[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fypWAJKdyrT7kIWY0uZyx6NcQ0sFiwYloRxPRO9WRFoo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},470,"Kalastajakadun kauppias","Lassinen, Emil",1861,1938,"470-lassinen-emil-kalastajakadun-kauppias","470__Lassinen_Emil__Kalastajakadun_kauppias",null,"romaani",[],[],"fi",1890,34570,216797,false,35292,[22],"Finnish fiction -- 19th century",[24],"Novels","\"Kalastajakadun kauppias: Novelli\" by Emil Lassinen is a novel written in the late 19th century. The story revolves around the lives of two brothers, Tapani and Topias, along with their sister Vappu, focusing on their family's dynamics and experiences in rural Finland. As the narrative unfolds, it hints at themes of destiny, prosperity, and the pursuit of happiness in a changing world.  At the start of the story, we are introduced to the Yli-Tuomo family, comprising the elder brother Tapani, the younger brother Topias, and their cherished sister Vappu. The opening chapters depict their upbringing, familial ties, and the relationships with neighboring families, including Simo, a boy who faces tragic misfortune. After the death of their father, the brothers navigate life challenges, with Topias contemplating a departure to seek his fortune in Helsinki. The interactions among these characters set a tone of both warmth and impending change, laying the groundwork for Topias's aspirations and the dynamics that will define his journey. (This is an automatically generated summary.)",[],319,"Kertomus seuraa kahden naapuritalon lasten ja heidän ystävänsä Simon kasvua maaseudulla sekä heidän myöhempiä vaiheitaan. Teos kuvaa suomalaisen yhteiskunnan muutosta ja pienen kauppiaan elämää sekä arjen valintoja kaupunkiympäristössä.","Emil Lassisen 'Kalastajakadun kauppias' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 470. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KALASTAJAKADUN KAUPPIAS\n\nNovelli\n\n\nKirj.\n\nEMIL LASSINEN\n\n\nWiipurissa Matti Kurikka,\nWiipurin Sanomain kirjapainossa 1890.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nYli-Tuomon talossa kasvoi kaksi poikaa ja yksi tytär. Vanhemman pojan\nnimi oli Tapani, nuoremman pojan nimi Topias. Tytär Vappu oli syntynyt\nTapanin jälkeen, hän oli rakkain vanhemmille, rakkain veljille.\n\nTopias kasvoi nuoruudessaan veljensä ohi, ollen jo seitsemäntoista\nvuoden vanhana miehen mittainen, Tapani pysyi naulassaan monta vuotta,\nmutta venähti sitte verrattain lyhyessä ajassa Topiaan tasalle. Poikain\nisä oli silloin jo vanha ja riutunut mies. Hän käveli sauvan nojalla\neikä löytänyt opastamatta vaimo-vainaansa hautaa kirkkotarhasta.\n\nYli-Tuomon naapurina oli Ali-Tuomon talo. Ali-Tuomossa olivat tyttäret\nMartta ja Helka ja poika Perttu. Martta ja Tapani vietiin kasteelle\nyhtä aikaa, Vappu ja Perttu elivät kauan vallan tietämättöminä\ntoisistaan, ja Helka ja Topias oppivat aakkoset jokseenkin yksiin\naikoihin.\n\nHeidän joukkoonsa kuului vielä Simo. Simon vanhemmilla oli pieni tupa\nAli-Tuomon maalla. Uudesti rakennettaessa tupa tosin muutettiin\nkauemmaksi, mutta niinkauan kuin Simo siinä asui, niinkauan oli hän\nseitsemäntenä seurassa, kesällä ja talvella, poudalla ja sateella.\n\nMolemmat talot olivat yhdensuuruisia manttaaliltaan, tiluksiltaan ja\nveroiltaan. Samat olivat kummankin talon kohtalot ja kokemukset.\nKasvoiko toisen pelto, niin kasvoi toisenkin, milloin Yli-Tuomoon tuli\nkatovuosi silloin tuli Ali-Tuomoonkin. Yli-Tuomon emännän haudan\nvieressä oli Ali-Tuomon isännän hauta, malmiset ristit olivat lähekkäin\nja niiden vuosiluvussa ei ollut suurtakaan eroa.\n\nSimo ei ollut läheskään täysikasvuinen kuin kamala onnettomuus kohtasi\nisää, puu kaatui hänen päällensä ja löi hänet rammaksi. Lyhyenä aikana,\njonka eli vahingon jälkeen, ei hän nähnyt tervettä päivää. Kuolema\nkuitenkin tuli ja onnettoman tuskat lopetti.\n\nYli-Tuomon karjaa Simo sitte kaitsi monta vuotta. Miehistyttyään lähti\nhän ulos maailmaan, teki työtä ja elätti äitiänsä. Äiti ei napissut\nkohtalon kovuutta, pojasta kuin tuli huolten häätäjä, puutteen\npoistaja.\n\nYli-Tuomon emäntää haudattaessa nähtiin Simokin surusaatossa. Luoja oli\nrunsaalla kädellä jaellut antimiaan hänelle. Vartalonsa oli kookas,\nkasvonsa tuoreet, terveet, astuntonsa reipas, mielensä valkoinen kuin\njoutsen. Vaikka hän söi vieraan leipää, niin ei hänellä ollut silmissä\nsurua, ei äänessä raskasmielisyyden värähdystäkään...\n\nYli-Tuomon veljekset eivät milloinkaan eripuraisuudella katkeroittaneet\ntoistensa mieltä. Tapani kaivoi ojat, kylvi pellot ja himoitsi\nsuolaisia ruokia; Topias kutoi verkot, teki kotoaskareet ja söi\nmieluummin puuroa ja maitoa.\n\nKuin Tapani sai isältään talonkirjat, nai hän Martan emännäkseen. Häät\nvietettiin juhannuksena. Hääyö oli tavattoman kylmä, mutta pohjatuuli\noli liikkeellä ja varjeli hallanaran viljan. Tyynemmällä olisivatkin\nrukiin tähkät jäätyneet ja toukojen oraat paleltuneet. Vappu ja Perttu\ntanssivat häissä itsensä palaviksi; tulivat sitte ulos kylmään yöhön\njäähdyttelemään variaan. Kumpikaan ei tuntenut terävää pohjatuulta,\njoka ahkeraan hääräili heidän ympärillään. He istuivat kaivonkannelle,\npuhelivat iloisia asioita ja joivat kylmää vettä kaivosta. Kun palavuus\npakeni ja heitä molempia hyristytti, niin menivät he jälleen\nhäähuoneesen ja tanssivat hyristyksen pois itsestänsä. Häiden jälkeen\nsairastui Vappu, eikä parantunutkaan enää. Juhannuksen tullessa\nuudestaan nukkui hän kuolon uneen. Tulipunaiset ruusut poskillaan\nvalkenivat viimeisessä hengenvedossa lumivalkeiksi, ijäinen kauneus\nastui katoovaisen kauneuden sijaan. Molemmissa taloissa itkivät ja\nmurehtivat silloin kaikki muut ääneensä, paitsi Perttu. Hänen\nkyyneleitään ei kukaan nähnyt, hänen valituksiaan ei kukaan kuullut.\nKätensä eivät vapisseet kun hän otti mitan ruumiista, huokauksia ei\nkuulunut kuin hän höyläsi laudat, teki arkun ja maalasi sen\nvalkoiseksi. Mutta Vapun kuoleman jälkeen ei hän koskaan nauranut. Aika\nlievensi muiden surua, mutta Pertun mieli ei valennut eläissään;\nhänestä tuli synkkämielinen mies.\n\nSeuraavana juhannuksena veivät Helka ja Topias Tapanin esikoisen\nristittäväksi ja Topias pani pojalle oman nimensä. Samana päivänä\ntäytti hän itse yksikolmatta vuotta ja samana päivänä luki Tapani\nhänelle perintöosuuden käteen. Antaessaan viimeisen setelin sanoi\nTapani:\n\n\"Nyt on oma kädessäsi.\"\n\n\"Niin on... Ja tosi edessäni.\"\n\n\"Eikä ookkaan kiviä kädessäsi!\"\n\nKoska Topiaalla jo entuudelta oli päällyssaappaat, hopeakello ja\nketunnahka-kauluksiset turkit, niin vei hän perintörahat yliaittaan,\ntallehtien ne punaiseksi maalatun kirstun pohjalle. Kaiken omaisuutensa\nohessa oli hänellä vielä pulleat posket, kirkkaat silmät, rehellinen ja\nturmeltumaton sydän. Helka katseli Topiasta kernaammin kuin ketään\nmuuta miestä; aina oli hänellä Topiaan varalle iloinen sana, kaksikin.\n\nYli-Tuomon ja Ali-Tuomon asukkaat eivät olleet vanhemmissakaan\nmiespolvissa riidelleet keskenään enempää kalavesistä kuin\nraja-aidoista ja syönnösmaistakaan. Talojen pohjoispuolella levisi\nruohoinen Korsijärvi laajoine rantoine, pillistöine, kukkaruohostoine,\neteläpuolella oli peltoja monta kivenheiton matkaa. Taloilla oli\nyhteinen iso nuotta, ja nuottakoppi seisoi Yli-Tuomon palstalla,\nlähellä järven rantaa. Kopin ja talojen välillä kasvoi tiheätä lepikköä\nja koivikkoa, monta tynnyrinalaa kummankin isännän maata. Raja-aidan\nkaaduttua ja lahottua käytettiin sitä yhteisenä vasikkahakana; se\nloppui jykevänlaiseen petäjikköön, jossa raja näkyi selvästi...\n\nKului vuosi osa toistakin, nuoren Topiaan syntymisestä, niin kuoli\nYli-Tuomon vanha isäntä. Hän nukkui ikäloppuunsa, henki lähti rinnasta\nilman mitään nähtävää tuskaa. Veljekset seisoivat kuolinhetkellä isän\nvuoteen vieressä ja Tapani sulki kuolleen oikean silmän kiinni ja\nTopias vasemman silmän. Silloin oli syksy ja puiden lehdet alkoivat\nkellastua. Kun veljekset olivat valvoneet ruumishuoneessa kolme yötä,\npuheli Tapani Topiaalle:\n\n\"Laita, sinä Topi, kuorma ja lähde kaupunkiin, pitoihin tarvittavia\ntavaroita tuomaan. Minä sill'aikaa ajelen käskemässä sukulaisiamme\nhautajaisiin, ja jos ehdin, niin alotan huomenna kyntämään\nrukiinsänkeä.\"\n\nTopias laittoi kuorman, puki uudet kapulaiset vaatteet ylleen, pani\nhopeakellon taskuunsa, valjasti hevosen ja läksi. Ensimmäisellä\nvirstalla ei tullut ketään häntä vastaan.\n\n\"Kuinkahan matkani luonnistuu, koska ei tule hyvää eikä huonoa onnea\nvastaan\", ajatteli Topias itsekseen. \"Sais mies tulla vastaani ja antaa\nhyvää onnea, sais vaimo olla tulematta huonoine onnineen.\"\n\nSitte alkoi hän vetämään hopeakelloaan teräksisellä avaimella. Avaimen\nsuu olikin säröillä ja meni rikki vetäissä, kello jäi puolivetoon.\n\n\"No kun ei vaan tämän pahempaa onnettomuutta tapahtuisi\", ajatteli\nTopias itsekseen. \"Avain oli vanha ja huono; kaupungista saan ottaa\nuuden; siellä saan myös kääntää viisarit kirkonkellon viisarien\nmukaan.\"\n\nHän asetti kellon lakkariin ja antoi rikkinäisen avaimen jäädä\nrenkaastaan hiusvitjoihin.\n\nVitjat olivat Helan hiuksista ja Helan tekemät.\n\nToisen virstan lopussa juoksi vanha vaimo pienestä tuvastaan ulos\nTopiaan jälkeen Ja kysyi huutaen;\n\n\"Menetkö, Topi, Helsinkiin?\"\n\nTopias kiinnitti ohjia, katsoi taaksensa ja vastasi:\n\n\"Menen, Helsinkiin minä menen.\"\n\n\"Sinähän sitte toimitat minunkin asiani.\"\n\n\"Toimitan halustakin.\"\n\nVaimo meni tupaan ja palasi kiireesti. Kädessä oli hänellä\ntäysivarttinaiseen kankaasen kääritty mytty, jonka ojensi Topiaalle,\nsanoen:\n\n\"Veisit tämän minun pojalleni... Siinä on vaan paita, pari sukkia...\"\n\n\"Simolle\", huomasi Topias, asettaen mytyn sopivaan paikkaan rattaitten\npohjalle säkkien väliin.\n\n\"Hän on piharenkinä venäjänuskoisella kauppiaalla Alekseilla.\"\n\n\"Vai venäjänuskoisella kauppiaalla Alekseilla\", toisti Topias, painaen\nnimen lujasti muistiinsa.\n\n\"Vanhan kirkon takana.\"\n\n\"Hyvä juttu.\"\n\nTopias läksi kulkemaan kolmatta virstaa. Hyvää ja huonoa onnea ei nyt\nenää ajatellut, Vaan kauppias Alekseita ja vanhaa kirkkoa muistutteli\nhän virstan loppuessa, toisen alkaessa.\n\n\"Kuinka hauska on tavata Simoa\", ajatteli hän pitkin tietä itsekseen,\n\"jota en ole nähnyt sitte Tapanin häiden.\"\n\n\"Hopsis!\" lausui hän hevoselle. \"Mennään nyt niin, että harja sanoo\nnipsis napsis, niin ehditään, niin joudutaan.\"\n\nHevosella oli hyvä halu juosta ja Topias ajoi auringonlaskun ajoissa\nHämeentullista kaupunkiin. Norjistuttaakseen pitkällisestä istumisesta\npuutuneita jalkojaan, astui hän alas rattailta kävelemään hevosen\nrinnalle. Laiha herra astuskeli joutilaasti ja tarkoituksettomilla\naskeleilla samaan suuntaan kuin Topiaskin. Topias ohjasi hevosen\nenemmän syrjään ja rupesi puheisin laihan ja joutilaan herran kanssa.\nNoukkien heinänrikkoja vaatteistaan kysyi hän:\n\n\"Osaatteko suomea?\"\n\n\"Osaanko suomea? Oh sepä vaan sanominen\", vastasi herra\ntuttavallisesti. \"Minä taidan suomet, saksat, ryssät, venäjät...\"\n\n\"Sittepä varmaankin tiedätte venäläisen kauppiaan Aleksein.\"\n\nHerra siristi silmiään vastaukseksi.\n\n\"Vanhan kirkon takana\", auttoi Topias.\n\n\"Paikalleen tiedän\", virkkoi herra ja tuli lähemmäksi; \"perin pennin\npäälle tiedän...\"\n\nTopias katseli tarkemmin laihaa herraa, jonka rinnalla käveli vanhaa\nkirkkoa kohden, ensiksi silmiin: toinen oli sinisempi, toinen\nkeltaisempi, sitte vaatteisin: housunpolvet ja kyynäspäät kiilsivät\nvahvemmin kuin saappaanpäälliset. Hattu oli ohrariihen tomun värinen ja\nuseasta kohden taitoksissa. Lakattuaan katselemasta, puhui Topias\nisävainajastaan muutaman sanan ynnä Tapanista ja Simosta sata sanaa.\n\nKun joutuivat vanhan kirkon taakse, huomautti herra:\n\n\"Nyt ollaan kohdalla. Tämä kolmikerroksinen kivimuuri on\nvenäjänuskoisen kauppiaan Aleksein.\"\n\n\"Ollaan niinkin,\" varmensi Topias, nähtyään saippuat, kynttilät ja\nmänttihihnat alakerroksen akkunoissa, kivirakennuksen päässä.\n\n\"Mutta voi!\" ruikutti samassa herra.\n\n\"No mikäs nyt?\" kysyi Topias, katsoen häntä keltaisempaan silmään.\n\n\"Minun piti menemäni päivällisille...\" Herra siristi silmiään ja mietti\nsanojaan... \"Kruununkomisariuksen luo\", jatkoi hän sitte sukkelasti,\n\"mutta...\"\n\n\"Myöhästyitte, eikö niin?\"\n\n\"Perin pahasti myöhästyin.\"\n\n\"Ja minun tähteni.\"\n\n\"Teidän tähtenne tykkänään.\"\n\n\"Taidatte olla virkanne puolesta kruununsihteeri.\"\n\n\"Sitä vikaa on minussa ikävään asti; mutta niinkuin sanoin, niin\nmyöhästyin komisariuksen päivällisiltä.\"\n\nTopias avasi eväspussinsa ja katsoi kruununsihteeriä sinisempään\nsilmään.\n\n\"Kuttuja siitä, vaikka myöhästyittekin.\"\n\n\"Niin onkin, kuttuja siitä.\"\n\nTopias veti tupestaan puukon ja antoi sen herralle, virkkaen:\n\n\"Tässä sepäntekemä.\"\n\nHerra leikkasi lampaankinkusta viilekkeitä, paistetusta juustosta\nnurkan, löi voita väliin ja piiloitti ne ynnä rieskanpuolikkaan\npivoonsa.\n\n\"Talonisännillä on taloja ja isäntäin veljillä rahaa tuhansin markoin\",\nkiitteli hän sitte ja kääntyi lähtemään. \"Aamulla on komisarius\nvihainen minulle, hän on joka jäsenessään vihainen, mutta sanottuani\nhänelle syyn, miksi myöhästyin, sanottuani hänelle, että neuvoin tietä\ntalonisännän veljelle, leppyy hän oitis, vieläpä hän kiittääkin minua\nja sanoo minun tehneen taiten talonisännän veljeä johdattaissani...\"\n\nSihteeri poistui kähvelästi ja varmoilla askeleilla.\n\nTopias ajoi kauppias Aleksein pihaan; hän heti tapasi Simon. Simon\nmieli tuli hyväksi, nähtyään Topiaan ja vanhan äidin lähettämät\nvaatekappaleet.\n\n\"Voi veikkonen!\" saneli hän iloissaan. \"Korjaamme hevosesi ja käymme\nsisään, sillä minun päivätyöni on jo loppunut.\"\n\nSimon huone oli pieni, mutta siisti ja puhdas. Pöydällä ei ollut tomua,\nlattialla ei ollut sylkeä. Suuresta orangekukasta levisi hyvä tuoksu\nhuoneesen. Kukan vieressä oli kolme kirjaa; Uusi Testamentti,\nkatekismus ja virsikirja.\n\n\"Sinulla on vielä tallella nuo...\"\n\n\"Ainoat rikkauteni maailmaan lähtiessäni. Rouva ne kerran näki ja hän\ntahtoo, että pidän ne aina näkyvissä, vaikka ovatkin kansiltaan\nmustettuneet.\"\n\n\"Ei minunkaan ole pysyneet puhtaampina.\"\n\n\"Muistatko vielä, miten paimenessa käydessämme lu'imme ulkoa\nJerusalemin hävityksen historian?\"\n\n\"Muistan, tarkoinkin...\"\n\n\"Siitä on kauan...\"\n\n\"On... Sinun on täällä hyvä olla, jaksat kuin prinssi.\"\n\n\"Korkeammalle, veikkonen. Palvellessani herraskartanoissa olin orjana;\nen muistanutkaan, että olin ihminen. Nyt elän entisen suhteen kuin\nkuningas.\"\n\n\"Siltä näyttää...\"\n\n\"Renki ja kadunlakasijakin ovat meidän rouvan mielestä ihmisiä, eikä\nvaan työkoneita.\"\n\nHe makasivat yön yhdessä, jutellen ahkerasti. Topias kertoi Simolle\nkotipuolen kuulumiset tuiki tarkkaan; Simo kertoi työstään, palkastaan,\njoululahjoistaan ja ihmisystävällisestä emännästään. Enimmän ja\nviimeiseksi puhui hän isännästään. Poikanulikkana oli kauppias Aleksei,\nennustaja-akan sanojen johdosta, tullut Helsinkiin, kolme kopekkaa\nrahaa lompakossa ja sarkavaatteet yllä. Nyt oli hänellä kolme\nkolmikertaista kivitaloa kaupungissa ja ... rahaa niinkuin muutakin\npaperia!\n\n\"Minä uskon\", sanoi Simo vakaasti, \"että toiset ihmiset ovat määrätyt\nrikastumaan, toiset köyhtymään.\"\n\n\"Älä niin usko.\"\n\n\"Sanoihan ennustaja Alekseillekin, että häntä täällä Helsingissä\nodottavat suuret rikkaudet ja pitkä merimatka. Tottapa se sitte oli\nennakolta...\"\n\n\"Hän sanoi sen onnenkaupassa. Muuallakin olisivat...\"\n\n\"Samat seikat voineet olla häntä vastassa. Niinkö?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Voi se olla niinkin, mutta voi se olla toisinkin.\"\n\n\"Turkkilaiset uskovat, ett'ei ihminen voi onnelleen mitään.\"\n\n\"Uskoo moni muukin...\"\n\n\"Mutta minä uskon, että jokainen ihminen yhden kerran elämässään\nviskataan oikean onnensa tien alkuun. Ahkeruutta ja hyvää tahtoa sitte\nvaan.\"\n\n\"Niin kaikki käy parhain päin. On se niinkin, mutta on se joskus\ntoisinkin; on onnikin joskus sokea.\"\n\nNukuttuaan vihdoinkin näki Topias unissaan ensin kaikkialla ruostuneita\nkolmia kopekoita ja laihoja kruununsihteerejä, vaan sittemmin näki hän\nyhtenään muhkeita kolminkertaisia kivirakennuksia; ja ... rahaa\nniinkuin muutakin paperia!\n\nMyytyään aamulla kuormansa, osti hän Aleksein puodista\nhautajaispitoihin tarvittavat tavarat, niin rusinat ja rommit kuin\nsillit ja viinatkin. Sileäleukainen Aleksei itse punnitsi hänelle\nrunsaalla mitalla, runsaalla vaa'alla. Rommiryyppyä tarjottiin\nkaupantekijäisiksi. Topias kastoi huulensa rommiin, mutta jätti sen\nryyppäämättä, ilmoittaen samassa, ett'ei hän vielä koskaan ole\nkallistanut lasia puolisuoraksikaan, saati sitte kokosuoraksi.\nIhmetellen mitenkä niin pitkä ja paksu mies saattaa kammoksua muutamata\nrommipisarata, punnitsi Aleksei kaksi naulaa prenikoita ryypyn edestä.\nNe kelpasivat Topiaalle.\n\nSimo lähetti vanhalle äidilleen Topiaan mukana terveisiä, kahvia,\nsokuria, rahaa ja tiedon, että hän jouluna pääsee kotona käymään.\n\nKatsellen taakseen kauppias Aleksein kolmikertaista kivirakennusta,\nkunnes se katosi näkyvistä, läksi Topias kulkemaan vanhan kirkon\nsivutse kotoa kohden.\n\n\"Jospa tulisi pohjalainen povariakka vastaani, niin...\" ajatteli hän\nitsekseen, mutta lopetti ajatuksensa keskeneräiseksi kirjakaupan\nkohdalla ja astui alas rattailta.\n\nVerevä poliisi, jolla oli pulska poskiparta ja mustat kulmakarvat, oli\nvirkatoimissa kirjakaupan lähellä. Hän kävellen seisoi tai seisoen\nkäveli kyltin kohdalla. Topias tunsi kaupungin lakeja ja asetuksia.\n\n\"Menisin kirjakauppaan\", sanoi hän poliisille, \"mutta...\"\n\n\"Hevoista ei saa jättää kadulle yksin.\"\n\n\"Ei tässä näy porttiakaan lähellä, mistä ajaa sisään. Ja tämä hevonen\non hyvä ja hiljainen, ei pelästy eikä pillastu.\"\n\n\"Hevonen kuin hevonen ja laki kuin laki. Ei käy kuntoon, sanon minä...\"\n\nVaillinaisesti puettu pitkä mies, jolla oli pöhöttyneet kasvot, ja\nkasvot täynnä pitkänomaisia arpia, tuli samassa poliisin ja Topiaan\nlähelle, vilkuen ahkerasti ympärilleen ja kävellen vieläkin\njoutilaammin kuin iltainen kruununsihteeri eli peräti laahaamalla ja\nvetämällä pitkää vartaloaan.\n\n\"Seisoisitteko hetken hevoseni vieressä?\" kysyi Topias mieheltä, lukien\nsamassa arpeja kymmenkunta, niistä pari ihka nuorta ja uutta.\n\n\"Kyllä, kyllä seison vaikka viisi....\"\n\nMies asetti kerkeästi nenänsä rommipullon lähelle; mutta se ei\nollutkaan poliisin mieleen ja hän sekaantui asiaan.\n\n\"Mars tuonnemmaksi, veitikas!\" tiuskasi hän kiivaasti. \"Mars tuonne\npääpuoleen, vanha veitikas!\"\n\nMies totteli, mutta hänen muotonsa musteni; nuoremmat arvet ihan\nirvistivät poliisille, joka jäi seisomaan pullojen liki.\n\nTaivaansiniseen samettipukuun puettu nainen tuli Topiaan edellä ulos\nkirjakaupasta. Tuuli irroitti riikinkukon höyhenen naisen hatusta ja\ntoi sen suoraan Topiaan syliin. Topias riensi naisen jälkeen, kosketti\nhäntä takaa päin samettiseen hihaan ja lausui:\n\n\"Kuulkaa!\"\n\nNainen hypähti, peljästyi ja kiljahti:\n\n\"Hui, hui!\"\n\nPoliisi nauroi hihitteli, katseli vuoroin Topiasta, joka rauhallisena\nseisoi, pitäen höyhentä kädessään, vuoroin naista, joka oli pelästynyt\nitsensä puolipyörryksiin.\n\n\"Älkää, hyvä neitsy, minua pelätkö. Teiltä putosi tämä; tuuli sen\nrepäsi hatustanne.\"\n\nTopias ojensi höyhenen naiselle. Sanaakaan sanomatta otti tämä sen\nvastaan ja katsoi antajaa, niinkuin mitäkin hirmua. Kasvonsa olivat\nvalkoiset kuin poutavuoden uutisjauhot ja poskilla hieno, heleähkö\npuna; puvusta löyhkähti hieno haju. Hän meni menojaan ja Topias tuli\npoliisin puheille.\n\n\"Mitä peljättävää hän minussa näki, kosk'ei sanaa saanut suustaan, ei\nsuurta kiitosta...\"\n\n\"Kiittäkää onneanne, ett'ei hän pyörtynyt ja ett'ette tarvinneet lähteä\nlääkäriä hakemaan.\"\n\n\"Hän taisi olla niin korkeata herrasväkeä, ett'ei osannut suomen\nsanaakaan. Tunsitteko te, mikä hän oli?\"\n\n\"Hienotar hän oli, kuten itsekin näitte; hienohelma hän oli.\"\n\nPoliisi lähti jälleen virkatoimelleen kyltin kohdalle. Pitkä mies tuli\nheti hevosen pääpuolelta rattaiden viereen. Hänelle lausui Topias:\n\n\"Kiitoksia vaivastanne! Taidatte olla kivensärkijä.\"\n\n\"Ollaan sitäkin ... vaan ostakaa minulta jotakin.\"\n\nMies alkoi kaivamaan lakkareitaan, kiroten aina, milloin veti kätensä\nulos tyhjänä. Topias kielsi häntä:\n\n\"Älkää kirotko.\"\n\n\"Ei köyhän puhetta muuten uskota.\"\n\nMies kirosi yhä enemmän, mutta silloin uhkasi Topias:\n\n\"Joll'ette heti lakkaa kiroilemasta, niin minä en ostakaan teiltä...\"\n\nMies totteli ja piti suunsa kiinni kuni naulattu.\n\nViimeiseltä löysi hän etsimänsä: se oli kellonavain. Hän sitä piteli\nhyppysissään ja pyysi pyytämistään:\n\n\"Ostakaa se, hyvä isäntä, ostakaa.\"\n\nTopias katseli ja koetteli avainta; se oli ehjä, uusi ja sopi aivan\nhyvin hänen kelloonsa, joka oli istunut vedonpuutteesen.\n\n\"Sepä hyvä\", iloitsi Topias miehelle, \"unhotinkin ostaa avaimen, vaikka\nomani särkyi eilen.\"\n\nSitte haki hän viidenkolmatta pennin rahaa kukkarostaan, mutta ei\nlöytänyt. Pienet rahat olivat niin tyyni, ettei jälellä ollut muuta\nkuin kymmenen penniä.\n\n\"Voi kiusattu!\" tuskitteli Topias sormitellessaan rahoja.\n\n\"Mikä nyt? Ettekö ostakaan...?\"\n\nMiehen muoto julmistui, arvet näkyivät kohta rumempina.\n\n\"Minulla ei ole pientä rahaa.\"\n\n\"Eikö yhtään?\"\n\n\"On, mutta kymmenen penniä vaan.\"\n\n\"Oo, en minä enemmästä välitäkään, minulla on itselläni viisi penniä.\"\n\nTopias laski kolikon miehen kouraan, iloiten samassa:\n\n\"Sepä vasta onni, ett'ette välitä enemmästä ja että teillä itsellänne\non viisi penniä. Jos tiemme toisten maailmassa sopivat vastuksiten,\nniin kyllä muistan maksaa ne viisitoista penniä.\"\n\nSaatuaan rahan lähti mies hypäkkäjalkaa eteenpäin. Topias nousi\nrattaille ja teki rientoa hänkin, ehtiäkseen kotiin päiväiseen aikaan.\nHän ei ollut pelkuri eikä hevosensakaan ollut vauhko, mutta kuuttomana\naikana ovat metsävälit ikäviä kulkea yksinäisen matkamiehen. Jos mikä\nrisahtaa, nostaa hevonen korvansa pystyyn ja rohkeinkin mies kavahtaa.\n\n\"Mennään, kun on kerran mentävä\", sanoi Topias hevoselle. \"Ja mennään\nniin, että harja sanoo nipsis napsis, niin ehditään kotiin\nauringonlaskeissa.\"\n\nMutta kauaksi ei päässyt kuin pieni poika jo hänet pysäytti,\nhuutamalla:\n\n\"Pitäkää kiinni, rattaanruuvi putosi ja pyöräkin putoo tuossa\npaikassa.\"\n\nTopias hyppäsi alas rattailta, ruuvi oli poissa ja pyörä oli\nsylkkääntynyt akselin päähän, perin putoamaisilleen.\n\n\"Kas halvattua, kuinka oli vaara tulossa, kuinka oli vahinko lähellä.\"\n\nPoika toi pudonneen ruuvin, Topias väänsi sen vahvoilla käsillään\nkiinni.\n\n\"Kyllä se nyt pitääkin\", vakuutti hän itselleen, \"mutta varmuuden\nvuoksi, täytyy se ensimmäisessä pajassa kiertää avaimella lujemmasti ja\nsyvemmälle.\"\n\nSitte vasta katsoi hän onnettomuuden ehkäisijään. Poika oli\npaljasjaloin, silmänsä olivat kyyneleiset, vaatteensa rikki kuluneet.\n\n\"Mikä sinun nimesi on?\"\n\n\"Josu\"\n\nPoika vetäytyi pois päin, peittäen kämmenellään rikkinäistä housuaan.\n\n\"Älä mene, olet tarkka poika ja sinulla on sievä nimi; mutta mitä\nvarten itket, mikä sinua itkettää?\"\n\n\"Minulla ... oli ... viisi penniä.\"\n\nKyyneltulva samassa syöksyi ja keskeytti vastauksen.\n\n\"Mitä sitte? Sinulla oli viisi penniä. Kadotitko sen?\"\n\n\"En... Isä otti sen minulta vä ... ki ... sin.\"\n\nPoika oli sulaa itkuunsa.\n\n\"Mitä olisit ostanut sillä viidellä pennillä?\"\n\n\"Vehnäleipää.\"\n\n\"Älä nyt mene minnekään. Sano, syötkö mielelläsi prenikoita.\"\n\nPojan kyyneleiset silmät kirkastuivat, suu meni nauruun.\n\n\"Kaikki pojat syövät mielellä hyvällä prenikoita.\"\n\nTopias haki Alekseilta saamansa kaupanpäälliset käsille.\n\n\"Tästä niitä saat.\"\n\nPoika katsoi ihmetyksissään suurta pussia.\n\n\"Ja näin paljo!\"\n\n\"Onhan niitä siinä; mutta saat vielä muutakin.\"\n\nTopias avasi rahakukkaronsa, otti siitä kiiltävän markan ja pudotti sen\npojan laihaan käteen, lausuen:\n\n\"Näetkös, nuori ystäväni, sinutta olisivat nuo pullot särkyneet.\"\n\nPitäen markkaa ja prenikoita ylhäällä pyörähteli poika kantapäillään\nympäri kuin kehrä. Mielihyvissään katseli Topias lapsen rajatonta iloa.\n\n\"Oi onnenpäivä! Nyt saa äiti rahaa ja Maiju prenikoita. Hei, hei. Nyt\nkotiin. Hei, hei.\"\n\nJalat eivät paljo painaneet, kuin hän mennä vilisti saaliineen.\n\n\"Sillä pojalla vasta kova isä\", ihmetteli Topias rattaille noustessaan.\n\"Että julkesi ryöstää rahan lapselta.\"\n\nSaavuttuaan ulos kaupungista taittoi hän lepästä oksan, vuoleksi\noksasta kaksi neliömäistä palikkaa ja numeroitsi palikkain sivut\npisteillä, alkaen yhdestä aina kuuteen asti.\n\nVaikka syksyinen päivä oli kaunis ja vilpoisa ja vaikka ei Topiaalle\nmatkalla sattunut kynnenvertaakaan vastoinkäymistä, unhotti hän\nkuitenkin sanoa tavanmukaiset kaupunginterveiset sekä Helalle, jonka\nohi ajoi kaivon tykönä, että Tapanille, joka tuli häntä\nvastaanottamaan, hevosta riisumaan ja tavaroita sisään auttamaan.\n\nHautajaispitojen loputtua ja vieraiden hajottua tuli Tapani\npohjanpuoleiseen kamariin puhelemaan Topiaan kanssa. Topias istui\npöydän ääressä, pidellen lepänoksasta vuoleksimiansa palikoita\nkädessään. Kielekkeen muotoinen kirja oli auki pöydällä ja kirjassa oli\npyörän kuvia näkyvillä. Miettiväisen näköisenä katseli Topias niitä.\n\nTapani istahti vuoteenlaidalle, heitti jalkansa ristiin ja katseli\nKorsijärveä, jossa tuuli ajeli laineita kukkaruohostojen ja pillistöjen\nyli. Aurinko pilkisti silloin tällöin törmäin ra'oista, kullaten\nsäteillään kuohujen harjat. Nuottakopin ympärillä vihannoivat vielä\nnuoret, elonvoimasta uhkuvat koivut. Sirkeä petäjikkö seisoi soreana,\ntuuli huojutteli sen tuuheita latvoja; ohutkaarnaiset rungot\ntaivahtivat hiukan tuulen mieliksi, notkuivatpa paksummatkin petäjät.\n\nTopias katseli vaan palikoita ja pyörän kuvia. Hän tunsi veljensä\nkäynnistäkin: askeleet olivat kiukkuisia ja rohkeita, soveltuen sangen\nhyvin yhteen kasvojen kanssa, jotka olivat terävämmät kuin Topiaan ja\nheikosti rokonarpiset. Samanlaiset kirkkaat silmät, samanlainen avoin\nja suora katsanto oli heillä molemmilla. Tapani alotti keskustelun. Hän\nmuutti oikean jalan vasemman jalan alta sen päälle ja kysyi samalla:\n\n\"Mitä kaikkia ostit kaupungista?\"\n\nTopias pudotti arpanopat kädestään pöydälle ja vastasi:\n\n\"Arpakirjan.\"\n\n\"Eli onnenpyörän.\"\n\n\"Kuudenkymmenen pennin maksavan.\"\n\nTapani hymyili ja seurasi tarkkaan arvanlyöntiä.\n\n\"Mitä muuta ostit?\"\n\n\"Kellonavaimen, kymmenellä pennillä.\"\n\nTopiaan ääni oli laimea ja hän laski yhteen palikkain pisteitä.\nNaurahtaen jatkoi Tapani:\n\n\"Kitsas mies! Mitä vielä ostit? Sano salaisuus minullekin, minä sanon\nsen Martalle ja Martta...\"\n\n\"En minä mitään muuta ostanut.\"\n\nTopias käänsi arpakirjan lehteä vasempaan, niin että pyörän kuvat\npeittyivät ja näkyville tuli numeroittuja suunnikkaita.\n\nPettymystä ilmausi Tapanin kasvoille. Katseensa siirtyi Topiaasta ja\nhänen toimistaan Korsijärvelle, kulki sieltä takasin yhteiseen\nlepikkömaahan ja soreaan petäjikköön.\n\n\"Minä luulin sinun ostaneen jotakin Helalle.\"\n\nTapanin sanat menivät Topiaan toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.\nArpakirjasta hän vaan luki:\n\n\"Tee viisaasti tai tuhmasti, edestäsi löydät.\"\n\nPuheleminen loppui vähäksi ajaksi, hopeakellon raksutus vaan kuului\nhuoneessa. Topias käänsi toistamiseen pyörän kuvat näkyville ja pudotti\npalikat pöydälle. Muuttaen vasemman jalan oikean alta sen päälle,\nvirkahti Tapani:\n\n\"Niin, no; sinä olet minun veljeni ja sinä olet yhtä pitkä kuin\nminäkin...\"\n\n\"Yksitoista\", laski Topias noppain silmiä yhteen ja kääntäen kirjan\nlehteä, niin että numeroidut suunnikkaat tulivat jälleen näkyville.\n\n\"Ja sinulla on yhtäsuuret silmät kuin minullakin...\"\n\nTapanin kuvanmalliseen lauseesen vastasi Topias arpakirjan sanoilla:\n\n\"Jos et sitte katso eteesi, niin katso taaksesi.\"\n\nSilloin Tapani nousi ylös, läheni arpavehkeitä ja Topiasta. Vasemman\nkäden heitti hän selkänsä taakse, oikealla kosketteli hän\narpapalikoita. Hän ne asetti päällekkäin, lausuen vitkalleen:\n\n\"Niinkauan kun olet kotosalla, niin teet talon työtä ja syöt talon\nruokaa...\"\n\n\"Isännän vieressä ja talon suuressa pöydässä; suorasti sanottu.\"\n\n\"Talon pöydässä niin, olkoon sitte suuri tai pieni, kyllä sopu suo\nsijaa, sovussa syöty leipä on herkkua...\"\n\n\"Eikä leipä sure syöjäänsä, joll'ei syöjä sure leipäänsä\", koetti\nTopias viisastella.\n\n\"Vaan milloin lähdet kotoa pois\", puhui Tapani edelleen ja katseensa\nsiirtyi taas multamaiseen vasikkahakaan ja sirkeärunkoiseen\npetäjikköön, \"niin saat hevosen, lehmän, pari lammasta, saat sahratkin,\nsaat vähä joka lajia kädenkäännettävää, ett'et tarvitse paljain sormin\nalkaa; vaan\" -- Tapani katsoi jälleen Topiasta ja asetti nopat\nvierekkäin -- \"niinkuin äsken sanoin, niin sinä olet minun veljeni ja\nsinulla on yhtä suuret silmät kuin minullakin. Ei tässä ole ahdasta,\nolet yksissä töissä, yksissä...\"\n\n\"Lämpöisissä.\"\n\n\"Vallan niin, yksissä lämpöisissä niin...\"\n\nVeljen asiallinen ja sattuva lisäys miellytti Tapania nauruhaluun\nsaakka.\n\n\"Kyllähän lähdet kun aikasi olet.\"\n\nHän heitti oikeankin kätensä selkänsä taa ja läksi pellolle, kyntämään\nrukiinsänkeä.\n\nKolmatta kertaa ei Topias heittänyt arpaa, vaan meni, veljen lähdettyä\ntyömaalle, tupaan. Tupa oli suuri ja korkealla kivijalalla; sen seinät\nikimetsän hongista tehdyt ja lainehtiviksi veistetyt. Peränurkassa\nsuuri seinäkello, liidulla uudistettuine viisarine ja numeroine, löi\nlyöntejään harvaan ja hartaasti...\n\nPoika nukkui kätkyessä, Martta kuumensi juomaa karjalle. Lieden\nlähellä, seinän vieressä, oli tammesta tehty kaappi, kiehkuroita ja\nkuvakoristeita veistetty täyteen. Topias otti kaapista aapiskirjan ja\nliidunpalasen, meni sitte kehdon lähelle istumaan, katsellen kirjan\nalkulehteen. Martta kohensi padan alle tulta ja nauroi:\n\n\"Oletko homeessa?... Ei paljosta puutu, luulen ma, ett'et rupea jo\nluettamaan poikaa, koska kirjat jo kannat...\"\n\nYskähtäen nauruyskän, nosti Topias vasemman jalkansa oikealle polvelle\nja virkahti:\n\n\"Vähästä se vääristetään, josta...\"\n\n\"Kalupuu kasvatetaan. Vähänä vitsa väännetään, nuorena mieli\ntaivutetaan, mutta liika on liikaa sittekin.\"\n\nKoskettaen liidulla mustaan saapasvarteen päätteli Topias:\n\n\"Joka alkaa, alkakoon alusta ja lopettakoon loppuun. Sitte siitä jotain\nsyntyy. Aakkosien alusta piispatkin ovat lähteneet...\"\n\nOpetustapansa oli yhtä omakantainen kuin nerokaskin ja johdatti\nhelpommasta vaikeampaan. Hän veti liidulla saapasvarteen kaksi\nvinosuoraa viivaa lähekkäin toisiaan, yhdisti viivat yläpäistä\nhevosenkengällä, veti alapäihin koukerot ja iso A oli valmis.\n\nTyytyväisen näköisenä ihanteli Topias ensimmäistä kirjoituskoettaan.\n\n\"Nyt on pää pakolla. Alku vaan...\"\n\n\"Vaikeata on.\"\n\nSitte Topias veti lyhyen viivan, piirsi sen vasemmalle sivulle\npuolikuun nojaavaan asentoon, teki viivan alapäähän saman muotoisen\nkoukeron kuin äskenkin, niin pieni a oli ison jalkojen juuressa.\n\nSamassa lapsi heräsi ja avasi silmänsä, ja samassa tuli Hela tupaan.\nHän meni suoraa päätä kehdon luo, hyväilemään poikaa tuikutuksilla,\nheittosuukkosilla.\n\n\"Ihan sinulla on kummin posket, tui tui,\" puheli hän pojalle, \"ja\nkummin leuka, tui tui.\"\n\nÄäni oli hopean heleä, liikkeet vallattoman suloiset, kasvojen iho oli\ntumma, silmät tuliset ja silmissä pitkät ripset. Syntyperäistä ja\nluonnollista suloa oli koko hänen olennossaan.\n\nPoika tunsi hyväilijän, äännähteli ilolla ja soperteli sanoja\ntaitojensa takaa.\n\nSitte vasta huomasi Hela aapiskirjan ja liidunpalasen Topiaan kädessä,\nynnä kirjaimet saappaanvarressa. Heitellen suukkosia kehtoon,\npäivitteli hän:\n\n\"No jopahan nyt jotain! Nyt olemme joutuneet tulesta kuumempaan, koska,\nnäen mä, lukemaan ja kirjoittamaan jo poukutetaan. Mikä meitä nyt\nvalaisee? Hukka ja häpeä tulee. Eiköhän vielä osata kummisedän\ntuutilauluakaan, ei koskaan muisteta sen alkusanaa. Mikä se nyt taas\nonkaan?\"\n\n\"Pörhönen\", auttoi Topias, survaisten kehdon liikkeesen.\n\n\"Pörhönen, niin vainenkin. Tui tui, pörhönen, tui tui.\"\n\nPyöritellen sakarisormeaan pojan nenän ympäri, lauloi Hela Topiaan\nainaisen tuutilaulun:\n\n    \"Pörhönen makaa saunanrahilla,\n    Tuudin ma, tuudin ma lasta.\"\n\nLaulun loputtua riuhtoi lapsi kätensä peitteen alta ulos ja tahtoi\nHelan syliin. Martta oli saanut juoman valmiiksi ja Topias lähti häntä\nauttamaan. Ennen lähtöään leikkasi hän aapiskirjan alkulehdestä levyn\ntaskuunsa; levyn toisella puolella oli kirjoituskirjaimet, toisella\npuolella kertotaulu.\n\nHelka jäi yksin tupaan pojan kanssa.\n\n\"Tui tui\", saneli hän tuon tuostakin ja suuteli lemmikkiään.\n\nMutta äskeinen heleä ilomielisyys oli kadonnut äänestä. Tuitutuksien\nsekaan varastihe huokauksia. Tuliset silmät katsoivat kaihoten ulos\nkartanolle; katse jäi vedenviejiin.\n\nTopias edistyi jättiläis-askelilla. Ammentaessaan kylmää vettä kuuman\njoukkoon, laski hän lukua.\n\n\"Kaksi kertaa kaksi on neljä; kaksi kertaa kaksitoista on\nkaksikymmentäneljä; kaksitoista kertaa kaksitoista on ...\nsataneljäkymmentä ... neljä.\"\n\nVaan tuvassa lauloi Hela kummipojalleen:\n\n    \"Tärkin rientää nuoruuteni,\n    Niinkuin laine rakkaus\n    Polttava on...\"\n\nMartta kuuli laulun, mutta Topias ei sitä kuullut, sillä hän laski\nkertomiansa lukuja yhteen ja sai niistä oikean summan, kaksi\nkahdeksatta toistasataa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nTalvi teki tuloaan, maa roudittui ja Korsijärvi jäätyi. Lepikkomaa\npudotti kellastuneen pukunsa, hieno lumisade peitti rantamat ja\nkellastuneet alusvarisseet lehdet. Tähdet kimaltelivat öisin ylhäällä\ntaivaalla ja alhaalla Korsijärven pohjalla. Sitte satoi enemmän lunta\nja tähtiä ei enää näkynytkään järven pohjalla. Toivottu, ikävöitty\ntalvi oli tullut maille, mantereille. Tuuli puhdisti metsän, petäjikkö\nnäyttihe valkoisen lumen rinnalla entistä tuorekkaammalta, entistä\nvehreämmältä, pitkät talvi illat kuluivat rattoisasti loimoavien\npystyvalkeiden ääressä. Lähenevä joulu loi töihin, tehtäviin\ntaikamaista siloa, kiiltoa. Jouluksi kiirehti Hela kodin ja sisaren\nkankaat kudotuiksi; Jouluksi piti Tapanin kaikin mokomin saada tarha\ntyhjennetyksi, jopa ennättää ajaa havutkin pohjalle ja Topiaallakin oli\nomat kiireensä. Paitsi talontöitä, joita teki vähä sitä, vähä tätä,\nkirjoitti hän kirjettä illat, aamut, jopa sydänyötkin, kirjettä\nHelsinkiin, Simolle. Paljo työtä, tuskaa, vaivaa maksoi ensimmäinen\nkirje kirjoittajalleen, monta hiki hernettä se otti otsalta, ennenkuin\noli alusta loppuun valmis ja lähtökelpoinen. Päivää ennen Helan lähtöä\nkaupunkiin joulun tarpeita noutamaan, valmistui vaikea tehtävä. Topias\nunhotti vaivansa, hikiherneensä, lukiessaan yksinkirjaimin kirjoitettua\nkirjettä, jossa, monien ajatus- ja kielivirheiden ohella, oli\nseuraavaa:\n\n  \"Onnellinen ystäväni Simo!\n\n  \"Täällä on kaunis talvi, hyvä keli ja ihmiset terveinä. Uusi\n  lumi tarttui sataessaan seiniin kiinni ja ajautui pelloilla\n  harjanteisin ja lakkapäihin, joten hyvän vuodentulon varmimmista\n  enteistä ei enää puutu muu kuin ruislaihojen kaatuminen lakoon\n  pohjoiseen päin. Joulukin tulee jonkerin konkerin kanssa,\n  karkoittaen torkan pienten ja suurten, nuorten ja vanhain\n  silmistä. -- Minun elämässäni tulee kohdakkoin tapahtumaan\n  muutos, suuri muutos; minä tulen sinne Helsinkiin elämään,\n  olemaan, syömään leipääni. Viisari minun onneni kompassissa\n  osottaa hievahtamatta yhtä ja samaa ilmansuuntaa, sen kärki on\n  yöt päivät sinne kaupunkiin päin. En voi olla lähtemättä vaeltamaan\n  sen osottamaa tietä; en voi paeta onneani. Jos toisin tekisin,\n  jos toisin eläisin, mitämaks tulisin onnettomaksi. -- Älä luule,\n  että minun sieluni palaa hyvien ja pohjattomien rikkauksien\n  perään. Laiskan linnaa ei ole missään ja rikas ja köyhä tulevat\n  toisiaan vastaan, mutta Jumala on molemmat luonut. -- Vuokraa\n  minulle puotihuoneusto, johonkin syrjäiseen taloon, jossa on\n  rauhallinen elämä, siivoja ihmisiä ja jossa ei vuokra nouse\n  kovin kalliiksi. Kuin tulet jouluna kotiisi, niin tulet meille\n  ja puhut ensiksi minulle, mitenkä olet täyttänyt sinulle uskomani\n  toimen. Siihen asti pysyköön tämän kirjeen sisältö meidän kahden\n  salaisuutena, niin ett'ei kolmas henkilö, kuka ikänänsä olla\n  mahtaakin, saa kirjaintakaan näistä riveistä nähdä tai kuulla.\n\n  \"-- Käteni kirjoittaa kankeasti, ajatukseni vuotaa raskaasti\n  paperille. Jää hyvästi, voi hyvin maatapannessasi ja\n  ylösnoustessasi, toivoo lapsuus-ystäväsi yksinkertainen\n\n                                                    \"Topias.\"\n\nOli ilta ja Hela ompeli kamarissaan valkean valossa, kuin Topias tuli\ntuomaan kirjettä.\n\n\"Istu Topi\", käski Helka, laskien neulomuksen kädestään polvelle.\n\"Kuinka poika on jaksanut tänäpäivänä?\"\n\n\"Hyvin.\" Topias katseli harmaata, puolivillaista kangasta, jota oli\npöydällä suuremmissa ja vähemmissä osissa. \"Söi päivällä\nruisjauhovelliäkin ja söi kuin mies, mutta...\"\n\n\"Oikeenko totta?\" Helka nauroi rakastavien onnellista naurua. \"Sinä\nopetat pojasta yhtä vahvan vellimiehen kuin itsekin olet.\"\n\n\"Ei tahtonut nukkua...\"\n\n\"Pörhösen lauluunkaan!\"\n\n\"Torumistani totteli toki kun käskin, mutta käännettyäni kasvoni\ntoisaanne, avasi velikulta silmänsä ja katseli minua salavihkaa. Minä\ntaas toruin: silmä kiinni nyt... Ja sitä tekoa tehtiin, siksi että\nväsyi junkkari leikkiin ja nukkui.\"\n\n\"Juonet ja kaikki sillä pojalla! Mitä pidät kankaasta? Eikö ole\nmielestäsi kaunista?\"\n\n\"On, niin tasaisesti vesiharmaata.\"\n\n\"Tapani ja sinä saatte juhliksi samanlaiset vaatteet.\"\n\n\"Vieläköhän ehtinee?\" Topias samassa veti syvän haukotuksen.\n\n\"Olet uneliaan näköinen; oletko valvonut?\"\n\n\"Pikkusen...\"\n\n\"Niinkuin lintunen.\"\n\n\"Minulla olisi asiaa sinulle, Helka.\"\n\nJo tuntui Helan sydämmessä toivon riemu ja autuuden aika. Jo ahdisti\nsuloinen ahdistus rintaa, jo poltti hurmaava tuli suonissa, poskissa;\nja taivas aukeni, jo...\n\n\"Puhu vaan, Topi\", hän tyynesti lausui ja raapi neulankärjellä\nneulomuksen päärmettä.\n\n\"Veisit tämän kirjeen...\" Topiaan ääni oli veltto ja hän pani kirjeen\npöydälle, Helan eteen.\n\nNeula meni hyppysissä poikki. Topias kuuli risahduksen ja katsoi\ntaittajaa silmiin; ne olivat iloiset miten ainakin. Somat kuopat\nleikkivät poskilla entistä vallattomampina.\n\n\"Sinä kirjoittelet kirjeitä.\" Helka katseli leimasinta, johon kopekan\nkuva oli painettu.\n\nSitte luki hän sujuvasti osoitekirjoituksen:\n\n\"Piharenki Simolle, kauppias Aleksein talossa, vanhan kirkon takana.\"\n\nTopias sai vuorostaan kummastelemisen syytä. Hän sanoi, milt'ei\nsäikähtäen:\n\n\"Osaathan lukea kirjoitusta.\"\n\n\"Pikkusen.\"\n\n\"Niinkuin lintunen.\"\n\nHelka kuunteli lumen narinaa, Topiaan mennessä kotiin hänen akkunansa\nsivutse. Rintansa kohosi verkalleen, vesiharmaalle kankaalle putosi\nsuuri pisara haikeista silmistä.\n\n\"En enää itsekään ymmärrä itseäni; en tiedä mikä minuun on tullut\",\nsanoi, kätkien kasvonsa käsiinsä...\n\nPosket olivat kuumat, polttivat käsiä...\n\n\"En minä ole enää niinkuin ennen... Murheeni, iloni, kaikki ovat\nmuuttuneet... Minä tahtoisin ... niin, mitä tahtoisinkaan?... Tahtoisin\nolla lapsi, viiden vuoden vanha...\"\n\nMutta kuin yö oli mennyt, niin haikea mielialakin oli mennyt. Aamulla\noli jälleen silmissä tulta, liikkeissä vallatonta suloa, äänessä hopean\nhelevyyttä. Rakkaus toivoo aina ja aamulla oli kaikki entisellään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa joulu tuli ja Simo tuli.\n\n\"Onnellista joulujuhlaa, iloa, rauhaa, rakkautta,\" saneli hän\nkätellessään lapsuustuttaviaan, Yli-Tuomon talon väkeä.\n\nVahtoavaa olutta toi Martta mielehiselle vieraalle ja virkkoi:\n\n\"Hyvin sinä näyt voiman vieraalla maalla ja vieraiden ihmisten\nkeskellä. Et huolehdi, et ikävöi näitä maita, joissa autuaimmat ajat,\nonnellisimmat päivät olet elänyt; kasvat vaan joka suunnalle, niin että\non oikein vaikea tuntea sinua samaksi Simoksi... Minä surisin, niin\nettä kuolisin, jos täytyisin jättää kotikynnyksen. Mutta sinä näytät\nsiltä, kuin olisi koko maailma sinun.\"\n\n\"Mies saa köyhtyä, mutt'ei laihtua\", vastasi Simo. \"Kyllä sitä sitte\nkäskisi suremaan, kallellaan kulkemaan... Ja köyhän miehen on sama,\nmissä hän makaa.\"\n\n\"Mene nyt järveen köyhyyksinesi!\"\n\nTopias puhalteli saippuakelloja pojalle. Huvi oli mielenperähistä\nmolemmille. Kellot kulkivat kauneina pojan nenää kohti, särkyivät äkkiä\nkaikessa komeudessaan. Poika oli ihastuksissaan, tempasi, kurotti\nkäsiään, saadakseen kiinni monivärisiä palloja.\n\n\"Ihminen on kuin taivaan lintu, joka lentoon luotu on\", lausui Topias\nrunollisesti puheesen.\n\n\"Niin lauletaan laulussa.\" Simo tarjosi Tapanille sikaarin.\n\n\"Olethan oppinut polttamaan\", huomautti Topias.\n\n\"Meidän talossa polttavat joka mies. Alottelin huvikseni\npöllyttelemään, ja tunnustaa täytyy että edistynyt olen... Sinä et\ntaida vieläkään polttaa.\"\n\n\"En ole polttanut siitä pitäin kuin herkesimme pyörtänökärsämöitä\nsavuttelemasta ja pistimme pesään harjurin mahorkkaa.\"\n\n\"Josta molemmat pyörryimme. Vaan etpä pyörtynyt sinä Tapani.\nKiusottelit monet ajat Topiasta ja minua, tarjoilit tupakinsavuja...\"\n\n\"Mutta lujia olitte tekin, ette huolineet, niin kunnian päälle kuin\nkieltonne kävikin.\"\n\n\"Kävi se kunniaan ja miehenarvoon. Aina ho'it meille: Kas siinä kaksi\nmiestä, joilla on huono pää kuin kanalla ja karvaset jalat kuin\nryssäläisellä kukolla.\"\n\n\"Siitä asti olenkin pitänyt polttajan viran uskollisesti. Tupakki kukko\nminusta tuli ja pahin laatuaan.\"\n\n\"Mies se, joka viran pitää, eikä se, joka viran saa.\" Topias puhalti\nsuuren kellon poikaa kohti. \"Katso kuinka kaunis; kunpa se...\"\n\n\"Vie, Topi, vieras kamariin\", käski Martta. \"Minä sill'aikaa laitan\npäivällistä. Olethan, Simo, tämän päivän meillä. Eivätköhän sieltä tule\nPerttu ja Helkakin seuran täytteeksi.\"\n\n\"Menkää, niin\", yhtyi Tapani käskyyn. \"Syötyämme laskeimme kyljelleen\ntuohon pahnoille, käännämme lapsuutemme aikakirjat auki, luemme sieltä\njonkun sivun, jonkun lehden.\"\n\n\"Vaikka sen pääsiäisyön, jonka kaikin yhdessä valvoimme noitia\nvahtimassa kotoni kolmesti muutetun olkiladon katolla\", ehdotti Martta.\n\n\"Jolloin Vapun nenänpää äkkiä rupesi ankarasti syyhyymään\", muisti\nSimo. \"Hotuun meni valvomisemme, Vappu nauroi ensin, sitte Perttu,\nHelka ja Topi ja...\"\n\n\"Noidat menivät toisia teitä.\"\n\n\"Lukemista on siinäkin\", virkahti Tapani, ottaen olkipillin veljen\nkädestä ja katsoen poikaa. \"Likeinen ja kaukainen on se yö. Paitse\nmonia hautajaisia ei ole mitään erinomaista tapahtunut sen yön ja viime\nyön välillä ja kuitenkin on tapahtunut määräämättömän paljo.\"\n\nTopias ja Simo tulivat pohjanpuoleiseen kamariin.\n\n\"Annas kuin koetan, onko pääsi pehmennyt.\" Simo likisti Topiasta otsaan\nja takaraivoon. \"Ei ikään olekaan. Ja minä luulin sen jo olevan yhtenä\nliemenä. Kova se on, mutta järki ja ymmärrys hoi! Mihin olette omin\nluvin menneet miehen päästä.\"\n\nTopias äimistyi ja Simo rupesi nauramaan.\n\n\"Herran nimessä! Sano nyt jotain. Vaivaako sinua toiminnan puute, onnen\npuute, vai oletko antanut virkaeron kaikelle, mitä sanotaan järjeksi?\"\n\n\"Ei minua mikään vaivaa.\" Topiaan ääni oli masennettu. \"Kyömähdyit\narvattavasti kirjeestäni.\"\n\n\"Oliko se ensinkään täyttä totta?\"\n\n\"Oli, tunnethan ett'en loruile. Taisit pitää pilaa ja jättää...\"\n\n\"Älä veikkonen!\" Simon ääni oli jo vakavampi. \"Kyllä minä pyyntösi\ntäytin.\"\n\n\"Siis vuokrasit huoneet...\"\n\n\"Totta kai.\"\n\n\"Ja siinä oli se.\"\n\n\"Kalastajakadulla saat sopivat huoneet neljänkymmenen markan vuokralla\nkuussa. Ovatko mielestäsi liian kalliit?\"\n\n\"Montako huoneita on?\"\n\n\"Neljä; ne ovat kellarikerroksessa ja niissä on jo ennenkin ollut\nkauppaliike; niitä korjataan parhaallaan ... olivat liian hikiset.\"\n\n\"En voi sanoa, että olisivat kalliit.\"\n\n\"Helmikuun alussa saat ne haltuusi. Asuinhuoneesi vieressä on kaksi\npientä huonetta, joita voit käyttää varastohuoneina. Puoti on katua\nvastaan; yhdessä huoneessa on hella; talliin ja liiteriin saat osan\nsamasta maksusta... Kaikki on niinkuin olla pitää. Onneksi olkoon\nvaan.\"\n\n\"Sinä taidat pitää hulluutena koko...\"\n\n\"Koska ilveilin niin paljo... Ei siitä ole hellä sanoa sitä eikä tätä.\nVoi sun käydä hyvinkin, mutta voit myöskin lyödä pääsi seinään.\"\n\n\"Siinä onnen mukaan.\"\n\n\"Olethan kuullut sanottavan, että onnikin on usein miestä mukaan.\"\n\n\"Perusteesi horjuvat; syksyllä sanoit onnea sokeaksi...\"\n\n\"Niin sanoinkin ja niin uskoinkin. Toinen ihminen rikastuu silmin\nnähden; hänelle pienimmätkin seikat myöntävät; toinenkin ponnistelee,\nmutta köyhtyy sittenkin, sillä kaikki käy hänelle vastavirtaa ja\nvahingoksi. Toisin sinäkin teet, joko köyhdyt eli rikastut.\"\n\n\"Jos se on onneni tien pää...\"\n\n\"Mutta jos ei olekaan. Sinun sijassasi olisin minä pysynyt kauniisti\nkotona, kauppiaan toimi on rauhatonta ja vaivanalaista.\"\n\n\"Ei vaivatta valtakuntaan tulla. Minä kaks viis vaivoista, ei mies\nvaivassa vähene.\"\n\n\"Ja silakka ei suolassa pahene...\"\n\n\"Mutta rahat voivat vähetä... Vannomatta sentään paras.\"\n\nTapani ja Helka tulivat samassa sisään.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nJa joulu meni ja Simo meni.\n\nJoululla on oma suuri merkityksensä talven vaiheissa. Se on\nrajapyykkinä pimeän ja valoisan ajanjakson välillä. Tapaninpäivän jo\nsanotaan olevan kukonaskelta pitemmän edellyttäjäänsä, joulupäivää.\nJuhlainen aika kuluu hupaisesti Paavalinpäivään ja Kynttilään, pimein,\nikävin vuodenaika onkin silloin päästy läpi ja kevättä ruvetaan\nlukemaan, sananparren mukaan: \"Yötä Uolevista, päivää Paavalista ja\nkevättä Kynttelistä.\" Tullaan niin Matinpäivään. \"Matti valkean\nsytyttää, Matti valkean sammuttaa, Matin silmistä vettä tippuu\",\nsanotaan ylistellen, mielukkaasti Matista. Päivät pitenevät\npitenemistään, aurinko siirtää nousuaan yhä enemmän itään, tehden\njokapäivä yhä suuremman kaaren ja tullaan Mariaan. Nietokset litistyvät\nalemmiksi, pienemmiksi, hanki kannattaa aamupakkasessa, mutta\nsydänpäivällä solskuu lumi jaloissa. Ilma on mietoa, siinä on kevään\nhenki, sillä on kesän tavat: hien loihtii otsalle, ahavan poskille.\nKuin ulkoolta tullaan huoneesen, näyttää silmissä pimeältä, sanotaan\nsilmien jääneen ulos. Ulkoolla on enemmän valoa, sillä jo aikoja sitte\non valkeus voittanut pimeyden. Ja voitto alkoi Tapaninpäivänä\nkukonaskeleella, niin suuri on joulun merkitys talven vaiheissa.\n\nYli-Tuomossa ja Ali-Tuomossa oli joulu eletty onnellisesti,\nmurheettomasti, ikivanhoja tapoja noudattamalla. Jouluna ei vielä\ntiedetty Topiaan aikeita, ei osattu aavistaakaan, mitä tulossa oli.\nHelka rakasti, toisen tunnin iloiten, toisen tunnin huolehtien; Tapani\nteki työtä ahkeraan, väsyä ei ehtinyt lyhyenä päivänä, jossa hänen\nsanainsa mukaan ei ollut kuin kaksi hämärää, aamuhämärä ja iltahämärä;\nMartta väsyi enemmän.\n\nOltiin kynttilää lähellä; ulkona jo talvi-ilta hämärti. Illan hämärässä\nkantoi Topias punaiseksi maalatun kirstun yliaitasta pohjanpuoleiseen\nkamariin. Kirstu ei ollut painava ja Topias ei ollut ruumiinsa\nrakennukselta huitukka, mutta kuitenkin hengästyi. Kätensäkin\nvapisivat, ett'ei tahtonut osata avainta lukonkaraan. Sydän löi oudosti\nja hätäilemällä; rinnan alla tuntui kuin olisi hän tehnyt pahan,\nrikollisen työn, tuodessaan kirstun monivuotisesta olinpaikastaan\nkamariin.\n\n\"Houru mies minä olen\", puheli Topias itsekseen, avaimen kirahdellessa\nlukon herttamaiseen levyyn; \"perin lapsihan minä olen... Kaarnaveneitä\nuittamaankos minussa vaan löytyykin miestä?... E-ei! Tässä täytyy\nkaraista luontoansa...\"\n\n\"Topias, Topias!\" huusi sydän korkealla äänellä. \"Nyt sinä pelaat\nkallista peliä, nyt panet arpaan elämäsi, onnesi.\"\n\n\"Minä tahdon vaan rakastaa onneani\", intti Topias itsepäisesti. \"Ja\nminä rakennan sen lujalle pohjalle, kovalle kalliolle.\"\n\n\"Petät itsesi\", väitti sydän, \"ja pakenet onneasi. Näkevin silmin et\nnäe, kuulevin korvin et kuule...\"\n\nKirstun kansi aukesi paukahtaen ja Topias ei kuullut sydämmen\nvastaväitteitä. Rahat olivat liikkumattomina vanhassa sukansääressä,\njoka oli molemmista päistä nahkanauhoilla kiinni sidottu.\n\n\"Tässä on isän perintö\", virkkoi Topias, setelitukkoa käännellen.\n\"Tässä on suuri summa siunattua rahaa, joka on omiaan onneni\nkivijalaksi, kulmakiveksi.\"\n\n\"Kyllä rahoissa siunaus on\", myönsi sydän, \"mutta...\"\n\n\"No muuta ei tarvitakaan\", keskeytti Topias. \"Jumala on siellä niinkuin\ntäälläkin...\"\n\nTuvassa Martta tuuti poikaa nukkumaan; Tapani paulotti verkkoa, jonka\ntyön Topias oli alottanut, mutta viimeaikoina milt'ei kokonaan\nlaiminlyönyt. Takassa paloi pystyvalkia iloisesti, räiskyen. Liekit yhä\nyltyivät ja yltyessään valaisivat laineetkin seinien veistoksissa.\nYliluonnollista tenhovoimaa on talvi-illan iloisessa valkiassa. Se\nvilkastuttaa mielikuvituksen ja elähyttää aatokset liitelemään\nelettyihin aikoihin, tai tuleviin päiviin... Niinpä Tapaninkin\nmielikuvitus lähti lentämään. Hän puheli Martalle kevään tulosta,\nkesästä, jotka Yli-Tuomon ja Ali-Tuomon mailla olivat kahta kauniimmat\nkuin muualla maailmassa. Martta lauloi hennolla äänellä keveämielistä\nja tuntehikasta paimensäveltä, lietsoen siten puhujan lauseet\nmoninkerroin sinisemmiksi, lämpöisemmiksi.\n\n\"Ja sitte\", virkkoi Tapani, jouduttuaan kauas nimipäivästään ja\nkukonaskeleesta, joista lentoon lähtenyt oli, \"järvi tuolla lainehtii,\nhauki kutee sen rannoilla, lehti kasvaa hiirenkorvalle...\"\n\nKesken Tapanin lausetta astui Topias sisään.\n\n\"Kuule Tapani ja kuule sinäkin Martta\", lausui hän vähäisellä\nhilpeydellä ja ponnistetulla mielenmaltilla; \"minä aion lähteä ... minä\nolen vakaasti ja täydellä järjellä päättänyt lähteä isäni majasta,\nlapsuuteni leikkitantereilta...\"\n\nTapanin sielussa olivat hellimmät tunteet juuri väräjäneet; hän ei\nuskonut korviaan.\n\n\"Mitä puheita ne ovat?\" kysyi hän ja veti vetämistään solmuja. \"Niin\nsinä puhut kuin unenpyörryksissä.\"\n\n\"Pois lapsuuteni leikkitantereilta\", kertoi Martta Topiaan sanoja\naralla äänenpainolla ja ikäänkuin pahinta peläten, mutta samassa hän\nvoitti pelkonsa ja lisäsi: \"Miksi moisia pajunkuoria tulet syöttämään\nTapanille ja minulle; eihän semmoista pilantekoa...\"\n\n\"En minä syötä teille pajunkuoria, enkä puhu piloja.\" Topias katseli\nsaapasvarteen, jossa kirjaimenkäiväröitä kajasti. \"Minä lähden tulevan\nkuun ensimmäisenä päivänä Helsinkiin ja...\"\n\n\"Tulet seuraavana huomisena kotiin kauniisti\", ei Tapani malttanut olla\nkeskeyttämättä. \"Ethän toki säkkiin mene maantavaraksi.\"\n\n\"Ei Tapani; en tule kotiin, sillä minä ... minä jään sinne ...\nkauppamieheksi!\"\n\nKäpy putosi Tapanin kädestä; veljen tavaton laskento- ja kirjoitusinto\nleimahti kuin palava aivoihinsa.\n\n\"No voi rieska maito ja hapan taikina!\" huudahti hän kummastuksen\nsekaisella ärtyisyydellä.\n\n\"Mitä ihmettelemistä siinä sitte?\" koetti Topias välinpitämättömästi\nlausua. \"Onko se nyt niin kumman kummaa?\"\n\nTuokion aikaa oli hämmästynyt Tapani mykkänä, mutta sitte tulvahtikin\nsananvirta koskenkuohuna hänen suustaan. Topias kuunteli levollisena,\nvaan kuin sananvirta huimassa menossaan syöksyi sokeasti lonkeroihin ja\nahdinkoihin, niin löi hän, ennenkuin veli ehti tasaiselle uralle\ntakaisin ja uutta vauhtia saamaan, ensimmäisen valttinsa ulos.\n\n\"Kuule Tapani!\" sanoi hän, katsoen veljeä lauheasti rehellisillä\nsilmillään. \"Sinä et vielä tiedä, että olen mitannut ja punninnut,\narvellut ja tuuminut asian selväksi kuin viisi sormeani ja kypsäksi\nkuin pakkaisyö pihlajanmarjan; et myöskään tiedä, että olen jo\nvuokrannut huoneetkin, mutta pitäisi sinun toki tietämän, että minä\nolen sanani mittainen mies.\"\n\nTapani alkoi kääntelemään Topiaan valttia ja käänteli sen kerrassaan\nkehnoimmaksi hakuksi.\n\n\"Olet sanasi mittainen mies\", virkahti hän voittoisalla äänellä, \"mutta\net ajattele mihin moinen sanansa mittaisuus viepi. Riiputko kiinni\njärjettömässä päätöksessäsi vaan sen vuoksi, että olet sanasi\nmittainen? Muistatko mitä rovasti saarnasi Heroteksesta, viisaasta\nruhtinaasta, joka hallitsi Juutalaisia ja kuunteli mielellään\nJohannesta, kastajata? Muistat, joka sanan muistat...\"\n\n\"Mitä Herotes, viisas ruhtinas, tähän kuuluu?\" keskeytti Topias. \"On\nniitä muitakin viisaita.\"\n\n\"Kuuluu enemmän kuin luuletkaan. Pidoissa, syömingissä, juomingissa\nteki hän lupauksen, äkkiväärän ja rajattomasti ajattelemattoman\nlupauksen. Hän sitä heti katui, koska tuli surulliseksi; ja, ja, mutta,\nmutta kuinkas kävikään? Hän tahtoi sittekin olla sanansa mittainen\nmies. Väärä kunniantunto, sanoi rovasti, eli toisin sanoin, juuri\nlausumasi sanansa mittaisuus, se se kutkutti ja kutkutti niin kovasti,\nett'ei rikkonut äkkiväärää ja mieletöntä lupaustaan. Jumalan mies\ntapettiin, viisas ruhtinas sai maistaa helvetin tuskain esimakua\nrinnassaan jo täällä maan päällä. Semmoista, niin siitä seurasi, kuin\noltiin sanansa mittaisia. Sinä olet nyt aivan Heroteksen tilassa, olet\nsamassa pyörässä kuin viisas ruhtinaskin; sillä päätöksesi on juopuneen\njärkesi luoma, tuulen tuoma, löylyn lyömä. Riko se, lyö se tyhjäksi nyt\noitis. Muista Herotesta ja Johanneksen kaulanleikkausta.\"\n\nVoitosta varmana levähti Tapani, odottaen myöntävää vastausta.\n\n\"Sinä teet hyttysestä peikon\", vastasi Topias kylmästi. \"Ei tässä nyt\nole kysymyksessä sormenkaan leikkaaminen, sitä vähemmin kaulan\nkatkaseminen. Tässä on nyt vaan kysymys minun onneni rakentamisesta.\"\n\n\"Tai onnettomuutesi alustamisesta\", hyökkäsi Tapani puheesen, kerran\nsileälle osattuaan. \"Mitä meikäläisistä on kauppiaiksi? Ei niin iki\nmitään. Niitä on Helsingissä jo ennestäänkin, niitä on siellä niin\nturvattomasti. Sinä menet sinne niinkuin menisit päisin koisin\navantoon; sinä menet sinne höyhennettäväksi. Sinne pennisi tippuvat\nkuin tina tuhkaan, kuivuvat kuin sylki kuumille kiville. Monen rahat,\nsuuremmatkin rikkaudet, ovat sinne kadonneet, niin ett'ei savuakaan...\"\n\nTapani levähti pari sekuntia. Topias käytti ne edukseen ja löi\nparaimman valttinsa esille.\n\n\"Venäjänuskoisella kauppiaalla Alekseilla\", virkkoi hän intoisasti, \"ei\nollut Helsinkiin tullessa muuta kuin kolme kopekkaa rahaa taskussa ja\nsarkavaatteet yllä. Nyt on hänellä kolme kolminkertaista kivimuuria ...\nja rahaa niinkuin muutakin paperia!\"\n\n\"Rahaa niinkuin muutakin paperia!\" matki Tapani, katkera ajatus\nhuulilla, loukkaava lause kielellä; mutta äkkiä teräväin kasvoin\nankaruus lieventyi, tuikea katse heltyi ja loukkaava lause jäi\nsanomatta, katkera ajatus puhumatta.\n\n\"En minä tahdo asettua onnesi tielle.\" Tapani otti pudonneen kävyn\nlattialta. \"Minä olen sinun veljesi, enkä holhoojasi. Tee miten\nparhaaksi näet... Minä puhuin mitä ajattelin.\"\n\nSitten alkoi hän vetämään solmuja, mutta niin ajatellen ja harvakseen,\nkuin olisi jokaisen solmun lujuudesta riippunut ihmishenki.\n\nTopias oli nyt astunut vaikeimman askeleen, hän oli hypännyt leveimmän\nojan yli, joka näkyvissä oli. Hän hengitti helpommin: veljen ja hänen\nvälinsä oli ehjä, yhtä ehjä kuin ennenkin. Tähän asti oli salaisuus\nollut raskaana taakkana; se oli painanut hartioita, mieltä, sydäntä;\nnyt taakka vierähti, vierähti kauas.\n\nKuusisesta halosta räiskähti pauka kehtoon. Martta, vaikka istui\nvieressä ei kuullut paukahdusta, ei nähnyt, että se putosi lapsen\npäälle. Topias meni kehdon luo, heitti paukan valkiaan ja nosti kehdon\nMartan edestä peremmälle.\n\n\"Ei palo ole ennen pahoja tietänyt\", virkkoi hän samassa naurahtaen;\n\"eikä se kai nytkään pahaa ennusta.\"\n\n\"Ilma muuttuu\", tuumiskeli hän kamariin mennessään, nähdessään\npadanpohjan kipinöitsevän. \"Huomenna paukkuilee ulkonakin.\"\n\nLevottomalla kiireellä kattoi Martta illallisen pöydälle; meni sitte\nHelan luo ja viipyi siellä kauan. Kuin hän palasi, oli tupa pimeä ja\nhiilos räytynyt mustaksi. Hiiloksen vieressä istui Tapani, mietteisinsä\nvaipuneena. Martta otti valkean ja kosketti häntä olkapäähän.\n\n\"Mitä sanoi Helka?\" kysyi Tapani hätäisesti.\n\n\"Ei uskonut sanaakaan.\"\n\nSeurasi lyhyt äänettömyys. Tapani veti Martan syliinsä.\n\n\"Hän on sinun ainoa sisaresi.\"\n\n\"Ja hän on sinun ainoa veljesi.\"\n\nTuvan peränurkassa löi suuri seinäkello yksitoikkoisesti lyöntiään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavina päivinä valmisteltiin Topiasta lähtöön. Martta hääräili\npunaisen kirstun kanssa, pani siihen vaatteita, pieniä kapineita ynnä\nkolme samanlaista kirjaa kuin Topias Simonkin pöydällä näki. Topias\nitse oli pannut rahat alle; arpakirjan hän pani päälle.\n\nTapani toimitti kalukuorman, jossa oli joku tuoli, pöytä ja sänky,\nennen lähtöpäivää rautatieasemalle.\n\nHelka ei tullut muuttopuuhia katsomaankaan. Topias häntä kaipasi, vaan\nMartta selitti, ett'ei sisarensa ollut oikein terve.\n\nLähtöpäivän edellisenä iltana puheli Tapani kauan Topiaan kanssa\npohjanpuoleisessa kamarissa. Vanhempana ja kokeneempana neuvoskeli hän\nnuorempaa ja kokematonta veljeä.\n\n\"Pidä silmäsi auki\", varoitti hän, kopistaen piippunsa pesää peukalon\nkynteen, \"yöllä ja päivällä, istuessasi ja käydessäsi.\"\n\n\"Ole tarkka viiden pennin perään\", jatkoi hän neuvojaan, pannen samalla\nuutta tupakkia palamaan; \"sillä penni on pennin veli. Mutta älä ime\nkynsiäsi, kuin on kysymyksessä viisi markkaa tai viisikymmentä markkaa.\nNiitä ei turhanpäiten liikutella, vaan on silloin aina markka, kaksikin\nansaittavissa, voitettavissa.\"\n\nEroaminen veljestä oli Tapanille raskasta; hän tuli liikutetuksi, kun\nvaan sitä ajattelikin.\n\n\"Älä koskaan unhota\", virkkoi hän heleällä äänellä, sanoessaan hyvää\nyötä, \"että sinulla on koti, syntymämaja, johon olet tervetullut\nköyhänä ja rikkaana, onnettomana ja onnellisena. Jos asiasi hajaantuvat\nja menevät viistoon, jos ympärilläsi menee pilveen ja jos pahat päivät\ntulevat, niin muistatko nyt aina, että sinulla on koti, että sinulla on\nveli?\"\n\n\"Muistan. Mutta muista sinäkin, että yksi silmä valvoo meidän kaikkien\nylitsemme. Hyvää yötä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli niin lähtöpäivä, raikas, talvinen pakkaspäivä.\n\nKirstu oli kannettu rappusille; Tapani valjasti hevosta tallin edessä\nja Martta oli mennyt kotiinsa Helan luo. Siunattuaan kunkin huoneen,\nerikseen tuli Topias tupaan. Poika vielä nukkui kätkyessä, sillä oli\nvarhainen aamu. Peite oli kulkenut käsien päältä pois. Topias peitti\nkädet, lausuen hiljaa:\n\n\"En saata herättää sinua. Jos en varmaan tietäisi, että hyvä enkeli\nalati on vieressäsi, en hetkeksikään jättäisi sinua| Nuku nyt vaan\nhyvästi.\"\n\nSitte tuli hän ulos ja nosti Tapanin kanssa kirstun rekeen.\n\n\"Raskas tuo onkin\", sanoi Tapani, \"vaikka Martta valitti, ett'ei sinne\nsaa sopimaan mitään. No, saammehan täältä vähä vähältä kulkemaan...\"\n\n\"Ehkä toimeen tullaan.\"\n\nSitte he lähtivät. Lumi rutisi reen anturoiden alla, kulkunen soi\nlänkien umpussa heleästi. Ali-Tuomolan pihalla pysäytti Tapani hevosen;\nTopias hyppäsi reestä ja lausui:\n\n\"En viivy kuin pari minuuttia.\"\n\nPertun tapasi hän tuvassa.\n\n\"Hyvästi nyt, Perttu!\"\n\n\"Hyvästi vaan!\" vastasi tämä, katsoen tylsästi Topiasta. \"Mihin sinulla\non niin kiire?\"\n\n\"Minä menen Helsinkiin. Anna nyt edes kätesi.\"\n\nPerttu antoi kätensä koneentapaisella liikkeellä.\n\n\"Jaksa hyvin!\" toivotti Topias ja meni kamariin.\n\nHelka katseli Martan kanssa kukkia. Hän oli iloinen ja terveen\nnäköinen.\n\n\"Kesällä tulemme Topi ja minä kaupunkiin\", sanoi hän vilkkaasti, \"ja\ntuomme sinulle kaikki kukkasia.\"\n\n\"Tulkaa vaan.\" Topias tarttui tutunomaisella kunnioituksella Helkaa\nkäteen. \"Hyvästi nyt, Helka! Muista pitää Topia hyvänä minunkin\nedestäni. Poikaa ja sinua tulen ikävöimään kaikkein enimmän.\"\n\nTummeni taas Helan silmissä; sydän sykkäili, poskia poltti, mutta hän\nvoitti itsensä.\n\n\"Kyllä sinä pian unhotat Topin ja minun\", lausui hän kirkkain silmin,\n\"kuin rikastut ja rakastut...\"\n\n\"Kaupungissa katoavassa\", keskeytti Topias. \"Ehtii sitä niihinkin;\nkyllä ijässä aikaa on.\"\n\n\"Ja sadassa vuodessa päiviä.\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\n\"Onko tuo teidän oma hevosenne?\" Topias ilosilmin katseli ylen lihavaa\nhevosta, joka seisoi valjastettuna työreen edessä. Reessä oli kirstu,\njoku tuoli, pöytä ja sänky.\n\n\"On, kyllä hevonen omani on\" -- ääni oli puoleksi kerskaava, puoleksi\nnauruinen -- \"mutta talli, jossa sitä hoidan, on vielä vieraan.\"\n\n\"Sepä se.\" Topias uudestaan katsoi miestä, joka pujotti köyttä\nkirstunkantimen lävitse. Miehellä oli pienet, ystävälliset silmät,\nnäppyläinen naama ja paksut kädet.\n\n\"Kalastajan kadullahan sanoitte...\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Istukaamme sitte rekeen; kun on päällyssaappaat ja turkitkin yllämme,\nniin on kankea kävelläksemme.\"\n\nTopias totteli miehen käskyä ja istui kenopuoleen hänen viereensä.\nHiljaa lähdettiin ajamaan, kuljettiin monta katua pitkin, monta katua\npoikin ja tultiin lopulla Kalastajakadulle. Mies ajoi määrätyn numeron\nmukaan portista pihaan. Pihassa oli kaksi rakennusta, suurempi perällä\nja pienempi katua vastaan. Pienempi rakennus oli pihapuolelta\nkaksikerroksinen ja oli siinä yksi kuisti. Suuremmassa rakennuksessa\noli kaksi kuistia. Topias meni ensimmäisestä sisään ja tuli kyökkiin.\nKyökissä oli neljänkymmenen vaiheilla oleva vaimo ja nuori, kenties\nkahdenkymmenen vuoden vanha tyttö. Vaimolla oli lempeät kasvot, tytöllä\nkauniit, haaveelliset silmät ja musta puku yllä.\n\n\"Hyvää päivää! Minä olen Yli-Tuomosta ja...\"\n\n\"Oletteko Topias?\" Vaimo loi tutkistelevan silmäyksen Topiaasen.\n\n\"Olen ja uusi tulokas...\"\n\n\"Olkaa tervetullut.\" Tyttö poistui perähuoneisin.\n\n\"Käske isä tänne\", lausui vaimo hänen peräänsä.\n\nKotvasen kuluttua tuli talonomistaja ja antaen kättä toivotti Topiasta\ntervetulleeksi. Hän oli lyhyt mies, puheli hilpeästi, mutta matalalla,\njuohevalla äänellä, pitkät ajat katseli rävähtämättä Topiasta silmiin.\n\n\"Mennään nyt katsomaan huoneita.\"\n\nIsäntä haki avaimet ja tuli Topiaan kanssa pienempään rakennukseen.\nPuotihuone oli pienenläntä, ehkä noin kaksi Topiaan mittaa sivuunsa, ja\noli siitä ovi kadulle. Asuinhuone sen takana oli ruuhenmuotoinen ja\npuolipimeä. Sen vieressä oli kaksi pientä huonetta, toinen hellalla\nmonistettu.\n\nAjuri nosti Topiaan kanssa huonekalut ruuhenmuotoiseen huoneesen ja\nmeni, saatuaan kyytipalkan, pois. Isäntä ja Topias jäivät kahdenkesken.\n\n\"Mitä nyt sanotte?\" edellinen kysyi.\n\n\"Huoneet ovat sopivat ja hyvät, vallan hyvät.\" Topiaan ääni oli varma\nja hän avasi kakluuniluukut; heikkoa lämpöä tuntui tulevan pesästä.\n\"Tämmöisiksi olen ajatellutkin...\"\n\n\"No, ei näissä kehua käy... Vajassa on pienennettyjä halkoja, ottakaa\nsieltä käsikaupalla vaan...\"\n\n\"Kiitoksia!... Tässä näkyy olevan yläkertaakin. Montako huonetta siellä\non?\"\n\n\"Kaksi. Asuuko siellä nyt ketään?\"\n\n\"Ei; ne ovat rappiolta ja tarvitseisivat perinpohjaista korjausta,\nKesäisin ajoin siellä on asunut yksi ja toinen, talvisin ei kukaan.\nMöisin koko tämän rakennuksen, jos saisin jonkinmoisen hinnan.\"\n\n\"Ehkä minä ... vaan liian aikaista tuo lienee ajatellakaan.\"\n\nIsäntä naurahti, katsoi hyvän hetken Topiasta.\n\n\"Surkea totuus on, että tässä ei ole kukaan rikastunut kaupalla. Tässä\noli viime vuonnakin eräs, hän osti ja möi, mutta rahat menivät kuin\ntuhka tuuleen...\"\n\nEttä tuo eräs toi sakko sakon selkään kapakoitsemisesta ja että hän\nitse oli ristinkiusauksessa ennenkuin sai hylyn pois talosta, sen hän\njätti sanomatta.\n\n\"Älkää siitä sentään pelästykö. Voihan teillä olla toisenlainen ...\nonni!\n\n\"Onni on kaikilla ihmisillä.\"\n\n\"Mutta sanotaanhan, että kesä kaikilla, vaan onni harvoilla.\"\n\n\"Paljo tyhjää puhutaan. Ei mikään ole hassumpaa ajatella kuin se, että\nLuoja olisi luonut toisen ihmisen onnelliseksi, toisen onnettomaksi.\nKuin ihmiset hävittävät oman onnensa, jopa lähimmäistensäkin onnen,\nniin sitte syytetään kohtaloa ja...\"\n\n\"Jumalaa... Uskotteko sitte senkin, että kuin onnettomuus tulee, niin\nse tulee...\"\n\n\"Jumalalta. Kuinkas muuten? Seisoohan kirjassa, että kaikki päämme\nhiukset ovat luetut...\"\n\nIsännän kasvot kirkastuivat.\n\n\"Nuori mies\", sanoi hän laskien kätensä Topiaan olkapäille. \"Minä sanon\nvielä toisen kerran teille. Olkaa tervetullut!\"\n\nHänen lähdettyään meni Topias Simoa tapaamaan. Simo kantoi jauhosäkkejä\nmakasiinin yläkertaan.\n\n\"Tämä on jo alkuna toiseen sataan, jotka olen tänäpäivänä yhtämittaa\nkantanut.\" Hän heitti säkin keveästi kuin herneroivikkeen selkäänsä.\n\n\"Älä heippatissa! Jos minä autan sinua näiden loppujen kanssa.\"\n\n\"Älä tee itseäsi jauhoiseksi; mene edellä sisään; minä tulen heti.\"\n\nSimon huone oli entistä puhtaampi. Oranjekukka oli nostettu huoneen\ntoiselle puolelle ja sen paikalla oli kukkakimppu vesilasissa. Lasin\nvieressä oli joukko onnittelukortteja, niissä kaikissa joku\nraamatunlause, kirjoitettu kauniilla naisen käsialalla.\n\nErääsen oli kirjoitettu punaisella läkillä:\n\n\"Isä ja äitikin tahtovat nähdä Teitä. Tulkaa tänä iltana kello\nkahdeksan 'Pelastuksen portille.' Siinä odottaa Teitä J.\"\n\nSimo oli hikisenä, kuin tuli sisään. Hän otti pesukaapista olutpullon,\navasi sen ja tarjosi Topiaallekin, mutta tämä ei huolinut.\n\n\"Juo nyt edes puoli lasia.\"\n\n\"Ei minua janota.\"\n\n\"Oma tahtosi.\" Simo joi oluen yksin ja sytytti papirossin.\n\nTopias huomasi hänessä jotakin sisällistä rauhattomuutta, jota koki\nkaikin tavoin salata. Hän ei puhunut mitään päästä päähän, vaan meni\nasiasta toiseen, istahti, käveli, sytytteli ehtimiseen paperossiaan.\n\n\"Jaa, niin, sinä olet nyt Helsingissä.\" Simo raapaisi tulitikun\npalamaan. \"Juotko lasillisen punssia sitte?\"\n\n\"En minä juo mitään, haaskaat tulitikkuja; palaahan tuo haikusi?\"\n\n\"Palaa sen pitääkin. Tulitko jo tutuksi uuden isäntäväkesi kanssa?\"\n\n\"Isännän kanssa puhelimme vähäsen. Minullakin on tänään kiirettä.\nTänään käyn ostamassa itselleni padan, kahvipannun ynnä muita\ntalouskapineita. Tule luokseni illalla, jolloin sulla on aikaa ja\nsovita niin, että saat olla yötä kanssani.\"\n\n\"Kyllä tulen. Pahuus kuin jätin näkyviin.\" Simo korjasi kortit\npöydältä. \"Ja joll'en tule illalla, niin tulen huomenna, kentiesi\naamulla jo.\"\n\n\"Aamulla minä menen kirkkoon. Täällähän pääsee kolme kertaa joka pyhä\nkirkkoon.\"\n\n\"Pääset arkiloinnakin. Kyllä täällä kirkkohalusta pääset. Äitini...\"\n\n\"Häneltä vainenkin paljo rakkaita terveisiä. Pistäysin pikimmältään\nluonaan ohi kulkeissani tänäpäivänä. Eukko on tullut uudestaan\nnuoreksi. Vaikka oli varhainen, niin jo rukki surisi ja valkea paloi.\nHän on kehrännyt Helan ja Martan edestä pellavat, villat... Ja hän\nkäski sanomaan sinulle, ett'et lähetä hänelle moniin aikoihin mitään,\nhän ei niitä jaksa kuluttaa... Minä menen nyt. Tule niin pian kuin vaan\npääset.\"\n\nSimo kävi jälleen työhön ja Topias lähti astelemaan Kalastajakadulle.\nItsekseen virkkoi hän:\n\n\"Simo on muuttunut... Hänessä ei ole enää tasapainoa.\"\n\nSyötyään rieskaa, voita ja kalaa, jotka Martta oli mukaansa pannut\nviikonvaraksi, kaivoi Topias sukansäären kirstun pohjalta, otti\nsiitä yhden setelin ja lähti, lukittuaan ovet, tarpeellisimpia\ntalouskapineita ostelemaan. Monta askelta hän astui, monta kauppaa hän\nteki. Väliin tuli hän kotiin hevosella, väliin jalkaisin. Kuin\narkipäivä ehti loppuun ja kellonviisarit kuuden kohdalle, olivat\nvälttämättömimmät toimitetut. Yksin sangollinen vettä ja sylys\npienennettyjä halkojakin oli kannettu sisään. Odottaessaan Simoa,\nkeitti hän asuinhuoneen kakluunissa ryynivelliä maitoon ja söi hyvällä\nruokahalulla. Kului tunti, toinenkin eikä Simoa kuulunut tulevaksi.\nTopias veti sängyn auki, teki sijan, ja laskihe, kotoiseen tapaan,\ntakaisin levolle.\n\n\"Jäin tänä iltana kylpemättä\", lausui hän itsekseen, kuin kodin\nlauantai-ilta kylpyine, puuroine ja pystyvalkioine, astui ilmielävänä\nsilmäin eteen; \"mutta lukua siitä, täällä saa kylpeä vaikka joka\npäivä.\"\n\nVaikka pieniä valkeita oli poltettu huoneessa monena päivänä ennen\nTopiaan tuloa, hohkasi kuitenkin ilma viileältä. Saadakseen lämpimän\notti hän turkit peitteen lisäksi. Turkinkauluksessa oli oma tarinansa,\njonka Topias, unosen viivytellessä tuloaan, muisteli. Pyryisenä\ntalviyönä söi kettu myrkyn, käytyään kahtena pyryttömänä yönä sitä\nkiertämässä, kaartamassa. Vasta kolmantena yönä puri myrkyn poikki,\nmutta perin päästä, niin että virstan verran vielä jaksoi kompuroida\npois surmasijalta piiloon. Vaivoin pysyi hän Mikon jäljillä.\nPiehtaroimasijat ynnä keltainen vesi, jota oli ulostanut, olivat\nparempina osviittoina kuin sellaiset jäljet, jotka pyry oli melkein\numpeen ja näkymättömiin tuiskuttanut. Kuin mielevän Mikon voimat\nvähenivät siihen määrään, ett'ei kyennyt aidan yli hyppäämään, niin\nraon haki ja siitä raastoi itsensä lävitse. Ja pääsi niin tiheikköön.\nSiellä oli sitte asettanut kaulansa kaksihaaraiseen katajaan ja siihen\njäänyt seisomaan kuin konsanaankin hengissä. Ja turkin kauluksena oli\nnyt kaunis nahkansa.\n\nTarinaan liittyi sisarvainajankin muisto.\n\nVappu oli riihenpurnusta ruumenia noutamassa, hänen palatessaan\ntiheiköstä saaliineen. Riihen oven edessä oli kelkassa koppa, kopassa\noli ruumenia ja lisää toi Vappu. Sukkela ajatus pistihe hänen päähänsä.\nVapun huomaamatta kätki hän ketun ruumeniin, meni sitte tupaan ja istui\nvakaana miehenä pöydänpäähän syömään. Tuli Vappukin koppaneen perässä\ntupaan ja rupesi nostelemaan ruumenia haudesaaviin. Sieltä tulikin\nkettu käsiin. Hui, hui! siinäkös kiljaistiin. Akkunaruudutkin\nhelähtivät ja Perttu vakuuttaa vielä tänäpäivänäkin kiljahduksen\nkuuluneen hänen korviinsa Ali-Tuomon pihalle... Eläisi Vappu vielä,\nniin tänne Topias olisi viekotellut hänet emännöitsijäksi itselleen.\nOlisiko tullut? Ihan varmaan! Sadat kerrat päivässä laulelisi Vappu:\n\n    \"Ja se rakkaus, ja se rakkaus!\"\n\nTurkit lämmittivät ja unonen tuli lämpimän kanssa. Topias luki\nehtoosiunauksensa ja nukkui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalatessaan aamulla kirkosta meni hän Simon luokse, mutta tämä ei ollut\nkotona. Kun Topias tuli puolipäivän saarnasta, nukkui Simo niin\nsikeästi, ettei herännyt, vaikka Topias häntä pudisteli ja huuteli\nhänelle korvaan. Vasta iltakirkosta tultuaan sai Topias hänet hereille\nja ylös.\n\n\"Isäsi oli aamu-uninen, äitisi on iltauninen, vaan sinä näyt tulleen\nmolempiin.\" Topiaan ääni oli loukattu, vaikka koetti leikkiä lyödä ja\niloiselta näyttää.\n\n\"Täydyin valvoa kauan illalla.\" Simo rohkeasti valhetteli.\n\n\"Missä olit aamulla?\"\n\n\"Isäntäni asioilla.\"\n\n\"Työntoimessa pyhänä, juhlapäivänä!\"\n\n\"Ei sitä auta sielua säästää, ku...\"\n\n\"Älä noin puhu.\"\n\n\"No veikkonen; mitäs sitte ahdistat?\"\n\nSimo siivosi itsensä, joi pullollisen olutta ja tuli reipasmieliseksi.\nTopias vaati:\n\n\"Lähdetään meille nyt.\"\n\n\"Mennään; minä ensin käyn tallissa.\"\n\nSimo meni ulos, viipyi tallimatkallaan liiemmäksikin.\n\nKotiin tultua otti Topias kahvikeittimet käsille.\n\n\"Älä vaan minua varten keitä.\" Simo samassa otti punssipullon\ntaskustaan. \"Minulla on tässä...\"\n\nTopias ei voinut salata mielipahaansa.\n\n\"Niinhän sinä juot kuin sateenkaari\", sanoi hän ja kaatoi vettä\npannuun.\n\n\"Ei se tee mitään. Minä olen terve ja teen työtä kuin juhta.\"\n\n\"Totta puhut.\"\n\n\"Ei tämmöinen vattuvesi miestä mäkeen vie.\"\n\n\"Liian keltaistahan tuo on vattuvedeksi.\"\n\n\"Sitäkin on monenlaista. Tuo tänne lasi, juomalasi.\"\n\nSimon täytyi juoda kahviakin. Keskusteltiin etupäässä kauppaliikkeestä.\nSimo neuvoi Topiaalle tukkukauppiaan, joka myö parhaita tavaroita\nhelpoimmista hinnoista. Siltä Alekseikin ostaa suuret ostonsa. Topiaan\nei tarvitse juuri muuanne mennäkään rahoineen. Rihkamia tosin täytyy\nostella sieltä ja täältä, mutta niihin ei suuriakaan mene, niin\nhyötyisiä kuin kaupassa taas ovatkin. Tukkukauppias on läpiviisas mies\nja ken häneltä kerran ostaa, ostaa toistekin. Kenelle hän kerran antaa\nlaskun päälle tavaroita, sen silmille hän ei lennä, vaikka jäisikin\nmaksamatta määräpäivänä. Yhdellä silmäyksellä katsoo hän ihmisen\nlävitse, siksipä voi hän antaa tavaraa tuntemattomallekin velaksi.\nTähän asti on hän katsonut oikein...\"\n\n\"Minä teen siis vaan elinkeino-ilmoituksen ja ajatan tavaraa\ntukkukauppiaan puodista, niin olen kauppamies.\"\n\n\"Niin teet ... tuo tavaraa vaan. Ostajat, tietääkseni, tulevat itse.\"\n\n\"Ole huoletta niiden suhteen. Ostajia minä haen vaikka toreilta ja\nkaduilta, joll'eivät muuten tule.\"\n\n\"Entä muuttokirjasi?\"\n\n\"Kuulutettiin tänäpäivänä ensi kerran ja Tapani ne tuo kuin tulee\nkaupunkiin... Jätä se punssipullo.\"\n\nSimo oli täyttänyt lasin, aikoen viedä sen huulilleen.\n\n\"Jos minä sen jätän juomatta, niin minä en puhukaan sinulle...\" Samassa\nhän tyhjensi lasin.\n\n\"Puhu nyt suusi puhtaaksi. Minua niin pahoittaa...\"\n\n\"Puhun kun puhuuki. Käydessäsi viime syksynä täällä en vielä juonut\npunssia, en oluttakaan, minä vaan ajattelin yöt päivät tuommoista\npientä puotia kuin tuon oven takanakin on. Ajattelin kuinka\ntukkukauppias katsoo minua noitasilmillään, kuin menen vähine rahoineni\nhänen puheilleen. Minä luotin hänen silmiinsä, että ne taaskin näkevät\noikein ja rakentelin, rakentelin lakkaamatta... Mutta rakennukset\nsortuivat romahtaen kuin näin hänet...\"\n\n\"Kenet!\"\n\n\"Puhun sinulle kaikki. Kuule, tämän talon isäntä on rikas.\"\n\nTopiaasta tuo oli yhdentekevä, hän ei vastannut huomautukseen mitään.\n\n\"Kuuletko hän on summattoman rikas.\"\n\n\"Sinähän sitä hoet.\"\n\n\"Ja hänellä on tytär, yksi ainoa tytär, joka saa kaikki ne summattomat\nrikkaudet, mutta kuuletko...?\"\n\nSimo keskeytti lausunnon ja kaatoi punssia lasiin. Topias ei\nyrittänytkään estää häntä.\n\n\"Mitä mutta? Tämän talon isäntä on rikas; luonnottoman rikas; ja\nhänellä on yksi ainoa tytär, joka perii kaikki isänsä summattomat\nrikkaudet. Mitä sitte?\"\n\n\"Niin on, juuri niin on. Minä tunnen isän hyvin, tyttären paremmin. Isä\non laatumies, tytär sula pyhyys, sula viattomuus, mutta...\"\n\nSimon muoto synkistyi, hän löi kädellä otsaansa ja työnsi kauniit\nhiuskähäränsä pörröön.\n\n\"Eihän puheestasi tule totta eikä vettä; aina tulee mutta.\"\n\n\"Jumapeukko! kiivastui Simo. Hän on hih ... hih ... hihhulilainen!\"\nSanat tulivat repäisemällä. \"Isät, äidit, tyttäret kaikki he ovat\nhihhulilaisia, yhtä kovia uskossaan, kuin maalain tuomio\npäätöksissään.\"\n\n\"Semmoisiako, jotka jakelevat synninpäästöjä toisilleen ja\nkirkonmenoissa pääasiallisesti suutelevat.\" Topias oli hänkin kuullut\nuskonlahkolaisuuksien erinomaisuuksista.\n\n\"Juuri semmoisia niin. Jumapeukko! He jakelevat synninpäästöjä ja\nsuutelevat... Kuule, vaihtaisitko sinä uskoa?\"\n\n\"En, kerralla sanottu.\"\n\n\"Etkö edes näön vuoksi, leikillä?\"\n\n\"Ei usko ole mikään leikinasia; ei siitä saa leikkiä tehdä.\"\n\n\"Mutta hihhulilaiset eivät suvaitse julkisyntisiä, suuria syntisiä.\nHeidän seastaan karsitaan juopot, varkaat... Mutta Kiesus auttakoon!\nHe ovat kaikki hihhulilaisia!\"\n\n\"Ettäkö ovat asiat niin?\" Topias oli kuullut ainoastaan pahoin\npuhuttavan ja parjauksia laadittavan heistä, kuten vääräuskolaisista\nainakin.\n\n\"Jos olisit köyhä, toisen orja ja jos uskonvaihto, ulkonainenkin\nuskonvaihto, pelastaisi sinut köyhyydestä ja orjuudesta, etkö sittekään\nsuullasi tunnustaisi...?\"\n\n\"En, niinkauan kuin henki kulkee rinnassani, niinkauan tunnustan minä\nisäini uskoa, sydämmellä ja suulla, mielellä ja kielellä.\"\n\n\"Ja kuitenkin pelkään minä sinua.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Kuule, tytär suosii minua ja isänsä ei ole kylmäkiskoinen minulle. Ja\nvaikka hän olisikin karsas minulle, vaikka hän vihaisikin minua, ei se\nauttaisi mitään, sillä hän epäjumaloi siksi tytärtään. Isä määräsi\nnäiden huoneiden vuokran viideksikymmeneksi markaksi. Se on liian\npaljo, sanoi tytär, neljässäkymmenessä on kyllä. Olkoon sitte, myönsi\nisä. Eihän nuo hyvät ole. Mutta ne korjataan, lisäsi tytär; edellinen\nkauppias aina valitti kosteutta... Kuule orjan päiväni loppuisivat,\nminä en tarvitsisi tehdä juhdan tavoin työtä, sillä tytär tulisi\nkanssani kihloihin, hän tulisi vaimokseni, mutta yhdellä ainoalla\nehdolla; minun pitäisi sitä ennen kääntymän heidän uskoonsa,\nhih ... hu ... lin uskoon.\"\n\nSimon ääni oli toivoton, katse tuskainen...\n\n\"Äsken sanoit pelkääväsi minua. Mitä sillä...?\"\n\n\"Niin, näetkös, minä pelkään ... et sinä arvaa mitä minä jo pelkään.\"\n\n\"En, en kuolemaksenikaan.\"\n\n\"Minä pelkään, että kuin hän näkee sinun sielusi sisään, sydämmesi\nsoppiin, niin kylmenee hän minulle. Hän vie sinut, eli sinä viet hänet\nja minä jään paitse... Paitse summattomia rikkauksia. Jumal'avita!\nJärkeni oli pimitetty, silmäni sokaistu, kuin toin sinut tähän taloon,\nhänen lähelleen. Nyt en minä enää voi nukkuakaan...\"\n\n\"Olet mieletön, olet juovuksissa...\"\n\n\"Olenko minä mieletön?\"\n\n\"Olet.\"\n\n\"Sano tuo kerran vielä, sano oikein kovaa.\"\n\nSimon posket hohtivat; huulet olivat lujasti yhteenpuristetut; silmissä\nnäkyi kiihkeä hurjuus.\n\n\"Sinä olet mieltä vailla; sinä olet hullu.\"\n\nSimo remahti nauramaan.\n\n\"Hullu minä olenkin niin\", virkkoi hän sitte makealla äänellä. \"Mikä\nmuu minä olisinkaan kuin hullu.\"\n\n\"Täytyykö sinun tuon kaiken tähden juoda punssia ja olutta. Pakoittaako\nhän sinut juomaan?\"\n\n\"Sanoinhan sinulle äsken, ett'ei heidän seassaan kärsitä juoppoja,\njulkisyntisiä. Kuin joudut puhelemaan hänen kanssaan -- hänet tunnet\nmustasta puvustaan, nöyrästä olennostaan ja silmistään. Oi niitä\nsilmiä! Semmoisia ei näe alttaritaulujenkaan kuvilla -- ja jos\npuheissanne satutte minuun, niin älä virka hänelle mitään\nolutpulloista, punssipulloista. Minä pyydän, älä, Luojan tähden, virka\nsanaakaan. Etkö?\"\n\n\"En, joll'ei kysy.\"\n\n\"Puhutko sitte?\"\n\n\"Puhun; vähän minä valhettelemaan...\"\n\n\"Nyt on vasta helvetti!\"\n\nVihan vimmassa ja hammasta purren syöksyi Simo ovesta ulos.\n\n\n\n\nV.\n\n\nMaanantaina ryhtyi Topias toimiin. Hän teki elinkeino-ilmoituksen,\nosteli vanhoja hyllyjä, vanhan tiskin, vaa'an, punnuksia, vieterikellon\nja muita sentapaisia kapineita. Täydellisen kirjanpidon hän heti\nalotti, merkiten kaikki ostetut paksuun, omatekoiseen kirjaan.\n\nTiistaina olivat hyllyt paikoillaan, tiskillä oli vaaka punnuksineen,\nharja, kyynärä, veitsi, sakset, harmaata paperia ja punainen lyijykynä.\n\nMonta markkaa oli kalustoon huvennut. Muutaman pennin oli kukin kapine\nmaksanut ja monta pientä puroa tekevät suuren joen.\n\nKeskiviikkona osti hän tukkukauppiaalta kahvia, sokeria, nisujauhoja,\nsilliä ynnä monta arvokkaampaa ja kalliimpaa kauppatavaraa, mutta ei\npuoti vielä näyttänyt puodilta: hyllyt olivat niin hyvin kuin tyhjät.\nYhdenkin askeleen sai astua, yhdenkin kerran sai kukkaron avata,\nennenkuin tukkeutuivat tavaroilla täyteen, ennenkuin jokainen loma oli\nosansa saanut.\n\nPerjantain iltana oli puoti kauppakunnossa. Oli kultasilmäisiä\nsilmäneuloja, oli virkkalankaa, nappeja, ryynejä, perunajauhoja,\nsiirappia, silakoita, oli vähä joka lajia tavallista tavaraa.\n\n\"Paljo vielä puuttuu,\" sanoi Topias, asettaessaan makeistötterön\nsikuripöttyjen viereen, \"mutta on moni vähemmälläkin alkanut.\"\n\nSitte luki hän rahojensa tähteet. Puoti oli pieni, mutta markan\npoikineen se ahmasi, joten rahavarain jäännös oli pieneksi käynyt.\nSuurimman osan sai tukkukauppias, sai kahteen tuhanteen... Mitä oli\nkuitenkaan hänen kauppansa tukkukauppiaan kaupan rinnalla? Yhteen\nnurkkaan mahtuisi koko puoti, vaikka kolmea tuhatta kaikessa\npienuudessaan tavoittelee.\n\nIltatyökseen kiinnitti hän kyltin puodin oven päälle. Suurilla\nruskeilla kirjaimilla seisoi siinä:\n\n    Siirtomaiden tavaran kauppa.\n    Topias Yli-Tuomo.\n\nLauantai-aamulla, kello kuusi, sytytti hän valkean puodin lamppuun ja\nmeni ulos. Kirjaimet näyttivät niin kehoittavaisilta... Sittehän ihme,\njoll'eivät tule ostamaan, sittehän ihme, joll'eivät huomaa uutta,\näskentullutta...\n\nJonkun kymmenen askelta käveli hän katua alas päin; tuntui tuulevan\nsuoraan vastaansa, mutta käännyttyään takaisin ei puhaltanutkaan\nselkäänsä, vaan oikeaan korvaansa ja ihan puodin lähellä kävi tuuli\nhäntä vasten kasvoja.\n\n\"Kas, miten tuuli juonittelee täällä,\" ihmetteli Topias itsekseen.\n\"Elämästä ei ole mihinkään, joll'ei tiedä, mistä päin kulloinkin\ntuulee. On kuin hullu myllyssä...\"\n\nMuurin ja seinän välistä löysi hän romukaluksi jätetyn, samean\nläkkipultin. Käyttäen arpakirjaa kaavana leikkasi hän siitä liuskan,\nkäänsi sen toisesta päästään putkeksi. Veisti sitten halosta kepin,\nteki kepin toiseen päähän tapin ja asetti siihen liuskan putkestaan.\nSuutenaulan vielä löi tapin päähän niin ei päässyt liuska putoamaan,\nhukkumaan. Aamuhämyssä, ihmisten vielä maatessa, kiipesi Topias katolle\nja naulasi kepin päädynharjaan kiinni.\n\n\"Hyvä ja halpa\", lausui hän tuulensuunnan perille päästyään. \"Yhtä\nhyvin näyttää tuulen kuin Ali-Tuomonkin tuuliviiri.\"\n\nAli-Tuomon tuuliviiri oli kuutta syltä pitkän tangon päässä. Ja tanko\noli Helan kamarin edessä, akkunan kohdalla...\n\nPäivän valjettua ei yhdeltäkään ohikulkijalta jäänyt huomaamatta\ntuuliviiri. Pienet pojat pysähtyivät joukossa tähystelemään sitä ja\nuutta kylttiä.\n\nTopias istui tiskin takana matalalla jakkaralla, kädessään oli punainen\nlyijykynä, edessään harmaata paperia. Elääkseen virallaan, voittaakseen\nruokarahat ja hyyryn kaupallaan, tarvitsi hänen myödä joka päivän\nosaksi tavaroita vähintäin viidenkolmatta markan edestä. Muuten...\n\nKello kilahti vieterinpäässä, ovi aukeni ja ensimmäinen ostaja tuli\npuotiin. Hän oli keskiaikainen vaimo, ennen aikojaan lakastunut kovissa\nsielun ja ruumiin kärsimisissä. Kurttujen vaot olivat syvällä otsassa,\nkasvoissa oli keltaisenvoipa väri, käsissä näkyivät suonet suurina. Hän\nosti ryyniä, silakoita, kahvia ja sokeria, yhteensä kolmen markan\nedestä.\n\nVaimon päästäessä auki esiliinan kolkkaa, johon rahat olivat solmitut,\nkysyi Topias;\n\n\"Oletteko naimisissa?\"\n\n\"Olen,\" vaimo hiljaa vastasi.\n\n\"Onko teillä lapsia?\"\n\n\"On kaksi, tyttö ja poika.\"\n\n\"Ovatko ne vielä kylläkin pieniä?\"\n\n\"Ei ... tyttö käy kansakoulua, poika on nuorempi ja on kotoolla.\"\n\n\"Entä miehenne, mitä työtä hän tekee?\"\n\nVaimo ei vastannut, katsoi vaan lattiaan. Topias uudestaan kysyi;\n\n\"Onko hän sairaana?\"\n\n\"Ei ... hän on Katajanokassa ... vankeudessa...\"\n\nHenkäämällä lausui vaimo sanat. Ei ollut voimaa siirtää silmiä\nlattiasta, ei ollut voimaa lähteä menemään. Vilmehti niin silmissä,\npolvet tahtoivat pettää siinä seisoissakin...\n\n\"Ja teillä on kaksi lasta, poika ja tyttö. Odottakaas hiukan.\"\n\nTopias meni toiseen huoneesen, toi sieltä Martan lähettämät kalat ja\nkaksi rieskaa.\n\n\"Katsokaa, tässä on aivan hyvää rasvaista lahnaa, mutta minä en ole\nsuolaisen kernas. Ottakaa te nämä, muuten kuivuvat ja pahentuvat.\"\n\n\"Tuhatta kiitosta!\" Vaimo kääri kalat ja rieskat esiliinaansa. \"Tuhatta\nkiitosta!\"\n\n\"Ei kestä kiittää... Te olette ensimmäinen ostaja. Tulkaa täst'edeskin,\ntulkaa rahattakin, sillä tänään jää minulta juustonkappale, huomenna\nlihanpala. Minä en heitä niitä hukkaan, vaan säästän teille, käykää\nvaan useasti...\"\n\nOstajia ei tullut satamalla, mutta tipahteli niitä päivän pitkään tuon\ntuostakin. Poikkesi puotiin työmiehiä ostamaan venäjänlehtiä, tuli\npesijävaimoja ja pieniä tyttöjä ostamaan saippuaa ja kahvia markkasen\nja puolimarkkasen edestä.\n\nPenni on pennin veli. Kuin Topias illalla, kellon lähennellessä kuutta\nlaski rahat, ensimmäisen päivän sisääntulot, sai hän kolmetoista täyttä\nmarkkaa ynnä pennejä päälle. Tulos tyydytti häntä, kymmenen prosenttia\nniistä teki täsmälleen yhden päivän vuokran. Ruokarahojakin olisi\ntullut, ainakin yhden aterian osaksi, jos olisi ollut antaa kaikkea\nmitä pyydettiin. Yksi pyysi kalapippureja, niitä ei ollut, toinen\nkirjoitusmustetta, sitäkään ei ollut. Puuttuvat tavarat kirjoitti\nTopias toisaalta paperille, päättäen lähimmässä tulevaisuudessa tuottaa\nniitäkin ynnä muuta lisäksi, sen verran kuin itse muistaa ja kukkaro\nkannattaa.\n\nKellon ollessa neljännestä vailla kuusi kirjoitti hän erityiseen\npääkirjaan: Helmikuun 8 p. kolmetoista markkaa, siis vaillinkia\nkaksitoista markkaa.\n\n\"Kesän tultua,\" lausui hän sitte ja korjasi kirjan, \"käy kauppa\ntietysti paremmin, sillä silloin tulee Pohjanmaalta ja Savosta miehiä\ntänne työnansioille pilvenpimeenänsä.\"\n\nTopias aikoi jo sulkea ovet ja sammuttaa lampun, kuin kyökissä\nnäkemänsä nuori tyttö, mustane pukuneen ja kauniine haaveellisine\nsilmineen, tuli puotiin.\n\n\"Minä olen oman talon väkeä,\" sanoi hän, \"ja tulen kuitenkin vasta näin\nmyöhään ensi kerran ostamaan teiltä. Ei syyttä sanotakaan, että\nlikimatkaiset useinkin myöhästyvät kirkkomatkalla...\"\n\nVaatimatonta, tavoittelematonta ylevyyttä oli tytön olennossa,\nteeskentelemätöntä suloa äänessä... Omituisella avomielisyydellään\nlausui Topias:\n\n\"Simo on minulle puhunut teistä.\"\n\nHaaveelliset silmät näyttivät vieläkin haaveellisimmilta.\n\n\"Onhan teillä perunajauhoja.\"\n\n\"On, on kultasilmäisiä silmäneuloja ja paidannappejakin.\"\n\n\"Sittehän teillä on kaikkia, mitä tällä erällä tarvitsenkin.\"\n\nTopiaan punnitessa perunajauhoja tuli joku pyytämään viittä pulloa\nolutta.\n\n\"Ei ole olutta\", vastasi Topias.\n\nHakija lähti.\n\n\"Ettekö otakaan puotiinne olutta kaupaksi?\"\n\n\"En; ei olut ole mitään tarpeellista.\"\n\nTopias meni ulos, löi akkunaluukut kiinni, ja tuli sisään, sulkien\npuodin ovet tullessaan.\n\n\"Joko te nyt lopetatte kaupan?\"\n\n\"Jo; kello käy seitsemättä ja lepopäivä on alkanut. Juotteko teetä\nkanssani? Minä osaan olla emännöitsijänäkin.\"\n\n\"Älkää pahastuko, en minä nyt voi jäädä, mutta tulkaa te meille iltaa\nviettämään... Simokin ehkä tulee myöhemmällä. Ja\" -- hän tarjosi\nkätensä Topiaalle -- \"sanokaa minua nimeltäni Johannaksi.\"\n\n\"Mielelläni... Tämän viikon muina iltoina olenkin ollut väsyksissä,\nvaan tänään en väsynyt, tänään ei ole työ tappanut.\"\n\nTopias otti käteensä lampun ja saattoi Johannaa pimeän huoneen ja\npimeän eteisholvin lävitse pihalle. Siinä tämä uudisti kutsun.\n\n\"Tulkaa noista takimmaisista rappusista,\" sanoi hän, osottaen suurta\nlasikuistia rakennuksen perällä, \"ja kääntykää ensimmäisestä vasemmasta\novesta sisään.\"\n\nKäytyään kylpemässä keitti Topias puuroa iltasekseen. Kylpy oli ollut\nhyvää ja hyvältä maistui puurokin. Topi vaan puuttui. Olisi poika\nviittäkin vuotta vanhempi, niin...\n\nSiistittyään itsensä meni hän vierailemaan Johannan luo. Vastaanotto\noli sydämmellinen. Vanhempi vaimo, jonka kyökissä oli nähnyt, oli\nJohannan äiti. Hän ja miehensä puhuivat eri murretta kuin Topias, ja\nyleensä vähän vanhempaa ja vahvempaa suomea... Vaimo oli yhtä pieni\nkuin miehensäkin. Topias katseli heitä kuin perhoispariskuntaa.\nSuurenpuoleinen huone, johon Johanna hänet vei, oli sisustettu\nmaukkaasti. Aistikkaisuutta oli joka puolella, vaan loistoa,\nylellisyyttä ei missään. Albumeja, hengellistä ja kaunokirjallisuutta\noli pöydällä punaisissa ja mustissa kansissa. Kylmä kauneus oli\nkadoksissa, kodikasta, viihdyttävää oli joka nurkassa. Värit olivat\nsikin sokin. Punakantinen albumi oli mustalla pöydällä, mustakantinen\nkirja valkoisella pöydällä. Jäykkä järjestys ja säännöllisyys oli\npoissa sekin. Yksinäisiä tuoleja oli siellä täällä lattialla ja sohvan\nedessä, monen pöydän lähellä seisoi suuria kukkia. Huoneessa tuntui\nrauhalliselta ja tuo rauha kuvastui asujamissakin. Äkkinäiset tunteen\nilmaukset, mielenpurkaukset, hätäiset liikkeet olivat kuulumattomia,\nnäkymättömiä. Yhtä hiljaisella äänellä kuin he puhelivatkin yhtä hiljaa\nja meluttomasti kulkivat ovissakin. Mutta tasamielisyys, maltillisuus\nei ollut kuolettavaa, kylläännyttävää. Siinä oli sielullista ja\nkorkeampaa rikkautta. Uskonnollisuus oli heissä lihana ja verenä,\nulkonaisena ja sisällisenä ihmisenä.\n\n\"Olitte viime pyhänä kolme kertaa kirkossa,\" virkkoi isäntä, kun he\nolivat asettuneet teepöydän ympärille.\n\n\"Olin\", vastasi Topias. \"Vanhassa kirkossa kuulin semmoista soittoa ja\nlaulua, ett'en muistanutkaan olevani maan päällä.\"\n\n\"Onko teillä sisaria ja veljiä?\" kysyi emäntä.\n\n\"On minulla veli, hän pitää taloa kotona, oli minulla sisarkin, vaan\nhän kuoli; vanhempani ovat myöskin kuolleet.\"\n\n\"Onko veljenne nainut?\"\n\n\"On; hänen vaimollaan on sisar, minun ikäiseni.\"\n\n\"Mikä hänen nimensä on?\" kysyi Johanna.\n\n\"Helka. Veljeni nimi on Tapani, vaimonsa nimi Martta. Martalla ja\nHelalla on veli, Perttu.\"\n\n\"Vai Helka... Minä tahtoisin tuntea hänet. Onko teillä hänen\nvalokuvaansa?\"\n\n\"Ei ole; mutta kyllä hän tulee tänne kesällä...\"\n\n\"Onko veljellänne lapsia?\" kysyi isäntä.\n\n\"On yksi poika, Topias niinkuin minäkin, kävelee ja puhuu jo\njotakuinkin.\"\n\nIsäntä johti keskustelun Simoon, Topias kertoi lyhykäisesti Simon\nonnenvaiheet. Hänen kertoessaan nousi Johanna kaatamaan teetä\nkuppeihin.\n\n\"Älä enää\", kielsi emäntä, \"menee jo lautaselle...\"\n\n\"Kovuutta on Simo saanut kokea maailman hartioilla,\" puheli isäntä,\n\"mutta voimia on lainattu ylhäältä samalla mitalla, niin ettei hän ole\nsortunut. Korkeimman sormi on käynyt lankana hänen elämänsä lävitse.\nJokaisen ihmisen elämässä löytyy lanka, semmoinen ohjaava käsi... Sen\nturvissa ei huku. Lanka on ehjä, vahva, sormi juuri silloinkin mukana\nkuin me jo luulemme olevamme syvimmässä syvyydessä, auttamattomissa.\nUskottekohan...?\"\n\n\"Niin minä juuri uskonkin. Kuin ei vaan ihminen hellitä sormesta, niin\nkaikki tapahtuu parhaaksemme, hyväksemme. Sattumaa ei ole sitte\nensinkään, vaan se suurempi viisaus, se ohjaava käsi, lanka, sormi on\naina kohtalon määrääjänä, onnen määrääjänä.\"\n\n\"Parikymmentä vuotta sitte tulimme vaimoni, Johanna ja minä\nPohjanmaalta tänne kaupunkiin. Johanna oli silloin rintalapsi, vaimoni\nja minä olimme maallisesti ja hengellisesti köyhiä. Nyt on meillä yllin\nkyllin, nyt ei meiltä puutu kumpaistakaan... Simonkin...\"\n\n\"Simo rakastaa paljo äitiään,\" keskeytti Johanna, autuaallinen riemu\nhaaveellisissa silmissä.\n\nIsännän oma tekemä harmooni oli huoneen perällä. Topias sitä katsoi\nusein ja kertoi sitte kuinka Tapani ja Helka osaavat soittaa\nkanteletta, edellinen virsiäkin numerojen mukaan, jälkimäinen\nkansanlauluja korvakuulosta. Teeskentelemättä meni Johanna harmoonin\neteen, soitti ja lauloi hengellisen laulun: \"Mä tiedän portin avoimen,\nmi kultasaliin johtaa.\"\n\nHänen laulaessaan säettä: \"Kuin portti auk' on mulle myös,\" tuli Simo\nsisään. Säkeen kertauksessa muutti Johanna yhden sanan. Katsoen Simoa\nsilmiin lauloi hän:\n\n    \"On auk', on auki _sulle_ myös.\"\n\nSimo ei sietänyt katsetta, vaan loi silmänsä laattiaan. Johanna silloin\nnousi ylös, meni ja toi hänet teepöydän ääreen Topiaan ja emännän\nväliin, jossa itse oli istunut.\n\nPuhe kääntyi kauppias Aleksein rouvaan. Tämä oli onnellisesti kestänyt\nhengenvaarallisen leikkauksen, josta leikkaaja lääkärikään ei rohjennut\nmennä edesvastaukseen.\n\n\"Lääkärin poismentyä tänä aamuna lahjoitti kauppias tuhatta markkaa\nkaupungin köyhille,\" tiesi Simo.\n\n\"Liekö sitte Jumala saanut äyriäkään, ei kenkään huoli kysyä,\"\nmuistutti isäntä.\n\n\"Isä, isä! Kuinka niin sokeasti tuomitset?\" torui Johanna. \"Sydän on\nsalattu kappale. Isä, isä!\"\n\nAika kului nopeaan; kello oli paljo, kuin vierailijat nousivat\nlähtemään.\n\n\"Minä jään kanssasi yöksi,\" virkkoi Simo Topiaalle.\n\n\"Tuletko sitte huomenaamulla?\" kysyi Johanna, antaessa kättä Simolle.\n\nTuskin kuultavasti vastasi Simo:\n\n\"Tulen.\"\n\nSanomaton onni näkyi haaveellisessa katseessa, jonka Johanna, lupauksen\nsaatuaan, loi Simoon. Tämä sieti katsetta kauemmin kuin taannoin.\n\nSimo ja Topias valvoivat vaan lyhyen hetken vieraisilta tultuaan\nja asettausivat sitte levolle. Huone oli pimeä, hopeakello\nraksutti pöydällä ja Topias nukkui muistellessaan Johannaa ja\nperhoispariskuntaa.\n\nMutta Simo ei nukkunut ennen aamupuolta hiukkaistakaan, käänteli vaan\nrauhattomasti vuoteella.\n\n\"Ei, minä en mene,\" sanoi hän tuskallisesti, kääntyen oikealta kyljeltä\nvasemmalle, \"sillä minä en voi, minä en julkea tehdä häntä\nonnettomaksi. En saata särkeä, sortaa, murtaa... Ei, minä en mene.\"\n\n\"Mutta minä menen, minun täytyy mennä,\" jatkoi hän samassa, kääntyen\nvasemmalta kyljeltä oikealle, \"sillä minä tahdon tulla rikkaaksi, minä\ntäydyn välttämättä rikastua...\"\n\n\"Olisinhan mieletön, joll'en menisi. Tulkoon lopuksi mitä tahansa.\nAinakin köyhyys ja orjan päivät loppuvat...\"\n\nKeitettyään aamulla kahvin, valmistihe Topias lähtemään kirkkoon. Simo\noli ollut harvapuheinen heräämöstänsä saakka, katseli yhteen paikkaan\npitkät ajat, katseli Topiastakin niinkuin kummitusta.\n\nHe erosivat pihalla. Siinä kysyi Simo:\n\n\"Puhuitteko minustakin illalla?\"\n\n\"Puhuimme.\"\n\n\"Mitä?\" Simon ääni oli pelonsekainen; hän katseli epäilevin silmin\nTopiasta. \"Mitä puhuitte minusta?\"\n\n\"Puhuimme Jumalan sormesta askeleissasi, elämässäsi.\"\n\nSimon katse muuttui, ääni rauhoittui.\n\n\"Vai Jumalan sormesta askeleissani, elämässäni. Vai semmoisia puhuitte.\nMinä menen nyt Hannan kanssa. Tästä lähin käyn joka ilta luonasi.\nHyvästi nyt! Tänään tavataan vielä.\"\n\n\"Mene vaan Hannan kanssa, mene niin useasti kuin työstäsi joudat. Ja\nkäy luonani joka ilta, ole kanssani joka yö.\"\n\nTopias kiirehti kadulle. Ihmisiä riensi kirkkoon, kirkonkellot alkoivat\nsoimaan. Harrasmielisesti nosti hän, syntymäseutunsa tavan mukaan,\nlakkiaan juhlallisille äänille.\n\nLaiha herra, kiiltävine housunpolvine ja kyynäspäine ynnä ohrariihen\ntomun värisine, taitteellisine hattuine, käveli kadun toisella\nvierellä, vaanien ja kurkistellen Topiasta aina Vanhan kirkon ovelle\nasti. Siihen hän jäi. Topiaan palatessa kotiin seurasi herra häntä\ntaaskin Kalastajakadulle, aina portin kohdalle asti, tarkasteli\nkylttiä, tuuliviiriä ja pyörsihe vasta sitte menemään, tyytyväinen hymy\nhuulien sopissa.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nUudet olosuhteet eivät saattaneet Topiasta luopumaan Yli-Tuomon\ntavoista. Tänäänkin oli hän noussut ylös pari tuntia ennen päivän\nkajastusta, eli samaan aikaan, jolloin Tapani tavallisesti meni talliin\nhevosille eteen panemaan.\n\nKaksi tuntia olivat kuluneet kirjeen kirjoittamisessa kotiin. Kirje oli\nvielä auki; kuoressa oli Helan nimi.\n\nPäivemmällä taas eksyi ostajia puotiin. Topias, tottunut kuin oli\nluomaan iloa, hupia, omasta kohdastaan, tuli puolitutuksi jok'ainoan\nkanssa. Mitatessaan, punnitessaan kyseli hän ostajan kotiolot, ammatin,\njopa toimeentulonkin. Pieni vihjaus sitte vaan ja kauppias kertomaan\nitsestään, alottaen tietysti Yli-Tuomon talosta ja lopettaen Topiin,\njoka viiden vuoden kuluttua tulee sedän luokse asumaan ja kouluja\nkäymään.\n\nTietämättään ja tahtomattaan Topias sillä lailla varasti sydämmiä.\n\n\"Se on puhelias mies ja hyvä mies,\" päättelivät vaimot ja miehet\nyksimielisesti.\n\nPäivä oli puolessa; Topias silmäili rahaloodan pohjaan.\n\n\"Jos näin hurjaan kilahtelee iltaan saakka.\" sanoi hän, \"niin vaillinki\nsaa kun saakin käpälät, pitkät käpälät.\"\n\nSitte meni hän puuhaamaan itselleen päivällistä ja jätti oven puotiin\nauki. Iltasella keitettyä puuroa oli vielä vadissa.\n\n\"Siitä tulee oiva päivällinen, kun sen vaan paistaa voissa,\" sanoi hän\nja teki valkean ruuhenmuotoisen huoneen kakluuniin.\n\nTopiaan syödessä tuli laiha herra puotiin sangen törkeän näköisenä.\n\n\"Kas, kruununsihteeri! Hyvää päivää vaan!\"\n\nSihteeri tuli ilomielelle, hykerteli käsiään, muutteli jalkojaan,\nkeikisteli ja pokkuroi.\n\n\"Että vielä tavattiin! Minä olen monta kertaa ajatellut teitä; minä\npuhuin komisariuksellekin...\"\n\n\"Kuka olisi viime syksynä uskonut, että täällä piti tavattaman? En\nainakaan minä.\"\n\n\"Enkä minä, vaikka sata suuta olisi sitä vakuuttanut. Oletteko kauankin\nolleet täällä kauppamiehenä?\"\n\n\"Parahiksi viikon.\"\n\n\"Vai viikon vasta... Olkaa hyvä ja punnitkaa minulle...\" herra siristi\nsilmiään ... \"puoli naulaa naatriota!\"\n\n\"Naatriota; mitä se naatrio on?\" Topias katsoi keltaisempaa silmää.\n\n\"Se on semmoista ainetta, joka palaa ainoastaan vedessä.\"\n\n\"Löytyykö semmoistakin ainetta?\"\n\n\"Löytyy hyvinkin.\"\n\n\"Ei sitä meillä vaan ole.\"\n\n\"Vaivattu! Ja kävelin näin pitkän matkan.\" Hän astui samassa askeleen\nsillitynnyriin päin.\n\n\"Te olette tainneet käydä isot koulut.\" Topias yhä katsoi keltaisempaa\nsilmää.\n\n\"On sitä tehty sitäkin.\"\n\n\"Kenties akatemian oville asti.\"\n\n\"Valehtelematta.\"\n\nHerra astui toisen askeleen sillitynnyriin päin. Topias katsoi häntä\nsinisempään silmään ja kysyi:\n\n\"Pidättekö sillistä?\"\n\n\"Pidänkö sillistä? Oh! Enhän minä muuta söisikään, komisariuskin...\"\n\nTopias ei kuunnellut loppuun, sillä sanat olisivat ehdottomasti\nsaattaneet hänet katsomaan sihteeriä keltaisempaan silmään, vaan\nvalitsi suurimman sillin, jonka käsiinsä sai, ja nosti sen\nvehnäleivälle.\n\n\"Syökää, syökää leivän kanssa, sillä paljaaltaan on se liian\nsuolaista.\"\n\nKursailematta murjasi herra sillin poikki ja alkoi syömään\nmieliruokaansa! Se meni sitä kyytiä; hän ehti syöneeksi ennen Topiasta.\n\n\"Ettekö tekin pidä sillistä?\"\n\n\"En; ennen minä syön puuroa; puuro ja velli vasta ruokia ovatkin.\"\n\n\"Eivät janotakaan; minua jo janottaa. Antaisitteko yhden pullon olutta?\nMinä kaikella kunnialla...\"\n\n\"Ei ole olutta.\" Topiaan ääni oli melkein ynseä. \"Vettä on\nkarahviinissa.\"\n\nSihteeri huomasi tehneensä virheen, mutta hän paranti sen oitis.\n\n\"Eikä ole oluesta lukuakaan,\" sanoi hän ja korjasi kalanroiskeet. \"Vesi\non parempaa, terveellisempää.\"\n\n\"Sitä juovat herrain hevosetkin.\"\n\n\"Puhutte viisaasti kuin Salomo. Vesi on ... vettä, vanhimpia voitehista\npiti sanomani.\"\n\nHerra ei hätäillyt lähtemään, vaan katseli, kiitteli tavaroita ja\nkyseli hintoja. Kaikki oli hänestä hyvää ja mieluisata, yksin\nvärjäämättömät kahvipavutkin olivat muka kuninkaallista laatua.\n\n\"Sanokaapa, oletteko olleet oikein ylioppilainen?\"\n\n\"Hm!\" yrähti sihteeri tavattoman salamyhkäisesti.\n\nTopiaasta tuo oli yhtä kuin suullinen vakuutus ja hän kysyi josko\nsihteerillä olisi aikaa ja halua opettaa hänelle luvunlaskua, yhden\ntunnin päiväänsä.\n\nSihteerillä oli molempia. Yhdessä vuodessa lupasi hän tehdä ihmeitä,\nopettaa kaikki suuretieteen salaisuudet Topiaalle.\n\n\"Jos tunnin päiväänsä laskemme, niin tulevana vuonna tähän aikaan te\nkykenette tekemään vaikka almanakan!\"\n\n\"Minun aikani vaan ei sovi muulloin kuin aamusilla. Illalla minua\nunettaa ja päivällä on minulla, paitse kaupantekoa, senkin seitsemää\nsivutyötä, pitää keittää, tomuttaa, pestä ... vaan aamulla kuudesta\nseitsemään...\"\n\n\"Sopii ihmeen hyvin, kun sovitetaan. Aamulla ovat ajatuksetkin\nterävämmät.\"\n\n\"Sitä minäkin. Tulkaa sitte huomenaamulla, kello kuusi.\"\n\n\"Minuutilleen tulen.\"\n\n\"Kai palkasta sovimme.\"\n\n\"Sovimme niinkin.\" Sihteeri loi ahneen silmäyksen sillitynnyriin.\n\nHän oli jo lähtemäisillään, toinen käsi ovenripussa, toinen\ntakinlakkarissa, kuin Topiaan huomio kiintyi hänen pukuunsa, samaan\nsyksyiseen vaatteukseen.\n\n\"Kuinka te tarkenette noin ohuissa?\" Äänessä kuului pelkkää sääliä.\n\nHämille vähääkään joutumatta selitti sihteeri, ett'ei maailmassa ole\nmuita kuin syitä ja seurauksia. Hänessä oli keuhkotaudin vikaa, ei toki\narveluttavassa määrässä ja lääkäri oli määrännyt taudin alun\ntukehduttamiseksi ohuen, keveän puvun käyttämistä ja raittiin,\nkylmähkön ilman nauttimista. Kahmaten takkinsa rintapieltä vakuutti hän\nolevan täysivillaista likinnä ihoa.\n\n\"Taitaa olla tehokaskin parannuskeino, hyväkin lääke.\"\n\n\"On kyllä, mutta uskoa siinä vaan kysytään.\"\n\nIllemmällä tuli isäntä ja emäntä tervehtimään Topiasta. He\nnauroivat ... että Johannakin olisi tullut, mutta Simo on kielitellyt\nja mielitellyt. Tuolia ei muka löytyisi neljälle hengelle...\n\n\"Totta se onkin, kolme tuolia meillä vaan onkin.\"\n\nTopias tarjosi vierailleen kahvia leivän kera. Hiljaisella, vaan\nylenpalttisella ilolla kertoi isäntä veljestään. Veli oli merimies ja\noli sairastanut Liverpoolissa useampia viikkoja. Eilen tuli kirje\nveljeltä ja kirjeessä oli ilosanoma, suuri ilosanoma, veli paranee, on\njo terve. Avoveden tultua pyrkii hän tänne, kotirannoille.\nVuosikymmeniin ei ole käynytkään kotomaassa. Johanna ja setänsä eivät\nole koskaan nähneet toisiaan, muuten kuin valokuvissa, eivätkä\npuhutelleet toisiaan muuten kuin kirjeissä. Hengenelatuksen eteen\ntaistellessa ohjasi Herra nuoremman veljen meriä purjehtimaan, vieraita\nvaltakuntia ja vieraita kansoja näkemään, vanhemmalle totiselle soi Hän\nvakaantuneet, perheelliset olot, omassa maassa, oman kansan keskellä.\nJohanna on monet kerrat vaatien pyytänyt setää tulemaan edes yhdeksikin\nvuodeksi asumaan heidän kanssaan, on helpottanut vaatimuksensa\nkuukaudeksi, viikoksi. Ja nyt toivonsa toteutuu. Meri ja Johanna ovat\nveljen rikkaus, hänen kaikkensa. Kuin hän elämänsä ehtoolla luopuu\ntoisesta rakkaasta, tapahtuu se toisen rakkaan eduksi. Johannan ja\nheidän luokse tulee hän silloin asumaan, kertoilemaan Johannan\npienokaisille, mitä kaikkia hän on nähnyt avarassa maailmassa. Kunpa\nvaan kevät tulisi, kunpa vaan laineet rupeisivat loiskimaan.\n\n\"Johannan kärsivällisyyttä se kovin koettelee... Minulla on tässä\nteille tuomisia.\" Emäntä antoi Topiaalle pienen vastakirjan, jonka\nJohanna oli tehnyt ja jonka kannessa seisoi isännän ja Topiaan nimi.\n\"Huomisesta alkaen ostamme yksinomaan teiltä, sikäli kuin tarpeemme\nsoveltuvat teidän tavaroihinne.\"\n\n\"Ja tilin teemme kerran kuukaudessa. Saitteko hyvät tuomiset?\"\n\n\"Sain, hyvät sain.\" Topias katseli kauniin pyöreitä kirjaimia\nvastakirjan kansilehdessä.\n\n\"Kyllä Johanna pitää huolen, että sivut täyttyvät, sivu ja päivä siitä\nolen varma, hänellä on tuhatta tarvetta viikossa. Hm, ei se\nneljäkymmentä markkaa ole suuri herra. Se on kuin kädessä, että saatte\nminulta joka tilissä toiset neljäkymmentä lisää; minä tunnen väkeni.\"\n\n\"Tuttavamme työmiesperheet tulevat myöskin ostamaan teiltä,\nkirjoittakaa nyt kotiinne, ett'eivät sure siellä...\"\n\n\"Minä jo kirjoitin, mutta en ole joutanut viemään sitä postiin.\"\n\n\"Mennään meille; Johanna toimittaa sen omansa ohessa.\"\n\nJohanna kirjoitti kirjettä, heidän mennessä samaan suurenpuoleiseen\nhuoneesen, jossa lauantai-ehtoon olivat viettäneet. Pöydällä oli albumi\nauki; siihen hän katsoi milloin vaan nosti silmänsä paperista.\n\n\"Tuo tuossa on veljeni,\" sanoi isäntä, osottaen Topiaalle\npienikasvuisen miehen kuvaa Johannan kuvan vieressä.\n\n\"Minulla on huonoja uutisia sinulle,\" jatkot hän nostaen Johannaa\nleuasta, kuin tämä jo oli saanut kirjeen valmiiksi, \"ja sangen huonoja\nuutisia. Sanonko ma?\"\n\n\"Sano nyt.\"\n\n\"Ajattele, kauppamiehen tuuliviiri on pyörinyt koko päivän ympäri\nyhtäänne päin juuri kuin myllyn päällimäinen kivi. Äsken vaivasimme\npäätämme mitä tuo mahtanee merkitä ja pääsimme kun pääsimmekin viimein\nasian perille. Se tietää sitä, että...\"\n\n\"No sais kuulla.\"\n\n\"Jäät tänä keväänä lähtevät kovan, hirmuisen kovan pohjatuulen,\npohjanmyrskyn kanssa. Tuuli, myrsky, ajaa veden samaa tietä kuin\njäätkin. Liverpoolista ei päästä, pohjaltaan pehmeämutaisen meren yli\nminnekään ei reellä eikä rattailla. Kaikki meret päiväntasaajan\nyläpuolella ovat kuivina ja setäsi on vankina. Tuuli ei käänny kuuteen\nkuukauteen. Ja kuin kerran kääntyykin, niin neljänkymmenen asteen\npakkanen käy perässä, jäähdyttäen...\"\n\nJohanna hänet keskeytti, asettamalla etusormensa hänen huulilleen.\n\n\"On se niin ... mutta kauppamiehellä on ja kirje.\"\n\nTopias otti kirjeensä esille, isäntä huomasikin, että se oli vielä\nauki.\n\n\"Tule tänne istumaan,\" sanoi hän vaimolleen, \"Johanna lukee ensin oman\nkirjeensä, sitten...\"\n\nJohannan kirje oli pitkä ja lapsellisen puhdasta iloa täynnä; mutta\nviimeinen arkki loppui samassa kuin alkoikin ja Johanna sulki joutuin\nkirjeensä. Isäntä heti nauramaan:\n\n\"Kerronko teille kenestä siinä viimeisessä arkissa puhuttiin? Siinä\npuhuttiin yhdestä nuoresta, kauniista, sievästä...\"\n\nJohanna otti Topiaan kirjeen käteensä, katseli paksuja kirjaimia sen\nkuoressa.\n\n\"Helka Yli-Tuomo... Saako tätä lukea?\"\n\n\"Nythän tulitte valeesta kiinni; kotiinne sanoitte kirjoittaneenne.\"\n\n\"Kyllä sen lukea saa, mutta ei siitä saa vähällä selvää.\"\n\nKatseltuaan kirjeen kertaalleen lävitse luki Johanna:\n\n  \"Rakkaat Omaiseni!\"\n\n  \"Minä voin hyvin ja olen joutunut hyvien ja kristillisien\n  ihmisten katon alle. Lauantaina alotin myömään puotissani.\n  Tule Tapani kaupunkiin ja tuo minulle jauhoja, ryynejä,\n  herneitä, voita ja mitä muuta sentapaista vaan on aitoissasi\n  liikenemään. Ota Pertulta lisää, että saat lajia suolaiseen\n  kalaan asti. Helka voi myöskin lähettää tänne valkoisia ja\n  puolivillaisia kankaitaan myötäväkseni. Katso perään Martta\n  ett'eivät pane Topia reikätuoliin, jossa voi vioittaa rintansa\n  ja kävellä jalkansa vääriksi; täti älköön puhelko vaillinaisia\n  sanoja, vaan sanokoon sanat täydesti, ett'ei vaan tule pojasta\n  sorakielinen. Teitä siunaamatta ei nuku milloinkaan.\n\n                                                      \"Topias.\"\n\n\"Menette nyt yhdessä viemään kirjeet postilaatikkoon\", puheli isäntä ja\nauttoi Johannaa pukeutumaan. \"Ehkä parasta, että menette sinne Vanhan\nkirkon puoleen. Luullakseni Simokin juuri tällä minuutilla lähtee\nviemään kirjettä äidilleen... Tulkaa sitte kaikin kauniisti tänne,\ntäällä on illallinen valmiina.\"\n\nHän työnsi Johannan ja Topiaan menemään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaillingit pienenivät pienenemistään. Viikon keskipaikoilla pääsi\nTopias jo kahteenkymmeneen markkaan, lopussa täyteen toivottuun\nsummaan. Iloissaan kuin sisääntulot harppasivat viiteenkolmatta\nmarkkaan, kestitsi Topias opettajaansa; kruununsihteeriä, sinä ehtoona\nkeittoruo'alla ja kahvilla. Sihteeri kiitti ja kunnioitti talonpoikia\nmaasta taivaasen. Talonpojat ovat maan suola, maan voima, talonpojilla\non talot ja rahaa, viisautta ja jäntereitä!\n\nSeuraavan viikon alussa tuli Tapani kaupunkiin. Topias otti veljensä\navosylin vastaan. Tapani ehti vaan yskähtelemään kuin Topias riisui\nhevosen, vei sen talliin, toi vettä kaivosta, heiniä ja leipiä reestä.\n\n\"Mennään nyt sisään... Kuinka poika jaksaa?\"\n\n\"Hyvin, ei muuta sanoa tule.\"\n\n\"Entä Helka; onko hän vielä sairas?\"\n\n\"Ei juuri.\"\n\n\"Mutta ei tervekään; niinkö.\"\n\n\"No ... vähä pahoinvoipa ... joskus.\"\n\n\"Miksi ei tullut kanssasi lääkärin luo?\"\n\n\"Ei ihminen pidä joka janoon juoman eikä joka hätään huutaman.\"\n\nTapani huomautti vielä, että karja on hoidettava, askareet tehtävät. Ei\nkotoolta joudeta lähtemään milloin vaan...\n\n\"Mutta jos tulee yhä huonommaksi.\"\n\nVeli sitä ei uskonut. Ja jos niin käy, pahenee eikä parane, niin\nsopiihan sitten tulla; jonakuna kevätkauniina päivänä, jolloin karja jo\non laitumella.\n\nKesken keskustelua piupahti kello vieterinpäässä.\n\n\"Minäkin tulen katsomaan sinun riihtäsi!\"\n\nTapani tuli puotiin. Oivallinen järjestys, joka siellä vallitsi, teki\nhyvän vaikutuksen häneen. Puoti tosin oli pieni ja tavaraa vähäsen,\nmutta kokonaisuudessaan se oli sievä. Tavarakin oli hyvää, ei ollut\nturhia korukaluja eikä rahanviettelijöitä.\n\nKello kilahti taas. Hyvin veli osasikin puida riihtänsä, lyödä\nsitomansa...\n\n\"Vieläkö väität ett'ei meikäläisistä ole kauppamiehiksi?\"\n\n\"En, en sano enää... Sinä olet ikäänkuin luotu kauppiaaksi, solkutat\nsuutasi jokaiselle ja lasket lukua kuin vanhakin patruuna.\"\n\n\"Minäpä tunnenkin ostajani ja luvunlaskussa saan opetusta.\"\n\n\"Mutta pienet, kovin pienet ovat täällä paikat. Tuo asuinhuoneesikin on\nsoukka, pimeä. En minä vaatisi vihamiestänikään asumaan siinä.\"\n\nMitä Topias siitä huoli, kosk'ei haitannut kauppaa, itse elinehtoa.\nKauppa vaan käy, niin viiden vuoden päästä asutaan Kauppatorin lähellä,\nsuurissa huoneissa. Ja Topi tulee kouluja käymään...\n\n\"Ohhoo! Etpä sinä vähiä tuumailekaan.\"\n\n\"Provastiksi minä koulutan pojan.\"\n\n\"Kyllä sinä olet hyvällä alulla ja alku työn kaunistaa, mutta, hm...\"\n\nTapani ei voinut pelkältä rahallisesta kannalta arvostella veljen uutta\ntointa. Koko heidän suvussaan ei ollut maansa myöjää, onnensa\ntavoittelijaa, vaan vanhoja auramiehiä olivat kaikki, tyvestä oksiin\nsaakka. Mikä sitte veljen noitui? Ahneusko? Ei sekään. Kukaties\najattelemattomuus. Eipä sekään. Joka hänet tuntee, tietää myöskin,\nett'ei tuhmuus liioin... Jos ei se ole yksinkertaisuutta, lapsellista\ntoiminnan halua, joka piankin murenee, niin sitte sitä ei tule eikä\nymmärrä...\n\nJohanna lähetti isänsä kutsumaan heitä talonpuolelle. Tapani\nvastusteli, mutta isäntä ja Topias poukuttivat siksi että saivat hänet\nlähtemään.\n\nJohanna, joka Tapanissa oli odottanut saavansa nähdä Topiaan, ehkä\nvielä suurennetussa muodossa, ihan hämmästyi tervehtäessään\npienikätistä, sirovartaloista ja liukasliikkeistä miestä, yhtäläisyyttä\nei huomannut muualla kuin silmissä. Katsanto ja silmät olivat\ntäydellisesti samat kuin Topiaallakin.\n\nKoko illaksi anasti Johanna itselleen keskustelun ohjakset. Hän\npyöritteli puhetta Helan ympärillä, mutta niin hienosti ja taitavasti,\nett'ei kukaan hoksannut, miten yhä puhuttiin yhdestä ja samasta\nhenkilöstä. Väliin oli peittona Topi, väliin Martta, väliin järvi, mikä\nvaan milloinkin paremmin verhosi.\n\n\"Poika osaa ikävöidä sinua,\" lausui Tapani. \"Ensimmäisinä päivinä\nlähtösi jälkeen puhui hän maatapannessaankin sedästä.\"\n\n\"Pelkään vaan, että unhottaa,\" epäili Topias.\n\n\"Mitä vielä?\" väitti Johanna. \"Helka pitää muiston vireillä, puhuu\nmonta kerta päivässä sedästä.\"\n\nTapani ei tyytynyt harmoonin katselemiseen loitommalta. Hän meni sen\nviereen istumaan, paineli valkoisia näppäimiä alas. Isäntä meni\nharmoonin eteen ja soitti yhdellä sormella virren nuotin.\n\nSitte vaati hän Tapanin ja Topiaankin soittamaan.\n\n\"Olisi Helalla aikaa tulla tänne joiksikuiksi viikoiksi,\" toivoi\nJohanna, \"niin soittaisimme virsiä ja lauluja.\"\n\n\"Ja sitte sinä hakisit Topiaan nostamaan tätä peliraukkaa rekeen,\"\nvirkkoi isäntä, \"Helan rekeen. Ja sanoisit minulle: Nyt isän täytyy\nostaa tuhannen markan pianon, Sillä lailla sinä kiertäisit\ntarkoitustesi perille. Enkä minä sano sen vuoksi, että minulla itse\nasiassa olisi sitä vastaan. Tällä ijällä ihminen ottaa useinkin pitkän\nsilmän oman silmän avuksi. Jos harmoonin niin käy, kuten Johanna\ntoivoo, niin näen minä nyt jo pitkällä silmälläni, että se jonkun\nvuoden kuluttua seisoo suuren tuvan perällä. Tupa oli ihkasten uusi ja\nsen akkunasta nähdään Korsijärvelle. No ... sitte on Joulu. Olkia on\nlattialla, pystyvalkia palaa, nuori vaimo soittaa jouluvirttä. Kuinka\nse kaikuu suuressa tuvassa! Samassa ajetaan hevosella pihaan, Nyt ne\ntulivat, huutaa Topias ja ryntäikse vaimonsa kanssa pihalle. Siellä on\nhevoskuormallinen kaupunkilaista herrasväkeä, pientä ja suurta... Entä\nvanhat? kysyy Helka. Tuonne jäivät Yli-Tuomoon, vastaa Johanna. Nyt\nnäette, ett'ei minulla itseasiassa ole mitään sitä vastaan. Tulkoon\nHelka meille muutamiksi viikoiksi ja laskekoon Johanna sitte Topiaan\nnostamaan harmoonia... Tuolta Simokin tulee, kysykää häneltä, hän lukee\nteille saman luvun...\"\n\nEmäntä meni Simoa vastaan.\n\n\"Vahinko, ett'et tullut viittä minuuttia ennen\", sanoi hän ja otti\nmolempiin käsiinsä Simon käden. \"Teimme nyt juuri hauskan matkan, oli\nJoulu ja tähtitaivas...\"\n\n\"Olinko minäkin mukana?\"\n\n\"Olit ja ensimäisessä reessä.\"\n\nVieraat viipyivät kauan onnen ja rauhan kodissa. Hyvästijättäissä ei\nJohanna antanut kättä Tapanille, jotta ei tämä millään muotoa voi\nhuomenna, ennen kotiinlähtöä, olla käymättä talonpuolella.\n\nTopias luovutti sängyn Simolle ja veljelleen, asettuen itse maata\nlattialle, johon oli tehnyt sijan omien ja yövieraiden turkeista. Hän\nnukkuikin heti. Simo ja Tapani puhelivat vielä hyvän kuuron.\nViimemainittu tunnusti, että kotoolla on oltu puolisairaita, siitä asti\nkuin veli tänne lähti. Mutta huomenna, kuin hän ennättää kotiin,\nhaihtuvat kovimmat huolet. Oli Jumalan onni, että veli joutui\ntämmöiseen taloon.\n\nKuin Simo huomasi, että Tapani epäili hänen jollakin tavalla\nvaikuttaneen Topiaan lähtöön, kertoi hän kirjeestä, jonka\näkkiarvaamatta sai ynnä epäilyksistään ja puolinaisista kielloistaan,\njotka julki lausui uhkarohkealle.\n\nTapani uskoi Simoa. Jos talossa olisi edes kaksi tytärtä, niin sitte\nolisi juonet olleet juonessa...\n\nIsäntäväestä Simo sitte vielä jutteli paljo, mutta yhden asian hän\nkokonaan salasi: heidän uskonsa.\n\nAamulla, ummelleen kello kuusi, tuli kruununsihteeri. Katsellen häntä\nkarsaasti kysyi Tapani pöyhkeällä äänellä:\n\n\"Kuka Toohonen te olette?\"\n\n\"Hän on kruununsihteeri, minun opettajani,\" selitti Topias. \"Hän\nkirjoittaa nelistämällä ja laskee lukua kynättä paremmin kuin muut\nkynällä.\"\n\nSihteeri sai heti tilaisuuden näyttää ylistettyjä taitojaan, sillä\nSimon mentyä pyysi Topias häntä kirjoittamaan hintaluettelon Tapanin\ntuomille maantuotteille ja Helan kankaille.\n\nMahdikkaassa asennossa, pää viisausasteettain vähän oikeaan kallellaan,\njuoksutti hän Tapanin sanat paperille sitä mukaan kuin ehtivät\nilmoille. Yhteissumma, jonka Topias tuli niistä maksamaan, oli samassa\nsekin valmis.\n\n\"Hyvin meni,\" kiitti Tapanikin; \"meni kun kuopiolaisen hevosen juoksu.\"\n\nKäytyään isäntäväen puolella hyvästi sanomassa -- Johanna lähetti\ntulikuumia terveisiä Helalle ja vanhukset kielsivät suremasta veljen\nperään -- ja ostettuaan veljen puodista ostokset, rupesi Tapani\nkiirehtimään lähtöä. Sihteerikin oli avuliaana valjastamisessa.\nErotessa antoi Topias Tapanille loistavan paperiin käärityn paketin,\nmuistuttaen samalla:\n\n\"Kuljeta sitä varovasti.\"\n\n\"Mitä vaarallista siinä sitten on?\"\n\n\"Onpahan vaan namusia ja leikkikaluja Helalle ja pojalle.\"\n\n\"Hienoa on päällä, mitä sitte sisässä lieneekään?\"\n\n\"Hienointa, kauneinta mitä olla saattaa. Monta jalkajuonta on toinenkin\npoika sen kautta tehnyt.\"\n\nTapani arvasi kuka se toinen oli ja katsoi ystävällisemmin, joka oli\nkaiken aamun ollut kuin armojen alla.\n\n\"Onko kirjoitusta muuallakin kuin kuoressa?\"\n\n\"On, ja viljasti onkin.\"\n\n\"Kuka takaa vaikka olisi rakkauttakin.\"\n\n\"En ainakaan minä\", rohkeni sihteerikin yhtyä pilapuheesen. \"Rakkaus,\nrikkaus kukoistavatkin vaan talonpoikain riveissä!\"\n\nHyvästijättäissä antoi Tapani kättä sihteerillekin. Topiaalle sanoi\nhän:\n\n\"Älä torku toimissasi, äläkä laske silmiäsi minuutiksikaan häppärään\ntäällä muurahaispesässä. Joka täällä torkkuu toimissaan, hänelle tulee\npiankin luu eteen.\n\n\"Ja sauva käteen.\"\n\n\n\n\nVII.\n\n\nHyvinä kaupanlisikkeinä olivat jauhot, ryynit eli kaikki Tapanin tuomat\nmaantuotteet. Myymäpalkkiokseen otti Topias niistäkin kymmenen\nprosenttia, mutta harvoin niitä saatiin torilta samalla hinnalla kun\nKalastajakadun kauppapuodista. Vaillinkipäiviä ei enää tullut\nainoatakaan, päinvastoin tuli ylirahoja viikon kuutena päivänä niin\npaljo, että pyhäpäivänkin osaksi tuli sisääntuloa toivottu\nviisikolmatta-markkanen.\n\nTyömiesperheet, jotka ostivat puodista, sanoivat kauppiaan olevan ihan\nheidän väkeänsä, kosk'ei myynyt viinejä, oluvia ja koska pyhitti\nlepopäivän. He toivat tuttavia muassaan ja siten muodostui rengas,\njonka tarkoituksena oli Topias Yli-Tuomon menestyminen ja edistyminen.\nHelan kankaatkin menivät pian kaupaksi. Isäntä ja Simo ensimmäiseksi\nehtivät saada vesiharmaasta vaatteet itselleen.\n\n\"Mikähän lienee? Kaikki muut tulevat uudestaan, mutta hän ei tule,\"\nlausui Topias itsekseen eräänä aamuna.\n\nSe, jota kaipasi, oli ensimmäinen ostaja, kellertävällä värillä\nkasvoissaan. Päivä oli mennyt, toinen tullut jo monta kertaa ja kuivan\nruo'an tähteitä oli häntä varten koossa.\n\n\"Mikähän lienee syynä, ett'ei tule?\" kysyi Topias toistamiseen\nitseltään, vieden samalla ruoan tähteet kylmään huoneesen, ett'eivät\nkuivuisi ja pahentuisi.\n\nSitte meni hän talonpuolelle ja pyysi Johannaa puotiin siksi ajaksi\nkuin itse kävisi kaupungilla kauppatoimissa.\n\nKotiin tullessaan tapasi hän kivensärkijän laahaamassa kaduilla ja\nporteissa pitkää vartaloaan. Kasvonsa olivat vaaleammat kuin syksyllä\neikä niissä näkynyt yhtään nuorta arpea. Hän tunsi heti Topiaan ja\nkysyi siivolla äänellä:\n\n\"Saisinko puhua teille asiani?\"\n\n\"Puhukaa, puhuen seikat selvenevät.\"\n\nMies alkoi puhumaan työmiehen kurjasta tilasta työttömänä aikana.\nKivimies, jos kukaan ihminen, on talvella kylmässä kelkassa, hädän,\npuutteen...\n\nTopiaalla ei ollut aikaa kuunnella loppuun.\n\n\"Jos asianne on kiireellistä laatua,\" sanoi hän ja lähti menemään,\n\"niin tulkaa puotiin Kalastajakadulle.\"\n\nTunnin kuluttua seisoi mies puodissa. Topias maksoi hänelle vanhan\nvelkansa, viisitoista penniä ja virkkoi puheen aluksi:\n\n\"Ostakaa te nyt minulta jotakin.\"\n\n\"Ei ole rahaa, kuin ei ole työtä.\"\n\n\"Niin, kivet ovat lumen alla.\"\n\nTopias aikoi juuri kysyä miten on keuhkojen terveyden laita ja onko\nlääkäri määräyksissään voinut mennä noin pitkälle vaatteuksen suhteen,\nkuin jo mies pyysi markkaa lainaksi.\n\n\"Eihän minun rahaa sopisi, mutta...\"\n\n\"Jos nyt tämän kerran.\"\n\nTopias pisti etusormensa punnuksen hakaan, nosti siitä vitkalleen monta\nkertaa. Pitikö hänen antaa, vaiko ei? Markka on pieni raha, mutta --\najatus tuli kuin huumaus -- sillä saa monta lasia palo ... viinaa!\n\n\"Ei, en minä anna rahaa, mutta... Topiaan ääni oli päättäväinen;\npunnuskin kolahtaen putosi ristille.\n\n\"Miksi ette anna? Pelkäättekö ett'en maksa?\"\n\nTopias ei virkkanut mitään, pisti taas etusormen hakaan ja nosteli\npunnusta. Jos olisi pyytänyt tavaraa, vaikka viiden edestä... Miksikä\njuuri pyysi rahaa? Raha on kovasti hupaa, harva sitä osaa hoitaa, ani\nharva osaa sillä menetellä järkevästi. Mutta, toisaalla ajatellen, jos\nulkonäkö pettää, jos hän ei olekaan joutava, ratti; entäpä jos onkin\ntositarvis. Mitäs sitte? No sitte hän maksaa sen. Siinäpä nähdään mikä\nhän on. Jos se menee paloviinaan, niin se menee mentyään ja mies on\nkunnoton, anturajuoppo.\n\n\"Hekää, tässä on.\" Topias antoi miehelle teräväsyrjäisen markan,\nmyntätyn samana vuonna, jolloin Topi oli syntynyt.\n\nPolvet letkassa ja pää luuhassa lähti kiviensärkijä pois. Hän oli\nlöytänyt paistin, lihavan paistin, josta leikkaa kerran suuren\nkimpaleen. Aikaa vaan tarvitaan ottaa avuksi, ett'ei pääse luisumaan\nkäsistä. Malttia vaan!\n\nParin päivän perästä sai Topias markan takaisin ja kiitoksia kasvuiksi.\nMarkassa oli terävät hampaat ja sama vuosiluku.\n\nKaksimarkkaa, jonka lainasi seuraavalla kerralla, maksoi mies niinikään\nviivyttelemättä.\n\n\"Kas vaan, on samallainen lovi numeron vieressä kuin siinäkin, jonka\nteille lainasin.\" Topias näytti sormellaan lovea; kiviensärkijä\nihmetyksissä katseli, ottipa rahan käteensäkin, käänteli sitä\nsinipunaisen nenänsä edessä.\n\n\"Totta tosiaankin! kuinkahan onkin niin sattunut?\"\n\nSitte hän lainasi viisi markkaa; piti sitä lainassa viikon ja maksoi\ntaas. Topias sai kouraansa kolme markan kappaletta, pieniä hopeita ja\nkuparia. Kaikista päättäen ei mies ollutkaan ratti, anturajuoppo.\nTulkoonpa toinenkin, jotta on niin vähä vaatteita yllä ja niin paljo\narpeja naamassa ja maksakoon velkansa yhtä rehellisesti.\n\nKului taas viikko. Ulkoolla oli kova pakkanen ja kylmä tuuli.\nKiviensärkijä tuli kierosilmäisen miehen seurassa puotiin ja pyysi\nsaada puhutella kauppamiestä kahteen kynteen. Topias vei hänet\nasuinhuoneesen, jättäen oven auki perässään. Kuin tuomittu seisoi\nkumppani paikalla liikahtamatta vieterikellon alle.\n\nSupattamalla kertoi kivien särkijä vaimonsa kuolleen yöllä. Voidakseen\nsaada vainajan kunniallisesti haudatuksi tarvitsisi hän rahaa\nkaksikymmentä markkaa, voidakseen käydä surusaattoon, tarvitsi hän\nsaada lainaksi vaatteetkin. Työt ovat olleet onnettoman huonoja,\nvaimovainaja oli ollut kivulloinen ja sairastanut pitempiä aikoja,\nuseampia vuosia. Kaikki on syöty, pisin sormi on aina täytynyt pistää\nsuuhun. Surkea totuus on, että vihkimäsormus ja vaatteetkin ovat siten\nvähä vähältä, yksi toisensa erään tipahtaneet ... taikinakaukaloon!\n\n\"Kyllä saatte.\" Topias otti piirongista rahat. \"Mitä vaatteita\nsitten...?\"\n\n\"Saisin nuo turkit, päällyssaappaat ja...\" Mies katsoi umpikuorista\nkelloa, joka oli pöydällä.\n\n\"Niin, niillähän voittekin mennä surusaattoon. Onkin tuima metsämiehen\nilma, ei nyt karvanen paina... Ottaisitteko kellonkin?\"\n\n\"Ottaisin. Muutamia harvoja tuttaviani vaan kotoutuu luokseni vainajan\nmuistoa viettämään; mutta pienienkin pitojen isäntä näyttää nääliöltä\nkellotta.\"\n\n\"Eihän tuo siitä pahene.\"\n\nRahojen lisäksi antoi Topias miehelle turkit, saappaat ja kellon.\n\n\"Tuokaa ne vaan pian takaisin, tarvitsen niitä joka päivä.\"\n\n\"Kyllä tuon ylihuomenna. Ja rahanne saatte keväillä, heti kivitöiden\naljettua.\"\n\nKierosilmäinen kumppani otti kantaakseen saappaat. Näytettyään\nystävällistä naamaa Topiaalle, lähtivät miehet tiehensä.\n\nIllalla tuli Simo Topiaan luokse. Hän oli iloherkkänä kuin viritetty\nviulu. Nähtyään ett'ei turkkia ollut naulassa eikä kelloa pöydällä,\nsanoi hän:\n\n\"Kuule mies! Mitenkä olet elänyt?\"\n\nTopias alkoi puhua lumesta, kivistä ja kivulloisuudesta ja\ntaikinakaukalosta. Hänen äänensä oli uskollinen, mutta Simo nauroi,\nniin että hyrski.\n\n\"Voi jotta mun illalla! Ja minkä muotoinen hän oli?\"\n\n\"Pitempi minua ja...\"\n\n\"Pitempi sinua! Älä uskomattomia puhu.\"\n\n\"Vähä pitempi minua ja arpeja kasvoissa.\"\n\n\"Arpeja kasvoissa! Soita sormillasi nyt kuin kellosi joit.\"\n\n\"Etteikö toisikaan takaisin?\"\n\n\"Niinkuin ne kädestäsi annoit, niin ne menivät. Hari kontista kelloa,\nturkkia ja kahtakymmentä markkaa.\"\n\n\"Vastaatko mies puheesi?\"\n\n\"Vastaan, teen vaikka kirjat päälle.\"\n\nTopias rupesi puhumaan yhdestä markasta, kahdesta markasta ja viidestä\nmarkasta. Ulkonäkö niin pian pettää, se oli vähällä pettää hänetkin. Ja\nyksi synti varkaalla, mutta yhdeksän kuulijalla.\n\n\"Rahan hän saikin pitemmäksi aikaa, mutta ylihuomenna tuo hän turkit\njo...\"\n\n\"Kun ei olisi vaan laulua.\"\n\n\"Pois pahat puheet, panettelut. Onko hauska sulhasena?\"\n\n\"On; ei sitä osaa vaan sanoin selittää.\"\n\n\"Juodaanko teetä?\"\n\n\"Juodaan.\"\n\n\"Ja kerrotko sitte minulle, miten jouduit tutustumaan Annasi kanssa?\"\n\n\"Enkö ole siitä jo puhunut?\"\n\n\"Ei, et sanaakaan...\"\n\nTopias ryhtyi toimeen, teki tulen ja pani vettä pataan. Kuin he sitte\njoivat teetä, kertoi Simo:\n\n\"Se oli syksyllä, vähän sen jälkeen kuin olit ollut täällä kaupungissa.\nOlin tehnyt koko päivän rajusti työtä, mutta väsymystä en tuntenut\nlaisinkaan. Illalla sain toimekseni viedä muutamia kirjeitä\npostilaatikkoon. Ilta oli kaunis, tuhannet lähdet tuikkivat taivaalla,\nohut hämäryys oli kaduilla, mutta moniaan minuutin perästä nousi kuu.\nEn mennytkään kotiin. Ajattelin äitiäni, muistelin lapsuuteni aikoja ja\nkävelin. Mitään päämäärää ei kävelylläni ollut, astuin yhdeltä kadulta\ntoiselle kadulle, käännyin vasempaan ja oikeaan, aina miten vaan\nsattui. Sitte tulin syrjäkaupungille. Meri levisi eteeni. Laivoja oli\nankkurissa, niistä yksi kolmimasto rannempana muista. Lyhdyn valkea\nloimotti sen kannelta. Katsoin kelloani; se ei ollut vielä\nkahdeksaakaan. Oli kuitenkin mielestäni sopiva aika kääntyä kotiin.\nLähdin niin kävelemään, mutta en pitänyt kiirettä. Katu, jota kävelin,\noli syrjäkatu. Yhtään ihmisolentoa ei näkynyt. Minulle se oli\nnautintoa. Olin kulkevanani Korsijärven kuusikkoa, hongikkoa, olin\nnäkevänäni järven, sen poukamat, sen niemekkeet.\"\n\n\"Mutta yht'äkkiä kuulin laulua. Seisahdin ja katsoin etäämmä.\nHumalaisia miehiä oli tulossa vastaani. Käynnistä ja lakeista tunsin\nheidät merimiehiksi. En ole pelkuri. Miestä ja miehen voimaa en pelkää,\nmutta teräkalua, sitä minä pelkään. Tiesin varmasti, että jos käyn\nheitä vastaan, niin alottavat riidan. Yksi painava syy oli jo se, että\nkävelin samalla puolen katua kuin hekin, toinen ja painavampi se, että\nylivoima oli heidän puolellaan.\"\n\n\"Koska onnikin oli niin suotuisa, että olin seisahtunut portin\nkohdalle, niin kytkin sisuni ja puikahdin portin taa. Raosta saatoin\nnähdä heidät. Portin lähellä seisahtivat he sytyttämään papirossiaan.\nEellimäisinä oli kaksi leveänaamaista karhua, perässä kaksi nuorta\nheitukkaa ja keskellä soria mies, käsi nuoren tytön kaulalla. Laskekaa,\nhyvät miehet, minut pois, laskekaa Luojan tähden, tyttö sammaltaen\nrukoili. Laskemme, kun tulet ensin kanssamme käymään tuolla\nkolmimastossa, sanoi ensimmäinen karhu. Ja kun juot minun kanssani\nsiskonmaljat, lisäsi toinen. Ja istut minun polvellani, pitkitti soria\nmies. Hyvät miehet! Eikö teillä kenelläkään ole sisarta? Voi taivaan\nJumala...!\"\n\n\"Enempää en kuullut. Samassa sekunnissa seisoin minä karhujen edessä\nsilmä silmää vastaan. He hämmästyivät. Minä käytin hämminkiä hyväkseni.\nSilmänräpäyksen ajassa makasi toinen karhu verissä päin porttipatsaan\njuuressa, toinen kadulla katkotuin käsin. Soria mies hellitti kätensä\ntytöstä. Kolme pulloa putosi yhtä aikaa päähäni. Tyttö katsoi minua\nkuin enkeli. Ylellinen säikähdys oli hämmentänyt tajunnan. Pakene,\npakene, käskin minä, sillä silmissäni alkoi pimenemään ja korvissani\nsuhisemaan. Hän lähti, juoksi kaksi askelta, käveli kolmannen ja\nseisahtui taas taakseen katsomaan. Mene, mene, huusin hänelle. Ja hän\nmeni. Näin hänen juoksevan, lankeavan ja jälleen ylösnousevan.\"\n\n\"Minulla oli vaan enää kolme vihollista. Pojanheitukoita en pelännyt,\nmutta soreassa miehessä huomasin löytäneeni vertahiseni väkevyydessä ja\nnotkeudessa. Kuitenkin näkyi hän kammoavan rehellistä taistelua eikä\nlaskenut minua käsiksi itseensä. Minä katsoin taasenkin tyttöä. Musta\npukunsa vielä haamoitti kadun päässä. Silloin toinen heitukoista\npaiskasikin pullon minua kohden; se sattui ohimoihin, jalkani rupesivat\nmenemään ristiin ja minä peräydyin horjuen seinään päin. Mutta samassa\nnäinkin minä jotain kiiltävätä vaarallisen vastustajani kädessä.\nTeräkalun ottaminen tappelussa hurjistuttaa minut aina. Siinä on jotaki\nkonnamaista. Raivona lensin häntä kohden, pääsin häntä kurkkuun kiinni\nja sain jalkansa sekaisin. Hänen täytyi kaatua alleni; pojat lähtivät\nkarkuun. Ansaitsisit kuolla, sanoin julmistuneella äänellä ja näytin\npuukkoa, joka oli pudonnut viereemme. Minä mahdoin olla hirveän\nnäköinen, koska hän sulki silmänsä ja mainitsi Jumalan nimeä. Veitsen\nvielä muistan heittäneeni kauas, sitte en muista mitään. Kuin heräsin\noli puolenpäivän aika, olin kotonani, rouva seisoi vuoteen vieressä,\nminä olin veressä, vuoteeni oli veressä. Rouva ei puhunut mitään,\nkatseli vaan surullisesti ja nuhtelevaisesti minua ja meni pois.\nHetkisen kuluttua tuli lääkäri. Hän pesi haavani ja otti lasinsirpaleet\npois. Minä nukuin uudestaan ja aamulla olin terve, aamulla menin\ntyöhön. Illalla kutsutti rouva minun luokseen. Hän vakuutti uskovansa,\nettä se oli ensimmäinen ja viimeinen harhaus. Minua oikein säälitti,\nsillä niin liikutettu oli hän. Vielä tänäkin päivänä uskoo hän, että\nolin ollut huonoissa paikoissa.\n\n\"Ja tyttö, jonka pelastit, oli Johanna.\"\n\n\"Hanna se oli, niin.. Minä sitte eräänä päivänä ajoin tavaraa asemalta\nja hän tuli vastaan. Hän puhui paljo, mutta minä en yhtään kuullut\nsanojaan, Erottuamme en tietänyt edes hänen nimeänsä, enkä missä hän\nasuu. Siitä päivästä aloin hutiloimaan töissäni, sain nuhteita useampi\npäivä. Tiesi miten olisi rouvatta käynytkään. Ja kaiken lisäksi tuli\ntytöltä kirje. Hän oli loukkaantunut, kuin en mennytkään kotonaan\nkäymään, kuten olin hänelle luvannut. Minä en lupausta muistanutkaan.\nParin päivän perästä hän kuitenkin leppyi siihen määrän, että rupesi\nlähettämään onnittelukortteja. Niitä tuli joka päivä. Mutta minä tein\nyhä työni nurin narin. Missä minä sain tunninkin teuhata, siellä oli\nkaikki mullin mallin. Hevonenkin sai kärsiä vuorotellen nälkää ja\njanoa. Joll'ei Aleksei olisi luullut, että aivoni kenties tärähtivät\nkovista iskuista, niin ei olisi enää rouvankaan esipuheet auttaneet,\nvaan olisin minä armotta saanut mennä talosta. Tuli toki loppu sillekin\najalle, sillä erään kerran tuli kortti, mutta kortissa ei ollutkaan\nraamatunlausetta, siinä oli pyyntö, että tulisin 'Pelastuksen Portille'\nsinä iltana, kello kahdeksan. Minä menin ja menin hänen kotiinsa.\nVanhukset syleilivät minua ja itkivät ilosta.\"\n\n\"Pahaa aavistaen oli isä samana iltana pukenut ylleen kello yhdeksän,\nkuin ei tytärtä jo kuulunut kotia, ja mennyt ulos. Rappusien juuressa\noli tytär maannut kädet ristissä, silmät auki.\"\n\n\"Eräs nais tuttava oli ollut vieraisilla heillä ja tytär oli lähtenyt\nsaattamaan tuttavaa. Paluumatkalla tulivat merimiehet vastaansa. Yksi\nheistä otti väkisin tytön käden kainaloonsa ja kun tämä yritti\nhuutamaan apua, rupesivat miehet laulamaan. Ihmiset, joita ensin osui\ntulemaan heitä vastaan, välttivät jo ajoissa toiselle puolelle katua ja\njoka ei välttänyt luuli että tyttö oli humalassa kuin ei kyennyt omin\nvoimin kävelemään. Syrjäkadulle tultua ei ollut enää toivon\nkipenääkään...\"\n\n\"Ja sitte me tapasimme toisemme usein, ja sitte Hanna rakastui minuun.\nMinä lakkasin hutiloimasta... Nyt tiedät mitä ei kukaan muut, paitsi\nhe, tiedä. Se saatiin pysymään niin salassa.\"\n\n\"Rouvalle sinun pitäisi kertoa...\"\n\n\"Annetaan olla. Mikä on tapahtunut se on tapahtunut. Se olisi pitänyt\nkertoa silloin, että olisi saanut pahan mielensä takaisin... Katsos\nnyt, mitä varten minä kampaan hiukseni otsalle.\"\n\nSimo lykkäsi kehärät ylös. Pitkä ja syvä arpi kulki ohimoiden\npäällitse, lähellä hiuksien rajaa.\n\n\"Kyllä on ollut kova isku.\"\n\n\"Niin sanoi lääkärikin ja ihmetteli, ett'en paikalla kykertynyt...\nMennään maata. Tällä lyhyellä ajalla olen jo sinusta oppinut\niltauniseksi.\"\n\nHetkisen kuluttua oli huoneessa hiljaa. Ei kuulunut kuin tasainen\nhengitys ja hopeakellon raksutus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeni ylihuominen päivä, meni yhdeksän muutakin päivää, mutta\nkivensärkijä ei laahannutkaan itseään Kalastajakadun kauppapuotiin, ei\nkoko kadullekaan. Topias oli kummissaan ja harmissaan. Moinen\nmuistamattomuus ja leväperäisyys vivahti hänestä hiukan niinkuin\nepärehellisyyteen.\n\nSimon kautta tuli asia tiettyviksi talonpuolellakin. Eräänä\npäivällistuntina tulivat isäntä, Johanna ja Simo puotiin.\n\n\"Mennään nyt edes onnenkokeiksi hakemaan niitä pois,\" virkkoi ensin\nmainittu. \"Tottahan edes turkit...\"\n\n\"Menkää niin,\" käski Simo, \"mutta minä olenkin unhottanut sanoa, ett'ei\ntuo laps'kulta edes tiedä missä se kunnonmies, se pitkä roikale,\nasuukaan.\"\n\nSimo nauroi tyrskien.\n\n\"Laps'kulta, voi laps'kulta sinua.\"\n\n\"Älä nyt hopota niin paljo.\" Johanna koetti näyttää vakavalta. \"Sano,\nisä, mitä me nyt teemme?\"\n\n\"Mitäs me teemme? Hautaamme naurulla...\"\n\nTopias sattui samassa katsomaan ulos. Kadulla näki hän poliisin,\npoliisilla oli mustat kulmakarvat ja pulska poskiparta.\n\n\"Tuo tietää, missä hän asuu.\" Topias hyppäsi kadulle ja huusi poliisin\nsisään.\n\n\"Tiedättekö,\" kysyi hän sitte, \"missä se mies asuu, joka syksyllä\nvartioitsi minun hevoistani kirjakaupan kohdalla?\"\n\nPoliisi koetti parhaan perään muistutella, vaan ei saanut tapauksen\npäästä kiinni.\n\n\"Minkälainen mies hän oli?\"\n\n\"Pitkä kuin humalistosalko; vähä vaatteita yllä ja kasvoissa arpia.\"\n\n\"Ahaa!\" Poliisi muisti asian kuin eilisen päivän. \"Mitä se veitikka on\njo ennättänyt tehdä?\"\n\nTopias kertoi järjestyksessä kivensärkijän teot, tunnollisuudet ja\nkunnottomuudet. Poliisi tuli rauhattomaksi niinkuin olisi seisonut\nneuloilla.\n\n\"Voi veitikas! Tulkaa nyt kanssani. Voi vanha veitikas!\"\n\nToiset jäivät puotiin; Topias lähti poliisin kanssa. Tunnin kuluttua\npalasi hän, pyyhkien kylmää hikeä otsastaan.\n\n\"Mitä minä jouduin näkemään ja kuulemaan!\" Topias veti hiuksiset\nkellonperät taskustaan pöydälle. \"Siinä on kaikki mitä sain takaisin,\nnekin menivät poikki, mutta sainpa kun sainkin ne pois paholaisen\nluolasta, parhaat toki sain pois. Minua oikeen viluttaa...\"\n\n\"Nuo vitjat ovat Helan tekemät. Täällä on kuumaa kahvia. Hanna keitti\ntällä ajalla. Juo, että lämpenet\", pyysi Simo.\n\n\"Vai ovat ne Helan tekemät.\" Johanna otti vitjat käteen. \"Minä jatkan\nne, niin hyvin kuin vaan taidan.\"\n\nJuotua kahvia kertoi Topias:\n\n\"Tiellä jo poliisi ilmoitti minulle, että se mies, se kiviensärkijä\non tuonoin astunut vankilan portista ulos. Silloin minä jo pelkäsin\njatkaa matkaani, mutta menin yhtä kaikki. Ja me tulimme suureen\nkivirakennukseen. Mustia miehiä, mustia naisia tuli vastaamme joka\nsopessa, joka nurkassa. Kaikki he kävelivät horjuen, kaikilla heillä\noli pistävä katsanto, kaikki he haisivat paloviinalta. Käännytään pois,\nsanoin minä poliisille, sillä minua pelottaa tämä talo ja tämän talon\nihmiset. Täällähän on erillaista kuin.. Mies ei saa koskaan pelätä,\nvastasi poliisi; käykää kanssani vaan... Me nousimme rappuja ylös aina\nkolmanteen kerrokseen. Sitte pysähdyimme ja poliisi rupesi jyskyttämään\nnyrkillä oveen. Ryskytykseen vastattiin kiroomalla, vinkumalla. Poliisi\nlöi yhä kovemmin, uhaten särkeä sapelilla lukon, joll'ei paikalla\navattaisi. Vanha akka, jolla oli silmät kuin koiralla, avasi kiroten\noven eteemme. Tulkaa pois Herran tähden, sanoin minä poliisille, mutta\nhän tuuppasi minut edellään huoneesen. Kaksi miestä makasi lattialla,\nkiviensärkijä ja hänen kierosilmäinen kumppaninsa. Turkkia, saappaita\nja kelloa ei siellä ollut missään; siellä oli vaan viinaa, viinaa ja\ntunkiota ylt'yleensä. Koiransilmäinen akka kiroili ja haukkui meitä.\nHän käski meitä tappamaan itsensä, paistamaan hänet elävältä. Oi, voi,\nhän käski meidät syömään silmät hänen päästään. Poliisi tarkasti\nhuoneen. Hän nosti yhtä likaista ryysyä, laski toista ja helisti\nkolmatta, kakluunin tuhvasta löysi hän kellon; hän näytti sitä minulle.\nEi se ole minun kelloni, sanoin minä, minun kelloni oli umpikuorinen\nankkuri. Sitte minä katsoin taakseni. Mustia ihmisiä oli tullut\ntungokseen asti avoimen oven eteen. Tulkaa pois, tulkaa Herran nimen\ntähden pois täältä, sanoin minä poliisille ja törmäysin samassa mustaan\njoukkoon. Kauhean pitkä mies sattui eteeni. Miehellä oli silmät,\nodottakaas, akalla oli silmät kuin koiralla, niin jo muistan, miehellä\noli pikkaiset, naskalimaiset silmät, semmoiset kuin tiikerilläkin. Ja\nhänellä oli nuo vitjat kaulassa. Tuolla on minun kelloni, sanoin minä\nja tartuin vitjoihin. Linkkuveitsi, tavallinen kääntöpää, tuli\nliivinlakkarista eli mistä lie tullutkaan ulos. Mies pihahti ja iski\nkyntensä rintoihini. Mutta minä räimäsin hänet toisella kädelläni aina\nkolmannen oven alle yhteen mykkärään, toiseen käteeni jäivät vitjat. Ja\nsitte minä lähdin. Minä tulin kuin Jumalan tuuli, aina kahdella hypyllä\nraput. Taakseni en katsonut ennenkuin kadulla, En minä osaa sitä puhua,\nmutta semmoista en minä ole nähnyt maailman päivinä.\"\n\nKorvat hörpässä oli Simo kuunnellut Topiaan kertomusta.\n\n\"Nyt kirjoitat kotiisi,\" sanoi hän, nauraen että oli tukehtua, \"ja\nmainitset kirjeessä kaiken tuon. Olen varma, että Helka heti pyörtyy ja\nMartta ja Tapani sairastuvat keltatautiin. Parannuttuaan tulee Tapani\ntänne kaupunkiin, vankkureilla ja luokkavaljailla viemään kotiin sinua,\nlaps'kulta!\"\n\n\"Älä nyt ijäksi.\" Johanna taas kielsi, töin tuskin voiden itsekään\nhillitä nauruaan.\n\nIsännän kellossakin oli sama ääni. Huolimatta Topiaan vakavuudesta\nnauroi hän:\n\n\"Helpolla siitä asiasta löytää hyvänkin puolen. Mies oli kaikissa\ntapauksissa tunnokas, armelias mies. Olisi hänen sopinut ajaa hevosella\ntuohon oven eteen ja kauppias olisi kiltisti nostanut rekeen kahvia,\nnisujauhoja, sokeria... Epäilemättä!\"\n\n\"Kuinka teissä on miehiä ilvehtimään.\" Johanna oli pannut vitjat\nkaulaansa ja tuli ihan Topiaan lähelle. \"Mene saattamaan Simoa ja\nostakaa sitte yhdessä sinulle uusi kello. Minä olen niinkauan\npuodissa.\"\n\nOttaessaan rahaa lompakkoon, päivitteli Topias:\n\n\"Ei se kipeä, mutta se häpeä. En pitänytkään silmiäni auki, vaikka\nTapani niin moneen kertaan varoitti ja takoi päähäni:\n\n\"Tule jo, jok'ei katso silmillään, katsokoon kukkarollaan.\"\n\nIllalla tuli poliisi puotiin, kirjoitti kellon numeron muistikirjaansa,\nkyseli saappaiden ja turkkien tuntomerkit. Toruttuaan kauppiasta aika\nlailla siitä ett'ei tämä heti ilmoittanut asiasta poliisille, meni hän\npois, päätellen mennessään:\n\n\"Veitikas! Mitä otti ja teki! Mutta sitte minä olenkin Matti, jos en\nennemmin tai myöhemmin tuo niitä käteenne. Vanha veitikas! Sitte syö\nkissa kauroja, jos en tuo. Voi...!\"\n\nVasta nyt selvisi Topiaalle kiviensärkijän viisas kavaluus. Markan\nterävät hampaat ja kahdenmarkan lovi eivät myöskään olleet sattumia.\nRahat olivatkin samat. Myöntää täytyy, että mies oli viisas ja kavala,\nmutta kaikessa viisaudessaan ja kavaluudessaan tuhma, sangen tuhma...\n\nOnnistuukohan poliisi käsittämään ne? Tuskin. Simolla lienee oikein.\nHyvää huomenta niille saa sanoa, niin turkille ja saappaille kuin\nkellollekin.\n\nPitikö asia salata kotiväeltä? Ei. Ilmi se kerran kuitenkin tulee.\n\nTopias haki puodista paperia ja rupesi kirjoittamaan kirjettä Helalle.\nKirjoitettuaan kaupastaan kuinka se yhä paremmin alkaa kannattamaan,\nilmoitti hän myöskin saaneensa jo maksaa ensimmäiset oppirahat, kuin\nlainasi epärehelliselle ihmiselle kellonsa, vaatteita ja pienen summan\nrahaa.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nTalvi oli mennyt ja päivät olivat jo keväisiä.\n\nTähän asti ei Topias ollut tuntenut ikävää nimeksikään. Tointa ja työtä\noli hänellä puuttumatta. Varhaisina aamuhetkinä lueskeli hän kirjoja,\njoita Johanna hänen luokseen toi, päivillä oli hän kauppiaana puodissa,\nemäntänä ja piikana kotonaan. Mielensä oli pysynyt kiinnitettynä\naineellisuuteen, käytännöllisyyteen. Pääkirjan numeroilla oli\nihmeellinen lumousvoima silmiin, mieleen.\n\nMutta kevät teki muutoksen. Päivät, jotka olivat ennen joutuneet iltaan\npian kuin puro putouksessa, alkoivat tuntumaan pitkiltä ja pääkirjan\nnumerot menettivät ihmeellisen lumousvoimansa. Ajatukset katkoivat\naineellisuuden kahleet ja puodilla, kaupanteolla ei ollutkaan enään\nsuurta arvoa. Topias koetti ajatuksiaan vangita, mutta ei voinut. Jos\nniitä toiselta viereltä solmesi pääkirjaan, niin toiselta jo mennä\nviuhkittivat järvelle, kummipojan kehdon viereen ja Helan kamariin.\nMonta puuta, monta kiveä, monta mätästä, joiden olemassa oloa ei hän\nennen ollut huomannutkaan, keksivät ajatukset istumasijoiksi itselleen,\nlevähdyspaikoiksi lennolleen.\n\nKevätpäivä oli illassa, aurinko alenemaisillaan.\n\nLuettuaan rahat, päivän sisääntulot, otti Topias pääkirjan tiskille,\nkirjoitti numerot kirjaan. Kauppa oli käynyt vilkkaasti kaiken päivää,\ntuskin puolta tuntia oli puoti ollut tyhjänä. Kuka jätti markan, kuka\nkaksi ja niin korkeni summa yli yhdeksänkymmenen!\n\nTukkukauppias ja Simo olivat kehoittaneet häntä laajentamaan liikkeensä\nja muuttamaan keskikaupunkiin. Mutta Johanna oli kieltänyt kovasti ja\nsamassa saarnannut tyytyväisyydestä ja ahneudesta. Mitäpä jos ei\nhuolisikaan Johannan kielloista? Mitäpä jos laajentaisi liikkeensä ja\nmuuttaisi valtakaupunkiin...? Pääkirjan numerot muuttuivat;\nyhdeksänkymmentä markkaa suureni yhdeksäksisadaksi markaksi!\n\nVieterikello oli vaiti; aurinko paistoi huoneesen oven pienistä\nruuduista. Nojaten kyynäspäillään tiskiin katseli Topias yhä kirjaan.\nHänen huulensa menivät hymyyn, sillä kopeat numerot samenivat,\nhimmenivät ja niitten sijassa näkyi pitkäripsiset silmät!\n\n\"Vielä ei ole päivä lopussa, vielä voisi yksi ja toinen käydä\nkaupoilla, mutta minun mieleni on sairas ja ruumiini veltto. Kyntäminen\ntai halkojenhakkaaminen olisi minulle nyt hyvin terveellistä.\"\n\nTopias korjasi kirjan ja rahat, pani oven salpaan ja meni ulos. Lumi\noli roskana ja räystäiltä lorisi vesi. Meren valkoiseen vaippaan oli\naurinko hioittanut sinisiä pilkkuja. Tuulikin oli pehmeätä, tuoreelta\nja makealta tuntui huulissa. Valtakaupungissa se ei olekaan semmoista;\nsiellä on tuulessa asfaltin hajuakin... Mutta täällä, Kalastajakadulla,\nse on puhdasta, etenkin kuin tuulee tuolta mereltä, kuten nytkin. Ja\nmeri, sehän on kuin Korsijärvi. Kenties jo tulevalla viikolla sulaa\njärvi ojan suusta, Tapani vie siihen rysiä ja niitä käy kokemassa\ntietenkin Helka!\n\nTaas näki Topias tuliset silmät pitkine ripsine.\n\n\"Minä menen Johannan luo, ehkä ikäväni sitten...\"\n\nJohanna tuli häntä ovessa vastaan, ilon, onnen taivas silmissä.\n\n\"Hyvä että tulit, aioinkin juuri tulla...\"\n\n\"Minua vaivaa koti-ikävä. Ikävöin järveä, poikaa...\"\n\n\"Laps'kulta!\"\n\n\"Jos menisin viikoksi, kahdeksi kotiin.\"\n\n\"Laps'kulta!\"\n\n\"Ei minun pääni yhtään kiellä, vaikka lähden huomenna.\"\n\n\"Laps'kulta!\"\n\n\"Nähtyäni järven, pojan ja ... pitkän matkan.\"\n\n\"Kirjoita Tapani tulemaan vankkureilla ja luokkavaljailla.\"\n\n\"Naura vaan, parempi katsoa nauravan suuhun kuin... Sinulla on\nsilkkiliina päässäsi, minne...?\"\n\n\"Mennään Simoa vastaan.\"\n\n\"Näin aikaiseen!\"\n\n\"Tänään hän tulee aikaisemmin. Eikö hän ole puhunut sinulle...\"\n\n\"Ei Simo enää kykene mitään järjellistä puhumaan. Hän on niin\nonnellinen.\"\n\n\"Onko hän niin onnellinen?\" Johannan haaveellisissa silmissä oli\nverraton riemu. Hän tarttui Topiasta paksuun peukaloon kiinni. \"Onko\nhän niin onnellinen? Sano!\"\n\n\"On, on. Onnellinen on sulhasesi.\"\n\n\"Huomenna on kihlajaisemme.\"\n\n\"Tule sitte, kultanen!\"\n\nHe kävelivät puolittain kiirehtimättä. Topias lupasi kirjoittaa\nHelalle, että jättää kaupunkiintulonsa tuonnemmaksi, häiksi. Tapani ja\nPerttu voivat tulla maata myöten, Helka ja Topi junassa, päivää,\nkahtakin ennen. Jakaisi vaan odottaa...\n\n\"Kuukauden. Simo tietää jo mitä rengin leipä maistaa. En minä anna\nhänen olla kauemmin kenenkään käskettävänä.\" Johanna tuli lähemmäksi,\nloi kauniit silmänsä Topiaasen ja likisti paksua peukaloa. \"Sinä sanoit\nhänen olevan niin onnellisen. Älä lue sitä minulle viaksi\" -- ääni\nmuuttui hiljaiseksi -- \"mutta minä olen ylpeä hänestä ... ja sinusta!\nOi, minä olen ylpeä kaikista teistä, joiden seurassa hän on kasvanut.\nTiedätkö, toisinaan on Simo juuri niinkuin sinä.\"\n\n\"Kaikki me olemme ylpeitä Simostakin. Marttakin sanoi jouluna...\"\n\nTopias keskeytti lauseensa ja hiljensi äkkiä askeleitansa. Heidän\nkohdallaan kadun toisella puolella, oli kolme pientä poikaa kuumassa\nkäsikähmäkässä keskenään. Kaksi isompaa näkyivät olevan liitossa, joten\npienin taisteli ylivoimaa vastaan. Pieni urho, joka torjui lyöntejä ja\nantoi lyöntejä, oli Josu. Päättäen sanoista, joita kahakassa\nvaihdettiin yhtä tiheään kuin iskujakin, oli riidanaiheena joku löytö,\njosta liittoutuneetkin vaativat osaa. Topias kiirehti apuun ja kehoitti\npoikia:\n\n\"Sopikaa riitanne.\"\n\nAhdistajat tekivät aselevon ja suurempi alkoi selvittämään riidan\nsyytä. He olivat nähneet lakritsipyssyn kadulla ja lähteneet yhtä\nhaavaa kaapaisemaan sitä, mutta Josu oli vikkelin ja ennätti ennen.\n\n\"Vaikka on pienin.\"\n\nMitäpä tuo pienuuteen kuului? Vaikka onkin pienin niin on semmoinen\njehu! Tahtoo nytkin pitää yksin kaikki, vaikka jakaminen olisi vaan\noikeus ja kohtuus, koska se kaikin nähtiin.\n\n\"Kuinka te sen kaikin näitte?\" virkkoi Josu, sovittaen itseään\nparempaan puolustusasentoon; \"edellänihän te kävitte.\"\n\nTopias uskoi jo totuuden olevan Josun puolella, mutta toinen velikulta\ntokasi:\n\n\"Jos me edellä olisimme olleet, kuinka me sitte olisimme nähneetkään?\"\n\n\"Että löysit...\"\n\n\"Kun olin niin hullu, että sanoin.\"\n\n\"Sama mieskin; sinä nyt olisitkin...\"\n\n\"Sama jehukin; sinä nyt vaan...\"\n\nHuomattuaan asian haarat ristiriitaisiksi, rupesi Topias\nrauhanvälittäjäksi. Hän sanoi osaa vaativille.\n\n\"Tyydyttekö siihen, että minä annan teille kummallekin viisi penniä ja\nte sitte puolestanne annatte Josun pitää löytönsä?\"\n\n\"Tyydymme; tuohipäitähän olisimme, joll'emme...\"\n\n\"Oikeita nautoja olisimme...\"\n\nTopias antoi rahan kummallekin pojalle ja kysyi samassa:\n\n\"Ja oletteko nyt sopumiehiä?\"\n\n\"Olemme. Hyvä Jussi minä olenkin!\"\n\n\"Enkä minäkään ole mikään paha Paavo!\"\n\n\"Uskon minäkin sen. Lakritsi vaan on ylen makeata ja... Tule Josu\nhuomenna käymään minun puodissani Kalastajakadulla. Minulla on asiata\nsinulle. Tule siihen puotiin, jonka päädyssä on tuuliviiri.\"\n\nKertoen Johannalle syksyistä kohtaustaan Josun kanssa, jatkoivat he\ntaaskin matkaansa kiirehtämättä, mutta Simo ehti jo hyvän matkan heitä\nvastaan. Topias tervehti häntä suorin sanoin ja runolla:\n\n\"Sinäpä ehdit häistä läksiäisiin... Sulhanen suuressa onnessa, etsivi,\nrientävi, löytävi...\"\n\nSimo siitä nauramaan:\n\n\"Luetko arkkiveisuja, vai osaatko omasta päästäsi. Hitoissa! Ei täällä\nmuut kauppiaat ainakaan runohengestä rikkaita ole.\"\n\nTopias aikoi vielä jatkaa Maan kyyhkysestä ja öljypuun lehdestä\nniinkuin sulhasen ja morsiamen vertauskuvista, mutta ei voinut naurusta\nhänkään.\n\n\"Hupeloita me ihan olemme\", Johanna koetti hillitä nauruaan. \"Ei olisi\nliikaa, vaikka ihmiset osoittelisivat sormillaan meitä.\"\n\n\"Sano, että olemme hupsuja ja sano että osoittelevat varpaillaan meitä,\nen minä välitä rahtuakaan. Miksi en nyt saisi nauraa ja olla iloinen?\nHuomenna on minulla vapaapäivä, kentiesi ensimmäinen vapaapäivä\nijässäni. En ole herrastanut, en ole vetelehtinyt päivääkään, niin\npitkälle kuin itse muistan taakse päin vuosiani. Onko liikaa, jos nyt\nolen hupsu? Lue, Topi, veisujasi, olkoot sitte arkista tai omasta\npäästäsi.\" Simo otti käsivarrelleen Johannan, huolimatta\nkadullakulkijain uteliaista silmäyksistä.\n\nAamulla tuli Josu puotiin. Topias ja Simo tutkivat hänen tietojaan.\nPoika osasi kirjoittaa ja laskea lukua kuin kruununsihteeri. Kun hän\noli suorittanut kymmenmurto-esimerkin, kysyi Topias:\n\n\"Oletko käynyt koulua?\"\n\n\"Kävin minä kansakoulua...\"\n\n\"Kauankin?\"\n\n\"Yhden päivän, tuntia vailla sekin.\"\n\n\"Kuinka sanoit? Yhdenkö päivän vaan?\"\n\n\"Minä en tykännyt koulusta eikä koulussa tykätty minusta, ei\nalussakaan. Siellä tuli heti riitoja ja sekaannuksia, tuli jos\njotakin.\"\n\n\"Kuinka sinä sitte osaat...\"\n\n\"Minä opin kotoolla sen minkä Maiju oppi koulussa, laskennossa menin\nhänen edelleenkin.\"\n\n\"Onko Maiju vielä koulussa?\"\n\n\"Ei, hänen täytyi mennä palvelemaan kuin äiti kuoli... Maiju oli jo\nviimeisellä luokalla.\"\n\nJosu tuli perin toiseksi mieheksi puhuessaan Maijusta. Ilveellinen\npuhetapa muuttui tunteelliseksi, puoli kesyttömille kasvoille ilmaantui\nlapsellisen hellyyden värähdyksiä.\n\n\"Ja Maiju on sinun kultamurusesi.\" Topias tarttui takintapaisen\nvaatteen kaulukseen. \"Kuka on isäsi?\"\n\nJosun sydän meni syrjälleen, silmät katsoivat alas lattiaan ja siitä\noveen. Takintapainen vaatteen kaulus oli vähällä jäädä pitelijän\nkäteen.\n\n\"Minne sinulla on niin kiire? Mitä tuolla ulkoolla teet?\"\n\n\"Mitä milloinkin, kuta kulloinkin. Enimmäkseen olen vapaana miehenä.\"\n\n\"Seiso nyt siinä.\"\n\nTopias ja Simo poistuivat toiseen huoneesen. Molemmat olivat mieltyneet\npoikaan. Poika oli katsonut karttamatta, silmät olivat viisaan\nnäköiset. Mitä hänellä oli pahoja tapoja, ne olivat päällä, näkyvissä.\nHarjailee vaan, niin tulee hyväkin...\n\n\"Ja tuo puolivilli näkö katoaa saippualla, vedellä ja ravitsevalla\nruo'alla. Ota Josu puotipojaksesi, mutta kamita se kruununsihteeri,\nniin ett'ei katso taakseen koko Kalastajakadulla.\"\n\n\"Älä veikkonen syyttä suotta...\"\n\n\"Jonkin kolttosen hänkin sinulle tekee, kuten...\"\n\nKello samassa kilahti ja Topiaan oli meneminen puotiin.\n\nJosun kohtalo oli nyt päätetty. Topias käytti häntä suutarin ja\nräätälin luona, osti pienen sängyn, pöydän ja tuoleja varastohuoneesen.\nJohanna toi pöydälle kukkia, satukirjoja, Simo kuvia, leikkikaluja.\n\nJa Topiaan koti-ikävä meni sitä tietä, sillä Josusta sai hän ilon ja\nsurua, vieläpä runsaasti molempia. Vapaan katuelämän vapaista\nsukkeluuksista ja nokkaviisauksista ei poika heltinytkään niin vähällä\nharjaamisella kuin luultiin. Maata selkimäseljällään tiskillä ja siinä\nmaatessa syljeskellä kattoon oli yksi hänen mielitehtäviään. Joskus\nehätti Topias puotipoikansa pitämässä leikkiharjoituksia sillien\nkanssa. Sillit olivat asetetut tiskille riveihin, pintooneihin,\nkullakin neljä tikkua jalkoina ja nuppineula ratsastajana. Ilveileminen\noli Josun heikoimpia puolia. Jos ei ostaja ollut ikäihminen tai muuten\nerin vakava ulkomuodolleen ja jos Josu sai vapaasti menetellä niin luki\nhän kauppojenalkajaiseksi \"hospodipomiloon\" asianomaisine\nsormiliikkeine, kauppojentekijäiseksi näytti hän mielellään jonkun\nsirkuskonstin, joko sitte nostamalla molemmat jalat niskan taakse tai,\nkatsojan suureksi hämmästykseksi, puhaltamalla kymmenpennisen\nkämmeneltään näkymättömiin.\n\nVaarallisimmiksi pahennuksiksi tulivat entiset kumppanit, vapaat\nmiehet. Kalastajakatu näkyi äkkiä tulleen katupoikien luvatuksi maaksi.\nTopias Yli-Tuomon puodin lähellä niitä oli aina, aamua varhain, iltaa\nhiljaan. Siinä he söivät, siinä he joivat, siinä oli heidän hyvä olla.\nPuotiin puhuttiin viheltämällä, yskähtelemällä, viittoilemalla.\nainoastaan rohkeimmat uskalsivat tulla sisään tervehtimään Josua,\nonnenpoikaa. Vainu oli heillä ihmeen tarkka, mutta sattui sentäänkin,\nettä se petti ja kauppias olikin itse puodissa. Mutta rohkealla olikin\nsillä kerralla asiaa, hän kaupitsi kissankultaa ja harakankiviä.\n\nJosukin oli monenmuotoisissa asioimisissa heidän kanssaan. Yhdelle oli\nhän velkaa korvatillikan, toiselle nyrkkilyönnin, kolmannelle molemmat,\nhypätä ulos kadulle ja maksaa velkansa korkojen kanssa oli minuutin\ntyö.\n\nTopias oli avutoin, hän torui Josua, käski isällisin sanoin poikia\nasettamaan leirinsä muuanne, turhaan molemmat. Pojat olivat paatuneita\nvelikultia ja Josu ei voinut luonnolleen niin mitään.\n\nMutta Simo keksi keinon. Hän toi Aleksein puodista pitkän rottingin,\npiti sillä erään kerran havaannollisen näyteluennon, mitenkä menetellä\npoikien kanssa. Se vaikutti silmin nähtävästi. Josun entiset kumppanit\nihan kiersivät Yli-Tuomon puotia.\n\nHelalta tuli kirje, vastaus hääkutsuun. Johanna näki posteljoonin\npoikkeavan puotiin ja hän tuli kuulemaan, lukemaan kirjettä. Topias oli\nnyrpeällä mielellä, sillä hän juuri pääsi pauhaamasta Josua.\n\n\"Mitä poika on tänään taas tehnyt?\"\n\n\"Mitäkö tehnyt? Muistakoon joku toinen hänen työnsä, mutta en minä.\nEnsimmäiselle ostajalle saarnasi hän pitkän saarnan Pukkilan pappilan\napupapin papupadasta, toiselle kasvatti hän kuusta sokuritopan\nhuipulla, kolmannelle näytti hän pitkää kynttään, joita ei ole\nleikannut puoleen ajastaikaan. Kynsi on kuulumaton taikakalu. Sillä\nkatoaa naarannappi, se tietää säät, tuulet, ostajan rahavarat eli\ntoisin sanoen: maailmassa ei tapahdu mitään, joka ei jo seisoisi\nkirjoitettuna hänen kynnessään. Päivää ennen toista vedenpaisumusta\nputoaa se itsekseen pois, ken sen ennen leikkaa, sarvinaudaksi paikalla\nmuuttuu. Neljännen ostajan kanssa meni hän ulos kadulle, heitti itseään\nkiekkona, niin että tukka pöllyi. Ei siinä vielä läheskään kaikki\ntämänpäiväiset vehkeet.\"\n\n\"Mainio poika!\"\n\n\"Ja mikä minua enin harmittaa on se, ett'en saa olluksi kova sille\npeijoonalle, en voi täydestä sydämmestäni sanoa ainoatakaan ankaraa\nsanaa. Ei minusta olekaan hänen kasvattajakseen.\"\n\n\"Ohoi! Älä nyt niin korkealle kiipee. Näethän pojan silmistäkin jo,\nettä siellä sisässä on hyvää. Pahat tapansa ovat katupojan pahoiksi\ntavoiksi pikemmin hyveitä. Tottahan tervesieluinen poika osaa hauskaa\npitää. Vai vaatisitko että hänen pitäisi istuman ja torkkuman? Ja sinä\njuuri olet omiasi hänen isännäkseen, hoitajakseen. Hyvyyttä, hellyyttä\npoika raukka tarvitseekin, sillä kovuus, ankaruus turmelisi kaikki.\nVähennä vaatimuksiasi nyt alusta ja muista, että hän on ollut vapaa\nmies. Korota sitte vähä vähältä, ett'ei huomaakaan muutosta.\"\n\n\"Taidat olla oikeassa, ja oletkin.\"\n\n\"Lue jo kirje, olen utelias nyt kuten...\"\n\nArastellen, ikäänkuin varoen, ett'ei vaan rikkoisi kirjaintakaan, avasi\nTopias kirjeen. Helka kirjoitti:\n\n  \"Minä ja yks' nuori mies tulemme Simon häihin tulisella hevosella,\n  rautaisilla rattailla. Simon äiti ei uskalla tulla meidän matkaamme,\n  vaan hän ja Tapani tulevat hummalla. Martta jää kotiin Hannansa\n  kanssa ja Perttu ei lupaa astua askeltakaan kenenkään kuolevaisen\n  ilon tai surun tähden. Pelkään, että nuori mies jonka nenässä jo\n  selvästi näkyy samanlainen pykäle kuin isänsäkin, ei enää tunnekaan\n  setäänsä...\"\n\n\"Onkohan se mahdollista?\" kysyi Topias kesken lukemistaan.\n\n\"Se on nyt kuin kädessä\", vastasi Johanna kiusalla. \"Tietysti poika\nvierastaa sinua, huutaa ja kirkuu, jos yrität ottamaan syliisi.\"\n\n\"Huonot häät minulla sitte...\"\n\n\"Lue nyt eteen päin, laps'kulta.\"\n\n  \"Martta on terve ja Hannansa samoin\", luki Topias edelleen. \"Tapani\n  on tullut entistä ylpeämmäksi. Minusta ja sinusta puhun hän niinkuin\n  lapsista puhutaan. Jos väittelen hänen kanssaan, joka ei tapahdu\n  harvoin, sanoo hän heti ylpeästi: Mikä sinä olet? Ei mikään muu kuin\n  lapsi. Ja minkä muun luulet ison Topin olevan? Hän on lapsi niinkuin\n  sinäkin. Ja lapset eivät tiedä ennenkuin tiellä käytetään. --\n  Kevät on ollut kaunis, lumi ja jäät menivät kuin härmä. Tätä\n  ktrjoittaissani on akkunani auki, oraspellot vihannoivat, käki\n  kukkuu petäjikössä, leivo livertelee ylhäällä ilmassa, järven\n  pinta vilmehtii. En osaa kirjottaa tähän mitä näen, mitä tunnen.\n  Lähden nyt verkkoja kokoomaan järvelle. Metsän puille ja järven\n  laineille laulan mitä sydämmessäni tunnen. -- Nuori mies oli yötä\n  kanssani ja hän nukkuu vielä. Päivällä piirustan tähän hänen\n  kuvansa ynnä jonkun haarukan yhdistynein voimin. -- Yks' tyttö\n  hupakko oli mustasukkainen Johannalle, mutta älä sitä kenellekään\n  sano, sillä salaisuuden tietää ainoastaan Helka.\"\n\n\"Pian he jo tulevat.\" Johanna otti kirjeen, ruveten lukemaan sitä\nitselleen uudestaan.\n\nSimo oli Aleksein piharenkinä kihlausaikansakin. Topias ja Johanna\ntekivät joka ilta kävelymatkan häntä vastaan. Oli iloa, oli onnea.\n\nIkäväkseen huomasi Topias Josun tupakoivan. Huoneessa haisi aamusilla\ntupakilta ja rottingin pää oli musta. Topias seurasi Johannan neuvoa\neikä ollut tietävinäänkään asiasta, antoi vaan huomionsa vanhettua,\nmutta ei unhottua.\n\n\"Poltatko sinä tupakkia?\" kysyi hän sitte erään kerran päivällistä\nsyödessään mutta niinkuin sivumennen ja niinkuin ei poika olisi ollut\nniitä miehiäkään.\n\n\"Poltan.\" Josu katsoi rohkeasti Topiasta silmiin.\n\n\"Minä ostin sinulle säästölaatikon ja panin sen pöydällesi. Milloin\nolet päivän polttamata pudotan siihen viisi penniä. Se tekee viikossa\nkolmekymmentä viisi penniä, paljonko vuodessa?\"\n\n\"Kahdeksantoista markkaa ja kaksikymmentä penniä\", vastasi Josu\nvikkelästi.\n\n\"Rahoilla voit ostaa kirjoja tai voit niillä käydä kouluakin, voit\nottaa tunteja laskennossa ja kirjanpidossa. Nuorena on hyvä oppia.\"\n\nSen enempää ei asiasta sillä erällä puhuttu. Muutaman päivän kuluttua\notti Topias laatikon käteensä: siellä kilahti, mutta ei muuta kuin yksi\nainoa raha.\n\n\"Se on kallis raha.\" Topias asetti laatikon paikoilleen. \"Ei kukaan voi\narvata kuinka kallis raha se on.\"\n\nSamana iltana tulivat he kävelyltään Topiaan luo teetä juomaan. Simo\noli tottunut elämöimään pojan kanssa ja hän huusi:\n\n\"Josu hoi! Tule tänne, tule hätään.\"\n\nPoika tuli; ovelle asti käveli hän jaloillaan, siinä muutti hän kädet\njaloiksi, käyden niilläkin suoraan kuin seiväs.\n\n\"Katsos; minulla on tässä uudenaikuisia paperosseja. Näiden päässä on\ntulivehkeetkin. Katsos, minä raapaisen vaan, noin ... ja nyt se palaa,\nnyt siitä tulee savut. Veisaatko taas sen vuorolaulun: 'Onko Keiturilta\nketään kirkoss?' niin saat itse raapaistakin sen palamaan.\"\n\nJosun silmät kiilsivät; hän putisi, tutisi, niin teki mieli.\n\n\"No saat kaksi. Tiedätkö, näissä on yhdeksän makua: karamellin,\nneilikan, piparikakun, punajuurikkaan... Manna ei ole näiden\nrinnalla...\"\n\n\"Minä en enää polta tupakkia; minä ostan kirjoja ja käyn koulua.\" Josu\nheitti itsensä seisoaltaan ovensuuhun kolmella ympäriheitolla\ntaaksepäin, jäi joka kerralla jaloilleen ja meni ovesta ulos.\n\n\"Hauska kapine, tuo poika.\"\n\n\"On se. Ei sen kanssa ikävä tule; sillä on yhdeksin kopekit.\"\n\nEnsimmäisten ulkomaalaisten laivojen tullessa Helsingin rantaan tuli\nisännän veli. Johannan tyyneys ei kestänyt, kuin lyhyt mies, heiluvin\naskelin astui sisään erään pyhäpäivän ehtoolla.\n\n\"Setä, setä!\" huudahti hän ja hyppäsi merimiehelle kaulaan. \"Viimeinkin\ntulit.\"\n\nMerimiehen rohkeat silmät kostuivat, kiinteät lihakset auringon\npolttamissa kasvoissa värähtivät.\n\n\"Semmoinen olet, jommoiseksi olen sinut ajatellut, Johanna!\"\n\nMutta rauhallisena, tyynenä kävi perhoispariskunta kaivattua vierasta\nvastaan ja vei Simon eteen.\n\n\"Meillä on nyt kaksi lasta.\"\n\n\"Ja yhtä rakkaita ovat molemmat.\"\n\nMerimies laski aarteensa Simon syliin.\n\n\"Teidänkin minä tunne\", sanoi hän Topiaalle, \"sillä Johanna on\nviimeisissä kirjeissään aina puhunut teistä, koska olette sulhasensa\nlapsuustuttava. Tuo pieni mies...\"\n\n\"On minun puotipoikani, Josu nimeltään.\"\n\n\"Sinä Josu soisit varmaankin minun nyt heti alottavan puhelemaan\nenglantilaisten nyrkkitaisteluista ja kuuman Indian suurista\nkaupungeista, mutta tänä iltana en minä vielä niihin ehdi, minulla on\nlähempänä sydäntäni muita kerrottavia. Odota kiltisti toiseen\nkertaan...\"\n\nMyöhäiseen iltaan kertoili merimies, mitä hänellä oli lähinnä sydäntä.\nKertomus siirtyi ajassa taaksepäin kaksikymmentä vuotta, paikasta kauas\nPohjanmaalle. Silloinkin oli kevät ja pyhäpäivä, kuten nytkin.\nMatalassa, turvekattoisessa majassa vietettiin häitä. Hääväkeä oli\nkolme henkeä, morsian, sulhanen ja kertoja. Viulua ja seppelettäkään ei\nollut, mutta oli uskoa ja rakkautta. Ainoastaan hän ja sulhanen\nmuistavat miten oli kaunis turvekattoisen mökin morsian. Hääilta oli\ntienhaarana kahdelle veljelle. Kaksikymmentä vuotta on kumpikin veli\nkulkenut tietänsä...\n\nJa sitten tuli Helka nuoren miehen kanssa. Johanna, Topias ja Simo\nolivat häntä asemalla vastaanottamassa. Topiaalta ratkesi tilaisuudessa\nkaikki malttinsa rikki. Hän teki sata tarpeetonta käännöstä,\npyörähdystä Helan ja pojan ympärillä, käveli milloin oikealla, milloin\nvasemmalla puolella heitä, puhui ajatuksia, joilla ei ollut mitään\nyhteyttä keskenään, nauroi ja ihmetteli, vaikk'ei mitään naurettavaa ja\nihmeteltävää ollut. Vasta väkevimmän puuskauksen ohi mentyä muisti hän\nottaa Helalta pojan syliinsä. Poika paukahtikin itkemään.\n\n\"Härkä laulakoon ja karhu tanssikoon! Katso kuinka koira karjaan menee,\nlirkun lirkun kotiin tulee. Kissa vieköön! Täss' on kello, kaunis\nkatsella.\"\n\nTopias veti kellon lakkaristaan, sommitteli sanojaan kaiken kauneiksi.\nJa poika tyyntyi, suu meni sokeriseksi ja käsi kiertyi Topiaan\nkaulalle.\n\n\"Setä!\"\n\n\"Kenen poika?\"\n\n\"Tädin.\"\n\nKotoolla sai Topias Josusta apulaisen ja Topi oli ilonpäivissä heidän\nkäsissään. Puskettiin härkää, hypeltiin harakkaa, pidettiin piilosta.\nJosu kasteli kielellään karamellia, pisteli niitä pojan kasvot täyteen.\nOtti sitte revolverin, tähtäsi sillä pojan nenänpäähän. Helka kaljahti,\nlipsahdus kuului ja paperossi lensi luotina ulos. Aseella, jonka oli\nsaanut Simolta, oli hän jo monta aikaa pelättänyt. Poika, ollen\nmuutenkin matkasta väsynyt, nukkui kesken aikoja iloonsa. -- --\n\nHäävieraiden joukossa oli myöskin kauppias Aleksei rouvineen.\nViimemainitulla oli alhainen käytöstapa ja lempeät silmät.\nSuositellen Topia itseensä istui hän Tapanin ja Simon äidin seurassa,\npuheli asiantuntevan tarkkuudella maanviljelyksestä, karjan- ja\ntaloudenhoidosta. Josu, silmät kiiluvina kärkkyi siinä neljäntenä.\nLempeä ja ihmisystävällinen rouva voitti pojan suosion; Topi istui\nhänen syliinsä, piteli sormuksia, kelloa.\n\n\"Minulla on tätikin; onko sinullakin?\"\n\nTapani häpesi, kuin sinutteli rouvaa. Hän kompastellen torui:\n\n\"Poika sinä, johan sinä...\"\n\n\"Kuka sinun tätisi on?\"\n\n\"Helka. Äidillä on jo sormus ja tädillä on kello.\"\n\nMutta Josu ei ollutkaan keinoja vailla.\n\n\"Mennään kuvia katsomaan Topi\", sanoi hän vilkkaasti, \"siellä on\nhevonenkin, pieni liinaharja.\"\n\nHevonen voitti; kello ja sormus menettivät arvonsa. Topi kurotti\nkäsiään Josulle.\n\n\"Menkää nyt\", myönsi Tapani, \"mutta tulkaa sitte tänne jälleen.\"\n\nHarvat, valitut henkilöt olivat ne, joiden kanssa kauppias Aleksei\nsuvaitsi puhua sanan, kaksi. Huomattavassa määrässä tyytymättömän\nnäköisenä istui hän kamarissa albumia selaillen, omia sikarejaan\npolttaen. Työmiehiä ja talonpoikia, karkeita ja ruskeita kasvoja näki\njoka puolella, minne vaan silmänsä kääntikin.\n\n\"Joka kestäisi tätä tunnin, kaksi.\"\n\nMitäpä siitä, vaikka hän itse oli kansan alimmista kerroksista, koska\noli sivistynyt ja rikastunut. Hän taisi useampia eläviä kieliä ja oli\nkuulu kavaljeeri. Hänen rikas, karjalainen luonteensa hurmasi häneen\nhienotkin seuraihmiset...\n\nJosu tuli Helan ja pojan kanssa kamariin kuvatauluja katselemaan.\nAleksei istui selin heihin.\n\n\"Katsos hepoa!\" Josu hirnasi ja Topi häntä matki moneen kertaan.\nAleksei istui yhä selin heihin.\n\n\"Tulkaa tännemmäksi; täällä on kaunis kuva.\" Helka vei Josun ja Topin\ntoisen taulun eteen. Siinä oli puutarha, lintu oksalla, poika ja tyttö\npisteaidan ulkopuolella. Omenapuita ja viinamarja-pensaita kypsin\nhedelmin oli puutarhassa. \"Sano Josu, miksikä poika ja tyttö ovat\nseisahtuneet tuohon puutarhan lähelle. Mitä he siinä tekevät?\"\n\nHopean heleä ääni herätti Aleksein; hän kääntyi kuvatauluun päin.\n\n\"He katselevat noita omenia ja viinimarjoja\", vastasi Josu,\n\"harmittelevat mielessään, ettei pisteaita ole harvempi ja matalampi.\"\n\n\"Sinä vekkuli! Haha-ha!\"\n\nAleksei laski albumin kädestään pöydälle ja katsoi Helkaa.\n\n\"Sinä vekkuli! Etkö näekään sulosuuta laulajaa, jota poika ja tyttö\novat seisahtuneet kuulemaan. Sinä vekkuli!\"\n\n\"Maalaistyttö tuo on, hopeaääninen kaunotar, pitkin silmäripsin,\ntummine kasvoine? On, on. Lyhyet helmatkin sen todistavat...\"\n\nAleksei nousi ylös ja läheni heitä. Kysymys katsoi raukeilta kasvoilta\nja liehakoitseva miellyttäväisyys karkoitti varjon korkealta otsalta.\nKasvojen veltot piirteet elostuivat, kiihoittuivat; kiihko näkyi\nsilmienkin valossa. Hän rupesi puhumaan Helalle metisiä sanoja ja\nkukitettuja lauseita, niinkuin olisi ollut edessään vaan mainittu\nkaunotar.\n\nMuutamalla ihmisellä on selittämätön viehätysvoima. Kaikki heidän\npuheensa ja liikkeensäkin ovat viehättäviä. Viehättäväisyys on\nluontaisena sädekehänä heidän olennossaan. Luonnottomassakin,\näkkiarvaamattomassakin asemassa, johon sattuma tai kohtalo viskaa\nhänen, osaa hän viehättää. Helka ei ollut seurustellut koskaan\nhienommissa piireissä, mutta kuitenkin osasi hän käyttää itsensä\ntekemättä virhettä kauneus- ja hienoussääntöjä vastaan ja näyttämättä\ntyperältä maalaistytöltä. Väliin oli asia, josta puhuttiin, hänelle\nkokonaan hämärä, väliin oli ihailijan sana kaksikielinen,\ntuhatmielinen, vaan silloin salainen viehätysvoima ja vaistomainen\nkauneudentunto tulivatkin avukseen ja hän lausui sukkelaan sanan,\nteräksisen ajatuksen hämärästä kohdasta. Juuri silloin kuin\nliehakoitsija odotti palkintoa medestänsä, kukistansa, juuri silloin\nosasi hän nauraa hopeisimman naurunsa...\n\nKauppias Aleksei juopui ensin Helasta.\n\nMikä ihmeellinen talonpoikaistyttö! Avoin kuin kirja, mutta\nkysymysmerkkejä siltäkin joka sivu täynnä, Suloutensa ei ole opittua,\ntavoiteltua, se on luonnollista, olennollista. Mutta ei hän sentäänkään\nole tiedoton sen mahdista. Hän hurmaa ehdoin tahdoin. Ihmeellinen\ntalonpoikaistyttö!\n\nAleksei oli pelännyt saavansa ikävää työkansan seurassa ja sentähden jo\nennen häihin tuloaan sopinut rouvansa kanssa tunnista, jolloin\nkiittäisivät ja sanoisivat hyvästi. Uhraten kaikissa omat ilonsa tuli\nrouva kellonlyömällä Aleksein luo, valmiina lähtemään, jos pelätty\nikävä vaivaisi tätä. Mutta Aleksein pelko olikin ollut ennakkoluuloa.\nHänellä olikin hauskaa, hauskempata kuin missään tapauksessa olisi\nvoinut toivoakaan. Täällä näki hän monesta ajasta alkuperäistä\nmaakansaa ja tyyppejä...!\n\nRouva loi mieheensä kiitollisen katseen ja meni jälleen Tapanin\nseuraan. Tapanilla oli vetovoima, Topi. Rouvan omasta onnesta puuttui\nparas, hänellä kuin ei ollut yhtään lapsia.\n\nSitte Aleksei juopui viinistä.\n\nHornan taivas! Ihmeellinen maalaistyttö vältti häntä, mutta vältti\ntulisin silmin, kuten suuren maailman nainen, saadessaan kultakalan\nverkkoon. Ja mies, jonka seuraan hän pakenee, jolle puhuu, nauraa, on\npulleaposkinen pökelö, maalaistonttu, härkimys! Tekisikö hän niin\nkietoakseen vaan lujemmaksi, sytyttääkseen vaan syvemmälle?\nJumal'avita! Niin hän tekeekin. Ja kysymysmerkit selvenevät. Laske vaan\nverkkosi meteen, sytyttele vaan...\n\nMutta, kuka on tuo mies, joka katsoi häntä ja katsoi kuin kuolema,\nkaunokaisen nauraessa hänen iloöljyllä voidelluille sanoilleen. Häntä\npelotti katse, jonka terävänaamainen ja rokonarpinen moukka häneen\niski. Se piru on syönyt hyvän ja pahantiedon puusta, olkoon sitte\nkeijukaisen suosikki, veli tai... Ykskaikki!\n\nViiniä, enemmän viiniä!\n\nTummanpunanen puku tuon vartalon ympärillä, ah! Muodinmukainen\ntanssijaispuku korsetin kanssa, rinta ja käsivarret paljaina, ah!\n\n\"Kerrankin sain saarretuksi teidät aitaukseen. Nyt ette pääse edes\nettekä takaisin. Lupaatteko istua alallanne siinä istuimen vieressä,\nniin haen limonaatia.\"\n\n\"Erehdytte minun suhteeni...\"\n\n\"Kuinka?\" Aleksei vaaleni hiukan ja otsalle levisi varjo.\n\n\"En minä mihinkään karkaa, hahaa. Ei minua kukaan kaipaakaan.\"\n\nHän istui uutimen viereen, ojensihe vartalonsa ja löi etusormen päitä\ntoisiinsa.\n\n\"Mikä hävyttömyys hienon pinnan sisässä! Kyllä minä limonaatin maksan,\nmaksan siinä sivussa muutkin makeat. Hahahaa! Äskeinen silmänräpäys jo\noli kylmää vettä, mutta nyt tulee vielä kylmempää... Jos minä tämän\nalotin, alotin sen tietämättäni, loppukoon jo...\"\n\nVoittaja palasi, kaksi lasia tarjottimella.\n\n\"Kas tässä; siinä on vähä viiniä seassa. Te nauroitte täällä;\nnauroittekohan vaan minua? kauniit naiset useinkin...\"\n\n\"Minä nauran aina, milloin minun on vaan hauska.\"\n\n\"Onko teillä nyt hauska ollaksenne?\"\n\nHän vastasi hopeanaurulla.\n\n\"Kauneuden malja! Rikkaus ja rakkaus on katoovaista, kauneus kestää\nkuolemaan asti. Te olette kaunis, olette liian kaunis kuolemaan,\nkuivamaan maalla. Tiedän minä mitä siellä on, tuhmia ihmisiä, lunta ja\nlokaa. Viekää kukka puutarhasta korpeen, ei se siellä kauankaan\nkukoista. Ei mikään hedelmä tuleennu.\n\n\"Raakako minä olenkin.\"\n\n\"Ajatelkaapa navetan sijaan muotimakasiinia, koruompelua tai...\"\n\n\"Kyllä, (nyt minä maksan) mutta silloin minä ajattelen myöskin...\nSanonko minä mitä ajattelen?\"\n\n\"Sanokaa.\"\n\n\"Minä ajattelen turhuuden ja himojen markkinoita.\"\n\n\"Nythän te olette kummallinen.\" Aleksei jo maistoi tappion esimakua;\nhän vaaleni enemmän kuin äsken.\n\n\"Ja te olette _kunnoton_! Hahaa. Teidän maljanne!\"\n\nHän nousi äkkinäisellä liikkeellä ylös. Silmät iskivät tulta,\nhaavoitetun sielun inho ja sääli, viha ja suru lähtivät silmistä\nluoteina.\n\nAleksei astui ehdottomasti askeleen taaksepäin. Nauru kaikui vielä\nhänen korvissaan. Oliko se hopean heleä? Jos ihminen silloin nauraisi\nkuin sydäntä revitään rinnasta, niin juuri semmoiselta mahtaisi nauru\nkuulua.\n\nMutta hän kohotti olkapäitään ja oli samassa taas kuulu kavaljeeri.\n\n\"Perhanan hyvä, ettei ollut täällä ketään, jonka kanssa olisin voinut\nmennä vetoa lyömään. Olisin tuosta raakaleesta pannut yhden\nkivitaloni...\"\n\nAleksei etsi rouvaansa. Oikein harmiksi pisti kuin löysi hänet\nkapeanaamaisen moukan seurassa, lapsi sylissä ja vanha ämmä vieressä!\n\n\"Tuolta noin tulee täti; tädillä on kello ja äidillä on sormus.\"\n\nHelka ei ehtinyt kynnyksellekään kuin Aleksei jo rouvaneen meni ulos\ntoisesta ovesta.\n\n\"Olisimme olleet kauemminkin\", sanoi hän morsiusparia hyvästijättäissä,\n\"mutta minun on oltava tullikamarissa puolen tunnin sisään.\"\n\nSimo saattoi entiset haltijansa kuistille.\n\n\"Kiitän kunniasta, että...\"\n\n\"Älä sano niin, älä hulluja... Olisimme olleet kauemminkin, mutta asiat\nvaativat...\" Aleksei tarjosi käsivartensa rouvalle ja läksi.\n\nSimon äidin oli pakosta jääminen Helan kanssa kaupunkiin pariksi\npäiväksi vielä häiden jälkeenkin, sillä salaliitto tehtiin ja Tapani\nlähti salaa maata myöten. Lähdöstä ei virkettu eukolle sanaakaan,\noltiin vaan menevinään kaupungilla käymään. Kun hän huomasi sitte\npetoksen, niin siitäkös hänelle hätä käteen. Matkustaa vanhalla\nijällään junassa, joka käy veden ja valkian voimalla! Onkos kuultukaan?\nHuimasi päätä jo. Paljas ajatuskin, entä sitte itse matka. Juna\npihisee, puhisee ja lentää; se louskuttaa ja lentää. Mikä sen\nhillitsee, kuka sen hallitsee? Mikä siitä eteen tulee, mikä lopuksi\nlankee? Mikäs muu kuin tuomiopäivä!\n\nNuorten kesken oli ilo ja riemu ylimmillään aamusta iltaan.\n\n\"Nyt menette valokuvaamaan itsenne\", vaatii Johanna Topiasta ja Helkaa,\n\"ja maksatte minulle velkanne.\"\n\nTopias otti pojan syliinsä ja sanoi Helalle:\n\n\"Mennään, ja yksillä oven aukasemisilla.\"\n\n\"Niin kolmisinko?\"\n\n\"Niin kai. Topi sopii istumaan polvillesi ja minä seison takanasi,\nkuten Simokin seisoo tuossa kortissa Johannan takana.\"\n\n\"En minä anna sinun seisoa takanani, seiso yksin.\"\n\n\"Akkonesi\", oli Simo valmis ivaamaan.\n\n\"Tuommoista puhetta\", nauroi Johanna, \"sanotaan neitojen kesken\nrukkasiksi.\"\n\n\"Sanottakoon vaikka töppösiksi, mutta nyt sinä lähdet,\" Topias vei\nHelan kun höyhenen.\n\nKaksi päivää ei ole pitkä aika, varsinkaan riemun vuossa. Simon äiti\nluki matkustavaisten rukouksia maalla ja merellä, kävellessään\niloisassa seurassa Kalastajakadulla asemalle. Siinä vasta tuli kovin\neteen. Pelko vei vähät voimat, niin että Simon täytyi kantaa hänet\nvaunuun.\n\n\"Älkää pelätkö, mummokulta\", lohdutti Johanna häntä. \"Tässä menette,\nettä hupsis vaan!\"\n\nEro ei tullut heille kenellenkään karvaaksi, sillä Topiaan päähän\nläiskähti sukkela tuuma.\n\n\"Tänä vuonna on Juhannus torstaina\", sanoi hän ja rinkuloitti\nsormellaan Helan olkapäähän niinkuin olisi kirjoittanut siihen sanansa.\n\"Aattona tulen kotiin. Kahta päivää varten en viitsi kiirehtiä\ntakaisin, vaan olen siellä maanantaihin asti. Muista sanoa Tapanille,\nettä tulee asemalle ottamaan minun. Kuule Simo, mikä estää teitä...?\"\n\n\"Ei mikään. Tuletko Johanna?\"\n\n\"Tulen; ilolla tulen. Sinä Topi osasit vasta sanan sanoa.\"\n\n\"Tule nyt pieni mies sedän syliin, niin saat suukkoja. Kas noin, yks,\nkaks, kolme. Ja nyt antaa täti. Ota vaan, minä pidän kiinni. Kas noin,\nyks, kaks, kolme. Nyt saat sedältä vielä yhteen kertaan. Laske, laske\nvaan poika minulle... Kas noin, yks, kaks, kolme. Ihmeen makea suu\nsinulla olikin!\"\n\nJosun mieliin ei ollut aiottu huvimatka. Jota lähemmäksi Juhannus-aatto\ntuli, sitä väkäräisemmäksi ja koukkuisemmaksi näyttihe hän puheissaan,\nolennossaan. Lausuipa kerran Topiaallekin:\n\n\"Minä vilistän tieheni, ett'ei kuu kuule eikä päivä näe, joll'ette\nsiksi ajaksi palkkaa poliisia tuohon puodin eteen.\"\n\nTopias oli hyvinkin ymmärtävinään mitä poika pelkäsi. Hän katsoi\nrottinkiin ja huomautti samassa:\n\n\"Onhan tuo tuossa; on pitkä ja vahva.\"\n\n\"Minä seitsemäntoista niistä, mutta...\" Siihen selitys jäikin. Silmät\nkatsoivat lattiaan, häpeän puna nousi poskille.\n\nTopias silloin puhui puoleensa päin:\n\n\"Mitä niitä hopsotuksia sitte? Kuka nyt niin arkalasta on, ett'ei\nuskalla tämmöisenä valoisana vuodenaikana yksinkin asua talossa.\nSaavathan takaovet olla...\"\n\n\"Niin mutta...\"\n\nOmaksi onnettomuudekseen lausui Josu nuo kaksi sanaa. Topias hänet\npöngitti ylten ympäri.\n\n\"Tulisi Maiju ehkä äitisi kanssa, jos kehtaisi pyytää. Mutta kuka\nkehtaa? Sanoisi pian jänishousuksi ja katsoisi almanakasta\nsyntymäpäivää, joka kohta yhdennentoista kerran...\"\n\nJa Juhannus-aattona he menivät ilouhumussa ja jättivät Josun yksin\nkotiin.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKalastajakadun kauppapuodissa oli jo tapahtunut se, jota Josu oli\nvapisten ajatellut.\n\nMaanantai aamulla oli kruununsihteeri asemalla huvimatkailijoita\nvastassa ja heille murhesanomia tuomassa. Kuin syöstyri oli Josun isä\nlauantai-ehtoolla puikahtanut puotiin, rahalootaan. Poika yritti\nvastustamaan, huutamaan, mutta isä löi häntä, löi niin kovasti että\nveri juoksi raukan suusta, sieramista. Luulletikin näkyvät sinervät ja\nsormensijat vielä tänäkin hetkenä pojan korvissa ja silmien alla.\nKäpälämäkeen sitten rahoineen sen vilkkinän kanssa. Josu perästä\nitkien, huutaen apua ja poliisia. Mihinkä poika, pikkanen taatiainen,\npitkän ryövärin jälessä pääsi? Ei mihinkään, ei kuhunkaan. Mutta\nniinkuin suuhun ja käteen, niinkuin sallimuksesta joutuikin hän apuun\ntäpärimpänä sekuntina, Kalastajakadulle näkyi vaan enää rosvon haamu.\nHän likisti hattunsa syvemmälle ja lähti tuulispäänä ryövärin jälkeen.\nJa kiinni hän hänet sai, vaikka tosin yhdennellätoista hetkellä, sillä\nliki suuren kivirakennuksen porttia jo ehti sissi. Sinne sisään jos\nolisi ehtinyt kääntymään, niin ei olisi enää maksanut vaivaa muuta kuin\nhuutaa eläköön perään. Mutta oli hänkin siksi vikkelä. Poliisin\nhuostassa on nyt rosvo ja kauppiasta vaan odottavat rahoja perimään ja\npäättämään...\n\nTopias kelmeni.\n\n\"Jumalan onni, ett'ei tappanut poikaa. Minkähänmoinen peto,\nminkähänmoinen julmuri onkaan se Josun isä? Nyt minä hullu, vaivanen jo\nymmärrän miksi poika pelkäsi yksin kotiin jäädä. Tulkaa sihteeri\nkanssani.\"\n\nSihteeri tunsi tarkoin paikat ja vei Topiaan muitta mutkitta oikeista\novista sisään. Huone oli alaston, rautaristikot ikkunain takaalla\nlisäsivät synkeyttä. Topias näki jalkarautoja, käsirautoja seinillä. Ja\nhän oli mennä seljälleen kuin näki edessään kiviensärkijän.\n\n\"Herra auttakoon! Tekö olettekin Josun isä? Ja jaloissanne on jo\nraudat.\"\n\n\"Armahtakaa, armahtakaa!\"\n\n\"Hämeen herrat köyhän miehen lasta\", lisäsi kylmäverinen ja säälimätön\nkonstaapeli konnan rukoukseen. \"Niin lauletaan Hallin Jannenkin\nlaulussa.\"\n\nUnivormuun puettu herra toi Topiaalle kiviensärkijän rosvoamat rahat.\nSiinä oli seteleitä, kuparia ja hopeaa puoleensataan markkaan.\n\n\"Kaiketi tahdotte asian oikeuden eteen?\"\n\n\"Armahtakaa, armahtakaa...\"\n\n\"Lupaatteko\", kysyi Topias änkyttäen kiviensärkijältä, \"ett'ette tämän\nerän perästä jalallannekaan astu Kalastajakadulle, ette puoleen\npiiriinkään?\"\n\n\"Lupaan; armahtakaa...\"\n\nSihteeri ei malttanut pysyä erillään keskustelusta, vaan meni syyhyttä\nsaunaan. Kallistaen päätään oikeaan sanoi hän saarnaavaisesti:\n\n\"Kiittäkää onneanne, että jouduitte tekemisiin näin hyvän miehen\nkanssa. Olisi nyt joku toinen, niin ei teitä auttaisi rukous eikä\nraha.\"\n\n\"Suus kiinni, sinä nälkäroukku! Armahtakaa...\"\n\n\"Sitä sappea, kun sillä miehellä on. Älkää häntä päästäkö noin vähällä;\nvaatikaa...\"\n\n\"En minä vaadi mitään muuta kuin sen, ett'ette tule käden\nulottumaani ... oi, voi tätä huonetta!\" Topias syöksyi suin päin\nkadulle, hengitti vasta siellä vapaasti.\n\n\"Oi voi sitä miestäkin, sitä kiviensärkijää! Kaivamalla kaivaa hautaa\nitselleen. Josu poika! Onkohan sinussa enää ehjää luuta? Minä hullu...\"\n\nPuolijuoksussa tuli Topias Kalastajakadulle. Puodin ovet olivat\nkiinni... Mutta näkiköhän vaan oikein? Kiinni ne ovat...\nJuhannus-aattona jäi Josu piirustamaan kuvaa, jolle oli nimeksi pannut:\n\"Hellät Toverit.\" Se esittää kahta suutarin oppipoikaa tukkanuotan\nvedossa. Poikia lähestyy takaapäin ja salaa mestari, voitonriemu\nsilmissä ja laskahihna kädessä. Kuva pani naurutuulelle katsojan, niin\noli luontevasti tehty...\n\n\"Josu tule avaamaan.\" Topias löi oveen. \"Tule Josu.\"\n\nOvia ei avattu; ei vastattukaan mitään. Topias meni pihanpuolelle,\nPoika on joko hartaassa työssä toverein kanssa ... tai vuoteenomana.\n\n\"Josu hoi! Tule avaamaan. Ei täällä pahaa miestä nyt ole. Josu, Josu!\nEtkö minua tunne äänestänikään?\"\n\nSimo samassa tuli kuistin rapuille, huusi sieltä:\n\n\"Älä kolhi käsiäsi tyhjänpäiten. Ei siellä...\"\n\n\"Onko hän sitte siellä?\"\n\n\"Ei; ei ole siellä eikä täällä...\"\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Tule kuulemaan.\"\n\nTopias meni, sydän kurkussa, pahin pelko povessa. Heti\nlauantai-ehtoisen tapahtuman jälestä oli Josu tullut kyökkiin, avaimet\nkädessä, vanhat vaaterievut yllä. Emäntä oli yksin kyökissä ja hänelle\nantoi Josu avaimet. Ei ollut itkeneen näköinenkään eikä muutenkaan\nerittäin surullinen, sanoi menevänsä vaan Maijua tapaamaan ja ehkä\nyönkin hänen kanssaan olemaan, Emäntä ei osannut mitään aavistaa, ei\nvaatteistakaan, poika kuin oli ylen tarkka ja säästäväinen omalleen.\nMutta aamulla tulikin Maiju heille ja hän ei ollut nähnytkään Josua\nsitte Juhannuspäivän, jolloin yhdessä kävivät kirkossa. Tyttö parka\nitki jo tullessaankin. Emäntänsä oli taaskin kurittanut häntä\nsyyttömästi. Isäntä on juoppo ja riitelee vaimonsa kanssa joka päivä.\nVaimo purkaa kiukkunsa palvelustyttöön, lyö hänkin sitä joka tohtii.\nMolemmat ovat rangaistut häpeällisistä rikoksista.\n\nJohannan äiti ei julennut laskea tyttöä takaisin synninpesään, vaan otti\nhänet omalla edesvastauksellaan kesken kuukautta palvelukseensa. Maiju\non kyökissä keittämässä kahvia kotiintulleille.\n\n\"Hätäkös tässä sitte, kerran Maiju on täällä.\"\n\nTopias meni kyökkiin. Siellä oli neljäntoista vuoden vanha, hento\ntyttö, jonka silmät ja kasvojenpiirteet muistuttivat ensimmäistä\nostajaa, ennen aikojaan lakastunutta vaimoa. Hän oli itkenyt silmänsä\nturvoksiin Josun tähden eikä huolinut Topiaan lohdutuksista.\n\n\"Ei hän tule, ei hän taivu\", virkkoi hän surullisesti pudistaen päätään\nja hilliten kyyneleitään. \"Josu on...\"\n\n\"Kuin muistaa miten hyvä hänen oli täällä, niin tulee piankin. Jahka\nvähän kärsii, koettelee.\"\n\n\"Ei, ei... Te ette tunne Josua. Nälkää, vilua ja janoa Josu kyllä on\nmies kärsimään, mutta totella ja taipua ei hän voi. Josu ei koskaan ole\ntotellut ketään muita, paitsi äitivainajata...\"\n\n\"Minä näin äitisi kerran. Eikö hän kuollut maaliskuussa?\"\n\n\"Kuoli. Jos hän eläisikin vielä, niin kyllä Josukin tulisi.\" Maiju ei\nvoinutkaan enää hillitä kyyneleitään...\n\n\"Älä nyt itke. Huomenna tulee uusi päivä ja huomenna Josu jo katuu ja\ntulee.\"\n\nTopias ei odottanut kahvia, vaan meni edellä kotiin. Josun huone oli\nsiivottu; vaatteet, paidasta alkaen, olivat naulassa, säästölaatikko,\nkirjat, revolveri ja Toverit pöydällä. Uudet saappaatkin, joita säästi\nniinkuin olisivat olleet kultaa, seisoivat pesukaapin ja muurin\nvälissä.\n\nPääkirja oli piirongissa; kahden päivän sisääntulot olivat siihen\nmerkityt ja rahat asetetut eri komeroon rahalaatikossa.\n\nSimon ja Johannan tultua menivät he puotiin. Pieninkin kapine oli\npaikoillaan. Lootassa oli rahaa toistakymmentä markkaa.\n\n\"Katsokaas\", huudahti Topias osottaen sormellaan lattiaa; \"tuossa on\nverta, ja tuossa, ja tuossa. Voi kaiken kauheata miestä!\"\n\nHyytyneitä verilätäkköjä olikin lattialla monessa kohden. Kuin he\nkatselivat tarkemmin, niin huomasivat että verta muuannekin oli\npirskunut pisaroittain.\n\n\"Voi mua hullua...!\"\n\nSinä ehtoona valvoi Topias kauemmin; mieli ei tyyntynyt, ajatukset\neivät rauhoittuneet. Ennen maata menoaan kävi hän vielä Josun\nhuoneessa, katseli kirjoja, kuvaa, etsi veripilkkuja vaatteista.\nLähtiessään pudotti hän säästölaatikkoon viisi penniä.\n\nNukkuissaan hän näki ilkeitä unia. Hän oli taas olevinaan suuressa\nkivirakennuksessa. Siellä kolmannessa kerroksessa näki hän Josunkin,\nmuita mustempana, muita likaisempana. Suuri rakennus sitten muuttui\näkkiä pieneksi alastomaksi huoneeksi, jonka seinillä oli käsirautoja ja\njalkarautoja ja jonka akkunan takaalla oli rautaristikko.\n\nAamu tuli ja kaikki olikin vaan unta, pahaa unta. Jumalan kiitos,\nett'ei toki totta ollut. Oli jo surua tarpeeksi; vähemmässäkin.\n\n\"Missä raukka yönsä lepäsi? Kukaties paljaan taivaan alla, kovalla\nkalliolla. Mitä hän päivällä tekee? Pahuutta. Mitä hän kuulee ja näkee\nympärillään? Pahuutta.\"\n\nSemmoisia kysymyksiä versoi Topiaan päässä; ne katkeroittivat hänen\nmielensä ja muuttivat hänen tyynen luonnonlaatunsa kärtyiseksi,\näreäksi.\n\nVaan olihan kaupungissa poliiseja. Topias puhui niille onnettomuuden\ntapauksen. Lopuksi lausui hän käskeväisesti ja niinkuin vihoissaan:\n\n\"Etsikää poika vaikka harmaan kiven sisästä; kyllä minä maksan\nvaivanne.\"\n\nPoliisit ryhtyivät etsimään paraan perästä ja heitä auttoi sihteeri,\nHänkin huini poikajoukkoja toreilla, satamissa, mutta kului viikko,\ntoinenkin eikä vaan Josun jälkiä haistettu. Topias tuli kärsimättömäksi\nyhä, ei jaaritellut ostajien kanssa niinkuin ennen ja harventi\nkäyntejään talonpuolella.\n\nPäiväsurunsa oli toki hänelläkin. Erään kerran loppui kahvi ja oli\nlähdettävä kaupungille uutta toimittamaan. Tukkukauppiaalle luki\nsilloin Topias suolaisen arvostelun muurahaispesän järjestyksestä ja\nvertaili sitä kyläkuntain järjestykseen. Edellinen oli kehno\njälkimäisen suhteen. Maalla jos katosi ihminen, niin liikkeelle\nlähtivät kylämiehet eikä ajateltukaan heretä ennenkuin kadonnut oli\nlöydetty. Kuinka toisin täällä! Vaikka on sotaväkeä ja muuta väkeä,\njotka joutaisivat hakuun lähteä, niin tietävinäänkään ei olla pojan\nkatoamisesta. Se on sydämmetöntä välinpitämättömyyttä kuin annetaan\nheikon ja turvattoman...\n\nMinkäpä sille teki tukkukauppiaskaan, vaikka oli säälivä luonto\nhänellä. Ja pojassahan itsessä syy. Miksikä karkasi?\n\nTopias ei suvainnut Josua sanottavan syylliseksi puolella sanallakaan.\nIsän, konnan kaikki syy. Se hirtehinen oli taikinanmurena, josta sitten\nhapatus kävi.\n\nOlihan se niinkin. Mutta mitään muuta keinoa kuin odottaa talvea ei\nollut. Kylmä ja nälkä pehmittävät, ottavat sisun pois. Odottaminen\nsiis...\n\nTuosta jo Topias suuttui; hän avasi tukkukauppiaan silmät ja korvat\nlausumalla:\n\n\"Ja minä sitten istun kädet ristissä odottaen talvea, kylmää. Niinkö\nsanoitte? Ajatelkaa, että poika olisi oma lapsenne. Odottaisitteko\nsitten vaan talvea, istuisitteko kädet ristissä...?\"\n\nKysymys ei kuulunut säädyttömältä, nenäkkäältä, niin lämmin oli siinä\nhenki ja niin sydämellisesti lausuttiin sanat.\n\n\"Kyllähän tulee kuin aikansa on. Eihän maa niellyt, eihän meri vienyt\npoikaa. Toivotaan vielä.\" Tukkukauppias puristi Topiaan kättä. \"Minulla\non kiirettä. Hyvästi! Toivotaan toki...\"\n\n\"Toivossa aikakin kuluu.\" Topias lähti kävelemään kotiin päin.\n\nIlma oli rasittavan tyyni ja kuuma. Keskikesän aurinko paahtoi\npilvettömältä taivaalta; säteet heijastivat laseista, seinistä,\ntrottoareista ja polttivat kävelijän kasvoja. Keskikaupungissa ei\nliikkunut tuulen värettäkään. Hitaasti ja niinkuin aprikoiden\naskeleitansa, käveli Topias; ruumiinsa oli kuuma mutta mielensä kylmä.\nKuin hän vaan näki pienen pojan, niin heti sen Josuksi luuli ja luokse\nriensi, ilonsirma silmissä, toivonsirma sydämmessä.\n\nPettymyksien lisäksi tuli hän vielä käyneeksi harhaan. Merenlahti jo\nnäkyi, mutta katu ei ollutkaan Kalastajakatu.\n\n\"Sekö vielä tässä!\" napisi hän itsekseen.\n\nMutta samassa näkikin hän kaksi poikaa lahden rannalla; pojilla oli\nonget olalla ja tuohiset kädessä.\n\n\"Annas ollaksensa! Eikös nuo olekin Josun silloiset riitaveikot?\"\nTopias taas kiirehti ilon ja toivonsirmaneen.\n\n\"Narttu vieköön! Samat velikullat ovat ja ongelle menossa. Sitte minä\nolenkin ämmä, jos ei tästä nyt...\"\n\nTopias lähti juoksemaan poikien perään ja huusi heille:\n\n\"Kuulkaa, hyvät Jussit.\"\n\nPojat seisahtivat. Jo matkan päässä otti Topias rahakukkarostaan kaksi\nmarkan kappaletta. Saavutettuaan pojat hypitteli hän markkoja\nkämmenellään ja kysyi:\n\n\"Näettekö, mitä minulla on tässä kädessäni?\"\n\n\"Näemme; siinähän on kaksi herraa!\"\n\n\"Kaksi nuorta ja kaunista herraa!\"\n\n\"Nyt on seikka semmoinen, että te saatte nämä rahat, nämä nuoret ja\nkauniit herrat, jos vaan tahdotte ansaita ne.\"\n\n\"Jos me tahdomme ansaita ne! Käskekää meitä ja me menemme vaikka mihin,\nvaikka tervatynnyriin.\"\n\n\"Ja me teemme vaikka mitä, syömme vaikka naulan rohtimia.\"\n\n\"Minä osaan polttaa tupakkia, niin että savu käy korvistani.\"\n\n\"Ja minä saan savun tulemaan kynsieni alta.\"\n\n\"Minä osaan itkeä ja nauraa yht'aikaa.\"\n\n\"Ja minä osaan näytellä humalaista.\"\n\n\"Pahanpohtimet! Sanokaa jo mitä tahdotte.\"\n\n\"Sanokaa niin mitä tahdotte. Pahanpohtimet.\"\n\nPojat haltioissaan ja uteliaina odottivat mitä heidän piti tekemän.\nSaatuaan suunvuoron virkkoi Topias:\n\n\"En minä ollenkaan epäile taitojanne, mutta nyt niitä ei tarvitakaan.\nJos tahdotte ansaita nämä, niin hankkikaa minulle tieto Josun\nnykyisestä olopaikasta ja hankkikaa se hyvin pian.\"\n\n\"Ettekö mitään muuta vaadikaan?\"\n\n\"Siinäkö koko työ onkin?\"\n\n\"Mutta teidän pitää menetellä niin viisaasti ja varovaisesti, ett'ei\nJosu saa haistaakaan. Uskallatteko...\"\n\n\"Käännetty ja väännetty! Ettei tuota nyt...\"\n\n\"Luettu ja laulettu! Ettei tuota nyt...\"\n\n\"Siis sovittu asia. Te otatte selvän missä Josu nyt oleksii ja minä\nannan teille kummallekin markan. Tuohon käteen.\"\n\nPojat eivät virkkaneet sitä tai tätä; katselivat vaan onkimatoihin.\n\n\"No ettehän uskallakaan.\"\n\n\"Kyllä me vaan uskallamme, mutta...\"\n\n\"Asioissa on niin monta mutkaa.\"\n\n\"Käskitte meitä äsken tekemään sen hyvin pian.\"\n\n\"Jos me nyt menemme tuhlaamaan aikaa juonikkaiden särkien ja ahvenien\nkanssa, niin ymmärrättehän, ettei tulekaan työstämme valmista hätään.\nMutta jos te uskotte antaa meille kummallekin etukäteen kymmenen\npenniä, niin...\"\n\n\"Ostamme korppuja syödäksemme ja heitämme ongellemenon... Tiedättekö,\nsärki ei olekaan niin yhdenpäiväinen; se närppii silloin tällöin ja\ntarttuu onkeen koska muistaa. Jotta nyt pääsisimme paikalla toimiin,\nniin antakaa meille kummallekin etukäteen...\"\n\n\"Kymmenen vaivaista!\"\n\n\"Eli kymmenen viheliäistä!\"\n\nTopias antoi kummallekin pojalle kymmenen penniä, lausuen antaissaan:\n\n\"Täysinäisen herran saatte kumpikin sitte.\"\n\n\"Mutta ettehän vaan syö sanaanne?\"\n\n\"Ja juo lupaustanne.\"\n\n\"Älkää, hyvät ystävät, sitä epäilkö.\"\n\n\"Me lähdemme nyt sitten katsomaan missä Josu oleilee.\"\n\n\"Ja huomen-illalla tulemme sanomaan teille missä hän asustelee.\"\n\nKello kolmesta saakka istui Topias seuraavana päivänä, milloin hänellä\nvaan oli joutilasta aikaa, puodin kynnyksellä ja tähysteli siinä\npoikain tuloa. Silmänsä eivät väsyneet katselemiseen ja mielensä pysyi\njännityksessä. Kello ehti kahdeksaan, liike hiljeni kaupungissa ja\nKalastajakadulla; kello yhdeksän aleni aurinko taivaanrantaan,\nmerenpinta punerti. Yö, kaunis kesäyö hiipi kaduille käsikädessä\nhiljaisuuden kanssa.\n\nKello kymmenen tulivat pojat.\n\n\"Tässä me nyt olemme ja nyt me tiedämme missä Josu on.\"\n\n\"Ja nyt me tulimme sanomaan teille missä hän on.\"\n\n\"Nyt on hän talossansa.\"\n\n\"Nyt on hän linnassansa.\"\n\n\"No ilmattu ihme!\" Topias vei pojat huoneesen.\n\n\"Annettuaan heille voileipää ja maitoa syödä ja markan rahan\nkumpaisellekin, sanoi hän:\n\n\"Ilmattu ihme! Lähtekäämme nyt.\"\n\nHe kulkivat kauas merenrannalle, Katajanokan taakse. Kuin sitten suuri,\nkumoon kaadettu venhe näkyi etäällä, seisahtuivat pojat ja kysyivät:\n\n\"Näettekö tuota venhettä tuolla kaukana?\"\n\n\"Näen.\"\n\n\"Sen alla on nyt Josu.\"\n\n\"No ilmattu ihme!\"\n\n\"Menkää te nyt yksin; me jäämme tähän.\"\n\n\"Odottamaan teitä ja Josua.\"\n\nAstuen varpaillaan ja pidättäen hengitystään läheni Topias venettä.\nSavupilviä tuli sen päästä merenhiekalle ja heikkoa vihellystä kuului\nalta.\n\nTopias keikahutti veneen ylös. Josu oli jo makuulla, toinen käsi niskan\nalla, toisessa kädessä sikarinpätkä. Perunanhituja, paistetun kalan\njätteitä ja suolakkeita oli hänen vieressään tuohisessa. Vuode oli\ntehty kortteista, sammalista ja lehdistä.\n\n\"Sinä taas poltat, vaikka minä olen joka ilta pannut säästölaatikkoosi\nkuusi penniä.\"\n\nJosu ei liikahuttanut jäsentäkään, katsoi vaan avaruuteen ja vastasi:\n\n\"Kaikki katupojat polttavat.\"\n\n\"Onko sinun täällä parempi ollaksesi kuin kotoolla, Kalastajakadulla?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Kuinka niin? Minä luulisin täällä olevan hyvinkin katalan oltavan.\"\n\n\"Täällä en tarvitse pelätä isääni, sillä täältä ei hän löydä minua. Ja\nvaikka löytäisikin, niin ei minulla ole mitään otettavaa. Täällä on\nhyvä olla.\"\n\n\"Tule kotiin nyt.\"\n\n\"Enkä tule.\"\n\n\"Kasvatkin niin paljo, ett'ei vaatteesikaan sitten enään sovi ja minä\ntäydyn taas ostaa uudet sinulle. Heitä jo se sikaari suustasi.\"\n\nJosu totteli ja heitti pätkän mereen.\n\n\"Menköön tuonnekin, mutta en tule, en.\"\n\n\"Miksi et tule?\"\n\n\"Minä olen katupoika, minä olen rosvon poika.\" Sanat tulivat\nkorahtamalla.\n\n\"Miksikä niskoittelet? Ethän niskoitellut äidillesikään.\"\n\n\"Kuka sen sanoi?\"\n\n\"Maiju.\"\n\nJosu rupesi vapisemaan, kätensä puristuivat nyrkkiin.\n\n\"Isä lyö minua ja muut lyövät Maijua\", lausui hän riivatulla äänellä.\n\"Minusta ei ole lukuakaan, mutta Maijusta. Kun minä kasvan suureksi,\nniin minä tapan ne ihmiset, jotka ovat lyöneet Maijua.\"\n\nNojaten veneensyrjää vastaan antoi Topias minuutin mennä. Ankaralla\näänellä, lausui hän sitten:\n\n\"Sano minulle, kenenkä äidillä on semmoinen poika, joka karkaa hyväin\nihmisten luota pahuuden palvelukseen. Sano minulle kenenkä äidillä on\nsemmoinen poika, joka jo nuorena ja pienenä miehenä miettii ihmisiä\ntappaa.\"\n\nKoston idut tulivat kitketyiksi ajoissa ja niissä el vielä ollutkaan\nsyviä juuria: Josu kieritteli itseään hiekalla ja itki.\n\nTopias kylvi kylvöään muokattuun ja pehmeään peltoon. Hän\nnuhtelevaisesti jatkoi:\n\n\"Muut tahtovat sinulle hyvää, mutta itse sinä tahdot itsellesi pahaa.\nEtkö ole kuullut sanottavan, että ihminen saa niitä kaloja joita hän\nonkii. Minä selitän sen lauselman siten, että ongella siinä\ntarkoitetaan ihmisen ajatuksia, haluja. Ajatteletko, haluatko tehdä\npahaa, niin myös kerran toteutuvat ajatuksesi, halusi; kerran ne ovat\nkaikki tekoina. Paha on makeata ja pahat työt tulevat joutuinkin\nrakkaiksi; pitkäkin nuora täyttyy niistä pian, sillä yksi pahateko on\nportaana toiselle pahemmalle. Mutta sitten ne kuristavatkin. Kuin\npahojen töiden nuora tulee täyteen, ei se enää olekaan makea, sillä se\non piikkiä täynnä. Kukin paha työ on piikki ja jokainen piikki pistää,\nkuristaa. Tämä karkaamisesi on myöskin yksi piikki, pitkä ja terävä,\nhyvin pitkä ja terävä.\"\n\nJosu kätki kasvonsa hiekkaan; itki että ruumiinsa vavahteli.\n\nTopias käänsi veneen kumoon, tarttui Josua käteen ja lausui lempeästi:\n\n\"Sano minulle kutka nyt tuolla korkeudessa, tähtien takana iloitsevat\nkyyneleistäsi, murheestasi.\"\n\nNousten polvilleen ja katsoen Topiasta silmiin, vastasi Josu:\n\n\"Jumala ja äiti.\"\n\nAurinko nousi, rastas viserti aamuvirttä riemumielin. Yön lyhyt valta\noli loppunut ja ihana kesäaamu alkanut.\n\n\"Mennään nyt.\" Topias nosti Josun seisomaan.\n\nHe lähtivät kävelemään kotiin Kalastajakadulle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJohannan setä ikävöi merelle, pyynnöt, rukoukset eivät auttaneet. Kuin\norjan herransa käskyä, täytyi hänen totella aaltojen houkutuksia.\n\n\"Kuin tulen toisen kerran, niin sitten jään luoksenne olemaan. Herran\nhuomaan siksi.\" Hän irroitti kaulastaan Johannan kädet ja läksi.\n\nVastoin Johannan ja hänen vanhempainsa tahtoa osti Simo talon\nKruunuhaasta ja tahtoi muuttamaan sinne. Johanna tuli alakuloiseksi,\nvaan suostui muuttoon, koetettuaan ensin tehdä heikkoa vastarintaa\njonkun kerran. Itsekään ei tiennyt miksi aavisti ja pelkäsi onnettomia\npäiviä, ilotonta tulevaisuutta. Sisällinen ääni, hyvän hengettären\ntapainen, puhui ja pelotteli. Korviaan ei voinut tukkia ääneltä,\nlevollisesti ei voinut ajatella tulevia aikoja.\n\nVanhukset olivat kiintyneet Kalastajakatuun. Siinä olivat alottaneet\nköyhänä elämään. Muuttamisesta eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan,\nniin raskasta kuin ero ainoasta lapsestaan heille olikin.\n\nMaiju sai vapaasti valita palveluspaikan, joko lähteä nuoren emännän\nkanssa tai jäädä edelleenkin vanhaa emäntää palvelemaan. Tyttö oli\nepätiedossa muuttoaamuun asti. Josu ja Johanna olivat maneeteina,\nkumpikin veti puoleensa häntä. Ratkaisevana silmänräpäyksenä voitti\nJohanna ja Maiju seurasi nuorta pariskuntaa heidän ensimmäisenä\npalvelijanaan.\n\nSunnuntaipäivät vielä olivat heille kaikille hiljaisen riemunpäiviä.\nSunnuntaiaamuina tulivat Johanna, Simo ja Maiju vanhuksien luo ja\nyhdessä sitte lähtivät sanaa kuulemaan. Kirkkotie tosin eroitti heistä\nTopiaan, Josun ja Maijun, mutta ero ei häirinnyt sielujen sointua.\nErotessa ja yhtyessä oltiin iloisia ja ilossa oli hengellistä rikkautta\nvirtanaan.\n\n\n\n\nX.\n\n\nUusi toiminta-ala avautui Topiaalle luettuaan sanomalehdestä\nruokatavarain hankintaurakan erääsen valtionlaitokseen. Hän kirjoitutti\nsihteerillä tarjoukset, joiden täyttämisen isäntä ja Simo takasivat, ja\nmeni paperineen huutokauppaan. Koska hinnat olivat alhaisimmat kuin\nkenenkään muun tarjoojan ja takuumiehet tunnetut, niin hyväksyttiin\nTopiaan tarjoumukset, vaikka hän itse olikin nimetön, tuntematon.\nHyväksymistä olikin hän toivonut kuin kuuta nousemaan. Silmämääränään\ntästä ensimmäisestä hankkimisesta ei ollutkaan juuri voitto, vaan\njalansija yleisessä luottamuksessa.\n\nKihamoissaan meni hän huutokaupasta Simon luokse. Simo piteli käsissään\nvyyhtiä, jota Johanna keri kerälle. Topias oli juopunut onnesta.\n\n\"Kymmenen vuoden kuluttua\", sanoi hän nauraen, \"on minullakin oma talo,\non tämmöinen pitkä ja pulska; uskokaa jos...\"\n\n\"Hyväksyttiinkö paperisi?\" kysyi Simo.\n\n\"Kuinkas muutoin? Sanokaa minun sanoakseni, että kymmenen vuoden...\"\n\n\"Istu pohatta\", käski Johanna.\n\n\"Oih kuinka käteni kuoltuivat\", valitti Simo, laskien vyyhdin tuolille.\n\"Annatko Hanna viiniä, niin juomme Topin onneksi. Ken tietää vaikka\nmies olisi luotu...\"\n\n\"Kauppaneuvokseksi... Täytyyhän teille sitten antaa.\" Johanna toi\nheille viiniä, otti käsityötä itselleen ja istui keinutuoliin. Hän\nnäytti onnelliselta...\n\nTopias näytti rakentelujaan Simolle. Ensimmäinen urakka oli vaan\npienenä alkuna seuraaville, suuremmille. Ja sen täyttäminen\nkunnollisesti on etuisampi pientä voittoa. Jos vähemmin tunnokkaasti\nsen täyttäisi, niin saattaisi voittaa jonkun kymmenen markkaa, mutta ei\nvoittaisikaan hyvää nimeä. Ja hyvä nimi kuitenkin tuottaa\nvastaisuudessa tuhatta kertaa enemmän.\n\nSimo oli samaa mieltä.\n\n\"Siinäkin tapauksessa\", lausui hän, kaataen viiniä Topiaan lasiin,\n\"että et saisi vaivoistasi mitään, voitat paljon, jos tavarat ovat\nhyviä. Kiitoksen saaminen niistä on sinulle tavallaan pääoma.\"\n\n\"Niin on veikkonen. Otaksukaamme että toisessa samanlaisessa\ntilaisuudessa joku muu tekee yhtä halvan tarjouksen kuin minäkin. Ei\nole vaikea päättää kumpaiselle annetaan: sille, jonka kunto on taattu,\njonka rehellisyys ja omanvoiton pyytämättömyys tunnetaan.\"\n\n\"Sinun päätäsi, miten siellä on viisauden suonia.\"\n\n\"Mutt'ei yhtään rakkauden suonta\", nauroi Johanna. \"Oletko saanut\nkirjettä Helalta?\"\n\n\"Olen ... tässä on. Siinä kyöpelin vuorenkin kuva. Lue se.\"\n\n\"Juodaan Helan malja.\"\n\n\"Helan malja! Vaan mennäkseni takaisin äskeiseen pakinaamme, sattuu\nsitten tulemaan tuhansia kysymykseen. Yli-Tuomon Topias astua jomppii\ntaaskin paperineen herrain eteen, herrat tuumivat ja tuumivat, sillä\nhänen tarjouksensa ovat joitakuita pennejä korkeammat leiviskältä ja\ntynnyriltä kuin alhaisimman tarjoojan. Ja kas vaan ihmettä mitä\ntekivät! Topiaalle työnsivät koko herrauden. Mitähän varten? Sitä\nvarten, että tietävät hänet tunnolliseksi, kunnolliseksi. Jos siitä\nvoittaa, ajattelevat herrat, niin voittakoon hän. Jos ei siitä taas\nvoita, tulevat tavarat sittenkin hyviä... Kenen malja nyt juodaan?\"\n\n\"Hannan.\"\n\nViini oli kirkasta ja tulista. Simo esitti yhä uusia maljoja ja Johanna\nnaurahdellen maistoi Topiaan lasista tai kastoi siihen sokuripalasen.\n\n\"Puhu nyt\", käski hän useinkin Topiasta, \"minä kuuntelen...\"\n\nTopias olikin puhetuulella. Huutokaupasta johtui puheensa ensin\nmieskohtaisiin asioihin, niinkuin Kauppatoriin, pitkään ja pulskaan\ntaloon ynnä Topiin, joka tulee tänne koulua käymään; mutta pian hän\nalkoi puhumaan yleensä koko maailmasta ja sen ihmisistä niinkuin\naikoisi huutokaupassa nekin ostaa itselleen.\n\nSimokaan ei saanut kylläänsä Topiaan iloisuudesta. Hän käänti taas\npuhetta kysymällä:\n\n\"Kuinkas on Helan laita ja kuinkas on rakkautesi laita?\"\n\nTopias joi uudelleen Helan maljan ja vastasi kysymykseen tuntemattoman\nrunoilijan sanoilla:\n\n    \"Yhden tytön mielitietty soisin olevani,\n    Rakkaudesta rikkaammaksi soisin tulevani.\"\n\nVasta viinin loputtua karahviinista muisti hän lähteä. Johanna käski\nhänen menemään suoraan kotiin, vielä etehisessäkin huusi perään:\n\n\"Älä vaan poikkee minnekään. Muista se!\"\n\nTopias tuli ulos kaupunkiin. Hän näki ainoastaan isoisia ja kauniita\nkasvoja kaikkialla. Ihmeellisen keveänä leijui mieli halki maiden, yli\ntaivasten.\n\nEsplanaatilla oli seitsemän värisestä lasista tehty satasärmäinen\nvirvokemyymälä. Nuori nainen möi siinä hunajaa, kylmiä vesiä ja hienoja\nsikaareja. Naisella oli taivaansininen silkkipuku yllä, kultaa\nsormissa, korvissa ja ranteissa. Tunnettuaan naisen samaksi, jonka\nhatusta syksyllä putosi riikinkukon höyhen, meni Topias myymälän sisään\nja tervehti häntä hyräillen kansanlaulua:\n\n    \"Hyvää iltaa, kulta ihanaisen.\"\n\nHymyillen kahdelle valkolakkiselle herralle, jotka menivät myymälän\nsivu, vastasi nainen.\n\n\"Hyvää iltaa!\"\n\n\"Olette jo oppinut suomea.\"\n\n\"Suomi on kaunista kieltä... Hunajaako tahdotte?\"\n\n\"Antakaa hunajaa... Suomi on kaunis maa, Suomen kansa on kaunista\nkansaa. Ja Suomen kieli ja Suomen laulut!\"\n\n    \"Hunaja ja mesileipä makealle maistuu.\n    Kultani huulet ja suu...\"\n\nTopiaan laulellessa ja juodessa hunajaa tuli kauppias Aleksei\nmyymälään, osti makeahajuisen sikaarin ja naureli naiselle.\n\n\"Vanha tuttu! Juotteko kanssani lasin hunajata?\"\n\n\"En.\"\n\nAleksei nauroi ja nainen nauroi.\n\n\"Minä sitten juon yksin... Loiskis! sanoo suomalainen... Ja laulaa:\n\n    \"Ja se rakkaus ja se rakkaus!\n    Ai, ai, ai se rakkaus...\"\n\nNaisen sydän syttyi lauluun. Hän uhkaavaisesti osotteli etusormellaan\nkauppias Alekseita ja lauloi laulun ruotsiksi:\n\n    \"Och den kärleken, och den kärleken!\n    Ack, ack, ack den kärleken...\"\n\nAleksei rupesi jatkamaan puhetta ruotsiksi.\n\n\"Suomi on kaunista kieltä, miksei...?\" Topias loukkautui ja lähti pois.\n\nVähän matkan päässä tuli kruununsihteeri häntä vastaan. Hän käveli\narvokkain askelin ja päänsä oli ylevästi vasempaan kallellaan. Topias\naikoi juuri kysyä minne menisivät juomaan lasillisen viiniä, mutta\nsihteeri sai kielensä liikkeelle ennen. Heitellen vanhaa sateenvarjoaan\nylös olkapäähän ja alas saappaansa kärkeen sanoi hän:\n\n\"Eikö käydä kappeliin?\"\n\n\"Käydään... Sanoittekin miehen sanan.\"\n\nSiellä vesi suihkusi, torvet soivat ja viinurit juoksivat. Siellä oli\nkansaa, nuorta ja vanhaa, nauttimassa ruokaa ja juomaa, soittoa ja\nkesäillan kauneutta.\n\nTopias tilasi viiniä. Hännystakkiin puettu viinuri toi sitä, kantaen\nkolmella sormella tarjotinta, jossa lasit olivat. Eikä läiskähtänyt\nviini maahan, vaikka juosten tuli ja tarjotin sormilla heilui kuin\nseinäkellon heiluri.\n\n\"Loiskis! sanoo suomalainen.\" Topiaan mieli liiteli yhä\nyleis-ihanuuksissa. Täällä kappelin lähellä asuisi hän kymmenen vuoden\nkuluttua. Ja kartano onkin omansa, ei ole siitä velkaa penniäkään,\nvaikka on yhtä pitkä ja korkea kuin Simonkin talo. Vahinko, ett'eivät\nJohanna, Simo ja Josu ole muassa. Mutta, voihan hän kutsua heidät\nluokseen vaikka jo huomenna, ja tarjota viiniä. Illalla sitte voivat\ntulla tänne yhdessä. Köyhtymättä voi hän kerran viikossa sen tehdä...\n\nMilloin eivät torvet soineet, puhui sihteeri rahasta ja talonpojista.\nTalonpoika, jolla on rahaa, on aatelia. Raha yksin on kuninkuutta, se\nyksin antaa arvoa, älyä. kaikki muu on turhuutta!\n\nTuli aamu ja tilinteon aika. Topias heräsi täysin pukeutuneena. Hänen\npäänsä oli raskas, ruumiinsa kipeä, korvansa soivat, kätensä vapisivat.\nJa ajatuksensa olivat niin sakeat, ett'ei tolkkua tahtonut saada edes\nnykyisestä hetkestä. Simon luona olonsa kuitenkin muisti vähittäin\ntäydelleen. Hän siellä joi viiniä, jopa laulelikin. Mutta minne meni\nsieltä? Senkin vielä muisti, että Johanna käski häntä kotiin. Totteliko\nhän käskyä? Eipä suinkaan. Satasärmäiseen lasihuoneesen meni hunajaa\njuomaan, laulelemaan, juopuneena reuhkaamaan. Siinäkö loppu? Ei\nlikimainkaan. Oli vielä muutakin, oli soittoa ja kansaa, viiniä ja\nmarmoripöytiä. Eilen oli raha kuninkuutta, eilen olivat talonpojat\naatelia. Ravintolan suuressa salissa vielä yöllä käytiin. Sihteeri söi\nja hän maksoi, maksoi issikallekin, joka hänet ravintolan edestä kotiin\ntoi, odotusrahoja yli määrän.\n\nOhimoluunsakin olivat niin arat, etteivät sietäneet sormella painaa,\nkurkkua kuivatti, hengitys kävi säännöttömästi, epätasaisesti, sydän\ntykki kiivaasti...\n\n\"Kuinka minun on tuskan kuuma.\"\n\nTopias nousi ylös, nouti kylmää vettä, joi sitä, hauteli sillä\nsilmiään, ohimoitaan. Sitte keitti hän kahvia ja herätti Josun.\n\n\"Mihin aikaan minä tulin kotiin?\"\n\n\"Taisi olla puoliyö.\"\n\nRaukkamaisuus ei ollut Topiaan luonteenmukaista. Kahvia juodessa\nvirkkoi hän iloisesti:\n\n\"Viinalla ja viinillä ei ole yhtään eroa, toinen juovuttaa niinkuin\ntoinenkin.\"\n\n\"Viina on vaan kalliimpaa; siihen meni äitini talo.\"\n\n\"Oliko äidilläsi talo?\"\n\n\"Oli ennen aikaan. Vaan isän luona kävi usein vieraita. Hän tarjosi\nheille viiniä ja joi itse kanssa. Viiniä ja vieraita kesti niinkauan\nettä talo myötiin ja me muutimme asumaan hyyryille. Olin silloin jo\nniin suuri, että muistin kaivata kodin pientä puutarhaa, jossa Maiju\nleikki kanssani. Kuin viini ja vieraat loppuivat, rupesi isä juomaan\nviinaa ja lyömään...\" Josun ääni sortui ja hän nousi lähteäkseen\navaamaan puodin ovea.\n\nTopias hänet esti.\n\n\"Vielä yksi asia tänä aamuna ennenkuin aljetaan päivän työt\", sanoi hän\nja otti poikaa kädestä kiinni. \"Muistitko sinä siunata itseäsi illalla\nennen nukkumistasi?\"\n\n\"Muistin.\"\n\n\"Hyvä että muistit. Eilen minä join ensi kerran viiniä niin paljo, että\ntulin humalaan; eilen illalla panin ensi kerran siunaamatta levolle.\nMutta niin ei tapahdu enää toista kertaa. Yhdy liittooni, ett'emme\nmilloinkaan juo viiniä, emmekä milloinkaan nuku siunaamatta.\"\n\n\"Äidilleni olen tehnyt samat lupaukset, vaan merenrannalla jo tulin\nrikkoneeksi toisen. Nyt lupaan uudestaan teille.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesä loppui ja syksyn raikas tuuli jo puhalti mereltä. Taivas oli\nselkeä, kirkonkellot kaikuivat ja ihmisiä liikkui kadulla. Topias ja\nJosu seisoivat pihalla katsellen kadulla kulkijoihin.\n\n\"Ehkä Johannan hampaita on ruvennut uudestaan särkemään ja ehk'eivät\nsen vuoksi tulekaan\", lausui Topias. \"kiiruhtakaamme jo, muuten\nmyöhästymme.\"\n\nHe lähtivät. Kadulla tuli Johanna heitä vastaan. Ja hän olikin yksin!\nTervehtämättä, näkemättä meni hän Topiaan ja Josun sivutse.\n\n\"Entä Simo ja Maiju?\" kysyi Topias kääntyen hänen peräänsä.\n\nJohanna ei vastannut, nosti vaan muhvia kasvojen eteen ja pakeni\nTopiasta.\n\n\"Hän oli itkenyt\", virkkoi Josu, \"eikä hän nähnytkään keitä me olimme.\"\n\n\"Itkenyt hän niin oli eikä hän juuri eteensä nähnyt. Minä luulen että\nMaiju on mennyt edellä kirkkoon ja odottaa siellä meitä.\"\n\n\n\n\nXI.\n\n\nTuli kylmä talvi; pitkiä pakkasia ja pitkiä pyryjä oli yhtenään. Topias\nei ollut vetänyt vääriä viivoja piirustuksiinsa eikä ollut laskenut\nväärin laskujansa. Ensimmäisestä urakasta ei hän päässyt kymmenenkään\nmarkan isännäksi, mutta jo syksytalvella huusi hän suuremman huudon,\njosta voitti sievän summan, lähimaihin kolmeensataan markkaan.\n\nJosu vaurastui ja kehittyi nopeasti. Älykkäissä kasvoissaan ei näkynyt\njälkeäkään entisestä katupojasta. Sielunsa oli terve, mielensä hilpeä\nja vilkas, järkensä terävä. Hän oli isäntänsä oikea silmä, oikea käsi.\n\nOli aamupäivä, ulkoolla pakasti ja pyrytti. Lumisena ja kuuraisena tuli\nTopias kaupungista, mutta ei malttanut riisuakaan ennenkuin jo virkkoi\nJosulle:\n\n\"Vaikka ajattelisit pääsi yhdeksään kertaan ympäri, niin et sittekään\narvaisi mitä äsken tein.\"\n\n\"Ettehän vaan ostaneet pitkää ja korkeata...\"\n\n\"En toki. Minä otin hankkiakseni satatuhatta luudanvartta.\"\n\n\"Vai satatuhatta. No eipä vähät mitään. Kuka niitä tarvitsee?\"\n\n\"Ne viedään ulkomaille, sorvataan vaan ensin täällä sorvaustehtaassa.\nTehtaan herrojen kanssa minä kontrahdin tein.\"\n\n\"Tehtaasen on, tiedän mä, Alekseillakin osansa. Mutta nyt minun täytyy\nlähteä.\"\n\nJosun oppitunti kirjanpidossa alkoi ja hänen oli joutuminen opettajansa\nluo. Vääntäen Vappuvainajan laulun sanat, hyräili hän mennessään:\n\n    \"Ja se rikkaus, ja se rikkaus!\"\n\nJosun mentyä otti Topias Helan valokuvan käteensä, katseli sitä ja\nlauloi laulun vääntämättömänä.\n\nSitte katseli hän kontrahtia, johon oli nimensä kirjoittanut. Arvelutti\nylen rohkea kauppa ehtoineen, määräyksineen, vaikka oli rahasta tiukka\naika kaupungissa ja maalla. Jos siitä kastumaan rupee, niin kastuu\nkaulaa myöten, jos takavoitoksi kääntyy, niin ei siitä selvitä sadalla\nmarkalla, eipä vielä kahdellakaan. Penni on pieni raha, mutta jos\npenninkin voittaisi joka varrelta, niin kyllä kastuisi kaupasta ja\nkastuisikin roimasti. Puolet eli viisikymmentä tuhatta semmoista\ntuumanpaksuista kalikkaa löytyy surutta kodin ja Yli-Tuomon\nniitynmäkilöistäkin...\n\nKruununsihteeri tulikin samassa puotiin. Hän oli surullinen ja kuin\npuhui niin hampaat kalisivat ja ääni kähisi.\n\n\"Te saatte tuolla lailla kuoleman yskän. Kasvonne ovat siniset.\"\n\n\"Minä yskälle sen seitsemän, mutta...\" ääni muuttui surkeaksi ja lause\nkeskeytyi.\n\n\"Onko vieläkin pahempia...?\"\n\n\"On; komisarius on kuollut!\"\n\n\"Ja te olette nyt viraton.\"\n\n\"Niin olen.\"\n\n\"Minulla on työtä teidän moiselle miehelle.\"\n\n\"Ettehän leikkiä laske?\"\n\nTopias näytti sihteerille luudanvarsi-kontrahtia.\n\n\"Minä otan teidät apulaisekseni, jos ette vaan ole kovin kallis.\"\n\n\"En minä ole kallis; minä tyydyn siihen palkkaan, jonka itse annatte.\"\n\n\"Josun huoneessa saatte asua, saatte muuttaa jo huomenna, kyllä minä\nsiksi toimitan sängyn. Mutta huomenna jo täytyy lähteä luudanvarsia\nostamaan. Ostakaa joko läheltä eli kauempaa, mistä vaan saatte\nhelpommalla hinnalla ja huokeimmilla ehdoilla.\"\n\n\"Semmoista puhetta kelpaa kuunnella. Talonpojat vaan ymmärtävätkin...\"\n\n\"Huomenna puhutaan tarkemmin.\"\n\nJosun tultua kotiin meni Topias Simon luo. Johanna itki ja Simolla oli\nedessään pöydällä punssipullo, ryyppäili siitä, vaikka oli jo puoli\nhumalassa. Topiaan silmät ihan sokenivat suuttumuksesta, mutta sen\nsijaan, että olisi ruvennut pitämään nuhdesaarnaa, virkkoi hän\nviattomalla äänellä:\n\n\"Myötkö minulle vanhat turkkisi?\"\n\n\"Mitä niillä teet?\"\n\n\"Kysy sinä sitä. Sano myötkö eli etkö?\"\n\n\"Pöhkö! Osta tai ota ilmaiseksi. Pöhkö!\" Simo kaatoi punssia lasiin.\nJohanna tuli häntä estämään ja pyytämään.\n\n\"Älä Simo kulta enää ryyppää.\"\n\nSimo kiersi toisen kätensä Johannan ympäri ja veti hänet hellästi\nsyliinsä, toisella kädellään vei hän huulilleen punssilasin ja tyhjensi\nsen.\n\nIllalla meni Topias talonpuolelle. Vanhukset istuivat teepöydän ääressä\nja vaimon oikea käsi oli miehen vasemmassa kädessä. He paraillaan\nlukivat Jaakopin epistolasta sanat:\n\n\"_Autuas on se mies joka kiusauksen kärsii; sillä koska hän koeteltu\non, niin hänen pitää elämän kruunun saaman, jonka Herra niille luvannut\non, jotka häntä rakastavat_.\"\n\nTopiaan inhimilliset viisaudet menivät tuhansiksi kappaleiksi. Hänen\nmielensä oli pakahtua, mutta äänettömyys huoneessa oli siksi pyhä,\nett'ei sitä voinut rikkoa. Emäntä kaatoi teetä kuppiin ja viittasi\nhäntä juomaan. Tee oli jäähtynyt kylmäksi. Topias joi kylmää teetä ja\ntuli murretuin mielin pois.\n\nIllan yksinäisyydessäkin hän vielä näki heidän äänettömän surunsa. Hän\nnäki miten turvautuivat suuressa murheessaan Jumalan sanaan, miten\nalistuivat napisematta korkeimman tahdon alle.\n\nMonta kertaa ennen nukkumistaan huokasi Topias:\n\n\"Voi taivaan hyvä Jumala ja perhoispariskunta!\"\n\nAamulla varustettiin sihteeri matkaan. Rahaa antoi Topias niin paljo\nyli käsirahojen, että sai ostella voitakin yhdellä tiellä ja rahojen\nlisäksi hyviä neuvoja pään täydeltä. Penni piti säästettämän missä sen\nvaan voi säästää, turhaan kyydillä ajeleminen oli vältettävä ja\npyrittävä matkamiesten ja muiden semmoisten rekeen, jotka vievät\nhelpommalla.\n\nSihteeri nosti turkinkauluksen korvilleen ja vakuutteli lähtiessään\nrahoineen, ohjeineen:\n\n\"Te olette tyytyväinen matkaani; saatte nähdä vaan.\"\n\nJosun silmät olivat syrin karin ja hän ei puhunut eikä pukahtanut\ntuntikausiin. Topias valmistihe lähtemään kolmen junassa kotiin.\n\n\"Mitä varten on nenäsi mennyt solmuun?\"\n\n\"Miksi otitte meille vierasta väkeä? Ei sihteeristä ole meidän\nmieheksi.\"\n\n\"Älä nyt lähimmäisestäsi pahoin ajattele, parempi että lähdet tuliaisia\nostamaan ja pistät pienen runon Helalle.\"\n\n\"Viikkoon aikaan ei ole ollut talkkunajauhoja ja runohenki...\"\n\n\"Surkea runoniekka! Minä pyydän Helkaa laittamaan talkkunapussin\nkaulaani. Mene nyt ostamaan...\"\n\nJosu puki palttoon ylleen, veti hansikkaat käsiinsä ja lähti. Päänsä\nheitti hän vallattoman mahtavaan asentoon.\n\nTopias ei voinut katsella menoaan nauramatta, niin tuo osasi astua\nhienosti ja pitää päänsä uljaasti kenossa. Olisi Maiju näkemässä niin\nsyntyisi riita kuin kovasin pikkuparoonin ja palkkapiian välille.\nHarvas ja kerta kuin Maiju heillä käy tulee siitä aina nupinaa ja\njupinaa, Josu kuin aina ärsytteli herrasryhtiä tavoittelemalla\npuheissaan, askeleissaan. Maiju jo uskoo, että ylpeys kasvaa veljen\ntoiseksi olennoksi.\n\nKauan viipyi Josu kaupungilla, mutta Topiaalle ei tullut aika pitkäksi,\nsillä aivonsa oli rakentelmia, tuulentupia täynnä. Yksi rakas ajatus\ntuli ja toinen meni; juotos ne kaikki yhdisti yhdeksi kukkapoluksi. Ja\nkukkapolun äärimmäisessä päässä oli pitkä ja korkea kivikartano\nvaltakaupungissa!\n\nJosun hoilaus hänet herätti rakkaista unelmista.\n\n\"Ijät ja ajat olitkin...\"\n\n\"Kävin monessa paikassa, mutta nyt olenkin runotuulella. Lyijykynä vaan\ntänne.\"\n\n\"Voi velikulta, veikkonen!\"\n\nJosu löi laulua makeiden ja kauniiden ympäryspaperiin sillä aikaa kuin\nTopias vyötti turkkiaan.\n\n\"Nyt ollaan valmiita.\"\n\n\"Niin täälläkin ... painovirheetkin ovat jo...\"\n\n\"Hyvä... Huomenna tulen takaisin ... Pyöritäänpä nyt tuulimyllyä\nennenkuin erotaan.\"\n\nHe pyörivät siksi että molemmat hengästyivät.\n\n\"Nyt minä lähden. Hyvästi vaan!\"\n\nJosu tuli perään puodin kynnykselle ja virkkoi Kalevalan tapaan:\n\n\"Mitäpä jos olisi koppoa net'en korjahan?\"\n\n\"Voi vekkuli itseäsi!\"\n\nKirjaimet kultasepän kyltissä näkivät Topiaan ja kaukaa kääntivät\nkylkeään, niin että olivat aina suoraan häntä kohden.\n\n\"Mitäpä jos olisi mennä ostamaan sormuksen?\"\n\nTietämättään oli Topias lausunut sanat ja tietämättään oli hän tullut\nkadun poikki kultasepän puotiin. Pieni oli sormus, jonka osti;\npikkusormessaan ei se mennyt kuin hivenen ylitse ensimmäisen taipuman.\nMutta tuulentuvat ja kivikartanon se varjosi ja syrjään sysäsi. Se\nvaihtoi ne kaikki pitkiin silmäripsiin ja hopean heleään ääneen.\n\nKolmatta kievarin väliä oli asemalta Yli-Tuomoon, mutta kolmatta ei\nollut enää pitkältä, pari virstaa vaan sivutietä. Ne Topias käveli,\nlaskien kyytimiehen Simon kodin kodalta takaisin menemään. Pienessä\ntuvassa oli jo pimeä hänen mennessään ohi. Sisään olisi muuten\npoikennutkin terveisiä tuomaan. Mutta nyt ei sopinut. Nukkukoon eukko\nrauhassa, kuitenkin on kukkunut aamua aikaiseen...\n\nTaivas oli tähdessä eikä tuullut nimeksikään. Tähtien karkelota oli\nkuukin tullut katsomaan ja valaisi nyt kapeata metsätietä. Valkoiseen\nhankeen loivat puut ja pensaat varjoja; metsän hiljaisuus oli täynnä\nhaltiain haastelua, impein hengähdystä.\n\nMetsätie loppui ja aukeama alkoi. Näkyi valkea Helan kamarissa, näkyi\ntuuliviiri akkunan kohdalla. Jota lähemmäksi Topias tuli tuuliviiriä ja\nvaloa, sitä nopeammiksi muuttuivat askeleensa. Ali-Tuomon pihalla hän\nei enää käynyt, hän juoksi, nousi rapuissakin kahdella hypyllä.\n\nPerttu luki iltavalkian lähellä \"Sibyllan ennustuskirjaa\".\n\n\"Sinäkö se olitkin. Kuuleppa kuinka tässä...\"\n\n\"Minä se olen. Entä Helka?\"\n\n\"Tuli juuri kotooltasi ja meni kamariinsa... Tässä sanotaan...\"\n\n\"Älä joutavia jaarittele.\" Topias meni hiljaa kamariin.\n\nHelka istui selin oveen, kutoi sukkaa ja hyräili:\n\n    \"Voi mikä lienee tullutkaan,\n    Kuin ei jo kultaani kuulukaan.\"\n\n\"Helka!\" virkahti Topias ja astui hänen eteensä.\n\nHelka siunahti; ääni värisi kuin haavanlehti ja sukankutimet putosivat\nhelmalle.\n\n\"Säikähdin; tulit kuin taivaasta pudotettu.\" Ääni oli tyynempi, mutta\nsilmät olivat jo ehtineet tulistumaan, sydän oli jo ehtinyt\nsykkäilemään.\n\n\"Minä ostin sinulle sormuksen. Sopiiko minun ostamani...?\"\n\nVallaton hymy oli hiipimäisillään Helan huulille, vallattomat kuopat\nolivat muodostumaisillaan poskille, mutta kuin katsoi hän Topiasta\nsilmiin, niin voimat pettivät, sulut murtuivat ja sydän otti\nväkirynnäköllä omansa.\n\n\"Sinä paha poika!\" sanoi hän puoleksi itkien puoleksi nauraen. \"Olethan\nikäsi tiennyt ett'ei Helan sormeen kenenkään muun sormus sovikaan.\"\n\nTapani leikkasi tallinparvella silppua heidän mennessään Yli-Tuomoon.\nMartta puuhasi tuvassa illallista, Hanna oli hereillä kätkyessä ja Topi\nsiinä vieressä puuhevosineen.\n\n\"Setä, pörhönen!\" Hevonen kaatui nurin niskoin ja Martta oli vähällä\nsärkeä saviastian.\n\n\"Hyvät lapset, Herran lahjat. Mistä siunatuilta...?\"\n\nMutta jo näkikin sormuksen siskon sormessa.\n\n\"No jo nyt...\"\n\nKuin tuulessa juoksi hän tallinsillalle ja huusi Tapanille:\n\n\"Tule sisään; vieraita tuli.\"\n\n\"Keitä?\"\n\n\"Sulhaisia ja morsiamia.\"\n\n\"Oletko järjelläsi?\"\n\n\"Olen... Tule nyt.\"\n\nHälinä kuului tallinparvellekin Tapanin korviin. Ketähän väkeä siellä\nonkaan? Helan heleä ääni kuuluu yli muiden, mutta kuuluu sieltä\nkarkeampikin ääni, vaikka poika kirkuu kuin veitsissä. Sulhasia ja\nmorsiamia. Totta toisen kerran! Siitä on kauan kuin tyttö on noin\nheleästi nauranut.\n\nKäytyään ensin tallin miespuolessa tuli Tapani tupaan ja jäi\nhämmästyneenä seisomaan ovensuuhun. Veli kotoolla! Ja minkäänlaista\ntietoa edeltäkäsin lähettämättä. Mitä onkaan tapahtunut? Ei ainakaan\nmitään ikävää, eihän silloin noin peuhattaisi.\n\nVilahdukselta näki hän sormuksen Helan sormessa kun hän keinutteli\ntyttöä käsivarrellaan. Sitäkö siis ilo ja häly merkitseekin?\nSemmoisella hypylläkö se tehtiinkin? Veljen toinen silmä on auennut,\nehkä toinenkin kohta aukenee. Lapset eivät tiedä ennenkuin tiellä\nkäytetään.\n\nTapani sammutti soihdun, meni ja nykäsi veljeänsä, lausuen samassa:\n\n\"Tule jo katsomaan tytärtänikin, miten on kasvanut kauniimmaksi sitte\nviimeisen. Sillä on tädin silmät, äidin...\"\n\n\"Mennäänkö Topi?\"\n\n\"Ei; ajetaan vielä.\"\n\n\"Tehdään toi ja syödään voi.\"\n\nMetakoimisesta ei olisi hevin heretty, Martta avasi matkalaukun, löysi\nsieltä Josun ostamat ja heitti ne Helan syliin, tullen itse viereen\nkatsomaan. Päällyspaperiin oli kirjoitettu lyijykynällä kaksijaksoinen,\nontuva runo jonka Helka heti luki:\n\n                   I.\n\n    Mulla on kihlat, neitonen!\n    Annatko suukkosen, kultanen?\n    Istutko rekeen, impynen?\n    Astutko vaunuun lintunen?\n\n                   II.\n\n    Tunnissa kahdessa elämänkorpi, on\n    Viipsitty vaapsittu, kannot ja kuopat\n    Kunnialla kuljettu Kalastajakadulle.\n    Neitonen, kultanen, impynen, lintunen!\n\n\"Sitä Josua, sitä senpäiväistä vekkulia?\" Helka nauroi heleästi.\n\n\"Sepä merkillinen poika katupojaksi\", ihmetteli Martta. \"Minä olen aina\najatellut häntä likaseksi riikiöksi, sellaiseksi, jonka hampaat aina\novat irvissä...\"\n\n\"Älä nyt ... näkisit kerran häntä...\"\n\n\"Kannattaakin pojan runoilla ja suitsuttaa sinun kunniaksesi. Onhan\nsinulla taas paita ja sukat valmiina... Vaan kuule Topi! Lakkaa jo ja\njoudu tänne, muuten Hanna ja täti...\"\n\nToista kieltoa ei tarvittu.\n\nMelukin sitte heikkoni vähitellen. Topin silmät menivät sikkaraan ja\nHanna nukkui äidin syliin. Taaskin hiilos räytyi mustaksi ja tupa\nkenenkään huomaamatta pimeni; mutta ei räytynyt hiiloksen lähellä\nistujain mieli, ei raskautunut sydän ajatusten paljoudesta. Suuri\nseinäkellokin tuvan peränurkassa löi lyöntejään iloisesti ja\nhypähtelemällä riensi viisari liidulla uudistettujen numerojen yli.\nMartan ottaessa valkeata oli kello jo yksitoista.\n\n\"Miten ilta joutui, miten aika meni! Minä luulin, että olemme vasta\nistuneet tunnin, korkeintaan kaksi.\"\n\nTapani etsi hiiloksesta hehkuvan hiilen piippunsa pesään, virkkoi\nsamassa:\n\n\"Illallinenkin on jäähtynyt. Voi noita lapsia!\"\n\nKetä lapsia hän sitte sanoillaan tarkoitti, ei Helkakaan muistanut\nkysyä.\n\nTopias palasi yöjunassa Helsinkiin. Ilma hankitsi pyryä, taivas oli\nnahkapilvessä, tuuli kylmästi ja tuiskutti pieniä jäärakeita tuulen\nkanssa. Joutuakseen pikemmin kotiin, otti hän aseman luota issikan.\nKuomireki, yhden hevosen vetämänä, joutui kiitämään edellään. Äkkiä\nhevonen pysäytettiin tulisesta juoksustaan ja turkkeihin puettu herra\nastui ulos. Katu oli siltä kohdalta pimeä, mutta ohi ajaessaan näki\nTopias herran suutelevan valkoista kättä, joka kuomista ojennettiin\nulos. Taaskin leikillisesti uhattiin etusormella ja samassa nauraen\nsaneltiin:\n\n\"Ack, ack, ack den kärleken...\"\n\nSitte hevonen käännettiin ympäri ja annettiin mennä takaisin\ntulisessa juoksussa. Herrakin läksi kiireesti eteen päin ja istui\nkadunristeyksessä issikan rekeen, Siinä kaasulyhdyn valo lankesi\nkasvoilleen ja Topias tunsi hänet kauppias Alekseiksi.\n\nJosulla oli vielä valkea ja hän tuli hypäten avaamaan Topiaalle. Joka\novi oli etusalvassa.\n\n\"Terveistä! Helka kiitti runostasi ja lähetti sinulle taikinajauhoja\nja\" -- Topias veti matkalaukusta paidan ja sukat -- \"nämä... Katsoppa\nvaan!\"\n\n\"Voi yhdeksänkymmentä kuinka kauniit sukat! Niissähän on taivaankaaren\nkaikki värit... Olisitte tuoneet pojan tänne, kosk'ei kerran tyttö...\"\n\n\"Älä hätäile. Annetaan ensin Joulun mennä toisen tulla, niin...\"\n\n\"Mitä sitte?\n\n\"Istuvat korjahani molemmat.\"\n\n\"Voi haikula! Ottiko neitonen kihlat, antoiko kultanen suukkosen?\"\n\nTopias nosti leikkihaluisen pojan jalkaterilleen seisomaan, hypitteli\nhäntä hyvän kuuron, hokien:\n\n\"Otti ja antoi, otti ja antoi.\"\n\nHehkeämielisenä palasi sihteeri matkaltaan. Voita oli hän ostanut alle\nkeskihintojen ja luudanvarret oli saanut monta prosenttia helpommalla\nkuin isäntänsä. Kaupungin lähitienoilla olivat talonpojat nostelleet\nnokkaansa hänelle ja olleet kitsaita vitsametsistään, mutta hän\nkäänsikin heille selkänsä ja meni ylemmäksi maakuntaan. Ja kyllä vaan\ntuli matkat maksetuiksi, vaivat palkituiksi. Jota ylemmäksi meni, sitä\nalemmaksi laskeusivat voin ja luudanvarsien hinnat, sitä auliimmasti\navattiin ovet herrasmiehelle, joku kylvi kultaa maakuntaan! Niin\nvierasvaraistakin oli kansa, ett'ei hänen tarvinnut majataloissa asua\nja yösijoista rahaa maksaa. Ja rikkaita olivat talonpojat. Rahaista\nrahaa tosin ei ollut, mutta sen parempi, oli ruokainen koti, oli\nsuuruksinen ja rasvainen aitta. Eikä hän vielä ollut lähelläkään\nmaansydäntä, jonne mielensä paloi, luonnollisuuden tilassa olevia\nihmisiä katsomaan. Mikäpä siellä olisi elellessä tietoviisaan miehen?\nOpettaisi ymmärtämättömille ihmisille mikä on hyvää, mikä pahaa, mikä\non oikein mikä väärin, jakelisi heille neuvoja käräjänkäynnissä, niin\nsylin täydeltä kantaisivat elantotarpeita neuvojalle. Kyllä vaan\nkelpaisi tietoviisaan elellä maan sydämmessä!\n\nTuohon huomautti Josu, vastenmielinen iva huulilla:\n\n\"Eihän maantie tietääkseni nouse pystyyn eteenne. Minä teidän\nsijassanne lähtisin laulaen maansydämmeen asumaan.\"\n\nSiristäen silmiään hymyili sihteeri Josulle ja jatkoi puhettaan.\nPitkittä pakinoitta sovittiin sahaus- ja vetopalkoistakin. Eivät\ntinkineet, eivätkä väheksineet hänen ehdoitelemiansa hintoja.\n\n\"Lisäämme nyt sitte juomarahat\", virkkoi Topias kiihkoissaan, \"niin\nvoimme heti laskea voitot eli tappiot.\"\n\nSihteeri otti kynän käteensä ja teki numeroita arkin sivun täyteen.\nIlahuttava tuhatluku tuli viimeiseksi.\n\n\"Onko se voittoa?\"\n\n\"On. Ja se on niin lujasti laskettu, ett'ei sormea väliin saa; ja jos\ntuppaamalla saisikin, niin kyllä summa nelinumeroisena pysyy.\"\n\n\"Toisin sanoen: se voi yletä, mutt'ei aleta. Minä olin pöllö kuin en\nuskaltanut ottaa viittäsataa tuhatta toimittaakseni. Olisi kelvannut\nkorjata viisituhatta markkaa yhden tuhannen sijaan.\"\n\n\"Entä jos vielä...?\"\n\n\"Nyt se on myöhäistä. Minä kävin sorvaustehtaan konttoorissa\nkuulemassa. Heillä on tiedossaan jo tämänvuotiset luudanvarret, on yksi\nmiljoona ylikin. Ne jotka minun jälkeeni tulivat kaupoille olivat\nviisaita, ottivat kukin niin paljo kuin vaan saivat. Ja sen he tekivät\nminun vahingokseni.\"\n\n\"Viisaus on alusta maailman elänyt tyhmyyden kustannuksella.\"\n\n\"Mutta en minä vahingostani välitä; pelkään että äkkinäinen\nrikastuminen ja menestyminen ei ole terveellistäkään.\"\n\nJosua vaan ei sihteeri voinut vetää nenästä. Sitä kylmemmäksi kävi\nheidän välinsä, jota enemmän hyvitteli poikaa, jota enemmän koetti olla\nhänelle mielin kielin. Josu karttoi sihteerin seuraa, vastasi\nmielittelyihin lyhyvin, mutta hiotuin lausein. Niiden terä teki\nuseinkin naarmun, vaikka sulaa leikkiä olivat olevinaan. Vaikka\nkumpikin näin olivat silmätikkuina toisilleen, niin eivät tosin\nkaunanneet toisiaan selän takana. Kerran vaan Josu väitti Topiaan\nkanssa, ett'ei hän koskaan näe sihteerin sinisempää silmää, molemmat\novat muka yhtäläiset keltaiset.\n\nSihteeri piilotti vihanhampaan kokonaan ja palkitsi pahan hyvällä. Hän\nkiitti Josua edessä ja takana, kotona ja kylässä. Semmoinen poika,\nett'ei toista viidessä maaherran läänissä. Äly terävä kuin madon kieli,\nsydän sokurinen kuin koivun mahla, silmät ja korvat tarkemmat kuin\nlintukoiralla!\n\nSisätuloja oli sihteerillä kirjoitustyöstä, jota vähin erin sai\nkaupungista, keneltä, ei Topiaskaan tullut kysyneeksi. Kirjoituksilla\noli aina kova kiire, sihteeri ei silloin joutanut syömäänkään yhdessä\npöydässä, haukkaili vaan iloissaan voitaleipää ja keikutti kynää\npaperilla. Valmiiksi saatuaan lähti niitä perille viemään ja viipyi\nsäntilleen sillä tiellä yön ja päivän yön perään. Vedenjanoisena ja\nväsyneenä tuli aina niiltä matkoilta kotiin.\n\n\"Josu ja minä emme juo viiniäkään\", lausui Topias hänelle erään kerran,\njolloin taas tuli janoisena ja töhertyneenä kotiin. \"Tulkaa meidän\nseuraamme; raittiin miehen elämää ei voita mitään.\"\n\n\"Sen minä teenkin. Miks'ette jo ennen sanoneet noita sanoja?\"\n\nSeuraavalla kerralla viipyi hän taaskin määrätyn aikansa. Sen verran\nvaan muutti tapojaan, ett'ei janonnut vettä isäntänsä nähden.\n\nPyryjen ja pakkasien aika jo oli ohitse, vaan kevätkylmiä riitti vielä.\n\nJosu oli isännästään oppinut illantorkuksi, aamunvirkuksi, mutta eräänä\niltayönä ei hän saanut nukutuksi, vaikka kuinka olisi koettanut.\nSihteeri oli edellisenä iltana lähtenyt kirjoituksia saattamaan ja\nvanhojen laskujen mukaan piti, jo hetkinen sitte, askeleensa kuuluman\neteisholvissa. Siellä oli avaimellakin kätköpaikka. Ett'ei Josun\nyörauha tullut sihteerin tähden häirityksi, oli Topias keksinyt oivan\nkeinon: avain pistettiin vesisangon alle, milloin sihteeriä odoteltiin\nyöksi kotiin.\n\nJosu luki sadun ketusta ja koetti taaskin nukkua, mutta turhaan.\nAjatukset olivat kaikkea muuta, vaan ei väsyneet. Maanrajalla olevasta\nakkunasta paistoi kuu huoneesen kapean juontuvan. Ovi isännän kamariin\noli raollaan ja sinnekin tunkeutui juontuva pienenä valoviivana. Siellä\nisäntä nukkui, harva ja tasainen hengityksensä kuului kellon kera.\nValkoiset luut piirongin lukoissa ja avainkimppu näkyivät raosta\njuontuman kohdalla. Eilen oli isäntä tehnyt lopputilin sorvaustehtaan\nherrojen kanssa ja tuhatta markkaa oli kassalaatikossa liikerahoja.\nPienet rahat, liki tuhatta markkaa, oli vienyt tukkukauppiaalle. Kumma,\nkuinka ajatukset soutivat...\n\nMutta jo kuuluikin eteisholvissa tutut askeleet, semmoiset vauhkat ja\nviekkaat, niinkuin olisi astuja menossa naapurin naurismaahan.\n\nJosu veti peiton ylitseen ja rupesi nukkumaan koiranunta. Sihteeri kuin\ntaas lukee vanhat luvut hänestä, sanoo häntä pirun mieliharmiksi,\nkoiranpoikaseksi ja jos joksikin, niin nauraa hän peiton alla, nauraa\nja kuuntelee.\n\nSihteeri tuli sisään, laski avaimen pöydälle, heitti turkit yltään,\nriisui saappaat jaloistaan ja istui sängynlaidalle. Ovenraosta näki hän\nvalkoiset luut piirongin lukoissa, hän näki avainkimpun ja hän\nsäikähti. Sitten häntä rupesi yskittämään, hän yski monta kertaa\nkovasti, kuunnellen välillä, henkeään vetämättä. Lakattuaan yskimästä\nläheni hän Josun vuodetta.\n\n\"Josu, Josu!\"\n\nJosu hengitti melkein kuorsaten.\n\n\"Mihin olet pannut tulitikut?\"\n\nEi vastausta; nukkui kuin kivi.\n\n\"Makaavat illasta kuin raavaat ja sitte kuhnailevat puoli yöstä,\nNukkukaa hölmöt...\" Sukkasissa meni sihteeri ovelle ja siitä piirongin\nluo.\n\nJosu heitti päältään peitteen, mutta hengitti raskaasti.\n\nKuinka hiljaa sai piirongin auki! Eivät narahtaneet saranat, ei\nkolahtanut laatikko kuin taitavat kädet koskettelivat. Nyt jo lukitsee\noven; peitto pään yli tai tuho tulee tai surma syö.\n\nKuunvalossa luki sihteeri rahat:\n\n\"Yks, kaks, kolme, neljä ... kymmenen.\"\n\nLukiessa putosi kolme seteliä lattialle, muristen hätiköimistään otti\nsihteeri ne jälleen ylös.\n\nJo oli toinen saapas jalassa, toinen kädessä, mutta suurempi viisaus\ntuli väliin, hän laski kädestään saappaan, höpisten:\n\n\"Tuhatta markkaa vaan! Pitkällekö sillä pääsee, kauanko tuhannella\nmarkalla rahoissa pysyy? Herrankakkulat! Olisi viisituhatta edes...\nMalta sinä paha paisuma. Sinutta tämän talon hyvyydet olisivat minun.\nMalta sinä pirun mieliharmi; vielä sinä kerran nukut ajattomalla\najalla.\"\n\nSihteeri veti jalastaan pois saappaan ja meni uudestaan sukkasissa\npiirongin luo. Tullessaan höpisi hän:\n\n\"Tuhatta markkaa vaan! Voi taivaanvaljaat, kuin ei ollut edes viittä\ntuhatta. Odota sinä käärmeenpoikanen! Linnunsilmä, sinun viisaudestasi\nja älystäsi tulee täysi. Viisaudessasi ja vihassasi sinä vielä kerran\nnukut itsesi ja tuhkapöperön isäntäsi kuivalle kankaalle!\"\n\nAamulla teki Topias tilin sihteerin kanssa. Kuin vaatteet, jotka oli\nhänelle ostanut ja antanut, vähennettiin palkasta, niin jäi saamista\nsata markkaa. Topias avasi piirongin, ottaakseen yhden setelin\nrahoista, jotka oli voittanut luudanvarsikaupassa, mutta Josu\npuikahtikin eteen, pyytäen:\n\n\"Malttakaas hiukan.\"\n\n\"Mitä nyt sitte?\"\n\n\"No minä näin iltayönä niin hassuja unia tai näkyjä, tai...\"\n\nVeri pakeni sihteerin kasvoilta.\n\n\"Mitä näkyjä?\"\n\n\"Näin rahoja otettavan täältä ja pantavan tänne; näin vietävän ja\ntuotavan satamarkkasia. Antakaas kuin katson.\"\n\nSihteeriä rupesi yskittämään ja hän yski itsensä punaiseksi.\n\nJosu veti rahalootan auki, otti kymmenen seteliä siitä ja luki ne\nkertaalleen syrjistä.\n\nSitte hän lausui:\n\n\"Aivan oikein... Uneni, näköni on totta, näitä rahoja on käsitelty.\"\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Minä illalla luin nämä rahat ja asetin ne samalla ikänsä mukaiseen\njärjestykseen, vanhimman alle, nuorimman päälle. Nyt ne ovat sekaisin,\nnyt ei niissä ole ensinkään järjestystä.\"\n\n\"Älä houraile! Kuka näitä olisi liikutellut, kotoolla olimme joka\nmies.\"\n\nTopias antoi yhden setelin sihteerille; tämä oli yskiä keuhkonsa\nkappaleiksi.\n\n\"Näkyjä, näkyjä\", kangerti hän. \"Minäkin olen nähnyt näyn, kuulkaas\nniin kerron...\"\n\nJosulla oli hallussaan kidutuskoneen ruuvit. Hän yhä kiristi:\n\n\"Vaikka olimmekin kotoolla, ei se merkitse mitään. Avainkin oli\niltayöstä vesisangon alla.\"\n\n\"Mutta sen kätköpaikkaa ei tiedä muut kuin me. Ja kuka nyt olisi\nliikutellut rahoja eli ottanut ja pannut, vienyt ja tuonut niinkuin\nsinä sanot, älä päättömiä puhu, äläkä muita hulluna pidä.\"\n\nSihteeri pääsi henkiin, yskäkin lakkasi.\n\n\"Jos rahoista edes olisi pois\", tajusi hän huomauttaa, \"niin...\"\n\n\"Mekin uskoisimme näkysi, niin ikävätä kuin olisikin...\"\n\n\"Oli mitä oli, mutta kyllä näitä vaan on pidelty, sanokaa vaan minun\nnähneeni vaan unia, näkyjä...\"\n\n\"Joissa ei ole päätä eikä perää...\"\n\n\"Enempää kuin minunkaan näyssäni. Kuulkaas, minä kerron...\"\n\nJosu jätti heidät ja meni puotiin. Topiaalle kertoi sihteeri:\n\n\"Komisariusvainaja ei suvainnut tupakkia poltettavan konttoorissa.\nYmmärrätte sanomattakin että ukon kieltoja oli tarkoin toteltava. En\nminäkään, vaikka olin palvellut häntä kymmenen täyttä vuotta,\nuskaltanut edes iltasilla työstä lähtiessäni sytyttää savua suuhuni\nennenkuin ovi oli selkäni takaalla. Mutta hänen sairastaissaan\nkuolintautiaan haikuttelivat apulaiseni, kaksi nuorta poikaa, eräänä\naamuna. Minäkin poltin paperossin, sillä en osannut pelätäkään, että\nsairas mies kömpisi meitä katsomaan. Mutta kuinkas kävikään? Konttoorin\nollessa pahimmillaan savua täynnä näin minä vainajan astuvan rappuja\nylös. Tuli ja tervatut tappurat, kuinka minä peljästyin, kuinka minä\ntunsin kylmiä virtoja selkärangassani kulkevan, sillä esimiehenä ja\nvanhimpana olin minä, ja yksin minä, jokaisesta epäkohdasta\nvastuunalainen. Ja komisarius tuli konttooriin, käveli keskelle\nlattiata. En uskaltanut nostaa silmiäni työstä, odotin vaan joka\nsilmänräpäys räjähtävän, salamoivan. Vaan ihmeekseni ei hän virkkanut\nniin luotua sanaakaan, seisoi vaan tuokion keskellä lattiata ja lähti\nsitte ääneti pois. Minä ihmettelemään, mutta apulaisenikos vasta minua\nihmettelemään, sillä he eivät olleet nähneet ketään. Vedimme asiasta\nsuunuottaa iltaan asti. Illalla tahdoin minä saada täydellisen voiton,\njota varten vaadin apulaiseni käymään rouvanpuolelle. Ja luuletteko,\nmitä minä sain siellä kuulla -- minä, joka olin kertonut mitkä\nvaatteetkin hänellä oli yllä, mikä hattu päässä -- minä sain kuulla\nett'ei komisarius ollut koko päivänä astunut jalallaankaan ulos\nhuoneesta. Se oli näky ja se tiesi kuolemaa; hän kuolikin kohta.\"\n\n\"Kukahan meistä nyt kuolee? Varmaankin te, joka uskotte...\"\n\nSihteerillä oli sukulainen maakartanossa lähellä kaupunkia. Nyt häntä\nhalutti mennä tervehtämään sukulaistaan, jota ei ollut nähnyt moneen\naikaan. Koska ei ollut mitään kiireitä töitä, niin tulisi viipymään\nsiellä kuukauden, ehkä enemmänkin.\n\nSiis matkalaukku kuntoon ja hyvästi näkemään asti.\n\nJosu lakasi hänen jälkensä kadulle asti ja virkkoi sitte:\n\n\"Nyt hän meni meiltä ja meni ijän päivän kanssa.\"\n\nTopias oli kummissaan ja kysyi:\n\n\"Mitä sinä oikein ajat takaa?\"\n\n\"Ei puheeni ollutkaan unta, näkyä, vaan täyttä totta.\" Josu rupesi\nkertomaan yöllistä tapahtumaa unhottamatta ainoatakaan sanaa.\n\nTopiaan oli pakosta uskominen. Hätähinen lähtö, yskiminen ja\npunastuminenkin vaan varmensivat pojan sanoja.\n\n\"Senkö sain kiitokseksi?\" Topiaan sydänala ihan turposi mielipahasta.\nViluinen ja nälkäinen mies, jonka taivas'alta otti hoitoonsa, sanoi\nkiitokseksi häntä tuhkapöperöksi. \"Ja kuivalle kankaalleko sanoi meidän\nkerran nukkuvan? Houkko mies! Ei hänellä ole onnemme ohjia. Vaikka\nhänelle olisi onnistunut tekemään meidät keppikerjäläisiksi, niin emme\nsiltä olisi hukassa. Alottaisimme uudestaan ja muutaman vuoden päästä\nolisimme entisessä tommissa, mutta hän arvatenkin olisi ehtinyt sillä\najalla haaskata varastamansa ja kurjuus taas edessään kahta kovempana.\"\n\n\"Tulkaa tänne, minä näytän vielä muutakin.\" Josu vei Topiaan sihteerin\nkirjoituspöydän eteen, kaivoi laatikosta kaksi rypistynyttä\npaperipalasta, joihin oli kirjoitettu kauppiaan nimi. \"Toinen näistä on\nteidän kirjoitustanne, toisessa sihteerin, Sanokaa kummassako on teidän\nkirjoitustanne; tuntekaa, eroittakaa omanne.\"\n\nTopias tirkisti, vertaili nimiä toisiinsa, mutta ei kyennyt päättämään\nminnekään päin, niin yhtäläiset olivat nimet. Kirjaimet olivat kuin\nvaletut toisensa näköisiä, ylöspäin vinoon meni kumpainenkin nimi,\nkuten ainaki hänellä itsellään, oliko sitte viivaa paperissa tahi ei.\n\n\"Voi vitsottu! Vai on näistä toinen hänen. Minä en ole mies sanomaan\nkummastakaan, ett'ei olisi omaa työtäni.\"\n\nJosu otti käteensä mustuneemman paperipalasen.\n\n\"Katsokaa, tässä on ristimänimen ja sukunimen väli lyhempi kuin tuossa\ntoisessa, tässä ovat pilkut suuremmat ja rumemmat, ynnä isot kirjaimet\nsuhteellisesti pienemmät. Tämä on teidän omaa kirjoitustanne, tuo\ntoinen on hänen jäljennöksensä.\"\n\n\"Onpa niinkin.\"\n\n\"Hän ei luullut minun nähneen salaisia harjoituksiaan, mutta niin\npökelö en toki ollut. Minä näin kohta ensimmäiset kokeensa ja tämän\nonnistuneimman otin tuhasta. Tuota alkuperäistä säilytti hän\nhuolellisesti, mutta unhotti sen kerran pöydälle. Minä silloin pistin\nnämä molemmat laatikkoon. Minun lakkareistani ja kaikista muista\nkoloista etsi hän sitä kymmeneen kertaan, mutta laatikosta, omien\npapereittensa seasta, ei hän osannut etsiä.\"\n\n\"Sen miehen pää olikin siis pahoja aivoituksia täynnä; eihän kukaan\naikeettomasti opettele tuommoisia taitoja. Luullakseni olisi hän minun\nnimelläni koettanut saada rahaa eli aatelia itselleen. Ja tuommoisen\nviisauden vaikutuksesta me sitte nukkuisimme itsemme kuivalle\nkankaalle. Mikä rohkea mies! Hän naurattaa minua melkein yhtä paljon\nkuin säälittääkin.\"\n\n\"Nyt minä pääsin hänestä.\"\n\n\"Pääsit kyllä. Minä vieläkin sanon sinulle, että ihmisen onni on toki\nparemmissa käsissä. Älä koskaan pelkää pimeyden valtaa ja sen voimaa.\nNiillä on lyhyet ja heikot kädet.\"\n\nSihteeri ei tullutkaan kuukauden kuluttua takaisin, kuten oli luvannut,\nSekin todisti häntä vastaan, sillä puhdastuntoinen ei olisi suotta\nvälttänyt tulla näkyville.\n\nKesällä, tullessaan pankista, jossa piti liikerahojaan juoksevalla\ntilillä, näki Topias hänet Esplanaadin satasärmäisessä lasihuoneessa.\nHän oli hienosti puettu ja kauppias Aleksei oli hänen seurassaan.\nYhdessä puittivat he itsensä toisesta särmästä ulos kuin Topias\ntoisesta särmästä tuli sisään. Nainen katseli ahkerasti kuvastimeen ja\nkorvissaan oli uudet hohtokivillä koristetut korvarenkaat. Hän niitä\nkatseli, puhellen ja nauraen itselleen. Pyydettyään hunajata kysyi\nTopias:\n\n\"Taidatte olla kauppias Aleksein sukua.\"\n\n\"Olen\", vastasi nainen naurahtaen.\n\n\"Tehän se olitte, joka lauloitte: Ja se rakkaus!\"\n\n\"Varmaankin sisar.\"\n\n\"Orpana vaan... Ai, ai, ai se rakkaus...\"\n\nTopiasta kylläännytti kuherteleminen; hän joi hunajan hätään ja meni\npois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesällä synnytti Johanna tyttären ja hänen henkensä häilyi elämän ja\nkuoleman välillä. Hän oli kuumeessa kaksi vuorokautta ja puhui koko sen\najan taivaasta ja kunnian kruunusta. Simo silloin vannoi:\n\n\"Jos hän jää henkiin, niin tottelen tahtoaan ja muutan Pohjanmaalle\nmaata viljelemään.\"\n\nJohannan vanhemmat kuulivat valan, iloitsivat siitä ja kiittivät\nJumalaa.\n\nSitten kuume lakkasi ja sairas vaipui pitkälliseen uneen. Herättyään\noli hän terve; voimatkin palasivat vähitellen.\n\nMutta Simossa taisteli paha ja hyvä. Kuin vanhukset muistuttelivat\nvalan, esteli hän:\n\n\"Emme vielä muuta; ei Hanna ole vielä täysin terve; vähän aikaa vielä.\"\n\nSiten hän tinki tuntonsa kanssa niinkauan että paha voitti hyvän.\nOmantunnon soimaukset valan rikkomisesta ja hyvän hengen hyljäämisestä\nupotti hän viiniin ja väkeviin juomiin. Johanna oli vaan enää varjo\nsiitä mitä ennen oli ollut. Silmäin haaveessa oli haudan haavetta,\näänen murheessa oli haudan murhetta, kasvot olivat kuin hautaan\nlaskettavan kasvot. Silmät ja sydän itkivät aikansa; sitte ne\nlakkasivat ja Johanna oli kuin elävältä kuollut.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nOli sysky-ilta ja myrsky kävi kovasti. Tuuli vihelsi katujen kulmissa\nja rajusti löivät aallot laituria vastaan.\n\nTopias ja Johannan isä astuivat kiirein askelin Kruununhakaan päin ja\ntulivat sisään onnettomuuden majaan.\n\nSimo oli selvänä. Akkuna merelle päin oli auki ja hän istui avatun\nakkunan lähellä, kuunnellen myrskyn vinkunata, vaahtopäiden riehua.\nViereisestä huoneesta kuului matalaa puhetta.\n\nTopias veti taskustaan paperin heti kuin tuli sisään, avasi sen Simon\neteen pöydälle ja käski:\n\n\"Kirjoita nimes alle.\"\n\nSimo luki kirjoituksen ja katsoi sitte ulos pimeyteen. Paperiin oli\nkirjoitettu, suurisummaista hyvitystä vastaan, avioeron myönnytys\nJohannalle. Muutama kynänveto ja hän on vapaa, muutama kynänveto vaan\nja hän on viisi kertaa rikkaampi entistä!\n\n\"Kirjoitatko?\"\n\n\"Kirjoitan.\"\n\nJohannan isä rupesi lukemaan rahaa; korkeita setelipinoja kohousi\neteensä pöydälle. Johanna tuli sisään viereisestä huoneesta, jättäen\noven peräänsä auki. Äitinsä ja Maiju istuivat siellä, kumpikin\npuolellansa kehtoa.\n\nTopias sulki avatun akkunan; Johanna tuijottaen katsoi isäänsä ja\nsetelejä. Hiuksensa olivat hajallaan ja kalman väri oli kasvoillaan.\n\nSimo kastoi kynän läkkiin, kirjoitti kirjaimen, alun toistakin, mutta\nlaski äkkiä kynän kädestään, nousi ylös ja lausui:\n\n\"En minä kirjoitakaan.\"\n\n\"Miksi et kirjoita?\" kysyi Topias hämmästyneenä.\n\nSimo katsoi setelipinoihin pöydällä.\n\n\"Kyllä minä kirjoitankin, mutta en minä jätä tytärtäni\n_hihhulilaisille_; en minä anna lastani...\"\n\nJohanna peitti käsillään kasvonsa ja virkahti rukoilevalla äänellä:\n\n\"Taivasten tähden! Älkää lastani...\"\n\nSetelit putosivat isän kädestä; hän näki tyttärensä sielun tuskan,\nkuinka se oli ankara ja rusentava, hän näki oman voimattomuutensa ja\nhän jo luuli että kaikki on hukassa.\n\nMutta Topias läheni Simoa ja lausui kovalla äänellä:\n\n\"Paljonko tahdot lisää rahaa, että luovut lapsesta niinkuin\neronmyönnytyksessä seisoo? Suurenko summan tahdot? Sano!\"\n\n\"Kymmenentuhatta.\"\n\n\"Kirjoita sitte vaan nimes; rahat saat paikalla.\"\n\nSimo istui jälleen kirjoittamaan ja painamaan sinettiään nimensä alle.\nJohannan äiti kääri sill'aikaa vaatteita lapsen ympäri ja lähti Maijun\nkanssa edellä kotiin.\n\nJohannan isä luki rahoja, käski samassa:\n\n\"Menkää nyt.\"\n\nTuuli puhalti setelit pöydältä lattialle; setelien sekaan kaatui\nJohanna.\n\n\"Minä haen ajurin\", lausui isä, \"menen samalla lääkärin luo ja vien\nhänen edellä kotiin.\"\n\nHän läksi kiireesti.\n\n\"Lapseni, lapseni\", rukoili Johanna. \"Älkää ryövätkö minulta lastani.\nMinä kärsin mielelläni vaikka kuolemaan asti kuin ette vaan vie minulta\nlastani. Tuokaa, tuokaa...\"\n\nSimo katsoi ulos myrsky-yöhön; tuuli ulvoi, vaahtopäät valittivat\nrajusti. Kädet ristissä ja kattoon tuijottaen vaikeroi Johanna yhä:\n\n\"Viekää minut vaikka hautaan, mutta antakaa minulle lapseni,\nantakaa...\"\n\nIssikka samassa ajoi pihaan; kolina kuului kamariin.\n\nTopias heitti peitteen Johannan yli ja otti hänet syliinsä. Simo ei\nkääntänyt kasvojaan.\n\n\"Kuule Simo\", virkkoi Topias kynnyksellä seisoen ja ovea avaten.\n\nSimo käänsi katseensa heihin.\n\n\"Mitä sanomista sinulla on?\"\n\nÄäretön ylenkatse näkyi Topiaan silmissä ja kuului sanoissa kuin\nvirkkoi:\n\n\"Ei sinun sielussasi olekaan Jumalan kuvaa, siellä on _rahan_ kuva.\nHyvästi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJohannan sielussa oli henkinen yö. Hän puhui toisen hetken kuolosta ja\nhaudasta, toisen hetken taivaasta ja kunnian kruunusta.\n\nMutta perhoispariskunta ei horjunut uskossaan.\n\n\"Herralta on tämä tullut,\" sanoivat he, \"ja meidän pahain tekoimme\ntähden on tämä tullut.\"\n\nJa henkinen yö rupesi vitkalleen valkenemaan kirkkaaksi päiväksi.\nTuskan henkien ahdistaissa Johannaa, huusi tämä lastaan ja Topiasta.\nKuin he tulivat näkyville vaipui hän katselemiseen ja nukkui.\nEnsimmältä olivat unet lyhyitä ja horrostilan tapaisia, mutta aikaa\nmukaan pitenivät ne ja muuttuivat raskaammiksi. Kalman väri katosi\nkasvoista samassa määrässä kuin levon hetket pitenivät. Kevaillä ei\nsilmissä enää ollut haudan haavetta, niissä oli kärsimyksissä\nkirkastuneen sielun ylevää ja korkeata surua.\n\nSimo lähti jo talvella rahoinensa, summattomine rikkauksinensa\nPietariin.\n\nKesällä lähtivät Johanna ja vanhempansa Pohjanmaalle ainiaaksi. Maiju\nseurasi heitä arvelematta sinne tai tänne. Josusta ja Topiaasta\nerosivat he laivarannassa.\n\n\"Maiju ja minä tulemme Jouluna häihisi\", virkkoi Johanna antaessaan\nkätensä Topiaalle.\n\n\"Rautasilla rattailla\", lisäsi hän samassa, kuin kyynelvirta syöksähti\nsilmistä, ja lähti Maijun kanssa joutuin laivaan.\n\nJohannan isä piti kädessään Topiaan oikeata kättä, äiti vasempaa.\n\n\"Ja me tapaamme toisemme tuolla korkeudessa.\"\n\n\"Karitsan häissä.\"\n\nTopias ei saanut sanaa suustaan ja Josu itki, ett'ei tahtonut\njaloillaan pysyä.\n\n\"Maiju, Maiju\", pyysi hän, \"älä mene, älä...\"\n\nSavu tuprusi laivasta, koneet rytisivät, vesi solisi pyörissä.\n\nLaivan keula kääntyi aavaa kohden. Peräkannella seisoi Johanna, lapsi\nsylissään ja Maiju vieressään.\n\nTopias ja Josu seisoivat rannalla; peräkannen ja rannan väli rupesi\nlevenemään levenemistään; suuri laiva pieneni pieneksi pilkuksi ja\nkatosi sitte näkyvistä.\n\n\"Nyt he menivät, nyt ei heitä enää näykään. Maiju, Maiju!\"\n\nTopias tarttui Josua käteen ja lähti.\n\nNiinkuin varkain, roiskahti mustasta pilvestä raskas sade; he kastuivat\nläpimäriksi ennenkuin ehtivät kotiin Kalastajakadulle. Aurinko paistoi\nkoko sateenajan, vaikka vettä tuli taivaasta, niin että katot\nsauhusivat.\n\nIllalla nukkui Josu kyyneleihinsä. Väliovi oli auki ja Topias kuuli\nhänen kuiskaten huokaavan:\n\n\"Maiju, Maiju, älä mene.\"\n\nVielä kuului sieltä kuiskaamalla:\n\n\"Äiti!\"\n\nSitte huokaukset kuolivat; Josu nukkui rauhan unta.\n\nTopiaan ajatukset lähtivät lentämään lintujen teitä. Ei näkynyt enää\nkatuja eikä kauppapuoteja, mutta näkyi järvi, lepikkömaa ja\nsirkeärunkoinen petäjikkö. Petäjikön rintamalle laittoivat ajatukset\npitkän ja korkean kivijalan; kivijalalle kohousi hirsikerros toisensa\npäälle, siksi että koko rakennus oli valmis pärekattoineen,\nsavupiippuineen ja tuuliviirineen. Ja lepikkömaan karhivat ja kyntivät\najatukset pitkäsarkaisiksi, syväojaisiksi pelloiksi. Saroissa lainehti\npuna-olkinen ruis, olissa pitkät tähkäpäät kaarentivat kaulojaan.\nJärveltä tuuli rintamalle päin. Tuuli toi mukanaan makean lemun\npuna-apilaasta, jota rukiin takana kasvoi. Siellä mehiläiset surisivat,\npörisivät. Hauen molskahdus järvessä kuului lähteensilmälle saakka;\nlähteensilmä oli laitettu kaivoksi. Alempana oli ulkohuoneita sekä\nriihi, navetta ja talli. Niiden yli näki rintamalta Yli-Tuomoon,\nAli-Tuomoon. Tyynenä pyhä-aamuna kuuluu Yli-Tuomosta kanteleen soitto,\nkuuluu Tapanin ehjä ja voimakas ääni...\n\nNauraen unissaan kuiskasi Josu:\n\n\"Äiti! Minä saan Maijun kiinni, äiti!\"\n\nTopiaan ajatukset ajautuivat karille. Josun täytyy erota hänestä ja\nkulkea alotettua tietä. Poika on nuori ja maailma on viettelyksiä\ntäynnä. Yksi ainoa hairahdus voi turmella hyvän alun. Ruo'an, vaatteen\nja palkan ohessa tarvitsee hän isällistä hoitoa, lempeätä kohtelua. Ja\nmolempia saa Josu -- ajatus tuli kuin korkeudesta -- tukkukauppiaan\nluona.\n\nLöytyypä vielä toinenkin keino. Jos tukkukauppias ei helly ottamaan\npoikaa palvelukseensa, niin maalataan kylttiin uusi nimi. Hänellä on\nniin paljo rahaa pankissa, että voipi huoletta mennä olemaan\npetäjikköön, kyntämään ja kuokkimaan lepikköä; Josu jääköön\nkauppiaaksi. Teille tietymättömille hän ei vaan jätä poikaa, sillä\neihän hän enää saisi lepoa yöllä eikä päivällä, joll'ei olisi varma,\nettä poika on hyvässä turvassa, isällisessä hoidossa. Äidinkin,\nkuihtuneen vaimon, kuvan näkisi aina nuhtelevaisena edessään.\n\nJosu nukkui itsensä iloiseksi. Huoneestaan kuului aamulla, Topiaan\nherätessä, iloinen ääni:\n\n\"Hyvää huomenta! Kenestä näitte unta yöllä?\"\n\n\"Helasta ja Topista. Entäs sinä?\"\n\n\"Minä näin äidistä ja Maijusta. Olimme kodin puutarhassa, Maiju leikki\nkanssani ja äiti luki kirjaa vieressämme. Kirjan kannessa oli suuri\nkultaristi.\"\n\n\"Kauniita unia näitkin. Sano paljonko minulla on rahaa jouksevalla\ntilillä pankissa?\"\n\n\"Kahteen tuhanteen.\"\n\n\"Ja puodin pesäarvo...?\"\n\n\"Teki viime viikolla viidettä tuhatta. Vaan mitä varten niitä nyt\ntahdotte tietää.\" Josu tuli Topiaan huoneeseen keveämielisenä,\nilokielisenä. \"Rahaa meillä on että alimaiset mätänevät\", sanoi hän,\nottaen Helan valokuvan pöydältä käteensä. \"On rikkautta, on rakkautta.\"\n\n\"Istu kirjoittamaan, sillä aikaa kuin minä keitän kahvia.\"\n\n\"Runoako? En minä nyt...\"\n\nTopiaan sydäntä karvasteli, mutta hän lausui peittelemättä.\n\n\"Kirjoita sanomalehti-ilmoitus, että meillä huomisesta alkaen myydään\ntavaroita kahdenkymmenen prosentin alennuksella.\"\n\nJosu tuli äänettömäksi ja kauniit kasvot muuttuivat surullisiksi. Hän\nymmärsi täydellisesti mitä ilmoituksesta seuraa. Muutama viikko niin\npuoti on tyhjä ja isäntä lähtee pois. Maijukin on kaukana Pohjanmaalla.\n\nTummeni Josun silmissä ja hän koetti puhua, mutta ääni murtui, sanat\nsotkeutuivat. Kuitenkin totteli hän ja istui kirjoittamaan, vaan paperi\nkastui kyynelistä ja kirjoitus tuli kaikenmuotoista.\n\nSaatuaan kahvin valmiiksi otti Topias Josun istumaan polvelleen.\nKietoen sormensa ympäri pojan korvakiharoita virkkoi hän:\n\n\"Kultapoikani! Älä nyt itke, minä en jätä sinua kadulle. Kas tässä\nuutta paperia, kirjoita nyt siihen kauniisti.\"\n\nJosu taas rupesi kirjoittamaan.\n\n\"Ehk'ei tätä paperia viedäkään. Ja jos viedäänkin, tapahtuu sekin\nhyväksesi, parhaaksesi. Ei ihmisen onni ole sattuman käsissä, kaikki\nmitä tapahtuu, tapahtuu hyväksemme.\"\n\nHeti kun väkeä tuli puotiin, lähti Topias kaupunkiin. Kalastajakadulla\ntuli häntä vastaan kauppias Aleksei ja kruununsihteeri.\n\n\"Olimme tulossa teille,\" virkkoi ensin mainittu, \"vaan...\"\n\n\"Käännytään takaisin, ei minulla mitään niin painavan kiireitä asioita\nolekaan.\"\n\n\"Ei, mennään vaan teidän tietänne ja jutellaan käydessämme.\"\n\nHe kääntyivät kävelemään Topiaan kanssa ja Aleksei puhui käyntinsä\ntarkoituksen. Epähuomiossa ja katsomatta tarkemmin suuria varojaan oli\nhän tilannut lastillisen kahvia ulkomaalta. Koska oli havainnut Topiaan\ntoimenmieheksi, niin tuli hän esittämään eikö tämä ottaisi osaa\nlastista, vaikka ei muuta kuin tuhannen markan eli kahden edestä.\n\nSihteeri auttoi Alekseita. Hän olikin asian alkuun pannut. Pelkästä\nhyvästä sydämmestä oli ehdoitellut, että tulisivat viriän ja valppaan\nTopiaan luo, tälle hyötyisätä kauppaa tekemään. Kahvi tulisi nimittäin\nmonta penniä naulankin osaksi helpommaksi tukkukauppiaiden hintoja.\nSäkin osaksi siitä jo painuisi monta markkaa ja tuhatta eli kaksi\ntuhatta markkaa antaisivat sievän voiton, jos vaan nyt hellittäisi ne\nkukkarosta.\n\nLoppupäätös sihteerin puheesta oli se, että Topiaan nyt jos koskaan\nsopisi korjata lompakkoonsa monta sataa markkaa niinkuin tieltä\nlöydettyjä rahoja.\n\n\"Tilaus vaan olisi paikalla maksettava. Sanokaa nyt...\"\n\n\"Olisin ilomielellä suostunut ehdotukseenne,\" vastasi Topias, \"mutta\nlopetan kauppani.\"\n\n\"Antaudutteko kokonaan suuriin liikkeisin?\"\n\n\"Minä lopetan isot ja pienet liikkeet ja lähden maalle, kotiin.\"\n\n\"Sitte ei enää puhuta mitään.\"\n\n\"Minulla on yksi täpärä asia, enkä tiedä, vaikka vielä illalla tulisin\ntilaamaan...\"\n\n\"Tulkaa vaan; kuukauden kuluessa saapuvat kahvit.\"\n\nTukkukauppias oli kiukkuisella päällä kuin Topias tuli puhuttelemaan\nhäntä; hän par'aikaa vihoitteli vanhemmalle konttoristille ja\nvanhemmalle kauppapalvelijalle.\n\n\"Te olette kaikki yhden yhtäläisiä niin monta kuin teitä on,\" moitti\nhän. \"Sata sokuritoppaa kastui eilisessä sateessa, niin että lohkeevat\nnyt käsiin. Mutta liikuttiko se teitä, hyvät herrat?\"\n\nVanhempi konttoristi puhdisti ensin itsensä. Konttoorissa oli eilen\ntiukalta työtä, siellä on tänäpäivänä, huomenna ja aina tiukalta työtä.\nEi konttoorista joudeta kävelemään ja kurppailemaan laivanpurkausta\nkatsomaan; ei siellä kukaan piittaa sokuritopuista, kastukoot tai\npysykööt kuivina...\n\nHänet keskeytti vanhempi kauppapalvelija. Puodissa ja makasiinissa oli\neilen ollut kiire toisen kiireen kyljessä. Kolmattakymmentä tilausta\ntoimitettiin maakauppiaillekin, niin että kyllä pysyivät jalananturat\nkuumina. Vaikka eilen olisi satanut kultamunia, niin ei puodista ja\nmakasiinista olisi kukaan joutanut rantaan varvastelemaan ja pilviä\nkurkistelemaan...\n\n\"No, no, hyvät herrat. Yksi nuori poika konttooriin lisää ja puotiin\nsamoin. Jos sokerit sittekin kastuvat, ammun minä teidät kuuhun. Hyvät\nherrat! Kaksi nuorta poikaa avuksemme.\"\n\nKonttoristi ja kauppapalvelija poistuivat töihinsä. Tukkukauppias\nkääntyi Topiaan puoleen.\n\n\"Miten nyt ovat asianne? Te näytätte niinkuin olisitte hävinnyt mies.\nOvatko asianne niin tahi näin, puhukaa vaan. Minä autan kolme kertaa\nmiestä.\"\n\n\"Minä tulin puhumaan teille Josusta.\"\n\n\"Puotipojastanne. Onko se vesari taas lähtenyt merenrannalle\nsuolakkeita syömään.\"\n\nTopias näytti sanomalehti-ilmoitusta ja virkkoi samassa:\n\n\"Josu tulisi mielellään teille konttooripojaksi.\"\n\n\"Onko tämä hänen kirjoitustansa?\"\n\n\"On, mutta se on hätä hätää söhritty; hän osaa kauniimpaakin ja osaa\nhän vähän kirjanpitoakin.\"\n\n\"Vai niin, vai niin. Hyvä, hyvä. Lähettäkää se juupeli tänne tänään,\nnyt oitis. Menkää nyt sanomaan, että hän laittaa luunsa tänne.\"\n\n\"Kyllä; minä vaan puhuisin ensin kaksi sanaa.\"\n\n\"Puhukaa, puhukaa.\"\n\nPyöritellen käsissään hattua ja katsoen tukkukauppiasta rävähtämättä\nsilmiin, puhui Topias:\n\n\"Se on sillä lailla, että se Josu on hyvä poika ja se Josu on paha\npoika. Ja sitte se on sillä lailla, että minä rakastan häntä, niinkuin\nomaa lastani. Nyt en minä ole koskaan puhunut pahaa hänelle, syystä\nettä minä olen ollut hänen virheilleen sokea, umpisokea. Mitä ikänään\nhän on tehnytkin, on aina ollut minun mielestäni hyvin ja mainiosti.\nMutta nyt hän tulee tänne ja täällä luultavasti katsellaan häntä\ntoisilla silmillä, täällä nähdään kaikki hänen vikansa. Nyt minä pyydän\nteitä muistamaan, että minä löysin Josun kadulta, pyydän teitä\nmuistamaan, ett'ei hänellä ole ollut onnellista lapsuutta nimeksikään.\nJuuri niinä aikoina jolloin ihmisen ilot ovat sydämmellisimpiä, juuri\nniinä aikoina, jotka kaikille ihmisille pysyvät kullan kauneina läpi\nelämän, on hän saanut kärsiä kovuutta, ankaruutta, vilua ja nälkää. No,\ntuo kovuus ja kärsiminen ovat kivetyttäneet hänet. Paha puhe, kova puhe\nvaikuttaa häneen hyvin vähä taikka ei mitään. Kaikki kovuus, missä\nmuodossa se ilmaantuukin, on hänelle vanhaa tuttua. Mutta hyvä puhe,\nisällinen puhe, se on hänelle uutta, sillä siihen ei hän ole tottunut.\nHän janoo isällisyyttä, lempeyttä; sillä lailla, niin on minun\nensimmäinen sanani.\"\n\n\"Puhukaa toinenkin sananne.\"\n\n\"Sitte minä pyytäisin, että poika saisi asua minun kanssani niin kauan\nkuin täällä olen. Se on nyt sillä lailla kerran, että hän on minulle\nrakas kuin oma lapseni.\"\n\nTukkukauppias soitti kelloa, vanhempi konttoristi tuli sisään.\n\n\"Tässä on koulua käymätön talonpoika, mutta hänen kanssaan täytyy\nmeidän jutella hetkinen. Istukaa, hyvät herrat.\"\n\nTukkukauppias soitti uudestaan ja hiljemmin. Palvelus-tyttö tuli\nsisään.\n\n\"Saisimmeko tänne kahvia?\"\n\nJosu kirjoitti kirjettä Maijulle kuin Topias, ilosta hedelmöiden, tuli\nkotiin.\n\n\"Missä näin kauan olitte?\"\n\n\"Tukkukauppiaan luona; hän on nyt sinun uusi isäntäsi. Joutuin pukemaan\npuhtaat vaatteet yllesi, sillä nyt heti tulet menemään hänen eteensä.\nNäet nyt kuinka kaikki tapahtuu hyväksemme. Mitä olisitkaan oppinut\nmeillä? Itseviisas sinusta olisi kukaties ajan pitkään tullut. Mutta\nsiellä sinä opit, siellä sinusta tuleekin kunnon mies.\"\n\nTopias itse harjasi Josun pienet saappaat, haki puhtaimmat kalvostimet\nja puhtaimman kauluksen hänelle.\n\n\"Pitkä poika sinä oletkin. Mene nyt.\" Topias kantoi käsivarrellaan\nhänet kadulle.\n\nPäivällä poikkesi posteljooni puotiin ja antoi Topiaalle kirjeen,\npäällekirjoitus oli Helan, mutta itse kirje oli selvää ja kaunista\nkäsialaa. Uteliaasti luki Topias:\n\n  \"Tänä vuonna saadaan runsaasti heiniä ja rukiita, toukoviljat\n  vaan kaipaavat sadetta. -- Sinusta on ollut paljo surua ja\n  murhetta omaisillesi, me kuin täällä kaikin pelkäsimme, että\n  löit kirveesi kiveen kuin möit maasi ja lähdit sinne kaupunkiin\n  kauppariksi. Sisareni (edesmenneet viisaat ovatkin väittäneet\n  lyhyen mielen ja pitkän tukan useinkin olevan lähitysten\n  toisiaan) itki illat, aamut, mutta nyt nauraa niin paljon, että\n  minun usein täytyy lähteä karkuun, ett'en tarvitseisi kuulla\n  mokomaa iloa. Nauramiseensa ei hän tarvitse pyytää minulta lupaa,\n  mutta hänen naimiseensa on minullakin sana sanottava. Sille,\n  jonka hän valitsee miehekseen, annan minä taloni ja tavarani,\n  mutta sen miehen ei pidä hyppelemän pennien perässä, sanottakoonkin\n  ettei maaten markkoja koota, nukkuen heliseviä hopeita. Sisareni\n  pitää vanhettuman karjaa hoitaessa, kangasta kutoessa ja puuroa\n  keittäessä. Ja hänen miehensä pitää päivettymän tuolla ulkona,\n  hikoileman kotipellon saroilla ja pesemän tomun käsistään ja\n  kasvoistaan kotikeittoisella saippualla ja kotikaivon vedellä.\n  Ajattele sitten mitä sinun rauhaas kuuluu, sillä minun tahtoni\n  yli te ette ole miehiä menemään, niin totta kuin minua sanotaan\n  YIi-Tuomon Pertuksi.\"\n\nVasta kahdeksan jälkeen illalla tuli Josu kotiin; hän ei ollutkaan niin\niloinen kuin Topias oli toivonut.\n\n\"Mitä siellä näin kauan teit?\"\n\n\"Virheitä.\" Josun ääni oli kirpeä ja hän läväytteli sormiaan niinkuin\nniitä olisi pahasti polttanut.\n\n\"Saitko torumisia?\"\n\n\"En saanut, mutta hävetti niin tuhottomasti. Ajatelkaa, minä laskin\nkaksi ja kolme kuudeksi. Herran poika ja silkkilangan solmu! Oletteko\nkuulleet kummempata, kuin että kaksi ja kolme on yhteensä kuusi?\"\n\nLuettuaan Pertun kirjeen istui Josu Topiaan polvelle ja sai siinä pian\nhyvän mielensä takaisin. Tukkukauppias oli hänen mielestään\nkevätpakkanen; sekin usein on kylmä, sitte löyteä ja lopulta lämmin.\nNapista oli vetänyt hänet lähemmäksi, pienen nenänsä eteen ja siinä\nkatsonut kissansilmää pitkän minuutin ennenkuin rupesi kyselemään\nisästä, äidistä, Maijusta, koulunkäymisestä ja merenrannalla olosta...\"\n\n\"Kysyikö sitäkin?\"\n\n\"Kysyi niinkin; hän kysyi senkin mitä siellä tein, millä sain päiväni\nkulumaan iltaan.\"\n\n\"Mitä siihen vastasit?\"\n\n\"Minä sanoin syöneeni vaan marjoja, juoneeni lähteen vettä ja\nlaulelleeni vangin lauluja katupoikain ja nuoren kansan laulettaviksi.\nTukkukauppias oli jo silloin lämmin. Hän pyyhki silmäni kuiviksi ja\npyysi minua sepittämään runoa tyttärelleen Vienolle. Vienon\nsyntymäpäivä on ensi viikolla; hän on vuotta nuorempi minua.\"\n\n\"Näitkö häntä?\"\n\n\"Monta kertaa. Päivällistunnilla korjasin hänen päivänvarjonsa ja\nlupasin lähteä etsimään kukkia hänen kanssaan. Oh, kyllä vaan Vieno\nviepi semmoisia kukkia opettajalleen ett'ei toinenkaan tyttö.\"\n\n\"Miksi et tullut päivällistunnilla kotiin?\"\n\n\"En joutanut. Oli kopioittava röykkiö kirjeitä ja korjattava se tytön\npäivänvarjo.\"\n\n\"Onko Vieno hyvä tyttö?\"\n\n\"Ei liioinkaan hyvä. Me jo riitelimmekin...\"\n\n\"Älä ihmeitä!\"\n\n\"Hän tahtoi minut tekemään päivänvarjonsa entistä huonommaksi, mutta\nminä en huolinut totella hänen tyhmiä neuvojaan. Sitten hän suuttui ja\nlupasi viedä sen Aarnelle...?\"\n\n\"Kuka se Aarne on?\"\n\n\"Uusi puotipoika... Mutta hän tulikin takaisin kiittämään minua ja\nsanomaan, että se on hyväksi laitettu... Nyt minun on nälkä. Ennen\npäivällistä tein virheen ja suutuin siitä itselleni niin, että\nruokahalunikin meni. Illalla taas paloi mieleni kotiin eikä ruoka\nmaittanut. Tuossa puodin lähellä vasta tunsin että on nälkä.\"\n\n\"Minäkin olen illallisetta. Olen pitänyt puuroa sinua varten kuumana.\"\n\n\"Lyödään voita silmään... Kas Perttua, kuinka kovan teki teille.\"\n\n\"Teki, kovat teki.\"\n\n\"Kahdeksaan asti saan olla joka aamu kotoolla. Oli siellä konttoorissa\ntoista kuin täällä puodissa. Siellä ollaan hiljaa kuin hiiret, kynät\nvaan ratisevat, paitsi milloin käy vieraita. Aleksei kävi illalla\nmeillä ja vei kantamuksen rahaa mennessään... Syödään nyt jo.\"\n\nVanhoista tavoista poikettiin sinä iltana, juotiin teetä ja valvottiin\nkauemmin kuin ennen. Väliovi jätettiin auki ja Josu asetti vuoteensa,\nniin että siitä näki isäntänsä. Vihdoinkin nukuttiin siinä iloisessa\ntiedossa, että yhdessäoloa riittää vielä kuitenkin kuukauden aikaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTopiaan kirjoitettua Pohjanmaalle, että hän lähtee piammiten pois\nkotiin maata viljelemään ja peltoa perkkaamaan, tuli sieltä muun mukana\nkäsky myödä puotirakennus heti. Jos Topias olisi ollut rahan ahvattu,\nolisi hän voinut hyötyä välitystoimestaan, sillä hinta oli määrätty\nperäti alhaiseksi. Sama näppylänaamainen ajuri, joka oli hänet\nensimmäisen kerran kyydittänyt Kalastajakadulle, osti talon, luki rahat\npöytään ja kiitti onneaan, etteivät muut kerinneet ennen häntä. Hän oli\nperheellinen mies ja asui Vanhan kirkon takana, lähellä kauppias\nAleksein taloa. Oman talon, oman tontin omistaminen oli kytenyt\nmielessään toistakymmentä vuotta. Kydön savu ei suinkaan tuntunut\nkitkerältä... Omat ja vaimon perintörahat olivat heidän naimisestaan\nsaakka kasvaneet pankissa, uutteruus ja säästäväisyys olivat antaneet\nvauhtia kasvamiselle ja pienistä perintörahoista paisui ajan pitkään\ntalonhinta. Aikaa siihen meni, mutta kydön haju oli siksi makea, ett'ei\najan pituus tuntunutkaan. Oma hevonen saa syödä omassa tallissa, lapset\nsaavat putoilla kuhmuja päähänsä omissa rappusissa eivätkä enää sitte\nole kenenkään jaloissa... Ollen saaristolainen syntymältään rakasti hän\nmeren tuulta, myrskyn kohinaa ja aaltojen vyörykkeitä. Talo oli siis\nkuin tehty häntä varten. Vaimo voi laittaa ruokakaupan puotiin.\n\nMiehelle tuli onni onnen lisäksi, sillä Topias ilmoitti lahjoittavansa\nvaimolle koko puotikaluston, tiskistä ja hyllyistä vieterikelloon\nsaakka.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nKuukausi oli kulunut loppuun ja huominen päivä oli lähtöpäivä,\neropäivä. Topias hääräili punaisen kirstun ympärillä, asetellen siihen\nlyhyet ja pienet tavarat, jotka eivät menneet kaupaksi. Josu oli tullut\nkotiin päivällistunniksi; hän katseli Topiaan puuhaa, sormellaankaan ei\nauttanut, sanaakaan ei sanonut.\n\n\"Lähde jo, ett'et vaan myöhästy ja mene Vanhan kirkon kautta ja käske\ntämän talon uusi isäntä tulemaan tänne hevosella, niin viemme kirstun\nasemalle.\"\n\nJosu lähti. Topias katsoi akkunasta hänen peräänsä ja näki hänen\npyyhkivän silmiään nenäliinalla.\n\nArpakirja vielä sopi kirstuun, sitte lukko paukahti kiinni ja Topias\nistui kannelle.\n\nOnnellinen ajuri oli myöskin vikkelä liikkeissään ja Topias ei ehtinyt\najatuksissaan vaipua pitkällekään ennenkuin hän jo tuli iloisena\nsisään.\n\n\"Sama kirstu kuin siiloinkin,\" virkkoi hän, tarttuessaan rautaiseen\nkourasimeen, \"eikä oo painollakaan isoa eroa.\"\n\n\"Sama on niin.\"\n\n\"Myökää minulle nuo sängyt.\"\n\n\"Pienemmän myön, mutta suurempaa en, sillä sen vien kotiin. Avaimet\ntuon teille huomenna.\"\n\nAsemalta palatessa tuli verevä poliisi heitä vastaan ja sanoi\nTopiaalle:\n\n\"No olette te vielä näillä mailla, kävin teitä tapaamassa mutta ette\nollut kotoolla ja minä jo luulin, että olette mennyt pois. Koettakaapa\narvata mitä minä tänään löysin.\"\n\n\"En minä ole lautamies.\"\n\n\"Minä löysin karhunpesän!\"\n\n\"Älkää ihmeitä! Oliko pentujakin?\"\n\n\"Oli, oli turkit, saappaat ja kello. Tulkaa kanssani.\"\n\nKolmatta vuotta oli poliisi onkinut, heitellen täkyjään kaikkiin\nmahdollisiin ja mahdottomiin pyörteisin, ennenkuin närppäsi. Ja\nmuutenhan hän olisikin ollut Matti, muutenhan olisikin kissa syönyt\nkauroja, joll'ei olisi osannut kutupaikkaan. Samojen ihmisten luota,\njoita Maiju vähän aikaa palveli, löytyivät ne. Kello oli ehjä,\nsaappaita ei oltu pidetty ja turkkien sisässä oli koiruohoja, joten\nnekin olivat säilyneet hyvinä.\n\n\"Kauneimmat kiitokset vaivastanne! Ei näiden rahallinen arvo suuri ole,\nmutta...\"\n\nTopias katkasi lauseensa ja jätti niiden kalleuden selittämättä\npoliisille. Hän hyvin tiesi, että jos olisi ruvennut puhumaan vaan\nturkeistakin, joiden päällys oli alusta loppuun, lampaan keritsemisestä\nniin kankaan valmistamiseen saakka, siskovainajan työtä, olisi\nniistäkin jo syntynyt kertomus satahaaraiselle kertomukselle.\n\n\"Ovathan ne hyviä lajiksensa. Ja jokainenhan tarvitsee saada omansa\npitää ja nautita.\"\n\nTurkit ja saappaat asetti Topias pärekoppaan, jonka vei asemalle.\nSamalla tiellä meni hän kellosepälle ja vaihtoi Simon kanssa ostamansa\nkellon pienempään ja sievempään kelloon, maksoipa vielä hyvät\nvälirahatkin, kelloseppä kuin ei muuten ollut halukas vaihtokauppaan.\n\nJosun tullessa illalla kotiin oli kyltti pois oven päältä ja puoti oli\ntyhjä. Lakeita hyllyjä ja alastomia akkunoita jäi poika katselemaan,\nniin että Topiaan täytyi hänelle huutaa:\n\n\"Tule saamaan voitaleipää ja kahvia. Ei jauho- ja sillikaupan\nlopettaminen kannata Salomonin tavalla tutkistella maailman\nkatoovaisuutta. Tule, saat kaksi kertaa viisitoista tippaa.\"\n\nJosu tuli ja hyppäsi suoraan Topiaan syliin. Naureli sitte ja puheli\npaljon Vienosta. Ehtimiseen sattui heidän välillään kahinoita. Mutta\nsittenkin on Vieno hyvä tyttö; kiukkuinen ja oikullinen hän on, mutta\nsydämmestään perin hyvä, sen tietää siitäkin, että vaikka suuttuu\nkymmenen kertaa, niin aina katuu välillä ja pyytää anteeksi.\n\nKauppias Alekseikin joutui Josun puheenaineeksi. Kaupungissa liikkuu\npelottavia huhuja hänestä. Kaksi viikkoa sitten oli hän lähtenyt\nkauppa-asioilleen Tukholmaan ja nyt pelätään hänen menneen Tukholman\nkautta Amerikkaan. Rouvakin oli päivällä käynyt tukkukauppiaan luona ja\nitkusilmin lähtenyt pois. Aleksein matkaan yhdistetään erään nuoren ja\nhienon naisen katoaminen, tiedetäänpä puhua eräästä keppiherrastakin,\njolta Aleksei olisi ostanut itselleen passin. Minkä verran puheissa on\ntotta, ei kukaan voi varmuudella sanoa, mutta paljaita juoksujuttuja ei\nne ole, sillä tukkukauppias on kuin tulen sisässä, ei ole nukkunutkaan\nmoneen yöhön. Satatuhatta pitäisikin olla kysymyksessä.\n\nKahvilasti ja kaksi tuhatta markkaa pöllähti Topiaan päähän. Mutta\nolisiko rikas ja hieno herra peijata kehdannut lähimmältään? Eihän nyt\nkuitenkaan. Sittehän ihmiset ovat huonommat maan matoja. Jos rikkaatkin\nanastavat itselleen petoksella kanssaihmistensä rovot, niin mitä\nihmettä sitte köyhistä, kaikkinaisen kurjuuden lapsista. Kuin ei olisi\nvaan kielittelijäin koko juttu. Ja onkin. Kerrankos vaan matkoilla ja\nerittäinkin kauppa-asioilla viivytään yli ajan? Ja viipymiseen lyödään\nnyt joka talossa käytettä, vaikka juoma jo käy niin kovasti, että\ntynnyrin vanteet ovat katketa. Kuin jokainen pistää pieneen lintuun\nhöyhenen, tulee siitä semmoinen kokko. Rouvankin ovat siten pelottaneet\nja ehk'ei ole saanut kirjeitä, kirjeetkin joskus hukkuvat...\n\nJosu jo piteli hivusvitjoja kädessään ja kiskoi kelloa ulos lakkarista.\n\n\"Minulla on uusi kello,\" ehti Topias selittämään, \"tahi ei se enää\nuusikaan ole, mutta ei ole enää...\"\n\n\"Tämähän on vanha, vanhanaikainen. Mistä...\"\n\n\"Minä lainasin. Kuule nyt, että minä lainasin kerran tämän kellon sinun\nisällesi.\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Silloin kuin äitisi kuoli, Hän ei tuonutkaan sitä takaisin, vasta\ntänäpäivänä sain sen.\"\n\n\"Voi isä sinua!\"\n\n\"Kuulithan että minä lainasin sen hänelle, itse annoin sen hänelle\nkäteen. Tähän aikaan ei tämmöinen kello paljo maksa, mutta silloin kuin\nminä tämän ostin, olivat ne kalliita. Minulle se on kallisarvoisempi\nkuin mikään muu kello. Olin silloin kuudentoista vuoden vanha kuin sen\nsain. Kahden syksyn metsänriista meni sen hintaan. Moni pyy, moni\nteeri, ja moni koppelo heitti henkensä satimissani, monet metsämatkat\ntein, ennenkuin oli kuusikymmentä markkaa koossa. Kuusikymmentä markkaa\nse maksoi, mutta tuhanteen en sitä möisi.\"\n\n\"Mitä teitte toisella kellollanne?\"\n\n\"Vaihdoin sen sievempään, pienempään ja tein vielä väliäkin. Arvaappa\nkuka sen kellon saa?\"\n\n\"Hän, mesimarjan kukka!\"\n\n\"Ei sinne päinkään. Sen pienen sievän kellon saa eräs nuori poika,\njosta minä toivon paljo.\" Topias avasi Josun takin, pisti liivin\nreikään koukun. Kaunis kello riippui kauniissa vitjoissa. \"Ja se poika\nolet sinä.\"\n\nJosun silmiä huikasi kaunis kapine, kuorensyrjät olivat puhdasta\nkultaa.\n\n\"Lue mitä kuoreen on kirjoitettu.\"\n\nJosu luki:\n\n\"Ahkeruudesta ja uskollisuudesta.\"\n\n\"Kaupungissa käydessäni tulen aina tervehtimään sinua. Tottapahan\ntukkukauppiaskin sanoo minulle Josun olevan ahkeran ja uskollisen.\nIhmisen ei pidä elämän kiitosta tavoitellakseen, mutta uskollisen ja\nahkeran pitää hänen aina oleman.\"\n\nViimeisen yön tahtoi Josu maata yhdessä huoneessa. Hän veti sänkynsä\nTopiaan sängyn viereen, pani väliin tuolin ja kellon tuolille.\nIloisesti raksutti kello: tik, tak, tik, tak, tik, tak. Josu puheli,\nnaureli, kuunteli raksutusta, katseli kelloa ja nukkui iloonsa.\n\nTopias oli kirjoittanut Tapania tulemaan huomenisena kaupunkiin häntä\nkotiin ottamaan. Unikuvissa hän jo lähti ruuhenmuotoisesta huoneesta\nmatkalle. Jo näkyi rakas järvi, jo näkyivät ikihongista salvetut\nharmajat rakennukset, jo näkyi tuuliviiri Yli-Tuomon talon päädyssä ja\njo kuului hopean heleä ääni rapuilta, siinä olivat häntä vastassa Helka\nja Topi.\n\n\"Tik, tak, tik, tak, tik, tak,\" nipsutti kultasyrjäinen kello tuolilla.\n\n\"Uskollisuudesta ja ahkeruudesta,\" kuiskasi kellon omistaja unissaan.\n\"Ei ihmisen pidä elämän kiitosta tavoitellakseen, mutta uskollisen ja\nahkeran pitää hänen aina oleman.\"\n\n\"Tik, tak, tik, tak, tik, tak.\"\n\nAamulla petti uni molemmat, mutta enemmän Topiaan. Josu heräsi ensiksi,\nkeitti kahvin, veti kellonsa ja herätti sitte Topiaan, virkkaen\nnauravalla suulla:\n\n\"Kellot ovat kohta seitsemän.\"\n\nTopias hieroi unen silmistään ja otti herättäjän pienen käden käteensä.\n\n\"Vai ovat kohta seitsemän! Unikekojahan olemmekin olleet!\"\n\n\"Jos nyt kerran... Kahvi on valmista; sitä keittäessäni jo päätin, että\nolen tänäpäivänä iloinen.\"\n\n\"Ja mitä syytä oliskaan meillä olla surullisia? Jouluna tulet häihini\npuolta korttelia pitempänä. Ihmiset kyselevät, kuka tuo nuori herra on,\nsillä hän on kaunein poika jonka ovat eläissään...\"\n\n\"Tpruu, tpruu.\"\n\n\"Ja Maiju tulee ja Johanna tulee.\"\n\nJälellä olevat huonekalut Topias tuskin ehti toimittaa asemalle niin jo\nMartta ajoi pihaan. Topias oli kaukaa jo tuntenut hevosen ja rientänyt\nulos.\n\n\"Sinä sieltä tulitkin.\"\n\n\"Tapani jäi kylvämään rukiita.\"\n\nLeipiä ja Helan kananpoikia oli Martalla ollut kuormana. Iltapuolella\nvasta oli lähtenyt kotoa ja läpi öisin kulkenut, vähän vaan yösydännä\nlevähtänyt ja syöttänyt, Kotoolla on kiirettä kiiretten päällä. Heinät\nsaatiin kuivina korjuun, mutta nyt kiirehtää ruis. Tähkäpäät ovat\npursulleen jyvistä ja jos rapisemaan ehtivät, menevät kuin suola...\n\n\"Niitetään yöllä.\"\n\n\"Hyvä, että tulet kotiin, minäkin saan käteni irti ja pääsen pellolle.\"\n\n\"Mutta minäpä parannankin tapani, käyn käsiksi suolaiseen hankeen ja\naurankurkeen. Nyt saa hevonen levätä ja syödä tuossa viileässä, menemme\nsisään juomaan kahvia ja odottamaan Josua. Minä en tohdi lähteä\nennenkuin poika pääsee päivälliselle.\"\n\nTuotuaan hevoselle vettä ja paloiteltuaan leipää heinien sekaan, vei\nTopias Martan huoneesen.\n\n\"No kanat ja kaikki!\" huudahti tämä seisoen keskeltä soukan huoneen\nlattiata. \"Tämmöisessä karsinassako sinä oletkin asunut. Tässäkö se\nonnela nyt onkin?\"\n\n\"Näethän, että huonekalut ovat poissa, eihän mikään huone...\"\n\n\"Ja tänne sinä olisit julennut tuoda Helan! Hulluksi hän täällä olisi\ntullut. Voi hyvä poika! Kuin tässä nyt pitäisi liikkuman, menemän\npöydän luo, ovelle ja perälle, niin mihinkäs tässä nyi menisit? Enhän\nminä panisi lampaitanikaan...\"\n\n\"Älä nyt niin ylpeä ole; istu nyt.\"\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Vaikka tuohon sänkyyn ja onhan täällä toisessa huoneessa Josun\ntuolikin vielä.\"\n\nHämillään ja nolona toi Topias tuolin Martalle.\n\n\"Olisin minä kaiken tämän tiennyt, niin aasin olisin sinulle ostanut ja\nlahjoittanut, jolla olisit lähtenyt täältä sikoruuhesta.\"\n\n\"Lopeta nyt jo, ylpeä talon emäntä, tai minäkin rupean puhumaan.\"\n\n\"Puhu vaan, et sinä kuitenkaan voi puhua tänne päivänpaistetta.\"\n\nMartan kopeus katosi Josun tullessa puotiin.\n\n\"Kuka herra tuolta tulee tänne?\" kysyi hän ja nousi istumasta.\n\n\"Tule Josu lyömään kättä Martalle.\"\n\n\"Onko tuo nyt se Josu?\"\n\n\"On, sama velikulta.\"\n\nJosulla oli suuri paketti kädessään; hän laski sen lattialle, meni\nsitte Martan eteen, levitti kätensä ja kysyi:\n\n\"Kuinka Topi jaksaa?\"\n\nMartta vähän arasteli ottaissaan hänet syliinsä.\n\n\"En minä rohkene sinua pitää niin hyvänä kuin Helka määräsi,\" sanoi\nhän, suudellen Josua otsalle. \"Ja kahdenkesken olette asuneet näissä\nhuoneissa, Topi tässä ja sinä tuossa toisessa.\"\n\n\"Niin olemme.\"\n\n\"Kuule Topi! Minä otan kaikki äskeiset puheeni takaisin. Ei Helka\ntäällä teidän kanssanne olisi muistanut ikävöidäkään. Annatko minulle\nanteeksi?\"\n\n\"Annan, vaan en rangaistuksetta; sen saa määrätä Josu. Kerro hänelle\nrikoksesi, minä sillä aikaa käyn leipurissa.\"\n\nMartta istui tuolille, piti Josua sylissään ja kertoi tuonnoisen\nylpeytensä melkein liioteltuna.\n\n\"Lueppas tuomiosi nyt.\"\n\n\"Oletteko lukeneet Päivärinnan kirjoja?\"\n\n\"En, häpeä sanoakseni. Helka niitä osaa ulkoakin.\"\n\n\"Minä tuomarinanne määrään ne luettavaksenne. Kun ne on luettu olen\nvarma ett'ette toista kertaa puhu halveksivaisesti vaivaisimmastakaan\nmökistä. Punaisen kirstun pohjalla niitä on monta kappaletta.\nTyydyttekö tuomiooni?\"\n\n\"Tyydyn, luen vaikka lehden päivässä... Minulla on sinulle\nalusvaatteita. Sopiko paita, jonka Helka viimeiseksi lähetti; me\npelkäsimme...\"\n\n\"Sopi hyvinkin... Saanko antaa teille valokuvani ja Maijun kuvan?\"\n\n\"Anna hyvä lapsi! Noita käsiä ja jalkoja kuinka ovat pienet... Topi jo\ntulee. Kuule! Minun täytyy lukea kaikki Päivärinnan kirjat.\"\n\n\"Olit hyvä tuomari, Josu. Moinen rangaistus johtaa parannukseen. Tulkaa\nnyt tänne puotiin syömään ja juomaan.\"\n\nHe istuivat kolmisin tiskille. Martta tahtoi emännöidä ja hän kaatoi\nkahvia, hoputteli Josua syömään ja juomaan kilpaa hänen kanssaan.\n\nTunnit menivät ilon kuhinassa; lähtö oli edessä.\n\nOvet olivat jo lukitut ja hevonen jo seisoi valjastettuna. Pidellen\navainnippua kädessään katseli Topias pihanperällä olevaa rakennusta,\njossa monta iltaa oli istunut perhoispariskunnan ja Johannan seurassa.\nNyt siellä oli ventovierasta väkeä, jotka niin tarkasti noudattivat\nkaikkia muodollisuuksia, ett'eivät edes tapaturmassa milloinkaan\nlausuueet hyvää päivää kuin pihalla vastaan joutuivat tulemaan.\n\nÄkkiä Martta purskahti nauramaan ja tuli ihan Josun eteen.\n\n\"Kuin nauratte, olette juuri kuin Helka.\"\n\n\"Tärkeimmän olin unhottaa. Helka, vallaton tyttö, määräsi että minun\npitää tuoman hänelle suukkosen sinulta.\"\n\nJosu kurotti käsiään, heitti päänsä taaksepäin suuteloasentoon. Martta\nkumartui ja painoi häveliään suukkosen pojan punaisille huulille.\n\n\"Ottakaa tekin Topillekin yksi ja ottakaa vähä rohkeammin.\"\n\n\"Minun ja Josun täytyy mennä Vanhan kirkon kautta ja viedä nämät\navaimet. Aja Pitkälle sillalle ja odota siellä minua.\"\n\nSillä tiellä joutuivat Josu ja Topias kulkemaan Aleksein talon ohitse.\nSiinä puodin kohdalla oli liikettä. Kadulle oli keräytynyt joutilasta\nkansaa katselemaan kuinka oviin lyötiin suuret sinetit ja rautakanget\nnostettiin akkunaluukkujen yli. Joutilas joukko ilvehti ja napisi.\n\n\"Hän on mennyt Amerikkaan,\" sanoi yksi.\n\n\"Ja varastanut miljoonan,\" lisäsi toinen.\n\n\"Englannista lähetti tänään sähkösanoman vanhalle rouvalleen,\" tiesi\nkolmas, \"ja ilmoitti siinä, että hän on jo laivassa miljoonan ja\nuuden...\"\n\n\"Niin suuret herrat tekevät,\" keskeytti neljäs. \"Tehkääpä muutkin niin,\nvarastakaapa vaikka ei muuta kuin leivänpala nälkäänne, niin on\nkruununköysi kaulassanne, raudat ja puntit jaloissanne.\"\n\n\"Ei herrain työt kuulu raukoille mitään,\" lisäsi viides. \"Herra on aina\nherra ja köyhä on aina raukka. Aleksei eli herroina ja nyt hän petkutti\nmiljoonan. Miljoonassa on niin paljo rahaa, että köyhää pyörryttää, jos\nvaan...\"\n\nTopias ja Josu jättivät joukon pitkittämään ivaansa, napinaansa.\n\n\"Mennään tuonne virvokemyymälään,\" sanoi ensin mainittu, \"myyjänä\nsiellä on kauppias Aleksein sukua ja hän puhuu meille vakaiset todet.\nEi joukon puhetta ole uskominen.\"\n\nHe tulivat satasärmäiseen lasihuoneesen. Mutta siellä ei ollutkaan enää\ntaivaansinisiä värejä suosiva nainen. Naisessa, joka siellä nyt oli, ei\nnäkynyt olevan mitään mielivärejä; puku vaan oli ohut ja\nruumiinmukainen, joten pehmeän vartalon kauneudet pääsivät väkisinkin\nnäkyviin.\n\nNaisen hymyillessä herttaisesti Josulle, kysyi Topias:\n\n\"Minne se entinen neitsy, joka oli kauppias Aleksein sukua, on\njoutunut?\"\n\nSuloisesti hymyillen vastasi nainen:\n\n\"Hän on mennyt ulkomaille, kolmen kreivin laivassa!\"\n\n\"Antakaa sitte vettä, mutta kylmää, hyvin kylmää.\"\n\nSamassa Topias kuuli vieressään kruununsihteerin äänen:\n\n\"Vesi ja talonpojat sopivatkin mainiosti toisilleen, ei veistä väliä\nkummallakaan... Nöyrin palvelijasi, nuori ystäväni. Oletko, hieno\nherra, hiljattain tavannut isääsi?\"\n\nTopias katsoi häntä pitkään ihmetellen ja lausui:\n\n\"No eikös vaan olekin molemmat silmänne keltaiset, kysykää vaikka\nkeneltä.\"\n\nNainen hätimiten siirsi silmänsä Josusta kruununsihteeriin, purskahti\nsamassa huikeasti nauramaan. Sihteeri kalpeni kasvoilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTukkukauppiaan rouva istui verannalla, kirjaellen kaunista\nsilkkivaatetta. Vieno itki ja oli onneton, veti tavan takaa uudinta\nsyrjään ja katsoi pihan poikki portille.\n\n\"Ylpeä poika, häjy poika! Minä en huoli niistä kasveistakaan, vaan\nmenen yksin hakemaan uusia. Ylpeä poika! Minä revin hänen runonsa rikki\nja heitän palaset tuleen.\"\n\n\"Vieno sinua, kuinka olet paha,\" torui rouva. \"Tiedäthän, että hänen\nentinen isäntänsä lähtee tänään kaupungista pois. Ja sinä et olisi\nlaskenut häntä sanomaan hyvästi. Vieno sinua, kuinka olet häijy ja\npaha.\"\n\n\"Enkö olisi laskenut? Tällä ajalla olisi jo sata kertaa ehtinyt sanoa\nhyvästi. Hän olisi voinut tulla puolen tunnin perästä takaisin, mutta\nhän ei tahtonut, sillä hän on niin ylpeä.\"\n\n\"Sinä olisit voinut mennä pyytämään puodista Aarnea kanssasi.\"\n\n\"En minä huoli Aarnesta mihinkään kanssani.\"\n\n\"Miksi et huoli? Onhan Aarne hyvä poika.\"\n\n\"Semmoinen hyvä; ei riitele koskaan kanssani, myöntää kaikki. Mutta\nylpeä Josu onkin jo tuolla.\"\n\nTopias ja Josu olivat tulleet portille. Nyt heidän tuli erota. Topias\nkumartui ja puhui kauniin kultalinnan Josun eteen.\n\n\"Viiden vuoden kuluttua,\" sanoi hän, kiertäen kätensä pojan ympäri,\n\"tulee Topi tänne kaupunkiin koulua käymään. Sinä palvelet viisi vuotta\ntässä talossa ja asetat sitte oman jalkasi pöydän alle ja Topi tulee\nasumaan sinun luonasi. Minä panin kaikki voittorahani pankkiin sinua\nvarten. Hyvästi nyt! Muista joka ilta ja aamu puhella Jumalan kanssa.\"\nTopias irroitti Josun kädet itsestänsä ja työnsi hänet portista sisään.\n\nVieno siirti uutimen kokonaan syrjään ja huusi:\n\n\"Ylpeä poika!\"\n\nJosu jäi seisomaan keskelle pihaa.\n\n\"Miksi et tullut heittämään kanssani volangia?\"\n\nVieno nousi seisomaan verannan syrjälle ja pudotti renkaan keppiin.\n\n\"Ylpeä poika!\"\n\nHän samassa heitti renkaan korkealle ilmaan. Keskellä pihaa rupesi\nrengas putoamaan alas ja putosi Josulle kaulaan.\n\nKirkas nauru kuului verannalla. Loukattu tyttö oli kostanut. Hän lähti\njuoksemaan Josun luo, nauroi kirkkaasti juostessaan.\n\n\"Sattuiko kipeästi?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Kuinka sinä olet vaalea! Mikä sinun on?\"\n\n\"Mene, hyvä Vieno, pyytämään isältäsi, ett'en minä tarvitsisi mennä\nkonttooriin iltapuolella. Pääni on kovasti kipeä ja...\"\n\n\"Voi kuitenkin! Ethän vaan kuole?\"\n\n\"En; minä panisin niin mielelläni maata.\"\n\nVieno lähti juoksemaan. Äidilleen hän huusi:\n\n\"Josu on kipeä ja minä pelkään, että hän kuolee. Voi kuitenkin!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeri oli tyyni, lehti ei liikkunut, tuuli ei kulkenut. Polttaen paistoi\naurinko Sörnäsin vankilan seinään.\n\nKuinka kolkko on kartanon komeus, kuinka kauhea on sen uljuus!\n\nMaantien lähellä oli kaksi vankia työssä, kiviä louhimassa. Vartija oli\nkolmantena; nojaten kiväärinsuuta vasten, seisoi hän vankien vieressä,\njoista toinen oli lyhyt ja kierosilmäinen, toinen pitkä, arveliailla\nkasvoilla.\n\nKierosilmäinen mies löi moukarilla poran päähän. Ilma oli tukehduttavan\nraskasta ja sinne asti kuului:\n\n\"Kilk, kalk, kilk, kalk, kilk, kalk.\"\n\nHeidän ohitseen ajoi matkamies maantiellä. Hevonen käveli rivakkaasti\nja miehen rinnalla oli nuori vaimo. Kauhun kylmä hyristys kävi vaimon\nsydämmen lävitse, nähdessään vangit ja kiväärin.\n\nMutta mies, joka istui vangin puolella, tervehti heitä, lausuen:\n\n\"Hyvää iltapäivää!\"\n\nPitkä mies katsoi maantielle ja näki Topiaan. Moukari jäi ylös, arvet\nkasvoissa värähtelivät.\n\nNojaten kiväärinsuuhun, vastasi vanginvartija matkamiehen\ntervehdykseen:\n\n\"Jumal'antakoon!\"\n\nSamassa moukari putosi poranpäähän. Kuului taas:\n\n\"Kilk, kalk, kilk, kalk, kilk, kalk.\"\n\nKierosilmäinen mies nosteli, kierteli poraa kivenrei'ässä. Hän kiroten\nkielsi pitkää miestä:\n\n\"Älä lyö poraa poikki, älä lyö terää rikki.\"\n\nMatkamiehen hevonen lähti juoksemaan.\n\n\"Täysinäinen kuin pallo,\" puheli vanginvartija, \"ja juoksee niin että\nharja sanoo nipsis napsis, nipsis napsis.\"\n\nMutta pitkä mies löi vimmatusti poranpäähän. Matkamies katsoi vielä\ntaakseen, näki pitkän miehen, näki moukarin kohoavan, putoavan.\n\nJa tukehduttavan raskaassa ilmassa kuului kovasti:\n\n\"Kilk, kalk, kilk, kalk, kilk, kalk.\"\n\n\n\n"]