[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNlccoc0xJzyuQ4FYi6iFuotIklTt58YmIguAlNJKqzw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":24,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},473,"Päivän valaisemia pilven hattaroita","Elster, Kristian",null,"473-elster-kristian-paivan-valaisemia-pilven-hattaroita","473__Elster_Kristian__Päivän_valaisemia_pilven_hattaroita","romaani",[],[],"fi",1877,1890,23908,146479,false,35585,[21],"Fiction",[23],"Novels","\"Päivän valaisemia pilven hattaroita\" by Kristian Elster is a novel written in the late 19th century. The story opens with a vivid depiction of a stormy evening in Western Norway, capturing the eerie atmosphere and the resulting chaos outside. The narrative introduces the character of Elina Holtin, a little girl who arrives at the protagonist’s home after a tragic event involving her parents, setting the stage for her future relationship with the household.  At the start of the novel, the weather is tumultuous, creating a dark and foreboding ambiance as the residents of a house brace against the storm. The protagonist, alongside his father, encounters Elina, who has been brought in by two sailors after her parents have gone missing at sea. Despite the initial shock and mystery surrounding her arrival, Elina's character emerges as resilient and calm, intriguing those around her. As the protagonists interact, themes of innocence, loss, and the impact of nature on human lives are introduced, hinting at deeper connections and relationships that will develop over the course of the story. (This is an automatically generated summary.)",[],310,"Norjalaisen realismin edustajan teos kuvaa nuoren ylioppilaan ja naapurin Elinan välistä suhdetta. Tarina sijoittuu Länsi-Norjan jylhiin vuonomaisemiin ja tarkastelee ihmismielen liikkeitä ja sosiaalisia suhteita.","Kristian Elsterin 'Päivän valaisemia pilven hattaroitya' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 473. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PÄIVÄN VALAISEMIA PILVEN HATTAROITA\n\nKirj.\n\nKristian Elster\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström.\n\nOulussa,\nOulun Uudessa Kirjapainossa,\n1890.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\n-- -- Oletko koskaan eläessäsi nähnyt noita hirmusia myrskyjä, jotka\nusein syksyisin riehuvat Länsi-Norjan vuono-maissa?\n\nUlkona on niin pilkkosen pimeä, että melkein saattaisi luulla ett'ei\nsiitä koskaan enää valkenekaan päivä. Jos sanoisimme silloin satavan,\nniin ei kukaan saattaisi saada edes sinne päinkään aavistusta siitä\ntuimasta tupruavasta höyryntapasesta vesitulvasta, jota myrsky\nkulettaapi muassaan mereltä päin. Sen pisareet töytäävät akkunain\nlaseihin, kaikkialta kuuluu viuhinaa ja voihkinaa, ikään kuin siellä\nolisi joukko eläviä olentoja, jotka, ollen myrskyä paossa, milloin\nparkuen ja epätoivosina pyytäisivät suojaa, milloin vonkuen töytäisivät\nvasten seiniä ja akkunoita väkisinkin törmätäksensä sisään. Vesitulva\npudota räiskähtää maahan ja lätäköissä kaikki kiehuilee, kuohuilee.\nTuuliaispää ensikseen kuuluu uhkailevana kohinana, sitten se\nlähetessään kiljuu kuin ulvovat, nälkäset pedot ja syöksee kohta yli\nkoko seudun, ikäänkuin se olisi pudonnut alas vuorelta, tanssii\nhirvittävällä tavalla yli mäkien ja laaksojen ja ylettyy aina\ntaivaaseen saakka, kunnes vihdoin jyrinällä katoaa ylälaaksoille päin.\n\nSemmoisten myrskyjen raivotessa kaikki huoneet tärisevät ja niiden\nasujamet kyyristäikse toinen toisensa luokse, ja silloin sanotaan:\n\"oikea Jumalan ilma\" ja \"Jumala armahtakoon niitä, jotka nyt ovat\nmerellä\".\n\nKuin ovea avataan, niin samassa töytää veden tulva kauvas laattialle,\nja koko rakennuksen muut ovet aukenevat äkkiä ja paukahtavat sitten\nrämähtäen kiinni taas. Tuulenpuuska kulkee halki kaikkien käytäväin ja\nportaitten ylös korkeimpaan ullakkoon saakka. On vaikea saada avattu\novi kiinni, kun myrsky kovin kourin on tarttunut siihen; tuntuu aivan\nsiltä kuin olisi raivoavain vihollisten piirittämänä, jotka uhkaavat\nmurtaa kaikki ovet hävittääkseen omaa rauhallista kotoamme.\n\nSemmoisten myrskyjen huomis-aamuna näyttää ikään kuin tuuli olisi\npyhkinyt pois paikaltaan kaikki liialliset kappaleet. Huoneitten\nlähellä on murtuneita kattoliuskan kappaleita läjittäin, siellä täällä\nnäkee hajonneita ja murtuneita puita, irtiriistettyjä aitankattoja tai\nmuita \"myrskyn muistoja\"; kaikki tiet ovat muuttuneet virroiksi ja\nkaikki sillat ovat pahassa vaarassa. Muutaman päivän kuluttua usein\nnäkee merimiehiä teillä matkustamassa ja välisti tuuli tuopi\nlaivanjäännöksiä laaksoihin. --\n\n-- Semmoisena iltana kolkutettiin kovasti meidän huoneemme ovea.\n\nIsä meni itse ulos; minä kulin hänen jälissään, en arvellut voiman\ntulla mitään hyvää pimeydestä ja myrskystä ja olin vähän ihmeissäni,\nettä isä tahtoi avata ovea. Hänellä oli lyhti kädessä, jolla valasi\nulos, kuin oli saanut oven auki. Ensimmäisenä näin sateenkuurosta\ntummanruskeita, maankarvasia esineitä, joita lyhdin valkea valasi.\nMutta kohta ne selvenivät kahden kuparinkarvasen ihmisen kasvoiksi,\njotka alas painettujen merimieslakkien alta synkästi tuiottivat vasten\nvaloa, Vesi valui virtana pitkin nahkalakkeja ja nahkatakkeja sekä\ntippueli heidän parrastaan. Pieni, tummankarvanen olento seurasi heidän\njälissään.\n\n\"Onko siellä ketään, joka tahtoo puhutella minua?\" kysyi isä.\n\n\"On kyllä,\" vastasi karkea ääni.\n\n\"Tulkaa sisälle; muuten tulee koko kuuro samalla huoneesen.\"\n\nKaksi kauhean suurta merimiehen saapasta astui ovesta sisään, sitten\nvielä toinen pari ja viimeksi tuo pieni, nahkavaatteihin kääritty\nolento. Ovi sulettiin ja tulleet saatettiin kyökkiin.\n\n\"Sinäkö se olet,\" sanoi isä toiselle miehistä. \"Mutta, Herran nimessä,\nmiksi olette liikkeellä tämmöisessä ilmassa?\"\n\n\"Niin, mitään huvia se ei ole,\" vastasi mies tylysti.\n\nHän oli erään kauppamiehen renki, joka asui meren rannalla ja joka oli\nisäni hyvä ystävä.\n\n\"Meidän piti tuoda tänne tuo tuossa,\" sanoi toinen miehistä viitaten\nelävään nahkakäärökseen, josta vesi lorisi alas laattialle, tehden\nisoja lätäköitä.\n\n\"Kuka se on,\" sanoi isä ja vetäen pienokaista esille valkean valoon hän\nkumartui alas katsomaan. \"Elina!\" hän huudahti ja käyden aivan\nvaaleaksi katsoi hän kyselevin silmin miehiin. He seisoivat molemmat\nvaiti. Sitten kuului toinen kuiskaavan; \"On tapahtunut suuri\nonnettomuus.\"\n\nIsä ei vastannut, vaan vei pienen tyttösen, joka oli noissa\nnahkavaatteissa, ovea kohti. Samassa tuli äiti ja kysyi mitä oli\ntapahtunut. \"Ota hänet tupaan ja riisu häneltä vaatteet,\" sanoi isä\nlyhyesti. \"Mene sinäkin sinne,\" hän sanoi sitten minulle, joka siinä\nseistä töllistelin ihmeissäni ja kauhistuksesta en voinut selvästi\nymmärtää, mitä tämä kaikki merkitsi.\n\nTuvassa rupesi äiti ottamaan sadevaatteita pienokaisen ympäriltä. En\nosaa sanoa, kuinka minä ihmettelin, kuin äiti oli kuorinut hänen yltään\nkaikki nuo matkatakit toisen toisensa päältä, ja näkyville tuli pieni\nsoma tyttönen, joka suurilla, harmailla silmillään katseli tyynesti ja\nmielevästi meitä, vieraita ihmisiä, hänen ympärillään. Oli minusta,\nikäänkuin myrsky, joka ulvoen riehui ulkona, olisi salasella tavalla\ntuonut hänet muassaan, ja minä vaan katsella tuiotin häneen.\n\nKutrinen hänen vaaleasta tukastaan, josta sadevettä vielä tippueli,\nrippui otsassa. Kun äiti oli saanut matkavaatteet riisutuiksi, niin\ntyttö itse otti lapaset käsistään ja pyhkieli silloin tällöin vettä\npois kasvoistaan. Hänellä oli punaruutukkainen hame yllään, huivi\nsolmittu vyötäsille ja pitkävartiset saappaat jalassa.\n\n\"Hyvä lapsi, kuka lähettää sinut tänne semmoisessa ilmassa?\" kysyi\näiti, otti märän huivin hänen ympäriltään ja hieroi hänen pieniä\npunottavia kätösiään.\n\n\"Isä ja äiti ovat poissa,\" vastasi tyttö, \"ja sen tähden Saara arveli,\nettä paras olisi että heti tulisin näille tienoille.\"\n\n\"Poissako?\" Äiti pysähtyi riisumistyöstään. Kävi selväksi, että tyttö\nparka ei tietänyt, mitä se sana merkitsi. Hän oli niin usein kuullut\nkansan puhuvan, että ihmiset \"joutuivat pois\" merellä, ja hän totta oli\nnyt kuullut samaa vanhemmistaan ja matki ajattelemattaan näitä sanoja\nmuiden puheen mukaan.\n\n\"Anna heille jotakin lämmintä syödä,\" sanoi isä, joka nyt tuli tupaan.\nHänen kasvonsa olivat harmaat kuin tuhka, hänen äänensä kajahteli\nkuivalta ja käheältä. Palveluspiika meni ulos ja äiti muutti äänetönnä\nvaatteita pienokaiselle, mutta minä huomasin hänen käsiensä vapisevan.\nHän loi lyhyen silmäyksen isään päin, sai häneltä samasen takaisin ja\nisä meni jälleen toiseen huoneeseen.\n\nHetkisen kuluttua pieni tyttönen istui kuivana ja lämpösenä uunin\nääressä ja joi teetä suuresta, kukilla kirjaillusta kupista.\n\nÄiti kyseli häneltä minkä mitäkin, eikö hän ollut peljännyt j.m.s. Ei,\nei hän sitä ollut. \"Kuin Hannu -- renki -- on muassa, niin ei ole\npelkoa, ei vaaraa\", hän sanoi. \"Eikä tuuli tullut kovin äkillisissä\npuuskauksissa\", hän lisäsi ymmärtäväisen ja kokeneen tavoin ja hänen\nkasvonsa ilmottivat hiljasta totisuutta ja mielevyyttä. Saattoi\nselvästi huomata, että hän jo oli vähän kokenut, vaikka pieni olikin.\n\nTyttö oli hiljasena koko ehtoon, vaikka ei varsin surullisena. Mutta\niltasella, kertoi äitini sittemmin, kuin tytön oli mentävä levolle,\nhänen äkkiä ruvenneen itkemään; silloin hänelle oli äkisti selvinnyt,\nmitä tuo oli, että hänen vanhempansa olivat \"jääneet pois\" tuolla\nkirkkomatkalla, josta vaan kumottu vene oli tullut kotirantaan.\n\nNäin minä ensi kerran tapasin Elina Holtin, ja nyt en näe myrskyilmaa\nsen illan tulematta kaikkine tapauksineen selvänä silmieni eteen; näen\nnoiden miesten ruskein kasvojen esiintyvän pimeästä ja tuovan\nonnettomuuden sanoman taloomme, ja muistan ennen kaikkea tuon likomärän\ntytön vaaleine hapsineen, harmaine silmineen sekä vakavine puheineen.\n\n\n\n\nII.\n\n\nEi hyvin kaukana meiltä, mutta lähempänä järveä asui Elinan setä.\n\nHänen asioissaan oli paljo kysymys silleistä -- sen verran minä tiesin\nhänestä. Tämän sedän luona tuli Elinan vast'edes asua, mutta kuin hän\noli naimaton, jäi tyttö vastaiseksi meille.\n\nMeidän yksissä-olomme ei kuitenkaan ensi aikana tullut pitkälliseksi.\nMinut kohta pantiin läheiseen kaupungin kouluun, ja kun ensi kerran\ntulin takaisin kotosalle, niin hän jo oli muuttanut setänsä taloon.\nVaan hän tuli kumminkin tuon tuostakin meille, kuin näet hänen oli\noltava äitini valvonnan alasena. Minäpä en tähän aikaan hyvinään paljon\nyhtynyt hänen seuraansa. Hän yhä puheessani etsiskeli \"kaupungin\ntapoja\", ja se loukkasi hyvin paljon kunniantuntoni. Muuten muistan\nvaan, että hän silloin oli rajuluontonen tyttölapsi, jonka silmistä\naina leimusi jotakin äkillistä ja uhkaavaa, ja että hänen oli mieleistä\nkuleksia ulkona paljain päin ja käydä talonpoikain luona.\n\nHelposti huomasin, että tämä rajupäisyys ja kuleksimishalu ei ollut\näidilleni mieleistä. Huomasin myöskin, että äitini aina Elinan aikana\nalkoi puhella mietteitään \"hiljasesta ja somasta\". Välistä kuulin hänen\nmyös puhuvan tuon tyttösen talonpoikasista tavoista. Minä en niitä\npaljon havainnut, mutta enpä ollutkaan siihen aikaan mikään tarkka\ntutkia.\n\nVasta silloin, kuin monta vuotta oltuani poissa tulin kotiin\nlevähtämään ensimmäisten tieteellisten urhotöitteni jälkeen, Elina ja\nminä aloimme katsella toinen toistamme vähän lähemmältä. Minä olin\nylioppilas, hän vasta ripillä käynyt. Ensi yhtymisemme olivat\nsellaiset, että koetimme kaikin tavoin loukata toinen toistamme.\nSittemmin teimme kumminkin jonkunlaisen epäluotettavan sovinnon, ja\naloimme ilmottaa toisillemme ajatuksiamme -- taikka oikeammin, minä sen\nvaan yksipuolisesti teinkin.\n\nTultuani vast'ikään tieteellisistä harrastuksistani, minä en voinut\najatella paljon muuta kuin tiedettä. Tunsin itseni vapaaksi koko\nsynnillisestä ihmisestäni sekä luulin olevani täynnä puhtaimpia\nkäsitteitä. Pidin jokapäiväsen elämän rientoja halpoina ja arvelin\nmilt'ei alentavan arvoani, jos puhuin muusta kuin tieteellisistä\nasioista. Tältä kannalta myös lähestyin Elinaa.\n\nMutta mitään epätieteellisempää kuin Elina Holtia ei taivaan aurinko\nvielä ole valassut. Minä tunsin, ajattelin ja toimitin ainoastaan\ntieteellisten perusteiden nojalla; hän tunsi, ajatteli ja toimieli\nomalla tavallansa sen tähden vain, että hänen mielensä niin teki ja\nettä hänen luontonsa laatu oli semmoinen, ja kun hänen päähänsä\npälkähti, niin hän ei ottanut ollenkaan mitään tunteakseen eikä\najatellakseen. Minä luulin silloin kykeneväni keksimään olemisen\nperussyitä; vaan Elinalla ei yhtään ollut halua semmoisiin.\n\nEräänä päivänä ilmotin hänelle muutamia tärkeitä loppupäätöksiä, joihin\nolin tullut meren pohjalla olevan alkuliman tutkimisessa, ja arvelin,\nettä tästä oli mielestäni koko elimellisen elämän alku ja synty\netsittävä. Huomautin hänelle myös senkin kummastuttavan seikan, että jo\nJonialainen Anaksimandros -- se oli muistaakseni hänen nimensä --\nlausui sen mielipiteen, että elämä on syntynyt siten, että aurinko\npaistoi maan pinnalle, jossa silloin oli vaan kosteata limaa ja vettä,\nja että ensi ihminen luultavasti oli ollut kala.\n\n\"Se on inhottavaa!\" Ei hänellä ollut sen enempää lausumista tästä niin\nylön tärkeästä asiasta.\n\nSamassa tilaisuudessa tulin sanoneeksi, että apina tietysti on ihmisen\nlähin kantaisä.\n\n\"No niin, tiedätkö, että sitä minäkin olen ajatellut\", hän lausui, ja\nminäpä aloin jo pitää häntä ajattelevana ihmisenä, kunnes hän lisäsi:\n\"siitä lähtien kuin sinä tulit kotia\".\n\nTodellakaan, hänellä ei ollut rahtuakaan tieteellistä henkeä. \"Ei käy\nluottaminen kirjoihin\", hän sanoi, teeskentelemättä ilmottaen\ntietämättömyyttään, ja hän pysyi tavattoman kiivaasti omissa\nmahdottomissa ajatuksissaan. Eikä vastaväitteet vaikuttaneet häneen\nmitään. \"Olen siitä kumminkin vakuutettu\", hän vaan sanoi. Kerrankin\nkuin hän seisoi rannalla vaatteita sotkemassa sai hän minut melkein\nsilmittömästi suuttumaan jänkyttämisellään: \"olen siitä niin\nvakuutettu\".\n\n\"Sepä on hulluutta olla vakuutettu jostakin\", minä sanoin, ja kerroin\nhänelle, että toinen viisas kreikkalainen oli lausunut, ett'ei käy\nvarmuudella päättäminen mitään mistäkään asiasta.\n\n\"Hän olisi mielestäni tehnyt viisaammin, jos hän ei olisi avannut\nsuutaan\", Elina sanoi paukuttaen märkiä vaatteita niin, että vettä\nräiskyi silmilleni.\n\nPuhuin sitten rakkaudesta. Oli varma päätökseni, että mies ja nainen\nolivat kaksi yksilönpuoliskoa, ja että ne, jotka ovat henkistä sukua\ntoinen toisillensa, yhtyvät sisällisestä taipumuksesta yhteen, että\nheistä tulisi jotakin kokonaista. Mutta silloinpa Elina purskahti\nsemmoiseen sopimattomaan ja vallattomaan nauruun, ett'en ole ennen\nkuullut kummempaa.\n\n\"Olet tuhma\", hän sanoi.\n\n\"Mutta Elina hyvä\" -- minä alotin lausua vallan närkästyksissäni.\n\n\"Mutta kuinka sinä luulet rakkauden syntyvän?\"\n\n\"Etkö sitä tiedä?\" Ja sitten hän lauloi erään noista renkutuksista,\njossa sanotaan, että ei tiedetä rakkauden tulosta muuta, kuin että se\ntulee kenenkään lähettämättä, kenenkään tietämättä, vaan että se\nkumminkin sytyttää itsekutakin ihmistä ilmituleen...\n\n\"Jumala varjelkoon, Elina, minkälaisia veisuja sinä laulat!\"\n\n\"Niinkö vai? Onpa minulla toinenkin\", ja sitten taas renkutus siitä,\nettä rakkaus puhkee kuin kevähän lehdet sekä kuin hymyilevän silmästä\nkyynel j.n.e.\n\n\"Mutta ei, se on tuhma\" -- hän sanoi ja herkesi.\n\nJättäen tietopuoliset asiat sikseen, koettelin saattaa häntä\nharrastamaan läheisempiä käytöllisiä asioita, valtiollisia ja\nyhteiskunnallisia, vaan ei siitäkään tullut sen parempaa. Politiikkaan,\nhän lausui päättäväisesti, ei kenenkään rehellisen ihmisen sovi ryhtyä.\nHän tunsi vaan yhden henkilön, joka semmoisissa tuhrusteli, tuon\nentisen aliupseerin ja koulumestarin Hannu Sjuvsenin Grönvaldista, joka\njuoppouden tähden oli joutunut virkaheitoksi molemmista toimistaan, ja\njolla nyt ei ollut mitään muuta askaroimista, kuin politiikan kanssa.\nJa työmieskysymyksen olivat kaupunkien mahtavukset keksineet, jotta\nheillä muka olisi jotakin, josta pitäisivät puheita, kuin suurissa\nkemuissaan olivat joutuneet iloselle tuulelle ja tulleet\nihmisystävällisiksi. Todellakin, Elina oli hirmusen tietämätön.\n\nMinä aloin arvata mistä hän oli saanut kaikki nuo mielettömyydet.\nTietysti sedältään. Tämä oli vaaleatukkanen mies, noin neljännen\nkymmenen loppupuolella, ja hänen silmänsä olivat vaaleansinertävät. Hän\noli vähäpuheinen, ja sekin vähä minkä hän puhui näkyi minusta\njotensakin typerältä. Hän tavallisesti ei päässyt pitemmälle kuin\nlauseen puolitiehen, jäännöksen asemesta hänestä kuului vaan kimakka,\nuhkaava \"Eiköhän?\" ikäänkuin olisi tahtonut varottaa kuulijoita\nkysymästä seuraavia sanoja. Ja sikäli kuin sillä kertaa olin\nymmärtävinäni, niin hän halveksi kirjoja. Luulin huomaavani, että hän\npiti kirjanoppineita houkkioina, valtiollisia asioita harrastavia\npettureina, ja hänen tieteellistä kykyään minä varsinkin silloin\nrupesin halveksimaan, kuin hän kerran ylenkatseesta säihkyvin silmin\nnauraa hohotti minun sanoessani, että aurinko varmaankin oli palavaa\nkaasua. Ei Elinakaan ottanut tätä uskoakseen. Hän juuri solmieli\nkenkänsä nauhoja ja pudisti päätänsä säälitellen, että minä voin uskoa\njotakin semmoista.\n\n\"Mutta, hyvä Elinani, kaikkein uusimmat tutkimuksethan näyttävät -- --\"\n\n\"Tiedätkö mitä minun kaikkein uusimmat tutkimukset näyttävät?\" hän\nsanoi, tarttuen viimeisiin sanoihini.\n\n\"Sinun --?\"\n\n\"Ne näyttävät, että kenkäni ovat pohjitta\", hän sanoi seisten toisella\njalalla ja ojentaen toista rikkinäistä kenkää minua kohti.\n\nMuutoin olen nähnyt saman Elinan sedän näyttävän oikein miehen mieltä.\nOlipa hän kerran myrskypäivänä merellä; minä olin muassa. Hän piti\nperää, paksu takki yllä ja merimiehen lakki päässä. Silloin, täytyy\ntodistaa, oli hänessä jotakin niin miehuullista ja uljasta, kuin hän\ntuossa istui peräsin ja jalusnuorat kädessä, ett'en parempaa\nmilloinkaan ole nähnyt. Hänen vaaleansiniset silmänsä katsoa tuiottivat\nsilloin tyystisti eteen päin, eikä mikään hyökyaalto eikä laskeutuva\nlaine jäänyt häneltä huomaamatta. Olipa silloin hänen silmissään\nsemmoinen uhkaileva loiste, että minun täytyi lausua itselleni: Hän on\npolveutunut noista vanhoista viikinkisuvuista, jotka vallottivat\nNormandian, rupesivat Islannissa asumaan ja löysivät Vinlanninkin.\n[Norjalaiset viikingit vallottivat keskiajalla pohjos-Ranskanmaan,\njonka he sanovat Normandiaksi, kansottivat Islannin saaren, jossa\npohjosmaiden runous kehittyi maailman mainioksi, vieläpä pääsivät\nPohjos-Ameriikan rannikoille saakka, joita he nimittivät \"Hyväksi\nVinlanniksi\"; vaan tämä löytö kumminkin pian hävisi kansojen muistosta,\nniin että Ameriika Kolumbuksen aikoina taas oli tuiki tuntematon maa.\nSuomentajan sel.] Mutta vaan manterella ja sivistyneitten parissa hän\noli oikean poroporvarin näkönen.\n\nSitä vaan en ollenkaan osannut sanoa, miksi tämä yksinkertanen\nmaakauppias niin suosi erästä lähiseudussa asuvaa miestä, jota\nyleisesti nimitettiin \"patriootiksi\" (isänmaanrakastajaksi). Tämä oli\nvaratuomari, nimeltä Vang, joka oli ollut miehenä silloin, kuin\ntalonpojat ensin alkoivat tehdä vastarintaa hallitusta vastaan. Mutta\nsitten oli hän joutunut peräpajulle. Hän nyt oli lakiasiain ajaja,\nmutta hänellä ei ollut monta asiaa enää ajettavana, ja hän sen tähden\nmyös koulutti pieniä lapsia sekä kirjotteli voudin konttoorissa. Hän\noli innokas \"vapauden harrastaja\", mutta \"vanhojen, rehellisten\"\ntapaan, puheli alinomaa \"ihmisoikeuksista\" sekä jakoi Norjan asukkaat\nkahteen osaan: \"orjallisiin, Danomaaneihin\" (tanskankiihkosiin) ja\n\"patriootteihin\". Hänellä oli alati mielessä joku \"yleisvaltiollinen\ntuuma\", ja hänellä oli aina paljo puuhaamista ihmissuvun monien\ntirannein mestauttamisessa.\n\nMuutoin hän oli verenhimonen vaan puheissaan: itse työtoimien\ntodellisuudessa hän oli sievimpiä ja sävysimpiä miehiä, joita on ollut\nmaan päällä, ja työskenteli vaan maailman parantamisessa ja sen\nsortovaltiaitten telottamisessa. Ja Holt ei halveksinut niin paljon\nketään muuta kuin juuri tällaisia \"haaveksijoita\" ja \"idealisteja\".\nMutta siitä huolimatta hän oli patriootin seurassa joka ikinen päivä.\nJoka ilta nähtiin entisen hallituksen vastustelian istuskelevan Holtin\nkamarissa, tupruilevan suunnattomia tupakkasavuja sekä lavertelevan\nvaltioviisaita puheitaan. Holt kuunteli vaan äänetönnä ja nyökäytteli\nvälistä hyväksyen päätään sekä oli kaikissa vaiheissa hänen uskollinen\nystävänsä.\n\nKerrottiinpa hänestä kerran sitäkin, että kuin muutamat nuoret miehet\nolivat käräjäpaikassa ruvenneet pilkkailemaan \"patrioottia\" ja muun\nmuassa uimassa ollessa olivat houkutelleet häntä, joka oli huono\nuimaan, ulos syvälle, niin Holt silloin oli uhannut \"suolaavansa\" heitä\nja painanut nuoria herroja toista toisensa perästä niin kunnollisesti\nveteen, että kiittivät Jumalatansa kun pulasta pääsivät hengissä.\n\nMutta Holtin ja hänen veljensä tyttären väli ei viimeis'aikoina ollut\nhyvä. En kuullut heidän milloinkaan puhuvan keskenään enempää kuin\nheidän välttämättömästi täytyi, eivätkä he koskaan puhellessaan\nkatsoneet toinen toisehensa. Kumminkin minulla oli se varma vakuutus,\nettä Elina sedältään oli saanut sekä monet muut epäluulonsa että myös\nsenkin, että hän ei pystynyt oivaltamaan kirjojen arvoa. Eihän hän\nsuinkaan tuntenut muiden mielipiteitä kuin setänsä.\n\nViimeksi mainitun epäluulon ilmauksista kumminkin yksi näytti minusta\nolevan naurettavin. Tyttö oli, kuten jo sanoin, äitini valvonnan\nalasena ja hän tavan takaa kävi joka päivä meillä oppimassa ompelua\nj.m.s.\n\nEräänä päivänäpä hän ei tullutkaan tavallisella ajalla aamuisin, ja\nkuin hän tuli, näkyi selvästi, että hän oli valvonut ja että hän oli\nhyvin alakulonen. Äitini kysyi oliko hän kipeä; mutta syy oli aivan\ntoinen. Hän oli eräässä kotimme nurkassa löytänyt paksun kirjan, jonka\nhän oli vienyt mukanansa kotia, \"sillä hän nukkui niin helposti\niltaisin kirjaa lukien\". Tämä kirjapa oli hänen mielensä häiriön syy.\nHän näet ei laisinkaan ollut nukkunut sitä lukiessaan, vaan päin\nvastoin lakkaamatta lukenut päivän valkenemiseen saakka. Eihän hän\nmuistanut kirjan nimeä, eikä kenenkä kirjottama se oli; vaan kuin hän\nseuraavana päivänä toi sen tullessaan, huomattiin sen olleen Eugéne\nSuen muuan romaani.\n\n\"Onneton lapsi\" huudahti äitini, \"se on hyvin epäsiveellinen kirja\".\n\n\"Niin, kauhistava se oli. Enpä olisi koskaan osannut ajatella, että\nniin monta kummallista seikkaa saattaisi tapahtua maailmassa\".\n\n\"Lapsi parka, tekotapauksiahan siinä kerrotaan\".\n\n\"Tekotapauksiako? Eikö se olekaan totta?\" hän kysyi aivan hämillään.\n\n\"Romaanihan se on\".\n\n\"Va-ai niin?! Tekojuorujako ne vaan olivatkin? No, silloin siitä ei ole\nniin hätäilemistä. Ja minä kuin luulin joka sanan todeksi, ja olin\nvähällä pyrskähtää itkemään siitä. Voi toki, hyvä Jumala, minkälaisia\nihmisten aivoihin juolahtaakaan! Ei muuta kuin tekotapauksia!\"\n\nJa siihen hänen halunsa lukemaan enemmän sen kaltasia kirjateoksia\nperäti hävisi. Hän ei ymmärtänyt, että kukaan huviksensa lukisi\nsemmoista, \"joka oli vaan keksittyjä juttuja\".\n\nMutta jos Elina ei oivaltanut kirjallisuuden arvoa, niin kyllä hän\ntiesi kuinka vene oli ohjattava oikeaan suuntaan. Ja vaikka hänen\nkirjalliset tietonsa olivat vähänlaiset, niin tiesipä hän jo ulkoakin\nsanoa mitä sillien hinta oli minäkin vuoden aikana. Ja jos hän ei\npitänyt lukua kirjoissa kerrottujen ihmisten vaiheista, niin hänen\nsydämensä oli sitä enemmän myötätuntonen tosi-ihmisten vaiheita\nkohtaan. Talvipuolella, kuin kiiltäviä sillejä tuotiin isoja\nveneenkantamuksia satamaan, hän aina oli laiturilla ja silloin hän\nusein sanoi, että nämät sillilastit olivat kauniimpia näkyjä, kuin\nvoivat tulla hänen silmiensä eteen. \"Nyt pääsevät ihmiset kuntoon\nelämään tämän talven\" hän sanoi, ja oli aina silloin hyvillä mielin\nsekä lausueli sitä sananparttaan, jossa oli koko hänen elämänsä viisaus\nkoossa: \"Onpa sulosta elää\".\n\nTodellakin, talonpoikain elämään ja heidän oloihinsa hän oli parhaiten\ntutustunut. Hän tunsi joka miehen koko seudussa ja hän tiesi aivan\ntarkkaan kaikki heidän elämänsä vaiheet. Hän tiesi kutka olivat\nkihloissa että myös kutka \"pakinoivat keskenään semmoisista\" taikka\nvaan \"ajattelivat toinen toistansa\". Hän tiesi missä sovussa kaikki\naviopuolisot elivät keskenään ja kuinka heidän lapsensa käyttivät\nitseään. Hän tiesi kenellä oli velkaa maakauppiaille, kenellä oli\nkäräjäjuttuja, kuka joi ja kuka piti raitista elämää j.n.e., j.n.e.\nKun me kävelimme maantiellä, hän usein pysähtyi pakinoimaan\nvastaantulevien kanssa, ja hyvin usein hän poikkesi tieltä köyhien luo,\nauttamaan heitä sekä neuvoilla että toimilla. Minä oikein hämmästyin\nnähdessäni kuinka helposti hän tutustui heidän oloihinsa ja osasi\npuhutella heitä oikealla tavalla; mutta olipa sekin minusta yhtä\nhämmästyttävää, että tuommoiset toimet ollenkaan huvittivat häntä.\n\nKuin minä ensimmäisen ylioppilaskesän oltuani kotona palasin\nkaupunkiin, annoin hänelle mielessäni tämmöisen todistuksen. Oletpa\nverevä ja terve, mutta ei sinussa ole mitään miellyttävää. Sinulla on\nterävä kieli ja vakaa tahto, joka on aivan omapäinen, kesyttämätön,\nsäännötön ja samassa aivan omituisen luja. En kiellä, että välistä --\nmutta vaan aniharvoin -- kukaties on jotakin suloutta olennossasi ja\nettä sinulla on varma toimintatapa. Mutta yksi seikka on varma: sinun\nkasvatustasi on hirvittävällä tavalla laiminlyöty ja sinun mielipiteesi\novatkin aivan naurettaviin saakka sivistymättömiä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKun seuraavan kerran taas kotiuduin, Elina oli kaksikymmenvuotias, ja\nminä olin jo kohta tohtoriksi pääsemässä. Minä en enää puhellut\nolemisen perussyistä enkä kantaisästämme apinasta, emmekä me enään\nlausuneet toisillemme pistosanoja. Elina ei ollut paljon enempää\nlukenut, kuin viimeinkään, vaan hänen kirjojen halveksimisensa oli\nkumminkin vähennyt, ja hän oli silminnähtävästi tullut paljon\nsievemmäksi ja sulosemmaksikin.\n\nJäin talveksi kotiin, ja pitkinä talvi-iltoina rupesin lukemaan milloin\nmitäkin talonväelle. Elina oli tavan takaa läsnä ja ihmeekseni\nhuomasin, että hän oli innostunein kaikista. Hän ei kuitenkaan alussa\nilmottanut mieltymystään sanoilla. Kuin hänen mielensä kiihtyi, niin\nhän useimmiten pysyi puhumatta. Mutta mieltä hellyttävät paikat eivät\nhäneen koskeneet; hän ei kärsinyt lukiessa pysähtyä innostuttavimpiin\npaikkoihin. Silloin hän aina kävi levottomaksi, vääntelihe istuimella\nja sanoi: \"lue eteenpäin!\" Kuin luin hänelle yksinänsä, ja kuin olimme\ntulleet semmoisiin kohtiin, hän kiihkeästi sanoi: \"jätä, jätä se\nlukematta\". Yhden ainokaisen kerran kuulin hänen lausuvan \"se on\nkaunista\", ja sen sanon toden totena: se, jonka sillä hetkellä kuulin\nhänen äänessään kajahtavan, oli tuhat kertaa kauniimpaa kuin se runo,\njota hän huudollaan tarkotti.\n\nAlussa en luullut hänen ymmärtävän näitä kohtia, jotka hän käski minun\njättää lukematta. Mutta sittemmin huomasin erehtyneeni. Hän luki ne\nsalaa yksinään, ja kuin vähitellen jouduimme niin pitkälle, että\npuhuimme keskenämme luetusta, niin huomasin ihmeekseni hänen käsittävän\nkaikki niin selvästi ja niin ihkaelävästi, että olin kuin pilvistä\npudonnut. Hän ei kirjoja lukenut, hän niissä eleli kaikkine\najatuksineen, tunteineen. Hänestä nämät kertomukset olivat\ntositapauksia, vaikka nyt toisella tavoin kuin hänen Eugéne Suen\nromaania lukiessaan.\n\nOlisi saattanut luulla, että kaikki mitä Elina luki tapahtui hänen\nläheisyydessään ja että kirjoissa kerrotut ihmiset kuuluivat hänen\njokapäivästen seuralaisiensa joukkoon. Hän teki päätöksensä ja lausui\ntuomionsa heistä samalla tunnollisuudella, kuin niistä ihmisistä,\njoittenka kanssa hän joka päivä seurusteli. Kun kertomuksen ihmiset\neivät olleet hänen mieleensä, niin hän pani hyvin pahaksensa, jos minä\nsanoin ihailevani niiden runollista kauneutta ja totuutta. Hän moitti\nheitä tunnollisella innostuksella ja oli kovin ihmeissään, että minä\nsaatoin sanoa heitä miellyttäviksi henkilöiksi. Elina vaan vihasi tätä\nmiestä ja tuota naista eikä kukaan saanut häntä uskomaan, että ne\nansaitsisivat muuta kuin vihaamista ja inhoa. Hän halveksi Hamletia ja\ninhosi Wilhelm Meisteriä, jossa kirjassa ei ollut \"melkein yhtäkään\ntosi-ihmistä\", ja Wertheristä hän sanoi, että jos hän olisi ryhtynyt\njohonkin kelvolliseen työhön, niin hänellä ei olisi ollut mitään\n\"kärsimyksiä\". Näitä kirjoja ei mikään maailman mahti olisi voinut\npakottaa häntä lukemaan toistamiseen, samoin kuin ei kukaan olisi\nvoinut saattaa häntä seurustelemaan kenenkään ihmisen kanssa, jonka hän\noli huomannut halvaksi ja katalaksi. \"Gretchen\" kumminkin paljon\nliikutti hänen mieltään ja \"Klärchen\" vielä enemmänkin.\n\nVoi, kuin nyt ajattelen näitä ihania talvi-päiviä länsimaakunnassamme,\nsen kosteata ilmaa, sen jääniljakalla peitettyjä maanteitä, sen\nlumettomia kankaita, sen synkkiä metsiä, sen mustanpuhuvaa merta ja sen\nkummallisia, päivän valasemia pilven hattaroita taivaalla, -- kuin\najattelen näitä hiljasia iltaseurusteluja tuvassamme, jota lamput\nvalasivat, jota siivous ja mielevyys kirkastivat, jossa ystävällisyys\nja rauha vallitsivat, kuin muistelen käveleväni edestakaisin\nodottaessani Elinaa tulevaksi lukemiseemme ja kuin ajattelen hänen\nsitten astuvan sisään ovesta siivona ja sievänä, raittiina ja\ntalvi-ilmasta vilustuneenakin sekä puettuna punaruutukkaiseen hameesen\n-- kuin muistan hänen monta ilosta leikkipuhettaan taikka ajattelen\nhänen tuossa istuvan ja kuuntelevan suuret mielevät silmät siirollansa,\nposket punahehkussa ja suu puoleksi avonaisena, sekä ihmetellen ja\ninnostuen siitä, että hän nyt ensi kerran sai katsella vaihtelevaan,\nihmeelliseen runomaailmaan, -- kuin nyt ajattelen näitä niin\naavistamattoman ihania iltapäiviä, jolloin ilmassa oli joku salanen,\njuhlallinen lämpö, kuin muistelen, kuinka nämät tekokuvaelmat\npakottivat häntä, vaikka hän oli niin harvapuheinen luonnostaan,\nkumminkin ilmottamaan sydämmensä sisimpiä tunteita, kuinka joku silmän\nkatsahdus tai punahehku kasvoilla tai joku käden liikenne, joku äänen\nvärähdys tai joku sananen vaan ilmotti hänen mielensä syvästi kaipaavan\nsitä rakkautta ja alttiutta, jota hän tavallisesti kätkieli lyhyellä,\ntylyllä käytöstavallaan, sekä näytti koko sen hellän kauneudentunteen\nja sen sanomattoman uskollisuuden ja totuudentunnon, joka vallitsi\nhänen sydämmessään -- kuin muistelen näitä iltaseurusteluja sekä meidän\nmonia kävelyjämme päivällisen perästä, jolloin palavalla innolla\npuhuimme kaikesta, jonka olimme lukeneet, ikäänkuin olisimme eläneet\nniitten tapauksien läpi -- oi, silloin näyttävät nuo kauniimmat\nrunokertomukset, kuin koskaan ovat innostuttaneet mieltäni, minusta\nolevan vaan sen todellisen elämän himmeitä kuvia, jota silloin\nelelimme, ja silmieni edessä seisoo olento, joka näyttää tuhat kertaa\nkauniimmalta kuin maailman suurimmat runoilijat ovat mahtaneet luoda,\nolento, jonka tunteminen on aina oleva minun suurin häviämätön onneni.\n\nTämä seurustelemisemme ei kumminkaan kestänyt kauvan. Eräänä päivänä\ntalven loppupuolella, jolloin jo vähän kevään tuoksua tuntui ilmassa ja\noheita valkosia pilven haituvia uiskenteli taivaalla, olimme\ntavallisella päivälliskävelyllämme pitkin meren rantaa. Ei ollut\ntavallista, että kuljeskelimme puhumatta, mutta nyt ei Elina ottanut\nkeskustellakseen mistäkään asiasta, josta aloin puhua, hän vaan katsoi\nulos ulapalle, vastasi hajamielisesti kysymyksiini ja hänen puheensa\nkaikui niin soinnuttomalta. Ei minullakaan ollut halua pitkittää\nkeskusteluamme. Lempeä, sulonen onnentunne virtaili mielessäni,\ntuhansia ilosia, lapsellisia ajatuksia johtui päähäni, kaikenlaisia\nepävarmoja toiveita syntyi minussa, ne kuiskuttelivat sulosesti ja\nystävällisesti korviini monta mieletöntä asiaa, ja kultasia kuvituksia\nkulkea liiteli mielessäni ikään kuin päivän valasemat pilven hattarat\ntaivaalla.\n\nKaikki, jota minä tunsin ja ajattelin, olisin voinut ilmottaa yhdellä\nainoalla lauseella, ja se lause pääsikin ajattelemattani suustani\nlentoon: \"Onpa sulosta elää\", ajattelin sanoissa, muistutellen\nitselleni Elinan mielilausetta.\n\n\"Niin, _voisi_ olla sulosta\", hän sanoi samalla soinnuttomalla äänellä\nja hän näytti vaan yhtä hajamieliseltä.\n\nPaluumatkalla pysähdyimme erään mäen kukkulalle, josta oli lavea\nnäköala ulos seudulle ja vuonolle.\n\n\"Kuinka ihana, kuinka ihana tämä seutumme onkaan\", huudahdin; sillä en\nollut mielestäni koskaan nähnyt ihanampaa, kuin tämä lumeton tanner,\nnuo mustanpuhuvat puut, tuo vielä talvisynkkä meri ja kaiken tämän\npäällä lännessä sinitaivas vielä kultapilvien peitossa.\n\n\"Minusta se näyttää synkeältä ja raskaalta\", Elina vastasi. Synkeältä\nja raskaalta? Sitä en ymmärtänyt; minusta se loisti ja leimusi vaan.\n\nViittasin länteen päin: \"Katso, kuinka kummallisesti taivas tuolla\nhohtaa ja leimuaa --\".\n\n\"Niin _ulkopuolella_ seutuamme\" hän vastasi.\n\nKatsahdin ihmeissäni Elinaan. Että tämä pieni, sulonen maailma, jossa\nhän kumminkin eleli kaikilla ajatuksillaan, harrastuksillaan ja\ntoiveillaan, oli hänestä synkkä ja raskas, sitä en ymmärtänyt. Hänelle\nvarmaan oli tapahtunut jotakin hyvin kiusallista. Hän olikin koko ajan\nkävellyt yksinään toisella puolella maantietä ja nyt huomasin, että hän\ntodellakin näytti alakuloselta.\n\nKäänsimme sitten matkamme kotipuoleen, ja pysähdyimme vasta Holtin\npuutarhan portille. \"Mutta ulkopuolella ei todellakaan ole niin\nihanaa\", sanoin, muistellen itsenikin usein toivoneeni päästä ulos\ntuntemattomaan, kaukaiseen ihanuuteen, joka aina väistyy ja aina on sen\nmaailman ulkopuolella, jossa parhaillaan kuljemme.\n\n\"Mutta kaikki tuo, josta olemme lukeneet, eikö se ole ihanaa?\" Elina\nsanoi. \"Ja onhan se ulkopuolella\".\n\nHän vielä kerran katsahti ulos valosaa länsitaivasta kohti. Hänen\nkasvonsa niin selvästi ilmottivat jotakin kaipausta, että hän minusta\nnäytti aivan oudolta. En ollut tuota koskaan ennen nähnyt ja hän aina\nsanoikin, ett'ei hän milloinkaan kaivannut mitään.\n\nEn vielä sanonut hänelle hyvästi; tietämättäni odotin, että jotakin\ntapahtuisi, en tiedä mitä. Tuntui minusta ikään kuin joku mahtava\ntapaus olisi välttämättömästi ollut tulossa ja että päättäminen olisi\nollut minun tehtävänäni. Oli jokin sana lausuttava, ja joll'ei sitä nyt\nlausuttu, niin suuri onni livahtaisi käsistäni. Tunsin äkkiä joutuneeni\nahdinkoon, käteni kävivät kylmiksi ja hikisiksi, kaikki esineet\nympärilläni kävivät epäselviksi ja oli ikään kuin ei maakaan olisi\nollut aivan lujana jalkojeni alla. Vihdoin selveni minulle sen verta,\nettä teki mieleni sanoa hänelle jotakin siitä, jota olin ajatellut\nyksissäolomme aikana. Mutta se kävi minulle hyvin tuskalliseksi.\nSilloin minulle johtuivat mieleen hänen viimeiset sanansa: \"kaikki,\njosta olemme lukeneet, eiköhän se ole ihanaa -- mutta _se_ on\nulkopuolella\", ja omituisella uskalluksella sain puhutuksi: \"Ei ole\ntodella kaikki niin ihanaa -- vaan _sinä_ katsot sitä niin ihanaksi\".\n\nHän kääntyi äkkiä puolittain minuun päin ja loi minuun hämmästyneen,\nkummallisen älykkään, tyystisti tarkastelevan sekä tyytymättömästi\ntorjuvan katseen. Se katse kävi suoraan eteenpäin kaikista sivuteistä\nhuolimatta ja kysyi: \"mitä sinä ajattelet?\" -- se oli kiiltävän\nveitsenterän välkkyvä loiste -- seuraavana silmänräpäyksenä hän taas\nkatseli ulos kaukaisuuteen, mutta ne kasvot, jotka hän nyt käänsi\nlänsitaivasta kohti, hehkuivat samanlaisesta punahohteesta kuin se.\nEnempää en nähnyt, sillä yht'äkkiä hän sanoi hyvästinsä ja meni\nportista sisään.\n\nKuin menin kotia päin, tuli minulle selväksi, että minä, kaikista\nmeidän erilaisuuksistamme huolimatta, ja monessa suhteessa olimme aivan\nvastakkaista luontoa -- ja huolimatta vakuutuksestani, että vaan\n_sukuperäiset_ luonteet vetävät toisiansa, olin tehnyt hänen\nmielilauseensa omakseni, kumminkin sillä vähällä muunnoksella, että \"on\nelämä ihanaa _sinun_ kanssasi\". Todellakin, olin rakastunut, vastoin\nkaikkea tiedettä mielettömästi, silmittömästi rakastunut ja\nsanomattoman onnellinen rakastamisen levottomuudesta, kaipauksesta,\npelosta ja toivosta.\n\nSiitä päivästä tapahtui kanssakäynnissämme muunnos. Olimme kumpikin\ntehneet havainnon, ja se oli, että olimme oudot toisillemme. Eikä nyt\nenää mitään lukuhetkiä tullut kysymykseen, ei mitään kävelyjä, ei\nmitään ystävällisiä keskusteluja seudusta eikä sen asukkaista. Tunsin\nolevani sanomattoman ujo hänen läsnäollessaan, ja Elinaan oli tarttunut\njokin tyly jokapäiväisyys, joka saattoi minut satoja kertoja\nhämmästyksiin ajatellessani, että hän oli lukuiltoina istunut minua\nvastapäätä katse innokkaasti loistavana kaikesta, jota luimme, ja että\nminulla oli hänen kanssansa ollut monta keskustelua kaikellaisista\nmaailman oloista, niin kuvailluista kuin todenperäsistäkin, jotka\nkeskustelut olivat minulle ilmasseet hänen syväperästä ja kiivasta,\nvaan totuutta rakastavaa luonnettaan. Nyt se aika tuntui minusta olevan\nniin äärettömän kaukana, ja Elina itse oli minulle niin outo, ett'en\nedes vihjaukseltakaan voinut viitata menneihin aikoihin enkä niiden\nmoneen ihanaan tapaukseen. Pelkäsin, että hän silloin loisi minuun\noudon, ihmettelevän katsauksen, ikään kuin hän ei enää ymmärtäisi mitä\ntarkottaisin.\n\nMonet syyt pakottivat minua tähän aikaan usein käymään muualla ja tämä\nsydäntäni helpotti; sillä tuntui sanomattoman kiusalliselta olla hänen\nseurassaan nyt, kuin emme enää voineet seurustella vanhaan tapaamme.\nMinä mietiskelin, mitähän todellakin oli tapahtunut, ja välistä\narvelin, ett'ei mitään erinäistä ollut tullut väliimme, enkä kumminkaan\nsaanut poistetuksi pelkoani sitä, että nuo suloset talvi-iltamat olivat\nvaan pettävä muisto, joka ei milloinkaan olisi palajava takaisin.\nKaipasin, kaipasin niin innokkaasti tuota hävinnyttä aikaa, kaipasin\nElinaa, kuin olin poissa, kaipasin vielä enemmän, kuin olin hänen\nseurassaan, ja niin kului sekä kevät että kesä minun huomaamattani;\npäivät haihtuivat minulta vaan yhdessä mietiskelemisessä, ja vasta kuin\nsyksy tuli ja minun oli mentävä takaisin yliopistokaupunkiin, niin tämä\nmurehtiva mielisteleminen muuntui haluttomaksi vastenmielisyydeksi\nkaikkeen työhön, katkeraksi nyreydeksi ulkomaailmaa ja sen menoja\nvastaan, ja minun nyt melkein aina teki mieleni päästä hänen\nläheisyyteensä jatkamaan tuota hehkuvaa mietiskelemistä, joka äskettäin\noli ollut minulle niin vastenmielinen. Toivoin vaan vilahdukselta\nnähdäkseni hänen loistavaa hymyänsä ja saadakseni yhdenkään\nkatsahduksen hänen uskollisista silmistään, jotta siten saisin\ntyöhaluni ja elämisen toivoni takaisin.\n\nJa sen sainkin.\n\nPieni tohtoroimismatka sen toivon täytti ja tämä ensimmäinen\nlääkäritoimeni on sen tähden painunut haihtumattomaksi mieleeni. Eräs\npuolikasvunen poika, joka asui lähimmän merivuonon kulmassa, oli\nrikkonut itsensä niin pahasti, että henki oli vaarassa. Lennätettiin\nsana tohtorille, mutta kun oli myrskynen sää ja hän päälle päätteeksi\nitse oli kipeä, niin ei hänen käynyt meneminen, Tuskassaan tuli\nsanantuoja meille, \"kuin minäkin luin tohtoriksi\". Kävin lääkärin\nluona, sain neuvoja häneltä ja läksin matkalle. Ensin meidän yön halki\noli ratsain mentävä vuoriharjun yli, jota matkaa en hevin unhota;\njääkylmä tuuli loi lumiräntää silmiimme noilla aavoilla puuttomilla\nvuoren lakeuksilla. Ja pimeys oli niin sysimusta, että hädin tuskin\nnäin opasta. Mutta kunnia olkoon meidän siunatuille pienille\nhevosillemme: ne eivät antaneet jalkojensa soljahtaa ei niin\nkertaakaan, ne löysivät tien silloinkin kuin ihmiset olisivat eksyneet\nsiltä pois, ne vaan uutterasti taistelivat tuulen ja myrskyn kanssa\neivätkä uupuneet.\n\nSitten oli meidän vielä purjehdittava vettäkin myöten. Sanaton vaitiolo\nveneessä, tavattoman äkkiä lausutut ja täytetyt käskyt näyttivät\nselvästi, että kuolema uhkasi joka tuulenpuuskassa, myös sillekin, joka\ntottumattomuudessaan ei olisi voinut arvata purjehduksemme vaaroja.\nPääsimme kumminkin toiselle puolelle ja minä heti tohtoroimaan kaikin\nvoimin. Jo sitä tehdessäni ja vielä enemmän kotimatkalla selveni\nminulle, että työ kuitenkin oli siunattu asia. Tunsin todellista iloa\nsiitä, kävi ikään kuin elämänhalun tuulahdus mieleni yli.\n\nKoska tuuli oli vähän laimennut, otin venekyydin koko paluumatkaksi.\nVettä tuli kuin korvosta kaataen pitkin koko matkaa ja kuin\nloppumatkalla kävi kylmä tuulikin, niin tuntui minusta hyvin suloselta,\nkun iltasella näin valkeain pilkottavan kylän tuvista ikään kuin\nkotilämmön ystävällisinä sanansaattajina.\n\nRiensin kiiruusti ylös tietä myöten pihalle. Akkunoista loisti uutimien\nlävitse tumma valo märille, melkein lehdettömille puille, valkealle\npuutarhan aidalle sekä tien vesilätäköille. Heitettyäni sadevaatteet\nyltäni astuin tupaan, joka oli juhlallisesti valastu. Pöytä oli katettu\nvalkealla vaatteella, kahvipannu porisi niin somasti hiiloksella, koko\nläjä pyöreitä vehnäsiä loisti keskeltä pöytää, jonka ympärillä istui\ntalon väki ja sitä paitse Elina, Holt ja \"Patriootti\".\n\nNäkyi selvästi, että he odottivat minua, ja tultuani tupaan kaikki\nnousivat sanomaan minua tervetulleeksi takaisin; he kertoivat saaneensa\neräältä talonpojalta, joka oli tullut vuorten ylitse, tietää minun jo\nlähteneeni sieltä, josta he olivat voineet osapuilleen arvella, mihinkä\naikaan minä tulisin kotiin. Ja kuin kaikki istuimme ilomielin pöydän\nympärillä, kuin näin kaikki nuo rakkaat ihmiset, kuin sitten puhelimme,\nkahvipannu porisi sekä uuninvalkea rätisi, silloin näkyi elämä minusta\nvielä lempeältä ja suloselta, ja aloin yhä enemmän luottaa siihen\nsuureen parannuskeinoon, jota sanotaan työskentelemiseksi. Mutta kuin\nElina illemmalla tuli luokseni, kuin taasen näin lempeän uskollisen\nkatseen hänen rehellisissä harmaissa silmissään, kuin kuulin vanhan,\nsydämmellisen soinnun hänen äänessään ja kuin hän äkkiä tarttui käteeni\nsanoen: \"Kiitos sinulle siitä, että menit sinne\", niin silloin olivat\nkaikki epäilykset hävinneet, silloin työ, johonka aioin mennä, ei ennä\ntuntunut parannuskeinolta, vaan ilotoimelta, elämä näytti suloselta, ja\nminulle syntyi halu päästä matkalle ja alottaa sitä taistelua, joka\nvast'ikään oli tuntunut niin kärsimättömän raskaalta.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nOlin suorittanut tohtorin tutkintoni, yliopistovuoteni olivat\nloppuneet, ja joulun tienoilla istuin taas reessä matkustamassa kotia\npäin. Tämän kotimatkani ensi päivä on vielä mielessäni niin selvänä\nkuin se olisi ollut eilinen päivä. Lunta oli tullut runsaasti ja\nkaikkialla vallitsi hiljaisuus ja rauha. Hevoseni juosta jolkutteli\nitämaakuntamme juhlallisilla kuusikankailla, suurien talojen sivuitse\nja korkeahuippusia lumikinoksia sekä lumisia puita seisoi kahdella\npuolella tietä. Kuin puut olivat vähän taajemmassa, niin lumi oli\nrakentanut köykäsiä siltoja oksien välille. Pienemmät yksinäiset kuuset\nolivat muuttuneet lumikartioiksi: alaoksat olivat lumipeitteen alla,\nylemmät olivat painuneet alas pitkin runkoa, niin että oli ikään kuin\nlumi olisi verhonnut kaikki puitten oksat hyvin ahtaaseen vaippaan.\n\nHienommat lehtipuut olivat kaikki lumesta painuneet yhtäänne päin; ne\nolivat lyykistyneet tuulen ja pyryn painosta ja niiden hennot latvat\nolivat taipuneet aivan kumaraan lumipeitteen alla. Vaan suuremmat,\njoitten jäykkiä oksia tuuli ei ollut jaksanut taivuttaa, olivat\nkokonansa lumen peitossa, ja ne silloin olivat suurien huudekukkien\nkaltaset, joita oli otettu suuresta akkunaruudusta ja istutettu aavalle\nkentälle.\n\nOlipa ihana katsella tuota tyyntä lumista luontoa. Valkea oli maa,\nvalkeat vuoret, valkeat puut, rakennukset ja aitaukset, vaaleapilvinen\ntaivas josta suuria lumihiutaleita liiteli verkalleen alas. Koko seutu,\njonka halki matkustelin, oli nyt aivan kuin suuri, siisti ja somisteltu\njoulutalo monine tasasine käytävineen, pehmeine uudinvuoteineen ja\nloistavine lumikynttilöineen.\n\nOli kaunis päivä ja itse olin niin sanomattoman ilonen, että nyt olin\nvapaa, että nyt liitelin kotia päin, kaikkea tuota tuttua ja rakasta\nkohti, että kohta olin oleva siellä missä hän oli, kohta olin näkevä\nhänet, kuunteleva häntä ja puheleva hänen kanssaan, eikä nyt mikään\nepäilyksen eikä epätoivon ajatus päässyt mielessäni valloille! ja\nkaikkialla ympäristössäni näkyi olevan sama rauhallinen ja hilpeä\nmieliala kuin minussakin, kaikki näkyi tuntevan samaa sisällisen\nvapautuksen riemua ja samaa raitista elämän halua kuin minäkin.\n\n\"Onpa sulosta elää, kuin pehmeänhentonen lumi syleilee\", kuuset\nsanoivat kankaalla; \"on sulosta elää\", jänis riemuitsi, kuin se tuulen\nnopeudella vilahti meidän sivuitsemme pitkin syviä teitään ja melkein\nyhtä korkeain lumikinosten kätkemänä; \"on sulosta elää\", lumenhöytäleet\nkuiskasivat, kuin ne niin itsehensä tyytyväisinä liitelivät, laatelivat\nilmassa ja laskeutuivat rauhaan untuvanpehmoselle vuoteelleen. Suuressa\ntalossa, jonka ohitse kuljin, kilit ja lampaat syödä järnyttivät\nmännynrisuja, jotka olivat pihalla, ja heistä oli sangen sulosta elää\nniin kauvan, kuin heillä oli risuja kyllä järsiäkseen. Riihen edustalla\nhyppieli suuri joukko varpusia, ja heistäkin oli elämä ylen autuasta,\nkuin riihessä puitiin sekä lähenevä joulu ja sen ohralyhteet katolla\nolivat toivossa. Kaikki oli mielissään ja hyräili samaa ilolaulua kuin\nminäkin, kohottaessani hattua ja jättäessäni kaupungille hyvästiä.\n\nMuutaman päivän jälkeen oli maamme itämaakunnat jo kaukana; erottavien\nvuoritunturien aavain lumikenttäin yli olin jo myöskin kulkenut, ja\najoin nyt aika menoa alas erään länsimaakunnan rinnettä myöden, enkä\nkoskaan ole pitemmän väliajan perästä voinut uudestaan nähdä sen\nvuoria, sen vuonoja, sen kohisevia virtoja, sen synkkiä salometsiä, sen\npieniä, ryhmittäin rakennettuja taloja tuntemattani sisällistä\näänetöntä hymyä taikka hiljasta riemua suonissani, jota ei voi sanoilla\nselittää. Tällä kertaapa näin nämät seudut jälleen, odotuksen outo\nrauhattomuus sydämmessä, joka yhä vaan kasvoi kuta lähemmäksi\nkotiseutua tulin. Ensi päivien ilonen, juhlallinen mieli oli hävinnyt,\nja nyt heräsi kysymys sydämmessäni, epäilys, pelko... En enää saattanut\nolla ajattelematta, ja ajatukseni ajoivat yhä useampia toivon hentosia\nlintuja kiitämään pakoon.\n\n\"On sulosta elää\", olin muutama päivä sitten kuullut luonnon\nkuiskailevan kaikkialla ympärilläni. \"On sulosta elää\", olin\nkirjottanut kotiin eräälle, jonka luo nyt kaikki ajatuksenikin\nkiitivät. Ja olin pannut siihen pienen lisäyksen, jonka jo kauvan\nsitten olin mielessäni lisännyt: \"sinun, sinun kanssasi\". Ja nyt -- --\n\nVoi, kuin ajattelin mielessäni vielä kerran kaikkea, joka oli\ntapahtunut meidän keskemme, kuin punnitsin ja tutkistelin joka sanaa,\njoka katsausta, joka kohtausta -- niin äkkiä tuntui minusta ikään kuin\nalamatka vuoristosta olisi sujunut liian nopeasti. Pieni vuorihevonen\npysyi lakkaamatta yksitoikkosessa lunkutuksessaan, joka ikään kuin\nkuuluu niiden luonteeseen, ja länsiseudun talonpoikais-resla viipahteli\nedes takaisin, kuten on kaikkina aikoina ollut semmoisen reen tapana.\nMutta minusta äkkiä tuntui ikään kuin sekä hevonen että resla olisivat\njoutuneet aivan tarpeettoman kiivaaseen juoksuun -- eihän tässä\njäniksen selässä istuttu. \"Nyt rikkaissa taloissa sytytetään kynttilät\npalamaan\" kuulin äkkiä lapsenäänen lausuvan.\n\nKäänsin pääni ääntä kohti. Pienen talon edustalla tien vieressä seisoi\nvaimo poikansa kanssa ja tähysteli alaseudun kynttilätulia kohti.\n\nNiinpä todellakin! Olihan nyt jouluaatto, ja tuossahan oli koko\nkotiseutuni sytytetyt joulukynttilät jo akkunoissa.\n\nAjattelin niitä monia, jotka noin seisovat pimeäin kotiensa edustalla\ntähystellen paremmin varustettujen huoneitten vilkkuvia tulia, ja\njoilla ei ole muita joulutulia kuin taivaan tuikkavat tähdet. Onpa\nihminen viheliäinen. Ehkä minä tätä ajattelin, koska itse pelkäsin\ntulla näin köyhäksi.\n\nTulin lähemmäksi kotitaloamme. Oliko _hän_ tänä iltana kodissamme.\nTokkohan hän odotti niin kuin muutkin? Tokkohan hän oli käynyt\nportailla tähystelemässä tielle päin? Kerranpa näin hänen seisovan\novessa, näin hänen pistävän vaaleatukkasen päänsä ulos, näin\nlumihöytäleitä lankeavan hänen kiharoille hivuksillensa, sulavan\notsalla, ripustelevan ailmäripsistä, -- kukapa tiesi, mitä ne näkivät\nsieltä?\n\nTuossahan se talo olikin. Kylmä väräys tuntui koko ruumiissani ja\npisteli kovasti rinnassa.\n\nHevonen pyörähti portista pihalle ja seisahtui oven eteen. Näin tulen\nliikkuvan käytävässä ja taasen häviävän. -- -- Olin sanomattomassa\nahdistuksessa. Tulin niin julkisesti taloon; olisin mieluummin hiipinyt\nkenenkään näkemättä sisään ja ensin vähän vakoillut, ennen kuin\nantaisin itseni ilmi.\n\nTuvan ovi aukeni -- näin karvalakin ja kuulin isän ystävällisenä ja\nmielissään kysyvän: \"Noh, oletko siinä nyt, sen veijari?\"\n\nÄiti seisoi käytävässä hänen takanaan valkea kädessä. Kapusin sisään ja\naloin vähitellen riisua yltäni koirankarvasta turkkia, päällyssaappaita\nja muita talvitamineita, isän ja äidin ja muutamain palveliain\nseistessä ympärilläni ja toivotellessa minua terve-tulleeksi kotia.\n\nHän ei siis ole täällä, ajattelin.\n\n\"Sisään, käy sisälle, sanon minä\"; isä tyrkytteli minua peremmäs.\n\nTulimme \"suureen tupaan\"; se oli niin kylmä, että henki näkyi. Äiti\nkulki edellä ja aukasi perheen tuvan oven, josta valkea suurista ja\npienistä lampuista juhlallisesti loisteli vastahamme.\n\nNiin, olihan hän ollut täällä. Näin sen akkunan uutimista,\nköynnöskasveista, jotka kiertelivät akuttimia ja peiliä, huomasin sen\nkaikesta, vieläpä siitä tavasta, johon tuolit olivat sioitettu ja matot\nlaadittu.\n\nMutta hän ei ollut tuvassa. Oli teen juonnin aika. Pöytä oli katettuna,\nvanhanaikuset, kultareunaset teekupit ilmottivat, että nyt oli juhla,\npullero, kiiltävä teekeitin seisoi siinä muita korkeampana, porisi\nhyvillä mielin ja näkyi ikään kuin lempeä emäntä ystävällisesti\nkomentelevan kaikkia pöydällä olevia Jumalan antimia.\n\nMenin uunin luo, lämmittelin. Tunsin olevan välttämätöntä esiintyä\naivan teeskentelemätönnä ja vapaana ja tehdä jotakin aivan\njokapäivästä, ja paistelin sen tähden jäseniäni, vaikka nuo taannoiset\nvilun värähdykset olivat muuttuneet polttavaksi kuumuudeksi. Puhelin\nhyvin paljon ja lakkaamatta milloin mistäkin -- olin kovinkin\nahdistuksissa.\n\nVihdoinpa kyökin ovi aukeni ja näin epäselvästi vaaleatukkasen pään,\nsinisen kaulahuivin ja pienen valkosen, rannehihan ympäröimän kätösen.\nLuullakseni menin häntä kohti ja tervehdin, vaikk'en sitä tarkoin\nmuista. On vaan mielessäni, että hän tarjosi minulle teetä, että juoda\nlatkin sitä palavalla kiiruulla, että sillä poltin suutani, join vielä\nkiiruummin ja poltin suutani vielä pahemmin. Vasta kun hän tarjosi\nminulle toisen kupin, sain niin paljon rohkeutta, että katsoin häneen.\nNäytti minusta, kuin olisi ollut vieno, melkein näkymätön hymy hänen\nhuulillaan, -- vaan muuten siinä oli valosa rauhallisuus hänen\nkasvoissaan, hän käveli tuvassa, tarjoeli teetä ja puheli entisellä\ntavallaan, ikään kuin ei olisi ollut millänsäkään mistään. Vähitellenpä\nminäkin maltoin mieltäni ja uskallin katsella häntä tarkemmin.\n\nEn koskaan ole nähnyt mitään kauniimpaa, enkä ole sitä koskaan näkevä.\n\nEn muistanut hänen olevan niin ihmeen kauniin, kuin hän nyt oli tuossa\nseistessään pöydän ääressä ja lamppujen valastessa hänen keltasta\ntukkaansa ja punasia poskiaan. Niin synkeänloistavina, niin\nhurmaavaisina en koskaan ollut huomannut hänen silmiänsä. Ja samalla ne\nkumminkin olivat niin rauhalliset, niin ymmärtäväiset, niin mielevät!\nJa kuinka naisellisen hempeä oli koko hänen olentonsa, vaikka sen muoto\nei ollenkaan näyttänyt heikolta ja hentoselta, vaan etupäässä ilmotti\nterveyttä ja voimaa.\n\nAsemani tuntui hyvin toivottomalta. Oli minusta aivan mahdotonta, että\nsemmoinen onni olisi minulle sallittu, että tulisin hänelle\nrakkaimmaksi maailmassa. Jos onni olisi ollut vähäsempi, niin olisin\nsuuremmalla uskalluksella kulkenut sitä kohti. En luullut milloinkaan\nkuulleeni niin onnellisista ihmisistä, jommoisiksi minä olisin tullut,\njos vaan... Mutta jos se kuitenkin oli mahdollista, niin oi, silloinpa\nminä... Kuin kaikki tuvassa ollessamme olemme katolilaisia, niin luulen\nsinä iltana luvanneeni vahakynttilän rakkauden suojeluspyhimyksille.\n\nIllempana myös Holt tuli sinne. Olipa minulle vastenmielistä ikään nyt\ntavata vieraita, mutta kaikista ihmisistä kumminkin Holt oli minulle\nvastenmielisin. Ei ollut mitään riitaa keskenämme; vaan tämä mies, joka\nainakin maallisissa asioissa epäili kaikkea, jota hän ei voinut käsin\nkosketella, oli minulle aina vastenmielinen, harmitti minua -- -- ja\nnyt tänä iltana!\n\nHän tuli luokseni ja toivotti minulle onnea äänen väräyksellä ja silmän\niskulla, joka minusta jotenkin selvästi ilmotti hänen hyvin paljon\nepäilevän olinko todellakin suorittanut tutkintoni. Hän sitä luuli muka\npetokseksi kaikki tyyni ja tahtoi ehkä tarkastaa todistukseni, ennen\nkuin hän otti sitä uskoakseen.\n\nMieleni oli sinä iltana hyvinkin melkeässä. Vaan isä ja äiti olivat\nparhaimmalla tuulella. Elinalla oli kiireisiä toimia ja hän oli paljon\nulkona; kuin hän oli huoneilla, oli hän ilonen ja laski leikkiä äitini\nkanssa. Vaan ei hän eikä hänen setänsä lausuneet toisillensa yhtään\nsanaa eivätkä koskaan katsahtaneetkaan toisiinsa. Heidän välinsä\nsilminnähtävästi ei ollut parannut siitä kuin viimein olin kotosalla.\n\nIstuin hetkeksi isän ja Holtin viereen, kuin he piippu kädessä olivat\nistuneet puhelulle tuvan takaseen kamariin. Ensiksi oli puhe eri\nlehmänroduista. Isä oli tuottanut Skottlannista lehmän, ja Holt epäili,\nkelpaisikohan se mihinkään. Sitten puhuttiin voiteista, ja isä, kaiken\nuuden ystävä, oli saanut uuden lajin. \"Se on ulkolaisten kauppapetoksia\nvaan\", sanoi Holt.\n\nVoiteista tultiin erääseen perintöriitaan, joka ikään oli käräjissä, ja\nHoltin mielestä molemmat riitaveljet \"panivat liian paljon voidetta\npäälle\", jota hän niinikään sanoi kaikista muistakin kirjotuksista,\njoissa esitystapa oli vilkkaampi kuin hintaluettelojen ja\nkassakirjojen. Sitten keskusteltiin vähän ulkomaan valtioseikkoja.\nTässä minäkin arvelin voivani lausua muutamia sanoja. Holt katseli koko\najan tyystisti minuun ja sanoi lopuksi: \"Joko haivaleet ovat ruvenneet\nkasvamaan leuvaltasi?\" Olin kantanut tätä miehen kaunistusta jo viisi\nvuotta.\n\nSe minua enimmin suututti ajatellessani tätä miestä, että syvimmässä\nsydämmessäni tunsin tekeväni väärin, kuin mielessäni haukuin häntä\njuropääksi ja poroporvariksi.\n\nJätin nuo kaksi miestä omille aprikoimisilleen ja menin taas tupaan.\nElina seisoi eräässä nurkkauksessa ja puheli matalalla äänellä äitini\nkanssa. Istuin heidän luoksensa. Äitini taputti minua ystävällisesti\nposkelle ja kysyi, ai'oinko nyt jäädä tähän seutuun lääkäriksi. -- En\nsanonut sitä tietäväni ja mutisin jotakin, että pitäisi matkustaa\npohjosmaakuntiin -- ajattelin, näet, kuinka vähällä kotiseutuni voisi\nmuuttua niin, että kaikista vähimmin haluaisin asettua sinne.\n\n\"Ethän\", äiti vastasi tyvenesti hymyillen, \"ethän kuitenkaan mene\npohjanmaille\".\n\nElina kysäsi: \"Tekeekö sinun mieli ruveta lääkäriksi?\"\n\nNe olivat ensimmäiset sanat, joita hän lausui minulle sitten kuin hän\noli tervehtinyt minua tervetulleeksi. Tuntui niin eriskummalliselta\nmielessäni, oli minusta niin kuin olisi äkkiä kaikki muuttunut kesäksi\ntuolla ulkona: tunsin vienoa, lämmintä ilmaa sekä kukkien tuoksua.\nHänen äänessään oli jonkunlaista ystävällistä sointua, jotakin puoleksi\nkätkettyä lempeyttä, jotakin verhottua ilon tunnetta, ja minusta tuntui\njuuri kuin hänen ystävälliset, uskolliset silmänsä olisivat sanoneet:\n\"olen sinun\". Minussa syntyi kerrassaan ääretön halu tulla lääkäriksi\ntaikka miksikä ikänään muuksi, halu tehdä työtä, taistella, uskaltaa ja\nvoittaa. Vähinkin toimiala minusta tänä hetkenä näytti suurelta ja\nviehättävältä ja elämäni tuntui tulevan loistosaksi.\n\n\"En tiedä mitään, jota enemmän haluaisin\", minä vastasin. Luulin\nhuomaavani, että pahan mielen pilvi kulki hänen katseensa yli -- ja\npelkäsin jo, että olin sanoillani ilmottanut jotakin, mitä tunsin ja\najattelin sydämmessäni, ja päätin vasta olla varoillani.\n\nKohta sen perästä hän meni pois, kuin ruoka-aika läheni. Äitini veti\nminut luoksensa sohvalle, pani käteni omiensa väliin, katseli minua\nmelkein käsittämättömällä lempeydellä ja alkoi puhella perhe-elämän\niloista ja suruista. Hän kertoi millä vastanaineet voivat elää ja mitä\nlapselliset aviopuolisot tarvitsivat. Lopuksi hän jakeli minulle hyviä\nneuvoja lapsenkasvatuksen salaisuuksista. Arvelin, että hän suoritetun\ntutkintoni johdosta antoi minulle nämät viittaukset ja vastaukseni\nolivat harvat ja lyhyet.\n\nIltaspöydässä istuessamme tapahtui jotakin erinomasta. Isäni nousi\näkkiarvaamatta jonkunlaisella juhlallisuudella ja piti puheen, joka oli\nhyvin vertauksilla kaunisteltu. Hän alkoi lausumalla, että tänä iltana\nvietettiin moninkertanen juhla. Oli joulu -- (varsin varmaan olikin);\nolin suorittanut tutkintoni -- (sitä Holt epäili ainakin vastaiseksi),\nja hän toivoi, että \"tänä iltana loisti tähti taivaalta, joka olisi\ntuleva onnentähdeksi useammalle kuin yhdelle läsnä olevalle\". Hän\nkääntyi erittäin Holtin puoleen, joka saattoi minut luulemaan, että hän\ntarkotti jotakin aiottua edullista kauppayritystä. Sitten hän kääntyi\npuhumaan perhe-elämän onnesta, perheenisän velvollisuuksista ja\nperheenäidin tehtävistä, ja hän katsoi sitä puhuessaan Holtiin päin\nmelkein ankarasti.\n\nMinä luulin jo, että Holt aikoi muuttaa elämänsä tapaa ja ihmettelin,\nett'en minä ollut kuullut mitään siitä. Sitten hän tunteittensa\nvallassa kilisti lasiansa minun kanssani ja oli hyvin mielissään omasta\npuheestaan. Hänen silmänsä loistivat, äitini silmät loistivat, Elina\noli käynyt tulipunaseksi ja hiki nousi hänen otsaansa, minä olin aivan\nhämilläni, Holt vaan oli rauhassa kuin tavallisesti, vaan erinomaisen\nkalpea.\n\nKilistelimme kaikki lasejamme ja toivotimme toisillemme \"ilosta\njoulua\", ja isä sanoi sitä paitsi kaikille: \"olkoon onneksi\". Kuin\nHoltin piti kilistää Elinan kanssa, näin hänen äkkiä seisahtuvan ja\nlasi jäi ojentamatta Elinaan päin. Myös tyttö jäi toviksi seisomaan\nlasi kädessä, vaan istuutui sitten jättäen kilistämättä setänsä kanssa.\nLopuksi tuli illan viimeinen osa: kaikki perheenjäsenet tulivat\nsisälle, toivottivat ilosta joulua, istuivat salissa hetkisen ja astua\nteputtelivat sitten taas pois. Kohta sen jälkeen Holt nousi ja sanoi\nhyvää yötä. Isä ja minä saatoimme hänet rappusille.\n\n\"Niin, tulethan tietysti huomenna takaisin\", isä sanoi. Holt kiitti ja\nisä katosi. Kun tulin saliin, niin äitikin oli kadonnut.\n\nTupa oli tyhjä -- -- ei, ovessa seisoi Elina ja -- voi minun päiviäni!\nHän katsoi taas minuun tuolla omituisella lempeällä katseella, joka\nvast'ikään oli kuumentanut, punastuttanut ja hämmästyttänyt minua.\nOlisin voinut huutaa taivaaseen asti -- kerrassaan tunsin, että olin\nollut koko iltasen yhdessä oman onneni kanssa -- kunhan vaan rohkenisin\nsitä lausua. Äitini salaset viittaukset, isäni tähtiä tarkottava puhe,\nElinan käytös --, todellakin, jotakin oli tapahtunut ja asia siis oli\ntunnettu. -- En luule milloinkaan olleeni niin tyhjänä kaikista\njärjellisistä ajatuksista kuin sinä hetkenä. Olisin silloin voinut\nsanoa vaikka minkälaisen mielettömyyden tahansa. Olin vaan niin\nihmeissäni, niin sanomattoman tolvanamaisesti ilonen, niin ylenmäärin\ntaivaan-onnellinen.\n\nIhmeekseni tulin tallustelleekseni laattian yli hänen luoksensa ja sain\nsitten sanoneeksi koko joukon sanoja, joilla ei ollut yhteyttä eikä\njärjestystä laisinkaan, sitten vielä toisen joukon sanoja, jotka olivat\njossakin omituisessa järjestyksessä ja sitten vihdoin uskalsin ojentaa\nhänelle käteni ja kysyä \"oliko tuo todellakin totta?\"\n\n\"Sen sinä tiedät hyvinkin\", hän sanoi hymyillen, ja kuin hänen vapiseva\nkätösensä oli minun kädessäni, tulin itsekin asiasta vakuutetuksi, vaan\nsamalla jouduin taas ihmeihini, että olikohan tuo mahdollista?\n\nOli hiljasta talossa, hiljasina paloivat lamput näissä kahdessa\nhuoneessa, hiljasina, hyvämielisinä ja osanottavaisina; ja hiljasina\nmekin istuimme siinä. Minä näin vaan kaksi rakkaudesta loistavaa\nsilmää, tunsin vaan noita hienoja kiharahiuksia poskellani sekä hänen\nlämpöstä kätöstänsä suljettuna minun käteeni. Emmekä olleet\nkorupuheisia, kuin vihdoin aloimme puhella. Ne sanat liitelivät ikään\nkuin päivän valasemat lumen hiutaleet omaksi huviksensa, ne olivat\nsulosia, älyttömiä sanasia, joittenka sanominen ja kuuleminen on oleva\njokaisen ihmisen suurin onni elämässä. Kumminkin sain tietää, että isä\nja äiti tiesivät koko tuuman; \"jos heillä olisi ollut mitään sitä\nvastaan, niin en minä silloin olisi tahtonut\", Elina lisäsi. He olivat\nluvanneet pitää koko asiaa salassa vastaiseksi; mutta kokonansa he\neivät olleet voineet pysyä sanassaan, kuten selvästi näkyi. Elinan\nsedälle ei vielä kukaan ollut sanonut mitään, vaan tänä iltana hän sen\ntietysti arvasi.\n\nJa sitten rupesimme puhumaan menneestä ajasta. Kuinka uskomattoman\npaljon ihmeellistä ja rakasta me muistimme! Muistimme ensimmäiset\nriitamme ja hän sanoi, että minä hänestä olin näyttänyt niin äärettömän\ntekoviisaalta, ja minä puolestani sanoin, että olin katsonut häntä\nhyvin epätieteelliseksi, ja tätä nauroimme nyt yhdessä. Sitten puhuimme\nkaikista luku-illoistamme ja muistelimme kävelyjämme. Minä hänelle\nkerroin, kuinka se ja se runo, koska hän oli katsonut sitä somaksi,\näkkiä oli minunkin silmissäni saanut kauneuden ja sulouden, jota en\nennen koskaan ollut havainnut, ja että eräät paikat, jotka sitä ennen\neivät yhtään olleet vetäneet huomiotani puoleensa, olivat tulleet niin\nsanomattoman kalliiksi minulle, koska ne minulle muistuttelivat häntä,\njotakin hänen lausumaansa sanaa, jotakin silmäystä tai liikuntoa --\ntodellakin, koko seutu oli tullut oikein rakkaaksi kotiseudukseni siitä\najasta asti, ja se oli ikään kuin yhdistänyt koko maailman sulosuutta\nkorkeitten vuoriensa sisälle.\n\nElina pudisti päätänsä eikä sanonut voivaansa ymmärtää tuota. Hän ei\nollut tietänyt pitävänsä minusta, ennen kuin sinä iltana, jolloin olin\nmenemässä ensi kertaa sairaan luo. Silloin hänelle ensin oli tullut\nsemmoinen tuska, tuntui kuin hän olisi hukkaamassa kaikki, joka tekisi\nelämän selkeäksi ja valosaksi, ja hän oli sitten taas tullut niin\nylpeäksi, niin iloseksi ja vakaaksi mielessään. Hän kertoi, että hän\noli ollut tuolla alhaalla tien varrella sinä iltana, kuin minä lähdin,\nsanoaksensa minulle jäähyväisensä, vaan lopuksi hän ei kumminkaan ollut\nvoinut päättää astua näkyviin. Mutta kun hän sai kuulla minua\nodotettavan kotiin, ja kuin hän näki minun astuvan huoneeseen sinä\niltana, -- \"silloin hänkin ymmärsi, kuinka hänen laitansa oli\".\n\nJa sitten minä kerroin viimeisistä kaupunkiajoistani, kuinka hän oli\nalati ollut mielessäni, kuinka minä olin kaivannut häntä ja kuinka\nkaikki työni oli häntä ajatellessani sujunut helposti, aivan kuin\nleikillä vaan. Jumala tietää, että oli totta mitä sanoin, ett'en koskaan\nollut aavistanut kuinka paljon ihmiselämässä voi olla lempeätä, ihanata\nonnea, ennen kuin rakastuin häneen. Lopuksi hänelle vielä kerroin\nkotimatkastani, pelostani, epäilyksistäni ja koko tämän illan\nhurmaantuneesta mielestäni, ja kaikesta tästä Elina nauroi ja sanoi:\n\"voi sinua hupsua houkkaa!\"\n\nKuin saatoin hänet kotiinsa, pysähdyimme Holtin puutarhan portille,\njossa olimme seisseet, kuin minulle oli ensi kerran selvinnyt mitä\nliikkui sydämmessäni. Sinä iltana oli Elinasta seutu näyttänyt kolealta\nja synkältä. Muistutin hänet siitä.\n\n\"Luulen arvelevani sitä semmoiseksi vielä nytkin\", hän sanoi, ja hetken\nmietittyään hän lisäsi: \"Kuuluithan sinä oikeastaan seudun\nulkopuolelle\".\n\nKatsahdin kysyvin silmin häneen. \"Niin, enhän tiennyt, kuinka silloin\noli mieleni laita, -- vaan luulen kumminkin --, mutta ei, en kumminkaan\nsitä tiedä. Tule, kävelkäämme vielä hetkinen\".\n\nMielessäni on monta muistoa tämän seudun luonnosta ja monesta sulosesta\nkäynnistä sen ihanissa paikoissa. Mutta tämän illan muistot, kuin kuu\npaistoi epäselvästi pilvenharsoilla peitetyltä taivaalta -- lumisade\noli lakannut -- kuin lauhkea talvi-ilma oli tyven ja rauhasa, kuin\ntähdet tummasti pilkottivat ylhäältä ja muutamasta talosta vielä tulta\nvälkkyi, sen illan muistot ovat painuneet mieleeni syvemmin kuin\nmitkään muut luonnonilmiöt. Kuin vihdoin sanoimme toisillemme hyvästit,\nja kuin hän oli poistunut ovesta huoneeseen, en minä vielä voinut\najatellakaan kotiinmenoa. Kuin semmoisia kokee, niin tulee huomaamaan\nkauneutta ympärillänsä, jonka sivuitse ennen on mennyt mitään\nhuomaamatta. Ja sydämmeen syntyy halu kartuttaa toisienkin onnea.\nRiensin alas pitkin noita tuttuja teitä ja tervehdin taloja ja peltoja,\npuita ja kiviä niinkuin hyviä ystäviä ainakin. Nyökkäsin päätäni\njokaiseen kotihin, jonka ohitse kulin, ja yhä joutui mieleeni jotakin\nhyvää, todellista ja kaunista siellä asuvissa ihmisissä.\n\nToivottelin koko mailmalle ilosta joulua.\n\nKävin siinä tuvassa, jonka edessä poika äitineen olivat seisseet\najaessani ohitse. Mitä siellä puhuin ja tein, se varmaan saattoi nuo\nihmisparat hyvinkin ihmettelemään ja se olisi asianhaarain ollessa\nmuussa tilassa näyttänyt itsestänikin kyllä ihmeelliseltä. Vaan tänä\niltana olin ikään kuin kotonani kaikkialla. Mies ei ollut aivan\nselvällä päällä, poika nukkui ja vaimo oli ikään kynttilää\nsammuttamaisillaan kuin minä astuin sisään. Luulenpa varmaan, että he\npelkäsivät tahtovani tarkastaa heidän perheellisiä olojaan ja katsoa,\nettä kaikki kävi oikein päinsä. Ja minua vaan halutti rakentaa heille\nlinna niin suuri ja ihana kuin se, jossa itse nyt asuin, sekä pitää\nhuolta siitä, ett'ei heidän enää milloinkaan tarvitsisi seistä kotinsa\nedustalla sanomassa: \"Nyt rikkaissa taloissa sytytetään kynttilät\npalamaan\".\n\nKotiin mennessäni huomasin tulta vielä palavan \"patriootin\" huoneessa,\njossa hän asui hyyrillä erään leskivaimon luona, jolla oli pieni talo\nHoltin tilan läheisyydessä. Hänen luoksensa minun täytyi mennä\ntoivottamaan ilosta joulua tuolle yksinäiselle miehelle. Tapasin hänet\nkäymässä edes takaisin lattialla ja polttamassa pitkällä piipullaan.\nPöydällä paloi yksi ainokainen kynttilä. Häntä näytti hyvin\nhämmästyttävän tuloni ja hän luuli varmaankin, että joku onnettomuus\noli tapahtunut. Pyysin saadakseni polttaa piipullisen tupakkaa hänen\nluonaan. Tuo ystävämielinen etsiskeli hätäsesti kokoon muutamain jo\nhylättyjen piippujen jäännökset ja pani kourallisen tupakkia pöydälle.\n\n\"Kas sepä oli ystävän tekoa, kun tulitte katsomaan tänne\", hän sanoi.\n\n\"Ajattelin, että olette yksinänne -- jouluaattona -- Teillä ei ole\nketään --\" alotin, vähän neuvotonna, kuin olin noin äkkiarvaamatta\ntullut taloon.\n\n\"Nooh\", hän vastasi ja alkoi taas kävellä edes takaisin, \"niin, tämä\nleski kyllä tämmöisinä päivinä käskee minua luoksensa -- onhan se\nhyväntahtonen ihminen -- vaan -- muutoin -- sanoitte: yksinäni --\nkatsokaa, kuin on ajatuksia, niin ei ole huonossa seurassa. Minä\najattelen että maailma tulee ympärillämme ahtaaksi mitenkä -- se\nonkaan, kuin Bergeland sanoo --? -- Noh, en muista. -- Vaan -- on\naikoja -- sattuu tilaisuuksia, jolloin yksin aatteellisellakin miehellä\non halua -- niin, on todellakin, kuten sanotte, voipi jäädä\nyksinäiseksi, voipi tosiaankin välistä tuntua vähän -- vähän -- nooh --\njouluna varpusillakin on juhla -- --\"\n\nHän rykäsi pari kertaa kovasti, vaan tuli sitten äkkiä luokseni ja\ntarttui käteeni: \"Todellakin Teidän pitää saada tuhansia kiitoksia\nsiitä, että tulitte tänne näin suhteellisesti yksinäisen miehen luo --\"\n-- Hänen katsantonsa tuli äkkiä vähän loistavammaksi, hän istuutui\nsohvan toiseen päähän ja sanoi: \"Muutoin olen tavallisesti Holtin\nluona; vaan jouluaattona, tiedättekös --\".\n\nNiin silloin oli Holt meillä, ja minä päätin, että vast'edes\n\"patriootti\" ei tulisi jouluaattona olemaan yksin. Istuimme hetkisen ja\npuhuimme niistä ja näistä yleisistä asioista. \"Patriootti\" oli hyvin\ninnoissaan ja tuhuutteli julman paljon savuja kattoon päin. Kuin menin\npois, niin hän kiitti minua uudestaan, koska olin ollut niin\nystävällinen, että olin käynyt \"näin suhteellisesti yksinäisen miehen\nluona\".\n\nKuin tulin kotia, en voinut olla katselematta kaikkialle kartanolla.\nOli ilosta antaa silmäin kulkea pitkin mustia teitä huoneitten välillä,\nnähdä ohralyhteet korsun katolla ja suuret risuläjät halkovajan\nedustalla. Lopuksi tähystelin talliin, jossa en kuitenkaan nähnyt\nmitään: kuulin vaan hevosien pimeässä mielihyvällä pureskelevan\nkauroja.\n\nVihdoin viimeinkin menin ylös huoneeseeni, istuuduin akkunan ääreen ja\nkatselin ulos talviseen kuutamoyöhön. Lapsuuteni lempeät muistot\nvirisivät uuteen eloon, kaikki kodin rakkaat tapahtumat\nkaukaisimmiltakin ajoilta virtailivat mielessäni, kaikki ihana ja\nkaunis, jonka olin nähnyt tai josta vaan olin uneksinut, tuli nyt\nvastaani siinä siintävässä loisto-maailmassa, johonka tänä iltana olin\npäässyt.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSiinä sinulla nyt on kertomus siitä, kuinka tulin mailman rikkaimmaksi\nmieheksi sekä huomasin, että elämä on tyvenesti liiteleväin\npilvenhattarain tapanen, jotka aina ruskottavat lämpösen auringon\ntulvailevista säteistä.\n\nNyt käyn sinulle kertomaan mitä sitten tapahtui, kuinka päivän\nvalasemat rusohattarat alkoivat liikkua sekä muuttaa muotoansa ja\nväriänsä.\n\nKun olin kotona lukuaikojen välillä, kuulin puhuttavan, ett'ei\nollut Elinan ja Holtin väli aivan hyvä, ja näin itsekin, kuinka\nkylmäkiskosesti ja vieraantapasesti he kohtelivat toisiansa. Vaan koko\ntämä asia näytti minusta aivan luonnolliselta. Ei Holt ollut minun\nmieleeni, ja tuntui aivan luonnolliselta, ett'ei Elinakaan sietänyt\nhäntä ja että oli raskas risti asua hänen kanssansa yhteydessä.\n\nMutta kun opin tuntemaan Holtin tarkemmin, en enempää kuin muutkaan\nvoinut ymmärtää, että he niin vähän sopivat keskenänsä.\n\nJo kuin ensi kerran kohtasin Holtin, kihlauksemme jälkipäivänä, syntyi\nminussa halu oppia tarkemmin tuntemaan häntä. Holt kertoi minulle, että\nhän eilispäivänä oli valvonut siksi kuin Elina oli tullut kotia ja\nsitten kysynyt häneltä, oliko hän kihloissa. Sitten kuin Elina oli\nsanonut olevansa, ei enää oltu puhuttu mitään siitä asiasta. Vaan Elina\nsanoi nähneensä hänen käytöksestään, että hän oli vihoissaan.\n\nKysyin Elinalta minkähän tähden mahtoi Holt olla siitä pahoillaan.\n\n\"En tiedä\", hän vastasi; \"luulenpa, että kaikki mitä teen, pahottaa\nhäntä\".\n\nOli joulupäivän aamupuoli ja kirkkoonmenon aika. Elina meni salista\nulos panemaan päällysvaatteita yllensä, ja hetkisen kuluttua Holt tuli\nhuoneeseen. Hän astui minua kohti tavallisella arvelevalla ryhdillään,\nvaan juhlallinen totisuus oli hänen katseessaan. Ojensi minulle\nkätensä, katsoi avosilmin, melkeinpä leppeästikin minuun ja sanoi:\n\"toivotan sinulle onnea\". -- Minä kiitin, vaan en sitten tietänyt, mitä\nmuuta sanoisin. Vihdoin kysyin: \"Oletteko siitä pahoillanne, Holt?\"\n\n\"Ei, minkäpä vuoksi sitä pahakseni panisin, kuin te olette sopineet\nasiasta\", vastasi hän ja katsoi ulos akkunasta. \"En koskaan ole kuullut\nmuuta sinusta, kuin että olet kelpo ja kunnon mies. Toivotan teille\nniin paljon hyvää, kuin mahdollista\".\n\nTämä oli minulle niin odottamatonta, että mieleni heltyi. Ei\nmilloinkaan mikään kiitos ollut näyttänyt minulle kallisarvosemmalta\neikä ole tehnyt minua ylpeämmäksi kuin tämä. Tuntui niin kuin olisin\nsaanut kunniadiploomin, jonka arvoa jokaisen täytyi tunnustaa. Ja minä\nkuin olin luullut hänen epäilevän sekä rehellisyyttäni ja\nkelvollisuuttoni. Olin taas niin häpeissäni siitä, että usein olin\nmielessäni haukkunut tätä miestä juropääksi ja poroporvariksi.\n\nOli hänessä kumminkin jotakin, joka teki minulle mahdottomaksi lausua\nmitään siitä, mitä tunsin. Ei minun ollut koskaan onnistunut saada\npuhelua hänen kanssaan sujumaan eikä se nytkään onnistunut. Tuntui kuin\nolisin päässyt pahastakin pälkähästä, kuin Elina tuli sisään valmiina\nkirkkomatkaamme, ja luulenpa, että sama olin Holtinkin laita.\n\nKuin sitten kerroin Elinalle, mitä Holt oli sanonut, hän vakuutti:\n\n\"Ei, _sinua_ hän ei pidä pahana\".\n\n\"Mutta mikä sitten siinä voi olla hänen mieltään pahottamassa?\" kysyin.\n\n\"Niin, minä, kuten sanoin, en tiedä sitä. Eihän hän milloinkaan sano\nminulle, mikä se on\".\n\nMinä koetin arvata, että hän ehkä ei tahtonut jäädä ilman Elinaa.\n\n\"Jäädä ilman minua? Holtko?\" Hän naurahti katkerasti. \"Ooh, en luule\nhänen siitä kuolevan\".\n\nOli sekä kipua että katkeruutta hänen vihasessa äänessään ja aloin\naavistaa, että oli paljon syvempi juopa näiden kahden välillä, kuin\nensin olin luullut. Ei kumminkaan muutamaan aikaan tapahtunut mitään,\njoka olisi saattanut sen salavihan, jota he kantoivat, puhkeamaan\nnäkyviin. Päivät menivät tasasta rauhallista menoaan, ja kuitenkin\naloin vähitellen päästä vähän ystävällisemmälle kannalle Holtin kanssa.\n\nAlussa meidän kanssakäymisemme vaan oli ystävällisiä hyvänpäivän- ja\njäähyväis-sanomia toisillemme. Hän ei usein tullut saliin muutoin kuin\naterioille ja oli silloinkin kerrassaan harvapuheinen. Hän aina kohteli\nminua hyvin ystävällisesti; vaan minusta näytti ikäänkuin vähäinkin\nsanain lausuminen teki hänelle vaivaa. Eikä hän milloinkaan puhunut\nsemmoisista aineista, jotka enimmin kuuluivat häneen, -- hänen\nlauseensa olivat silmin nähtävästi puhuttuina hyväntahtosen\nkesti-isännän puolesta, joka arvelee olevan velvollisuutensa etupäässä\npysyä siinä, jonka hän luulee olevan hänen vieraallensa mieliksi. Ei\nhän sitäpaitsi näkynyt viihtyvän hyvästi omassa salissaan; siellä oli\nikään kuin raskas paino hänen hartioillaan, ja helposti voitiin\nhuomata, että hän hengitti kepeämmin, niin pian kuin hän voi mennä\nmatkoihinsa, panna piippunysäänsä tupakkia ja palata konttooriinsa tai\ntavarahuoneeseensa.\n\nSelveni vähitellen minulle, että jos tahdoin oppia tuntemaan häntä,\nniin minun piti tavata häntä niissä kohdin ja päätin sen tähden mennä\nhänen omille olopaikoillensa.\n\nEräänä päivänä siis menin tavarahuoueesen ja löysin hänet sieltä\ntäydessä työn touhussa tynnyrien ja laatikkojen, jauho- ja jyväsäkkien,\nköysirullain ja nahkakimppujen, rauta- ja lautatavarain sekä\nasiapöytäin keskeltä. Olipa siellä hyvin sekasotkunen haju sillistä,\nsuolatusta turskasta, tappurasta, tervasta, hylkeenrasvasta,\npetroolista sekä maalaamattomasta puusta ja täytyi liikkua hyvin\nvarovasti, jott'ei tulisi saastutetuksi näillä pahahajusilla aineilla.\nEi se ylipäänsä ollut sopiva olopaikka hentohermosille. Laattiassa oli\nmonta vaarallista aukkoa, joista näki joko limaista vettä taikka\nsimpukankuorilla peitettyä pohjaa. Etuoven edustalla hinaustouveja\nhinattiin ja laskettiin suurella hälinällä, ja ylisillä kuului silloin\ntällöin aika jymähdys siltaa vasten. Kaikkialla ympärillä ihmisiä\nkiiruhti edes takaisin eivätkä he kiireissään paljon huolineet toisten\nmukavuudesta. Päälle päätteeksi kuului kauppapuodista, joka oli\ntoisessa tavarahuoneen päässä, kaupittelevain talonpoikain mellastusta.\n\nTässä Holt kumminkin oli kotonaan, niinkuin kala vedessä. Taasen\nhuomasin, kuinka pulskealta hän näytti paksussa päällysnutussaan, kuin\nhän käyskeli tavarahuoneessa ja omituisella sievällä, mutta vakavalla\ntavalla johti koko toimitusta; hän oli aivan varmaan sievätekonen mies\nja tämmöisessä tilassa voi myöskin huomata, että hänessä oli\njonkunlaista sivistystä, joka ei muutoin niin hyvin paistanut silmään.\n\nHän katsahti tullessani vähän kysyvin silmin minuun, ehkä luullen, että\nminulla oli jotakin erinäistä sanottavaa hänelle. Mutta se kysyväinen\nsilmäys muuttui arveluttavan epäileväksi, kuin hän kuuli tulleeni\nkatsomaan, kuinka tällaista tointa oikeastaan toimitetaankaan. Hän\nkumminkin johti minut hyväntahtosesti kaikkialle ja selitti minulle\nkaikki; vaan äänessä, jolla hän vastasi minun kysymyksiini, vivahti\nusein ihmettelemistä siitä, että kukaan yhtään kysyi asioita, joista\njokaisen järjellisen ihmisen olisi hänen mielestänsä pitänyt itsestään\npäästä selville. Hän ei itse tietänyt, että hänkun kerran oli oppinut\nkaiken tämän, jota hän oli nähnyt silmiensä edessä lapsuudestaan\nsaakka, ja hän näkyi nyt luulevan, että semmoisten asiain tieto on\nihmisellä synnynnäinen. Totta hän kuitenkin lienee huomannut, että\nkaikki hänen kertomansa asiat huvittivat minua, sillä hän vähitellen\nitsekin mieltyi koko toimituksen esittelemiseen minulle ja oli heti\nvalmis seuraamaan minua konttoriinsa kuin pyysin häntä näyttämään\nminulle kuinka hän piti kirjojansa.\n\nKonttori oli minun mielestäni kaiken ilettävän pahuuden pesä. Suuri\nviheriä, musteella ja tomulla saastutettu pulpetti oli kahden akkunan\nvälissä, ja siinä rippui nauhasta laskutilejä ja höyrylaivain\nkäyntilistoja. Pöydällä oli tupakeita ja joukko piippuja, sitten vielä\ntuoleja, vanha kivenkova sohva sekä kaksi puusta tehtyä sylkilaatikkoa.\nYhtä seinää peitti suuri maankartta. Konttorin vieressä oli Holtin\nmakuuhuone, ja siellä oli kahdella hyllyllä kirjoja. Katsahdin\nuteliaana sinne; sillä en kiellä halunneeni saada tietää mitähän Holt\noikeastaan luki. Näin ensikseen joukon maanmiesten aikakauskirjoja,\nsitten eräitä yleistajusia luonnontieteellisiä kirjoja, ja vihdoin\nmonta historiallista teosta, jotka olivat käännetyt englannin ja\nranskan kielistä.\n\nTahtoni saada nähdä hänen tilikirjojansa hän täytti kernaasti, ja minä\nhuomasin hänellä olevan suuren joukon saatavia ympäri maakuntaa.\nHänestä hoettiin myös, että hän oli kohtuullinen saamamiehilleen; niin\nikään hänellä oli omituinen, soma, ystävällinen, mutta vakaa tapa\nmenetellä talonpoikien kanssa, joka ynnä hänen kunnollisuutensa ja\nrehellisyytensä oli saattanut heitä hyvin kunnioittamaan häntä, joka\nkunnioitus huomattiin kaikkialla, missä vaan hänen nimeänsä mainittiin.\nKuin olimme kirjat katselleet, niin minulla tällä kertaa ei enää ollut\nmitään kysyttävää, eikä minkäänlainen muu pakina ottanut syntyäkseen ja\nminä jätin hänelle hyvästini.\n\nTästä puoleen Holt ei enää ollut niin varovainen minua kohtaan kuin\nennen. Niin pian kuin hän tuli vakuutetuksi siitä, ett'en vaan\nperättömästä uteliaisuudesta hakenut häneltä selityksiä hänen\nkauppatoimensa eri seikoista, vaan että todellakin tahdoin päästä\nselville asiasta, niin hän alkoi selittelemään sitä niin paljon kuin\nhänen luonteensa salli, eikä nyt enää puuttunut meiltä puheen ainetta.\n\nOlin tästä ajasta saakka usein hänen konttorissaan taikka\ntavarahuoneessaan, ja uskalsinpa välisti lausua eri mieleni jostakin\nseikasta. Hän taas katsahti hiukan epäilevänä minuun, eikä hän alussa\nvastannut paljon mitään muistutuksiini. Vaan vähitellen hän yhtyi\nkeskusteluun minun kanssani; hän jäi vastoin tapaansa silloin tällöin\nsaliin istumaan aterian perästä, kuin minä olin hänen talossaan;\ntapahtuipa sekin, että hän koko illan istui siellä ja kuin hän oli\nmeillä, hän kuunteli melkein samalla tarkkuudella minun puhettani kuin\nisänikin, jonka käytännöllistä järkeä hän jo kauvan sitten oli oppinut\ntuntemaan.\n\nJos Holtista olikin ollut Elinan ja minun yhtymiseni epämielusta, niin\nnyt selvästi näkyi tapahtuneen muunnos hänen mielessään. Näytti siltä,\nkuin hän olisi ruvennut paremmin viihtymään omassa kodissaan kuin\nennen, ja sekä minä että vanhempani huomasivat, että hänen käytöksensä\nElinaa kohtaan alkoi muuttua. Hän oli vieläkin varovainen taikka\noikeammin ujo häntä kohtaan; vaan kuin hän puhui hänelle jotakin, niin\nhänen äänessään oli usein suopea ja ystävällinen sointu, ja hänen\nsilmänsä loistivat niin lempeästi, milt'ei rukoilevasti, että kerran\nminusta näytti kuin hän olisi pyytänyt Elinalta anteeksi tehtyä pahaa\nsekä olisi omalla sanattomalla tavallaan pyytänyt häntä unhottamaan\nkaikkea, mitä ennen saattoi olla tapahtunut heidän välillänsä. Elina\nvaan ei näkynyt huomaavan mitään, ja eräänä päivänä olin saapa\nvakuutuksen, että hän ei ollut unhottanut niitä menneitä aikoja, jotka\nerottivat heidät toisistaan.\n\nOlin kerran ajatellut ruveta lääkäriksi kotiseudulleni ja olin myös\npuhunut Elinan kanssa siitä. Hän näytti ensin ilostuvan tuumastani ja\nsanoi: \"niin nuot sairaat vaivasetkin saavat sinulta lääkärin apua, nyt\nheidän usein täytyy odottaa siksi, kuin on liian myöhästä\". Mutta\nsitten hän tuntui saaneen toisia ajatuksia päähänsä, sillä kuin kerran\nsen perästä satuimme keskustelemaan sitä asiaa, hän sanoi: \"Ei se ole\nsinulle\". -- Koska näytti siltä kuin ei lääkäri siinä seudussa olisi\ntullut saamaan paljon ansiota, niin ei enää puhuttu siitä asiasta, ja\nminä jätin kaikki tuumat tulevaisuudestani vastaseksi. Mutta eräänä\npäivänä pyysi isäni minua tulemaan konttoriinsa; hänellä oli puhuttavaa\nminun kanssani tärkeästä asiasta. Hän alkoi lausumalla, että hänellä\npuolestaan ei ollut mitään siihen sanottavaa, jos minä muutan elämän\ntoimitusta, jos tilaisuutta siihen tarjoutuu. Hän kysyi sitten, oliko\nminulla halua ruveta asioimamieheksi. Minä pyysin hänen ilmottamaan\nmieltänsä selvemmin ja hän nyt kertoi, että Holt oli ollut hänen\nluonaan, ja että tämä, mainittuaan lääkärin vähäsistä tulevaisuuden\ntoiveista ja että \"myöhäseen tehdyt avioliitot ovat mielettömyyksiä\",\noli pyytänyt isää kysymään minulta, olisiko ehkä minulla halua ottaa\nosaa hänen toimensa hoidosta. Hän näkyi tulleen siihen vakuutukseen,\nett'en minä ollut aivan sopimaton tähän toimeen ja hänellä oli apu\ntarpeen.\n\nTietysti tulisi minulta menemään sekä aikaa että vaivaa, ennenkuin\nvoisin perehtyä uuteen toimitukseen, ja minun tulisi mennä pois kotoa\npariksi vuodeksi. Mutta kuin tämä oppiaika olisi kulunut, voisin myös\nheti mennä naimisiin. Isäni sanoi lopuksi, että tämä soma ehdotus oli\nhyvin ihastuttanut häntä.\n\n\"Tulisinko olemaan hänen valtuutettunsa taikka jotakin semmoista?\" minä\nkysyin.\n\n\"Et, vaan hänen asiakumppaninsa\", vastasi isäni, jota suuresti\nihmettelin, sillä tiesin kyllä, että Holtin kauppa tuotti paljon\nvoittoa, ja tiesihän hän että ne rahat, joita isäni voisi panna asiaan\nminun puolestani, tulisi olemaan hyvin vähäset. Tuuma oli kumminkin\nminulle mieleen. Ei ollut epämielusta askaroida käytöllisessä toimessa;\nmutta pidin kuitenkin paljon ennen valitsemastani ammatista ja tuo\npuuha ei miellyttänyt minua ensinkään, minä kuin halusin toimia omin\npäin. Kumminkin arvelin Holtin tehneen hyvin sievästi, kuin hän tätä\nehdotti minulle, ja päätin heti puhua Elinan kanssa.\n\nMenin vielä samana päivänä Holtin taloon ja tapasin Elinan istuvan\nakkunan ääressä neulomassa. Hänellä oli kiire eikä hän pysähdyttänyt\nompeluaan, vaan nyökäytti hymyillen päätään ja viittasi että istuisin\ntuolille. Istuuduin ja kerroin Holtin ehdotuksen. Koko kertomuksen ajan\nhän ompeli ahkerasti, aivan kuin hän ei olisi kuullut minua ollenkaan.\nVälisti hän katsahti ulos akkunasta ja huomasin hänen olevan hyvin\nkalpean. Lopetettuani hän kysyi: \"Tekisikö _sinun_ mieli suostua\nsemmoiseen tarjoukseen?\"\n\nLuulin hänen tarkottavan, että tulisi olemaan minulle vaivaksi olla\nsemmoisessa ammatissa ja vastasin, että _työ_ ei minua pelottaisi.\n\n\"Noh, silloin en tahdo minä\", hän sanoi, heitti äkkiä ompeluksensa pois\nja kävi pari kertaa huoneessa edes takaisin. \"En tiedä miksi _hän_\" --\nElina ei koskaan sanonut Holtia sedäkseen -- \"tahtoo sekaantua meidän\nasioihimme. Minä olen muka kovin kauvan hänen talossaan. Hän tahtoo\nostaa itseänsä vapaaksi. Mutta että hän saattoi uskoa, että minä --\ntahdoin... Ooh, on oleva ilopäivä, kuin olen kaukana tästä talosta\".\n\nKatselin häntä hämmästyneenä. Koko hänen kasvonsa hehkuivat ja silmistä\niski harmin ja vihan tulta. \"Minusta kumminkin näyttää, että jokaisen\ntäytyy myöntää, että tämä ehdotus on kaunis teko sinun --\"\n\n\"Kaunisko teko?\" hän keskeytti puheeni ja pysähtyen hän katsoi minuun\nomituisen kylmästi sekä suuttuneella katseella. \"Voipi olla kaunista;\nmutta minä sanon sinulle, että minä en ota mitään häneltä, kuin voin\nsitä välttää -- -- on jo minulle kylliksi se, jota olen vastaanottamaan\npakotettu\".\n\nKuulimme askeleita käytävässä ja kohta tuli Holt sisälle. Elina\nistuutui taas ompelemaan. Holtin tervehdittyä syntyi hetken hiljasuus.\nVihdoin Elina katsoi ylös häneen ja ompeluansa pois panematta hän\nsanoi: \"Kuulin tarjonneesi Henrikille paikkaa sinun luonasi\", ja hänen\nkasvonsa olivat taas kalpeat ja silmät omituisesti tiirillään.\n\n\"Niin -- minä -- olen --\" Holt alkoi vitkalleen, melkeinpä ujosti; vaan\nElina ei sallinut hänen jatkaa.\n\n\"Onko se sinun tarkotuksesi, että olisi sinulle mielusinta, jos minä\nmenisin täältä heti?\" hän kysyi kolkosti ja kovakiskosesti.\n\nTämä oli ainoa kerta, jolloin näin Holtin joutuvan hämille. Vähitellen\nvirtasi punahehku hänen kasvoillensa ja hänen silmiinsä tuli nolo ja\nsamalla tuskallinen katsaus, niin että häntä ei ollenkaan voitu tuntea\nsamaksi mieheksikään. Hän seisoi tapansa mukaan kädet nutun taskuissa;\nmutta siinä ei ollut enää nimeksikään tuota tavallista vakavaa ryhtiä;\nhän näytti neuvottomalta ja närkästyneeltä, ikään kuin hänet olisi\ntavattu oikein halvan työn teosta, ja oli kumminkin niin sanomattoman\nsurkea katse noissa selkeissä ja mielevissä silmissä, joissa usein myös\noli vähä välinpitämättömyyttäkin. Vähitellen kuitenkin hänen kasvonsa\ntaas vaalenivat ja niihin tuli vanha rauhallinen, totinen ja ehkä vähän\nomituinen katse.\n\n\"En ole ollenkaan ajatellut, että se tarkottaisi mitään erinomaista\",\nhän vastasi hitaasti. \"Jos Henrik ei suostu tarjoukseeni, niin onhan\nhänen vallassaan hylätä se\".\n\n\"Noh, sitten luulen olevan parasta, ett'emme enää puhu siitä asiasta\",\nsanoi Elina, nousi ja meni ulos.\n\nOmituisia tunteita liikkui rinnassani, kuin jäin paikalleni. Olin niin\nalakulonen ja neuvoton. Arvelin kuitenkin olevan velvollisuuteni\nilmottaa mitä minä ajattelin hänen tarjouksestaan. Hän vastasi vaan:\n\"Ooh, minun olisi muistaa --\". Sitten hän pani piippuunsa, vaan jätti\nsen sytyttämättä, pisti sen taskuun ja meni.\n\nKuin Elina tuli huoneesen minä kävin heti asiaan käsiksi ja pyysin\nhäntä kerrankin ilmottamaan, mikä oli syynä siihen, että heidän välinsä\noli niin tukala.\n\n\"Kuinka minä voin tietää sen!\" hän vastasi.\n\n\"Mutta näinhän teidän välinne ei aina ole ollut?\" --\n\n\"_Hän_ on aina ollut tuommoinen siitä asti kun tulin täysikasvuseksi.\nVaan puhukaamme jostakin muusta\", hän lisäsi kärtysästi.\n\n\"Mutta sinä --?\"\n\n\"Noh, minä tulin semmoiseksi kuin nyt näet -- ja jommoiseksi hän,\nluullakseni, parhaiten tahtoi minut\".\n\nTultuani kotia, kerroin isälleni Elinan hyökkäyksen. \"Hm\", hän virkkoi,\n\"onpa toki heidän välinsä aivan omituinen. Elina on kunnon tyttö, hän\non oivallinen, ymmärtävä, kelvollinen ja lempeäsydäminen; mutta\nluulenpa, että hän on liian paljon setänsä kaltainen, -- mitä semmoiset\ntahtovat, sitä he tahtovat\".\n\n\"Mutta jossakin suhteessa toki Elina ei ole Holtin mieleen?\"\n\n\"Niin, kukapa sen tietää, eihän hän koskaan puhu semmoisista. Tytön\nollessa pienenä setä hoiteli häntä oikein hellällä huolella. Mutta\nsitten --\".\n\n\"Noh, sitten?\"\n\n\"Niin, Jumala tiesi, mikä sitten tuli heidän väliinsä, vaan vähitellen\nse kääntyi nykyiselle tolalleen. Täytyy muuten sanoani, että muunnos\nensin tuli Holtissa näkyviin\".\n\n\"Holtin luonne on omituinen\", arveli äitini, kuin puhe myöhemmin hänen\nläsnä ollessaan kääntyi tähän asiaan. \"Hän on äissänsä kaikesta, jota\nhän ei ymmärrä, ja märehtii niin kauvan samaa asiaa, ettei hänen\nkanssansa voi millään tavalla päästä selville siitä. Elina ei ole\nkehkeytynyt hänen mieltänsä myöden, siinä se on luullakseni koko asia.\nVarma on, että Elinassa ei ole mitään vikaa, ja että sedän käytös kyllä\nvoisi saattaa hänet uskomaan, että setä kernaimmin tahtoo kokonaan\npäästä hänestä\".\n\n\n\n\nVI.\n\n\nTämän päivän perästä Holt ei enää jäänyt tupaan istumaan ateriain\nperästä. Hän vielä nytkin puhui samalla ystävällisellä äänellä\nElinalle, jommoiseksi hänen entinen harvasananen ja vähän kylmäkiskonen\npuhetapansa oli viimeisinä aikoina muuttunut; vaan hänessä ilmaantui\nmyös hiljasta surullisuutta, milt'ei toivotonta neuvottomuutta, jonka\nnäkeminen oikein säälitti. -- Jonkun ajan perästä minä taas aloin käydä\nhänen konttoorissaan ja tavarahuoneessaan. Hän oli yhtä ystävällinen\nminua kohtaan kuin ennenkin, vaan ei kumminkaan ollut yhtä puhelias.\nUsein siitä kuitenkin syntyi puheluakin ja ehkäpä useamminkin\nsemmoisista yleisistä asioista, joita ennen olimme keskustelleet ani\nharvoin.\n\nTiesin jo ennenkin, että hänellä oli oppia, vaan että hän oli lukenut\nmuuta kuin mitä kuului hänen ammattiinsa, sen vasta nyt sain tietää.\nHän luki mielellään luonnontieteellisiä kirjoja, vaan etupäässä\nsemmoisia, jotka olivat vanhempia ja joissa puollustettiin semmoisia\nmielipiteitä, jotka olivat hänen kouluaikanaan yleisiä. Historiaakin\nhän luki, varsinkin valtiohistoriaa. Hän rakasti enimmin niitä\nkirjailioita, joilla oli yksinkertanen ja jokapäivänen esitystapa ja\npäätöksissään olivat käytännöllisiä. Niitten kirjailijain, joilla oli\nenemmän kuvaileva kirjotustapa, luuli hän olevan epäluotettavia, ja\nkaikki, missä oli edes vähäkin filosofiaa, oli hänelle hyvin\nvastenmielistä. Olin ennen huomannut, ettei hänen kirjahyllyillään\nollut yhtään kaunotieteellistä teosta. Nyt näin, että hän ei koskaan\nlukenut mitään semmoista, ja luulenpa melkein, että hän arveli\nrunoiliain sekä niiden, jotka lukivat runoelmia, olevan lapsellisempia,\nkuin sopii täysikasvuselle ihmiselle.\n\nEn tiedä oliko tämä Holtin omituisuus, että yksi kirjallisuuden osa ei\nollut hänen mieleensä, syynä siihen, että Elina luuli sedällään olevan\nyleensä hyvin vähäsen hengen sivistystä. Varmaankaan hän ei luullut\nsedällä olevan mitään halua kirjojen lukemiseen. Kun kerran sanoin\nhuomanneeni, että hän oli lukenut paljon enemmän, kuin olin luullut,\nElina lyhyesti vastasi: \"Vai niin? En minä ole huomannut sitä missään\".\nNiin myös eräänä kertana, kun satuimme puhumaan Vang'ista, Elinan\nepäilykset Holtin yleisestä sivistyksestä tulivat selvästi ilmi. --\nEikä hän yleensä pitänyt mitään tästä \"patriootista\", vaan lausui aina\nhänestäkin ankarat päätökset.\n\nHän muka näytti olevansa pelkuri, kuin hän pakeni tämmöiseen maailman\nsoppeen, jos hän todellakin tunsi kykenevänsä suurempiin toimiin. Jos\nhänessä olisi ollut todellista intoa, niin hän toki olisi jäänyt\ntaistelukentälle, Elina arveli. Ja hänen käymisillään Holtin luona ei\nvoinut olla mitään kunnollista syytä. \"Onhan hän paljon lukenut mies\",\nhän sanoi, \"eikä hän huoli siitä, mitä Holt toimii. Minkähän tähden hän\nsiis istui Holtin luona illan toisensa perästä? Hän tekee Holtista\npilkkaa\" -- ja siinä tuli omituisesti kylmä ja uhkaavainen loisto hänen\nsilmiinsä --; \"mutta minä sanon sinulle, että Holt todellakin on kovin\nhyvä sillä tavoin kohdeltavaksi\".\n\nTämä oli ainoa kerta, jolloin kuulin Elinan puhuvan setänsä\npuolustukseksi, ja tämän hän teki niin, että huomasin hänen kyllä, kuin\nniin oli, voivan pitää hänen ihmisarvoansa kunniassa, ja ett'ei\nsallinut muitten loukata hänen kunniataan, jos hän ei itsekään voinut\nsopia hänen kanssansa.\n\nKoetin puollustaa \"patrioottia\", mutta turhaan. Elina ei uskonut\nHoltilla olevan kirjallisia tietoja ja vielä vähemmin hän otti\nuskoakseen, että kirjallisesti sivistyneet ihmiset voivat halulla\nkäsitellä semmoisia käytännöllisiä toimia, joissa hänen aikansa kului.\n\nTodellakin, kuinka omituista! Sedän koko asioitseminen ja yleensä koko\nkotiseudun elämä, joihin Elina tätä ennen kaikilla ajatuksillaan oli\nkiintynyt, niistä oli hän nyt kokonaan vieraantunut. Muistin sitä\naikaa, jolloin Elina otti sillilastit vastaan laivasillalla ja jolloin\nhän tunsi sedän tavarahuoneen ja asiakirjat yhtä tarkkaan kuin setä\nitse ja hänen työläisensä vielä tarkemminkin. Muistin kerran\nihmetelleeni sitä, että semmoiset asiat voivat vetää puoleensa minkään\nihmisen koko huomiota ja kaikkia ajatuksia. Kuinka kaikki nyt oli\nmuuttunut! Tähän seutukunnan rauhalliseen elämään olin minä nyt monessa\nsuhteessa mieltynyt. Tämä mutkaton työn harrastaminen ja nämät monet\n\"pienet tapahtumat\" olivat vähitellen miellyttäneet minua ja tulleet\nminulle rakkaiksi, vaikka muutama vuosi takaperin en olisi luullut sitä\nmahdolliseksi.\n\nMutta Elinalle tämä pieni maailma oli aivan vieras. Hänelle kävi\nikäväksi, kuin puhuin näistä läheisyyden asioista. Halu toimiella\ntosimaailmassa näkyi kokonaan hävinneen hänestä; hän tahtoi vaan lukea\nja taas lukea taikka kuulla minun kertovani.\n\nJa luimmehan jonkun aikaa niinkuin ennen muinoin, olimme kävelyillämme\nja puhuimme siitä, jonka olimme lukeneet. Vaan äkkiä huomasin,\nett'eivät kirjatkaan enää voineet vetää hänen ajatuksiaan puoleensa.\nHän lukiessamme usein näytti hajamieliseltä, taikka huomasin hänen\nkatselevan levottomin, kysyvin, tarkastavin silmin, aivan kuin hän.\nalati olisi odottanut jotakin erinomaista tapahtuvaksi. Toisina hetkinä\nhän näytti närkästyneeltä ja olevan pahoilla mielin. Oli niin kuin hän\nvähitellen menettäisi jonkun rakkaan toimeen, taikka alkaisi huomata,\nettä joku asia, johonka hän oli uskonut, alkoi pettää. Tahdoin usein\npuhua hänen kanssaan siitä; mutta kerrassaan oli tuo omituinen,\ntarkastelevainen katse hävinnyt, ja minun täytyi kysyä itseltäni, enkö\nollut nähnyt väärin. Elinani oli muutoin niin muuttumatta, ehkä vaan\nvähän enemmän ajatuksissaan ja mietteissään kuin tavallisesti. Välistä\nminä kuitenkin luulin huomaavani, että tuo mietiskelevä katse ilmaantui\nvarsinkin sedän läsnä ollessa ja että se etupäässä tarkotti häntä.\n\nArvelin, että Elinakin oli huomannut sedän muuttuneen käytöstavan, sekä\nnähnyt hänessä ilmaantuvan surullisuuden, ja että tyttö sydämmestään\nkatui päästämiänsä kovia sanoja; ehkä hän ajatteli ja muistutteli\nitselleen kaikkia, mikä oli tapahtunut heidän välillänsä, ja ehkä hän\nhuomasi, että oli voinut olla jotakin vikaa hänenkin puolellaan, ja\nehkä hän nyt odotti, että setä jollakin tavoin lähestyisi häntä, jotta\nhänkin voisi sanoa sedälleen jonkun ystävällisen ja sovinnollisen\nsanan.\n\nOlisin sydämmeni pohjasta suonut, että olisin arvannut oikein; sillä\nkävi joka päivä selvemmäksi, että Elinakin kärsi kovasti tästä heidän\nvälisuhteestansa ja kaipasi parempaa sovintoa.\n\nTähän aikaan kerran tapasin Vangin maantiellä. Hän oli pahalla\ntuulella, vaan puhelias kuin ainakin. -- \"Todellakin te olitte\noikeassa\", hän alkoi, \"kuin jouluaattona sanoitte minut yksinäiseksi.\nOn tässä maailman sopessa surkean yksinänsä. Tekopyhiä, jäykkiä,\nvanhoillaan olevia, kynsiensä pureksioita ovat kaikki täällä. Käynhän\nminä usein Holtin luona, -- hän on, kuten tietty, hyvin mielevä\nihminen\", -- hän lisäsi ikään kuin puolustukseksi -- \"Mutta nyt, kuin\nhän on ruvennut ihmisvihaajaksi, niin on vaan surua hänestä\".\n\n\"Ihmisvihaajaksiko?\"\n\n\"Niin kyllä, ettekö ole havainnut sitä?\"\n\n\"En tiedä --\".\n\n\"Kyllä sen uskon, ett'ette ole sitä huomannut. Täytyy tuntea se mies\nhyvin tarkoin, voidaksensa tietää, mitä tunteita on hänen sydämmessään\n--. Katsokaa, hän ei ole mikään keskusteleva ihmiskunnan jäsen, vaan\ntupakoiva ja kuunteleva. Ja kuin semmoiselta mieheltä piippu jää\nunhotuksiin ja kuunteleminen pettää, hänen omien ajatuksiensa tähden,\nsilloin on jo paha merrassa\".\n\n\"Niin, olen kyllä nähnyt --\"\n\n\"Sepä on omituinen mies\", keskeytti \"patriootti\" puheeni; \"nähkääs\nesimerkiksi: olen vakuutettu siitä, että tässä Holtissa oikeimmittain\non vapaudenpuolustaja\".\n\nMinä luultavasti ihmettelin hänen puhettaan, sillä hän jatkoi: \"Niin,\nihmetyttääkö se teitä? Eihän se olekaan aivan silmiin paistava asia.\nEikä hän tosin ole mitä minä sanoisin taipuvainen valtiollisiin\nasioihin -- ymmärrättehän minua? Hän vaivoin puhuu semmoisista\nyleisistä asioista, vaan hän on aina mielellään kuunnellut, kuin joku\npuhuu niistä sydämmensä pohjasta ja vapaamielisesti. Niin, ei voisi\noikeastaan uskoa, että hän on patriootti. Kuin puhelen hänelle\nvaltioasioista, niin hän istuu tyvenesti ja hymyillen, ikäänkuin koko\ntuo olisi vaan kalan totkusia, ja välisti hän sanoo -- tietysti ivalla,\nymmärrättehän --: 'niin, heidän olisi pitänyt kysyä neuvoa sinulta',\ntahi: 'tuhat tulimmaista, jospa sinä olisit hallituksessa'. Vaan jos\nasiata tarkemmin katsoo, niin hän kumminkin harrastaa tämmöisiä; hän\nvaan ei tahdo tunnustaa sitä. -- Mutta nyt on kaikki lopussa: hän ei\nsano uu:ta eikä aa:ta, hän ei edes hymyile eikä polta ei niin\nsavuakaan\".\n\nOlimme kotimme edessä. Kysyin \"patriootilta\", eikö hän tahtonut\npistäidä sisälle. Hän kiitti ja kapsimme ylös minun ullakko-kamariini.\nTässä vieraani valitsi suurimman piipun, jonka voi löytää, istuutui\nsohvankulmaan ja alkoi tuhuutella savupilviä.\n\n\"Puhuimme Holtista\", hän sanoi. \"Niin, nähkää, koko hänen onneton\ntilansa on syntynyt hänen rettelöstänsä Elinan -- anteeksi -- en\nmuistanut -- olettehan -- hm --\"\n\nPyysin hänen selvemmin puhumaan ajatuksensa.\n\n\"Te suvaitsette? Noh. Niin, nähkääs, tyttö on kaikesta huolimatta\nkuitenkin hänen silmäteränsä. Naimatonna, -- lapsetonna -- se on usein\nsurkea tila, voitte uskoa. Ja Elinasta hän piti niin, kuin omasta\nlapsestaan. Luulen, että se tulee olemaan hyvin raskasta Holtille, kuin\ntyttö jättää hänet\".\n\nMinä rupesin äkkiä kuuntelemaan tarkemmin. \"Luuletteko todellakin --\nettä -- että --\". Pysähdyin ajatellessani, että Holt olisi tahtonut\nsaattaa hänet jättämään --\n\nVaan Vang jatkoi: \"Olen tuntenut hänet kauvan ja sanon Teille, että\nHolt vasta silloin alkoi ruveta ihmisiksi, kuin Elina tuli taloon. Tuo\nlempeä, milt'ei lapsellinen juoni hänen luonteessaan -- ettekö koskaan\nole huomannut, kuinka helläsydämminen hän voi olla? niin, nähkääs, se\non tullut Elinasta.\"\n\n\"Patriootti\" luultavasti huomasi ihmettelemistä ja epäilystä\nsilmissäni; sillä hän jatkoi: \"Ettekö usko sitä? Te ajattelette samoin\nkuin moni muu ja kuin Elina itse, että hän päinvastoin on suuttunut\nElinaan. Voin ymmärtää sen. Mutta, nähkääs, minä _tiedän_, että hän\nrakastaa veljensä tytärtä; minulla on satoja todistuksia siitä. Jospa\nvaan olisitte minun kanssani nähneet, kuinka tuskallisesti hän\nvakoilee, eikö Elina tahdo mitään muunnosta talossa, niin ette voisi\nepäillä enää. Mutta hän ei koskaan kysy mitään häneltä, ja kuin hän\njollakin tavoin kierrellen on saanut tietää jotakin tytön tahtomista,\nniin ukkopaha panee sen toimeen tylyllä, ynseällä tavalla, ikään kuin\nhän ei kärsisi mitään vastustelemista. Ja perästä päin on hän aivan\nkuin kuumeessa, ennen kuin hän on saanut tietää, oliko hänen toimensa\noikea vai puuttuuko siitä vielä jotakin. Ooh, on eriskummallista, että\nniin suoramielinen mies koettelee olla viekas ja käydä kiertoteitä,\nkuten silloin, kuin hän on tahtonut saattaa minua tutkimaan, kuinka\nhänen toimensa on ollut mieleen. Hän on vallan typerä semmoisissa;\nmutta minä en koskaan ole antanut hänen nähdä, että yskän ymmärrän. Ja\ntietäkää, että hänellä on koko varasto semmoisia tavaroita, joita hän\non kuullut tytön haluavan ja joita hän on heti toimittanut, vaan ei ole\nuskaltanut lahjottaa Elinalle. On siellä koko kirstullinen kirjoja --\nne ovat siitä ajasta, jolloin tyttö alkoi innostua lukemiseen. Oletteko\nnähnyt tuon pienen purjeveneen, joka on tavarahuoneen kyljessä? Ei\nsiihen ole laitalautaa pantu, ei naulaa lyöty, jota Holt ei ole ollut\nkatsomassa, tarkastamassa. Se on sievin, somin venonen, kuin voi\najatella; se on tehty semmoisella huolella ja tarkkuudella, voisinpa\nmelkein sanoa rakkaudella, että voi liikuttaa kenen mieltä tahansa.\nMutta se on käyttämättä tuolla vajassa -- ja luulenpa, ett'ei Elina ole\nsitä edes nähnytkään; ei Holt varmaankaan ole sanonut, että se on häntä\nvarten tehty. Entä silloin, kuin tyttö oli sairaana! Silloinpa voi\nselvästi nähdä sedän huolta hänestä. En tiedä milloinka hän siihen\naikaan nukkui ja söi. Tapasin hänet aina täysissä tamineissa, enkä\nhäntä koskaan nähnyt ruualla enkä talon ulkopuolella, paitse kuin hän\nhaki tohtoria. Näytti siltä, kuin hän eikä tyttö olisi ollut kuoleman\nkourissa. Ja sitten teidän olisi pitänyt nähdä hänet sinä päivänä,\njolloin pahin vaara oli ohitse ja oli varma, että tyttö toipuisi. Tulin\nhänen luoksensa aamupäivällä. Enpä ole koskaan nähnyt mitään niin --\nniin -- kuinka sanontaan -- vilpitöntä -- kuin hänen ilonsa. Hän ei\ntullessani sanonut yhtään mitään Elinasta, vaan ehdotti, että joisimme\nlasin viiniä yhdessä. Tiedätte kuinka raitis hän on ja että hän tuskin\nvoi erottaa toista viinilajia toisesta. Teidän sitten olisi pitänyt\nnähdä hänen istuvan siinä ja muka tuntiansilmillä katselevan pulloa,\niloitsevan nimikoristuksista ja lyyjypaperista sekä olevan mielissään\nviinin väristä ja hajusta. Ja samoin kaikesta mitä tuli hänen silmiensä\neteen: oli ikään kuin maailma olisi ollut uuden uutukainen; olipa muka\nihmeellistä kuinka päivä niin loisti sinä päivänä, kuinka merenvuono\noli omituisen sinertävä, ilma omituisen raitis, kuinka heinä oli\nkasvanut niin ihmeen paljon viime aikana, ja hänen käydessään\ntavarahuoneessa hän huomasi, että kaikki mitä oli tullut tehdyksi\nsiellä sillä aikaa kuin hän oli ollut kokonansa poissa sieltä, sekä\npuotipoikien että työmiesten puolesta, oli niin ikään omituisen somasti\ntehtyä, kuin kaikki muukin. Heidän piti saada lisäpalkkiota siitä.\nSemmoisena minä en koskaan, en koskaan ole nähnyt häntä, en ennemmin\nenkä sittemminkään. Mutta kuin Elina tuli sinne, oli hän aivan\nentisellään. -- Välisti hän voi olla vähän naurettavakin, esimerkiksi\nsilloin, kuin hän rupesi pukemaan itseänsä uuden kuosin mukaan. Niin\ntodellakin, sen vakuutan teille, Holt on ollut puettuna uusimman kuosin\nmukaan koko kahdeksan päivää. En voi sanoa kuinka hämmästyin kerran\nnähdessäni Holtin jalat pistettyinä ahtaihin housuihin niiden väljäin\nasemesta, joissa hän muuten kävi, ja kuin hänen yllänsä näin pienosen,\nhienosen konttorinutun sen väljän nutun asemesta, johon hän muutoin oli\nniin mielistynyt, ja kaulan ympärillä oli uusikuosinen pystykaulus\ntullut hänen tavallisen leveän ja alas päin käännetyn kauluksensa\nsijaan. Hän kävi aivan tulipunaseksi, kuin rupesin silmät rengallaan\ntarkastamaan häntä kiireestä kantapäähän. Hän ei ollut millänsäkään;\nmutta minun mieleeni johtui heti, että Elina muutamia päiviä ennen oli\nsanonut, ett'ei hänestä näyttänyt somalta, kuin ihmiset ovat puettuina\nniin vanhan tavan mukaan, että paistaa toisien silmiin. Mutta ei se\nkauan kestänyt tuo yritys olla uuteen kuosiin puettuna -- hän näytti\neriskummalliselta uusissa vaatteissaan ja huomasipa hän sen itsekin;\nsillä eräänä päivänä minä näin hänet vanhassa nutussaan, väljissä\nhousuissaan ja leveässä kauluksessa, ja nyt hän vasta oli oikea Holt\njälleen. -- Minä kysyn teiltä, voipiko vielä, tämä kaikki lukuun\notettuna, epäillä hänen lempeyttänsä Elinaa kohtaan!\"\n\nMinun täytyi tunnustaa \"patriootin\" olevan oikeassa. Olin aina\nmielessäni aavistellut, että Holt kumminkin piti veljensä tyttärestä.\nMutta yhä vielä olin aivan ihmeissäni siitä, minkä tähden hän niin\nankarasti salasi tunteensa Elinalta.\n\n\"Niin, on se omituista\", Vang sanoi. \"Hän on häneltä kätkenyt oikean\nmielensä, ja hän on vielä päälle päätteeksi käyttäinnyt niin, että\nElinan on ollut pakko uskoa, että hänen olonsa Holtin luona on sedälle\nrasitukseksi. Hän sen tähden on monta kertaa koettanut toimittaa häntä\npois luotaan. Hän on tahtonut, että Elina muuttaisi vieraille taikka\nlähtisi ulkomaille\". -- Minä tiesin sen. -- \"Niin, ja minkä tähden?\nkysyin häneltä kerran. Ooh, hän vastasi, onhan se parempi, kuin täällä\ntyhmistyä minun seurassani. Se on selitettynä: Mitä minä, joka olen\nvanha, vähän omituinen ja ilman suurempaa kirjallista sivistystä, voin\nolla semmoiselle nuorelle neitoselle, kuin Elina on? Ja hän tuntee\nhänet, hän tietää, että jos tyttö aavistaisi kuinka katkeraa se olisi\nHoltille, jos Elina menisi pois, niin tämä silloin luulisi olevan\nvelvollisuutensa elää ja kuolla tuolla sedän pienessä hökkelissä. Mutta\nHolt ei millään neuvoin tahdo, että Elina luulisi olevansa missään\nkiitollisuuden velassa häntä kohden, ja sen tähden hän ei koskaan katso\nsinne päinkään, missä Elina on\".\n\n\"Patriootin\" selitys Holtin menetyksen syistä näytti minusta vähän\ntekaistulta. Mutta en minäkään voinut löytää mitään parempaa. Yksinänsä\nneljän seinän välissä oleskelevat ihmiset kyllä voivat tulla niin\naroiksi ilmoittamaan tunteitansa, että se viimein kääntyy todelliseksi\nsairaudeksi; mutta mitä minä nyt olin kuullut lausuttavan Holtista,\nsiitä ei minusta näyttänyt voitavan syyttää ainoastaan hänen\nkainouttaan ja hänen vastahakosuuttaan ilmottamaan tunteitaan.\n\nMutta Vang jatkoi: \"Olen varma siitä, että Te Elinan sulhasena ette\nkoskaan ole saaneet muuta kuin ystävällistä kohtelua häneltä\".\n\nSitä en voinut kieltää.\n\n\"Olen myöskin vakuutettu siitä, että hän puolestaan tahtoisi tehdä\nkaikki minkä voipi, toimittaakseen Teille niin pian kuin mahdollista\nomaa kotia\".\n\nMinulla oli todistuksia tästä, joita en kumminkaan kertonut hänelle.\n\n\"Ja minä sanon Teille, että hän on melkein kuoleman tuskalla odottanut\nseuraavan päivän tulevan, jolloin Elina kävisi semmoiseen yhteyteen,\nettä hänen tulisi jättää Holtin koti. -- Niin se on. Näyttääkö tämä\nkaikki Teistä omituiselta? Minusta se näyttää jalolta\".\n\nEn sanonut mitään siitä. \"Patriootti\" oli hetken vaiti, ja sitten\nrupesimme puhumaan toisista asioista. Vähä väliä \"valtiolliset\nharrastukset\" vallottivat koko hänen mielensä. Minä olin vaiti ja\najattelin omia asioitani, josta oli seuraus, että \"patriootti\",\njättäessään minut hyvästi, ylisteli minun \"vilkasta yleisten asiain\nharrastusta\".\n\n\n\n\nVII.\n\n\nJoku aika myöhemmin, talven muuttuessa kevääksi, Elina pyyti minut ulos\nkävelylle -- emme pitkään aikaan olleet missään kävelemässä.\n\nMuutaman viikon leuto-ilma oli sulattanut lumen pois kaikista\nlaaksoista, Äkkiä oli sitten taas tullut kylmä, tiet olivat kovat,\nruohossa ja puissa oli paksu kuurapeite ja puut näyttivät\nvillavaippoihin verhotuilta ihmisiltä. Kenttä rätisi ja ritisi astujan\njalkain alla, ja lepikossa oksat taittua raksahtelivat, kuin astui sen\nläpi. Pienissä lammissa, joihin tuulen henki ei päässyt, oli harvahko\nluikea jää, jonka läpi taisi nähdä viheriät pohjaruohot taikka lukea\npienet kivet, jos oli hietapohjaa. Kuin päivän säteet välkkyivät\nhuurteisien kenttien ylitse, niin näytti kuin tuhansien tuhatta silmää\näkkiä olisi auennut kaikkialla puissa ja ruohostossa, ahneesti juomaan\nvalon nestettä. Oli yksi noita päiviä, jotka talven hävitessä\nherättävät syys-ajatuksia ja uskotuttavat meille uuden talven tulevan\neikä minkään kevään ja kesän.\n\nAstuimme rinnakkain alas järvelle päin. Äkkiä Elina katsoi minuun ja\nsanoi: \"Minulla on jotakin, jota jo kauan olen aikonut sanoa sinulle:\nEi ole mieleeni, että sinä niin usein käyt Holtin luona\".\n\n\"Ja minkä tähden ei se ole mieleesi?\"\n\n\"Sen sanon sinulle. Sinun siellä-käyntisi ovat samasta syystä minulle\nvastenmielisiä, kuin Vanginkin käynnit. Ette voi olla pitämättä häntä\npilkkana, muutoin en todellakaan ymmärrä, mitä hänen luonaan\ntoimitatte\".\n\n\"Nyt olet aivan harhassa, kuin luulet meidän tekevän pilkkaa Holtista,\nenkä ymmärrä, kuinka olet voinut ajatellakaan tuommoisia. Vai luuletko\ntodellakin Holtin olevan semmoisen miehen, että kärsisi semmoista\nkohtelua. Voin kertoa sinulle, että Holt kyllä välisti lausuu jonkun\nsievän pilan 'patriootista', mutta ei tämä koskaan Holtista\".\n\nElina tähysti hetkisen maahan. \"Mutta sinähän et ainakaan tunne hänen\nluonaan muuta kuin ikävää ja käyt siis hänen luonaan vaan näyttämässä\nhänelle kunnioitustasi\".\n\n\"Siinä myöskin erehdyt; setäsi ei ole mikään ikävä mies\".\n\nElina pysähtyi ja katsoi minua syvästi silmiin ja vähän ihmeissään hän\nsanoi: \"Sano minulle: saattaisitko todellakin tyytyä läpi koko\nelinaikasi istumaan tuolla Holtin konttorissa taikka olemaan tämmöisen\npienen seudun lääkärinä?\"\n\n\"Saattaisinpa kyllä -- ainakin jälkimäistä\", vastasin avomielisesti.\n\nElina alkoi taas käydä eteenpäin ja hänen katseensa ilmotti\nmiettimistä. -- \"Luemme niin monesta suuresta asiasta\" -- näin\nhän alotti taas --; \"_sinusta_ olisi toki pitänyt tulla jotakin\nparempaa --\". Hän pysähtyi.\n\n\"Mitä tarkotat?\"\n\n\"Jos olisin sinuna, niin luulisin tahtovani olla siellä missä --\nsiellä, missä tapahtuu enempi kuin täällä, -- missä ihmiset ovat\ntoisenlaisia --\".\n\nSiis taasen tuo ajatus, mitä on tuolla seudun ulkopuolella, liikkui\nhänen päässänsä.\n\n\"Ylimalkain on elämä yhdenlaista kaikkialla\", vastasin.\n\n\"Tuota et lausu oikein todella\", hän sanoi pysähtyen ja katsoen minua\nvakavasti silmiin.\n\n\"On se tavallansa yhdenlaista -- ei ulkonäöltään --\".\n\n\"Mutta täällä ei ole ketään joka -- joka -- en taida sanoa, mitä\ntarkotan, vaan -- täällä ei ole ketään, joka\" -- hän mietiskeli\nhetkisen etsien oikeita sanoja -- \"joka huolii siitä paljosta\" -- hän\noli taasen kotvasen vaiti ja sanoi sitten, ikäänkuin sanat olisivat\nolleet hänelle vaivaksi -- \"siitä paljosta suuresta ja kauniista, josta\nkuulemme ihmisten elävän tuolla ulkona maailmassa\".\n\n\"Ooh, voidaan elää yhtä suurta elämää ja yhtä kauniisti ahtaimmissakin\noloissa. Suuren maailman tapaukset eivät aina ole niin suurenarvosia.\nEikä parhaimmilla lahjoilla varustetut aina elä kauniinta ja rikkainta\nelämää\".\n\n\"Tuota en ymmärrä\", Elina vastasi mietiskellen. \"Minusta tuntuu, kuin\nolisi siellä jotakin parempaa, jonka eteen ihmiset siellä elävät, kuin\nse, jota ihmiset täällä askaroivat. Täytyy ihmisten siellä olla\nsuurempia ja suurempia -- suurempia myös asiat, joittenka eteen siellä\nsaa harrastaa. Ja minä en koskaan tahtoisi elää pienemmän hyväksi, kuin\nsaattaisin elää jonkun suuremman harrastuksen eduksi. -- Tiedätkös,\nolen aina ihmetellyt, että sinä olet voinut pitää _minusta_, joka olen\naivan kaikkein muitten kaltainen\".\n\nMinä naurahdin. Vaan hän oli aivan tosissaan, ja näkyi kyllä todella\nmietiskelevän näitä asioita, kuin ongelmaa, jota hän ei voinut\nselittää.\n\nOlimme tulleet järvelle, johon maantie loppuu, ja käännyimme takaisin\nkotia päin. Kotiseutumme oli silmiemme edessä valotonna, talvikylmänä\nja kolkkona. Tämmöisinä päivinä tuntuu siltä, kuin pienet yksityiset\nperhekunnat olisivat jäätyneet huoneihinsa ja vaipuneet talviunen\nhorroksiin, ja kun aurinko vähän vaan pikimmältään tähystäisi\nuinailevien luo kertomaan, kuinka ihanaa on tuolla ulkona suuressa\nmaailmassa, josta se oikeastaan on kotoisin.\n\nMutta tänä hetkenä tämän hiljasen seudun katsominen ynnä sen monet\nhiljaset perheet herättivät minussa aivan toisia ajatuksia. Johtui\nikään nyt mieleeni kaikki tuo hyvyys, totuus ja kauneus, joita olin\nsiellä nähnyt. Tulin juuri silloin ajatelleeksi, kuinka monta ihmistä\nolin tavannut näissä kaukaisissa laaksoissa, joissa tosin ei ollut\nsuuria hengenlahjoja eikä suurta sivistystäkään, vaan jotka kumminkin\nelivät mielevämpää elämää kuin moni, joka oli osakseen saanut sekä\nkykyä että oppia ja tärkeimpiä virkoja. Ajattelin, että joll'emme niin\nhelposti hurmaantuisi kaikesta, joka herättää hälinää ja huomiota\nmaailmassa, niin tulisimme useammin kuin nyt huomanneiksi olevan\nenemmän mieltä ja totuutta köyhimmässäkin kotoaskareessa kuin maailman\nmainioissa urho-töissä.\n\nMuistui mieleeni kuinka usein olen nähnyt tuota hiljasta jokapäivästä\ntyöntekoa näissä syrjäsissä paikoin valastavan suurella rakkaudella,\njoka on syntynyt alttiista itsensä uhraamisesta, nerollisesta\ntoimeliaisuudesta, uskollisuudesta ja kärsivällisyydestä, jotka tekevät\nnämät työt suuremmiksi kuin monet maailman mainiot ja runoiliain\nylistämät valtatyöt. Mutta kaikkea toimitetaan täällä niin\nhiljasuudessa, niin ilman melutta ja hälinättä, ja olemme niin\ntottuneet siihen, että se usein ei vaikuta meihin mitään, ja niiltä\nharvoilta ihmisiltä, jotka huomaavat tämän niin hiljasena näkyviin\ntulevan suuruuden, puuttuu niitä syviä mahtisanoja, jotka voisivat\ntehdä sen maailman mainioksi. Kyllä tosin muistin monta turhamaista,\nisottelevaa, raakaa ja halpaa seikkaa. Tiesin kyllä, että ilman henki\nkaikissa tällaisissa pienissä yhdyskunnissa voi tulla raskaaksi ja\nummehtua. Onhan tuo aivan luonnollista siellä, jossa useimmilla\nihmisillä ei ole aikaa eikä tilaa huolehtia muusta kuin henkensä\nelättämisestä ja jossa uudet ajatukset ja tiedot harvoin tulevat\nkuuluville. Mutta usein voi noissa alhaisissa tiloissa huomata\nsydämmien tykyttävän hellästi ja jalosti, voi siellä tavata\nritarillisia tapoja ja ritarillisia töitä, ja onhan siinä kyllä\nelämisen aihetta, jos vaan silmä on auki tarkotusta kohti ja tahto on\naltis työhön ja toimeen.\n\nAjattelin tätä kaikkea ja puhuin siitä Elinalle, siten vastaten hänen\nkysymyksiinsä, ja kuin johtui mieleeni, että juuri Holt ja hänen työnsä\nja toimensa monessa suhteessa olivat valasevia esimerkkejä siitä, jota\ntarkotin, mainitsin lopuksi hänenkin nimensä. Elina viittasi minulle\nkärtysästi. Mutta minä sanoin vaan jatkamiseen: \"Niin, sinä ajattelet\nsitä, että hän ei ole mikään älykäs mies ja että hän ei ole oppinut\neikä lukenut hyvin paljoa. Sen kyllä tunnustan; hän minusta kerran oli\noikein ahdasmielinen ja turhia uskovaisen maamoukan esikuvana. Ja\nentäpä hänen päätöksensä ihmisistä ja asioista ovat hyvinkin vääriä;\nvaan tarvitseekin suurempaa hengensivistystä ennenkuin voi olla varsin\noikeamielisenä. Mutta Holt on kuitenkin tavallansa ritarillinen mies.\nPuhu niiden kanssa, jotka ovat hänen kanssansa matkoilla talvisin\npitkin meren rantamia, ja saat kuulla, että hän voi olla todellinen\nsankari. Puhu niiden kanssa, jotka tekevät työtä hänen luonaan, ja saat\nihmetellä kuinka hän kykenee ottamaan muitten suruja omille\nhartioilleen ja kuinka paljon hän on tehnyt heidän kaikkien eteen. Ja\nitse tiedät parhaiten, kuinka seutumme vaivaset tuntevat hänen\nkuntoansa. Puhu Vang-'patriootin' kanssa ja hän on saattava sinut\nuskomaan -- ei että hän on vapauden puollustaja --, mutta kyllä sen,\nettä hän voi antaa arvoa myös semmoisille ihmisille, jotka\nhengenlahjainsa ja sivistyksensä puolesta niin paljon kuin mahdollista\neroavat hänestä. Oli aika, jolloin en tätä uskonut Holtista, vaan\nopittuani tarkemmin tuntemaan häntä olen vakuutettu siitä, että hänessä\non tavattoman harras ja uskollinen luonne, joka tuntee kaikkea\nhellemmällä sydämmellä kuin useimmat muut, ja että hän voisi tehdä\nuskomattomia niiden eteen, joista hän pitää. Että hän on ollut vähäsen\ntyly sinua kohtaan, se on aina tuntunut minusta oudolta; mutta olen,\nsitten kuin opin hänet tuntemaan, aina arvellut, että tässä varmaankin\non joku erehdys, ja olen nyt vakuutettu siitä, että Vang on oikeassa\nsanoessaan...\" -- Pysähdyin hetkeksi, epäillen voinko ilmoittaa\nElinalle puheeni tuon asianajajan kanssa.\n\n\"Noh, mitä Vang sanoo siitä?\" hän kysyi, silminnähtävästi hyvin\ntarkasti kuunnellen.\n\nJa minä kerroin, vaan jos olisin tietänyt, kuinka se, jonka Elina nyt\nsai kuulla, vaikutti hänen mieleensä, niin kyllä olisin sitä ennen\nvähän arvellut.\n\nAlussa hän katsoi minuun niin ankarilla, tarkastavilla silmillä, kuten\nolin jo nähnyt hänen kerran ennenkin tekevän, ja joka oli saattanut\nminut niin äärettömän hämille. Oli ikään kuin hän olisi epäillyt\nluotettavaisuuttani ja olisi tahtonut katsoa sisimpään sydämmeni\npohjaan, tietääksensä minkä tähden todella sepustelinkaan tämän jutun.\nMutta äkkiä hän loi silmänsä maahan ja pää kallistui alas. Vaan hänen\nkovasti sykkivä sydämmensä ja kuohuva rintansa ilmottivat, että hän\nhyvin kiihtyneenä kuunteli sanojani.\n\nKuin olin kertonut loppuun asti, Elina äkillisesti irtaantui\nkäsivarrestani, pysähdytti käyntiänsä ja katsoi taasen tyystisti\nsilmiini. Hänen silmissänsä oli niin omituinen katsaus, että tuskin\nvoin sitä sanoilla ilmoittaa. Hän ensiksi katsoi minuun avosilmin ja\nihmetellen, aivan kuin hän olisi minussa huomannut jotakin aivan uutta\nja odottamatonta. Sitten hänen silmänsä muuttuivat elottomiksi ja\nkylmiksi. Hän käänsi ne vieläkin minua kohti ja kuitenkin oli kuin hän\nei olisi katsonut minuun, vaan olisi tuiottaen etsinyt jotakin kuvaa\nomasta sydämmestään, josta se kumminkin oli haihtua pois. Mieltäni\nalkoi niin kaihottaa ja Elinani näytti minusta äkkiä niin vieraalta,\nettä melkein ihmettelin, että hän oli minun lemmikkini.\n\nKuin hän huomasi, että minä kyselevin silmin katsoin häneen, niin hän\nloi silmänsä maahan ja tarttui käsivarteeni. Tulimme Holtin talon luo.\nElina ei tahtonut mennä sisään, vaan ehdotti että pitkittäisimme\nkävelyämme. Käännyimme ja menimme takaisin järveä kohti. Elina\nliittäytyi kovasti minuun ja välisti hän painoi päänsä olkaani. Mutta\nei kauvankaan, niin hän jätti käsivarteni ja riensi pois, kuin hän\nolisi tahtonut paeta jotakin. Sitten hän taas astui aivan hiljaan ja\nkatsoa tuiotti etehensä. Kerrassapa sitten taas nousi helottava puna\nhänen kasvoillensa, hänen silmänsä vetistyivät ja hehkuivat, vaan\nloistivat samassa semmoisesta sydämmen tuskasta, että ehdottomasti\ntartuin hänen käsivarteensa ja kysyin: \"oletko kipeä, Elina?\"\n\nHän käänti äkkiä päänsä pois. \"En -- vaan olen -- väsyksissä --\nluulen --\". Hän istuutui lautaläjälle, joka oli tien vieressä, kallisti\npäätään alas ja tuiotti maahan. \"Näytät niin raskaita mietiskelevän,\nElinani -- olenko pahottanut sinua muistuttamalla sinulle setäsi\nasioita?\" -- Hän vaan pudisti päätään ja antoi sen painua vielä\nalemmaksi. Hänellä oli taas entinen värinsä, se oli vaan ehkä vähäsen\ntavallista kalpeampi. Äkkiä hän taas nousi.\n\n\"Minua vilustaa\", hän sanoi, kääri huivin tyystemmin ympärilleen ja\ntarttui taas käsivarteeni. Astuimme jälleen kylää kohti, vaan kuin\nHoltin talo tuli näkyviin, niin hän taas tahtoi kääntyä; hän näytti\npelkäävän palata kotia. Vähitellen näkyi se liikutus, joka oli\nvallannut hänen mielensä, asettuvan. Hän tuli puheliaaksi ja iloseksi.\nHän tahtoi, että kävisimme kaikilla niillä paikoilla, jotka olivat\nmeille rakkaita niitten muistojen tähden, joita ne herättivät, hän\npuhui kaikista niistä sulosista hetkistä, joita olimme viettäneet\nyhdessä, ja kohta johtui hänen mieleensä moni ilonen tapahtuma kylän\nasukkaiden kesken.\n\nKuin tulimme sille paikalle, jossa oli lammikko ja siinä koko joukko\nlapsia luistelemassa, niin Elina pysähtyi ja sanoi; \"Kas tuolla\nluistellaan. Sepä ennen oli ilosinta minkä voin ajatella. Kuin syksyn\nensi jää oli järvellä, ja me jo päivän hämärtäessä kokoonnuimme sinne\nja liitelimme, leikkielimme ja nauroimme, niin silloin oli mieleni niin\nilonen ja hilpeä, kuin ei olisi ollut mitään surua maailmassa. Voi,\nkuinka kauvan siitä jo tuntuu olevan\".\n\nOli hänen puheessaan ja käytöksessään sekä vienoa surua, lempeyttä ja\noikullisuuttakin, jota en ennen koskaan ollut huomannut. Olin usein\nnähnyt hänet syvässä surussa ja vielä useammin ylen iloissaan --, mutta\ntämä vaihteleva mielenlaatu, jossa oikulliset mielenjohteet\nvilahtelivat kyynelsilmistä esille, se sopi niin vähän hänen\nluonteeseensa, ett'en voinut sitä ollenkaan selittää. Hän oli suopeampi\nkuin koskaan ennen, tarttui melkein tuskallisesti minuun kiinni ja\nsanoi: \"Sinä olet hyvä ihminen. -- Ja _minun_ olet -- eikö totta?\"\n\nNiin avosydämmisenä, niin puheliaana, niin lempeänä, niin hellänä kuin\nsinä iltana ei Elina ollut koskaan ollut. -- Kerran toisensa perästä\nhän vaipui syviin ajatuksiin ja aina äkillisesti, hän malttinsa usein\nhävisi kerrassaan; oli ikäänkuin hänen mielensä olisi hänen\nhuomaamattansa joutunut jonkun mielikuvituksen alaseksi, joka valtasi\nsen kokonaan. Mutta se ei kestänyt kauvan; hän pyhkäsi kädellä otsaansa\njuuri kuin huolien rypyistä puhtaaksi, katsahti minuun, hymyili,\nnyökäytti päätään ja kysyi usein leikkiä laskien: \"Pidätkö minusta, sen\nilkimys?\"\n\nPysähdyimme vuonon rannalle, jossa useita veneitä oli vedetty maalle.\n\n\"Nyt otamme venheen ja sitten soutelemme ulos avaraan maailmaan\nkerrassaan\", Elina alkoi sanoa. \"Jätämme kotiseudun ikuiseksi emmekä\nkoskaan sitä enään näe. -- Tule, istutaan, niin saat kuulla. -- Olen\ntarkoin sitä ajatellut: tahdomme asua valkeavärisessä huoneessa, jossa\non viheriät ovet. Sen pitää olla korkealla paikalla, jotta meri näkyy.\nSen edustalla on oleva ruusuja ja niiden lähellä istuinlauta. Siinä\nistumme, katsellen päivän laskua. Sitten meillä on oleva valkonen\npurjevene -- en luulisi voivani elää missä ei saa käydä purjehtimassa.\n-- Se se nyt on sinun ja minun linnamme\".\n\n\"Ja siinä tulemme elämään loistossa ja ilossa, kuin nuo sadun kaksi\nonnellista\".\n\n\"Ei. Tahdomme toki olla hyödyttäväisiä ihmisiä. Sinä olet oleva\nlääkäri, ja minä autan sinua köyhäin sairaitten hoitelemisessa\".\n\nElina muuttui kerrassaan totiseksi. \"Voi kuinka minun on noita kaikkia\nköyhiä sääli\", hän sanoi. \"Ei voi olla oikein, ei, ei suinkaan voi olla\noikein, että niin monen tila on niin huono. Kas noita pienokaisia -- he\neivät voi olla syyn alasia -- -- voi, voi, kuin saattaisin oikein\ntuimistua niin suuresta kurjuudesta. Jospa voisin auttaa heitä kaikkia!\n-- -- Kuin pappi kirkossa rukoilee Jumalan auttamaan kaikkia, jotka\nkivulloisia ja surullisia ovat, niin tuntuu niin kipeästi sydämmeeni --\nkuules, tahdomme olla hyvät kaikkia onnettomia kohtaan, -- mutta\ntahdomme mennä kauvas täältä\". --\n\nÄkkiä hän pyrskähti itkemään. Hän itki melkein ääneti, vaan niin\nkatkerasti, että koko ruumis vapisi. Elina ei ollut niitä, jotka\nvähästä itkivät. En ollut koskaan nähnyt kyyneleitä hänen silmissään;\nen tiedä, onko hän milloinkaan näyttänyt niin rauhalliselta kuin ikään\nhänen surunsa ollessa katkerimmillaan. En siis koskaan unhota sitä\nhetkeä, jolloin Elina, joka hillitsi tunteitaan niin kuin harva mies,\nitkeä nyyhkytti tuossa hiljaan vaan, ikäänkuin hän nyt itkisi koko\nelämän ajaksi.\n\nKoko hänen omituinen mielenlaatunsa sinä iltana painoi ja ahdisti minun\nmieltäni sanomattoman raskaasti; olin tuskallisesti odotellut, mitä oli\ntapahtuva, ja nyt kuin hänen sydämmensä tila tuli ilmi, jouduin\ntodellakin huoleen siitä liikutuksesta, jonka kertomukseni oli\nsaattanut aikaan hänen mielessään. Olin kyllä arvellut, että se, jonka\nhän oli saanut tietää, tulisi huolestuttamaan häntä kovin ja\nherättämään monta hänen sydäntänsä ahdistavaa ajatusta. Mutta se suru,\njonka nyt tulin nähneeksi, oli niin mahtava, niin valtaava, että\nmelkein näytti kuin siinä olisi ollut toinen syy kuin se, että hän niin\nkauvan oli ajatellut väärää sedästään. Kysyin häneltä sitä, rukoilin,\nsekä sanoilla että lemmenosotuksilla häntä luottamaan minuun ja\nuskomaan minulle, jos hänellä oli joku salanen suru, jota en tuntenut.\n\nVaan Elina vaan pudisteli päätään ja sanoi: \"En ymmärrä itsekään\nmieltäni -- en voi antaa sen olla -- onpa se tyhmää, mutta --\", hän\nkatsoi minuun ja sanoi vähän hymyillen: \"Sinun täytyy kärsiä minun\nvikojani; ei minusta tule niin hyvä toveri sinulle, kuin minun\npitäisi\".\n\nKoetin kääntää kaikki leikiksi, vaan Elina pudisti totisena päätään,\nkatsoi kauvas veden yli ja alkoi: \"Ei, minä --\", mutta siihen hän sen\ntaas keskeytti, nousi ylös ja sanoi vaan: \"Nyt menemme kotia\".\n\nTiellä hän usein sanoi: \"Me tahdomme uskollisesti pitää yhtä,\ntapahtukoon sitten mitä tahansa\", ja kerran hän sanoi ikäänkuin\nitselleen: \"Uskon, että kuin oikein tahtoo, niin taitaakin olla omansa\nedestä semmoisena, kuin on oltava. -- -- Muutenpa elämä olisikin aivan\nhirmuista -- --\"\n\nPortilla Holtin talon edustalla Elina vielä kerran pysähtyi. \"Tässä se\noli\", hän taas alkoi, \"tässä kohdin seisoimme. -- En ollut koskaan\najatellut sitä, ennen kuin sen sanoit, tiedäthän? Tiedä, että minusta\noli ikään kuin en olisi milloinkaan ennen nähnyt sinua. Minä niin\nhämmästyin! Muutoin ensin suutuin. Näytti niin hullumaiselta, että sinä\nsanoisit semmoista minulle. -- -- Niin kummallisesti käy\", hän lausui\nmietiskellen. \"Joll'et olisi mitään sanonut, niin luulenpa melkein,\nett'en koskaan olisi tullut sinua ajatelleeksi sillä tavalla\".\n\n\"Minä uskon, että ne, jotka kuuluvat yhteen, kyllä ymmärtävät toinen\ntoistansa, jos ei sanaakaan tule puhutuksi\".\n\n\"Ne, jotka kuuluvat yhteen -- --? Ehkäpä! Muistatko, mitä kerran sanoit\nrakkaudesta?\" hän kysyi.\n\n\"Ja voitko muistaa, mitä sinä vastasit? Olet tyhmä, sanoit\".\n\nHän hymyili.\n\n\"Ehkä se ei ollutkaan niin tyhmää: Jotka ovat toisilleen sukua --\".\n\n\"Luulenpa sinun laulusi kuitenkin olleen paremman kuin minun\ntietoviisauteni\", minä sanoin. \"Varsinkin tuo, muistathan kuin lauloit\nrakkaudesta, että se puhkee kuin kevään lehdet sekä kuin hymyilevän\nsilmästä kyynel --\".\n\nElina alkoi astua ylös taloa kohti, mutta piti vielä kädestäni kiinni.\n\n\"Minä tulen sinne mukaasi\".\n\n\"Elä, ei tänä iltana\", hän vastasi äkkiä. \"Tulen teille huomenna\naikaisin\", hän lisäsi ja meni nopeasti ylös taloa kohti.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nMinkä tähden Elina ei tahtonut koskaan enää aukaista yhtäkään kirjaa?\nMinkä tähden hän ei koskaan tahtonut tietää, mitä suuressa\nulkomaailmassa tapahtui, vaikka se ennen oli puoleensa vetänyt hänen\najatuksiansa ja saattanut hänet ikävöimään pois kotiseudustaan, joka\nhänestä tuntui synkältä ja rasittavalta? Ei hänen mielensä tila nyt\nollut semmoinen, hän itse sanoi. -- Oliko hänen vanha rakkautensa\nkotiseutuun ja sen elämään taas kytemässä? Eipä siltä näyttänyt. Kyllä\nhän kuitenkin useammin kävi köyhäin luona, kuin oli käynyt viimeisinä\naikoina, ja hän teki työtä talossa kahta suuremmalla innolla. Hän ei\nkoskaan ollut jouten; näytti kuin hänen ei olisi tarvinnut levätäkään;\noli häneen äkkiä tarttunut työinto, joka vaan näkyi voivan tyytyä\nalituiseen työskentelemiseen, joka alkoi ennen päivän koittamista ja\nkesti myöhään yöhön.\n\nHänen käytöksessänsä setää kohti ei näkynyt mitään muunnosta, paitse\nehkä se, että hän vielä enemmän kuin ennen karttoi hänen seuraansa. Se,\njonka oli hänestä kuullut, oli siis saattanut vaan sen aikaan, että\nelämä yhdessä sedän kanssa Elinasta tuntui vielä rasittavammalta kuin\nennen. Olin ajatellut, että ehkä nyt joku asiain selvitys tulisi heidän\nvälillänsä toimeen. Mutta erehdyin. Heidän välinsä pysyi muuttumatonna.\nElina vaan näkyi surevan ja harmistuvan siitä, mikä ennen oli tehnyt\nmielensä katkeraksi ja karvaaksi. Häneltä, jos kerran elämä oli\nnäyttänyt niin ihanalta, oli kokonaan hävinnyt hilpeä mieli ja kasvonsa\ntuli päivä päivältä kalpeammaksi ja laihemmaksi. \"Alan vanhentua\", hän\nsanoi leikkiä laskien, kuin joku sanoi hänen olevan niin huononnäkösen.\n\nYksi kohta tuli, asiain näin ollessa, minulle päivä päivältä\nselvemmäksi: meidän täytyi, kuin Elina itse oli sanonut, muuttaa kauvas\npois kotiseudusta ja niistä salaperäsistä suhteista, joissa hän oli.\nEräs ylioppilasystävistäni oli usein puhunut kotiseudustaan, joka oli\neräässä itämaakunnassa ja kaukana meren rannasta, ja kehunut, että jos\njoku yksityinen lääkäri asettuisi sinne, niin hän saisi paljonkin\ntyötä. Tämä nyt johtui mieleeni ja minä päätin kirjottaa hänelle sitten\nkuin olin puhunut Elinan kanssa asiasta.\n\nEnsi kerran siitä, kuin olin kertonut hänelle puheestani Vangin kanssa,\nnäin jälleen vilahtavan tuon vanhan, valosan katsauksen hänen\nsilmissään. Hän heitti ompelun, joka oli hänen käsissään, pois ja\nhyppäsi ylös, tarttui käsiini ja lausui loistavin silmin, niin kuin\nolisi hänelle kerrottu suuri, odottamaton onni: \"Kuinka? Tahdotko\ntodellakin? Tuhansia kiitoksia sinulle siitä! Tiedä, että minä viime\naikoina en ole ajatellut muuta kuin: voi, jospa pääsisi jonnekin\ntäältä! Tässä en voisi kestää kauvan\".\n\nKirjotin heti, vaan en saanut vastausta ennen kuin kesemmällä. Mutta\nsiinä tulleista tiedoista voi odottaa paljon hyvää, ja samana päivänä\npäätin lähteä niin pian kuin olin toimittanut tarpeelliset\nvalmistukset.\n\nJuhannuksen aikaan olin valmiina. Ehtoolla ennen lähtöäni istuimme\nElina, vanhempani, Holt ja minä yhdessä puutarhassamme ja joimme\nmatkani onneksi sekä juttelimme kaikellaisista asioista, jotka olivat\ntapahtuneet lähiseudussa. Näitten joukossa oli yksi, joka ikään oli\nkoko seutukunnan puhuteltavana.\n\nEdellisinä aikoina olin usein nähnyt Elinan seurassa kylänvanhimman\ntyttären, Hanna Strömin. Vaan äkillisesti oli seurusteleminen loppunut,\nen tiedä minkä tähden; mutta viime aikoina olin taas nähnyt\nkylänvanhimman tyttären Holtin talossa. Hän oli kaino sievä neitonen,\njonka silmät tavallisesti olivat puoleksi maahan päin, vaan ne aina\nkumminkin tuntuivat vakoilevan toisia ihmisiä. Hän näkyi aina tahtovan\npaeta piiloon johonkuhun soppeen, ja juuri sen tähden ruvettiin aina\ntarkkaamaan häntä. Hän puhui karkeata, meille outoa kielen murretta, ja\nehkä tämän vuoksi pikemmin havaittiin jotakin vienoa, immellistä hänen\nolennossaan, joka heti saattoi sen joka hänet näki ajattelemaan kevättä\nja sen esikoisia kukkasia. Mutta kaikki, joka hänestä kerrottiin, erosi\npaljon siitä, mitä olisi hänen ulkonäöstään voinut arvaella. Sillä hän\nkuului todellakin olevan itsepäinen, kovakiskonen ja välinpitämätön\ntytönheilakka, sanottiin, ja itse luonnostaan ei kaino eikä sievä.\nKuitenkin täytyi useimpain tunnustaa, ett'ei ollut helppo päästä\nselville hänen luonteestansa.\n\nElina näkyi tietävän hänen salaisuutensa, mutta hän ei kuulunut niiden\njoukkoon, jotka ilmottivat semmoista. Tämä tyttönen joutui kihloihin\neräälle ylioppilaalle, joka ali kaukaista sukua kylänvanhimmalle ja\njoka oli tytön tuntenut jo lapsuudesta saakka sekä tavallisesti oli\nkaiket lupa-aikansa hänen isänsä talossa. Tämä oli älykäs nuori mies\nsekä hyvin harras tieteilimisiin. Hän tutki luonnontiedettä, ja kuin\noli kotona kesällä, niin hän kuleskeli kaikkialla kasvikuutaa ja\nmaanpintaa tutkimassa. Heti luonnontieteen kandidaatiksi tultuaan hän\nsai edullisen opettajapaikan; hän saattoi siis naida ja oli jo\npäätetty, että häät vietettäisiin ensi syksynä. Silloin saatiin\näkkiarvaamatta kuulla, että Hanna oli purkanut kihlauksen, ja tästä\ntapahtumasta me nyt keskustelimme samoin kuin koko seutukuntakin.\n\nIsä mitään arvelematta päätti hänen tekonsa vääräksi. Hän pysyi siinä\npäätöksessä, että tyttö kerran oli antanut sanansa, ja se oli\npidettävä, maksakoon mitä tahansa. Äidin tuli häntä sääli; hänestä\nnäkyi tyttö vaan \"erehtyneen\". Minä puolustin häntä niin paljon kuin\nvoin. \"Sanansa?\" Mitä sanaa siinä voi antaa? Toinen pitää hyvin\ntoisesta ja lausuu ja uskoo, että se on kestävä ikäkauden. Mutta\nriippuuko tämä tahdosta, voiko luvata, että se niin aina on oleva?\nTaikka onko se oikein, että lupaa pitävänsä yhtä toisensa kanssa, jos\nrakkaus sammuukin? Mitä pitää sanoa siitä, joka tekee niin\nkevytmielisen lupauksen, ja siitä, joka ottaa vastaan semmoisen\nvelvottamisen? Jos kätkee sen, että on tapahtunut näin tärkeä\nmielenmuutos, se on petos, jota ei saa kärsiä: jos taas tahtoo, että\ntuossa liitossa pysyttäisiin, kuin tietää, että ne tunteet, jotka\nolivat sen perusteena, eivät enää ole olemassa, se on niin sanomattoman\nkehnoa ja halpaa, ett'en löydä sanoja sitä oikein mainitakseni. Tämän\nasian tavallinen käsitys on surkean raaka ja pintapuolinen.\n\nIsäni ja äitini olivat hyvin vihoissaan tämmöisestä muka\nepäsiveellisestä ajatuksesta. He eivät ollenkaan voineet ymmärtää, että\nepäsiveellisyys on siinä, että pysyy päätöksessään, vaikka se, joka\nantaa yhteydelle sen kauneuden ja oikean arvon sekä on sen\nonnellisuuden ainoa pohja ja perustus, on hävinnyt.\n\n\"Onpa tuo kaunis oppi, joka sallii jokaisen kevytmielisen lintusen\nmennä liittoihin sekä täällä että muualla ja sitten purkaa ne --\".\n\n\"Minun oppini ei suinkaan salli sitä. Kevytmielisyys on siinä, jos\nyhdytään tämmöisiin liittoihin itseänsä todenperäsesti tutkimatta, ei\nsiinä jos niitä purkaa, kuin onnettomuus kerran on tapahtunut. Minkähän\ntähden tuommoisessa liitossa on pysyttäväkään? Voisikohan kukaan\ntodellakin tahtoa, että siinä pysytään ulkonaisen säädyllisyyden\nvuoksi? Voisikohan se saattaa aikaan muuta kuin onnettomuutta\nkumpaisellekin osakkaalle?\"\n\nIsä vaan pudisteli päätään. \"Mitä sinä sanot, Holt? Eikö tuo ole\nhirmusta?\"\n\nHolt vaan katsoa tuiotti hietaan, siirtyi levotonna sinne tänne\nistuinlaudalla ja oli hyvin neuvotonna, kuin hänen oli lausuttava\najatuksensa asiasta. Vihdoin hän loi silmänsä ylös, hymyili vähäsen ja\nsanoi: \"Luulenpa melkein, että Henrik on oikeassa\". Puhuttuaan hän taas\npainoi alas päänsä ja punastui hiuksia myöten.\n\n\"Jumala varjelkoon -- sinäkin!\"\n\n\"Eikä ole niin varmaa, että se, joka kerran on näin erehtynyt\ntunteistaan, sentään olisi kevytmielinen ihminen. Se voi olla\nkevytmielisyyttä, mutta ei se aina niin ole. Hän -- mies tai nainen --\n_voi_ olla syvästi tunteva ja uskollinen luonteeltaan, ja voi kyllä\ntehdä jonkun toisen onnelliseksi\".\n\nKäännyin tätä puhuessani Holtin puoleen, koska hän muka oli\ntaistelutoverini; mutta eipä näyttänytkään, että hän olisi arvellut\ntämän päätökseni pitävän paikkansa. Hän istui siinä suu epäröivän\nnäkösenä ja piirteli oksalla kuvia hietaan, ja vastasi hitaasti: \"En\ntiedä -- olisiko -- olisiko hyvä -- kaikille -- olla -- olla tuo\ntoinen\".\n\nSitten hän heitti oksasen kädestään, nousi äkkiä, käänsi hatun oikein\npäivää kohden, pisti kädet nuttunsa taskuihin, ja katsoi isään päin,\nikään kuin olisi tahtonut sanoa: Tämähän käy mielestäni kovin\ntyölääksi, emmeköhän vähän kävisi katsomassa peltoja?\n\n\"Mitä tarkotatte?\"\n\nHän katsoi vaan ilmaan ja sanoi: \"Niin, enpä tiedä --\".\n\nÄitini sanoi: \"Ymmärrän kyllä, mitä Holt tarkottaa\".\n\nJa sitten hän kertoi eräästä tapauksesta, joka hänen mielestään valasi\nasiaa. Hän oli tuntenut iällisen miehen, joka oli nainut tytön, joka\nennen oli ollut kihloissa toiselle. Mies ei koskaan voinut unhottaa\nvaimonsa entistä elämää. Kaikissa viattomimmissakin teoissa hän luuli\nhuomaavansa vaimonsa vanhain tunteitten rupeavan uudestaan kytemään.\nHän aina piti luuloa, että nainen vertaili häntä siihen mieheen, jolle\nhän ennen oli ollut kihloissa, ja että hän itse ei ollut ensimmäisen\nveronen. Hän oli luonteeltaan alkuaan hilpeänpuoleinen; mutta hän\nvanheni tuosta jokapäiväisestä kalvavasta luulosta ja teki siten\nvaimonsakin elämän niin onnettomaksi, että tämä todellakin alkoi\nkaivata nuoruutensa ensi unelmaa ja vanheta kaipauksesta, kuin toinen\nepäluulosta. -- Ei, eivät kaikki voi olla tuo mainitsemasi toinen. --\nHolt nyökäytti hänelle päätänsä: äitini oli esikuvallaan ilmottanut\nhänen ajatuksensa.\n\nElina ei ollut ottanut osaa koko puheluun. Hän istui vähän loitommalla\nmeistä, noukki vähä väliä lehtiä puoleksi kuihtuneesta ruususta, joka\nkasvoi siinä lähellä, ja katsoi vaan vuonolle päin.\n\nKuin Holt ja isäni olivat menneet puistoon ja äitini huoneihin, Elina\nkääntyi minuun päin ja kysyi, kuin samalla kaikki ilmotti, että hänen\nmielensä oli kuohuksissa: \"Et millään tavoin voi ajatella niin kuin nyt\npuhuit?\"\n\nHän oli, kuten kerroin, talven kestäissä tullut kalpeaksi ja laihaksi;\nmuita vasta tällä hetkellä havaitsin, kuinka paljon hän oli muuttunut.\nHänen ruskottavat poskensa olivat kuopalla, huulet verettömät ja\nohkaset, silmät olivat isontuneet ja niiden katse oli synkkä ja\nhehkuva. Minulta unhottui vastaaminen, niin tämä havainto vaikutti\nmieleeni.\n\nMutta hän lisäsi: \"Et voi millään tavoin uskoa, ett'ei kaikki voisi\nmuuttua hyväksi jälleen, kun vaan tahtoo?\"\n\n\"Kyllä sen uskon. Tässä ei auta vakavinkaan tahto\".\n\n\"Mutta\", sanoi hän melkein kuumeentapasella innolla, \"kuin tuo toinen\nei tosiaan saa tietää sitä, kuin itse tekee kaikki, saattaaksensa --\".\n\nKävin hänen luoksensa: \"Sano minulle, luuletko voivasi elää koko elämän\nminun kanssani yhdessä, havaittuasi ett'et ole enää minun sydämmelleni\nrakkaampi kuin kuka muu tahansa, jota kunnioitan ja jonka ystävä olen?\"\n\nElina katsoi epäröivänä minuun, mutta loi kohta silmänsä maahan ja puri\nhuultaan.\n\n\"Ja jos sitten kerran kävisi sinulle selväksi, että olin näin päivä\ntoisen perästä petellyt sinua, että oikeastaan ei yksikään sinun\ntunteistasi ole saanut vastausta minun sydämmessäni, että sekin, joka\noli ollut sinun suurin ilosi, on ollut minun alinomainen tuskani --\nvoisitkohan silloin antaa minulle anteeksi, että olen vakaalla\ntahdollani saattanut sinut sellaiseen onnettomuuteen. Ei -- ennemmin\nterve suru, olkoonpa se sitten kuinka raskas hyvänsä, kuin niin kivun\nsyömä onni\".\n\nElina ei vastustanut, vaan hänen kätensä, jota pidin kädessäni, oli\nkuuma ja vapisi. -- \"Mutta miksi tämä niin käy sinun sydämmellesi\",\nkysyin. \"Oletko sanonut tahi tehnyt jotakin Hanna Strömin suhteen, jota\nnyt kadut?\"\n\n\"Hanna Ströminkö?\" Elina kysyi muita mietiskellen ja nosti päänsä.\n\"Niin, hän sanoo samaa kuin sinä. Voi, jospa voisi kuolla kaikesta\ntästä kurjuudesta, jonka saatamme itsellemme ja toisille!\" hän huudahti\nkiivastueena ja nousi.\n\n\"Mutta Elinani --\".\n\n\"Ooh, kuin sinä sen ymmärsit, -- kuin sinä sen tiesit, että --\". Hän ei\nsaanut muuta sanotuksi; isä ja Holt näkyivät tulevan puiston käytävällä\nja Elina istuutui taas tuolille.\n\nVähän ajan perästä menimme kaikki sisälle. Koetin useamman kerran saada\nkahdenkesken puhua Elinan kanssa, vaan näytti siltä, kuin hän olisi\nminut karttanut emmekä saaneet jatkaa puheluamme. Kuin Holt iltasella\njätti hyvästinsä, nousi Elinakin. Minä seurasin heitä kotia. Kuin Elina\nojensi minulle kätensä, hän sanoi: \"Kuin menet höyrylaivalle huomenna,\nolen siellä\".\n\nKuin seuraavana päivänä kulin Holtin talon ohitse, en kuitenkaan nähnyt\nElinaa siellä. Menin sisään ja tapasin Holtin, joka kertoi, että Elina\njo oli mennyt alas laivasillalle päin. Jätin Holtille hyvästi ja\nriensin Elinan jäljestä. Höyry jo oli sillalla ja puhalsi ensi kerran.\nKuin Elina huomasi minun tulevani tiellä, hän riensi kiiruusti\nvastaani. Voi, kuinka hän näkyi itkeneen, valvoneen ja väsyneen!\n\n\"Tulet kovin myöhään\", hän sanoi ja tarttui käsivarteeni ja työnsi\nminua rannalle päin.\n\n\"Koko matkahaluni haihtuu nähdessäni kuinka kipeälle sinä näytät\".\n\n\"En ole kipeä -- en vaan saanut unta tänä yönä\", hän vastasi äkkiä ja\nkiiruhti askeleitaan.\n\nMinä seisahdutin hänet. \"Elina, eilisestä illasta saakka on kysymys\nollut mielessäni, johonka sinun täytyy vastata, ennenkuin lähden.\nVaivaako sinua vaan suhteesi setään, vai onko siinä jotain muutakin?\"\n\nSilloin höyry puhalsi toisen kerran.\n\n\"Kiiruhda, kiiruhda!\" Elina huusi ja tahtoi mennä. Hän oli\nharmaankalpea, hänen huulensa olivat kuivuneet ja hänen silmistään\nhehkui kiihotettu tuska.\n\n\"Minä jätän matkani toistaiseksi\".\n\n\"Elä, elä!\" hän huudahti levotonna ja katsoi ympärillensä kiihtynein\nsilmin, ikään kuin hän olisi jostakin etsinyt apua.\n\n\"No, sano sitten minulle --\"\n\n\"Voi, anna minun olla\", hän rukoili; \"elä kysy -- en nyt -- tahdon --\nen nyt voi -- olen niin --\".\n\nHöyry puhalsi kolmannen kerran.\n\nKatsoin Elinaan. Hänen silmänsä niin hartaasti rukoilivat minua olemaan\nkysymättä ja lähtemään, ett'ei siinä ollut mitään ehdon valtaa. Tartuin\nmatkatavaroihini, ojensin hänelle käteni ja astuin rantalaudan yli\nlaivaan. Köydet otettiin irti, paksu savu tuprueli torvesta, potkuri\npyöri muutaman kerran, laiva ulkoni vähitellen sillasta -- --.\n\nOlin halunnut päästä tälle matkalle. Siitä, minkä olin nähnyt viime\naikoina, oli ilma siellä käynyt minulle raskaaksi. Painoi ylen mieltäni\nnähdessäni Elinalle olevan tuskaksi sen välin, jota en voinut muuttaa.\nMinä myöskin kaipasin työtä ja koko henkeni halusi löytää jonkun\npaikan, johon voisin tulevaa kotoani rakentaa.\n\nMutta nyt, kuin seisoin kannella ja näin laivan kiiruhtavan pois\nrannasta, tuntui minusta, kuin koditonna ja turvatonna ojentaisin\nmatkaani ulos avaraan maailmaan. Matkani äkkiä näkyi olevan ilman\ntarkoituksetta, eroni Elinasta loppumaton, ja luulin jättäneeni hänet\nvihollisten voimain valtaan --.\n\nNiin kauvan kuin voin nähdä laivasiltaa, Elina seisoi siinä yhä. Kaikki\nmuut menivät, vaan hän jäi. Hän näytti minusta seisovan siinä niin\nsanomattoman yksinäisenä ja hyljättynä, ja ehkä se näytti siltä senkin\ntähden, että koko seutu silloin oli niin valosa ja kesäloistossaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko matkan oli vaan yksi ajatus mielessäni: On siis myös jotakin\nmuuta, jota hän ei ole uskonut minulle, joka hänen sydäntään kalvaa.\nMikäpä se oli, joka mahtoi saattaa nuot ruususet kasvot kalpeiksi,\nhaihduttaa tuon raittiin hymyn hänen huuliltaan ja tehdä hänen kirkkaat\ntotiset silmänsä aroiksi ja hehkuviksi.\n\nMinä mietiskelin ja arvelin, koko matkahaluni haihtui siihen ja toivoin\nvaan päästäkseni takaisin, tutkimaan mikähän siinä vei koko hänen\nelämisen halunsa ja ilonsa.\n\nKuin lähestyin sitä seutua, joka oli tästä lähtien oleva kotoni, oli\nvielä sama alakulosuus mielessäni. Eikä tämän seudun näkeminen\nhuojentanut tuskaani ollenkaan. Se oli kapea laakson kaistale, jonka\nkumpasellakin puolella oli korkeat mäet synkkine kuusimetsineen.\nTalojen ympärillä oli pitkät matkat vaan näitä mustanpuhuvia metsiä,\nniin että kaikki näytti olevan surupuvussa. Ei näiltä kuusikoilta\nvoinut nähdä loitommalle minnekkään päin, eikä maisemaa missään tehnyt\nilosemmaksi mikään kohiseva joki eikä siintävä järven selkä.\n\nKumminkin huomasin olojen siellä olevan minulle hyvin edulliset. Tässä\noli ahkeralle miehelle paljo vaikutuksen alaa, siitä ei voinut epäillä,\nja parhainta oli, että voin alkaa heti.\n\nAsiain näin ollen, mieleni taas rupesi virkistymään. Mikä hyvänsä\nElinan mieltä vaivasi, niin yksi asia oli varma: ainoa parannuskeino\noli, että hän pääsi pois kotiseudusta. Ja tässä oli paikka, johonka\nheti voisimme rakentaa kotimme kaukana kotiseudusta, jossa elämä nyt\noli käynyt hänelle niin raskaaksi; ja mitäpä siitä, jos meren aallot\neivät loiskuneetkaan kiviä vasten akkunoittemme alla eikä mitään\npurjehtijaa näkynytkään taivaan rannalla.\n\nKirjotin heti vanhemmilleni ja Elinalle kaikesta. Mainitsin myöskin,\nettä asiat nyt näkyivät olevan sillä kannalla, että täällä oloni tulisi\npitkittymään ja ett'en luullut pääseväni kotia ennen kuin syksyllä.\nLopuksi pyysin heitä säännöllisesti lähettämään minulle kirjeet.\n\nSiis jäin rauhallisesti toimielemaan vieraasen seutukuntaan. Kirjotin\nElinalle joka viikko, kertoen hänelle seudusta, sen asukkaista ja\nkaikista aikomuksistani ja toiveistani. Mutta eipä sieltä tullutkaan\nmitään vastausta. Viikko kului toisensa perästä eikä mitään kuulunut\nElinasta eikä kotoanikaan. Tämä kävi lopulta kärsimättömäksi. Ajattelin\njo matkustaa monta peninkulmaa lähimmälle sananlennätinasemalle ja\nsiellä odottaa vastausta kysymyksiini, -- niin silloin vihdoin\nviimeinkin tuli kirje isältäni. Hän vaan lyhyesti kertoi minulle, että\nElina oli ollut sairaana pitkän ajan ja lisäsi, että hänen mielestään\nolisi viisainta tulla kotia, jos vaan suinkin kävisi päinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo oli syyspuoli, kuin kirje tuli; höyrylaivat olivat jo jättäneet\nmonta kulkuvuoroa pois. Minulla sen tähden oli pitkällinen ja\nvaivaloinen matka kestettävä, ennen kuin vihdoin taas kuljin\nkotivuonoani pitkin kotia päin.\n\nKäänsimme viimeisen niemen ohitse, ja siinä se nyt oli kotikylä\nsiltoineen, jossa olin lähtiessäni nähnyt Elinan seisovan ja\ntähystelevän laivan poistumista.\n\nEi kukaan omaisistani ollut rannalla. Riensin mäkeä ylös pitkin tuttuja\nteitä ja olin kohta Holtin talon pihalla. Kuin sen viimeksi näin, oli\npuissa vielä kaikki lehdet tuoreen vihertäviä, ruusupehkuissa koko\npitkän huoneuksen sivulla oli vielä paljo puuosia ja valkosia ruusuja,\njoka käytävän varrella oli tuoksuvia kukkasnurmikoita, ja alempana\nistutettujen kukkien sarekkeissa oli aivan kuin kirjava kukkaspeite.\nKuin nyt puiden lehdet olivat käyneet kiillottomiksi ja kellertäviksi,\nkuin ruusut jo kauvan sitten olivat lakanneet kukkimasta ja\nkukkaspenkkien loisto oli hävinnyt, niin tämä kaikki ei minusta tällä\nhetkellä näyttänyt olevan syksyn luonnollinen vaikutus, vaan kalvavan\nsurun ja järsivän toivottomuuden aikaan saattama -- --\n\nKiivaasti hyppäsin ylös rappusia myöten ja tulin etehiseen. Oli\nkuoleman hiljaisuus koko talossa; kuulin vaan omaa tuskallista\nhengitystäni ja tuimaa sydämmeni tykytystä. Astuin saliin. Sekin tyhjä.\nHuomasin kukkasruukkujen olevan kuivina sekä kukkasvihkon, joka oli\nlasissa pöydällä, jo kuihtuneen -- se näkyi olleen siinä jo\nviikkokausia, saamatta raitista vettä. Koko huone näytti siltä, kuin\nasukkaat olisivat muuttaneet pois ja kaikki sen perästä olisi jäänyt\nrappiolle.\n\nMenin käytävän halki Holtin konttooriin. Ei sielläkään ollut ketään.\nKoputin hänen makuuhuoneensa ovea -- Holt makasi siellä sikeässä\nunessa. -- Avatessani ovea hän kavahti istualle ja kysyi vielä\npuolinukuksissa: \"Mikä on?\"\n\nKuin en vastannut, hän katsoa tuiotti minuun hetkisen, tunsi minut\nviimein, nousi seisomaan ja ojensi kättä. \"Vai olet tullut?\" hän\nvirkkoi.\n\n\"Elina --?\" kysyin -- tuntui ikään kuin tukehtuisin ennen kuin saisin\nkuulla vastauksen.\n\n\"Niin, täällä on ollut tautia ja sairautta sen jälkeen kuin läksit\",\nHolt vastasi ja pyyhkäsi kädellään silmiänsä; \"olemme kaikki valvoneet,\ntuntuu vieläkin ruumiissani\".\n\n\"Mutta -- Elina -- onko hän --?\"\n\nHän katsahti minuun; \"Ei -- erehdyt -- hän kesti sen taudin\".\n\nOlinpa vähällä huudahtaa siitä ilosta, joka nyt kerrassaan virtasi\nsydämmeeni tuon pitkän ponnistuksen perästä. Mieleni teki heittäytyä\nHoltin kaulaan, enkä voinut ymmärtää, kuinka hän voi ilmottaa minulle\nsen, ikään kuin se olisi ollut joku aivan jokapäivänen asia. Eikö hän\nitse ymmärtänyt mitä oli sanonut: Elina eli -- oli voittanut taudin.\nMinusta koko kylän olisi pitänyt ilota yhteisessä riemujuhlassa. --\n\nMutta tosiaankin -- Holtille ja kyläkunnalle ei tämä ollut mikään\nuutinen, ja hän oli valvonut paljon, siltä hän näytti, uskollinen\nmiesparka!\n\n\"Et näy vielä olleen kotona?\" hän kysyi.\n\n\"En.\"\n\n\"Niin vai?\" hän sanoi vitkastellen ja katsoi vähän hämillään toisanne\npäin.\n\n\"Mutta onko kaikki vaara nyt ohitse?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Onko Elina noussut vuoteelta --.\"\n\nHolt oli hetkisen vaiti. -- \"Hän on lähtenyt matkalle,\" hän sitten\nsanoi epäröivän näkösenä ja katsoi taas hämillään sivulle.\n\n\"Matkalle? -- -- matkalle. -- En ymmärrä sanaakaan.\"\n\n\"Niin -- hän äkkiä tahtoi lähteä matkalle -- ja --.\"\n\n\"Matkalle? Mutta mihinkä?\"\n\n\"Bergenin kaupunkiin.\"\n\n\"Ber --?\"\n\n\"Hän on sisareni luona. -- Äidilläsi lienee sinulle kirje häneltä,\" hän\nsanoi kiiruusti, niinkuin hän tahtoisi päästä koko asiasta, joka näkyi\nkäyvän hänelle vaivaksi.\n\nHolt saattoi minua vähän tielle. Erotessamme hän sanoi: \"En käsitä\nElinan käytöstä -- se tuli niin äkkiä; on luultavasti tullut hänelle\njotakin erinomaista -- ei ole vielä monta päivää siitä, kuin hänen\nhenkensä oli vaarassa. -- Mutta luultavasti on kirjassa syy, jonka\ntähden hän tahtoi täältä pois,\" hän lausui lopuksi.\n\nJätin hänen hyvästi ja riensin kotiinpäin. Tullessani äitini seisoi\nrappusilla tähystellen laivalle päin. \"Tuollapa hän on,\" hän huudahti,\nkuin sai minut nähneeksi. \"Tuletko vihdoinkin? Voi, kuinka olen sinua\nodottanut!\"\n\nAstuimme saliin. Huomasin äitini sivulta katsovan minuun omituisesti\nkysyväisen näkösenä. \"Oletko -- oletko ollut tuolla Holtin luona?\" hän\nvihdoin kysyi.\n\n\"Olen. Tiedän sen. Hän on matkalla. Onko sinulla kirje?\" -- Äiti toi\nsen. Holt oli oikeassa; kirjeessä oli syy, miksi Elina oli lähtenyt\npois.\n\n\"Nyt täytyy kaiken olla lopussa, joka on ollut meidän keskemme. En voi\nolla sinulle se, joka minun olla pitäisi. En ole uskaltanut odottaa\ntuloasi. Olen niin häpeissäni.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIstuin siinä lukien ja lukien noita vähiä riviä toistamiseen enkä\npäässyt niistä selville. Tuntui aivan kuin se jonka olin lukenut ei\nollenkaan olisi kuulunut minuun.\n\nOltiin aivan vaiti tuvassa. Tunsin kahden lempeän silmän säälien\nkatselevan minua, vaan en rohjennut kohottaa silmiäni maasta. Ei\nkumpikaan meistä puhunut. Tuntui sanomattoman raskaalta lausua ensi\nsana.\n\nVihdoin äitini sanoi: \"Hän oli hyvin sairas.\" -- Pyysin että hän\nkertoisi. Samana päivänä, kuin minä läksin, oli Elina vaan pieni poika\nseurassaan mennyt merelle purjehtimaan. Oli noussut myrsky ja\nrankkasade vuonolla; mutta Elina oli vaan pysynyt siellä, huolimatta\nmitään poikasen muistutuksista siksi kuin tämä oli ruvennut itkemään ja\npäivittelemään, kuin he eivät muka koskaan tulisi palajamaan kotia\nenää. Silloin hän oli kääntänyt veneen ja risteillen purjehtinut\nkotirantaan. Läpimärkänä ja tuulen kylmetyttämänä oli Elina tullut\nkotia ja seuraavasta päivästä saakka ollut sairaana, ja jonkun aikaa\nhän oli ollut tunnotonna ja hengenvaarassa. Ensi aikoina olivat kaikki\najatelleet vaan Elinan tilaa eivätkä muistaneet kirjottaa minulle.\nSilloin kuin Elina tuli tuntoihinsa jälleen, hän ei ollut tahtonut,\nettä minä saisin tietää mitään hänen taudistaan, ja kun hän oli saanut\ntietää, että isä oli kirjottanut ja että minua odotettiin, niin ei\nmikään voinut pidättää häntä. Hän tahtoi vaan päästä pois, ja kuin\nhöyrylaiva tuli, seisoi Elina matkaan valmiina sillalla, vaikka hän\nvaan muutamia päiviä sitten oli noussut sairasvuoteelta.\n\n\"Johan hänen luonaan valvoessani ymmärsin, että hänellä oli jotakin\nesteenä,\" näin äitini lopetti; \"ja ennenkuin hän meni, hän kertoi\nminulle senkin, minkä hän oli kirjottanut tuohon kirjeesen.\"\n\nMinä tunsin selvemmin, että tuo kaikki oli tapahtunut kuin äitini oli\nsen kertonut. Nyt kuulin eriskummallisten äänten vienosti soivan, ja\nmerituulet kantoivat ne loitolle ulos -- elävän luoksensa viehättävät\näänet.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nMuutamia päiviä myöhemmin seisoin matalan valkosen talon edessä erään\nBergenin kaupungin sivukadun varrella. Täällä sanottiin Holtin sisaren\nasuvan. Soitin oven kelloa. Pitkän odotuksen perästä kuulin jonkun\nastuvan alas portaita myöden, ja naisen ääni kysyi: \"Kuka siellä?\" --\n\"Joku, joka tahtoo puhutella Elina Holtia.\" Kuului taas askeleita\nportaita ylös, sitten taas takaisin alas, vastattiin: hän ei ollut\nkotona, hän oli mennyt kävelemään. -- Minne hän oli mennyt? Milloinka\nhän tulee kotia? Sitä ei tiedetty.\n\nKuljin tietä alas merelle, erästä vähimmin käytyä; sillä olin\nvakuutettu, että Elina halusi meren rannalle ja että hän ei kulkenut\nenemmän käytyjä teitä. Kuljeskelin siellä kauvan ja nousin kaikille\nlähikukkuloille tähystelemään ja häntä etsimään. Siellä oli samanlainen\nluonto kuin kotonani; vaan minusta se ei enään näyttänyt samanlaiselta.\nNuo harmaat, laajat vuoret näkyivät katsovan minuun samalla\ntunnottomalla, umpimielisellä ja huolimattomalla katsauksella, kuin ne\novat tuhansia vuosia katsoneet menneitten sukupolvien tuskiin ja\nepätoivoon, ja kuin ne ehkä vielä tuhansia vuosia tulisivat katsomaan\nsamaa surunäytelmää, jota ei koskaan näytetä loppuun, niin kauan kuin\nihmisiä on olemassa. Meri, joka tuossa nyt aaltoili kostean tuulen\najelemana, näytti tällä hetkellä olevan suuri, kolkko hautausmaa,\njohonka vuosittain peitettiin monta loistavaa ihmistoivoa. Ja kumminkin\ntämä oli sama luonto, jota niin tarkoin tunsin ja hellästi rakastin, ja\njohonka kaikki minun sulosimmat unelmani ja elämän muistoni olivat\nyhdistetyt.\n\nKulin polkua, joka kierteli kanervakunnahitten välitse, pienien,\nvetevien alhojen halki, jossa oli leppävesoja pitkin matkaa, ja\nistahdin vihdoin pistävälle vuorenkärelle, väsyksissäni kuleksimisesta,\nväsyksissäni katsomasta autiota luontoa, synkkää merta ja paljaita\nvuorenhuippuja, väsyksissäni ajattelemasta yhtä ja samaa, kuin olin\nlakkaamatta ajatellut viimeiset vuorokaudet pääksytysten. Olin jo\nheretä etsimästä sekä palata kaupunkiin, kuin äkkiä vähän ulompana\nmeren rannalta huomasin naisen haamun, jonka, vaikka se oli kaukana,\nhelposti tunsin. Se oli Elina. Siellä hän istui, samassa asemassa kuin\nolin nähnyt hänen kotonakin, nojaten päätänsä käteen ja katsoen ulos\nmerelle.\n\nLähestyessäni hän vitkaan käänsi päänsä, mutta huomattuansa minut, hän\nkavahti ylös kuin säikähtynyt lintu ja alkoi mennä, ikäänkuin hän olisi\ntahtonut paeta minua. Mutta äkkiä hän pysähtyi ja jäi seisomaan\nmihinkään liikahtamatta ja taaksensa katsomatta. Vasta kuin olin tullut\naivan hänen lähellensä ja tervehdin: \"Hyvää iltaa, Elina,\" hän kohotti\npäätänsä ja toisti koneentapasesti: \"Hyvää iltaa.\" --\n\nKuinka hän oli muuttunut! Että hän oli käynyt huonoksi pitkällisestä\ntaudista, senhän tiesin, ja kalpeana ja laihanahan hän oli jo silloin,\nkun minä läksin. Mutta tämä kyllästynyt, tyly katse hänen silmissään?\nEi ollut ainoastaan surua hänen olemuksessaan, vaan myös jotakin\nsyksyntapasta, hän oli noiden puoleksi lehdettömäin, kellertyneiden\npensasten kaltainen, jotka olivat pienissä ryhmissä pitkin meren rantaa\nja jotka odottelivat pitkällistä, tyhjää, kylmää talvea.\n\n\"Oletko tullut?\" hän alkoi puhua. \"Tiesinhän että tulisit, enkä\nkuitenkaan kärsinyt odottaa tuloasi, vaan en luullut voivan kestää\nsitä.\"\n\nHän kävi taas istumaan, laski jälleen päänsä käden nojaan ja katseli\nhetkisen ulos merelle mitään puhumatta. Minä istauduin kanervikkoon\nhänen sivulleen ja odotin. Äkkiä hän nousi pystyyn ja alkoi vihasella,\nitseänsä soimaavalla äänellä: \"Ei minun olisi koskaan pitänyt tulla\nteille kuin sinä kotonasi iltasella luit; sillä sen luulen itseäni\nhuumanneen. En ollut koskaan kuullut mitään semmoista; valvoin yöllä\nvuoteellani enkä tiedä mitä olisin voinut antaa päästäkseni sinne,\njossa tuo tapahtui, mistä luit ja kerroit. Nämät lukuhetket tuntuivat\nminusta elämäni onnellisimmilta. Mutta kuitenkaan -- _ei minulla\noikeastaan ole halua tuommoisiin_. Enkä ole siihen kasvatettukaan.\nOlenhan melkein talonpojan lapsi, sitä ei mun olisi pitänyt unhottaa.\nTämä lukeminen ei tehnyt minulle hyvää. Minusta kaikki kotonani alkoi\nnäyttää niin vähäpätöseltä, niin kurjalta, niin typerältä, ja kaikki\ntuolla ulkomaailmassa näytti niin suurelta ja somalta. Minä aina\nkyllästyin kaikkiin niihin, joittenka kanssa joka päivä elelin; sinä\nainoastaan olit toisellainen, olit niiden kaltainen, joista sain kuulla\nlukiessamme ja kertoellessasi. Siten rupesin luulemaan pitäväni sinusta\nniin, kuin vaimon tulee pitää aviomiehestään. En silloin valhetellut\nsinulle, en, en sitä tehnyt. Olen sitä sitten ajatellut monta kertaa\ntarkalleen; olen sitä niin perin pohjin mielestäni tutkistellut, että\nluulen siitä tulleeni lujamielisekki. En voinut elää niinkuin moni\nelää, ei ole kukaan eikä mitään, josta oikein pitää ja huolehtii.\nTuntui niin ihanalta, kuin olin löytänyt yhden ihmisen, joka piti\nminusta ja josta minä voin pitää ikäni, ja olen vakuutettu siitä,\nett'et olisi koskaan voinut löytää ketään, joka olisi tahtonut\nuskollisemmin kestää hyvät ja pahat päivät kanssasi. -- --\n\n\"Mutta minun piti oppiman tarkemmin tuntemaan itseäni sekä huomaamaan,\nkuinka kurja olen ja kuinka epävakanen mieleni on. Havaitsin, ett'en\najatellut sinua niin, kuin minun olisi pitänyt, ja ymmärsin niinikään,\nettä tuo haluni ja kaipaukseni päästä kotioloista ulos maailmaan oli\nmyöskin ollut vaan lapsellisuutta. Sinä itse saatoit minut malttamaan\nmieleni. Olin siitä saakka kuin jouduimme kihloihin, ihmetellyt, että\nvoit olla kotiseudussa. Luulin sinun kerran tulevasi sanomaan minulle,\nettä tahdoit ulos maailmaan, päästä taistelemaan parhaimpain rinnalla\nja sieltä vallottamaan itsellesi valtakuntaa. Niin, olihan se tyhmää ja\nlapsellista, vaan en voinut olla ajattelematta noita vanhoja\nkertomuksia, joita olit lukenut minulle, kuinka kaikki, jotka olivat\njohonkin päteviä, eivät saaneet hengen rauhaa, ennenkuin saisivat\nlaivoja ja väkeä kokoon, purjehtiakseen ulos vallottamaan maita ja\nniittämään kunniaa. Sitä minä saatoin oivaltaa, tunsin sydämessäni,\nettä jos olisin ollut mies, niin olisin tehnyt samoin. Ja sinä näyt\nolevan kovin hyvä jäädäksesi tuonne kodin soppeen ja tullaksesi muitten\nkaltaiseksi. Ja odottelin lakkaamatta, että sinä kerran sanoisit: nyt\nen voi tätä kestää kauvemmin. -- Mutta silloin sinäkin sanoit, että oli\nkaikkialla kylliksi semmoista, jota voi harrastaa ja työskennellä; ja\nminusta tuntui ikäänkuin olisin ollut poissa kauvan aikaa ja nyt olisin\ntullut kotiin sekä nähnyt kaikkea semmoisenaan kuin ne olin ennenkin\nnähnyt, minä tunsin kaikki jälleen ja ne kävivät minulle yhtä rakkaiksi\nkuin ennen. Sillä silloinhan minä olin ajatellut aivan samoin kuin\nsinäkin. Ymmärsin kuinka tuhma ja turhamainen olin ollut, kuin olin\nhalunnut jotakin, joka olisi tehnyt minut onnettomaksi, jos olisin sen\nsaavuttanut. Mutta ymmärsin myös erehtyneeni toisessakin asiassa, jossa\nerehtyminen on paljon pahempi.\n\n\"En ensin tahtonut sanoa mitään. Luulin kaiken voivan pysyä semmoisena,\nkuin se ennen oli ollut, jos vaan oikein todella tahdoin. Ja minä\nrukoilin ja itkin ja taistelin yksinäni, vaan ei mikään, ei mikään\nauttanut. Kumminkin olin päättänyt, että sinä et saisi koskaan tietää\nmitään siitä, jota vastaan taistelin; ei minusta näyttänyt väärältä\nsalata sitä. Mutta sitten sanoit -- ehtoolla ennen kuin läksit,\nmuistathan? -- että semmoista ei kukaan voisi salata kaiken ikänsä, ja\nettä oli petos koettaa jotakin sellaista ja ett'et koskaan tulisi\nantamaan sitä anteeksi. Se oli elämäni katkerin hetki, voih, en tiedä\nmitä olisin kantanut ja kärsinyt saadakseni vain olla sitä\nmainitsematta. Enkä saattanut uskoa, että se oli ajatuksesi, ja arvelin\nettä siinä piti jotakin tapahtua, joka vapauttaisi minut sen\nilmottamisen velvollisuudesta. Sitten käskin sinun mennä -- se ei ollut\noikein tehty, tiedän sen; mutta tuntui ikäänkuin siitä voisi tulla joku\nmuutos. Mutta oikeastansapa jo silloin tiesin, että sinä olit oikeassa,\nja että minä en koskaan olisi tahtonut antaa sinulle anteeksi, jos sinä\nolisit salannut jotakin semmoista minulta. -- En voinut sinun\nlähdettyäsi palata kotiin; sain pojan mukaan ja otin venheen. En tiedä\nmitä tahdoin; luulen toivoneeni, että myrsky syöksyisi päällemme ja\ntekisi kaikesta lopun. Mutta sitten alkoi poika pelätä; olin hänet\nunhottanut. Ehkä myöskin ajattelin, että se oli synti, että se oli\nJumalan kiusaamista -- en tiedä; olin niin mieletönnä, minusta tuntui\nyhden tekevältä, tapahtuipa mitä tahansa, kuin olin kokenut jotakin\nniin häpeällistä kuin tämän\".\n\nKuin Elina näin tunnusti tekojansa ja usein itseänsä syytteli, niin\nhänen usein oli vaikea tukahuttaa itkua, joka tahtoi väkisinkin tyrskyä\nulos, ennenkuin hän oli päässyt loppuun. Mutta viimeiset sanat\nluettuaan hän ei enää voinut hillitä itseään, hän taas itki noin\nkatkeralla katuvaisella tavalla, jonka olin kuullut yhden kerran tätä\nennen, ja jota nyt ymmärsin paremmin kuin silloin.\n\nOlin jo hänen luoksensa tullessani tietänyt, eitä tämmöinen yhtyminen\nei tulisi muuttamaan mitään, että kaikki olisi hukassa, ja kumminkin\nminä nyt tunsin, ett'en ollut oikein selvästi sitä ajatellut, että\nvast'edes tulisimme käymään toistemme sivu aivan kuin ventovieraat.\nMutta nyt, kuin kuulin hänen itsensä sitä sanovan, oivalsin sen vasta\noikein selvästi.\n\nOlin nyt mielestäni semmoisen miehen kaltainen, joka on katsonut elämää\nvaan suloisen univerhon lomitse, jota nyt kerrassaan revitään rikki.\nKaikki, minkä olin huomannut sen arvoseksi, että sen eteen sietäisi\nelää, kaikki, minkä koskaan olin katsonut tai aavistanut jaloksi ja\nihanaksi, kaikki toivo, kaikki ilo, lähellä ja kaukana -- kaikki oli\nkerrassaan hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Tuon pettävän verhon takana,\njossa niin monta ihanan välkkyvää tähteä näkyi houkuttelevan luoksensa,\nja joka oli täyttänyt tulevaisuuteni valollaan ja loistollaan, sen\ntakana oli nyt vaan harmaata, kylmää, koditonta -- silmiensä edessä\nnäkyi vaan sakea, liikkumaton usva, josta silloin tällöin vilahteli\nkoko joukko kalpeita haamuja, jotka heräsivät tuntoihin vaan\naavistamaan sitä elämää, jota ei ollut, kuin heidän kaipauksensa\nsynnyttämä, ja jotka kohta tulisivat huomaamaan itseänsä petetyiksi,\ntulisivat edelleenkin hapuilemaan usvassa ja vihdoin häviämään ilman\njäljittä, jäännöksittä. Tuo lempeä, kaunis, kirjava maailma, jota\nnäemme onnen hetkillä, mihinkä se oli joutunut? Näin vaan kolkossa\nusvameressä laivahylyn, jota laineet hakata mäiskyttelivät kovaan\nkallioon, joka halusta tahtoi hävitä syvyyteen, vaan ei taitanut. -- --\n\nVoih! Silloin en luullut, että semmoisen tuskan kokenut voisi elää\nkauemmin. -- --\n\nElina ei itkenyt enää, mutta istui siinä vaan alla päin ja katsoa\ntuiotti väsynein, toivottomin silmin eteensä. Vihdoin hän nousi, vaan\njäi seisomaan, ikäänkuin olisi odottanut sanaa minulta. Olikin minulla\nkysymys, joka jo kauvan oli polttaen pyörinyt kielelläni, vaan jonka\nnyt vasta sain lausutuksi: \"Oletko rakastunut toiseen, Elina?\"\n\nHän ei heti vastannut ja kuin hän oli kääntynyt pois, en voinut lukea\nmitään hänen silmistään. Vihdoin hän vastasi omituisesti tuikealla\näänellä: \"Kenenpä luulet enään uskaltavan luottaa minuun tämän päivän\nperästä ja kuinka voisin luottaa itseeni?\"\n\nHän jäi vielä sinne seisomaan, mutta käänsi silmänsä tyystisti pois\nminusta. Äkkiä hänestä kajahti leppeä, hiljanen, milt'ei epävarma ääni,\njoka oli aivan toisellainen kuin hänen äänensä oli kuulunut hänen\nvastatessaan minun kysymyksiini: \"Voisitkohan milloinkaan\", hän kysyi,\n\"antaa minulle anteeksi sen, minkä olen sinua vastaan rikkonut?\"\nTuhansia ihania muistoja loisti vilahdukselta mielessäni tuon äänen\nkaikuessa, jota nyt kuulin ehkä viimeisen kerran.\n\n\"Kuinka voit sitä kysyäkään? Ymmärrän nyt hyvinkin selvästi, kuinka\nvähän sinä rakastit ja saatoit rakastaa minua, -- ja sitä paitse: Mitä\nsinä sille mahdat, että -- että nyt ei enään ole asiat kuin ennen.\"\n\n\"Kyllä! Olisi minun pitänyt tuntea itseäni paremmin. Mutta jos olen\nsaattanut sinulle surua, niin nyt tiedän kylliksi, että se, joka on\ntapahtunut, ei ole tuottava minullekaan iloa vastaseksi iäkseni.\"\n\n\"Sitä sinun ei tarvitse sanoa minulle. Tiedän kyllä, että tämä\nkohtauksemme on käynyt sinun sydämellesi yhtä raskaaksi kuin minunkin.\"\n\n\"Mutta sinulla ei ole mitään kaduttavaa. _Semmoinen kuin minä ei voi\nkatsoa kunnollista ihmistä silmiin enään_. Ja jos ei se -- niin, jos ei\nse estäisi\" -- --\n\nHän pysähtyi, kääntyi äkkiä minuun, katsoi minua suoraan silmiin,\ntarttui käteeni ja sanoi: \"Meidän täytyy erota, ja on parasta että se\nnyt tapahtuu -- eihän siitä enää ole puhumistakaan. Mutta ensiksi sinun\ntäytyy tietää, että jos olenkin pettänyt sinut -- ja pettänyt itseni,\nniin olivat kuitenkin ne päivät, jotka elimme yhdessä, ihanimmat\nniistä, joita olen elänyt, ja niistä, joita tästä lähtien olen elävä.\n-- Jää hyvästi!\" -- --\n\nHän rupesi äkkiä kiiruhtamaan kaupunkiin päin. Kuinka usein olin\nkatsellut tätä hoikkaa lyhyenläntää, mutta kuitenkin lujatekosta\nvartaloansa! Kyllä tunsin hänen ripeän, vakaan käyntinsä! Hän tällä\nhetkellä oli silmissäni semmoisena kuin hän oli ennenkuin viimeisten\naikojen surut ja taudit olivat muuttaneet hänet. Näin hänen harmaat,\nselvät silmänsä, joissa rauhallisina hetkinä oli jonkinlaista raitista\njokapäiväsyyttä, ja käytännöllistä mielevyyttä, joihin välistä taas\näkkiä ilmaantui jotakin syvää kiihkon hehkua; kuin hänen mielensä\njoutui liikutukseen. Näin hänen leveän, lujaa tahtoa ilmottavan\notsansa, jota somat kiheräiset hiukset ympäröivät, näin hänen\nhienotekoset huulensa, jotka välistä voivat olla niin ilosessa hymyssä,\nja jotka toisin ajoin saattoivat puristautua toisiinsa niin kovasti ja\nkolkosti. Olin kuulevinani hänen raikasta nauruansa, joka voisi saattaa\nketä tahansa unhottamaan, että suruja olikaan ihmiselämässä, sekä hänen\nsydämellisen lempeästi helähtelevää ääntänsä, kuin hän puhui jostakin,\njota hän sydämestään olisi suonut. -- --\n\nOli minulle käsittämätöntä, että kaikki tämä, joka oli ollut minun,\ntästä hetkestä saakka tulisi olemaan minulle vierasta. Tulisin ehkä\nhäntä kohtaamaan, ja näkemään, saisin kuulla hänen ääntänsä, tulisin\nehkä ihastumaan sen somasta soinnusta, sekä tuntemaan rakkauden\nlempeästi puhuvan sydämeni salaisimpaan soppeen, ja kuitenkin olisi\nminun pakko tottua siihen, että siitä kaikesta ei mitään enään kuulunut\nminuun. Se tulisi tuntumaan samalta kuin jos palajaisi omaan kotiinsa\nja huomaisi sen olevan toisen vallassa.\n\nKuinka kauvan istuinkaan siinä kanervikossa en tiedä. Vihdoin en\najatellut sitä, mitä oli tapahtunut. En yleensä ajatellut mitään.\nTunsin vaan niin ääretöntä voimattomuutta, hervottomuutta, tylyyttä,\njonka siaan kohta tuli pistävä tuskallinen kipu sydämeen; -- Heittäysin\nkoko pituuttani kanervien sisään, ikäänkuin olisin tahtonut tukehduttaa\ntuon kiduttavan kaipauksen rinnassani; ummistin silmät ollakseni\nnäkemättä tuota maailmaa, joka oli niin aavana, autiona edessäni; minua\nhalutti tunkeutua alas maan poveen ja siellä nukkua, nukkua -- --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutaman päivän perästä taas kotiseutuni oli nähtävänäni. Niin, olipa\nse minun vanha rakas kotiseutuni, joka, ollessani poissa, aina oli\nmielessäni loistanut armahitten muistojen ja viehättävien toiveitten\nvalossa, ja jota en koskaan ollut lähestynyt, ett'ei tuhannet lempeät,\niloset ajatukset ja tunteet olisi nousseet mieleeni tervehtimään sitä\nraikkaalla riemulla.\n\nNyt palasin sinne eräänä päivänä, jolloin taivas oli harmaa ja ilma\nraskas, aivan kuin kuolehtunut. Maasta ja puista nousi selvä syksyn\nhaju. Kaikki minusta näkyi ilmottavan vanhuutta, väsymystä, tyhjyyttä\nja yksinäisyyttä; kaikki näytti kylmyydestä haihtuvan ja vähitellen\njäätyvän, ja kaikkialla tuntui niin hiljaselta kuin hautajaisissa.\n\nAstuin kotia päin. En ollut kärsiä ajatusta, että nyt tulisin tapaamaan\ntunnettuja ihmisiä ja näkemään kaikkien toimien menemän tavallista,\njokapäivästä menoansa. Kävin ensin niissä paikoissa, joita kerran\nolimme sanoneet \"omiksemme.\" Istuuduin puiston istuimille, kiville,\njoilla olimme istuneet, katselin puita, jokea, merta. En alussa\ntuntenut siitä mitään, oli kuin muistamisen kykyni olisi kokonansa\nhaihtunut minusta. Mutta äkkiarvaamatta yksi muisto heräsi, ja sen\nseurassa palasi koko joukko. Tunsin hänen armaat käsivartensa halajavan\nminua, hänen poskensa nojaavan minun poskeani vasten, oli, kuin olisin\ntuntenut ensimmäisen suukkosen ja kuin hänen suloset, uskolliset\nsilmänsä olisivat sanoneet: \"olet minun.\" Kaikki nuo suloset sanaset,\njoita vaan rakkaus keksii ja joihin se panee ilahuttavan voimansa,\nsoivat mielessäni, ja koko se sulosuus, jota ihmisääni pystyy\nkuiskaamaan, kuin mieli on lämminnä lempeyden kaipauksesta, ilmaantui\ntaas sydämeeni. -- --\n\nJo hämärti, kuin vihdoin menin kotia. Mutta nykysen tilani muisto\ntarttui jääkylmillä kourilla mieleeni ja tunsin kulkevani elämän\nsuuressa, loppumattomassa hautajaissaatossa.\n\nKäytävässä, johonka astuin ennenkuin olin tavannut ketään omistajaa,\noli pilkkosen pimeä. Aioin mennä omaan huoneeseeni, vaan kuulin jotakin\nliikkuvan pimeässä ja pysähdyin. Äkkiä tunsin kaksi käsivartta\ntarttuvan kaulani ympärille ja lempeän äänen kuiskaten kysyvän: \"Eikö\nasiat voi selvetä enää?\" -- \"Ei\" --\n\nMenin ylös huoneeseeni. Kuu nousi ikään vuoren harjanteen takaa ja\nloisti vähäsellä, sinertävällä valolla melkein mustankarvasille puille\nja harmaanruskeille vainioille. Istuuduin akkunan ääreen. Tuossa olivat\nvanhat ystäväni, kaksi saarnipuuta lehdettöminä ja odottivat\ntyytyväisinä kohtaloansa, talven tuloa. Kylän rakennukset olivat kuin\nsuuria, epäselviä kivenmöhkäleitä himmeässä kuutamossa; tuolla kaukana\nvälkkyi meren harmaanvaalea, kiiltävä juova. Kuulin puinnin pauketta\nriihestä: se muistutti minulle rauhallista talvielämää ja iltapuhteita\nkotilieden lämpimässä. Ei ollut levottomuutta missään, ei vihiäkään\nsiitä, että jotakin surettavaa ja häiritsevää oli tapahtunut, taikka\nolisi tulossa.\n\nMieleeni johtui tuo unhottumaton ilta, jolloin istuin ikkunani ääressä\nsamoin kun nyt ja katsoin ulos kuutamon valasemaan yöhön, toivoen\nloistavaonnista tulevaisuutta ja tuntien \"olevan sulosta elää.\"\nVarsinkin muistui tarkkuudella mieleeni seuraavan päivän aamu. Muistin\nkuinka palvelustyttö kahvia tarjoten herätti minut toivottamalla \"hyvää\nhuomenta,\" ja \"ilosta joulua.\" Muistin luonnon peittämät puut akkunan\nedustalla ja niistä kiiltävät lumitimantit ja kaukaisien vuorien\npunertavat huiput sekä vienosti lainehtivat pilvenhattarat, jotka\nhiljaan liitelivät ilmassa. Kaikki mulle näkyi toivottavan \"ilosta\njoulua;\" niin teki isäkin, joka pisti päänsä sivuhuoneen ovesta\nsisälle. Muistan äitinikin tulleen samalla toivotuksella sisään,\nistuutuneen sängynlaidalle ja kertoneen minulle kaikista talossa\ntapahtuneista muutoksista. Muistan että kaikki, kaikki, jonka näin ja\nkuulin, minusta oli niin merkillistä, niin uuhottumatonta, enkä luullut\nkoskaan ennen tietäneeni kuinka paljon rakastin koko taloa ja sen\nasukkaita, kotiseutua ja sen asujamia enkä koskaan aavistaneenikaan\nkuinka ihanaa ja vaaran-uhkaavaista onnea täynnä ihmiselämä olikaan.\n\n\n\n\nX.\n\n\nMonta, monta vuotta on nyt vierinyt sen iltasen perästä, enkä siitä\npuoleen ole koskaan enää nähnyt syntymäseutuani. Sain jonkun aikaa\nusein kirjeitä vanhemmiltani; sitten niitä tuli yhä harvemmin eikä\nniissä koskaan ollut mitään Elinasta. En siis tietänyt sitäkään, että\nhän oli palannut setänsä luo, ennenkuin eräänä päivänä sanomalehdessä\nhuomasin seuraavan \"onnettomuuden merellä:\" Kovassa myrskyssä viime\nviikolla tapahtui näillä seuduin onnettomuus merellä, joka on\nherättänyt surua laveissa piireissä, kuin herra maakauppias Holt\nkotimatkalla ------n pitäjän käräjäpaikalta purjehti kumoon ja hukkui\nveljensä tyttären kanssa, joka oli hänen seurassaan. Hra asianajaja\nVang ja eräs poika, jotka myöskin olivat matkalla, pelastettiin.\nMaakauppias Holt oli tunnettu tavattoman kunnolliseksi, rehelliseksi ja\navuliaaksi mieheksi, ja sekä häntä että hänen veljentytärtä kaipaavat\nnyt haikeasti ne monet, joita he auttoivat neuvoillaan ja töillään.\n\nVaan se, joka tällaista on kokenut, tietää miltä tuntuu saada semmoinen\nuutinen, kuin sen vielä päälle päätteeksi saa tietää vaan julkisen\nsanomalehden uutisosastosta, jossa se tietysti on kirjotettu yleisien\n\"tapaturmien\" tapaan.\n\nKirjotin heti \"patriootille\" saadakseni tarkempia tietoja, ja hänen\nvastauksensa kuului näin:\n\n  \"Kunnioitettava Herra!\n\n  \"Se surullinen onnettomuus, josta kirjotatte, tapahtui viime\n  syyskäräjäin aikana. Olin mennyt sinne Holtin kanssa, ja Elina\n  oli seurassamme käydäksemme Hanna Strömin luona, joka nyt on\n  naitu sille miehelle, joka käräjiä pitää. Kuin Holt oli\n  toimittanut asiansa, hän tahtoi purjehtia kotia. Mutia kävi\n  myrsky ja häntä kehotettiin luopumaan aikomuksestaan. Vaan\n  muistattehan, että häntä ei helpolla saatu luopumaan\n  päätöksestään. Meillä oli vaan kuusilaitanen purjevene, ja\n  Holt, minä sekä puolikasvunen poika hoitelimme sitä. Holt\n  oli aina uhkarohkea purjehtia ja luulen hänen vuosi vuodelta\n  käyneen yhä rohkeammaksi. Poika oli samallainen uskalikko\n  eikä arvellut olevan mitään vaaraa laskea vesille.\n\n  \"Olipa se oikein hirmupäivä joka ei koskaan haihdu muististani.\n  Lumiräntää satoi, tiet olivat vetelät, ilma kolkko. Semmoinen\n  käräjäpaikka on silloin omiansa tekemään elämän inhottavaksi.\n  Kaikki ovet ovat longallaan, läpimärkiä ihmisiä kulkee ulos ja\n  sisään tapaamaan toinen toistansa, ja he tuovat sadetta,\n  kosteutta, likaa kaikkiin huoneisiin. Kaikkialla on järven\n  ja kalan hajua. Tielläkin näkee synkkämielistä käräjäväkeä\n  hitaasti kulkevan edes takasin. Kaikki ovat käräjäpaikalla\n  kiireissään, ei voi puhua järjellistä sanaa kenenkään kanssa\n  eikä löytää rauhallista soppea, johon ei tuulen henki, kosteus\n  eikä kalan haju tunkeudu. -- Holt oli tavallista rauhattomampi\n  ja käveli koko päivän sisään ja taas ulos. Vihdoin hän oli\n  valmis ja poika kantoi matkatavarat veneeseen. Valmistauduin\n  minäkin ja tapasin Holtin etehisessä. 'Mihinkä sinä aiot?' hän\n  kysyi. -- 'Tietysti kotiin,' vastasin. -- 'Lörpötyksiä. Jää\n  tänne huomiseen. On siaa kylänvanhimman veneessä sekä sinulle\n  että Elinalle.' -- 'En salli sinun mennä yksinäsi tämmöiseen\n  ilmaan,' minä sanoin. 'Kiitoksia vaan paljon; mutta olen jo\n  täysi-ikänen ja voin kyllä purjehtia tämän matkan lapsenlikatta.\n  Kyytimiehen olen saanut.' -- 'Jos sinä tahdot mennä tänään, niin\n  minäkin tahdon. Luulisinpa kuitenkin olevani omassa vallassani.'\n  'Olet vaan tiellä,' Holt vastasi äreästi. En saanut aikaa vastata\n  sillä samassa tuli Elinakin matkapuvussa etehiseen. Holt katsoi\n  häntä suurin silmin. 'Mutta sanoinhan, että olin saanut sinulle\n  siaa kylänvanhimman veneessä huomenna.' 'Minä menen tänään,'\n  Elina vastasi lyhyesti. Holtia rupesi asia arveluttamaan ja hän\n  katsoi ulos merelle. -- 'Mutta ilmaan et voi varsin luottaa,' hän\n  sanoi epäröiden. 'En tule olemaan tiellä,' Elina sanoi ja alkoi\n  astua rannalle päin. Nyt ei Holt enään vastustellut, mutta\n  omituisen katseen hän loi veljensä tyttäreen.\n\n  \"Siis purjehdimme rannasta. Elinan kädessä oli purjeiden\n  jalusnuorat, Holt piti perää, minä istuin keskelle ja poika\n  kokassa. Kauvan kulettiin onnellisesti. Ei oikeastaan ollutkaan\n  mitään vaaraa purjehtia tämmöisessä ilmassa, kuin oli semmoinen\n  veneenhaltia kuin Holt. Mutta eihän se ollut leikinlaskuakaan,\n  ja vaiti ollen toimitimme kukin tehtävämme. Holt istui puoleksi\n  kääntyneenä Elinaan päin ja puhui hiljaa hänen kanssaan. Minä\n  voin kuulla vaan erityisiä lauseenkatkeamia, mutta ne minut\n  kuitenkin saattoivat ajattelemaan. 'Nyt siinä asiat selvitetään,'\n  he näkyivät vihdoin puhuvan suunsa puhtaaksi kaikesta, mitä oli\n  ollut epäselvää heidän välillänsä. Kuulin Holtin vastaavan\n  olevansa jo vanhemmalla puolen ikäänsä, ja 'että hän ei koskaan\n  olisi uskonut eikä toivonut --,' seuraavia sanoja en voinut\n  kuulla. Kuulin Elinan sanovan siihen: 'Sinun ei olisi koskaan,\n  ei koskaan pitänyt salata tuota,' ja minä ajattelin: 'Holt kertoo\n  tytölle kuinka rakas tämä todellakin on ollut hänen sydämmelleen\n  ja minkä tähden hän ei koskaan ollut näyttänyt sitä.' Sitten\n  kuulin Holtin myös puhuvan 'kihlauksesta,' sekä jotakin, 'jota\n  hän ei uskaltanut' ja 'olla aivan varma itsestään.' Ja minä\n  kuulin Elinan selvästi vastaavan: 'Ei, nyt sinä et oikein voisi\n  uskoa minua enää, enkä sitä voi itsekään enää'. Vaan mitä hän\n  tarkotti, sitä en tiedä. Huomasin myös Holtin usein punastuvan\n  ja että hänen kätensä oli epävakaasti peräsimessä kiinni. Hänen\n  silmänsäkin ilmottivat jonkunlaista hajamielisyyttä, eikä hän\n  ollenkaan pitänyt vaaria tuulenpuuskauksista. Äkkiä näen aika\n  vihurin lähenevän, musteni merellä, vaan Holt ei sitä huomannut.\n  Minä huudan hänelle, hän malttaa äkkiä mielensä ja antaa käskynsä,\n  tällä kertaa vielä ajoissa. Sama tapahtuu vielä kerran. Huudan\n  hänelle: 'Nyt sinä purjehdit uhkarohkeasti, Holt!' Hän ei\n  vastannut, vaan katsoi tarkemmin kotvasen aikaa. Nyt näytti siltä\n  kuin ilma alkaisi laimeta, Holt puhui taas Elinan kanssa ja minä\n  vaivuin omiin ajatuksiini enkä sen kovemmin tarkannut koko\n  kulkuamme. Silloin poika äkkiä huudahtaa: 'Tuossa tulee --!' --\n  Enempää hän ei saanut sanotuksi; kuulin vaan hirmusen viuhinan,\n  näin maston katkeavan ja putoavan mereen ja äkkiarvaamatta tunsin\n  itseni märäksi ja kylmäksi, olin vähällä tukehtua ja sitten en\n  enää nähnyt enkä kuullut mitään. Kuin taas tulin tuntoihini,\n  venyin kumpasetkin kädet kumoon menneen veneen laidassa kiinni ja\n  tunsin käden tarttuvan kaulukseeni auttamaan minua ylös. Se oli\n  Holt, joka jo istui veneen emäpuulla toinen käsi Elinan ympärillä,\n  joka kalmankalpeana ja silmät kiinni nojasi häntä vasten. Poika\n  oli myös taampana hyvässä korjuussa. 'Pysy tiukasti kiini', Holt\n  sanoi, kuin oli auttanut minut ylös ja hellitti kättänsä. Siten\n  istuimme hetkisen veneen emäpuulla etsien silmillä apua ja uskoen\n  sielumme Jumalan käsiin. Holt näytti rupeavan käymään vähän\n  epävakaaksi tuolla etupuolella, ja huomasin kohta, että alkaa\n  hänelle käydä vaivaloiseksi pitää sekä itseänsä että Elinaa kiinni.\n  Puhuin hänelle siitä, mutta hän lausui vaan: 'Pidä poikaa silmällä,\n  jos voit'. -- Katsahdin häneen olkani takaa. Hän istui miehen\n  vakavuudella ja sylki merivettä suustaan, Samassa hyökyaalto\n  töytäsi veneen kylkeen ja huuhtoi jääkylmää vettä päällemme;\n  minä en hetkisen aikaan nähnyt enkä kuullut mitään, vaan koetin\n  pysyä käsin veneestä kiinni. Kun sain silmät auki _ei siellä enää\n  ollut ketään etupuolellani_! Huusin täyttä kurkkua merelle ja\n  rantaan päin, vaan ääneni hävisi kuin lapsen huuto sekä myrskyn\n  että aaltojen pauhatessa eikä siellä ollut mitään niiden päällä\n  nähtävää, kuin tupruilevata veden huurua.\n\n  \"Onpa kuin onkin kauheata nähdä semmoista! Suuri Jumala, sitä\n  muistoa ei mikään voi haihduttaa! Sen minä sanon Teille, käypi\n  vanhaksi sellaisesta ja elämisen halu katoaa kokonaan pois.\n\n  \"Me kaksi, jotka olimme jälellä, jouduimme aaltojen ajosta\n  tyvenemmille vesille; maalla oliat huomasivat meitä ja siten\n  pääsimme siitä hengissä.\n\n  \"Mitäpä minun vielä tulee sanoa? Voitte itse ajatella mieleni\n  tilaa, kuin menin viemään Teidän vanhemmillenne tuommoista\n  sanomaa. Äitinne silloin lausui jotakin, joka sittemmin ei ole\n  lähtenyt mielestäni: 'Ehkä se kuitenkin oli parasta'. Täytyy\n  tunnustaani, että olen itsekin ajatellut jotakin samallaista.\n  Ei koskaan noiden kahden väli oikein selvennyt hyväksi.\n  Pitäisiköhän minun olla tästä puhumatta? Mutta olettehan niin\n  hartaasti pyytänyt minulta tarkkoja tietoja heistä. Niin,\n  kummallistahan se oli, että eivät oikein sopineet keskenänsä.\n  Elina oli kaikkein helläsydämmisin, kaikkein jalomielisin vaimo,\n  kuin olen tuntenut, ja mitä Holtiin tulee -- niin hän oli ainoa\n  ystäväni eläessäni, uskollisempi kuin kukaan muu, ja hyvä kuin\n  oli semmoinen hädän-alaselle. He eivät sopineet keskenänsä ennen\n  kuin oli myöhä. -- Kumminkin oli heidän välinsä paljon parempi\n  nyt kuin ennen. He puhelivat lempeästi toisilleen eivätkä enää\n  olleet niin harvasanaset keskenään. Voitiin kuitenkin huomata,\n  että siinä oli jokin haava, joka ei voinut parata. Ja tuolla\n  hirmuhetkellä, kuin Elina oli puoleksi tunnotonna Holtin sylissä,\n  kuulin sanasen, jota en ole uskonut kenellekään, en Teidän\n  vanhemmillennekaan. Kuin Holt huomasi, ett'ei tyttö sylissä\n  voinut pysyä varmasti kiinni, niin hän sanoi: 'Elina, palauta\n  mielesi, henki on vaarassa'. -- 'Laske minut', Elina sanoi, 'on\n  yhdentekevää, _nyt ei kuolema ole raskas_'. Hän ehkä puhui\n  mielen huumauksessa; mutta olen myöskin ajatellut, että hän\n  ilmotti salasen toiveen. -- Ja hän, joka kerran sanoi: \"_Ompa\n  sulosta elää_!\"\n\n  \"Itsestäni on vaan vähä sanottavaa. Minua enite vilu vaivaa. Enkä\n  tiedä mikä paino tuota rintaa vaivannee, josta en koskaan näy\n  pääsevän. Minkäpä eteen nyt eläisinkään? Talo tuolla mäellä on\n  tyhjä, en enää voi pistäytyä sinne näkemään kahta hyvää ihmistä.\n  Eihän elämä ole minkään arvonen, kuin on jäänyt yksinäiseksi.\n  Tahdon tunnustaa Teille asian. Ovathan ne hyvät nuo yleiset\n  aatteet ja harrastukset, Mutta ne ovat ihmeen kylmäkiskosia\n  seuralaisia, kuin on tullut vanhaksi. Suoraan sanoen: Kun ei\n  ole mitään muuta elämässä harrastettavaa, niin tunteepa itsensä\n  niin köyhäksi ja hylätyksi, että mielellään antaisi sydänverensä,\n  saadaksensa edes yhden, jota rakastaisi ja joka antaisi rakkautta\n  takaisin. Se on se elämänkokemus, jonka panen testamenttiini\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikissa niissä kirjeissä, jotka olet näinä vuosina lähettänyt minulle,\npalajat aina yhteen ja samaan kysymykseen: Kuinka se on mahdollista,\nettä minä voin tyytyä elämään tämmöisessä syrjälaaksossa ilman mitään\nmuuta työnä, kuin parantaa sen asukkaita heidän kivuistaan. Onko tämä\nsemmoinen tehtävä, että se voisi olla koko elämän täytteenä ja\ntarkotuksena? Mistä yleensä saan poltto-aineen pitääkseni vanhan uunini\nlämminnä. Mikä tekee, että voin tyytyä tähän ihmiselämään? Eikö kaipaa\npäästä suureen, avaraan maailmaan, jossa löytyy ihmisiä, jossa eletään,\njossa tehdään urho-töitä, jossa ajatellaan ja runoellaan?\n\nVastaus on siinä, jonka olen kertonut. Olen muistanut erään Elinan\nlausuman sanan: \"Sitten tahdomme muistaa niitä, jotka kivulloisia ja\nsurullisia ovat\". Katso, jos on saanut tämän silmiensä eteen, ja jos on\ntahto ryhtyä siitä syntyvään työhön, silloin on kaikkialla paljo,\nkauhean paljo suuria elämän tehtäviä.\n\nMistäkö saan lämmitys-aineeni? Noh, eihän sitä aina lienekään niin ylön\nrunsaasti, ja uuni usein uhkaa kylmetä. Kohtaloni välistä näyttää\npäivän valasemain pilvenhattarain kaltaiselta: ne syttyvät ja hehkuvat\nhetkisen länsimaailman ihanassa loistossa, vaan niiden päivästä saatu\nvalo hälvenee pian ja kohta ne liitelevät harmaina ja yksinäisinä\neteenpäin. Mutta kuitenkin: myös minäkin, joka elämän pelissä voitin ja\nkadotin, olen kumminkin saanut kokea tuon, olen toki hetkisen nähnyt,\nminkälainen elämä suurimmassa ihanuudessaan voipi olla, olen huomannut,\nettä se on sen tuskan arvonen, jolla sen maksamme.\n\nKaipaanko? Kyllä, mutta en suurta maailmaa ja sen häärimistä. Minulla\non omat mielenhoureeni. Istun välistä tyystisti katsellen länteen päin,\njohon päivän valo hävisi, vaikka tiedän auringon jo laskeneen.\nTodellakin, kyllä kaipaan päästä noihin kaukaisiin länsiseutuihin,\nikään kuin maailman koko ihanuus asuisi siellä. Kaikki minusta vielä\ntänäkin päivänä tuntuu täällä vieraalta. Nämä kylmät talvet tuikkavine\ntähtineen eivät minun mieltäni viehätä. Nämä kuivat, päivänhelteiset,\nlemuttomat kesät, -- en minä niitä tunne, en minä niitä rakasta.\n\nVälisti kaipaukseni kasvaa niin, että oikein sydäntäni ahdistaa ja\nvereni käy tautikuumaksi halusta päästä noille länsimaille, joissa ilma\non kostea ja joissa puista ja ruohoista nousee niin ihana kesälemu.\nKaipaan noita rajusti kohisevia jokia, noita hienoja, tuoreita,\nvihantia nurmikoita, noita synkkiä hongikkoja, noita pieniä valkeiksi\nmaalatuita talosia yrttitarhoineen ja ruskeine polkuineen laaksojen\nläpi. Kaipaan noita korkeita vuoria, joill' on lunta huipulla, tuota\nmeri-ilmaa, noitten pitkäin, kesäaaltojen hiljasta loisketta sekä\nniillä kiikkuvia venheitä. Kaipaan purjehtivia laivoja, suuria\ntavarahuoneita tynnyrineen sekä puheita silleistä ja merimatkoista.\nKaipaan syvän laakson ahdasta taivaankantta, josta auringon säteet\nluovat niin vaihtelevaa loistoa maahan; niin luulenpa melkein, että\nkaipaan ihmismajojen savua, kaipaan noita pieniä kirkkoja ja\nvanhanaikusta virrenlaulua.\n\nNiin, välisti voin tuntea polttavaa kaipausta, kalvavaa halua päästä\nvaan kerrankaan katsomaan, kuulemaan, ihastumaan ja ilotsemaan kaikesta\ntästä ihanuudesta -- ja kuitenkin tiedän, että kaikki on vaan\nmielen-houretta.\n\nKaipaan pientä elämän palasta, joka on mennyt maan poveen!\n\nJos tulisin sinne, niin tahtoisin istua haudan luona ja tuntisin, että\nkaikki, jota kaipaan, on hävinnyt. Maltan mieleni ja muistan, että\nkaikki, jota niin hartaasti haluan, on haudattu menneiden aikojen\njääkylmään syvyyteen. Katson taas länteen päin ja näen unta, että nuo\nruskottavat pilvenhattarat ovat tulleet niistä maista, joissa kevät\nikusesti vallitsee, ja että ne tuovat minulle tervehdyksen siitä\nihanuudesta, jota kaipaan ja joka ei koskaan ole häviävä.\n\nLOPPU.\n\n\n\n"]