[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fP88uHuj6kZwqIKD9U1-0rAOjx1SUw3FSa4iP7dK0j-I":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},47,"Rautatie","Aho, Juhani",1861,1921,"47-aho-juhani-rautatie","47__Aho_Juhani__Rautatie","eli kertomus ukosta ja akasta, jotka eivät olleet sitä ennen nähneet","romaani",[],[],"fi",1884,null,25003,132668,false,22786,[23],"Fiction",[],[],1565,"Kertomus syrjäseudulla asuvasta iäkkäästä pariskunnasta, Matista ja Liisasta, jotka kuulevat uutisia uudesta keksinnöstä, rautatiestä. Uteliaisuus voittaa epäluulot, ja he päättävät lähteä katsomaan ihmettä omin silmin, mikä johtaa monivaiheiseen matkaan.","Juhani Ahon 'Rautatie' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 47. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen ja\nProjekti Gutenbergin DP oikolukijat.","RAUTATIE\n\neli kertomus ukosta ja akasta, jotka eivät olleet sitä ennen nähneet\n\n\nKirj.\n\nJuhani Aho\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1884.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nPakkanen paukkaa nurkissa, räiskää pitkin aidan selkiä ja seuloo huurua\npuihin ja pensaihin. Aurinko kultaa kirkon ja tapulin ristejä, paistaa\nhauskasti härmäiseen koivikkoon ja valaisee joka savupatsaan, joita\nkiemuroitellen kumpuilee piipuista ja lakeistorvista läheltä ja kaukaa.\nTie ei ihan juuri kuolemataankaan huuda reen jalaksen alla, vaikka\nsurullisesti ja toivottomasti se valittelee.\n\nKuusen latvassa kyyhöttää harakka, kaula lyhyenä ja paksuna, pää\nhöyhenien sisässä. Se on jo päivän valetessa männiköstä yöpuultaan\npellon takaa liikkeelle lähtenyt, lentänyt riihen peräitse ja navetan\nyli ja istuutunut pappilan puutarhaan, jossa aivan yksinään seisoo kuusi\nkoivujen keskessä.\n\nEi ole harakka vielä aamiaista saanut, ei aukea kyökin ovi eikä näy\najavata pappilan pihalla. Eilen hyvä piika nakkeli tähteitä harakalle,\nja eilen kun yksi hevosensa kanssa kartanolta lähti, niin toinen tuli...\n\nJoku tuolta sakastin perästä nytkin ajaa -- tuleekohan se?... Ei tule\npihaan, jäälle kääntyy, pappilan alaitse ajaa, vitkalleen kituuttaa\njäätä pitkin, hevonen huurussa ja miehen parta... Harakan mieli käy\nsurulliseksi, sillä on nälkä ja vilu ... ei nyt siallekaan naura,\nvanhalle ystävälle, joka tuolla pahnansa ovella tongiskelee ... eilen\ntuolle vielä saattoi nauraa, nyt ei viitsi.\n\nHarakka vaipuu yhä syvemmälle höyheniensä sisään, ei huoli kiinnittää\nhuomiotaan mihinkään ... eikä ajatella mitään.\n\nEikä harakka huomaa, että niemen takaa jäätä myöten lähestyy hevosmies,\nkohoaa törmästä pihaan, seisottaa hevosensa kyökin eteen, nykäisee\nohjaksia, ajaa vielä vähäisen ja kääntää koivua kohti, joka kasvaa\ntoisella puolen pihaa, portin pielessä.\n\n-- Ptuu! -- ptuu! --\n\nNyt vasta harakka hänet huomaa, kikahtaa, keikahuttaa purstoaan, hänen\nsydämensä hypähtää ilosta, ja hän laskeutuu alas puutarhan aidan\nseipääseen.\n\nMies sitoo hevosensa koivuun, asettaa loimen selkään, kaataa kauroja\nvasuun, panee sen eteen ja korjaa kerran vielä lointa...\n\n-- Eiköhän tuo nyt ehkä pysyne?\n\nKun harakka huomaa, että mies poistuu kyökkiin päin, kopistelee\njalkojaan ja aikoo astua sisään, muuttautuu hän portin pielessä kasvavan\nkoivun latvaan ja katselee pää kallellaan oksien lomasta alas. Ja kun ei\nmiestä enää näy, laskeutuu hän alimmalle oksalle ja nyt sitä jo\nnaurattaa ... olisi siellä jo ottamista, kun vain uskaltaisi. Harakka\nhyppää maahan, hevonen luimistaa korviaan, ja harakkata yhä imelämmin\nnaurattaa.\n\nRovasti seisoo kamarinsa ikkunassa ja puhaltelee pitkiä savuja\npiipustaan lasia vasten. Hän on katsellut ja odottanut, uskaltaisiko\nharakka siepata jotakin. Ja odottaessaan hän hymyilee eikä polta\nsilloin...\n\n-- Ähäh -- ähäh! jopahan sai siepatuksi ... mitähän lie saanut...!\n\n-- Rovasti olisi niin hyvä ja ottaisi kahvia, sanoo piian ääni selän\ntakana.\n\n-- Panehan sinne pöydälle. -- Kes -- kes! nyt se taas, nyt se taas --\neläpäs, eipä tamma annakaan! ... eikö se ole Korventaustan Matin tamma?\n\n-- Sen kai se lie, kosk' on itse Matti kyökissä ... kuuluisi olevan\nasiata rovastille.\n\n-- Käske sen tulla tänne ... mitähän sill' on asiaa?\n\n-- En kysynyt.\n\n-- Taitaa olla jyväin maksussa, kosk' on säkkejä reessä ... sano, että\ntulee ulko-oven kautta.\n\nRovasti istuutuu keinutuoliinsa, panee piippunsa lattialle pöydän jalkaa\nvasten pystyyn ja rupeaa juomaan kahviansa. Mutta aina hän vähän väliin\nojentautuu taapäin, jotta näkisi harakan ja Matin hevosen.\n\n-- Eipä se nyt uskallakaan enää...\n\nTamma on takajalallaan potkaissut, ja harakka on lentänyt aitan katolle.\nSieltä se nyt surkein mielin alas maahan katselee.\n\nMatti jo kolistelee porstuassa.\n\n-- Hyvää päivää, herra rovasti!\n\n-- Päivää -- mitäs Matille kuuluu?\n\n-- Ei tuota mitään erinäistä, mitä vain rovastille ... on tuo vähän\nkuivahka ilma.\n\n-- Kaksikymmentä raatia on pakkasta. -- Matti istuu, onhan siinä puuta.\n\n-- Onpa tuota saanut istuakin. -- Vai on kaksikymmentä raatia pakkasta? --\n\n-- Eilen oli kolmekymmentä.\n\n-- Vai oli eilen kolmekymmentä. --\n\n-- Kotoapäinkö se Matti ajelee?\n\n-- Kotoapäinpä sitä -- olisin minä arentijyväin maksussa, jos rovastin\nkävisi laatuun ruveta ottamaan. Ei ole ennen tullut tuoduksi, mutta\neilen sanoi Liisa: \"Mene nyt huomenna arentijyvät viemään ... rovasti\nsaattaa luulla, ettet ehkä maksakaan --\"\n\n-- Ennättääpähän nuo vielä --\n\n-- Kun olisi vastaanottomiestä, ajaisi suoraan makasiinin eteen, -- niin\nsitten saisi riisua tamman syömään.\n\n-- On kai siellä pirttikammarissa pehtori. -- Matti tulee sitten tänne\ntupakalle...\n\nKun Matti oli mennyt, keinutti rovasti taas tuolinsa niin, että näki\nikkunasta pihalle.\n\nSika oli yhyttänyt reen ja repi parhaallaan reikää säkin kylkeen. Loimi\noli pudonnut maahan hevosen selästä ... sen oli yhyttänyt toinen sika ja\nkieritteli sitä lumessa. Harakka hyppeli milloin minkin ympärillä ja\nponnisteli kumpaakin vuorotellen selkään. Tamma helisteli tiukujaan ja\nluimisteli.\n\n-- Hö-ös! -- Siat! -- ärjäisi Matti jo rappusilla, tempasi kartanolta\nluudan varren ja juoksi hätään. Sai lyödyksi selkään sitä, joka säkkiä\nrepi. Se vinkaisi pahasti, hyppäsi syrjään ja survaisi toista kylkeen.\nVähän matkaa ne siitä yhdessä juoksivat, jäivät sitten kuuntelemaan,\npäät toisissaan kiinni. Mutta harakka lensi kiiruusti toiselle puolen\npihamaata. Rovastista oli tämä niin hupaista, että täytyihän hänen sitä\nihan ääneensä nauraa.\n\nMatti juoksi pirttiin, tuli sieltä pehtorin kanssa ja ajoi hevosensa\nmakasiinin eteen. Siat aikoivat tulla perästä, mutta kun Matti taas\närjäisi äkäisesti, eivät uskaltaneet. Mutta harakka liiteli kuusesta\nalas reen sijalle ja alkoi aamiaisensa.\n\nOn se äijä vielä aika vankka, vaikk' on pieni, tuumaili rovasti\nitsekseen, kun näki Matin kantavan suurta säkkiä reestä\nmakasiiniin. -- Minä en jaksaisi, vaikka olen nuorempi mies...\n\nRovasti alkoi keinua lyhyeen keinutuolissaan ja puhallella savuja ylös\nkattoa kohti...\n\n-- Ei sillä vain ole yhtään lasta... (Rovastilla niitä oli jo seitsemän.)\n\nSavuympyrät vaelsivat puolikatossa, isonivat, kohosivat ylemmäksi,\nkoskivat kattoon, kilpistyivät takaisin, hajosivat ja erisivät useiksi\npieniksi ympyröiksi...\n\n--  ... ei ole lapsia, vaikk' on ollut naimisissa enemmän aikaa kuin moni\nmuu ... kuinka kauan lie ollutkaan. Mikähän siinäkin lie, että\nmuutamilla on, muutamilla ei?\n\nNiin olikin, ett'ei Matilla lapsia ollut. Vaimo hänellä oli, Liisa,\nmuttei muuta joukkoa mitään. Kahden asuivat he Korventaustan pienessä\nmökissä pappilan metsäsaralla. Vanhoja he olivat molemmat, olivat jo\nolleet kauan ... ja pieniä. Pieni oli hevonenkin, tammarupukka, vaikka\nriski, ja pieni oli Liisan lehmä. Muusta maailmasta he eivät paljoa\ntienneet eikä muu maailma heistä. Muutamia kertoja vuodessa he vain\nihmisten ilmoissa kävivät ... kirkossa joulunpyhinä, kolmena pyhänä\nperäkkäin, juhannuksena ja pitkänäperjantaina ripillä. Tammikuun lopulla\nMatti sitten tavallisesti toi arentijyvät rovastille ja vaihtoi\nruustinnalta kehruuksia Liisalle. Sillä välin elelivät he sydänmaassaan.\nMatti kaatoi keväällä pienoisen kasken, poltti sen seuraavana kesänä ja\nkylvi, muokkasi peltotilkkunsa ja pani toisen puolen rukiiksi, toisen\npotaatiksi. Sitten hän heinä aikana keräili yhdessä Liisan kanssa\nahoilta ja purojen varsilta heinät hevoselle ja lehmälle. Syksyn tullen\nja talvikaudet pyydysteli Matti lintuja ja jäniksiä; pyssyä ei Matti\nollut ikipäivinä kädessään käyttänyt. Liisa auttoi Mattia kesillä\nulkotöissä, ruokki talvella lehmän, porsaan ja kissan ja kehräsi sitten\nmikkelistä lähtien helluntaihin saakka ruustinnalle villoja ja\nliinoja. --\n\n-- Vielä se on riski mies tuo Matti, sanoi pehtori, kun tuli Matin kanssa\nmakasiinista ja Matti heitti melkein tyhjän säkkinsä rekeen.\n\nMatista oli aina mieleen, kun häntä riskiksi mieheksi sanottiin. Mutta\naina hän kuitenkin siihen virkkoi:\n\n-- Mitäpä tuota minun riskeydestäni, vanhan miehen ... ei pidä pilkata\nvanhaa miestä ... riskimpihän toki pehtori on itse.\n\n-- En toki ole ... mitä se Matti nyt sanoo ... vai ei Matti ole riski,\nkun kantaa selässään puolen tynnörin säkin.\n\n-- Eihän siinä toki ollut kuin vähän päälle kymmenen kapan.\n\n-- Onpa sitä maar siinäkin.\n\n-- Mitäs minä nyt enää, mutta toista se oli silloin nuorra miessä\nollessa -- ... Ja Matti kertoi kiiluvin silmin saman kertomuksensa, jonka\njoka kerta ennenkin oli jyväin maksussa kertonut. Se kertomus oli\nsemmoinen, että kun hän vielä renkinä ollessaan tässä samassa pappilassa\noli kerran ollut riihtä puimassa ja kun säkkiä kannettiin riihestä\naittaan, niin ei muuan renki -- laiska vetelys, mikä lie ollut, vaikka\noli iso -- ruvennut osastaan kantamaan ... sanoi vain, ett'ei hän\njaksa. -- \"Eikö noita ehkä saatane ilman sinuakin\", oli Matti sanonut,\nvääntänyt säkin kummallekin olkapäälleen ja sanonut vielä sille\nrengille, että \"jos haluttaa -- hyppää itse säkkien päälle, niin pääset\nriikyydillä pihaan...\" -- Silloinpa oli pehtori tuonut rovastivainajalta\n(tämä nykyinen oli jo kolmas sillä sijalla Matin muistin aikaan) ...\ntuonut ryypyn.\n\n-- Vaan mitäpä nyt enää jaksaisin, vanha mies ... ei minusta enää ryypyn\ntienaajaksikaan.\n\n-- Ja eikö se Liisa siitä pitäen Mattiin mielistynyt? sanoi pehtori, joka\nei ollut yskää ymmärtävinään.\n\n-- Mitähän lie tehnyt. -- Soh, tamma --\n\nMatti käänsi hevosensa takapihalle päin. Pehtori hyppäsi kannoille.\n\n-- Siitä pitäenpä se oli, kun Liisa ajatteli Matista, että tuo se nyt on\nse minun ... kyllä minä tiedän!\n\nPehtori puheli siksi näin, kun tiesi, että se puhe oli Matista mieleen.\nVaikka pehtori muuten oli ylpeänlainen mies, niin välistä hän laski\nleikkiä.\n\n-- Kyllä se oli, totta puhuen, siitä pitäen, kun se Liisa mielistyi\nminuun, vaikka ei se sitä ole kuulevinaankaan, kun sille sitä\nsanoo. -- \"Elä tok', huono rahjushan olet ollut kaiken ikäsi!\" vaan sanoo,\nvaikka ei se niin ajattele.\n\n-- Eikös se ole itse Liisa Matille tunnustanut siitä pitäen ruvenneensa\nhänestä tykkäämään?...\n\n-- Mistä se pehtori kaikki tietää?\n\n-- Niin ovat ihmiset kertoneet.\n\n-- Eiköhän pehtori omasta päästään --?\n\n-- En minä -- niin kuului Liisa itse sanoneen --\n\n-- Liisa itsekö? -- ei se sitä sanomaan mene, vaikka kyllä minä sen silti\ntiedän, että niin se oli -- luuli ennen rahjusmieheksi, mutta silloinpas\nnäki. -- Maasta se pienikin ponnistaa.\n\n-- Liisakin oli ennen riski tyttö.\n\n-- Noo! -- (Matti repäisi rinnuksen rivakasti auki) liekö tuo nyt niinkään\n... semmoinen tavallinen terve ihminen --\n\nMatti sitoi hevosensa reen sepiin kiinni ja katseli viekkaalla silmällä\npehtoriin...\n\n-- Entäs pehtori -- mitenkäs se on sen asian kanssa? ... kertoipa se Liisa\nvähän joulupyhinä merkinneensä että --\n\n-- Että mitä?\n\n-- Että kyökkipiika ja pehtori -- ja yhä viekkaammin katseli Matti\npehtoria...\n\n-- Minäkö? -- Ei! ... akkain puheita! -- Pankaahan toki vähän enemmän\njauhoja appeeseen --\n\n-- Kyllä tämä riittää.\n\nPehtori päätti hämmästyttää Mattia uutisella, Sentähdenhän hän\noikeastaan oli ruvennutkin puheisiin...\n\n-- Ei taida Matti tietää, että minä tulen kohta tatsuunamieheksi...\n\n-- Niin miksikä mieheksi?\n\n-- Tatsuunamieheksi.\n\n-- Mikäs mies se on se --?\n\n-- Se on semmoinen mies, joka näyttää tietä, että osaa kulkea, kun tulee\ntatsuunaan ... päivällä lakua ja yöllä lyhtyä, valkeata, jos saa ajaa\nsivuitse, mutta punaista, jos pitää seisottaa. -- Se on hyvä virka...\n\nMatista se oli aivan kumma virka. Ei hän sitä kuitenkaan pehtorille\nsanonut.\n\n-- No minkätähden se pehtori lähtee pois tästä talosta? kysyi hän siihen\nsijaan.\n\n-- Rovasti on sukua Lapinlahden inspehtorille ja minä tulen Lapinlahden\nkirkonkylään.\n\n-- Ei taideta tarvita täällä omassa kirkonkylässä semmoista\ntiennäyttäjää --? sanoi Matti.\n\n-- Mitäs sitä täällä, kun se on siellä se rautatie --\n\n-- _Rautako_ tie?\n\n-- Se, joka kulkee Kajaanista Kuopioon ... ja pääsee sitä myöten\nulkomaillekin, vaikka Helsinkiin, jos tahtoo.\n\n-- Sitä tietäkö?\n\n-- Niin, niin, ei muuta kuin istut vaunuun vain.\n\n-- Niin pääsetkö vaikka Helsinkiin?\n\n-- Yhtä kyytiä --!\n\n-- Eikö pidä syöttääkään välillä?\n\n-- Ei tarvitse ... rautatien hevoset syövät juostessaan ... tietääkö\nMatti, mitä ne rautatien hevoset syövät?\n\n-- En minä häntä --\n\n-- Ne syövät halkoja --\n\n-- Elkää toki, pehtori, vanhaa miestä ... vai juostessaan halkoja? ... en\nusko kuitenkaan.\n\n-- Halkoja ne syövät, vakuutti pehtori.\n\nMutta Matti katkaisi aina kaikki puheet, kun huomasi, että häntä\nnarrattiin ... ei hän ollut enää pehtoria kuulevinaankaan, puri huulensa\nyhteen ja työnsi valmiin appeen hamuilevan tammansa eteen.\n\nPehtorin mielestä ei enää maksanut vaivaa ruveta selittelemään; hän\nheitti avainnipun olalleen ja lähti vihellellen pirttiin päin.\n\n-- Luuli saavansa narratuksi -- petyit, mies parka.\n\nMatti peitti huolellisesti hevosensa loimella ja nahkasilla ja lähti\nrovastin puheille.\n\n-- Nyt ne mitattiin jyvät ... kaksitoista kappaa ... sen verran sitä\npienestä mökistä, -- sanoi Matti, kun oli tullut sisään ja istuutunut oven\nsuuhun sille arkulle, jossa kirkonkirjoja kinkereille kuletettiin.\n\n-- Matti istuu peremmäksi -- onhan täällä tuolejakin --\n\n-- Kyllä minä tässäkin.\n\n-- Täss' olisi piippu ja tupakkaa on tuolla. -- Rovasti toi Matille piipun\nja neuvoi tupakka-astian kakluunin reunalta.\n\nMatti pisti piippuun, raapasi tulta ja sammutti tikun hyppysissään ...\nsitten kantoi hän sen varovasti uuniin. -- Vähän aikaa istuivat Matti ja\nrovasti mitään puhumatta. Rovasti keinutti keinutuoliaan, ja Matti\npuhaltaa tuhutteli pieniä savuja pitkän piipunvarren päästä.\n\n-- Tervennäkös se on saanut Matti olla? kysyi sitten rovasti.\n\n-- Tervennähän tuota on saanut Luojan avulla olla ... vanhuushan se\nkuitenkin vain väliin tahtoo...\n\n-- Eihän Mattia toki vielä vanhuus ... riski mies, kun kantaa vielä\nselässään puolen tynnörin säkin.\n\n-- Mistä se rovasti on sen kuullut?\n\n-- Näinhän minä tuon omilla silmilläni, kun kantoi selässään, niinkuin ei\nmitään --\n\n-- Niinkuin ei mitään? -- Heh! -- heh! -- heh! -- vai näki rovasti\nsen --?\n\n-- Minä, vaikka olen nuorempi mies, en jaksaisi liikauttaakaan.\n\n-- Kyllä rovasti toki jaksaisi -- jaksoinhan sitä minäkin ennen nuorra\nmiessä ollessani. -- Ja Matti kertoi rovastille, että hän kun tässä\nsamassa pappilassa entisen rovastin aikana renkinä ollessaan kerran oli\nollut riihtä puimassa, ja kun säkkiä piti riihestä makasiiniin\nkannettaman, niin ei muuan renki -- laiska vetelys mikä lienee ollut,\nvaikka oli iso -- ruvennutkaan osastaan kantamaan ... ei sanonut\njaksavansa. Mutta silloin väänsi Matti kaksi säkkiä selkäänsä ja sanoi\nvielä sille rengille, että \"jos tahdot, hyppää itse vielä säkkien\npäälle, niin pääset riikyydillä pihaan\". -- Pehtori oli silloin mennyt\nrovastin puheille ... ja vähän päästä oli tullut ja sanonut, että\nrovasti oli käskenyt ryypytellä Mattia siitä hyvästä...\n\nMatti katasti kulmainsa alta rovastiin. Rovasti kalisteli avaimiaan\ntaskussaan, nousi seisoalleen, kulki pari kertaa lattian yli, veti käden\nja avaimen taskustaan ja meni lahvinsa luo. Avasi sen ... niinkuin oli\njoka kerta ennenkin Matin käydessä ja kertoessa avannut ... otti pullon\nja pikarin ja käski Matin tulla ottamaan. Matti esteli niinkuin aina\nennenkin oli estellyt ... sanoi, että jos menee päähän vanhan miehen ...\nmutta otti sitten kuitenkin ryypyn, niinkuin oli aina ennenkin ottanut.\nRovasti pisti taas pullon ja pikarin piiloon, lukitsi lahvin, solahutti\navaimet taskuunsa ja istuutui keinumaan.\n\nPuheltiin minkä mitäkin, pidettiin vähän väliäkin ja tupakoitiin.\n\nTuli siihen sitten rovastin ruustinnakin Mattia kättelemään ja\nhaastattelemaan...\n\nKysyi ruustinna, mitä Matille kuuluu ja mitenkä Liisa jaksaa. -- Eihän\nMatille mitään erinäistä ... ja hyvinhän Liisakin jaksaa -- mikäpä sillä\njaksaessa, kun on leipää ja lämmintä...\n\n-- Pitäisi toki Matin tuoda Liisa useammin kirkkoon ... kun ei Matti\nkäytä Liisaa kirkossa kuin moniaan kerran talvessa, sanoi ruustinna.\n\n-- Ei toki ole milloinkaan yhteen kertaan jäänyt ... saisihan se käydä\npari kolmekin kertaa, jos tahtoisi.\n\n-- Eikö se tahdot?\n\n-- Ei tuo hyvin tahdokaan, kun sai lasit, että näkee kirjaa itsekin\nkatsella.\n\n-- Vieläkö Matti näkee ilman laseja?\n\n-- Minäkö? -- Ei, hyvä ruustinna, en minä ole pitkään aikaan nähnyt ...\nlautaksi lyöpi, en näe mitään vaikka kuinka koettaisin...\n\n-- Matin pitäisi ostaa silmälasit.\n\n-- Silmälasitko? -- Ei ... olen minä koetellut, vaan ei ole ollut käypiä...\n\nMatti ei uskaltanut katsoa rovastiin. Rovasti keinui ja puhalteli savuja\nkattoon. Katasti vilkaisemalla Mattiin ... hän tiesi, että Matti oli\nhuonolukuinen, hyvin huonolukuinen.\n\n-- Kukapa niitä elukoita ruokkisi, jos Liisa joka pyhä kävisi kirkossa,\nsanoi Matti.\n\n-- Matin pitäisi ottaa piika Liisalle avuksi ... onhan Matti varakas\nmies...\n\n-- Mikä varakas mies minä? ... ei toki, hyvä ruustinna -- kunhan leivässä\npysyy --\n\n-- Jolla toki kuuluu olevan rahoja velkanakin...\n\n-- Ne on niitä maailman puheita ... hyvä, kunhan leivässä pysyy.\n\n-- Niin, vaan pitäisi sitä Matin kuitenkin käyttää Liisaa rautatietä\nkatsomassa. Tokko lie Matti vielä itsekään käynyt...?\n\n-- En oo käynyt ... onko se missä kaukana?\n\n-- Ei se ole kaukana täältä. Me kun lähdimme aamiaisilta, niin oltiin\npuolen päivän aikana rautatiellä ... huru långt ä' de' nu heller, pappa,\nti' järnvägen?\n\n-- Tietäähän Matti Lapinlahden kirkon? kysyi rovasti.\n\n-- Kyllähän minä sen tiedän, vaikken ole käynyt.\n\n-- Rautatie kulkee aivan lähitse Lapinlahden kirkon.\n\n-- Vai sieltä se kulkee?\n\n-- Kun lähtee yhtenä aamuna ajamaan, niin on jo toisena Helsingissä.\n\n-- Vai niin sukkelaan ... viipyyköhän kauan, jos menee ulkomaille? ...\nkuuluuhan sillä sinnekin pääsevän.\n\n-- Se on sitä myöten, minne menee ... Ranskanmaalle ennättää viidessä\npäivässä, jos tiukkaan ajaa.\n\n-- Entäpäs Amerikkaan?\n\n-- Sinne ei pääse rautatiellä, kun on meri välissä. Matti katsoisi ...\ntässä kartalla näkyy, että on tämmöinen aava meri välissä, Atlantin\nmeri...\n\n-- Niinpähän näkyy.\n\n-- Mutta sukkelaan se menee ja siinä on toista kulkea kuin meidän\nkärryillä kolistellen.\n\n-- Mahtaapa olla.\n\n-- Ei tärise ... ja menee sellaista vauhtia, että silmissä vilisee.\n\n-- Mahtaapa kyllä vilistä. Ruunuko sen on laittanut?\n\n-- Ruunu.\n\n-- Ruunuhan se semmoisia -- tottahan sen pitää mennä hyvää kyytiä, kun\nruunu panee oriinsa eteen. -- Vaan sitä minä tässä vähän kuitenkin, että\nonkohan se totta, kun puhuvat, että ne rautatien hevoset syövät halkoja\n... ei mahda olla, taisi vaan pehtori minua narratakseen?...\n\nRovasti ja ruustinna, vaikka itse viisasta väkeä, eivät milloinkaan\nkuitenkaan nauraneet, jos joku heidän mielestään sattui tyhmemmästikin\npuhumaan... Ja mistäpä Matti sen niin tiesikään ja taisikaan tietää? Ja\nkun ruustinna oikein ajatteli, niin olihan hänellekin alussa tullut\nhevoset mieleen, kun oli kuullut rautatiestä puhuttavan, -- oli hän\nmyöskin ajatellut: rautatie? tottahan se on tie, joka on raudasta,\nniinkuin maantie maasta ja mullasta...\n\nRovasti oli jo ylioppilaana ollessaan nähnyt Helsingin rautatien eikä\nhän enää muistanut, mimmoiseksi hän lie sen ensiksi ajatellut. Hänen\nsuunsa meni vähän nauruun, mutta sitten hän rupesi hiljaisesti ja\nmaltillisesti selittämään...\n\n-- Se, näetsen, on sillä tavalla, ettei siinä hevosia tarvita ... vaunut\nkulkevat höyryn voimalla ... onhan Matti nähnyt vaunujas?\n\n-- Tokihan minä toki olen vaunuja nähnyt!\n\n-- Ei ne ole samanlaisia kuin meillä on ... ne pitää olla erilaisia,\njotka höyryn voimalla kulkevat.\n\n-- Kai ne pitää olla erilaisia.\n\n-- Ne on kuin huoneita ikään...\n\n-- Vai niinkuin huoneita ... ei nyt kiitetä!\n\n-- Ja niitä panee höyry liikkeelle niinkuin höyryvenheitä ... onhan\nMatti nähnyt \"Suomelan\"?\n\n-- Näinhän minä tuon mennä kesänä tuossa kirkon salmella sätkättävän.\n\n-- Niin no, sen panee höyry liikkeelle vettä myöten, ja lokomotiivin eli\nveturin, joka vaunuja vetää, sen panee kanssa höyry liikkeelle. Siipien\nsijasta pitää vain olla pyörät, kun se kulkee maalla.\n\n-- Niinpä kai -- eihän se miten siipiensä varassa mahtaisi maata myöten\nkulkea. --\n\nKyllä Matti nyt ymmärsi sen täydelleen, minkälainen se oli ...\nsemmoinen, joka oli kuin höyryvenhe ja nostettuna pyörien päälle.\n\n... Mutta kyllä se oli kuitenkin vähän kumma laitos ... vaan tottapahan\nrovasti tiesi, kun oli itse nähnyt.\n\n-- Ymmärtäähän Matti sen nyt?\n\n-- Kyllä minä nyt, kyllä minä nyt!...\n\n-- Niin, semmoinen se on, sanoi ruustinna. -- Matti ottaisi kahvia ... ja\nleipää kanssa. Kyllä Matin pitää käydä sitä katsomassa ja ottaa Liisa\nmukaan.\n\nMatti joi kahvia eikä vastannut mitään.\n\n-- Eikö tuota pitäne uskoa katsomattakin ... mitäpä tuota enää vanha mies\nkaikista lysteistä ... tiedänhän minä, minkälainen se on, kun rovasti on\nselittänyt.\n\n-- Ei sitä osaa kukaan oikein toiselle selittää, sanoi ruustinna, -- omin\nsilmin se nähdä pitää ... kyllä sitä täytyy käydä katsomassa!\n\n-- Suur' kiitosta! -- Jokohan pitänee käydä --?\n\n-- Kyllä ... ihan varmaan, ja ottaa Liisa mukaan.\n\n-- Mahtaa kai sen mieli ruveta sinne tekemään, kun kuulee.\n\nRuustinna lähti askareilleen, mutta rovasti ja Matti juttelivat vielä\nminkä mistäkin. Siitä juttelivat, kuinka paljon se ihmisjärki ajattelee\nja laittelee ja mihinkä se vielä meneekin.\n\nJa rovasti sanoi, että \"kunhan se ei vain menisi yli voimainsa\nrimpuilemaan...\"\n\n-- Ja reistailemaan, sanoi Matti.\n\n-- Kyllähän se on hyvä, että ihminen järkeänsä käyttää, joka sille on\nluomisessa annettu ... jos se ei vain siitä ylpeilemään rupeaisi eikä\nunohtaisi kaiken antajaa, -- sanoi rovasti ja lisäsi, että Jumalan\ntöitähän ne on rautahöyryt ja rautatietkin.\n\n-- Eipähän ne kenenkään muunkaan liene, myönsi Matti.\n\nJa häntä kovin ajattelutti se kumma laitos, joka oli kuin huone ja\npyöräin päälle nostettu ... Mutta rovastia haukotutti, eikä tahtonut\npuhe oikein sujua enää ... ja niin Matti heitti hyvästinsä ja lähti.\n\n\n\n\nII.\n\n\nMatti oli aika lailla hajamielinen, kun hevostaan valjasti, eikä\nmuistanut panna suitsia hevosensa suuhun, ennenkuin oli pihan yli ajanut\nja vasta kyökin edessä erehdyksensä huomasi... Ei tammakaan ollut\nkiireissään, kun käveli pihan yli ja käveli vielä törmästäkin jäälle\nlaskeutuessaan.\n\nMutta siitä hävyttömyydestä Matti jo tuskastui.\n\n-- Soh, tamma! -- mitä sinä siinä! -- nä-nä-nä! --\n\nVaan tamma odotti parempaa manausta ... ei ollut kuulevinaankaan,\nlaahasi vain jalkojaan kuin vesitynnöriä vetäessään.\n\n-- Ka-ka-ka! ... etkö sinä sen! -- Matti riuhtaisi ohjaksia, ensin oikeaa,\nsitten vasenta, ja siitä tamma tiesi, että nyt sillä jo oli tosi\nmielessä. Ennenkuin oikein irtautui juoksemaan, huiskautti häntäänsä ...\nkaksi kertaa ... sillä se nyt oli kerran hänen tapansa semmoinen. Sitten\nloikkasi juoksuun, kun rekikin alamäessä takaapäin kiirehti.\n\nAidan selällä istui harakka. Se hyppäsi siitä seipään nenään ja päästi\nimelän naurun... \"No kylläpä sillä nyt on lysti ... tyhjän naurajalla\",\nmutisi Matti ja riuhtoi tammaansa parempaan juoksuun ... \"etkö sinä\nymmärrä, kun sinulle harakatkin nauraa --!\"\n\nTamma juosta raksutteli jäätä pitkin, tie kitisi reen jalaksen alla,\nresla ritisi, ja Matti istua könötti keskellä reslaa turkin kaulus\npystyssä. Lyhyt päivä jo tehdä tuhersi hämärätä ... Matti ajoi\nviittatietä ja ajatteli...\n\nSitä Matti ajatteli, mitä rovastin ja ruustinnan kanssa oli puhunut...\nVai oli se Lapinlahden kirkolla rautatie? Eipä olisi uskonut, joka ei\nolisi omin korvin kuullut ... ja kummapa se oli, kun ei siitä ennen\nollut kuullut ... vasta kai se oli sinne tullut... Eiköhän sitä höyrylle\nenää vettä riitä, kun jo maalle kapuaa...? Kyllä se mahtoi kumman\nnäköinen olla -- kummahan tuo oli jo ennestäänkin vettä pitkin\nsätkättäessään ... olisikohan häntä käydä katsomassa -- lieköhän muut\nkäyneet kuin rovasti ja ruustinna?...\n\nViittatie teki niemen nenässä polvekkeen ja vei sitten soikeata järveä\npitkin Talvilahden pohjukkaan, Huttulan talon rantaan. Kuta likemmä\nmaata tultiin, sitä verkemmästi tamma nytkytteli. Matti ei ollut\nkiirehtinyt pitkään aikaan, ja tamma luuli jo saavansa käydä ... vielä\ntakasillaan juoksua pani, vaikka eutset jo kävelemään heitti ... jo\ntakasetkin käveli ja lautanen kohoili kuin helpotuksesta huoaten.\n\n-- Ka-ka-ka! -- Tamman täytyi taas alkaa etusilla juoksua ... takaset vielä\nkäveli. Mutta kun Matti kiskaisi ohjaksia, ensin oikeaa, sitten vasenta,\nniin täytyi takastenkin yhtyä yhteen tahtiin.\n\nMatilla oli aina tapana juottaa hevostaan Talvilahden pohjukassa\nHuttulan talon vesiavannosta. Ja vanhalta muistilta poikkesi sinne tamma\nnytkin.\n\n-- Ka-ka-ka! -- Matti ei olisi nyt muistanutkaan, mutta tamma vei väkisin.\n\n-- No, menehän sitten! sanoi Matti ja antoi tammalle vallan.\n\nAvannolla oli Huttulan talosta vesimies sammiota täyttämässä.\n\n-- Mistä se Matti ajelee? kysyi vesimies.\n\n-- Kirkolta päin ... pappilasta viimeksi, vastasi Matti ja kohosi tieroja\nkopistelemaan tammansa jaloista.\n\n-- Kuuluuko sitä mitä?\n\n-- Eipä tuota erinäistä. -- Onkos isäntä kotona?\n\n-- Ei oo kotona ... lähti tän' aamuna Lapinlahdelle.\n\n-- Taisi mennä rautatietä katsomaan?\n\n-- On kai se jo sen ennenkin nähnyt ... eikö lie mennyt tavaran hakuun.\n\n-- Hyvinköhän käyvät isännän kaupat?\n\n-- Hyvinkö nuo käynee, en tiedä ... lihovanhan tuo ainakin itse näkyy.\n\n-- Onkos Ville käynyt rautatietä katsomassa?\n\n-- Niin minäkö? ... olinhan minä tuota jo omin käsin tekemässäkin.\n\n-- Elä, elä...\n\n-- No ihan toki ... puolitoista vuotta, ja kohta lähden uudelleen.\n\n-- Minkälaista työtä se oli?\n\n-- Olipahan kuin ojan kaivua.\n\nVaan sitä ei Matti uskonut. Puri huulensa yhteen eikä puhunut mitään.\nKyllähän hänkin jotain tietää ... ettei sitä nyt niin vain narrina\npidetä. Tietäähän hänkin nyt sen verran rautatiestä ja sen semmoisista,\nettei niiden tekeminen kuitenkaan ojan kaivua ole. Ville-löyhkä, saattaa\nse ehkä osata ojaa kaivaa, mutta rautatietä tekemään ... ei suinkaan\nsiihen kykene, jos ei ole seppä.\n\n-- Onkos se Matti käynyt rautatietä katsomassa?\n\n-- Mitähän lie tehnyt?\n\n-- Miltäs näytti?\n\n-- Miltähän lie näyttänyt ... itsepähän parhaiten tiennet.\n\nVille oli jo ammentanut sammionsa vettä täyteen ja ojensi kapan Matille.\nMatti nosti vettä avannosta ja antoi tammalleen juoda,\n\n-- On se riski mies tuo Matti, kun yhdellä kädellä nostaa täyden\nvesikapan, sanoi Ville.\n\nMatti ei puhunut siihen mitään, mutta tunsi kuitenkin leppyvänsä.\n\n-- Onkos Matti milloinkaan ajanut rautatiellä? kysyi taas Ville.\n\n-- Ootkos sinä?\n\n-- Jo toki tavallakin ... se menee niin kiivaasti, ettei paras ori\nrinnalla pitäisi, jos kilpaan kävisi...\n\n-- Pitäisi, jos laukalla laskisi...\n\n-- Saattaisipa alkumatkasta pitää, jos laukalla laskisi, myönnytteli\nVille.\n\nMatti nosti tammalleen toisen kapallisen vettä, tällä kertaa vasemmalla\nkädellään.\n\n-- Pappilan pehtori se kanssa lähtee rautatielle kevätpuoleen, sanoi\nVille.\n\n-- Sitä tuntui hokevan ... lähteneekö eli ei.\n\n-- Me lähdemme yhdessä ... pehtori pääsee tatsuunamieheksi, mutta minä\nlähden muuhun työhön.\n\nMihinkä työhön se Ville?\n\n-- Tienkorjuutyöhön ... Tästä kevätpuoleen lähdetään ... olen nyt ollut\nHuttulassa loisina ja tehnyt minkä mitäkin, mutta kohta kun maat\nsulavat, niin lähden rautatietä korjaamaan. Eihän se korjaamatta kestä\najaa.\n\n-- Kestäneehän tuo rauta?\n\n-- Sehän se vasta ei kestäkään ... kiskot lähtee yhä irti, niin pitää\nolla aina korjaamamiehiä. -- Tulkaa pois, Matti, tekin sinne työhön!\n\n-- Kyll' en minä ruunun työhön rupea.\n\n-- Vaan kun ruunu maksaa hyvän palkan?\n\n-- Paljonko siellä maksetaan?\n\n-- Kaksi markkaa päivältä.\n\n-- Niinkuin parhaana hein'aikana?\n\n-- Niin toki tavallakin ... tulee pois vaan Matti ruunun työhön.\n\n-- Enpä häntä.\n\n-- Ei se ole sen kummempaa kuin muukaan työ ... kyllä sitä osaa tehdä.\n\n-- Kyllä kai sitä tehdä osaisi yksi niinkuin toinenkin ... vaan enpä\nhänestä huoli.\n\n-- Ei taitaisi akka päästää!\n\n-- Akkako? vähät minä akasta!\n\n-- Eikös se ole vähän tiukka akka?\n\n-- Kyllä minä akkani tiedän ... tuossa on kappasi, heh --! vastasi Matti,\nvähän närkästyneenä Villen luuloista, istuutui rekeensä ja alkoi ajaa\nhyvästiä sanomatta. Huttulan vesimies nosti kapan sammioonsa ja lähti\nnousemaan vesitien törmästä ylös.\n\nMatti ajaa natuutteli viittatietä Talvilahden pohjaan, kohosi\nnuottikodan kohdalla maalle ja tuli vähän matkaa metsätietä kulettuaan\nmaantielle, joka kiersi järven ympäri ja yhtyi täällä oikotiehen.\n\n-- Kyllä siellä käytävä olisi -- ajatteli Matti eikä muuta paljon ajatella\nosannutkaan kuin sitä, mitä oli kuullut. Rautatie ... vaikka eihän siitä\noikein tahtonut selvää saada, minkälainen se oli, vaikka kuinka olisi\najatellut ja arvellut ... Ja kuitenkaan Matti ei saattanut olla sitä\najattelematta, mutta ajatellessaan hän oli taas ihan omiin ajatuksiinsa\nsekaantua. Se oli milloin minkin näköinen. Välistä oli siitä selvän\nsaamaisillaan, mutta sitten se muuttui. Se oli ensiksikin semmoinen,\nettä oli kuin olisi ollut tuossa silmien edessä nelipyöräiset vaunut,\njoissa oli isot pyörät ja pienet pyörät, ja ne tahtoivat aina näyttää\nsamanlaisilta kuin ne rovasti vainajan vanhat vaunut. Ja niiden edessä\nnäytti olevan kaksi hevosta, kuomin alla sitten rovasti ruustinnansa\nkanssa ja vastapäätä nuori herra ja ryökkynät; kuskipukilla istui kuski,\nkädet ojona, ja kuskin vieressä Matti, pienenä poikana, joka vähän\npelkäsi ja piteli käsillään kiinni. -- Välistä ei taas ollut hevosia eikä\nvaunuja eikä mitään, ennenkuin rupesi silmissä kuvattelemaan \"Suomela\",\nniinkuin se olisi kulkenut maantietä pitkin pyöräin päällä, isojen ja\npienien, lippu kokassa seipään nenään sidottuna, ja perässä seistä\ntöröttämässä kapteeni. Lotjia tuli jälessä nuoran mukana kaksi ... kolme\n... ja myötämäessä ne töyttäsivät toisiinsa kiinni, eivät miehet\ntahtoneet saada niitä irti toisistaan. Ja rytinää ja räiskettä siinä oli\nniinkuin koko kirkkoväen ajaessa.\n\nMatista se tahtoi tuntua unennäöltä kaikki tämä. Vaikka kyllä kai se\nniin kuitenkin oli, koska on rovastikin kerran sen semmoiseksi nähnyt ja\npuhunut. Ja tottapahan ne sen niin olivat laittaneet, ne sen tekijät,\nettä hyvästi passaa eikä myötämäessä eikä mäen allakaan häirinkiä\ntullut. Vaan mitenkä? ... sitä Matti ei osannut itselleen selittää ... ja\nmitäpä tuota tarvitsikaan?... Eikä enää pitkään aikaan huolinut Matti\najatella koko asiaa, nykäisi tammansa juoksuun ja kaivoi kukkarosta\nverekset piipun perät poskeensa...\n\nVaan silloin tamma juostessaan haukkasi lunta tiepuolesta, ja Matti tuli\najatelleeksi, että onkohan sillä jano, vaikka sai Huttulan talon\navannolla juoda. Ja ajatus ryöstihe taas Matin tietämättä kulkemaan\navannosta sammioon, sammiosta Villeen ja Villestä -- rautatiehen... Se\nmies oli _ajanutkin_ rautatietä ... lieköhän montakin kertaa?\n\nKun ei tullut tarkemmin perustelluksi, mitenkä se kulkee ja mitenkä\nsillä ajetaan ja minkälainen se on ... onko isot pyörät ja pienet pyörät\nniinkuin vaunuissa, vai ovatko yhtä suuret vai mitenkä?... Kovasti se\nvaan meni, kun ei parhaat juoksijat rinnalla pysyneet!... Mitenkähän lie\nkuitenkaan sen asian? eiköhän ollut liikaa kehumista, ettei paraskaan\njuoksija...?\n\n-- Kyllä oli, koira vieköön, liikaa kehumista! Jos oikein pistokkaalla\npitkin sivuja voitelisi riski mies kappireessä hyvää juoksijata ja jos\ntie olisi yhtä sileä kuin rautatie eikä vieruja mitään ja hyvä keli,\nniin kyllä, koira vieköön, jälelle jäisi raskas rumilas, vaikka kuinka\nsätkättäisi ja sutkittaisi ... jäisihän, perhana ollen, jälelle, että\nlivahtaisi!...\n\n-- Tamma hoi! tokko sinä tiedät, kuka sinulla ajaa ... häh? häh? ... kuka\nsinulla ... häh ... ja Matti kohosi polvilleen reessä, löi ohjasperillä\ntammaa selkään, löi, ja huuti joka lyönnillä: \"häh!\"\n\nTätä tämmöistä ei ollut tammalle tapahtunut vielä milloinkaan, ja siksi\nse laski laukkaa, minkä kerkesi, mutta Matti ei helpottanut.\n\n-- Häh! häh! ... hih! ... tulkoonpas ruunu kilpaan rautateineen,\ntulkoonpas ruunu rautateineen ... ih! ... hih! ... hih! ... -- ja Matti\nkohotti ohjakset korkealle ilmaan, hihkui ja ajatteli, että \"jos olisi\nkello vielä aisassa ... jos olisi kello vielä aisassa!\"\n\nJa tamma työnti korvat luimussa laukkaa, ylä- ja alamäet yhtä kyytiä ...\nja yhä sakeammin syyti lunta Matin silmille ... ja suuhunkin sitä tuli,\nmutta Matti ajatteli, että \"ann' tulla vaan!\"\n\nVielä Marjomäen törmässäkin Valkeiskylälle päästessä tamma laukkaa\nlaski, vaikka Matti jo oli istuutunut.\n\n-- Herra isä, kun päälle ajaa --! huusi naisihmisen ääni hevosen edestä,\nja samassa suhahti reki jonkun sivuitse, joka oli tiepuoleen hypännyt...\n\n-- Kuka se siinä ei käy tieltä pois?\n\n-- Ota hyvä mies rekeesi!\n\n-- Mikä sitä vastamäessä!\n\n-- Kyllä minä vastamäen kävelen ... kunhan tuolla myötämäen puolellakaan.\n\nMatti seisautti hevosensa. Oli tullut jo hämärä.\n\n-- Kah, Matlienako se ... en tässä hämärissä ... käykäähän tänne rekeen,\nonhan täällä sijaa... Matti oli tuntenut tietä kulkevan\nhieroja-Lienaksi.\n\n-- Minähän sitä -- kyllähän minä ... täällä kannoillakin ... tämän matkan,\nläähätti Liena Matin niskaan. -- Ottakaahan nyytty rekeenne... Kun pitää\nvanhan ihmisen kävellä talvipakkasessa ... eivätkä antaneet\nhevostakaan... Isäntä itse ajoon lähtee ... juomaretkille ... vaan\nmitenkäpähän olisi päässyt, jos en minä olisi sydänaloja sulatellut.\nVaan se on vissi tosi, etten minä toista kertaa ... vaikka siihen\npaikkaan pakahtukoon ... niin en lähde minä toista kertaa\npehmittelemään...\n\n-- Mistä se Matliena tulee?\n\n-- Huttulan tallissahan sitä ei ole hierojalle hevosta muka ... olisi\npitänyt pyhään odottaa muka, että pääsisi kirkkomiesten kyydissä omalle\nkylälle. Vaan kun oman ontermannin emäntä jo mennä lauantaina laittoi\nsanat, että tulla vaan...\n\n-- Vai ei annettu hevosta?\n\n-- Ei annettu, enkä minä häntä hyvin kärttänytkään ... kun eivät\nitsestään arvanne, niin ajattelin minä, että --\n\n-- Ajoonko kuului isäntä itse lähteneen?\n\n-- Ihan toki käsistä lähti ... sivut olivat vielä nykimättä, niin ei\nmuuta kuin rekeen eikä kysykkään...\n\n-- Rautatiellekö se lähti?\n\n-- Lähtipä tuo minne tahansa tuommoinen itramaha.\n\n-- Rautatielle se kuului menneen tavaroita hakemaan. -- Onko Matliena\nkäynyt rautatietä katsomassa?\n\n-- Enhän minä ... mitenkäpä sitä vanha joka paikkaan...\n\n-- Kyllä siellä pitäisi Matlienan käydä.\n\n-- Pitäisi kai, pitäisi kai ... kun mennä pyhänäkin ajoi kirkon sivuitse\nkolmen talon väkeä meidän kylältä sinne rautatietä katsomaan.\nLapinlahden kirkollahan sen kuuluu näkevän ... ei kuulu tarvitsevan\nedemmä mennä.\n\n-- Sieltähän sen näkee.\n\n-- On kai Matti nähnyt sen?\n\n-- Niin nähnytkö? liehän tuota jo jotain nähnyt...\n\n-- Uutten uhkainko meni Mattikin katsomaan vai oliko muuta asiaa?\n\n-- Muutakin lie ollut asiaa.\n\n-- Liekö totta, kun puhuvat, että ne siellä talvellakin ajavat pyörien\npäällä?\n\n-- Vai niin! ... niin, niinhän ne mahtaa ... niinhän ne ... minä en oo\ntalvella käynyt ... mikä sinne talvella.\n\n-- Sitä minäkin olen ajatellut, että kun Luoja antaisi kesän, niin kävisi\nhäntä katsomassa ja olisi Lapinlahden kirkossa yhdellä tiellä ... on\nminulla veljenpoikakin Lapinlahdella.\n\nMaantie kulki Valkeiskylän läpi. Ontermannin kuistin suussa laskeutui\nMatliena kannoilta, otti nyytyn reestä ja laittoi Liisalle terveisiä.\n\nMatti ajaa kitkutteli eteenpäin ... vähän maantietä vielä ... kääntyi\nsitten Mähölän pihan läpi kulkemaan ja ajoi siitä pellon poikki Pitkälän\nsaunan perään... Jo kylpivät Pitkälässä, vastan läiske kuului, ja löylyä\nhöyrysi pakkaseen. -- Saunan perästä oli jyrkkä törmä alas Naulalammin\njäälle. Tahtoi tamman kengättömiä takajalkoja vähän kaljamassa törmässä\nlivettää, mutta pääsihän tuosta, kun tasaisesti laskeutui ... ja\ntasaisesti tamma laskeutui.\n\nJo oli tullut vähitellen pimeä. Taivas jo tähdessä tuikki, ja kumman\nkirkkaasti ne nyt tuikkivatkin tänä iltana... Ja vähän väliä irtaantui\naina joku alaspäin liukumaan pitkin taivaan kantta. -- Lammilta kohosi tie\nniitylle, ja siitä se pistäytyi pilkkopimeään metsään. Kierrellen ja\nkaarrellen kulki se sitten taas aukeita paikkoja, milloin ahon laitaa,\nmilloin harjun selkää, milloin niittyjä myöten ladolta ladolle. Pakkanen\nkiihtyi, tinki huurtamaan hevosen kupeet ja miehen kulmat. Välistä\nrasahti kuusen kylkeen, välistä napsahti ladon nurkkaan... Matti könötti\nreslan perässä turkin kaulus pystyssä. Tamma sai valtoineen kulkea\ntuttua tietä, mutta Matti tarkasteli itse yhä tähdettyvää taivaan\nkantta. Iltatähdestä lähti silmänsä harhailemaan, siirtyi siitä tuttuun\notavaan, kävi pohjantähteen, tarkasteli seuliaista ja Väinämöisen\nviikatetta. Mutta joka kerta, kun joku tähti irtautui alaspäin\nliukumaan, sanoi Matti: \"yhyh!\", ja silloin hän nykäisi ohjasperistä\ntammaa juoksuun ... mutta ei sen enemmän manannut, jos tamma yhä käveli\n... sillä Matti ei nyt joutanut oikein hevosestaan huolta pitämään...\n\nSitä oli Matin mielestä niin paljon kummallista tässä maailmassa, jota\nei oikein tahtonut ymmärtää ... ymmärtäneekö tuota kukaan oikein, vaikka\nluulevat olevansa viisaita, rovastit ja ruustinnat?... Eihän tuota ennen\nainakaan tämmöisiä kuulunut -- tähän aikaan sitä ei muuta kuin puhuttiin\noudoista asioista, toinen toistaan kummemmista. Kunhan eivät\nmaailmanlopun edellä viisastuisi liian paljon ... niin oli sanonut\nentinenkin rovasti, että maailmanlopun edellä viisastuvat ihmiset, piru\nniitä neuvoo ja näyttää niille temppelin harjalta kaiken maailman\nprameuden. Mutta silloin ... \"yhyh!\" ... silloin leimahtaa pitkäisen\ntuli idästä ... \"yhyh!\" ... ja leimahtaa hamaan ... \"yhyh!\" ...\nlänteen... Kovinpa ne nyt tähdet tiheään sieltä taivaalta ... eihän nuo\nennen niin! -- Kovin Matti maailmanloppua pelkäsi eikä hän muuta\npelännytkään ... mutta maailmanloppu tulee niinkuin varas yöllä ... vaan\nei se nyt vielä tule, kun on varuillaan ja sitä ajattelee; silloin se\ntulee, kun ei sitä ollenkaan muistakkaan ... pitäisi ajatella ihmisen\naina, pitää Herra mielessään ja häntä rukoilla ja avuksensa huutaa...\n\nTamma lähti juoksemaan alas harjulta, josta tie laskeutui alavaan\nkorpeen. Se oli niin synkkää ja tuuheata kuusikkoa, ettei taivasta\nnäkynyt. Sieltä täältä rihvain välitse joku tähtönen tuikahti. Sinä\ntalvena oli iso lumitalvi, ja puut ja pensaat melkein kuin torkkuivat,\nlatvat painuksissa lumen paljouden alla. Matti ajoi melkein kuin\nkatoksen alla... Ja haukotuttamaan rupesi tuossa vähitellen korven\näänetön hiljaisuus ja reen jalaksen yksitoikkoinen ritinä. Raskaalta\nalkoivat tuntua silmän luomet ... hevonen ja matkan teko haihtuivat\nmielestä pois ja koko maailma haihtui ... kaikki ihmeet ja taivaalta\ntipahtelevat tähdet.\n\nPää oli vaipunut reen laitaa vasten, ja Matti nukkui.\n\nMatti näki unta.\n\nOli olevinaan pieni poikanen, semmoinen kuin oli ennen kipunapoikana\nollessaan ollut pappilassa entisen rovasti vainajan aikana. Pappilan iso\nportti oli auki, ja Matti seisoi portin vahtina. Pehtori oli käskenyt\nhänen siinä seisomaan ja antanut käteen kaksi lakua, punaisen ja\nvalkean, ja sanonut, että \"kun näet rovastin vaunujen sakastin peräitse\najavan, niin näytä silloin punaista lakua ... jos siat ovat ryytimaassa,\nmutta jos saat ne sieltä ajetuksi, niin näytä valkeata, että rovasti saa\najaa yhtä kyytiä pihaan...\" Niin oli pehtori sanonut ja vakuuttanut\nmoneen kertaan ja mennyt itse nurkan taa piiloon ... sieltä oli sitten\npilkistellyt. -- Matti seisoi ja katseli lakuja ja antoi tuulen niitä\nheilutella. Mutta yht'äkkiä kuuli hän kirkonkellojen soivan, vaikka oli\nkeskellä viikkoa eikä pyhä, ja kun katasti sakastin perään, niin sieltä\ntäyttä laukkaa ajaa rovastin vaunut. Vaan kuistin suussa ne seisahtuvat,\nja kuski huiskuttaa kättään ja huutaa, että \"tullako vai ei?...\" Mutta\nsilloin ei Matti muistakaan, joko on siat ajanut ryytimaasta, ja hänelle\ntulee hätä ja pelko pehtoria, ja hän rupeaa huiskuttamaan kumpaakin\nlakua, ensin punaista ja sitten valkeaa ja sitten kumpaakin. Hevoset\nryöstäytyvät kuistin suusta kohti laukkaamaan, eikä kuski saa niitä\nhillityksi ... vaan kun ovat vähän matkan päässä portista, niin toinen\npuoli portista menee kiinni, ja vaunut kolahtavat porttiin, ja kuski\nlentää nokalleen maahan. Vaan silloin hyökkää pehtori nurkan takaa ja\nsivaltaa Mattia korvalle, ja kuski hyppää maasta ylös ja sivaltaa\ntoiselle korvalle...\n\nMatin tamma on saanut valtoineen juosta, ja kuta likemmä kotia se tuntee\ntulevansa, sitä kiivakammin se kulkee. Kun korpitie loppuu ja niitty\naukeaa eteen, niin tamma panee ravia, minkä jaksaa. Mutta pellon\nveräjällä ojentaa se häntänsä, hörhähtää pikaiseen hirnuntaan ja\noikaisee täyttä laukkaa pihaan... Mutta mitäs ymmärtää tamma nurkkia\nväistää? ... paukahuttaa reslan laidan pirtin nurkkaan niin, että sälö\nlähtee kummastakin. Matin pää retkahtaa ensin toiseen reen laitaan,\nsitten toiseen, ja kun hän herää, tuntee hän, että häntä on kummallekin\nkorvalle lyöty.\n\nTamma juoksi yhtä kyytiä pirtin eteen. Liisa seisoi pirtin ovella,\npäresoihtu kädessä, ja katseli kummastellen miehensä kotiintuloa.\n\n-- Soh ... so soh! -- Matti harasi pimeätä silmillään, näki jonkun seisovan\njollakulla ovella ja heiluttavan jotakin punaista päänsä päällä.\n\n-- Enhän minä mitenkä ... meinasinhan minä ... vaan kun minä...\n\n-- Mitä sinä horiset?\n\n-- Kuka se siinä punaista heiluttaa...? elä heiluta, akka, punaista, että\npääsee tulemaan --?\n\n-- Häh? ... että pääsee tulemaan? Kuka ei pääse tulemaan?\n\n-- Eivät pääse rovastin vaunut.\n\n-- Rovastin vaunut?... Se torkkuu vielä... Kuuletko, sinä nukut ja annat\ntamman ajaa rekesi pirtin nurkkaan! --\n\n-- Eihän se ollut minun syyni...\n\n-- Mikä ei ollut sinun syysi?\n\n-- Ei mikään ... itsestäänhän se portti...\n\nLiisa meni ja nykäisi Mattia käsipuolesta ja piti soihtua hänen\nsilmiensä edessä.\n\n-- Ukko hoi!... Yhäkö sinä horiset ... nukutko sinä vielä, vai oletko\nhumalassa?\n\n-- Enkä nuku ... ka, mitä sinä?\n\n-- No, nukuit kai äsken, kun ajoit rekesi pirtin nurkkaan...\n\n-- Elä valehtele! ... eikö sitä nukkumattakin?\n\n-- Ja missä on hattusi?\n\n-- Päässähän se ... ja Matti kopaisi päätään, mutta päässä se ei ollut.\n\n-- Tässähän tuo on reessä ... panehan päähäsi, ettet edes palellu ... jos\nolisi tielle pudonnut ... sitä on miestä, kun nukkuu rekeensä niin,\nettei tiedä tästä maailmasta!\n\n-- Pidä sinä suusi kiinni, että minä olen nukkunut ... tiedänhän minä\nparemmin itse.\n\nNyt piti Liisan ihan väkisinkin nauraa tuolle ... niinkuin se ei muka\nolisi nukkunut, koska tuskin vieläkään on oikein valveilla...\n\n-- Johan minä pellon alta kuulin kuorsuusi, pilkkasi Liisa, niin sikeästi\nsinä nukuit, että pellon alta kuului kuorsuusi.\n\n-- Kuka lie kuorsannut ... min' en oo...\n\n-- Herra Jumala ... kukas siellä, jos et sinä!\n\n-- Itse oot kuorsannut...\n\n-- Vai minä? ... jopa nyt, kun tulin navetasta lypsyltä juuri...\n\nMutta Matti oli saanut hevosensa riisutuksi ja lähti sitä talliin\nviemään.\n\nLiisa jäi palava päre hampaissa rekeä penkomaan...\n\nOlipahan jäänyt jyviä säkin pohjaan ... eikö hän ollut jo lähtiessään\nsille sanonut, ettei tarvitse panna täyttä puolta tynnöriä. Mutta sen\npiti vaan saada puoli tynnöriä ... ei sanonut ilkiävänsä vähempää\nselässään makasiiniin kantaa. Tietäähän sen, tahtoo muka voimiaan\nnäyttää... Eivätpähän olleet pappilassa apetta antaneet, kosk' on omat\nsilput kuluneet ... se on se nykyinen pehtori semmoinen, mikä lie...\nVitsapahan oli katkennut reslan laidasta, kun nurkkaan ajoi ... ja entäs\nloimi, jopahan taas oli sika!... -- Mitä? ... ja nyt näki Liisa jo\nsemmoista, että ei kiitetty, ja hän huusi siitä Matille talliin...\n\n-- Herra Jumala!... Matti hoi! kun on minun kehruut vielä täällä reen\npohjalla ... jotka olivat ruustinnalle vietävät!... Kuuletko sinä, sen\nkötys, minkä tähden et ole antanutkaan niitä ruustinnalle?\n\nMatti oli ruvennut apetta tekemään tammalleen ja tuli nyt noutamaan\njauhopussia reestä.\n\n-- Minkä tähden et ole antanutkaan minun kehruuksiani ruustinnalle?\n\n-- Olenpahan...\n\n-- Vai olet? -- Tuoll' olivat heinien alla nykimättä ... et ole\nliikauttanutkaan ... siin' on, heh! -- ja Liisa heitti vihaisesti nyytin\ntakaisin rekeen.\n\n-- En muistanut.\n\n-- Et muistanut! Sanoinhan ma sen, ettet muista -- olisit ottanut minut\nmukaan, niin olisin muistanut ... siinä ne nyt ovat, ja mitähän\nruustinna sanoo?\n\n-- Olisikohan niillä ollut kiire?\n\n-- Totta kai niillä kiire, kun minä ne kerran laitoin.\n\n-- Mikä lie tällä kertaa ollut, onhan tuota ennen muistanut ... olin minä\nruustinnan puheillakin, mutta miten lie siinä lähtiessä haihtunut\nmielestä...\n\n-- Haihtunut mielestä! -- Mitä sinä sillä jauhopussilla?\n\n-- Tamman appeeseen...\n\n-- Se kulkee vielä torkuksissa tuo mies ... johan siell' on apetta\nsoimessa ... minä tein.\n\nMatti meni takaisin talliin. Liisa otti kehruusnyytin, nahkaset ja säkit\nreestä ja vei ne pirttiin.\n\nVähän ajan päästä tuli Matti tallista, tarkasteli rekeään ja näki, että\noli muuan vitsas reslan laidasta katkennut ... veti sen sitten aisoista\ntallin seinämälle ja keikahdutti siihen kumolleen... Mutta ihan kuin\nvahingossa tuli hän sitä siihen asetellessaan ajatelleeksi, että \"ei kai\nse nyt siitä minnekkä pyöri...\" mutta sitten hän huomasi, että se oli\nihan järjetön ajatus, eikä ymmärtänyt, mitenkä se semmoinen oli hänen\npäähänsä tullut. Oli jo tupaan menemäisillään, kun raapaisi\nkorvallistaan ja meni sen nurkan juureen, johon oli rekensä ajanut...\nOlipahan sälö siihen halennut. Matti repäisi sen kokonaan irti, pisti\nseinänrakoon ... ja sitten hän meni pirttiin.\n\nLiisa oli siivilöimässä maitoa pyttyihin pöydän nurkalla. Kissa kierteli\nhäntä ja naukaisi aina väliin. Matti päästeli raskaammat vaatteet\npäältään ja painautui sitten penkille istumaan pää käsien varassa. Liisa\nvilkaisi häneen silloin tällöin siivilänsä ylitse ja ajatteli, että\n\"mikähän sillä nyt on\", mutta ei kuitenkaan sitä kysynyt... Olisikohan\njuonut ja nyt olisi kohmelossa? ... vaan ei hän sitä äsken suinkaan\nhengestä tuntenut. Tokko lie juonut ... missäpä tuo olisi\nennättänytkään, kun tänä aamuna lähti?... Kissa hiipi Matin luo ja\nhieroi hiljaa naukuen kylkiään Matin saappaihin. Mutta ei Matti ollut\nkissaa näkevinään... \"Jokin sillä on, koskei hyväile kissaakaan\",\najatteli Liisa...\n\n-- Käy saunaan, sanoi Liisa Matille, kun viimeistä kertaa laski maitoa\nsiivilän läpi pyttyyn.\n\nMatti harasi tukkaansa ja alkoi riisuutua saunaan. Ei puhunut mitään,\neikä Liisakaan puhunut. Pistäytyi ovesta pihalle, ja vähän ajan perästä\nmeni Liisa jälestä.\n\nEnsin kuitenkin kaatoi kissan kuppiin maitoa ja asetti sen pankon eteen\nlattialle; päreen hän kanssa sytytti uuden palamaan ja sovitti sen\npihtiin pankon nurkkauksessa.\n\nEikä pirttiin jäänyt muita kuin kissa maitoansa lakkimaan ja päre\npihdissään palamaan... Kissa lakki lämmintä maitoa, siististi ja\näänettömästi, päre palaa ritisi verkalleen, ja karsta kävi sitä mukaa\nyhä useammalle kierteelle, kuta enemmän piteni. Mutta kun tuli oksan\nkohta, suhahti siitä liekki pienenä kielekkeenä ylös- ja alaspäin\npihisemään ... ja silloin kissan hännän pää salaperäisesti liikahti.\nMutta kun se oli maitonsa lakkinut, kuppinsa nuollut ja kielensä\nliponut, lähti se liikkumaan ympäri tupaa. Kulki kuulumattomin askelin\npankolta pöydän luo, hiipi siitä karsinaan, kiersi takaisin pankon\njuureen ja siristi viheriäisiä silmiään pärevalkeaa vastaan, naukaisten\nvähäisen. Meni taas pöydän päähän, hyppäsi penkille ja vainusi\nmaitopyttyjä, mutta laskeutui taas takaisin lattialle. Pankon luona\nnaukaisi surkeasti ja melkein kuin itseänsä säälien ja hyppäsi pankolle.\nSiinä se ojenteli kaulaansa ... pitemmäksi, pitemmäksi ... kävi itse yhä\nmatalammaksi ja kavahti uunille. -- Päre suhahti taas pihdissään\npihisemään, karsta ritisi, ja pehmoinen kehruu alkoi kuulua uunin\npäältä.\n\nSaunassa eivät Matti ja Liisa paljon mitään puhuneet. Matti oli jo\nlauteilla, kun Liisa tuli. Liisa hautoi vastan ja ojensi sen Matille.\n\n-- Heh, tuoss' on vasta! sanoi hän.\n\n-- Tahdotko vielä? kysyi hän vähän ajan päästä ja löi löylyä.\n\n-- Lyö häntä vielä, sanoi Matti.\n\nLiisa heitti herkeämättä vettä kiukaan kuumille kiville...\n\n-- Vieläkös?\n\nKun ei Matti mitään vastannut, niin Liisa löi vielä.\n\n-- Elä häntä ... huh! ... elä häntä ... huhhuh! enää! sanoi jo Matti ja\nvaleli päätään.\n\n-- Vähäänpä se nyt, -- sanoi Liisa, mutta ajatteli itsekseen, että paljonpa\nsen nahka nyt sietikin.\n\nEivät Liisa ja Matti vielä iltaista syödessäänkään puheisiin päässeet.\nMatti söi kokkelia, mutta unohti usein lusikkansa kuppiin eikä muistanut\nuutta palasta suuhunsa purra, kun oli entiset nielaissut. Liisa häneltä\naina silloin kysyi, että \"minkätähden sinä et syö?\" -- johon Matti\npikaisesti vastasi, että \"syönhän minä\", ja söi. Olisi Liisan tehnyt\nmieli härnätä Mattia siitä nukkumisesta, mutta sitten hän ajatteli, että\n\"härnäämmä häntä huomenna\" ... eikä nyt härnännyt.\n\nSyötyä oli Matin mieli vähän keveämpi ... kovin raskas se oli ennen\nsyöntiä ollutkin ... saunassakin vielä. Jo ajatteli hän mainita Liisalle\njotain rautatiestä. Ei hän kuitenkaan mitään maininnut ... ehkei se sitä\nkuitenkaan uskoisi ja sanoisi unen näöksi eli miksikä muuksi tahansa ...\nainahan se sanoja löytää.\n\nRuokaa pois pöydältä korjatessaan sanoi Liisa saaneensa jäniksen.\n\n-- Eipähän ole malttanut olla käymättä minun pyydyksilläni, ajatteli\nMatti, mutta ei sanonut muuta, kuin kysyihän hetken päästä, mihin\nrautaan se oli käynyt...\n\nAidan nurkkaukseen oli käynyt, palon niitynpuolimmaiseen aidan\nnurkkaukseen eikä metsän puolimmaiseen ... ei rautaan, vaan lankaan...\n\nVaan eihän Matti muistanut siellä nyt mitään lankaa olleenkaan ...\nsyksyllä sulan aikana oli ollut, mutta poishan hän ne keyrin aikaan\nmuisteli ottaneensa...\n\n-- Etpähän ollut ottanut, kosk' oli jäniskin käynyt, sanoi Liisa ja\nkehaisi vielä, että se oli hänen onnellaan sinne mennyt ... eikä ollut\nmuuta kuin yksi jälki ... ihan suoraan metsäsaarekkeesta niityn poikki\n... eikä vanhaa polkua mitään.\n\nEi Matin enää tehnyt mieli mitään puhua, kun kuuli, että oli jänis ihan\nsuoraan käynyt kesälliseen lankaan. Ei se hyvää merkinnyt semmoinen ...\nsuurten sotien ja vainovuosien edellä sitä semmoista tapahtuu, että\ntähdet tippuvat taivaalta ja jänikset juoksevat kesällisiin pyydyksiin\n... oikeassa menossa ne ei juokse... Ei sitä olisi kuitenkaan siitä\nlangasta pitänyt irti päästää ... siinä olisi pitänyt antaa olla,\ntottapahan olisi se sen siitä korjannut, joka oli sen siihen\najanutkin...\n\nSama kai se oli, joka höyryt laittoi maalle kulkemaan ja niillä ajoi ...\ntoinen mies eikä se oikea, joka on maailmankin luonut...\n\n-- Mikä sinulla on, Matti, kun et sinä nuku? murahti Liisa unisena ja\nveti peitettä puoleensa.\n\n-- Nukunhan minä, sanoi Matti.\n\n-- Etpähän nuku ... kun olet koko yön siinä ähkinyt ja sinne tänne\nheitelläinyt...\n\n-- Mikä lie valvottaja ... tokko lienen oikein terve.\n\n-- Vielä sinulla mikä ... ei mikään. -- Kummapa, jos ei nukuta, kun\ntullessaan koko matkan reessä makasi...\n\n-- En minä koko matkaa...\n\n-- On sitä puolessakin ... mut' olehan nyt vaiti ja nuku pois...\n\nLiisaa nukutti kovin, hän veti taas peitteen korvilleen ja nukkui...\n\nMatti mutisi, että \"jos tietäisit, niin ei sinuakaan nukuttaisi\". Mutta\nsitten hän kohta itsekin nukkui.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSeuraavana aamuna noustuaan oli Matti jo aivan rauhallisella mielellä ja\npäätti kertoa Liisalle siitä, mitä oli pappilassa kuullut. Mutta ei\nLiisa koko aamurupeamalla yhteen kohtaan seisottunut, kulki askareillaan\nkodassa ja navetassa. Matti paikkaili kenkiään ja ajatteli, että\n\"kerrommahan aamiaista syödessä -- ennättäähän se sen sittenkin kuulla\".\nMutta kun Matti oli alkamaisillaan, lähti Liisa taas liikkeelle, ja\nMatti ei tahtonut kertoa, ennenkuin Liisa oli yhteen kohtaan asettunut\nkuulemaan.\n\nMatti lähti havukasalleen tallin taa ja taivutti aina päätään nurkan\ntaitse katsoakseen, eikö Liisa jo olisi herennyt kävelemästä kodan ja\npirtin väliä. Siellä se vain käveli... Eikä pirttikään vielä lämminnyt\n... tokkohan se aikoikaan panna sen lämpiämään tänä aamuna? Kylmä oli\ntuulikin, niin että kyllä olisi sietänyt panna pirtti lämpiämään, että\nolisi päässyt käsiään lämmittelemään...\n\nJo tuli Liisa noutamaan puita pinosta ... jopahan viimeinkin. Sitten kai\nse kohta rukkinsa ääreenkin istuutuu...\n\nKun tuuli alkoi lappaa savua lakeistorven kautta pihalle, lähti Matti\nlämmittelemään. Löi kassaransa havutukkiin ja ajatteli, että \"kun ei\nuskone, niin olkoon uskomatta ... ei se mikään uskonkappale olekaan\".\n\nUuni lämpisi, lieska leimusi uunin suusta, ja silloin tällöin syttyi\nkarsta kytemään. Matti heitti rukkasensa pankolle, veti piipun\npovestaan, halkaisi päreen ja otti sillä uunista tulta. Sitten\nlämmitteli käsiään lieskassa ja katseli ikkunain tasalla lainehtivaa\nsavua.\n\nLiisa oli laittautunut karsinalasin alle kehräämään. Matti nosti\ntupakkihakkurin penkin alta ja rupesi hakkaamaan tupakkia.\n\n-- Joko se nyt on kaikki polttanut, jotka toissa päivänä hakkasi? kysyi\nLiisa.\n\nEihän toki ollut kaikkia polttanut ... muutenhan tässä vain\nlämmitellessään hakkaili...\n\nJa Matti hakkasi tupakkia ja veti vetämistään savuja piipustaan ... yhtä\nkiivaammin. Kovin tavattomasti se nyt vetikin, veti niin, että yhtenä\nrätinänä kävi kopan sisus...\n\nEi se ehkä usko ... vaan jos ei usko, niin olkoon uskomatta!... Sama kai\nse on, uskooko tahi ei...\n\n-- Nythän se on Lapinlahdenkin kirkolla rautatie ... oletko kuullut?\n\nMutta Liisa kehräsi niin uutterasti, ja rukki hyrisi niin kovasti, ettei\nhän kuullut oikein, mitä Matti sanoi.\n\n-- Niin mikä on?\n\nMatti koetti puhua niin välinpitämättömästi kuin voi...\n\n-- Onpahan vain rautatie ... ovat nyt lapinlahtelaisetkin rautatien\npitäjäänsä saaneet ... kuuluvat sen niille sinne tehneen, kun olivat\nruunulta pyytäneet, etteivät tarvitsisi hevosella ajaa mihinkään aikaan,\nei kesällä eikä talvella... En tiedä, liekö totta, min puhuivat...\n\n-- Hyvänen aika, elä revi sitä uutta luutaa, jonka vast'ikään panin\nvarteen ... onhan siinä vanhempiakin! Mitä sinä siitä revit?\n\n-- Piippu on tukkeessa...\n\nMatti oli puhuessaan vetänyt piippunsa tukkeeseen, ja oli häneltä kesken\npuheensa tullut sopelle lähtö varpua hakemaan.\n\n-- No, eikö siihen tarpeeseen vältä vanhan luudan varpu? -- Niin, että mitä\nsinä sanoit niiden lapinlahtelaisten tehneen?\n\n-- Eivät ne ole mitään tehneet, mutta ruunu on tehnyt niille rautatien,\njota myöten saavat mennä vaikka Helsinkiin taikka Amerikkaan.\n\n-- Minnekkä?\n\n-- Amerikkaan...\n\n-- Elä nyt valehtele, hyvä mies...\n\nLiisa seisautti rukkinsa ja katseli pyörän yli Mattia, niinkuin\nsemmoista valehtelijaa, jonka puheissa ei ole alunkaan perää.\n\nMutta siitä Matti kiivastui, ja häneltä katkesi varpu piipun varren\nsisään...\n\n-- Mitä katsot?... Kun et usko, niin puske, mutta minä menen itse ihan\nkohta sitä katsomaan ... on se siksi kumma katsottava, ja jos et sinä\ntahdo tulla yhteen matkaan, niin ole tulematta ... ei sinua kovin\nkärtetäkään...\n\n-- Sitä lapinlahtelaisten Amerikkaan lähtöäkö sinä menet katsomaan?\nSieltähän niitä kuuluu lähtevän Amerikkaan! Ja Liisan rukin takaa kuului\npilkallinen hymähdys.\n\n-- Enkä, kun rautatietä ... on sitä siinäkin katsottavata...\n\n-- Eikö lie yhdenlaista katsottavata kuin se panoraama siellä pappilan\npirtissä, jota silloin kärtit katsomaan...\n\n-- En minä ole sinua minnekään kärttänyt ... itsehän tuota mielesi teki\nkatsomaan...\n\n-- Ei ole tehnyt...\n\n-- Vai ei ... sepähän nähdään, kenenkä mieli tässä vielä minnekin\ntekee... Matti naurahti pilkallisesti, pitihän hänen väkisinkin nauraa\nLiisan typeryyttä...\n\n-- Eihän se mikään panoraama ole, kuka tässä panoraamasta puhuu?\n\n-- No mikäs se on?\n\n-- Rautatiehän se on.\n\n-- Mikäs se sitten se rautatie on? ... ei mikään.\n\n-- Vai ei mikään! akat ne ei ymmärrä mitään ... ne on niin typeriä ja\nlyhytjärkisiä, ettei niillä tee mitään ... pässin järkikin on jo pitempi\nkuin akkain... Vai ei rautatie ole mikään ... mistä sinä sen tiedät\nparemmin kuin minä, joka olen omin korvin kuullut?\n\nMutta Liisa oli loukkautunut ja polki kiivakasti rukkiaan. Ja Matti\nhakkasi, niin että rouheita maahan pölisi.\n\n-- Liisa! sanoi Matti vähän ajan päästä, mutta Liisa ei vastannut.\n\n-- Liisa! sanoi Matti uudelleen.\n\n-- Niin, niin, no sano, jos sinulla on mitä sanottavata!\n\n-- Ei se taida sillä parata, jos sinulle sanookin.\n\n-- Ole sitten sanomatta!\n\nMutta Matti ei malttanut olla sanomatta. Vähän ajan päästä hän sanoi\nsen, neuvoi oikein kädestä pitäen ja herkesi hakkaamasta...\n\n-- Elähän nyt, Liisa ... kuulehan, kun minä selitän. Rautatie on rautatie\nja maantie on maantie ... maantie on maasta ja mullasta ja rautatie\nraudasta...\n\n-- Ja puutie puusta ja vesitie vedestä? -- Ja taas kuului rukin takaa\npilkallinen hymähdys...\n\nMutta Matti ei suuttunut...\n\n-- Elähän nyt, kyllä se on totta, että se niin on, kuin minä puhun... Et\nsinä mahda tietää, millä lailla sitä rautatietä myöten ajetaankaan ...\nluuletko, että hevosella?\n\nMutta Liisa ei luullut mitään. Kehräsi ja kuunteli, välistä\npilkallisesti Mattiin katsellen, mutta ajatteli, että antaa hänen puhua,\nniin kuullaan, mitä valheita se on taas uskonut.\n\n-- Ei sitä hevosella, ei toki milloinkaan! ... pitää sen toki hevoselle\nmuunkinlaisen tien välttää... Kun kerran tehdään raudasta tie...\n\n-- Raudasta tie? ... pyh!\n\nMatti taas rupesi kiivastumaan...\n\n-- Raudasta, raudasta ... jos et usko, niin ole uskomatta ...\nrautapellistä ... hm! ... niin, niin, rautapellistä ... ja kun siitä\ntehdään tie, niin pitää olla ajopelit ja vetäjät kanssa sitä myöten...\nHöyryvenhe, semmoinen masina kuin \"Suomela\", vedetään maalle ja pannaan\npyörien päälle, ja se kulkee tulen voimalla ja vetää perässään vaunuja\n... niin isoja kuin tämä pirtti ja vielä isompiakin ... kyllä se jaksaa\nvaikka minkälaisia ... eikä tie tärise ... semmoinen se on!\n\n-- Kuka sinua, Matti parka, on nyt taas narrinaan pitänyt?\n\n-- Ei nyt eikä ennenkään!\n\n-- Sitten olet valehdellut omasta päästäsi ... olisit edes viisaammin\nvalehdellut ... et osaa edes oikein valehdellakaan, mies parka.\n\nMattia hykähdytti ... herkeät siinä luulemasta, kunhan kuulet, kuka\nsanoi, ajatteli hän.\n\n-- Valettako lie vai totta?... Jos lie valetta, niin ovat paremmatkin\nihmiset valehdelleet ennen minua, joka muiden puheita vain kerron ... en\nminä itsestäni mitään tiedä, ruustinnan puheita ne ovat, sanoi Matti\nnöyrästi huokaisten ja rupesi taas tupakkia pienentelemään.\n\n-- Ruustinnan?... Oliko ne ruustinnan puheita?\n\nNyt Liisan rukki jo pysähtyi, ja nyt hänen korvansa vasta oikein\naukenivat.\n\n-- Ruustinnan ja rovastin, lisäsi Matti.\n\n-- Elä...?\n\n-- Ruustinna ja rovasti ne sen minulle kertoivat ... en minä sitä muualta\nmistään tiedä.\n\n-- Elähän ... ihanko todella?\n\n-- Ne ne kertoivat ... olivat käyneet sitä uutten uhkain katsomassa.\n\n-- No, mitä ne kertoivat?\n\nNyt oli Matin aika olla mahtavana...\n\n-- Mitäkö kertoivat? Sitä, mitä minä jo kerroin, vaikka et uskonut.\n\n-- Ettäkö on siellä rautapellistä tie?\n\n-- Niin on, ja sitä myöten kulkee pyöräin päälle nostettu masina.\n\n-- Sekö \"Suomela\"?\n\n-- Se se taitaa olla ... siipien sijasta on sillä kohdalla pyörät, isot\npyörät ja pienet pyörät, joita kaikkia pannaan tulen voimalla\nliikkeelle...\n\n-- Vaan sitä minä en usko, että se tulen voimalla liikkeelle lähtee!\n\n-- No, niin se tekee ... niinkuin vettäkin myöten kulkiessaan...\n\n-- Tehköönpä jos tahansa, mutta sitäpä minä en usko sitä, että se\nvettäkään myöten kulkiessaan...\n\n-- Etkö usko rovastia ... oletko mielestäsi rovastia viisaampi?\n\n-- Enkä ole ... mutta eipä sanonut ruustinnakaan uskovansa, kun mennä\nkesänä oli puhe, että se soutamatta kauan kulkee.\n\n-- Nytpä uskoo, kun on nähnyt maallakin kulkevan...\n\n-- Uskooko nyt?... Jako että se on pyörien päälle nostettu?... Kylläpä\nsitä on rakennus!\n\n-- Mitä ne ei ruununmiehet osaa laittaa!\n\n-- Ruununmiehetkö ne ovat sen laittaneet?\n\n-- Nehän ne!\n\n-- No mitähän nuo tuosta Lapinlahden kirkolle ... olisivat tänne omalle\nkirkolle, niin olisi kirkossa käydessään nähnyt ... eivätköhän nuo tuota\nvielä tännekin? Kun tietäisi, milloinka ne sen tänne tuovat, niin menisi\nkatsomaan...\n\n-- En tiedä tuonevatko ... ei ollut puhetta siitä.\n\n-- Vai on ruustinnakin käynyt asian alkain katsomassa?\n\n-- Kun olivat aamusilla lähteneet, niin olivat puolen päivän aikaan\nolleet perillä ... sanoi vielä, että pitäisi minunkin käydä katsomassa.\n\n-- Aiotkos käydä?\n\n-- Enpä tiedä ... mitäpä minä vanha mies?\n\n-- Eikö minusta mitään sanonut?\n\n-- Ei ollut puhetta sinusta.\n\n-- Kyllä se on kumma rakennus, jos vain se semmoinen on ... vieläkö hänet\nnähnee, ennenkuin kuolee?... Vaan jos sinä valehtelet?\n\n-- Enkä valehtele ... olenko minä milloinkaan ennen valehdellut? ...\nsaatatko sanoa?\n\n-- Et, et ... vaan eikös se ole sinustakin kumma rakennus?\n\n-- Mikäpä se nyt niin eri kumma ... on niitä nähty ja kuultu\nkummempiakin.\n\n-- Vaan eihän toki tämmöisiä?\n\nMutta Matti oli mielestään hakannut tarpeeksi tupakkia ja lähti taas\nulos havutukilleen. Kassarata havutukista irti kiskaistessaan hymähti\nhän vähän itsekseen... \"Uskoipahan ... ja mikäs siinä oikeassa opissa,\nuskoahan sitä pitää vaikka keisarin...\"\n\nLiisa jäi yksin pirttiin. Kehräsi vähän aikaa, polki rukkia niin\nkiivakasti ja nykki kuontalosta kehrättävää niin vihaisesti, että se\naina vähän päästä käsiin katkesi... Ja sitten oli aina tuska sitä\nliittäissä ... mikä liekään niin hauras kohta kuontaloon sattunut, kun\naina vähän päästä katkesi. -- Eikä nauhakaan pyörän päällä\npysynyt! -- Huonosti loukutettuja liinoja nuo pappilan liinat, kun niin\npahasti pölisevät ... mitä lienevätkään kaiken maailman liinoja?...\nRukki rupesi sitten taas hyrräämään ... yhä kiivakammin, poljin natisi,\nvalkea naarmu pyörässä vilisi yhtenä viivana, ja rihmaa keräytyi vähälle\naikaa koko nietos rullaan. Liisa sitä sinne suoltamalla suolti, rulla\nnieli yhä ahnaammin, kuontalo oli melkein puolilleen kehrättynä ...\nmutta silloin riipaisi rulla yht'äkkiä kaiken rihman kitaansa ja yhteen\nmenoon kuontalotakin pitkän matkaa. Nauha luiskahti pyörän päältä, ja\nLiisan piti heretä polkemasta, mutta silloin alkoi poljin laputtaa niin\npahalla äänellä, että sen luuli siihen paikkaan halkeavan... Ei, ei\nollut koko rukista minnekään, seisokoon nurkassa!... Ja Liisa melkein\nnakkasi rukkinsa nurkkaan ja meni hiiliä uunista vetämään. -- Nekin\npeijakkaat polttivat ... ih! ... niin että oli silmät päästä palaa...\n\nLiisa sulki lakeisen ja katasti ikkunasta pihalle. Reki siellä oli\nkumollaan tallin seinämällä, pohjaraudat päivää vasten kiiltäen ... ja\nMatin kassaran kärki vilkkui silloin tällöin tallin nurkan takaa...\n\nLiisa huokaisi kovin pitkään ... mikähän lie huokaisuttanut ... ei hän\nsitä itsekään oikein tiennyt. Väkinäisesti hän meni takaisin rukkinsa\nääreen ja rupesi selvittelemään sotkuista rullaa. Kovin se oli pahasti\nsotkeutunut ... ja silloin rupesi aina nenän vartta kutkuttamaan, kun\nsotkoksesta oli selvän saamaisillaan...\n\nVaan mitäpä noista kehruista ja muista? ... kehräsipä sitä vaikka minkä\nennätti, niin ei ne kehruut kuitenkaan perille tule, vaikka kuinka monta\nkertaa laittaisi... Onko kummempia kuultu?... Lähtee mies viemään\nkehruita eikä ole sitä älyä, että ottaisi ja antaisi? Kumma, kun jyvänsä\nmuisti maksaa? ... olisi nekin unohtanut yhdellä tiellään!...\n\nLiisa meni ja sieppasi uunilta kehruunyytyn, joka oli Matilta jäänyt\nruustinnalle antamatta. Pani sen penkille viereensä ja aukaisi sen...\nSiinä ne nyt olivat vyyhdet ja kerät niin hyvässä laitoksessa ...\nvyyhdet ja kerät ... että oikein tuli sääli, kun ei ollut ruustinna\nniitä nähnytkään. Olisi ottanut mukaansa edes ... mutta mitäs se mokoma,\nitse menee eikä kuitenkaan saa asioita toimitetuksi... Mitähän ruustinna\nnyt ajattelee, kun oli vielä niin tingalle tahtonut? Saattoi kai se\najatella kuinka pahaa tahansa, jos vain tahtoi... Ja Liisasta rupesi\ntuntumaan ihan siltä, kuin olisi hänen pitänyt lähteä viemään niitä heti\npaikalla ... ihan vaikka jalan ... saattaisi se Matti toki hevosenkin\nantaa, ei se liian paljon olisi, jos antaisi ... ruustinnan tähden\nsaattaisi antaa, kun se kuitenkin mahtoi lankojaan odottaa...\n\nVai oli se käynyt rautatietä katsomassa se hyvä ruustinna ... sen\nparempaa ihmistä sitä toki ei ole koko maailmassa kuin se ruustinna...\nKyllä mahtaa olla rakennus se rautatie ... lieköhän ollut ruustinnasta\nkumman näköinen?... Ja kun se vielä joulun aikaan varoitti, että kun\nvain Matti arennin maksuun tulee, niin silloin lähettää kehruut sen\nmukana ... ja että sitten saa uusia sijaan. Mitä se nyt ajattelee, kun\nei lähetettykään? Saattaa kai se ajatella mitä tahansa, jos vain tahtoo!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolista syödessä oli Liisa hyvin huolissaan olevan näköinen. Sitten hän\nsanoi yht'äkkiä:\n\n-- Kyllä se on niin, että siinä ei auta nyt mikään muu, kuin että pitää\nlähteä ihan tänä iltana ruustinnalle kehruita viemään.\n\n-- Häh? sanoi Matti ja söi.\n\n-- Sitä, että sanoppa mitä tahansa, niin siinä ei auta mikään ... ei\nkerrassa mikään, sanoi Liisa päättäväisesti, painoi veitsensä linkkuun\nja pisti sen taskuunsa.\n\n-- Mikä kiire niillä nyt niin on? sanoi Matti yhä syöden. Eikö niitä\nennätä vastakin?\n\nHyvä, ettei se sen enempää vastustellut... Liisa oli pelännyt, ettei se\nottaisi korviinsakaan.\n\n-- Kun olisi jo ennen pitänyt viedä ... paljoa ennen, ja nytkin vielä\njäivät. Kyllä sinuakin on asiamies! ... ja mitä minä sill'aikaa teen,\ntyhjää rukkiako pyöritän?\n\n-- Rupea vaikka kehräämään niitä verkkorihmoja.\n\n-- Joita jo on enemmän kuin mitä milloinkaan saat kudotuksi!\n\n-- Mitäs sinä sitten eilen ja tänä päivänä olet kehrännyt? ... kehrää\nniitä!\n\n-- Eihän se tämä vanha rukin rumilaskaan ... ei sillä tee liinoja\nkehrätessä mitään ... ja ovat vielä niin huonosti loukutettuja.\n\n-- Paremminkos villoja?\n\n-- Ja kun ruustinna vielä aikoi panna kankaan ... eikö panne jo tällä\nviikolla! Mistä se sitten kuteita saa, kun on kuteet täällä?\n\nEi vastannut Matti siihen mitään ... yhä söi vain, ja ryyppäsi tuopista\npiimää. Se ainainen syönti ja ryyppiminen rupesi jo käymään Liisan\nkyllälle...\n\n-- Jo ihan tänä päivänä pitää lähteä viemään!\n\n-- Kyllä kai minä en lähde toista kertaa.\n\n-- Eihän sinun tarvitsekaan ... saatanhan minä mennä, kun vain annat\nhevosen...\n\n-- Sinäkö? (ja tuopin sisästä:)... Kukas lehmän hoitaa?\n\n-- Niinkuin sinä et sitä jo olisi monta kertaa ennenkin hoitanut...\n\n-- Saattaa rietautua tamma laukkaamaan, ja sinä et saa sitä seisotetuksi.\n\n-- Osaan minä toki tammalla ajaa yhtä hyvin kuin sinäkin ... ja minä en\najaisikaan...\n\n--  ... nurkkiin, oli Liisa sanomaisillaan, mutta ajatteli, että jos\nsuuttuu, eikä sanonut.\n\n-- Mitä et ajaisikaan?\n\n-- Eipä niin mitään ... tuota, mitä minä sanoinkaan? ... niin, että kyllä\nsinne pitää lähteä jo ihan tänä iltana!\n\n-- Tänä iltana? ... mikä sinne nyt yön selkään?\n\n-- Hyvä on, ajatteli Liisa.\n\n-- Jos ei tänä iltana, niin viimeistään aamulla varhain...\n\nMatti ei puhunut mitään, herkesi syömästä ja rupesi panemaan piippuunsa.\nEi näyttänyt myöntävän, mutta ei mitenkään kieltävänkään... Vähän ajan\npäästä hän sanoi:\n\n-- Kysäseppä rovastilta, jos satut näkemään ... eli kysytä ruustinnan\nkautta, jos ei se itse sitä tiedä, että onko niissä minkälaiset pyörät\nniissä vaunuissa, isot ja pienetkö ... ei tullut minulta sitä\nkysytyksi... Käske ruustinnan kysyä rovastilta.\n\n-- Kyllä minä sen toki saatan rovastilta itseltäänkin kysyä ... olen minä\nsen puheilla siksi usein ollut. Kysynpä minä senkin, että tokko ne sen\nrautatien tuovat sinne meidän kirkollekin?\n\n-- Kyllä minä sen tiedän, etteivät tuo ... et tarvitse kysyäkään ... ei\nse niin vain tuotava ole.\n\n-- Ei sitä ihan varmaan tiedä ... sittenpähän sen varmaan tietää, kun\nkysyy ... kyllä sitä on hyvä kysyä.\n\n-- Joudat kysyä, ajatteli Matti, muttei sitä niin nyt joka paikkaan...\nVaan jos hyvinkin ... ajatteli hän sitten, mutta ei hän siitä Liisalle\nmitään puhunut...\n\nJa Liisa oli koko sen päivän niin ihmeen hyvällä tuulella, että melkein\nsydänalassa ahdisti. Ihan oli kohona hypitellä vanhaa ihmistä. Aina\nvähän väliä tahtoi nauru itsestään hyrähtää, vaikkei tiennyt oikein,\nmistä syystä se milloinkin ... omista aatoksista useimmiten. Ja kaikin\npuolin tuntui niin hyvältä olla. Rukkikin pyöri niinkuin ainakin, eikä\nkertaakaan nauha pyörän päältä luiskahtanut.\n\nJa Mattia piti Liisa niin hyvänä, että keitti kahvit, lämmitti saunan,\nvaikka oli eilenkin lämmittänyt, toi voita pöytään iltaista syödessä ja\npiti puhetta rautatiestä ja antoi Matin kertoa. Matti ja Liisa vielä\npitkän aikaa illallisen jälkeen istuivat, toinen pöydän päässä piippuaan\npoltellen, toinen sängyn laidalla tukkaansa sukien, ja katselivat,\nkuinka kissa pankon kulmassa maitonsa lakki, kuppinsa nuoli, kielensä\nlipoi ja lähti pitkin pirttiä hiipimään. Sitten sitä vuoroon\nsilittelivätkin, Matti otti syliinsäkin ja ruopi kaulan alustaa ja antoi\nsen ruveta kehräämään. Ja rautatiestä he juttelivat, juttelivat tästä\nihan uudesta ihmeestä ja kummasta ... että kaikkia sitä vanhoillaan\nkuuleekin. Vieläkö hänet nähneekin, arveli Liisa, mutta Matti sanoi,\nettä eikö tuota uskone näkemättäkin, johon ei Liisa virkkanut mitään.\nMutta sitten kun kissa oli vähän aikaa uunilla kehrännyt, sammuttivat he\npäreen ja painautuivat vuoteelleen pitkäkseen...\n\nMutta Liisa oli niin kummallisen valpas tänä yönä. Matti jo nukkui, ja\nkissan rukki yhä hyrisi tasaista hyrinätään uunin päällä, mutta Liisa ei\ntahtonut saada unta silmiinsä. Kuuli pienimmänkin rasahduksen tuvan\nseinissä, kuuli, jos russakka vahingossa putosi katosta lattialle, ja\nkuuli tamman jalan kumeata kopsetta, kun se pilttuussaan liikahti.\nErotti muusta seinästä ikkunan valoisamman reiän ja sen läpi jonkun\ntuikkavan tähden, ja kun veti peitteen korvilleen taikka pani silmänsä\nkiinni, niin oli kuitenkin kuulevinaan ja näkevinään kaikki. Siitä taas\nvalpastui ja ajatteli, että jos olisi jo aika nousta ja panna evästä\nhuomiseksi, mutta pelkäsi, että jos Matti herää ja kysyy, eikä noussut.\nViimein hän nukkui, mutta aamulla ennen kukon laulua jo heräsi ja alkoi\nlähtöänsä laittaa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMatti oli laittanut Liisan taipaleelle päivän hämärissä. Oli käynyt reen\nkohdalleen keikauttamassa, sen heinillä täyttänyt, pannut silppuja\nsäkkiin, taluttanut tamman tallista ja valjastanut. Sitten oli Liisan\nrekeen istuttanut, peitellyt, antanut suitset käteen ja käskenyt tammaa\nlähtemään. Tamma oli silloin vähän länkiään vasten siirtynyt, ja reki\noli lähtenyt liikkeelle. Matti oli jäänyt reen sijalle seisomaan ja\nkatsellut, kädet kupeella riippuen, tamman kulkua puoliväliin peltoa.\nMutta silloin oli Liisa yht'äkkiä huiviensa sisästä huutanut: \"Herra\nju-umala!\" ja seisottanut tamman. Matti oli kysynyt: \"Mikä hätänä?\"\nSiihen oli Liisa taas vastaan huutanut: \"Kun nyytti jäi ...\nkehruusnyytti ... se on perälasin alla penkillä ... ptruu!\" -- Matti oli\nkäynyt nyytin perälasin alta penkiltä ottamassa, vienyt sen Liisalle, ja\nsitten oli Liisa lähtenyt ajamaan ja kadonnut aamun hämärään.\n\nMutta Matti oli mennyt taas takaisin pirttiin, pannut maata ja nukkunut\npitkälle puolen päivän rintaan.\n\nSitten hän oli siitä kuitenkin noussut, venytellyt, haukotellut,\nkatsellut ikkunasta pihalle, milloin mistäkin -- ja pannut uudelleen\nmaata.\n\nNousi kuitenkin siitä syömään. Söi aika tavalla, vaikka\nverkalleen; -- mihinkäpä häntä nyt hyvin kiirekään -- söi varsinkin voita\npaljon ja ryyppäsi tuopista piimää, johon oli puoleksi -- enemmän kuin\npuoleksi -- pannut maitoa sekaan...\n\nLähti sitten syötyään navetassa käymään. Katsottavahan se oli lehmäkin,\noliko syömistä ... siinä se ynisikin parressaan Mattia vastaan, ja häkki\noli tyhjä. Matti heitti heiniä eteen, mutta ei kehdannut ruveta\njuottamaan; -- laittakoon Liisa juomisen, kun tulee...\n\nEi Liisaa kuitenkaan näkynyt sinä päivänä tulevaksi, ja Matin täytyi\njuottaa lehmä ja itse lypsää se.\n\nLehmän lypsettyään, iltasen syötyään ja lämmintä maitoa juotuaan\nhankkiutui Matti ennen maatapanoaan päreitä kiskomaan. Mutta kovin oli\ntylsä nyt pärepuukko, kovin tylsä, eikä ollut tahkon pyörittäjääkään,\nettä olisi saanut terävämmäksi. Pölkkykin oli jäässä ... sulakoon se\nhuomiseksi ... ja olihan noita päreitä tuolla orrella vielä! -- Matti\nkantoi pärepölkyn takaisin sopelle, iski puukon ikkunan pieleen rakoon\nja kämmenpohjallaan sitä siihen vielä lujempaan takoi. --\n\nTuntui Matti kerrassaan maanneelta mieheltä ylös noustessaan. Eilen\nolikin kovin raukaissut, mikä lie raukaissut, mutta nyt ei enää\nraukaissut ollenkaan. -- Päivän tuloa odotellessaan rupesi Matti taas\npäreitä kiskomaan... Hyvinpä ne nyt hienoiksi halkeilivatkin -- liekö\npölkky sulanut, vai veitsi seinässä teronnut!...\n\nPäivän vaietessa alkoi Matti kuulostella Liisaa kotiin tulevaksi.\nPistäytyi pihalle ja asettui tuvan nurkkajuureen seisomaan. Johan sen\nolisi pitänyt joutua, jos olisi noustuaan varhain lähtenyt, niinkuin oli\nollut puhe.\n\nMutta ei Liisaa kuulunut, ja Matin täytyi lypsää lehmä ja hoitaa se\npäivää kohti elämään.\n\nMatti mietti, mitä ruveta tekemään, mutta ei ollut mitään semmoista\ntyötä, jota olisi koko päivän kehdannut tehdä. Ei havun hakkuustakaan\nollut jokapäiväiseksi työksi. Matti arveli lähteäkseen metsään\njänisrautojaan kokemaan, ja niin hän päättikin tehdä. Jos olisi joku\nsattunut jalastaan käydä kännähtämään. Olihan Liisallekin silloin\nkäynyt, kun ei ollut Matti kotona! ... kuka ties, jos nytkin?...\n\nAamiaisen syötyään -- hän oli tuvan liedessä paistanut itselleen\npotattipaistikkaita aamiaiseksi -- teki Matti lähtöä metsään raudoilleen.\nOtti suksensa alas pirtin seinämältä ja alkoi sovittaa jalkaa\nvarpaalliseen. Sukset olivat Liisan jäleltä, se oli niillä viimeksi\nhiihtänyt... Ka, eikö ollut iskenyt pykälää pälkääseen? ... ei ollut\nmahtanut muuten saada jäätikköä jalan sijasta irtautumaan, niin oli\npitänyt kirvestä käyttää... Lastupahan oli lähtenyt toisen suksen\npälkäästä, iso lastu... Se olisi ollut oikein sen näköistä, että kun\nolisi ensin hiihtänyt niin kauan, ettei jäätikkö enää lähtenyt sauvan\nvarrella kopistellen, niin sitten olisi kantanut sukset pirttiin\nsulamaan ja oikiamaan; -- niin se oli kerran tehnytkin!...\n\nMatti hiihti saunan peräitse ja pellon poikki valmista latua myöten\nmetsään päin. Ensimmäinen rauta oli Matilla kotipellon nurkkauksessa;\n-- ei siihen paljon milloinkaan mitään käynyt eikä se siinä sitä varten\nollutkaan. Mutta jos sitä ei olisi siinä ollut, ei olisi muihinkaan\nlankoihin käynyt -- sitä varten se siinä oli; -- semmoinen oli Matilla\ntaika...\n\nMatti hiihti eteenpäin pellolta metsään. Siellä oli hänellä rautoja\nkolmessa kohden, kolme rautaa kussakin. Vähän matkaa metsän sisässä oli\naukkopaikka, johon olivat Matti ja Liisa kesällä lehtipuita kaataneet ja\ntaitelleet niistä kerppuja ja vastaksia. Sinne jänisten halu veti heitä\nkuutamoisina öinä haavan kuorta jyrsimään, ja sinne oli Matti asettanut\nrautansa väijyksiin. Aukon reunaan oli pannut jälen alle, siihen\npaikkaan, johon jänis metsästä hiljaa kyykkien istuutuu kuuntelemaan,\ntokko uskaltaisi tulla. Kolme polkua toi aukkopaikkaan, ja kunkin polun\nsuulle oli rauta pantu. Aina oli näihin joku käynyt ... jänis viikossa,\nvälistä kaksikin. Mutta nyt ei ollut käynyt yhtään; -- ei ainoatakaan\nkahteen rautaan, jotka olivat lähellä toisiaan...\n\nEikähän ollut kolmanteenkaan käynyt... Ka niin, kummako se oli, kun oli\ntuossa lunta polulle karissut. Puista sitä oli karissut, ja kukas muu\nkuin Liisa? ... se kai se oli sitä siihen kulkiessaan karistellut ... se\noli oksia nykinyt ... eikähän jänis sitä suvaitse, että on lunta\npolulla. Matti tarkasteli tarkemmin polkua ... tiesihän hän sen, tuossa\noli jänis käynyt ja kääntynyt takaisin, kun oli tuntenut vierasta lunta\npolulla... Mitä se Liisakin? ... johan hän oli sanonut, että heittäisi\njäniksen pyynnin hänen haltuunsa, mutta ei ... menee vain salaa toisen\npoissa ollessa ja pilaa toisen pyyntionnen ... Ja käypikös siihen jänis\nnyt enää? ... kyllä kai, kun kerran on vieraantunut...\n\nOlipa niin kuin olisi Matti tuntenut äkää mielessään, kun lähti siitä\ntyhjiltä pyydyksiltään muiden luo hiihtämään. -- Mutta eihän pitäisi olla\näkäinen; -- kun on äkäinen, niin eihän jänis semminkään käy rautaan...\n\nOlisikohan käynyt heinäpieleksen luona oleviin rautoihin? -- Heinäpieles\noli notkossa niityllä. Matti sujutti suksiaan myötämäessä heinätietä\nmyöten alas niitylle... Hän läheni pielestä ... ei vielä tiennyt, oliko\nmitään käynyt, kun olivat raudat toisella puolen pieleksen... Vähän\nsykähteli Matin sydän, kun hän koetti lähetä pielestä niin hiljaa kuin\nsuinkin; -- olisikohan käynyt jänis rautaan? mitäs vielä ... ei Matti sitä\nollenkaan uskonut ... ei hän ollut siinä mielessä lähtenytkään, että\nsaisi; -- muuten oli vain lähtenyt omiksi huvikseen hiihtelemään... -- Jo\nolivat suksen käret toisella puolen pielestä ja jo kurkotti Mattikin\npäänsä toiselle puolen pielestä... Eihän perh!... Niin, no tiesihän sen\n... ei mitään -- ei näkynyt jänistä eikä jäniksen jälkeäkään! polkukin oli\nihan ummessa ... tuuli oli yöllä nietostanut sinne irtainta lunta ja\npeittänyt jälen pitkän matkan päässä pieleksestä eikä ollut siellä\nmoneen päivään jänistä käynytkään. Happamen tunne mielessään kaivoi\nMatti suksisauvallaan raudat lumesta ja nosti ne seipään nenään\npieleksen kupeelle...\n\nNiityn toisessa laidassa tuolla puolen menneensyksyistä ruishalmetta\ntiheässä näreikössä oli Matilla vielä viimeiset rautansa. Mutta sinne\nhän ei viitsinyt mennä. Kun ei kerran ollut pieleksen luona, niin ei\nmuuallakaan -- se oli varma merkki. Näkyihän, etteivät jänikset olleet\nliikkuneet.\n\nMutta ei Matti kuitenkaan vielä kotiinsa kääntynyt... Jos olisi käydä\nkatsomassa halmeen nurkkauksessa sitä paikkaa, josta Liisa oli saanut\njäniksensä! -- Ja Matti lähti noudattelemaan sitä latua, jonka Liisa oli\ntehnyt. Lumessa se oli vähän. Matti hiihti metsäsaareketta kohti, joka\noli keskellä niittyä ... ja sitten sen sivuitse. -- Saarekkeesta toi vanha\njäniksen jälki ja sitä noudatti suksen jälki. Mutta kas kummaa! ...\ntuossahan oli aivan veres jälki, se tuli saarekkeesta ja vei aivan\nsamaan suuntaan kuin entinenkin jälki!...\n\nMatti hiihti kiivakammin aidan nurkkausta kohti, jonne jälki yhä vei. Ei\nainakaan etäämpää katsoen siellä näyttänyt mitään olevan... Mutta kun\nhän tuli likemmä, näki hän, että aidan vieruksessa oli joku lumessa\npiehtaroinut ... saa nähdä, eikö se ole jänis? ... vaan se on ehkä\ntoisella puolen aidan... Matti ei malttanut hiihtää, pisti päähän\npelko, että jos se pääsee siitä irti, ja hän hyppäsi suksiltaan ja\nkahlasi vyötäisiään myöten lumessa aidan nurkkaukseen...\n\nMutta pahasti Matti pettyi. Jänis siinä oli piehtaroinut vereksessä\nlumessa, mutta ei sitä itseään näkynyt missään ... ei toisellakaan\npuolen aitaa ... eikä lankaakaan näkynyt. Mutta kohta Matti huomasi,\nmitenkä oli ... jänis oli katkaissut peräimen, jolla lanka oli kiinni\nsidottuna... Ja kummako se oli? ... ei ollut, pöllö, osannut panna\nperäimeksi uutta rihmaa, tietäähän sen, minkä verran vanha peräin\nkestää, joka on koko talven siinä mädännyt. -- Kas noin ... noin ...\nnoin!... -- ja Matti repäisi langan peräimen irti siitä kepakosta, johon\nse oli kiinnitettynä, ja nakkasi kepakon itsensä kauaksi metsään...\n\nEi Matti sitä saattanut Liisalle enää anteeksi antaa, että tämä oli\nheittänyt vanhan peräimen lankaan... Kumma kun ei jo ensimmäinen jänis\nollut sitä katkaissut ... olisi kai se sen saanut, jos olisi tahtonut.\nMutta mikä lie ollutkaan koko se jänis ... nythän sen oikein näki, mikä\njänis se oli, joka suotta ei riuhtaissut poikki mädännyttä lankaa...\nJoku kai sitä oli ollut pitelemässä, mikä lie ollut ... metsän\nhaltija... Vaan tämä oli oikea jänis, tämä viimeinen ... näkihän sen\nkaikista merkeistä, kun oli langatkin katkaissut...\n\nMatti lähti hiihtämään kotiinsa päin. -- Mitä sillä olikaan Liisalla asiaa\nmennä toisen pyydyksiä syynäilemään ... ensin karistelee lunta polulle\n... kummako, jos ei jänis sitten käy lankaan? ... ja sitten heittää\nvanhan peräimen ... jos ei sitä saa jänis katkaistuksi, niin sittenpä\nkumma!... Ja sinne nyt vei jänis kaulassaan hyvän langan, ja tuopikos se\nsen takaisin ... kyllä kai se sen sitä varten ottikin!...\n\nMatti oli pahoillaan ... hyvin pahoillaan; -- ja eikös ollut syytäkin? Hän\nolisi tahtonut tietää, kuka muu metsämies olisi suvainnut akkoja\npyydyksilleen!... Vai akka pistäytyy jänisrautoja katsomaan! Olisi ollut\nparahiksi, jos olisi itse semmoinen jalastaan käydä kännähtänyt rautaan,\nniin olisi herennyt siellä juoksemasta, mokoma metsän kävijä. --\n\nMatti hiihti peltoa myöten pihaan. Siinä oli vastamäkeä hiukan, ja jalka\ntahtoi vähän väliä livetä varpaallisesta... Perhana! sitten se vielä\nkyliä kulkee!... Kehruuksia viemässä? ... niinkuin niillä olisi\nsemmoinen kiire ollut ... olisi kai ruustinna kysynyt... Ilman se Liisa\nsen vain syyksi sanoi, kun oli into kuulemaan rautatiestä jotain!...\nMitä se sitten siitä paranee, jos kuuleekin ... yhtä tuhma!...\n\nMatin jalka taas lipesi, niin että oli kaatua nenälleen lumeen... Niin,\nse rautatiekin! ... liekö tuota koko laitosta? Ihmisten puheita ne vain\novat semmoiset! ... valetta, valetta koko matkan, että sitä myöten muka\nvuorokaudessa pääsisi Helsinkiin ja ulkomaille!... Mahdotontahan se\non... Vai vuorokaudessa? ... eiköhän pitäisi taipaleelle jäädä yöksikin,\nvaikka kuinka olisivat herrat itse ajamassa!... Saapas nähdä, mitä nyt\nsiellä Liisalle puhuvat ... se nyt on tietty, että se uskoo vaikka mitä,\nse hälläkkä, ja muillekin vielä haastaa...\n\nMatti hiihti juuri saunan peräitse pihaan, kun Liisa käänsi hevosensa\npirtin nurkan taitse...\n\n-- Ptruu!... Hyvää päivää! hyvää päivää! ... ptruu! ... terveisiä\nruustinnalta ja rovastilta, käskivät sanoa... Tuleppas, hyvä mies,\nauttamaan, kun olen vaipunut tänne rekeen niin syvälle, etten ... ptruu!\n... pappilan piiat niin peittelivät ja laittelivat ... minut ... tänne\n... niin että ... ptruu! ... nyt se menee ... tule nyt hevosta\npitelemään, että se ei ... että minä ... kah no! ... ptruu!\n\nMutta Matti ei tullut hevosta pitelemään, ja tamma vei Liisan aivan\nkujan perille ja alkoi hamuilla heiniä suuhunsa.\n\nMatti asetti suksensa pirtin seinää vasten, sanoi Liisalle, että \"mitä\nsinä sinne kujaan ajat?\" -- ja meni sitten vasta hevosta kujasta\nperuuttamaan.\n\n-- Ka, enhän minä sille mitään tainnut, kun vei...\n\n-- Pitäähän se nyt toki hevosensa saada hallituksi. -- Ka, ka, ka! ... mitä\nsinä tamma siinä? ... ei kai se ole saanut moneen aikaan suuhunsa\nmitään, kosk' on noin nälissään...\n\n-- Ruokaa se on saanut ... tallissa se on ollut koko ajan ... ja\nruustinna vielä varoitti pehtoria ... kyllä ne toki aina, kun minä vain\nkäyn...\n\n-- Etkö sinä aio noustakaan? ... vai siihenkö sinä aiot iäksi päiväksi\näkäytyä?\n\n-- Eihän tuosta pääse ... autahan vähän, Matti.\n\n-- Keikautanko reen syrjälleen?\n\n-- Herra Jumala! ... elähän toki, Matti! -- No! ... elä nyt ... kyllä minä\ntästä pääsen!\n\nPääsi Liisa siitä ylös ja meni pirttiin. Matti riisui hevosen valjaista\nja vei sen talliin.\n\nVähän ajan päästä ilmestyi Liisa tallin ovelle.\n\n-- Teetkö sinä apetta tammalle? ... sepä hyvä ... anna minä kanssa\nhämmentelen.\n\n-- Osaan tämän minäkin tehdä.\n\n-- No, minä haen sitten vettä tammalle.\n\n-- Jo se on juonut ... ei sill' ole jano.\n\n-- Ei sitä tiedä, jos hyvinkin vielä joisi.\n\n-- Eikä juo ... etkö sinä saata uskoa, kun minä sanon, ettei juo!\n\n-- No elähän nyt ... elähän nyt.\n\nJa hyvän mielen näköisenä kantoi Liisa ämpärillä sammiosta vettä talliin\nja pisti sen tamman eteen.\n\n-- Juopipahan se, sanoi Liisa.\n\nMutta Matti murjotti yhä ja hämmenteli äänetönnä apetta.\n\n-- No, et kysy kuulumisiakaan, Matti. Mitäs, jos minä olisin kuullut\npaljon uutisia?\n\n-- Lie tuota ennättänyt kahteen päivään kuullakin vaikka mitä ... kumma,\nkun jo raskit lähteä ... kun et jäänyt vieläkin kuuntelemaan.\n\nLiisa käänti leikiksi...\n\n-- Enpä olisi raskinut oikein mielelläni, mutta pitihän viimeinkin, kun\npelkäsin, että mitenkä sinä, ukkoparka, täällä tulet ikävältä\ntoimeen. -- Mutta voi herranen aika, kuinka me eilisen iltaa ruustinnan\nkanssa istuttiin ja tarinoitiin!... Käveli siinä rovastikin tiheän\npäähän piippuineen kyökkikamarin läpi, tarttuipa välistä puheeseenkin ja\npuheli pitkät postit.\n\nMutta Matti tekeytyi aivan kuulemattomaksi ... kantoi appeen tamman\neteen ja rupesi tallia luomaan.\n\n-- Ja voi sitä kummaa rakennusta, sitä rautatietä ... siitähän me\ntarinoitiin eikä paljon muusta mistään ... jos tietäisit, minkälainen se\non!\n\nTiesi Matti sen yhtä hyvin kuin Liisakin, mutta ei hän viitsinyt kehua\n... oli yhä vain ääneti...\n\n-- Etköhän lähtisi jo huomenna ajamaan ... vai joko minun pitää panna\ntamma heti kohta valjaihin ... ennenkuin on appeensakaan syönyt?\n\nMutta Liisaan eivät nyt Matin pistopuheet pystyneet.\n\n-- Ei vielä ... vaan kun kesä tulee, niin sitten mennään eikä siinä auta\nmikään!\n\n-- Minnekkä sitä sitten semmoisella kiireellä mennään?\n\n-- Lapinlahden kirkolle rautatietä katsomaan!\n\n-- Mitä rautatietä?\n\n-- No, Herra Jumala, sitä rautatietä, joka siellä on!\n\n-- Sitä olematonta rautatietä?\n\n-- Olematonta?\n\n-- Siinä uskossako sinä sitten vielä elää hökötät, että semmoista toden\npäälle saattaa olla olemassa?\n\n-- Siinä uskossako? ... entäs sinä.\n\n-- En minä ole siinä uskossa ollut milloinkaan ... minä en kuulopuheita\nusko, ennenkuin omin silmin näen ... ja se on hullu, joka uskoo.\n\n-- Vaan ruustinnapa on nähnyt!\n\n-- Ruustinna on sinua narrinaan pitänyt, kun tietää, että sinä uskot\nvaikka mitä.\n\n-- Entäs rovasti? onko rovastikin narrina pitänyt? ... häh? ... entäs\nrovasti? etkö usko rovastiakaan?\n\n-- Ole huutamatta siinä! kuulenhan minä vähemmälläkin ... enhän minä mikä\nkuuro ole!\n\n-- Enhän minä huudakaan ... kun kysyin vain, että sanotko rovastiakin\nvalehtelijaksi?\n\n-- Olenko minä sitä sitten valehtelijaksi sanonut?\n\n-- Valehtelijahan se silloin on, jos on sanonut, että rautatie on, ja\nsitten sitä ei olekaan ... valehtelijahan se silloin on!...\n\n-- Ka, etkö sinä taas rupea huutamaan! ... mitä sinä tänne talliin tulit\nhuutamaan? ... huuda navetassa, jos mielesi tekee ... kyllä minä\nhevoseni hoidan, hoida sinä lehmäsi!\n\nLiisa meni, mutta kovin oli hänestä pahaa. Olisi niin mielellään\nkertonut, mitä rovastin ja ruustinnan kanssa oli puhunut ... ja kun\nvielä tiesi, että Matti ei tiennyt paljon mitään rautatiestä sen suhteen\nkuin hän. Mutta siksipä se ei sitä mahtanut kärsiä kuullakaan, kun itse\ntiesi vähemmän ... kyll' olisi puhunut, jos olisi itse ollut\nkuulemassa...\n\nVaan kyllä siitä vielä puhutaan, jahkahan Matti tulee paremmalle\ntuulelle ... kun se on pahalla tuulella, niin silloin se aina on\ntuommoinen...\n\nMutta ei Matti pitkään aikaan tahtonut tulla paremmalle tuulelle.\nMurjotti monet päivät miettiväisen ja pahan tuulen näköisenä. Ja\nvarsinkin niinä päivinä, kun tuli metsästä eikä saanut mitään.\n\nEikä hän koko talvena saanutkaan kuin yhden jäniksen pieleksen luota ...\nja senkin oli puoleksi syönyt joku roisto.\n\nJa kun Liisa rupesi milloin rautatiestä puhumaan, niin sanoi hän heti\nkohta:\n\n-- Valetta! ... elä puhukaan! ... en usko!\n\nJa Liisa olisi niin mielellään kertonut. Hän oli kuullut paljon\nsemmoista, josta ei Matti varmaankaan tiennyt mitään ... niistä isoista\nja pienistä pyöristä ja muista ... ja olisihan Liisa suonut, että\nMattikin olisi tiennyt, mitä hän itse tiesi. Ei Liisa tahtonut olla\nmiestään viisaampi ja tietäväisempi. Siitä ja siitä ei muistettu Matille\nkertoa, oli ruustinna sanonut, ja varsinkin sitä olisi Liisan mieli\ntehnyt Matille kertoa. Mutta kohta kun hän sitä rupesi tekemään, niin\nsanoi Matti:\n\n-- Valetta ... elä puhukaan ... en usko!\n\nJa sepä Liisaa kovin loukkasi ... ja hän pyöräytti rukkinsa pyörimään\neikä puhunut Matille moneen päivään ... ruuan laittoi ja pöytään kantoi,\nmutta ei Mattia syömään käskenyt. Eikä mennyt itse yhteen pöytään\nsyömään ... vasta sitten, kun Matti oli syönyt, rupesi Liisa syömään, ei\npuhunut mitään ... eikä pannut voita leivälleen.\n\nEi Liisa muutamain kertain päästä sitten enää koko talvena rautatietä\npuheeksi ottanut ... eikä Mattikaan ottanut.\n\nMutta kumpainenkin he kyllä rautatietä ajattelivat, vaikka eivät siitä\npuhuneet. Näkivät untakin siitä usein ja kuulivat toistensa siitä\nunissaan puhuvan. Mutta jos he silloin sattuivat yöllisistä\nhaasteluistaan heräämään, niin kääntyivät he kiireesti selin toisiinsa,\nvetivät kumpikin peitteen puoleensa ja olivat nukkuvinaan.\n\n\n\n\nV.\n\n\nMutta sitten alkoi talvesta kehitä kevät. Päivänpaiste painoi\npainamistaan hankia ja nietoksia yhä matalammiksi maan tasalle ...\nmäkipaikoissa alkoi lumen alta vettä valaa, valoi valamistaan, kunnes\nyön kylmä sen juoksuunsa hyyti ja taas toisen päivän lämmin sen hyyteen\nalemmaksi siirsi.\n\nViimein ei hyytänyt ollenkaan ... loristen laski sula vesi yönsä\npäivänsä rinteitä pitkin, riipaisi kerrassaan kaikki hanget ja nietokset\npelloilta ja aitovarsilta alas alankoihin ja notkomaille, joissa\nlahnankukkia sitten sadoittain sikisi puronvarsille, ja tuore kesänurmi\nsiellä täällä viherteli.\n\nPois suli talvi Korventaustan mökinkin ympäriltä. Vetenä tippui lumi\nvähitellen pirtin katolta alas, pälviä kohosi seinävierille päivän\npuolelle huoneita, pälviä tuli pihoille, ja pellolta alkoi näkyä rukiin\nlaiho. Ja sitten olivat vähitellen ja kenenkään huomaamatta jo kohta\npaljaina kaikki maat; halkopinojen kupeella lastukon alla vain vielä\njäätikkö vähän kylmyyttä huokui.\n\nMutta kun Matti siivosi lastut pois ja otti pikan ja lohkoeli jäätikön\npieniksi palasiksi ja heitteli ne pitkin pihamaata, niin kukisti kohta\naurinko hajalleen heitetyn joukon. Ja koivu rupesi pirtin perässä lehteä\nlaittamaan, ja pääsky lensi kirkonkylästä päin ja suikasi tallin\nlakkaan, ja niin oli tullut kesä Korventaustan mökin ulkopuolelle,\npäivän hellittämättä paistaessa.\n\nJa niin oli tullut kesä sen seinien sisäpuolellekin. Sulamistaan oli\nsulanut mielien kankeus, ja viimein ei sitä ollut ollenkaan.\n\nHellittämättä oli päivä paistanut ikkunoista sisään, vuoroin kustakin.\nPitkiltä olivat ruvenneet tuntumaan talviset päivät, varsinkin pyhäiset\npäivät. Niitä oli Matti koettanut nukkumalla loppuun kuluttaa ja Liisa\nsanaa katsellen. Mutta eihän aina jaksanut nukkuakaan eikä aina sanaa\nkatsella, ei varsinkaan, kun aurinko yhä enemmän lattiaan lämmitti ja\nsiitä koko huonetta kuumenti.\n\nEi Matti jaksanut helatorstaina koko päivää nukkua. Iltapäivällä hän\npenkiltä pitkältään kohosi, venyttelihe, haukotteli, sanoi: \"Ho -- hoi --\nkylläpä on tätä nukkumistakin\", ja suunsa vähän nauruun veti.\n\nLiisa istui karsinalasin alla, kirjaa katsellen, messinkilasit nenällä.\nSieltä hän sankain yli katseensa työnti, silmäili Mattia ja sanoi vähän\nlempeydellä, vähän moittivasti: \"No kyllä on!\"\n\n-- Vaan mitäpä häntä paljon muutakaan, sanoi Matti, paiskasi kämmenensä\npolvia vasten, ponnistautui vaivalloisesti seisoalleen, kurkotti lasin\npäältä piipun ja kyhni sitä liedestä sytyttämään. Sitten hän nojautui\nselin pankkoon, kädet takana, poltteli ja katseli iltapäivän\npäiväpaisteeseen.\n\n-- Kyllä kai ... tuota menoaan jos pitää, on helluntain pyhinä paljaat\nmaat.\n\n-- Ei tiedä, virkkoi Liisa siihen ja pani kirjansa pois.\n\n-- Ei nyt pääse täältä korven keskeltä minnekkään ... metsätiet\nupottavat, ja maantie mahtaa olla ihan paljaana ... ei niitä saata\nhevosella ajaa eikä kehtaa jalankaan porkata ... milloinhan päässeekään?\n\nSilloin Liisa vähän aikaa mietti, arveli: \"Jokohan sanon?\" ja sitten hän\nsen sanoi...\n\n-- Jos olisi rautatie meidän mökiltä kirkonkylään, niin ei kelirikko\nhaittaisi... -- Sitä oli ruustinnakin samaa leikillä arvellut, että kun\nolisi rautatie, niin ei kelirikko haittaisi.\n\nEikä Mattikaan nyt sitä valheeksi väittänyt. Ei hän ensin siihen mitään\nvirkkanut, katseli vain pitkän aikaa jonnekin yhteen paikkaan pihalle ja\nsitten vasta tokaisi:\n\n-- Joka mökin tarpeeksipahan se semmoinen tullee...\n\n-- Hyvä on, ajatteli Liisa, mutta ei kuitenkaan sillä kertaa siitä\nasiasta sen enempää puhunut. Vaan kohta oli hän kuitenkin pannut pannun\ntulelle ja iltaista syödessään hän istuutui yhteen pöytään Matin kanssa\nja levitti voita leivälleen.\n\nHelluntain lauantainapa juuri oli Matti sytenyt viimeisen sulamatta\njääneen jäätikön halkopinojen kupeelta. Liisa oli lämmittänyt saunan,\nyhdessä he olivat kylpeneet, illastaneet ja kissan selkää silitelleet ja\nsiitä olivat alkaneet tarinoida, iltaruskon vielä pirtin ikkunoita\npunatessa.\n\nEnsin tuli puhe suurista juhlapäivistä, sitten Jumalan sanasta ja\nJumalan sanan julistajista ... papeista, hyvistä ja huonoista. Hyviä\nolivat Matin mielestä oman pitäjän papit, rovasti varsinkin.\n\nHyviä olivat Liisastakin ... vaikka kyllä hän oli kuullut, että\nLapinlahden papilla kuitenkin oli paremmat lahjat...\n\n-- Vai paremmat?... Ei Matti muistanut sitä kuulleensa.\n\nVaan siihen sanoi Liisa, että \"pa-aaremmat ... paremmat toki paljonkin\n... ja paljonhan niillä lapinlahtelaisilla on muutakin hyvää\".\n\n-- Mitä niillä sitten on muuta niin hyvää?\n\n-- No, ka, kun niillä on ne rautatiet ja kaikki.\n\n-- Niin, myönteli jo Mattikin taas niinkuin vanhaa tuttua asiaa, josta\nennen jo on ollut puhe.\n\nÄäneti siinä vähän aikaa istuttiin. Sitten sanoi Matti:\n\n-- Kun olisi kerran käydä kuulemassa sitä Lapinlahden parempilahjaista\npappia.\n\n-- Niin käydäkö kuulemassa? ... onhan sinne vähän pitkänlainen matka.\n\n-- Eihän se niin kovin pitkä ... pari peninkulmaa meidän kirkolta...\n\n-- Milloinka sinne mentäisiin?\n\n-- Vaikka juhannuspyhiksi...\n\n-- Entäs lehmä?\n\n-- Saisithan sinä sieltä Valkeiskylältä hakea jonkun joutoakan tänne sitä\nsiksi aikaa hoitamaan.\n\nEikähän Liisalla ollut sitä asiaa vastaan sen enempää, jos kerran saisi\njonkun kotimiehen ottaa, ettei lehmäraukka lypsämättä jäisi... Saisihan\ntuota kerran koettaa sitäkin, että käy vieraankin pitäjän pappia\nkuulemassa, ennenkuin kuolee ... ainahan niitä oman pitäjän pappeja saa\nkuulla ... ja jos tuosta jotain apua lähtisi syntiselle ihmiselle...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa niin olivat juhannuslauantaina Matti ja Liisa lähdössä Lapinlahden\nkirkolle parempilahjaista pappia kuulemaan.\n\n-- Alahan mennä ... kyllä minä tulen! huusi Liisa Matille, kun Matti\nseisoi kartanolla ja odotti. Liisalla oli vielä jotain sanottavata, mitä\nlie ollut, sille kotimiehelle, joka oli Valkeiskylältä haettuna taloa\nvartioimaan.\n\nMatti heitti eväskontin selkäänsä ja lähti liikkeelle. Nousi\njalkalautoja myöten piha-aidan yli, joka oli tehty aitan nurkasta pirtin\nnurkkaan, kulki pellon piennarta myöten, ojan reunaa ja aitovartta ...\nja aitovarrella kasvoi hyvin hyötyvä vatukko. Veräjälle tultuaan, josta\nniitylle mentiin, katasti Matti taakseen... Jopa oli Liisakin tulossa,\nvarasi juuri piha-aidan yli noustessaan aidan seipääseen, kokosi sitten\nhameensa ja aikoi tulla.\n\nMatti ei odottanut veräjällä, mutta Liisa sai hänet kiinni. Sitten\nkulkivat he molemmat niittytietä myöten peräkkäin Matti edellä, Liisa\nvähän jälempänä.\n\n-- Parin viikon päästä tässä saa jo alkaa viikatetta keikutella, sanoi\nMatti. -- Katso, kuinka tuolla aitovarsi angervata työntää.\n\n-- Niinpähän näkyy, sanoi Liisa ja koki pysyä perässä. Notkossa oli puro,\nja se oli vielä vesillä.\n\n-- Hyvänen aika, mitenkä minä tästä pääsen? sanoi Liisa ja jäi seisomaan.\n\n-- Kule puita myöten, sanoi Matti ja jatkoi matkaansa.\n\n-- Niin, vaan jos putoan ... elähän edes jätä!\n\n-- Etkä putoa!\n\nEikä Liisa pudonnutkaan.\n\nTulivat siitä niittyalangosta lehdon laitaan, lehdosta suon yli korpeen\nja korven kulettuaan ylevämmille maille, jotka kohoamistaan kohosivat\nharjukankaaksi. Kiivakanlaisesti he kulkivat, vereksillä voimilla\nuutterasti tietä tallaten.\n\nMutta harjulle päästyä oli tien vieressä se suuri Lepokanto, ja sen\nkohdalla oli ensimmäinen neljännes matkasta kulettuna... Liisa istuutui\nlepäämään, mutta Matti veti housunkauluksen alta tupakkikukkaron ja pani\npiippuun.\n\n-- Elä heitä tikkua kuivaan sammaleen ... syttyy palamaan ja palaa koko\nkangas.\n\n-- Mikä vahinko siitä sitten on, jos palaakin ... auhto kangas?\n\n-- Mikäs pakko sitä on tahallaan panna palamaan?\n\n-- No, eipä pakko mikään, myönnytteli Matti.\n\nJa sitten taas tietä tallaamaan, alas harjun toista rinnettä, luisumpaa\nrinnettä, jota kulkiessa metsä milloin tiheni, milloin aukeni aho eteen\nja maa silloin paikoitellen jalan alla ontosti kumahti, sitten taas\nväliin lehtoja, väliin niittyjäkin, mutta niityt kierrettiin ja\nkulettiin ulommitse aitovarsia pitkin. Maantielle päästessä alkoi olla\npikkuista petäjämetsää, josta kuivan havunneulan haju kulkevien nenään\ntuoksusi.\n\nAivan maantielle päästessä hypähti harakka metsästä tien yli ja alkoi\nhypellä edellä puusta puuhun ja herkeämättä nauraa...\n\nMatti aikoi temmata tiepuolesta karahkan ja heittää sillä ja hätistää\nharakkata. Mutta ei hän kuitenkaan temmannut. Tuli ajatelleeksi, että\nehkä Liisa uskoisi hänen luulevan, että harakka muka heille nauraa, ja\nettä hän siksi sitä harmissaan hätistää. Ei ollut Matti siis harakkata\nnäkevinäänkään, antoi sen vain hypellä edellä ja nauraa. Ja harakka\nnauroi ja hyppeli puusta puuhun kahden puolen tietä, ja kikahteli ja\nhäntäänsä keikutteli. Vasta maantielle päästessä se erosi Matista ja\nLiisasta ja lensi takaisin metsään.\n\n-- Pesäkö hänellä lie ollut, kun sitä ilvettään piti, sanoi Liisa.\n\n-- Sillä on aina ne omat lystinsä, sanoi Matti.\n\nMaantielle päästyä tienhaarassa, jossa virstapylvään juuressa oli\nlumireki kesäteloillaan, oli toinen lepopaikka. Ojan laidalle laskeutui\nLiisa, mutta Matti istuutui lumireen siiven nenälle.\n\n-- Siinä se on lumireki, sanoi Liisa. -- Rautatiellä se on kanssa lumireki.\n\n-- Ne on silläkin tiellä lumirekensä niinkuin muillakin valtateillä.\n\n-- No, eipähän ilman ... vaan ei sitä rautatien lumirekeä hevoset vedä.\n\n-- No mikäs?\n\n-- Ruustinna sanoi sen masinan sitäkin vetävän...\n\n-- Se kai se jaksaa, joll' on vettä kulkiessaan seitsemän hevosen voimat.\n\n-- Vaan välistä kuuluu tarttuvan hankeen sekin kiinni, ettei pääse\ntikahtamaankaan, vaikka mitä tekisi, kun oikein kujateille pyryttää...\n\n-- Ähäh! vai pitää senkin äytärin seisottua?... Entäs mitenkä se sitten\nirti pääsee?\n\n-- Ka, kun en tullut sitä kysyneeksi.\n\n-- Eikö pitäne hakea lapioimamiehiä avuksi niinkuin muillekin lumireille\n... siinä sen nyt näkee!\n\n-- Niin minkä?\n\n-- Sen, ettei ne masinat vain auta, kun oikein tiukka tulee. -- Joko\nlähdetään?\n\n-- Lähdetään vain.\n\nLähtivät siitä sitten maantietä kulkemaan. Matti mietti kulkiessaan yhä\nsitä, että pitääpähän senkin seisottua, vaikka on niin kiireesti muka\nmenevinään, ettei pysy parhaatkaan juoksijat rinnalla. Ja minkä tähden\nlie Matin tehnyt mieli melkein kutittelemaan rautatietä siitä, ettei se\npäässyt lumen läpi. Jos olisi oikea ihme ollut, niin eivät olisi\nlumihanget haitanneet ... yli olisi mennyt! ... eikä olisi kallioitakaan\nväistänyt ... saipahan Mooses kalliosta vedenkin vuotamaan ... mutta\nsiinä miehessäpä olikin Herran henki...\n\nKulkivat maantietä pitkin, niin alkoi tien pohjasta näkyä Valkeiskylän\ntaloja.\n\n-- Kenenkähän nuo on lehmiä? kysyi Matti, kun näki lehmiä tiepuolessa.\n\n-- Valkeiskyläläisten lehmiä, sanoi Liisa, mutta silloin hän muisti\njotakin ja sanoi sen:\n\n-- Kuuleshan, Matti ... en ole muistanut kertoa, mitä ruustinna minulle\nkertoi, kun silloin talvella siellä kävin...\n\nJa Liisa kertoi, mitä ruustinna oli hänelle kertonut, että nimittäin\nrautatie oli ajanut lehmän päällitse mennä kesänä ... ja lehmä oli\nmennyt keskeltä kahtia, toinen puoli ruumista toiselle puolen tietä...\n\n-- Ei se kuulu katsovan ... ajaa vain täyttä laukkaa, vaikka ihminen\nolisi edessä.\n\n-- Onko pakko olla edessä?\n\n-- Niin, vaan kun lehmä ei ennätä ... eikä sillä ole sitä älyä...\n\n-- Ei, vaan ihminenpä.\n\n-- Ei ennätä ihminenkään ... eikä ne kuulu katsovan, joka vain heidän\ntielleen sattuu ... viheltävän kuuluvat ja joka ei silloin...\n\n-- Viheltääkö se?\n\n-- Niin kuuluu tekevän...\n\n-- Se pitää näet samat tapansa maatakin kulkiessaan. -- Silloinpa sen on\noma syynsä, joka alle menee.\n\n-- Hullu kai se on, joka alle menee, kun kerran saattaa muuallakin\nkulkea...\n\n-- Pysyisi syrjempänä...\n\n-- Kuuluu se välistä syrjästäkin saavan, jos ei ole vähän edempänä ...\nyhdenkin miehen kuului temmanneen, joka oli mennyt liian likelle ...\nmikä lie siinä vetovoima, joka tempaa kuin koski pyörteeseensä...\n\n-- Jako viepi mennessään?\n\n-- Niin kai.\n\n-- Hennoisi kai tuosta seista edempänäkin, jos tuon maille sattuisi\njoskus tulemaan ... hennoisin kai minä.\n\n-- Hennoisin kai minäkin.\n\nMatti ja Liisa astelivat yhä eteenpäin ja olivat yksimieliset siitä,\nettä oli sulaa hulluutta ... jos nimittäin sattuisivat joskus sen maille\nsattumaan ... mennä rautatien eteen tai edes liian lähellekään sitä...\nSaattaahan tuota tuommoista ulompaakin katsella ... vaikka aidan takaa\n... eikähän se mikään sormin koeteltava olekaan... Tietäähän sen, minkä\nse semmoinen tekee, jos sitä härnäilee...\n\nKyllä sitä sentään on koko peto ... ajappas lehmä keskeltä kahtia! ...\nkenenhän poloisen lie ollut lehmät... Ja elä sitten vielä seisota,\nvaikka olisit ihmisen päälle ajamaisillasi!... Eivät Matti ja Liisa sitä\nsuinkaan omasta puolestaan olisi pelänneet ... jos olisivat maille\nsattuneet ... mutta olihan niitäkin, jotka eivät tienneet, minkä se\ntekee, kun sen lähelle menee ... ja niille se on vaarallinen.\n\nValkeiskylän kohdalla kulkivat Matti ja Liisa kiivakammin kuin muualla\neivätkä poikenneet yhteenkään taloon, vaikka kutsut olivat kovat moneen.\n\nOnterin pellolla oli isäntä karhitsemassa. Kun sai ajaneeksi aidan\nnurkkaukseen, seisautti hevosensa ja kävi nojaamaan aitaa vasten\npannakseen tupakan. Eivät häntä Matti ja Liisa siitä keksineet,\nennenkuin olivat jo vähän sivuitse menneet.\n\n-- Minnekkä sitä semmoisella kiireellä kuljetaan? kysyi näet yht'äkkiä\nOnteri aitansa takaa.\n\n-- Kah, sanoivat Matti ja Liisa yht'aikaa ja vähän säpsähtivät.\n\n-- Minnekkäkö? sanoi Matti, tuonne kirkolle päin...\n\n-- Ovatpa oikein kontillisen evästä ottaneet...\n\n-- On vähän virkailemista siellä ... taidetaan viipyä yli pyhänkin\nvähän...\n\n-- Kirkollako?\n\n-- Kirkollakin ... ja on sitä vähän asiata tuolle puolenkin kirkon.\n\n-- Kunhan ette vain menne rautatietä katsomaan?... Kaikki ne sinne nyt\nmenevätkin ... minulla ei vain ole ollut vielä niin paljon joutilasta\naikaa...\n\nMatti käänsi puheen toisaalle.\n\n-- Hyväkös on karhita? kysyi hän.\n\n-- Mikäpähän siinä lie ... pölistähän tahtoo vähän kuiva pelto ... vaan\nsiinähän menee...\n\n-- Pitää lähteä, sanoi Matti, kun olivat vähän aikaa seisoneet ja\ntoisiaan katselleet.\n\n-- Eikö joudeta talossa käymään?\n\n-- Eipä joudettaisi oikein ... pitää lähteä ... ei muuta kuin hyvästi.\n\n-- Hyvästi, sanoi Onteri ja jäi edelleen piippuaan polttelemaan. Matti ja\nLiisa lähtivät astumaan, mutta selässään he tunsivat, että hän heidän\njälkeensä katseli ... ja että hän heille naurahti itsekseen ... samalla\nlailla kuin silloin, kun sanoi, että \"kaikki ne nyt sinne menevätkin...\"\n\nVaan eivät Matti ja Liisa siitä tunteesta toisilleen mitään virkkaneet.\n\nKulkivat he taas eivätkä ketään kohdanneet, ja jo alkoi pappila näkyä.\nPäivä oli jo puolessa, kun olivat kotoa lähteneet ... eivät olleet ennen\nselvinneet lähtemään ... ja nyt se oli jo kappaleen alenemaan päin. Oli\nlehmäin lypsyaika, ja joka talon tarhalta kohosi savu suorana ilmaan.\nLiisa ajatteli, että jokohan heidän kotimiehensä lienee lypsänyt vai\nvastakohan savua tehnee... Ka, kun ei tullut sanotuksi, että\npalavakkanen on aitan ylähyllyllä ... vaan ehkä se sen sieltä löytää.\nSanoi sen Liisa Matillekin, ja sitä arveli Mattikin, että kyllä kai se\nsen sieltä löytää, kun lypsinkiulun ottaa.\n\nMatti ja Liisa tulivat tienhaaraan. Toinen, oikotie, vei niittyjä myöten\nsuoraan pappilan pihan läpi kirkolle, mutta toinen, sama maantie, jota\nolivat tulleetkin, kierrätteli pappilan niityt ja pellot.\n\nTienhaarassa seisottui Matti ja odotti Liisaa, joka aina vähän jälempänä\nkulki. Liisa istuutui tiepuoleen ja rupesi panemaan kenkiä jalkaansa ...\naina oli siinä kohti akkain tapana panna kengät jalkaan ... eihän\npappilan pihan läpi ilennyt avojaloin kulkea... Mutta Matti arveli, että\ntokko tuota nyt niittyjä myöten mentäneenkään... Liisa arveli, että\ntotta kai niittyjä myöten, kun oli suorempi siitä.\n\nVaan siihen sanoi Matti, että pappilan herrasväki näkee heidät ... ne\nistuvat aina rappusilla kesäiseen aikaan.\n\nLiisan mielestä se ei tekisi mitään, jos näkisivätkin ... ovathan nuo\nennenkin nähneet...\n\nEi suinkaan se mitään tekisi, mutta ne kuitenkin ehkä huutavat sisään ja\nkysyvät, minnekkä matka, ja kuka siinä sitten rovastille selittelemään,\nettä on Lapinlahden kirkolle menossa kuulemaan parempilahjaista pappia\n... saattaisi ajatella, että eikö niille enää oman pitäjän papit\nkelpaakaan ... vaikka ei se sitä ehkä sanoisi.\n\n-- Sanotaan mentävän rautatietä katsomaan, sanoi Liisa.\n\nHm! ei sitä Matin mielestä oikein saattaisi sitäkään sanoa ... ja jos ei\nhyvinkään tulisi rautatiellä käytyäkään ja sitten tulisi valehtelijaksi\nrovastin edessä. Saattaahan sitä siihen sijaan palatessa kulkea pappilan\nkautta...\n\nSama kai se Liisasta oli ... kulkipa tuota sitten mistä tahansa, kunhan\nhäntä kulki... Pani häntä kuitenkin edes kengät jalkaansa, kun oli\nkerran ruvennut panemaan.\n\nJa Matti ja Liisa jatkoivat kulkuaan maantietä myöten. Kiersivät niityt\nja pellot, kulkivat pappilan kuistin suun sivuitse ja lähenivät kirkkoa.\n\nSakastin rappusille istuttiin lepäämään. Matti laski konttinsa\nalimmaiselle rapulle, ja Liisa rupesi kenkiään riisumaan.\n\nMutta silloin tuli yht'äkkiä sakastin perästä maantietä myöten koko\npappilan herrasväki: rovasti, ruustinna, nuori herra ja ryökkinät ja\nvielä muutamia vieraita mukana, joita eivät Matti ja Liisa tunteneet.\nEivät olleet ensin keksiäkään sakastin rappusilla istuvia, menivät jo\nsivuitse vähäisen, mutta silloin käänsi ruustinna sattumalta päänsä.\nMatti ruopaisi lakkiaan, ja Liisa nousi seisoalleen ja niiasi. Kaikki\nseisottvivat nyt puhelemaan.\n\n-- Hyvää iltaa! -- Ka, Matti ja Liisa! -- Minnekkä te menette? kysyttiin.\n\nLiisa otti puhuakseen.\n\n-- Hyvää iltaa, herra rovasti ... ja ruustinna ... terve! ...\nkotoapäinhän sitä tullaan ... hyvää iltaa, ryökkynä ... terve, terve! ...\nlähdettiin ... ka, nuori herrahan se on ... en ollut tunteakaan, kun on\nniin isoksi kasvanut ... terve! ... lähdettiin vähän jaloittelemaan,\nhupsut, tässä ennen heinäntekoa ... olisi Matti tahtonut talossakin\nkäydä, mutta minä sanoin, ettei malteta ... vaan tullessa oli aikomus\npoiketa...\n\n-- Vai niin, sanoi ruustinna lempeästi, ja rovasti kysyi, minnekkä oli\nmatka.\n\n-- Tännehän se on vähän matkan päähän ... mikä tuonne lie, peninkulma ja\nvähän toistakin ... Lapinlahden tien varteen.\n\n-- Onko matka Lapinlahdelle päin?\n\n-- Sinnehän se on ... sillä on tällä Matilla siellä sukulaisia muutamassa\ntalossa ... kuuluu sen talon rappusille näkyvän Lapinlahden kirkkokin.\nNe ovat aina kutsuneet käymään, vaikka ei ole ennen tullut\nlähdetyksi. -- Ketä ne on nämä herrasväen vieraat?\n\n-- Ne on meidän sukulaisia...\n\n-- Taitavat olla kaukaisiakin?\n\n-- Helsingistä ne on ... ne on tulleet tänne rautatietä myöten.\n\n-- Vai rautatietä?\n\n-- Niin, totta kai nyt Matti ja Liisakin käyvät rautatietä katsomaan, kun\nkerran Lapinlahdelle menette?\n\n-- Rautatietäkö? ... en tiedä ... ei ole ollut siitä puhetta mitään...\nMahtaisiko tuota ennättääkään, kun oli aikomus joutua huomiseksi tänne\nkirkkoon?\n\n-- Ainahan sitä saa kirkossa olla ... pitää toki käydä, kun on kerran\nliikkeelle lähtenyt ... ja saattaahan olla Lapinlahden kirkossa?\n\n-- Niin, no niin ... kyllähän, vaikka eihän tuota ole puutetta papeista\nomassa pitäjässäkään.\n\n-- Menkää nyt vain rautatietä katsomaan, kehoitti ruustinna yhä.\n\nLiisa katsoi Mattiin, mutta Matti ei virkkanut mitään...\n\n-- Jokohan olisi mennä ... ei tiedä ... kyllä kai siinä olisi katsomista.\n\n-- Ja ajaa sillä pitää myöskin vähän matkaa.\n\n-- Ei toki meillä ole varoja lähteä semmoisella ajamaan ... hyvä, kunhan\nsaadaan nähdäkään, vanhat ihmiset.\n\n-- Ei se maksa kuin puolen tavallista kyytipalkkaa ... se on sama siinä\nmatkustaa kuin jos puolella kyydillä ajaisi.\n\n-- Vähäkös se on se?... Ei meidän toki milloinkaan ole kannattanut\nkyydillä ajaa!\n\nVaan ruustinna ei heittänyt toivoaan. Hän tahtoi välttämättömästi, että\ntoinenkin saisi saman hauskuuden nauttia kuin hän itsekin oli saanut.\n\n-- Kyllä kannattaa, sanoi hän, ja kyllä teidän mieli alkaa tehdä siinä\najamaankin, kunhan näette, minkälainen se on ... ja tulkaa sitten\npalatessanne pappilaan.\n\nJa ruustinna heitti Matille ja Liisalle hyvästinsä ja lähti muiden\njälkeen, jotka olivat jo alkaneet mennä.\n\nKun Liisa oli kenkänsä riisunut ja Matti taas konttinsa selkään\nsovittanut, jatkoivat he matkaansa.\n\n-- Jos tuonne sitten mentäisiin, kun ne niin tingalle tahtovat? sanoi\nLiisa.\n\n-- Pitäneehän tuonne mennä!... Mikä niille sitten sanomaan, ettei ole\nkäynytkään, kun sitä kysyvät?\n\nHykähdytti heitä vähän kumpaakin, Mattia ja Liisaa, nämä puheet, mutta\neivät he siitä toisilleen mitään virkkaneet.\n\nTeki Matin mieli kuitenkin ruveta vähän leikkiä laskemaan.\n\n-- Minkä tähden sinä, Liisa, valehtelit ruustinnalle, että me mennään\nsukulaisiin?\n\nLiisa otti nuhteen todeksi ja vastasi vähän vihaisesti...\n\n-- Mitäs minä olisin sanonut? Olisit itse sanonut paremmin...\n\n-- Eipä silti, eipä silti, lepytteli Matti, hyvähän se oli, että jotain\nsanoit.\n\nJo leppyi Liisakin...\n\n-- Et vain sinä olisi sitäkään keksinyt ... olla jörötit etkä saanut\nsanaa suustasi.\n\nKulettiin kirkonkylän talojen ohitse, sivu peltojen ja kuistin suiden.\nPeltojen halki kulki maantie, poikkesi sitten kylän portilta metsään, ja\nmetsän käänteeseen katosivat kohta talot ja talojen pellot.\n\nYhtä metsäistä taivalta oli melkein Lapinlahden kirkonkylään saakka,\nmuuan niitty välillä vain, sen tiesivät Matti ja Liisa ja kiiruhtivat\nkulkuaan öiseen aikaan viileän ollessa. Tie taipui milloin notkoksi\nalas, ja silloin humahti suosta kulkevia vastaan jäähtynyt ilma, mutta\nkovemmilla mailla lehahti aina kangaskanervan lämmin tuoksu. Kaste oli\njo tiepuoleen nurmikolle laskeutunut, ilta kului ja yö läheni, mutta ei\nnäkynyt vielä mökkiä, jossa oli määrä levähtää. Ja seisottumatta ja\ntoisilleen paljoa puhumatta kävelivät Matti ja Liisa kärrynpyörän kovaa\njälkeä, toinen toista, Matti vähän edellä, Liisa kokien jälessä tulla.\n\nJo oli puolen aamurupeamaa aurinko kirkkaalta taivaalta lämmittänyt\nmaantien multaa ja kiviä Isonharjun jyrkässä törmässä. Pettänyt oli\nMattia ja Liisaa uni yöpaikassa, makuuttanut pimeässä saunassa isoon\npäivään... Saapa nähdä, ennättääkö enää rautatielle? Puolen peninkulmaa\noli vielä Lapinlahden kirkonkylään, tienhaaran kohtaan, josta oli, mikä\nlie vielä ollutkaan, siihen paikkaan, jossa rautatien likeltä näki, eikä\nse kuulunut ollenkaan näkyvän vielä tienhaaraan. Puolen päivän aikaan\nkuului pitävän olla perillä, jos mieli nähdä -- niin olivat mökissä\ntienneet kertoa...\n\nTavallista kiiruummin astuivat Matti ja Liisa, ponnistellen mäkeä ylös.\nKuumunut multa jo Liisan jalkopohjia poltteli, ja Matin kantapäätä\nhankasi kenkä. Päivä hellitteli niskaan melkein kuin keskipäivällä.\n\n-- Odotahan nyt, Matti ... elähän nyt semmoista kyytiä ... kun olisi\notettu hevonen ... olisihan se joutanut...\n\n-- Mikäs tässä on jalan kävellessä ... tässähän tämä menee, kun on mennyt\ntähänkin asti.\n\n-- Kyllä kai tämä menee ... vaikka ei taitaisi sinunkaan kantapääsi enää\nhyvin kävelyä kaivata.\n\n-- Totta kai tässä kävellä pitää, ei kai taival istumallakaan kulu...\n\n-- Eiköhän kuitenkin istuttaisi vähän lepäämään ... ei ole istuttu\nsitten, kun mökistä lähdettiin.\n\n-- Joko sinua uuvuttaa?\n\n-- Kun ei olisi lähdetty koko matkalle!\n\n-- Käännytäänkö takaisin?\n\n-- Käydään häntä nyt katsomassa, kun kerran sitä varten on tullut\nlähdetyksi ... vaan en minä enää toista kertaa lähde. -- Kyll' on pitkältä\nvielä tätäkin törmää ... tuonne ylös ... ka, mikä se on tuo tuolla\ntiepuolessa?\n\n-- Missä? ... kivihän se on...\n\n-- Ei, vaan kiven kupeellapa?... Ihminen!... Eikö totta niin ole\nMatliena?\n\nKuppari-Lienahan se istui siinä kiven kupeella maantieojan toisella\npuolen ja tupakoi lyhyestä savinysästään.\n\n-- No, mistä se on Matliena tähän tullut?\n\n-- Tuolta minä tulen Lapinlahdelta päin ... alkoi kovin raukaisuttaa\nmatkan teko, niin rupesin tässä jalkojani lepuuttelemaan ... eikö liene\nukkonen ilmassa?\n\n-- Mitä asiaa sillä oli Matlienalla Lapinlahdelle?\n\n-- Mitäpä sitä muuta lienee tänne asti kuin rautatietä katsomaan ...\npitihän lähteä kerran liikkeelle, kun ovat jo kaikki muut ennen käyneet,\neikä ne kylissä muusta puhukaan ... niin että häpeähän tuo on\nhierojalle, kun muut puhuvat, eikä itse tiedä mitään ... en malttanut\nolla, niin läksin pyhäiltana käymään...\n\n-- Jalanko sitä on kulettu?\n\n-- Eipähän sitä köyhällä hevostakaan lie ... eikäpähän nuo rikkaat\nkyytiinsä ottane. Huttulan talon isäntäkin lähti samana päivänä kuin\nminäkin tänne itsekseen ajamaan, vaikka minä tahallani sen kuullen\nsaunassa käkesin ... olisi se toki toinen ihminen kyytiinsä ottanut,\njota kerran oli niin monta kertaa kupattu ja hierottu ... mutta mitäs\nrikas huolii ... verekset sarven sijat sillä on nytkin leveissä\nleuoissaan ... katsokaapahan, kun satutte näkemään, eikö ole ... vaan\nviimeinen kerta se nyt toki saapi ollakin, että saavat minut siinä\ntalossa saunaan lähtemään ... hakekoot muualta kupparin. -- Tämä on sitten\nvielä niin talotonta taivalta koko matka, huokasi Matliena lopuksi.\n\n-- Talotonta on taivalta ... muutama mökki vain tuolla tien vieressä.\n\n-- Hupsu sitä on, kun lähtee kaikkien kummituksien tähden tämmöisiä\ntaipalia kulkemaan ... pitäisihän nuo vanhan ihmisen uskoa semmoiset\nkatsomattakin ... hupsuja olette tekin, kun menette!\n\n-- Ei me tiedetä vielä, jos mennäänkään ... ja tokkopa mentäneenkään?\n\n-- Minnekkäs te sitten menette?\n\n-- Lapinlahden kirkkoon me aiottiin.\n\n-- Aikokaapa minne tahansa, mutta rautatielle se teidät kuitenkin\nriipaisee ... riipaisipahan minutkin...\n\n-- Ja näkikö Matliena sen?\n\n-- Näinhän minä.\n\n-- Hyvinkös oli? No, minkälainen se oli?\n\n-- Olihan se ... kummahan se oli... kumma, kumma... en minä olisi\nsemmoiseksi uskonut.\n\n-- Kulki pyörien päällä?\n\n-- Monienkin pyörien päällä kulki ... ja kun me seistiin siinä sen huoneen\nedessä, jonka eteen ne sen ajaa ... ja alettiin odottaa...\n\n-- Mihinkä aikaan se tulee?\n\n-- Ei siihen kauan aikaa ole enää sen tuloon ... puolen päivän aikaan se\ntulee.\n\n-- Nyt on kohta jo aamiaisten aika...\n\n-- Saatte sitä kiireesti kulkea, jos mieli ennättää näkemään...\n\n-- Me aiottiin olla ensin kirkossa ja sitten mennä sitä katsomaan, jos\nniiksi tulisi ... odottaneehan tuo toki kirkkoajan, ennenkuin lähtee ...\nodottihan tuo ennen.\n\n-- Odottiko?\n\n-- Vettä kulkiessaan odotti kirkon rannassa koko kirkkoajan.\n\n-- Sepä se on, ettei se maata kulkiessaan näy odottavankaan ... tulee\nensin aika kyytiä ja sitten seisoo hyvin vähän aikaa, kun lähtee\nuudelleen ajamaan ... keskellä kirkkoaikaa...\n\n-- Vaan minä en lähde, Matti, koko rautatielle, jos pitää keskellä\nkirkkoaikaa ... saat mennä itseksesi...\n\n-- Milloinkas sinä sen sitten näet?\n\n-- Vähät minä siitä, jos en näekään ... ja niinpä tuo jalkojakin pakottaa,\nettä ... en minä rupea sentähden syntiä tekemään.\n\n-- Mitäs syntiä siinä?\n\n-- Vai ei syntiä? mikäs se on sitten syntiä, jos ei se, kun keskellä\nkirkkoaikaa...?\n\nMatti ei virkkanut mitään, vaikka Liisa odotti, että hän olisi ruvennut\nväittämään, ettei se mitään syntiä ole, jota Liisa synniksi sanoi.\n\n-- Onko se sitten paljon tuolla puolen kirkon? piti Liisan kysyä, kun\neivät muut mitään virkkaneet?\n\n-- On sinne tienhaarasta vielä hyvästikin ruotsinvirsta.\n\n-- Semmoinen matka vielä ... tämmöisessä paahteessa ... kun edes\ntuulisikaan vähäisen!\n\n-- Mistä kohti se tie eroaa sinne? kysyi Matti.\n\n-- Se eroaa ... tästä kun vähän matkaa menette ja laskeutte mäen alle ja\nnousette toisen mäen päälle, niin sen mäen päältä se eroaa ... se lähtee\noikeaan käteen ja tämä tie viepi suoraan kirkolle ... on siinä punaiseksi\nmaalattu viitta, joka osoittaa sinne päin, minnekkä mennä ... kyllä te\nlöydätte...\n\nJa löysivätkin Matti ja Liisa tienhaaran etsimättä ... siitähän se erosi\noikeaan käteen mäen päältä, ja niin oli merkit kuin Matliena oli\nsanonut. Tienhaaraan tultua näkyi kirkkokin vähän alempana laaksossa.\n\nLiisa seisottui sitä katselemaan, mutta Matti kääntyi arvelematta\noikeaan käteen.\n\n-- Sinnekös sinä menetkin? kysyi Liisa Matin jälkeen.\n\n-- Minnekäs minä sitten?\n\n-- Eihän sitä kirkkoaikana ... kuulehan ... odotahan!\n\n-- Eihän nyt vielä mikä kirkkoaika ... tule, jos tulet ... ei tässä\njouda vitkailemaan.\n\n-- Voi hyvä isä!\n\nMutta Matti yhä meni menemistään eikä odottanut ... sitähän on\njumalaton! ... ja Liisan täytyi tulla perässä... Eihän tässä tainnut\nmikään muukaan auttaa, jos ei mieli erota toisistaan... Vaan missä sitä\nsitten yhyttäisi toisensa, kun toinen menisi sinne, toinen tänne ...\nnäin vierailla mailla vielä... Ehkä tuolta vielä kirkkoonkin ennättäisi,\nkun oikein koettaisi olla sukkelana...\n\n-- Odotahan, Matti ... kyllä minä tulen ... elähän jätä!\n\nJa Matin perään koki Liisa pyrkiä, jaloillaan kiireesti kaaputellen\nmaantien kuumunutta hiekkaa ja hameensa helmoja aina vähän väliä\nkouriinsa kooten. Hänen edellänsä kulki Matti, kiireenlaiseen\nväännätellen, siniset piikkohousut haaroistaan vuorotellen veppaisten.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nLapinlahden rautatienasema on tehty ihan metsän sisään. Kun kulkee tietä\nmyöten, joka sinne vie, on toisella puolen sakeata metsää, toisella\nkorkea harju. Tie kulkee harjun viertä, mutta harjun päässä se sen\nkiertää kuin kävyn kärjen, ja siinä on sinulla edessäsi yht'äkkiä\nrautatie ja asema, ennenkuin tiedätkään.\n\nEnsin näkyy muuan punainen huone, ja sitten, kun kävyn kärjitse\nedemmäksi kierrät, toinen punainen huone, jossa on valkeat nurkat ja\niso, kaksin aukeava ovi. Mutta vähän matkan päässä näkyy, ensin puiden\nvälitse, sitten kokonaan, laudoilla vuorattu ja keltaiseksi maalattu\nasemahuone, josta paistaa isot ikkunat ja lasiovet.\n\nVielä näyttiin nukuttavan asemalla, mahdettiin maata makeinta aamu-unta,\nkosk' olivat kaikki ovet vielä kiinni ja peitteet ikkunoiden edessä...\nKoko yö oli valvottu juhannuskokolla tuolla harjun selällä. \"Rautatien\nherrat\" ne olivat sen sinne rengeillään teettäneet; koko yön olivat\nsiellä sitten juoneet ja paukuttaneet pistooleilla petäjän kylkeen ja\nhuutaneet huikeata hurraata avosuin taivasta kohti. Ja kun olivat yhdet\noluet loppuneet, oli laitettu toista kirkonkylän kauppamieheltä\nnoutamaan. Ja sitä oli taas tarjoeltu kaikille ihmisille ... kuka vain\ntuli, sai sitä juoda, minkä itseltään ilkesi. Tyttöjen oli pitänyt\nniidenkin juoda ... niidenhän sitä vasta oli pitänytkin ... ei ollut\nauttanut mikään ... eivät olisi oikein viitsineet herrain juomia juoda,\nmutta \"puukhollari\" otti kiinni ja uhkasi juottaa väkisin; -- vaan eipä\nollut sekään omin jalkoineen kotiin päässyt ... muiden oli pitänyt\nkahden puolen kainaloista kannattaa. Horjuvanpa näkyi itse inspehtorikin\nalas mäkeä laskeutuessaan ... ja silloin oli jo iso päivä.\n\nSiitä juttelivat miehet, jotka asemasillan laidalla istuivat ja\nkatselivat pitkin suoraa rataa niin kauas, kuin silmä kantoi.\n\nNe olivat vakaista väkeä, kirkonkylän miehiä, jotka olivat juhannusyönsä\nyhtä rauhallisesti nukkuneet kuin muutkin yönsä, nousseet aamusilla\nvarhain niinkuin aina muulloinkin, panneet anturat jalkaansa, pistäneet\nkellon kamarin naulasta housunkauluksen alle ja lähteneet rautatielle\npäin kävelemään. Olivat siellä usein ennenkin käyneet, joka pyhä, ei\nasiata mitään, mutta muuten vain...\n\nRataa myöten käyskenteli toisia miehiä. Kiskoja ne tarkastelivat ja\nkiskojen alla olevia pölkkyjä, verkalleen kävellessään. Ne olivat\nrautatien työmiehiä, ja parta oli ajettu pois, vain leuan alle vähän\nheitetty haivenia kaulusta vasten kähertymään... Tiesivät ne, että\nsilloin ja silloin oli siitä kisko murtunut ... uusi oli pitänyt panna.\nSe ja se oli ollut sitä siihen kiinnittämässä ... kauankohan nyt\nkestänee?... Tuo muuan tuossa näytti jo kovin kuluneelta; -- vaan saattoi\nse vielä jonkun aikaa kestää, minkähän kestäisikään ... puolen vuotta\ntai vähän päällekin...\n\n-- Kestipä tuo, minkä kestikin ... irtauttaa se siitä kuitenkin pitää;\naluspölkyt näkyvät jo mätänevän, -- sen sanoi Ville, se Huttulan talon\nmenneentalvinen vesimies.\n\n-- Vaatii uusia sijaan, sanoi vähän päästä toinen mies.\n\n-- Vaativanpa näkyy, sanoi kolmas.\n\n-- Onhan niitä ruunulla pölkkyjä.\n\n-- Ja kun loppuu, toimittavat kirkonkylän ukot uusia.\n\nOli tultu asemasillan kohdalle, jossa kirkonkylän miehet vielä istuivat,\njalat riipuksissa, tupakoivat joutessaan ja syleksivät.\n\n-- Siinä se Villekin pasteerailee kuin herrat.\n\n-- Vai ei pasteerailisi... Huomenta! ... mitäs kuuluu?\n\nMiehet kättelivat toisiaan ... ne, jotka sillan laidalla istuivat ... ja\nne, jotka rataa pitkin kävelivät.\n\n-- Vai ei pasteerailisi, kun on oma tekemänsä tie astuttavanaan.\n\n-- Ruunun tie, mutta meidän värkeistä, sanoivat kirkonkylän isännät.\n\n-- Teidän värkeistä?\n\n-- Pölkyt on meidän. -- Mitenkäpähän ruunu tiensä tekisi, jos ei meiltä\naineita annettaisi.\n\n-- Aina niitä antavia olisi. -- Eivät olleet isännät kokolla eilen?\n\n-- Taisi meistä panna jokainen kylvettyään maata ... herrat kuuluivat\njuoneen menn' yönä...\n\n-- Joivat ja muita juottivat...\n\n-- Siksipä sitä niillä nyt untakin kestää.\n\n-- Milloinkas sitä ei herroilla kestä?\n\n-- Asemamies vielä sekin makaa.\n\n-- Herrako se on sekin?\n\n-- Mahtaisi kai se mielellään olla.\n\n-- Tähti on jo otsassa.\n\n-- Ja keltaista punontaista olkapäillä ... tultuaan se ei muuta\ntehnytkään kuin kääntelihe lasisten ovien ja ikkunoiden edessä: -- me sitä\nlystiksemme katselimme.\n\n-- Hyvä mies muutoin.\n\n-- Ei moitetta mitään ... virkansa täyttää.\n\n-- Ajaisi siitä teidätkin radalta pois, jos näkisi.\n\n-- Ei meitä ... meillä on lupa kävellä, missä tahdotaan; mutta teidät\najaisi...\n\n-- Mitenkäpähän ajaisi.\n\nNousivat siitä kaikki miehet sillalle ja lähtivät verkalleen astumaan\nkarkealla soralla peitettyä pihamaata pitkin maantien suuhun päin.\n\nKatselivat lauta-aidan yli postineidin kukkasmaata. Kummailivat miehet\nsiinä, mitä varten noita kukkiakin kasvatetaan ... mitähän on niistäkin\nhyötyä? ei toki mitään ... kylväisi ohran ennen tai herneen; -- ja kun se\nsiinä peltomaassaan päiväkaudet nuojaa ja lapiollaan lykkii ... ja on\nsiitä niin äkäinen, että ikkunaansa koputtaa, jos joku aitaan vähääkään\nnojaa ... pihalle tulee ja huutaa ruotsia silmät korvat täyteen, joka\npoloinen siihen hevosensa sitoo ... vaikka eihän sen huudoista ja\nmongerroksesta suomalainen tajuunsa pääse, sama, jos ei puhuisikaan...\n\nVetäytyivät miehet tien käänteeseen ja siirtelivät maantietä myöten.\nPotkaisi joku anturansa kärellä kiven ojaan.\n\n-- Tuotapa näkyy kiire ajavan ... katsokaahan, miehet, eteenne...\n\n-- Enpä ole nähnyt vanhan miehen noin tiukkaan astuvan.\n\n-- Akkansahan tuota ajaa.\n\nMatti ja Liisa ne sieltä tulivat ... Matti kappaleen edellä, Liisa\nkokien perästä tulla. Ihan oli hengästyksissään Matti, kun miesten\nkohdalle tuli.\n\n-- Minnekkä mies rientää? kysyi Ville ja seisottui... Muut miehet\nkulkivat kulkuaan.\n\n-- Täh -- hänneh ... hän meh! ... läähätti Matti. -- Kah, Villehän se\non ... teh-herve!\n\n-- Joko lähdettiin rautatien työhön?\n\n-- Eihän tuota ty -- y -- yöhön -- kään ... on niin li -- iian\nhelteinen ilma kävellä, että ihan...\n\n-- Helteinenpä on ilma ... taitaa olla ukkonen ilmassa...\n\n-- Tah -- haitaapa ... olla... Sinnepäinkö se Ville ... pitää lähteä\ntänne...\n\n-- Asemalleko on kiire?\n\n-- Onkohan sinne pitkältä vielä?\n\n-- Tuossahan se on tuon käänteen takana ... siitä se jo näkyy...\n\nLiisa jo saavutti heidät...\n\n-- Sanoinhan minä sille, ett' elä tyhjää kiirehdi ... vaan ei se kuule\nmitään eikä seisotu, vaikka siihen paikkaan nääntyköön!\n\n-- Etpähän nääntynyt!\n\n-- Aikako siinä nääntyä, kun jättää ... onko se tämä mies rautatieltä\npäin? -- Sano, hyvä mies, meille!...\n\n-- Etkö sinä tunne ... tämähän on meidän pitäjän miehiä ... menneen\ntalvea oli Huttulassa huonemiehenä...\n\n-- Ka, Villehän se on ... minä en tässä kiireessä ... eikö se Ville\nlähtisi meille matkaa näyttämään? ... jos ei hyvinkään osata!...\n\nSaattoihan Ville lähteä...\n\n-- Ei taida olla kiirettä? sanoi Matti, vaikka luuli olevan.\n\nEi ollut kiirettä; Ville sanoi junan tulevan vasta puolisen aikaan.\n\n-- Niin, sekö masina se tulee?\n\n-- Niin, niin, masina -- sitä kutsutaan täällä junaksi!\n\n-- Ja meillä kun oli kiire olevinaan, kiiruhti Liisa läähättäen Villen\nrinnalle puhumaan, luultiin ettei ennätettäisikään, niin piti melkein\njuoksujalassa... Ketä lie ollut miehiä tiepuolessa tuolla vähän matkan\npäässä, -- eivätkö lie olleet päissään, siitäpä näytti -- niin kysyttiin,\nettä joko se kohta lähtee, niin huusivat meille: \"jo lähtee! ... jo\nlähtee! -- juoskaa, ette muuten ennätä!\" Ja meillekös kiire käteen ...\nhuhhuh! ... että ehkä ei ennätetäkään?\n\nMatti oli jo tyyntynyt, mutta Liisaa kuohutti vielä äskeinen kiireinen\nkävely.\n\n-- Tuossa sitä jo taitaa alkaa näkyä? kysyi Matti.\n\n-- Ka, eikö näy sieltä punainen huone! Mikä huone se on niin korea huone?\n\n-- Se on vain semmoinen erikoishuone ... herrojen varalle ... ei sitä\ntalonpojat tarvitse semmoista... Ja Ville veti suunsa vähän nauruun.\nLiisa ymmärsi Villen ja iski silmää.\n\n-- Ne näet pitää olla erikoishuoneensa täällä niinkuin muuallakin ...\nkyllä minä tiedän, minä olen ollut pappilassa piikana ... tietäähän sen\n... vaan eiköhän välttäisi maalaamatta?... Ka, herra jumala, tuoll' on\ntoinen isompi!\n\n-- Mennäänhän, niin näkyy täältä vielä sitäkin isompi. Tuossa se jo\nnäkyy.\n\n-- Herra i-ihme! ... katso! kun on ... sehän on koreampi kuin pappilan...\nMikä ne on tänne metsän keskeen? Asuuko täällä herroja?\n\n-- Herrojahan täällä asuu, rautatien herroja.\n\n-- Vaan missä se on se rautatie?\n\n-- Näettekö tuolla tuota aukeata ... ja noita pylväitä?\n\n-- Mitä pylväitä ne on?\n\n-- Niiden ylitse kulkee rautalanka ... erotatteko?\n\n-- Ka, eikö kule!\n\n-- Mikäs se on tuo aukea?\n\n-- Oleppas, Matti! ... ka niin, minkä tähden siihen on tuohon tuommoinen\naukea metsään hakattu?\n\n-- Siitä se nyt menee se rautatie.\n\n-- Elä he-ele --!... Siitäkö se nyt!... Hyvä isä siunatkoon ... siinäkö\nse nyt!... Voi tokkiisa, kun tämä nyt tuntuu kummalta --!\n\nJa Liisalle tuli kyyneleet silmiin.\n\nMattikin seisottui katsomaan... Olivatpa siinä nyt yhtä suoraan osanneet\nhakata ... niin että tahtoi päätä pyörryttää... -- Ville käski likempää\nkatsomaan.\n\n-- Elkäähän menkö, rukoili Liisa ja istuutui kiireesti tiepuoleen.\nOdottakaahan ... minä ... elkäähän ... eihän sitä avojaloin ilkiä.\n\n-- Antaa sen jäädä siihen kenkiään panemaan ... lähdetään me vain, sanoi\nMatti Villelle.\n\n-- Elkää nyt menkö ... odota, hyvä Ville, minuakin. Ville odotti, ja\nVille oli Liisan mielestä paras mies maailmassa -- Matista ei toki\nrinnalle pannenkaan ... se nyt vasta oli semmoinen ... ei olisi\nodottanut ket'ikään ihmistä, kun vain itsellään oli kiire...\n\nJa semmoisella kiireellä sitoi Liisa kengät jalkaansa, että se\nhikipisaroita otsasta pusersi.\n\n-- Tulkaahan nyt tänne, niin lähdetään katsomaan likempää, sanoi Ville ja\nvei heidät piha-aukean yli asemahuoneen eteen.\n\nLiisa ei varsinkaan tiennyt, mitenkä oli tullut tuon isolasisen ja\nlasiovisen rakennuksen eteen ... olihan hän komeita huoneita ja kirkkoja\nennenkin nähnyt ... ja komeahan pappilankin pytinki ... eikähän tuo\nniitä nähdessä noin ... mutta minkä tähden se nyt lie niin kummalta\ntuntunut tämä, kun ihan polvia vapisutti...\n\n-- Tässä se inspehtori asuu.\n\n-- Tässäkö pehtori ... tässäkö tässä suuressa?\n\nEpäilys tunkeusi mieleen, varsinkin Matin, mutta ei hän sitä epäilystään\nosannut nyt sanoa ... saattoi Ville tarkoittaa jotakin toista ... olihan\nniitä täällä ehkä muitakin pehtoreita, vai olisiko ollut se?...\n\n-- Mennään tänne toiselle puolen pytingin...\n\nMatti ja Liisa kiersivät sinne Villen jälessä melkein hiipivin askelin\n... eikä tahtonut oikein henki juosta vapaasti kummaltakaan...\n\nSiellä se nyt vasta kaikista kummin oli ... ja siltä puolen yhä\nkomeampi. -- Mutta eivät Matti ja Liisa oikein tienneet mitä katsella ...\nsiinä käveli kuin lattialla ... ja ihanhan se oikeata lattiata olikin\n... vaan mitähän varten se oli ulkoilmassa lattia? ... ja ikkunat\nkahdesta isosta lasista ... ja ovet yhä komeammat ... kirjoituksia\nseinissä ... ja kello seinässä kiinni, kielessä nauha...\n\nVille kuletti heidät asemasillan toiseen päähän, josta oli viettävää\nsiltaa alas radan viereen. Ohitse kulkiessa sattui Matin ja Liisan\nsilmiin eräästä ikkunasta keltaisia rattaita ja kuului sieltä pientä\nnaputusta ... katon rajassa ikkunan päällä oli kuin posliinikuppia\nkumollaan ... ja lähti rautalanka, joka meni pylvään päähän ja siitä\ntoiseen ja sitten taas toiseen...\n\nMutta Ville käski Mattia ja Liisaa tulemaan ja katsomaan rautatietä...\n\nKaksi kapeata rautakaistaletta ... ja pölkkyjä poikkitelaisin ... vieri\nvieressään ... yhtä suoraa silmän kantamattomaan ... ihan päätä\npyörrytti, kun sinne katseli ... ja toisaannepäin yhtä samaa aukeata ...\nja kapeni vähitellen...\n\n-- Tämäkö se tuota? ... tämäkö se nyt on se rautatie? kysyi Liisa vähän\nvapisevalla äänellä, ja Matti yhtyi silmillään samaan kysymykseen, mutta\nvärähteli hänenkin muotonsa.\n\n-- Tämä se nyt on ... näitä myöten se nyt kulkee juna.\n\n-- Niin sekö masina? kysyi Matti. Näitäkö ... pölkkyjäkö?\n\n-- Ei pölkkyjä ... näitä rautoja.\n\n-- Vai näitä rautoja ... en taida ymmärtää ... vaan mitenkä ne tuota? ...\npyöräin päällähän se kulkee?\n\n-- Pyöräin.\n\n-- Mahtaneeko ne olla yhtä suuria vai --?\n\nEikö Matti sitä tiennyt? ... sen olisi Liisa jo talvella tiennyt\nsanoa...\n\n-- Etumaiset on suuremmat ... veturin pyörät ... toiset pienemmät,\nselitti Ville.\n\n-- Vai etumaiset suuremmat?... Vaan mitenkä ne tässä ... noiden rautain\npäällä ... en taida ymmärtää ... vaan eikö ne putoo?\n\nKa, niin!... sitäpä ei Liisakaan...\n\n-- Ei ne putoo, selitti taas Ville. Ne on sillä tavalla laitetut ...\nkuumain kanssa kummankin puolen pyörissä, ettei pääse luiskahtamaan.\n\n-- Niin, eihän se sitten --. Mutta Matti ei saanut sittenkään oikeata\nkäsitystä, mitenkä ne pysyivät, niin etteivät luiskahda... Vaan\ntottapahan ne on ne niin asettaneet, että pysyvät ... itsepähän\ntiesivät... Matti ja Liisa koettelivat kädellään ratakiskojen hamarata\n... kyllä oli sileätä...\n\n-- Tämmöinen se nyt on tässä tämä rautatie, sanoi Liisa. -- Ja sinä kun\nluulit, Matti, että se oli rautapellistä pitkin matkaa.\n\n-- Lienenkö tuota luullut?\n\n-- Luulit, luulit ihan varmaan ... etkö muista, kun istuit vielä pirtin\npenkillä ja hakkasit tupakkia ja silloin sanoit, että --\n\nMutta Matti ei ollut Liisaa kuulevinaan...\n\n-- Ja sitä on tuota suoraa tietä ... kuinka pitkältä liekään? kyseli hän.\n\n-- Onhan sitä siinä ... yhtä tasaista taivalta.\n\n-- Vai yhtä tasaista?\n\n-- Yhtä suoraa ja tasaista ... välistä mutkan tekee, mutta mäkeä ei tee\nmilloinkaan.\n\n-- Täällä mahtaa olla tasaiset taipaleet?\n\n-- On täällä mäkiä niinkuin muuallakin ... mutta ne kierretään kauaitse\n... ja missä ei päästä ympäri, siihen puhkaistaan kulkupaikka mäen läpi.\n\n-- Yhhyy ... vai niin!\n\nTuota oli Matti koko talven miettinyt eikä siitä sen parempaa selvää\nsaanut ... ja tullessa taas pitkin matkaa ja mäen kohdalla varsinkin,\nettä mitenkä ne alamäkiä laskee ... ja eikö jälkimmäiset töyttää\neillimmäisten päälle ... vaan nythän niitä on helppo hallita, kun on\nmatkat tasaiset.\n\nLiisan teki mieli koetella, mitenkä siinä olisi tuossa hänen kävellä ...\nsaattoihan siitä jalkamieskin kävellä, kun oli yhtä tasaista kuin silta.\n\n-- Saako tätä kävellä? ja hän astui toisella jalallaan radalle.\n\n-- Sakko siitä on, joka sitä kävelee, sanoi Ville.\n\n-- Herra jumala! -- ja Liisa säikähti.\n\n-- Ka, elä mene sinne ... etkö sinä saata kävellä muuallakin? torui\nMatti.\n\n-- Pilautuuko se siitä, jos sitä kävelee?\n\n-- Sitä en tiedä, mutta kova on kielto, ettei saa syrjäinen jalallaan\nastua. --\n\n-- Oliko sinun pakko siihen astua jalallasi?\n\n-- Enhän minä vielä kuin toisella vähän ... eihän se Ville toki\nsakota --? Liisaa jo vähän peloitti, että jos hyvinkin...\n\n-- Mitäpä minä hänestä, vaan jos tuolta ikkunasta olisi sattunut\ninspehtori näkemään.\n\n-- Jokohan tuo näki?\n\n-- Liekö tuo nähnyt ... uutimet näkyy olevan ikkunoiden edessä ... eikö\nmaanne.\n\n-- Hyi, kun jo säikähdin!\n\n-- Mitäs menit ... jos olisi sattunut näkemään, niin olisi vielä saatu\nsakkoja maksaa, torui vielä Matti.\n\nVille kohosi takaisin asemasillalle, ja Matti ja Liisa riensivät\nperästä.\n\nYhä komeammalta se tuo asemahuone näytti, kuta likempää sitä katseli, ja\nyhä kummempia sitä kuuli, kuta enemmän kyseli...\n\nNuo langatkin tuolla katon rajassa ... mitä vartenhan nekin on? -- Ville\nselitti ne semmoisiksi langoiksi, joiden toinen pää on Kajaanissa ja\ntoinen Kuopiossa ja joita myöten kulkee sana toisesta päästä\ntoiseen. -- Sana lankaa myöten!... -- Niin, sitä myöten se kulkee ...\nkuuluuhan kulku vaikka milloin, kun menee ikkunan alle kuuntelemaan ...\nnaputusta kuuluu; -- sehän siellä nytkin naputtaa tuolla huoneessa, ja\nsana kulkee parhaillaan lankaa myöten...\n\nMatti ja Liisa hiipivät hiljaa ikkunan alle kuuntelemaan. Silloin juuri\nei kuulunut, mutta kohta rupesi kuulumaan naputusta...\n\n-- Nyt se naputtaa ... nytkö sana kulkee? kuiskasivat he Villelle.\n\n-- Nyt se kulkee.\n\nMattia alkoi ryittää.\n\n-- Oleppas tuossa!... Ka, kun rykii. -- Ymmärtääkö se Ville, mitä se nyt\nnaputtaa? Liisan mielestä oli Ville niin viisas, että hänen olisi\npitänyt ymmärtää kaikki.\n\n-- Ei sitä ymmärrä muut kuin ne, jotka ovat sitä koulua käyneet, selitti\nVille. Ne on eri miehet, jotka sitä koulua käyvät ... on täälläkin yksi.\n\n-- Hyvänen aika! Kyllä kai minä en oppisi ymmärtämään, vaikka kuinka\nkauan kuuntelisin ... en enemmän kuin tikan naputusta.\n\nMatti ja Liisa kuuntelivat seinävieressä kallella päin, siksi kun ei\nenää naputusta kuulunut.\n\nSitten kutsui Ville heidät katsomaan odotussalin lasiovesta sisään...\n\nKatso, katso, kun kello käydä nappaisee seinällä! ... paljonkohan lie\nkello! ... eivät Matti ja Liisa sitä tunteneet. -- Ville katasti omaa\numpikuori-ankkuriaan ja sanoi sen olevan yhdessä rautatien kellon kanssa\nja käyvän yhdeksättä ... viittä minuuttia vailla puolen...\n\n-- Ostakaa kello, Matti ... saatte huokeasta!\n\nMatti säikähti, että \"jokohan tuo nyt tuota ostamaan tahtoo\", ja rupesi\nkatselemaan ilmoituspapereita oven pielissä ja seinissä ja kysyi, mitä\nniissä seisoi.\n\n-- Ruotsia, sanoi Ville.\n\n-- Ka niin, ruotsia ... siksipä minä en niistä selvää saanutkaan...\n\n-- Vai siksi? ajatteli Liisa sanoa, mutta ei kuitenkaan sanonut ...\n\"mitäpä hänestä häpäisen...\"\n\n-- Kun olisi seisonut suomeksi, niin olisi ollut soma tietää, mitä ne\novat seiniinsä kirjoitelleet.\n\n-- Liekö noissa niin erinomaista, sanoi Ville ja istuutui rappusille.\n\n-- Eipä saata olla, sanoi Matti ja istuutui viereen.\n\nLiisa katasteli yhä ympärilleen ja päänsä päälle ja tarkasteli\nvuoratuita seiniä, koristetuita räystäitä ja pylväitä, jotka pitelivät\navonaisen porstuan kattoa.\n\nMutta silloin keksi hän yht'äkkiä kellon päänsä päältä...\n\nKun oli kuin syömäkello ... syömäkello kai se olikin? -- Vai ei ole\nsyömäkello ... niin että sitä silloin soitetaan, kun rautatie lähtee\nliikkeelle ... vai viheltää kanssa lähtiessään? ... ihan niinkuin vettä\nkulkiessaan, tullen mennen. -- Se Ville se kaikki tietää, kysyipä siltä\nmitä tahansa.\n\n-- Tokko täällä sitten syömäkelloa onkaan? kysyi Matti.\n\nEi ollut syömäkelloa ... ei sitä tarvittu, kun kaikilla työmiehillä oli\noma kello lakkarissaan.\n\nMatti jo pelästyi, että ehkä se taas tahtoo kaupitella kelloaan ja\nkäänsi kiireesti puheensa toisaalle...\n\n-- Tuota niin ... sitä minä ... että kenenkä se Ville sanoikaan asuvan\ntässä talossa?\n\n-- Inspehtorihan se tässä asuu.\n\n-- Ei kai se ole semmoinen tavallinen pehtori?\n\n-- Herra se on, niinkuin ne muutkin.\n\n-- Oikea herrako?\n\n-- No mitenkäs ... herrahan se toki pitää siinä olla...\n\n-- Vai niin ... no niin kai ... niin kai...\n\n-- Matti taisi luulla, että se on se meidän pappilan entinen pehtori,\nsanoi Liisa.\n\n-- Enkä luullut ... sitä nyt ei tänne kuuna päivänä huolittaisi ... eikö\nlie valehdellut, kun sanoi tulevansa ... tokko lie tullutkaan?\n\n-- Kyllä se on täällä asemamiehenä.\n\n-- Se ei mahda olla kovin suuri virka?\n\n-- On se sen itsensä mielestä suurikin.\n\n-- No, sen nyt tietää, että itsensä mielestä ... semmoistahan se oli sen\npappilassa ollessakin ... ei kovin kumma virka miehellä, niin luuli\nsaavansa narrinaan pitää koko pitäjän väkeä. Vaan turhaan se muutamia\nnarrasi. Kerran rupesi minuakin uskottelemaan -- ja eikö tuo lie itsekin\nuskonut -- että rautatien vaunuja vetävät hevoset niinkuin muitakin\nvaunuja ... ja että ne juostessaan syövät halkoja ... niin sanoi, ihan\nniin sanoi, vaan minä kun tiesin, mikä niitä vetää, en sanonut mitään\n... annoin olla omassa luulossaan...\n\n-- Onhan se vähän semmoinen mies, myönnytteli Ville.\n\n-- Ja katsokaapas, Ville, kun se ei pappilassa ollessaan antanut Matin\nhevoselle mitään, ei heiniäkään käskenyt ottaa, eikä Mattikaan ilennyt\npyytää ... vaan kun minä sitten kävin, niin ruustinna käski panna\nhevosen talliin ja tehdä appeen talon värkeistä ... pitipähän silloin\nantaa, supisi Liisa Villelle ja sanoi sitten vielä hiljemmin Villen\nkorvan juuressa, että \"niin puhuivat piiat ja kyllähän ne tietää, että\nse aina aitassa käydessään pisti jauhoja omaan pussiinsa ja möi niitä\n... saattaa se sen tehdä täälläkin, niin ettei pitäisi antaa käydä\nitsekseen jauhomakasiinissa...\"\n\n-- Ei se täällä käykään jauhomakasiinissa, hymyili Ville.\n\n-- No, se on hyvä, se on hyvä.\n\nMatti ja Ville istuivat rappusille ja panivat tupakan Matin kukkarosta.\nMutta Liisa ei malttanut istua ... lähti kävelemään asemahuoneen ympäri.\nHiiviskeli kuumassa päivänpaisteessa, kädet esiliinan alla, katseli\novista ja ikkunoista sisään ja kun ei muuten nähnyt, nousi varpailleen\nja kurkotti kaulaansa... Ka, kun on kukkia ikkuna täynnä ... ja tuolla\non seinä täynnä kirkkaita astioita ... enemmänpä on siinä kuin pappilan\nkyökin seinällä, vaikka paljonhan on sielläkin ... kyökki kai mahtaa\nolla tämäkin... Ei yhtään ihmistä näkynyt ... kummapa se on, että saavat\npiiatkin näin pitkään maata ... kun päivä jo on aamiaisissa.\n\n-- Ähvä-öö-ärrä ... vör ... tavaili Liisa sen pienemmän punaisen huoneen\noven päältä, jonka eteen oli kierrellessään joutunut ... kaikki muut\nhuoneet sillä puolen pihaa oli jo moneen kertaan kiertänyt ja\nkatsellut. -- Taitaa olla ruotsia ... ämmä-ää-ännä-ännä-männä... Liisa oli\njuuri sanan saamaisillaan, kun kuuli selkänsä takaa jonkun hiekassa\nsipsuttelevan.\n\nPäätään keikutteli se, joka tuli, hyrähteli ja vilkuili kahden puolen\nhameensa helmoihin ja vielä eteen ja taaksekin... Kovin se oli Liisan\nmielestä komeaksi puetettu ... leninki ... rimsut ... ja punainen huivi\npäässä. Mahtoi olla talon mamsseli...\n\nLiisa asettui niiaamaan ... niiasi ja toivotti hyvää huomenta. Mutta\ntoinen ei vastannut, ei huomannutkaan ... kulki ohitse ja pyöritteli\njotakin -- liekö se ollut avain vai mikä? -- etusormessaan ... hyräili ja\nvilkuili kupeilleen ... ja hyppäsi välistä niinkuin tanssiaskeleen...\n\n-- Eiköhän tuo nähnyt? ... vai olisikohan ollut niin ylpeä, ettei ollut\nnäkevinään?\n\nLiisa eteni soraisen pihamaan yli sen toiselle puolelle, ja kun näki\npostineidin kukkasmaan, kävi sitä katsomaan... Koreitapa oli kukkia\nsiinä kasvamassa ... mikähän lie mikin nimeltään... Yhden Liisa tunsi,\nvalmun ... se oli ollut hänellä itselläänkin pirtin perässä kasvamassa,\nvaikka oli pässi ruoja hypännyt aidan yli ja syönyt sen suuhunsa ...\njohonka oli vielä ruustinna itse antanut siemenen ja neuvonut mitenkä\nistuttaa...\n\nLiisa tuli nojanneeksi kukkasmaan aitausta vastaan -- mutta silloin\nkoputti joku hyvin tiukasti ikkunaan... Ei Liisa sitä ymmärtänyt, että\nse hänelle koputti, ja nojasi yhä aitausta vastaan. Silloin rämähti\nikkuna auki, ja kimakka ääni alkoi huutaa Liisalle...\n\n-- Mitte sine, muija, siine! ... menne tiehees!\n\n-- Eikö tässä saa olla ... pilautuuko tämä siitä, jos tässä on?\n\n-- Pillauttuko? ... pillauttu se! ... mitte sine site kyssy? ... etkö\nsine tottele? ... menne heti kohta! ... mine sano inspehtori ... kenen\nsine ole muija? ... vasta minu!\n\n-- En minä ole kenenkään muija ... oikea ihminen minä olen!\n\n-- Menne loitto siite -- ele koske se aitta ... mine sanno se viiminen\nkerta!...\n\n-- Enhän minä häntä enää koskekaan ... eikö tässä saa seistakaan?\n\n-- Menne loitto siite, muija! sine ei malta kuitengin olla ilman että\nkoske ... katto loitto, jos tahto...\n\n-- Hennon kai minä tästä mennäkin...\n\n-- Niin noh! -- Miksi sine sihen tuli ollenkan? ja ikkuna paukahti\nvihaisesti kiinni.\n\n--  ... Kylläpä täällä ollaan... Ihan ilman syyttä haukutaan ja\nmuijitellaan!... Liisa tunsi sydämessään kärsineensä ilmeisen\nvääryyden... Mikä muija hän on? rehellisen miehen vaimo eikä mikään\nmuija... Pilautuikohan tuo tuosta, jos häntä vastaan vähän nojasikin ...\nsyyttä kai tässä ahdisteltiin ... ihan ilman syyttä...\n\nSillä välin Ville ja Matti asemahuoneen rappusilla tupakoivat ja\njuttelivat. Kun näkivät Liisan lähenevän, huusi Matti hänet luokseen.\n\n-- Liisa, tuleppas tänne vähän!\n\nLiisa tuli likemmä.\n\n-- No, mikä hätänä?\n\n-- Tässä on Villen kanssa vähän mietitty yhtä asiaa ... mitähän sinä\nsiitä sanoisit?\n\nMutta Liisalla oli oma asiansa mielessä...\n\n-- Täällähän vasta kummallista väkeä on ... eiväthän nuo muualla\nherrasväetkään tuommoisia ole ... ei tarvitse kuin aidan takana seista,\nyli nousemisesta ei puhettakaan, niin jo haukutaan ... ja\nmuijitellaan...\n\n-- Anna haukku vain haukkua ... kuka sinua on haukkunut?\n\n-- Mikä lie ollut väkäleuka!\n\n-- Ei, vaan kuulehan ... mitäs sinä siitä arvelet, kun minä olen arvellut\nlähteä lystin ajuun --?\n\n-- Entäs minä?\n\n-- Sitäpä minä nyt tässä sinulta, että tahdotko sinä yhteen matkaan?\n\n-- Lystin ajuunko?\n\n-- Niin, kun rautatien masiina tulee tähän ... kohta kai se tulee ...\nniin lyöttäytään yhteen kyytiin ja ajetaan vähän matkaa ... olisihan\ntuolla soma kerran eläissään ajaa tuollakin vai mitä? ... eikö lähdetä?\n\n-- Minkä se maksaa?\n\n-- Ei se paljoa maksa, selitti Ville, kun markan maksatte, niin saatte\najaa jo hyvän aikaa tästä toiselle asemalle.\n\n-- Niin, näetkös ... eihän tuo markka paljon tunnu ... saisihan tuota\nsitten sanoa tuollakin ajaneensa ... ja kun on kerran tuota varten\nlähtenyt...\n\n-- Jos katastettaisiin ensin, jahka se tulee?\n\n-- Ei sitä sitten enää ennätä päättää, selitti taas Ville, edeltäpäin se\npitää päättää ja maksaa.\n\n-- Edeltäpäinkö siitä pitää kyytiraha maksaa?\n\n-- Niin se on täällä asetus ... eikös se ole sama, milloinka sen maksaa\n... ja siitä saa olla vissi, että perille se viepi...\n\n-- Samapa sama ... mitäs arvelet, Liisa?\n\n-- Mene vain, jos hyvin mielesi tekee.\n\n-- Ei minun mieleni niin tee ... vaan minä ajattelin, että jos sinun\ntekisi ... vaan jos ei tee, niin...\n\n-- Niin, no lähdetään vain ... vaan milloinkas takaisin?\n\n-- Kyllä sieltä vielä tänä iltana ennätätte takaisinkin ... lähdette vain\nrataa myöten astumaan.\n\n-- Saapikos sitä kävellä?\n\n-- Kukapa tuolla metsän keskessä lie poiskaan käskemässä ... käypi päälle\nvain ... ja tie on hyvää, eikä se eksyksiinkään kuleta.\n\nMatilta ja Liisalta päästä hyrähti hyvän mielen nauru... Niin leikkisä\nse Ville ... vai ei eksyksiin kuleta? No, ei kai!\n\n-- Pääsisi sieltä samalla lailla takaisinkin, kun odottaisi muutamia\ntuntia, sanoi Ville.\n\nMutta kyllähän Matti ja Liisa toki paluumatkan kävelläkin saattaisivat\n... hyvähän tuo, kun sinnekään ajaa ... mikäpä sitä toki kaha-käteen...\n\nJa niin olivat Matti ja Liisa päättäneet lähteäkseen rautatiellä\najamaan. Matti kaivoi heti kohta kukkarostaan markan ja tarjosi sen\nVillelle, että Ville siitä kyytirahan maksaisi... Ei sanonut Ville vielä\nkiirettä olevan ... vielä makasi inspehtorikin, joka kyytirahan\nkantoi. --\n\nTokkohan tuo nouseekaan niin ajoissa, että ennättää ottaa rahan?... -- Se\nvähän peloitti Mattia ja Liisaa ... muuten olisi tämä odotus hauskalta\ntuntunut...\n\n... Vaan minkähän laista ajua se olisi? ... taitaa mennä sitä vauhtia,\nettei eteensä kykene katsomaan. Mahtaakohan siinä äkkinäinen osata\noikein ollakaan... Vaan eiköhän ehkä osaisi, kun näkisi, mitenkä muut...\n\nVille kai sen tiesi, joka oli itse monta kertaa ajanut... Kyllä oli hyvä\nmies tämä Ville, kun neuvoi kaikkia ja näytteli ... mihinkähän olisivat\njoutuneet täällä vieraalla maalla ihan oudot, jos eivät olisi Viileä\ntavanneet! -- ei toki olisi tullut heidän elämästään ei kerrassa mitään\n... ei toki kerrassa mitään.\n\nPuoleen alkoi tulla jo päivä, ja ikkunoiden edestä kohosivat vähitellen\nverhot. Ovet rupesivat käymään, ihmisiä tuli huoneista, haukottelevia\nherroja ja muita...\n\nSilläpä on soma lakki tuolla ... vai se se nyt on se inspehtori! ...\nihan litteä lakki ja lippa kanssa yhtätasainen... -- Vai se semmoinen\nniillä on kaikilla rautatien herroilla! -- se Ville se kaikki vain tietää\nja neuvoo... Vaan ylpeitäpä ne näytti olevan kaikki -- ei tämäkään sivu\nkulkiessaan katsonutkaan...\n\nMatti ja Ville käyskentelivät huoneiden ympärillä ja yhtyivät siellä\nniihin äskeisiin työmiehiin ja kirkonkylän isäntiin, jotka olivat\naikansa maantietä kulkeneet ja sitten takaisin kääntyneet, kun oli\ntullut muita vastaan, jotka asemalle aikoivat.\n\nLiisa oli mennyt inspehtorin kyökkiin ruvetakseen nyytistään syömään,\nkun päivä paahtoi muualla niin, että tahtoi voi käsiin sulaa. Kyökissä\noli se sama naisihminen, jota Liisa oli ulkona tervehtinyt, ja oli\nsiellä muutamia muitakin... Tokkohan se oikea mamsseli onkaan,\nkoskapahan tekee hellaan valkeata?... Liisa toivotti uudelleen oven\nsuusta hyvää huomentaan, mutta ei siihen nytkään vastattu... Katsottiin\nsiristetyin silmin ja kysyttiin, mikä asiana. Ei sanonut Liisa olevan\nasiaa tämän enempää ... olihan vain odotellessaan tullut. Vaan siihen\nvastattiin, ettei täällä odoteta ... menköön odotussaliin...\n\n-- Enhän minä toki saliin ... saatanhan minä kyökissäkin, sanoi Liisa\nnöyrästi.\n\nVaan nyt naurettiin hänelle vasten naamaa ... kaikki kyökissä olijat\nnauroivat, eikä Liisa ymmärtänyt, minkä tähden ne nauroivat ... mutta\nhänelle ne kai nauroivat. -- Liisa vetäytyi pois kyökistä. Ei hän\nollenkaan ymmärtänyt näitä tämän puolen ihmisiä ... mikä haukkui, mikä\nnauroi, ja kaikki olivat yhtä ylpeitä. Eiväthän nuo muualla herrat\ntuommoisia olleet...\n\nAlkoi ajaa hevosia kartanolle, kyytejäkin tuli, mikä kiesseillä, mikä\nkärryillä. Humahti sinne yhdet vaunutkin ... ruununvoudin kuuluivat\nolevan, joka tulee rouvansa kanssa rautatietä myöten.\n\n-- Mitä sinä minusta seurailet? suhahti Matti syrjäsuulla äkäisesti\nLiisan korvaan.\n\nEi olisi näet suvainnut Matti Liisan häntä seurailevan, kun hän itse\nmiesten mukana kulki... Mutta minnekkäs olisi Liisa mennyt, kun ei ollut\ntuttua yhtään ja joka paikassa oltiin äkäisiä. Ruununvoudin kuskikin oli\näsken pukiltaan ärjäissyt: \"Pois tieltä, ämmä!\" -- eikä Liisa kuitenkaan\nollut muuta mitään kuin hyvän matkan päässä seisonut ja katsellut\nhevosia ja vaunuja.\n\n... Sen suuremman punaisen huoneen edustalle, jossa oli isot\nkaksipuoliset ovet, oli kokoontunut väkeä. Liisa lähti katsomaan, mitä\nne siinä seisoivat, ja miehet siirtyivät myöskin sinnepäin... Nepähän\nnyt tulevat minun perässäni enkä minä heidän! ajatteli Liisa.\n\nIsossa huoneessa punnittiin tavaroita, kirstuja ja kapsäkkejä, jotka\nkuuluivat olevan matkalle lähtevien -- niin sanoi Ville.\n\nMatti työntäytyi oven pieleen ja katseli punnitsema-miestä. Se oli\nhänestä tuttu, ja kun oikein katseli, niin pehtorihan se olikin!\nYhdentyylinen oli takki ja lakki kuin inspehtorilla, vaikka ei aivan\nniin komea... Hyvin se oli hommassa, mittasi, nosteli tavaroita ja\nkirjoitti kirjaan ... ei puhunut monta sanaa eikä kertaakaan katsahtanut\novella oleviin ... vaikka Matti sitä olisi odottanut, että olisi saanut\ntervehtiä... Vähä väliä sitten meni paperien kanssa päärakennukseen,\nväki aukesi edessä, mutta ei hän silloinkaan katsonut kehenkään. -- Matti\najatteli, että kun se tulee sieltä takaisin, niin silloin hän asettuu\neteen niin, että se näkee ... vaan ei se kertaakaan onnistunut. Eiköhän\nolisi pehtori häntä enää tuntenut? vai eiköhän ollut näkevänään?\n\nPunnittuaan tavarat nosteli pehtori ne matalapyöräisille kärryille ja\ntyönsi ovesta ulos. Tuimasti työnsi eikä katsonut sivulleen, vaikk'\nolisi kuka allekin jäänyt. Matti olikin vähällä jäädä, mutta ei häntä\npehtori sittenkään huomannut... Ei Matti olisi pehtorista luullut\ntulevan noin mahtavata miestä...\n\n-- Kohta se tulee, sanoi nyt Ville, ja siitä sanasta tuli Matille ja\nLiisalle kiire.\n\n-- Hyvänen aika! -- tuota -- ihanko paikalla?...\n\n-- Puolen tunnin päästä on tässä ... nyt pitäisi jo maksaa kyytiraha...\n\n-- Kyytiraha ... niin ... tuota ... paljonko sitä olikaan kyytirahaa?\n\n-- Markka.\n\n-- Vai markka ... mitenkä se on? ... lähdetäänkö me Liisa?\n\n-- En minä häntä tiedä ... tässä kiireessä ... markkahan siitä ...\neiköhän lähdetä ... vaan en minä tiedä...\n\n-- Lähdetään nyt vain ... pitäähän sitä siinäkin!\n\n-- Eikö se Ville lähtisi mukaan?\n\n-- En minä ... kyllä se teiltä yksinkin passaa.\n\n-- Niin, no lähdetään sitten, lähdetään, kun on kerran tänne asti\ntultu...\n\nMatti kaivoi Villelle markan taskustaan, ja Ville meni ostamaan\npilettiä.\n\nJa Matti ja Liisa ajattelivat, että nyt siinä ei auta mikään ja että nyt\nsitä kai pitää kohta siinä mennä. Niin tuntui, kuin olisi suuri tapaus\ntulossa, jota ei ennen ollut elämässä ollut eikäpä mahtaisi vastakaan\ntulla ... ei kuin tämän yhden kerran ... ja nyt se oli tulossa ... ja se\najatus heidän sydänalaansa vapisutti ja pani äänen väräjämään...\n\n\n\n\nVII.\n\n\nEivät tienneet oikein Matti ja Liisa, kuinka olivat rautatievaunuun\njoutuneet. Liisa ei varsinkaan tiennyt.\n\nJa nyt sitä oltiin siinä!...\n\nJa nyt se lähti liikkeelle ... koko huone ... ovet ja ikkunat ja\nlattia... Herra jumala, kunhan ei hajoaisi!...\n\nSiihen oli nyt jouduttu ja siinä sitä nyt mentiin... Liisa istui\npenkillä ja piteli tiukasti kiinni. Matti seisoi penkkien välissä ja\npiteli hänkin käsillään kiinni...\n\nNiin yht'äkkiä oli lähtö tullut, ettei tiennyt mitään, ennenkuin se jo\ntuli. Matti ja Liisa olivat seisoneet ja odottaneet Villeä, että se\ntoisi piletin. Kello oli silloin soida rämähtänyt pään päällä ja Liisa\noli säikähtänyt siitä niin, ettei ennen ollut milloinkaan ollut niin\nsäikähtänyt. Kun oli tointunut katsomaan, oli siinä pehtori, joka sitä\nkielestä rämisti...\n\nMutta silloin oli kuulunut kimakka vihellys, ja ihmiset olivat\nhuudahtaneet! \"Tuolta se tulee! tuolta se tulee!\" Ja sieltä se oli\ntullutkin aukeata pitkin ... puhaltaunut huokuen ja pursuten sillan\nsyrjään ... sydänalaa oli vihlaissut Liisan ja aivan oli ollut selälleen\nhoipertua ... ja tuonut tullessaan huoneita, jotka kulkivat pyöräin\npäällä ja joissa oli lasit ja jotka olivat toisissaan kiinni, ja itse se\nkiilsi kullalle ja välkkyi, että silmiä huikaisi... Ihmisiä oli sieltä\npölähtänyt asemasilta täyteen...\n\nVaan silloin oli Ville tullut huoneesta melkein juoksujalassa, ottanut\nkäsipuolesta kiinni ja työntänyt sisään ja antanut keltaiset paperiliput\nja käskenyt näyttää, kun niitä kysytään ... itse oli sitten sitä tietään\nmennyt ja heittänyt heidät siihen...\n\nJa sitten se oli alkanut liikkua ... siinä ne nyt olivat, ja nyt se\nkulki täyttä vauhtia...\n\n-- Tule, Matti, istumaan, ettet putoa ... onhan tässä sijaa ... minun\nvieressäni! sanoi Liisa vapisevalla äänellä ja puristautui yhä lujemmin\npenkin laitaan kiinni.\n\n-- Eihän tästä ... minnekä ... pudonne, sanoi Matti, mutta siirtyi\nkuitenkin penkille istumaan ja tarttui käsipuuhun kiinni.\n\nYhä kiihtyi kulku, metsät ja maat vilisivät silmissä, kun ikkunasta ulos\nkatasti ... välistä se viheltää hihkaisi, että selkäpiitä karmi ... ja\nsilloin tällöin paiskasi valkean savun ikkunan eteen.\n\nMatti ja Liisa istuivat vastakkain, tuijottivat toisiinsa ja pitelivät\nkiinni. Kummastakin tuntui heistä, kuin istuisivat he vauhkon hevosen\nrattailla, joka suitsettomin suin alamäkeä laukkasi. Kerran oli Liisa\nkoskea laskenut, mutta ei se niin hirveätä ollut kuin tämä... Ei Liisa\nuskaltanut ulos ikkunasta katsoa, Matti uskalsi vain välistä vilkaista.\n\nMutta kokivat Matti ja Liisa kuitenkin olla niin, ettei toinen saattaisi\nsanoa toisen pelänneen.\n\n-- Eihän meillä tässä mikä hätänä ole, koki Liisa vakuutella Matille.\n\n-- Mikäpähän tässä lie meillä sen kummempi kuin muillakaan.\n\n-- Onko täällä muitakin?\n\nLiisa istui siinä selin muuhun vaunuun eikä nähnyt muita kuin Matin.\n\n-- Näkyyhän tuolla olevan.\n\nLiisa vähän rauhoittui, kun oli muitakin.\n\n-- Onko monta?\n\n-- Etkö sinä saata itse katsoa? ... etkö uskalla päätäsi kääntää --?\n\nLiisa uskalsi ... heitti kätensä irti ja kääntyi katsomaan... Taisihan\nsiinä sentään pitelemättäkin pysyä...\n\n-- Mikähän mies se on tuo tuossa?\n\n-- Missä?\n\n-- Tuo tuossa, jolla on parta ... joka meihin nyt katsoo...\n\n-- Oletko osoittelematta! ... en minä tiedä.\n\n-- Ei sinun, Matti, tarvitse käsilläsi siitä penkin laidasta kiinni pitää\n... pysyyhän tässä ilmankin.\n\n-- En minä sen tähden pidäkään.\n\n-- Minkäs tähden?\n\n-- En minkään tähden.\n\nMatti piti vielä vähän aikaa kiinni ... ei tahtonut heti kohta heretä\npitämästä, ettei Liisa olisi luullut, että hän sen tähden piti, kun\npelkäsi muuten putoavansa.\n\nKonduktööri tuli vaatimaan pilettiä. Sillä oli komeat verkavaatteet\nsilläkin, hopeiset napit, tähti otsassa ja nahkainen kotelo kupeella...\nMitähän se siinä kuletti? Olisi sitä Liisa halunnut tietää, mutta kovin\nnäytti isolta herralta, että olisi ilennyt kysyä.\n\n-- Tekö sitä olette se kapteeni? kysyi hän kuitenkin.\n\n-- Konduktööri minä olen.\n\n-- Missäs se on kapteeni.\n\n-- Sama se kapteeni eli konduktööri ... missä piletti?\n\n-- Anna, Matti, sinullahan ne on.\n\nMatti kaivoi piletit taskustaan, ja konduktööri pisti ne koteloonsa.\n\n-- Poisko ne otetaan?\n\n-- Pois.\n\n-- Ei kai tässä mitään vaaraa tapahdu?\n\n-- Mitä vaaraa?\n\n-- Jos sattuisi kaatumaan ... eli miten muuten ... lehmän päällitse ...\nkun näin kiivakasti --\n\nKonduktööri naurahti ja meni ulos.\n\n-- Ylpeitä ne on kaikki nämä rautatien herrat, sanoi Liisa Matille, eivät\nvastaa, vaikka oikein kysyy.\n\n-- Ei se tuo ylpeä ollut -- mitäs sinä menit lehminesi siihen --\n\n-- No, niin ruustinna sanoi!\n\n-- Kyllä se tuo sen paremmin tietää.\n\nLiisa antoi hänen tietää... Saattoipa se tietääkin. Ja ei kai tässä\nhengen hätää ole, koska se nauroi.\n\nJa siitä naurahtamisesta väheni paljon Matin ja Liisan pelko.\n\nAlkoivat katastella vaunua, sen seiniä, kattoa ja penkkejä, ja tarkemmin\nikkunasta pihalle.\n\nKiivakkata oli yhä menon kyyti. Metsä ei kuin vilahteli jälelle jääden.\nHuiskahtaen lensivät ohitse sanomalankapylväät, toinen toisensa perästä,\nja kun pelto tai niitty tai järvi kohdalle sattui, ei ennättänyt\nkunnolle katastaa, niin oli jo metsässä taas.\n\n-- Ei sille häikeälle näy paraskaan juoksija piisaavan, ajatteli Matti.\nMutta mikä kumma tätä vetää? Sitä ei Matti jaksanut ymmärtää...\n\nMatti siirtyi likemmäksi ikkunaa. Se oli auki... Eiköhän tuota tuosta\nnäkisi, kun päänsä pistäisi ulos ja katsoisi, mikä se siellä edellä tätä\nvetää.\n\nMutta ei Matti uskaltanut pistää päätään ulos. Koetti hän kuitenkin\nsyrjittäin tirkistellä ikkunasta.\n\n-- Elä pistä päätäsi siihen, varotti Liisa. Etkö muista, mitä Ville\nvaroitti?\n\nMutta siksipä Matti nyt juuri pistikin päänsä ulos, ettei Liisa luulisi,\nettä hän ei uskaltanut. Vaan tuuli oli temmata hatun päästä, ja Matti\nlöi poskensa ikkunan pieleen.\n\n-- Ei siitä näe mitään ... menee liian kiivakasti, että näkisi...\n\n-- Nyt sen näit! ... olit pudottaa lakkisi, sanoi Liisa. Mutta Matti ei\nsiihen virkkanut mitään ... istui vain äänetönnä.\n\nSilloin pujahti yhtäkkiä toisesta penkistä parrakas mies Matin ja Liisan\npenkkiin ja katseli heitä vuorotellen vasten silmiä kumpaakin ja\npyöritteli naurua silmissään ja suupielissään, mutta ei kuitenkaan vielä\nääneen nauranut.\n\nEi se ollut Liisan mielestä oikein täysipäisen näköinen. Parta viuhotti\nniin kummallisesti suupielissä, ja päällään oli sillä iso sarkanutun\nreuhka, jossa oli laajat taskut. Yhden taskun revenneessä nurkassa\nkönötti puteli selkäkenossa.\n\nSanaakaan sanomatta rupesi mies hihittelemään siinä ja tirkistelemään\nvuoroin kumpaakin, Mattia ja Liisaa.\n\nMutta eivät Matti ja Liisa olleet häntä ensin näkevinäan.\n\n-- Minnekäs isäntä ja emäntä menevät? kysyi hän vähän ajan kuluttua.\n\n\"Isännästä\" ja \"emännästä\" leppyivät Matti ja Liisa häntä katsomaan.\n\n-- Ei me olla isäntiä ja emäntiä.\n\n-- Vai ette ole ... kik! kik! kik! ... kyllä minä tunnen, kuka on isäntä\nja emäntä!\n\n-- Vai tunnette! -- Tässä tuota vain nyt mennään.\n\n-- Vai tässä vain mennään ... vai tässä vain mennään ... kik! kik!\nkakkak! kuk!... Vai tässä vain mennään ... taitaa olla lysti mennä!\n\n-- Teillä taitaa olla vielä lystimpi, sanoi Liisa.\n\nMies iski Matille silmää ja nykäisi häntä kyynäspäällään...\n\n-- Vai lystimpi, vai lystimpi?... kik! ... ki! ki -- ki kik! -- Emäntä\nmeinaa, että minulla on lystimpi ... mitäs isäntä meinaa?\n\nLiisaakin jo nauratti vähän tuon miehen soma nauru. Mies huomasi sen ja\nnauroi yhä hartaammin. Sitten veti pullon taskustaan.\n\n-- Tietääkös emäntä, mitä tässä on isännälle? ... kik! kak!\nkak -- kek -- kuk -- kuk!\n\nMies puhui Liisalle ja iski silmää Matille.\n\n-- Mistäs se toki tiedettäisiin ... eihän sitä kenestäkään toki näe, mitä\nsen putelissa on...\n\n-- Vai ei näe, vai ei näe! Emäntä pistelee, ettei minusta näe ...\nryypätään, isäntä, niin emäntä näkee...\n\nMatti ei koskenut tarjottuun pulloon.\n\n-- Eikö isäntä tohdi emännältään ryypätä?\n\nMutta nyt Matti ryyppäsi, ryyppäsi vähän.\n\n-- Ei tohdi isäntä ryypätä aikamiehen ryyppyä.\n\nMatti ryyppäsi pitemmän ryypyn ... ryypätessään katseli kuitenkin pitkin\nputelin kuvetta Liisaan. Liisa näytti vähän loukkaantuneelta, mutta ei\nkuitenkaan niin paljon, kuin Matti olisi luullut.\n\n-- Mistäs kaukaa ollaan! kysyi nyt Matti vieraalta.\n\n-- Milloin mistäkin (vieras ryyppäsi parhaillaan) -- milloin mistäkin!\n\n-- Niitä kaiken maailman miehiä.\n\n-- No, niitä kaiken maailman miehiä -- kik -- kik! kik -- kik -- kik!\n\n-- Minnekäs on matka?\n\n-- Minne milloinkin ... minne milloinkin, saattaahan sitä kesällä vaikka\nminne.\n\n-- Taidatte olla kisälli?\n\n-- Kisälli olen ja kesällä kulen ... kik -- kik -- kakkak -- kek! ...\nryypätään...\n\n-- Vieläkö tuota ryyppäisi? -- Matti ryyppäsi, mutta ei uskaltanut katsoa\nLiisaan.\n\n-- Suutarin vai räätälinkö kisälli?\n\n-- Uurmaakarin ... eikö olisi isännällä kelloa, niin korjattaisiin!\n\nSitä ei ollut Matti kuulevinaan ... katseli ulos ikkunasta ja sanoi\nmenevän kiivakasti. Matin silmissä näyttikin, että vauhti yhä lisääntyi.\n\n-- Menee niin kiivakasti, että korvissa suhisee.\n\n-- Kik -- kik -- kik! nauroi kisälli ... \"korvissa suhisee!\" ... no eikö\nvielä?\n\n-- Elä juo, Matti, enää! sanoi Liisa ankarasti.\n\n-- Tämän kiivakan kulun kunniaksi! sanoi kisälli.\n\n-- Kiivakan ... ku -- ulun ... kunni -- aksi ... ja joka sanan väliin Matti\nryyppäsi ryypyn. --\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Heiluvee! ... nyt se vihelti! ... heiluvee! nyt sitä mennään!\n\nMatti oli noussut seisoalleen, ja hänen hattunsa oli käynyt kallelleen.\n\n-- Istu, Matti, kuuletko sinä ... voi tuota jumalatonta! ... humalassahan\nsinä!...\n\n-- Ole vaiti, Liisa! ... en minä ole humalassa ... antaa sen mennä vain!\n... joko se seisottuu?\n\n-- Nyt se seisottuu ... nyt pitää lähteä maalle ... mehän ollaan tähän\njääpiä!\n\n-- Isäntä lähtee vielä eteenpäin yhden välin!\n\n-- Suusi kiinni sinä, sen rentale! Sinähän sen juotit ... tule pois,\nMatti, näetkö, kun kaikki muut jo laittauvat!\n\n-- Eikö ajeta vielä yhtä väliä, kun ollaan kerta liikkeellä ... onhan\ntässä päivää!\n\n-- Ei nyt enää!\n\n-- Ajetaan pois! -- huih! -- nyt se jo viheltää.\n\n-- Voi, hyvä isä!\n\nJa juna lähti taas liikkeelle, kiihtyi kiihtymistään ja kiiti kohta taas\ntäyttä vauhtia.\n\nLiisa istui ja voivotteli vuoroin, vuoroin sadatteli Mattia ja kisälliä.\n\nMutta kisälli kikatteli, kakatteli ja kukatteli, ja Matti riemuitsi\nkulun kiivaudesta. Ei ollut kisälli vielä ennen mielestään niin\nhupaiseen mieheen yhtynyt.\n\n-- Hih! hih! hih! -- Tulkoonpas nyt ruunu oriineen kilpaan! Hih! hih! hih!\nnyt sitä laukalla lasketaan ... hei tamma! -- Liisa hoi, eikö tämä ole\nlystiä?\n\n-- Voi, hyvä isä!...\n\n-- Ei pidä emännän olla milläänkään ... antaa isännän vain ajaa lystiä!\n\n-- Suus' kiinni sinä, sen rentale, roisto! -- Voi, voi, voi!\n\n-- Elä voivottele, Liisa, elä voivottele, kun sinua ruunun ori vetää ...\nhevonen, hevonen, hevonen!\n\n-- Oletko vaiti, Matti ... kaikki ihmiset katselevat sinua!\n\n-- Katsokoot ... katsokoot! -- Lempo soikoon!\n\n-- Ja nauravat sinulle...\n\n-- Nauravatko?\n\n-- Istu ja ole hihkumatta...\n\nMatti istuutui ja painoi kasvonsa käsiinsä. -- Konduktööri tuli vaatimaan\npilettiä...\n\n-- Johan me teille annettiin!...\n\n-- Ne olivat viime asemalle -- nyt pitää olla uudet.\n\n-- Miksi ette jääneet viime asemalle?\n\n-- Voi, hyvä herra, olisihan me jääty, mutta kun en saanut tätä miestä...\n\n-- Onko se juovuksissa?\n\n-- Ei se ole, se ei ole kai ollut ennen milloinkaan eikä se ole nytkään,\nmuuten lie tullut kipeäksi, eikö tuo lie tämä jumalaton vauhti\nmennyt päähän ... kun ei se lähtenyt paikaltaan...\n\n-- Vauhti päähän -- kik -- kik -- kik -- Sai halvauksen!\n\n-- Vai halvauksen? -- Eipähän ... vieläkö se tuo häpeämätön sika?...\n\n-- Ei saa haukkua ihmisiä!\n\n-- Enhän minä, enhän minä ... vaan sehän sitä juotti eikä heittänyt\nrauhaan ... voi, hyvä isä --!\n\n-- Piletti teidän täytyy kuitenkin maksaa.\n\n-- Paljonko se maksaa?\n\n-- Kaksi markkaa ... se on kaksinkertainen maksu.\n\n-- Eikö se markka piisaa ... eihän minulla ole ... tuon maksettavahan se\noikeutta myöten olisi, joka narrasi sen juomaan ... anna, Matti,\nkukkarosi ... kuuletko sinä?\n\nMutta Matti ei kuullut ... hän jo käsiensä varassa nukkui. Liisa löysi\nkuitenkin kukkaron ja maksoi.\n\n-- Voi hyvänen aika! Kaikkeen sitä on jouduttu onnettomuuteen!\n\nMutta silloin vihelti juna ja seisahtui uudelleen. Liisa kuletti\nkonduktöörin ja kisällin avulla Matin vaunusta ulos. Kisälli kikatteli,\nkukatteli! Liisa itse voivotteli, ja konduktööri noitui...\n\n-- Elkäähän häntä edes, hyvä herra, noituko ... eihän se ole aina\nsemmoinen ... miten lie nyt sattunut... Se raukka kun ei moneen vuoteen,\nniin mitäs se sietäisi, rukoili Liisa konduktööriä.\n\nMutta kun konduktööri oli heidät heittänyt ja noussut junaan ja juna\ntaas lähtenyt liikkeelle, niin retuutti Liisa Matin vähän syrjään\nhuoneiden suojaan ja siellä helähytti hän häntä korvalle, niin että\npääsi itseltäänkin itku.\n\nSiitä Matti siksi tointui, että osasi kysyä: \"mikä se oli?\" ja sitten:\n\"mis -- missä me ollaan?\"\n\n-- Missä tuota lietäneekään ... ei tuo ole oman maan näköistäkään ...\nmitä maailmata liekään? -- ja Liisa pillahti uudestaan itkuun.\n\nMaa olikin aivan oudon näköistä ... yhtä tasaista eikä puita eikä metsää\nkuin kaukana häämötti.\n\n-- Minä nukkuisin ... osaatko sinä sanoa, missä minä nukkuisin? sopersi\nMatti.\n\n-- Minnekkäpä minä sinut nyt nukkumaan ... nuku siinä, niissä olet ...\ntuoss' on halko pääsi alle ... painau siihen lastukolle.\n\nMatti painautui lastukolle halkopinon juureen ja nukkui heti kohta.\n\nLiisa istuutui vähän matkaa siitä muutaman pölkyn päähän...\n\nNyt vasta tämä rupesi Liisasta oikein surkealta tuntumaan.\n\n-- Voi hyvänen aika, kun tuonne lähdettiinkään! -- Jo hän oli sitä kauan\najatellut, jo aivan omasta pihasta lähdettyä, kun Matti rupesi jättämään\n... ja sitten pitkin matkaa ... kuumassa helteessä, ja kun piti kirkon\nsivu mennä ... siitä se nyt oli rangaistukseksi kaikki tämä onnettomuus\nja eipä syyttä ollutkaan... Ja siinä kummassa kulun humakassa, johan hän\nsiinä ajatteli ... ja kun Matti vielä rupesi juomaan, niin jo hän\najatteli, ettei tästä kuuna kullaisna päivänä hyvää loppua tule... Siinä\nse nyt retkottaa! ... kunhan edes selviäisi, että pääsisi lähtemään ...\nja minnekkä sitä sitten lähtee? Osaako edes kotiinsakaan?... Voi, hyvä\nisä --!\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nIltapäivä oli jo käsissä, ja Matti ja Liisa kävelivät rautatien rataa\npitkin ... sinnepäin kiinnittäen hitaista kävelyä, mistä äsken olivat\ntulen vauhdilla tulleet.\n\nMatti kulki edellä, Liisa vähän jälempänä, kokien perästä tulla.\n\nEivät puhuneet mitään toisilleen. Matti ei tahtonut mitään virkkaa, ja\nLiisa ei tohtinut. Vielä olisi tehnyt Liisan mieli juonittelemaan ja\nvielä sen sisuksissa riidan halu kutkutti, mutta ei sitä sieltä\nuskaltanut päästää.\n\nMatin herättyä oli Liisa ruvennut riitelemään ja saanut jo riidellä\nvähän aikaa ja haukkua Mattia ... mutta kerran oikein selvittyään oli\nMatti heti kohta käskenyt hänen tukkimaan suunsa, käskenyt yhden kerran\nja toisen kerran siivosti ja hiljaisesti ... mutta kun Liisa siitä vain\nkiihtyi, niin silloin sanoi Matti kolmannen kerran: \"Ole nyt, akka, vait\n... tahi ei sinua hyvä peri!\" -- ja siitä täytyi Liisan heretä\nriitelemästä ... vaikka väkinäistä oli herkeäminen...\n\nEi ollut päivänpaistetta Matinkaan mielessä, kun hän heräsi ja katseli\nympärilleen eikä tuntenut seutuja. Ei hän sitä oikein muistanut, mitä\noli tapahtunut, mutta ei hän sitä kysynytkään...\n\nKoki itse muistella, kun väännätteli kontti selässä astuen rataa myöten\npoikkipuulta poikkipuulle sanaakaan puhumatta. Vähän hän muisti, mutta\nei kaikkia kuitenkaan...\n\n-- Minulla on sinun rahakukkarosi, sanoi Liisa ja ajatteli, että kun se\nsen tahtoo takaisin, niin saanhan edes sanoa, että \"tokkohan annankaan,\nkun ei sinussa kuitenkaan taida olla sen haltijata vielä\".\n\nMutta ei Matti tahtonutkaan kukkarotaan takaisin. Kulki, niinkuin ei\nolisi kuullutkaan... \"Sitä hävettää\", ajatteli Liisa.\n\n-- Kaksi markkaa sitä meni tältä viime taipaleelta ihan hukkaan ... kun\nolisi lähtenyt siinä kohti pois, niihin ensin oli määrä mennä, niin ei\nolisi sekään raha mennyt hukkaan...\n\nMutta ei tämäkään vaikuttanut mitään.\n\nJa niin kulettiin taas ääneti linjasuoraa tietä myöten, ja ikävää oli\nmatkan teko, kovin ikävätä kummastakin ... niin ettei edes haastelemaan\nsiitä tehnyt mieli.\n\nIlma näytti vielä rupeavan sateiseksi. Pilviä oli koko päivän aurinkoa\nvasten kasvattanut, ja ukkonenkin keskipäivällä jymissyt. Mutta siihen\nhaihtui kuitenkin ukkonen, tuuli kampesihe itään ja alkoi sadetta\nnostaa.\n\nLiisa oli muutamia kertoja taakseen katsonut, mutta Matti ei kertaakaan.\nEi näkynyt niitä paikkoja, joista oli lähdetty kävelemään, mutta ei\nedessäkään päin erottanut muuta kuin yhtä suoraa ja yhä kapenevaa\naukeata!\n\nMutta yht'äkkiä katastivat kumpainenkin taakseen. Oli korva ottavinaan\nniinkuin vihellystä jotain...\n\nHyvä olikin, että katsoivat taakseen ... ja hyppäsivät kuta kiireimmiten\ntiepuoleen, toinen toiselle puolen tietä ... muuten olisivat alle\njääneet.\n\nJuna sieltä tuli, hihkaisi vihaisesti kohdalla ja söhkäisi heidän\nvälitsensä. Kylmä ilman henki nuolaisi molempain kasvoja ja tuntui\nselkäpiihin saakka.\n\n-- Siinä se nyt meni ja me olemme tässä, ajattelivat Matti ja Liisa. -- Jos\nolisi oikein ollut, niin olisi saatu siinä mennäkin sen kahden markan\nedestä ... eikä olisi tarvinnut kävellä ... ja vielä olisi jäänyt\ntähdettäkin... Mutta eivät he näitä aatoksiaan kumpainenkaan toiselle\nilmoitelleet.\n\nJa sitten rupesi satamaan heti kohta, kun juna oli ohitse mennyt, ja\nnäytti siltä, että se ei helpota moneen päivään. Idästä sadetta nosti ja\nsieltä sitä kesti... Liisa kokosi hameet korvilleen, ja Matti nosti\nnuttunsa kauluksen pystyyn.\n\nHyvä toki, että edes tie pysyi kuivana. Mutta muuten ei ollut hyvä\nollenkaan, paljoa ennemmin paha ja ikävä. Sen tunsivat kumpainenkin. Ja\nolisivat aikoja sitten takaisin kääntyneet, jos olisivat poispäin\nmenossa olleet, mutta kun kotiin päin oli matka, niin pitihän sitä mennä\n... milloin häntä joutuneekaan omaan pirttiinsä?\n\nVaan eivät he enää vasta kuuna päivänä lähde ... ei niin kummaa ihmettä,\nettä he sitä lähtevät katsomaan ... ei, vaikka laittaisivat kaksi\ntämmöistä rinnakkain ja koko maailman kansa sinne rientäisi.\n\nJa vettä rupesi yhä rankemmasti satamaan ... kylmänlaista sadetta vielä.\nMatalaksi aleni taivas, harmaaksi sakeni ilma ja päiväkin jo laskujaan\nläheni...\n\nEi, kyllä he nyt sen ymmärtävät, etteivät ne heitä varten ole rautatiet\nja muut semmoiset ... hulluja he olivat ja lapsekkaita, kun tänne\nlähtivät... Ja jos vielä eivät olisi ajamaan lähteneet ... olisivat edes\ntyytyneet siihen, että syrjästä katselivat ... niin jo olisivat kohta\nkotona ... vaan nyt, milloinhan lienevätkään?... Sohisten satoi vettä\nsynkkään metsään kahden puolen tietä, ja raskaasti tuuli ... ja\nvirtanaan valui sitä vaatteiden laskoksissa ja läpikin tunki ... tuli\nsitä hatun lierin yli Matin silmille ja märän hameen läpi tippui Liisan\nniskaan...\n\nSatoi vettä Matin ja Liisan kotiin tullessakin vielä, yhtä matalana oli\ntaivas ja yhtä harmaana ilma.\n\nLäpimärkiä olivat, savessa jalat ja lahkeet ja hameen helmat. Mitä\nmatkoja lienevät kulkeneetkaan ... eivät sitä itsekään oikein tienneet.\nEksyksissä olivat kulkeneet, soita rämpineet ja metsiä ja tiettömiä\nkorpia. Jostain kohti oli Matti metsätietä ollut oikaisemaan lähtevinään\nja Liisa oli kysymättä perästä tullut. Vaan ei ollut Matti kauan\nkulkenut, ennenkuin oli jo haihtunut... Ei ollut Liisa siihen mitään\nvirkkanut, ääneti perässä tullut ja ajatellut, että \"kulettakoon ...\ntottapahan jonnekin kulettaa\".\n\nOlivathan viimein kuitenkin kyselemällä maantiehen yhtyneet ... lumireen\nkohdalla juuri, jossa oma tie erosi maantiestä, ja sitä oli lähdetty\nkotimökille kulkemaan.\n\nJa se menneenviikkoinen harakka oli taas entiseltä sijaltaan männiköstä\nalkanut räkättää ja märkänä luuhakkeena kulkevain edessä hypellä puusta\npuuhun kahden puolen tietä.\n\n-- Tuossa se nyt taas on sama lintu, oli Liisa ajatellut. Kun olisi sen\nnaurun ennen merkiksi arvannut, niin ei olisi tätäkään tullut...\n\nMutta ei Liisa siitä Matille mitään sanonut, ajatteli vain itseksensä\nnoin.\n\nJo alkoi loppumatkalla livettää kummankin jalkaa ... liukkaassa savessa\nolletikin, niin että pitkä tuli jälki ja oli monesti selälleen kaatua\n... mutta ei kuitenkaan kaatunut.\n\nLakoon oli ruis painunut pellolla ja lakoon paikoitellen sakea heinikko\naitovarrella. Mustiksi olivat sateen puolelta aidat vettyneet ja\nhuoneiden seinät ja ikkunain pielet.\n\nJa kun astuivat pirtin porstuasta sisään, niin vettä vuoti katosta,\njotta oli iso lammikko lattialla...\n\nEi ollut pirtin katto kuitenkaan vuotanut. Ja uunin oli toki kotimies\npannut lämmitä, että sai kuivailla.\n\nTinki kotimies yhtä ja toista kyselemään, mutta kun ei vastausta saanut,\nniin herkesi.\n\nEivät Matti ja Liisa, kuivaa päälleen saatuaan, sitä ajatelleet, mitä\nmuut matkamiehet, että \"on sitä nyt maailmaa nähty\"; -- sitä ajattelivat,\nettä \"ei ne meitä varten ole semmoiset ... ei sekään rautatie...\"\n\nEivätkä he siitä ikinä sanaakaan puhuneet ... eivät keskenään eivätkä\nmuiden ihmisten kanssa. Muuhun puheensa käänsivät, jos se sitä\nsattumalta läheni, ja aloittivat vähän vaiti oltuaan toisesta paikasta.\nJa kun muiden kuulivat rautatiestä puhuvan, niin lähtivät siitä joukosta\nsyrjempään tai eivät ollenkaan puheisiin puuttuneet, jos varoivat\nrautatien puheeksi tulevan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun he seuraavana aamuna kotiin tulonsa jälkeen nousivat\nvuoteeltaan ja katastivat ikkunasta ulos, oli idässä jo kirkas taivas ja\npouta tulossa.\n\n-- Eihän tuo toki tuohon vaikuttanut ... poudanpahan kuitenkin antoi,\nettä heinään pääsee...\n\nNiin ajatteli Matti ja niin Liisakin ajatteli, vaikka eivät he taaskaan\nsiitä aatoksestaan toisilleen mitään virkkaneet.\n\nJa kun Liisa oli tarhalle mennyt lehmää lypsämään, kuuli hän, kuinka\nMatti pellon pientarella viikatettaan hioa helisteli.\n\n-- Se jo niittää ... pitää tästä minunkin jo sinne kohta. --\n\nJa Liisan sydänalassa hytkähti yht'äkkiä niin hyvän mielen tunne, että\npyörähti vesi silmään kesken lehmän lypsyn.\n\nPilven ranta väistyi aamun kuluessa yhä korkeammalle, ja sijan täytti\nkellahtava taivas. Aurinko alkoi sitten kimallutella kasteista\npihanurmea ja vettyneistä seinistä nostattaa höyryilevää lämmintä.\n\nMatti oli viikatteensa hionut, ja kurahtaen katkesi sen edessä kostea\npiennarheinä.\n\nJa lehmänsä lypsi Liisa, siivilöi pyttyyn maidon ja kissan kupposen\npankon nurkkaukseen täytti.\n\n\n\n"]