[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fN84HFTVhT2bHwtgl5aP0lZIUn0rA1Lg8PQF0mtGIDVQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},468,"Kahden talonpojan ulkomaan-matka","Reuter, Fritz",1810,1874,"468-reuter-fritz-kahden-talonpojan-ulkomaan-matka","468__Reuter_Fritz__Kahden_talonpojan_ulkomaan-matka",null,"romaani",[14],"huumori",[16],"saksalainen","fi",1855,1913,30373,178175,false,14607,[25],"Epic poetry, German -- Adaptations",[27,28,29],"German Literature","Humour","Novels","\"Kahden talonpojan ulkomaan-matka\" by Fritz Reuter is a humorous novel written in the early 20th century. The narrative follows the lives of two farming families, particularly focusing on the characters Ukko Swart and his neighbor Ukko Witt as they make plans for their sons, Frits and Kalle, to travel abroad for agricultural education in Belgium. The book captures the rural setting and the quirks of small-town life, marked by the comedic dynamics between the husbands and their wives.  The opening of the novel introduces us to Ukko Swart, who is comfortably reminiscing about a meal while relaxing in his home, surrounded by a tranquil atmosphere. As time passes, his neighbor, Ukko Witt, visits him, leading to a discussion about the future of their sons. They engage in a humorously circular debate about the necessity of sending the boys abroad for education, culminating in a decision to seek approval from their wives. The chapter portrays a blend of familial relationships, the comedic misunderstandings that arise from their discussions, and a touch of local color that sets the tone for their forthcoming adventures. (This is an automatically generated summary.)",[],342,"Humoristinen romaani seuraa kahden saksalaisen talonpojan matkaa ulkomaille 1850-luvulla. Teos kuvaa elävästi maalaiselämää ja niitä koomisia kommelluksia, joita matkanteko ja vieraat ympäristöt tuovat tullessaan.","Fritz Reuterin 'Kahden talonpojan ulkomaan-matka' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 468. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Gutenbergin\nDP oikolukijat.","KAHDEN TALONPOJAN ULKOMAAN-MATKA\n\n(DE REIS' NAH BELLIGEN)\n\n\nFritz Reuter\n\n\nSuomentanut\n\nMartti Raitio\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1913.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nSeinäkello naksutti: tik tak, tik tak.\n\nOli toinen helluntaipäivä vuonna 185--. Ukko Swart istui nojatuolissaan\npäivällisen päälle piippuaan poltellen ja mielihyvällä muistellen\nsuloisia luumukeiton möykkyjä, joita eukkonsa oli laittanut hänelle.\n\nLempeä aurinko paistoi niin lämpimästi sisälle, ja säteet leikkivät\nlattialla. Ulkona ei tuntunut pienintäkään tuulenhenkäystä, ja syvin\nhiljaisuus vallitsi myöskin sisällä. Oli hiljaista kuin säkissä; kuului\nainoastaan kellon yksitoikkoinen tik tak,--ja ukko Swartin silmäluomet\ntulivat niin merkillisen painaviksi. Tik tak, tik tak. Hän sulki\nsilmänsä, nyökäytti päätänsä, ja kello se vain naksutti tik tak, tik\ntak.\n\nRengit ja piiat olivat tänään juhlan kunniaksi koristaneet tuvan kukilla\nja koivunlehvillä, ja lehvissä he olivat tuoneet sisään turilaita, jotka\nnyt lentelivät ympäri huonetta.\n\nUunin edessä lojui vanha Vahti-koira, kuorsasi, huokaili ja ähkyi\nunissaan, ja penkillä istui kyyrysissään talon musta kissa ja kehräsi\ntorkkuen. Ja kello naksutti: tik tak, tik tak.\n\nUkko Swart nukkui ja kuorsasi niin, että leuka tärisi, kissa nukkui ja\nkoira nukkui, mutta turilaat eivät nukkuneet. Ne lentelivät suristen\nsinne tänne, ja eräs niistä, oikein turhamainen vanha jalli, istahti\nukko Swartin nenänkärjelle. Oikeastaan se ei ollutkaan mikään kärki;\nsiksi se oli liian leveä ja mukulamainen. Olipa se pikemminkin nappi. No\nniin, turilas se käyskeli ympäri nappia ja huvittelihe. Mutta tämä oli\nukolle vähän haitaksi, hän irvisteli pahoin ja liikutteli suupieliään,\nmutta siitä ei ollut apua. Vihdoin turilas kyllästyi tähän leikkiin. Se\nlensi ukko Swartin napilta kissan silmille ja täältä koiran luo, jolle\nse kuiskasi jotain korvaan.--Vahdin luota se lensi taas ukon napille,\nja tätä peliä se yhä pitkitti, ikäänkuin haluten oikein kiusata heitä\nkaikkia ja tehdä heistä pilaa.\n\nKissa kehrää, koira murisee, ukko Swart mutisee, turilas surisee--ja\nniin kului kokonaiset kolme tuntia.\n\nKun nyt taas oli ukko Swartin vuoro ja hän irvisteli ja väänteli\nsuutaan, astui hänen naapurinsa, ukko Witt, tupaan.\n\n\"Päivää kans', naapuri! No, kuinkas sinä voit? Tahdoin vain katsahtaa,\noletko yksin kotona.\"\n\n\"Niin oikein, Witt, olen yksin.\"\n\n\"No, Swart, oletko harkinnut asiaa?\"\n\n\"Olenpa kylläkin. En ole muuta tehnyt koko kolmeen tuntiin. Siitä saakka\nkun söin päivällistä olen istunut tässä ja harkinnut ja ajatellut\nasiaa.\"\n\n\"Kuulehan nyt\", sanoi Witt, \"minun mielestäni on parasta, että\nistahdamme tähän asiata punnitsemaan kerta vielä.\"\n\n\"No, tehkäämme niin.\"\n\nUkot sytyttivät piippunsa ja istahtivat pöydän ääreen vielä kerran\nasiata tuumailemaan.\n\nHeidän edessään oli olutkannu, ja siihen he usein kurkistelivat, ja\nsitten ruvettiin tuumailemaan.\n\n\"Asia on semmoinen kuin se on\", sanoi ukko Swart.\n\n\"Niin, Swart, se on aivan totta, se.\"\n\n\"Kukapa voi tietää, mikä oikeastaan olisi parasta?\"\n\n\"Tämä on kovin mutkallinen asia\", sanoi Witt.\n\n\"Kovin mutkallinen\", sanoi Swart ja raapi korvansa taustaa.\n\n\"Olenhan minä aina sanonut, ettemme tässä selville pääse\", sanoi Witt.\n\n\"Mutta mitä hyötyä on tästä tyhjästä puhelemisesta? Minkä tulee\ntapahtua, se tapahtuu, ja asia selvenee kyllä itsestään lopulta.\"\n\n\"Niinhän minäkin aina olen sanonut.\"\n\n\"Emmeköhän pane maata koko asian päälle, huomiseksi?\"\n\n\"Minun mielestäni on kaikki nyt selvillä\", sanoi ukko Witt.\n\n\"Niin, sikäli kuin minä voin huomata, olemme me yksimieliset tässä\nsuhtein, niinkuin kruununvouti sanoo\", arveli Swart.\n\n\"Se on minunkin mielipiteeni.\"\n\n\"No, asia on siis päätetty!\"\n\n\"Niin, hyvästi sitten, naapuri! Kovasti meitä tässä koeteltiin,\nennenkuin asia tuli selväksi.\"\n\nHe nousivat istuimiltaan, kurkistivat vielä kannunpohjaan, sammuttivat\npiippunsa, ja Witt meni kotiinsa.\n\nMutta tuskin oli hän ehtinyt mennä tiehensä, kun ukko Swartin päähän jo\npälkähti ajatus, että hän ehkä olikin tehnyt liika pikaisen päätöksen.\nHän aukaisi akkunan ja huusi ulos Wittille.\n\n\"Kuules, mitäs arvelet, emmeköhän ensin keskustelisi asiasta vaimojemme\nkanssa?\"\n\n\"Vaikkapa vain\", vastasi Witt. \"Eihän se haittaa. Eivät he kuitenkaan\njätä meitä rauhaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Swartin emäntä hetkistä myöhemmin tuli kotiin--hän oli kuleksinut\nympäri kylää häthätää juoruilemassa--tuli asia taasen puheeksi.\n\n\"Istu muori\", sanoi Swart. \"Missä hiidessä sinä nyt taas olet\nkierrellyt? Minä istun täällä ja vaivaan pääparkaani, mutta sinä vain\nmenet tiehesi, sinä!\"\n\n\"Niin, näetkös...\"\n\n\"Äh, minä en tahdo nähdä yhtään mitään! Pelkkiä tyhmyyksiä! Tässä minä\nsaan istua itseäni vaivaamassa sillä aikaa kun sinä juokset ympäri\nkylää.--Mitä? Luuletkos, että minun mielipiteeni ja ajatukseni\nkasvavat noin vain ilman muuta kuin kyttyrä kamelin selkään!\"\n\n\"Minä olin vain asialla\".\n\n\"Aina sinulla on asioita. Ei tämä ole lainkaan niin, kuin pitäisi olla.\nSillä näetkös, minä tahdon aina sitä, mitä *sinä* tahdot, mutta *sinä*\ntahdot, mitä *minä* *en* tahdo. Sinä tahdot olla *isäntä* talossa, mutta\nluulenpa, että minä *vielä* olen isäntänä. Istu nyt vain, äläkä keskeytä\nminua tyhmillä muistutuksillasi. Minä tahdon selittää sinulle jotakin.\n--Näetkös, minä olen monta vuotta päivät ja yöt vaivannut päätäni\najatuksella, mitä meidän pojastamme tulee. Mitä hyötyä siitä on, että\nhän kuleksii maailman sivu tyhmänä ja laiskana kuin sika? Senvuoksi olen\nminä päättänyt, että hän saa matkustaa Berliniin ja sitten Belgiaan, ja\nsiellä hän saa pysyä pari vuotta...\"\n\n\"Häh? Mitä? Siellä, missä ei kukaan ihminen tunne häntä!\" puuttui emäntä\npuheeseen.\n\n\"Pidä suusi! Minä en ole vielä puhunut loppuun. Siinä peijakkaan\nyhdistyksessä Güstrowissa on viisaita, herroja, jotka tuntevat\nmaanviljelystä ja kaikenlaisia kirjoja. Ja ne sanoivat naapuri Wittille:\n'Se, jolla on poika', ne sanoivat, 'ja antaa hänen laiskotella uunin\npäällä, se on tyhmä aasi'. Ei, sanoivat he, jos hänestä tahdotaan saada\nkelvollista maanviljelijää, niin tulee hänen matkustaa Belgiaan ja oppia\nkorkeampaa maanviljelystä, joka siellä kuuluu olevan jotain oikein\nerinomaista. Ja minä sanoin: 'No, mitä sinä arvelet, Witt?'--'Minäkö?'\nhän sanoi. '*Minun* poikani pitää lähtemän sinne'.--'No, sitten pitää\n*minun* kanssa, vaikka peijakas perisi', sanoin minä.--Ja nyt sinä\ntiedät, miten on asian laita, ja pidä nyt siivosti suusi kiinni, sillä\nminä en tahdo kuulla mitään vastaväitteitä.\"\n\nTuoli oikein poltti Swartin emäntää, ja hän väänteli itseään ikäänkuin\nolisi istunut neulojen päällä. Mutta nyt täytyi hänen puhua suunsa\npuhtaaksi, sillä hän ei enää kauempaa voinut hillitä itseään.\n\n\"Mitä? Kas, kas vain! No, tämäpä vasta loistavaa! Minun pitää olla vaiti\ntuommoisen taulapään tähden kuin sinun. Vai niin, minä saan pitää suuni\nkiinni!\"\n\nJa nyt hän antoi sanain tulla suustansa. Ja sanat pulppusivat Swartin\nemännän suusta kuin olut juuri avatusta täysinäisestä tynnyristä.\n\nUkko Swart istui alallaan kädet ristissä ja antoi myrskyn riehua. Mutta\nkun hän luuli sen menneen ohi, niin se alkoikin uudelleen; eukko oli\nvain vähän vetänyt henkeä välillä.\n\n\"Vai niin! Sinä tahdot lähettää sen viattoman lapsiraukan ulos maailman\nmatkoille? Luulenpa todellakin, että niin tekisit, ellen minä ottaisi\nhäntä suojaani. Minun oma poikani, oma Fritsini! Meillä ei ole muita\nkuin hän yksin, ja mitä tekisit, jos me kadottaisimme hänet?--Senkin\nvanha nauta!\"\n\n\"Rauhoituhan, eukkoseni\", sanoi ukko Swart. \"Jos se nyt tuleekin vähän\nmaksamaan, niin tahdon mielelläni uhrata sen hänen hyväksensä. Ja eihän\nhän enää ole mikään lapsi, pääsihän hän viime vuonna arvannostossa\nvapaaksi asevelvollisuudesta. Ja mitäpä hänelle voisi tapahtua; hänhän\nmatkustaa yhdessä Kalle Wittin kanssa.\"\n\n\"Kalle Wittin kanssa! Lammas pannaan siis toisen lampaan kaitsijaksi.\nHänhän on aivan yhtä lapsellinen kuin Frits, ja sinä lähetät ne molemmat\nonnettomuuteen.\"\n\n\"Mutta pidä nyt jo suusi, muori! Nythän sinä rupeat ihan hulluttelemaan.\n--Mutta kukaan ei saa sanoa, että minä lähetän poikani onnettomuuteen;\n--minä matkustan heidän mukanaan Belgiaan.\"\n\n\"No, kas tämäpä vasta kaunista! Ei kestäisi kauaa, ennenkuin santarmit\nottaisivat teitä kaikkia niskasta kiinni ja veisivät teidät\nmaankuleksijoina putkaan, jossa saisitte istua pitkät yöt.\"\n\n\"Älä hulluttele, minä otan passin mukaan!\"\n\n\"Passin! Sen vaivan voit säästää itseltäsi. Eihän sinulla ole säällistä\nnenääkään. Sinulle ei todellakaan anneta mitään passia. Ja toiseksi:\nethän sinä tunne tietäkään.\"\n\n\"Minä kyselen. Ja nyt minä käsken sinun sulkea pippurimyllysi. Minä\n*tahdon*! Ja kun minä *tahdon*, niin minä *tahdon*!\"\n\nJa tämän sanottuaan ukko Swart meni ulos ja suuntasi askeleensa\nnaapuriin.\n\nTäällä vallitsi samanlainen asiantila. Ukko Wittin täytyi kestää kova\nottelu vaimonsa kanssa, eikä hänelle käynyt paremmin kuin\nnaapurillensakaan.\n\n\"Eukkoni ei oikein tahdo taipua\", sanoi Witt, \"hän pelkää, että pojille\nvoisi tapahtua jotain.\"\n\n\"Rauhoittukaa toki, naapurin emäntä!\" sanoi ukko Swart. \"Tulevathan\npojat takaisin. Mutta menkää nyt minun eukkoni luokse, haukkukaa siellä\nukkonne pahanpäiväisiksi ja itkekää sitten molemmat minkä jaksatte, niin\nkaikki on lopulta hyvin.\"\n\nJa Wittin emäntä meni.\n\nHänen tullessaan tupaan istui Swartin emäntä esiliinalla peitetyin\nkasvoin. Hän itki ja väänteli käsiään ikäänkuin tässä olisi ollut\nkysymys hänen hengestään, ja tuokion kuluttua nosti myös Wittin emäntä\nesiliinan silmilleen ja rupesi itkeä tihuttamaan. Nyt he molemmat\nitkivät ja valittivat kilpaa. Ja kun itku rupesi tulemaan liian\nväkinäiseksi, alkoivat he huutaa molemmat yht'aikaa.\n\n\"Kuinka tämä kaikki päättyykään! Kunpa jo olisimme eläneet kaiken tämän\nohitse!\"\n\n\"Pitikin hänen päästä vapaaksi sotapalveluksesta!\" valitti Swartin\nemäntä.\n\n\"Minä olen neulottanut Kallelle seitsemän uutta paitaa ja uudet siniset\nhousut\", ruikutti Wittin emäntä.\n\n\"Frits saa uuden takin, ja nyt pitää hänen lähteä Belgiaan, siihen\nkirottuun paikkaan!\"\n\n\"Kuules, tiedätkö missä se Belgia on?\"\n\n\"En, kukapa sen voi tietää? Mutta pitkä matka sinne on, ja siellä on\nvillejä ihmisiä ja ryöväreitä ja susia ja rautateitä. Minua rupeaa ihan\nvärisyttämään kun vain ajattelenkin sitä!\"\n\n\"Niin, eikös se ole kauheata!\"\n\n\"Eivätkö ne nyt voisi lähettää poikia johonkin maanviljelyskouluun tässä\nmaassa? Minulla on serkku Kriwitzissä....\"\n\n\"Niin, sanos muuta! Minun ukkoni on pannut nämä ajatukset sinun ukkosi\npäähän. He tahtovat vain itse päästä matkustamaan alas Tyroliin tai\nPuolaan ja kuljeksimaan ympäri pitkin maanteitä.\"\n\n\"Naapuri kulta ... kuules nyt!\"\n\n\"Ei tässä mikään auta. He ovat nyt kerta saaneet sen päähänsä. Mutta\nkunhan he kerran ovat palanneet kotiin, niin...\"\n\n\"Ja minun Kalleni ei saa mennä siihen kirottuun seuraan. Hän ei saa, sen\nlupaan, ja minähän sentään olen pojan äiti.\"\n\n\"Anna nyt asian olla, äläkä sano mitään, niin on viisainta. Mutta kun he\novat tulleet takaisin, kas silloin he saavat nähdä toista!\"\n\nKun he olivat ehtineet tehdä tämän sopimuksen, astui Frits huoneeseen.\nHän oli ollut kylässä puhelemassa hetkisen lukkarin Dorotean kanssa\nalhaalla vanhan seljapuun luona. He olivat siellä vannoneet toisilleen\nikuista uskollisuutta, ja kun Frits saisi vastaanottaa talon,\nviettäisivät he häänsä, panivatpa sitten vanhemmat vastaan miten kovasti\ntahansa. Swartin emäntä ei näet kärsinyt, että näillä kahdella oli niin\npaljon puhumista toisillensa. Ei hänellä kuitenkaan ollut mitään\nDoroteaa vastaan, päinvastoin. Dorotea oli kaunis tyttö, ja hänellä oli\nhyvä ymmärryksen lahja. Sen lisäksi oli hän nokkela neuloja; hän oli\naivan äskettäin neulonut Swartin emännälle uuden kapan. Mutta Fritskö\nottaisi hänet? Ei! Sillä Dorotea oli liian köyhä. Vaikkapa kääntäisivät\nhänet ylösalaisin, vakuutteli Swartin emäntä, ei asiasta sittenkään\ntulisi mitään. Dorotea oli liiaksi paljasjalkainen, ja jos hänen\nFritsinsä tahtoisi naida, saisi hän kyllä aivan toisenlaisia tyttöjä\nkuin Dorotea. Olihan tässä tarjolla kauppias Hahnin tytär ja\nkestikievarin orpana, mutta lukkarin Dorotea oli liian köyhä!\n\nFrits astui iloisin kasvoin tupaan. Hän ja Dorotea olivat nyt tehneet\nsopimuksensa; hän oli niin iloinen, niin onnellinen.\n\nKun Swartin emäntä näki hänen tulevan, sanoi hän:\n\n\"Sinä hymyilet, poikaseni, vaikka sinun ennemmin pitäisi itkeä. Kunpa\nvain tietäisit mitä on tapahtunut.\"\n\n\"Niin\", lisäsi Wittin emäntä, \"tässä on kysymyksessä kauheita asioita.\"\n\nJa nyt rupesi äiti kertomaan ja selittämään hänelle asiaa. Eukko oli\nluullut, että Frits rupeaisi itkemään; mutta Frits kuunteli hänen\nsanojaan vain puolella korvalla, hänen ajatuksensa olivat vanhan\nseljapuun ja lukkarin Dorotean luona.\n\n\"Onkos kukaan mokomata ennen nähnyt?\" puhkesi Swartin emäntä\nihmettelemään. \"Etkös sinä tuhma poika istu tuossa irvistellen?\nMinkätähden sinä et itke? Luuletkos, että minä leikkiä lasken? Ja mikä\nsinua muuten niin huvittaa? Sinä vain nauraa höhötät, kun minä itken\nkatkeria kyyneleitä!\"\n\nJa taas nosti Swartin emäntä esiliinan silmilleen.\n\nFrits ajatteli vain vanhaa seljapuuta ja omaa Doroteaansa. Se\npojan-nahjus ei lainkaan halunnut itkeä. Äidin itku ja toruminen ei\nauttanut; Frits ei tahtonut itkeä. Ja niin tuli ilta, ukko Swart tuli\nkotiin ja Wittin emäntä sanoi hyvästit. Ja tuokion kuluttua olivat\nkaikki sängyssä.\n\nKuu kumotti ikkunasta sisään, ja seinäkello naksutti: tik tak, tik tak!\n\nSwartin emäntä näki kauheaa unta. Kolme isoa, valkoisiin raiteihin\nverhottua miestä, joilla oli kyynärän pituiset parrat, hyökkäsi Fritsin\nkimppuun ja vei hänen uuden takkinsa, ja seitsemän sutta söi hänet\nsuuhunsa saappaineen päivineen, eikä se poika-nahjus sittenkään tahtonut\nitkeä. Ukko Swart taasen näki unta santarmeista, jotka taittuivat häntä\nniskasta maantiellä ja veivät putkaan--ja Frits, niin, hän näki unta\nlukkarin Doroteasta.\n\n\n\n\nII.\n\n\nSeuraavana aamuna läksivät ukko Swart ja Frits sekä ukko Witt ja Kalle\nkaupunkiin hankkimaan kansliasta \"passia ulkomaille\". Se maksoi 16\ngroshenia, ja sen saatuaan kiirehtivät he kotia. Naapuri Swart nimittäin\noli sitä mieltä, että matkalle oli lähdettävä kiireimmiten. \"Sillä\nmuuten eukko taas sekaantuu asiaan\", sanoi hän.\n\nKotiin tultuaan ukko Swart otti passin esille ja sanoi eukollensa:\n\n\"Tässä on nyt passi, ja minä seison siinä kokonaan.\"\n\n\"Sepä mahtaa olla kaunis kuvaus.\"\n\n\"Kuules Frits\", sanoi ukko Swart, \"tules tänne ja lue passi meille. Alun\nsaat jättää lukematta. Ala ulkonäöstä.\"\n\nJa Frits luki.\n\n\"Pituus: viisi jalkaa ja yksi tuuma.\"\n\n\"Se on oikein, se\", sanoi Swart tyytyväisenä. \"Niin, erittäin pitkä minä\nen olekaan.\"\n\n\"Vartalo: sangen r-u-u, sanoo ruu, m-i-i, sanoo mii, k-a-s, sanoo kas,\nruumiikas.\"\n\n\"Äh, mitä sinä mökötät! Ruumiikas, mitä se on? Olenko minä ruumiin\nnäköinen, minä, joka olen lihava ja verevä mies! Sen pitää tietysti\nkuulua: rumakas\"... No, lue eteenpäin!\"\n\n\"Silmät: harmaat--tukka: punainen...\"\n\n\"Se on myöskin oikein. Mutta oikein ketunpunainen ei minun tukkani\nsentään ole, se vivahtaa hieman keltaseen.\"\n\n\"Ah, isä, kyllä sen lapsikin voi nähdä, että te olette aika ketunpää!\"\n\n\"Mitä hittoja! Luulenpa melkein, että sinä... Katso sinä vain passiin,\npoika!\"\n\n\"Suu: iso--nenä: pieni...\"\n\n\"Sitä minun pitää mennä ihan peilistä katsomaan. Minä olen aina luullut,\nettä minulla olisi komea nenä ja että se olisi luontevan muotoinen.\"\nUkko tarkasteli nenäänsä peilistä kaikilta puolin. \"Mutta mitä\npituudesta puuttuu, sen kyllä leveys korvaa.--Poika, älä naura, vaan\nlue eteenpäin!\"\n\n\"Erityisiä tuntomerkkejä: hänen kasvonsa ovat täynnä teerenpilkkuja ja\nrokonarpia ja näyttävät kokoonneulotuilta. Niiden väri vivahtaa vähän\nsiniseen. Hänen molemmat silmänsä ovat kierot.\"\n\n\"Mitä! Mitenkä siinä seisoo? Anna tänne passi!\"\n\n\"Tässä seisoo: hän katsoo vähän kieroon!\"\n\n\"Ettäkö minun kasvoni ovat siniset?\"\n\n\"Niin tässä seisoo, isä!\"\n\n\"Ja näyttävät kokoonneulotuilta?\"\n\n\"Niin, tässä seisoo niin!\"\n\n\"Mutta tämäpä vasta on hävytöntä! Reistraattori Schnabel on kirjoittanut\nminulle semmoisen passin! Minä olin muuten aikonut lähettää hänelle\njuottovasikan. Kaikki se muu minun pituudestani, nenästäni ja suustani\non kyllä oikein ja paikallaan, ja se \"ruumiikas\" olisi myöskin saattanut\nkäydä päinsä, mutta siniset kasvot on toki liian hullua.\"\n\n\"No enkö minä sitä sanonut!\" tiuskasi Swartin emäntä. \"Kuules Frits,\nistahda alas ja kirjoita kopio tuosta passista minulle. Minä panetan sen\nlasikehyksiin, ja kun isäsi lähtee matkoille, on minulla siinä hänen\nkuvansa!\"\n\nMutta nyt ukko Swart vihastui. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn ja hän\nrupesi kiljumaan.\n\n\"Vai niin! Sinä tahdot tehdä pilaa minun ulkomuodostani? Mutta sen minä\nsanon sinulle, että varhain huomenaamulla minä ja Frits ja Witt ja Kalle\nistumme *minun* vankkureihini ja lähdemme matkaamme. Mutta sinä saat\nistua kökötellä täällä yksinäsi ja tappaa kärpäsiä huviksesi. Ja nyt\nsinä menet kauniisti panemaan kapineita kokoon,--vähän evästä me myös\ntarvitsemme mukaamme.\"\n\nJa niin sanottuaan Swart meni naapuritaloon.\n\nMutta heti oven avattuaan jäi hän hämmästyneenä seisomaan paikalleen ja\npuhkesi sanomaan:\n\n\"No, enpä ole ennen nähnyt hullumpaa! Poika, mitä sinä oikeastaan teet?\"\n\nKalle Witt seisoi pöydällä ja katseli peiliin. Milloin hän oikoi\nkoipiaan suoraan eteenpäin, milloin hän väänteli niitä sivulle päin, ja\nhän tarkasteli uusia keltaisia saappaitaan ja uusia keltaisia housujaan\nsekä edestä että takaa. Mutta sieväpä hän olikin! Hän oli voidellut\ntukkansa talilla ja mustannut partansa saapasmusteella. Hänen kätensä\nolivat lanteilla, ja ruusu oli hänellä hampaiden välissä. Niin hän\nseisoi siinä täydessä komeudessaan ja halusi nähdä, miltä hän oikein\nnäytti. No, kaikki oli niinkuin olla piti. Hän kyllä saattaisi\nmatkustaa, vaikkapa itse Berliniin.\n\nUkko Swartin seisoessa siinä sanattomana ällistyksestä tulivat lukkari,\nherra Suhr ja ukko Witt sisään.\n\n\"Katsokaas vain\", sanoi ukko Swart, osoittaen piipullaan Kallea,\n\"katsokaas, kuinka se poika on laittanut itsensä koreaksi!\"\n\n\"Niin, naapuri\", sanoi ukko Witt tyytyväisen näköisenä, \"myöntää täytyy,\nettä kyllä hän ymmärtää pukea itsensä hyvin aina. Annas, kun hän nyt\nvain saa sen uuden hattunsa päähänsä, niin häntä kyllä voisi luulla\nvaikka kreiviksi, niin hieno hän on.\"\n\n\"Niin\", sanoi lukkari, \"minun täytyy sanoa, että hän on säälinyt itsensä\nmainiosti tälle matkalle. Muotia tulee noudattaa. Minä tahdon nyt vain\nsanoa, että jos esimerkiksi sininen olisi muotina ja joku ottaisi\nyllensä viheriän takin, niin ei se sopisi yhteen!\"\n\n\"Ei\", sanoi ukko Swart. \"Siinä te olette aivan oikeassa.\"\n\nJa ukko Witt huomautti:\n\n\"Niin, se on totta kyllä!\"\n\n\"Ja muoti on muoti, ja jokainen asia tahi esine, joka ei ole muotia, ei\nole muotia, vaikka mitä tekisi. Muoteja on vain kolme, joita täytyy\nseurata\", selitti lukkari vielä, \"nimittäin sininen, keltainen ja\npunainen--muut eivät ole laisinkaan muotia.\"\n\n\"No, Suhr, sanokaas nyt minulle sitten\", sanoi Witt, \"onko Kalle\nmuodinmukainen? Tules tänne, poikani, ja anna lukkarin tarkastella\nitseäsi. Onko hän muodinmukainen?\"\n\n\"Onpa kylläkin\", sanoi lukkari, \"punainen kaulahuivi, sininen takki ja\nkeltaiset housut, ne sopivat säntilleen yhteen. Veli Witt, minä en tiedä\nmitään, mikä puuttuisi, ellei ehkä korkea kaulus.\"\n\n\"Niin\", sanoi ukko Swart, \"siinä hän on oikeassa, ja olenhan minä aina\nsanonutkin, että semmoinen valkoinen kaulus se antaa oikein herramaisen\nmuodon. Frits saa myös sellaisen kauluksen.\"\n\nMutta missä oli Frits sillä aikaa?\n\nHän ja Dorotea istuivat käsitysten vanhan seljapuun alla. Dorotea rupesi\nkatkerasti itkemään, kun kuuli, että Fritsin pitää lähteä matkalle ja\nettä hän viipyisi niin kauan poissa. Fritskin olisi itkenyt, ellei se\nolisi ollut niin akkamaista miehelle. Mutta hän kietoi käsivartensa\nDorotean vartalolle ja koetti lohduttaa häntä.\n\n\"Älä nyt itke, Dorotea! Tulenhan minä pian takaisin, ja silloin minä\ntuon sinulle jotakin kaunista.\"\n\n\"Voi, Frits, minun sydämeni on pakahtua, kun ajattelen, että sinä lähdet\npois. Mitäpä minä välittäisin lahjoista.\"\n\nJa Dorotea itki.\n\nFrits oli heittiö; hän ei edes langennut polvilleen ja vannonut hänelle\ntaivaan ja helvetin, auringon ja kuun nimessä, että hänen sielunsa\nkuului Dorotealle. Sellaista hän ei ymmärtänyt, mutta hän taputti tyttöä\nposkelle ja katseli hänen sinisilmiinsä, jotka nyt olivat punaiset\nitkusta. Hän laski käsivartensa Dorotean kaulalle ja nosti hänet\nistumaan polvelleen.\n\n\"Rakas, oma Doroteani\", sanoi hän. \"Sinä et saa itkeä. Olethan sinä\nsanonut pitäväsi minusta, eikä tule viipymään kauaa, ennenkun minä tulen\ntakaisin. Kaksi vuotta kuluu pian, ja sitten minä suljen sinut syliini,\nniinkuin nyt tänään!\"\n\nJa hän kumartui ja suuteli tyttöä.\n\n\"Hyvästi nyt\", sanoi Dorotea tukahtuneella äänellä, \"ja mene Jumalan\nhuomaan!\"\n\nFrits nousi ja meni. Mutta vähän väliä hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan\nDoroteaan päin; tämä lähtö oli hänelle raskas! Mutta kaikesta surusta\nhuolimatta oli hänellä sydämessään taivas, vaikka hän olikin vain tuhma\npoika.\n\nJa Dorotea jäi istumaan seljapuun alle ja itki tämän tuhman pojan\ntähden. Satakieli lauloi--ehkäpä tyttö juuri senvuoksi itkikin?--\nkevättuuli hyväili häntä--ehkäpä hänen sydämensä juuri senvuoksi oli\nniin raskas?--ja kuu loi hopeavaloaan puitten ja pensaitten välitse\ntähän sydämeen. Hän ajatteli eroa ja oli kuolla ilosta ja surusta--ja\nkuitenkin oli hän vain köyhä ompelijatar.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSeuraavana päivänä seisoivat vankkurit, joiden eteen oli valjastettu\nkaksi varsatammaa, ukko Swartin oven edessä. Varsat hyppelivät iloisina\nvankkurien ympärillä, ja ihmiset ne juoksivat edestakaisin vankkurien ja\ntuvan väliä; milloin oli unohdettu sitä, milloin tätä. No, vihdoinkin\noli kaikki järjestyksessä. Vankkurien peräpuolella oli iso, neljällä\nlukolla varustettu arkku--se sisälsi Kallen ja Fritsin matkakapineet\n--ja seitsemän täyttä eväskoria oli asetettu sen ympärille.\n\nKoko matkaseurue oli nyt koolla. Myöskin lukkari oli saapuvilla; hän\nnäet seurasi mukana jonkun matkaa käydäkseen samalla veljensä luona.\nOlipa kuitenkin niitä, jotka sanoivat, että hän meni mukaan ainoastaan\neväiden tähden, mutta ihmisethän sanovat niin paljon.\n\nTieto Kallen ja Fritsin lähdöstä matkalle maanviljelysopintoja\nharjoittamaan oli levinnyt ympäri kylää, ja sekä vanhat että nuoret\nolivat kokoontuneet lähtöä katsomaan. Muutamat olivat kiivenneet\npitäjänvoudin häkkiaidalle ja muutamat lähellä olevalle pellon aidalle.\n\n\"Kaikki on järjestyksessä!\" huusi nyt Swartin Juhani-renki, ja niin sitä\nsitten sanottiin toisilleen jäähyväiset, joiden kuvaamisella en\nkuitenkaan tahdo kuluttaa aikaa senvuoksi, etten mielelläni halua kertoa\nsellaista, mikä on surullista. Molemmat eukot itkivät hyvästellessään\npoikiaan, pahemmin kuitenkin Swartin emäntä. Hän itki kuin piiskattu.\nUkko Swart lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi.\n\n\"Noh, noh\", sanoi hän, pyyhkien hänen silmiään esiliinalla. Sitä hänen\nei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä esiliinaan oli tullut padoista\npaljon nokea, niin että eukko nyt sai kaiken noen kasvoihinsa. Mutta\ntämä kuitenkin rauhoitti häntä. Ja niin sitä vihdoin noustiin\nvankkureihin.\n\nEtuistuimella istuivat Kalle, Frits ja Juhani--jonka tuli ajaa\nvankkurit takaisin kotiin--ja ukko Witt ja ukko Swart istuivat\ntakaistuimella. Ja koska ukko Wittkin oli sangen \"ruumiikas\", niin ei\nsiinä enää ollut sijaa muille, jonka tähden lukkarin täytyi istua\nvankkurien perälle matka-arkun kannelle eväitä vartioimaan.\n\n\"Olemmeko nyt valmiit?\" sanoi Swart, katsahtaen oliko kaikki\njärjestyksessä. Ja kaikki oli järjestyksessä. \"No, anna soida sitten,\nJuhani! Ja te, lukkari, pitäkää kieli suorana suussa!\"\n\nHeisaa! Aika kyytiä sitä lähdettiin lasten huutaessa ja koirain\nhaukkuessa Swartin pihasta ulos avaraan maailmaan.\n\n\"Hei, seisahuttakaa\", huusi ukko Wunderlich pitäjänvoudin häkkiaidalta,\n\"pyörä lähtee irti!\"\n\n\"Älkää vain hukatko lukkaria!\" huusi pitäjänvoudin Frits pellonaidalta.\n\nJa pitäjänvouti itse huusi:\n\n\"Hyvästi, hyvästi! Sanokaa terveisiä paaville!\"\n\nKun he ajoivat lukkarin puutarhan ohitse, näkyi pieni valkoinen käsi\nvanhan seljapuun rungon ympärillä, ja kukkien ja lehvien lomasta\nnäkyivät punoittavat tytön kasvot. Siellä oli Dorotea.\n\nHän seisoi siinä katsellen heidän jälkeensä. Kyyneleet valuivat hänen\nsilmistänsä poskille ja vierähtivät sieltä alas pienelle valkoiselle\nkädelle. Nyt vierivät vankkurit viimeisen talon ohitse, ja hänen\nkätensä viittasi viimeiset jäähyväiset. Hänen sydämensä tuntui olevan\npakahtumaisillaan, ja hän lankesi polvilleen vanhan seljapuun juurelle\nja rukoili hartaasti Jumalaa. Hän rukoili sen puolesta, jota hän rakasti\nenimmän maailmassa, ja hänen rukouksensa nousi kuin leivosen laulu ylös\ntaivasta kohti.\n\nHän palasi takaisin työnsä ääreen, mutta kaikki tuntui nyt niin\nvieraalta ja kummalliselta. Ompeliko hän morsiuspukuaan vai\nkäärinliinojaan?\n\nMutta meidän matkamiehemme ne ajoivat iloista vauhtia ulos kylästä.\n\nKun he tulivat erääseen tiehaaraan, sanoi ukko Witt:\n\n\"Juhani, ptruu, ptruu! Pysäytä vähän! Minä luulen unhoittaneeni rahani\nkotiin.\"\n\n\"Äh\", sanoi Juhani. \"Kuinka te nyt voittekaan olla niin ajattelematon?\nKalle, juokse sinä kotia, mutta älä nahjustele!\"\n\n\"Niin, tee se, Kalle!\" sanoi Witt. \"Minä sanon sinulle missä ne ovat.\nKatsos nyt. Kun sinä tulet kamariin, seisoo siinä kaappi, niinkuin\ntiedät, vasemmalla nurkassa, ikkunan vieressä. Siitä ei sinun tarvitse\npitää väliä. Oikealla siitä, seinän vieressä, on arkku. Sen saat myös\nantaa olla, sillä rahat eivät ole siinä. Sitten menet sinä uunin luo,\nniin, siellä eivät rahat myöskään ole, mutta uunin juurelta vasemmalla\npuolella, vähän oikealle, jossa vanha Halli mielellään makaa, ei järin\npaljon taaksepäin, sieltä nostat sinä ylös kiven, ja kun olet nostanut\nsen, niin siinä alla on avain. Sen annat sinä sitten äidille; hän kyllä\ntietää, missä rahat ovat. No, ymmärrätkös nyt?\"\n\n\"Kyllä, minä juoksen nyt\", sanoi Kalle.\n\n\"Odotas vähän\", kiiruhti ukko sanomaan, \"vielä sananen! Ellet sinä heti\nlöytäisi avainta, niin älä huoli sitä kauan etsiä, vaan sano äidille.\nHän tietää, missä se on.\"\n\n\"Kyllä, isä\", sanoi Kalle, ja sitten hän nosti takkinsa liepeet ylös ja\nlensi kirjavana kuin tiklivarpunen rahoja noutamaan.\n\n\"Se Kalle se on sentään reipas poika\", sanoi lukkari. \"Lyönpä vetoa,\nettä hän löytää avaimen. Siitä pojasta teillä on iloa, ja niin kauniisti\nhän osaa puhuakin, aivan kuin kirjasta lukisi.\"\n\n\"Niin\", sanoi Swart. \"Se on aivan totta. Mutta minun tyhmä poikani istua\nkököttää vain kuin karhu tahi vanha kilipukki ja tuijottelee osaamatta\nsuutaan avata, aivan kuin pitäjänvoudin Mari.--No, pöllöpää, mitä sinä\nnyt tuijotat? Vaikka minä sanoisin hänelle senkin seitsemän kertaa missä\nBelgia on, ei hän sittenkään sitä tietäisi.\"\n\n\"Se ei olekaan niin helppoa\", sanoi lukkari, \"eipä sitä voi häneltä\nvaatiakaan. Täältä Alt-Strelitziin hän kyllä voisi osata, mutta sieltä\nei osaaminen enää olisi niinkään helppoa. Voin teille antaa ainoastaan\nsen neuvon, että ajatte aina oikealle. Jos ajaisitte vasemmalle, voisi\nsattua, että tulisitte suoraan Venäjälle.\"\n\n\"Se olisi kamalaa\", sanoi ukko Swart.\n\n\"Taikka Itävaltaan\", jatkoi lukkari, \"taikka Puolaan taikka kenties\nTaka-Pommeriin.\"\n\n\"Mutta tiedättekö tuon aivan varmasti, lukkari?\" kysyi Swart.\n\n\"Olipa sekin kysymys\", sanoi lukkari pudistaen päätänsä epäilyksen\njohdosta. \"Te saatte asettaa minut mihin tahansa, te saatte sysipimeänä\nyönä asettaa minut synkkään korpeen, ja panenpa vaikka kuinka suuren\nvedon, että löydän tien, kun minulla vain on kartta mukanani. Sitähän\nminun täytyy lapsillekin opettaa.\"\n\n\"Jaa, jaa, Swart\", sanoi Witt. \"Luulenpa, että lukkari on oikeassa.\nMutta sanokaapas, lukkari, tulemmeko me nyt matkustamaan laivallakin yli\naavan veden?\"\n\n\"Äh, aina sinä hourit siitä vedestä\", sanoi Swart närkästyneenä. \"Eilen\net mistään muusta puhunut. Missä se aava vesi sitten olisi? Sen on vain\nse tyhmä reistraattori pannut sinun päähäsi. Mistäpä hän tällaisia\nseikkoja tuntisi.\"\n\n\"Niin\", sanoi lukkari, \"jos Belgia olisi Amerikassa, mutta silloin te\nsaisitte ajaa Brüggen ohitse.\"\n\nNyt tuli Kalle hengästyneenä takaisin.\n\n\"No, Kalle\", sanoi Witt, \"onko sinulla rahat?--Sanoiko äiti muuten\nmitään?\"\n\n\"Ei hän mitään sanonut\", vastasi Kalle.\n\n\"Näitkö sinä minun eukkoani?\" kysyi Swart.\n\n\"Teillä oli koko porstua täynnä ihmisiä, ja ne juttelivat ja haukkuivat\nkuin rengaskoirat ja sanoivat, että te olitte vanha pöllö, kun otitte\nFritsin mukaanne.\"\n\n\"Siitä minä en välitä. Aja, Juhani!\"\n\nJa nyt sitä lähdettiin eteenpäin ulos avaraan maailmaan, ensiksi läpi\nmetsän.\n\n\"Niin\", sanoi lukkari, \"mitä minun taas pitikään sanoa;--hauskaa\nsentään on matkustella, erittäinkin kun on kukkaro täysi. Nuorempana\nminä olin hyvin utelias ja minä kuljeksin ympäri maata. Ja hyvin minut\notettiinkin vastaan, tulinpa minne tahansa, sillä tietäkääs, minä olin\nuljas mies siihen aikaan, ja olin sievän näköinen, ja se on pääasia.\nMinä ajoin silloin tavallisesti postivaunuissa ja pidin kauniita\nviiksiä, aivan kuin olisin kuulunut sotaväkeen, ja olin helkkarin\nylpeä.\"\n\n\"Se on totta, se\", sanoi Witt, \"ja se on myös parasta.\"\n\n\"Niin, kyllä täytyy myöntää\", sanoi ukko Swart ukko Wittille, \"että\nylpeä oli lukkari.\"\n\nJa Swart tönäsi samalla Fritsiä niskaan.\n\n\"Sakramenskattu poika, etkös tahdo istua suorassa!\"\n\n\"Niin\", sanoi lukkari, \"tulee aina olla niin suora ja kankea kuin\nseiväs, ja sitäpaitsi teidän tulee olla rohkea ja iloinen ja esiintyä\nuljaalla ryhdillä. Kun teitä kohteliaasti puhutellaan, tulee teidän myös\nolla kohtelias, erittäinkin sotaväkeä kohtaan. Te olette esimerkiksi\ntanssiaisissa. Silloin tulee joku aliupseeri ja sanoo: 'Kirottu mies,\nminä tahdon tanssia teidän daaminne kanssa!' No, erittäin hauskaa tuo ei\nole, mutta ei auta! Teidän täytyy kumartaa ja sanoa: 'Palvelukseksenne,\nherra korpraali, se tuottaa minulle suuren ilon!!' Ja samassa te\nhuudatte niin lujaa, että kaikki kuulevat: 'Viinuri! Viinuri! kaksi\nlasia väkevää likööriä!' Kun hän sitten tuo teidän daaminne takaisin,\nsanotte te ujostelematta: 'Suuresti kiitollinen! Tämä on ollut minulle\nsuuri huvi ja minä olen rohjennut tilata tänne kaksi lasia likööriä.'\nSaatte nähdä, että hän juo ne. Mutta ottaakseni toisen esimerkin.\nOtaksun, että te astutte johonkin kahvilaan tai muuhun ravintolaan ja\nsiellä tulee joku porvari luoksenne, sanoen: \"Suokaa anteeksi,\nkunnioitettava herra, te ehkä ette ole tuttu täällä...?\" Silloin te\noikaisette vartalonne, pistätte molemmat kädet housuntaskuihinne,\nasetutte hänen eteensä, tirkistätte häntä suoraan päin silmiä ja sanotte\nsuurellisesti: \"Mitä? Mitä te tarkoitatte? Ja...\"\n\n\"Ptruu! äsh! noh! Juhani!\" huusi ukko Witt, \"pysäytä vähän!\"\n\n\"Mikä nyt?\" kysyi Swart. \"Miksi pitää hänen pysäyttää?\"\n\n\"Minä luulen, että olen pudottanut tupakkakukkaroni\", sanoi Witt. \"Se\noli minulla vielä aivan äsken, ja nyt se on poissa.\"\n\n\"Mutta mitä tämä nyt on?\" sanoi Swart. Sinä et lainkaan huolehdi\ntavaroistasi, vaan istut kuin unessa. Emme me tällä tavoin koskaan tule\nStrelitziin. Pidä toki tavarasi koossa äläkä torku. Hypätkää alas\",\nsanoi hän Kallelle ja Fritsille, \"ja lähtekää hakemaan sitä.\"\n\nVankkurit pysähtyivät, Kalle ja Frits hakivat tupakkakukkaroa, ja\nlukkari aikoi juuri jatkaa keskeytynyttä esitelmäänsä sekä antaa vielä\nmuutamia hyviä neuvoja, kun samassa neljän ruskean hevosen vetämät\nherrasvaunut ajoivat lentävää vauhtia heidän ohitsensa. Tämä nyt\nitsessään ei ollut mitään erikoista, mutta varsat tuskin ehtivät nähdä\nvaunut ja neljä vierasta hevosta, ennenkuin pyöräyttivät häntänsä ilmaan\nja läksivät laukkaamaan niiden jälkeen.\n\n\"Katsokaas varsoja--ptruu!\" huusi Swart ja Juhani kiljui: \"Ptruu!\nPtruu!\"--itse ukko Wittkin rupesi huutamaan: \"Ptruu! Ptruu!\", mutta\nsiitä ei ollut apua. Silloin ukko Witt ja ukko Swart hyppäsivät alas\nvankkureista ja lähtivät juoksemaan varsojen jälkeen. Tästä varsat eivät\nkuitenkaan välittäneet, vaan juoksivat kuin mehiläisparven ahdistamina.\nJuhani viskasi ohjakset lukkarille ja läksi hänkin juoksemaan varsojen\njälkeen, ja niin he lensivät kaikki eteenpäin kuin tulta pakoon,\nsillävälin kun lukkari tyytyväisesti muhoillen istui eväskorien keskellä\nja katseli kilpajuoksua. Mutta hänen ilonsa ei tullut pitkäikäiseksi.\nTammat vankkurien edessä rupesivat heristämään korviansa, ja ennenkuin\nlukkari osasi aavistaakaan, ne jo karkasivat toisten jälkeen. Nyt alkoi\nlukkarikin huutaa: \"Ptruu, so so, Liisa, noh!\" Mutta pahaksi onneksi\nputosi häneltä toinen ohjas, ja tammat juoksivat nyt täyttä lentoa\nlukkarin hyppiessä eväiden keskellä ja toisinaan kiljahtaessa: \"Ptruu,\nno, noh!\"\n\nNyt kiitivät vankkurit Wittin ja Swartin ohi.\n\n\"Mikä lempo teihin nyt meni, lukkari\", huusivat he hänelle, \"hulluko te\nolette?\" mutta lukkari oli tarrannut kiinni vankkurien toisesta laidasta\nja vastasi heikkenevällä äänellä: \"No, noh ... ptruu, ptruu!\"--siinä\nkaikki.\n\nHän pysyi *vielä* tasapainossa, kunnes äkkiä--*pratsh*!--vankkurit\npahoin tärskähtivät--ja siellä nyt makasi lukkari ylisniskoin purossa,\njoka juoksi tien poikki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUkko Swart juosta lötkötteli voimainsa takaa ja saapui pian\nonnettomuuspaikalle. Hevoset seisoivat tyyninä alallaan ja vankkurit\nolivat tarttuneet sillankorvaan. Lukkari makasi alhaalla liejussa ja\nsätkytteli koipiaan, ja näytti siltä kuin tämä olisi ollut hänelle\nsyntyperäisten taipumusten toteuttamisesta johtunut suuri huvi. Ukko\nWitt tuli myös paikalle ja katseli hetkisen tätä sätkyttelyä. Sitten hän\npäätti lähteä apua hakemaan ja tahtoi juosta oikoteitse pellon poikki.\nOnnellisesti hän pääsikin yli aidan, mutta kun hän oli kulkenut jonkun\nmatkaa, osui polku orapihlajapensastoon. Polku oli kapea ja Witt oli\nleveä, ja kun hän tahtoi tunkeutua pensaston läpi, takertui hän\nokaisiin. Ja kuta enemmän hän ponnisteli, sitä pahemmin hän takertui.\nKalle ja Frits tulivat nyt tupakkakukkaron etsinnästä, näkivät ukon\npensastossa ja saivat hänet suurella vaivalla vedetyksi irti--ei juuri\nvarsin kehuttavassa tilassa. Nyt saapui Juhanikin varsojen kanssa, ja\nkaikki oli taas kuin olla piti--paitsi lukkaria, joka yhä vielä lojui\nliejussa.\n\n\"Makaa sinä vain hiljaa alallasi!\" sanoi säveästi Swart, joka oli\ntarkastanut olivatko silat ja vankkurit vahingoittuneet ja ilokseen\nhuomannut, että kaikki oli kunnossa.\n\n\"Makaa sinä vain hiljaa ja herkeä potkimasta! Kyllä me sinut vielä ylös\nongimme.\"\n\nHän sitoi korista vierähtäneen makkarapalasen ohjaksen päähän painoksi\nja heitti narun lukkarille:\n\n\"No, kuomaseni, pure nyt lujasti kiinni! Ja nyt vetämään, joka mies!\"\n\nJa he vetivät ja kiskoivat.\n\n\"Pitäkää kiinni!--Nyt saamme hänet!--Vielä kerta!--Ja vieläkin!...\nEläköön! Nyt hän on maalla!\"\n\nVoi hyvänen aika, miltä lukkari näytti! Hänen ylpeytensä oli hävinnyt\njäljettömiin, ja melkein samoin oli käynyt hänen uusille\nnankinihousuilleen.\n\n\"Kas niin, serkkuseni\", puheli ukko Swart, \"vankkureihin emme teitä nyt\nvoi ottaa, sillä te tuhrisitte meidät kaikki pahanpäiväisesti; paras kai\non, että panemme teidät ruohikkoon kuivamaan päivänpaisteessa.\"\n\n\"Se ei käy laatuun\", sanoi Witt, \"hän voisi siten helposti kylmettyä.\nEi, viruttakaamme ensin hänestä lika purossa, hänhän on hattua myöten\nravassa ja näyttää melkein suossa rypeneeltä karjulta, ja sillä aikaa\nsaavat Kalle ja Frits pestä hänen vaatteensa, sillä sellaisena kuin hän\nnyt on, ei hän voi näyttäytyä missään. Ja vaatteitten kuivaessa täytyy\nlukkarin ahkerasti liikkua täällä metsässä.--Mutta me muut kai syömme\npäivällistä.\n\nJa niin tapahtui. Koko seurue istuutui eväskorin ääreen pistämään\nmakupaloja poskeensa, mutta lukkari-paran täytyi lymytä erään pensaan\ntakana ja tyytyä siihen, että sai vain katsella herkkujen perikatoa. Ja\nkun hän silloin tällöin tuli piilopaikastaan esille saadakseen jonkun\npalasen hänkin, sanoi Swart,--sillä hän oli pahanilkinen veitikka:\n\n\"Varokaa, tuolla taitaa juuri tulla joku!\"\n\nJa silloin oli lukkari kuin poispuhallettu. Mutta pahinta oli, että\ntässä tiet erosivat toisistaan, lukkari ei uskaltanut tulla esiin eikä\nsaanut märkää eikä kuivaa,--ja kaikkein harmillisinta oli, että kun\ntoiset olivat syöneet ja juoneet tarpeeksensa, he taas nousivat\nvankkureihinsa ja ajoivat tiehensä, huutaen lukkarille ystävällisen\niloisesti:\n\n\"Hyvästi nyt!\"------\n\nMonta, monta vuotta kului, ennenkuin lukkari voi unohtaa tämän\ntapauksen.\n\n\"Ei\", sanoi hän, \"se minua vain suututti, etteivät he piitanneet minusta\nvähääkään, sanoivatpahan vain hyvästi, jättäen minut sinne samanlaisessa\nasussa kuin Aatami paratiisissa ja ajoivat tiehensä kaikkien kauniiden\neväiden kanssa, antamatta minulle kuivaa taikka märkää. Ei, se oli\nsentään liikaa!\"\n\nJa minun mielestäni lukkari oli oikeassa.\n\nKun sittemmin kerran oli tullut puhe villeistä ihmisistä, sanoi\nAnkershagin metsänvartija, että hänen metsäalueellaan löytyi villejä\nihmisiä taikka ainakin apinoita. Pari päivää helluntain jälkeen oli hän\nitse kohdannut sellaisen elävän. Se oli kauhean näköinen ja hän oli\nsuuresti pelästynyt nähdessään sen.\n\n\"Mutta\", lisäsi hän, \"minä sanoin kohta vaimolleni: eivät ne tee pahaa;\nne ovat arkoja, ja muuten ne ovat kotoisin lämpimistä maista ja syövät\nnoin melkein mitä tahansa.\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nOli paahtavan kuuma. Vankkurit, joissa meidän matkustajamme istuivat,\nkulkivat aivan hitaasti pitkin paksuhiekkaista tietä. Hiekka narisi\npyöräin alla, ja Lotta ja Liisa, jotka olivat aivan paksulti hiessä,\nastuskelivat tyynesti ja hiljakseen askel askeleelta ja nyökäyttivät\npäätään, hännillään hosuen pois vihaisia kärpäsiä. Juhani istui\nläiskäyttäen niitä silloin tällöin laimeasti ruoskallaan, ja ukko Witt\nähkyi silloin tällöin: \"puh, puh!\" kunnes piippu vihdoin putosi hänen\nsuustaan ja hän vaipui uneen. Ukko Swart oikoili haukotellen selkäänsä,\nkunnes vihdoin kuumuus sai vallan hänenkin ylitsensä, hän nyökäytti ja\nnyökäytti päätään, ja ennen pitkää ilmaisi peloittavan kumea\nkuorsaaminen, että ukko Swart nukkui.\n\nKalle Witt huojahteli ja nyökkyili, kunnes hänen silmäluomensa tulivat\nniin painaviksi, että hän asetti päänsä isänsä syliin ja nukkui. Ja\nFrits hän ajatteli Doroteaansa ja mitä tämä oli sanonut edellisenä\niltana. Hän ajatteli mistä mahtaa johtua se, että kaksi ihmisraukkaa voi\npitää toisistaan niin sanomattomasti, ajatteli ja ajatteli, mutta ei\nvoinut löytää ongelmaansa selitystä, ja tätä selitystä miettien hän\nvaipui unen helmoihin. Ja hän näki unta rakkaudesta ja onnesta ja\nDoroteasta--se oli ihana uni--he istuivat yhdessä käsitysten ja\nFrits sanoi Dorotealle uudelleen jäähyväisiä. Vain Juhani enää oli\nvalveilla. Hän hosui ruoskallaan pois kärpäsiä ja ähkyi silloin tällöin,\nmutta kun jo koko seurue nukkui, ei hänkään enää voinut helteen\nkiusausta vastustaa, vaan antoi hevosten mennä omin päinsä ja sulki\nsilmänsä.\n\nTämän havaittuaan sanoi Lotta Liisalle:\n\n\"Kuules, me tekisimme sangen tyhmästi, jos nyt enää astelisimme\neteenpäin näin omin päin. Poiketkaamme tien syrjään huvittelemaan vähän\nmetsässä; miksi me tässä vaivaisimme itseämme?\"\n\nJa Lotta poikkesi tieltä oikealle ja Liisa seurasi häntä. Tultuaan\npuiden varjoon he seisahtuivat ja jättivät vankkurit seisomaan kuumaan\npäivänpaisteeseen. He ahmivat suihinsa tuoretta, voimakasta ruohoa, ja\nheillä oli sanomattoman hauskaa, saatuaan narrata koko seuruetta.\n\nUkko Witt ja ukko Swart keinahtelivat sinne tänne, Kalle makasi\npitkinpuolin vankkureissa ja Frits poikkipuolin. Ampiaiset ja turilaat\nsurisivat heidän ympärillään, ja hävyttömät kärpäset istuivat heidän\nnenilleen, mutta makaajat ne vain hikoilivat ja pursuivat ikäänkuin\nheillä ei olisi ollut tuntoa laisinkaan.\n\nViileässä metsässä on kaikki niin hiljaista kuin keskellä yötä. Tuuli\nhuokuu keveästi läpi lehtien, se kuiskailee niin hiljaa, ikäänkuin\ntahtoen olla häiritsemättä koko maailmaa, joka makaa unen helmoissa,\nunelmien vallassa. Heinäsirkat laulavat pehmeässä sammalessa niinkuin\nsirkat kotituvan muurinraossa, pähkinäpensastossa visertelee rastas\nvartijalauluaan, tikka napahuttaa kiinni ovet ja akkunat, jotta te\nsaisitte maata rauhassa, ja käki kukahtelee kovaäänisesti kuin\nvahtikoira kotopihalla! Ja kaukaa alkaa kuulua laulua kuin kotikylässä\nmyöhäisinä kesäiltoina...\n\nKaksi iloista ylioppilasta astuskeli esiin pitkin tietä puiden välistä.\nEnsin lauloi toinen heistä yksinään; se laulu kuului rastaan laululta,\nmutta sitten kumppani yhtyi lauluun ja nyt se kohisi kuin kedon yli\nlentävä myrsky.\n\nHe lauloivat villistä metsästä, jossa ilo on korkealla kun otuksen ajo\nkäy ja metsä humisee ja huudot raikuvat.\n\nHe lauloivat tyynestä laaksosta ja vilvakkaasta viinistä ja punaisesta\nruususuusta, joka oli niin suloinen suudella.\n\nHe lauloivat myrskystä ja tuulesta ja hiljaisesta majasta, jossa\nmetsämiehen kaunis lapsi uinuu ruususuisen helmoissa...\n\nKuinka kauniisti he lauloivatkaan! Mutta kun he tulivat paikalle, missä\nvankkurit seisoivat, lakkasivat he laulamasta, ja molemmat viittasivat\nsormellaan makaajiin päin, nauroivat ja kuiskuttelivat keskenään.\n\n\"Mutta käykö se päinsä?\" sanoi toinen.\n\n\"Käykö päinsä! Tulehan, niin hiivimme sinne!\"\n\nHe hiipivät niin hiljaa kuin osasivat vankkurien luo, ja toisen\nirroittaessa vitjat vankkurin aisasta toinen riisui hevoset valjaista.\nSitten he varovaisesti ottivat ohjakset Juhanin kädestä ja nousivat\nhevosten selkään, jotka nöyrästi heitä totellen menivät syvälle\nmetsään, varsat perässä. Kun he olivat tulleet niin pitkälle metsään,\nettei heitä voinut nähdä vankkureista, sitoivat he Lotan ja Liisan\nkiinni suureen pähkinäpuuhun, ja siinäkös he sitten seisoivat ja\nnauroivat kepposelleen. Ne olivat aika velikultia, ne ylioppilaat!--\nMutta he eivät tyytyneet vielä tähän; he poimivat taskunsa täyteen\npieniä kiviä ja savenpalasia ja hiipivät sitten erään puun luo, jonka\npisimmät oksat ulottuivat miltei vankkurien yli. Tähän puuhun he\nkiipesivät, toinen asettui oikealle, toinen vasemmalle, ja kun he olivat\nlöytäneet sopivat paikat, joista heitä ei tiheäin lehväin läpi voitu\nhuomata, kurottautuivat he ulommas ja tähtäsivät ukko Swartin\nnenänkärkeen. He löivät vetoa, kumpi heistä ensin osaisi siihen, ja nyt\nalkoi piiritys, ikäänkuin jos Swart olisi ollut Sevastopoli ja hänen\nnenänsä joku sangen tärkeä varustus siinä. Kaikenlaisia hullutuksia ne\nkälmit ja peijoonit sentään keksivätkin!\n\nHei! nyt toinen heistä heitti ison savenpalan aivan vasten Swartin\npaksua, kaunista nenää. Swart säpsähti unissaan ja rupesi aivastamaan.\n\n\"Ei\", sanoi hän unenpöpperössä, \"en minä siihen rupea. Emme me pelanneet\nnenän näppäyksistä!\" Hän oli pelaavinaan Schafkopfia. \"Vai niin, sinä\ntahdot pelata minun nenälläni!\"--ja samassa antoi hän kolauksen\nWittille, joka oli myyvinään kauroja ja parhaillaan sitovinaan viimeisen\nsäkin suuta kiinni. Witt tarttui Kallea--joka makasi hänen polvensa\npäällä--kauluksesta ja veti ja nyki siitä niin, että poika oli\nkuristumaisillaan; hänen huulensa olivat jo siniset kuin ruiskukka. Ja\nKalle töykkäsi Fritsiä.\n\n\"Hyvästi\", sanoi Frits, \"muista minua! Kahden vuoden kuluttua minä tulen\ntakaisin, ja silloin me vietämme häämme.\" Ja hän kurotti kätensä ukko\nSwartin ympärille ja suikkasi hänelle suuta: \"Hyvästi, armas Dorotea!\"\n\nNyt rupesi Juhanikin liikahtelemaan. Hän veti köyttä, joka oli sidottu\naisojen poikkipuun ympärille ja huusi: \"Noh, noh!\" kunnes sai silmänsä\noikein auki: \"Mitä hiisiä\", sanoi hän, \"mitä tämä on?\"\n\n\"Missäs hevoset ovat?\" huusi ukko Swart kauhistuneena.\n\n\"Missäs hevoset ovat?\" huusi myös ukko Witt, ja Frits ja Kalle huusivat\nyhteen ääneen:\n\n\"Mitä tämä on? Mihin hevoset ovat joutuneet?\"\n\n\"Ja varsat\", sanoi Swart. \"Mitä ihmeitä tämä merkitsee? Tämäpä vasta\nkummallista! Missä varsat?\"\n\n\"No, sanoi Juhani, \"ne ovat veijarit vieneet tammojen mukana.\"\n\n\"Tämä on ikävä juttu\", sanoi Witt. \"Mitä me nyt teemme, Swart?\"\n\n\"Tässä on ollut silmänkääntäjätempuilla pelinsä\", sanoi Swart. \"Ylös\njalkeille joka mies! Menkäämme kukin eri haaralle etsimään.--Tämäpä\nvasta ihmeellistä!\"\n\nJa nyt he porhalsivat kuin hullut pitkin metsää, huusivat ja kiljuivat\nLottaa ja Liisaa, mutta eivätpä Lotta ja Liisa niin sanaa vastanneet.\nOli meno ja meteli sellainen, että olisi voinut luulla paholaisen olevan\nliikkeellä. Kun he kaikki olivat kadonneet metsään, laskeutui toinen\nylioppilaista alas piilopaikastaan, ja tuossa tuokiossa hän istui\nvankkureissa tutkimassa eväskorien herkullista sisältöä. Toinen laski\nalas puusta nuoran, johon maahantullut sitoi kiinni eväskorit. Sitten\nhinasi toinen korit ylös puuhun, ja nyt alkoi perinpohjaisempi eväiden\ntarkastelu. Isonpuoleisen makkaran, astiallisen voita ja pitkulaisen\nsämpylän he korjasivat talteensa. Kaikki seitsemän eväskoria he sitten\nripustivat puun eri oksille, niin että se näytti kelpo joulupuulta, ja\nkun tämä oli tehty, lähtivät he tiehensä, ja kauan kuului heidän\nlaulunsa etäältä.\n\nHe lauloivat kuinka metsä on niin ihmeen ihana silloin kun koreja\nriippuu puussa ja talonpojat juoksentelevat yltympäri hevosten haussa.\nPeipponen, käki ja ylioppilas ovat kolme iloista lintua, jotka\nhöyhenistään tunnetaan, he lauloivat. Miksi olitkaan, talonpoika, niin\ntuhma, että nukuit metsään, jossa asuu niin monta kiusaa; siellä on\npidettävä silmät auki, siellä on monta iloa ja hupia,--oi, mikä ihana,\npaksu makkara!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kukaan ei kuullut tätä lystillistä laulua, sillä koko seurue\njuoksi ympäri metsää hevosia hakien. He kurkistelivat joka soppeen,\njokaisen pensaston he tarkoin tutkivat, ja lopulta osuivatkin he sille\npaikalle, johon veitikat olivat tammat vieneet. Jälleennäkemisen ilo oli\nsuuri; suru oli kuin poispuhallettu, ja kun hevosia taas valjastettiin,\nkummasteli ja kyseli koko seurue, kuinka tapaus oli ollut mahdollinen.\nJa heidän mielestään oli suuri onni, että juuri niin tapahtui kuin\ntapahtunut oli.\n\n\"Onpas tämä vasta hullua\", sanoi Swart, \"noin vain ilman muuta riisua\nhevoset valjaista. Minä vain en osaa tätä käsittää!\"\n\n\"Mitä hiisiä!\" huudahti Kalle Witt, \"missäs eväskorit ovat?\"\n\n\"Poika, oletko sinä tullut hulluksi?\" sanoi Swart. \"Mihinkäs ne nyt\nolisivat joutuneet?\"\n\nSwart meni vankkurien luo, mutta eipä hänkään nähnyt koreja.\n\n\"Ei, nyt on taas paha merrassa! Nekin ovat poissa.\"\n\n\"Ne ovat poissa, siinä olet vallan oikeassa\", sanoi Witt.\n\nJuhanikin kurkisti vankkureihin ja totesi, että eväskorit olivat poissa.\nHän katseli tyhmistyneenä paikkaa, missä ne olivat olleet.\n\n\"Siunaa ja varjele!\" huusi Swart, joka kurkisteli joka haaralle.\n\"Olemmeko me todellakin kaikki noidutut? Vai olemmeko tulleet hulluiksi?\n--Mutta katsokaas, tuollahan ne riippuvat puussa. Siellä ne riippuvat\nkaikki. Antakaa kun lasken: yksi, kaksi, neljä--kuus--seitsemän! Ne\novat kaikki tallella!\"\n\n\"Tällaista minä en ole vielä eläessäni nähnyt\", sanoi ukko Witt. \"En voi\nkäsittää tätä.\"\n\n\"Täällä kummittelee, sillä hyvä. Täällä rikeeraa paholainen\njoukkoineen\", sanoi Kalle Witt.\n\n\"Tällä paikalla ei ole kaikki kuin olla pitäisi\", sanoi ukko Witt.\n\n\"Ei\", sanoi Juhani, \"kyllä täällä vehkeilee paholainen.\"\n\n\"Tämä kaikki on minusta kuin unennäköä\", sanoi ukko Swart. \"Mutta\njonkun teistä täytyy kiivetä puuhun.\"\n\nFrits sanoi, ettei hän osannut kiivetä.\n\n\"Ja minä en myöskään voi kiivetä\", sanoi Juhani. \"Minun rupee päätäni\nniin huimaamaan.\"\n\nNyt täytyi Kallen panna uudet housunsa alttiiksi, ei auttanut muu. Hän\nkiipesi ja saikin eväskorit onnellisesti alas--mutta kiilto hänen\nkeltaisista housuistaan oli poissa.\n\nKun he näkivät kadottaneensa vain yhden makkaran, astiallisen voita ja\nsämpylän, sanoi ukko Swart:\n\n\"On sentään hyvä, että kaikki päättyi niin, kuin on päättynyt. Mutta\ntästä jutusta me vaikenemme visusti kaikki, sillä muuten joutuisimme\npilan esineiksi. Varsinkaan ei minun eukkoni pidä saada vihiä tästä,\nsillä sitten minä en enää saisi häneltä rauhaa. Kuuletkos, Frits! Sinä\npidät suusi kiinni, ymmärrätkös?\"------\n\nPikkulinnut, jotka olivat nähneet tapahtuman, kertoivat sen tovereilleen\npitkin metsää, puulta puulle lentäen. Ja kun matkamiehemme ajoivat\nmetsän läpi, kuului kaikkialta:\n\n\"Kuulkaapas, kuulkaapas! Swart ja Witt, Swart ja Witt. Niitä narrattiin.\nVaris ties, varis ties--tirlirlit. Koko metsä sen tietää. Kas vain,\nkas vain! Witt, Witt--Witt--veijari!\"\n\nJa käki kummasteli ja kukerteli.\n\nJa harakka nauroi ja närhi kirkui:\n\n\"Sepä oikein, se oikein!\"\n\nJa kun he ajoivat ulos metsästä, istui varis petäjän oksalla ja raakkui:\n\n\"Huraa, huraa! Ukko Swart, ukko Swart, jopa vain, jopa vain, jopa\nnarrasivat!\n\nJa orapihlajapensastossa pellon laidassa lauleli rastas:\n\n\"Ei haittaa, ei haittaa, sääli housuja, keltahousuja!\"\n\nJa vanha tarhapöllö kiljui Wittille:\n\n\"Ukko Witt, ukko Witt, kello putos, uhuu, putos pensastoon, uhuu!\"\n\nJa se oli totta, sillä kun Witt aikoi katsoa kuinka paljon kello oli,\noli hänen suuri taskunauriinsa poissa.\n\nKun he sitten vihdoinkin saapuivat majatalon pihalle, seisoi siellä oven\nedessä neljä hanhea, ja ukko hanhi sanoi:\n\n\"Mitä tyhmyyksiä! Kuka käskee nukkumaan avoimella maantiellä!\"\n\nJa kolme tyhmää naarashanhea rupesi myös huutamaan:\n\n\"Kuka antaa itseään niin narrata, kuka vain, kuka vain!\"\n\n\n\n\nV.\n\n\n\"Käykäämme tähän sisälle\", sanoi ukko Swart. \"Isäntä on höyli mies. Hän\noli ennen räätäli, mutta nyt hän on ostanut 'Hiljaisen rauhan'\nravintolan.\"\n\n\"Nimi miellyttää minua\", sanoi Witt. \"Täällä mahtaa olla sangen\nhiljaista ja rauhallista. Ottakaamme veliseni, täältä kortteeri.\"\n\n\"Nostakaa eväskorit alas rattailta, pojat! No, naapuri, menkäämme\nsisälle!\"\n\nKun he tulivat ovelle, kuulivat he hirvittävää melua huoneesta.\n\n\"Etkös tule esiin, sen vietävä! Uskallapas vain suututtaa minua!\" huusi\nnaisen ääni.\n\n\"En tule\", huusi toinen ääni, \"en vähääkään välitä, oletko vihainen vai\net.\"\n\n\"Etkös vain tulekin sieltä pöydän alta! Revin silmät päästäsi!\"\n\n\"Minä olen herra huoneessani eikä täällä ole akoilla mitään\nsananvaltaa.\"\n\n\"Tule esiin, pelkuri! Senkin vaivainen porusäkki!\"\n\nOli niin peloittava rähinä ja ähellys, että Swart ja Witt pelkäsivät\nsuorastaan onnettomuuden tapahtuvan. He eivät kauempaa voineet\nkuunnella melua, vaan avasivat oven \"Hiljaiseen rauhaan.\"\n\nSiellä istui räätäli pöydän alla pidellen molemmilla käsillään\njaloistaan kiinni ja kiljui:\n\n\"Minä en tikahdakaan paikaltani! Minä tahdon nähdä, kuka täällä on herra\ntalossa!\"\n\nJa hänen rakas puolisonsa seisoi vieressä hurjasti pyöritellen silmiään;\nhänen hiuksensa olivat piiskana niskassa ja vaahto kihisi hänen\nsuupielissään.\n\n\"Minä!\" parkasi hän käreän kirpeällä äänellä ja tarttui räätäliä\ntakinliepeestä. \"Etkö sinä tahdo uskoa, että minä olen 'Hiljaisen\nrauhan' isäntä, senkin vanha kili?\"\n\nNyt meni ukko Swart väliin.\n\n\"Ansaitseeko tuo nyt toraamista! Jos minun eukkoni siellä kotona\", sanoi\nhän Wittin puoleen kääntyen, \"ehdottomasti haluaisi istua pöydän alla,\nsaisi hän minun puolestani olla siellä vaikka ylihuomiseen asti.\"\n\n\"Ei asia minuakaan osaltani lainkaan huolestuttaisi\", sanoi Witt.\n\nNo, yksi hyvä sana synnytti toisen, ja lopulta aviopuolisot\nrauhoittuivat. Kun pojat tulivat sisälle, vallitsi jälleen sopu ja rauha\n'Hiljaisessa rauhassa'.\n\nRäätäli lupasi tulla esiin pöydän alta, kun he kerran häntä kauniisti\npyysivät, ja lupasi antaa anteeksi vaimollensa, lisäten, että jos\ntällaista vielä uudistuisi, tulisi varmaan tapahtuukaan hirveä\nonnettomuus. Sillä hän sentään oli kuin olikin 'Hiljaisen rauhan'\nisäntä.\n\nHänen eukkonsa seisoi peilin edessä sovitellen paikoilleen myssyä, joka\nrähäkän tuoksinassa oli valahtanut niskaan. Hän naurahti kirpeästi ja\nsanoi:\n\n\"Luulenpa melkein, rakas Santeri, että me jo tunnemme toinen toisemme.\"\n\nJa saatuaan myssyn paikoilleen hän poistui.\n\n\"Isä\", sanoi Frits, \"Kalle ja minä olemme kuulleet, että täällä tänä\niltana pelattaisiin kometiaa, ja jollei teillä ole mitään vastaan, niin\nmenisimme sitä katsomaan.\"\n\n\"No menkää vain minun puolestani, mutta siivotkaa nyt ensin itseänne.\nJa käyttäytykää siellä hyvin, ja kertokaa sitten meille kaikki mitä\nolette nähneet siellä.\"\n\nNuorukaisten mentyä sanoi ukko Swart ukko Wittille:\n\n\"Mitä arvelisit, naapuri? Emmeköhän ottaisi yhtä pientä----\"\n\n\"No, maistetaan vain\", sanoi Witt.\n\nRäätäli Flick kaatoi laseihin.\n\n\"Ei taitaisi olla liikaa\", sanoi Swart, \"jos tyhjentäisimme myöskin\nlasin olutta.\"\n\n\"Eipä suinkaan\", sanoi Witt. \"Ei se ole liikaa.\"\n\nFlick kaatoi kaksi lasia olutta.\n\n\"Olipa sentään aika vahinko, että hukkasin piippuni,\" sanoi Witt.\n\"Mitähän, jos polttaisin yhden sikarin.\"\n\n\"Sikarit ovat niin kummallisia\", sanoi Swart. \"Luulen, että ne tekevät\nsinulle pahanelämän.\"\n\n\"Eihän toki\", sanoi räätäli Flick. \"Niin voi kyllä käydä, jos sikari on\nhuonoa lajia. Mutta minulla on niin erinomaista lajia, että\nkapalolapsikin voi niitä polttaa tuntematta lainkaan pahoinvointia. Ne\nmaksavatkin minulle sievän summan: neljä taaleria tuhat.\"\n\n\"Tuhannen tulimmaista\", sanoi Witt, \"nepä vasta mahtavat olla hyviä\nsikareja. Niitä minä tahdon polttaa yhden.\"\n\n\"Oitis\", sanoi Flick ja toi kourallisen tätä hienoa tavaraa.\n\nWitt valikoi.\n\n\"Tämä on hyvä\", sanoi räätäli. \"Sytyttäkää se. No eikös se maistu\nhyvälle? Ja entäs hieno tuoksu sitten!\"\n\nUkko Witt imi imemistään, mutta ei saanut kapinetta palamaan.\n\n\"Malttakaas\", sanoi räätäli. \"Älkääs hätäilkö! Jollei se tahdo palaa\nhyvin, niin purette toisen pään poikki. Se on juuri hyvän sikarin\ntuntomerkki.\"\n\nUkko Witt puri ja piti sikaria kynttilän liekissä ja pisti sen sitten\ntaas suuhunsa ja poltti ja veti ja imi.\n\n\"Niin\", sanoi räätäli, \"semmoista tapahtuu. Oikeat hyvät sikarit eivät\ntahdo koskaan palaa,--ainakaan muu-*, tamat niistä. Mutta\nvoidelkaamme sitä vähän talilla, niin se tulee hyväksi. Kas niin, purkaa\nnyt vielä palanen pois!\"\n\nSe auttoi silmänräpäyksessä, ja kaiken imemisen, puremisen ja\nvoitelemisen jälkeen saatiin sikari vihdoin palamaan loppuun, ja räätäli\nhykerteli tyytyväisenä käsiään.\n\n\"Eikös se olekin erinomainen sikari?\" sanoi hän, \"koko huone siitä\nhajahtaa.\"\n\n\"Niin\", sanoi Swart, \"se haisee melkein samalla lailla kuin traanilamppu\nsiellä kotona, kun eukko on puhaltanut sen sammuksiin ja antaa sydämen\nsavuta.--Minä olenkin iloinen, ettei siitä ole enää mitään jälellä.\"\n\nMatkamiehemme olivat päättäneet jatkaa matkaansa omnibus-vaunulla, ja\nnyt astui ajuri Kalle Vepupp huoneeseen.\n\n\"Huomenaamulla kello neljä minä pysäytän tähän\", sanoi hän. \"Olkaa\nsilloin valmiina; paitsi teitä, tulee mukaan kahdeksan musikanttia, ja\nsitten ovat vaunut täynnä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeidän istuessaan tässä matkaansa tuumailemassa tulivat Frits ja Kalle\nkotia kometiaa katsomasta.\n\n\"Mitä hiisiä\", sanoi ukko Swart, \"onko se jo lopussa? Ja minä kun\nluulin, että näytös nyt vasta alkaisi.--No mitä kappaletta ne tänään\nnäyttivät?\"\n\n\"No, isä\", sanoi Frits, \"siinä oli pyssynluotien valamista ja ampumista\nja paholaisen rotko pääkalloineen, iso huuhkaja, piru itse ja minkä\nmitäkin pirunkonstia.\"\n\n\"No, oliko se lystiä? Miellyttikö se teitä?\"\n\n\"No\", vastasi Frits, \"voihan tuo käydä laatuun, vaikkei siitä ole paljon\nkertomista. Mutta viimeinen hyppäys, kas se oli vaarallinen, siinä olisi\nhelposti voinut taittua niskat ja sääret.\"\n\n\"No mitä se sitten oli? Kerro, sen Jöröjanne! Anna kuulua!\"\n\n\"Jos te rupeatte torumaan, isä, niin saa Kalle itse kertoa, kuinka se\ntapahtui. Minä tiedän vain, että minun täytyi hypätä.\"\n\n\"No, Kalle\", sanoi Swart, \"tules tänne. Kuinka se oli?\"\n\nKalle, joka allapäin oli seisonut Fritsin takana, astui nyt hiljaa\nesiin. Herranen aika, miltä poika näytti! Toisesta syrjästä etupuolelta\noli hänen nuttunsa sininen takki, toisesta syrjästä se oli vain liivi ja\ntakaapäin se oli sininen hännystakki.\n\n\"Poika\", sanoi ukko Witt, \"miltäs sinä näytätkään?\"\n\n\"Tuollaisena\", sanoi Swart, \"emme voi ottaa häntä mukaan. Olipa tämäkin\nkoko tapaus.\"\n\n\"Olipa kylläkin\", sanoi räätäli Flick.\n\n\"Oli\", sanoi Kalle Vepupp.\n\n\"Poika\", sanoi ukko Swart, \"tule tänne ja kerro mitenkä tämä on\ntapahtunut!\"\n\n\"En minä voinut sitä auttaa\", vastasi Frits. \"Kalle hyppäsi kun lattia\nmurtui ja minä tartuin hänen takinliepeeseensä, mutta lieve repesi ja\nminä lankesin hänen päällensä.\"\n\nNyt kaikki ihmettelivät.\n\n\"Mitähän se mahtoi olla?\"\n\n\"No, se ehkä kuului näytelmään\", sanoi lopuksi räätäli Flick.\n\n\"Niin, ehkä se kuuluikin kometiaan\", arveli Swart.\n\nAsianlaita oli kuitenkin niin, että keskellä näytelmää meni parven\nrintavarustus rikki. Kalle ja Frits tekivät aika hyppäyksen ja pääsivät\nleikistä pelkällä säikähdyksellä, ja repeytyneellä nutunliepeellä, mutta\nniin onnellisia eivät kaikki olleet. Yksi katsojista taittoi molemmat\njalkansa ja oli kannettava pois, ja puoli tusinaa sai suurempia tai\npienempiä vammoja. Mutta tästä eivät Kalle ja Frits tienneet mitään.\n\n\"Se kuului näytelmään\", sanoi ukko Witt. \"Enkös jo sanonut sitä! Mutta\nmistä me nyt saamme hänelle nutun? Ei meillä ole aikaa mennä noutamaan\nräätäliä.\"\n\n\"Ei, huomenaamulla varhain lähden minä matkalle\", sanoi Kalle Vepupp.\n\n\"Minulla\", sanoi räätäli, \"on hieno viheriäinen samettikauluksinen ja\nkeltanappinen hännystakki, aivan sellainen kuin hovissa käytetään. Sen\nminä myön teille huokeasta.\"\n\n\"Isä, kuulkaa\", pyysi Kalle.\n\n\"No\", sanoi ukko Witt, \"kunhan se vain sopisi.\"\n\nFlick toi takin ja Kalle pukeutui siihen.\n\n\"Nähkääs vain\", sanoi Swart, \"kuinka hyvin se sopii hänelle.\"\n\n\"Hän on uljas kuin kreivi\", sanoi Kalle Vepupp.\n\n\"Niin, aivan kuin kreivi\", vakuutti räätäli.\n\nJa siinä Kalle nyt seisoi ja ojentelihe uudessa takissaan ja hieroi ja\nsilitteli tukkaansa ja sovitteli kaulustaan, kierteli keltahousuisia\njalkojaan ja asteli ylpeänä edestakaisin lattialla kädet kupeilla ja\nnenä pystyssä.\n\n\"Minun mielestäni\", sanoi Witt, \"se sopisi hänelle paremmin, jos se\nistuisi hieman toisella lailla.\"\n\n\"No, noh\", sanoi Vepupp, \"voihan hän kasvaa vielä.\"\n\nUkko Witt ja räätäli sopivat hinnasta, ja kun takki oli maksettu,\nläksivät matkamiehemme ylikertaan ruvetakseen levolle päivän vaivoista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nWitt ja Swart makasivat yhdessä sängyssä ja Kalle ja Frits saivat\nsijansa toisessa. Pian vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus. Kalle yksin\nei voinut nukkua, sillä hän ei voinut riistää ajatuksiaan uudesta\ntakistaan. Vihdoin hän varovaisesti nousi vuoteesta, puki takin yllensä\nja rupesi astelemaan edestakaisin lattialla kuun paisteessa. Silloin\ntällöin hän seisahtui tarkastellakseen itseään, koetteli sormillaan\ntakkia, avasi nappeja ja pani ne jälleen kiinni ja ojensi vartalonsa\nsuoraksi ja silitteli ja hipoi itseään kuin naapurin kissa\npeseytyessään.\n\nNyt täytyi tapahtua, että ukko Swart, joka makasi selällään kumeasti\nkuorsaten, kääntyi toiselle kyljelleen. Tämä nyt ei ollut sen pahempaa.\nMutta pahempaa oli, että hän tuli pistäneeksi leveän, paksun nenänsä\nsuoraan ystävänsä Wittin korvaan ja alkoi kuorsata siihen niin\nhirveästi, että olisi voinut luulla paholaisen puhaltavan pasuunallaan.\nWitt hyppäsi jäykkänä ja kauhistuneena ylös ja seisoi kuin salaman\niskemänä lattialla, tuijotellen ympärilleen. Ja koska huone oli hänelle\nouto ja kun hän näki Kallen seisovan lattialla viheriäisessä takissa,\nhuusi hän:\n\n\"Tulipalo! Tulipalo! Missä minä olen? Mitä tapahtuu?\"\n\nFrits ja Swart hyppäsivät sängyistä kuin pistooleista ammuttuina,\ntarttuivat Wittiä käsivarresta ja huusivat:\n\n\"Witt-naapuri, mikä teitä vaivaa? Menkää levolle, olemmehan matkalla\nBelgiaan.\"\n\nNo, Witt rauhoittui viimein.\n\n\"Nyt minä tahdon sanoa sinulle yhden asian\", sanoi hän Swartille,\n\"jottet enää saisi tehdä minulle samaa kepposta. Minä asetan pääni sinun\njalkopäähäsi, sillä lempoko voi tietää, milloin sinä rupeat uudestaan\nkuorsaamaan.\"\n\nNo hyvä.--Toisetkin kiipesivät jälleen levolle, ja pian nukkuivat he\nkaikki taasen.\n\nUkko Witt nukkui myöskin. Mutta maatessaan oli hänellä tapa pitää suunsa\nauki, ja nyt juuri piti tapahtua, että ukko Swart jälleen kääntyi\ntoiselle kyljelleen ja mitään huomaamatta soljahutti isonvarpaansa\nWittin suuhun.\n\nUkko Witt näki juuri unta sikareista, joissa ei oikein ollut ilmaa,\nvaikka ne hajahtelivat niin ihmeellisen ihanalle. Hän imi ja imi, mutta\nei tahtonut saada sikaria palamaan. Yhtäkkiä hän oli kuulevinaan\nräätälin sanovan:\n\n\"Pure pää poikki!\"\n\nJa Witt puri.\n\nNyt oli Swartin vuoro hypätä ylös sängystä. Hän kirosi ja kiljui! Frits\nhypähti ylös vuoteelta ja Kalle rupesi kiireesti vetämään housuja\njalkoihinsa, ja kun nyt kaikki muut olivat jalkeilla, makasi yksin ukko\nWitt vuoteessa, viatonna kuin äskensyntynyt lapsi, eikä ollenkaan voinut\nymmärtää, mikä nyt oli hätänä.\n\n\"Mitä?!\" ärjyi ukko Swart. \"Sinä rakkari! Mitä! Sinä kanalja! Mitä! Sinä\npuret täällä ihmisiä, vai niin! Ansaitsisitpa nyt aika kolauksen vasten\nsuutasi!--Hän on salavihainen kuin pappilan vanha rakki.\"\n\nUkko Witt vannoi ja vakuutti olevansa viaton. Tämä kaikki oli tapahtunut\nhänelle unessa; hän ei ikimaailmassa olisi näin menetellyt, jos olisi\ntietänyt, että pisti toisen varpaan suuhunsa. Olihan hänelläkin ihmisen\ntunteet! Hyi, kun hän vain ajattelikin tätä, niin suolet ihan\nkouristuivat hänen vatsassaan. Hän kyllä myönsi aivan avoimesti, että\neilisiltainen sikari oli tehnyt hänet pahoinvoivaksi, mutta vakuutti,\nettä tämä oli kuitenkin monin verroin pahempaa.\n\n\"Mutta\", sanoi hän, \"jos sinä välttämättömästi tahdot kostaa, niin minä\nvarsin kernaasti pistän varpaani sinun suuhusi, ja niin on asia\nsovitettu.\"\n\nEi, sitä ei Swart millään muotoa tahtonut, hän ei halunnut edes kuulla\nsiitä puhuttavan, ja niin menivät he jälleen levolle ja heräsivät vasta\nkun kello löi neljä, jolloin heidän tuli lähteä jatkamaan matkaansa.\n\nJa juuri kun he olivat saaneet vaatteet yllensä ja juoneet aamukahvinsa\nalakerrassa, ajoi Kalle Vepupp pihaan viedäkseen heidät mukanaan ulos\navaraan maailmaan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nToisten juodessa kahvia meni Frits Juhanin puheille pihalle.\n\n\"Juhani\", sanoi hän, \"sinä kyllä tulet tietämään ja ehkäpä jo tiedätkin,\nettä minulla ja lukkarin Dorotealla on erinäisiä salaisuuksia\nkeskenämme. Katsohan, kun sinä nyt tulet kotiin, niin mene oitis\nDorotean luokse ja anna hänelle tämä pieni rasia. Siinä on kultasormus,\njonka minä ostin eilenillalla, ja pieni paperikotelo, johon on pantu\nsuortuva minun hiuksiani. Ne minä lähetän hänelle muistoksi. Ja sano\nhänelle myöskin, että parin vuoden kuluttua tahdon lahjoittaa hänelle\njotain parempaa, kunhan hän vain pysyy minulle uskollisena. Ja ennen\nkaikkea: kirjoittakoon hän minulle kaikesta, ja erittäinkin siitä kuinka\nasiat kotona sujuvat. Osoitteeksi hänen sopii panna: \"Kunnioitettava\nHerra Frits Swart, nykyinen asunto Belgiassa;\" siten kirje varmasti\ntulee perille. Ja sano terveisiä äidille ja että hän tietäköön meidän\nsaapuneen onnellisesti tänne ja että olemme terveet ja että kaikki on\nkäynyt oivallisesti, lukuunottamatta muutamia ihan pieniä tapauksia,\nkuin esimerkiksi, että olimme vähällä taittaa niskamme. Sano, että\nkaikki on kunnossa ja että hänen ei huoli itkeä, sillä kaikki on minun\nparhaakseni, kuten isä sanoo. Ja vielä, Juhani, pidä myös silmällä\nvarsoja ja tuo eläimet oikealla ajalla laitumelta kotiin sitten kun\nilmat öisin jäähtyvät. Ja hoida myös Vahtia, sillä se uskollinen koira\nalkaa tulla vanhaksi.--Ja niinpä voikaat hyvin kaikki! Hyvästi,\nJuhani!\"\n\nFrits meni, mutta palasi kynnykseltä takaisin.\n\n\"Unohdinpa jotakin. Paina se nyt mieleesi! Katsos, lukkarilla on lehmä,\njota Dorotea aina lypsää. Heidän vanha niittynsä kasvaa huonosti, meidän\nsitävastoin hyvin, ja meidän niittymme on lukkarin niityn vieressä. Ja\nnyt minä olen luvannut, että lukkarin lehmä saa käydä meidän\nniityllämme. Sano äidille, että hänen tulee mukautua tähän,--minä\nkyllä pidän isästä huolen. Ja vielä: lukkari saa meiltä joka syksy\nkuormallisen heiniä. Pane kuorma kukkuraksi, ja jos käy päinsä, niin\nanna hänen saada kaksi kuormallista.\"\n\nTuskin oli hän ehtinyt sanoa tämän, kun he kuulivat hirvittävää melua\nkadulta. He juoksivat sinne, ja ehdittyänsä metelipaikalle postivaunun\nluo, tuntui heistä kuin olisi tusina peikkoja tapellut vaunussa. Ukko\nWitt, Kalle ja kahdeksan musikanttia sekä Kalle Vepupp lyhtyineen\njuoksivat paikalle nähdäkseen mitä oli tekeillä. Vepupp valaisi vaunua\nlyhdyllään ja toiset kurkistivat hänen olkansa yli.\n\nSiellä istui ukko Swart koivet pystyssä, vajonneena isoon turkkilaiseen\nrumpuun. Hän oli kasvoiltaan vallan mustanpuhuva ja hän sätkytteli sekä\nkäsiään että jalkojaan päästäkseen vapaaksi ja huusi:\n\n\"Mikä p--un loukku! Auttakaa, auttakaa, minä tukehdun!\n\nNo, Frits, Kalle, Vepupp ja ukko Witt hyppäsivät vaunuun ja tarttuivat\nSwartiin mikä käsistä, mikä jaloista kiskoakseen hänet ylös rummusta,\nmutta turhaan, sillä kun he saivat Swartin ylös, nousi rumpu mukana, ja\nkun he laskivat hänet jälleen alas, vaipui hänen painopisteensä yhä\nsyvemmälle rumpuun.\n\nMutta musikantti, jonka omaisuutta rumpu oli, kiroili, haukkui ja\nmanasi, että hänen soittokoneensa, joka oli maksanut vähintäin\nviisikymmentä taaleria, oli nyt kokonaan tärvelty. Ja yks kaks antoi hän\nukko Wittille sellaisen iskun vasten rintaa, että tämä menetti\ntasapainonsa ja kaatui hajareisin isoon bassoviuluun.\n\nNo nyt oli hätä Hollannissa ja melu kasvoi aivan suunnattomasti.\n\n\"Kas tämäpä vasta jotakin on\", huusi Vepupp. \"Toinen ukoista istuu\nrummussa ja toinen ratsastaa bassoviululla.\"\n\n\"Ai, ai\", parkui ukko Witt, \"minä kuolen, minä luulen, että minä olen\nrevennyt ihan kahtia!\"\n\nKalle ja Frits työskentelivät yhä ukko Swartin ääressä, he vetivät ja\nnykivät niin, että ukon tila muuttui aina vain pahemmaksi, kunnes\nrummunlyöjä ruuvasi rumpunahan pingoituksestaan ja sanoi:\n\n\"No, pojat, vetäkäästä vielä kerta!\"\n\nHe vetivät, ja ukko Swart pääsi pälkähästä.\n\n\"Hurraa!\" huusi Kalle ja heilutti hattuaan. \"Saatiinpas ukko lopultakin\nirti!\"\n\nTämä oli nyt kaikki hyvää, mutta pahin oli vielä jälellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMusikantit alkoivat nyt kiljua ja mongeltaa, ja pahimmin rähisivät\nbassonsoittaja ja rummunlyöjä. He rupesivat uhkaavin elein puhumaan\ntalonpojille vahingonkorvauksesta ja vaativat 50 taaleria.\n\nUkko Swart suuttui: hänen kasvonsa muuttuivat kiukusta sinisenruskeiksi\nja hän käski heidän mennä... No, mihin hän käski heidän mennä, ja mitä\nhän vielä lisäksi sanoi, ei mahtanut olla kaunista ja musikantteihin\nsoveltuvaa, sillä kaksi heistä, räikkätorvenpuhaltaja ja bassonsoittaja,\ntarttui ukkoa kauluksesta aikoen heittää hänet ulos vaunusta. Frits\njuoksi paikalle auttamaan isäänsä ja syöksyi bassonsoittajan kimppuun.\nMutta nyt tarttuivat klanetinsoittaja ja huilunpuhaltaja häneen, ja\nrummunlyöjä ja kornetin puhaltaja rupesivat rummuttamaan ukko Wittiä.\nKallella oli täysi työ koettaessaan varjella uutta takkiansa viuluniekan\nja pasuunanpuhaltajan vimmatuilta hyökkäyksiltä.--Ukko Swart oli\nsaanut räikkätorvenpuhaltajan allensa ja menetteli pahoin hänen\nsuupieliensä kanssa. Frits tappeli bassonsoittajan kanssa ja potki\nklanetinsoittajaa säärille, mutta viulumestari paineli pahoin hänen\nniskanikamiansa. Ukko Witt löi rummunlyöjää kuin rumpua niin kovaa kuin\njaksoi, mutta kirottu kornetinpuhaltaja antoi hänelle jymiseviä\nkorvapuusteja. Ja Kalle koetti puolustaa takkiansa, joskin se kävi\nvaikeaksi, sillä pasuunanpuhaltaja soitteli hänen nenällään ja\nviuluniekka siveli niin lämpimästi hänen kylkeään.\n\nNäin olivat nyt asiat. Kalle Vepupp oli mennyt tappelun alkaessa sisälle\nmajataloon, tuumien: \"tapelkoot nyt, sen vietävät\", Flick oli paennut\nanniskeluhuoneeseen ja arvattavasti piiloutunut pöydän alle. Huonosti\nolisi ystävillemme varmaankin käynyt, ellei apua olisi tullut. Juuri\nratkaisevassa silmänräpäyksessä tuli apua kahdelta taholta yhtaikaa.\nMatami Flick, \"Hiljaisen rauhan\" emäntä ja Juhani piiskoineen\nkiirehtivät apuun. Juhani veteli bassonsoittajaa piiskallaan ja matami\nhyökkäsi rummunlyöjän kimppuun iskien kyntensä hänen kasvoihinsa.\n\n\"Kirotut maankuleksijat!\" huusi hän. \"Vai te täällä hyökkäätte minun\nvieraitteni kimppuun!\"\n\n\"Hurraa\", huusi Frits, pidellen klanetinsoittajaa kauluksesta, \"tässä\nhän nyt on!\"\n\n\"Hurraa\", huusi Swart, \"nyt me olemme voittaneet! Tulkaas, pojat, niin\nannetaan heille vielä pieni sauna!\"\n\nMusikanteille olisi ehkä käynyt pahoin, mutta nyt oli katu täynnä\nihmisiä, jotka kyselivät mikä täällä oli hätänä.\n\n\"Onpas kummallista\", sanoi suutari Pikilanka, \"nähdä tällaista menoa,\nsanon, keskellä Alt-Strelitzin katua.\"\n\n\"Ja vieraita ihmisiä päälle päätteeksi\", sanoi läkkiseppä Peltinen,\n\"soveltuuko tämmöinen täällä?\"\n\n\"Ei\", sanoi puuseppä Höylänen. \"Kun me silloin tällöin annamme\ntoisillemme muutamia kolauksia kaikessa ystävyydessä, niin on meillä\nsiihen kaupungin porvareina täysi oikeus.\"\n\n\"Niin, me saamme tapella, sillä mehän saamme maksaa veroja ja\nulostekoja\", sanoi suutari Pikilanka. \"Meillä on siihen täysi oikeus;\nsitä vartenhan meillä on maistraatti.\"\n\n\"Mutta nämä maalaiset ja kuleksijat eivät kuulu meidän tuomiokuntaamme\nja kuitenkin pitävät he tuommoista meteliä. Tulkaa, niin panemme heidät\nkaikki heti putkaan!\"\n\nSe puhe kelpasi, ja Höylänen, Pikilanka, Peltinen ja pari heidän\nnaapuriansa läksi marssimaan \"Hiljaista rauhaa\" vastaan.\n\n\"Seis\", huusi Peltinen, \"me emme enää kauemmin voi kärsiä, että te\ntäällä omin käsin anastatte meidän laillisen oikeutemme ja rupeatte\ntappelemaan keskellä katua! Te olette kaikki meidän vankimme.\"\n\n\"Mitä\", huusi ukko Swart, \"mekö antaisimme vangita itsemme?\"\n\n\"Häh\", kirkui matami Flick, \"tekö täällä tahdotte näytellä esivaltaa\nminun oveni edessä. Se tässä vielä puuttuisi. Tuollainen pikipeukalo ja\nmokomakin kattilan nuolija tahtovat olla poliiseja aivan minun oveni\nedessä!\"\n\n\"Senkin junkkarit!\" sanoi Swart. \"Menkää paikalla matkoihinne!\"\n\nJa hän antoi läkkisepälle aimo kolauksen kylkeen.\n\n\"Kuules, Peltinen\", sanoi Pikilanka, \"sinä menet nyt liian pitkälle.\nMeillä porvareilla on tosin oikeus *tapella*, mutta ei *hieroa rauhaa*\nsilloin kun muut tappelevat, joka on aivan eri asia. Sano mitä tahdot,\nmutta se on esivallan asia.\"\n\n\"Kas tuolla\", huudahti Höylänen, \"tuolla tulee ukko Krumm koirineen. Nyt\nme pääsemme pulasta. Hän kuuluu esivaltaan, sillä kaupungin\nkarjapaimenena saa hän kaupungilta leivän. Hän on virallinen henkilö.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nUkko Krumm aikoi juuri ruveta toitottamaan lehmiänsä kokoon, kun\nporvarit kerääntyivät hänen ympärilleen ja kiljuivat hänen korviinsa.\nHänen piti heti vangita nuo vieraat miehet, sanoivat he, hän oli siihen\n\"oikea mies.\"\n\nKäsitettyään lopulta, mistä oli kysymys, sanoi ukko Krumm: \"Niin, pojat,\n*minä* olen siihen oikea mies! No, seuratkaa nyt minua kaikki\nraastupaan!\"\n\n\"Mitä\", sanoi matami Flick. \"Minäkinkö, joka olen kunniallisen porvarin\nvaimo ja yhdentoista lapsen äiti?\"\n\n\"Ei, Krumm\", sanoi Pikilanka, \"nyt sinä menet yli valtuuksiesi. Sinä\nvoit viedä talonpojat ja musikantit kanssasi raastupaan, mutta matami\nFlickin, joka on rehellinen kansalainen ja lisäksi minun miniäni äidin\nsisaren täti, sinä saat antaa olla rauhassa.\"\n\nTämä oli varsin kohtuullista. Ukko Krumm taipui ja ajoi nyt talonpojat\nja musikantit pormestarin portille.\n\nUkko Swart tosin vastusteli, mutta siitä ei ollut apua. Hänelle näet oli\ntapahtunut sellainen onnettomuus, että hänen housunkannattimensa olivat\nkatkenneet taistelussa torvensoittajan kanssa, ja hänen täytyi nyt\npidellä housujaan estääkseen niitä luisumasta alas nilkkoihin. Kun hän\nnyt vihoissaan unohti tämän ja hosui molemmin käsin, rupesivat housut\nluisumaan alas ja hänen täytyi tarttua niihin kiinni ja estelemättä\nantaa viedä itseään muiden mukana.\n\nKrumm sai viimein koiransa avulla joukkonsa kokoon. Etumaisina marssivat\nkaupungit lehmät, sitten astuskelivat talonpojat ja heidän perässään\nmusikantit, ja häntänä lopulta kulki muutamia porvareita.\n\nKun he tulivat pormestarin portille, puhalsi Krumm torveensa niin\nvaltavan törähdyksen, että pormestari lensi ylös patjoiltaan ja sai pian\nhousut jalkaansa, luullen, että koko Alt-Strelitz oli ilmitulessa.\n\nHän avasi akkunan ja kurkisti kadulle.\n\n\"Mikä nyt on hätänä?\" huusi hän.\n\n\"*Tuossa* on kaupungin karja, herra\", sanoi Krumm \"ja *tuossa* ovat\nmeidän vankimme, herra, ja *tuossa* on yleisö, herra, ja *minä* olen\ntässä viranomainen henkilö. Kaikki on kuin olla pitää.\"\n\nNyt juoksi paikalle myöskin kaupungin poliisikonstaapeli, jolla oli se\npaha onni, että aina kun Alt-Strelitzissä oli tulipalo, hän oli\nviimeinen, joka huusi: \"tulipalo, tulipalo!\"\n\n\"Voi herra pormestari\", sanoi hän, \"se ei ole totta. Asia on aivan sama\nkuin muutamia vuosia takaperin, jolloin kukaan ei pitänyt lukua\nJumalasta eikä mistään. Matami Flick on mukana tässä pelissä, ja hän on\nsangen vaarallinen henkilö. Ei, herra pormestari, uskokaa minua, tämä on\noikea kapina, aivan kuin vuonna neljäkymmentä kahdeksan.\"\n\nNo, pormestari pelästyi, hänen kasvonsa kalpenivat, ja hän oli vähällä\nlentää selälleen, mutta koska hän oli järkevä ja sukkela mies, sanoi hän\nitselleen:\n\n\"Me olemme pahassa pulassa, mutta pysykäämme rohkeana. Pormestarien osa\ntässä maailmassa näkyy nyt kerta kaikkiaan olevan se, että he alinomaa\nsaavat taistella kapinallista ihmiskuntaa vastaan.\"\n\nJa hän läksi marssimaan raastupaan, koko joukko perässään. Perille\ntultuaan sanoi hän poliisikonstaapelille:\n\n\"No, tuotakoon heidät kaikki sisään!\"\n\nJa he astuivat saliin yksitellen, ja kun he kaikki olivat koossa, otti\nviisas pormestari lornjettinsa esille, istuutui tuomarin istuimelle\nviisaan ja vakavan näköisenä ja alkoi sangen viisain katsein tirkistellä\nväkijoukkoa.\n\n\"Onpa tuossakin otusta\", ajatteli ukko Swart.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKuulustelu alkoi.\n\n\"Mestari Pikilanka! Te seisotte nyt esivallan edessä. Sanokaa minulle,\nminkä vuoksi olette vanginnut nämä miehet!\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Pikilanka, \"nähkääs, herra pormestari, eilen istuimme me,\nminä ja vaimoni ja lapset ja söimme perunoita ja paistettuja sillejä.\nOlimme pistäneet jo monta perunaa poskeemme, kun vaimoni sanoi: 'Piki',\nhän sanoi, 'meidän perunamme ovat pilaantuneet, parasta kun annamme ne\nsioille.' Silloin minä sanoin: 'Karolina', minä sanoin, 'onhan meillä\nvielä jälellä niitä perunoita, joita saimme veljeltäsi!' Hänen veljensä,\nherra pormestari tietäköön, on se pieni kyttyräselkäinen suutari, joka\nennen asui Penzlinissä, mutta muutti sieltä Neu-Brandenburgiin ja nai\nherra Kählertin tyttären. Malttakaas, siitä on nyt noin seitsemän\nvuotta. Ei--malttakaas--kahdeksan vuotta! Ei, kyllä siitä sentään on\nvain seitsemän vuotta....\"\n\n\"Mitä lörpötystä\", keskeytti pormestari, \"mitä se kuuluu tähän asiaan?\nTeidän tulee sanoa minulle, miten tappelussa kävi, ja kuinka te\nuskalsitte siihen sekaantua, vaikk'ei se kuulu teidän ammattiinne.\"\n\n\"Niin, kunpa minä sen vain tietäisin, herra pormestari! Nuo vieraat\nmiehet vangittiin, ja minä seurasin mukana. Te saatte hirttää minut\nlähimpään naulaan, jos luulette minun sekaantuvan poliisin asioihin.\"\n\n\"No, mestari Peltinen\", sanoi pormestari, \"mitä te tiedätte tästä\nasiasta?\"\n\n\"Palvelukseksenne, herra pormestari, minä tiedän asian tarkalleen.\nNähkääs, minä nukuin kaikessa alhaisuudessani, kun minun vaimoni, jolla\ntänään taas oli kuumetaudin kohtaus, herätti minut ja sanoi: 'Peltinen',\nhän sanoi, 'minä luulen että jotain tapahtuu kadulla.' Minusta tuntui,\nettä kadulla pidettiin iloisen ilkeätä elämää. No, minä lensin ylös\nsängystäni ja menin katsomaan ulos akkunasta, aivan niinkuin te teitte\nherra pormestari, kun me seisoimme teidän talonne edustalla, ja nyt minä\nnäin koko kapinan.\"\n\n\"No hyvä\", sanoi pormestari, \"mitä te sitten näitte? Puhukaa joutuin\nmitä tiedätte, ja tulkaamme nyt kerrankin itse asiaan!\"\n\n\"Mitä minä näin?--Minä näin koko salaliiton, koko vallankumouksen!\"\n\n\"No, tunsitteko ketään henkilöistä?\"\n\n\"Henkilöistä?--Henkilöistä?--En, niistä minä en tuntenut ketään.\nVaimoni vain sanoi minulle, että hän tunsi matami Flickin alushameen\nsuuresta reijästä, jonka tämä oli siihen viime vuonna silitysraudalla\npolttanut.\"\n\n\"Mutta kuinka tulitte te vanginneeksi nämä henkilöt ja siten\nsekaantuneeksi poliisin asioihin?\" kysyi pormestari.\n\n\"Herra varjelkoon minua!\" sanoi mestari Peltinen, \"kuinka minä\nuskaltaisin tehdä mitään sellaista! Minä en tiedä mitään poliisista enkä\nvangitsemisesta, sillä poliisin asioihin sekaantuminen ei tuota mitään\nsiunausta.\"\n\n\"No, mestari Höylänen, astukaa esiin\", sanoi pormestari. \"Mitä te\ntiedätte tästä asiasta?\"\n\n\"Minä, herra pormestari, minä tulin juuri kävellen pitkin katua kun\nheidät piti vangittaman, muuta en minä tiedä, sillä minä olen tyhmä\ntällaisissa asioissa. Minä luulen kuitenkin, että Krumm vangitsi\nheidät.\"\n\n\"Krumm tulee tänne pöydän luo\", sanoi pormestari rypistäen otsaansa ja\ntirkistäen ukkoa tiukasti lornjettinsa läpitse. \"Mistä syystä on Krumm\nvanginnut nämä miehet? Tekikö Krumm sen omalla virkavastuullaan, vai\nnimenomaisesta käskystä?\"\n\n\"Minä en tiedä mitään, ja minä tiedän paljon\", sanoi Krumm. \"Minä kysyn\nvain, olenko minä esivalta, vai enkö? Luulenpa, ett'ei kenelläkään\ntäällä ole oikeutta käskeä minua, paitsi teillä, herra pormestari. Minä\nkaitsen härkiäni ja lehmiäni, ja mitä poliisiin tulee, niin ei teidän\ntarvitse sanoa muuta kuin että minä tulen, ja minä olen kohta valmis\npalvelemaan teitä ilman pienintäkään viivytystä tahi epäilystä.\"\n\n\"Hyvä, Krumm!\" sanoi pormestari armollisesti hymyillen. \"Minua\nilahuttaa, että Krumm on lainkuuliainen ja että hänellä on isänmaallinen\nmieli!\"\n\n\"Kuten jo sanoin Teille, herra pormestari, minulle on kaikki\nsamantekevää\", sanoi Krumm. \"Meidän suuriherttuamme ja herra pormestari\novat minulle paljon rakkaammat kuin pappi ja lukkari.\"\n\n\"Herra sihteeri\", sanoi pormestari, \"kirjoittakaa: Sen johdosta, että\nkarjapaimen Krummille käy virkansa jo liian vaivaloiseksi, ei hänen enää\ntarvitse paimentaa härkiä, mullikoita ja lehmiä, vaan kaitsee hän\ntästäpuolin vain hiehoja, vasikoita ja vuodenvanhoja varsoja, sekä\nsuositetaan häntä korkeamman valtionviran saamiseen.--Nyt saa hän\nmennä, hyvä Krumm, hänellä on minun suosioni.--Kaupunginpalvelija\nGlandt, kuka kapinoitsijoista huusi ja räyhäsi pahimmin?\"\n\n\"Sen minä sanon, herra pormestari,\" sanoi Glandt, \"musikanteista oli se\ntuo tuossa, ja talonpojista tuo tuossa\", ja hän viittasi rummunlyöjää ja\nukko Swartia astumaan lähemmäs.\n\n\"Mikä oli hänellä tarkoituksena häiritessään tämän kaupungin rauhaa ja\nnostaessaan sen kapinaan\", kysyi pormestari ukko Swartilta.\n\n\"Tarkoituksenako\", sanoi ukko Swart.--\"Ja kapinaanko?--Kas, tämäpä\nvasta on jotakin! Pidättekö te sitä kapinana, että rauhallinen ihminen,\njoka on vähän lihavanlainen, sattuu liukahtamaan istuinlaudalta ja\nputoamaan turkkilaiseen rumpuun?\"\n\n\"*Täydellisenä* kapinana sitä en tahdo pitää\", sanoi pormestari, \"mutta\n_conat_'iksi[1] sitä mielestäni ainakin on kutsuttava.\"\n\n[1] Kapinan hanke, vehkeileminen.\n\n\"Sitä vastaan minulla ei ole mitään\", sanoi Swart, \"sanokaa te sitä\nsillä tai jollain muulla nimellä. Minun omatuntoni on puhdas ja\nrauhallinen, ja piru minut periköön, jollei kaikki mitä sanon, ole\nsilkkaa totuutta. Mutta minä vannon, etten halua olla kapinan kanssa\nmissään tekemisissä.--Onko tämä nyt enää laitaa? Ensin minun täytyi\ntapella tuon roistojoukon kanssa, ja sitten te tahtoisitte minun vielä\nrupeamaan kapinoitsijaksi! Ei, kiitoksia paljon!\"\n\n\"Kuinka hän tuli rumpuun?\" kysyi pormestari.\n\n\"Hän istui siihen ilkeyksissään!\" sanoi musikantti.\n\n\"Eipähän, sinä koira, vaan tapaturmaisesti. Saan sanoa teille, herra\npormestari, että kun nousin vaunuun, rupesi päätäni huimaamaan, minä\nrupesin liukumaan istuinlaudalta ja tömähdin siten rumpuun.\n\n\"Tätä voisi kutsua nimellä _casus_\"[1], sanoi pormestari, \"ehkäpä myös\nnimellä _lapsus_[2].\"\n\n[1] Kompastus, tapaturma.\n\n[2] Vierähdys, erehdys.\n\n\"En minä kaasussa ollut\", sanoi Swart, \"sillä minä en ollut maistellut\nväkeviä; eikä tämä minun mielestäni ollut myöskään lapsellisuus.\"\n\n\"Ystäväni, minä sanoin _lapsus_\", huomautti pormestari.\n\n\"No se on toinen asia, ja minä en sitä ymmärrä, mutta sen minä sanon,\nettä tuo mies tuossa on käyttäytynyt minua kohtaan kuin tyhmä, kuriton\nkakara. Sillä kun minä istuin rummussa ja poikani koetti vetää minut\nylös siitä, löi hän minua päähän ja tuuppasi naapuriani Wittiä niin,\nettä tämä lensi istumaan bassoviuluun ja satutti itsensä pahasti.\"\n\n\"Herra pormestari\", sanoi musikantti, \"tuommoisella takaruumiilla--\nsuvaitkaa katsoa tänne vähän--istui hän minun rumpuuni ja tärveli\nhyvän soittokoneeni pahanpäiväiseksi!\"\n\n\"_Restitutio in integrum_[1] voisi tosin tässä tapauksessa olla\nmahdollinen\", sanoi pormestari, \"mutta minusta näyttää kuitenkin,\nettä...\"\n\n[1] Entiselleen palauttaminen, korjaaminen.\n\n\"Ooh!\" keskeytti hänet ukko Witt surkealla äänellä. \"Minä kunnioitan\nsuuresti lakia ja oikeutta, mutta minä tahtoisin vain kysyä teiltä,\noletteko koskaan istunut harareisin bassoviulussa? Minun täytyy\nlääkärillä tutkituttaa vammojani, ja sitä varten vaadin minä 40 taaleria\nkipurahoja.\"\n\n\"Ja minä, herra pormestari\", sanoi musikantti, \"vaadin 50 taaleria\nkorvausta siitä, että hän on istunut bassoviuluni rikki.\"\n\n\"Sinä sakramenskattu!\" ajatteli ukko Swart. \"Saatpa hikoilla ennenkuin\nsaat penniäkään!\"--Ääneen hän sanoi:\n\n\"Minä olen myös pahoinpidelty, herra pormestari, ja kohtuullista on,\nettä tuo rumpali-roikale maksaa minulle 50 taaleria ja hankkii minulle\nuudet housunkannattimet.\"\n\n\"Hm! hm!\" sanoi pormestari arvokkaasti. \"Istukaa!\"--Herra sihteeri,\nkirjoittakaa: Huomioonottaen, että tänä päivänä aikaisin aamulla on\nkaupungin rauhaa häiritty ja julkista uppiniskaisuutta kuin myös\nkapinallisuutta osoitettu, julistaa oikeus: Läsnäolevat molemmat\ntalonpojat ja pääkapinoitsijat sekä heidän poikansa ja renkinsä\ntuomitaan rumpunahan rikki-istumisesta ja bassoviulun osittaisesta\npahoinpitelystä tällä paikalla maksamaan musikanteille 50 taaleria\nvahingonkorvausta.\"\n\n\"Mitä\", huusi Swart, \"tämäpä on kummallista!\"\n\n\"Kaupunginpalvelija Glandt\", huusi pormestari, \"tee velvollisuutesi! Jos\ntämä vangittu lurjus vielä kerrankin keskeyttää minut tuomion\njulistamisessa ja uudelleen osoittaa uppiniskaisuutta, niin vie hänet\nsinne, mihin ei aurinko paista eikä kuu kumota ja missä vain sammakot ja\nsisiliskot ovat hänen seuranaan.--Herra sihteeri, kirjoittakaa: Sen\njohdosta, että läsnäolevat _musici_ ovat pahoin rääkänneet talonpoika\nSwartin ruumiin takaosia, saattaneet hänet housunkannattimien\npuutteeseen ja loukanneet häntä iskuin ja lyönnein; katsoen myös siihen,\nettä he, ratsastuttamalla talonpoika Wittiä bassoviulussa ovat\nhalaisseet hänet melkein kahtia ja tunnustaneet itsensä siihen\nsyypäiksi, tuomitaan mainitut _musici_ maksamaan korvausta kaikkiaan 50\ntaaleria--se on, jos heillä on varoja.--Mutta koska on tiettyä ja\ntunnettua, että musikanteilla yleensä ei ole rahaa, joten kaikki saatava\nheiltä siis on vain näennäistä, niin on tämä tuomiokin langetettu vain\n_pro forma_[1]. Oikeus tuomitsee senvuoksi asialliset yhdessä\nsuorittamaan kulut, vahingot ja kipurahat. Talonpojat maksavat siis: 50\ntaaleria kipurahoja, 50 taaleria vahingonkorvausta soittokoneista sekä\noikeuskuluja 14 taaleria ja 17 1/2 groshenia.--Minä luulen kuitenkin,\nherra sihteeri, että me tässä tapauksessa vielä tuomitsemme\nkaupunginpalvelija Glandtin saamaan korvausta ylimääräisestä\nvaivannäöstä 5 taaleria. _Summa summarum_[2] suorittavat läsnäolevat\nkapinalliset talonpojat 119 taaleria ja 17 1/2 groshenia, ja julistetaan\noikeuden istunto täten päättyneeksi.\"\n\n[1] Muodon vuoksi.\n\n[2] Kaiken kaikkiaan.\n\n\"Mekö molemmat?\" sanoi ukko Swart. \"Naapuri Witt ja minäkö saamme maksaa\nyli 100 taaleria?--Tämäpä on kaunis juttu!\"\n\n\"Mitä, uskaltaako hän vastustaa tuomiota?\" sanoi pormestari.\n\n\"Herra pormestari\", sanoi musikantti, \"tottakai me saamme 50 taaleria?\"\n\n\"Suu kiinni! Vai tahdotteko joutua putkaan?\" sanoi pormestari.\n\"Vahingonkorvaus ja kipurahat kuittaavat toinen toisensa. Te musikantit\nmenette nyt tiehenne, mutta talonpojat jäävät tänne siksi kun ovat\nmaksaneet!\"\n\n\"Mitä lempoja!\" huudahti Swart. \"Luuletteko meitä niin tyhmiksi, että\nsuostumme maksamaan omia kipurahojamme?\"\n\n\"Rahat pannaan talletukselle\", sanoi pormestari.\n\nMutta nyt oli ukko Swart tulla mielettömäksi.\n\n\"Talletukselle, tietysti talletukselle, joka tulee kestämään maailman\nloppuun saakka!\"\n\n\"Ystäväni\", sanoi pormestari arvokkaasti hymyillen, \"kaikkihan tässä\nmaailmassa on epätietoista--mutta siihen saakka kestää talletus,\nkunnes musikantit maksavat.\"\n\n\"Tämä on pahempi juttu kuin oikea prosessi\", sanoi Swart tuupaten Wittiä\nkylkeen.\n\n\"Mutta, herra pormestari\", sanoi Witt, \"minä pyytäisin vain kysyä,\nemmekö me olleet oikeassa?\"\n\n\"Kyllä *oikeus* on teidän puolellanne\", sanoi pormestari, \"mutta\nkuitenkin on teidän asianne niin peräti heikko, että teidän täytyy\nmaksaa.\"\n\n\"Naapuri\", sanoi Witt, \"tässä maailmassa on nyt kerta kaikkiaan niin,\neikä sitä voida auttaa, että se, joka on voittanut prosessin, saa\nmaksaa, ja maksaa kelpolailla. Hän saa oikeuden ja oikeus saa rahat!--\nkaikki on kuin olla pitää.\"\n\nHe avasivat kukkaronsa ja maksoivat. Swart kiroili ja Witt lohdutti\nitseään sillä, että he olivat olleet oikeassa. Kun he olivat maksaneet,\nsanoi pormestari:\n\n\"Kas niin, tämä riittää täksi päiväksi. Menkäät Herran huomaan, hyvät\nmiehet!\"\n\n\"Kyllä vaan, herra pormestari\", sanoi Swart pitäen kättään ovenrivassa,\n\"mutta nyt minä annan teille hyvän neuvon: Koska te otatte 100 taaleria\nnäin pienestä selkäsaunasta, niin tulkaapa kerta sinne meidän kyläämme;\nsaatte nähdä, että siellä saisitte aivan toisenlaisen selkäsaunan\nrahatta ja hinnatta! Hyvästi nyt, herra pormestari!--Ja kiitoksia\npaljon!\"\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKun Swart ja Witt tulivat raatihuoneesta seisoi Kalle Vepupp\npostivaunuineen vielä majatalon edustalla. He nousivat vaunuun, jossa\nmusikantit jo istuivat, eikä kulunut kauaa, ennenkuin riitaveljien\nvälillä oli syntynyt vilkas keskustelu ikäänkuin he olisivat olleet\nvanhoja tuttavia ja ystäviä.\n\nUkko Swartin viha ei tosin vielä ollut haihtunut; hän loi vihaisia\nsilmäniskuja rummunlyöjään ja bassonpäristäjään ja näytti niin\nverenhimoiselta kuin olisi tahtonut lyödä heidät hengiltä.\n\nMutta silloin otti klanetinsoittaja pienen pullon, jossa oli\nkuminaviinaa--hän sanoi sitä taskukellokseen--ja pani sen kiertämään\nmiehestä mieheen.\n\n\"'Pikkuinen'--aamutuimaan?\"\n\n\"Terve!\"\n\n\"Kiitos!\"\n\nJa kun taskukello oli lakannut käymästä, otettiin esille toinen, isompi\ntaskukello, oikea 'nauris', joka sisälsi karvasta sekin.\n\n\"Suvaitkaa maistaa!\"\n\n\"Terve!\"\n\n\"Ai, ai, kun teki hyvää!\"\n\n\"Se on parasta lääkettä sydämelle ja sapelle\", sanoi ukko Witt. \"No,\nnaapuri, ryyppää nyt sinäkin!\" jatkoi hän ja ojensi pullon Swartille.\n\nSwart oli epätietoinen. Hän ei mielellään halunnut olla noiden\njunkkarien kestittävänä,--mutta lopulta hänkin sentään tarttui kelloon\nja sanoi:\n\n\"No, jos te nyt välttämättä tahdotte pakottaa minua, niin en minäkään\nvastaan pane, mutta korvaukseksi pyydän, että tekin puolestanne teette\nhyvin ja...\"\n\n\"Tietysti, se kuuluu asiaan!\" sanoi pasuunantoitottaja.\n\n\"Frits, poikani, annappas se kori sieltä tänne! Ei sitä, vaan se *iso*,\nsinä tomppeli!\"\n\nSwart sai korin eteensä ja veti siitä esille pullon niin kookkaan, että\njos musikantilla oli ollut taskukello, niin oli tätä ehdottomasti\nsanottava tornikelloksi. Hän maistoi siitä ensin itse ja antoi pullon\nsitten viuluniekalle, tämä antoi sen klanetin soittajalle, tämä\ntorventoitottajalle, ja niin kulki nyt tornikello miehestä mieheen.\n\n\"Niin\", sanoi Swart, \"se on puhtainta jyväviinaa--Hokmannin rohtoa--\noikeata Hokmannin rohtoa--puhtainta jyväviinaa!\"\n\nJa \"Hokmanni\" se myös teki vaikutuksensa.\n\nHelle tuli kauhean rasittavaksi.\n\nTien kummallakin puolen kasvoi mataloita kuusia, vaunun alla poltti\nhiekka ja sen päällä poltti aurinko. Matkamiehemme puhkivat, läähättivät\nja hikoilivat ankarasti. Äkkiä alkoi ukko Swart laulaa. Hän lauloi\nainoata laulua minkä osasi:\n\n      \"Oi terve, kuuhut kalpee!\"\n\nJa vaikka aurinko paistaa hellitti täydeltä terältä, rupesi koko seurue\nlaulamaan:\n\n      \"Oi terve, kuuhut kalpee!\"\n\nJa ylistellen ihanaa kuutamoa saapuivat he Fürstenbergiin.\n\nTäällä annettiin hevosille apetta, ja hevosten syödessä ja levätessä\njatkoivat matkaseurueen jäsenet pitoja vaunussa ja tulivat kaikki\nveljiksi ja helliksi ystäviksi. Siellä kaulailivat toisiaan \"veli Witt\"\nja \"veli viuluniekka\" sekä \"veli Swart\" ja \"veli basso.\" Eikä taivaassa\nvoi vallita parempi sopu kuin silloin Kalle Vepuppin postivaunussa.\n\nNiin saapuivat he lopulta Preussin rajalle. Silloin alkoivat ukko Wittin\nhampaat kalista ja sääret tutista, ja tuskissaan tarttui hän Swartin\nkäsivarteen.\n\n\"No, naapuri Witt, mitäs pelkäät? Eiväthän ne nyt sentään syö sinua!\"\n\n\"Mutta rahat, rahat\", voihki ukko Witt, \"jos he saavat ne käsiinsä, niin\nolemme me hukassa. Preussiin ei saa viedä rahaa,--ja kaiken lisäksi ne\nvielä punnitsevat meidät.\"\n\n\"Mitä sinä puhut? Punnitsevat?--Mutta onpas se sitten ihan kirottu\nkansa!\" Swart tarkasteli \"ruumiikasta\" personaansa: \"Tullaavatko ne\nmeidät pala palalta?\"\n\n\"Tullaavat, naapuri,--nauloittain!\"\n\n\"Ne eivät mahda olla oikein viisaita\", sanoi Swart ja he alkoivat oitis\npiiloittaa rahojaan,--minä puhun tässä vain talonpojista, sillä\nmusikanteista ei ainoakaan liikahtanut; jo heidän silmistään näki, että\nheillä rahoihin nähden oli aivan kirkas omatunto.\n\nNyt tultiin tullihuoneen luo.\n\nViheriään virkanuttuun puettu mies tuli ulos huoneesta ja meni vaunun\nluo.\n\n\"Hyvää päivää!\" sanoi hän kohteliaasti, \"onko tullattavaa?\"\n\n\"On, herra tulli\", vastasi Swart, \"242 naulaa. Voin nimittäin ilmoittaa\nteille, että äskettäin viedessäni villoja juutalais-Josefylle\nStavenhageniin tulin punnituksi yksin tein.\"\n\nMies nauroi hänelle vasten naamaa ja sanoi:\n\n\"Hyvä ystävä, en tarkoita sitä. Mutta eikö teillä ole tullattavia\ntavaroita?\"\n\n\"Ei muuta kuin minä ja tuo ainoa lapseni tuossa\", sanoi Swart Fritsiä\nosottaen.\n\n\"Mitä noissa koreissa on? Avatkaa ne!\"\n\nKorit otettiin esille ja niiden sisältöä ruvettiin tutkimaan. Ja kelpo\nherkkuja nyt tuli näkyviin: kahdeksankymmentä kananmunaa, kaksi kinkkua,\nläskiä, makkaraa, lihaa, pannukakkuja, pytyllinen herneitä, voita,\nvehnäleipää, ruisleipää, ja paljon muita makupaloja, joiden\nluetteleminen tässä kävisi liian pitkäksi.\n\n\"Mutta hyvät ihmiset\", kysyi mies, \"mihinkä te tarvitsette kaiken\ntämän?\"\n\n\"Mihinkäkö?\" sanoi Swart. \"Se tulee syötäväksi, se on meidän eväämme.\"\n\nMutta tähän selitykseen ei tullipalvelija tyytynyt, hän luuli Swartin\npitävän hänen kustannuksellaan pilaa, ja vasta kun hänelle juurta\njaksain oli selitetty matkan suunta ja tarkoitus, tyytyi hän ja sanoi:\n\n\"No, hyvästi sitten ja onnea matkalle!\"\n\n\"Herra Tulli\", sanoi Swart, \"mitä olemme teille velkaa?\"\n\n\"Ette mitään, minä olen vain tehnyt velvollisuuteni.\"\n\nNyt Swart vuorostaan nauroi tullipalvelijaa vasten naamaa.\n\n\"Tässä näyttää olevan laita aivan toisin kuin oikeuden edessä\", sanoi\nhän. \"Tuomarikin on mies, joka tekee ainoastaan velvollisuutensa;\nottakoon tästä sitten selon kuka saa. No, hyvästi vain, herra!\"\n\n\"Olipa tämä kummallista\", sanoi Swart Wittille, kun he jälleen olivat\nistuutuneet vaunuun, \"mies näkee koko tämän vaivan, ja sitten sanoo: ei\nse maksa mitään.--Voitko sinä käsittää tätä?\"\n\n\"En.--Mutta siinä sinä olet aivan oikeassa, naapuri, että se, joka\ntekee minkä voi, ei voi tehdä enempää kuin hän tekee.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Vai tämä se nyt on Preussi!\" sanoi Swart katsellen ympärillensä. \"Sehän\non vain pelkkää hietaa! Taitaa olla suuri maa?\"\n\n\"Onpa kylläkin\", sanoi joku musikanteista, \"sitä ulottuu hyvin kauas, ja\nsen rajamaa on Sachsen.\"\n\n\"Wo schöne Mädchens auf die Bäume wachsen!\"[1] sanoi Kalle, kohentaen\nkorkeata kaulustaan.\n\n[1] Missä kauniita tyttöjä kasvaa puissa.\n\n\"No, ja mihinkä me sitten tulemme?\" kysyi ukko Witt.\n\n\"Itävaltaan\", vastasi musikantti, \"jossa myös on kauniita tyttöjä.\"\n\n\"Ja sitten\", kysyi Swart, \"mihin sitten?\"\n\n\"No, sitten te voitte tulla moneenkin paikkaan. Jos ajatte vasemmalle,\nniin tulette Unkariin ja Slovakiaan.\"\n\n\"Niin sinnekö, missä tekevät niitä mainioita rotanloukkuja?\"\n\n\"Aivan niin!--Niin, ja sitten tulette Turkinmaalle.\"\n\n\"Ei, sinne minä en tahdo tulla\", sanoi ukko Swart. \"Turkkilaiset ovat\nhirveätä kansaa.\"\n\n\"Nehän syövät omia lapsiaankin\", sanoi Witt. \"Täytyykö meidän matkustaa\nTurkinmaankin läpi päästäksemme Berliniin ja Belgiaan?\"\n\nJa ukko Witt katsahti Kalleen ikäänkuin peläten, että joku turkkilainen\njo oli tarttunut poikaan ja ruvennut puremaan häntä niskasta.\n\n\"No, no, naapuri\", sanoi Swart, \"sinäpä nyt olet aika hätähousu! Ensin\nsinä hourailit valtamerestä, sitten tullista ja nyt turkkilaisista.\nEivät ne tee sinulle mitään pahaa. Sinä uskallat kehua olleesi sotamies\nja kuitenkin pelkäät kaikkea!--Miten se on ymmärrettävissä?\"\n\n\"Sotamies minä olenkin ollut, lempo soikoon! Vuonna kahdeksantoistasataa\nneljätoista alkoi sota. Minä kuuluin majuri von Vossin komennuskuntaan,\nja kun hän komensi: 'Katsokaa vasemmalle!' niin meidän täytyi katsoa\nvasemmalle--ei oikealle. En minä nyt enää oikein muista, kuinka se oli\n--'jalat ulospäin!'--no niin, me marssimme suoraan kohti Schweriniä\nja tulimme sinne kello 9 aamulla. Vanha kenraali von Pressent ratsasti\nedellä ja tervehti miekallaan laskien sen kärjen alas, ja Friedrich\nFranz, joka silloin oli meidän herttuamme, seisoi ja nauroi, kun me\nmarssimme ohi ja äkseerasimme puutarhassa.\"\n\n\"Mutta miksi hän oikeastaan nauroi\", kysyi Swart. \"Mitä syytä hänellä\noli nauraa?\"\n\n\"Mitäkö syytä? Kukas häntä voi kieltääkään nauramasta? Olihan hän\nherttua ja sai siis nauraa, kun häntä halutti nauraa!\"\n\n\"No, ja täytyikö sinun ottaa osaa sotaretkeen?\" kysyi Swart.\n\n\"Ei, kiitos vain! Niin viisas minä olin, etten minä sotaan mennyt.--\nVai sotaan!--Ei, seuraavana päivänä me läksimme ja saimme\nkaksinkertaiset ruoka-annokset palkinnoksi siitä, että olimme niin hyvin\nmarssineet, ja illalla me tappelimme kaduilla niin, että veri juoksi\nvirtoina katuojissa, ja me emme antaneet emmekä saaneet armoa.\nSchweriniläiset kiittivät Jumalaa, kun me seuraavana päivänä marssimme\npois kaupungista. Sitten me marssimme Wittenbergiin, kolme penikulmaa\nyhtä mittaa, ja etunenässä ratsastivat kapteeni ja majuri. Kun me nyt\nmarssimme kaupunkiin, sanoi Kalle Haut, joka oli minun esimieheni:\n'Juhani', hän sanoi, 'tässä me ehkä käsitämme onnemme, jos menettelemme\nviisaasti.'--Ja kumppanit pataljoonassa sanoivat minulle: 'Sinä olet\nviisain meistä kaikista ja voit parhaiten puhua meidän puolestamme. Sinä\nja Kalle Haut saatte mennä majurin luo esittämään asiaa hänelle.'--No,\nsanottu ja tehty. Me menimme majurin asunnolle ja koputimme ovelle. Hän\ntuli itse avaamaan, käski meidän astua sisälle ja antoi meille kättä.\n'Päivää, Kalle! Päivää, Juhani!' hän sanoi. 'Mitäs te tahdotte, pojat?\nPuhukaa suunne puhtaaksi vain!'--'No', sanoi minä, 'me tahdoimme nyt\nvain tulla tervehtimään herra majuria.'--'Sepä kauniisti teiltä',\nsanoi hän ja nauroi, 'se huvittaa minua.'\"\n\n\"Miksi hän nauroi?\" kysyi Swart.\n\n\"Miksi hän nauroi\", sanoi Witt. \"Eikö hänellä ollut lupa nauraa niin\npaljon kuin häntä vain halutti? Olihan hän meidän päällikkömme; kukas\nhäntä voi kieltää nauramasta?--No, kun hän oli nauranut tarpeekseen,\nkysyi hän, oliko meillä mitään valittamista.\"\n\n\"'Ei vähääkään', sanoin minä. 'Kiitoksia paljon, herra majuri, kyllä\nkaikki on hyvin ja kunnossa.' 'Mutta', sanoin minä, ja Kalle Haut\ntuuppasi minua kylkeen, 'me olemme vain tulleet kysymään, ettekö te,\nherra majuri, sallisi meidän vähän ryöstää täällä?'\n\n--'*Mitä* te tahdotte', kysyi hän ja näytti siltä kuin ei olisi uskonut\nomia korviaan.\n\n'Ryöstää vähän, jos te vain sallitte', sanoin minä. Minä luulin hänen\nnauravan itsensä kuoliaaksi.--'Mitä', sanoi hän, 'tahdotteko te\nryöstää omaa isänmaatanne, kolmen penikulman päässä Schwerinistä?'--\n'Tahdomme', sanoin minä, 'jollei teillä herra majuri ole mitään vastaan\nja annatte meidän noudattaa omaa vapaata tahtoamme, niin me ryöstämme\nyks kaks koko tämän pesän ja näytämme, että me olemme kelpo sotamiehiä.'\nNyt nauroi hän niin, että retkahti istumaan nojatuoliin ja sanoi\nlopuksi: 'Menkää nyt kortteeriinne! Ja jos vielä kerran puhutte\ntämmöisiä tyhmyyksiä, niin käy teille hullusti!' Me menimme. Mutta\nmeidän kapteenimme oli saanut vihiä asiasta, ja näetkös, naapuri, hän\noli peijakkaan kiukkuinen mies! Hän kutsui meidät luoksensa ja sanoi,\nettä me olimme tehneet pahan rikoksen. Ja hän heitätti meidät putkaan,\njossa me istuimme siihen saakka kun äksiisi oli ohitse. Silloin\nlähetettiin meidät kotiin takaisin,--ja sen minä sanon sinulle,\nnaapuri, että kun on kokenut näin paljon, niin saattaa sanoa olleensa\nsotamies, ja sotamies toden teolla!\"\n\n\"No, ranskalaisia sinä kai et saanut nähdä\", kysyi Swart.\n\n\"Sainpa vainkin\", vastasi Witt, \"niitä oli joka talossa koko joukko\nmajoitettuina. Niillä hirviöillä on aivan oma luontonsa. Jos niitä\nkohtelee hyvin, niin ei löydy parempia ihmisiä maailmassa, ja silloin ne\nsanovat 'servitöör'[1] ja 'silvuplee'[2]. Mutta jos he rupeavat sanomaan\n'lesmatrankii'[3], niin mene silloin vain pois tieltä; muussa\ntapauksessa voit saada hyvästi selkääsi.\"\n\n[1] _Serviteur!_ = palvelijanne!\n\n[2] _S'il vous plait!_ = olkaa hyvä!\n\n[3] _Laisse-moi tranquille!_ = jätä minut rauhaan!\n\n\"Mitäs se sana merkitsee?\" kysyi Kalle.\n\n\"No, se merkitsee osapuilleen: 'mitäs sinä oikein meinaat, senkin sika?\nMene kohta hiiteen, muuten lempo sinut korjaa!'\"\n\n\"Jos te niin mielellänne haluatte nähdä ranskalaisia\", sanoi\npasunanpuhaltaja, niin saatte halunne tyydytetyksi Berlinissä. Siellä on\nihmisiä kaikilta maailman kulmilta, Itävallasta, Englannista,\nRanskasta, Espanjasta, Amerikasta, ja onpa siellä nykyään myös itse\nPortukalin kuningas.\"\n\n\"Portukalin kuningas\", sanoi Swart, \"no ei nyt kiitetä! Vai niin, vai\nasuu hänkin Berlinissä! Sen miehen minä tahtoisin mielelläni nähdä,\nmuista se, Frits!--Berlini on kai suuri kaupunki?\"\n\n\"On kyllä\", vastasi soittaja, \"siellä asuu peloittavan paljon ihmisiä.\"\n\n\"Ja siellä saa vapaasti käydä katselemassa kaikkea?\"\n\n\"Saa kyllä. Siellä on rautatie, uusi telegraafi, Brandenburgin-portti,\nvanha Frits ja vanha Blücher, ja sitten siellä on uusi museo, mutta\nsinne te saatte mennä vain jos teillä on puhdas paidanrinnusta ja\nsiistit vaatteet yllänne. Mutta minä neuvoisin teitä ennen kaikkea\nkäymään Krollin teaatterissa ja suuressa teaatterissa, vaikka se\nmaksaakin rahaa.\"\n\n\"No, sen puolesta ei tule hätää\", sanoi Swart. \"Mutta toisin on meidän\nvaatteidemme laita. Kalle tosin saattaa esiintyä missä tahansa, minun\ntyhmä poikani käy myös laatuun, eikä minun omasta puolestanikaan\ntarvitse hävetä, mutta sinä, naapuri! Hyi, enkös minä käskenyt sinua\nottamaan samettiset manshesterhoususi mukaan, ja kuitenkin piti sinun\nottaa vanhat housusi, joissa on nuo rumat paikat polvissa! Meidän täytyy\nhävetä sinua; näin sinä et voi tulla museoon.\"\n\n\"Niin\", sanoi ukko Witt surkealla äänellä, katsellen paikattuja\nhousujaan, \"minä tahtoisin mielelläni tehdä itseni niin hienoksi kuin\nsuinkin mahdollista, mutta minkäsläiset niiden housujen oikeastaan\npitäisi olla? Pitkiä housuja en voi käyttää kotona, ja kaapissa riippuu\nainakin puoli tusinaa lyhyitä.\"\n\n\"Minä ehkä voin pelastaa teidät tästä housupulasta\", sanoi viuluniekka.\n\"Minulla on aivan uudet housut, ne ovat aivan uusinta muotia, ne ovat\nkummilastaiset ja oikein erinomaiset. Milloin ne ovat pitkät, milloin\nlyhyet, aina kuinka tarve vaatii. Minäpäs näytän niitä teille.\nKatsokaas nyt! No nyt ne ovat polvipöksyt, eikö niin? Kun te nyt\nkiinnitätte jalkahihnat ja vedätte ne saappaan pohjan alle, niin ne\nvenyvät pitkiksi housuiksi; eikä kukaan voi arvata, kuinka muutos on\ntapahtunut.\"\n\n\"No, kaikkea ne keksivätkin\", sanoi Swart, \"ihanhan tämä on kuin\nsilmänkääntäjätemppu!\"\n\n\"Isä kulta\", sanoi Kalle hiljaa, \"ostakaa ne min...\"\n\n\"Poika\", sanoi ukko Witt, \"oletpas sinä tyytymätön! Sinulla on kauniit\nkeltaiset housut ja ihka uusi takki, ja kuitenkin sinä aina vain pyydät\nuutta ja uutta. Ei, kyllä sinun vanha isäsi myös tarvitsee jotain\nyllensä.\"\n\nSeuraavaan majataloon saavuttuaan poikkesivat he sisälle housuja\nkoettamaan. Ne sopivat suurenmoisesti, ja kaupat tehtiin. Ukko Swart ei\nvoinut olla ihailematta näitä erinomaisia housuja, ja hän kiitteli\nWittiä ja sanoi:\n\n\"Kuinka mainion hyvin ne istuvat! No, näytäs nyt minulle, kuinka ne\ntulevat lyhyiksi!\"\n\n\"Luuletkos, etten osaa sitä tehdä\", sanoi Witt, avaten jalkahihnat: \"Kas\nnäin!\"\n\n\"No, tees ne taas pitkiksi!\"\n\n\"Voin minä sinulle senkin tehdä!\"\n\nHe seisoivat kaikki ukko Wittin ympärillä voimatta tarpeekseen ihailla\nhousuja.\n\n\"Niin, veli Swart\", sanoi pasuunan puhaltaja, \"näiden housujen laita on\nsama kuin minun torvenikin: milloin se on pitkä, milloin lyhyt.\"\n\n\"Ja näissä sinä voit esiintyä missä tahansa\", sanoi Swart. \"Tässä\nkaupassa sinä et tullut petetyksi; soisinpa, että housut olisivat\nminun.\"\n\nJa sitten he jatkoivat matkaansa, mutta silläaikaa kun he matkustavat,\nlähdemme me katsomaan mitä kotona on tapahtunut.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKun Juhani illalla tuli kotiin, hääräili Swartin emäntä porstuassa.\n\n\"Hyvää iltaa\", sanoi Juhani ja nosti hattuaan. Nyt piti tapahtua, että\npieni rasia, jonka Frits oli lähettänyt Dorotealle ja jonka Juhani oli\nkätkenyt lakkiinsa, putosi ja kieri Swartin emännän jalkoihin. Juhani ei\nollut tästä hyvillään; hän tiesi, ettei Fritsin äiti tiennyt asiasta\nmitään, olihan Frits sanonut: 'Minulla on erinäisiä *salaisuuksia*\nlukkarin Dorotean kanssa',------ja Juhani kumartui ottamaan rasiaa.\nMutta Swartin emäntä ehti ennen häntä ja sieppasi rasian.\n\n\"Mitä tässä on?\" kysyi hän.\n\n\"No, eihän siinä mitään ole\", sanoi Juhani. \"Mitäpä siinä voisi olla?--\nSe on *minun*, antakaa se minulle.\"\n\nMutta Swartin emäntä oli utelias. Hän aukaisi rasian kannen ja näki\nsormuksen ja hiuskiemuran:\n\n\"Mitä ihmeitä,--kultasormus! Mitä *sinä* sormuksella teet, pökkö?\nKelle se on aijottu?\"\n\n\"Hä, lukkarin Dorotealle.\"\n\n\"Keltä se on\", kysyi eukko taas. \"Sano heti!\"\n\n\"Koska te nyt niin välttämättä tahdotte sen tietää, niin se on\nFritsiltä\", sanoi Juhani.\n\nTuskin oli Juhani saanut nuo sanat suustaan ennenkun hän sai aimo\nkorvapuustin.\n\n\"Siinä on sinulle vaivoistasi!\" sanoi emäntä, ja kohta sai Juhani vielä\nkelpo läimäyksen toisellekin korvalle, ja kun hän koetti paeta hirmuista\nemäntää, sai hän lisäksi aika potkun.\n\nSwartin emäntä meni raivostuneena mutisten tupaan.\n\n\"Mokoma pojan-kollo ja tuommoinen köyhä tytön-luuska! Kyllä minä teille\nannan kultasormuksia, minä!\"\n\nJa hän riehui ja hyppi ympäri taloa koko illan, motkotellen ja punaisena\nkuin kalkkunakukko, torui ja komenteli piikoja ja renkejä. Luudat ja\npytyt saivat tanssia niin, että viimemainittujen vanteet lensivät\nsälisten ympäri, ja alinomaa hän kotkotteli itsekseen:\n\n\"Mokoma pojan-kollo ja köyhä tytön-luuska. Kyllä minä teille annan\nkultasormuksia, annan kun annankin! Ja Juhani, se petturi, joka saa\ntalosta palkkaa, hänet minä ajan pois talosta.--Se heittiö! Kyllä\nminä hänet opetan kultasormuksia kanniskelemaan!\"\n\nJa emäntä torui ja rähisi niin, että koko kylä tuli katsomaan, mikä nyt\noli hätänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana iltana tuli myöskin lukkari kotia. Hän oli yleensä hilpeä mies,\nmutta tänä iltana hän oli äkäinen ja pahalla päällä; vain hänen\nruokahalunsa oli, luojan kiitos, entisellään, ja kun hän oli saanut\nsyödäkseen, tuli hän hieman paremmalle tuulelle.\n\n\"Onko isälle tapahtunut jotain ikävää?\" kysyi Dorotea.\n\n\"Eipä juuri, tyttöseni.--Mutta muista, mitä minä usein olen sanonut:\nmaailma on paha ja ihmiset ovat pahoja, ja vieläpä eläimetkin ovat\npahoja, mutta pahimpia kaikista ovat talonpojat ja hevoset. Älä usko\nainoaankaan hevoseen tahi talonpoikaan, niin ei sinun tarvitse\njälestäpäin katua! Eivätkä talonpoikain pojat ole isiänsä paremmat;\nhuonot ominaisuudet näet menevät perintönä isältä pojalle. Tottele minun\nneuvoani, rakas lapseni, niin sinun käy hyvin maailmassa!--Ja nyt\ntahdon mennä levolle. Hyvää yötä!\"\n\nSeuraavana päivänä--se oli torstai--saivat koulupojat aika lailla\nselkäänsä; lukkarin kiukku ei ollut vielä hälvennyt. Mutta vähitellen se\nhälveni, ja jo seuraavana sunnuntaina lukkari oli sama suopea ja hilpeä\nmies kuin ennenkin.\n\nOli sunnuntai. Aamusta varhain myöhäiseen iltaan sai Dorotea olla kaiket\npäivät touhussa, sillä äitinsä kuoltua sai hän yksin hoitaa emännyyttä\nja vielä lisäksi pitää huolta molemmista pikkusiskoistaan. Ja hän oli\nkelpo emäntä. Ahkera ja tunnollinen hän oli, ei kukaan nähnyt hänen\nhätiköivän; kaikki näytti sujuvan itsestään, ja kun hän pääsi vapaaksi\naskareistaan pariksi tunniksi, istuutui hän ompeluksineen akkunan\nääreen. Näin seurasi päivä päivää, ja aina oli hän iloinen ja leikkisä\neikä antanut kenenkään huomata, että työ oli raskasta.\n\nMutta tänään oli toisin. Tänään tuntui hänestä työ suunnattoman\nraskaalta.\n\nHänen viehkeillä kasvoillaan kuvastui hiljainen suru ja syvä kaipuu, ja\npukiessaan vaatteita pikkusiskojensa ylle hän huokasi raskaasti ja\nkatseli miettiväisenä kauas,--hyvin kauas ... hänen ajatuksensa\nnäyttivät harhailevan loitolla, outoja seutuja. Ja kun hän palmikoitsi\ntyttöjen hiuksia, valuivat kyyneleet hänen muutoin niin iloisista\nsilmistään ja putosivat lasten hiuksiin.\n\nHänen isänsä tuli huoneeseen. Hän oli täydessä juhla-asussaan, sillä hän\noli menossa herra pastorin luokse.\n\n\"Hyvää huomenta! No, lapseni, mitenkäs te jaksatte?\" kyseli hän\ntaputellen tyttösiä poskille.\n\nPikku Triinan, jonka hiukset jo oli palmikoitu, hän nosti polvelleen\nistumaan ja suuteli hänen tölleröisiä käsivarsiaan niin että ne tulivat\npunaisiksi karkean parransängen kosketuksesta. Ja pikku Miinaa, jonka\nhiuksia paraikaa palmikoitiin, hän löi hiljaa olkapäälle, ja kun\ntyttönen kääntyi häneen päin, ei se ollut hän, joka oli lyönyt: hän oli\nkuin monen, monen penikulman päässä. Joka nyt olisi nähnyt lukkarin, ei\nsuinkaan olisi luullut häntä samaksi mieheksi, joka oli niin naurettavan\nnäköinen.\n\nHän oli ymmärtäväinen ja hilpeäluontoinen mies ja hyvä perheenisä, joka\neli sovussa koko maailman kanssa. Hänellä oli vain yksi heikkous: hän ei\nvoinut olla puhumatta yläsaksaa[1].\n\n[1] Paikkakunnalla, missä tämä kertomus liikkuu, puhuu kansa alasaksan\nmurretta; yläsaksa on samaa kuin saksan kirjakieli.--Suom. muist.\n\nTällainen pieni heikkous on se vaaka, millä maailma meitä punnitsee, se\npaino, jonka mukaan se meitä taksoittaa, mutta tämä heikkous pysyy\nmeissä vain niin kauan kun olemme levolliset, sillä kun rupee oikein\nkireälle käymään, niin me heitämme sen pois, ja niin kävi lukkarinkin\nyläsaksalle. Kun hänen piti puhua oikein sydämensä pohjasta, ei puhe\nluistanut yläsaksaksi, vaan muuttui kohta alasaksaksi.\n\nKun hän nyt katsahti Dorotean silmiin ja huomasi kyyneleet tämän\nposkilla, hypähti hän tuolilta ja kysyi:\n\n\"Mikä sinua vaivaa, Dorotea? Miksi sinä itket? Sano minulle! Meillä\nkummallakinhan on tukea vain toinen toisestamme!\"\n\nJa Dorotea painoi päänsä vasten vanhan isänsä rintaa ja kyyneleet\nvuotivat hänen silmistään, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan.\n\nEi hän itsekään oikein tiennyt, mikä häntä vaivasi; hänestä vain tuntui\nkuin olisi hän ollut vieraassa maassa ja kaivannut lapsuuden-leikkiensä\ntaloa ja puutarhaa.\n\nMutta äkkiä selveni isälle, mikä tyttöä vaivasi, mikä hänen sydäntään\nkalvoi. Lukkari laski kätensä hänen kaulallensa, taputti häntä poskelle\nja kuiskaili hänelle lohduttavia sanoja.\n\n\"Rakas lapseni\", sanoi hän, \"rauhoitu nyt vaan! Jumala elää eikä hylkää\nsinua! Pidä se mielessäsi, niin kaikki lopulta kääntyy hyväksi. Minä\nrukoilen Jumalaa sinun puolestasi.\"\n\nNiin hän lohdutti rakasta Doroteaansa, kunnes hänen täytyi mennä\nkirkkoon soittamaan.\n\nNiin surumielisenä kuin tänä sunnuntaiaamuna ei hän ollut koskaan\nkiivennyt ylös kellotapuliin sen koommin kun hän kiipesi sinne\nsoittamaan rakkaalle vaimolleen, joka lepäsi paarilla. Raskain sydämin\nhän riisui sunnuntainutun yltään ja pani ison kellon heilumaan.\n\nJa kauas yli kylän, yli vainioiden ja aitausten aina naapurikyliin\nsaakka kaikui kellon ääni puhtaan, kirkkaan ilman kuljettamana, kantaen\nhurskasta kiitosta: maan ylistyslaulua Jumalalle korkeuksissa.\n\nJa auringonvalo säteili korkeudesta alas, lämmittäen vanhoja hautoja,\njoissa esi-isät aikojen kuluessa olivat saaneet viimeisen rauhallisen\nleposijansa.\n\n\n\n\nX.\n\n\nDoroteasta tuntui kuin kellot olisivat tuoneet tervehdyksen hänen\näidiltään. Hän nousi hiljaa tuoliltaan, suuteli pikkusiskoja ja silitti\nsekä Miinan että Triinan vaaleita kutreja.\n\n\"Nyt saatte mennä ulos leikkimään\", sanoi hän. \"Kysykää käeltä kuinka\nmonta vuotta te saatte elää, poimikaa voikukkia, tehkää niiden varsista\npitkiä ketjuja ja puhaltakaa kukista untuvia ja kysykää: mitä kello on?\nLeikkikää nyt vaan, minä menen kirkkoon.\"\n\nLapset juoksivat iloisina ulos ja Dorotea otti hyllyltä virsikirjansa,\njonka hän oli saanut pastorilta rippikoulusta päästessään. Silloin oli\nSwartin emäntä lahjoittanut hänelle kakun, jonka hän itse toi lukkarin\ntaloon. Ystävällisesti hän oli katsellut Doroteaa ja sanonut:\n\"Sellaisesta rippikoululapsesta minä pidän; minä pidän sinusta Dorotea,\nenemmän kuin kaikista muista.\"\n\nMutta nyt--nyt oli kaikki toisin.\n\nKun Dorotea eilen kulki läpi kylän, tuli Swartin emäntä häntä vastaan.\nDorotea tervehti ystävällisesti, mutta eukko käänsi hänelle selkänsä\neikä vastannut sanaakaan. Dorotea oli vähällä itkeä ajatellessaan tuota\ntapaamista.\n\nSurullisena otti hän virsikirjan käteensä, otti arkusta huivinsa, joka\noli ensimäinen, minkä hän itse oli ansainnut, ja joka senvuoksi oli\nhänelle niin rakas. Sitten hän meni lieden luo katsomaan, paloiko valkea\noikein, ja tämän tehtyään hän meni avaamaan ovea Ilolle, joka raapi ovea\nhaluten päästä ulos juoksentelemaan, ja haukkuen riensi koira pois\nlasten luo.\n\nDorotea meni kirkkoon. Kuinka maailma tänään oli kaunis! Kuinka ihanat\nolivat puutarhat ja pellot, joilla kukkaset ja lehvät kilvan\nlevittäysivät auringon suudeltaviksi. Koko luonto näytti olevan\nsunnuntaivaatetuksessa. Siinä oli kylä viheriäin puiden suojassa, tuolla\nsöivät lehmät paksussa ruohostossa, täällä aaltoili vilja vienon\ntuulenhengen käydessä, kaikki oli niin raitista, tuoretta ja\njuhlallista. Elämä on ihana! kaikui näkymätön soitanto hänen ympärillään\nja hänen sydämessään, elämä virtasi häntä vastaan kukkaskedoilta ja\nhiilakkaan siniseltä taivaalta. Kaikki oli hiljaista ja odottavan\nrauhallista, juuri kuin kirkossa silloin kun pappi alkaa saarnata.\n\nPois hälveni Dorotean suru.\n\nHänestä tuntui kuin olisi hän vielä ollut lapsi, ja istunut kirkonmuurin\ntakana, jossa auringonpaiste levisi yli hiljaisten hautain; hänestä\ntuntui kuin olisi hän istunut viheriällä kukkanurmella itsekseen,\nlukenut lapsenvärssyjään, laulanut kilpaa lintujen kanssa tai iloisen\nkaritsan tavoin juossut ympäri ketoa kooten kauniita kiviä tai poimien\nkukkia seppeleeksi tai kuin olisi hän katsellut ylös sinitaivaan\nkorkeuteen, jossa valkeat pilvet vaeltelivat.\n\nKuinka onnellinen hän oli!\n\nHän oli melkein unohtanut olevansa matkalla kirkkoon, hän oli vähällä\nheittää virsikirjansa perhosen jälkeen, joka lensi hänen ohitsensa, hän\noli niin onnellinen ja iloinen; hän oli melkein kuin lapsi ajatuksiltaan\nja mieleltään.\n\nSilloin tuli Swartin emäntä tietä pitkin kädessään virsikirja ja\nnenäliina.\n\nKun Dorotea näki hänen tulevan, meni hän häntä vastaan ja sanoi\nystävällisesti:\n\n\"Hyvää huomenta!\"\n\n\"Anna minun olla rauhassa\", murahti eukko äreästi. \"Mene tiehesi ja anna\nminun olla rauhassa!\"\n\nKauas pakeni nyt ilo Dorotean sydämestä. Swartin emännän sanat sen\nkarkoittivat. Hän vetäytyi pois emännän läheisyydestä ja läksi hiljaa,\nkyyneleet silmissään, astumaan vanhaa kirkkoa kohti.\n\nPoissa oli nyt kaikki luonnon ihanuus.\n\nSwartin emäntä pöyhisti itseään ja astui läähättäen eteenpäin, pää\npystyssä ja nenä vielä enemmän pystyssä, niin että auringon säteet\nkutkuttivat hänen sieraimiaan pakottaen hänet aivastamaan.\n\nMutta tultuaan kirkon portille voitti Dorotea surunsa. Hän meni ujona\neukon luo ja sanoi sydämellisesti:\n\n\"Hyvä emäntä, sanokaa millä olen rikkonut teitä vastaan, jotta voisin\npyytää teiltä anteeksi?\"--hän tarttui eukon käteen, ja tämä seisoi\nsiinä läähättäen, saamatta sanaakaan suustaan--\"olettehan te aina\nollut minulle niin hyvä sekä hyvinä että pahoina päivinä! Älkää antako\nminun tällä tavoin seista edessänne; minä tahdon mielelläni luulla, että\nvika on minussa, mutta nythän olemme menossa kirkkoon, ja kuinka voimme\nrukoilla Jumalaa, ellei meillä ole rauhaa sydämissämme?\"\n\n\"Mitä? Rukoilla? Minäkö?\" sanoi eukko vetäen kätensä Dorotean kädestä.\n\"Minä voin rukoilla missä minä vain tahdon, ei minua siitä mikään estä.\nMutta helposti voi tapahtua, että rehelliset ihmiset kääntävät selkänsä\nsellaiselle kuin sinä olet, joka teet kaikenmoisia konsteja saadaksesi\nrikkaan miehen ja päästäksesi talon ja tavarain omistajaksi. Sinun isäsi\nja minun mieheni ovat naapuruksia\"--hänen äänensä oli kuin käärmeen\nsähinää--\"muusta tuttavuudesta minä en tahdo tietää mitään.--\nTuommoinen köyhä lukkarin sikiö! Niin....\"\n\nHänen täytyi vaijeta, sillä kirkkoherra meni juuri heidän ohitseen. Hän\noli kuullut, mitä eukko sanoi.\n\nKirkkoherra oli vakava mies; hän loi silmänsä Doroteaan ja pudisti\npäätänsä, mutta meni kirkkoon sanaakaan sanomatta, ja Swartin emäntä\nseurasi häntä läähättäen.\n\nEntä Dorotea? Koko hänen ruumiinsa vapisi ja häpeän puna nousi hänen\nposkilleen. Koko kirkkotarha alkoi pyöriä hänen silmissään; hän olisi\ntahtonut vaipua syvälle maan poveen. Mutta kirkkoon ei hän millään\nmuotoa tahtonut mennä. Hän meni kotiin, polvistui vuoteensa viereen ja\ntahtoi rukoilla, mutta kaipasi sanoja. Hän tahtoi itkeä, mutta ei\nvoinut. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan surusta ja hänen kurkkunsa\nmelkein puristui kokoon. Hänellä ei ollut lepoa eikä rauhaa; hän\nheittäytyi tuolille noustakseen heti kävelemään levotonna edestakaisin\nlattialla. Niin painoi häntä häväistys.\n\nHänen uskollinen rakkautensa olisi siis vain rakkautta rahaan!\n\nMutta myrsky asettui, ja valonsäde loisti hänen sieluunsa. Hän muisti\nraamattunsa, otti sen alas hyllyltä, istui pöydän ääreen ja avasi\nkirjan. Sattumalta aukeni se paikka, jossa kuvataan Vapahtajan\nkärsimyksiä. Alussa oli hänen mielensä vielä kiihdyksissä ja kirjaimet\nmenivät sekaisin hänen silmissään. Mutta sitte hän luki:\n\n\"Ja he sylkivät häntä, ottivat ruovon ja löivät häntä päähän.\"\n\nSilloin tyyntyi hänen mielensä. Kyyneleet alkoivat valua hänen\nposkilleen, irroittaen hänet tuskansa kahleista.\n\nHän meni tyyntyneenä askareihinsa, pani päivällisruuan tulelle, ja kun\nruoka oli valmis, kutsui hän pikkusiskot sisälle.\n\nNyt hänessä ei enää voinut huomata mitään erikoista; ainoastaan silmät\nolivat vähän punaiset.\n\nKun sitten lukkari tuli kirkosta, silitteli hän Doroteaa poskelle,\nkatsahti hänen silmiinsä, ja kun tyttö ujona loi silmänsä alas, suuteli\nisä häntä hiljaa ohauksille.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSwartin emäntä oli hyvin äkeissään kulkiessaan kirkosta kotiin. Hänen\notsansa oli rypyssä ja alahuuli lerpallaan, ja sellaisena astui hän\nläähättäen läpi kylän, naputellen sormillaan virsikirjansa kanteen,\nsiten edes jollain tavoin purkaakseen kiukkuansa.\n\nKun hän tuli kotiin, oli navetan ovi auki ja hanhet olivat päässeet ulos\npihalle; keittohuoneen oven edessä oli ämpäri, jonka paikka hänen\nmielestään ei ollut siinä, ja lantarattaat eivät myöskään olleet\noikealla paikallaan. Mutta rajuilma puhkesi vasta hänen saapuessaan\nporstuaan ja kohdistui ensinnä karjapiikaan.\n\n\"Kuinka monta kertaa minä olen sanonut sinulle, ettet sinä saa laskea\nhanhia ulos!\" sanoi emäntä ja hyökkäsi kuin salama piian niskaan.\n\nSitte tuli sisäpiian vuoro.\n\n\"Eikö meillä ole tarpeeksi rikkinäisiä ämpäreitä? Pitääkö tuonkin tuolla\nseista ulkona, jotta senkin vanteet kalisevat irti? Jos vielä kerran\njätät sen sinne, niin kyllä sinut opetan!\"\n\nJuhani onnekseen ei ollut kotona; muuten olisi hänkin saanut kelpo\nlöylyn.\n\nKun emäntä näki, ettei enää ollut saapuvilla ketään, johon hän olisi\nsaattanut kiukkunsa purkaa, meni hän sisälle tupaan.\n\nHänen sappensa kuohui.\n\nPappi oli tänään saarnassaan puhunut ylpeydestä, rikkaudesta, rahoista\nja senkaltaisista, ja koko ajan oli hänen katseensa suunnattuna Swartin\nemäntään päin, niin että tämä luuli seurakunnankin rupeavan katselemaan\nhäntä. Vähällä oli, ettei hän lähtenyt pois koko kirkosta kesken\nsaarnaa.\n\nHänen tätä kaikkea ajatellessaan kolkutti joku hiljaa ovelle.\n\n\"Astukaa sisään!\" huusi hän.\n\nOvi aukeni ja sisään astui pastori.\n\nNytpä tuli eukolle kiire! Hän niiasi syvään ja rupesi kiireesti\npyyhkimään vyöliinallaan vieraalle tuolia.\n\n\"Kyllä se jo kelpaa\", sanoi pastori. \"Minä tulin kysymään teiltä, mitä\nelämää te piditte kirkon oven edessä tänään?\"\n\n\"Elämää? Kirkon oven edessä?\" ihmetteli eukko. \"No se nyt ei ollut\nmitään. Minä vain sanoin lukkarin, Dorotealle, ettei hän voi saada\nFritsiä sulhasekseen ja ettei hän ole kyllin hyvä tullakseen sen pojan\nvaimoksi.\"\n\n\"Olkoonpa nyt vaikka niinkin\", sanoi pappi, \"vaikka minä tosin olen\nvakuutettu siitä, että te ette mistään voisi saada parempaa miniää.\nMutta minä en olekaan tullut tänne puhemiehenä, vaan vallan toisissa\nasioissa. Minä tahdon puhua teidän kanssanne siitä metelistä, jota te\npiditte kirkon ovella tänään ja sanoa teille, että jos sellaista\ntapahtuu vielä kerran, niin asiasta tulee täysi tosi. Ettei niin vanha\nihminen kuin te voi olla häiritsemättä pyhärauhaa!\"\n\n\"Jaa, siitä minä en välitä vähääkään\", puuttui eukko puheeseen. \"Mitä\nminä olen sanonut, sen minä olen sanonut, ja sen minä sanon sata kertaa.\nPoika ei tule saamaan häntä, ja jos minun ukkoni antaa houkutella\nitsensä suostumaan siihen, niin minä otan hänestä eron vielä vanhoilla\npäivilläni!--Niin.--Voi, voi, sentään, herra pastori, kuinka minulla\non raskaat päivät! Minun on hoidettava koko talo,--ja mitä apua\nminulla on miehestäni? Hän kuljeksii ympäri maailmaa, ja minä olen\nyksinäinen, hyljätty vaimo-raukka!\"\n\nHän nosti vyöliinan silmilleen ja itki hetkisen. Kun hän sitten oli\nehtinyt vähän talttua, kertoi hän papille kaikista kärsimyksistään, aina\nsiitä alkaen kun hän makasi ensimäisessä lapsivuoteessaan näihin päiviin\nsaakka; mitä hän oli sanonut, ja mitä ihmiset olivat sanoneet, ja mitä\nhänen äitinsä oli sanonut kun Swart nai hänet, mitä rovasti-vainaa oli\nsanonut ja kuinka hänen isänsä oli ollut vastaan ja mitä hänen anoppinsa\nsisar oli sanonut ja mitä lukkari oli sanonut ja hän itse sanonut ja\nmitä koko maailma sanoi.\n\n\"Ja herra pastori\", lopetti hän puheensa, \"minä en anna suostumustani;\nraha tahtoo rahaa.\"\n\n\"Minä olen jo kerran sanonut teille, etten ole tullut tänne kosimaan\nteidän poikaanne, mutta koska te nyt olette itse perinpohjin seulonut\nsitä asiaa, niin tahdon teille sanoa suoraan, että te keitätte\nitsellenne huonon rokan. Te tahdotte kiusata poikaanne niin kauan,\nkunnes hän nai teidän tahtonne mukaan, ja kun sitten häät ovat ohi ja te\nmiehinenne olette eläkkeellä nuorten luona, niin tulette saamaan\nsilmänne auki ja näkemään, mitä te tällä oikeastaan voitatte. Rauhan ja\nyksimielisyyden sijasta on teillä riitaa ja eripuraisuutta, ja kun\nlapset tappelevat, niin kyllä te nämä minun sanani tosiksi uskotte. Te\nette saa ainoatakaan levollista hetkeä, ja te saatte lihan sijasta\ntyytyä luihin! Silloin te kyllä tulette minun luokseni valittaen: \"Voi\nherra pastori, mitä pitää meidän tehdä? Meidän miniämme on oikea peto;\nei hän tahdo antaa meille ruuanpalaakaan, vaan ajaisi meidät maantielle,\njos voisi.\" Silloin minä muistutan teitä rahoista.--Miettikää siis\nasiaa niinkauan kun vielä on aikaa. Miettikää tarkoin! Hyvästi, emäntä!\"\n\n\"Hyvästi, herra pastori!--Niin, se on kyllä totta--se on niinkuin se\non eikä minun ukkoni välitä mistään. Ei hän koskaan sano sanaakaan.\"\n\nJa Swartin emäntä niiasi niin syvään kuin voi ja saattoi pappia ovelle.\n\n\"Hyvästi herra pastori!\"\n\nTuskin oli pappi ehtinyt pihalle, ennenkuin eukko rupesi kiukkuisena\nastumaan edestakaisin tuvassa.\n\n\"Tämäpä vasta merkillistä! Eikö tässä asiassa minulla olekaan\nsuunvuoroa, vaikka on kysymyksessä minun ainoa lapseni? Kyllä se vielä\nnähdään! Tuommoinen pappi tahtoo sekaantua minun asioihini mokoman\nlukkarin sikiön vuoksi! Se tyttö ei koskaan saa minun poikaani. Ennen\nsaavat kääntää minut ylösalasin!\"\n\nNäin astuskeli hän jonkun aikaa ympäri huonetta, itsekseen toruen ja\npuhkien. Hän istahti väliin tuolille ja nousi taas ylös; hän avasi oven\nja katsahti ulos pihalle, sitten hän taas sulki oven. Hän ei saanut\nlepoa eikä rauhaa ja hänen sisunsa kuohui yhä enemmän.\n\n\"Ei!\" huusi hän viimein, \"se tytönluuska ei koskaan saa minun poikaani;\nennen saavat kääntää minut ylösalasin!\"\n\nHän veti henkeä jatkaakseen:\n\n\"Ja vaikka tähdet putoisivat alas taivaalta, ei hän sittenkään saa minun\npoikaani! Ennen saavat kääntää minut ylösalasin!\"\n\nMaltahan, Swartin emäntä! Voi kyllä tapahtua, että sinut käännetään\nylösalasin!\n\nKun kello oli viiden paikoilla, ei hän enää voinut pysyä aloillaan,\nvaan juoksi ulos keittiökasvitarhaan. Siellä kasvoi hirveästi\nrikkaruohoja.\n\n\"Tämä on synti ja häpeä!\" puhkesi hän sanomaan ja alkoi nykiä pois\nlähimpiä rikkaruohoja.\n\nMutta minkätähden tämä on synti ja häpeä, Swartin emäntä? Minkätähden\nsinulla on vielä rikkaruohoja omassa sydämessäsi?\n\nHän meni aidan luo, joka erotti kesantopellon keittiökasvimaasta,\nkatsoakseen pientä kirjavaa vasikkaansa.\n\nMutta hän ei nähnyt sitä.\n\nSilloin kiipesi hän aidan yli ja meni pellolle.\n\nAstuttuaan vähän matkaa tuli hän purolle, jonka poikki oli mentävä\nkapeita porraspuita pitkin.\n\nKyllä tuon portaan pitäisi kestää, onhan se kestänyt niin kauan eikä\nkukaan vielä ole pudonnut veteen; onpa se ollut siinä jo monta vuotta.\n\nJos se nyt pettäisi? Eukko on painava!\n\nNo, ei sinun tarvitse pelätä. Vaikka tuommoinen leppäpuu onkin vanha,\nniin se on sitä sitkeämpi.\n\nKun eukko oli tullut keskelle puroa, rupesivat porraspuut ratisemaan.\nNo, jos ne vähän ratisevatkin, niin ei niiden silti tarvitse poikki\nmennä. Ei!\n\nEukko otti vielä askeleen--ja loiskis veteen!\n\n\"Auttakaa! auttakaa! Herran tähden, auttakaa!\" huusi hän ja koetti\npulikoida rantaan.\n\nSiinä potkiessaan ja rimpuillessaan tuntui hänestä kuin joku olisi\nsaapunut paikalle ja juossut veteen.\n\nNiin kävikin.\n\nKun lukkarin Dorotea oli ulkona lypsämässä, kuuli hän eukon hätähuudon.\nHetkeäkään epäröimättä hän juoksi veteen, piteli toisella kädellään\npajun oksasta ja tarttui toisella eukon hameeseen pitääkseen häntä veden\npinnalla.\n\nHän huusi apua, ja pitäjänvouti tuli ja veti Swartin emännän kuivalle\nmaalle.\n\nSiinä hän nyt makasi ruohikossa kuin kuollut, voimatta liikuttaa\nainoatakaan jäsentä. Suurella vaivalla saatiin hänet kannetuksi kotiin,\njossa hänet laskettiin sänkyyn.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nVihdoin hän avasi silmänsä ja näki Dorotean hyörivän ympärillään\nlämmittäen kiviastioita pantaviksi hänen jalkainsa alle ja keittäen\nhänelle kamomilliteetä.\n\nHuhu, että Swartin emäntä oli pudonnut puroon, oli salaman nopeudella\nlevinnyt ympäri kylää, ja kaikki kylän naiset tulivat nyt katsomaan,\noliko huhussa perää.\n\nEnsin tuli Wittin emäntä.\n\n\"Herra jesta, kuinka sinä voit pudota puroon ja melkein hukkua siihen!\nOlethan sinä muutoin aina niin säännöllinen ihminen.\"\n\n\"Silta--ai ai--silta meni rikki\", ruikutti Swartin emäntä.\n\n\"Mitäs sellaisia puhut! Tyhmyyksiä! Puron yli vie leveä kivisilta, ja\nkuitenkin sinä putoot veteen!\"\n\nUseita eukkoja astui nyt tupaan lausumaan ihmetystänsä, sääliänsä ja\nmyös muistutuksiansa.\n\n\"Mutta kuinka se oli mahdollista?\"\n\n\"Pudota veteen keskellä päivää!\"\n\n\"Olemmeko me koskaan millään tavalla pahoittaneet sinun mieltäsi?\"\n\n\"Jumala siunatkoon! Hän tahtoi varmaan hukuttaa itsensä!\"\n\n\"Ehkä senvuoksi, että hänen miehensä kuleksii ympäri maailmaa.\"\n\n\"Voih\", änkytti Swartin emäntä, \"enhän minä voinut sille mitään--voi,\nvoi--silta oli niin vanha, ja niin minä putosin veteen. Voi, voi,\nvoi!\"\n\n\"Mitä?\" huudahti vanha Snurin emäntä katsahtaen kannuun, jossa oli\nteetä, \"kamomilliteetä tämmöisessä tilassa? Se ei käy laatuun\nmitenkään. Meidän täytyy antaa hänelle jotain väkevämpää!\"\n\nNyt he kaikki juoksivat kotiinsa, josta sitten palasivat takaisin tuoden\nmuassaan niin paljon pulloja, laseja, saviastioita ja rasioita, että ne\nolisivat piisanneet kokonaisen sairaalan tarpeeksi, ja sitten he\nrupesivat \"tohtoroimaan\".\n\n\"Tässä on erinomaista laastaria; koetappas lämmittää sitä ja panna\nvatsalle! Se on aina auttanut minua!\"\n\n\"Äh\", sanoi Knaakin emäntä, \"mene siitä tiehesi laastareinesi!--Kas\ntässä on pirunpihkarohtoa, ota sitä, niin saat nähdä, että apu tulee!\"\n\n\"Loruja!\" sanoi Holtin emäntä, \"luuletko sinä, että ne auttavat? Ei,\ntässä on minun yhdeksän-aineenvoiteeni; se on aine, joka kelpaa. Minä\nolen perinyt resehdin isältäni; se auttaa kaikkia tauteja vastaan.\"\n\n\"Pois tieltä!\" sanoi Boltin emäntä ja tungeikse sängyn laidalle, \"ainoa\nmikä häntä auttaa, on tämä liljamäntti. Se auttaa, kun ei enää mikään\nmuu auta.\"\n\n\"Kuulkaas nyt\", sanoi vanha Platerin emäntä, \"meidän täytyy venyttää\nhäntä!\"\n\n\"No, se on tietty, se tässä on tehtävä!\"\n\nJa samassa tarttui kaksi eukkoa sairasta jaloista ja kaksi päästä, ja\nniin ruvettiin sitten venyttämään kaikin voimin; he olivat vähällä\nvenyttää Swartin emännän kuoliaaksi, ja tämä huusi täyttä kurkkua.\n\n\"Ei\", sanoi nyt Klaterin emäntä, \"tämä ei kelpaa, ei hän tästä tule sen\nparemmaksi. Teidän tulee ensin kääntää hänen päänsä alaspäin, jotta vesi\nvoi juosta pois hänestä. Hän on saanut liian paljon vettä sisäänsä, ja\nse on saatava pois joko hyvällä tai pahalla. Muuten emme voi häntä\nparantaa.\"\n\nSanottu ja tehty. Akat tarttuivat Swartin emännän jalkoihin ja käänsivät\nhänet ylösalasin.\n\n\"Minä kuolen! Jumalan tähden, minä en kestä tätä! Minä saan halvauksen!\"\nhuusi sairas.\n\nMutta siitä eivät hänen hyvät ystävänsä välittäneet.\n\n\"Antaa hänen huutaa! Se ei haittaa; mutta vesi on saatava ulos!\"\n\nEikä auttanut, vaikka Swartin emäntä huusi ja porasi, pyysi ja rukoili;\nhänet käännettiin ylösalasin, häntä heilutettiin kuin putelia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnnettomuus olisi saattanut tapahtua, ellei pastori olisi ehättänyt\npaikalle oikeaan aikaan.\n\nHän huomasi heti missä toimissa tässä oltiin ja ajoi kaikki avuliaat\nystävät ulos astioineen ja lasineen, sanoen:\n\n\"Viekää pois kaikki! Tässä ei saa käyttää muuta kuin kamomilliteetä!\"\n\nSairas laskettiin nyt taas vuoteelle ja hänet peitettiin kunnollisesti.\n\nSängyssä makasi Swartin emäntä ähkien, kunnes hän viimein huomasi kysyä:\n\n\"Kuka minut pelasti vedestä?\"\n\nKun pastori ilmoitti hänelle, että se oli ollut lukkarin Dorotea, rupesi\nhän haikeasti valittamaan.\n\n\"Voi, rakas herra pastori, minä olen tehnyt suuren synnin! Minä olen\nvannonut, että ihmiset saisivat kääntää minut ylösalasin ennenkuin Frits\nja Dorotea saisivat toisensa, ja tämän kaiken olen tehnyt kurjien\nrahojen tähden! Mutta nyt he ovat kääntäneet minut ylösalasin; nyt on\nrangaistus kohdannut minua vaivaista syntistä!\"\n\nPastori lohdutti häntä ja sanoi, että kaikki muuttuisi hyväksi jälleen,\nkun hän vain on päässyt taas jalkeille.\n\n\"Ei, herra pastori\", sanoi Swartin emäntä, \"tätä minä en niin helposti\nvoi unohtaa. Niin kuin minä tänään olen vannonut, niin on tapahtunut, ja\njos ei minun poikani ota tyttöä, niin en minä enää tahdo tietää hänestä\nmitään; hän ei enää ole minun lapseni. Ei, herra pastori, minä en enää\ntahdo nähdä häntä silmäini edessä, jollei hän ota Doroteaa vaimoksensa!\"\n\nNyt sattui niin, että Dorotea, joka oli käynyt kotonaan muuttamassa\nvaatteita, samassa tuli huoneeseen ja kuuli mitä hän sanoi.\n\nSairas tahtoi hänet nähdessään heti sovittaa kaikki.\n\n\"Odottakaas\", sanoi pappi, \"minulla on jotain sanottavaa teille\nkummallekin. Te, Swartin emäntä, ette saa kajota jo kauan sitte\nunohdettuihin asioihin, muuten teette pahan vielä pahemmaksi. Pysykää\nvain tyynenä ja koettakaa nukkua hieman. Ja sinä lapseni, voit valvoa\ntäällä tänä yönä ja katsoa, että hän makaa hiljaa. Jos hänen tilansa\nhuononee, niin lähetä sana minulle!\"\n\nJa kun he molemmat olivat luvanneet tehdä niinkuin hän tahtoi, taputti\nhän Doroteaa poskelle ja meni sitten tyytyväisenä kotiinsa.\n\nDorotea istuutui sängyn viereen. Sairas tarttui hänen käteensä ja\nlikisti sitä voimakkaasti eikä enää tahtonut laskea sitä irti. Vähän\nväliä hän puhkesi puhumaan tähän tapaan:\n\n\"Näetkös, Dorotea, jollei minun Fritsini tahdo...\"\n\n\"Hiljaa!\" sanoi tyttö, \"pastori on sanonut, että te ette saa puhua.\"\n\n\"Ettäs veditkin minut, vanhan ihmisen, ylös vedestä! Maltas vaan,\nDorotea, niin saat nähdä...\"\n\n\"Voi voi, hiljaa nyt! Te ette enää saa puhua sanaakaan\", sanoi Dorotea\nkorjaten sairaan peitettä, jottei hänelle tulisi kylmä.\n\nEi kestänyt kauaa, ennenkuin eukko vaipui uneen.\n\nKun Dorotea näki hänen nukkuvan, nousi hän hiljaa sängyn vierestä ja\nasettui istumaan akkunan ääreen.\n\nSiinä hän istui katsoen ulos hiljaiseen kesäyöhön. Hän näki kuun tulevan\nesiin kesäisten pilvien lomasta ja hopeoivan pensaat ja puut ja veden.\nHän kuunteli, mutta yö oli hiljainen, vain pensastosta puron rannalla\nkuului satakielen ihana laulu.\n\nTuolla oli hänen isänsä koti, jossa hän oli lapsuutensa vuodet elänyt,\nsen vieressä tuolla hautausmaa, jossa hänen äitinsä lepäsi, tuolla kylä\npeltoineen ja puutarhoineen, tuolla vuoret ja laaksot. Hän katseli\nkaikkea kuin ensi kertaa, ja kyynel nousi hänen silmäänsä, ajatusten\noutoja unelmoidessa.\n\nÄkkiä tuntui hänestä kuin joku olisi liikkunut hänen takanaan. Hän\nkääntyi katsomaan: Swartin emäntä astui lattialla.\n\n\"Ei, emäntä, menkää makaamaan! Onhan pastori kieltänyt...\"\n\n\"Ole nyt vaiti, lapseni! Minä tulen heti takaisin, minä otan vain jotain\nkaapista\", sanoi eukko avaten kaapin oven ja ottaen sieltä jonkun\nesineen, minkä hän pani Dorotean käteen.\n\n\"Kas tässä, Dorotea! sanoi hän. \"Tämän on *hän* lähettänyt sinulle!\"\n\nSitten meni eukko jälleen sänkyyn ja käänsi kasvonsa seinään päin ja\nnäytti nukkuvan sikeää unta.\n\nJa Dorotea?--Ah, kuinka hänen sydämensä sykki riemusta! *Hän* oli\nlähettänyt tämän ja Swartin emäntä *itse* oli antanut sen hänelle. Hän\navasi rasian. Siinä oli hänen hiuskiharansa! Siinä oli sormus!\n\nHäikäisevä valkeus tulvi sädehtien hänen sieluunsa, hänen sydämensä\naukeni auringolle kuin puhkeava, ihana kukkanen ja kaikki hänen surunsa\nja murheensa haihtuivat.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\n\"Kas niin\", sanoi ukko Swart, \"nyt me olemme Berlinissä ja me jäämme\ntänne huomiseksi, mutta tänä iltana tahdon minä kirjoittaa eukolleni\nkirjeen. Sen olen minä luvannut hänelle, enkä minä vielä koskaan ole\nsyönyt sanaani. No, Frits, istus nyt poikani...\"\n\n\"Ei, naapuri\", sanoi ukko Witt, \"maltas vähän! Anna Kallen kirjoittaa,\nhän sen osaa; olihan hän ensimäinen lukkarin koulussa.\"\n\n\"No, istu sitten, Kalle!\" sanoi Swart.\n\nKalle istui ja Swart saneli hänelle, mitä hänen piti kirjoittaa, ja kun\nhän oli lopettanut, sanoi Swart:\n\n\"Kas niin, poikani! No, lues nyt, mitä olet kirjoittanut!\"\n\n\"Hellästi rakastettu vaimo!\" luki Kalle.\n\n\"Niin nimitän minä häntä aina kirjeissäni\", sanoi Swart.\n\n\"Me olemme täällä ja olemme kaikki tyyni terveet, ukko Witt ja Kalle ja\nminä ja myös meidän lapsemme. Ja me olemme kaikki hyvällä tiellä. Ja\nkatso emäsian perään, ettei se pääse syömään porsaitaan. Ja pidä\nsilmällä myös toisia sikoja. Ja anna väen niittää alaniityllä. Ja me\nolemme nyt Berlinissä ja olemme kaikki tyyni terveet ja jäämme tänne\nhuomiseksi ja olemme suoneet itsellemme lepopäivän, sillä täällä on\nherramaista olla ja paljon huveja. Ja talot ovat korkeita. Ja te kai\nolette kaikki terveinä.\n\nSulle kuuluu sydämeni asti kuoloon,\n\n      Jaakko Swart.\n\nTorstaina jälkeen helluntain 1800 ja viisikymmentä neljä.\n\nJälkikirjoitus.\n\nTänä iltana tuulee kovasti.\"\n\n\"No, naapuri, mitäs arvelet? Eikö hän saata olla tyytyväinen?\"\n\n\"No, kyllä\", sanoi Witt. \"Tuon 'asti kuoloon' sinä varmaan olet lukenut\njostain kirjasta?\"\n\n\"Ei, naapuri! Silloin se ei olisi jäänyt mieleeni. Näetkös, kun minä ja\neukkoni olimme morsiuspari, annoin minä hänelle kerran hunajakakun,\njohon oli kiinnitetty muuan värsy, jossa oli nämä sanat. Se ilahdutti\nhäntä sanomattomasti, ja sentähden tahdon minä myös ilahduttaa häntä\nhänen vanhoina päivinään.\"\n\nSeuraavana aamuna nousivat matkamiehemme vikkelästi vuoteiltaan ja\nmenivät ulos katsomaan Berliniä. He astuivat katua ylös ja toista alas,\nja paljon oli tässä nähtävää.\n\n\"Ei, hyvät ystävät, katsokaas\", sanoi Swart, \"mikähän rakennus tuokin\non, seitsemänkerroksinen!\"\n\n\"Sellaisia\", arveli Witt, \"ei ole Stavenhagenissa!\"\n\n\"Äh, naapuri!\" sanoi Swart, \"kuinka sinä voitkaan puhua semmoisia\ntyhmyyksiä! Stavenhagen on vain rotanpesä; sielläkö nyt olisi tämmöisiä\ntaloja!?\"\n\n\"No\", väitti Witt, \"on siellä kauppiaan uusi talo torin varrella, aivan\nmaaherran talon vieressä...\"\n\n\"Tässä talossa taitaa asua räätäli\", puuttui Kalle puheeseen. \"Tuossa\nkyltissä seisoo: Frans Piefke, Waatteidentekijä.\"\n\n\"Poika\", sanoi Witt. \"Oletko sinä menettänyt järkesi? Räätäli\ntuommoisessa talossa! Mitenkä räätälin annettaisiin siinä asua?\"\n\nHe marssivat eteenpäin.\n\n\"Poika\", sanoi Swart, \"kävele suorana!--Tuossa koukertelee hän pitkin\nkatua ja tuijottaa sinne tänne ja on kyyryksissä kuin vanha\nseitsenkymmenvuotias akka. Tahdotkos käydä paremmin! Seuraa Kallen\nesimerkkiä! Näetkös kuinka kaikki pysähtyvät häntä katsomaan, mutta\nkukaan ei viitsi sinua katsella!\"\n\n\"Isä\", vastasi Frits, \"enhän minä sille mitään mahda; se johtuu Kallen\nuudesta takista.\"\n\n\"Ei, Frits\", sanoi Witt. Ei se johdu vain siitä! Vähät takista, mutta\nkatsos Kallen sääriä! Kuinka reippaasti hän muuttaa koipiaan. Ja katso\nkoko hänen vartaloaan!--Muuten sanon sinulle, naapuri Swart, että sinä\nolet liian ankara Fritsille. Missäs hän olisi oppinut käyttäytymään?\nNäetkös, jollen minä olisi ollut sotamiehenä, ei minun pojallani\nmyöskään olisi sitä ryhtiä, mikä hänellä nyt on, sillä sitä vaan ei\nperitä, näes!\"\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKun he tulivat Kuninkaankadulle, huusi Swart:\n\n\"Tässähän on hirmuinen joukko ihmisiä; mikähän nyt on hätänä?\"\n\n\"Täällä on varmaankin markkinat\", sanoi Witt.\n\n\"Ehkäpä on, naapuri.--Kuulkaa pojat, kulkekaa käsihakaa, jottette\neksy meistä tässä kauheassa tungoksessa!\"\n\nHe tarttuivat toistensa käsivarsiin ja lähtivät astumaan katua alas.\nKalle ja Frits polttivat sikaaria ja ukot vetivät sauhuja lyhyistä\nnysistään mietiskellen, mitä näillä kaikilla ihmisillä oli tässä\ntekemistä. Eihän tässä ollut mitään merkillistä nähtävänä.\n\nNäin tulivat he Burg-kadulle.\n\n\"Seis!\" huusi Kalle. Tässä asuu Portukalin kuningas. Sen saattaa lukea\ntuosta kyltistä, ja tuo, joka seisoo tuossa ovella on varmaankin\nkuningas itse.\"\n\nKyltissä seisoi: Portugalin kuningas.\n\nKruunua hänellä ei ollut päässään tänään; se oli hänelle varmaankin\nliian raskas, sillä hän seisoi ovella avopäin katsellen ulos kadulle.\n\n\"Se on hän itse, naapuri\", kuiskasi Witt.\n\n\"Niin, kyllä se on hän\", vakuutti puolestaan Swart.\n\nSiinä he nyt seisoivat rinnakkain keskellä katua katsellen kuningasta.\n\nHän oli pukeutunut täyteen komeuteensa: hänellä oli sininen hännystakki,\njossa oli punainen kaulus ja kultakoristeet edessä ja takana ja jaloissa\noli hänellä keltakauluksiset kiiltävät saappaat. Ja vaikkei hänellä\nollutkaan kruunua päässään, niin oli hänellä kuitenkin valtikka\nkädessään; se oli kaunis kultapäinen Espanjan-ruoko. Muuten oli hänellä\npunainen nenä ja pitkä punainen parta ja tukevaruumiinen hän myös oli.\nSwart päätteli hänen painavan kaksisataa kahdeksankymmentä naulaa.\n\n\"Vai tämä se nyt on Portukalin kuningas\", sanoi Swart. Omituinen on\ntämmöisten kuningasten laita. Niin pian kun he vain panevat kruunun\npäähänsä, saa koko kansa jalat alleen, eikä kukaan tohdi sanallakaan\nvastustaa heitä.\"\n\n\"Minä luulen että hän on vihoissaan\", sanoi Witt. Katsos vaan kuinka hän\nsylkee! Hän on varmaan hyvin kiukkuinen kapine!\"\n\nSamalla tuli kuningas heidän luokseen ja rupesi sylkemään.\n\n\"Mitä te tässä tollotatte?\" ärjäsi hän.\n\n\"No ei mitään, herra majesteetti\", sanoi Witt. \"Me halusimme vain vähän\nkatsella teitä.\"\n\nNyt kuningas oikein hirmustui ja hänen kasvonsa muuttuivat vallan\nsinisiksi pelkästä kiukusta.\n\n\"Hävyttömät miehet! Kuka on antanut teille luvan kurkistaa sisään\nhotelliin? Menkää heti matkoihinne!\"\n\nJa jolleivät he olisi ajoissa pötkineet pakoon olisivat he varmaan\nsaaneet tuntuvan iskun valtikasta. Mutta he juoksivat katua eteenpäin ja\npysähtyivät vasta päästyään pois Portugalin kuninkaan valtikan\nulottuvilta.\n\nSwart sanoi:\n\n\"Tämäpä oli hauskaa! Minä, hyvät ystävät, en koskaan olisi voinut uskoa,\nettä kuninkaatkin tappelevat!\"\n\n\"Kyllä he tappelevat, naapuri\", vakuutti Witt. \"Kuninkaat ovat niin\nkummallisia; jos vähänkin vain liikahdat, niin kohta he tulevat\nhulluiksi ja lyövät päälle vaan! Eivätkä herttuat ole rahtuakaan\nparemmat. Tiedäthän sinä, että vanha herttua Fredrik Frans omalla\nkädellään antoi minulle lyönnin vasten suutani. Sitä minä en eläessäni\nunohda. 'Pois tieltä, tolvana!' sanoi hän--ja samassa löi hän. Eikä\nhän väärään lyönytkään.\"\n\nKun he nyt olivat tointuneet säikäyksestään, kääntyivät he takaisin ja\ntulivat \"Vaaliruhtinaan sillalle\".\n\n\"Katsos kuinka hän istuu hevosen selässä! Kuka se on? kysyi Witt.\n\n\"Ruuna on hyvä\", sanoi Swart. \"Miehestä minä en anna penniäkään, mutta\nruunalla on hyvät jalat.\"\n\n\"Ei, naapuri\", sanoi Witt, \"katsos hänen tukkaansa, tiheä kuin pilvi ja\nsen alla on vangittuja ihmisiä. Minä luulen, että se on santarmi.\"\n\n\"Voipi olla\", sanoi Swart. \"Mutta musikantit sanoivat, että vanha\nBlücher[1] seisoo täällä jossakin, ja hänet minä mielelläni tahtoisin\nnähdä. Tosin hän seisoo myöskin Rostockin torilla, mutta minä tahtoisin\nsentään nähdä, miltä hän täällä näyttää.\"\n\n[1] Saksan vapautussodan 1813--14 sankareita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi kestänyt kauaa, ennenkuin he tapasivat sotamiehen, joka pientä\npalkkiota vastaan oli halukas näyttämään heille, missä Blücher seisoi.\nHe tarttuivat nyt taasen toinen toisiaan käsivarresta ja seurasivat\nsotamiestä. Joka kerta kun heitä vastaan tuli upseeri, seisahtui\nsotamies, katsoi upseeria suoraan silmiin ja kohotti oikean kätensä\nlakkinsa syrjään.\n\n\"Se on hunööriä\", selitti Witt. \"Kuules, naapuri Swart, minun mielestäni\nme olisimme aika tyhmeliinejä, jollemme mekin kohottaisi kättämme\nhattumme syrjälle ja tekisi hunööriä.\"\n\nSanottu ja tehty.\n\nJoka kerta kun heitä vastaan tuli upseeri, seisahtui koko seurue ja\nkohotti kätensä hatulleen; kohottipa Kalle molemmatkin kätensä.\n\nVihdoin tulivat he paikalle, missä ukko Blücher seisoo miekka kädessään.\n\n\"Se ei ole hän\", sanoi Witt, \"se ei ole rahtuakaan hänen näköisensä.\"\n\nSotamies vakuutti, että kyllä tämä oli Blücher.\n\n\"Loruja\", sanoi Swart, \"Rostockin torilla on hän aivan toisennäköinen.\nEihän tällä ole edes mitään leijonannahkaa.\"\n\n\"Ei\", sanoi Witt. \"Se ei voi olla hän. Seisoohan hän tuolla ylhäällä\nniin kurjan ja hätäilevän näköisenä kuin jos hänet vasten tahtoaan olisi\nasetettu uunille seisomaan ja hän pyytäisi päästä sieltä alas.\"\n\n\"Nyt minä tiedän, ketä se kuvaa\", jatkoi Witt. \"Se kuvaa vanhaa kenraali\nPressentiä! Hän heilutteli miekkaansa aivan tuolla tavoin, kun me\nmarssimme Schweriniin.\"\n\n\"Se voi olla mahdollista\", sanoi Swart. \"Mutta kuka sitten on tuo\ntoinen tuolla?\"\n\n\"Se on kreivi Bülow-Dennewitz\", sanoi sotamies.\n\n\"Mikä mies se semmoinen olisi?\" sanoi Witt. \"Ei, se on majuri von Voss\nGrabowista; se on aivan hänen näköisensä. Häntä en minä unhoita\nmilloinkaan. Se oli mies, joka osasi olla hyvä kaikille. Hän sanoi meitä\naina lapsikseen.\"\n\n\"No, sen tietänet sinä hyvin, naapuri\", arveli Swart. \"Olithan sinä\nhänen komennettavanaan.\"\n\nBlücherin patsaan luota tultiin vanhan Fritsin[1] luo, jota Witt aina\noli salaa vihannut. Tämä viha sai aiheensa jo paljon ennen Wittin\nsyntymää. Frits oli nimittäin ottanut Wittin äidinisän sotamieheksi.\n\n[1] Kuningas Fredrik II.\n\n\"Kas kuinka hän istuu siinä vanhan hevoskaakkinsa selässä\", sanoi Witt.\n\"Niin, tirkistele sinä sieltä vain minkä mielesi tekee; sinun syysi\nkuitenkin oli, että me emme saaneet sitä kaunista taloa. Eikös se ole\ntotta, häh? Katsos vaan, kun hän istuu siinä niinkuin koko asia ei\nollenkaan häntä liikuttaisi. Soisinpa, että pöllähtäisit sieltä\nnenällesi!--Minä tahdon nimittäin sanoa sinulle, naapuri Swart, erään\nasian. Äitini isä oli vanhin, ja hänen olisi pitänyt saada talo. Mutta\nsilloinpa tuo vanha Frits otti hänet sotamieheksi, ja maakunnan tyhmä\nvirasto määräsi, että talo oli joutuva toiselle, ja niin saimme me\npitkän nenän.\"\n\n\"Mitä hulluja!\"\n\n\"Mitä hulluja, naapuri!\" sanoi Swart. \"Onhan se niin vanha asia, ettei\nsitä kukaan enää viitsi ajatella. Kaikki ihmiset sanovat--ja onhan\nsiitä painettu kirjojakin--että hän oli hyvä kuningas.\n\n\"Sitä en minä lainkaan tahdo kieltää\", sanoi Witt. \"Itse äitini isäkin\npiti hänestä ja kertoi meille paljon juttuja vanhasta Fritsistä. Kerran\n--en muista koska se oli--löi hän äidinisääni olalle ja sanoi: Sinä\nolet oikea krenatööri ja olet taistellut miehuullisesti!\"\n\n\"Kas kehnoa vaan!\" sanoi Swart.\n\n\"Niin, naapuri, hän on sanonut minun äitini isälle, vaikka minä en\nmuista koska se oli: 'sinä olet oikea krenatööri ja olet taistellut\nmiehuullisesti!' Nyt istuu hän tuolla korkealla hevosensa selässä, ja\näidinisä jäi ilman taloa, ja se oli hänen syynsä!\"\n\n\"No, naapuri\", sanoi Swart heidän taas jatkaessaan matkaansa. \"Älä sinä\nnyt enää sure sitä asiaa .... se on nyt ollut ja mennyt eikä sinun enää\ntarvitse vihata häntä.\"\n\n\"No se nyt ei voisi johtua mieleenikään\", vakuutti Witt. \"Mutta talo\nolisi nyt ollut minun. Ja sen minä sanon, naapuri, että hänen syynsä se\nsittenkin oli!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSotamies johti heitä nyt katua ylös, katua alas, kunnes he tulivat\n\"Unter den Linden'ille\"[1].\n\n[1] Kuuluisa puistokatu Berlinissä.\n\nMikä paljous komeasti puettuja, hyvältä hajahtavia naisia!\n\n\"Poika!\" sanoi Swart. \"Ojenna itsesi suoraksi ja liikuta sääriäsi vähän\nuljaammin ja pane kädet kupeillesi, jotta ihmiset voisivat katsella\nsinuakin! Luuletko että minä kävelin noin vetelästi nuorena ollessani?\nEi,--katsos Kallea! Hän vasta osaa käyttäytyä; katsos, kuinka hän\nkatsoo tyttöjä suoraan silmiin ja hymyilee ja nyökäyttää päätään heille\nikäänkuin tuntisi heidät kaikki. Ja saatanpa sanoa, että nämä tytöt\nansaitsevatkin katselemista.\"\n\n\"Siinä sinä olet oikeassa\", sanoi Witt. \"Enkö minä ole aina sanonut,\nettä täällä on senkin vietävän kauniita tyttöjä! Ja miten uhkeita ne\novat!\"\n\n\"Minä luulin eukkoani jokseenkin tukevaksi\", sanoi Swart, \"mutta katsos\nvain tuotakin--onpa siinä laajuutta! Mikä masiina! Ja jos hän edes\nolisi vanha akka; mutta hän on aivan nuori tyttö.--Turkanen! Jos\nminulla olisi mittanauha mukanani, niin menisin ja mittaisin hänen\nselkänsä.\"\n\nNyt he saapuivat \"Museolle\".\n\nEnsimäinen esine, mikä täällä pisti heidän silmiinsä, oli iso, suunnaton\nkivimalja.\n\n\"Hyvät ystävät! Kuinka tämä on mahdollista?\" sanoi Swart. \"Mikä astia!\nSiitä voi syödä sata miestä ja siihen mahtuu ainakin kaksitoista\nhärkätynnyriä.\n\n\"Varmasti\", sanoi Witt. \"Mihinkä sitä muuten käytetään?\"\n\n\"Kun kuningas keittää herneitä\", sanoi sotamies, \"ja pitää pidot, joihin\npääsee ken tahtoo, niin tätä käytetään liemiastiana. Ja kun kuningas\nkruunataan ja hän seisoo tuolla ylhäällä linnan katolla kruunu päässään,\nniin tässä makaa paistettu härkä ja tuosta suihkukaivosta juoksee\nparasta punssia ja punaista viiniä. Ja jokainen saa ottaa niin paljon\nkuin mieli tekee.\"\n\n\"Koska se tapahtuu taas?\" kysyi Kalle. \"Silloin täytyy meidän tulla\ntänne!\"\n\n\"No\", sanoi Witt, \"ei se niin hädin tapahdu!\"\n\n\n\n\nXV.\n\n\nHe tulivat uudelle museolle ja katselivat sen ulkoseinillä olevia\nmaalauksia.\n\nMuseon pääportailla seisoi joukko hienosti puettuja naisia ja herroja\ntäydessä juhlapuvussa.\n\n\"Menkää niiden jälestä!\" sanoi sotamies.\n\n\"Ei se toki sovi\", sanoi Swart. \"Mehän olemme vain arkipuvuissamme; ei\nmeidän sovi tunkeutua noin hienon herrasväen joukkoon.\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\" sanoi Witt. \"Ensin minä ostan uudet housut,\njottemme tarvitsisi hävetä joutuessamme hienojen ihmisten pariin, ja kun\nnyt on kysymys siitä, niin sinä rupeat ujostelemaan.--Mene nyt vain\nrohkeasti portaita ylös!\"\n\nJa Witt juoksi ylös--kaksi porrasta kerrallaan, näyttääkseen, ettei\nhän lainkaan ujostellut.\n\nMutta tätä hänen ei olisi pitänyt tehdä.\n\nKummihousut eivät sitä kestäneet.\n\nKun hän taivutti jalkojaan, meni toinen jalkahihna rikki ja--ratsis!\nhousun lahe lensi kokoon polven yläpuolelle. Ja kun hän kumartui sitä\njälleen kiinni solmimaan, meni toinenkin hihna rikki, ja nyt hän seisoi\nsiinä paljain säärin kaikkien hienojen herrojen ja naisten keskellä.\n\nHänellä näytti olevan uimahousut jaloissaan.\n\nKun Wittin seuralaiset olivat ehtineet ylös, oli iso piiri ihmisiä\nkerääntynyt hänen ympärilleen. He tuuppailivat toinen toisiaan kylkeen\nja osoittelivat Witt-raukkaa, joka turhaan koetti saada housut\npeittämään sääriään.\n\nKun hän oli vetänyt toisen lahkeen alas, meni toinen ylös. Nämä olivat\npolvi- ja pitkät-housut, aivan niinkuin musikantti oli sanonut!\n\nUkko Swart tunkeusi väkijoukon läpitse ja rupesi Wittiä lohduttamaan.\n\n\"Älä välitä näistä irvistelijöistä! Tässä olen minä, ja nimeni on Swart,\nja hänen nimensä on Witt, ja hyvin tyhmä on se joka sallii itseään\nnaurettavan vasten naamaa. Kukas sille mitään voi, ettei kummi ole yhtä\nkestävää kuin lanka ja piki. Älä ole milläsikään, naapuri, vaan pane\ntakkisi napit kiinni!--Olipa tämäkin kaunis tapaus!\"\n\nTuskin olivat he ehtineet saada tämän housujutun tyydyttävälle kannalle,\nkun Frits juoksi erään herran luo, joka seisoi toisten joukossa, lankesi\nhänen kaulaansa ja suuteli häntä.\n\n\"No, mutta Jumala varjelkoon minua!\" sanoi Swart. \"Nythän sinä tulet\nhulluksi, poika! Frits, piruko sinua riivaa?\"\n\nMutta Frits ei kuullut, mitä Swart sanoi, hänellä oli niin paljon\npuhumista vieraan herran kanssa.\n\n\"Tunnetko sinä minut, Henrikki? Isä, etkö tunne Henrikkiä. Sehän on\npastorin Henrikki. Ja sainkin minä sinut tavata juuri täällä!\"\n\nFritsin matkatoverit tulivat lähemmäs.\n\nUkko Swart astui etunenässä.\n\n\"No hyvät ystävät!\" sanoi hän. \"Olipa nyt erinomainen onni että sinun\njalkahihnasi menivät poikki, jotta saimme tavata pastorin Henrikin!\"\n\nWitt teki toisella kädellään hunööriä, toisella pidellen takkiaan\nvartalonsa ympärillä, ja Frits pudisteli vanhan leikkitoverinsa kättä.\n\n\"Mutta poika\", sanoi Swart, \"älä sinä nyt niin julmasti ahdistele häntä;\nhän ehkä saa hävetä meitä.\"\n\n\"Minkätähden minä saisin hävetä tavatessani vanhat hyvät ystäväni?\"\nsanoi Henrikki.--\"Mutta kertokaa nyt minulle, mitä kotiin kuuluu ja\nmitä on tapahtunut siitä lähtien kun minä matkustin sieltä!\"\n\n\"No, eihän sitä mitään erinomaista kuulu\", sanoi Swart. \"Ihmiset ja\neläimet ovat terveinä. Herra pastori on terve ja rouva pastorska käy\npäivä päivältä tukevemmaksi ja teidän pieni Kalle-veljenne on reipas\npoika. Tässä eräänä päivänä hän painiskeli pitäjänvoudin Fritsin kanssa\nja sai hänet alleen. Ja Lovisa, teidän sisarenne on oikein erinomainen\ntyttö. Kun minä joku päivä sitte olin lukkarilla, istui hän siellä\npotfianoa soittaen--lukkarilla on näet sellainen potfiano--ja kunpa\nte olisitte kuullut, kuinka hän osaa soittaa, ja kuinka hän taitaa\nsormiaan käyttää! Se oli aivan ihmeellistä!\"\n\n\"Kuinka lukkari ja hänen tyttärensä voivat?\" kysyi Henrikki.\n\n\"Lukkari\", sanoi Swart,\"hän on aivan entisellään; koulussa hän istuu ja\nlukee lasten kanssa ja antaa niille selkään sitä mukaa kuin on\ntarpeellista.\"\n\n\"Entä Dorotea?\"\n\n\"Hän voi hyvin\", puuttui Frits äkkiä puheeseen, \"hän on tullut isoksi ja\nkauniiksi.\"\n\nJa Frits tuli punaiseksi kuin kukko.\n\n\"Poika\", sanoi isä, \"mitä sinä puhut tytöstä? Luuletko sinä että herra\nHenrikki hänestä välittää? Kyllä hänellä on muuta ajateltavana! Sinä et\ntodella häpeä laisinkaan! Etkä sinä muuta ajattele kuin aina vain\nlukkarin Doroteaa. Jos äitisi sen tietäisi, niin saisitpa kokea....\"\n\n\"No eikö mitään ikävää ole kotona tapahtunut?\" keskeytti ylioppilas.\n\n\"Ei\", vastasi Witt. \"Mutta ukko Raabe on kuollut; hän tuli sairaaksi\nheti pääsiäisen jälkeen ja haudattiin neljä viikkoa takaperin. Ja Voss\najoi poikansa ylitse lantarattailla, mutta sitä hän ei voinut välttää,\nja Hannu Schmidt seisoi ylhäällä vanhoilla tikapuilla, jotka menivät\nrikki, niin että hän putosi maahan, mutta hän pääsi asiasta helpolla. Ja\nsitten on kuusi talonpoikaa mennyt Ameriikkaan vaimoineen ja lapsineen\nja Mikko Frank ja Hannu Wunderlich ovat vankeudessa lampaanvarkaudesta.\"\n\n\"He varastivat kaksi lammasta ja kuusi karitsaa, ja senvuoksi heidät\npantiin kiinni\", sanoi Swart. \"Ja sitten se tapaus ukko Boltin ja\nlääninoikeuden välillä.\"\n\n\"Mitäs sinä puhut?\" sanoi Witt takkiaan pidellen. \"Eihän se ollut\nlääninoikeus, vaan metsäoikeus. Hän on itse kertonut minulle sen, ja\nsenvuoksi luulisin tuntevani sen asian.\"\n\n\"Niin, sepä on kaunis juttu, se\", sanoi Swart. \"Näettekös, muutamat\nmeidän kylän miehet tulivat haastetuiksi oikeuteen senvuoksi, että\nolivat olleet luvatta metsässä--ja siinä he olivatkin tehneet väärin,\ntietysti--ja kun nyt tuomari kuulustelee heitä, niin astuu ukko Bolt\nsisään maksaakseen vähän rahoja; tämä tapahtui nimittäin juuri\nveronmaksun aikoina. No, tuomari kiroili ja ärjyi tahtoessaan saada\nmiehet tunnustamaan, ja kun he olivat tunnustaneet, kutsui hän\nvanginvartijan ja käski tämän antaa heille viisikolmatta lyöntiä\nselkänahalle.\n\nKun vanginvartija oli käskyä toimeenpanemassa, arveli ukko Bolt voivansa\nmennä tuomarin eteen asiaansa toimittamaan, ja hän meni ja sanoi:\n\n\"Minulla olisi tässä...\n\n\"Jaha, niin vainkin, keskeytti tuomari. Tämän tässä minä olin kokonaan\nunohtaa; saakoon hänkin rangaistuksensa.\n\nMutta siihen ei Bolt tietysti halunnut suostua.\n\n\"Herra tuomari, sanoi hän minä olen tässä...\n\n\"Vai uskallat sinä mukista vastaan? sanoi tuomari--luulenpa että\ntahdot niskotella esivaltaa vastaan. Anna hänelle viisikolmatta!\n\n\"Mutta Herra Jumala, väitti Bolt, olenhan minä tullut tänne....\n\n\"Suu kiinni!\n\nJa litsis-latsis--hänkin sai viisikolmatta lyöntiä.\n\n\"Minä olen tullut tänne holhooja-asioissa, rahoja maksamaan, sanoi Bolt\nsaatuaan selkäänsä.\n\n\"No, miksi et sitä heti sanonut? kysyi tuomari.\n\n\"Ettehän te tahtonut minua kuulla, kun minä aloin puhua.\n\n\"Toisen kerran puhut ajoissa, sanoi tuomari. Nyt olet saanut lyöntisi ja\nLybekin lain mukaan saat ne pitää hyvänäsi.\n\nMutta sitten tuomari pyysi häneltä anteeksi ja pyysi ettei Bolt panisi\ntätä erehdystä pahakseen, eikä Bolt pannutkaan. Mutta selkäänsä hän oli\nsaanut.\"\n\n\"Niin\", sanoi Witt, \"minä olen aina sanonut hänelle, että hänen pitäisi\npuhua ajoissa. Ja jos hän nyt olisi niin tehnyt, ei hän olisi saanut\nraippoja, mutta nyt hän sai ne, ja sai ne Lyybekin lain mukaan pitää\nhyvänään.\"\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nHenrikki pyysi heitä luoksensa.\n\nKun he astuivat Burg-katua, seisoi Portugalin kuningas vielä ovellaan,\nkatsellen kadulle.\n\n\"Ei, herra Henrikki\", sanoivat Swart ja Witt. \"Tätä tietä älkäämme\nmenkö. Me olemme jo kerran olleet tuossa eikä mielemme tee mennä sinne\nenää toistamiseen. Menkäämme toista tietä, sillä hänen kanssaan ei ole\nleikkimistä. Kuningas tahtoi lyödä meitä, ja meille voisi helposti käydä\nkuin naapuri Boltille.\"\n\n\"Kuningas?\" kysyi Henrikki. \"Mikä kuningas?--Tuo, joka seisoo tuolla\novella on vain portieri.\"\n\n\"Mikä mies se semmoinen on?\" kysyi Witt.\n\n\"Portieri.\"\n\n\"Minkätähden se seisoo ovella ja antaa selkään ihmisille, jotka kulkevat\nohi? Eikö hän voi mennä työhönsä?\"\n\n\"Hänen työnään on seista ovella\", sanoi Henrikki. \"Hän seisoo siinä\nkaiken päivää nähdäkseen kuka menee ulos ja kuka sisälle hotelliin, ja\nkun joku vieras tulee, ilmoittaa hän siitä hotellin isännälle.\"\n\n\"Hitto ymmärtäköön kaiken mitä berliniläisten päähän voi lentää!\" sanoi\nSwart. \"Onko tuokin ihmisen työtä? Kahlekoiraa me siihen toimeen\nkäytämme.\"\n\nHe söivät päivällistä Henrikin luona, ja kun he olivat syöneet,\nistahtivat Swart ja Witt sohvaan polttelemaan piippua ruuan päälle ja\nkertoivat Henrikille, minkävuoksi he nyt oikeastaan olivat liikkeellä,\nselittäen juurtajaksain tuumansa.\n\n\"Niin\", sanoi Swart, \"tämän päivän me viivymme täällä, mutta huomenna me\nmatkustamme eteenpäin rautateitse. Illalla me menemme teaatteriin;\nvahinko vain, ettei naapuri Witt voi tulla sinne kanssamme.--Niin,\nnaura sinä----sinun pitäisi hävetä! Me kyllä varomme ottamasta sinua\nmukaamme; muuten siitä taas syntyisi kaunis juttu.\n\n\"Te tarkoitatte housuja\", sanoi Henrikki. \"Sen asian minä kyllä\njärjestän kuntoon. Witt on muuttuva niin hienoksi kuin juuri munasta\nkömpinyt kananpoika.\"\n\nHän otti vaatekaapistaan housut.\n\n\"Jos nämä teitä miellyttävät, Witt\", sanoi hän, \"niin vetäkää ne\njalkaanne!\"\n\nNo, Witt veti housut jalkaansa ja seisoi pian seurueen edessä\nvalkoisissa englantilaisissa housuissa ja näytti niin hienolta kuin jos\nhän olisi ollut menossa hovitanssiaisiin.\n\n\"Hei, Witt!\" sanoi Swart. \"Sinäpä vasta olet herra! Niin, kyllä se on\ntotta, että vaatteet tekevät ihmisen. Sinuahan voisi luulla prinssiksi!\"\n\nKello oli nyt niin paljon, että oli aika lähteä teaatteriin.\n\nHerra Henrikki saattoi heitä teaatteritalolle, antoi heille muutamia\nhyödyllisiä ohjeita, ja kun he olivat saaneet pääsyliput, jätti hän\nheille hyvästit.\n\n\"Nyt täytyy minun sanoa hyvästi\", sanoi hän. \"Minä en, ikävä kyllä, voi\ntulla mukaanne teaatteriin, sillä minun täytyy mennä vieraisiin tänä\niltana. Sanokaa paljon terveisiä isälleni, ja sanokaa hänelle, että--\nettä minä harjoitan opintoja kaikin voimin ja että minä jo olen\npuolihullu pelkästä viisaudesta. Sanokaa myös terveisiä lukkarille ja\nhänen tyttärellensä, ja sanokaa, että kun tulen kotiin syksyllä, toivon\nsaavani tanssia Dorotean häissä!\"\n\nJa samalla hän tuuppasi Fritsiä kylkeen ja veti hänet vähän syrjään.\n\n\"Älä huoli olla alakuloinen, Frits! Se asia kyllä selviää. Usko minua,\nte ette tule Belgiaan, ja jos sinä ja Dorotea rakastatte toisianne, niin\nsaatte nähdä, että te myös saitte toisenne. Belgiaan on pitkä matka, ja\nte ette pääse pitkälle, ennenkuin teidän täytyy kääntyä takaisin.\nRautatie ei ole mikään Kalle Vepupp, ja te joudutte pian niin moneen\npälkääseen, että ukot kyllästyvät koko matkaan ja palaavat takaisin\nBerliniin. Ettehän te edes osaa yläsaksaa.--Kun te sitten tulette\ntakaisin tänne, niin tule minun puheilleni; minä ehkä voin olla teille\navuksi. Hyvästi nyt, Frits!\"\n\nHän puristi leikkitoverinsa kättä niin ystävällisesti, että Fritsille\nkihosi kyyneleet silmiin ilosta, että vanha ystävä ei ollut häntä\nunohtanut, vaan vielä lisäksi antoi hänelle hyviä neuvoja.\n\nSanottuaan ukoille jäähyväiset meni Henrikki tiehensä.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nMeidän matkaseurueemme meni nyt teaatteriin.\n\nKun he olivat tulleet ovesta sisälle, hiipi Swart hiljaa varpaisillaan\neteenpäin, mutta Witt jäi ovelle tuijottamaan isoon katossa riippuvaan\nkynttiläkruunuun siksi kunnes hänen päätänsä rupesi huimaamaan.\n\n\"Mennään pois!\" sanoi hän.\n\n\"Mutta miksikä menisimme pois?\" sanoi Swart. \"Olemmehan me maksaneet\npäästäksemme tänne eikä meille kukaan pahaa tee. Tule vain tänne\nkatsomaan!\"\n\nWitt hiipi Swartin jälestä ja nojausi sitten yli rintavastimen ja\nkatseli alas.\n\nKun hän nyt näki kuinka ihmisjoukko aaltoili siellä alhaalla, kuuli\nsieltä kaukaisen ukkosen tapaisen äänten kohinan ja näki kynttiläin\nkimaltelevan päänsä päällä ja allansa, rupesi hänen päätänsä huimaamaan,\nja jollei Frits olisi pidellyt häntä, olisi hän varmaan pudonnut.\n\n\"Sinua vaivaa pyörrytys\", sanoi Swart. \"Niin, olemmehan me jotenkin\nkorkealla, mutta vähät siitä!--Ensimäinen kerta aina pahin.\"\n\nUkko Wittin nojautuessa Swartin käsivarteen alkoi musiikki äkkiä soida.\n\nOli ikäänkuin maa olisi halennut ja taivas vavissut, ikäänkuin ukkonen\nolisi jylissyt ja salamat sähisseet; oli kohinaa ja vinguntaa,\nrummutusta ja hullutusta, ikäänkuin viimeinen päivä olisi ollut tulossa\nja maailmannäytelmän viimeistä näytäntöä olisi alettu.\n\nÄkkiä lensi esirippu ylös.\n\nLavalla oli komeat tanssiaiset, siinä tanssi useita pareja, ja kaikki\nhuusivat: \"Victoria!\"\n\n\"Kuules Frits!\" sanoi Kalle, \"tämä on sama kappale, minkä me\nAlt-Strelitsissä silloin kun meidän täytyi hypätä!\"\n\n\"Hahahahahaa\", nauroi ukko Swart. \"Katsos, naapuri, miten he\nkonstailevat! Tässähän saattaa nauraa itsensä vääräksi.\"\n\n\"Tämä kaikki tapahtuu varmaankin tuon metsästäjän vuoksi tuolla\nsyrjässä\", arveli Witt.\n\n\"Katsos vaan sitä miestä, kuinka turkasesti hän on koristeltu!\" sanoi\nSwart. \"Katsos, katsos, kuinka hän pöyhistelee itseään ja panee kätensä\nkupeilleen!--Ja katsos tuota toista sitten! Nyt hän suuttuu, nyt hän\nnousee seisaalleen; saas nähdä, eikö tässä nouse aika meteli. Kuules\nkuinka hän elämöi!\"\n\n\"Mitä?\" sanoi Witt. Ei suinkaan hän tahdo lyödä toista kuoliaaksi!\"\n\n\"Äh, naapuri Witt, kuinka sinä voit olla niin tyhmä!\" sanoi Swart.\n\"Hehän vain ovat olevinaan, he tahtovat vain kääntää ihmisten silmät! Ei\nmutta katsos, naapuri--tuossa ne tulevat! Ne ovat metsästäjiä. Katsos\ntuota vanhaa ukkoa, hän on aivan meidän metsänvartijamme näköinen!\nKuules, kuinka hän laulaa aivan kuin lukkari!\"\n\n\"No eipä juuri kannata kehua. Mutta katsos tuota toista nenineen ja\nmustine partoineen\", sanoi Witt. \"Ja hattu ihan kuin ratti! Kas hänpä\nvasta osaa töllistellä. Kun semmoinen mies kiljuu oikein täyttä kurkkua,\nniin se suorastaan tekee pahaa; oikein kylmältä karsii selkäpiissäni.\"\n\n\"Minä säälin häntä\", sanoi Swart, \"Jumala ties saako hän naisen jota hän\nhuutaa niin hirmuisesti! Katsos, katsos! Näetkös tuota tuolla? Se on\nitse paholainen!\"\n\n\"Herra jesta, kuinka minä pelkään!\" sanoi Witt.--\"No, tämä kometia on\ntosiaankin rahan arvoinen.--Niin, naapuri, kyllä se on piru itse.\"\n\n\"Minä en ymmärrä, minkätähden sinä aina pelkäät\", kummasteli Swart. \"Nyt\ntulee se toinen, se nenäkäs...\"\n\n      Korttipelin hauskuuden\n      hyväilyihin neitojen\n      tahdon yhdistää!...\n\n\"niin, niin kyllä sinussa on miestä mihin hyvänsä!--Kas, kas, sitä\nkoiraa, miten hän hosuu ympärilleen! Nyt on toisen loppu käsissä. Tuhma\npiru, miksi annoitkaan ottaa itsesi kiinni! Ja kaikki vaiva mokoman\ntytön takia...\"\n\n      Luulitkos saavas kotkan ilmaiseksi?\n\n\"... nyt minä tiedän mihin se heittiö tähtää. Nyt on Maks kiinni.\"\n\nEsirippu laskeutui ja Frits hengitti jälleen.\n\nHän ei koskaan ollut voinut uneksiakaan, että tavalliset ihmiset voivat\nmatkaansaattaa mitään noin kaunista ja ihanaa. Tämä ei voinut olla\ntodellisuutta, sen hän ymmärsi; ei tässä maailmassa voinut noin käydä,\nmutta kun hän nyt katseli sinne, tuntui se, minkä hän näki,\ntodellisuudelta, kaikki oli hänen silmäinsä edessä selvänä ja kirkkaana\nkuin aurinko sydänpäivällä. Tämä oli kuin ihana unelma, oli kuin olisi\nhän vaeltanut vieraassa maassa, missä kaikki oli auringonpaistetta, iloa\nja laulua.\n\nEsirippu nousi jälleen.\n\n\"Kuules, Frits\", sanoi Kalle, \"tämä on sama kappale kuin se, minkä me\nnäimme Strelitzissä silloin, kun olimme vähällä taittaa niskamme. Tuo\npitkähameinen tuolla on sama kuin siellä, ja tuo pienempi, joka on niin\nlystikkään näköinen, on myös sama.--No, ei nyt hullumpaa!\"\n\nFrits oli kuullut vain puolella korvalla, mitä Kalle sanoi. Hänestä\ntuntui kuin olisi Dorotea seisonut hänen edessään, suruaan valittaen. Se\nvalitus kuului niin surulliselta, mutta samalla niin kauniilta, että hän\nsai kyyneleet silmiinsä, vaikka hänen sydämensä sykki kuitenkin niin\nautuaallisesti. Se ei ollut Dorotea, ja kuitenkin se oli hän. Hän olisi\nollut halukas uhraamaan sydämensä viimeisen veripisaran tuon vieraan\ntytön puolesta.\n\n\"Katsos vaan häntä!\" sanoi Swart. \"Minä tarkoitan sitä pientä, en tuota\npitkää--kuinka turkasen viehättävältä hän näyttää!--Peijakas, kuinka\niloinen ja viehättävä hän on. Minunkin, vanhan miehen sydän oikein\nlämpenee häntä katsellessa.--Tämä kappale on kyllä hintansa\nansainnut.\"\n\n\"On\", sanoi Witt, \"tämä kappale on hyvä. Soisin että hän saisi\narmaansa.\"\n\n\"Äh, naapuri\", sanoi Swart, \"nehän vain kääntävät ihmisten silmät, nehän\nteeskentelevät koko ajan! Entäs kaikki tämä laulaminen ja hoilaaminen?\nMenettelevätkö esimerkiksi meidän puolen pojat ja tytöt sillä tavoin?\nKas, kun et sinä voi ymmärtää sitä!\"\n\n\"Nyt tulee se toinen!--Katsos, katsos!\" sanoi Witt.\n\n\"Hän on liian ylhäinen, naapuri! Liian hieno! On mahdollista, että hän\non hyvä tyttö, mutta minusta hän on liian ylhäinen. Muuten voin sinulle\nsanoa, että minä säälin häntä. Katsos vain, kuinka hän pyytää miestä\nolemaan menemättä rotkoon! Ne pyytävät sitä molemmat, mutta hän ei näy\nvoivan olla menemättä? Ei, se tyhmä aasi menee rotkoon!\"\n\n\"No, nyt alkaa noituminen\", sanoi Witt. \"Minä soisin, että olisimme\nkaukana täältä; täällä rupeaa oikein pelottamaan, kun katselee noita\nmonia pääkalloja ja kaikkia muita pirun juonia--katsos tuotakin\nnenäihmistä! Kuule, miten hän huutaa!--Se on paholainen!--Nyt ovat\nyhtyneet ne molemmat, joiden piti tulla yhteen!--tämä on kauheata\najatella!\"\n\n\"Hyi!\" sanoi Swart. \"Se heittiö pitäisi hirttää lähimpään puuhun. Onhan\nse oikea roisto. Se tahtoo myydä itsensä paholaiselle saadakseen\ntyttöparan vietellyksi pauloihinsa.\"\n\n\"Frits\", sanoi Kalle, \"tämä on sama kappale kuin se, minkä me näimme\nStrelitzissä silloin kun meidän täytyi lähteä käpälämäkeen.--Olkaa nyt\nvaroillanne, sillä muutaman silmänräpäyksen kuluttua meidän täytyy\nlähteä pois!\"\n\n\"Kas niin\", sanoi Swart, \"nyt se on tehty: Tuolla menee Maks vuoreen\npaholaisen kanssa; nyt alkaa luotien valaminen.\"\n\n\"Ei, naapuri\", sanoi Witt, \"minä en enää kauempaa tahdo olla täällä,\nminä pelkään. Kuules, kuinka maa järisee! Katsos, kuinka tarhapöllö\nräpistelee siipiään! Kuule, kuinka salamat sähisevät,--ja nyt! Nyt on\ntaasen pimeä yö! Kuuletko, kuinka kaikki hornanhenget nauravat ja\nkirkuvat! Oikein jyminä käy. Ja katsos, nyt alkaa se hurja metsästys! Ei\nnaapuri--tule! Lempo täällä viipyköön! Kuules, nyt huutaa hän\n*seitsemän*.\"\n\n\"Pitäkää kiinni, nyt saamme hypätä!\" huusi Kalle samassa.\n\nTuskin oli hän saanut nämä sanat suustaan, kun vahtimestari tuli hänen\nluokseen, tarttui kohteliaasti hänen käsivarteensa ja talutti hänet\nulos.\n\n\"Kas tämäpä on kaunista\", sanoi Swart. \"Sinun tyhmä poikasi rupee\nkiljumaan ja sinä itse menet tainnoksiin.--Tyynnyhän nyt toki,\nnaapuri!\"\n\nEsirippu laskeutui taas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSwart lohdutteli Wittiä.\n\n\"Älähän nyt toki, naapuri, sanon!--luulenpa melkein, että sinä itket!\"\n\n\"En\", sanoi Witt, \"en minä itke! Minä olen palvellut herttuaani ja ollut\nliikkeellä niin öisin kuin päivisin, mutta paholaisen ja villin\nmetsästyksen kanssa en minä tahdo olla missään tekemisissä. Peikkoja\nminä aina olen pelännyt.\"\n\nVihdoin hän tuli järkiinsä ja toipui hieman.\n\nEsirippu nousi jälleen, ja Frits kuuli Dorotean rukoilevan hänen ja\nhänen sielunsa iankaikkisen autuuden puolesta.\n\nSanomattoman ihanaa on, kun ihminen, joka rakastaa meitä enemmän kuin\nmitään muuta maan päällä, kohottaa kätensä taivasta kohti ja rukoilee\nmeidän puolestamme, kun olemme joutuneet väärälle tielle.\n\n\"Katsos\", sanoi Swart, \"tuossa se pieni tyttö taas on, ja miten kiire\nhänellä on! kuinka hän juoksee edestakaisin kuin rotta ristiäisissä. No,\ntämäpä vasta on hauskaa nähdä. Mutta kuulehan kummia! Nyt ne laulavat\nmeidän puolen laulua hääseppeleestä:\n\n      Hääseppeleen me kiedomme\n      silkillä sinisellä!\n\nKuinkahan ihmeellä se laulu on tullut tänne Berliniin?\"\n\n\"No, naapuri\", sanoi Witt, \"onhan joku saattanut kuulla sitä laulua\nmeillä laulettavan ja mielistyä siihen niin, että on opetellut sen\nulkoa. Mutta eivätpä ne täällä kuitenkaan osaa sitä oikein laulaa; Fiia\nSchult laulaa sen paljoa paremmin. Hän rallattelikin sitä lakkaamatta,\nkunnes suutuin ja ajoin hänet tiehensä talostani.\"\n\n\"Kas, kas nyt!\" sanoi Swart. \"Nyt siitä joku tulee, sanoi Bolsenthal\ntullessaan tupaan. Siinä on kuningas koko seurueensa kanssa; vanha\nmetsänvartijakin on mukana.--Se on sentään kaunis laulu, ja kuules,\nkuinka he osaavat soittaa torvea, aivan kuuluu kuin olisi Ivenackin\nkreivi metsästämässä. Niin, naapuri, kyllä täytyy tunnustaa, että he\nosaavat käyttää suutaan ja laulaa niin että kuuluu!\"\n\n\"Katsos vanhaa metsänvartijaa!\" sanoi Witt, \"nyt panee hän torven\nhuulilleen, nyt puhaltaa hän,--katsos, kuinka kaikki kerääntyvät\nkoolle--ja Maks seisoo tuossa kuin härkä. Maltas, nyt ampuu hän\nkoelaukauksen!\"\n\n\"Eihän hän vaan mahtane olla niin hullu, että ampuu\", sanoi Swart,\n\"hänellähän on paholaisen luodit pyssyssään.--Ei voi koskaan tietää,\nminne semmoiset lentävät.\"\n\nMaks tähtäsi.\n\nKoko katsomossa vallitsi niin täydellinen hiljaisuus, että olisi\nsaattanut kuulla rotan juoksevan yli permannon.\n\nSilloin Swart huusi ylhäältä parvelta:\n\n\"Hän ampuu! Hän ampuu! Älä ammu, älä ammu, senkin tyhmä piru!\"\n\nVahtimestari talutti hänet oitis ulos.\n\nWitt hiipi perästä.\n\n\"Herra\", sanoi Swart, \"ajetaanko minut pois senvuoksi, että tahdon\npelastaa onnettoman ihmisen? Kyllä tämä menee jo todellakin liian\npitkälle!\"\n\nFrits oli nyt yksinään jälellä.\n\nHän oli unohtanut koko ympäristönsä, hän ei kuullut eikä nähnyt muuta\nkuin mitä näyttämöllä tapahtui. Hän tunsi elävänsä täydelleen mukana, ja\nhän oli melkein varma, että tämä kaikki oli tapahtunut hänelle ja\nDorotealle. Ja kun esirippu laskeusi, tuntui hänestä, että koko maailma\noli hänet hyljännyt, että taivas oli häneltä sulkeutunut ja kaikki ollut\nmennyttä. Vain viimeisen laulun sävel soi vielä hänen sielussaan yhtä\nsurullisena ja suloisena kuin Dorotean viimeinen sana:\n\n\"Hyvästi!\"\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna läksivät matkamiehemme rautatienasemalle.\nKalle ja Frits kantoivat arkkua ja ukot eväitä.\n\nNyt oli vain kysymys, mitä rataa heidän piti matkustaa.\n\n\"Kas tässä asuu leipuri\", sanoi Swart, \"ne ihmiset nousevat tavallisesti\naikaisin. Minäpäs menen sieltä kysymään.\"\n\nSwart meni myymälään ja kysyi, tahtoisiko leipuri hyväntahtoisesti\nsanoa, mikä rautatie vei Belgiaan.\n\n\"Belgiaan? Belgiaan? Te kai tarkoitatte Schlesiaa?\"\n\n\"On mahdollista, että sitä sanotaan sillä nimellä Berlinin kielellä\",\nsanoi Swart.\n\nLeipuri antoi tarvittavat tiedot, ja ystävämme menivät nyt sille\nasemalle, jolta juna läksi Schlesiaan.\n\nMonien mutkien ja reistailujen jälkeen he osuivat pilettiluukulle, jossa\neräs hyvin kohtelias herra pisti heidän käteensä paperilapun.\n\n\"Kas niin\", sanoi Swart, \"tällä passilla me voimme matkustaa vaikka\nhalki koko maan, ja sittenhän on kaikki hyvin, jos on totta, mitä\nisäntämme eilen sanoi, että nimittäin olemme perillä jo ylihuomenna.\"\n\n\"Se olisi suotavaa\", sanoi Witt. \"Mutta katsohan, kaikki vaunut ovat\nperäkkäin kuin hanhet ja kaikki ne kulkevat rautajäljissä. Katsos tuota\nsuurta arkkua, joka kulkee tuossa edes ja takaisin.--No mutta--\nsillähän on savupiippukin. Kas, kas, nyt on varmaan paha merrassa. Se\nsavuaa ja ähkii ja potkii ja mylvii,--ja näes, kuinka höyry tupruaa\nsen sieraimista, kun se kulkee ohitsemme. Ja mikä meno ja ähellys! Sehän\non ihka elävä peto! Kaikkea sitä pitää nähdä ennenkuin kuolee!\n\n\"Niin, naapuri\", sanoi Swart, \"eilen teaatterissa en minä ensinkään\npelännyt, sillä minä tiesin, että ne vain käänsivät meidän silmämme.\nMutta tuommoiset ajopelit ilman hevosia, ne alkavat minua peloittaa.\nOnhan tässä samanlainen meteli kuin noita-akkain ratsastaessa\nBlocksbergiin. Kuule, kuinka se paholainen viheltää!\"\n\n\"Ei, se on mies, joka viheltää\", sanoi Kalle, \"tuo musta joka istuu\narkun peräpuolella. Ja lyönpä vaikka vetoa, että arkussa on hevonen.\"\n\n\"Niin, poikani\", sanoi ukko Witt, \"se on kyllä luultavaa. Eihän tässä\ntiedä mitä oikeastaan ajattelisi. Kuinkas sanoikaan Hanna Schult:\n'Olkoonpa se kummitus tai meidän Juhani, niin on sillä kumminkin\npaholainen, sisässään.'\"\n\nNyt he astuivat vaunuun, ja ukko Witt rupesi jälleen pelkäämään.\nSwartilla oli täysi työ koettaessaan rauhoittaa häntä.\n\n\"Naapuri\", sanoi hän, \"katsohan noita muita ihmisiä täällä vaunussa!\nNehän istuvat aivan rauhallisina, ja luuletkos, että ne olisivat niin\nrauhallisia, jos paholainen olisi heitä viemässä? Ja jos sinä nyt niin\nkauheasti pelkäät, niin istu lähemmäksi minua! Mehän istumme tässä niin\nmukavasti kuin omissa tuvissamme, ja olemmehan me ainakin kuivalla\nmaalla.--Ja te, pojat, pidelkää lujasti penkistä kiinni älkääkä\ntöllöttäkö siinä suut auki niinkuin odottaisitte paistettujen kyyhkysten\nlentävän suihinne! Painakaa hatut lujasti päähän!\"\n\nHän tuuppasi poikaansa kylkeen.\n\n\"Muuttaudu tänne lähemmäksi, ja pure hampaasi lujasti yhteen, jottei\nkielesi jää niiden väliin, kun tästä nyt lähdetään.--Kas niin, nyt se\nlähti!\"\n\n\"Kas, kuinka hitaasti se menee\", huudahti Witt, \"enpä olisi tätä koskaan\nuskonut.\"\n\n\"Niin, se menee nyt vain käymäjalkaa\", selitti Kalle.\n\n\"Nyt se juoksee tasaista hölkkää\", sanoi Witt.\n\n\"Nyt se juoksee hyvää ravia\", sanoi Swart. Ja pistäen päänsä ulos\nakkunasta: \"Nyt hurjimus laukkaa täyttä karkua! Pidelkää kiinni nyt!--\nnyt mennään hirvittävää vauhtia! Katsokaa, katsokaa, kuinka se sähisee\nja räiskyy ja kiitää kuin vimmattu! Koko maailma lentää taaksepäin!\"\n\nUkko Witt istui onnettomana odotellen viimeistä hetkeänsä. Hän risti\nkätensä ja sanoi Swartille:\n\n\"Herra Jumala, naapuri Swart! Kunhan se peto vain ei pillastuisi!\"\n\n\"Pure sinä hampaasi yhteen, naapuri!\" sanoi Swart. \"Mikäs auttaisi, jos\npillastuisikin? Kuoltava meidän kerran kuitenkin on, samantekevä siis,\ntapahtuuko se tällä tai jollain muulla tavalla. Nyt ei auta mikään; me\nolemme täällä ja saamme pitää hyvänämme mitä tapahtuneekin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe saapuivat ensimäiselle asemalle.\n\nVaunut hiljensivät vauhtia ja ukko Swart sanoi:\n\n\"Ptruu, kas niin, kas niin, ptruu!\" aivan kuin olisi hänellä ollut\nohjakset käsissään.\n\nVaununovi avattiin.\n\n\"Minäpä tahtoisin mielelläni nähdä, kuinka näitten ajopelien laita\noikeastaan on\", sanoi Kalle lähtien vaunusta. \"Saas nähdä, taluttavatko\nne uusia hevosia arkkuun\", sanoi hän mennessään.\n\nHän asteli nyt edestakaisin asemasillalla tarkastellen kaikkea, ja hänen\njuuri miettiessään junan salaisuutta veturi vihelsi ja juna lähti\nliikkeelle.\n\nKalle ei siitä hämmästynyt. Hän vain seisoi ja töllisteli suu auki. Hän\nkuuli Swartin sanovan:\n\n\"Heittäydy perään riippumaan!\"\n\nKalle päätti seurata neuvoa. Hän odotti viimeistä vaunua. Ja kun tämä\njuhlallisesti oli vierinyt ohi, kokosi hän takkinsa liepeet ja läksi\njuoksemaan junan jälkeen. Mutta se kiiti pois avaraan maailmaan, ja\nKalle jäi hengästyneenä katsomaan sen menoa, kunnes se kokonaan katosi\nnäkyvistä.\n\nNo, Kalle poikaseni, mitäs nyt aiot tehdä? Siinä sinä nyt seisot kuin\nhärkä vuorella, kynsit korvasi taustaa ja kuultelet mesiäisiä. Sinähän\nmuuten kuulut viisaitten joukkoon. Missä on nyt viisautesi?\n\nEntä Witt ja Swart? He kulkevat huimaa vauhtia ulos avaraan maailmaan.\nSwart lohduttelee Wittiä, jonka mieli on taas käynyt murheelliseksi:\n\n\"Rauhoitu toki, naapuri! Kyllä Kalle sinut vielä löytää! Ei kestä kauaa\nennenkuin hän on matkalla Belgiaan. Hän on pian täällä meidän luonamme.\nToinen olisi ollut asia, jos minun tyhmä poikani olisi unohtanut itsensä\njälkeen.--Nyt sinä, Frits, istut alallasi, liikahtamattakaan, jotta\nvoin löytää sinut! Vaunut näkyvät pysähtyvän tähän, ja minä menen nyt\nulos katsomaan, olisiko Kalle heittäytynyt perään riippumaan, ja samalla\nsaamaan jotain juodakseni.\"\n\nSanottu ja tehty. Swart meni hakemaan Kalle Wittiä, mutta missään ei\nKallea näkynyt, ja kun ukko oli saanut tämän asian selväksi, meni hän\nsammuttamaan janoaan.\n\nHän näki erään viinurin hääräilevän tarjoilupöydän ääressä.\n\n\"Kuulehan, poikaseni\", sanoi hän, \"annas minulle oikein hyvä likööri!\"\n\n\"Heti, herra\",--ja viinuri juoksi tilattua tavaraa noutamaan,\nsillaikaa kun Swart kaiveli taskujaan maksaakseen--mutta hiivatti\nsoikoon!--hän ei löytänyt sopivia pieniä rahoja. Vihdoin sai hän\nmaksetuksi ja aikoi juuri siemaista liköörinsä, kun juna vihelsi.\n\n\"Mitä lempoja\", huusi hän, \"odota nyt silmänräpäys, minä tulen heti!\"\n\nMutta juna ei välittänyt huudosta, vaan kiisi menojaan.\n\n\"Tämäpä vasta kaunis juttu\", sanoi Swart raapien korvallistaan.\n\nFrits ja Witt matkustivat nyt kahden ulos avaraan maailmaan, kunnes juna\ntaas pysähtyi.\n\n\"Nyt en minä enää rupea tässä istumaan\", sanoi Frits ukolle.\n\"Matkustakaa te yksinänne Belgiaan, mutta minä nousen tässä pois ja\nmenen etsimään isääni.\"\n\n\"Frits\", sanoi Witt, \"ethän toki tahdo jättää minua yksinäni\nonnettomuuteen?\"\n\nJa hän rukoili Fritsiä jäämään.\n\nMutta Frits astui ulos ja ovi suljettiin.\n\nJuna vihelsi.\n\nUkko Witt pisti päänsä ulos akkunasta ja heilutti hattuaan.\n\n\"Frits Swart\", huusi hän, \"Frits, kuule ... sana vain! Sano toki\nisällesi että hänen täyt....\"\n\nJuna kiisi eteenpäin ja Witt oli nyt matkalla Belgiaan.\n\nFrits ei kuullut, mitä ukko huusi; hän ajatteli vain pastorin Henrikin\nsanoja, että he kyllä tulisivat takaisin Berliniin joutumatta koskaan\nBelgiaan.\n\nUkko Witt istui vaunussa syvästi murheellisena.\n\n\"Lukkari sanoi, että hauskaa on sentään matkustella!\" sanoi hän.\n\"Soisinpa, että hän nyt olisi kynsissäni. Ja Swart, minun vanha\nnaapurini, vakuutti minulle samaa, niin että minä vanha pöllö menin\nansaan ja uskoin heidän sanansa tosiksi.--Tässä voi ihminen aivan\nmenehtyä!\"\n\nWittin pää painui alas rinnalle, ja hän muistutti nyt suuresti vanhaa,\nsateessa kastunutta kanaa.\n\n\"Hyvät ihmiset, mitä minun on tehtävä?\"\n\nJuna pysähtyi, Witt meni ulos ja meni erään kirjavakauluksisen miehen\nluo, joka seisoi lähellä.\n\n\"Hyvä herra\", sanoi hän, \"nyt en minä enää tahdo matkustaa pitemmälle!\"\n\n\"Ei ole tarpeenkaan, hyvä mies\", vastasi puhuteltu.\n\n\"Kunpa olisin pastorin Henrikin luona Berlinissä! Milloin voin päästä\nsinne?\"\n\n\"Iltapäivällä kello neljä lähtee juna sinne, joten pääsette perille\nhyvissä ajoin.\"\n\n\"Parhaat kiitokset siitä tiedosta!\" sanoi Witt hattuaan nostaen.\n\nHän istuutui penkille.\n\n\"Mitenkähän minun lopulta käyneekään\", huokasi hän. \"Lukkari ja Swart\npuhuivat matkustamisen hauskuudesta. Nyt istuu lukkari kotonaan tuvassa\nja naapuri Swart juo likööriä, mutta kukaan kristitty ihminen ei välitä\nsiitä, miten minulle käy! Ja missä minä oikeastaan olen? Olenko minä\nBelgiassa vai en? Voi, kunpa olisin kotona eukkoni luona ja kunpa\nnaapuri Swart istuisi tässä minun sijassani.\"\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nNyt he olivat eroitetut toisistaan.\n\nTässä istui Witt puhellen itsekseen, niinkuin jo olen kertonut.\n\nLähiasemalta juoksi Frits yli mäkien, kunnaitten, kenttien ja niittyjen\nhakien isäänsä, seuraavalla istui ukko Swart ryypiskellen likööriä ja\nhaukkuen Wittiä, poikaansa, ja koko maailmaa, ja neljännellä asemalla\nistui Kalle Witt aitauksella heilutellen keltahousuisia koipiaan\nedestakaisin. Hänen ympärilleen oli kerääntynyt suuri väkijoukko, joka\nkummaili, kuinka erinomaisesti hän osasi heilutella sääriään.\n\n\"Hyvä isä\", sanoi Witt, \"kunpa nyt olisin kotona!\"\n\nFrits sanoi:\n\n\"Kunpa olisin kotona äidin luona!\"\n\nUkko Swart sanoi:\n\n\"Tästä alkaa tulla kirotun kirjava juttu!\"\n\nJa Kalle sanoi:\n\n\"Mitä hyötyä minulla on siitä, että istun tässä ja heiluttelen\njalkojani.\"\n\nMutta jokainen heistä sanoi:\n\n\"Voi, kun oltaisiin pastorin Henrikin luona!\"\n\nJa he päättivät äkkiä kukin matkustaa takaisin Berliniin.\n\nNiin he ajattelivat ja niin myös tapahtui kuin he olivat ajatelleet.\n\nSamana iltana olivat he jälleen Berlinissä, ilman että kukaan heistä oli\nsattunut tapaamaan toista. Ainoastaan kun Frits astui ulos vaunusta,\nluuli hän näkevänsä jotain keltaista vilahtelevan edessään. Hän katsoi\ntarkemmin, ja mikä ilo! Sehän oli keltahousuinen Kalle!\n\n\"Kalle Witt, pysähdy!\" huusi Frits. \"Olipa erinomainen asia, että\ntapasin sinut.\"\n\n\"No, älä ihmeessä, sinäkö se olet?\" sanoi Kalle. \"Minä luulin sinun\nolevan ukkojen kanssa matkalla Belgiaan.\"\n\n\"En sinne päinkään, me olemme kaikki joutuneet eroon toisistamme.--\nEtkö ole nähnyt minun isääni?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Mutta kuinka minä sentään tulinkaan iloiseksi nähdessäni sinun sinisen\ntakkisi ja keltaiset housusi!\"\n\n\"Peijakas periköön ne molemmat, niin housut kuin takin\", sanoi Kalle.\n\"Siellä, mihin te jätitte minut, oli niin turkasen kaunis tyttö. Sen\nminä sanon sinulle, Frits, että hän oli kaunis kuin prinsessa. No, minä\nmenen hänen luokseen ja sanon:\n\n'Tahdotteko tehdä minulle sen kunnian, että annatte minulle pienen\nnaukun?'\n\nNo, minä tyhjennän lasin, saan toisen sijaan, ja vieläpä kolmannenkin,\nja silloin mieleni käy niin kummalliseksi. Minä menen tarjoilupöydän\nluokse ja suikkaan hänelle suuta,--kylläs tunnet Kalle Wittin!\n\n'Herra', sanoi hän, 'hävetkää vähän!'\n\nEikä aikaakaan, niin sain korvapuustin, oikein maiskahtavan\nkorvapuustin, ja samalla joku toinen löi hattuni myttyyn, niin että se\npainui korvieni yli.\n\n'Mitä', sanoin minä, 'mitä tämä merkitsee?'\n\nMutta silloin joku kolmas antoi minulle aika kolauksen niskaani, ja\nsitten alkoivat kaikki huutaa:\n\n'Ajakaa ulos se talonpojan-tolvana!'\n\nJa niin he heittivät minut suin päin ulos ovesta ja--katsohan vain--\nrepivät toisen liepeen takistani! Se oli jo toinen tällä kirotulla\nmatkalla!--Niin, siinä minä vaivainen nyt istuin. Isäni oli poissa, te\nolitte poissa ja minä kökötin siinä kuin sammakko liukkaalla jäällä.\"\n\n\"No siitä älä nyt enää välitä, Kalle\", sanoi Frits, \"mutta nyt meidän\ntäytyy saada selko Henrikistä, jotta saamme yösijan hänen luonaan.\"\n\n\"Aivan niin, mutta poiketaanpas ensin tuonne sisälle. Siinä on kinkku\nikkunassa ja sinne minä tahdon mennä, sillä olen nälissäni kuin susi; en\nole syönyt mitään koko päivänä.\"\n\nHe menivät sisälle, ja Kalle söi kuin hengen edestä, ja hyvä\nbaijerilainen olut vain kartutti hänen ruokahaluansa. Frits söi myös\nhalukkaasti, eikä aikaakaan, niin olivat he unohtaneet päivän vaivat ja\nvastukset.\n\n\"Mutta hyvänen aika\", sanoi Frits viimein, \"kello on jo puoli\nyksitoista! Tule, Kalle, meidän on mentävä, jos mieli päästä Henrikin\nluo.\"\n\nHe menivät.\n\nMutta mitä nyt? He astuivat ja astuivat ja katselivat ympärilleen ja\nseisahtuivat löytämättä Henrikin asuntoa. He rupesivat viimein\nkyselemään.\n\n\"Hyvä herra, ettekö voi sanoa, missä pastorin Henrikki asuu?\"\n\nKukaan ei tietänyt. Kaikki, joilta he tätä kysyivät, tuijottivat heihin\npäätä pudistellen, luullen kai heitä mielipuoliksi.\n\nVihdoin tulivat he Vaaliruhtinaan sillalle.\n\n\"Kas niin\", sanoi Kalle, \"nyt minä osaan. Me menemme vain ensin\nvasemmalle, sitten yli sillan, sitten kappaleen matkaa takaisinpäin,\nsitten vasemmalle, sitten poikkeamme oikealle ja menemme katua alas.--\nJa olisipa ihme, ellemme löytäisi sitä taloa!\"\n\n\n\n\nXX.\n\n\nHe astuivat katua ylös ja toista alas ja Kalle ohjasi. Vihdoin he\npysähtyivät.\n\n\"Kuules, Frits, sikäli kuin voin muistaa, on se tämä viheriäinen talo.\"\n\n\"Niin minäkin muistelen\", sanoi Frits. \"Mutta tämä ovihan on sininen ja\nhänen ovensa on vihreä.\"\n\n\"Eikö sinulla ole silmiä päässäsi?\" huudahti Kalle.\n\n\"Ovi on sininen\", sanoi Frits.\n\n\"Ei, se on vihreä\", sanoi Kalle.\n\n\"Se on sininen!\" vakuutti Frits.\n\n\"Eipäs, kun vihreä!--Lempo sinut vieköön sinisine ovinesi!\" ärjäsi\nKalle.\n\nNyt tuli palovartija paikalle.\n\n\"Mitäs meteliä täällä pidetään? Mitä tämä merkitsee?\" sanoi hän.\n\n\"Herra\", sanoi Frits, \"tässä ei ole mitään pahoja tekeillä. Me\ntahtoisimme vain tietää, eikö tässä asu eräs ylioppilas, ja eikö se ole\npastorin Henrikki?\"\n\n\"Asuu kyllä. Häntä sanotaan yleisesti 'lempeäksi Henrikiksi'\", sanoi\nvartija. \"Minä päästin hänet äsken sisälle, ja hän sanoi, että hetkisen\nkuluttua tulisi pari hänen ystäväänsä ja toveriansa, joille minun myös\non avattava ovi.\"\n\nVartijan tätä sanoessa avattiin eräs akkuna ja joku huusi heille:\n\n\"Mikä on hätänä? No, joko te nyt viimeinkin tulette, senkin vanhat\nkameelit! Olut on erinomaista tänä iltana!\"\n\n\"Hän odottaa meitä\", sanoi Kalle Witt.\n\nVartija aukaisi oven.\n\n\"Tänä iltana teille mahtaa tulla hyvin hauskaa siellä ylhäällä. Mutta\nälkää nyt vain tulko liian iloisiksi, sen neuvon minä teille annan.\"\n\nNäillä Kallelle ja Fritsille käsittämättömillä sanoilla päästi yövartija\nystävämme pimeään porraskäytävään ja väänsi oven lukkoon.\n\nKalle ja Frits kömpivät nyt portaita. Viimein he pysähtyivät erääseen\nkäytävään.\n\n\"Henrikki\", huusi Frits, \"avaa toki ovi, jotta voimme nähdä, missä\nolemme!\"\n\nOvi aukeni ja pitkä mies, kynttilä kädessään tuli esille.\n\nMutta mitä ihmeitä! Eihän se ollutkaan Henrikki! Iso punaviiksinen mies,\njolla oli punainen yönuttu yllään, rillit punaisella, turpealla\nnenällään, pitkä piippu hampaissa ja pieni osakuntalakki päässä,--\nsemmoinen oli olento, joka täytti koko ovenaukeaman.\n\nKovasti hämmästyivät sekä Kalle että Frits.\n\n\"No, jumalauta\", sanoi olento mahtavalla bassoäänellä, \"kauan te\nolettekin viipyneet. Te olette tietysti olleet ulkona haljuilemassa, vai\nonko mamseli taas vetänyt vanhaa Hukefritsiä nenästä?\"\n\n\"Ei, herra\", sanoi Kalle, \"niin ei ole tapahtunut; me emme vain osanneet\nlöytää tätä kirottua taloa.\"\n\n\"No jo nyt on piru irti\", ärjyi olento, \"keitä te oikeastaan olette?\"\n\n\"Me olemme Frits Swart ja Kalle Witt.\"\n\n\"Kaksi tolvanaa, saakeli soikoon! Minä odotan Hukefritsiä ja Punasta ja\nsilloin tulette te, pässinpäät! Mitä te täältä tahdotte?\"\n\n\"Emme me mitään tahdo, herra! Me luulimme vain, että Henrikki olisi\nantanut meille yösijan ja vähän rahaa lainaksi.\"\n\n\"Rahaa lainaksi? Tahdotteko te pilkata minua? Pois täältä!--Minä olen\nitse vipannut jo seitsemän lukukautta!\"\n\nNäin sanoen hän heitti heidät suinpäin alas portaita.\n\nNyt alkoi taistelu semmoinen kuin Leipzigin ja Waterloon luona.\n\n\"Ulos moukat!\"\n\n\"Frits, auta minua!\"\n\nUlkopuolella oli samaan aikaan aika meteli.\n\nOikea Hukefrits ja \"Punanen\" olivat saapuneet ja tahtoivat kaikin\nmokomin päästä sisälle.\n\nMutta vartija ei tahtonut päästää heitä.\n\n\"Teillä ei ole täällä mitään tekemistä\", sanoi hän, \"ne, jotka ovat\nsiellä sisällä, ovat siellä, ja minä olen saanut käskyn avata vain\nkahdelle.\"\n\n\"Me tahdomme ulos!\" huusi Kalle sisäpuolelta.\n\n\"Me tahdomme sisään!\" huusi \"Punanen\" ulkopuolelta. \"Avaa heti, orja!\"\n\nJa hän antoi vartijalle aika kolauksen.\n\nMitä piti vartija-paran tehdä?\n\nHän avasi.\n\nSamassa kaksi olentoa syöksyi sisään ja kaksi ulos. Nyt tarttui vartija\nvihellyspilliinsä ja vihelsi viheltämistään, kimeästi ja vihlovasti,\nniin että se olisi voinut kiviäkin liikuttaa.\n\nKun meidän poikaparkamme rauhallisesti läksivät astumaan katua ylöspäin,\ntuli poliisi juosten.\n\n\"Mikä hätänä?\"\n\n\"Tappelu huoneessa\", vastasi vartija, \"ehkä murtovarkaus.\"\n\nSamassa tarttui kaksi poliisia poikia niskasta ja talutti heidät\nputkaan, jossa heidät sijoitettiin koppiin n:o 1.\n\n\"Herrajesta, mehän olemme rehellisiä ihmisiä!\"\n\n\"Hyvin mahdollista, mutta rauhoittukaa nyt huomiseksi\", sanoi\npoliisikomisarius.\n\nSiinä he nyt istuivat.\n\n\"Voi\", sanoi Frits, \"Jumala ties, missä isä nyt on! Ja mitä sanoisivat\näiti ja Dorotea, jos he saisivat tietää, että me istumme putkassa?\"\n\nJa kyyneleet juoksivat pitkin Fritsin poskia.\n\n\"Voi, Frits\", sanoi Kalle ajatellen Wittin emäntää, \"kunpa nyt olisin\nkotona äidin luona.\" Ja Kalle heittäytyi sänkyyn, jossa rupesi potkimaan\npelkästä mielihaikeudesta ja kodinkaipuusta.\n\nYhtäkkiä kuului liikettä ja joku sanoi:\n\n\"No, no, eukkoseni, älä nyt potki, vaan nuku rauhallisesti! Nyt sinä\nolet vetänyt peitteen pois päältäni!\"\n\n\"Äh, naapuri\", sanoi toinen, \"älä nyt potki ja vääntelehdi tuolla\ntavoin, vaan makaa tyynesti selälläsi ja anna toisenkin vähän nukkua!\"\n\n\"Jumalan kiitos\", huudahti Frits.\n\n\"Siinä ovat ukot\", huusi Kalle.\n\n\"Kas, pojathan siellä ovatkin\", sanoi Swart, joka tällävälin oli\ntäydelleen herännyt.--\"Kuinka hiidessä te olette tänne joutuneet?\"\n\n\"Ei se meidän syymme ollut\", sanoi Frits.\n\n\"Poika\", sanoi Swart, \"kuinka voit sinä tehdä minulle semmoisen häpeän\n--ja vielä vieraassa maassa--että sinut on pantu putkaan?\"\n\n\"No, isä, älkää nyt suotta suuttuko! Istuttehan te itsekin täällä, ja\nkuitenkin tahdotte torua meitä!\"\n\n\"Kuules, Frits, minä sanon sinulle, minkävuoksi isäsi ja minä istumme\nnäköjään putkassa\", ehätti ukko Witt. \"Näetkös, se oli...\"\n\n\"No, se vielä puuttui\", huusi Swart, tuupaten Wittiä kylkeen.--\"Oletko\nsinä hullu?\" kuiskasi hän, \"sittenhän he eivät enää välittäisi meistä\nvähääkään. Ei heidän tarvitse sitä tietää. Se on meidän oma\nsalaisuutemme.\"\n\n\"Naapuri\", kuiskasi Witt takaisin, \"kuinka sinä voit luulla minua niin\ntyhmäksi? En minä meidän salaisuuttamme ilmaise!--No, pojat\", sanoi\nhän, \"mitenkä teidän päähänne voikaan pälkähtää, että me muka olisimme\ntapelleet ja siitä syystä istuisimme täällä? Ei, me istumme täällä\nhyveittemme vuoksi, ja kun meillä ei ollut kortteeria, niin me hankimme\nsen itsellemme.\"\n\n\"No\", sanoi Swart, \"parasta kaikesta kuitenkin on, että olemme jälleen\nsaaneet pojat käsiimme. Rupea sinä nyt vaan nukkumaan ja jätä hyveemme\ntoistaiseksi rauhaan!\"\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nSeuraavana aamuna kello kahdeksan avattiin ovi ja meidän matkamiehemme\nvietiin muiden yövieraiden mukana kuulusteltaviksi. Kovin ukko Swart\nhäpesi nähdessään missä hienossa seurassa hän oli ollut.\n\n\"Voi, naapuri\", sanoi hän Wittille, \"ajatteles, että saamme olla\nkaikkien noiden roikaleiden parissa! Vähät siitä muuten, mutta kun pojat\novat mukanamme ja nyt saavat nähdä vanhempiensa häpeän.\"\n\nMutta tässä ei auttanut mikään, heidän täytyi astua sisälle, ja heidän\nsisään tullessaan istui kuulusteluhuoneessa eräs mies, jota sanottiin\nreistraattoriksi.--Ukko Swart piti häntä jonkinlaisena sotatuomarina.\nHänen vierellään seisoi poliisi.\n\nHe astuivat kuulustelijain luo, ja nyt alkoi sadella kysymyksiä.\n\nMistä kotoisin? Mihin matka? Minkätähden? Millä tavoin? Missä poliisi\noli ottanut heidät kiinni? Minkätähden heidät oli otettu kiinni, ja\nmissä heidän passinsa olivat?\n\nUkko Swart oli nyt täydellisesti tointunut tajuihinsa ja kyllä hän osasi\nvastata näihin kysymyksiin, mutta kun hänen piti kertoa, kuinka he\nolivat joutuneet putkaan, sanoi hän:\n\n\"Herra sotatuomari! Minä tahdon totuudenmukaisesti kertoa kaikki, mutta\nnäettekös, ei sovi, että meidän lapsemme kuulevat sitä, sillä me\nvoisimme sen kautta joutua huonoon valoon heidän silmissään.\"\n\nKalle ja Frits vietiin ulos, ja Swart alkoi kertoa:\n\n\"No, kuten sanottu, minä tulen rautatieltä ja tahdon mennä pastorin\nHenrikin luokse. Minä kuljen ja kuljen ja haen ja haen ja kyselen\nihmisiltä, mutta kukaan ei voi minua opastaa. Nyt tuli hämärä, ja minä\nyhä kuljin pimeässä ja hain pastorin Henrikkiä. Vihdoin sanoin minä\nitselleni:\n\n'Swart', minä sanoin, 'jos sinä vielä jatkat tätä kävelyä, niin sinä\nehkä eksyt. Kunpa sinä vain tietäisit jonkun paikan, mihin voisit\nmennä!'\n\nEräs mies tuli vastaani kadulla, ja häneltä minä kysyin:\n\n'Sanokaa minulle', minä sanoin, 'ettekö tiedä mitään paikkaa, missä\nsaisin olla yötä?'\n\n'Sanon', vastasi mies. 'Menkää tanssihuoneustoon; siellä saatte istua\nmiten kauan hyvänsä!'\n\n'Missä on semmoinen?' kysyin minä.\n\n'Tässä aivan lähellä, vasemmalla', sanoi hän. 'Minä saatan teidät\nsinne.'\n\nMinä seurasin häntä. Voi, herra sotatuomari, minä en ole ollenkaan arka\nluonnoltani, mutta kun minä näin naapurini Wittin tanssivan korean\nnaisen kanssa, jonka kanssa hän oleskeli koko ajan, olin minä lentää\nselälleni. Minä en tahtonut uskoa omia silmiäni. Niin, herra\nsotatuomari, minä tulin peräti noloksi. Vihdoin minä huusin:\n\n'Witt, onko paholainen mennyt sinuun vielä vanhoina päivinäsi?'\n\nJa katsokaas, herra sotatuomari, kun minä olin näin sanonut, niin ukko\nWitt nauraa röhötti ja irvisteli ja iski silmää ja muiskutteli suutaan\nja hieroi kouriaan ja löi kättään kupeelleen eikä voinut aavistaakaan,\nkenen kynsiin hän oli joutunut. Minusta hän oli kuin Uuden testamentin\ntuhlaajapoika, joka sokeasti heittäytyi onnettomuuteen ja josta meillä\nkotona riippuu seinällä kaunis kuva.\n\n'Kuules, naapuri', sanoin minä, 'oletko sinä menettänyt häpysi, kun\nrupeat seurustelemaan tuommoisen ihmisen kanssa? Tule heti paikalla\npois!'\n\n'Hih, naapuri', sanoi hän, 'katsos vaan mamselia!'\n\n'Minä sinulle annan mamselia', sanoin minä. 'Etkö sinä, sen huuhkaja,\nnäe, ettei se ole mikään mamseli, vaan lintu?'\n\nJa, herra sotatuomari, se oli todellakin semmoinen yölintu. Senvuoksi\nminä tartuin Wittiä kauluksesta, mutta tuskin olin saanut hänet\nvedetyksi pois tanssista, kun syntyi hirmuinen meteli. Kaikki syöksyivät\nmeidän kimppuumme ja rupesivat lyömään meitä. Ja, herra sotatuomari, kun\nminulla on oikeus puolellani, niin minä annan takaisin vointini mukaan,\nja sen minä teinkin. Mutta silloin tuli poliisi väliin ja vei meidät\nputkaan. Siellä tapasimme poikamme, jotka olivat joutuneet miltei\nsamanlaiseen pulaan. Niin, herra, niin on asianlaita, ja minä\nvalehtelisin, jos puhuisin enemmän.\"\n\n\"Herra sotatuomari\", sanoi nyt Wittkin, \"meidät kaikki on otettu kiinni\nsentähden, että emme osanneet paremmin menetellä ja meidän hyveittemme\ntähden. Sentähden me jouduimme putkaan, herra!\"\n\nNo, \"sotatuomari\" nauroi salavihkaa partaansa, ja kun hän oli saanut\nselville, että he yleensä olivat siivoa väkeä, antoi hän heidän mennä ja\npani erään poliisipalvelijan opastamaan heitä pastorin Henrikin luo.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\n\"Täällä me nyt taas olemme, herra Henrikki!\" sanoi Swart.\n\n\"Minä arvasin sen.\"\n\n\"Ja\", jatkoi Swart, \"viime yönä minä tuumin itsekseni, että taitaisi\nolla viisainta jättää koko matka sikseen. Me olemme viime yön viettäneet\nputkassa, ja muutenkin on meille tapahtunut niin paljon ikävyyksiä, että\nminä puolestani olen saanut tarpeeksi koko matkasta.\"\n\n\"Niin, naapuri Swart\", sanoi Witt, \"Jumalan kiitos, että pääsimme\njälleen vapaiksi. Minäkin luulen olevan viisainta, että palaamme kotia\neukkojemme luo.\"\n\n\"Se on helposti sanottu, naapuri, mutta kun sitten eukkomme kysyvät\nmeiltä, olemmeko olleet Belgiassa ja miten matka luonnistui, niin mitä\nme heille vastaamme?\"\n\n\"Vähät siitä!\" sanoi Henrikki. \"Se on senaikainen murhe ja siitä te\nkyllä selviätte. Minä neuvoisin teitä--vaikka se ehkä tuntuukin teistä\nväsyttävältä--jo tänään nousemaan postivaunuun, niin olette jo\nhuomenaamulla Alt-Strelitzissä, ja lopun matkaa voitte käydä jalkaisin.\nTeidän tavaranne minä perin rautatieltä ja lähetän ne teidän jälestänne.\nJa huomatkaas mitä sanon: jo huomenillalla istutte te kotona\npuurokuppienne ääressä!\"\n\n\"Luulenpa että se olisi parasta\", sanoi Swart.\n\n\"Siinä sinä olet oikeassa\", sanoi Witt. \"Se olisi kyllä parasta.\"\n\n\"Ja jos se tuleekin vähän maksamaan meille, niin samantekevä\", sanoi\nSwart. \"No, hyvästi sitten, herra Henrikki! Kiirehdi nyt, naapuri, jotta\npääsemme lähtemään!\"\n\nHe menivät ja pian istuivat he postivaunussa. Eikä kestänyt kauaa\nennenkuin he vaipuivat sikeään uneen, ja kello seitsemän seuraavana\naamuna he saapuivat nukkuvassa tilassa Alt-Strelitziin.\n\nTäällä he söivät tukevan aamiaisen ja läksivät sitten jalkaisin\ntaivaltamaan kotoa kohden.\n\nOmiin ajatuksiinsa vaipuneina he astelivat kukin, puhumatta säällistä\nsanaa toisillensa.\n\nKalle Witt tosin silloin tällöin avasi suunsa ja jonkun sanan tokasi\nsilloin tällöin myöskin ukko Witt, mutta ukko Swart oli pahalla\ntuulella; hän oli peräti harmissaan senjohdosta, että hänen täytyi\npalata eukkonsa luo ja kotikylään tyhjin toimin. Mitähän mahtaa eukko\nnyt sanoa? Kuinka uskaltaisi hän eukkonsa kanssa enää koskaan kinailuun?\nOlihan hän ennenkin aina joutunut häviölle, ja nyt tuli lisäksi tämä\nkirottu matka, nyt hän ei enää koskaan saisi rauhaa.\n\nFrits Swart oli iloinen. Hän meni onneansa vastaan ja ajatteli, mitä hän\nja Dorotea sanoisivat toisilleen, kun he ensi kerran toisensa tapaavat.\n\nKalle Witt ei ylipäänsä ollut erittäin alakuloinen. Saattoihan hän\nkantaa vihreätä takkiaan yhtä hyvin kotikylässä kuin Berlinissä, ja kun\nse kerran vain oli hänen yllänsä, niin täytyi kaikkien tyttöjen\nehdottomasti luoda häneen silmänsä.\n\nUkko Witt ajatteli heinäntekoa ja ilmoja.\n\n\"Minä pelkään\", sanoi hän, \"että me saamme rajuilman illaksi. Taivas käy\npilveen, ilma on niin helteinen ja kärpäset ovat vihaisia. Jollei\nrajuilma mene muualle, niin me kastumme läpimärjiksi ennenkuin olemme\nkotona.\"\n\n\"Jospa ei pahempaa olisikaan kuin se!\" sanoi Swart. \"Märän takin saa\nkyllä aina kuivaksi, mutta saatpa nähdä, että me saamme paljon\nepämiellyttävämmän vastaanoton. Saat nähdä että tässä tapahtuu jotain\nkauheaa. Muuten en tunne eukkoani oikein.\"\n\n\"Kuules, naapuri\", sanoi Witt, \"antaa niiden sanoa mitä tahtovat, me\nemme anna sen liikuttaa itseämme, vaan vaikenemme visusti.--Mutta kas,\nnyt alkaakin jo sataa!\"\n\nHe olivat jo lähellä kotoa, heidän kylänsä oli aivan heidän edessään,\nmutta nyt alkoi sataa kuin saavista kaataen.\n\nUkko Swart kutsui Fritsin syrjemmälle ja sanoi hänelle:\n\n\"Kuules, poikani, minä tahdon kysyä sinulta yhtä asiaa: Enkö minä aina\nole ollut sinua kohtaan hyvä isä? Enkö minä ole pitänyt sinusta huolta\nkuin ainoasta lapsestani? Vastaa, poika! Enkö minä aina ole katsonut\nsinun parastasi?\"\n\n\"Olette, isä, te olette aina ollut minulle hellä isä!\"\n\n\"Ja tahdon edelleenkin olla\", sanoi Swart. \"Ja mitä sinun kosintaasi\ntulee, niin saat nähdä, että minä harrastan sinun parastasi, ja jos\näitisi panee vastaan, niin tule vain minun luokseni, kyllä minä autan\nsinua. Sinä saat Dorotean, siitä voit olla varma! Mutta nyt sinä et saa\njättää minua pulaan--minä tosin voin siitä itsekin selvitä--mutta\nnäetkös, minun ikäiseni mies ei mielellään halua tulla pahoinpidellyksi.\nSinä tiedät, että äitisi on hyvin kiivasluontoinen, ja jos sinä nyt\nmenet kotia ja kerrot hänelle kaiken, niin voi tapahtua, että hän\ntyyntyy eikä sano minulle vihoissaan mitään. Ei sinun lainkaan tarvitse\nvalehdella, sillä valhe, poikani, on valhe, mutta totuutta sinun ei\nmyöskään tarvitse sanoa hänelle, sillä se ei olisi hänelle hyväksi. Sinä\nvoit mennä keskitietä ja sanoa, ettemme tulleet Belgiaan sen vuoksi,\nettä meidät matkalla valtasi kauhea koti-ikävä. Me tulimme niin\nsurullisiksi ajatellessamme, että olimme jättäneet hänet yksinään\nkotiin, ja sen vuoksi me päätimme matkustaa takaisin kotiin. Melkein\nnäin sinun pitää sanoa. Mutta sinä et millään ehdolla saa kertoa, että\nme olemme istuneet putkassa ja että olemme olleet oikeuden edessä\nStrelitzissä! Älä myöskään virka hänelle sanaakaan rahoista, muista, ei\nsanakaan rahoista! Sinä tiedät, että äitisi on hyvin tarkka siinä\nkohden. Älä myöskään kerro hänelle mitään siitä, mitä meille tapahtui\nmetsässä, äläkä siitä, että meidät ajettiin ulos teaatterista äläkä\nsiitä, kuinka minun kävi rautatiellä!\n\nJos näistä sanot sanankin, niin minä en enää tule näkemään rauhallista\nhetkeä elämäni aikana.\"\n\nFrits lupasi olla vaiti, ja nyt lähtivät hän ja Kalle edeltäpäin kotiin.\n\nUkot istuutuivat pensaan juurelle, joka ei kuitenkaan suojellut heitä\nsateelta. He istuivat kotvan kyyrysissään, sanaakaan vaihtamatta.\n\nVihdoin sanoi Swart Wittille:\n\n\"Mitä on elämä, naapuri?\"\n\n\"Se on totta se; siinä sinä olet aivan oikeassa, niinkuin aina olen\nsinulle sanonut.\"\n\n\"Mitä on elämä?\" jatkoi Swart. \"Ajatteles että kahdeksan päivää\ntakaperin me ajoimme tästä omilla rattaillamme, ja kukapa silloin olisi\nvoinut uskoa, että me tänään istuisimme tässä rankkasateessa,--aivan\nkuin kaksi sammakkoa! No, minun puolestani satakoon miten paljon\ntahansa. Kun vain *se* olisi pian ohitse!\"\n\n\"Niin minäkin ajattelen\", sanoi Witt, \"kun vain *se* olisi pian ohitse!\"\n\n\"Mitä on elämä?\" sanoi Swart vielä kerran. \"Se on kuin aura ilman terää,\nharava ilman piitä, koira ilman häntää. Ja minä todistan sen sinulle:\nTänään me voisimme olla ties miten kaukana, ja kuitenkin me istumme\ntässä rankkasateessa kuin kaksi ukulia.\"\n\n\"Sinä olet oikeassa\", sanoi Witt. \"Tässä me istumme odotellen, että sade\nmenisi ohitse. Herra ties, kuinka kauan me saamme istua tässä.--Muuten\nolen minäkin tehnyt havaintoja. Sanoppa, kuinka on mahdollista, että\nminulla on molemmissa jaloissani saappaat, ja että minulta kuitenkin\npuuttuu toinen sukkani? Sinä kysyit minulta: mitä on elämä? ja minä\nkysyn sinulta: missä on minun sukkani?\"\n\n\"Sinun sukkasi? Mitä? Oletko sinä järjiltäsi? Saappaat ovat jaloissasi,\nja kuitenkin on toinen sukkasi poissa. Voihan siitä ihan menettää\njärkensä. Tämäpä taas on kaunis juttu!\"\n\n\"Samaa minäkin. Se on varma asia. Enkä minä lainkaan voi käsittää,\nkuinka se on voinut tapahtua; olenhan minä aina niin varovainen.\"\n\n\"Älä sinä turhia kehu!\" sanoi Swart. \"Sinä olet kuin pikku lapsi\nkaikissa asioissa. Onpa todellakin hyvä, että jälleen olemme kotona,\nsillä muuten sinä olisit vihdoin menettänyt kaiken mitä sinulla on:\npitkät korvat päästäsi, ja vihdoin kai itse pääsikin. Voiko kukaan\najatella hullumpaa: mies, jolla on saappaat jaloissaan, hukkaa sukkansa.\nEi, se...\"\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nUkkojen näin mietiskellessä tämän elämän toilauksia kiiruhtivat Kalle ja\nFrits nopein askelin kylään. Kello saattoi olla viiden vaiheilla. Frits\nastui niin nopeasti, että Kalle tuskin saattoi häntä seurata. Eikä\nviipynyt kauaa ennenkuin he olivat mäellä, johon näkyi koko kylä.\n\nHe näkivät edessään rakkaat kotinsa.\n\nSuloista on, kun näin ensi kerran pitkän poissaolon jälkeen näkee\nvanhempiensa asunnon, ja sydän sykkii kahta nopeammin ajatellessa, että\nyhdessä noista olkikattoisista majoista sykkii sydän meille, että\nuskollinen käsivarsi siellä odottaa saadakseen kiertyä kaulallemme ja\nestääkseen meitä enää koskaan irti pääsemästä.\n\nNiin sykki myös Frits Swartin sydän hänen nähdessään kotikylän leviävän\nedessään ja eroittaessaan isänsä talon olkikaton puiden oksien välistä.\nSe sydän oli ollut niin kylmä hänen vaeltaessaan ulkona avarassa\nmaailmassa; kuinka kiireesti se nyt sykkikään, kun hän katseli vanhaa\nkotitaloa. Kuinka ihana olikaan tuo olkikattoinen talo puutarhoineen,\nkotieläimineen, ympärillä lainehtivine viljapeltoineen! Semmoinen talo\noli parasta maailmassa.\n\nHe lähestyivät kotoa yhä enemmän. He tulivat tienhaaraan, ja siinä he\nerosivat. Kalle meni vasemmalle ja Frits oikealle, pitkin kapeaa kujaa,\njoka johti hänen kotiinsa.\n\nHän pysähtyi lukkarin puutarhan luona.\n\nMahtaisikohan Dorotea olla näkösällä?\n\nHän katsahti oksien välitse puutarhaan. Vanha seljapuu oli jo kukkinut\nloppuun, ja kuinka tarkoin hän katselikin, niin mistään hän ei keksinyt\nDoroteaa.\n\nVoi sinua tyhmää poikaa! Eihän Dorotea siellä sateessa istunut, nythän\nsatoi!\n\nFrits huokasi syvään ja jatkoi matkaansa. Pian seisoi hän kotipihalla.\n\nSiellä oli kaikki niin hiljaista ja rauhallista; ei kuulunut hiiren\nhiiskaustakaan; sadepisarat putoilivat pihan kivitykselle. Frits meni\nporstuan ovelle--ja kas, samalla juoksi vanha Vahti ulos ja hyökkäsi\nmuristen hänen kimppuunsa. \"Oletko sinä hullu, vanha toveri? Etkö sinä\ntunne isäntääsi enää?\" No, nyt se sentään näki, kuka se oli, ja se\nrupesi hyppelemään ilosta niin korkealle kuin vanhat jalat sallivat,\njuoksi haukkuen hänen ympärillään, hyppäsi hänen rintaansa vasten, ja\njoka karva sen vanhassa hännässä näytti huutavan: \"Hurraa! meidän Frits\non tullut kotiin!\"\n\nFrits meni porstuaan, mutta sielläkään ei ollut ketään. Hän meni tuvan\novelle, nosti sen säppiä ja avattuaan oven näki hän Dorotean istuvan\nikkunan ääressä ja äitinsä hänen vieressään. Äiti oli pannut\nkäsivartensa tytön kaulalle ja taputteli häntä poskelle ja oli niin\nsyventynyt keskusteluun, ettei kuullut poikansa tuloa.\n\n\"Ole huoleti, rakas Dorotea\", sanoi hän, \"kyllä minä ukon opetan, kunhan\nhän palaa takaisin maailman-matkoiltaan. Hän on vienyt pojan meiltä, ja\nhän saa myös toimittaa hänet takaisin, ja jollei hän tahdo, niin rupean\nminä laulamaan hänelle semmoista virttä, että hän tulee lauhkeaksi kuin\nlammas!\"\n\nYhtäkkiä hän huomasi Fritsin.\n\n\"Herra Jeesus, Dorotea\", huusi hän, \"tuossahan on Frits aivan kuin\nilmielävänä. Frits, poikani, puhu, oletko se sinä, vai kummitteletko\nsinä?\n\n\"Kyllä se olen minä, äiti!\"\n\n\"Mistä sinä tulet? Miten olet päässyt ovesta sisälle?\"\n\nJa eukko hyppäsi hänen kaulaansa, suuteli häntä niin että paukahti ja\nkysyi ehtimiseen:\n\n\"Mutta, Frits, mistä sinä tulet? Kerro nyt, miten kaikki on tapahtunut!\nMissä isäsi on? Eikö hänkin tule kotiin? Ja missä ovat naapuri Witt ja\nKalle?--Etkö sinä näe, että Dorotea seisoo tuossa? Mikset sinä mene\nsuutelemaan häntä, pöllö?\"\n\nDorotea seisoi siinä riemullisen hämmästyksen valtaamana ja ihana loiste\nväikkyi hänen silmissään, mutta sitten ujous tuli ja maalasi hänen\nposkilleen helakat ruusut. Hänestä tuntui kuin taivas olisi ollut\navoinna, mutta kun hänen piti astua sinne sisälle, huusi ääni hänelle:\n\"Pysähdy, mene takaisin! Taivas ei ole ihmislapsia varten!\" Sitten oli\nkuin olisi hän ollut aavalla merellä ja aallot riehuivat hänen\nympärillään milloin korkeina kuin vuoret, milloin syvinä kuin laaksot.\nJa myrsky kiidätti pilviä, joista satoi sankkoja raekuuroja. Mutta\nrauhallinen, hymyilevä satama oli lähellä, se viittasi häntä luokseen ja\nkukat tuoksuivat, satakielet lauloivat, ja ääni sanoi: \"Tule,\nlapsiparka! Myrsky on ohitse!\"\n\nFrits ei koskaan olisi voinut uneksiakaan saavansa tällaista\nvastaanottoa. Hänen oma äitinsä käski häntä suutelemaan Doroteaa! Mutta\nkun hän aikoi noudattaa käskyä ja syleillä tyttöä, syöksyi eukko väliin\nja erotti heidät.\n\n\"Poika\", sanoi hän, \"mitä sinä ajattelet? Sinä tahdot syleillä Doroteaa,\nvaikka olet läpimärkä. Eihän sinulla ole kuivaa tilkkaa ylläsi! Minä\nkyllä tiedän mitä kastuminen voi merkitä!--Mutta hyvä isä, minähän en\nole muistanut kysyä sinulta, etkö sinä tahdo jotain syödäksesi. Sinulla\non varmaan hyvin nälkä?\"\n\nEukko juoksi keittiöön. Frits ja Dorotea istuivat nyt kahden tuvassa, ja\njos suu ei mitään puhunut, niin puhuivatpa kuitenkin silmät ja puhuipa\nmyös lämmin kädenpuserrus, ja Dorotean pieni ruususuu vastasi niin\nmoneen kysymykseen, kun Frits veti hänet lähemmä itseään, ja hänen\nhuulensa tekivät kysymyksiä. Hän uudisti lakkaamatta saman kysymyksen,\nja Dorotea loi silmänsä maahan ja antoi aina saman vastauksen.\n\nNiin he istuivat siinä ikionnellisina haastellen rakkauden autuasta\nkieltä, he lauloivat tuota vanhaa laulua, joka, kun sitä kerran on\nlaulettu oikeaan aikaan, soipi läpi koko elämän, mutta jota kukin\nihminen laulaa vain kerran elämässään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoin tuli Swartin emäntä jälleen tupaan. Hän oli kyllä kiirehtinyt\nminkä oli voinut, mutta onneksi oli hän tullut ajatelleeksi, että Frits\ntarvitsi jotain lämmintäkin syödäksensä, ja se häntä oli pidättänyt niin\nkauan keittiössä.\n\n\"Kas niin, Frits-poikaseni, syö nyt! Syö nyt niin paljon kuin suinkin\njaksat! Sinä raukka et ehkä ole saanut mitään suuhusi koko päivänä?--\nEi mutta katsos, Dorotea, katsos vaan eikö hän ole kasvanut? Nouses\noikein suoraksi, poikani!--Lihamakkara on juuri otettu savustumasta ja\nminun munapuuroani sinun myös pitää maistaa! Missä isäsi on? Missä hän\nviipyy? Nyt minä olen kysynyt sitä sinulta jumala ties kuinka monta\nkertaa, mutta en ole vielä saanut mitään vastausta!\"\n\n\"Te voitte olla huoletta, äiti! Kyllä isä tulee.--Eihän hän vielä\nkoskaan ole tullut liian myöhään illalliselle\", vastasi Frits.\n\nNiin he nyt istuivat haastellen ja jaaritellen, kysellen ja vastaillen,\nja niinpä viimein illan hämärtyessä kuului askelia eteisestä, ovi aukeni\nja ukko Swart tuli varovaisesti hiipien sisälle ja vilkuili ympärilleen\narasti kuin vanha vaivainen syntinen. Mutta kun hän oli kunnolla päässyt\nsisälle, niin hän piilottautui lukkarin taakse, jonka hän oli tavannut\ntiellä ja tuonut mukanaan vastaanottamaan ensimäistä ryöppyä.\n\n\"Hyvää iltaa!\" sanoi lukkari\n\n\"Hyvää iltaa!\" sanoi ukko Swart. \"Te olette kai kaikki terveinä?\nTottakai sinä sait minun kirjeeni? Herran isä, kuinka nyt sataa; minä\nolen märkä kuin uitettu koira!\"\n\n\"Se on oikein sinulle, senkin maankiertäjä\", sanoi Swartin emäntä.\n\"Mutta minkätähden sinä annoit Fritsin juosta yksin kotiin? Minkätähden\nte ette tulleet yhdessä?\"\n\n\"Sen tein minä vain hyvyydestä ja sulasta rakkaudesta sinuun\", sanoi\nukko. \"Olisi ehkä vaikuttanut haitallisesti sinun terveyteesi, jos\nolisin tullut aivan äkkiarvaamatta, ilmoittamatta tulostani edeltäpäin.\nSinä ehkä olisit voinut kuolla pelkästä ilosta!\"\n\n\"Niin pahasti, luullakseni, minulle sentään ei olisi käynyt\", sanoi\neukko. \"Mutta ettekö tahtoisi tulla minun kanssani vähän tänne syrjemmä,\nnaapuri? Minulla olisi kana kynittävänä teidän kanssanne\", sanoi hän\nlukkarille, vetäen hänet mukanaan tuvannurkkaan.\n\nEukko kertoi siellä lukkarille, että hän oli tehnyt semmoisen päätöksen,\nettä Frits ja Dorotea menisivät naimisiin.\n\n\"Ja, naapuri\", sanoi hän, \"saattepa nähdä, että minä kyllä saan asian\npäättymään tahtoni mukaan. Minä läksytän ukkoa semmoisella voimalla\nhänen kulkulaisuudestaan, että hän kyllä taipuu.\"\n\nVastakkaisessa nurkassa seisoivat Swart ja Frits keskustellen.\n\n\"Minä tunnen itseni murheelliseksi kuin katumussunnuntaina\", sanoi ukko,\n\"ja näetkös, jos minä puolestani olenkin myöntyväinen, niin ei asia\nsiitä vähääkään parane. Lukkarin minä ehkä voisin saada taipumaan, mutta\näitisi tulee olemaan uppiniskainen kuin synti; sen saat nähdä!\"\n\n\"Ah, isä----\"\n\n\"Älä puhukaan, ei siitä ole mitään apua! Jos tätä kirottua matkaa ei\nolisi ollut,--hän tulee sillä minua kiduttamaan kuolinpäivääni saakka.\nKas, nyt tulee hän lukkarin kanssa suoraan tänne meidän luoksemme. Nyt\nmyrsky alkaa!\"\n\nFrits meni Dorotean luo ja poistui hänen kanssaan huoneesta.\n\nEukko asettui nyt miehensä eteen kädet puuskassa. Lukkari seisoi\nvieressä jokainen hiuskarva pystyssä, ja Swart alkoi tuntea itsensä\nhyvin nöyräksi ja katuvaiseksi.\n\n\"No, eukkoseni, älä nyt huoli olla vihoissasi! Annetaan asian olla,\nniinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\n\"Sinä maankiertäjä! Sinä komeljanttari! Onko se enää laitaa, että vanha\nmies lähtee huvikseen kuleksimaan ympäri maailmaa ja kuluttamaan rahaa\nja ottaa vielä päälle päätteeksi viattoman lapsi-raukan mukaansa! Vai\netkö sinä ole vienyt pois minun ainoata lastani, häh?\"\n\n\"Mutta rakas....\"\n\n\"Suus kiinni, sanon minä! Luulenpa, ettet sinä enää edes osaa\nhävetäkään. Tahdotko sinä vielä kaiken lisäksi olla hävytön minua\nkohtaan?\"\n\n\"Tämäpä vasta hauska juttu! Minä tulen kotiin läpimärkänä, ja sitten...\"\n\n\"Etkös tuki kitaasi, sanon minä! Sinä olet nyt saanut tahtosi\ntäytetyksi, ja nyt sinä istut siinä nokkosissa kaikkine älyinesi ja\n'mielipiteinesi.' Sinä olet nyt käynyt suurissa kaupungeissa, sinä olet\nopettanut lapselle korkeampaa maanviljelystä, nyt sinä olet yhtä hyvä\nkuin se Güstrowin typerä yhdistys, joka tietää, kuinka ulkomailla sontaa\nluodaan--sinä ehkä osaat nyt luoda sontaa ranskaksi, sinä--ja nyt\nsinä sitten istut ja töllistelet siinä senkin, senkin--viides pyörä!\nNyt olet *sinä* saanut tahtosi perille, ja nyt on *minun* vuoroni. Minä\nen tämän enempää tahdo puhua sinun matkastasi, en niin sanaakaan, mutta\njos vielä kerran saat sellaisen hullutuksen tyhmään kalloosi, niin\nsaatpa, sanon, saatpa sen maksaa kalliisti!--Ja nyt on minun tahtoni,\nettä Frits menee naimisiin ja että hän nai lukkarin Dorotean, ja siihen\nsinä saat nyt luvan taipua; muuten nousee semmoinen rajuilma, jollaista\net vielä koskaan ole nähnyt!\"\n\n\"Hyvä, eukkoseni, hyvä! Minä suostun herran nimessä! Frits ja minä\nolemmekin jo sopin...\"\n\n\"No, sepä kaunista!--Vai niin! Te teette sopimuksia keskenänne ja\nteillä on salaisuuksia, joista minä, hänen äitinsä, en tiedä mitään!\"\n\n\"No, no, eukko, älä nyt kajoa siihen! Lukkari seisoo tässä; kysykäämme\nhäneltä, suostuuko hän siihen, että Frits nai hänen tyttärensä.--No,\nmitä te sanotte, naapuri?\"\n\n\"Mitä minä sanon\", sanoi lukkari. \"Minä sanon, että se on minulle suuri\nkunnia, ja minä annan suostumukseni silmänräpäystäkään arvelematta.\nKoulussa ei ollut ainoatakaan lasta, josta minulla olisi ollut niin\npaljon iloa kuin Fritsistä. Herra pastori sanoi myöskin, että kysyipä\nhän siltä pojalta mitä tahansa piplianhistoriasta ja katkismuksesta,\nniin aina hän vastasi paikalleen. Maantieteessä oli tosin Kalle Witt\nhäntä etevämpi, ja kirjoituksessa myöskin, ja Kalle osasi paremmin\nprameilla--hän piti siihen aikaan lakkia kallellaan--mutta mitä\nahkeruuteen ja hyviin tapoihin tulee, niin oli Frits häntä etevämpi, ja\nsenvuoksi minä annan suostumukseni Dorotean nimessä. Saakoot he\ntoisensa. Surun kalvava mato on viime aikoina niin jäytänyt Dorotean\nsydäntä. Jumalalle olkoon ylistys ja kiitos ja kunnia, että asia päättyi\nnäin hyvin!\"\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nKaikki oli siis selvillä.\n\nSyys läheni, ja kellertävä, teräinen vilja aaltoili pellolla odottaen\nleikkaajain sirppejä. Ja muuanna päivänä sirpit tulivat ja vilja\nleikattiin.\n\nFrits leikkasi ja Dorotea sitoi lyhteelle, ja kun tyttö ei välistä\njaksanut seurata rotevaa leikkuumiestä, laski Frits sirpin kuhilaalle ja\nkokosi viljan sitomiin, kunnes Dorotea sai hänet kiinni.\n\nKun lyhteet kuhilaissa olivat kuivaneet ja olivat ajettavat riiheen,\nheitti Frits ne ylös rattaille ja Dorotea teki kuormaa. Sen hän tekikin\nniin hyvin kuin olisi hän tottunut siihen lapsuudesta pitäen.\n\nUkko Swart hymyili ja hieroi tyytyväisenä kouriaan.\n\n\"Äiti hoi\", huusi hän, \"tules tänne katsomaan tätä kuormaa ja sano, onko\nketään, joka voisi tehdä sen paremmin? Tämän kuorman on Dorotea tehnyt!\"\n\n\"Ei\", vastasi eukko. \"Kuinka on mahdollista, isä, tehdä näin kelpo\nkuormia ja puhua yläsaksaa ja laulaa koreita lauluja ja lukea ja\nkirjoittaa kirjoitusta? Ei, semmoista miniää ei ole toista koko\nmaailmassa!\n\n\"Siinä sinä olet oikeassa, naapurin emäntä\", sanoi Witt. \"Enkö minä aina\nole sanonut sitä? Soisinpa todellakin, että hän olisi *minun* miniäni,\nettä Kalle olisi ottanut hänet!\"\n\n\"Se olisi ollut paha tytölle; hän on liian hyvä Kallelle\", sanoi Swart.\n\"Ei, naapuri, hän on ja tulee aina olemaan *minun* miniäni!\"\n\nElonkorjuu oli ohi.\n\nDorotea istui nyt myötäjäisiään neuloen ja Frits tutki almanakkaa vain\nnähdäkseen pitkältäkö vielä oli ensimäiseen perjantaihin Mikonpäivän\njälkeen.\n\n\"Katsos\", sanoi ukko Swart, \"kuinka poika on muuttunut. Päivät pitkät\nhän nyt vain tutkii almanakkaa, jota hän ei koskaan ennen käskemättä\ntehnyt!\"\n\n\"Oppia ikä kaikki\", vastasi lukkari. \"Ja almanakkaa hän tutkii\nvarmaankin saadakseen selville tuleeko nyt sopivia ilmoja ajaa\nodelmaheinää korjuuseen.\"\n\nSunnuntai tuli.\n\nKirkonkellot soivat kun Frits ja Dorotea rinnatusten astuivat kirkkoon.\nTänään, oli hääpäivä. Schultz ja Bolt ja Suhr ja Witt ja muut naapurit\nastuivat vaimoineen heidän jälestään.\n\nKellot helkähtivät niin tavattoman soinnukkaasti ja ihanasti tänään.\n\n\"Kuulkaas vaan, kuinka lukkari osaa tänään soittaa kuinka hyvä tahti\nhänellä on! Mutta nytpä onkin Dorotean hääpäivä!\"\n\nKun he tulivat kirkon portille, syntyi äkkiä pieni hälinä tässä\nrauhallisessa juhlakulkueessa.\n\n\"Mitä nyt on tapahtunut?\" kysyttiin toinen toiseltaan.\n\nNähtiin kuinka Swartin emäntä tunkihe niin nopeasti kuin voi Dorotean\nluo ja itki ja huusi.\n\n\"Voi, minun Jumalani, että näin piti käydä, lapseni! Juuri tällä\nsamalla paikalla minä kerran käyttäydyin niin häpeällisesti sinua\nkohtaan. Rakas tyttäreni, sano, voitko antaa minulle sitä koskaan\nanteeksi?\"\n\n\"Sydämestäni sen voin!\" sanoi Dorotea ja kiersi kätensä eukon kaulalle,\nja Frits hyväili ja lohdutteli häntä myös, sanoen, että äidin sopii olla\nhuoleti, kyllä Dorotea jo kauan sitten oli antanut kaikki anteeksi.\n\n\"Niin, naapuri\", sanoi ukko Swart ukko Wittille, \"häneen menee välistä\nilmetty paholainen, mutta minä sanon sinulle, naapuri, että hänen\nsydämensä on oikeata tavaraa!\"\n\nHe menivät kirkkoon.\n\nPappi seisoi jo alttarilla eikä kestänyt kauaa ennenkuin lukkarikin\ntuli. Kiire hänellä oli, herra paratkoon. Pientä hölkkää juosten saapui\nhän ja pyyhkieli hikeä otsaltaan. Mikä juhlallisuus lukkarin\nolemuksessa! Mikä ryhti! Mutta tänään hän edustikin kahta\nominaisuuttansa: isää ja lukkaria.\n\nPastori piti vihkimäpuheensa. Hän puhui iloista ja suruista, jotka\nhääparia tulisivat avioliiton aikana kohtaamaan. Ja kun hän selitti\nheille, mitä rakkaus oli, puristivat he äänettöminä toinen toisensa\nkättä, ja kun hän kysyi heiltä, tahtoivatko he rakastaa toisiaan niin\nmyötä-kuin vastoinkäymisessä, kuului kumpaisenkin huulilta niin selvä,\nkaikuva \"tahdon\", että jokainen huomasi vastauksen tulleen sydämestä.\n\nJa kyyneleet valuivat pitkin Dorotean poskia.\n\nHänen pimeä yönsä oli nyt loppunut, häikäisevästi säteilevä aurinko oli\nnoussut ja loi nyt päivänpaistetta hänen sydämeensä.\n\nNyt astui Swart pitkin kirkon käytävää kiittämään pastoria kauniista\npuheesta ja kysymään, sopiiko herra pastorille ja tahtoisiko hän tehdä\nheille sen kunnian, että tulisi maistamaan eukon kanasoppaa ja\ntahtoisivatko rouva pastorska ja herra pastorin rakkaat lapset myös\nkäydä häätalossa. Pastori vastasi, että hänelle tuotti suurta huvia\nsaada olla läsnä tämmöisissä häissä ja että hän ja koko hänen perheensä,\nsuurimmasta pienimpään, tulisivat.\n\nNyt läksi koko hääseurue kotiinpäin.\n\nSyömään ruvettaessa tuli Swartin emännälle kiire. Vaikka hän olikin\nkovin \"ruumiikas\", juoksi hän ketterästi ympäri häätuvan ja keittiön\nväliä. Hän antoi Swartille kolauksen niskaan, jotta tämä istuisi\nsuorempana, ja kyökkipiika sai keittiössä korvapuustin senvuoksi että\noli kaatanut vadillisen kanasoppaa ukko Wittin syliin. Lyhyesti sanoen,\nemäntä ehti kaikkialle, ja varsinkin kävi hän kehoittamassa vieraita\nsyömään hänen makupalojaan, milloin siellä milloin täällä.\n\n\"No, hyvä lukkari, ottakaa vielä vähän lisää. Ei täällä nyt ruoka kesken\nlopu!\"\n\nLukkarin luota hän meni papin luo.\n\n\"Te ette syö mitään, herra pastori! Tässä on oikein hyvä pala\", sanoi\nhän ja pani kokonaisen kanan pastorin lautaselle.\n\nNiin hoiteli hän muitakin vieraitaan.\n\n\"Pitäkää puolianne, ottakaa eteenne! Vielä pieni palanen! Kas niin,\nkyllä te sen vielä jaksatte syödä. Eihän joka päivä häissä olla!\"\n\nHerra pastori esitti nyt morsiusparin maljan, ja kun se oli juotu, nousi\nlukkari:\n\n\"Mitä asiaan tulee, niin emme me molemmat vanhat, naapuri Swart ja minä,\nvoi muuta tehdä kuin koettaa säilyttää yksimielisyyttä. Morsiamen isänä\nseison minä tässä ja puhun Doroteasta ja Fritsistä ja sanon, että jos te\njoutuisitte kerran epäsopuun ja sanoisitte toisillenne katkeria sanoja,\nniin rakkaus lentäisi tiehensä ja elämä muuttuisi sietämättömäksi ja te\nistuisitte kuin sammakot liukkaalla jäällä. Herra pastori kyllä\nymmärtää, mitä minä tarkoitan.\"\n\n\"Eläkööt lapsemme!\" huusi ukko Swart.\n\n\"Eläkööt!\" huusi myös Witt.\n\n\"Eläköön morsiuspari!\" huusi koko hääkansa ja kaikki kilistivät lasia.\n\"Morsian ja sulhanen eläkö-ö-t!\"\n\nNyt juoksi Jokkum Schultz sisälle:\n\n\"Pelimannit tulevat! Pelimannit tulevat!\"\n\nHeti oli pystyssä jokainen, kellä jalat oli. Huudettiin: \"pois pöydät\nja tuolit, lattia puhtaaksi!\" ja salaman nopeudella oli lattia saatu\ntyhjäksi.\n\n\"Hei, Büring, siveleppäs sompaasi, hei! Ja Brummer, pane bassoviulusi\nmöräämään!\"\n\nBüring viritti viulunsa, hartsasi käyränsä ja sivalsi viulustaan\nhelisevän ruotsin-kartillin.\n\n\"Tilulilulittan-tii! Hei, tästä tanssista minä pidän!\"\n\nJa viulu helisi ja karkeloi, kuvaten kuinka pojat ja tytöt pyörähtävät\nhuimaavassa tahdissa ympäri lattiaa.\n\nJa Brummerin bassoviulu ehätti mukaan, möräten:\n\n\"Miks' elämä ja tanssin meno täällä; mistä iloitaan?\" johon huilu\nvastasi: \"elämä on lyhyt, lyhyt, mutta rakkaus, suloinen rakkaus pysyy\niankaikkisesti.\"\n\nJa säkkipilli toitotti ja symbaali kilahteli:\n\n\"Lapsoset, lapsoset, tanssimaan--Dorotean häitä ja rakkautta!\"\n\nJa klanetti kuulutti kirkkaalla äänellä:\n\n\"Pikku Dorotea sai paljon kärsiä, mutta nyt on häät ja hän on saanut\nFritsinsä!\"\n\nJa kaikki soittimet yhtyivät riemulliseen rakkauden ylistykseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Pois alta nyt! Pois tieltä!\" huusi Juhani ukko Swartille.\n\nEnsi parina tulivat Dorotea ja Frits.\n\n\"Katsos kuinka kaunis hän on, ja kuinka Frits pusertaa hänen kättään!\nKatsos, kuinka hyvin hänen leninkinsä istuu ja kuinka kaunis hänen\nkruununsa on! Sanon sinulle, Riikka, että jos joku tulisi minua tänä\niltana kosimaan, niin empimättä ottaisin hänet.\"\n\nNyt tulivat pastorin Henrikki ja Karolina.\n\n\"Kuka se oli, Riikka?\"\n\n\"Pastorin Henrikki.\"\n\n\"Entä kukas tyttö on?\"\n\n\"No etkö sinä häntä tunne? Sehän on pitäjänvoudin Karoliina, joka on\nniin ihastunut Henrikkiin.\"\n\nSitten tulivat Kalle Witt ja pastorin Lovisa.\n\n\"Kas, kas hänen viheriäistä takkiaan!\"\n\n\"Niin, hän on aivan kuin keltasirkku, jolta pyrstö on nypitty pois.\"\n\nSwart juhlallisena Wittin emännän kanssa ja Witt Swartin emännän kanssa\nrupesivat nyt tanssimaan.\n\n\"Katsos vaan eukkoa, miten ketterä hän on! Mutta joka tapauksessa on\naikamoinen työ hänen tanssittamisessaan\", ajatteli Swart.\n\nSamoin ajatteli puolestaan ukko Witt. Hän sylkäsi kouriinsa.\n\nSwart alotti tanssin.\n\n\"Sulavasti vain, naapurin emäntä, ei niin liukkaasti! Vitkaan ja\narvokkaasti, jalat kauniisti ulospäin ja hieno käännös!\"\n\nNyt Juhani riisui takin yltään, pani hattunsa kallelleen ja meni Riikka\nSchulzin luo:\n\n\"Tules tyttö tanssiin!\"\n\nRiikka oli valmis, keräsi hameen ja esiliinan toiseen käteensä ja laski\ntoisen kätensä Juhanin olkapäälle, korjattuaan huiviaan. Ja niin sitä\nmentiin. Riikka pyörähteli nopeasti ja ruumistaan sirosti keinutellen ja\nJuhani löi tahtia sekä käsillään että jaloillaan.\n\n\"Hei, pelimanni, nopeampi ja reilumpi tahti!\"\n\nJa hän notkisteli polviaan, levitti jalkojaan ja lensi vauhdikkaasti\npitkin lattiaa Riikan kanssa.\n\n\"Varokaa itseänne jokainen! Varpaitanne, herra pastori! Pois jalkasi\ntieltä, Kalle Schröder!\"\n\nJuhani tanssi kuin poika iloisesti ympäri huonetta, ja kas vaan! Kalle\nKräuger, Frans Flürk ja Kalle Dus seurasivat hänen esimerkkiään.\n\n\"Tule, tule tänne, pikku Jokkum-poikaseni, muuten ne tanssivat sinut\nnurin!\"\n\nJuhani hyppäsi ilmaan. Hyvä isä, miten korkealle hän osasikin hypätä!\nKuinka voikaan miesihminen esiintyä tuolla tavoin!\n\n\"Hei, pojat!\" hihkasi hän. \"Minä tanssin nyt yksinäni!\"\n\nHän alkoi tanssia uusia \"tuuria\", mitä ei kukaan muu osannut--ensin\neteenpäin, sitten takaisin ja sitten ympäri. Hän juoksi ja hyppäsi ja\npolki jalkaa aivan kuin kissa, joka on sattunut saamaan yhden jalkansa\nveteen, kunnes ukko Bolt vahingossa tuli antaneeksi hänelle semmoisen\nsysäyksen, että hän joutui istumaan suoraan Swartin emännän syliin.\n\nNyt tuli \"nelituuria\", sitten \"preussiläistä kolmijakoista\" sitten\n\"engelskaa\" ja lopuksi \"luumunpoimintaa\".\n\nKun se oli tanssittava, meni lukkari papin luo.\n\n\"Herra pastori, mitä te arvelette?\"\n\n\"Mistä niin, Suhr?\"\n\n\"Minä tarkoitan, arvelisitteko olevan asianhaarojen mukaista, jos minä\nottaisin pienen pyörähdyksen Swartin emännän kanssa?\"\n\n\"No, miks'eipäs se käy päinsä! Soisin, että itsekin olisin vähän\nnuorempi ja kepeäjalkaisempi kuin olen\", vastasi pastori.\n\nParin silmänräpäyksen kuluttua lensivät nankinihousut ja puuvillahame\nyli permannon, ja pitäjänvoudin Frits sanoi:\n\n\"Katsokaas lukkaria! Meidän ei tarvitse lukea katkismusläksyämme\nhuomiseksi.\"\n\nNyt alkoi \"muiskutanssi\". Kenen mahtaa lukkari siihen valita?\n\nMutta hän meni taas ensin pastorin luo kysymään, mitä tämä arvelisi\nsuutelemisesta.\n\n\"Riitelisiköhän se minun papillista arvoani vastaan?\" kysyi lukkari.\n\n\"Suudelkaa te vain minkä jaksatte, Suhr\", sanoi pastori.\n\nJa lukkari meni Swartin emännän luo, kumarsi ja--yks kaks!--suikkasi\nhänelle suuta vasten huulia.\n\n\"Oh, herra jesta, lukkari!\" kirkasi eukko säikähdyksissään.\n\nMutta yleinen ilo ja riemu oli tarttunut lukkariin; hän tanssitti\neukkoa ja joka käännöksellä loiskautti hänelle aika muiskun.\n\n\"Nyt on lukkari tullut ihan hupsuksi!\"\n\nNäin sanoen tilasi ukko Swart isoisän-tanssin:\n\n      \"Un as uns' Grossvader de Grossmauder namm,\n      Dor was uns' Grossvader ein Brüdigam!\"[1]\n\n[1]   Ja silloin kun isoisä isoäidin nai,\n      niin olihan se isoisä sulhona kai!\n\nSwart tanssi Wittin emännän kanssa.\n\n\"Kas niin, naapurin-emäntä--nyt oikealle--nyt vasemmalle--nyt\nympäri. No, sehän menee vallan loistavasti!\"\n\nKun isoisän-tanssi oli tanssittu, istuutui vanhempi väki erääseen\nnurkkaan pelaamaan korttia.\n\n\"Ristiä kysytään! Tule ulos! Kaada hertalla! Kas niin! Nyt ruutua\npäälle!\"\n\nMerkillinen onni tuolla kylän seppä-veitikalla. Hän varmaan kurkistelee\nWittin kortteihin, sillä Witt häviää häviämistään.\n\n\"Hyvästi, herra pastori!--No, joko te nyt menette pois? Kellohan on\nvasta kaksitoista.--Hyvästi rouva pastorska! Ja kiitoksia käymästänne!\nMenkää tunkion vieritse, niin ette lankea!--Frits, vintiö, missä sinä\nnahjustelet? Tule lyhdyllä näyttämään tietä rouva pastorskalle!--Missä\nse kelvoton poika taas on?--Antakaa anteeksi, rouva pastorska! Minä\ntulen itse saattamaan. Naapuri Bolt, ota sinä minun korttini; Wittin\nvuoro on tulla ulos!\"\n\nPäivä sarastaa, idän taivaalla leveä, punertava juova ennustaa auringon\nnousua, ja pian se heittääkin ensimäiset säteensä ikkunasta sisälle.\nPastori ja lapset ovat jo aikoja sitten menneet kotiinsa, mutta ukko\nBüring vinguttaa yhä vielä viuluansa ja lukkari torkkuu seinää vasten.\nHän on niin väsynyt! Nyt tulee Riikka ämpäreineen, Karoliina luutineen\nja Juhani varsiharjoineen. Nyt alkaa lattianpuhdistus, jonka aikana\nvieraat, sikäli kuin työ edistyy, tanssitetaan ulos.\n\n\"Mikä hauska alku ja mikä verraton loppu! huusi ukko Swart hypäten\nkorkealle ilmaan ja lyöden kätensä yhteen. \"Hyvästi, ja tervetuloa\ntänään päivällisille, ja huomenna me poljemme vielä jalkaa ja pidämme\nrääpiäiset! Kas niin, hyvää huomenta! Onnellista kotimatkaa! Katso\neteesi, naapuri Witt, äläkä lankee portaissa!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos joku lukijoistani tahtoo vielä tietää jotakin henkilöistä, joihin on\ntämän kertomuksen kautta tutustunut, niin tarjoan hänelle käteni ja vien\nhänet eräänä sunnuntai-iltana lukkarin puutarhaan.\n\nSelja kukkii, lehdet ovat tuoreet ja vihreät ja satakieli laulaa. Kaikki\non kuin ennenkin, ja ellemme muuta tietäisi, voisimme luulla, ettei\nhetkeäkään ole kulunut siitä kun viimeksi olimme täällä.\n\nFrits ja Dorotea seisoivat taasen käsitysten, mutta heidän edessään\nhiekalla leikkii kaksi kultakutrista lasta, kaksi poikaa tuota oikeata\nkelpolajia--niistä kasvaa kerran kaksi oikein uljasta miestä,--ja\nDorotea kumartuu pienemmän yli, nostaa hänet helmaansa seisomaan,\nsilittää hänen tukkaansa, katselee hänen silmiinsä ja suutelee rakasta\nlasta. Mutta Frits, vanhempi pojista, nousee seisomaan, taapertaa isänsä\nluokse ja ojentaa molemmat kätensä tätä kohti, ikäänkuin haluten sanoa:\n\n\"Minä kanssa! Minä kanssa! Minä tahdon istua isän sylissä. Minkätähden\näiti ottaa vain pikkuveljen.\"\n\nIsoäiti huutaa hänelle:\n\n\"Tule tänne, poikaseni, tule!\"\n\nHän ottaa taskustaan luumuja ja näyttää niitä lapselle.\n\n\"Kas tässä! Tässä on lapselle luumuja! Tule, tule, pian, pian, pian!\"\n\nLapsi tulee hymyillen ja eukko ottaa sen syliinsä.\n\n\"Hän ei vielä osaa oikein kävellä\", sanoo ukko Swart. \"Hän ei oikein\nosaa säilyttää tasapainoa. Tuo pikkunen on paljon rotevampi.\"\n\nJa Dorotea vie pienokaisen isoisälle, ja isoisä antaa hänen pidellä\npiippua ja kiikuttaa häntä polvellaan.\n\n\"Kuinka se on viisas ja ymmärtäväinen!\" huudahtaa ukko Swart. \"Se oikein\nrepi piipun suustani. Kyllä siitä vielä tulee aika mies, kun joutuu!\"\n\n\"Niin minäkin arvelen\", sanoo lukkari. \"Sanon sinulle, Swart, että sillä\npojalla on kova luonto. Ajatteles, että se eilen istuessaan minun\npolvellani veti minua niin kovasti parrasta, että vedet tulivat\nsilmiini. Sen minä sanon sinulle, Dorotea, että älä sinä anna niiden\nsaada tahtoansa aina ja kaikessa, sillä se olisi pahennukseksi!\"\n\nDorotea ottaa nyt taas pienoisen käsivarrelleen, suutelee hänen pientä\nsuutaan ja taputtelee hänen poskiaan.\n\nUkko Swart istuu tuijottaen maahan niin syvämietteisesti. Hän näyttää\najattelevan erinomaisen tärkeitä asioita, ja näyttää kuin olisivat hänen\nmietteensä pitkien matkojen päässä.\n\nNyt hän taas kohottaa päätään ja hänen vanhoilla, ryppyisillä\nkasvoillaan loistaa ilo ja onnellisuus.\n\n\"Ei, Suhr\", sanoo hän, \"sitä minä en usko. Kyllä Dorotea kasvattaa\nlapset hyvin. Katsohan esimerkiksi Fritsiä! *Minä* olen lyönyt häntä,\n*äiti* on lyönyt häntä, ja *sinäkin* olet tehnyt parastasi, mutta\nkuitenkin meni hänen kasvatuksensa vinoon, sillä kun hänen tuli lähteä\nmatkalle ulos maailmaan, oli hän tyhmä raukka. Eikä siitä matkasta ollut\nhänelle suurtakaan hyötyä--minun täytyy tunnustaa se. Mutta kas\nDorotea, hän on tehnyt Fritsin siksi mieheksi mikä hän nyt on; pelkällä\nrakkaudella, hyvillä sanoilla ja suudelmilla ja hyväilyillä, hän vasta\non tehnyt pojasta oikean miehen. Katsohan vaan! Dorotea on pelkällä\nlempeydellä saanut hänet semmoiseksi, että minun melkein täytyy hävetä\nvanhoina päivinäni poikani rinnalla. Se matka oli tyhmä juttu, mutta\nsen ansiota kuitenkin oli, että Frits ja Dorotea saivat toisensa, ja\nsen vuoksi älkäämme puhuko itse matkasta enää mitään. Ihmiset\nlaskettelevat sukkeluuksiaan senjohdosta, mutta lasketelkoot! Eivät ne\nmeihin satu! Eukko ja minä elämme nyt sovussa ja onnellisina, aivan kuin\nensimäisinä hääpäivinämme, ja, naapuri, nekin hyvät päivät, joita sinä\nnyt vietät, ovat tulleet osaksesi Dorotean, vain Dorotean ansiosta... Ja\nkatsohan nyt poikaa! Hänessä voit aivan selvästi nähdä, että sille,\njonka parasta Jumala tarkoittaa, hän antaa hyvän vaimon!\"\n\n\n\n"]