[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHnGXvKonjzrIkpjhT3kM8I3TAvHQPkRM1MkV1ONnfCw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},467,"Matkustus Belgiaan","Reuter, Fritz",1810,1874,"467-reuter-fritz-matkustus-belgiaan","467__Reuter_Fritz__Matkustus_Belgiaan",null,"romaani",[14],"huumori",[],"fi",1855,1888,31641,179562,false,36362,[24,25],"Epic poetry, German -- Adaptations","Peasants -- Germany -- Fiction",[27,28],"Humour","Novels","\"Matkustus Belgiaan\" by Fritz Reuter is a fictional narrative written in the late 19th century. The story unfolds in the context of a small village where the lives of two neighboring families, particularly focusing on the main characters Ukko Swart and his son Frits, are intertwined with discussions about sending Frits abroad for education in Belgium. The book humorously explores themes of parental authority, youth aspirations, and the cultural curiosity of travel.  At the start of the story, Ukko Swart, a laid-back farmer, contemplates his son's future while dealing with the comical chaos created by the local insects and the menial problems of daily life. His neighbor, Ukko Witt, joins him to discuss an important decision regarding their sons, leading to a humorous debate between the two men and their wives about the necessity and safety of sending the boys away. Swart's determination to expose Frits to experiences beyond their village life highlights a clash of ambitions and parental concerns, while the comic interactions with their wives showcase the humor in their domestic lives. The opening sets a light-hearted tone that invites readers to engage with the characters' journeys ahead. (This is an automatically generated summary.)",[],255,"Reuterin humoristinen kertomus seuraa saksalaisten talonpoikien matkaa Belgiaan. Teos kuvaa kansanihmisten elämää, matkan kommelluksia ja kohtaamisia 1800-luvun puolivälissä huumorin ja inhimillisen lämmön kautta.","Fritz Reuterin 'Matkustus Belgiaan' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 467. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MATKUSTUS BELGIAAN\n\nAlasaksan kielellä kirjoittanut\n\nFritz Reuter\n\n\nSuomennos.\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström, kustantaja,\n1888.\n\nTurku,\nÅbo Tidning'in kirjapainon-osakeyhtiö,\n1888.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nKuinka turilas surisi. -- Miten ukko Swart tuumaeli ukko Wittin kanssa.\n-- Swart selittää asian eukollensa, mutta tämä istuu kuin neulojen\nkärjillä. -- Kuinka Swartin emäntä ja Wittin emäntä itkevät kuin jos\nolisivat ruoskitut ja kuinka poikanahjus ei ensinkään tahtonut itkeä.\n\n\nSeinäkello naksutti: tik tak! tik tak!\n\nOli toinen helluntaipäivä vuonna 1854. Ukko Swart istui nojatuolissaan\npiippuaan polttaen päivällisen jälkeen, sulattaessaan niitä suloisia\nviskunasoosin möykkyjä, joita hänen eukkonsa oli laittanut hänelle.\n\nLempeä aurinko paistoi niin lämpimästi ikkunasta sisälle ja säteet ne\nleikkivät lattialla. Pienintäkään tuulenpuuskaa ei tuntunut ulkona,\nsyvin hiljaisuus vallitsi sekä ulkona että huoneissa, ainoastaan kellon\nyksitoikkoinen tik tak kuului, ja ukko Swartin silmänkannet tulivat\nniin painaviksi. Tik tak! tik tak! Hän sulki silmänsä, nyökäytti\npäätänsä ja kello se vaan naksutti tik tak, tik tak!\n\nRengit ja piiat olivat tänään koristaneet tuvan kukilla ja\nviheriäisillä lehdillä ja lehtien kanssa olivat he tuoneet tupaan\nturilasia, jotka nyt lentelivät ympäri huoneessa. Kakluunin edessä\nmakasi Vahti-koira, kuorsasi ja ähkyi unissaan, ja penkillä istui talon\nmusta kissa ja kehräsi torkkuen. Ja kello naksutti: tik tak! tik tak!\n\nUkko Swart nukkui, kissa nukkui, koira nukkui, mutta turilaat eivät\nnukkuneet, ne lentelivät suristen sinne tänne, ja eräs oikein vanha\njörö niistä istahti ukko Swartin nenänkärjelle. Oikeastaan ei se\nollutkaan mikään kärki, siksi oli se liian leveä ja mukulamainen, olipa\nse ennemmin nappi. No niin, turilas se käveli lystikseen ylt'ympäri\nnappia. Mutta tuo oli ukolle vähän haitaksi, hän irvisteli pahasti ja\nliikutteli suupieltään, mutta ei siitä apua ollut. Vihdoin kuitenkin\nturilas kyllästyi tähän leikkiin; se lensi ukko Swartin napilta pois\nkissan luo ja täältä koiran luo, jolle se kuiskasi jotakin korvaan --\nkoiran luota lensi se taas Swartin napille ja tätä leikkiä se yhä\npitkitti, kuin jos se olisi tahtonut oikein kiusata heitä kaikkia ja\ntehdä heistä pilaa.\n\nKissa kehrää, koira murisee, ukko Swart mutisee ja turilas surisee --\nja niin kului kolme tuntia.\n\nKun nyt taas oli ukko Swartin vuoro ja hän irvisteli ja väänteli\nsuutaan, astui hänen naapurinsa, ukko Witt, tupaan.\n\n\"Hyvää päivää, Swart! No, kuinkas sinä voit? Tahdoin vaan kuulustella\noletko yksin kotona\".\n\n\"Niin onkin, yksin olen, Witt\".\n\n\"No Swart, oletko harkinnut asiaa?\"\n\n\"Olenpa kylläkin\", vastasi hän, \"en ole muuta tehnyt koko kolmeen\ntuntiin. Sitten kuin söin päivällisen, olen istunut tässä koko ajan ja\najatellut asiaa\".\n\n\"Kuules nyt\", sanoi Witt, \"minun mielestäni on paras, että istahdamme\ntähän asiata punnitsemaan kerta vielä\".\n\n\"Niin, tehkäämme niin!\"\n\nUkot sytyttivät piippunsa palamaan ja istahtivat pöydän ääreen, vielä\nkerran asiasta tuumailemaan.\n\nHeidän edessään oli olutkannu ja siihen he usein kurkistelivat, ja\nsitten sitä tuumaeltiin.\n\n\"Asia nyt on semmoinen kuin se on\", sanoi ukko Swart.\n\n\"Niin, Swart, se on aivan totta se\".\n\n\"Kuka nyt voi tietää mikä oikein olisi parasta?\"\n\n\"Tämä on mutkallinen asia\", sanoi Witt.\n\n\"Kovin mutkallinen\", sanoi Swart ja raapi korvansa taustaa.\n\n\"Olenhan minä aina sanonut, ettemme tässä selville pääse\", sanoi Witt.\n\n\"Mutta mitä hyötyä tästä tyhjästä puhelemisesta on? Mitä on tapahtuva,\nse tapahtuu, ja asia selvenee kyllä itsestään lopulta\".\n\n\"Niinhän minä myös olen aina sanonut, Swart\".\n\n\"Emmekö pane maata koko asian päälle huomiseksi?\"\n\n\"Minun mielestäni kaikki nyt on selvillä\", sanoi ukko Witt.\n\n\"Niin, sen verran kuin minä voin huomata, olemme me yksimieliset tässä\nsuhtein, niinkuin kruununvouti sanoo\", arveli Swart.\n\n\"Se on minunkin mielipiteeni\".\n\n\"No, siis on asia päätetty!\"\n\n\"Niin, hyvästi sitten naapurini; kovasti meitä tässä koetettiin,\nennenkuin asia tuli selväksi\".\n\nHe nousivat istuimiltaan, kurkistivat vielä kannunpohjaan, sammuttivat\npiippunsa, ja Witt meni kotiinsa.\n\nMutta tuskin oli hän ehtinyt mennä tiehensä, kun ukko Swartin päähän jo\nlensi se ajatus, että ehkä hän olikin tehnyt liika pikaisen päätöksen,\nhän aukaisi sentähden ikkunan ja huusi ulos Wittille.\n\n\"Kuules, mitäs arvelet siihen, emmekö ensin keskustele asiasta\nvaimojemme kanssa?\"\n\n\"Vaikka maan\", vastasi Witt, \"eihän se haittaa; eivät he meitä\nkuitenkaan jätä rauhaan!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Swartin emäntä hetkisen sen jälkeen tuli kotio -- hän oli ollut\nnaapurin luona hätä hätää kielittelemässä --, tuli asia taasen\npuheeksi.\n\n\"Istu ales, muori!\" sanoi Swart, \"missä hiidessä sinä nyt taas olet\nollut? Minä istun täällä ja vaivaan pää-parkaani, ja sinä vaan menet\ntiehesi, sinä!\"\n\n\"Niin, näetkös...\"\n\n\"Äh! minä en tahdo nähdä yhtään mitään! Paljaita tyhmyyksiä! Tässä minä\nsaan istua itseäni vaivaamassa sillä aikaa kuin sinä juokset ympäri\nkylää\".\n\n\"Minä olin vaan asialla\".\n\n\"Sinulla on aina asioita. Ei tämä ole ensinkään niinkuin pitäisi\noleman. Sillä näetkös, _minä_ tahdon sitä, mitä sinä et tahdo, ja\n_sinä_ tahdot mitä minä en tahdo. Sinä tahdot olla isäntä talossa,\nmutta luulenpa että minä se vielä isäntänä olen. Istu nyt vaan ales ja\nkuule, mitä minulla on sinulle sanottavana äläkä keskeytä minua\ntyhmillä muistutuksillasi. Minä tahdon selittää sinulle jotakin.\nNäetkös, minä olen monta vuotta vaivannut päätäni ajatellessani, mitä\npojastamme on tuleva. Mitä hyötyä siitä on, että hän kuleksii ympäri\nmaailmaa tyhmänä ja laiskana kuin sika. Sentähden olen minä päättänyt,\nettä hän saa matkustaa Berliniin ja sitten Belgiaan, ja siellä saa hän\npysyä pari vuotta...\"\n\n\"Mitä? Siellä, jossa ei kukaan ihminen tunne häntä!\" puuttui Swartin\nemäntä puheesen.\n\n\"Pidä suusi! Minä en vielä ole puhunut loppuun. Siinä peijakkaan\nyhdistyksessä Güstrowissa löytyy viisaita herroja, jotka tuntevat\nmaanviljelystä ja kaikenlaisia kirjoja. Ja he sanoivat naapurille\nWittille: 'Se jolla on poika', sanoivat he, 'ja antavat hänen\nlaiskotella muurin ääressä, se on tyhmä aasi'. Ei, sanoivat he, jos\nhänestä on tuleva kelvollinen maanviljelijä, niin tulee hänen matkustaa\nBelgiaan ja oppia järkiperäistä maanviljelystä, joka kuuluu olevan\njotakin oikein erinomaista siellä. Ja minä sanoin: 'No, mitä sinä\narvelet, Witt?' -- 'Minäkö?', sanoi hän, '_minun_ poikani pitää\nlähtemän sinne'. -- 'No sitten _minunkin_ pitää kanssa', sanoin minä.\n-- Ja nyt sinä tiedät, miten asian laita on, ja pidä siivosti suusi\nkiinni, sillä minä en tahdo kuulla mitään muuta\".\n\nTuoli oikein poltti Swartin emäntää, ja hän väänteli itseään niinkuin\nse, joka istuu neulojen kärjillä. Mutta nyt täytyi hänen puhua suunsa\npuhtaaksi, ei hän enää kauemmin voinut pidättää itseään.\n\n\"No tämäpä oli kummallista! Minun pitää oleman vaiti tuommoisen\nhärkäpään tähden, kuin sinä! Vai niin, minun pitää pitämän suuni\nkiinni!\"\n\nJa nyt antoi hän sanain virtailla suustaan, aivan niinkuin henkilö joka\nlaskee oltta tynnyristä ja on unhoittanut sulkea tapin, niin\nvirtailivat sanat Swartin emännän suusta.\n\nUkko Swart istui alallaan kädet ristissä ja antoi myrskyn mennä ohi.\nMutta kun hän luuli sen olleen ohi, niin se alkoi uudelleen; eukko oli\nvaan vähän vetänyt henkeä välillä.\n\n\"Vai niin, sinä tahdot lähettää sen viattoman lapsirukan pois maailman\nmatkoille? Luulenpa todellakin, että sen tekisit, jollen minä ottaisi\nhäntä suojellakseni. Minun oma poikani, oma Fritsini! Meillä ei ole\nmuita kuin hän yksin, ja mitä sinä tekisit, jos me kadottaisimme\nhänet?\"\n\n\"Rauhoitu nyt vaan, eukkoseni\", sanoi ukko Swart. \"Jos se nyt tuleekin\nvähän maksamaan, niin tahdon mielelläni uhrata sen hänen tähtensä. Ja\neihän hän enään ole mikään lapsi, pääsihän hän viime vuonna arpomisessa\nvapaaksi asevelvollisuudesta. Ja mitäs hänelle voisi tapahtua,\nmatkustaahan hän yhdessä Kalle Wittin kanssa?\"\n\n\"Kalle Wittin kanssa? Vai niin! Lammas pannaan siis toisen lampaan\nkaitsijaksi. Onhan hän varsin yhtä lapsellinen kuin Frits, ja sinä\ntyönnät ne molemmat onnettomuuteen\".\n\n\"Mutta pidä nyt jo suusi, eukko. Nyt sinä rupeet aivan hulluttelemaan.\nMutta kukaan ei saa sanoa, että minä työnnän poikani onnettomuuteen:\nminä matkustan myös heidän kanssaan Belgiaan\".\n\n\"No, kas tämäpä vasta on kaunista! Ei kestäisi kauvan ennenkuin\nsantarmit ottaisivat teidät kaikki niskasta kiinni ja veisivät\nputkaan\".\n\n\"Älä hulluttele, minä otan passin mukaan\".\n\n\"Passin mukaan! Sen vaivan voit itseltäsi säästää. Eihän sinulla ole\nsäällistä nenääkään. Sinulle eivät he todellakaan anna mitään passia,\nja siksi toiseksi, niin et sinä tunne tietäkään!\"\n\n\"Minä kyselen. Ja nyt en minä enää tahdo kuulla puhuttaman tästä. Minä\n_tahdon_! ja kun minä _tahdon_, niin minä _tahdon_!\"\n\nJa näin sanottuaan meni ukko Swart ulos ovesta ja naapurin luo.\n\nTäällä oli samoin. Ukko Wittin täytyi kestää: kova ottelu vaimonsa\nkanssa, ja hänen ei käynyt paremmin kuin naapurinsakaan.\n\n\"Eukkoni ei tahdo oikein antaa perää\", sanoi Witt, \"hän pelkää, että\njotakin tulisi tapahtumaan pojalle\".\n\n\"Rauhoittukaat vaan, naapurin emäntä\", sanoi ukko Swart. \"Tulevathan\npojat takaisin. Mutta menkäät nyt minun eukkoni luo ja itkekäät sitten\nmolemmat, minkä jaksatte, niin kaikki on hyvä\".\n\nJa Wittin emäntä meni.\n\nKun hän tuli tupaan, istui Swartin emäntä kasvot esiliinalla\npeitettynä. Hän itki ja väänteli käsiään, kuin jos tässä olisi ollut\nkysymys hänen hengestään, eikä kestänyt kauvan ennenkuin myös Wittin\nemäntä nosti esiliinan silmilleen ja rupesi itkeä tihuttamaan. Nyt he\nmolemmat itkivät kilpaan ja valittivat. Mutta kun itku rupesi käymään\nmolemmille lilan valtavaksi, alkoivat he huutaa molemmat yhtaikaa.\n\n\"Kuinkas tämä tulee päättymään! Jos me vaan olisimme eläneet tämän\nyli!\"\n\n\"Että hänen piti pääsemän vapaaksi sotapalveluksesta!\" ruikutti Swartin\nemäntä.\n\n\"Minä olen neulotuttanut seitsemän uutta paitaa Kallelle ja uudet\nsiniset housut\", valitti Wittin emäntä.\n\n\"Frits saa uuden takin, ja nyt pitää hänen lähtemään Belgiaan, siihen\nkirottuun paikkaan!\"\n\n\"Kuules, tiedätkö missä se Belgia on?\"\n\n\"En, kukas sen voi tietää? Mutta pitkä matka sinne on, ja siellä on\nvilliä ihmisiä ja ryöväriä, susia ja rautateitä; kun minä vaan\najattelen sitä, rupee minua värisyttämään!\"\n\n\"Niin, eikös se ole kauheata!\"\n\n\"Eikös ne voisi lähettää poikia johonkin maanviljelys-kouluun tässä\nmaassa? Minulla on orpana Kriwitsissä...\"\n\n\"Niin, sanos nyt muuta! Se on vaan minun ukkoni, joka on pannut nämät\najatukset sinun ukkosi päähän. He tahtovat vaan itse päästä\nmatkustamaan ales Tyroliin tai Puolaan ja kuljeksia ympäri pitkin\nmaanteitä\".\n\n\"Naapuri kulta ... kuules nyt!\"\n\n\"Ei tässä mikään auta. Sen ovat he nyt kerran saaneet päähänsä. Mutta\nkun he kerran ovat päässeet kotia, niin...\"\n\n\"Ja minun Kalleni ei saa mennä siihen kirottuun seuraan. Hän ei saa,\nsen tahdon minä luvata, sillä minä se sentään olen pojan äiti\".\n\n\"Anna nyt asian olla äläkä sano mitään, se on paras. Mutta kun he ovat\ntulleet takaisin, silloin he saavat nähdä toista\".\n\nKun he olivat ehtineet tämän sopimuksen tehdä, astui Frits huoneesen.\nHän oli ollut kylässä puhelemassa hetkisen lukkarin Dorotean kanssa\nsiellä alhaalla sen vanhan seljapuun luona; täällä olivat he vannoneet\ntoisilleen ikuisen uskollisuuden ja kun Frits saisi vastaanottaa talon,\nviettäisivät he häänsä, vaikka vanhemmat panisivatkin vastaan kuinka\nankarasti tahansa. Swartin emäntä ei näet kärsinyt sitä, että näillä\nnuorilla oli niin paljon puhumista toinen toisensa kanssa. Ei hänellä\nsentään ollut mitään Doroteaa vastaan, päinvastoin, Dorotea oli kaunis\ntyttö ja hänellä oli hyvä ymmärryksen lahja ja sitten oli hän niin\nketterä neulomaan, hän oli aivan äskeisin neulonut Swartin emännälle\nuuden kapan. Mutta saisiko Frits ottaa hänet armaaksensa? Ei, siksi oli\nDorotea liian köyhä. Vaikkapa he kääntäisivät hänet ylös ales, vakuutti\nSwartin emäntä, ei siitä asiasta sentään tulisi mitään. Dorotea oli\nliiaksi paljasjalkainen, ja jos hänen Fritsinsä tahtoisi naida, voisi\nhän saada aivan toisenlaisia tyttöjä kuin Dorotea. Olipa tässä\nsaatavissa kauppamies Hahnin tytär ja kestikievarin orpana, mutta\nlukkarin Dorotea oli liian köyhä!\n\nFrits astui tupaan niin iloisella mielin. Hän ja Dorotea olivat nyt\ntehneet sopimuksensa, hän oli niin iloinen, niin onnellinen.\n\nKun Swartin emäntä näki hänen tulevan ovesta sanoi hän:\n\n\"Sinä hymyilet, poikaseni, sinun pitäisi ennemmin itkeä. Jospa vaan\ntietäisit mitä on tapahtunut\".\n\n\"Niin\", lisäsi Wittin emäntä, \"tässä on kysymyksessä kauheita asioita\".\n\nJa nyt rupesi äiti kertomaan ja selittämään hänelle koko asiaa. Eukko\noli luullut, että Frits rupeisi itkemään; mutta Frits kuulteli hänen\nsanojaan vaan puolella korvalla, hänen ajatuksensa olivat sen vanhan\nseljapuun ja lukkarin Dorotean luona.\n\n\"Onkos kukaan ennen tätä tämmöistä nähnyt?\" puhkesi Swartin emäntä\nlausumaan. \"Eikö se tuhma poika istu tuossa irvistellen? Minkätähden et\nsinä itke, luuletko sinä, että minä lasken leikkiä. Ja mikä se sinua\nmuuten niin huvittaa? Sinä vaan nauraa höhötät, kuu minä itken katkeria\nkyyneleitä!\"\n\nJa Swartin emäntä nosti taas esiliinansa silmilleen.\n\nFrits ajatteli vaan vanhaa seljapuuta ja omaa Doroteaansa ja se poika\nnahjus ei ensinkään tahtonut itkeä. Ei ensinkään auttanut, että äiti\nitki ja torui, Frits ei tahtonut itkeä. Ja niin tuli ilta, ukko Swart\ntuli kotiin ja Wittin emäntä sanoi hyvästi eikä enää kestänyt kauvan\nennenkuin kaikki olivat sängyssä.\n\nKuu kuumotti ikkunasta ja seinäkello naksutti: tik tak! tik tak!\n\nSwartin emäntä näki kauheita unia. Kolme isoa miestä, joilla oli\nkyynärän pituinen parta ja jotka olivat käärityt valkoisiin raitiin,\nhyökkäsivät Fritsin kimppuun ja veivät hänen uuden takkinsa, ja\nseitsemän sutta söi hänet suuhunsa saappaineen päivineen, mutta se\npoika nahjus ei sittenkään tahtonut itkeä. Ukko Swart taasen näki unta\nsantarmeista, jotka tarttuivat hänen niskaansa maantiellä ja veivät\nhänet putkaan -- ja Frits, niin, hän näki unta lukkarin Doroteasta.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nMitä rekistraattori Schnabel oli kirjoittanut passiin. -- Kuinka monta\nmuotia löytyy. -- Kuinka Frits ja Dorotea sanoivat jäähyväiset\ntoisillensa.\n\n\nSeuraavana aamuna läksivät ukko Swart ja Frits sekä ukko Witt ja Kalle\nkaupunkiin kansliasta ottamaan ulos \"passia ulkomaalle\". Se maksoi 16\ngroshenia, ja kun olivat sen saaneet, kiiruhtivat he kotia. Naapuri\nSwart oli nimittäin siitä mielipiteestä, että matkalle oli lähdettävä\nmitä kiireimmin. \"Sillä muuten eukko taas sekaantuu asiaan\", sanoi hän.\n\nKun ukko Swart tuli kotio, otti hän passin esiin ja sanoi eukollensa:\n\n\"Tässä on nyt passi, ja minä seison siinä kokonaan\".\n\n\"Se mahtaa olla kaunis kuvaus se\".\n\n\"Kuules Frits\", sanoi ukko Swart, \"tules tänne ja lue passi meille.\nAlun saat hypätä yli. Ala ulkonäöstä\".\n\nJa Frits luki.\n\n\"Pituus: viisi jalkaa ja yksi tuuma\".\n\n\"Se on oikein, se\", sanoi Swart tyytyväisenä. \"Niin erittäin pitkä en\nminä olekaan\".\n\n\"Vartalo: sangen r-u-u, sanoo ruu, m-i-i, sanoo mii, ruumii, k-a-s,\nsanoo kas, ruumiikas\".\n\n\"Äh, mitä sinä mökötät! Ruumiikas, mitä se on? Olenko minä ruumiin\nnäköinen, minä joka olen lihava ja verevä mies! Se pitää tietysti olla\nrumakas... No lue eteenpäin!\"\n\n\"Silmät: harmaat -- tukka: punanen...\"\n\n\"Se on myöskin oikein. Mutta oikein ketun-punanen ei minun tukkani\nsentään ole, se vivahtaa vähän keltaseen\".\n\n\"Äh, isä, kyllä sen lapsikin voi nähdä että te olette oikea kettu!\"\n\n\"Mitä hittoja! Luulenpa todella, että...! Katso sinä vaan passiin\".\n\n\"Suu: iso -- nenä, pieni...\"\n\n\"Sitä täytyy minun oikein mennä peiliin katsomaan. Minä olen aina\nluullut, että minulla olisi komea nenä ja että se olisi luontevan\nmuotoinen\". Ukko tarkasteli nenäänsä peilissä kaikilta puolin. \"Mutta\nmitä pituudesta puuttuu, sen leveys korvaa. Poika, älä naura, vaan lue\neteenpäin!\"\n\n\"Erityisiä tuntomerkkiä: hänen kasvonsa ovat täynnä teirenpilkkuja,\nsamoin rokonarpia ja näyttää, kuin jos ne olisivat kokoonneulotut.\nNiiden väri vivahtaa vähän siniseen. Hän katsoo vähän kieroon.\n\n\"Mitä! Mitenkä siinä seisoo? Anna tänne passi!\"\n\n\"Tässä seisoo, isä: hän katsoo vähän kieroon!\"\n\n\"Ettäkö minun kasvoni ovat siniset?\"\n\n\"Niin tässä seisoo, isä!\"\n\n\"Ja kasvot näyttävät kuin jos olisivat kokoonneulotut?\"\n\n\"Niin, tässä seisoo niin!\"\n\n\"Mutta se on hävytöntä! Että rekistraattori Schnabel on kirjoittanut\nsemmoista passiin! Minä olin muuten aikonut lähettää hänelle\njuottovasikan. Kaikki se muu minun pituudestani, nenästäni ja suustani,\nse on kyllä paikallaan ja oikein, ja se 'ruumiikas' olisi myös saanut\nkäydä päinsä, mutta siniset kasvot, se on liian hullusti\".\n\n\"No enkö minä sitä sanonut?\" tiuskasi Swartin emäntä sanomaan. \"Kuules\nFrits, istahdas ales kirjoittamaan kopio tuosta passista minulle, niin\nminä panetan sen lasiin ja raamiin, ja kun isäsi lähtee pois matkoille,\nniin on minulla siinä hänen kuvansa!\"\n\nMutta nyt Swart vihastui. Hivukset hänen päässään nousivat pystyyn ja\nhän rupesi kiljumaan...\n\n\"Vai niin, sinä tahdot tehdä pilaa minun ulkomuodostani?\" sanoi hän.\n\"Mutta sen minä sinulle sanon, että huomenna aikaiseen aamulla minä ja\nFrits ja naapuri Witt ja Kalle istahdamme minun vankkuriini ja lähdemme\nmatkaamme. Mutta sinä saat istua kököttää täällä yksin ja tappaa\nkärpäsiä huviksesi. Nyt sinä menet kauniisti panemaan kapineet kokoon;\nvähän evästä me myös tarvitsemme mukaamme\".\n\nJa niin sanottuaan meni Swart naapuritaloon.\n\nMutta tuskin oli hän avannut oven, ennenkuin hän jäi hämmästyksissään\nseisomaan paikalleen ja puhkesi sanomaan:\n\n\"No, enhän minä ennen ole nähnyt hullumpaa! Poika, mitä sinä oikein\nteet?\"\n\nKalle Witt seisoi pöydällä ja katseli peiliin. Milloin oikoi hän\nkoipiaan suoraan eteenpäin, milloin väänteli hän niitä sivulle päin ja\nhän tarkasteli uusia keltaisia saappaitaan ja samoin uusia keltaisia\nhousujaan sekä edestä että takaa. Mutta sieväpä hän olikin. Hän oli\nvoidellut tukkansa talilla ja mustannut partansa saapasmusteella. Kädet\npiti hän kupeellaan ja ruusukukkanen oli hänellä hampaiden välissä.\nNiin seisoi hän siinä täydessä komeudessaan ja tahtoi nähdä, miltä hän\noikein näytti. No, kaikki oli kuin olla piti, ja hän saattaisi kyllä\nmatkustaa, vaikkapa itse Berliniinkin.\n\nUkko Swartin seisoessa siinä ällistyksestä varsin puhumattomaksi\nkäyneenä, tulivat lukkari, herra Suhr, ja ukko Witt sisään ovesta.\n\n\"Katsokaas vaan\", sanoi ukko Swart osoittaen piipullaan Kalleen,\n\"katsokaas, kuinka se poika on laittanut itsensä komeaksi\".\n\n\"Niin, naapuri,\" sanoi ukko Witt tyytyväisen näköisenä, \"se täytyy\nmyöntää, että kyllä hän ymmärtää pukea itsensä hyvin aina. Antakaas,\nkun hän nyt vaan saa sen uuden hattunsa päähänsä, niin häntä kyllä\nvoisi luulla vaikka kreiviksi, niin hieno hän on\".\n\n\"Niin\", sanoi lukkari, \"se minun täytyy sanoa, että hän on valmistanut\nja säälinyt itsensä mainiosti tälle matkalle. Muotia on noudattaminen.\nMinä tahdon nyt vaan sanoa, että jos esimerkiksi sini olisi muotina ja\njoku ottaisi yllensä viheriäisen takin, niin ei se sopisi yhteen!\"\n\n\"Ei\", sanoi ukko Swart, \"siinä te olette aivan oikeassa\".\n\nJa ukko Witt huomautti:\n\n\"Niin, totta se kyllä on!\"\n\n\"Ja muoti on muoti, ja joka asia tai esine joka ei ole muotia, se ei\nole muotia, vaikka mitä tekisi. Muotia niitä löytyy ainoastaan kolme,\njoita täytyy seurata\", selitti lukkari vielä, \"nimittäin sininen,\nkeltanen ja punanen -- ne muut eivät ole laisinkaan muotia.\"\n\n\"No, Suhr, sanokaas nyt minulle sitten\", sanoi Witt, \"onko Kalle\nmuodinmukainen? Tules tänne, poikani, ja anna lukkarin tarkastaa sinua.\nOnko hän muodinmukainen?\"\n\n\"Onpa kylläkin\", sanoi lukkari, \"punanen kaulahuivi, sininen takki ja\nkeltaset housut, se sopii säntilleen yhteen. Veli Witt, minä en tiedä\nmitään, joka puuttuisi, jos ei kenties korkea kaulus\".\n\n\"Niin\", sanoi ukko Swart, \"siinä on hän oikeassa, ja olenhan minä aina\nsanonutkin, että semmoinen valkoinen kaulus se antaa oikein herrakkaan\nmuodon; Frits saa myös semmoisen kauluksen\".\n\nMutta missä oli Frits sillä aikaa?\n\nHän ja Dorotea istuivat sen vanhan seljapuun alla. He pitelivät toinen\ntoistaan kädestä. Dorotea rupesi katkerasti itkemään, kun kuuli että\nFrits oli lähtevä matkalle ja jäävä niin pitkäksi aikaa pois. Fritskin\nolisi itkenyt, jollei se olisi ollut niin akkamaista miehelle. Mutta\nhän heitti käsivartensa Dorotean vartalon ympäri ja koetti lohduttaa\nhäntä.\n\n\"Älä nyt itke, Dorotea\", sanoi hän, \"tulenhan minä pian takaisin ja\nsilloinhan minä tuon jotakin kaunista sinulle\".\n\n\"Ah, Frits\", vastasi hän, \"minun sydämmeni on murtumaisillaan, kun\najattelen, että sinä lähdet pois. Mitä minä pidän väliä lahjoista.\"\n\nJa Dorotea itki.\n\nFrits oli heittiö, ei hän edes langennut polvilleen ja vannonut hänelle\ntaivaan ja helvetin, auringon ja kuun nimessä, että hänen sielunsa oli\nkuuluva Dorotealle. Sitä ei hän ymmärtänyt, mutta hän taputti tyttöä\nposkelle ja katseli hänen sinisilmiinsä, jotka nyt olivat punaset\nitkusta. Hän laski käsivartensa Dorotean kaulalle ja nosti hänet\nistunnan polvilleen.\n\n\"Rakas, oma Doroteani\", sanoi hän. \"Sinä et saa itkeä. Olethan sinä\nsanonut pitäväsi minusta, eikä tule kauvan viipymään, ennenkuin minä\ntulen takaisin. Pari vuotta kuluu pian, ja silloin minä suljen sinut\nsyliini, niinkuin nyt tänään\".\n\nJa hän kumartihe vähän alespäin ja suikkasi suuta tytölle.\n\n\"Hyvästi nyt\", sanoi Dorotea tukahtuneella äänellä, \"ja mene Jumalan\nhaltuun!\"\n\nFrits nousi ja meni. Mutta vähän väliä hän seisahtui ja kääntyi\nkatsomaan Doroteaan päin; raskas oli tämä lähtö hänelle! Mutta kaikesta\nsurusta huolimatta oli hänellä sentään taivas sydämmessä; ja kuitenkin\noli hän vaan tuhma poika.\n\nJa Dorotea jäi istumaan seljapuun alle ja itki sen tuhman pojan tähden.\nSatakieli lauloi -- ehkä tyttö juuri sentähden itkikin? -- kevättuuli\nhyväili häntä -- ehkä hänen sydämmensä juuri sen vuoksi oli niin\nraskas? -- ja kuu kumotti puitten, pensaitten välitse tähän sydämmeen.\nHän ajatteli eroa ja oli kuolla ilosta ja surusta -- ja kuitenkin oli\nhän vaan köyhä ompelijatar.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nSwart lohduttaa eukkoaan mustalla esiliinalla. -- Kuinka Dorotean sydän\non murtumaisillaan. -- Kuinka ukko Witt unhoitti rahansa kotiin ja\nKalle juoksi niitä noutamaan. -- Lukkari piti kauniita puheita, mutta\nkadotti kuitenkin lopuksi tasapainon. -- Kuinka lukkari tarttuu onkeen\nja ne muut menevät matkoihinsa. Vähän metsän-ihmisistä.\n\n\nSeuraavana päivänä seisoivat vankkurit, joidenka eteen oli valjastettu\nkaksi varsatammaa, ukko Swartin oven edessä. Varsat hyppivät iloisina\nvankkurien ympäri, ja ihmiset ne juoksivat edes takaisin vankkurien ja\ntuvan väliä; milloin oli unhoitettu sitä, milloin tätä, mutta\nvihdoinkin oli kaikki järjestyksessä. Vankkurien peräpuolella oli iso\narkku neljällä lukolla -- se sisälsi Kallen ja Fritsin matkakapineet --\nja seitsemän koria täynnä evästä oli asetettu sen ympäri.\n\nKoko matkaseurue oli nyt koossa; myöskin lukkari oli saapuvilla, hän\nseurasi vaan mukana kappaleen matkaa, käydäkseen samalla veljensä\nluona. Olipa kuitenkin niitä, jotka sanoivat, että hän meni mukaan\nainoastaan eväiden tähden, mutta ihmiset sanovat niin paljon.\n\nSanoma siitä, että Kalle ja Frits olivat lähdössä matkalle\nmaanviljelys-opintoja harjoittamaan, oli levinnyt ympäri kylää, ja sekä\nvanhat että nuoret olivat kokoontuneet lähtöä katsomaan. Muutamat\nolivat kiivenneet pitäjänvoudin häkki-aidalle ja muutamat lähellä\nolevalle pellon aidalle.\n\n\"Kaikki on järjestyksessä!\" huudahti nyt Swartin Juhani, ja niin sitä\nnyt sanottiin jäähyväiset toinen toiselleen. Sen kertomisella en minä\ntahdo kuluttaa aikaa, sentähden että minä en mielelläni tahdo kertoa\nsitä mikä surullista on. Molemmat eukot itkivät, kun heidän piti\nsanoman hyvästi pojille, mutta pahimmin kuitenkin itki Swartin emäntä,\nhän itki kuin piiskattu. Ukko Swart lohdutti häntä, niin hyvin kuin\nvoi.\n\n\"No no\", sanoi hän pyyhkien hänen silmiään esiliinalla, mutta sitä ei\nhänen olisi pitänyt tekemän, sillä esiliina oli tullut padoista pahasti\nnokeen, niin että eukko nyt sai kaiken noen kasvoihinsa. Mutta tämä\nkuitenkin rauhoitti häntä. Ja niin sitä vihdoin noustiin vankkuriin.\n\nEtusijalla istuivat Kalle, Frits ja Juhani -- joka oli ajava vankkurit\ntakaisin kotiin -- ja ukko Witt ja ukko Swart istuivat takasijalla, ja\nkoska ukko Witt oli sangen \"ruumiikas\", niin ei siinä enää ollut sijaa\nmuille, jonka tähden lukkarin täytyi istua matka-arkun kannelle\nvankkurien perään pitämään eväitä silmällä.\n\n\"Olemmeko nyt valmiit?\" sanoi Swart katsahtaen olisiko kaikki\njärjestyksessä, ja kaikki oli järjestyksessä. \"No aja päälle sitten,\nJuhani. Ja te, lukkari, pitäkäät kieli oikein suussa\".\n\nHeisaa! aika kyytiä sitä lähdettiin lasten huutaessa ja koirain\nhaukkuessa Swartin pihasta ja ulos avaraan maailmaan.\n\n\"Hei, seisahtukaat\", huusi ukko Wunderlich, joka seisoi pitäjänvoudin\nhäkki-aidalla, \"pyörä lähtee irti!\"\n\n\"Älkäät vaan hukatko lukkaria!\" huusi pitäjänvoudin Frits, joka seisoi\naidalla.\n\nJa pitäjänvouti itse huusi:\n\n\"Hyvästi, hyvästi! Sanokaat terveisiä paaville!\"\n\nKuu he ajoivat lukkarin puutarhan ohitse; näkyi pieni valkoinen käsi\nsen vanhan seljapuun rungon ympärillä ja kukkien ja lehtien välitse\nnäkyivät punoittavat tytön kasvot. Ne oli Dorotean.\n\nHän seisoi siinä katsellen heidän jälkeensä: kyyneleet valuivat hänen\nsilmistään poskille ja vierähtivät sieltä ales sille pienelle\nvalkoiselle kädelle. Nyt ajoivat vankkurit viimeisen talon ohitse ja\nhänen kätensä viittasi viimeiset jäähyväiset. Oli kuin jos hänen\nsydämmensä olisi ollut pakahtumaisillaan, ja hän lankesi polvillensa\nsen vanhan seljapuun alle ja rukoili hartaasti Jumalaa; hän rukoili\nhänen puolestaan, jota hän rakasti enimmin maailmassa, ja hänen\nrukouksensa nousi kuin leivosten laulu ylös taivasta kohden.\n\nHän palasi takaisin työhönsä, mutta kaikki tuntui nyt niin vieraalta ja\nkummalliselta hänen ompelussaan. Ompeliko hän morsiuspukuaan vai\nkäärinliinojaan?\n\nMutta meidän matkamiehemme ne ajoivat iloista kyytiä pois kylästä.\n\nKun he tulivat erääsen tienhaaraan, sanoi ukko Witt:\n\n\"Juhani, ptruu, ptruu! Seisauta vähän! Minä luulen, että olen\nunhoittanut rahani kotiin\".\n\n\"Ah\", sanoi Juhani, \"kuinkas te nyt voittekaan olla niin ajattelematon?\nKalle, juokse sinä kotia, mutta älä nahjustele!\"\n\n\"Niin, tee se, Kalle\", sanoi Witt, \"minä sanon sinulle missä ne ovat.\nKatsos nyt, kun sinä tulet kamariin, seisoo siinä kaappi, niinkuin\ntiedät, vasemmalla nurkassa ikkunan vieressä, -- siitä ei sinun\ntarvitse pitää väliä -- oikealla siitä, seinän vieressä, on arkku --\nsen saat myös antaa olla, sillä eivät rahat ole siinä. Sitten menet\nsinä pois kakluunin luo, niin, siellä eivät rahat myöskään ole, mutta\nkakluunin juuressa vasemmalla puolella vähän oikealle, jossa vanha\nHalli mielellään makaa, ei järin paljon taaksepäin, siellä nostat sinä\nylös kiven, ja kun olet nostanut sen, niin siinä alla on avain, sen\nannat sitten äidille, kyllä hän tietää missä rahat ovat. No ymmärrätkös\nnyt?\"\n\n\"Kyllä, minä juoksen nyt,\" sanoi Kalle.\n\n\"Odotas vähän\", kiiruhti ukko sanomaan, \"vielä sananen! Jollet sinä\nkohta löytäisi avainta, niin ei sinun tarvitse kauvan etsiä, vaan sano\nsitten äidille, hän tietää missä se on.\"\n\n\"Kyllä, isä\", sanoi Kalle, ja sitten hän nosti ylös takkinsa liepeet ja\nlensi kirjavana kuin tiklivarpunen tiehensä rahoja noutamaan.\n\n\"Se Kalle, se on sentään reipas poika\", sanoi lukkari, \"lyönpä vaikka\nvetoa sen päälle, että hän löytää avaimen. Siitä pojasta teillä on\niloa, ja niin kauniisti hän osaa puhuakin, varsin kuin kirjasta\nlukisi\".\n\n\"Niin\", sanoi Swart, \"se on aivan oikein, mutta minun tyhmä poikani se\nistuu kököttää vaan ja tuijottelee osaamatta suutaan avata, aivan kuin\npitäjänvoudin Mari. -- No pöllöpää, mitä sinä nyt tuijotat? Vaikka minä\nsanoisin hänelle senkin seitsemän kertaa missä Belgia on, niin ei hän\nsittenkään sitä tietäisi\".\n\n\"Se ei olekaan niin helppoa\", sanoi lukkari, \"eipä sitä voi häneltä\npyytääkään. Täältä Alt-Strelitsiin hän kyllä voisi osata, mutta sieltä\nei osaaminen enää olisi niin helppoa. Ainoa minkä voin teille sanoa on,\nettä te ajatte aina oikealle; jos ajaisitte vasemmalle, voisi tapahtua,\nettä tulisitte suoraan Venäjälle\".\n\n\"Se olisi kauheata\", sanoi ukko Swart.\n\n\"Taikka Itävaltaan\", jatkoi lukkari, \"taikka Puolaan, taikka kenties\nHinterpommeriin\".\n\n\"Mutta tiedättekö tuon oikein varmaan, lukkari?\" sanoi Swart.\n\n\"Sepä oli kysymys\", sanoi lukkari pudistaen päätänsä tuon epäilyksen\njohdosta. \"Te saatte asettaa minun mihin tahansa, te saatte sysipimeänä\nyönä asettaa minut synkkään korpeen, niin panempa vaikka kuinka suuren\nveikan, että löydän tien, nimittäin jos minulla on muassani kartta.\nSitähän minun täytyy lapsillekin opettaa\".\n\n\"Jaa jaa, Swart\", sanoi Witt, \"luulenpa että lukkari on oikeassa. Mutta\nsanokaas, lukkari, tuleeko meidän nyt matkustaa myös laivallakin ja yli\naavan veden?\"\n\n\"Äh, aina sinä hourailet siitä vedestä\", puuttui Swart närkästyneenä\npuheesen. \"Eilen et muuta puhunut. Missä se aava vesi olisi? Sen on\nvaan se tyhmä rekistraattori pannut päähäsi, ja mitäs hän tuntisi näitä\nseikkoja?\"\n\n\"Niin\", sanoi lukkari, \"jos Belgia olisi Amerikassa, mutta silloin te\nsaisitte ajaa yli pitkäin siltain\".\n\nNyt tuli Kalle hengästyksissä takaisin.\n\n\"No, Kalle\", sanoi Witt, \"onko sinulla rahat? Sanoiko äiti muuten\nmitään?\"\n\n\"Ei hän mitään sanonut\", vastasi Kalle.\n\n\"Näitkö sinä minun eukkoni?\" kysyi Swart.\n\n\"Teillä oli koko porstua täynnä ihmisiä, ja ne juttelivat ja haukkuivat\nkuin rengaskoirat ja sanoivat, että te olitte vanha pöllö, kun otitte\nFritsin kanssanne\".\n\n\"Siitä en minä pidä väliä. Aja päälle, Juhani.\"\n\nJa nyt sitä lähdettiin eteenpäin ulos avaraan maailmaan, mutta ensiksi\nläpi metsän.\n\n\"Niin\", sanoi lukkari, \"mitä minun taas piti sanomankaan; hauskaa\nsentään on matkustella, nimittäin kun on rahaa kukkaro täysi.\nNuorempana minä olin sangen utelias ja minä kuljeksin ympäri maata, ja\nhyvin minua otettiinkin vastaan, jos tulin vaikka mihin, sillä\ntietäkääs, että minä siihen aikaan olin uljas mies ja olin sievän\nnäköinen, ja se on pää-asia. Minä ajoin silloin tavallisesti\npostivaunuissa ja kannoin kauniita viiksiä, aivan kuin olisin kuulunut\nsotaväkeen, ja olin helkkarin ylpeä\".\n\n\"Se on totta, se\", sanoi Witt, \"ja se on myös parasta\".\n\n\"Niin, se täytyy myöntää\", sanoi ukko Swart ukko Wittille, \"että ylpeä\noli lukkari\".\n\nJa Swart antoi samalla Fritsille kolauksen niskaan.\n\n\"Saakeli sinua, poika, etkö tahdo istua selkä suorassa!\"\n\n\"Niin\", sanoi lukkari, \"pitää aina oleman niin suora ja kankea kuin\nseiväs, ja sitten teidän pitää olla rohkea ja iloinen ja esiytyä\nuljaalla ryhdillä. Kun teitä kohteliaasti puhutellaan, tulee teidän\nmyös olla höyli, erittäinkin sotaväkeä kohtaan. Te olette esimerkiksi\ntanssijaisissa; silloin tulee joku aliupseeri ja sanoo: 'Kirottu mies,\nminä tahdoit tanssia teidän daaminne kanssa!' No, niin erittäin hauskaa\ntuo ei ole, mutta ei se auta, teidän täytyy kumartaa ja sanoa: 'Kuten\nkäskette, herra korpraali, se on oleva minulle suuri huvi!!' Ja samassa\nhuudahdatte te niin kovaa, että kaikki sen kuulevat: 'Viinuri! Viinuri!\nkaksi lasia viiniä!' Kun hän sitten tuo teidän daaminne takaisin,\nsanotte te ujostelematta: 'Suuresti kiitollinen! Se on ollut minulle\nsuuri huvi ja olen rohjennut tilata tänne kaksi lasia viiniä'. Saatte\nnähdä, että hän juo ne? Mutta ottaakseni toisen esimerkin. Otaksuu,\nettä te menette sisään johonkin kahvilaan tahi muuhun ravintolaan, ja\nsiellä tulee joku porvari teidän luoksenne sanoen: 'Suokaat anteeksi,\nhyvä herra, te ehkä olette tuttu täällä...?' Silloin te vaan ojennatte\nvartalonne, pistätte kädet taskuihinne, asetutte hänen eteensä ja\nsanotte hänelle suoraan vasten kasvoja suurellisesti: 'Mitä? Mitä te\ntarkoitatte? ja...'\"\n\n\"Ptruu! ptruu! Juhani!\" huusi ukko Witt, \"seisauta vähän\".\n\n\"Mitä nyt on?\" kysyi Swart, \"miksi hänen pitää seisauttaman?\"\n\n\"Minä luulen, että olen pudottanut minun tupakkakukkaroni\", sanoi Witt,\n\"se oli minulla vielä aivan äsken ja nyt se on poissa\".\n\n\"Mutta mitä tämä nyt on?\" sanoi Juhani, \"te ette ensinkään katso\nperään. Emme me tällä lailla koskaan tule Strelitsiin. Hypätkäät ales\",\nsanoi hän Kallelle ja Fritsille, \"ja lähtekäät hakemaan sitä\".\n\nVankkurit seisahtuivat, Kalle ja Frits hakivat tupakkakukkaroa, ja\nlukkarin piti juuri jatkaman keskeytettyä esitelmäänsä sekä antaman\nvielä useampia hyviä neuvoja, kun samassa herrasvaunut, joita neljä\nruskeata hevosta veti, ajoivat lentävää vauhtia heidän ohitsensa. Tämä\nnyt oli hyvin kaikki, mutta varsat tuskin olivat ehtineet nähdä vieraat\nvaunut ja ne neljä hevosta, ennenkuin ne nostivat häntänsä ilmaan ja\nläksivät laukkaamaan niiden perään.\n\n\"Katsokaas varsoja -- ptruu!\" huusi Swart niiden perään ja Juhani\nkiljui: \"Ptruu! Ptruu!\" itse ukko Wittkin rupesi huutamaan: \"Ptruu!\nPtruu!\", mutta ei siitä apua ollut. Silloin ukko Witt ja ukko Swart\nhyppäsivät ales vankkurista ja läksivät juoksemaan varsain perään,\nmutta siitä eivät varsat pitäneet lukua, vaan juoksivat, kuin jos\nmehiläisparvi olisi niitä ahdistanut. Juhani heitti ohjakset lukkarin\nkäteen ja läksi hänkin juoksemaan varsain perään, ja niin he lensivät\nkaikki eteenpäin kuin jos valkea olisi ollut irti, ja sill'aikaa istui\nlukkari tyytyväisenä keskellä eväskoria katsellen kilpajuoksua. Mutta\nei hänen ilonsa kestänyt kauvan. Molemmat tammat vankkurien edessä\nrupesivat herittämään korviansa, ja ennenkuin lukkarimme tiesikään,\nläksivät ne karkaamaan toisten perään. Nyt myös lukkarikin rupesi\nhuutamaan: \"Ptruu, so so Liisa, no!\" Mutta kaikeksi pahaksi pudotti hän\ntoisen ohjaksen, ja hevoset juoksivat nyt täyttä lentoa, lukkarin\nhyppiessä eväskorin keskellä, silloin tällöin kiljuen: \"Ptruu, no, no!\"\n\nNyt vankkurit kiitivät Wittin ja Swartin ohi.\n\n\"Mitä hittoa teidän nyt on, lukkari\", huusivat he hänelle, \"hulluko te\nolette!\" mutta lukkari piteli itseään kiinni vankkurien toisesta\nlaidasta ja vastasi heikolla äänellä: \"No, no ... ptruu, ptruu!\" siinä\nkaikki.\n\nHän pysyi tasapainossa, mutta vihdoin saivat vankkurit pahan täräyksen,\nja siellä nyt makasi lukkari nurin niskoin purossa, joka virtasi tien\npoikki.\n\nUkko Swart hän kuitenkin lötkötti lötköttämistään ja saapui pian\nvankkurien luo, jotka olivat tarttuneet sillankorvaan. Lukkari oli\ntarttunut kiinni lokaan ja potki kuin jos hän olisi maannut siinä\nhuvikseen. Ukko Witt seisoi myös hetkisen tuota potkimista katsellen,\nmutta sitten päätti hän lähteä apua hakemaan ja tahtoi juosta oikotietä\nyli pellon. Onnellisesti hän pääsikin yli aidan, mutta kun hän oli\nmennyt vähän matkaa, kulki tie orapihlaja-pensaston läpi; polku oli\nkapea ja Witt oli leveä, ja kun hän tahtoi tunkea sen läpi, tarttui hän\norapihlajiin, ja kuta enemmän hän ponnisti päästäkseen irti, sitä\npahemmin hän tarttui. Kalle ja Frits tulivat nyt takaisin\ntupakkakukkaron etsinnästä, näkivät ukon olevan orapihlaja-pensastossa\nja saivat suurella työllä hänet vedetyksi irti, ei juuri erittäin\nkehuttavassa tilassa. Nyt tuli Juhanikin takaisin varsat muassaan, ja\nkaikki oli taas kuin olla piti -- paitsi lukkaria, joka yhä vielä potki\nvedessä.\n\n\"Makaa nyt vaan alallasi!\" sanoi Swart, joka oli tarkastanut olivatko\nsilat ja vankkurit vahingoittuneet. \"Älä nyt potki, kyllä me tulemme\nauttamaan\".\n\nHän sitoi yhteen kaksi köydenpäätä, jotka hän oli löytänyt vankkurista\nja heitti pään lukkarille.\n\n\"No, pitäkäät kiinni nyt\", sanoi hän, \"ja te toiset tarttukaat nuoraan\nja nyt vetämään!\"\n\nJa he vetivät joka mies.\n\n\"Nyt hän tulee! Kerta vielä! Hurraa, nyt on hän ylhäällä!\"\n\nJa lukkari oli nyt päässyt kuivalle. Mutta herranen aika, millainen hän\noli! Hänessä ei nyt näkynyt ylpeyden jälkeäkään eikä samoin jälkiä\nhänen uusista nankiinihousuistaan.\n\n\"Kas niin, lukkari\", sanoi ukko Swart, \"vankkuriin ei teidän nyt käy\nistuminen, sillä sitten me kaikki likaantuisimme pahanpäiväisesti,\nparas on, että panemme teidät ruohostoon kuivaamaan päivän paisteessa\".\n\n\"Ei se käy laatuun\", sanoi ukko Witt, \"hän voisi siten helposti\nkylmettyä. Ei, viruttakaamme ensin lika hänestä purossa, sill'aikaa\nkuin Kalle ja Frits pesevät hänen vaatteensa puhtaiksi, niin hyvin kuin\nse nyt on mahdollista, sillä sellaisena kuin hän nyt on ei hän voi\nnäyttää itseään kellekään ihmiselle. Ja sill'aikaa kuin vaatteet\nkuivavat, täytyy lukkarin olla ahkerasti liikkeessä tässä metsässä.\nSill'aikaa me syömme päivällistä\".\n\nNiin tapahtuikin. Koko seura istahti eväspussien ääreen pistämään\nmakupaloja poskeensa, mutta sillä välin täytyi lukkarin lymytä erään\npensaan takana sekä tyytyä siihen, että sai silmin katsella herkkuja,\nja kun hän silloin tällöin tuli piilopaikasta esiin saadakseen jonkun\npalasen hänkin, sanoi Swart, -- sillä hän oli pahan-ilkinen veitikka:\n\n\"Varokaat, tuolta taitaa juuri tulla joku!\"\n\nJa silloin oli lukkari kuin pois puhallettu. Mutta pahinta oli että\ntässä tiet erosivat toisistaan, lukkari ei uskaltanut tulla esiin eikä\nsaanut märkää tai kuivaa, ja kaikkein harmillisinta oli, että kun\nseurue oli syönyt ja juonut tarpeeksi, nousivat he taasen vankkuriinsa\nja ajoivat tiehensä, huudahtaen lukkarille iloisesti:\n\n\"Hyvästi nyt!\" -- --\n\nMonta, monta vuotta kului, ennenkuin lukkari voi unhoittaa kaiken tämän\nharmin.\n\n\"Ei\", sanoi hän, \"se minua suututti, etteivät he pitäneet minusta sen\nenempää lukua, vaan sanoivat hyvästi, jättäen minut sinne samallaisessa\nasussa tuin Aatami paradiisissa ja ajoivat tiehensä kaikkien kauniiden\neväiden kanssa, antamatta minulle kuivaa taikka märkää. Ei, se oli\nsentään liikaa!\"\n\nJa minun mielestäni oli lukkari oikeassa.\n\nKun sittemmin kerran tultiin puhuneeksi villistä ihmisistä, sanoi\nAnkershagin metsänvartia, että hänen metsäalueellaan löytyi villiä\nihmisiä taikka ainakin apinoita. Pari päivää helluntain jälkeen oli hän\nitse kohdannut semmoisen elävän. Se oli kauhean näköinen ja hän oli\nsuuresti pelästynyt sen nähdessään.\n\n\"Mutta\", lisäsi hän, \"minä sanoin kohta vaimolleni: eivät ne tee pahaa;\nne ovat arkoja, muuten ne ovat kotoisin lämpöisistä maista ja syövät\nnoin melkein mitä vaan\".\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nKuinko he kaikki nukkuivat. -- Ketkä heidät tapasivat metsässä. --\nKuinka he heräsivät. -- Eväskoria kasvaa puissa. -- Kummituksia\nsydänpäivällä. -- Mitä linnut lauloivat.\n\n\nOli paahtavan kuuma. Vankkurit, joissa meidän matkustajamme istuivat,\nkulkivat aivan hitaasti pitkin paksuhiekkaista tietä; hiekka narisi\npyöräin alla, ja Lotta ja Liisa, jotka olivat aivan paksussa hiessä,\nastuskelivat niin tyynesti ja hiljakseen ja nyökäyttivät päätään,\nhännillään hosuen pois vihaisia kärpäsiä. Juhani hän istui läiskyttäen\nniitä ruoskallaan, ukko Witt hän silloin tällöin ähkyi: \"puh, puh!\"\nkunnes piippu vihdoin putosi hänen suustaan, ja hän vaipui uneen. Ukko\nSwart istui haukotellen ja oikoen itseään, mutta vihdoin helle sai\nvallan hänenkin ylitsensä, hän nyökäytti ja nyökäytti päätään, ja kova\nkuorsaaminen ilmaisi, että hänkin oli nukahtanut.\n\nKalle Wittin silmänkannet tulivat niin painaviksi, että hän nojasi\npäänsä isänsä syliin ja nukkui. Ja Frits hän ajatteli Doroteaansa ja\nmitä hän oli sanonut edellisenä iltana. Hän ajatteli sitä, mistä tuo\nvoi tulla että kaksi ihmisraukkaa voi pitää niin paljon toisistaan, hän\najatteli ja ajatteli, mutta ei hän kuitenkaan voinut löytää oikeata\nsyytä siihen, ja ennenkuin hän oli sen löytänyt, oli hän jo vaipunut\nunen helmaan ja näki unta rakkaudesta, onnesta ja pikku Doroteastaan --\nse oli ihana uni -- he olivat istuvinaan molemmat käsi kädessä sen\nvanhan seljapuun alla ja Frits sanoi vieläkin kerran hänelle\njäähyväisensä. Juhani yksinään enää oli valveilla; hän hosui\nruoskallaan pois kärpäsiä ja ähkyi silloin tällöin: \"äh!\" mutta kun jo\nkoko seura nukkui, ei hänkään voinut vastustaa hellettä, vaan antoi\nhevosten olla omin tahdoin ja sulki silmänsä.\n\nSen havaittuaan sanoi Lotta Liisalle:\n\n\"Kuules, me olisimme oikein tyhmät, jos me nyt enää astuskelisimme\neteenpäin näin omin käsin. Poiketkaamme tien syrjään huvittelemaan\nvähän metsässä; miksi me tässä vaivaisimme itseämme?\"\n\nJa Lotta poikkesi tieltä oikealle ja Liisa seurasi häntä. Puiden\nvarjoon tultuaan, seisahtuivat he ja jättivät vankkurit seisomaan\nkuumaan päiväpaisteesen. Lotta ja Liisa ahmivat suuhunsa tuoretta,\nväkevää ruohoa ja niillä oli sanomattoman lysti, kun olivat saaneet\nnarrata koko seurueen.\n\nUkko Witt ja ukko Swart roikkuivat sinne tänne, Kalle makasi\npitkinpuolin vankkurissa ja Frits poikki puolin. Ampiaiset ja turilaat\nsurisivat heidän ympärillään, ja hävyttömät kärpäset istahtivat heidän\nnenilleen, mutta makaajat ne vaan hikoilivat kuin jos heillä ei olisi\nollut tuntoa laisinkaan.\n\nViileässä metsässä on kaikki niin hiljaista kuin keskellä yötä. Tuuli\nhuokuu keveästi läpi lehtien, se kuiskailee niin hiljaa kuin jos koko\nmaailma makaisi unen helmassa, unelmien vallassa. Heinäsirkat laulavat\npehmeässä sammalistossa niinkuin sirkka kotituvan muurissa,\npähkinäpensastossa visertelee rastas vartialauluaan, tikka se sulkee\novet ja ikkunat, että te saisitte maata rauhassa, ja käki kukkuilee\nkova-äänisesti niinkuin vahtikoira kotipihalla!\n\nKaukaa kuului iloinen laulu, ja kaksi iloista ylioppilasta tuli\nastuskellen pitkin tietä puitten välitse. Ensiksi lauloi toinen heistä\nyksinään ja se laulu kuului rastaan laululta, ja sitten kumppani yhtyi\nlauluun, ja nyt se kuului kuin myrskyn kohina sen lentäessä yli kedon.\n\nKun he tulivat sille paikalle, missä vankkurit seisoivat, hiljeni\nlaulu, ja molemmat ylioppilaat nauroivat ja viittasivat sormellaan\nvankkurissa makaajiin päin ja kuiskasivat toisilleen.\n\n\"Mutta käykö se laatuun?\" sanoi toinen.\n\n\"Käykö laatuun? Tules, niin hiivimme sinne!\"\n\nHe hiipivät nyt niin hiljaan kuin mahdollista oli vankkurien luo;\ntoisen irroittaessa vitjat vankkurinaisasta, riisui toinen hevoset\nvaljaista. Sitten ottivat he ohjakset varovaisesti Juhanin kädestä sekä\nnousivat hevosten selkään, jotka nöyrästi tottelivat heitä ja menivät\nsyvemmälle metsään, varsat perässä. Kun he olivat tulleet niin pitkälle\nmetsään, ettei heitä näkynyt vankkurista, sitoivat he Lotan ja Liisan\nkiinni suureen pähkinäpuuhun, ja siinä he sitten seisoivat nauraen\nkoirankurilleen. Ne olivat aika veitikoita, ne ylioppilaat! -- Mutta ei\ntässä vielä kyllin, he täyttivät taskunsa pienillä kivillä ja\nsavenpaloilla ja hiipivät sitten erään puun luo, jonka pisimmät oksat\nulottuivat aina vankkurien yli. Tähän puuhun he kiipesivät, toinen\nasettui oikealle, toinen vasemmalle, ja kun olivat löytäneet oikein\nsopivat paikat, joista heitä tiheäin lehtien läpi ei voitu ensinkään\nnähdä, korottivat he itseään ulommaksi ja tähtäsivät ukko Swartin\nnenänkärkeen. He löivät vetoa siitä, kuka heistä saisi sattumaan\nsiihen, ja nyt alkoi piiritys, kuin jos Swart olisi ollut Sevastopoli\nja hänen nenänsä sangen tärkeä paikka siinä. Kaikkia hulluuksia ne\nylioppilaat sentään keksivätkin!\n\nHei! nyt toinen heistä heitti ison savenpalan ihan vasten Swartin\npaksua, kaunista nenää, ja Swart säpsähti unestaan ja rupesi\naivastamaan.\n\n\"Ei\", sanoi hän puoleksi unissaan, \"en minä siihen rupea. Emme me\npelanneet nenän näppäyksistä!\" Hän oli unissaan pelaavinaan\nSchafkopfia. \"Vai niin, sinä tahdot pelata minua nenäni päällä!\" ja\nsamassa antoi hän kolauksen Wittille, joka oli myyvinään kauroja ja\nparaillaan sitovinaan viimeisen säkin suuta kiinni. Witt tarttui\nKalleen, joka makasi hänen polvensa päällä, kauluksesta ja veti ja nyki\nsiitä, niin että poika oli kuristumaisillaan; hänen huulensa olivat jo\naivan siniset. Ja Kalle töyttäsi Fritsiin.\n\n\"Hyvästi\", sanoi Frits, \"muista minua, kahden vuoden päästä tulen minä\ntakaisin ja silloin me vietämme häämme\". Sen sanottuaan suikkaisi hän\nukko Swartille suuta: \"Hyvästi, armas Doroteani!\"\n\nJuhani hänkin rupesi liikahtelemaan, hän veti sitä köyttä, joka oli\nsidottu säkin ympäri, ja huusi: \"No no!\" kunnes hän sai silmänsä oikein\nauki: \"Mitä hittoja\", sanoi hän, \"mitä tämä on?\"\n\n\"Missäs hevoset ovat?\" huusi ukko Swart kauhistuneena.\n\n\"Missäs hevoset ovat?\" huusi myös ukko Witt, ja Frits ja Kalle huusivat\nyhtä kurkkua:\n\n\"Mitä tämä on? Mihin hevoset ovat joutuneet?\"\n\n\"Ja varsat\", sanoi Swart, \"mitä ihmeitä tämä merkitsee? Tämähän on\nkummallista!\"\n\n\"No\", sanoi Juhani, \"ne ovat veijarit vieneet yhdessä tammain kanssa\".\n\n\"Tämä on ikävä seikka\", sanoi Witt. \"Mitä me nyt teemme, Swart?\"\n\n\"Tässä on ollut noitatempuilla pelinsä\", sanoi Swart. \"Ylös jaloille,\njoka mies! Rientäkäämme kukin eri haaralle etsimään. Tämäpä on\nkummallista!\"\n\nJa nyt he lensivät kuin hullut pitkin metsää, huusivat ja kiljuivat\nLottaa ja Liisaa, mutta eivätpä Lotta ja Liisa sanaakaan vastanneet.\nTämäpä oli oikein elämää, kuin jos paholainen olisi ollut liikkeessä.\nKun he kaikki olivat kadonneet metsään, kiipesivät ylioppilaat ales\npiilopaikoistaan puusta ja heti sen jälkeen istuivat he vankkurissa ja\nrupesivat tarkastamaan eväskoria. Iso makkara, astiallinen voita ja\nisonlainen vehnäleipä katosivat heidän taskuihinsa. Sitten he\nripustivat kaikki ne seitsemän ruokakoria puun oksille, niin että se\ntuli olemaan kuin joulupuu, ja kun se oli tehty, läksivät he tiehensä,\nja kauan kuului heidän laulunsa kaukaa.\n\nMutta sitä iloista laulua ei kukaan kuunnellut, sillä koko matkaseurue\njuoksi ympäri metsää hevosia hakien. He katsahtivat joka puun, joka\npensaan taa, ja vihdoin he tulivat sille paikalle johon roistot olivat\nsitoneet hevoset kiinni. Täällä seisoivat hevoset rauhallisesti\npureksien tuoretta mehevää ruohoa puun juurelta. Ja ilo oli suuri, kun\nystävämme saivat ne nähdä; nyt oli suru kuin pois puhallettu, ja kun\nhevoset taasen valjastettiin vankkurien eteen, oikein sateli kysymyksiä\nsiitä, kuinka tämä oli ollut mahdollista, ja että kuitenkin oli suuri\nonni kun oli tapahtunut niin, kuin tapahtunut oli.\n\n\"Onpa tuo hullua\", sanoi Swart, \"näin ilman muuta riisua hevoset pois\nvaljaista! En minä todellakaan voi tätä ymmärtää!\"\n\n\"Mitä hittoa,\" huudahti Kalle Witt, \"missä eväskorit ovat?\"\n\n\"Poika, oletko sinä tullut sokeaksi!\" sanoi Swart. \"Mihinkäs ne\nolisivat joutuneet?\"\n\nNiin sanottuaan meni hän vankkurien luo, mutta eipä hänkään mitään\neväskoria nähnyt.\n\n\"Ei, ne ovat todellakin poissa!\"\n\n\"Niin, sinä olet oikeassa\", sanoi Witt, \"ne ovat todellakin poissa\".\n\n\"Ne ovat poissa\", sanoi Juhani.\n\n\"Herranen aika!\" sanoi ukko Swart, joka sillä välin oli kurkistanut\njoka haaralle, \"olemmeko me todellakin kaikki noidutut! Tuollahan ne\nriippuvat puussa!\"\n\nKaikki katsahtivat ylös puuhun. Ja siellä ne todellakin riippuivat.\n\n\"Yksi -- kaksi -- kolme -- neljä -- viisi -- kuusi -- seitsemän!\" luki\nSwart. \"Ne ovat kaikki tallella!\"\n\n\"Mitään tämmöistä en minä vielä koskaan eläissäni ole nähnyt\", sanoi\nukko Witt pudistaen päätään. \"Tätä en minä voi ymmärtää\".\n\n\"Tällä paikalla kummittelee\", sanoi Kalle.\n\n\"Tällä paikalla ei ole kaikki kuin olla pitäisi\", sanoi Witt.\n\n\"Ei\", sanoi Juhani, \"tässä paholainen vehkeilee\".\n\n\"Tämä kaikki on minusta kuin unennäköä\", sanoi Swart; \"mutta yhden\nteistä täytyy kiivetä puuhun\".\n\nFrits sanoi ettei hän ollut oppinut kiipeemään.\n\n\"Ja minä en myöskään voi kiivetä\", sanoi Juhani. \"Minun päätäni rupee\nniin huimaamaan\".\n\nKalle silmäili uusia housujaan, mutta ei tässä nyt mikään auttanut,\nhänen täytyi kiivetä ylös puuhun. Hän kiipesi ja saikin eväskorit\nonnellisesti ales -- mutta kiilto hänen keltaisista housuistaan oli\npoissa.\n\nKun he näkivät kadottaneensa ainoastaan yhden makkaran, astiallisen\nvoita ja vehnäkakun, sanoi ukko Swart:\n\n\"Hyvä sentään on, että kaikki päättyi niin kuin on päättynyt. Mutta\nälkäämme kertoko tätä juttua kellekään, muuten kaikki vaan tekisivät\npilaa meistä, ennen kaikkia ei minun eukkoni pidä saaman tästä vihiä,\nsillä sitten en minä enää saisi rauhaa häneltä. Kuules se, Frits, että\npidät suusi kiinni, ymmärrätkös!\"\n\nMutta heidän nyt ajaessaan läpi metsän laulelivat pikkulinnut puitten\noksilta:\n\n\"Kuules vaan! Kuules vaan! Ukko Witt ja ukko Swart ovat tulleet\nnarratuksi. Ukko Swart ja ukko Witt. Varis sen kertoi. Tirlirlit!\nTuossa istuu ukko Witt, se veijari, se veijari!\"\n\nKäki kukkui:\n\n\"Kukkuu! Narratuksi tulit! Kukkuu! kukkuu!\"\n\nJa harakka nauroi ja närhi kiljui:\n\n\"Se on oikein, se on oikein!\"\n\nJa heidän ajaessaan ulos metsästä, istui varis puun oksalla rääkyen:\n\n\"Hurraa, hurraa! Vanha ukko Swart, sinä narratuksi tulit, ukko Swart!\"\n\nJa orapihlajapensastossa tien vieressä lauloi rastas.\n\n\"Se hyvää teki! Se hyvää teki!\"\n\nJa vanha tarhapöllö kiljui Wittille:\n\n\"Ukko Witt, taskukellosi jäi orapihlajapensastoon, uhhuu! ukko Witt!\"\n\nJa se oli totta, mitä pöllö sanoi, sillä kun Witt aikoi katsoa kuinka\npaljon kello oli, oli se vanha iso kello poissa.\n\nKun he sitten vihdoinkin saapuivat Strelitsiin ja seisahtuivat\nmajatalon pihalle oikealle kädelle, seisoi siinä neljä hanhea, ja\nukkohanhi sanoi:\n\n\"Mitä lörpötystä se on! Kuka avomaantiellä nukkuisi?\"\n\nJa ne kolme tyhmää naarashanhea rupesivat myös kiljumaan:\n\n\"Mitä lörpötystä se on! Kuka antaa itsensä niin narrata?\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nKuka oli \"Hiljaisen raudan\" isäntä. -- Kuinka he polttivat sikaria. --\nMiltä Kalle näytti tullessaan näytelmästä. -- Sinisestä hännystakista\ntulee tavallinen viheriäinen takki. -- Kuinka Witt huusi: \"valkea on\nirti!\" -- Sikareista, joissa ei ole ilmaa.\n\n\nKun he tulivat majatalon luo, sanoi ukko Swart:\n\n\"Käykäämme tähän kortteliin! Minä tunnen isännän ja hän on sangen höyli\nmies, hän on ennen ollut räätäli, mutta nyt on hän ostanut majatalon\n'Hiljainen rauha'\".\n\n\"Se nimi on minun mieleiseni\", sanoi Witt, \"täällä varmaankin mahtaa\nolla hyvin rauhaista, käykäämme tähän kortteriin\".\n\n\"Ottakaat eväskorit ales vankkureista, pojat\", sanoi Swart, \"ja tules,\nnaapuri, niin astumme sisään\".\n\nMutta kun he tulivat ovelle, saivat he kuulla hirmuista elämää\nhuoneesta.\n\n\"No, tule esiin vaan, äläkä vihoita minua\", huusi naisen ääni.\n\n\"Sitä en tee\", kuului toinen ääni, \"minä en laisinkaan pidä lukua siitä\noletko sinä suutuksissa vai et\".\n\n\"Jollet paikalla tule esiin, niin minä revin sinulta silmät päästäsi\".\n\n\"Minä näytän sinulle, että minä se olen isäntä tässä talossa\".\n\n\"Tahdotko tulla esiin, sinä vaivainen pelkuri! No, tuletko! Minäpä\nkyllä sinun opetan, minä!\"\n\nMolemmat huusivat ja kiljuivat kilpaa. Witt ja Swart katsahtivat toinen\ntoisensa puoleen ja ajattelivat, että suuri onnettomuus oli\ntapahtumassa, ja hetkisen kuunneltuaan tätä elämää, astuivat he sisälle\n\"Hiljaiseen rauhaan\".\n\nRäätäli istui pöydän alla kiljuen:\n\n\"Minä en liiku paikaltakaan, minä tahdon vielä kerran nähdä, enkö minä\nole isäntä omassa talossani!\"\n\nHänen rakas eukkonsa seisoi hänen edessään. Hän oli aivan tulipunainen\nkasvoiltaan paljaasta kiukusta, ja hivukset ne valuivat ja läähyivät\npitkin hänen korviaan.\n\n\"Ei, minä se olen\", sanoi hän kimakalla äänellään, tarttui räätälin\nkaulukseen vetääksensä häntä pöydän alta esille. \"Tahdotko vieläkin\nväittää, etten minä olisi 'Hiljaisen rauhan' isäntä?\"\n\nNyt meni Swart väliin.\n\n\"Ansaitseeko tuo nyt mitään riitelemistä! Jos minun eukkoni siellä\nkotona\", sanoi hän kääntyen Wittin puoleen, \"niin välttämättömästi\ntahtoisi istua pöydän alla, niin minä antaisin hänen istua ylihuomiseen\nasti, jos hänellä vaan olisi halua\".\n\n\"Ei se\", sanoi siihen Witt, \"minuakaan ensinkään huolettaisi\".\n\nNo, yksi hyvä sana synnytti toisen, ja vihdoin viimein masentui viha.\nKun pojat tulivat sisään, oli rauha taasen jo palautettu \"Hiljaiseen\nrauhaan\".\n\nRäätäli sanoi että jos he kauniisti pyytäisivät häntä, antaisi hän\ntällä kertaa vaimollensa anteeksi, mutta varoa hänen pitäisi vastedes\nenää tällaista tekemästä, sillä silloin tulisi hirmuinen onnettomuus\ntapahtumaan; hän oli sentään kuin olikin isäntä talossa.\n\n\"Luulenpa, että me tunnemme toinen toisemme, Aleksanteri hyvä\", sanoi\neukko mennessään ulos huoneesta.\n\n\"Isä\", sanoi Frits, \"Kalle Witt ja minä olemme kuulleet, että täällä\ntänä iltana näytetään joku kometia; jos teillä ei ole mitään sitä\nvastaan, niin menisimme sitä katsomaan\".\n\n\"No menkäät, menkäät, minun puolestani, vaan!\" sanoi Swart. \"siivokaat\nitsenne sentään ensin vähän, mutta käyttäkäät nyt vaan itsenne hyvin ja\nkertokaat sitten meille mitä kaikkia olette saaneet nähdä, kun tulette\nkotia\".\n\nMolemmat nuorukaiset menivät.\n\n\"Mitä arvelet?\" sanoi ukko Swart ukko Wittille, emmeköhän maistaisi\nvähän olutta?\"\n\n\"No maistetaan vaan!\" sanoi Witt.\n\nJa räätäli Flick täytti lasit.\n\n\"Eihän tuo ole liikaa\", sanoi Swart, \"jos me tyhjennämmekin lasin\nolutta\"\n\n\"Ei\", sanoi Witt, \"se ei ole hullumpaa!\"\n\nFlick oli täyttänyt kolme lasia oluella.\n\n\"Että minä sentään hukkasin piippuni!\" sanoi Witt, \"entä jos minä\npolttaisin sikaria\".\n\n\"Sikarit ovat niin omituisia\", sanoi Swart \"minä luulen, ettei se\ntekisi sinulle hyvää\".\n\n\"Kuinka niin?\" sanoi räätäli Flick. \"Niin, jos sikari olisi huonoa\nlajia, mutta minulla on erinomaisen hyvää sorttia, jota imevä lapsikin\nvoi polttaa, tuntematta mitään pahoin-vointia. Ne maksavatkin minulle\nkymmenen taaleria tuhat.\n\n\"Saakeli soikoon!\" sanoi Witt, \"nepä vasta mahtavat olla oikein aimo\nsikaria. Niistä minä tahdon yhden\".\n\n\"Oitis!\" sanoi Flick ja toi koko kourallisen tätä hienoa tavaraa.\n\n\"Tässä on yksi! Sytyttäkäät ja polttakaat sitä. Eikö se todellakin\nmaista hyvälle? Ja se hieno haju sitten?\"\n\nUkko Witt hän imi ja imi, mutta ei hän saanut sitä kirottua sikaria\npalamaan.\n\n\"Malttakaas vähän\", sanoi räätäli. \"Jos ei se tahdo palaa oikein, niin\npurette toisen pään pois: se on juuri hyvän sikarin tuntomerkki\".\n\nWitt puri ja piti sikaria kynttilän liekissä ja pisti sen sitten taas\nsuuhunsa ja poltti ja veti ja imi imemistään.\n\n\"Niin\", sanoi räätäli, \"semmoista tapahtuu. Oikeat sikarit eivät tahdo\nkoskaan palaa, ainakaan muutamat niistä. Voidelkaamme sitä vähän\ntalilla, niin se tulee hyväksi. Kas niin, purkaat nyt vielä palanen\npois!\"\n\nSe auttoi, ja kaiken imemisen, puremisen ja voitelemisen jälkeen\nsaatiin sikari vihdoin palamaan, ja räätäli hieroi tyytyväisenä\nhyppysiään.\n\n\"Eikö se ole erinomainen sikari?\" sanoi hän, \"koko huone siitä\nhajahtaa\".\n\n\"No\", sanoi Swart, \"se haisee melkein samalla lailla kuin jos eukkoni\nsiellä kotona on puhaltanut traanilampun sammuksiin ja antaa sydämmen\nsavuta. Minä olenkin iloinen, ettei siitä enää ole mitään jälellä\". --\n\nMeidän matkamiehemme olivat päättäneet jatkaa matkaansa\nomnibusvaunuilla, ja nyt astui ajuri Kaarle Wepupp huoneesen.\n\n\"Huomen'aamulla kello neljä minä seisahdun tähän oven eteen\", sanoi\nhän. \"Olkaat silloin valmiina, paitsi teitä tulevat ne kahdeksan\nmusikanttia mukaan, ja sitten ovat vaunut täynnä\".\n\nHeidän tässä istuessa puhellen matkastaan tulivat Frits ja Kalle kotia\nteaatterinäytännöstä.\n\n\"Mitä hittoa\", sanoi ukko Swart, \"onko se jo loppunut? Ja minä kun\nluulin, että näytäntö nyt vasta alkaisi. Mitä kappaletta ne tänään\nnäyttivät?\"\n\n\"No, isä\", sanoi Frits, \"siinä oli pyssynluotien valamista ja ampumista\nja paholaisen rotko pääkalloineen, iso huuhkain, piru itse ja jos\njotakin pirunkonstia\".\n\n\"No, oliko se lystiä?\"\n\n\"No\", vastasi Frits, \"voihan tuo käydä laatuun, vaikka ei siitä ole\npaljon kertomista. Mutta se viimeinen hyppäys, se oli vaarallinen, se\nolisi helposti voinut päättyä hullusti\".\n\n\"Mitä se sitten oli, Jöröjussi? No kerro!\"\n\n\"Jos te rupeette torumaan, isä\", sanoi Frits, \"niin saa Kalle kertoa\nitse kuinka se oli, minä tiedän vaan että meidän täytyi juosta\".\n\n\"No, Kalle\", sanoi Swart, \"tules tänne. Kuinka se oli?\"\n\nKalle oli asettunut seisomaan Fritsin taakse, nyt hiipi hän hiljaa\nesille. Herranen aika, miltä hän näytti! Toisesta syrjästä etupuolelta\noli hänen nuttunsa sininen takki, toisesta syrjästä se näytti vaan\nliiviltä ja takaaltapäin näytti se siniseltä hännystakilta.\n\n\"Poika\", sanoi ukko Witt, minkälainen sinä olet?\"\n\n\"No semmoisena\", sanoi Swart, \"emme me voi ottaa häntä mukaan, se ei\nkäy laatuun\".\n\n\"Se ei laisinkaan käy laatuun\", sanoi räätäli Flick.\n\n\"Ei, se ei laisinkaan käy laatuun\", sanoi Kalle Wepupp.\n\n\"Poika\", sanoi ukko Swart, \"tule kohta tänne ja kerro kuinka tämä on\ntapahtunut!\"\n\n\"En minä sitä voi auttaa\", sanoi Frits. \"Kalle teki hyppäyksen ja minä\ntartuin hänen hännystakkiinsa, mutta toinen lieve meni irti ja minä\nlankesin hänen päällensä\".\n\nToiset katselivat kummastellen toisiinsa.\n\n\"Sepä on kummallista\", sanoi ukko Witt.\n\n\"Se ehkä kuuluu näytelmään\", sanoi räätäli.\n\n\"Niin, ehkä se kuuluu näytelmään\", sanoi Swart.\n\nAsian laita oli kuitenkin se, että juuri kun näytettiin tuota hurjaa\nmetsästystä näytelmässä \"Noita-ampuja\", meni rintavarustin parvella\nrikki. Kalle ja Frits tekivät aika hyppäyksen ja pääsivät leikistä\npaljaalla peljästyksellä ja hännystakin toisen liepeen menettämisellä,\nmutta niin onnelliset eivät kaikki olleet. Yksi katsojista taittoi\nmolemmat jalkansa ja oli kannettava pois, noin kymmenkunta henkilöä sai\nsuurempia tai pienempiä vammoja. Mutta siitä eivät Kalle ja Frits\ntietäneet mitään.\n\n\"Se on niinkuin minä sanon\", sanoi ukko Witt, \"se kuuluu näytelmään.\nMutta mistä me nyt saamme takin hänelle? Ei meillä ole aikaa mennä\nhakemaan mitään räätäliä\".\n\n\"Ei, minä lähden matkalle huomenaamulla varhain\", sanoi Kalle Wepupp.\n\n\"No\", sanoi räätäli Flick, \"minulla on hieno viheriäinen\nsamettikauluksinen ja keltanappinen verkatakki, aivan semmoinen kuin\nhovissa käytetään. Sen minä myyn teille halvasti\".\n\n\"Kuulkaas, isä\", pyysi Kalle.\n\n\"Niin\", sanoi ukko Witt, \"kun se vaan sopisi\".\n\nFlick toi takin ja Kalle puki sen yllensä.\n\n\"Nähkääs vaan\", sanoi ukko Swart, \"kuinka se sopii hänelle hyvin\".\n\n\"Niinpä todellakin\", myönsi Witt. \"Poika, pane hattu päähäsi!\"\n\n\"Hän on nyt uljas kuin kreivi\", sanoi Kalle Wepupp.\n\n\"Niin, aivan kuin kreivi\", vakuutti räätäli.\n\nKalle ojenteli itseään uudessa takissaan, silitti tukkaansa, sovitteli\nkaulustaan, kierteli keltahousuisia jalkojaan ja asteli ylpeänä edes\ntakaisin lattialla kädet kupeillaan ja nenä pystyssä.\n\n\"Minun mielestäni\" sanoi Witt; \"se sopisi hänelle paremmin, jos se\nistuisi vähän toisella lailla\".\n\n\"No\", sanoi Kalle Wepupp, \"voihan hän kasvaa vielä!\"\n\nSe oli aivan totta, se; ja ukko Witt ja räätäli Flick sopivat nyt\nhinnasta, ja kun takki oli maksettu, läksivät matkamiehemme ylikertaan\nmennäkseen lepäämään päivän vaivoista.\n\nWitt ja Swart makasivat toisessa sängyssä sekä Kalle ja Frits toisessa.\nPian oli kaikki hiljaa huoneessa ja kuu kumotti huoneesen. Kalle yksin\nei taitanut nukkua, sillä hän ei voinut riistää ajatuksiansa tuosta\nuudesta takista. Vihdoin hän varovaisesti nousi sängystä, puki takin\nyllensä ja rupesi astuskelemaan edes takaisin lattialla. Silloin\ntällöin seisahtui hän tarkastellakseen itseään, koetteli sormillaan\ntakkia, avasi nappia ja pani ne jälleen kiinni ja ojensi vartaloaan\nsuoraksi, aivan kuin jos hän olisi valmistainnut häihin.\n\nNyt tapahtui, että ukko Swart, joka makasi selällään kuorsaellen,\nsamassa kääntyi toiselle kyljelleen. Tämä nyt oli kaikki hyvin. Mutta\npahaksi onneksi tuli hän pistäneeksi leveän, paksun nenänsä suoraan\nWittin korvaan ja kuorsasi niin siihen sisälle. Witt hypähti ylös kuin\nsalaman iskemänä. Ja koska huone oli hänelle outo ja hän näki Kallen\nseisovan keskellä lattiaa paitasillaan viheriäisessä takissa, huusi\nhän:\n\n\"Valkea on irti! Valkea on irti! Missäs minä olen?\"\n\nFrits ja Swart hypähtivät kohta ylös sängyistään kuin pistoleista\nammuttuina, tarttuivat Wittin käsivarteen ja huusivat:\n\n\"Naapuri Witt! Mikä teidän on? Menkäät rauhassa maata jälleen,\nolemmehan me matkalla Belgiaan!\"\n\nVihdoin Witt rauhoittui jälleen ja meni maata.\n\n\"Nyt minä vaan tahdon sanoa sinulle yhden asian\", sanoi hän ukko\nSwartille, \"ettet sinä vielä kerran saisi tehdä minulle tuommoista\ntepposta, niin minä panen maata pää sinun jalkapuolellesi, sillä kuka\nsen voi tietää, ettet sinä rupea uudestaan kuorsaamaan?\"\n\n\"No, se on hyvä\", mutisi Swart.\n\nToisetkin menivät nyt levolle ja pian makasivat he kaikki taasen.\n\nUkko Witt oli hänkin vaipunut unen helmaan, mutta hänellä oli se paha\ntapa, että hän nukkui suu avonaisena, ja nyt piti juuri tapahtuman,\nettä ukko Swart taasen kääntyi toiselle kyljelleen ja mitään\nhuomaamatta pisti isonvarpaansa Wittin suuhun. Ukko Witt juuri silloin\nnäki unta sikareista, joissa ei oikein ollut ilmaa, vaikka ne\nhajahtelivat niin hyvälle; hän imi ja imi, mutta ei hänen ensinkään\ntahtonut onnistua saada sitä kirottua sikaria syttymään. Yhtäkkiä oli\nhän kuulevinaan räätälin sanovan:\n\n\"Pure pää poikki!\"\n\nJa Witt puri.\n\nNyt oli Swartin vuoro hypätä ylös sängystä. Hän kirosi ja kiljui! Frits\nhypähti sängystään ja Kalle veti housut jalkaansa, ja kun nyt kaikki\nolivat jaloillaan, makasi yksin ukko Witt vuoteellaan, viatonna kuin\nlapsi joka syntyi eilen, eikä ensinkään voinut ymmärtää mikä nyt oli\nhätänä.\n\n\"Mitä\", ärjyi ukko Swart. \"Sinä rakkari ja kanalja! Vai niin, sinä\npuret ihmisiä, sinä? Ansaitsisitpa aika kolauksen vasten suutasi. Hän\non salavihainen kuin vanha rakkikoira\".\n\nUkko Witt hän vannoi olevansa viaton. Hän oli vaan tehnyt niin\nunissaan, ja jos hän olisi tietänyt mitä se oli, ei hän tosiaankaan\nolisi ottanut varvasta suuhunsa. Olihan hänelläkin ihmistunteita. Hyi,\nkun hän vaan ajatteli sitä, vääntelivät suolet hänen mahassaan. Hän\nkyllä, hän myönsi sen, että sikari eilisiltana oli tehnyt hänelle\npahaa, mutta tämä kuitenkin oli seitsemän kertaa pahempaa.\n\n\"Mutta\", sanoi hän, \"jos sinä välttämättömästi tahdot kostoa, niin minä\naivan mielelläni pistän varpaani sinun suuhusi, ja niin on asia\nsovitettu\".\n\nEi, sitä ei Swart tahtonut, ja niin he menivät uudelleen levolle ja\nheräsivät vasta kuu kello löi neljä ja heidän oli matkaansa jatkaminen.\n\nKun he tuskin olivat pukeneet yllensä, menivät he alikertaan ja joivat\naamukahvia, kunnes Kalle Wepupp tuli ajaen viedäksensä heidät sieltä.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nFrits lähettää terveisiä Dorotealle. -- Kuinka Swart tuli istuneeksi\nrummussa. -- Kuinka talonpojat ja musikantit tappelivat. -- Mitä\nNeu-Strelitsin porvarit siitä sanoivat. -- Kuinka ukko Krum valittiin\npuheenjohtajaksi ja ajoi koko seurueen pormestarin eteen.\n\n\nToisten kahvia juodessa meni Frits Juhanin puheille pihalle.\n\n\"Juhani\", sanoi hän, \"sinä kyllä tiedät, että minä ja lukkarin Dorotea\npidämme yhtä. Kun tulet kotia, niin mene kohta Dorotean luo ja anna\nhänelle tämä pieni rasia. Siinä on kultasormus, jonka minä ostin eilen\nillalla, ja pieni paperilappu, johon on kääritty kiharainen minun\ntukastani, ne lähetän minä hänelle muistoksi. Ja sano hänelle myös,\nettä parin vuoden perästä minä annan hänelle vielä jotakin parempaa,\njos hän pysyy minulle uskollisena ja että hän silloin tällöin\nkirjoittaisi minulle, kuinka kotona käy. Hän saa vaan kirjoittaa\nkirjeen kuoreen: Herra Frits Swartille, nykyään asuva Belgiassa, niin\nei kirje joudu hukkaan. Sano terveisiä äidille ja sano hänelle, että me\ntulimme onnellisesti tänne, että olemme terveet ja kaikki on käynyt\nhyvin, muutamia pieniä kohtauksia lukuun ottamatta -- niinkuin että me\nkerran olimme vähällä taittaa niskamme. Sano hänelle ettei hän turhia\nitke, sillä isä sanoo, että tämä on minun parahakseni. Ja katso nyt\nhyvin varsojen perään, erittäinkin niiden pienien, ja tuo elukat\noikeaan aikaan kotia laitumelta, kun rupee tulemaan kylmät ilmat, niin\nettei niiden ole kylmä öisin, ja katso myös Vahdin perään, se\nuskollinen koira rupee jo tulemaan vanhaksi. Ja voikaat hyvin kaikki!\nHyvästi nyt, Juhani!\"\n\nFrits meni, mutta ovessa kääntyi hän ja meni taas Juhanin luo.\n\n\"Vielä yksi asia, kuu vielä muistan sen\", sanoi hän. \"Älä nyt vaan\nunhoita sitä. Sinä tiedät, että lukkarilla on lehmä, jota Dorotea aina\nlypsää; ruoho heidän vanhassa niityssään on huonoa, ja kun meidän\nniitty on aivan lukkarin niityn vieressä, olen minä luvannut että se\nsaa mennä meidän niittyymme. Sano se äidille, kyllä minä puhun siitä\nisälle. Syksyllä saa lukkari aina meiltä kuorman heiniä, tee se oikein\nsuureksi, ja anna hänen, jos mahdollista, saada kaksi kuormaa\".\n\nHän oli tuskin ehtinyt sanoneeksi tämän, kuu he saivat kuulla hirveän\nmetelin kadulta.\n\nFrits ja Juhani kiiruhtivat sinne, ja kun he tulivat vaunujen luo, oli\nkuin jos niiden sisällä olisi ollut puolen tusinaa peikkoja. Ukko Witt,\nKalle, kahdeksan musikanttia ja Kalle Wepupp, lyhty kädessä, tulivat\njuosten paikalle katsomaan mikä nyt oli hätänä. Wepupp valaisi\nlyhdyllään vaunuja ja toiset katselivat yli hänen olkapäänsä.\n\nSiellä istui ukko Swart peräpuoli painuneena isoon turkkilaiseen\nrumpuun ja koivet pystyssä. Hänen kasvonsa olivat vallan siniset ja\nkäsiään ja jalkojaan hän sätkytteli päästäksensä irti.\n\n\"Auttakaat, auttakaat!\" huusi hän, \"minä kuolen, minä kuolen!\"\n\nNo, Frits ja Kalle ja Wepupp ja ukko Witt he tarttuivat Swartin\nkäsivarsiin ja jalkoihin vetääksensä häntä ylös rummusta, mutta se oli\nturhaa; sillä kun Swart nostettiin ylös seurasi rumpu myötä ja kun he\nlaskivat hänen jälleen ales, vaipui hänen painopisteensä syvemmälle\nrumpuun.\n\nSillä välin se musikantti, jonka rumpu tämä oli, kiroili ja noitui ja\nsanoi että hänen soittokoneensa oli tullut kokonaan turmelluksi, ja se\noli maksanut hänelle koko sata markkaa vähintäin, ja samassa antoi hän\nukko Wittille semmoisen iskun vasten rintaa, että hän menetti\ntasapainonsa ja lankesi harareisin ison bassoviulun yli.\n\nNyt oli hätä käsissä; jos meidän ystävämme jo ennen olivat olleet\npulassa, niin oli heidän tilansa nyt vielä pahempi.\n\n\"Kas, nyt meidän on hyvä olla\", sanoi Kalle Wepupp. \"Toinen ukoista\nistuu bassoviulussa ja toinen rummussa\".\n\n\"Ai, ai\", parkui ukko Witt, \"minä luulen että minä olen ihan halki\nrevennyt\".\n\nKalle ja Frits he vetivät ja nykivät ukko Swartia niin että hänen\ntilansa vaan kävi pahemmaksi, kunnes rumpari ruuvasi rummun pois\npingoituksestaan ja sanoi:\n\n\"No, vetäkäät nyt!\"\n\nHe vetivät, ja ukko Swart oli pelastettu.\n\n\"Hurraa!\" huusi Kalle ja heilutti hattuaan. \"Tässä hän nyt on\".\n\nTämä nyt oli hyvä kaikki, mutta pahin oli vielä jälellä.\n\nMusikantit kiljuivat ja pauhasivat, erittäinkin bassoviulun omistaja ja\nhirmustunut rumpari; he tahtoivat korvausta siitä vahingosta, minkä\nheidän soittokoneensa oli saanut, ja olivat niin hävyttömät, että\npyysivät 100 markkaa.\n\nUkko Swart suuttui, hänen kasvonsa muuttuivat aivan ruskeiksi paljaasta\nkiukusta ja hän käski heidät mennä... No mihin hän heidät käski\nmenemään ja mitä hän muuten sanoi, ei mahtanut olla niin erittäin\nkauniisti sanottua ja sopivaa musikanteille, sillä kaksi heistä,\nräikkätorven soittaja ja bassoviulun vinguttaja, tarttui ukon\nkaulukseen aikoen heittää hänet ulos vaunuista. Frits juoksi esiin\nauttamaan häntä ja syöksi bassoviulun soittajan kimppuun. Mutta nyt\nklarinetin ja huilun soittajat taas puolestaan tarttuivat häneen ja\nrumpari ja vaskitorven soittaja rupesivat rummuttamaan ukko Wittiä.\nKallella oli tarpeeksi tekemistä estäessään viulun-soittajan ja\nbasuninpuhaltajan repimästä rikki hänen uuden takkinsa, ja ukko Swart\noli saanut räikkätorven puhaltajan allensa ja menetteli pahoin hänen\nsuupielensä kanssa, Frits tappeli bassoviulun soittajan kanssa ja potki\nklarinetin-puhaltajan sääriluita vastaan, mutta huilunsoittaja soitti\nhänen niskassaan. Ukko Witt löi rumparia kuin rumpua niin kovaa kuin\nsuinkin jaksoi, mutta se kirottu vaskitorven-puhaltaja puhalsi\nkourallaan hänen korvaansa. Ja Kalle hän puolusti uutta takkiaan, ja se\nei ollut helppoa työtä. Basunin soittaja hän toitotti hänen nenäänsä ja\nviulunvinguttaja hieroi niin lämpimästi hänen toista kylkeään. Nämätpä\nolivat verrattomat soittajaiset. Kalle Wepupp oli mennyt sisälle\nmajataloon, kun tappelu alkoi, Flick oli paennut anniskelu-huoneesen ja\nvarmaankin piiloutunut pöydän alle, niin että koko tämä kahakka\nvarmaankin olisi päättynyt huonosti meidän ystävillemme, jos ei apua\nolisi tullut. Mutta juuri päättävässä silmänräpäyksessä tuli apua\nmonelta haaralta yhtaikaa, ja matami Flick syöksi rumparin kimppuun ja\nsamassa tuokiossa oli hänen kasvonahkansa pahasti revitty.\n\n\"Kirotut heittiöt!\" huusi hän. \"Tahdotteko te hyökätä minun vieraani\npäälle?\"\n\n\"Hurraa\", huusi Frits ja piti klarinetin soittajaa kauluksesta, \"tässä\nhän nyt on!\"\n\n\"Hurraa!\" huusi Swart, \"nyt me olemme voittaneet, tulkaat pojat, niin\nannamme heille vielä hyvän saunan!\"\n\nMusikantit olisivat ehkä joutuneet pahasti tappiolle, mutta nyt oli\nkatu täynnä ihmisiä, jotka kysyivät mikä nyt oli hätänä.\n\n\"Tämäpä on kummallista\", sanoi suutari Pikinen, \"saada nähdä tämmöistä\nNeu-Strelitsin kadulla\".\n\n\"Ja vieraita ihmisiä päälle päätteeksi\", sanoi läkkiseppä Bleck, \"onko\nse niinkuin sopii!\"\n\n\"Ei\" sanoi puuseppä Höylänen, \"kun me silloin tällöin annamme toinen\ntoisellemme muutamia kolauksia kaikessa ystävyydessä, niin on meillä\nsiihen täysi oikeus kaupungin porvareina\".\n\n\"Niin, saammehan me maksaa veroa ja ulostekoja\", sanoi läkkiseppä.\n\"Meillä on lupa tapella, jos tahdomme, sitä vartenhan meillä on\nmaistraatti\".\n\n\"Mutta nuo vieraat ja maalaiset\", sanoi puuseppä, \"tahtovat tapella\nNeu-Strelitsissä? Pankaamme ne maankuleksijat kohta putkaan!\"\n\nSiihen olivat kaikki taipuvaiset, ja Höylänen, Pikinen, Bleck ja pari\nheidän naapuriansa marssivat \"Hiljaista Rauhaa\" vastaan\".\n\n\"Seis\", huusi Bleck, \"me emme enää kauemmin voi sallia, että te täällä\nomin käsin anastatte meidän oikeutemme ja rupeette tappelemaan keskellä\nkatua. Te olette kaikki meidän vankimme\".\n\n\"Mitä\", huusi ukko Swart, \"mekö antaisimme itsemme vangita?\"\n\n\"Uskaltakaapas vaan tehdä sitä minun oveni edessä\", huusi matami Flick\nuhkaavalla kasvojen muodolla. \"Tuollainen suutari ja kattilan paikkaaja\ntahtovat olla poliseja aivan minun kynnykseni edessä! Se puuttui vielä!\nEi, siitä ei tule mitään!\"\n\n\"Tahdotteko paikalla mennä tiehenne\" sanoi ukko Swart, ja antoi\nläkkisepälle aika kolauksen niskaan.\n\n\"Kuules, Bleck\", sanoi Pikinen ja meni hänen luoksensa, \"sinä teet nyt\nliikoja. Meillä porvareilla on tosin oikeus tapella, mutta ei hieroa\nrauhaa, kun muut tappelevat. Sano mitä tahdot, mutta se on esivallan\nasia\".\n\n\"Kas tuolla\", huudahti Höylänen, \"tuolla tulee ukko Krum koiraneen. Nyt\nme pääsemme pulasta; kaupungin lehmäpaimenena saa hän kaupungilta\nleivän ja palkan ja on hän siis tavallaan myös esivaltaan kuuluva\".\n\nUkko Krum aikoi juuri ruveta toitottamaan lehmiänsä kokoon, kun\nporvarit kokoontuivat hänen ympärillensä ja kiljuivat hänen korviinsa.\nHänen piti heti paikalla vangita ne vieraat miehet, sanoivat he, hän\noli siihen \"oikea mies\".\n\n\"Niin, hyvät ystävät\", sanoi hän, \"minä olen siihen oikea mies! No,\nseuratkaat minua kaikki raastupaan\".\n\n\"Mitä\", sanoi matami Flick, \"minäkö, joka olen rehellisen porvarin\nvaimo ja yhdentoista lapsen äiti?\"\n\n\"Ei, Krum\", sanoi Pikinen, \"nyt sinä menet liian pitkälle. Sinä voit\nottaa talonpojat ja musikantit kanssasi raastupaan, mutta matami Flick,\njoka on rehellinen kansalainen ja minun miniäni tädin täti, hänen saat\nsinä antaa olla rauhassa\".\n\nEihän tuo ollutkaan muuta kuin aivan kohtuullista. Ukko Krum oli\nmyöntyväinen ja hän ajoi nyt talonpojat ja musikantit pormestarin\nportille.\n\nUkko Swart tosin teki vastarintaa, mutta ei siitä apua ollut; hänelle\noli näet tapahtunut se onnettomuus että hänen henskelinsä olivat\nmenneet poikki hänen taistellessaan torvensoittajan kanssa, ja hänen\ntäytyi nyt pidellä housujaan estääksensä niitä putoomasta ales\nkantapäille. Kun hän nyt vihoissaan unohti housunsa ja hosui\nkäsivarsillaan, rupesivat ne luikumaan ales ja hänen täytyi siis\ntarttua sormin niihin ja estelemättä antaa itseään viedä muiden muassa.\n\nKuten sanottu, Krum sai vaivoin ja koiransa avulla joukkonsa kokoon.\nEnsiksi marssivat kaupungin lehmät, sitten astuskelivat talonpojat ja\nheidän perässään tulivat musikantit ja häntänä lopulta kulki muutamia\nporvaria.\n\nKun he tulivat pormestarin portille, puhalsi Krum niin vahvasti\ntorvehensa, että pormestari lensi ylös sängystään, sai pian housut\njalkaansa ja luuli että koko Neu-Strelits oli ilmitulessa.\n\nHän avasi ikkunan ja pisti ulos päänsä.\n\n\"Mikä nyt on hätänä?\" huusi hän.\n\n\"Tuossa on kaupungin karja, herra pormestari\", sanoi Krum, \"tuossa on\nmeidän vankimme, tuossa on meidän arvoisa yleisömme, ja minä olen tässä\nviranomainen henkilö. Kaikki on kuin olla pitää\".\n\nNyt tuli myös kaupungin polisipalvelija juosten; hänellä oli se paha\nonni, että aina kuin valkea oli irti Neu-Strelitsissä, oli hän\nviimeinen, joka huusi: \"valkea on irti!\"\n\n\"Ah, herra pormestari\", sanoi hän, \"se ei ole totta! Asia on aivan\nsamanlainen kuin muutamia vuosia takaperin, jolloin ei kukaan pitänyt\nlukua Jumalasta tai muista; matami Flick on osallinen tässä juonessa,\nja hän on sangen vaarallinen henkilö. Ei, herra pormestari, uskokaat\nminua, tämä on oikea kapina, aivan kuin vuonna kahdeksantoistasataa\nneljäkymmentäkahdeksan!\"\n\nNo pormestari säikähtyi, hänen kasvonsa kalpenivat kuin lumi, ja\nvähälläpä hän oli kaatua nurin, mutta hän oli järkevä ja sukkela mies,\nsentähden sanoi hän itsekseen:\n\n\"Me olemme pahassa pulassa, mutta älkäämme nolostuko. Pormestari on nyt\nsaanut osakseen tässä maailmassa olla aina taistelussa kapinallisen\nihmiskunnan kanssa\".\n\nHän sentähden marssi ylös raastupaan, koko joukkio perässään. Sinne\ntultuaan sanoi hän polisipalvelijalle:\n\n\"Anna heidän astua sisään!\"\n\nJa he astuivat saliin, yksi toisensa perästä, ja kun he kaikki olivat\nkoossa siellä, astui viisas pormestari tuomarin istuimelle, asetti\nlasisilmät viisaalle nenälleen, ja heitti sangen viisaan katseen\nkokoontuneen väkijoukon puoleen.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nKuinka pormestari kuulustelee pahantekijöitä.\n\n\nKuulustelu alkoi.\n\n\"Mestari Pikinen\", sanoi pormestari, \"te seisotte nyt esivallan edessä.\nSanokaat nyt minulle kuinka näiden ihmisten vangitseminen kävi\".\n\n\"Kyllä\", sanoi mestari Pikinen, \"nähkääs, herra pormestari, eilen\nistuimme me, vaimoni ja minä ja lapset ja söimme silliä ja perunoita.\nNo silloin sanoi vaimoni: 'Pikinen', sanoi hän, 'muutamat meidän\nperunoistamme ovat pahettuneet, paras on että annamme ne sioille'.\nSilloin minä sanoin: Karolina, sanoin minä, onhan meillä vielä jälellä\nniistä perunoista kuin me saimme veljeltäsi! Hänen veljensä, herra\npormestari, on se pieni kyttyräselkäinen suutari, joka ennen asui\nPenslinissä, mutta muutti Neu-Brandenburgiin ja nai herra Kählertin\ntyttären. Malttakaas, siitä on nyt noin seitsemän vuotta. Ei --\nmalttakaas -- kahdeksan vuotta! -- Ei, kyllä se sentään on seitsemän\nvuotta...\"\n\n\"No\", keskeytti häntä pormestari, \"mitä se kuuluu tähän asiaan?\nSanokaat te vaan minulle, kuinka tappelussa kävi, ja kuinka te olette\nrohjenneet sekaantua siihen, vaikka se ei kuulu teidän ammattihinne\".\n\n\"Niin, jos minä sen vaan tietäisin, herra pormestari. Ne vieraat miehet\nvangittiin ja minä seurasin myötä tänne ylös. Ennen saisivat he hirttää\nminut likimpään naulaan, ennenkuin minä sekaantuisin polisin asioihin\".\n\n\"No mestari, Bleck\", sanoi pormestari, \"voitteko te antaa minulle\nmitään tietoja?\"\n\n\"Kyllä minä voin, herra pormestari\", vastasi läkkiseppä Bleck, \"minä\ntunnen asian. Näettekös, minä nukuin kaikessa alhaisuudessani, kun\nminun vaimoni, jolla tänään taas oli kuumetaudin kohtaus, herätti minut\nja sanoi: Bleck, sanoi hän, minä luulen, että jotakin tapahtuu kadulla.\nNo, minä lennän ylös sängystä ja katson ulos ikkunasta, aivan niinkuin\nte teitte, herra pormestari, kun me seisoimme teidän talonne edustalle,\nja nyt minä näin koko melskan\".\n\n\"No hyvä\", sanoi pormestari, \"mitä te sitte näitte? Puhukaat mitä\ntiedätte, ja tulkaamme nyt kerrankin itse asiaan\".\n\n\"Mitä minä näin? -- Minä näin koko salaliiton, koko kapinan!!\"\n\n\"Ettekö te tunteneet ketään niistä henkilöistä?\"\n\n\"Henkilöistä? En, herra pormestari, en minä tuntenut ketään\", sanoi\nBleck, \"minun eukkoni sanoi vaan, että hän tunsi matami Flickin hameen\nyhdestä suuresta reijästä, jonka hän poltti siihen viime vuonna\nprässiraudalla\".\n\n\"Mutta kuinka tulitte te vanginneeksi nämät henkilöt ja sitten\nsekaantumaan polisin asioihin?\" kysyi pormestari.\n\n\"Ah, Jumala varjelkoon minua!\" sanoi mestari Bleck, \"kuinkas minä\ntohtisin tehdä mitään semmoista! En minä tiedä mitään vangitsemisesta\ntai polisista, sillä ei polisin asioihin sekaantuminen tuota mitään\nsiunausta\".\n\n\"No, mestari Höylänen\", sanoi pormestari, \"mitä te tiedätte tästä\nasiasta?\"\n\n\"Minä, herra pormestari\", sanoi mestari Höylänen, \"minä tulin juuri\nkävellen pitkin katua samassa kun heidät piti vangittaman, mutta muuta\nen minä tiedä, siksi olen minä liian tyhmä. Minä luulen kuitenkin että\nse oli Krum, joka vangitsi heidät\".\n\n\"Krum, tules tänne\", sanoi pormestari, jonka otsa tuli ryppyiseksi,\nja pani lasisilmänsä parempaan asemaan nenällä, \"mistä syystä\nhän on ottanut nämät henkilöt kiinni? Tekikö hän sen omasta\ntäysivaltaisuudesta taikka käskystä?\n\n\"No, en minä mitään tiedä\", sanoi Krum, \"minä kysyn vaan olenko minä\nmikään virkavalta vai en? Mitä minä voin tehdä siihen? Luulenpa, ettei\nkellään täällä ole mitään sanomista minun ylitseni, paitsi teillä,\nherra pormestari. Minä kaitsen härkiäni ja lampaitani, ja mitä polisiin\ntulee, niin ei teidän tarvitse sanoa muuta, kuin että minä tulen, ja\nminä olen kohta valmis ilman mitään viivytystä ja epäilystä\".\n\n\"Hyvä! Krum\", sanoi pormestari armollisella hymyilyllä, \"minua\nilahuttaa havaita, että hän on lainkuulijainen ja että hänellä on\nisänmaallinen mielipide\".\n\n\"Niin, kuten minä sanoin, herra pormestari, minusta on se aivan\nyhdentekevää\", sanoi Krum. \"Meidän suuriherttuamme on minulle paljon\nrakkaampi kuin sekä pappi että lukkari\".\n\n\"Herra notario\", sanoi pormestari, \"kirjoittakaat: sen johdosta että\npalvelus on liian vaivaloinen lehmä-ukolle Krumille, niin ei hänen enää\ntästä lähtien tarvitse kaitsea härkiä ja lehmiä, vaan ainoastaan\nhiehoja, vasikoita ja vuoden vanhoja varsoja, sekä suositetaan\nkorkeamman valtioviran saamiseen. Nyt saa hän mennä, hyvä Krum, hänellä\non minun suosioni. -- Kaupunginpalvelija Glandt, kuka se huusi enimmin\nmetelöitsijöistä?\"\n\n\"Sen minä sanon, herra pormestari\", sanoi Glandt, \"musikanteista oli se\ntuo tuossa ja talonpojista se vanha ukko tuossa\", ja hän viittasi\nkädellään rumparia ja ukko Swartia astumaan esiin.\n\n\"Minkä tähden on hän häirinnyt rauhan meidän rauhallisessa\nkaupungissamme ja nostanut sen kapinaan?\" kysyi pormestari ukko\nSwartilta.\n\n\"Minkätähden?\" sanoi ukko Swart. -- \"Kapinaan? -- Kas tämähän on\njotakin. Pidättekö te sitä kapinana, kun rauhallinen henkilö, joka on\nvähän lihavanlainen sattuu liukahtamaan istumalaudalta ja istahtamaan\nturkkilaiseen rumpuun?\"\n\n\"Minä en tosin tahdo pitää sitä täydellisenä kapinana, mutta\n_conat'iksi_ täytyy minun sanoa sitä\".\n\n\"Siihen ei minulla ole mitään vastaan\", sanoi Swart, \"sanokaat te sitä\nsiksi vaan, minun omatuntoni on tyyni, ja piru vieköön, jollei kaikki\nmitä sanon ole totta, mutta kapinan kanssa en minä tahdo mitään\ntekemistä. Ensin täytyi minun tapella sen roistojoukon kanssa ja sitten\nminä vielä tulisin kapinoitsijaksi! Ei, kiitoksia paljon!\"\n\n\"Kuinka hän tuli rumpuun?\" kysyi pormestari.\n\n\"Hän teki sen pahankurisuudesta!\" sanoi rumpari.\n\n\"Ei, sinä koira!\" huusi Swart, \"se tapahtui tapaturman johdosta. Saan\nnimittäin sanoa teille, että kun minä nousin vaunuihin, rupesi päätäni\nhuimaamaan, minä rupesin liukumaan istuinlaudalta ja tömähdin sitten\nrumpuun\".\n\n\"Tätä voisi kutsua nimellä _casus_\", sanoi pormestari, \"ehkäpä myös\n_lapsus_\".\n\n\"En minä kaasussa ollut\", sanoi Swart, \"sillä en minä ollut maistanut\nväkeviä; eikä tämä myös ole mikään lapsellisuus, minun mielestäni!\"\n\n\"Minä sanoin _lapsus_\", sanoi pormestari.\n\n\"Jaa, sitä en minä ymmärrä\", sanoi Swart, \"mutta sen minä ymmärrän,\nettä tuo mies tuossa on menetellyt minua kohtaan kuin tyhmä lapsi.\nSillä kun minä istuin rummussa ja poikani koetti vetää minua ylös\nsiitä, löi hän minua päähän ja tuuppasi minun naapuriani Wittiä niin,\nettä hän kaatui istumaan bassoviulun päälle ja satutti itsensä\npahasti\".\n\n\"Herra pormestari\", sanoi musikantti, \"semmoisella takapuolella --\nolkaat hyvä ja katsokaat tänne vähän -- istui hän minun rumpuuni ja\nturmeli minun koneeni\".\n\n\"_Restitutio in integrum_ voisi tosin tässä tapauksessa olla\nmahdollinen\", sanoi pormestari: mutta minun mielestäni kuitenkin on,\nkuin jos...\"\n\n\"Oo!\" keskeytti hänet ukko Witt surkealla äänellä, \"minä kunnioitan\nsuuresti lakia ja oikeutta, mutta minä tahtoisin vaan kysyä teiltä jos\nte koskaan olette istuneet haara reisin bassoviululla. Minun täytyy\nantaa tohtorin tutkia vammojani, ja minä pyytäisin 50 taaleria vahingon\nkorvaukseksi\".\n\n\"Ja minä herra pormestari\", sanoi musikantti, \"pyydän 100 taaleria\nkorvaukseksi siitä että hän on istunut minun bassoviuluni rikki\".\n\n\"Sinä heittiö\", ajatteli ukko Swart, \"kyllä sinä saat hikoilla\nennenkuin saat penninkään. Minä olen myös pahoin pidelty, herra\npormestari\", sanoi hän kovaa, \"se on aivan kohtuullista, että se\nkirottu rumpari maksaa minulle 50 taaleria korvaukseksi ja antaa\nminulle uudet henskelit\".\n\n\"Hm! hm!\" sanoi pormestari, \"istukaat ales! Herra notario,\nkirjoittakaat: Katsoen siihen, että rauhaa on häiritty tänään yhdessä\nuppiniskaisuuden ja kapinallisuuden kanssa, julistaa oikeus: Tässä\nläsnäolevaiset molemmat talonpojat ja kapinoitsijat sekä heidän\npoikansa ja renkinsä tuomitaan rumpunahan pahoin pitelemisen ja\nbassoviulun osaksi särkemisen johdosta paikalla maksamaan kaikkiaan 100\ntaaleria vahingonkorvausta musikanteille\".\n\n\"Mitä\", sanoi Swart, \"tämäpä on merkillistä!\"\n\n\"Kaupunginpalvelija Glandt\", huusi pormestari, \"tee velvollisuutesi.\nJos se vanki-lurjus vielä kerrankin keskeyttää minua tuomion\njulistamisessa ja uudelleen ilmaisee uppiniskaisuutensa, niin vie hänet\nsinne, missä ei aurinko eikä kuu paista ja jossa sammakot ja sisiliskot\novat hänen seurakumppaninsa. -- Herra notario, kirjoittakaat\nseuraavasti: Sen johdosta, että musikantit tuossa ovat rääkänneet\ntalonpoika Swartin takapuolta, asettaneet hänet pöksynhenskelin\npuutteesen ja loukanneet häntä iskuilla ja lyönnillä; katsoen siihen\nettä he kovasti toimeenpannun bassoviulun ratsastamisen kautta ovat\nmelkein halaisseet talonpoika Wittin kahtia ja tunnustaneet itsensä\nsiihen syypäiksi, saavat sanotut musikantit maksaa korvausta kaikkiaan\n100 taaleria, se tahtoo sanoa, jos heillä on siihen varoja; mutta koska\non tietty ja tunnettu asia, että musikanteilla harvoin on rahaa ja\njokainen saatava heiltä siis on vaan näennäinen, niin on tämä tuomio\nlangetettu vaan _pro forma_. Oikeus julistaa sentähden, että\nasianosalliset yhdessä suorittavat kulungit, jonka tähden talonpojat\ntuomitaan maksamaan 100 taaleria kulunkia pahoin pidellyistä\nsoittokoneista, sekä oikeuden rahastoon 20 taaleria ja 16-l/2\ngroshenia. -- Minä luulen kuitenkin, herra notario, että me tässä\nharvinaisessa tapauksessa voimme antaa kaupungin palvelija Glandtille\nylimääräistä palkkiota 10 taaleria. _Summa summarum_ suorittavat kaikki\ntässä nyt läsnäolevaiset talonpojat 138 taaleria 16-1/2 groshenia ja\nlopetetaan täten oikeuden istunto\".\n\n\"Mekö molemmat?\" sanoi ukko Swart. \"Naapuri Witt ja minäkö saamme\nmaksaa yli 100 taaleria? Tämäpä on kaunis juttu!\"\n\n\"Uskaltaako hän sanoa minua vastaan?\" sanoi pormestari.\n\n\"Herra pormestari\", sanoi musikantti, \"tottakai me saamme 100\ntaaleria?\"\n\n\"Suu kiinni!\" sanoi pormestari arvokkaasti, \"muuten hän viedään\nputkaan! Te musikantit voitte mennä tiehenne, mutta talonpojat jäävät\ntänne siksi kuin ovat maksaneet!\"\n\n\"Mitä helvetissä!\" sanoi Swart. \"Luuletteko te meitä niin tyhmiksi,\nettä me maksaisimme oman vahingon korvauksemme?\"\n\n\"Rahat pannaan talletukseen\", sanoi pormestari.\n\nMutta nyt oli ukko Swart lähellä tulla mielettömäksi.\n\n\"Talletukseen, joka tietysti tulee kestämään maailman loppuun asti!\"\n\n\"No, no, ei sentään niin kauvan\", sanoi pormestari arvokkaalla\nhymyilyllä; \"kuinka kauvan, sitä ei voi tietää -- kaikki on niin\nepätietoista tässä maailmassa -- mutta siksi kuin musikantit maksavat\".\n\n\"Tämähän on pahempi juttu kuin oikea prosessi\", sanoi ukko Swart\ntuupaten Wittiä kylkeen.\n\n\"Mutta, herra pormestari\", kysyi Witt, \"minä tahtoisin vaan kysyä,\nemmekö me olleet oikeassa\".\n\n\"Niin, kyllä oikeus on teidän puolellanne\", sanoi pormestari, \"mutta\nteidän asianne on kuitenkin peräti kehno, teidän täytyy maksaa\".\n\n\"Naapuri\", sanoi Witt, \"se nyt on kerran niin tässä maailmassa, että\nkun joku on voittanut prosessin niin saa hän maksaa, ja kelpo lailla\nmaksaa; hän saa oikeuden ja oikeus saa rahat, se on kuin olla pitää\".\n\nHe saivat nyt kuin saivatkin vetää kukkaronsa esiin ja maksaa pois.\nSwart kiroili ja Witt lohdutti itseään sillä että he olivat oikeassa;\nkun he olivat maksaneet, sanoi pormestari:\n\n\"Kas niin, tässä on kylläksi täksi päiväksi! Jumalan haltuun nyt, hyvät\nihmiset!\"\n\n\"Niin, herra pormestari\", sanoi Swart pitäessään kättään oven lukolla,\n\"mutta nyt minä annan teille hyvän neuvon: Koska te otatte 100 taaleria\nniin pienestä selkäsaunasta, niin tulkaat ulos meidän kyläämme, siellä\nsitä annetaan aivan toisenlainen selkäsauna. Hyvästi nyt ja kiitoksia\npaljon, herra pormestari\".\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nMatkaa jatketaan. -- Swart alkaa laulaa ja Witt rupee pelkäämään\nPreussin tullia. -- Mihinkä he tulivat kun he aina ajoivat vasemmalle.\n-- Witt kertoo sotajuttujaan. -- Kuinka Berlinissä oli. -- Witt ostaa\nitselleen uudet housut.\n\n\nKun Swart ja Witt tulivat pormestarin luota seisoi Kalle Wepupp\nomnibusvaunuineen vielä majatalon edessä. He nousivat vaunuihin,\nmusikantit istuivat siellä jo, eikä kestänyt pitkää aikaa, ennenkuin\nvilkas keskustelu alkoi molempain riitapuolien välillä, kuin jos he\nolisivat olleet vanhoja ystäviä ja tuttavia.\n\nUkko Swartin viha ei tosin vielä kokonaan ollut haihtunut pois, hänen\nsilmistään lensi salamoita rumpariin ja bassoviulun soittajaan päin ja\nhän näytti niin verenhimoiselta, kuin jos hän olisi tahtonut lyödä\nheidät kuoliaaksi.\n\nMutta silloin otti klarinetin puhaltaja taskustaan pienen pullon, jossa\noli kuminaviinaa -- hän kutsui sitä taskukelloksensa -- ja pani sen\nkulkemaan miehestä mieheen.\n\n\"Pieni aamunaukku?\"\n\n\"Hei!\"\n\n\"Kiitos!\"\n\nJa kun taskukello oli lakannut käymästä, otettiin esiin toinen pullo,\njossa oli väkeviä.\n\n\"Eikö mielenne tee maistaa?\"\n\n\"Kippis!\"\n\n\"Kas tämä teki hyvää!\"\n\n\"Se on paras voide sydämmelle ja maksalle\", sanoi ukko Witt, \"etkö\nsinäkin, naapuri, tahdo pari pisaraa?\" jatkoi hän ja ojensi Swartille\npullon.\n\nSwart oli kahdella päin, hän ei mielellään tahtonut ottaa kestitystä\nvastaan noilta miehiltä, mutta lopulta hän sentään tarttui taskukelloon\nja sanoi:\n\n\"No, jos te nyt niin välttämättömästi tahdotte pakoittaa minua, niin en\nminä pane vastaan, mutta sen sijaan pyydän minäkin, että te teette\nhyvin ja...\"\n\n\"Se on tietty, se\".\n\n\"Frits, poikani, ota eväskori tänne. Ei se! Se isompi, pöllö!\"\n\nSwart sai sen nyt eteensä ja veti siitä esiin pullon, jota, jos se\nensimmäinen oli ollut taskukello, välttämättömästi oli sanottava\ntornikelloksi. Hän maistoi siitä ensin itse ja antoi pullon sitten\nviulun vinguttajalle, tämä antoi sen klarinetin puhaltajalle, tämä taas\ntorventoitottajalle ja niin kulki tornikello miehestä mieheen.\n\n\"Niin\" sanoi Swart, \"se on puhdasta ohraviinaa Hokmanin, oikeista\nHokmanin ropista!\"\n\nJa \"Hokmanni\" se myös teki vaikutuksensa. --\n\nHelle tuli kauhean rasittavaksi.\n\nKahden puolen tietä kasvoi matalia kuusia, vaunujen alla poltti hiekka\nja niiden päällä poltti aurinko. Matkamiehet vaunuissa ne läähättivät\nraskaasti, ja ukko Swart rupesi laulamaan sitä laulua, joka oli ainoa\nminkä hän osasi:\n\n    \"Terve, kuu, sä vanha ystäväni!\"\n\nJa vaikka aurinko loisti keskellä taivasta, rupesi koko matkajoukko\nlaulamaan:\n\n    \"Terve, kuu, sä vanha ystäväni!\"\n\nJa ylistäin ihanata kuuta polttavassa päivän paisteessa saapuivat he\nFürstenbergiin.\n\nTäällä saivat hevoset vähän levähtää ja syödä, ja matkakumppalit\ntulivat kaikki veljiksi ja helliksi ystäviksi. Suurempaa\nyksimielisyyttä ei voinut vallita taivaassa, kuin Kalle Wepuppin\nomnibusvaunuissa.\n\nNiin lähenivät he Preussin rajaa. Ukko Wittin hampaat ja sääret\ntärisivät. Tuskissaan tarttui hän Swartin käsivarteen.\n\n\"No, naapuri Witt, mitä sinä pelkäät? Ei suinkaan ne nyt sentään syö\nsinua suuhunsa!\"\n\n\"Mutta rahat, rahat\", huokaili ukko Witt, \"jos he saavat ne käsiinsä,\nmenee kaikki hullusti, rahaa ei saa viedä Preussiin, ja sitten he\npunnitsevat meitä\".\n\n\"Mitäs sinä puhut? Onhan se oikea kirottu kansa!\" sanoi Swart\ntarkastaen omaa \"ruumiikasta\" personaansa, \"tullaavatko he meitä pala\npalalta?\"\n\n\"Tullaavat kyllä, naapuri\", sanoi Witt, \"nauloittain!\"\n\n\"Eivät he mahda olla oikein viisaita\", sanoi Swart, ja kohta rupesi hän\npiiloittamaan rahojaan, minä puhun tässä vaan talonpojista,\nmusikanteista ei ainoakaan liikahtanut, heidän silmistäänkin saattoi\nkohta nähdä, että heillä oli puhdas omatunto mitä rahoihin tuli.\n\nNyt tultiin tullihuoneen luo.\n\nViheriään takkiin puettu mies tuli ulos huoneesta ja meni vaunujen luo.\n\n\"Hyvää päivää!\" sanoi hän kohteliaasti, \"onko teillä mitään\ntullattavaa?\"\n\n\"On, herra Tulli\", vastasi Swart, \"242 naulaa. Saan nimittäin sanoa\nteille, että kun minä tässä äskeisin vein villoja juutalaiselle\nJosefylle Stawenhagenissa, tulin minä punnituksi samalla\".\n\nMies nauroi hänelle vastoin naamaa ja sanoi:\n\n\"Hyvä ystäväni, sitä en minä tarkoita, eikö teillä ole muita tavaroita,\njotka ovat tullattavat?\"\n\n\"Ei muuta kuin minä ja minun ainoa lapseni\", sanoi Swart osoittaen\nFritsiä.\n\n\"Mitä noissa korissa on?\" kysyi se viheriätakkinen mies, \"näyttäkäät\nminulle!\"\n\nKorit otettiin esiin ja tutkittiin. Ja hyviä herkkuja sitä nyt saatiin\nnähdä: neljä tiua munia, kaksi kinkkua, läskiä, makkaraa, lihaa,\npannukakkuja, astiallinen paksuja herneitä, voita, nisuleipää,\nruisleipää, ja paljon muita makupaloja, joiden luetteleminen kävisi\ntässä liian pitkäksi.\n\n\"Hyvät ihmiset\", kysyi mies, \"mihinkä te tarvitsette tämän kaikki?\"\n\n\"Mihin?\" sanoi Swart, \"se tulee syötäväksi, se on meidän eväämme\".\n\nMutta siihen selitykseen ei tullipalvelija tyytynyt, hän luuli Swartin\ntahtovan tehdä pilaa hänestä, ja vasta sitten kun hänelle sanottiin,\nmihin matka meni ja kun kaikki oli hänelle selitetty, tyytyi hän ja\nsanoi:\n\n\"No, hyvästi sitten ja onnea matkalle!\"\n\n\"Herra Tulli\", sanoi Swart, \"mitä me olemme teille velkaa?\"\n\n\"Ei mitään\", vastasi hän, \"minä olen vaan tehnyt velvollisuuteni\".\n\nNyt oli Swartin vuoro nauraa tullinpalvelijalle vasten naamaa.\n\n\"Tässä näyttää käyvän toisin kuin oikeuden edessä\", sanoi Swart,\n\"semmoinen tuomari hän on myös mies, joka ainoastaan tekee\nvelvollisuutensa, ymmärtäköön nyt tätä ken voi! No, hyvästi vaan, hyvä\nherra!\"\n\n\"Tämäpä on kummallista\", sanoi hän Wittille, kun he jälleen olivat\nistahtaneet vaunuihin, \"tuommoinen mies näkee kaiken tämän vaivan, ja\nsitten sanoo hän: ei se maksa mitään! Voitko sinä tätä ymmärtää?\"\n\n\"En\" sanoi ukko Witt, \"mutta siinä sinä olet aivan oikeassa, naapuri,\nettä se joka tekee minkä hän voi, ei voi tehdä enempää kuin minkä hän\ntekee\".\n\n\"Vai tämä se nyt on Preussi?\" sanoi Swart katsellen ympärillensä.\n\"Onhan se vaan paljasta hietaa! Se on kai suuri maa?\"\n\n\"Onpa niinkin\", sanoi yksi musikanteista, \"se ulottuu aina Sakseniin\nasti!\"\n\n\"Wo schöne Mädchen auf die Bäume wachsen!\" [Jossa kauniita tyttöjä\nkasvaa puissa] sanoi Kalle kohottaen kaulustaan.\n\n\"No, mihinkä me sitten tulemme?\" kysyi ukko Witt.\n\n\"Itävaltaan\", vastasivat musikantit, \"jossa myös kuuluu löytyvän\nkauniita tyttöjä\".\n\n\"Ja sitten?\" kysyi taasen Swart, \"mihin me sitten tulemme?\"\n\n\"No, sitten voitte tulla moneen eri paikkaan, jos te ajatte vasemmalle,\ntulette te Unkariin ja Slovakiaan\".\n\n\"Jaa sinnekö, missä ne tekevät niitä hirveitä rotanloukkuja?\" sanoi\nWitt.\n\n\"Aivan oikein! Niin, ja sitten tulette te Turkinmaalle\".\n\n\"Ei, sinne en minä tahdo tulla\", sanoi ukko Swart.\n\n\"Syöväthän ne omia lapsiaan\", sanoi Witt. \"Tuleeko meidän matkustaa\nTurkinmaankin läpi päästäksemme Berliniin ja Belgiaan?\"\n\nJa ukko Witt katsahti Kalleen päin, kuin jos joku turkkilainen jo olisi\ntarttunut häneen ja ruvennut puremaan häntä niskasta.\n\n\"No no, naapuri\", sanoi Swart, \"älä nyt ole pöllö, ensin sinä hourailit\nvaltamerestä, sitten tullista ja nyt turkkilaisista. Eivät ne sinulle\ntee rahtuakaan pahaa. Sinä pelkäät kaikkea ja kuitenkin uskallat kehua\nolleesi sotamies. Kuinkas se sopii yhteen?\"\n\n\"Sotamies minä olenkin ollut, piru vieköön\", sanoi Witt. \"Vuonna\nkahdeksantoista sataa neljätoista alkoi sota. Minä olin majuri von\nVossin komennon alla, ja kun hän komensi: 'Katsokaat vasemmalle!'\ntäytyi meidän katsoa vasemmalle -- ei oikealle -- en minä nyt oikein\nmuista kuinka se oli -- no niin, me marssimme suoraan kohti Schweriniä\nja tulimme sinne kello yhdeksän aamulla. Vanha kenraali von Pressent\nratsasti edellä ja tervehti miekallaan ja painoi sen ales maahan päin,\nja Fredrikki Frans, joka silloin oli meidän herttuamme, hän seisoi\nsiinä nauraen, kun me marssimme ohi ja äkseerasimme puutarhassa\".\n\n\"Mutta miksi hän nauroi sitten?\" kysyi Swart.\n\n\"Kukas häntä voi kieltää nauramasta? Olihan hän herttua, eikö hän\nvoinut nauraa, jos hän vaan tahtoi?\"\n\n\"Täytyikö sinun ottaa osaa sotaretkeen?\" kysyi Swart.\n\n\"Ei, kiitoksia paljon\", vastasi Witt, \"niin viisas minä olin, etten\nminä sotaan mennyt. Ei, seuraavana päivänä me lähdimme ja saimme\nkaksinkertaiset annokset ruokaa palkinnoksi siitä, että olimme niin\nhyvin marssineet, ja illalla me tappelimme kaduilla, niin että veri\nvirtana vuosi katu-ojassa, ja me emme antaneet emmekä saaneet mitään\narmoa. Schweriniläiset kiittivät Jumalaansa, kun me seuraavana päivänä\nmarssimme pois kaupungista. Sitten me marssimme Wittenburgiin, kolme\npenikulmaa yhtä mittaa, ja etunenässä ratsastivat meidän kapteenimme ja\nmajurimme. Kun me nyt marssimme sisään kaupunkiin, sanoi Kalle Haut,\njoka oli minun esimieheni. 'Juhani', sanoi hän, 'tässä me ehkä löydämme\nonnemme, jos olemme viisaat'. -- Ja kumppanit pataljonassa sanoivat:\n'Sinä olet viisain meistä kaikista, ja voit puhua paraiten meidän\npuolestamme, sentähden saat sinä ja Kalle Haut mennä majurin luo\nesittämään asiaa hänelle'. No, sanottu ja tehty. Me menimme majurin luo\nja koputimme ovelle. Hän tuli itse avaamaan, käski meidän astua sisään\nja ojensi meille kättä. 'Hyvää päivää, Kalle! Hyvää päivää, Juhani!'\nsanoi hän, 'mitä te tahdotte, pojat? puhukaat suunne puhtaaksi vaan'.\n-- 'No', sanoin minä, 'me tahdoimme nyt vaan tulla käymään herra\nmajurin luona'. -- 'Sehän on hyvin tehty teiltä', sanoi hän ja nauroi\nsalaa, 'se minua huvittaa'\".\n\n\"Miksi nauroi hän?\" kysyi Swart.\n\n\"Miksi hän nauroi?\" sanoi Witt. \"Eikö hänellä ollut lupa nauraa niin\npaljon kuin häntä vaan halutti. Olihan hän meidän päällikkömme, kukas\nhäntä voi kieltää nauramasta? No, kun hän oli nauranut loppuun, kysyi\nhän, oliko meillä mitään valittamista\".\n\n\"'Ei ensinkään', sanoin minä, 'kiitoksia paljon, herra majuri, kaikki\non kyllä hyvin. Mutta', sanoin minä ja Kalle Haut tuuppasi minua\nkylkeen, 'me olemme vaan tulleet kysymään, ettekö te sallisi meidän\nvähän ryöstää täällä' -- 'Mitäs te tahdotte?' kysyi hän ja näytti\nsiltä, kuin jos hän ei olisi tahtonut uskoa korviaan. 'Ryöstää vähän,\njos te sallitte', sanoin minä. Minä luulin hänen nauravan itsensä\nkuoliaaksi. 'Mitä', sanoi hän, 'tahdotteko te ryöstää teidän omassa\nisänmaassanne, kolme penikulmaa Schwerinistä?' -- 'Tahdomme', sanoin\nminä, 'herra majuri, jos teillä ei ole mitään sitä vastaan ja tahdotte\nantaa meidän seurata omaa vapaata tahtoamme, niin me ryöstämme yks kaks\nkoko tämän pesän ja näytämme, että me olemme kelpo sotamiehiä'. Nyt\nnauroi hän niin, että hänen täytyi istua nojatuoliin ja sanoi: 'Menkäät\nnyt kotia kortteerinne, mutta jos te vielä kerrankin vaan pidätte\ntämmöistä tyhmää puhetta, niin voi helposti käydä pahoin teille'. Me\nmenimme. Mutta meidän kapteenimme sai vihiä asiasta, ja näetkös,\nnaapuri, hän oli peijakkaan äkänen mies! Hän kutsui meidät luoksensa ja\nsanoi, että me olimme tehneet pahan rikoksen. Hän heitätti sentähden\nmeidät putkaan, ja siellä me istuimme, kunnes äksiisi oli ohi, jolloin\nme lähetettiin kotiin takasin, mutta sen minä sanon sinulle, naapuri,\nettä kun on kokenut näin paljon, niin saattaa sanoa itsestään että on\nollut sotamies, ja sotamies täydellä todella\".\n\n\"No, ranskalaisia et sinä saanut nähdä?\" kysyi Swart.\n\n\"Sainpa niinkin\", puuttui Witt puheesen, \"joka talossa niitä oli koko\njoukko kortteerissa. Näillä hirviöillä on aivan omituinen luonto. Jos\nheitä kohtelee hyvin, niin ei parempia ihmisiä maailmassa, ja silloin\nsanovat he 'servitöör' ja 'sjövuprii'. Mutta jos he rupeevat sanomaan\n'lesmatranki', mene silloin vaan pois tieltä, muuten voit saada aika\nselkäsaunan\".\n\n\"Mitäs se sana merkitsee?\" kysyi Kalle.\n\n\"No, se merkitsee samaa kuin sinä sika, mitäs sinä meinaat! Mene kohta\nhiiteen, muuten piru sinun korjaa!\"\n\n\"Jos te niin mielellänne tahdotte nähdä ranskalaisia\", sanoi basunin\nsoittaja, \"saatte halunne tyydytetyksi Berlinissä. Siellä löytyy\nihmisiä kaikista maailman haaroista, sekä Itävallasta, Englannista,\nRanskasta, Espanjasta ja Amerikasta, itse Portugalin kuningaskin on\nsiellä tätä nykyä\".\n\n\"Portulakin kuningas\", sanoi Swart, \"no, äläs nyt! Vai niin, asuukos\nhän Berlinissä! sen miehen minä mielelläni tahtoisin nähdä, muista se\nFrits! Berlin on kai suuri kaupunki?\"\n\n\"On kyllä\", vastasi soittaja, \"siellä asuu hirmuisen paljon ihmisiä\".\n\n\"Ja siellä saa käydä vapaasti ympäri katselemassa kaikkea?\"\n\n\"Saa kyllä\", vastasi soittaja. \"Siellä on rautatie, uusi telegraafi,\nBrandenburginportti, vanha Frits ja vanha Blücher, ja sitten on siellä\nuusi museo, mutta sinne te saatte mennä ainoastaan silloin kun teillä\non puhdas paita ja hienot vaatteet yllänne. Kaikki tämä ei maksa\nmitään. Mutta minä neuvoisin teitä ennen kaikkia käymään Krollin\nteaatterissa ja suuressa teaatterissa, vaikka se maksaa rahaa\".\n\n\"No siitä ei mitään hätää\", sanoi Swart. \"Mutta toisin on meidän\nvaatteemme laita. Kalle saattaa näyttäytyä missä vaan, minun tyhmä\npoikani käy myös laatuun, ja minä itse en myöskään tarvitse hävetä,\nmutta sinä, naapuri! Hyi! enkö minä käskenyt sinua ottamaan\nManchesterhousut mukaasi ja kuitenkin otit sinä vanhat housusi, joissa\non nuo rumat paikat polvissa! Meidän täytyy hävetä sinua; näin et sinä\nvoi tulla museoon\".\n\n\"Niin\", sanoi ukko Witt surkeasti katsellen suuria housupaikkojaan,\n\"minä tahtoisin mielelläni tehdä itseni niin hienoksi kuin mahdollista,\nmutta minkälaiset ne housut oikeastaan pitäisivät oleman? Pitkiä\nhousuja en minä voi käyttää siellä kotona ja kaapissa riippuu lyhyitä\nainakin puoli tusinaa\".\n\n\"Minä ehkä voin auttaa teitä tästä housupulasta\", sanoi\nviulunvinguttaja. \"Minulla on aivan uudet housut aivan uusinta muotia,\nne ovat kummilastiset ja oikein erinomaiset, milloin ovat ne pitkät,\nmilloin lyhyet, aina kuinka vaan haluttaa. Nyt minä näytän ne teille.\nKatsokaas nyt! No, nyt ne ovat polvipöksyt, eikö niin? Nyt te\nkiinnitätte jalkahihnat ja vedätte ne yli saappaan anturan, niin ne\nvenyvät pitkiksi housuiksi, eikä sitä ensinkään voi arvata kuinka se\ntapahtuu\".\n\n\"No, kaikkia ne keksivätkin\", sanoi Swart, \"oikeinhan tämä on kuin\nsilmänkääntäjätemppu!\"\n\n\"Isä kulta\", sanoi Kalle hiljaa, \"ostakaat ne min...\"\n\n\"Poika\", sanoi ukko, \"sinäpä sentään olet sangen tyytymätön. Sinulla on\nne kauniit keltaset housut ja se uusi takki ja kuitenkin tahdot sinä\nvaan uutta. Ei, sinun vanha isäsi täytyy myös ajatella saada jotakin\nyllensä\".\n\nKun he tulivat seuraavalle majatalolle, pysähtyivät he siihen, ja\nhousuja koetettiin. Ne sopivat erinomaisen hyvin, ja kaupat tehtiin.\nUkko Swart ei voinut olla ihailematta näitä erinomaisia housuja, vaan\nhän astuskeli ympäri Wittiä ja sanoi:\n\n\"Kuinka merkillisen hyvin ne istuvat! No näytäs nyt minulle kuinka ne\ntulevat lyhyiksi\".\n\n\"Luuletkos etten minä sitä osaa tehdä?\" sanoi Witt avaten jalkahihnoja.\n\"Kas niin\".\n\n\"No, tee ne taas pitkiksi\".\n\n\"Sen minä kyllä voin sinulle tehdä\".\n\nJa kaikki seisoivat siinä ukko Wittin ympärillä voimatta kyllin ihailla\nhousuja.\n\n\"Niin, ukko Swart\", sanoi basunitorven soittaja, \"näiden housujen laita\non sama kuin minun torvenikin, milloin on se lyhyt, milloin pitkä\".\n\n\"Ja näissä sinä voit käydä vaikka missä\", sanoi Swart. \"Tässä kaupassa\net sinä ole tullut petetyksi, minä soisin että housut olisivat minun\".\n\nJa sitten he jatkoivat matkaansa, mutta sillaikaa kuin he\nmatkustelevat, lähdemme me katsomaan mitenkä asiat ovat kotosalla.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nKuinka Juhani kadotti rasian ja Swartin emäntä löysi sen. -- Lukkari\nvarottaa Doroteaa talonpojista ja hevosista. -- Lukkari on pahoilla\nmielin ja Dorotea lohduttaa häntä. -- Mitä lukkari sanoi.\n\n\nKun Juhani illalla tuli kotio matkalta, seisoi Swartin emäntä\nporstuassa.\n\n\"Hyvää iltaa!\" sanoi Juhani nostaen takkiaan. Mutta nyt tapahtui, että\nse pieni rasia, minkä Frits oli antanut hänelle Dorotealle annettavaksi\nja jonka hän oli piilottanut lakkiinsa, putosi lakista ja vieri ales\nSwartin emännän jalkain juureen. Lukkari ei tuosta ollut hyvillä\nmielin, hän tiesi, että Fritsin äiti ei tiennyt asiasta mitään, olihan\nFrits sanonut: \"Minä ja Dorotea pidämme yhtä, -- -- -- ja hän kumarsi\nitseään ottaakseen rasian ylös. Mutta Swartin emäntä ehti ennen häntä,\nja sieppasi käteensä rasian.\n\n\"Mitä siinä on?\" kysyi hän.\n\n\"No, eihän siinä ole mitään\", sanoi Juhani, \"mitä siinä voisi olla? Se\non minun\".\n\nMutta Swartin emäntä oli utelias, hän aukaisi rasian kannen ja näki\nsiinä sormuksen ja hivuskiharan:\n\n\"Mitä ihmeitä\", sanoi hän, \"kultasormus paperissa! Mitä sinä\nkultasormuksella teet? Kelle se on aiottu?\"\n\n\"Lukkarin Dorotealle\".\n\n\"Keltä se on?\" kysyi eukko jälleen. \"Sano se minulle kohta!\"\n\n\"Koska te nyt niin välttämättömästi tahdotte tietää sitä, niin se on\nFritsiltä\", sanoi Juhani.\n\nTuskin oli Juhani ehtinyt saada nuo sanat suustaan ennenkuin hän sai\nkelpo korvapuustin.\n\n\"Siinä on sinulle vaivastasi!\" sanoi Swartin emäntä ja kohta sai Juhani\nvielä toisellekin korvalle ja kun hän koetti päästä pakoon, sai hän\nkaupanpäälliseksi aika kolauksen selkäänsä.\n\nMutisten meni Swartin emäntä tupaan.\n\n\"Se tuhma poika ja se köyhä tyttö! Kyllä minä teille annan\nkultasormuksista, minä!\"\n\nJa hän lensi ja pyöri ympäri talossa koko illan punasena kuin\nkalkkuunikukko, toruen piikoja ja renkejä. Luudat ja pytyt saivat\ntanssia, ja viimemainittujen vanteet menivät rikki; ja alinomaa mutisi\nhän itsekseen; \"Se tyhmä poika ja se köyhä tyttö! Kyllä minä teille\nannan kultasormuksista, minä! Ja Juhani se kavaltaja, jolla on\npalkkansa, hänen minä ajan pois talosta. Se heittiö! Kyllä minä hänen\nopetan kultasormuksia kantelemaan!\"\n\nJa Swartin emäntä hän torui niin, että koko kylä tuli katsomaan, mikä\nnyt oli hätänä.\n\nSamana iltana tuli myös lukkarikin kotia. Hän oli muuten ilokas mies,\nmutta tänä iltana oli hän äkäinen ja pahalla tuulella, ainoastaan hänen\nruokahalunsa oli, jumalan kiitos, entisellään, ja kun hän oli saanut\nvähän suuhunsa, tuli hän hieman paremmalle päälle.\n\n\"Onko mitään ikävää tapahtunut isälle?\" kysyi Dorotea.\n\n\"Eipä juuri, tyttöseni\", vastasi hän, \"mutta muista, mitä minä usein\nolen sanonut: maailma on paha ja ihmiset ovat pahat, mutta kaikista\nihmisistä ovat talonpojat ja hevoset pahimmat. Älä usko ainoatakaan\nhevosta tahi talonpoikaa, niin ei sinun tarvitse katua jälestäpäin, ja\ntalonpoikain pojat eivät ole rahtuakaan paremmat, huonot puolet menevät\nperintönä isästä poikaan. Tottele minun neuvoani, rakas lapseni, niin\nsinun kyllä käy hyvin maailmassa. Ja nyt minä tahdon mennä maata. Hyvää\nyötä!\"\n\nSeuraavana päivänä -- se oli torstai -- saivat pojat koulussa aika\nlailla selkäänsä; kiukku ei vielä ollut lähtenyt lukkarista. Mutta\nvähitellen se lähti ja jo seuraavana sunnuntaina oli lukkari sama vanha\nsuopea-luontoinen, sävyisä mies kuin ennenkin.\n\nSunnuntai tuli. Aamusta varhain myöhään illalla oli Dorotea täydessä\ntoimessa, sillä hänen täytyi äitinsä kuoltua yksin hoitaa emännyyttä ja\npitää myös molempia pikkusiskojaan silmällä, ja hän oli kelpo emäntä.\nAhkera ja huolenpitävä hän oli, ei hänen koskaan nähty hätäilevän, ei\nkoskaan olevan levoton tahi malttamaton; kaikki näkyi menevän niinkuin\nitsestään. Mutta kuu hän pääsi askareistaan pariksi tunniksi vapaaksi,\nistahti hän ompelukaluineen ikkunan ääreen. Näin kului päivä toisen\nperästä, mutta aina oli hän iloinen ja leikkisä, eikä antanut kenenkään\nhuomata, että työ tuntui hänestä raskaalta.\n\nMutta tänään oli toisin, tänään tuntuivat askareet hänestä sanomattoman\nvaivaloisilta.\n\nJa hänen kauniissa kasvoissaan näkyi surumielisyys, kuin jos syvä kaiho\nolisi painanut hänen sydäntään, ja kun hän puki vaatteet siskojensa\nylle, huokaili hän syvään ja tuijotti miettiväisenä eteensä, kuin jos\nhänen ajatuksensa olisivat olleet toisaalla. Ja kun hän palmikoitsi\ntyttöjen tukkaa, valuivat kyyneleet hänen muuten niin iloisista\nsilmistään ja putosivat lasten hivuksiin.\n\nHänen isänsä tuli nyt huoneesen. Hän oli täydessä juhla-asussaan, sillä\nnyt piti hänen menemän papin luo.\n\n\"Hyvää huomenta! No kuinkas te nyt voitte?\" sanoi hän taputtaen\npienokaisia poskelle.\n\nPikku Triinan, jonka tukka jo oli palmikoilla, nosti hän polvelleen\nistumaan ja suuteli hänen paksutölleröisiä käsivarsiaan niin että ne\ntulivat oikein punasiksi hänen karkeasta parrastaan. Ja pikku Miinaa,\njonka tukkaa paraillaan palmikoittiin, löi hän hiljaa olkapäälle, ja\nkun tyttönen kääntyi hänen puoleensa, ei se ollut hän, joka oli lyönyt:\nhän oli niinkuin monen, monen penikulman päässä siitä. Se, joka tässä\ntilaisuudessa olisi nähnyt lukkarin, ei suinkaan olisi luullut häntä\nsamaksi mieheksi, joka oli niin naurettavan näköinen.\n\nHän oli ymmärtäväinen ja hilpeäluontoinen mies ja hyvä isä, joka eli\nrauhassa koko maailman kanssa. Hänellä oli vaan yksi heikkous: hän ei\nvoinut olla puhumatta yläsaksaa. [Paikkakunnalla, missä tämä kertomus\nliikkuu, puhuu kansa erästä saksan kielen murretta, jota sanotaan\nalasaksaksi; yläsaksa on samaa kuin saksan kirjakieli. Suoment. muist.]\n\nSemmoinen pieni heikkous on se mitta, millä maailma meitä mittaa, se\npaino, jonka mukaan se meitä taksoittaa, mutta se heikkous pysyy meissä\nniin kauvan kuin pysymme ylinnä, pinnalla, mutta kun rupee oikein\nkireelle käymään, niin me heitämme sen pois, ja niin kävi myös\nlukkarille ja hänen yläsaksaksi puhumiselleen. Kun hänen piti puhuman\noikein sydämmensä pohjasta, ei puhuminen käynyt yläsaksaksi, puhe\nmuuttui kohta alasaksaksi.\n\nKun hän nyt katsahti Dorotean silmiin ja huomasi kyyneleet hänen\nposkillaan, hypähti hän tuoliltaan ja kysyi:\n\n\"Mikä sinun on, rakas Doroteani? Miksi sinä itket? Sano nyt vaan, miksi\nsinä itket? No niin, olemmehan me yksinämme\".\n\nJa Dorotea nojasi päänsä vasten vanhan isänsä rintaa, ja kyyneleet\nvaluivat hänen silmistään, mutta hän ei voinut saada ainoatakaan sanaa\nsuustaan.\n\nEihän hän itsekään oikein tietänyt, mikä häntä vaivasi, hänestä tuntui\nkuin jos hän olisi ollut vieraassa maassa ja olisi kaivannut\nlapsuutensa leikkipaikkoja.\n\nMutta äkkiä kävi isälle selväksi mikä tyttöä vaivasi, mikä hänen\nsydäntään kalvoi. Hän laski käsivartensa hänen kaulalleen ja taputti\nhäntä poskelle ja kuiskasi lohduttavaisia sanoja hänen korvaansa.\n\n\"Rakas lapseni\", sanoi hän, \"rauhoitu nyt vaan! Jumala elää, hän ei ole\nsinua hyljäävä, pane se mieleesi, ja kaikki on kyllä käyvä hyvin. Minä\nrukoilen Jumalaa sinun puolestasi\".\n\nNiin hän lohdutteli rakasta Doroteaansa, kunnes hänen täytyi lähteä\nkirkolle soittamaan.\n\nNiin surumielisenä kuin tänä sunnuntaiaamuna ei hän vielä koskaan\nsitten vaimonsa kuoltua ollut kiivennyt ylös torniin. Raskaalla\nsydämmellä riisui hän yltään pyhätakin, tarttui köyteen ja pani ison\nkellon heilumaan, ja se soi kauvas yli kylän, yli peltojen ja\naitausten, ja sen äänet kuljetti puhdas ilma yli metsän lähikyliin:\nylistetty olkoon Jumala laululla!\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nKuinka Dorotea kävi kirkossa ja kenenkä hän tapasi.\n\n\nDoroteasta tuntui kuin jos kellot olisivat lausuneet hänelle\ntervehdyksen hänen äidiltään. Silloin nousi hän hiljalleen tuoliltaan,\nsuuteli pikkusiskoja ja silitteli kädellään sekä Triinan että Miinan\nvaaleata tukkaa.\n\n\"Nyt saatte te mennä ulos leikkimään\", sanoi hän, \"kysykäät käeltä\nkuinka monta vuotta te saatte elää, poimikaat voikukkasia, tehkäät\nniiden varsista ketjuja ja puhaltakaat pois utuja ja kysykäät: mitä\nkello on? Leikkikäät nyt vaan, minä menen kirkkoon ja rukoilen teidän\npuolestanne\".\n\nLapset juoksivat iloisina tiehensä ja Dorotea otti hyllyltä\nvirsikirjansa, jonka hän oli saanut pastorilta rippikoulusta päästyään.\nSilloin lahjoitti Swartin emäntä hänelle kakun, jonka hän itse toi\nlukkarin taloon. Ystävällisesti oli hän katsellut Doroteaa ja sanonut\nhänelle: \"Sellaisesta rippikoululapsesta minä pidän; minä pidän\nsinusta, Dorotea, enemmän kuin kaikista muista\".\n\nMutta nyt -- nyt oli kaikki toisin! Kun Dorotea eilen meni läpi kylän,\ntuli Swartin emäntä hänen vastaansa. Dorotea tervehti ystävällisesti,\nmutta eukko käänsi hänelle selkänsä eikä vastannut sanaakaan. Dorotea\noli vähällä itkeä tuota kohtausta ajatellessaan.\n\nSurullisena otti hän virsikirjan käteensä, otti huivinsa arkusta, joka\noli ensimmäinen minkä hän oli ansainnut, sentähden olikin se hänelle\nniin rakas; sitten meni hän lieden luo katsomaan, paloiko valkea\noikein. Ja tämän tehtyään meni hän avaamaan ovea Ilolle, joka kynsi\novea haluten päästä ulos lämpyisessä auringon paisteessa\njuoksentelemaan, ja haukkuen riensi koira pois lasten luo.\n\nDorotea meni kirkkoon.\n\nKuinka ihmeellisen kaunis oli maailma hänen ympärillään! Siinä oli kylä\nviheriäin puitten suojassa, tuolla viheriät niityt, joilla lehmät\nsöivät paksussa ruohostossa, täällä aaltoili vilja vienon tuulen\npuhaltaessa, auringon säteet loistivat kukissa ja lehdissä, kaikki oli\nniin raitista, tuoretta ja viheriäistä, kuin maailma tänään olisi ollut\npuettuna pyhäpukuunsa. Elämä on suloista! soi hänen ympärillään ja\nhänen rinnassaan, elämä virtaili häntä vastaan kukkakedolta,\nsinitaivaalta, kaikki oli hiljaista ja rauhaista, juuri kuin kirkossa\nsilloin kun pappi alkaa puhua.\n\nPoissa oli Dorotean suru.\n\nHänestä tuntui kuin jos hän vielä olisi ollut lapsi, kuin jos hän olisi\nistunut kirkonmuurin takana, jossa auringon paiste levisi yli\nhiljaisten hautain, kuin jos hän olisi istunut viheriässä ruohostossa\nitsekseen lukien yksinkertaisia lapsenvärsyjään, kuin jos hän olisi\nlaulanut kilpaa ilman lintujen kanssa ja iloisen karitsan tavoin\njuossut ympäri kukkien keskellä kokoomassa kauniita kiviä, poimimassa\nkukkia seppeleeksi ja katsellut ylös kirkasta sinitaivasta kohti, jossa\nohuet valkoset pilvet kulkivat.\n\nKuinka onnellinen hän oli! Hän oli melkein unohtanut olevansa\nkirkkotiellä, hän oli vähällä heittää virsikirjansa erään perhosen\nperään, joka lensi hänen ohitsensa, niin onnellinen ja iloinen oli hän,\nlapsi mielensä ja aatteidensa suhteen.\n\nSilloin tuli tiellä Swartin emäntä käyden virsikirja ja nenäliina\nkädessään.\n\nKun Dorotea näki hänen tulevan, meni hän häntä vastaan ja sanoi\nystävällisesti. \"Hyvää huomenta!\"\n\n\"Anna minun olla rauhassa\", mutisi eukko äreästi, \"mene tiehesi ja anna\nminun olla rauhassa!\"\n\nMissä oli nyt ilo Dorotean sydämmestä? Swartin emännän sanat olivat sen\nsieltä karkoittaneet. Hän vetäytyi pois emännän läheisyydestä ja astui\nhiljaa kyyneleet silmissään alakuloisena kohti vanhaa kirkkoa. Poissa\noli nyt kaikki luonnon ihanuus! Ja Swartin emäntä pöyhisti itseään ja\nastui läähättäen tietä eteenpäin, pää pystyssä ja nenä vielä enemmän\npystyssä, niin että auringon säteet hänen sieramiaan kutittivat ja\nsaivat hänet aivastamaan.\n\nMutta kun he tulivat kirkonportille, oli Dorotea voittanut surunsa; hän\nmeni ujosti eukon luo ja sanoi täydestä sydämmestä:\n\n\"Hyvä Swartin emäntä, mitä minä olen tehnyt teitä vastaan, sanokaat\nminulle että voisin pyytää teiltä anteeksi\", -- hän tarttui emännän\nkäteen, ja tämä seisoi siinä läähättäen eikä voinut saada sanaakaan\nsuustaan -- \"olettehan te aina olleet niin hyvä minua kohtaan ja\nosoittaneet suosiotanne niin pahoina kuin hyvinä päivinä. Älkäät antako\nminun tällä tavalla seistä teidän edessänne; minä tahdon mielelläni\nkuulla että vika on minun, mutta nyt me menemme kirkkoon, ja jos meillä\nei ole rauhaa sydämmessämme, kuinka voimme me rukoilla Jumalaa?\"\n\n\"Mitä? Rukoilla? Minäkö?\" sanoi eukko vetäen kätensä pois Dorotean\nkädestä. \"Minä voin rukoilla, missä minä vaan tahdon, ei minua siitä\nmitään estä. Mutta helposti voi tapahtua että rehelliset ihmiset\nkääntävät selkänsä semmoiselle kuin sinä olet, joka teet kaikenmoisia\nkonsteja saadaksesi rikkaan miehen ja päästäksesi talon ja rikkauksien\nhaltiaksi. Sinun isäsi ja minun ukkoni ovat naapureja\" -- tässä sähisi\nhänen äänensä kuin käärmeen -- \"muusta tuttavuudesta en minä tahdo\ntietää mitään. Tuommoinen köyhä lukkarin sikiö? Niin...\"\n\nEi, tässä täytyi hänen vaieta, sillä kirkkoherra meni samassa heidän\nohitsensa. Hän oli kuullut mitä eukko sanoi.\n\nKirkkoherra oli totinen mies, hän loi silmänsä Doroteaan ja pudisti\npäätänsä, mutta meni kirkkoon sanaakaan sanomatta, ja Swartin emäntä\nseurasi läähättäen häntä.\n\nJa Dorotea? Hänen koko ruumiinsa värisi ja häpeän puna hohti hänen\nposkiltaan. Koko kirkkotarha pyöri hänen silmissään, hän olisi tahtonut\nvaipua syvälle maan poveen. Mutta kirkkoon ei hän millään muotoa\ntahtonut mennä. Hän palasi sentähden kotiinsa, lankesi polvilleen\nsänkynsä viereen ja tahtoi rukoilla, mutta kaipasi sanoja: Hän tahtoi\nitkeä, mutta ei voinut. Hänen sydämmensä oli murtumaisillaan surusta,\nja hänen kulkkunsa melkein puristui kokoon. Hänellä ei ollut lepoa eikä\nrauhaa, hänen povessaan oli kohiseva tunteiden virta. Hän heittäytyi\nales tuolille kohta jälleen noustakseen kävelemään levotonna edes\ntakaisin lattialla. Niin painoi häpeä häntä ales maahan päin.\n\nHänen uskollinen rakkautensa olisi vaan rakkaus rahaan?\n\nMutta myrsky hänen rinnassaan masentui, valonsäde heittihe sinne: hän\nmuisti raamatun, ja hän otti sen ales hyllyltä, istahti pöydän ääreen\nja avasi kirjan. Hän sattui saamaan auki sen kauniin kohdan, jossa\nkerrotaan kuinka Jesus kärsi. Alussa oli hänen mielensä vielä levoton,\nkirjaimet kiitivät yhteen hänen silmissään, jotta hän ei ymmärtänyt\nluettavaansa. Mutta sitten hän luki:\n\n\"Ja he sylkivät hänen päällensä ja ottivat ruokoja ja löivät niillä\nhäntä päähän\".\n\nSilloin tyyntyi hänen mielensä, kyyneleet valuivat pitkin hänen\nposkiaan ja irroittivat hänet tuskan siteistä.\n\nHän meni tyyneenä askareihinsa, pani päivällisruuan tulelle, ja kun se\noli keitetty, kutsui hän pikkusiskot sisään.\n\nNyt hänessä ei enää voitu huomata mitään erinomaista, ainoastaan silmät\nolivat vähän punaset.\n\nKun sitten lukkari tuli kirkosta, silitteli hän Dorotean leuvan alustaa\nja katsahti hänen silmiinsä, ja kun tyttö ujona loi silmänsä ales\nmaahan päin, suuteli isä hiljaa hänen silmäkanttaan.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nSwartin emäntä tulee kotia kirkolta ja saa pastorin vieraaksi. -- Mitä\npastori sanoi ja mitä Swartin emäntä sanoi. -- Ajatukset pyörivät eukon\npäässä ja kärpäset pyörivät ympäri hänen nenänkärkeään. -- Kuinka hän\nputosi veteen. -- Kuka hänet pelasti.\n\n\nKun Swartin emäntä tuli kotio kirkosta, oli hän kovin äkäinen, otsa oli\nryppyinen ja alihuuli pitkä. Semmoisena astui hän läähättäen läpi kylän\nja naputteli sormillaan virsikirjaansa siten antaaksensa valtaa\nmieliharmillensa.\n\nKun hän tuli kotio, oli navetanovi auki ja hanhet olivat päässeet ulos\npihalle, keittohuoneen oven edessä oli ämpäri, joka hänen mielipiteensä\nmukaan ei kuulunut siihen, ja sontarattaat eivät myöskään olleet\noikealla paikallaan. Mutta vasta hänen ehdittyään porstuaan oli\nraju-ilma valmis. Karjapiika sai ensiksi kokea sen.\n\n\"Kuinka usein olen minä sinulle sanonut, ettet sinä saa laskea hanhia\nulos?\" sanoi Swartin emäntä ja salama iski piian niskaan. Sitte oli\ntupapiian vuoro.\n\n\"Eikö meillä ole tarpeeksi rikkinäisiä ämpäriä? Pitääkö tuonkin tuolla\nseistä ulkona, että senkin vanteet menisivät irti? Jos sinä teet vielä\nkerran niin, niin minä sinun opetan!\"\n\nJuhani onneksi ei ollut kotona, muuten olisi hänkin saanut löylytyksen.\n\nKun emäntä näki ettei enää ollut useampia, joiden yli hän saattoi valaa\nvihaansa, meni hän sisätupaan.\n\nSappi kiehui hänessä.\n\nPappi oli tänään saarnassaan puhunut ylpeydestä, rikkaudesta, rahoista\nja semmoisesta ja koko ajan oli hän katsonut Swartin emäntään päin,\nniin että tämä luuli seurakunnan rupeevan kääntämään silmänsä siihen\npenkkiin päin, jossa hän istui. Vähällä oli, ettei hän lähtenyt\nkirkosta keskellä saarnaa.\n\nHänen tätä kaikkea ajatellessaan kuuli hän jonkun hiljaa kolkuttavan\novelle.\n\n\"Astukaat sisään!\" huusi hän.\n\nOvi aukeni ja sisään astui pastori.\n\nNytpä eukko sai kiirettä! Hän niiasi syvään ja pyyhki esiliinalla\ntuolia vieraalle.\n\n\"Nyt se jo kelpaa\", sanoi hän, \"minä tulen kysymään teiltä, mitä elämää\nte piditte kirkon oven edessä tänään?\"\n\n\"Elämää? Kirkonoven edessä?\" sanoi eukko. \"No, ei se ollut mitään. Minä\nsanoin vaan lukkarin Dorotealle, ettei hän voisi saada Fritsiä\nsulhaseksi ja ettei hän ollut kyllin hyvä tullakseen sen pojan\nvaimoksi\".\n\n\"Olkoon vaikka niinkin\", sanoi pappi, \"vaikka olen täysin vakuutettu\nsiitä, että te ette voisi saada parempaa miniää. Mutta minä olen tullut\ntänne varsin toisissa asioissa, enkä puhemiehenä. Minä tahdon vaan\npuhua teidän kanssanne siitä metelistä, jota te piditte kirkonovella\ntänään, ja jos se tapahtuu vielä kerran, niin asiasta tulee täysi tosi.\nEttei niin vanha ihminen, kuin te, voi olla häiritsemättä pyhä-rauhaa!\"\n\n\"Jaa, siitä en minä ensinkään pidä mitään väliä\", puuttui eukko\npuheesen, \"mitä minä olen sanonut, sen minä olen sanonut, ja sen minä\nsanon sata kertaa. Poika ei tule saamaan häntä ja jos minun ukkoni\nantaa houkutella itsensä suostumaan siihen, niin minä otan eron vielä\nvanhoina päivinäni. Niin, voi voi sentään, herra pastori, minulla on\ntodella raskaat päivät! Minulla on koko talon hoito, ja mitä apua\nminulla on miehestäni? Hän kuljeksii ympäri maailmaa, ja minä olen\nhyljätty vaimo raukka!\"\n\nNyt nosti hän esiliinansa silmilleen ja itki hetkisen, ja kun hän oli\nvähän ehtinyt mietiskellä, kertoi hän papille kaikista kärsimyksistään,\naina siitä asti kuinhan makasi ensimmäisellä lapsivuoteellaan aina\nnykyiseen aikaan saakka; mitä hän oli sanonut, ja mitä ihmiset olivat\nsanoneet, ja mitä hänen äitinsä oli sanonut, kun Swart sai hänet, mitä\nrovasti vainaa oli sanonut ja kuinka hänen isänsä oli ollut vastaan ja\nmitä hänen anoppinsa sisar oli sanonut ja mitä lukkari ja hän itse oli\nsanonut ja mitä koko maailma sanoi.\n\n\"Ja, herra pastori\", lopetti hän puheensa, \"minä en anna suostumustani,\nraha tahtoo rahaa\".\n\n\"Minä olen jo kerran sanonut teille, etten minä ole tullut tänne\nkosimaan teidän poikaanne, mutta koska te nyt olette perin pohjin\nseulonut sitä asiaa, niin tahdon teille sanoa suoraan, että te keitätte\nitsellenne huonon rokan. Te tahdotte kiusata poikaanne niin kauvan\nkunnes hän nai teidän tahtonne mukaan, ja kun niin häät ovat ohi ja te\nja teidän miehenne olette eläkkeellä nuorten luona, niin olette saava\nsilmänne auki ja näkevä mitä te oikeastaan tällä voitatte. Rauhan ja\nyksimielisyyden sijasta on teillä riitaa ja eripuraisuutta, ja kun\nlapset tappelevat, niin kyllä te nämät minun sanani todeksi todistatte.\nTe ette saa levollista hetkeä, ja lihan sijasta -- saatte te tyytyä\nluihin. Silloin te kyllä tulette minun luokseni valittaen: 'Herra\npastori, ah, mitä pitää meidän tekemän? Meidän miniämme on oikea peto,\nei hän tahdo antaa meille palastakaan ruokaa, vaan ajaisi meidät\nmielellään pois, jos voisi'. Silloin minä olen muistuttava teitä\nrahoista. Miettikäät siis asiaa niinkauvan kuin vielä on aikaa.\nMiettikäät hyvin! Hyvästi, Swartin emäntä!\"\n\n\"Hyvästi, herra pastori! -- Niin, se on kyllä totta -- se on nyt\nniinkuin se on ja minun ukkoni ei pidä lukua mistään. Ei hän koskaan\nsanaakaan sano\".\n\nJa Swartin emäntä niiasi niin syvään kuin voi ja seurasi pappia ovelle.\n\n\"Hyvästi, herra pastori!\"\n\nTuskin oli pappi ehtinyt pois, ennenkuin eukko rupesi vihoissaan\nastumaan edes takaisin lattialla.\n\n\"Sehän on merkillistä!\" sanoi hän; \"ei, tässä asiassa pitää minullakin\noleman sanavuoro. Minun ainoa lapseni! Kyllä se vielä saadaan nähdä!\nTuommoinen pappi tahtoo sekaantua minun asioihini ja ainoastaan sen\nlukkarin sikiön tähden! Ei hän koskaan saa minun poikaani! Ei, ennen\nsaavat he kääntää minun ylös ales!\"\n\nNäin astuskeli eukko jonkun aikaa ympäri huoneessa toruen itsekseen.\nHän istahti väliin tuolille ja nousi jälleen ylös; hän avasi oven ja\nkatsahti ulos pihalle, sitten hän taasen sulki oven; hän ei saanut\nlepoa eikä rauhaa, ja hänen mielensä kävi kovin murheelliseksi.\n\n\"Ei!\" huudahti hän vihdoin, \"se tyttöluuska ei koskaan saa minun\npoikaani, ennen saavat he kääntää minun ylös ales!\"\n\nHän veti henkeä ja jatkoi sitten:\n\n\"Jos kohta tähdet putoisivat ales taivaasta, ei hän sittenkään saa\npoikaani, ennen saavat he kääntää minun ylös ales!\"\n\nMaltappas vaan, Swartin emäntä, voi kyllä tapahtua että sinut\nkäännetään ylös ales.\n\nKun kello oli viiden paikoilla, ei hän enää voinut pysyä alallaan, hän\njuoksi ulos hakaan. Siellä kasvoi hirveästi rikkaruohoja.\n\n\"Tämä on synti ja häpeä!\" puhkesi hän sanomaan ja alkoi nykimään ylös\nniitä rikkaruohoja, jotka olivat häntä lähinnä.\n\nMutta minkätähden on tämä synti ja häpeä, Swartin emäntä? Minkätähden\non sinulla vielä rikkaruohoja omassa sydämmessäsi?\n\nHän meni aidan luo, joka oli ha'an ja kesantopellon välillä, katsomaan\npientä kirjavaa vasikkaansa.\n\nMutta ei hän sitä saanut nähdä.\n\nSilloin kiipesi hän yli aidan ja meni pellolle. Astuttuaan vähän matkaa\ntuli hän purolle, jonka yli oli mentävä pitkin kapeita porraspuita.\n\nKyllä tuon portaan pitäisi kestämän, olihan se kestänyt niin kauvan\neikä vielä kukaan ollut pudonnut veteen, olipa se jo ollut tässä monta\nvuotta.\n\nJos se nyt pettäisi? Vanhus on raskas!\n\nNo, ei sinun tarvitse sitä pelätä, jos tuommoinen leppäpuu onkin vanha,\nniin se on sitkeää.\n\nKun eukko oli tullut keskelle ojaa, rupesivat porraspuut ratisemaan.\nNo, jos ne vähän ratisevatkin, niin ei niiden siltä tarvitse mennä\npoikki. Ei!\n\nEukko otti vielä yhden askeleen -- ja loiskis veteen!\n\n\"Auttakaa! auttakaa! Herran tähden, auttakaa!\" huusi hän ja koetti\npäästä rantaan.\n\nHänen tässä potkiessaan, luuli hän jonkun saapuvan paikalle ja\njuoksevan veteen.\n\nNiin olikin.\n\nKun pikku Dorotea oli ulkona lypsämässä, kuuli hän äkkiä eukon\nhätähuudon, hän juoksi hetkeäkään epäilemättä veteen, piteli toisella\nkädellä pajun oksasta ja tarttui toisella eukon hameesen pitääkseen\nhäntä veden pinnalla.\n\nNyt huusi hän apua, ja pitäjän vouti tuli ja veti Swartin emännän\nkuivalle maalle.\n\nSiinä hän nyt makasi ruohostossa kuin kuolleena, voimatta liikuttaa\nainoatakaan jäsentä, ja suurella vaivalla saatiin hän kannetuksi\nkotiin, jossa hän laskettiin sänkyyn.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nKuinka Swartin emäntä tuli ylös ales käännetyksi. -- Pastori karkoittaa\nkaikki avuliaat ystävät. -- Eukolla on omantunnon vaivoja -- Kuinka\nDorotea valvoo hänen luonaan. -- Yön hiljaisuudessa. -- Mitä se pieni\nrasia sisälsi. -- Auringon paistetta ja onnea.\n\n\nVihdoin avasi hän silmänsä, ja Dorotea hyöri ja pyöri hänen\nympärillään, lämmitti kiviastioita pantavaksi sairaan jalkain alle sekä\nkeitti kamomilliteetä hänelle.\n\nHuhu siitä, että Swartin emäntä oli pudonnut puroon, oli salaman\nnopeudella levinnyt ympäri kylän, ja kaikki kylän naiset tulivat\nkatsomaan oliko huhu tosi.\n\nEnsimmäinen joka tuli, oli Wittin emäntä.\n\n\"Herra jesta\", sanoi hän, \"kuinkas sinä voit pudota puroon ja melkein\nhukkua siihen! Olethan sinä muuten aina niin säännöllinen ihminen\".\n\n\"Silta -- ai ai -- silta meni rikki\", änkötti Swartin emäntä.\n\n\"No, älä nyt sano että se meni rikki! Semmoisia tyhmyyksiä! Puron yli\nvie leveä kivisilta ja kuitenkin sinä putoot veteen!\"\n\nUseita eukkoja saapui nyt tupaan lausumaan kummastuksensa ja säälinsä\nkuin myös muistutuksensa:\n\n\"Mutta kuinka se oli mahdollista?\"\n\n\"Pudota veteen keskellä päivää!\"\n\n\"Olemmeko me koskaan millään tavalla pahoittaneet sinun mieltäsi?\"\n\n\"Jumala siunatkoon meitä, hän tahtoi varmaan hukuttaa itsensä!\"\n\n\"Ehkä sentähden että miehensä kuleksii ympäri maailmaa\".\n\n\"Oi\", änkötti Swartin emäntä, \"enhän minä voinut sitä auttaa -- ai, ai\n-- silta oli niin vanha, ja niin putosin minä veteen. Ai, ai ai!\"\n\n\"Mitä!\" huudahti vanha Suurin emäntä katsahtaen kannuun, jossa\nkamomilliteetä oli, \"kamomiliiteetä tämmöisessä tilassa? Se ei käy\nlaatuun? Meidän täytyy antaa hänelle jotakin väkevämpää!\"\n\nNyt he kaikki juoksivat kotiinsa, josta sitten palasivat takaisin\ntuoden muassaan niin paljon pulloja, lasia, savi-astioita ja rasioita,\nettä ne olisivat piisanneet kokonaista sairashuonetta varten, ja nyt\nrupesivat he \"tohtoroimaan\".\n\n\"Tässä, on erinomaista plaastaria, koetappas lämmittää sitä ja panna\nvatsalle, se on aina auttanut minua!\"\n\n\"Äh\", sanoi Holtin emäntä, \"mene sinä tiehesi plaastarinesi! Ei, tässä\non pirunpihkarohtoja, ota niitä, niin saat nähdä että ne auttavat!\"\n\n\"Loruja!\" sanoi Knaakin emäntä, \"luuletko sinä että ne auttavat! Ei,\ntässä on minun yhdeksän-aineentuotteeni, se on aine, joka kelpaa, minä\nolen perinnyt resehdin isältäni, se auttaa kaikkia tautia vastaan!\"\n\n\"Pois tieltä\", sanoi Boltin emäntä ja tunkihe sängyn laidalle, \"ainoa\nmikä auttaa häntä, on tämä linjamentti, se auttaa, kun ei enää mikään\nmuu auta\".\n\nSairas lupasi koettaa kaikkia näitä verrattomia lääkkeitä, mutta hänen\nhyvät ystävänsä eivät tähän tyytyneet.\n\n\"Kuulkaas nyt\", sanoi vanha Plattin emäntä, \"meidän täytyy venyttää\nhäntä\".\n\n\"Se on tietty, se!\"\n\nJa samassa tarttui kaksi akoista sairaan jalkoihin ja kaksi hänen\npäähänsä, ja niin sitä sitten ruvettiin vetämään kaikin voimin, niin\nettä he olivat vähällä vetää Swartin emännän kuoliaaksi, ja hän huusi\ntäyttä kulkkua.\n\n\"Ei\", sanoi Kluutin emäntä, \"tämä ei kelpaa, ei hän tästä tule\nparemmaksi. Teidän pitää ensin kääntämän hänet ylös ales, niin että\nvesi voi juosta ulos hänestä. Hän on saanut liian paljon vettä\nsisähänsä, se on ensin saatava pois, olkoon hyvällä tai pahalla, muuten\nemme voi häntä parantaa\".\n\nSanottu ja tehty. Kuusi akkaa kävi Swartin emännän jalkoihin ja niin he\nkäänsivät hänet ylös alas.\n\n\"Minä kuolen, Jumalan tähden, minä kuolen!\" huusi sairas.\n\nMutta siitä eivät hänen hyvät ystävänsä huolineet.\n\n\"Antaa hänen huutaa! Ei se haittaa, mutta vesi on saatava ulos\".\n\nEikä auttanut, vaikka Swartin emäntä huusi ja kirkui, pyysi ja rukoili,\nhän käännettiin ylös ales, häntä pudistettiin kuin pulloa.\n\nTässä olisi onnettomuus saattanut tapahtua, jollei pastori olisi\nsaapunut paikalle oikeaan aikaan.\n\nHän huomasi kohta missä toimissa tässä oltiin ja ajoi kaikki avuliaat\nystävät pois huoneesta astioineen, lasineen, sanoen:\n\n\"Viekäät pois tuo kaikki! Tässä ei saa käyttää muuta kuin\nkamomilliteetä!\"\n\nSairas laskettiin nyt taas vuoteellensa ja hänen ylitsensä levitettiin\npeitteitä ja uutimia.\n\nSängyssä makasi Swartin emäntä ähkyen, kunnes hän vihdoin osasi kysyä:\n\n\"Kuka veti minut ylös vedestä?\"\n\nKun pastori ilmoitti hänelle, että se oli ollut Dorotea, rupesi hän\nhaikeasti valittamaan.\n\n\"Ah, herra pastori, minä olen tehnyt suuren synnin\", sanoi hän, \"minä\nolen vannonut, että ihmiset ennen saisivat kääntää minut ylös ales,\nkuin että Frits ja Dorotea saisivat toinen toisensa. Ja tämä kaikki\ntapahtui kurjain rahain tähden! Mutta nyt ovat he kääntäneet minut ylös\nales, nyt on rangaistus kohdannut minua syntistä vaivaista!\"\n\nPastori lohdutteli häntä ja sanoi, että kaikki tulisi olemaan hyvin,\nkun hän vaan olisi päässyt jaloilleen jälleen.\n\n\"Ei, herra pastori\", sanoi Swartin emäntä, \"sitä en minä niin helposti\nvoi unhoittaa? Niin kuin minä tänään olen vannonut, niin on tapahtunut,\njos minun poikani ei ota tyttöä, niin en minä enää tahdo tietää hänestä\nmitään, hän ei enää ole minun lapseni. Ei, herra pastori, minä en enää\ntahdo nähdä häntä silmäini edessä, jos ei hän ota Doroteaa\nvaimoksensa\".\n\nNyt sattui niin, että Dorotea, joka oli ollut kotona muuttamassa\nvaatteita, samassa tuli huoneesen ja kuuli mitä hän sanoi.\n\nSairas tahtoi kohta sovittaa kaikki.\n\n\"Odottakaat\", sanoi pappi, \"nyt minä sanon teille molemmille jotakin.\nTe, Swartin emäntä, ette saa koskettaa jo kauvan unhotettuihin\nasioihin, muuten teette pahan vielä pahemmaksi. Pysykäät vaan tyyneenä\nja koettakaat nukkua vähän. Ja sinä, lapseni, voit valvoa täällä tänä\nyönä ja katsoa, että hän makaa hiljaa. Jos hänen tilansa käy\nhuonommaksi, niin lähetä sana minulle. Tee nyt niinkuin minä olen\nsanonut\".\n\nJa kun he molemmat olivat luvanneet hänelle tämän, taputti hän Doroteaa\nposkelle ja meni sitten kotiinsa.\n\nDorotea istahti sängyn viereen, sairas tarttui hänen toiseen käteensä,\nlitisti sitä eikä tahtonut enää laskea sitä irti. Vähän väliä rupesi\nhän puhumaan tähän tapaan:\n\n\"Näetkös, Dorotea, jos minun Fritsini ei tahdo...\"\n\n\"Hiljaa\", sanoi Dorotea, \"provasti on sanonut, että te ette saa puhua\".\n\n\"Että vedit minun, vanhan ihmisen, ylös vedestä! Maltas vaan Dorotea,\nniin saat nähdä...\"\n\n\"Voi voi, hiljaa nyt, te ette enää saa puhua sanaakaan\", sanoi Dorotea\nkorjaten sairaan peitettä hänen ympärillensä, jotta hänen ei tulisi\nkylmä.\n\nEi kestänyt kauvan ennenkuin vanhus vaipui uneen.\n\nKun Dorotea näki hänen nukkuvan, nousi hän varovaisesti sängyn vierestä\nja meni istahtamaan ikkunan ääreen. Ajatukset tulivat ja menivät.\nIkkunan ääressä istui hän tirkistäen ulos hiljaiseen yöhön. Hän näki\nkuuvalon lepäävän yli pensaitten, puitten ja veden. Hän kuunteli, mutta\nmitään ei kuulunut yön hiljaisuudessa, ainoastaan pensastosta tuolla\npuron rannalla kuului satakielen kaunis laulu.\n\nDorotean näin istuessa ajatuksiinsa vaipuneena, tuntui hänestä kuin jos\njoku olisi liikkunut hänen takanaan. Hän kääntyi katsomaan: Swartin\nemäntä astui lattialla.\n\n\"Ei, emäntä, menkäät maata! Onhan pastori ankarasti kieltänyt!\"\n\n\"Ole nyt vaiti, lapseni, minä tulen kohta takaisin, minä otan vaan\njotakin kaapista\", sanoi eukko, avaten kaapin ovea ja ottaen sieltä\njonkun esineen, minkä hän pani Dorotean käteen.\n\n\"Kas tässä Dorotea!\" sanoi hän, \"tämän on hän lähettänyt sinulle!\"\n\nSitten meni eukko jälleen sänkyyn, käänsi kasvonsa seinään päin, kuin\njos hän taas olisi ollut vaipunut syvään uneen.\n\nJa Dorotea? -- Ah, kuinka hänen sydämmensä sykki ilosta! Hän oli\nlähettänyt hänelle tämän ja Swartin emäntä _itse_ oli sen antanut\nhänelle. Hän avasi rasian. Siinä oli hänen hivuskiharansa! Siinä oli\nsormus!\n\nValonsäde tunki hänen elämäänsä, hänen sydämmensä kehittyi lämpöisessä\nauringon paisteessa kukaksi, kaikki hänen surunsa, murheensa olivat\nkadonneet!\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nMitä ukko Swart kirjoitti kotiin. -- Ikuinen uskollisuus ja piparkakut.\n-- Berlin ja Stawenhagen. -- Mistä Kalle oli saanut hienon käytöksensä.\n\n\n\"Kas niin\", sanoi ukko Swart, \"nyt me olemme Berlinissä ja me jäämme\ntänne huomiseksi, mutta tänä iltana tahdon minä kirjoittaa kirjeen\neukolleni, sen minä olen luvannut hänelle varmuudella, enkä minä vielä\nkoskaan ole syönyt sanaani. No, Frits, istus nyt poikani...\"\n\n\"Ei, naapuri\", sanoi ukko Witt, \"maltas vähän! Anna Kallen kirjoittaa,\nhän osaa, olihan hän ensimmäinen lukkarin koulussa\".\n\n\"No istu sitten Kalle\", sanoi Swart.\n\nKalle istui, Swart lausui hänelle, miten hänen piti kirjoittaman ja kun\nhän oli lopettanut, sanoi Swart:\n\n\"Kas niin poikani, lues nyt, mitä sinä olet kirjoittanut!\"\n\n\"Hellästi rakastettu eukkoni!\" luki Kalle.\n\n\"Niin nimitän minä häntä aina kirjeissäni\", sanoi Swart.\n\n  \"Me olemme kaikki tyyni terveet, ukko Witt ja Kalle ja minä\n  ja meidän ainoa poikamme, ja me olemme kaikki hyvällä tiellä.\n  Katso vaan emäsian perään, ettei se syö porsaitaan, ja katso\n  myös toisten sikain perään. Anna väen niittää heinää aliniityllä.\n  Me olemme Berlinissä ja olemme kaikki terveet ja me jäämme tänne\n  huomiseksi ja täällä on herramaista olla. Huoneet ovat niin\n  korkeat. Te olette kai kaikki terveet.\n\n                           \"Sinun kuoloon asti uskollinen\n\n                                  \"Jaatko Swart.\n\n  \"Torstaina helluntain jälkeen 1800 ja neljäkymmentä neljä.\n\n  \"J. K.\n\n  \"Tänä iltana tuulee sangen koreasti!\"\n\n\"Mitäs arvelet, naapuri, eikö hän saata olla tyytyväinen?\"\n\n\"No kyllä\", sanoi Witt, \"tuosta 'kuolemaan asti' sinä varmaan olet\nlukenut jostakin kirjasta?\"\n\n\"Ei, naapuri, se ei voisi koskaan johtua mieleeni\", sanoi Swart.\n\"Näetkös, kun minä ja eukkoni olimme morsiuspari, annoin minä hänelle\nkerran piparkakun, jossa oli tämmöinen värsy:\n\n    \"Tämä piparkakku tässä, pieni hunajainen,\n    Olkoon sulo simasuulle hyvin maistuvainen!\n    Kun se suukkosessas sulaa, muista silloin vaan\n    Ystävääsi, uskollista asti kuolemaan!\n\n\"Ja se ilahutti häntä niin sanomattomasti, sentähden tahdon minä myös\nilahuttaa häntä hänen vanhoina päivinään\".\n\nSeuraavana päivänä menivät matkamiehemme ulos katsomaan Berliniä. He\nastuivat katua ylös, toista ales. Paljon oli tässä nähtävää.\n\n\"Ei, hyvät ystävät, katsokaas\", sanoi Swart, \"mikähän rakennus tuo\ntuossa on, seitsemän kerroksinen!\"\n\n\"Semmoisia\", arveli Witt, \"ei löydy Stawenhagenissa!\"\n\n\"Äh, naapuri!\" sanoi Swart, \"kuinkas sinä voitkaan puhua semmoisia\ntyhmyyksiä? Stawenhagen on aika rotanpesä; sielläkö löytyisi tämmöisiä\ntaloja?\"\n\n\"No\", väitti Witt, \"on siellä kauppamiehen uusi talo torin varrella,\naivan maaherran talon vieressä...\"\n\n\"Tässä talossa taitaa asua räätäli\", puuttui Kalle puheesen, \"tuossa\nkyltissä seisoo: Frans Pieske, Vaatteidentekijä\".\n\n\"Poika\", sanoi ukko Witt, \"et sinä taida olla oikein viisas! Räätäli\nasuisi tuommoisessa talossa? Kuinkas räätäli saisi siinä asua?\"\n\nJa niin he marssivat eteenpäin.\n\n\"Poika\", sanoi Swart, \"pidä itsesi suorana, tuossa koukertelee hän\npitkin katua ja tuijottaa sinne tänne ja on kyyryksissä kuin vanha\nseitsemänkymmenenvuotias akka! Tahdotko käydä paremmin, veitikka!\nSeuraa Kallen esimerkkiä! Katsos vaan, kaikki seisahtuvat häntä\nkatselemaan, mutta sinua ei kukaan viitsi katsella\".\n\n\"No, isä\", vastasi Frits, \"enhän minä sille voi mitään, se tulee Kallen\nuudesta takista\".\n\n\"Ei Frits\", sanoi tähän Witt, \"ei se tule vaan siitä; vähät takista,\nmutta katsos Kallen sääriä, kuinka reippaasti hän muuttaa koipiaan. Ja\nkatsos hänen koko vartaloaan. Muuten minä sanon sinulle, naapuri Swart,\nettä sinä olet liian ankara Fritsille; mistäs hän olisi oppinut\nkäyttämään itseään? Näetkös, jos minä en olisi ollut sotamies, ei minun\npojallani myöskään olisi sitä ryhtiä, joko hänellä nyt on; sillä sitä\nei vaan peritä, tiedä se\".\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nHe astuvat käsihakaa katua ales ja saavat nähdä Portugalin kuninkaan.\n-- Kuningas vihoissaan. -- Kuninkaat ja herttuaat. -- Vaaliruhtinaan\nsilta. -- Kuinka Blücher ja Bülow olivatkin kenraali von Pressentin ja\nmajuri von Voss. -- Vanha Frits ja ukko Witt. -- Kun kuningas keittää\nherneitä.\n\n\nKun he tulivat Kuninkaankadulle, sanoi Swart:\n\n\"Tässä on hirveä joukko ihmisiä; mikähän nyt on hätänä?\"\n\n\"Tässä on varmaankin markkinat\", sanoi Witt.\n\n\"Ehkäpä on, naapuri. Kuulkaat pojat, tarttukaat käsihakaan, ettette\njoudu meistä hukkaan tässä hirmuisessa tungoksessa\".\n\nHe tarttuivat toinen toisensa kasivarteen ja astuivat katua alespäin.\nKalle ja Frits polttivat sikaria, molemmat ukot vetivät savuja lyhyistä\npiipuistaan mietiskellen, mitä kaikilla näillä ihmisillä oli tässä\ntekemistä. Eihän tässä ollut mitään merkillistä katseltavana.\n\nNäin tulivat he Burg-kadulle.\n\n\"Seis!\" huusi Kalle. \"Tässä asuu Portugalin kuningas. Sen saattaa lukea\ntuosta kyltistä, ja se joka seisoo tuossa ovessa, on varmaankin\nkuningas itse\".\n\nSiinä oli luettavana sanat \"Portugalin kuningas\".\n\nKruunua ei hänellä ollut päässä tänään, se oli hänelle varmaankin liian\nraskas, sillä hän seisoi paljain päin ovessaan katsellen ulos kadulle.\n\n\"Se on hän itse, naapuri\", kuiskasi Witt.\n\n\"Niin, kyllä se on hän\", vakuutti puolestaan Swart.\n\nSiinä seisoivat he nyt rinnakkain keskellä katua katsellen kuningasta.\n\nHän oli täydessä komeudessaan: sinisessä hännystakissa punasella\nkauluksella ja kultakoristeilla edessä ja takaa sekä keltaisissa\npolussaappaissa. Jos hänellä nyt ei ollutkaan kruunua päässään, niin\noli hänellä valtikka kädessään; se oli paksu Espanjan ruoko-sauva\nkultapäällä. Muuten oli hänellä punanen nenä ja pitkä punanen parta ja\ntukevanruuminen hän myös oli. Swart arveli hänen painavan noin\nkaksisataakahdeksankymmentä naulaa.\n\n\"Vai tämä se nyt on Portugalin kuningas\", sanoi Swart, \"omituinen on\ntällaisten kuningasten laita, niin pian kuin he vaan panevat kruunun\npäähänsä, saa koko kansa jalat allensa eikä tohdi sanoa sanaakaan heitä\nvastaan\".\n\n\"Minä luulen että hän on suutuksissaan\", sanoi Witt, \"katsos vaan\nkuinka hän sylkee! Hän on varmaan äkäinen piru!\"\n\nSamassa tuli kuningas heidän luoksensa ja rupesi sylkemään.\n\n\"Mitä te tässä kurkistatte?\" ärisi hän.\n\n\"No ei mitään, herra majesteetti\", sanoi Witt, \"me tahdoimme vaan vähän\nkatsella teitä\".\n\nNyt kuningas oikein hirmustui ja hänen kasvonsa muuttuivat sinisiksi\npaljaasta kiukusta.\n\n\"Hävyttömät miehet! Kuka on antanut teille luvan kurkistaa sisään\nhotelliin? Menkäät kohta tiehenne!\"\n\nJa jolleivät he olisi ajoissaan pötkineet pakoon, olisivat he varmaan\nsaaneet hyvän iskun selkäänsä valtikasta. Mutta he juoksivat katua\neteenpäin eivätkä seisahtuneet, ennenkuin Portugalin kuninkaan valtikka\nei enää voinut saavuttaa heitä.\n\nSilloin sanoi Swart:\n\n\"Tämäpä oli hauskaa! Minä, hyvät ystävät, en koskaan olisi voinut\nuskoa, että kuninkaatkin tappelevat!\"\n\n\"Kyllä, naapuri, he tappelevat\", arveli Witt, \"omituinen on niitten\nkuningasten laita, jos vähänkin vaan liikahtaa, niin he kohta tulevat\nhulluiksi, ja lyövät päälle vaan! Mutta eivät herttuatkaan ole\nrahtuakaan paremmat. Tiedäthän sinä, naapuri, että vanha herttua\nFredrikki Frans omalla kädellään antoi minulle lyönnin vasten suutani,\nja sitä en minä koskaan unhoita eläissäni. Pois tieltä, tolvana! sanoi\nhän ja -- samassa löi hän, eikä hän väärään lyönytkään\".\n\nKun he nyt olivat jotakuinkin tointuneet säikähdyksestään, kääntyivät\nhe takaisinpäin ja menivät \"Vaaliruhtinaan sillalle\".\n\n\"Katsos kuinka hän istuu hevosen selässä! Kuka se on?\" kysyi Witt.\n\n\"Hevonen\", sanoi Swart, \"_miehestä_ en minä anna penniäkään, mutta\nhevonen, sillä on kelpo jalat!\"\n\n\"Ei, naapuri\", sanoi Witt, \"katsos vaan hänen tukkaansa, tiheä kuin\nmetsä; ehkä se on santarmi?\"\n\n\"Ehkä vaan\", sanoi Swart, \"mutta musikantit sanoivat, että vanha\nBlücher seisoo täällä jossakin, häntä tahtoisin minä niin mielelläni\nnähdä. Hän seisoo tosin Rostockin torilla, mutta minä tahtoisin sentään\nnähdä, miltä hän näyttää täällä\".\n\nEi kestänyt kauvan, ennenkuin he tapasivat erään sotamiehen, joka\npientä palkkiota vastaan oli valmis heille näyttämään, missä Blücher\nseisoi. He tarttuivat nyt taasen toinen toisensa käsivarteen ja\nseurasivat sotamiestä. Joka kerta kuin heidän vastaansa tuli upseeri,\nseisahtui sotamies, katsoi upseeria suoraan silmiin ja kohotti oikean\nkätensä lakkinsa syrjälle.\n\n\"Se on honööriä\", selitti Witt, \"kuules, naapuri Swart, minun\nmielestäni me olisimme suuria tyhmeliinejä, jos emme mekin kohottaisi\nkättämme hattumme syrjälle tehden honööriä\".\n\nSanottu ja tehty.\n\nJoka kerta kun heidän vastaansa tuli upseeri, seisahtui koko seurue\nkohottaen kätensä hatulleen, kohottipa Kalle molemmat kätensä.\n\nVihdoin tulivat he eräälle paikalle, jossa ukko Blücher seisoi miekka\nkädessään.\n\n\"Se ei ole hän\", sanoi Witt, \"ei hän ole rahtuakaan näköisensä\".\n\nSotamies vakuutti, että kyllä tämä oli Blücher.\n\n\"Loruja\", sanoi Swart, \"Rostockin torilla on hän aivan toisennäköinen.\nEihän tällä ole mitään leijonan-nahkaa\".\n\n\"Ei\", sanoi Witt, \"se ei voi olla hän. Seisoohan hän niin kurjan\nhätäileväisen näköisenä tuolla ylhäällä, kuin jos hän vasten tahtoansa\nolisi asetettu kakluunille seisomaan ja pyytäisi päästä sieltä ales\".\n\n\"Nyt minä tiedän ketä se kuvaa\", jatkoi Witt, \"se kuvaa vanhaa kenraali\nPressentiniä; hän heilutteli aivan noin miekallaan, kun me marssimme\nSchweriniin\".\n\n\"Se voi olla mahdollista\", sanoi Swart, \"mutta kuka on sitten tuo\ntoinen tuolla?\"\n\n\"Se on kreivi Bülow-Dennewits\", ilmoitti sotamies.\n\n\"Mikä mies se olisi?\" sanoi Witt. \"Ei, se on majuri von Voss\nGrabowista, se on aivan hänen näköisensä. Häntä en minä unhoita niin\nkauvan kuin minä elän. Se oli mies, joka osasi olla hyvä kaikkia\nkohtaan, hän sanoi aina meitä lapsikseen\".\n\n\"No, sen sinä mahdat hyvin tietää, naapuri\", arveli Swart. \"Olithan\nsinä hänen komentonsa alla\".\n\nBlücherin kuvapatsaan luota tultiin vanhan Fritsin luo, jota Witt aina\nsalaa oli vihannut. Frits oli suututtanut häntä jo ennenkuin Witt oli\nsyntynytkään, syystä että hän oli ottanut Wittin äidin-isän\nsotamieheksi.\n\n\"Kas kuinka hän siinä istuu vanhan koninsa selässä\", sanoi Witt, \"niin\ntirkistele sinä siinä vaan niin paljon kuin mielesi tekee, sinun syysi\nkuitenkin oli, että me emme saaneet sitä kaunista taloa. Eiköhän se ole\ntotta, hä? Katsos vaan kuinka hän siinä istuu, kuin jos koko asia ei\nlaisinkaan koskisi häntä; toivoisin että pöllähtäisit sieltä nenällesi!\nMinä tahdon nimittäin sanoa sinulle, naapuri, erään asian; äitini isä\noli vanhin ja hänen olisi pitänyt saada talo. Mutta silloinpa tuo vanha\nFrits otti hänen sotamieheksi ja maakunnan tyhmä virasto määräsi, että\ntalo oli joutuva toiselle, ja niin saimme me pitkän nenän\".\n\n\"Äh, naapuri\", sanoi Swart, \"onhan se niin vanha asia, ettei sitä\nkukaan enää viitsi ajatella. Kaikki ihmiset sanovat ja onhan siitä\npainettu kirjojakin, että hän oli kelpo kuningas\".\n\n\"Sitä en minä ensinkään tahdo kieltää\", sanoi Witt, \"itse äitini isäkin\npiti paljon hänestä ja kertoi meille paljon juttuja vanhasta Fritsistä.\nKerran, en minä muista koska se oli, löi hän äidin-isääni olkapäälle\nsanoen: Sinä olet oikein kelpo krenatööri!\"\n\n\"Kas pirua vaan!\" sanoi Swart.\n\n\"Niin, naapuri\", sanoi Witt, \"hän on sanonut minun äitini isälle,\nvaikka minä en muista, koska se oli: sinä olet oikein kelpo krenatööri!\nNyt istuu hän tuossa korkean hevosensa selässä ja äidin-isä jäi ilman\ntalotta, ja se oli vaan hänen syynsä!\"\n\n\"No, naapuri\", sanoi Swart, kun he nyt astuivat taas eteenpäin, \"älä\nsinä nyt enää huoli siitä asiasta ... se on nyt ollut ja mennyt etkä\nsinä enää tarvitse vihata häntä kauemmin\".\n\n\"No se nyt ei voisikaan johtua mieleeni\", vakuutti Witt. \"Mutta mitä\ntaloon tulee, niin se nyt olisi ollut minun. Ja sen minä sanon,\nnaapuri, että hänen syynsä se kuitenkin oli\".\n\nSotamies vei heidät nyt katua ylös, katua ales, kunnes he tulivat\n\"Unter den Linden'iin\". [\"Lehmusten alla\", kuuluisa puistokatu\nBerlinissä. Suom. muist.]\n\nMikä paljous komeasti puettuja naisia täällä oli!\n\n\"Poika\", sanoi Swart, \"ojenna itsesi suoraksi ja liikuta sääriäsi vähän\nuljaammin ja pane kädet kupeillesi, niin että ihmiset myös voivat\nkatsella sinuakin. Luuletko että minä kävelin noin vetelästi nuorena?\nEi, katsos Kallea! Hän osaa käyttää itsensä hän, katsos vaan, kuinka\nhän silmäilee suoraan tyttöjen kasvoihin ja hymyilee ja nyökäyttää\npäätään heille, kuin jos hän tuntisi heidät kaikki. Saatanpa sanoa,\nettä nämä tytöt ansaitsevatkin katselemista\".\n\n\"Siinä sinä olet oikeassa\", sanoi Witt, \"enkö minä aina ole sanonut\nettä täällä on senkin vietävän kauniita tyttöjä? Ja kuinka uhkeita ne\nsitten ovat!\"\n\n\"Minä luulin minun eukkoni olevan jotenkin tukevan\", sanoi Swart,\n\"mutta katsos vaan tuotakin, tuossa -- onpa siinä laajuutta! Ja jos hän\nedes olisi vanha akka, mutta hän on aivan nuori tyttö. Jos minulla vaan\nolisi mittanauha kourassani, niin menisin mittaamaan hänen selkäänsä\".\n\nNyt he menivät \"Museulle\".\n\nEnsimmäinen esine, mikä täällä pisti heidän silmäänsä oli se iso\nkivimalja.\n\n\"Ei, hyvät ystävät! Kuinka tämä on mahdollista?\" sanoi Swart. \"Siihen\nmahtuu varmaankin kaksitoista härkätynnyriä!\"\n\n\"No varmaankin\", vakuutti Witt. \"Mihinkä sitä muuten käytetään?\"\n\n\"Kun kuningas keittää herneitä\", sanoi sotamies, \"ja pitää pidot,\njoihin pääsee ken tahtoo, niin tämä käytetään liemi-astiana, ja kun\nkuningas kruunataan ja hän seisoo tuolla ylhäällä linnan katolla kruunu\npäässään, niin tässä makaa paistettu härkä ja tuosta suihkukaivosta\njuoksee paljasta punssia ja punasta viiniä, ja jokainen saa ottaa sitä\nniin paljon kuin vaan mieli tekee\".\n\n\"Koska tapahtuu se ensi kerran?\" kysyi Kalle. \"Silloin täytyy meidän\ntulla tänne!\"\n\n\"No\", sanoi Witt, \"ei se niin hädin tapahdu!\"\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nUusi museo. -- Kuinka housut menivät rikki, ja kenenkä he tapasivat\nsiellä.\n\n\nSieltä menivät he uudelle museolle ja katselivat sen ulkoseinillä\nolevia maalauksia.\n\nMuseon pääportailla seisoi joukko hienoja naisia ja herroja täydessä\njuhlapuvussa.\n\n\"Menkäät näiden jälestä!\" sanoi sotamies.\n\n\"Äh\", sanoi Swart, \"ei se sovi. Olemmehan me vaan arkipuvuissamme, eikä\nse sovi, että me tungemme noin hienon herrasväen joukkoon\".\n\n\"Mitä se tahtoo sanoa?\" puuttui Witt puheesen. \"Ensin minä ostan uudet\nhousut, ettemme tarvitsisi hävetä, jos joutuisimme hienojen ihmisten\npariin, ja kun nyt on kysymys siitä, niin sinä rupeat ujostelemaan,\nmene nyt vaan rohkeasti portaita ylös!\"\n\nJa Witt juoksi portaita ylös yli kahden askeleen kerrallaan,\nnäyttääksensä ettei hän laisinkaan ujostellut.\n\nMutta tätä ei hänen olisi pitänyt tekemän.\n\nGummihousut eivät sitä kestäneet.\n\nKun hän taivutti jalkojaan, meni toinen jalkahihna rikki ja -- ratsis!\nhousun lahe lensi kokoon polven yläpuolelle, ja kun hän kumartui sitä\njälleen kiinni solmimaan, meni toinenkin hihna rikki, ja nyt seisoi hän\nsiinä paljain säärin kaikkien noiden hienojen herrojen ja naisien\nkeskellä.\n\nHän näytti nyt siltä kuin jos hänellä olisi ollut uimahousut jalassa.\n\nKun Wittin seurakumppanit olivat ehtineet ylös, oli iso piiri ihmisiä\nmuodostunut hänen ympärilleen; he tuuppailivat toinen toisiaan kylkeen,\nosoittaen Witt-raukkaan, joka turhaan koetti saada housut peittämään\nsääriä.\n\nKun hän oli vetänyt toisen lahkeen ales, meni toinen ylös. Nämät olivat\npolvi- ja pitkät-housut, aivan niinkuin musikantti oli sanonut.\n\nUkko Swart tunkihe läpi väkijoukon ja rupesi Wittiä lohduttamaan.\n\n\"Älä sinä huoli näistä irvistelijöistä\", sanoi hän, \"tässä olen minä,\nja nimeni on Swart, ja hänen nimensä on Witt, ja hyvin tyhmä on se,\njoka antaa nauraa itseään vasten naamaa. Kukas sille voi auttaa ettei\ngummi ole niin kestävää kuin lanka ja piki? Älä pidä mitään väliä\ntästä, naapuri, vaan pane takkisi napit kiinni. Tämä onkin oikein\nkirottu juttu!\"\n\nTuskin olivat he ehtineet saada tämän housujutun tyydyttävälle\nkannalle, kun Frits juoksi erään herran luo, joka seisoi toisten\njoukossa, lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä.\n\n\"No, Jumala varjelkoon minua!\" sanoi Swart, \"nythän sinä tulet\nhulluksi, poika! Frits, piruko sinua vaivaa?\"\n\nMutta Frits ei kuullut, mitä Swart sanoi, hänellä oli niin paljon\npuhumista sen vieraan herran kanssa.\n\n\"Etkö sinä tunne minua, Henrikki? Ettekö tekään, isä, tunne Henrikkiä?\nOnhan se pastorin Henrikki! Että minun pitikin tapaaman sinut juuri\ntäällä!\"\n\nNyt tulivat Frits'in seurakumppanit likemmäksi.\n\nUkko Swart astui etunenässä.\n\n\"Ei, hyvät ystävät\"/ sanoi hän, \"se oli sentään oikea onni, että sinun\njaikahihnasi menivät rikki täällä, niin että me saimme tavata pastorin\nHenrikin!\"\n\nWitt teki honööriä toisella kädellään, toisella pidellen takkiaan\nympäri vartalonsa, ja Frits puristeli vanhan leikkitoverinsa kättä.\n\n\"Mutta poika\", sanoi Swart, \"älä sinä nyt niin julmasti ahdistele\nhäntä, hän ehkä saa hävetä meitä\".\n\n\"Minkätähden minä saisin hävetä tavatessani vanhat hyvät ystäväni?\"\nsanoi Henrikki. \"Ei, kertokaat minulle nyt mitä kotio kuuluu ja mitä on\ntapahtunut sitten kuin minä läksin pois\".\n\n\"No, eihän sitä mitään erinomaista kuulu\", sanoi ukko Swart, \"ihmiset\nja eläimet ovat terveet! Herra pastori on terve ja rouva pastorska käy\npäivä päivältä yhä tukevammaksi ja teidän pieni veljenne Kalle on\nreipas poika. Tässä eräänä päivänä painiskeli hän pitäjänvoudin\nFrits'in kanssa ja sai hänen nurin. Ja Lovisa, teidän sisarenne on\noikein erinomainen tyttö. Kun minä pari päivää sitten olin lukkarilla,\nistui hän siellä potsianoa soittaen -- lukkarilla on näetten potsiano\n-- ja jos te vaan olisitte kuulleet, kuinka hän osaa soittaa, ja kuinka\nhän taitaa sormiaan käyttää, se oli aivan ihmeellistä!\"\n\n\"Kuinka lukkari ja hänen tyttärensä voivat?\" kysyi Henrikki.\n\n\"Lukkari\", vastasi Swart, \"hän on aivan sama kuin ennenkin, koulussa\nhän istuu ja lukee lasten kanssa ja antaa niille selkään, aina sen\nmukaan kuinka tarvitaan\".\n\n\"Ja Dorotea?\"\n\n\"Hän voi hyvin\", puuttui Frits äkkiä puheesen, \"hän on tullut isoksi ja\nkauniiksi\".\n\nTätä sanoessaan tuli Frits punaiseksi kuin kukko.\n\n\"Poika\", sanoi isä, \"mitä sinä puhut tytöstä? Luuletko sinä, että herra\nHenrikki pitää hänestä lukua, hänellä on kyllä muuta ajattelemista!\nSinä et todellakaan häpeä laisinkaan! Etkä sinä muuta ajattele, kuin\naina vaan lukkarin Doroteaa; jos äitisi tietäisi siitä, niin saisit\nkyllä muuta kokea\".\n\n\"No eikö mitään ikävää ole kotona tapahtunut?\" puuttui ylioppilas\npuheesen.\n\n\"Ei\", vastasi Witt, \"mutta ukko Raabe on kuollut, hän tuli sairaaksi\nkohta pääsiäisen jälkeen ja haudattiin neljä viikkoa takaperin. Ja Voss\najoi yli poikansa sontarattailla, mutta sitä ei hän voinut välttää, ja\nHanno Schmidt seisoi ylhäällä vanhoilla tikapuilla, jotka menivät\nrikki, niin että hän putosi maahan, mutta hän pääsi vahingosta\nhelpolla. Ja sitten on kuusi talonpoikaa lähtenyt Amerikkaan\nvaimoineen, lapsineen, ja Mikko Frank ja Hanno Wanderlich ovat\nvankeudessa lampaanvarkaudesta\".\n\n\"He varastivat kaksi lammasta ja kuusi karitsaa\", lisäsi Swart, \"ja\nsentähden pantiin he kiinni. Ja sitten se tapaus Boltin ja\nlääninoikeuden välillä\".\n\n\"Mitäs sinä puhut!\" sanoi Witt pidellen takkiaan kiinni etupuolelta,\n\"eihän se ollut lääninoikeus, vaan metsäoikeus. Hän on itse kertonut\nminulle sen, ja sentähden luulisin tuntevani sen asian\".\n\n\"Niin, sepä on kaunis juttu se\", sanoi Swart. \"Näettekös, muutamat\nmeidän kylän miehet tulivat haastetuiksi oikeuteen syystä että olivat\nolleet luvatta metsässä -- ja siinä he olivatkin tehneet väärin,\ntietysti -- ja kun nyt tuomari kuulusteli heitä, niin astuu Bolt sisään\nmaksaakseen vähän rahoja, tämä oli nimittäin juuri veronmaksun aikana.\nNo, tuomari kiroili ja ärjyi tahtoessaan saada miehet tunnustamaan, ja\nkun he olivat sen tehneet, kutsui hän vanginvartijan esiin ja antoi\ntämän antaa heille viisikolmatta lyöntiä selkänahalle.\n\n\"Kun vanginvartija oli tuossa toimessaan, ajatteli Bolt voivansa mennä\ntuomarin eteen toimittamaan asiaansa, ja hän meni ja sanoi:\n\n\"Minulla olisi tässä...\n\n\"Jaa, niin vainkin\", keskeytti tuomari hänet. \"Tämän tässä minä olin\nkokonaan unhoittaa, saakoon hänkin rangaistuksensa.\n\n\"Mutta siihen ei Bolt tietysti tahtonut suostua.\n\n\"Herra tuomari, sanoi hän, minä olen tässä...\n\n\"Vai uskallat sinä mukista vastaan? sanoi tuomari -- luulenpa että\ntahdot niskotella esivaltaa vastaan. Anna hänelle viisikolmatta!\n\n\"Mutta Herra Jumala, väitti Bolt, olenhan minä tullut tänne...\n\n\"Suusi kiinni!\"\n\n\"Ja litsis -- latsis -- hänkin sai viisikolmatta lyöntiä.\n\n\"Minä olen tullut tänne holhooja-asioissa, rahoja maksamaan, sanoi\nBolt, kun oli saanut osansa.\n\n\"No, miksi et sitä kohta sanonut? kysyi tuomari.\n\n\"Ettehän te tahtonut minua kuulla, kun minä ai'oin puhua.\n\n\"Toisen kerran puhut ajoissasi, sanoi tuomari, nyt olet saanut\nlyöntisi, ja Lybekin lain mukaan saat myös pitää ne hyvänä.\n\n\"Mutta tuomari pyysi häneltä anteeksi ja pyysi ettei Bolt panisi tätä\nerehdystä pahaksi, eikä hän pannutkaan, mutta selkäänsä oli hän\nsaanut\".\n\n\"Niin\", sanoi Witt, \"minä olen hänelle aina sanonut, että hänen pitäisi\npuhuman ajoissaan, ja jos hän olisi niin tehnyt, ei hän olisi saanut\nkepin-iskuja, mutta nyt hän sai ne ja sai pitää hyvänä ne\".\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nPortugalin kuningas seisoo vielä ovella. -- Ovenvartija ja kahlekoira.\n-- Kuinka Henrikki vei Frits'in erikseen ja mitä hän sanoi.\n\n\nHenrikki pyysi heitä tulemaan hänen asuntoonsa.\n\nKun astuivat Burg-katua, seisoi Portugalin kuningas vielä ovessaan\nkatsellen kadulle.\n\n\"Ei, herra Henrik\", sanoi Swart tuuppaen Wittiä kylkeen, \"tätä tietä\nemme me mene. Me olemme jo kerran olleet tuossa, eikä meidän enää tee\nmieli mennä sinne toistamiseen. Menkäämme toista tietä, ei tuon seikan\nkanssa käy leikkiä laskeminen. Kuningas tahtoi lyödä meitä ja meille\nvoisi helposti käydä kuin naapuri Boltille\".\n\n\"Kuningas?\" kysyi Henrikki. \"Mikä kuningas? Se joka seisoo tuolla\novessa on vaan portieri\".\n\n\"Mikä mies se on?\" kysyi Witt.\n\n\"Portieri?\"\n\n\"Minkätähden se mies seisoo ovessa ja antaa selkään ihmisille, jotka\nmenevät ohi? Eikö hän voi mennä työhönsä?\"\n\n\"Hänen työnsä juuri on seistä ovessa\", sanoi Henrikki, \"siinä seisoo\nhän kaiken päivää nähdäkseen, kuka menee ulos ja kuka sisälle\nhotelliin, ja jos joku vieras tulee, ilmoittaa hän siitä hotellin\nisännälle\".\n\n\"Hitto sitä ymmärtäisi kaikkea mitä berliniläisten päähän voi lentää!\"\nsanoi Swart. \"Onko tuokin ihmisen tointa? Siihen toimeen käytämme me\nkahlekoiria\".\n\nHe söivät päivällistä Henrikin luona, ja kun he olivat syöneet,\nistahtivat Swart ja Witt sohvaan ja polttivat piippua ruuan päälle,\nkertoen Henrikille minkätähden he oikeastaan olivat matkalla, sekä\nselittäen hänelle tuumansa.\n\n\"Niin\", sanoi Swart, \"tämän päivän yli me viivymme täällä, mutta\nhuomenna matkustamme me eteenpäin rautatiellä. Illalla me menemme\nteaatteriin, ikävä vaan ettei naapuri Witt voi tulla kanssamme. Niin,\nnaura sinä -- sinun pitäisi hävetä! Me kyllä kartamme sinua mukaan\nottamasta, muuten siitä voisi taas syntyä kaunis juttu\".\n\n\"Te tarkoitatte housuja\", sanoi Henrik, \"sen asian minä kyllä järjestän\nparhaiten päin. Witt on tuleva niin hienoksi, kuin jos hän vasta aivan\näsken olisi kömpinyt esiin munasta\".\n\nHän otti vaatekaapistaan esiin housut.\n\n\"Jos nämät teitä miellyttävät, Witt\", sanoi hän, \"niin vetäkäät ne\njalkaanne!\"\n\nNo, Witt veti housut jalkaansa ja seisoi siinä valkoisissa\nenglantilaisissa housuissa niin hienona, kuin jos hän olisi\nmenemäisillään hovitanssiaisiin.\n\n\"Hei Witt\", sanoi Swart, \"sinäpä vasta olet herra! Niin totta se on,\nettä vaatteet tekevät ihmisen. Voisipa luulla sinua prinssiksi!\"\n\nKello oli nyt jo niin paljon, että oli aika lähteä teaatteriin.\n\nHerra Henrikki seurasi heitä teaatterihuoneelle, antoi heille muutamia\nhyödyllisiä ohjeita ja, kun he olivat saaneet piletit, puristi hän\nheidän käsiään jäähyväisiksi.\n\n\"Nyt täytyy minun sanoa hyvästi\", sanoi hän, \"minä en, ikävä kyllä, voi\nseurata teitä teaatteriin, sillä minun täytyy mennä vieraisiin tänä\niltana. Sanokaat paljon terveisiä isälleni minulta, ja sanokaat hänelle\n-- että minä harjoitan opintoja kaikin voimin ja että minä jo olen\npuolihullu paljaasta viisaudesta. Sanokaat myös terveisiä lukkarille ja\nhänen tyttärellensä ja sanokaat, että kun minä tulen kotio syksyllä,\ntoivon saavani tanssia hänen häissään\".\n\nNäin sanoessaan tuuppasi hän Fritsiä kylkeen ja veti hänet vähän\nsyrjään.\n\n\"Älä nyt ole niin alakuloinen, Frits\", sanoi hän, \"se asia kyllä on\nselviävä. Usko minua, te ette tule Belgiaan, ja jos sinä ja Dorotea\nrakastatte toisianne, niin saatte nähdä, että te myös saatte toinen\ntoisenne. Belgiaan on pitkä matka ja te ette pääse pitkälle, ennenkuin\nteidän täytyy kääntyä lataisin. Rautatie ei ole mikään Kalle Wepupp ja\nte tulette niin pian moneen pulaan, että ukot kyllästyvät koko matkaan\nja palaavat takaisin Berliniin. Ettehän te edes osaa puhua yläsaksaa.\nKun te sitten tulette takaisin tänne, niin tule minun puheilleni, minä\nehkä voin olla teille joksikin avuksi. Hyvästi nyt, hyvä Frits!\"\n\nHän puristi hänen kättään niin ystävällisesti, että Frits oikein sai\nkyyneleet silmiinsä siitä ilosta, että hänen entinen leikkitoverinsa ei\nollut unhoittanut häntä vaan vielä lisäksi antoi hänelle hyviä neuvoja.\n\nHenrikki meni nyt tiehensä sanottuaan jäähyväiset ukoille ja toivottaen\nheille onnea matkalle.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nTeaatterissa. -- Mitä Swart ja Witt siitä arvelivat. -- Kalle aikoo\ntehdä hyppäyksen, mutta otetaan kiinni ja heitetään ulos. --\nMinkätähden Swartin ja Wittin täytyi mennä samaa tietä.\n\n\nKoko matkaseurueemme meni nyt teaatteriin.\n\nKun he olivat tulleet ovesta sisään, hiipi Swart hiljaa varpaillaan\neteenpäin ja Witt jäi ovelle seisomaan ja tirkistelemään katossa\nriippuvaan isoon kynttiläruunuun niin kauvan, että päätänsä rupesi\nhuimaamaan.\n\nKun hän oli hetkisen seisonut, sanoi hän:\n\n\"Mennään pois!\"\n\n\"No\", sanoi Swart, \"minkätähden me menisimme pois? Olemmehan me\nmaksaneet päästäksemme sisään eikä kukaan meille täällä pahaa tee. Tule\nvaan tänne katsomaan!\"\n\nWitt hiipi Swartin jälestä, nojausi yli rintavastimen ja katseli ales.\n\nKun hän nyt näki, kuinka ihmisjoukko aaltoili siellä alhaalla, kuuli\nsieltä äänten kohinan kuin etäällä olevasta ukkosesta ja näki\nkynttiläin kimaltelevan päänsä päällä ja allansa, rupesi hänen päätänsä\nhuimaamaan, ja jos Frits ei olisi pidellyt häntä, olisi hän varmaan\npudonnut.\n\n\"Sinua vaivaa pyörrytys\", sanoi Swart, \"niin, olemmehan me jotenkin\nkorkealla, mutta ei se haittaa, ensimmäinen kerta aina on pahin\".\n\nUkko Wittin pidellessä Swartin käsivarresta, rupesi musiikki äkkiä\nsoimaan.\n\nOli kuin jos maa olisi haljennut ja taivas vavissut, kuin jos\nukkonen olisi jyrissyt ja salamat sähisseet, kohinaa ja vinguntaa,\nrummutusta ja huilutusta, kuin jos viimeinen päivä olisi ollut\ntulossa ja maailmannäytelmän viimeistä näytäntöä olisi aljettu.\n\nÄkkiä lensi esirippu ylös.\n\nSiinä oli nähtävänä tanssikemut, siinä tanssi monta paria, jotka kaikki\nhuusivat: \"Victoria!\"\n\n\"Kuules Frits!\" sanoi Kalle, \"se on sama kappale kuin se, minkä me\nnäimme Neu-Strelitsissä, jolloin meidän täytyi kiiruhtaa sieltä pois\".\n\n\"Hahahahahaa!\" nauroi ukko Swart, \"katsos Witt, kuinka he menettelevät!\nVoihan tässä nauraa itsensä halki\".\n\n\"Kaikki tämä tapahtuu varmaankin tuon metsästäjän tähden, joka istuu\ntuolla syrjässä\", sanoi Witt.\n\n\"Katsos vaan sitä miestä, kuinka saakelisti hän on koristettu\", sanoi\nSwart, \"katsos, katsos, kuinka hän pöyhkeilee ja panee kätensä\nkupeilleen\".\n\n\"Ja katsos sitä toista sitten\", sanoi Swart, \"nyt hän suuttuu, nyt\nnousee hän seisoalleen, saas nähdä, niin tästä tulee aika meteli;\nkuules kuinka hän toruu!\"\n\n\"Mitä?\" sanoi Witt, \"ei suinkaan hän tahdo lyödä häntä kuoliaaksi!\"\n\n\"Äh, naapuri Witt, kuinka voit sinä olla niin tyhmä\", sanoi Swart, \"he\novat vaan olevinaan niin, he tahtovat vaan kääntää ihmisten silmät. Ei,\nkatsos, naapuri -- tuossa he tulevat! Ne ovat metsästäjiä. Katsos vaan\nsitä vanhaa ukkoa, hän on aivan meidän metsänvartijamme näköinen!\nKuules kuinka hän laulaa, aivan kuin lukkari!\"\n\n\"No, ei siitä juuri ole puhumista. Mutta katsos sitä toista, jolla on\nse nenä ja musta parta\", sanoi Witt, \"ja hattu kuin ratti! Kas hänpä\nvoi töllöttää! Kun semmonen ilves kiljuu täyttä kulkkua, niin oikein se\nvoi tehdä pahaa ja oikein kylmä tuulenviuhka viiltää selkääni\".\n\n\"Minun tulee häntä sääli\", sanoi Swart, \"Jumala tiesi saako hän sen\nnaisen, jota hän huutaa niin hirveästi! Katsos vaan! Näetkös häntä,\njoka seisoo tuolla? Se on itse paholainen!\"\n\n\"Herra jesta\", huudahti Witt, \"kuinka minä pelkään. No, tämä kometia\ntodellakin on rahan väärti. Niin, naapuri, se on piru itse\".\n\n\"Minä en ymmärrä, minkätähden sinä aina pelkäät?\" kummasteli Swart.\n\"Nyt tulee se toinen, se nenäkäs...\n\n    \"Korttipelin hauskuuden\n    Hyväilyihin tyttöjen\n    Yhdistää mä tahdon!...\n\n\"Niin, niin, kyllä sinä olet kaunis veitikka!\"\n\n\"Kas vaan sitä koiraa\", huudahti Swart, \"kuinka hän hosuu ympärilleen\nkäsivarsillaan! Nyt on toisen loppu käsissä! Sinä tuhma piru, kuinka\nannoitkaan itsesi ottaa kiinni? Ja kaikki tuo vaiva tytön takia. Nyt\nsanoo hän:\n\n    \"Luulitko saavas kotkan ilmaiseksi?\n\n\"Nyt minä tiedän, mitä se heittiö tähtää, nyt on Maks kiinni\".\n\nEsiriippu laskettiin ales ja Frits hengitti jälleen.\n\nHän ei koskaan ollut voinut uneksiakaan, että tavalliset ihmiset voivat\nmatkaansaada jotakin niin kaunista ja ihanaa. Että tämä ei voinut olla\ntodellisuutta, sen hän kyllä ymmärsi, ei tässä maailmassa voinut näin\nkäydä, mutta kun hän nyt katseli sinne, tuntui se, minkä hän näki,\ntodellisuudelta, kaikki seisoi niin selvästi hänen silmäinsä edessä\nkuin aurinko kirkkaalla sinitaivaalla. Tämä oli kuin kaunis unelma,\nkuin jos hän olisi vaeltanut vieraassa maassa, jossa kaikki oli\nauringonpaistetta, laulua ja iloa.\n\nEsiriippu taasen poistui.\n\n\"Kuules Frits\", sanoi Kalle, \"tämä on sama kappale kuin se minkä näimme\nStrelitsissä, kuin me olimme vähällä taittaa niskamme. Tuo\npitkähameinen tuolla on sama kuin sielläkin, ja se pienempi, joka on\nniin lystin näköinen, on myös sama. No, ei nyt hullumpaa!\"\n\nFrits oli kuullut puolella korvalla, mitä Kalle sanoi; hänestä oli,\nkuin jos Dorotea olisi seisonut hänen edessään valittaen suruaan. Se\nvalitus kuului niin surulliselta mutta kuitenkin niin kauniilta, että\nhän sai kyyneleet silmiinsä ja hänen sydämmensä tykytti entistä\nnopeammin. Se ei ollut Dorotea, ja kuitenkin oli se hän; hän olisi\ntahtonut uhrata viimeisen veripisaran sydämmestään tämän vieraan tytön\neduksi.\n\n\"Katsos vaan häntä\", sanoi Swart, \"minä tarkoitan sitä pientä, ei sitä\npitkää -- kuinka saakelin viehättävältä hän näyttää:\n\n    \"Punaposki-nuorukainen,\n    Loiste sinisilmissään;\n    Häntä tyttö ihanainen\n    Katselevi mielellään!\n\n\"Niin, kyllä minä sen luulen, että se sinulle maistuisi, eikö niin --\npeijakas, kuinka viehättävä ja iloinen hän on. Vanhankin miehen sydän\noikein lämpenee häntä katsellessaan. -- Tämä kappale on kyllä maksunsa\nansainnut\".\n\n\"On\", sanoi Witt, \"tämä kappale on hyvä. Soisin että hän saisi\narmaansa\".\n\n\"Äh, naapuri\", sanoi Swart, \"ne vaan kääntävät ihmisten silmät,\nteeskentelevät vaan. Ja kaikki tämä laulaminen sitten, naapuri, tytöt\nja pojat laulavat, tekevätkö ne niin meidän puolellamme esimerkiksi?\nEttet sinä voi ymmärtää sitä!\"\n\n\"Nyt tulee se toinen! -- Katsos, katsos!\" sanoi Witt.\n\n\"Hän on liian ylhäinen, naapuri! Liian hieno! On mahdollista, että hän\non erittäin kelpo tyttö, mutta minusta on hän liian ylhäinen. Muuten\nvoin sinulle sanoa, että minun tulee häntä sääli. Katsos vaan, kuinka\nhän pyytää miestä olemaan menemättä vuoren rotkoon. Ne pyytävät sitä\nmolemmat, mutta ei hän näy voivan olla menemättä? Ei se tyhmä aasi\nmenee rotkoon!\"\n\n\"No, nyt noitumiset alkavat\", sanoi Witt, \"minä tahtoisin, että me\nolisimme kaukana täältä, täällä rupee oikein peloittamaan nähdessään\nnuot monet pääkallot ja kaikki muut pirunjuonet -- katsos tuotakin\nnenäkästä! Kuules kuinka hän huutaa! -- Se on paholainen! Nyt ovat\ntulleet yhteen molemmat ne, joiden piti tulla! -- tämä on kauheaa\najatella\".\n\n\"Hyi\", sanoi Swart, \"se heittiö olisi hirtettävä lähimpään puuhun.\nOnhan se oikea roisto. Hän tahtoo luvata itsensä paholaiselle\nsaadakseen viekotetuksi tyttö-raukan paulahansa\".\n\n\"Frits\", sanoi Kalle, \"tämä on sama kappale kuin se minkä näimme\nStrelitsissä, jolloin meidän täytyi lähteä käpälämäkeen. Olkaat nyt\nvaroillanne, muutaman silmänräpäyksen jälkeen täytyy meidän lähteä\npois\".\n\n\"Kas niin\", sanoi Swart, \"nyt se on tehty! Tuossa menee Maks ales\nvuorta, nyt aikaa luotien valaminen\".\n\n\"Ei, naapuri\", sanoi Witt, \"minä en kauemmin enää tahdo olla täällä,\nminä pelkään. Kuules kuinka maa järisee! Katsos, kuinka tarhapöllö\nletkuttelee siipiään. Kuules, kuinka salamat sähisevät, ja nyt! Nyt on\ntaasen täysi yö! Kuules kuinka kaikki pahat henget nauravat, että\noikein jyminä käy! Ja, katsos nyt alkaa se villi metsästys! Ei --\nnaapuri tule! Minä tahdon ulos! Piru täällä viipyköön! Katsos nyt\nhuutaa hän _seitsemän_!\"\n\n\"Pitäkäät kiinni, nyt saamme tehdä hyppäyksen!\" huusi Kalle samassa.\n\nTuskin oli hän ehtinyt saada ne sanat suustaan, ennenkuin vahtimestari\ntuli hänen luoksensa, tarttui kohteliaasti hänen toiseen käsivarteensa\nja talutti hänet ulos.\n\n\"Kas tämäpä on kaunista\", sanoi Swart. \"Sinun tyhmä poikasi rupee\nkiljumaan ja sinä itse menet tainnoksiin. Tyynny nyt vaan, naapuri!\"\n\nNyt esiriippu taasen laskettiin ales.\n\nSwart lohdutteli Wittiä. \"Äläs nyt naapuri, sanon minä! -- luulenpa\nettä sinä itket!\"\n\n\"En\", sanoi Witt, \"en minä sitä tee! Minä olen palvellut herttuaani ja\nollut liikkeessä niin öisin kuin päivisin, mutta paholaisen ja villin\nmetsästyksen kanssa en minä tahdo mitään tekemistä. Peikkoja minä aina\nolen vähän pelännyt\".\n\nVihdoin viimein hän kuitenkin tuli järkiinsä ja toipui hieman.\n\nEsiriippu taasen poistui, ja Frits kuuli Dorotean rukoilevan hänen ja\nhänen ijankaikkisen autuutensa puolesta.\n\nIhmeen suloista on, kun ihminen, joka rakastaa meitä ylitse kaiken maan\npäällä, kohottaa kätensä kohti taivasta ja rukoilee meidän puolestamme,\nkun me olemme joutuneet väärälle tielle!\n\n\"Katsos\", sanoi Swart, \"tuossa on se pieni tyttö taasen, kuinka kiire\nhänellä on! kuinka hän juoksee edestakaisin niinkuin rotta\nristiäisissä. Ei, tämäpä todella on lystiä nähdä. Mutta, kuules, nyt he\nlaulavat hääseppeleestä:\n\n    \"Hääseppeleen me sidoimme\n    Silkistä sinisestä!\n\n\"Kuinkahan ihmeillä se laulu on tullut tänne Berliniin?\"\n\n\"No, naapuri\", arveli Witt, \"voihan olla, että joku on kuullut sitä\nlaulua meillä laulettavan ja mielistynyt siihen niin, että on oppinut\nsen ulkoa. Mutta täällä eivät he kuitenkaan osaa oikein laulaa sitä;\nFiia Schult osasi laulaa sen paljon paremmin, hän rallattelikin sitä\nlakkaamatta, kunnes minä ajoin hänet tiehensä talostani\".\n\n\"Kas nyt\", sanoi Swart. \"Nyt sitä joku tulee, kuten Boltsenthal sanoi,\nastuessaan ovesta sisään. Siinä on kuningas ja koko hänen seurueensa,\nvanha metsänvartia on myös muassa. Se on sentään kaunis laulu, ja\nkuinka he osaavat soittaa torvea, aivan niin kuin Ivenackin kreivin\nollessa metsästämässä. Niin, naapuri, se täytyy tunnustaa, että kyllä\nhe osaavat suutaan käyttää ja laulaa niin että kuuluu!\"\n\n\"Katsos vaan vanhaa metsänvartiaa\", sanoi ukko Witt, \"nyt hän panee\ntorven huulilleen, nyt puhaltaa hän, katsos, kuinka kaikki kokoontuvat\nyhteen ja Mats seisoo siinä kuin härkä. Maltas, nyt ampuu hän\nkoe-laukauksen!\"\n\n\"Eihän hän sentään mahtane olla niin hullu, että ampuu\", sanoi Swart,\n\"onhan hänellä paholaisen luodit pyssyssään! Ei voi koskaan tietää,\nminne semmoiset lentävät\".\n\nMaks tähtäsi.\n\nKoko teaatterisalissa oli kaikki niin hiljaa, että olisi saattanut\nkuulla rotan juoksevan yli permannon.\n\nSilloin Swart huusi ylhäältä kalterilta:\n\n\"Hän ampuu! Hän ampuu! Mutta älä nyt ammu, tyhmä piru!\"\n\nVahtimestari talutti hänet kohta käsivarresta ulos.\n\nWitt hiipi perästä.\n\n\"Herra\", sanoi Swart, \"ajetaanko minut ulos sentähden, että minä tahdon\npelastaa onnettoman ihmisen. Kas, tämä on kaunista!\"\n\nFrits oli nyt yksinään jälellä.\n\nHän oli unhoittanut koko ympäristönsä, hän ei kuullut eikä nähnyt\nmuuta, kuin mitä näyttämöllä tapahtui. Hän kuuli ja näki niin kuin jos\nhän itse olisi ollut näyttämässä, kuin jos kaikki tämä todellakin olisi\ntapahtunut hänelle ja hänen rakkaalle Dorotealleen. Ja kun esiriippu\nlaskettiin ales, tunsi hän itsensä ikäänkuin koko maailman hylkäämäksi,\nkuin jos taivas olisi hänelle suljettu ja kaikki olisi ollut ohi\nmennyttä, ainoastaan viimeisen laulun kaunis sävel soi vielä hänen\nsydämmessään niin surullisena ja niin suloisena kuin Dorotean viimeinen\nhänelle lausuttu sana:\n\n\"Hyvästi!\"\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nMitenkä heille kävi rautatiellä.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna läksi matkaseurueemme rautatien\nasemahuoneelle. Kalle ja Frits kantoivat arkkua, Witt ja Swart\nkantoivat eväitä.\n\nNyt oli vaan kysymys, mitä rautatietä heidän piti matkustaman.\n\n\"Kas\", sanoi Swart \"tässä asuu leipuri, ne ihmiset nousevat\ntavallisesti varhain aamusin. Minä menen sieltä kysymään\".\n\nSwart meni leipurin myymälään ja kysyi tahtoisiko hän hyväntahtoisesti\nsanoa, mikä rautatie vei Belgiaan.\n\n\"Belgiaan? Belgiaan? Te tarkoitatte kai Sileesiaan?\"\n\n\"Se on mahdollista että sitä sanotaan siksi Berlinin kielellä\", sanoi\nSwart.\n\nLeipuri antoi tarvittavat tiedot, ja ystävämme menivät nyt sille\nasemalle, josta juna läksi Sileesiaan.\n\nSuuren pulan perästä, koska he eivät tienneet oikealle tai vasemmalle,\nosasivat he pilettiluukulle, jossa eräs hyvin kohtelias herra pisti\nheidän käteensä paperilapun.\n\n\"Kas niin\", sanoi Swart, \"tällä passilla voimme me matkustaa vaikka\nhalki koko maan ja tämähän on kaikki hyvin, ja jos se on totta mitä\nisäntämme sanoi eilen, niin me olemme perillä jo ylihuomenna\".\n\n\"Se olisi hyvä, se\", sanoi Witt. \"Mutta katsos, kaikki vaunut seisovat\nperättäin ja kaikki kulkevat ne rautajäljissä. Katsos tuota suurta\narkkua, joka kulkee tuossa edes ja takaisin! -- Ei -- sillä on\nsavupiippukin! -- Kas nyt on varmaan paholainen pussissa! Se savuaa ja\nähkyy ja potkii ja mylisee, ja katsos kuinka höyry tupruaa sen\nsieramista ulos, kun se kulkee ohitsemme. Ja, mikä elämä ja meteli! Se\non aivan kuin ihka elävä peto! Kaikkia sitä pitää näkemän, ennenkuin\nkuolee!\"\n\n\"Niin naapuri\" sanoi Swart, \"eilen teaatterissa en minä ensinkään\npelännyt, sillä minä tiesin että ne vaan käänsivät meidän silmämme,\nmutta tuommoiset ajopelit ilman hevosia, ne alkavat minua peloittaa.\nOnhan tämä samaa, kuin noita-akkain ratsastaissa Blocksbergiin. Kuules,\nkuules, kuinka se viheltää!\"\n\n\"Ei, se on se mies, joka viheltää\", sanoi Kalle, \"hän, se musta, joka\nistuu peräpuolella. Ja lyönpä vaikka vetoa sen päälle, että arkussa on\nhevonen\".\n\n\"Se on kyllä mahdollista, poikaseni\" sanoi Witt. \"Ei tässä tiedä oikein\nmitä ajatella. Kuinkas sanoi Fiia Schult: joko se on tonttu taikka\nmeidän Juhani, niin on paholaisella kuitenkin sormensa pelissä\".\n\nNyt he astuivat vaunuihin, ja ukko Witt rupesi taasen pelkäämään.\nSwartilla oli koko työ saadakseen hänet rauhoittumaan.\n\n\"Naapuri\", sanoi hän, \"katsos vaan noita toisia tässä, istuvathan he\nniin rauhallisina, ja luuletko että he niin tekisivät, jos paholainen\nnyt olisi heitä ottamassa? Jos pelkäät niin kovin, niin muuta itsesi\nlähemmäksi minua, tässähän me istumme niin mukavasti kuin omassa\ntuvassamme, olemmehan ainakin kuivalla maalla. Ja te pojat, pidelkäät\nnyt itseänne kiinni älkäätkä siinä töllöttäkö suu auki, kuin jos\nodottaisitte paistettujen kyyhkyisten lentävän suuhunne! Painakaa hatut\nparemmin päähänne!\"\n\nSamalla tuuppasi hän omaa poikaansa kylkeen.\n\n\"Muuta itsesi tänne likemmäksi ja pure hampaat yhteen, niin ettet saa\nkieltäsi niiden väliin, kun tästä nyt lähdetään. -- Kas niin, nyt me\nmenemme!\"\n\n\"Herra jesta\", huudahti Witt, \"kuinka hiljaa se menee, sitä en minä\nkoskaan olisi uskonut\".\n\n\"Niin se menee vaan käymä jalkaa\", sanoi Kalle.\n\n\"Nyt se menee tasasta lötkötystä\", lausui Witt.\n\n\"Nyt se menee hyvää ravia\", sanoi Witt pistäen päänsä ulos ikkunasta,\n\"se menee täyttä laukkaa! Pitäkäät nyt kiinni! -- nyt sitä mennään\nkelpo kyytiä! Ei, lapset, katsokaas vaan, kuinka se kiitää eteenpäin,\nkaikki oikein lentää ohitsemme\".\n\nUkko Witt istui tässä niin onnettomana, kuin jos hänen viimeinen\nhetkensä olisi tullut, hän pani kätensä ristiin.\n\n\"Herra Jumala, naapuri Swart,\" sanoi hän, \"kunhan se peto vaan ei\npilttoutuisi!\"\n\n\"Naapuri, purista vaan hampaasi yhteen!\" sanoi Swart, \"mitäs siitä\nkaikessa tapauksessa olisi? Jos se tapahtuu sillä tai tällä tavalla,\nkerranhan meidän kuitenkin täytyy kuolla! Nyt ei auta mikään, me olemme\ntäällä ja meidän täytyy pitää hyvänä kaikki mitä tapahtuu\".\n\nNiin tulivat he ensimmäiselle asemalle.\n\nVaunut hiljensivät kulkua, ja ukko Swart sanoi: \"Ptruu, kas niin,\nptruu!\" kuin jos hänellä olisi ollut ohjat kädessä.\n\nOvi avattiin.\n\n\"Minä tahtoisin sentään mielelläni nähdä, mitenkä näiden ajopelien\nlaita oikeastaan on\", sanoi Kalle mennen ulos vaunuista, \"ja jos he\ntaluttavat uusia hevosia arkkuun\".\n\nHän asteli nyt edes ja takaisin tarkastellen kaikkea, mutta hänen näin\ntarkastellessaan, viheltää veturi ja juna lähtee liikkeesen.\n\nMutta Kalle hän vaan seisoa töllötti suu auki. Hän kuuli ainoastaan\nSwartin sanovan:\n\n\"Heitä itsesi perään riippumaan!\"\n\nJa kun viimeiset vaunut vierivät ohi, nosti Kalle takkinsa liepeitä ja\nrupesi juoksemaan junan jälestä. Mutta se kiiti pois avaraan maailmaan\nja Kalle seisoi aivan hengästyneenä katsella töllöttäen sen perään,\nkunnes se katosi.\n\nNo Kalle, mitä sinä nyt aiot tehdä?\n\nItke, poikaseni! Nyt sinä seisot siinä katsella tuijottaen kuin lehmä\nuutta porttia ja revit korvasi taustaa. Kuuluthan sinä muuten\nviisaitten joukkoon.\n\nMissä on nyt viisautesi?\n\nJa Witt ja Swart he kulkivat ulos avaraan maailmaan. Swart lohduttaa\nWittiä, kun tämä taasen käy murheelliseksi.\n\n\"Rauhoitu nyt vaan\", sanoi hän, \"kyllä Kalle sinun vielä löytää; ei\nkestä kauvan, ennenkuin hän on matkalla Belgiaan. Hän on pian oleva\ntäällä. Toinen asia olisi ollut, jos minun tyhmä poikani olisi\nunhoittanut itsensä jälkeen. Nyt sinä, Frits, istut paikallasi,\nliikahtamattakaan itseäsi, niin että minä voin hyvin löytää sinut!\nTässä vaunut nyt näkyvät seisahtuvan ja minä menen ulos katsomaan, eikö\nKalle ole heittänyt itsensä riippumaan perään ja tahdon myös saada\nvähän juodakseni\".\n\nSanottu ja tehty, Swart astui ulos hakemaan Kallea, mutta ei siellä\nmitään Kallea ollut, ja kun hän oli saanut sen asian selväksi, meni hän\npois saamaan jotakin, jolla sammuttaisi janoaan.\n\nHän näki erään viinurin hyörivän tiskin edessä.\n\n\"Kuules, poikaseni\", sanoi hän, \"anna minulle oikein hyvä likööri!\"\n\n\"Kohta, herra\", sanoi viinuri ja juoksi pyydettyä tavaraa ottamaan,\nsillaikaa kuin Swart kaiveli taskujaan maksaaksensa -- mutta saakeli\nsentään -- hän ei voinut löytää yhtään pieniä rahoja. Vihdoin sai hän\nmaksetuksi ja aikoi juuri tyhjentää liköörinsä, mutta samassa vihelsi\njuna.\n\n\"Mitä piruja\", huusi hän, \"odota nyt silmänräpäys, minä tulen kohta\".\n\nMutta ei juna siitä väliä pitänyt, vaan kiiti pois.\n\n\"Tämäpä oli kaunis juttu\", sanoi Swart repien korvansa taustaa.\n\nJa Frits ja Witt matkustivat ulos avaraan maailmaan, kunnes\nseisahtuivat seuraavalla asemalla.\n\n\"Nyt en minä enää istu tässä alallani\", sanoi Frits ukolle.\n\"Matkustakaat te yksinänne Belgiaan, minä tahdon seisahtua tänne ja\nhakea isääni\".\n\n\"Frits\", sanoi Witt, \"ethän suinkaan tahdo jättää minua yksin\nonnettomuuteen?\"\n\nJa hän rukoili niin hartaasti Fritsiä jäämään vaunuihin.\n\nMutta Frits astui ulos ja ovi suljettiin. Frits seisoi ulkopuolella.\n\nJuna vihelsi.\n\nUkko Witt pisti päänsä ulos ikkunasta ja heilutti hattuaan.\n\n\"Frits\", huusi hän, \"sananen vaan! Sano isällesi, että hänen pit...\"\n\nEnempää ei hän ehtinyt sanoa. Hän matkusti nyt jälleen ulos avaraan\nmaailmaan.\n\nFrits ei ollut kuullut, mitä ukko Witt huusi, hän ajatteli vaan\npastorin Henrikkiä ja mitä hän oli sanonut, nimittäin että he kyllä\ntulisivat takaisin Berliniin eikä koskaan Belgiaan.\n\nSiinä istui nyt ukko Witt murheissaan; hän oli pannut kätensä ristiin.\n\n\"Lukkari sanoi, että matkusteleminen oli niin hauskaa!\" sanoi hän,\n\"soisin että hän nyt olisi kourissani. Ja naapuri Witt sanoi että se\noli niin ihmeen hupaista, niin että minä, vanha pöllö, menin satimeen\nja luulin heidän sanansa todeksi. Nyt voin minä tässä oikein menehtyä!\"\n\nWitt painoi päänsä alespäin ja hän oli nyt ulkomuodoltaan kuin vanha\nkana sateessa.\n\n\"No niin, tässä minä istun upo-yksinäni! Mutta mitä minä voin tehdä?\"\n\nJuna pysähtyi, Witt meni ulos ja astui erään punakauluksisen miehen\nluo, joka seisoi siinä.\n\n\"Hyvä herra\", sanoi hän, \"minä en enää tahdo matkustaa kauemmaksi\".\n\n\"Sitä ei teidän olekaan pakko tehdä, hyvä mies\", vastasi hän.\n\n\"Ah, jos minä vaan olisin Berlinissä, pastorin Henrikin luona! Koska\nvoin minä olla siellä?\" kysyi Witt.\n\n\"Iltapuolella k:lo 5 lähtee juna Berliniin, joten te saavutte sinne\nsopivaan aikaan\".\n\n\"Kiitoksia paljon siitä sanomasta!\" sanoi Witt nostaen hattuaan.\n\nHän istahti sitten penkille.\n\n\"Ah, kuinka minun on lopulta käyvä!\" sanoi hän itsekseen. \"Lukkari ja\nnaapuri Swart puhuivat niin paljon matkustamisen hauskuudesta. Nyt\nistuu lukkari siellä kotona tuvassaan ja naapuri Swart juo likööriä,\nmutta kukaan kristitty ihminen ei pidä lukua minusta raukasta! Ja missä\nolen minä oikeastaan? Olenko minä Belgiassa vai en? Soisin vaan, että\nistuisin nyt kotona eukkoni luona ja että naapuri Swart istuisi tässä\nminun sijassani!\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nKuinka Kalle ja Frits lopulta löysivät toinen toisensa, mutta eivät\nvoineet löytää pastorin Henrikkiä.\n\n\nNyt he olivat eroitettuina toisistaan. Tässä istui Witt puhellen\nitsekseen, kuten jo olen kertonut.\n\nFrits juoksi toiselta asemahuoneelta yli kenttien, niittyjen ja maitten\nhakemaan isäänsä, kolmannella asemahuoneella istui ukko Swart\nryypiskellen ja kiroillen Wittiä, poikaansa ja koko maailmaa, ja\nneljännellä asemahuoneella istui Kalle Witt aitauksella heiluttaen\nkeltahousuisia koipiaan edes takaisin; iso joukko ihmisiä oli\nkokoontunut hänen ympärilleen ja kummasteli sitä, kuinka hyvin hän\nosasi heilutella sääriään.\n\n\"Herra Jumala\", sanoi Witt, \"jos minä sentään olisin kotona!\"\n\nFrits sanoi!\n\n\"Jospa minä olisin kotona äitini luona!\"\n\nUkko Swart sanoi:\n\n\"Ei, tämä käy liian vaikeaksi!\"\n\nKalle sanoi:\n\n\"Mitä hyötyä siitä on, että minä tässä istun ja heiluttelen jalkojani!\"\n\nMutta kaikki neljä sanoivat he:\n\n\"Ah, jos me olisimme pastorin Henrikin luona!\"\n\nJa he päättivät äkkiä kukin itsekseen lähteä matkustamaan takaisin\nBerliniin.\n\nNiin ajattelivat he, ja niin tapahtui myös kuin he ajattelivat.\n\nSamana iltana olivat he jälleen Berlinissä, ilman että toinen heistä\nsattui näkemään toista. Ainoastaan kun Frits astui ulos vaunusta, luuli\nhän näkevänsä jotakin keltaista loistavan vastaansa. Hän katsoi\ntarkemmin, ja mikä ilo! Se olikin keltahousuinen Kalle.\n\n\"Kalle Witt, seisahdu!\" huusi Frits, \"se oli hyvä että sinun tapasin\".\n\n\"Mitä hittoa, sinäkö se olet?\" sanoi Kalle, \"minä luulin sinun ukkojen\nkanssa olevan matkalla Belgiaan\".\n\n\"En ensinkään, me olemme kaikki joutuneet eroon toisistamme. Etkö sinä\nole nähnyt minun isääni?\"\n\n\"En, en minä häntä ole nähnyt\".\n\n\"Kuinka minä tulin iloiseksi nähdessäni sinun sinisen takkisi ja\nkeltaset housusi\".\n\n\"Piru vieköön ne keltaset housut ja sen sinisen takin\", sanoi Kalle.\n\"Siellä, minne te jätitte minun, oli saakelin kaunis tyttö. Sen minä\nsanon sinulle, Frits, hän oli kaunis kuin prinsessa. Minä menen hänen\nluoksensa ja sanon:\n\n\"'Tahdotteko tehdä minulle sen kunnian, että annatte minulle pienen\nnaukun?'\n\n\"No, minä tyhjennän sen, minä saan toisen sijaan, vieläpä kolmannenkin\nja mieleni käy niin kummalliseksi. Minä menen pois tiskin luo ja\nsuikkaan hänelle suuta. Niin, tunnethan sinä Kalle Wittin!\n\n\"'Herra', sanoi hän, 'hävetkääs vähän!'\n\n\"Ja tuskin oli hän tuon sanonut, ennenkuin minä sain korvapuustin ja\noikein kelpo korvapuustin, ja samalla joku toinen löi minun hattuni\nmyttyyn yli korvieni.\n\n\"'Mitä', sanoin minä, 'mitä tämä tietää?'\n\n\"Mutta silloin eräs toinen antoi minulle aika kolauksen niskaani ja\nsitten he huusivat:\n\n\"'Ajakaat ulos se talonpoika-lurjus!'\n\n\"Ja niin he heittivät minut suin päin ulos ovesta ja -- katsos vaan --\nrepivät toisen liepeen pois takistani! Se oli jo toinen tällä kirotulla\nmatkalla! Siinä minä vaivainen nyt istuin! Isäni oli poissa, te olitte\npoissa ja minä istua kökötin siinä kuin sammakko liukkaalla jäällä\".\n\n\"No, älä sinä siitä lukua pidä, Kalle\", sanoi Frits, \"meidän täytyy nyt\nsaada selko Henrikistä, niin saamme maata yötä hänen luonaan\".\n\n\"Niin, mutta mennäänpäs ensin tuonne sisään. Siinä on kinkku ikkunassa,\nsinne minä tahdon mennä, sillä minun on niin nälkä, enhän minä ole\nsaanut palaakaan suuhuni koko päivänä\".\n\nHe menivät sisään, ja Kalle söi kuin jos henki olisi ollut vaarassa, ja\nbaijerilainen olut se vaan lisäsi hänen ruokahaluansa, Frits Swart söi\nmyös halukkaasti ja pian olivat he unhoittaneet päivän vastukset ja\nvaivat.\n\n\"Jumala varjelkoon minua\", huudahti Frits vihdoin, \"onhan kello jo\npuoli yksitoista, tule Kalle, emme me enää voi viipyä täällä kauemmin,\njos tahdomme että Henrikki meitä auttaa hädästämme\".\n\nHe menivät.\n\nMutta mitä nyt? He astuivat ja astuivat ja katselivat ympärilleen ja\nseisahtuivat, vihdoin rupesivat he kyselemään.\n\n\"Hyvä herra, ettekö te voi sanoa, missä pastorin Henrikki asuu?\"\n\nKukaan ei tietänyt; ne joilta he kysyivät, pudistivat päätään ja\ntuijottivat Fritsiin ja Kalleen, kuin jos nämät olisivat olleet valmiit\nvietäviksi hulluinhuoneesen, ja jatkoivat matkaansa.\n\nVihdoin tulivat he Vaaliruhtinaan sillalle.\n\n\"Kas niin\", sanoi Kalle, \"nyt minä osaan. Me menemme vaan ensin\nvasemmalle, sitten yli sillan, sitten menemme kappaleen matkaa\ntakaisinpäin, sitten vasemmalle, sitten poikkeemme oikealle ja menemme\nkatua ales. Ja se olisi todellakin ihmeellistä, ellemme löytäisi sitä\ntaloa\".\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nKuinka \"lempeä Henrikki\" ei ollutkaan pastorin Henrikki. -- He tulivat\nsuin päin rappuja ales. -- Hukefrits ja \"punanen\". -- N:ro 3:ssa. --\nKenenkä he siellä tapasivat.\n\n\nNyt he astuivat katua ylös ja katua ales, ja Kalle näytti tietä.\nVihdoin seisahtuivat he erään talon ulkopuolelle.\n\n\"Kuules Frits\", sanoi hän, \"sen mukaan kuin minä voin muistaa, on se\ntämä viheriä-ovinen talo\".\n\n\"Niin minäkin muistelen\", sanoi Frits, \"mutta hänen ovensa oli\nviheriäinen ja tämä on sininen\".\n\n\"Eikö sinulla ole silmiä kallossasi?\" huudahti Kalle.\n\n\"Ovi on sininen\", sanoi Frits.\n\n\"Ei, se on viheriäinen\", sanoi Kalle.\n\n\"Se on sininen\", vakuutti Frits.\n\n\"Ei, viheriäinen! Piru vieköön sinut sinisine ovinesi!\" ärjäsi Kalle.\n\nHeidän tässä tehdessään sinistä viheriäiseksi, tuli eräs palovartia\nheidän luoksensa.\n\n\"Mitä meteliä tämä on? Mitä tämä tietää?\" sanoi hän.\n\n\"Herra vartia\" sanoi Frits, \"tämä ei ole mikään salaisuus. Me\ntahtoisimme vaan tietää, eikö tuolla ylhäällä asu eräs ylioppilas ja\neikö se ole pastorin Henrikki?\"\n\n\"Asuu kyllä, häntä sanotaan yleisesti 'lempeäksi Henrikiksi'\", sanoi\nvartia, \"minä avasin äsken hänelle, ja hän sanoi, että hetkisen perästä\ntulisi pari hänen ystäväänsä ja toveriansa ja niillekin piti minun\navata ovi\".\n\nVartijan tätä sanoessa avattiin yksi ikkunoista ja ääni huusi heille:\n\n\"Mikä on hätänä? No, vai olette te vihdoin täällä, vanhat ystävät! Olut\non erinomaisen hyvää tänä iltana!\"\n\n\"Hän odottaa meitä!\" sanoi Kalle Witt.\n\nVartija meni nyt avaamaan etehisen ovea.\n\n\"Tänä iltana teillä mahtaa tulla aika hauskaa siellä ylhäällä. Älkäät\nnyt vaan olko liian iloiset, sen neuvon minä teille annan\".\n\nNäillä, Kallelle ja Frits'ille käsittämättömillä sanoilla sysäsi\nvartija ystävämme pimeään porstuaan ja pani oven lukkoon.\n\nMolemmat nuoret miehemme, Kalle Witt etunenässä, kömpivät nyt portaita\nylös; vihdoin seisahtuivat he erääsen käytävään.\n\n\"Henrikki\", huusi Frits, \"avatkaat ovi, että voimme nähdä missä me\nolemme\".\n\nOvi aukeni ja pitkänlainen olento kynttilä kädessään näyttihe siinä.\n\nMutta eihän se ollut pastorin Henrikki! -- Iso punaviiksinen mies,\njolla oli punanen yönuttu yllään, lasisilmät punaisella nenällään,\npitkä piippu suussa ja pieni lakki päässä, semmoinen oli se olento,\njoka täytti koko oven aukeeman.\n\nKovin hämmästyivät sekä Kalle että Frits.\n\n\"No jumalauta!\" sanoi olento karkealla bassoäänellä, \"kauvan te\nolettekin viipyneet! Olette kai olleet ulkona kuleksimassa vähän tahi\non mamseli vetänyt vanhaa Hukefritsiä nenästä?\"\n\n\"Ei herra\", sanoi Kalle, \"niin ei ole ollut; me emme vaan osanneet\nlöytää tätä kirottua taloa\".\n\n\"Piru vieköön\", ärjyi olento, \"keitä te oikein olette?\"\n\n\"Me olemme Frits Swart ja Kalle Witt\".\n\n\"Kaksi tolvanaa, saakeli soikoon! Minä odotan Hukefritsiä ja 'punasta'\nja silloin tulette te, pässinpäät! Mitä te täältä tahdotte?\"\n\n\"Emme me mitään tahdo, herra! Me ajattelimme vaan, että herra Henrikki\nantaisi meille yösijaa ja vähän rahaa lainaksi...\"\n\n\"Rahaa lainaksi teille? Tahdotteko te tehdä pilkkaa minusta? Pois\ntäältä! Minä olen itse lainannut jo seitsemän lukukautta!\"\n\nNäin sanoessaan heitti hän heidät suin päin portaita ales.\n\nNyt alkoi tappelu semmoinen kuin Leipzigin ja Waterloon luona.\n\n\"Menkäät hiiteen tolvanat!\"\n\n\"Frits, auta minua!\"\n\nUlkopuolella oli samaan aikaan aika meteli.\n\nOikea Hukefrits ja \"punanen\" olivat saapuneet ja tahtoivat kaikin\nmokomin päästä sisään.\n\nMutta vartija ei tahtonut heitä laskea sisään.\n\n\"Ei teillä ole täällä mitään tekemistä\", sanoi hän, \"ne jotka ovat\nsiellä sisällä, ovat siellä, minä olen saanut käskyn avata vaan\nkahdelle\".\n\n\"Me tahdomme ulos!\" huusi Kalle sisäpuolelta.\n\n\"Me tahdomme sisään!\" huusi \"punanen\" ulkopuolelta, \"avaa kohta, orja!\"\n\nJa hän antoi yövariijalle aika tuuppauksen.\n\nMitä piti yövartija-paran tekemän?\n\nHän avasi, ja tuskin oli hän ehtinyt sen tehdä, ennenkuin kaksi olentoa\nsyöksi sisään ja kaksi ulos. Tämän nähdessään tarttui yövartija\nvihellyspiippuunsa ja vihelteli viheltelemistään, niin että hänen\nvihellyksensä olisi voinut kiveäkin liikuttaa.\n\nKun meidän poikaparkamme rauhallisesti astuivat katua ylöspäin, tuli\npolisi juosten.\n\n\"Mikä nyt on hätänä?\"\n\n\"Tappelu huoneessa\", vastasi yövartija, \"ehkä murtovarkaus!\"\n\nSamassa tarttui kaksi polisia poikain niskoihin ja veivät heidät\nputkaan, jossa he pantiin komeroon n:ro 3.\n\n\"Herra jesta, olemmehan me rauhallisia ihmisiä!\"\n\n\"Se on mahdollista\", sanoi kaupunginpalvelija, \"mutta rauhoittukaat\nhuomiseksi\".\n\nSiinä he nyt istuivat.\n\n\"Ah\", sanoi Frits, \"Jumala ties missä isä nyt on! Mitä sanoisivat äiti\nja lukkarin Dorotea, jos he saisivat tietää, että me istumme putkassa.\nSe olisi kaunis juttu, se!\"\n\nJa kyyneleet valuivat pitkin poika-raukan poskia.\n\n\"Ah, Frits, jos minä vaan olisin kotona äidin luona!\" sanoi Kalle\nheittäytyen pitkälleen sänkyyn, jossa hän rupesi potkimaan jaloillaan\npaljaasta kodinkaipauksesta.\n\nYht'äkkiä jotakin kuului liikkuvan ja ääni sanoi:\n\n\"Älä potki noin! Nyt sinä olet vetänyt peitteen pois päältäni!\"\n\n\"No, no, naapuri\", sanoi toinen ääni, \"älä sinä vääntele itseäsi noin,\nvaan anna toisenkin saada vähän rauhaa\".\n\n\"Jumalan kiitos\", huudahti Frits.\n\n\"Tässä ovat isämme!\" huusi Kalle.\n\n\"Pojathan ne siellä ovatkin\", sanoi Swart, \"kuinka hitoilla te olette\ntulleet tänne?\n\n\"Ei se ole meidän syymme ollut\", sanoi Kalle.\n\n\"Hyi, poika\", sanoi Swart, \"kuinka voit sinä tehdä minulle semmoisen\nhäpeän täällä vieraassa maassa, ja tehdä niin, että sinut pannaan\nputkaan?\"\n\n\"No, isä\", sanoi Frits, \"älkäät te nyt siitä niin pahoittako!\nIstuttehan te itsekin täällä ja sitten tahdotte te torua meitä!\"\n\n\"Ei, kuules Frits, nyt minä sanon sinulle, minkätähden isäsi ja minä\nistumme putkassa\", sanoi Witt. \"Näetkös...\"\n\n\"Se vielä puuttui!\" sanoi Swart tuuppaen Wittiä kylkeen. -- \"Oletko\nsinä hullu?\" kuiskasi hän hänelle korvaan, \"silloinhan he eivät enää\npitäisi mitään väliä meistä. Mitä tarvitsevat he sitä tietää? Se on\nmeidän oma salaisuutemme\".\n\n\"Ei, naapuri\", kuiskasi Witt takaisin, \"kuinka voit sinä luullakaan,\nettä minä olisin niin tyhmä. En minä meidän salaisuuttamme ilmaise! --\nNo tuhmat pojat\", sanoi hän, \"kuinka voi teidän päähänne pöllähtää,\nettä me istuisimme täällä tappeluksesta? Ei, me istumme täällä avujemme\ntähden, ja kun ei meillä ollut kortteeria, niin hankimme itsellemme\nsen\".\n\n\"No\", sanoi Swart, \"paras kaikesta on, että olemme jälleen saaneet\npojat käsiimme. Pane sinä nyt vaan rauhassa maata ja heittäkäämme\navumme toistaiseksi sikseen\".\n\n\n\n\nENSIMMÄINENKOLMATTA LUKU.\n\nKuinka sotatuomari kuulusteli heitä ja he pääsivät vapaiksi avujensa\ntähden.\n\n\nSeuraavana aamuna kello kahdeksan avattiin ovi ja meidän matkamiehemme\nsamoin kuin muutkin yövieraat laskettiin ulos. Kovin ukko Swart häpesi\nnähdessään missä hienossa seurassa hän oli ollut.\n\n\"Ah naapuri\", sanoi hän Wittille, \"että me saamme istua kaikkien noiden\nroistojen parissa! Mutta vähät siitä ell'eivät pojat olisi olleet\nseurassamme, mutta että lasten täytyy nähdä vanhempainsa häpeän!\"\n\nMutta tässä ei mikään auttanut, heidän täytyi astua sisään,\nja heidän sisään astuessaan istui siellä eräs mies, jota sanottiin\nrekistraattoriksi -- ukko Swart piti häntä jonkinlaisena sotatuomarina.\nHänen vieressään seisoi polisi.\n\nHeidän täytyi astua näiden luo, ja nyt sateli kysymyksiä:\n\n\"Mistä kotoisin? Mihin matka? Minkätähden? Millä tavoin? Missä polisi\noli saanut heidät kiinni? Minkätähden he oli otettu kiinni, ja missä\nheidän passinsa oli?\"\n\nUkko Swart oli nyt täydellisesti tointunut tajuihinsa ja kyllä hän\nosasi vastata näihin kysymyksiin, mutta kun hänen piti kertoman, kuinka\nhe olivat tulleet putkaan, sanoi hän:\n\n\"Herra sotatuomari, minä tahdon todenmukaisesti puhua kaikki, mutta\nnäettekös, ei sovi, että meidän lapsemme kuulevat sitä, me voisimme sen\nkautta vaan tulla huonoon valoon!\"\n\nKalle ja Frits vietiin ulos, ja Swart alkoi kertoa:\n\n\"No, kuten sanottu, minä tulen rautatieltä ja tahdon mennä pastorin\nHenrikin luo. Minä käyn ja käyn ja haen ja haen ja kyselen ihmisiltä,\nmutta kukaan ei voi antaa minulle tietoja. Sillä välin oli tullut\nhämärä, ja minä kuljin ympäri pimeässä löytääkseni pastorin Henrikkiä.\nVihdoin sanoin minä itsekseni:\n\n\"'Swart', sanoin minä, 'jos sinä aina vaan astuskelet näin, niin sinä\nehkä eksyt. Jospa sinä vaan tietäisit jonkin paikan, mihin voisit\nmennä'.\n\n\"Eräs mies tuli astuskellen pitkin katua, häneltä minä kysyin:\n\n\"'Sanokaat minulle', sanoin minä, 'ettekö tiedä mitään paikkaa, jossa\nminä voisin maata yötä?'\n\n\"'Kyllä', vastasi hän, 'menkäät tanssihuoneesen, siellä saatte istua\nkuinka kauan tahansa'.\n\n\"'Missä on semmoinen?' kysyin minä.\n\n\"'Tässä aivan lähellä, vasemmalla', sanoi hän, 'minä seuraan teitä\nsinne'.\n\n\"Minä seurasin häntä. Ah, herra sotatuomari, minä en ensinkään ole arka\nluonnoltani; mutta kun minä näin naapurini Wittin tanssissa kauniin\nnaisen kanssa, jonka seurassa hän oleskeli koko ajan, olin minä kaatua\nselälleni. Minä en tahtonut uskoa omia silmiäni. Niin, herra\nsotatuomari, minä tulin kovin noloksi. Vihdoin minä huusin:\n\n\"'Witt, riivaako piru sinua vielä vanhoina päivinäsi!'\n\n\"Ja näettekös, herra sotatuomari, kun minä olin näin sanonut, niin ukko\nWitt nauraa hohotti ja irvisteli ja iski silmää ja muiskutti suutaan ja\nhieroi kouriaan ja löi kättään kupeelleen eikä voinut aavistaa kenen\nkynsiin hän oli joutunut. Minusta oli hän kuin tuhlaajapoika Uudessa\ntestamentissa, joka sokeasti heittäytyi onnettomuuteen ja josta meillä\nsiellä kotona riippuu seinällä kaunis kuva.\n\n\"'Kuules naapuri', sanoin minä, 'etkö sinä ensinkään häpeä! Ruveta\nseurustelemaan semmoisen ihmisen kanssa! Tule heti paikalla pois!'\n\n\"'Äh, naapuri\", sanoi hän, \"katsos vaan mamselia!'\n\n\"'Kyllä minä annan sinulle mamselia', sanoin minä, 'ei se ole mikään\nmamseli, vaan lintu!'\n\n\"Ja, herra sotatuomari, se oli todellakin semmoinen yölintu. Minä\nsentähden tartuin Wittin kaulukseen, mutta tuskin olin minä saanut\nhänet pois tanssista, ennenkuin hirmuinen meteli syntyi. Kaikki he\nsyöksivät meidän kimppuumme ja löivät meitä. Ja, herra sotatuomari, kun\noikeus on minun puolellani, niin minä annan takaisin niin hyvin kuin\nvoin. Sen minä teinkin nyt, mutta silloin tuli polisi väliin ja vei\nmeidät putkaan. Siellä tapasimme me molemmat poikamme, jotka olivat\njoutuneet melkein aivan samanlaiseen ikävään pulaan. Niin, herra\nsotatuomari, niin on asian laita, ja minä valehtelisin, jos ei se olisi\ntotta\".\n\n\"Niin, herra sotatuomari\", puuttui nyt ukko Witt puheesen, \"meidät\nkaikki on otettu kiinni sentähden että me emme tietäneet paremmin\nmenetellä ja meidän avujemme tähden. Sentähden tulimme me putkaan,\nherra\".\n\nNo, \"sotatuomari\" nauroi vähän salavihkaa, mutta kun hän oli saanut\nselville, että he ylimalkaan olivat siivoa väkeä, antoi hän heidän\nmennä, ja pani erään polisipalvelijan näyttämään heitä pastorin\nHenrikin luo.\n\n\n\n\nTOINENKOLMATTA LUKU.\n\nKotimatka. -- Witt ennustaa sadetta; ja sadetta todellakin saatiin.\n-- Swart lähettää Frits'in edeltäkäsin valmistelemaan heidän\nkotiintuloaan. -- Swart kysyy: \"Mitä on elämä?\" ja Witt kysyy: \"Missä\non minun toinen sukkani?\"\n\n\n\"Nyt me olemme taasen täällä, herra Henrikki!\" sanoi Swart.\n\n\"Sen minä arvasinkin\".\n\n\"Ja\", jatkoi Swart, \"viime yönä minä itsekseni tuumaelin, eikö olisi\nparasta jos jättäisimme koko matkan sikseen. Me olemme tänä yönä\nistuneet putkassa, ja muuten on meille tapahtunut niin paljon ikävää,\nettä minä puolestani olen saanut kylläksi koko matkasta\".\n\n\"Niin, naapuri Swart\", sanoi Witt, \"Jumalan kiitos, että pääsimme\njälleen ulos. Minäkin luulen nyt, että olisi paras, jos lähtisimme\nkotio eukkojemme luo\".\n\n\"Niin, se on helposti sanottu, naapuri\", sanoi Swart, \"mutta kun nyt\neukkomme meiltä kysyvät, olemmeko olleet Belgiassa ja kuinka matka\nkävi, mitä me siihen vastaamme?\"\n\n\"Vähät siitä!\" sanoi pastorin Henrikki, \"jokainen selvitköön pulastaan\nmiten paraiten voi. Minä neuvon teitä -- jos kohta se tuntuukin vähän\npainavalta -- jo tänään nousemaan matkavaunuihin, niin te voitte jo\nhuomen'aamuna olla Alt-Strelitsissä ja lopun matkaa te käytte\njalkaisin. Teidän tavaranne minä toimitan pois rautatieltä ja lähetän\njälestänne. Ja huomatkaas, mitä sanon: huomenna illalla istutte te\nkotona puuro-kupin ääressä\".\n\n\"Luulenpa että se olisi parasta\", sanoi Swart.\n\n\"Siinä olet oikeassa\", sanoi Witt, \"se olisi kyllä parasta\".\n\n\"Ja, jos se tuleekin vähän maksamaan meille, niin ei se tee mitään\",\nsanoi Swart. \"No, hyvästi sitten, herra Henrikki! Kiiruhda nyt,\nnaapuri, että pääsemme lähtemään!\"\n\nHe menivät ja pian he istuivat matkavaunuissa. Ei kestänyt kauan\nennenkuin he vaipuivat raskaasen uneen, ja kello seitsemän seuraavana\naamuna tulivat he nukkuvassa tilassa Alt-Strelitsiin.\n\nTäällä söivät he kelpo aamiaisen ja sitten läksivät he jalkaisin\nkulkemaan kotoa kohden.\n\nOmiin ajatuksiinsa vaipuneina astelivat he ääneti, puhumatta\nsäännöllistä sanaa toisilleen.\n\nKalle Witt tosin silloin tällöin avasi suunsa ja joku sana myös silloin\ntällöin pääsi ukko Wittin huulilta, mutta ukko Swart oli huonolla\ntuulella; hän oli kovin harmissaan siitä, että hänen piti palata\neukkonsa luo ja kotikyläänsä tyhjin toimin. Mitä oli nyt eukko sanova?\nKuinka uskaltaisi hän eukkonsa kanssa kinailemaan? Olihan hän jo\nennenkin aina saanut antaa perää, nyt tuli tämä kirottu matka lisäksi,\nnyt ei hän enää koskaan olisi saava rauhaa.\n\nFrits Swart oli iloinen, hän meni onneansa kohden ja ajatteli nyt, mitä\nhän ja Dorotea sanoisivat toisillensa, kun ensimmäisen kerran kohtaavat\ntoisensa.\n\nKalle Witt ei ylipäänsä ollut erittäin alakuloinen, saattoihan hän\nkantaa viheriäistä takkiaan yhtä hyvin kotikylässään kuin Berlinissä,\nja kun se oli hänen yllänsä, täytyi kaikkien tyttöjen ehdottomasti\nluoda silmänsä häneen.\n\nUkko Witt ajatteli heinäntekoa ja ilmaa.\n\n\"Minä pelkään\", sanoi hän, \"että me ihan varmaan saamme raju-ilman\nillaksi. Taivas käy pilveen, ilma on niin helteinen ja kärpäset ovat\nvihaiset. Joll'ei raju-ilma mene ohi, niin me olemme läpimärät,\nennenkuin tulemme kotio\".\n\n\"No, naapuri, jos ei muuta olisi kuin se\", sanoi Swart, \"märän takin me\nkyllä saamme jälleen kuivaksi, mutta saatpa nähdä, että me saamme märän\nvuoden. Kyllä meidän tilamme nyt on hauska. Saatpa nähdä, että tästä\ntulee kauhea loppu, muuten en tunne eukkoani oikein\".\n\n\"Kuules, naapuri\", sanoi Witt, \"antaa ihmisten puhua mitä tahansa, me\nemme sano siihen mitään, vaan olemme vaiti kuin muuri! -- Mutta kas,\nnyt rupeekin jo satamaan\".\n\nHe olivat jo lähellä kotoa, heidän kylänsä sijaitsi aivan heidän\nedessään, mutta nyt alkoi sataa oikein kuin saavista kaatamalla.\n\nUkko Swart veti Fritsin vähän syrjään ja sanoi:\n\n\"Kuules, poikani, minä tahdon vaan kysyä sinulta, enkö minä aina ole\nollut hyvä isä sinua kohtaan. Enkö ole pitänyt huolta sinusta, kuin\nainoasta lapsestani? Vastaa minulle! Enkö minä aina ole katsonut sinun\nparastasi?\"\n\n\"Olette\", vastasi Frits, \"te olette aina ollut minulle hellä isä\".\n\n\"Ja niin minä tahdon yhä edespäinkin olla\", sanoi Swart, \"ja mitä sinun\nkosimiseesi tulee, niin saat nähdä, että minä tarkoitan sinun\nparastasi, ja jos sinun äitisi panee vastaan, niin tule vaan minun\nluokseni, minä kyllä autan sinua. Sinä saat Dorotean, siitä saatat olla\nvarma. Mutta nyt et sinä saa jättää minua pulaan -- minä tosin voin\nitse siitä selvitä mutta, näetkös, minun ikäiseni mies ei mielellään\ntahdo tulla pahoin pidellyksi. Sinä tiedät että äitisi on hyvin\nkiivasluontoinen, jos sinä nyt lähdet edeltäkäsin kotio ja kerrot\nhänelle kaikki, niin voisi tapahtua että hän tyyntyisi eikä sanoisi\nminulle vihoissaan mitään. Ei sinun ensinkään tarvitse valehdella,\nsillä näetkös, poikani, valhe on valhe, mutta totuutta ei sinun\nmyöskään tarvitse hänelle sanoa, ei se olisi hyvä hänelle. Sinä voit\nmennä keskitietä ja sanoa, ettemme me tulleet Belgiaan, sentähden että\nmeidät valtasi tiellä kauhea kodinkaipaus. Me tulimme niin surullisiksi\najatellessamme että olimme jättäneet hänen yksinään kotia, ja olimme\nsentähden päättäneet ennen matkustaa jälleen kotiin. Melkein niin pitää\nsinun sanoman, poikaseni. Mutta sinä et millään muotoa saa kertoa, että\nme olemme istuneet putkassa ja että meidät pantiin kiinni Strelitsissä\n-- älä myöskään mainitse sanaakaan rahoista -- muista se, ei sanaakaan\nrahoista! Sinä tiedät että äitisi on ankara siinä suhtein. Älä myöskään\nkerro hänelle mitään siitä, mitä meille tapahtui metsässä ja että\nmeidät heitettiin ulos teaatterista ja kuinka minä sain istua\nrautatiellä. Jos sinä sanot sanankin vaan, niin en minä näe enää\nrauhallista hetkeä koko elämässäni\".\n\nFrits lupasi olla vaiti, ja nyt läksivät hän ja Kalle kotoa kohden.\n\nMolemmat ukot istahtivat ison pensaspuun alle. Siellä eivät he\nkuitenkaan olleet sateen suojassa. He istuivat hetkisen nojaten poskea\nkämmentä vastaan sanaakaan virkkaamatta.\n\nVihdoin sanoi Swart Wittille:\n\n\"Mitä on elämä, naapuri?\"\n\n\"Se on totta, se\", sanoi Witt, \"siinä sinä olet oikeassa, sen minä olen\naina sanonut\".\n\n\"Mitä on elämä?\" jatkoi Swart. \"Ajatteles vaan, että me kahdeksan\npäivää sitten istuimme tässä omilla rattaillamme, ja kuka silloin olisi\nvoinut ajatella, että me tänään istuisimme tässä rankkasateessa, aivan\nkuin kaksi sammakkoa. No, minusta saa sataa kuinka paljon tahansa. Jos\nse vaan pian olisi ohi!\"\n\n\"Se on minunkin ajatukseni\", sanoi Witt, \"jos se vaan pian olisi ohi!\"\n\n\"Mitä on elämä?\" sanoi vielä kerran Swart, \"se on aivan kuin harava\nilman hampaita, kuin aura ilman terää, kuin koira ilman häntää. Ja minä\nnäytän sinulle sen toteen, naapuri. Tänään me olisimme olleet, Jumala\nties, kuinka kaukana, ja nyt me istumme tässä kuin kaksi narria\nrankkasateessa\".\n\n\"Sinä olet oikeassa\", sanoi Witt, \"tässä me istumme odotellen, kunnes\nsade on mennyt ohi. Jumala ties, kuinka kauvan me saamme istua tässä.\nMuuten minäkin olen tehnyt havaintoja. Kuinka on se mahdollista, että\nminulla on molemmat saappaani jalassani ja että minä kuitenkin olen\nhukannut toisen sukkani? Sinä kysyit minulta: mitä on elämä? ja nyt\nminä kysyn sinulta: missä on minun sukkani?\"\n\n\"Sinun sukkasi? Mitä?\" sanoi Swart, \"oletko sinä viisas? Saappaat ovat\njalassasi ja kuitenkin on toinen sukkasi poissa! Voihan semmoisesta\nmenettää järkensä! Tämä on todellakin kaunis juttu\".\n\n\"Samaa minäkin sanon. Se on varma, se\", arveli Witt. \"Enkä minä\nensinkään voi käsittää, kuinka se on voinut tapahtua, olenhan minä\nmuuten niin hirveän varovainen\".\n\n\"Älä sinä turhia kehu!\" sanoi Swart. \"Sinä olet oikea lapsi semmoisissa\nasioissa. Onpa todellakin hyvä, että jälleen olemme kotona, muuten sinä\nvihdoin olisit menettänyt kaikki mitä sinulla on: pitkät korvat\npäästäsi, ja vihdoin olisit kai senkin kadottanut. Voiko kukaan\najatella hullumpaa: mies, jolla on saappaat jalassaan, kuitenkin hukkaa\nsukkansa! Ei se...\"\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU.\n\nFrits tulee kotio. -- Kenenkä hän tapasi äitinsä luona, -- Swart tulee\nhiipien sisään ovesta. -- Ukkosta sateen jälkeen. -- Kuinka kaikki\nkääntyy hyvään päin.\n\n\nUkkojen istuessa mietiskelemässä tämän elämän oloja, kiiruhtivat Kalle\nja Frits nopein askelin kylää kohden. Kello saattoi olla viiden\nvaiheilla. Frits astui niin nopeasti että Kalle tuskin saattoi häntä\nseurata. Eikä kestänytkään kauvan, ennenkuin he olivat sillä mäellä,\njosta saattoi silmäillä yli koko kylän.\n\nHe näkivät edessään rakkaan kotinsa.\n\nSuloista on, kun näin ensi kerran pitkän poissaolon jälkeen näkee\nvanhempainsa asunnon, ja sydän sykkii kahta nopeammin tietäessämme että\nyhdessä noista olkikattoisista asunnoista sykkii sydän meille, että\nuskollinen käsivarsi siellä odottaa saadakseen kiertäytyä kaulamme\nympäri estääkseen meitä enää koskaan irti pääsemästä.\n\nNiin sykki myös Frits Swartin sydän, kun hän näki kylän ja hänen\nsilmänsä sattui hänen isänsä talon olkikattoon. Kuinka levollinen oli\nse sydän ollut hänen astuessaan ympäri avarassa maailmassa, kuinka\nkiireesti se nyt sykki, kun hän katseli vanhaa pesäänsä; semmoinen\nolkikatto on kuitenkin paras koko maailmassa!\n\nHe lähenivät kotoa aina enemmän ja enemmän.\n\nNyt tulivat he tienhaaraan; siinä erosivat he, Kalle meni vasemmalle ja\nFrits oikealle, pitkin sitä kapeata tietä, joka johti hänen isänsä\ntalolle.\n\nHän seisahtui lukkarin puutarhan luo.\n\nEikö hän saisi nähdä pikku Doroteaansa?\n\nHän katsahti oksien välitse, vanha seljapuu oli jo kukkinut loppuun, ja\nkuinka tarkoin hän katselikin, niin ei siitä mitään apua ollut, ei\nsiellä Doroteaa näkynyt.\n\nTyhmä poika, kuinka Dorotea olisi istunut siellä sateessa, sillä\nsatoihan nyt!\n\nFrits huokasi syvään ja jatkoi matkaansa. Pian oli hän kotitalon\npihalla.\n\nSiellä oli kaikki niin hiljaa ja rauhallista, ei hiirtäkään näkynyt\nliikkuvan siellä, ainoastaan sadepisarat ne putoelivat pihan\nkivitykselle. Frits meni porstuan ovelle -- ei, ajatteles -- samalla\nsyöksi vanha Vahti haukkuen häntä vastaan. \"Oletko sinä hullu, vanha\nkoira? Mitä, etkö sinä tunne isäntääsi enää?\" No, nyt se sentään näki,\nkuka se oli, se hyppeli ilosta niin korkealle kuin sen vanhat jalat\nmyönsivät, juoksi haukuskellen hänen ympärillään, hypähti pystyyn hänen\nrintaansa vastaan, joka karva sen vanhassa hännässä huusi: \"hurraa!\nmeidän Frits on tullut kotio!\"\n\nFrits meni porstuaan, sielläkään ei ollut ketään, hän meni kamarin\novelle ja nosti sen säppiä, ja hänen avatessaan ovea istui Dorotea\nikkunan ääressä ja Fritsin äiti istui hänen vieressään; hän oli\nlaskenut käsivartensa tytön kaulaan ja taputteli häntä poskelle ja oli\nniin syvään vaipunut keskusteluun, ettei hän kuullut poikansa astuvan\nhuoneesen.\n\n\"Rauhoitu, rakas Dorotea\", sanoi hän, \"kyllä minä ukkoa läksytän, kun\nhän tulee takaisin maailman-matkoiltaan. Hän on lähettänyt pojan\nmeiltä, ja hän on myös saava toimittaa hänet takaisin, ja jos hän ei\ntahdo, niin minä laulan semmoista virttä hänelle, että hän tulee\nlauhkeaksi kuin lammas\".\n\nYht'äkkiä sai eukko nähdä Fritsin.\n\n\"Herra Jesus, Dorotea\", huudahti hän, \"tuossahan seisoo Frits, minun\noma poikani! Puhu nyt, oletko se todellakin sinä?\"\n\n\"No olen, minä se todellakin olen\".\n\n\"Mistä sinä tulet, kuinka olet sinä päässyt ovesta sisään?\"\n\nNäin sanoessaan lankesi eukko hänen kaulaansa, suuteli häntä ja kysyi\nuseita kertoja:\n\n\"Mutta Frits, mistä sinä tulet?\"\n\n\"Kerro nyt, mitenkä sinun on ollut. Missä isäsi on? Eikö hänkin tule\nkotio, ja missä ovat Kalle ja naapuri Witt? Etkö sinä näe, että Dorotea\nseisoo tuossa, minkätähden et sinä mene pois antamaan hänelle suuta,\npöllö?\"\n\nJa Dorotea seisoi siinä niin iloisena, suloisin riemu loisti hänen\nsilmistään, mutta kainous maalasi ruusut hänen poskilleen. Hänestä\ntuntui kuin jos taivas olisi auennut, mutta kun hänen piti astua sinne\nsisälle, huusi ääni hänelle: \"Seisahdu, mene takaisin! taivas ei ole\nihmislapsia varten!\" Sitten oli kuin jos hän olisi ollut avonaisella\nmerellä, aallot hyppivät hänen ympärillään, milloin korkeina kuin\nvuoret, milloin syvinä kuin laaksot. Myrsky ajeli pilviä taivaalla.\nMutta lähellä oleva satama viittasi häntä tulemaan luokseen, kukat\ntuoksuivat, satakielet lauloivat ja ääni huusi: tule, lapsi parka,\nmyrsky on riehunut loppuun!\n\nFrits oli tuskin uneksinut, että hän oli saava tämänlaisen vastaanoton,\nettä hänen äitinsä itse oli käskevä häntä suutelemaan rakasta\nDoroteaansa. Mutta kun hän juuri aikoi syleillä tyttöä, syöksi eukko\nväliin ja eroitti heidät toisistaan.\n\n\"Poika\", sanoi hän, \"mitä sinä ajattelet! Eihän sinulla ole kuivaa\ntilkkaa ylläsi ja kuitenkin tahdot sinä syleillä Doroteaa. Minä tiedän\nmitä märäksi tuleminen tahtoo sanoa! -- Herra Jumala, enhän minä\nensinkään ole muistanut kysyä sinulta, etkö sinä tahdo vähän ruokaa!\nVarmaan sinun on kovin nälkä?\"\n\nNiin sanottuaan riensi hän keittiöön, ja Frits ja Dorotea istuivat nyt\nkahden kesken tuvassa, ja jos kohta suu oli vaiti, niin puhuivat\nkuitenkin silmät ja puhuipa myös lämmin kädenpuristus, ja Dorotean\npieni soma ruusu-suu vastasi niin moneen kysymykseen, kun Frits veti\nhänet likemmäksi itseään ja hänen huulensa tekivät kysymyksiä. Hän\nuudisti lakkaamatta samoja kysymyksiä, ja Dorotea loi alinomaa silmänsä\nmaahan ja antoi hänelle saman vastauksen.\n\nNiin istuivat he siinä onnellisina puhuen rakkauden suloista kieltä,\nlauloivat tuota ihanaa, vanhaa laulua, joka, kun sitä kerran on\nlaulettu oikeaan aikaan, soi läpi koko elämän, mutta jota kukin ihminen\nlaulaa ainoastaan yhden kerran elämässään.\n\nVihdoin tuli Swartin emäntä jälleen tupaan, hän oli kiiruhtanut niin\npaljon kuin suinkin oli voinut; onneksi oli hän tullut ajatelleeksi,\nettä Frits tarvitsi vähän lämmintäkin ruokaa, ja se oli pidättänyt\nhäntä niin kauvan keittiössä.\n\n\"Kas niin, Frits, syö nyt!\" sanoi hän, \"syö nyt niin paljon kuin vaan\njaksat; et sinä ehkä olekaan saanut mitään suuhusi tänään? Ei, katsos\nDorotea, katsos vaan, eikö hän ole kasvanut? Nouses oikein suoraksi,\npoikani: -- eikö hän sinunkin mielestäsi ole kasvanut? -- No istu nyt\nsyömään, poikaseni! -- Lihamakkara on vastikää otettu savusta ja minun\nmunapuuroani pitää sinun maistaman! Missä isäsi on, missä viipyy hän?\nNyt minä jo olen kysynyt sinulta sitä, jumala ties, kuinka monta\nkertaa, mutta en ole vielä saanut mitään vastausta!\"\n\n\"No, äiti, te voitte olla huoletta, kyllä isä tulee, eihän hän vielä\nkoskaan ole tullut liian myöhään illalliselle\", vastasi Frits.\n\nNiin he nyt istuivat jutellen ja puhellen, kysellen ja vastaellen, ja\nniinpä iltahämärässä jotakin kuului liikkuvan porstuassa, ovi aukeni ja\nukko Swart tuli hiipien ovesta sisään kuin vanha syntinen. Mutta kun\nhän oli päässyt sisään, piilotti hän itsensä lukkarin taakse, jonka hän\noli tavannut tiellä ja käskenyt tulemaan mukaansa, ottamaan vastaan\nensimmäisen puustin.\n\n\"Hyvää iltaa!\" sanoi lukkari.\n\n\"Hyvää iltaa!\" sanoi ukko Swart, \"olette kai kaikki terveet? Tottakai\nsinä sait minun kirjeeni? Herra jumala, kuin nyt sataa, minä olen märkä\nkuin koira!\"\n\n\"Se tekee sinulle hyvää, sinä vanha maankuleksija\", sanoi Swartin\nemäntä, \"minkätähden annoit sinä Fritsin juosta yksin kotiin,\nminkätähden ette te tulleet yhdessä?\"\n\n\"Sen minä tein vaan sulasta rakkaudesta sinuun\", sanoi Swart, \"olisi\nehkä vaikuttanut haitallisesti sinuun, jos olisin tullut aivan äkki\nodottamatta, ilmottamatta itseäni edeltäkäsin. Sinä ehkä olisit kuollut\npaljaasta ilosta\".\n\n\"Niin pahasti ei sentään, luullakseni, olisi minulle tapahtunut\", sanoi\nSwartin emäntä. \"Mutta ettekö tahdo tulla minun kanssani vähän,\nnaapuri? Minulla olisi teille jotakin sanomista\", sanoi hän lukkarille,\nvetäen häntä syrjään tuvan nurkkaan.\n\nEukko rupesi siellä lukkarille kertomaan tehneensä sen päätöksen, että\nFritsin ja Dorotean pitäisi mennä toinen toisensa kanssa naimisiin.\n\n\"Ja, naapuri\" sanoi hän, \"minä kyllä olen saava sen asian\npäättymään tahtoni mukaan. Minä läksytän ukkoa aika lailla hänen\nkulkulaisuudestaan, niin että minä luulen hänen antavan perää\".\n\nTuvan toisessa päässä seisoi Swart puhellen Fritsin kanssa.\n\n\"Minä olen niin murheellinen mieleltäni kuin katumuspäivänä\", sanoi\nukko, \"ja näetkös jos minä puolestani olenkin myöntyväinen, niin ei\nsiitä ole mitään apua. Lukkarin minä kyllä voisin saada taipuvaiseksi,\nmutta äiti, hän kyllä tulee olemaan uppiniskainen, sen saat nähdä!\"\n\n\"Ah, isä --\"\n\n\"Mitä siitä on apua, että sinä puhut! Jos vaan se kirottu matka ei\nolisi ollut; mutta sillä tulee hän minua aina piinaamaan. Katsos, nyt\ntulee hän ja lukkari suoraan tänne meidän luoksemme. Nyt raju-ilma\nalkaa!\"\n\nFrits meni pois Dorotean luo ja sitten he yhdessä menivät ulos\nhuoneesta.\n\nUkko Swart seisoi siinä kuin katuvainen syntinen.\n\n\"No, eukkoseni, älä nyt ole suutuksissa, vaan anna kaikki olla hyvin\njälleen!\"\n\n\"Semmoinen maankuleksija! Onko se säällistä, että vanha mies lähtee\nympäri maailmaa kulkemaan vaan huvikseen ja kuluttamaan rahaa ja ottaa\nvielä päälle päätteeksi lapsi-raukan mukaansa! -- Tai etkö sinä ole\nottanut minulta pois minun ainoaa lastani?\"\n\n\"Mutta, eukkoseni...\"\n\n\"Suus kiinni, sanon minä! luulenpa ettet sinä ensinkään häpeä enää.\nTahdotko vielä päälliseksi olla epäkohtelias minulle?\"\n\n\"Tämä on todella hauskaa, tämä! Minä tulen kotio aivan läpimärkänä, ja\nsitten...\"\n\n\"Vait! sanon minä. Minä en enää tahdo kuulla sanaakaan, sinä olet\nsaanut tahtosi täytetyksi, ja nyt sinä istut siinä nokkosissa kaikkine\nälynesi. Sinä olet nyt käynyt isoissa kaupungeissa, olet opettanut\nlapsille maanviljelysoppia, nyt sinä olet yhtä kelvollinen kuin se\ntyhmä yhdistys Güstrowissa, joka tietää kuinka ulkomaalla sontaa\nluodaan -- sinä ehkä osaat nyt luoda sontaa ranskaksi, sinä -- ja nyt\nsinä istut tässä kuin viides pyörä vaunujen alla! Nyt, sinä olet saanut\n_sinun_ tahtosi tapahtumaan, nyt minä myös tahdon saada _minun_\ntahtoni. Minä en sen enempää enää tahdo puhua sinun tyhmästä\nmatkastasi, en niin sanaakaan, mutta jos sinä saat semmoisia\nmielettömiä tuumia vielä toisen kerran päähäsi, niin saat nähdä muuta!\nNäetkös nyt, Frits on menevä naimisiin ja hän on saava lukkarin\nDorotean, siihen saat sinä nyt paikalla myöntyä!\"\n\n\"Ja minä myönnynkin, Jumalan nimessä! Frits ja minä olemmekin jo\nsuostun...\"\n\n\"Sepä on kaunista! Vai niin, te teette sopimuksia keskenänne ja teillä\non salaisuuksia, joista minä, hänen äitinsä, en saa tietää mitään\".\n\n\"No no, eukko, jätä nyt se asia sikseen! Lukkari seisoo tässä,\nkysykäämme häneltä, antaako hän suostumuksensa siihen, että Frits nai\nhänen tyttärensä. No, mitä sanotte, naapuri?\"\n\n\"Mitä minä sanon\", sanoi lukkari, \"minä sanon että se on suuri kunnia\nminulle, ja minä annan myöntymykseni silmänräpäystäkään arvelematta.\nKoulussa ei ollut ainoatakaan lasta, josta minulla oli niin suurta iloa\nkuin Fritsistä. Herra pastori sanoi myös, että kysyi hän siltä pojalta\nmistä tahansa piplianhistoriasta ja katekismuksesta, niin hän osasi\nvastata. Maantieteessä oli tosin Kalle Witt parempi kuin hän, Kalle\nosasikin paremmin prameilla kuin Frits ja silloin kantoi hän lakkiaan\nkallellaan -- mutta mitä ahkeruuteen ja hyviin tapoihin tulee, niin oli\nFrits häntä etevämpi ja sentähden annan minä myöntymykseni Dorotean\nnimessä. Saakoot he toinen toisensa, Dorotea on ollut niin surullinen\nviime aikoina, hän pitää niin sanomattoman paljon Fritsistä. Jumalalle\nolkoon kiitos ja kunnia, että se asia päättyi niin hyvin!\"\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU.\n\nTämä luku on viimeinen ja hauskin kaikista. -- Me saamme huvittaa\nitseämme häissä. -- Loppu.\n\n\nKaikki oli siis hyvin päättynyt.\n\nSyksy läheni, kellertävä vilja lainehti vainiolla, se odotti vaan\nleikkaajain viikatteita. Ja eräänä päivänä viikatteet tulivat ja vilja\nleikattiin.\n\nFrits niitti ja Dorotea sitoi, ja kun tyttö ei ehtinyt seurata, mitä\ntapahtui välistä, laski hän viikatteensa pois käsistään ja kokosi\nviljan sitomiin, kunnes Dorotea sai hänet kiinni.\n\nKun ruissitomet olivat kuivaneet ja olivat ajettavat kotiin, heitti\nFrits ne ylös rattaille ja Dorotea teki kuormaa. Sen hän tekikin niin\nhyvin kuin jos hän olisi ollut siihen tottunut lapsuudesta asti.\n\nUkko Swart hymyili ja hieroi hyppysiään tyytyväisenä.\n\n\"Eukkoseni\", huudahti hän, \"tules tänne katsomaan tätä kuormaa,\nlöytyykö ketään, joka voisi tehdä sitä paremmin. Tämän kuorman on\nDorotea tehnyt!\"\n\n\"Ei\", sanoi eukko, \"kuinka on mahdollista, isä, tehdä näin hevoskuormia\nja puhua yläsaksaa ja laulaa kauniita lauluja ja lukea kirjoitusta? Ei,\nsemmoista miniää ei löydy toista maailmassa\".\n\n\"Siinä sinä olet oikeassa, naapuri\", sanoi Witt. \"Enkö minä aina ole\nsanonut sitä? Minä todellakin soisin, että hän olisi _minun_ miniäni ja\nettä Kalle olisi ottanut hänet\".\n\n\"Se olisi ollut synti tytölle, hän on liian hyvä hänelle\", sanoi Swart,\n\"ei naapuri, hän on ja tulee aina olemaan _minun_ miniäni\".\n\nElonkorjuun aika oli ohi.\n\nDorotea istui nyt myötäjäisiään neuloen ja Frits tutki almanakkaa,\nainoastaan nähdäkseen kuinka pitkältä vielä oli ensimmäiseen\nperjantaihin Mikonpäivän jälkeen.\n\n\"Ei\", sanoi ukko Swart, \"kuinka se poika on muuttunut! Koko päivän\npitkään ei hän muuta tee kuin lukee almanakkaa, ja sitä ei hän ennen\nkoskaan käskemättä tehnyt\".\n\n\"Oppia on ikä kaikki\", vastasi lukkari, \"ja jos hän nyt lukee\nalmanakkaa, niin tekee hän sen ilman tähden, nähdäkseen, onko nyt oikea\naika ajaa heinät latoon\".\n\nSunnuntai tuli.\n\nLukkari soitti, Fritsin ja Dorotean astuessa rinnatusten kirkkoon.\nTänään oli heidän häänsä. Schultz, Bolt, Suhr, Witt ja muut naapurit\nastuivat vaimoineen heidän jälestään.\n\nKellot eivät koskaan ennen olleet soineet niin kauniisti kuin tänään.\n\n\"Ei, kuulkaas vaan kuinka lukkari osaa soittaa tänään, ja kuinka hän\nosaa pitää tahtia, mutta nyt onkin Doratean hääpäivä!\"\n\nKun he tulivat kirkonportille, syntyi äkkiä pieni hälinä tässä\nrauhallisessa juhlakulkueessa.\n\n\"Mikä nyt on tapahtunut?\" kysyttiin toinen toiseltaan.\n\nJa Swartin emäntä tunkihe niin nopeasti kuin voi Dorotean luo ja itki\nja huusi.\n\n\"Ah, minun Jumalani, että piti käymän näin, lapseni! Juuri tällä\nsamalla paikalla olen minä kerran käyttänyt itseni niin häpeällisesti\nsinua kohtaan. Rakas tyttäreni, sano, voitko sinä antaa minulle sitä\nanteeksi?\"\n\n\"Sydämmestäni sen voin!\" sanoi Dorotea ja kiersi käsivartensa hänen\nkaulansa ympäri, ja Frits hyväili ja lohdutti myös häntä sanoen että\nhän voisi olla huoletta, Dorotea oli jo kauvan sitten antanut kaikki\nanteeksi!\n\n\"Niin\", sanoi ukko Swart, \"eukko on välistä vähän pikavihainen, mutta,\nnaapuri, hänen sydämmensä on hyvä\".\n\nJa he menivät kirkkoon.\n\nPappi seisoi alttarilla, eikä kestänyt kauvan ennenkuin lukkari tuli.\nKiire hänellä oli, Jumala nähköön! Pientä lötkötystä juosten hän tuli\npyyhkien hikeä pois otsastaan; mikä juhlallinen muoto, mikä ryhti\nhänessä oli! Mutta tänään hän olikin kahdenkertaisessa ominaisuudessa\ntässä: isänä ja lukkarina.\n\nPastori piti puheensa. Hän puhui suruista ja iloista, jotka tulisivat\nkohtamaan heitä heidän avioliitossaan. Ja kun hän selitti heille, mitä\nrakkaus oli, puristivat he äänettömästi toinen toisensa kättä, ja kun\nhän kysyi heiltä, tahtoisivatko myötä ja vastoinkäymisessä elää ja\nrakastaa toinen toisiaan, kuului selvä, kaikuva \"tahdon\" kumpaisenkin\nhuulilta, niin että selvään kuuli vastauksen tulleen sydämmestä.\n\nJa kyyneleet valuivat pitkin Dorotean poskia, hänen pimeä yönsä oli nyt\nkadonnut, aurinko oli noussut, ja päivänpaistetta tuli hänen\nsydämmeensä.\n\nNyt tuli Swart astuen pitkin kirkonkäytävää kiittämään pastoria hänen\nkauniista puheestaan ja kysymään, sopisiko herra pastorille ja\ntahtoisiko hän tehdä heille sen kunnian, että hän tulisi maistamaan\neukon kanasoppaa ja tahtoisivatko rouva pastorska ja pastorin rakkaat\nlapset myös käydä häätalossa. Pastori vastasi, että hänelle oli suurta\nhuvia saada olla tämmöisissä häissä ja että hän ja koko hänen\nperheensä, isot ja pienet, tulisivat.\n\nNyt koko hääseurue läksi kotiinpäin.\n\nSyömään ruvettaissa sai Swartin emäntä kiirettä; vaikka hän olikin\nkovin \"ruumiikas\", juoksi hän ympäri keittiöstä kamariin ja kamarista\nkeittiöön. Hän antoi Swartille kolauksen niskaan, että hän istuisi\nsuorempana, ja kyökkipiika sai korvapuustin keittiössä, sentähden että\nhän oli kaatanut vadillisen kanasoppaa ukko Wittin syliin. Lyhyesti\nsanottuna, emäntä ehti kaikkialle, mutta hänellä oli kuitenkin aikaa\nkäydä kehoittamassa vieraitaan syömään hänen makupalojaan, milloin\nsiellä, milloin täällä.\n\n\"No, hyvä lukkari, ottakaat nyt vaan vielä vähän lisää. Ei täällä nyt\nruoka kesken lopu!\"\n\nJa lukkarin luota meni hän papin luo:\n\n\"Te ette syö mitään, herra pastori! Tässä on oikein hyvä pala\", sanoi\nhän, pannen kokonaisen kanan pastorin lautaselle.\n\nNiin kävi hän yhden luota toisen luo, pitäen huolta vieraistaan.\n\n\"Ottakaat nyt eteenne, ottakaat eteenne! Vielä pieni palanen! Kas niin,\nkyllä te nyt tuon vielä jaksatte syödä. Eihän joka päivä häissä olla!\"\n\nHerra pastori esitti morsiusparin maljan, ja kun se oli juotu, nousi\nlukkari seisoalle:\n\n\"Mitä siihen tulee, niin emme me molemmat vanhat, naapuri Swart ja\nminä, voi muuta tehdä kuin ahkeroida yksimielisyyttä. Morsiamen isänä\nseison minä tässä ja puhun Doroteasta ja Fritsistä, ja jos he tulisivat\nepäsopuun kerran ja antaisivat toisilleen katkeria sanoja, niin rakkaus\nlentäisi tiehensä ja se ei voisi käydä laatuun, ja silloin te\nistuisitte kuin sammakot liukkaalla jäällä. Herra pastori ymmärtää\nminua kyllä!\"\n\n\"Eläköön lapsemme!\" huusi Swart.\n\n\"Eläköön!\" huusi myös Witt.\n\n\"Eläköön morsiuspari!\" huusivat kaikki muut, ja niin he kaikki\nkilistelivät lasia.\n\nKun malja oli juotu, tuli Jaakko Schultz juosten:\n\n\"Nyt musikantit tulevat! Nyt musikantit tulevat!\"\n\nPian oli joka kynsi noussut pöydästä, pöydät ja penkit muutettiin pois\nmelkein salaman nopeudella ja musikantit alkoivat soittonsa.\n\n\"Pois tieltä! pois tieltä!\" huusi Swart Juhanille.\n\nEnsin tulivat Dorotea ja Frits.\n\n\"Kuinka kaunis hän on; ja kuinka Frits puristaa hänen kättään! Katsos\nvaan, kuinka hyvin hänen leninkinsä istuu ja kuinka kruunu hänen\npäässään on kaunis! Niin, Riika, sen minä sinulle sanon, että jos tänä\niltana joku tulisi minua kosimaan, niin minä hänen ottaisin kohta\".\n\nNyt tuli pastorin Henrikki Karolina rinnallaan.\n\n\"Kuka se on, Riika?\"\n\n\"Pastorin Henrikki\".\n\n\"Ja kuka tyttö on?\"\n\n\"No, etkö sinä häntä tunne? Se on pitäjävoudin Karolina!\"\n\nHeidän jälestään tuli Kalle Witt pastorin Lovisan kanssa.\n\n\"Kas vaan hänen viheriäistä takkiaan!\"\n\n\"Niin, naapuri, hän on aivan tikan näköinen, jolta on revitty häntä\npois\".\n\nNyt tulivat Swart Wittin emännän ja Witt Swartin emännän kanssa.\n\n\"Katsos vaan eukkoa, kuinka keveä hän on! On siinä hyvä työ hänen\ntansittamisessaan\".\n\nNiin arveli myös ukko Wittkin. Hän sylkäisi kouriinsa.\n\nNyt alotti Swart tanssin.\n\n\"Ei niin liukkaasti, naapurin-emäntä, vitkaan ja arvokkaasti, jalat\nkauniisti ulospäin ja hieno käännös!\"\n\nNyt Juhani riisui takin yltään, pani hattunsa kallelleen ja meni pois\nFredrika Schultzin luo:\n\n\"No koetetaanpas mekin!\"\n\nRiika oli valmis, laski kätensä Juhanin olkapäälle, tasoitti huiviaan\nja esiliinaansa. Ja nyt sitä mentiin, Juhani löi tahtia sekä\nkäsivarsillaan että jaloillaan.\n\n\"Tämä on liian vitkaista tahtia, soittomiehet! Nopeammin, nopeammin!\"\n\nJa hän notkisti polviaan, levitti jalkojaan ja lensi pitkin lattiaa\nRiika vieressään.\n\n\"Varokaas itseänne, jokainen! Karttakaat varpaitanne, herra pastori!\nPois jalkasi tieltä, Kalle Schröder!\"\n\nJa Juhani hän tanssi kuin poika iloisesti ympäri huonetta; ja, nähkääs\nvaan! Kalle Krüger, Frans Flück ja Kalle Dus seurasivat hänen\nesimerkkiään.\n\n\"Tules tänne, pikku Jaakko, poikaseni! Kiiruhda tänne, muuten tanssivat\nhe sinun nurin, poika pahaseni!\"\n\nJuhani teki aika hyppäyksen ylös ilmaan. Herranen aika, kuinka hän\nosasikin hypätä! oikein ihmeen tavalla osasi hän heittää jalkojaan!\n\n\"Hei, pojat!\" kiljasi hän.\n\nHän tanssi uusia \"tuuria\", sitä ei yksikään muista osannut tehdä --\nensin eteenpäin, sitten takasin ja sitten ympäri, hän juoksi ja hyppäsi\nja polki jalkaa aivan kuin kissa, joka on sattunut saamaan yhden\njalkansa veteen, kunnes ukko Bolt vahingossa tuli antaneeksi hänelle\nsemmoisen tölmäyksen, että hän tuli istumaan suoraan Swartin emännän\nsyliin.\n\nNyt tuli \"nelituuria\", sitten \"engelskaa\" ja lopuksi \"kuusituuria\".\n\nKun se oli tanssittava, meni lukkari papin luo.\n\n\"Herra pastori, mitä te arvelette?\" sanoi hän.\n\n\"Mistä niin, hyvä Suhr?\"\n\n\"Minä tarkoitan, arveletteko te olisiko asianhaarain mukaista, jos minä\nottaisin pienen pyörähdyksen Swartin emännän kanssa?\"\n\n\"No, miksi ei se kävisi laatuun? Soisin itsekin, että olisin vähän\nenemmän keveäjalkainen kuin olen\", vastasi pastori.\n\nPari silmänräpäystä sen jälkeen lensivät nankiinihousut ja puuvillahame\nyli permannon, ja pitäjänvoudin Frits sanoi:\n\n\"Katsokaas lukkaria! Meidän ei tarvitse lukea katekismus-läksyämme\nhuomiseksi\".\n\nNyt alettiin \"muiskutanssi\". Kenenkä lukkari ottaisi tanssittavakseen\nsiihen tanssiin?\n\nMutta hän meni ensin pastorin luo kysymään, mitä hän arveli\nsuutelemisesta.\n\n\"Riitelisiköhän se minun papillista arvoani vastaan?\" kysyi lukkari.\n\n\"Suudelkaa te vaan, minkä jaksatte, Suhr\", vastasi pastori.\n\nJa lukkari meni Swartin emännän luo, kumarsi hänen edessään ja -- yks\nkaks! suikkasi hänelle suuta vasten huulia.\n\n\"Oh, herra jesta, lukkari!\" huudahti eukko säikähdyksissään.\n\nMutta lukkariin oli tuo yleinen iloisuus nyt tarttunut, hän tanssitti\neukkoa ja joka kerralta kuin hän käänsi hänet ympäri, antoi hän hänelle\naika suudelman.\n\n\"Nyt lukkari tulee ihan hulluksi!\" sanoi Swart.\n\nLopuksi tanssivat he iso-isän tanssin:\n\n    \"Un als uns' Grossvater de Grossmutter nahm,\n    Da war uns' Grossvater ein Brüdigam\".\n\n    [Ja kun iso-isämme iso-äidin sai,\n    Niin silloin ol' iso-isä sulhona kai!]\n\nSwart tanssi Wittin emännän kanssa.\n\n\"Kas niin, naapurin emäntä\", sanoi hän, \"nyt oikealle, nyt vasemmalle,\nsitten ympäri; no, sehän menee mainiosti!\"\n\nKun nyt iso-isän tanssi oli tanssittu istahtivat vanhat huoneen yhteen\nnurkkaan korttia pelaamaan.\n\n\"Ruutua ulos! Tunnusta!\"\n\nMikä onni sillä seppä-veitikalla on, hän varmaankin kurkistaa Wittin\nkorttiin, sillä ukko Witt hän hukkaa hukkaamistaan.\n\n\"Hyvästi, herra pastori! -- No, joko te menette pois! Vastahan kello on\nlyönyt kaksitoista. -- Hyvästi, rouva pastorska! Kiitoksia vaan\nkäymisestänne! Älkäät vaan langetko! -- Frits, missä sinä nahjustelet?\nTule lyhdyllä näyttämään valkeata rouva pastorskalle! -- Missä se\nkelvoton poika nyt on? -- Antakaat anteeksi! minä tulen itse\nsaattamaan! Naapuri Bolt, ota sinä minun korttini. Wittin on vuoro\npelata ensin!\"\n\nPäivä rupee jo koittamaan, idässä leveä, punanen juova ennustaa\nauringon tuloa, ja pian heittää se ensimmäiset säteensä ikkunasta\nsisään. Pastori ja lapset ovat jo aikaa sitten menneet kotiinsa, mutta\nukko Büring hän vielä istuu viuluansa vinguttamassa, ja lukkari nojaa\nitseään seinää vastaan, hän on niin väsynyt. Nyt tulee Riika kyökistä\nämpärineen ja Karolina tulee luutaneen ja Juhani lattiasukaneen! nyt on\npermannon puhdistustyö alkava.\n\n\"Mikä hauska alku ja mikä hauska loppu!\" huusi ukko Swart hypäten\nkorkealle ilmaan lyöden kätensä yhteen ilosta, \"hyvästi, tervetuloa\ntaas päivällisille, ja huomenna me poljemme vielä jalkaa ja syömme\nrääpiäiset! Kas niin, hyvää huomenta! Onnellista kotimatkaa! Katso\neteesi, naapuri Witt, äläkä lankee portailla\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos, lukijani, tahdot tietää vielä jotakin niistä henkilöistä, joiden\ntuttavuuteen olet tullut tässä kertomuksessa, niin tartun sinun käteesi\nja vien sinut eräänä sunnuntai-iltana pois lukkarin hakaan.\n\nSeljapuu kukkii, lehdet ovat tuoreet ja viheriäiset ja satakielinen\nlaulaa. Kaikki on kuin ennen, ja jos ei muuta tietäisi, voisi luulla,\nettei hetkeäkään ole kulunut siitä kuin viimeksi olimme täällä\nvieraissa.\n\nFrits ja Dorotea seisovat taasen käsi kädessä, mutta heidän edessään\nmakaa hiekassa pari kultakutrista lasta, tahi poikaa tuota oikeata\nkelpolajia -- niistä kerran tulee kaksi oikein uljasta miestä, -- ja\nDorotea kumartaa itsensä pienimmän yli, nostaa hänen seisomaan,\nsilittää hänen tukkaansa, katselee hänen silmiinsä ja suutelee rakasta\nlastaan. Frits, vanhin pojista, nousee seisomaan, juoksee pois isänsä\nluo ja ojentaa käsivartensa kuin jos hän tahtoisi sanoa:\n\n\"Minä kanssa! Minä kanssa! Minä tahdon istua isän käsivarrella.\nMinkätähden äiti ottaa vaan pikkuveljen!\"\n\nJa äiti huutaa hänelle.\n\n\"Tule tänne, poikaseni, tule!\"\n\nJa hän ottaa luumuja taskustaan ja näyttää hänelle.\n\n\"Kas tässä! Tässä on sinulle luumuja! Kiiruhda tänne ja tule minun\nluokseni!\"\n\nHän tulee ja eukko ottaa lapsen polvelleen.\n\n\"Hän ei vielä oikein osaa käydä\", sanoo Swart. \"Hän ei osaa oikein\npitää tasapainoa. Se pikkunen on paljon rotevampi\".\n\nJa Dorotea vie pienokaisen iso-isälle ja iso-isä antaa hänen pidellä\npiippua ja kiikuttaa häntä polvellaan.\n\n\"Kuinka viisas ja ymmärtäväinen se on!\" sanoo Swart. \"Se oikein repii\npiipun suustani. Kyllä hänestä vielä tulee aika mies, kun kerkii!\"\n\n\"Sitä minäkin arvelen\", sanoo lukkari, \"sen minä sanon, Swart, että\nhänessä on kova luonto. Ajatteles vaan, eilen istui hän minun\npolvellani ja veti minua niin parrasta, että vedet tulivat silmiin. Sen\nminä sanon sinulle, Dorotea, että älä sinä anna niiden saada tahtonsa\nkaikessa, se vaan kehnontaisi niitä\".\n\nDorotea ottaa nyt taas pienokaisensa käsivarrelleen, suutelee hänen\npientä suutaan ja taputtelee hänen poskiaan.\n\nUkko Swart, hän istuu tuijottaa maahan niin syvämietteisen näköisenä,\nkuin jos hän itsekseen tuumailisi erinomaisen tärkeitä asioita ja hänen\najatuksensa olisivat pitkäin matkain päässä.\n\nNyt hän taasen kohottaa päätään, hänen vanhoista ryppyisistä\nkasvoistaan loistaa ilo ja onnellisuus.\n\n\"Ei, lukkari\", sanoo hän, \"sitä en minä luule. Dorotea kasvattaa kyllä\nlapset hyvin. Katsos vaan Fritsiä! _Minä_ olen lyönyt häntä, äiti on\nlyönyt häntä, ja _sinäkin_ olet tehnyt parastasi, ja kuitenkin meni\nhänen kasvatuksensa vinoon, sillä kun hänen piti lähteä matkalle ulos\nmaailmaan, oli hän tyhmä nahjus. Eikä siitä matkastakaan ollut hänelle\nsuurta hyötyä -- se täytyy minun tunnustaa. Mutta Dorotea, hän on\ntehnyt Fritsin siksi mieheksi kuin hän nyt on; paljaalla ystävyydellä,\nkauniilla sanoilla, suudelmilla ja hyväilyillä on hän vasta tehnyt\nhänestä oikean miehen. Katsos vaan häntä! Dorotea on paljaalla\nlempeydellä osannut tehdä niin, että minun melkein täytyy hävetä\nvanhoina päivinäni poikani rinnalla -- se matka oli tyhmä juttu, mutta\nse kuitenkin teki sen, että Frits ja Dorotea saivat toinen toisensa,\nsentähden älkäämme nyt enää puhuko koko matkasta mitään -- vaikka\nkohta ihmiset laskettelevatkin sukkeluuksiaan sen johdosta, niin\nlaskekoot, ei se meihin koske! Eukkoni ja minä elämme nyt rauhassa ja\nsovussa, aivan kuin ensimmäisinä hääpäivinämme, ja, naapuri, siitä nyt\nei ole kysymystäkään, ettei ne hyvät päivät, joita sinä nyt vietät, ole\ntulleet sinulle Dorotean, ainoastaan Dorotean ansiosta... Ja katsos\nvaan poikaa! hänessä sinä voit selvästi nähdä, että se, jonka hyvää\nJumala tarkoittaa, sille antaa hän hyvän vaimon!\"\n\n\n\n"]