[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fC4GyFUcwUBOz-Iiow9b1d3tXstfcI52SYM6watHzwrM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},472,"Olli Oivallinen eli \"Hyvä kaikkiin kelpaa\"","Törmälä, Emanuel",1849,1900,"472-tormala-emanuel-olli-oivallinen-eli-hyva-kaikkiin-kelpaa","472__Törmälä_Emanuel__Olli_Oivallinen_eli_Hyvä_kaikkiin_kelpaa",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1886,17401,101880,false,35056,[23],"Fiction",[25,26],"Adventure","Novels","\"Olli Oivallinen eli 'Hyvä kaikkiin kelpaa'\" by Emanuel Törmälä is a novel written in the late 19th century. The story follows a young boy named Olli, who is curious and mischievous, as he navigates his way through childhood and the challenges of growing up in a rural community. The book combines elements of humor, folklore, and adventure, reflecting the life of youth and the wisdom imparted by elders.  At the start of the story, we meet Olli, who is engaged in a whimsical conversation with a character named Repekka while contemplating the value of a wooden board. Their dialogue touches on themes of curiosity and learning, introducing the reader to the playful yet insightful nature of Olli. As Olli faces the consequences of his actions, including a humorous confrontation with his strict mother, we begin to understand his character—a blend of innocence and defiance—as he decides to embark on a journey that promises growth and self-discovery. The initial chapters set up a blend of lighthearted mischief and the lessons learned in a rural upbringing, hinting at the themes that will unfold throughout the novel. (This is an automatically generated summary.)",[],290,"Opetushenkinen kertomus kuvaa neuvokkaan suutarinpoika Ollin kasvua ja elämänvaiheita. Tarina painottaa ahkeruuden, rehellisyyden ja kekseliäisyyden merkitystä vaatimattomista oloista ponnistavan nuoren miehen tiellä.","Emanuel Törmälän 'Olli Oivallinen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 472.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","OLLI OIVALLINEN ELI \"HYVÄ KAIKKIIN KELPAA\"\n\nKertonut\n\nE. T. [Emanuel Törmälä]\n\n\n\nTampereella,\nEmil Wesander'in kirjakaupan kustannuksella.\nTalousyhtiön kirjapainossa, 1886.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\n    \"Oraass' on tou'on alku\".\n\n                    Sananlasku.\n\n\"Mikähän ei tuostakaan tulisi, kun tekisi?\" puheli \"Matti-suutarin\"\nkymmenvuotias pojan-tolkki itsekseen, ja poltteli laudan-kappaletta\ntien ohessa.\n\n\"Mitä sinä jupiset, Olli?\" kysyi samassa vanha ämmän-ääni poika-klopin\ntakana.\n\nOlli kääntyi puhujan puoleen, ja purskahti nauramaan.\n\n\"Sinäkö, Repekka, Resupekka siinä taaskin tiedustelet, mitä minä\njupisen? Etkö sinä tiedä, että viisaalla on monta mietittävää?\"\n\n\"Kuuleppas poikaa, miten vastaa!\"\n\n\"Niin, kuin huudat, niin kaikukin on. Tuon laudan kappaleen suurta\narvoa tuossa mietiskelin\".\n\n\"Ahaa! 'Vähässä paljon seisoo'. Oletko kuullut sitä sananlaskua?\"\n\n\"Olen! ja nyt juuri viimeiseksi\".\n\n\"Älä ole, poika, niin kovin pisteliäs, niin neuvon, mikä siitä tulee\".\n\n\"No, saamarissa, Repekka! Hyvä neuvo aikanansa on kultaa kalliimpi. Älä\nsuutu, niin saat ajaa kukkarostani tupakkia piippus täyteen\".\n\n\"No, en suutukkaan; mutta 'nuoria pitää opetettamaan ja vanhoja\nkunnioitettamaan.' Annas tänne kukkaros!\"\n\n\"Tuoss' on, ja ollaan taaskin, kuten laulussa sanotaan:\"\n\n    Sana sanan synnyttää\n    Ystävätkin yllyttää\n    Toisiansa torumaan,\n    Tappeleen ja tuuppimaan.\n\n    Mutta piippu tupakkaa\n    Rauhan taaskin rakentaa,\n    Ystävinä istumaan.\n    Tuttavina tuumimaan.\n\n\"Eikös niin, Repekka?\"\n\n\"Aivan niin, poikaseni! Mistäs sinä olet saanut näitä tupakeita?\"\n\n\"Isäni hakkurista puhalsin. Mutta koitappas sanoa vain, niin etpä\ntottakiesauta saa minulta tupakkia sinä ilmoisna ikänä\".\n\n\"Enhän toki sano. Mutta koska nyt tahdot tietää tuon laudan-kappaleen\nsuurta arvoa, niin sanon sen sinulle. Minä olen, kuten tiedät, jo vanha\nihminen, ja paljon maailmassa nähnyt\".\n\n\"Niin olet, Repekka raiska! Olethan sinä noitakin?\"\n\n\"Niin ihmiset sanovat, ja taidanpa se ollakkin. Kyllä kai. Mutta\nolenkos kenellekkään koskaan pahaa tehnyt? -- Tuosta laudan-kappaleesta\ntulee pokka-pöytä. Sillä, etkös näe, se on ruumiin arkusta?\"\n\n\"Herra Jesta, mitä sanot, Repekka? -- Ruumiin arkusta ... ja\npokka-pöytä! Mikä on pokka-pöytä?\"\n\n\"Se on noita-kapine\".\n\n\"Noitakapine!\"\n\n\"Niin, ja kelpo kapine se onkin. Se sanoo sinulle ikäs, nimes,\najatukses, ja kaikki, mitä vain kysyt\".\n\n\"No, perhana! Sen minä siitä teenkin. Mutta miten minä sen te'en?\"\n\n\"Sen saat oppia Mutkalalta\".\n\n\"Mikäs mies Mutkala on?\"\n\n\"Paras noita tämän herran läänissä\".\n\n\"Mistäs sen tiedät, jos hän on se?\"\n\n\"Enkö minä sitä tiedä? -- Tulikuono, joka myös on noita, on opettanut\nMultalan; mutta Tulikuono asuu niin kaukana, ett'et sinä häntä löydä\".\n\n\"Mistäs Tulikuono oppi noitumaan?\"\n\n\"Mistä ... mistä? Pitääkö minun sekin sinulle sanomaan? Mutta sama se.\nAnnas kukkaros tänne, että saan vieläkin panna piippuuni!\"\n\n\"Puhutkos sitten kaikki tietos kohta?\"\n\n\"Puhun mar!\"\n\n\"No, aja nyt niin kauvan, kun kestää; mutta muista myös, että sitten,\nkun hullun eväät on ensin syöty, annat kukkaros minulle vuorostas\".\n\n\"No, mitenkäs! 'Vuoroin vieraisilla käydään'. Nyt puhun sinulle\nTulikuonosta\".\n\n\"Tulikuono ja Liinaharja -- Liinaharja on myöskin noita. -- Niin,\nTulikuono ja Liinaharja olivat töllin-poikia Kuusamosta. He kuljeksivat\ntyön ha'ussa Kalajoella. Kerran menivät he siellä juovus-päissä\nkirkkomaahan mellastamaan. Tulikuono potkasi silloin hautausmaata\njalallaan ja sanoi kopeudessaan:\n\n    \"Nosta nurmi nuttus,\n    Ja maa mantereesi!\"\n\n\"Ja mitenkäs kävi? Molemmat miehet viskasi paha-henki samassa yli\nkirkko-aidan, kauvas Junnikkalan pellolle suin päin multaan. Kun siitä\ntointuivat, niin olivat he vallan selviä miehiä kumpanenkin\".\n\n\"Mutta Tulikuono ei ottanut peljätäksensä. Hän meni takaisin\nkirkko-aidan tykö, ja sanoi:\n\n\"Kiitoksia kyydistä, hyvät herrat ja rouvat! Huomen-aamusta tulen\ntakaisin, tekemään enemmän tuttavuuttanne\".\n\n\"Ja menikö hän?\"\n\n\"Meni aivan; mutta se olikin maksaa hänelle henkensä\".\n\n\"Henkensä? Minä pelkään\".\n\n\"Älä pelkää! -- Tulikuonon piti mennä seuraavana aamuna Junnikkalaan\nriihelle; ja silloin meni hän ennen kaikkia muita riiheen, otti sieltä\nvarstan, meni hautausmaan aidan tykö, löi varstalla aitaan niin, että\njymähti, ja sanoi:\n\n\"Nouskaat laiskat riihelle jo!\"\n\n\"Ja kun hän pääsi riiheen, niin oli siellä riihi-väkeä. Tulikuonoa\nlennätettiin seinästä seinään, ja kaikenmoisilla äänillä kuuli hän\nlausuttavan! 'Opi konsti ensin, käske sitten!'\"\n\n\"Ja ell'ei elävät riihimiehet olisi tulleet väliin, niin olisi\nTulikuonon loppu ollut käsissä\".\n\n\"Tulikuono rupesi siitä hetkestä sairastelemaan, eikä kukaan voinut\nhäntä parantaa. Mutta silloin lähti hän Lappiin, Lapin noitain luokse,\nja ne paransivat hänet; opettivat myöskin Tulikuonon itsensäkkin\nnoitumaan\".\n\n\"Ovatko Lapin noidat sitten kaikista parhaimmat?\"\n\n\"Ovat, poikaseni, ovat. Ontaro oli sen noidan nimi, joka Tulikuonon\nparansi ja opetti. Kun Tulikuono lähestyi Lapin asuntoja, niin näki hän\nmiehen seisovan ulkona nuotion ääressä ja paistavan poron-reittä\nseipään nokassa. Ja kun hän näki Tulikuonon, niin huusi hän jo pitkälle\nmatkalle:\n\n    \"Terve-tuloas, Tulikuono,\n    Tule, tule, miehyt huono!\"\n\n\"Kun Tulikuono tuli häntä lähemmäksi, niin kysyi hän noidalta:\n\n\"Tunnetkos minun?\"\n\n\"Enkö minä sinua tuntisi, kun olen jo tässä kolme päivää sua odottanut,\nvaikka olisi ollut monta muutakin kiirutta, ja nyt...\" Ja samassa\nsylkäsi hän Tulikuonoa silmiin ja sanoi:\n\n\"Hokus, pokus, siliakus!\n\n\"Katso silmillä, äläkä kroopeilla!\"\n\nJa samassa näki Tulikuono koko lauman kaikenmoista keijukaisia\ntanssivan ympärillään. Hän aikoi huutaa; mutta Ontaro rauhoitti häntä,\nnosti kätensä keijukaisten puoleen ja sanoi:\n\n\"Palatkaa takaisin Kalajoen vaivaset!\"\n\nJa silloin kuuli Tulikuono suuren humauksen, eikä mitään enään nähnyt.\nHän vaipui maahan ja nukkui; ja kun hän heräsi, oli päivä jo laskenut.\nOntaro seisoi nuotion ääressä ja keitteli 'voitehia vakavia'. Mutta\nmitä minä kaikkia sinulle tässä juttelen? Piippunikin sammuu vain\nehtimiseen\".\n\n\"Puhu, Repekka-kulta! Kun olet kaikki tietos tarinoinut, niin saat\nsitten rauhassa löyhytellä, vaikka koko massini tyhjäksi\".\n\n\"Niin, josmahan sanon sinulle vielä, miten hän Lapista palasi\".\n\n\"Tulikuonoko?\"\n\n\"No, kukas sitten? Tulikuono juuri; häntä minä tarkoitan. Hän, näetkös,\nei tullutkaan aivan tavallista tuloa\".\n\n\"No, Repekka-äitini! Mitenkä hän sitten tuli?\"\n\n\"Annas mun puhua! -- Eräänä päivänä oli Tulikuono sangen suruissaan.\nHän oli silloin jo vallan terve. Ontaro näki Tulikuonon surun, ja\nkysyi, mitä hän suri\".\n\n\"Mitä suren\", vastasi Tulikuono, \"kun en tiedä, miten muijani ja muut\nomaiseni nyt jaksavat. Olis jo halu heitäkin nähdä; mutta en tiedä,\nmiten minä näin kylmällä voin lähteä matkaan. Matka minua peljättää\".\n\n\"Mitäs joutavia? Pian täältä pääset, jos suostut yhteen ehtoon\".\n\n\"Mihin ehtoon?\" kysyi Tulikuono.\n\n\"Että annat minulle perimmäisessä kytkyessä olevan lehmän navetastasi\".\n\n\"Annan kyllä, jos eheänä pääsen kotiini\", vastasi Tulikuono.\n\n\"Tiedätkös, minkä tähden sitä pyydän?\" kysyi Ontaro.\n\n\"En, ystäväni\".\n\n\"Sentähden, että sinä kerran poikahutikkana viskasit minua puukolla\nreiteen\".\n\n\"Missä ja milloin?\"\n\n\"Olithan sinä usein ongella Katinlammessa; ja siellä sinä sen teit\neräänä sunnuntaina, kirkon-aikaan\".\n\n\"En minä ymmärrä\".\n\n\"No, niin! Minä olin tuulispäässä, ja sinä ja sinun kumppalis sanoitte,\nettä vanhat ihmiset sanovat lappalaisten kulkevan tuulispäässä. Ja\nleikkiä parantaakses sivalsit puukon tupestas, viskasit sen ilmaan, ja\nsanoit: jos lappalainen niin herroiksi kulkee, niin saakoon tuosta\nvähän viivytystä\".\n\n\"Sen minä muistan\".\n\n\"Puukko sattui reiteeni, ja siinä on nytkin vielä iso arpi\".\n\n\"Voi kuitenkin! Teinkö minä niin pahoin sinulle?\"\n\n\"Teit kyllä; mutta en minä sitä enään muistele, koska lupasit lehmän\nminulle. Pane nyt maata vain, niin huomenna pääset kotihisi\".\n\n\"Ja tiedätkös, Olli-parka? Tulikuono pani makuulle, ja kun hän\nseuraavana aamuna heräsi, niin tapasi itsensä vaimonsa vierestä,\nkotonaan Kuusamossa\".\n\n\"Ja entäs lehmä?\" kysäsi Olli.\n\n\"Lehmä oli myös pois\".\n\n\"Jopa merkillistä!\"\n\n\"On aina! Sellaista noidat tekevät\".\n\n\"Etkö sinäkin osaa samoin tehdä?\"\n\n\"En, poikani, en! Mene sinä Mutkalan oppiin. Mutkala on parast'aikaa\nLouhussa voutina\".\n\n\"Vai niin? Pitää mar lähteä, pane vielä piippuus Repekka-raukka!\"\n\nRepekka pani piippuunsa, ja lähti käymään tietänsä eteenpäin. Olli\nseisoi ja ajatteli itseksensä kaikkea sitä, mitä oli kuullut. Viimein\nhänkin nosti laudan-kappaleen olallensa, ja lähti kotihinpäin käymään.\n\nKoti-veräjällä seisoi äiti-paha punasena kiukusta, ja huusi Ollille jo\npitkälle matkalle:\n\n\"Missä sinä, senkin tulen kakara, siekoilet? Puuro jo jähtyy. Toiset\nmukulat ovat Alkulassa, eivätkä nekään osaa sieltä jo tulla syömään.\nMene kohta kiiruusti hakemaan heitä\".\n\nOlli viskasi laudan-kappaleen sivuun, ja lähti aika kyytiä Alkulaan.\nMutta toisten lasten leikki oli siellä niin huvittavaista, ettei Olli\nmuistanutkaan asiaansa. Hän jäi toisten kera kisaamaan.\n\nMutta leikin parhaillaan ollessa nähtiin emokin, kuin kotka, joukossa\nliikkuvan, ja aika vitsa kourassa.\n\nSilloin lapset hajosivat, kuin kyyhkyset, ja juosta piipertivät\nkotihin. Kotiin päästyä otti emo, ja piiskasi lapset kaikki järjestään,\nja asetti sitten syömään. Mutta Olli oli piilossa.\n\nOlli oli kiivennyt uunille, ja piileksi siellä muurin suojassa.\n\nÄiti käski häntä tulemaan alas; mutta ei Olli vain tullutkaan. Sitten\nkoetti äiti houkutella häntä tulemaan ruu'alle; mutta ei Olli ollut\nkuulevinaankaan.\n\nSilloin nousi emo itse uunille ja aikoi ottaa Ollin väkisellä käsiinsä.\nMutta kun emo pääsi uunille, niin oli Ollikin jo silloin alhaalla. Äiti\nperässä lattiaan. Mutta kun hän pääsi parhaiksi alas, niin oli Olli jo\ntaas uunilla. Mentiin sitä menoa, ja kierrettiin sitä kierrosta sitten\njoku kerta, niin emo uupui: hän ei enään jaksanut olla oravana Ollin\nkanssa, vaan istui jakkaralle ja itki.\n\nKun emo oli kerjinnyt itkunsa itkeä, ja mielensä rauhoittaa, niin\nkurkisti Ollikin uunin takaa alas rakkaan imettäjänsä puoleen. Ja kun\nhän siten salaa tarkasteli emonsa kasvoja, niin ymmärsi hän tarkalla\ntajullaan, että myrsky oli ohitse, ja astui siis rauhallisesti alas, ja\nkävi kohta puuro-kuppiin käsiksi; eikä äitikään häntä enään häirinnyt,\nvaan antoi syödä vain rauhassa.\n\nMutta murkinan kuluttua rupesi äiti kuitenkin kyselemään Ollilta, missä\nhän oli viipynyt. Ja Olli-parka oli niin tyhmä, että puhui kaikki\ntietonsa emollensa.\n\nOtettiin siitä sitten ja mentiin katsomaan Ollin laudan-kappaletta.\nÄiti sanoi siitä kohta \"pyhässä yksinkertaisuudessaan\" tuomionsa, että\nse piti poltettamaan.\n\n\"Ei mar, äitiseni!\" sanoi Olli.\n\n\"Vai ei\", sanoi äiti ja kävi laudan-palaseen käsiksi.\n\n\"Ei,\" sanot Olli.\n\nJa siitä syntyi taas kapina: äiti veti lautaa puolellensa, eikä\nOllikaan antanut perään. Mutta viimein näki äiti kuitenkin parhaaksi\nleikin lisäksi sen, että kraappasi Ollia peruukkiin kiini.\n\n\"Äläs!\" sanoi Olli, ja \"eks' perkule hellitä!\" ja niin purasi hän\näitiään käsivarteen kiini.\n\nMutta pian huomasi Olli kuitenkin, että hän ainakin viimein tappiolle\njoutui, ja lähti sentähden käpälämäkeen. Mutta ei ollut äitikään hidas\npuoltansa pitämässä. Hän lähti Ollin perässä ja sanoi:\n\n\"Kyllä minä sun koiran-hampaas murran, sinä paha rakki!\"\n\nJa niin mentiin jo hyvä matka peräkanaa, kun Olli huomasi että pako\nkovalla maalla oli mahdotonta, ja piilotteleminen aukealla kedolla\nvieläkin mahdottomampi. Hän ohjasi siis askeleensa pehmeälle, vasta\nkynnetylle pellolle, luullen, ett'ei emo sinne viitsisi tulla perässä.\nMutta emo tuli vain.\n\nOlli koki lyhvillä säärillään kahlata, min pääsi. Mutta onnensa oli\nkova: hän kompastui. Ja voi kauheata! Emo oli jo taas tukassa kiini, ja\nnosti Ollin jalkeille; mutta ei auttaakseen Olli-raukkaa, vaan\nkurittaaksensa oikein äidin tavalla.\n\n\"Äiti-kulta!\" rukoili Olli; mutta armon-aika oli jo Olli-paralta\nohitse. Äiti oli kuuro rukouksille, painoi vain Ollin pään polviensa\nväliin, laski housut kinttuihin, veti pyllyn paljaaksi, ja rupesi\nsuomimaan.\n\nJa kun luuli Ollin jo tarpeeksi saaneen, niin päästi hän hänen, ja se\nsauna ei Ollin mielestä ole vieläkään mennyt.\n\nKun Olli sitten veti housuja jalkaansa, niin mietti hän itsekseen\ntarkasti sen päivän tapauksia, ja tuli lopulta siihen päätökseen, että\n\"hullu kaiken tietonsa puhuu\". Eihän hänen olisi tarvinnut äidillensä\nkaikkia puhua, mitä tiesi, niin ei olisi tarvinnut selkäänsäkkään\nsaada.\n\nÄiti mietti myöskin itseksensä sitä, mitä pojasta viimeinkin tulisi. Ja\nkun isä viimeinkin ehtoolla tuli kotihin, niin kertoi äiti hänelle\nkaikki päivän tapaukset. Lapset olivat silloin jo levolla.\n\nIsä mietti ja kuunteli hetken. Sitten sanoi hän lopuksi: \"Pojasta tulee\nmies, ja kelpo mies tuleekin. Kurita häntä rakkaudella toisten, äläkä\nkiivaudella. 'Oraass' on touvon alku'. Hyvä ja rehevä laiho tekee\nvankan viljan. Usko se!\"\n\n\n\n\nII.\n\n\n    \"Lapsi kasvaa, hammas karkenee\".\n\n                           Sananlasku.\n\nVaikka Ollin äiti täytti tuomionsa tarkallensa puustavin mukaan, ja\npoltti Ollin pokka-pöytä aineen, niin ei itse ajatus Ollin aivoista\nsillä kuitenkaan palanut. Olli mietti ja mietti aijettansa yöt ja\npäivät, ja tulipa viimein vakavaksi päätöksessään, joka ei ollut aivan\nmitätön hänen ikäiselleen miehelle: hän, näettekö, päätti karata\nkotoansa, ja mennä ennen kerjuulle, kuin jättää niin viisasta neuvoa,\nkuin se, jonka Tallukka-Repekka oli hänelle antanut.\n\nJa eipä aikaakaan, niin jopa Ollia kaivattiin \"Matti-suutarin\" mökissä.\nÄiti itki ja voihki, ja puheli hyvää Ollista: Olli oli ollut kaikista\nparas lapsi, viisain, nöyrin ja hyvän-tapasin. Mutta nyt hän oli pois,\neikä kukaan tiennyt, missä hän oli. Ja päälle päätteeksi oli Ollin\nkatoamisesta jo kolmas viikko kulumassa.\n\nMutta antaapa nyt äidin murehtia Olli-poikaansa; emme me viihdy itkevän\näidin kanssa, vaan lähdemme etsimään Ollia.\n\nLouhun kartanossa oli paljon ihmisiä koolla eräänä sunnuntaina. Renki\npirtissä leikittiin pokka-pöydän ympärillä, ja Mutkala oli mestarina\njoukossa. Matti-suutarin Olli oli myöskin joukossa, ja hän oli vallan\nhurmaantunut ilosta; sillä niin \"lystiä\" oli pirtissä.\n\nOlli näki miten pokka-pöytä tanssi \"sitä tuhannen tulista polskaa\"\nniin, että ne, joiden kädet olivat pöydällä, saivat hengästyneenä ja\nhiki hatussa koettaa kaikin voiminsa seurata mukana.\n\nJa kun tanssi oli loppunut, niin käski Mutkala pöytänsä näyttämään,\nmiten juopunut kävelee; ja voi ihmettä? Pöytä rupesi horjumaan,\nhoipertelemaan ja kallistelemaan kaikin puolin. Se käveli aivan niin,\nkuin olisi sillä ollut \"nenä viidentenä jalkana\".\n\n\"Perkule vieköön!\" sanoi Olli, ja astui esille. \"Sinulla on 'sika\nviitenä silmissäs;' mutta nuo kädet taitavat sen vain tehdä\".\n\nMutkala katsahti Ollia, ja sanoi:\n\n\"Mistä sinä epäuskonen kakara olet? Pane yksin kädes pöydälle!\"\n\nKaikki muut kädet otettiin pois pöydältä, ja Olli laski tassunsa\nyksinänsä siihen.\n\nNyt käski Mutkala pöydän sanomaan -- epäuskoselle pojalle hänen ikänsä.\nJa taaskin ihme! Pöytä kumarsi Ollille kymmenen kertaa.\n\n\"Tiesihän kamala mun ikäni\", puheli Olli häveten epäuskoansa.\n\n\"Tietää mar se kaikki, mitä vain kysyt\", vastasi Mutkala.\n\n\"Minäpä koitan\", sanoi Olli. \"No, hyvä piru!\" sanoi hän pöydälle,\n\"koska sinulla näyttää olevan ajatuksen voimaa, niin koetan, onko\nsinulla silmätkin. Sanoppas nyt, paljoko kello on?\"\n\nPöytä lähti taas liikkeelle, ja kääntyi sille seinälle, jossa kello\noli. Ja kun se tuli kelloa likelle, niin seisahtui se, ja alkoi\nkumarrella, ja kumarsi kaksitoista kertaa.\n\n\"Sen riivatulla silmätkin!\" puheli Olli. \"Mutta vieläkin koetan sinun\ntaitoas. Sanoppas nimeni, jos tiedät\".\n\nJa niin hän kysyi ensiksi:\n\n\"Olenko kastettu Kalleksi?\"\n\nPöytä ei liikahtunut paikaltaan.\n\n\"Paniko pappi mun Paavoksi?\"\n\nPöytä ei liikahda vain.\n\n\"Niin, mutta Matiksi mamma mua sanoo. Eikös niin?\" liverteli Olli.\n\nMutta pöytä oli viisas, eikä antanut pettää itseään.\n\n\"Mutta Kustaa mä kuitenkin olen\", puheli Olli vielä, mutta pöytä oli\nvaan liikkumata.\n\n\"No, olenko Olli sitten?\" kysyi Olli viimein, ja pöytä ei pysynyt enään\nrauhassa, vaan kumarsi kohta sangen syvään Ollille.\n\nJa nyt oli Olli varma siitä, että pöydässä oli henki ja ymmärrys. Ja\nhän rupesi puhelemaan Mutkalalle miten hän sen keinon ja konstin voisi\nsaada.\n\n\"Niin, poikani!\" sanoi Mutkala. \"Konsti maksaa rahaa; eikä se olekkaan\nenään konsti, kun sen kerran taitaa. Tuon suuren ruoka-pöydänkin panen\nminä tanssimaan\".\n\n\"Oh, heikkarissa!\" kuului silloin useampain suusta.\n\nMutta Mutkala oli luja puolestaan, ja sanoi, että he saisivat hypätä\npöydälle istumaan, ja hän sen panee sittenkin tanssimaan.\n\n\"Mitä pannaan vetoon?\" sanoi joku joukosta.\n\n\"Halstooppi rommia\", sanoi Mutkala, varmana voitostaan.\n\nJa nyt rupesi Mutkala toimeen. Hän meni kamariinsa ja palasi sieltä\nhetken perästä kraapien tukkaansa ja höpisten jotakin suupielestänsä.\nSamassa tuntui myös väkevä tulikiven haju kaikkein läsnä olevain\nhaju-reikiin tunkevan.\n\nMutkala siveli pöytää, hieroi ja lämmitteli sitä kämmenillänsä, ja\nkraapasi aina ajan takaa korvansa ta'ustaa. Apulaiset hieroivat myöskin\npöytää. Ja katsokaas ihmettä! Suuri väen-pöytä rupesi liikkumaan.\n\n\"Hypätkää nyt päälle, jos tahdotte mukana tanssia\", sanoi Mutkala.\n\nJa silloin hyppäsi aika joukko miehiä pöydälle.\n\n\"Nouse pyörimään!\" komensi Mutkala henkiinsä herännyttä pöytää.\n\nPöytä totteli, ja rupesi natisten ja präiskien kohoumaan yhdelle\njalalle, kuin karhu.\n\nMutta pöydällä oli kuitenkin liiaksi painoa. Kun se pääsi juuri\npaikoilleen pystöön, niin katkesi siltä jalka, ja kaikki meni nurin.\nMukkelis-makkelia makasi siinä miehet nyt, kuin sikain raasima\nkumina-maa. Siinäkös sitä sitten naurettiin ja rähistiin, kuin harakat\nrikka-kasassa.\n\nMutta Mutkala kaikista iloisin sittenkin oli, sillä hän oli voittanut\npullon rommia. Iloissaan otti hän Ollin kanssansa kamariin ja aikoi\nsiellä neuvoa Ollille koko konstinsa. Muut saivat mennä mikä minnekkin\nsiksi, kunnes rommi pullo kerittiin saada haetuksi \"handelsmannista\",\njoka salakähmää kävi kauppaa pyhänä ja arkina juoma-tavaroillakin.\n\nKun Mutkala ja Olli olivat tulleet kahden-kesken, niin kysyi Mutkala:\n\n\"Voitko sinä mitään maksaa minulle, jos opetan sinulle konstin?\"\n\n\"En; mutta luvata kuitenkin voin\", vastasi Olli rohkeasti.\n\n\"Niin, niin! Eikä lupa taloa hävitä. Mitäs lupaat?\" kysyi Mutkala.\n\n\"Mitäs vaadit?\" kysyi Olli. \"Tyydytkö, jos lupaan sulle halsikan\nviinaa?\"\n\n\"En. -- Mutta jos rommia lupaat, niin 'se on eri asia, eri papin asia',\nvastasi Mutkala.\n\n\"Olkoon menneeksi!\" vastasi Olli.\n\n\"Ja 'niinpä niinkin, perhana vieköön!' Minä teen sinut mestariksi\".\n\nJa niin sanottuaan otti Mutkala vanhoja rikki-tikkuja arkkunsa\npohjalta, ja näytti niitä Ollille.\n\n\"Näillä kierotaan kädet ensin, ja näissä on se voima, joka panee\npöytään hengen. Mutta että se tottelee sinua, niin pitää sinun\nkraapimaan tukkaas, ja eritenkin niskatukkaa: siellä on herruus ja\nvalta. Ja lopuksi, että sinä saat sitte ymmärryksen, pitää sinun osata\nseuraavat läksyt:\"\n\n    Ensimmäinen läksy:\n      _Paha silmäsiä vastaan_:\n      Yks', kaks', viis-kaks',\n      Paha silmä pliiskaks'!\n\n    Toinen läksy:\n      _Panettelijoita vastaan_:\n      Yks', kaks', kuus'-kaks',\n      Paha kieli nuuskaks'!\n\n    Kolmas läksy:\n      _Epäilijöitä vastaan_\n      Yks', kaks', kaks'-kaks',\n      Epä-usko rasvaks'!\n\n\"Ja että sitten osaat ja voit saada varmat vastaukset kaikkiin\nkysymyksiis, niin pitää sinun vieläkin osata seuraavat läksyt:\"\n\n    _Laskuopin läksy_:\n    Annas, tannas, hevonen, lammas, kirves, piilu,\n    ja Yks', kaks', kahdeksaa, rau'an haava yhdeksää;\n    minä toivon viittätoista, taitaa tulla kuukintoista.\n\n    _Kieliopin läksy_:\n    Finkuna poika ja poika takanikke;\n    Ei saade kulta ja minä sanon ikke.\n    Vas vintturikudei, hiipanaskana kokkaa.\n    Toskate vara potensuu o soskavi altijöra; ja:\n    Jaa, jaa jaksa laaka motoosaa, huru stilla ja vara\n    Pöksöna, intte komias ja kom port, va tu taala helter.\n\n    _Maatieteen läksy_:\n    Maa suuri ja avara,\n    Täynnä paljon tavaraa:\n    Virtoja ja järviä,\n    Tähtiä ja pilviä.\n\n    _Rakkauden läksy_:\n    Pääni on mun kipiä,\n    Ja sydämmeni on siukka,\n    Tules kultani likemmä,\n    Ja halaa pikku hiukka!\n\n\"Ja enempää et sinä suinkaan käsitäkkään!\"\n\n\"En, veli kulta saanut vielä puolta siitäkään päähäni, mitä neuvoit\",\nsaneli Olli alakuloisena. \"Voi hemmetti, jos osaisin edes\nkirjoittaakkaan!\"\n\n\"Opetan minä senkin sinulle, jos mieles tekee\", vastasi Mutkala.\n\n\"Opeta, veli-kulta!\"\n\nJa tiedättekö mitä? Mutkala kirjotti Ollille edellä olevat läksyt, ja\nvieläpä aakkosetkin, joista hän sai vähitellen itse oppia lukemaan\nkirjotusta, ja vieläpä kirjottamaankin.\n\nJa kun Olli lähti myöhemmin ehtoolla Louhun kartanosta, niin\noli hänellä kokonainen käärö vanhoja retu-papereita ja pieni\nlyijykynän-pätkä plakkarissa. Mutkala oli ne antanut hänelle ja kaikki\nsillä toivolla, että Olli vielä kerran hänelle tuopi rommi-pullon.\n\nMutta minä kuiskasen vain sivumennen, ettei Olli ole vielä tänäkään\npäivänä vienyt Mutkalalle lupaamaansa rommi-pulloa; enkä luule, että\nviepi vastakaan. Mutta olkoon se Ollin oma asia; tahdommepa vain vaania\nhänen jälkiänsä, mihin hän nyt lähtee.\n\nOlli meni menojaan paperineen ja pännineen aina etemmäksi kotoansa.\nMaailmalla tahtoi hän saada rauhassa oppia kirjoitustaan, eikä\näiti-muorin terävän nokan alla.\n\nTapaamme hänet siellä taas jonkun ajan perästä yhdessä toisten\npoika-lorttien kanssa. Ja siinäpä rupesi tulemaan tora, ja tulikihan\nse siitä.\n\nEräs paha Paltamon poika teki Ollille kiusaa, repeli Ollin papereita ja\ntukisteli häntä. Ollia harmitti kyllä, mutta ei uskaltanut yrittää\npahantekijää rankasemaan, vaikka se oli häntä pienempi. Ollilta pääsi\nsen sijaan haikia itku.\n\n\"Voi, sinua hupsun-kenkä; voi, sinua lehmän-kenkä! Onko sinulla jänis\nhousuissas?\" pilkkasivat toiset pojat. -- \"Ota vastaan; anna selkään\nsitä saakelia, äläkä itke\".\n\nEikä Olli ollutkaan kuuro. Hän malttoi mielensä, kuunteli ja sydämmensä\npalpatti, kuin haavan-lehti.\n\n\"Niin anna selkään!\" pilkkasi paltamolainen, ja nyhjäsi Ollia vieläkin\nparemmin tukasta.\n\n\"No, en tätäkään kärsiä voi\", sanoi Olli, kävi käsiksi pilkkaajaansa,\nensin kylläkin pehmeästi, ikään kuin katuen yritystään, ja toivoen\npäästä koko leikistä, jota hän ei ennestään tuntenut.\n\nMutta mikäs enään auttoi? Paltamolainen ei hellittänyt häntä, vaan veti\nOllin kerrallaan kumoon lattiaan. Ja siinä he nyt kierivät päällekkäin,\njauhaen toinen toistaan tukasta.\n\nJa mitä enemmin leikkiä kesti, niin sitä enemmin kasvoi Oliinkin\nrohkeus. Hänestä tuntui hauskalta, saada kerrankin vetää toista\ntukasta.\n\nJa \"hei heikkarissa, sinä perhanan paltamolainen!\" kiljasi hän ja\nvänttäsi vastustajansa allensa. \"Tahdotko tästä lähtein antaa mun olla\nrauhassa?\"\n\n\"En pelkää, vaikk'en piisaakkan\", puhisi paltamolainen Ollin alla.\n\n\"Pidä puoles, paltamolainen, älä anna perään, Olli!\" yllyttivät toiset.\n\n\"Voi, tervattu, kun pääsisin vielä kerran ylös täältä!\" ähkyi\npaltamolainen.\n\n\"Pääset, jos rukoilet\", vastasi Olli.\n\n\"En rukoile, vaikka meniskin henki ja kengät\", kiukutteli\npaltamolainen.\n\n\"Paisuu palmu painon alla\", pilkkasivat toiset. \"Nouse ylös, mitäs\nsiellä toisen alla viitsit maata?\"\n\nMutta Olli puserteli paltamolaista siksi, että hänen täytyi rukoilla.\n\n\"Minä rukoilen\", sanoi hän.\n\n\"Kuinkas rukoilet?\" kysyi Olli.\n\n\"Päästä minut ylös!\"\n\n\"Rukoile paremmin!\"\n\n\"Päästä Olli-kulta minä ylös!\"\n\n\"Vieläkin paremmin!\"\n\n\"Olli-kulta, hyvä Olli, rakas Olli, sinä viisas ja väkevä Olli, päästä\nminä ylös!\"\n\n\"No, niin. 'Ei nöyrän kaulaa katkaista'. Mutta lupaatkos, ett'et enään\nkoskaan käy päälleni?\"\n\n\"Minä lupaan\".\n\n\"Vannotkos myöskin?\"\n\n\"Minä lupaan ja minä vannon, ett'en 'sinä kuuna kullan valkeana',\nkäsilläni kajoo sinuun, Olli!\"\n\n\"Niinpä siis: 'nouse ylös ja valvo', muutoin on selkäsaunas aina\nvalmis\", sanoi Olli ja hellitti kyntensä \"Paltamon pahan pojan\nniskasta\".\n\nJa siitä leikistä sai Olli sellaisen opetuksen, ett'ei hän sitä koskaan\nunhoittanut. Jos tuli joskus tarve, niin oli hän valmis nyrkillä\nratkaisemaan asiansa, vaikka kenenki kanssa. Kerskaten puheli hän\nsilloin: Lapsi kasvaa, hammas karkenee; en minä pelkää ketään.\n\nMonta asiaa olisi vielä tältä Ollin karku-reisulta puhuttavana,\nvaan koska ne eivät ole erittäin merkillisimpiä, kuin muittenkaan\nmiero-poikain asiat; ja kosk'ei Ollin pokka-pöydästäkään tullut mitään,\nniin emme viitsi joutavilla asioilla venyttää aikaamme, vaan\nkiirehdimme pää-seikkoja tarkastamaan.\n\n\n\n\nIII.\n\n\n    \"Kylä-hyvä jättäminen, koti-huono muistaminen\".\n\n                                          Sananlasku.\n\nOllin äiti itki itkemistään sillä ajalla, kun Ollilla oli hauska\nmaailmalla. Emo-paha kyseli ja tiedusteli kaikilta, joita tapasi, josko\nolivat nähneet hänen poikaansa. Kirkolla kyseli hän kirkkoväeltä; ja\njopa onnistui hänen saada eräänä pyhänä jotenkin tarkat tiedot Ollin\nölo-paikasta. Silloin ei äiti-raiskalla ollut enään aikaa viivytellä,\nvaan hän lähtee etsimään kadonnuttansa. Naapurein käskee hän sanoa\n\"kiveen-kovaan\", ukollensa, ett'ei hän saa lähteä kotoa lasten luota\nennen, kuin hän tulee takaisin.\n\nJa \"Matti-suutarin\" täytyi totella \"punttiin ja prikkuun\" rakkaan\n\"mamman ortelia\", vaikka olikin luvannut Mäkelään sillä viikolla\nneulomaan. Hän istui pienoisten kanssa ja odotteli, kun \"hepo kesää\"\nrakastensa palajamista.\n\nMutta \"mamma\" etsei poikaansa, ja höpisi itseksensä: \"'etsikäät, niin\nte löydätte'; niin pitää minunkin\".\n\nJa olisittepahan ollut näkemässä sitä pitkää naamaa, jolla Olli katseli\näitiään, kun tapasivat toisensa, niin naurasittepa luulen vieläkin.\n\nOlli oli juuri parhaillaan aikamoisessa tappelun-nujussa \"kylän\nkakarain\" kanssa, kun äiti ilmestyi paikalle juuri, kuin \"pilvistä\npudonnut\", ja kraappasi Ollia tukasta kiini, ja sanoi:\n\n\"Kyllä minä sinut opetan! Vai olet sinä oppinut jo tappelemaankin.\nMutta nyt siitä tulikin loppu!\"\n\n\"Niin mar! On se, näen, 'herra herrallakin, ja vaivasellakin Jumala'.\nJoll'et nyt olisi, äiti, tullut, niin olisin minä nuot penikat\nopettanut\".\n\n\"Täss'ei haukuta enään. Nyt saat marssia paha sikiö! Me olemme\nmurehtineet sinua jo kylläksi kauvan, ja etsineet turhaan. Mutta nyt\nsinut viimeinkin löysin\".\n\n\"Mitäs te minua etsitte? Elänhän ininä täälläkin!\"\n\n\"Elät. -- Mutta nyt marssitaan!\"\n\nJa niin sanoen ravisteli emo rakasta poikaansa kauluksesta vielä\nkerran, ja antoipa pienen potkasunkin kaupan päällisiksi.\n\nMentiin sitten sitä menoa hiljaisina ja \"nurpolla nenin\". Silloin alkoi\nOllikin muistaa kotiansa, ja häntä värisytti, kun hän ajatteli, että\nhänen täytyi palata hauskasta elämästään maailmalla äidin \"kurin alle\"\nkotihin.\n\n\"Enköhän vieläkin pääsisi tuosta saakelin tontusta?\" arveli hän\najatuksissaan itseksensä. \"Yö-paikassa pitää minun koettaa pakoa\ntaaskin\".\n\nJa äiti ajatteli vuorostaan itseksensä, miten hän voisi varmasti saada\npojan kotihin, ett'ei se vain pääsisi häneltä.\n\nJa niin ajatellen kumpikin omia ajatuksiaan kuljettiin yhä edelleen,\nkunnes äiti viimein poikkesi erääseen taloon, ja sanoi pojalleen, että\nhe jäävät nyt yöksi taloon.\n\n\"Suokoon Jumala sinulle hyvän onnen, mammaseni!\" ajatteli Olli. \"Mutta\npidä sinä, Olli, varas!\"\n\nTultiin taloon, haukattiin vähän vieraanvaraisen emännän tarjoamaa\nehtoollista, ja ruvettiin levolle. Äiti pani penkille pitkäksensä,\nkenkä-rajat pään-alaisenaan. Olli paneusi samoin penkille äidin\njalka-puoleen, ja mykersi lakki-räysänsä päänsä-alaiseksi.\n\nMaattiin siinä hetkinen, niin jopa Olli huomasi miten mamma valui\nhiljallensa yhä likemmä häntä, ja kierteli jalkansa hänen jalkainsa\nympäri.\n\n\"Nyt se luuli minun nukkuvan, ja peljäten itsekkin nukkuvansa, tekee\nhän tuon tepposen minulle\", ajatteli Olli. Mutta viisas kun olikin,\nniin oli hän unesta havahtavinaan, ja sanoi silmiään hieroen:\n\n\"Mitä te äiti potkitte? herätitte minun juuri kauniista unestani\".\n\n\"Mitä sinä uneksuit?\"\n\n\"Uneksuin juuri, miten te kampasitte päätäni, ja miten pienet sisareni\nsöivät puuroa ja kirnu-piimää, ja minun piti myöskin juuri päästä\npuuroon käsiksi\".\n\n\"Vai niin!\" virkkoi äiti, ja oli muuttavinaan itseään ylemmä, vaikka\nsittenkin piti jalkansa Ollin jalvoissa kiini.\n\nMaattiin taas hetkinen, niin jopa mamma nukkui.\n\n\"Nyt, jos milloinkaan\", ajatteli Olli, ja rupesi pelaamaan jalkojaan\nirti äidin jaloista. Hän saikin jalkansa irti ja laskeusi hiljaa\nlattiaan.\n\nMutta voi hirmuista! Äiti heräsi, ja havahti ylös; ja paikalla taas\nOllin kaulukseen kiini.\n\n\"Sinä kelvoton kakara! Mitä sinä ajattelet? Tuumailetko karata?\"\n\n\"Voi tuota äitiä, kun on hupsu! Unta minä nä'in. Olin taaskin rakkaassa\nkodissani, ja nä'in, miten me kisasimme kotikartanolla, ja sinä\ntuuppasit minua niskaan, ja siitä luultavasti se tuli, että minä\nputosin tästä lattiaan\", puolusteli Olli itseänsä.\n\n\"Niin kai!\" sanoi äiti. \"Mutta minä nä'in myöskin unta; ja se oli\nsellaista, että sinä olit karkaavinas; mutta minä sain tukastas kiini\njuuri, kuin olit päästä ulos!\"\n\nJa niin sanottuaan meni äiti, ja pani pitkälleen kynnykselle\npoikittaisin, ett'ei suinkaan enään tarvinnut peljätä pojan pakenevan.\n\n\"Niin\", sanoi Olli, ja paneusi penkille jälleen. \"Luuste koira unta\nnäkee, niin tekin äiti-parka. Te luulette minun aikovan karata\".\n\nMutta äiti ei vastannut enään mitään, vaan nukkui rauhassa aamuun asti.\nOlli-raiska väänteli itseään, eikä saanut unta juuri sanottavasti.\nHäntä vaivasi ajatus, miten päästä äidistään. Mutta hänen täytyi tyytyä\nkohtaloonsa.\n\nTulipa sitten aamu, ja lähdettiin taaskin liikkeelle. Kuljetaan teitä,\njos jonkinlaisia. Tuleepa siinä jo paikka yli pääsemätön. Vesi oli\nnoussut viimeisten sadetten vuoksi, ja vienyt sillan mennessään.\n\n\"Kyllä me tästä pääsemme\", sanoi Olli ja rupesi paikoilleen jäänyttä\nkäsipuuta myöten ryömimään yli.\n\n\"Älä mene hukuttamaan itseäs!\"\n\n\"Ole joutavia!\" vastasi Olli, ja ryömi yhä edellensä.\n\n\"No, olet sinä se veitikka!\" pauhasi äiti peloissansa. \"Pitääkö minun\ntaaskin tarttua takkis kaulukseen?\"\n\n\"Tartu vain, jos yletyt\", ilkkui Olli, luullen olevansa jo niin\netäällä, ett'ei äiti muka ylettyisi häneen.\n\nMutta poika-paha pettyi taaskin. Äiti kaappasi häntä sormesta kiini, ja\nsanoi:\n\n\"Kyllä minä sinut opetan!\"\n\n\"Älä hitolla!\" pääsi Ollilta silloin.\n\n\"Tuletkos takaisin, ryökäle?\" sanoi äiti, ja rupesi vetämään häntä\ntakaisin.\n\n\"Empä, perkule, tulekkaan!\" sanoi Olli, ja tempasi jalkansa sellaisella\nvoimalla, että se heltyikin äidin käsistä, mutta millä seurauksella?\n\nPoika-raukka muljahti suin-päin veteen, ja painui sinne.\n\nÄiti rupesi huutamaan ja poraamaan. Ja kaikeksi onneksi tulikin samassa\neräs mies hevoisella, aikeessa hänkin ylitse.\n\n\"Äiti-kulta!\" sopersi Olli ja nosti päätänsä veden pinnalle.\n\nMutta samassa tarttui vahva miehen käsi hänen tukkaansa ja veti hänet\nylös. Olli oli siis pelastettu vaarasta.\n\nÄiti kiitteli, min' jaksoi pelastajaa; mutta Olli mutisi itseksensä:\n\n\"Kotiin nyt ainakin vain pitää!\"\n\nJa niin hänen kävikin. Äiti sai apuun tulleen miehen avulla sen verran\nlautoja puron yli, että jalkamiehet pääsivät ylitse. Ja siitä piti\nOllinkin vain käydä ylitse.\n\nKun olivat ylitse päässeet, niin kiitteli äiti vieläkin auttajaa, mutta\nOllille oli se mahdotonta. Hän ei pitänyt sitä minään kiitosta\nansaitsevana, että hän oli hukkumasta estetty; vaikka vaaran aikana\nolikin parkaissut \"äiti-kulta!\"\n\nMentiin taas sitä menoa, hyvää kyytiä eteen päin. Jopa tultiin\ntuttaviin seutuihin. Kirkon torni rupesi jo näkymään. Silloin sai Olli\npuhe-voimansa jälleen:\n\n\"Jopa tullaan tuttaviin tienoihin taaskin!\" oli hän iloitsevinansa.\n\nÄiti ei puhunut mitään, vaan ajatteli sen sijaan sitä enemmän. Hän\najatteli, että kun hän kerran saa Oliin oman katon alle, niin hän kyllä\nottaa karku-halut häneltä. Ja \"papan\" pitää häntä auttaa siinä hyvässä\naikeessa.\n\nMutta olipa Ollillakin ajatuksensa. Hän ei uskaltanut enään ajatella\nkarkaamista; mutta ajatteli sen sijaan \"ketun kenkiä\", joilla hän\nosaisi vanhempiaan miellyttää, ett'eivät ne kostaisi hänelle töistänsä.\nJa Olli rupesikin livertelemään äidillensä kaikellaisia sukkeluuksia.\n\n\"Jopa koti-kultanen näkyy\", sanoi hän hetken perästä.\n\n\"Onko se nyt kultanen, vaikka et vain tahtonut sinne enään tulla?\"\n\n\"Äiti-kulta, minä olin 'pilattu'\".\n\n\"Kuka sinut oli pilannut?\"\n\n\"Tallukka-Repekka pani ensin alkuun, ja Mutkala sen sitten vasta oikein\nkunnialla kruunasi\".\n\n\"No, miten sinä tunsit itses pilatuksi?\" kysyi äiti hetken perästä.\n\n\"Siten, ett'en halunnut laisinkaan kotihin\", vastasi Olli.\n\"Ja voi, voi, rakas äiti, kun sinutkin peräti unhoitin. Rukoileppas\n'Matti-pappaa', ett'ei hän rankaise minua. -- Ethän sinäkään minua\nlyö?\"\n\n\"Läpi-liipattu lurjus\", ajatteli äiti. \"Nyt vääntää hän vitsaa\nkädestäni; mutta en mar minä sitä hevillä anna\", ja niin ei hän\nvastannut mitään Ollin kysymyksiin.\n\nMutta Olli ei antanut perään. Hän teki itsensä vieläkin nöyremmäksi.\n\n\"Äiti-kulta! Enkös minä ole sinun oma kohtus-poika? Etkös minua\nkantanut sydämmes alla? Raskitko minua rangaista? Soisitko minun\nkuolevan? -- Et suinkaan, mamma-kulta! Näenhän sen jo sun kauniista\nsilmistäskin, ett'et sinä ole minulle vihainen. Ja entäs sinun korea\nsuus sitten? Eihän sekään osoita kovuutta katuvalle\". Ja niin liverteli\nOlli aikansa, kunnes sai voiton. Olli-paha oli koskettanut äidin\nhellimpiä tunteita, ja se teki taikoja: äiti heltyi itkemään, ja sanoi\nnyyhkien:\n\n\"Minä annan sinulle anteeksi kaikki, enkä anna isänkään sua rangaista\".\n\n\"Tiesinhän sen, äiti-kulta\", sanoi Olli ja löi käsivartensa äidin\nkaulan ympäri. \"Poika-nulikka voitti taaskin\".\n\n\"Voitit kyllä; mutta rupea nyt tästä lähtein ihmiseksi, muutoin ei\nsinusta tule edes 'kolmen koiran ruokkijata', puheli äiti.\n\n\"Rupean niinkin\", vakuutti Olli.\n\nMutta tultiinpa viimein kotihin. Siellä oli uusi tili vielä edessä.\n\"Matti-pappa\" istui ikkunan ääressä ja näki kaivattujen lähestyvän\nkotia. Hän varustausi arvokkaaseen asemaan perä-penkille, piippu-nysä\nsuussa ja suutari-hihnansa oikeassa kädessään; ja muutoin hyvin totisen\nja kireän näköisenä.\n\nEmo astui edellä pirttiin ja Olli perässä. Kunnioituksesta,\nkatumuksesta ja pelvosta jäi Olli seisomaan ovipieleen, silmät luotuina\nlattiaan.\n\n\"Moskula, nosta silmäs ylös!\" sanoi taatta ynseästi.\n\nOlli totteli käskyä; mutta ei voinut katsoa isää silmiin.\n\n\"Luulen sinun seisovan siinä, kuin 'hunsvotin Jumalan edessä'. Mitäs\nolet tehnyt?\" nuhteli isä häntä.\n\nViimeinkin sai Olli taas suunsa auki. Hän vilkasi isää silmiin, ja\nsanoi rohkeasti:\n\n\"Isä, minä olen syntiä tehnyt sinun edessäs ja äitiä vastaan, enkä ole\nenään mahdollinen pojaksenne kutsuttaa\".\n\n\"Veitikka!\" sanoi isä, eikä tahtonut voida nauruansa pitää.\n\nHetken kuluttua jatkoi isä:\n\n\"Mikä sinun suuhus ne sanat toi?\"\n\n\"Katumus ja usko sinun laupeutees\", vastasi Olli rohkeasti.\n\n\"Mutta sinun uskos petti sinut\", vastasi isä ja heilautti hihnaansa.\n\n\"Mutta Raamatussa sanotaan: sinun uskos vapahti sinut\", intti Olli.\n\n\"Opetatko sinä, nassikka, minulle Raamattua?\" sanoi isä, ja nousi\nkiivaasti istuimeltaan.\n\nJa nyt olisi Olli saanut tuntea isällistä kuritusta, ell'ei äiti olisi\npäässyt väliin. Äiti syöksyi, kuin penikkansa puolesta painiva karhu\nisään kiini ja sanoi jäykästi:\n\n\"Matti! Minä olen luvannut rukoilla Ollin edestä: ja minä sanon: sinä\net saa kättäs kajota poikaan!\"\n\n\"Hah?\" sanoi suutari hämillään, ja vetäysi häpeillään takaisin\npaikoillensa penkille. Ja pitempää jupakkaa ei asiasta tullut. Äiti oli\nosoittanut arvollisen asemansa perheessä, ja rakentanut rauhan sillä\nvallalla, joka hänellä oli isän pehmeyden tähden ollut ainakin kotona\nja kylässä. Kylässä joskus naurettiin sitä, ett'ei Matti-suutarilla\nollut valtaa enemmän kuin \"Kinnusen lehmällä, jonka hän joko piti tai\ntappoi\".\n\nMutta ei sitä tarvinnut Matin koskaan katua; ei nytkään siis.\n\nMatti ei sen tähden puhunut nytkään sen enempää, kuin sanoi hetken\nkuluttua, että hänen piti lähteä kylään neulomaan, johon ei\nmammallakaan ollut mitään estettä nyt enään, kun oli itse tullut kerran\nkotihin ja kaikki oli hyvin.\n\nOllaampas nyt sitten taas paikoillaan. Olli perehtyi taas olemaan\nentisellään, ja unhoitti vähitellen vapautensa kylässä ja maailmalla;\nenkä minäkään parempaa hänelle voi toivoa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\n    \"Siinä Matti, missä muutkin miehet\".\n\n                               Sananlasku.\n\nElettiinpä Matti-suutarilla taas rauhassa aikoja joitakuita, niin\npälkähti Ollin päähän ruveta näyttämään suurta oppiansa taatallensa.\nHän kaivoi liivinsä plakkarista lyijykynänsä, ja piirsi sillä\nisänsä vasta-uudesta höylättyyn suutari-lautaan kaikenmoisia\nvariksen-varpaita.\n\nIsä katseli pojan peliä hetkisen, sitten pani hän prillit nenällensä,\nkuten oli tapansa aina kirjaa lukiessa, -- sivu-mennen sanottuna, ukko\noli huono lukija --, otti sitten suutari-laudan pojaltaan, ja sanoi:\n\n\"Taidathan, luulen, kirjottaakkin\".\n\n\"Taidan niinkin\", vastasi Olli.\n\n\"No, sittepä kelpaa\", sanoi isä hyvillänsä. \"Saat kirjottaa minulle\nrätinkejä, ett'ei tarvitse aina suu sanalla julistaa saataviansa\".\n\n\"On mar se hauskaa\", tuumaili Olli. \"Paperi-lippu puhuu, ja mies on\nitse vaiti, kuin seinä\".\n\n\"Vaikkapa ei juuri niinkään, niin on se vähän herramaista kuitenkin\",\nvastasi taatta.\n\nSiihen loppui taas pakina sillä kerralla. Isä istui ja neuloi, ja Olli\noli myöskin oppinut jo kuromaan kenkärajoja. He olivat siis yhdessä\ntyön toimessa. Ja se oli taas oikein.\n\nMutta sen mukaan, kuin Ollille tuli vuosia, tuli hänelle taitoakin. Isä\nja poika seurasivat yhdessä pitäjällä neulomassa, ja siitä ilosta Olli\npaljon piti. Vanha vapautensa halu syttyi hänessä jälleen, ja sen\ntähden olisi hän neulonut, vaikka aina pitäjällä.\n\nPitäjällä sai hän tilaisuuden kaikenmoisiin juoniin ja vehkeisiin.\nKerronpa tässä muutamia hänen sankari-töistään.\n\nEhtoisin oli kylän poikasilla tapana tulla kokoon johonkin taloon, ja\nsiinäkös sitä sitten myllättiin, ja peuhattiin, painia lyötiin, \"kissan\nhäntää\" vedettiin, sokkosilla oltiin, ja \"kiiskiä ongittiin\"; ja Olli\noli heistä aina paras, vaikka oli usein pienin ja vähä-väkisin\nkasvultansa.\n\nOltiinpa Ojalassa eräänä ehtoona koolla. Sokkos-leikki kävi hyvin\nlaatuun; mutta \"kissan-hännän\" vedossa ei Ollia luonnistanut, hän kun\noli heikko voimiltaan. Koko poika-laumassa ei ollut yhtään, jolle hän\nolisi piisannut.\n\n\"Mutta\", sanoi Olli, \"pannaanpas 'kissa kenkään', niin siinä minä\nainakin olen vertaisenne, ell'en parempikin\".\n\nJa niin ruvettiin siihen leikkiin, pihalta tuotiin korento ja pantiin\nkahden tuolin päälle; sitten pantiin kummallekkin tuolille neljä\ntikkua, ja niin pojat korennolle kukin vuorostaan, jalat ristissä ja\nkepakka kourassa. Siinä piti sitten ilman putoamata kepakolla pudottaa\nkaikki neljä tikkua lattiaan. Siinä se konsti kaikkine kankeuksinensa.\n\nPojat koettivat kukin vuoroansa, ja putoilivat, kuin tallukat aina\nlattiaan, toisille isoksi iloksi.\n\nMutta kun Olli nousi korennolle, niin teki hän temppunsa hyvin; ja se\nharmttti toisia.\n\n\"Osaatkos 'kiiskiä onkia?'\" kysyivät useat heistä.\n\n\"Kumpahan koitetaan\", vastasi Olli.\n\nJa niin ruvettiin siihen leikkiin. Olli ei ollut sitä ennen nähnyt, ja\nsen tähden täytyi toisten tehdä se ensin.\n\nLeikki oli seuraava: ensin vuoltiin kaksi terävää puikkoa, sitten\notettiin vähäinen paperin pala ja asetettiin se seinästä niin etäälle,\nkuin kukin oli pitkä. Sitten meni kiisken onkija seinän viereen, kävi\nsiinä kontillensa, puikot käsissä, joilla hän kannatti ruumistansa.\nVarpaillaan ja puikkojen nojalla piti hänen sitten ryömiä niin\npitkälle, että ylettyi ottamaan suuhunsa edellä mainitun paperin palan.\nOnkijan ryömiessä kysytään: mihis mies menee? johon hän vastaa: kiiskiä\nonkimaan. Sama kysymys tehdään kolme kertaa, ja vastaus samoin.\nKolmannella kerralla lisätään sitten: entäs jos hukut?\n\nNyt on vaikein temppu edessä. Onkijan pitää kannattaa koko ojennettu\nruumiinsa varvasten ja ainoasti yhden puikon varalla, ja toisella\npuikolla raapimaan korvallistaan, ja sanoman: ei tiän piän aikana\nainakaan.\n\nNiin tehtiin nytkin, ja moni kokenutkin onkija \"hukkui\", kuten\nsanottiin, kun joku meni konstissa nenällensä.\n\nOttipa Olli sitten myöskin puikot, ja rupesi yrittämään; mutta ei\ntahtonut onnistua. Mutta kun hän koetti kolmannen kerran, ja kysyttiin:\nmihis mies menee, niin vastasi Olli:\n\n\"Ei se sinuun kuulu\".\n\n\"Kuules poikaa\", sanoivat toiset.\n\nMutta leikin tavan mukaan, piti hänen kuitenkin vastaaman viimeiseen\nkysymykseen: kiiskiä onkimaan.\n\n\"Entäs, jos hukut\", sanottiin taas.\n\nSilloin antoi Olli vastauksen:\n\n    \"Syö susi unen-näkijä,\n    Tapa tauti lappalainen!\"\n\nja teki temppuja puhtaasti. Ja nyt oli mies kuin muutkin.\n\nOtettiin siinä sitten vielä monta muuta leikkiä, \"lantti povelta\",\n\"lantti lattian-ra'osta\" j.n.e., joita ei tarvitse selittää, koska ne\nluultavasti ovat tunnettuja.\n\nMutta viimein esitti joku veitikas joukosta \"karhun kaatamista\", ja\nsitä ei Olli myöskään ennen ollut nähnyt, ja tahtoi siis senkin oppia.\nMutta oppia ei hänelle luvattu, ett'ei hän itse ruvennut kohta\nkaatajaksi.\n\nOlli myöntyi siihenkin, suuressa opin halussaan.\n\nKarhuksi pantiin, kuten asia vaatii, isoin poika joukosta. Karhu käy\nkontillensa, ja toiset sitovat sen jalat yhteen, samoin kädet. Sitten\npitää kaatajan tunkea toisen jalkansa karhun sidottujen jalkojen väliin\nja toisen jalkansa karhun sidottujen kätten välitse, ja sitten pistää\npäänsä karhun vatsan alle. Ja niin on esi-temppu valmis. Sitten seuraa\nkaataminen. Ja sitä ei tiedä, eikä usko muut, kuin ne, jotka ovat\nolleet mokomassa \"karhun kaadossa\", miten jälkimmäinen temppu on vaikea\nja naurettava. Karhu keikautetaan, nimittäin, kumoon, ja kaataja-parka\njääpi, kuin joku kerä kyttyrään karhun raajoihin sekoitettuna j.n.e. Ja\nsiitä ei auta muu, kuin armo.\n\nNiin kävi Olli-parankin nyt. Hänen täytyi rukoilla ennen, kuin pääsi\nvalloillensa kiipelistään.\n\n\"Meni lempo enään 'karhua kaatamaan'\", sanoi hän kuin pääsi ylös.\n\"Ennen vaihetan, vaikka korvapuusteja kanssanne, kuin menen tuohon\nleikkiin enään\".\n\n\"Tulee senkin leikin vuoro vielä, kunhan odotat\", sanoivat toiset.\n\n\"No, sitä minä odotan\", vastasi Olli.\n\nKisattiimpa siinä vielä joitakuita kisoja, niin jopa tuli \"korvapuustin\nvaihtaminen\" eteen.\n\n\"Tahdotkos vaihtaa minun kanssani aluksi?\" kysyi rotevin poika\njoukosta.\n\n\"Pääs on liian pitkässä varressa\", vastasi Olli.\n\n\"No, minun sitten?\" sanoi joku toinen, vähän pienempi.\n\n\"Ei vielä juuri sinunkaan mittas täytä; mutta koska näytätte pitävän\nminua pilkkananne, niin tule sinä pisin poika tänne! Koippes ovat\nhoikat, ja luulen heikot pysymään pystyssä. Vaihetas vain suutarin\nOllin kanssa, koska siihen ensin tarjousitkin!\"\n\n\"No, kumpi meistä ensin lyö?\" kysyi pitkä poika Ollilta.\n\n\"Lyö sinä ensin\", vastasi Olli, \"muutoin et saa laisinkaan lyödä; sillä\nkun minä lyön, et sinä enään ketään lyö\".\n\n\"On ainakin sinulla suuta\", sanoi pitkä poika ja löi Ollia niin, että\nOlli horjahti muutaman askeleen.\n\n\"Hyvinpä sinä, honto-poika, löitkin, mutta seisoppas nyt itse kohdalla.\nMistä loukosta tahdot 'klunis' löytää?\"\n\n\"Oh, sinä 'vähä-jauhonen', 'puoli-villanen' napukka! Lyö ensin, kysy\nsitten\", ylvästeli pitkä poika; ja asetti poskensa Ollin lyötäväksi.\n\nJa silloin Olli löi.\n\nJa katsokaas kummaa! Honto-poika makasi pitkällänsä permannolla, kuin\nhumala-säkki. Toiset katselivat ihmetellen.\n\n\"Millä sinä löit?' kysyi pitkä poika, ryömien ylös.\n\n\"Tällä näin\", sanoi Olli ja näytti kämmentänsä.\n\n\"Helvetin piki-koura!\" sanoi pitkä poika ja vetäysi penkille istumaan.\n\nJa siihen loppui se leikki, ja samoin muutkin leikit sille illalle.\n\nMutta mikä parasta ilossa oli, oli se, että Ollin isä sattui juuri\nsilloin tulemaan sisälle, kuin Olli löi. Isä ei sanonut mitään, vaan\ntarttui Ollia kädestä kiini ja talutti honto-pojan luokse. Silloin hän\nvasta kysyi molemmilta:\n\n\"Olitteko kiukussa, vai leikkiäkö se vain oli?\"\n\n\"En minä aluksi ainakaan ollut kiukussa\", vastasi pitkä poika, \"mutta\nnyt en enään takaa, vaikka vähän olisinkin nyreissäni\".\n\n\"Mutta minä en ollut aluksi, enkä ole lopuksikaan vihanen\", vakuutti\nOlli.\n\n\"Pyytäkää anteeksi molemmin puolin\", sanoi vanha Matti vakavasti.\n\n\"Mitä joutavia!\" huusivat toiset.\n\n\"Mutta minä pyydän\", sanoi Olli. -- \"Anna anteeksi, älä ole vihanen!\"\nsanoi hän pitkälle pojalle. Ja samoin teki pitkä poikakin puolestansa.\nJa niin oli rauha taaskin, mutta, kuten sanottu, leikit loppuivat myös\nsiihen.\n\nTultiinpa näillä Matti-suutarin ja Ollin neuloma-matkoilla taas toiseen\npaikkaan. Talo, jossa oltiin, oli niin etäällä kotoa, että jäätiin\nsinne yli sunnuntain. Ollilla oli siis hyvä aika huvitella itseään.\n\nKoko edellä-puolinen meni \"pottasilla\"-leikkiin ja Olli voitti vallan\nhassusti. Hänellä oli kaikki plakkarit täynnä nappia. Hän oli siis\ntarkka heittämään.\n\nPoikaset, joilta hän oli voittanut napit, olivat suruillaan, kuin\nkonkurssiin joutuneet, ja miettivät, miten saisivat nappinsa takaisin.\nYksi joukosta, Lepistön Ville, joka oli \"teikannut\" jo kaikki takkinsa\nnapit ja puolet pöksyn-napeistaan, sai viimein asian selville. Hän\nastui miehekkäänä esiin ja sanoi:\n\n\"Koska isommat miehet pelaavat korteilla rahaa ja viinaa, niin\nsaatammehan me pelata nappia. Löppösen Laurilla on kortit, ja niin\nsamoin Tijaisen Tanelilla. Kyllä kai me jommaltakummalta saamme toki\nlainata kortit muutamaksi tunniksi. Suostutteko tuumaan?\"\n\n\"Suostumme\", sanoivat yhteen suuhun kaikki napittomat raukat.\n\nJa siitä kohta hakemaan korttia.\n\nHetken perästä tuli \"Töppös-Tanelin\" Risto-raukka surkean näköisenä\ntakaisin ja sanoi, ett'ei Töppösen Laurin kortit joutaneet tänä päivänä\nlaisinkaan: heillä oli itsellään ahkera pelaaminen Suhosen saunassa.\n\nMutta eipä vielä kaikki toivo ollut hukassa. Lepistön Ville ei ollut\nvielä palannut Tijaisen Tanelin tyköä.\n\nJa voi iloa! Ville palasi hetken kuluttua, kortit kourassa. Eipä siis\nmuuta, kuin hakea sovelias peli-paikka. Ja siksi valittiin Rönkön\nriihi, joka oli kappaleen matkan päässä kylästä.\n\nTultiinpa sinne perille, istuttiin pelaamaan \"nakkia\", kuin\naika-miehet.\n\n\"Mutta minä en osaa laisinkaan pelata\", sanoi Olli.\n\n\"Sinä 'löylyn-lyömä!'\" sanoivat toiset, \"pian siihen oppii, ja kyllä me\nopetamme\".\n\nJa niin alettiin, kortit jaettiin kullekkin, neuvottiin ensin\nperinpohjasesti kaikki pelin säännöt Ollille, ja kysyttiin sitten, kuka\n\"nakkaa\" ja kuka \"lakkaa\"-passaa.\n\n\"Illilan-Annan\" Antti, huusi ensiksi \"lakkaan\" ja rupesi Ollia\nohjaamaan. Samoin lakkasivat kaikki niin ett'ei ollut muita jäljellä,\nkuin Olli ja Ville.\n\nTuli sitten Ollin vuoro joko nakata, tai lakata, ja silloin neuvoi\nAntti häntä nakkaamaan, ja Olli nakkasi, ja nakkasi niin hyvin, että\nVillestä tuli \"pieti\".\n\n\"Anna minulle viisi nappia lainaksi, niin annan piippuni pantiksi, enkä\nvedä yhtään savua siksi, kuin olen voittanut sen takaisin\", sanoi\nVille, ollen muka pahoillansa.\n\nPelattiin niin hetkinen, niin Olli oppi oikein täydellisesti konstin,\nja tuli erittäin iloiseksi, että voitti aina aika-tavasta.\n\nMutta kun peliä jatkettiin, niin kääntyi onni Ollille vastaiseksi.\nVeijarit voittivat vähitellen niin paljon nappia takaisin, että\npystyivät tekemään muutamia isompia pietiä, ja kasvattivat kassaa.\n\nJa kun kassa oli isoimmillaan, annettiin Ollille pieti.\n\nOlli kaiveli viimeiseen nappiin asti aarteensa ja täytti kassan.\n\nMutta kun kortit jaettiin, niin eipä Ollille annettukaan hyviä korttia.\nVaan ei Olli siitä huolinut. Viha ja pelin into kiihoittivat häntä, ja\nhän kirkasi ensimmäiseksi \"nakki\", ja \"mikä valttia?\"\n\n\"Pakat, sanoi asikkalainen\", huusi Ville.\n\n\"Ristiä, sanoi kissa, kun jäälle kuoli\", sanoi Jaakolan Jaska, ja\nkäänsi risti \"seikan\" valtiksi.\n\n\"Käy kautta, kun kuljet, sanoi Rosengren rahalle\", \"minä etu ja minä\nnakkaan\", puheli \"piippu-Annin\" Pekka, kopeana puolestaan.\n\nMuut kaikki lakkasivat, paitsi Jaska ei. Hän pelasi mukana; ja mitenkäs\nkävikään. Ollista tuli taas pieti.\n\n\"Lainaa sinä Ville nyt minulle vuorostas, koska minä sinulle äsken\nlainasin\", sanoi Olli suruisena.\n\n\"En mar, mutta jos annat housus pantiksi, niin sitten saat\".\n\n\"Olkoon niin\", sanoi Olli; \"mutta en minä niitä jalastani anna. Saat\ntulla huomen-aamuna, tai ehtoosta ottamaan. Kylläs tiedät missä mä\nolen\".\n\n\"Tiedän kyllä\".\n\nJa niin pelattiin siksi, että Ollin housut ja liivi olivat napin\npanttina, ja piti ehtoolla annettaman omistajallensa.\n\nOlli palasi pelistä sangen suruissaan, ja miettei itsekseen, ett'eipä\nolisi pitänyt sellaista miehuutta mennä tekemään. Hän ei puhunut\nisälleen mitään, kävi vain kohta ehtoollisen saatuansa makuulle, ja oli\nnukkuvinansa.\n\nTulipa ehtoo-hämyssä vielä ihmisten valveilla ollessa pari poikaa\npirttiin, ja kysyivät, missä suutarin poika oli makuulla. Saatuaan\ntietää paikan ja vuoteen, menivät he kohta Ollin tykö, ja kuiskasivat\njotain hänen korvaansa. Olli ei puhunut mitään, vaan osoitti penkille,\njossa housunsa ja liivinsä olivat.\n\nPojat kuhertelivat aikansa pirtissä, ja kun näkivät, että kaikki oli jo\nlevolle menneet, lähtivät hekin.\n\nMutta kun aamulla piti ylös nousta, niin nukutti Ollia erittäin\nraskaasti. Isä istui jo neulomassa, eikä Olli vain noussut.\n\n\"Oletko sinä kipeä, vai mikä sinua vaivaa, kun et jo nouse ylös?\" kysyi\nisä viimein.\n\n\"En ole kipeä, enkä kuittikaan\", vastasi Olli.\n\n\"Jaksatko nousta ylös sitten?\"\n\n\"Jaksan kyllä. Antakaas mun housuni siitä penkiltä!\"\n\nIsä rupeaa hakemaan, eikä löydä, niitä kun ei ole olemassakaan.\n\n\"Mikähän pojan housut on vienyt?\" kysyi suutari emännältä, joka tulee\naamu-askareiltaan.\n\nMutta ei emäntä tiennyt. Housuja haettiin joka paikasta, eikä löydetty.\nOllin sydän palpatti pelvosta, ja hän veti peiton silmillensä.\n\nViimein meni isä pojan luokse, ja kysyi, mitä hän silmiään peitteli. Ja\nkun ei poika vastannut, niin veti hän peiton pois, ja näki Ollin\nitkevän.\n\n\"Oletko kipeä?\" kysyi isä vieläkin.\n\n\"Olen\", vastasi Olli.\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\"\n\n\"Omantunnon vaiva, paha omatunto\".\n\n\"No, mitäs olet tehnyt?\"\n\n\"Minä olen pelannut housuni, ja liivini Lepistön Villelle\".\n\n\"Voi poika-raukkaa! Ell'emme olisi vieraassa paikassa, niin saisit mar\naika 'tupermullikoita', ja 'vönttiis' niin, että 'kukko pienimmät luus\nnokkisi'. Sinä hunsvotti!\"\n\n\"Isä-kulta! Anna anteeksi!\"\n\n\"Anteeksi sinulle kanalja!\"\n\n\"Anna tämä kerta kuitenkin\", rukoili Olli ja itki.\n\nJa miten olikin, niin isä antoi anteeksi ja kävi lunastamassa poikansa\nvaatteet takaisin; toimittipa asiansa vielä niin hyvin, ett'ei Ville\npäässytkään kurita, vaan sai \"kirvesvarresta\" isältään oikein\ntarpeeksensa, eikä luvattu \"kylään\" kolmena viikkona.\n\nKun isä palasi Ollin vaatteet kainalossaan, oli Ollikin jo paremmalla\npäällä. Hän lausui isällensä, kun otti vaatteet vastaan:\n\n    \"Housuni olin pelannut,\n    Ja liivini menivät kanssa;\n    Vaan isä hyvä anteeks' antoi\n    Suuresta armostansa.\n    Kiitos olkoon isälle,\n    Ett' armahti poikaistansa,\n    Eikä ruvennut kurittamaan\n    Omaa Olliansa\".\n\n\"Suus kiini, maan kappalainen!\" sanoi isä puoleksi leikillä ja puoleksi\ntodessa. \"Se oli hyvä, ett'et valehdellut\".\n\n\"Kyllä kiusaus oli suuri. Ajattelin antaa mennä vain siten, ett'en muka\ntiennyt koko asiasta mitään; ja sentähden pyysin vaatteitani penkiltä.\n-- Mutta, vaikka ensimmäisen askeleen astuin valheen tiellä, niin\nJumala palautti toki toiselta, etten uskaltanut etemmäksi mennä sitä\ntietä\".\n\n\"Oikein poikani! Yhden askeleen voi ihminen horjahtaa, vaan ei saa\nmennä pitemmälle vääryydessä, vaan palata. Olit, poikaseni, jo kovin\npitkällä koirain lumussa ja heittijöiden kanssa. Älä vast'edes pyydä\nketään voittaa pahuudessa!\"\n\n\"En, isäni!\" vastasi Olli vakaasti. \"Mutta vaikea oli olla 'Pekkaa\npahempi' ja sentähden se niin kävi\".\n\n\n\n\nV.\n\n\n    \"Vuosi vanhan  vanhentaa, kaksi lapsen kasvattaa\".\n\n                                             Sananlasku.\n\nHiljallensa kuluivat vuodet yhä eteenpäin. Olli kasvoi ja varttui\nijässä ja miehuudessa. Tosin teki hän vielä monta koiruutta ja\nkelvottomuutta; mutta kukapa kaikki pahankurisen pojan juonet\nkerkeäisi paperille panemaan. Me jätämme ne nyt, ja seuraamme häntä\nmiehuullisemmissa toimissa.\n\nSuutarin-työhön oli Olli jo niin varttunut, että hän kykeni omin-päinsä\nkäymään neulomassa tavallisempia ammattiin kuuluvia tehtäviä. Mutta\nsuutari-työ ei ollut hänelle enään mieliksi, varsinkin, kun se rupesi\nkäymään vähän-puoliseksi. Oli, näet, useita uusia suutareita asettunut\npaikkakunnalle, jopa sellaisiakin, jotka olivat käyneet kaupungissa\nopissa. Ne siis veivät vanhoilta maan suutareilta leivän suusta.\n\nMatti-suutari valitti asiaa kotonansa vaimollensa ja pojallensa ja\nsaneli:\n\n\"Mikä meidät vihdoinkin perii? Naskali rupeaa ruostumaan, pikilanka\nlahomaan, ja lesti-pussi jääpi homehtumaan. Siin' on ammattimme! Ja\nsiitä seuraa, että saamme panna 'hampaat naulaan', ja kuolla nälkään,\nkuin kirkon hiiret\".\n\n\"Älä, taatta, sellaista puhu! Koetetaan nyt jotain toista ammattia.\nRuvetaan nikkaroimaan, pannaan suutari-puukot puuta vuolemaan, ja\nvasarat ja hohtimet hoitamaan nikkarin ammattia\", puheli Olli.\n\n\"Vanha minä siihen olen: ei vanhasta tule konkaria\". vastasi isä.\n\n\"Mutta minä olen nuori, vasta viidentoista vuotias. Minä jaksan.\nOlenhan kohta tavallisen miehen mittanen, ja voimat ovat myöskin jo\npaisuneet\".\n\n\"Niin, niin\", sanoi isä.\n\n\"Niin, niin, sanon minäkin, ja kohta tänä päivänä alotan ammattini. He\nperkule! Kyllähän minä toki ennen koetan 'puutoukan' työtakin, kuin\nkuolen nälkään naskali kouraan. Vanhat suutari-lautamme otan ensin\nhaltuuni aineeksi\".\n\nIsä ei voinut mitään vastata, pudisteli hän vain vähän päätänsä. Ukko\noli todellakin neuvoton. Ei hän ollut juuri koskonkaan ollut mikään\nrohkea ja miehukas mies ja vanhuus oli sen vähänkin vienyt, mitä oli\nollut.\n\nOlli jatkoi vielä esitystään isälleen, kokien häntä viehättää tuumansa\ntodenperäisyydellä ja mahdollisuudella.\n\n\"Emmekös ole oppineet nahkaa liimaamaan, samoinhan puutakin liimataan?\nTai emmekö osaa puleerata nahkaa? Sama lienee keino puunkin kanssa.\nHäh?\" puheli hän innolla.\n\nJa Olli rupesi toimesta tekoon, haki kokoon tarvittavat kapineet ja\nvanhat suutari-laudat.\n\nÄiti-muori, joka jo myöskin oli kruunattu harmailla haivenilla, ei\nollut koko keskustelun aikana mitään virkannut; mutta nyt hänkin avasi\nsuunsa ja sanoi:\n\n\"'Mitä mies tahtoo, sitä Jumalakin tahtoo'. Pojalla on oikein. Tee,\nOlli, ensinkin nätti sokeri-arkku!\"\n\n\"Sepä hyvin sopii\", vastasi Olli. \"Sinä tiedät, minkä näköinen\nsellainen kapine on, ja voit minua opettaa\".\n\n\"Voin kylläkin; mutta sinulta puuttuu kaksi tarpeellista työ-asetta.\nSinulla ei ole hukuporaa eikä höylää\", puhui äiti-vanha.\n\n\"Pekka saapi mennä Löyhkäriltä lainaamaan\".\n\nPekka oli Ollin nuorempi veli, noin kolmentoista vuotias nulikka; ja\nhän oli kohta valmis, kuin \"Lukkari sotaan\" lähtemään Löyhkärille;\nsaihan siten päästä kylään taas hiukkasen.\n\nMutta Pekka ei ollut ennen kuullut nimeä \"hukupora\", ja sentähden piti\nhänen mennessään ehtimiseen hokea \"hukupora, hukupora\", ett'ei se vain\nhäneltä unehtuisi.\n\nPekka juoksi pitkin polkua, ja hoki \"hukupora, hukupora\", minkä vain\nkerkesi. Hän oli niin ahkera ja tarkka toimessaan, ett'ei joutunut\nedes katsomaan eteensä, vaan juoksi suoraan päätä tulvillaan olevaan\nvesi-ojaan. Ja siinäpä tuli tapaturma Pekalle. Hän kun juoksi\nkiireessään ja hoki \"hukupora, hukupora\", ja tunsi syvän veden käyvän\nruumiiseensa, niin pääsi häneltä väkiselläkin parahdus \"huh!\" ja\nsamassa myöskin \"hupsis\", jonka hän piti nyt lainattavan kapineen\nnimenä. Ja niin juoksi hän yhä edellensä ja hoki nyt \"hupsis, hupsis\",\nja kun tuli perille, niin ei sellaista kapinetta tietty löytyvänkään,\nja niin muodoin ei voitu lainatakkaan. Höylän hän sai ja tuli se\nmukanansa kotihin.\n\nKotona naurettiin Pekalle makiat naurut, ja toimitettiin uudestansa\nasialle; jossa hän nyt onnistui hyvin.\n\nJa kun saatiin viimein tarvittavat kapineet, niin rupesi Olli\nnikkaroimaan ja äiti mestariksi. Äiti neuvoi Ollille, miten laidat\nsalvetaan sisään samoin, kuin hänen pienessä neulomus-rasiassansa,\njonka hän otti esille \"mönsteriksi\".\n\nJa tiedättekö mitä? Kun Olli naperteli pari päivää, niin oli hänellä\npieni arkkunen tehtynä. Sitä isäkin katseli, ja tuumaili:\n\n\"Jos tuosta saat jonkunkaan hinnan, niin rupean mar minäkin vielä\nammatti-toveriksesi\".\n\n\"Hinnan, sanot?\" kysyi äiti: \"Minä sanon sinulle vanha puupää, että\nOlli saapi siitä ainakin kolme markkaa. Minä tiedän, mitä tuommonen\nkapine maksaa. Ennen kun olin vallesmannilla piikana, osti vallesmanni\nsokeri-arkun josta hän maksoi kuusi markkaa, eikä se ollut edes\nniinkään hyvin tehty, kuin tuo Ollin on\".\n\nJa mammalla oli oikein. Hän lähti itse arkkuista myömään ja tuli ensin\nisoon pappilaan. Siellä sitä Ollin tekoa ihmeteltiin, \"jos kuinkin\".\nSisä-piika tahtoi sen kohta ostaa itsellensä \"salettiansa\" varten, ja\nvanhin mamselleista ilmestyi myöskin kyökkiin, ja tahtoi sen ostaa\n\"vauvoillensa, joilla ei ollut kattoa päänsä päällä vaan saivat olla\naina jaloissa; ja joita viskeltiin ja rääkättiin joka paikassa, ja\nsisä-piika rääkkääjistä oli aina pahin hän kun niitä aina viskeli\nluutansa ja harjansa edestä\". Niin hän tuumaili ja sanoi vielä lisäksi\nsisä-piialle, että hän sai mennä ja pyyhkiä tomuja huonekaluista\nmokomilla \"salettirepaleillansa\" ja niin juoksi hän kohta \"papan\" tykö\npuhumaan asiansa puolesta, miten parhaiten taisi.\n\nJa kohta tulikin kirkkoherra itse omassa personassaan katsomaan\ntyttärensä toivomaa kapinetta. Ja hetken katseltuaan suostui hän sen\nostamiseen, ja mikä vielä kummempaa oli, määräsi hän itse siitä neljä\nmarkkaa.\n\nNyt rupesi suutarin muorin kieli laulamaan, miten hänellä oli oiken se,\nettä arkkuisesta maksettaisiin vähintäänkin kolme markkaa, ja nyt hän\nsai siitä neljä. Niin vähän ne miehet osaa, \"talonpoikaismiehet\",\nojensi hän, arvostella jonkun kapineen arvoa y.m.\n\nJa kun hän viimein tuli kotihin, niin sielläkös ilo syntyi.\nIsä antoi pojalle viimeiset kymmenen markkaansa lautojen ja parempain\nnikkari-kapinetten ostoa varten ja sanoi:\n\n\"Minä rupean nyt vuorostani sinun oppi-pojaksesi. Tehdäänpäs suutarin\nverstaasta nikkarin verstas!\"\n\nJa niin tehtiinkin. Matti-suutarin pirtissä nikkaroittiin, liimattiin,\nnaulattiin ja nakutettiin nyt niin, että kankaat kajahtelivat.\n\n\"Nyt on maailma kääntynyt juoksussaan\", arvelivat ihmiset. \"Suutari on\nruvennut nikkariksi. Mitä uusia vielä tapahtuneekaan tässä matoisessa\nmaailmassa?\"\n\nMutta eipä uudet nikkarit siitä huolineet. He nikkaroivat yhä vain. Ja\nvoi ihmettä! He tekivät työtä, joka kelpasi \"vaikka kenelle\". Ja Olli\noli niin innostunut ammattiinsa, ett'ei joutunut rippikouluunkaan\nlähtemään sinä kesänä, vaikka oli jo talvella itsensä sitä vasten\nhankkinut.\n\n\"Eihän vuosi vaaraa tee\", arveli hän ja höyläsi sitä innokkaammin.\n\"Kerkeänhän ensi kesänäkin vielä\".\n\nMutta kun \"mestarit\" olivat eräänä päivänä juuri ahkerassa toimessa,\nkokeessa panna piironkia kokoon, jossa emokin oli mestarina, niin\nlähettipä paholainen Löttösen lörppö Leenan pirttiin pujahtamaan.\n\n\"Ähä ludeet!\" sanoi hän kohta, kun sai nenänsä näkyviin, ja sai nähdä\nentiset suutarit piironkia puristelemassa kokoon. \"Nyt on porpannattu!\nEi nyt enään näytä kenkärajoja rypistettävän. Tuoss' ois' yhdet, jotka\ntarvitseisivat naskalia ja pikilankaa\", ja samassa nosti hän vanhat\nrajansa ylös mestarien nenän alla.\n\n\"Mene sen tuuttiin!\" sanoi vanha isä. \"Ja tuoss' on suutari!\" sanoi\nOlli ja pisti liima-pannunsa Leenan jalan alle, niin, että Leena astui\njuuri pannuun, ja sai koko tossunsa täyteen kuumaa liimaa.\n\n\"Voi, tulen vietävä, mitä teit!\" huusi Leena ja hyppeli, kuin harakka\nrikka-tunkiolla. \"Pirun kakara kuin poltti jalkani ja liimasi sukkani\nkiini niin, ett'en taida enään koskaan saada pois. Voi, voi, voi!\"\n\n\"Kuinkas niin teit?\" nuhteli äiti.\n\n\"No, kun ei kärpänen osaa tulta kavahtaa, niin polttakoon siipensä!\"\narveli Olli ja nauroi niin, että oli tukehtua. Ja hyvin nauru\nisälllekkin maistui; ja minulle pikku-mestarille pirtissä samoin.\n\n\"Kyllä minäkin sinun siipes vielä poltan\", kerskui Leena. \"Etpä ole,\njunkkari, vielä 'kuiva korvien takaa'; etpä ole junkkari vielä\n'lusikkaas velli-vadista onkinut', se on: etpä ole, lurjus, vielä\nrippikouluas käynyt. Kyllä minä panen semmoiset kontit liikkeelle,\nett'et pääse ripilles ennen, kuin parta napaas kasvaa. Tiedätkös nyt,\nmoskula? Piki-koura, piki-pässi, nahan-varas, raja-suutari, ja senkin\ntulen saatana!\" sätti Leena niin ettei kukaan saanut häneltä suun\nvuoroa.\n\n\"Vai niin!\" sanoi Olli viimein, kun ei jaksanut enään kuulla, ja\ntarttui Leenaa niskasta kiinni, ja vei ovelle.\n\n\"Tuost' on timmermanni jättänyt viisi hirttä poikki! Mene ulos!\"\n\n\"Ohoh, sinä naali!\" sanoi Leena ja rupesi pitelemään vastaan.\n\n\"Mikäs pitää, kun väkevä vetää, sanoi tiainen, ja veti kurkea nokasta\",\nsanoi Olli ja veti Leenan koppinansa pihalle, ja tuuppasi vielä niin\nettä Leena lensi istualleen rapakkoon.\n\nSiinä rupesi Leena sitten poraamaan, kirkumaan ja mässäämään, minkä\njaksoi. Ja Ollin vanhemmat nuhtelemaan Ollia, oikein vakavasti.\n\nOlli oli pahalla päällä, ja erittäinkin suututti häntä se, että Leenan\nhuudosta kerääntyi koko kylän väki pihalle; ja siinäkös sitä sitten\nkäräjöitiin ja \"tiskuteerattiin\" jos jonnekki-päin. Toiset pitivät\nLeenan, toiset Ollin puolta.\n\nViimein sanoi yksi irvihammas joukosta:\n\n\"Ompas Löttös-Leenalla pehmyt istuin\".\n\n\"Va seier tu saivar-korva?\" tiuskasi Leena. \"Vai haukut sinä lurjus!\"\n\n\"Ingen tingen, tappi-silmä\", vastasi sama veitikas.\n\n\"Nyt tekisi mieleni nousta ja ravistaa sinua niin, että näkisit 'joka\nikkunan samalla kerralla'\", haukkui Leena; \"mutta empäs vain nouse; en\nvaikk'is noo nokassani\".\n\nLeenan puolta pitäväiset rupesivat puhumaan, että tarvitsisi istuttaa\nOlli itse Leenan viereen samaan rapakkoon, johon hän oli Leenan\nviskannut; ja kuka tietää, mitä siitä olisi tullut, ell'ei apu tullut\najallansa.\n\nOltiin jo niin kiihtyneet kiistassa, ett'ei huomattukaan lautamiehen ja\nparin muun naapurin tuloa paikalle. Kiivaimmat uhkailivat jo antaa\ntoisillensa \"tillikoita\", kun lautamies astui esiin, ja osoitti kohta\nLeenaa ja sanoi:\n\n\"Tuota me juuri etsimme\".\n\nLeenan suu tukkeusi paikalla, ja muut hölmistyivät niin, etteivät\nuskaltaneet enään \"henkeänsä vetää\".\n\n\"Sinä olet tänä päivänä tehnyt pahoja\", alkoi lautamies.\n\n\"Mitä puhut pussissas olevan?\" sanoi Leena, ja tekeysi rohkeaksi.\n\n\"'Kaksi kantoa ja tah'on palanen', koska konstailemaan rupeat\", vastasi\nlautamies ärtyisesti. \"Sinä olet ollut sellaisilla teillä, että minun\ntäytyy syynätä sinut\".\n\n\"Syynää päälle vain\", vastasi Leena, yhä ynseästi.\n\n\"Nouse ylös rapakosta\", sanoi lautamies käskeväisesti.\n\n\"Tule kanss' jos tahdot\", vastasi Leena vain.\n\n\"Vai niin! Vetäkää, miehet se lehmä ylös suosta!\"\n\n\"Raskas on lehmää nostaa\", intti Leena, ja viskasi pitkällensä\nlätäkköön. Ja samassa huomattiin myös, miten hän pisti sukkelasti\nkätensä hameensa plakkariin, ja sitten kätki koko kouransa mutaan.\n\nLautamies ei puhunut mitään, vaan astui suoraan rapakkoon, ja nykäsi\nLeenan käteen kiini. Nykäys tuli niin äkki-arvaamatta, ett'ei Leena\nkerjennyt edes avata kouraansa ja laskea sen sisältöä mutaan, vaan\ntäytyi näyttää, mitä hänellä oli kourassa.\n\n\"Katsokaas!\" sanoi lautamies. \"Tuossa on se, jota me kaipaamme\", ja\nosoitti Leenan kouraa, jossa näkyi jotain likaista ja rapakoista\nolevan. \"Siinä on Löppösen Laurin kukkaro. Tules auttamaan, Lauri, niin\notetaan se pois!\"\n\nJa Lauri kävi kohta myöskin käsiksi Leenaan.\n\nYmpärillä oleva joukko nauroi ja pilkkaili, että Löttös-Leenan ja\nLöppös-Laurin rakkaus meni nyt rapakkoon.\n\n\"Ahas, pakana!\" sanoi Lauri iloissaan ja katseli kadonnutta ja jälleen\nlöydettyä kukkaroansa. \"Rahat ovat tallessa ja sormus kans!\"\n\n\"Olisikko tuo paljon ollut vaivoistani, roikale?\" manasi Leena. \"En ole\nenään morsiames tästä lähtein, koska tuollaisen häpiän teit\".\n\n\"Enkä minäkään enään sinun sulhases, votakka, koska varastit mun\nkukkaroni\", vastasi Löppösen Lauri, ja vetäysi piiloon väkijoukkoon.\n\n\"Loppuuko asia tähän?\" kysyi lautamies, ja kääntyi Laurin puoleen.\n\n\"Loppuu, minun puolestani\", vastasi Lauri, ja lähti menemään pois.\n\n\"Mutta ei minun puolestani, sinä rakas Laurini\", ennätti Leena, ja\nhyppäsi ylös rapakosta, ja suoraa päätä Laurin kimppuun.\n\nJoukko hajaantui, ja katseli nauraen, miten Lauri ja Leena juoksivat\nperätysten aivan, kuin \"leksisillä\" juostaan. Ja vähitellen rupesi koko\nlauma juoksemaan samaan suuntaan, nähdäksensä leikin loppua.\n\n\"Juoskaa vain, ja menkää sitä tietänne!\" sanoi Olli joka rupesi\nhengittämään helpommin.\n\nMutta samassa huomasi hän lautamiehen ketsovan sivulla ja nauravan,\nminkä jaksoi. Hän kääntyi oitis lautamiehen puoleen ja sanoi:\n\n\"Antakaa anteeksi, en minä teille sanonut viimeisiä sanojani, mutta\ntuolle hullulle joukolle\".\n\n\"Hulluja perätikkin he ovat\", vastasi lautamies. \"Minua vaivaavat\nvarasta hakemaan, ja sitten ovat samaa joukkiota. En mar minä enään\nvasta lähde Löppös-Laurin asioille Löttös-Leenaa takaa ajamaan. Saavat\nvast'edes sopia itse asiansa\".\n\nJa niin sanottuaan meni hän suutarin nikkari-verstaaseen. Ja Olli meni\nperässä iloisena siitä, että asia sai niin hyvän lopun.\n\nSuutarin muori siivosi istuimen, ja tarjosi lautamiehelle. Lautamies\ntarkasteli suutarien työtä, ja kysyi:\n\n\"Onko tuo kapine tingattu, vai teettekö sitä myytäväksi?\"\n\n\"Myytäväksi\", vastasi Olli.\n\n\"Mitäs siitä pyydetään?\"\n\n\"Mitä hänestä jokukaan tarjoaisi\", vastasi Olli.\n\n\"Onko se ostajan matkassa?\"\n\n\"On\".\n\n\"Minä tarjoan neljäkymmentä markkaa\".\n\n\"Älkää pilkatko köyhää, se on sangen löyhää: kun se rupeaa, niin se\nrepeää, kuin taula\", sanoi Olli häveliäästi.\n\n\"Pidä leipä-läättis kiini\", ennätti emo sanomaan. \"Ei lautamies sinua\npilkkaa, tolvana\".\n\n\"En, poikani, minä sinua pilkkaa\", vastasi lautamies. \"Minä annan kohta\npuolen hintaa käsirahaksi. Kyllä minä tiedän, mitä tuollainen kapine\nmaksaa. Valkoisena maksoin piirongista Luuvermannille viisikymmentä\nmarkkaa; eikä sen teko ole yhtään parempi, kuin tuokaan\".\n\nOlli oli ääneti, ja ihmetteli, että hänen työtään voitiin verrata\nmestari Luuvermannin työhön.\n\n\"Niin\", ehätti äiti taas sanomaan, \"Ollilla on 'snajua'; se poika tekee\nsuutarin-työn puhtaan, ja nikkarin-työn vieläkin paremmin\".\n\n\"Niin se näyttää\", vastasi lautamies. \"Eikä sitä ole, kuin jokunen\nvuosi, kun minä näjin hänet poika-kloppina juoksentelevan. Mutta\nlapsista tulee ihmisiä, ja ihmisistä vanhoja äijiä ja ämmiä, kuten\nmekin olemme jo sen totuuden saaneet kokea\".\n\n\"Niin, niin; suku tulee, toinen menee. Me riennämme pois nuorempain\nedeltä, ja he astuvat meidän sijaamme\", huokasi vanha suutari ja rupesi\nnäpertämään työtänsä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\n    \"Kaikissa näissä ollaan, sanoi pässi, kun päätä leikattiin\".\n\n                                                       Sananlasku.\n\nEi auttanut Ollinkaan kauvempaa jäädä rippikoulusta pois, vaan\nseuraavana kevännä piti sinne lähteä. Hän saikin jo talven ajalla\nkuulla pientä pilkkaa siitä, että ei hän ollut vielä käynyt \"lukemassa\nmieheksi\". Hän oli kasvanut jo kokomoiseksi pojan-tolkiksi, ja naapurin\nKalle, joka oli häntä pienempi, vaan jo käynyt rippikoulunsa, sanoikin\nkerran pilkalla Ollia \"ruunan kummiksi\". Hän, näette oli jo ollut\nlapsen kumminakin.\n\n\"Älä ylpeile hongan pinta, ei ole kaukana veneen seppä\", sanoi Olli,\nrupesi ahkerasti lukemaan ja jätti nikkaroimisen isälleen ja pienille\nveikoilleen.\n\nJa hyvin hänen lukunsa edistyikin. Kun tuli kouluun lähtemisen aika,\nniin luki Olli katkismuksensa \"kannesta kanteen niin, kuin vettä\nvalaen\".\n\nJa jopa valkeni kouluun lähtemisen aamu. Emo laitteli evästä, ja Olli\npesi ja pynttäsi kasvojaan ja vaatteitaan niin, että jopa sillä olisi\nsaanut koko vuoden li'an lähtemään.\n\nKun hän oli sitten saanut itsensä siivotuksi, niin kokosi hän\nkapineensa yhteen läjään. Siihen pantiin pieni pyöreä peili, mamman\nmessinki-kampa, linkku-veitsi, ja Herra tiesi, mitä kaikkia siihen\nmätettiin; mutta luultavasti oli siinä jo piippu ja tupakka-massikin;\nsillä niitä neuvoja oli Olli jo saanut käyttää oikein \"papan\" antamalla\nluvalla, ett'ei tarvinnut enään sala-kähmään sitä iloa nauttia. Sitten\npantiin se mokoma varasto yhteen evästen kanssa, ja niiden ympäri\nnykäistiin mamman päästä, mamman paras, puna-raitanen liina. Ja niin\noli mies valmis matkaan.\n\nOlli vilkasi vähän ympäriilensä jää-hyväisiksi, sieppasi seipään pään\nloukosta, pisti sen nyyttinsä solmujen alta, ja viskasi nyytin niin\nolallensa; ja sitten aika kyytiä ulos. Olli paralla kiehui vedet\nsilmissä, ja sitä ei hän tahtonut muille näyttää. Sen tähden riensi hän\nkiireesti ulos.\n\nPihalle päästyään ei hän enään hillinnyt itkuaan, vaan antoi sille\nvallan, jo kun hän tuli vähän etemmäksi kotoansa, niin lauloi hän\nmurheesta vapisevalla äänellä:\n\n    \"Koska koulun' aika kointui,\n    Ja ikän' enini,\n    Järkeni toimeksi tointui,\n    Niin vaivanne väheni.\n\n    Nyt tulee se tie mun eteen',\n    Jota vanhat on ennen käynn',\n    Ja murheen-sauva käteen',\n    Joka ompi ristiä täynn'.\n\n    Sen Taavetti todeks' tietää,\n    Kun näitä kirjoittaa,\n    Ja Herran armon näyttää,\n    Jonka meille ilmoittaa\".\n\nPoika-parka ei tuskin tiennyt, mitä lauloi; ainakin Taavetista ja\nmuista murheen-sauvoista oli hän kokematon kakara, joka näkyi siitä,\nett'ei murheensa suinkaan ollut aivan raskasta laatua, koska hän\nehtoolla koulusta palatessaan lauleskeli vallan toisia lauluja. Hän\nlauloi, näetten näin:\n\n    \"Minä se olen mamman poika,\n    Mamman oma Olli;\n    Hei, kun pääsis piankin\n    Jo mamman velliä kolliin!\"\n\nNiin hän lauleskeli virstan päässä kotoansa; mutta kotimökin näkyvissä\nlauloi hän näin:\n\n    \"Istuipa kerran ruoka-pöydässä\n    Suutari syöden poikinensa,\n    Puuroa heillä kuppi edessä,\n    Vaan mamma viipyi maitoinensa\n    Hei, tralla, laa, lalla, laa!\" j.n.e.\n\n\"Empä laula enään\", sanoi Olli sitten itseksensä, \"saattaispa suutari\nkuulla! Niin, nikkari oli 'meininkini' sanoakkin. Saman tekevä, kun on\nyhden päivän työ jo tehty\".\n\nJa niin tuli Olli pirttiin sisälle, eikä laulunsakkaan olleet aivan\ntuulen tuomia: Emo oli keittänyt hyvää maito-velliä ehtooksi, ja\ntaatalla oli puuroa vielä päivällisestään; joista molemmista Ollille\nannettiin valta valita. Ja Olli söi, kuin mies molempiakin. Ollaksensa\noikein \"lysti\" otti hän ensin puuroa isänsä vadista ja kastoi sen\nsitten äitinsä velliin.\n\nPienemmät veljet ja sisaret saivat siitä sellaista \"lystiä\", että\nnaurekselivat vielä vuoteellaankin salaa pää peitettynä nahkaisiin;\nmutta emo ei oikein siitä \"lystistä\" \"tykännyt\". Hän antoi Ollille\nmakoisia varoituksia, ja nuhtelipa niin, että Olli sanoa tokasi jo\nlopuksi:\n\n\"Jos pappi toruu vaan tuolla lailla, niin jätän kouluni kohta kesken\".\n\nMutta nyt otti isäkin asiaan kiini, ja antoi vieläkin vakavammat\nvaroitukset Ollille; eikä Olli-pahalla ollut enään muuta neuvoa, kuin\npistää hänkin päänsä pehkuun, ja mutista hammasten lovesta nahkaisiin:\n\n\"Kaksi on jo torunut; kolmas taitaa torua vieläkin paremmin\".\n\nJa sitten nukuttiin pirtissä hiljaa siihen saakka, että päivä paistoi\njo seinästä seinään. Noustiin sitten ylös, ja laitettiin Olli taas\nevästettynä kouluun menemään.\n\nNyt meni Olli iloisena kouluun. Yhden päivän koulussa-olo oli hänet\nniin kiihoittanut, että hän halasi sinne. Olihan siellä hauskaa toisten\njoukossa tehdä koiruutta, jos jonkinmoista; ja Olli oli aina joukossa\nparas. Ja mitä useampi päivä koulussa käytiin, sitä enemmän koiruuksia\nOllikin osasi. Toisinaan ompeli hän kaksi vierettäin istuvaa poikaa\ntoisiinsa kiini, toisinaan tuikki hän edessään olevia äimällä j.n.e.,\ntoisinaan teki hän nenäliinastaan oravan ja viskasi sen tyttöjen\npuolelle y.m. Ja kaikki tämä kävi hyvin laatuun syystä, että pastori\noli vanha ja vähä-näköinen.\n\nMutta kyllä Olli usein kiinikkin tuli vehkeistään. Niinpä kävi kerran,\nettä poika, jota hän tuikkasi äimällään, kiljahti ja ilmoitti\npastorille syyn, minkä tähden hän kiljasi, ja kuka siihen oli syynä.\n\nSilloin kutsuttiin Olli esille. Ja vanha arvoisa pastori koetti\nisällistä hyvyyttä pahan-ilkisen pojan kanssa. Hän ei ruvennut kohta\ntorumaan ja lyömään, vaan kysyi rauhallisesti:\n\n\"Mihinkä siis laki on tarpeellinen?\"\n\nOlli vastaa:\n\n\"Ensiksi opettaa se, mitä meidän pitää tekemän, ja karttaman;\ntoiseksi -- -- --\"\n\n\"Annappas sen jäädä siihen\", sanoo pastori. \"Oliko sinun työs lakia\nvastaan, tahi oliko se la'in mukainen?\"\n\n\"En minä tiedä; sillä ei yhdessäkään käskyssä puhuta äimästä mitään\",\nvastasi Olit veitikkamaisesti.\n\n\"Vai niin, sinä veitikas! Lueppas viides käsky!\"\n\n\"Ei sinuun pidä tappaman\", vastasi Olli. -- \"No, en, hyvä pastori, minä\ntappaa aikonutkaan\".\n\n\"Mutta lueppas sen käskyn selitys myöskin, niin saat nähdä\".\n\nOlli lukee taas:\n\n\"Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa niin, ett'emme meidän\nlähimmäistämme ruumiin, eikä hengen puolesta vahingoitse -- -- --\"\n\n\"Niin, huomaatkos nyt?\"\n\n\"Niin aina\".\n\n\"Niin aina\", sinä olet vikäpää nyt kuitenkin\".\n\n\"Kyllä; mutta minä kadun. Eikös evankeliumi 'vakuuta Jumalan armosta\nja syntein anteeksi saamisesta?' Minä turvaan evankeliumiin\".\n\n\"Mene paikalles, hunsvotti!\" vastasi pastori, ja Olli pääsi vielä.\n\"Mutta muista toisen kerran!\" sai hän varoitukseksi mennessään.\n\nMutta kauankos Olli sitä muisti?\n\nSeuraavana päivänä näki hän Sorvin huonotaitoisen ja typerän Miinan\ntulevan kirkolle iso leili kädessä.\n\nOlli juoksi kohta Miinan tykö, ja sanoi teeskennellyllä ystävyydellä:\n\n\"Sinulla on varmaankin hyvää piimää leilissäs, kun olet ison talon\ntytär. Annas minä maistan!\"\n\n\"Maista vain\", sanoi Miina.\n\nJa Olli kallisti leilin suunsa eteen. \"Hei, perkana! Heraahan se on\".\n\n\"Niin; en minä tiedä mitä äiti siihen pani\", vastasi Miina.\n\n\"Mihinkäs sitä viet?\"\n\n\"Pappilaan\".\n\n\"Aha, vai niin!\" arveli Olli, ja meni naurussa suin sivulle.\n\nJa kun pastori tuli kirkkoon luettamista varten, niin havaitsi hän\npojat kirkon seinuksella opettelemassa jotain laulua, jonka Olli oli\nsepittänyt, ja jota hän tavaili heille nuotin mukaan.\n\nPastori vilkasi vihaisesti poikain puoleen; mutta ei puhunut mitään.\nHän meni vain kirkkoon, ja pojat perässä, supisten ja sihisten,\narvellen, että nyt on paha edessä; sillä pastori oli kuullut laulun\nkylläkin.\n\nNiin arveltiin, peljättiin, ja oltiin \"sydän kourassa\". Mutta mikäs\nauttoi? Pakoonkaan ei auttanut lähteä.\n\nPidettiin sitten rukoukset ja aljettiin läksyjen kuulustaminen. Mutta\nsen sijaan, että olisi luettuja läksyjä ruvettu kyselemään, kysyi\npastori näin:\n\n\"Mikä se kaunis laulu on, jota te minun kirkkoon tullessani lauloitte?\nSanoppas sinä Putikon Paavo!\"\n\nMutta Paavo ei puhunut mitään.\n\n\"Vai niin; sinä et sitä vielä osaa. Sano sinä Vilkkilän Ville!\"\n\nVaan ei Villekään vastannut.\n\nPastori raivostui ja huusi äkäisenä, jalkaa polkien:\n\n\"Kuka sen laulun on tehnyt?\"\n\n\"Minä\", sanoi Olli ja nousi ylös. \"Mutta minä rukoilen, ett'ei sitä\nenempää kysyttäisi\".\n\n\"Mutta minä vaadin sen laulamista\", ärjyi pastori.\n\n\"Niin, mutta jos se lauletaan, niin, minä tiedän, ett'en pääse ripille\ntänä vuonna; pääsen vielä ehkä jalkapuuhunkin\", intti Olli.\n\n\"Sama se, mitä saat; mutta laula pois laatimasi laulu!\"\n\n\"Pääsenkös ripille tänä vuonna?\"\n\n\"Et pääse!\"\n\n\"No, sitten on sama, jospa sen laulankin. Tahdotteko sitä\nvälttämättömästi kuulla, hyvä pastori?\"\n\n\"Tahdon!\"\n\nJa Olli lauloi:\n\n    Se oli Sorvin Miina,\n    Jota haittasi syntymä-viina,\n    Ja se kova kohmelo. :,:\n\n    Lukea ei osaa,\n    Eikä pysy järki ko'ossa,\n    Että pappia vastata. :,:\n\n    Mutta Miina se keinon keksii,\n    Jonka laulan viimeiseksi,\n    Että paremmin naurattaa. :,:\n\n    Miina se hera-leiliä kantaa,\n    Ja pappilaan sen antaa,\n    Ja papin lahjoaa. :,:\n\n    Pappi se Miinaa säästää,\n    Ja ripille lupaa päästää,\n    Sen hyvän heran vuoks'. :,:\n\nJa sitten vaikeni Olli syvään huo'aten.\n\n\"Huokailla kyllä saat, koirikas\", sanoi pastori. \"Vieläkö nytkin\nturvaat evankeliumiin?\"\n\n\"Vielä, jos suinkin mahdollista\".\n\n\"Vaan nyt ei auta enään katumaan, vaan pitää tuomion alle vajooman\",\nlausui pastori arvokkaasti, ja käski pari rotevaa poikaa astumaan\nesiin. Ja niille hän lausui:\n\n\"Sitokaa hänen jalkansa ja kätensä ja heittäkää hän pimeyteen kirkon\nkellariin, jossa on kuolleitten luita ja kirkon-rottia!\"\n\nPojat ymmärsivät sanat tosiksi, ja alkoivat lähestyä Ollia.\n\n\"Tulkaa saatanat!\" sanoi Olli vihaisesti hiljaisella äänellä. Sitten\nsanoi hän pastorille:\n\n\"Minä rukoilen teitä, hyvä herra pastori! Eikö pienempää rangaistusta\nole? Istun minä ennen jalkapuussakin päivän syömätönnä, ja menen sitten\nkauniisti kotihin\".\n\n\"Kyllä kai, sinä lurjus! Mutta koska nöyryytät itses, niin helpoitan\nminä rangaistukses. Viekää hän siis jalkapuuhun!\"\n\nJa nyt nostettiin jalkapuu kirkon porstuassa seisoalleen, ja Olli\npantiin kun pantiinkin kiikkiin.\n\nTukala oli Ollin olo jalkapuussa, mutta mihinkäs siitä meni. Kun toiset\nolivat olleet aikansa kirkossa, niin pääsivät päivälliselle, ja Olli\njäi yksin pinteriinsä.\n\n\"Voi, voi, kuitenkin, mihin olen joutunut, polonen poika! Yksinäni\nkirkon porstuassa! On kuitenkin hyvä, ett'en pelkää männinkäisiä.\nMutta, huh, jos pitäisi olla täällä vielä yökin! Eiköhän sentään armoa\nvielä voisi saada?\" tuumaili Olli, ja puhkesi itkemään. \"Minusta tuntuu\naivan, kuin en tahtoisi enään eläkkään. Olenhan tässä kiusattu ja\npiinattu jo koko miehen ijän. Taitavat jo hiuksenikin käydä harmaiksi\".\n\nJa sitten rupesi hän itkussa silmin laulamaan, mitä vain sai sopimaan\nnuotille; ja laulunsa kuului näin:\n\n    Voi äiti parka ja raukka,\n    Et tiedä mitä kärsin nyt!\n    En neuvos jälkeen kurja\n    Mä koulussa tääll' elänyt!\n\n    Nyt jalkapuussa istun,\n    Kuin pieni lintu häkissä:\n    Mun pahain tekoin tähden\n    Saan kovuutt' tätä kärsiä.\n\n    Mutt' vaikka kuinka pahoin\n    Äitiän' vastaan oisin rikkonut,\n    Niin, tiedän, ett'ei hän koskaan\n    Näin mua oisi rangaissut.\n\n    Ei vieras tuntea taida\n    Lempeä äidin sydämmen,\n    Eik' edes viisas muistaa\n    Hulluuttaan ajan mennehen.\n\n    Jumala yksinänsä,\n    Ja oma äiti-kultamme\n    Meill' rakkautensa tähden\n    Antavat anteeksi syntimme!\n\n\"Kukas sen laulun on laatinut?\" kysyi pastori samassa astuen sisälle ja\nkatsoi sivuun, ett'ei Ollin pitänyt nähdä kyyneltä hänen silmissään.\nPastori oli kuullut oven takaa koko laulun.\n\n\"Suru, vaiva ja katumus\", vastasi Olli nöyrällä äänellä.\n\n\"Olivatko suru, vaiva ja katumus jalkapuussa?\" kysyi pastori.\n\n\"Olivat, hyvä pastori\".\n\n\"Minä käytän nyt sitten äidin lempeyttä ja lyhennän rangaistukses.\nMutta ota nyt opikses, mitä olet kärsinyt. Muista se!\".\n\nOlli lupasi muistaa, ja pääsi jalkapuusta. Pastori miettei itseksensä,\nettä \"mikä mahtaa siitä pojasta tulla; sillä se poika ei ole tavallisia\npoikia; siltä lähtee, vaikka mitä: päiväämällä pilkka-runoilija, ja\nehtoopäivällä katuvainen kuningas Taavetti\".\n\nMutta olipa mitä oli, niin Olli kävi koulunsa loppuun asti, vaikka ei\naina voinut välttää pieniä koiruuksiaan. Sen hän kuitenkin teki, että\nvältti joutua niistä kiini. Iloinen ja hilpeä luontonsa sen teki. Mutta\nyleisesti oli Ollilla \"hyvä sydän ja terävä pää\"; sen todisti\npastorikin.\n\nJa kuinkas kävi? Olli sai koulun päätyttyä Raamatun, jota ei muut\nsaaneetkaan; joku muu sai tosin Uuden Testamentin; mutta Olli sai\nRaamutun. Ja silloin sekottuivat Ollin ajatukset niin peräti, että kun\nhän meni kotiinsa yksinänsä, mietti hän itseksensä: \"kaikissa täällä\nollaan\". Hän ei voinut ymmärtää sitä asiaa, että hän suuresti\nhäväistynä, jopa rangaistunakin oli kuitenkin suurimmasti kunnioitettu.\n\"Ehkä\", arveli hän, \"ensimmäinen lauluni teki sen, ett'ei Sorvin Miina\npäässyt ripille, ja toinen lauluni hankkei minulle Raamatun. Mutta sen\nminä kuitenkin tiedän, ett'ei se ole synti, vaikka Miina jäikin\ntoiseksi vuotta; hän oli tyhmä\".\n\nJa niitä miettien tuli Olli kotihinsa, jossa nyt vasta ilmoitti\nvanhemmillensa koulussa tapahtuneet seikkansa. He kuuntelivat suu\nseljällänsä; ja kun Olli viimein lopetti kertomuksensa, ja luki\nviimeisen laulunsa, niin puhkesi vanha äiti itkemään, ja sanoi:\n\n\"Voi, poikani! Kaikissapa oletkin ollut! Ah, ett'en tiennyt tulla sinua\nsilloin lohduttamaan!\"\n\n\"Opiksi se oli pojalle!\" tuumasi isä itse, \"eikä itkusta parane. Siitä\ntuli Raamattu taloon\".\n\n\"Niin teki\", sanoi Olli arvelevaisesti. \"Mutta laita, äiti, minulle\nvaatteeni valmiiksi ensi pyhäksi. Silloin me menemme ensi-kerran\npyhälle Ehtoolliselle, kuten tiedät\".\n\n\"Laitan, poikani! Jumala sua siunatkoon!\"\n\n\n\n\nVII.\n\n\n    \"Eteenpäin elävän mieli, kuollut taakseen katsokoon\".\n\n                                                Sananlasku.\n\nSeuraavana sunnuntaina kävi Olli uudistamassa kasteensa liiton ja\nlaskettiin pyhälle Ehtoolliselle. Tavallistaan vakavampana palasi hän\nnyt kirkosta, ja istui ehtoolla totisena taatan vieressä penkillä. Eikä\nvanhemmatkaan tahtoneet häiritä pojan vakavia ajatuksia. Viimein\nkeskeytti Olli itse äänettömyyden, ja lausui totisena:\n\n\"Poika minä olenkin ollut tähän asti; mutta nyt minä rupean mieheksi.\nEikö se sovellu, isä, siten, että me hankimme pajan myöskin? Siten\nsaisimme itse tehdä nikarrus-kapineemme, ja saranat ja muut\ntarpeelliset osat, joita tarvitaan raudasta. Voisinhan minä takoa\nmuillekkin, kun aika myöten antasi\".\n\n\"No, en minä epäile sinun taidostas ja ky'ystäs kun vain muutoin\nhaluat; niin, että kyllä minun puolestani, poikaseni!\"\n\n\"Se on sitten sovittu. Alatalon Aapon paja on seisonut jouten jo kaksi\nvuotta, eikä suinkaan hän sitä enään kykene käyttämään. Ehkä hän sen\nmyöpi mielelläänkin\".\n\n\"Niin aina! Hän on mies-parka jo tainnut kohta kuluttaa kaikki vanhat\nsäästönsä, kun on sairastellut niinkin kauvan\".\n\n\"Ja entä vaimo ja lapset?\" muistutti äiti-muori tarttuen myös aineesen.\n\n\"Niin on; hekin ovat osaltansa olleet kuluttamassa vanhoja säästöjä\",\ntuumaili Olli, \"Mutta miten paljon sinulla on rahoja nyt, isä, että\nsaisi edes käsi-rahan antaa, jos kauppoihin sovitaan?\"\n\n\"Taitaa niitä kolmenkymmenen markan paikoille olla\", vastasi isä.\n\n\"Hyvä; ei niitä kaikkia käsirahoiksi tarvita, emmekä voi antaakkaan;\nsillä pajan muuttoon ja reiraukseen tarvitaan myöskin rahoja\".\n\n\"Sinä olet viisas poika, isäs kunnia ja äitis ilo\", ennätti äiti taas\nsanomaan. \"Mutta kait sinä tarvitset kuitenkin ensin jonkun opettamaan\nitseäs\".\n\n\"Eikö mitä! Kyllä työ tekijänsä neuvoo\", arveli Olli vain vakaasti.\n\nJa seuraavana päivänä käytiin Alatalon Aapon kanssa tekemässä kaupat.\nPaja maksoi kaluinensa päivinensä viisikymmentä-kahdeksan markkaa,\ntarkimman jälkeen tingattuna.\n\nKaupan tehtyä Aapo arveli:\n\n\"Mitä te miehet oikein mietitte? Suutarin-työnne olette jättänyt\nhitoille, ja tehnyt jo useita vuosia nikkarin työtä. Aivotteko ruveta\nsepiksikin?\"\n\n\"Niin on aikomus\", vastasi Olli. \"Me voimme tehdä kahtakin lajia työtä,\ntahi oikeimmin opetella\".\n\nSitten annettiin Aapolle kaksikymmentä markkaa käsi-rahoiksi ja lopusta\nsummasta kirjoitti Olli itse velkakirjan. Hän oli jo niin harjaantunut\nsiinäkin taidossa, että häntä käytettiin velkakirjain ja testamenttien\ny.m. kirjoittamiseen. Vähästä oli hän sitäkin taitoa alkanut, kuten\ntiedämme.\n\nRuvettiinpa sitten pajaa muuttamaan, ja parin viikon perästä seisoi\nsuutarin mäellä yksi huone lisää; huone, josta kuului kalkutusta,\npauketta ja nakutusta ja jonka katosta savu ja säkeneet lensivät\ntaivaalle. Asuinpirtistä kuului myöskin nikkarein höyläämistä ja\nnaputtelemista. Kuu outo lähestyi mokomaa suutarin mökkiä, niin luuli\nhän tulleensa johonkin tehdas paikkaan, joka se tosiaan olikin.\n\nMenemme nyt muutaman viikon perästä pajaan. Siinä seisoo Olli puukengät\njalassa ja näpertää alaisimen ääressä, rauta kiehuu palavassa pötsissä,\nja Ollin veli, Pekka, painoi palkeita niin että tukka tuulessa liehui.\n\nKun katselemme Ollin vehkeitä, niin pakkaapa vähän naurattamaan. Hän\ntakoo kirvestä; ja kun ei se ollut onnistunut ensimmäisellä kerralla,\nniin pani hän sen uudellensa ahjoon, ja kirves oli jo viidettä kertaa\nahjossa.\n\n\"Mahtoikohan se Aapo neuvoa minua oikein terästämään kirvestä?\" arveli\nOlli ja laitteli siihen tarvittavia aineita. \"Ikäväksi tämä käypi\nell'ei vain nyt ota luonnistuakseen\", tuumaili hän ja pyhkäsi hien\notsaltansa. \"Mutta koitetaanpas vieläkin vain\".\n\nJa kun hän sen päivän oli äksierannut pajassaan, niin oli hänellä\nehtoolla kirves valmiina. Ja kun isä katseli sitten pojan tekoa, niin\narveli hän hyvillänsä:\n\n\"Neljän markan kapine. Ei sitä sepät sen helpommalla tee, -- --\ntuollaista kirvestä. Sen Aapokin otti aikoinansa\".\n\n\"Niin kyllä! Mutta alku aina hankala\", tuumasi Olli. \"Ja kyllä se\nkirves kannattaakin neljä markka; sillä siinä on neljä naulaa rautaa,\nkaksikymmentä luotia terästä, tynnyri piittä, Pekan ja minuun päiväni\nja meidän molempain hiki ja vaiva\".\n\n\"Ei sillä joka poika veistäkkään\", puheli Pekka. \"Meidän iso kirves ei\npaina täyteen neljää naulaa, enkä minä sillä kauvan suinkaan viitsi\nerällänsä hakata\".\n\nSiihen loppui puhe sillä erällä, ja takomista jatkettiin yhä vain. Ja\nOllista tuli semmoinen seppä, että vuoden sisään ei kukaan nauranut\nenään hänen yritystään; vaan kaikki rupesivat kunnioittamaan Ollia.\nOllille tuotiin likeltä ja kaukaa nikkarin työtä ja sepän työtä, ja\nsitä tuli niin paljon, että hänen täytyi ottaa opilaisia sekä\nnikkaroimaan että takomaan; ja moni köyhä poika tuli mielelläänkin\nruokansa edestä vain, kuin saivat oppia hyödyllistä työtä. Laiskoja ei\nOlli sallinut luonansa; vaan ahkeroita ja kuuliaisia; ja niille hän\nmaksoi kohtuuden jälkeen palkkaa.\n\nJa kun Olli oli toista vuotta pajassaan, niin oli hän pajan hinnan\ntäydellisesti maksanut, ja jopa oli tölliäkin isonnettu. Vanhan pirtin\npäähän oli rakennettu uusi rakennus, jossa oli iso nikkarin verstaa ja\nkaksi kamaria, keittiö ja porstua. Kylläpä nyt suutarilla toimeen tuloa\noli. Työtä oli, rahoja tuli, ja kaikki kävi erinomaisella onnella\neteenpäin.\n\nJa mikä vielä hullumpaa oli, oli se että vanha isä rupesi vanhoilla\npäivillään vielä suutaroimaankin. Vanhassa pirtissä neuloi hän\nnuorimman poikansa Juhon ja parin oppipojan kanssa; uudessa rivissä\njohdatti Pekka-veli nikkarin töitä kolmen oppipojan kanssa, ja pajassa\ntakoi Olli samoin kahden kumppanin kanssa. Vanha äiti oli saanut piian\nitselleen, jonka kanssa hän laittoi ruokaa ja hoiti heidän navettaansa,\njossa oli kaksi lehmää, vasikka ja porsas.\n\nNo, oli siinä pesässä elämää. Ihmiset olivat oikein pyörällä päin, kun\nhe tulivat \"Suutarille\" käymään. Yhteisesti nimitettiin taloutta\nvieläkin \"Suutariksi\"; mutta Ollia ja hänen isäänsä nimitettiin\n\"mestareiksi\"; he olivat \"vanha mestari\" ja \"nuori mestari\". Ja kylläpä\nse nimi olikin heille oikein omistettu. En minä sitä kiellä.\n\nMutta se Olli; se nyt oli se Olli! Kun hänen taloutensa oli nyt niin\nloistavalla kannalla, niin halusi hän yhä enempää. Nyt rupesi hän\najattelemaan maan-viljelystä.\n\n\"Eikös olisi hauskaa, jos meillä olisi edes vähänkään maata,\" puheli\nhän taas eräänä ehtoona, kun hän istui isänsä kanssa, ja katseli vasta\nvalmiiksi tullutta kaunista piironkia. Me tarvitseisimme metsää\nnikkariaineita ja lämmintä varten, jopa hiiliäkin varten pajaan, ja\npeltoa taas, että saisimme syödä oman pellon viljaa. Olispa se\nhauskaa.\"\n\n\"Olisi aina\", vastasi isä, \"mutta ei minusta enään ole juuri mihinkään\nuusiin yrityksiin; mutta jos sinä tahdot, niin sinä voit yrittää\nkyllä.\"\n\n\"Voisin mar\", sanoi Olli. \"Eiköhän Tuorilan isäntä antaisi minulle osaa\npelloistaan, niityistään ja metsästään jotakin kauppasummaa vastaan?\"\n\n\"Koittaa sopii\", arveli isä.\n\nJa Olli koitti. Seuraavana päivänä meni hän Tuorilaan, ja tapasi\nisännän istuvan jotenkin alakuloisena tokka-kivellä ja polttavan\n\"presuja\" -- nurkantakaisia -- pienellä savi-piipulla, jota sanotaan\n\"Kälviän kirkon varkaaksi\" kansan kesken.\n\nOlli astui sisälle ja sanoi kohteliaasti:\n\n\"Terve tänne!\"\n\n\"Olkoon menneeksi!\" vastasi isäntä äreästi, eikä edes katsonut Olliin\npäin.\n\n\"Oh saamarissa\", arveli Olli itseksensä. \"Joko hän arvaa asiani, koska\nniin näsäkkäästi vastaa? Mutta 'akka väliltä palaa, eikä mies\npahanenkaan;' minä en ole akka\".\n\nJa hän astui suoraan isännän eteen ja tarjosi kättä, sanoen:\n\n\"Terveisiä meiltä!\"\n\nTuorila katsoi Ollia silmiin tuikeasti, pisti kätensä housunsa taskuun\nja ärjäsi:\n\n\"Häpeä tolvana!\"\n\n\"Oletteko juovuksissa, vai hulluksiko olette tullut? Näytätte aivan\nsiltä, kuin olisitte juuri miehen syönyt ja toista aikoisitte syödä?\"\n\n\"En ole ketään syönyt, vaan muut aikovat syödä minut\", puhui Tuorila.\n\n\"En minä ainakaan\", vastasi Olli.\n\n\"No, niinpä niinkin. Mutta mitäs sitten asioitset?\"\n\n\"Käynkö siis kohta asiaan käsiksi?\"\n\n\"Käy, jos tahdot, tahi jätä, jos tahdot?\"\n\n\"No, niin! Minä ajattelen eteenpäin, ja tulin siis kuulemaan, ettekö te\nanna minulle torpan maata?\"\n\n\"Mitä minä siitä paranen? Jos olisit edes pyytänyt taloani ostaa, niin\nolisin ollut kiitollinen sinulle\".\n\n\"Nyt en ymmärrä teitä. Tahtoisitteko te myödä Tuorilan, vai puhutteko\nvain pilkkaa, päästäksenne minusta?\"\n\n\"Minä puhuu totta\".\n\n\"Mutta en minä voi ajatella niin suuria kauppoja\".\n\n\"Mitä suuria?\"\n\n\"Tuorilan taloa kokonaan. -- Eikö sitä voitaisi jakaa?\"\n\n\"Sinä puhut viisaasti. Tuoss' on käteni. Minä tarvitsen kaksituhatta\nmarkkaa rahaa. Voitko sen hankkia, niin saat kolmanneksen\nTuorilasta omakses; kolmanneksen pelloista, niituista, metsästä ja\ntalon-ulosteoista\".\n\n\"Ohhoh!\" sanoi Olli ja raapasi tukkaansa. \"Mistäs minä sen rahan otan?\nMutta...\"\n\n\"Mutta ei kelpaa\", sanoi Tuorila. \"Kierilän herralla on kahden tuhannen\ntuomio minun 'päälleni' ja hän ei anna minulle armoa vähääkään\".\n\n\"Antakaas olla! Minä tulen huomenna takaisin\", sanoi Olli.\n\n\"Tule niin; ja laita asiat reilaan, niin saat aikaa voittain ehkä koko\nTuorilankin\". Ja niin sanoen tarjosi hän Ollille kätensä hyvästiksi.\n\nOlli meni monta asiaa miettien kotiinsa, ja puhui siellä kaikki\ntäsmällensä, mitä oli kuullut.\n\n\"Kierilän herra ei ole juuri aivan paha mies\", sanoi vanha isä.\n\"Koitappas puhutella häntä. Ota kaikki, mitä saat rahoja kokoon, ja\nloppua velaksi\".\n\n\"Mitä minä saan kokoon? Tuskin neljää sataa markkaa\".\n\n\"Minulla on myös sata markkaa\".\n\n\"No, heikkarissa! Saisinhan minä sillä tavalla neljänneksen kokoon\".\n\nJa sitten ruvettiin rahoja kokoamaan, ja saatiin viisisataa markkaa.\nEikä Olli enään aristellut, vaan lähti suoraa päätä Kierilään.\n\nJa kun hän lähti Kierilästä, niin saattoi itse herra häntä ulos, ja\nsanoi vielä viimeiseksi Ollille:\n\n\"Sillä tavalla, nuori mestari, pitää meidän neuvotella. Minä tulen\nhuomenna edellä puolisen Tuorilaan. Voikaa hyvin siksi!\"\n\n\"Toivoll' on rintani täytetty taas!\" huudahti Olli, kun tuli kotiinsa,\nja istahti isänsä viereen jakkaralle.\n\n\"Sinä olet se siunattu lapsi!\" sanoi vanha äiti ja taputti Ollia\npäähän. \"Sinulle onnistuu kaikki, kun saisit vielä hyvän muijan minulle\navuksi, taloutta hoitamaan\".\n\n\"'Yksi ensin, toinen sitten', sanoi pelimanni, pääsi häistä ja vietiin\nristiäisiin\", arveli vanha isä.\n\n\"'Ja aikansa kutakin', sanoi koira, sai selkäänsä naapurin koiralta\",\narveli Olli, ja meni tyytyväisenä levolle, ajatellen huomista päivää,\nja sen tapauksia.\n\nJa seuraavana päivänä tuli Olli taas Tuorilaan. Hetken perästä tuli\nKierilän herrakin. Ja sitten ruvettiin asioita selvittämään.\n\n\"Sillä ehdolla pääsette, Tuorila, nyt ryöstöstä, että tämä nuori\nmestari, Olli Oivallinen, ottaa päällensä teidän velkanne niillä\nehdoilla, jotka te olette sopineet keskenänne, ja jotka samoin olemme\nsopineet meidän välillämme. Olli Oivallinen, kirjoittakaa minulle\nvelkakirja tuhannelle ja viidelle sadalle markalle ja antakaa myös\nkiinityskirja kolmanteen osaan Tuorilan talosta\", puhui Kierilän herra\nvakavasti ja arvokkaasti.\n\nTuorila kumarsi niin syvään, että tuskin kissa, joka samassa kulki\nohitsensa, mahtui menemään lattian ja hänen nenänsä välitse. Olli\nkumarsi myöskin, vaan paljon sievemmästi, ja istui sitten kirjottamaan\ntarvittavia suostumuksia.\n\nJa kun Olli osoitti papereitaan Kierilän herralle, niin hyväksyi hän\nne, ainoasti sillä muistutuksella, että todistajat vain puuttuvat;\njotka myös kohta hankittiin.\n\nAsiain niin hyvin päätyttyä toi Tuorila viina-potun pöydälle ja tarjosi\n\"harja-kannut\".\n\n\"Lempo soikoon!\" sanoi hän. \"Te olette kuitenkin hyvä herra, te\nKierilän herra, ja sinä, Olli, olet kelpo poika. Sinä päästit minut\nhäpeällisestä ryöstöstä; ja sen tähden sait sinä myöskin hyvän kaupan.\nKauppa-kirjan meidän välillämme saat kirjoittaa sitten, kun olet\nottanut ensin pienen naukun\".\n\nJa naukut otettiin ja kauppakirjat myöskin kirjoitettiin, vaikka\nkauppakirjat, paremmat ollaksi, kirjotti Kierilän herra. Olli ja\nTuorila panivat vain nimensä alle.\n\n\"Nyt olen saanut maata viljelläkseni; velka on nyt ensin maksettava;\nmutta sitten kun se on tehty, en taas tiedä, mitä sitten haluan; mutta\nse vain on pää-asia kuitenkin, 'että eteenpäin elävän mieli, kuollut\ntaaksensa katsokohon'\", tuumaili Olli mieli-hyvillään.\n\n\"Se on oikein, se\", arveli Kierilän herra, ja siveli partaansa.\n\n\"Niin minäkin sanon\", puheli Tuorila, ja kallisti hänkin pikarin\nvuorostaan huulillensa. \"Eteenpäin minäkin yritän\".\n\n\"Oikein, oikein\", vakuutti Kierilän herra ja sitten erottiin tälle\nkerralle ystävinä ja tyytyväisinä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\n    \"Lempo leskelle menköön, tyttö saada pitää!\"\n\n                                        Sananlasku.\n\nKyliäpä Ollin kelpasi nyt elää. Kun Tuorilan maat jaettiin kauppakirjan\nmukaan, niin sai Olli sellaisen talon, että siitä jo tarjottiin hänelle\nneljää tuhatta, siis puolta enemmän, kuin oli itse maksanut. Mutta ei\nOlli vain myönyt taloansa, vaan arveli, ett'ei hän ollut sitä ostanut\nmyödäksensä, vaan pitääksensä.\n\nMutta olipa siinä kyllä ensin Ollilla liikaa murhetta koko mokoma. Piti\nottaa vielä yksi piika lisäksi, ja mies pajasta, toinen nikkarin\nverstaasta maan työhön. Vaan eipä Olli sitäkään säikähtänyt, hän ohjasi\nasioita, kuin mies.\n\n\"Mikä erinomainen noita se suutarin Olli mahtaa ollakkaan?\" arvelivat\nihmiset. \"Hänellä on onni kaikissa, mitä vain yrittää\".\n\nJa niin se olikin. Kun Olli leikkasi ensimmäisen kerran peltojansa,\nniin sai hän melkein yhtä paljon viljaa, kuin Tuorila itsekkin. Olli\nsai, näetten kohta ensi kerralla kahdeksantoista tynnyriä rukiita,\nkahdeksan tynnyriä ohria, viisitoista tynnyriä kauroja ja alun\nkolmattakymmentä tynnyriä perunoita. Ja kun hän sen huomasi, niin istui\nhän laskemaan, mitä ne rahassa tekevät:\n\n\"Kahdeksantoista tynnyriä rukiita, nykyisen hinnan jälkeen,\nkaksikymmentäkolme markkaa tynnyri, tekee neljäsataa neljätoista\nmarkkaa; kahdeksan tynnyriä ohria, kahdeksantoista markan jälkeen,\ntekee sata ja neljäkymmentäneljä markkaa; viisitoista tynnyriä kauroja,\nyhdentoista markan jälkeen, tekee sata-kuusikymmentäviisi markkaa ja\nkaksikymmentä tynnyriä perunoita, neljän markan jälkeen, tekee\nkahdeksankymmentä markkaa, eli yhteensä kahdeksansataa ja kolme\nmarkkaa. Summasta maksetaan viisisataa Kierilän herralle ja loput\nsyödään itse. Ja siis, ja sentähden, kyllä Olli jo voi ruveta\najattelemaan akkaa\".\n\nSiihen päättyi Ollin tilinteko, ja nyt hän rupesi todellakin\najattelemaan naimis-kauppoja. Olli-paha oli ollut erittäin järkevä\nkaikissa toimissaan, nyt saamme nähdä, miten järkevä hän oli\nnaimisessaan; sillä järkeä ja ymmärrystä siinäkin tarvitaan, vaikk'ei\nsitä kaikki oivalla.\n\nOlli teki siis seuraavan järjestelmän kosioimis-aikeeseensa; sillä\nsydämmensä oli vielä vapaa, eikä hänellä siis ollut haittaa sokeasta\nrakkaudesta. Hän päätti näin:\n\n\"Kepolan Kreeta on rikas ja nuori lesti, sitä koitan ensin; Kanalan\nKaisa on nätti ja varakas tyttö, se olkoon toinen; Leskelän Leena on\npulska ja myöskin jotakuinkin varakas; Tuorilan Tilda on ylpeä, mutta\nsaattaapa häntäkin koittaa, ja viimeinen jota kosin, olkoon Liikalan\nLiisa, joka on heistä kaikista kaunein, mutta samalla myös kaikista\nköyhin. Jos sitten ei niistä yksikään sovellu, niin jäädään vanhaksi\npojaksi, ja pidetään piikoja, -- talon hoidossa\".\n\nEikä Olli tätä ajatustaan ilmoittanut kenellekkään, vaan meni\nsalakähmää seuraavana päivänä Kepolaan. Kreeta istui juuri nukuttamassa\npienintä lastaan, ja lauleskeli kehto-lauluja.\n\nOlli pysähtyi porstuaan kuulustelemaan, oliko pirtissä ketään muita. Ja\nkun hän siinä kuulusteli, niin kuuli hän Kreetan laulavan muun muassa\nnäinkin:\n\n    Nuku, nuku nurmilintu,\n    Väsy, väsy västäräkki,\n    Väsyy, väsyy äitisikin\n    Lesken lailla laulamasta,\n    Kohta täytyy kaksi vuotta,\n    Eikä Jaska vielä tule,\n    Nuku, nuku nurmilintu,\n    Väsy, väsy västäräkki j.n.e.\n\n\"Aha\", ajatteli Olli. \"Jaaran Jaskaako sinä odotatkin? Mutta menen minä\nsisään kuitenkin\".\n\nJa hän astui pirttiin sisälle ja sanoi hyvää päivää. Hetken oltuaan\nääneti, rupesi hän puhumaan Kreetalle näin:\n\n\"Minulta pääsi viime yönä karitsa karkuun, eikö sitä ole täällä nähty?\"\n\n\"Vai niin! Oliko isokin?\"\n\n\"Tavallisen kokoinen\".\n\n\"Minkä näköinen?\"\n\n\"Tavallisen näköinen\".\n\n\"Oliko hyvä villa päällä?\"\n\n\"Jotakuinkin\".\n\n\"Vai niin! Ei sitä meillä ole nähty. On tainnut mennä toiseen taloon\".\n\n\"Annappas syynätä talos!\"\n\n\"Tee se!\"\n\n\"Sinustako alotan?\"\n\n\"Alota vain!\"\n\n\"No, niinpä siis, jos katruni on teillä, kuulukoon määkinä kohta\".\n\nJa samassa parahti lapsi kehdossa aivan karitsan äänellä.\n\n\"Herra Jesta!\" sanoi Kreeta, ja oli olevinaan hämillänsä.\n\n\"Aha sinä, varas, sinulla minun karitsani onkin\", ilveili Olli.\n\nJa ennenkuin leikistä erittiin, niin keitti Kreeta Ollille kahvia, ja\njopa erotessa kaulailtiinkin.\n\n\"Liiaksi naali miehelle\", tuumaili Olli palatessaan. \"Pitää saada\nselville, mitä muita vikoja hänellä on\".\n\nJa kun hän oli viikon päivät käynyt Kreetaa kosimassa, niin tunsi hän\nKreetan kaikki viat. Mutta saadakseen asiasta varmuuden, teki hän\nseuraavalla tavalla:\n\nEnsin tullessaan sisälle pisti hän elävän sammakon Kreetan käteen,\njosta Kreeta suuttui niin, että oli milt'ei sylkäistä Ollia silmiin.\nMutta Olli oli rauhallinen ja naureskeli, istui pesän eteen ja alkoi\nvirittää valkeata.\n\n\"Mitä sinä, roikale, nyt tuumaat?\"\n\n\"Keittää kahvia kullalleni\".\n\nKreeta kiukutteli, mutta otti pannun kuitenkin ja keitti kahvia. Ja kun\nKreeta keitti kahvia, niin tallusteli Olli pitkin permantoa ja\nlauleskeli:\n\n    \"Keitäs kultani kahvia,\n    Ja keitä kattilalla;\n    Taitaa olla viimeisen kerran,\n    Kuin kävelen kamaris lattialla\".\n\n\"Älä semmoista laula!\" tiuski Kreeta.\n\n\"No, minä laulan paremmin\", vastasi Olli ja lauloi taas:\n\n    \"Keitäs kultani kahvia,\n    Ja keitä ero-pannu;\n    Hei, ei meiltä ennen rakkaus lopu,\n    Kuin kahvi-valkea sammuu!\"\n\n\"Vai niin, roisto!\" kiljasi Kreeta ja viskasi kerma-kannun Ollille päin\nsilmiä.\n\n\"Kiitoksia!\" lausui Olli ja naureskeli vain, kuten ennenkin. Sitten\nkääntyi hän ovelle, ja sanoi mennessään:\n\n\"Juo nyt yksin kahvis; nyt on vanhan kullan rakkaus sammunut, kuin\ntaula\".\n\n\"Pysy suutari lestilläs, retkale, roikale, narri j.n.e.\" haukkui ja\nmetelöitsi Kreeta Ollin perään.\n\nMutta Olli ei ollut kuulevinaankaan, meni vain menojaan, ja miettei,\nmiten Kanalan Kaisan kanssa kävisi, tokko siitäkin tulisi samallainen\nloppu, tai kävisikkö toisin.\n\nPari viikkoa piti Olli väli-aikaa, ja lähti niin eräänä\nlauvantai-ehtoona syötyänsä liikkeelle, ja lauleskeli mennessään:\n\n    \"Kukko se lauloi aamulla varhain,\n    Ja lukkari sunnuntaina.\n    Lauvantai-ehtoona saunan jälkeen\n    Lähtevät pojat naimaan\".\n\n\"Jopa minä tiedän, mihin isäntä menee\", ilkasteli suutarin piika\nvanhalle emännälleen, tupaan tullessaan. \"Minä kuulin hänen laulunsa\nvainiolla; Kanalaan päin hän menee\".\n\n\"Vai niin!\" vastasi vanha emäntä, eikä ollut sen enemmän tietävinään.\n\nMutta Olli meni menoaan, ja kun hän pääsi Kanalaan, niin seisahtui hän\nluhdin oven taakse ja alkoi taas laulaa:\n\n    \"Avaa tyttö sun kamaris ovi,\n    Äläkä yksin makaa;\n    Taitaa olla viimeisen kerran,\n    Kun palaan sun oves takaa!\"\n\n\"Niin taitaakin\", kuului Kaisan ivanauru, ja samassa joku miehellisempi\nääni, joka lausui jykeästi:\n\n    \"Mene vaan, mene vaan,\n    Kotiasi nukkumaan\".\n\n\"Aha\", arveli Olli, \"vai on sinne jo toinen ennen minua ehtinyt. Mutta\nodotas, perkule! -- Minä murran oven auki, ell'ette nyt vain laske\nminuakin katsomaan, miten siellä makaatte\".\n\nMutta vastausta ei kuulunut; vaan hetken perästä tuli Kaisa yksin ulos,\nja sanoi:\n\n\"Mitä sinä tahdot?\"\n\n\"Tahdon koetella, mimmoinen ihminen sinä olet; tokko sinusta olisi\nminulle vaimoksi\".\n\n\"On vaikka kahdellekkin sinun kaltaiselles miehelle\", vastasi Kaisa\nkopeasti.\n\n\"Vai niin! Sitten en puhu enään mitään. Minä etsin vaimoa, jonka saan\nyksinäni hallita\".\n\nJa niin kääntyi Olli takaisin taas ja lauleskeli mennessään:\n\n    \"Hoi on, hoi on huolettaa,\n    Ja harmiksi alkaa pistää;\n    Ei nyt enään akkaa löydä\n    Kelvollista mistään!\"\n\nMutta ei Olli vieläkään väsynyt etsimiseen. Seuraava jota hän nyt kosi,\noli Leskelän Leena. Leena oli hyvin taipuvainen kauppoihin; mutta\nosoitti niin suurta saamattomuutta ja typeryyttä, ett'ei hänkään Ollia\nmiellyttänyt.\n\n\"Mitä minä kunnottomalla ja typerällä vaimolla teen?\" ajatteli Olli\nitseksensä. \"Sen, jonka minä otan vaimokseni, pitää oleman siivon,\ntaitavan, puhtaan, kelvollisen, kauniin ja rakkaan\".\n\nJa ett'ei Leena ollut sellainen, niin hylkäsi hän Leenankin.\n\n\"Voi, poika-parka sinuas!\" valitti äiti kerran Ollille. \"Olet jo monen\nkanssa kauppoja tehnyt, etkä vielä yhtäkään miniätä minulle tuonut\".\n\n\"En olekkaan\", vastasi Olli vähän nenillänsä, eikä sen enempää sitten\nvirkkanut.\n\nMutta kohta saman päivän ehtoolla meni hän jo Tuorilaan, Tiltaa\nkosimaan; ja pistäysi Tildan kamariin.\n\nKun Tuorila ymmärsi asian, niin komensi hän akkansa kahvia keittämään,\nja toi taas viina-potun pöytään. \"Kas niin, akkaseni! Sanoinhan minä\nsitä, että vielä Tuorila taaskin yhtenä talona on. Olli Oivallinen,\njoksi Kierilän herra hänet risti, on tullut kosimaan meidän Tiltaa\".\n\n\"Ei niistä, Matti, mitään\", sanoi emäntä, ja pyöritti päätänsä. \"Etkö\njo ole kuullut, kummoinenka valikoitsija hän on. Hän on käynyt jo\nKepolan Kreetan luona, kosinut Kanalan Kaisaa, ja viimeksi yrittänyt\nLeskelän Leenaa; mutta ei vain yksikään heistä ole hänelle kelvannut.\nMitä sitten meidän tuittupäisestä Tiltasta on puhettakaan?\"\n\n\"Ole vaiti, akka, vain, ja anna heidän yrittää!\"\n\n\"Yrittäköötpä vain!\"\n\nSamassa tuli Ollikin jo pirttiin, ja oli kotoansa tulevinaan, eikä\nluullut vanhusten tietävän, että hän oli jo käynyt Tildan tykönä.\n\n\"Parahiksipa tulit, naapuri\", sanoi Tuorila. \"Olin juuri aikeessa ottaa\ntässä pienet punssit, kun tunnen vähän vilustuneeni. Ota tuosta tuoli\nja istu juomaan kanssani!\"\n\n\"En ole sitä juuri oppinut; mutta koitetaan häntä kerran\".\n\nJa he ryypiskelivät niin, että alkoivat käydä hyvin puheliaiksi. Muun\nmuassa alkoi Tuorila suoraan kaupitella Ollille \"Tiltaansa\".\n\n\"Ei se minulle passaa\", vastasi Olli.\n\n\"Mikä ett'ei?\"\n\n\"Hän on ylpeä ja kiukkuinen\".\n\n\"Mistäs sen tiedät?\"\n\n\"Olen kuullut ja olen nähnyt\".\n\n\"Kyllähän akkana taltuu\".\n\n\"Minä tahdon, että sen, jonka minä otan vaimokseni, pitää olla jo\nkotona taltutetun. En minä rupea taltuttamaan akkaa ja lapsia yhdessä\".\n\n\"Oh, hemmetti!\" sanoi Tuorila, ja huusi isällisellä vallan mahdilla\nTildan tulemaan sisälle.\n\nTilta tuli kopeana ja kysyi:\n\n\"Mitä tahdotte?\"\n\n\"Tahdon, että Ollin pitää ottaa sinut ja sinun pitää ottaa Ollin\".\n\n\"En minä kaikkein suutarien piikaksi rupea\", vastasi Tilta ja viskasi\npäänsä taakse-päin.\n\n\"Tyttö, mitä sinä sanot? Minä olen isäs, ja käsken\".\n\n\"Käskekää vain; minä en tottele!\"\n\n\"Nyt kuulette, hyvä Tuorila, minkämoinen tyttärenne on. Minä en tahdo\nhäntä vaimokseni\".\n\n\"Saatanan lutukka!\" ärjäsi Tuorila, ja tapaili Tiltaa tukkaan; vaan\nTilta vältti ja juoksi pihalle.\n\nJa Tuorila tuli niin pahalle päälle, että Olli piti parhaimpana lähteä\npois koko talosta. Ja niin jäi se kosioiminen.\n\nMutta Olli oli saanut hyvän opin sinä ehtoona. Hän rupesi aina useammin\ntulemaan juovuksissa kotiin, jopa räysäämään viina-päässä kylässä ja\nkotonaan. Naimis-puuhat jäivät sikseen, ja Olli piti hauskana juosta\nkylässä yö-kaudet.\n\nVanhemmat varoittivat häntä, ja nuhtelivat siitä, erittäinkin\njuomisesta; mutta Olli vastasi kopeasti:\n\n\"Omallansa Olli ajaa, rahallansa rillittääpi\", eikä pitänyt sen enempää\nlukua heidän nuhteistaan.\n\nVieläpä oppei Olli muun hyvän lisäksi korttipelin taas uudestaan, ja\nsiinä meni häneltä monta yötä ja monta markkaa turhaan.\n\nEräänä ehtoona otti hän kaksikymmentä markkaa rahaa plakkariinsa,\nkellonsa pisti hän myös plakkariin, ja merivaha-piipun hampaisiinsa, ja\nlähti huijaamaan.\n\nAamulla tulee hän takaisin murheellisen näköisenä, lähestyy vanhaa\näitiänsä ja alkaa laulaa vedet silmissä, suu väärässä ja pää täynnä\nviinaa:\n\n    \"Piippuni olen pelannut,\n    Ja kelloni olen juonut,\n    Enkä ole nättiä tyttöä\n    Mammalleni tuonut\".\n\n\"Voi, poika-parka!\" sanoi äiti.\n\n\"Niin, niin, mamma-kulta!\"\n\n\"Taitais olla paras, että ottaisit itselles akan, joka sinua kykenisi\nhoitelemaan\".\n\n\"Kyllä kai; mutta kun en ole vielä sellaista tavannut, johon olisin\nmielistynyt\".\n\n\"Jokos olet Liikalan pikku-Liisaa koittanut?\" kysyi äiti.\n\n\"En vielä\".\n\n\"Hän on kaikkein kiitoksen ja ylistyksen esineenä; koita häntä\".\n\n\"Kyllä kai; mutta nyt minun pitää mennä vähän nukkumaan\".\n\nJa niin meni Olli ja nukkui humalansa puhtaaksi. Kun hän sitten heräsi\nviimein ehtoo-päivällä, niin tulipa sitten katumuksen vuoro: rahat\nolivat menneet, piippu pelattu ja kello juotu, kuten hän äitilleen oli\njo laulanut.\n\n\"Menenkö nyt veteen tahi valkeaan, vai koitanko nuoranpätkää?\" kysyi\nhän vanhemmiltaan.\n\n\"Ei mitään niistä\", vastasivat vanhemmat yhteen suuhun.\n\n\"Mutta elää en enään jaksa\".\n\n\"Voi, sitä vanha-parkaa, kun on jo kyllästynyt elämäänsä\", koki äiti\nsuositella häntä.\n\n\"Pidä nyt vähän väliä, äläkä mene kylään laisinkaan\", puhui isä. \"Ja\nkun sitten tulee halus kylään, niin ota minä kanssas!\"\n\nOlli tyytyi siihen, rupesi taas ahkerasti takomaan ja ohjasi myös\nnikkari-verstaan entiseen kuntoon, joka myöskin oli kärsinyt isännän\nhuikentelevasta elämästä. Kaikki meni taaskin entistä menoansa.\n\nMutta silloin lähätti itse \"vanha Erkki\" -- paholainen, -- taas Ollille\nkiusan eteen: Kepolan Kreeta ei ollut vielä saanutkaan Jaaran Jaskaa,\nja rupesi hännittelemään Ollia.\n\nKreeta rupesi itse käymään Suutarilla, ja teki aina \"tikusta asian\",\nettä sai vain tulla Ollia tapaamaan. Olli ei ollut hänestä\ntietävinäänkään. Mutta Kreeta kävi yhä rohkeammaksi. Hän tuli taas\neräänä päivänä, ja teki itsensä aika lailla suloiseksi:\n\n\"Ethän sinä, Olli, enään muistele sitä pientä pahaa, jonka silloin\ntein, kun meillä lakkasit kulkemasta?\"\n\n\"Muistan kyllä!\"\n\n\"Joka vanhoja muistelee, sille tikku silmään\".\n\n\"Jopa!\" vastasi Olli, ja meni ulos. Mutta Kreeta meni perässä.\n\nOlli vihastui ja sanoi: \"niinhän sinä hännittelet minua, kuin paha\nPertun-aikainen pukki\".\n\n\"Niin aina\", vastasi Kreeta ja löi kätensä Ollin kaulaan.\n\n\"Mene Jaaran Jaskan kaulaan, äläkä minun\", sanoi Olli, ja nykäsi\nitsensä irti Kreetan kaulailusta ja meni isänsä tykö pirttiin.\n\n\"Nyt minulla on halu lähteä kylään\", sanoi hän isälle. \"Kepolan Kreeta\nei lakkaa minua hännittelemästä ennen, kuin se tulee hänelle\nmahdottomaksi. Minä käsken poikani panna hevoisen eteen ja me lähdemme\nLiikalaan\".\n\n\"Kyllä minä lähden\".\n\n\"Jumala kanssanne matkalle!\" ehätti äiti-muori sanomaan, tullessa\njuuri parahiksi kuulemaan Ollin viimeistä sanaa. \"Minä olenkin\npeljännyt jo jonkun aikaa tuota Kepolon Kreetaa, että jos vain sinä\nsen nait -- -- --\".\n\n\"Lempo leskelle menköön, tyttö saada pitää\", vastasi Olli, ja alkoi\nhankkia itseään matkaan.\n\nKreeta oli lähtenyt suutarilta, ja haukkunut pajapojille koko lailla\nOllia, jos jollakin tavalla. Mutta ei Olli siitä huolinut, istui vain\nisänsä kanssa rattaille, ja lähti ajamaan.\n\nTultiin siitä Liikalaan. Liisa istui perunoita kuorimassa, ja äiti\npyörähteli pöydän ympärillä, katsellen, olivatko lusikat puhtaat, kun\nväki tulee syömään.\n\nOllin sydän hetkahti kohta tyytyväisyydestä ja jostakin\nkäsittämättömästä tunteesta; tunteesta, jota hän ei ennen ollut\ntuntenut,\n\nTervehdittiin siinä sitten ja istuttiin penkille pakinoimaan. Ja Ollin\nsilmät lepäsivät Liisan puoleen.\n\nLiisa ei kestänyt Ollin katsetta, vaan käänsi kasvonsa pois, ja rupesi\nitkemään. Äiti huomasi sen ja kiirehti kysymään, mikä lasta vaivaa;\nmutta Liisa ei vastannut.\n\nKun Olli näki sen, että Liisa itki, niin nousivat kyyneleet hänenkin\nsilmiinsä.\n\nVanha suutari huomasi sen, ja tuli vallan hämillensä.\n\n\"Itkemäänkös me tänne tulimmekin? Ei heikkarissa! Kuulkaapas emäntä! Me\nolemme tulleet kysymään teiltä Liisaa\".\n\n\"Herra Jesta sentään!\" huudahti emäntä ja löi kätensä yhteen, ja Liisa\nitki vieläkin enemmän.\n\nMutta sitä ei Olli kärsinyt, vaan meni itse lohduttamaan Liisaa, siveli\nhänen vaaleata tukkaansa, ja punaisia poskiansa, ja puheli:\n\n\"Suru ilon edell' käypi. Jos niin on, että huolit minusta, niin tulee\nmeistä pari. Ja koska olemme itkulla alkaneet, niin loppuu se\nvarmaankin ilolla. Sanoppas nyt Liisa-kulta, huolitko minusta?\"\n\nLiisa kätki kasvonsa esiliinaansa ja sanoi:\n\n\"Jos saisimme puhua kahdenkesken\".\n\n\"Saatte kyllä\", vastasi emäntä, ja viittasi suutarin tulemaan kamariin.\n\nKun sitten Olli ja Liisa olivat jääneet kahden-kesken, niin sanoi\nLiisa, nostaen silmänsä ylös:\n\n\"Tahdotkos sinä minua todella?\"\n\n\"Tahdon täydellä todella\".\n\nLiisa pyhkäsi kyyneleet silmistään ja puhui iloisena:\n\n\"Unelmani ovat siis toteentuneet. Sinua olen minä ajatellut aina\nrippikoulusta saakka\".\n\n\"Voi, sinua veitikasta!\"\n\n\"Niin, toru minua siitä! Mutta enhän ole ajatuksiani ennen ilmoittanut,\nkuin nyt\".\n\n\"En toru, en. Sinä olet siis syntynyt ja koettanut minua varten, ja\nminä olen muita etsinyt\". Ja silloin otti Olli Liisalta suudelman.\nMutta Liisa sanoi vakaasti:\n\n\"Sen varastit\".\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Emmehän vielä ole avioparit\".\n\n\"Sinulla on puhtaus ja kauneus; ja siveys ja kainous, ja lempi ja\nrakkaus; mutta onkos sinulla miten pitkä kärsimys-pussi?\"\n\n\"Kysy niiltä, jotka minun tuntevat\".\n\n\"Sinä et siis kiitä itseäs. Sinä olet minun. Eikö niin?\"\n\n\"Olen\", ja hän kallisti päänsä alas.\n\nJa muuta ei Ollikaan pyytänyt. Hän kutsui emännän ja isänsä ulos, ja\nosoitti heille Liisaa:\n\n\"Noin nöyrän vaimon minä teiltä vien\".\n\nEmäntä rupesi itkemään, ja sanoi:\n\n\"Vaimoa jalompaa ette saa, vaikka tikulla etsitte. Mutta minä raukka\njään häntä kaipaamaan\".\n\n\"Ihmisen pitääkin luopumaan isästään ja äidistään ja aviopuoliskoonsa\nsidottaman\", arveli vanha suutari tyytyväisenä. \"Olli kelpaapi myös\nkaikkiin, eikä hänessä ole juuri mitään moitittavaa\".\n\nLiikalakin tuli kohta väkensä kanssa kotiin ja suostui asiaan.\n\n\"Mitäs minulla siihen on enään sanomista, kun asianomaiset ovat siitä\nkerran keskensä suostuneet?\" tuumaili hän, raapei korvansa ta'ustaa ja\nistui syömään.\n\nJa sanoma tästä tapauksesta kerkisi jo ennen sunnuntaita läpi koko\nseurakunnan. Asiasta arveltiin jos jotakin ja \"konttia kannettiin\"\nsuutarille ja Liikalaan kilvassa kumpaiseenkin paikkaan. Mutta ei se\nsiitä parantunut: Olli oli korvia myöten rakastunut Liisaan ja Liisa\nrakasti Ollia sydämmen pohjasta. Ja rakkaus on sokea.\n\nOlli ja Liisa kuulutettiin laillisesti avioon ja vihittiin kohta. Olin\nminäkin häissä, ja hauskaa siellä olikin. Kepolan Kreetakin oli tullut\n\"kuokkimaan\", mutta ei kehdannut oikein edes silmiäänkään näyttää,\nsyystä, että armottomat poika-nulikat ja jopa joku isompikin osoittivat\nhäntä sormella ja sanoivat: \"saat, Kreeta, rieskoja nyt paistaa\", ja\n\"tuhka pussia kantaa\", j.n.e. Kanalan Kaijasta ja Tuorilan Tiltasta ei\ntehty liiaksi pilkkaa, -- he olivatkin kutsutuita --, mutta kyllä hekin\nosansa saivat.\n\nViulut soivat ja nuoret hyppelivät. Vanha suutari istui pöydän päässä\nsoittajain rinnalla ja polki tahtia hymyssä-suin ja pää vähän\nkallellansa. Ja kun sitten joku poika-hutikka väliaikana pyysi\npelimannein \"natkua\" pelaamaan, niin eipä vanha suutari enään voinut\nitseään hillitä vaan nousi hän paikaltaan ja meni hakemaan vanhaa\n\"muijaansa\". Ja kun hän löysi hänet, niin \"natkutti\" hän vielä nuoren\npojan norjuudella \"muijansa\" edessä \"natkua\", ja lauloi siihen kuuluvat\nsanatkin:\n\n    \"Minä naisin sun, minä naisin sun,\n    Kyllä kai, kyllä kai minä saisin sun\",\n\njosta nuorille tuli lisää ilon ainetta.\n\nMutta vanha \"muija\" muhoili tyytyväisenä ja sanoi vain:\n\n\"Jätä leikki lapsille!\"\n\nKun vielä yhden häävieraan mainitsen, niin muut saavat jäädä sitten.\n\nTallukka-Repekka, vanha noita, tuli ruoti-vuorolleen Liikalaan. Hän oli\njo niin kykenemätön, että häntä kuljetettiin hevoisella, talosta\ntaloon.\n\nKun hän pääsi sisälle pirttiin, niin kompuroitsi hän suoraa päätä Ollin\nja Liisan tykö, ja toivotti heille onnea:\n\n    \"Terve teille, terve meille,\n    Tervehet, hyvät tepposet,\n    Nyt näillä tulilla!\n    Eläkäätte, varttukaatte,\n    Kuin on kukat kankahalla,\n    Sopu, rauha, suosio,\n    Ilo, riemu, rakkaus\n    Olkoon aina osananne,\n    Taivas viimein voittonanne!\"\n\n\"Sinäkö, Repekka, niin kauniisti toivotat onnea? -- Tule tänne\ntupakille, tääll' on valmis valkea!\"\n\nJa niin vei Olli vanhan Repekan perä-penkille piippuaan vetelemään.\n\nOnnen-toivotus oli niin kaikkein mieleen, ett'ei kukaan pitänyt sitä\npahana, että ruoti-vaivanen vietiin kunnian-paikkaan. Enkä minäkään\nsitä pahastunut, otin vain piippuni ja istuin Repekan viereen\nihailemaan niitä hauskoja Liikalan häitä, siksi kuin ne loppuivat.\n\n\n\n\nIX.\n\n\n    \"Hyv' on akka aikanaan, vaikka toruu toisinaan\".\n\n                                            Sananlasku.\n\nHyvin Olli onnistui naimisessaan. Hän sai, kun saikin hyvän eukon;\nvaikka toisinansa kireän talon vartijan ja miehensä holhojan, kuten\nsaamme nähdä, edespäin. Mutta Olli sai Liisan kautta myös rahojakin.\nLiisan perintö osa Liikalasta teki nätin summan kolmetuhatta ja\nviisisataa markkaa.\n\n\"Oh, saamatti!\" sanoi Olli, kun sai apeltansa mokoman summan yhteen\nkäteen. \"Mitäs minä nyt teen, kun niin rikastuin yht'äkkiä?\"\n\n\"Kartuta niitä suuremmiksi\", vastasi appi tyytyväisenä.\n\n\"Niin kai\", vastasi Olli ja pisti rahat plakkariinsa.\n\nMutta miten Olli rupesi rahoja käyttämään? Ensin maksoi hän velkansa\nKierilän herralle, ja loput vei hän kaupunkiin pankkiin.\n\nJa taas alkoi ahkera työ suutarilla. Pajassa tehtiin kaikkia, mitä\nsepän-työhön kuuluu, ja jopa opeteltiin pelti-sepän ja läkki-sepänkin\ntöitä; ja nikkarin-verstaassa tehtiin kaikkia nikkarin ammattiin\nkuuluvia töitä, ja sen lisäksi satulamaakarin askareita. Ja kaikki\nonnistuivat.\n\n\"Olli Oivallinen on noita ja velho, kaikki hänelle onnistuu\", arvelivat\nihmiset; ja siltä se näyttikin. Jos hän jotain hetken aprikoitsi, niin\nseuraavana hetkenä hän sitä jo yritti, ja sanoi:\n\n\"Vuovata pitää, vuovaapa variskin\".\n\nElettiin siinä vuosi hyvässä rauhassa ja menestyksessä, niin jopa\nOllille syntyi pieni Olli. Sekös vasta iloa oli. Liisa hymyili\nvuoteessaan, ja oli niin tarkka lapsestaan, ett'ei sitä saanut kukaan\nmuut hoitaa paitsi hänen äitinsä ja Ollin äiti ja Olli itse. Eikä\nOllikaan ollut juuri paljoa aulimpi. Hänkin jumaloitsi pienokaistaan,\nja tahtoi melkein yksin sen pitää.\n\nMutta kun sen ilon ensimmäinen höyry oli päästä lähtenyt, niin oli\nOllilla aikaa käydä kylässäkin. Hän muisti entisiä hulivili-aikojansa,\nja sai halun kylään. Liisa ei puhunut juuri mitään, vaan osoitti\nkalpeutta ja kaipausta kasvoillaan.\n\nMutta kun Olli tuli eräänä ehtoona jotenkin myöhään ja hyvässä\npöhnässä kotiinsa, ilakoiten ja lauleskellen että hän oli valittu\nlaina-makasiinin esimieheksi, niin eipä Liisakaan enään voinut malttaa\nmieltänsä, vaan rupesi torumaan, ja torui niin terävästi, että Olli\nseisahtui oven-suuhun suu seljällään töllöttämään, eikä tiennyt, menikö\nulos vai astuiko peremmälle.\n\nLäksyttämisensä perästä meni Liisa kuitenkin ja päästi Ollin pulmasta\nsiten, että vei hänet vuoteelle ja sanoi:\n\n\"Nuku nyt hiiva päästäs pois, niin saat huomenna vieläkin paremmat\nläksyt, kelvoton!\"\n\nJa Olli totteli, kuin lapsi, ja oikeimpa tunsi sydämmensä lyövän puolta\nkeveämmin, kuin sai vetää silmänsä nahkasten alle, ja tunsi Liisan\nmyöskin tulevan viereensä, vaikka vähän äreänä vieläkin.\n\nSeuraavana aamuna antoi Liisa vielä äidillisiä neuvoja ja varoituksia\nrakkaalle miehellensä, joka kuunteli niitä hartaammin, kuin oli koskaan\nkuullut kunnia-arvoisan pastorin parhaimpiakaan saarnoja. Ja kun Liisa\nviimeinkin luuli rakkaan puolisonsa saaneen jo tarpeeksi siitä\n\"sortista\", niin otti hän Ollia kaulasta kiini ja sanoi:\n\n\"Mitä sinä tykkäät nyt minusta?\"\n\nOllin sydän kiehahti ilosta ylös, ja lyöden käsivartensa Liisan\nympärille sanoi hän hurmaantuneena:\n\n\"Hyv' on akka aikanansa, vaikka toruu toisinansa. Nyt, Liisa-kulta,\nminä parannan elämäni. Ole sinä mun opettajani!\"\n\nJa niin oli Ollin perheessä rauha taas entisellään. Olli tosin oli\njoskus uuden virkansa toimissa viivähtänyt tavallistaan enemmän pois\nkotoansa; mutta pöhnäämään ei hän sittenkään uskaltanut ruveta, vaikka\nolisi usein ollut halukin. Liisan saarnat kaikuivat aina korvissaan,\nkuin pasuuna.\n\nMutta onhan ihminen heikko, ja kelvoton kapine. Sellainen syntis-parka\noli Ollikin. Ei hänkään voinut ylenpalttista kiusausta voittaa.\n\nMakasiinin hoitokunnan piti pitää kokousta joistakin erittäin\ntärkeöistä seikoista. Ja kun kokous oli päättynyt, esittivät\nhoitokunnan jäsenet saada esimiehensä kanssansa pienelle ehtoolliselle\nkestikievariin.\n\nOlli muisti Liisan varoitukset, raapasi korvansa ta'ustaa ja huokasi.\nMutta joku joukosta, kun huomasi Ollin eperöimisen, sanoi kohta\nvilkkaasti:\n\n\"Mitäs huono huokaat, kun on turva kelkassas?\"\n\nJa toinen veitikoista jatkoi kohta:\n\n\"Ei itku markkinoilla auta, turkit juoda pitää\".\n\nJa niin satoi pilkkaa pilkan päälle, ett'ei Ollilla ollut aikaa enemmän\nLiisaa muistella, vaan sanoi:\n\n\"No, mennään nyt sitten!\"\n\nJa niinpä mentiinkin.\n\nIlta kului kestikievarissa hauskasti: syötiin, juotiin ja puheltiin\nsitä ja tätä. Ja jopa lopulta päihdyttiinkin.\n\nNyt olivat Ollin hyvät aikeet menneet taas turhaan. Mutta ei hän sitä\nenään muistanut. Hän nauttei niin kauvan, että täytyi jo viimein lähteä\nhäntä hevoisella kotihin viemään.\n\nJa kun Liisa näki, missä reilassa Olli kotihin tuli, niin purskahti\nensin itkemään, mutta kun oli aikansa itkenyt, niin rupesi hän\ntorumaan. Mutta ei Olli kuullut mitään. Hän oli nyt niin onnellinen,\nett'ei hän pitänyt lukua lainkaan Liisan saarnasta. Hän naureskeli\nvain, ja pyysi Liisan säästämään saarnansa seuraavaan päivään, että hän\nkerkiäisi saada korvansa auki.\n\n\"Nyt\", sanoi hän, \"voit, eukko-kulta, avittaa minua vuoteelle vain\".\n\nLiisa teki sen, mitä Olli pyysi. Liisa oli kuitenkin hyvä akka, vaikka\nhän torui toisinansa. Sen myönsi Olli sydämmestään, eikä hän koskaan\npitänyt Liisaa liikana perheessänsä. Nytkin kun hän oli saanut pöhnänsä\nnukuttua pois päästään, meni hän taputtamaan Liisaansa poskelle ja\nsanoi rukoilevasti:\n\n\"Anna anteeksi Liisa-kulta! Älä toru! Minä kadun itsekkin mokomaa\ntyötäni\".\n\nEikä Liisa hennonnutkaan torua, vaan sanoi kuitenkin:\n\n\"Olisi ollut parempi, ett'et olisi valittu nykyiseen virkaas\".\n\n\"Kyllä kai\", vastasi Olli, \"mutta kun ihmiset puhuvat, että tuomari\naikoo nimittää minut lautamieheksi Jukolan lautamiehen jälkeen, joka\nkuuluu tulevan virastaan eroitettavaksi sen tähden, että hän juopi\nkovin paljon\".\n\n\"No, ei sinustakaan parempaa tule\", arveli Liisa.\n\n\"Älä, kultani, ole niin paha!\"\n\n\"Omaksi hyväkses se on\".\n\n\"Niin kai!\"\n\nJa ihmisten puhe kävi toteen: Olli Oivallinen määrättiin lautamieheksi,\nja sai matkata käräjä-taloon kohta jo toisena päivänä, tehdä\nlautamiehen valan ja istua oikeutta kaksi viikkoa \"alkaa-päälle\".\n\nMutta ei Liisankaan sana aivan mitättömiin mennyt, sillä Olli rupesi\ntodellakin näyttäytymään yhä useammin juopuneena. Kestikievari ja\nTuorila olivat ne paikat, joista hän tavattiin hyvin usein juomasta.\n\nMutta Liisa ei väsynyt häntä hoitelemasta. Kun Olli viipyi ehtoisin\nliian myöhään, niin jätti Liisa lapsen mummolle hoidettavaksi, ja läksi\nhakemaan Ollia. Ja Olli tuli nöyrästi kotiin hänen kanssansa.\n\nMutta Olli kyllästyi sellaiseen alituiseen paimentamiseen, eikä\ntahtonut enään totella Liisaansa.\n\nNiin oli hän taas yhtenä päivänä mennyt lautamiehen toimissa pitäjälle,\neikä tullut ehtooksi takaisin vaikka oli luvannut. Silloin lähti Liisa\ntaas Tuorilaan katsomaan, eikö Olli olisi siellä. Ja siellä hän olikin.\n\n\"Täälläkö sinä taas viivyt, etkä tule kotihin?\"\n\n\"Täällä vain\".\n\n\"Joko kohta lähdet?\"\n\n\"En vielä. -- Antakaa, Tuorila, Liisallekkin yksi ryyppy!\"\n\n\"Kiitos kunnia tarjouksestas. Älkää tuoko, Tuorila!\"\n\n\"Kas, sitä, kun on kopea!\" sanoi Tuorila.\n\n\"On se!\"\n\n    \"Tillunlillun lihava\n    Ja tallullallun laiha,\n    Enkä minä Liisuani\n    Tei'än Tiltaan vaih'a\",\n\nlauleskeli Olli, ja tapaili vieläkin ryyppyä.\n\nMutta silloin Liisa tulistui:\n\n\"Etkö ole jo tarpeekses saanut, senkin juoppo-tratti?\" peuhasi hän.\n\n\"En, kultaseni!\"\n\n\"Kyllä minä sinulle ryypyt annan, jos et nyt vain lähde!\"\n\nMutta se oli öljyä valkeaan: Tuorila rupesi haukkumaan Liisaa ja emäntä\nja Tiltakin tulivat hänelle avuksi.\n\nLiisa hämmästyi ensin aluksi; mutta rohkaisi kuitenkin itsensä, ja\nsanoi:\n\n\"Jos te juotte, niin juokaa; ja jos te, hyvä emäntä sallitte miehenne\nturmelevan itsensä ja hävittävän tavaransa, niin en minä salli meillä\nkuitenkaan niin tapahtuvan. Ja sinulle, Tilta-säpäkkö, ei minulla ole\nmitään velkaa. Holho sinä miestäs sitten, kun sen saat!\"\n\n\"Paholainen, miten haukkuu\", sanoi Tilta, ja oli milt'ei päälle käydä.\n\n\"Nyt minäkin sekotan asiaan\", sanoi Olli. \"Minä en salli Liisaani\nsillä tavalla soimattavan. Pidä, Tilta-lutku, suus kiini kunniallisen\navio-vaimon edessä. Hyvästi nyt, Tuorila! Minä tulen koreasti kanssasi\nkotiin, Liisa!\"\n\nJa niin he lähtivät.\n\nOlli oli hyvällä halulla, ja antoi Liisan taluttaa itseään. Mennessään\nlauleskeli hän:\n\n    \"Voi, minä hullu, ja voi minä hullu,\n    Ja voi, kun mä akan otin;\n    Kun ma tulin humalaan,\n    Niin tukasta talas kotiin!\"\n\n\"Niinhän tuo teki\", sanoi Liisa.\n\n\"Ei; et sinä tukasta talaa; mutta laulu on, näetkös, sillä tavalla.\nSinä talutat käsikynkästä kauniisti. Ja sinun kärsimises ja hyvyytes ei\npidä palkitsemata jäämän. Minä lupaan, ja minä pidän lupaukseni, --\nminä lupaan lakata juomasta\".\n\n\"Auttakoon Jumala, että voisit sen tehdä! Sitä minä rukoilen joka\npäivä\".\n\n\"Ja-ah, akka kulta! Sananlasku sanoo näin: varkaan vala, huoran huokaus\nja juopuneen Jumalan-palvelus ovat yhtä; mutta sen minä sanon sinulle\nLiisa Oivallinen; minä Olli Oivallinen sanon sinulle, ett'ei sinun\ntarvitse enään etsiä minua juoma-paikoista, vaan pajasta tahi\nnikkari-verstaasta, jos joskus en ole ajallani kamarissas sinun\ntykönäs, -- juuri sinun tykönäs -- -- -- ja pikku Ollin. Usko minua!\"\n\n\"Käyhän pois main!\"\n\n\"Käyn kylläkin, etkös sitä näe?\"\n\nJa niin sitä mennä nuhjattiin kotia kohden. Olli viskautui vuoteelle ja\nLiisa, hoidettuaan pikku Ollin, kiirehti myöskin ison Ollin viereen,\nkun viimeinkin oltiin kotihin keritty.\n\nSeuraavana aamuna uudisti Olli lupauksensa Liisalle, ja päätti sen\nnäin:\n\n\"Jos minut vielä toiste juoma-seurasta tapaat, niin en ole enään\nkoskaan Olli Oivallinen, vaan kantapäästä kiireeseen saakka Olli\nKelvoton\".\n\n\"Muista lupaukses!\" sanoi se hyvä ja rakas Liisa ja painoi päänsä Ollin\nrinnoille.\n\nOlli häpesi sitä ystävyyttä, jota Liisa osotti hänelle, kiirehti ulos\nja itki nurkan takana hävyn kyyneleitä.\n\n\"Minä olen suutari, nikkari, seppä, satulamaakari, läkkiseppä ja\nkaikkia ammattia taitava, senkin tuhannen seppä, makasiinin hoitaja,\nlautamies j.n.e. ja kuitenkin olen minä sika! Voi, minua mies-raukkaa!\"\ntuumaili hän itsekseen, ja pyyhkei silmiään takkinsa hi'aan. \"Mutta nyt\nminä jätän huikentelevaisen elämäni, ja elän ihmisiksi. -- Ei sinun\nLiisa-raukka tarvitse täst'edes enään murehtia minun tähteni! Minä olen\nsinua jo liiaksikin kiusannut\".\n\nSe oli hyvä päätös, jonka Olli-raiska teki yksinään nurkan takana; ja\nsen lupauksensa täytti hän, kuin mies. Ette enään tarvitse Ollia\nkoskaan hakea juoma-seuroista.\n\nVirkansa tekee hän uskollisesti, eikä ketään sillä pahenna, vaikka\nsiirtääkin tarjotun ryypyn edestä ja jättää sen kajoomata pöydälle.\n\nVanhaa isäänsä ja äitiänsäkkin muisti hän tässä parannusta tehdessään,\nja arveli, miten monta raskasta hetkeä hän oli heillekkin hankkinut, ja\nmiten ne jo kohta jättävät tämän murheen-laakson, tullaksensa parempaan\nelämään.\n\nNiin teki Olli Oivallinen hyvän alun hyvään, ja rukoili Jumalaa\nauttamaan itseään taistelussaan pahaa vastaan. Keveällä mielellä palasi\nhän jälleen huoneeseen, otti vaimonsa syliinsä, ja sanoi kätkien\nsilmänsä takkinsa kaulukseen:\n\n\"Hyvä Liisa! Sinusta en luovu koskaan. Sinua en soimaa, vaikka joskus\ntorutkin; sillä sen teet sinä suuresta rakkaudestas minuun\".\n\nLiisa ei voinut vastata mitään; sillä niin oli hänkin liikutettu; hän\nkoetti ainoasti huivinsa nipukalla pyhkiä silmiään, ja peittää niitä,\nvaan kun ei se oikein onnistunut, niin kätki hän kasvonsa kokonansa\nOllin takin kauluksen toiseen puoleen. Ja siinä oli pari, jota\nvihollinen kadehti, vaan josta enkelit taivaassa iloitsivat.\n\n\n\n\nX.\n\n\n    \"Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo\".\n\n                                         Sananlasku.\n\n\"Tiltupa tiituntallaa, kaksi päätä makkaralla, jopa minäkin osaan\npuukon takoa\", lauleli pikku Olli, ja tuli pajasta sisälle iloisena,\nettä häneltäkin rupesi työ sujumaan.\n\n\"Mitäs niin lauleskelet?\" kysyi itse isä Olli, ja nosti päänsä ylös\npapereista, joissa hänellä näytti olevan paljon tekemistä.\n\n\"Sitä laulan, että osaan puukon takoa; mutta mitäs sinä, isä, siinä\nsillä tavalla rätnäilet?\"\n\n\"Rätnään Tuorilan talon tilaa, poikaseni!\"\n\n\"Vai niin!\"\n\nPoika meni menojaan ja isä jäi yksinään \"rätnäilemään\".\n\n\"Ei tästä tule hullua hurskaammaksi, vaikka panis miten päin\nhyvänsäkkin. Talo arvattu kahdeksan-tuhatta markkaa, hypoteekin velka\nkuusi-tuhatta, Långille neljä-tuhatta, Pikulin'ille kolme-tuhatta, ja\nminulle kaksituhatta, ja muita pienempiä velkoja senkin seitsemän\ntuhatta. Konkurssi tässä paras on. Ja kaikellaisiin pesiin tässä sitten\nihminen pannaankin holhoojaksi. Olisi mies-parka sekin paremmin elänyt,\nniin eivät olisi leski ja lapset jääneet mieron tielle\", puheli Olli\nitsekseen, ja seuraus oli se, että se suuri Tuorila joutui kuolemansa\njälkeen konkurssiin, vanha emäntä sai armosta eläkkeen, ylpeä Tilta\njoutui piiaksi, ja muut lapset joutuivat vaivas-hoitoon.\n\nKun Tuorila sitten myytiin, niin osti Olli sen itse\nseitsemästä-tuhannesta ja kahdesta-sadasta markasta. Siinä oli sen\nhuoneen loppu, ja Olli yhdisti Tuorilan, kuten Tuorila-vainaja oli\nennustanut silloin, kun hän möi kolmannen osan Tuorilaa Ollille.\n\n\"Oletkos, ukko-kulta, kirjoittanut jo kirkonkassan tilit?\" kysyi Liisa,\ntullen samassa askareiltaan. \"Pastori lähetti kysymään niitä, ja josko\nvoit ne saada sunnuntaiksi kirjotetuksi?\"\n\n\"Voin kyllä, muijaseni!\"\n\n\"Kaikki virat sulle onkin pantu niskoilles niin, kuin ei muita enään\nlöytyisi mihinkään toimeen. Nyt sinä olet päässyt makasiinista, niin\npiti panna uusia taas vuorostaan. Johan sinulla on kohta kaikki muut,\npaitsi papin ja lukkarin virat. Sinä olet lautamies, kirkkoväärti,\nkunnan esimies, siltavouti, kirkkoraadin jäsen, seppä, nikkari ja\nsuutari -- -- -- en viitsi enempää puhuakkaan\".\n\n\"Niin on; mutta olisin kuitenkin suonut, että äiti-parkani olisi vielä\nelänyt, ja saanut nähdä meidän onnemme. Pieni Liisa ja pieni Matti\nolisivat häntä oikein huvittaneet. Olli junkkari on jo koko mies. Hän\non kohta kahdeksan-vuotias ja käypi isänsä jälkiä\".\n\n\"Niin, sinä hulivili! Kyllä kai sinä vieläkin olisit poika, joll'ei\nikäs rupeaisi jo vähän painamaan\".\n\n\"Vielä mar minä nytkin juoksisin äitini kanssa kilpaa, jos hän vain\neläisi. Isäni ei minua juuri koskaan kurittanutkaan, ja hän on jo niin\nhuono, ett'ei hänestä ole enään mihinkään\".\n\n\"Niin on, hän ei enään nouse lainkaan vuoteeltaan, eikä tänä aamuna\ntuntenut enään minua\".\n\n\"Vai niin! Me jäämme kohta hänestäkin. Lepoa hänkin jo kaipaa\".\n\n\"Minun vanhempani Liikalassa ovat sentään kuitenkin vielä jäljellä\".\n\n\"Niin ovat, mutta he asuvat taloa\".\n\n\"Ja me meillä. Tuorila tulee yhdistettäväksi. Minä ostan sen\".\n\nJa niin se kävi, kuten jo edellä mainitsimme. Ja onnellisempaa isäntää\nja emäntää ette löydä mistään kuin Olli Oivallinen ja Liisa hänen\nvaimonsa olivat. Olli ei ollut sen perästä enään ryypännyt, kun hän\nteki parannuksen nurkan takana. Häntä rakasti ja kunnioitti koko\nseurakunta, ja hänen talossaan tehtiin kaikkia töitä entiseen tapaan.\nKun Olli nähtiin jossain liikkeellä, niin avopäin häntä kumarrettiin.\n\n\"Hän on mies, joka nimensä ansaitsee\", kuultiin kaikkialla. Ja jos\nnytkin menemme siihen seurakuntaan, niin kuulemme aivan samaa. Olli on\ntosin vanhentunut, niin samoin Liisakin; mutta lapset ihmistyneet, ja\nOlli hoitaa kaikki kotona ja seurakunnassa.\n\n\"Kiitos olkoon Jumalalle!\" huokaa Liisa, ja laittelee talon askareita.\n\n\"Me tahdomme ruokaa!\" peuhaavat pojat ja tytöt tullen kukin työstänsä,\ntoiset pellolta, toiset pajasta, ja toiset nikkarin-verstaasta.\n\nNiin se siunaus rakentaa!\n\nJokunen persoona on vielä tässä kertomuksessa mainittava. Mainitsenhan\nsen, jonka muistan:\n\nMutkala, se suuri noita, muutti pois aikoja sitten, enkä tiedä, menikö\nhän Lappiin vai mihin; Tallukka-Leena on jo aikoja sitten mullassa\nlahonnut; Kepolan Kreeta sai viimeinkin Jaaran Jaskan, ja juovat ja\ntappelevat nyt yhdessä, kuin kissat ja koirat; Ollin vanha äiti on\nmaksanut velkansa maalle, ja vanha isä ei myöskään ole moni-aikainen;\nTuorilasta ei ole enään muuta sanomista, kuin se, mikä jo on sanottu;\nLeskelän Leena on vanhana piikana ja Kanalan Kaija sai vihdoin viimein\nrenki-rontin miehekseen. Muut kertomuksessa mainitut henkilöt elävät\nkukin säädyssään, ja tavallansa. Suutarilla vaan on kaikki entistä\nparemmin. Työ, kunto ja kykeneväisyys on Herran lahja, joten Olli on\nkartuttanut kaikella tavalla, eikä kätkenyt leiviskäänsä maahan.\n\nJa sen tähden kun Ollista oli puhe, niin sanottiinkin aina: \"hyvä\nkaikkiin kelpaa\", ja niin onkin. Olli oli viime valtiopäivilläkin\ntalonpojan säädyssä edusmiehenä. Vieläkö häneltä enempää voi vaatia?\nMinäkin saan siis lopettaa kertomukseni, ja lausua vielä lopuksi: \"hyvä\nkaikkiin kelpaa\" ja lisätä: \"kelvoton ei mihinkään\".\n\n\n\n"]