[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdyMB2I_J8PpLlQI5OlIt5vc4louz9lRbuxUhUN7Q50E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},469,"Kamala yösija","Collins, Wilkie",1824,1889,"469-collins-wilkie-kamala-yosija","469__Collins_Wilkie__Kamala_yösija",null,"romaani",[],[],"fi",1852,1886,6729,44972,false,35111,[23,24],"Fiction","Short stories",[26],"Novels","\"Kamala yösija\" by Wilkie Collins is a novel likely written in the late 19th century. This work delves into themes of gambling, luck, and the dark underbelly of society through a gripping narrative. It explores the psychological and moral dilemmas faced by its characters within the context of a sordid Parisian gambling hall.  The story follows an unnamed protagonist who, encouraged by his friend, finds himself at a disreputable gambling house in Paris. As he participates in a game of chance, he experiences an unprecedented winning streak that intoxicates him with excitement and greed. This success soon leads him to a dangerous encounter with a mysterious former soldier who becomes his companion. Following a reckless night fueled by gambling and champagne, the protagonist unwittingly falls into a trap laid by the gambling den's nefarious operators, who plan to rob him of his winnings. What begins as a thrilling escapade gradually transforms into a harrowing tale of near-murder, deceit, and the struggles of the human condition, culminating in a climactic escape that tests the protagonist's resolve and fortitude. (This is an automatically generated summary.)",[],323,"Jännityskertomuksia sisältävä teos, jonka nimitarinassa nuori mies voittaa suuren summan rahaa pariisilaisessa peliluolassa. Hän joutuu viettämään yönsä huoneessa, jonka erikoinen vuode paljastuu hengenvaaralliseksi mekaaniseksi ansaksi.","Wilkie Collinsin 'Kamala yösija' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 469.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KAMALA YÖSIJA\n\nKirj.\n\nWilkie Collins\n\n\n(Suomennos).\n\n\nHelsingissä 1886.\nG. W. Edlund, kustantaja.\nJ. Simeliuksen perillisten kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nWilkie Collins: Kamala yösija\nMitä eläinten rääkkäys maksaa\nMailman kaivot\n\n\n\n\nKAMALA YÖSIJA.\n\n(Suomennos, \"A Terribly Strange Bed\".)\n\n\nVähän ennen kuin hallitus lakkautti pelipaikat Ranskassa oleskelin minä\nsattumalta Pariisissa erään ystäväni kanssa, joka oli englantilainen.\nMe olimme molemmat silloin vielä nuoria ja minä pelkään, että me\nvietimme jotenkin huikentelevaista elämää oleskellessamme tässä\nhuikentelevassa kaupungissa. Eräänä yönä liikuimme kuninkaallisen\npalatsin (Palais Royal'in) läheisyydessä, tietämättämme mitä huvitusta\nnyt hankkisimme itsellemme. Ystäväni ehdoitti että menisimme Frascatin\nluo, mutta ei se ehdoitus miellyttänyt minua. Minä tunsin jo Frascatin\nja olin siellä voittanut ja hävinnyt koko joukon viiden frangin\nkappaleita \"huviksi vaan\", siksi kuin ei se enään ensinkään minua\n\"huvittanut\", sekä olin jo kyllästynyt siihen kamalaan maineesen, joka\nannettiin semmoiselle kansalliselle säännöttömyydelle kuin pelipaikka\non. \"Menkäämme taivaan tähden jonnekkin muualle\", sanoin minä\nystävälleni, \"menkäämme semmoiseen paikkaan, jossa saamme nähdä oikein\nkurjaa, viheliäistä ja katalaa peliä, semmoista, jota ei mikään\nvalheellinen kaunistus peitä. Menkäämme komeasta Frascatista jonnekin\npelipaikkaan, jonne päästetään risatakkisia miehiä ja vieläpä\nsemmoisiakin, joilla ei ole takkia ensinkään.\"\n\n\"No, hyvä\", sanoi ystäväni, \"ei meidän tarvitse mennä kauvaksi\nlöytääksemme semmoista seuraa, jota sinä haluat. Tässä on juuri\nvastapäätämme semmoinen paikka; se on niin kurja ja katala, niin\nhuonossa maineessa, kuin sinä suinkin saatat kuvitella.\"\n\nSeuraavana hetkenä olimme jo ovella ja astuimme rakennukseen, johon\nmeidän piti mennä.\n\nKun olimme tulleet yläkertaan, jätettyämme hattumme ja keppimme portin\nvartijalle, vietiin meidät etevimpään pelihuoneesen. Ei siellä ollut\nmontakaan henkilöä; mutta niin harvoja kuin ne olivatkin, jotka\nkäänsivät katseensa meihin, kun me astuimme sisälle, niin olivat he\nkuitenkin kaikki laatukuvia -- surkuteltavia laatukuvia --\nasianomaisista luokistansa. Me olimme tulleet katsomaan renttuja ja\nhylkiöitä; mutta nämä miehet olivat vieläkin katalampia. Kaikilla\nrentuilla on, enemmän tahi vähemmän silmäänpistävänä naurettavakin\npuoli; mutta tässä oli vaan murhenäytelmää, -- äänetöntä, aavemaista,\nkamalaa murhenäytelmää. Äänettömyys huoneessa oli kammottavaa. Laiha,\nturmeltunut, pitkähiuksinen nuorukainen, jonka pääkalloon painuneet\nsilmät hurjasti tirkistivät jokaista esille lyötyä korttia, ei sanonut\nsanaakaan; katalanaamainen, ruskeankehnäinen peluri, rasvaisilla ja\nnäppyläisillä kasvoillansa, joka uutterasti merkitsi lompakkokirjaansa\nkuinka usein musta voitti ja kuinka usein punanen, ei sanonut\nsanaakaan; likainen ryppynaamainen ukko petolinnun näköisillä\nsilmillänsä ja paikatulla takillansa, joka jo oli menettänyt viimeisen\nroponsa ja hurjilla epätoivoisilla katseillansa seurasi pelin menoa,\nvaikkei hän itse taitanut ottaa osaa siihen, ei sanonut sanaakaan.\nPelimerkitsijänkin ääni kuului niin omituisen kolkolta, kuin olisi\nhuoneen raskas ilma sitä masentanut. Minä olin tullut sinne saadakseni\nnauraa; mutta minä tunsin että pikemmin saisin itkeä jos kauvemmin\nsiinä seisoisin toimetonna katsojana. Sentähden menin, päästäkseni\nsiitä raskasmielisyydestä, joka alkoi minua vallata, pelipöydän ääreen\nja rupesin omaksi onnettomuudekseni pelaamaan. Vielä pahempaa oli,\nniinkuin seuraavasta näemme, että minä voitin äärettömästi,\nmahdottomasti, voitin semmoisia rahamääriä, että vakinaiset pelurit\npöydän ympärillä kokoontuivat minun ympärilleni ja kuiskasivat\ntoisillensa, ahnaasti ja taikaluuloisesti ahmaisten minun rahojani ja\npanojani silmillänsä, että vieras englantilainen oli musertamaisillansa\nkoko pelipankin.\n\nPelattiin _punasta ja mustaa_ (Rouge et Noir). Minä olin pelannut tätä\npeliä Euroopan kaikissa kaupungeissa, ilman että sentähden sain\ntarkoitusta taikka halua ruveta tutkimaan \"värivaihdoksien sääntöjä\",\njoiksi niitä sanotaan ja jotka ovat kaikkien pelurien viisauden kivenä!\nPelurina, sanan oikeassa merkityksessä, en ollut milloinkaan ollut.\nSydäntäni ei ollut saastuttanut pelin saastainen himo; minun\npelaamiseni oli vaan ajankulutusta, vaikka tosin huonoa ajankulutusta.\nMinä en välttämättömyyden tähden milloinkaan ruvennut siihen, sillä\nminä en tietänyt milloinkaan mitä on olla rahatta. En myös milloinkaan\nniin siitä innostunut että olisin hävinnyt enemmän kuin tarpeitteni\nsuhteen saatoin välttää taikka voittanut enemmän kuin hyvällä omalla\ntunnolla saatoin pistää taskuuni horjumatta hyvästä ja tasaisesta\nmielestäni. Lyhyesti, minä olin tähän saakka käynyt pelipaikoissa\nsamasta syystä kuin tanssiaisissa ja näytelmissäkin -- sentähden, että\nne huvittivat minua, ja kun en minä tietänyt mitenkä olisin paremmin\nsaanut käyttää joutohetkiäni.\n\nMutta nyt oli varsin toisin. Nyt tunsin ensi kerran elämässäni mitä\npelihimo on. Menestykseni hämmästytti minua ensin ja hurmastutti minua\nsitte sen sanan oikeassa merkityksessä. Kuinka luonnottomalta se\nkuuluukin, niin totta on kumminkin, että minä hävisin niin pian kuin\nkoetin pelata pelin vaihdoksien ja tehtyjen arvelujen mukaan. Kun jätin\nkaikki sattuman valtaan ja sokeasti tein panojani mitäkään\naprikoimatta, olin varma voitostani -- varma, vaikka kaikki näytti\nsiltä kuin olisin tehnyt panoni pelipankin hyväksi. Alussa muutamat\npelaajat pitivät samaa väriä kuin minäkin, mutta minä lisäsin panojani\nniin suuriksi etteivät he uskaltaneet niihin ruveta. Yksi ja toinen\nherkesi pelaamasta, ja katselivat minun pelaamistani pidätetyllä\nhengityksellä. Minä korotin panojani yhä ja voitin vaan alinomaa.\nKuumeentapaisella tarkkuudella seurattiin huoneessa peliä.\nÄänettömyyttä keskeyttivät vaan syvät kiroukset ja huudahdukset,\nlausutut monella kielellä, aina kun kultakasat siirrettiin siihen\npäähän pöytää, jossa minä istuin; kroupierikin [se joka pelaa itse\npankin puolesta], joka muuten aina oli järkähtämättömän levollinen\nheitti rahavaransa laattiaan, täynnä ranskalaista raivoa ja ihmetellen\nminun onneani. Yksi ainoa läsnäolevista pysyi levollisena ja se oli\nminun ystäväni. Hän tuli minun luokseni ja pyysi minun, kuiskaten\nminulle englannin kielellä, lähtemään pois ja tyytymään jo saamaani\nvoittoon. Minun täytyy hänen ansioksensa tunnustaa, että hän monta\nkertaa uudisti varoituksiansa ja rukouksiansa, ja vasta silloin meni\nmatkaansa, kun minä olin kieltänyt seuraamasta hänen pyyntöänsä ja\nkumottuani hänen neuvonsa sanoilla, jotka osoittivat hänen huolensa\ntänä iltana turhiksi (sillä minä olin todella pelihimosta juopuneena).\n\nHetken perästä hänen mentyänsä, huusi käheä ääni takanani: \"Sallikaa\nminun, hyvä herra, panna takaisin paikallensa nämä kaksi napoleonia,\njotka te olette pudottanut. Ihmeteltävä onni, hyvä herra! -- Minä annan\nvanhana soturina kunniasanani, etten vielä milloinkaan, monivuotisen\nkokemukseni ajalla tämmöisissä asioissa, ole nähnyt tämmöistä onnea\nkuin teidän! -- en milloinkaan! Jatkakaa, jatkakaa, herra! -- _Sacre\nmille bombes!_ -- Jatkakaa vaan, rohkeutta ja tehkää pankista loppu.\"\n\nMinä käännyin ja näin takanani pitkän miehen, puettuna hopeanauhoilla\nkoristettuun soturitakkiin, joka nykäytteli päätänsä ja hymyili minulle\nalituisella kohteliaisuudella. Jos minä olisin ollut tavallisella\nluonteellani, olisin minä pitänyt hänen sangen epäiltävänä sotamiehenä.\nSilmänsä olivat verekkäät ja kierot, huulipartansa takkuinen ja nenä\nikäänkuin rusennettuna keskeltä. Äänestänsä sopi päättää, että se oli\ntullut semmoiseksi ihmiskunnan kurjimmissa pesissä, ja hänen kätensä\nolivat likaisimmat mitä milloinkaan olin nähnyt -- Ranskassakaan. Nämä\npienet persoonalliset omituisuudet eivät kuitenkaan vaikuttaneet minuun\nvähintäkään. Siinä hurjassa intotilassa, jossa olin, olisin ollut\nvalmis veikostelemaan kenen kanssa tahansa, joka vaan kehoitti minua\njatkamaan peliäni. Minä otin nuuskaa vanhan sotamiehen minulle\nojentamasta rasiasta, taputin häntä olalle ja vannoin, että hän oli\nrehellisin ihminen maailmassa, tuon \"suuren armeijan\" paras jäännös\nkaikista, joita olin tavannut. \"Jatkakaa!\" huusi minun sotaisa ystäväni\nja napsautteli sormiansa innoissansa, -- \"jatkakaa ja voittakaa! Tehkää\nloppu pankista! -- Tuhannen sarvipäätä! Tehkää loppu pankista, urhokas\nenglantilainen ystäväni!\"\n\nJa minä jatkoin -- jatkoin semmoisella hurjuudella, että kroupieri\nneljänneksen tunnin perästä lujalla äänellä huusi: \"Hyvät herrat,\npankki on lakannut täksi illaksi\". Kaikki setelirahat ja kaikki kulta\nsiitä \"pankista\" oli läjässä edessäni; pelipaikan koko liikkuva pääoma\nodotti vaan, että siirtäisin sen taskuihini.\n\n\"Sitokaa rahat nenäliinaanne, arvoisin herra\", sanoi vanha soturi, kun\nminä hurjalla ilolla työnsin käteni kultakasaan. \"Sitokaa se, niinkuin\nme suuressa armeijassa teimme päivällismuruillemme. Teidän voittonne on\nliian raskas kaikille housuntaskuille, joita vielä on neulottu. Kas\nniin! -- ajakaa menemään sinne, setelit ja kaikki! peeveli, sepä onni!\n-- Malttakaas vähän! Tuolla on taasen napoleoni laattialla! -- Kas\nnoin! -- ja nyt kaksi vahvaa ristisolmua, teidän suotuisalla\nluvallanne, ja rahat ovat tallessa. Tunnustakaa, tunnustakaa leikin\nvuoksi, te onnen helmalapsi! Kova ja ympyriäinen kuin kanuunan luoti.\n-- Ah, jospa vaan olisivat Austerlitsissa ampuneet meitä semmoisilla\nluodeilla, niin, jospa olisivatkin. Ja nyt, mitä minulla nyt onkaan\ntehtävä, vanhana krenatöörinä, Ranskan armeijan entisenä urhona?\nSaatatteko sanoa mitä? Kuulkaahan, ei muuta kuin pyytää arvoisan\nEnglantilaisen ystäväni osoittamaan se kunnia että hän tyhjentää\nkanssani pullollisen sampanjaa ja kuohuvilla sarvilla juo onnettaren\nmaljan, ennenkuin eroamme.\"\n\n\"Verraton urho! Hupainen vanha krenatööri! Sampanjaa, tietysti!\nEnglantilainen 'eläköön' vanhalle soturille! Hurrah, hurrah! Toinen\nonnettarelle! Eläkööt! eläkööt! eläkööt!\"\n\nHyvä! Englantilainen malja, -- eläköön kohtelias, hauska\nenglantilainen, jonka suonissa virtaa ranskalaisen vilkas veri! Vielä\nlasi! Ah, putelli on tyhjä! Ei tee mitään! Eläköön viini! Minä, vanha\nsoturi, tilaan vielä pullollisen, ja sitäpaitsi puoli naulaa makeisia.\n\n\"Ei, ei kunnon ukkoseni! se ei san tapahtua, vanha krenatööri! _Teidän_\npullonne tulee viimeiseksi; tämä on _minun_. Tässä se on! Nyt\njuokaamme. Ranskan armeijalle! -- suurelle Napoleonille, koko\nkokoontuneelle seuralle, kroupierille, rehelliselle kroupierin vaimolle\nja tyttärille, jos hänellä on semmoisia, naisille yleensä, koko\nihmiskunnalle, kaikille hurrah!\"\n\nTyhjennettyämme toisen puteliin sampanjaa, tuntui suonissani, kuin\nolisin juonut tulta, -- minusta oli kuin olisivat aivoni olleet\nilmitulessa. Ei elämässäni ollut mikään viini minuun niin vaikuttanut.\nOlikohan se seurauksena siitä läpikiihoitetusta tilasta jossa olin?\nOliko vatsani jollakin tavalla kipeänä, vai oliko sampanja niin\nharvinaisen väkevää?\n\n\"Sotavanhus Ranskan armeijasta!\" huusin minä kuumeentapaisessa innossa.\n\"Suonissani juoksee tulta! Kuinka sinun on laitasi? Sinä olet tämän\ntulen sytyttänyt; kuuletkos, urhoni Austerlitsista? Tänne kolmas pullo\ntuota vaahtoavaa juomaa, tulta sammuttamaan!\" Vanha soturi keinutti\npäätänsä edes takaisin, kieräytti tappimaisia, verekkäitä silmiänsä\nniin että luulin niiden nuljahtavan asemiltansa, pani likaisen\netusormensa taitetulle nenällensä, huudahti juhlallisella äänellä\n\"kahvia\" ja juoksi samassa jonnekin sisähuoneesen.\n\nInnoitsevan sotavanhuksen lausumalla sanalla näytti olevan jokin\ntaikavaikutus koko seuraan. He nousivat kaikki ylös samalla aikaa\npoistuaksensa. Ehkä he olivat odottaneet hyötyä minun juopuneesta\ntilastani, mutta huomattuansa, että uusi ystäväni tahtoi estää minun\ntulemasta \"täydeksi kapteiniksi\", olivat he menettäneet koko toivonsa\nsaada kaikessa mukavuudessa keventää rahamyttyni. Mikä heillä olikin\nollut yllykkeenä, varmaa on, että he kaikki samalla aikaa menivät\nmatkaansa. Kun vanha soturi tuli takaisin ja taas istui pöydän viereen\nvastapäätä minua, oli meillä huone kahden. Minä näin kroupierin syövän\nillallistansa jonkinlaisessa eteisessä, joka oli meidän huoneemme\nrinnalla. Äänettömyys oli nyt syvempi kuin milloinkaan ennen.\n\nSotavanhuskin oli äkkiä muuttunut. Hän otti nyt salamerkillisen,\njuhlallisen muodon, ja kun hän taas puhui minulle ei hän enään\nkoristanut puhettansa kirouksilla; ei sormennapsaukset antaneet sille\nenään mitään painoa, huudahdukset ja äkkinäiset taukoamiset eivät\nenään elähyttäneet sitä.\n\n\"Kuulkaa, arvoisin herra\", sanoi hän salaisella ja tuttavallisella\näänellä, -- \"kuulkaa vanhan soturin neuvoa. Minä olen itse ollut talon\nemännän luona, verraton nainen varustettuna mitä etevimmällä\nkeittotaidolla, selittämään hänelle kuinka tärkeätä on, että hän\nkeittää meille oikein väkevää ja hyvää kahvia. Teidän täytyy juoda\nsitä, päästäksenne tuosta pienestä päihtymyksestä, ennenkuin lähdette\nkotio. Teidän täytyy, arvoisin, kohtelias ystäväni! Katsoen siihen\nsuureen rahamäärään, jonka teidän pitää viedä kotio, on teillä pyhä\nvelvollisuus olla täydellä järjellä. Tiedetäänhän että te olette\nvoittanut äärettömiä rahoja, sillä useat herrat, jotka olivat täällä\ntänä iltana ovat omin silmin sen nähneet; ja vaikka ne yhdeltä puolen\nkatsoen ovat perin arvoisia ja hyviä ihmisiä, niin he kuitenkin ovat\nkuolevaisia ihmisiä ihmisellisillä heikkouksilla. Tarvitseeko minun\nsanoa enempää? Ei, ei! Te kyllä ymmärrätte tarkoitukseni! Sentähden\ntäytyy teidän tehdä näin: te lähetätte noutamaan vuokravaunuja, niin\npian kuin huomaatte olevanne varsin entisellänne, avaatte kaikki\nakkunat niin pian kuin olette niihin istunut ja käskette ajajan viemään\nteidät kotio ainoasti isojen ja hyvin valaistujen katujen kautta.\nTehkää niin, niin te olette rahoinenne turvassa ja huomenna te kiitätte\nvanhaa rehellistä soturia siitä, että hän kuiskasi korvaanne hyvän ja\nrehellisen neuvon.\"\n\nJuuri kuin tuo entinen soturi lopetti puheensa perin itkuisella\näänellä, tuotiin kahvi sisälle, valmiiksi kaadettuna kahteen kuppiin.\nKohtelias ystäväni ojensi minulle kumartaen toisen kupin. Kieleni\ntakertui janosta lakeeni, niin että minä join kahvini yhdessä\nhengenvedossa. Melkein samassa silmänräpäyksessä tunsin päässäni\nomituisen huimauksen ja minä olin nyt mielestäni enemmän päihtynyt kuin\näsken. Huone pyöri hurjassa vauhdissa ympärini, ja minusta tuntui kuin\nvanha soturi olisi hyppinyt ylös alas silmissäni yhtä säännöllisesti\nkuin mäntäkanki höyrykoneessa. Minä olin vähältä tulta kuuroksi,\nsemmoinen suhina oli korvissani; ylenmäärin suuren sekaannuksen,\nhämmennyksen, avuttomuuden ja tylsyyden tunne pääsi minussa vallalle.\nMinä nousin ylös tuoliltani ja pitäen kiinni pöydästä, etten olisi\nkaatunut, änkytin minä voivani äärettömän pahoin, -- niin pahoin, etten\ntietänyt, kuinka pääsisin kotio.\n\n\"Arvoisin ystäväni\", vastasi vanha sotamies ja hänen äänensäkin näytti\nminusta pomppoilevan ylös alas hänen puhuessaan, \"arvoisin ystäväni,\nolisihan suoraa mielettömyyttä mennä kotio nykyisessä tilassanne.\nTe saatatte olla varma siitä, että mänettäisitte rahanne;\nsaattaisivathan helposti murhata ja rosvota teidät. Minä aion levätä\ntäällä, tehkää tekin samoin. Tässä talossa on verrattomia vuoteita; --\nottakaa itsellenne yksi, levätkää pois viinin vaikutukset ja menkää\nhuomenna kaikessa levollisuudessa kotio rahoinenne, huomenna selvällä\npäivällä\". Minulla ei ollut vähintäkään voimaa ajatella, ei ensinkään\nmuuta tunnetta kuin että minun täytyi laskeutua levolle jonnekkin\nnauttimaan virvoittavaa ja levollista unta. Minä otin sentähden ilolla\nvastaan yösijan tarjoumuksen ja lähdin sitä saamaan, seurassani vanha\nsotamies ja kroupieri, joka viimeksi mainittu oli käsketty oppaaksi. He\nveivät minut pitkin muutamia käytäviä ja sitte muutamia portaita ylös\nsiihen huoneesen, jossa minun piti saaman levätä. Entis-soturi puristi\nlämpimästi kättäni, ehdoitti, että huomenna söisimme suurusta yhdessä\nja lähti sitte pois kroupierin kanssa.\n\nMinä riensin pesukomuutille, join vettä kannusta, kaadoin loput\npesuastiaan ja kastoin pääni siihen, istuin sitte jollekin tuolille ja\nkoin koota ajatuksiani. Pian tunsin itseni paremmaksi. Veden uudistavaa\nvaikutusta auttoi varmaankin se, että pääsin vaihtamaan \"salongin\"\ntukehuttavan ilman, sen huoneen raikkaasen ja vilpoiseen ilmaan, jossa\nnyt olin, ja ehkä sekin, että silmäni pääsivät näkemästä esineitä\npesuhuoneen häikäisevässä kaasutulessa ja nyt sain katsella ainoan\nvahakynttilän levollista valoa. Pyörrytys jätti minun ja minä rupesin\ntaasen ajattelemaan jotenkin järjellisen ihmisen tapaan. Ensimmäinen\najatukseni oli muistaa sitä vaaraa, jossa olin, maatessani koko yön\nhuonomaineisessa pelipaikassa; toinen oli ajatella sitä vielä\nsuurempaa vaaraa koettaa päästä ulos sittekuin talo jo oli suljettu ja\nkulkea ihan yksin Pariisin katuja kotio sydän-yönä semmoisella\nrahapaljoudella. Mutta minä olin monilla matkoillani maannut paljoa\nhuonommissakin paikoissa kuin tämä olikaan, ja minä päätin sentähden\nlukita, salvata ja varustaa oveni paraalla tavalla.\n\nMinä rupesin nyt siis varustamaan asemaani ja tekemään olemustani\nturvalliseksi hyökkäyksien puolesta; minä kurkistin vuoteen alle,\nvaatekaappiin, tutkin akkunaha'at ja riisuin sitte yltäni päällimmäiset\nvaatteeni, tehtyäni oman arveluni mukaan kaikkia varokeinoja, joita\nsaatoin; panin sitte kynttiläni, joka paloi jotenkin vienosti, kamiinin\npehmeälle tuhkasijalle ja laskeuin vihdoin vuoteelle, rahamyttyni pääni\nalla.\n\nMinä huomasin pian, että minun oli yhtä mahdoton nukkua, kuin sulkea\nsilmäni. Minä olin varsin hereilläni mutta minulla oli ankara kuume.\nJokainen hermo ruumiissani vapisi, kaikki aistini olivat luonnottomasti\nvireillä. Minä heittäisin ja käännyin sinne ja tänne, koetin\nkaikenmoisia asemia ja siirryin yhtämittaa vuoteen kylmimmille\nkohdille, -- mutta aina turhaan. Milloin heitin käteni peiton päälle,\nmilloin taas tungin ne vuodevaatteihin; milloin ojensin äkkinäisellä\ntempauksella jalkani vuodelautaan, milloin taas vedin ne suonenvedon\ntapaisesti ylöspäin saadakseni polvia niin likelle leukaa kuin suinkin;\nmilloin pudistin rypistynyttä pääalastani ja käänsin kylmemmän puolen\nulospäin, silitin sitä ja laskeuin taas levollisesti seljälleni; mutta\nvähäistä jälkeen käänsin sen vihan vimmassa kaksin kerroin, panin sen\npystyyn päälautaa vasten ja koetin istuvaa asemaa. Kaikki nämät kokeet\nolivat kuitenkin tarkoituksettomia; minä voihkasin suuttumuksesta ja\nväsymyksestä, kun huomasin että uneton yö oli edessäni.\n\nMitäpä minun piti tekemän? Kirjaa ei ollut lukeakseni, ja minä olin\nvarma siitä, että, jos en keksi mitään keinoa aikani vietteeksi, niin\nmielikuvatukseni toisi mieleeni kaikellaisia hirmukuvia ja kiusaisi\naivojani sekä mahdollisilla että mahdottomilla vaaroilla, jotka minua\nmuka uhkaisivat. Minä ennustin sentähden varmaksi, että saisin viettää\nyöni hermokkaan kauhun ja kaikenlaisten vaarojen pelon vaikutusten\nalaisena. Minä nojauin kyynärpäälläni ja katselin ympäri huonetta, --\nsitä valaisi loistava kuutamo, joka virtasi suoraan akkunasta, --\ntutkiakseni eikö siellä olisi jotakin taulua taikka leikkausta, joita\nminun olisi sopinut eroittaa jotenkin selvästi. Katseitteni\nharhaillessa seinältä seinälle, johtui mieleeni Le Maistre'n sievä\npieni kirja: \"_Voyage autour de ma chambre_.\" Minä päätin apinoita\ntuota ranskalaista kirjailijaa, saadakseni jotakin pidäkettä ja tointa\nharhaileville ajatuksilleni ja lieventääkseni unettomuuden\nyksitoikkoisuutta, mielessäni tekemällä inventariumiluettelota kaikista\nhuonekaluista, joita saatoin nähdä, ja mielessäni etsimällä lähdettä\nkaikkiin niihin ajatussiteihin, joita tuolikin, pöytä taikka kirstu\nsaattavat herättää.\n\nMinä huomasin kuitenkin pian, että, nykyisessä kuumeentapaisessa\nsieluntilassani, oli paljo helpompi tehdä aijottu luettelo, kuin\nsaattaa täytäntöön aijottuja tuumiskelemisiani, ja heitin sentähden\nkaiken toivon asettua Le Maistre'n rikaskuvitteelliseen ajatusjuoksuun,\ntaikka oikeammin mihinkään ajatusjuoksuun. Minä tirkistelin huoneen eri\nkaluja, mutta en saattanut tehdä muuta. Ensin siellä oli vuode, jossa\nolin pitkänäni -- uudinvuode neljän korkean tolppansa kanssa, jota\nluulin Pariisissa viimeiseksi näkeväni! -- niin, oikea englantilainen\npuoleton uudinsänky tavallisella kartuunilla päällystetyllä teltallansa\neli katoksellansa, tavallisilla ripsuillansa ympärillä ja tavallisilla\nterveydelle vahingollisilla uutimillansa, jotka minä koneellisesti olin\nsiirtänyt sivulle ensin huoneesen tullessani, antamatta sen suurempaa\nhuomiota vuoteelle. Sitte oli siellä pesinkaappi marmorilevyllänsä,\njosta vesi, jota minä olin läikäyttänyt kaapille kiiruhtaessani\nkasvojani valelemaan, vielä tippui kivipermannolle yhä pitemmillä\nväliajoilla jokaisen tipan välillä. Sitte kaksi pientä tuolia\nnuttuineni, liivineni ja housuineni; sitte iso nojatuoli\nlikakeltaisella päällysteellä ja sille olivat kaulahuivini ja\nrintapaitani huolettomasti heitetyt; sitte laatikkokirstu, josta kaksi\nkädensijaa oli väännetty rikki ja jolle oli pantu koristeeksi kirjava,\nrikkinäinen läkkiastia; sitte toalettipeili, jossa kuvalasi oli\näärettömän pieni ja jolle oli pantu ison iso neulatyyny: sitte akkuna\n-- harvinaisen iso akkuna; ja lopuksi vanha, tumma kuva, jonka minä\nkeksin himmeässä valossa. Se oli miehen kuva; jolla päässä oli korkea\nespanjalainen hattu, jota koristi korkea sulkatöyhtö, -- mustanverevä,\noikealla lurjusnaamalla varustettu mies, joka varjosti silmiänsä\nkädellään ja tarkasti tirkisti ylöspäin, -- ehkä johonkin korkeaan\nhirsipuuhun, johon hänen piti hirtettämän. Ainakin hän näytti siltä\nkuin hän hyvin olisi ansainnut hirsipuun.\n\nTämä taulu tavallansa pakoitti minun kurkistelemaan sängyn katostakin.\nSe oli ikävä katseltava ja minä loin taas pian silmäni tauluun. Minä\nluin miehen hatuntöyhdön sulat; ne esiintyivät selvästi, -- kolme\nvalkeata, kaksi viheriätä. Minä katselin hänen hattuansa, se oli\nkekomainen. Minä ihmettelin, mitä hän mahtoi katsella. Ei hän vaan\ntähtiä tutkinut, sen pidin varmana; semmoinen rosvo ei juuri saattanut\nolla tähteintutkija enempää kuin niiden selittäjäkään.\n\nVarmaankin hän siis katselee jotakin korkeata hirsipuuta, jonne hän\njuuri oli matkalla. Saikohan pyöveli hänen korkean, terävän hattunsa\nkoreine töyhtöineen? Minä luin sulat vieläkin kerran, -- kolme\nvalkeata, kaksi viheriätä.\n\nTuumiessani vielä näitä opettavia ja teräviä asioita, rupesivat\najatukseni harhailemaan sinne tänne. Kuutamo, joka valaisi huonettani,\nmuistutti minulle erästä kuutamoista yötä Englannissa, -- yötä muutaman\nhuviretken perästä Wales'issa. Vähintäkin seikkaa kotomatkalla\nviehättävän maiseman lävitse, jota kuutamo yhä kaunisti, koetin johtaa\nmieleeni, vaikken vuosikausiin ollut ainoallakaan ajatuksella tätä\nretkeä muistanut ja tuskin minä olisin saanut mieleeni paljoa, tuskin\nvähintäkään tästä monia aikoja sitte unhotetusta tapauksesta, jos sitä\nolisin _koettanut_. Kaikista ihmeteltävistä sielunvoimista, jotka\nosoittavat meidän olevan kuolemattomia olentoja, ei minun tietääkseni\nole ainoatakaan, joka kaunopuheliaisemmasti kuin _muisto_ valvoo tämän\nylevän totuuden asiaa? Täällä minä nyt olin vieraassa, epäiltävässä\ntalossa, epätietoisessa ehkäpä vaarallisessakin tilassa, jonka olisi\npitänyt tekemän mahdottomaksi muistojeni esille loihtumista, ja\nkuitenkin minä ihan ehdottomasti muistelin paikkoja, henkilöitä,\nvähäpätöisimpiäkin pikkuasioita, joita luulin ainaiseksi unhottaneeni,\nja joita minun olisi ollut mahdoton saada mieleeni vapaasta tahdosta,\nmitä suotuisimmissakin suhteissa. Ja mikäpä yhdessä ainoassa\nsilmänräpäyksessä oli loihtinut esille koko tämän omituisen,\nmonimutkaisen, salaperäisen ajatusyhteyden? Ei mikään muu kuin muutama\nsäde kuuvalosta, joka tunkeutui sisälle huoneen akkunasta.\n\nMinä ajattelin yhä vielä huviretkeämme, rattoisuuttamme palausmatkalla,\nsitä hellätuntoista naista, jonka vallan väkisin piti kertoman kohtia\nChilde Herold'ista, sentähden että kuu paistoi. Minä olin kokonaan\nvaipunut näihin menneihin kuviin ja kuluneihin iloihin, kun \"muiston\nlanka\" yhtäkkiä katkesi. Tarkkaavaisuuteni kääntyi samassa\nsilmänräpäyksessä kiivaammin kuin ennen takaisin minua ympäröiviin\nesineihin ja minä hämmästyin kuin huomasin taas tarkkaan katselevani\nkuvaa.\n\nMitäpä minä tirkistin? Hyvä Jumala! Mies oli painanut hattunsa\nsilmiripseitten ylitse! -- Ei! Koko hattu oli poissa! Minne sen terävä\npohja oli joutunut? Missä kamelikurjen sulat olivat, -- kolme valkeata\nkaksi viheriätä? Ei siellä! Mikä hatun ja sulkien asemasta nyt kätki\nhänen otsansa, -- hänen silmänsä, hänen varjostavan kätensä? Oliko\nvuode liikkeellä.\n\nMinä käännyin seljälleni ja katsoin ulospäin. Olinko minä hullu,\njuopunut? Näinkö minä unta vai olinko minä sekasin? -- vai liikkuiko\nvuoteen katos todellakin alaspäin, vaipuen vitkalleen, äänettömästi,\nhirmuisesti, suoraan alas koko mitaltansa ja leveydeltänsä, -- suoraan\nminun päälleni, joka makasin sen alla?\n\nVereni jäähmettyi kauhusta. Lannistava kuolonpöyry hiipi päälleni, kun\nminä käänsin päätäni tyynyllä ja päätin vakuuttua jos vuoteen katto\ntodellakin liikkui, katsomalla tarkkaan miestä taululla. Yksi ainoa\nkatse sinne oli kylläksi. Katoksen ympärillä olevien ripsujen tummat,\nkamalat piirteet ulottuivat jo melkein hänen vyötäisillensä. Minä olin\nhengittämättä enkä kääntänyt silmiäni kuvasta. Vitkalleen, ylen\nvitkalleen mutta yhtämittaa näin kuvan ja reunan alapuolen katoovan\naina sitä myöden kuin katos vaipui taulun eteen.\n\nMinä en suinkaan ole luonteeltani vähintäkään pelko. Minä olen enemmän\nkuin yhden kerran ollut hengen hädässä, enkä ole vielä kertaakaan\nkadottanut mieleni malttia, -- mutta kun se varma tieto ensin sai sijaa\nsielussani, että vuoteen katos todellakin liikkui, ja vitkaan mutta\nvarmaan ja tasaisesti vaipui alas päälleni, -- silloin makasin\nhirmuisen minuutin taikka enemmänkin ja tirkistin vapisevana,\navuttomana, kauhistuksen ja kammon valtaamana sitä hirvittävää\nmurhakonetta, joka laskeui aina syvemmälle ja syvemmälle tukehduttamaan\nminua.\n\nPian kuitenkin itseni-suojelemisen vaisto pääsi vallalle ja antoi\nminulle voimaa pelastamaan henkeni niinkauvan kuin vielä oli aikaa.\nMinä nousin hiljaa ja varovasti vuoteelta ja pukeuduin äkkiä\npäällysvaatteihini. Kynttilä oli palanut loppuun ja sammui. Minä istuin\nnojatuoliin vuoteen vieressä ja katselin kuinka katto laskeui. Silmäni\nolivat todella kuin noidutut siihen. Jos olisin kuullut askeleita\ntakanani, niin en olisi saattanut ottaa katseitani vuoteesta; jos\nihmeen kautta joku pakenemisen keino olisi minulle tarjoutunut, niin en\nminä olisi saanut liikutuksi, käyttääkseni sitä. Koko voimani, koko\nolemiseni oli sinä hetkenä kokoontunut silmiini.\n\nYhä syvempään se vaipui, -- koko katos ripseineen laskeui alemmaksi --\nalemmaksi -- niin alas, etten enään olisi saanut sormeani katoksen ja\nvuoteen väliin. Minä tunnustelin sivuja ja huomasin että se, minkä minä\nalhaalta katsellen olin pitänyt tavallisena, keveänä, neljällä tolpalla\nlepäävänä vuodekatoksena, se olikin vahva ja leveä madrassi, jonka\nreunus ja ripseet kätkivät. Minä katsoin ulospäin ja näin\nsängyntolppien kohouvan ylöspäin iljettävän paljaina. Katoksen keskeltä\nnousi tavattoman suuri, puinen ruuvi, joka nähtävästi oli vääntänyt sen\nalas jonkin reijän kautta katossa, samaten kuin tavallisia painimia\nväännetään sen kappaleen päälle, jota tahdotaan pusertaa kokoon. Tämä\nkauhea kone liikkui päästämättä vähintäkään ääntä. Ei mitään natinaa\ntaikka narinaa kuulunut sen liikkeellä ollessa, eikä yläpuolellakaan\nolevasta huoneesta saattanut havaita ainoatakaan ääntä. Kamalan ja\nhaudantapaisen äänettömyyden vallitessa näin minä edessäni --\nyhdeksännessätoista vuosisadassa ja sivistyneen Ranskan pääkaupungissa\n-- semmoisen, tukehuttamis-murhaa varten tehdyn koneen, joka\nmahdollisesti olisi saattanut olla olemassa inkvisitioonin hurjimpina\naikoina Harts-vuoren yksinäisissä ravintoloissa taikka Westfalin\nsalaisissa oikeustoissa! Yhä vielä minä katselin kauhuni esinettä\nvoimatta liikkua paikaltani; mutta minä aloin saada ajatuskykyni\ntakaisin ja käsitin oitis koko murhayrityksen kohtaani kamalassa\nalastomuudessaan.\n\nKahviini oli sekoitettu jotakin ja sekoitus oli tehty liian väkeväksi.\nMinä olin pelastunut tukehduttamisesta siksi, että olin saanut liian\npaljo jotakin unettavaa ainetta. Ja minä olin nurkunut ja suuttunut\nsiitä kuumekohtauksesta, joka pelasti minun henkeni pitämällä minun\nhereillä! Millä suruttomuudella minä olinkaan antautunut niiden\nmolempien konnien käsiin, jotka seurasivat minua tähän huoneesen,\nlujasti päättäneinä murhata minua unissani, hirveällä koneella, joka\nvarmaan ja hiljaa valmisti perikatoani -- ja tämän he olisivat tehneet\nsaadaksensa minun pelivoittoni! Kuinkahan moni ihminen olikaan levännyt\ntällä samalla vuoteella, niinkuin minäkin olin aikonut levätä, ja sitte\njoutunut näkymättömiin ja kuulumattomiin? Minua hirvitti, kuin\najattelin sitä.\n\nMutta ennen pitkää keskeytti ajatuksiani se, että katos uudestaan\nrupesi liikkumaan. Sen oltua puserrettuna sijaa vasten, niinkuin\narvelin kymmenen minuuttia, rupesi se nousemaan ylöspäin. Ne konnat,\njotka ylhäällä ruuvia väänsivät, luulivat varmaankin saavuttaneensa\ntarkoituksensa. Vitkalleen ja äänetönnä niinkuin se oli laskenut, nousi\ntämä hirvittävä vuoteenkatos entiselle tilallensa päin. Samassa kun se\nulottui tolppien päihin oli se ehtinyt kattoon kiinni. Ei reikää eikä\nruuvia näkynyt enään; vuode oli niinkuin vuode ainakin, katos niinkuin\ntavallinen katos epäileväisimmänkin silmissä.\n\nNyt vasta minä saatoin liikkua, nousta tuolilta ja ruveta tuumimaan,\nkuinka minä pääsisin pakenemaan. Jos vähimmälläkin kolinalla\nilmoittaisin, ettei murhayritys ollutkaan onnistunut, olin varma siitä,\nettä olisivat minun murhanneet. Jokohan olin pitänyt mitään kolinaa?\nMinä kuultelin henkeäni vetämättä ovella. En! -- Käytävässä ei kuulunut\naskeltakaan; Huoneessa yläpuolella oli kaikki hiljaa; ei\nhirnahdustakaan kuulunut mistään. Paitsi sitä, että olin lukinnut ja\nsalvannut oveni, olin myös laahannut oven eteen vanhan puukirstun,\njonka löysin sängyn alta. Oli varsin mahdotonta kolistamatta saada\nsiirretyksi tätä kirstua (vereni jäähmettyi, ajatellessani mitä siihen\nolisi _saattanut_ tulla!) ja sitäpaitsi oli mieletöntä ajatellakkaan\npäästä pois huoneitten kautta, jotka nyt olivat suljetut yöksi.\nAinoasti yksi mahdollisuus oli minulla jäljellä -- akkuna. Minä hiivin\nsinne varpaillani.\n\nHuoneeni oli toisessa kerroksessa, ja akkuna oli muuanta takakatua\npäin. Minä nostin kättäni avatakseni akkunaa, hyvin tietäen että\nhenkeni riippui tästä tempusta. Murhaajaluolassa on tavallisesti\nvalvovia silmiä ja tarkkoja korvia; jos akkunan reuna vähänkin narahti,\njos saranat kitisivät, olin ehkä turmion omana. Tämän akkunan\navaamiseen kului ainakin viisi minuuttia jos luen ajan -- viisi\n_tuntia_, jos luen levottomuuteni. Minun onnistuikin tehdä se ihan\nhiljaa, murtovarkaan täydellä kätevyydellä, ja silmilläni minä mittasin\nkorkeuden kadulta. Hypätä alas tältä korkeudelta olisi ollut varma\nkuolema! Minä katselin sentähden molemmille puolin akkunaa. Vasemmalla,\nlähellä akkunaa, oli vahva, rautapellistä tehty vesiränni. Samalla\nhetkellä kuin näin rännin, tiesin myös olevani pelastettu; minä\nhengitin vapaasti ensi kerran siitä kuin olin nähnyt vuoteen katoksen\nlaskeuvan päälleni.\n\nMoni olisi ehkä ajatellut, että se keino pelastukseen, jonka minä olin\nkeksinyt, oli jotenkin vaikea ja vaarallinen, mutta minä en vähintäkään\najatellut mitään vaaraa olevan kapuamisessa ränniä myöden kadulle. Minä\nolin jo kouluajoista ollut rohkea ja taitava kapuja, ja olin myöhempinä\naikoina voimistelulla yhä edistänyt sitä taitoani. Minä tiesin\nsentähden että käteni, jalkani ja pääni olisivat minulle hyvät\nliittolaiset tässä toimessa. Minä olin jo nostanut toisen jalkani\nakkunasta ulos, kun mieleeni johtui, että olin jättänyt rahamyttyni\npäänaluseni alle. Minä olisin sangen hyvin ilman katumatta saattanut\njättää sen sinne, mutta minä päätin, ettei riivattujen konnien\nkiusallakaan pitänyt saaman saalista enempää kuin uhriakaan. Minä\nastuin sentähden uudestaan alas akkunalta, menin sängylle ja sidoin\nraskaan myttyni selkääni liinasella. Juuri kuin olin saanut sen,\nlujasti ja mukavasti sidottua, luulin kuulleeni, että joku hengitti\noven takana. Kuolettava pelko sai vereni uudestaan jäähmettymään,\nkuullellessani pidätetyllä hengähdyksellä. Ei! haudanhiljaisuus\nvallitsi vielä käytävässä; minä olin kuullut yötuulen, joka hiljaa\npuhalsi huoneesen avatusta akkunasta. Heti olin taas akkunalla ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä olin jo käsin ja jaloin iskenyt vahvasti\nkiinni vesiränniin.\n\nMinä laahasin itseni äänettömästi ja ponnistuksetta alas kadulle,\nniinkuin olin aavistanutkin, ja lähdin oitis juoksemaan sen kuin\nikänäkin pääsin erääsen poliisikonttooriin, jonka tiesin olevan\nlähellä. Muuan alaprefekti ja useita hänen paraita miehiänsä sattui\nvielä olemaan ylhäällä keskustelemassa keinoa, jolla keksisivät\nsyylliset erääsen salaiseen murhaan, joka paraillansa piti\nPariisilaisten mieliä kiihossa. Kun minä rupesin seikkailuani\nkertomaan, hädästä ja kiiruusta hengästyneenä ja jotenkin huonolla\nRanskan kielellä, näin minä selvästi alaprefektin epäilevän minua\njoksikin juopuneeksi Englantilaiseksi, joka olin rosvonnut jonkun;\nmutta hänen ajatuksensa muuttui kertomukseni kululla, ja ennenkuin\nminä vielä olin ehtinyt lähellekään loppua, tunki hän paperinsa\npöydänlaatikkoon, pani hatun päähänsä, hankki minullekin semmoisen,\nsillä minä olin tullut ilman, antoi käskyn sotamiehistölle, käski\nvalittujen miesten varustautumaan kaikenlaisilla aseilla, joilla sopi\navata ovia ja murtaa permantoja, ja pisti käteni käsivarteensa mitä\nystävällisimmällä ja tuttavallisimmalla tavalla, saattaaksensa minua\nhuoneesta. Minä uskallan sanoa, että kun alaprefekti pienenä poikana\nensikerran pääsi huviin, ei hän ollut puoliksikaan niin iloinen kuin\nnyt toivoessaan saada hyvän saaliin pelipaikasta.\n\nNyt mentiin hyvää vauhtia katua pitkin, ja alaprefekti onnitteli ja\ntutki minua vuorottain marssiessamme, perässämme peloittava \"_posse\ncomitatus_\". Joka puolelle rakennusta pantiin vahtia oitis kun ehdimme\nperille; kaikuvia kolistuksia kaikui ovelle, -- valoa näkyi eräässä\nakkunassa. Minä kätkeydyin kuitenkin miesten taakse. Taasen kaikui talo\nkuitenkin koputuksista, ja huuto: \"avatkaa lain nimessä\" kuului yössä.\nTämän peljästyttävän käskyn johdosta aukenivat lukut ja soivat\nikäänkuin näkymätön käsi olisi niitä avannut, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä oli alaprefekti käytävässä ja kohtasi siellä\nkuolonkalpeen puolipukuisen viinurin. Seuraava lyhyt puhelu alkoi oitis\nheidän välillänsä:\n\n\"Me tahdomme nähdä sen Englantilaisen, joka makaa tässä talossa\".\n\n\"Hän meni matkaansa jo monta tuntia sitte\".\n\n\"Se ei ole totta! Hänen ystävänsä meni pois, mutta hän itse jäi tänne.\nNäyttäkää meille se huone jossa hän makaa\".\n\n\"Mutta minä vakuutan pyhästi, _Monsieur le sous-Préfet_, ettei hän ole\ntäällä! Hän --\".\n\n\"Ja minä vakuutan pyhästi, _Monsieur le Garçon_, että hän todella on\ntäällä. Hän makasi täällä, mutta teidän sänkynne eivät olleet ensinkään\nsomia, ja hän tuli meille valittamaan sitä, -- ja täällä hän nyt on,\ntuolla minun miesteni joukossa, ja täällä olen myös minä, katsomassa\neikö hänen sängyssänsä ole syöpäläisiä. Pikard, vangitse tuo mies ja\nsido hänen kätensä taakse. Kas niin, hyvät herrat, menkäämme nyt\nyläkertaan\".\n\nJokainen ihminen talossa, naiset ja miehet, vangittiin, ja ennenkaikkia\n\"sotavanhus\". Sitte minä hain ja löysin vuoteen, jossa olin maannut,\njonka tehtyä menimme sen yläpuolella olevaan huoneesen. Siellä emme\nnähneet mitään erinomaista. Alaprefekti tarkasti joka puolelle\nympärillensä, käski jokaisen olemaan hiljaa, koputti permantoa muutaman\nkerran jalallansa, pyysi kynttilää, katseli tarkasti sitä paikkaa, jota\nhän oli koputtanut ja käski murtamaan permannon ylös siitä kohden,\nkehoittaen varovaisuutta käyttämään. Se oli pian tehty. Valoa\nhankittiin, ja nyt huomattiin alimmaisen huoneen katon ja tämän\nlaattian välillä olevan iso välikkö täynnä hirsi-ristikkoa. Siinä\nvälikössä oli pystysuorassa asennossa jokin rautainen lieriö, hyvin\nrasvattuna sisäpuolelta ja sen sisässä näkyi ruuvi, joka oli yhteydessä\nvuodekatoksen kanssa alahuoneessa. Sitte löydettiin ja levitettiin\nlaattialle eri ruuvimittoja, hiljan rasvatuita, viltillä päällystettyjä\nväännintankoja, kovaan painimeen kuuluvia aseita, kaikki järjestettyinä\npirullisella tarkkuudella ja laitettuina niin vähän tilaa ottaviksi\nkuin suinkin. Hetkisen koettelemisen perästä onnistui alaprefektin\nsaada koneen eri osat kokoon ja hän astui sitte minun kanssani\nmakuuhuoneesen jättäen väkensä ylös ruuvia vääntämään. Tukehduttava\nkatos väännettiin sitte alas, vaan ei niin äänettömästi kuin minä olin\nkuullut sen laskeuvan. Kun minä muistutin sitä alaprefektille, oli\nhänen perin yksinkertaisessa vastauksessaan hirvittävä ajatus. \"Minun\nmieheni\", sanoi hän, \"vääntävät katoksen alas ensimmäisen kerran, --\nniillä miehillä, joiden rahat te olette voittaneet, oli enemmän\nharjoitusta siinä työssä\".\n\nMe jätimme rakennuksen kahden poliisimiehen haltuun, sittekuin\njok'ainoa sen asujamista oli otettu kiinni ja paikalla viety\nvankeuteen. Alaprefekti saattoi minua asuntooni saamaan passiani,\ntehtyänsä ensin virkahuoneessansa kirjallisen ilmoituksen asiasta. Minä\nkysyin silloin häneltä: \"Luuletteko, että kukaan ihminen todella on\ntukehutettu siinä vuoteessa, niinkuin minua koetettiin tukehuttaa?\"\n\n\"Minä olen nähnyt tusinoittain uponneita miehiä _La Morgue'ssa_\n[ruumishuone Pariisissa],\" vastasi alaprefekti, \"joiden taskuissa on\nlöydetty kirjeitä, jotka ilmoittivat heidän upottaneen itsensä Seineen,\nsentähden että olivat ihan hävinneet pelipöydän ääressä. Tiedänkö minä,\nkuinka monta näistä onnettomista on mennyt samaan pelipaikkaan, johon\nte menitte, voittaneet kuin te, saanut saman vuoteen kuin te saitte,\nmakasivat siinä, tukehtuivat siinä ja perin samassa työnnettiin\nvirtaan, tyhjässä lompakossaan murhaajien kirjoittama kirje, joka\nilmoitti heidän tehneensä itsemurhan? Ei kukaan saata ilmoittaa niiden\nlukua, jotka ovat joutuneet sen kohtalon uhriksi, jonka te niin\nihmeellisesti voititte, pelipaikan väki on osannut salata murhakoneensa\n_meiltäkin_ -- poliisilta! Murhatut veivät lopun salaisuutta mukanansa.\nHyvää yötä, eli oikeammin, hyvää huomenta, Monsieur Faulkner! Tulkaa\ntaas huomenna kello yhdeksän virkahuoneeseni, -- hyvästi siksi!\"\n\nLoppu kertomustani on sanottu muutamilla sanoilla. Minua kuulusteltiin,\nja kuulusteltiin uudestaan; pelipaikka tutkittiin mitä suurimmalla\ntarkkuudella vinnistä kellariin; vangittuja tutkittiin kutakin\nerikseen, ja kaksi heistä, jotka olivat vähemmän rikollisia,\ntunnustivat. Minä keksin että \"sotavanhus\" oli pelipaikan isäntä,\n-- oikeus keksi, että hänelle oli annettu häpeällinen ero\nsotapalveluksesta jo monta vuotta sitte jostakin kunnottomasta teosta;\nettä hän sittemmin oli tehnyt monta konnanjuonta; hän talletti\nvarastettua tavaraa, jonka omistajat sitte tunsivat; ja että hän,\nkroupieri, toinen kanssarikollinen ja nainen, joka oli kahvini\nvalmistanut, tiesivät vuoteen salaisuuden. Alemmista palvelijoista ei\nosattu todistaa, että heillä oli tietoa murhakoneesta, ja heitä\npidettiin sentähden vaan tavallisina varkaina ja irtolaisina.\n\"Sotavanhus\" ja hänen molemmat uskottunsa lähetettiin kaleerilaivoille,\nvaimo, joka oli sekoittanut unijuoman kahviini, pantiin vankeuteen, en\ntiedä kuinka moneksi vuodeksi, pelipaikan \"alituiset vieraat\"\njulistettiin \"epäluulon alaisiksi\" ja pantiin poliisin vaarin-pidon\nalaisiksi ja minä olin kokonaisen viikon (joka on pitkä aika\nPariisissa) päähenkilönä pariisilaisessa seuraelämässä.\n\n\n\n\nMITÄ ELÄINTEN RÄÄKKÄYS MAKSAA.\n\n\nTalvella v. 1872 puhkesi kulkutauti hevosissa New-Yorkissa ja\nmuutamissa muissa kaupungeissa Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa ja sai\naikaan miltei hillitsemättömän pelvon niiden valtojen asukkaissa.\nSiihen asti ei hevosen arvoa pidetty erittäin suurena; mutta silloin\nsaatiin opettava neuvo. New-Yorkissa sairastuneet hevoset arvattiin\nkahdeksi kolmannekseksi koko lukumäärästä ja kaikki asioitsemiset, työt\nja huvitukset, jotka riippuivat tästä elukasta, joutuivat melkein\nkokonaan pysähdykseen. Sen suuren kaupungin asukkaiden täytyi tykkänään\njättää kaikki siirtämiset ja muuttamiset; ylen täynnä olevia yhteisiä\najoneuvoja, joita myös ei ollut monta toimessa, veti vitkalleen\nsurkuteltavat elukat vapisevin jäsenin ja heikontunein voimin. Saattoi\ntuskin nähdä ainoata näistä ihmisen uskollisista palvelijoista, joissa\nei selvään olisi saattanut oivaltaa, ettei kuoleman kamppaukset olleet\nkaukana. Isojen kuljetusyhtiöitten sairastallit olivat sairaita ja\nkuolemaisillaan olevia elukoita täynnä ja niiden ulkopuolella oli\njoukottain kuolleita uhria, joita yhtä mittaa vietiin pois. New-Yorkin\nja koko maan asukkaat rupesivat jo arvelemaan, että näiden äänettömien\nauttajiemme apu oli katoamaisillaan.\n\nJoka päivä saatetaan nähdä, kuinka useita kotoeläimiä ja varsinkin\nihmisille niin ylen tärkeätä hevoista kohdellaan semmoisella tavalla,\njota ei omistaja milloinkaan käytä tunnotonta ja elotonta omaisuuttansa\nkohtaan. Maanviljelijä suojelee huolellisesti kärryjänsä ja aurojansa,\nmutta panee samalla myös rääkätyt kotoeläimensä semmoisiin ilmoihin,\njoiden runtelevaa vaikutusta ei elottomatkaan kappaleet saata välttää.\nTätä yhtä sydämetöntä kuin kummallista menetystapaa ei kuitenkaan\nkohdata yksin taitamattomammilla maanviljelijöillä. Maailman suurissa\nkaupungeissa harjoitetaan joka päivä yhtä rankaistavaa hirmuisuutta ja\nsitä tekevät paraasta päästä rikkaat, hyvin kasvatetut ja hienostetut.\nRikas kauppias panee laiskan rengin taitamattomuuden korkeammalle kuin\noman valistuneen mielensä sekä sallii että se karvapeite, jonka luonto\non antanut hänen hevosensa peitteeksi, leikataan pois sillä hurjalla ja\nherjallisella perustuksella, että luoja erehtyi antaessaan eläimille\nvahvempaa suojaa talven alussa. Näiden ymmärtäväisien taitamattomuus\npidetään viisautena ja miehet joiden pitäisi tietämän paremmin eivät\nensinkään häpeä puolustaa sitä naurettavaa perustelmaa, jolle tätä\neläimellistä tekoa perustetaan: nimittäin että karvojen leikkaamisella\nestettäisiin ruumiin ulostutukset sen pinnalle. Mutta mikä on\nseurauksena tästä luonnon lakien rikkomisesta? Luonnollisesti eläimen\nelonajan lyhennys, kärsimisien hankkiminen sille sekä omistajan rahojen\ntuhlaaminen.\n\n\"Mutta\", arvelee muuten helläsydäminen kaunotar, kun hän vaunujen\nakkunoista katselee rumistuneita hevosia, \"kuinka kauniiksi ne\ntulevatkaan, jahka niiltä otetaan tuo runsas ja ruma karvapeite\".\nAinoasti kaikkivaltias muoti on johtanut hänen arvostelukykynsä\nväärälle uralle. Hän on itse käärittynä turkiksiin ja hänen\nkaksijalkaiset palvelijansa vaunujen takana ovat kokonaan eläimen\nnahkoihin peitettyinä, -- eikä näitä nahkoja luonnollisen pitkine\nkarvoineen kuitenkaan tarvittaisi hevosen suojaksi. Ei totisesti\ntarvitse olla fysiologi käsittämään tämmöisen teoriian nurjuutta. Ei\ntarvitse muuta kuin mennä ulos nututta ja liivittä kun elohopea\nosoittaa jäätymäpistettä, niin te pian tulette selville kuinka asian\nlaita on.\n\nVarmaankin elää ja kuolee vielä moni sukupolvi ennenkuin\nAmeriikkalainen oppii käsittämään säästäväisyyden oikean merkityksen.\nVaan melkoinen laajuus, vapaus ja kaikkien tarpeitten runsaus saa\nheidän tuhlaamaan luonnonlahjoja, niiden eläimien henkeä ja voimaa,\njotka hyödyttävät heidän etujansa taikka ovat heidän huviensa\npalveluksessa. \"Hevonen maksaa vähemmän kuin vilja\", arveli kerran\njonkun New-Yorkin rautatien päällikkö; tästä hevosen suorastaan\nrahallisesta arvostelusta näkee kuinka vähän tavallinen kauppamies\ntuntee sääliä eläimiä kohtaan. Mutta saattaako rehellinen mies\narvostella hevosen viljaa halvemmaksi. Me annamme asiansuhteitten tehdä\npäätöksen.\n\nNäiden rivien kirjoittaja sai kerran syytä ruveta epäilemään jotakin\nvähemmän hienoa kauppayhteyttä erään rouhumyllyn ja kipsimyllyn\nvälillä, joista toinen oli New-Yorkin läntisellä toinen itäisellä\npuolella. Hänen uteliaisuutensa heräsi ja hän rupesi tutkimaan\nminkälainen se yhteys oli, joka näiden välillä oli olemassa.\nPitkän kärsimystä kysyvän tutkimisen perästä sai hän selville, että\nmonessa New-Yorkin tallissa käytettiin näiden myllyjen tuotteita\nhalpahintaisena ja \"tarkoituksen mukaisena\" hevosen ruokana. Tutkimusta\njatkettiin siihen suuntaan, että saataisiin nähdä mihin määrään tämä\nrehu oli ravitsevaa ja hyödyllistä ja kun tutkittiin niiden eläimien\nsisuksia, jotka olivat eläneet, taikka oikeammin kuolleet tästä,\nhuomattiin, niinkuin sopii odottaa, että ainoasti kasvillinen osa\nravinnosta oli tullut hyödyksi ja että elimetön osa oli muodostunut\nkoviksi kivipalleroiksi. \"Minä pyysin leipää ja te annoitte kiviä\".\nMuutama näistä kivimuodostuksista on vielä nähtävänä siinä museossa,\njonka on laittanut Amerikan Eläinsuojelusseura, jonka toimesta tämä\nraaka menettely lakkautettiin.\n\nTodistuksena siitä, kuinka ihmiset saattavat vastustaa itseänsä,\ntahdomme mainita, että niissä, jotka kuljettavat yleisöä paikasta\ntoiseen New-Yorkissa, on tuskin ainoatakaan, joka ei pahoittelisi\nnähdessään kiukkuisen miehen suomivan hevosparkaa; mutta sama mies ei\nhäpeä kieltää uskollisimmilta palvelijoiltansa -- hevosiltansa --\ntarpeeksi terveellistä ja ravitsevaa rehua, jota paitsi ne kärsivät ja\nkuolevat ja siis ovat haitaksi hänen omille rahallisille eduillensa.\n\nV. 1870 oli elävien kotoeläimien arvo Pohjois-Ameriikan Yhdysvalloissa\n1,525,276,457 dollaria ja niiden lukumäärä oli seuraava: hevosia\n7,145,370; aasia ja muulia 1,125,415; työhärkiä 1,319,270; lypsylehmiä\n8,935,332; muita nautaeläimiä 13,566,000; lampaita 28,477,951; sikoja\n25,131,560 taikka enemmän kuin 85 miljoonaa kotoeläimiä, jotka yhdellä\ntaikka toisella tavalla auttoivat väestön jokapäiväistä elatusta ja\nvoittoa. Samana vuonna saatiin 600,000,000 naulaa voita, 53,000,000\nnaulaa juustoa, 500,000,000 kannua maitoa, 100,000,000 naulaa villoja,\n14,700,000 naulaa hunajaa ja 631,000 naulaa vahaa.\n\nTeurastettujen taikka teurastettavaksi myytyjen eläimien arvo nousi\n400,000,000 doll. ja 9,133,000 vuotaa sekä 4,185,000 nahkaa\nvalmistettiin, joiden yhteisarvo teki 13,800,000 doll.\n\nTehkäämme nyt vaan suunnallinen arvio hevosten, muulien, aasien ja\nhärkien työstä. Niitä eläimiä oli 9,610,000 ja jos arvaamme niiden työn\nainoastaan 15:een centsiin päivältä saamme tuon sangen suuren summan\n4,805,000 doll. jokapäiväiseksi tuloksi. Mutta paljon on vielä\nlisättävää ennenkuin täydelleen käsitämme kuinka me riipumme koto- ja\nmuista eläimistä; niin pitää meidän muistaman kaikkien kesyjen lintujen\nmunat ja höyhenet. Sitä paitsi tulee meidän muistaa se ääretön määrä\nmetsäriistaa, joka vuosittain tapetaan, suurien puhvelilaumojen\nteurastaminen prairioilla ja hirvijoukkojen metsissä.\n\nMe erehdymme suuresti kun luulemme itsemme ainoiksi toimiksi\nsivistyksessä. Mitä sivistyksestä tulisi, jos yhdeksi ainoaksi vuodeksi\nmeiltä otettaisiin se apu, jonka eläimet antavat? Käsityöt ja kauppa\nkeskeytyisi kokonaan; maanviljelijä ei saattaisi hoitaa peltoansa eikä\nviedä tavaroitansa kauppaan; sanalla sanoen: ei maanjäristyksellä eikä\nvedenpaisumuksella saattaisi olla hirveämpiä seurauksia.\n\nEikö ole luultavaa, että ne, jotka tekevät kauppaa eläimien lihoilla,\nnahoilla ja karvoilla, käyttävät paraita keinoja estääksensä näitä\npahenemasta ja onhan siis vielä todenmukaisempaa, että ne huolehtivat\nsitä enemmän, jotka tekevät elävien eläimien kauppaa. Mutta jos käymme\neläinjunassa niin huomaamme oitis olleemme väärässä. Eläimet eivät saa\nmitään sääliä siitä hetkestä ruveten kun ne ruoskalla ajetaan\nkiusavaunuihin teuraspenkkiin kuljetettavaksi. Harvoin ne saavat\ntarpeeksi vettä ja ruokaa. Sanalla sanoen, jos eläinparoilla on\najatuksen rahtuakaan, niin ne varmaankin ihmettelevät minkätähden niitä\nniin sanomattomasti kiusataan vaikkeivät ne ole mitään pahaa tehneet.\nTuskin ainoakaan eläinjuna ehtii perille tuomatta mukanaan jotakin\nsurkukuolemaa. Nautaeläimet ovat vaunujen laattioille runnelluin\njäsenin, joskus likistetyin ruumiin, omien kovan-onnisien kumppaniensa\ntallaamina; pienemmissä eläimissä -- sioissa ja lampaissa -- on\nkuolevaisuus vielä isompi vaunujen täpötäytöisyyden ja lähettäjien\nsäälimättömyyden tähden. Selvän järjen solvaisemista olisi ajatellakaan\nkysyä onko semmoinen menettely hyödyttävää.\n\nEi luonnon lakia rankaisematta saateta solvaista ja rääkättyjen\neläimien liha vahingoittaa usein niitä, joita sen pitäisi hyödyttämän,\nja siten nämät äänettömät ja kiusatut olennot lopuksikin kostavat. Ehkä\ntästä juuri saadaan selitys siihen, että taudit ja sairaus tulevat\nihmisissä yhä yleisemmiksi; ihmiset pitävät liian halvassa arvossa sitä\nvelvollisuuttansa, joka määrää hänen sääliväksi eläimiä kohtaan.\n\nVuosikausia ovat eläinsuojelusyhtiöt pyrkineet kongressissa tekemään\nlakia, joka lopettaisi nämät väärinkäyttämiset, mutta kaikki heidän\npyrintönsä ovat olleet turhia, kun mahtavat voimat ovat niitä\nvastustamassa. Kerran sallittiin seuran lähettiläitten tulla\nlainsäätävän seuran maanviljelyskomitealle selittämään asiaansa, mutta\nrautatien suosijat vastustivat kaikkea tämän aineen käyttelemistä, joka\nsiis jäi syrjään.\n\nSenaatissa todisti John Macpherson New-Jerseystä 26:na päivänä\nToukokuuta v. 1879 sekä rahalliset häviöt että vaarat ihmisten\nterveydelle nykyisestä eläimien kuljetus-tavasta. \"Kokemuksella ja\ntilaisuuksilla semmoista saada, joka ei ole pienempi kenenkään\nkokemusta tässä maassa\", -- virkkoi hän, -- \"ilmoitan minä että elävien\nelukoitten kuljetus antaa niille pitkää ja alituista kärsimystä koko\nmaan lävitse lännestä itään. Jos ihmiset vaan saisivat luoda katseen\nniihin hirmukuviin, joita minä olen nähnyt, niin he huutaen vaatisivat\nkongressilta lain, niin kovan, että senkaltaiset kauhut tulisivat\nmahdottomiksi.\"\n\nMutta mahdottomalta näyttää saada tämmöinen laki; ihmiset ja eläimet\nsaavat siis kärsiä, että rahamiehet sitä enemmän hyötyisivät. Se tieto\nsaatetaan saada, että elävien elukoitten kuljettajat saavat tavattoman\nvoiton, koska he jaksavat kärsiä semmoisia tappioita, joita tähän\nliitetty taulu osoittaa:\n\n    v. 1872 tuotiin    Karjaa.    Lampaita.    Sikoja.\n\n    Washingtoniin      39,000.      52,000.      31,200.\n    Baltimoreen        89,748.     180,228.     303,284.\n    Filadelfiaan      129,373.     627,645.     261,549.\n    New-Yorkiin       443,437.   1,203,059.   1,826,686.\n    Albany'yn         104,000.     364,000.     350,000.\n    Providenceen       37,000.      93,000.     100,000.\n    Bostoniin         157,366.     412,217.     592,737.\n             Yhteen 1,000,324.   2,932,149.   3,465,456.\n\nKuljetettaissa tullut tappio arvataan eri lailla. Professori Horsford\nlaskee sen noin 14:ksi prosentiksi, Massachusetta'in rautatiekomissioni\n10-15:ksi prosentiksi ja saman alueen eläinsuojelusyhtiö 10:ksi\nprosentiksi. Teurastajat, elukoitten ajajat ja kauppiaat -- kaikki\njoilla tästä kaupasta on etua -- ilmoittavat sen 8:ksi prosentiksi.\nMutta jos nyt otaksumme häviön ylipäänsä 8:ksi prosentiksi niin saamme\npian nähdä mikä on tämän raakuuden kaupallinen loppupäätös.\n\nSaavuttua Albanyn karjapihoille on painohäviö keskimäärin kutakin\nhärkää päälle 120 naulaa -- koko summa 120,038,880 naulaa lihaa, joka\nnälällä, janolla, tölväyksillä ja muilla kärsimisillä on kiusattu\neläimiltä, joita on kuljetettu yllämainittuun seitsemään kaupunkiin.\n\nAjajien laskujen mukaan menettää jokainen lammas ja sika 15 naulaa.\n2,932,149:stä lampaasta on häviö 43,982,235 naulaa ja 3,465,446:sta\nsiasta on häviö 51,981,690 naulaa. Jos me nyt arvaamme härän lihan\nhinnan olevan 25 centsiä naulalta, on häviö 30,009,720 doll.;\n43,982,235 naulaa lampaan lihaa 17 centsiä naulalta tekee 7,476,980\ndoll; 51,981,690 naulaa sian lihaa 12 centsiä naulalta tekee 6,237,802\ndoll. Jos me lopuksi panemme vuotien häviön 65 centsiksi kappaleelta,\ntekee niiden häviö 650,210 doll. Siis on\n\n    häviö naudan lihassa    30,009,720.\n      \"   lampaan lihassa    7,476,980.\n      \"   sian lihassa       6,237,802.\n      \"   vuodissa             650,210.\n                     Yhteen 44,374,712.\n\nTämä on nykyänsä vuotuinen häviö ainoastaan neljästä tavaralajista,\njota tuodaan seitsemään Pohjois-Ameriikan kaupunkiin. Mikä määrä\nennestään tiettyä ilkivaltaisuutta ja tuhlausta onkaan tässä, jota ei\nvoida lopettaa eikä edes vähentää sen itsevaltaisen herran tähden, jota\nsanotaan -- kuningas Rautatieksi.\n\nMinä olen luetellut vaan muutamia etuja niistä monista, joita meillä on\neläimiltä. Tätä luentoa ihmisyydestä pitäisi levitettämän\nkauppahuoneessa ja lasten suojassa, koulussa ja lukusalissa,\nlakituvassa ja saarnastuolissa. Ennen kaikkia pitää pyydettämän\nsanomalehdistön mahtava apu pyrinnöissä, jotka tarkoittavat\nihmisillisempää menettelyä eläimiä kohtaan.\n\n\n\n\nMAILMAN KAIVOT.\n\n\nKuolematon ihmissielu janoaa autuutta, oloa ja onnea, mutta kääntyy,\nhyljättyänsä elämän veden, viheliäisiin, vedettömiin kaivoihin,\npahoihin himoihin ja haluihin ja luulee niiden tyydytyksellä voivansa\nsammuttaa hengen janoa ja ikävöimisen. Monet näistä kaivoista, vaikka\nhyvin erilaiset keskenänsä, ovat kuitenkin yhdenlaiset siinä, ett'ei\nniissä ole vettä. Toinen tahtoo tulla rikkaaksi ja kaivattaa kultaa ja\naarteita etsiessään syvän kaivon. Hän onnistuu kullan etsinnässä, mutta\nsielu ei koskaan lakkaa janoamasta. Se ei saa koskaan kylliksi. Niin\nvähän vettä antaa se kaivo, jota rikkaudeksi kutsutaan. Toinen taas\nkaivaa nautinnon, turhuuden ja kunnianhimon kaivoja, mutta nämätkään\neivät anna todellista virvoitusta, ne antavat vaan suuremman janon. Kun\nhe sitten ovat pettyneet hankkeissaan itsellensä kaivoja elämän lähteen\nsijaan, niin tulee pahat voimat heidän avuksensa. Kun pimeyden ruhtinas\noikein tahtoi pyytää sieluja verkoillansa, ei hän kaivanut kaivoa, vaan\nteki järven päihdyttävästä nesteestä, paloviinasta. Sen aaltoihin\nhukuttaa nyt murheellinen surunsa, raskasmielinen ottaa siitä\nhuvitusta, alakuloinen rohkeutta, tyytymätöin virvoitusta, heikko\nvoimaa ja onneton lohdutusta. Mutta kuinkas käypi? Heille käy samoin\nkuin kärpäsille, jotka uteliaasti lähestyvät maistamaan heille pantua\nmyrkkyä: ne pörähtelevät muutamia kertoja ympäri, tupertuvat sitten\nnurinniskoin ja kuolevat. Samoin turmeltuu viinan kautta tuhansia\nihmisiä joka vuosi. He pörisevät hurjassa vimmassa myrkyn ympärillä,\nsiksi kuin kuolevat ijankaikkisen kuoleman ja joutuvat kadotukseen.\n\n\n\n"]