat. Niin tapahtuikin;\ntaivaanranta kuvastui selvästi viheriäistä veden pintaa vastaan, ja\nsamaasa kaikui riemuhuuto mastonhäkistä.\n\n\"Maa, kapteeni Becker!\" Robert huusi heiluttaen lakkiaan päänsä ylitse.\n\"Minä näen pari kallionhuippua eli kivikasaa. Onkohan se Cap Riley?\"\n\nPantuansa tähystinen silmällensä kapteeni vakuutti oltavan kaivatun\npaikan näkyvissä, josta yleinen ilo syntyi laivalla.\n\n\"Toisella kallionkukkulalla,\" Robert taas huusi, \"näen lipputangon,\njonka päässä on pallo.\"\n\nKaikki tähystimet, mitä Toivolla oli, olivat silmällä, ja jokainen\nhuomasi saman kuin Robertikin.\n\nVihdoin ankkuri heitettiin loivalle rantamalle; vene laskettitn\nvesille, ja kapteeni, ensimmäinen perämies, Robert, Hannu ja muutamia\nmiehiä lähti maalle. Robert hyppäsi ensimmäisenä maalle ja kiiruhti\nkukkulalle. Toiset tulivat ripeästi perästä. Paitsi merkkipuuta, joka\nhuomattiin Eskimojen pystyttämäksi, ei nähty muuta merkillistä. Mutta\nvähäisen matkan päässä sieltä, pienellä niemekkeellä, joka pohjan\npuolella oli turvassa kallioilta, kapteeni Becker keksi selviä\njäännöksiä viidestä asumuksesta. Kallion lähellä oli mureata\nkalkkikiveä neljässä kehämäisessä piirissä; ympärillä oli suurempia\nkiviä, jotka nähtävästi olivat olleet telttakaton kannattimia.\nLöydettiin muutamia neliskulmaisia kiviarinoita, jotka luultavasti\nolivat olleet tulisijana. Vähän etäämmällä kallioista, mutta samassa\nrivissä kuin äsken mainitut rauniotkin, oli suurehko aidattu paikka,\njohon käytävä oli etelän puolella. Se oli kolmikulmainen päällekkäin\npannuista kivistä tehty huone. Keskellä tätä kolmikkoa oli hylkeen- ja\nlinnun luita, ja kallion juurelta Hannu löysi kappaleen purjekangasta.\nRannalla pari, kolmekymmentä askelta tuonnempana oli röykkiö\nvihriäisiä, valkeita ja mustia laudanpalasia, joita nähtävästi oli\nsaatu särjetystä veneestä ja aiottu polttopuiksi.\n\n\"Tässä on kyllä tarpeeksi merkkiä,\" kapteeni Becker lausui, \"siitä,\nettä laiva on ollut ankkurissa tässä pidemmän aikaa. Onkohan se ollut\nEllenor vai joku muu? Olettakaamme ensimmäinen todeksi, niin kauvan\nkuin me emme löydä mitään, mikä todistaisi päin vastoin.\"\n\n\"Mutta mitä nyt teemme?\" Robert kysyi surullisesti. \"Ei mikään osota,\nmihin päin isäni on lähtenyt jätettyänsä tämän paikan.\"\n\n\"Meidän täytyy tutkia seutua tarkemmin,\" kapteeni vastasi. \"Lähtekäämme\nkolmelle suunnalle, ensimmäinen tarkastelkoon oikeata rantaa, toinen\nvasenta ja kolmas sisämaata. Ennen auringonlaskua tapaamme toisemme\ntäällä.\"\n\nEhdotus hyväksyttiin ja pantiin heti käytäntöön. Kapteeni Becker lähti\nmuutaman miehen kanssa vasemmalle, Lowell oikealle, ja Robert ynnä\nHannu menivät sisämaahan päin. Kauvan aikaa ei kulunut, ennenkuin\npyssynlaukaus kuului siltä suunnalta, johon kapteeni Becker oli\nlähtenyt, sitä seurasi toinen ja vieläpä kolmaskin. Se oli sovittu\nmerkki, että jotakin merkillistä oli löydetty. Robert ja ensimmäinen\nperämies palasivat ravakoin askelin.\n\n\"Löydetty, löydetty!\" kapteeni huusi heille. \"Nyt meillä on todistus!\nKapteeni Griffin on ollut täällä. Kas tässä, ystäväni on selvät\ntodistukset!\"\n\nEnsimmäinen näkö, joka tulijoita kohtasi, herätti heissä surullisia\ntunteita. Siinä oli kolme hautaa keskellä jää- ja kivikorpea.\nHautakummut olivat huolellisesti peitetyt laakeilla kalkkikivillä ja\nvarustetut nimikirjoituksilla, jotka ilmoittivat kolmen merimiehen\nsiinä lepäävän. Nimet olivat:\n\n    Braim, Hartwell, Torrington.\n\nEnsimmäisen ja viimeisen alla oli kuolinpäivä mainittu:\n\n    1:nen päivä tammikuuta. -- 3:s päivä Huhtikuuta.\n\nJa lisäys:\n\n    Kuolleet Ellenorilla.\n\n\"Minä tunsin aivan hyvin nuo kolme reipasta miestä, jotka tässä\nlepäävät ikuista unta,\" kapteeni lausui, ja kirjoitus, 'kuolleet\nEllenorilla' osottaa selvästi, että Ellenor vielä Huhtikuun kolmantena\non ollut hyvässä tilassa. Tämä on suuri lohdutus sinulle, Robert, ja\nmyös meille kaikille! Mitään jäännöksiä, jotka ilmoittaisivat\nhaaksirikon tapahtuneen, emme ole nähneet; siis on selvää, että Ellenor\non päässyt jäistä ja jatkanut matkaansa. Mutta etsikäämme enemmän!\"\n\nVähän idempänä, likempänä rantaa löydettiin suuri musta pilkka, jossa\noli muutamia nauloja, rautarenkaita ja muita rautakaluja; siinä oli\nsiis ollut paja. Vielä likempänä rantaa, mutta enemmän etelään käsin,\nhuomattiin selvästi laivan kirvesmiehellä olleen työhuoneensa. Noin\nneljänsadan askeleen päässä haudoista löydettiin pieni talonpaikka.\nVähän loitompana oli kasassa monta sataa läkkirasiaa, joissa ennen oli\nollut lihaa, mutta jotka nyt olivat kiviä täynnä, ja luultavasti\nkäytetyt painolastina. Päälle päätteeksi tavattiin pienoinen puutarhan\nperustelma, johon ahkera käsi oli istuttanut sammalkasvia ja vuokkoja.\nKaikki todisti, että tässä oli aiottu olla pitemmän aikaa taikka tulla\ntänne takaisin.\n\nSitä paitsi löydettiin purjekankaan palaisia, nuoranpätkiä,\ntynnyrinvanteita, rautakaluja, vuodepeite, pari käsineitä sekä avain ja\nmessinkikisko, joka luultavasti oli kotoisin laivalippaasta, sanalla\nsanoen, löydettiin paljous kaluja, jotka osottivat kapteeni Griffinin\nsiinä olleen kauvan aikaa talvimajoilla.\n\n\"Kaikki, mitä nyt on löydetty todistaa, että ystävämme on ollut viime\ntalven täällä,\" lausui kapteeni, joka tarkkaan oli katsellut kaluja.\n\"Koska ainoastaan kolme miestä on Ellenorin lukuisasta miehistöstä\ntalven ajalla kuollut, saamme siitä ilahuttavan johdelman, että\nterveydentila on ollut hyvä ja ettei ruokavaroja ole puuttunut.\nMuutamat tähän jääneet kalut vievät minut toiseen johtopäätökseen, että\nlähtö on tapahtunut suurimmassa kiiruussa. Kentiesi lämpimämpi tuuli on\npuhaltanut, taikka Ellenor on tavalla eli toisella päässyt\njääkahleistansa, jonka vuoksi Griffin on käyttänyt tilaisuutta\nhyväkseen, ja nostanut ankkurinsa päästäksensä ulapalle. Helposti\nsaatan kuvailla, millä kiiruulla matkalle on lähdetty, niin että yksi\non jättänyt käsineensä, toinen avainensa, ja kolmas peitteensä lähdön\nhommassa joutuakseen aikoinaan laivalle. Mutta nyt on kysymys, mihin\npäin Griffin on suunnannut kulkunsa? Siinä suhteessa olemme\nepätiedossa. Luulempa, että meidän, kun emme etelässä löytäneet mitään\njälkeä Ellenorista, täytyy jatkaa tutkimuksiamme pohjaan päin. Mutta\nvuodenaika on todellakin jo kulunut pitkälle, ja meidän tulee\nvalmistaida viettämään talvea jäissä. Yksinäni sita en tahdo päättää.\nSanokaa ajatuksenne, hyvät ystävät!\"\n\nEnsimmäinen perämies, Robert, lääkäri ja kaikki äänestivät\nyksimielisesti matkan jatkamista. He kyllä aavistivat kaikki kohtaavat\nvaivat ja vastukset, mutta siitä huolimatta he olivat hyvällä mielin.\nAnkkuri nostettiin siis, ja matkaa jatkettiin kohti pohjan jäisiä\nseutuja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähdettyänsä Cap Rileyltä ystävämme saapuivat muutaman päivän perästä\nlahteen, jossa he ollen näin kaukana eivät toivoneet löytävänsä\nihmis-asuntoja. He hämmästyivät siis suuresti nähdessään joukon\nEskimoja rannalla. Kapteeni ja Robert ottivat Hannun kanssansa ja\nlähtivät maalle. Jälkimmäinen rupesi puheisin maanmiestensä kanssa ja\nkysyi heiltä tavallisuuden mukaan tietoja kapteeni Griffinistä. Mutta\nhe eivät tietäneet mitään hänestä. He olivat metsästäjiä ja kalastajia,\njotka olivat vaimoineen ja lapsineen ainoastaan epämääräiseksi ajaksi\nasettuneet tähän seutuun, ja aikoivat talven tullen vetäyä etelään\npäin. Kapteeni Becker oli jättää heidät, kun Hannu pidätti häntä.\n\n\"Tämä on luullasseni,\" hän sanoi, \"viimeinen tilaisuus saada koiria ja\nrekiä.\"\n\n\"Koiria ja rekiä?\" kapteeni matki, \"Ahaa,\" hän lisäsi vähän\najateltuansa, \"sinä olet oikeassa, Hannu hyvä! Niistä olisi kyllä\nmeille suurta hyötyä talvimajoissamme, mutta mistä saisimme niille\nruokaa?\"\n\n\"Heittäkää se minun huolekseni, herra kapteeni!\" Hannu vastasi.\n\"Eskimokoirat eivät ole mitään herkkusuita, ne syövät mitä hyvänsä,\nkarhun- ja hylkeenlihaa, vieläpä kalanpäitä ja muuta törkyä. Ainoastaan\nsuolattua lihaa ne eivät syö. Niin kauvan kuin minulla on ruutia ja\nluotia, heiltä ei ole ruoka puuttuva.\"\n\n\"No kysyppäs sitten maanmiehiltäsi, tokko he tahtovat luovuttaa meille\nmuutamia koiria.\"\n\nEskimot olivat suostuvia kauppaan halvasta hinnasta, ja Hannu valitsi\nsuuresta joukosta viisikymmentä parasta koiraa, jotka vietiin Toivolle,\nmissä niille laitettiin koppi. Sitten Hannu otti pyssynsä mennäksensä\nmetsästämään. Robert ja lääkäri olivat valmiit seuraamaan häntä. Hän\noli Eskimoilta kuullut, että vähän kauvempana olevassa lahdessa oli\nsarvivalaita kosolta. Tämä saattoi kapteenin varustamaan veneen, jolla\nhän metsästyskumppanineen lähti mainittuun lahteen.\n\nTunnin soudettuansa he saapuivat lahteen. Eskimot olivat oikeassa,\nsiellä näkyi viisi kuusi sarvivalasta tellehtimässä vedessä. Ne eivät\nolleet lainkaan pelkuria; vene pääsikin siis pian ampuvälille. Hannu\nnosti pyssynsä ja ampui. Yksi noista suurista elävistä hyppäsi samassa\nkorkealle aalloista, putosi raskaasti takaisin, nytkäsi muutaman kerran\nja kääntyi seljälleen.\n\n\"Se on meidän, se on kuollut,\" Hannu sanoi tyytyväisenä. \"Luoti on\nkäynyt silmästä sisään ja mennyt aivuihin. Mutta kas, nuo toiset eivät\nlähdekkään pakoon vaan uivat toverivainajansa ympärillä, juurikuin ei\nmitään olisi tapahtunut. Herra Robert, nyt saatatte koettaa onneanne,\nmutta tähdätkää päähän; sillä muuten sarvivalas ei välitä luodista\nenempää kuin herneestä.\"\n\nLääkäri ja Robert tähtäsivät ja ampuivat yht'aikaa. Vedessä syntyi\nvaahtinen pyörre, joka todisti luotien sattuneen, ehkä ei\nkuolettavasti. Haavoitettu eläin sukelsi pää edellä syvyyteen ja\nkatosi.\n\n\"Kärsivällisyyttä vaan!\" lausui Hannu, joka taas oli pannut pyssynsä\npanokseen. \"Se tulee kyllä pian hengittämään ilmaa.\"\n\nTuskin sarvivalas oli pistänyt kuononsa vedestä, kun laukaus pamahti.\nHannu alensi pyssynsä itseensä tyytyväisenä naurahdellen. \"Se on saanut\ntarpeeksensa,\" hän lausui. \"Nyt se paneitse seljälleen kumppaninsa\nviereen. Koirat saavat ruokaa pariksi viikoksi. Junnatkaamme nyt\nsaaliimme laivaan.\"\n\nNiin kävikin. Toinen hyvin varustettu vene tuli metsästäjille avuksi,\nja illan tullen he pääsivät Toivolle, kiskoivat saaliinsa kannelle ja\npalottelivat sen. Koirilla oli siis runsaasti muonaa; ja kun seuraavana\npäivänä myötäinen tuuli puhalsi, lähdettiin taas purjehtimaan.\n\nMitä edemmäksi pohjaan tultiin, sitä enemmän vaarat ja vastukset\nlisääntyivät. Syyskuun viimeisinä päivinä täytyi heittää toivo\nkauvemmaksi pääsemisestä, sillä silmänkantamaton jäätikkö sulki tien.\nVähäisen neuvottelun perästä päätettiin etsiä satamaa, johon sopi\nruveta ankkuroimaan ja valmistaa talvimajoja.\n\nSuunta käännettiin etelään päin ja muutaman päivän purjehduksen perästä\ntultiin lahteen, joka oli kokonaan jäistä puhdas, sillä kohiseva joki\nlaski siinä mereen. Joitakuita viheriöiviä kasvia peitti virranrannan,\njoka antoi paikalle mieluisan näön. Joka taholta lahtea ympäröivät\nkorkeat kalliot. -- parempaa satamaa ei voinut löytää.\n\nKapteeni laski lahteen ja löysi hyvän ankkuripohjan muutamien saarien\ntakana, jotka suojelivat laivaa kulkujäiltä. Ankkuri laskettiin ja\npäätettiin, ettei sitä ennen nostettaisi, kun kevät-aurinko paistoi.\n\nNyt kiiruhdettiin tekemään valmistuksia, että kaikki olisi varustettu\ntalvipakkaisia varten. Kapteeni Becker tiesi kokemuksesta, että paras\ntapa suojella itseänsä ilman-alan ankaruudelta oli laittaa asumukset\nsamaan tapaan kuin maan asukkaatkin, ja elää samallaisella ruo'alla\nkuin he, välttäen kuitenkin sitä siivottomuutta, joka on tavallista\neskimomajoissa. Hän tyhjensi varastohuoneen kaikista siellä löytyvistä\ntavaroista ja kuljetti ne jonkinlaiseen säilyttöön, joka rakennettiin\nrannalle. Nyt koirat ja reet olivat tarpeen, sillä täytyi lähteä\nnoutamaan sammalia suurissa määrin. Jotenkin suuri huone laitettiin\nkannen alle, seinät peitettiin paksulla sammalkerroksella, samoin\nlattiakin, ja katettiin purjekankaalla. Käytävä oli laivahuoneesen ja\nmuodosti jonkinlaisen tunnelin, joka myös oli sammalpeitteinen ja\nvarustettu niin monella esiripulla ja ovella, että jotenkin voitiin\nestää pakkasta tunkeumasta sisälle.\n\nKaikki merkit ilmoittivat nyt talven olevan tulossa. Linnut, jotka\nheidän lahteen tullessansa olivat sulostuttaneet seutua, katosivat\nyht'aikaa. He lähtivät etelään päin. Syyskuu ei ollut vielä\npuolessakaan, kun jo tuli niin ankara pakkanen, että yhden yön perästä\nsaattoi kävellä ympari laivaa ja ajaa reellä maalle.\n\nKun talvimajat, jotka maksoivat monta puuhaa ja ponnistusta, olivat\nvalmiit, kapteeni Becker piti neuvottelun matkakumppaniensa kanssa. Oli\nkeskusteltavana, millä tavalla nyt voitaisiin kuulustella kapteeni\nGriffinlä. Meritse ei käynyt päinsä, vaan maitse, ja pääasiallisesti\njuuri tätä varten kapteeni oli hankkinut itselleen koiria ja rekiä.\n\n\"Jossakin Grönlannin rannikolla,\" hän sanoi, \"ystävämme täytyy\noleskella, jos hän vielä on elossa. On siis välttämätöntä, että\nkoetamme tunkeutua niin kauvas pohjoiseen, kuin suinkin on mahdollista.\nVoidaksemme tehdä tämän meidän tarvitsee paikka paikoin laittaa\npysäkkiä, jossa saamme turvapaikan palaamatta jokakerta laivaan. Jos\nvarustamme nämä pysäkit riittävällä paljoudella ruokavaroja niin syllä\nkykenemme kulkemaan kuusi- tai seitsemänkymmentä penikulmaa.\"\n\nTämä ehdotus pantiin heti toimeen. Ruokavaroja kuormattiin rekeihin\nvietäviksi niihin pysäkkeihin, joita laitettiin. Reet sopivat\noivallisesti tähän tarkoitukseen. Paitsi jalaksien anturoita, niiden\nkokoonpanemisessa ei ollut muuta rautaa. Kaikkia niiden osia pysyttivät\nkoossa hihnat ja ne olivat päällystetyt hylkeennahalla, niin että ne\nsamalla olivat keveitä ja lujia. Eväs, joka otettiin mukaan, oli\nparhaasta päästä pemmikaania eli kuivattua ja hienonnettua lihaa\nsuljettuna läkkipönttöihin, joissa oli terävät päät vastustamassa\njääkarhujen hyökkäyksiä, jos ne olisivat tahtoneet niiden sisällystä\nsaada kynsiinsä. Muita ruokavaroja säilytettiin astioissa ja lippaissa,\njotka olivat vahvasti raudoitetut.\n\nMiehistön pukuna oli puhvelinnahkainen takki, johon kuului n.s.\nkarhunnahkainen \"makuusäkki,\" mihin saattoi ryömiä, kun täytyi olla\nyötä taivas-alla. Paitsi sitä otettiin mukaan teltta ja vedenpitäviä\npeitteitä.\n\nSyyskuun kahdentenakymmenentenä kaikki oli valmisna matkalle. Että\nRobert oli yksi osanottaja meidän ei tarvitse mainitakkaan, ja Hannu\noli hänelle tuiki tarpeellinen, sillä kukaan ei osannut paremmin kuin\nhän seurustella koirien kanssa. Kello puoli yksi päivällä he jättivät\nlaivan jälkeen jääneiden eläköönhuutojen kaikuessa. Ensimmäisenä ajoi\nHannu, jonka reen edessä oli kuusi koiraa valjaissa, sitten seurasi\nviisi muuta rekeä yhtä monta juoksijaa edessä; joka reessä oli merimies\nohjillisena, viimeiseksi tuli Robert, joka tahtoi nähdä koko matkueen.\nSileä jäävyöhyke oli pitkin rantoja; matka kävi rattoisasti, ja koirat\nhaukkuivat ilosta, kun he pitkästä joutilaisuudesta pääsivät raikkaasen\ntalvi-ilmaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvillä mielin matkustajamme jatkoivat vaellustansa raivaamattomilla\nteillä. Koirat olivat kestävät ja väkevät pikajuoksijat.\n\nRobert, Harald ja heidän toverinsa olivat varustetut pyssyillä ja\npitkillä puukoilla. Kun Grönlannin seuduilla tapaa useasti jääkarhun,\ntäytyi sen vuoksi olla valmis kohtaamaan noita pelottavia petoja.\n\nIlta yllätti; tähdet kiiluivat; täytyi siis ajatella yösijaa. Hannu\najoi rekensä sen tähden likemmäksi rantaa, missä hän näki muutamia\nkorkeita kallioita, joiden alla hän uskoi löytävänsä suojaa\npohjanvihuria vastaan. Toiset reet seurasivat ja muutamassa tuokiossa\nkaikki olivat kallioiden juurella. He hämmästyivät suuresti siellä\nnähdessään useita pieniä irtaimista kivistä pystytettyjä majoja.\n\n\"Mitä tämä merkitsee, Hannu?\" Robert kysyi. \"Onko sattuma tuonut meidät\neskimokylään?\"\n\n\"Nämät majat eivät ole asutuita,\" Hannu vastasi. \"Mitään tallattua\npolkua ei käy niiden luo. Monta vuotta on kulunut, sittenkuin täällä on\nihmisiä asunut. Mutta sytyttäkäämme lamppu ja käykäämme sisään.\"\n\nHän toi reestä suuren rautalampun, täytti sen hylkeen-ihralla ja\nsytytti sen. Robertin seuraamana hän meni majoille. Kaksi ensimmäistä\nolivat autioita, mutta kun Hannu nostalti kolmannen majan nahkaista\nesirippua, hän ja Robert huudahtivat kauhistuksesta. He seisahtuivat\nkivettyneinä ovelle ja katselivat kasvot kalmankarvaisina toisiansa.\n\n\"Käykäämme lähemmätsi!\" Hannu lausui vihdoin luotuansa taas silmänsä\nmajaan. \"Nuo ihmisraukat eivät tee meille mitään pahaa.\"\n\nRobert oli myös tointunut ja astui sisään. Hannu seurasi häntä ja\nvalaisi majaa kohottain lamppua. Surkea näky kohtasi heitä. Pöydän\nääressä, jolla oli öljytön lamppu, istui, ikäänkuin elävinä, viisi\nihmisruumista mustunein huulin ja syvään vajonnein silmin. Heidän\nruumiinsa, jotka ijäinen pakkanen oli jäädyttänyt kivenkoviksi, olivat\njääneet melkein muuttumattomiksi. Ensi silmänräpäyksessä olisi\nsaattanut luulla heidän uinailevan. He istuivat taaksepäin\nkeikistyneinä, käsivarret veltosti rippuneina ja jalat ojennettuina.\nKoira oli kyyristynyt isäntänsä jalkain juureen ja pieni, turkkeihin\nkääritty lapsukainen lepäsi äitinsä parmoilla.\n\nKauvan aikaa Robert ja Hannu katselivat tätä kauhistavaa seuraa.\n\n\"Mikähän onnettomus lienee tässä tapahtunut?\" Robert kysyi melkein\nkuiskaamalla.\n\nHannu osotti pieniä savuräppäniä, jotka olivat suljetut jäällä ja\nlumella.\n\n\"Luultavasti,\" hän sanoi, \"näitä ihmisparkoja on kohdannut kova\nlumipyry, joka on tukkinut räppänät. Se on ainoa selitys. He ovat\ntukehtuneet ja heidän kuolemansa lienee tapahtunut samalla haavaa.\"\n\nRobert oli samaa ajatusta. Hän ehdotti, että ruumiit haudattaisiin.\nHannu suostui siihen mielellään. Hautakumpu luotiin kivistä vainajien\nyli, ja hengellinen, harras rukous luettiin heidän sielujensa\nautuudeksi.\n\nSeuraavana päivänä matkustettiin vähemmän, sillä Hannun täytyi lähteä\nhankkimaan ruokaa koirille, jotka olivat olleet koko vuorokauden\nsyömättä. Puolipäivän aikaan tehtiin pysäys. Hannu luuli läheisyydessä\nolevan hylkeitä. Yksi reki tyhjennettiin sen vuoksi. Robert ja Hannu\nistuivat siihen ja ajoivat aika laukkaa pitkin sileätä iljankoa.\n\nAlussa kaikki kävi hyvin, mutta kohta he tulivat heikommalle jäälle. He\neivät kuitenkaan piitanneet mitään tästä havainnosta, etenkin kun Hannu\niloisesti huudahti samalla: Hylkeitä! hylkeitä! Nuo ovat meidän!\nEteenpäin! eteenpäin!\n\nAvento oli tullut jäähän, ja sen reunalla loikoi muutamia hylkeitä\nlekottelemassa päivänpaisteessa.\n\nKoirat kiisivät eteenpäin täyttä vauhtia, ja oli kuljettu jo aika\nmatka, ennenkuin Robert huomautti Hannulle jään heikkouden.\n\n\"Noh, kohta olemme perillä,\" Hannu vastasi. \"Palata emme saa, sillä\nsilloin kadotamme saaliimme. Paras on kulkea niin nopeasti kuin\nmahdollista, ja kyllä jää kestää, kun vaan koirat tekevät tehtävänsä.\"\n\nHuutaen ja sivallellen ruoskallaan Hannu ajoi juoksijoitaan, jotka\nenensivät vauhtinsa verrattomaksi nopeudeksi. Vähän matkaa vielä, niin\nolisi oltu vahvemmalla jäällä. Metsästäjämme olivat pelon ja toivon\nvaiheilla, mutta juuri kuin he luulivat pääsneensä vaarasta tapahtui\njotakin, jota he vähimmin olivat odottaneet. Koirat seisahtuivat\näkisti, luultavasti peloissaan ohuen jään aaltoilevasta liikkeestä.\nSaada ne juoksemaan oli mahdotonta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä\nmyös myöhäistä. Jää murtui vasemman jalaksen alta.\n\n\"Pelastakaa itsenne herra!\" Hannu huusi. \"Eteenpäin! Laahatkaa itseänne\nmahallanne jään poikki ja jättäkää reki koirineen minun haltuuni. Ei\nvielä hätää ole, jos vaan teette, niinkuin sanon.\"\n\nRobert totteli vaistontapaisesti tätä neuvoa, jätti reen ja heittihe\njäälle, jolloin Hannu antoi hänelle takaapäin aika sysäyksen, niin että\nhän luisti ainakin kymmenen askelta eteenpäin. Puolessa minuutissa hän\noli vahvalla jäällä.\n\nHannu koetti sillävälin epätoivoisilla ponnistuksilla leikata koirain\nvetohihnoja poikki ja pelastaa eläinraukat. Hän heittihe eteenpäin ja\nui seuraavassa hetkessä jääsohjeessa. Robert pelkäsi näkevänsä hänen ja\nkoirain uppoavan, kun lopulta taitavan uijan onnistui katkaista koirain\nvetohihnat ja auttaa koirat vahvalle jäälle. Sitten hän kiiruhti reen\nluoksi ja sitoi siihen nuoran, jonka pään hän otti hampaisinsa ja ui\njäänreunalle. Mutta hänen ponnistuksensa päästä ylös olivat turhia,\nsillä jää murtui aina hänen allansa, ja tällä tavoin hänen voimansa\npian olisivat uupuneet.\n\n\"Reki!\" Robert huudahti. \"Ota reki avuksesi!\"\n\nHannu ymmärsi hänen ajatuksensa. Hän vei reen juuri jään reunalle,\nlaski toisen polvensa sille, tekihe mahdollisimman keveäksi, pullisti\nrintansa, ojensi käsivartensa varovaisesti, hypähti äkisti potkaisten\nrekeä jaloillansa ja pääsi siten jäälle. Rehellinen Hannu oli\npelastettu. Mutta hän makasi liikkumatta, ikäänkuin kuollut. Robert\nhieroi hänen kangistuneita jäseniänsä, otti vyöltänsä pienen pullon ja\nantoi hänen juoda tilkan viiniä. Elämä palasi ja pian Hannu oli\npystyssä taasen.\n\n\"Kas niin,\" hän sanoi, \"kiitos, herra Robert! Menkäämme nyt\ntervehtimään hylkeitä!\"\n\nRobert katsoi häneen kummastellen. \"Eikö metsästyshalusi jo ole\nsammunut, Hannu hyvä?\" hän kysyi.\n\n\"Ei, päin vastoin,\" hän vastasi. \"Me Eskimot olemme tottuneet\ntuollaisiin pieniin onnettomuuksiin. En tahdo ilmaiseksi tätä vaivaa\nnähdä. Kulku on paneva vereni liikkeelle, ja koirapariamme tarvitsevat\nruokaa.\"\n\nHän oli pitänyt kiinni nuorasta, joka oli sidottu rekeen, ja veti sen\nhelposti vahvalle jäälle. Sen jälkeen hän laittoi ajokalut kuntoon ja\nvaljasti koirat uudestaan. Pyssyt olivat onneksi tallella, ainoastaan\nvähän märkiä. Mutta Hannu kuivasi ja ruokkosi ne, pani ne uuteen\npanokseen ja kaasi runsaasti ruutia sankkiläpeen. Hylkeet olivat vielä\njäljellä, noin sadan askelen päässä, muutamat jäällä, toiset vain pää\nylhäällä vedestä ja mulkoilivat utelijaina metsästäjiä.\n\nNämä kulkivat varovaisesti ja pysähtyivät luminietoksen taakse.\n\n\"Nyt meidän tulee ampua samalla kertaa,\" Hannu lausui, \"saadaksemme\nkaksi, sillä ensi laukauksen kuultuansa toiset sukeltavat ja katoavat.\nTähdätkää tuota suurta hidasta rötkälettä, herra Robert, tuota, joka on\nlikinnä; minä otan hänen toverinsa. Oletteko valmis?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Antakaa mennä.\"\n\nKaksi laukausta pamahti. Hylkeet mulahtivat veteen, mutta kaksi jäi\nliikkumattomana makaamaan.\n\n\"Hyvin osattu!\" Hannu riemuitsi. \"Luodit ovat sattuneet päähän. Hoh,\nvähän harjoitusta vain, niin olette tarkka ampuja.\"\n\nHe kiiruhtivat noutamaan saalistansa. Hannu avasi hylkeet mahasta,\nviskasi sisukset koirille, otti pienen kirveensä vyöstään ja palotteli\nlihat, jotka kuormattiin rekeen. Sen jälkeen he läksivät paluumatkalle.\n\nVeneissä syntyi iloa heidän palatessansa kumppaniensa luoksi; koirat\nulvoivat ilosta saadessaan odotetun ravintonsa. Kun tämä lyhyt päivä\noli jo lopussa, päätettiin jäädä siihen yöksi. Reet asetettiin kehään,\nniin että ne muodostivat turvamuurin, jonka takana saattoi levätä.\nKukin ryömi makuusäkkiinsä, peittyi turkkeihinsa, ja pian kaikki olivat\nsyvässä unessa. Syvä hiljaisuus vallitsi ylt'ympäri, silloin tällöin\nkuului vain kuorsaus taikka koiran murina, jota makuutoverinsa oli\nnyhjäissyt.\n\nPunertava hohde idän puolella ilmoitti aamun lähenemisen, eikä tähän\nasti mikään ollut häirinnyt makaavia, mutta nyt joku nuuski rekiä ja\nkoki yhtä ja toista viskata kumoon. Kumajava läähötys kuului; koirat\nheräsivät ensiksi, ja sitten valpas Hannu.\n\nKoirien levottomuus todisti, että jotakin tavatonta oli tapahtumassa,\njonka vuoksi Hannu heti tarttui pyssyynsä, nousi varovaisesti ja\nkuunteli. Hän loi silmäyksen rekien ylitse ja oli nähnyt tarpeeksi.\nAika jääkarhu hiipieli ulkopuolella leiriä ja näytti halukkaalta\ntulemaan sisäpuolelle terveisille.\n\n\"Hyvä, että reet olivat lujasti sidotut,\" Hannu jupisi, \"muuten\nmesikämmen olisi heiattanut meidät unessa. Nyt hän on tervetullut.\nVuotappas kun annan sinulle turkkiisi jotakin, joka ehkä kummastuttaa\nsinua.\"\n\nAamunsarastus oli jo joutunut niin pitkälle, että selvästi saattoi\nerottaa karhun hahmoviivat. Ja kun tämä näyttihe pienestä parin reen\nvälisestä reiästä, Hannu otti tilaisuudesta vaaria, tähtäsi ja laukasi.\nKarhu karjui raivokkaana, luoti oli sattunut, ehk'ei kuolettavasti.\nKontio karkasi uudestansa rekien kimppuun ja puisteli niitä aikalailla.\nViisainta olisi ollut lähteä käpälämäkeen, sillä laukaus saattoi leirin\nvalvehille.\n\n\"Mitä nyt, mitä nyt on hätänä?\" huutelivat unenpöppörässä olevat\nkumppanit.\n\n\"Nouskaa, nouskaa!\" Hannu vastast. \"Pyssy kouraan, sillä olemme saaneet\naamuvieraita!\"\n\nKarhu murisi ja koirat ulvoivat, enempää ei tarvittukaan tekemään\nkehotusta vaikutukselliseksi. Pian oltiin valmiina ottamaan vastaan\nvierasta kuumin kourin. Kuusi pyssyä oli heti tähdättyinä kohti otsoa,\njoka ei hätäillyt vähääkään. Kiivas ammunta alkoi; missä tahansa karhu\nnäkyi, se sai luotia turkkiinsa. Mutta hän kesti kauvan moista\nkestitystä, ravistelihe ainoastansa, ikäänkuin hän olisi tahtonut\npudistaa luodit itsestänsä.\n\n\"Kas vaan, tuolla on penikka myös!\" Hannu huudahti. \"Se onkin\nnaaraskarhu! Siinä hänen raivoutensa ja kovapintaisuutensa. Se on\nsaanut hylkeenpaistin haistimiinsa; siitä olisi tullut herkkupala hänen\npenikallensa. Mutta karhunpöysti ei maistu huonolta myöskään. Ulos\nsiis! Eteenpäin!\"\n\nHän hyppäsi rekien ylitse, ja Robert seurasi häntä kantapäillä. Emä oli\nnyt päättänyt paeta, mutta hän ei päässyt kyllin nopeasti, sillä poika\nviidytti häntä. Hän seisahtui sen vuoksi, kääntyi vainoojiansa vastaan,\nnousi takajaloilleen ja avasi veripunaisen, kahdella kiiltävällä\nhammasrivillä varustetun kitansa. Robert ja Hannu pitivät varansa ja\nlaukasivat samalla kertaa pyssynsä. Luodit olivat osuneet, kontio löi\nhurjasti ympärillensä etukäpälöillänsä ja päästi kivun- ja\nroivonsekaisen karjahduksen. Silmänräpäyksen aikaa näytti siltä, kuin\nhän olisi aikonut syöstä urheiden vastustajiensa kimppuun, mutta\nkoirain haukunta, jotka nyt ryntäsivät esiin, saattoivat hänen toisiin\najatuksiin. Hän sysäsi poikaansa kuonollaan, niin että se lensi\nkappaleen matkaa, ja luntusti itse perässä. Koirat ympäröivät häntä,\nmutta hän ei huolinut heistä, vaan murehti ainoastaan poikansa\npuolesta. Se sai sysäyksen uudestaan, sitten emä kääntyi vainoojiaan\nvastaan antaaksensa sille aikaa päästä pakoon. Mutta tuo typerä poika\njäi aina siihen paikkaan, johon emä oli hänen singahuttanut, ja odotti\naivan levollisesti, kunnes mamma tuli avuksi. Näin kului kauvan aikaa,\nja Hannu sekä Robert saivat aikaa panna pyssynsä panokseen ja tulla\nperässä.\n\nKoirat ajoivat sillä välin karhun ahtaasen ja kiviseen laaksoon, jossa\nsen oli tukalaa kulkea joutuisasti. Hän kävi yhä hitaammin, poika oli\naivan uupunut, joten koirat pian saarsivat kummankin.\n\nRobert ja Hannu lähestyivät paikkaa. Emä kulki ainoastaan askelen\naskelelta taapäin, kohosi suoraksi, otti penikkansa takajalkainsa\nväliin ja iski etukäpälällään koiria. Näytti siltä, kuin pari\nmyllynsiipeä olisi suhissut ilmassa. Tuon tuostakin hän uhkaili\nvalkeilla hampaillaan takaa-ajajoitansa.\n\nKun Hannu ja Robert joutuivat tappelupaikalle, penikka näkyi jo vähän\nvirkistyneen ja pysyi nyt äitinsä rinnalla. Mutta koirat eivät\nluopuneet heistä, vaan kihisivät heidän ympärillänsä kuin paarmat.\nHannu huuteli koiria nimeltä saadaksensa heitä erillensä karhusta,\nmutta tappelu-innossansa he eivät kuulleet hänen ääntänsä.\n\n\"Nuo tuhmat elukat!\" hän huusi harmissaan. \"Minun täytyy ampua uhalla,\nvaikkapa haavoittaisinkin jonkun heistä. Se on parempi kuin, että\nvihollinen tekee lopun kaikista heistä.\"\n\nHannu kohotti pyssynsä, tähtäsi tarkkaan ja odotti sopivaa tilaisuutta\nlaukaista sen. Luoti teki tehtävänsä; emä kaatui maahan haavoitettuna\nkeskelle päätä. Koirat karkasivat penikan niskaan ja sillä tappelu oli\nloppunut.\n\nToiset ampujat joutuivat nyt vasta kiistakentälle ja auttoivat Hannua\nnylkemässä kaatunutta vihollistansa. Lihasta tuli verraton paisti\nkoirille. Heidän herransa sitä vastoin pidättivät itsellensä penikan ja\nlaittoivat siitä oivan aamiaisen.\n\nVasta puolipäivän aikana oltiin valmiina matkalle. Se oli tukalata,\nmutta jäntevästi kestettiin kaikki vaikeudet. Pakkanen oli myös\nkiristymässä. Jo oli tehty kaksi pysäkkiä eli muonakätköä sopivan\nmatkan päähän toinen toisestansa ja pääasemapaikalta. Nyt tuli myös\ntehdä kolmas. Mutta Robert tahtoi sillä välin tunkeita niin kauvaksi\npohjaan kuin mahdollista. Hän toivoi alati löytävänsä jotain jälkeä\nisästänsä. Mutta kun he lopulta tulivat jyrkän jäävuoren luo, joka\nsulki heiltä tien, ja jonka ylitse he turhaan kokivat päästä, niin he\npäättivät sen juurelle laittaa viimeisen muonakätkön. Ruokavarat\npantiin luolaan, jonka he tapasivat; he vierittivät suuria\nkivilohkareita niiden ylitse, panivat pienempiä kivenmurusia päälle ja\nloivat lopuksi hietaa ja lunta. Sitten he hakkasivat avennon jäähän ja\nvaloivat vettä päälle päätteksi. Nyt he luulivat niin viisaasti\nmenetelleensä, että jääkarhut ennen repisivät kyntensä, kuin saisivat\nvarat saaliiksensa.\n\nEnnenkuin paluumatkalle lähdettiin, Robert ja Hannu samoilivat koko\npäivän ympäri lähiseutuja, mutta he eivät löytäneet mitään siitä, jota\netsivät. Niin muodoin täytyi lähteä paluumatkalle.\n\nKulku kävi nyt paljoa nopeammin, kun reet olivat tyhjät ja keveät,\nkoirat levänneet ja hyvin ruokitut ja iljanka sileä kuin kuvastin. He\nsaapuivat vihdoin laivalle ja heitä tervehdittiin riemullisesti. Kaikki\nolivat terveitä, ottamatta lukuun muutamia pakkasenpuremia, jotka pian\nlääkärin hoidossa paranivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt oli ehditty lokaknun loppupuoleen ja tuo puoli-vuotinen talviyö\nläheni lähenemistään. Marraskuun alussa aurinko ei enään kohonnut\ntaivaanrantaa korkeammalle, vaan pysähtyi siinä, ikäänkuin se olisi\nollut kiinnitetty. Mutta päivänvalo oli toisinaan erinomaisen kaunis.\nRuusuupunertava kohde levisi taivahalle; vaaleimpana se oli zenith'issä\neli yläkohdassa, sitten se vähitellen muuttui sinipunervaksi,\nsinipunervasta heleäksi purppuraksi, joka väikkyi koko ilmanrannalla.\n\nKun täysikuu nousi, se ensin näytti suurelta leikkitulelta, mitä\nkorkeammalle se nousi, sitä enemmän se valoi hopeoitusta loistaville\njäämöhkäleille ja levitti lempeätä valoa lumiaukiolle. Tähdet eivät\nvilkkuneet enään, vaan paloivat hiljaisessa loistossa; ne näyttivät\nsiltä, kuin läpiä olisi pistelty tummansinervään taivaankanteen.\n\nTalviyö oli tullut. Marraskuun loppupuolella nähtiin ainoastaan heikko\nkajastus auringon reunasta, ja lyhyt päivä muuttui synkäksi hämäräksi,\nja vaivoin ainoastaan saattoi lukea kirjaa.\n\nVaikka talviasumus oli huolellisesti varustettu, kärsittiin kuitenkin\npakkasta. Kahdessa uunissa valkea paloi lakkaamatta, mutta kun\naamusella heräsi, pielukset olivat huurteessa. Sulaa vettä ei enään\nmissään tavannut; jos halusi juoda piti ensin sulattaa kivikova\njääkappale ja jos laski maljan luotansa, vesi oli siinä jäätynyt\npohjaan asti muutamassa minuutissa. Kaikki syötävät tavarat tulivat\nniinikään koviksi ja lujiksi kuin kivi. Astia täytyi hakata\nsisältöineen palasiksi, jos mieli saada evästä käsiinsä. Niin oli lihan\nja silavan, kuin myös kuivattujen omenain ja muiden hedelmäin laita.\nÖljy oli kovaa keltamaista luotosta, ja voikin, joka oli kärsinyt\nvähemmän muutosta, oli astiasta murrettava; yksikään ruoka ei huolinut\nveitsistä, lusikoista eikä haarukoista; täytyi käyttää kirveitä ja\nkingottimia.\n\nKapteeni oli huolellisesti hankkinut lämpimiä pukimia miehistölle.\nJokaisella oli koiran- tahi hylkeennahkaiset eskimo-saappaat, joiden\nkarvapuoli oli käännetty sisäänpäin, ja kiireestä kantapäähän ulottuvat\nturkit. Päässä oli luukko ja myös, kun oli hyvin kylmä, naamuri\nkasvoilla. Jos meni vapaasen ulkoilmaan, oli parasta pitää suunsa\nlujasti kiinni ja henkiä sieramitse. Puheleminen oli vaarallista, ja\njos varomattomasti sattui pistämään kielensä suustaan, se heti jäätyi\nparrassa heiluviin jääpuikkoihin. Ei ainoastaan parta, vaan myös\nsilmäripset ja hienot ihokarvat korvissa peittyivät jääkuuraan. Jos\nkoski paljaalla kädellään rautaan eli teräkseen, sillä oli sama\nvaikutus kuin hehkuvassa tilassa olevalla rautapalalla, nahka liukeni\nsormista koskeissa.\n\nRobert kärsi alussa paljon tästä hirmuisesta pakkasesta, mutta hän\ntottui kuitenkin siihen vähitellen ja kokemus oli tässäkin, niinkuin\ntavallisesti, hyvä opettaja.\n\nElämä oli laivalla yksitoikkoista. Robert nousi kello seitsemältä,\nsamoin kuin toisetkin. Ensin hän joi vuoteellaan lasillisen kylmää\nvettä, sitten hän hieroi ruumistansa lumella ja karhealla pyyhkimellä,\npukihe niin nopeasti kuin suinkin, lähti etukannelle, käveli siellä\nmuutaman kerran, kunnes pakkanen ajoi hänet takaisin. Kuumaa kahvia ja\nmaissileipää taikka mitä muuta hän sai aamiaiseksi, hän söi\nparhaimmalla ruokahalulla; sitten hän taas käveli muutaman kierron\nkannella ja tunsi palatessaan lämpömäärän hyvin suloiseksi kajuutassa,\nvaikka lämpömittari sielläkin oli jäätymäpisteen alapuolella.\n\nTavallisesti päällikkökunta ja osa miehistöä kokoontui puoli\nyhdeltätoista jäälle huvitteleimaan kopinheitolla ja mäenlaskulla niin\nkauvan kuin voimat riittivät; sen jälkeen lähdettiin pyssy kädessä\nmetsästämään lähiseudulle. Kello kahdelta syötiin päiväiiistä, ja lopun\npäivää kukin vietti niini hyvin kuin saattoi.\n\nRobertista oli jotakin hirmuista tässä syvässä yksinäisyydessä, joka\nvallitsi koko luonnossa. Kaikki eläväisyys näytti kuolleen, ikäänkuin\nse ei koskaan enään heräisi. Useaan kuukauteen ei mikään elävä olento\nkulkenut laivan lähitteellä, paitsi silloin tällöin sinirepo tai hylje.\nTuhannet linnut, jotka lyhyen kesän täällä olivat asuneet, olivat\nkokonaan kadonneet. Nuo suorsantapaiset linnut katkattelivat nyt\nlauhkeamman etelän suurissa lahdissa ja virroissa. Katalokit olivat\netsineet sulaa vettä, ja itse kaarnekkin, joka muuten on joka paikassa\ntalven ajalla, oli paennut lämpimämpään ilmastoon. Sanalla sanoen, ei\nsilmä eikä korva huomannut vähintäkään elon merkkiä tassä ijäisessä\nyössä.\n\nTalvi oli pitkä, mutta silläkin oli loppunsa. Tammikuun\nyhdentenäkolmatta näkyi vihdoinkin puolipäivän aikaan ensimmäiset\nenteet palaavasta valosta. Se oli tosin ainoastaan heikko, kellertävä\nvärierotus eteläiiellä taivaanrannalla, mutta joka sydän, mikä laivassa\noli, tervehti ilolla tätä suloista aamunkoittoa, sillä pitkä talviyö\noli nureuttanut muuten niin reippaan miehistön.\n\nRobert oli kuitenkin pysynyt hyvillä mielin ja hilpeällä luonteellaan\nmyös koettanut ilahuttaa miehistöäkin. Hän piti huolta monesta\nhauskasta hankkeesta, leikistä ja hupaisuudesta saadaksensa mieliä\niloisiksi ja hilpeiksi. Kapteeni ei saattanut olla häntä tästä\nkiittämättä.\n\n\"Ei kestä kiittää, kapteeni,\" Robert vastasi. \"Isäni vuoksi juuri\nkaikki kärsimme, ja minunhan tulee olla muille hyvänä esikuvana. Jos\nkaikki olisimmekin alla päin, pahoilla mielin, minä en kumminkaan saisi\nniin olla.\"\n\nPäivän valo nousi vähitellen yhä korkeammalle, alakuloiset kasvot\ntulivat iloisemmiksi, potilaat terveemmiksi, toivo päästä\njäävankeudesta elähytti kaikkien sydämiä. Huhtikuun yhdentenäkolmatta\nsaattoi sammuttaa kajuutassa lampun ja muun mailman tavoin ihastella\nauringonvaloa. Keväänmerkkiä ilmestyi toinen toisensa perään, punainen\npulmunen oli kevään ensimmäinen airut. Kalalokit parveilivat uudestaan\njääkappaleilla ja laivan lähitteellä, jossa he herkkupaloina söivät\nkaikki perkeet, mitä keittiöstä viskattiin. Haahkatelkät ynnä muut\nmuuttolinnut lentivät suurissa parvissa läpi ilman, ne halusivat päästä\ntakaisin pohjaan viettämään rakasta lyhyttä kesää. Nyt olikin jo päästy\npuoliväliin Toukokuuta.\n\nViimeisenä päivänä Toukokuuta syntyi hirveä lumipyry, jota kesti koko\npäivän ja seuraavan yön, siksikuin aamusella kuultiin kovaa rätinää, ja\nlaiva joutui liikkeelle, ikäänkuin maininki sitä olisi takistanut.\nKauhistuneena jokainen jouduttihe kannelle, ja nyt nähtiin syy tähän\ntavattomaan ilmaukseen. Ylt'ympäri laivaa ajelehti suuria jääkönttiä,\njotka survailivat sitä, niinkuin olisivat tahtoneet musertaa sen.\nTuskastuneena kukin odotti, mitä lopuksi tulisi. Äkkiä joutui\nmahdottoman suuri jäämöhkäle talkapuun alle, nosti laivaa ja viskasi\nsen lähemmäksi rantaa, johon se jäi liikkumatta paikalleen, juurikuin\nihmetyö sen olisi pelastanut.\n\nSeuraavana päivänä nähtiin iloisempia näköjä; myrsky oli raivannut\nlahden jäistä putipuhtaaksi; sulaa vettä oli joka suunnalla. Nyt piti\nvain päästä rantajäistä, joka myös onnistuikin. Laiva kiikkui taas\nulapalla aukealla.\n\nKevät oli tullut, ei ainoastaan lintuja, vaan myoskin hyönteisiä\nilmestyi; ruohoa ja kukkia puhkesi virranrannalla. Kesäkuun kuudentena\nRobert pyydysti kärpäsen, joka surisi hänen päänsä ympärillä, ja Hannu\nlöysi koteron, josta kirjava perhonen lensi ulos. Riekkoja ja vikloja\nleijaili laivan ympärillä; oli päivänpaistetta ja linnunlaulua; oli\niloa  ja riemua.\n\nNyt olisi esteettömästi saatettu lähteä paluumatkalle, mutta sitä\nluonnollisesti kukaan ei ajatellutkaan. Kapteeni käytti Kesäkuun ensi\npäivät pannaksensa laivalla kaikki entiseen kuntoonsa, sitten hän piti\nRobertin ja lähimpäin miestensä kanssa neuvottelun, miten paraiten taas\nalettaisiin etsia kapteeni Griffiniä. Koirat ja reet olivat hyvässä\nkorjuussa, koko miehistö paraassa terveydessä, ja kapteeni valitsi\nravakkaimmat miehet itseänsä seuraamaan matkalle, jolle hän aikoi\nlähteä. Toiset osan-ottajat olivat tietysti Robert ja Hannu, ja\nlaivalääkäri yhtyi myös heihin. Laivan päällikkyys annettiin\nLowell'ille, jonka tuli jäädä lahteen, kunnes palattaisiin, eikä\nmissään tapauksessa sieltä lähteä.\n\nKirkkaana Kesäkuun aamuna lähdettiin matkalle samaan suuntaan, johon\nRobert ja Hannu olivat menneet, kun he olivat metsästämässä ja\nperustivat muonatallitteensa. Matka ei sujunut nyt yhtä sukkelasti kuin\nsilloin, kirkasta iljankoa ei enään käynyt ajaminen, ja usein täytyi\ntunkeuta syvien luminietosten poikki. Mutta kaikki esteet voitettiin ja\nparin päivän perästä tultiin ensimmäiselle pysäkille, johon oli\ntallitettu ruokavaroja. Aivan päin vastoin kuin oli luultu, täällä oli\ntapahtunut kauhea hävitys. Jääkarhut olivat sirottaneet kivi- ja\nhiekkakasat sinne tänne, niinikään kivilohkareet, ja pitäneet pulskat\npidot runsaasti muonitetussa ruoka-aitassa. Tynnyreistä ja astioista\noli ainoastaan pirstaleita jäljellä. Kahvin, purjekankaan, leivät,\njauhot, kaikki nuo kutsumattomat vierastelijat olivat joko syöneet tahi\nhajoittaneet. Ainoastaan pari pientä astiaa, joissa oli suolaista\nlihaa, ja läkkirasioita, jotka sisälsivät valmistettua pemmikaania, oli\ntallella. Jälkimmäinen olikin ilahuttava löydös, siitä kun riposi\nruokavaroja pariksi viikoksi, ja he lohduttivat itseänsä helposti\nmuusta tappiosta.\n\nToinen varasto oli samanlaisessa tilassa kuin ensimmäinenkin, mutta\nsuureksi iloksensa he löysivät kolmannen ehjänä, vaikka siinäkin oli\nkovakouraisten vierasten jälkiä. Siinä oli ruokaa pariksi kuukaudeksi.\n\nTeltta pystytettiin tähän; ja lepäiltiin pari päivää kärsityistä\nvaivoista ja vaaroista.\n\nMutta Robert ei voinut ajatella lepoa. \"Aika on kallista,\" hän lausui\nkapteenille. \"Jokainen hetki, minkä täällä viivymme, saattaa olla\nkärsimyksen hetki isälleni. Sallikaa ainakin minun, hänen poikansa,\nalkaa tutkimusmatkaani.\"\n\n\"En, me seuraamme sinua kaikin,\" kapteeni vastasi. \"Huomenna hyvään\naikaan lähdemme matkalle. Me jakaumme kahteen joukkoon ja otamme\nmukaamme evästä kahdeksaksi päiväksi, joiden kuluttua taas tapaamme\ntoisemme täällä, sittenkuin eri suunnilta olemme seutua tutkineet.\"\n\nRobert luuli pohjaisen suunnan vievän varmimmasti perille, jonka vuoksi\nhän tahtoi lähteä sinnepäin Hannu muassaan. Kapteeni lupasi seurata\nheitä. Jo edellisenä iltana pantiin kaikki reet järjestykseen ja\nkuormattiin eväällä, kuokiila, lapioilla, nuorilla ja muilla, mitä\nhätätilassa tarvittaisiin. Aamulla ani varhain lähtö tapahtui; lääkäri\nseuralaisineen kääntyi oikealle, ja kapteeni omineen samosi\njääpeitteistä vuoriselännettä kohti.\n\nNiin kauvan kaikki meni hyvin, kuin tultiin vuoren juurelle ja piti\nruveta nousemaan. Tietä tahi polkua ei ollut ajattelemistakaan.\nVuovattiin kuitenkin ylöspäin niin hyvin, kuin päästiin, ja tultiin\njäätimölle, jossa paikka paikoin tavattiin viittä kuutta sataa jalkaa\nkorkeita luotisuoria seinämiä. Urheat kiipijät hinasivat itseänsä\nkuitenkin kauheiden syvänteiden ohitse, jossa yksi ainoa luiskahdus\nolisi ollut varma kuolema; he kiipesivät jääkenttien rinteitä, joissa\nehkä petolliset kuilut heitä uhkasivat, he kävivät rotkojen poikki,\njossa heikko horjuva lauta oli portaana. Useita kertoja täytyi tehdä\npitkiä kierroksia, ennenkuin löydettiin niin kapea kohta, että pieni\nlauta ulottui yhdistämään molempia seiniä; usein täytyi hakata astumia\njäähän, kun sileä jääseinä ei suonut jalansijaa.\n\nVaikeinta kuitenkin oli kuljettaa koiria ja rekiä edespäin. Monesti\ntäytyt purkaa kuormat ja kappaleittain kuljettaa niitä pitkin\njääseinämää. Se maksoi, niinkuin kyllä saattaa huomata, paljon\nponnistuksia kulkea tietä, joka laatuitui tuhansin tavoin, ja\nsittenkuin muutamia tuntia oli käyty, kiivetty, ryömitty ja ajettu,\nmelkein kaikkein voimat olivat uupuneet. Vielä tunti, ja kukaan ei\njaksanut enään. Kapteeni Becker oli lähes taintioin ikäkautensa\npainosta, ja Hannu istui väsymyksen kuvana vavisten kinoksella. Koirat\nolivat panneet maata ja huokuivat kuin puhaltavat palkeet. Ainoastansa\nRobert oli vielä pystyssä. Ajatellen isäänsä hän sai voimaa ja\nrohkeutta.\n\n\"Ei käy laatuun,\" kapteeni lausui raukealla äänellä. \"Minä en jaksa\naskeltakaan enempää.\"\n\nHannu nyökäytti päätään surullisesti; hänkin yhdistyi kapteenin\nmielipiteesen.\n\n\"Hyvä,\" Robert lausui; \"jääkää tänne taikka kääntykää; minä käyn\neteenpäin. -- Hyvästi, kapteeni!\" hän lisäsi. \"Hyvästi Hannu! Jos en\npalaa, niin rukoilkaa puolestani. Lohduttakaa äitiäni, kapteeni! Minun\ntäytyy tehdä velvollisuuteni taikka kuolla.\"\n\nEi maksanut vaivaa koettaa häntä pidättää. Hän pudisti\nmatkakumppaniensa käsiä ja jatkoi matkaansa. Kapteeni ja Hannu kokivat\nkyllä epätoivoisilla ponnistuksilla häntä seurata, mutta se oli turhaa.\n\nRobertin rohkeus ei horjunut silmänräpäystäkään. Noustuansa noin tunnin\najan hän oivalsi tien käyvän tasaisemmaksi ja saattoi käydä ripeimmin\naskelin. Hän pääsi lopuksi tasaiselle tielle, joka, kuten näytti,\nkiersi vuoren korkeimman kukkulan. Tätä hän kävi ja pääsi tien jyrkästi\nkääntyessä vasten luuloansa paikalle, josta hän saattoi lavealti\nkatsella vuoren toisella puolen olevaa seutua. Hän oli onnellisesti\nkiertänyt vuoren jääpeitteisen kiireen; edullisin onnistus oli hänen\nuljuutensa palkinnut.\n\nMykistyneenä onnestansa hän seisoi hetken liikkumatta; sitten hän\npäästi ilohuudon ja polvisttu kiittämään Jumalaa.\n\nHän alkoi sitten tuumailla. Palaisiko hän nyt ilmoittamaan löytönsä\nkapteenille ja Hannulle? Ei, se oli jo myöhäistä, jos hän tahtoi päästä\nvuoren pohjoiselle juurelle, hänen täytyi kiiruhtaa. Vakavasti hän siis\njatkoi matkaansa ja astui jyrkkämää alaspäin, joka oli tasaisempi tällä\nkuin pohjoisella puolella. Hän milloin juoksi ja milloin kävi;\ntoisinaan hän istuiltansa laski jäätä alaspäin. Vihdoin hän taas tuli\njyrkälle jääseinämälle, jota hänen täytyi kiertää saadaksensa vapaan\nnäköalan vasemmalle.\n\nHän hämmästyi ja seisahtui. Edessänsä oli sula vesi, hopeankirkas kalvo\nulottuen kauvaksi pohjaan, jossa sitä rajoitti silmänkantamaton\njääkenttä. Hänen silmänsä katselivat vettä ja maata niin kauvaksi kuin\nhän voi nähdä. Kaikki näytti autiolta ja tyhjältä. Mielipahan tunne\nvaltasi hänet. Koneellisesti hän jatkoi matkaansa; hän oli jo melkein\nlakannut toivomasta. Kerrassaan hän seisoi jääseinämän partaalla, joka\näkkijyrkästi laskeui mereen. Hän astui kauhusta vavisten askelen\ntakaisin ja oli vähällä pudota tuohon hirmuiseen syvyyteen. Mutta\nyht'äkkiä hän päästi suuren ilohuudon ja heittihe sivulle; molemmin\nkäsin hänen täytyi pitää itseänsä kiinni, ettei putoaisi. Hän loi taas\nsilmänsä samalle suunnalle ja uusi sanomatonta onnea ja iloa ilmaiseva\nhuuto seurasi. Hänen alapuolellaan, lähellä rantaa, oli laiva, kaunis\nja komea alus. Rannalla hän näki ihmisiä kulkevan edes takaisin,\nkannella niinikään. Muutamat soutivat veneessä maalle.\n\nOlikohan tämä Ellenor, hänen isänsä laiva? Väli oli liian pitkä saada\nselkoa siitä. Mutta Robert muisteli, että hänellä metsästyslaukussansa\nolikin tähystin. Hän otti sen esiin ja pani sen silmällensä, mutta\nhänen kätensä vapisi kuin haavanlehti tuulessa. Vihdoin hän laskihe\npitkäkseen jäälle ja etsi tukikohdan tähystimelleen. Yksi ainoa silmäys\nilmaisi hänelle kaikki -- -- -- se oli Ellenor.\n\nKului iso aika, ennenkuin Robert tointui niin paljon, että voi jatkaa\nmatkaansa. Vihdoin hän nousi ja etsi paikan, missä laskeuminen oli\nhelpoin. Viete oli vähemmän jyrkkävä; hän ponnisti kaiken nopeutensa ja\nsaapui melkein hengetönnä alas rannalle.\n\n\"Kapteeni Griffin! Isäni, elääkö hän?\" hän huusi muutamille miehille,\njotka tulivat häntä vastaan.\n\nMyöntävä vastaus seurasi, ja sitten miesten ilohuuto, sillä he olivat\ntunteneet Robertin. Sitten hän ei nähnyt eikä kuullut enempää, hän oli\nuupumuksesta ja mielenliikutuksesta vaipunut tunnottomana maahan.\n\nKun Robert taas toipui, hän löysi itsensä isänsä sylissä. Isä tuhlasi\nhäneen kaiken sydämensä hellyyden ja kyseli häneltä innokkaimmin syytä\nhänen ilmaumiseensa näin kaukana pohjassa. Kului kauvan, ennenkuin\nRobert voi niin paljon hallita tunteitansa, että hän saattoi antaa\nyhtäjaksoisen kertomuksen. Kapteeni Griffin väkineen kuunteli ilon\nihmeissä ja, kun Robert oli lopettanut puheensa, he päästivät pauhaavan\neläköön-huudon ilmoittaaksensa kiitollisuuttansa hänelle ja Becker\nkapteenille.\n\nGriffin vuorostansa kertoi pojallensa, kuinka hän kahdesti oli\nviettänyt talven jäätyneenä siihen lahteen, jossa Robert nyt hänen\nlöysi. \"Tuo jääkenttä,\" hän sanoi, \"joka nyt ulottuu useita penikulmia\npohjaiseen päin, on läpipääsemätön este, joka erottaa meidät avoimesta\nmerestä, ja sen poikki nyt emme koskaan enään koetakkaan tunkea.\nLuultavasti se sulaa vasta erittäin lämpiminä kesinä, ja kuka tietää,\nmiten kauvan se aika viipyy. Me olisimme jo aikoja sitten jättäneet\nEllenorin ja lähteneet paluumatkalle jalkaisin, jos sellainen koe olisi\nollut mahdollinen. Lähimmät uutisasutukset ovat satoja penikulmia\ntäältä, eikä meillä ollut koiria eikä rekiä voidaksemme viedä evästä\nmuassamme. Nälkäkuolema olisi ollut välttämätön kohtalomme. Sen vuoksi\njäimme mieluummin tänne, toivoen, että onnellinen sattuma heidät\npelastaisi. Vielä meillä on elatus-aineita ja metsästys antoi lisää.\nMutta kiitos Jumalan, että tulitte! Vielä yhden talven olisimme voineet\nkestää tässä ankarassa ilman-alassa, sillä kun muonavarasto kerran\nolisi loppunut, me emme olisi eläneet ainoastaan metsästyksellä. Sen\nvuoksi olet tuhat kertaa tervetullut, poikaseni! Jollei Jumala olisi\nsuonut sinulle voimaa ja rohkeutta yksin jatkaa matkaasi, ette koskaan\nolisi meitä löytäneet; sillä ensi keväänä meistä ei olisi ollut muuta\njäljellä kuin jähmettyneet ruumiimme.\"\n\nUusi syleily seurasi, ja miehistö päästi uuden eläköön-huudon.\n\nMutta Robert hylkäsi kaikki heidän kiitoksensa.\n\n\"Jumalalle ainoalle olkoon kunnia!\" sanoi hän. \"Kiittäkäämme Herraa,\njoka johti askeleni ja antoi minulle voimaa käymään eteenpäin, kun\nseuralaisteni voimat jo olivat uupuneet. Jumalalle ainoalle olkoon\nkunnia, ylistys ja kiitos!\"\n\nOli luonnollisesti jo liian myöhäinen samana päivänä enään lähteä\nmatkalle vuoren yli, mutta yöllä kaikki valmistukset tehtiin seuraavan\naamun varaksi. Jokainen otti mitä parasta oli mukaansa ja loput\njätettiin laivaan. Kukaan ei siitä nurkunut, vaan päin vastoin\nsydämessään kiittivät Jumalaa, kun nyt kerrankin vapautuivat pitkästä\nvankeudestansa.\n\nKulku oli tukalaa ja sitä kesti kuusi täyttä tuntia, mutta sitä\nsuurempi ilo odottikin heitä pysäyspaikalla. Molemmat vanhat ystävät,\nGriffin ja Becker, vaipuivat syvästi liikutettuina toistensa syliin ja\niloa ja riemua säteili jokaisen silmistä.\n\nKoska ei ollut mitään syytä viipyä kaumemmin täällä, niin Hannu\nlähetettiin nopeimmilla koirilla etsimään lääkäriä ja hänen\nkumppaniansa, ja kun he seuraavana iltana saapuivat, syntyi siellä uusi\nriemu. Kaikista näytti ihmetyöltä, että kerrankin nuo kauvan kaivatut\nolivat löydetyt ja he kiittivät Jumalaa sydämensä pohjasta.\n\nMeillä ei ole enään paljoa kerrottavana. Kaikki saapuivat terveinä\nToivolle, joka ankkuroitsi lahdessa. Matka kävi onnellisesti, ja Hannu\njätettiin kotipaikalleen. Suru sydämessä hän erisi Robertista, johon\nhän oli lujasti kiintynyt.\n\nVihdoin laiva laski New-Yorkin satamaan, ja tuntia myöhemmin rouva\nGriffin syleili puolisoansa ja poikaansa, joka niin urheasti oli\nedistänyt isänsä pelastusta.\n\nOnni ja rauha palasi kapteeni Griffinin perheesen. Hänen halunsa päästä\nmerelle oli tyydytetty, ja hän omisti jäljellä olevat vuotensa\nperheellensä. Kapteeni Beckeristä tuli heidän uskollinen ystävänsä ja\nhän oli kaikkien rakastama ja kunnioittama. Hän kiitti usein Robertin\nmatkalla osottamaa urheutta, etenkin hänen viimeistä sankaritekoansa,\njota paitsi tuskin olisi saatettu toivoakkaan onnellista loppua.\n\nMutta Robert hylkäsi kainosti kaiken kiitoksen ja sanoi: \"Jumalalle\nainoalle olkoon kunnia, ylistys ja kiitos!\"\n\n\n\n"]