[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSEi4mVy_DDxpoSR5dlw7ZTt72hMEiQf1tdxHwPqFqgc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},466,"Eteenpäin!","Lie, Jonas",1833,1908,"466-lie-jonas-eteenpain","466__Lie_Jonas__Eteenpäin!","Kertomus mereltä","romaani",[],[],"fi",1882,1886,47867,295021,false,34980,[23],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Eteenpäin! Kertomus mereltä\" by Jonas Lie is a novel written in the late 19th century. The story unfolds in a coastal Norwegian setting, revolving around the lives of the villagers who engage in fishing, particularly targeting the elusive herring. The narrative focuses on the main character, Rejer, a young man inheriting his family's legacy at Hammernäs, as he navigates the challenges and expectations of his lineage amidst the transformative tide of fortune.  At the start of the novel, the village is abuzz with rumors of a mysterious, giant fish, suggested to be the key to great wealth in the fishing community. The townspeople, fueled by excitement, consider selling off possessions and borrowing money to prepare for the hunt for herring, a topic of conversation that dominates the local psyche. After the death of old Jan Juhl, who was the village's staunch figure of authority, the community faces uncertainty, particularly as Rejer grapples with the weight of his new responsibilities and the threat of losing his family's estate. As he prepares to venture into the perilous waters for the edge of fortune, the narrative sets the stage for themes of ambition, legacy, and the harshness of life at sea. (This is an automatically generated summary.)",[],269,"Merellinen kertomus sijoittuu Norjan rannikolle ja kuvaa kalastajayhteisön elämää. Tarina seuraa suuria sillinsaaliita odottavia ihmisiä, heidän toiveitaan ja vaikeita valintojaan meren armoilla.","Jonas Lien 'Eteenpäin!' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 466. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ETEENPÄIN!\n\nKertomus mereltä\n\n\nKirj.\n\nJONAS LIE\n\n\nSuomensi --o. --ai--\n\n\n\nTampereella,\nHj. Hagelberg'in kustannuksella 1886.\nEmil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Vanha Jan Juhl Aa-vuonossa. -- Sillikuningas. -- Kylän kuningas\n    II. Juhl'in veneen Kolumbusmatka\n   III. Rakkaus ja sillit\n    IV. Minäkö taipuisin? -- en, ennen tahdon murtua!\n     V. Hän pesee ja pestään\n    VI. Mietteitä viistopurjeen juurella\n   VII. Hai-kala\n  VIII. Rejer on sekä herättäjä että puunhakkaajana\n    IX. Rejer'iä kärvennetään ystävyyden ahjossa\n     X. Rejer tutkii ensimmäistä perämiestä, ja löytää liian\n        pian pohjan\n    XI. Ystävyys ja rakkaus\n   XII. Liian myöhään, neiti Rördam!\n  XIII. Rejer ohjaa Hammernäs'iä kohti\n   XIV. Taloudellisia kokemuksia\n    XV. Sillikuningas\n   XVI. Eteenpäin!\n\n\n\n\nI.\n\nVanha Jan Juhl Aa-vuonossa. -- Sillikuningas. -- Kylän kuningas.\n\n\nYmpäri vuonojen levisi huhu, että kummallinen kala oli saatu. Se oli\nsen ja sen näköinen, toiset sanoivat sen olleen yhdeksän, toiset\nkahdeksantoista kyynärän pituisen, muutamat taas luulivat sitä vieläkin\npitemmäksi. Se oli saatu rannalta Karnön ulkopuolelta, se oli\npäältäpäin loistavan sininen, punasinervä ja tulipunainen, niinkuin\nloistava taivaankaari, altapäin hohtavan valkoinen kuin hopea ja\npäälaella oli sillä pilkku, tulenvärisen kruunun näköinen.\n\nLuultiin sen olevan sillikuninkaan ja ennustavan äärettömän rikasta\nkalan saalista.\n\nIhmiset, suuret ja pienet kokoontuivat, kohta kun joku vene vaan\nlähestyi rantaa, jäisille, aukeille, tuulisille mäille, mistä he\nparaiten taisivat katsella yli vuonon, -- huippumyssyt päässä,\npaitahihasillaan, ja hameisillaan, aivan niinkuin jokainen tuli suoraan\ntyöstänsä. Tämä muistutti väkijoukosta sunnuntai-iltapäivin, ainoastaan\nsillä eroituksella, ett'ei kukaan nyt ajatellut pukuaan naapurien\ntähden. Arvattiin ja luultiin, ennustettiin, otaksuttiin ja\narveltiin...\n\nKun huhu levisi enemmän, alkoi jokaisen veri kuohua ja mielikuvitus\nkiihtyä ... jokaista vaivasi ikäänkuin kullanhimo. Kahden, kolmen\nvuoden jälkeen, jolloin sillin pyyntö oli huonosti onnistunut,\nnostettiin taas kysymys, ryhdyttäisiinkö silliä pyytämään ja\nuskallettaisiinko sitä varten uhrata kovalla työllä ansaitut viimeiset\nroponsa. Torppari tahtoi myödä lehmänsä ja puolet veljen-osastaan,\nhankkiakseen itselleen meripukuja ja ruokavaroja, talonpoika ja\ntilallinen tahtoivat myödä hevosensa, ottaa lainan ja käyttää viimeiset\nrahansa veneen, verkon ja vaatteiden ostamiseen ja nuotan lainan\nmaksamiseen, -- ja niin paljon kuin oli mahdollista jokainen koetella\nottaa velaksi maakauppiaalta.\n\nToiset seisoivat miettiväisinä, toiset taas puhuivat innokkaasti, ja\nuseampien puheesta kuului, että jotain ihmeellistä, satumaista saalista\nodotettiin.\n\nEihän suinkaan \"helminauhat\" turhan tähden jo ennen Mikonpäivää\najelehtineet vuonossa rivittäin niinkuin kirkkaat, punaiset sillin\nsilmät; se ennusti sillin saalista.\n\n\"Jokainen ymmärsi nyt, että jotain seuraisi sillikuningasta. Kun vanha\nkoira haukkuu, täytyy pitää silmät auki...\"\n\nYhä enemmän oli kuin ilmassa oleva sähkö olisi heidät hurmannut ja\nkiihoittanut.\n\nMitä enemmän huhu levisi vuonoihin, sitä kummallisemmaksi se muuttui ja\nlopulla niin kummalliseksi, että se poiketessaan niemien ja taipalien\nläpi ja tunkeutuessaan ahtaisin sivuvuonoihin, oli tullut \"tulimerkiksi\ntaivaalla\" -- \"kalaksi, jolla oli suuri luuta perässään.\"\n\nVasta Hammernäs'issä kuoli tämä sillikuningas tavallisesti ja muuttui\njoksikin ilmassa, niinkuin siellä ylipäänsä kaikki huhut vaikenivat ja\nkuolivat, sillä vanha Jan Juhl ei tahtonut kuulla puhuttavankaan kansan\nlähdöstä merelle, ja purjehtimisesta useampia peninkulmia, tullakseen\n\"narreiksi\" ja \"hukkuakseen aavalla merellä.\" Ja kun vanhus\nHammernäs'issä pudisti päätänsä, niin ei kukaan siinä kylässä, joka\ntahtoi olla viisaana pidettynä, uskonutkaan sitä.\n\nTämä oli muutoin viimeinen mitä Jan Juhl teki elämässään, saadessaan\ntuon kiihoittavan huhun vaikenemaan ja kotiseutunsa pelastetuksi\nonnettomuudesta, sillä tuskin kahdeksan päivää senjälkeen kuoli hän\nsydämen halvaukseen, istuessaan par'aikaa ja polttaen piippuaan\npenkillä Hammernäs'in hongan alla.\n\nHammernäs'istä kääntyi seutu, jota kutsutaan Aa-vuonoksi yksinäisenä,\nmuista erillään itäänpäin tunturia kohti, ensin kapeana vuonona, mutta\netempänä apupitäjissä lumen peittämien sinertävien vuorien ympäröimänä.\n\nTäällä löytyi ei ainoastaan taruja, lauluja, kirjoituksilla\nvarustettuja oluthaarikoita ja vanhoja, kummallisilla puuleikkauksilla\nkoristettuja, aittoja, vaan myöskin kummallista vanhanaikuista kansaa,\njonka selvät, karkeat kasvonpiirteet osoittivat ymmärrystä ja\njärkevyyttä, sukuja, jotka aina olivat menneet keskenään naimisiin.\nFrenoloogi olisi naisten pään etuosassa huomannut kuopan tahi monen\nvuoden painosta vajonneen katonharjan kaltaisen syvennyksen.\n\nTunturin purossa uiskenteli rautu -- vanha ja suuripäinen, -- pää suuri\nkuin kolmas osa ruumista ja sammaleinen -- silla nuoriso ei täällä\nkoskaan kalastaneet, jonkatähden kalalajit kaipasivat uudistusta!\nKapeilla, ahtailla laitumilla, joihin pääsi liian paljon varjoa ja\nliian vähän auringon paistetta, kuljeskelivat lehmät kurjan näköisinä\nja pieninä terävöillä lonkkaluillaan -- luonnollinen seuraus\nsatavuotisesta nälän kärsimisestä ja tukahuttavan navetan ilmasta!\nMelkein joka kolmannella lehmällä oli ainoastaan yksi sarvi tahi se oli\ntöppösarvinen, -- mitä vanhemmaksi ne tulivat sitä haureemmiksi tulivat\nsarvet. Kansa arveli sen tulevan siitä, että ne kiistellen ruoasta\npuskivat maanalaisten lehmien kanssa. Täällä peljästyttivät karjatytöt\ntoisiaan keskellä valoisaa keskipäivää, kertoen kuinka lapsia oli äkkiä\nkadonnut \"tonttien\" kanssa ovien alle tahi miten metsän mäillä heille\nnaurettiin ja irvisteltiin ja he kuiskasivat nyt surullisesti\ntoisilleen manauksia taikaa vastaan.\n\nHevosetkin näyttivät harmailta, pitkiltä ja vanhoilta; ne astua\njahnustivat vääräsäärisinä eteenpäin rattaitten edessä, joiden\nratisevien raskaitten puupyörien akselit olivat niin lujasti kuivuneet\nkiinni, että ne pyörivät mukana ajaessa -- niinkuin Abrahamin aikoina!\n-- -- Niin, siatkin näyttivät vielä olevan tuota vanhaa uudistamatonta\nlajia, -- korkeajalkaisina, pitkäkärsäisinä, laihoina ja vihaisina\nsyöksyivät ne esiin talojen välitse, niinkuin pikajuoksijat. Ne\nnäyttivät olevan omiansa tuottamaan noita raudankovia, suolaisia\npilaantuneita, kymmenen- jopa kahdenkymmenvuotisia lappeita, jotka\nsuurena aarteena riippuivat aitoissa.\n\nTällä seudulla elettiin vielä vanhojen taikamerkkien mukaan. Yhä vielä\njaettiin levollisesti päivän toimia niiden jälkeen sekä aika kylvön ja\nheinänteon välillä, että talvipäivän seisahdus, ja pyhäinmiesten\npäivänä, ensimmäisenä päivänä marraskuuta, jolloin meriliikkeen piti\nlakata, veti moni tunnokkaasti veneensä ylös vuonon rannalle.\n\nLaakion ala-osa olisi oikeastaan niinkuin muutkin sellaiset seudut\npitänyt loppuman sisäjärveen, siksi sellainen seutu tarvitsee ikäänkuin\nlukkoa. Vaan sen sijaan oli se saanut osakseen vuonon, pienen ja kapean\nkuin käsivarsi, joka ulottui suureen vuonoon saakka ja päättyi aavaan\nmereen, -- kauas, kauemmaksi kuin seudun asukkaat kykenivät\najattelemaankaan.\n\nMutta sellainen seutu, niinkuin jo mainittiin, tarvitsee\nvälttämättömästi lukkoa.\n\nJa juuri sellaisena hyödyllisenä salpana ja lukkona istui vanha Jan\nRejersen Juhl Hammernäs'issä -- niinkuin hänen isänsä ja iso-isänsä\nhänen edellään -- siksi kuin hän nyt syksyllä oli muuttanut manalan\nmajoille.\n\nPitkin laaksoa kuului nyt huokaus, kumiseva kuin tyhjän tynnyrin\nsuusta:\n\n\"Toden totta me kadotimme paljon, -- isä Juhl, niin!\"\n\nJan oli Juhl'ien suurta sukua. Yksi perheen jäsenistä, merimies, oli\nsaavuttanut rikkautensa Hollannissa ja Bataviassa, oli puolitoista\nvuosisataa sitten tahi vielä kauemminkin, ostanut itselleen Aa-vuonossa\nuseampia taloja -- melkeinpä kokonaisen tiluksen. Ja ihmeellistä on\nmiten monta pitkää, vahvaa, laihaa Juhl'ia kovilla, säännöllisillä\nkasvoilla ja vaaleilla hiuksilla sekä heille vastakohtaisia solakoita,\nkauniita, vaaleatukkaisia naisia sitten sai nähdä seudun muuten niin\ntummien ja lyhytkasvuisten asukkaitten seassa.\n\nSitten oli perhe yhä enemmän lisääntynyt ja levinnyt, kunnes se\nvihdoinkin oli jälleen hävinnyt nimettömän rahvaan sekaan, -- tahi\nniinkuin ne Juhl'it, jotka ainakin viimevuosisadalta saakka olivat\nasuneet Hammernäs'issä, olivat tunnetut yksinkertaisuudestaan ja\njäykkämielisyydestään.\n\nIsä Juhl, niin, -- -- siellä seisoi vielä tuo pitkä, harmaa,\nyksikerroksinen rakennus, jonka katonharja oli vanhuudesta jo aivan\nvajonnut, jonka pienistä lyijyruutuisista reunimmaisista ikkunoista oli\nnäkö-ala kaalimaahan päin; ja molemmin puolin porstuan ovea oli uudet,\nvasta pannut, vähän suuremmat, valkoisiksi kitatut ikkunat. Kauempana,\nviheriäisellä nurmella levittelivät muutamat sitkeät, hienot\nkoivunrungot latvojaan tuulessa.\n\nMutta muuten oli koko kasvullisuus niin koukkuista ja pientä,\nkoukkuiset lepät molemmin puolin puroja alhaalla tuntureilla,\nkoukkuiset koivut, jotka kasvoivat kyyristyneinä tuulisilla mäillä.\nRakennusten alapuolella, joka osa ennen oli aiottu suureksi\nhedelmäpuutarhaksi, kasvoi nyt koukkuisia happoimia puita, pieniä\nviinamarjapensaita, huonoja karviaismarjoja, ja siellä oli jäännöksiä\nvanhoista huvihuoneista, joiden seiniä pitkin rehoitti humaloita ja\nnokkosia, joissa kanat munivat ja kaakottivat.\n\nMäellä kasvoi paksu monihaarainen honka, joka levitti koukkuisia\noksiaan tuulessa ja sen juuren ympärillä oli vanha, pyöreä penkki...\nSiellä istui Jan Juhl tuntikausia polttaen tupakkaa ja katsellen\nveneitä, joilla purjehdittiin maakauppiaan luo vastapäätä olevalle\ntaipaleelle ja sieltä taas takaisin.\n\nJa kansa tiesi, että hän istui siellä, tunsi heidät jokaisen, ja sai\naina tietää millä kannalla heidän asiansa olivat. Ei saanut paljoa\ntapahtua ilman isä Juhl'in neuvoa ja mieltymystä!\n\nRakennus oli aivan entisellään; mutta mies, talon lukko, oli poissa.\nJa asukkaat soutelivat ohitse ihmetellen ja odottaen, mitä nyt\ntapahtuisi.\n\nHautajaiset vietettiin hyvin komeasti, -- ylt'ympäri vuonoa levisi aina\nhuhu, kuin vaan joku Juhl haudattiin. Sen jälkeen oli kaikki taas niin\nhiljaista ... ja talossa sekä alhaalla kylässä kerrottiin vaan, ett'ei\nHammernäs'iä enää omistanut vanha Jan Rejersen, vaan nuori Rejer Jansen\nJuhl...\n\nJoulu lähestyi. Ilma oli itäpakkasesta ja hallasta muuttunut\nlounaistuuleksi ja leudoksi, niin suojaiseksi, että katosta tippui alas\nvettä ja pantiin saavia rännien alle kootakseen sadevettä pesua ja\nlipeäkalaa varten.\n\nVanha lato näytti oikein kostealta ja läpimärältä, niin että\nikkunanlaudat olivat turvonneet. Siellä täällä kasvoi koivuja\nkoukkuisine, valkoisine runkoineen nuoskassa lumessa ja niiden oksat\nolivat mustat ja synkät kuin luudat tahi koulumestarin vitsa.\nKarjapalvelija vanha Jörun, joka oli kotoisin ylämaasta, kutsui tätä\nilman muutosta ennen joulua \"näkkileipäsuojaksi.\"\n\nJa leipomatuvassa kaulasi ja leipoi naapurikylän loisvaimo ahkerasti\nnäkkileipää. Kynttilöitä oli jo valettu, joulukalaa pyydetty ja\njouluolut, ehkä vähän miedompi kuin tavallisesti, niinkuin lesken olut\noikeastaan pitäisikin olla, oli jo valmis ja pantu tynnöriin.\n\nSisällä tuvassa istui leski kerien lankaa uunin edessä, jonka punainen\nvalo alkoi loistaa iltahämärässä.\n\nHän oli komean näköinen ja kohta huomasi, että väkevän, levottoman\nlaaksoissa asuvan Ramstad kansan veri kuohui hänen suonissaan -- hänen\nkasvonpiirteensä olivat selvät, niinkuin puuhun veistetyt, harmaan pään\nympärillä oli hänellä kaulaliina, hän oli Jan Juhl'en sisaren lapsen\nlapsi, jonka tämä entisen tavan mukaan oli ottanut vaimokseen.\n\nSuuressa, puolipimeässä, matalassa huoneessa, jonka kattohirret olivat\npainosta aivan koukkuiset, oli nahkainen sohva, jonka yläpuolella oli\npieni peili, suuri lyömäkello oli toisessa nurkassa, missä riippui\ntupakkapiippuja, joiden pää oli aivan rikki purtu ja toisessa oli\nruskea kaappi, johon oli maalattu ruusuja. Ikkunain välissä seisoi\nalaskäännetty siipi-pöytä, jonka päällä oli ompelutyyny ja käsityö, ja\nyksinkertaisia kuusipuusta tehtyjä tuolia, joiden joukossa muutamia\nkorkeaselkäisiä ja nahalla päällystettyjä oli asetettu rivittäin pitkin\nseiniä, niinkuin sotamiehiä, joten koko maalaamaton leveistä,\noksaisista honkahirsistä rakennettu lattia, pitkillä, hiekkaisilla,\ntummilla raoilla oli vapaa kuin harjoituskenttä. Seinillä riippui\nmuutamia vaalistuneita, perittyjä tauluja: -- kärpäsien likaama,\nkellastunut vaskipiirros, kuvaava sotalaivaa, jonka alla oli kirjoitus:\n\"Kenraalikuvernööri Svardecroon, Batavia 1720,\" -- sekä taulu kuvaava\nKaarlo Juhan'ia Dennewitz'issa.\n\nTuo kookas nainen, joka keri lankaa uunin luona, istui\nkoukkuselkäisenä, niinkuin väsynyt hevonen, joka vedettyään raskasta\nkuormaa pysähtyy mäellä lepäämään. Hän huokasi vähän väliä ja tähän\nhuokaukseen kuului vastaus ikkunan luota, missä kaksikymmentäkuusi,\nkaksikymmentäseitsemän vuotias tytär, pitkä ja kapea kuin oljenkorsi,\nistui nojaten päätään ikkunaa vasten ja ompeli iltahämärässä.\n\nHe eivät puhuneet sanaakaan, vaan vyyhti hienoni hienonemistaan;\n-- molemmat naiset istuivat vaan niinkuin kaikki kyläläiset odottaen\njotain kummallista tapahtuvan. Varmaankin saisivat he henkikirjurilta\nkuulla jotain kuolinpesästä, luultavasti jo ennen joulua... Kumpikin\nheistä epäili. He olivat molemmat ymmärtäväiset, vaan he eivät olleet\nuskaltaneet ajatella, niin kauan kuin heidän isänsä ja miehensä\najatteli heidän edestään ... ja nyt istuivat he yhä vielä vaieten.\nMutta he eivät voineet olla ajattelematta!\n\nTähän vuoden aikaan ei posti tullut vuonoon kuin kerran viikossa ja\ntämä oli viimeinen postipäivä ennen joulua... Vanha Jan Juhl ei tosin\nkoskaan mennyt postia hakemaan, ennenkuin pari päivää myöhemmin,\njolloin myös oli asiaa maa-kauppiaalle; mutta nämä naiset eivät olleet\nniin kärsivällisiä, ollessaan yksin kotona. He laskivat tuntiakin...\n\nKello alkoi jo surista ja löi puoli kolme.\n\nMitä se oli?\n\nLevottomuus, juokseminen ja huuto ilmaisivat selvään, että jotain oli\ntapahtunut. Suutari Jo pilkisti renkituvasta, naskali kädessä ja lauta\nsylissä. Jörun vanhus katseli navetan ovesta; pari karjatyttöä,\npunaisissa, paikatuissa liivissään pilkisti keittiön porstuasta, ja\nnokisesta lautakatoksesta, mistä kuultiin vasarankalsketta, kurkisti\nseitsemän-kahdeksantoistavuotias, pitkä, hartiakas, vaaleatukkainen\npoika, katsellen sinne tänne ympärillensä. Hänen kasvonsa ja paljaat\nkätensä olivat nokiset pyssystä, jota hän par'aikaa korjaili ja\npuhdisti öljyllä.\n\nHän oli talon oma poika, joka näkyi selvästi hänen terävistä,\nsäännöllisistä kasvonpiirteistään, pörröisistä hiuksistaan ja nenästä,\njoka syntyperäisellä ylpeydellä katseli ulos maailmaan; se näytti\nniinkuin Hammernäs'kin olevan niemi, jonka ohi kansa harvoin kulki\npysähtymättä siellä; se niinkuin koko hänen kasvonsakin ilmasi jotain\nsyntyperäistä, jaloa, arvokasta ja kysyväistä, tutkivaista.\n\nPostivene oli juuri tullut näkyviin niemellä puitten yläpuolella. Kolme\nmiestä oli soutamassa ja sillä oli kuusi airoa, jotka lepäsivät pitkin\nteljoja, sillä aikaa kuin keula pengasteli vaahdon läpi. Kokassa oli\nseiväs, johon oli kiinnitetty riepu tahi joku muu vaatepalanen\nviiriksi! Vene kulki vinosti postikonttooriin päin...\n\n\"Enteitä!... Silli-enteitä!\" -- huusi suutari, heittäen laudan\nkäsistään ja juosten ulos villaröijyssään ja nahka-esi-liinoissaan. --\n\"Näin aikaiseen! -- ennen joulua... No, nyt tulee jokaiselle\nvuonolaiselle kiirettä!... Niin, nyt saa laskea nuottansa ja rihmansa\nennenkuin ajattelikaan... Niin, nyt saavat karjatytöt olla mukana\nparsimassa verkkoja, niin paljon kuin he voivat, Jörun... Karjakin se\nsaa mennä rannalle.\"\n\nJa sitten oli vene, jonka kokassa oli tuo kummallinen seiväs näinä\nviimeisinä kahtena päivänä herättänyt eloa ja liikettä kaikkialla\nylt'ympäri vuonoa. Joka talosta ja torpasta tuli väkeä ulos, jääden\nkatselemaan sitä, kädellä varjostaen silmiään.\n\nEi ollut epäilemistäkään... \"Enteitä!\"... \"Silli-enteitä!\"\n\n\"Seitsemän, kahdeksan peninkulmaa merelle, koillispuolella Udsire'ä oli\njoku laivuri nähnyt meren aivan viheriänä ja hän oli purjehtinut\nuseimpien sillivuorien yli, ne kohosivat -- koko ja puolen penikulman\npituisina -- toistensa yli, niinkuin hopeaseinät!...\n\n\"Stavangerista tullut laiva oli yöllä saanut hyökylaineen ylitsensä ja\nsamalla tuli vene ja kajutta täyteen lihavaa, sileää suurta silliä.\n\n\"Illalla oli merenpinta sillistä aivan punertava, -- koko taivas näytti\npunaiselta kuin tulenliekki!\"\n\nNämä postiveneestä saadut vähäiset tiedot levisivät tulen nopeudella\nkyliin.\n\nRenkivouti, joka oli vetänyt hirsiä ylhäällä Hammernäs'in tiluksilla,\noli nähnyt tuon kummallisen ja hän kiirehti nyt laukinjuoksua\nsaapuakseen pian pihalle. Vääräsäärisenä, matalana ja lyhytjalkaisena\nmateli ja ryömi se melkein niinkuin ankeriainen mahallaan kivisen\nmetsikön mättäitten ja pensaitten yli vetäen hirsiä perässään, ja\njännittäen rumia, paksuja takajalkojaan. Liukkaalla Hammernäs'in mäellä\noli sillä vaikea vetää kuormaansa, sillä se oli huonosti kengitetty; ja\nkun renki tuli pihalle kulettaen hiestä vaahtoovaa laukkia, oli vene jo\npäästetty irroilleen vesille ja tytöt seisoivat alaalla jääsohjossa\nojentaen hänelle sunnuntainutun, niin että voisi kohta soutaa\npostikonttoriin hakemaan rouvalle postia.\n\nVähän sen jälkeen näkivät molemmat naiset ikkunasta miten vene\nsysättiin rannalta ja miten airot taipuivat kuin raidanoksat.\n\nVaan he eivät ajatelleet silliä tahi silli-enteitä; mutta kirjettä,\njosta heidän onnensa riippui...\n\nTämä päivä tulisi todellakin olemaan Hammernäs'ille ratkaiseva päivä!\n\nJos jotain tilusta taidettiin pitää mallina -- ikivanhasta huonosta\nhoidosta ja kaikesta huonosta maanviljelyksestä, niin oli se todellakin\nvanhan Jan Juhl'in talo. Siellä oli lanta tallin ja navetan edessä\nvuodet pitkät tuulessa ja auringonpaahteessa. Saman luonnollisen\nsäädelmän mukaan levitettiin sitä paikka paikoin pellolle, vaan muut\npaikat jätettiin sateen ja niiden purojen huuhdottavaksi, jotka\ntunturilta virtasivat alas maahan, tehden sen rämeiseksi ja kosteaksi.\n\n\"Ilmaa ja valoa navettoihin! ... puhdastako? -- Lopuksi varmaankin\npitää vielä pestä siatkin!\" morisi Jan Juhl.\n\nKunhan vaan oli useita laihoja lehmiä ja nälkää kärsineitä mökkiläisiä,\noli se hänen mielestään sama kuin suuri rikkaus. Hän pudisti vaan\npäätänsä, kun mainittiin, että ruokakin olisi rahaa ja että hänen monet\ntyömiehensä tekisivät hänet köyhäksi, vaikka kuinka huonossa ruo'assa\nheitä pidettäisiinkin; sillä -- \"jos niin olisi, niin johan talo olisi\niso-isänkin aikoina tullut perin köyhäksi!\"\n\nJa syytä siihen minkätähden niin ei käynyt, ei olisi ollut niinkään\nvaikeata huomata, jos ei sitä olisi aina salattu alituisen lainaamisen\ntahi taloon kuuluvien tilojen myömisen kautta, joka taas tuotti\nvanhalle nimismies Haarstad'ille suuria sisääntuloja! Bergen'in\nkauppatavarat ja Hammervigen'in maakauppiaan velat maksettiin myös\nsilloin tällöin nimismies Haarstad'in avulla.\n\nNäinä viimeisinä vuosina oli Jan Juhl'illa kuitenkin ollut paljon\nharmia sentähden, että hänen kauppa-asioitsijansa Bergen'issä ei\ntahtonut antaa hänelle uutta lainaa, ennenkuin hän saisi entisen\nmaksetuksi.\n\nTähän aikaan kuoli Jan Juhl ja juuri tämä suru toimeeutulosta\nhuolestutti hänen jälkeistänsä niinkuin synkkä, kiusallinen tuska!\n\nLukitussa huoneessa istuivat äiti ja tytär lukien kirjettä, jonka renki\noli sinä päivänä tuonut postista. Huoneessa oli hiljaista ja\npuolipimeää ja he istuivat kumpikin vuoteellaan, -- tämän\nkuolontapauksen jälkeen olivat he muuttaneet yhteen asumaan. Näytti\nsiltä kuin suru nyt vasta olisi näyttänyt oikean muotonsa.\nKuolinpesällä oli suuria velkoja! Kevään puoleen täytyi Hammernäs myödä\nhuutokaupalla ja syksystä piti heidän muuttaa pois talosta... Yksi\nheidän suurimmista velkojistaan oli heidän naapurinsa, nimismies\nHaarstad.\n\nOttilie meni itkusta pöhöttynein silmin, jota ei palvelijoiden olisi\npitänyt saada nähdä, alas kutsumaan Rejer'iä sisään.\n\nSitten istuivat he kaikki kolme ylhäällä huoneessa myöhään iltaan,\nsiksikuin kynttilä äkkiä sammui ja Rejer hiipi omaan huoneesensa, missä\nhän rajusti heittäytyi surun valtaan, jota hän ei tähän saakka ollut\nuskaltanut muille näyttää.\n\n... Korkeinta mitä hän oli tietänyt tässä maailmassa, oli Hammernäs,\nhänen oma perintötilansa! Juuri se ajatus oli herättänyt hänessä\nitsetuntoa. Niin kanan kuin hän vaan muisti olivat sekä seudun että\ntalon asukkaat kohdelleet ja imarrelleet häntä niinkuin perillistä\nainakin. Hän oli kasvatettu \"Juhl'in poikana,\" Hammernäs'in ruhtinaana\nja perillisenä, ja minne ikinä hän tuli, häihin tahi muihin seuroihin,\nniin kaikkialla häntä suosittiin.\n\nJa nyt ei tästä kaikesta löytynyt enään naulaakaan jäljellä ... ei\nlöytynyt ainoatakaan lastua, joka olisi ollut hänen omansa!... Honka ja\nrakennukset, palvelijat ja lehmät, nuottahuoneet ja lampaat -- jokainen\nyksityinen esine, joita hän oli aina tottunut pitämään niin omanaan,\nettä luuli näkevänsä niihin poltettuna nimensä Reijer Jansen Juhl, --\nkaikki tämä täytyi hänen nyt jättää, eihän ne olleet hänen omiansa!...\n\nHän oli kahtena kesänä käynyt koulua kappalaisen luona papin lasten\nkanssa yhdessä, ja tämä oli sanonut, että Rejer'illä oli erinomainen\nymmärrys, jonkatähden pitäisi lähettää hänet Bergen'iin lukujaan\njatkamaan. Mutta Rejer ei tahtonut! Ja siinä antoi isä hänen tehdä oman\nmielensä mukaan niinkuin hän ylipäänsä aina sai tahtonsa perille --\nisältä kun hän suuttuneena marisi ja äidiltä kun hän häntä hemmoitteli.\n\nSitävastoin oli vanhus arvellut viisaaksi tuumaksi lähettää poikansa\nnaapurin, nimismies Haarstad'in konttoriin, niin että hän voisi tämän\njälkeen saada siellä viran ja joskus päästä Hammernäs'in nimismieheksi.\nMutta Rejer ei tahtonut sitäkään! Ja sentähden oli heidän välinsä näinä\nkahtena viimeisenä vuotena ollut hyvin jäykkä. Isä ei koskaan puhunut\nhänen kanssaan siitä; vaan hän oli lujasti päättänyt saada tahtonsa\nperille, ja Rejer oli taas jäykkämielisenä, niinkuin koko hänen\nsukunsakin yhtä harras vastustaja.\n\nNyt näytti kuitenkin, niinkuin hän olisi pakoitettuna kulkemaan tietä,\njota hän ei tahtonut -- tietä, jota hän itse vihasi!... Näytti siltä\nkuin täytyisi hänen ratsastaa Haarstad'in konttoripukilla, sen sijaan\nettä hän olisi saanut olla Hammernäs'in perillisenä!...\n\nAsian todellista laitaa taidettiin salata huutokauppapäivään saakka;\nmutta senjälkeen oli Hammernäs hänen ja hänen omaistensa silmissä\nikäänkuin vajonnut vuonoon! -- \"Ah, jos hänkin olisi saanut vajota --\npois kaikesta tästä häpeästä...\"\n\nLuoteistuuli vinkui ja suhisi uuninpiipuissa, tärisytti vanhaa,\nrappeutunutta rakennusta, niin että se huokaili, rankka sade löi\nraskaasti ikkunaruutuja vasten, -- ja uudelleen rupesi taas ulvomaan ja\nvinkumaan...\n\nPoika raukka makasi, ajatellen ja mietiskellen, kunnes hän vihdoinkin\nvaipui uneen ... ja unessa loisti kummallinen kala yhä selvemmin, yhä\nmonivärisempänä ja loistavana, punaisena, sinisenä, hopeankirkkaana, ja\nhopeasuomuisena hänen silmiensä edessä. Se oli suuri ja kiiltävä ja se\nuiskenteli hiljakseen edestakaisin Hammernäs'in lahdessa; vihdoin\nviimeinkin pysähtyi se suoraan venehuoneen edustalle, katsellen pieniä\nkalaverkkoja, joita oli sinne ripustettu...\n\nRejer makasi myöhään aamuun. Mutta kun hän heräsi olivat hänen kasvonsa\nniin omituisen näköiset; -- niissä ilmautui tuo Juhl'ien tapa puristaa\nhuuliaan vähän kokoon, niin että leuka pisti esiin ja kasvot\nmuistuttivat veneen kokasta.\n\nHän oli hetkisen ylhäällä vintillä, missä hän katseli ja eroitteli\njoukon nahkaisia vaatteita. Sitten meni hän alas renkien tupaan, jossa\nsuutari Jo puheli noista kaikista erilaisista sillihuhuista ja ompeli\njoulukiireessään piki-astia ja sianharja edessään ikkunalaudalla.\n\n\"Voisitko tehdä minulle saappaat isän suurista merisaappaista --\nnäistä?\"\n\nKohta sen jälkeen näkyi hänen pitkä muotonsa aitan ovella, jossa hänen\näitinsä seisoi antaen palvelijalle seulomattomia jauhoja, voita ja\nsilliä. Hän ei sanonut mitään, sillä aikaa kuin äiti mätti jauhoja\nhinkalosta; hän kulki vaan ympäri, vihelsi hiljakseen, pilkisti\nerilaisiin tynnöreihin ja kirstuihin ja laski lappeita, jotka rippuivat\nkaton alla.\n\nPalvelijan mentyä pois, huudahti hän: \"Jauhoja ja leipää on sinulla\nainakin kylläksi ... ja perunoita ... ja näkkileipää ... ja suolaista\nlihaa ... mutta ryyniä ja silavaa -- miten häpeällisesti ovat he\nsyöneet sinulta, äiti, kaikki sianlappeet!\"\n\n\"Voit olla oikeassa, poikaseni!\" -- hän lakkasi mättämästä jauhoja.\n\nSitten tutki Rejer lihatiinua.\n\n\"Miten kauheasti liha on vähentynyt, äiti! -- Ovathan he aivan syöneet\nsinut köyhäksi ... jo nyt, kun kaikkea niin hyvin tarvittaisiin!\"\n\nHänen äitinsä taisi töin tuskin kuulla näitä sanoja. Hän oli koko ajan\nihmetellen katsellut poikansa käytöstä; -- nyt nousi hän äkkiä ylös ja\nistui surullisena ja epätietoisen näköisenä jauhohinkalon reunalle.\n\n\"Niin, sinä olet liiaksikin oikeassa, Rejer!... Minä olen aina nähnyt\ntämän aitan täynnä, mutta nyt tulee meille toiset ajat!\" Hän huokasi\nniin syvään että olisi luullut aitan halkeavan.\n\n\"Oi, älä huoli siitä, äiti! Saatpa nähdä, että vielä kiistellään\nHammernäs'istä, ennenkuin tuo vanha Haarstad nahjus saa talon\nhaltuunsa; -- jos vaikka aitta ryöstettäisiin tyhjäksi, niin että\npaljaat seinät olisivat enään jäljellä! Minä lähden sillin pyyntöön\nsuurella ja ehkäpä kuusilaitaisellakin veneellä. Meidän täytyy varustaa\nväkemme matkalle... Verkkoja voin kyllä saada rahalla tahi kun annan\nosan voitostani. Tädiltäni perimät sata taaleria käytän nyt\nhyödykseni.\"\n\nRouva Juhl katseli hämmästyneenä poikaansa. Hänen kasvonsa olivat\njäykät, suuret ja laihat, myssyn yli oli sidottu kaulaliina. Hän\ntarvitsi kauan aikaa ymmärtääkseen poikaansa ja tarttui hetkeksi\nkädellään kirstuun, jolla hän istui nojatakseen sitä vastaan.\nVihdoinkin, mutta hitaasti, käsitti hän kuitenkin poikansa sanat ja\nhitaasti, mutta hämmästyneenä pudisti hän päätänsä, ihmetellen, että\nniin halveksivainen ajatus olisi voinut juohtua jonkun Juhl'in mieleen.\n\nTahtomatta sekaantua tällaisiin iloisiin tuumiin, valitti hän\nuudestaan, -- hänen huokauksensa muistutti vanhasta puurakennuksesta,\njota tuuli jyskytteli.\n\n\"Poikaseni! Sinä olet nuori ... niin nuori!\"\n\n\"Minäkö! -- minä olen pitempi isääni! ja minä tahdon nähdä sen, joka\nsoutaa vahvemmin kuin minä! -- ainakin tässä talossa... Sinä tarkoitat\nehkä renkivoutia Anders'ia?\"\n\n\"Minä tarkoitan, että sinä olet vielä hoikka ruoko poikaseni!\"\n\n\"-- Mutta sitkeä, äiti! -- sitkeä kuin koivunvitsa!\"\n\n\"Rejer, Rejer ... isäsi katselee tänne alas! -- Mitä luulet, että hän\nnyt sanoisi!\"\n\n\"-- Että se oli hirveän tuhmasti, kun hän antoi koko elin-aikansa\nveneiden lahoa venehuoneessa!\"\n\n\"... Ja kyläläiset, kun he näkivät sinun, hänen ainoan poikansa\nlähtevän pois ja poikkeavan entisestä tavasta!... Sinä et, Rejer, itse\ntiedä mitä sanot! Sinä, -- nuori, kokematon vuononpoika, -- merelle\nkeskellä talvea ... tällaisessa ilmassa! --\"\n\nJa tuuli tempasi samassa aitan oven auki ja lumiräntää tuiskusi sisään,\nniinkuin tarkemmin selittämään hänen puhettaan.\n\n\"Minä tiedän vaan, että muutoin kadottaisimme Hammernäs'in!\"\n\n\"Ethän sinä, Rejer, sentähden joudu kurjuuteen!\"...\n\n\"Sinä tahdot minut nimismiehen konttoristiksi!\"\n\n\"Kannattaa kyllä kumartua voidakseen kerran päästä nimismieheksi\nAa-vuonolla Haarstad'in jälkeen!\"\n\n\"Minäkö kumartuisin? -- En, ei ennenkuin selkäni menee kolmeen\npalaseen!\" huudahti hän äkkiä valeana ja tuskissaan, -- \"ja sitten\nvoitte katsella onko kenessäkään heissä mitään koukistunutta.\"\n\nRouva Juhl säpsähti; piirteet suun ympärillä ja ylöspäinen nenä olivat\nhänelle ennestään tutut, -- hänen miehensä nenä oli aina vaan punainen\nsilmälasien kohdalla ja vähän alempana poskilla. Se ilmasi että hänen\nnuori, heikko runkonsa aikoi pyrkiä eteenpäin siksi kuin se katkeisi,\n-- ja ett'ei äiti saisi tehdä muuta kuin antaa hänen seurata omaa\ntahtoaan.\n\nTuo pitkä, koukkuinen nainen istui jauhohinkalolla ja huokasi kolmannen\nkerran, sillä aikaa kuin tuuli jyskytteli ja tärisytti aittaa, -- ja\nHammernäs'in honka taivutteli luoteismyrskyssä vääntyneitä oksiaan,\nniin että ne ryskivät tuulessa.\n\n\n\n\nII.\n\nJuhl'in veneen Kolumbusmatka.\n\n\nNiin, tosin tuntui Rejer'istä ja aa-vuonolaisista vähän vaikealta, kun\nhe pääsivät Bommelhut'iin saakka ja saivat meren vastaansa, -- kamalan\nnäköisenä, harmaana kuin lyijy kohosi tyrsky maston keskipalkoille\nsaakka! -- varsinkin kun lyhyt, pimeä talvipäivä alkoi hämärtää.\n\nEi kenenkään mieleen juohtunut edes epäilläkään Juhl'in kirkkoveneen\nhyvyyttä, -- sillä sitä oli koetettu ja koputettu vasaralla ja\ntarkastettu päivää vasten nuottahuoneessa. Leveäharteinen, lyhyt,\nvääräsäärinen Martin Vigepladsen, joka oli ikäänkuin kaikkien Aa-vuonon\nveneiden lääkärinä ja jota sentähden yleisesti pidettiin merimiehenä,\nistui kokassa ja tarkasteli kulkuväylää. Mies, joka istui etuhangoilla\nauttoi airollaan kivelle tarttumasta.\n\nVanha, Hardanger'issa rakennettu, tavattoman leveä hieno- ja\nhataralaitanen vene toimitti kyllä velvollisuutensa; vanha raakapurje\nkohotti veneen kokkaa korkealle ylös laineista ja veti kuin hevonen.\n\nSuuri, viisisoutuinen kirkkovene -- ja koko rivi uteliaasti todistavia\ntalonpoikia teljojen yläpuolella -- herätti suurta huomiota, varsinkin\nkun he kaikkialla pysähtyivät ja kyselivät oikeata kulkuväylää\nkalastuspaikalle. Häväistys- ja pilkkasanoja sateli aa-vuonolaista\nvastaan, joka \"jokaisessa taipaleessa otti evässäkkinsä esille,\" ja\njoka \"kuletti omenoita ja lampaan lihaa kaupunkiin!\"\n\nMitä lähemmäksi he tulivat Rövär'iä, sitä tiheämmin vilisi veneitä;\nairotkin otettiin purjeiden avuksi -- kaikilla oli nyt kiirettä!...\nVettä tippuviin nahkavaatteisiin puettuja olentoja kohousi teljoista ja\nhe huusivat toisilleen sillistä ja sillin enteistä ... kuinka monen\npeninkulman päässä silli uiskenteli ... yksityisistä silliparvista,\njoita oli ilmestynyt Udsire-vuonossa, vaikk'ei oikea valaskalan\npyynti vielä ollut alkanutkaan ... missä taidettiin nyt odottaa\nsillintuloa?... Ja nimet sellaiset kuin Fej-saari, Beavaag,\nFerkinstad-saaret, Brande-salmi, Stolmen ja Udsire suhisivat ilmassa\nkaikilla murteilla -- suurista, pitkän matkan päästä tulleista\nverkko- ja nuottavenheistä pieniin Laderum'in laivoihin saakka.\n\nRejer'ista ja hänen aa-vuonolaisistaan oli tämmöinen elämä jotain\nlumoavaa ja hurmaavaa. Näytti melkein siltä kuin he olisivat juoneet\npaloviinaa, se muistutti osaksi kirkolliskokousta, osaksi markkinoita\n-- kuu he purjehtivat aaltoja, korkeita kuin mäet heidän kotonaan,\nrääkkyvät vesilinnut heidän päänsä yläpuolella. Missä he vaan kulkivat,\nkaikkialla tyrskyjä yhdellä puolen! ja luotoja, joilla pitkissä\nriveissä istui mahtavan näköisinä suuria ruokkia, jotka levittelivät\nsiipiään ja katselivat ulos merelle -- hekin odottaen sillin enteitä!\n\nTiira valitti ja huusi istuen luodolla, -- muutamat joutsenet ja kuikat\npyyhkäsivät siivillään aaltojen harjoja lentäessään ulos merelle.\nKalalokit lentelivät levottomina sateisessa, utuisessa ilmassa -- joka\nosoitti että he vielä odottivat. Ruokit ja sorsat uiskentelivat siellä\ntäällä hyökylaineissa sukeltaen varovaisesti, niinkuin heidän tapansa\non. Yksinäisellä kivellä istui merikotka katsoa tuijottaen merelle\npäin!\n\nMitä enemmän lähestyttiin paikkaa, missä kansa makasi, odottaen sillin\ntuloa, sitä kovemmaksi tuli airojen synnyttämä melu.\n\nHälinä lisääntyi, yhä kovemmin soudettiin ja veneet oikein kilpailivat,\n-- jokainen koetti ensimmäiseksi päästä laiturille, voidakseen varmaan\nhankkia itselleen yösijaa jossain tuvassa maalla ja ett'eivät airot\nkatkeaisi kapeassa satamassa. Siellä ei vielä ollut ketään, joka olisi\nkaikkea pitänyt silmällä, jokainen koetti vaan päästä perille niin\nhyvin kuin oli mahdollista, saadakseen veneelleen hyvän ja sopivan\npaikan ja esiintyäkseen niin mahtavana kuin vaan taisi.\n\nAa-vuonolaiset olivat laiskat soutamaan ja sitäpaitsi tiesivät he nyt\nettä \"Juhl'in poika\" oli veneessä; hän kyllä hankkisi hyvän paikan!\n\nRejer seisoi kohteliaana, köysi kädessään -- hänkin ajatteli melkein\nsamoin, -- vaikka Aa-vuono olisi kuinka täynnä tahansa kirkkoveneitä,\nniin kyllä he väistyisivät, kun Juhl'in vene vaan tulisi näkyviin.\n\nSatama oli täynnä suuria ja pieniä mastoja ja rannat kaikkialla täynnä\nveneitä tiheissä riveissä, suuret ankkurissa merellä, pienemmät\nvedettyinä rannalle.\n\nKahden veneen ja kivisillan välillä, joka vei suolauspaikalle, huomasi\nRejer oivan paikan, paraimman koko satamassa ... ihmeellistä, että se\noli tyhjä!\n\nHe ohjasivat veneensä sinne ja kaikki aa-vuonolaiset seurasivat\nRejer'iä, he tervehtivät kauniisti niinkuin heidän kotonaan oli tapana.\n\n\"Jumala siunatkoon kokousta!... Ruma ilma tänään!\"\n\nUlkona aitan ovesta seisoisi nuori sillinperkaaja, punainen huivi\nhartioilla, ja nauroi.\n\nRejer heitti köyden muutamille miehille, jotka seisoivat sillalla. He\nvetivät todellakin hyvin ystävällisesti veneen luoksensa, vaan kun he\nsaivat kiinni kokasta, lykkäsivät he sen äkkiä Rejer'in suureksi\nhämmästykseksi, pilkallisesti nauraen ja huutaen eläköön! -- ulos\nsillan ohi, kauas ulkopuolella olevien veneitten luo. Ja niinkuin\ntaikavoimasta tarttui nyt kansa airoihin, sauvoihin ja seipäisin,\nkirosi ja riiteli kuin hullu, ja lykkäsi venettä vielä kauemmaksi.\nKahdessa jahtilaivassa heidän takanaan huutaa hoilotettiin ja tyttö\naitan ovella nauroi ääneen.\n\nTällä kertaa huomasi hänet Rejer.\n\nTätä pilkkaa vastaan ei ollut mitään sanomista; mutta vähän\nneuvottomina odottivat he siellä ulkopuolella satamaa. Nyt ei ollut\nmuuta neuvoa kuin kaikin voimin soutaa venettä aivan samaan paikkaan.\n\nKalanperkaaja tuli uteliaasti aivan ovelle nähdäkseen miten kävisi.\n\nAa-vuonolaiset soutivat, mutta töytäsivät kovasti köyttä vastaan, joka\noli heitetty ulos sillan ja veneiden väliin. Sekin koetus oli aivan\nturha... Naurua ja pilkkaa. Rejer kuuli taas tytön nauravan.\n\nHän oli laiha ja hento, niin että hänet olisi voinut puhaltaa pois ...\nja tuuli levitteli hänen viheriän paikatun hameensa helmoja.\nNojatakseen paremmin piti hän lujasti kiinni vipuköydestä, potkaisten\nsitä raskailla, rumilla kengillään. Liinan alta pilkisti muutamia\nmustia hiuskutria, joita hän pyyhkäsi kädellään likaisilta, laihoilta\nkasvoiltaan, hänen silmänsä olivat vilkkaat ja suu irvissään, valmiina\nosoittamaan kaunopuheliaisuutta.\n\n\"Onko teillä voita myötävänä, häh? -- tahi vanhaa juustoa tuolla verkon\nalla?... Ettekö voi käsittää, että tuo paikka on kauppiaan, eikä\nkenenkään muun?... Sinä, -- sinä pitkänokkainen vuonolainen? -- Jos te\nkerran voitte airoillanne tunkeutua harmaan venehuoneen luo saaren\ntaakse, ennenkuin tuo nuottavene tulee, niin siellä kyllä pääsette\nrantaan! -- Sinä, pitkänokka, älä töllistele tuolla touvissa. Et sinä\nollenkaan tarvitse tervehtiä!... Souda! niin, souda sinä vaan!\"\n\nAa-vuonolaiset olivat jo kääntäneet veneensä. He sousivat nyt kaikin\nvoimin suoraan määrättyyn paikkaan, niin että he melkein töytäsivät\nraskasta nuottavenettä vasten, joka lähestyi reivatuin purjein.\n\nSyynä siihen, että Rejer oli hetkeksi jäänyt töllistämään, oli se että\nhoikka, vaalea, paikattuun hameesen puettu sillinperkaaja oli niin\nihmeellisen näköinen -- hän oli jotain toista kuin nuo hitaat, laiskat\nAa-vuonon talonpoikaistytöt.\n\nHe pääsivätkin rantaan ja saivat itselleen asunnon maalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt olivat he siellä, keskellä hälinää, tungettuina satojen\nveneitten, jahtien, pursien, kaljaasien ja laivojen väliin, jotka\nolivat tuoneet suolaa, toivossa saada ostaa tuoretta silliä, -- kaikki\nloiskuen, hölkkyen, kiikkuen, kosteina toistensa vieressä, harmaalla,\nrauhattomalla merellä, niin lähetysten, että monessa kohden voitiin\nkulkea veneitten ja laivojen yli niinkuin siltaa myöten.\n\nJoka kerta, kuin sumu hiukankin haihtui, olivat kaikki saaret täynnä\nihmisiä, jotka katsoivat ulos merelle: -- lyijynharmaa meri, pilvinen,\nharmaa taivas, kivenharmaat, lumettomat rannat!... Yksinäisiä\nvesilintuja lensi tyrskyjä kohden ja sitten taas suoraan takaisin,\nikäänkuin olisivat aikoneet halkaista merisumun, joka ylt'ympäri peitti\ntaivaanrannan, tähystelläkseen silliä.\n\nSiitä saakka, kuin alkoi hämärtää, kuuli Rejer vähän väliä kolkkoa\nrantapuodista, ja kun tuli pimeämpi, valaisi himmeä valojuova koko\njoukon päitä laiturilla sen edustalla.\n\nTäällä suolauspaikalla vietettiin tanssia juomingeilla, mässäämisellä\nja tappeluilla ja tanssittiin sillinperkaajien kanssa puodin\npermannolla.\n\nKaikki tahtoivat päästä sisään! Rejer'in pitkä, kookas vartalo näkyi jo\noven suussa. Hän tunkeutui eteenpäin, raivaten ylpeästi itselleen tietä\nväkijoukon läpi, joten hänelle todellakin onnistui hankkia itselleen\npaikka.\n\nEipä kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin vankka, luinen nyrkki tarttui\nhänen takkinsa kaulukseen ja veti hänet takaisin. Rejer'in suuttumus\ntästä hävittömästä menettelystä Juhl'ia kohtaan oli selittämätön! Mutta\ntäällä ei ollut yhtään aikaa niellä harmia, joka haaralta saatiin\niskuja, sysättiin ja töytättiin... Nyt repesi taskukin! Siitä kostoksi\npotkasi hän raudoitetun saappaansa korolla, mutta seurauksena oli\ntukkanuotta ja sitten taas pari raskasta potkua, jotka lähettivät hänet\nkauas eteenpäin nuorta, mustatukkaista merimiestä kohti, joka seisoi\nkynttilän valossa ja otti hänet vastaan lausumalla: \"No, no ... no, no,\njättäkää hänet rauhaan! -- Ettekö näe, että poikanulikkahan hän vaan\non!... Mitä sinä teet täällä, poikanulikka?\"\n\nViimeinen sana koski kovemmin kuin kaikki muu kohtelu ulkona pimeässä\nkäytävässä. Jos oli jotain, jona Rejer ei tahtonut käyttäytyä, niin oli\nse juuri poikanulikkana, -- hän, joka oli yli kahdeksantoista ja puolen\nvuotta ja joka täysi-ikäisyytensä arvolla johdatti kokonaista\nvenekuntaa.\n\nHän pujahti niin vikkelästi pois avuliaan merimiehen luota, kuin olisi\nhän ollut vähällä polttaa itseään ja hiipi niin huomaamatta kuin\nmahdollista sisään seinää pitkin miesten tumman rivin takaa, jotka\nseisoivat tarjoellen toisilleen pulloistaan.\n\nRantapuodin permannolla jatkettiin tanssia herkeämättä.\n\nPolskaa, kädet toistensa sivulla, valssia ja hambopolkkaa! Viulut\nkilpailivat merisaapasten töminän kanssa. Rasvasoihdut leimusivat ja\nsavusivat vedossa ja katto-orsista riippui pari lyhtyä alas katkuavaan\nilmaan ja valasi punaisia kasvoja, joista hiki tippui hattujen alta...\nViinahöyry ja tupakansavu, märistä vaatteista ja pilaantuneista\nsillistä syntynyt haju, suolan kosteus, kun sitä jalkojen alla\npoljettiin likaiseksi, veteläksi sohjoksi, verhosi kaikki kuumaan,\ntiheään viinasumuun, jonka läpi kaikki vaan himmeästi haamoitti. Naurua\nja rähinää kaikui kaikkien korvissa.\n\nMuutamia asioitsijoita ja kirjureita istui punssipullojen ääressä ja\npelasi tynnörin pohjan päällä sillistä, joka vielä oli kaukana merellä.\nAina vähän väliä virkistivät he itseään menemällä sisään ja\npyöräyttämällä jonkun kerran ympäri permantoa.\n\nRejer'illä oli kova taistelu taisteltavana voittaaksensa ujoutensa, kun\nhänen piti näin hienojen, keikkailevien kauppapalvelijoiden ohitse,\njotka istuivat siellä. Häntä vaivasi suuri arkatuntoisuus, hänellä oli\nvielä aivan selvään poikamaiset kasvonpiirteet ja ääni ja kaikkialla\ntunsi hän itsensä liian pitkäksi ja näkyväksi. Sentähden kulki hän niin\nkoukkuisena kuin mahdollista ja koetti olla niin vakavan ja\njärkähtämättömän näköinen kuin tullinhoitaja.\n\nTämä viimeinen seikka oli mahdollisesti syynä siihen, että juuri ne\nsilmät, joita hän mieluimmin olisi tahtonut välttää huomasivat kohta\nhänet. Hiipiessään tynnörien ohitse kuuli hän takanansa:\n\n\"Mika puoliherra tuo on, tuo, jolla on pitkä nenä ja neulottu vyö?\"\n\nSilloin juuri tunkeutui niin paljon väkeä kokoon, ett'ei Rejer voinut\nliikkua, vaan hän luuli hälinässä kuulevansa sanottavan: \"Jan Juhl'in\npoika Aa-vuonosta ... perin pohjin köyhtynyt...\"\n\nRejer'in posket hehkuivat ja ohimot tykyttivät. Hän ei ollut varma\nsiitä kuuliko hän oikein tahi oliko se hänen omatuntonsa, joka hänelle\nsiitä kuiskasi... Mutta miten olisi huhu ehtinyt tänne saakka levitä.\n\nHän ei uskaltanut katsella taaksensa kauemmin kuin silmänräpäyksen,\njonka hän tarvitsi, huomataksensa lihavaa, paksua miestä kortti\nkädessä, joka oli sanonut tätä; hän oli asioitsija vuonolta, kolmen\npeninkulman päästä Hammernäs'istä.\n\nTuota \"perinpohjin köyhtynyt\" ei hän mitenkään voinut unhottaa...\nUhallakin koetti hän kohottaa niskaansa. Oliko siis totta, että\nJuhl'it Hammernäs'issä olivat perinpohjin köyhtyneet? Siitä oli ensin\ntaistelu loppuun taisteltava! -- mutta täällä oli kuitenkin niin\ntukehduttavaa ... niin ahdistavaa!\n\nHän oli jo päättänyt uudestaan jättää puodin, kun äkillinen liike\nväkijoukossa antoi hänelle tilaisuuden nähdä suoraan ahtaasen piiriin,\njossa tanssijat pyörivät.\n\nPitkä, hoikka tyttö riippui kiiltonahkahattuun ja suureen takkiin\npuetun, reippaan, kookkaan rotevan sillinpyytäjän käsivarrella...\nHiukset olivat epäjärjestyksessä, silmät pikimustat, -- hän tunsi heti\nsillinperkaajan rantapuodin ovelta. Hän tanssi notkeasti, mutta\nkoukkuisena ja vaaleana; nojautuessaan tanssittajaa vasten, näytti hän\nkoko ajan kissalta, joka väjyy saalistaan valmiina hyppyyn. Hänen\nkatsantonsa oli silmäänpistävä ja Rejer tunkeutui ehdottomasti\nlähemmäksi...\n\nEi ollut helppoa tietää, mitä pitkä, hieno kauppapalvelija oli hänelle\ntehnyt, mutta kun hän tuli päättäväisen näköisenä, tahtoen viedä hänet\nmuassaan tanssiin, purskahti tyttö raikkaasen nauruun ja käänsi hänelle\nselkänsä, tanssiakseen puotiin palkatun tynnörin tekijän kanssa.\n\nRejer'iä suututti totta puhuen, että noin renttumaisesti puettu,\nviehättäväsilmäinen sillinperkaaja uskalsi käyttäytyä niin rohkeasti.\nKotona vallitsi aivan toisellainen ero eri säätyläisten välillä!\n\nOtsa oli matala, leveä ja aivan kahvinruskea. Ilvehtivä hymy huulilla\nteki kasvot melkein vastenmielisiksi ... kyynäspäät ja olkapäät olivat\nteräviä... Selkä, kun hän piti niskaansa kyyristyneenä, melkein\nkoverrettuna ... koko vartalo hieno ja laiha! Ja kuitenkin oli hän\nsellainen, että hän yhä enemmän kiihoitti Rejer'in uteliaisuutta, niin\nettä hänen vaan täytyi katsella häntä.\n\nHän siirtyi ehdottomasti eteenpäin paikalle, jossa tytön täytyi useampi\nkerta pysähtyä ja seurasi yhä häntä silmillänsä tanssista tanssiin...\n\nTäällä oli niin paljon aivan uutta! Niin, hambopolskaa hän kyllä\nosasi! ... ja tuokin, tuo mustatukkainen perämies, jonka kanssa hän nyt\ntanssi! -- Se kävi niin nopeasti, niin keveästi ja luontevasti!...\nLiivi oli kohonnut kaulukseen saakka ... hän oli kapea kuin ankerias ja\nmelkeinpä ilman lanteita.\n\nHänkään ei näyttänyt jääneen huomaamatta, että Rejer lakkaamatta\nkatseli häntä. Tuttavallinen silmäys, jonka tyttö loi häneen, sai hänen\nposkensa hehkumaan, ja kun hän kulki ohitse nyykäytti hän hänelle\npäätään.\n\nRejer'in teeskennelty, vakava katse oli poissa, katkerat ajatukset,\njotka äsken olivat täyttäneet hänen sydämmensä haihtuivat kuin savu!\n\nKun tanssi hetkeksi taukosi, näki hän parin äkkiä tulevan lähelle\nennenmainittua kauppapalvelijaa. Aivan kuin huomaamatta puhalsi tämä\npiippunysäänsä, niin että tuhka lensi suoraan perämiehen kasvoille ja\nrinnalle, jonkatähden hänen täytyi aivastaa ja sylkeä ja oli vähällä\naivan raivostua, mutta siihen ei ollut aikaa, sillä silloin juuri tuli\nheidän vuoronsa ja tyttö veti hänet muassaan tanssiin.\n\nPerämiehen jalat ja sääret liikkuivat yhtä vilkkaasti kuin ennen, mutta\nse katse, jonka hän vähän väliä loi kauppapalvelijaan, osoitti toista\nmieli-alaa. Hän oli lujasti päättänyt kostaa hänelle tämän häväistyksen\nja aina näytti siltä, kuin kohtaisivat he toisiaan, jota tyttö\nkuitenkin koetti estää. Hänen suuret kissansilmänsä loistivat harmista\nhänen nojautuessaan perämiehen käsivartta vasten, joka kerta kuin he\npyörähtelivät ohitse.\n\nÄkkiä viskasi kauppapalvelija hattunsa perämiehen jalkojen väliin.\nHänen jalkansa luiskahti ja hän koetti turhaan nousta ylös,\nkauppapalvelija oli käynyt hänen kimppuunsa... Oli hälinää, melua,\njalkojen töminää ja väentungosta!... Kauppapalvelijalla näkyi olevan\nauttajia; nyt oli kolme yhtä vastaan ja sillinperkaaja keskellä kaikkea\ntätä melskettä, notkeana ja reippaana kuin katupoika, vapauttaaksensa\nperämiestä!\n\nSilloinpa tuli Rejer tytölle avuksi. Hän tarttui maassa kellehtävän\nperämiehen niskaan, samoin kuin tämäkin ennen oli hänelle tehnyt, ja\nantoi hänelle sellaisen iskun, että hän vauhdillansa mursi tiheän kehän\nheidän ympärillään. Se sulkeutui jälleen hänen jälkeensä ja tappelu\nherkesi.\n\nNaurusta ja suostumushuuhoista näki Rejer, että hän äkkiä oli yleisenä\nihmettelyn esineenä, -- jonkunlaisena voitto-sankarina.\n\nHän näki sillinperkaajan tunkeutuvan ulos hälinästä, kaulahuivi niskan\ntaakse työnnettynä, niin että hiukset ikäänkuin aaltoilivat esiin,\nsamalla kun hän aina vähän väliin katsoi taaksensa kauppapalvelijaan;\nhänen tummansiniset silmänsä salamoivat. Ovella nyykäytti hän päätään\nRejer'ille, joka oli jäänyt sinne tulistuneena ja vielä vähän\npyörröksissään siitä, että niin äkkiä oli tullut osalliseksi tähän\nkaikkeen. Olihan hän käyttäytynyt kuin mies!\n\nTuolla liidutun tynnörin luona jaettiin paloviinaa. Sen ympärillä\nmelusi joukko punakasvoisia miehiä tupakkamälli suussa.\n\nHän veti esille roponsa, otti miehekkäästi ryypyn ja kiirehti ulos, --\nkotiin, ahtaasen hökkeliinsä, jossa hän käytti kolmatta osaansa\nmakuupaikasta punnitaksensa päivän tapauksia: -- hän oli liiaksi\nliikutettuna voidaksensa nukkua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVetelehtiminen rannalla kaikkien näitten nahkahousujen keskellä, jotka\nsiellä tuulessa ja sateessa tähystelivät sillin tuloa, kävi kuitenkin\najan pitkään ikäväksi. Reijer kiinnittikin kieltämättä katseensa\nenemmän toisella puolella satamaa olevaan ranta-aittaan kuin silliin.\nHän oli havainnut, että sillinperkaaja seisoi usein rantapuodin\nvinnillä ja silmäili satamaa, jossa heidän veneensä oli. Tyttö\ntarkasteli varmaankin häntä!... Tyttö ei luultavasti koskaan ollut\najatellutkaan mitään sellaista, jota Reijer oli tehnyt perämiehelle!...\nMutta niinpä ei hänellä ollutkaan mitään oikeata käsitystä\naa-vuonolaisista, minkälaista kansaa he olivat!...\n\nEi yhtään silliä vielä näkyvissä, -- ei mitään tekemistä!\n\nJa niinpä seisoivat he, sillinperkaajat ja muut vaimot, nuoret ja\nvanhat sillalla tahi pitkin rantapuodin seinää tuulen suojassa ja\npuhelivat sillä aikaa kuin koko laivaväkijoukko, joka tunsi\ntarpeelliseksi liikuttaa jalkojansa, astua tömisteli edestakaisin ja\nosti itselleen kahvia. Rejer ei voinut olla aina vähän väliä\npistäytymättä sinne, keksien aina jos jotakin asiata. Mutta jos hän\nsattui tulemaan liian lähelle, oli se samaa kuin jos olisi ruvennut\nkujanjuoksuun, saaden joka haaralta kuulla pilkka- ja häväistyssanoja.\n\nKaupustelija-akkojen ympärillä, jotka moninkertaisiin päällysvaatteisin\npuettuina istuivat kädet kohmeissa, kutoen sukkaa tahi kahvia myöden,\nseisoi alituisesti lukuisa joukko nuoria merimiehiä ja sillinpyyntöön\nkokoontuneita talonpoikia, ja heidän keskellänsä näki hän\nsillinperkaajan tinkivän ja pilailevan tahi istuvan sillitynnörin\npäällä, pitkät jalkansa riipuksissa ja koputellen kenkänsä korolla\ntynnöriä kylmän tähden. Aina oli naurua ja iloa hänen ympärillään!\n\nIlma alkoi selvetä, hopeanhohtava pumpulin kaltainen sumu levisi\ntaivaalle ja pilvien raoista pilkoitti sinitaivas. Näytti tulevan kylmä\nja tuuli puhalsi idästä.\n\nTämä äkillinen muutos synnytti uutta eloa, uutta toimea!\n\nSaarilla, laivoilla ja kaikkialla maalla vilisi kansaa. Seisottiin\njoukoissa, puheltiin ja kestitettiin toisiansa veneissä rannalla,\npuodeissa ja taloissa; viinapullo ja tupakkakääry kulki ympäri... Vasta\ntällä ilmalla saataisiin silliä!\n\nTuuli tyyntyi ja iltapäivä-aurinko paistoi märille kareille ... ei\nsatanut enää ainoatakaan vedenpisaraa. Oli kuin juhlapäivä äkkiä olisi\ntullut!\n\nRejer näki veneen, jota vaimot sousivat, laskevan samalle paikalle,\njossa hänenkin veneensä oli... He kulkivat meluten ja sysäten toisiaan\nsaaren ohi toisella puolella olevaan lahteen, jossa oli muutamia\nsuurempia aluksia. Ainoastaan sillinperkaaja pysähtyi hetkeksi toisten\njälkeen ja tuli puoleksi maalle vedetyn veneen luo, jossa Rejer seisoi.\n\n\"Kuules aa-vuonolainen!\" alkoi hän rohkeasti, -- \"illalla vietetään\nsillinpyynnön alkajaisia tanssilla! Tulethan sinä mukaan?\" Hän asettui\nkokan viereen ja tarkasteli innokkaasti veneen sisustaa, nähdäkseen,\nmitä siinä löytyi; hetkisen katseli hän kirstua, jonka lukossa avain\noli, ja kääntyi sitten Rejer'iin päin.\n\n\"Näytätkö noita raskaita hopeavitjoja, jotka sinulla on liivin\ntaskussa, käytätkö niitä sitoaksesi venettä kiinni? ... vetovitjoiksi?\"\n-- alkoi hän pilaillen. -- \"Oi, anna minun kosketella niitä!\"\n\nHän ihmetteli niitä suuresti ja antoi niiden lukemattomia kertoja solua\nsormiensa välitse, joissa oli valkoinen arpi; hän oli kaiketi saanut\nhaavan kaloja peratessaan.\n\n\"Niin, kuin mies on rikas,\" huokasi hän -- \"voipi hän käydä naisväen\nkoristuksissa, -- minun täytyy pitää linkkuveistäni seililangan\npätkässä!\" -- Rejer huomasi, että hänellä oli sellainen kaulassa. Kun\nRejer itsepintaisesti pysyi ääneti, virkkoi hän äkkiä:\n\n\"Oletko nähnyt perämiestä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Hän on 'Resolut'issa,' joka tuli Skudesnäsistä. Teit hyvin kun autoit\nhäntä -- reippaammin kuin sinusta luulinkaan.\"\n\n\"No niin, Aa-vuonossa!\"\n\n\"Hänen nimensä on Lind ja hän on nyt jossain lahdessa Bergen'in\nläheistössä; hän on alaperämies. Vai niin, sinä et ole nähnyt häntä?\"\n-- Hän nauroi ilveillen: -- \"Häntä nähdäkseen varmaankin tytöt\njuoksevat tänään Matrosvigen'iin. -- Niin, mutta minäpä en!\"\n\nEi, sen Rejer kyllä ymmärsi ... \"mutta niinpä onkin hän paras tanssija\nkoko Planken'issa Bergen'issä, vaikka sinne tulee merimiehiä koko\nmaailmasta!\"\n\nRejer myönsi tämän todeksi, niinkuin kokenut ainakin, vaikka sana\n\"Planken\" oli hänelle täydellisesti himmeä käsite.\n\nHän istahti veneen laidalle ja jatkoi: -- \"Jos sinä menet ja käsket\nhäntä tulemaan tanssiin tänä iltana, niin kyllä hän tulee, sillä\nautoithan sinä häntä!... Oli monta hänen ympärillään; minä en edes\nvoinut liikuttaa kättänikään seuraavana päivänä ainoastaan sentähden,\nettä olin pidättänyt heitä!\" Hän teki liikkeen laihalla, kapealla\nkäsivarrellaan ja jatkoi sen jälkeen niskaansa nykäisten: -- \"sillä\nvaikkapa olenkin köyhä tyttö, on minussa kuitenkin niin paljon\nkunniantuntoa, ett'en tahdo tehdä niinkuin muut, mennä sinne ja kutsua\nhäntä luoksemme tanssiin! Minun puolestani tehköön hän, miten vaan\ntahtoo, sillä en minä hänestä välitä! Sinä voit mielelläsi kertoa\nsenkin hänelle... Kauppapalvelijasta voipi hän olla huoleton, minä en\ntanssi ainoatakaan tanssia hänen kanssaan!\"\n\nRejer koetti näyttää niin miehekkäältä kuin suinkin vaan voi; -- hän\noli suuresti mielissään siitä, että tyttö noin luotti häneen, niin\nmelkeinpä oli hän tuntevinaan sydämmensä lämpiävän siitä, että tyttö\nniin hyvin tunsi hänet! Hän loi vaaleansiniset kujeelliset silmänsä\nsuostumuksen osotteeksi mastojen huippuihin Matrosvigen'issä ja kysyi\nsenjälkeen tuttavalla, matalalla äänellä, niinkuin se, joka myös voi\nkäyttää hyväkseen ystävän oikeuksia:\n\n\"Minkätähden olet niin vihainen kauppapalvelijalle? -- mitä on hän\ntehnyt sinulle?\"\n\n\"Tehnyt minulle? -- Hän?\" -- Hän hypähti äkkiä ylös niinkuin syttynyt\nruuti. -- \"Hän vaan arvelee voivansa polkea sellaista matoa kuin minä,\njalkojensa alle niinkuin silliä! -- Minä tiedän kyllä, mitä hän sanoi\nKristen Brisling'ille niin kovaa, että kaikki voivat sen kuulla, -- tuo\nsinitakkinen, hän, joka niin keikkailee tanssiessaan! -- että minä olen\nkaikissa huutokaupoissa, joita pidetään Bukken'ista Smörshavn'iin\nsaakka!... Silloinpa pitäisi myös hänen, joka on niin hieno, pitää\nitsensä liian hyvänä tanssiakseen sellaisen kanssa kuin minä! eikä\nraivostua siitä, että minä jonkun kerran pyörähtelen perämiehen kanssa,\njosta hän ei pidä!\"\n\nHänen hartioissaan, ruumiissaan ja käsivarsissaan oli eloa ja\nvilkkautta!...\n\nSillä aikaa kuin hänen silmänsä rohkeasti tuijottivat eteenpäin\nja nopea kieli sanatulvan kestäessä aina löyti uusia sanoja\nsuuttumukseensa, kirosi Rejer sydämessään sitä kysymystä, jonka hän oli\ntullut lausuneeksi ja joka niin kokonaan oli pilannut hauskan\nkeskustelun heidän välillään! Hän koetti rauhoittaa häntä yhtä\nsydämmellisesti kuin itserakkaasti, lausumalla:\n\n\"Oh, tulkoon hän vaan; kun meitä on kaksi, niin kyllä me hänet\nopetamme!\"\n\nMutta solakka mustatukkainen, huivin ja viheriäiseen hameesen pukeunut\nsillinperkaaja köyristi selkäänsä veneen laidalle ja alkoi puhua niin\ninnokkaasti, että koko rivi valkeita hampaita tuli näkyviin.\n\n... \"Ja vieläpä on hän koetellut antaa täällä minulle haukkumanimenkin!\n-- kutsunut minua ... sanonut, että minä olen mustalainen! Mutta senpä\nhän valehteli, sillä minä olen syntynyt Strudshan'issa ja minun isäni\non rehellinen läkkiseppä Röraas'ista, sen todistaa papinkirjani\"...\n\n\"Stiina! -- Musta Stiina!\" -- huusi ja viittaili pari hänen\nnaistuttaviaan; he olivat kääntyneet takaisin, etsiäksensä häntä...\n\"Musta Stiina! Hoi!\"\n\n\"Kyllä, kyllä, -- nyt tulen!\" -- huusi hän kimeästi, pitäen kätensä\nsuunsa edessä ja juoksi pois ehtimättä sanoa Rejer'ille edes\njäähyväisiä.\n\nIkäänkuin salama tunkeutui Rejer'iin ajatus, että hän oli mustalainen!\n-- pahinta mitä kotona Aa-vuonossa tiedettiin ihmisestä sanoa.\n\nHän seisoi häpeissään ja suutuksissaan!\n\nHän oli ollut vähällä unhottaa, kuka hän itse oli ja kuka tuo toinen\noli, -- -- että hän oli Rejer Jansen Juhl ... ja tyttö! -- hän tarttui\näkisti kellonvitjoihinsa... Ei, täytyypä olla varoillansa, muuten voi\nhelposti saada tekemistä sekä varkaiden että lurjuksien kanssa!\"\n\n\"Tanssiin en mene!\" -- kertoi hän koko ajan itsekseen, kuljeskellessaan\nsaarella kauniina iltapäivänä.\n\nHän näki naisien soutavan satamassa toisesta laivasta toiseen. Kun he\ntulivat \"Resolut'iin,\" kiipesivät he ylös portaita ja istuivat pitkin\nlaitaa, syöden tai nakerrellen jotain, niinkuin rivi variksia, jotka\npitävät käräjiä.\n\nNyt kiiruhtivat he ylös ikäänkuin olisivat peljästyneet ja uudestaan\nveneisin. Kapteeniko se ajoi pois heidät? -- -- Sillinperkaaja seisoi\nviimeisenä jälellä, käsi mastotouvissa ja toinen jalka portaalla;\nnäytti siltä kuin olisi hän ottanut puhuaksensa toisten puolesta...\n\nAivan oikein! -- kapteeni ei tahtonut kuulla mitään lörpötyksiä\nkannella ja hän oli nyt tullut laivan portaalle saakka; mutta tyttöpä\npiti puoliaan ... aina viimeiseen saakka, jolloin hän viime\nsilmänräpäyksessä heittäytyi veneesen. Vaikka hän hyppäsikin niin\nkorkealta, jäi hän kuitenkin seisaalleen ja näytti niin keveältä ja\nreippaalta! -- Juuri noissa kapeissa, nivelittömissä lanteissa oli\njotain niin luontevata, somaa ja notkeata... Rejer neuvotteli\nitsekseen, menisikö hän tanssiin, vai eikö, -- kunnes jo kauan oli\nollut pimeä...\n\nKuljeksiminen näin myöhään illalla, kun taivas on tähtikirkas ja ilma\nniin kylmä, olikin kaikkea muuta kuin hauskaa... Astuskellessaan siellä\nedestakaisin, taisteli hän kovan taistelun sydämmessään tuon laihan,\nlikaisen, villasukkiin ja paikattuun hameesen puetun sillinperkaajan\ntähden!... Olikohan perämies siellä?... Tanssikohan hän hänen\nkanssaan?...\n\nTämä viimeinen ajatus saattoi hänen hiipimään rantaäyräälle -- juuri\nkun toiset tulivat sisään tunkeutuaksensa pitkin sängyn laitoja\ntoisensa viereen, niinkuin sillit. Ja muutamien minuuttien perästä\nseisoi Rejer hengästyneenä, pitkänä ja punaisena piirissä tanssivien\nympärillä.\n\nSiellä vietettiin sillinpyynnön alkajaisia, niin että oli oikein\nhupaista nähdä, -- hypittiin niin että lattia tömisi!...\n\nHän näki sekä perämiehen että sillinperkaajan. He tulivat täyttä\nvauhtia tanssista, perämies pyyhkäsi juuri hikeä kasvoiltaan\nnenäliinallansa, kun hän huomasi Rejer'in.\n\nHohoi! -- sinäkö siellä! huusi hän viitaten.\n\nRejer ei vastannut. Nopeasti ja notkeasti vetäytyessään perämiehen\nluota, oli silliperkaaja kokonaan hänet hurmannut. Hän otti molemmat\nhartiansa avukseen, sysäsi ja tunkihe koko joukon läpi ennättääksensä\nperille ennen kirjuria, jolla oli punainen villavyö päällä ja joka myös\npyrki tytön luo. Hän kuuli takanansa perämiehen huutavan: \"Kuules! --\nhoi -- hoi; kuules!\"... Mutta Rejer ei nyt huolinut mistään, eipä\nvaikk'ei häntä olisi kutsuttu poikanulikaksi, hänellä oli ainoastaan\nsillinperkaajan hoikka muoto edessään; ja äkkiä eteenpäin astuen\nhuudahti hän:\n\n-- \"Tahdotko tanssia kanssani, Stiina?\"\n\n\"Tahdotko sinäkin koetella?\" kysyi hän kummastuneena ja seurasi häntä\ntanssiin...\n\nJa nyt kävi niin, ett'ei kumpikaan heistä enää tahtonut jättää\nlattiata! Rejer oli kuin hurmaantunut; hän näki vaan ikäänkuin sumussa,\nettä tyttö nyökäytti päätänsä ja nauroi nuorelle mustatukkaiselle\nalaperämiehelle, joka kerta kun he kulkivat hänen ohitsensa! hän näytti\nniin reippaalta kirjavassa paidassaan, silkkihuivi höllästi kaulan\nympäri sidottuna ja katsellen heitä...\n\nRejer ei herennyt ennenkuin oli saanut lupauksen seuraavaankin tanssiin\nja hänet itsensä mukaansa kävelemään portaiden luo, jossa myötiin\npiparkakkuja ja rinkeliä sekä kirjoja, lauluja ja kaikellaisia\nlehtisiä.\n\nEtempänä pimeässä vaateseinän takana, jossa ihmiset olivat yhteen\nsullottuina kuin muuri ja josta tanssiin yhä tuli uusia, punaisia,\nmeluavia tanssijoita, myötiin jotain, jota kutsuttiin punssiksi. Vähän\naikaa senjälkeen seisoivat he yhdessä portailla, jossa hän tarjosi\ntytölle tätä juomaa kupposesta.\n\n\"Kuka hän itse oli ja kuka tyttö oli!\" ei hän enää tullut\najatelleeksikaan.\n\nAlimmalla portaalla istui kauppamies, joka muutoin päivällä kantoi koko\nvarastonsa selässänsä, talikynttiläkulunsa portaan rakoon pistettynä.\nHän kiusasi ostamaan punaisia lompakoita, peiliä, kääntöpääveitsiä,\nkaulahuivia morsiamille ja kulmilla varustettuja nenäliinoja -- ja nyt\njuuri ojensi hän peilikamman.\n\nRejer otti esille kukkaronsa ja osti sen kuudestatoista killingistä.\n\nNyt tarjosi hän jälleen hänelle sinisen kaulahuivin \"ainoastaan\nostohinnasta!\" hän ymmärsi, että Rejer oli tänään antelias.\n\nJa Rejer tahtoikin vähän aikaa arveltuaan ostaa sen ... hän ajatteli\ntanssia ja että tyttö tämä kaulassa tanssisi hänen kanssaan -- kun\näkkiä perämies tuli, tarttui huiviin ja viskasi sen hänelle, sanoen:\n\n\"Ei, minulta sinä sen saat, Stiina!\" -- Hän maksoi sen pienillä\nhopearahoilla liivintaskusta, aivan kuin ei tällainen kauppa olisi\nollut mitään hänelle, ja seisoi sen jälkeen rivakasti hypättyään\nrihkamavaraston yli portailla heidän luonansa:\n\n\"No, sinähän sait aika pyöräyksen, Stiina!... Niin, minä olin viimein\nsaada selkääni!\" jatkoi hän, tehden notkean liikkeen, joka erittäin\nmiellytti Rejer'iä. Ja sitten kiitti hän häntä kädenlyönnillä, --\n\"siitä että hän silloin niin hyvin lennätti hänet pois tappelusta!\"\n\nTämä näytti niin peräti reippaalta, merimiehentapaiselta ja hänestä\ntuntui melkein kuin olisi hän antanut selkään, sen sijaan että hän itse\noli vähällä saada sitä.\n\nOttaessaan sillinperkaajan muassaan pyörteesen, nyökäytti perämies\nRejer'ille päätään: -- \"Stiina on reipas tyttö, hän ei sovi\nmerisaappaille täällä!\" ja viitaten: \"me tapaamme jälleen toisemme\ntäällä iltasin!\" -- lähti hän tanssiin.\n\nRejer jäi paikallensa seisomaan omasta mielestänsä suuresti kohonneena\narvossa tämän uuden tuttavansa tähden. Hän näki portailta, että tyttö\npyörähteli merimiehen kanssa, sininen kaulaliina kaulassa, kunnes\nkeskellä tanssia huudettiin, että puoti pantaisiin kiinni ja että\nkaikki olisi lopussa!\n\nLukuun ottamatta ripillelaskemispäivää, jolloin Rejer'in oli vallannut\njonkinmoinen ystävyyden tunne koko naispuolista nuorisoa kohtaan, oli\nRejer vaan yhden ainoan kerran elämässään toden perään rakastunut,\nnimittäin karjapalvelija Jörun'in sisarentyttäreen, joka palveli\nnimismiehen luona. Hän oli kolmenkymmenen yhdeksän vuoden vanha, pitkä,\nleveä ja roteva kuin mies ja hänellä oli keltainen tukka, valkoiset\nhampaat ja kasvot niin punaiset ja pyöreät kuin kuu syksyllä. Rejer oli\nsalaa häntä katsellut, kun hän aamuin illoin Haarstad'issa meni\nnavettaan maitorainta kädessään ja oli vuodattanut kuumia kyyneleitä\nsentähden, ett'ei hän voinut ajatellakaan mennä naimisiin hänen\nkanssansa, koska kerran kohtalo oli tehnyt hänet Juhl'iksi, eroittanut\nheidät ylitsepääsemättömällä rajalla. Itsestään seuraa, että hän oli\nliian hyvästi kasvatettu edes hetkistäkään epäilläkseen siitä, mikä\nsopi hänen asemaansa; mutta siitä huolimatta voipi kyllä kärsiä ja\ntaistella taistelunsa!\n\nJa nyt, -- nyt oli hänen vaikea saada unta sillinperkaajan tähden...\nKoko yön oli hän vaan näkevinään edessään ruskeat kasvot, muutamia\nmustia hiuksiharoja ympärillä ja kaksi mustaa silmää, jotka ikäänkuin\nsalamoivat...\n\nTämän jälkeen tapasivat Rejer ja perämies joka ilta toisensa tanssissa;\nhoikka sillinperkaaja, huivi rinnan ympäri sidottuna, veti häntä\nluoksensa kuin magneetti! Hänen nopea ajatuksensa ja kielensä, hänen\nelohopean tapainen vilkkautensa, joka ymmärsi, näki, tiesi, ajatteli\nkymmenen asiaa sillä aikaa kuin Rejer ehti käsittää yhden ainoan --\nsaattoi Rejerin tuntemaan itsensä sekä kömpelöksi että kehnoksi, mutta\nherätti myöskin hänen suurinta ihailuaan.\n\nJa aikaa oli täällä kylliksi -- silli viipyi. Kun nyt ilma oli\nmuuttunut kylmäksi, oli meri joka aamu huurteesta valkeana. Veneet\nolivat sisästä härmettyneet, köydet ja purjeet jäätyneitä, kintaat ja\nmerivaatteet niin kankeita, että ne ratisivat, kun ne pantiin päälle.\nMeri oli tyyni, aurinko paistoi himmeästi, siellä täällä näkyi\nsumupilviä ja virta ajoi rannalle äärettömän joukon manetti-eläviä,\njotka milloin äärettömän suurina, punaisina, tuuheina, milloin pieninä,\npunasinervinä levittivät vedessä niin vienon, läpikuultavan hohteen,\nkuin kuu päivän valossa. Ne täyttivät kokonansa virran suun, riippuivat\nsitkeinä ankkuriköysissä ja kettingeissä, ja monet ja rehellisesti\ntarkoitetut olivat ne kiroukset, jotka tämä merihylkiösuku sai\nosakseen, kun kalastaja nosti niiden hyytelömäiset parvet\naironlappeelle ja läiskähytti ne rantakiviä vastaan... Syynä siihen,\nettä silli ei vielä tullut, vaikka olikin tällainen ilma, olivat\ntietysti manetti-elävät!... Siellä saivat nyt venyä ja odottaa ja\neväskontti tuli yhä ohuemmaksi!... Eipä edes keittosilliäkään saatu,\njota jokainen oli toivonut!...\n\nMutta järkähtämättä pysyttiin siinä uskossa, että silli uiskenteli\nulapalla tiheänä kuin muuri ja yhtä varmaa oli, että se tulisi\nrannikolle, kun vaan virta veisi manetit pois! Hulluuttahan olisi\npalata kotiin! Täytyi vaan kestää, odottaa ... vähentää ruokamäärät ...\nja odottaa!...\n\nOli kuin hiljainen tuska olisi alkanut vallata ihmiset ja iloisuudella,\njuomisella ja mässäämisellä oli se viihdytettävä!\n\nElämä kalastuspaikalla kävi yhä hurjemmaksi ja kurjemmaksi. Tappelut,\npuukotukset, varkaudet ja sisäänmurtaumiset laivoihin kuuluivat päivän\njärjestykseen, niin että oikeusto koko viime ajan sai olla siellä ja\npitää kuulustuksia toisen toisensa perästä.\n\n... Vielä viikko, -- ja siksi loppuisivat eväät jo monelta!\n\nSamaa tyyntä, jähmetyttävää, ankaraa pakkasta kesti yhä vielä, -- ja\nkerran maanantaina sousi sataviisi venettä jälleen kotiin!\n\nPeräpuolella voitiin nähdä joku sairas tahi soutoteljoilla mies, jonka\nkasvot selvään osoittivat, että hän vaan töintuskin pysyi pystyssä\naironsa ääressä. Ihmisiä oli liiaksi vaan täällä istuakseen ja\nnähdäkseen nälkää, soutaakseen, soutaakseen vastatuuleen ... vaan\nsoutaakseen -- ilottomaan kotiin, jossa viimeisetkin roposet oli\nuhrattu varustaakseen venettä kuntoon ... ja istuttiin, kenties tuskin\npivollinenkaan jauhoja talossa -- odotettiin ja toivottiin runsasta\nkalansaalista!\n\nSaarilla seisoi mustana kansaa, joka vakavilla, arvelevilla katseilla\nsilmäili heitä; -- useimmat tunsivat, että pian voisi heidänkin\nvuoronsa tulla!\n\nYhä vielä tanssittiin viulun säestyksellä iltasin suolauspaikalla;\nmutta ei vallinnut enään samaa äänekästä, ylenmääräistä iloisuutta\nlaivoissa, veneväestössä ja satamassa, ei enään äänekästä\nhoilottamista, ei samaa vauhtia soudossa, ei enään niin hurjaa\nvallattomuutta -- ainoastaan raskas synkkä hiljaisuus kaikkialla.\n\nAa-vuonolaisiltakin oli ruokavarasto loppunut. Jo kauan aikaa sitten\nolivat he tehneet keitoksen viimeisistä sian luista ja jakoivat nyt\nparhaan taitonsa mukaan jauhovarastonsa; mutta olivathan Juhl'in\ntorpparit tottuneet tyytymään vähään.\n\nKaikki palvattu liha ja läski, joka heillä oli ollut muassaan, oli\npidetty herkkuruokana ja nyt, kun palattiin takaisin vesivelliin,\ntähystelivät he sitä innokkaammin savusilliä, -- ja se, sanoi Rejer,\noli vaan kolmen, neljän peninkulman päässä merellä! ... heidän piti\nvaan istua teljoilla ja odottaa!\n\nAnders-vouti, jonka rouva Juhl oli lähettänyt mukaan ja joka\nvarsinaisesti ylläpiti järjestystä, vaikkapa hänen täytyikin totella\nRejer'iä, oli sitä vastoin tullut sitä ajattelevammaksi ja vaati\nviimeisinä päivinä yhä jyrkemmin: joko silliä tahi kotimatkaa, -- niin\nettä Rejer'in täytyi käyttää koko vaikutusvaltansa, johon kotona oli\ntottunut, saadakseen hänet taipumaan.\n\nHän sai nyt kuulla sanoja, joita ei ollut helppo kumota: -- että hän\noli tehnyt väärin viedessään heidät tänne ja asettuessaan kaikkea sitä\nvastaan, jota vanha Juhl, hänen isänsä oli pitänyt oikeana kotonaan\nkylässä... Nyt nähtiin selvään, ett'ei aa-vuonolaisten pitänyt\nkalastaa! ... mutta -- kun nuoriso pääsee valtaan, niin...\n\nJa sitten voivottelivat he ja huokailivat, ikävöiden vaimojaan ja\nlapsiaan.\n\nRejer ei vastannut sanaakaan. Hän kuljeskeli yksistään saaren takana ja\ntuijotti maneteihin ja mietiskeli... Näyttipä melkein, kuin hänen\nisällänsä olisi ollut oikein kutsuessaan tälläistä elämää toimettomien\nrauhanrikkojien juoneksi, jotka eivät pelänneet saattaa lähimmäistänsä\nonnettomuuteen! -- Hän ajatteli, miltä näyttäisi, jos Juhl'in poika\npalaisi kotiin sillinpyynnöstä kirkkoveneessä pilkaksi ja\nhäväistykseksi koko kylälle... Hammernäs kadotettuna! -- Hän kuuli\noikein hevosten hirnuvan ja lampaitten määkivän pilkasta häntä kohtaan;\neihän hänellä sitten enään ollut mitään tehtävänä! Konttoriputki\nHaarstad'issa, se olisi juuri hänelle sopiva!...\n\nTämmöinen olisi siis loppu! -- Hänen rintansa kuohahti uhasta -- \"Ei,\nennemmin...!\" -- hän asetti leukansa Juhl'ien tapaan, se tiesi, että\nAnders-vouti saisi odottaa, kunnes suolet surisisivat nälästä. Itse\ntahtoi hän vihoviimeiseen saakka kärsiä nälkää, jos niin täytyi\nkäydä ... muut saisivat kaikki kukin osuutensa!\n\nYksi asia oli kuitenkin, jota Rejer ei ollut ottanut huomioon, ja se\noli hänen oma ruokahalunsa! Hän oli siinä ijässä, jolloin hän vielä\nkasvoi ja öisin oli hän valveellaan ja vääntelihe, unta saamatta, vaan\najatellessaan ruokaa. Hän ei ollut koskaan aavistanut, että oli niin\nvaikeata olla nälkäisenä! Hän koetteli poistaa tämän ajatuksen,\nmuistuttamalla mieleensä sillinperkaajan, jota hän muutamaan päivään ei\nollut kaivannut. Se onnistuikin; hän näki hänet edessään, --\npureskellen rinkeliä tahi piparikakkua! Hän koetteli uudelleen ja yhä\nuudelleen liimailla tyttöä mieleensä, mutta väkisinkin tuli hän taas\najatelleeksi kauraleipää ja voita.\n\nHän meni nälkäisenä levolle ja kulki päivät pitkin levottomana ympäri\nsaarta, saadaksen nälän katoamaan; siellä oli ainakin sinisiä raakkuja\nhaurojen seassa syötävänä! Hänen, nälästä kekseliäässä päässään liikkui\ntuuma pyytää lokkia ... voisihan ilmassa olla koko lihavarasto ... hän\ntunsi väkensä liian hyvin, ei maksanut vaivaa tarjota aa-vuonolaiselle\nmitään sellaista saastutettua -- mieluummin nääntyivät he nälkään!...\n\nIlma oli uudestaan alkanut kääntyä harmaaksi, lauhkeaksi ja nuoskeaksi.\nLounastuuli lähetti yhä voimakkaampia puuskia, pilvet kiitivät harmaan\nmustina taivaalla ja meri vivahti viheriäiselle...\n\nSeuraavan aamun koitteessa tuli Laderum'in vene mereltä päin,\nvaahdoten, niin että vesi sen ympärillä räiskyi, puoleksi täynnä vettä\nja isossa purjeessa oli kolme käärettä.\n\nHeti senjälkeen syntyi eloa ja hälinää kaikkialla. Kynttilä toisen\nperästä sytytettiin laivoilla ja väki kokoontui suolauspaikalle.\n\nNäytettiin sillinelikko, joka oli saatu Stolmen'in luota. Niillä oli\nselässä lankasilmukan kaltainen merkki -- ne olivat oikeata lajia! --\nTämä vahvisti huhun todeksi... Silli oli tullut!...\n\nTämä viimeinen sana levisi kuin sähkökipinä kaikkiin saariin!\n\nSe ennusti, että koko rahvas, tuhansittain ihmisiä Stolmen'iin saakka\npohjaisessa lähtisi liikkeelle ... että kalastuspaikka täällä huomenna\ntahi ylihuomenna olisi tyhjä ja kaikki ihmiset kuin pois puhallettuja!\n\nNiiden veneitten joukossa, jotka sinä aamuna lähtivät merelle, oli myös\nJuhl'in kirkkovene.\n\n\n\n\nIII.\n\nRakkaus ja sillit.\n\n\nSiihen kariryhmään, joka esti näkemästä merelle kauas oli kokoontunut\niso joukko nuottamiehiä ja lankavenheitä.\n\nKaria näytti reunustavan vaan mastot, ja ne olivat ihmisiä mustanaan.\n\nOdotettiin kuumeentapaisella jännityksellä sillien tuloa maihin --\nvoitiin jo ulapalla näköpiirin rajalla eroittaa valaskalan\nvedenpurskuttaminen ja lintuparvet ilmassa.\n\nVatamiesten tuli nyt ottaa selko parven suunnasta -- jos se kulki\nitä-  tai länsipuolitse saaria -- niin että voisivat olla ensimmäisinä\noikeilla sulkupaikoilla rannikolla ja ajoissa ottaa huostaansa salmet\nja lahdet.\n\nAukealla ulapalla näkyi peninkulman pituisissa riveissä tuhansien\nlanka- ja nuottavenheiden kiiltäviä purjeita ja niiden välillä jahtia\nja purjevenheitä, puukengänmuotoisia kaljaaseja, leveitä hartiakkaita\nprikiä, lujatekoisia huojuvia kuunaria, jotka kaikki kulkivat\npohjoiseen täysissä purjeissa ikäänkuin kilpapurjehduksessa.\n\nNe läksivät liikkeelle ulkosatamista, missä olivat olleet myrskyä\npaossa. Oli kuin meren ylitse olisi ollut rakennettuna valkonen muuri!\n\nVaan yht'äkkiä nähtiin pitkä jono venheitä ulapalla kulkevan syrjäiseen\nsuuntaan ja kääntyvän toiselle keulalle -- -- Tuopa oli kummallista...\nSiihen lienee joku syy ... merkkiä annettiin kiihkeästi joka suunnalta\nja kaikella tavalla!... Moni jahti kääntyi ja ohjasi kulkunsa samaan\nsuuntaan.\n\nSiellä täytyi sillien olla!\n\nHetkinen sen perästä kohtasi heitä näky, joka vaikutti sen, mitä ei\nkoskaan ollut tapahtunut Aa-vuonon asukkaalle, nimittäin että hän\nkokonaan unhotti puolistunnin olevan käsissä -- pitkin koko ulapan\nlaitaa oli valaiden purskuttaminen ja lokkien vainoominen täydessä\nkäynnissä.\n\nSillit olivat poikenneet ulapalta ja vetäytyivät -- linnut yläpuolella\nja valaat jäljessä -- lukemattomissa joukoissa matalikkoa kohti\nkutemaan.\n\nKaukana niiden takana, niin pitkälle kuin silmä kantoi, kulki\nvalasjono, purskuttaen sateen toisensa perästä melulla, joka oli\nhöyrykoneiden käynnin kaltainen! Ne oli isovalaita ajamassa ja\nahdistamassa silliä maata vasten.\n\nMeri tyyneni vähitellen ja kävi viheriäiseksi; se kiehui ilmarakoista\n-- sillin hengitystä! -- -- ja äkkiä ajosti ja hyppi isosonka suurissa\nparvissa tuhansia luvultaan silliparven ympärillä.\n\nVenheet olivat kerralla keskellä sillivilinää! -- koko ilma syvälle\ntuohon harmaasen sumuiseen taivaslakeen oli linnuista käynyt lumisateen\nkaltaiseksi, -- rähisevä, korvia särkevä taivaan sotajoukko, joka lensi\nylös alas sillit nokissa, ahmi niitä ilmassa, tappeli, kynsi ja ajoi\nniitä perästä, niin että ilmassa oli sillisade ja mastot ikäänkuin\nraivasivat itselleen tietä lintupilven läpi!\n\nViekkaat räiskät seurasivat luonnettaan ja pitivät parempana varastaa\nsuurilta, ahneilta merilokeilta silliä, sen sijaan että olisivat\nottaneet niitä altaan merestä... Tiira seurasi luonnettaan ja sieppasi\nkeskellä sekamelskaa kalan yhtä keveästi ja näppärästi, kuin jos se\nolisi ollut häiritsemättömässä, peilikirkkaassa vedessä -- vaan kaikki\nsyöksyivät raivoisasti ja kiivaasti päistikkaa kilvan mereen sampien,\njuoksuvalaiden ja kiinniottajain sekaan, jotka korskuivat ja ajoivat,\nniin että meri kiehui valkeassa vaahdossa. Siellä täällä kohosi veden\npinnalle harmaa sonka, kylläisenä ja pyöreänä, ponnistaen turhaan\nvoimiaan päästäkseen pinnalta jälleen syvyyteen ja rauhaan lokin\niskuilta!\n\nTämä oli etumaisin silliliuta. Se liukui vielä tiheänä kuin muuri\nkeskellä vuonoa maata kohti suurena, mustansinisenä parvena eikä\nkyynäränkään syvyydessä kölistä. Muutamia silmänräpäyksiä oli heillä\nvenheessä istuessaan tuskallinen tunne siitä, että venhe ikäänkuin\nluisti sillivuoren yli, kun he koskettivat välkkyviä silliä airoilla,\nhämmentelivät sillejä ruotelilla ja voivat huomata, kuinka\npohjoisperäläiset varovasti ja vaaraa vainuten kulkivat tietään heidän\nallaan. Naapurivenheet tekivät turhia kokeita heittämällä verkkojaan:\n-- valaat, sammet ja songat vaan rikkoivat verkkoja.\n\nSillien matka piti yhä maata kohti -- lintukuurot päällään ja kaikki\nmeren nielevät asukkaat perässään. Siellä oli sen vastassa lankamuuri;\n-- useissa paikoin satoja solmittuja lankoja poikki sen tiellä vuonon\nväylässä, toinen toisensa perästä, niin että koko matkan näytti kuin\nlaudus- ja kohoriviltä...\n\nJa jos ajamassa vaan olisi ollut kaikki meren ja taivaan petokalat ja\nlinnut, -- niin olisivat ne kääntyneet takaisin täältä!\n\nMutta tässäpä olikin kysymys biljoonain sillien rakkaus-asiasta, --\nluonnonvoima, vahva kuin myrsky ja virta, meren nousu ja lasku.\n\nJa luonnon Eroksen ajamina menivät sillit merkkeihin, täyttäen ne, niin\nettä ne seisoivat kuin helmiseinät meressä! -- ja niiden yli kävi\nperästätulijain tie karkeahietaiselle leväiselle matalikolle...\n\nVata vadan viereen laskettiin sillien sulkemiseksi parina kolmena\npäivänä vuonon lahdelmiin, poukamiin ja salmiin.\n\nPitkin maanrantaa soudattivat pienissä venheissä vatamiehet itseään\nniinkuin kenraalit, kukin venhekuntansa edessä. He tutkivat\nvesikiikarilla ja luodilla, toisten seistessä luodolla ja komentaissa\nkukin sovituilla merkeillään. Niin kohta kuin luotilangan vapiseva liike\nilmasi sillien lähestymisen, menivät venhekunnat kilvan ahtaasen\nsalmeen, huolimatta vähintäkään toisistaan ja kokka kokan vieressä\npitkin aaltoja, niin että hangat ja ääripuut naukuivat. Puomit ja airot\nkohosivat iskuja varten, haukkumasanoja kiiteli ilmassa, vatamiehet\nkirkuivat äänensä painuksiin vesilintujen rähinästä, kunnes saivat\nköyden maalle, vadan pohjukan sillien ympärille ja saaliin\npelastetuksi. Elämä oli raivoisaa nuojamista, sekaantuneita\nlankatukkuja otettiin talteen, verkkojen yli mentiin venheillä ja\nrevittiin kahtia, parikymmentä apajaa joutui epäjärjestykseen ja\nsynnytti vihaa ja tappeluja.\n\nPäivät kuluivat kuin juovuksissa, kaiken aikaa ammensivat he haavilla\nsilliä, jotka olivat niin taajassa, että airo voi seistä niiden\nkeskellä. Sillit vietiin suoraan merestä kauppa-alukseen, jossa tynnöri\ntyhjennettiin lastiruomaan.\n\n-- -- Muutamia vuorokausia sen perästä näkivät Juhl'in torpparit\nHammernäs'issä hopeakolikot kädessään -- uivat hopeassa --\nviisikolmatta hopeataaleria miehen osaksi, maksetut ostajalaivalla!\n\n\"Juhl-pojan\" piti lähettää kotiin rahat heidän edestään kalastuspaikan\npostiasemalta vakuutetussa kirjeessä punanen lakka päällä! -- Ja Rejer\nlähetti sitäpaitse omasta puolestaan sata taaleria niistä kahdesta\nsadasta kahdestatoista, jotka olivat tulleet hänen puoleksi osakseen.\nHe tunsivat nautintoa siitä riemusta, jota rahakirjeet herättäisivät\nsaavuttuaan seudulle, ja pitivät itseään oikein sankareina ja\nkeksijöinä... Eikä tämä kuitenkaan ollut kuin alku kalastukseen! --\nTuhdoilla ei istunut ainoatakaan, jolla ei olisi ollut kunnianhimoiset\naikeensa, ei ainakaan Rejer ollut ilman niitä! Hän oli saanut\ntavattoman korkean ajatuksen kelvollisuudestaan ja taidostaan, kun hän\nnyt voi yhtyä osakkaaksi suureen vatakuntaan.\n\nNiin, olipa Rejer'illä montakin unelmaa Hammernäs'istä, kun hän sinä\niltana meni kalastusasemalle panemaan rahoja postiin. Kun hän saisi\nperintötalonsa lunastetuksi, aikoi hän perustaa sinne suuren\nnuotankutomistehtaan ja lähteä sillin pyyntöön joka vuosi ... ja sitten\nostaa talon talonsa perästä Juhl'ien vanhaa omaisuutta, ehkä jokaiselle\nnuottakunnalle oman talonsa! -- Hän tunnusteli lakkaamatta lompakkoaan\ntakin povitaskussa... Eikö hänellä nyt ollut kokonainen pääoma\nhallussaan?... Mitä Aa-vuonossa tiedettiin siitä suuremmoisesta\nelämästä täällä?... Hopeainen neljän killingin raha oli kuin pyhä\nesine, oikea aarre siellä kotona, ja täällä sitten -- eihän sitä\najateltu enemmän kuin sillinsuomusta, joka oli tarttunut lompakkoon!\nTäällä oli hänen oikea toimialansa, -- hänen silmänsä oikeen\nsäihkysivät, niin vakuutettu oli hän siitä.\n\nTähän asti oli hän elänyt kuin lehmä karsinassa... Oih kuitenkin! --\nhänestä olisi tuntunut ahtaalta olla yhdeksän kuukautta vuodessa\nsuljettuna Hammernäs'iin ja yhtä mittaa yksitoikkoisesti päivät\npäästään toimia hevosten kanssa, kyntää ja vanuttaa killinkiä\nravinnokseen! -- ikävää, yksinäistä ja kuollutta! -- kaiken sen jälkeen\nkuin hän nyt oli saanut nähdä ja kokea elämästä, huvituksista, puheista\nja tanssista.\n\nKoko ajan, kuin hän näitä mietti, tirkisti pari vallattomia mustia\nmustia silmiä esiin tummista kasvoista -- niissä oli tulta ja\nsukkeluutta kylliksi koko Aa-vuonolle!...\n\nHohoo -- jaa'ah! -- oihki hän ja tunsi hirveitä kipuja povessaan!\n\nTämä ei ollut ensi kertaa kuin Rejer taisteli uhrin taistelua sukunsa\ntähden! Hän istui, -- huolimatta kaikista niistä rahoista, joita\nhänellä oli taskussaan, ja kaikista suurista aikeistaan, --\nsynkkämielisenä ja hyvin onnettomana kuunvalossa, sentähden että hänen\ntäytyi luopua tytöstä. -- Tyttö ja sillinpyynti oli kaksi uutta asiaa,\njotka olivat liittyneet hänen elämäänsä!\n\nVenheet, laiturit, laivat ja ihmiset olivat kaikki peitetyt\nsuomuksilla. Sillinsuomus kiilsi meressä kuin laaja hopeatomu,\nsillinsuomuksia oli tarttunut kaikkeen, joka sattui silmiin tai käsiin.\nTytöt ja akat, nuoret ja vanhat, seisoivat pitkin rantaa ja perkkasivat\nsilliä, joita kannettiin pöntöissä sillalle puodin edustalla, jossa ne\nsuolattiin keskellä tynnöripinoa, joista yhdellä puolella olivat tyhjät\nja toisella täyteen sullotut.\n\nRejer'in ensi tehtävänä oli mennä maakauppiaan luo, missä vakuutetut\nkirjeet toimitettiin tielle. Jonkunlaisella itsetietoisesti huojuvalla\nkäynnillä raivasi hänen särmäkäs korkea vartalonsa itselleen tietä\nväkijoukon lävitse. Hän oli mielestään vatamiehiä ja kulki miettiväisen\nja ymmärtäväisen näköisenä polttaen posliininykäänsä. Väkitungos oli\ntiheä, pelkkiä merimiehiä, parrakkaita ja merimieshattu eli lounas\npäässä, jonka alta oli vaikea eroittaa kasvoja. Sanottiin, että täällä\nkalastusasemalla kaikki oli niin täynnä, että ihmiset yöllä nukkuivat\nseisaallaan tuvissa ja monen venheen miehistön täytyi tyytyä lepäämään\nparin vaipan ja purjeen alla venhesatamassa. Mutta kukapa nyt olisi\nhuolinut siitä, täällähän nukuttiin ja uneksittiin vaan sillikuumeessa,\nja olisi kernaasti tyydytty tuhtoonkin!\n\nReijer liikkui levottoman nopeasti... Hänen katseensa tähysi\ninnokkaasti ympäri saadakseen varmuutta siitä, oliko hän joukossa...\n\nTuolla alhaalla puotisillalla oli työ vielä täydessä käynnissä.\nSillitynnöriä vieritettiin ja pinottiin purjevenheesen, ja joukko\nnaisia perkkasi silliä kynttelin ja lyhdyn valossa kilpaa miesten\nkanssa, jotka latoivat ja suolasivat niitä tynnöreihin; puuttui enää\nmuutamia tynnöriä lastista!\n\nNiiden joukossa huomasi hän solakan, pitkän olennon kaulaliina pään ja\nvyötäisen ympärillä. Hän notkistihe ja liikkui vilkkaammin kuin muut.\n\nRejer seisatti silmäräpäyksessä käyntinsä, ja jäi seisomaan kuin\nkyntteli kaikki aistimet jännityksessään. Jotakin oli ristiriidassa\nhänen povessaan, joku ahdistava, ikäänkuin varoittava ääni -- ikäänkuin\nolisi ollut kysymys Rubiconin yli kulkemisesta... Hän oli milloin\nsisä-, milloin ulkopuolella kynttelin valoa... Eihän tuosta kuitenkaan\nvoinut olla mitään vaaraa katsoa häneen!\n\nHän lähestyi yhä enemmän ja enemmän häntä... Miten nopeasti hän\nperkkasi! Heitti vähintään kaksi silliä pönttöön, siksi kuin muut\nehtivät tuskin yhden, ja kuitenkin kävi hänen suunsa ja hän piti\niloisuutta vireillä! -- Nyt kantoi hän toisen kanssa pois täyden pöntön\nja tuli takaisi tuoden uuden... Se ei ollut mitään hänelle! -- Hän\nkiidätti sen luotaan ja heitti ensimmäisen sillin siihen... Hän oli\ntodellakin tavattoman nopsa! Ja paljoa vahvempi kuin hän näyttikään ...\ntoisissa ei ollut ketään, joka olisi kyennyt vetämään vertoja hänelle\nmissään suhteessa. Siitä oli Reijer ihan varma!...\n\nSilli luiskahti samalla hänen käsistään ja kirposi sillalle pimeään,\njossa hän oli. Hän otti nuolen nopeudella sen ja pisti sivutaskuunsa,\nhuolimatta sen märkyydestä, suomuksista tai liukkaudesta.\n\nKohta sen perästä seisoi hän lähempänä, melkein hänen vieressään, ja\noli juuri aikeissa välinpitämättömästi alkaa puhella hänen kanssaan,\nkun joku henkilö, joka seisoi tynnöripinon vieressä hehku suussa, joka\nnäytti lähtevän sikarista, alkoi:\n\n\"Sinulla on kiire tänä iltana, Stiina! Kas, miten sillit lentää!...\nTietäähän sen, että on kiire -- että tanssihetki lyö!... Jos koko\npäivän liikkuisit tuolla tavalla, luulisin sinun suorittavan koko\nvenheen yksinäsi!\"\n\n\"Kyllä, jos olisi isosonkaa tai turskaa, -- niin isoja kuin\nkauppapalvelijat! -- vaan nämähän nyt ovat vaan pikkusiiliä!\"\n\nRejer nauroi ääneensä. Hänellä oli vielä äänenmurros ja siitä sai hän\nkuulla: -- \"Mikä oinas siellä määkii?\" jotka sanat umpimähkään\nheitettiin hänelle pimeään.\n\n\"Stiina ei ole oikein armias tänä iltana,\" jatkoi kauppapalvelija\nsuututtamistaan -- \"hän tietää perämiehen istuvan tuolla ylhäällä ja\nodottavan.\"\n\n\"Perämies,\" -- hän löi puukon päällä pöntön laitaa vasten -- \"hän voipi\nkäydä käsillään ja kuitenkin tanssia kilpaa niiden kahden\nmeripuotipatsaan kanssa, joilla te poljette lattiaa!\"\n\n\"Ja sitten tarjoaa hän niin auliisti piparikakkuja ja kahvia!\" --\narveli kauppapalvelija.\n\n\"Niinpä kyllä, -- -- kun tekee työtä koko päivän kello neljästä aamua,\nniin ei jaksa vetää jauhosäkkiä mukanaan tanssissa iltasella!\"\n\n\"Mitä arvelet, Stiina! että hän sanoisi, tuo tohtori Fredriksen ... tuo\nmustalainen! -- tuo tataari -- hevostohtori! ... hän, joka sekä nylkee\nhevosia että pistää kuoliaaksi ihmisiä. Luullakseni sekä sinä että\nalaperämies saatte olla varuillanne!\"\n\nKumarruksistaan, jossa asemassa hän oli perkannut silliä, oikasihe hän\näkkiä, niinkuin potkaiseva teräsvipu ja heitti veriset sillinkitaset\npuhujalle vasten kasvoja.\n\n\"Sanoppas kerran vielä tuota samaa, niin saat enemmän!\" huusi hän\nvimmoissaan.\n\n\"Tästä saat palkkasi!\" huusi kauppapalvelija ja lähestyi häntä, vaan\nhän vältti hänen tavottelemistaan kiertämällä pönttöä. Hän oli juuri\ntarttumaisillaan takaa päin hänen vyötäiseensä, kun nainen yht'äkkiä,\nkiukusta huudahti: -- \"Koeta, jos uskallat!\" -- ja raivoisalla\nliikkeellä hätisti hän puukkoaan.\n\nAhdistaja seisattui epäröivänä.\n\n\"Niin koetappas, jos sinussa on miestä!\" -- karjasi Rejer ja tunkeutui\nyhdellä hyppäyksellä heidän väliinsä.\n\nKauppapalvelija katsoi häntä silmiin. \"Kas vaan -- Rejer Juhl?\nKonkurssintekijä!... Olisi parempi, jos maksaisit, mitä olet velkaa,\netkä sekaantuisi tähän!\"\n\nHeidän ympärilleen keräytyi heti ihmisiä. Siinä näytti syntyvän\ntappelu, ja kauppapalvelija jatkoi jymisevällä äänellä: \"Niin, niin,\nseitsemänkymmenettä taaleria korkoineen, jotka olemme valvoneet isäsi\npesässä, -- kangastavaroista!... Luulenpa olevan noista samoista\nvaatteista, joissa sinä nyt seisot!...\" Hän nauroi ivallisesti, ja\nRejer tunsi, kuinka ihmiset uteliaasti tirkistivät häneen, voidakseen\noikein nähdä konkurssintekijän.\n\nHän tunsi olevansa kuolemaisilleen loukattu. Hänen ylpeytensä kohosi\nkoko Juhl-suvun voimalla. Antaa hänelle isku vasten näkimiä, ei tässä\nolisi auttanut mikään...\n\nHän veti pikaisesti esille lompakkonsa ja kysyi korkealla äänellä,\nsaisiko hän maksaa ... nyt heti! -- juuri tällä paikalla!\n\n\"Kiitoksia tarjoojalle, -- meillä on asioimispöytä kaikkialla, missä\nvaan saamme rahoja!\" -- vastasi kauppapalvelija säpsähtäen, vaan\nsaavutti kuitenkin pian kylmäverisyytensä.\n\nRejer piti vapisevalla kädellä punasta sadantaalerin seteliä\nlyhdyn valossa ... kauppapalvelija kutsui kaksi tynnörintekijää\ntodistajaksi ... hän tunsi jo olevansa huonommalla puolella, ja\nvetäytyi syrjään.\n\nRejerin silmissä mustui maailma; -- hän antoi pois viimeisen\nsadantaalerin setelinsä! -- mutta se rohkasi hänen mieltään, että oli\nollut niin monta näkijää, ja hän kuuli sillinperkkaaja-naisen\nkummastuneena huutavan:\n\n\"Rahakkaampaa miestä en ole vielä nähnyt!\"\n\n\"Konkurssintekijä! ... konkurssintekijä!\" matki Rejer pilkallisesti\nitsekseen, kulkiessaan pimeässä edestakaisin -- \"Konkurssintekijä!\"...\nHän pani kymmenentaalerin setelin, viimeisen, mikä hänellä oli,\ntakaisin sinne, missä sadantaalerin oli ollut ja meni sitä tehdessään\nlyhdyn valoon; -- eihän haitannut, jos ihmiset uskoivat siellä olevan\nuseampia sadantaalerin seteliä, mistä ensimmäinen oli lähtenyt!... Ja\njoll'ei hän ollutkaan rahakas, tulisi hän kuitenkin näyttämään heille,\nettä hän pian pääsee siksi! -- hän keikisti niskaansa kuin jalopeura...\n\nHuuto ja äkkiä syntynyt hälinä naisten kesken sanoi, että viimeinen\npanos purjevenheesen milloinkin oli saatettu tielle ja päiväntyö\nlopussa. Ihmiset riensivät joukoissa sillalta ylös ja läksivät\nkulkemaan pitkin rantaa nuottahuoneelle, mistä valoa tuikki. Kahvihuone\noli siellä.\n\nRejer seurasi nopeasti muita... Ja hänen sydämmensä alkoi läkähdellä;\nsillä Stiina kulki yksinään hänen edellään. Tunto siitä, että tytön\nkanssa oli häpeällisesti menetelty, paisui hänessä... Häntä luulivat\nkaikki saavansa loukata, köyhä ja puoleton kun olikin sekä pakoitettu\nansaitsemaan leipänsä! -- -- Ei ketään puollustajaa... Olipa yksi!\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hän hänen vieressään niin\nyht'äkkiä, että hän säikähtäneenä vilkasi häneen. Hänen kasvoillaan\nnäkyi vielä jäljet äskeisestä mielenliikutuksesta ja itkusta... Miten\nerinomaisen kaunis hän oli! \"Stii ... Stiina!\" -- lausui hän -- \"Kas\ntuossa ... tuossa! -- ota vitjat!.... Niin, niin -- -- kuuletkos -- ota\nnyt vaan! -- Elä ole pahoillasi! Minä olen ajatellut sinua koko ajan\nsitten viimeisenkin -- keskellä sillinpyyntiä ... vaan sitä, ett'en\nsaanut otetuksi jäähyväisiä sinulta! ja sitten sitä, olisitko sinä\ntäällä kalastusasemalla?... Saat uskoa minun olleen peloissani sinun\npoissaolostasi! -- Sinun kaltaisesi ei ole kukaan muu ... ei kukaan muu\nnainen! -- sinun kaltaistasi ei ole maailmassa! Minä tuntisin sinut, ei\nniin pitkää matkaa, vartalostasi!... Ja niin keveästi kuin sinä käyt --\nihan niin kuin tanssisit!...\n\n\"Minä olen Rejer Jansen Juhl, näetkös. Jan Juhl Aa-vuonossa, hän oli\nminun isäni, hän! Uskotkos, Hammernäs'in perillinen -- sitä minä olen,\nnäetkös! -- voi saada kenet tahtoo koko seudulla... Vaan jos olen\nlähtenyt sillinpyyntiin vastoin vanhaa tapaa, niinkuin haluni piti,\nniin on Rejer Juhlissa miestä ottamaan minkälaisen haluaa, vaikka koko\nseutu huutasi kurkkunsa halki! Vähät siitä, jos kutsuvatkin sinua\nMustaksi Stiinaksi ja tataarittareksi! -- Tehkööt vaan niin ... se ei\nmerkitse mitään! -- ei hituistakaan! -- jos vaan tahdot seurata minua\nHammernäs'iin!... Sillä muutoin en huoli vähintäkään enää tuosta\nkaikesta ... ilman sinutta on nyt ikävä kaikkialla!\"\n\nNaisen silmät olivat auenneet ja hän katsoi niillä häneen; -- koko\nhänen niveletön ruumiinsa teki torjuvan liikkeen!\n\n\"Sitä ei kukaan saa sanoa minusta, Juhl! Fredriksenille, että olen\nantanut teille aihetta tähän! -- en teille, kauppapalvelijalle enkä\nalaperämiehelle! -- kun Fredriksen pääsee kuritushuoneesta takasin. Hän\nistuu ainoastaan yhdestä puukon haavasta siellä kuritushuoneessa! Mutta\nhän on minun rakkaani Jumalan edessä ja kunniani kautta!... Hän joutui\nkuritushuoneesen kahdeksi vuodeksi, sillä puukonisku tuli ilmi, ja on\npalvellut aikansa syksyllä.\"\n\n\"Minä toivon teille liiaksi hyvää, Juhl!\" pitkitti hän itkusilmin --\n\"tämän tarjouksen tekemisestä ... ja myös kauniista hopeavitjoista ...\njättääkseni sanomatta ja varottamatta teitä, -- sillä hän tarttuu heti\nsuututtuaan puukkoon... Niin että te itse voitte ymmärtää, ett'ei\nmeidän kahden välillä voi mitään avioliittoa syntyä ... ei!\" -- ja hän\npisti tätä sanoessaan varovasti hopeavitjat taskuunsa.\n\nRejer sai iskun, sen tunsi hän, vaan päähänsä, otsaan tai rintaan, sitä\nhän ei tiennyt! Hän seisoi vaan puoleksi avoissa suin ja tuijotti\nhoikkaan, nivelettömään tyttöön, jonka suusta tulvasi sanoja ja\nsilmistä kyyneleitä pimeässä, ja joka välistä tanssi ja välistä kävi\nhienoksi kuin rihma hänen silmissään.\n\n\"Vai niin! -- niin, minä ymmärrän!\" höpisi hän ja nauroi\nhoukkiomaisesti! Ulkopuolelta alkoi kuitenkin hänen ymmärrykseensä\nmennä hänen asemansa -- hän alkoi nähdä kuin pettyneiden toiveiden\npohjattoman kuilun.\n\nPois piti hänen, kuului hänen huutonsa, päästyään venheelleen, eikä\nsiinä auttanut, heidän täytyi lähteä liikkeelle. Sinä yönä sousi hän\nitsensä läpimärjäksi!\n\n\n\n\nIV.\n\nMinäkö taipuisin? -- en, ennen tahdon murtua!\n\n\nMyöhään yöllä tulivat he takaisin pohjoissalmeen, missä heillä oli\nsulkunsa.\n\nHän istui unenhorroksissa airoissaan ja tuskin huomasikaan, milloin\nvenhe törmäsi rantaan, kunnes hänet herätti usealta taholta pimeässä\nkuuluva huuto:\n\n-- Onko silliä näkynyt alhaalla kalastuspaikalla?\n\nTäällä olivat ihmiset levottomia ja kävelivät vaan odottaen\npäiväntuloa. Venhe oli iltasella kulkenut ohitse ja ihmiset siinä\nolivat tuumailleet, ett'ei verkot sinä päivänä tulisi antamaan monta\nsilliä; -- he olivat kuulleet huhuja, että sillit olivat pohjoisempana\nmeressä!\n\n\"Huhuja!... Sillit yht'äkkiä vetäytyneet takaisin mereen?... Venhe,\njota soudettiin ohitse? -- heillä olisi tieto siitä, heillä,\" -- koetti\nhän innokkaasti saada muita toiseen uskoon.\n\n\"Ylös ja alas! alas ja ylös!... Ensin ylös ja sitten alas!\" --\nkuuluivat sitten perästäpäin hänen omat tuumailunsa.\n\n\"Haluaisinpa tietää, mikä päivä tänään on? -- kuudestoista\nmaaliskuuta!... Jos hän joskus tekisi jotakin 16 päivänä maaliskuuta,\nniin saisivat hakata hänet palasiksi!...\"\n\n\"Kirottu päivä... Sata taaleria mennyttä!... Kellonvitjat -- nekin\npoissa -- hän saa ne varmaankin, hän tuolla kuritushuoneessa --\nylpeilläkseen, vapaaksi päästyään!... Kauniita juttuja! -- tanssinut ja\nollut lemmenseikkailussa kuritushuonevangin hentun kanssa ... ehkäpä\nnainen itsekin on ollut siellä!...\n\n\"Huhuja! -- antaisiko hän pelottaa itseään semmoisilla huhuilla!...\"\n\nHän ei enää jaksanut kävellä ahtaassa, raskasilmaisessa huoneessa,\njossa he pitivät majaa, vaan kulki päivänkoittoon asti niiden luona\nrannalla, jotka varustautuivat verkonheittoon. Hän oli löytänyt\njohtajan sille suuttumukselle, jonka sillinperkkaajatar oli hänessä\nsynnyttänyt.\n\nSeuraavana päivänä odottivat kaikki kiihkeimmällä jännityksellä\nlankaveneiden palajamista: niillä oli kolmen neljän tunnin matka\nsoudettavana.\n\nRejer oli satakin kertaa saaren ulkosivulla vaaleansinisillä\nlokinsilmillään katsomassa, eivätkö he tulisi. Sieltä kääntyi hänen\nkatseensa ehdottomasti sille paikalle, mihin hänen verkkonsa olivat\nheitetyt. Hän tuijotti nolosti niihin öljymäisiin sillinlimapilkkuihin,\njotka vielä läikkyivät merenpinnalla; rantaan heitettyihin\npikkusilleihin, meritähtiin ja isosongan jäännöksiin, jotka\nvetelehtivät kankeina levän ja merivasikkain seassa luodoilla, sekä\nsiellä ja täällä puolimädännyt valas.\n\nOli aivan hänen nykyisen tuulensa mukaista tuijottaa näihin haiseviin\njäännöksiin. Välähtelevä, kirkas, kiiltävä hopeameri, joka oli\nliikkunut nuotassa, oli hänen ärsytetyssä helposti kiihtyvässä\nmielikuvituksessaan levinnyt laajalle oli hänen nuottansa liikkuvan\nseinämän tulevaisuuteen, jossa hänen vaan tarvitsi seista haavi kädessä\nja ammentaa rikkautta ... harjoittaa kalastusta suuressa määrässä,\nlunastaa takaisin Hammernäs kaikkine viisineneljättä taloineen ja\ntorppineen!...\n\nSillit vetäytyneet mereen! -- Juuri kuin hän oli tullut niiden\nsaantiin? -- mahdotonta!...\n\nVaan kaikki tämä mädännyys täällä rannikolla puhui kokoajan ihan toista\nkieltä: -- että se oli mahdollista... Hänellä oli jonkunlainen\nonnettomuudenaavistus, ahdistus... Hän tunsi povessaan, ett'ei väki\nvenheessä suotta ollut huutanut noita sanoja! -- Jos venheet tulisivat\nnyt takasin silliä täynnä, tulisi hän vimmatun hämmästyneeksi! -- yhtä\nhämilleen kuin jos yht'äkkiä näkisi Hammernäs'in seisovan edessään\nuusine rakennuksineen, uusine meripuotineen ja nuotankutomustehtaineen!\n\n-- -- -- Ja lankavenheet tulivat soutaen pitkissä rivissä maata kohti;\nne olivat korkealla vedessä, ruskeat verkot kasoissa kokassa ja\nkeskellä venhettä...\n\nTämä oli satojen soutua, pitkäveteistä, ruumissaaton kaltaista --\nlastina raskain, mikä venhettä voi täyttää -- pettyneet toiveet!\n\nVerkot olivat seisseet siellä tyhjinä kuin seulat! -- Ei sonkaa, ei\nvalaita eikä lintuja missään nähtävänä. Meri autiota, mustaa ja\nkuollutta! -- ne, jotka olivat olleet rannassa, olivat olleet songan\neroittama parvi isosta joukosta merellä!\n\nSillit olivat poissa? -- ehkä pohjoisessa...\n\nKeskellä kaikkea tätä saapui hänelle eräässä venheessä kirje äidiltään.\nSe oli kulkenut pitkiä matkoja ja ollut monissa käsissä, ennenkuin se\nlikaantuneena ja suomuksisena nyt saapui perille... Hänen verensä\nkuohui liian raivoisasti, jott'ei hän voinut erittäin suurella\ntarkkuudella sitä lukea.\n\n\"Saanenko enää milloinkaan maailmassa nähdä sinua Rejer!\" -- oli\nkirjeessä äidin suurten huokausten seassa.\n\n\"Nähdä minua? -- kyliäkin aikanaan!\" -- puhki hän ja\nvaipui ajatuksiinsa, jolla aikaa hänen silmänsä väsyneinä ja\nvälinpitämättömästi luistivat pitkin riviä. Äkkiä seisahtuivat ne; --\nhänen sisarensa oli mennyt naimisiin Haarstad'in kanssa!... Hän luki sen\nuudestaan ja taas uudestaan: -- \"Ottilie teki siinä uhrauksen, siliä\nhänhän on vanha mies eikä juuri miellyttävä ulkonäöltään; sinähän\ntiedät hänen jo kosinen häntä ensimmäisen vaimonsa kuoltua; nyt tulee\nhän oikein turvatuksi, kun ei Haarstad'illa ole lapsia -- sekä hän että\nminäkin: -- ja sinä saat pitääksesi Hammernäs'in... Minun mielestäni\npitäisi meidän olla järkevälle sisarellesi ikuisesti kiitollisia,\nRejer! -- Hän on pelastanut talon!...\"\n\nHän pisti kirjeen hitaasti taskuunsa.\n\n\"Haarstad'in kanssa! ... sen vanhan vääräsäären koronkiskurin!\" --\nriehui hän -- \"joka koko ajan on nylkenyt seutua.... Niin kauan ja\ntäydellisesti on hän harjoittanut koronkiskomistaan Hammernäs'issä, että\non voinut ostaa sisareni -- -- -- ja sitten minut kaupanpäälliseksi.\"\n\nHän venyi valveilla myöhään yöhön veri kiihkeässä kuohussa. Niin moni\nhänen toiveistaan oli törmännyt karille!\n\nHän makasi ja tuijotti vaan tuohon yhteen ainoaan ajatukseen, -- nyt\ntäytyy hänen kotiin!... Hänestä tuntui se aivan mahdottomalta ... hän\nolisi yhtä helposti voinut katketa keskeltä kahtia!...\n\nLuonto pääsi kuitenkin lopulta oikeuksiinsa, ja hän nukkui.\n\nAamuyöstä kävi elämä levottomaksi tuvassa. Ihmisillä oli huoli\nkotimatkasta, he nousivat ylös, tähysivät ilmaa ja paneutuivat\nuudestaan levolle... Hän kuuli unissaan, kuinka he puhuivat, että\nnäytti tulevan itätuuli ja vaikea joulu kotiin. He kävellä kolusivat ja\nhäärivät evässäkkien ja liinojen puuhassa, kulkivat ulos ja sisään, ja\njoka kerran pieneni heikko valo pienessä likaisessa ikkunassa. Hän\ntunsi sen unissaan...\n\nYht'äkkiä tunsi hän jotakin suurta, kaarevaa ja synkkää, jolla oli\nkohmuraiset käsivarret, leviävän edessään... Hän tunsi Hammernäs'in\nhongan -- se tuijotti vihaisesti ja ruskaen häneen ja puisteli\nikivanhoja mahtavia lehtiänsä...\n\nMitä enemmän hän siihen katsoi, sitä enemmän se muuttui hänen äitinsä\nraskaan vartalon kaltaiseksi, joka istui koukistuneena ja\nkumarruksissaan rahilla kädet sylissä. Hän katsoi ankarasti ja\nraskaalla katseella häneen ja sanoi:\n\n-- \"Meidän pitää olla ikuisesti kiitollisia Ottilialle! Näetkös Rejer!\nmeidän pitää taipua ja pyrkiä eteenpäin, miten parhaiten voimme!\"\n\n\"Minun taipua? -- en, ennen tahdon murtua!\" -- hän karkasi ylös.\n\nJa näillä sanoilla alkoi hän sen pienen, lyijykynällä piirretyn lapun,\njossa hän ilmoitti äidilleen, että kotiin hän ei tule! -- ennenkuin\nvoisi omilla rahoillaan lunastaa Hammernäs'in, ja että hän nyt aikoi\nkoettaa onneansa maailmassa. Kun tulisi tietämään jotakin enemmän,\nsaisi äiti kirjeen kiitolliselta ja kuuliaiselta pojaltaan -- Rejer J.\nJuhl --\n\nSuuri ja mahdoton kertoa oli renkivouti Andersin ja niiden muiden\nhämmästystä, kuu hän samalla, kuin heidän pii kantaa purje veneesen,\nlyhyesti ja päättävästi ilmoitti heille että oli päättänyt matkustaa\nBergeniin sen sijaan että tuli heidän kanssaan kotiin. Hän oli tullut\nsiihen vakuutukseen yöllä ... mutisi jotakin isänsä pesästä ja\nsillinpyynnöstä ensi kesänä. Hän aikoi nousta maalle Skudenäsissä ja\nkoettaa päästä jollakin niitä laivoja, jotka menivät pohjoiseen!\n\nAluksi ainoastaan äänettömiä ja ammottavia suita ja sitten -- kun he\nalkoivat tajuta -- pitkiä naamoja, maahan luotuja katseita, tupakan\nsylkyjä sinne tänne ja miettiväistä korvallisten ruopimista...\n\n\"Tulla kotiin Aa-vuonoon ilman Juhl-poikaa? ... semmoisella häpeällä\nkaikkein ihmisten ilmoihin.\"\n\nEi liene perätöntä, että pari henkeä oli lapasellaan pyyhkinyt\nkyyneleitä silmistään, nähdessään sen kaikesta houkutuksesta\nhuolimattoman katseen, jolla Rejer pysyi lujana päätöksessään.\n\nSiinä ei auttanut mikään! -- Juhl-poikaa täytyi totella ja he saivat\nlohduttaa itseään kirjeellä rouvalle; -- vaan kotiin joutaminen oli\nheistä raskasta!\n\n-- -- \"Kuules, Anders! -- Sinä vastaat Laukista! -- ett'eivät saa\nvedättää sillä myllynkiviä siellä Haarstad'issa!... Sano vaan terveisiä\näidille sekä että minä olen sen sanonut!\"\n\nTämä oli Rejer'in viimeinen kuiskaava määräys renkivouti Andersille,\nkun hänet laskettiin maalle Skudesnäs'in sataman laivasillalla.\n\nJa mitä Rejer silloin sanoi hänelle, sitä arvailtiin monta vuotta\nHammernäs'in mökkiläisten kesken, sillä renkivouti Andershan sai sanoa\nsen ainoastaan rouva Juhl'ille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuonopiirikunnat olivat antautuneet peliin meren viheriäisellä\npöydällä ... taas yhtenä vuonna uskaltaneet kaiken omaisuutensa -- ja\nmenettäneet! --\n\nOnnennappulan takapuoli oli tämmöinen: -- tyhjä vene, tyhjä huone,\nepätoivoa synnyttävä puute aitassa... Sairautta ja kurjuutta.\n\nMuutamia vuosia vielä samalla tavalla, ja ne samaset saaret, luodot ja\nkarit purjehdusväylällä, jotka nyt olivat siellä hajallaan toisistaan\nhuoneineen, puutarhoineen, viljelyksineen ja uudisrakennuksineen täynnä\niloista tulevaisuuden toivoa ja toimintaa, seisoisivat siellä yhtä\nautioina, kolkkoina ja alastomina kuin ennen sillin tuloakin, --\nainoastaan vanha vesilintujen kirkuminen ympärillään.\n\nVielä muutamia semmoisia vuosia, ja ne säästöpankit, isonnetut huoneet,\nparempi järjestys, laajennettu maanviljelys, jotka olivat hyvän ajan\nsynnyttämiä, paremmat koulut ja suurempi valo, joka oli tunkeutunut\nnäihin ahtaisin seutuihin -- kaikki menisi entiselleen, kuolisi\nja sammuisi ja vanhat taitamattomuuden, ennakkoluulojen ja\nliikauskoisuuden hämähäkinverkot laskisivat harmaan verhonsa kaiken\nyli!\n\nTässä oli pelattu enemmästä kuin rahasta, enemmästä kuin ihmishengistä\n-- jos meri olisikin vaatinut niitä suuressa määrin -- tässä oli\nkysymyksessä itse ihmisten uskallus, heidän uskonsa tulevaisuuteen, ja\nnyt jäätyi se sydämmen pohjaan asti!...\n\nJokaiseen taloon, jokaiseen kotiin -- mökkiläiselle ja talolaiselle oli\nmeren arpanappula kolmannen kerran lähettänyt päätelmänsä! --\nkuoppasilmäisen köyhyyden, sairauden ja kylmän hädän!\n\nOli pelattu ja menetetty!\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Rejer Juhl! hoi -- hoi hoi -- hoi!...\"\n\nOltiin Skudesnäs'in satamassa; -- hänen ystävänsä alaperämies seisoi\n\"Resolut'illa\" ja huusi häntä. Rejer oli jo nähnyt sen viheriäksi\nmaalatun, likaisen prikin seisovan pakkapuotien luona, niinkuin\nnäytti, vielä puolilleen lastattuna suolalla.\n\n\"Mitä sinä täällä teet?\" -- kysyi hän Rejer'iltä saatuaan hänet\nlähemmäksi. -- \"Hopeahelaisena? -- Sinullahan oli hyvä kalansaalis....\nKuules, poikaseni! -- Elä vaan antau suola-asioihin, sillä sillit on\ntuuli vienyt! -- Oo, odotas vähän, meillä on kohta päivällislepo!\"\n\nAlaperämies Lind oli tavattoman kaunis velikulta, pitkä,\nsoreavartaloinen, mustasilmä ja mustatukka.\n\n\"Täällä olisi silavaa ja herneitä keittiössä!\" -- sanoi hän Rejer'in\ntultua laivalle -- \"tarvitset varmaan jotakin itseäsi lämmittääksesi!\"\n\nRejer'istä tuntui kuin olisi jo pitkiä aikoja kulunut siitä kuin\nhänellä oli ollut semmoinen ateria, kuin hän nyt söi keittiössä\nalaperämiehen kanssa.\n\n\"Talonpoikaistavat ... talonpoikaislaivuri ... talonpoikaislaiva! ...\nvaan heti pääsenkin tästä!\" mutisi perämies. -- \"Koiranelämää tämä\nkalastaminen...\n\n\"No niin Rejer Juhl! ... eipä sillä, ett'ei se minusta olisi ollut\nhiiden hyvää. Elämää ja liikettä sitä täytyy olla... Eteenpäin,\neteenpäin, vaikka missä olisi! ... vaan hiukan järkeä täytyy kuitenkin\nolla, muuten joudut naimiseen tuossa paikassa, poikaseni! -- ja silloin\non loppu hauskuudesta. -- Hän -- sillinperkkaajatar -- musta Stiina,\nkertoi kaikkityyni samana iltana minulle ... hänellä riippui veitsensä\nsinun kauniissa vitjoissasi... Vaan olitko silloin aivan laapihullu? --\nmies, jolla on puoli taloa ja on semmoista sukua kuin sinä! -- hyökkää\nsuinpäin ja kosii! -- -- No niin, nyt sinä varmaankin lähdet koettamaan\nonneasi Bergen'issä? Minä matkustan myöskin sinne, ja sentähden\nhuusinkin sinua.\"\n\nRejer sysäsi hernevadin keskemmälle pöytää.\n\nPerämies silmäili häntä!\n\n\"Ethän vaan yhä liene niin laapihullu, että vielä kuljet rakkauden\nhoureissa ja suret? Siihen löytyy ainoastaan yksi lääke: -- rakastua\nuuteen... Kuinka vanha olet?\"\n\n\"Kohta yhdeksäntoista.\"\n\n\"Niin, kun minä neljä viisi vuotta sitten olin sinun ikäisesi, kävi\nminun samoin!\"\n\n\"Ei -- eh\" -- nauroi Rejer mahtavasti. \"Sen painajaisen sousin minä jo\nmaalle samana yönä! Ei -- eh ... mutta\" -- hän mietti totisena,\nuskoisiko hän aikeensa perämiehelle, hänessä oli jotakin niin\nhyväntahtoista, hän oli niin perinpohjin kelvollinen ja luotettava\nolento!\"\n\n\"Sinä näytät, kuin olisit jossakin pulassa, vaan et tahdo tulla esille\nsillä... Etkö ole saanut selville, mitä tekisit kaikilla rahoillasi?\"\n\nRejer otti esille lompakkonsa, jossa oli keltainen kymmentaalerin\nseteli:\n\n\"Kas tässä kaikki, mitä minulla on!\"\n\n\"Eipä niinkään vähän, totta vieköön! Parahiksi kymmenen taaleria\nenemmän kuin minulla, -- sillä kurja palkka tällä silliprikillä tuottaa\ntuskin sen vertaa, että voisi olla maalla kahtena iltana viikossa...\nOtinkin sen vaan sentähden, ett'en joutuisi tuuliajolle sillä aikaa,\nkuin 'Alert' on Bergen'issä korjattavana... Kallis kaupunki, joka\nperinpohjin vetää lokaan miehen! Viisainta, että pötkii tiehensä,\najattelin, ennenkuin on paljaalla mäellä! -- -- Vai niin, sinulla on\nkymmenen taaleria, Juhl! -- Ethän vaan aikone hurvitella niitä täällä\nSkudesnäs'in satamassa... Täällä ei ole niin mitään!\"\n\n\"En ... minä ... minä,\" -- alkoi hän äkkiä, \"minä en tiedä, mitä\nrupeaisin toimittamaan täällä maailmassa ... minä menen Bergen'iin,\ntullakseni joksikin, yhdentekevä miksi! -- Minä tahdon pois kotoa\" --\nlisäsi hän matalalla äänellä ja katsoi alas lattiaan, -- \"tila\nAa-vuonossa on mennyt käsistäni!\"\n\n\"Vai -- niin?... Vai -- niin!\" -- tuumaili perämies hieman ällistyneenä\nja siirsihe tietämättään peremmäksi penkille. -- \"Vai on se käynyt\nsillä tavalla... Niin\" -- lisäsi hän ja karkasi seisalleen -- \"minä\nolisin uskaltanut panna pääni pantiksi, että jotakin semmoista piili\nsinun tuuheatukkaisessa kallossasi Juhl! ... ja tuo pilviin pyrkivä\nnenä! -- sinä karkaat tietysti kotoa... Hm!\" -- hän koetti viheltää ja\npolkea tahtia keittiön lattiaan, vaan heitti sen sikseen tilanahtauden\ntähden, jossa hänen täytyi olla kumarruksissaan -- \"karkaat --\nluonnollisesti! Niin, näetkös, Juhl, samoin tein minä Reaalikoulusta...\nNo niin, mitä aiot sitten tehdä?\"\n\n\"Päästä vaan matkalle!\"\n\n\"Myömään ryyniä ja rusinoita?\"\n\nRejer oli vaiti. Kysymys oli tuntunut ivalliselta. \"Mennä tiskiä\nvasten?\" -- Perämies nyökäytti päätään, -- \"ennen sitten riippua\nraakapuussa, poikaseni! -- se on jotakin ihan toista... Mitä?\"... Hän\npisti molemmat peukalonsa liiviensä kainaloreikiin ja huojutti tukevaa,\nkaunista vartaloansa... \"Merelle -- me -- merelle! luonnollisesti\npoikaseni!...\"\n\nTämä neuvo miellytti Rejer'iä mitä enimmän, -- puhumattakaan siitä,\nettä hän isoni omissa silmissään; hän oli kauan ihaillut merimiehen\nvapaata merimiesryhtiä, hänen iloista esiintymistään ja liikkeitään\nsekä hänen reipasta ja köykäistä käytöstään. Hän mörisi jotakin\nkulkussansa, joka kuitenkaan ei vielä merkinnyt myönnytystä eikä\nkieltoa.\n\n\"Merisairaus?\" -- tiedusteli merimies.\n\n\"En ole koskaan tuntenut sitä.\"\n\n\"Vai niin! -- se onkin luonnollisesti koiranelämää, aluksi.\"\n\n\"Ei haittaa hituistakaan!\"\n\n-- -- \"Saat kuunnella ja kauniisti pistää ison kärsäsi ... parilla ensi\nmatkalla -- pitää sitä kotelossa!\"\n\n\"Oo, se käy kyllä päinsä!\"\n\n\"Olet liian pitkä, se on sinun onnesi, -- ei kukaan tahdo\nmokomaa hongankolistajaa hyttinsä vahdiksi... Kuuleppas!\" kysäsi hän\näkkiä -- \"sinä luulet voivasi keittää herneitä polttamatta niitä ...\nryynipuuroa ... kahvia? Jos saat neljätoista päivää harjoitellaksesi\nBergen'issä?\"\n\nRejer sanoi vaatimattomasti jotakin itsestään.\n\n\"Kyllä, ihan varmaan voit sinä sitä! -- 'Alert'illa' tarvitsemme me\nuuden kokin, sinä voit sentähden tulla kanssamme etelään Välimerelle ja\nkeittää ensimmäinen matkasi niin hyvästi kuin voit... Kymmenen\ntaaleriasi saat käyttää taklataksesi hiukan itseäsi... Sillä\ntuommoisessa pitkässä vanutetussa sarkatakissa luunapit seljässä\nhinaisivat ne sinut märssyraakaan koko sataman kummitukseksi!...\"\n\nAjatellessaan tätä odottamattoman uutta virkaansa oli Rejer istunut\nääneti jonkun aikaa ja tuijottanut hernevatiin. Hänen näkönsä muuttui\nenemmän ja enemmän Juhle-naamaksi, ankaraksi kuin etukeula.\n\nHän katsahti äkkiä perämieheen:\n\n\"Samantekevä, tapahtuuko piiskaaminen herneillä tai merellä -- merelle\nminun pitää!\"\n\n\n\n\nV.\n\nHän pesee ja pestään.\n\n\n... \"Ylös! ... käärikää ... käärikää ... käärikää!\" -- huudettiin\näkkiä keskellä hälinää ja melua \"Alert'in\" kannella. Rejer avasi\nvarovasti silmänsä, -- ja ensi päivinä Pohjanmerellä makasi hän\nhirveän huolellisena siitä, ett'ei kuulisi komentoa \"ulos\" -- hän\ntiesi olevansa raskasuninen ja oli ryhtynyt kaikellaisiin\nvarovaisuuskeinoihin, jotta olisi hyväkuntoinen. Kokkina pääsi hän\nnimittäin vapaaksi yleisestä vahdista ja voi nukkua koko yön, paitse\nsilloin kuin oli käärimistä (leimaamista) tai muuta jokaisen tehtävää\ntyötä.\n\n\"Käärikää märssypurje! ... prampurje kiinni... Ylös!\" --\nuudistettiin komento ylhäällä, samalla kuin portaissa rämistettiin\nläkkikastrullilla.\n\nRejer nousi ylös kopissaan, hänen ensimmäinen, pikainen ja epäilevä\nsilmäyksensä lankesi saappaille, jos joku ehkä olisi taas naulannut ne\nlattiaan kiinni niinkuin viime yönä!...\n\nNe, joilla oli päävahti, istuivat jo arkuillaan panemassa vaatteita\nylleen; toiset juoksivat täysin varustettuina öljyvaatteissa ja isoissa\nsaappaissa portaille. Hieno juova päivänvaloa tunkeutui ruhvista alas,\nsade löi suojustimia vasten ja laiva liikkui kovasti.\n\n\"Ottakaa kokkikin pramraakaan ... kiiruhtakaa!\" -- jyrähytti pursimies\nruhvin kautta. Rejer hyppäsi kuin nuoli saappaihinsa.\n\nKannella oltiin täydessä työssä ja komentohuuto seurasi toistaan\nhuutajan huulilta. Purjeet löivät myrskykuurojen välillä raskailla ja\nvoimakkailla iskuilla ja lämäyksillä mastoihin, samalla kuin nuorissa\nja köysissä suhisi ja vinkui.\n\n\"Kuntoon prampurjeen laskemisessa, kantanuora ja nostotouvi!\"\n\nRejer läksi heti kiipeämään reelingistä. Vaikka hän ennen oli ollut\nmärssyssä, ei hänen kuitenkaan ollut ihan helppo tulla toimeen näissä\npehmeissä köysitikapuissa. Häneltä kävi matka hitaasti ja varovasti,\npuoleksi vatsallaan, tarttuen edestäpäin kynsin kiinni ja vanuttaen\nitseään ylöspäin niinkuin merikrapu. Nähdessään jungmannien menevän\nohitsensa, teki hän turhan kokeen pitkillä säärillään ja käsillään\nmennäkseen kaksi puolapuuvälistä kerrallaan. Puttinkitouvissa märssyn\nalla, jossa piti kulkea takaperin, seisattui hän miettiväisenä; vaan\nsamalla huomasi hän sisäpuolella rei'än märssyyn ja käytti samassa\nsilmänräpäyksessä tätä käytävää. Ylhäällä kokoamissarvessa seisattui\nhän taas vähän, ikäänkuin olisi hakenut jotakin uutta pelastusreikää,\nja pitkitti sitten kilpikonnan tavoin hyppäyksiään köydeltä toiselle,\nmilloin käsillään milloin jaloillaan.\n\nKohta sen perästä seisoi hän ison pramraa'an perttinuoralla, tuulen\nvinkuessa hänen purjekangashousuissaan sekä mustanharmaan ja vihertävän\nmeren ankarasti läikkyessä, niin että pyrki päätä panemaan pyörälle!\nHän oli aivan sekaisin. Hän kuuli komentohuudot alhaalta, vaan ne\nsekoittivat häntä enemmän... Ne kuuluivat kuin äänet toisesta\nmaailmasta yhdeksi taklaasin vikinän ja kitinän kanssa.\n\n\"Mikä sinulla on, kokki?\" -- kysyi häneltä jungmanni yläpuolella\nnokassa.\n\n\"Ei mikään!\" -- vastasi Rejer lyhyesti; -- hän sattui samalla katsomaan\nalleen mereen, jonka yläpuolella he kiikkuivat.\n\nJa että hänellä oli jotakin, sen sai hänen naapurinsa, ruotsalainen nyt\nnähdä, silla hän karjasi:\n\n\"Ei tuulenpäälle! ei tuulenpäälle, sinä pitkä kuhnus! ... ei\ntuulepäälle -- kuuletko!\"\n\nVaan Rejer ei osoittanut kykyä eroittamaan tuulenpäällystä eikä alusta\ntai yleensä käyttäytymään järkevästi kummankaan suhteen. -- Tässä oli\nkysymys vaan yksinomaan siitä, -- sen tunsi hän -- että jäisi raakapuun\npäälle ja pelastaisi henkensä, tapahtuipa muutoin mitä tahansa.\n\nHetkisen perästä oli pyörtymys kuitenkin asettunut ja hän voi jälleen\nkäydä käsiksi työhönsä.\n\n\"Tuossa!\" -- sanoi ruotsalainen ja ojensi hänelle pyöreän pullon --\n\"niinhän sinä olet valkea kuin haamu!\"\n\nRejer otti kulauksen ja se tuntui hänestä auttavan kummallisesti.\n\n\"Kun ei vaan pramtanko menisi matkaansa meidän istuessamme tässä!\"\njatkoi ruotsalainen, se olikin todella kiinni kuin viulun jousi.\n\n\"Ei siinä ainakaan oksia ole,\" -- tuumaili Rejer ja tarttui\npurjeihin voimakkain käsin.\n\n\"Turkanen, tuota karhua!\" -- sanoi göteporilainen, -- \"hänellä ei ole\nkädet, vaan karhunkäpälät!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPrampurje oli vedetty ylös, isopurje kiinni, lyyväri kiinni ja\nmärssypurje reivattu:\n\nJa nyt piti Rejerin keittää kahvia päivävahdille!...\n\nHän teki tulen keittiöön, huuhteli suuren kuparikattilan ja nosti sen\nliedelle. Kaikki tämä tapahtui kiukustuneella itsepintaisuudella.\nMuutamat merimiehistä tulivat sytyttämään nysiään, toiset taas, joilla\noli vahti kannella, kärttivät miesmieheltä kahvia. He hakivat huvitusta\npahassa säässä siten, että haukkuivat kokkia; mutta tämä käänsi heille\nvaan selkänsä, keikisti niskaansa, pani hiiliä tuleen tai puhalsi\nvetoreikään.\n\nRejer oli täydessä kiihkossa ja touhussa sekä puheli koko ajan\nitsekseen.\n\nOli todellakin liiankin suuri onni, että hän oli päässyt jälleen\nalas ... tavattoman suuri onni ... sikamaisen suuri! -- Hän hymyili\nvihaisesti ja katkerasti; Niin, niidenhän siellä kotona olisi pitänyt\nnähdä Juhl-poika tuommoisessa koirankiikussa! nähdä Hammernäs'in\nperillinen venymässä raakapuussa, ja -- -- -- ainoastaan hiuskarvan\nverran puuttui, ett'ei hän laskenut luisua!\n\nHän otti kipakasti reiältä kiehuvan kattilan ja asetti sen kallelleen\nselviämään; vaan hän oli unhottanut panna ensin riepua kattilan korviin\nja huitoi nyt ilmaa poltetuilla sormillaan.\n\n\"No kokki!\" -- pistihe pitkävillainen karvalakki taas esiin, -- \"eikö\nkahvi vieläkään ole keitetty?\"\n\nRejer nosti kannen yhdellä tempauksella, niin kuuma kuin se olikin ja\nheitti kalannahkaa kattilaan:\n\n\"Minusta nähden voitte kernaasti juoda sen niin sellaisena kuin\ntahdotte -- -- siinä se on!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, kyllä Rejer tiesi lähteneensä merelle! Kanavassa olivat he\niloisesti laskeneet mäkeä, kunnes pääsivät Hispanjan merelle ... ja\nsitten Kap da Rocan ulkopuolelle! ei ollut aina niinkään hauska seista\nraskasilmaisessa keittiössä paistinpannun ääressä, jossa piti liha\npaistaa voissa ja samalla hoitaa herneitä ja silavaa.\n\nVaan hän tuuleutti silloin tällöin itseään kannella ja siellä oli\ntuulta kylliksi.\n\nOi kuitenkin, minkälainen ulappa!\n\nPaidanhihat ylös käärittyinä näytti hän pitkältä, hiestä kiiltävältä,\nnokiselta sepänsälliltä... Eikä arvostelukaan, joka lankesi hänen\ntoimintansa osaksi, ollut erittäin sääliväinen. Milloin olivat herneet\npohjaanpalaneita, milloin ryyniksi jauhettuja -- ja tätä hän ei voinut\nauttaa! Milloin viskunat keitetyt liemeksi ... ihan kokonaan kadonneet,\nhän on varmaankin syönyt itse jok'ainoan!... Tai jos hän koetti tehdä\nsen paremmin, oli keitto kiehumatonta. -- Vettä ja ryyniä! -- oikeata\nhevosenruokaa!\n\nHän oli ensi hetkestä asti päättänyt olla vastaamatta, ja hän pysyi\nlujana ja järkähtämättömänä päätöksessään!\n\nVelvollisuutensa kokkina pitää kaikki kirkkaana ja puhtaana keittiössä\nja ruoan valmiina ammennettavaksi ja vietäväksi pöydälle määrättynä\naikana, sen hän sekä tiesi että täytti! -- sitten sai steewartti viedä\nsen perälle kajuttiin.\n\nSteewartti niin! -- tuo hieno keikari kiharoine otsalla kahtia\njaettuine hiuksineen, joka sipsutteli niin sievästi ja jota ne\nkutsuivat peruukkimaakariksi -- hänkin katsoi sopivaksi tehdä pilaa\nhänestä!\n\nOli juuri se päivä, jolloin he olivat Kap da Rocan ulkopuolella...\n\nRejer ymmärsi hyvin hyvästi, että hänet oli jonkunlaiseksi yleiseksi\nhauskuudeksi komennettu keskellä aamupäivää yläilmoihin ja että\nväki oli seissut hänen alapuolellaan huvitellen itseään hänen\nepämerimiesmäisellä käytöksellään, ikäänkuin hän olisi ollut marakatti,\njoka teki temppujaan!\n\nMiettiessään tätä oli hän silmänräpäykseksi ennen ruoan laittamista\nlähtenyt keittiöstä tuuleuttamaan itseään ja seisoi katsellen laidan\nyli mekon napit auki. Hän hengitti raitista ilmaa.\n\nOli äkkiä tullut niin hirmuisen kuuma täällä Portugalin rannikon\nkohdalla! Meri aaltoili vihertävänsinertävänä ja aallot olivat korkean\nhuoneen kaltaisia -- heillä oli koko Atlantti sivullaan ja he kulkivat\nmärssypurje osaksi reivattuna.\n\nKun steewartti tuli tyhjä keittomalja kädessä, silmäili hän Rejeriä\nkiireestä kantapäähän ja katsahti sitten useampia kertoja tutkivaisesti\nmastoihin.\n\n\"Täällä etelässä saat pian nähdä apinoita joukoittain kokki! Ne\nkiipeävät vielä kauniimmin kuin sinä!\"\n\nRejer kipristi nokkaansa ja meni takaisin keittiöön; vaan steewartti\ntuli kohta sen perästä mainingin aikana saamaan häneltä herneitä, ja\nkärvennettiin, niin että hän mölisten ja malja tyhjänä kädessä hyökkäsi\nkajuttaan takaisin.\n\nSiellä syntyi elämä! Steewartti valitti ja voihki, vaan perämies Lind\nväitti pontevasti vastaan ja julisti hänen kuhnukseksi sekä sanoi sen\ntapahtuneen hänen varomattomuudestaan. Ei hän voisi kenenkään\nvakuutuksesta tulla siihen uskoon, että tuo velvollisuuksissaan niin\nuskollinen maalaispoika olisi tahallaan tahtonut ketään kärventää!\n\nHe käänsivät kulkunsa Gadir-mutkaan, jossa he ottivat vettä satamasta\nostivat viiniä, joka riittäisi Välimerelle.\n\nIltasella läksivät he taas ulapalle ja seuraavana aamuna auringon\nnoustessa kulkivat he ankaraa myötävirtaa Gibraltarin salmesta. Se oli\ntäynnä purjeita selukkeista ja marokkolaisista schebekkeristä alkaen\nsuuriin linjalaivoihin saakka -- toisten piti sisään, toisten ulos --\nliput liehuivat, merkkiä annettiin ja tervehdyslaukauksia ammuttiin\nsotalaivoista, jotka kohtasivat toisiaan, ja tervehdittiin kaikilla\nkielillä ja kaikilla kansallisväreillä!\n\n\"Tästä kuljetaan ulos ja sisään niinkuin putellin kaulassa!\" -- selitti\npursimies itseään.\n\nVaan Rejer seisoi siinä ikäänkuin olisi ollut muutettu toiseen\nmaailmaan... Hän näki Hispanjan vuorien lumiset huiput, kummallisen\ntummat varjot välisissä, kaukana merestä hehkuvan ja rusottavan\nkorkeudessa sinistä taivasta vasten. Hänen sydämmensä kävi\nviehkeäksi...\n\nMiltähän nyt näyttikään Hammernäs'issä? -- lienee siellä varmaankin\nlehden puhkeamisaika... Hän oli näkevinään vilaukselta äitiään ovella.\n\n\"Huu ... uh!\" -- hekotteli pursimies aamuilmassa.\n\nValkeista kukkivista mantelipuista tuli silloin tällöin melkein\nhuumaava tuoksu aamutuulehdusten mukana, ja Välimeri oli\npurppuransinertävänä heidän edessänsä.\n\n\"Tästälähin\" -- sanoi pursimies, osoittaen Gibraltariin -- \"saamme vaan\npurjehtia sinisessä vedessä maa syrjäkeulassa, kunnes pääsemme fanaalin\neli majakan näkyviin Barcelonan edustalla!\"\n\n-- -- Ja maakielekkeen sisäpuolitse, joka pistää mereen Barcelonan\nsataman ulkopuolella, luisti Alert peilikirkkaana aamupäivänä käärityin\npurjein.\n\nKorkea vuorenhuippu, Mont Juich, luja linnoitus kuin kotkanpesä,\nhuipullaan kanunarivinensä ja castilialainen lippu harjallaan, kohtasi\nvarjollaan laivankokin alla majakkatornin, joka oli toisella puolella\nkulkuväylää.\n\nTäpösen täynnä laivoja oli tuo uhkea satama ja joukko luggeria ja\nselukkia latinalaisine purjeineen tuli tuoden kalaa, viinitynnöriä,\nkaaliksia, orangeja, pähkinöitä, munia ja kanoja, pinottuina vasuihin\naina mastonnenihin asti.\n\n\"Täällä saat nähdä hispanjattaren!\" sanoi steewartti kulkiessaan\nkeittiön ohitse.\n\nRejer oli heti laivan laidalla, pari venettä latinalais-purjeissa ja\nmuutamia häliseviä ihmisiä sisässä oli tarttunut laivan kupeesen.\nToisessa oli vanha auringonpaahtama, kurttunaamainen, käheä-ääninen\nämmä, jolla oli musta jouhimainen tukka, huuliparta ja melkein\neläimenkynnet sormissa; hän tarjosi innokkaasti joitakin kaaliksia sekä\nvasua, jossa verkolla peitettyinä oli kaakottavia kanoja.\n\n\"Rumia ihmisiä!\" -- ajatteli Rejer! ... vaan miten nämä venheet\nkolmikulmaisiksi leikattuine purjeineen kiitivät eteenpäin, vaikka oli\nniin tyyni, ett'ei tuntenut tuulenhengähdystäkään! Hän oli pitkin koko\nHispanjan rannikkoa ottanut vaaria siitä.\n\nHänen kävellessään sunnuntain iltapäivänvahdissa iltasella -- he olivat\nsuoriutuneet tullitarkastuksesta ja kapteeni oli soutanut maalle, --\ntuli perämies hänen tykönsä:\n\n\"Kuules!\" sanoi hän. -- \"Olet kuullut puhuttavan hispanjattarista.\nNiin, ne eivät ole kaikki semmoisia kuin tuo tarhapöllö selukkissa\ntänään!... Tahdon vaan antaa sinulle ystävällisen viittauksen siksi,\nettä olet varoillasi täällä, kun tulemme laivasiltaan ... niissä on\nkyllä semmoisia, jotka koettavat saada satimeensa merimiehiä! ... pysy\naisoissasi ja tee työtä -- kernaimmin selin maahan, niin on\nluotettavinta... Tahdon vaan varoittaa sinua, ymmärräthän!\" -- Tämän\nsanottuaan katosi hän.\n\nHe olivat hinautuneet peremmälle satamaan, missä kalalasti purettiin\npieniin aluksiin, jotka menivät Barcelonettaan, jota työtä kesti päivät\npäästään iltaan asti. Iltasella sai miehistö tavallisesti maalupaa\nkaksi ja kaksi erällään. Siellä kyllä oli merkillisyyksiä, sen kuuli\nniiden puheesta, jotka sieltä palasivat laivalle.\n\nNäytti melkein kuin ei koskaan Rejerin vuoro tulisi saada maalupaa!\nNiillä parilla kertaa kuin hän koetti onneansa, sai hän kieltävän\nvastauksen. Kokin täytyi olla laivalla sanottiin.\n\n\"Ei edes pidetä steewartinkaan vertaisena!\" jahkaili hän eräänä\niltana kiukuissaan, kun vene lykättiin veteen laivalta, lyhdyt\nsytytettiin ylt'ympäri satamaan ja kaikki loivat värillisen leimunsa\nmaalle. Hän seisattui kääntönuoran luona ja seurasi valoa aivan\nlaivasillalle asti:\n\n\"Sen verran silmiä päässä luulin minä kuitenkin kapteenilla olevan,\nettä hän olisi huomannut minun ei olevan tavallisia huijareitaan ...\nett'en minä ole mikään kaalinpää, joka on puhaltanut nointuostaan\nmaasta! Hän tietää hyvin hyvästi, kenen poika minä olen!... Ei kukaan\nvoi väittää näiden täällä houkuttelevan minua ... minua vaan\npetkutetaan iltasella ja muita päästetään maihin!... Häpeällistä!\" Hän\nlöi lujasti köydenpäätä laivanlaitaan: -- \"Noin halpamaisesti käyttää\nhyväkseen sitä, että minä satunnaisesti olen joutunut hänen\nalammaisekseen! Nooh ... minulle ei siitä ole mitään vahinkoa\" -- sanoi\nhän nöyrästi; -- \"he voivat olla varmat siitä, etten minäkään ole\nkohteliaampi heille!... Rejer Juhl ei päästä käsistään sitä\nköydenpäätä, josta hän on ruvennut vetämään. Ei -- ei -- sitä --\nhän ... ei ... tee!\"...\n\nVaan jonakuna iltapäivänä löi hänenkin hetkensä, -- maalupaa,\npuoliyöhön yhdessä kirvesmiehen ja steewartin kanssa, joka viimeksi\nmainittu varustettuna pystykauluksella ja viraltapannussa mustassa\nhännystakissa, perintö hänen aikaisemmasta palvelustoimestaan maalla,\nkepsutteli lyhyillä säärillään kuin harakka alas laskuliinaa.\n\nMarkkinoista laivasillalla olivat he saaneet kyllänsä, kun he päivässä\nkävivät venheellä maalla. He olivat peräti ikävystyneet niihin\nvanhoihin akkoihin, jotka istuivat siellä papukaijoineen, huusivat ja\nmöivät hapanta viiniä, orangeja ja kaikenlaista rihkamaa, ja sentähden\nkiiruhtivat merimiehet heidän ohitsensa matkaansa kaupunkiin. Kokeneena\nopasti steewartti heitä puolipimeään luolaan satamakadun varrella,\njossa he ravitsivat ruumistansa muutamilla eltautuneessa öljyssä\nuivilla sienillä ja mustilla lihapaloilla, jotka olivat kovia kuin puu.\nTyhjennettyään pullon viiniä saamatta eltaantuneen makua suustaan ja\nmaksettuaan otoksensa, läksivät he kuljeksimaan ja katselemaan\nkaupunkia... Kaikkien noiden varjostimien takana istuu hispanjattaria,\nselitti steewartti, vaan me pääsimme liikkeelle vasta auringon\nlaskeuttua.\n\nKäveltyään pitkältä ja kauan ympäri huoneiden varjossa ja\njäähdytettyään itseään ostamalla jäätä ja anisettiä, seisattuivat he\nlopulta suuren valaistun talon edustalle, jossa oli iso ovi.\n\nSe oli suuri teaatteri la Romblalla. Siellä vilisi hevosia ja vaunuja,\nja pian olivat he keskellä ihmisvirtaa.\n\nKirvesmies kävi miettiväiseksi. Steewartti tahtoi heitä kivenkovaan\nlähtemään Barcelonettaan; hän oli jo kahdesti ollut siellä ja siellä\noli huvituksia huokeasta maksusta, sekä nuorallatanssia että\nteaatteria.\n\nVaan Rejer'iä ei nyt enää saatu askeltakaan edemmäksi. Hän tunsi\nikäänkuin pistoksia sydämmessään nähdessään tätä loistetta. Laivassa\nollessa kävi kyllä päinsä olla koirana ja kokkina -- se oli jotakin,\njonka hän kerran oli määrännyt osakseen -- vaan täällä -- maalla?...\nHän, tuo rouvasihminen tuossa, joka seisoi noin ylpeänä pitsiverho\ntukan ympärillä ja hartioilla -- hän kyllä huomasi hänen olevan\nparempia ihmisiä... Jos hän olisi tiennyt hänen seisovan nokisena\nkokkina päivillä, ei hän varmaankaan olisi heittänyt häneen semmoisia\nsilmäyksiä!...\n\nHäntä rupesi yht'äkkiä hävettämään seuransa ja alkoi tekeytyä niinkuin\nhän ei olisi kuulunutkaan heihin. Kun kirvesmies nyt vaatimattomasti ja\nepäillen muistutti, että täällä oli ehkä liian hienoa heille, kohotti\nhän pöyhistäen leukaansa: \"Liian hienoa?... Minulle?\" -- ja kuulematta\ntoisten varoituksia, tunkeutui hän sinne, mistä näki ostettavan\npääsylippuja. Sisälle tahtoi hän... Heidän vallassaan oli erota tai\nseurata!\n\nHe saivat pääsyliput ja sitten hinauttivat he, alinomaa näyttäen\nlippujaan, itsensä ihmisvirralla, kunnes joutuivat ihan katon alle\nlyhtyjen viereen luukkuaukolla.\n\nTuolla alhaalla oli lastiruuma täyteen sullottu ihmisiä. Ett'ei\nvälikannen kurkiaisia ja lankkuja oltu pantu välille, arveli\nkirvesmies tulevan siitä, että tarvittiin esteetöntä paikkaa\nliinallatanssimiseen... Uu! oikein päätä viepotti katsellessa tuonne\nalas pataan!\n\n\"Hiljaa!\" -- sanoi Rejer; -- hän ei pitänyt tästä vertauksesta; -- ja\nnojautui laitarakennusta vasten katsellakseen yksinään.\n\nSoitto alkoi yht'äkkiä, niin että he säpsähtivät! -- ja sitten\nvedettiin isopurje ylös.\n\nSiellä seisoi ritari sapeli sivulla ja käsi rinnan päällä, joka veti\nhirmuisen pitkää purjenuoraa, ja sitten tuli valkeihin puettu donna ja\nlankesi polvilleen sekä nousi jälleen ylös.\n\nNe lauloivat vuorovuoroltaan, ja tuntui siltä kuin eivät he koskaan\nolisi tahtoneet lopettaa.\n\nKirvesmies haukotteli kerta toisensa perästä pahemmin kuin toiset, niin\nettä ihmiset kääntyivät ympäri ja katsoivat tuimasti häneen.\n\nYht'äkkiä virtasi ja tulvasi donnia sisälle, jotka hyppivät ja pyörivät\nympäri kuin villikissat; ne pelmusivat esille kuin säkistä.\n\nKirvesmies istui kotvasen hyvin miettiväisenä, vaan sitten puistatti\nhän äkkiä päätään, nousi päättäväisesti ylös ja sanoi lähtevänsä! ...\nei sopinut naineen miehen istua ja katsoa rouvasihmisiä, jotka\ntanssivat paljain säärin ja melkein ylös-käärityillä aluspurjeilla!...\nSteewartti oli luvannut opastaa hänet jonnekin, jossa saisivat viinaa\nja giniä ... ja nyt hän meni!\n\nHiukan vastahakoisena seurasi steewartti häntä.\n\nRejer'illäkin oli kummallinen tunne nähdessään tämmöistä tavatonta\nnäytäntöä; vaan kun koko huone huusi ja taputti käsiään, ymmärsi hän,\nettä kaikki mahtoi olla paikallaan, -- vaan jotakin ahdistavaa tunsi\nhän kaikissa tapauksissa.\n\nJotakin helpotusta tunsi hän siitä, että oli päässyt seurastaan, ja\nistui nyt vapaammin katsellen ympärilleen -- näyttämölle ja yleisöön;\nkaikki oli niin uutta ja itse asiassa samantekevää hänelle.\n\nNiin, nyt hän oli kerrankin tullut ulos maailmaan, yksinään ja\ntuntemattomana keskelle muurahaispesää!... Kun hän ennen oli ajatellut,\nminkälaista olisi ulkona maailmassa, niin oli hän aina ajatellut\nBataviaa ... purjehtinut sinne \"kenraali Svadecroonilla,\" sillä\nvanhalla haaksella siellä kotiseinällä korkeine peräkannen\nlinnoituksineen ja pullistuneine purjeineen raakapuissa ... niinkuin\nhänen isoisänsä! Miltä _hänestä_ lienee maailma näyttänyt? Hän oli\nvasta sitkeä ja pyrki eteenpäin, se mies!\n\n... Ja ehkäpä oli yksi tai toinen Juhl mukana hänen jälkeensäkin! ...\nmutta köyhempi kuin hän ei kukaan kernaasti voinut olla, -- ei\nkahtakaan taaleria taskussa!...\n\nNo niin, olenhan nyt kuitenkin kokki! -- saa katsoa, että voi pistää\nkapustansa johonkin ... ei niin kauhean tarkka siitä, jos joku polttaa\nitsensä vellillä! -- --\n\nSillä aikaa kuin hän hajamielisesti katseli ylös ja alas, tuntui\nhänestä äkkiä kuin hänen olisi pitänyt tuntea mustakiharainen pää\nensimmäisellä rivillä heistä alaspäin...\n\n... Perämies! -- Niin kyllä, se on perämies Lind!\n\nKoko huone muuttui äkkiä ihan toisennäköiseksi hänen silmissään; nyt\nsiellä oli joku, jonka hän tunsi!\n\nEsirippu kohosi, vaan koko näytöksen ajan täytyi hänen katsoa\nperämieheen... Silkkiliina pisti vapaasti esiin hänen mekkonsa\nrintataskusta ja takki oli polvilla... Äkkiä kumartui hän eteenpäin\nnaista vasten, joka istui hänen edessään. Hän oli kalpea ja hänellä oli\nneilikankukka tukassaan. Perämies sanoi jotakin, jolle hän nauroi, ja\nsitten huiskutti hän viuhkallaan... Nyt kuori perämies appelsiinin ja\nojensi sen hänelle... Perämies oli julman kohtelias ... ja puhua\nlaverteli lakkaamatta. Ei kumpikaan heistä huolinut siitä, mitä\nnäyttämöllä tapahtui.\n\nPerämies ja se kaunis nainen pitivät Rejerin huomiota kiinnitettynä,\nkunnes kappale loppui. Hänen ihmeeksen läksivät he yhtenä ulos, ja hän\nnäki vilahduksen heistä vielä joukon seassa ulkopuolella ovea.\n\nHetkinen sen perästä käveli hän lyhdynvalossa satamassa ja odotti\ntoisia, ennenkuin antoi merkkiä Alert'ille.\n\nOli niin kolkkoa siellä satamassa, jossa kuului olevan niin paljon\nhylkyjä! -- Ja sitten oli niillä nuo pitkät kataloonilaiset puukot...\nVaan -- hän tunnusteli tuppea, joka hänellä oli mekon alla -- hänelläpä\noli Aa-vuonon puukko, ja se oli hänen isänsä oma!\n\nTuntui helpommalta, kun perämies Lind tuli rantaan; hän oli\nveitikkamaisella tuulella ja hyräili!...\n\n\"Hyvää iltaa Rejer!\"\n\nNiin reipas ja merimiesmäinen hän oli! Tarvitsi ainoastaan nähdä sitä\ntapaa, millä hän pani käden suulleen ja toitotti muutamia kertoja,\nkunnes ulompaa kuului \"_hollaa_\" vastaukseksi hänelle! -- Rejer\njumaloitsi perämiestä.\n\n\"Kuulkaas perämies!\" kysyi hän äkkiä, -- \"mikä se oli se hispanjalainen\nnainen, jonka kanssa te istuitte siellä teaatterissa?\"\n\nPerämies näytti vähän ällistyneeltä:\n\n\"Vai niin? -- Olitko sinä siellä?... Niinkö hän! -- Noo, hän oli\nkaukainen sukulainen minulle...\"\n\n\"Täällä Barcelonassa?\"\n\n\"Niin -- hän on joutunut tänne -- sattumalta -- hän on oikeastaan\njonkunlainen serkku ... hyvin kaukainen...\"\n\n\"Ymmärtääkö hän norjankieltä?\"\n\n\"N -- niin, hiukan ... ainoastaan vähän... Vaan ei ole tarpeen,\nettä lavertelet nähneesi meitä yhdessä, -- et kellenkään nokalle\nlaivalla!...\"\n\n\"Ymmärräthän!\" -- Hän vihelsi vähän.\n\n\"Näitkö sitä hienovyötäistä ja säihkösilmäistä, joka tanssi cachuchaa?\n-- se oli toista kuin mitä Norjassa olet nähnyt! Semmoisia\nkastagnettiä, nastoja, joilla ne lyö tahtia, niin että tulta\nsuitsuu ... ja sielu käännäkse ruumiissa!... Ne ovat puusta, näetkös\nkovasta kiiltävästä puusta... Vaan tuommoinen mustasilmä panee tulta\nniihin, että ne helähtävät ... helähtävät, poikaseni!\" -- hän vihelsi\nsävelen. -- \"Hm! -- sinulla on vielä paljon nähtävää, Rejer! ... ja\nhyvä on, ett'et tiedä mitään ... minä tahtoisin kernaasti säästää\nsinua ... vaan hiukan tietoa täytyy minun kuitenkin ajaa päähäsi,\nmuuten et tietäisi olla varuillasi!\"\n\nHän käveli hyräillen edestakaisin laivasillalla... \"Vaan kuules nyt,\npoikani! Tiedänhän, että sinulla on koko joukko ymmärrystä kasattuna\nyläkertaasi... Sinä muistat hyvin, ett'et koskaan anna kenenkään tietää\ntunteneesi minut ennen laivalle tuloasi. Se olisi juuri oikea tapa\ntehdä itsensä koko laivaväen vihaamaksi... Ota ennen vastaan toria,\nniistä kyllä lopulta pääset! ja minä teen parastani, missä minun käy...\nNyt toivon voimani asettaa niin, että steewartti ottaa puolet sinun\ntoimestasi keittiössä.\"\n\n\"Kas niin, miehet siellä! -- kiirehtikääpä hiukan askeleitanne!\" --\nhuusi hän kirvesmiehelle ja steewartille, jotka kovalla äänellä\npuhellen tulivat ylhäältä päin, samalla kuin vene laski laivasiltaan.\n\nEpävarmassa lyhdynvalossa heitti laivat pitkiä mustia varjoja sataman\nperälle ja Mont-Juichin linna näytti synkältä jättiläishaamulta yön\npimeässä heidän soutaessaan laivalle.\n\nSuuria, kiiluvia tähtiä tuikki lukemattomien mastojen ja raakapuiden\nlävitse ... ja Rejer istui muistellen taas häntä, joka oli tanssinut\ncachuchaa ja jota hän silloin ei ollenkaan ollut ymmärtänyt. Nyt näki\nhän taas hänet ajatuksissaan jokaisine liikkeineen ... kuuli\nkastagnetit... Oi, miten hauska hänellä oli ollut maalla!...\n\n\"Hyvin soudettu!\" kuului perämiehen huulilta, kun he laskivat laivan\nkupeesen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat laivasillassa ja lastasivat koko markkinavenheiden vilinä\nympärillään aamuisin.\n\nSiinä huudettiin, ärjyttiin ja meluttiin, ett'ei voinut kuulla omaa\nääntään, ja he tarvitsivat ainoastaan kumartua laidan yli, päästäkseen\nkaikista rahoistaan. Samat venheet laskivat melkein samoille paikoille;\nRejer alkoi jo tuntea ne.\n\nKun hän sumuisena aamuhetkenä seisoi ja nojasi laidan yli ja tunsi sen\nvanhan sarvipöllön, kaupustelijan, joka istui kaulaansa myöten\nkaaliksissaan ja huusi, näkyi tänään kansiteltan alla perempänä toinen\nnäky.\n\nNuori tyttö valkeissa sukissa ja ohuissa kengissä istui siellä hihat\nkäärittyinä ja lumivalkea liina polvella sekä pesi ja kampasi pientä\nveljeään, kunnes heidän piti lähteä laivasillalle. Hän taisteli\nlakkaamatta veljensä kanssa, joka oli vastahakoinen; hän ihaili\nnähtävästi pientä mustakiharaista, itsepäistä prinssiä, veljeään...\nÄkkiä riuhtasi hän itsensä hänen käsistään. Hän juoksi perästä ja sai\nkiinni hänet juuri kuin oli likaamaisillaan itseään terva-astiassa ja\nvanha sarvipöllö kaaliskasassa riiteli.\n\nIkäänkuin kutsuakseen todistajaa ja saadakseen oikeutta vilkasi hän\näkkiä ympärilleen. Hänen silmänsä kohtasivat Rejer'in. Hän punastui\nhiukan ja vastasi samalla hymyillen vanhukselle sekä veti poikaa\ntakaisin.\n\nVaan minkälainen hymyily! -- minkälaiset silmät!...\n\nRejer katsoi häneen; hän varastautui näkemään neitiä, oli kääntävinään\nselkänsä istuessaan kahdenreisin käsipuulla ja käärien nostonuoraa\nrautapultin ympärille... Hän laskeutui käsipuuta alas laivalta ja nousi\njälleen, ikäänkuin hänellä olisi ollut laivatyötä ja jotakin\ntarkastettavana -- tätä kaikkea, jott'ei vilauskaan hänestä jäisi\nnäkemättä -- kunnes hän velineen oli valmiina laivasillalla. He menivät\nvarmaankin kirkkoon tai vieraiksi, niin laitetut olivat he; hänen\npaitansa oli niin valkonen kuin lumi -- jalat niin sirot...\n\nRejer oli aina luullut, ett'ei missään olisi niin komeita juhlapukuja\nkuin siellä kotona Aa-vuonossa! vaan mitä oli tötterölakki ja paksu\nhuntu tuommoisen hatun rinnalla! -- se asui niin kenosti päässä ... ja\nsitten paksu sarkapiedin, jota talonpoikaistytöt siellä kotona\nkantoivat vyötäisillään, sen tavan rinnalla, jolla hänen hameensa valui\nalas sarvenoille... Ja kun hän sitten nyökkäsi jäähyväisiksi päätään\nvanhukselle el Rejer ollut ihan varma, joll'ei vaan ne tummat silmät,\njotka olivat niin suuret kuin Hispanjan pähkinät, silmänräpäystä\nveitikkamaisen hymyn seuraamina olisi luistaneet vaan häneenkin,\nikäänkuin hän olisi kiinnittänyt huomionsa laivalla-olijaan.\n\nRejer kulki koko päivän kuin humalassa ja piti vaaria, mutta he eivät\npalanneet, ja selukki purjehti tiehensä ilman heitä.\n\nSe tuli taas seuraavana aamuna laivankupeesen ja hän osti kerta\ntoisensa perästä mitan pähkinöitä tuolta mustaharjaksiselta akalta,\nennenkuin he vetäytyivät laivasillasta.\n\nHe olivat juuri nostaneet ankkurin satamassa iltapäivällä, ja Rejer\nraatanut päänsä hikeen auringon helteessä vetäessään rautavitjoja pois\nvääntötukin ympäriltä, -- he olivat lähdössä viemään vuotia ja\nsilkkitavaroita Civitavechiaan, -- kun he taas silmänräpäykseksi saivat\nselukin kupeelleen. Molemmat sisarukset seisoivat vasujen vieressä ja\npuhelivat vanhan akan kanssa; he tekivät arvattavasti tiliään.\n\nSelukkia ajoi tuuli, vaan Alert seisoi vielä paikallaan, ja Rejer\nkiirehti, unhottaen kaikki saadakseen ainoastaan nähdä, eteenpäin\npitkin lautakäytävää; hän seisoi viimeisenä ja lopulta aina\nkokkapenkereellä... Vanhus oli luultavasti kertonut kaikista niistä\npähkinöistä, joita hän oli ostanut, sillä nuori tyttö nauroi kovasti ja\nhilpeästi häneen päin, samalla kuin hän ensin nyökäytti päätään sekä\nkääntyi sitten ympäri ja viittoi vitjoilla, jotka hänellä oli\nkädessään, niinkuin oli tapana tehdä jollekin, jota ei enää luule\nkoskaan saavansa nähdä maailmassa.\n\nMiten loistavan valkoiset hampaat ja mitkä tähtisilmät! -- -- ja\nJuanitaksi oli vanhus häntä nimittänyt!\n\nKöysi oli vedettävä laivalle, joka heillä oli ollut ulkona hinatakseen\nitseään erilleen naapuristaan, raskaasta sokerinkuljettajasta kotoisin\nVenezuelasta, ja Rejer hyökkäsi sokeasti työhön käsiksi.\n\n\"Hoo? tahdotko sinä, pöllöpää, hinata etunenässä täysinpurjehtineiden\nmiesten edellä! ... ehkäpä edellä pursimiestäkin?\" huudettiin hänelle\nivallisesti ja kopeasti -- \"joudu! ... perälle kuuletko!\"\n\nRejer loi \"täysinpurjehtineesen\" katseen, joka -- no niin, hän tyytyi,\nvaikka vähän hitaasti, lähtemään perälle köyden päähän, jossa hän\nasettui viimeiseksi mieheksi. Mutta hänen sydämmensä sisin kiehuva\najatus oli, että olipa se pursimies tai kirvesmies tahi köykäisiä\nmatruusia taikka vihdoin steewartti ja laivakoira, niin, -- -- olisi\nheillä edes aavistustakaan, kuinka paljon alapuolella Rejer Jansen\nJuhl'in arvoa heidän ranki-järjestyksensä oli!... Törkeyttä heiltä!\nvaan olihan hän nyt kerran päättänyt kulkea tämän rapasateen\nlävitse! --\n\nVaan iltasella meni hän kuitenkin vahtiin aivan toisellaisissa\najatuksissa kuin nuo päivän katkeruudet. Aurinko meni mailleen\nHispanjan vuorien taakse, meri loisti väriltä, joka oli sulatun raudan\ntai tumman viinin kaltainen...\n\nJuanitaksi oli vanhus nimittänyt häntä... Juanita... Hän oli ollut\nlumoavan kaunis, kun hän eilen katsoi häneen... Ja nyt tänään, kun hän\nvitjat kädessä viittasi hänelle ... ylösnostetuin käsivarsin, ja\nhymyili samalla!... Kaikkien maailman naisten pitäisi olla\nmustasilmäisiä -- siitä tulisikin jotakin toista kuin tuo ikuinen\nsinisilmä maitosekoitus siellä pohjolassa!\n\n... Niin, hän nauroi ... vaan Rejer ei nauranut... Oi, ett'ei hän\nkoskaan olisi nähnyt häntä! Mitä huoli hän naisista? Vaan hänestä --\nJuanitasta ... Juanita oli hänen nimensä! -- häntä tahtoi hän -- täytyi\nhänen vielä kerran nähdä... Hänen täytyi toimittaa niin, että pääsee\nmatkustamaan Hispanjaan...\n\nHän käveli edestakaisin sekanaisella tunteella siitä, että koko ajan\nnäki hänen vartalonsa, ja oli hyvin onneton. Hän seisattui vähän väliä\nlaivanlaidalle ja katseli ulos.\n\nGöteporilainen istui pysättimellä etupuolella ja lauloi:\n\n\"Näki poika ruususen\" ... ja Rejer seisoi kuunnellen ja ajatellen\nruusuaan...\n\n\n\n\nVI.\n\nMietteitä viistopurjeen juurella.\n\n\nLähtiessään merelle oli Rejer Jansen Juhl tuntenut povessaan kokonaisen\nruutikammarin hyvää tahtoa antautua taisteluun maailman kanssa, missä\nvaan tilaisuutta siihen olisi tarjona. Sentähden oli hän ottanut\nkärsiäkseen meritautia, seistakseen keittiössä ja auringonpaahteessa,\nsietääkseen hävyttömyyksiä ja uskollisesti pysyäkseen Alert'illa ne\nkaksi vuotta, jotka kuluivat Väli- ja Mustalla merellä.\n\nVaan mitä voittoa tästä kaikesta oli ollut? Ei, satamia ei pitäisi\nkoskaan olla olemassa, tai ainakin ainoastaan semmoisia kuin\nTaganrogissa, jossa he olivat kolmenkymmenen virstan päässä kaupungista\nja ottivat laivaansa ruista pistäytymättä kaupungissa! Vaan kaikki nämä\nsatamat valaistuine huoneineen ja satamarakennuksineen täällä Välimeren\nrannikolla, -- ne olivat toistensa kaltaisia hiuskarvaakaan eroamatta,\nolipa ne sitten Triestissä, Cattarossa, Palermossa tai Malagassa -- ne\nsaattoivat mahdollisesti olla hyvin edullisia kapteeneille ja\nlaivanreitaajille ... vaan semmoiselle kuin hän, joka tahtoo nähdä\nvähän maailmaa, oli jokainen semmoinen satama ikäänkuin seula, johon\nvoi viskata palkkansa!...\n\nJos joku olisi sanonut hänen unhottaneen, ken hän oli, tai olleen\nmukana minkäänlaisessa hekumassa, juoppoudessa tai haureudessa, niin\nhän valehteli! ... vaan kaikki tämmöiset tilapäät olivat kohdanneet\nhäntä melkein joka satamassa, paitse tuolla kaukana Taganrogissa, jossa\nhe, kuten sanottu, olivat olleet ja... Niin, niin sitkeä, mutainen ja\npahanhajuinen kuin Asovanmeri oli ollutkin purjehtia, niin oli\nTaganrog kuitenkin ainoa satama, josta hän voi muistaa, päässeensä\neheänahkaisena, -- hän oli säästänyt sillä kertaa seitsemän kuukauden\npalkan ja hänellä oli tuumia korkojen suhteen ja päätti panna ne\nvastakirjalle!...\n\nEi maksa vaivaa väittää, että Hispanjatar Barcelonassa olisi enää\nyksinään hallinnut hänen ajatuksiaan. Päinvastoin, ja tunnustakaamme se\nsuoraan -- oli Rejer'illä, niin lujaluontoinen kuin hän muuten olikin\n-- luultavasti hänen suvussaan sekä kehitetyt että perityt heikot\npuolensa, jotka vaikuttivat että rakastumiskuume jotenkin varmaan\nväjyi häntä jokaisessa satamassa, niinkuin tuhkarokko -- ja se tapahtui\nvielä sen lisäksi kaikella muulla tavalla kuin sillä, josta lääkäri\nsanoisi helppo kohtaus. Se syntyi samoinkuin Barcelonassa mitä\nodottamattomimmista ja satunnaisimmista aiheista, heti kuin he\ntulivat tai juuri kuin olivat lähtemässä satamasta, silmäyksestä\nikkunanparvelle tai kauppaa tehdessä jääpuodissa, yhtä hehkuvasti\nkuin keveästikin. Odessassa näki hän juuri viimeisenä iltana\npitkävartaloisen, kuumatovaalean Mariankan kiitävän hevosen seljässä\nsirkuksessa, ja nyt viimeiseksi Malagassa, jossa he olivat niin\nsanoaksemme viistopurjeen puomi anniskeluhuoneen sisällä, oli pieni\nmustatukkainen olento, joka aivan ensi hetkestä alkaen pani hänet\nkuumeesen ja miettimään puolen päivää, -- niin mielettömän tyhmältä\nkuin se hänestä itsestäänkin näytti -- kosimista ja ehkä\nhispanjalaiseksi rupeamista.\n\nNo, sillä kertaa otti perämies hänet ajoissa hoitoonsa! -- Vaan joka\nkerta kärsi hän masentumatonta raskas- ja synkkämielisyyttä vähintään\nkuukauden ajan; -- tuntui kuin ei enää olisi maksanut vaivaa elää eikä\ntehdä mitään työtä tässä maailmassa ... harmaata harmaassa ... mustaa\nmustassa; -- hän jaksoi tuskin avata suutaan ja vastata ihmisille...\nKun ei vaan naisilla olisi ollut silmiä ... ainakaan ei niin isoja kuin\nsiellä Välimeren rannikoilla!... Kaukana Taganrogissa, siellä -- niin\nsiellä oli hän pyydystänyt sammen; -- tuntui aina niin keventävältä\najatella siellä oloa...\n\nMustilla silmillä, -- ei ollenkaan sinisillä -- oli aina ollut\nomituinen tenho tehdä häntä pyöräpäiseksi; -- sen näki hän kyllä\nseistessaan viistopurjeen portailla.\n\nAinoa, johon hän jollakin varmalla tyytyväisyydellä voi katsella\ntaakseen, oli se sitkeys tai synnynnäinen Juhl'ien jäykkyys,\njolla hän oli käynyt laivatöiden opin; häntä voitiin nyt pitää\nkelvollisena matruusina ja märssymiehenä, yhtä hyvästi kuin jotakuta\ntäysinpurjehtinutta.\n\nHän olikin nyt aivan toinen ihminen kuin se, joka oli tullut\nlaivaan Bergenissä punakukkaisine tukevasti raudoitettuine\ntalonpoikaisarkkuineen. Se keveämatruusi, joka nyt istut siinä,\ntuumaili ja ratsasti puomilla, oli vielä hiukan hoikka ja laiha, vaan\ntavattoman rohkeannäköinen, muutamista voi ehkä tuntuakin, että hän\nvoimakkaasti kehittyneen nenänsä tähden näytti koko äykäriltä!\n\nSe, mikä tänään oli pannut hänen ajatuksensa liikkeelle siellä\nviistopurjeen puomilla, oli viimeinen kotoa tullut kirje... Monesta\ntuntuu, kirjoitti hänen äitinsä, hyvin autiolta tällä seudulla, kun ei\nketään Juhl'ia ole Hammernäs'issä.\n\n\n\n\nVII.\n\nHai-kala.\n\n\nAlert oli melkein kaksi vuotta kulkenut Välimerellä, kun kapteeni\nkäytti hyväkseen edullista rahatarjousta ja läksi matkalle Amerikaan.\nHonduraksessa ja Rio del Nortessa viipyivät he useita viikkoja\npaistavassa helteessä ja mosqvitohyönteisten kiusaamina, samboksien,\nmestitsien ja indiaanein seurassa ja ottivat laivaansa sinipuuta ja\nmahonkia.\n\nRejer oli katsellut ikäväkseen asti sekä tummaihoisia että mexikolaisia\nkarjan- ja hevosenajajia ja heidän raakoja tylyjä kasvojaan, jotka\nolivat käyneet kiehuvan kuumiksi ainaisesta pippurin ja papujen\nsyömisestä. Hän oli hyvin tyytyväinen, kun Alert vaaleata savista\nBahamamatalikkoa vihdoinkin käänsi keulansa pohjoiseen, määräpaikkana\nMontreal!\n\nTultuaan sinne oli hänellä tilissä viiden kuukauden palkka\nnostettavana. Hänen kontrahtinsa Alert'illa oli loppuun kulunut ja hän\noli tinkinyt itselleen kahdeksan päivän mietintö-ajan, antaisiko hän\ntarkastaa itsensä uudestaan. Siksi sai hänen laiva-arkkunsa jäädä\nlaivalle.\n\nVapaana miehenä ollessaan tahtoi hän juuri miettiä valitseisiko hän\nnorjalaisen vai amerikalaisen reitin. Hän oli lähtenyt matkalle\nvalmistaakseen itselleen tulevaisuutta, eikä vaan vetääkseen yhdestä\ntai toisesta köyden päästä!...\n\nTuntiessaan taas maata jalkainsa alla oli hänellä melkein rajaton\ntajunta vapaudesta, siitä nimittäin että oli oma herransa ja vapaa\nmies! Oli kuin olisi päässyt häkistä, jossa oli istunut kaksi\nvuotta!...\n\nHän katseli ympärilleen kylttiä ja merkkiä. Jokaisesta ovesta, jonka\nhän näki, olisi hän voinut mennä sisälle; jokaiseen anniskeluhuoneesen\ntai ravintolaan olisi hän vapaasti voinut mennä istumaan. Ei ollut\nketään, jolle hänen olisi tarvinnut nostaa lakkiansa, ei mitään rajaa\najalla! Hän voi matkustaa maalle, jos niin tahtoi! ... asettua minne\ntahtoi...\n\nHän kulki siellä niin liukkaasti kuin viheriäisellä suovalla voideltu\nköysi, ja neuvokkaana tulemaan toimeen kenen kanssa hyvänsä! Hän oli\njärkähtämättömällä kylmäverisyydellä karkottanut kimpustaan värvääjän\ntoisensa perästä, jotka olivat ahdistaneet häntä, ja samoin muutamia\nmerimiesmajan kätyrejä! -- Pursimies oli kertonut hänelle kylliksi\npetoksista ja peijauksista maalla!\n\nMr Pumpin merimiesmaja oli kuitenkin niin viehättävä kadun varrella,\nvarustettu kuin vene mastolla ja rikillä, kahdella messinkikanunoilla\nlaveteillaan ovenpielessä ja kaikellaisten mertakulkevain kansain liput\nsinisen kyltin päällä ja seinillä.\n\nHänellä oli arvelunsa, -- ja olisi hän ottanutkin ne varteen! ... vaan\nmuutamissa tapauksissa saa kohtalo päättää; ja kun hän huomasi pienen\nnorjalaisenkin lipun, valtasi ihastus hänet...\n\nHän, tuo vaaleaverinen, äänetön tuolla tiskin takana! -- Lizzy oli\nhänen nimensä -- ihmeellisen kalpea, valkotukkainen, hiukan kuolleine,\nmaidonsinisine silmineen melkein ilman kulmakarvoja, joka teki hänen\ntäydellisesti säännölliset kasvonsa omituisesti raukeannäköisiksi ...\nvaan hänen kätensä, hampaansa, ja milloin niin tahtoi -- hymyilynsä!...\n\nHän istui tiskin takana, piti kirjat ja kirjoitti laskut niin vakavasti\nja liikemiehen tavoin kuin varsinainen kirjanpitäjä ainakin; hän ei\nkatsonut Rejer'iin, ennenkuin tämä tuli hänen luokseen pyytämään\njotakin, ja silloinkin ainoastaan vilaukselta!\n\nSeuraavana iltapäivänä antaessaan hänelle takaisin rahaa kumartui hän\nkuitenkin tiskin yli ja kuiskasi.\n\n\"Minä näen teidän olevan parempia ihmisiä! -- hankkikaa itsellenne\nfelbihattu ja pysykää kernaammin sisäravintolassa... Siellä on\nenimmäkseen laivaupseereja!\" -- Hän kääntyi äkkiä hänestä, ikäänkuin\nolisi peljännyt tulevansa huomatuksi.\n\nKohta sen perästä tuli hän itse hänen pöytäänsä tuoden tarjottimen,\njolla oli leivoksia ja pullo portteria: -- \"Elkää ostako vaatteitanne\ntäältä, teitä vaan petettäisiin täällä ... ainoastaan Simpson et\nComp:sta vastapäätä ... vaan elkää maksako! -- antaa hänen lähettää\nlasku minulle!\"\n\nHän katosi taas; vaan Rejer ei lähtiessään ravintolasta laiminlyönyt\ntervehtiä häntä nyökkäyksellä, joka merkitsi samaa kuin: lämmin kiitos\nneiti!\n\nSimpson et Comp:illa varustautui hän kaikilla mitä tarvitsi.\n\nKysyessään seuraavana päivänä miss Lizzyltä laskua, sanoi tämä sen\nolleen hyvin kohtuullisen, niin että hän oli maksanut sen ja\nkirjoittanut hänen nimelleen kirjaan; vaan hänellä ei nyt juuri tällä\nhetkellä ollut aikaa kirjoittaa sitä siitä -- \"joll'ei hän nimenomaan\nsitä vaatisi\" -- hymyili hän.\n\nEi, Rejer ei vaatinut! -- Hän oli merkillisen sievä ja hieno, tuntui\nRejer'istä. Sitten meni Rejer hänen tykönsä, kiitti ja pahoitteli\nett'ei voinut tehdä mitään vastapalvelusta hänelle.\n\n\"Elkää sanoko niin,\" -- vastasi hän hiljaisesti hymyillen -- \"minulla\nja sisarellani on semmoinen halu päästä teaatteriin katsomaan\n'Merirosvo Jekinsiä' ja 'Luisianan mustaa seuraa;' vaan meillä ei ole\nketään seurakumppalia ... mutta semmoisen kanssa ... kuin te -- olisi\nse ihan toista!...\"\n\nRejer oli kuin pilvistä pudonnut siitä, että oli saanut tekemistä niin\nhienon miss'in kanssa tavallisessa merimiesmajassa! -- vaan elämähän\ntarjoaa niin suurta vaihtelevaisuutta, sitä saa ulkomailla kokea ...\nniin uskomattoman erilaisia suhteita!\n\nIltasella tuli hauskaa, ensin teaatterissa ja sitten ravintolassa,\njossa söivät illallista. Olihan luonnollista, ett'ei Rejer päästänyt\nkäsistään kunniaa saada maksaa kaikki -- jossa hänellä oli kova vastus,\nkun sisarukset pitivät mahdottomana ottaa vastaan semmoista uhrausta\nniin \"ihan vennon vieraalta.\"\n\nMiss Lizzy ehdoitteli kuitenkin, että saisi maksaa toistaiseksi laskun;\nhän ei tahtonut, että Rejer'iä petettäisiin... Muukalaiset olivat aina\nvaarassa siinä suhteen ... ja \"hänhän oli tilienhoitajatar viraltaan!\"\n-- lepersi miss katsoen lempeästi häntä silmiin, maksaessaan ja\nkirjoittaessaan maksunsa pieneen sievään muistikirjaan.\n\nKieltämättä hänen itsetuntoaan kutkutti saada niin pitkällisen\nalennuksen perästä istua vertaisena niin hienojen naisten rinnalla!\n\nMuutamia iltoja sen perästä, kun he kävelivät värilyhtyjen valossa\nhuvipaikalla \"Great Hudson,\" huomasi hän äkkiä göteporilaisen, joka\nmyöskin kuljeskeli Alert'ilta eronneena ilman paikkaa ja joka nyt\nrupesi omituisesti hullunkurisen näköiseksi sekä antoi merkkiä hänelle:\n\n\"Tuhattulimmaista\" -- kuiskasi hän pikaisesti ohikulkiessaan ruotsiksi\n-- \"Lizzy Pump! ... kääri purjeesi ... poika!\"\n\nRejer loi häneen vihasta säkenöitsevän katseen ja meni eteen naisten\nkanssa.\n\n\"Nosta ankkuriköysi ja päästä liikkeelle! -- Hai-kalan kidasta ei\nkukaan pääse elävänä! Häpeää ... häpeää ... sinä.\"\n\nEnempää ei Rejer kiireessään kuullut... Vaan nukuttuaan yönsä pyysi hän\nseuraavana aamuna laskunsa.\n\n\"Heti, mr Juhl!\" -- vastasi miss Lizzy ystävällisesti ja katsoi häneen\nraukeasti -- \"olin juuri eilen kirjoittamassa sitä.\"\n\nHän kääntyi pulpettiinsa ja alkoi selailla kirjoja ja tehdä\nmuistiinpanoja.\n\nTiskillä tuli yhä kiireempi... Majamestari tahtoi koko joukon laskuja,\nja parvi likaisia miehiä tuli sisälle.\n\nHänen täytyi myöntää itsekseen, että miss Lizzyn hyväntahtoisuus oli\nkokonaan karkoittanut hänen epäilyksensä.\n\n\"Kuulkaas, mr Juhl,\" -- hymyili hän ja silmäili arvokkaasti työtään --\n\"ettekö voisi odottaa vähän, niin tekisitte minulle suuren\nhyväntyön.... Tänne on tullut niin monta Paddya (irlantilaista)\nCorkista, jotka pitää toimittaa selville.\"\n\nHuone vilisi todellakin irlantilaisista. \"Jos saan laskuni valmiiksi\nkello kolmeen, olen tyytyväinen, miss!\"\n\nKiitokseksi sai Rejer lempeän, hiljaista tuttavuutta osoittavan\nhymyilyn... \"Ja sitten tulee teidän pitää vaari kapineistanne, ne eivät\nole varmassa säilössä täällä tänään!\" kuiskasi hän pikaisesti; oli\nmahdoton huomata hänen liikuttavan huuliaan, ja hän seisoi taas heti\npulpettinsa ääressä ja kirjoitti.\n\nRejer tunsi omantunnon nuhteita; hän ei ollenkaan toivonut\nneiden saavan sitä käsitystä, että hän olisi vastannut hänen\nystävällisyyteensä ja luottamukseensa halpamaisella epäluulolla.\n\nPuolenpäivän aikaan julistettiin suurella melulla se tieto, että \"Pearl\nof Ocean,\" lähtevä Bahiaan, on satamassa valmiina nostamaan ankkuria ja\ntarjosi tavattomia hyyryjä ... ja merimiesolento tuli ja löi Rejeriä\nolkapäähän, selittäin ett'ei semmoista tilaisuutta enää olisi tarjona!\nLaivalla oli kaikki niin hienosti kuin tanssisalissa... Jos Rejer\ntahtoisi, tekisi hän heti sopimuksen hänen puolestaan! Kapteeni oli jo\nollut siellä tiedustelemassa luotettavaa väkeä...\n\nRejer kiitti puolestansa; -- jos hän tahtoisi ottaa hyyryä, olisi hän\nmies tekemään sen itse! \"No, niinkuin hyväksi näette!\" -- sai hän\nhieman äreästi vastaukseksi.\n\nMerimiesmajan isäntä oli syystä tai toisesta taas herättänyt hänen\nepäluulonsa, ja kello kolmen lyönnillä oli Rejer taas tiskin ääressä;\nhänellä oli tavaramyttynsä valmiina kädessään:\n\n\"Ja nyt minun laskuni, miss!\"\n\n\"Oo, sen olin ihan unhottanut ... huomenna...\"\n\n\"Nyt heti, saanko pyytää, -- jos mieli saada siitä maksua!\"\n\nHän tuijotti raukeasti häneen ja soitti kellonnuorasta... \"Sano mr\nPumpille, että mr Juhl tahtoo suorittaa laskunsa!\" Hän jatkoi\nkirjoittamistaan.\n\nTultuaan otti mr Pump häneltä muistiinpanot ja laskut pulpetilta ja\nalkoi kirjoittaa ja laskea mitä tarkimmalla huolellisuudella; hän ei\npitänyt kiirettä ja tarkasti varmuuden vuoksi useampia kertoja jokaista\neri menoa... Vihdoin kohosi hänen muhkea vartalonsa tiskin äärestä:\n\n\"Olkaa hyvä, mr Juhl!... Kolmekahdeksatta dollaria viisiseitsemättä\ncenttiä!...\"\n\n\"Mitä? ... mitä tämä tietää! -- Viidestä päivästä?\"\n\n\"Olette varustautuneet uusilla vaatteilla, mr Juhl, -- hattu neljä\ndollaria, liivit viisi, kaulaliina ja liinansolmu neljä ... Saappaat\nkuusi ja tässä hiukkanen kunniavelkoja huvituksista Montrealissa...\nMaksuja naisten puolesta... Tehkää hyvin ja lukekaa!... Meno menolta...\nRohkenen vakuuttaa niiden olevan oikein. Itsekin myönnätte sen.\"\n\nRejer seisoi lasku kädessä... Kolmekahdeksatta dollaria! -- Viisitoista\ndollaria enemmän kuin hänellä oli rahaa! -- kuukauden hyyry kuin tuulen\npuhallettu jokaisesta päivästä, -- ja vielä pari kolme kaupan\npäälliseksi! -- Tässä täytyy olla peijausta, hävytöntä peijausta! --\nHän loi vihaisen katseen miss Lizzyyn, vaan tämä seisoi niin\nrauhallisena ja kylmänä, ett'ei Rejer voinut torjua epäluuloaan...\nEihän hän tuntenut hintoja täällä!\n\nHän oli siinä kiusallisessa asemassa, jolloin ei tiedetä, pitäiskö olla\nkohtelias vai raivoisa... Joll'ei muuta niin täytyy hänen saada lasku\nvähennetyksi viidellätoista dollarilla...\n\n\"Se on ihan tavaton lasku, mr Pump! ... vaan olkoon menneeksi!\nvähentäkää viisitoista dollaria, niin tulee paraiksi kahdeksankuudetta,\nkaikki mitä minulla on!\"\n\n\"Mahdotonta, mr Juhl! -- siinä ei ole centtiäkään liikaa!\"\n\n\"Mr Juhl on ollut niin kohtelias ja ruvennut maksamaan minun ja\nsisareni edestä ... tahtoisin kernaasti maksaa osani!\" -- sekaantui\nLizzy puheesen lauhkeasti.\n\nViimeinen muistutus saattoi Rejerin kunniantunnon kuohumaan.\n\n\"Kiitos miss! -- vaan mihin olen sokeasti hyökännyt, niin saanen\nmyöskin itse kavuta siitä ylös... Mr Pump!\" -- hän kääntyi äkkiä tämän\npuoleen... \"Minulla on ainoastaan kahdeksankuudetta dollaria\ntaskussani; ettekö tahtoisi auttaa minua myömään uusia vaatteitani,\nniin...\"\n\nMr Pump käänsi ainoastaan raskassoutuista ruumistaan ja nyökäytti\npäätään parille henkilölle, joiden lakin ympärillä oli kultapunonaiset\nja jotka istuivat nauttimassa tilauksiaan ihan viereisen huoneen oven\nposkessa.\n\n\"Mr Fearwather 'The Pearlin' ensimmäinen perämies: istuu juuri tuolla\nsisällä tarjoamassa hyyryä; hän tarjoo mitä tahansa tuommoisesta\nmiehestä kuin te, mr Juhl ... tavattomia hyyryjä...\"\n\nMr Fearwather astui sisään, tanakan kolmannen perämiehensä seuraamana.\n\nRejer oli pulassa sekä kunniavelasta että muusta! Tässä ei enää ollut\nkysymyksessä tahtoiko hän tai ei. -- Elämä \"The Pearlilla\" oli kuin\nhienossa ravintolassa, sanoi hän, ja rahaa korvia myöten!\n\n\"Pretty fellow, the norseman! meidän täytyy laivalle tällä hetkellä, my\nboy!\"\n\nKadulla tapasivat he göteporilaisen.\n\n\"Viisikymmentä dollaria kuussa 'The Pearlilla!'\" -- huusi Rejer; --\n\"Bahiaan ensin ... en ota kauemmaksi hyyryä!\"\n\n\"Tuhannen pirua! -- minä tulen mukaan!\"\n\nAsia päätettiin heidän kulkiessaan laivalle.\n\nTämä oli täynnä äsken hyyrättyä väkeä, -- kummallisia naamoja\nkaikkialta! Venheen pohjalla näkyi seljät kahdesta täydellisesti\njuopuneesta, mustasta jätkästä punaset paidat yllä...\n\n\"Liikkeelle!\" -- kaikui komento.\n\nHe olivat iloisia ja lauloivat toistensa suuhun, kunnes pääsivät laivan\nluokse, johon kului hyvä aika, sillä \"The Pearl\" oli laskettu kauas\npitkin virtaa.\n\nPäästyään laivalle kohtasi heitä kuitenkin hyvin odottamaton\nvastaanotto, kun heidät tuotapikaa ilman mitään selityksiä komennettiin\nlastaustyöhön. Raskaita säkkiä ja laatikoita oli pinottain ja koko\njoukko lastia oli vielä laskematta alas; näytti siltä kuin työstä\nyht'äkkiä olisi heretty kesken.\n\nTämä oli hävytön kolttonen! -- täydessä ristiriidassa kaiken\namerikalaisen menetyksen kanssa, jonka mukaan kaikki pitää oleman\nvalmiina purjehdukseen, kun hyyrynottaneet saapuvat laivalle, niin että\nhe pääsevät kaikesta lastauksesta. Vaan täällä ei näkynyt olevan mitään\ntehtynä purjehduskuntoon pääsemiseksi; eikä miehistökään ollut juuri\nmuuta kuin puolilukuinen!\n\nTyytymättömyys ja suuttumus oli ääretön. He olivat tulleet sinne\nhoukuteltuina mitä loistavimmilla lupauksilla, ja nyt, silmänräpäys sen\nperästä, seisoivat he silmä silmää vastaan koko joukon kanssa röyhkeitä\nupseereja -- melkein yhtä monta kuin heitä itseään, -- jotka uhaten\nrevolvereilla ja raskailla käsnäsauvoilla pakoittivat heitä raskaasen\ntyöhön.\n\nSilmänräpäykseksi syntyi hämmästyksestä äänettömyys. Seuraavassa\nriensivät kaikki niinkuin yksi mies matruusinruhviin ja varustautuivat\nsiihen niinkuin linnoitukseen.\n\nTaistelussa, joka nyt syntyi, onnistui upseerien murtautua lävitse ja\nvetää pari etumaisinta kannelle. Kaksi muuta, joita ajettiin takaa,\npakeni jäähdyttimeen. Vastarinta kävi kuitenkin niin voimakkaaksi, että\nhyökkäys ruhvia vastaan keskeytettiin toistaiseksi; -- vaan ainoastaan\nsiksi, että kannella tulisi tilaa niiden kahden polosen kiinnisaadun\nruoskimiseksi niin julmasti ja surkeasti, että sen olisi pitänyt\nliikuttaa kiveäkin.\n\nTämä antoi semmoisen tuloksen, kuin sillä tarkoitettiinkin -- että\nmatruusit tulivat esille miesmieheltä allapäin ja suostuivat pitemmittä\nmutkitta rupeamaan työhön.\n\nYöksi suljettiin heidät taas ruhviin, jossa saisivat varmuuden siitä,\nett'eivät pääsisi karkaamaan, ennenkuin ankkuri nostettaisiin.\n\nOli pimeä siellä auringon paahtamassa raskasilmaisessa huoneessa.\n\nKaikki -- paitse niitä kahta sikahumalassa -- olivat yksimielisiä\nsiitä, että heidän piti päästä laivalta, maksoi mitä maksoi!\n\nTuumittiin äänettöminä; tutkittiin ja koetettiin lankut ja luukut sekä\najateltiin jokaista mahdollisuutta ulospääsemiseen; pikainen toiminta\noli tarpeen!\n\nSeinään kaivettiin aukko; ja kello puoli kaksi yöllä hiivittiin yksi\nkerrallaan kirvesmiehen asehuoneesen ja sieltä pilkkopimeälle kannelle.\n\nYksi meni sukkajalassa peränpuolelle, jossa he olivat nähneet suuren\nvihaisen koiran. Se sai päänsä halki ääntä päästämättä.\n\nKolme asetettiin vahdiksi pursimiehelle, joka nukkui ja jota tällä\nepätoivon hetkellä olisi kohdannut onneton kohtalo, jos hän olisi\nherännyt.\n\nKaikki venheet huomasivat he kuitenkin kauhukseen laivalle vedetyiksi\nja kiinniköytetyiksi. Upseerit olivat tehneet paon mahdottomaksi.\nYht'äkkiä juohtui jonkun mieleen, että oli nähnyt ison venheen nuorassa\nlaivan perässä -- vaan kuinka päästä sinne perälle kantta myöten?\nmahdotonta!\n\nSilloin äjähti göteporilaisen päähän mennä pitkin touvinreikää ja alas\nankkurivitjoja sekä antaa pimeässä väkevän virran viedä itseään pitkin\nlaivankuvetta, kunnes saisi venheen käsiinsä. Suurella vaivalla\nonnistuikin se.\n\nMutta näkyi taas, että köytenä, jolla se oli kiinni laivassa, oli\nrautavitjat; tie oli jokapuolelta suljettu!\n\nTaas ui kolme miestä pimeässä pitkin laivan sivua auttamaan vitjain\nmurtamisessa.\n\nVihdoinkin saivat he sanomattomalla varovaisuudella venheen ääneti\nkuljetetuksi touvinreiän alle.\n\nHeidän laskeutuessaan miesmieheltä alas taittui tullo rasahtaen, niin\nettä pursimies heräsi.\n\nNe, jotka vielä olivat laivalla, heittäytyivät nyt suinpäin venheesen.\nPari kolme putosi veteen ja pelastautui pitämällä venheen laidasta\nkiinni. Toiset seisoivat sullottuina kuin sillit venheessä!\n\nHe olivat tuskin lykänneet venheen laivan sivusta, kun jo kuulivat\nupseerien hyökkäävän etukannelle ja napsuttavan revolveria vireesen.\n\nTulenleimaus seurasi toisensa perästä ja he kuulivat luotien\nsuhinan korvissaan; vaan, kiitos pimeydelle, kovalle virralle ja\nkiinniköytetyille venheille -- he pääsivät maalle! --\n\n-- Noin kello viisi aamusella asettui Rejer ja göteporilainen taas\nvanhoihin, tuttuihin majoihinsa Alert'illa; vaan ei kumpikaan heistä\nnukkunut sinä yönä!\n\nRejer'istä tuntui kuin hän olisi kokenut jotakin, ja sitä paitse oli\nhän parantunut Amerikahoureestaan.\n\nKun hän kuvitellen mielessään edellisen päivän vaihtelevia kuvia makasi\nmajanseinään päin kääntyneenä, kohosivat vaaleat, värittömät,\nsäännölliset kasvot häntä vastaan, vaalea tukka ja raukeat, pyöreät\nmaidonsiniset silmät, joihin voi katsella melkein kuin muodottomaan\nsavuun!... Kimeltelevän valkoset, pienet hampaat ja leuka, joka näkyi\nikäänkuin vetäytyvän suun alle...\n\n\"Niin, kyllä hän oli haikala!\" -- huudahti hän.\n\n\"Lizzy Pumpko!\" -- vastasi göteporilainen majastaan... \"Niin paljon\nolen minä kuullut Montrealissa, ett'ei Pumpista pääse kukaan, ennenkuin\nhän on kaupannut hänet kolmeksi vuodeksi Kap Hornin seuduille tai\nolemaan orjana Guinea-reitillä!\" --\n\nNostokone oli käynnissä! he nostivat ankkurin ja varppasivat itsensä\nliikkeelle lähteäkseen Quebeciin. Nostolaulu kaikui sammuvasti:\n\n    Het' ankkurimme nielas hai,\n      Ho-ii-oi, näin se käy!\n    Kun Portlannissa pohjaan sai,\n      Ho-ii-oi, näin se käy!\n\n    Ja sitten varpit kiskottiin,\n      Ho-ii-oi, näin se käy!\n    Ja viinaa päälle ryypättiin,\n      Ho-ii-oi, näin se käy!\n\n    Kun kortit viimein etsittiin,\n      Ho-ii-oi, näin se käy!\n    Niin vaatteet panttiin saatettiin,\n      Ho-ii-oi, näin se käy!\n\n    Voi-lastit sitten purjettiin,\n      Ho-ii-oi, näin se käy!\n    Ja neekereitä kaupittiin,\n      Ho-ii-oi, näin se käy!\n\n    Siit' nuora kaulaan käärittiin,\n      Ho-ii-oi, näin se käy!\n    Niin loppu-polska tanssittiin,\n      Ho-ii-oi, näin se käy!\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlert'in mennessä eräänä syksynä kotiseudulleen, Fredriksvärniin,\nseisoi Rejer surullisissa mietteissään. Kaupunki oli kolean, aution\nsaariston sisäpuolella, joka muodosti kulkuväylät, ja hänen taskussaan\noli melkein yhtä kolkkoa ja tyhjää hyyrystä!\n\nHän ei tällä hetkellä ollut miellyttävällä tuulella nähdessään\nentuudestaan tuntijan tajunnalla kotimaansa harmaat, paljaat ja koleat\nsaaristot. Kolme viikkoa sitten oli hän antanut Bremenissä perämiehen\nlainata itseltään melkein viimeiseen kolikkoon hyyrynsä.\n\nPerämies oli \"valitettavasti sittenkin typötyhjä!\"\n\nTästä lainauksesta oli Rejer mies mielestään; sillä siitä näkyi, ett'ei\nperämies, huolimatta heidän nykyisestä suhteestaan päällikön ja\nkäskyläisen, ollut unhottanut, millä kannalla he ennestään olivat\nseisseet toisiinsa, vaan myönsi hiljaisuudessa hänen olevan\nsamanarvoisen itsensä kanssa.\n\nToinen puoli asiaa oli kuitenkin se, että ne varat, joilla hänen nyt\nolisi pitänyt ottaa perämiehen tutkintonsa, olivat tiessään. Hän oli\njuuri säästänyt tämän jäännöksen, voidakseen olla likipitäen työstä\nvapaana ne talvikuukaudet, jotka Alert seisoi korjattavana; -- ja nyt\nsattui perämiehen pula niin sikamaisen sopimattomasti juuri hänen\nhyyryonnettomuutensa perästä!\n\n... Ilman rahoitta ei mitään perämiehen tutkintoa, se nyt oli enemmän\nkuin päivän selvä asia. -- -- -- Se on, joll'ei sitä kuitenkin\nottanut!... Hm! saamalla jostakin työtä ja lukemalla öisin?...\n\nNiinpä kyllä, lukea öisin!\n\nIkäänkuin hän ei olisi kylliksi nukkunut ja kuorsannut majassaan niinä\nkolmena vuonna Alert'illa!...\n\nJa sitten myömällä niin paljon kuin mahdollista omaisuudestaan ...\nmyömällä kellonsa, rintaneulansa ... pyhävaatteensa.\n\nKasvot kävivät päättäväisiksi ja ankaroiksi, leuka ulospistäväksi, ja\nhän vihelsi hampaittensa välitse.\n\n\n\n\nVIII.\n\nRejer on sekä herättäjä että puunhakkaajana.\n\n\n... Vaan miksi kulki tuo reipas velikulta alinomaa niin unisena ja\nkalpeana? Tuolla haukotteli se hirtehinen taas, juuri kuin meni\nkoulunovesta!...\n\n\"Kuuleppas!\" -- huusi purjehdusopettaja äkkiä hänelle takaapäin --\n\"sinä Juhl -- sanos minulle tässä kahden kesken ... miksi sinä käyt\nniin ohuissa vaatteissa?\"\n\n\"Minäkö? -- minulla ei ole koskaan vilu!\"\n\nRejer tunsi kopeutensa kovasti loukkautuneen meriupseerin edessä:\n\n\"Ei hätää! -- sukuni on varakasta -- jos vaan tahtoisin vaivata sitä.\"\n\n\"Niin, niin, ystäväni! tämä oli vaan hyvää tarkoittava kysymys!\" -- Hän\npäästi Rejer'in menemään pienellä päännyökkäyksellä.\n\nPurjehdusopettaja oli saanut oppilaan, josta hän oli hiukan ihmeissään.\nHän saattoi välistä istua ja haukotella niin kauheasti tai ääneti\ntukahuttaa haukotuksen toisensa perästä, niin että olisi voinut luulla\nhänen olevan sekä laiskan että haluttoman. Vaan jos oli jotakin, jota\nhän ei ymmärtänyt, nousi hän kysymään ja pitkitti hiljaa, vaan\nikäänkuin tyytymätön juonne nenän ympärillä, ja väsymättömästi\nkysymistään ja syyn tiedustelemistaan, kunnes se lopulta selvisikin\nhänelle. Hänessä oli jotakin järkähtämättömästi eteenpäin\npersoonassaan! Vaan yhä enemmän ja enemmän selveni opettajalle, että\nmitä hän kerran oli näin saanut pääkoppaansa ajetuksi, pysyi se siellä\nparemmin ja varmemmin kuin kenenkään muun. Hänestä näytti tulevan tämän\nvuoden paras oppilas.\n\nEnsi päivinä, kun Rejer vielä neuvottomana samoili ympäri, oli hän\nuseita kertoja seisottanut leivosvasun kohdalle pääkadun kulmassa, ja\nmitä enemmän hän kyseli ämmältä, joka siinä istui myömässä, sitä\nselvemmäksi hänelle kävi, ett'ei hän kuitenkaan ollut joutunut ihan\nhuonoihin käsiin. Ämmä tiesi, kuinka saisi päällystakin ja kellon\nmyödyksi ja antoi hänelle monta muutakin hyvää neuvoa. Sillä matami\nWahl eli \"Wallan,\" niinkuin häntä yleisesti nimitettiin, oli laajoissa\nasioissa. Hänellä oli hyvin toisistaan erilaisia asioita, johtuvia\nleivoskaupasta viranhakijain ja kadettien kanssa, hän osteli heidän\nvanhat vaatteensa, palveli heitä, herätti toisia aamusella sekä\ntoimitti sitä paitse koko joukon muita tehtäviä, jotka tuottivat\nhänelle jonkun pienen raha-ansion.\n\nHäneltä oli Rejer saanut vuokralle pienen huonekölsän, kyökin uunin\ntakana, ja siellä tehtiin nyt yötyötä viikko viikolta.\n\nHänen edessään talikynttelin valossa oli korkealla siipipöydällä\nlaskutaulu, jolle hän teki muistiinpanonsa ja laskunsa.\n\nHän istuu vanha, rikkonainen ja tervanen mekko yllä, hattu päässä ja\nkaulaliina kaulassa, sillä uunissa ei ollut puita. Silloin tällöin\nnousee hän pieksämään itseään lämpöiseksi tai puhaltamaan punaisiin\nkohmettuneihin käsiinsä, joissa piirustin ei enää tahdo pysyä.\n\nHerättäjäkello seinällä lyö nyt rämisten ja meluten neljää.\n\nNyt oli hänen lähteminen ulos herättämään -- ensin leiripaikan\nsairashuoneen porttivahtia, sitten kanunanlaukasijaa, sitten\nneljännestä vaille viisi kolkuttamaan ovelle puolella tusinaa\nmerikadettia, joilla on kiireitä lukuja joulun edellä ja pitää nousta\nniin varhain ylös; -- hän oli ruvennut Wallanin sijaiseksi\nvaivaloisessa herättäjätoimessa talviaamuina. Sitten taas kello puoli\nkahdeksan hakkaamaan puita kanunamiehelle, jossa hän joka aamu sai\nkahvia ja kaksi voileipää. Miten hän kaipasi kahvia, tuota lämmintä\nkahvia ja voileipää!... Hänen teki mielensä sadatella vatsaansa, joka\nalkoi kurista ja porata aamiaista jo kello neljä aamusella!\n\nJa huolimatta siitä, että hänellä aamupuhteella oli niin paljon\ntoimittamista, tuli se kuitenkin hirveän pitkäksi hänelle! -- hän\nhakkasi puita, niin että lastut lentelivät, saadakseen vaan sisällistä\nääntä kuulumattomaksi -- ei rinnassaan; silla siellä tiesi Rejer ...\nhuu! -- Jansen haa! -- Juhl ... rätsis -- nyt katkesi puu! -- mitä hän\ntahtoi, vaan vatsassa... Se saattoi huutaa järkileipää, pyhäleipää,\nvehnäpullia, rinkeliä, sanalla sanoen kokonaisia pinoja kaikellaisia\nruokia, joita hänen mielensä vaan kuvitteli.\n\nJa kun hän sitten vihdoinkin oli lopettanut, niin täytyi hänen\nkuitenkin välistä vieläkin odottaa! ... he eivät pitäneet mitään\nkiirettä hänen kanssaan niinä päivinä, kun kanunamiehelle kannettiin\naamiaisensa laivanveistämölle.\n\nHän tahtoi kahvinsa paikalla, se mies, olipa hän sitten kotona tai\nulkosalla, ja niin pitäisi kaikkien olla! -- hän oli vanha sotalaivan\njätkä, joka tiesi pitää talonsa komennossa! ... ja jos Rejer joskus\nsaisi oman kodin, niin -- niin, silloin tahtoisi hän nähdä sen, joka\nuskaltaisi viivyttää häneltä kahvia minuutinkaan!... Hän paiskasi\nkirveen mäelle, otti sen taas ylös ja iski kovalla lyönnillä\nhakkauskantoon. Hän oli päättänyt työnsä.\n\nKas niin, nyt tulivat ne neljä koululaista vihdoinkin väliin; -- hän\nkuuli niiden jankkaavan sisarelleen sekä ovia avattavan ja suljettavan\nsiellä sisällä.\n\nOikein tukeva taloudenpitäjätär! ... harmaa puolivillainen hame ja\nsiniset silmät ja kodikas, -- sakeata vesivelliä, tuo!\n\nRejer tuli hiljaa ja ujosti... Kah, kanunamies oli kotona tänään; --\nsitähän hän arvelikin! Niin, silloin oli neiti täsmällinen; muutoin ei\ntahtonut loppua tullakaan tuosta kahvin ja aamiaisen käärimisestä\nesiliinaan isää varten! Hänhän oli kerran yrittänyt jotakin semmoista\nkuin pyytää häntä ensin viemään sitä isälle laivanveistämölle; vaan\nsilloin oli hän antanut hänelle niin röyhkeän -- \"ei ole aikaa!\" --\nett'ei hän enää koskaan uudistanut pyyntöänsä!\n\n\"Hyvää huomenta!\" tervehti Rejer tullessaan lämpöseen kyökkiin, jossa\nkahvinhaju tuli hänelle vastaan; -- \"syli on hakattu!\"\n\n\"Hyvää huomenta, ystäväni!\" -- kanunamies puhui tanskalaiseen tapaan ja\nsanoi aina \"ystäväni,\" \"harvinainen ystäväni\" -- hän istui laakea,\npunonaisilla varustettu meriunivormulakki päässä kyökin penkillä ja\nhämmensi kahvia... \"Hyvää huomenta, ystäväni!... Istu... Vai niin!\"\n\nPaksu ja lyhyt sekä puujalkainen oli tämä \"haubitsari,\" niinkuin\nainakin Wallan kutsui häntä.\n\nSaara tuli kahvi ja molemmat voileivät lautasella.\n\n\"Hm, hm!\" -- ryvästeli kanunamies vähänväliä, kahvia hämmentäessään,\njolla aikaa Rejer, niin kauniisti kuin taisi, iski hampain paksuihin\nruisleipäviipaleihin ja laski niiden riittäväisyyttä hammasrivin voihin\nmuodostamista renkaista... Minkä eläimen näköinen kanunamies oli,\nistuessaan siinä puujalka suorana eteenpäin, pyöreä lakki päässään ja\nharmaatukkaisena, suippuiset korvat pörröllään molemmilla puolilla\nlakin alta, ei Rejer voinut saada selville ... oliko se vanha susi,\nleveänenäinen ja isosuinen, joka aina näyttää ikäänkuin katsovan\nsiihen, mitä ajattelee, tai viekas kettu, tahi viatoin jänis, joka\nistui takajaloillaan? -- Hän sieppasi pari kertaa itselleen tilaisuuden\nvilaista hätäisesti häneen, sillä aikaa kuin äänettömyyttä kyökissä\nainoastaan häiritsi kanunamiehen ryvästeleminen, tuo hm ... -- hm! --\nUkko oli varmaankin maannut pitkään tänään eikä ollut vielä ehtinyt\noikein virkistyä. -- Ei, jotakin muuta se näkyi olevan...\n\n\"Hm! ... hm!\" -- sai hän viimeinkin sanotuksi -- \"lukea perämiehen\ntutkintoa ja hakata puita ... hm ... hm, ei tahdo oikein sopia yhteen!\"\n\n\"Eipä erittäin!\" myönsi Rejer.\n\n\"Tyhjentänyt hyyrynsä kuiviin ja niin edespäin? ... hm ... hm!\" --\nkysyi kanunamies varovasti pälyen häneen.\n\nRejer kekisti vaan niskaansa hiukan. Ei liikuta sinua! ajatteli hän.\n\n\"Ja sitten tullaan kotiin ja pitäisi suorittaa luvattu perämiehen\ntutkinto?\" -- pitkittyi puhe.\n\nRejer oli vaiti.\n\n\"-- Ja sitten ... niin, sitten hakataan puita ja tehdään yö päiväksi?\"\n\nRejer tunsi, kuinka tytär, joka näköjään innokkaasti kirkasti\nvohvelipannua, tutkivasti pälyi häneen, isän pitäessä tutkintoaan.\n\n\"Eikö totta, ystäväni?\"\n\nSe ei ollut jänis eikä kaniini... Se oli -- pyöreine päineen, soukeine\nkasvoineen ja märehtivine suurine leukoineen -- viisas koira ja vielä\npäälliseksi semmoinen, joka varustautui puremaan! -- Tytär oli hänen\nnäköisensä, -- se oli vaan hieno, nuoltu pentu hänen seurassaan... No\nniin, voihan sattua, että he huomaavat edessään aivan toisenlaisen\nolennon kutu aavistivatkaan!\n\n... \"Ja, sitten ei uskalleta kirjoittaa kotiin, harvinainen ystäväni?\"\n\n\"Eikö uskalla?\" pääsi Rejer'in huulilta.\n\n\"Pidetään parempana hakata puita, olla herättäjänä ja tehdä yö päiväksi\noudossa kaupungissa...\"\n\n\"Joll'ette tarvitse minua, kanunamies Rördam! -- niin hyvästi!\" --\nennättihe nyt Rejer nielaisten äkkiä viimeisen suupalan. Hän otti\nlakkinsa, nousi seisalleen ja oli jo tarttunut oven pyörään, kun\nkanunamies innokkaasti viittoi kädellään:\n\n\"Ei, ei, ei, harvinainen ystäväni! ... harvinainen ystäväni! -- niin ei\nollut ajatukseni -- ei ajatukseni! -- Istu, istu, istu vaan puulle!\nPäinvastoin! -- mitä tahdoinkaan sanoa, hm!... Se on hyvin hyvästi ...\nsiivosti; .. että nuori mies kuitenkin voipi ottaa perämiehen\ntutkintonsa! Voisihan tehdä jotakin kehnompaa kuin sen... Kas niin,\nistu nyt vaan puulle... Tee hyvin, nämä ovat hyviä rinkeliä...\"\n\nRejer kiitti paljon\n\n\"Tarjoa sinä hänelle, Saara!\"\n\nRejer oli yhä taipumaton ... oli täysin ravittu!\n\n\"Oli jotakin, josta meidän piti puhua, harvinainen ystäväni!\"\n\nJa nyt tuli Saara toinen kuppi höyryävää lämmintä kahvia kädessä. Kun\nhän sitten taas sysäsi rinkelilautasen hänen eteensä pöydälle, sanoi\nvanhus ystävällisesti:\n\n-- \"Kas niin, ota nyt vaan ... elä ujostele!\"\n\nUjosteleko? -- luulivatko ne sitä hänestä! -- hän otti lautaselta ...\nsuuria, pulleita vehnärinkeliä...\n\n\"Niinkuin tiedät, ystäväni, emme me jouluna hakkaa puita!\"\n\nRejer vastasi tietävänsä sen, mutta, sanoaksemme totuus, se oli suuri\nereys hänen laskuissansa; pitihän joulunakin syödä aamiaista!\n\n\"Ainoastaan sitä tahdoin sanoakin!\" -- muistutti haubitsari.\n\nRejer istuutui hetkisen ja puisteli kahvikuppia saadakseen viimeisen\nsokerin suuhunsa; -- hän näki hengessään hauskan joulun, vaan vastasi\nhuolettomasti pannessaan kupin pöydälle:\n\n\"Vai niin, olkoon sitten sinänsä! Paljon kiitoksia kahvista!\" -- Hän\nnousi taas lähteäkseen.\n\n\"Ei, kuuleppas nyt, ystäväni! -- me sovimme kyllä, luullakseni! Jos\nvaan tahdot hakata vuoden tarpeen siellä vajassa ennen pyhiä sitä\nmyöten kuin me saamme ajetuksi kotiin jäännöksiä laivanveistämöltä,\nniin voit syödä päivällisesi täällä meillä joulun aikana... Nuorille\nmiehille ei ole hyvä alinomaa syödä heikkoa ruokaa.\"\n\nRejer mietti hiukan. Hän tunsi tämmöisen hyväntahtoisen sopimuksen\nmukaan pikemmin tulevansa hakkaamaan paljon kuin vähän.\n\n\"Sinä et saa pakoittaa häntä, isä! Merimiehillä on toinen tapa viettää\njoulua!\" -- sanoi Saara vähän ärsyttävästi samalla kuin hän ripeästi\npuisti käsistään jauhot, joita niihin oli jäänyt vohvelin juurta\nhämmentäessä. Kaikki kävi häneltä kuin tanssi, ensin munat ja sitten\njauhot! -- Hän ei suinkaan näyttänyt turhanpäiväiseltä siellä\nkyökissään.\n\n\"No niin, sama se!\" ... lupasi Rejer.\n\nJa niinä kuutena päivänä ennen joulua seisoi hän väsymättä koko ajan,\nkuin oli vapaa, kanunamiehen puuvajassa, hakkaamassa ja pilkkomassa,\nniin että hiki juoksi pakkasessa, ja tulivat täyteen rakkoja.\n\nIltapäivällä tuli Saara vajaan tuoden olutjuustoa ja voileipiä, ja hän\noli niin huolehtiva, että lainasi hänelle parin kanunamieheltä jääneitä\nvanhoja lapasia, vaan muutoin ei hän sanonut sanaakaan, -- ja samanhan\nse tekikin.\n\nHän ei ollenkaan ollut niitä naisia, jotka liekehtivät tunteittensa\nvallassa ... vahva ja päättäväinen niin että kyllä olisi voinut heittää\nmiehen tantereesen!... Hän tuli aina ulos rientäen joulukiireessään\nmaitoinen purje esiliinana...\n\nHän katsoi aina puihin, eikä hakkaajaan, ikäänkuin olisi tahtonut\nlaskea, kuinka paljon hän oli hakannutkaan... Vaan Rejer huomasi kyllä,\nettä hän kummasteli häntä... Omituinen väre oli hänen suunsa ympärillä,\nmelkein kuin hän olisi tahtonut sanoa, ett'ei hän todellakaan voinut\nymmärtää, kuinka niin pitkä matruusi oli voinut joutua heidän vajaansa!\n\nIltasella, kun Rejer tuli kyökkiin jättämään lyhtyä, oli siinä\nparaiksi, jos hän huomasi hänet ja nyökäytti päätään alustaessaan ja\nkääriessään taikinansa ... ja roteva hispanjatar oli hän niskansa\nsuhteen, ojennaitessaan taikinakaukalosta ja pyytäessään hänen\njättämään lyhtyä; -- hän tiesi näyttävänsä kauniilta!\n\nHän oli jo sytyttänyt kynttelin ja asettunut lukemaan pienessä kylmässä\nhökkelissään, kun hän kuuli Wallanin tulevan raskaine vasuineen\nporraskäytävässä. Hän meni ulos avaamaan ovea ja näyttämään tulta\nhänelle.\n\n\"Kiitoksia! -- Te olette oikein kohtelias ja hieno mies, sen uskallan\nsanoa kaikille ja jokaiselle ... ja se on päivän totta! -- Huu,\nsulkekaa porstuan ovi, Juhl!... Huude on niin paksu, ett'ei se tahdo\nsulaakaan ... pakkanen ei koskaan ole niin purevaa muulloin kuin\nkuutamolla!\"\n\nHän kantoi ämmän toisen vasun ja odotti kynttelin tynkä kädessä, kunnes\nhän ehti sytyttää tulen pesään... Hän haisi vähän viinalta, niinkuin\ntavallista oli hänen tullessaan kotiin iltasilla.\n\n\"Niin, niin,\" -- laverteli hän riisuessaan enimpiä kääreitään -- \"ja\nsitten minä sanon koko teidän kasvatuksenne olevan paremman kuin\ntavallisen matruusin... Voisin kyllä kertoa, kuka tänään tuli vanhan\nWahl-muorin luokse... Se ei ollut sen pienempi herra kuin itse\nluutnantti perämieskoulusta. Eipäs vaan, eikös ollut niin...\"\n\nRejer höristi korviaan...\n\n\"'No, vanha Wallan! -- saatteko hyvin kaupaksi leivoksianne\njoulunpyhinä?' sanoi hän.\n\n\"'Jotakuinkin, mutta, herra luutnantti! Kiitos ja kunnia kysymästänne,'\n-- sanoin minä... 'Ainahan niitä vähin menee... Niin kyllä, meneepä\nniinkin!'\n\n\"'Olkaa varoillanne, Wallan!' -- sanoi hän -- Hän on aina niin\nleikkisä, tiedättekös. 'Nyt me tulemme tutkimaan teidän laskujanne. Te\nsaatatte nuorison maantielle! sanotaan. Voin panna pääni pantiksi\nsiitä, että he ovat teille velkaa jok'ainoa -- aivan niinkuin\nmuinaisinakin aikoina,' sanoi hän ja iski silmää. Niin, eikös hän\nsanonut niin!... Sillä saatte uskoa\" -- hän katsoi veitikkamaisesti\npienillä harmailla silmillään häneen -- \"hänellä oli vuosilaskut\nminulle, kunnes hän tuli aliupseeriksi; hän oli kaikkein ahnein\nkakkuihin ... vaan, -- ei hän muista sitä, enkä minä muista sitä. Me\nvaan laskemme leikkiä! Hän kyllä olisi viimeinen, joka hennoisi ottaa\nvanhalta matami Wahl'ilta hänen elinkeinoansa... Yht'äkkiä pisti hän\nkeppinsä lumeen... 'Kuulkaas, Wallan,' sanoi hän -- 'minkä kummallisen\notuksen te olette tallettanut?' ja -- antakaa anteeksi! hänhän on niin\nleikkisä -- täytyykö hänen maksaa erittäin nenästään? -- 'No niin, te\nsaatte olla hyvä poikaa kohtaan, Wallan! sillä jos hän jatkaa, niinkuin\non alkanut, niin haukottelee hän kyllä itsensä perämiehen tutkinnon\nlävitse!... Vaan käsirahoista taitaa olla puute,' sanoi hän; ja sen\nsanottuaan nauroi hän ja läksi.\"\n\nWallan oli iloissaan siitä huomiosta, jota hänen hyyryläisensä oli\nherättänyt. Hän puhui yhtämittaa, tehdessään tulta ja heinävasusta,\njossa hän päivillä piti istuessaan jalkojaan, appoi hän useita vanhoja\nmattokääröjä kyökin muurille kuivamaan.\n\n\"Vanha Wahl-muori on kyllä nähnyt parempiakin päiviä, rakas Juhl'ini! --\nsilloin kuin palvelin kammarineitsyeenä Kjäkstadissa ... ja pu'in\nkumpasenkin röökkynän tanssiaisiin, niin hienoiksi kuin nuket sekä\nsilkkiin että harsoihin!... Ja kun he aamusilla tulivat kotiin\nkaupungin tanssiaisista ihan vaahtoisilla hevosilla ... ja he tulivat\nkammariin ... ja röökkynä Nella ei koskaan tahtonut paneutua levolle,\nvaan istui ylhäällä suuressa salissa ja tuijotti aamukoitteesen sekä\nitki ja itki... Vaan Anna Wahl kyllä tiesi, mitä hän itki... Kyllä kai,\nkyllä kai!...\n\n\"Hän itki nyt sitä kaunista luutnantti Engelsköniä, jonka kanssa hän\noli salaa kihloissa... Vaan se toinen, hän, joka makasi siellä sisällä\nnukuksissa, hän ei tarvinnut itkeä... Sillä hän osasi punoa niin\nhienosti ja viekkaasti kaikissa käänteissään, että kun aika kului ...\nneiti Nella matkusti Kööpenhaminaan, kun luutnantti ja sisar viettivät\nhäitään Kjäkstadissa!... Kyllä kai röökkynä Nella muistaa Anna Wahlin,\nkun tämä peitteli hänet rekeen ja antoi hänelle Hoffmanin tippoja!...\nHän itki, niin ett'ei tahtonut osata lakata... Kyllä kai, Anna itki\nmyös, niin että teelusikka olisi tullut täyteen hänen kyynelistään ...\nmutta hänen täytyi lukea tipat rehellisenä palvelijana ...\nkolmekymmentä kappaletta... Röökkynä Nella otti ne suuhunsa silmät\nummessa... 'Hyvästi Anna!' -- sanoi hän -- 'elä kerro kellekään, mitä\ntiedät.'\n\n\"-- Vaan Kjäkstadissa ei enää tullut yhtään iloista päivää, sillä hän\nei ollutkaan niin suloinen, kuin näytti, tuo luutnantti!... Kyllä kai,\nvanha palvelijatar voisi kertoa paljonkin elämästään ... ja hyviä\npäiviä minulla oli ... muuta en voi sanoa!... Eikös vaan, olipa\nniinkin! Vaan jokainen tahtoo niin kernaasti muuttaa asemaansa ja\npistää jalkansa oman pöydän alle. Naiset eivät siinä suhteessa ole\nerilaisia ... ja sitten syöstään sokeasti kohtaloaan kohti,\nJumala paratkoon!... Wahlilla oli silloin viinakauppa ja asunto\nkaupungissa ... eikä hän siihen aikaan juonutkaan erittäin paljon ja\noli hyvissä varoissa... Vaan aikaa voittaen kävi se pahemmaksi ja\npahemmaksi! ... ja kun hän kuoli, oli talossa kaikki koluttu ja\ntyhjennetty ... niin että Annan täytyi turvautua kaupitsijattaren\nvasuun.\n\n\"Ja kulmamäelle olen nyt istunut maaliskuussa kolmetoista vuotta...\nVaan minä kiitän Jumalaa, joka on laittanut kaikki niin hyvin\nminulle!... No ei, ei, -- nyt teidän täytyy odottaa ja juoda kuppi\nkahvia vanhan Wahl-muorin kanssa!\"\n\nKuta enemmän hän puhui, sitä vilkkaammaksi kävi hänen sanatulvansa.\nHänen pyöreät, vaaleanharmaat kasvonsa harmaine karvatöyhtöineen\nreunasilla, pieni palleroinen nenänypykkä, suurempi pyöreä leukapallero\nja ne kaksi vielä suurempaa palleroa, poskipäät, loistivat, kun hän\nyksinäisellä kulmahampaalla kummallakin puolella suuta ikäänkuin\nhaukkasi vahvistukseksi puhelleen ja nyökytti päätään kuin mursu.\n\n... \"Ja sitten minä kuulin teidän sopineen niin hyvästi kanunamiehen\nkanssa, rakas Juhl'ini!\n\n\"Vanha haubitsari ja minä olemme vanhoja kaupungin lapsia... Niin, aika\nse kuluu! -- Niin kyllä, niin! vaan nyt kulkee hän niin kopeana ja\näreänä yhdellä jalallaan ... vaan silloin oli hänellä kaksi, ja ne\nolivat oikein terveitä molemmat kerran maailmassa; sillä ei kukaan\nlentänyt salin permannon yli niinkuin hän... Niin, niin, vaan kun hän\nensi kerran tuli kuninkaan Kyöpenhaminasta ... oli hän jungmanni\nsilloin... Silloin saattoi tapahtua, ett'ei Anna Ludvigsen kahta kertaa\nkatsonut ympärilleen, ennenkuin sai hänet kintereilleen! Korkealla\nkantoi hän päänsä ... eikä tytärkään totta paratkoon, ollut notkeampi\nniskastaan... Me olimme kunniallisia nuoruudessamme, rakas Juhl'ini --\nvaan niin jäykkä kuin Saara Rördam...\n\n\"Miesväki ei pidä koskaan semmoisesta omavaltaisuudesta ...\nainakaan ulkonaisesta, ennen naimista. He eivät tahdo semmoista\norjanruoskapensasta taloonsa! -- sillä vaikka siinä nuorena olisikin\nkuinka monta ruusua, niin jää ainoastaan varvut ja okaat kuitenkin\nlopulta jäljelle, säädyllisesti puhuen!\"\n\nVaan Wallan istui siinä kaulaliina pään ympärillä ja sukkajalassa sekä\nlämmitteli jalkojaan uunin edessä. Hän oli sytyttänyt liitupiippunsa ja\nnyt poltteli hän ja nautti elämää kuivasti ja vaivaloisesti vietetyn\ntalvipäivän jälkeen. Lämmin, joka liekitsi uuninsuussa hänen istuessaan\nja polttaessaan miettiväisenä, oli hänelle rahtunen päivänpaistetta\nelämässä.\n\nRejer, nautittuaan kahvitarjouksen ja kiitettyään siitä vihelsi hiljaa\nmennessään huoneesensa, ennenkuin istausi kirjansa ääreen.\n\nOli merkillistä miten juhlatuulella Wallan oli tänä iltana; se oli\ntehnyt vaikutuksen häneen, tuo luutnantti Albrechtsenin puheleminen.\n\n... Vai oli hän niin kopea, tuo Saara Rördam!... sitä oli hän kyllä\nsaanut nähdä hänkin...\n\nNo, hänestä nähden sai hän kyllä nostaa nenänsä, kuinka korkealle\ntahtoi... Mitä se häntä liikutti? -- Hänen tuli vaan hakata ja pilkkoa\npuita!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa Rejer nukkui joulunpyhinä! -- hän olisi kernaasti maannut\nkuorsaten koko vuorokauden läpeensä, etenkin kun Wallan tulvivassa\nystävällisyydessään oli keksinyt lainata hänelle vanhan ruskean\nkaapunsa ohkasen peitteen lisäksi, jonka alla hän värisi ja tutisi\nkylmässä huoneessaan.\n\nKanunamiehen punaseksi maalatussa siipipöydässä oli kylläkin levotonta\npäivällisillä. Kolme vallatonta persoa poikaa ja pieni tyttö -- lapsia\nkanunamiehen toisesta avioliitosta vanhoilla päivillä -- antoivat\ntäysikasvuiselle sisarelle tekemistä eikä kanunamies itsekään ollut\nihan vähällä tyytyväinen.\n\nHeillä oli kaalia ja tuoresta lihaa toisena joulupäivänä, ja kanunamies\nitse tilkki hänen vatsaansa annoksen toisensa perästä. Hän ei tahtonut\nkuulla puhuttavankaan mutkista polskassa -- sanoi hän -- tai tarjota\nnäkymättömiä annoksia rehellisestä työstä; ja hän kyllä tiesi\nnuorison tuumat lihavadin suhteen... \"Kun minä olin sinun ikäisesi,\nharvinainen ystäväni! Kööpenhaminalla, ennenkuin pääsin laivamieheksi\nfregatti Lollandille; -- vaan siihen aikaan toivoin minä aina, jotta\nvoisin panna koko ruokavadin suoraan vatsaani kerralla niinkuin\npaistinuuniin!... Se oli sota-aikana. Pahinta oli vankeudessa siellä\nEnglannissa, jossa saimme istua kuivilla suin ja haistella, kun ne\npaistoivat härkäpaistia sipulin kanssa...\"\n\nIltapäivällä tuli jouluvieraita ja Saaran tuttuja, joille tarittiin\nsimaa ja kakkuja tarjottimella. Ne olivat sieviä, kauniita tyttöjä,\ntuntui Rejer'istä; vaan ne vetäytyivät aina nurkkaan, jossa ne\nkuiskivat ja supisivat, niin ett'ei hän, joka oli kiinnitetty\nkanunamiehen sivulle, oikein voinut päästä heitä näkemään. Hän piti\nkuitenkin heitä silmällä. Tarjottiin vähän väliä uudestaan jokaiselle,\nkun joku uusi vieras tuli -- haubitsari ei ollut kitsas -- ja niin\ntäytyi heidän joka kerta tulla uudestaan sinne, missä tarjotin oli.\n\n\"Hm ... hm!\" -- rykäsi kanunamies äkkiä ja tuuppasi Rejer'iä, -- hän\nvilkasi puheleviin nuoriin tyttöihin...\n\n\"Ole valmis nyt!... Nyt kysytään, miten vanha merimies suoriutuu...\"\n\n\"Isä!\" -- tuli Saara pöydän tykö; hän vältti sitä puolta, millä Rejer\noli -- \"ne kuuluvat toisena uudenvuoden päivänä panevan toimeen\ntanssiaiset merimiesyhdistyksessä!\"\n\n\"Tanssikaa niin paljon kuin jaksatte minusta nähden, -- minulla on\npuujalka!\"\n\nHän seisoi pöydän vieressä ja nojasi kädellään siihen eikä Rejer'in\ntarkka silmä voinut olla huomaamatta sen olevan kalvosimeen asti\npunasen joulupesusta. Se oli oikein pieni pyöreä, punanen työkäsi, --\nmuutoin ei ollenkaan ruma.\n\n... \"Ne tulevat juuri ylipursimieheltä\" -- jatkoi tytär -- \"ja siellä\noli sanottu, ett'eivät he pane nimeään sinne, ennenkuin tiedetään,\npanetko sinäkin nimesi listaan!\"\n\n\"Minun aikoinani olivat miespuolet yksinään maksajia, naiset tulivat\nvapaasti!\" -- tokasi kanunamies.\n\n\"En tiedä, minkälaisia naiset lienevät olleet sinun aikoinasi, isä!\"\n\nVanhus murisi.\n\n\"No, no, isä! -- Tiedäthän, ett'en minä luvatta mene. Se maksaa sata\nmarkkaa.\"\n\n\"Jokaiselta! ... jokaiselta!\" -- napisi kanunamies, ... \"kaksi markkaa\nminun puujalaltanikin! -- Neljä ... neljä markkaa!... Jos laskisin\nkaikki yhteen, mitä nyt viidenkymmenen vuoden kuluessa olen maksanut\nnäistä iloista!\"\n\nSen mukaan kuin Rejer oli kuullut Wallanista, ei hän epäillyt\nsilmäräpäystäkään, ett'ei kanunamiehen puhe ollut totta; vaan -- suurin\nosa lienee luettava ajoille ennen tytärtä.\n\nSaara oli varmaankin odottanut toisenlaista vastausta isältään; sillä\nhän seisoi nyt vähän hämmillään ja katsoi välistä pöytään välistä\nhäneen samalla kuin pahoittumisen puna kohosi hänen poskilleen.\n\n\"Voipihan kuitenkin välistä tuntea halua kokea jotakin muutakin kuin\nkyökissä rähkimistä ... eikähän minulla ole puujalkaa, isä!\" lausui\nhän.\n\n\"Jaa jaa, jaa jaa,\" -- peräytyi kanunamies -- \"Minä en ymmärrä, miksi\nsinä ollenkaan tulet kysymään minulta, kun minun kuitenkin täytyy\ntanssia sinun pillisi mukaan.\"\n\n\"Me kaikki tahdomme niin kernaasti tanssia, ylikanunamies!\" --\nhyökkäsivät nyt kaikki naiset hänen kimppuunsa, ja yksi heistä, laiha\nvalkoverinen tuli, vähän punehtunein kasvoin, esille listoineen... \"Jos\nkanunamies vaan kirjoittaa, niin saamme ylipursimiehen mukaan!\"\n\nHän sai vihdoinkin siihen piirretyksi paksuilla kirjaimilla: \"C. Rördam\ntyttärineen,\" ja riputti tupakanporoa päälle: -- \"Kas niin, harvinainen\nystäväni, Juhl! nyt tulee tilaisuus merijätkälle pyörähdellä. Maksaa\nvaan kirjoittaa nimensä -- niin, ja kaksi markkaa sitä paitse!\" lisäsi\nhän kuivasti -- \"vaan siihen on nuorisolla aina varoja!\"\n\nNuoret tytöt tirkistelivät uteliaasti Rejer'iä; he seisoivat pöydän\nympärillä valmiina ottamaan listaa.\n\n\"Eihän meillä ole mitään semmoista kiirettä saada jokaista\nkirjoittamaan, isä! -- Juhl'in pitää saada miettimisaikaa,\" -- lausui\nSaara.\n\nRejer tulistui. Hän tunsi hyvästi, että siinä sai puuvajan jätkä.\nKaikkein silmät olivat kääntyneet häneen.\n\n\"Minulla on tapana hyvin vähän miettiä, neiti Rördam! -- Jos lista\ntulee minulle, niin saatte lukea siinä: Rejer Jansen Juhl!\" -- sanoi\nhän pistävästi.\n\nSaara säpsähti; hänen sanoissaan oli ollut kovasti itsetuntoa, jota\nsamaa katsekin ilmasi, ja hän ryysti kovasti R:ää sanoessaan Rejer'in\nnimessä.\n\n\"Me tulemme toimeen Juhl'in nimellä yksinään\" -- tuumi hän hymyillen.\nHän räpytti hiukan silmiään katsoessaan häneen ja otti listan; \"jos\nkirjoitatte toisetkin nimenne, voitte joutua maksamaan kolmen edestä!\"\n\nHispanjatar oli hän, siitä ei voitu erehtyä; vaan jos hän oli kopea,\nniin saattoi Rejer'kin olla sitä puolestaan! se ei ollut haitaksi, että\nneiti oli saanut kuulla hänen nimensä!\n\n\"Häntä ei siepata niin helposti minulta!\" kuiskasi kanunamies, osottaen\npiipulla Saaraa, joka juuri vieraittensa kanssa meni ovesta. -- \"Sen\nsanon sinulle, ystäväni! -- Kuinka! hm! Tässä tulee toinen ilma ... sen\ntunnen puujalassani!\" -- keskeytti hän irvistäen -- \"olen antanut\nhänelle vähän tähystimiä ruhviin katsoakseen ympärilleen ja\nhuomataksensa miehensä... Ei siinä kylliksi, että he tulla touhaavat\nlaajat housut jalassa, hattu päässä ja pitkät silkkinauhat! Hän tuntee\nheidät, luulisin mä! -- hempukainen joka satamassa!... Niin, olen\ntäydellisesti hänelle selittänyt suhteet! Olen tottunut puhumaan\nsuoraan, saat uskoa, sanomaan asiata oikealla nimellään! -- koska\nhänellä on neljä sisarustaan hoidettavana, jos minusta aika jättää...\nJoko velaton kapteeni, Saara! -- olen sanonut, tai perämies, semmoinen,\njossa huomaat oikeata ydintä! -- tai ei ollenkaan ketään! ...\npundsnichts! Jos tulee matruusi -- vaikka hän olisikin kaunis kuin\nkulta! -- niin tulee pitää jäykästi suuntansa katsomatta häneen... Ja\nmeriupseereista pitää heti pyrkiä tuulenpäälle ja sitten kääntää\nkeulansa ja laskea toiselle suunnalle! ... ihan kokonaan toisille\npurjehdusvesille, Saara, sanon minä! se väki on kokonaan haaksirikko!\"\n\n\"Näetkös, harvinainen ystäväni, -- minä annan hänelle ainoastaan kaksi\nsilmää päähän! ja sentähden ... hi, hi, hi, ksi ksi, ksi...\" hän\ntuuppasi Rejer'iä käsivarteen, -- \"pyrkivät niin monet vastatuulessa\nhänen peräänsä! Mu-utta ... hi, hi, hi, ksi, ksi, ksi,\" -- hän ryki ja\nsähähti ja hengästyi, \"hän tietää, mitä hänen tulee ajatella.\"\n\nRejer ajatteli kuitenkin istuessaan vaan sitä, miten suuri onni\nhänelle, ett'ei ollut menettänyt sinisiä hienoja merimiesvaatteitaan!\nOlihan se ollut hyvin lähellä, ett'ei mekko mennyt ennen jouluaattoa;\nhän oli antanut Wallanille jo jonkunlaisen viittauksen siihen\nsuuntaan; mutta sitten tuli sopimus, että hän söisi kanunamiehen\nluona uudenvuoden aikana... Vaan joku välitys täytyi hänen ja\nWallanin välillä alkaa, eihän kelvannut hänen olla ilman rahatta\ntanssiaisissa!... Ja oikeastaan oli hänellä omia rahoja otettavana\nperämies Lindiltä!... Se asia piti vielä tänä iltana saada selville;\noli parasta takoa silloin, kuin Wallan oli hyvällä tuulella...\n\n\"Hyvää yötä, herra ylikanunamies!\" -- sanoi hän yht'äkkiä.\n\n\"Noo!\" -- äännähti tämä -- \"joko sinä nyt lähdet? Ui, miten jalkaani\npakoittaa!... Hyvää yötä, hyvää yötä, harvinainen ystäväni!\"\n\n-- -- Kun Rejer toisena uudenvuoden päivänä harjasi hienoja sinisiä\nmerimiesvaatteitansa ja asetteli jakausta päähänsä sekä sonnusti\nitseään, miten parhaiten taisi, tanssiaisiin pienen peilinsä edessä,\nmurisi hän ja oli huonolla tuulella:\n\n... Tuskin olen katsonutkaan kirjoihini koko joulunpyhinä ainoastaan\ntämän tyhmyyden tähden, johon olen antautunut! -- Näyttääkseni\nkeikarilta rouvasväen seassa!... Mitä minua liikuttaa heidän\ntanssihuvituksensa? -- Enhän ole täällä huvitteleimassa tai\nnäyttelemässä keikarin osaa heille! -- en ollenkaan -- päinvastoin!\n\nJa sitten ne sanovat sen maksavan vaan kaksi markkaa! Kun tulee lähtö,\nniin täytyy koko rikin olla valmiina paraadiin mastonhuipusta emäpuun\npäähän asti!... Rahoista se kaikki riippuu, jos minun täytyy joutua\ntuuliajolle kaikkine hynttyineni! -- -- --\n\nVaan kun hänen nyt kerran täytyi mennä sinne, niin tahtoi hän nauttia\nniin paljon hyötyä siitä, kuin hän suinkin voi, ja huvitellaita!\n\nTanssisali oli koristettu viheriäisillä kasvilla ja läkkisillä\nkynttelilampuilla pitkin seiniä sekä keskellä pari viiriä ja\nmerisapelit ristissä niiden alla.\n\nSiellä tanssittiin nyt torvisoiton mukaan!...\n\nRejer oli saanut puuvillasormikkaat käsiinsä ja rouvasihmisen\nkainaloonsa, jota hänen melkein täytyi nostaa joka kerta tanssiessaan\nhänen kanssaan; ei ollut juuri ollenkaan mahdollista siirtää häntä,\nniin raskas oli hän ja niin vähäpätöinen hänen hyppynsä...\n\nNiin se käy sen, joka ei ole tunnettu! -- Hänen täytyi harmikseen\ntunnustaa kulkevansa puulastissa olevan venheen kanssa, samalla kuin\ntoiset leiasivat tanssissa täysin varustetuilla ja somasti köykäisillä\nkuunareilla tai prikillä sekä siellä ja täällä leveämmällä pyylevällä\nkaljaasilla, jotka arvattavasti kuuluivat naitujen joukkoon.\n\nTäällä kävi kaikki hieman kankeasti. Koko joukko meriupseereja\nlaivastosta tai semmoisia, joilla oli vakinainen paikka\nlaivanveistämössä, oli saapuvilla, ja he olivat hyvin tarkkoja\narvoeroituksesta keskenään; sen sai kuulla puheesta oikealta ja\nvasemmalta. Jokainen ehkä vei omaisiansa tanssiin ja hänellä ei ollut\nketään. Vaan jos he luulivat hänen olevan siellä lakasemassa lattiaa\njokaisella rouvasihmisellä, jonka he jättivät istumaan, niin pettyivät\nhe!\n\nHänen silmänsä hakivat ympäri salia; hän tunsi että tässä oli kysymys\nhiukan pitää puoliansa... Angläsin tanssi hän tyynesti jonkun kaljaasin\nkanssa, joka oli löytänyt sataman penkillä hänen takanansa, ja joka\nkävi ruoteliin, kosk'ei Rejer tuntenut tanssia.\n\nVaan sitten seurasi hambopolkka, ja nyt tiesi hän tehtävänsä! Hän oli\nnähnyt pienen mustasilmäisen vilkkaan olennon, pikimustine palmikoineen\nja valkeine sitsihameineen, joka ei voinut olla kovin korkealla\narvopykälikössä. Kasvot olivat järeät -- nenä hieman neekerikuosia --;\nvaan tanssia osasi hän, sen oli hän tullut huomaamaan. Hän seisoi\nrivissä ja keikkui oikein levottomuudesta sekä huojutti sarvenoitaan;\nkauemmas kuin matruusioppilaitten kanssa tanssimaan ei hän päässyt...\n\nRejer oli yht'äkkiä hänen vierellään ja otti hänet ensin hambopolkkaan\nja sitten valssiin.\n\nHän tiesi, mitä hän teki! -- Eikä viipynyt kauan, ennenkuin\nkauniskasvuinen, pitkä, vieras matruusi hienoissa sinisissä\nvaatteissaan ja tyynellä teräväjuonteisella muodollaan herätti\nhuomiota. Hän tunsi sen itsekin, ja jonkunlainen hiljainen raivon\nhumala -- seuraus ponnistuksista ja luonnottoman niukasta elämästä,\njota oli viettänyt -- valtasi hänet. Hän olisi voinut tanssia\nkuinka kauan tahansa, jalat liikkuivat kuin ilman vaikutuksesta,\nvaksinahkasaappailla, jotka hän oli ostanut Malagasta, oli paraiksi\nnaukua, -- hän tunsi itsensä linnun kaltaiseksi; eikä kirvesmiehen\ntytär väsynyt!... Siinä pujotettiin taitavasti kaikellaisten parien\nvälitse, pitkäveteisten, nopsain, kömpelöiden ja kompastuvien,\ntörmäämättä koskaan yhteen, -- aina ripeämmin ja notkeammin kuin kukaan\nmuu! -- ja kun hän lopulta päästi naisensa istumaan, ei se tapahtunut\nhaluttomuudesta jatkamaan -- hän oli melkein kuin pillastunut hevonen,\njoka on päässyt vauhtiin, -- vaan sentähden että soitanto yht'äkkiä\ntaukosi.\n\nMennessään hänen luotaan salin poikki, tunsi hän olevansa tilaisuuden\nherra; ei kukaan enää epäillyt hänellä olevan oikeutta lattialle.\n\nKas niin! -- nyt alkoi taas se ikävä angläsi, jota hän ei osannut! Hän\nei enää ollenkaan ollut sillä tuulella, että olisi kuljetuttanut\nitseään tanssin lävitse vetoköydestä jollakin häneen kiinnitetyllä\nmatamilla!\n\nHän oli nyt kohonnut puollustajasta hyökkääjäksi ja alkoi katsella\nhieman muidenkin työtä. Vuoro oli tullut hänelle arvostella ja\ntarkastaa!\n\nHän istui hyvin kenossa asemassa jalat ristissä penkillä, katsellen\nangläsiä, ja hän tiesi kyllä olevan monta, jotka katselivat häntä.\nTanssivien joukossa viipyi hänen katseensa yhä kauemman ja kauemman\neräässä sinihameisessa olennossa ikäänkuin hän olisi tahtonut nimittää\nsitä oikein tuoreeksi välimerensiniseksi vinheässä tuulessa -- hänessä\noli vauhtia -- ja valkoiset sukat ja kengät. Se oli Saara Rördam, joka\naina tanssi etumaisten joukossa. Ei maksanut vaivaa kieltää, ett'ei\nhänessä olisi ollut vartaloa ja asentoa! -- hän oli kuin nuo lujat,\nnotkeat mastot, jotka voivat kannattaa raskaita purjeita... Juu, oikeus\non oikeus! ... se on komea vartalo ... uljas tukka; keltainen ja tumma\nsekaisin, vähän zehran kaltainen Triestin eläintarhassa; -- vaan\nkylliksi kaunis! hänen ei vaan pitäisi tehdä niskakäännettään vielä\nenemmän hispanjalaiseksi tekemällä tukkaansa tuommoista solmua ... hän\non kylliksi kopea ilman sitäkin. Iloinen oli hän tänä iltana, niin että\nhänen ympärillään välähteli; hän kuuli hänen nauravan siellä\nperemmällä, ja nyt läheni hän lähenemistään... On monenlaisia\nrouvasihmisiä maailmassa, ajatteli hän, muutamia, joista pidetään, ja\ntoisia, joista ei pidetä; vaan ei kukaan osaa sanoa syytä siihen!...\n\nSaara tuli juuri jonkun vuoron ajan seisomaan hänen paikkansa\nvastapäätä, ja se ainoastaan hätäisesti heitetty katse, joka tuli hänen\nosakseen, painoi vaan sinetin hänen ajatuksilleen. Sitä seurasi väre,\njonka nähtävästi piti merkitä sitä, että katsojasta tuntui, kuin\nistuisi hän liian keskellä penkkiä ja pitäisi nenänsä kovin korkealla\nilmassa ollakseen ainoastaan matruusi ja sen lisäksi puunhakkaaja\nheidän liiterissään!\n\nHän asetti vielä jalkansa polvelleen ja nojautui taaksepäin,\nhuojutellen huolimattomasti jalkaansa.\n\nHän katsoi neiteen sillä tarkastajan julkeudella, johon koko hänen\nkasvonsa niin hyvästi soveltuivat -- niin että hän tunsi aavistusta\nkuin tanssisi hän peilin edessä, joka ei juuri antanut hänestä\nmitään ruusunväristä kuvaa. Vaan sitä uhittelevammaksi ja\nvälinpitämättömämmäksi -- Rejer ei voinut olla itsekseen sitä\nmyöntämättä -- kävi hän... Hän puheli ja nauroi niiden kanssa, joiden\nkanssa hän tanssi, vaan muuttui yhä enemmän hispanjalaiseksi\nniskastaan, ja sitten lopulta sai Rejer, kun vuoro vaihtui, terveisiä\nsilmistä, jotka täydellisesti kiittivät häntä kaikesta siitä kiusasta,\njota hän oli tehnyt hänelle.\n\n\"Kun vaan suututtaa naisia, tulevat ne kauniiksi\" -- ajatteli Rejer --\n\"ennen ei saa elämää kalanvereen täällä pohjolassa ... ei, toista on se\nVälimerellä!...\" Ja sen sanottuaan kulki hän, kun angläsi oli lopussa,\nlättänenäisen kirvesmiehen tyttären luokse. Mutta nyt katseli hän hänen\npalmikoidun tukkansa yli vaan Saara Rördam'in sinistä vartaloa ja\nsäihkyviä silmiä.\n\nIlta lähestyi loppuansa ja hän oli nyt tanssinut sekä naimattomien että\nnaitujen kanssa. Molemmat nurkkaikkunat olivat auki tähtikirkkaaseen\nyöhön, ja katosta riippui puinen kynttelikruunu kuumuudesta sulavine\ntalikynttelineen, jotka vipattivat vedossa...\n\nHän oli päässyt tuuleen; siinä ei epäilemistäkään; ja nyt käyttikin hän\nsitä niin ankarasti hyväkseen, kuin hän suinkin voi! Niillä kahdella\nviimeisellä tanssilla rouvain kanssa oli hän vaan tahtonut Saara\nRördam'ille näyttää, että hän oli sekä hänen vertaisensa että hieman\nparempikin!\n\nJa nyt astui hän esille ottamaan häntä. Hän näki hänen seisovan juuri\npäättyneen viimeisen tanssin perästä vilkkaassa keskustelussa muutamien\nnuorten tyttöjen kanssa.\n\nKun ei voitu erehtyä siitä, ketä kohti hän suuntasi askeleensa,\nväistyivät toiset viipymättä tieltä.\n\n\"Ei liene ihan helppo saada kerran tanssia neiti Rördam'in kanssa?\" --\ntervehti hän ilakoiden.\n\n\"Olen lupautunut pois jo tähän tanssiin, niin ett'ei minulla voi olla\nsitä kunniaa!\" -- vastasi hän. Hän silmäili Rejer'iä uhittelevilla\nsilmäyksillä, hän ei ollut unhottanut hänen menettelyään angläsin\naikana.\n\n... \"Ja seuraava?\"\n\n\"Kiitos, senkin olen luvannut!\"\n\nRejer punastui, ja hänen nenänsä alkoi kohota ilmaan ivaa uhkuilevana;\nvaan hän malttoi äkkiä mielensä. Hän tahtoi näyttää, ett'ei rukkaset\npystyneet häneen, ja että hän oikeastaan olikin pyytänyt häntä vaan\nsentähden, että oli joulunpyhinä ollut heillä. Siinä erehtyi hän myös,\njos luuli hänen kursailevan täällä enemmän kuin kotonakaan!\n\n\"Käytätte varmaankin nyt paljon puita kotonanne?\" -- kysyi hän\nikäänkuin tehden välinpitämättömästi pilaa.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Niin, sitten saisitte minut aamuisin puuvajaanne!\" -- nauroi hän.\n\nHän ei katsonut hänen ansaitsevan mitään vastausta, vaan virnisti\nainoastaan hieman ivallisesti suutaan.\n\nTotta puhuen, ei Saara ollut niinkään vähän ihmeissään siitä, että\nRejer esiintyi niin hienoissa sinisissä vaatteissa ja tanssi niin\nhyvästi; ja nyt, kun hän seisoi niin likellä, näki hän paidan\nkauluksessa silkkiliinan solmun yläpuolella kukan, jommoista talonpojat\nkäyttävät.\n\n\"Te olette varmaankin länsimaasta?\" -- kysyi hän.\n\n\"Miksi niin?\" -- tiedusti Rejer vastaan.\n\n\"Siksi ett'ette pidä lukua tavoista ettekä menoista täällä!\" -- oli\nhänen lyhyt vastauksensa.\n\nRejer hymyili hangottelevasti.\n\n... \"En ehkä enemmän, kuin jos oltaisiin Riossa?\" Hänen katseensa\nsuututti häntä vielä enemmän.\n\n\"Minua vaan ihmetyttää, ett'ette myös ole ruvenneet nuohojaksi täällä!\"\n-- sanoi hän keikauttaen niskaansa.\n\nRejer katsoi häneen.\n\n\"Sen vakuutan teille, neiti!\" -- lausui hän hilliten ääntään, jossa\npiili ankara vihanpuuska -- \"että jos vaan voitte hankkia minulle\nnuohojan paikan, niin menee Rejer Jansen Juhl kyllä uuninpiippuun... Se\non yhtä varma kuin että hän suorittaa perämiehen tutkinnon, vaikk'ei\nole killinkiäkään taskussa!... Niin, minä olen länsimaasta, neitiseni!\n-- eräästä paikasta sieltä, jota kutsutaan 'Eteenpäin!' -- ja siitä\nhuolitaan viisi, käykö tie puuvajan tai kaupungin uuninpiippujen\nkautta!\" -- Hän nyökäytti päätään ja läksi.\n\nKumpasessakin sisähuoneessa vilisi nuoria merimiehiä, jotka antoivat\noikeuden tapahtua ravintolatavaroille, ja jotka nyt tanssien välillä\nlähettivät sakeita savupilviä piippunysistään ja sikareistaan. Rejer'in\nastuttua huoneesen ympäröi häntä heti parvi kumppalia merimieskoulusta.\n\n\"Haukottelija\" oli hämmästyttänyt heitä esiintymällä kavalieerinä\nrouvasväen seassa lattialla ja oli äkkiä muuttunut jalopeuraksi\nheidänkin mielestään... Että hän kävi hakkaamassa puita kanunamiehellä\nvoidakseen suorittaa tutkintonsa, siitä kuiskattiin nyt hauskuutena,\nvaikka se sitä ennen korkeintaan oli herättänyt epäiltävää huomiota\nniissä muutamissa, jotka siitä tiesivät... Nyt näkivät kaikki niinkuin\nyksi mies, että hänessä oli miestä!\n\n\"Ota minun nysäni lainaksi, Juhl! -- erinomaista tupakkaa... Birdseytä,\nLiverpoolissa ostettua!\"... \"Sikari, Juhl!\" hänelle osoitettiin\nkahdelta puolelta. \"Nyt käymme istumaan, pojat! -- ja sitten kokoamme\nyhteen punssimaljaksi! -- Mitä Juhl? -- Sanoppas sinä siellä ruhvissa!\n-- malja -- vaan jos sinä ehdottelet teevettä, saat itse huuhtoa\nkaulaasi sillä!... Väkevää, kuuletko! -- oikea säännöllinen kolmen\nmarkan malja, -- niin että veneellä voi siinä kulkea!\"\n\nNe olivat erittäin hyviä poikia, eikä Rejer voinut muuta kuin olla\nhyvillään siitä, että kaikki niin välttämättömästi tahtoivat häntä\nseuraansa.\n\nKumppaleista ja ystävistä ei hän koskaan ollut tiennyt mitään. Koulussa\nkulki hän omaa tietään; hän pysyi erillään heistä ja he hänestä, niin\nettä hän hyvin vähän tuli tuntemaan heitä; ja nyt istui hän yht'äkkiä\nhyvin kiinnitettynä ja tupakoiden, tavallaan parhaana miehenä koko\nhyväin ystäväin ja kumppalien seurassa! Näytti melkein siltä kuin\njokainen heistä olisi tuntenut hänet jo kymmenen vuotta! -- ja he\nolivat oikein kohteliaita miehiä kaikkityyni, pikkukauppiasten ja\nammattilaisten poikia.\n\nTanssittiin ja juotiin, ja koko ajan muodostui luja muuri Rejer'in\nympärille. Hänen suurenmoinen olentonsa ja ankara persoonallisuutensa\nveti puoleensa jonkunlaisella etevällä ja vakaantuneella varmuudella,\nvaikka asianlaita oikeastaan oli niin, että Rejer verrattomasti\nkehittyneemmällä ymmärryksellään innokkaasti tyydytti tiedonhaluaan ja\ntäytti tuntuvan aukon kokemuksessaan. Hän oli kasvunaikanansa elänyt\nyhdessä vaan iäkkäiden ihmisten kanssa, eikä koskaan tiennyt mitä\nnuoruus oli ja nyt urkki ja tiedusteli hän kaikessa hiljaisuudessa\nsitä, kuinka hänen ikäisensä nuoret miehet käytiksevät!... He joivat\nkauheasti, se oli varma! kävivät yhä iloisemmiksi ja iloisemmiksi...\n\nJa näytti siltä, -- niin kurillista kuin se onkin -- kuin heillä\nkaikilla olisi vaan ollut yksi kassa! Se, jolla oli, maksoi sen edestä,\njolla ei ollut; oikeasta järjellisestä tilistä eli takaisinmaksusta ei\nollut puhettakaan!... Jolta loppui raha, hän löi vaan iloisena taskuaan\nja ilmoitti sen...\n\nRejer voi nyt myös jotenkin lyödä taskuaan, vaan hänellä ei ollut halua\nilmoittaa sitä!...\n\nKolmas malja oli jo menossa ja ystävyys kävi yhä lämpöisemmäksi.\nVähintäänkin viisi vakuutti, että he heti nähtyään hänet\nmerimieskoulussa olivat huomanneet tai arvanneet, mitä miehiä hän oli,\nolkoon että hän oli näyttänyt niin hävyttömän ylpeältä! Yksi tahtoi\nruveta hänen ensimmäiseksi perämiehekseen, kun hän saisi aluksen ja\ntulisi kapteeniksi... Yksi kutsui häntä koko ajan \"Nilo Jueliksi\"...\nYksi siirsihe hänen viereensä ja lausui salaa:\n\n\"Kuules, Juhl! -- mitä hyötyä tuosta puunhakkaamisesta haubitsarin\ntykönä on? -- Tiedäthän, että me aina voimme lainata sinulle rahaa!...\nSano vaan minulle -- sillä vaikk'ei minulla itselläni olekaan rahaa,\nniin tiedän minä kummallekin kolme miestä, jotka voivat höllittää...\nSemmoinen merimies seisoa puita hakkaamassa!\"\n\nNyt tuli joku ovelle ilmoittamaan, että huomeniltana olisi\nmerimiestanssiaiset Laurvigissä:\n\n\"Menetkö sinä, Juhl, niin tulen minäkin?\"\n\n\"Ja minä!\"\n\n\"Minä myös!\"\n\nRejer aprikoi -- hänen leukansa oli taskussa.\n\n\"Useita naisia on jo kutsuttu\" -- jatkoi kertoja, \"sinne ... ja\nylipursimiehen kaksi tytärtä... Niin, ja Saara Rördam myös.\"\n\n\"Tietysti, he poimivat parhaat meikäläisistä!...\"\n\n\"Hänen kanssaan sinun pitäisi tanssia, Juhl!\"\n\nRejer'in nenä kohosi taas korkealle, ikäänkuin hän olisi saanut kaikki\nselville; -- hän ei pitänyt lukua kertoa jo olleensa siellä\nkoettelemassa onneaan.\n\n... \"Hän lähettää yhden toisensa perästä laskuportaita alas, saat\nuskoa; vaan tanssia hän osaa!\"\n\n\"Ja sitten on hän niin sukkela puhutella!\" -- lisäsi toinen -- \"Minä\nnäin hänen äsken seisovan ja katsovan sinuun, Juhl.\"\n\n\"Koska?\" -- hän käänsihe äkkiä.\n\n\"Kun sinä tanssit! -- tuon pienen mustan kirvesmiehentyttären\nkanssa...\"\n\n\"Hän on erittäin kauniskasvuinen... Ja sitten on hänellä niin kauniit\nhampaat, että voi tulla hulluksi niitä lukiessaan, kun hän nauraa...\nHän on aalto...\"\n\n... \"Sininen aalto!\" säesti toinen hartaasti.\n\n... \"Oliko hänellä siniset vai harmaat silmät? ... harmaat vai\nsiniset?\" -- Rejer ei kuolemakseenkaan voinut muistaa sitä, vaikka hän\nnäki sekä ne että hänen kasvonsa edessään... Hänen täytyi saliin,\nsaadakseen asiasta selkoa.\n\nTuli valssia ja tuli polkkaa, ja kumpaakin tanssiessa kiisi hän ihan\nhänen ohitsensa. Vaan ovatko silmät harmaat vai siniset, ei hän\nkuitenkaan saanut selville, kun hän palasi kumppalien luokse, vaikka\nSaara olikin pari kertaa katsonut suoraan häneen.\n\nHiukan sumuisilta ja häilyviltähän esineet näyttivätkin hänen\nympärillään; vaan siitä huolimatta oli hän kuitenkin sangen tyyni,\njott'ei kukaan huomaisi sitä hänestä!\n\nHarmaatko vai siniset ... sinisetkö vai harmaat? -- ajatteli hän. --\nJospa olisi niin, että hakkaisin puita siellä huomenaamuna, niin\nkatsoisin heti sen seikan!...\n\n... \"Nyt olemme pitäneet laivaneuvottelun, Juhl!\" -- lausuttiin hänelle\ntulijaisiksi useammilla huulilla perätysten, -- \"äänestäneet sinunkin\npuolestasi... Laurvigiin menemme huomenna joka mies!... Rahaa meillä\non... Ei kukaan tarvitse maksaa takaisin, ennenkuin ensi hyyrystä,\nJuhl!\"\n\n\"Olkoon menneeksi!\" -- Hän ajatteli vielä, harmaatko vai siniset ...\nsinisetkö vai harmaat.\n\nAamupuolella astuivat he sitten käsikädessä laulaen kuunvalossa\nWallan'ille. Hän heräsi tavattomasta melusta, hälinästä ja monen äänen\nhuudosta portin ulkopuolella.\n\n\n\n\nIX.\n\nRejer'iä kärvennetään ystävyyden ahjossa.\n\n\n\"Mies saa kyllä hevosen mäen päälle, vaan ei juomaan!\" -- mutisi Rejer\nkatkerasti, kun hän, Jumala tiesi, monettako kertaa lähetti ajatuksensa\nkotiin ja kirjoihinsa Laurvigistä... Siitä on vähän hyötyä istua täällä\nkilpailemassa!...\n\nTyöaika oli taas alkanut. Puolitoistaviikkoisten keskeytymättömien\njouluilojen jälkeen sekä Laurvigissä että täällä -- se oli ollut\noikeata kumppalihutikkaa ja muuta hutikkaa myös! -- piti nyt taas\ntodenteolla ryhtyä työhön; vaan se kävi ainoastaan huokaillen ja\nhaukotellen ja muissa ajatuksissa kirjan ääressä.\n\nYhtä ja toista juohtui uudestaan hänen mieleensä.\n\nHän poltti tupakkaa piippunysästä, jossa oli merenpihtasuutin, lahja\njoltain kumppalilta. Kaikki tyyni olivat he erikseen pitäneet huolta\nsiitä, että hän juuri olisi hänen paras ystävänsä ... ja olihan se\nkyllä hyvä ja paikallaan... Vaan kelpo miehiä olivat he jok'ikinen,\njotka kernaasti käänsivät taskunsa nurin toistensa edestä!\n\nPuh ... puh! -- hän veteli savuja -- onko tämä lukemista?\n\nNi-in, Saara Rördam sanoi todellakin minulle pistosanoja tanssiaisissa\nLaurvigissä! -- ei tehnyt sitä vaan yhden kerran ... \"ne eivät ole\nhänen miehiään, jotka aina ovat olevinaan enemmän kuin ovatkaan!\" -- ei\n-- puh!... -- \"Vaan tiedättekö, mitkä ovat minun miehiäni, neiti\nRördam? Juuri ne, jotka uskaltavat olla sitä, mitä he ovat ja jotka\nennen murtuvat kuin taipuvat!\" -- ja emmekö tanssineet niin erittäin\nhauskasti ja iloisesti koko viimeistä tanssia yhdessä!\n\nNäen kyllä hänestä, ett'ei hän ollenkaan tiedä, mikä velikulta hänellä\non edessään, ja että hän ihmettelee, miten minä olen elänyt, että olen\nmenettänyt kokonaan hyyryni... Hän ei ole tuhma!...\n\nNo no! -- ei kelpaa tupakoida ja lukea samalla kertaa, siitä tulee pää\nsekavaksi. -- Hän pani nysän pois ja rupesi uudestaan.\n\nVaan selvää ja säännöllistä ei ajatuksenjuoksu ollut tänään, ja hän oli\niloinen, kuu joku kumppaleista iltapäivällä tuli pyytämään häntä\nluokseen polttamaan siellä piipullisen yhdessä. Ylimääräinen läksy\npurjehduksessa, jonka opettaja oli antanut heille joululuvan aikana\nselvitettäväksi, pantiin toistaiseksi syrjään.\n\nMerimieskoulussa ei käynyt enää haukotteleminen. Siellä oli elämää\nkyllä; kumppalia joka penkillä. Se oli vaan vikana, että oli liiaksi\najateltavaa sekä opetustunnilla että sen perästä. Milloin oli pullo\npunssia, jota oli naukattava jonkun kumppalin luona, milloin pieni\nhuvimatka sinne tai tänne, niin että koko tammikuu meni menojaan siten,\nettä lykättiin toistaiseksi eli syrjään, aikomuksella ottaa sopivassa\ntilaisuudessa käsille. Rejer'ille kävi tämä paljoa helpommin päinsä,\nkun hän kuului niihin, joista opettaja oli varma, jonkatähden hän\nylipäänsä harvoin tekikään hänelle kysymyksiä. Vaan ne aukot, joita\ntällä tavalla tuli, alkoivat käydä arveluttavan moneksi.\n\nNyt ei ollut enää kysymystäkään herättämisestä öillä. Hän olisi voinut\nhyviltä ystäviltään lainata itsensä puuvajastakin; vaan näytti siltä --\noli joku heistä sanonut, -- kuin ajaksi olisi tullut rahanpuute koko\nseuralle. Ja tämän tiedon saatuaan piti hän ensiksikin parempana hakata\npuita kuin lainata. Sitäpaitse ... pani hän jotakin arvoa sille, että\nsai puhella Saara Rördamin kanssa, vaikka hänellä olikin jotakin\nitsessään, joka ärsytteli hänet esiintymään suurine sanoineen, joka\nseikka taas suututti häntä itseään. Oli kuin hän aina olisi epäillyt\nhänen suhteensa!...\n\nNiin tutuksi kuin hän nyt oli tullutkin paikkakunnalla, ei se ollut\nniinkään helppo enää, kuin ennen joulua, erota hienoista sinisistä\nvaatteistaan! Nyt oli hänellä hienoja kumppalia, ja kanuunamiehen luona\nei häntä enää haluttanut näyttäytyä kuin lastaajana! Saara Rördamilla\noli tapana katsoa tavalla kuin hän aina tuumisi, mitä hänen tulisi\nuskoa hänestä, ja, jos hän nyt tulisi sunnuntaisin purjehtien vanhassa\nkuluneessa asussaan, niin voisi tytär kyllä silmillään tutkia, minne\nhän oli menettänyt sinisen pukunsa, -- Wallanin äänettömyyteen ei\nmyöskään voitu läheskään tuettaa!\n\nKun nämät kaikki otettiin kuuloon, niin oli tässä seikkoja, jotka\nestivät häntä lukuvauhdista! Kun kaikki tuli selville, niin olihan hän\njokaisen kumppalinsa taskussa, ja silloin oli vaikea olla olematta\nkohtelias ja jättää tulematta, kun he kärttivät häntä tulemaan mukaan.\n\nHän tuumi todenteolle kirjoittaa perämies Lindille Sandesfordiin...\nEi suinkaan millään tavalla velkoakseen häntä vaan ainoastaan\nkuullustellakseen, voisiko hän ilmoittaa mitään keinoa, jolla saisi\nhiukkasen hyyryä edeltäkäsin. Hän tahtoi antaa hänen tietää seikoista,\njotka koskivat perämiestutkintoa.\n\nYhtä hyvähän oli kirjoittaa tänään kuin huomenna! -- ja kirje läksi\nmatkalle.\n\nSillä välin auttoi hän asioitaan ottamalla työtä Alert'illa joka\nnostettiin jäälle. Tämä kyllä esti häntä koko lailla lukemisesta, juuri\nnyt kuin oli kiirein aika: vaan pitihän perämies Lindin kirjeenkin pian\ntulla! Ja hän lohdutti itseään sillä, että oli niin hyvin perehtynyt\nensi alkeihin.\n\nKanunamiehen vajassa seisoi hän aamuisin niin täsmälleen kuin\nlyömäkello.\n\nSitten joulun ei ollut niinkään helppo päästä Saaran pakinoille: hän ei\nkoskaan tullut kutsumaan häntä vajasta kyökkiin; -- jätti hänet\naamiaisilla enimmäkseen isänsä huostaan, sillä aikaa kuin hän\ntyöskenteli huoneissa ja ulkona.\n\nTänään, kanuunamies oli lähtenyt laivanveistämölle, oli hänellä\nkuitenkin silitystä. Lauta oli tuolilla kyökin penkkiä vasten ja hän\nseisoi puoleksi selin Rejeriin ja silitteli. Pantuaan kahvin pöydälle\nhänen eteensä, alkoi hän taas innokkaasti tehdä työtään.\n\nRejer ei pitänyt kiirettä suurustelemisellaan, oli niin hauskaa\nkatsella hänen työtään. Hän taputteli, silitteli ja pani lustuulleen\nkappaleen toisensa perästä; hän ei näyttänyt ollenkaan pitävän lukua\nRejerin läsnäolosta...\n\nLopulta tuntui hänestä kuitenkin kuin olisi istuja viipynyt jo kylliksi\nkauan.\n\n\"Eihän teillä nyt varmaankaan ole monta tuntia päivässä menettää, Juhl!\ntutkintoonhan on tuskin viittä viikkoa enää!\" -- lausui hän vähän\nlempeämmästi kuin tavallisesti, antaakseen hänelle muistutuksen\nlähdöstä.\n\n\"Aina kylliksi aikaa sille, joka ymmärtää käyttää sitä!\" -- vastasi hän\nylvästellen! hän ei pitänyt siitä, että häntä tuolla tavalla\nopastettiin ja jäi sentähden istumaan paikalleen.\n\nSilitysrauta liikkui pitkäveteisesti höyryten edestakaisin. Hänen\nkasvoistaan voitiin huomata, että hän mietti jotakin:\n\n\"Mahtanee olla niin hyvä tuntea itsensä aina ylimäiseksi -- silloinkin\nkuin on menettänyt hyyrynsä ja täytyy\" -- hän heitti silmäyksen vajaan.\n\nSehän oli äkkipikainen hyökkäys ihan ytimeen.\n\n\"Kuka sanoo minun tehneen niin?\"\n\n\"Onko teillä se sitten hävittämättä?\"\n\n\"Ei, se on varmaa, ett'ei minulla sitä ole!\"\n\n\"Tahtoisin kernaasti nähdä teitä kolmen vuoden hyyry taskussa, kuinka\nkorkealle te silloin nostaisitte nenänne.\"\n\nNo, hänellä on, totta vieköön, hyvä vainu, ajatteli Rejer.\n\n... \"On ihmisiä, jotka tulemat sitä kopeammiksi, mitä huonommalla\nkannalla asiat ovat, neitiseni!\"\n\n\"Huonommalla kannallako? -- täysikasvuinen mies, jolla on vaan\npidettävänä huoli itsestään eikä tarvitse murehtia kestään muusta!\" --\nhuudahti hän.\n\n\"Moni matruusi joutuu juuri sentähden haaksirikkoon, ett'ei hänellä ole\nmuuta kuin oma itsensä murehdittavana, niinkuin te sanotte... Istua\nalukseen ahdettuna kuukausmäärät! ja sitten yht'äkkiä päästä maihin\nhyyry taskussa... Hänen pitäisi ehkä huvitella itseään juoksemalla vaan\nsäästöpankkiin!\"\n\nNeiti puisteli juuri suoraksi lapsenpaidan, jonka vuoro oli tullut\nsilityslaudalle:\n\n\"Huvitellako itseään? -- niin, teillä on ihan oikein, Juhl!\" nauroi hän\n-- \"sitähän me kaikki tahdomme niin kernaasti tehdä... Saamme vaan niin\nharvoin tilaisuutta siihen!\"\n\n\"Rouvasihmiset ovat nyt ihan toisenlaisia, sitä ei voida auttaa,\nneiti!\"\n\n\"Oo, en tiedä, ovatko ne niinkään toisenlaisia!\" -- sanoi hän ja seisoi\njonkun aikaa miettiväisenä, -- -- \"sydämmessäni on aina tuntunut niin\nraskaalta laivain lähtiessä keväällä... Ei, oi ei! joka kerrankin saisi\nolla mukana näkemässä, kuinka muualla on! -- soittavatko, leipovatko ja\npuhdistavatko ne sielläkin ylösnousustaan aina maatapanoonsa asti!...\n\n\"Kun me pikku tytöt tauluinemme tulimme koulusta ja tiesimme Ringdalin\n'Gydan' lähtevän merelle, tai Rödin 'Alidan,' tai 'Muiston' nostavan\nankkuriaan satamassa, silloin saimme me jalat allemme, voitte uskoa! --\non niin omituista kuulla ankkurivitjain kilinää!... Me viskasimme ojaan\nkirjat, kynäkotelot ja taulut yhteen kasaan ja sitten riensimme\ntähystystorneihin tai laivasillalle ja laivanveistämön vallille, aina\nsen mukaan, missä laivat olivat... Silloin olivat matruusit kuin\nvarikset ympäri raakapuilla ja purkivat purjeita ja näyttivät kaikki\nsiltä kuin olisivat voineet tähystellä ulkomaata!... Voih, -- jos\nminulla olisi ollut killinkikään joka kerta kuin minusta tuntui kuin\nrintani olisi kuristunut, sentähden että olin tyttö ja pakoitettu vaan\nistumaan kotona! Siellä ulkona oli semmoinen lähtölaulu ja semmoista\nelämää kaikkialla. Matruusi sai toisen äänen päästessään laivalle...\n\n\"Heidän päästyään näkymättömiin Stavärn-niemen taakse, täytyi meidän\ntaas patikoida kotiin niin köyhinä, kuin puoli maailmaa olisi\nhävinnyt!\"\n\nHän tarttui taas kiivaasti silitysrautaan, jonka hän oli unhottanut\nseisomaan, niin että paidalle oli muodostunut ruskea kolmio.\n\nRejer oli noussut seisomaan pitkälle pituuttaan.\n\n\"Niin, jos rouvasihmiset olisivat semmoisia. Teidän pitäisi mennä\nnaimiseen jollekin reippaalle merimiehelle, neiti Rördam! -- niin\npääsisitte täältä keittämästä ja paistamasta!\"\n\nSaara liikutti vakavasti ja painolla rautaa pitkin kauluksen laitaa:\n\n\"Kiitoksia hyvästä neuvostanne, Juhl! -- Meri on epäluotettava\nperustus ... eikä merimieskään parempi!... Olen nähnyt monen tulevan\nkotiin ja olevan suurena herrana talossa taskut tyhjänä!\" -- Hän katsoi\nhiukan terävästi Rejer'iin.\n\nTämä tiesi kyllä minkälaisia ajatuksia näillä sanoilla lausuttiin.\n\n\"Mitä te tiedätte minusta, ja kuinka minä olen hyyryni menettänyt,\nneiti? ... vaan jos tahdotte tehdä minulle hyvän työn, jota en liioin\nluule! -- niin pyytäkää isänne hankkimaan minulle vähän parempi kuin\ntämä kurjan tylsä lihakirves puita hakatakseni; minun täytyy iskeä sitä\npölkkyyn kuin kapakalaa!\"\n\nHän seisoi katsoen hiukan punastuneena Rejer'iin, kun tämä nuo sanat\nsanottuaan otti lakkinsa ja läksi tiehensä.\n\nKovin hävytöntä! -- ajatteli Rejer -- Mitä häntä minun hyyryni\nliikuttaa?...\n\n... Hyvin suurellinen!... Hirmuisen suurellinen!... Niin, hänen pitäisi\ntulla Barceloonaan tai Malagaan katsomaan naisia siellä! -- luulisinpa\nhänen painavan päänsä alas nähdessään, minkälaisilla silmillä ne\nkatselevat mieheen... Vaan -- Jumala ties, pitäisikö hän edes heitä\nminkäänarvoisina! -- ja ehkä ne siellä pitäisivät häntä oikein kauniina\ntuuheine keltasenvivahtavine hiuksineen ja kopeine ryhtineen ...\noikeana gallioninkuvana!...\n\nSeuraavana päivänä löysi hän kirveen kirkkaaksi tahottuna pölkystä.\n\nHän katseli sitä ja vaivasi hetkisen päätään sillä, miten se oli\nhänelle tehty; vaan vielä enemmän vaivasi hän päätään sillä, _miksi_\nhän oli sen tehnyt?... Mahtoiko se, olla siitä syystä, että neiti\ntahtoi kaikki hyväksi jälleen, vaiko sentähden, ett'ei hän tahtonut\nkuulla mitään moitetta Rejer'iltä!...\n\nLyötyään kirveen pölkkyyn ja mentyään aamiaiselle tapasi hän neiden\nhispanjattarena, eikä hänkään ollut vähemmän jäykkä. -- Hän ei katsonut\nRejer'iin melkein ollenkaan eikä ollut pitävinään lukua siitä tuliko\nhän vai läksi.\n\nVaan Rejer'illä oli muita asioita mielessä kuin se... Perämies\nLind'iltä ei tullut kirjettä, ja päivät menivät häneltä käsistä\ntehdessään iltapäivän työtä Alert'illa yhtä mittaa... Vaikka olikin\nniin, että hän saattoi palkita sen lukemalla öisin ja tekemällä kolme\nviikkoa kuudeksi, -- niin oli hän kuitenkin, juuri tällä hetkellä\nilkeässä pulassa... Ankara iltapäivän työ tappoi yön häneltä. Oli\nmahdotonta pitää sen perästä enää silmiään auki!\n\nKokonainen viikko kului vielä. Vaan silloin tulikin perämies itse. Hän\noli kutsuttu niihin suuriin tanssiaisiin, joita aiottiin pitää laivan\nreitaaja Singdalsenillä kotonaoleville kapteeneille ja perämiehille.\n\nHän seisoi juuri ajelemassa partaansa, kun Rejer tuli hänen luokseen\nmatami Stenersenille. Avatusta matkalaukusta roikkuivat sikin sokin\nvaatteet, kangistetut paidat, valkeat liivit ja valkeat sormikkaat,\nkäytetyt ja uudet ylt'ympäri tuoleilla. Hän oli asettanut peilin\npiirongin päälle ja talikynttelin kummallekin puolelle:\n\n-- \"Huviteltu aivan kauheasti siellä Sande-vuonossa!... En arvellut\nsinun kuolevan kuitenkaan viikkoon tai pariin, Juhl! kunnes voisin\ntulla kapteenin kanssa puhumaan ennakkoannosta sinulle. -- -- Niin,\nsillä ethän toki liene eksyttänyt sieluasi siihen luuloon, että minulla\nolisi rahaa?\" -- kääntyi hän hullunkurisen kohteliaasti peilistä\nhäneen ... \"sopimuksemmehan oli, että se saisi jäädä vähitellen\nmaksettavaksi laivalla!\"...\n\n\"En,\" -- nauroi Rejer -- \"aikomukseni ei suinkaan ole ollut pinnistää\nteitä, perämies! -- senhän näitte kirjeestä!\"\n\n\"Näin kyllä!\" -- hän alkoi taas ajella partaansa -- \"puhutaankin\nkapteenille sekä sinun että minun puolestani... Sillä tämmöisenä\ntalvena maalla tulee aivan vaivaishoitolaiseksi!\n\n\"Esitän asiani hänelle tänä iltana, kun pääsemme punssimaljan\nääreen...\"\n\nHän veti jalkaansa ja polkasi pohjaan lakeeratut saappaansa.\n\n\"Kas niin,\" -- oikasihe hän -- \"nyt luulen olevani valmis\npurjehtimaan...\"\n\nJa siistikäs oli hän kiireestä kantapäähän, sitä ei voinut kieltää.\n\nRejer'ille oli aina jotakin tenhottua tässä rohkeassa, reippaassa\nmerimiesvartalossa; se oli nyt kerran ihastuttanut hänen\nkauneusaistinsa.\n\nHeidän erotessaan kadulla lausui Lind:\n\n\"Sen verran ymmärrän minä ilmanennustustaitoa, ett'ei kukaan ennen\nselvää päivää palaja Singdalseniltä, ja sentähden ei maksa vaivaa sinun\ntulla, ennenkuin iltapäivällä kuulemaan rahoja, -- noin kello neljän\nviiden aikana!\"\n\nRejer kääntyi oikealle. Nyt aikoi hän täysin purjein ryhtyä\ntutkintolukuihin, -- ja hyvinpä siihen olikin jo aika!\n\nHän alkoi, luki ja laski niin että korvissa suhisi koko yön. Oli\nasioita, joita hänen olisi pitänyt osata kuukaus sitten, ja nyt oli hän\ntiukalla; monasti takertui hän niin, että täytyi hakea selkoa ihan\nalusta. Hän asetti herättäjäkellon ja nukkui pari tuntia käsiensä\nvarassa pöydän ääressä; alkoi sitten taas...\n\nEi! -- jos se näin kävisi, niin ei hän joutuisi valmiiksi! -- Sitä ja\nsitä piti hänen kysyä niiltä, jotka olivat lukeneet sen ennen... Aikaa\npiti säästää, siinä solmu... Kanunamiehen puuvajasta ei hän enää\ntahtonut kuulla puhuttavankaan! -- tänään olkoon viimeinen kerta, jotta\nhän vaan saisi lukea... Kaksitoista tuntia päivässä ... ja yö, kosk'ei\nhän nukkunut enempää kuin neljä tuntia, -- siitä tuli vuorokaudeksi\nparikymmentä tuntia!\n\nHän läksi aikaiseen puuvajaan lyhtineen saadakseen ajoissa kaikki\nselville päiväksi.\n\nJo tunsi hän hyvinvointia siitä, että oli hakannut itsensä lämpöiseksi,\nkun rakennuksen nurkalta alkoi kuulua hänen korviinsa ääniä, joka\nvaikutti sen, että hän jäi kirves kädessä seisomaan paikalleen.\n\n... \"Eikö koskaan ollut niin hauska kuin tänä iltana? niin olette\nsanoneet monta kertaa ennenkin, perämies Lind!\" -- kuului iloinen\nnaisääni.\n\n\"Ei voi koskaan tietää, mitä paikalla kasvaa sillä aikaa kuin ollaan\nmatkalla! Te juoksentelitte pienenä tyttönä ympäri, muistelen, kun minä\nkävin rippikoulua... Taittukoon minun praamitankoni, jos koskaan ennen\nolen tanssinut näin kenenkään kanssa!... Minunlaiseni ajatus on nyt se,\njos saan luvan sanoa! että te ohjasitte kulkunne kuin priki pelkkien\npuulastialuksien seassa -- kaukana tuulenpäältä heistä kaikista! ...\npois tieltä, täältä tulee joku, joka on oma herransa!\"\n\n\"Ei kukaan osaa käyttää niin suutaan ja jalkojaan, kuin merimiehet! --\nTanssia ja suutaan pieksää osaavat ne kaikki; vaan muutoin... Löysitkö\nportinavaimen, isä?\" -- keskeytti hän. -- He olivat seisattuneet portin\neteen.\n\n\"Löysin kyllä, löysin! -- Kiitos, harvinainen ystäväni, että autatte\njalatonta miestä ylös portaista... Hyvästi, hyvästi, herra\nperämies!\"...\n\nOvea paiskattiin pari kertaa, ennenkuin kanunamies sai sen suljetuksi.\n\nRejer oli silmänräpäyksessä puuvajan ovella; hänen kasvonsa olivat\nterävännäköiset. Hän seisoi kauan harmaassa hämärässä ja katsoi, kuinka\nperämies Lind kulki katua mustankiharainen pää ylpeästi kekassa... Hän\noli arveluttavan kaunis! -- seistessaan siinä puhelemassa Saara\nRördam'in kanssa prikeistä ja mitä kaikkea sokerinimelää lorua se\nolikaan, jota hän syötti hänelle!...\n\nRejer ei välittänyt syödä aamiaista siellä sinä päivänä; neiti oli\nluonnollisesti uninen huvitettuaan itseään koko yön ja kulki nyt vaan\najatellen tulevaistaan!\n\nHän heitti kirveen puukasan päälle ja riensi kotiin Wallanin luokse\nsaadakseen kahvia, ennenkuin tämä läksisi ulos.\n\n\"Josko minä laittaisin teille kahvia, Juhl? Kyllä varmaan, ja vielä\nsemmoista, joka on voimakasta ja puhdasta -- nuorelle miehelle, joka on\nniin arvossa pidetty tässä kaupungissa, kuin te, sekä nuorten että\nvanhain, ylhäisten ja alhaisten kesken! Jos minä siten menettäisinkin\nansioni sekä laitoksessa että koululla ... sillä aamuhetki tuottaa\nkultaa vanhalle ämmälle, joka hoitaa tointaan!...\"\n\nHän puheli ja puheli; vaan Rejer ei ollut kuuntelemistuulella ja tuli\niloiseksi nähdessään hänen vanhan ruskean kappansa seljän häviävän\nportista.\n\nHirveä puheliaisuus! -- Hän ajoi päähäni niin monta asiaa, että on\nmahdotonta ruveta lukemaan, ennenkuin ne ovat sieltä haihtuneet!\n\nIltapäivällä oli hän perämies Lind'illä, joka karkasi ylös sängystä\nliivit päällä ja paitahihaisillaan:\n\n\"On nukuttu yli puolenpäivän; vaan ennakolta-anto on järjestetty.\nKaksikymmentä taaleria, milloin hyvänsä noudettavana!... Ohoi -- hoi!\"\n-- hän venytti notkeata ruumistaan -- \"miten olen tanssinut yöllä!...\nTänä iltana taas kemuihin... Vaan etpäs usko, miten kauniin tytön minä\nolen tavannut! Me tanssimme ja tanssimme! ... ja hän sattui olemaan\nhyvä tuttu minulle siltä ajalta, kuin vetelehdin täällä poikana!\"\n\n\"Nyt en ole ollut vielä missään, perämies, jossa teillä ei olisi ollut\nsukulaisia tai tuttuja!\" -- sanoi Rejer tuohuksissaan -- \"vaan Saara\nRördam!\"\n\n\"Mitä? -- oletko jo kuullut minun tanssineen Saara Rördam'in kanssa?\"\n\n\"Tämähän on juorujen pesä ... kauhea juorujen pesä!\" -- puollusti Rejer\nitseään nolosti.\n\n\"Hän on tavaton tyttö ... minun pitää mennä tervehtimään vanhaa\nhaubitsaria!\"\n\nNämä sanat johtuivat Rejer'in mieleen taas hänen lukiessaan yöllä; ne\nsaattoivat hänen miettiväiselle tuulelle...\n\n-- Hän nosti rahat seuraavana päivänä ja kävi perämiehelle sanomassa\nsiitä ja -- urkkimassa, oliko hän ollut kanunamiehellä! Hän ei voinut\nolla pitämättä häntä silmällä.\n\nWallanin sanatulva oli yhtä virtaava kuin hänen ilonsakin siitä, että\nhuomasi hänet niin täsmälliseksi maksajaksi; \"kyllä hän oli aina\nuskonutkin, että Rejer maksaisi sekä sen, mitä oli lainannut, että\nmuunkin... Oli Jumalan lahja päästä tekemisiin noin kunnioitettavan\nnuoren miehen kanssa ... kyllä hän kertoo kaikille, miten erinomainen\nRejer kaikissa kohdin oli!\"\n\nHän suoritti vielä pienen välttämättömän asian jollekin kumppalille ja\nalkoi sitten lukea, ensi kerran siinä rauhoittavassa tiedossa, että\nhänellä oli tarvittava liikepääoma taskussa, vaan samalla tuntien, että\nnyt piti ponnistaa viimeiset voimansa.\n\nHän luki, juoksi jonkun kumppalin tykö saamaan tarvittavaa neuvoa,\nmilloin takertui, ja sitten taas kotiin kuin nuoli. Oikeastaan hän\nvasta huomasi, kuinka hirmuisen paljon perässä hän oli. Luonnollisesti\ntuntui se kaikkein pahimmalta, ennenkuin hän oikein pääsi vauhtiin!...\nHän laski päiviä. Kun hän eräänä ehtoona tuli kotiin pieniltä\njuoksuiltaan kirjoineen, tapasi hän Jens Nordberg'in -- hänet, joka\nlahjoitti hänelle nysän -- istumassa laiva-arkulla.\n\nHän oli kumppalien lemmikki, pieni reipas veitikka, pyöreäkasvoinen\nkuin marjamaito ja sinisilmäinen, aina iloinen, aina valmis keksimään\nkeinoja, kun oli kysymys rahain hankkimisesta johonkin hauskaan\nyritykseen... Vaan tänään ei hän näyttänyt iloiselta!... Hän oli\n\"tullut hakemaan neuvoja Rejer'iltä!\" -- ja sitten istui hän taas\nääneti.\n\n\"Ei ole killinkiäkään!\" -- pääsi lopulta hänen suustaan... \"Ei\nkillinkiäkään saatavana mistään ... enkä ... enkä minä saa perämiehen\ntutkintoa, en!\" -- lopetti hän ja katsoi miettiväisenä ylös, ikäänkuin\nhän puolestaan olisi jättänyt jo koko asian. Hänen silmänsä olivat\npunaset; näytti melkein siltä kuin hän olisi itkenyt... \"Omasta\npuolestani ei se tekisi mitään, vaan vanhukset siellä kotona\nNordbergissa tulevat ihan toivottomiksi, näetkös... Minä lupasin heille\njo tutkinnon viime vuonna!\"\n\nVeri kohosi Rejer'in kasvoihin; hän oli hänelle velkaa rahoja;\nkuitenkin vasta ensimmäisestä hyyrystä keväällä. Hän käveli vähän\nedestakaisin:\n\n\"Niin, niin ... mitä voi tehdä tähän asiaan?\" -- hänessä alkoi jo\nkiehua. Siinä se räivä istui arkulla! -- \"Luullakseni juuri sinä sanoit\nsaavan lainata rahaa jokaisesta taskusta!\"\n\n\"Niin se silloin näyttikin; ja minäkin annoin niin kauan kuin ylettyi!\"\n\nTämä oli syytös, ja Rejer tunsi äkkiä halua heittää tuon siron nysän\nvasten hänen kalloaan.\n\n\"Anton Holm tuumi, että sinä ehkä tietäisit jonkun neuvon, koska olet\nmaanantaina saanut rahoja. Vaan missä ei mitään ole, siellä on\nkeisarikin menettänyt oikeutensa, tiedäthän!\" -- sanoi hän surullisena\nja nousi seisaalleen. -- \"Perämiehen tutkintoni, se nyt on mennyt\nkaiken maailman tietä!... Mutta jos voisin kirjoittaa sata taaleria\nniiden seitsemän sijaan, joita nyt tarvitseisin...\"\n\n\"Tuossa on seitsemäsi, Nordherg! ... vaan nyt sinun pitää tehdä minulle\nmieliksi: -- ota pois nysäsi! -- minä heitän sen muuten ikkunasta\nkadulle!\"\n\n\"Mitä? -- heitä se, minne tahdot minusta nähden!\" -- sanoi Jens\nNordberg äkkiä kopeana, kun oli saanut rahat käteensä; -- \"kaunista\nväkeä, joka kiittää tuolla tavalla, saatuaan ensin apua... En minä\nluullut sinua tuommoiseksi! No, hyvästi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoetutkinto oli edessä. Rejer oli viime aikana tehnyt työtä, nähnyt\nnälkää ja ehättämällä lukenut, hän antoi sen nyt olla sinänsä. Tosin\nsiinä oli vaara tarjona, että hän takertuisi siellä ja täällä, vaan hän\nluotti onneensa ja opettajan hyvään ajatukseen itsestään ja\nkylmäverisyyteensä.\n\nTutkija alkoi kuitenkin, -- oli hävyttömän huono onni -- kuulustella\nhäntä juuri niissä asioissa, joista hän oli lukenut joulun perästä, ja\nkun hän heti tapasi suuren aukon hänen tietoarkussansa, pisti hän\nihmeteltävällä varmuudella keppinsä tyhjästä paikasta toiseen -- ei\nkoskaan muuanne kuin juuri aukkoon.\n\nKumppaleista ei näyttänyt siltä kuin se olisi koskenut häneen, että\nhänet hyljättiin.\n\nVaan iltasella kuin Rejer istui yksinään käsivarrellaan nojaten\njuovikkaaseen pöytään ja kasatut kirjat sekä taulu edessään, näyttivät\nhänen kasvonsa toisenlaisia tunteita! Hän tuijotti kylmästi ja\nliikkumatta eteensä. Talikyntteli seisoi jalassaan pitkä hiili\nliekissä; sen himmeä valo laukesi piisinmuuriin, jossa oli suljettu\ntorvenpätkä...\n\nHän oli perältäkin pyrkinyt yliluonnollisesti eteenpäin ... kulkenut\nkuin hevonen! -- tätä tutkintoa varten! -- Kitunut tässä hökkelissä\nenemmän kuin koskaan ennen elämässään!\n\nHän oli pitänyt niin sanomattoman paljon tällä kortilla! -- luullut\ntekevänsä ihan uuden alun ylöspyrkimiselle maailmassa -- kokonaisen\nhyppäyksen eteenpäin!\n\nHänen kasvolihaksensa värähtelivät; hän tunsi sydäntä viiltelevää\nepätoivoa!...\n\n... Ei hän olisi viettänyt näin säännötöntä elämää kaikkina näinä\nvuosina, joll'ei hän olisi luottanut siihen, että hän ottaisi\ntutkintonsa niin helposti kuin ei mitään, heti kuin vaan pääsisi\nkotiin, -- kerralla kiipeäisi oikein uskotuksi perämieheksi, joka\nkäytännöllisellä merimiesmäisyydellään olisi hyvällä tiellä\nlaivanpäälliköksi.\n\nHän oli ajatellut voivansa kirjoittaa niin suurellisesti kotiin! --\n\n\"Ah!\" -- huokasi hän katkerasti -- \"perältä onkin yhdentekevä, mikä\ntällaisesta tulee kuin minä ... joka kuljen yksinäni maailmassa ...\nniinkuin yksinäinen silli, joka on eksynyt mereen!... Up and dovn! ...\neli pohjaan! -- eihän ole niin paljon väliä merellä!\" ... hän painoi\nnyrkkejään ohimoihinsa...\n\nSaara Rördam'ille oli hän kylliksi kerskunut ... ja nyt oli hän\nsiinä!... Ja kenen oli syy?\n\nHän näki perämies Lind'in kauniit kasvot edessään, eikä suinkaan\nlempeillä tunteilla... Syy? -- hahaa, ha -- hän nauroi ääneensä --\n\"luonnollisesti hänen omansa, sinä aimo pässinpää! -- joka annat\nkumppaliesi ja ystäviesi syödä itsesi, joka et edes huomaa, että he\npistävät koko sinun perämiehen tutkintosi taskuunsa ... haha, ha, sinä\nraavas!\"\n\n\"Rakas Juhl! mitä nyt?\" Vanha Wallan pisti päänsä ovesta sisään,\nsäikähtyneenä tästä inhoittavasta nauramisesta.\n\n\"Ei mitään, matami Wahl! -- ajattelin vaan jotakin hauskaa, ja nyt aion\nlähteä oikein pitkälle kävelymatkalle...\"\n\n\"Ja kuinka on käynyt kanssanne, Juhl! -- tutkinnossa tänään? Pitäisihän\nminun ehkä sanoa perämieheksi...\"\n\nHän oli jo ovesta ulkona...\n\nHän kulki hitaasti tietä hyhmässä eikä huomannut astuvansa sotkussa\nsaappaanvarren suita myöten. Hänen päänsä selkeni vähitellen ja mitä\nkauemmas hän kulki, sitä terävämmäksi kävi Juhl kasvot, joita suku oli\nvielä kehittänyt.\n\nJos tahdot olla mukana tanssissa -- sanoi hän itsekseen -- taikka et\ntahdo! -- Ja jos tahdot, niin olen se minä, joka tanssitan muita,\neivätkä toiset saa raastaa ja pyörittää minua!... He saavat kokea\nvitsaa, joka on sitkeä!\n\nUudestaan eteenpäin! Ensi syksynä tutkinto... Pidetään kiinni pennistä!\n-- ja silloin saa ne, jotka sitä tahtovat, kernaasti minusta nähden\nolla mattia, -- Rejer Jansen Juhl ei ole oleva matti eikä joudu muiden\nsyötäväksi!...\n\nHo -- oh! -- luulenpa nyt olevani selvillä siitä, missä hait kulkevat!\n\nSeuraavilla viikoilla siitä, kuin hänet hyljättiin perämiehen\ntutkinnossa, oli hän ankarassa työssä satamassa päästäkseen veloistaan.\nHän tahtoi saada kannen puhtaaksi, ennenkuin astui laivaan.\n\nOli päivä ennen Alert'in lähtöä taas pitkälle matkalleen. Rördam'illa\nei hän ollut pistäinnään, sittenkuin herkesi puita hakkaamasta.\nPerämies Lind'in käynnit siellä silloin tällöin eivät olleet pysyneet\nsalassa häneltä; vaan mitä se häntä liikutti?\n\nHän oli kuitenkin ollut kovasti kahdella päällä, pitikö hänen mennä\nennen lähtöään sinne jäähyväisille ja kiittämään osoitetusta\nhyväntahtoisuudesta. Olihan haubitsari ollut niin ystävällinen\nhänelle ... ja saattoihan olla hauskaa nähdä, miten tytär käyttihe,\nsitten kuin hänen oli käynyt niin hullusti perämiehen tutkinnossa...\nAikaa myöten tullaan viisaaksi! -- Wallan-parka käänsi vaan kappaansa\ntuulen mukaan ja laverteli kaupungilla! Hän oli tullut araksi ja\nepäileväiseksi hänen suhteensa tutkinnon perästä ... päästänyt suustaan\nääniä maksusta paljoa ennen kuin aikakaan oli ja esittänyt jotakin\nennakkomaksusta!... Semmoinen oli nyt hänen luontonsa, raukan!\nKöykäisistä höyhenistä tulee ottaa vaaria tuulen suunnasta!\n\nHän oli iloissaan saatuaan ämmän suoraksi ja rauhoitetuksi.\n\nRördam'ille meni hän aamupäivällä ja joku pojista näytti hänelle tien\nkanunamiehen luokse, joka makasi sairaana.\n\n\"Maaliskuu! maaliskuu, harvinainen ystäväni!\" -- tervehti hän Rejer'iä\nsängystä -- \"ja silloin menee luuvalo puujalkaan... Olisin kernaasti\nripustanut sen laivalle ilmapuntariksi, -- jos vaan vanha Conrad Rördam\nsilloin olisi päässyt huutamasta 'ai,' 'ai!'\" -- Hän siirsihe sängyssä.\n\"Se paleltui minulta, kun englantilainen otti meidät tuulessa\njäälohkareiden seasta Skagerakista, vaan en kuitenkaan päässyt siitä\nkokonaan... Niin, se teki vallattoman jätkän raajarikoksi!\"\n\nRejer'in täytyi nostaa hänet istumaan sängyssä ja kuulla muutamia \"oih\"\nja \"ai\"...\n\n\"Tapahtui haaksirikko tänä vuonna perämiehen tutkinnossa, harvinainen\nystäväni! -- vaikka sait hyvän arvosanan lahjoistasi... Niin, niin --\nme kärsimme haaksirikon yksi siellä toinen täällä!\n\n\"Ja nyt lähtee Alert matkalle taas! -- Kelpo mies, harvinainen, tuo\nperämies Lind; ei unhota vanhoja ystäviä siltä ajalta, kuin hän juoksi\npoikana täällä ... tahtoi tulla tänne sanomaan jäähyväiset tänä iltana\n... huvittaa istua kuuntelemassa vanhan Lolland'in jätkän kertomuksia.\"\n\n-- \"Aika vähissä, näenmä!\" -- sanoi hän, kun Rejer yht'äkkiä nousi\nseisaalleen. -- \"Niin, niin, hyvästi, harvinainen ystäväni! -- Hyvä\npykälä on jo kesässä, ennenkuin ne puut ovat lopussa, joita sinä\nhakkasit Rördam'illa!\"\n\nTuvassa tapasi hän Saaran, nähtävästi hämillään hänen vierailustaan.\n\nHän käänsi leveän, vakivarman puolensa... Neiden ylpeys sai kärsiä\nhäntä ne viisi minuuttia, jotka hän aikoi viipyä hänen vastuksinaan\ntuvassa; hän ei voinut sille mitään, ett'ei hän ollut perämies Lind!\n\n\"En tahtonut lähteä matkalle, sanomatta jäähyväisiä teille,\" sanoi hän\n-- \"vanhus oli ystävällinen minulle talvella -- ja tekin, neiti Rördam!\n-- Alert lähtee matkaan taas. -- Täällä jäin minä riippumaan\nkehumisestani ... vaan lainahan se on sille, jolla on 'vaan oma itsensä\nmurehdittavana,' niinkuin te sanotte!\"\n\n\"Oo, Rejer ... Jansen ... Juhl korvaa kyllä vielä vahinkonsa!\" -- Hän\nryysti vähän veitikkamaisesti \"Rejer'iä\" lausuessaan.\n\n-- \"Hän ei vielä ole menettänyt... -- kopeata nenäänsä! arvelette te...\nEn, siihen saatte iskeä vielä monta kertaa, ennenkuin saatte sen naaman\ntasalle. Se on vaan saanut sitä, joka sille tekee hyvää ja jota sen\nolisi pitänyt jo edeltäpäin osata haistaa!\"\n\nNeiti katsoi hetkisen tutkivasti häneen ja sitten loi hän silmänsä\nalas:\n\n\"Minun luuloni on, että joku on vetänyt teitä juuri nenästä, koska\nteidän tutkintonne ei onnistunut -- muuten en minä sitä ymmärrä!\"\n\nTämä oli melkoinen tapaus Rejer'istä, että neidessä oli semmoinen luulo\nhänestä.\n\nHänen näin katsoessaan eteensä, oli Rejer tirkistänyt hänen kauniisen\ntukkaansa, joka oli vaaleampi altapäin ja tummempi päältä. Juuri\nsentähden olikin se ylöskäärittynä niin keltaisen ja tumman kirjava, ja\nneiti oli niin omituisen, melkein ujon näköinen.\n\n\"Oi, helppo on lykätä syy hitolle, -- jokainen selkä saa kantaa oman\nkuormansa!... Ja nyt kiitos kaikista niistä kahvikupeista, joita olette\nminulle antaneet: -- en tahtoisi, että ne olisivat jääneet saamatta,\nvaikka olisin niistä saanutkin koko perämiehen tutkinnon! ... ja nyt\nhyvästi, neiti Rördam!\"\n\nHän rohkasi mielensä ja tarttui neiden käteen sekä poistui pikaisesti.\n\nVaan kadullakin näki hän vielä ne päättäväiset silmät niin ihmeellisen\nkauniisti kiinnitettynä itseensä, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa\nhänelle jonkun neuvon tai toivotuksen matkalle...\n\nAlert'illa vallitsi suuri kiire. Vesitynnörit olivat sivuilla, ja\nperämies seisoi purus suussa antamassa käskyjään kaikkien\nvalmiiksilaittamisesta, kunnes ankkuri nostettaisiin aamulla.\n\n\"Muista tänä iltana kello yksitoista olla venheellä laivasillassa!\" --\nnyökäytti hän lyhyesti päätään, nähdessään Rejer'in.\n\nRejer tarttui työhön niinkuin karhu.\n\n\"Haubitsari kyllä tietää, mitä tekee, kutsuessaan luokseen perämiehen!\"\n-- mutisi hän katkerasti, muistaen mitä vanhus oli uskonut hänelle,\nneuvoistaan tyttärelle... \"Kovasti raataessa pääsee ajattelemisesta...\nEteenpäin!\"\n\n\n\n\nX.\n\nRejer tutkii ensimmäistä perämiestä, ja löytää liian pian pohjan.\n\n\nAikaiseen, ennenkuin jäidenlähtö oikein oli alkanut, läksi Alert tällä\nkertaa lastineen Cardiffiin oikeassa pahassa Pohjanmeren säässä --\nähkypäinen hankapurjetuuli ja taajoja raekuuroja.\n\nPursimies käveli ja reutoi itseään luuvalossa, väittäen ilmassa olevan\nlunta. Hän aikoi aina antautua köydentekijän uralle maalla, mutta ei\nvaan koskaan voinut vastustaa viettelystä, kun perämies Lind tuli hänen\ntupaansa ja sanoi:\n\n\"No, Jakobsen, nyt me taas lähdemme merelle pulikoimaan!\"\n\n\"En minä, perämies! -- tiedättehän\"...\n\n\"Hölyn pölyn, Jakobsen!\"\n\n\"Tiedättehän, se köydentekijän ura\"...\n\n\"Tarvitsee rahaa.\"\n\n\"Hm ... jääkylmää ilmassa!... Luuvalo!\"\n\n\"Se paistuu tiehensä eteläpuolella viivaa... Minä lähetän pullon\nneilikka-airakk'ia, Jakobsen! -- hikoilemislääkkeeksi. Tule sitten\nluokseni kertomaan, auttoiko se!\"\n\n\"No hyvä, perämies! Hm ... milloinka me sitten, -- minä tarkoitan\nAlert'ia\"...\n\n\"Jopas tartuit, sinä\"...\n\nPerämies iski silmää, Jakobsen iski silmää. Jakobsen olisi ollutkin\nkuin onneton leskimies, jos Alert todellakin olisi lähtenyt hänettä\nmerelle!\n\nOli melkein sama miehistö, melkein kaikki Laurvigistä ja Stavärnistä\naina Uuteen Hellesandiin asti. Steewartti oli tullut Laurvigin\nhorellista, ja ruotsalainen, joka ensin oli pestattu Göteporissa, vaan\njoka ei koskaan nähnyt tilaisuutta talvisin päästä kotiin, \"kukersi\ntaas kuin teeri mäellä,\" niinkuin kirvesmies sanoi.\n\nJos Rejer joko öljymekossa ja lounas päässä patikoi kannella\ntyrskylaineiden harjat peräpurjeen puomin tasalla, tai hänellä oli\npikimustassa yössä koiranvahti ja seisoi ruotelissa, oli kaksi asiaa\nyhtä varmat, kuin hänen huulensa olivat suljetut ja leukansa terävä --:\nensiksi, ett'ei hän ensi kerralla tulisi kotiin hyyryttä niinkuin\nauttamaton lehmä, ja sitten, että hän tahtoi käyttää aikaansa pitkällä\nmatkalla lukemiseen ja sen purjehdusopin käytännölliseen kertomiseen,\njoka auttaisi häntä perämiehen tutkinnon läpi maalla.\n\nPeräkannen vahti oli päässyt vapaaksi ja ryöminyt kannen alle. Hänellä\noli ollut kylliksi surkeata puoliyöhön, nyt heltyivät vähän\ntuulenpuuskat, ja ensi vilahdus uusikuusta näkyi tuon tuostakin\nhuilaavien pilvenhäikkien lomasta. Nyt oli viides vuorokausi siitä kuin\nhe olivat lähteneet matkalle, ja Rejer seisoi koiranvahdissa.\n\nHäntä ihmetytti, nähdessään perämiehen vielä kannella; hän käveli,\npiippunysä nenän alla valaisemassa, edestakaisin tuulenpuolisella\nlaidalla. Vähän väliä seisattui hän peräpurjeen tai ison vantin tykönä\nja katseli merelle.\n\nHän tahtoi varmaankin selkoa ilmasta ja kuunkäänteestä, sillä hän\nkatseli aina kauan ylöspäin. -- Aika mies! Merimies ruumiiltaan ja\nsielultaan! ... ei mene ennen levolle, kuin on saanut ilmahavantonsa\njärjestykseen; -- ajatteli Rejer.\n\nHän päästi juuri ruotelin valloilleen tyrskylaineen jälkeen, jonka\nlävitse hän oli laskenut Alert'in, kun perämies seisattui hänen\nviereensä.\n\n\"Kuules Rejer!\" -- kysyi hän hiljaa, lyöden samalla piippunsa tyhjäksi\npolveaan vasten -- \"oliko se kolmeneljättä vai kahdeksanneljättä\ntaaleria, kuin minä lainasin sinulta?\"\n\n\"Ettekö muista, kahdeksanneljättä\"...\n\n\"Niin, ihan niin! -- minä vaan teen nyt luetteloa veloistani, ilmoitan\nminä sinulle ... monta nimeä! Vaan minulla onkin nyt kaksi vuotta\nkitkutettavana ja säästettävänä. En aio enää tuhlata killinkiäkään\nmaalla, -- saat hirttää minut, joll'en ole itara ja kitkuta, niin että\nruskaa paikat. Sillä tavalla tulen kotiin varakkaana miehenä. -- Kuules\nRejer, sinunkin pitäisi kiinnittää kukkarosi nauhoja!\"\n\n\"Niin on tuuma, perämies!\"\n\n\"No, sittenhän meitä on kaksi ahnekonttia! -- niin kuivia, että voivat\nraapaista tulta meistä!\"\n\n\"Sanos minulle, Rejer! Olitko tuttu kanunamiehellä?\"\n\n\"Luuletko siellä olleen jonkun, joka olisi katsellut lampaan silmillä\n-- tytärtä?\"\n\n\"Kuinka minä sitä tietäisin, perämies!\" -- hän puristi samassa kovasti\nruotelin vartta -- \"hän on kiitoksenkipeä elukka!\"\n\nPerämies jäi seisomaan ajatuksissaan pykälälaudan ääreen, kunnes uusi\nraekuuro ajoi hänet kannen alle.\n\nRejer'ille tuli tämä raesade sitävastoin hyvään aikaan! Hänen\nseistessaan siinä ja jääpuraiden lyödessä hänen kasvojansa ja\ntulehtuneita silmäluomiansa vasten, oli yhtä suuri rajuilma noussut\nhänen sisässään. Minkätähden perämies oli sitä kysynyt? -- Miksi\nperämies oli ruvennut vakoilemaan häntä?...\n\nVai niin! hän tekee laskunsa selväksi ... kitkuttaa ja säästää... Niin,\nniin...\n\nTämmöistä tunnetta ei hän koskaan ennen elämässään ollut tuntenut.\nAlkaa tuntua kuumalta tanssia!\n\nHän näki Saaran edessään ... kullanvälkkyvine hivuksineen, niin komeana\nja kauniina! -- ja omituinen väre kasvoissa, kun hän otti jäähyväisiä\nhäneltä.\n\nMerimies! -- e-ei! semmoista ei hän nyt tahdo! -- ivasi Rejer. -- Mutta\nsitä raukkaa! eihän hän kuitenkaan voi vastustaa kaunista perämiestä,\njoka panee sydämmet liekkiin, mihin vaan kääntyy!\n\nMieheksi hänelle! siihen tarvitaan hiukan enemmän, rakas Lind! -- --\nNiin, niin... Siellä olet satimessa!\n\nTämä oli kova sadekuuro, jonka Rejer sai kokea, tämän vahdin\naikana! ... keksintö, joka tuntui sitä raskaammalta, kun ei voinut\noikeastaan nähdä sen lävitse enemmän kuin meren yli. Hänelle oli yhtä\nsekavana se, mitä hän itse tunsi, kuin sekin, mitä Saara Rördam mahtoi\najatella. Ainoastaan yksi asia oli hänelle selvä, nimittäin että Lind\noli saanut silmänsä auki hänen suhteensa!\n\nRejer alkoi pitää tarkasti silmällä perämiestä; hän ei todellakaan enää\nollut itsensä kaltainen! Ihmiset eivät saaneet kuulla hauskaa sanaa\nhäneltä... Ja muutoin oli se aina hän, jolla oli joku leikkisana\nheitettävä heille, silloinkuin elämä tuntui kolkolta; hän tahtoi sen\nkäymään kuin tanssin. Sentähden voikin hän ihmisten kanssa tehdä, mitä\ntahtoi, kääriä heidät sormensa ympäri niinkuin silkkinauhan; hieno ja\niloinen kaikkialla, sekä maalla että laivalla ... ikäänkuin syntynyt\nkomentajan sillalle; -- se oli jotakin, josta Rejer otti vaarin.\n\n-- Aivan oikein, perämies ei lähtenyt laivalta Cardiffissa! -- muuten\nei hän ollut niitä, jotka eivät välitä iloista maalla!\n\nRejer'in epäluulo sai varmuutta, kun alaperämies viimeisinä päivinä\nheidän oloaan siellä tuli laivalle tuoden postin konsulin virastosta ja\nsen mukana kirjeen hänelle.\n\n\"Kuules!\" -- sanoi perämies hänelle iltasella, kun olivat lopettaneet\nlossauksen -- \"Olen hankkinut itselleni tavattoman hienoa\npiipputupakkaa maalta ... siellä on puolinaulaa sinua varten; -- se on\nhyvään tarpeesen matkalla etelään!\"\n\n\"Paljon kiitoksia, perämies!\"\n\n\"Sait kirjeen tänään! Minä näin siihen olleen kirjoitetun Fredriksvärn.\nSe oli varmaankin joltakin kumppalilta? Mitä uutisia siinä oli?...\nmenevätkö hyvin kihloihin?\"\n\nHohoo -- ajatteli Rejer.\n\n\"Ei, se oli kotoa, reitaajille lähetetty.\"\n\n\"Vai niin! -- Vaan voihan tapahtua, että joku kumppaleista\nFredriksvärnissä kirjoittaa?\"\n\n\"Ehkäpä!\"\n\n\"Sinun pitää kertoa, jos on jotakin uutta, olkoonpa mitä tahansa! --\nTulee ikävä matkalla, näetkös! -- ja minä olen sieltä syntyisin, --\nsentähden huvittaa se minua.\" -- --\n\nHe olivat peilanneet Dungenessin ja Englannin lounaisimman\nniemen vuosituulen suuntaa ja olivat nyt -- lastina pikkutavaraa\nKap-kaupunkiin ja Port Elisabethiin -- jo kolmatta viikkoa matkalla\nkaikki purjeet ylhäällä, aina sänky- ja pesuvaatteihin saakka, jotka\nroikkuivat kuivamassa. He tekivät yhdeksän solmua tunnissa, taivas\nalinomaa kirkkaana ja kuumuus yhä lisääntymässä sekä -- niinkuin\nhavannot joka puolipäivä näyttivät -- lakkaamatta kapenevalla\nleveydellä.\n\nVähitellen olivat he jääneet tuuliteltan peräkannelle, sitten myös\nkokkaan.\n\nKannella kävelivät kanat ja potkivat kirvesmiehen höylänlastuissa,\nhänen tehdessään työtään... Koira ja kissa olivat tauonneet sodastaan;\nne eivät viitsineet tapella kuumuudessa. Toinen makasi kuono käpäläin\nvälissä pienessä siimeksessä, jonka iso masto muodosti, toinen venyi ja\nkatseli kanoja. Kokkapenkeressä paikattiin kenkiä ja saappaita; toiset\nolivat räätälin työssä.\n\nTyöpajoja oli joka paikassa; ja kirvesmies, joka myös oli nyt saanut\nkylläkseen kuumuudesta, oli majoittunut pieneen, sitä varten tehtyyn\ntelttaan fokkipurjeen alle, tekemään kahta uutta komeata vipukehrää.\n\nGöteporilainen oli peräpuolella; hän oli kaikentekijä ja oli nyt saanut\ntyökseen merkitä perämies Lind'in rinta. Ankkuri -- niin oli käsketty,\nvaan kun sitä piti ruveta tekemään, tahtoi perämies ankkuriköyden oman\npiirustuksensa mukaan, joka oli suuren S:n näköinen.\n\n\"Ei se nyt ole minkään ankkuriköyden näköinen,\" tuumaili göteporilainen\nennen tekemäänrupeamistaan.\n\nRejer seisoi omissa mietteissään tuulen alla... Ankkuriköysi S:n\nnäköinen ... he, he! -- hänestä tuntui ilma sikamaisen kuumalta!\n\nTuuli lauhtui yhä enemmän päivemmällä, kunnes purjeet ja nuorat\nriippuivat ihan höllällään.\n\n... He olivat melkein päiväntasaajan kohdalla ja ilma oli tavattoman\nsamea ja läkähdyttävä auringon lasketessa.\n\nSilloin alkoi pilviä ikäänkuin vyöryä siinä... Heille ilmestyi yhä\nselvempi ja selvempi kultajuova... Ei ollut enää sameutta, vaan\npikaisesti rientäviä kuuroja, jotka kävivät yhä tummemmiksi ... kaukana\nvälähteleviksi!...\n\nJa kapteeni ja ensimmäinen perämies, jotka seisoivat yhdessä\nhakkuulaudalla neuvottelemassa, tunsivatkin ne heti, mitä ne olivat --\nne oli niitä pikaisesti kulkevia tuulispään tapaisia sadekuuroja, jotka\nsaattavat raivota näillä leveysasteilla!\n\nTässä ei käynyt menettää aikaa, täytyi saada laiva puhtaaksi kaikista\npurjeista: kaitapurje, isopurje ja salipurje ja kaikki, mitä purjeita\noli, kunnes ne olivat käärittyinä raakapuihin! Hytistä karjui huutaja\nja tuuli alkoi vinkua kaikellaisilla korvia vihlovilla äänillä, samalla\nkuin ilta-aurinko lasketessaan rientävien synkkien pilvien lomitse\nuhkaavasti heitti säiteitään ikäänkuin pitkiä, veripunaisia juovia\naaltojenharjoille, jotka muodostivat korppimustia varjoja.\n\nLaiva, joka oli ajelehtanut palavilla purjeilla, alkoi keinua kokka\nhyrskyissä.\n\nAurinko laskeutui ja jätti ainoastaan tummanpunasen välkkeen pilven\nreunain alatse, ja kohta sen perästä olivat roiskuvat ja leiskuvat\npurjeet synkässä pimeydessä, joita lävisteli ristiin rastiin\nvälähtelevät ukkosennuolet -- parin kolmenkymmenen minutin ajan, ja\njyrinä kulki niiden ylitse, myrskyn vinkuessa ja viheltäessä köysissä.\n\nKaitapurjeen puomit olivat lasketut alas, praami- ja huippupurjeet\nkorjatut, alapurjeet käännetyt niin, että ne kitisten ja vinkuen\nlokissaan ja taljoissaan lankesivat suoraan kannelle... Ja nyt oltiin\ntyössä märssypurjeen raakapuissa, -- \"pohjakari\" -- tässä ei kenenkään\nkädet olleet joutilaina.\n\n\"Purjenuorat irti! ... märssynjalkanuora ylös tuulenpuolelta! --\nmärssypurje alas!\"\n\nKuin miehistö pimeässä kiipesi isomärssyn raakapuihin, löi purje\nyht'äkkiä taaksepäin -- laiva oli tullut liian ylös tuulen päälle ja\nsai purjeihinsa tuulenpuuskan! Purje ruski ja löi heitä ympäri korvia\npuoleksi tuuliaispään voimalla, kunnes se hyvin yksinkertaisesti\nreivasi itse itsensä repeämällä ja lyöttymällä säpäleiksi ja rievuiksi\nsaumoistaan.\n\nPari miestä menetti tasapainonsa ja pelastui tarttumalla köysiin. Ja\nyksi jäi poimuihin kiinni. Laiva keinui kovasti... Näytti kuin ei\nmitään onnettomuutta olisi tapahtunut. Sade alkoi virrata ja työtä\npitkitettiin; täytyi tehdä lehmän käännös.\n\nVasta joku aika sen perästä, kuin hän olisi ollut tarpeen etupurjeen\njalkanuorissa, kysyttiin alaperämies Nielseniä... Häntä ei löydetty\nmistään, ja vaikk'ei kukaan tahtonut olla ensimmäinen lausumassa sitä,\noli kuitenkin kaikille aivan selvä, että hän oli pudonnut mereen!\nViimeinen, mitä steewartti oli nähnyt hänestä, oli se, että hän oli\ntuulenpuolelta tarttunut pistopulttiin, kiinnittääkseen sitä\nniskanuoraan; -- se oli juuri silloinkuin purje löi taaksepäin, ja hän\nitse horjahti alas raakapuusta ja jäi käsistään riippumaan\nperttiliinaan...\n\nPuoliyön aikaan oli varsinainen myrskykuuro ohitse; vaan yö oli yhä\npilkkopimeä, ja sade tulvasi kello neljään asti aamua, jolla aikaa\nAlert pysyi tuulen alla.\n\nKullankirkkaan, säteilevän auringon noustessa olivat he monen\npenikulman päässä alaperämiehen haudasta.\n\nHänen piippunsa oli vielä heitettynä penkin alle ruhvin ulkopuolella\navonaisen tupakkakukkaron vieressä; hänen tohvelinsa olivat\nhytinportaiden vieressä ja hänen majassaan, jossa hänen vaatteensa ja\nolkihattunsa olivat, juuri niinkuin hän ne oli jättänyt, riippui vielä\nhänen kellonsa ja tiksutti.\n\nTämän kertoi steewartti kokkapuolesta, ja se saattoi kirvesmiehen\nsyviin mietteihin... \"Niin kauan kuin kello käy, on hänessä henki!\" --\nmutisi hän nyökyttäen hiljaa päätään... Ja tuntui paljoa helpommalta\ntässä raskaassa mielentilassa, kun vihdoinkin aamupäivällä\nilmoitettiin, että kello oli seisattunut puoliyhdeksän aikoina.\n\nVähitellen sai sitte Alert entisen purjeverhonsa, -- jokaista\nneliöjalkaa käytettiin hyväkseen tuulen kokoamiseksi -- ja vauhtia\npitkitettiin viikkomäärät samalla tavalla, purjettakaan muuttamatta tai\njalkanuoraakaan liikuttamatta, pitkin hiljaisesti keinuvaa, ääretöntä\nmeren sinipintaa. Aamuraittius suloisesti säteilevässä auringonvalossa,\nlisääntyvä paahde päivemmällä, kunnes se väheni auringon lasketessa, ja\ntaivas äkkiä seisoi kuin korkeakaarinen musta kupulaki heidän\nyläpuolellaan suurine kiiluvine tähtineen: -- Argo, Kahdeksikulma,\nEridanus ja Valaskala sekä yhä enemmän ja enemmän selkenevä, tuikkiva\netelänristi.\n\nMuutamia päiviä oli kulunut eikä muuhun toimenpiteesen oltu ryhdytty\nalaperämiehen kuoleman johdosta kuin siihen että Lind oli määrännyt\nRejer'in ottamaan huolekseen hänen perämiesvahtinsa sekä pitämään\nperäkannen lamput ja lyhdyt kunnossa. Kuitenkin pidettiin siitä\nneuvottelua peränpuolella hytissä.\n\nKapteeni Berentsen oli siisti, hiljainen ja säännöllinen mies, niin\nluotisuora ja määrätty tavoissaan ja luonteeltaan, että häntä oli\nmelkein mahdoton lähestyä millään persoonallisella ystävyydellä, vaan\nmiehistö piti häntä melkein yliluonnollisessa kunniassa. Hänen\nvarovassa, karttavassa luonteessaan asui heikkohermoinen pelko tai\nlevottomuus kaiken suhteen, mikä tuntui tavattomalta. Eikä Rejer'in\nrohkea nenä eikä näkö olleet kylläksi tavallisia varsinaisille\nmatruuseille ... koko kasvojen olento oli pari kolme astetta liian\nkorkealla...\n\nLindin ehdoitus, että Rejer otettaisiin alaperämieheksi, kohtasi\nsentähden tavattoman sitkeätä vastarintaa, pitkitystä ja arvelua, vaan\nei yhtään varsinaista syytä paitse -- niinkuin perämies Lind kevyellä\ntavallaan määritteli asian -- suuren nenän.\n\nEnsimmäinen perämies oli oikeastaan hänen ainoana yhdyssiteenään\nmiehistön kanssa. Taidollaan pysyä arvossa ja samalla olla miehistön\nsuosiossa oli hän saanut suuren vaikutusvallan kapteenin yli, joka ei\ntosin ollut hänelle tietty, vaan sentähden ehkä monesti sitä suurempi.\nKun ensimmäinen perämies näin sitkeästi kuin nyt pysyi ajatuksessaan,\nniin voi hän aina olla varma voitostaan ennemmin tai myöhemmin.\n\nSamana iltana ilmoitettiin kokoontuneelle miehistölle että \"Juhl oli\nastunut alaperämiehen sijalle ja virkaan Alert'illa\" ja sen johdosta\nannettiin miehistölle groggia kokassa.\n\nTämä oli Rejer'in jäähyväisilta matruusisäädystä.\n\n\"Merkillistä kyllä,\" sanoi pursimies Torgersen, joka piti puheen ...\n\"ei ketään ole, josta ei tuntuisi kuin Rejer Juhl ikäänkuin kuuluisi\nperänpuolelle ... minusta on tuntunut siltä aina siitä asti kuin hän\ntuli laivalle!\"\n\n\"Niin se on tuntunut meistä kaikistakin!\" -- kuului jätkien yhteinen\nvastaus... \"Eläköön perämies Juhl!\"\n\n\"Vaan ei minusta,\" hymyili göteporilainen, -- \"kuin hän\ntalonpoikais-arkkuineen tuli laivalle, näytti hän minusta liian\njörömäiseltä, vaan sittenkuin hän leikkasi meille tien auki ruhvista\nMontrealissa, arvelin minä, että hänestä voisi tulla kaapparilaivan\nkapteeni! -- niin juuri kaapparikapteeni!\"\n\n-- -- Jos Rejer jo ennestäänkin oli käyttänyt vapaahetkiä lukemiseen ja\npurjehdusmerkkien laskemiseen, niin tapahtui se tästälähin uudistetulla\ninnolla, sittenkuin hän oli saanut oman hyttinsä istuakseen ja sai\nottaa osaa jokapäiväisiin käytännöllisiin havannoihin, -- hän tunsi\ntarvitsevansa niin pian kuin mahdollista olla kykenevä toimeensa.\n\nVaikk'ei perämies Lind tuhlannut monta sanaa siihen asiaan, niin oli\nRejer'illä kuitenkin aavistus siitä, että hän tällä kertaa oli\nkäyttäinnyt kuin kelpo kumppali häntä ja kapteenia kohtaan! Tämä nyt\noli sitä laatua, jonka Rejer kätki poveensa; -- se päivä valeunee\nkyllä, jolloin hän saisi näyttää, ett'ei hänkään tarvitse jättää\nauttamatta ystävää, tämän ollessa pulassa.\n\nLind istui penkillä kajutan ulkopuolella paitahihasillaan ja poltti\ntupakkaa tähystäessään tähtiä... Rejer käveli edestakaisin kannella\nhänen edessään, oli vielä liian kuuma käydä levolle. Silloin tällöin\nvaihdettiin joku sana. Lind puheli surkutellen siitä, että he olivat\nihan toisella puolella maapalloa, ja Rejer vastasi myöntämällä siihen.\n\n... \"Ajatteleppas, ett'ei ole kolmea kuukautta siitä kuin me kaalasimme\nlumessa siellä kotona!\" -- lausui Lind.\n\n\"Niin tosiaankin -- kummallista kyllä!\"\n\n\"Sinä aamuna tanssiaisten perästä Singdalsenilla ... oli kylmä ja\nkirkas ja...\"\n\nRejer seisattui paikalla.\n\n\"Meillä on tänään ollut kaksi merilokkia, jotka ovat lentäneet meidän\nylitsemme köliveteen,\" -- sanoi hän.\n\n\"Vai niin! -- Ja semmoinen hankiainen, tiedäthän, joka ei oikein\nkannata ... kanunamiehen piti luonnollisesti käydä keskitietä\npuujalkoineen, ja silloin piti minun kulkea ihan lumireen nostamassa\nlumessa, voidakseni pysyä tyttären sivulla.\"\n\n\"Niinpä niin! -- Ne ovat tavattoman kauniita lintuja lennossa! ...\nvalkeita pitkät mustat siivet.\"\n\n\"Ovat kyllä! etkö ole nähnyt niitä ennen? -- saamme kohta nähdä niitä\nkylläksemme; ... vaan näetkös, minä patikoin lumessa ja hupsahdin\nvälistä polviani myöten siihen ... ja nauroin! Minulla oli epäluuloni,\nettä tytär kulki niin tien reunaa pakoittaakseen vaan minua toiselle\npuolelle kanunamiestä, niin että minä joutuisin tuulen alle puujalan\ntähden, ymmärräthän ... vaan kun hän vihdoin näki, ett'ei siitä ollut\napua, tuli hän järkeväksi ja antoi tietä.\"\n\n\"Vai niin! -- Merilokit, perämies, tietävät, ett'ei meillä ole pitkältä\nenää Kapiin?\"\n\n\"Niin kyllä! vaikka ne toisinaan lentävät satoja peninkulmia merelle...\nVaan mitä minun pitikään sanoa... Sinähän tunsit kanunamiehen perheen?\"\n\n\"Kyllä!\"\n\n\"Seisoit puuvajassa siellä hakkaamassa puita! Oli sekin kaunis... Jos\nolisin tiennyt sen, olisit heti saanut rahasi, voit uskoa!... Vaan\nsillä laillahan näit häntä joka päivä?\"\n\n\"Ketä?\" -- kysyi Rejer äkäisesti.\n\n\"Saaraa, tytärtä, luonnollisesti!... Minkälainen hän oli? -- kotona\ntarkoitan minä ... ja kanunantulppineen, velipuolineen hoidettavana?\"\n\n\"Oo, semmoisesta kyökkisälystä en minä paljon välitä -- sain siitä\nkyliäni jo laivankeittiössä!\"\n\n\"Vaan sinä näit kumminkin, mikä hän oli eläviään? Ei semmoinen kuin\nleikataan impi jäykästä paperista, kaita keskeltä ja muuta semmoista,\nvaan oikea -- jolla on niska, kaula ja olkapäät ... jotka voivat ottaa\nhengen ihmisestä!... Ja silmät sitten! -- Niissä oli voimaa...\nKauneuden voimaa! -- Sai ottaa hatun päästään ja laskea praamipurjeen\nalas!\"\n\n\"Oi, perämies! Olette jo ottaneet hyvin monta hattua ja lakkia\npäästänne kauneuden voiman vaikutuksesta, luulen ma!\"\n\n\"Me lennämme kaikki tulta kohti, Juhl!\" -- vastasi hän miettiväisesti\n-- \"vaan ... tällä kertaa luulen minä perämies Lindin -- syttyneen\ntodenteolla.\"\n\nRejer käveli edestakaisin.\n\nEiköhän ensimmäinen perämies kohta mene kannen alle?... Eiköhän hänen\nmielensä tehne jo levolle näin myöhään yöllä? Oli ihan tuskallisen\ntukalaa kävellä tässä ja kuunnella ja vastata! -- hän tunsi käyvän\nitselleen vaikeaksi hillitä mieltänsä.\n\n\"... Ja sitten et ole kenenkään naisen kuullut vastaavan niinkuin\nhänen, Juhl!... Se osoittaa kuinka uljas ja komea hän on kannelta, --\nsielunsa puolesta tarkoitan minä!\" -- pitkitti Lind taas.\n\n\"Tahtoisin juuri tietää, nukkuuko tähystäjä! -- ei yhtään tiedonantoa\nkoko yönä!\" -- karjasi Rejer ja hyökkäsi kokkaan, hänellä oli halu\nsiepata vääntitanko ja lyödä murskaksi kaikki, mitä eteen sattui.\n\n-- -- Lind oli mennyt alas, ja Rejer käveli kannella kirkkaassa\nyössä... Tähtiä oli yli koko taivaan, jotka näyttivät haluavan pudota\nalas, ja fosforia merenpinnalla; ruoteli kulki tulihyhmässä ja kölivesi\nvälkkyi sähkövalossa. Vaan synti olisi sanoa hänen nähneen siitä\nmitään!\n\n... Ensimmäinen perämies aikoi siis todellakin kosia Saara Rördam'ia!\nEi käynyt päinsä houreilla enää sen asian suhteen. Niin! -- säntilleen\nniin oli se!\n\nHänellä oli valittavana joko taistelu Lindin kanssa hänestä -- tai\nuhrata itsensä Lindin hyväksi! ... suoraan sanoen: -- luopua\nhänestä! ... koettaa unhottaa hänet! ... ihan kokonaan jättää\nmielestään se, että koskaan oli nähnyt, puhutellut ja ottanut semmoiset\njäähyväiset Saara Rördam'ilta.\n\nHän näki hänen vartalonsa ja kasvonsa edessään, -- vaan hän karkoitti\nne luotaan.\n\nOliko Lind hänen ystävänsä, vai eikö hän ollut hänen ystävänsä? Oliko\nhän osoittaunut kumppaliksi, vai eikö hän ollut tehnyt sitä -- kaikkina\nnäinä vuosina?... Eikö hän puhunut hänelle hänestä semmoisella\nystävyydellä ja luottamuksella, että sen, joka pettäisi semmoisen\nkumppalin, täytyisi olla konnan.\n\n\"Niin, minun rakas Rejer Jansen Juhl'ini! -- siinä kysytään miestä,\njos tahdot kulkea rinnatusten miesten kanssa, joilla on leveä\nrinta!...\" -- -- --\n\n-- -- -- \"Ja tiedätkö, mitä hän vastasi minulle viimeisenä iltana\nkanunamiehellä,\" -- jatkoi ensimmäinen perämies taas seuraavana\niltana... \"Kun minä tulen kotiin, olette te naimisessa, neiti! laskin\nminä leikkiä.\"\n\n\"Minäkö? -- miksi menisin minä naimisiin? ... ottaisin päälleni sen\nhuolen! Ikäänkuin minulle ei olisi näistä kylliksi!\" -- hän osoitti\nkanunantulppiin. -- \"Ei kiitoksia, minä en pyri sille tielle, Lind!\"\n\n\"Joll'ei hän olisi vastannut niin ... niin kerrassaan jyrkästi! en\nluule, että olisin lähtenyt talosta sinä iltana kysymättä häneltä, eikö\nhän tahtoisi ruveta matami Lind'iksi, -- päästäkseni varmuuteen\nhänestä, näetkös! Vaan sitten minä arvelin, että semmoista kuitenkin\ntäytyy kauemmin miettiä; -- olen ennenkin ollut rakastunut ja\nsilloinkin ajatellut paljon! Ja sittenkin hän sanoi sen niin ylpeästi\nja päättävästi, että minä vaan nauroin ja sanoin: 'vannottu ei ole\npidetty, neiti.' -- Vaan olisitpahan nähnyt, miten hänen silmänsä\nsilloin loistivat, niin tosissaan hän oli!\"...\n\n\"Ja nyt elän kuitenkin siinä uskossa, että sittenkin taisin olla\ntyhmä... Sehän voisi nyt olla päätetty asia! -- Mitä sinä arvelet?\"\n\n\"Mitä turkasta -- voisin minä arvella siitä, perämies!\"\n\nRejer vältti tästä lähin niin paljon kuin hänen vallassaan oli\ntämänlaatuisia ystävyyskeskusteluja. Täällä tulikin pian vaihtelevampaa\nsekä ilmassa että laivaelämässä, mitä lähemmäksi Kap-kaupunkia he\ntulivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlert oli kulkenut Toffel Baytä Kap-kaupunkiin, purkanut sitten lopun\nlastiaan, pikkutavaroita, Port Elisabethissä ja kiiti nyt hyvällä\nvauhdilla kirkkaan, pilvettömän taivaan alla Port Louisiin St.\nMauritiussaarella. Saari tunturineen, kasvullisuuksineen,\nviljelysmaineen ja huviloineen oli kuin ilmestys kohonnut sinisestä\npeilikirkkaasta merestä.\n\nVene, joka lähestyi, jo ennenkuin se laski laivasiltaan, sisälsi\nterveyslautakunnan jäsenen ja pitkän, keltaisen, kaljupään tohtorin,\nkultakaiteiset silmälasit päässä, joka teki kaikenlaisia kysymyksiä,\ntirkisti ruhviin, katsoi kajuttaan ja vihdoin viimein vaati nähdäkseen\napteekkilaatikkoa, jonka hän nuuski ja tutki läpeensä. Hän pisti\npikkusormensa pään jokaiseen purkkiin ja askiin, maistoi sisällystä,\npurki ja pani takaisin, tutki ja puisteli päätään ja oli äärettömän\nhuolellinen.\n\n\"Voitte hirttää minut, joll'ei hän pistänyt yhtä kääröä taskuunsa\ntuolla apteekilaatikolla!\" sanoi steewartti hänen jälkeensä\nlaskuportaille. -- \"Hän näytti itse keltakuumeelta!\"\n\n\"Jumala auttakoon meitä pois tästä loukosta!\" -- huokasi Lind; tämä\ntavaton vastaanottaminen ei häntä miellyttänyt.\n\nAnkkurivitjat täytyi velvollisuuden mukaisimmasti malajilaisten\nsukeltajain lukota kiinni tavattoman paksuihin vitjoihin sataman\npohjassa. Laki kielsi luottamasta omaan ankkuriin. Täällä oli juuri\ntuuliaispäiden aika, joka usein sattuu säännöllisesti joka kolmas tai\nneljäs vuosi, kuolettavaisten kuumeruttojen seuraamana, joita kosteus\nsynnyttää.\n\nKeskellä lounaisten vuosituulien terveellistä ilmavirtaa on St.\nMauritiuksella ollut mitä suloisin ilma-ala, kunnes voitonhimoinen\nasioimisinto hakkautti alas saaren kaunistuksen, nuo tiheät metsät\nmustaapuuta ja muita kalliita puulajeja sekä paljastivat maan, niin\nettä se muuttui vaarallisten nevakuumeiden kodiksi.\n\nHe olivat purkaneet lastinsa mitä ihanimmalla ilmalla ja lastasivat nyt\nsisään sokeria ja mustaapuuta Hampuriin.\n\nEräänä aamupäivänä lastatessaan sokeria näkivät he ikkunoita ja niiden\nverhoja kaikkialla kaupungissa suljettavan ja satamassa äkkiä\nlaskettavan kiireesti alas laivain purjeita.\n\nIlma oli käynyt yhä raskaammaksi ja tukahuttavammaksi päivemmällä, oli\nmelkein kuin painostus olisi vaikuttanut aina meren pohjaan, jossa\nkalat veltosti ja laiskasti uivat vitjam yli. Ilmapuntari oli alennut\nnollaan.\n\nKaikkialla kuului: \"cyklon, cyklon!\"\n\nLaivalla pantiin kaikki kuntoon tuuliaispään vastaanottamiseksi, luukut\npantiin kiinni, märssy- ja praamitangot otettiin alas.\n\nJa nyt se tuli, mustana kuin yö! -- jymisten ja jylisten.\n\nIlmanpainon edestä kallistui Alert kyljelleen melkein luukkuja myöten;\njoka silmänräpäys näytti siltä kuin mastot murtuisivat. Parin kolmen\ntunnin ajan taisteli jokainen laiva perikadostaan.\n\nSeurauksena sadekuuroista, joita nyt tuli toinen toisensa perästä, oli\nettä kuume kaupungissa eneni surmaavaksi rutoksi, ja ennenkuin lastaus\noli lopussa, oli Alert'in matruuseja viisi ja laivapoika hospitaalissa.\nMuutamia päiviä myöhemmin oli neljä heistä vainaana.\n\nEräänä päivänä makasi Lind'kin tuuliteltassa kannella ja potki ja hyppi\n-- käyttääksemme hänen omia leikillisiä sanojaan -- kuin kuttaperkka\npallo; ja leposijalla alhaalla taas kolme sairastunutta.\n\nKapteeni tahtoi heitä lähettää sairashuoneesen; -- piti käydä\nkaikki säntilleen, niin pääsi kaikesta edesvastauksesta. Hän oli\nepätoivossaan; hänellä oli laivapaperit kaikki järjestyksessä matkalle,\nvaan ei enää laivaväkeä, joiden kanssa olisi lähtenyt.\n\nRejer oli saanut nähdä kylliksi hospitaalia, -- sinne ei niiden pitänyt\nsaada viedä ensimmäistä perämiestä, niin kauan kuin hänen päänsä oli\npystyssä! ... se olisi ollut suoraan ruumisarkkuun. -- Pois vaan täältä\ntoiseen ilmanalaan! -- oli hospitaalinlääkäri sanonut.\n\nKiinanpulveri oli ainoa lääke. Vaan apteekissa ei sitä enää ollut\nsaatavana alle kahdenkymmenenkertaisen hintansa! Tavarasta oli puute --\ntai korottivat voitonhimoiset sen hinnan. Alert'in apteekkilaatikosta\nnäytti se kokonaan hävinneen, ja nyt huomattiin pitkän keltaisen miehen\nsiirtäneen se omaan taskuunsa satamassa. Oli ruttoaika, ja silloin piti\nlaivoja tuuman takein ryöstää!\n\nRejer oli maalla kaikkine pundineen, jotka sai kokoon, ja sai siten\nkymmenellä punnalla yhtä suuren annoksen kiinapulveria, kuin hän\nmuutoin olisi voinut saada viidellä killingillä! -- näin varustautui\nhän ankaraan otteluun kapteenin kanssa ystävänsä maalleviennistä.\n\nHänen ei kuitenkaan tarvinnut kestää sitä. Kun hän tuli laivalle,\nmakasi kapteeni väristen houreissaan. Ankarain kuumepuuskain\nvuorotellessa halusi hän päästä purjehtimaan, -- täällä makaaminen\nmerkitsi kuolemaa!\n\nRejer ei ollut monta kertaa kulkenut edestakaisin, ennenkuin hän oli\nselvillä siitä, mitä hänen piti tekemän: -- tuoda vielä tänä iltana\nsairaat hospitaalista ja sitten yöllä lähteä matkalle!\n\nVielä yksi miehistä sairaaksi! -- Heitä oli nyt vaan neljä työhön\nkykenevää jäljellä kuustoistamiehisestä väestöstä, vaan muutamain\nhindulaisten rantakasakkain avulla, joille maksettiin hyvin, kävi se\npäinsä.\n\nRejer oli itse hospitaalissa ja sai kapteenin nimessä luvan sairaiden\njättämiseen kantajille. Sitten saivat he pimeässä muutamia purjeita\nauki, lappoivat ankkurivitjat laivaan ja läksivät hiljaa liikkeelle.\n\n\n\n\nXI.\n\nYstävyys ja rakkaus.\n\n\nHe häilyivät avaralla, äärettömällä valtamerellä, hospitaali kannen\nalla!... Kuumejanoa ja kurjuutta! -- ja tuskin raikasta ilmanhenkäystä\npolttavassa kuumuudessa!\n\n-- Nyt veti kapteenikin viimeisen henkäyksensä kajutassa, muistuttaen\nensimmäistä perämiestä olemaan varuillaan Rakkebaa karista\nFredriksvärnin ulkopuolella. Hän houraili olevansa kotona.\n\nKirvesmies neuloi hänet norjalaiseen lippuun, antoi virsikirjansa\nrinnan päälle ja kaksi pohjalastirautaa jalkoihin, luki Isämeidän\nsiunaukseksi ja päästi Indian meren pohjaan.\n\nTuuli alkoi kiihtyä, joka seikka huolestutti Rejer'ia. Myrsky, ja he\nolisivat olleet hukassa! -- vaan ensi seuraus näytti onnelliselta,\nsillä moni sairaista alkoi ryömiä kannelle.\n\nRejer oli tällä ajalla tuntenut monta kummallista tunnetta heräävän\npovessaan. Oli mielikuvitus, josta hän ei tahtonut päästä erilleen ...\najatus, jota hän ei tahtonut suosia, vaan joka kuitenkin aina tuli\ntakaisin -- aina! -- ajatus, jonka tähden hän olisi tahtonut sylkeä\nitseään silmille!...\n\nEnsimmäinen perämies makasi alhaalla hökkelissä; hänessä oli tuskin\nhenkeä enää.\n\nJos hän kuolee? -- jos hän kuolee?\n\nSilloin voisi hän taas päästää vapaasti valloilleen kaikki ajatuksensa\nja tunteensa tytön suhteen, jota hän nyt ei uskaltanut ajatellakaan,\nkun --\n\nNiin, jos hänen ystävänsä nyt kuolisi!\n\nTyttö oli hänelle yhtä kallis kuin hänen sisin sydänverensä! -- huusi\nkuin kauan vangittu ja sidottu, vaan nyt vapautettu tunnustus hänen\npovessaan. Siinä oli kokonainen elämä -- koko tulevaisuus!...\n\nSitten sai hänessä vallan voimakas iva ja halveksiminen itseään\nkohtaan, niin ett'ei hänestä tuntunut mikään olevan parempi teko kuin\njuosta laivalta mereen, -- ja siten vapauttaa laiva halpamielisestä\nkoirasta!\n\nHän meni alas ja hoiti perämiestä niin varovasti kuin pientä lasta ...\nmuutti hänet raittiimpi-ilmaiseen hyttiin ja toimitti ilmanvaihtoa\nilmareiästä ja ovista...\n\nHän katseli hänen kalpeita taudinkuihduttamia kasvojaan, joiden\nympärillä musta parta riippui, ja tunsi olevansa kadottamaisillaan\nainoan ystävänsä tässä maailmassa! -- ja suru valtasi hänet, niin että\nhänen sydäntänsä kirveli... Hänen kaltaistaan ei ollut millään\nnorjalaisella laivalla!...\n\nJa -- kun hän taas oli seisonut jonkun aikaa vääntitangon ääressä --\ntulivat jälleen samat ajatukset entistä tietään.\n\nOliko hänessäkin kuume?...\n\nEi, vaan villitty sekoittava onnettomuuden kaitsemus lepäsi hänen\nylitsensä! -- hänen täytyi kärsiä tuskaa ainoan ystävänsä ja tytön\nvälillä! --\n\n-- -- Muutamia tuulisia vuorokausia vielä ja liekkatuulen käytävällä\nruhvin ja sianselän varjossa kokkapenkerellä istui haamuja -- kalpeita\nja taudin kuihduttamia, niin että vaatteet riippuivat heidän päällään,\nvaan silmissä oli eloa, ja he ahmivat ilmaa täysillä siemauksilla,\nikäänkuin jokainen ilmanhenkäys olisi ollut herrasherkkua.\n\n\"Nyt on luullakseni pahin ohitse!\" -- sanoi kirvesmies kuullessaan\niltapäivällä göteporilaisen \"soittavan\" kokkaan.\n\n\"Ei ole kylliksi viileätä kajutassa ... ehkäpä myöskin kosteata\nkölivedestä!\" ja niin kantoi Rejer perämies Lind'in kannelle\npalttinaseinäiseen tuulitelttaan.\n\nVaan vasta Alert'in ehdittyä Kap Agulhakseen voi Lind ryhtyä kapteenin\ntoimeen, ja kaikki tuli laivalla entiseen käyntiinsä siten, että hän\notti huostaansa ylihangan vahdin ja Rejer alihangan.\n\nEmäpuu kynti viikko- ja kuukausimääriä vakoansa, joka päivillä\nvaahtosi, öisin loisti fosforilta. He olivat jälleen saaneet sinisen\ntähtikarttansa takaisin ja aikoja sitten ottaneet selon Pohjantähdestä,\nolivat peilanneet Azorit ja Tenerifan sekä suoriutuneet Lind'in\ntaitavuudella monesta pulasta huolimatta miehistön vähenemisestä.\n\nMitä enemmän he lähestyivät Europaa, sitä synkemmälle mielelle Rejer\ntuli. Mitä lähemmäksi kotia päästiin, sitä mustemmalta hänestä näytti.\nHän käveli alakuloisena ja mietiskeli... Mitä hän oikeastaan tekisi\nkotona? Oliko siellä ketään, jonka tähden kannattaisi elää?...\nHammernäs ja seutu kaikkine ahtauksilleen ja kutistumisineen! -- hän\nkuvitteli mielessään sitä nyt puolipimeäksi potaattikellariksi, jossa\nitäminen on alkanut, -- sillä hänen äitinsä kirjoitti, että \"muutamat\nhieman mietiskelivät sillinpyyntiä, toiset Amerikaa.\"\n\nNiin Amerikaa!... Hän kulki mietteissään.\n\nGöteporilainen istui kahanreisin laivanportaalla isonrustin kohdalla ja\nteki työtään.\n\n\"Missä sinun isäsi koti on, göteporilainen? -- Missä sinun isäsi asuu?\"\n\n\"Ei ole isää.\"\n\n... \"Ja äitiä?\"\n\n\"Ei ole äitiä! -- ei sisaria eikä veljiä!\" -- lisäsi hän lyhyesti.\n\nRejer huomasi joutuneensa tukalaan aineesen ja löi leikiksi.\n\n\"Eikä kultaistakaan?\"\n\n\"Oikein arvattu!\" -- Vähän ajan perästä lisäsi hän katsoen puolittain\nmerelle: -- \"Muistelen kerran olleen itselläni yhden; vaan hän --\njoutui naimisiin patruuni Bromanderille.\"\n\n\"Vai niin! -- Ja varmaankin et sinä sentähden koskaan 'jouda kotiin,'\nniinkuin sanot talvella?\"\n\n\"Juuri sentähden!\"\n\n\"Mitäs sinä sanot Amerikasta, göteporilainen?\"\n\n\"Meneekö perämies sinne?\" -- hän katsoi kummastuneena ylös ja antoi\nmerasimen painua.\n\n\"Tähystys ei vielä ole tehty sinnepäin -- sanomattoman paljon tekemistä\nsiellä!\"\n\n\"Jos perämies tahtoo tähystellä, niin olen minä mies pistäymään\nsiellä.\"\n\n\"Teen päätökseni Hampurissa.\"\n\n\"Hyvin, perämies!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa niin olivat he taas taistelemassa talvimyrskyjen kanssa joulukuulla\nPohjanmerellä -- vinheä luodetuuli ... he tunsivat niin hyvästi nämä\nasiat.\n\nYön pimeydessä olivat he kyllin onnellisia löytämään Helgolannin, ja\nniin laskivat he pakon vaatiessa etelää kohti toivoen Neuwarkin ja\nCuxhavenin majakoista saavansa luotsiapua päästäkseen Hampuriin...\n\n-- Isot nostovivut satamassa olivat tyhjentäneet lastiruoman ja Alert\noli nyt ankkurissa Steinwärdenin edustalla St. Paulin vastapäätä.\n\nSiellä voivat he joka ilta laivan komentosillalta nähdä valkeat ja\nkuulla merimiesliikkeen melun maalla. He olisivat voineet tanssia\nsoiton mukaan, joll'ei olisi ollut iloja kahdessa huvipaikassa samalla\nkertaa, jotka huusivat ihan toistensa korviin -- kaksi hoijakkaa,\njoissa voitiin purjehtia soiton sävelissä ja värilamppujen valossa\naaltoilevaa sinistä merta kaikenlaisiksi varustetuilla aluksilla -- tai\njos joku viihtyi paremmin maalla -- ratsastaa ympäri giraffilla,\nzebralla, jalopeuralla, tiikerillä tai kamelikurjella --\n\nKerran tekemänsä päätöksen mukaan olla säästäväinen oli Rejer sulkenut\ntaskunsa. Hän pysyi laivalla ja teki laskujaan Amerikan suhteen.\n\nSunnuntaina iltapäivällä vähää ennen heidän lähtöänsä oli hän kuitenkin\nmaalla. Lind oli tahtonut tavata häntä.\n\nPitkin \"Reperbahnia\" ja \"Langereiheä\" vilisi ääretön ihmisjoukko,\njoiden seassa merisotamiehiä ja kauppalaiva-väkeä kaikista kansoista ja\nilmanaloista, mulattiin ja neekeriin asti, jotka ylvästelivät\nselbihatuissa, keltaisissa liivissä ja punasissa kaulaliinoissa.\n\nLauma lauman perästä seisattui valosta loistavien ikkunain eteen,\njoissa oli uusia houkutusihmeitä joka askeleella: -- -- \"Maailman\nkaunein nainen!\" \"Jättiläiskäärme!\" \"Anatomiallinen näyttely!\"\n\"Merenpohjassa!\" \"Ennustusta ja taikuutta bengaalisessa valossa!\"\n\"Jättiläisnainen!\" \"Vaksinäyttely!\" jonka ikkunassa valkeaan puettu\nnunna, juomatanssijatar ja nuori viattomuus, joka istui ompelemassa,\nlakkaamatta kiersi ympäri.\n\nAlapuolella kellareissa houkuttelivat viettelevät kahvilat\nlaulajattarineen ja soittoineen, ravintolat ja olutholvit, joiden\nportaat nielivät kokonaisia laivalastia, miehiä ja naisia ... kaikkea\nlaatua! vaikuttamatta ihmisvirrassa huomattavaa muutosta, -- sillä se\nkulki sitkeästi ja hiljaa tietään, niinkuin Elbe sen alla.\n\nRejer kiinnitti huomionsa kahteen Alert'in jätkään hänen edessään.\n\n... Loiskis! kellariin ne menivät! -- Sinne menee jäännös vuosihyyrystä\n-- mutisi hän itsekseen. -- Matruusi on lintu, jota metsästäjä vainoaa!\noikea varpunen virikkeiden keskellä ... hän ui pelkkien haikalain\nseassa!... Rejer puisti olkapäitään... Hm! hm niin! -- täytyy olla koko\nmies voidakseen ainoastaan elää!\n\nHän oli teaatterissa yhdessä Lind'in kanssa, joka oli ihan tulvillaan\nihastuksesta Blenda Hastingsiin; hän tanssi nuoralla, -- \"Ilmasorsa,\"\nniinkuin hän ohjelmassa kutsui itseään. Lind huusi hänelle, seurasi\nhänen liikkeitään bravohuudoilla... \"Kas nyt uhkarohkea, niin että hän\nvoisi seista varpaisillaan maston nenässä! köykäinen ja notkea kuin\nkissa! -- kello yhdeksän iltasella pistäyn minä aina tänne, silloin on\nhänen vuoronsa kohota ilmaan!\"\n\nJa nyt piti heidän lähteä teaatterista illallista syömään!\n\nLind vei hänet kellariravintolaan, jossa istui merikapteenia ja muita\nihmisiä, jotka samoinkuin hekin olivat tulossa teaattereista ja muista\nhuvituksista.\n\nLind meni suoraan ja tervehti tuttavasti vanhanpuoleista naista, joka\nistui tiskin takana, ja kohta sen perästä tuli mustakiharainen\nkaunotar, reipas olento ja ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. Hän\nnäytti olevan koko laitoksen sielu.\n\n\"Nyt on viimeinen ilta, ennenkuin taas lähdemme luikertelemaan...\nHuomenna nostamme me ankkurimme, -- sentähden poikkesin sisälle\nsanomaan teille jäähyväiset, Sally!... Niin, aivan niin, huomenna\nnostamme me ankkurimme\" -- vakuutti hän hieman kaipausta osoittavalla\näänellä -- \"Tämä on viimeinen olutsarkkuni täällä, ja siihen kuluu\naikoja, ennenkuin sitä minulle tarjoavat noin kauniit kädet kuin Sally\nFrankfurterin! -- noin hienoa kättä ja noin säihkyviä silmiä ei ole\npohjoisnavalla!\"\n\nIllallinen valmistettiin Lind'in yhä lämpimämmin vakuuttaessa hänen\nsilmiään kauniiksi ja kaikellaisia muita hurmaavia ominaisuuksia, --\nkohteliaisuuksia, joita kuuden-, seitsemänkolmatta vanha kaunotar Sally\nhyvin tyynesti ja ystävällisesti kuunteli, kohdellen niiden antajaa\nhyvänä ravintolavieraana ja ystävänä.\n\nHänen lausuessaan vakuutuksiaan ja kohteliaisuuksiaan kääntyi neiti\nhyllyyn päin ja otti kaukaa sen perältä tukun mustia sikaria\nkeltaisessa kääreessä.\n\n\"Ne ovat oikeita,\" sanoi hän -- \"olen saanut ne kubalaiselta\nmerikapteenilta, -- tahdotteko ottaa ne?\"\n\n\"Minä poltan niitä ajatellessani teitä, Sally -- siihen voitte\nluottaa!\"\n\nRejer vaipui ajatuksiinsa ja oli kotimatkalla harvapuheinen, samalla\nkuin Lind poltti sikaria ja piti ylistyspuheita kauniille hauskalle\nSally Frankfurtenille.\n\nLaivalla alkoi Rejer, niin myöhä kuin olikin, keskeytymättömällä\ninnolla laskea ja panna sijoilleen suurta määrää ruokatavaroita, jotka\nolivat kasatut ruhviin. Ajatukset olivat myös työssä.\n\n\"Mitä sinä tirkistät?\" -- kysyi hän kiivaasti, nähtyään göteporilaisen\nuseita kertoja ohikäydessään kumartuvan ikkunaan.\n\n\"Oli kuin tulenkipinä tai valoa tuolla alhaalla,\" -- vastasi tämä, --\n\"vaan se tulee varmaankin kapteenilta, joka vielä valvoo... Hän on\nluultavasti sanonut jäähyväiset jollekulle tänä iltana ja istuu nyt\npimeässä poltellen muistoja itsestään. Se taula sytyttää tulen joka\nsatamassa ja sammuu taas merellä!\" -- mutisi hän, -- \"ei kukaan tyttö\nkulje kauan hänen sydämmensä hameentaskussaan!\"\n\nRejer antoi hänelle uusia ruokatavaroita vietäväksi sijoilleen. Äkkiä\noikaisihe hän ja sanoi:\n\n\"Kuules, göteporilainen! -- paria kolmea kiepausta tahdon koettaa\nsiellä kotona, ennenkuin hullaannun lähtemään Amerikaan! -- Tunnen\nsaavani toisen hengen päästyäni tänne pohjolaan!\"\n\nKun he seuraavana päivänä olivat lähteneet Cuxhaven'ista ja kääntäneet\nsuuntansa pohjoiseen, sanoi Rejer äkkiä ivallisesti Lind'ille:\n\n\"Kun teillä on niin monta naista päässänne, perämies olette te ehkä\nunhottaneet -- hänet siellä Fredriksvärnissä!\"\n\n\"Saara Rördam'inko? -- Eikö mitä! -- hän on siksi liian hyvä, ja vielä\nnyt, kun tulemme kotiin.\"\n\n\"Niin, minä tahdon kernaammin selvän purjehdusveden ja rehellisen\npelin, perämies! -- ainoastaan varoittaa, että jokaisen tulee\nsemmoisissa asioissa olla mies paikallaan huolimatta kumppalisuudesta\n-- se on minun ajatukseni... Nyt tiedätte mihin suuntaan minä kuljen!\"\n\nLind katsoi kummastuneena ja pitkään häneen.\n\n\"Sinun ei pitäisi antautua sille tielle, Juhl! -- se on vaan\nhyväntahtoinen neuvoni, ymmärräthän, -- merimiehelle, jolla ei vielä\nole sen enempää tarjottavana!... Merimiesten ei ylimalkaan pitäisi\nnaida, ennenkuin he viisikymmenvuotiaana ja varakkaana voisivat vetäytyä\nmereltä... Muuten on se sinun oma asiasi; jokainen purjehtikoon\ntuulensa mukaan!\"\n\nJuuri samoin ajatteli Rejer'ikin; hän aikoi laskea omaa suuntaansa ja\nteki nyt laskujaan, että hänen pitäisi ennättää perämiehen tutkintonsa\nniinä viikkoina, kuin Alert viipyisi Trondhjemissä; siellä\npäätettäisiin, läksisikö laiva taas pitkälle matkalle vaiko kotoa\npistäytyisi Itämerelle.\n\nTaas vinheä länsituuli ja ilkeät maallepäin käyvät aallot! Ja kuta\nkauemmaksi he tulivat Norjan rannikolle, sitä vaikeammaksi tuli kulku,\nvirralla ja tuulella oli oma suuntansa kummallakin; vaan kumpikin\nolivat ne yksimieliset ajamaan laivaa kallioita ja karia vasten! ...\njokainen aalto niin juonikas ja mutkikas kuin asianajaja!\n\n\"Ei tästä tiedä, laskeeko tuulen alatse vai päällitse,\" -- sanoi\nkirvesmies, \"vaan tuntea sen saa, kun se tulee!\" -- lisäsi hän, kun he\nsamalla kohtasivat virran kohottaman tyrskylaineen, joka pullisti\nsisään palasen ulkovuorausta kokasta tuulen alta. -- Tämä tapahtui\nBergen-väylän kohdalla ihan Bukne-vuonon suussa.\n\n\"Tuskin kaksireivinen märssytuuli,\" -- mutisi Lind suutuksissaan, --\n\"ja kuitenkin pullistus toisensa perästä!... Ei kenenkään reitaajan\nkannata mitenkään kuljettaa oikeata laivaa Pohjanmerellä... 'Niin\nalakuloinen ja varovainen kuin Pohjanmeren laivuri,' hän olisi\nhullu, joll'ei olisi semmoisessa mielentilassa! Milloin reelingit,\nmilloin venhe ja sitten ehkä keularaaka laivasta!... Karia ...\ntyrskylaineita ... virtoja... Koiransää! Saatte kutsua minua vanhaksi\nämmäksi, jos minä ja Alert koskaan kuljemme Pohjanmerellä muuta kuin\nsen verran, mikä vaaditaan pitkälle matkalle pääsemiseen!\"\n\nOli ainoastaan yksi asia, joka todella voi saattaa Lind'in pahalle\ntuulelle, ja se oli, jos laiva sai jonkun vian! Parista kolmesta\nlaudanpäästä ulkovuorauksessa suuttui hän ja melusi kuin jos se olisi\nollut hänen oma säärensä, joka murtui.\n\n\"Mitä sinä siellä seisot ja töllistelet, Juhl?\"\n\n\"Katsokaas!\"\n\n\"Mitä sitten?\" -- ärähti Lind.\n\n\"Katsokaa! ... näitä kahta! -- minä löysin ne tunkeutuneina\nankkurivitjoihin kokassa tyrskylaineen perästä!\"\n\n\"Joutavia, -- heitä ne mereen! ... kaksi pientä kehnoa kalan luirua!\"\n\n\"Silliä niin! -- oikeita talvisilliä!\"\n\n\"Oo, kesä- tai talvisilliä! Ulkovuoraus meni hiiteen, kun menikin!\"\n\n\"Katsokaas, kuinka kirkkaita ja lihavia ne ovat ... ruusunpunasta\nsimpukankuoressa, ja tummanruskeita seljästä ... niinkuin metalli! --\nNiin, nämä ovat oikeita emäsilliä! -- suuria, paksuja veitikoita! --\noikeita Pohjanmeren jätkiä!... Ne tulevat talvipuvussa merestä! -- Nämä\novat herkkua!\"\n\n\"Anna sitten kokin keittää ne!\" Lind läksi suutuksissaan hänen luotaan.\n\nVaan Rejer tuotti sankollisen merivettä, johon hän päästi sillit,\nnähdäkseen, oliko niissä vielä henkeä... Vaan kuolleita ne olivat, --\nkuolleita kuin sillit!\n\nVäsymättömällä tarkkuudella tutki hän nämä kaksi kalasuvun jäsentä,\nkunnes ne vihdoinkin iltasella tulivat paistettuina pöydälle kajuttaan\nhänelle ja Lind'ille.\n\n\"Ne maistuivat todellakin herkulta!\" -- myönsi Lind; hän oli päässyt\npahimmasta suuttumuksestaan ulkovuorauksen tähden.\n\nVaan Rejer'istä olivat nämä kaksi silliä herättäneet kokonaisen\nlegionan muistoja.\n\nSiitä asti kuin päivä seuraavana aamuna valkeni koiranvahdissa, vartioi\nhän vaan näkymistä; hän seisoi partaalla tähystin silmässä.\n\nHe tulivat Udsiren ja Karmenin näkyviin. Hän näki kalavenheitä ja\nsillilaivoja kaukana harmaassa aamuilmassa ... hän tunsi niin hyvästi\nniiden purjeet.\n\nSiellä täällä voi hän tähystimellä eroittaa jonkun sillipuodin tai\nhuoneen katon, joka pilkotti rannalta, -- suolauspaikkoja.\n\nJaa-ah, hän tunsi paikat!... Tänne oli hän purjehtinut Juhl-venheellä\nvalloittamaan maailmaa ja Hammernäs'iä! -- Antti-voudin ja kaikkien\nmuiden merisankarien kanssa.\n\nKummallista, ett'emme hukkuneet kuin hiiri vesitynnöriin! -- mutisi\nhän.\n\nHänen pettyneet nuoruuden toiveensa olivat jättäneet piikin hänen\nmieleensä, ja hänen rakkautensa ja lapsellinen ylpeytensä kotiseudun\nsuhteen oli muuttunut katkeruudeksi! Vaan siitä huolimatta seurasi hän\nnyt tuima mitä suurimmalla ja huomiollisimmalla innostuksella... Hän\notti tähystimellään selon siitä pienestä karirivistä, jonka sivulla hän\noli ollut venheineen, kun sillit menivät maata kohti ... haki itselleen\nvarmuuden kalastuspaikan asemasta ... etsi paikan, missä hänen\nnuottueensa oli ollut...\n\nTämä täytti hänen mielensä koko matkaksi Trondhjemiin.\n\n\n\n\nXII.\n\nLiian myöhään, neiti Rördam!\n\n\nLippu puolitangossa kapteenin ja miehistön kuoleman tähden laski Alert\ntoukokuun alussa Fredriksvärnin satamaan. Jonkunlainen juhlallisuus\nvallitsi laivalla, omituinen hiljaisuus siinä tavassa, jolla se laski\nankkurin, ja laivasillalla sekä veistämöllä seisoi suuri ihmisjoukko.\n\nJo aikoja sitten tiedettiin, mitä oli tapahtunut, ja kertomus\nkuolemantapauksista ja Alert'in lähdöstä St. Mauritiussaarelta oli koko\ntalven ollut paikkakunnan puheaineena; vaan laivan näkemisessä oli\nkuitenkin jotakin omituisen jännittävää, kun se niin sanoen itse tuli\nkertomus raakapuissa, surulippu ja köösi.\n\nSukulaiset ja ystävät, veljet ja sisaret seisoivat ihmisjoukossa,\nmuutamat olivat jo pikku aluksissa ja venheissä satamassa tähyämässä\nomaisiaan. Vaan tavattoman kauan viipyi, ennenkuin yhtään venhettä\nläksi Alert'ista maalle.\n\nVihdoinkin se tapahtui!\n\nNeljä matruusia sousi purtta ja Lind istui ruotelissa suruharso\nhatussa. Tiedettiin hänen menevän rouva Berentsen'ille, kapteenin\nvaimolle kertomaan tapauksesta.\n\nPaikaltaan Alert'in kokkapuolella, -- jossa Rejer'illä oli täysi työ\npitäessään silmällä miehistön työtä -- ojensi hän kuitenkin useita\nkertoja kiikarin laivasillalle ja vallille. Hän tähysi kokoontuneita\nihmisiä kutakin erikseen, vaan pani sen sitten synkkämielisenä pois.\n\nOsaa Trondhjemin lastista lastattiin par'aikaa ja Lind'illä oli\nkylliksi tekemistä reitaajain luona sekä täällä että Laurvig'issä, niin\nettä Rejer'in täytyi siitä päivin, kuin he tulivat maihin, hoitaa sekä\nensimmäisen että toisen perämiehen virkaa.\n\nHeti pakkahuoneen takana oli kanunamiehen talo, sen hän tiesi -- ja hän\nolisi antanut paljon, jos olisi voinut nähdä sen sisään.\n\nKolmena ensimmäisenä päivänä ei ollut yrittämistäkään maalle, kunnes\nLind eräänä iltapäivänä tuli jälleen laivalle.\n\nHäntä oli jotenkin mahdoton puhutella kulkiessaan edestakaisin'\nkannella, puettuna hienosti ja selbihattu päässä, kysymättä keltään\nmitään. Oli jotakin hänen olennossaan -- hänen puoleksi halveksivassa,\npuoleksi levottomassa hotikoimisessaan, ja siinä tavassa, jolla hän\nalinomaa pureksi mälliään ja sitten siristämällä sylkäsi partaan yli\nmereen, josta Rejer ei pitänyt; se e: ollut oikein kohteliasta,\nsittenkuin hän oli päivät päästään seissut laivalla ja nähnyt vaivaa\npaljon yli velvollisuutensa!\n\nLind meni kajuttaansa mainitsematta sanaakaan siitä, että Rejer voisi\npitää itseään vapaana tänä iltana. Kun steewartti meni alas kysymään,\neikö kapteeni tahtoisi jotakin syödäkseen tai juodakseen, karkasi hän\nistuimeltaan lausuen \"ei,\" joka pani kysyjän kapuamaan portaita ylös\nkuin ammutun panoksen.\n\nKohta sen perästä tuli Lind taas kannelle merimieslakissa ja mekossa.\n\n\"Kutsu miehistö peränpuolelle,\" käski hän; vaan tuntui siltä kuin hänen\nolisi ollut vaikea hillitä ääntään.\n\n\"Lienee varmaankin joku asia hullusti!\" -- tuumaili pursimies\nRejer'ille, -- \"joku vika tileissä!\"\n\nVaan kaikkien kokoonnuttua luki hän ainoastaan yksinkertaisesti sen\nkirjeen, jossa reitaajat tunnustaen hänen taitonsa ja ansionsa uskoivat\nhänelle kapteenintoimen Alert'illa.\n\n\"Ja nyt groggia heille ... luonnollisesti! -- ja lupaa!\" -- sanoi Rejer\nmyöhemmin hiljaisella äänellä.\n\n\"Hyvä! -- ja sitten ei kapteenilla luultavasti ole mitään sitä vastaan,\nettä minä juon lasini tämän hauskan tapauksen johdosta yksinäni\nmaalla?\" -- arveli Rejer.\n\n\"Luonnollisesti ei!\"\n\n\"Minä luulin sinun pukeutuvan hienoksi!\" sanoi hän pilkallisesti, vaan\nnähtävästi leppeämmin, Rejerin lähtiessä laivalta.\n\n\"Mikä häntä nyt vaivasi?... Pukeutua hienoksi! -- Ahaa! -- hän oli\npeloissaan siitä, että minä menisin kanunamiehelle!\"\n\nOmituisen ahdistavalla tunteella kulki hän katua iltapuolella\nkevätpäivää auringon vielä kimeltäessä yhteen ja toiseen\nullakkoikkunaan. Mäellä pisti elävä ruoho esille kosteasta maasta, ja\nmaitiaiset paistoivat keltaiselta kuin pikku auringot veistämön\nvallilta. Laumottain pikku poikia melusi, huusi ja juoksi kaduilla,\nsamalla kuin pienet tytöt hyppivät ja leikkivät \"paratiisiä.\" Ne mustat\nkosteat juovat, joita he uursivat maahan, osoittivat kuinka äskettäin\nkire oli sulanut... Laivalle oli hän aamusella kuullut käen kukkuvan\nkaukana saarella lounaassa, kirvesmies puhui jo sianlappeista aitassa\nkotona Norjassa. Oli niin täydellisesti kodikasta, he tunsivat olevansa\nomassa maassa!\n\nHän poikkesi kappaleen syrjään, saadakseen nähdä vilahdukselta\nkanunamiehen taloa.\n\nPovessaan tunsi hän säpsähdyksen. -- Kas, tuossa se olikin! -- kaikki\npienet ikkunat terhakasti merelle päin ikäänkuin pitämään silmällä...\nNiistä oli monasti katsottu ulos ... vaan ketä?\n\nKyökin liedeltä loisti valo ... ja pihamaalla riippui vaatteita\nkuivamassa aina puuvajaan asti; hän tunsi niin hyvästi sen!\n\nHän ei kulkenut talon ohitse, ei tahtonut tulla nähdyksi eikä nyt vielä\nollut niin pimeä.\n\nHän ohjasi kulkunsa suoraan Wallania kohti kadunkulmaan. Jos kukaan\nosasi antaa tietoa asioista, niin oli se juuri hän!\n\nHän huomasi hyvin hyvästi hänen jo kaukaa kadulta huomanneen itsensä,\nvaan kääntäneen ainoastaan vähän päätään. Huono merkki -- ajatteli hän\n-- kävisikö tuuli ihan noin vasten kokkaa minulle?\n\nHänen tultuaan lähemmäksi pisti hän taas ruumistaan esiin ja oli\ntulevinaan hyvin hämmästyksiinsä. Hän istui niinkuin ennenkin jalat\nvasussa, vaan oli nyt onnellisen keksinnön kautta saanut suojan\ntuultakin vastaan ottamalla asuntonsa etupuolelta avattuun, seisovaan\ntynnöriin; sen sisällä istui hän jakkaralla kuin nojatuolissa,\nsuojattuna kaikkea vaaraa vastaan eikä sateella tarvinnut muuta kuin\nlevittää iso sininen sateenvarjo tynnörille katoksi!\n\nHän vastasi ystävällisesti Rejerin tervehdykseen; vaan selvästi näkyi,\nettei hän millään tavalla ollut uhkuvissa tunteissaan. Pikemmin oli hän\nvarovainen ja välinpitämätön, ikäänkuin jos he eilen viimeksi olisivat\ntavanneet toisiaan ja huomenna olisivat tilaisuudessa siihen.\n\n\"Hyvää iltaa, matami Wahl! -- komean kuorenpa te olette saaneet\nistuaksenne!\"\n\n\"Sanokaas muuta! -- kiitän Jumalaa ja kauppias Eberhardia, joka antoi\nminulle tynnörin.\"\n\n\"Niin että teillä tavallaan on oma talo, matami Wahl!\"\n\n\"Eikö mitä,\" -- hän ryki -- \"ja nyt se on vielä niin, että minä\" -- hän\nryki -- \"että minä tulen vanhaksi, näettekös! -- tarvitsen kaksi kurjaa\nhökkeliäni itse. Niin, tunnettehan ne! -- ja tilaa vasuille yöksi,\nniinkuin tiedätte.\"\n\n\"Kyllä! kyllä, matami Wahl!\"\n\n\"Vaan jos muutoin on jotakin, jota te tahdotte myödyksi, niin\ntiedättehän vanhan matami Wahlin kyllä\" -- hän kumartui eteenpäin\nvanhassa ruskeassa kauhtanassaan sytyttääkseen kyntteliä lyhtyyn\nleivosvasussa -- \"olevan valmiina palvelemaan tuttua, joka kaikissa\ntapauksissa on rehellisesti maksanut puolestaan ... ainakin minulle!\nsen uskallan sanoa kenelle hyvänsä, joka kysyy minulta...\"\n\nAhaa! -- tuuli näyttää puhaltavan kahdelta puolelta eikä hän tiedä,\nmitä ajatella minusta...\n\n\"Antakaa minun auttaa itseänne, matami Wahl! -- Tällä kertaa en minä\nai'o myödä enkä lainata!\" -- hän löi taskuaan! Hän tiesi tarvitsevansa\nkohottaa luottamustaan.\n\nKasvot kirkastuivat kummallisesti. Leuan, kasvojen ja nenähuipun\nkäänteet muodostuivat hymyyn, ystävällisen, hämmästyneen näköiseksi,\njonka lävitse torahampaat selvästi pistivät esiin.\n\n\"Eläpäs nyt muuta!\"\n\n\"Ja sitten minä olen jonkun aikaa ollut perämiehenä -- ottanut\ntutkinnon Trondhjemissa.\"\n\n\"Niin enkös minä ole sitä sanonut, että te olettekin...\"\n\n\"Elkää ottako suutanns liian täyteen, matami Wahl! -- No, onko nyt\nmontakin tänä vuonna lukemassa purjehdusoppia luutnantti\nAlbrechtsenillä... Ja kuinka muuten jaksetaan kaupungissa?\"\n\n\"Oo, aina tapahtuu muutoksia, joka vuosi... Vanha ämmä, joka istuu\nkadunkulmassa, näkee kyllä, kuka tulee ja kuka lähtee!\"\n\n\"Kuinka kanunamiehellä jaksetaan?\"\n\n\"Jumala meitä varjelkoon! ei totta vieköön siellä ole harvinaista...\nHän saa vähän masentaa ylpeyttään, sitten kuin on saanut niin monta\nsuuta täytettäväkseen... Niinkuin me kaikki saamme päästyämme jonkun\nmatkaa maailmassa, Juhl!\"\n\n\"Mitä te siinä latelette, matami Wahl? -- Onko kanunamies sairas tai --\nehkä kuollut?\"\n\n\"Niin, te ette varmaankaan ole kuullutkaan siitä, kun olette ollut\npoissa! Vaan hyvä ja arvossa pidetty mies hän oli ja itse järjestys\nkaikissa veistämön asioissa... Se täytyy sanoa hänen haudallaan! -- Ei,\nvanha haubitsari ei enää nilkuta veistämölle eikä sieltä pois ... ei\nillistä enää minua eikä vasuihin, niinkuin hän teki ollessaan hyvällä\ntuulella! -- se merkitsee samaa kuin: kyllä hän muistaa Anna\nLudvigsenin: vaan nyt on tanssi muuttunut, kun hän kulkee puujalalla ja\nminä istun tässä!... Kyllä kai! köyhä raukka istuu tässä ja näkee yhden\ntoisensa perästä lähtevän maailmasta!... Ajatukset käyvät usein\nraskaiksi, Juhl! vanhalla ämmällä yksinään maailmassa!\" -- Hän pyyhki\nsilmiään.\n\n... \"Vaan viimeisen edellisenä päivänä elokuuta piti hänen astua\nLuojansa eteen. Niin se oli! Luuvalo löi päähän, ja silloin ei auttanut\npotkia tutkainta vastaan -- pois täytyi mennä hänen kaikilta\nturvattomilta suilta ... ja jättää puujalkansa perinnöksi! Talo ei\ntottatosiaan ole suurenarvoinen... Ja siitä päivin on tytär ottanut\nliinavaatteiden pesua upseereilta, näetkös! Pojat käyvät koulussa,\nhuomaan ma... Vaan onkin siinä nyt ero entisen ja nykyisen välillä\nhänessä! Haubitsari oli korkeassa arvossa pidetty esivaltaan kuuluva\nmies kaupungissa, sekä ulkona kadulla että muualla, missä silmää\ntarvittiin, ja minne päin viirit kääntyivät haubitsarin katolla, niin\najattelivat melkein kaikki silloin Stavärnissä\"...\n\nHän ei kuunnellut enää häntä.\n\n\"Hyvästi, matami Wahl!\" -- sanoi hän äkkiä, ja matami näki hänen\nlähtevän katua alas samaa tietä, kuin tullutkin oli.\n\nTaas poikkesi hän kanunamiehen taloa kohti, ja nyt läksi hän suoraan\ntaloon. Maksoi mitä maksoi, mutta hän ei tahtonut palata laivaan\nnäkemättä Saaraa ja hankkimatta itselleen tietoa siitä, kuinka hänen\nasiansa olivat.\n\nPihalla näki hän pari nuoraa vavahtelevan ja liikkuvan ja puuvajasta\nloisti lyhty.\n\nHän tiesi, kuka siellä oli, ennenkuin lähestyikään.\n\nNeiti seisoi selin häneen ja otti alas viimeisiä kuivamaan ripustettuja\nvaatteita.\n\n\"Hyvää iltaa, neiti Rördam!\" -- sanoi hän.\n\nHän kääntyi äkkiä ympäri, että nuora putosi alas. Siellä se nyt oli\nkaikkine vaatteineen.\n\n\"Kah miten te säikäytitte minua!\" lausui hän ja kumartui pikaisesti\nottamaan nuoraa maasta, vaan Rejer huomasi kyllä hänen tulleen\ntulipunaiseksi tästä äkkiarvaamattomasta kohtauksesta.\n\n\"Ei, ei, neiti Rördam! Minä kyllä hinaan sen paikoilleen!\" -- Hän\nsieppasi tuota pikaa nuoran melkein hänen käsistään ja alkoi katsella\nnaulaa, johon se kiinnitettäisiin.\n\n\"Tuossa se on!\" -- sanoi hän hymyillen ja osoitti naulanpäätettä\nseinässä.\n\nRejer koetti turhaan saada nuoraa kiinni...\n\nTaas olivat kaikki nuo vaatteet maassa.\n\n\"Ei neitiseni! solmu, joka tähän sopii, on minun taitoni ulkopuolella!\"\n\n\"Sitten minä ehkä opetan teille uutta. Minä teen sen näin!\"\n\nHänellä oli kuitenkin täysi työ saada kylliksi pikaisesti kuivat\nvaatteet vasuun; tahtoi käydä vähän nurinpuolisesti.\n\nLevolliseksi kävi hän vasta sitten, kuin Rejer alkoi puhua kuulleensa\nheidän saaneen surua taloonsa ja sentähden poikenneensa tänne heti, kun\noli tullut maalle.\n\nNeiti ei tahtonut antaa hänen kantaa vasua eikä hän taas puolestaan\nluopua oikeudestaan kantaa sylillistä puita kyökkiin hänelle.\n\n\"Eihän teillä nyt ole muuta kuin lapset avuksenne, neiti Rördam!\nhakkaisin kernaasti puita teille joka päivä!\"\n\n\"Oi kiitos -- minä voin ottaa apua niin paljon kuin tahdon ... minulla\non varoja!\" -- laski hän leikkiä, torjuen tarjousta.\n\nKyökissä otti hän huiskan ja alkoi puhellessaan ripotella vettä\nvaatteille.\n\n\"Tiedän sen, neiti Rördam. Vaan jolla ei ole mitään tekemistä, tulee\nlopulta rammaksi käsistään... Tiedättehän, kun on vaan oma itsensä\nmurehdittavana\"...\n\n\"Te voitte sanoa niin; vaan minä, Juhl!\" -- hän herkesi käyttämästä\nhuiskaa ja kääntyi vakaana häneen, ja nyt vasta hän näytti kopealta! --\n\"minulla on neljä lasta tuolla sisällä murehdittavana!\" -- Hän\nnyökäytti päätään tupaan päin, josta kuului leikkiä ja hälinää.\n\nRejer tunsi hyvin, että tämä merkitsi ystävällistä hylkäämistä; --\ntuntui kuin laivan kansi olisi vajonnut hänen allaan.\n\n\"Lapset olivat hauskinta, mitä hän tiesi!\" -- lausui hän innokkaasti.\nVaan neiti nauroi ja käänsi puheen hänen matkaansa.\n\nRejer oli kuitenkin käynyt harvasanaiseksi ja miettiväiseksi, jolla\naikaa neiti kannatti puhetta.\n\n\"Olen kuullut, että te olette suorittanut perämiehen tutkinnon, Juhl!\"\n\n\"Keltä? -- kuka on?\"...\n\nNeiti joutui hieman hämilleen. -- \"En muista sitä todellakaan.\"\n\nLind'in kasvot kohosivat kuin valo Rejer'in eteen.\n\n... \"Kun ei se vaan olisi ollut ... pursimies Torgersen'iltä\" -- lisäsi\nhän nyt.\n\nSe helpotti -- Vaan ei täydellisesti.\n\n\"Me kuulimme talvella kaikesta siitä jutusta St. Mauritiussaarella ja\nkuinka te purjehditte kuumetauti laivalla,\" -- pitkitti hän; hän näki\npuhekumppalinsa olevan ihan alakuloisen ja kalpean.\n\n\"Niin, se oli ilkeä matka!\"\n\n\"Torgersen'illä oli kirje kaikesta. Siinä oli suuria asioita teistä ...\nvaan minä en epäillytkään koskaan, että Rejer Jansen Juhl jätettäisiin\nmainitsematta, jos joku hätä olisi käsissä!\" -- Hän koetti tehdä pilaa,\nvaan puhe oli lämmintä, ja tuntui melkein siltä kuin ääni olisi\nvavissut. -- \"Ettekö sitten koskaan ajatelleet, että voisitte itsekin\nsairastua?\"\n\n\"En!\" -- lausui hän äkkiä -- \"mutta minä sanon teille, mitä ajattelin\nsiellä seistessani... Kopeata, kaunista neitoa kaukana Norjassa, jota\nen koskaan sitten ole saanut ajatuksistani! -- -- ja minä ajattelin\nniin häntä, että rukoilin vaan Häntä, joka oli luonut minut, saattamaan\nminut entiselleni, -- sillä hän, joka seisoi siellä ruotelirattaan\nvieressä, oli sekä susi että miehentappaja! ... ei kiusaamaan minua\nkuoliaaksi, vaan antamaan minun saada neito -- kaikkine niine\nlapsineen kuin hänellä vaan on!\" -- lisäsi hän ahneesti ja katsahti\nviereiseen huoneesen päin. -- \"Sitä neitoa olen minä aina ajatellut\nsuojeluskuvanani komealla kolmimastoisella, joka kiikkuu ylös ja alas\nelämän vaahdossa, niin korkearintaisena ja sen näköisenä kuin te, --\nniin juuri semmoisella pään ja kaulan asemalla kuin teillä on, neiti\nRördam. On kuin hän katsoisi yli koko meren ja sanoisi laineille:\n'teidät minä murran!' -- -- Tässä olisi hitunen semmoista, joka voisi\nviedä eteenpäin maailmassa, neitiseni! -- kunhan hän vaan saisi sen,\njota haluaa, purjehduskumppaliksi... Niin, neiti Saara Rördam! -- en\nole tänään tullut kapteeniksi, -- en ole hienosti puettu, en su'ittu\nenkä juhlallinen! olen ruma -- pitkänenäinen ... monessa suhteessa\njäljellä! Mutta -- antakaa te Rejer Jansen Juhl'ille lupauksenne, ja\nteitä ei petetä, -- ei vierasten naisten tähden ... ei minkään tähden\nmaailmassa, niin kauan kuin minä olen hengissä!\"\n\nHän oli lähestynyt silityslautaa ja seisoi nyt ihan hänen edessään ja\nkatsoi häntä suoraan silmiin.\n\nNeiti oli pitkä, hän vielä pitempi... Neiti seisoi kuolonkalpeana\nhuiska kädestä vaipuneena vesivatiin ja suu puoleksi avoinna.\n\n\"Mutta Juhl! -- teidän pitää tulla järkeenne! -- Neljä ... neljä\nlasta\"...\n\n\"Hauskuutta vaan, sanon minä! -- kun olen matkalla, on ihan\nvälttämätöntäkin, että ne ovat talossa!\"\n\nNeiti seisoi ääneti.\n\n\"Tanssiaisissa merimieshuoneessa toissa vuonna, -- kun te istuitte\nsiellä penkillä miehenä mielestänne ja niin hangoittelevana\ntirkistelitte minuun ja meihin kaikkiin, -- ajattelin minä, ett'en\nkenenkään huonomman miehen kanssa tahdo mennä naimiseen!... Myöhemmin\niltasella tiesin myös, ett'ei se tapahtuisi kenenkään muun kanssa, --\njos olisin ollut niinkuin muut, eikä minulla olisi ollut niitä, joista\ntulee murehtia... Sentähden ajattelin, että hänelle ei sinun pidä antaa\nsemmoisia ajatuksia päähän, niin että se sitten koskisi häneen, kun\nsinun pitäisi sanoa ei!... Minä tein, mitä voin, Juhl!\"\n\n\"Ja nyt se on auttamattomasti liian myöhäistä, neiti Rördam!\"\n\n\n\n\nXIII.\n\nRejer ohjaa Hammernäs'iä kohti.\n\n\nOltiin palausmatkalla Danzig'ista Bergen'iin, kolme tai neljä viikkoa\nmyöhemmin. Rejer käveli tikku suussa ja hänen päässään vyöryi\nkaikenlaisia tulevaisuuden tuumia ... johonkin antautumisesta!\n\nLind oli Danzig'ista alkaen saanut jälleen huolettoman, iloisen\nluonteensa.\n\n\"Kuules Juhl!\" -- sanoi hän äkkiä, keskeyttäen säveleen, jota hän oli\nviheltänyt, -- \"luulen pääseväni joutumasta naimiseen ja tulemasta\nsidotuksi mieheksi!... Tämä oli kolmas kerta, kuin minä läksin\nkosimaan, ja kun ei se nyt viimeksi käynyt päinsä siellä kotona, niin\non Hans Lind patentti! ... patentti!\" ... -- kertoi hän ja löi\npiipunvarrella reiteensä.\n\n\"Vai niin! -- Vaan minäpä luulen sen sijaan tulleeni sidotuksi!... Tämä\noli ensi kerta kuin minä kosin.\"\n\n\"Kas -- vaan! No niin!\" hän pyörähti vimmoissaan ympäri.\n\n\"Muuten,\" -- tarttui hän ilkkuen uudestaan puheesen -- \"on se kaikissa\ntapauksissa toinen kerta, kuin sinä hyökkäät kosimaan! Ensimmäiselle\nlahjoitit sinä hopeavitjat, muistatko? -- vaan hän oli valitettavasti\nennestään kihloissa -- tohtori Fredriksen'in kanssa.\"\n\nLind kävi aivan tummanpunaiseksi kasvoiltaan ja läksi ihan\nkokkapenkereille.\n\n\"Vähätpä tuosta, Juhl!\" -- sanoi hän äkkiä, palattuaan sieltä -- \"olen\ntässä ollut tanssituulella ilosta, ett'en tullut naineeksi mieheksi ja\nmuuta semmoista, johon minä en kelpaa; ja sitten saat sinä minut taas\nhulluksi... Ota sinä hänet poikani! -- sinussa on hyvää ankkuripohjaa!\"\n-- He istuivat hytin penkillä kummallakin groggilasinsa edessään heille\nkummallekin hauskan, vaikka eri tavalla, tapauksen johdosta.\n\nKaukana tuulen alla lounaassa näkivät he laivanpartaan yli Arkonan\nmajakan Rygen'illä.\n\n\"Yksinkertaisinta on luonnollisesti\" -- tuumaili Lind -- \"odottaa pari\nvuotta virkaylennystä kapteeniksi ... esimerkiksi Alert'illa minun\njälkeeni, kun minä haen toisen laivan.\"\n\n\"Ei, kiitoksia!\"\n\n\"Sinähän ehkä huomaat kaikki muut tuumat viemän männikköön?\"\n\n\"Ei, kiitoksia!\"\n\n... \"Ja nyt palveltuasi kaikki nämä vuodet merellä.\"\n\n\"Ei, kiitoksia, sanon minä!\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Siksi ett'en tahdo! -- Elää ja kuolla merikapteenina nyt, kun menen\nnaimiseen!... Vuosi vuodelta vaan ajaa purtta pitkin merta toisten\nhyväksi! Ei, kiitoksia! Jos otan laivan, tapahtuu se taistellakseni\nitsenäisestä asemasta ja samalla tehdäkseni asioita omaksi\nhyödykseni ... minun pitää päästä semmoiseksi, että voisi\nitsepuolestani jotakin saada aikaan!\" -- Hän joi lasinsa pohjaan.\n\n-- Eräänä päivänä kiikkuivat he Bergenin edustalla keskellä kokonaista\nmastojen muodostamaa metsää, ja täällä sai Rejer paksun kirjeen\nSaaralta. Avattuaan sen löysi hän sieltä kaksi samallaista Aa-vuonosta.\n\nToinen oli hänen äidiltään:\n\n  \"Rakas poikani!\n\n  \"Mitä tulee kihlaukseesi Saara Rördam'in kanssa, niin tiedäthän,\n  ett'ei vanhalla äidilläsi, joka on kantanut sinua sydämmensä alla,\n  ole muuta kuin parhaita toiveita sinusta, että sinä käännät\n  huomiosi maalle, vaikk'en voikaan niin täydellisesti käyttää,\n  kuinka sinä olet voinut ottaa niskoillesi tätä kaikkea. Haarstad\n  ainakin arvelee, -- en tiedä, mikä Ottilien ajatus tässä asiassa\n  on, hän ei sano mitään -- että ne neljä lasta luonnollisesti\n  ovat mahdottomia! Vaan semmoinen kuin sinä olet ja niinkuin\n  sinä kerroit 'hänestä' ja kaikesta, sain minä ikäänkuin suuren\n  lohduttavan toimen, vaikk'en toivokaan saavani nähdä hänen\n  kasvojaan; sillä sinun halustasi tulla tänne Hammernäs'iin en\n  minä valitettavasti kuule koskaan sanaakaan. Se on nyt mitä\n  suurimmassa epäkunnossa ja talossa on monta, jotka arvelevat\n  samaa; minä tarkoitan Ottilieta; hänellä raukalla ei ole hyvä olla!\n  Haarstad on ilkeä, niinkuin ennen on kirjoitettu; vaan kun hän nyt\n  suututti Ottilietä sillä, että uhkasi hakata maahan vanhan\n  Hammernäs'in hongan, antoi hän hänen tuntea sukuperäistä\n  Juhl-voimaa. Sillä varmasta päivästä alkaen on hän ollut asiasta\n  vaiti kuin muuri, ja minä luulen hänen pelkäävän, että siitä tulisi\n  hänen ruumisarkkunsa, -- vaan semmoinen ei paranna heidän väliään.\n  Rejer, poikani, äitisi ainoa toivo! Näetkös, juuri sitä tahdoin\n  minä sanoa sinulle, että silmäni monista merkeistä, eikä suinkaan\n  vihimmän Ottilie-raukan kautta, ovat auenneet näkemään sinun olevan\n  meistä kaikista ainoan, joka olet pelastanut todellisen elämäsi\n  ja oikean miehuudenvoimasi, kun sinä näköjään niin ymmärtämättömästi\n  pakenit kodin ahdingosta. Jos minä nyt olisin yhtä nuori kuin olen\n  vanha, Rejer'ini! Sitä toivoo sinun äitisi nyt; hän ei voi olla sitä\n  toivomatta ja ehkäpä vielä sitä enemmän, kun hänen täytyy olla vaiti\n  tämmöisestä puheesta, vaiti ympäristölleen. Vaan hyvä on kerran\n  haudassani tietää pojan olevan maanpäällä, joka on yhtä voimakas\n  seudun todelliseksi hyväksi, kuin kukaan taistelusankareista\n  Lännessä eli Juhl'eista. En tahdo saattaa surulliseksi sinua;\n  vaan pitkiä -- tarkoitan monia vuosia en minä kestä. Hengitys\n  keskeytyy yhä pitemmäksi ja pitemmäksi ajaksi, rinta tuntee\n  kipua. Enteenä on pidettävä sekin, kun joku alkaa ajatella ja\n  nähdä niin paljon, Jumala armahtakoon meitä kaikkia, sekä niitä,\n  jotka lepäävät haudassa, että muita; vaan pitkä vyyhti voisi\n  tulla kerittäväksi ja monta sekavaa solmua suorottavaksi! Nuoret\n  ovat ottaneet vanhoja ja vanhat nuoria meidän suvussamme, ja aina\n  pitäneet lukua vaan omasta voitostaan ja hyödystään ennen kaikkea,\n  ja vastoin Jumalan ääntäkin rinnassaan.\n\n  \"Muutamia asioita saat kuitenkin nähdä minun tallettaneen sinulle,\n  ja ne sata taaleria, jotka sinä kerran lähetit kalaretkeltä, ovat\n  semmoisena, kuin ne tulivat, vakuutetussa kirjeessä papilla sinun\n  varallesi, jott'ei muut saisi niitä käsiinsä.\"\n\nToinen kirje, kirjoitettu neljätoista päivää myöhemmin, oli hänen\nsisareltaan Ottilieltä ja tiesi, että hänen äitinsä oli äkkiä kuollut.\n\nEräänä päivänä kävellessään kiivaasti edestakaisin huoneessa, niinkuin\nhänen tapansa oli, kun hänen vaivansa tuli, oli hän äkkiä painanut\nkätensä sydänalaansa vasten ja sanonut: -- \"Nyt minä kuolen,\nOttilie!... Sano terveisiä Rejer'ille!\" --\n\nHän istui liikkumatonna kirjeet edessään. Mahdollisuus hänen vahvan\njättiläismäisen äitinsä kuolemasta ei ollut koskaan tullut edes hänen\najatuksiinsakaan! Ja kun se nyt kuitenkin oli tapahtunut, tuli se niin\nodottamattomasti, että hänen oli vaikea toipua.\n\nHän oli innokkaasti ja sydämmensä pohjasta rakastanut äitiään!\nHän oli uneksinut saavansa viedä hänet tuosta vanhanaikuisesta pesästä\nAa-vuonossa siihen uuteen, jota hän aikoi rakentaa. Äiti saisi nähdä\nsen -- ajatteli hän hänen suurta mahtavaa vartaloansa huoneissa, joissa\nhän lakkaamatta pani hänet ymmälle uusilla yrityksillään.\n\nJa nyt -- häntä ei ollut enää.\n\nKoko päivän vilkkui hänelle toimiensa lomasta hänen äitinsä, ja välistä\ntunsi hän muutamia suonenvedontapaisia kipuja sydämessään, jotka sitten\nikäänkuin tunkeutuivat silmiin.\n\nMyöhään yöllä pääsi suru vihdoinkin ilmoille. Hän itki kauan ja\nankarasti, jolla tavalla hän ei ollut itkenyt sittenkuin poikana.\n\nHän venyi vuoteellaan ja ajatteli Hammernäs'in honkaa mäellä, vahvoine,\nryhmyisine, punertavine oksineen, ja kuinka hän lapsuudesta asti oli\nsekoittanut sen synkän huminan ja äitinsä raskaat huokaukset toisiinsa.\n\nÄiti olikin oikeastaan elänyt kokonaisen elämän huokauksissa.\n\n... Itsensä koukistaminen, taivuttaminen ja kietoutuminen mieheen sekä\noleviin oloihin -- vaikka oli luotukin vahvaksi ja suoraksi -- oli\nhänessä melkein kasvanut omantunnon rauhaksi; mutta hänen silmänsä,\nhänen suuret kasvonsa raskasmielisen näköiset ja ne raskaat, syvät\nhuokaukset hänen rinnastaan sanoivat, että se tapahtui voimakkaalla ja\nmahtavalla rungon rutinalla... Eikä luultavasti vähimmän sinä päivänä\nkuin Ottilie panihe Haarstad-liejuun rakentaakseen siltaa hänelle ja\näidille Hammernäs'iin.\n\nHän oli huomannut sen ja kärsinyt siitä hämärästä pienuudestaan asti\noikeastaan tietämättä itsekään! -- se oli kokoontunut voimaksi hänen\npovessaan, niin että se kerralla olisi voinut irtautua sieltä ja\nryöstäitä valloilleen...\n\nJa suoraan piti sen käydä -- tai männikköön -- sen vannoi hän äitinsä\nmuistolle!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä aikaa kuin Alert lossasi Itämerenrukiita ja lastasi taas kaloja\nItaliaan lähteäkseen uudelle pitkälle matkalle, käytti Rejer\nBergen'issä jokaista hetkeä hyväkseen, saadakseen selville jotakin,\njohon voisi antautua. Hän nosti kaikki purjeensa, tutki ja pisti\nnokkansa kaikkeen, katsoi ympärilleen siellä ja täällä... Ne kaksi\nsilliä, jotka talvella olivat tervehtineet häntä Bukne-vuonon suulla,\neivät olleet jälettömiin hävinneet hänen muististaan! -- ne olivat\nsanoneet hänelle, että hän oli tuhmajussi, joka kiersi maailmaa ympäri\nansaitakseen, samalla kuin rahat uivat merellä melkein hänen tupansa\noven edessä!\n\nJollakin tavoin piti käydä päinsä kaivautua silliliikkeesen!... Vaan\nsiihen tarvittiin pääoma, -- varsinkin sillä, joka ei voinut mukautua\nmuiden kuin oman päänsä mukaan!\n\nHän pisti nokkansa enemmän kuin ennen nuuskien ja vaanien kaikkeen,\ntutki katseellaan sekä kuulusteli ja tutki ihmisiä jo kaukaa...\n\nEräänä päivänä kuuli hän kokonaisen joukon aa-vuonolaisia tulleen\nsiirtolaislaivaan \"Kong Sverre,\" joka oli satamassa valmiina lähtemään\nAmerikaan, ja hän päätti heti soudattaa itsensä sinne.\n\nOli hiljainen kirkas kesäilta, jona hän jo veneestä kurkisti nähdäkseen\ntuttuja kasvoja; vaan lukuunottamatta muutamia kasvoja miehistöstä ei\nhän nähnyt ketään kannella. Laivalla neuvottiin häntä menemään alas.\n\nPortailla, jotka veivät välikannelle, seisattui hän äkkiä tuntien kuin\nrintansa tahtoisi kutistua kokoon... Hän tunsi Aa-vuonon murteen!\n\nKarhea-ääninen vaimo opetteli pienelle pojalle sadesään laulua Pekka\nPiiparisesta.\n\nTämä laulu saattoi hereille hänen varhaisimmat lapsuudenmuistonsa\nkotona.\n\nEi ollut ketään, joka olisi tuntenut tuota vahvaa korkeavartaloista\nmerimiestä, joka astui heidän tykönsä, vaikka moni puoleksi kummeksivin\nsilmin tuijotti häneen! -- he luulivat hänen olevan jonkun laivan\npäällystöön kuuluvan.\n\nHän seisoi siinä, tuntien kuin olisi vuoripeikon siirtämänä tullut\näkkiä toiseen aikaisempaan maailmaan, jossa hän ennen oli elänyt!...\n\nHän tuolla tukka silmillä, joka istui kumarassa pikilappu laudalla ja\nnaskali suussa leikkaamassa kengän pohjaan paikkatilkkua, -- ei ollut\nkukaan muu kuin hänen vanha ystävänsä suutari Jo! ... ryppyisenä ja\nkaljupäisenä, mutta yhtä innokkaana ja kiihkeänä kuin ennenkin,\nsilloinkuin hän uhkasi suutarinkepposella; vaan kureet suun ympärille\nolivat ehkä syntyneet siitä, että hän oli menettänyt muutamia hampaita.\n\nHänellä oli mitä lähimmäisin tunne heihin kaikkiin.\n\nTuo tuolla kauempana, joka istui säkillä ja löi rumpua polvellaan sekä\npolki tahtia jalallaan, oli Knuutti Viulunsoittaja, pieni ja\nraihnainen, pienine punasine silmineen. Vähän väliä keikautti hän\npäätään sen vaivuttua liian alas, ikäänkuin hän olisi taas tahtonut\nrohaista mieltään uuteen tanssiin; -- niin, killinki jokaisista häistä,\njoissa hän oli ollut soittajana!\n\nTuo perhe tuolla mahtoi olla Ylätaloista... Ja tuo, paksu vanha nainen,\njoka opetti poikaa -- hänen täytyi hymyillä sille -- hän ei ollut\nkukaan muu kuin Jörun'in karjapiian sisarentytär: häneen oli hän ollut\nniin rakastunut ja niin onneton siitä, että tytön täytyi palvella\nHaarstad'illa! Hän oli nyt kauhea nähdä, -- suuret, järeät\nkuuvalokasvot olivat saaneet pelkkiä miesmäisiä ryppyjä!... Ne kaksi,\njotka istuivat laittamassa vanhaa piilukkoista pyssyä, tunsi hän\nmyöskin; ne olivat Nordsätin virkatalosta. Ei kumpikaan heistä\nsaattanut olla yli kolmenkymmenen; vaan kuinka kumaroita ja jykeitä he\njo olivat ruumiiltaan? ... ja miten vanhoja, ennen aikojaan\nkehittyneitä, puittuneita kasvoja sekä miehillä että naisilla, niin,\nvieläpä pikku pojillakin ja tytöillä!\n\nTämä oli kotiseutua; yhtä kääpiömäiseksi kutistunutta oli sekin! --\nkaikkien matka-arkkujenkin ympärillä kuin hämähäkin verkkoja!\n\nHe olivat sisustaneet välikannen itselleen maalatuilla ja kukitetuilla\narkuillaan ja lippaillaan, nahkasillaan, sänkyvaatteillaan ja\nrukeillaan sekä arvaamattomalla paljoudella epäkäytännöllistä romua!\nTodellakin oli hyvä, ett'eivät he olleet ottaneet tahkojaan mukaansa,\n-- sillä eräästä säkistä tirkisti ilmoille vanha viitake ja kovasin!...\n\nSuutari Jo ei katsonut ylös, mutta leikkasi vaan innokkaasti\nlaudallaan.\n\n\"Sinä ompelet vielä kenkiä, näen mä!\" -- sanoi Rejer.\n\nJo vilkasi arkamaisesti luultuun perämieheen eli laivanpäällikköön.\n\n\"Niin teenkin, -- niinkuin tiedät ei suutarin akalla eikä sepän\ntammalla ole koskaan kenkiä jalassa!\"\n\n\"Suutari Jo!\" -- lausut Rejer Aa-vuonon murteella.\n\nSuutari Jo katsoi ylös ällistyen ja veitsi suussa.\n\n\"Tulen kysymään, kuinka kävi saappaitteni, joista minä silloin jouluna\nkarkasin!\"\n\nSuutari Jo säpsähti.\n\n\"Joll'ei se ole Rejer, niin saatte ajaa minut suoraan Opdalin-vyöryn\nalle!\" huudahti hän vilkkaalla tavallaan.\n\nPäät kääntyivät vähän ylt'ympäri ja naamat ikäänkuin venyivät; mutta ei\nvoitu huomata hämmästyksen vivahdustakaan, ennenkuin heille Rejer'in\nselityksen ja suutari Jon huudahduksen kautta oli täysin selvinnyt,\nettä ilmoitus oli ihan luotettava. Silloin kuului heidän noustessaan\nseisaalleen ja hänen kätellessään heitä: \"Eikös vaan Rejer!... Eihän\nmuuta!... Juhle-poika!\"\n\nVaan Rejer huomasi paitse noita niukkoja sanoja vielä vavahduksia\nsiellä ja täällä heidän kasvoillaan. Oli ikäänkuin he nuhdellen\nolisivat sanoneet: -- juuri kuin me matkustamme, tulet siitä!\n\nRejer kysyi heiltä, kuinka he olivat tulleet ajatelleeksi Amerikaa?\n\n\"Hallavuosia, veroja ja työläs tulla toimeen!\"\n\n... \"Ja kun seutu sitten tuli vieraihin käsiin,\" lisäsi joku vaimo\nkimakalla äänellä.\n\n... \"Ja sitten oli se niin, että ihmiset päästyään sillin makuun,\" --\ntuumaili Jo -- \"alkoivat Aa-vuonossa arvella itsekukin. Ja sitten\nsaimme kuulla Amerikasta... Muutamat tuumivat, että jos vaan soutaisi\npitkin rantaa koko matkan, pääsisi se perille, vaan siten kävisi eväs\nniukaksi!... Ja sitten tuli asiamies vuonoon ja selitti matkan pitävän\ntapahtua laivalla\"...\n\nNyt alkoi pakina ja kyseleminen, joten Rejer sai selon melkein kaikista\nseutua koskevista asioista ... äitinsä viimeisistä ajoista ...\nHammernäs'istä ... \"Laukista,\" joka oli ammuttu! matami Juhl ei\nsuostunut lähettämään sitä Haarstad'iin niinkuin nimismies tahtoi.\n\nPuheleminen tapahtui omituisessa surun murtamassa mielentilassa ja\nAa-vuonon talonpojan tavattomalla avosydämmisyydellä, -- melkein\nniinkuin kuoleman edellä...!\n\nHeidän siinä puhellessaan ja istuessaan välikannella myöhään kesäyöhön\nsaattoi välistä syntyä niin pitkiä ja raskaita väliaikoja, että he\nkuulivat laineiden loiskuvan laivan kupeesen.\n\nRejer tahtoi kuulla jonkun säveleen Hardangerin viulusta, ja nyt alkoi\nviulunsoittaja soittaa tanssin toisensa perästä; vaan omituinen\nsalainen tuska kilahteli soitosta -- ja se tapahtui, soittipa hän joko\n\"Luraasenia\" tai \"Guldhaugenia\" tai alkoi iloisesti ja reippaasti\n\"Kvärnslaatenia\" ja \"Hverveniä.\" Silloin tällöin kuului pidätettyä\nnyyhkimistä ja tukahutettua itkua naisten kesken, -- ikäänkuin he\nolisivat ajatelleet sitä, ett'eivät he koskaan olisi voineet uskoa\npolkevansa tahtia tähän tanssiin, johon heidän nyt täytyi polkea\nKnuutti-soittajan viulun mukaan.\n\nRejer istui hetkisen ja väänteli käsiään, niin että sormien niveleet\nruskivat; vaan sitten näyttivät hänen kasvonsa kirkastuvan sekä\nmuuttuvan teräviksi ja miehevästi päättäviksi, silmät ummistuivat!...\nHänen tulevaisuutensa ura oli äkkiä kuin valoisa juova hänen edessään!\n-- Hammernäs ei suotta pistänyt ulos vuonoon ja oikopäätä mereen ...\neikä hänkään ehkä ollut lähtenyt maailmaan sulansuotta!\n\nSillit ... sillit saisivat sen aikaan koko Aa-vuonolle!... Hammernäs\nrakennettaisiin -- vaikka toisella tavalla kuin hänen äitinsä ja\nsisarensa olivat ajatelleet -- ja seutu saisi sittenkin Juhl'insa!\n\nRejer viittoi sinä iltana elämänratansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- \"Ja niin tulee meille ero Alert'in kanssa!\" -- sanoi Rejer eräänä\npäivänä, ilmoitettuaan Lind'ille sillituumansa. -- \"Vaan pääomatta ei\nsiitä tule mitään... Saa alkaa vähitellen ... saa koettaa päästä osalle\njohonkin venheesen parilla kolmella sadalla taalerilla! Täytyy mennä\nhakemaan suolaa Hispanjasta kesällä, myödä se kalastuspaikassa\ntalvella, ja lähteä sieltä sitten Itämerelle viemään silliä ja\nhylkeenrasvaa!... Siitä täytyy tulla hyvä ansio -- pitää käydä kuin\nkellon ympäri vuoden!\"\n\nLind sysäsi merimieslakkinsa takaraivolle mustakiharaisessa päässään,\nistuessaan kajutan sohvalla:\n\n\"Setälläni, vanhalla Lind'illä Laurvigissä on priki, jolle ei enää\nsaada kuljettajaa muuten kuin puulastissa; se kävi ennen hakemassa\nsuolaa St. Ybes'istä... Lyöttäy yhteen hänen kanssaan; voi sattua että\nse vielä on saatavissa!... Hän ei tahdo mitään kernaammin, sillä hän\nansaitsee hyvästi sillä liikkeellä. -- Vaan sinun tulee ensin tarkoin\ntutkia alus ... ei ole miksikään hyödyksi purjehtia sillä meren\npohjaan.\"\n\n\"Aivan niin! Aivan niin, Lind! -- Kirjoita ukolle ja sano, että hän saa\nmiehen, joka ottaa kuljettaakseen prikiä!\"\n\n\n\n\nXIV.\n\nTaloudellisia kokemuksia.\n\n\nArcturus Laurvigistä, oli luettavana kuluneilla keltaisilla kirjaimilla\nprikin peräpeilissä, jonka Rejer oli saanut kuljettaakseen. Se oli\ntavattoman vanha kaukalo, jolla sitäpaitsi oli se onni, että sitä aina\nseurasi paha sää. Vaan kolme vuotta ja tämän neljättä oli Rejer\nkulettanut sitä St. Ybes'een ja sieltä kalastuspaikalle ja sitten taas\nItämerelle, -- ympäri niinkuin myllyä! Näinä kolmena vuonna oli hän\nansainnut hyvät rahat ja heti ensimmäisen kiertokulun perästä nainut.\n\nHänen kotinaan oli kanunamiehen vanha talo Stavärn'issä, ja kun hän nyt\ntuli kotiin Itämereltä -- oli Juhannuksen aika -- oli Saaralla kolmen\nkuukauden vanha poika esitettävänä hänelle.\n\nTämä oli jo numero toinen. Vanhimman nimi oli Jan. Toistakin tahtoi hän\nvarmuuden vuoksi nimittää Janiksi; vaan kuinka? -- siitäpä juuri näiden\nkahden välillä oli tänään täällä taisteltu tulinen ottelu. Ja sen\ntauottua siten, että poika saisi nimen Conrad, kanunamiehen mukaan, --\nseuraa päätappelu.\n\nNiinkuin ainakin se, joka on saanut tahtonsa tapahtumaan, oli vaimo\ntullut niin hyväksi ja lempeäksi kävellessään taisteluesine\nkäsivarrella -- hän oli vielä kauniimpi vaimona kuin tyttönä, -- näytti\nniinkuin hän kaikinpuolin olisi paremmin sopinut siksi ja nyt vasta\npäässyt oikeaan tasapainoonsa.\n\n\"Vaan Rejer!\" sanoi hän tullen samalla miellyttävänä lähelle häntä,\nniin lähelle, että pieni ristimätön Conrad voi tarttua hänen nenäänsä,\n-- \"koska sinä nyt luulet meidän voivan muuttaa pohjoiseen? -- Ajattele\npienokaisia! Ei pitäisi lykätä siksi, kuin saamme syksyn.\"\n\nHänen salainen pelkonsa oli, että miehensä taas läksisi matkalle sillä\nsurkeankuuluisalla vanhalla, vuotavalla suolavenheellä.\n\n\"Kun olen ansainnut niin paljon tänä vuonna, niin olen ajatellut vielä\npitkittää jonkun aikaa! -- sitten ensi kesänä muutamme!\"\n\n\"Sinä tahdot taas Hispanjaan!\" -- lausui vaimo.\n\n\"Kesäpäivä! -- kaunis ilma!\"\n\n\"Kaunis ilma! sitä sinä tulet aina kotiin sanomaan, Rejer!\"\n\n\"Niin, mitäs muuta, onko sinulla ehkä jotakin sanottavaa kaunista ilmaa\nvastaan?\"\n\n\"Ei, vaan Rejer, kerran tästäkin täytyy tulla loppu! -- kerran täytyy\nmeidän kuitenkin ruveta asettumaan pohjoiseen, luullakseni!\"\n\n\"Huomaathan, että kuta suuremman pääoman voin sillinpyyntiin panna,\nsitä paremmin se käy!\"\n\n\"Sillä tavalla voit sinä pitkittää tuomiopäivään! -- Ja niin kauniisti\nkuin sinä olet puhunut minulle kaikesta siitä, mitä sinä aiot tehdä\nAa-vuonossa, Rejer! ... ja sitten!\" -- hän heitti päätään taaksepäin\nkopealla tavallaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että hän näin\npuhalsi tuuleen kaikki kauniit sanat!\n\nHän alkoi kävellä edestakaisin: \"Hispanjaanko taas ... nyt kun minä\nluulin sinun jo lopettaneesi? -- En minä luullut noin huonosti sinun\npysyvän sanassasi, Rejer!\"\n\n\"Etkö sitten ymmärrä, että raha on rahaa! ... että se on ruutia, jolla\naion ampua!\"\n\n\"Nyt on sinulla yksitoistasataa taaleria, Rejer! -- Ja tälle talolle\nsaamme ostajia, niin että sinä siitä saat vähintään kaksisataa\nlisäksi... No niin! jos tahdot asua täällä, on toinen asia; minä näen\nsen mielelläni suurten poikien tähden. -- Vaan silloin annamme me\nsillit ja kaiken sen, josta olet lörpötellyt, olla rauhassa!... Ja sinä\ntulet tänne kotiin neljäksitoista päiväksi kahdesti vuodessa, -- siitä\ntulee parahiksi kuukaus vuodeksi! eli kolmessakymmenessä vuodessa\nkolmekymmentä kuukautta... Sillä tavalla elämme koko elämässämme noin\npuolikolmatta vuotta yhdessä!... Näin emme kyllästy toisiimme!\" -- hän\nmeni pois ja pani pojan kehtoon; vaan hänen pikainen tapansa ja\nkiukustunut näkönsä sanoi kyllä, mitä hänen mielessään liikkui!\n\n\"Voit ottaa sen, miten tahdot, Saara! mutta mitä olen sanonut, se\npysyy, -- kuin seinä!... Ensi vuonna me muutamme!\"\n\n\"Kuules Rejer!\" -- sanoi hän pitkäveteisesti ja katsoi ylös kehdosta,\njonka yli hän oli kumarruksissaan, -- \"minä voisin antaa sinun saada\ntahtosi tapahtumaan pojan suhteen ja nimittää hänetkin joksikin\nJaniksi... Kun me vaan heti pääsisimme muuttamaan pohjoiseen!\"\n\n\"Ei, -- se ei käy päinsä!\"\n\n\"Sinä et tahdo?\"\n\n\"En!\"\n\nVaimo karkasi ylös. -- \"Vai et sinä tahdo? -- Kernaammin tahdot sinä\nupota merenpohjaan sen hävyttömästi mädänneen losan mukana! -- Sinä\nsanoi aina kaunis ilma! -- vaan luuletko sinä, ett'en minä olisi\nkuulustanut sitä muilta kuin sinulta?... Sinä olet menettämäisilläsi\nhenkesi joka kerta, on kirvesmies sanonut minulle; häntä et enää saa\nmukaasi! -- -- Ole hyvä ja menetä vaan itsesi!... Minä voin kyllä\nmurehtia heistä kaikista, -- noista kahdestakin!... Mutta minä en\nkoskaan, -- en koskaan voisi antaa sitä anteeksi sinulle, Rejer! että\nsinulla ilman pakkoa voi olla sydäntä saattaa minua semmoiseen\nsuruun!... Kuulinhan minä kuinka viimeisen edelliselläkin kerralla oli\nHispanjan merellä Brestin edustalla, -- sillä kertaa oli kysymys sekä\nhengestä että rahasta! -- vaan niinkauan kuin on pakko, täytyy niin\nolla, ajattelin minä silloin... Mitä sinä sanoisit, Rejer?\" -- lopetti\nhän säihkyvin silmin, -- \"jos minä ja tuo tuossa asettuisimme kehtoon\nja läksisimme Hispanjaan?... Se on hävytöntä! Min'en koskaan ole\nluvannut noudattaa tahtoasi semmoisessa!\"\n\n\"Kirvesmies on pelkuri raukka; -- olen iloinen päästessäni hänestä,\nmokomasta lavertelijasta! ... ei ymmärrä enemmän arvostella reikää kuin\ntukkiakaan sitä ... sentähden olenkin päästänyt hänet tuuliajolle, --\njos siitäkin tahdot tiedon. Niin mieletön en minäkään ole; minä itsehän\nsiinä hukkuisin! jos niin onnettomasti kävisi tiellä, jolla et sinä ole\nluvannut seurata minua, -- niinkuin sanoit, -- niin istuthan sinä\ntäällä rahoinesi lasten elättämiseksi.\"\n\n\"Rahat? ... rahat, minä viisi rahoista, minä huolin sinusta,\nkuuletko... Minusta nähden saat mennä vaikka minne maailmassa, kunhan\net mene merenpohjaan, sanon minä! -- ja senpä sinä teetkin, pelkästä\nrahanhimosta! -- Sillitkö -- Aa-vuonoko? -- Sano kuu! -- kunhan olet\nminun käsissäni siellä ja niin pääsen tästä levottomuudesta! ...\nvaan kulkea kauemmin tuolla kauhealla prikillä! -- Ja Rejer, ajattele,\najattele kaikkia niitä henkiä, joista sinun paitse omaasi on\nvastaaminen, jos jotakin tapahtuisi -- kahdeksan miestä!... Onko se\noikein, onko se niin, että voisit vastata siitä Jumalalle ja\nomalletunnollesi?\"\n\n\"Sinä näytät kiehuvan yli laitasi -- sekä tartut pataan, mistä korvasta\nvaan saat kiinni... Ensinhän oli puhe siitä, että minä pidän huonosti\nsanani pohjoiseenmenosta, ja nyt taas suolavenheestä. Kummastako minun\npitää puhua?\"\n\nHän ei vastannut, vaan alkoi liekuttaa kehtoa.\n\n\"Näetkös, Saara!\" -- sanoi hän jonkun aikaa mietittyään, -- \"minä annan\nsinun tahtosi tapahtua prikin suhteen. Minä herkeän kuljettamasta\nArcturusta. Olenhan ansainnut raahaa, niinkuin sanot... Vaan kuules\nnyt!\" -- hän meni hänen luokseen ja pani molemmat kätensä hänen\nolkapäilleen ja katsoi häntä silmiin:\n\n\"Me emme sano 'ei' silloinkuin toinen sanoo 'on' emmekä kinastele\nkeskenämme, Saara!\"\n\nHän pyörähteli lattialla, teki sitten koko käännöksen ja sanoi niin\nkorkealla äänellä, että poika säpsähti ja parkasi:\n\n\"Ei kieroon, -- vaan suoraan tässä talossa.\"\n\n-- Kapteeninpaikka Arcturuksella jäi siis avonaiseksi, ja kesä- sekä\nmelkein heinäkuukin meni muuttovarustuksissa. Saaralle oli tämä kuin\nolisi nostettu juurineen kaikista oloista, joissa hän oli kasvanut sekä\nnäytti olevan paljoa laveampi työ kuin kumpikaan heistä oli ajatellut.\n\nNäissä tämmöisissä puuhissa viettivät he nyt tavallaan\nkuherruskuukautensa; sillä niin pitkää aikaa ei Reijer koskaan ollut\nviettänyt kotonaan -- vaikka siellä nyt olikin kaikki ylösalaisin. Ja\nhän vakuutti yhä innokkaammin olevan suurinta itsensävastustamista\nmaailmassa ensiksi mennä naimiseen ja sitten lähteä pitkälle matkalle.\n\nToiselta puolen ei hän voinut olla huomaamatta sitä, että kotonakin\nsaattoi olla vastustusta. Hän oli astunut valtaistuimelle täysiverisen\nJuhl'in uskossa, että aviomies luonnollisesti olisi itsevaltias ja\nkaikki päättävä talossaan; vaan kohta näkyi, että Saara sekä suosi että\nnoudatti hyvinkin rajoitettua perustuslaillista hallitusmuotoa. Hän\nveti liituviivan toisensa perästä oikeuksiensa merkiksi ja hänen\nvaltaansa vastaan, -- teki kapinan häntä vastaan maalla!\n\nNyt kävi se niin onnettomasti, että hänen kerta kerraltaan täytyi antaa\nperään; sillä kaikissa muuttoa koskevissa kysymyksissä: mitä sillä\ntekee, mitä on myötävä, mitä otettava mukaan? oli Saara ehdottomasti\nkäytännöllisempi ja oloihin perehtyneempi -- sekä tiesi neuvon ja\nkeinon kaikkeen.\n\nRejer ei ollut mikään kekseliäs eikä teräväpäinen näissä\ntämänlaatuisissa pienissä asioissa ja saikin aikaiseen yltäkyllin\ntajuta, kuinka vähän kunnioitusta hänen viisautensa tällä suunnalla\ntuotti. Hän vetäytyikin silloin tavallisesti takaisin väitöksellä,\njonka piti olla ison paljan painoisen: Hän ei tahtonut huutokauppaa\npidettäväksi! ... ei ymmärtänyt, miksi ei sitä ja sitä voinut kerralla\nostaa, jota tahtoi viedä mukanaan! -- kunnes Saara eräänä päivänä hyvin\nsävyisästi ja veitikkamainen salaperäisyys silmännurkissa vastasi:\n\"Niin, hanki sinä vaan ostaja, Rejer!\"\n\nNiin, hanki ostaja! -- Rejer'illä olisi ollut halu ostaa itse koko\nsälystö, saadakseen oikeus puolellensa!\n\nJa ruoka sitten! -- Ei hän koskaan ollut muuten ajatellut, kuin että\nkapteeni määräisi, mitä hän tahtoisi pöydälleen!\n\n\"Rejer kulta! Torstaina on mariankala huokeata, lauantaina se on\nkallista!\"\n\n\"No, sitten minä ostan sitä kalliina!\"\n\n\"Niin täksi päiväksi, jos niin tahdot!\"\n\n\"Joka lauantaiksi, sen sanon sinulle, joka lauantaiksi koko ikäni!\"\n\n\"Silloin saat ottaa steewartin eli kokin hoitamaan kyökkiäsi, sillä\nminun kyökissäni ei se tapahdu; meidän taloutemme on liian iso, jotta\nsitä kannattaisi hoitaa ajattelemattomasti ja päättömästi koko\nviikon... Senhän huomaat kyllä itsekin,\" -- nauroi hän, -- \"vaan jos\nsinulla on halu saada mariankalaa tänään niin...\"\n\n\"Kuules Saara! minulla ei ole halua mariankalaan, vaan en myöskään\nhalua olla mariankalana omassa huoneessani!\"\n\n\"Ja minä sanon, että vedän viivan kyökin oven eteen, varo, ett'et pistä\nnenääsi sen sisäpuolelle! Muista, että meillä on taloudessa kuusi lasta\nja piika, sinä ja minä -- se on yhdeksän henkeä... Ja sittenkin\nmariankalaa muina kuin kalapäivinä! -- Mutta tänään pitää sinun saaman\nsitä, siihen minussa on vaimoa... Sinulla ei pidä olla syytä sanoa\nmuuta, kuin että sinulle tapahtuu oikeus! -- Kun mies tahtoo jotakin\ntalossaan, niin hän tahtoo!\" sanoi hän hyväillen.\n\nJa kaunis oli hän ottaessaan näin mieheltään oikeuden.\n\nKun sitten tapahtui, että Rejer heitettyään takin päältään yksin otti\nkokonaisen kaapin, täyteen sullotun piirongin tai suuren raudotetun\nkistun ja kantoi portaita alas, niin voitiin selvästi lukea Saaran\nkasvoista, että hän piti miestään voimallisena; -- eikä Rejer suinkaan\nollut välinpitämätön hänen ihailustaan! --\n\n-- \"Vaan yhden seikan luulen oppineeni ymmärtämään, Rejer!\" -- pakisi\nhän piloillaan semmoisen voimannäytteen jälkeen -- \"sen nimittäin, että\nnoin suurella väkevällä miehellä täytyy olla työtä, jos mieli tulla\ntoimeen... Sillä ajan pitkään tulisi vaivaloiseksi kolmekyynäräinen\nmies, joka kulkisi kaikellaisilla uusilla päähänpistoilla ja\nkeksinnöillä täällä tuolien ja pöytien välissä ja sitten tyrkyttäisi\ntahtonsa lävitse milloin yhdessä milloin toisessa asiassa... Se olisi\nsamaa kuin päästäisi huoneesen kokonaisen pohjatuulen ainoastaan\nlattian tomuttamiseksi!\"\n\nRejer nauroi. -- \"Tarvitaan harjaantumista siihenkin, että osaa\npurjehtia huoneessa, huomaan ma, ... varsinkin kaksi purjehtijaa, jotka\novat näin itsepäisiä suunnastaan, kuin minä ja sinä, Saara!\"\n\n\"Niin, sinä olet kauhean itsepäinen, Rejer... Se on sinun syntyperäinen\nluonteesi!\"\n\n\"Hm!... Ja minun mielestäni olet sinä taas niin taipuisa!\"\n\n\"Sinunko? -- ei, nyt sinä puhut leikkiä, niin et sinä ajattele!\"\n\n\"En, en, -- vaan minä totuttelen itseni ajattelemaan niin!\"\n\n\"Niin, sitähän minä olen sanonutkin, että sinun pitää päästä ulos,\nmilloin on oikein kysymys voimankoettelemisesta -- täällä kotona tulet\nsinä vaan hemmotelluksi\"...\n\n-- \"Pelkällä myöntäväisyydellä sinun puoleltasi, Saara!\"\n\nEräänä päivänä tuli kirje \"kapteeni Juhl'ille, Arcturusprikin\nkuljettajalle.\" Siinä oli koko joukko postileimoja.\n\n\"Lind'iltä!\" -- huudahti Rejer, ja Saara, joka oli lähtemäisillään\nhuoneesta, seisattui kesken kiireensä kuuntelemaan.\n\n  Golden Gatessa St. Fransiscon edustalla.\n\n  \"Rakas Juhl!\n\n  \"On pitkiä aikoja siitä, kuin kuulin sinun olevan naineena miehenä,\n  ja olen ollut aikeessa kirjoittaakin sinulle sen johdosta. Vaan\n  siitä ei ole tullut mitään ennenkuin nyt, kun minultakin on\n  uutiseni ilmoitettavana. Toivon siis sinun voivan hyvin joko\n  tämä kirjeeni sitten tapaa sinut korviasi myöten sillissä tai\n  Arcturus-laivalla, -- joka sinun tulee jättää, niin pian kuin\n  suinkin voit, se on minun neuvoni, se ei ole korkkipuusta ja\n  saattaa tehdä lopun itsestään, niinkuin myllynkivi Hispanjan\n  merellä!\n\n  \"Mitä minuun tulee, niin -- navakka tuuli ja muuta semmoista,\n  tiedäthän! Sinä tunnet historian. Oikein hyvin kävi ensin, kuin\n  tulin tänne ja aloin lukea rahtia amerikalaisissa eayleissa.\n  En ole koskaan saanut niin hyvin en pundissa, liirissä enkä\n  francissa, kuin täällä Tyynellä merellä, etenkin vehnäseuduissa.\n  Vaan, 'totta sanoakseni,' niinkuin göteporilainen sanoo, -- ei\n  ystäväsi Lind ole tullut sen rikkaammaksi eikä köyhemmäksi. Hän\n  mukautuu aina hyyryn mukaan yhtä tarkasti kuin ilmapuntarin, --\n  suuret ansiot, suuri herra maalla, ja suuri herra, suuret\n  taskut, tiedäthän...\n\n  \"Niin, nyt saanen soutaa esille uutisellani... Luulenpa sinun jo\n  rupeavan arvaamaan ja varustautuman ottamaan vastaan jotakin\n  ruusunpunaisia pilettejä ja muuta semmoista. No niin, minä olen\n  vihdoinkin ottanut sen suuren askeleen, -- rohkaissut mieleni ja\n  sitoutunut morsiameen minäkin!\"\n\nSaara mutisti suutaan ja keikautti halveksivaisesti päätään; -- Lind\noli puhunut niin laveasti ikuisista tunteistaan kosiessaan häntä!\n\n  \"Minkä näköinen hän on?\" -- luki Rejer eteenpäin: -- \"solakka\n  ja sorja sekä pää kuin gallionin kuva, joka kiekuu ja keinuu ...\n  kaula ja käsivarret kiiltovalkoiset ... rinta komea ja rohkea,\n  niinkuin tuulen pullistama märssypurje! -- ja sen lisäksi niin\n  kaita vyötäisiltä, niin hienomainen ja arvokas! Kunhan näkisit\n  sen oikealta näkökohdalta, hakkuulaudalta! -- hän häviää kuin\n  näky kaukaa, komein mitä voit ajatella, -- jos rehellinen\n  merimiessydän muuten sykkii povessasi!\"\n\n\"Kas!\" -- huudahti Saara -- \"ne vasta on miehiä, jotka heti tulevat\nkuin voi kasvoiltaan, kuin vaan saavat nähdä naisen! ... ne jättävät\nsanansa ja autuutensa joka satamaan. Semmoista ei voi sanoa mieheksi!\"\n\n\"Hm! ... hänkö ei mies! sinun pitäisi saada nähdä pimeänä yönä hänet\nriehuvassa myrskyssä!\"\n\n\"Tahtoisin mieluummin nähdä hänet selvällä päivällä semmoisena, johon\nvoisi luottaa!\"\n\nKirjettä jatkettiin:\n\n  \"Hän on niin hienomainen ja komea neito, ja kun tuuli sivelee\n  hänen poskiaan, niin täytyisi sinunkin tunnustaa sen lankeavan\n  kunnialla, joka lankeaisi hänen paulaansa, etenkin kuin hän\n  nyt _vasta_ on sen lisäksi tavattoman edullinen kauppa!\"...\n\n\"Sääli sitä ihmisparkaa, joka on uskonut itsensä hänen huostaansa!\" --\ntuumasi Saara.\n\n\"No, no, ... enemmän!\"\n\n  ... \"Käsivarteni on hänen vyötäistensä ympäri, ystäväni! --\n  tukevasti ja uskollisesti, niinkauan kuin kapteeni Lind kyntää\n  aaltoja\"...\n\n\"Vielä mitä!\" -- sanoi Saara pilkallisesti, -- \"sitä virttä on hän jo\nmonasti laulanut!\"\n\n  ... \"Ja jos tahdot tietää hänen nimensä, -- se kaikuu kuin soitto\n  joka kerta kuin minä kuulen jonkun lausuvan sitä -- niin\"...\n\nVaan nyt tuntui Rejer'istäkin jo menevän liian pitkälle.\n\nHän heitti kirjeen kädestänsä; \"luonnollisesti joku Rullia --a--ha.\"\nsanoi hän suutuksissaan, -- \"jostakin laululuolasta ... joka on saanut\nhänet kiedotuksi! ... -- Rullia --a--ha!\" -- kertoi hän muristen\nbassolla, joka pelkästä suuttumuksesta muuttui diskantiksi; sitten otti\nhän taas kirjeen:\n\n  ... \"Niin on se -- 'Albatross' täysi priki, kolmesataa viisikymmentä\n  kauppalastia, uusi, parhaista aineista, alamastot punasesta\n  pihtahongasta, ostettu Arendalin laskuun, yhdenkolmatta miehen\n  väestöllä, niissä pursimies, göteporilainen, kirvesmies ja steewartti\n  Alert'ilta sekä paras, Jens Emanuel Lind kapteenina! Niin, tämä nyt\n  oli minun rakkausjuttuni! Mihinkään muunlaiseen naimiseen en minä,\n  suoraan sanoen, luule luontoni soveltuvan\"...\n\n\"Eipä, ei, siinä puhuu hän asian paikalleen!\" tuumasi Saara.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhden kuolema on toisen leipä -- eikä talous muuta paikasta\ntoiseen, joll'ei nilakonnurkista ja kaikkialta kokoontuisi aarre\npuolitäytettyjä, puolikulutettuja, kaupaksi käymättömiä tavaroita,\njoista voi olla hyötynsä ja saada myöntiarvonsa, kunhan ne joutuvat\noikeihin käsiin. Nekin saavat innokkaita kysyjiä.\n\nTässä, ei erittäin tärkeässä kohdassa piti Rejer puolensa -- ja koko\nväsymättömällä voimallaan saattoi tahtonsa perille.\n\nWallan saisi periä -- hän eikä kukaan muu niistä monesta hakijasta\npesuämmän, apuvaimon ja kaikenlaatuisten matamien muodossa. Töintuskin\nsai Saara vedetyksi liituviivansa lasten leikkikalujen ympärille, jotka\nhän \"todellakin sai antaa niille, jotka niitä tarvitsivat... Matami\nWallan ei ainakaan voisi niitä käyttää!\" -- sanottiin pistävästi.\n\nTavarat olivat laivalla, jolla heidän piti lähteä länteen, ja kaikki\noli parhaan mukaan järjestetty siihen kamalaan kysymykseen asti, minne\nSaara kahden pienokaisen ja neljän ison pojan kanssa sijoitettaisiin;\n-- ja täällä -- merellä -- oli hän äkkiä kaikessa nöyrtynyt Rejer'in\nviisauden edessä; hän oli tullut niin sävyisäksi kuin lammas ja niin\ntaipuvaksi, että Rejer olisi voinut kiertää hänet sormensa ympärille!\n\nHeidän piti yöllä lähteä ulos Fredriksvärnin suusta, käyttäen hyväkseen\nhyvää tuulta, vaikka sitä seurasikin sade, ja Rejer läksi nyt iltasella\nmatami Wahlin luokse julistaen hänet juhlallisesti kaiken sen\nperilliseksi, mitä hän heidän lähdettyään löytäisi talosta.\n\nHän ei ollut ollutkaan sokea hänen ruskean kauhtanansa suhteen. Hän oli\nuseita kertoja nähnyt sen kanunamiehen talon lähistössä, ja se oli ehkä\ntapahtunut siinä tarkoituksessa, ett'ei hän unhottaisi Wallania ja\nhänen etujaan; vaan sitten oli eukolla hieman paha omatunto lauseistaan\nSaaran suhteen, ja hän aavisti, ett'ei tuuli puhaltaisi edulliselta\npuolelta hänen kauhtanaansa sieltäpäin, jonkatähden hän oli kulkenut\nikäänkuin tuulen alatse pitkin katua, jotta Rejer näkisi hänet.\n\nNiin arveli ainakin Rejer ja tämä hänen arvelunsa sai vahviketta siitä,\nettä Wallan hänen tullessaan päivitteli:\n\n\"Enkös minä arvannut, että tulisitte ... kapteeni! -- johan nyt, vai\nunhottaisitte te vanhan, kuolevan ... ja köyhän vaimon, joka on\ntuntenut teidät hädän päivinä!\"\n\n\"Tulen sanomaan teille jäähyväisiä, matami Wahl!\"\n\n\"Oo, vai niin! -- kas vaan! eihän muuta!\"\n\n\"Sanomaan terveisiä Saaralta!\"\n\n\"Tuhannen kiitoksia!\"\n\n\"Te olette aina olleet hänen suosikkinsa! -- ja tekin puolestanne\nolette aina pitäneet häntä niin hyvästi silmällä, tiedättehän! -- tehän\nolette niin monta kertaa puhuneet minun kanssani hänestä\"...\n\n\"Jumala varjelkoon minun syntistä sieluani! -- joll'ei hän vaan olisi\ntahtonut muuta kuin sitä, mitä minä hänestä olen sanonut, voisi hän\nkernaasti ottaa sen päälleen ja tuota pikaa muuttaa taivaanvaltakuntaan\n... niine kokemuksineen, niin nuori kuin hän onkin! -- Ja kuinka\npahasti ne kuitenkin ovat puhuneet hänestä ja sanoneet häntä sekä\nylpeäksi että kopeaksi ... ja sitten sai hän kuitenkin kelpo kapteenin\nihan heidän nokkansa edessä!\"\n\n\"Niin, näetkös, matami Wahl! -- sentähden onkin hän muuttaessa\najatellut teitä ja arvellut, ett'ei kukaan muu kuin vanha Wallan saisi\nperiä sitä, mikä jäisi jäljelle!\"\n\nWallan hyppäsi heti seisalleen ja niiasi kerta toisensa perästä: --\n\"Sanokaa matami Juhl'ille, että minä olen maahan vajoamaisillani --\nihan maahan! -- ja että vanha matami Wahl kyllä muistaa häntä,\nistuessaan päivillä vasuineen kulmassa, ja että hän rukoilee Jumalan\nsiunausta hänelle matkalla sekä kaikissakin elämän suhteissa!... Sanos\nmuuta, että hän muisti vanhaa vaimoa... Kaikkityyni, sanoitte te?\" --\nkysyi hän äkkiä.\n\n\"Kaikkityyni on kääritty kokoon kyökissä teitä varten. Torgerseniltä\nsaatte avaimen ja ne tietävät asian.\"\n\nWallan alkoi taas väännellä ja reutoa itseään kiitollisuutensa\ntunteiden kiihkeissä puuskissa.\n\n\"Istukaa nyt jälleen paikoillenne, matami Wahl! -- Kas, tässähän te\nolette pudottaneet paperilapun toisensa perästä,\" -- sanoi Rejer ja\nnoukki lattialta muutamia paloja, joista oli lyijykynän merkkiä.\n\n\"Hyvänen aika! -- ne ovat laskuja!... Istuin tässä juuri ne käsissä,\nherra kapteeni! ... muuten häviäisi yksi toisensa perästä muistista.\nAjatukset käyvät lyhyiksi, tietäkääs, kun tulee vanhaksi. Nyt oli tuo\nAnders laivastosta ... hän sanoi olevansa velkaa ainoastaan seitsemästä\npiparikakusta, ja sitten -- tsii, -- sitä nuorisota nykyaikana!\"\n\nVanhaa Wallan raukkaa! ajatteli hän mennessään, -- kova sää koukistaa\npuun!... Hän kumartuu, hiivii ja koukistuu kiinni elämässä.\n\n\n\n\nXV.\n\nSillikuningas.\n\n\nNiinä vuosina kuin Rejer oli ollut poikessa Aa-vuonosta [tuon vanhan\nvuonoseudun nimi on tietysti sepitetty], oli tietysti monta auringon\nsädettä ulkopuolisissa olosuhteissa langennut hänen synnyinseutunsakin\nosaksi; vaan mitään erittäin sytyttävää voimaa ei niillä ollut ollut,\n-- taula oli liian kosteata ja homeista syttyäkseen!\n\nJa oikeastaan olivat juhlevenheen seikkailut sillin kalastusmatkalla\nainoa tapaus, joka oli pannut mielet kuohumaan, vaikka sekin huomattiin\npian kyllä olevan hitauden kuollutta jälkimaininkia. Se oli ainoastaan\njättänyt yhden ja toisen haaveksijan taloihin vuononrannassa sekä\nhämärän aavistuksen koko seutuun siitä, että maailma ja elämä ehkä\nkuitenkin muualla voisi olla keveämpää ja valoisampaa kokea, --\ntyytymättömyys, joka päättyi sillä, että moni muutti Amerikaan.\n\nNiin paljon oli kuitenkin näinä vuosina, siitä kuin Rejer alkoi\nkalastuksensa, voitettu, että Stavangerista pohjoiseen Kinniin asti\ntiedettiin olevan nuottueen päällikön nimeltä Rejer Jansen Juhl, joka\njotenkin osasi vainuta sillin merestä ja käydä kimppuun niinkuin\nsuurivalas! Joka paikassa saapuvilla, aina liikkeellä, mielettömästi\nja pelkäämättä käyttäen hyväkseen kaikkia tuulia ja jokaista\nmahdollisuutta, oli hän vuorotellen voittanut ja menettänyt, menettänyt\nja voittanut; vaan kaikissa tapauksissa ponnistellut niin pitkälle,\nettä hänellä nyt, paitse kolmea omaa nuottuetta päälliköinensä, samalla\noli osaa moneen muuhun. Vuonoseuduilla nimitettiin häntä yleensä\nsillikuninkaaksi.\n\nNe muutamat meripuodit, jotka perästäpäin olivat kohouneet Aa-vuonoon,\nja moni seikka seudulla osoitti, että väestö täällä oli tavattoman\npaljon ansainnut sillillä.\n\nSillikuningas ei asunut Hammernäs'issä, siellä vallitsi nyt hänen\nsisarensa, joka oli leski, vaan Hammervigenissä uudessa talossa\nsinisine kattotiilineen ja kaksine isoine meripuotineen. Ne olivat\nrannalla kumpikin omassa päässään pitkää laivasiltaa. Toinen sisälsi\nkalanpyydyksiä ja verkkoja, jotka riippuivat harjaorressa ja toisessa,\njoka oli suolaushuone, oli vene veneen sisässä, pienempi isommassa,\nniinkuin malja asetetaan maljaan.\n\nRannalla oli hyvin kiire. Miehet tarkastivat ja tutkivat\nkaikellaisia köysiä, naaraimia ja touvia, joita aiottiin käyttää nyt\ntalvikalastuksessa sekä viedä vasta puoliksi varustettuihin venheihin,\njotka olivat rivissä pitkin laivasiltaa. Pari poikaa, kuusi- ja\nseitsentoistavuotias seurasi innokkaasti työn menoa. Toisen nimi oli\nJan ja toisen Jan Conrad, ja heidän isänsä, joka tänään levottomana\nkuin mustalainen kävi edestakaisin ja oli ajanut joka kynnen työhön --\narvaa lukija kyllä.\n\nJoulunaikana, kalastusajan edellä käveli hän oikein roima-askelin:\nkomensi ihmisiä, venheitä, peräänkatsojia ja sanansaattajia, usein\nseitsemän kahdeksan peninkulman päähän pitkin meren rannikkoa\nhankkimaan tietoja, saadakseen ne luotettavina ja vereksinä.\n\nTämmöisen tiedon oli hän tänään saanut ja se pani koko talon\nliikkeelle: -- piti lähteä liikkeelle! Nuottuepäällikköjen ja\nmiehistöjen saada sana, muona panna valmiiksi ... tuhat asiaa! -- ja\nkäskyt annettiin röyhkeästi ja kiivaasti.\n\nVillahuivi irrallaan kaulassa, umpirintainen mekko yllä ja kädet seljän\ntakana käveli hän edestakaisin suuressa huoneessaan. Käynti oli\nhuojuva, pitkä vartalo hiukan taaksepäin kenossa, ja terävillä,\nankarajuonteisilla kasvoilla oli tänään puna, ikäänkuin korvapuustin\njälki kummallakin poskella.\n\nOli kaksi hyvin erilaista olentoa, jotka purjehtivat perheenpirtin\nlattiaa, huolellisesti varoen törmätä toisiaan vastaan. Hänen vaimonsa\nei niinkään hevillä sekaantunut toimissaan; ... hän oli nähnyt monta\nsemmoista myrskynpuuskaa jo ennenkin ja käveli siellä nyt leveänä,\npäättäväisenä ja vakavajalkaisena antamatta minkään häiritä itseään\ntaloustoimissaan:\n\n\"Rejer kulta! -- jos sinä odotat, kunnes joulu on ohitse, niin olen\nvarma, että kuitenkin olet aivan ensimmäisiä. Sanansaattajahan ei\nkuullut mitään sillistä!\"\n\n\"Kuullut sillistä? ... kuullut sillistä; onko kuultu mokomaa!...\nSilloin muutkin läksisivät soutamaan sinne! Ei, näetkös, mutta mitä hän\nsanoi, haiskahti silliltä, sen minä tunsin!\"\n\n\"Oo, sinä tunnet aina sillin hajua, Rejer! Anna nyt ihmisten viettää\njoulua rauhassa; -- muuten ei sovi aa-vuonolaiselle, tiedäthän!\"\n\n\"Eikö sovi aa-vuonolaiselle? Ei -- vaan antaa Jumalan antimien mennä\nmereen pitämättä niitä senkään arvoisina, että ojentaisi kätensä niitä\nottamaan, -- se sopii aa-vuonolaiselle, se!.. Ensin viettää joulua ja\nsitten, kuin ovat saaneet oluttynnörin loppuun, on heidän sovelias\naikansa, niin!... Vaan nyt tulevat ehkä sillit ensin eivätkä ollenkaan\nodota! -- Oikein, kyllä minä opetan heitä! Minä oikaisen heidät\nsuoraksi, jos he tekeytyvät kumarammiksi kuin he jo ovat... He saavat\ntuntea paljan sattuvan naulan päähän!\"\n\n\"Niinpä niinkin, sinä olet oma herrasi, Rejer! -- ja minun puolestani\non muona valmiina. Teidän tarvitsee vaan ottaa se huostaanne!\"\n\n\"Valmiina kaikki?\" -- hän katsoi hämmästyneenä, melkeinpä epäillen\nhäneen.\n\n\"No, sen verran olen minä huomannut sinusta näinä päivinä, että sinä\ntahdot merelle, sanoipa sanansaattaja niin tai näin!\"\n\n\"Se oli oivallisesti, Saara!\" -- sanoi hän pyörähtäen ympäri kannallaan\nja hieroen käsiään. \"Oivallisesti! sanon minä sinulle ... vähintään\nkolmen päivän säästö... Siinä vasta emäntä, joka kelpaa!... Sinä olisit\nvoinut olla päällikkönä kalastusretkellä, jos olisi tarvittu!...\nOivallista! ... oivallista!\"\n\n\"Niin, nyt olen minä ja kaikki ämmät leiponeet ja panneet juomaa sekä\nvarustaneet sinua antaen joulupuuhien jäädä, ja nyt sinä olet\ntyytyväinen!\"\n\n\"Olenpa niinkin, hyvin tyytyväinen!\"\n\n\"Vaan näetkös, Rejer! nyt täytyy sinunkin totella minua yhdessä\nasiassa!\"\n\n\"No, annas kuulla!\"\n\n\"Minä en tahdo Jan Conradia mukaan kalastusretkelle tänä vuonna,\nniinkuin sinä puhuit!\"\n\n\"Vai niin! -- juuri hänen täytyy tullakin mukaan!\"\n\n\"Muista, että poika vasta ensi vuonna tulee seitsentoistavuotiaaksi;\npoika on kasvanut niin rohkeasti, että on melkein kolmekyynäräinen eikä\nhän ole vahva!\"\n\n\"Joutavia, hän on kylliksi vahva, oikea hevonen -- kunhan hän ei saa\nolla täällä kotona hemmoteltavana.\"\n\n\"Minä tarvitsen hänen apuaan; täällä on kyllä tekemistä, tiedäthän!\"\n\n\"Jan Conradin -- täytyy tulla mukaan!\" -- sanoi Rejer pitkäveteisellä\npainolla. -- \"Minä en tahdo raskasta työtä häneltä, vaan mukaan täytyy\nhänen tulla! Hänen täytyy alkaa katsoa ja oppia, ett'ei hänestä tule\nsemmoista tuhmaa lorttia, jonkalainen minä itse täällä olin...\"\n\nSaara meni hänen eteensä, pani kätensä hänen olkapäilleen ja siveli\nhänen poskiaan.\n\n\"Sinun täytyy vielä tänä vuonna jättää poika minulle! Ensi vuonna voit\nottaa hänet mukaasi!\"\n\n\"Enkös tiennyt sitä? -- enkös tiennyt sitä -- enkös tiennyt sitä! Aina\npiilee sinun töissäsi jotakin ... aina saa ostaa ja myödä sinun\nkanssasi, Saara!... Luulenpa sinun olevan voitonhimoisen aina sydämmen\njuuriin! Vai sentähden sinä teit minun venheitteni pohjat niin\nliukkaiksi matkalle? -- Minun pitäisi luonnollisesti maksaa se!\"\n\n\"Puhu mitä tahansa, Rejer! vaan tällä kertaa minä päätän! -- Olen\nkuullut hänen istuvan yksinään poikain kammarissa ja huokailevan --\nmonta kertaa. Jan Conrad on heikko, sanon minä!\"\n\n\"Vai on hän nyt yht'äkkiä käynyt niin raihnaiseksi! ... laita sinä vaan\nniin, että hän saa hyvää ja lämpöistä ylleen, -- sillä mukaan hänen\ntäytyy!\"\n\n\"Niin ei voi ajatella, Rejer!... Minun seistessani ja pyytäessäni näin\nhänen edestään... Olenhan minä pojan äiti!\" -- hän sanoi tämän\nvärähtelevällä äänellä.\n\n\"Niin, ja minä hänen isänsä!\" -- hän mitteli kiivailla askelilla\nhuoneen lattiaa.\n\nSaaran kulmakarvat rypistyivät. Itsevaltainen kihara hänen tuuheasta\ntukastaan oli vierähtänyt hänen otsalleen; ei voinut kieltää, ett'ei\nmatamissa ollut tenhoa!\n\nMies seisattui pari kertaa hänen eteensä, vaan väistyi taas.\n\n\"Miksi vilkutat sinä noin silmäkulmiasi!\" huudahti Saara hänelle\nvihdoin kärsimättömästi.\n\n\"Hm!... Minua ihmetyttää, että minä, joka vaan olen pojan isä, näen\nparemmin sinua, joka ... mutta hm... Siihen lieneekin syytä!\" -- Hän\npyörähti taas ympäri sävyisästi hymyillen ja kädet taskussa.\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Sanon vaan, että sillä lienee oma syynsä... Jokainen päättää itsensä\nmukaan! -- Näetkös, Saara! ei poika ole kasvanut liian pikaisesti, ei\nhän ole heikko eikä sairas, eikä mitään kaikesta siitä, miksi sinä\nhäntä tahdot; mutta hän on rakastunut, tiedän mä! he, he, pitäisipä\nminun ymmärtää semmoiset asiat! -- niitä narrimaisuuksia on nyt\nkestänyt koko syksyn! Ainoa parannuskeino semmoista vastaan on työ,\ntyö, vaan työ! Ja sentähden täytyy hänen merelle!... Hän on\nluonnollisesti kerjännyt ja pyytää sinulta päästä siitä?\"\n\n\"Vaan Rejer! mitä tarkoitat sinä tällä kaikella?\"\n\n\"Hänen mielensä luonnollisesti tekee olla vaan kotona jouluna ja saada\ntavata häntä, opettajatarta, tuota uutta neitiä pappilassa, kaikissa\nniissä seuroissa, joihin hän vaan pääsee... Luuletko sinä suotta Jan\nConradin välttämättömästi joka sunnuntai tahtoneen kaikkiin niihin\nkirkkoihin, joita rovastikunnassa on? Olet ehkä luullut hänen tulleen\nheränneeksi, -- mitä?\"\n\n\"Ja sinun silmäsi olisivat olleet auki näkemään kaikkea tuota,\nsinun! ... häneen ... tuohon pitkään, kömpelöön, kesakoiseen?\"\n\n\"Voidaan rakastua vähemmästäkin kuin tämä, vaimoseni!\"\n\nSaara naputti sormillaan ikkunan välipuuhun... \"Vaan Rejer kulta!\npoikahan on kuusitoista vuotias!\"\n\n\"Niin, näetkös, Saara!... Semmoiset mieltymykset ovat nyt jotakin,\njolle nuoret nulkit eivät voi mitään, -- ainakin minun suvussani!\"\n\n\"Vai -- niin? -- sinähän puhut kauniisti puolestasi!\"\n\n\"Minä puhun vaan omasta kokemuksestani, minä!\"\n\n\"Ja tunnustat sen niin suoraan?\"\n\n\"Niinpä kyllä! -- On satoja, joihin voipi rakastua, vaan tosi tapahtuu\nainoastaan yhden kanssa... Nyt on käynyt niin Jan Conradille, näetkös,\nminä ymmärrän niin hyvästi sen! -- paremmin Jan Conradin suhteen kuin\nJanin, sillä tämä on sinun näköisesi! -- täytyy olla varuillaan, ett'ei\nhän takerru ensimmäiseen hameesen; hänen pitää päästä niin vanhaksi,\nettä saa edes silmät päähänsä... Hitusen järkeä! -- No? -- etkö sinä\nnyt ajattele samoinkuin minäkin, että meidän pitää antaa hänen soutaa\ntuo hulluus itsestään merelle, -- vai tahdotko sinä kentiesi hänet\nminiäksesi?\"\n\n\"En minä luullut sinun, Rejer, noin paljon ymmärtävän naisasioita!\"\n\n\"En ole koskaan sanonutkaan niitä ymmärtäväni; -- vaan erittäin\nonnellisesti päässeeni niistä;\" -- hän pyyhkäsi hiukset vaimonsa\notsalta ja nauroi -- \"vaikka sinä usein pistät kuin viholainen! -- ja\nkernaasti tahdon minäkin sananvaltaa Jan Conradin suhteen.\"\n\nNyt tarttui levottomuus häneen taas ja hän meni ikkunaan: -- \"Kas\ntuota ... kas tuonne ... kas vaan! -- tuolla kulkee vielä se, jonka\npiti viedä sana, ja vetää takajalkojaan perässään mäessä niinkuin vanha\nhevoskatko... kellä olisi niin pitkä keppi, jolla vähän kiirehtisi\nhäntä!... Olisin jo kahdesti kulkenut edestakaisin tämän välin\nLauri-Sepälle!\"\n\n-- -- Seuraavana päivänä oli vilkas elämä ja paljon touhua\nlaivasillalla. Talonväki, lapset ja palvelijat juoksivat edestakaisin,\nja naapuritaloista oli katsojia saapunut kokoon.\n\nKolme- ja neljäkymmenmiehisiä nuottueita oli lähdössä liikkeelle.\n\nNuottavene oli jo -- pienempi vene perässään ja iso naarain kokassa --\nvalmiina soutamaan neljällä airoparillaan. Vähän lumiräntää satoi\npilvisenä talvipäivänä köykäisesti kuin untuvia ison nuotan ruskeille,\nkerratuille silmille, jotka olivat päälletysten valmiina potkittaviksi\nmereen. Sisempänä työnnettiin kolmatta venettä keskinuottineen vasta\nvesille, jotavastoin nassakkavene, jossa pikkunuotta oli, oli jo\nennättänyt jonkun matkan päähän.\n\nSuuren nuottaveneen perätuhdolla istui Rejer lounas päässä ja peräsin\nkädessä; hänen kasvonsa olivat ensi kerran näinä polttavan kiireisinä\naikoina kirkastuneet ja ilmoittivat hänen nyt olevan oikealla\npaikallaan siellä, missä hän istui. Hänen vaimonsa seisoi laivasillalla\nja antoi heidän nuorimman nelivuotisen tyttärensä nahkapukuisten\nsoutajain käsiin vietäväksi ottamaan jäähyväisiä häneltä.\n\nJa nyt läksivät he liikkeelle.\n\nVeneet liukuivat airojen ajamina sujuvasti lahdelle, joka kiilsi\nlyijynväriseltä. Rejer'in vaimo, liuta poikia ja tyttäriä ympärillään,\njoista pienin piti häntä kädestä ja hameesta kiinni, seisoi nojaten\nlaivasillan kaidetta vastaan ja katsoi heidän jälkeensä. He hävisivät\nkannaksen taakse, vaan vaimo seisoi vielä paikallaan, niinkau'an kuin\nvoi kuulla airojen ja tappien äänen.\n\nTästä vaimosta oli nyt tullut jotakin seudulle! -- Sen vian, ett'ei\nhän ollut sieltä syntyisin eikä ollut seissut morsiuskruunu päässään\nAa-vuonon kirkossa, oli hän täydellisesti sovittanut näyttämällä --\npaitse mukanaan tuomaa kahta Jania -- seitsentä poikaa ja tytärtä,\nrehellisiä aa-vuonolaisia, vanhan Jan Juhl'in lapsenlapsia, ja sen\nlisäksi asianmukaisesti syntyneitä ja kastettuja täällä. Komea ja\nreipas hän oli, \"niin että oli synti, kun ei vanha matami Juhl saanut\nnähdä häntä!\" -- Merenkulussa harjoitteli Rejer aa-vuonolaisia\nväkivaltaisella välinpitämättömyydellä kaikkia vanhoja tapoja ja\nmenetyksiä vastaan... Hyvä ruoka, harvat ateriat ja \"joudu!\" -- olivat\nhänen päämääräyksensä, jotka soveltuivat entisiin vereen juurtuneihin\n-- hitaat, pitkäveteiset liikkeet ja kahdeksan ateriaa päivässä --\nmelkein niinkuin pohjatuuli suojattinaan!\n\nJa että tässä oli harjoitus kysymyksessä, sen saivat tälläkin kertaa\nkokea, kun he joulunpyhät loikoivat merenrannalla Teistsaarien luona!\nLakkaamatonta soutamista ... neljä-, viisikymmentä hajoitettu ympäri\nsaaria tähyämään silliä -- olihan se kaunista joulunviettämistä!\n\nMutta joulu oli joulu! tuumivat aa-vuonolaiset ja Rejer näki heidän\nkerta toisensa perästä horjuvan saarilla.\n\nItse kulki hän kuin palava soihtu ja löi reiteensä kiikarilla sekä\nvainusi sumuun suurella, tuimalla nenällään, melkein kuin olisi luullut\nsillin olevan ilmassa. Paljon ei hän antanut rauhaa heille... Välistä\nsanansaattajaksi, välistä kiikarilla ja luotikangasta tutkimaan sieltä\nja täältä!...\n\n\"Ei ole suomuksia ilman silliä!\" mutisi hän viimeistä kertaa\nsoudattaessa itseään nelihankaisella. Hän oli lähettänyt nuottueet\nyhden yhtä, toisen toista tietä ja otti itse kolmannen, tehdäkseen\nhavainnoitaan. Ainoa mitä vasta voitiin pohjoiseen kalastuspaikasta\neroittaa, oli pari valasta ja jonkin verran sonkia...\n\nIltasella, palatessaan retkeltään, kuuli hän huutoa, rähinää ja\nmässäämistä majapaikasta ja sen ympäristöstä. Aa-vuonolaiset joivat ja\nviettivät joulua, ja viina katkusi ylt'ympäri.\n\nHän pisti päänsä ovesta:\n\n\"Venheisiin, miehet! -- voi sattua, että tapaamme sillit idästä\nsaaristosta!\"... \"Ja kaikissa tapauksissa sekoitan minä hiukan\nmerivettä viinaanne!\" -- mutisi hän itsekseen.\n\nAa-vuonolaiset eivät juuri olleet iloisennäköisiä astuessaan yön\npimeässä venheisiin; heidän sisimmässä povessaan tuntui tämä oikealta\npyhän häpäisemiseltä. Mutta soutaa he saivat! -- soutaa koko pitkän yön\nRejer nelihankaisellaan etumaisena. Kun he sitten aamusella palasivat,\nsanoi hän leppeästi: -- \"Tämä olkoon nyt joulutanssin asemesta sekä\n'hallingin' että 'springerin!'\" -- He olivat saaneet soutaa\nrangaistukseksi.\n\nVäsyneinä ja surkeassa tilassa saapuivat he Teistsaarille, ja siellä\njäähtyi Rejer'in veri ja aa-vuonolaiset saivat vastoin tavallisuutta\njonkunlaisen hyvityksen: -- silliparvi oli mennyt saarien välille niin\ntaajana, että niitä oli molemmin puolin rantakivillä. Jan Conrad\noli nuotan palasella saartanut kolmekymmentä tynnöriä; vaan --\nnaapurinuottue oli rannanpuolelle pannut sulun toisensa viereen, toinen\ntoistaan suuremman.\n\nPäälliköt joutuivat melkein raivoihinsa; vaan Rejer kulki ääneti\nsaarilla ja katseli muiden saalista.\n\n\"Täytyy käsittää maailmaa hauskalta puolelta!\" mutisi hän hiljaa.\n\nPuolipäivän aikaan löi hän kuitenkin kiikarinsa kokoon. Linnut ja\nvalaat tulevat vuonoa kohti!\n\n\"Eteenpäin taas, pojat!... Sillistämään!\" kuului käsky ja nyt\nlähdettiin liikkeelle vauhdilla, ikäänkuin ei edellisenä yönä olisi\nairoakaan liikutettu.\n\nSana vaikutti kuin sähkö! Nuotta potkittiin ... repesi valaan\nedessä ... toinen potkittiin toiseen lahteen.\n\nTaas -- uuden silliparven lähestyessä -- joukko nuottueita samalla\nkertaa levolla ja vahtimassa salmessa... Täällä värisyttää kaikkia mitä\nkiihkein halu -- minuutti tai pari liian myöhään, ja koko yritys on\nmennyt hukkaan! Nuottuepäälliköt komentavat, samalla kuin alapäälliköt\novat köykäisissä venheissä varustettuina vesikiikarilla ja\nluotilangalla tutkiakseen, mistä sillit kulkisivat.\n\nNelihankavenheen peräpuolella seisoo pitkän-roteva mies lounas päässä\nja häntä pitävät kaikki silmällä... Mies pistää tyynesti kätensä\ntaskuun ja ottaa sieltä tupakkapuruksen -- sovitun salaisen merkin, --\nja juhlenuotta alkaa purkautua kelalta, jolla aikaa silliparvi sipisee\nja potkii aivan vedenpinnalle asti... Köysivene rantaan ...\npikkuvenheet kokoavat lauvusnuorat sitä myöten kuin ne ilmestyvät\nvedenpinnalle ... vaan mereen heitetään sitäpaitse neljä- tai\nviisitoista isoa verkkoa, airoja katkotaan, venheiden yli soudetaan\nhankojen kohdalta kiireessä, pari miestä putoaa veteen ja saavat rämpiä\ntaas ylös; ei kukaan huomaa sitä... Verkkoja heitetään ristin rastin --\ntässä kilvoitellaan kuin hengenhädässä tuhansien omaisuudesta! ... --\nVaan keväämmällä maaliskuussa -- viimeisen nuotan korjattua ja sillien\nmyötyä -- kiiti sama kepeä vene, joka monta kertaa oli purjehtinut\nmyrskyistä merta kalastusretkellä, taas vuonoon kaksi vahvinta miestä\nairoissa ja Rejer itse toinen käsi silmien yläpuolella ja toinen\nruotelissa. Nyt halusi hän kotiin, ja sentähden riennettiin, niin että\nvesi kokan edessä kuohui!\n\nHän tuli aina paria päivää aikaisemmin kuin nuottaväki, ja niinä parina\nkolmena päivänä, kunnes hänen täytyi taas ryhtyä toimiinsa, oli talossa\nheleä päivänpaiste!\n\nHän luuli aina tulevansa odottamatta; vaan he tunsivat hänet ja\nvartioivat tarkasti, niin että hänellä oli sekä Saara että kihisevä\nlapsiparvi vastassaan laivasillalla. Vaan silloin saikin vaimo kokea\nkarhunkäpäliä. Hän tavallisesti puoleksi nosti, puoleksi kiepautti\nympäri hänen rotevaa vartaloansa tervehdykseksi laivasillalla\nhillitsemättömässä ilonhurmauksessa: -- \"Yhtä kaunis! ... yhtä\nkomea!... Siinä on vaimoa, siinä!\"\n\n\"Ja kuinka on käynyt?\" kysyi Saara tiellä rannasta.\n\n\"Hyvin minun, vaan huonosti niiden, joiden kanssa minulla oli osaa!...\nAina myöhään! ... aina toinen toisensa kölivedessä ihan niinkuin\nsillit! -- se on aa-vuonolaisen tapa... Ne ryömivät ja matelevat\nlaiskoina kuin konnat, kun vaan kukaan ei ole heitä käskemässä.\"\n\n\"Oletko menettänyt paljonkin heidän tähtensä, Rejer?\"\n\n\"Joutavia, -- olen kuitenkin hyötynyt pari, kolme tuhatta!\"\n\nJa joukko hävisi ovesta suureen rakennukseen, jonka siniset kattotiilit\nja ikkunat kevätauringon valossa häikäisevällä valollaan katselivat\nalas.\n\nSalissa oli hänen tavallinen taidetemppunsa kävellä viisi, kuusi lasta\nsamalla kertaa käsivarrella ja kaulassa -- saavuttanut huomionsa, ja\nsitten niitä mitattiin pihtipieleen, -- pää päältään loistavia kaikista\nhivusväristä, alkaen äidin vaaleasta Rejer'in tummanpunaiseen.\n\nNyt istui hän mielissään ja suorana sohvassa ja Saara innokkaasti ja\nhilpeästi teki selkoa hänelle kaikesta, mitä oli tapahtunut siitä\npäivin kuin hän oli lähtenyt kotoa.\n\n... \"Ja nyt osaa Inkeri Uuteen Testamenttiin asti\nraamatunhistoriansa... Ja Theodor Norjan, Ruotsin ja Tanskan\nmaantiedon!\"\n\n\"Vai niin, vai niin!\"\n\n\"Ja kuuleppas sitten, miten minä olen tuuminut puutarhan suhteen, --\nlaajentaa sitä vähintään neljää kertaa suuremmaksi!... Aion ruveta\nviljelemään morellia ja kirssikoita, ehkäpä omeniakin, -- siinä minun\ntoimialani!\"\n\n\"Hyvin, Saara! -- eteenpäin vaan sitä tehden! Pane ihmiset\nliikkeelle!... Ajatellessani kaikkia näitä raukkoja täällä ympäristössä\n-- perältäkin olen juuri minä saanut heidät sillinpyyntiin! Ja jos se\nsitten menisikin hullusti, niin on kuin minä olisin edesvastauksessa\nsiitä... Vaikka uskallankin väittää\" -- kavahti hän seisalleen --\n\"tehneeni parastani heitä kiirehtiäkseni! -- Jos heillä olisi venheet\nheidän luonteensa mukaan, niin olisi niissä väärät emäpuut, kierot\nkokat, kiero peräsin ja vino masto sekä purje niskassa! vinosoutuiset\nja hidaskulkuiset... Hiessä on vanhaa maakrapua, joka tahtoo kulkea\nniin ja näin, -- ja odottaa, kunnes kaikki tulee suoraan heidän\npivoonsa, sen sijaan että itse kävisivät suoraan asiaan!... Mutta\ntiedätkös, mitä minä nyt tuumin, Saara? Aion ostaa pieniä metsäpalstoja\nja rakentaa puista venheitä kaupaksi; -- se saattaisi lyödä leiville!\"\n\n\"Ja sitten sinä saat kylliksi työtä kesäksi, Rejer, sillä silloin\nsaatat sinä muutoin olla haitaksi, niinkuin tiedät!\" -- nauroi Saara.\n\n\"Niinpä kyllä! -- vaan pääasia olisi siinä se, että aa-vuonolaiset\nparemmin ehkä voisivat tottua merenkulkuun -- sillä ne miehet vasta\ntarvitsevat aikaa!\"\n\nSiitä lämpimästä ihmettelevästä katseesta, jolla tämä aate otettiin\nvastaan, näkyi, että siinä oli vaimo, joka ymmärsi miestään.\n\n\n\n\nXVI\n\nEteenpäin!\n\n\nKymmenkunnan vuotta eteenpäin elämässä!... Hammernäs'in honka, joka oli\nkestänyt niin monta myrskykuuroa ja nähnyt niin monta Juhle-sukua\ntulevan ja menevän, on menettänyt yhden mahtavan haaransa. Se seisoi\nnyt mäellä haljenneena ja musta ammottava vilo kupeessa -- toinen\nkäsivarsi niin vihaisesti ojennettuna ja uhkaavana kuin koskaan ennen!\n-- ja katseli kirkkaita, sinisiä kattotiiliä Hammernäsvigenissä...\nKaikki oli kasvamaan päin, elossa ja liikkeessä -- vaikka olikin vähän\nyksinäistä, kun miehet, niinkuin tavallista talvella, olivat\nsillinpyynnissä.\n\nMäellä näkyi ristin rastin suksen ja kelkan jälkiä, suuria ja pieniä\npoikain ja tyttöin askeleita heidän jokapäiväisistä käynneistään\nOttilie-tädin luona, joka asui Hammernäs'issä eikä ollenkaan huolinut\nsiitä, että \"asuinrakennuksessa kummitteli!\"\n\nTeistsaarilla oli meripuoti kasvanut pieneksi suolauspaikaksi\nvenelaituri edessä; -- Rejer Juhl oli pannut paljon rahaa siihen, vaan\nmyöskin kiskonut siitä monta killinkiä.\n\nJa nyt -- keskellä talvea, tiistaina 18 päivänä helmikuuta -- oli hän\nkauheassa ilmassa siellä! Tuuli ryntäsi puuskalla toisensa perästä\nmeripuotia vasten, hänen kävellessään siellä sisällä, ja pienessä\nahtaassa satamassa oli hänen jahtinsa kahdella ankkurilla ja köydellä\nkiinnitettynä ja sittenkin hyppi ja keikkui, niin että vaahto nousi\nliki ääripuiden tasalle.\n\nHän käveli merisaappaissa lattiata edestakaisin raskaassa aamuilmassa,\nison joukon merimiehiä seistessa pitkin puolipimeitä seinuksia\nodottamassa käskyjä, Hän käveli kädet seljän takana, ja miehet\nhuomasivat hänen povessaan olevan ankaran taistelun... Kureiset,\nterävät kasvot, joita harmahtava parta reunusti, olivat nyreiset suun\nympäriltä ja kovettuneet kuin luu.\n\nHän ryki ja ryki...\n\n\"Jahti kestää!\" -- muistutti hänen poikansa Jan.\n\nRejer Juhl ei vastannut, vaan kulki ainoastaan edestakaisin.\n\n\"No, Anders!\" kysäsi hän tämän tullessa puotiin. Se oli hänen paras\nvatamiehensä, \"Vatavanhus,\" joka oli ollut tähystelemässä saarella, --\n\"luuletko sen kääntyvän vielä etelämpään?\"\n\n\"Melkein kohti lounasta! -- Verkot pohjoisessa ovat kireällä!...\nKolme vataa juuri siellä, missä laineet loiskuvat -- ne eivät\ntottatosiaan säästä! -- Monta tuhatta tynnöriä menee nyt menojaan ...\naa-vuonolaisille saattaa tämä päivä tulla raskaaksi... Tarvittaisiin\nsekä rossia että köysiä, jos mieli pysyä paikoillaan!\"\n\n\"Enimmän ahdistettu on juuri Martin Sörhagenin suuri sulku!\" -- lausui\njoku.\n\nTuuli ryntäsi taas kattoa vasten!\n\n\"Hyvä on, että meillä on vaan osaa toiseen, isä!\"\n\nRejer pyörähtihe kiivaasti: -- \"Hyvä! ... hyvä!\" -- kertoi hän ja läksi\navonaiselle ovelle katsomaan ulos. -- \"Ilma ei nyt ole sen pahempi kuin\nettä me muutamien reipasten miesten kera voisimme purjehtia sinne\nviemään rossia ja muuta semmoista ... meillä on päivä edessämme!\"\n\nEi kukaan vastannut.\n\nRejer käänsi heille kiivaasti selkänsä... \"Hm, hm!\"\n\nMyrsky teki taas rynnäkön katonmalkoja vasten. Taas katsoi hän ulos; --\ntuiskusi yli koko saaren.\n\n\"Kaikki sillit taas hajaantuneet mereen ... luullakseni yritämme\nliikkeelle!\" -- lisäsi hän päättävästi. \"Olisi häpeä, jos me viruisimme\ntäällä kaikkine tarpeellisine aseinemme ja antaisimme seudun suuren\nsiunauksen mennä jälleen mereen! -- No, Anders?\"\n\nAnders oli halukas.\n\n\"Minä tulen mukaan, isä!\" -- sanoi Jan.\n\n\"Sinä jäät tänne!\" -- sai hän vastaukseksi.\n\nKaksi muuta miestä lupautui ja toiset alkoivat laittaa kaikkia kuntoon.\n\nJan meni levottomana rannalle ja rohkeni tehdä pari viittausta siitä,\nettä merellä olisi pula satamapaikasta.\n\nOli paljon työtä saadessa rossia ja köysiä veneesen aaltoilemisen\ntähden.\n\n\"Tänään _tahdon_ tulla kanssasi, isä!\"\n\nHän oli juuri astumaisillaan veneen partaalle, kun hänen isänsä,\njoka seisoi teljolla, äkkiä kääntyi ympäri ja antoi kuusi- tai\nseitsenkolmattavuotiselle naineelle pojalleen iskun niskaan, niin että\nhän lennähti liukkaan leväkön yli rantakiville.\n\nSamassa läksi vene liikkeelle -- -- Rejer itse neljäntenä venheessä\nraivasivat he etelätuulen puhaltaessa takaapäin, itselleen tien vaahdon\nja laineiden läpi.\n\nPuolenpäivän aikaan pääsivätkin he perille verkkojen luokse eivätkä\nsuinkaan näyttäneet tulleen liian aikaiseen! Etenkin olivat suuret\nverkot isossa vaarassa, ja nyt oli keskellä raivoisia aaltoja saatava\ntueksi kaikellaisia ohkasia rossia ja köysiä. Vesitynnöri muutettiin\nkohoksi kannattamaan paremmin verkkoja ja pieni vara-ankkuri laskettiin\npohjaan, kun nuotta oli luiskahtamaisillaan riippoineen paikoiltaan.\n\nTässä oli kysymys suurista rikkauksista: vaan kaikki näytti nyt olevan\njotenkin turvattu; -- Rejer'in jahti vaan oli suojatta yöksi ja heidän\ntäytyi hämärässä taas lähteä hakemaan suojaa saarien takaa toiselta\npuolen vuononsuuta. Jan käveli levottomana Teistsaarilla ja piti vaaria\nsiitä, kuinka myrsky yöllä yhtä mittaa kasvoi, kunnes kattotiilit\nalkoivat lennellä alas ja he saivat kylliksi työtä tuetessaan rosseilla\nmeripuotia. Hänen toivonsa oli nyt siinä, että isä oli hakenut yhdessä\ntai toisessa salmessa maata. Mielessään ajatteli hän itsellään olevan\ntuhmanröyhkeän isän, joka toiste piti panna jalkapuuhun.\n\nMutta ulapalla oli Rejer Juhl jahtinensa niin isoissa purjeissa kuin\nhän suinkin sai kuljetetuksi, ja viilsi merta, niin että kaaret\nnatisivat ja lokat vapisivat! Tuuli oli siirtynyt länteen, niin että\nhänen täytyi antautua merelle yöksi. Majakka oli koko ajan heistä\ntuulen alla, vaan he voivat nähdä sen ainoastaan silloin kuin olivat\nkeskilainetta korkeammalla...\n\n\"Tässä on kova käsissä, miehet! ... sille, joka on tottumaton\npurjehtimaan jahdilla!\" -- sanoi hän, kun myöhemmin yöllä olivat\nsaaneet alukseensa hirmuisen hyrskylaineen, -- \"mutta onpa hyvä\nkyntteli jalassa tuolla maalla ... vaan sinne emme nyt tahdo mistään\nmaksusta!\"'\n\nMutta sinne heidän näytti täytyvän pakostakin.\n\nSää oli enemmän kuin myrskyinen ja tuuli muuttui ihan läntiseksi --\naivan maata kohti sekä tuuli että merenkäynti. Tässä ei ollut mitään\nneuvoa, valkeassa vaahdossa ja pimeässä yössä kuljettiin suoraan maata\nvasten.\n\n\"Se on oikein, suoraan majakkaa kohti!\" -- sanoi hän tuimasti. -- \"Se\ntuntuu nyt niin lauhkealta, kun se on selkämme takana... Sillä se\npilatus tietää, mitä meidän edessämme on!\" -- lisäsi hän itsekseen\nmutisten ja nyökyttäen päätään rannalle.\n\n... \"Länsituuli auttoi muuten hyvästi aa-vuonolaisten pyydyksiä,\nkuuletkos Anders!\" lausui hän jonkunlaisella hyväntahtoisuudella\n\"Vatavanhukselle,\" joka seisoi hänen vierellään ruotelitankoon\nkietoutuneena, -- \"nyt he voivat hyvästi tulla toimeen!\"\n\n\"Niin ... _he_ -- tulevat toimeen!\" -- tuumasi Anders omituisella\npainolla.\n\nPimeä yö, eksyttävä meri, merisavua ja vinkuminen korvissa ja edessä --\nniinkuin merestä nouseva tuskallinen aavistus, -- jonkun kimaltelevan\nrajan, valkoisine hampaineen, terävä, pimeä...\n\n\"Näin käy paremmin, -- priiskoitusta enemmän tai vähemmän ei haittaa\nnyt ollenkaan!\" -- Ja kääntäen suuntaansa laskivat he yhä lähemmäksi\nmaata, hyrskylaineen seuratessa ja huuhdellessa aluksen kantta.\n\nLähemmäksi ja lähemmäksi tuli musta, kimalteleva ... piikkinen! --\nkuolema irvisteli heille.\n\nJokainen valo, joka pilkotti aaltojen takaa, täytti mielen kauhulla.\n\n\"Jos meidän on saapuminen Herramme eteen tänä yönä, niin on hyvä, että\nminulla oli niin vähän itseäni varten merellä!\" lausui Rejer\n\"Vatavanhukselle.\"\n\n-- Kun he nyt alkoivat nähdä eteensä, vaikeni jokainen.\n\nAjatukset liikkuivat hämäröinä ja raskaina Rejer'issä. Odottamaton raja\noli pantu voimakkaalle elämälle!... Kykeneviä miehiä ryhtymään työhön\nminun jälkeeni, sekä Jan että Jan Conrad! -- Ja Saara, -- eikö hän enää\ntapaa minua laivasillalla?... Tuli aikaisemmin loppu kuin olisin\ntahtonutkaan! -- meni kuin häätanssi minulta siitä päivin kuin sain\nhänet... Hän kohotti lounastaan saadakseen ilmaa.\n\nHänen koko elämänsä oli yht'äkkiä kuin peili hänen edessään!\n\nHeillä oli nyt kohisevat salakarit molemmilla puolillaan...\n\nÄkkiä loisti terävästi ja suoraan kokan edessä.\n\n\"Ei, tässä käy kuin isälleni, kun hän seisoi kirkonmäellä Aa-vuonossa\nja saarnasi silliä vastaan -- ei se auta mitään, Anders!\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä törmäsivät he karia vasten. Ilma\nselkeni... Hyrskylaineet lakasivat heidän ylitsensä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiiden monen laivanhylkysirpaleen ja pyöräpuun seassa, jotka tämän\nhelmikuun yön perästä kuljeskelivat salakarien välisissä, olivat ehkä\nkaria vasten törmänneen jahdinkin jäännökset. Vaan täysin varmaksi tuli\nonnettomuus vasta sitten, kuin nimilauta viikkoa myöhemmin löytyi\nmuutaman peninkulman päästä etelästä.\n\nJan tuli tällä raskaalla surusanomalla ja koetti niin varovasti kuin\nmahdollista valmistaa äitiään ottamaan sitä vastaan. Vaan hän tarttui\nheti poikansa käsivarteen eikä tämä koskaan ole unhottava sitä\nkatsetta, jonka äiti häneen loi ... oli kuin hän olisi voinut katsoa\nhänen lävitsensä niinkuin lastu.\n\n\"Kerro, kerro poikani!... Minä en ymmärrä, mitä sinä sanot; vaan minä\nmuistan joka sanan! ... kerro tarkoin -- kaikki!\"\n\nHän kävi yhä kalpeammaksi hänen kertoessaan ... antoi päänsä vaipua\nvähitellen rintaansa vasten, vaan oikasihe sitten äkkiä... \"Ja siinä\nkaikki Jan! Jos olet unhottanut jotakin, niin on sinun kerrottava\nminulle sekin.\" -- Hän läksi huoneesta ja poika tahtoi tueta häntä.\n\n\"Oi kiitoksia, poikani, anna minun olla yksinäni!\" -- Sen sanottuaan\nsulkeutui hän huoneesensa.\n\nHe olivat suuressa levottomuudessa hänen tähtensä, kun hän ei\naamusellakaan tullut huoneestaan, ja Jan meni hänen luokseen. Hän\ntapasi hänet istumasta liikkumatonna kuin kiven ja kalpeana.\n\n\"Sinun täytyy tulla alas ja ryhtyä toimiisi äiti!\"\n\nHän istui vielä hetkisen liikkumatta ja tuijotti lattiaan.\n\n\"Niin paljon luulin minä pitäväni isästäsi, ett'en voisi elää hänen\nkuoltuaan... Vaan elämä ei näy olevan sitä laatua ... emmekä me saa\nkeskeyttää sitä, mitä hän on alkanut täällä Aa-vuonossa, Jan!\"\n\n\"Niin, niin minä sain hänen viimeisen kehoituksensa, äiti! -- Iskun\nniskaani, niin että kaaduin rannalle ... vaan nyt se on selvinnyt\nminulle, miksi sen sain: -- hän ei tahtonut uskaltaa meidän molempien\nelämää samaan vaaraan... Se merkitsi niin paljon kuin että meidän piti\njäädä tänne suremaan, äiti, -- eteenpäin!\"\n\n\n\n"]