[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGsOleG_itIIGmpIZ4M0SGB9QjBoZH9FfNnJu9DQou2Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},474,"Kuninkaan toverit","Deslys, Charles",1821,1885,"474-deslys-charles-kuninkaan-toverit","474__Deslys_Charles__Kuninkaan_toverit",null,"romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1874,1876,58605,370379,false,35340,[24,25,26,27],"Charles, Duke of Burgundy, 1433-1477 -- Fiction","France -- History -- Louis XI, 1461-1483 -- Fiction","Historical fiction","Louis XI, King of France, 1423-1483 -- Fiction",[29,30],"French Literature","Historical Novels","\"Kuninkaan toverit\" by Charles Deslys is a historical novel written in the late 19th century. The story is set in 15th-century France and revolves around the intrigues of King Louis XI, particularly focusing on the colorful characters surrounding him, including the clever poet François Villon. The novel promises to explore themes of friendship, survival, and the complex world of nobility versus commoners through the lens of humorous and dramatic storytelling.  The opening of the novel introduces the reader to Master Klaus Gringonnaux, a wealthy vintner, as he prepares for a grand feast, anxiously awaiting an important guest. In a bustling kitchen, we meet the famous chef Tailleverd, whose quirky nature brings an element of humor to the high-stakes atmosphere. As the story unfolds, hints of a larger intrigue surrounding King Louis XI begin to appear, particularly when the notorious poet François Villon makes his entrance, contributing to the ensuing chaos with his witty remarks and escapades. The narrative sets up an engaging blend of rich characterization and historical context, drawing readers into the vibrant world of 15th-century France. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Yrjö-Koskinen, Yrjö Sakari",347,"Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu 1400-luvun Ranskaan kuningas Ludvig XI:n valtakaudelle. Teos seuraa porvareiden, sotilaiden ja runoniekka François Villonin vaiheita poliittisten juonittelujen ja historiallisten murrosten keskellä.","Charles Deslys'n 'Kuninkaan toverit' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 474. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUNINKAAN TOVERIT\n\nKirj.\n\nCharles Deslys\n\n\nRanskan kielestä suomentanut Y. K. Koskinen\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,\n1876.\n\n\n\n\n\n\nAINEHISTO:\n\n     I. Mitä muinoin kutsuttiin vapaaksi ateriaksi\n    II. Kuningas, porvari ja runoniekka\n   III. François Villon'in puolustuspuhe\n    IV. Rautasormus\n     V. Metsässä\n    VI. Ensimäiset seikkailut\n   VII. Vaatekauppias ja kaksi pyhissä-vaeltajaa\n  VIII. Vapaa, mutta raivokas\n    IX. Nikolaus Diesbachilainen\n     X. Hedvig ja Magdalena\n    XI. Fridolin\n   XII. Toisesta luostarista toiseen\n  XIII. Veli Starck\n   XIV. Lähtö sotaan\n    XV. Vihollisia, ystäviä\n   XVI. Yksi vielä, jota ei odotettukaan\n  XVII. Freiburg'in luostari\n XVIII. Kettu ja susi\n   XIX. Rohkea, hirveä, hurja\n    XX. Tappelu\n   XXI. Lyon\n  XXII. Italialainen valtioviisaus\n XXIII. Aquilar'in kreivi\n  XXIV. Renato Lothringilainen\n   XXV. Murten\n  XXVI. Saint-Jacques kostetaan\n XXVII. Kaksi kuollutta urosta\nXXVIII. Päätös\n        Viiteselitykset\n\n\n\n\nI.\n\nMitä muinoin kutsuttiin vapaaksi ateriaksi.\n\n\nMestari Klaus Gringonnaux, viinitarhuri-ammattikunnan syndiko eli\nvanhin Meung-sur-Loire'n kaupungissa, oli aikansa rikkaimpia\nporvareita.\n\nTänä aamuna Marrask. 27 p. 1475, hänen kaunis, ihkaten uusi\nkivikartanonsa, jonka kolmikertaisesta kattoharjasta espanjalaiset\nviirit tuulen suuntaa ilmoittivat, ja jonka kyljistä somat parvekkeet\nkadun kohdalta pistivät esiin, mutta joen puolella penger-lavat\nlaskeuivat rantaan saakka, oli tosiaan pantu ylös alaisin\nkellarikerroksesta ullakkoon asti.\n\nArvoisa syndiko, melkoisesta lihavuudestaan huolimatta, juoksi edes\ntakaisin, kantoi itse kellareista paraat viininsä, toi itse hienoimmat\nhedelmänsä ylisiltä ja poikkesi aina vähän päästä ruokasaliin\njakaakseen jonkun uuden käskyn tai kehoittavan sanan puolisollensa,\nLeonarde'lle, sekä tyttärelleen, Gillette'lle, jotka kahden palvelijan\nkanssa, kiiruimman kautta puuhasivat oikeita juhlapäivällisiä.\n\nVarmaankin varrottiin jotakin suuri-arvoista vierasta.\n\nMutta kyökissäpä vasta oli hyörinää ja pyörinää. Oli noudettu\nOrleans'ista kuuluisa Tailleverd, kuningas Kaarlo vainajan entinen\nkyökkimestari, joka joskus vielä suvaitsi luopua yksinäisyydestään,\njohtaakseen jonkun herkullisen juhlan lihavia valmistuksia.\n\nHän oli siellä, aamusta alkain, ikäänkuin suuri sotapäällikkö\nratkaisevan taistelun hetkellä. Kaksi kyökkipoikaa palvelivat häntä\najutantteina. Näiden nähtiin hyörivän sinne tänne hehkuvien uunien\nedessä, kohottaen järjestänsä pannujen ja kattilain kansia, joiden alta\nmitä ihanimpia höyryjä tunki esiin. Mitä heidän arvoisaan mestariinsa\ntulee, hänpä kuumimmassa liehteessä pääpesän edessä itse hoiti\npaistinvarrasta.\n\nRuumiiltansa hän oli aika roikale, mittava, kuiva ja kuihtunut; jalat\nja kädet niin pitkiä, ett'ei määrääkään. Hän näytti vasta olevan noin\nneljänkymmenen vuotias. Senpä tähden mestari Gringonnaux olikin ensi\nalussa pitänyt häntä ylen nuorena niin iäkkääksi mieheksi; hän oli pait\nsitä hämmästynyt hänen omituista, veijarimaista muotoansa. Ja\nmyöntäkäämme suoraan, olipa hänellä syytäkin.\n\nAatelkaapa: kaula kuin kamelikurjella, parta kuin pukilla ja pää kuin\npaholaisella. Ei mitään niin pilkallista, niin ivaavaa, kuin nauru\nhänen huulillansa. Silmistä säteili nero, ja, suoraan sanoen, myöskin\nilkeys. Varsin omituinen tapa oli hänellä pitää aina puoli suuta\navoinna ja puoli silmää ummessa. Kun joskus, sattuman kautta,\nsilmäluomet ja huulet menivät vallan auki, tuli niiden takaa näkyviin\nloistavan valkeat hampaat ja kauniin mustat, säihkyvät silmät, joiden\nylevyys ja hempeys olivat omituisena vastakohtana kaikkeen muuhun.\nOlisi voinut sanoa, että tuo mies oli hetkeksi ottanut naamarin\nkasvoiltansa.\n\nTämän naamarin muodosti harmaan-tumma iho, punaisia täpliä täynnä,\npitkä ja hyvin käyrä nenä, johon oli sijaantunut, ikäänkuin vastoin\ntahtoa, joku kajastus kapakasta, sekä tuuheat, kaarevat kulmakarvat,\njoita riehuvien ajatusten alituinen tulva paisutti. Sitä vastoin otsa,\nennen kaunis ja korkea, oli nyt jo uurteinen ja aaltoileva kuin\nvaltameri. Joukko tuuheita kiharia sitä seppelöitsi, ja valui alas sen\npäältä, paikoin hohtaen hopealle kuin aaltojen harjat.\n\nKaikkien näiden soinnuttomain ja ristiriitaisten ominaisuuksien ohessa\nnuo kasvot, joista loisti langennut nero, tuo kummallinen irvistys,\nvieläpä koko tuo loikeromainen ruumiskin ilmaisi niin ihailtavaa\nalkuperäisyyttä ja uljuutta sekä niin vastustamattomasti viehättävää\nhupaisuutta, vieläpä toisinaan jonkunmoista ilveilevää suloakin, että\nse ensin hämmästytti; sitten tuo kummallinen henkilö, tuo elävä\narvoitus vähitellen alkoi miellyttää ja kiinnitti vihdoin kokonaan\nhuomion puoleensa.\n\nEtenkin tällä hetkellä, kun tuli kirkkaasti valaisi hänen kasvojansa,\nhän oli julkisennäköinen, seisoessaan pitkä virkapuku yllänsä, milloin\nkiihoittaen äänellä tai viittauksilla koiraa, joka paistinvarrasta\nkäänteli, milloin kaataen paistinpannusta kastinta käriseväin ja\nvähitellen jo kärventyväin jäniksen, hirven ja kanan paistien päälle,\njotka par'aikaa valmistuivat hänen korkean johtonsa alla.\n\nVielä useammin, toisella kädellä silitellen partaansa, toisella painaen\nreittänsä vasten pitkän kastin-kauhan vartta, joka näin teki samaa\nvirkaa, kuin miekka sonnitaistelu-päälliköllä, hän seisoi liikkumatonna\nja äänetönnä yhdellä ainoalla jalalla, aivan kuin suuri, ajatuksiin\nvaipunut kahlaajalintu.\n\nVaan äkkiä hän jälleen mitä sulavimmalla liikkeellä asettui molemmille\njaloillensa ja alkoi lausua erään siihen aikaan liiaksikin tunnetun\nrunoelman alku-säkeitä:\n\n    Te, jotka pyhiä, arkioita\n    Etsitte vapaita atrioita,\n    Te teikkarit ilman kaatiotta,\n    Te toverit missä milloinkin\n    Tuon oivan mestari Villon'in:\n    Joit' ei rahan rahtukaan paina,\n    Joill' on itse-ottama laina,\n    Te kaikenkaltaiset irvisuut,\n    Nuoret veijarit ja muut...\n\n-- \"Vait!\" molemmat kyökkipojat äkkiä kauhistuen keskeyttivät, \"maiti\nnyt! ovi aukenee...\"\n\nKynnykselle ilmestyi mestari Gringonnaux, partaveitsi kädessä,\npyyhinliina leuvan alla ja oikea poski vielä kokonaan saipuan vallassa.\n\n-- \"No! mestari Tailleverd?\" hän kysäsi muodolla, josta selvään näkyi,\nettä hänen päänsä oli vallan pyörällä paljaasta puuhaamisesta, \"no!\nedistymmekö yhtään? olemmeko jo pian valmiit?\"\n\nEntinen kyökkimestari hymyili arvokkaasti ja otti aseman, joka paraiten\nsopi hänen-moiselle miehelle. Sitten hän vastasi kohteliaasti:\n\n-- \"Älköön mikään teitä huolettako, mestari Gringonnaux, minä en\nsuinkaan ole sitä lajia väkeä, joka myy vuohia lehmien asemesta ja\ntahdonpa olla kehno, halveksittava konna, jos ette saa syytä hämmästyä\nsitä, jota nyt teille valmistan ... ja teidän vieraanne samaten...\nVarmaankin joitakin herroja tai ylimyksiä likitienoilta, eikö niin?...\nMinulla nimittäin on se omituinen tapa, että olen hyvin utelias, ja\nkatsonpa oikeudekseni tietää, ketä varten kulloinkin virkani puolesta\nruokia valmistetaan. Sanokaapa, ketkä ovat?\"\n\n-- \"Myöhemmin kenties!\" porvari ylpeästi vastasi ... \"jälkiruokaa\ntarjottaessa ... ja se olkoon palkintonne... Mutta oletteko valmis?...\nHän, jota vartoon, ei yhtään rakasta vartoomista.\"\n\n-- \"Kun kello on kaksi-toista\", Tailleverd julisti; \"silloin on aika\nsyödä päivällistä.\"\n\nSitten ojentaen kätensä kelloa kohden, joka riippui pääpesän kyljessä,\nhän lisäsi:\n\n-- \"Joutukaa! ei enää puutu, kuin neljännes tuntia!\"\n\n-- \"Ei muuta kuin neljännes tuntia!\" isäntä parkaisi hädillänsä.\n\"Pian nyt, Leonarde! Gillette! päättäkää jo pukemisenne... Oletteko\nvalmiit! ... nyt on aika! ... hän lähestyy! ... hän on jo\nnäkyvissä!...\"\n\nGringonnaux oli jo kaukana. Ovi hänen jälkeensä meni kiinni\npaiskaamalla.\n\nYhtähyvin arvoisa kyökkimestari suoritti syvän kummarruksensa loppuun\nasti kaikkien taiteen vaatimuksien mukaan.\n\nVähän matkaa hänestä molemmat kyökkipojat pistivät ulos kielensä ja\nirvistivät.\n\nVaan samassa heidän kuuluisa päällikkönsä ojentihe, kääntyi äkkiä ja\npaiskasi aattelematta, niin ainakin tahtoisin uskoa, kauhallansa toista\nheistä vasten silmiä, niin että rasva ympäri pirskui.\n\nToinen kyökkipoika purskahti nauramaan. Tailleverd suvaitsi hymyillä.\nEikä edes tuo rasvalla valettu nuorukainen, joka par'aikaa pyhki\nsilmistään paistin lientä, voinut omasta puolestaan vastustaa tätä\ntarttuvaista iloisuutta.\n\nOlkoon ohi-mennen mainittu, ett'ei näiden molempien kyökkipoikien muoto\nollut yhtään sen oikea-uskoisempaa laatua, kuin itse mestarinkaan.\nHeidän siveän pukunsa alta pisti liiankin selvään näkyviin kaksi aika\nlurjusta, kaksi valepukuista kulkiainta, kaksi oikeata pää-juutasta,\nniinkuin siihen aikaan karanneita koululaisia, mustalaisia ja muita\nhirtehisiä kutsuttiin.\n\nTällä välin kunnian kyökkimestari oli äkkiä ottanut päällensä ankaran\nkäskijä-muotonsa.\n\n-- \"Vatsa ja pää!\" hän huudahti, \"ei tässä enää ole aikaa joutavia\njaaritella. Mekin näet vartoomme erästä, joka meitä on kutsuva pienelle\nhuvimatkalle käpälämäkeen ateriamme alusteeksi. Laittakaa pois kaikki\nnämä kattilat tulelta, että ne ehtisivät hieman jähtyä. Pian nyt, veli\nMalpaye! pian arvoisa Baillevent! -- jos kammootte köyttä ja\nhirsipuuta!\"\n\nItse hän oli asettunut takaisin kunniapaikalleen. Ja muuttuen yhä\niloisemmaksi niinkuin sotamies, joka tietää tappelun jo lähenevän\nloppuansa, hän jatkoi:\n\n-- \"Ohhoh! saavatpa ne nyt oikein aika lailla ahmata, nuo iloiset\nveikkoset, nuo vapaiden ateriain suruttomat etsijät, nuo François\nVillon'in uskolliset juoksupojat. Hän on heille jo oppineissa\nkahdeksikko-värsyissä osoittanut ainoan oikean tavan, miten ihminen\nlaululla, sievällä puheella ja vielä paljoa vähemmälläkin, ilman kultaa\ntai kalliita kiviä maksamatta, kun vaan on sukkela pää, voipi hankkia\nitselleen leipää, viiniä, kalaa, paistia sekä muita herkkuja. Voi,\nsinuast, hurskas hullu! voi, hekuma ja herraspäivät! Oletpa hankkiva\nheille tänä iltana pidot semmoiset, joita itse kuningas Sardanapalokin\nhämmästyisi!... Mutta minkä sukkelan juonen, minkä verrattoman\nvikkelyyden kautta! Katsotaanpa hiukkasen; herra Baillevent,\nkunnioittakaa minua kertomalla tuota oivaa mestarityötä. Voinpa siitä\nsamalla vähän nähdä, oletteko oikein käsittäneet sen opettavaisen,\nsiveellisen juonen, mikä siinä on, ja te'ettekö kunniaa sille\nkasvatukselle, jonka teille annan. Me kuuntelemme teitä, Malpaye ja\nminä. Puhukaa!\"\n\nSe, joka näytti omistavan tämän hyvin osatun Baillevent-nimen,[1] veti\nhätää myssyn päästänsä, ja sitten, silmät taivasta kohden, kädet\nristissä, nöyrässä, kunnioittavassa asemassa, niinkuin koulupoika, joka\nlukee ylös läksynsä, hän lausui:\n\n-- \"Oli kerran hauska, hupainen seura nimeltä Iloiset veikot, Galants\nSans-Soucis. Eräänä päivänä, kun näiden hampaat olivat niin pitkiä kuin\nharavan piikit, heidän nerokas johtajansa ja mestarinsa piti melkein\nnäin kuuluvan puheen: Tänne on tulossa Orleans'ista päin kuuluisa\nkäristäjä ja paistaja Tailleverd. Epäilemättä joku mahtava herra tai\npohatta porvari on lähettänyt häntä noutamaan. Kaksi liemen-lipsuttajaa\non hänen seurassansa. Ottakaamme ne kiinni joka mies ja riistäkäämme\nheiltä vaatteet, voidaksemme siten pukeuda heidän virkaansa. Tuumasta\ntoimeen. Todellinen Tailleverd ja hänen kumppaninsa vietiin tarkan\nvahdin alla tiheimpään metsään, samalla kun toiselta puolen kuuluisa\nApollonin suosikas, suloinen ja rakastettava runoilija...\"\n\nFrançois Villon (lukija on jo arvannut, että se oli hän) ei antanut\nhänen lopettaa.\n\n-- \"Olette imartelija, Baillevent. Jatkakaa, Malpaye.\"\n\nTämä toinen liikanimi[2] oli yhtä sattuva, kuin ensimäinenkin. Se, joka\nsitä kantoi, otti nyt aseman, niinkuin joku muinais-ajan runoniekka,\nnäpäytti sormillaan parilan puikkoja, ikäänkuin ne olisivat olleet\nlyyryn kieliä ja aloitti:\n\n-- \"Laulan väärän Tailleverd'in ja hänen kahden uljaan aseenkantajansa\nurostöitä. Kaikki kolme saapuivat yön pimeässä Gringonnanx'in linnaan,\njossa heitä otettiin vastaan avoimin käsin. Kun seuraava aamu koitti,\nhe vietiin kyökkiin ja alkoivat siellä paistaa ja käristää, ei enemmin\neikä vähemmin, kuin jos olisivat todellakin sitä taidetta kaiken ikänsä\nharjoittaneet. Vihdoin, kun puolipäivä jo lähestyi, kuului kadulta\nhiipiviä askeleita. Sitten, ikäänkuin joku merkki, västäräkin\nviserrys.\"\n\n-- \"Hiljaa!\" François Villon keskeytti.\n\nVästäräkin viserrys oli kuulunut. Lukuisia askeleita lähestyi.\n\n-- \"Siinä on Martti Troussecaille ja kaikki muut Kauniin-Tähden\nritarit\", hän jatkoi. \"Ajetaanpa nyt siis, ja se tavallista\nsukkelammin, kaikki nämä ruokalajit ulos akkunasta heidän haltuunsa.\"\n\nAkkuna oli uunin yläpuolella ja siis hyvin korkealla maasta. Yksi sen\nrautapuikoista oli epäilemättä jo edeltäpäin irroitettu; sillä se\nkatosi kuin lumouksen kautta heti kohta kun siihen ulkoapäin eräs\nsukkela, taitava käsi oli tarttunut.\n\nSiihen aukkoon, jonka tämä käsi oli raivannut -- ja luonnollistahan\noli, että rosvot tulivat lyhyintä tietä -- ilmestyi pian pörröinen,\npunertava, iloinen pää. Silmät olivat pystyssä paljaasta mieliteosta,\nsieraimet horisivat haistaessaan saalista ja huulet maiskuttivat jo\nedeltäpäin näyttäen kaksi riviä pitkiä hampaita, joita nälkä oli\nteräviksi tehnyt.\n\nSe oli Martti Troussecaille.\n\n-- \"Joko on valmista?\" hän kysyi matalalla äänellä.\n\n-- \"Pöytä kattakaa ja ruoka sisään!\" Villon komensi, temmaten samassa\nkäteensä parilan päältä paistinvartaan, jota heilutti ilmassa ikäänkuin\nvoiton merkkiä.\n\nMalpaye oli jo uunin päällä, Baillevent kuroitti hänelle jo kattiloita\nja pannuja, joita hän vuorostaan ojensi ulos ikkunasta. Siellä oli\nniitä vastassa kaikenmoisia käyriä kouria, irvistäviä päitä ja\nnälkäisiä naamoja.\n\nTällä välin Villon seisoi oven edessä, korvat sojossa, varras\nkummassakin kädessä, vallan valmiina hänkin vuorostaan pakenemaan,\nmutta viimeisenä, niinkuin kapteeni uppoovasta laivasta.\n\n-- \"Hiljaa!\" Troussecaille'n ääni ulkona käski, \"kuulenpa kovaa melua\npihalta.\"\n\n-- \"Ja minä käytävästä\", Villon jupisi, painaen kiiruimman kautta\nsilmänsä avainreikään.\n\nSe mitä hän nyt näki varmaankin häntä kovin kauhisti; sillä hän viskasi\nheti kyökin poikki yhdellä ainoalla harppauksella ja oli samassa\nyhdellä hyppäyksellä uunin päällä.\n\nBaillevent oli siellä jo myöskin, ihan valmiina seuraamaan Malpaye'a,\njoka nyt, kun ei enää ollut mitään kuroitettavaa, itse par'aikaa\nkiipesi ulos ikkunasta.\n\n-- \"Nokat ja kollot!\" runoilija huudahti, \"laitatteko luunne tieltä!\"\n\nJa antaakseen heille enemmän kiirettä, hän käytti molempien vartaidensa\nkärkiä tutkaimina.\n\nAika jo olikin. Ovi aukeni ja sisään astui Gringonnaux.\n\nMahdotonta on kuvata porvari paran hämmästystä ja kauhistusta.\n\nHänen kyökkimestarinsa karkasi akkunasta.\n\nVieläpä enemmän kuin mestari: itse päivällinenkin!\n\nJa tämä kaikki juuri sillä hetkellä, kun tuo merkillinen vieras, jota\nei tahdottu edeltäkäsin mainitakkaan, tuli taloon.\n\nHän riensi pakenevan jälkeen ja ehti vielä tarttua toiseen hänen\npitkistä koivistansa. Mutta, nämä kun olivat kokonaan pohkeita vailla,\nluistivat hänen kätensä pitkin sääriluita, niin että ainoa, josta hän\nsai kiinni, oli vanha, rikkiöin tallukka ja sepä hänelle jäikin\nkouraan.\n\nHän kaatui selälleen, samalla kun François Villon kokonaan katosi,\nhuutaen mennessänsä:\n\n-- \"Tallukka paistin sijaan! nyt olemme kuitit... Pannut saat\ntakaisin!\"\n\nIsäntä parka, pyörien töppöset ilmassa, makasi siellä kauniissa,\nuudessa takissaan, niinkuin kilpikonna kuoressansa.\n\nVihdoin vaimonsa ja tyttärensä avulla jalkeille päästyään, hän aivan\nällistyneenä joutui korkean vieraansa eteen, joka par'aikaa nousi\nportaita ylös. Hän kumarsi tämän edessä maahan asti, sopertaen\nsuustansa vallan epätoivoissaan nämä muutamat sanat:\n\n-- \"Voi! sire ... sire!\"\n\nTuo varrottu vieras, näet, ei ollut mikään muu kuin kuningas\nLudovik XI.\n\n\n\n\nII.\n\nKuningas, porvari ja runoniekka.\n\n\nLudovik XI oli silloin kahdenviidettä vanha. Hän ei siihen aikaan vielä\nollut tuo elähtynyt, epäluuloinen ja mielivaltaisen julma tiranni,\njommoisena teateri ja romaanit ovat tehneet hänet tunnetuksi. Hän oli\nhallitsija voimansa ja neronsa täydessä kukoistuksessa, tehtävänsä\ntärkeimmässä kohdassa. Vaikea, mutkikas, hirveä tehtävä, mutta kamalan\nsallimuksellinen. Me ymmärrämme häntä, me tunnemme hänet nyt, ja siitä\nmeidän tulee kiittää suurien uudenaikaisten historioitsijoiden,\nAugustin Thierry'n, Henri Martin'in ja Michelet'in ihmeteltäviä\nteoksia, jotka hänelle vihdoinkin ovat hankkineet oikeuden. Ennen\nheitäkin eräs sveitsiläinen tasavallan-suosija, historioitsija Möller\noli kirjoittanut: \"Ainoa, joka saattoi Ranskan pelastaa ja uudistaa,\noli Ludovik XI.\"\n\nTähän aikaan, vuonna 1475, siitä pelastamisesta vielä puuttui paljo.\nKaarlo Rohkea, hänen ankarin vastustajansa, näytti peloittavammalta\nkuin milloinkaan ennen. Mutta koko tuo burgundilainen valta oli aikoja\nsitten perustuksiltaan lahonnut. Maa jo horjui sen jalkojen alla.\nLudovik kuningas vartosi vaan hetkeä, jolloin se kukistuisi. Toiselta\npuolen oli häntä ensimäinen menestyskin jo kohdannut. Hän oli juuri\nhiljan rahoillaan saanut Englannin kuninkaan Edward IV:nnen palaamaan\nlaivoihinsa ja täten pelastanut maansa uudestaan joutumasta\nEnglantilaisten tallattavaksi. Ja vielä kaikkein viimeiseksi,\nSaint-Yol'in konnetaabeli, tuo pää-kavaltaja, oli joutunut hänen\nkäsiinsä. Hän oli par'aikaa matkalla Paris'iin, häntä mestauttamaan.\nSiitäpä syystä hän nyt, tullessaan Meung'in arvoisan syndikon luo,\nolikin varsin hyvällä tuulella, vaikka samalla varsin kärsimätön\nkaikelle viivytykselle. Ainoastaan tunnin ajaksi oli aikomus jäädä\ntänne päivällisille.\n\n-- \"Terve, terve, toveri\", hän lausui isännälle, samalla kun antoi\nriisua yltänsä avaran turkkinsa; \"tämä iloinen aurinko ja marraskuun\npikku pakkanen on ruokahaluani suuresti kiihoittanut. Pait sitä minulla\non kiire, kovin kiire... Käydäänpä soppaan käsiksi.\"\n\nGringonnaux'in paksu vartalo venyi varmaan kyynärää pitemmäksi. Turhaan\nkoki hän ryhtyä selityksiin. Leonarde rouvan piti nyt puuttua puheesen;\nmutta eipä siitäkään mitään tullut, ja tuo hirvittävä tunnustus jäi\nviimein, kun jäikin Gillette'n tehtäväksi.\n\nTällä välin kuningas oli ottanut päästään kuuluisan huopahattunsa, joka\noli päällistetty mustalla nahalla ja ylt'ympäri lyijylevyillä ja\npyhienkuvilla koristettu.\n\nNäin riisuttuaan pois päällysvaatteensa, oli hänellä päässään\nverka-lakki ja yllänsä nahkareunuksinen takki tumman sinervästä\nsametista sekä jonkunmoinen jakku ruskeasta villakankaasta, jalassa\nmustat saappaat ja vaaleanpunaiset pauloitetut housut; vyöllä, joka oli\nsinistä Ranskan silkkiä, rippui laukunnäköinen kukkaro Cordova'n\nnahasta ja kaulassa oli Pyhän Mikaelin ritariston vitjat. Hän astui nyt\nveitikkamaisesti hymyten Gillette'n luo, otti hänen päänsä molempien\nkäsien väliin ja painoi kursailematta kaksi aikamoista, makoista\nsuudelmaa hänen vereville poskillensa.\n\nSitten jättäen tytön, joka punastui korvia myöten tämmöisestä\nkunniasta, ja kääntyen äidin puoleen, hän suvaitsi taputtaa tämän\nkaksinkertaista leukaa, ja huudahti iloisesti:\n\n-- \"Kaikkia! enpä olekkaan minä mikään suurisyömäri, niinkuin serkkuni\nBurgundissa... Eläköön porvaripata!\"\n\n-- \"Voi!\" mestari Gringonnaux vihdoin sai huutaneeksi, \"Voi! sire, hän\non vienyt padat ja kaikki.\"\n\n-- \"Älkäähän toki noin huoatko, toverini\", kuningas lohdutteli, \"vaan\nlaittakaa paremmin, että saan pian pari kylmää pasteijaa, sekä vähän\njuustoa ja kaiken tämän kostukkeeksi muutaman lasin hyvää viiniä...\nToivoonpa toki, ett'eivät ole kellarissanne käyneet?... Eiväthän ...\nno, hätäkö sitten! Täytyy tietää olla tytyväisenä siihen, mikä on\nmahdollista ... ainakin siksi kun saa parempaa. Eikö niin, Commines?\"\n\nOlisi pitänyt jo ennen mainita, että viisaan Commines'in luopuminen\nBurgundin herttuasta, joka aivan äskettäin oli tapahtunut, oli yksi\nnoita pikku voittoja, jotka panivat kuninkaan niin loistavalle\ntuulelle.\n\nViisas ja arvokas Commines nyökäytti päätään suostumisen merkiksi.\n\nKohtelias kuningas tarjosi hänelle käsivartensa, ja lähti astumaan\nruokasalia kohden.\n\nVaan kynnyksellä hän äkkiä kääntyi ympäri ja sanoi:\n\n-- \"No, mutta! ... emmehän saa unohtaa rosvojamme... Karata minun oman\nruokahaluni kimppuun, mikä hävyttömyys! Totta jumaliste! ottakaa ne\nkiinni ja hirttäkää ... niin ne ainakin tietävät pitää kunniassa\nkuninkaan ruokalistaa!\"\n\nSotahaarniskaan puettu roteva-raajainen mies verikoiran muodolla seisoi\nlähellä kuningasta. Hän otti vastaan tämän käskyn juuri kuin lennosta\nja riensi oitis sitä täyttämään.\n\nSe oli pää-teloittaja, Tristan l'Hermite.\n\nMuutama hurttakoiran näköinen Skotlannin joutsimies kiirehti hänen\njälkeensä.\n\nKuninkaallinen vieras istui jo pöytään ja hänen oikealle puolellensa\nCoictier, joka lääkärinä piti huolta hänen hengestään, sekä vasemmalle\npuolen Commines, jonka tuli pitää huolta hänen kuolemattomuudestansa.\n\nHistorioitsija, lääkäri, pääteloittaja: siinä kolme hänestä\neriämätöntä.\n\nOlipa niitä vielä neljäskin, ja se kenties kaikkien likeisin: Olivier\nle Daim, Olivier le Diable. Mutta nyt hän oli poissa, epäilemättä\njossakin noista salaisista toimista, joihin hänen herransa häntä\nkäytti.\n\n-- \"Istukaa, toveri Gringonnaux, tähän meitä vastapäätä\", kehoitti\nkuningas, joka aina sievästi osasi imarrella pienien porvariensa\nturhamielisyyttä. \"Nämä naiset istuvat teidän viereenne. Heidän raitis\nmuotonsa on palkitseva, mitä paistinvarkauden kautta kadotimme.\nTekisipä oikein mieli siihen iskeä hampain kiinni.\"\n\nNaiset kuitenkin luopuivat tästä kunniasta, vakuuttaen, että heidän\nläsnä-olonsa oli paljoa tarpeellisempi kyökissä.\n\n-- \"Antaa heidän häärätä, sire\", syndiko lausui. \"Tuota pikaa\novat he meille valmistaneet jonkun pienen kotikeitoksen, joka\nehkä hyvinkin hyvästi on vastaava tuon kirotun Tailleverd'in suuriin\nloistolaitoksiin. Rouva Leonarde on etenkin verraton erään\nnisukeitoksen valmistamisessa, joka on niin hyvää, että sitä\najatellessa vesi kielelle kerkiää. Kymmenen minuuttia enintäin, sire,\nniin koko onnettomuus on autettu.\"\n\n-- \"Eläköön!\" kuningas sanoi, \"minä rakastan yksinkertaista, hyvää\nporvariruokaa. Olisipa se ollutkin paljoa parempi, jos ette olisi\nmitään muuta hankkineet. Mutta kas! Suuret herrat tahtovat olla\nkuninkaita ja porvarit suuria herroja. Vaarallista ja tyhmää ylpeyttä\nse semmoinen, mestari Gringonnaux. Rikosta aina seuraa rangaistus, ja\nniinpä tässäkin, pysyköön kukin säädyssään, niin käy kaikki hyvin.\"\n\nSitten hän jatkoi mitä ilkeimmällä irvistyksellä:\n\n-- \"Malttakaas! esimerkiksi nämä hopea-astiat tässä pöydällänne! Ne\neivät tosiaankaan ole siinä paikallansa, etenkin nyt, kun ei teillä ole\nmitä niihin panisitte ... hei! hei!... Valantopajassa niiden arvo\nainakin olisi 10,000 ecu'ta. Minä tarvitsen rahaa... Ja kosk'en saa\nhyvää ruokaa, suonette minulle ruoka-astiat.\"\n\nPorvarin punoittava naama muuttui kalman kelmeäksi.\n\n-- \"Kuinka, sire!\" hän sopersi \"Teidän Majesteettinne ei ylenkatso näin\nhalpaa lahjaa?\"\n\n-- \"Mestari Gringonnaux, pienistä summista syntyy suuria. Tuleehan\nteidän se tietää paremmin kuin minun, te kun olette kauppias. Minä olen\njo liiankin paljo kiskonut köyhältä kansalta. Nyt on rikasten vuoro\nminua auttaa. Englanti mielii uudestaan ryöstää teidän tavaroitanne;\nBurgundi ei pyydä mitään parempaa. Olen joutunut vallan puille\npaljaille tuota ensimäistä vaaraa estäessäni. Siis on välttämätöntä\nhankkia varoja toisen torjumiseksi. Ranska voi joutua hukkaan, jos ei\ntuo Rohkea saa syytä mellastaa Juran tuolla puolen. Minä tarvitsen\nrahoja Sveitsiläisien varustuksiin.\"\n\n-- \"Voi sire, noita vaivaisia, noita moukka parkoja! ne tulevat\nsilvotuiksi kuin pasteija-liha.\"\n\n-- \"Mestari Gringonnaux\", kuningas innokkaasti lausui, \"kuulkaapa\nhiukan muutamaa muistelmaa nuoruuteni ajoilta.\"\n\nLudovik kuningas nojautui tuolinsa käsipuuhun, leuka vasten kättä ja\nsilmänsä kattoon kiinnittäen. Sitten, ikäänkuin unohtaen kaiken, mikä\nhäntä ympäröi, ja ikäänkuin itsekseen puhuen, hän kertoi:\n\n-- \"Samoin kuin Duguesclin'in aikoina, oli Ranskanmaa taasen suurien\nsoturijoukkojen, maantie-rosvojen, metsäsissien, salamurhaajain,\nArmagnac'ien ynnä muiden Egyptin heinäsirkkain hävittämänä, ryöstämänä\nja raatelemana; täytyi millä hinnalla hyvänsä päästä vapaaksi näistä\nsyöpäläisistä ja ajaa ne johonkin muuhun maahan, sama sitten mihinkä.\nTilaisuutta pian tarjoutui. Keisari, Itävallan herttua ja koko Saksan\naatelisto pelkäsi Sveitsin vapaita vuorelaisia, ja tahtoi kostaa kaikki\nne tappiot, joita nämä vapautensa pelastamiseksi ja puolustamiseksi\nolivat heille saattaneet. Minä sain Armagnac'it johtoni alle, ja lähdin\nuhkeana liikkeelle. Se oli ensimäinen sotaretkeni. Matkalla meihin\nyhtyi Englantilaisia, Saksalaisia sekä Schwabin kaikki ritarit, hehkuen\nhaluaa juurittaa maan päältä koko tuo Helvetian roistokansa; tavallaan\noikea ristiretki. Miekan lyömättä saavuimme kolmenkymmenen tuhannen\nlukuisina eräälle paikalle nimeltä Saint-Jacques. Siellä satuimme\nyhteen viidentoista sadan vuorelaisen kanssa, jotka, vähääkään\nhämmästymättä, asettivat leirinsä meitä vastapäätä Birs'in toiselle\npuolen. Me karkaamme heidän kimppuunsa, he lyövät takaisin meidän\netujoukkomme ja, kahlattuansa vuorostaan joen poikki, ryntäävät nuo\nviisi-toista sataa meitä kolmeakymmentä tuhatta vastaan. Niinkuin\nraivoisat härät, niinkuin leijonat! Oi! Pyhä Embrun'in Neitsyt! se oli\nankara kahakka! Heidän pitkien piikkiensä ja pertuskainsa alla sortui\nmiehiä sadoittain. Heidän hirveät, kahden käden käytettävät sapelinsa,\nheidän jykeät _morgenstern'insä_ musertivat haarniskoita ja kypäriä\nkuin lasia. Aivan kuin muinais-aikojen Gallit ja Frankit, he, kiihtyen\ntappelun tuoksinasta, työnsivät takaisin kaksikymmentä ryntäystä ja\ntaistelivat niinkauan kuin heissä hengen-hiemaus oli jälillä, mikä\niskien toisella kädellä, kun toinen jo oli poikki lyöty, mikä seisoen\npolvillansa, muutamat ampuen meitä vastaan vielä nekin nuolet, joita\nomista haavoistaan vetivät ulos, eikä yksikään heistä heittäynyt\nkuolemaan, ennenkuin viisi tai kuusi vihollista oli ympärilleen\nkaatanut. Dammartin, Dunois, Lahire ja muut vanhat sotapäälliköt, jotka\njo olivat olleet niin monessa tappelussa ja kahakassa, eivät olleet\nvielä koskaan nähneet niin ihmeteltävän uljasta vastarintaa, niin\nloistavan urheata väkeä. Näin taistelivat he iltaan asti; ja vihdoin,\nsortuen ylivoiman alle, uupuen paljosta verenvuodatuksesta, pikemmin\nvoimattomina voittamaan, kuin voitettuina, nuo viisi-toista sataa\nSaint-Jacgues'in urosta kuolivat joka mies, surmattuansa meiltä lähes\nyhdeksän tuhatta soturia. Hyvät herrat, tästä päivästä alkaen\nSveitsiläiset ovat ystäviä meille. Turmio, turmio sille, joka joutuu\notteluun näiden urosten kanssa.\"\n\nTämän kertomuksen aikana Ludovik XI oli kiihtymistään kiihtynyt. Hänen\nkuvatessaan tappelua, olisi luullut, että muiston taikavoima oli hänen\nsiirtänyt keskelle sen tuoksinaa. Hän oli seisoalla nyt, pää pystyssä,\nsilmät täynnä säihkyä, nyrkki ojennettuna itää kohden, ikään kuin olisi\nhän tahtonut vierittää Kaarlo Rohkean päälle koko tuon helvetialaisen\nlumivyöryn, joka tulevaisuuden hämärästä jo haamoitti hänen neronsa\nsilmien edessä.\n\nLeonarde ja Gillette tulivat sisään kantaen päivällistä, jonka tuota\npikaa olivat laittaneet.\n\nToiselta puolen kovia askeleita ja ääniä alkoi äkkiä kuulua etehisestä.\n\nKaikkien silmät kääntyivät sinne päin.\n\nEräs mies läheni juoksu-jalassa ja syöksi saliin, läähättäen,\nnäännyksissä ja vallan epätoivoissaan, niinkuin kuoleman kanssa\nkamppaileva sarvas.\n\nHänen jäljessään, vaan muutaman askeleen päässä, nuo Skottlannin\nhurttakoirat.\n\nPerällä Tristan l'Hermite, joka juuri astui hevosen selästä.\n\n-- \"Tailleverd!\" oli Gringonnaux huudahtanut.\n\n-- \"Rosvomme!\" kuningas sanoi.\n\n-- \"Ei, sire ... François Villon, runoilijanne\", tämä vastasi langeten\npolvillensa.\n\nJa, kun Ludovik XI häntä yhä katseli, eikä näyttänyt tuntevan häntä,\nhän lisäsi:\n\n    \"Villon ma olen, ja siitä voin kerskailla:\n    Pariisissa synnyin, Pontoise'n likimailla;\n    Vaan jos oisi kaulani paulaa vailla,\n    En tietäisikkään, että...\"\n\nHyvin osattu! on jokainen sanova, ken tietää lopun.[3] Kuningas hänen\nkeskeytti:\n\n-- \"Hyvä, minä muistan ja ymmärrän.\"\n\nSe olikin muuten mitä helpointa; sillä köysi riippui vielä hirsipuusta\nkaranneen miehen kaulassa.\n\n-- \"Sire\", tämä jatkoi, \"kerran ennenkin jo olette minua armahtanut ...\nja vielä päälliseksi puettanut minun uudestaan kiireestä kantapäähän\nasti.\"\n\n-- \"Näyttääpä siltä\", kuningas huomautti, \"kuin ei kiitollisuutesi\nkestäisi kauemmin kuin uudet vaatteet.\"\n\n-- \"Sehän oli jo viime vuonna, sire...\n\n    \"Miss' ovatkaan, oi! Jumal'aut'! näin unta;\n    Älkää kysykökkään menneen-vuotista lunta.\"\n\n-- \"Puhu suorilla sanoilla, muuten saattaisi tapahtua, että antaisin\nvielä värsyjesi vietellä itseäni; sillä minä rakastan somia runoja...\nVaan ei, tällä kertaa olen oleva leppymätön. Semmoinen veijarimaisuus,\njoka ei tarkoita mitään vähempää, kuin saattaa minut suoraan vedelle ja\nleivälle! Sepä on melkein majesteetti-rikos.\"\n\n-- \"Voi! sire, enhän tiennyt, että se oli Teidän Majesteettinne\npäivällinen. Vasta tästä tiedon saatua, erään onnen-sattuman kautta\njuuri viimeisellä hetkellä, sainpa käsiini kylliksi jäntevyyttä\nkatkaistakseni köyteni, sekä jalkoihini sen verran voimaa, että juoksin\ntänne asti.\"\n\n-- \"Ja missä toivossa, lurjus?\"\n\n-- \"Siinä toivossa, ett'ei minun ainakaan tarvitse kuolla, ennenkuin\nolen saavuttanut Teidän Majesteettinne anteeksi-antamuksen, jos\nnimittäin en sattuisi voittamaan asiaani.\"\n\n-- \"Älä luulekkaan, veijari! ... vaan kuitenkin, annas kuulla millä\nitseäsi puolustat; se on meitä kenties huvittava. Poistu vähäisen,\nTristan ... mutta ei mitään irvistyksiä. Me lykkäämme asian vaan\ntoistaiseksi, ei mitään muuta. Hänen täytyy saada puolustaa itseänsä.\"\n\nRunoilija veti henkeänsä, oikaisi itsensä, otti aseman semmoisen, kuin\nasianajaja parlamentissa, ja aloitti tällä ylpeällä esipuheella.\n\n\n\n\nIII,\n\nFrançois Villon'in puolustuspuhe.\n\n\n-- \"Sire\", hän lausui, \"liljain prinssi, Ranskan kuningas! älkää luulko\nminulta kuulevanne valituksia ja hätähuutoja, valeita tai muita\ntyhmyyksiä, yhtä inhoittavia teidän kuulla, kuin ne olisivat\nsopimattomia minun huulilleni.\"\n\n-- \"Minä en sentähden huolikkaan teille huomauttaa, että armeliaisuus\non kuninkaiden kaunistus, vielä vähemmin, että löytyy kaksi lajia\nhenkilöitä, joihin mestausmiehen ei milloinkaan pitäisi saaman koskea,\nrunoilijat ja kuninkaat.\"\n\n-- \"Minun mielestäni\", Ludovik XI keskeytti yhä syömistänsä jatkaen,\n\"sopisi kuitenkin mainita kuninkaat ensiksi.\"\n\n-- \"Olkoon niin!\" Villon myönsi. \"Voidaanpa vielä kenties lisätä, että\nminä olen menettänyt oikeuteni runoilijan nimeen ja tahrannut kunnian,\njoka tulee Apollonin oppilaalle. Mutta en olisi kuitenkaan voinut\naavistaa joutuvani tänne näin kurjan-muotoisena, tämä köysi kaulani\nympärillä, tekemään julkisesti synnintunnustusta:\n\n    \"Oi kurjaa itseäni! Jos ma oisin\n    Nuoruuden aiat käynyt oppimalla\n    Ja hyviin tapoin tottunut, ma voisin\n    Nyt asua kuin muutkin katos-alla.\n    Vaan miten? Koulustani läksin silloin\n    Ma karkuun, niinkuin paha poika nalkki...\n    Oi, myöhäinen on katumus, vaan milloin\n    Sit' aattelen, on sydän mennä halki.\"\n\n-- \"Sinä unohdat jo meidän suostumuksemme. Ei mitään runoja!\" sanoi\nkuningas, joka kuitenkin oli tarkoin kuunnellut värsyn loppuun saakka.\n\nRunoilija jatkoi:\n\n-- \"Kuinka vaan suvaitsette, sire. Senkun aian kuluttua tulin\noppilaaksi Sorbonne'en ja oleskelin lain-oppineiden ja peruukki-päiden\nseurassa. Vaan minun luonteelleni oli tuommoinen elämä keskellä\nkeräjöimisiä ja rettelöitä vasten-mielinen ja, ollen nyt jo enemmin\nhuvituksien kuin työn ystävä, taipuvaisempi ostamaan kuin maksamaan,\nkuljeskelin yöt päivät ympäri laulu-aineita etsimässä. Pian lauluni\ntulivat tutuiksi; laulujen ohessa laulajakin. Monta kertaa hyvät\nihmiset minulle tarjosivat apunsa, täyttivät uudestaan tyhjät taskuni.\nVaan mitäpäs siitä! jos toisinaan kymmenen riksiä eksyikin plakkariini,\nne ei sinne jääneet homehtumaan. Olin kuitenkin vielä siivosti\nverhottuna, kävin paraissa seuroissa, laskin sievää puhetta ja söin\nherkullisesti. Paroonit, kreivit, ruhtinaat olivat minulla tovereina.\nSiinä onnettomuuteni, sire. Palava kynttilä houkuttelee kärpäsen ja\npolttaa siltä siivet. Todelliset ystäväni eivät olleet siellä. Minä\naloin niitä etsiä muualta, ja löysin ne vasta paljon alempaa, kenties\nliiankin alhaalta, katu-teaterien loasta, kapakoista ja muista\nhuonoista paikoista. Se oli vähemmin kunniallista, se on totta, --\nmutta monta vertaa hauskempaa. Minun täytyi huolet haihduttaa. No niin!\nElin kuin mustalainen, varkaiden, roistojen ja petturien seurassa,\nilman muuta huolta kuin viiletellä hyvää viiniä makoiseen suuhun.\nTietäjää viisaampi olisi ollut se, ken olisi osannut löytää minun\nasuin-paikkani. Minä lauleskelin, istahdin vähän kuhunkin, hyväillen\nviinipulloja ja kaikkea muuta, joka tässä viheliäisessä mailmassa antaa\nitseänsä hyväillä, -- tietysti hamppunuoraa lukuun ottamatta. Kujeeni\nkuitenkin alkoivat herättää liian suurta huomiota Pariisin kaduilla ja\nraitilla. Muuan seikkailija-kumppaneistani sanoi sentähden eräänä\npäivänä: kun kerran elää, pitää elämän herroiksi, mutta täällä yövahdit\nmeitä ahdistelevat ... mitähän jos lähtisimme maalle? Ja niin lähdimme.\nHuono tuuma, sire. He riippuvat kaikki nyt hirsipuussa, vaivaiset\nsyntiset! Niin, kaikki tyyni, Malpaye, Baillevent, vieläpä\nTroussecaille'kin. Niiden ei enää tänä talvena tarvitse vilua kärsiä.\nNiitä ei enää tulevana suvena lämmin vaivaa! Ja kuinka viattoman\nhairauksen tähden kuitenkin! Eihän se ollut heidän vikansa.\n\n    \"Pakko saa miehen pahuuteen\n    Ja nälkä suden raateleen.\n\n\"Heidän oli nälkä. He olivat erehtyneet. Minä olin erehtynyt niinkuin\nhekin. Sama rangaistus minulle, sire, jos teitä huvittaa nähdä\nrunoilijanne hirsipuussa mustempana kuin uuniluuta ja täynnä lintujen\nnoukkimia koloja kuin sormustimen pohja. Vaan, huomaitkaa\nsuosiollisesti, sillä välin kuin vietin päiväni kuljeksimalla, tein\nhavainnoita, tutkin syitä ja seurauksia. Villon ei ole ainoastaan\nrunoilija, hän on ennen kaikkia filosofi. Vielä enemmänkin! hän on\nkenties ainoa ihminen tässä takaperoisessa mailmassa, joka teitä oikein\nymmärtää, sire, ja joka teitä rakastaa.\"\n\n-- \"Rakastat minua! sinäkö?\" Ludovik IX huudahti. \"Ja mistä aiasta\nalkaen.\"\n\n-- \"Siitä alkain kuin hallitukseen tulitte\", Villon vakaasti lausui.\n\"Noista turnajaisista saakka Saint-Antoine'n kadulla, joissa, kun\nBurgundin ja Flandrin koko loistava ritaristo par'aikaa korskeili\nkiiltävissä sota-asuissaan, tuuheat sulkatöyhdöt kypärein päällä, äkki\narvaamatta astui kilpakentälle teidän toimestanne eräs uusi taistelija,\njota ei kukaan varmaankaan ollut odottanut, eräs karkeihin pedon\nnahkoihin puettu mies raa'alla ulkomuodolla. Aseena hänellä oli\nainoastaan jonkunlainen puunuija, ei paljoa paksumpi tavallista\nkävely-sauvaa. Kuitenkin hän, tuommoinen maamoukka, rupesi noiden\nylhäisten ritarien joukkoon, löylytti niitä oikein aika lailla, eikä\nkukaan jaksanut seisoa häntä vastaan. Ei kymmentä minuuttiakaan, niin\nhän oli ne kaatanut, maahaan lyönyt, ajanut pakoon, kaikkityyni, itse\nCharolais'in kreivinkin. Minä en alussa voinut ymmärtää koko tapausta,\nja etsin vielä selitystä arvoitukseen, kun sattumalta huomasin teidät,\nsire, puoleksi kätkettynä muutamain naisten ta'a, katselemassa\nmuutamasta akkunasta, ja nauramassa omituisella tavalla. Heti ymmärsin\nkoko asian, ja kaukaa, joukon keskeltä, ääni teille huusi: eläköön!...\nSe oli minun ääneni.\"\n\n-- \"Todellakin!\" Ludovik XI lausui, silminnähtävästi hyvillänsä siitä,\nettä puolustuspuhe oli kääntynyt tälle suunnalle. \"Mutta mitä merkitsi\nsitten sinun mielestäsi tämä nuijavoitto, tämä maamoukan voitto niin\nmonesta hienosta ritarista?\"\n\nVähääkään epäilemättä, runoilija vastasi:\n\n-- \"Se merkitsi: Pois tämä ulkokullattu ritaristo! Pois tämä kehno\naatelisto, joka komeudessaan ja turhamaisuudessaan, vallattomuutensa,\nkateellisuutensa, vieläpä hurjan rohkeutensakin kautta on meiltä\npilannut Crecy'n, Poitiers'in ja Ajincourt'in tappelut! Koko tämä\nritaristo houkuttelee vaan joka hetki tänne Englantilaisia. Kuka ne on\nkarkoittanut? Johanna Darc, muuan paimentyttö! Sijaa talonpojille ja\nporvareille! Sijaa kansalle kokonaisuudessaan, joka kaikista ylhäisten\netuoikeuksista ei himoitse, eikä halaja muuta, kuin yhden ainoan:\nmaansa edestä taistella ja kuolla!\"\n\n-- \"Oikein!\" kuningas lausui ja hänen silmänsä välähtivät äkkiä.\n\n-- \"Pois läänitys-vallan ikuiset riidat!\" runoilija innostuneena\njatkoi. \"Rauhaa, sovintoa, oikeutta. Vallassa yksi ainoa: kuningas.\nUutta ylhäisöä, jos ei vanha enää jaksa arvoansa ylläpitää, ja\nläänityksenä ei muuta kuin toisilla heidän neronsa ja intonsa, toisilla\nvaan miekka vyötäisillä. Tasainen oikeus kaikilla, ja jokaisen\nvelvollisuus veroa maksaa. Ei mitään kapinaa eikä napinaa enää. Siinä\nse, mikä teillä oli mielessä, sire, vaivatessanne yöt ja päivät\npäätänne uusilla tuumilla, uusilla parannuspuuhilla. Jokainen tehköön\nvelvollisuutensa; mutta jokainen myöskin nauttikoon oikeutensa.\nKuningas itse on esimerkin antava. Jos hänen joutsimiehensä hävittävät\nlaihon köyhän miehen pellolta, jos hänen koiransa repivät lampaan\ntai kissan köyhältä vaimoparalta, tulee hänenkin niille maksaa\nvahingonkorvausta. Se oli oikein, se oli oivallisesti ajateltu, pahaksi\nonneksi vaan olisitte tahtonut astua liian nopeaan ja parantaa liian\nmonta epäkohtaa yht'aikaa. Suuret ja pienet vasallit liittoutuivat\nteitä vastaan. Siitä syntyi tuo kirottu yhteisen hyvän, tai niinkuin\npikemmin voisi sanoa yhteisen pahan liitto.\"...\n\n-- \"Oivallista!\" Ludovik XI huudahti ja unohtaen ruokahalunsa, kääntyi\nkokonaan sitä kohden, joka hänen tarkoituksiansa niin hyvin kuvasi.\n\nRohkaistuna tästä ensimäisestä menestyksestä, Villon jatkoi yhä\nkiihtyvällä innolla.\n\n-- \"Olin Montlhery'llä, sire; sillä väliin runoilijoitakin huvittaa\ntarttua miekkaan... Minä nä'in teidän taistelevan ja urhoollisiakin\nurhoollisempi olitte silloin. Hävyttömästi ne valehtelevat, jotka teitä\npelkuriksi soimaavat. Te osaatte käydä sotaa yhtä hyvin kuin joku\nmuukin, kun sen vaan hyväksi näette. Mutta te, joka tahdotte säästää\nsotamiestenne henkeä, harrastatte yli kaiken rauhaa ja kansan\nmenestystä, punnitsette nykyaikaa taidolla ja ymmärryksellä, ja\ntungette terävällä järjellänne kauas tulevaisuuteen; luonnollisesti\nsiis pidätte edullisempana odottaa sopivaa tilaisuutta, hajoittaa\nvihollisenne, jotka oikeastaan ovat meidän, lyödä ne järjestänsä meille\nsuureksi siunaukseksi, väliin peräytyä askeleen, mutta vaan astuaksenne\nkohta sen sijan kaksi askeletta eteenpäin. Uskaltakaa, sire! St.\nMaur'in, Péronne'n, Lüttich'in perästä. Englantilaisten viimeisen\nuhkauksen jälkeen olette jälleen kohonneet kahta mahtavammaksi. Vähän\nkärsimystä vielä, niin olette voittaneet, ja jalkainne juuressa olette\nsilloin näkevä kaikki ne, jotka pahaa suovat Ranskan kuningaskunnalle!\"\n\nLudovik XI oli vallan suunnattomasti ihastuksissaan. Hän\npöyhisteliksen, heilutti ruumistansa, keikkui sinne tänne korkealla\ntuolillansa ja tuon tuostakin, ikäänkuin puhujaa vielä enemmin\nkiihoittaaksensa, hän kertoi:\n\n-- \"Tuo on oivallista! Totta Jumaliste! Jatka toverini ... jatka,\njatka!\"\n\n-- \"Ah, sire\", Villon vihdoin lausui, \"jospa Teidän Majesteettinne\nantaisi minun vähän hengähtää. Juotavaa tänne! kurkkuani karvastelee!\"\n\n-- \"Maltas, juo tästä\", Ludovik XI sanoi ojentaen hänelle oman reunoja\nmyöten täytetyn maljansa.\n\n-- \"Kuninkaan terveiksi\", Villon huudahti, tarttuessaan maljan\nrubiinikorviin, ja töin tuskin maltettuaan kieltänsä kastaa, hän liitti\npuheesensa näin kuuluvan loppulauseen:\n\n-- \"Minä en puhu enempää siitä asiasta, sire, ett'ei minua luultaisi\nimartelijaksi. Sitä en ole. Olen sanonut, mitä ajattelen, en muuta.\nNäinhän oli meillä välipuhe. Elämäni riippuu hiuskarvasta. Jos se on\nmenetetty, antakaa merkki mestari Tristan'ille. Minä täytän välipuheen\nrehellisesti; testamenttini, niin suuri, kuin pienikin, on tehty,\nvieläpä erityiset lisäpykäleetkin, joiden kautta olen jättänyt monille\nystävilleni perinnöksi kaiken sen, mitä minulla ei milloinkaan ole\nollut. Olen siis valmis. Pait sitä minua väsyttää näin kerjätä ilman\ntarkoitusta, nauraa kun kukkaroni itkee ja elää kun en ketään voi\nhyödyttää. Minä en pelkää kuolemaa, vaikka tosin mieluummin kuolisin\nmaatani ja kuningastani palvellen. Mutta jos Teidän Majesteettinne sen\ntoisin päättää, niin onnea matkalle!\"\n\nPää-teloittaja astui jo lähemmäksi.\n\n-- \"Maltas!\" kuningas lausui, \"minä jätän vielä asian ratkaisematta,\nmutta ainoastaan siksi kuin matkamme on päättynyt; sen kestäessä tulee\nhänen meitä huvitella. Sitten saamme nähdä... Minä siis vien kanssani\ntämän riimisepän... Ja ett'ei sinunkaan, Tristan, tarvitsisi täältä\nlähteä tyhjin käsin, otappa haltuusi kaikki nämä kultakalut, jotka\nmestari Gringonnaux niin kohteliaasti on meille tarjonnut. Kiitos,\ntoverini, otan lahjasi vastaan.\"\n\nSurkea irvistys oli porvari paran ainoa vastaus. Hän painoi päänsä\nnöyrästi rintaa vasten ja heitti samalla viimeisen jäähyväis-silmäyksen\nkauniiden pöytä-astiainsa jälkeen.\n\nNe katosivat Tristan'in ja hänen Skotlantilaistensa kanssa.\n\n-- \"Matkalle, hyvät herrat\", kuningas sanoi. \"Käsivartesi, Coictier.\nCommines, pidä silmällä tätä viiripäätä, ... joka minusta näyttää\nvarsin sukkelalta ... enintäin viikoksi hänelle suon pitennystä...\nSitten...!\"\n\n-- \"Hyvä juttu\", Villon pakisi, \"viikko on aina viikko. Rajutkoon mikä\nilma tahansa nyt, minun leipäni ainakin on leivottu!\"\n\n\n\n\nIV.\n\nRautasormus.\n\n\nKuningas matkusti vettä myöten, pienellä laivastolla, joka purjehti\nLoire'a ylöspäin Orleans'iin asti.\n\nEdellä sekä jäljessä pari pitkää rantalaivaa, henkivartioita ja\nhovilaisia varten, keskellä kuninkaan laiva.\n\nLaivan perällä oli jonkunmoinen kammio, sisältä koristettu\nArras'in tapeeteilla. Huonekaluina siinä oli: soukka puinen vuode,\nrukous-alttari, muutamia lavitsoita, kamiini, ja pöytä paperia täynnä.\n\nKuningas oli juuri laskenut Commines'in luotaan, ja käskenyt tämän\nlähettää runoilijan hänen puheillensa.\n\nVähän aian päästä ovi jälleen aukeni, ja Villon astui sisään.\n\nKahden kesken kuninkaan kanssa!... Mikä saattoi olla syynä tähän\nkohtaukseen?\n\nLudovik XI astui ensi toimekseen runoilijan ympäri, tarkastaen häntä\nterävillä, epäluuloisilla silmäyksillä.\n\nSen jälkeen, istuutuen entiselle sijalleen, kamiini jalkojen välissä,\nkädet kahden puolen savutorvea, hän aloitti jyrkästi:\n\n-- \"Tiedätkö, että minä olen häijy isäntä?\"\n\nVillon vastasi hämmästymättä:\n\n-- \"Mahtaville kenties, sire, niille, jotka tahtovat viisastella. Vaan\nette ainakaan alhaisille, jotka tytyväisinä tottelevat luulematta\nitseänsä viisaammiksi kuin Teidän Majesteettinne.\"\n\n-- \"Vai niin\", kuningas sanoi, silminnähtävästi hyvillänsä näin\nhienosta vastauksesta.\n\nSitten, oltuansa hetken ääneti, hän jatkoi:\n\n-- \"Tiedätkö, että kaikki, joita olen suosinut, kaikki, joihin olen\nluottanut, ovat minun pettäneet, ja kenties vielä tälläkin haavaa\npettävät?... Se minun on tehnyt epäileväksi, juonittelevaksi, julmaksi,\njoka kerta kun aavistan jotain uutta kiittämättömyyden osoitusta.\"\n\n-- \"Tiedän sen\", runoilija vastasi. \"Mutta minä en ainakaan ole\nkiittämätön, vaan harrastan ylikaiken kuningaskunnan etua, enkä\nvähääkään epäilisi pyhittää elämääni kokonaan kuninkaan palvelukseen.\nNiin tosiaanki, sire, en vähääkään. Voi! teillä on hyviä taipumuksia\nhirmuvaltiaaksi, vaan muut ruhtinaat tällä vuosisadalla ovat niin\njulmia tiranneja, että te sittenkin olette hurskain ja lempein niistä\nkaikista.\"\n\n-- \"Jokotaas aiot aloittaa imartelemisiasi?\" kuningas tiuskasi. Vaan,\nkiihossaan, hän tuli siirtäneeksi kätensä liian likelle savutorvea, ja\npoltti sormensa.\n\n-- \"Ai!\" hän kiljahti, \"se on sinun vikasi, kelvoton!... Sanoppas\nminulle, sinä, joka luulet kaikki tietäväsi, tunnetko vihamieheni?\"\n\n-- \"Vaarallisin, mahtavin kaikista niiden joukossa, sire, on se, jonka\nluona löysitte pakopaikan siihen aikaan, kun kuningas Kaarlo VII sanoi\npojastansa: Burgundin herttua elättää luonansa ketun, joka vielä syö\nhänen kanansa.\"\n\n-- \"Entä sitten?\"\n\n-- \"Sitten, sire! nyt on kanojen hetki tullut, koska täällä näen\nhampaat, jotka ovat valmiit niitä haukkaamaan.\"\n\n-- \"Ja sinäkö olisit valmis niiltä vääntämään niskat nurin?\"\n\n-- \"No! Mitä siihen tulee, mielelläni, sire.\"\n\n-- \"Ota tuoli ja istu ... likemmäksi ... vieläkin likemmäksi Minä en\npuhellessani suvaitse mitään epämukaisuutta.\"\n\nVillon'ille sitä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän siirtyi vallan\nkamiinin eteen, jonka toisella puolen kuningas istui nojautuen\nmolempiin kyynärpäihinsä, kasvot käsien peitossa.\n\nTaas hetken äänettömyys. Sen jälkeen keskustelu alkoi uudelleen, heidän\nistuessaan silmä silmää vastaan:\n\n-- \"Puhukaamme nyt ystävistäni. Onko niitä monta?\"\n\n-- \"Ei, sire. Yksi ainoa, mutta hyvä.\"\n\n-- \"Kuka sitten?\"\n\n-- \"Te itse.\"\n\nMelkein asemaansa muuttamatta, kuningas taputti ystävällisesti\nrunoilijaa olkapäälle. Sitten hän taas jatkoi kysymyksiänsä:\n\n-- \"Entä minun toverini ... häh! kutka ne ovat?\"\n\n-- \"Vähän jokainen, sire. Niitä on teillä paljon semmoisia, jotka eivät\nsitä itsekään tiedä.\"\n\nKuningas rupesi nauramaan ja jatkoi pilkallisella äänellä:\n\n-- \"Mutta niiden joukossa, jotka pitävät sen kunnianansa ja joita kansa\ntuntee?\"\n\n-- \"Niitä on toveri Commines\", Villon luetteli, \"toveri Olivier, toveri\nTristan ... joka, luvalla sanoen, ei ole minun ystäviäni.\"\n\nKuningas hänen keskeytti.\n\n-- \"Ei ne ole niitä, joista haluan haastaa. Löytyy toisia ...\nsalaisia ... sellaisia, joita pidetään aaveina ja kutsutaan\nhahmo-tovereiksi.\"\n\n-- \"Niin, oikein\", runoilija vihdoin vastasi, \"minä ymmärrän. Se on tuo\nkamala kertomus Burgundin herttuan hävittämistä kaupungeista, joista\njokainen yhä vielä on olemassa erään käskyillenne kuuliaisen kostajan\nhahmossa: toveri Gent, toveri Dinant, toveri Lüttich ... ja vielä\nmuutamia muita, joita vaan kuiskaamalla tohditaan mainita. Onkohan\nniitä oikein olemassa, sire?\"\n\n-- \"Kenties!\" kuningas vastasi. \"Eikö mainita, että ne tuntevat\ntoisensa jostain taikakalusta. Maltas... Se on tänlainen ...\nkatsoppas...\"\n\nVillon tarttui esineesen, jonka kuninkaallinen käsi hänelle ojensi, ja\nvei sen likemmäksi kolmisydämmistä lamppua, joka riippuen katosta alas,\nvalaisi tätä kohtausta.\n\nSe oli yksinkertainen rautasormus, jonka kannassa saattoi eroittaa\nesiin pistävän, kömpelösti valetun liljakukan.\n\n-- \"Koetappas sitä sormeesi huvin vuoksi\", kuningas kehoitti. Ja\nnähdessään kuinka sormus meni kuin valettu runoilijan sormeen, hän\nhuudahti:\n\n-- \"Totta Jumaliste! On kuin paki paraastaan sinua varten tehty. Älä\nvedä pois sitä vielä. Voipa tapahtua, että saat oikeuden sitä\nkantaakkin. Vaan muista että kaikkien, jotka tämmöistä sormusta\nkantavat, on täytynyt katsoa kuolemaa silmiin. Uskaltaisitko?\"\n\n-- \"Yhden-tekevä, sire. Enhän muuta ole tehnyt koko päivänä.\"\n\n-- \"Älä ivaile. Sanani ovat painavia; kuuntele. Salaisten toverieni\njoukossa löytyy vielä semmoisiakin, joita vaiston tai sattuman avulla\nsieltä ja täältä olen kokoon haalinut. Niiden etevyys tai väliin niiden\nvirheetkin minua miellyttivät. Toiset hyödyttävät järkevyytensä, toiset\nvoimansa kautta. Niitä miehiäpä oli tuo nuijajunkkarikin, tuo karkea\nvoittaja St. Antoine'n turnajaisissa, jonka tänä aamuna muistooni\njohdatit. Neljään-toista vuoteen en ole häntä muistanut. Ja kuitenkin\nlupasin hänelle jotakin. Onpa jo aika lupaukseni täyttää. Tahdotko\nhänelle minulta saattaa kolme sanaa, jotka ovat hänelle viittauksena\nvihdoinkin ryhtyä toimeen.\"\n\n-- \"Nämä kolme sanaa, mitkä ne ovat?\"\n\n-- \"_Hetki on tullut_. Hän sen ymmärtää. Sinä ... sinun ei\ntarvitsekkaan ymmärtää.\"\n\n-- \"Olkoon niin!... Mistä löydän tämän miehen?\"\n\n-- \"Sveitsistä, Einsiedeln'in luostarista, likellä Schwütz'iä.\"\n\n-- \"Hän on siis munkki nykyään?\"\n\n-- \"Benediktolainen.\"\n\n-- \"Miksi häntä kutsutaan?\"\n\n-- \"Veli Starck'iksi.\"\n\n-- \"Nimi sopii hänelle hyvin, sillä, jos en erehdy, Starck merkitsee\nvahvaa.\"\n\n-- \"Osaatko saksaa?\"\n\n-- \"Vähän sitäkin, sire. Katuteaterissa puhutaan, paitsi maankulkurein\nkäyttämää renkutusta, kaikkia mailman kieliä: oikea Babelin sekasotku.\"\n\n-- \"Hyvä! Minä panen sen mieleeni. Totta tosiaan te'enkin sinusta\njotakin.\"\n\nLudovik XI seisoi hetken mietteissään.\n\n-- \"Mutta\", Villon äkkiä jatkoi, \"mutta aatelkaapa, sire, jos tuo\nStarck oliskin kuollut... Pyhä neitsyt! Neljä-toista vuotta sitten!...\"\n\n-- \"Mahdollista!\" kuningas sanoi... \"No sitten, koska osaat saksaa,\nkäyt etsimään minun puolestani Nikolai Diesbachilaista, Bern'in vanhaa\npormestaria, ja seuraat hänen käskyjänsä.\"\n\n-- \"Bern'iin siis?\"\n\n-- \"Kaikkialle, mistä hänen vaan löydät. Tuon taikakalusi kun näytät,\nhän sinut oitis tuntee.\"\n\n-- \"Teidän Majesteettinne siis jättää sen minulle?\"\n\n-- \"Väli-aikaisesti. Ole uskollinen, nerokas, urhea, niin saat sen\nkenties pitää. Tässä on matkaasi varten.\"\n\nKuningas aukaisi pienen lippaan, otti siitä kourallisen kulta-ecu'itä\nja kaasi ne runoilijan käteen.\n\n-- \"Hyvä Jumala!\" tämä huudahti, \"nyt on syytä hankkiakseni vihdoin\nkukkarokin, joka ei ole vallan pohjaa vailla!\"\n\n-- \"Ota tämä\", kuningas sanoi, \"ja sido se kiinni nuttusi alle ... jota\nsinun kuitenkin jo huomenna tulee vaihettaa johonkin rehelliseen\nporvari-pukuimeen. Olet näet olevinasi asioissaan kulkeva kauppias ...\nmutta vyötäisillä kannat hyvän veitsen, joka tarpeen tullessa voi\nsinulle arvoa lisätä. Tiet eivät ole turvallisia... Ja, muista minun\nsanoneeni, toimesi ei ole vaaraton.\"\n\n-- \"Joutavia\", Villon vastasi ylpeästi; \"sen, joka lehtiä pelkää, ei\npidä metsään menemän! Minä lähden uljaalla mielellä ja osaan itseäni\npuolustaa, osaanpa tarpeen tullessa päällekin käydä, jos Teidän\nMajesteettinne etu sen vaatii.\"\n\n-- \"Ole viisas! Anna ihmisten ja asiain mennä menoansa. Viisas\nmatkustaja paljastaa miekkansa vasta viimeisellä hetkellä. Noudata\nherrasi esimerkkiä. Saattaisi olla vahinko, jos heti joutuisit surman\nsuuhun. Turvallisuuden vuoksi annan sinulle vielä oikeuden hankkia\nitsellesi palvelijan, aseenkantajan, jos nimittäin kohtaat jonkun\nsiistin nuorukaisen, johon luottamuksesi voit laskea.\"\n\n-- \"Ah\", runoilija surumielin huokasi, \"jospa ystäväni Martti\nTroussecaille vielä olisi elossa!\"\n\n-- \"Mitä hevosiin tulee\", kuningas jatkoi, \"olemme pääasiallisesti\njuuri tovereitamme varten asettaneet kyytivelvollisuuden.\nKeskievaripaikoissa tarvitsee sinun vaan näyttää tuo sormuksesi.\"\n\n-- \"Kirkas tuli ja leimaus!\" runoilija huudahti, \"minä saan siis koko\npitkän rivin pegasoja ratsastaakseni! Hurraa! hurraa! tie auki\nkuninkaan lähettiläälle!\"\n\n-- \"Kaikki hyvin!\" Ludovik XI lausui; \"mutta emme nyt ole vielä niin\npitkälle tulleet. Ensin ovat nuo tutkaimen pistot, nuo koetukset. Ja\nennen kaikkia aja hyvin meidän asiamme, niinkuin tarpeen tullessa kyllä\nnä'yt osaavan.\"\n\n-- \"Luottakaa minuun, sire, minä olen Pariisilainen; missä niin\nliukkaita kieliä on kuin Pariisissa?\"\n\n-- \"Pidä kieli salvan takana niinkauan kuin Ranskan alueella olet.\nBurgundin rajalla otat päällesi pyhissä-vaeltajan vaatteet ja\nkäytöksen. Einsiedeln'iin näet tehdään toivioretkiä.\"\n\n-- \"Olkoonpa niin! sire. Tämä poika on tottunut esittelemään\nmonenmoisia ihmisiä kaikilta katu-teaterien aloilta. Osan vaihtaminen\nei minua suurin rasita. Mutta kun lähetykseni on päättynyt, mihin\nsitten joudun?\"\n\n-- \"Käyt minua etsimään kiiruimman kautta, etenkin jos hyviä uutisia\nminulle tuot. Sellaisia sanansaattajia minä aina runsain määrin\npalkitsen. Paina se mieleesi.\"\n\n-- \"Ei pelkoa, että se unohtuisi, sire. Mutta kesken kaiken! Mitä, jos\nsattuisin näkemään yhtäläisen sormuksen jonkun toisen sormessa?\"\n\n-- \"Hän olkoon kohta ystäväsi, veljesi. Auta häntä, palvele häntä,\nniinkuin hänkin sinua on auttava ja palveleva ... mutta älä milloinkaan\naivan paljo tuumiasi paljasta. En voi kyllin sinulle tätä muistuttaa:\nole varovainen. Vainua ja aistia kaikissa. Ei mitään ajattelematta.\nOlethan sanonut minua rakastavasi ... ja Ranskan maata myöskin?\"\n\n-- \"Niin, sire, sanon sen vieläkin, ja kaikesta sielustani.\"\n\n-- \"Hyvä vaan! älä milloinkaan mielestäsi laske, että hartioillasi\nkannat ikäänkuin rahtusen maasi ja kuninkaasi onnea ... että käyt\ntekemään palvelusta heille kumpaisellekin ... että varomaton työ sinun\npuoleltasi, yksi ainoa vaan, voisi loukata painavia etuja, jotka ovat\ntäpärällä ja kenties koskevat koko tulevaisuuteen. Voi tapahtua, että\nsaat tiellä jonkun uuden käskyn. Noudata sitä tarkalleen, huolimatta\nkuinka ja miksi, tai luulematta itseäsi ylen viisaaksi. Jos onnistuu\nsinun saada jotakin omantakeisia aikaan, se sitä parempi sinulle; mutta\nsitä pahempi sinulle, jos jotain laiminlyöt, Tristan ei sinua suinkaan\nlaiminlöisi. Lopuksi, ja ennen kaikkia, älä kenenkään anna ajatuksiasi\nlukea! Ei kenenkään pidä sinuun vaikuttaman, ei Jumalan eikä saatanan!\"\n\n-- \"Minä vastaan puolestani, sire. Niinkuin Teidän Majesteettinne itse,\nminäkin kuljetan kaikki tuumat ratsuni selässä muassani. Milloinka\nlähden?\"\n\n-- \"Kohta kun olet vannonut, että pidät salassa kaiken sen, mikä tulee\nsanotuksi meidän kesken ... ja että kuulut minulle viimeiseen\nhengenvetoon asti, ruumiinesi, sieluinesi.\"\n\n-- \"Ruumiineni, sieluineni, sire! Tästä hetkestä alkaen olen teidän,\nenkä enää oman itseni.\"\n\n-- \"Vanno!\"\n\nLudovik XI otti vanhan huopahattunsa ja pitäen sitä toisella kädellä\nkamiinin yli, hän toisella osoitti Embrunilaisen Neitsy Maarian kuvaa.\n\nVillon lausui vaaditun valan.\n\n-- \"Vanno vielä\", kuningas jatkoi, \"vanno että pidät ominasi\nkaikki minun vastaiset riitani ja olet aina valmis vastustamaan,\nsortamaan, vainoomaan ketä tahansa minun nykyisistä ja tulevista\nvihamiehistäni ... sanalla sanoen, koko maailmaa paitsi minua itseäni!\"\n\nVillon veti kätensä pois, raapi korvansa ta'ustaa ja vastasi:\n\n-- \"Yksi ainoa ihminen löytyy, jota en tahtoisi lukuun ottaa, sire.\"\n\n-- \"Kuinka? Mikä ihminen?\"\n\n-- \"Eräs nainen.\"\n\n-- \"Mikä nainen?\"\n\n-- \"Se on minun salaisuuteni.\"\n\n-- \"Ja sinä epäät sen minulle ilmoittaa, -- minulle, kuninkaallesi?\"\n\n-- \"Sire, minä pyydän teitä, antakaa sen olla! Se oli vaan hento\nkukkainen eloni kuivalla kankaalla, jota en edes poimia tohtinut; tähti\nelämäni yössä, kallis haava sydämmessäni. Älkää sitä koskeko! se vuotaa\nvielä verta ja voisi aueta uudelleen. Muutoin se on yksi noita puhtaita\nnäkyjä, joita vasta taivaassa tapaamme ... ja sinne minäkin toivon.\"\n\nNäin puhuessaan runoilija oli muodoltaan ikäänkuin kirkastunut. Ylevä\nsurumielisyys kuvasteli hänen kasvoillansa; hänen suuret, avonaiset\nsilmänsä säihkyivät omituisella valolla. Hänen huulensa, täynnä\nhellyyttä, näyttivät hymyilevän tuolle salaiselle nä'ylle, jonka hänen\nsydämmensä oli esiin loihtinut.\n\nLudovik XI mietti hetken. Sitten, ikäänkuin ymmärtäen häntä, hän\nlausui:\n\n-- \"Joku nuoruuden muisto. No vähät tuosta! Tämä ehto jo itsessään\ntodistaa valasi luotettavuuden. Minä suon sinulle kernaasti oikeuden\nvallita yksin tuota pientä, hämärää soppea omassa itsessäsi. Vaan\nkaikki muu kuuluu minulle. Muista se.\"\n\n-- \"Sovittu asia, sire ... ja kiitoksia vaan. Työhön nyt! Minä halajan\npudistaa päältäni tämän vanhan ja velton runoilijan, jona juuri äsken\nvielä olin, että minusta voisi tulla harras palvelija, kelpo\nlähettiläs, hyvä Ranskalainen, niinkuin tahdon olla ja vastedes aina\nolen oleva. Sanokaa minulle nyt kuinka, mitä tietä minun tulee astua\ntaistelukentälle?\"\n\n-- \"Tätä tietä\", Ludovik XI vastasi viitaten akkunaan.\n\n-- \"Se käy kuin itsestään\", runoilija ilvehti. \"Vaan sehän näyttää\nsiltä kuin pakenisin pahan työn tehtyäni.\"\n\n-- \"Aivan niin. Minäpä huudan vielä apuakin, julistaen sinut\nkarkuriksi.\"\n\n-- \"Vaan sitten nuolia ja kuulia rupee päälleni satamaan...\"\n\n-- \"Se on sinun asiasi. Joko tämä koetus sinua hämmästyttää?\"\n\n-- \"Ei vähääkään, sire. Ja todistukseksi... Jumalan haltuun!\"\n\nVillon riensi jo akkunaa kohden. Kuningas pidätti hänet.\n\n-- \"Muista\", hän sanoi, \"että kaikkien rautasormuksen kantajain täytyy\nkuolemaa katsoa silmiin, sillä muutoin he minun pettävät. Eräs tietäjä\non sen lukenut tähdistä. Pait sitä, en tahdo, että epäillään sinua\nminun lähettämäksi. Ymmärrätkö?\"\n\n-- \"Vallan, sire. Tämä kylpy, jos kohta vähän kylmäkin, minut\npuhdistaa. Se on kuin toinen kaste. Maankulkija Villon on kuollut.\nVillon on uusi ihminen! Tie auki Haamu-Villon'ille! Lopuksi vaan, koska\nminulle on varsin tärkeätä päästä kunnialla pakoon ja Teidän\nMajesteettinne siten saa vielä paremman perusteen syytökselleen ...\nsuonette minun varastaa vaippanne... Hyvästi, sire, voidaan hyvin!\"\n\nVastausta odottamatta, Villon siirsi syrjään toisen akkunaverhoista.\nYhdellä ainoalla hyppäyksellä hän särki lasin; ja kohta sen jälkeen\nkuului hänen ruumiinsa raskas putoaminen virtaan.\n\nKuningas meni katsomaan. Kuu valoi hopeitaan Loire'n pinnalle. Pää\nkohosi vedestä. Vähän matkaa toisaalla vaippa uiskenteli sen pinnalla.\n\n\"Minä aavistan\", hän mumisi ... \"tämä on nerokas toveri ... ja voinpa,\ntänä iltana, sammuttaa lamppuni. Totta Jumaliste! olen löytänyt\nmiehen!\"\n\nJa kiiruhtaen kamarinsa ovelle hän alkoi huutaa:\n\n-- \"Apua! auttakaa! Tuo konna karkasi vaippani kanssa. Joutsille!\npyssyille! Ampukaa häntä ... tappakaa!\"\n\nNuolet ja luodit heti kiitivät yön pimeässä, hyppien aaltoja pitkin.\n\nSen jälkeen Tristan l'Hermite, astuen herransa viereen sanoi:\n\n-- \"Eikö pitäisi laskea veneet vesille ja ajaa häntä takaa, saadaksemme\nainakin...\"\n\n-- \"Joutavia\", kuningas keskeytti. \"Me ruokimme liiankin paljon\nkaarneita, nyt on kalojen vuoro... Menköön kukin omaa tietänsä!\"\n\nJa, hykertäen käsiänsä, hän palasi kamariinsa.\n\n\n\n\nV.\n\nMetsässä.\n\n\nNiinkuin lukija jo on arvannut, ammuttiin vaippa repaleiksi, vaan\nrunoilija pääsi eheänä rantaan.\n\nSeutu oli suomaata. Siellä täällä joku poppeli ja pajupensas; vähän\nkauempana, hiljalleen kohoavia, paikoin pensastuneita ruohokenttiä;\nta'impana, näköpiirin äärellä, suuria puita ja niiden keskellä\nkäsipuut.\n\nKäsipuista aina voi päättää jonkun tien siitä käyvän: tie, jonka\nrunoilija täällä tapasi, poikkesi muutaman askeleen päästä tiheään\nmetsään.\n\nJo ensi puista alkaen täydellinen pimeys, paitsi vähäistä aukkoa, josta\npieni tähtönen tuikki.\n\nRunoilija lausui sille juhlallisen tervehdyksen:\n\n-- \"Ole minun ohjaajani ja näytä minulle oikea tie. Ken tietää? ehkä\nvielä on mahdollista minun sinulle kunniaa tuottaa. Vaan nythän jo\nkatosit. Minä astun taas yön pimeään, Tenaroon, kuin muinoin toverini\nOrphey, mennessään etsimään neiti Eyrydikeä... Voi! ei mikään Eyrydike\nminua vartoo ... vaan voishan kolmekitainen Kerbero minua purra ...\nsiis varovasti!\"\n\nHän tuskin oli ehtinyt lopettaa, niin jalkansa kompastuivat tien yli\nvedettyyn köyteen ja hän kaatui koreasti keskelle tietä.\n\nKaksi kättä tarttui hänen kurkkuunsa, ja ääni sanoi:\n\n-- \"Suokaa anteeksi, matkamies ... minun tekisi mieleni vaihettaa\nkanssanne vaatteita, etenkin jos joku ecu sattuisi taskuissanne\nolemaan.\"\n\n-- \"Tuhannen sarvipäätä!\" Villon huudahti; \"se on Martti\nTroussecaille!\"\n\nTästä lempi-kirouksesta hänet Troussecaille oitis tunsi.\n\n-- \"François ystäväni! Eiväthän siis saaneetkaan sinua kiinni? Ethän\nolekkaan kuollut?\"\n\n-- \"Etkä sinäkään, päävaras, sen verran kuin minä voin päättää? Juuri\nkaunis toimitus sinulla tässä!\"\n\n-- \"Oikein nuhteita! Sinäkö se todella olet? ... kuinpa ei vaan olisi\nhaamusi?\"\n\nTroussecaille iski tulta. Muutama kipinä säihkyi pimeässä ja salli\nystävien hetken katsella toisiansa.\n\nKun sitten pimeä taas oli palannut entistä synkempänä, eräs\nliikutuksesta vapiseva ääni huudahti:\n\n-- \"Se on hän! se on Villon! Hän on hengissä! Hän on pelastettu!...\nVetäkööt nyt Troussecaille'n hirteen, hän kuolee tytyväisnä.\"\n\nJa runoilija tunsi kahden karkean huulen koskevan hänen poskiansa.\n\nPari lämmintä, rehellistä kyyneltä jäi niihin.\n\nItsekin puolestaan liikutettuna, hän vastasi:\n\n-- \"Martti parkani! Oohoo sentään! sinä siis todellakin minua\nrakastat?\"\n\n-- \"Epäilitkö sitä?\"\n\n-- \"En. Vaan minä olen ylen onnellinen, saatuani siitä tämän uuden\nosoitteen. Sinä olet myös oleva onnellinen vuorostasi. Vaan kerroppa\nminulle, millä pirun tavalla sinäkin pakoon pääsit.\"\n\n-- \"Kun sinä itse käpälämäkeen olit juossut, seurasi hetken hämmennys.\nMinä käytin sitä väljentääkseni hamppunuoraa kaulani ympäriltä ja\npakenin, kepeänä kuin sarvas, metsään. Hui, hai! kuinka jälkeeni\njuostiin! Vaan minä, sukkela kuin orava, kiipesin muutamaan tammeen ja\nkyykistyin vahvimman oksan ta'a. Verikoirat juoksevat alitse minua\nhuomaamatta. Varoksi olin kaksi pitkää tuntia liikkumatta. Hyvin\ntukalaa on näin istua orrella. Vihdoin tulin alas ja tiheään viidakkoon\nhukkuivat jälkeni niin hyvin, että piru itse olisi niitä saanut turhaan\nvainuta. Tiedäthän, että salametsästys on elämäni runollinen puoli. En\nolisi niin vanha kettu, kuin olen, jos sellaisessa metsässä minun\nkiinni olisivat saaneet.\"\n\nJa Troussecaille nauroi sydämmen pohjasta.\n\n-- \"Hyvä vaan\", Villon sanoi; \"entä ruoka ... ja yösija?\"\n\n-- \"Totta on, että kärsin nälkää aikalailla. Vieläpä kovaa janoakin,\neikä suinkaan liikaa lämmintä. Aloin kuljeksia ylöskannolla tarpeitteni\ntydyttämiseksi. Ensimäinen vastaantulija: muutama aasi. Nousin kohta\nsen selkään, iskin virkkua vitsalla, ja pidin varmana, että se veisi\nmun isäntänsä asunnolle. On kuitenkin omituista kuinka aasit ovat\njärkeviä! Kun se jonkun aikaa oli hönkötänyt se saapui aukealle\npaikalle, jonka keskellä suuri valkea leimusi. Tämän iloisen nuotion\npäällä kattila; kattilaa hoitamassa kaksi nokikolaria, jotka puhelivat.\nNiiden välillä suuri pullo, epäilemättä viiniä täynnä. Ilmassa ihania\nlihasopan höyryjä.\"\n\n-- \"Mikä onnenpotkaus!\" Villon huudahti; \"aasi toi sinun juuri paraasen\naikaan...\"\n\n-- \"Suden suuhun!\" Troussecaille liitti. \"Toinen koloreista sanoi\ntoiselle: 'mistähän löytäisimme tuon karkulaisen, jonka päältä tuomari\nmeille antaisi kulta-ecu'n?' Hinta oli hengestäni luvattu. Minä hiivin\ntieheni ilman mitään vaatimuksia.\"\n\n-- \"Ja sitten?\"\n\n-- \"Tulin tänne. Niinkuin tiedät, kannan myötäni kaikki rosvon\ntarvekalut. Seutu näytti soveliaalta ansojen virittämiseen. Sinä,\nFrançois ystäväni, kaaduit köyteen... Ja maltas! Täällä on juuri toinen\nuhri, tuo nelijalkainen, joka rientää ansaan ... hip!...\"\n\nKoriseva huudahdus kuului; sitten jonkun eläimen kaatuminen\nkellastuneiden lehtien päälle. Troussecaille katosi hetkeksi ja tuli\ntakaisin, kainalossa upea jänis, jolta hän katkaisi kaulan.\n\nVillon oli noussut pystyyn.\n\n-- \"Menkäämme sitä paistamaan noiden kolarien tulelle,\" hän sanoi.\n\n-- \"Uneksitko?\" hänen toverinsa huudahti. \"Entä luvattu palkinto, jos\nminun kiinni saavat?\"\n\n-- \"Älä ole milläskään, näytä vaan tietä. Luota minuun.\"\n\n-- \"Sokea hullu! Annahan minun toki valita meille kaksi vikevää sauvaa\ntäältä pensastosta. Ei tiedä mitä voi tapahtua.\"\n\nNoin puolen tunnin kuluttua molemmat yökuljeksijamme saapuivat\naukeamalle.\n\nMartti ystävä tahtoi pysähtyä; François ystävä jatkoi suoraa tietä\nmolempain kolarien luo.\n\n-- \"Toverit\", hän näille sanoi, ottaen esiin järjestänsä muutamia\nkultarahoja, joita kantoi kukkarossaan, \"toverit, te haluatte\nseuralaiseni päätä, josta saisitte kulta-ecu'n. Tässä on niitä kaksi,\njos olette vaiti. Vieläpä kolmas, jos suostutte meidän kanssa vaatteita\nvaihtaan. Vihdoin neljäskin, jos suotte meille sijaa valkeanne ääressä,\nosallisuutta kattilaan, osallisuutta viinipulloon... Ehdot sitä\nedullisemmat teille, koska meillä on paistia tarjota. Troussecaille,\nastuppas esiin saaliinesi.\"\n\nSilmäyksiä vaihdettuansa, molemmat kolarit suostuivat yhteen ääneen.\n\nKullan kiilto, välkkyen tulen hohteessa, heidät oli soaissut; vaan\netenkin Troussecaille oli niin hämillään, ett'ei tointuakkaan tahtonut.\n\n-- \"Kultaa!\" hän jupisi vallan ihmeissään; \"sinulla, François Villon,\nsinullako kultaa!\"\n\n-- \"Vait!\" Villon keskeytti. \"Pistä jänis vartaasen, sillä välin kuin\nminä menen vaatteita vaihtamaan. Pian nyt!\"\n\nHän oli valinnut kolareista suuremman ja meni sen kanssa majaan; hetken\nkuluttua hän tuli takaisin, ei vaan vaatteiltaan, mutta vieläpä\nkasvoiltaankin ihan mustana.\n\n-- \"Eläköön!\" Troussecaille huudahti. \"Enhän sinua tunteakaan tahtonut.\nNyt on siis minun vuoroni. Sinä saat paistia kääntää.\"\n\nKun toinenkin muuttuminen oli samoin suoritettu, molemmat\nseikkailijamme istuivat juhla-aterialle, kuitenkin sauvat varalla ja\nisäntiään yhä silmällä pitäen.\n\nEi mikään oikeuttanut näin ylelliseen varovaisuuteen. Kolarit olivat\niki-ihastuneet; soppa kattilassa oikein taivaallista.\n\nViimeinen pala suussa, Troussecaille huudahti:\n\n-- \"Ohhoh! En jaksa enää. Antakaa tänne viinipullo. Täytyy olla viiniä,\nkun tahtoo juopua!\"\n\n-- \"Martti ystäväni\", Villon vakaasti lausui, \"vapaiden ateriain aika\non mennyt. Nykyään sekä maksetaan, että pysytään selväpäisnä.\"\n\n-- \"Taikka!\"\n\n-- \"Oma ehtosi, veli kulta: juo viisaasti ja varovasti tällä kertaa, ja\nte'e vast'edes samoin kaikissa tiloissa.\"\n\n-- \"Sopii koettaa. Ennen oli tuuli johtajani; tästä päivästä sinä minua\njohdat. Vaan suvainnethan toki selittää...\"\n\n-- \"Myöhemmin; kun jänis on syöty.\"\n\nJänis meni makoiseen suuhun, hartaan hiljaisuuden vallitessa. Kun\nvihdoin Troussecaille'n ruokahalu oli tydytetty, mutta uteliaisuus yhä\nvireillä, hän sanoi Villon'ille:\n\n-- \"Mestari, lupasittehan jotakin?\"\n\n-- \"Mitä sitten?\"\n\n-- \"Kun jänis on syöty, sanoitte.\"\n\n-- \"Niin oikein, nyt muistan.\"\n\n-- \"No niin! jänis on mennyt...\"\n\n-- \"Me te'emme samoin. Matkaan nyt!\"\n\nEnsimäinen puoli tuntia vieri ja sen kuluessa karkulaisemme astuivat\ntavallista vinhempää, katsoen tuon tuostakin taaksensa vielä paremmaksi\nvakuudeksi, ett'ei heitä seurattaisi ja ett'ei siis heidän tietänsä\nkukaan voisi ilmiantaa.\n\nKun tämä pelko oli poistunut, heidän käyntinsä vähitellen itsestään\nhiljeni.\n\n-- \"Mestari\", Troussecaille kysyi, \"saanko tietää minne kohden matkamme\nkulkee, ei muun vuoksi, kuin löytääkseni sen johdosta oikean suunnan.\"\n\n-- \"Niinkuin näet, itää kohden. Meidän tulee kiiruimman kautta saapua\njohonkin Ludovik XI asettamaan postipaikkaan.\"\n\n-- \"Siinä tapauksessa on parasta kääntyä oikealle ja pyrkiä Burgundin\nvaltatielle.\"\n\n-- \"Burgundi!... Aivan oikein, meidän täytyy sen läpi kulkea ... ja se\nei suinkaan ole hauskin osa toimestamme.\"\n\n-- \"Vai niin! näyttää siltä kuin Burgundilaiset eivät olisi\nystäviämme.\"\n\nSäälivällä hymyllä Villon katseli Troussecaille'a ja laskien kätensä\ntämän olkapäälle hän sanoi:\n\n-- \"Martti ystäväni, sinun luottava alamaisuutesi todella ansaitsee,\nett'en sinua kohtaan enää ole umpimielinen. Me olemme kahden. On aika\nvihdoinkin ilmoittaa...\"\n\n-- \"Vihdoinkin...\"\n\n-- \"Ett'en mitään voi sinulle ilmoittaa.\"\n\nTroussecaille näytti vähän närkästyneeltä. Villon kiiruhti lisäämään:\n\n-- \"Mieleni on paha, ystäväni. Mutta olen vannonut. Yksi sana, yksi\nainoa vaan hentomaisesta kohteliaisuudesta lausuttu, hävittäisi kohta\ntämän ihmeellisen onnen, jonka osamieheksi sinut olen tehnyt hartaasta\nsydämmestä. Muista Lothin vaimoa! Kavahda itseäsi jotain kysymästä, älä\nkäännä päätäsi, tai molemmat heti paikalla muutumme suolapatsaiksi.\"\n\n-- \"Siinäkö kaikki?\"\n\n-- \"Ainakin pää-asia. Meillä on kaikesta päättäen oleva paljon\nseikkailemista. Sinä rakastat semmoista. Tarvitaan rohkeutta. Onko\nsinulla sitä?\"\n\n-- \"Toivoakseni.\"\n\n-- \"Ennen kaikkia ja yli kaiken\", Villon jatkoi, \"tulee pysyä\nrehellisenä.\"\n\n-- \"Se on vaikeampi. Vaan tosiaankin, ehkä en olekkaan niin tuiki\nturmeltunut. Löytö-lapsena minun ottivat yökulkijaimet ja kananvarkaat,\nja niiden koulussa, eläen niinkuin nekin linnun liimalla ja\nvihellyksillä, kasvoin siksi mikä olen, aivan yhtä luonnollisesti kuin\nmuista tulee ruoka-kauppiaita ja täysiä virkaherroja. Jos kuitenkin\ntotta puhun, on minulla iloinen kuljeksija-luonne, mutta syvimmässä\npohjukassaan sydämmeni vihaa kaikkea vääryyttä ... ja, ken tietää? ehkä\nse hyvinkin helpolla vielä muuttuu rehelliseksi. Itse sen ainakin\nsoisin. Ja voisinpa sitä melkein ta'atakkin, jos olisin varma, ett'ei\nminun enää tarvitse asua Taivas-alan ravintolassa, että saan käyttää\nsäädyllisempiä jalkineita sekä murkinoida melkein joka päivä... Ja\nsiinä se rehellisyys kenties onkin. Voitko minulle näitä luvata.\"\n\n-- \"Voin\", runoilija vastasi, \"ja tahdon sen, paremmaksi vakuudeksi\ntodistaakkin. Iske tulta; tuossa on kaatunut puu ja kuivia lehtiä.\"\n\nVälähdys vaan, niin Troussecaille oli valkean virittänyt.\n\n-- \"Katsoppas!\" Villon lausui.\n\nHän piti kädessä vyönsä, ja avaten kukkaronsa, joka siitä rippui, hän\nantoi siinä olevan kullan kilistä ja kiiltää. Sitten hän hymyten,\nleikillisellä äänellä jatkoi:\n\n-- \"Kun kukkaro on tyhjä, se tulee kuin loihtimalla taasen täyteen.\nMutta mikä sinun on? Olethan kylmä ja äänetön tämän kultavirran\näyräällä.\"\n\nJa todellakin, Troussecaille ei näyttänyt mitään iloa, ei vähintäkään\nihastusta. Päin-vastoin, joku vastenmielisyys loisti hänen silmistänsä.\n\n-- \"François ystäväni\", hän vihdoin lausui. \"Miks'et tätä aarrettakin\nminulta salannut? Näyttää nyt siltä kuin sinua seuraisin kultasi\nvuoksi. En tahdo siitä mitään, enempää kuin salaisuuksistasi. En niin\nmitään! Köyhyys ja tiedottomuus on oleva minun osani. Kaikki ilmaiseksi\nja ystävyyden vuoksi! -- se on lempilauseeni. Voinpa vielä sanoa\nsenkin: tämä samoominen tuntemattomille aloille, se juuri on minun\ntoimeni. Astu sinä vaan edellä, minä seuraan uskollisena toverina,\npalvelijana, koirana.\"\n\n-- \"Et millään!\" Villon huudahti hänelle ojentaen molemmat kätensä, \"et\nmillään! kallis seuraajani, ystäväni, veljeni!\"\n\nJa niin lähtivät astumaan metsän halki.\n\nPäivän koitossa molemmat seikkailijamme saapuivat sen toiseen päähän.\n\nTaivaan rannalla, jonkun matkan päässä olevalla mäellä törröitti vahva\nlinna, jonka mustat piirteet kuvautuivat aamusumun harmaata pohjaa\nvastaan.\n\nYht'äkkiä hevonen siitä lähti, juosten täyttä laukkaa.\n\nHevosen selässä eräs amazoni, eräs nainen.\n\nJäljessä, ikäänkuin tätä takaa-ajamassa, kaksi ratsumiestä, kaksi\nritaria.\n\nMolemmat tuttavamme alkoivat näitä tarkastaa, ja kätkeytyivät erään\ntammen ta'a.\n\nAmazoni ehti pian heidän kohdallensa.\n\nHänet nähdessään Villon'in väriseviltä huulilta pääsi tuskan ja ilon\nhuudahdus:\n\n-- \"Hän! ... oi Jumala! ... se on hän!\"\n\nJa niin kiihtynyt oli hänen mielensä, että ilman Troussecaille'n apua\nhän olisi kaatunut tielle.\n\nTakaa-ajettu nainen heidät silloin huomasi kumpaisenkin.\n\n-- \"Keitä ikänä lienette\", hän heille kohta huusi, \"pelastakaa,\nsuojelkaa minua!\"\n\nRunoilija jo säihkyvin silmin syöksi eteenpäin. Mutta hänen kumppaninsa\npidätti häntä käsivarresta ja sanoi:\n\n-- \"Maltas, minulla on tuuma ... ja luullakseni hyvä.\"\n\n\n\n\nVI.\n\nEnsimäiset seikkailut.\n\n\nMartti Troussecaille'n tuuma tarkoitti köyttä.\n\nSitä samaa köyttä, jonka avulla hän edellisenä iltana, metsän toisessa\npäässä oli kaatanut François Villon'in ihan keskelle tietä.\n\n-- \"Ymmärrätkö?\" hän tälle puhui innokkaasti, \"mikä on kerran\nonnistunut, voi onnistua kahdesti... Pidäs tästä päästä... Minä, toinen\npää hampaissa, ryömin tien poikki. Kuinpa ei vaan ritarit meitä\nhuomaisi!\"\n\nSamassa Troussecaille jo heittäytyi maahan ja hiipi notkeana ruohossa,\njoka onneksi oli kyllin pitkää peittääkseen hänen kulkuansa.\n\nHän saapui pian toiselle puolen ja siellä heti kääntyen sanoi\namazonille:\n\n-- \"Rouva, paetkaa vaan yhä. Kyllä minä ansani puolesta vastaan.\"\n\nSamassa kätkeytyen pensaiden alle, samoin kuin Villon toisella puolen\ntietä, hän viittasi tätä laskemaan köyttä maan tasalle, mutta pitämään\nsiitä lujasti kiinni.\n\nNyt oli aika. Molemmat ritarit jo lähenivät tien käänteessä.\nTroussecaille antoi merkin, köysi nousi ylös ja tuli äkkiä jänteesen.\n\nEnsimäinen hevonen kaatui nurin niskoin, heittäen miehensä pari\naskelelta eteenpäin.\n\nSamoin kävi toisen ritarin ja myös toisen hevosen.\n\nNopeammin kuin villikissa syöksee saaliinsa niskaan, Troussecaille ja\nVillon karkasivat kaatuneiden vihollistensa päälle.\n\n-- \"Sitokaamme ne varmuuden vuoksi\", lausui entinen maankulkija, \"minä\npuolestani sitä lajia hyvin osaan ... ja, niinkuin olet voinut huomata,\nköyteni kyllä pitävät.\"\n\nMuutama käden-liike, niin molemmat voitetut olivat muuttuneet\nmumioiksi.\n\nKun he sitten alkoivat apua huutaa, Troussecaille sanoi:\n\n-- \"Kas vaan! Heti kourallinen sammalia molempien vankiemme suuhun!\"\n\nHätähätää he saatiin vaikenemaan ja vieritettiin metsään.\n\nHeti, kun tämä työ oli tehty, runoilija juoksi amazonin luo, joka oli\nseisahtunut ja katseli vainoojainsa kohtaloa.\n\nMies ja nainen seisoivat siis silmä silmää vastaan ja katselivat hetken\ntoisiansa äänettöminä.\n\nMies hehkuvana, melkein lumottuna, tuntemattomana noissa vaatteissa,\ntuolla kolarimuodollaan; nainen, vielä peloissaan, vähitellen\nrauhoittuen, ylevän kauniina, otsallaan purppurapuna, jonka kiireinen\nkulku oli luonut, kasvoillaan tuskan pilvet, joiden välitse hänen\nhymynsä jo alkoi loistaa.\n\nHän oli vielä nuori nainen, täynnä suloa ja viehätystä. Hänen loistavan\nruskeat hiuksensa valuivat ta'a-päin pitkissä puolihajonneissa\npalmikoissa kalliin, mustan, samettisen päähineen alta. Sama suru-väri\nlöytyi kaikissa hänen vaatteuksensa osissa, ja teki, että ihon\nihmeteltävä valkeus ja vartalon soreus vielä selvemmin tuli näkyviin.\nKasvojen juonteet, jos kohta hienot, todistivat jonkunlaista\nmielenlujuutta. Hänen suurista tummansinisistä silmistään loisti\nyht'aikaa voimakas itsetunto ja ääretön sulo. Sopi jo ensi silmäyksestä\npäättää, että hän oli saanut paljon kärsiä ja paljon anteeksi antaa.\nKoeteltu sydän, uljas sielu. Jotakin surumielistä ja samalla uskaliasta\nkoko hänen olossansa. Ulkonäkö täynnä jaloutta, mutta ennen kaikkea ja\nyli kaiken täynnä hyvyyttä.\n\n-- \"Kunnon mies!\" hän lausui, \"te olette pelastanut enemmän kuin\nhenkeni. Näyttäkää minulle tie Orleans'iin, niin te'ette vieläkin\nenemmän.\"\n\nNäin puhuen, hän irroitti vyöstä kukkaronsa ja aikoi heittää sen\nvale-kolarille.\n\nVaan tämä, viittauksilla häntä pidättäen, vastasi:\n\n-- \"Jalo nainen, säästäkää tämä palkinto jollekin toiselle. Se, joka\nteille puhuu, ei suinkaan ole, mikä hän näyttää olevan. Kerran ennen jo\nsattumus hänet toi teidän tiellenne. Hän on harras, uskollinen\npalvelija... En uskalla sanoa: vanha ystävä.\"\n\nTämän äänen ensi heläyksistä amazoni jo säpsähti. Kun tuntematon\nherkesi puhumasta, hän vielä muutaman sekunnin näytti kuuntelevan,\nikäänkuin jonkin hämärän muiston etäistä kaikua.\n\n-- \"Niin\", hän vihdoin puheli ... \"aivan niin ... minusta tuntuu ...\nvaan miksi minulta noin salaatte kasvonne? Mainitkaa minulle nimenne!\"\n\n-- \"Nimeni!\" runoilija katkerasti kertoi, \"todellinen nimeni,\nsitä ette milloinkaan ole tienneet ... sitä ette milloinkaan saa\ntietää. Muotoni ... se teitä nyt peloittaa. Älkää koettako sitä arvata.\nSe vaan tietäkää, että sydän, joka sykkii tämän kuoren alla, on\nkokonaan teidän; että se ilolla teidän edestänne vuodattaisi verensä\nviimeiseen pisaraan asti. Mutta älkäämme ajatelko muuta kuin teidän\npelastustanne... Tästä menee tie Orleans'iin. Kuningas pysähtyi sinne\neilen illalla. Epäilemättä häneltä aiotte pyytää apua ja suojelusta,\nrouva herttuatar.\"\n\n-- \"Mutta\", amazoni huomautti yhä enemmin hämillään, \"tiedättehän siis\nsenkin, mikä vaara minua uhkaa, ja mikä on nykyinen nimeni?\"\n\n-- \"Ennen Renato kuninkaan tytär, nykyään Ferri'n Vaudemont'in kreivin\nleski, Lothringin herttuatar. Jos suvaitsette, seuraan teitä\nsaattojoukon sijasta metsän toiseen päähän ... kuitenkin vaan etäältä,\nja sillä nöyrällä pyynnöllä, ett'emme sanaakaan enää vaihda, ja ett'ei\nainoakaan teidän silmäyksenne minun puoleeni enää laskeu. Aika joutuu;\nrientäkää!\"\n\n-- \"Tulkaa\", nainen vastasi.\n\nJa, kiihoittaen hevostansa hiljaiseen juoksuun, hän lähti liikkeelle,\nmietteisin vaipuneena.\n\nFrançois Villon seisoi vielä paikallaan liikkumatonna, häntä silmillään\nseuraten, polvet puolittain notkussa, kädet ristissä, niinkuin\nrukouksissa, niinkuin haltioissaan oleva.\n\nKaksi kyyneltä vierähti silmistä hänen käsilleen, ja herätti hänet.\n\nHän kääntyi nyt astumaan toverinsa luo, huusi tälle kiireesti kaukaa\njonkun sanan, hyppäsi hevosen selkään ja kiirehti pakenevan jälkeen.\n\nVaan juuri kun oli tämän saavuttamaisillaan, hän äkkiä seisahtui ja\npysyi muutaman askeleen taaempana.\n\nNainen myös hiljensi kulkuansa, pää puolittain olkapään yli\nkäännettynä.\n\n-- \"Täyttä nelistä!\" runoilija huusi; \"teillä voi olla muitakin\nvaincojia, madame. Antakaa mennä!\"\n\nHerttuatar seurasi tätä viisasta neuvoa. Molemmat hevoset kiitivät\ntuulen nopeudella metsän läpi, aina yhtä kaukana toisistansa.\n\nMetsän rinteellä amazoni vähän pysähtyi, ja, tähystäen silmillään\ntaivaanrantaa, lausui tämän ainoan sanan:\n\n-- \"Orleans?\"\n\nRatsumies tuli paikalle. Kädellä osoittaen pohjaa kohti, hän vastasi:\n\n-- \"Tuohon suuntaan. Näin kovaa kulkien, olette siellä tunnin\nkuluttua.\"\n\n-- \"Sitten\", herttuatar sanoi, \"on tarpeetonta saattaa minua\nkauemmaksi. Vielä kerran, kiitoksia! ... hyvästi...\"\n\n-- \"Minä otan tämän luvan sitä suuremmalla ilolla vastaan\", Villon\nvastasi, \"koska te'en teille suuremman hyödyn tuolla alhaalla. Tätä\ntietä pitkin ei ainakaan kukaan teitä seuraa. Ei kukaan ... niinkauan\nkuin minä elän!\"\n\nNäiden sanojen lausunnossa oli jotakin niin innokasta, niin hehkuvan\nritarillista, että se näytti pakolaiseen syvästi koskevan.\n\n-- \"Vielä viimeisen kerran, saanko tietää nimenne?\" hän kysyi.\n\n-- \"Nimeni on Alttiiksi-antamus\", runoilija vastasi.\n\n-- \"Suokoon Jumala\", nainen hiljaa lisäsi, \"että voisin itseäni jonakin\npäivänä kutsua Muistoksi! Sitä varroten, kuka ikänä lienette, Anjou'n\nJolanda teille ojentaa kätensä.\"\n\nRunoilija sitä tuskin tohti huulillaan koskea. Sitten, tukahuttaen\nhurjan riemun huutoa, hän kääntyi ja katosi ensimäisenä paikalta, niin\nnopeaan kuin hevonen suinkin pääsi.\n\nKun hän läheni sitä paikkaa, johon Troussecaille'n oli jättänyt, tämä\njuoksi häntä vastaan, kovasti huutaen:\n\n-- \"Riennä! riennä! Toinen vangeistamme on karannut. Me saamme pian\ntekemistä linnan koko väestön kanssa! Ja maltas! aivan oikein, tuolla\nalhaalla, katsoppas!\"\n\nNoin parikymmentä ratsumiestä lähti linnasta ja ratsasti mäkeä alas\nmitä uhkaavimmilla liikkeillä.\n\nEtupäässä ritari, epäilemättä sama, joka oli Troussecaille'n hoidosta\npäässyt karkuun.\n\nVähääkään vaalenematta, kun hän tämän havaitsi, Villon päin vastoin\nnäytti ihastuneelta.\n\n-- \"Taistelua!\" hän huudahti. \"Martti ystäväni, ratsasta sinä toisella\nhevosella ja ota eteesi satulaan sotanuija, yhtäläinen kuin tämä tässä,\njoka juuri sopivaan aikaan sattui käteeni. Täytyy karata heidän\npäällensä tai olemme kuoleman omat. Siis uljaasti vaan! oletko valmis?\"\n\nSitten hän puhui itsekseen:\n\n-- \"Hänen täytyy jo olla hyvässä turvassa. Ei enää vaaraa hänellä ...\nmutta nämä ovat hänen vainoojiansa ... eteenpäin!\"\n\n-- \"Eteenpäin!\" Troussecaille kertoi heiluttaen vielä hirveämpää\nasetta, kuin hänen toverillansa olikaan.\n\nHe lähtivät molemmat täyttä karkua eteenpäin ja kiitivät salaman\nnopeudella ryntääjäin päälle, jotka hyvin hämmästyivät nähdessänsä,\nettä heidän itsensä päälle rynnättiin.\n\nEnsi iskulla Villon hakkasi pään johtajalta; sitten hän karkasi joukon\npäälle, iskien oikealle, vasemmalle, vähän joka taholle. Troussecaille\nseurasi häntä, säästämättä hänkään asettansa. Molemmat näin kiitivät\neteenpäin, raivoten, riehuen kuin tuuliaispäät. Eloon jääneet luulivat\nvarmaan heidän olevan kaksi pirua ihmishaamussa, kaksi mustaa pirua.\n\nKuitenkin nämä, niinpian kuin ehtivät tointua ensi hämmästyksestään,\nalkoivat huomata asemansa. Heitä noin viisi-toista vielä, ja kaksi\nvastustajaa vaan! Olihan liian häpeällistä pitää sellaista tappiota\nhyvänänsä!\n\nLisäksi toinenkin ritareista sai köytensä auki. Hän riensi avuksi vihan\nvimmassa. Nähdessään kuolleet ja haavoitetut, hänen vihansa muuttui\nraivoksi. Hän tahtoi kostaa, ja, hypäten lähimmän hevosen selkään, hän\notti vuorostaan johtaakseen tätä joukkoa, joka nyt, kiihoitettuna hänen\nhuudoiltansa, kokonaisuudessaan syöksi pakenevien niskaan.\n\nNämä jo olivat hyvän matkaa edellä; mutta siitä tavasta, jolla nuo\ntoiset heitä ahdistivat, oli helppo ymmärtää, että voittohuudon piankin\npiti kaikua.\n\n-- \"François ystäväni\", Martti ystävä sanoi, \"ne voittavat alaa. Joku\nminuutti vielä, niin ovat jo kintereillämme.\"\n\n-- \"Anna mennä vaan!\" Villon vastasi; \"minä luotan hyvään onneeni.\"\n\n-- \"Minä samoin. Mutta sanoppas, huomasitko minua? Onhan minulla\nrohkeutta. Piru vieköön! hevoseni kompastuu.\"\n\nKun Troussecaille taas oli ratsailla, tie äkkiä kääntyi.\n\nKaupunki, siihen asti metsän peittämä, tuli näkyviin.\n\nHeidän täytyi kulkea sen läpi, tai sitä välttääkseen uskaliaasti ruveta\nsuureen kiertoon.\n\nTämän johtopäätöksen Villon heti paikalla teki.\n\nTroussecaille'n vastaus oli:\n\n-- \"Seurataan oikeanpuolista tietä. Se on epäilemättä paras.\"\n\n-- \"Niin, mutta vielä nopeammin, jos mahdollista. Minulla on nyt\nvuorostani jotakin mielessä.\"\n\nJa Villon ajaa karahutti ensimäisenä kaupungin portista sisään, johon\nkohta sen jälkeen myös Troussecaille katosi.\n\nViittä minuuttia ei vielä ollut kulunut, niin takaa-ajajat vuorostaan\ntulivat paikalle, ajoivat täyttä karkua nosto-sillalle ja tunkivat\nukkosen jyrinällä porttiholviin.\n\nEnsimäisen talon portilla Villon oli huomannut pitkän miehen puolittain\nsotilaan, puolittain porvarin puvussa.\n\n-- \"Hohoi! ystävä! kuka täällä postitalon isäntä on?\"\n\n-- \"Minä itse.\"\n\n-- \"Ja kuka on tämän portin vartija?\"\n\n-- \"Minä myös.\"\n\n-- \"Ahaa! olette kumpaakin; hyvä vaan! Antakaa sitten kiiruimman kautta\nsulkea tämä portti ja tuokaa samalla tallista kaksi parasta\nhevostanne.\"\n\n-- \"Mutta, mitä vasten?\"\n\nRunoilija keskeytti hänet, asettaen rautasormuksen liljoinensa hänen\nnenänsä eteen.\n\nTämän nähdessään postitalon isäntä, jo melkein vaaleana pelosta,\nkumarsi nöyrästi.\n\n-- \"Kuninkaan toveri!\" Villon sanoi. \"Totelkaa!\"\n\n-- \"Totelkaa\", Troussecaille kertoi yhtä kopeasti, vaikk'ei asiasta\nmitään ymmärtänyt. Se oli hänen osansa..\n\n-- \"Meitä ajetaan takaa. Siis! joutukaa!\" runoilija komensi. Heti\npaikalla rautasuojus putosi; portti sulkeutui kuin loihtimalla.\n\nSamalla kuin isäntä hyöri tämän ensimäisen käskyn toimeen-panossa, hän\noli antanut kutsua tallirenkinsä.\n\nKaksi hätähätää satuloitua rotevaa hevosta tuotiin kohta esille.\n\nMitä suurimmalla kiireellä molemmat kumppanukset astuivat alas\nratsuiltaan, joivat lasin viiniä ja istuivat jälleen satulaan.\n\nTakaa-ajajat jo melusivat portin ulkopuolella, joka äkkiarvaamatta oli\nheiltä sulkeutunut.\n\n-- \"Ne ovat kuninkaan vihollisia\", Villon sanoi, \"aukaiskaa niille\nvasta puolen tunnin päästä ja sanokaa, keitä me olemme. Eteenpäin!\"\n\nPuolen tuntia myöhemmin, hän pidätti hevostaan sanoen:\n\n-- \"Minusta tuntuu, kuin voisimme vähän levähtää. Mitä arvelet tästä\nensimäisestä reipastuksesta, Martti ystävä?\"\n\n-- \"Minä aattelen, François ystävä, että sinä olet salannut minulta\nnimesi ja asemasi. Sinä et olekkaan runoilija Villon, vaan loihtija\nParapharagaramus, ja kannat semmoisena sormessasi sormusta, joka saa\nihmeitä aikaan.\"\n\n-- \"Eikö nämä ihmeet saa sinun uteliaisuuttasi vireille?\"\n\n-- \"Ei vähääkään. Minä mukaudun suostumuksiimme: tiedottomuus,\nsalaperäisyys! Yksi ainoa kohta minua huolettaa.\"\n\n-- \"Mikä sitten?\"\n\n-- \"Koska syömme suurusta?\"\n\n-- \"Ensi postipaikassa ... hätäisesti.\"\n\n-- \"Hiisi olkoon!\"\n\n-- \"Mutta ehtoolla, Gien'issä, hyvä illallinen, hyvä vuode ... ja\nvaatteiden muutto. Puh! kurkkuni on nokea täynnä.\"\n\n-- \"Olkoon! minä haen jonkun rehellisen vaatekauppiaan, jonka luona\nvoimme pukeuda ylhäisiksi herroiksi.\"\n\n-- \"Ei ollenkaan! kauppiaan puku on saatavana jonkun lähi-kaupungin\ntorilla. Se on meidän virkamme vastaiseksi. Olkoon se sanottu siksi kun\ntoisin käsken.\"\n\n\n\n\nVII.\n\nVaatekauppias ja kaksi pyhissä-vaeltajaa.\n\n\nGien'issä oli par'aikaa markkinat. Ravintola oli väkeä täynnä.\n\nVaan onnellisen sattuman kautta ravintolan isäntä piti toistakin\nvirkaa. Hän oli samalla postin hoitaja.\n\nFrançois Villon'in tarvitsi vaan näyttää taikakaluansa, niin hän kohta\nsai kunniahuoneen käytettäväksensä.\n\nTöin tuskin hän oli sinne asettunut iloisen takka-valkean ääreen, niin\nTroussecaille astui sisään erään kauppiaan kanssa, joka kantoi suurta\nvaatepakkaa.\n\n-- \"Ohhoh!\" runoilija sanoi, \"tuottehan meille tänne koko varastonne.\"\n\n-- \"Ainakin kaikki, mitä siitä on jäljellä. Oivat markkinat! Asiat yhä\nparanevat. Jaa, ei sovi soimata! käyvätpä ne hyvinkin tavallansa, nuo\nasiat!\"\n\nJa kauppias hieroi tytyväisenä käsiänsä.\n\n-- \"Suuri Jumala!\" Villon huudahti, \"kun kohtaa kauppiaan, joka on niin\ntytyväinen, että hän tytymystään vielä muillekin julistaa, tietääpä\nsilloin jotain uutta nähneensä.\"\n\n-- \"Olkoon vaan\", vieras sanoi; \"vaan toisin puhuminen olisi\nkiittämättömyyttä hänen Majesteettiansa kuningasta kohtaan. Hän se on\ntiet puhdistanut varkaista ja rosvoista, jotka niitä ennen häiritsivät.\nKunnia hänelle siitä, että hyvät kaupunkimme alkavat taasen kukoistaa.\nLiike tulee virkeämmäksi. Raha ei enää ole kätkössä, vaan liikkuu\nvapaasti. Eläköön Ludovik XI! Hän suosii kauppaa, hän suojelee sitä.\nHän itse, jos olisi jonkun kauppakonttoorin takana syntynyt, olisi\nnykyään kuningaskunnan ensimäinen kauppias.\"\n\nTämän ylistys-puheen kestäessä, oli toivorikas vaatekauppias levittänyt\nesiin kaikki tavaransa.\n\nHän oli pieni, vilkas mies, terävällä ulkomuodolla, sekä puheissaan\njotenkin suurisuinen: yksi aian valtio-viisastelijoista.\n\n-- \"No, totta mar!\" runoilija huudahti, \"mies ihan kuin meitä varten.\nHänpä meitä nyt voi sopivalla tavalla vaatettaa ja samalla vielä kaupan\npäälle meille jakaa joitakin tietoja tilasta Burgundin herttuakunnassa,\njohon huomenna aiomme lähteä.\"\n\n-- \"Herttuakunta Burgund! Oi! herrani, siellä löydätte vähän rahaa, ja\nvielä vähemmin sotaväkeä. Kaarlo rohkea ei ole Ludovik rauhallinen. Hän\non kaikki surmannut, kaikki tuhlannut tuossa surkeassa Neuss'in\npiirityksessä, johon hän melkein vuoden aian on kuluttanut varojaan\nsiinä hullussa toivossa, että vihdoinkin saisi perustaa länsimaisen\nsuuriherttuakuntansa, tuon kuuluisan burgundilaisen kuningaskunnan.\nVaan suvaitkaa ... eikö mielestänne tämä harmaa pumpulitakki sopisi\nkumppanillenne?\"\n\n-- \"Ihmeen hyvin!\" Villon vastasi. \"Se on aasin väri. Antaa hänen\nkoettaa sitä päällensä. Vaan sillä välin, mestari ... mikä nimenne on?\"\n\n-- \"Hugonet, teidän luvallanne.\"\n\n-- \"No niin! mestari Hugonet, sanokaa meille, keitä vastaan teidän\ntuleva länsimainen suuriherttuanne nykyään käy sotaa? ... sillä kuuluu\nhänen luonteesensa aina sotia.\"\n\n-- \"Sveitsiläisiä vastaan, hyvät herrat. Toinen vasikan askel.\nSveitsiläiset ovat urheata väkeä, hyvin uutteroita, mutta varsin\nköyhiä, joilta ei valloittaja voi mitään voittaa. He tekivät kaikki\nmitä voivat rauhaa ylläpitääkseen. Herttua ei tahtonut unohtaa, että\nolivat auttaneet Elsass'in talonpoikia, ja ansion mukaan rangaisseet\ntuota roistoa, jota kutsuttiin Hagenbach'iksi. Oiva tuomio kerrassaan!\nVuorelaiset, tämän nähdessään, aloittivat sodan, voittivat Hericourt'in\ntappelun, valloittivat Pontarlier'in ja ryöstivät koko Franche-Comté'n.\nKaarlo herttua kääntyi vihdoinkin heitä vastaan. Vaan tielläpä hänen\npäähänsä äkkiä juolahti anastaa Lothringi.\"\n\n-- \"Lothringi! millä oikeudella?\"\n\n-- \"Väkevämmän oikeudella, mukavuuden oikeudella. Kuninkaaksi\naikoessaan, hänen täytyi saada kuningaskuntansa yhdeksi ainoaksi\nlohoksi Lyon'ista Brygge'en asti. Hän on jo valloittanut Luxemburg'in\nja Geldern'in, jotka olivat hänen maidensa keskellä. Lothringi oli myös\nhänen tiellään; hän iski siihen leijonan-kyntensä.\"\n\n-- \"Ja mitään vastarintaa kohtaamatta?\"\n\n-- \"Oh! sepä kysymys! Jo ensimäisen tappelun alussa nuori Renato\nherttua, vaikka vasta hiljan oli kahdennen kymmenennen ikävuotensa\ntäyttänyt, rohkeni lähettää serkulleen Burgundin herttualle verisen\nkintaan, ikivihan merkiksi. Sitten hän, yhdistyen Craon'in herran\njohtamain kuninkaallisten joukkojen kanssa, aloitti uljaasti\ntaistelun.\"\n\n-- \"Yksinäänkö?\"\n\n-- \"Melkein. Tosin oli hän yhtynyt suureen liittokuntaan, joka\nperustettiin Reinin tuolla puolen, vaan Sveitsiläiset eivät olleet\nvielä valmiit, Sveitsiläiset hänen pettivät. Muutoin hän ei olisi\nperäynyt, eikä hän nytkään sitä tahtonut tehdä. Vaan koko tuo ääretön\nburgundilainen sotavoima vyöryi pienen Lothringi paran päälle.\nRakkaudesta alamaisiansa kohtaan hänen täytyi paeta... Hän katosi\nvallan. Vaan nyt teidän toverinne on varsin sievästi ja luullakseni\noikein mielensä mukaan vaatetettu. Teitä itseänne varten, herrani, mitä\npidätte tästä tummansinisestä puvusta?\"\n\n-- \"Koettakaa sitä päälleni. Vaan, yksi muistutus vielä, jos\nsuvaitsette? Sanoittehan, että Burgundin herttualla tuskin enään oli\nainoatakaan Burgundilaista luonansa.\"\n\n-- \"Niin tosin. Mutta kaiken maailman italialaiset, dalmatialaiset,\nkroatialaiset ja muut suurisuiset palkkasoturit. Hirvittävä armeija.\nSurkuttelen teitä tosiaan, jos onnettomuudeksi olette joutuneet kahden\ntulen väliin... Ai, ai! tämä vaatteus teille vasta sopiikin, sen\nHugonet takaa! Koetetaanpas nyt takkia.\"\n\nVillon suostui siihen, mutta jatkoi itse kysymyksiään yhä kiihtyvällä\ninnolla ja kiinteydellä.\n\n-- \"Sanokaapa, mestari Hugonet, käyttehän välistä Lothringissakin?\"\n\n-- \"Käynpä kyllä. Se onkin paras kauppa-alueeni; minulla on siellä\npaljon ystäviä.\"\n\n-- \"No, nämä ystävät, mitä ne ajattelevat nuoresta herttuasta ... ja\nhänen äidistänsä?\"\n\n-- \"Niitä jumaloidaan, hyvä herra, niitä jumaloidaan! Herttuatar on\nyhtä hyvä kuin hän on suloinen ja kaunis. Hän saattaisi hallita; mutta\nhän on luopunut oikeudestaan poikansa eduksi, niin suuresti hän tätä\nrakastaa. Ja poika sitä todella ansaitseekin. Hän on sivistynein,\njaloin, uljain, sekä lempein nuori prinssi koko mailmassa. Ja niin\nkaunis sitten! Hän on äitinsä ilmikuva. Puhutaanpa, että hänen\nvasemmalla poskellaan on pieni musta pilkku, samanlainen, kuin se,\njonka herttuattaren kuvissa aina näkee.\"\n\nSurullinen hymy nousi runoilijan huulille. Oli melkein, kuin joku\nkallis kuva, muille näkymätönnä, olisi liihoitellut hänen ihastuneiden\nsilmäinsä ohitse.\n\nMestari Hugonet päätti puheensa näillä sanoilla:\n\n-- \"Vaikeat ja vaaralliset ajat, nämä meidän ajat, herraseni! Vaikk'ei\nminun kaltaisten sentään sovi valittaa. Paljon vanhoja vaatteita saa\nostaa täällä, myydä tuolla. Toisella puolen ylhäisiä, jotka köyhtyvät\nja katoovat; toisella taas alhaisia, jotka rikastuvat ja tahtovat heti\nloistaa. Puhumattakaan hirtetyistä, joiden repaleet teloittaja meille\nsäästää, ja salaisista lähettiläistä, jotka muuttavat pukua joka\nkaupungissa. Suuri joukko vaatetettavia. Hyvät herrat, nämä kaksi\ntäydellistä vaatekertaa maksavat teille kaksi Tours'in livre'ä. Sen\nlisäksi jalkineista ja päähineistä kaksi-toista valko-penninkiä.\nAnnanpa teille vielä kaupan päälle nämä kaksi pientä tikaria. Oikein,\noikein maksettu! Onnea matkalle!\"\n\nVillon maksoi tinkimättä, ja käski tuoda illallisen.\n\n-- \"Vihdoinkin!\" Troussecaille huokasi, istuessaan niin hyvin\nvarustettuun pöytään, ett'ei hän ollut semmoista unissaankaan nähnyt.\n\nVaan tultuansa nyt raittiiksi ja siivoksi mieheksi, hän ei syönyt\nliikaa kuin puoleksi, eikä juonut itseänsä kuin puolipäihinsä.\n\n-- \"_Initium sapientiae_!\" Villon sanoi, ja tytyi tähän viisauden\nalku-koetukseen.\n\nSiellä oli muuten kaksi leveätä, pehmeätä vuodetta, lämpimästi\nverhottuna uutimilla ja katoksilla sarssikankaasta.\n\nHe sukelsivat niihin kumpikin yhtä tytyväisenä. Troussecaille päästi\nvielä muutamia ilohuutoja, jotka pian muuttuivat innokkaaksi\nkuorsaamiseksi.\n\nVaan Villon ei ollut sitä lajia, joka olisi liian kauan nauttinut\nCapuan hekumaa. Seuraavana aamuna, päivän koitossa, molemmat\nseikkailijamme nousivat ratsujensa selkään ja lähtivät eteenpäin.\n\nSinä päivänä ei mitään erinomaista heille tapahtunut. Voidakseen niin\nkauan kuin mahdollista käyttää kuninkaan asettamia postipaikkoja,\nVillon yhä kulki Ranskan puolella rajaa, menemättä sen yli Burgundiin.\nSama temppu seuraavana päivänä. Lähestyttiin Clamecy'ä. Ilta-puoleen\nmatkustajamme huomasivat kaksi pyhissä-vaeltajaa, jotka astuivat tietä\npitkin heitä vastaan.\n\n-- \"Tuossa meidän virkamme!\" Villon sanoi, sulkien puolen silmää ja\navaten puolen suuta, joka oli, niinkuin lukija vielä muistanee, hänen\nomituinen temppunsa kaikissa tärkeämmissä tiloissa, niin juhlallisissa,\nkuin naurettavissa.\n\n-- \"Meidän virkamme, ... kuinka niin?\" Troussecaille uskalsi kysyä.\n\n-- \"Sentähden, että kauppias-toimemme on päättynyt. Pyhissä-vaeltajia\nolemme vast'edes. Niin on käsketty ... ainakin, ell'et mieluummin toivo\nitseäsi ja minua hirsipuuhun.\"\n\n-- \"Puhukaamme muita asioita! minä olen tullut hyvin araksi kaulastani.\nMene sinä vaan, ilman pitemmittä puheitta, anastamaan noiden\nmatkalaisten pitkät ruskeat hameet, heidän sauvansa ja jalkineensa.\nVaan aatteleppas, jos eivät suostuisikkaan vaihettamaan?\"\n\n-- \"Mitä vielä! minulla on kultaa, joka heidät hyvällä saa siihen\ntaipumaan ... ja rautaa, joka tarvittaessa heitä siihen pakoittaa.\"\n\nNäin sanoen, Villon pyöritteli takkinsa alla tupessa olevaa pientä\ntikaria.\n\nTroussecaille'lla oli takkinsa alla yhtäläinen todistus-kappale. Hän\nsiihen laski samoin kätensä, ja vastasi:\n\n-- \"Mene sitten vaan heitä hätyyttämään! Mutta eivätpä siltä\nnäytäkkään, kuin aivan vähiä hämmästyisivät.\"\n\nJa todellakin, molemmat pyhissä-vaeltajat astuivat eteenpäin\nreippailla, vakavilla askeleilla.\n\nSen mukaan, kuin voitiin etäältä päättää, he olivat kaksi nuorta miestä\nko'okkaalla vartalolla ja rotevalla astunnalla. Saattoipa melkein\nhuomata heissä jotain sotaista. He heiluttivat sauvojaan niinkuin\nmiehet, jotka osaavat keihästä käyttää.\n\n-- \"Saadaanpa nähdä!\" runoilija päätti, kannustaen hevostansa.\n\nMolemmat ratsumiehet ehtivät pian vaeltajain eteen, ja, sulkien heiltä\ntien, huusivat yhteen ääneen:\n\n-- \"Seis, miehet!\"\n\n-- \"Mitä tämä on!\" nuorempi vaeltaja ylpeästi kysyi.\n\nRunoilija heti vaikeni, kuin ukkosen lyömänä. Sitten hän, tarttuen\ntoverinsa käsivarteen, kuiskasi tämän korvaan;\n\n-- \"Muistatko mestari Hugonet'in sanoja? Tarkastitko Jolanda\nherttuatarta?\"\n\n-- \"Kyllä.\"\n\n-- \"Katsoppas tätä nuorta miestä?\"\n\n-- \"Todella ... mikä tavaton yhtäläisyys!\"\n\n-- \"Ja, niinkuin äidilläkin, musta pilkku vasemmassa poskessa. Ei\nepäilystä! se on hän ... se on varmaan hän!\"\n\nVillon seisoi jo maassa. Hän notkisti polvea nuoren vaeltajan edessä ja\nlausui tälle, mitä hartainta kunnioitusta osoittaen:\n\n-- \"Armollinen herra, unohtakaa halveksiva käytökseni ja suokaa minulle\nanteeksi. Minä en ole teidän vihollisenne ... kaukana siitä.\"\n\nNuori mies oli astunut askeleen ta'apäin. Hämillään, mutta äänetönnä,\nhän asettui malttavaan ja samalla puolustavaan asemaan.\n\nToinen vaeltaja kysyi:\n\n-- \"Keneksi toveriani luulettekaan?\"\n\n-- \"Lothringin herttuaksi Renatoksi\", oli Villon'in varma vastaus.\n\nÄänettömyys seurasi ja sen kestäessä nämä neljä matkustajaa katselivat\ntarkemmin toisiansa, ja tekivät havaintojansa.\n\nEi milloinkaan kahdenkymmenen vuotias prinssi ole ollut täydellisempi,\nviehättävämpi kuin tämä nuori herttua. Vartalo soleva ja luonnikas.\nJäsenet, liikkeissään täynnä suloa, todistivat notkeutta ja voimaa.\nKaikki jalot pyrinnöt, kaikki sotaiset avut loistivat hänen suurista,\nmustista silmistänsä. Valtiaan merkki kajosteli hänen otsallaan,\nhyvyyden tenho hänen huulillansa. Koko hänen olossaan äidin hienous ja\nsulo miehuuden innon ja ritarillisen reippauden kaunistamana, niin että\nnäytti siltä, kuin hän olisi aiottu suuria mailmassa toimittamaan. Joka\nhänen vaan näki, ilostui kohta.\n\nNiin ei ollut hänen toverinsa laita, joka vihdoin ylpeällä katseella\nvastasi:\n\n-- \"Te erehdytte, ystäväni. Te ette tunne Lothringin herttuaa.\"\n\n-- \"Se on totta\", Villon myönsi; \"mutta, eilen vielä, näin hänen\narvoisan äitinsä ... ja muuta en tarvitse tunteakseni hänen poikaansa\nsydämmen silmillä. Sydämmellä on hyvät silmät!\"\n\nHerttua astui askeleen eteenpäin, huudahtaen:\n\n-- \"Olette kohdanneet äitini ... eilen, sanoitte?\"\n\n-- \"Vähintäin kaksi päivää sitten ... ja taivas soi minulle vielä onnen\ntehdä hänelle pienen palveluksen.\"\n\n-- \"Minkä palveluksen? puhukaa!\"\n\nVillon kertoi tapauksen, mutta niin ylen kainolla tavalla, että\nTroussecaille siitä vihdoin suuttui ja alkoi nyt vuorostaan kertoa,\npaljastaakseen koko totuuden.\n\nKiihkeä ja tulinen liikutus paisutti nuoren herttuan rintaa, innosti\nhänen nerokkaita kasvojansa. Kuullessaan siitä vaarasta, jossa hänen\näitinsä oli ollut, siitä alttiiksi-antamuksesta, joka hänet oli\npelastanut, vihan leimaus ja kirkas kyynel yht'aikaa, loistivat hänen\nsilmissään. Vihdoin hän tarttui Villon'in käteen, ja, pusertaen sitä,\nsanoi tälle:\n\n-- \"Kiitos!\"\n\nSitten, ikäänkuin itsekseen puhuen:\n\n-- \"Oh! Sitähän jo aavistin, että nuo molemmat miehet, nuo Ramswag\nveljekset, olivat pettureita!\"\n\nRunoilijan silmäys näkyi pyytävän selitystä. Käden liikkeellä herttua\nkäski toverinsa vastata.\n\n-- \"Rouva herttuatar\", hän lausui, \"oli poikansa tietämättä itse\nlähtenyt kantamaan viimeistä valitusta Ludovikin tuomioistuimen eteen.\nRamswag veljekset, kaksi ritari-nimeen kelvotonta, olivat tarjouneet\nhänelle saattajiksi. Saimme jälestäpäin kuulla, että Burgundin herttua\noli nämä molemmat kurjat lahjonut pitämään herttuatarta vankina\njossakin heidän linnassaan. Heti kohta, huolimatta surkeasta tilastaan,\nhuolimatta vaaroista, hänen ylhäisyytensä herttua tahtoi lähteä\nliikkeelle. Me lähdimme. Vaan nyt, kun vaara en ohitse, arvelen, että\nvoisimme kääntyä takaisin, ja...\"\n\n-- \"Ei suinkaan!\" Renato herttua keskeytti. \"Eteenpäin! Minä tahdon\nnähdä äitini, ja omin silmin tulla vakuutetuksi...\"\n\nHänen toverinsa oli häntä lähestynyt ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n-- \"Teidän ylhäisyytenne siis unohtaa toisen naisen, Bern'issä...\"\n\n-- \"Äitini ennen kaikkia! Hän sitten!... Vaan aika rientää; meillä\npitäisi olla hevoset.\"\n\n-- \"Ottakaa meidän\", Villon sanoi. \"Ne ovat teille tarjona.\"\n\n-- \"Vaan minä, mitä annan teille niiden sijaan?\"\n\n-- \"No, hyvä Jumala, sitä, jota juuri tulimme teiltä pyytämään,\nvaatteenne, hattunne ja vaeltajasauvanne.\"\n\nRenato Lothringilainen ei näyttänyt rakastavan turhia puheita.\nVastaukseksi hän vaan riisui yltään ruskean hameensa; hänen toverinsa\nteki samoin.\n\nTämän alla kumpikin kantoi yksinkertaista matkapukua, puoleksi verasta,\npuoleksi nahasta.\n\n-- \"Teidän nimenne?\" herttua kysyi noustessaan hevosen selkään.\n\n-- \"Olen sen jo äidillenne sanonut\", Villon vastasi; \"hänelle ja teille\non nimeni Alttiiksi-antamus.\"\n\n-- \"Minä panen sen mieleeni. Hyvästi!\"\n\nJa nuori herttua kannusti rajusti hevostansa.\n\nVillon seurasi häntä silmillään. Kun herttua oli näkyvistä kadonnut,\nhän jupisi:\n\n-- \"Hyvä Jumala! Etköhän sinä itse ole se, joka minua näin ohjaat\nheidän tiellensä? Oi Jumalani, suo minun vielä vastakin heitä\npalvella!\"\n\n-- \"Tapahtukoon niin!\" Troussecaille päätti.\n\nMolemmat seikkailijamme, puettuina pyhissä-vaeltajiksi, lähtivät taasen\nmatkaan.\n\nVälttäen huolella kaupungeita, aina varoillaan, he pian olivat\nkulkeneet Burgundin läpi.\n\nEräänä iltana vihdoin, kun oli kauan suurella vaivalla ylöspäin\nastuttu, syvä laakso aukeni heidän eteensä.\n\nSen toisella puolen, suuria kuusimetsiä, ja lumeen peitettyjä vuorten\nhuippuja.\n\nNiiden juurella, kallioiden välissä kuohuvia puroja, jyrkkiä putouksia.\n\nTaivaanrannalla suuren järven purppuraviitta, joka välkkyi auringon\nviime säteissä.\n\n-- \"Olenkohan oikein hereillä?\" Troussecaille huudahti. \"Katsos tuolla;\ntämä on minusta maa, jota voi vaan unissa nähdä!\"\n\nMartti ystävä ei nähnyt unta.\n\nMaa, johon matkustajamme tulivat, oli Sveitsi.\n\nKäykäämme sinne heidän edellänsä.\n\n\n\n\nVIII.\n\nVapaa, mutta raivokas.\n\n\nNiitä on kaupunkeja, muodoltaan niin peräti omituisia, että näyttää\nsiltä, kuin ne olisivat alusta alkaen yht'äkkiä siihen muotoon valetut.\n\nSellainen on Bern.\n\nJyrkkä saarento, jonka päällä sen muurit ylpeinä seisovat, Aar'in\nnopeat ja kirkkaat laineet, jotka kuohuen sitä syleilevät, sen\ntaivaanranta täynnä ikuista lunta, itse karhukin, josta se nimen sai,\nja jonka kuvaa joka askele muistuttaa, kaikki yhdessä antavat sille\ntuon säännöttömän, karkean, ja mahtavan ulkomuodon. Sen kömpelöt\nviheriän-harmaat rakennukset, sen laajat kadut, matalat pylväskäytävät,\nihanat suihkulähteet, ja joku jäljellä oleva suuri torni näyttävät\nsiinä jo seisoneen mailman sivun. Se, mikä vähimmin kaikista on\nmuuttunut, on sen arvokas, mahtava ja kylmä ulkomuoto. Bern syntyi\ntasavaltana ja on tasavaltana kuoleva. Toinen Sparta.\n\nSillä oli kuitenkin myös heikkouden aikoja; vaan masentumattoman\nintonsa avulla se niistä pian jälleen tointui. Sillä oli myrskyisiäkin\npäiviä, mutta harvinaisen järkevyyden ja isänmaallisuuden kautta itse\nnämä myrskyt kääntyivät sille menestykseksi ja kunniaksi. Voisimme\nesimerkkinä tämmöisestä aiasta kuvailla ensimäistä sunnuntaita\njoulukuussa 1475.\n\nJo aamulla varhain ympäristön asukkaat ja ystävät lähi-kaupungeista\ntulivat lippujensa ja runoilijainsa johdolla Bern'iin. Jälkimäisillä\noli kullakin sotalaulunsa, jota hän lauloi.\n\nNäistä luontevista odysseioista, jotka yksinkertaisuudessaan ja\nkarkeudessaan olivat ylistämäinsä sankarien kaltaiset, oli\nBeit-Weber'in, Freiburgilaisen runoilija-sotilaan, runo raikkain. Hänen\nmaalaisessa lyyryssään näytti olevan paljaita teräskieliä; se helähteli\nrautaan puetun käden alla. Hän lauloi Pontarlier'in retkeä, tuota\nurheata rynnäkköä, Sveitsiläisten ensi voittoa Kaarlo rohkean yli.\n\n\"Kuulkaa hirveätä kertomusta, jonka aion teille kertoa.\n\n\"Jumalan nimeen, amen! Pyhän Neitseen nimeen, minä aloitan lauluni.\n\n\"Puiden oksat olivat juuri pukeuneet vihantaan, kun äkkiä moni urhea\nmies sai lähteä majastaan.\n\n\"Toiset nousivat ylös, toiset astuivat alas. Heidän sotainen käyntinsä\noli hirveä nähdä. Burgundin herttuaa kohtasi häpeä, joka ei\nnaurattanut.\n\n\"Marsittiin hänen herttuakuntaansa, hänen kaupunkiinsa Pontarlier'iin.\nSiellä se taistelu alkoi. Pian nähtiin suuri joukko vaimo parkoja\nsurupuvussa, leskenvaatteissa.\n\n\"Niin pian kuin Velskit (Gallian miehet) tämän uutisen kuulevat, he\nsaapuvat jalkaisin ja ratsain. Kaksi-toistakymmentä tuhatta. He\npäättivät valloittaa Pontarlier'in, vaan saivat sen kalliisti maksaa.\n\n\"Bern'in karhu saa kuulla, mitä on tekeillä. Äkkiä hän kyntensä\nteroittaa. Hän ottaa kanssaan neljätuhatta miestä. Kuuluupa kuinka\nviheltävät iloisesti.\n\n\"Karhu oli vihan vimmassa. Turhaanpa viholliset ponnistivat. Vaikka\nheitä oli neljä yhtä vastaan, heidän täytyi paeta.\n\n\"Ja karhu mörisi yhä. Ja kaikki liittolaiset sanoivat: tulkoot Velskit\nvielä kerran, niin taistelemme heidän kanssansa joka päivä.\n\n\"Ja ne tulivatkin takaisin entistä lukuisempina, vaan jättivät,\nuudestaan paetessansa, vielä enemmin ruumiita jälkeensä. Siinä syy,\nmiksi kiitän Freiburgilaista, Solothurnilaista, Lucernilaisia, Wienne'n\nmiehiä, ja yli kaiken Berniläisiä; ne miehen tavalla taistelivat.\n\n\"Jumala oli auttajamme, kiittäkäämme Häntä, veljeni! Hän se on, joka\nsellaisia voittoja antaa.\n\n\"Karhu oli lähtenyt pesästään. Se palajaa sinne jälleen. Jumala suokoon\nsille iloa ja menestystä. Tämän on laulanut Beit-Weber. Amen!\"\n\nKaikki, jotka häntä seurasivat, porvarit, talonpojat, reippaat\nnuorukaiset, kertoivat joka säikeen miehuullisella innolla.\n\nBerniläiset olivat lähteneet ulos huoneistaan, melkein kaikki aseissa.\nHe yhtyivät äänellään tulokkaiden ja etenkin Beit-Weber'in seuralaisten\nlauluihin. Tuo Pontarlier'in retki oli heidän tuorein voittonsa.\n\nSe oli edellisenä keväänä saatu.\n\nKaikkialla muualla kaupungissa kaikui samaten sodan ja vapauden\nlauluja.\n\nKaikki nämä eri joukot liikkuivat suurta toria kohden, jonka varrella,\nvastapäätä tuomiokirkkoa, kaupungin raastupa eli raatihuone seisoi.\nSuuri neuvosto oli siellä jo ko'ossa. Kiihkeän keskustelun humina\nkuului epäselvästi sen paksujen muurien takaa. Väliin myös, itse kansan\nkeskeltä, etenkin loitompaa, kumeata kohinaa, innokkaita, meluavia\nhuutoja. Vaan muutamat nuoret miehet, jotka varsin ylpeinä kantoivat\nBern'in värejä, palauttivat melkein kohta rauhoituspuuhillaan, joll'ei\njuuri hiljaisuutta, niin kuitenkin tyyneyttä mieliin. Ne olivat\naseettomina nuo miehet. Ei ainoatakaan sotamiestä väkijoukkoa\nhillitsemässä, maistraattia suojelemassa. Ei muuta kuin järjestyksen\ntunto, ei muuta kuin lain kunnioitus. Kaikkina aikoina on Sveitsi tässä\nkohden antanut loistavan esimerkin.\n\nLähestykäämme erästä joukkoa, joka seisoo tuomiokirkon portailla;\nkallistakaamme vähäksi aikaa korvamme heidän puheisinsa: tulemme siten\nymmärtämään kuinka perin tärkeät nämä hetket Bern'ille olivat.\n\n-- \"Sanon sen vielä kerran\", intti paksu mies vilkkaalla, tulisella\nmuodolla, \"sanon sen teille vielä kerran, Juha naapuri, että ylhäiset\neivät uskalla. Ne ovat meidän vertaisia. Ei enempää, eikä vähempää.\nSuuri neuvosto on sen julistanut.\"\n\n-- \"Olkoon vaan!\" vastasi Juha, eräs toinen porvari tyynellä\npuritaani-muodolla; \"olkoon vaan, naapuri Kirschoff; mutta unohdattepa,\nettä suuri neuvosto paraillaan on ko'ossa uudestaan tutkimassa tuota\nsamaa ilkeätä sääntöä.\"\n\n-- \"Miksi juuri ilkeätä?\" pisti väliin eräs kolmas henkilö, joka,\nkömpelöstä astunnasta ja röyhkeästä muodosta päättäen, näytti olevan\noikea Bern'in karhu ihmisen hahmussa. \"Minua sääntö miellyttää.\nYstäväni ja toverini Pietari Kistler oli se, joka sen esitti\näänestettäväksi.\"\n\n-- \"Eräänä päivänä, jolloin neuvosto ei ollut täysilukuinen\", Juha\ntyvenesti huomautti.\n\n-- \"Vähät siitä!\" Kirschoff sanoi, \"ei se la'ilta voimaa vähennä.\"\n\n-- \"Sitä käsitystapaa juuri arvokas rahastonhoitaja Frankly paraillaan\nväittää vääräksi. Jumala suokoon, että hänelle myönnetään oikeus! Vähän\nkärsimystä vielä!\"\n\nJumalan nimeä mainitessaan Juha oli kääntynyt kirkkoa kohden, ja\nottanut nahkalakin päästänsä.\n\nMies karhun muodolla oli sitä vastoin kääntynyt raatihuonetta kohden;\nhän murisi itsekseen ja vastasi:\n\n-- \"Jospa ne edes kiiruhtaisivat tuolla sisällä! eihän siitä loppuakaan\ntule!\"\n\n-- \"Kärsimystä!\" Juha toisti; \"kaikki täytyy käydä järjestyksessä.\nEnsin valitus tai esitys; sitten vastaus, puolustus, vastaus\npuolustukseen, vihdoin johtopäätös, jota seuraa tuomio. Semmoinen on\nsääntö kaikessa rehellisessä ja la'illisessa keskustelussa.\"\n\n-- \"Kun se koskee ylimyksiä!\" Kirschoff huudahti kiukkuisena.\n\n-- \"Taasen yksi aateliston etu-oikeus!\" karhu mörähti.\n\n-- \"Mitä puhutte etu-oikeuksista?\" Juha painavasti lausui; \"löytyykö\nkaupungissamme Bern'issä ainoatakaan kansalaista, joka ei voisi kohota\nmiksi hyvänsä, vaikka tasavallan korkeimpiin virkoihinkin?\nRahastonhoitaja Frankly on vaan vähäpätöinen turkkuri, niinkuin\nminäkin. Teidän sankarinne, tuo Martti Kistler, eikö hän ole ollut\nesimiehenä Bern'issä? Eikö hän vielä nytkin ole lipunkantaja? Enkä ole\nkuitenkaan kuullut, että hän olisi ylhäistä sukuperää; olihan vaimoni\nviimeksi eilen illalla ostamassa meidän lihatarpeitamme hänen\npuodistansa. Teurastaja, ei mitään muuta kuin teurastaja, aivan\nniinkuin tekin, mestari Hohenlock.\"\n\nSe oli karhu, jota Juha näin nimitti.\n\nHän jatkoi:\n\n-- \"Älkää soimatko viisaita lakeja, joita olemme isiltämme perineet ...\nja etenkin näin vieraiden kuullen.\"\n\nJuha osoitti silmillään kolmea miestä, jotka seisoivat samassa\nparvessa.\n\nSiinä oli ensinnäkin kaksi pyhissä-vaeltajaa. Toinen, joka tytyi vaan\nkatselemiseen, eikä näyttänyt ymmärtävän kieltä, jota puhuttiin hänen\nympärillään; toinen, joka ymmärsi varsin hyvin ja kuunteli uteliaalla\ntarkkuudella. Mitä kolmanteen tulee, hän oli vielä nuori mies,\nnähtävästi taiteilija, varustettuna nahkaisella esiliinalla, jonka\npäällä oli hienoa valkoista pölyä. Meiseli ja pieni vasara kädessä.\nMatti Heinz, Strassburg'ista, johtaja tuomiokirkon rakennuksessa, jonka\nviimeiset veistokset hän juuri silloin oli saanut valmiiksi.\n\n-- \"Juha mestari\", hän vastasi hymyillen, \"jos näin puhutte minun\ntähteni, niin olette väärässä. Kymmenen vuoden kuluessa, jonka aian\nteidän seassanne olen asunut, olen voinut tutkia mitä jaloa ja hyvää\nBerniläisen karkeuden alla löytyy, niissäkin, jotka pitävät kunnianaan\nolla niin epäluuloisia ja raakoja kuin mahdollista. Minä pidän\nkansaanne ansaitussa kunniassa; vaan älkäätte panko pahaksi, että\nrakastan myös teidän ylhäisöänne. Muualla kenties ylimykset, luullen\nsaaneensa syntymän kautta kaikki etu-oikeudet, laiminlyövät niitten\nansaitsemista ja taistelevat, ketäkään hyödyttämättä, aian vaatimuksia\nvastaan. Nähdäänpä niitäkin, jotka muuta eivät ajattele, kuin vaivata\nvasallejaan ja ryöstää turvattomia sekä matkustavia. Niin ei ole teidän\naatelistonne laita. Rahallansa he viljelyttävät maata ja edistävät\ntyötä; aseillansa puolustavat maan itsenäisyyttä. Jos joskus vaativat\nensi sijaa, se tapahtuu vaan taistelukentillä. Onko heidän käytöksensä\nsen tähden vähemmin jalo? Ei suinkaan. Maalla ja kaupungissa elävät\nkansan keskellä ja tekevät itsensä rakastetuiksi niin rauhan kuin\nsodankin aikana. He eivät ole sortavia herroja, vaan isällisiä\njohtajia, vanhempia veljiä. Kunnia Bern'in aatelistolle!\"\n\nJonkun aikaa karhu jo oli mörissyt uhkaavalla tavalla. Kirschoff\nvihdoin kärsimätönnä vastasi:\n\n-- \"Puhukaa muutamain puolesta, vaan ei kaikkien. Meillä, myös meillä\non ollut huonoja ylimyksiä, jotka, kun eivät omin voimin meitä voineet\nsortaa, kutsuivat tuon tuostakin avukseen koko Schwabin ja Itävallan\nritariston.\"\n\n-- \"Seis mies!\" Juha ylpeästi keskeytti. \"Nuo petturit, joista puhutte,\nnaapuri Kirschoff, olemme järjestänsä voittaneet, kukistaneet,\nhajoittaneet, Morgarten'in, Lampen'in, Sempach'in, Nefels'in luona ja\nniin monissa muissa tappeluissa, jotka Sveitsin vapaudelle pyhitimme.\nKutka meitä silloin johtivat? Hyvät aateliset, ne samat, joiden poikia\nvielä vastakin seuraamme, Erlach'it, Bubenberg'it, Scharnachthal'it ja\nDiesbach'it.\"\n\nNäin puhuessaan itse tyven Juhakin oli koroittanut äänensä. Muuan nuori\nmies Bern'in väreissä löi häntä äkkiä olalle, ja, viitaten läheistä\ntaloa, sanoi:\n\n-- \"Hiljempaa, ystäväni! hiljempaa! vaikka Diesbach'inkin nimeä\nmainitset!\"\n\n-- \"Oikein!\" arvoisa turkkuri vastasi heti tyyntyen; \"minä kiitän\nsinua, että minua siitä muistutit, Kaarlo Glansmann ... on häpeä, että\nvoin sen hetkeksikään unohtaa.\"\n\nHän oli kääntynyt taloa kohden ja paljasti päänsä samoin kuin oli\nkirkon edessä tehnyt. Sitten hän kääntyi taas toveriensa puoleen, vaan\npuhui vast'edes yhtä varovasti, kuin sairasvuoteen ääressä seisova.\n\n-- \"Hän on tuolla!\" -- kuuluivat sanat, jotka lausuttiin liikutetulla\näänellä -- \"tuolla hän on, meidän Nikolaus Diesbach'imme; Pontarlier'in\nvoittaja makaa tuolla, kärsien vielä hirveistä haavoista, joita hän\nsiellä sai meidän tähtemme, -- kenties kuollenkin juuri nyt, kuin\nteille tätä puhun... Kunnia ja kiitos aatelisille niin jaloille, kuin\nhän!\"\n\nItse karkea Hohenlock'in seisoi sanatonna. Hän painoi alas päänsä ja\nvaikeni.\n\nKiukkuisen Kirschoff'in sitä vastaan onnistui jonkun sekunnin kuluttua\nsopertaa esiin nämä muutamat sanat:\n\n-- \"En tahdo sanoa ... se on totta... Minä tunnustan myös, että\naateli-oikeuksien lakkauttamisessa hän oli yksi niistä, jotka vapaasta\ntahdosta suostuivat uhraukseen, ja jotka myönsivät vielä enemmän, kuin\nheiltä vaadittiinkaan... Vaan sittenkin ... laki ... sääntö...\"\n\nTällä kertaa Juha, nojautuen kiviseinusta vastaan, teki liikkeen,\nniinkuin mies, joka ei enää tiedä, mitä vastaisi.\n\nTämä äänettömyys ei ollut uteliaan pyhissä-vaeltajan mieleen. Hän astui\näkkiä esiin ja sanoi:\n\n-- \"Anteeksi, herrat porvarit! suokaa anteeksi ... eikö saisi tietää\nmistä on kysymys?... Mikä on tuo merkillinen laki?\"\n\nIkäänkuin saman voiman vaikutuksesta nuo kolme Berniläistä heittivät\nliikahenkilöön yhtäläisen katseen, joka ei suinkaan ollut\nrohkaisevimpia.\n\nSitten vihdoin teurastaja Hohenlock vastasi:\n\n-- \"Noh! piru vieköön! se on tapojen sääntö.\"\n\n-- \"Mitkä tavat?\" vaeltaja hyvin kohteliaasti kysyi.\n\n-- \"Huonot tavat\", Kirschoff hampaiden välistä murisi; \"ne, jotka ovat\nrikos kansaa, rikos Jumalaa vastaan.\"\n\n-- \"Ohoh!\" Juha sanoi, \"tuo käy liian pitkälle; tuo on jo meidän\nitsemme soimaamista, ja vielä vieraiden kuullen. Emme tahdo, että\nmuukalaiset sekaantuvat meidän asioihimme... Kuitenkin, koska nämä\nvaeltajat kerran ovat täällä, ja koska halaavat tuntea asian laitaa,\nniin se on tämmöinen. Jonkun aikaa on ylellisyys Saksan ja Burgundin\nhoveista jo tulvannut meidän pieneen, köyhään ja säästäväiseen maahan.\nRitarimme eivät ainoastaan sodan aikana hanki itselleen kaikenlaisia\nkypärin kaunistuksia, aseita täynnä koristuksia ja kalliita\nhevosloimia, vaan käyttävät myös rauhankin aikana silkki- ja\nsamettipukuja, kaikenmoisia kirjauksia, kalliita kiviä ja\nsulkatöyhtöjä. Sitten, heidän vaimonsa, heidän tyttärensä, mennen vielä\nedemmäs tässä liiallisessa loistossa...\"\n\n-- \"Hävytön loisto!\" Kirschoff keskeytti, \"häpeällinen hekuma, jota\ntäytyy tukehuttaa.\"\n\nTyvenesti, melkein puoleksi hymyten Juha jatkoi:\n\n-- \"Minä katson asioita paljon tasapuolisemmin, vaan kuitenkin täytyy\nmyöntää... Pietari Kistler ei ole vallan väärässä. Sellainen komeus ei\nole sovelias meillä. Se oli oikein että se kiellettiin. Se vaan, että\nmeneteltiin huonosti, ilman mitään arkatuntoisuutta ... ja ylimyksiä,\njotka kenties vapaasta tahdosta olisivat järkevään puheesen taipuneet,\närsytti väkivalta, jota saivat kärsiä. Etenkin naiset eivät tahtoneet\ntaipua leikkaamaan pois kauto-kenkiensä neniä eikä pitkiä laahoja\nhameistansa. Hepä ovat avio-miehiänsä ja isiänsä yllyttäneet.\nLähiseudun linnoissa ja aatelis-kadun varrella on tehty liitto,\non valalla vannottu, että tuo vastenmielinen sääntö on saatava\nkumotuksi ... ja kumminkin, että tänä päivänä, tänä aamuna pitää mennä\nsuurella komeudella messuun. Turhamainen uhkamielisyys; siinä kaikki!\"\n\n-- \"Kuinka!\" pyhissä-vaeltaja huudahti, \"voiko sellaisesta syystä...\"\n\n-- \"Muukalainen!\" Juha keskeytti, \"harhaluulot ja himot viettelevät\npitämään tärkeinä mitättömimpiäkin asioita. Aateliset ovat ummistaneet\nkorvansa pappien varoituksilta, eikä Jumala ole heitä rankaissut. Mutta\nkun he julkisesti vastustavat kansan tahtoa, kansa kenties suuttuu. Ja\nsiinä on jotain, josta kunnon mies on mureissaan. Bern'in karhu ei\nymmärrä leikkiä. Kuunnelkaa jo!\"\n\nHirveitä huutoja alkoi kuulua Raatihuoneesta. Torilla ja läheisellä\nkadulla kansa nosti kumean murinan.\n\nVaeltaja ei kuitenkaan vielä voinut tointua hämmästyksestään.\n\n-- \"Kuinka!\" hän kertoi, \"mitä kuulen! sellaisesta syystä siis koko\ntämä kansan paljous...\"\n\n-- \"Sen vuoksi ja osaksi myös burgundilaisen sodan vuoksi\", Juha\nvastasi, \"vaan etenkin ja pääasiassa juuri tuon sääntö-riidan vuoksi.\"\n\nSitten hän salaisella kauhulla lisäsi:\n\n-- \"Onkohan keskustelu huonosti päättynyt? Tuossa tuomari Scharnachthal\nlähtee Raatihuoneesta.\"\n\nJa tosiaankin, melun ja huutojen uudestaan remahtaessa, mies, jolla oli\njättiläisvartalo ja todellinen valtiaan muoto, astui esiin raastuvan\nportaille. Hän oli tyven, hän, vaan kalpea ja alakuloinen. Nopeilla ja\nvakavilla askeleilla hän astui torin poikki ja katosi Nikolaus\nDiesbacbilaisen taloon.\n\n-- \"Mitä se merkitsee!\" Juha mumisi. \"Mitä neuvoa, mitä apua hän menee\nkuolevalta pyytämään?\"\n\nTällä hetkellä Raatihuoneen kaikki ikkunat aukenivat yht'aikaa.\nVimmaisia naamoja niistä pistäytyi esiin, julistamaan voittoa.\n\n-- \"Lienevätkö siis voittaneet?\" Juha huokasi. \"Voi! onnettomuutta!\nonnettomuutta!\"\n\nSe oli pahaksi onneksi totta. Kistler astui raastuvan parvelle ja\nhuusi:\n\n-- \"Voitto! ystäväni! Sääntö on vahvistettu. Jos sen rikkovat, --\nsulkekaa heiltä tie! Repikää pois kaikki koristukset! Voimaa la'ille!\nkunniaa Bern'ille!\"\n\nTuhannet raivokkaat, niiden joukossa Hohenlock ja Kirschoff, taputtivat\nkäsiänsä. Kiihkeä tribuni jatkoi juhlallista puhettaan yhä\nlisääntyvällä menestyksellä. Kadulla niinkuin neuvostossakin oli\nhänellä enemmistö, vieläpä enemmänkin, melkein yksimielinen enemmistö.\nMuutamaa harvaa erimielistä, semmoista kuin Juhaa, lukuun ottamatta,\njokainen piti omanaan hänen riitansa, jokainen yltyi raivoon hänen\nkanssansa. Se oli noita kansan melskeitä, jotka äkkiä kohoavat kuin\nvaltameri, äkkiä musertavat kuin ukkonen.\n\nYht'äkkiä kellot tuomiokirkon korkeassa tornissa soittivat\npuolipäivä-messuun.\n\nTorin toisella puolen, aateliskadun päässä, syntyi kova liike.\n\nSitten alkoi murinaa kuulua ja levisi joka taholle:\n\n-- \"Tuoss' ovat! tuoss' ovat!\"\n\nJa tehdäkseen tietä läheneville, joukko erkaantui kahteen osaan,\npäästäen joka askeleelta, jonka se peräytyi, kumeita vihan\nhuudahduksia. Oi! viisas Juha oli kyllä sen arvannut: Bern'in karhu\nteroitti kynsiänsä; se oli raivoon joutumaisillaan.\n\nSanokaamme se suoraan, ylhäisö ei ollut mitään laimin lyönyt,\nsaattaakseen tätä raivoa täydelliseksi ja hirveäksi. Aateliset kulkivat\neteenpäin rohkean tyynesti, kiellettyyn tapaan tehdyissä, komeissa\nvaatteissansa. Heidän muassaan vaimot, lapset, koko heidän\nhuonekuntansa, koko heidän tavaransa. Ei milloinkaan vielä tällä niin\nsuuresti loistoa ja ylellisyyttä rakastavalla viidennellä-toista\nvuosisadalla sellaista rikkautta ja komeutta ollut nähty. Siinä\nlainehti vaan silkki ja sametti, mitä loistavimmissa väreissä,\nkirjauksilla ja maalauksilla koristettuna; sotatakit ja vaipat\nkultakankaasta; sulkatöyhdöt hatuissa, timanttikoristeet päässä, aseet\nniin komeat, että jokainen niistä oli kuin suuri-arvoinen kalliskivi.\nVielä komeammat, vielä loistavammat olivat nuoret miehet hovilaisten ja\nhovijunkkarien puvuissa. Entä naiset sitten! puettuina väljiin\nmyssyihin ja näädän-nahalla päällistettyihin, suuriin hattuihin\nliehuvilla nauhoilla, säihkyen timanteista, he kantoivat ylpeästi\nvaakunoitaan ommeltuina pitkin kalliita hameitansa, joiden suuria\nlaahoja seuralaiset ja palvelijat olivat kantamassa. Tämä taistelu,\njota tämmöisellä komeudella käytiin, sehän olikin juuri heidän\ntehtävänsä.\n\nRaatihuoneen parvelta oli teurastaja Kistler kaukaa nähnyt tuon komean\njuhlamatkueen lähenevän. Kiukusta vaaleana, hän sille uhkaavasti\npuristi nyrkkejänsä, ja kiihoitti samalla kertaa huudoilla ja\nsilmäyksillä kansaa syöksemään noiden päälle, jotka sitä näin pitivät\npilkkanansa.\n\nEi kukaan tohtinut.\n\nKiihkeimmät vihdoin yhtyivät Hohenlock'in johdon alle. Tämä laski\njalkansa tuomiokirkon ensi portaalle juuri samassa kuin Adrian\nBubenbergilainen, ylimysten johtaja, sille astui.\n\nTaistelun täytyi alkaa.\n\n\n\n\nIX.\n\nNikolaus Diesbachilainen.\n\n\nTässä taistelussa kolme henkilöä näytti ryhtyvän pääosia toimittamaan.\n\nToisella puolen Kistler ja Hohenlock, edustaen rahvaan itsevaltaa;\ntoisella taas Adrian Bubenberg, aatelisen vastarinnan arvokas edustaja.\n\nHän oli varreltaan pitkä, ruumiiltaan roteva, ja vielä nuori, sekä\nihmeteltävän kaunis kalliissa puvussansa; hän näytti ruhtinaalta, joka\nastuu hovinsa etupäässä.\n\n-- \"Terve Hohenlock, terve\", hän sanoi sille, joka sulki tien.\n\"Väistyppä vähän syrjään.\"\n\n-- \"En!\" teurastaja vastasi; \"en askeltakaan! niin kauan kuin te\nkannatte noita la'in kieltämiä pukuja.\"\n\n-- \"Minkä la'in?\"\n\n-- \"Kiellättekö, että sen tunnette?\"\n\n-- \"En osaa valehdella. Luulinpa, tai ainakin toivoin, että se oli\nkumottu.\"\n\n-- \"Päin vastoin. Se on vast'ikään suuren neuvoston vahvistama. Se,\nmitä se on kieltänyt, täytyy teidän paikalla heittää. Pois sulkatöyhdöt\nja kultavaipat! Pois liehuvat laahot ja heiluvat nauhat! Pois!\"\n\nTämän päätöksen, nämä huudot kertoi koko väkijoukkc, luikaten, kirkuen,\nnauraen täyttä kurkkua.\n\nTuon vihamielisen joukon yli, joka seisoi ikäänkuin valmiina kaikkia\nnielemään, Adrian von Bubenberg antoi silmäyksensä levollisesti\nliikkua. Hetken päästä hän lausui sointuvalla äänellä:\n\n-- \"Bern'in kansalaiset, teihin minä vetoon. Olisi vääryys teitä\nkohtaan, jos tahtoisin eduksemme mainita tehdyt uhrauksemme. Jokainen\ntekee velvollisuutensa ja voimansa mukaan. Bern ei ole kiittämätön\nkaupunki. En myöskään luule teidän kadehtivan meidän rikkauttamme;\nonhan tunnettu asia, että enin osa meistä on velkoja tehnyt isänmaata\npalvellakseen. Mitä aatelisuuteen tulee, se on omaisuus, joka ansaitaan\nniinkuin kaikki muukin tavara, ja joka, niinkuin kaikki omaisuus, on\npidettävä koskematonna. Se on teidän oma kunnianne ja maineenne.\nTahtoisitteko sen hävittää?\"\n\n-- \"Emme koskaan!\" muutamat äänet vastasivat.\n\n-- \"Miksi sitten\", Bubenberg jatkoi, \"tahdotte näin meitä nöyryyttää?\nSamallahan itse tulette nöyryytetyiksi. Huomatkaa, Bern'in miehet,\nniitä on tiranneja kaikkialla, niin alhaalla kuin ylhäälläkin. Vapauden\nnimessä aiotte harjoittaa teon semmoisen, joka on rikos vapautta\nvastaan. Oikeuden nimessä aiotte rikkoa oikeutta vastaan. Miks'ei\nmeillä olisi vapautta, niinkuin porvareilla, niinkuin talonpojilla,\nniinkuin kerjäläisillä, miks'ei meillä olisi lupa elää ja itseämme\nvaatettaa omalla tavallamme?\"\n\nVilkkaita käsien-taputuksia kuului joka taholta. Aatelisten asianajaja\nluuli jo voittaneensa.\n\n-- \"Sen tähden\", hän päätti, \"väistykää vähän syrjään, mestari\nHohenlock, ja laskekaa meitä Jumalaa palvelemaan.\"\n\nHiljaisuus seurasi, jonka aikana ei muuta kuulunut, kuin kellojen ääni,\njoka yhä kutsui uskovaisia Herran huoneesen.\n\nHohenlock jo astui askeleen ta'apäin, Bubenberg toisen eteenpäin, kun\nPietari Kistler äkkiä alkoi puhua:\n\n-- \"Maltas vähän! Minä se olen, joka sinua vastaan, Adrian von\nBubenberg.\"\n\nSe ei myöskään ollut tavallinen mies, tuo Pietari Kistler.\n\nHilliten äkkiä vihansa, hän oli ko'onnut ja järjestänyt ajatuksensa;\nnyt hän ryhtyi vastustajaansa kukistamaan; ja malttaen jo täydellisesti\nmielensä, yhtä tyynenä kuin aatelinen vastustajansa, hän tälle vastasi:\n\n-- \"Me emme tahdo teitä nöyryyttää, vaan te tahdotte meidän häviötämme.\nYlellisyys herättää ylpeyden; ylpeys kateuden; kateus vihan; viha\nsisällisen sodan, ja sisällinen sota koko kansan häviön ja\nonnettomuuden. Mutta, me emme tahdo, että niin on Bern'issä käyvä!\"\n\nRaivokkaita hurraa-huutoja kaikui äkkiä, tärisyttäen ilmaa torin\nneljään kulmaan saakka.\n\nKistler jatkoi:\n\n-- \"Vallankumoukset meillä eivät ole sellaisia, kuin muilla kansoilla.\nMe niiden kautta etsimme vaan yhteistä hyvää, turvallisuutta, arvoa\nkaikille. Siinäpä se, mitä teiltä pyydetään, mitä teiltä vaaditaan, ei\nenempää. Minä astun oikeuden rataa vähääkään horjumatta. Ylhäisöllä on\nomat oikeutensa; vaan myös omat velvollisuutensa. Ja ensimäinen\nkaikista on la'in kuuliaisuus.\"\n\nKoko väkijoukossa innostus oli korkeimmillaan. Aateliston riveissä\nmaltti vihdoin loppui. Kistler'in viimeisestä muistutuksesta kaikki\nnuoret ylimykset ryntäsivät esiin ja vastasivat yhteen ääneen:\n\n-- \"Ei! ei! ennen kuolema!\"\n\nKaikki he olivat miekkansa paljastaneet.\n\nTämä oli kuin merkki taisteluun. Koko plebejiläinen nuoriso syöksi\nheidän päällensä.\n\nMiekat iskivät yhteen; veri alkoi vuotaa.\n\n-- \"Heretkää!\" huusi äkkiä ääni, joka kuului yli kaikkien muiden.\n\nÄäni oli Scharnachthal'in.\n\nJokainen väistyi hänen tieltään. Hän tuli, hän juoksi, kantaen\nkäsivarsillaan toista miestä, haavoitettua, joka, kalpeana kuin\nkuolema, äkkiä nousi seisomaan tuomiokirkon avarassa ovensuussa.\n\nKohta lensi yli koko torin, suusta suuhun, tämä nimi:\n\n-- \"Nikolaus von Diesbach!\"\n\nSe oli hän, se oli todella hän, viime tappelun sankari, Pontarlier'in\nvoittaja, tuo kuolemaisillaan oleva uros, joka sai hengellään maksaa\nvoittonsa.\n\nEsimies Scharnachthal, kun ei muuten voinut estää sisällistä sotaa,\njoka oli syttymäisillään samaan aikaan kuin ulkonainen sota uhkasi, --\nesimies Scharnachthal oli turvautunut Diesbach'iin, pyytäen häneltä\nkovinta ponnistusta, viimeistä palvelusta isänmaalle.\n\nDiesbach oli kohta ymmärtänyt. Vielä enemmänkin, hän oli tahtonut, että\nhänen viimeiset sanansa olisivat kaikki-voipana kehoituksena\nyksimielisyyteen, hän oli tahtonut, että hänen ruumiinsa tulisi\nvoittamattomaksi riidan esteeksi, ehkäpä vielä yhdistys-siteeksikin\nmolempien puolueiden välillä, jotka seisoivat valmiina toisiansa\nturmelemaan.\n\nJättiläis-kokoinen Scharnachthal oli hänet kantanut käsivarsillaan yhtä\nhelposti, kuin äiti nukkuvan lapsensa. Nyt hän asetti hänet seisomaan\nkirkon ylimmälle portaalle ja kyykistyen hänen taaksensa kannatti häntä\npolvillansa, käsivarsillaan, koko ruumiillaan, ja rohkaisi häntä tuon\ntuostakin äänellänsä.\n\nTämän näön vaikutusta vielä lisäämään ilmestyi äkkiä kaksi naista,\nkaksi nuorta tyttöä Diesbach'in sivulle, ikäänkuin kaksi hurskasta\nvaimoa itkemään uuden Vapahtajan jalkain juuressa.\n\nToinen hyvin pitkä, hyvin tumma ja miehuullisen kaunis: Bern'in\nMinerva.\n\nToinen sorja, vaalea, viehättävä pitkässä ja sievässä hameessaan, joka\noli valkoisesta villakankaasta: Göthe'n Margaretha.\n\nEdellinen, seisoalla ja käsi ojennettuna kansaa kohti, huusi kuuluvalla\näänellä:\n\n-- \"Hiljaa! Diesbach puhuu, kuulkaa häntä!\"\n\nJälkimäinen, polvillaan, rukoilevana, paljasti ihanat kyyneleiset\nkasvonsa.\n\nHän oli niin ihmeen ihana tämmöisenä, että utelias pyhissä-vaeltaja,\nkokonaan ihmettelevän kunnioituksen vallassa, ei voinut olla\npuoliääneen lausumatta:\n\n-- \"Mutta kuka tuo puhdas taivaallinen olento lienee? Keitä nuo\nmolemmat tytöt ovat?\"\n\n-- \"Diesbach'in kasvatteet\", joku hänen sivullaan vastasi.\n\nPaitsi näitä muutamia sanoja, vallitsi nyt yli koko laajan torin syvä\nhiljaisuus. Kaikki päät olivat paljastetut. Raivokkaimmatkin seisoivat\nliikkumatonna. Kaikkien silmät tarkastivat samaa paikkaa. Jokainen\nodotti.\n\nMuutaman sekunnin Diesbach seisoi äänetönnä, silmät ummessa, sinertävä\nkalpeus kasvoilla. Olisi luullut häntä patsaaksi.\n\nYht'äkkiä tämä patsas värähti, tointui, oikaisi itsensä. Kääreet, jotka\nhäntä ympäröivät, putosivat, tahrattuina muutamilla veripilkuilla.\nHänen haavansa oli auennut.\n\nHänen silmänsä aukenivat myös, hänen kätensä kohosivat ylöspäin.\nToisessa hän piti muutamia pergamentti-levyjä, muutamia kirjeitä, jotka\nScharnachthal siihen oli pistänyt. Ikäänkuin isänmaan rakkauden\nelähyttämänä tuo haudan partaalla seisova uros vihdoin jaksoi puhua.\nHän lausui:\n\n-- \"Bern'in kansalaiset, ystäväni, veljeni, lapseni ... tänä samana\nhetkenä, jona te nostatte kätenne saastaiseen taisteluun ... Burgundin\nherttua marssii teitä vastaan kolmenkymmenen tuhannen miehen kanssa...\nToiselta puolen italialaiset palkkasoturit, joita Campobasso hänelle\ntuo, ovat valmiit astumaan St. Bernhard'in yli. Lopuksi, Romont'in\nkreivi pettää meidät ja aloittaa sotaa Jura-vuorissa... Sveitsiä\nahdistetaan joka taholta yht'aikaa... Ei täällä, ei keskenänne ole\nteidän taisteleminen, vaan rajalla vihollista vastaan.\"\n\nSitten kääntyen vuorotellen molempien vastapuolueiden johtajiin:\n\n-- \"Kistler, uhatun isänmaan nimeen, heitä ylpeytesi!... Bubenberg,\nSveitsi vaatii, että pukeut rautaan eikä samettiin... Eilen vielä\nsaatoit kehoittaa rauhaan ja puolustaa Burgundilaista; tänään se on hän\nitse, joka kieltää kaiken sovinnon, joka meille julistaa sotaa; sotaa\nilman armotta ja säälittä, sotaa viimeiseen hengenvetoon asti... Hän\ntahtoo meitä sortaa, meitä kukistaa... Hän on niin sanonut, hän on niin\nkirjoittanut. Tuossa, katso...\"\n\nHän ojensi Bubenberg'ille kirjeet. Tämä tarttui niihin, käänteli niitä\nkuumeesta vapisevin käsin.\n\nDiesbach oli hetken uuvuksissa. Sitten, ikäänkuin kirkastettuna\nrakkaudesta isänmaahan ja kenties kuolemankin lähisyydestä, hän astui\naskeleen eteenpäin ja lausui:\n\n-- \"Lapset, aseisin kaikki! mutta yhteistä vihollista vastaan!\nPelastakaa Bern, pelastakaa Sveitsi! Siihen tarvitaan kaikki kädet,\nkaikki sydämmet. Vieläpä muutakin, aseiden, ruudin ja tykkien\nhankkimiseen tarvitaan rahaa, ... rahaa kaikilta ... tuossa on minulta.\nVapauden tähden! Sveitsin tähden ja Bern'in tähden!\"\n\nHän heitti portaiden juureen verisen kääreliinansa. Tälle liinalle\nhänen molemmat kasvatteensa kaatoivat täysin käsin kuolevan kalleuksia,\nkultaa, jota hänen käskystään olivat helmassaan tuoneet.\n\nDiesbach oli kääntynyt Bubenberg'iin.\n\nBubenberg tarttui hänen käteensä. Liikutetulla, masentuneella, hellällä\näänellä hän vastasi:\n\n-- \"Kiitos sinulle, ettäs meitä muistutit velvollisuuksistamme. Sinä\ntydyt vielä meihin, me te'emme sinulle kunniaa, Diesbach.\"\n\nJa riisuen päältään kullasta kiiltävän takkinsa sekä kalliit\nkaulavitjansa, hän heitti ne yhteen edellisen uhrin kanssa, huutaen\nvuorostaan:\n\n-- \"Sveitsin tähden! ja Bern'in tähden!\"\n\nTätä huutoa koko ylhäisö kertoi; tätä esimerkkiä se seurasi, ylimykset\nkiskoivat irti kultakannuksensakin; aatelisnaiset kukkaronsa ja kalliit\nkivensä. Kaikki kalliit timantit, kaikki esineet, joilla jotain arvoa\noli, makasivat pian yhdessä läjässä, synnyttäen kansallista aarretta,\njohon joukko joka taholta heitti kulta- ja hopearahoja.\n\nInnostus oli kaikki vallannut. Taputettiin käsiä, huudettiin,\nitkettiin, syleiltiin molemmin puolin, kaikki oli unohdettu. Ei enää\nkateellista riitaa, ei vihaa, ei puolueita. Koko kaupungissa oli tällä\nhetkellä vaan yksi mieli, yksi sydän.\n\nNäin oli asiat, kun teurastaja Kistler vuorostaan astui kansallisten\nlahjain tulvapaikalle ja, vetäen esiin kukkaronsa, huusi:\n\n-- \"Ei saa sanoa, että minä olen viimeinen. Tuohon läjään minä heitän\nmyös kaiken riidan, ja ensi pyhänä annan lisäksi hinnan, jonka viikon\nkuluessa puodissani myydystä lihasta saan. Tehkää näin, muutkin\nkauppiaat. Eikö niin?\"\n\n-- \"Niin, niin!\" kaikki porvarit huusivat, etupäässä Juha, Kirschoff,\nHohenlock.\n\nSitten muutama työmies astui esiin, luvaten itsensä ja tovereinsa\npuolesta viikon palkan. Sitten maalaiset karjaa sekä ruokavaroja.\nSitten molemmat vaeltajat, antaen hekin roponsa. Sitten vanha\nkassanhoitaja Frankly, ilmoittaen, ett'ei hän milloinkaan ollut\nvastaan-ottanut tavaroita suuremmalla ilolla. Sitten, vihdoin runoilija\nBeit-Weber.\n\nHänen oli ympärillään komea kullalla kirjattu vyö, jonka Freiburg\nhänelle juuri oli lahjoittanut palkaksi hänen viime laulustaan; hän sen\nuhrasi ilomielin, lausuen nämä sanat:\n\n-- \"Minä en tarvitse kuin miekkani, ottaakseni osaa teidän\nvoittoihinne ... ja harppuni, ylistääkseni niitä!\"\n\nTällä välin Diesbach oli portaiden päältä viitannut silmillään\nKistler'iä luoksensa. Hän tarttui hänen käteensä ja asetti sen\nBubenberg'in käteen, sanoen heille kummallekin:\n\n-- \"Yhdistykööt teidän harrastuksenne, niinkuin kätenne nyt, liittykööt\nne yhteen niinkuin lahjanne tuossa!... Voimakas vastarinta ...\nviimeinen voitto ... niin vieraat kuninkaat menettävät kaiken toivon\nteitä masentaa ... oi Jumala! ... suojelkaa Sveitsin vapautta!\"\n\nTuskallinen nykäys pudistutti koko hänen ruumistansa. Veri purskahti\nvirtana suusta. Hän horjui, ponnisti hetken vastaan, sai vielä\nhuutaneeksi: \"eläköön Bern!\"... Ja, ikäänkuin hänen sielunsa olisi\nlentänyt pois, saattamaan tätä viimeistä toivotusta taivaasen, hän\nkaatui.\n\nNikolaus von Diesbach oli kuollut.\n\nNiin torilla, kuin portailla ylhäiset, porvarit, kansa, kaikki\nlankesivat polvilleen rukoilemaan suuren kansalaisen puolesta, jonka\nisänmaa oli kadottanut.\n\nKellot soivat tällä hetkellä täysin äänin, papisto astui kirkosta ja\nseisahti ruumiin ympäri, jota Scharnachthal siihen asti oli\nkannattanut.\n\nTämä lähestyi Bubenberg'ia ja sanoi:\n\n-- \"Diesbach'in saatamme suurella kunnialla hautaan. Koska lähdemme\nsotaan?\"\n\n-- \"Jo huomenna!\"\n\nPari askelta sivulla päin tuo nuori valkeaan puettu tyttö oli pyörtynyt\nvahvemman toverinsa syliin, joka häntä, lempeän sisaren huolella\nhoitaen, suojeli kirkkoon tulvaavalta väkijoukolta.\n\nMolemmat pyhissä-vaeltajat seisoivat lähellä tätä ryhmää.\n\n-- \"François ystäväni\", toinen sanoi, \"vaikk'en mitään ole ymmärtänyt,\nminusta näyttää, kuin tämä kansa olisi voittamaton.\"\n\n-- \"Voittamaton todella!\" toinen vastasi. \"Ja katso ... eikö tuota\nvoisi luulla sen hyväksi enkeliksi?\"\n\nHän osoitti nuorta hermotonna lepäävää tyttöä.\n\nSamassa eräs augustinolais-munkki lähestyi pyörtynyttä ja pani pienen\npullon hänen nenänsä alle, josta hän heti näytti virkoovan.\n\nMunkki vetäytyi hätää ta'apäin, mutta pää yhä käännettynä tyttöä\nkohden, ja silmillään huolellisesti sen kasvoja tarkastaen.\n\nVaikka hän seisoi köyryssä, hän kuitenkin oli tavattoman suuri mies.\nMustan kaapun ja pitkän valkean viitan läpi näkyi laihuus, joka tekee\nmuodon karkeaksi, vaan ei vähennä voimia. Hänellä näytti jäntereet\nolevan teräksestä. Kun hän tunki joukon läpi, ei kukaan hänelle tehnyt\nvastarintaa. Pieni sysäys kädellä vaan, niin tukevimmatkin,\nväkevimmätkin olivat heti poissa hänen tieltään. Mitä kasvoihin tulee,\nne melkein kokonaan olivat päähineen peitossa; niistä ei muuta voinut\neroittaa, kuin pitkän, vaalean parran ja suuret, lempeät silmät.\n\nYhä takaperin hiljakseen astuen, hän vihdoin laskeutui polvilleen\nmuurinsyvennykseen, joka vielä oli tyhjä. Nuori tyttö, jota hän ei\nollut tauonnut silmäilemästä, oli väentungon tähden vuorostaan myöskin\npakoitettu vetäymään samaa paikkaa kohden, vallan hänen viereensä. Tätä\nhetkeä hän käytti hyväkseen, tarttui tytön valkean hameen liepeesen ja\nnosti sen huulillensa.\n\nKun sitten Diesbach'in molemmat kasvatteet vihdoin alkoivat\nväkijoukkoon kadota, hän, silmät heihin päin kääntyneinä, pani kätensä\nristiin ja rupesi rukoilemaan.\n\nJonkun sattuman kautta hänen päähineensä silloin putosi. Hänen muotonsa\ntuli hetkeksi näkyviin, kyyneleiden vallassa.\n\n-- \"Omituista!\" se pyhissä-vaeltaja mutisi, jota toinen oli kutsunut\nFrançois ystäväksi. \"Kukahan tuo munkki lienee? ... ja mikä syy voi\nhänessä vaikuttaa niin tulista osanottoa tuon nuoren tytön kohtaloon?\"\n\n-- \"Tuopa ei olekkaan ainoa\", hänen toverinsa vastasi, häntä kylkeen\nsysäten. \"Katsoppas tuota sievää aatelisnuorukaista sinervässä takissa\nja valkoisella töyhdöllä. Myöskin hän, etenkin hän on koko aian\nsilmillään seurannut tätä Bern'in hyvää henkeä. Ja mitkä silmät! Oi!\nvoisinpa vannoa, että ainakin hän on rakastunut.\"\n\n-- \"Mutta kenestä oikeastaan puhut, Troussecaille?\"\n\n-- \"No! sauvani kautta sen vannon! tietysti tuosta nuoresta herrasta,\njoka seisoo tuolla alhaalla, juuri hänen tiellänsä ja tarjoo hänelle\npyhää vettä. Totta tosiaan! sepä on kummallista ... luulen hänet\ntuntevani. Entä sinä?\"\n\nFrançois Villon voi tuskin olla huudahtamatta hämmästyksestä.\n\nTuo ylimys, tuo rakastaja oli Lothringin nuori herttua Renato.\n\n\n\n\nX.\n\nHedwig ja Magdalena.\n\n\nNämät olivat Diesbach'in molempien kasvatteiden nimet.\n\nMuutamana päivänä hänen kuolemansa jälkeen he istuivat kumpikin hänen\ntalossaan akkunan luona suuressa kamarissa, joka puolikorkeuteen asti\noli tammilaudoilla vuorattu ja yläpuolelta verhottu sinervällä\nsarsi-kankaalla.\n\nSamaa väriä oli kattokin. Tähän aikaan vielä melkein koko Euroopassa\nsinervä oli surun väri.\n\nSinervät olivat molempien tyttöjen hameet, alhaalla leveä nauha\nmustasta sametista. Mustat heidän berniläiset liivinsä sinervällä\nsamettireunuksella. Tämän tavallaan naishaarniskan muotoisen vaatteen\nyläpuolella oli korkea kaulavaate eli poimuihin vedetty kaulus. Hiat,\njotka ulottuivat ranteisin asti, olivat valkoista palttinaa ja hyvin\nkankeat. Olkapäillä ja käsivarsilla jonkunlainen koristus villasesta ja\nsametista, puolittain musta, puolittain sinervä. Hienot hopeavitjat\nkiinnittivät olkakoristeen kauluksen yläpäähän. Hopeisia kirjauksia oli\npienessä päähineessä, joka neulottuna kolmesta kappaleesta samaa\nkahtalaista kangasta ja väriä, verhosi heidän tuuheita hiuksiansa,\njoiden pitkät palmikot, yhteen punottuina villa- ja sametti-nauhoilla,\nulottuivat heidän kantapäihinsä saakka.\n\nTämä yksivakainen vaatteus sopi yhtä hyvin molempien orpojen vallan\nerilaiseen kauneuteen.\n\nMagdalena -- tuo vanhempi, vahvempi -- oli enintäin parinkymmenen\nvuotias. Hänen korkea vartalonsa, se voima, joka ilmestyi koko hänen\nolossaan, olisi hämmästyttänyt meidän aikaan. Vaan sitä ei silloin\nhämmästytty, semminkään Sveitsiläisten, tuon jättiläiskansan keskellä.\nMuutoin voimme vakuuttaa, että kuvauksemme hänestä on aivan luotettava;\nMagdalenan kuva päähineineen ja suurine kintaineen pukinnahasta löytyy\nBern'in kirjastossa. Se ihastuttaa kauneutensa ja lempeytensä kautta,\njotka sointuvat yhteen tuon voimallisen ulkonäön kanssa. Hiukset\ntuuheat, luonnollisissa suortuvissa, kauniin ruskealla värillä; iho\ntumma, mutta terve ja raitis; kasvot säännölliset, kuin Kreikan\nveistoksien; katsanto vapaa ja avonainen, vaan omituisen, luontevan\nkainouden lieventämä; ulkomuodossa neroa ja hyvyyttä, vieläpä suloa ja\nviehätystä, Alppi-tunturien viehätystä. Hän oli kuin Jungfrau-kukkula,\n\"neitsyt\" tunturien joukossa, -- oikea Germanian tyttö. Sellaisia tuli\nniiden olla, jotka ansaitsivat kunnian olla äitiä ja puolisoja Kaarlo\nsuuren uroille.\n\nHedwig, hänen toverinsa, oli täydellinen vastakohta. Ei tosin hänkään\nollut hento ja pieni. Kenen hyvänsä muun kuin Magdalenan rinnalla,\nhän olisi ollut iso kyllä. Emme ole häntä ilman syytä edellisessä\nluvussa verranneet Göthe'n Margarethaan. Hän oli sorja, sievä ja\nvaaleanverinen, kullankarvaisen vaalea kuin tuleentunut vilja pellolla.\nMaito ei ole valkeampi, kuin hänen kaunis ihonsa, ja hienot kätensä.\nOletteko koskaan tarkanneet ruusupensaita? Sellainen puna hohti hänen\nposkillansa. Idealistinen maalari, hra Angelico itse, olisi löytänyt\nhänen kasvoissaan, hänen suurissa, sinisissä, uneksivissa silmissään,\nhänen taivaallisessa hymyssään todellisen ihanteensa. Ei milloinkaan\nole mitään niin täydellistä, niin vienoa, niin puhdasta Luojan kädestä\nlähtenyt. Siinä oli nuoruus neitseellisen kevään koko loistossa; siinä\noli enempi kuin nainen, melkein enkeli, Sveitsin pyhä neitsyt.\n\nTällä hetkellä istuen pienellä rahilla, käsi Magdalenan polvella,\npäätään nojaten tämän rintaa vasten, silmät kokonaan kyyneleissä, hän\nsanoi sisarellensa:\n\n-- \"Näin siis, serkkuni, olemme toistamiseen yksin mailmassa!\"\n\n-- \"Rohkeutta, lapseni!\" toinen hänelle vastasi. \"Jumala varjelkoon\nminua kiittämättömyydestä häntä kohtaan, joka meille on ollut isän\nsijassa! Minäkin häntä kunnioitin, häntä kaipaan ja itken. Vaan\nyksinäisyys ei minua hirvitä. Minä tunnen itseni kyllin vahvaksi meitä\nmolempia suojelemaan, sisareni!\"\n\n-- \"Niin, sisareni! Anna minulle se nimitys!\" Hedwig vastasi kiertäen\nmolemmat kätensä hänen kaulansa ympäri. \"Tiedänhän, että sinä minua\nrakastat, ja minä rakastan sinua. Vaan sinä, miekkoinen, sinä kumminkin\ntunsit ne, jotka sinulle elämän antoivat!\"\n\n-- \"Ja uljasta väkeä ne olivatkin!\" Magdalena ylpeästi vastasi. \"Kun\nItävallan herrat viime kerran yrittivät Waldstätten'iä kukistaa, ne\nlähtivät kumpikin, äiti niinkuin isäkin, Unterwalden'in rajaa\npuolustamaan. Olin vallan pieni silloin, mutta näen heidät vielä\nedessäni. Isä, heiluttaen suurta miekkaansa; äiti, viikate kädessä. He\ntuotiin molemmat meidän majaamme, voittajina, mutta kuolemankourissa,\njoka heidät oli yht'aikaa saavuttanut. Oi! Se on heidän verensä, joka\nsaa sydämmeni sykkimään. Diesbach oli rientänyt avuksi ja pelastanut\nmeidät. Hän vei minun kanssaan, otti lapseksensa, kasvatti ja rakasti\nminua, kuin tytärtään. Suokoon lempeä Jesus, että voisin sen kerran\npalkita hänen pojallensa!\"\n\nHedwig lausui hiljaa:\n\n-- \"Kilian!\"\n\nMagdalena jatkoi:\n\n-- \"Siinä ne velat ovat, joita mielimme maksaa, me tunturien lapset!\"\n\nHän vapisi koko ruumiiltaan jalosta kärsimättömyydestä ja hänen\nsilmänsä säihkyivät kuin sankarin silmät.\n\n-- \"Oi! minä rakastan, minä ihailen sinua tuommoisena, urhea ystäväni!\"\nhänen toverinsa sanoi, häntä syleillen. \"Mutta minä olen vaan arka\ntyttö parka, jolla on voimaa ainoastaan sydämmessä. Kiitollisuuteni\nDiesbach'ia kohtaan sen kokonaan täytti. En ole milloinkaan tuntenut\nisääni enkä äitiäni. Makasin vielä kehdossa, kuin Diesbach minun otti\nhuostaansa. Missä tämä tapahtui? Kuinka?... En sitä itsekään tiedä.\"\n\n-- \"Sinä saat sen kerran tietää\", Magdalena vastasi. \"Sinä päivänä,\njona joku tulee sinua vaimokseen pyytämään, sinä päivänä voit aukaista\ntuon lippaan, jonka Diesbach on jättänyt minun huostaani, sillä\nehdolla, että säilytän sen avainta siihen asti. Se sisältää epäilemättä\ntietoja syntymästäsi ja vanhempiesi elämästä.\"\n\n-- \"Niin\", Hedwig sanoi. \"Mutta siinä on kuitenkin jotain lohdutusta\nkun tietää edes syntymäseutunsa, kun muistaa edes yhden nimen, yhdet\nkasvot. Sanoithan vast'ikään kertoessasi minulle isästäsi ja äidistäsi:\n'Minä näen heidät vielä edessäni.' Minulla ei ole sitäkään onnea. Ja\nkuitenkin, kuinka usein ovat silmäni ajatuksien avulla ja unissa\nkokeneet tunkea tuon sumun läpi, joka minua ympäröi! Lakkaamatta pyydän\nrukouksissani Jumalaa minulle lähettämään jonkun ilmestyksen menneistä\naioista, jonkun aavistuksen, jonkun hämärän kuvan. Kiliankin on siitä\nlevoton. Me olemme siitä hyvin usein puhuneet.\"\n\n-- \"Kilian parka!\" Magdalena huokasi, \"kallis ystävämme, jalo veljemme,\nkuinka suuri hänen surunsa on oleva, kun hän kuulee isänsä kuolleeksi,\njota hän niin suuresti rakasti! Hän oli kolme päivää ennen tuota\nturmion hetkeä lähtenyt... Hän johtaa nuorta väkeämme Vallis'in\ntienoilta. Voi! pelkäänpä kovin hänen epätoivoaan, kun hän saa tämän\nsurullisen uutisen!\"\n\n-- \"Kilian parka!\" Hedwig kertoi, \"hän on silloin yksinänsä, kaukana\nmeistä, jotka voisimme häntä lohduttaa. Kyyneleet eivät ole niin\nkatkeria kun voidaan yhdessä itkeä! Vaan, kuka tietää? ehkä hän tuntee\ntarpeen tulla meidän kanssamme itkemään, ehkä hän tulee?\"\n\n-- \"Jos hänen velvollisuutensa myöntää sen\", Magdalena vastasi. \"Kilian\non Diesbachilainen ja niinkuin kaikki Diesbach'it velvollisuuden orja.\nMeidän velvollisuutemme on jäädä tänne, meidän velvollisuutemme on\nodottaa.\"\n\nSurullinen huokaus oli Hedwigin ainoa vastaus.\n\nKun sitten siipien räpytystä kuului akkunan ulkopuolelta, hän lausui\nitsekseen:\n\n-- \"Taivaan linnut ovat sentään hyvin onnellisia! Laaja avaruus on\nheille avoinna. Jospa se niin olisi minunkin sydämmelleni, voi! kuinka\nse rientäisi hänen luokseen!\"\n\nHänen toverinsa ei vastannut. Hän seurasi silmillään Hedwigin liikkeitä\nja tuli epäilemättä akkunan läpi nähneeksi jotakin, joka herätti hänen\nhuomionsa ja uteliaisuutensa.\n\nHän nousi äkkiä pystyyn ja siirsi akkunaverhon sivulle. Sitten,\noltuansa hetken ääneti, hän sanoi:\n\n-- \"Se on taasen tuo augustinolais-munkki. Näetkö kuinka hän katselee\ntänne? Se oli hän, joka eilen sinua auttoi ja herätti tainnoksista...\"\n\n-- \"Niin tosiaankin\", vastasi Hedwig, joka taasen oli istunut toverinsa\nsyliin. \"Huomautithan minua siitä. Mutta väkijoukko tunki meitä samassa\nalttaria kohden. Minua surettaa, ett'en saanut edes sanoa hänelle:\nkiitoksia. Miesparka! Minä tunsin hänen kuitenkin; monta kertaa hän jo\non sattunut tielleni, aina sama liikutus kasvoissa, sama suojeleva\nhellyys katsannossa. Eräänäkin päivänä ... varmaan kymmenen vuotta\nsitten, Diesbach'in linnan puutarhassa ... hän astui äkkiä eteeni,\notti minun syliinsä ja suuteli herkeämättä, ikäänkuin jonkun\nvastustamattoman kiihko-tilan vaikutuksesta. Diesbach tuli\näkkiarvaamatta paikalle ja näytti soimaavan häntä. Minä en oikein\nymmärtänyt, olin niin pieni vielä. Munkki heti vetäytyi pois kalpeana,\nepätoivosta horjuen. Oi! muistan sen vielä hyvin, suuret kyyneleet\nvierivät hänen poskillensa. Hänen kätensä olivat ristissä ja hän näytti\nrukoilevan minun puolestani. Katsos! juuri niinkuin nytkin. Tunnenpa\nitseni vallan liikutetuksi ... tuo on niin omituista!\"\n\n-- \"Omituista tosiaan\", Magdalena sanoi; \"Vaan epäilemättä hän on\nmeidät huomannut. Kas nyt hän menee takaisin kirkkoon.\"\n\nSamassa kuului askeleita etusalista, ja heti jälkeen vanha\nnaispalvelija astui sisään, ilmoittamaan, että tuomari Scharnachthal,\nja kolme muuta ylimystä hänen seurassaan, pyysivät tulla sisälle.\n\nKaksi näistä ansaitsikin tämän arvonimen. Ne olivat Adrian von\nBubenberg ja Lothringin nuori herttua Renato.\n\nKolmas sitä vastaan oli runoilija Beit-Weber.\n\n-- \"Diesbach'in kasvatteet\", Scharnachthal lausui, \"Bern'in vapaa\nkaupunki, tahtoen jatkaa sen miehen työtä, joka äsken kuoli sen\npuolesta, ottaa nyt vuorostaan teidät tyttäriksensä. Sen lisäksi,\nseuraten vanhaa tapaa, joka sallii niiden, jotka haluavat orpoa\nvaimokseen, jo vaikka seuraavana päivänä isän kuoleman jälkeen tulla\ntytölle vapaasti ja rehellisesti ilmoittamaan aikomuksensa, kolme\nkilpailijaa nyt on tarjona teille, Hedwig... Älkää punastuko, älkää\npanko pahaksenne, lapseni. Niin on tapa. Sanokaa siis sanottavanne,\nhyvät herrat. Bern'in tytär ja minä, sen edustaja, kuulemme teitä.\"\n\nAdrian von Bubenberg ensin astui esiin ja lausui:\n\n-- \"Te tunnette minun, Hedwig. Olen leski, mutta kyllin nuori vielä\npyytämään sellaista morsiameksi, kuin te olette. Ensimäinen vaimoni oli\nonnellinen, kaikki sen teille todistavat. Se on takauksena, että niin\non oleva toisenkin laita. Tahdotteko tulla siksi?\"\n\nJa Bubenberg kumarreltuaan siirtyi syrjään, antaakseen sijaa\nkilpailijoillensa. Hän oli rikas, hän oli ylevä, hän oli kaunis. Koko\nmailma hänen tiesi arvokkaimmaksi aatelismieheksi, mitä voi löytyä.\n\nHerttua Renato vuorostaan astui esiin. Nuoruus, ylevä sulo, kasvojen\nkauneus ja sielun kauneus, kaikki avut, jotka neidon sydämmen saavat\nsykkimään, ne hänelle olivat. Niiden lisäksi kruunu.\n\n-- \"Neiti\", hän sanoi, \"en ole tahtonut ennen teille rakkauttani\nilmoittaa; mutta äidilleni olen tehnyt tämän ilmoituksen. Hän odottaa\nteitä, valmiina hän avaa teille helmansa. Tahdotteko olla Lothringin\nherttuatar?\"\n\nSilmät maata kohden, tyynenä ja teeskentelemätönnä Hedwig kuunteli,\nkäsi Magdalenan kädessä, joka hymyili, yhtä ylpeänä sisarensa kunniasta\nkuin jos se olisi ollut hänen omansa.\n\nOli jäljellä enää vaan Beit-Weber.\n\nRunoilija-sotilaan suora ja hehkuva olento, neron tuli, joka säihkyi\nhänen silmistään, kaksinkertainen kunnian loiste hänen otsallaan, siinä\nainoat edut, joista hän saattoi kerskata.\n\nHänen puheensakin oli kaino ja teeskentelemätön. Mutta siinä ilmaantui\nniin totinen tunne, niin tulinen rakkaus, että kaikki, jotka sen\nkuulivat, hänen kilpailijansakin, ensi sanoista jo hämmästyivät.\n\n-- \"Hedwig\", hän lausui, \"en ole herra enkä ruhtinas. Kruununi ei ole\nkultaa; siinä ei välky timantit. Muutama tammen ja laakerin lehti vaan.\nFreiburg, yhtä köyhänä itse kuin minäkin, sen minulle antoi. Tämä ynnä\nharppuni, miekkani, isäni mökki, vähän peltoa ja nuttua ympärillä,\nsiinä koko omaisuuteni. Olen vaan köyhä laulaja, mutta rakastan teitä\nsydämmestäni. Jos minulle soisitte lempenne, kaikki elämäni hetket\nviettäisin teille kiitollisuutta osoittamalla. Tahdotteko olla\nrunoilijan seuralainen?\"\n\nJuuri kun nuori neito vihdoinkin aikoi vastata, eräs uusi henkilö\nilmestyi äkkiä kynnykselle.\n\nSe oli nuori mies, surullisilla, kalpeilla kasvoilla. Surupukunsa\npäällä oli hänellä yksinkertainen paita rautarenkaista.\n\nKuullessaan askeleita, Hedwig oli nostanut päätänsä. Kun hän huomasi\ntulijan, ilohuuto pääsi hänen huuliltansa. Sitten, aivan hämillään,\npuolipyörryksissä hän riensi tämän syliin, tämän rctevaa rintaa vasten,\nhiljaa huudahtaen:\n\n-- \"Voi! Kilian! Kilian!\"\n\nSe oli hänen kasvate-isänsä poika, se oli Kilian von Diesbach.\n\n-- \"Hyvät herrat\", tuomari Scharnachthal sanoi kolmelle kilpailijalle,\n\"se oli sydämmen huuto, jonka kuulitte. Tyttäremme on vastannut. Se on\ntuommoinen puhdas lapsen taipumus, jonka edestä jokaisen kelpo miehen\ntäytyy väistyä. Lähtekäämme täältä.\"\n\nSillä välin kun nämä siirtyivät pois päin, sillä välin kun Hedwig\njälleen juoksi Magdalenan helmaan, Scharnachthal itse astui Kilian\nDiesbach'in luo ja, puristaen hänen kättänsä, ilmoitti muutamalla\nsanalla, mitä hänen isänsä huoneessa oli tapahtunut.\n\n-- \"Minä kiitän Bern'in kaupunkia sen jaloista aikomuksista\", tämä\nvastasi, \"vaan kuuluisa isäni elää uudistettuna minussa. Siksi kun\nJumala suo minun yhtyä hänen kanssaan toisessa elämässä, hänen molemmat\nkasvatteensa, minun molemmat sisareni, eivät tarvitse muiden apua.\nTätini on abbatissana Freiburg'in Benediktolais-luostarissa; hänen\nluonaan Hedwig ja Magdalena saavat viettää surunsa aian, ainakin sodan\nloppuun asti. Vielä kerran, Scharnachthal, kiitoksia!\"\n\nSiirtyen viimeisenä ulos, runoilija Beit-Weber oli kuullut\njohtopäätöksen tässä vastauksessa.\n\n-- \"Freiburg!\" hän itsekseen lausui ilomielin, \"hän tulee\nFreiburg'iin.\"\n\nAdrian von Bubenberg astui pois vakavilla, tyvenillä askeleilla. Hän\noli tarjouksellaan etupäässä tahtonut osoittaa kunnioitusta Nikolaus\nvon Diesbach'in, vanhan valtiollisen vastustajansa muistolle.\n\nNuori herttua sitä vastoin palasi asuntoonsa synkeänä, kuolon kalpeus\nkasvoillaan, ja siellä heittäytyen tuolille, kasvot käsiin kätkettyinä,\nhän huudahti nyhkien tuskalloisesti:\n\n-- \"Menetetty! ikipäiviksi menetetty! Ja kuitenkin, oi Jumala, kuinka\nhäntä rakastin! ... kuinka häntä vieläkin rakastan!\"\n\n\n\n\nXI.\n\nFridolin.\n\n\nNotre-Dame de Loretto'n ja St. Jago di Compostella'n jälkeen Einsiedeln\nkieltämättä on paikka, johon useimmat toivioretket Euroopassa tehdään.\n\nKauniilla vuoden-aialla siellä on lukemattomia joukkoja ko'ossa. Ja\ntalvellakin nähdään sinne hurskaita matkustajia vaeltavan.\n\nEräänä päivänä kolme pyhissä-vaeltajaa, koillistuulesta ja kylmästä\nhuolimatta, kiipesi paksun jäätikön peittämää polkua ylös. Heitä oli\nvaikea tuntea, niin syvään korvien yli heidän suuret hattunsa olivat\nvedetyt, niin kokonaan olivat pitkiin viittoihinsa kääriytyneet, selkä\nköyrässä kauluksen alla ja molemmat kädet hiojen sisässä.\n\n-- \"Hrrr!\" Troussecaille'n ääni äkkiä päristi... \"Hrrr! rupean jäätyyn,\nalan jo hyytyä! ... ja sinä sitten, François parkani, sinun partasi,\nsilmäripsesi, kulmakarvasi ovat vallan valkoiset. Ja nenäsi ...\nnenäsikään ei enään ole muuta, kuin jääpalanen.\"\n\n-- \"Totta on\", Villon filosofin tavoin vastasi, \"ett'ei ilma ole juuri\noikein sovelias pähkinäin noukkimiseen.\"\n\n-- \"Sitä vähemmin\", Martti ystävä arveli, \"kuin ei ole, mistä noukkia.\nEi puuta, ei pensasta, paljas maa. Ai! anteeksi, olinpa erehtyä: onhan\nsillä yllänsä kuuluisa lumivaippansa. Ja arvelkaapas, kun me olemme jo\nneljättä tuntia tällä lumikankaalla rämpineet, elävää olentoa\nnäkemättä, linnun lauluakaan kuulematta. Kirottu tunturi! kavala\nmatka!\"\n\nNäihin viimeisiin sanoihin kolmas vaeltaja teki vastalauseen.\n\n-- \"Siunattu tunturi!\" hän huudahti, \"loistava ilma ... katsokaa pian,\nkatsokaa!\"\n\n-- \"Hän on oikeassa\", runoilija sanoi. \"Oi! se on todella ihanaa!\"\n\nOli päästy jonkunlaiselle ylängölle, jossa aukeni heidän eteensä\nylevä, ihmeen ihana näkö-ala: järviä, laaksoja, vuorten ryhmiä ja\nharjanteita niin kauas, kuin silmä kantoi, niiden rinteillä\nkuusimetsiä, huiput ikuisen jään vallassa ja koko tämä seutu, koko tämä\nnäky ikäänkuin verhottuna valkeaan näädän-nahkaan, täynnä kristalli- ja\ntimanttihelmiä, jotka välkkyivät ja kimalsivat kirkkaan, hehkuvan\nauringon säteissä tuon sinisen, pilvettömän taivaan alla.\n\n-- \"Pirun järvien kautta! myöntää täytyy\", Troussecaille vuorostaan\nhuudahti, \"tämä on ihanaa! Mutta hm! ... joutuuhan täällä niin\nlinnun-iholle, ett'ei katseltuakaan saa. Sanokaa, ystäväni, vieläkö\nolemme kaukana luostarista?\"\n\n-- \"Tunnin matka enää kiivettävänä, sitten ollaan perillä.\"\n\n-- \"Olettehan siitä varma, eikö niin? ... ja samoin tiestäkin?\"\n\n-- \"Jukol'aut'! sen hyvin tunnen. Sata kertaa ja useamminkin olen\nkulkenut tämän matkan.\"\n\n-- \"Itsennekö vuoksi?\"\n\n-- \"Niin, ja myös kaikkien niiden, joiden puolesta lupauksia olen\ntäyttänyt. Minä te'en pyhissä-vaellukseni valtuuskirjalla, ja olen\ntarpeen tullessa muille oppaana. Ell'en olisi tiellenne sattunut,\nolisitte auttamattomasti hukkuneet. Mutta mitäpä siitä, ei enää\nhätäpäivää!\"\n\nPuolen tuntia kului. Noustiin ylemmäs, yhä ylemmäs. Polku tuli yhä\njyrkemmäksi. Väliin se vallan katosi pohjatuulen vyöryttämien kinosten\nalle, joita pakkanen oli vahvalla kuorella varustanut.\n\nOpas kuitenkin yhä kulki tietään vähääkään epäilemättä, ikäänkuin sen\nolisi löytänyt merkeistä, jotka hänelle yksin olivat tunnetut.\n\n-- \"Malttakaa!\" hän äkkiä sanoi, \"näettekö tuolla ylhäällä, oikealla\npuolen, tuota paistavaa pistettä, jota laskeva aurinko valaisee? Se on\nsuuri kultaristi kirkon päällä.\"\n\n-- \"Kultaristi, joka näkyy näin kauas! Luostari siis on hyvin rikas?\"\n\n-- \"Hyvin rikas ja hyvin vanha. Sen perusti Kaarlo suuren aikana eräs\nhurskas erakko, jumalinen ja viisas Meinrad...\"\n\nTuskin oli opas ehtinyt lausua tätä nimeä, kuin Troussecaille hänet\nhuudollaan keskeytti:\n\n-- \"Kas kummaa! ... mikä valkoinen haamu tuo on, joka näyttää juoksevan\nmeitä kohti?\"\n\n-- \"Haamuko? mitä vielä! joku novitio valkoisessa viitassaan ... nuori\nveli Fridolin ... nyt hänen jo tunnenkin.\"\n\nNuorukainen, jota näin nimitettiin, lähestyi nopeaan, viitan helmat\nnostettuina vyötäisille, helpompaa juoksua varten. Hän oli noin\nviiden- tai kuuden-toista vuotias, vilkkaalla ja lempeällä muodolla,\nsekä viehättävillä, juoksun ja ilon elähyttämillä kasvoilla.\n\nTämä ilo oli niin suuri, että hän järjestänsä, mutta yhä vähenevällä\ntoivolla, riensi jokaisen luo näistä kolmesta matkustajasta, näyttäen\nolevan ihan valmiina heitä kutakin syleilemään.\n\nSitten, kolmattakin silmäiltyänsä, hän mutisi vallan kalpeana, vallan\nhämillään:\n\n-- \"Voi! eipä se vieläkään ole hän!\"\n\n-- \"Hän! Kuka sitten?\" opas tiedusteli. Ja, kun novitio ei mitään\nvastannut:\n\n-- \"Kuka sitten onkaan, veliseni Fridolin, tuo, jota niin suurella\nkärsimättömyydellä näytätte vartovan?\"\n\n-- \"Et ainakaan sinä, Bartolomeo\", novitio ynseällä äänellä vastasi.\n\"saako seuralaisillesi kertoa tarinan pyhästä Meinrad'ista, vai oletko\nsen kenties itse jo heille kertonut?\"\n\n-- \"Pyhä Madonna! minäkö teidän toimiinne tunkeuisin, signor Fridolin.\nTeillehän oikeastaan tämä kunnia on tuleva. Tehkää se nyt, jos\nsuvaitsette.\"\n\nOli jo taasen lähdetty liikkeelle. Nuorukainen tiedusteli silmillään\nmuiden vaeltajain mieltä. Villon, jota nuoren miehen hauska olento\nviehätti, laski kätensä hänen olkapäällensä ja vastasi:\n\n-- \"Kuinka tarinan laita on, ystäväni? Meitä huvittaisi kuulla se\nteidän suustanne.\"\n\nFridolin ei antanut itseään kahdesti pyytää. Mutta hänen aatoksensa\nnäyttivät olevan toisaalla, kun hän koneentapaisesti ja lapsen äänellä,\njoka kertoo hyvin tuttua läksyä, alkoi:\n\n-- \"Einsiedeln oli silloin erämaana ja kutsuttiin Finsterwald. Muuan\nylhäinen herra Hohenzoller'in suvusta, hurskas erakko, pyhä Meinrad,\ntahtoi siellä yksinäisyydestä päättää päivänsä pyhittäin niitä pienen,\nmustan neitsy Maarian kuvan palvelukseen, jonka pyhä Hildegard,\nZürich'in abbatissa oli hänelle antanut. Vuonna 861 kaksi murhamiestä,\nheittiötä, rosvoa, tappoivat vanhan erakon. He luulivat kai tekonsa\njäävän rankaisematta. Ei kukaan ihminen ollut voinut heitä nähdä. Mutta\nkaksi pyhän miehen kesyttämää kaarnetta olivat nähneet heidät. Lyöden\nja räpyttäen siivillään nämä heitä seurasivat Zürich'iin saakka, jossa\nrangaistus heitä kohtasi.\"\n\nTroussecaille lausui tähän puoliääneensä:\n\n-- \"Jos minä joskus tulen rikkaaksi ja pelkään rosvoja, niin kesytän\nkaarneita ... mutta pidänpä samalla huolta että juoneni tulee\ntunnetuksi.\"\n\nFridolin yhä jatkoi:\n\n-- \"Pyhän miehen majaan, vaikka se nyt oli asujatonna, tekivät\nympäristön asukkaat yhä hurskaita vaelluksia. Kuusi vuotta myöhemmin\ntoinen erakko asettui siihen ja kutsui muita kanssansa. Vihdoin kohosi\nluostari. Samoin kirkkokin. Sen päivän aattona, jona Kostnis'in pispan\noli määrä vihkiä se, hän puoliyön aikana heräsi taivaalliseen soittoon.\nKohta jälkeen kuului ääni, joka julisti huomispäivän vihkimisen\ntarpeettomaksi; ja samassa Jesus Kristus itse, kaikki pyhät ja enkelit\nseurassaan, suoritti tämän toimen. Säilyttääkseen näin suuren ihmetyön\nmuistoa, paavi sitten julisti synnit anteeksi niille, jotka tekevät\ntoivioretken mustan neitseen, Einsiedeln'in neitsy Maarian luo.\"\n\nKun novitio tarinansa päätti, saavuttiin luostarin edustalle. Se oli\nlaaja, kolkko rakennus harmaasta kivestä, päällä suuri katto paksuista\nkuusenlaudoista ja hirsistä. Siellä täällä katolla raskaita kiviä,\nett'ei tuuli kiskoisi pois koko tätä kalleutta.\n\nOikealla puolen kirkko, melkein kuin joku muinaisjäännös, ja suuri\nkultainen risti sen päällä. Vasemmalla puolen luostarin suuri\nholviportti, ja sen päällä musta pyhän neitseen kuva.\n\nFridolin väistyi syrjään antaakseen tietä vaeltajille. Sitten hän juuri\nkuin nämä astuivat hänen ohitsensa, huokasi kääntyen tietä kohden:\n\n-- \"Siis hän ei vielä tänäänkään tule!\"\n\n-- \"Hänkö, jota vartootte?\" Villon kysäsi.\n\n-- \"Niin!\" Fridolin melkein kuin ajatuksissaan vastasi, \"niin, veli\nStarck.\"\n\nRunoilija säpsähti äkkiä. Se oli munkin nimi, jonka luo Ludovik XI\nhänen lähetti.\n\n-- \"Veli Starck!\" hän huudahti. \"Hän ei siis ole enää täällä.\"\n\n-- \"Valitettavasti ei.\"\n\n-- \"Mihin hän on joutunut?\"\n\n-- \"Kenties abbati sen teille sanoo. Minulle hän ei tahdo sitä sanoa!\"\n\n-- \"Saattakaa minua sitten, nuori ystäväni, abbatin luo. Minun täytyy\nhäntä puhutella heti paikalla.\"\n\n-- \"Entä illallinen!\" Troussecaille vilkkaasti huusi.\n\n-- \"Mene matkaasi, kyllä haen sinun sitten.\"\n\nFridolin oli näyttänyt pitkää käytävää, joka alkoi porttiholvista.\nVillon käski hänen astua edellä ja kiiruhti jälkeen. Novitio näkyi\nhämmästyneen sitä liikutusta, jota hänen sanansa vaeltajassa olivat\nherättäneet. Hehkuva uteliaisuus loisti hänen suurista, väliin\nrohkeista, väliin aroista silmistänsä. Joka askeleelta hän käänsi\npäätänsä, ikäänkuin haluten kysyä, sitä kuitenkaan vielä uskaltamatta.\nVihdoin hän rohkaisi mielensä.\n\n-- \"Vaeltaja, te tunnette siis veli Starck'in?\"\n\n-- \"En, lapseni. Mutta tulen hyvin kaukaa häntä katsomaan. Minun täytyy\nnähdä hänet.\"\n\n-- \"Teitä miekkoista! teidänkös kelpaa!\" Ja novition silmäripsien alta\nkiilsi kyynel.\n\n-- \"Vai niin\", Villon sanoi, \"sinä siis rakastat häntä hyvin, lapseni?\"\n\n-- \"Minäkö häntä rakastan!\" Fridolin hehkuvalla innolla vastasi,\n\"minäkö häntä rakastan, veli Starck'ia! Hän oli niin hyvä minulle!\"\n\n-- \"Kuinka niin?\"\n\n-- \"Kerron sen teille toisten. Tässä on abbatin asunto.\"\n\nNovitio koputti omituisella, epäilevällä tavalla. Ovi aukeni ikäänkuin\njonkun näkymättömän koneen avulla.\n\n-- \"Olkaa hyvin alamainen\", novitio lausui, \"Einsiedeln'in abbatit ovat\nruhtinaita!\"\n\nHuone oli avara, mutta näöltään raskas. Jalkojen alla paksu matto\nkahiloista. Laudoitus seinillä ja katossa mustaksi maalattu ja kiiltävä\nkuin eben-puu. Ainoana koristuksena jonkunlainen pyhyyden ja arvon\nmerkkien yhteen-ryhmäys, jossa nähtiin abbatin sauva, pyssy, joutsi,\nsuuri kahden käden käytettävä miekka, ja tämän kaiken päällä\nherttua-kruunu. Vastapäätä pyhän veden astia porfyrista, ja sen jalkana\nKristuksen kuva norsunluusta.\n\nYksi ainoa holvattu akkuna. Oikealla puolen pyhän Meinrad'in pieni ja\nkarkea vuode; vasemmalla suuri uuni harmaasta fajansista sinisillä\nkuvilla, jotka esittivät pääkohtia kärsimisen historiasta. Tämän,\nmelkein huoneen-korkuisen uunin sivussa, oli samanvärinen, leveä\nistuin-sija samasta aineesta, varsin tärkeänä osana tuosta\nmerkillisestä kalusta. Lähellä akkunaa toinen nojatuoli ja pöytä, jonka\npäällä oli käsikirjoituksia, soitinkello ja kirjoitusneuvot. Likellä\nvuodetta rukous-istuin; siellä täällä muutamia rahia, kaikki nämä\nhuonekalut olivat tammesta, vaikka ajan kourissa jo olivat käyneet\nhyvin ruskeiksi.\n\nRuhtinas-abbati oli yksinään. Istuen pöydän ääressä, ja nojaten yhtä\nsen kulmaa vastaan, hän kolmisydämmisen lampun heikossa valossa luki\npainettua pipliaa, epäilemättä ensimäistä, joka oli löytänyt tien\nEinsiedeln'in luostariin.\n\nHän oli komea vanhus apostolisella muodollaan ja pitkällä valkealla\nparrallaan, joka ulottui vyötäisille asti.\n\n-- \"Isä\", novitio lausui häntä tervehtien, kädet ristissä rinnalla,\n\"täällä on vaeltaja vieraalta maalta, joka haluaa teidän kanssanne\npuhua ... ja vieläpä juuri veli Starck'ista.\"\n\nAbbati oli nostanut päänsä ylös; hän antoi novitiolle merkin lähteä.\n\nFridolin totteli vastahakoisesti, astui hiljaa oven luo, aukaisi sen ja\nsulki jälleen, huoneesta kuitenkaan lähtemättä. Hän kyykistyi hätähätää\noviverhojen ta'a.\n\nToisella puolen Villon häntä suojeli korkealla varrellaan. Tämä nyt\nvuorostaan astui esiin ja kumarsi abbatin edessä.\n\n-- \"Niinmuodoin\", johtaja kysyi, \"se on veli Starck, jota tulitte\netsimään meidän joukostamme.\"\n\n-- \"Se oli todellakin matkani tarkoitus\", runoilija vastasi. \"Mutta\näsken sain kuulla, ett'ei hän enää olekkaan Erakkoin pyhän neitseen\nluona.\"\n\n-- \"Teille on puhuttu totta, poikani. Jalo alttiiksiantamisen halu sai\nvallan veli Starck'issa. Toivoen tekevänsä enemmän hyötyä muualla, hän\nmeidät tahtoi jättää; minun täytyi hänen päästää.\"\n\n-- \"Isäni, saisinko luvan kysyä, mihinkä hän on joutunut, missä voin\nhänet tavata?\"\n\nAbbati heitti vaeltajaan yhden noita silmäyksiä, jotka tunkevat\nsydämmen syvimpään pohjukkaan. Sitten hän lausui:\n\n-- \"Minä vastaan vaan sille, joka voi minulle näyttää jonkun merkin\ntarkoituksiensa todisteeksi.\"\n\nVillon nosti kätensä lampun valoon ja osoitti liljakukkaa\nrautasormuksen kannassa.\n\n-- \"Hyvä on\", johtaja heti lausui, \"minä tiedän, kuka teidät lähettää.\nHetki on tullut, eikö niin? Starck parka! hän on sitä varronnut jo\nkauan aikaa... Hän tulee varmaankin hyvin iloiseksi!\"\n\n-- \"No sitten\", Villon vastasi, \"ett'ei hänen kauemmin tarvitse vartoa,\ntahtoisitteko minulle heti paikalla sanoa, mistä voin mennä häntä\netsimään?\"\n\nJalo vanhus painoi alas päänsä, joka oli yhtä valkea, kuin tunturin\nhuippu, jolla luostari seisoi. Sitten hän lausui juhlallisella,\nvakavalla äänellä:\n\n-- \"Poikani, olettehan kuulleet puhuttavan noista urheista Kristuksen\npalvelijoista, jotka Alppien yli menevän tien korkeimmalla kohdalla,\nkapeita polkuja pitkin, äkkijyrkkien äyräillä, lumituiskujen keskellä,\nlumivyöryjäkään pelkäämättä, ainoastaan lamppu kädessä ja koira tietä\nnäyttämässä, kulkevat yötä päivää hirveimmässäkin säässä, kulkevat\nhalki tunturien, halki kuoleman huutaen: tänne päin! tänne päin,\nveljeni! Siellä, suurella St. Bernhard'illa tuo entinen rukoustemme\ntoveri on tahtonut vielä paremmin käyttää voimiansa, intoansa ja\nrohkeuttansa.\"\n\n-- \"Sanokaa hänelle\", vanhus lisäsi, \"että hänen muistonsa meille on\nkallis, ja että etenkin minä joka päivä häntä siunaan. Mutta minun\ntulee teille edeltäkäsin ilmoittaa, poikani, että tie on pitkä, ja,\netenkin tähän aikaan vuodesta, mitä vaarallisin.\"\n\n-- \"Vähät siitä\", Villon vastasi, \"minä olen luvannut, ja lähden.\"\n\n-- \"Levätkää kuitenkin täällä joku päivä; virkistäkää voimianne.\"\n\n-- \"Kiitoksia, isä. Hän vartoo; olette sen itse sanoneet. Aika rientää.\nMinä lähden jo huomenna.\"\n\nTuskin runoilija oli lausunut nämä sanat, kun Fridolin, syösten abbatin\njalkain juureen, huusi:\n\n-- \"Oi! minä pyydän teitä, isä, antakaa minun lähteä tämän vaeltajan\nkanssa! Sallikaa minun vihdoinkin tavata veli Starck'ia!\"\n\nVanhus heitti nuorukaiseen ankaran katseen.\n\n-- \"Mitä näen? sinä olit jäänyt tuonne! Sinä kuuntelit meitä.\"\n\n-- \"En ole mitään kuullut\", novitio innoissaan vastasi, \"paitsi, että\naiotaan lähteä sen luo, jonka poissa-olo minut tekee niin onnettomaksi!\nVaan muistakaa toki, se on hän, se on veli Starck, joka minut otti\nhuostaansa, toi tähän luostariin, opetti pelkäämään ja rakastamaan\nJumalaa. Hän on kuin isä minulle. Voi! jos en saa lähteä, kuolen ihan\nvarmaan!\"\n\nNovitio parka ryömi abbatin jalkain juuressa kädet ristissä, silmät\nrukoilevina, kasvot kyyneleiden vallassa.\n\nVanhusta se vihdoin näytti liikuttavan. Hän alkoi hymyillä, ja,\nkääntyen vaeltajan puoleen, hän kysyi tältä:\n\n-- \"Tahtoisitteko tämän lapsen ottaa kanssanne?\"\n\n-- \"Aivan kernaasti\", Villon vastasi.\n\n-- \"Oi! mikä onni!\" Fridolin huudahti, \"minä saan siis vihdoinkin hänet\ntaasen nähdä!\"\n\nJa vallan maltitonna, kun ei jo lähdetty, hän oli noussut seisoalle, ja\nhyppeli ilosta.\n\n-- \"Kaikki hyvin!\" abbati sanoi, \"mutta ei nyt sentään niin lähdetä,\nFridolin. Vaikka sinun paikkasi mielestäni ei ole luostarissa ja vaikka\npaljoa mieluummin avaan koppisi oven, kuin suon sinun taittavan siipesi\nsen rautaristikkoja vastaan, näin vaikea matka, etenkin tähän aikaan\nvuodesta, minua kuitenkin nuoruutesi tähden hirvittää, ja...\"\n\n-- \"Oi! älkää pelätkö, isä,\" hän keskeytti; \"minä tunnen itseni\nvahvaksi ja olen uskalias!\"\n\n-- \"Ehkäpä liiankin uskalias. Kuitenkin, voipa sitä vielä tuumailla.\nTule hakemaan minua tunnin päästä ... ja nyt, saata tämä vieras\ntoveriensa luo. Tuotakoon heille, mitä parasta löytyy... Ai! muistanpa\njuuri nyt, että tuosta akkunasta luulin nähneeni teidän seurassanne\npyhissä-vaeltajan Bartolomeon. Hän on Valisilainen. Siinä olisi oiva\nopas; koettakaa saada häntä mukaanne.\"\n\nVähän aikaa jälkeenpäin asia oli päätetty. Seuraavana aamuna, päivän\nkoitossa, Fridolin iloisella äänellä herätti molemmat vaeltajat.\n\n-- \"Minä pääsen! ... minä pääsen teidän kanssanne. Mennään pian! ...\nmatkaan nyt!\"\n\nMelkein samassa Bartolomeo astui sisään.\n\n-- \"Hei vaan sitä kaunista ilmaa!\" novitio hänelle sanoi. \"Kuinka\nheleästi aurinko paistaa ja kuinka taivas on kirkas!\"\n\n-- \"Liiankin kirkas!\" opas vastasi, päätään pudistaen. \"Ettekö näe\ntuolla alhaalla, pohjoisella taivaanrannalla tuota mustaa pilkkua?\"\n\n-- \"No! entä sitten?\"\n\n-- \"Paha merkki!\"\n\n\n\n\nXII.\n\nToisesta luostarista toiseen.\n\nPihalla seisoi kaksi rekeä valmiina matkaan.\n\n-- \"Tuossa on luostarin re'et\", abbati selitti. \"Joka viikko ne\nkuljettavat Schwütz'istä tänne ylös kaikki ruokatarpeemme ja kulkevat\ntietysti, niinkuin sen näette, sinne takaisin tyhjinä. Onnellinen\nsattumus teille. Käyttäkää sitä nyt hyväksenne... Jumala teitä\nsuojelkoon!\"\n\nSitten kääntyen Fridolin'in puoleen ja syleillen häntä viimeisen\nkerran, hän puhui:\n\n-- \"Hyvästi, lapseni; on kenties väärin tehty, että annan sinun lähteä.\nEtenkin meitä itseä kohtaan; sehän on meidän ilomme, joka pakenee pois.\nMitä sinuun tulee, mihin ikänä sinua kohtalosi saattanee, munkiksi tai\nsotamieheksi, onneen tai onnettomuuteen, älä milloinkaan unohda, että\nsinulla on ystäviä Erakkoin pyhän neitseen luona, ja että lähteissäsi,\nminun käsieni kautta, kaikki ovat sinua siunanneet ... samoin kuin veli\nStarck'iakin, jolle saat viedä tämän saman osoitteen meidän\nluopumattomasta ystävyydestämme. Jumalan haltuun!\"\n\nFridolin oli laskeunut polvilleen. Abbati pani kätensä hänen päänsä\npäälle. Samalla kertaa kaikki muutkin hengelliset ojensivat kätensä\nhäntä kohden yksimieliseen siunaukseen.\n\nHuokaus paisutti nuorukaisen rintaa. Villon otti hänen syliinsä.\nHevoset lähtivät täyttä nelistä.\n\nEi täyttä tuntiakaan, niin re'et, liukuen jyrkkää rinnettä pitkin,\nsaapuivat Schwütz'iin.\n\nSieltä vuokrattiin vene Lucern'iin saakka.\n\nMatkalla Villon koki saada joitakin tietoja tuosta kummallisesta veli\nStarck'ista.\n\nFridolin ei tiennyt hauskempaa kuin saada puhua. Pahaksi onneksi hän ei\nsuuria tiennyt, paitsi että veli Starck oli hyvin hyvä, hyvin lempeä,\nvarreltaan ja voimiltaan oikein erinomainen.\n\nEräänäkin päivänä, kun tuota pikaa täytyi rakentaa silta muutaman kylän\nhätääntyneiden asukasten pelastamiseksi, joita hirveä tulva uhkasi, oli\nnähty hänen yksinään, ilman muuta apua kuin jäntäreensä, kiskovan ylös\nsuuria kuusia ja sitten kantavan niitä olkapäillään. Toisella kertaa,\nkun tavattoman iso karhu ajoi takaa pelästyneitä lapsia, hän oli\njuossut näiden ja kauhean pedon väliin, oli vartonut sitä vakavassa\nasemassa, oli ilman mitään aseita sen paiskannut maahan ja tukehuttanut\nkäsillänsä.\n\nJa parikymmentä muuta yhtäläistä kohtaa, joiden kautta veli Starck'ista\ntuli oikea satujen sankari, toinen Miloni Krotonilainen.\n\nNäitä kuunnellessaan Villon puhui itsekseen:\n\n-- \"Se on varmaan minun karkea urooni, joka kerran turnajaisissa niin\nsäälimättä löylytti koko ritariston. Mutta mikä on hänestä tehnyt\nmunkin?\"\n\n-- \"Joku salainen murhe\", novitio vastasi, joka epäilemättä oli kuullut\ntai arvasi tämän viimeisen kysymyksen. \"Veli Starck on näöltään niin\nonneton! Vaan kuinka? vai miksi? Ei kukaan sitä tiedä. Minäkään en ole\nmitään saanut selville. Ja kuitenkin olen oikein koettanut. Väliin\nnukkuessansa hän sopertaa yhtä nimeä. Naisen nimeä luullakseni. Sitä ei\noikein voi kuulla. Monta tuntia hän väliin istuu paikallaan, uneksien\ntiesi mitä, silmillään tuijottaen, ja, omituista kyllä, aina samaan\nsuuntaan, Bern'iä kohden.\"\n\n-- \"Bern'iä?\" Villon hämmästyen kertoi.\n\n-- \"Määrättynä päivänä\", Fridolin jatkoi, \"toukokuun 17, hän sulkeutuu\nhuoneesensa, paastoten ja rukoillen neljäkolmatta tuntia. Väliin hän\nkatoo viikoksi ja, tullessaan jälleen näkyviin, hän on kuin kuolleista\nherännyt. Hän näyttää vieläkin isommalta. Silmät säihkyvät, otsa\nsäteilee. On niinkuin hän kantaisi itsessään ilonvaroja koko vuodeksi\nMutta tämä varasto kuluu hyvin pian. Veli Starck vaivanen! Hänen pitäisi\nolla raskaassa työssä, vaivoissa ja taisteluissa. Enkä ollenkaan enää\nihmettele, että hän on valinnut rauhaisan Einsiedeln'in sijaan tuon\ntoimeliaan luostarin St. Bernhard'in kukkulalla, ja Benediktolais-viitan\nsijaan augustinolaisen.\"\n\nTämän nimen kuullessaan Troussecaille teki liikkeen ikäänkuin\nhämmästyen jostain äkkiä tehdystä huomiosta.\n\n-- \"Niin\", Villon sanoi, joka sen oli ymmärtänyt, \"aivan niin, se oli\naugustinolais-munkki, jonka nä'imme tuomiokirkon portailla.\"\n\nSitten kääntyen Fridolin'in puoleen:\n\n-- \"Sanoppas minulle, nuori ystäväni, missä iässä hän näyttää olevan?\"\n\n-- \"Enintäin neljänkymmenen vuoden iässä. Kaksi-toista vuotta minä\nhänen olen tuntenut, siitä päivästä asti, jona hän henkeni pelasti.\"\n\n-- \"Ja kuinka se tapahtui?\"\n\n-- \"Meidän kylämme oli vuorenlohkeaman kautta hävitetty ja kaikki\nihmiset hukkuneet, paitsi yksi lapsi, jonka kehtoa joku hirsi oli\nsuojellut. Veli Starck kiirehti paikalle jo seuraavana aamuna. Hän\nauttoi niitä, jotka kaivoivat esiin jäännöksiä, ja teki yksin enemmin\ntyötä, kuin kaikki muut yhteensä. Lapsen huuto tunki hänen korviinsa.\nHän löysi pian kehdon. Tuo lapsi olin minä.\"\n\n-- \"Ja mitä hän sitten teki?\"\n\n-- \"Kun kaikki omaiseni olivat kuolleet, toi hän minut luostariin, sai\nminut abbatin kasvatiksi, hoiti ja opetti minua itse. Voi ihme! kuinka\ntaitava hän on! ... etenkin aseiden käytännössä ja sota-asioissa. Minä\nsen puhun vaan teille, pitäkää se salassa! Hän kertoi minulle monta\ntappelua, monta urostyötä... Sen lisäksi, pitkillä kävelymatkoillamme\nhalki metsien, kun ei kukaan voinut meitä nähdä, hän opetti minua\nhyppäämään suurien ojien yli, kiipeemään korkeihin puihin ...\nvieläpä ... mutta älkää vaan sitä puhuko muille! ... vieläpä jännittään\njousta ja linkoomaan, kirvestä ja miekkaa käyttämään. Ohhoh! tulee mar\nminustakin oiva sotamies, kun vaan kerran tarve sen vaatii!\"\n\nNuorukainen oli noussut seisoalle, otsa kirkkaana, silmät säihkyen,\nmuoto hehkuvan sotahalun elähyttämänä. Toden totta oli abbati lausunut:\nFridolin ei ollut aiottu munkiksi.\n\n-- \"Sanoppas\", Villon häneltä kysyi hetken ääneti oltuaan, \"etkö sinä,\njolla on niin hyvät silmät, ole huomannut mitään kallista kalua\nkasvattajasi hoimessa?\"\n\n-- \"No, enhän vaan!\" novitio vastasi veitikkamaisella hymyllä,\n\"yhtäläisen rautasormuksen, kuin teidänkin sormessanne. Minulla on\nterävät silmät.\"\n\n-- \"Vait!\" runoilija kiivaasti käski, sormensa huulilleen nostaen. \"Ei\nsiinä ole tarpeeksi, että kaikkia näkee, Fridolin ystäväni, pitää myös\nolla varovainen.\"\n\n-- \"Koetetaan muistaa; mutta suvaitkaapa katsoa, nuo molemmat soutajat\novat liian kaukana kuullakseen, ja Bartolomeo on nukkunut. Ja\nmuutoinkin hän on vallan luotettava mies.\"\n\n-- \"Onko vainen?\"\n\n-- \"Peräti rehellinen mies. Hänen lukuisa perheensä asuu Martigny'ssa.\nHän harjoittaa, sitä elättääkseen, kahta tointa yhtä suurella\ntaidolla.\"\n\n-- \"Mitä toimia?\"\n\n-- \"Ensinnäkin, toivioretkiä valtuuskirjalla; toiseksi karhukauppaa.\"\n\n-- \"Hän on siis karhunpyytäjä?\"\n\n-- \"Vanhoista hän myy lihan ja nahan; nuoret hän kasvattaa, kesyttää ja\nopettaa huvitukseksi ympäristön herroille ja ruhtinaille. Saamme nähdä,\nkun tulemme hänen mökillensä. Se on hyvin omituista. Vaan tuollahan\nalhaalla jo on Lucern.\"\n\nTosiaankin, vene oli juuri kiitänyt, vahto korkealla kokassa, viimeisen\nniemekkeen ohi, ja nyt tuli näkyviin joukko valkeita, jotka loistivat\nsumun keskeltä.\n\nVähän ajan päästä astuttiin maalle.\n\nAnnamme nyt matkamiestemme samota eteen-päin, -- niinkuin Troussecaille\ntätä heidän kulkuansa nimitti, ja siirrymme suoraan Bartolomeon majaan.\n\nSe seisoi Martigny'n yläpuolella, yksinäisellä mäennyppylällä, kapean\nsolatien päässä, joka vei suurelle St. Bernhard'ille.\n\nMatala, huonosti kokoon kyhätty tönö, josta kolme neljännestä seisoi\nlumen peitossa.\n\nBartolomeo kajahutti torveansa, jota kantoi vyötäisillään.\n\nHeti paikalla ovi aukeni.\n\nPuolentusinaa pulleaposkisia, vaaleanverisiä lapsia, kokonaan\npedon-nahoissa, töytäsi esiin kynnykselle ja kierien lumessa, ilosta\nhuutaen, riensivät heittäymään isänsä syliin.\n\nSitten, kolme suurta koiraa vahvinta laatua; sitten, kaksi nuorta\nkarhunpenikkaa, edelliset ilmaan hyppien, jälkimäiset ruumistaan\nheiluttaen, iloitsivat isäntänsä kotiin-tulosta.\n\n-- \"Isä\", lausui vanhin pojista, \"sinä tulet juuri paraiksi. Tänä\niltana on mökissä lihavaa paistia. Eilen tapoin ensimäisen karhuni!\"\n\nBartolomeo ei saattanut olla vähäisen ylpeyttä osoittamatta, mutta\nsamalla kertaa hän oli säpsähtänyt.\n\n-- \"Fritz\", hän vastasi, \"olinhan sinua kieltänyt... Sinulla ei ole\nvielä ikää tarpeeksi... Kuitenkin, koska Jumala sen on sallinut, olkoon\nhänen pyhä nimensä ylistetty! Minä tuon juuri kanssani vieraita.\nAstukaa sisään, toverini.\"\n\nHän antoi heidän kaikkien kulkea ohitsensa, hyväillen järjestänsä\nlapsiansa, karhujansa ja koiriansa.\n\nHänen roteva puolisonsa häntä vartosi oven suussa. Kauan aikaa he\nsyleilivät toisiansa, sillä välin kun muu perhe, kaksijalkaiset\nniinkuin nelijalkaisetkin iloisesti hyörivät heidän ympärillänsä.\n\nKäytiin sisään.\n\nMökki, ainakin se osa, mikä ihmisille oli aiottu, sisälsi yhden ainoan,\navaran huoneen, jota käytettiin joka tarpeesen. Pitkin seiniä,\njonkunmoisissa karsinoissa, sammalista ja ruohoista valmistettuja\nvuoteita, ja niiden peitteenä petojen nahkoja. Huoneen keskellä, maahan\nlyötyjen paalujen päällä, muutamia tamminauloilla kiinnitettyjä\nkuusenlautoja: se oli pöytä, jonka ääressä oli kaksi samaan tapaan\nlaitettua penkkiä. Siellä täällä muutamia pölkkyjä, arkku vaatteita\nvarten, kaappi talouden tarpeisin, kalastusneuvoja, metsästys-aseita ja\nvalkea, puinen Kristuksen kuva mustassa puu-ristissä. Kaikkia näitä\nvalaisi toiselta puolen vähäinen akkuna pienillä ruuduilla ja\nlyijyristikoilla, toiselta taas iloinen valkea, joka leimusi takassa ja\nnuoleskeli suuren kattilan kylkiä, josta nousi kovalla kohinalla mitä\nihanimpia höyryjä.\n\nOikealla puolen ohuen verhon takana olivat pedot, jotka pistäen esiin\nkosteat kuononsa, päästivät mörinän tervetulijaisiksi.\n\nVasemmalla puolen, kolmannessa, huolella teljetyssä karsinassa oli sitä\nvastoin muita, jotka antoivat kuulua kumean karjunnan.\n\nBartolomeo veti suunsa nauruun, patriarkan herttaiseen nauruun.\n\n-- \"Jumalan kiitos!\" hän sanoi, \"kaikki on hyvin. Mutta nyt, kun kukin\non minua tervehtinyt omalla tavallansa, tulkoon vähän järjestystä;\nmeillä on tänä iltana vieraita.\"\n\nMolemmat karhunpenikat olivat menneet vasemmalle puolen, ja kynsivät\njonkunmoisen lasku-oven alasyrjää.\n\n-- \"Te ensin, ystäväni\", hän heille sanoi, \"menkää tervehtimään\nvanhempia veljiänne. Hyvästi!\"\n\nHän oli nostanut lasku-oven ylös ja päästi sen jälleen alas heti\nkarhujen ta'a, jotka syöksivät makuusijoillensa. Hirvittävä karjunta\nsai väliseinän tärisemään.\n\n-- \"Ai! ai!\" Troussecaille huusi, \"teillähän on tuolla sisällä, tuon\nohuen lautaseinän takana kokonainen eläintarha.\"\n\n-- \"Älkää pelätkö\", Bartolomeo vastasi, \"karhut ovat arvoltaan\nkalliimpia, kuin luullaankaan. Saattepa itse nähdä kuinka hyvältä se\nmaistuu, jonka Fritz on tappanut, ja jonka reisi jo luullakseni on\ntarpeeksi kiehunut kattilassa. Mutta siinä ei ole kyllin, eukkoseni.\nHätää nyt paistinvartaat noiden hehkuvien hiilien päälle ja molemmat\netukäpälät tuhan sisään. Näytäppä näille muukalaisille mitä\nVallisilainen vieraanvaraisuus saa aikaiseksi.\"\n\nTalon arvoisa emäntä totteli viivyttelemättä.\n\n-- \"Lapset\", vuorelainen jatkoi, \"menkää noutamaan ladosta heiniä\nlehmälle ja valmistakaa ruokaa karhuille; ensin pedot, sitten ihmiset,\nniin on hyvä Jumala säätänyt.\"\n\nVihdoin, kun lapset vuorostaan katosivat, hän lausui vierailleen:\n\n-- \"Te, toverini, sitä vastoin, istukaa pesän eteen; ensin pesä, sitten\npöytä.\"\n\nTroussecaille oli se, joka vastasi, mutta ensin aivastamalla.\n\n-- \"Atsii! Olenpa saanut aika yskän. Ei mikään voi minua enää\nlämmittää. Ydin vallan hyytyy luissani, luontoni on laimistumaisillaan\nja näytän luultavasti kalpealta kuin kapahauki.\"\n\n-- \"Taikka mitä!\" Villon nauraen vastasi, \"onhan viimeinen taipale jo\nedessämme.\"\n\n-- \"Niin, vaan se on vaivalloinen, vieläpä vaarallinenkin. Bartolomeo\non sen meille sanonut ... ja Jumala sen tietää, että hän ei vähiä\npelkää!\"\n\n-- \"Eletään toivossa\", opas sanoi, \"jos ilma pysyy kylmänä, ei vaaraa\nsitten.\"\n\n-- \"Mutta, jos se lauhtuu?\" Villon kysyi.\n\nBartolomeo silmäili ulos akkunasta, ja sanaakaan vastaamatta hän\npudisti päätänsä.\n\n-- \"Kuka luulis!\" Troussecaille huudahti, \"minäkin tässä toivon\npakkasta.\"\n\n-- \"Niin\", vuorelainen sanoi, \"ennen pakkasta kuin lunta. Minkä\ntähden? ... sentähden, että löytyy lumivyöryjä, jotka väliin voivat\nhaudata kokonaisia matkueita.\"\n\n-- \"Ette, piru vie, ole aivan rauhoittavainen, ystäväni! Kauanko tästä\nkulkee sinne ylös?\"\n\n-- \"Yhdeksän tuntia, vinhaan astuen. Se on korkein asunto Alpeilla.\nJuuri likellä taivasta. Ell'ei enkelein ääni olisi niin ylen vieno,\nkuuluisi heidän laulunsa varmaan sinne.\"\n\n-- \"Mitä! se on siis korkeampi kuin Montmartre'n mäki, ... joka\nkuitenkin, Pariisilaisten käsityksen mukaan, on maapallon mahtavimpia\nkukkuloita.\"\n\n-- \"Montako hengellistä en luostarissa?\" Villon kysyi.\n\n-- \"Kaksi-toista on tavallisesti. Vaan nyt on jonkun aikaa ollut\nkolme-toista.\"\n\nFridolin, nojautuen Villon'in puoleen, kuiskasi tämän korvaan:\n\n-- \"Kolmas-toista on varmaankin veli Starck.\"\n\nBartolomeo jatkoi:\n\n-- \"Niiden lisäksi muutamia palvelijoita, nimittäin joukko koiria,\ntiedättehän noita suuria, vahvoja St. Bernhard'in koiria, jotka ovat\nliikkeellä vaikka mimmoisessa myrskyssä, haistavat lumen alle haudatun\nmatkustajan, ja väliinpä vielä kaivavatkin siksi, kun saavat sen esiin.\nOivallisia elukoita! Tänä vuonna yksistään niiden isännät sanovat\nniiden pelastaneen kolmatta sataa onnetonta.\"\n\n-- \"Vai niin!\" Troussecaille arveli, \"siellä kulkee siis paljo väkeä?\nJa minäpä luulin vaan muutaman Savoijalaisen tai murmelin-kuljettajan\nsinne uskaltavan.\"\n\n-- \"Martti ystäväni\", Villon vastasi, \"etkö muista historiaa? Hannibal,\nCaesar, Kaarlo suuri ja Barbarossa ovat kaikki marssineet St.\nBernhard'in yli sotajoukkoineen. Se on muinaisten sankarien tie,\npuhumattakaan niistä, joita tulevaisuus muassaan tuonee! Mitä sen\nmuinaisuuteen, sen alkuperään tulee ... malttakaa, näenpä Fridolin'in\nsilmistä, että hän on valmis kertomaan meille jutelman siitäkin.\"\n\n-- \"Aivan kernaasti\", novitio vastasi.\n\nJa laskien jalkansa toiselle polvelleen, leuka vasten kättä, nuo\nviehättävät kasvot tulen valaisemina, hän alkoi näillä sanoilla:\n\n-- \"Romalaisten aikana seisoi siellä ylhäällä Jupiterin temppeli.\nKristin-uskon tultua tämä temppelikin muuttui vieraanvaraisuuden ja\nhurskauden asunnoksi. Sitten sen Muhammedilaiset hävittivät. Joukko\nrosvoja asettui sen raunioille, petti, ryösti ja murhasi matkustajia.\nEi kukaan enää tohtinut kulkea sitä tietä, kunnes joku nuori pappi,\ntäynnä uskoa ja rohkeutta, sinne ilmestyi. Hän saarnasi rosvoille ja\nkäänsi ne takasin harhateiltä; muutamat tulivat peräti hänen\noppilaiksensa. Muita hengellisiä yhtyi heihin, tuoden kanssaan kaiken\nomaisuutensa. Luostari kohosi jälleen, laajeni ja sai johtajakseen sen,\njoka sen oli perustanutkin. Kaksi-kymmentä vuotta myöhemmin eräs matkue\nsaapui sinne. Tässä matkueessa oli muutama ylhäinen herra ja hänen\nvaimonsa, molemmat aivan köyryssä vuosien taakan alla. He näyttivät\nhyvin alakuloisilta ja puhuivat abbatille: 'poikaamme suremme, joka\nmeiltä katosi noin pari-kymmentä vuotta takaperin, nuorena, kauniina,\nrikkaana, tilaisuudessa kaikkeen, mikä voipi elämän tehdä\nviehättäväksi, yhdistymäisillään naiseen, joka oli hänen vertaisensa.\nJuuri hää-aattona hän karkasi, jättäen meille kirjelapun, jossa\nilmoitti aikovansa pyhittää elämänsä Jumalalle. Siitä päivästä alkaen\nolemme turhaan häntä etsineet. Sen perästä ei niin vihiäkään hänestä.'\n\n\"Abbati vastasi heille kättänsä ojentaen:\n\n\"-- 'Minä olen teidän poikanne, Bernhard. Suokaa anteeksi, että olen\nteille tuottanut murhetta. Jumala oli minun valinnut itselleen täällä\nhuonetta rakentamaan. Toverini on rakkaus Häneen; vanhempani, lapseni\novat kaikki, jotka vaeltavat tai tulevat vaeltamaan tämän tunturin\nyli.' Hänen isänsä ja äitinsä syleilivät häntä kyyneleitä vuodattaen ja\nsanoivat: 'kaikki on hyvin niinkuin Herra sen tahtoo!' Sitten tuli\nBernhard abbatista pyhä Bernhard ja vuori on saanut hänestä nimensä.\"\n\n-- \"Sen pituinen se\", Bartolomeo sanoi, \"pöytään nyt, kaikki on\nvalmiina.\"\n\nFritz'in tappama karhu piti huolta juhlan kustannuksista. Lihasoppa,\nsoppaliha, paisti, tuhassa paistetut käpälät, kaikki oli oivallista,\nhyvän ruokahalun höystämänä, jota Vallisilainen pöytäviini vielä\nkiihoitti.\n\nHeti aterian perästä isäntä valmisti vuoteet.\n\nJokainen kömpi oitis itselleen määrättyyn soppeen, joka oli täytetty\nheinillä ja oljilla.\n\nKohtelias isäntä levitti heidän päällensä kaikenlaisia peitteitä ja\nnahkoja.\n\nVillon ja Fridolin olivat jo nukkumaisillaan, ja samaten Troussecaille,\njoka yhä kuitenkin valitti, ett'ei hän vieläkään saanut lämmintä.\n\n-- \"Kuulkaa isäntä!\" hän nurisi, \"eiköhän teillä olisi mitään\nlämpöisempää peitettä, kuin nämä tässä?\"\n\n-- \"Onpa kylläkin\", Bartolomeo vastasi, harmaan partansa takaa\nmyhäillen.\n\nHän meni nostamaan lasku-ovea ja vihelsi omituisella tavalla.\n\nMolemmat kesyt karhunpenikat riensivät esiin.\n\nHeidän isäntänsä näytti vaan sormellaan Troussecaille'n vuodetta, niin\nne kohta siihen katosivat.\n\n-- \"Ahhah! kiitos, kunnia!\" tämä sanoi silmänsä umpeen painaen; \"nyt on\nminun asiani nukkua.\"\n\nSeuraavana aamuna, kun päivä vähän vasta haamoitti idässä, opas jo\ntoitotti torveansa.\n\nVillon ja Fridolin olivat pian pystyssä. Troussecaille vielä ei\nliikkunut paikaltaan.\n\n-- \"Ylös! ylös vaan, laiskamato; jo lähdetään!\"\n\n-- \"Kyllä, kyllä; tässä olen!\" hän vastasi yrittäen nostaa peittoansa.\n\nPeitto mörisi.\n\n-- \"Tuhannen sarvipäätä!\" hän huudahti, \"karhuja jukoliste! ... syödä\nniitä, se vielä käy laatuun; mutta maata niiden kanssa!...\"\n\nOpas samassa vihelsi pois karhut, jotka menivät takaisin pesäänsä.\n\nVähän ajan päästä lähdettiin liikkeelle.\n\nTaivas oli kirkas, mutta laakso sumuun kätketty. Siellä täällä, vuorien\nrinteillä, kuusien latvoissa näkyi sumu-pilviä. Koillinen puhalsi\nkylmästi ja metsä huokasi väliin synkeästi.\n\n-- \"Rientäkäämme!\" Bartolomeo sanoi. \"Hyvästi, lapseni ... hyvästi,\nvaimoni. Voi! minä rakastan teitä niin kovin, menkää!... Lukekaa rukous\nmeidän puolestamme; se on paras kaikista saattojoukoista.\"\n\nJa, samalla kun hänen perheensä lankesi polvilleen kynnykselle, hän\nitse kiiruhti ensimäisenä tietä kohden.\n\nVielä meidänkin päivinä, keskellä kesää, on nouseminen St.\nBernhard'ille vaarallista. Siitä voi päättää, mitä se silloin oli,\njoulukuussa.\n\nJo heti lähtiessä polku kapeana, vaarallisena, väliin katketen kulkee\npitkin vuoren seinää, jonka kylkiä vastaan, hirvittävässä syvyydessä,\nkuohuu tuo vahtoinen tulvavirta, jota kutsutaan: Dranse; se möyryää,\nikäänkuin lumotakseen uhriansa.\n\nJoka taholla pisti esiin lumen keskeltä alastomia vuortenhuippuja,\nikäänkuin luurankoja, mustia teräviä kallioita, ikäänkuin\nrautapiikkejä. Jalkojen alla äkkisyvyys, pään päällä lumivyöryt.\n\nHätäinen suurus syötiin Liddes'issä. Tämän kylän toisella puolen ei\nnäkyvää tietä nimeksikään. Lumi oli kaikki tasoittanut; Belan'in vuori\nnäytti sulkevan tien.\n\nTungettiin sentään läpi kapean solan, joka mutkisteleiksen sen\njuuressa. Saavuttiin ensimäiselle ylängölle, jossa lumi, alituisien\ntuulispäiden lakaisemana, oli kokoontunut kinoksiin ja näytti\naaltoilevan niinkuin meri.\n\nSiellä täällä paljaissa paikoissa, yön kuluessa jäätyneellä alustalla,\nvoitiin huomata lukuisia jälkiä.\n\nJo useampia kertoja opas oli tarkastanut niitä yhä lisääntyvällä\nlevottomuudella.\n\nLopulta hän varmalla äänellä huudahti:\n\n-- \"Taasen kondottiereja!\"\n\nSitten, seisahtuen äkkiä hän sanoi päätään kallistaen:\n\n-- \"Kuulkaa, eikö se ole hätäkello, joka soi tuolla alhaalla Rhône'n\nlaaksossa?\"\n\n-- \"Tosiaankin\", Villon vastasi, \"minustakin on kuin kuulisin jonkun\nkaukaisen kellon äänen, joka nousee tänne asti. Vaan keitä ovatkaan\nsitten nuo ihmiset, jotka näyttävät herättävän teissä niin suurta\npelkoa ja kauhua?\"\n\n-- \"Palkkasotureita, jotka suurissa joukoissa kulkevat St. Bernhard'in\nyli. Ne aikovat yhtyä Burgundin herttuan armeijaan, ja hävittävät\nkaikki matkallansa. Roistoja, ryöväreitä. Voi vaimoani! voi\nlapsiparkojani!\"\n\nBartolomeo risti silmiänsä. Hän teki liikkeen, niinkuin aikoisi kääntyä\ntakaisin.\n\nVaan tehden kohta vastarintaa vaistollensa ja asettuen uudelleen\nmatkueen etupäähän, hän lausui päätöksen:\n\n-- \"En koskaan! Olen luvannut teitä saattaa luostariin asti: se on\nvelvollisuuteni!\"\n\nVähän matkaa siitä, kun lähestyttiin erästä saksankuusistoa, kuului\ntoiselta puolen ikäänkuin vuorta alaspäin kulkevien ääniä ja askeleita.\n\n-- \"Hätää nyt!\" opas sanoi, \"se en varmaan joku retkikunta.\nNe eivät säästä ketään, jota vaan voivat ryöstää, ei edes köyhää\npyhissä-vaeltajaakaan.\"\n\nJa heittäytyen puiden ta'a, tiheän pensaston kätköön, erääsen ojaan,\nhän käski toveriensa tehdä samoin.\n\nNoin pari-kymmentä retkeilijää, kiireestä kantapäähän aseissa, kulki\nheidän ohitsensa niinkuin tuulen nostama vesipatsas, herättäen kaikua\ntuntureissa, hoilaamalla vanhaa savoijalaista laulua.\n\n-- \"Voi onnettomia!\" opas jupisi, \"he ovat päissään; he eivät tiedä,\nettä pieninkin ilman värähdys voi matkaan-saattaa lumivyöryn. Voi!\njospa se putoisi heidän päällensä ja musertaisi heidät!\"\n\nVaan katuen heti paikalla toivotustansa hän lisäsi:\n\n-- \"Jumalani! suo minulle anteeksi; ovathan he kaikki sinun lapsiasi.\nSuojele heitä niinkuin meitäkin!\"\n\nSitten, heitettyänsä viimeisen silmäyksen siihen suuntaan, jossa hänen\nmajansa oli, hän lähti eteenpäin.\n\nVähän aikaa jälkeenpäin, matkustajamme, astuessaan juuri St.\nBernhard'in laaksoon, näkivät äkkiä, suuren valkean.\n\n-- \"Oiva keksintö!\" Troussecaille huudahti; \"tuossa on tulta, joka\ntulee juuri tarpeesen. Värisenpä oikein...\"\n\nBartolomeo painoi päänsä alas surumielin. Hän oli jo arvannut. Tuo\nvalkea oli Saint-Pierre'n kylä, joka paloi. Kondottierit olivat sen\nsytyttäneet, ryöstettyään mökit tyhjiksi, ja murhattuaan osan\nasukkaista.\n\nNe, jotka olivat pakoon päässeet ja henkiin jääneet, hyörivät ympäri\npalavia huoneitaan, kiroten ja valittaen jos jollakin tavalla.\n\nEi ketään löytynyt, joka ei surrut jonkun rakkaan omaisen tai ystävän\nkuolemaa. Sen lisäksi oli kaikki ryöstetty, kaikki hävitetty. Ei suojaa\npään päällä.\n\n-- \"Tulkaa meidän kanssa\", Bartolomeo heille sanoi, \"nuo hyvät veljet\ntuolla tunturilla ovat kaikkia onnettomia kohtaan vieraan-varaiset.\nHeidän luostarinsa on Herran huone.\"\n\nMatkue, johon nyt kymmenkunta näitä onnettomia oli yhtynyt, jatkoi\nkulkuaan Cherrayre'n synkeän tasangon poikki, joka oli vielä kamalampi,\nvielä autiompi, vielä hirvittävämpi, kuin kaikki ne, joiden yli jo oli\ntultu.\n\nJääkylmä koillistuuli pieksi kasvoja, lunta tuiskutti silmät täyteen,\npakkanen kävi yhä kovemmaksi. Sillä täytyi olla hyvä rohkeus, joka nyt\nei vaipunut hangelle, eväten kulkea eteenpäin.\n\nFridolin etenkin näytti uupuneelta. Poika parka, vaikka nojasi Villonin\nkäsivarteen, ei enää jaksanut muuta kuin horjua eteenpäin.\n\n-- \"Asumus!\" hän äkkiä huudahti, \"voi! saapa toki vähän levätä.\"\n\n-- \"Älkää menkö!\" opas kiivaasti kielsi, \"älkää menkö sinne ... se on\nruumishuone!\"\n\nNovitio kauhistui. Samoin kaikki muutkin.\n\nSeinälautojen läpi näkyi ruumiita.\n\nNoita tuntemattomien kuolleiden ruumiita, jotka säilyvät niin kauan\ntässä kylmässä ilmassa ja näyttävät ohikulkeville mustat, irvistävät,\ninhottavat kasvonsa.\n\nSillä välin kun riennettiin ohitse, Bartolomeo mutisi, kauhistuen\nhänkin, mutta kokonaan toista asiaa:\n\n-- \"Voi! kuolleet eivät toki ole enimmin pelättävät tässä!\"\n\nHän tarkoitti kondottiereja.\n\nÄkkiä tiellä, jota pitkin par'aikaa kulkivat, pyssy pamahti, nostaen\njoka taholta hirveätä jyskettä.\n\n-- \"Kova onni kuitenkin!\" opas huudahti, synkeällä katseella silmäten\nläheisiä kukkuloita. \"He ovat tavanneet jonkun lauman vuorikauriita,\nJos tämä jyske uudistuu, olemme kaikki hukassa!\"\n\nUseampia laukauksia pamahti yht'aikaa; vuori jyski ja tärisi.\n\n-- \"Joutukaa!\" Bartolomeo komensi, \"kaikki yhteen ja pysykää\nalallanne! ... lumivyöry!\"\n\nHänen toverinsa tuskin ehtivät totella, ennenkuin ääretön lumimöhkäle\nirtaantui vuoresta, vieri alas ja syöksi ukkosen jyrinällä heidän\npäällensä.\n\nMatkalaiset tulivat nyt toisistaan väkisin eroitetuksi, eteenpäin\ntemmatuiksi, nurin niskoin syöstyiksi ja lumen alle haudatuiksi,\neivätkä ehtineet muuta kuin huutaa tai lausua lyhyen rukouksen.\n\nVillon likisti vasten rintaansa Fridolin parkaa, joka makasi vallan\nkankeana, jäsentäkään liikuttamatta. Eikä hän itsekään enää\nhengittänyt; hän tunsi jo kuolevansa.\n\nKuitenkin, kun silmiä jo hämärsi, hän ikäänkuin unessa luuli näkevänsä,\nettä hautakumpu hänen päällänsä hiljalleen aukeni ... että joku\nkarvainen esine liikkui sinne tänne hänen ympärillänsä ... että eräs\nkäsi laskeusi hänen otsallensa.\n\nJa vielä tärkeintä kaikista, että tuon käden etu-sormessa oli\nrautasormus, ja sen kannassa lilja.\n\n\n\n\nXIII.\n\nVeli Starck.\n\n\nKun François Villon taasen tuli tuntoihinsa, tahi oikeammin sanoen\nheräsi, hänen silmänsä, vielä tylsinä ja kuumeesta uupuneina,\nkääntyivät hiljakseen paikasta toiseen.\n\nHän oli pitkänään matalalla vuoteella, pienessä kammiossa, jota muutama\ntalvi-auringon vaalea säde tunki valaisemaan.\n\nHänen silmiänsä kuitenkin häikäisi; hän sulki ne, koettaen ko'ota\najatuksiansa.\n\nTähän aikaan vuodesta St. Bernhard'in pimeässä solassa kestää päivää\ntöin tuskin neljä tai viisi tuntia.\n\nVillon tiesi sen; hän mietti:\n\n-- \"Olen varmaankin hyvin kauan nukkunut.\" sitten, liikuteltuaan vähän\njoka jäsentä ja laskettuaan kätensä sydämmen päälle varmemmaksi\nvakuudeksi, että se vielä tykytti, hän jatkoi mietintöjänsä.\n\n-- \"Minä elän ... elänpä niinkin. Olen pelastettu lumivyöryn alta...\nTuo karvainen esine, joka minuun koski, oli joku luostarin koirista...\nTuo käsi, joka laskeusi otsalleni, oli jonkun luostariveljen käsi. Tämä\nhuone, jossa vihdoinkin herään, on joku luostarin kammioista.\"\n\nNäiden hiljaisien arveluiden kautta selvittyänsä, hän avasi uudestaan\nsilmänsä.\n\nHänen vuoteensa jalkopäässä nukkui Fridolin, istuen pienellä rahilla,\nkäsivarsi peiton päällä ja pää käden nojassa.\n\nVähän kauempana ja ylempänä, akkunan syvässä holvissa seisoi eräs\nmunkki, kumarruksissa vuodetta kohden ja heittäen levottomia silmäyksiä\nsiinä makaavaan, ikäänkuin kärsimätönnä varroten hänen heräämistään.\n\n-- \"Mitä kello lienee?\" runoilija puoli-ääneen kysyi.\n\n-- \"Se on kaksi jälkeen puolenpäivän\", munkki yhtä hiljaa vastasi.\n\n-- \"Jo niin paljo! Ell'en erehdy, olen täällä ollut eilen illasta\nasti.\"\n\n-- \"Tois-illasta asti.\"\n\n-- \"Kuinka!...\"\n\n-- \"Ensimäisen yön tainnoksissa. Seuraavan päivän kuumeen houreissa.\nToisen yön raskaassa unessa. Se on tavallinen seuraus, kun tulee lumen\nalle haudatuksi.\"\n\n-- \"Ja toverini Troussecaille?\"\n\n-- \"Hän on nukkunut yli neljä-kymmentä tuntia heräämättä: oikein\nunikeon luontoa.\"\n\n-- \"Entä muut?\"\n\n-- \"Ne ovat vuorelaisia. Koko eilisen päivän ja vielä tänäänkin ne ovat\ntietä luoneet.\"\n\n-- \"Bartolomeo?\"\n\n-- \"Levotonna perheestänsä hän lähti kotoansa kohden astumaan.\"\n\n-- \"Fridolin?\"\n\n-- \"Tuossa. Nuoruuden tulinen veri sai hänet ensimäisten joukossa\njalkeille. Mutta hän tahtoi valvoa teidän vuoteenne ääressä koko viime\nyön. Lapsi parka! väsymys on vienyt voiton; hän nukkuu.\"\n\n-- \"Eipä nuku!\" novitio vastasi itsensä äkkiä oikaisten. \"Tässä olen;\nmitä tahdotaan?\"\n\nSitten hymyten Villon'ille, kun näki tämänkin hänelle hymyilevän, ja\ntarttuen tämän ojennettuun käteen, hän huudahti:\n\n-- \"Oi! siis olette pelastettu! Jumalan olkoon kiitos!\"\n\nTämän kohtauksen aikana munkki oli hiljalleen siirtynyt eteenpäin,\nruumis yhä kumarruksissa, ja silmillään Villon'ia tarkastaen.\n\nFridolin päästi runoilijan käden ja juoksi munkkia syleilemään. Sen\njälkeen kääntyen ympäri, hän esitti:\n\n-- \"Veli Starck!\"\n\nRunoilija nousi istualle; munkki ojensi kättänsä ja näytti sen\netusormessa kuninkaan toverien sormusta.\n\nMuutaman sekunnin Villon häntä katseli äänetönnä. Se oli juuri sama\nmies, jonka hän oli nähnyt Bern'in tuomiokirkon portailla. Se oli juuri\nsama karkea ja luonteva, tulinen ja lempeä olento tuolla pitkällä,\nvaalealla parralla, ja noilla silmillä, joista niin omituinen tuli\nsäteili.\n\nHänen muotonsa kalpeudessa, hänen surumielisyydessään ja tuossa\nkiihkeässä mielentilassa, joka tuli näkyviin koko hänen olossansa,\nilmestyi joku todellista myötätunteisuutta herättävä vetovoima, joku\nsielun tuska, jotka todella kävi sääliksi.\n\n-- \"Enkö minä ole se\", hän matalalla äänellä sanoi \"eikö veli Starck\nole se, jota tulette etsimään täältä.\"\n\n-- \"On.\"\n\n-- \"Ranskan kuninkaan lähettämänä?\"\n\n-- \"Niin.\"\n\n-- \"Minkä käskyn häneltä minulle tuotte?\"\n\n-- \"Ainoastaan kolme sanaa.\"\n\n-- \"Nämä kolme sanaa, mitkä ne ovat?\"\n\n-- \"Hetki on tullut!\"\n\n-- \"Vihdoinkin!\"\n\nSe oli ilohuuto, joka pääsi munkin huulilta. Hänen silmänsä säihkyivät.\nJoku väristys jäntäreissä pani koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Hän oli\noikaissut itsensä aivan suoraksi; hän oli nyt enemmän kuin kuusi jalkaa\npitkä.\n\n-- \"Vihdoinkin!\" hän kertoi yhä kiihtyvällä innolla: \"se on siis\nvihdoinkin tullut, tuo vapauteni ja kunniani hetki! Voin toimia, voin\npuhua jälleen. Kunnia Ranskan kuninkaalle, joka sanansa on pitänyt!\nKunnia Jumalalle, joka minua on säälinyt ja rukoukseni vihdoin kuulee!\"\n\nHän oli polvillaan, kädet ristissä, silmät taivasta kohden ja kasvot\nkyyneleiden vallassa.\n\nFridolin juoksi hänen luoksensa.\n\n-- \"Veli Starck, voi! tyyntykää; kuolettehan ilosta!\"\n\n-- \"Lapseni\", hän vastasi, \"surukaan ei tapa, koska minä vielä elän.\nVoi! kuinka olen kärsinyt! Kahdeksan-toista vuotta! Kahdeksan-toista\nvuotta olen ihmisiä paennut ja kärsinyt äänetönnä, koston hetkeä\nvaan varroten, voimatta mitään maani hyväksi, avaamatta sydäntäni\nkellekkään ... ei edes hänelle!\"\n\n-- \"Bern'in nuorelle tyttärelle?\" Villon melkein vasten tahtoansa\nlausui.\n\n-- \"Kuinka! tiedätte siis?\"\n\n-- \"En! olen vaan nähnyt.\"\n\n-- \"No niin! ... saatte kuulla kaikki ... sillä Diesbach'kaan ei enää\nole hengissä... Jos kuolisin, täytyy ainakin jonkun hänelle kaikki\nkertoa, että hän tulisi edes haudalleni rukoilemaan!... En tunne teitä,\nmutta kannattehan tekin rautasormusta ja taidatte siis kätkeä\nsalaisuuden. Vannokaa tämän ristin päällä ehdoton vaiti-olo...\nTahdotteko, sanokaa?\"\n\nVillon ojensi kätensä pyhää kuvaa kohden, joka rippui seinässä, ja\nlausui vaaditun valan vastaukseksi.\n\n-- \"Kiitoksia!\" munkki sanoi. \"Siitä on jo niin pitkä aika, kun olen\nmitään puhunut ... muutoin kuin Jumalan kanssa.\"\n\nFridolin astui hänen eteensä:\n\n-- \"Veli Starck, pitääkö minun mennä pois?\"\n\n-- \"Ei; jää tänne, lapseni. Mutta vanno sinäkin. Olethan minua kohtaan\nkuin oma poikani; täytyy katsoa, että, jos niin tapahtuisi, voisit olla\nhäntä kohtaan, kuin oma veli. Kuulkaa siis kumpikin ... kuulkaa.\"\n\nHän lankesi polvilleen rukoustuolin astimelle. Hän kätki päänsä\nhetkeksi molempiin käsiinsä ko'otakseen paremmin ajatuksiansa ja\nmuistojansa. Sitten kääntyen äkkiä, hän alkoi:\n\n-- \"Oli Saint-Jacques'in tappelun aatto. Minä olin noiden viiden-toista\nsadan joukossa. Puoli-yön aikana, pitäessäni vahtia vaarallisessa\npaikassa, tulin väijytyksen kautta vangituksi ja viedyksi Ranskan\ndauphin'in eteen. Katseltuansa minua kauan aikaa, hän kysyi, olivatko\ntoverini kaikki minun kaltaisiani ja, kun siihen vastasin myöntämällä,\nhän lähetti minun takaisin tarjoomaan heille kunniallisia ehtoja,\nkäskien minun muun muassa heihin tarkoin teroittaa, että Armagnac'eja\noli kolme-kymmentä tuhatta, se on kaksi-kymmentä yhtä vastaan.\"\n\n-- \"Niin, minä tiedän sen\", Villon mutisi, \"itse kuningas on minulle\nkertonut koko tapauksen.\"\n\n-- \"Ennenkun hän antoi minun mennä\", veli Starck jatkoi, \"hän kyseli\nnimeäni ja kotikylääni. Minä lähdin, mielissäni, kun niin hyvällä\nkaupalla pääsin. Muutaman kuukauden vasta olin ollut naimisissa.\nVaimoani jumaloitsin. Olin vaan kahdenkymmenen vuotias, elämä oli niin\nsuloista!\"\n\n-- \"Se oli varsin luonnollista\", Fridolin huudahti, \"että parastanne\nkoetitte, saadaksenne heitä suostumaan kuninkaan ehtoihin.\"\n\n-- \"Ei. Jo heti alussa toverieni into keskeytti puheeni, kumosi asiani,\ntukki suuni. Sveitsiläisetkö pelkäisivät! ei koskaan! Kuolema tai\nvoitto! Jo päivän koitossa me juuri aloitimme tappelun.\"\n\n-- \"Niinkuin raivokkaat härät, niinkuin jalopeurat,\" runoilija lisäsi,\n\"niin kuuluvat kuninkaan omat sanat. Toinen Thermopylan tappelu, tuo\ntaistelu Birs'in luona!\"\n\n-- \"Se kesti koko päivän,\" munkki jatkoi. \"Iltapuoleen melkein kaikki\nolivat kuolleet. Minulla kenties yksinään ei ollut syviä haavoja. Ja\nkuitenkin, uskokaa minua, en ollut säästänyt itseäni enemmin, kuin\nmuutkaan. Ympärilläni satakunta urosta, joiden vihdoinkin täytyi\nväistyä monilukuisen vihollisen edestä, mutta yhä vastaan sotien, yhä\ntaistellen. Tuon tuostakin nämä muutamat sanat vaihetettiin meidän\nkesken lyhyellä ja vakavalla äänellä: 'ei paeta, kuollaan!' Se oli\nsuostumus, pyhä vala. Minäkin olin sen tehnyt ... ja kuitenkin, savun\nja tomun läpi luulin eroittavani nuoren vaimoni kalpeat ja rukoilevat\nkasvot ja kuulin hänen sanovan: 'muista minua! minä jään yksin ja\nmeillä on kuitenkin edessämme tulevaisuus niin täynnä onnea!' Minä\nvastustin tätä kehoitusta. Vaan se raateli sieluani. Kallis Katariina!\nvoi, kallis Katariinani, minä rakastin sinua niin sydämmestäni!\"\n\nMunkki nyyhkytti kätkien kasvonsa jänteessä oleviin käsiinsä.\n\n-- \"Starck parka!\" Villon ja Fridolin yhteen ääneen lausuivat, yhtä\nliikutettuina kumpikin.\n\n-- \"Eihän se ollut minun vikani!\" hän sanoi vapaalla ja omituisella\nhuolettomuudella. \"Hän oli siellä, edessäni. Joka askeleella, joka\niskulla, kun nostin käteni hi'en ja veren sokaisemille silmilleni, näin\nhänet, kuulin hänet. Se oli kuin joku kiusaus. Vihdoin käänsin pääni.\nBirs aaltoili siellä takanamme. Minun tarvitsi vaan heittäydä uimaan,\nniin olin pelastettu. Vaan ei! ei! kunnia ja isänmaa yli kaiken!\"\n\nVeli Starck oli oikaissut itsensä, ikäänkuin vastustaakseen,\ntaistellakseen vieläkin.\n\n-- \"Herra Jesus!\" hän jatkoi, \"etkö sinä itse ollut se, joka näin toit\nminun silmäini eteen tämän ilmestyksen, joka soit minun korvani kuulla\ntämän äänen? Tulin kohta miettineeksi: kun kaikki toverini ovat\nkaatuneet, jos yksin vaan olen elossa, jos en enää voi mitään, en\nmitään muuta kuin kuolla, ... kuolla tai paeta ... minä pakenen!...\nVoi! se ei koskenutkaan yksin Katariinaa. Eron hetkellä, syleillessään\nminua viimeisen kerran, hän oli minulle kuiskuttanut: 'sinä tulet\nisäksi!'\"\n\nKiihkeän mielentilan masentamana ja uuvuttamana munkki herkesi\npuhumasta, läähättäen tuskan ja epätoivon vallassa, ikäänkuin koko tuo\ntaistelu, koko tuo sekamelska vielä olisi pauhannut hänen ympärillään.\n\nSitten hän jatkoi katkonaisella, käheällä, tuskallisella äänellä:\n\n-- \"He olivat kaikki kaatuneet. Minä vaan olin elossa, toinen jalka jo\nrannalla, jonka tyrsky minua vietteli ja veti puoleensa. Oli vaan\nviimeinen hyppäys jäljellä, vielä viimeisen kerran löin vihollisen\npakoon. Vihdoinkin, armeijan syöstessä koko voimallaan minun päälleni,\nheittäydyin taaksepäin. Minä putosin veteen, rupesin uimaan ... saavuin\ntoiselle rannalle ... ja, nuolien ympärilläni tuiskutessa, minä ...\nminä pakenin!...\"\n\nTullessaan tähän viimeiseen tunnustukseen, veli Starck oli painanut\nalas päänsä. Hän nosti sen äkkiä jälleen, päästäen epätoivon huudon\ntaivasta kohden.\n\n-- \"Oi! Jumalani! Jumalani! etkö sinä ele se, joka sen näin tahdoit\nolemaan! Se oli ihmeen ihme, ett'ei mikään minuun pystynyt. Hamaan\nviimeiseen hetkeen asti, sinä Jumala sen nä'it, te'in vastarintaa\nviholliselle!\"\n\n-- \"Vaan sehän oli muinaisajan sankarien vertaista\", Villon huudahti.\n\"Kreikkalaiset ja Romalaiset olisivat teitä ylistäneet.\"\n\n-- \"Vaan ei Sveitsiläiset!\" munkki vastasi tuskallisella ylpeydellä\nisänmaastaan. \"He eivät antaneet sitä anteeksi. Samana iltana, kun\nkulkiessani Basel'in kautta minulta kysyttiin, mihin toverini olivat\njoutuneet, ja siihen vastasin: 'ne ovat kaikki kuolleet', joku ääni\nhuusi: 'miksis siis elät?' Tämän ensimäisen kirouksen nä'in kaikkien\nsilmissä. Omani painuivat alas. Puna, siihen saakka tuntematon, nousi\notsalleni. Minä menin pois ja saavuin syrjäteitä myöden mökkiini. Suuri\nlohdutus, viimeinen ilo minua siellä kohtasi. Kynnyksellä Katariina\njuoksi vastaani, pieni lapsi sylissään. 'Tuossa on tyttäresi!' Jumala\nantoi anteeksi; minä toivoin ihmisiltäkin samaa...\"\n\n-- \"Ja oikeus oli teidän puolellanne!\" huusivat yhteen ääneen molemmat\nystävät, jotka häntä kuuntelivat, \"niin, satakertainen oikeus!\"\n\nVeli Starck pudisti päätänsä. Taipumattomalla äänellä, niinkuin Bruto\ntuomitessaan poikiansa, hän vastasi:\n\n-- \"Vääryys oli puolellani. Ja minä sen tunsin niin hyvin, ett'en\nmoneen päivään tohtinut astua pihaani ulommas. Katariinan oli täytynyt\nmennä kylään; hän sieltä palasi kalpeana, vallan häpeissään, vallan\nrauhatonna. Kun hän minua syleili, hänen ylellinen hellyytensäkin jo\nsai minun ymmärtämään kuinka suuri vaara meitä uhkasi. Seuraavana\npäivänä, kun vein karjan laitumelle, kohtasin naapureita ja ystäviä. He\nväistyivät syrjään minun lähestyessäni ja sanoivat ylenkatseella minuun\nosoittaen: 'tuossa on Birs'in karkulainen! tuossa on pelkuri!' Tämä\nnimi, tämä häpeällinen nimi oli täst'edes minun. En askeltakaan enään\nastunut sen kaikumatta korvissani. Minä suutuin ja löin. Koko pitäjä,\nkoko maakunta nousi minua vastaan. Kas pelkuria! voi! voi! pelkuria!\nEräänä pyhänä vihdoin menimme kirkkoon ja kirkko jäi tyhjäksi.\nPappi yksinään oli alttarilla, ja minun täytyi auttaa häntä\njumalanpalveluksessa. Katariina parkani oli siellä polvillaan, itkien\nkuiville kyyneleensä. Minä, myös minäkin nyyhkytin, ja synkeä aavistus\ntäytti sieluni. Mutta, voi Jumala! kuinka vähän vielä saatoin arvata\nkaikkea sitä onnettomuutta, jota se päivä meille oli tuova!\"\n\n-- \"Mitä sitten tapahtuikaan? puhukaa...\"\n\n-- \"Palatessamme oli mökki ilmi-tulessa. Katariina syöksi sisään\npelastamaan lastamme. Minä taasen suojelin häntä kokoontuneelta\nkansalta, joka melusi ympärillä. Minua heitettiin kivillä; en niitä\nedes tuntenut. Lemmittyni tuli takaisin, sylissä pieni tyttäremme. Hän\njuoksee minua vastaan. Kivi sattuu hänen otsaansa ... hän kaatuu ...\nhän on kuollut!\"\n\nLausuttuaan tämän viimeisen sanan, Starck näytti itsekin aikovan\nkuolla, niin hirveän sydäntä-särkeväksi hänen tuskansa jälleen virkosi.\n\nFridolin riensi hänen luokseen, syleili häntä ja koetti kaikilla tavoin\nsekä lapsellisen rakkauden osoitteilla että lohdullisilla sanoilla\nhäntä elähyttää.\n\nVillon oli tarttunut hänen käteensä ja puristi sitä hellästi.\n\n-- \"Mitä enää puhuisinkaan?\" hän vihdoin lausui. \"Suoritettuani\nviimeisen velvollisuuden äitiä kohtaan, vein lapsen kanssani. Useampia\nvuosia elin sattuman nojalla, niinkuin maanpakolainen, niinkuin\nspitaalinen, niinkuin hullu. Kirous seurasi minua kaikkialla. Voi!\nilman tytärtäni olisin jo aikaa pääni halki nuijannut. Hänen eteensä\nte'in työtä, ja sain voimaa kärsiä tuskiani! Eräänä päivänä Diesbach\nminun kohtasi. Hän oli vanha sotatoveri. Hän tunsi minun, vei\nkotiinsa, otti Hedwigini tyttäreksensä, ja sanoi: 'Ranskan entinen\nperintöruhtinas, nykyinen kuningas Ludovik XI on sinua muistanut; hän\nkuulustaa sinua. Mene hänen luokseen Ranskaan, mene!' Se oli\nturnajaisia varten St. Antoine'n kadulla.\"\n\n-- \"Vai niin!\" Villon huudahti, \"silloin minäkin olin siellä ja näin\nkaikki.\"\n\n-- \"No sitten\", Starck jatkoi, \"mahdatte myöskin ymmärtää kaikki. Nuo\nritarilliset keihään keikuttajat, joita vastaan kuningas minut työnsi,\nkantoivat juuri samoja aseita, samoja koristeita, samoja sulkatöyhtöjä,\nkuin pyöri ympärillämme St. Jacques'in tappelukentällä. Ne olivat noita\nmeidän voittajia, teloittajia, raatelijoita! Toisen kerran sain yksin\ntaistella kaikkia vastaan. Ja, niinkuin lienette nähneet, en minäkään\nvuorostani heitä säästänyt. Mutta se oli vaan leikkiä silloin. Kun\nkuningas minulta kysyi, mitä halusin palkinnoksi, minä hänelle\nvastasin: oikeata tappelua, jossa vihdoinkin saisin kostaa ja voisin\ntaasen nousta arvoon kansalaisteni silmissä! Tämmöisen koston hän\nminulle lupasi, loistavan, täydellisen, ei missään pienessä kahakassa,\nvaan suuressa sodassa, tasapäässä tappelussa, joka ratkaisee maani\nonnen. Siihen saakka piti varrota. Kahdeksan-toista vuotta nyt olen\nvarronnut, ilman muuta lohdutusta, ilman muuta iloa, kuin tuon\ntuostakin nähdä tyttäreni, etäältä, joukon keskeltä. Itse olin sanonut\nDiesbach'ille: hän ei ole tunteva isäänsä ennenkuin se päivä koittaa,\njolloin isä häntä syleillessään voi tuottaa hänelle kunniaa! Tämä päivä\nvihdoinkin lähestyy. Ranskan kuningas ei ole minua unohtanut; hetki on\ntullut! Turmio niille, jotka maatani uhkaavat! Haa! tällä kertaa en\npakene, sen vannon, Jumal'auta!\"\n\nHän oli tuskin lopettanut, kuin lukuisia askeleita kuului käytävässä.\nOvi avattiin rajusti. Bartolomeo syöksi huoneesen läähättäen, kalpeana\nja kamalana kasvoiltaan; hän huusi:\n\n-- \"Kostoa! Kondottierit ovat mökkini sytyttäneet. Vaimoni tahtoi\npuolustaa lapsiamme; he tappoivat hänen...! Kostoa!\"\n\nJa aivan hengästyneenä hän vaipui priorin syliin, joka häntä oli\nseurannut ja kaikilla tavoin koetti rauhoittaa häntä.\n\nPriorin takana kaikki luostarin munkit. Niiden kanssa Saint-Pierre'n\nasukkaat, jotka tahtoivat hekin puolestaan kostaa. Perimmäisenä\nTroussecaille vielä unen pöppörössä.\n\n-- \"Veli Starck\", Bartolomeo jatkoi, \"eräänä päivänä, kun vuorella\nJumalaa rukoilitte, Jumala salli minun kuunnella teitä; minä tunnen\nteidät, minä tiedän kaikki. Astukaa te meidän johtajanamme; minä näytän\ntietä. Olen jo kylliksi kauan tehnyt oppaan virkaa rukousretkillä,\ntästä päivästä tahdon olla oppaana kostoretkellä!\"\n\nStarck lankesi polvilleen priorin eteen ja viitaten vuoroin Villon'in\nsormukseen, vuoroin siihen, jota itse sormessaan kantoi, hän lausui:\n\n-- \"Isäni, hetki on tullut! Sallikaa minun mennä ja siunatkaa meitä.\"\n\n-- \"Kas niin!\" Bartolomeo huusi, \"johan sen teille sanoin, että hän on\noleva päällikkömme!\"\n\n-- \"Minä olen hänen aseenkantajansa!\" Fridolin uljaasti sanoi.\n\nTurhaan sitä koetettiin estää. Novitio oli kuuden-toista vanha, hän oli\nSveitsiläinen, eikä tahtonut enää jättää kasvatus-isäänsä.\n\n-- \"Matkaan siis!\" runoilija huusi. \"Pois sotaan! ja minä mukaan!\"\n\n-- \"Me mukaan!\" oikaisi Troussecaille, joka jo seisoi hänen sivullansa.\n\nAnkara vihan ja koston huuto tukahutti kaikki muut äänet. Huuto oli\nSaint-Pierre'n asukasten, jotka jo järjestyivät Bartolomeon johdon\nalle.\n\nToisella puolen, priorin viittauksesta, munkit lankesivat polvilleen ja\naloittivat rukouksen.\n\nInnostuneella muodolla, silmät taivasta kohden ja käsiänsä levottomasti\nliikuttaen veli Starck riensi ensimäisenä ulos, ja huusi:\n\n-- \"Vihdoinkin! hetki on tullut! hetki on tullut!\"\n\n\n\n\nXIV.\n\nLähtö sotaan.\n\n\nHuolimatta yön lähisyydestä kostajien pieni joukko astui suurilla\naskeleilla St. Bernhard'in jyrkkiä rinteitä alas.\n\nNiitä oli noin viisi-toista miestä: Saint-Pierre'n asukkaat, veli\nStarck, Bartolomeo, Fridolin, Villon ja Troussecaille.\n\nÄkkiä viimeksi mainittu huudahti:\n\n-- \"Varjele sentään! kuka se on, joka minua sauvalla sääriin lyö?\"\n\nSe oli yksi St. Bernhard'in suurista koirista, joka, heiluttaen\niloisena tuuheata häntäänsä, juoksi veli Starck'in luo.\n\n-- \"Frey parkani!\" tämä sille sanoi, \"tulet jäähyväisiä minulta\nottamaan. Sinun täytyy jäädä...\"\n\nUskollinen eläin ei sitä ollut kuulevinaankaan. Turhaan koetettiin sitä\najaa takasin, se pyrki yhä vaan uudestaan isäntänsä luo.\n\nVillon rupesi välittäjäksi.\n\n-- \"Eikö sitä kutsuta Frey'ksi?\"\n\n-- \"Niin on sen nimi.\"\n\n-- \"Merkitseehän Frey vapaata?\"\n\n-- \"Kyllä.\"\n\n-- \"No sitten! antakaa sen vapaasti meitä seurata. Ken tietää? Ehkä se\nmuiden lisänä on kylläkin hyvä sotamies.\"\n\nFrey näytti ymmärtäneen. Se haukkui ikäänkuin voittoriemusta ja\nloikkasi eteenpäin.\n\nYhdeksän aikana, yön pimeässä saavuttiin Martigny'n yli kohoaville\nkukkuloille.\n\nVähän savua ja viimeinen punertava hohde pimeyden keskellä oli ainoa,\nmitä enää oli jäljellä Bartolomeon rauhallisesta kodosta.\n\nHän tukehutti syvän huokauksen, risti rintaansa ja meni eteenpäin.\n\n-- \"Mutta lapsenne\", Villon kysyi, \"mihin ne ovat joutuneet?\"\n\n-- \"Minä olen niistä muodostanut tutkijalinjan löytääkseni heidän\näitinsä murhaajain jälkiä. Pian saatte nähdä.\"\n\nJa tosiaankin, heidän astuessa Rhône'n laaksoon, yksi kuudesta\nveljeksestä, nuorin joukossa, nousi äkkiä pystyyn tien syrjästä.\n\n-- \"Sinäkö siellä, isä?\"\n\n-- \"Niin, Benjamin.\"\n\n-- \"Tuonne päin ne menivät. Kosta äitimme!\"\n\nLapsi oli viitannut vasemmalle. Astuttiin siihen suuntaan.\n\nVähän matkaa eteenpäin, lähellä Pistewache'n putousta, yksi hänen\nveljistänsä, se, joka oli häntä lähinnä iässä, antoi saman osviitan ja\nkertoi:\n\n-- \"Kosta äitimme!\"\n\nKolmas lähellä Saint-Maurice'a.\n\nTässä kauppalassa oli kaikki ylös-alaisin. Siellä täällä suuria\nnuotiotulia. Niiden ympärillä porvareita ja talonpoikia aseissa.\n\nSamana aamuna kondottierit olivat kaikki ryöstäneet, kaikki\nhävittäneet, itse varastonkin, jossa ennen vanhaan näillä tienoin\nsurmatun Thebalaisen legionan aseita ja pyhiä jäännöksiä säilytettiin.\n\nYksi ainoa ase oli jäljellä, hirveän iso nuija, niin paksulta\nraudoitettu, että se oli tuntunut liian raskaalta rosvoille.\n\n-- \"Antakaa se minulle\", munkki sanoi, \"ja suokoon Jumala, että voisin\nsitä käyttää kaiken muun takasin voittamiseen!\"\n\nJokainen katseli häntä hämmästyksellä. Hän tarttui nuijaan, nosti sen\nmaasta, heilutti sitä vähällä vaivalla, ja laski sen tyvenesti\nolkapäälleen, sanoen:\n\n-- \"Hyvä! en ole mitään voimastani kadottanut. Kaikki käy vielä hyvin.\"\n\n-- \"Totta Jumaliste!\" Villon huudahti, \"sepäs on oikea Herkuleen\nnuija!\"\n\nTällä välin kylänvanhin oli astunut esiin.\n\n-- \"Kuinka voitte toivoakaan niitä kurittavanne?\" hän sanoi; \"olihan\nniitä kolmatta sataa; eikä teitä ole...\"\n\n-- \"Tulkaa kanssamme\", Starck keskeytti, \"niin meitä on useampia... Ja,\nken tietää, ehkä meihin vielä tielläkin yhtyy uusia lisäjoukkoja.\"\n\n-- \"Olkoon menneeksi! Ainoastaan muutamain täytyy olla suojelemassa\nkauppalaa, ja etenkin solatien porttia, joka meidän mentyä on\nsuljettava.\"\n\nTämä sola, tämä aukeama kahden kallion välissä on niin ahdas, että\nsiihen pieni joki ja sen oikealla puolen käyvä kapea polku töin tuskin\nmahtuu. Korkea, raudoitettu, ylhäältä terävillä piikeillä varustettu\nkaksoisportti sulki siihen aikaan tämän tien.\n\nSe avattiin tuolle pienelle joukolle, jonka luku oli karttunut lähes\ntoisen verran.\n\nVähän matkan päässä, missä vuorisola aukeaa kuilun tapaan, oli neljäs\nBartolomeon pojista.\n\nBer'in luona viides.\n\nLähellä Aigle'ä kuudes, vanhin, Fritz.\n\nNäyttäen vahvaa linnoitusta, jonka ikkunat yön pimeässä loistivat, hän\nsanoi:\n\n-- \"Tuolla ne ovat. Kuulkaa, kuinka ne hoilaavat ja nauravat, nuo\nroistot!\"\n\n-- \"Hyvä on! poikani\", Bartolomeo vastasi, \"minä olen tytyväinen.\"\n\n-- \"Voi, isäni! miksi taasen olin tottelematon sinua vastaan, kun eilen\nmenin metsästämään tuntureille? Jos olisin kotona ollut, olisin\npuolustanut äitiämme!\"\n\n-- \"Kostakaamme!\"\n\nMuut sillä välin tarkastivat linnaa, joka ylpeänä seisoi erään mäen\nkukkulalla, ja näytti jotenkin arvokkaalta.\n\nSen korkeiden muurien takana oli paljasta iloa ja valoa.\n\n-- \"Se on Aigle'n herran, Torrens'in kreivin asunto\", kylänvanhin\nselitti; \"hän pitää luullakseni par'aikaa suuria pitoja\nLombardialaisille.\"\n\n-- \"Kuulkaa!\" sanoi Fridolin äkkiä, \"Frey murisee.\"\n\nKaikkien silmät kääntyivät koiraan.\n\nKuono länttä kohden, se haisteli ilmaa, nosti korvansa pystyyn ja\nhaukahti.\n\n-- \"Vait!\" veli Starck käski.\n\nKoira vaikeni paikalla.\n\nEi aikaakaan, niin sieltä päin, johon Frey oli haukkunut, kaukaa,\njärven puolelta kuului marssivan joukon astunta, ja kohta jälkeen\nloppusäveleet eräästä saksalaisesta laulusta, jonka jälkeen\nmarssittiin.\n\nEpäilemättä oli tälläkin puolen kuultu melua. Laulu raukesi äkkiä.\n\n-- \"Kuka siellä?\" kylänvanhin kysyi, astuen yksin keskelle tietä.\n\n-- \"Bern ja pyhä Vincent!\" vastattiin.\n\n-- \"Berniläisiä! ystäviä!\" useat äänet huusivat.\n\n-- \"Hiljaa!\" Villon mutisi, \"annattehan juuri ystävällisen varoituksen\nnoille mässääjille.\"\n\nTähän saakka ei linnassa ollut mitään häiriön merkkiä näkynyt.\nKuunneltiin, katseltiin, ... ei mitään vielä.\n\nEikä kuitenkaan oltu aivan kaukana kukkulan juurelta: enintäin muutaman\nsadan askeleen päässä. Vaan tämä välimatka oli täynnä suuria kallioita,\njoiden ta'akse paljoa lukuisampikin joukko olisi helposti saattanut\nkätkeydä.\n\nSenkun minuutin kuluttua Berniläisetkin vuorostaan kylänvanhimman\njohdolla katosivat niiden ta'a.\n\nNäitä Berniläisiä, noin viittä-kymmentä luvultaan oli johtamassa eräs\nnuori päällikkö, joka rautapaitansa alla näytti kantavan kokonaan\nmustaa pukua.\n\nHän luuli velvollisuudekseen näin selittää läsnä-oloansa:\n\n-- \"Ei täyteen kolmea viikkoa, takaperin valloitimme Peterman von\nWabern'in johdolla kuusi-viidettä linnaa ja kaupunkia osittain\nRomont'in kreivin, osittain Savoijan herttuan alueella. Nuo langokset\novat Burgundilais-herttuan liitossa. Wabern marssii par'aikaa Juraa\nkohden. Minulla on toimena ko'ota yhteen ne ystäväimme eri parvet,\njotka ovat tulleet Vallis'iin Lombardialaisia hävittämään.\"\n\n-- \"Tuolla\", Bartolomeo sanoi linnaa osoittaen, \"niitä on kaksi sataa!\"\n\nSamalla kertaa veli Starck oli hiljaa sanonut:\n\n-- \"Minusta on, kuin tuntisin tuon äänen...\"\n\nYön synkässä pimeydessä hän koetti eroittaa nuoren Berniläisen\npäällikön ulkomuotoa.\n\nTämä seisoi miettivänä, tarkastaen vuorotellen maan-laatua, linnaa ja\nvoimia, joita oli tarjona rynnäkköä varten.\n\n-- \"Kaksi sataa!\" hän vihdoin kertoi, \"ja paksujen muurien takana.\nMeitä, kahdeksankymmentä enintäin.\"\n\n-- \"Ne ovat juopuneet verestä ja viinasta!\" Bartolomeo hiljaa murisi.\n\nFritz huudahti viehättävällä ylpeydellä:\n\n-- \"Olemmehan Sveitsiläisiä!\"\n\nFridolin seisoi hänen vieressänsä; molempien nuorukaisten kädet\nsattuivat yhteen.\n\nVähän tuonnempana Villon kuiskasi Troussecaille'lle:\n\n-- \"_Audaces fortuna juvat_!\" (onni on rohkean puolella!)\n\n-- \"En ymmärrä saksaa\", tämä vastasi; \"vaan jos sillä aiot ilmoittaa,\nettä onni on rohkeuden kumppani, eteenpäin sitten, isäntäni. Pöytä on\ntuolla ylhäällä katettu. Vapaa ateria, onhan se meille vieläkin,\ntoivoakseni, sallittu!\"\n\nBartolomeo samassa jatkoi:\n\n-- \"Ber'in miehet ovat tulossa tänne; Aigle'n miehet saapuvat tappelun\nmelun kuultuansa...\"\n\nFrey keskeytti hänet uudella murinalla.\n\nKaikki olivat ääneti ja seisoivat alallaan erään kallion takana.\n\nToisella kädellä pidättäen Frey'tä, veli Starck käski toisella sitä\nvaikeneen, ja koira vaikeni.\n\nUseampia varjoja, kulkien linnasta alas, alkoi tulla näkyviin pimeässä.\n\nSe oli yövahti; viisi miestä.\n\nHeidän käynnistään oli helppo nähdä, että viina jo alkoi heissä\nvaikuttaa. Yksi heistä huusi huonolla Italian kielellä:\n\n-- \"Rientäkäämme, _corpo di Bacco_! juovathan ne muutoin kaikki\nmeiltä.\"\n\nHe kulkivat ohitse, ja katosivat yön pimeään.\n\nTällä välin veli Starck oli vaivannut päätään ja miettinyt valmiin\nsuunnitelman.\n\n-- \"Minä tiedän, mitä pitää tehdä\", hän sanoi. \"Juoskaa kylään ja\ntuokaa sieltä pari kimppua risuja kukin. Tuokaa myös uljaita miehiä:\nniitä aina löytyy meikäläisissä. Ainoastaan neljä tai viisi teistä\nastuu minun kanssani tuonne ylös. Ei juuri vahvimmat; mutta rohkeimmat\nja vikkelimmät.\"\n\nBartolomeo asettui jo hänen puolellensa.\n\nFritz tuli tämän luo ja sanoi kiivaasti:\n\n-- \"Tuo on minun oikeuteni. He ovat tappaneet äitini!\"\n\nFridolin aikoi myös rientää esiin, mutta Saint-Maurice'n vanhin sekä\nnuorin Saint Pierre'n asukkaista ehtivät ennen häntä: heidän oli\nkotikylä kostettavana.\n\nPari-kymmentä muutakin tarjoutui; vaan Villon, ja hänen kanssansa\nTroussecaille anasti ensimäisen sijan, sanoen:\n\n-- \"Malttakaas! me edustamme täällä Ranskaa, sen tulee olla etupäässä!\"\n\nAnkaria vastaväitteitä alkoi kuulua. Mutta veli Starck sanoi:\n\n-- \"Jo kyllin tästä! Kukin on saava osansa; olkaa huoleti. Te yhdytte\nmeihin niinpian kuin kuulette minun merkkini, merikotkan kiljunnan.\nRientäkää. Kaikki rippuu vikkelyydestä. Menkää!\"\n\nSitten, vaihdettuaan pari sanaa nuoren Berniläisen päällikön kanssa,\nhän alkoi muiden etupäässä kiivetä mäkeä ylös.\n\nHänen takanaan kulki Bartolomeo poikinensa, Villon ja Troussecaille,\nsilmillään tähystellen, ääneti ja varovasti.\n\nEi siinä kyllä, että yö oli musta, vaan lisäksi vielä oli vähän matkan\npäässä aina kallionlohkareita, joiden taakse olisivat tarpeen tullessa\nvoineet kätkeydä.\n\nSamassa määrässä kuin lähestyttiin linnaa, laulut ja naurut tulivat yhä\nvilkkaammiksi; mässäys oli korkeimmillaan.\n\n-- \"Seis!\" veli Starck äkkiä käski.\n\nHe olivat huomanneet vipusillan edustalla, joka nyt oli vedetty ylös\nportiksi, kaksi vahtia joutsi olalla astuvan edes takaisin vallihaudan\nreunaa pitkin.\n\n-- \"Meille molemmille! Bartolomeo\", munkki sanoi. Villien Indianien\nkaltaisina nämä nyt alkoivat ryömiä eteenpäin, veitsi hampaissa,\nvähääkään melua nostamatta ja niin kokonaan yön peitossa, että melkein\nkohta katosivat toveriensakin näkyvistä, jotka seisoivat hiljaa\npaikallansa.\n\nYht'äkkiä he kavahtivat ylös, kaataen kumpikin veitsellään yhden\nvartijan ja alkoivat samassa, itse asettuen sijaan, niinkuin lumouksen\nkautta, astua edes takasin joutsi olkapäällä.\n\nJo olikin aika. Eräs kolmas vartija portin yli kohoovan tornin katolla\nkääntyi äkkiä.\n\nEpäilemättä oli jotain melua hänen korviinsa tunkeunut. Sotamies näkyi\nseisahtuvan, kumartuvan alaspäin, katsellen ja kuunnellen yön\nhiljaisuudessa.\n\nSen jälkeen hän tosin jatkoi tornin katolla kulkuansa; mutta tuon\ntuostakin vielä hänen päänsä kääntyi, valppaana ja levotonna. Hän\nsilminnähtävästi ei ollut täydellisesti rauhoittuneena.\n\nVeli Starck keksi keinon lähestyäkseen Bartolomeoa; hän sanoi tälle\nmatalalla äänellä:\n\n-- \"Tuo pamppu-juutas on tiellämme. Osaatko ampua tarkkaan?\"\n\n-- \"Niinkuin sinäkin, veli Starck, minä harvoin lasken kiitävää kotkaa\nharhaan.\"\n\n-- \"No hyvä! kun hän nyt jälleen kääntyy, heti kohta kun olen antanut\nmerkin, tähtäät ja ammut.\"\n\nHe menivät erilleen. Kumpikin pani nuolen joutseensa. Sitten molemmat\näkkiä, samalla kertaa ampuivat. Vartija kaatui kertaakaan huutamatta.\n\n-- \"Ja niin meni kolmas!\" lausui Villon, joka heidän tietämättänsä oli\nhiipinyt paikalle.\n\nFritz ja Troussecaille saavuttivat hänen samassa. Bartolomeo oli\nmolemmat ruumiit jo vallihautaan heittänyt.\n\n-- \"Nyt sitten\", Starck sanoi, \"nyt vielä viisi! Ne palaavat jo pian\ntarkastus-retkeltänsä. Minä ja Bartolomeo pidämme huolta molemmista\nensimäisistä. Sopikaa te keskenne seuraavista, ja älkää niitä päästäkö.\nNe nostaisivat oitis melua.\"\n\nVastaukseksi jokainen hänen kolmesta toveristaan veti puukkonsa.\n\nBartolomeo tahtoi syleillä poikaansa; hän tunsi hänen vapisevan.\n\n-- \"Mikä sinun on, lapseni... Vaivaisikohan sinua pelko?\"\n\n-- \"Ei, minä muistan äitiäni; hän mielestäni minua katselee...\"\n\n-- \"Lapsi parka\", Villon sanoi, \"se on ensimäinen ihminen, jonka hän\naikoo tappaa!\"\n\n-- \"Mitä vielä!\" Troussecaille arveli, \"hän on jo ensimäisen karhunsa\nkaatanut!\"\n\n-- \"Hiljaa!\" käski kylänvanhin.\n\nKukkulan juurelta kuului juopuneiden epävakaisia askeleita.\n\nKylänvanhin, Fritz, Villon ja Troussecaille väistyivät varjoon.\n\nStarck ja Bartolomeo asettuivat taasen vartijavirkaansa; toisella\nkuitenkin puukko varalla, toisella nuija kädessä.\n\nNuo muukalaiset soturit tulivat heille tunnussanaa jakamaan.\n\nSalaman nopeudella molemmat väärät vartijat iskivät alas, joka astui\netupäässä, ja sen, joka lähinnä seurasi.\n\nEnnenkuin vielä nuo kolme muuta hämmästyksestään ehtivät toipua, nekin\nsaivat iskunsa ja kaatuivat.\n\nYksi ainoa ehti huutaa apua.\n\n-- \"Mennään piiloon\", Troussecaille sanoi, \"muuten kaikki on hukassa!\"\n\nVillon riensi auttamaan Fritz'iä, joka horjui. Hän oli uljaasti\niskenyt; mutta veri hänen käsillään masensi hänen rohkeutensa.\n\nStarck ja Bartolomeo asettuivat jo taasen, joutsi olalla, äänettömään\ntoimeensa, mutta katsellen kuitenkin yhä levottomasti linnaan päin.\n\nKenties tuon kuolevan miehen huuto oli sinne kuulunut?\n\nEi ollutkaan; mässäystä kesti yhä.\n\nKuitenkin tuli kohta jälkeen jonkunmoinen äänettömyys. Sitten yksi\nnoista loistavista ikkunoista, se, joka oli keskellä, äkkiä aukeni.\n\nKolme tai neljä henkilöä, maljat vielä kädessä, ilmestyi parvelle.\n\n-- \"Sanonpa sen vieläkin,\" yksi näistä lausui Italian kielellä,\n\"sanonpa sm vieläkin, että on kuulunut melua.\"\n\nToinen, joka näytti olevan isäntä, vastasi:\n\n-- \"Erehdyttepä! katsokaa vaan, kuinka kaikki on hiljaa.\"\n\nÄänettömyys seurasi.\n\nSitten eräs kolmas ääni lisäsi:\n\n-- \"Torrens'in herra, sallikaa minun, varmemmaksi vakuudeksi, kysyä\nvartijoiltamme.\"\n\nTila tuli vaaralliseksi. Starck kiirehti kuiskuttaan Bartolomeolle:\n\n-- \"Sinä osaat Italian kieltä, vastaa, ett'ei mitään uutta ole\ntapahtunut!\"\n\nTällä välin kondottieri oli tehnyt kysymyksensä. Bartolomeo vastasi:\n\n\"_Niente di nuovo, signor_!\" (ei mitään uutta, herra!).\n\n-- \"Aivan niinkuin sanoin!\" Torrens'in herra päätti. \"Pöytään takaisin,\nja juokaamme vielä ... juokaamme Kaarlo rohkean voitoksi ...\nSveitsiläisten sortamiseksi ja hävittämiseksi! Tuommoinen kansa, jolla\nei ole muuta virkaa, kuin kulkea lehmänsorkkien jäljissä!\"\n\nJa naurun uudestaan remahtaessa, vedettiin ikkuna kiinni.\n\n-- \"Malttakaa!\" kylänvanhin murisi näyttäen nyrkkiänsä, \"malttakaa!\nsaattepa vielä kokea, että meillä on härkiäkin. Kavahtakaa niiden\nsarvia!\"\n\nStarck odotti neljänneksen tuntia, ja antoi sitten kuulua merikotkan\nkiljunnan.\n\nPari minuuttia kului. Sitten epäselvää kahinaa, ikäänkuin tuulen\ntohinaa pensastossa, alkoi kuulua laaksosta.\n\nPian sen jälkeen suuri joukko haamuja kiipesi mäen rinnettä ylös.\n\nNe olivat Berniläiset ja Vallisilaiset, jokainen tuoden muassansa pari\nkimppua risuja.\n\n-- \"Mitä näillä nyt tehdään?\" ensimäinen tulijoista kysyi.\n\n-- \"Täytetään vallihauta vipusillan kohdalta,\" Starck käski. \"Tuon\nkautta, kumppanit, aion teille tien raivata.\"\n\n-- \"Minä taas tämän kautta!\" nuori Berniläinen päällikkö sanoi,\nnäyttäen toisella kädellä parvea, toisella pitkiä tikapuita, joita pari\nhänen sotamiehistään kantoi.\n\n-- \"Olkoon niin! mutta yht'aikaa. Älkää tehkö rynnäkköä, ennenkuin\nminun ensimäinen iskuni tärähtää.\"\n\n-- \"Mutta tuon portin, millä sen aiotte murtaa?\"\n\n-- \"Tällä\", Starck vastasi näyttäen nuijaansa.\n\nHätähätää, syvän äänettömyyden vallitessa, kimput heitettiin hautaan ja\nulottuivat ainakin lähelle aukkoa, jonka nostettu vipusilta sulki.\n\nTällä välin nuori päällikkö ja osa hänen Berniläisistänsä olivat\nlaskeneet tikapuut alas, hautaan astuaksensa.\n\nPäällikkö laskeutui ensimäisenä sinne ja samassa jo Starck'in seisoi\nrisujen päällä, melkein portin tasalla.\n\nTämä kohotti nuijaansa; toinen kiipesi parvelle.\n\n\n\n\nXV.\n\nVihollisia, ystäviä.\n\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi.\n\nSiellä täällä varjossa ryntääjät seisoivat ihan valmiina käymään\npäälle.\n\nParvella nuori päällikkö liikkumatonna pitkän miekkansa nojassa.\n\nVipusillan edessä Starck, ko'oten kaikki voimansa, ollakseen sitä\nvarmempi iskun vaikutuksesta.\n\nJykevä nuija antoi ensimäisen täräyksensä, äkkiä herättäen lepääviä\nkaikuja.\n\nSitten portti iskujen alla, joita kauhealla jyskeellä ja salaman\nnopeudella yhä uudistettiin, alkoi horjua, rytisi, siirtyi sijaltansa,\nhalkesi joka taholta ja pirstaantui pieniksi palasiksi.\n\n-- \"Eteenpäin!\" munkki huusi, rientäen ensimäisenä aukon läpi.\n\nJo ensi iskujen kaikuessa oli, toisella puolen, akkuna jälleen auennut.\n\nTällä kertaa Berniläisten nuori päällikkö oli siellä.\n\nHän raivasi heti miekallaan tien auki ja hyppäsi juhlasaliin, ensi\nalussa äkkinäisen ilmestymisensä kautta kauhistuttaen koko juomaseuraa,\njoka suurimmalta osalta vielä istui pöydässä.\n\n-- \"No puolustakaa toki itseänne!\" nuori päällikkö huusi.\n\nMuutamia uskollisia Berniläisiä jo seisoi hänen sivullansa. Kaikki\nyhdessä, toiset miekoillaan, toiset tapparoillaan, ryntäsivät päälle.\n\nSilloin koko laajassa salissa alkoi omituinen ja hirvittävä näytelmä.\n\nKaadettujen pöytien, rikottujen lasien ja vatien yli, Italialaisten\npäälliköt joka taholta syöksivät etsimään aseitansa.\n\nMuutamat olivat jo löytäneet ne ja puolustivat itseään ryntääjiä\nvastaan. Taistelu alkoi, tuon saman valovirran valaisemana, joka äsken\nvielä oli juominkien yli levittänyt loistoansa.\n\nToisaalla, lumikerroksessa, heidän allansa olevissa käytävissä ja\nsaleissa, joissa alhainen sotaväki piti pitojansa, ryntääjäin\nenemmistöllä oli ankara työ. Vaan ei mikään voinut vastustaa\nBartolomeon ja hänen Vallisilaistensa kostavia kirveitä, Villon'in ja\nTroussecaille'n aivan ranskalaista raivoa ja Starck'in hirvittävää\nnuijaa, joka maahan sulloi, tappoi ja musersi kaikki, mitä sen tielle\nsattui.\n\nYhä etupäässä, hän syöksi portaita ylös ja ryntäsi vuorostaan\njuhlasaliin.\n\nItalialaiset näyttivät olevan voitolla. Useampia Berniläisiä oli\nkaatunut. Parikymmentä kättä uhkasi heidän nuorta päällikköänsä.\n\n-- \"Kilian!\" Starck huudahti, kun tunsi hänet valkean valossa. \"Se on\nKilian! Se on Diesbach'in poika!\"\n\nHän oli hypännyt tämän eteen, ja kääntyi nyt vihollisia vastaan, häntä\nruumiillaan suojellen.\n\nSitten tuo kauhea nuija suhahti ilmassa ja permanto peittyi ruumiista.\n\nNäin uudistettuna tappelu pian päättyi.\n\nVaan, omituista kyllä, suurin osa vihollisia näytti ikäänkuin lumouksen\nkautta kadonneen.\n\nNoin satamäärä kuolleita ja haavoitettuja, ei enempää.\n\nMutta, kondottiereja oli kaksi sataa. Niiden lisäksi, suuri joukko\nlähiseutujen nuoria aatelisjunkkareita, joita oli kutsuttu kestiin.\nVihdoin, Torrens'in herran miehet ja hän itse, jota ei mistään voitu\nlöytää.\n\nEpäilemättä joku salainen piilopaikka. Ajaakseen heitä sieltä ulos,\nsytyttivät linnan tuleen.\n\nTurhaan liekit leimahtivat joka taholta, ei mikään vielä antanut\naavistusta voitettujen pakopaikasta. Mihin ihmeesen ne olivat\njoutuneet?\n\nJoku ääni vihdoin huusi etäältä, mäen toiselta puolen:\n\n-- \"Tänne päin! tuossa he ovat ja pakenevat tähän suuntaan!\"\n\nKilian Diesbachilainen, Villon, Bartolomeo, koko mailma kiirehti sinne\npäin.\n\nÄäni oli vaijennut. Mies, eräs vahtina seisova Berniläinen makasi\nkuolleena paikallansa, täytettyään velvollisuutensa. Mutta hänen kylmä\nkätensä viittasi vielä St. Maurice'en vievää tietä.\n\n-- \"Jumala jättää ne meidän käsiimme!\" Bartolomeo huudahti. \"Solatien\nportti on suljettu: he joutuvat sinne umpisoppeen, niinkuin villipedot,\njommoisia he juuri ovat. Juostaan! päivä jo koittaa; jos he\nhuomaisivat, että meitä on luvulta vähemmän...\"\n\n-- \"No! entä sitten!\" Kilian huudahti, \"eläkööt taistelut auringon\nvapaassa valossa!\"\n\nTuota pikaa hän järjesti joukkonsa ja annettuansa lähdön-merkin, hän\nriensi eteenpäin.\n\nLiekit nielivät Torrens'in linnan kitaansa. Sille, joka tähän aikaan\nsen raunioita käy katsomassa, näytetään vielä maanalaisen tien\nammottava aukko, jonka läpi ne pakenivat, jotka eivät osanneet sitä\npuolustaa.\n\nSitten, vähän loitompana Saint-Maurice'n solan suussa, mäen-nyppylä\nja sen päällä kaksi kiveä, ristin muodossa. Se on jonkunmoinen\nhautapaikka, jota kutsutaan kondottierien kummuksi.\n\nHe lepäävät siinä kaikki, aatelisjunkkarien kanssa, jotka heitä niin\nriemulla olivat ottaneet vastaan, isäntänsä kanssa, joka heitä niin\nkomeasti oli kestinnyt. Ei yksikään päässyt pakoon. Se oli ikäänkuin\njoku ihmis-hekatombi, jonka Sveitsiläiset uhrasivat kaatuneiden\nveljiensä haamuille; tuima tappelu, verinen voitto, joka maksoi heille\npaljo väkeä.\n\nEi ollut ystävistämme ainoakaan kaatunut. Joku vähäinen haava, ei\nmuuta. Ja kuitenkaan ei kukaan heistä ollut säästänyt itseänsä, ei\nkumpikaan Ranskalainen, ei ritarillinen Kilian, ei Bartolomeo, eikä\nStarck, joka näin alkoi kostaa Saint-Jacques'in häpeätä, ei edes\nkumpikaan nuorukaisistamme, Fritz ja Fridolin, jotka ylen ylpeinä\nmiettivät tätä ensimäistä voittoansa.\n\nOjentaen toisilleen kätensä, he olivat yhteen ääneen huudahtaneet:\n\n-- \"Veren näkö ei nyt enää saa meitä vapisemaan! ei vihollisten, eikä\nomankaan! Me olemme karaistuja! olemme sotureita! olemme miehiä!\"\n\nBartolomeo syleili ylpeänä poikaansa; Starck kasvattiansa.\n\nSillä välin kylänvanhin oli antanut avata solatien portit.\n\nJoku sanoma odotti häntä.\n\nHeti saatuansa tietää sen sisällön, hän kiiruimman kautta kutsui kokoon\njonkunmoisen neuvoston Diesbach'in pojan ympärille.\n\n-- \"Pahoja uutisia, ystäväni! Enemmän kuin viisi-toista tuhatta\nItalialaista ja Savoijalaista on Burgundin äpärän ja Campobasso'n\nkreivin johdolla valloittanut Sion'in. Turhaan Vallisilaiset ja niiden\nkanssa muutamat Ylämaalaiset ja Graubündeniläiset, jotka olivat\nCrispalt'in jäätikköin ja Jurka'n yli rientäneet vanhojen ystäviensä\navuksi, niiltä koettivat sulkea tien; ne tulivat lyödyiksi. Hätäkello\nsoi nykyään kaikkialla Ylä-Vallis'issa. Ei ainoata kylää, joka ei ole\nliekkien vallassa. Mutta vakuutetaan, että Vallisilaiset voimansa\njälleen kokoovat ja että on nähty muutamia lippukuntia Bern'istä,\nSolothurn'ista ja Waldstätten'istä astuvan vuoria alas...\"\n\n-- \"Eteenpäin!\" Kilian päätti, \"mutta viisaasti.\"\n\nVähän aikaa jälkeenpäin lähdettiin marssimaan.\n\nFritz ja Fridolin olivat samassa rivissä.\n\n-- \"Näyttää siltä, kuin ei tämä vielä tähän päättyisikään\", toinen\nnoista uljaista nuorukaisista arveli.\n\n-- \"Ei\", toinen vastasi, \"nyt se vasta alkaakin!\"\n\nKuljettiin koko päivä, kuitenkin tavan takaa pysähtymällä, että\nehdittiin lähettää vakojia eteenpäin.\n\nKylänvanhimman kautta saadut tiedot toteutuivat. Kaikkialla hävityksen\njälkiä, kyliä ja taloja, jotka vielä paloivat. Joka askeleella joku\npelästynyt onneton, joka kuitenkin oitis, nähdessään Diesbach'in\nlippukunnan, sai rohkeutta ja vaati aseita.\n\nIltapuoleen, muutamassa laakson viimeisistä käänteistä Vétroz'iin päin,\neräs lukuisa partiokunta sulki äkkiä tien.\n\nDiesbach'in pojan sotahuuto: \"Bern ja pyhä Vincent!\" oli tuskin ehtinyt\nkaikua, niin vastattiin toiselta puolen:\n\n\"Schwütz ja Lucern!\"\n\nNekin siis olivat Sveitsiläisiä. Eräs nuori Unterwaldilainen niitä\njohti. Hartiat vahvat, ruumis roteva, muoto sotainen, vaan samalla myös\nvähän raaka.\n\n-- \"Nimeni on Herman Nagöli\", hän sanoi. \"Veljeni neljästä maakunnasta\novat minun valinneet päälliköksensä. Me vartoomme yötä käydäksemme\nrynnäkölle.\"\n\n-- \"Kuinka suuriksi arvaatte vihollisen voimat?\" Kilian kysyi.\n\n-- \"Se on asia, joka ei milloinkaan huoleta meidän tunturilaista\",\nHerman Nagöli vastasi. \"Teillä Berniläisillä pitää aina oleman\nnumeroita, no! sama se, kahdeksan-toista tuhatta.\"\n\n-- \"Ja teitä?\" Diesbach kysyi vähääkään vihastumatta.\n\nUnterwaldilainen näytti laskevan yhteen sormillansa ja tuli, tosin ei\nilman vaivaa, tähän loppupäätökseen:\n\n-- \"Neljä tuhatta, Ylämaalaiset ja Solothurnilaiset toiselta puolen\nkaupunkia siihen luettuina.\"\n\n-- \"Yksi viittä vastaan, tai ainakin niillä paikoin\", Kilian päätti,\n\"Se on epäsuhta, jota Berniläinen ei pelkää. Meilläkin Bern'issä on\nkyllä peitset pitkiä, käsi vahva, ja rinta rohkea.\"\n\nHerman Nagöli, joka silminnähtävästi oli tytyväinen tähän vastaukseen,\ntarjosi hänelle turpean kätensä.\n\nSydämmellisesti Kilian sitä puristi. Sitten, hymyten karkealle\nkouraukselle, jonka sai vastineeksi, hän lisäsi:\n\n-- \"Puhumatta siitä, että voittajat, viinan ja saaliin sokaisemina,\neivät arvattavasti voi aavistaa voitettujen tulevan rynnäkköänsä näin\npian uudistamaan; arvaanpa toki, veli Herman, ett'ette ole niille\nmitään sodanjulistusta laittaneet.\"\n\nNagöli päästi leveän, makoisen naurun ja vastasi:\n\n-- \"Emme ole mitään ritareita, jotka etsivät turnajaisia ja komeita\nkokouksia, vaan vuorikauriin ja karhun pyytäjiä, väsymättömiä\nväijyessämme, nopeita ja tuhoovia, kuin tussarin luodit.\"\n\n-- \"Bern tuntee teidät ja rakastaa teitä\", Kilian vastasi, \"minä elän\ntoivossa.\"\n\nYht'äkkiä Unterwaldilainen löi otsaansa:\n\n-- \"Kesken kaiken, koska olette Bern'istä, ettekö tunne erästä minun\norpanaani, Magdalena Nagöli'a?\"\n\n-- \"Hän oli isäni kasvate, hän on sisareni.\"\n\n-- \"Vai niin! olette niinmuodoin Kilian Diesbachilainen?\"\n\n-- \"Sama juuri. Mikä oli aikomuksenne puhuessanne Magdalenasta?\"\n\n-- \"Ei mikään ... vasta myöhemmin ... olen tytyväinen, että olette\nmeikäläisten joukossa; minä myös elän toivossa. Vaan eikö se ole\nSolothurn'in lipunkantaja, joka meitä lähestyy tuolla alhaalla?\"\n\nTämä sattumus katkasi keskustelun, ja Kilian unohti pian vaikutuksen,\njonka Unterwaldilaisen viimeiset sanat olivat häneen tehneet. Se oli\nomituinen, melkein vihainen ääni, jolla hän oli lausunut Magdalenan\nnimen. Sitten hän äkkiä oli vaiennut, niin että näytti siltä kuin olisi\ntahtonut karttaa pitempiä selityksiä tässä asiassa, saadakseen\nsäilyttää sen omana salaisuutenansa.\n\nTuo salaisuus, mikä se mahtoi olla? Tämän kysymyksen Diesbach oli oitis\nitselleen tehnyt. Nyt hän ei enää sitä ajatellut, hän kuunteli\nSolothurn'in lipunkantajaa.\n\nMuutamia uusia lisäjoukkoja oli tulossa, joiden kautta liittolaisten\nluku nousi viiden tuhannen paikoille.\n\nNäiden käskettiin lähestyä Sion'ia, niin varovasti, ett'eivät epäluuloa\nnostaisi, ja olla valmiit kohta, kun ensimäisen merkin kuulisivat.\n\nTämä merkki oli vasta puoli-yön aikana annettava; tahdottiin varrota\nkunnes vihollinen oli juopumuksen tai unen valtaan vaipunut.\n\nYö oli tullut, synkeä, sumuinen yö, oikea yö salavehkeitä ja rynnäkköjä\nvarten.\n\nHerman Nagöli tahtoi luopua päällikkyydestään Diesbach'in eduksi. Tämä\ntaas, ujosti väittäen, että oli saapunut paikalle viimeiseksi, ei\nottanut vastaan tätä arvoa.\n\nPuolen tuntia myöhemmin seisahduttiin uudestaan kaupungin näkyvissä.\n\nSe oli tuossa, parin joutsen-kantaman päässä, ja kohoitti yön pimeässä\nkorkeutta kohden molemmat suuret kallionsa, joiden huipulla, toisella\npuolen linna, toisella tuomiokirkko niin jylhän komeana seisoivat.\n\nHeti näiden molempien muistomerkkien alapuolella, kaikissa kartanoissa\npitkin Rhône'n ja Sionne'n rantoja, oli joka akkuna kirkkaasti\nvalaistu. Siellä täällä, syrjässä päin muutama tulipalo, josta ei\nkukaan pitänyt väliä. Ilmassa epäselvä tohina, josta kohosi äkkinäisiä\nhuutoja, lauluja, nauruja, melskettä, väliinpä myös joku tuskan tai\nkauhun huudahdus. Sanalla sanoen, väkirynnäköllä voitetun ja\nryöstettäväksi jätetyn kaupungin synkeä soitanto.\n\nKostonhetkeä varrotessansa liittolaiset olivat maakunnittain ja\npartiokunnittain sijoittuneet kaikkiin kallion rotkoihin ja kaikille\nkukkuloille ympäristössä.\n\nNaisia ja lapsia juoksi edestakasin, jakaen ympäri elatus-aineita ja\nvalkoista Vallisilaista viiniä.\n\nStarck ja Fridolin, Bartolomeo ja Fritz, Villon ja Troussecaille olivat\njääneet Saint-Pierre'n, Saint-Maurice'n ja muiden Vallisilaisten kylien\nasukasten joukkoon, joista jokainen yksityinenkin himoitsi kostoa. He\nolivat asettuneet Kilian'in Berniläisten ja Nagöli'n Waldstättiläisten\nväliin.\n\nToisella puolen karkea Herman jutteli matalalla äänellä Bartolomeon ja\nhänen poikansa kanssa, toisella taas Diesbach Starck'in ja Fridolin'in\nkanssa.\n\n-- \"Munkki\", Diesbach sanoi, \"mistä tulee tuo suuri ystävyytesi minua\nkohtaan? Taistelun pauhinassa oli ruumiisi minulle kilpenä;\nmarssiessamme sain useat kerrat kokea sinun hellää huoltasi, ja vielä\nnytkin näen alttiiksi-antamisen tulen säihkyvän silmissäsi. Mistä se\ntulee? Enhän sinua tunnekkaan...\"\n\nVeli Starck vastasi tukahutetulla, mutta syvällä mielen-liikutuksella.\n\n-- \"Se on pyhä velka, jota maksan isäsi muistolle. Hän elää\nuudistettuna sinussa. Minun kiitollisuuteni on sitä lajia, joka kestää\nhautaan asti ja kenties vielä kauemminkin.\"\n\n-- \"Isäni\", Kilian sanoi, \"oli siis sinulle tehnyt jonkun suuren\npalveluksen?\"\n\n-- \"Suurimman kaikista, mitä hän suinkin saattoi.\"\n\n-- \"Saanko luvan kysyä, missä tilaisuudessa?\"\n\n-- \"Sinä saat sen kerran tietää, ehkä jo hyvinkin pian.\"\n\n-- \"Sano minulle edes nimesi.\"\n\n-- \"Nyt vielä, veli Starck. Kerran toivon sinun saavan toisenkin nimen\ntietää.\"\n\n-- \"Koska sitten?\"\n\n-- \"Kun Sveitsi on voittanut vihollisensa, kun olen saanut vuodattaa\nvertani sen kunnian ja vapauden edestä.\"\n\n-- \"Mutta jos kuolema sinun äkkiä saavuttaisi, eikä sallisikkaan sinun\nenää puhua?\"\n\n-- \"Löytäisit vastaukseni eräässä lippaassa, jonka isäsi on laskenut\nMagdalena Nagöli'n huostaan.\"\n\n-- \"Lippaassa, joka sisältää Hedwigin syntymä-salaisuuden!\" Kilian\nhämmästyen huudahti, uteliaampana kuin milloinkaan ennen.\n\n-- \"Hedwig!\" munkki kertoi kiihtyvällä liikutuksella. \"Rakasta häntä\nhyvin, ole hänelle uskollinen, ja jospa voisin kuolla teidät\nyhdistettyäni! Isänmaan jälkeen, kaikki hänen tähtensä!\"\n\n-- \"Minä suostun tähän tunnussanaan\", Diesbach'in poika sanoi.\n\"Olkoon se yhteinen meidän kesken. Minä pidän myös arvossa tuota\nsalaperäisyyttä, johon sinä kätkeyt, sillä ehdolla kuitenkin, että saan\nhoitaa sinua niinkuin sinäkin minua hoidat; alttiiksi-antamus\nalttiiksi-antamusta vastaan. Tässä on käteni.\"\n\nJa kumpikin vaikeni, istuen mietteissänsä.\n\nParin askeleen päässä heistä, Villon ja Troussecaille lopettivat\nyksinkertaisen illallisensa.\n\n-- \"Hyvästi\", Martti ystävä sanoi, asettuen nukkumaan. \"Herätä minua\nkun tarvitsee tapella. Hauska on herätä taisteluun! François ystäväni,\nei nyt muuta kuin hyvästi!\"\n\nVillon'ille ei uni maistunut. Katsoen silmillään yhä korkeuteen, hän\nuneksi vallan hereillä. Ehkä muisti hän Anjou'n Jolandaa, tuota\nnuoruutensa salaista runotarta: ehkäpä myös lähetystänsä ja\nsyntymämaataan Ranskaa.\n\nLähellä häntä, alapuolella, eräässä kallion rotkossa neljä miestä,\nneljä tuntematonta, lopettivat ateriansa.\n\nHe muodostivat erikseen partiokunnan, ja näyttivät nauttivan muiden\nliittolaisien silmissä jotain taika-uskoista kunnioitusta. Villon oli\nsen jo huomannut.\n\nEi mitään univormua, ei mitään päällikköä, muodossa jotain leppymätöntä\nja tuhoa tuottavaa.\n\nÄkkiä yksi heistä esitti maljan:\n\n-- \"Yhdennen-toista Ludovikin terveiksi!\"\n\nNäistä sanoista Villon hämmästyi sitä enemmin, kun ne ranskaksi olivat\nlausutut.\n\nKuulla äidinkieltänsä puhuttavan, kun on kaukana syntymämaastaan, tuo\nodottamaton ilo koski suoraan runoilijan sydämmeen. Sen lisäksi, olihan\naikomus juoda hänen suojelijansa, hänen kuninkaansa, juuri sen\nmuistoksi, jota hän rakasti ja ymmärsi niin hyvin.\n\nEhdottoman ihastuksen vallassa, hän astui äkkiä näiden luo, kantaen\nkorkealla maljaansa:\n\n-- \"Malttakaa, toverit! Koska täällä puhutaan ranskaa, koska juodaan\nRanskan kuninkaan kunniaksi, tehkää minulle sijaa, jos suvaitsette,\nminä juon myös...\"\n\nVuorostaan hämmästyen, nuo neljä tuntematonta väistyivät syrjään,\näänettöminä ja pysyen vielä varuillansa.\n\n-- \"Yhdennen-toista Ludovik'in terveiksi!\" runoilija kertoi.\n\nÄänettömyyden yhä kestäessä, nuo neljä maljaa koskivat hänen maljaansa.\n\nKun tämän koskemisen kautta sormet sattuivat yhteen, Villon luuli\ntuntevansa yhdessä niistä kylmän rautasormuksen, joka hänessä oitis\nherätti epäluuloa.\n\nKun sitten eräs tuntemattomista, maljan juotuansa, häneltä kysyi:\n\n-- \"Ken olet sinä, joka puhut ja nä'yt aattelevan niinkuin mekin?\"\n\nRunoilija lausui:\n\n-- \"Ennenkuin vastaan, sallikaa minun koettaa teidän käsiänne.\"\n\nSen oikeassa kädessä, joka häntä oli puhutellut, ja samoin järjestänsä\nniiden muiden käsissä myöskin, Villon tunsi rautaisen sormuksen, ja sen\nkannassa liljakukan.\n\n-- \"Kuninkaan toverit\", hän sitten lausui, \"koetelkaa te nyt\nvuorostanne minun kättäni, ja huomatkaa, että minä olen teidän\njoukkoanne.\"\n\nSitten, sillä välin kun tuntemattomat suorittivat tämän tutkimuksen,\nhän kertoi kuninkaan omat sanat:\n\n-- \"Jos joskus tapaat tämän taikakalun jonkun toisen sormessa, olkoon\nhän oitis ystäväsi, veljesi.\"\n\nHe olivat seisoalla kaikki viisi; kaikki viisi yhtyivät yhteiseen\nsyleilykseen ja kertoivat yhteen ääneen:\n\n-- \"Ystäväsi, veljesi!\"\n\nVaan keitä olivat nämä neljä tuntematonta? Villon sen kenties olisi\nsaanut tietää, mutta samassa eräs Vallisilainen partiokunta lähestyi\nheitä Bartolomeon johdolla.\n\n-- \"Ystävät\", tämä sanoi, \"me olemme saaneet tietää, että kannatte\naivan yksityistä vihaa Italialaisia vastaan. Tämä viha on meillä\nyhteinen. Yksi teistä, niin vakuutetaan, on tunkeunut kaupunkiin ja\ntietää paikan, joka on niiden hallussa. Tahdotteko, että marssimme\nsinne teidän kanssanne?\"\n\n-- \"Teitä ei ole petetty\", yksi neljästä vastasi, \"mutta meillä on\ntapana taistella yksinämme.\"\n\n-- \"Juoskaa järveen!\" Bartolomeo huudahti. \"Pääasia tietysti on tappaa\nkondottiereja ... jota useampia meitä on heitä vastaan, sitä useampia\nsaamme tapetuksi!\"\n\nSe, joka äskenkin oli puhunut, vastasi:\n\n-- \"Sotamiehistä me viisi välitämme. Se on heidän päällikkönsä, johon\nmeidän vihamme koskee ... se on Campobasso, tuo Burgundin herttuan\nkirottu sielu!\"\n\n-- \"Kuolema Campobasso'lle!\" kaikki Vallisilaiset huusivat.\n\nSamalla kuultiin tunturien torvien raikuvan.\n\nSe oli merkki.\n\n\n\n\nXVI.\n\nYksi vielä, jota ei odotettukaan.\n\n\nKaupunki oli valloitettu.\n\nNeljättä sataa Italialaista ja Savoijalaista aatelista, sekä lähes\nkaksi tuhatta sotamiestä peittivät katuja ruumiillansa.\n\nMuut pakenivat Rhône'n laaksoon, takaa-ajettuina, ahdistettuina joka\ntaholta. Niiden linnat, jotka näitä rauhanrikkojia olivat maahan\nkutsuneet ja eilen illalla vielä niille suojaa soivat, olivat nyt\nvuorostansa liekkien vallassa, niinkuin kylät tätä ennen. Tästä\npäivästä alkaen tuo kunnialla vapautettu Vallis kuului Sveitsin\nliittoon.\n\nIllalla Sion, sen pääkaupunki, oli kokonaan juhlapuvussa. Siellä\nkuljetettiin voittoriemulla pitkin katuja kalliisin asuihin puettuja\nhevoisia, lippuja sekä aseita, kaikki voitettuin jättämää saalista.\nJoka hetki tulvasi uusia joukkoja sisään, julistaen jotain uutta\nurostyötä. Ilotulia paloi kaikkialla; iloisia hyppyjä sekä riemulauluja\nkuului joka taholta.\n\nMuutamissa paikoin kuitenkin vallitsi hiljaisuus, vallitsi murhe.\nVoittajainkin joukossa löytyi lukuisia uhria.\n\nMuun muassa Bartolomeo.\n\nKaatuessaan hän oli sanonut:\n\n-- \"Olen kostanut sinun, vaimo parkani ... ja nyt tulen sinun\nluoksesi!\"\n\nSitten, juuri kuolemaisillansa hän oli huudahtanut, epätoivon tuska\nsilmissä:\n\n-- \"Lapseni! Voi! lapsi parkani!\"\n\nFritz, hereten itkemästä, vastasi:\n\n-- \"Olenhan minä niiden vanhin veli? Voit rauhassa kuolla, isä ... ne\ntulevat olemaan minun lapseni!\"\n\nSamana iltana, kohta kun oli suorittanut viimeisen velvollisuuden\nisäänsä kohtaan, hän oli tahtonut lähteä.\n\nTroussecaille seurasi häntä.\n\nNiin oli Villon tahtonut.\n\nKaristaen muutamia ecu'itä Martti ystävän kouraan, hän oli tälle\nsanonut:\n\n-- \"Pidä huolta, ett'ei mitään puutu noilta orpo raukoilta; sijoita ne\njohonkin sukulaisten luo ja tule sitten minua tapaamaan.\"\n\nFritz oli heti huutanut:\n\n-- \"Minun kanssani, eikö niin? Sota ei ole vielä loppunut, minä tahdon\ntulla takaisin!\"\n\nJa Fridolin sanoi puristaen hänen kättänsä:\n\n-- \"Hyvästi, veljeni, hyvästi!\"\n\nMuutaman askeleen päässä näistä, eräässä kaupungin suurimmista\ntaloista, sattui toinen kohtaus, vähemmin surkea, mutta paljoa\ntärkeämpi.\n\nSeitsemän miestä oli ko'ossa. Vilkas keskustelu vallitsi heidän kesken.\nNe olivat Kilian von Diesbach, veli Starck, Herman Nagöli ja nuo neljä\nkuninkaan toveria, jotka eivät olleet vielä nimeänsä maininneet. Kaksi\nnuorinta niistä seisoi veitsi kädessä vahtina puoli-avoimen oven\nedessä. Tuon tuostakin he aukaisivat sen selki selälleen, näyttääkseen\nkaikille erästä vankia, joka sen takana oli, ja tekivät liikkeen\nruumiillansa, ikäänkuin sanoakseen: katsokaa, hän ei voi paeta; hän on\nyhä tuolla.\n\nTuo vanki oli mies röyhkeällä, ylpeällä muodolla ja kalpeilla\nkasvoilla, joita musta parta alhaalta ympäröitsi. Kauniin Italialaisen\ntäydellinen perikuva. Mainitkaamme heti hänen nimensä; hän oli\nCampobasso'n kreivi.\n\nHän astui edestakaisin tuossa pienessä kammiossa, jonkunmoisessa\nrukoushuoneessa, joka tällä kertaa toimitti vankihuoneen virkaa,\nmilloin hyräillen Neapelilaista laulua, milloin laihoilla sormillaan\nsilittäen sinertävän mustaa tuuheata tukkaansa.\n\nKun hän sattui tulemaan oven eteen, silloin kun tämä jälleen äkkiä\naukeni, saattoi tulisoittojen valossa, jotka etuhuoneessa paloivat,\nnähdä hänen suurien mustien silmiensä kiiltävän noiden ylpeiden\nsilmäripsien alta, ja hänen valkeiden hammastensa hetken aikaa\nloistavan tuon petturinaurun keskeltä.\n\nLopulta, kun oli kyllästynyt kävelemästä kuin vangittu tiikeri\nrautahäkissänsä ja väsynnyt vartoomasta, hän heittäytyi eräälle\nvuoteelle ja näytti nukkuvan.\n\nTällä välin Nagöli sanoi kaikuvalla äänellä:\n\n-- \"Sinulle, Kilian von Diesbach, hän miekkansa antoi, sen myönnän;\nmutta me hänen tungimme tätä huonetta kohden, ja minä häntä kurkusta\npitelin. Siis hän on minun vankini. En kellekkään luovu oikeudestani.\nMitä myymiseen taas tulee, se on aivan toinen asia.\"\n\n-- \"Sama se!\" Kilian vastasi, \"kuinka paljon?\"\n\n-- \"Tuhannen florinia.\"\n\n-- \"Suostutaan. Uskotko sanaani vastaan velaksi?\"\n\n-- \"Sinäkö sitä kysyt, Diesbach! Vaan tiedä toki, ett'en minä ele\nvähemmin jalomielinen, kuin sinäkään. Nuo lunnaat eivät jää minun\nkäsiini. Minä vartoon vaan tilaisuutta saadakseni laskea ne siihen\nosaan saalista, joka pannaan leskiä ja orpoja varten tallelle.\"\n\n-- \"Kätesi, Nagöli; minä rupean sinua ymmärtämään.\"\n\nSitten kun Unterwaldilainen oli lähtenyt, Kilian jatkoi:\n\n-- \"Muuten en suinkaan tahdo anastaa yksinomaista oikeutta hänen\ntuomitsemiseensa. Voitetun jättäminen kohtalonsa nojaan, sotii\nluontoani vastaan; mutta minä rakastan myös oikeutta. Veli Starck ja te\nneljä, joiden nimeä en tiedä, vaaditte Italialaista tuomittavaksi.\nTeillä on myöskin oikeutta hänen suhteensa, koska kaadoitte kaikki ne,\njotka häntä ympäröivät, koska otitte osaa hänen vangitsemiseensa.\nSiis ... muodostakaamme tuomioistuin, ja kun päällekantajia on kuultu,\nsaakoon hän puolustaa itseänsä. Oikeutta ja vapautta kaikille.\nEnemmistö päättäköön.\"\n\n-- \"Hyvin puhuttu!\" päätti munkki, joka siihen saakka oli seisonut\nsyrjässä. \"Jumala valaiskoon ymmärryksemme ja suokoon meille tyyneyttä,\njoka tuomareille sopii! Kaikilla meillä on sormessamme liljalla\nkoristettu rautasormus; sillä, minä tiedän, Kilian von Diesbach, että\nsinun arvoisa isäsi jätti sinulle omansa. Hänen jalo sydämmensä elää\nsinussa; poikansa hahmossa hän keskusteluamme johtaa.\"\n\n-- \"Se on kunnia\", Kilian vastasi, \"joka tulee iälle ja viisaudelle.\nMinä olen nuorin; ei. Teille pikemmin, veli Starck.\"\n\nMunkki painoi alas päänsä ja kielsi hänkin puolestansa.\n\n-- \"Minä olen Kristuksen palvelia\", hän lausui. \"Minuna istuisi tällä\nistuimella vääryyksien unohdus, ja anteeksi-antamus.\"\n\nNuo neljä tuntematonta astuivat jo lähemmäksi, yhteen ääneen\nvastustaen.\n\n-- \"Miks' ei joku teistä?\" Kilian esitti. Vanhin joukosta vastasi:\n\n-- \"Siksi että me olemme viha ja kosto, mutta tässä tarvitaan\npuolueettomuutta ja oikeutta.\"\n\nFrançois Villon oli tällä välin astunut sisään. Hän oli kuullut tämän\nkiistan viime sanat; yht'äkkiä hän lausui:\n\n-- \"No sitten! toverit; minä kannan niinkuin tekin sormusta, olen\nasiassa puolueeton ja edustan täällä vaan kuningastani, Ranskan\nhallitsijaa.\"\n\nJa yksimielisen suostumuksen jälkeen hän istuutui ylimmäiselle sijalle,\njoka seisoi kunniapaikassa.\n\nVillon ja Kilian istuutuivat toiselle puolen; toiselle taas nuo neljä\ntuntematonta.\n\n-- \"Teidän on vuoro ensin\", runoilija alotti, \"sanokaa meille nimenne.\"\n\n-- \"Nimeni on Gent\", ensimäinen vastasi. \"Kaupunkini oli rikkain,\nkukoistavin ja vapain, mitä ikänä voi löytyä. Burgundin herttua hävitti\nsen vapauden, kukisti sen kaupan; hän antoi tappaa sen etevimmät\nporvarit, muiden muassa Jaen de Vos'in, joka oli isäni. Olen vannonut\nperikatoa Burgundin herttualle ja koko hänen joukollensa. Saastaisin\nkaikista on Campobasso, meidän vankimme. Minä vaadin hänen\nkuolemaansa.\"\n\n-- \"Minua kutsutaan Dinant\", toinen sanoi. \"Vihani on paljoa vanhempi,\nse on kestänyt Filippo herttuan aioilta asti. Ensi rynnäkön jälkeen\nantausimme armoille. Hän tahtoi armahtaa; hänen poikansa vastusti.\nSeurasi ensin ryöstö, sitten verilöyly, ja vihdoin murhapoltto.\nKahdeksan sataa ihmistä, kaksittain yhteen sidottuina, upotettiin\nraa'asti Maas'iin. Muut ammuttiin tai hirtettiin. Minä yksin pääsin\npakoon; jäin eloon ja nä'in kaukaa vaimoja sekä lapsia ahdistettavan.\nHeidän surkeat huutonsa herättivät kauhua ja sääliä. Mitä itse\nkaupunkiin tulee, kolme päivää jälkeenpäin liekit sen kokonaan olivat\nnielleet torninensa, muurinensa, ja ne, jotka vaelsivat sen vielä\nkytevien jäännöksien ja hehkuvien tuhkien ohitse, voivat kauhistuen\nhuudahtaa: Tuossa oli Dinant! Siinä se, mistä minä puolestani Kaarlo\nherttuaa soimaan. Olen vannonut tuhoa ja kuolemaa tuolle tirannille.\nVaan ennen häntä, hänen palvelijansa! Se on oikeus ja kohtuus.\"\n\n-- \"Minä olen Ranskalainen\", kolmas sanoi, \"ja nimeni on Nesle. Minun\nkaupunkini myös joutui Kaarlo herttuan valtaan, vaan ilman vähintäkään\nlakia ja oikeutta. Hän oli ta'annut hengen kaikille; hän söi sanansa,\nkehno! Kaikilta vapaa-ampujilta katkaistiin kädet. Asukkaita sitä\nvastaan kohtasi kauhea teurastus. Armoa ei saanut kukaan, ei edes\nvaimot, eikä pienet lapsetkaan. Muutamat onnettomat, viimeiset elossa\nolevat, olivat paenneet erääsen kirkkoon; ne mestattiin. Kaarlo herttua\ntuli paikalle; hän ratsasti sisään sota-oriinsa selässä. Ruumiita oli\nkaikkialla, alttarin juureen asti. Veri valui virtana. Hän hypitti\nsiinä hevostansa ja sanoi hymyillen: Minulla on hyviä teurastajoita,\nheidän työtänsä ilahuttaa nähdä. Siitä päivästä asti hän kantaa\nliikanimeä Kaarlo Julma; siitä päivästä asti kannan kostoa, en\nainoastaan häntä, mutta myös koko hänen seuraansa vastaan. Campobasso\non julmin kaikista. Hänen täytyy kuolla.\"\n\nNeljäs vuorostansa nousi ylös.\n\n-- \"Kutsun itseäni Lüttich\", hän lausui vihan synkällä äänellä.\n\"Lüttich! Eikö se nimi jo sano kaikkea? Minä palvelen Ludovik XI:ttä,\nja kuitenkin hän oli siellä. Vieläpä vakuutetaan, että, kun hänen\norpanansa Kaarlo häneltä kysyi, mitä siittiöille piti tehtämän, hän\ntälle vastasi tällä vertauksella: 'isäni talon vieressä kasvoi suuri\npuu, johon kaarneet tekivät pesänsä; nämä kaarneet häntä häiritsivät,\nhän antoi kivittää pesät, yhdesti, kahdesti; vuoden päästä kaarneet yhä\ntulivat uudestaan. Isäni antoi kaataa puun, ja sitten hän sai paremmin\nnukutuksi.' Jos Ranskan kuningas on antanut tämän neuvon, haa! olkoon\nhän kirottu! Vaan ei, en tahdo sitä uskoa. Ainoa, mitä tiedän, on, että\nKaarlo Rohkea säälimättömässä julmuudessaan tahtoi kokonaan maan päältä\nhävittää tuon hiljan vielä niin kukoistavan, niin suuren, niin\nväkirikkaan kaupunkimme nimenkin, jonka kolme sataa kirkkoa joka päivä\nkuulivat yhtä monta messua, kuin itse Romassa pidetään. Ei ainoakaan\nnäistä kirkoista, ei ainoakaan huoneistamme jäänyt seisomaan. Kaikki\njaotettiin maahan, kaikki hävisi. Sillatkin revittiin rikki. Mitä itse\nLüttichiläisiin tulee, niitä samoin kohtasi täydellinen perikato; ei\nsuinkaan minkään voiton vimmassa tapahtuvan teloituksen, vaan pitkän,\nsäännöllisen teurastuksen kautta, jota kesti ikäänkuin huvin vuoksi\nuseampia viikkoja; uhria oikein hoidettiin ja säilytettiin. Kolme\nkuukautta myöhemmin upotettiin vielä! tapettiin vielä! Tällä välin\nKaarlo jo kuitenkin oli tullut tunnetuksi. Paljon ihmisiä oli paennut\nmetsiin ja vuoriseutuihin. Sotamiehet kiirehtivät sinne joka taholta ja\najoivat niitä kuin metsän otuksia. Kaikkialla kyläkunnissa uusia murhia\nja häpeällisiä hirmutöitä. Siellä täällä muutamia vastustajia, muutamia\nkostajia: Viheriän teltan toverit; minä olen viimeinen niistä.\nToverieni haamut minua seuraavat, ja huutavat lakkaamatta: 'ei armoa!'\nOlen tehnyt jo paljon pahaa Burgundilaiselle. Jospa hänen vihdoinkin\nnäkisin vuorostaan kaatuvan, voitettuna, kukistettuna, toivotonna,\nvihan vimmassa, ja voisin tallata häntä jaloillani sekä halkaista hänen\npäänsä huutaen: muista Lüttich'iä! sitä varrotessa, ko'otakseni\nkärsimystä, minun täytyy tuon tuostakin tappaa joku hänen\npäälliköistänsä. Tänään on Campobasso'n vuoro. Olen puhunut.\"\n\nHänen kolme toveriansa olivat nousseet seisomaan. He ojensivat kätensä\nhänelle yhteiseen syleilykseen ja kaikki neljä yhdessä langettivat\nyhteen ääneen tuomionsa tällä huudella:\n\n-- \"Kuolema Campobasso'lle! kuolema!\"\n\nOli jäljellä Villon, Starck ja Kilian, jotka vielä eivät olleet\nlausuntoansa antaneet.\n\nViimeksi mainittu, heitettyänsä tutkivan silmäyksen molempiin\nkumppaneihinsa, lausui:\n\n-- \"En yritäkkään taivuttaa teitä, te Burgundin herttuan hävittämien ja\nraatelemien kaupunkien arvoisat kostajat. Mekin olemme jo saaneet\nnähdä, tässä ensimäisessä kahakassa, kuinka hänen soturinsa sotaa\nkäyvät. Vähentää niiden lukua, on epäilemättä keino, jolla pikemmin ja\nvarmemmin voimme kukistaa hänen, itse pahuuden pesän, ainoan oikean\nvihollisemme! Puhuakseni selvemmin, käyttäkäämme vankia saadaksemme\nliiton uudestaan solmituksi meidän ja Italian ruhtinasten välillä.\nSaakoon hän palata Milano'on, herttua Galeazzo'n luo, tälle niinkuin\nmuillekin todistamaan, ett'ei Sveitsiläisten maahan rankaisematta voi\nrynnätä, ja että on edullisempi niitä pitää ystävinänsä, kuin\nvastustajinansa. Campobasso on mielestäni mies juuri semmoista tointa\nvarten. Se hyödyttäisi meitä epäilemättä enemmin kuin pisara\nvuodatettua verta.\"\n\nTästä viisaasta, mutta armahtavaisesta esityksestä Lüttich, Nesle, Gent\nja Dinant jo murahtivat ja kiukustuivat.\n\n-- \"Malttakaa mielenne vähäisen\", veli Starck sanoi. \"Muistakaa, että\nolette tällä haavaa tuomareita ja että semmoisina Jumala teitä\nkatselee. Minä hyväksyn täydelleen Diesbach'in pojan jalomielisen\nesityksen; vaan voipa niitä kenties löytyä parempiakin: koska olemme\nkaikki kuninkaan tovereita, miksi emme vetoisi hänen ylimmäiseen\ntuomioonsa? Jos hän luulee, ett'ei vankimme kelpaa muuksi kuin\nruumiiksi, olkaa huoleti, hän ei teitä neuvo häntä säästämään.\nMuussa tapauksessa olemme tehneet hänelle palveluksen ja se on\nvelvollisuutemme.\"\n\nVillon huudahti:\n\n-- \"Minä tarjoudun oitis saattamaan tämän asian hänen tutkittavaksensa.\nHän tuntee varmaankin tämän Campobasso'n. Ken tietää! ehkä se on kauhea\nisku, jonka Burgundilaisille saatamme tehdä. Minä sitä ikäänkuin vähän\naavistan, toverit.\"\n\nKaikesta huolimatta nuo muut neljä vastustivat.\n\n-- \"Olette edeltäkäsin hyväksyneet enemmistön päättäjäksi. Meitä on\nneljä kolmea vastaan. Kuolema!\"\n\n-- \"Hetki vielä!\" Kilian vastasi. \"Me olemme sitä lajia, ett'emme\nmilloinkaan riko lupauksiamme. On suostuttu, että vanki tulisi\nkuulustelluksi ja saisi puolustaa itseänsä. Herättäkää hänet.\"\n\nOvi aukeni äkkiä; Campobasso tuli näkyviin, astui esiin ja tervehti.\n\n-- \"Minä en nukkunutkaan, hyvät herrat; olen kuullut kaikki. Tässä\nolen.\"\n\nSitten ylpeällä muodolla, pilkallinen hymy huulilla:\n\n-- \"Minä kiitän niitä, jotka minun puoltani pitävät, ja suostun\npuolestani heidän esitykseensä. Olisipa tosiaan ylön hauskaa vähäisen\njutella, vaikka vaan kaukaakin, välimiehen kautta, Ludovik XI:nnen,\ntuon kelpo kuninkaan kanssa. Mitä näihin muihin, armottomiin tulee,\nminun tarvitsee sanoa vaan kolme sanaa, niin he pitävät suurena\nkunniana, saada ojentaa minulle kätensä.\"\n\nÄrsytettyinä tämän julkean uhkamielisyyden kautta, nuo neljä kostajaa\nastuivat askeleen lähemmäksi ja tekivät uhkaavan liikkeen.\n\nMutta, niinkuin ei hätäpäivää olisi ollut, hän jatkoi:\n\n-- \"Vai niin! herraseni, kannatte sormessanne Ranskan liljaa. Ahaa!\nolette kuninkaan tovereita...\"\n\nNämä aikoivat jo syöstä hänen päällensä.\n\n-- \"No sitten\", hän päätti, avaten takkinsa ja näyttäen erästä hänen\nkaulassaan kaikenlaisten tähtien ja nauhojen joukossa rippuvaa\nsormusta, \"no sitten, toverit ... minä olen yksi teidän joukkoanne.\"\n\nAika jo olikin; kostajien neljä puukkoa välkkyi jo hänen silmäinsä\nedessä.\n\nNämä hämmästyivät oitis, seisoivat äänettöminä, kuroittaen kaulaansa,\neivätkä vielä tahtoneet uskoa silmiänsä.\n\nSe oli oikea lilja. Se oli ainakin kuninkaan sormus.\n\nJuhlallisella ja riemuitsevalla äänellä kondottieri jatkoi:\n\n-- \"Jos joskus kohtaat yhtäläisen kapineen jonkun toisen sormessa,\nolkoon hän kohta ystäväsi, veljesi... Eivätkö ne ole Hänen Kaikkein\nKristillisimmän Majesteettinsa omat sanat?\"\n\n-- \"Hänellä on oikeus\", Starck päätti, \"muistakaa, ystävät, muistakaa\nvalaanne!\"\n\nVaan nämä huudahtivat, inhoavalla, kauhistuneella äänellä:\n\n-- \"Hän! ystävämme! veljemme! Ei koskaan! Hän ei ole pääsevä näin\nkynsistämme ... ei!\"\n\nVillon tuli välittäjäksi ja hänen onnistui saada suun vuoroa:\n\n-- \"Nyt on syytä enemmin kuin milloinkaan saattaa asia kuninkaallisen\nherramme tiedoksi. Hän on par'aikaa Lyon'issa. Se on enintäin viikon\ntyö. Tahdotteko, niin lähden?\"\n\n-- \"Tämän matkan kestäessä\", Kilian lisäsi, \"vanki saa seurata minua,\nminä vastaan hänestä. Muutoin olettehan tekin muassa. Antakaa sananne,\nett'ette väijy hänen henkeänsä, niin hänen uskon teidän rehellisyytenne\nhaltuun...\"\n\nTämä väli-aikainen päätös tuli vihdoin hyväksytyksi, vaikka suurella\nvastuksella.\n\nSamalla aikaa Italialainen kenenkään huomaamatta kuiskutti François\nVillon'in korvaan nämä sanat:\n\n-- \"Älkää lähtekö, ennenkuin olette minua puhutelleet. Vaiti!\"\n\n\n\n\nXVII.\n\nFreiburg'in luostari.\n\n\nHelmikuun keskipaikoilla Freiburg'in rauhallinen kaupunki oli kokonaan\nylös alaisin.\n\nJuuri tähän aikaan oli, näet, sota tänne lähestymäisillään, tämä sota,\njoka ilmoitti tuloansa verisien kahakkain kautta, ja alkoi levitä koko\nWaadt'in maahan, koko Geneve'n hiippakuntaan, Romont'in kreivikuntaan\nja Neuschâtel järven eteläpuolella oleviin seutuihin.\n\nEi mikään näistä paikkakunnista vielä ollut yhtynyt Sveitsin liittoon;\nne olivat Sveitsin vihollisten, Burgundin herttuan liittolaisten alaa.\n\nSiitäpä kaikenlaiset ottelut Italialaisten, Savoijalaisten ja\nLombardialaisten retkikuntien kanssa. Joka päivä joitakin uusia\nsalavehkeitä, vahvojen linnojen valloitusta, rynnäköllä otettujen\nkaupunkien tai kylien hävitystä.\n\nSen lisäksi ikäänkuin joku etäinen kaiku ankarasta sodanvarustuksesta,\njota Bern'issä puuhattiin, kun sinne tulvasi liittolais-joukkoja joka\ntaholta, ei ainoastaan Sveitsistä, vaan myös kaikista Reinin\nvapaakaupungeista, ja vieläpä Sigismundonkin, Itävallan herttuan\nalueesta.\n\nVaan Freiburg'iin palatkaamme.\n\nHankkiakseen suojapaikkaa haavoitetuille, joita sinne joka taholta\ntuotiin, oli Celestinolais-luostarin abbatissa, Diesbach'in arvoisa\nsisar muodostanut luostarinsa sairashuoneeksi.\n\n-- \"Siinä ei ole kylliksi, että rukoilemme\", hän oli sanonut, \"meidän\ntulee myös holhoa ja palvella niitä, jotka taistelevat isänmaan\nitsenäisyyden puolesta. Rohkaista kuolevia, hoitaa haavoitettuja, siinä\non nykyään Sveitsiläisen vaimon velvollisuus\".\n\nJa näyttääksensä ensimäisenä hyvää esimerkkiä muille, hän lakkaamatta\nhyöri ja pyöri, antoi valmistaa uusia vuoteita, hankki kääreitä sekä\nvirkistäviä lääkkeitä, jakoi niitä omalla kädellään ympäri\nvieraillensa, joita kutsui lapsiksensa, lohdutti tuota, sitoi tätä, oli\napuna lääkäreille, ja useimmiten itsekin lääkärinä.\n\nHän oli sanonut Freiburg'in lasaretti-lääkäreille:\n\n-- \"Te tunnette minun ja minä olen semmoista perijuurta, joka äidistä\ntyttäreen on tiennyt yhtä paljo melkein kuin tekin; jos vähemmin onkin\ntietoja, sitä enemmin on huolta ja tarkkuutta. Vaikeammissa tiloissa\nvaan kutsun teitä avukseni. Noh! olkaa hyvässä turvassa, se ei usein\ntule tapahtumaan.\"\n\nNiinkuin näkyy, abbatissa oli jotenkin jyrkkä, mutta niin toimelias ja\nsydämmellinen, että oikein oli ihme katsella. Yöt päivät oli hän\ntoimessa, joka paikassa läsnä, liikkeellä väsymättä. Hän oli unohtanut\nikänsä ja lihavuutensa, jotka tavallisesti hänen kulkuansa vaivasivat;\nhän oli uudestaan tullut nuoreksi, nopsaksi ja sukkelaksi. Aina joku\nlempeä sana tai ystävällinen hymy huulilla. Sairaat eivät tunteneet\nmilloinkaan niin suurta lievitystä, kuin kuullessaan kaukaa avainkimpun\nlähenevän, joka rippui hänen vyötäisillänsä.\n\nMitä nunniin ja muihin luostarisisariin tulee, olipa tuota hauska\nnähdä, kuinka hän niitä kiihoitti, ja kuinka pian hän ne oli saanut\nansiollisesti johtonsa alla palvelemaan.\n\n-- \"No! tyttäreni! pian nyt! tässä on meidän tappelukenttämme! Jumala\nmeitä katselee. Muistakaa vertausta laupeaasta Samarialaisesta. Ei\nmitään vastaväitteitä! Ovatko nämä enää ihmisiä kun ovat haavoitettuja,\nkärsiviä Jumalan luomia! Meidän tulee niitä auttaa, niitä pelastaa, ja\nsukkelaan!\"\n\nJa luostarin hurskaat tyttäret kilpailivat innossa keskenänsä.\n\nKaksi etenkin auttoi abbatissaa aivan hänen mielensä mukaan. Ne\nkuitenkaan eivät olleet luostariin kuuluvia; ne viettivät siellä vaan\njonkin surun aikaa. Kaksi kasvattia, kaksi, jotka vapaa-ehtoisesti\nkantoivat novitiapukua. Tarvinneeko mainita, että ne olivat Hedwig ja\nMagdalena?\n\nTämä hengellinen puku, puolittain valkoinen ja sininen, soveltui yhtä\nhyvin Magdalenan korkeaan ja miehekkääsen kauneuteen, kuin Hedwigin\nsuloiseen ja viehättävään enkelimuotoon.\n\nAbbatissa lopetti aamukiertonsa. Hänen molemmat veljen-tyttärensä,\nniinkuin hän näitä nimitti, seurasivat häntä.\n\nAstuttiin viimeiseen saliin, joka oli paljoa vähäisempi, kun edelliset;\nsiinä oli vaan kolme vuodetta.\n\nEnsimäisellä makasi Beit-Weber, niin kalpeana, niin laihana, että olisi\nluullut häntä puetuksessaan lepääväksi ruumiiksi.\n\nHän nukkui. Kohinasta, joka syntyi, kun ovi avattiin, hän heräsi,\nhuomasi Hedwigin ja heti paikalla hänen silmänsä välähtivät, ja hänen\nsuunsa vetäysi hymyyn.\n\n-- \"No!\" abbatissa sanoi, \"no! poikaseni, runoilijani, kuinka on\nlaitasi tänään?\"\n\n-- \"Hyvin ... varsin hyvin\", sairas vastasi, \"minä näin unta, että olin\ntaivaassa, ja nytpä uneni käykin toteen. Jumala lähettää minulle kolme\nenkeliänsä.\"\n\nHänen silmänsä olivat seuranneet ainoastaan Hedwigiä.\n\nLeikillisellä ja vallattomalla suoruudellansa abbatissa oitis huudahti:\n\n-- \"Enkeliä! käy laatuun vielä veljeni tyttärille, mutta minä, no totta\nmaarian, mikä pulskea enkeli! Tarvittaisipa aika siivet, ennenkuin\nminäkin lentoon lehahtaisin!\"\n\nTällä tapaa yhä leikkiä laskien, hän oli avannut kääreen.\n\n-- \"Se on parempi, paljoa parempi. Mutta olkaamme aina varoillamme;\nnämä haavat rinnassa paranevat hitaasti. Kärsimystä ja lepoa. Ennen\nkaikkia ei mitään mielen liikutusta, tai muuten en sinusta voi ta'ata,\npoikani.\"\n\n-- \"Voi!\" haavoitettu huokasi, \"voi! äitini, ne ainoastaan kammoovat\nkuolemaa, joita rakastetaan täällä mailmassa!\"\n\n-- \"Lapsi parka!\" sanoi abbatissa, joka täynnä lohdutusta kumartui\nhänen puoleensa, ikäänkuin olisi mielinyt samalla kertaa sitoa hänen\nsydämmensäkin haavan.\n\nEi kukaan muu kuin Jumala voinut sitä parantaa. Hedwig sitä hänelle\nrukoili, kädet ristissä ja silmät taivasta kohden kohotettuina.\n\nMagdalena hoiti toista sairasta.\n\nTämä ei ollut mitään menettänyt voimastansa. Se oli Herman Nagöli.\nPaitsi kättä, joka oli siteessä, ihan sama kuin ennenkin.\n\nPuettuna sotalakkiinsa, hän oli noussut istumaan vuoteensa laidalle.\nÄänetön mielenliikutus, joka näytti hämmästyttävän häntä itseäkin,\nantoi hänen karkeille kasvoillensa lauhkeamman muodon. Hän katsoi\nterävästi Magdalenaan, joka, kokonaan kiintyneenä haavaan hänen\nkäsivarressansa, suurella taidolla aukasi kääreitä ja lastoja.\n\nÄkkiä hän vavahti.\n\n-- \"Teinkö teille pahaa?\" tyttö kysyi.\n\n-- \"Tekö? Ei suinkaan!\" hän vastasi omituisella äänellä.\n\nAbbatissa kääntyi samassa häntä kohden.\n\n-- \"No! ystäväni, et sinä yksikätiseksi jää. Vaan tähän sotaan tuo käsi\nei vielä ehdi tarpeeksi voimistua. Vahinko! juuri oikea käsi!\"\n\n-- \"Minä isken vasemmalla, enkä yhtään hiljempaa\", Nagöli vastasi.\n\"Sallitteko minun lähteä täältä, äiti?\"\n\n-- \"Kuinka tahdot, poikani ... mutta sillä ehdolla, että lupaat tulla\ntakaisin joka päivä sitomisen aialla. Älä sitä laimiinlyö.\"\n\n-- \"Hui, hai! mitä vielä! ... kyllä minä tulen.\"\n\nSe oli Magdalena, jolle hän näkyi puhuvan nämä sanat; se oli hän, jota\nhän katseli yhä.\n\nTuo tyven ja reipas tyttö ei siitä vähääkään välittänyt, kenties hän ei\nsitä huomannutkaan. Silmät maahan kiintyneinä, hän antoi järjestänsä\nkääreesen kuuluvat eri kappaleet abbatissalle.\n\nTämä sovittaessaan niitä sijoillensa, jatkoi näin puhettansa:\n\n-- \"Pidän ylen tärkeänä, että sinä pian ja täydellisesti paranet.\nSveitsi tarvitsee sellaisia puolustajia kuin sinä. Mikä on nimesi?\"\n\n-- \"Herman.\"\n\n-- \"Eikö muuta nimeä?\"\n\n-- \"Ei tällä haavaa.\"\n\n-- \"Maakuntasi?\"\n\n-- \"Unterwaldi.\"\n\n-- \"Ai! olisipa minun se pitänyt arvata. Ainahan nuo jättiläis-kädet\nmeille tulevat Rütli'n tienoilta. Ennenkuin tämän haavan sait, sinä\narvattavasti olit jonkun aimo iskun jo antanut, vai kuinka?\"\n\nBeit-Weber'in ääni vastasi:\n\n-- \"Sen minä voin ta'ata. Olimme ko'ossa Yverdun'in linnaa\npuolustamassa. Ensi rynnäkköä Burgundilaisia vastaan tehtäessä, hän oli\njäänyt jälkeen, tai oikeastaan eteen, kun silta vedettiin ylös meidän\ntakanamme. Hän kääntyi vihdoin siltaa kohden, aseena ainoastaan joutsi\nja hyvä miekkansa. Huomatessaan itsensä takaa-ajetuksi hän ampui sitä,\njoka oli häntä likinnä, haavoitti hänet, karkasi hänen päällensä,\nlopetti hänen miekallansa, veti nuolen haavasta ulos, ampui sen erääsen\ntoiseen, jonka myöskin kaatoi saadakseen nuolensa takaisin, ja lopulta\njätti sen erään kolmannen ruumiisen ainoastaan sen tähden, että oli\nehtinyt sillalle, joka laskettiin alas häntä varten... Malttakaa, ei\nsiinä ole kaikki. Pari päivää myöhemmin, kun kuljimme Granson'iin päin,\nhän yksinään puolusti erästä siltaa, suojellen siten meidän\npaluumatkaamme. Siellä hän tuli haavoitetuksi. Voi! niin, säilyttäkää\nmeille tuo vahva, urhea käsi; se on niin monta jo meidän joukosta\npelastanut!\"\n\nTämän kertomuksen aikana abbatissa oli antanut sijaa Magdalenalle, joka\nsitoi kiinni viimeisen kääreen.\n\nKohta kuin Beit-Weber oli viimeisen sanan lausunut, tyttö jupisi:\n\n-- \"Kas! se on uljasta, tuo! se on oikein jalosta sydämmestä!\"\n\nJa pannessaan haavoitetun käden jälleen siteesen, hän sitä hiljaa\npuristi.\n\nJonkun aikaa Hermanin roteva rinta jo oli läähättänyt, kuin palkeet\npajassa. Äkkiä, kenties ensi kerran eläessään, hän vaaleni ja horjui,\njoku äkillinen heikkouden puuska tuli hänen päällensä.\n\n-- \"No! johan nyt peräti! kuin hän juuri pyörtyy tuohon paikkaan!\"\nabbatissa huusi rientäen hänen luoksensa. \"Poika parka!\"\n\nSiirtyen sivulle päin Magdalena vallan hämmästyneenä, ja kuitenkaan\ntietämättä miksi, jupisi hiljaa itseksensä:\n\n-- \"Kuka olleekaan tämä nuori Unterwaldilainen? ... ja miksi hänen\nsilmänsä minua noin seuraavat joka paikkaan? Olen sen jo usein\nhuomannut... Voisi luulla, että hän minua vihaa. Minkätähden?\"\n\nKolmas haavoitettu oli veli Starck.\n\nIstuen eräässä nojatuolissa, hän yhä kantoi augustinolaista pukuansa,\npäähine oli ta'apäin heitetty, niin että saattoi nähdä hänen otsallaan\nkääreen, joka vielä oli vallan verinen.\n\nVieressä, pienellä rahilla Fridolin hänelle piti seuraa.\n\nJo vähän aikaa sitten, Hedwig oli häntä lähestynyt. Valkoisilla\nkäsillänsä hän aukasi kääreen.\n\nTarvinneeko meidän mainita, kuinka suuri tuon isä paran mielenliikutus,\nihastus ja hurmaus oli, kun tämä viehättävä lapsi, jota hän ei voinut,\njota hän ei tahtonut vielä kutsua omaksensa, häneen katsoi, häntä\nlähestyi, häntä koski.\n\nTyttö oli hänen tuntenut samaksi munkiksi, joka niin monesti jo oli\nsattunut hänen tiellensä, joka häntä kerran oli syleillyt Diesbach'in\npuutarhassa, joka viimeksi vielä häntä oli auttanut Bern'in\ntuomiokirkon portailla.\n\nTavatessaan hänen Freiburg'issa sekä nähdessään ilon ja hellyyden, joka\nenemmin kuin milloinkaan loisti hänen silmistänsä, Hedwig ei voinut\nolla häneltä kysymättä:\n\n-- \"Vaan mistä tuleekaan tuo osan-otto, jonka teissä herätän? Mistä\ntulee se, että nä'ytte minua näin rakastavan? Kuka olette?\"\n\nTämä, hilliten kohta sydämmensä halun, oli vastannut;\n\n-- \"Olen veli Starck. Kuka ei teitä rakastaisi! olettehan niin lempeä\nja suloinen!\"\n\nSamassa tyttö kuitenkin, oikaistessaan itsensä ja pyyhkiessään otsalta\nveripisaroita, näki alempana, poskille vierivän kyyneleitä.\n\n-- \"Taivas! mikä teitä vaivaa? itkettehän ja olette surullinen?\"\n\n-- \"En! oi en! minä olen onnellinen ... kovin onnellinen!\"\n\nHänen kyyneleensä Hedwig kuivasi.\n\nAbbatissa tuli äkkiä väliin, siirtäen kauemmaksi toisella kädellä\nveljensä tyttären, toisella Fridolin'in, joka istui vielä likempänä\nkuin ennen ja pisti päänsä uteliaana esiin.\n\n-- \"Pois tieltä!\" hän sanoi, taputtaen tätä poskelle; \"päästä minua\nkatsomaan veli Starck'in halkiomessa olevaa päätä. Vielä yksi meidän\nuroistamme, ensimäinen kenties kaikista!\"\n\n-- \"Niin, ensimäinen!\" Beit-Weber vastasi. \"Ensimäinen kaikista on\nmunkki! Ei ketään ole tähän aikaan, joka häntä ei tuntisi, joka hänelle\nei sitä sijaa antaisi. Kysykää kuka se on, joka aina on nähty\neturivissä, joka näyttää moninkertaisilla voimilla maatansa\npuolustavan, joka uudistaa kaikki meidän kuuluisien esi-isäimme\nuhraukset ja urostyöt, jokainen teille vastaa; se on munkki! Jos hän\nseuraa jotakin retkikuntaa, on voitto varma. Jos joskus meidän nuoret\nmiehemme ovat tappion puolella, nähdään hänen kohta ilmestyvän ja\nuudistavan taistelua. Oi tehkäät hän terveeksi, äitini; sillä kohta\ntulee nuo suuret tappelut, ja hän on Herran valittu ... niin, minä\ntunnen, minä näen sen, hän se on, joka takaa voiton ja vapauden\nSveitsille!\"\n\nTämän ennustavan puolustuspuheen aikana veli Starck oli oikaissut\nitsensä, otsa kirkkaana, silmät säihkyvinä, kädet ojennettuina Hedwigiä\nkohden, suu puoli-avoimena, ikäänkuin valmiina hänelle vihdoinkin\nhuutamaan: minä olen isäsi!...\n\nMutta hänellä oli uljautta kylliksi tunkeaksensa tuon luonnon\nherättämän halun sydämmensä syvimpään pohjukkaan; ja sulkien silmänsä,\npurren hampaat yhteen, marttiiran ylevä kalpeus kasvoillansa, hän\nmumisi vaipuen alas istumaan:\n\n-- \"Se ei vielä ole kylliksi! ei, ei vielä!\"\n\nTähän tuskan huutoon vastattiin kumealla murinalla. Koiran pää pisti\nesiin. Se oli Frey, St. Bernhard vuoren uskollinen vartija.\n\nSe oli siihen saakka maannut vuoteen alla ja pysynyt hiljaa,\nnäkymätönnä. Nyt se äkkiä hyökkäsi esiin, valmiina puolustamaan\nisäntäänsä; vaan huomaten epäilemättä hänen tarvitsevan ainoastaan\nlohdutusta, se tytyi hänen kättänsä nuolemaan.\n\nStarck'in toista kättä Fridolin hiljaa puristi.\n\nMolemmat, lapsi niin kuin koirakin, olivat tuttuja kaikille\nläsnä-olijoille; ne olivat kumpikin ottaneet osaa kaikkiin näihin\nensimäisiin tappeluihin, joita Helvetian itsenäisyyden edestä oli\ntaisteltu.\n\nTällä välin abbatissa oli tarkastanut haavaa; hän sitoi sen uudestaan,\nsanoen:\n\n-- \"En tiedä, mitä suuria sinun rohkeutesi vielä uneksii, veli Starck;\nmutta, ole huoleti, parin päivän päästä annamme sinulle vapautesi\ntakaisin.\"\n\n-- \"Jumalan kiitoa!\" huusi Kilian von Diesbach, joka samassa ilmestyi\nkynnykselle. \"Heittäytyessään minun eteeni, minua suojellaksensa, hän\ntämän iskun on saanut.\"\n\n-- \"Mitä!\" Hedwig sanoi, \"mitä, veljeni, hän on pelastanut henkesi?\"\n\n-- \"Niin, sisareni, eikä se ollut ensimäinen kerta. Samaa suosiota,\njota hän sinulle osoittaa, hän tuhlaa minullekkin. Lakkaamatta hän\nsivullani taistelee, pitäen huolta minusta, kuin vanhempi veli, kuin\nisä.\"\n\nEnemmin kuin milloinkaan ennen, Hedwigin suuret silmät tarkastivat\ntutkistellen munkkia.\n\n-- \"Kärsimystä! lapseni\", hän vastasi heille kumpaisellekin. \"Vielä\nvähän kärsimystä, niin saatte kaikki tietää!\"\n\n-- \"Mennään pois!\" abbatissa lausui. \"Pois, pois? kiertomme on\npäättynyt. Meillä on muutakin tehtävää, kuin selittää arvoituksia.\"\n\nJa nopealla, hätäisellä käynnillänsä, hän jo keikutti eteenpäin.\n\nHedwig, ennenkuin häntä seurasi, tarttui munkin käteen ja kosketti sitä\nhuulillansa, lausuen hiljaa:\n\n-- \"Oi! kuka ikänä lienette, kiitoksia! minä rakastan teitä!\"\n\nKulkiessaan Hermanin ohitse, Magdalena ei voinut olla päätään\nkääntämättä.\n\nUnterwaldilaisen silmät olivat häneen yhä kiintyneet.\n\nKilian, joka viimeisenä kulki, lähestyi Beit-Weber'iä ja sanoi tälle:\n\n-- \"Rohkeutta! runoilija. Jumala antakoon sinulle yht'aikaa parannuksen\nja unohduksen!\"\n\nAbbatissa, tultuaan kamariinsa, laskeutui erääsen nojatuoliin.\n\n-- \"Uh! en jaksa enää; olen vallan näännyksissä.\"\n\nVaan säpsähtäen jostakin laimiinlyönnistä, hän kohta pudisti väsymyksen\npäältänsä, antaakseen uusia käskyjä.\n\n-- \"Tätini\", Kilian sanoi, \"armas tätini, sallikaa minun edes syleillä\nteitä.\"\n\n-- \"Kernaasti, poikani; vaan te'e se pian; kahdeksaan päivään en ole\nrahtuakaan nukkunut.\"\n\n-- \"Menkäämme pois, sisareni\", nuori mies sanoi molemmille tytöille.\n\"Siirtykäämme täältä, että hän saa edes vähän aikaa levähtää.\"\n\n-- \"Ei se hullumpaa olisi, poikani; mutta muista vaan, ett'et aivan\nkauan juttele morsiamesi kanssa. Kymmenen minuuttia, ei enempää.\nHedwigin täytyy olla minun sijassani keskustelu-huoneessa, apteekissa,\nvähän joka paikassa. Magdalenalla taas on kangaskamari ja liinapeso.\nTiedäthän, tyttäreni, että on mentävä pyykille.\"\n\nSe oli etenkin veli Starck, josta Hedwig ja Kilian puhelivat.\n\n-- \"En tiedä minkätähden\", Kilian sanoi, \"vaan koko luottamukseni lepää\nhänessä. Jos me tulemme onnellisiksi, hänestä onnemme lähtee. Miksi?\nkuinka? en sitä voi aavistaakkaan. Jokin sen minulle vaan sanoo. Jos\njään taistelukentälle, hän on sinua suojeleva.\"\n\nHedwig hänen keskeytti.\n\n-- \"Voi! älä puhu semmoista, Kilian; kun ennustaa onnettomuutta, seuraa\naina onnettomuus. Sinäkö kuolisit! voi! en sitten enää suojelusta\nkaipaisi, sillä minäkin kuolisin.\"\n\n-- \"Hedwig!\"\n\n-- \"Onhan meidän määrä tulla yhdistetyiksi? Niin tulemmekin, joko\ntäällä alhaalla, tai ylhäällä taivaassa.\"\n\nTällä välin Magdalena, miettien paljon aineellisempia asioita, koetti\nkiiruhtaa pesijöitä.\n\nJa kantaen itse melkoisen joukon pesovaatteita, hän lähti astumaan\nnäiden etupäässä.\n\nPyykkilautta, luostarin puutarhain toisessa päässä, oli suuren lammikon\nrannalla, johon kirkas lähde vuodatti vetensä. Lautan neljässä kulmassa\noli Göthiläisiä pylväitä, jotka ohutta olkikattoa kannattivat.\n\n-- \"Tänään on vallan mahdotonta\", yksi pesijöistä sanoi, \"vesi on\njäässä.\"\n\n-- \"Entä sitten!\" Magdalena vastasi, \"me särjemme jään.\"\n\nJa, tarttuen kirveesen, joka siellä sattui olemaan, hän hakkasi jäähän\nsuuren aukon.\n\n-- \"Täytyyhän olla väkevä, niinkuin te!\" yksi hänen kumppaneistaan\narveli.\n\n-- \"Tarkoitatko sillä\", hän vastasi, \"että minun täytyy tehdä tämä työ\nteidän kaikkien edestä? Sama se. Mutta ett'ei teidän tarvitse ristissä\nkäsin olla, menkää oitis noutamaan loput vaatteita; menkää.\"\n\nMuutaman sekunnin kuluttua jää yli koko lammikon oli rikottu.\n\nSitten, kun ei pesijöitä vielä kuulunut, Magdalena otti käteensä\nkurikan, kääri hiansa ylös kyynärpäihin asti, ja seisoen yksinään\nlammikon rannalla, ryhtyi rivakasti työhönsä.\n\nIloinen talvi-aurinko valaisi tuon reippaan ja uljaan tytön kauniita,\nvalkoisia käsivarsia ja vereviä kasvoja.\n\nJokin huokaus kuului hänen korviinsa.\n\nHän käänsi päätänsä.\n\nEräs mies oli siellä, Herman.\n\nNojaten vasten käsipuita, hän katseli Magdalenaa.\n\n-- \"Taasen te!\" tämä sanoi.\n\n-- \"Ja miksikä ei, serkku...\"\n\n-- \"Serkku, minäkö?\"\n\n-- \"Nimeni on Herman Nagöli. Ahaa! tunnetko minun nyt? Sinä muistat kai\ntuota kahdenkymmenen tynnyrinalan niittyä, joka niin suurella\nvääryydellä minulta riistettiin sinun hyväksesi, kiitos kunnia\nDiesbach'in mahtavalle myötävaikutukselle.\"\n\n-- \"Diesbach ei ole mitään tehnyt, joka ei olisi oikein\", nuori tyttö\nylpeästi vastasi. \"Meidän välillämme oli riita. Majistraatti sen\nratkaisi minun edukseni: siinä sen lorun loppu.\"\n\n-- \"Eipä niinkään!\" nuori mies huudahti, \"sillä siitä tuomiosta minä\nvetoon kun vetoonkin vielä.\"\n\n-- \"Te'e mieliisi. Saadaanpa nähdä, kuka tässä lopulta voittaa.\"\n\nJa huolimatta sen enempää tuosta hävyttömästä, hän ryhtyi jälleen\npesoonsa.\n\nHetken päästä Herman jatkoi:\n\n-- \"Sen sijaan, että riitelemme, serkkuni ... kuulkaapa hiukan... Jos\nsuostuisimme elämään yhdessä.\"\n\n-- \"Kuinka se kävisi laatuun?\"\n\nMagdalenan vapaan ja kirkkaan katseen edessä Unterwaldilainen ensin\npunastui korvia myöten. Sitten, pudistaen pörröistä päätänsä ja tehden\nliikkeen, ikäänkuin ajaakseen pois lopunkin hämmästyksestään, hän\njatkoi:\n\n-- \"Maltas kuin ajatukseni selitän, serkkuseni. Voi! Voi! minä vihasin\noikein sinua alussa; ja kun lähdin sinua etsimään, se tapahtui vaan\nvihamielessä. Mutta minä nä'in sinun. Se muutti mieleni. Minä katselen\nsinua nytkin vielä, ja enemmin kuin milloinkaan ennen tulee mieleeni\najatus, että me olemme vallan kuin luodut toisillemme kuulumaan,\nkenties toisiamme rakastamaankin ... ja sen voin vakuuttaa, mitä meihin\nmolempiin tulee, pulskeita lapsia tasavalta meiltä saisi.\"\n\nNyt oli Magdalenan vuoro painaa alas silmänsä.\n\n-- \"Avioliitto!\" hän jupisi.\n\n-- \"Ainakin lupaus. Meillä on sota ja minä olen sitä lajia, ett'en\nsäästä itseäni. On hyvin mahdollista, että kaadun; sitten ei tämä\nsinulle suurta haittaa tekisi. Minun kuoltuani, sinulla kieltämättä on\nnuo kaksikymmentä tynnyrinalaa niittua. Mutta jos tulen takasin,\nolisihan hauska nähdä siellä karjamme yhdessä käyvän laitumella. Sano,\ntahdotko?\"\n\nTämän luontevan puheen alla paloi rakkaus, yksinkertainen ja raitis\nrakkaus, niinkuin tyttö, joka sen oli sytyttänyt, niinkuin mies, joka\nsen sydämmessään tunsi.\n\nNiin luultavasti Magdalenakin sen käsitti. Hän oikaisi itsensä,\nkiinnittäen silmänsä nyt Hermaniin.\n\n-- \"Ethän sen vuoksi vähemmin uljaasti maatasi palvelisi?\"\n\n-- \"Päin vastoin.\"\n\n-- \"Herman, tässä on käteni.\"\n\n-- \"Kiitoksia, Magdalena. Minä olen kokonaan sinun, nyt ja aina.\"\n\nPesijät lähestyivät.\n\nHerman katosi, kasvot ilosta loistavina. Magdalena sitä vastaan,\nkoettaen peittää häiriötänsä, huusi tovereillensa:\n\n-- \"Hätää nyt, laiskurit! olemme ilmankin jo myöhästyneet. Pian\ntyöhön!\"\n\nJa kurikoita heilutettiin tulisella kiireellä.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nKettu ja susi.\n\n\nFrançois Villon oli tehnyt tarkkoja havainnoita kaikesta, mikä saattoi\nkoskea Ludovik kuningasta.\n\nMutta kuningas itsekin tahtoi tarkalleen seurata näytelmää, jonka\nnäkymönä Sveitsi nyt oli, saattaakseen käyttää jokaista tarjouvaa\ntilaisuutta hyväksensä; hän sen vuoksi, ollen tekevinänsä toivioretkeä\nNotre-Dame-du-Puy'hyn, päätti asettua väijyksiin Lyon'iin eli toisin\nsanoen teaterin paraasen katsoja-paikkaan.\n\nMutta, hän ei ollut sinne vielä saapunut. Hän oli viipynyt jonkun aikaa\nPietari Bourbonilaisen, Beaujolais'in kreivin luona, joka oli nainut\nAnna prinsessan, tulevan Beaujeu'n rouvan.\n\nHänen vävynsä ja tyttärensä häntä saattoivat Villefranche'n satamaan\nasti, jossa kuninkaallinen laiva häntä vartosi. Ritari-elämään\ntottumaton hallitsija matkusti mieluimmin vettä myöten.\n\nTuskin laivasto oli ehtinyt ulapalle, niin jotain liikettä syntyi\nrannalla. Sitten eräs vene tuli näkyviin, kreivin oma vene, joka oli\ntyönnetty vesille hänen nimenomaisella käskyllänsä.\n\nKaukaa Ludovik XI oli kaiken tämän nähnyt. Uteliaana luonnoltansa ja\nkärsimätönnä odottaen selitystä, hän kumartui laivan reunan yli\ntunteakseen niin pian kuin mahdollista lähettilään, joka näin hänen\nluokseen laitettiin.\n\nSe oli pitkä mies kopealla käynnillä. Hän seisoi yksinään veneen\nkokassa, jouduttaen äänellään soutajia, ikäänkuin olisi ollut hänelle\ntärkeätä päästä pian perille.\n\nJa tosiaan, ennenkuin oli ehditty edes oikein rinnalle, hän yhdellä\nainoalla hyppäyksellä nousi laivaan ja riensi tervehtimään kuningasta,\njoka oitis huudahti:\n\n-- \"François Villon; kuinka, sinähän se olet! Sinä, joka minusta\nerkanit Loire'lla ja tulet minua nyt tapaamaan Saône'lla.\"\n\n-- \"Joka tie vie Romaan, sire. Minä tuon uutisia Teidän\nMajesteetillenne.\"\n\n-- \"Vallan tuoreita uutisia?\"\n\n-- \"Ei oikein tuoreita, sire. Kenties ne Teidän Majesteettinne mielestä\njo hiukan tympeiltäkin hajahtavat. Minun on täytynyt tehdä suuria\nkiertoja ja olen sen vuoksi myöhästynyt.\"\n\n-- \"Parempi kerran kuin ei koskaan. Mennäänpä kajuuttaan.\"\n\nJa, niinkuin ensi kerrallakin, ovi taasen sulkeutui heidän jälkeensä.\n\nKuningas istautui eräälle rahille ja alkoi vilkkaasti kysellä.\n\n-- \"Nyt olemme kahden. Sinä voit puhua. Mitä siellä nyt olet\ntoimittanut, toverini?\"\n\n-- \"Sire, alkaakseni alusta, nä'in ensin Nikolaus Diesbachilaisen\nkuolevan ja tutustuin hänen poikansa Kilian'in kanssa, joka on hänen\navujensa ja hänen Teidän Majesteettianne kohtaan osoittaman\nuskollisuutensa arvokas perillinen.\"\n\n-- \"Tiedän sen. Entä sitten?\"\n\n-- \"Sitten, suorittaen lähetykseni, löysin veli Starck'in.\"\n\n-- \"Niin, niin, minä tiedän lähtönne sotaan, ja olen tytyväinen sinuun.\nKuuluupa siltä, kuin olisit uljaasti siellä tapellutkin vielä kaupan\npäälle.\"\n\n-- \"Sire, kun kuulee torven raikuvan, täytyypä olla aika jänis, jos ei\nsilloin saa rohkeutta. Teidän Majesteettinne siis tietää kaikki meidän\nottelumme Torrens'in ja Sion'in luona Vallis'issa; sitten Murten'in,\nEstavayer'in ja Yverdun'in luona...\"\n\n-- \"Tiedän kaikki, siihen asti kun Romont'in kreivi tahtoi valloittaa\ntakaisin tuon viimeksi mainitun kaupungin hyviltä ystäviltäni\nSveitsiläisiltä. Mitä seurasi tuosta piirityksestä, häh? sano!\"\n\n-- \"Ihmeteltävä puolustus, sire. Oi! niin, teillä on suuri syy rakastaa\nnoita Sveitsiläisiä, sillä tyrnevää sotaväkeä ne ovat. Kaupungin olivat\nasukkaat jättäneet vihollisen valtaan ja paenneet itse linnaan. Heiltä\npuuttuu sotavaroja, he repivät kaikki tarpeettomat rakennuksensa, ja\nnakkaavat niiden pirstat piirittäjien niskaan. Nämä taas, kun eivät\nmuureille voi nousta, täyttävät reunoja myöten vallihaudat oljilla ja\nkuusilla. Pian liekit kohoavat tornien harjalle asti. Äärettömän iso\nkokkovalkea, jonka ääressä Burgundilaiset kylkiänsä hautoivat. Äkkiä\nlasketaan vipusilta alas tuon pätsin keskelle ja linnan koko väestö\nkarkaa heidän päällensä. Täydellinen sekasorto. Palataan linnan\nelatusvarojen, viiden tykin ja kolmen ruutivaunun kanssa. Seuraavana\npäivänä saapuu Scharnachthal'in lähettämiä lisäjoukkoja. Romont'in\nkreivi pötkii tiehensä kaikessa hiljaisuudessa. Siinä siis uusi voitto.\nMutta linna ei enää kelpaa puolustettavaksi; sen siis polttavat itse,\nja kaupungin myöskin. Sitten liehuvin lipuin, soitolla ja helinällä\nperäytyvät Granson'iin Hannu Müller'in johdolla, joka on yksi Bern'in\nuroista.\"\n\n-- \"Granson!\" Ludovik XI kertoi, \"sen tienoillehan juuri veljeni Kaarlo\non leirinsä asettanut. Hän piirittää tuota linnoitusta. Pitäneeköhän se\npuolensa, kunnes Sveitsiläiset ovat ehtineet voimansa ko'ota. Kaikki\nrippuu siitä.\"\n\nJa, huolen pilvet otsalla, silmät puoli-ummessa, huulet pitkällä, hän\nistui mietteisin vaipuneena, peukaloitaan pyöritellen.\n\n-- \"Granson kyllä pitää puolensa\", Villon vastasi; \"luottakaa siihen,\nsire.\"\n\n-- \"Hum! hum!\" Ludovik XI mumisi, \"Rohkealla on viisi-kymmentä tuhatta\nmiestä. Kenties te'in tyhmästi solmitessani hänen kanssaan uudestaan\nvälirauhan. Sveitsiläiset ovat siitä saaneet vihiä, ja tuo vihi on\nniiden korviin kipeästi koskenut. Arveleppa, jos ne pyytäisivät rauhaa\nja saisivat. Pahaa minä pelkään!\"\n\nSitten äkkiä nostaen päätänsä ja teroittaen runoilijaan pienet harmaat\nsilmänsä, jotka kiilsivät kuin kaksi kallista kiveä, hän kysyi:\n\n-- \"Vaan miks'et minulle mitään puhu Campobasso'sta?\"\n\n-- \"Minun piti siihen juuri tuleman, sire, mutta huomaan Teidän\nMajesteettinne jo tietävän...\"\n\n-- \"Kaikki, mitä on tapahtunut, mutta en, mitä hän sinulle salaa on\nsanonut.\"\n\n-- \"Hän tahtoo itse puhutella Teidän Majesteettianne; hän pyytää\nsentähden turvauskirjettä, tullakseen vapaasti Lyon'iin.\"\n\n-- \"Vai niin! Ja siinä kaikki? Eikö mitään, joka voisi antaa aavistusta\nhänen aikeistansa? Eikö sanaakaan kirjallisesti?\"\n\n-- \"Ei mitään muuta, kuin mitä jo mainitsin Teidän Majesteetillenne.\"\n\nKuningas silitti leukaansa mumisten:\n\n-- \"Hän tahtoo tulla ... no! Totta Jumaliste! tulkoon!\"\n\nHän oli noussut ylös ja kiersi pari kertaa huoneen ympäri levottomilla,\nhätäisillä askeleilla. Sitten, näyttäen runoilijalle pöydän, jonka\npäällä oli valkoista paperia ja kirjoitusneuvot, hän sanoi:\n\n-- \"Istu tuohon ... ota kynä. Kirjoita nämä muutamat sanat: 'Meidän\ntahtomme on, että Campobasso'n kreivi saa vapautensa; kaikille niille,\njotka hänen ovat vanginneet, maksamme lunnaat hänestä.'\"\n\nSen jälkeen, tarttuen kynään kuumeesta vapisevalla kädellä, hän\nkirjoitti nimensä alle. Villon aikoi nousta.\n\n-- \"Maltas\", kuningas sanoi, \"ei siinä vielä kaikki. Eräs kirje nyt.\nSinä saat olla minun lähettilääni.\"\n\n-- \"Minäkö, sire?\" ...\n\n-- \"Miks'ei? Lyhyinhän tie sinulle on kulkea Jura'n ja Granson'in\nkautta. Kirjoita ylhäälle: 'Arvoisa veljeni', sitten alemmas:\n'Tiedättehän kuinka totinen ystävyyteni teitä kohtaan on. Tahdon siitä\nantaa teille uuden osoitteen. Kreivi Campobasso, jonka niin suuressa\narvossa pidätte, aikoo teitä pettää, ja tekee minulle tarjouksia siinä\nmielessä.'\"\n\n-- \"Kuinka!\" kirjuri huudahti; \"mutta sitten hän rupee epäilemään,\nja...\"\n\nLudovik XI nosti olkapäitään, hymyili omituisella tavalla ja jatkoi:\n\n-- \"Kirjoita vaan: 'Toiselta puolen, oman etunne vuoksi, tehkää sovinto\nSveitsiläisten kanssa. Minä tunnen ne. Uskokaa minua, ne ovat\nvaarallisia vastustajia. Kaiken kestävyytenne ja uljautenne ohessa,\nette saa niistä mitään tolkkua. Rauha! tehkää rauha, jos kunnianne on\nteille kallis.'\"\n\nVillon ei voinut olla hämmästystään uudestaan näyttämättä.\n\n-- \"Johan nyt! ja minäpä luulin, sire, että sotaa halusitte.\"\n\n-- \"Tollo!\" kuningas vastasi, \"hän jatkaa sodan, jos häntä rauhaan\nkehoitan ... samoin kuin hän vielä enemmin tuohon Italialaiseensa\nihastuu, jos häntä kiellän häneen luottamasta. Joko ymmärrät?\"\n\n-- \"Jo vähän, sire; te olette suuri valtioviisas.\"\n\n-- \"Olen, suoraan sanoen, vain viekas kettu. Hän on susi ...\nkiukkuinen, kopea, raaka. Saatpa sen omin silmin nähdä. Varo vain,\nett'ei hän sinua syö. Tässä on kukkarosi täytteeksi. Onnea matkalle!\"\n\n-- \"Mistä minun pitää menemän, sire? ikkunastako?\"\n\n-- \"Ei mar! tällä kertaa ovesta, toverini, ja ilman mitään uutta\nsukellusta. Veneellä saatetaan sinua rantaan asti. Onnesi on ta'attu,\njos minulle ensimäisenä tuot uutisia tappelusta, ja hyviä.\"\n\n-- \"Mars rukouksenne kuulkoon, sire, ... ja lainatkoon Mercurio minulle\nsiipensä!\"\n\nNäin sanoen Villon lähti, ja kulki niin suurella nopeudella, että hän\nkolmannen päivän keskipaikoilla jo saapui Jura vuoren itäiselle\nrinteelle.\n\nHänen jalkojensa alla, matalammilla kukkuloilla, olivat Neuschâtel\njärven rantaa pitkin Burgundilaisen armeijan lukemattomat teltat.\n\nVähän matkaa vasemmalla, savupilvien läpi, joista välähti salamoita ja\nkuului kanuunain jyskettä, näkyi muuria, torneja sekä ampumareikiä: se\noli Granson'in linna.\n\nLiittolaisten lippu liehui vielä sen harjalla. Mutta itse linna,\nahdistettuna joka taholta, hajoili, horjui sekä näytti jo vihdoinkin\nolevan sortumaisillaan tuon tulisateen alla.\n\nKatseltuansa hetken tätä näytelmää Villon jälleen lähti liikkeelle.\n\nHän sai vielä melkein tunnin astua alaspäin ennenkuin ehti etuvahtien\nluo.\n\nHän koki turhaan tulla ymmärretyksi; siinä oli vain paljaita\nEnglantilaisia. Vähän kauempana Italialaisia, Stadelaisia,\nEspanjalaisia, Gelderniläisiä, Friisiläisiä, vieläpä Tanskalaisiakin.\nEi missään ketään, joka ranskaa olisi ymmärtänyt.\n\n-- \"Totta tosiaan\", Villon mietti, \"Burgundin herttualla on joka lajia,\npaitsi Burgundilaisia. Se mar on aika raakalaislauma, oikea Xerxeen\nsotajoukko.\"\n\nEräs vartijakunta vihdoin saapui paikalle. Eräs kapteeni Frankkilaista\nsukuperää sitä komensi. Tämä kuunteli matkustajaa, kumarsi nähdessään\nkuninkaallisen sinetin, joka todisti hänen lähetystänsä ja tarjoutui\nkohteliaasti häntä opastamaan Kaarlo herttuan teltalle.\n\nVillon suostui. Vaan, samalla kuin häntä seurasi, hän mietti:\n\n-- \"Sepä on omituista! minusta on kuin tuntisin tuon herrasmiehen.\nMissä hiidessä olemme toisemme tavanneet?\"\n\nIkäänkuin paki paraastaan vastaamaan tähän äänettömään kysymykseen,\neräs toinen kapteeni astui tämän ensimäisen luo, ja tervehti häntä\nRamswag'in nimellä.\n\n-- \"No peijakas!\" runoilija itsekseen arveli, \"tämähän on sen\nLothringilaisen ritarin veli, jonka me tapoimme, sama, joka meitä ajoi\ntakaa Fargeau'hun asti. Jos hän minut tuntisi! Vaan mitä hullua,\nolinhan vallan noessa silloin. Kuitenkin, siitä päättäen, mitä Renato\nherttua kertoi, hän on suuri petturi. Ollaanpa varulla!\"\n\n-- \"Te olette Ranskan kuninkaan palveluksessa?\" Ramswag'in herra kysyi.\n\n-- \"Hän käyttää minua lähettiläänä. Olen paljon maita matkustanut,\nhäneltä käskyjä tai kirjeitä kuljettaen.\"\n\n-- \"Ro, mitä arvelette? oletteko milloinkaan nähneet paremmin\njärjestettyä leiriä, kuin tämä tässä? ... näöltään uljaampaa väkeä? ...\nrikkaampaa varastoa?\"\n\n-- \"Tosiaan, se on varsin kaunista. Montako miestä kaikkiansa?\"\n\n-- \"Kolme-kymmentä tuhatta, jotka herttua itse on Lothringistä tuonut.\nSitten neljä tuhatta Savoijalaista Romont'in kreivin johdolla, kymmenen\ntuhatta kondottieria Piemont'ista ja Milano'sta, ynnä vielä paljo muita\nkaukaisemmista paikoista. Kaikkiansa, lähes viisi-kymmentä tuhatta.\"\n\n-- \"Juuri sama määrä, jonka kuningas minulle mainitsi\", Villon mietti.\n\n-- \"Kunnia ja voitto Kaarlo herttualle\", Ramswag jatkoi; \"hänen\nseurassaan ovat kaiken mailman prinsit ja ylhäiset herrat: Neapelin\nkuninkaan poika, Cleve'n herttua, Filippo Badilainen, Romont'in,\nMarle'n ja Chalons'in kreivit, ynnä monta muuta vielä. Niiden ympärillä\njoukottain palvelijoita, kauppiaita ja irstaisia naisia. Katsokaa!\nkatsokaa näitä neljää sataa komeata telttaa meidän ympärillämme.\nHovipojat, vieläpä joutsimiehetkin käyvät kalliissa vaatteissa. Mitä\nsotamiehiin taas tulee, ei missään näe niitä niin runsaasti\npalkattuina, eikä niin iloisina. Kuulkaa niiden lauluja, katsokaa,\nkuinka niille kaadetaan viinaa ja ryytiviiniä. Vaan mitä! mikä melu\ntuolla alhaalla on? Mitä liekkiä nuo ovat?\"\n\nRamswag'in herra nousi pystyyn satulassa; vaan laskeutui heti\njälleen alas, jatkaen puhettaan suopealla muodolla ja täynnä\nanteeksi-antamusta.\n\n-- \"Se on vain joku kylä, jonka he polttavat lämmittääkseen itseänsä.\nIlma on vielä tähän aikaan niin kylmä! Vaan nyt me jo lähestymme leirin\nherttuallista osaa. Ohhoh! ei mar teidän herranne kuningas Ludovikin\nluona mitään tämmöistä saa ihailla. Kaarlo Rohkea itsekään ei vielä\nkoskaan ole kulkenut näin suurella komeudella, näin paljo ajoneuvoja,\nrikkauksia ja ihmeteoksia muassansa. Tässä on kappeli ja siinä\nkaksi-toista apostolia puhtaasta hopeasta, pyhän Andreaan jäännösrasia\nkristallista, kultaisia astioita, monstranseja, alttarikoristuksia ja\nkalkkiverhoja, joiden vertaisia ei ole koko mailmassa. Tuossa, hänen\ntelttansa ... mutta on tarpeetonta minun enempää puhua teidän\nkorvillenne, kun se kyllä itse jo puhuu teidän silmillenne.\"\n\nKaikki, mitä tuo puhelias kapteeni kertoi, oli aivan totta.\nRistiretkien aioilta asti, ei ollut nähty mitään niin mahtavaa ja niin\nloistavaa armeijaa. Prinssien teltat kiilsivät kullalle ja silkille;\nLännen suuriherttuan, Burgundin tulevan kuninkaan oma teltta oli oikea\npalatsi, mitä kalliimmista kankaista, mitä harvinaisimmista koristeista\nkokoon pantu.\n\nOven suussa joukottain loistavia palvelijoita, joutsimiehiä,\naseenkantajoita ja hovipoikia kirjauksilla ja kultakoruilla\nvaatteissansa. Ensimäinen osuus, jonkunmoinen etukammio, oli Kordovan\nnahasta. Päämaja keskellä purppura-sametista, koristettuna\nkiertelevällä muratilla, jonka lehdet olivat kultaa, ja varsi kallista\nemaljia. Päivänen tunki sisään värjätyistä akkunoista, jotka olivat\nkultaisiin ristikkoihin sovitetut. Sisäänkäytävän vastaisella seinällä,\nBurgundin vaakuna, helmistä, rubiineista, saphireista ja smaragdeista\nmuodostettuna. Siellä täällä Kaarlo herttuan monilukuiset aseet; hänen\nkeihäänsä, joiden kärjet olivat kultaa, ja varret norsunluuta tai\neben-puuta, sekä hänen miekkansa ja veitsensä, joiden ponnet\nkimaltelivat kalliista kivistä. Näiden sota-aseiden välissä pöytiä,\njoiden päällä makasi kaikki hänen kultakalunsa ja kalleutensa,\nhänen sinettinsä, joka painoi naulan, Kulta-taljan tähdistön\nkaulavitjat, jotka olivat kokonaisen kreivikunnan arvoiset, hänen ja\nhänen isänsä muoto-kuvat, kaksi ihmeteosta aikanansa; vihdoin,\nhänen valtio-istuimensa, joka olisi kelvannut vaikka Persian\nsatraapille, hänen valtio-istuimensa, jolla hän aina mielellään istui\nnäyttäytyessään lähettiläille ja prinseille, antaakseen niille jo\nedeltäpäin jotain aavistusta siitä suuruudesta, jota kohden hän pyrki.\n\nSillä hetkellä, jolloin Villon saatettiin sisään, tämä valtio-istuin\nseisoi tyhjänä. Nähdäkseen itse herttuan, hän nousi varpaillensa, ja\nhovilaisten yli hän vihdoin huomasi pitkänään leijonantaljalla makaavan\nmiehen, joka varreltaan oli kohtuullisen iso ja ruumiiltaan roteva,\nylpeällä otsalla, kuivalla, kiukkuisella muodolla, ja verestävillä\nsilmillä, miehen, jonka te'eskennellyssä hymyssäkin vielä oli jotain\nhäijyä sekä raakaa.\n\nSen kuvauksen johdolla yksinään, jonka Ludovik XI oli antanut,\nrunoilijamme hänet oitis tunsi; hän mietti mielessänsä:\n\n-- \"Ketun jo tunnen, tutkikaamme nyt sutta.\"\n\n\n\n\nXIX.\n\nRohkea, hirveä, hurja.\n\n\nKansa harvoin erehtyy liikanimissä, joita se antaa; näin se on\nasteettain arvostellut Burgundin herttuan elämää.\n\nKaarlo Rohkea, niinkauan kuin hän vielä, paljaana Charolais'in\nkreivinä, ei ollut muuta ehtinyt näyttää, kuin kieltämättömän\nuljautensa; Kaarlo Hirveä, kun hän päästyään isänsä viisaista\nvaroituksista, vapaasti heittäytyi himojensa ja julmuutensa kuohuvaan\npyörteesen; Kaarlo Hurja, kun hän menestyksen ylpeydessä ja\nkunnianhimon kuumeessa syöksyi silmittömästi, ikäänkuin tahallaan\nrikoksiensa ansaittua rangaistusta kohden.\n\nRunoilijat ovat myöskin ennustajoita. Tämmöinen ennustus soveltuu\nkaikkiin itsevaltiaihin ja kaikkiin valloittajiin. Niinpä Villon sen\nluulikin lukevansa tuon miehen otsalla, jota hän katseli.\n\nLöytyy kaksi oivallista kuvaa Kaarlo Rohkeasta: toinen Juhana\nBryggeläisen, toinen Michelet'in maalaama. Kankaalla niinkuin\npaperillakin hänellä aina on tuo sama kamala ja hirvittävä muoto, nuo\npunaiset silmät, nuo synkät kasvot, tuo tumma iho, muoto, jonka\nepäselvät vivahdukset todistavat sitä syntyperän sekanaisuutta, sitä\nalkuaineiden, aatteiden ja himojen ristiriitaisuutta, joka tässä\ntraagillisessa henkilössä vallitsi. Chastellain, hänen elämäkertansa\nkirjoittaja, päättää kuvauksensa hänestä näillä sanoilla: \"Vahva\nvarreltaan, vahva käsiltään, vahvoilla, tukevilla säärillä, pitkillä\nkäsivarsilla; ankara keihästelijä, valmis syöksemään satulasta kenen\ntahansa; parta ja iho ruskeat, päässä tuuhea harjastukka.\"\n\nHänen uhkaava mielilauseensa: \"olen sen suorittanut\" kauhistutti\nkaikkia, hänen ensin ryhtyessään hallitukseen. Hän alkoikin suorittaa,\nmillä menestyksellä, kuinka? -- Jumala sen yksin tiesi. Hän oli\npyrstötähti, joka näytti antavan paljo aihetta ajatukseen. \"Käytin\nkuvitusvoimaani\". Chastellain sanoo, \"ja voin uskoa hänestä mitä\ntahansa... Lopussa kiitos seisoo.\"\n\nKaikki hänen ympärillään, samoin kuin tuon vapisevan kansan keskellä,\njo kohta muistutti hävittäjästä, tuhoojasta.\n\nGentiläiset hänen nöyryyttävät; hän sen sittemmin heille kostaa.\nLüttich'in hän valloittaa ja kostaa oitis. Hän palaa voittoriemussa\nBryssel'iin ja hänen ylpeytensä, kiukkunsa ja raivoutensa hämmästyttää\nkoko tuon levottoman joukon anojia, avunhakijoita ja muiden maiden\nlähettiläitä, jotka hänen tuloansa odottivat. Muun muassa, Tournai'n\nvaivaiset asukkaat pyytävät polvillaan anteeksi erästä heidän\nkaupunkinsa lasten pitämää kujetta; hän ei tahdo kuullakkaan mistään\nvähemmästä rangaistuksesta, kuin merkitä Burgundin vaakunan kuva\ntulikuumalla raudalla heidän jok'ainoan otsaansa.\n\nSitten, täydellinen mielenmuutos. Toivottiin hänestä ritaria, vaan\ntavataan asioitsija, rahamies ja luvunlaskija. Jos hän käy isänsä\naartehistossa, hän sen vain tekee sitä sulkeaksensa. Sittemmin hän sen\ntäyttää tavattoman suurien verojen ja kaikenlaisien säälimättömien\nkiskomisien kautta. Kaikkialla, tirannimainen säännöllisyys, ankara\njärjestys. Tuon lempeän Filippo herttuan iloinen hovi muuttuu melkein\nkuin luostariksi. Ei mitään yhteisiä pöytiä enää, joiden ääressä\nupseerit ja vasallit hallitsijansa kanssa aterioivat. Hän eroittaa ne,\nhän istuttaa ne eri pöytien ääreen, ja aterian jälkeen jokaisen täytyy\nastua herttuan ohitse, joka panee muistoon poissa-olevat; joka on\npoissa, menettää päiväpalkkansa. Jos joku siitä uskaltaa valittaa,\nherttua kohta joutuu raivoihinsa. Tarkempi ja toimeliaampi, kuin kukaan\nmuu mailmassa, hän oleskelee alituisesti harjoituksissa ja\nneuvotteluissa, rasittaen itseänsä ja väkeään säälimättä. Kaiken\nvapauden, kaikki oikeudet, kaikki kansalliset aatteet hän oitis\ntukehuttaa, tahtoen yhtenäisyyttä hajanaiseen valtakuntaansa. \"Jos\nolisin heikko, minua halveksittaisiin; tahdon ennemmin olla vihattu.\"\nHän teki itsensä vihatuksi joka paikassa, yksin noiden suuri- ja\npaksupäisten Flamilaistenkin maassa, joka oli hänen tukevin turvansa.\n\"Meillä Portugalilaisilla,\" hän heille sanoi, viitaten äitinsä\nsyntyperään, \"meillä on tapana antaa tuhannen peeveliä kaikille, jotka\neivät tottele meidän tahtoamme!\" Dinant, Lüttich, sen pian saattoivat\ntodistaa. Ei mitään jalomielisyyttä, ei mitään ritarillisuutta, ei edes\nkunniantuntoa. Nesle'ssä, Briey'ssä, ne, jotka olivat hänen kunniaansa\nluottaneet, surmattiin säälimättä. Ainoastaan väkevämmän oikeudella hän\nriistää ja raastaa kaikkialla, kun se vaan suinkin sopii hänen\ntarkoituksiinsa. Oikea rosvo.\n\nHänen kiihkeissä aivoissaan, joissa järkevyys ei kuitenkaan vedä\nkunnianhimolle vertoja, liikkuvat täydellisessä epäjärjestyksessä\nkaikki nuo tuumat, kaikki nuo unelmat, jotka vasta myöhemmin Kaarlo V,\nhänen tyttärensä poika toteuttaa. Mutta Kaarlo V:llä olikin vaan\ntekemistä Frans I:sen kanssa; Kaarlo Rohkea törmäsi Ludovik XI:ttä\nvastaan.\n\nVarrotessaan tuota ratkaisevaa hetkeä, varmana voitostaan, hän venyi\nsiellä, komeassa teltassaan, leijonataljallansa, puettuna purppuraan ja\nnojaten samettityynyihin.\n\nHänen ympärillään, määrätyillä paikoilla, tarkassa järjestyksessä ja\nkunnioittavassa äänettömyydessä, koko hänen huonekuntansa, koko hänen\nhovinsa. Ei mitään siinä puuttunut, ei edes kääpiö, eikä narrikaan,\njoka makasi isojen metsäkoirien keskellä, herransa jalkain juuressa; ei\nesi-lukijakaan, joka par'aikaa komeasta käsikirjoituksesta luki\nAleksanteri suuren historiaa.\n\nAleksanteri suuren historia, paki paraastaan kirjoitettu Lännen\nsuuriherttuaa, Burgundin tulevaa kuningasta varten. Hänen ja hänen\nystäväinsä yhtäläisyys Dareion voittajan ja tämän päällikköin kanssa\nlöytyi siinä esitettynä erään hovilaisen kynällä. Ja Burgundilainen\nnäyttikin sitä suosiollisin korvin kuuntelevan. Hänen katseestaan,\nhänen hymystään oli helppo huomata, että hän, joka itse oli paras\nimartelijoistansa, kaikessa hiljaisuudessa vertasi itseään tuohon\nMakedonian sankariin.\n\n-- \"Pyhän Yrjänän kautta! vannonpa sen\", hän äkkiä huudahti, \"meillä,\nmyös meilläkin on oleva taistelumme Arbelan luona ... ja myöhemmin,\nehkä jo hyvinkin pian, kun valtakuntamme ulottuu Pohjanmerestä\nVälimereen asti, lähdemme koko kristillisen ritariston etupäässä,\njohtamaan jotain viimeistä ristiretkeä, aukaisemme Gordion solmun,\nvalloitamme Itämaat ja kuljemme voittoriemussa johonkin uuteen\nBabeliin.\"\n\nEräs hovilainen kiirehti vastaamaan:\n\n-- \"Se on uuden Aleksanterin työ. Jos tunkisimme Libyaan asti, ei\nepäilemistä, ett'ei Ammon'in oraakeli teitäkin julistaisi Jupiterin\npojaksi.\"\n\nJa jokainen kumarsi ikäänkuin tervehtiäkseen jotain jumalaa.\n\n-- \"Olkoon menneeksi!\" Villon jupisi, joka tarkalleen oli seurannut\ntätä kohtausta, \"minä olen Diogenes; jos joskus tulisit kolkuttamaan\nminun tynnyrini suulle, vastaisin sinulle: väistyppäs vähäisen syrjään\nminun aurinkoni edestä!\"\n\nEsi-lukija kysyi, saisiko jatkaa.\n\n-- \"Ei\", herttua sanoi. \"Nyt pari sivua Liviosta. Hannibalin historiaa.\nNiinkuin hän, minäkin menen Alppien yli, niinkuin häntä, ei kukaan\nminuakaan voi vastustaa.\"\n\nEräs ääni hänen keskeytti; tykin ääni.\n\n-- \"Mitä se on?\" hän sanoi rypistäen kulmiansa. \"Granson ei siis\nvieläkään ole antaunut? Haa! minä hirtätän ne joka ainoan!\"\n\nSitten, nousten äkkiä pystyyn, hän kysyi:\n\n-- \"Missä on Ramswag?\"\n\nTämä astui esiin kumartaen maahan asti.\n\n-- \"Sinä lupasit minulle, että linna tänään antautuisi\", herttua\nkiukuissaan tiuskasi. \"Pyhän Yrjänän kautta! aiotko pitää minua\npilkkanasi?\"\n\n-- \"Teidän ylhäisyytenne\", Lothringilainen vastasi, \"minä toivon vielä\nvoivani pitää, mitä lupasin. Olen sanonut heille heidän omalla\nkielellänsä, ja hänen ylhäisyytensä Filippo Badilaisen nimessä, että\nBern ja Freiburg ovat raunioina, ett'ei kukaan enää voi heitä auttaa,\nettä te ihmettelette heidän miehuuttansa, ja että, aikomatta heitä\nmillään muotoa siitä rangaista, päinvastoin tarjoatte heille kaikkea\nkunniaa ja kiitosta.\"\n\n-- \"No niin! miksi eivät ole antauneet?\"\n\n-- \"Juhana Veiller, yksi päälliköistä, suostui aukaiseen portit. Eräs\ntoinen, Hannu Müller sitä vastusti, julistaen tahtovansa tulla\nraunioiden alle haudatuksi. Minun täytyy sinne piakkoin palata...\"\n\n-- \"Palaa sinne oitis, ja tarjoo heille uudestaan, vanno heille\nsielusi, veresi kautta, mitä ikänä vaan tahdot. Tämä vastarinta minua\nkiukuttaa ... sen täytyy loppua!\"\n\nRamswag oli jo lähtemäisillään; muuan vanhus, Badin rajakreivi häneltä\nsulki tien.\n\n-- \"Maltas vähän!\" tämä sanoi, \"minun nimeäni on jo käytetty; sitä\naiotaan vieläkin käyttää. Burgundin herttua, minä toivon, ett'en saa\nsitä katua, ja että pidätte sananne.\"\n\n-- \"Epäilemättä ... niin ... mene! Ramswag, mene!\"\n\nIlkeä irvistys väänsi Lothringilaisen kasvoja; sitten hän katosi.\n\nVillon käytti nyt tilaisuutta lähestyäkseen erästä kamariherraa, ja\nantoi tälle kirjeensä.\n\nTämä kiirehti ojentamaan sen herttualle, joka oitis aukaisi sinetin.\n\n-- \"Vai niin!\" hän sanoi, lukiessaan sitä inhoavalla muodolla. \"Taasen\non kallis serkkumme Ranskassa meitä kirjeellä muistanut. Entä missä on\nkirjeentuoja?... Ai! tehän se olette, herra?... Oivallista ...\nodottakaa.\"\n\nJokainen läsnä-olevista oli hiljaa ja varovasti väistynyt syrjään,\npaitsi Villon, joka tämän viimeisen sanan johdosta jäi paikallensa.\n\nKumealla äänellä, hampaiden välistä herttua jatkoi:\n\n-- \"Campobasso! jokin ilmi-anto... Ahaa! kyllä ymmärrän ... että muka\nhyvän palvelijani hylkäisin... Vanha juoni, jolla ei minua petetä. Päin\nvastoin. Löytyy mar aina sentään yhtä paljo älyä, kun sinullakin,\nserkkuseni!\"\n\nKylmän ulkomuotonsa alla. Villon itsekseen nauroi ja mietti mielessään:\n\n-- \"Ilku vaan, Jupiterin poika! Ludovik XI ei ole muuta kuin halpa\nkuolevainen, mutta kuinka hyvin hän sinun sentään tuntee!\"\n\n-- \"Sveitsiläiset!\" herttua jatkoi. \"Minäkö myöntyisin? minäkö\nperäytyisin? Näyttääpä tosiaan siltä, kuin hän luulisi minun olevan\noikein vaarassa!... Minun kunniani häntä jo edeltäpäin kammoittaa. Hän\npelkää omaa selkäänsä. Pyhän Yrjänän kautta! onpa hänellä syytäkin.\"\n\nSamassa Badin rajakreivi astui esiin ja puhui:\n\n-- \"Kaarlo herttua, lupasittehan vastaan-ottoa Bern'in lähettiläille.\"\n\n-- \"Oikein!\" herttua huudahti, ikäänkuin ihastuksissaan tarjouvasta\ntilaisuudesta. \"Tulkoot... Ja te, herra lähettiläs Ranskasta, -- te\nsaatte kuunnella.\"\n\nRajakreivi antoi merkin ja Berniläiset saatettiin sisään. Ne olivat:\nlempeä Juha, kiivas Kirschoff ja varastonhoitaja Franckli; tämä\njälkimäinen johti puhetta.\n\nJo ensi sanoissa herttua heitä keskeytti, kiljaisten:\n\n-- \"Polvillenne! Ruhtinasten ja kuningastenkin lähettiläät minua vaan\npolvillaan puhuttelevat.\"\n\nSveitsiläiset tekivät ensin liikkeen loukatusta ylpeydestä, sitten he\nsentään tottelivat. Vanha Franckli oli sen heille viittauksella\nkäskenyt ja loi heihin rukoilevan silmäyksen.\n\n-- \"Burgundin herttua,\" hän sanoi, taipuen itse vuorostaan tähän\nnöyryyttävään hovitapaan, \"meillä on tapana notkistaa polvemme vaan\nJumalan edessä. Kun lankeemme teidän eteenne, sen te'emme oikeuden ja\nisänmaan tähden. Emme ole koskaan teitä ahdistaneet; olemme vaan\npuolustaneet itseämme. Kun teidän maaherranne Hagenbach hirtettiin, se\ntapahtui oikean, julkisen tuomion kautta; hän oli sen ansainnut.\nKuitenkin, teidän ylhäisyytenne, jos vaaditte rahallista korvausta,\npuhukaa. Meillä on sitä varten rahoja Bern'in asukkailta, ja suuri\nsumma onkin. He ovat ylpeitä, sentähden että ovat vapaita. Teidän\nylhäisyytenne, mitä hyödyttää sota heidän ja teidän välillä? Mitä\nmeistä voittaisitte? Meidän maamme on karkea, köyhä ja hedelmätön;\nvangit, joita siellä saisitte, eivät voisi mistään maksaa teille\nkalliita lunnaita. Teidän kannuksissanne ja hevosienne suitsissa on jo\nenemmin kultaa ja hopeaa, kuin koko Sveitsissä. Vielä viimeisen kerran,\nennenkuin ryhdymme taisteluun, pyydämme teiltä rauhaa.\"\n\n-- \"Rauhaa!\" herttua mörähti, pilkanhymy huulillansa. \"Serkkuni\nRanskassa neuvoo minulle samaa. Olisipa se kaunis kunnia, jos\nnähtäisiin minun myöntyvän.\"\n\n-- \"Burgundin herttua,\" Franckli jatkoi, \"vihollinen, jonka voittaminen\nteille suurimman kunnian tuottaisi, olette itse. Minä näen käsissänne\nuseiden maiden kohtalon, monen ihmisen onnen. Jumala teitä katselee\ntällä hetkellä. Suokoon Hän teille henkensä valon! Me kiitämme teitä,\nettä käskitte meidän langeta polvillemme, sitä Häneltä pyytämään. Nyt\nkun rukouksemme on päättynyt, ylös! toverit. Bern ei meille antaisi\nanteeksi pitempää nöyryyttä. Me sitä edustamme täällä.\"\n\nJa suoralla, arvokkaalla tavalla kaikki kolme nousivat ylös.\n\nTähän asti herttua oli hillinnyt itsensä, vaikka tulinen puna lepäsi\nhänen kasvoillansa ja viha jo säihkyi hänen silmistänsä. Bern'in nimi\noli kuin kipinä, joka sytyttää ruudin. Hän joutui äkkiä raivoon ja\nhuudahti:\n\n-- \"Bern! Bern on minua pilkannut ja häväissyt! En sille antaisi\nanteeksi, en, vaikka sen kaikki asukkaat, köysi kaulassa, ryömisivät\njalkojeni juuressa, anoen julkisesti minulta armoa. Minä tahdon sen\nmuurit raunioiksi, sen kartanot tuhaksi ja nahan sen karhulta matoksi\nkoirilleni!\"\n\n-- \"Kavahtakaa!\" kiivas Kirschoff huudahti, \"kavahtakaa karhua! sillä\non sekä hampaita että kynsiä, millä itseänsä puolustaa.\"\n\n-- \"Teidän ylhäisyytenne\", Juha tyyneesti lausui, \"olette nähneet\nmeidän rukoilevan, olette näkevä meidän taistelevankin.\"\n\nHerttuan raivo oli yhä kiihtymässä.\n\n-- \"Olen näkevä teidän pakenevan,\" hän karjasi, \"ja muserran teidät\ntykkänään, te kapinallisten vasallien sikiöt, te hävyttömät roistot!\nAhaa! joko pelkäätte? joko pyydätte armoa? Ei! ei! Jos täytyy ärsyttää\nBern'in väkeä, että ne tohtisivat tapella, kyllä siihen aina keinot\nkeksitään: esimerkiksi lähetämme heille teidän kolme päätänne.\"\n\nVanha Franckli, rauhoittaen molempia tovereitaan, otti vastataksensa.\n\n-- \"Teidän ylhäisyytenne, antakaa teloittajan tulla, niin saatte nähdä,\nett'ei Sveitsiläinen pelkää mitään, paitsi Jumalan vihaa.\"\n\nJa kädet ristissä rinnan yli, tyynellä otsalla sekä uljaalla\nkatsannolla, mutta ilman vähintäkään röyhkeyttä, tuo jalo vanhus näytti\nvartoovan.\n\nVähän taempana, hänen sivullaan, hänen molemmat kumppaninsa, samassa\nasemassa.\n\nKenties herttua oli aikeessa panna tuomionsa täytäntöön, päälliköidensä\nja liittolaistensa liikkeistä ja silmäyksistä huolimatta, vaan silloin\njoku näistä kuiskutti hänen korvaansa jotakin ja hän jatkoi ivaavalla\nhymyllä puhettansa.\n\n-- \"Ei teitä, hyvät herrat lähettiläät! mutta muutama satakunta\nteikäläisistä, jotka saavat kuolla heti paikalla, teidän silmäinne\nedessä, niin että voitte saattaa siitä sanoman Bern'iin.\"\n\nEi kukaan vielä voinut häntä ymmärtää, mutta kaikki hänen tunsivat ja\nmoni hänen kiihkeimmistä puoluelaisistaankin huomasi vapisevansa.\n\nHerttua sitä vastaan, viittauksella hajottaen joukon, joka seisoi\nteltan suulla, sanoi:\n\n-- \"Antakaapa minun katsoa kuka tuolla alhaalla tulee.\"\n\nJokainen väistyi syrjään ja katseli.\n\nNe olivat Granson'in puolustajat, jotka, annettuaan pois aseensa,\nlähestyivät noin viiden sadan lukuisina, enemmältä osalta kalpeina ja\nnääntyneinä, pitkän piirityksen vaivoja sekä puutteita kärsittyänsä,\njopa jotkut haavoitettuinakin, astuen vaan vaivalla eteenpäin\nRamswag'in, tuon Judaksen johtamina, joka nyt tuli heidät herttuan\nhaltuun jättämään.\n\n-- \"Mitä väkeä nuo ovat?\" herttua kysyi te'eskennellen\ntietämättömyyttä, mutta voimatta peittää pirullista iloansa.\n\n-- \"Teidän ylhäisyytenne\", Ramswag vastasi, \"se on Granson'in\nvarustusväki, joka tulee antaumaan teidän tahtonne ja armonne alle.\"\n\n-- \"Minun tahtoni,\" herttua vastasi, \"on, että ne hirtetään. Minun\narmoni on, että saavat juuri paraiksi aikaa sovittaa asiansa Jumalan\nkanssa.\"\n\nJo paljaasta äänestä, jolla tämä tuomio lausuttiin, oli helppo ymmärtää,\nettä se oli peräyttämätön. Joitakuita vastaväitteitä kuitenkin nousi,\nvaan ne hukkuivat oitis hovilaisten mieltymyshuutoihin, ja muutamat\nherrat vielä erittäin ilmoittivat suostumuksensa vakuuttaen, että piti\naloittaa tämä sotaretki jollakin suurella hirmutyöllä.\n\n-- \"Peloittakaamme noita porvareita, noita maanmoukkia!\"\nChâteau-Guyon'in herra sanoi; \"pelko on meille avaava heidän linnojensa\nja kaupunkiensa portit.\"\n\n-- \"Kun ei ketään säästetä\", Romont'in kreivi liitti, \"sodat aina\npaljoa pikemmin päättyvät.\"\n\nItse Ramswag'kin puuttui puheesen, sanoen, että hän oli kadottanut\nerään riidan Sveitsiläisten luona, ja että se oli vielä hänellä\nkostamatta.\n\nAstuivatpa esiin vihdoin Yverdun'in ja Estavayer'in asukkaat, joiden\nkaupungit olivat tuhkana, ja nämä myöskin kostoon kehoittivat.\n\nNäin rohkaistuna turmiollisessa aikeessaan, herttua antoi käskyn\ntuomion täyttämisestä.\n\nMutta vallan toisessa mielessä vanha rajakreivi nyt vuorostaan\nsekaantui asiaan.\n\n-- \"Malttakaa!\" hän sanoi, \"minun kunniani takauksella nuo onnettomat\nteidän sanaanne ovat luottaneet. Minun kunniani ja teidän omanne\nnimessä, armon Jumalan nimessä, minä rukoilen, minä pyydän, minä\nvaadin, että se heille pidetään!\"\n\n-- \"Viekää pois tuo vanhus\", herttua käski. \"Pitäkää häntä silmällä,\nsiksi kun tahtoni on täytetty!\"\n\n-- \"Pois!\" rajakreivi huusi, paljastaen miekkansa. \"Turmio sille, joka\nminuun koskee!\"\n\nSitten, taittaen sen terän polveansa vasten ja heittäen molemmat\npalaset herttuan jalkoihin, hän lausui:\n\n-- \"Minä menen nyt ja yhdyn Berniläisiin. Heidän kanssaan, juuri\nBurgundilaisten veressä tulen pesemään tämän tahran, jolla kunniaani on\nhäväisty!\"\n\nJa pää pystyssä, silmät inhosta säihkyen, hän lähti, eikä kenkään\nuskaltanut häntä estää.\n\n-- \"Voitte seurata häntä, te muut\", herttua sanoi noille kolmelle\nBerniläiselle.\n\n-- \"Ei\", Franckli vastasi, \"me tahdomme olla täällä, me tahdomme\nnähdä ... että marttiiratkin meidän näkisivät ... ja voisivat lukea\nkasvoistamme, että Bern heitä itkee ja kostaa!\"\n\nTällä välin tuomio oli vangeille julistettu. He kuuntelivat sitä\nkylmästi, hämmästymättä, vaalenematta.\n\nHe olivat melkein kaikki nuoria, uljaita miehiä. Elämä oli heillä\nihanimmillaan; vaan ei kukaan heistä kuolemaa kauhistunut. Juhana\nVeiller, kun riistettiin vaatteet hänen päältänsä, lankesi polvilleen\nHannu Müller'in eteen, joka niin kiinteästi oli vastustanut antaumista,\nja sanoi tälle:\n\n-- \"Minun syyni se on! Minä se olen, joka teille turmion olen\ntuottanut. Suotkos sen, veljeni, anteeksi!\"\n\n-- \"Suon\", Hannu Müller vastasi, \"omassa niinkuin kaikkein muidenkin\nnimessä.\"\n\nJa, nostaen hänet ylös koko armeijan nähden, hän syleili häntä.\n\nSuuria puita kasvoi siellä täällä. Vähän aikaa jälkeenpäin,\nkaksi-toista tai viisi-toista ruumista rippui jokaisessa.\n\nSitten, kun uhrien luku huomattiin liian suureksi, herttua kärsimätönnä\nhuudahti:\n\n-- \"Jätetään toinen puoli järveä ja upotusta varten huomiseksi. Täytyy\nsäästää huvituksiansa.\"\n\nVillon'in huuto hänen samassa keskeytti.\n\nNiiden joukossa, joihin nuo teloittajiksi muuttuneet sotamiehet juuri\ntarttuivat, hän tunsi Troussecaille'n.\n\nTroussecaille'n vieressä oli Bartholomeon vanhin poika, Fritz.\n\n-- \"Teidän ylhäisyytenne\", runoilija huudahti, \"onhan tapana Burgundin\nherttuoilla antaa meille Ranskan lähettilaille jokin lahja; minä pyydän\nteitä säästämään noita kahta tuolla ... kahta muukalaista.\"\n\n-- \"Kenties!\" herttua lausui; \"mutta sillä ehdolla, että jäät tappelun\nyli tänne, voidaksesi kertoa herrallesi kuinka vähän minä Sveitsiläisiä\npelkään ja kuinka syvästi heitä olen nöyryyttänyt.\"\n\n-- \"Sen teille lupaan ja puheeni pidän\", Villon vastasi kiiruhtaen\nmolempien ystäviensä luo niitä vapauttaakseen teloittajien kynsistä.\n\n-- \"Tosiaan!\" arveli Troussecaille; \"en olekkaan luotu hirtettäväksi!\"\n\n-- \"Maltas!\" herttua jatkoi; \"olet sanonut minulle, että he ovat\nmuukalaisia. Minä armahdan heitä vaan sillä ehdolla. Sveitsiläisiä, en\nkoskaan; en ainoatakaan!\"\n\n-- \"Ranskalainen!\" Troussecaille kiirehti sanomaan.\n\n-- \"Entä sinä?\" herttua kysyi Fritz'iltä.\n\nHänen molempien ystäviensä huulet ja silmäys häntä kehoittivat\nvalehtelemaan. Hän sitä ei tahtonut, ei edes henkensä uhalla. Hän\nvastasi ylpeästi:\n\n-- \"Sveitsiläinen!\"\n\n-- \"No, sitten! niinkuin muutkin. Olen sen sanonut, ei ainoakaan ole\npääsevä. Pian vaan, köysi tänne!\"\n\n-- \"Armoa, teidän ylhäisyytenne! hän on vain lapsi!\"\n\n-- \"Mies!\" Fritz vastasi, \"joka tietää kuolla, kuin soturi,\nmiekkaansa!\"\n\nVeitsi välähti samassa hänen kädessään; hän painoi sen uljaasti\nrintaansa.\n\nKun sitten verta alkoi virtana valua, hän otti sitä käden täyteen, ja\nheitti herttuan silmiin, huutaen:\n\n-- \"Kirottu tiranni! mahtanet sinä jo piankin, veljieni voittamana,\nvuorostasi astua Jumalan eteen, tämä tahra otsallasi!\"\n\nVähän aikaa jälkeenpäin kaikki olivat poissa, paitsi molemmat\nRanskalaiset ja tuo poika parka, joka taisteli kuoleman kanssa, yhä\nkertoen vielä:\n\n-- \"Turmio sinulle ... Burgundin herttua... Voi! niin ... turmio!\nturmio!\"\n\n\n\n\nXX.\n\nTappelu.\n\n\nFrançois Villon oli majoitettuna erääsen telttaan, jossa häntä herttuan\nnimenomaisella käskyllä pidettiin vankina, tappelun päätöstä\nvartoomassa.\n\nHänen vieressään, kapealla kangasvuoteella, Fritz parka, jonka silmät\nja hengitys enää olivat ainoana todistuksena, että hän eli.\n\nKalpea ruumis, jossa soilehti vielä, ikäänkuin sammuvassa kynttilässä,\nelon viimeinen jäännös. Sielu, jonka värisevät siivet jo aukenivat\naloittaakseen lentoansa.\n\nTroussecaille ei enää ollut siellä. Joku hämärä, levottoman vihan\nnostama aavistus oli runoilijalle sanonut, että Campobasso kenties\nolisi Fritz'in kostaja, ja oitis, huolimatta sen enempää sitä miettiä,\nhän oli antanut Ludovikin vahvistaman suojeluskirjeen Troussecaille'lle\nja lähettänyt hänen Campobasso'n luo.\n\nVähän aikaa jälkeenpäin, eräs lääkäri tutki ja sitoi haavan. Mutta niin\nsyvässä unenhoureessa haavoitettu makasi, ett'ei edes kivun tuskakaan\nhäntä saanut hereille.\n\nSaattaessaan tohtoria ulos, Villon oli saanut häneltä ainoastaan tämän\nvastauksen:\n\n-- \"Tiede on voimaton tällaisissa tiloissa; Jumala yksin tekee\nihmeitä!\"\n\nMieleltään yhä enemmin synkistyen, Villon asettui istumaan nuorukaisen\nvuoteen viereen.\n\nTämän uljaus ja onnettomuus näin nuorella iällä häntä syvästi\nliikuttivat. Hän mietti: \"jos minulla olisi poika, se olisi tuossa\niässä!\" Ja, niinkuin isä, hän tätä hoiti ja holhosi.\n\nPimeä tuli aikaisin. Oli Helmikuun viimeinen päivä, sumuinen päivä. Yö\nmilloin synkeä, milloin valoisa. Täysi kuu, mutta suuria pilviä\ntaivaalla, jossa vaihetteli valoa ja varjoja, taivaansiniä ja\nsmaragdi-harmaata, punertavaa hohdetta ja tähtiä.\n\nSilloin tällöin, kun kuu tuli näkyviin, se oli veripunainen.\n\nPunasiapa olivat tuletkin, jotka paloivat siellä täällä pitkin leirin\nkoko laajuutta, ja joiden haaveellisessa valossa saatettiin eroittaa\ntelttain liikkumattomia piirteitä, liehuvia lippuja, välkkyviä aseita\nja sotamiehiä, joita kulki ja liikkui kuin aaveita. Kaikkialla naurua\nja laulua. Herttuallisen teltan puolella jonkunlaisien pitojen iloista\nmelua ja pauhinaa. Granson'in linnassa, jonka joka aukosta loisti\nvalkeita, hoilausta ja mässäystä.\n\nVihdoin kaiken tämän tohinan keskellä tuulen vaikeroiminen noissa\nsuurissa puissa, jotka näyttivät huokaavan niissä rippuvien ruumiiden\npainon alla.\n\nPuoli-yön tienoilla haavoitettu heräsi.\n\n-- \"Eikö Sveitsiläisiä kuulu?\" hän kysyi.\n\n-- \"Ei vielä\", Villon vastasi.\n\n-- \"He tulevat varmaan!\" poika vakuutti; \"unissani näin heidän\nkokoontuvan ja kuulen heidän lähestyvän!\"\n\nHoureissaan hän sitten alkoi kuvailla Sveitsiläisten eri pataljoonia ja\nkoetti kiiruhtaa niiden kulkua; hän kutsui niitä voittoon. Sen jälkeen\nuupuen jälleen tuosta ponnistuksesta, hän nukkui uudestaan.\n\nAamupuoleen Villon'kin nukahti.\n\nAnkara melu hänen herätti.\n\nHän riensi katsomaan.\n\nHerttua, etevimmät päälliköt seurassaan, kulki järven rantaan. Siellä\nhän astui erääsen kirjatuilla purjeilla, matoilla ja samettityynyillä\nkomeasti koristettuun jaalaan, jonka mastossa Burgundin lippu liehui.\n\nJaala etääntyi rannasta ja seisahtui pian suuren ympyrän keskelle,\njonka sata muuta joutsimiehillä ja sotureilla täytettyä venettä\nmuodostivat.\n\nUpotettaviksi aiotut vangit olivat muassa. Sidottuina kaksittain ja\nkolmittain yhteen, ne syöstiin päistikkaa järveen... Kun ne sitten\njälleen nousivat veden pintaan, toiset niitä airoilla iskivät, toiset\nnuolilla ampuivat.\n\nNe kuolivat kaikki marttiroina, ei ainoakaan pyytänyt armoa.\n\nNiitä oli neljättä sataa.\n\nKun viimeiset aaltojen alle katosivat, kuului ilmassa viimeisen kerran\nuhrien huuto, ja teloittajien nauru.\n\nFritz nousi äkkiä istualle, silmät pystyssä.\n\n-- \"Nuo ovat Sveitsiläisiä, eikö niin?\" hän sanoi.\n\n-- \"Ei, poikaseni. Se on Burgundin herttua, joka menee suurukselle.\"\n\n-- \"Kuinka! ei mitään vielä! ... ei mitään!\"\n\n-- \"Vaan sen sijaan näen joukon joutsimiehiä, jotka marssivat\ntuntureita kohden, viinamäkien yli tuolla, ja näyttävät aikovan\nahdistaa vanhaa linnaa, joka kohoaa tuolla alhaalla, Neuschâtel'in\npuolella.\"\n\n-- \"Ahaa! se on Vaux-Marcus ... se pitää puolensa, yhtä uljaasti kuin\nGranson. Kysykääpä, ystäväni ... minä kuulen jonkun lähestyvän.\"\n\nSe oli tohtori.\n\nHän antoi lääkkeitä haavoitetulle ja samalla myös tiedot, joita tämä\nhalusi.\n\nVaux-Marcus'en herra ei ollutkaan pitänyt puoltansa. Jo edellisenä\niltana hän oli tullut aseetonna, seuratonna, lankeemaan polvillensa\nBurgundin herttuan eteen, pyytäen palvelusta hänen armeijassaan, sekä\ntunnustaen hänet herrakseen ja hallitsijakseen.\n\n-- \"Petturi!\" Fritz jupisi, \"voi pelkuria!\"\n\nSe, joka joutsimiehiensä kanssa meni ottamaan Vaux-Marcus'ta haltuunsa,\noli Rosembos'in herra.\n\nVähän aikaa jälkeenpäin torvet kutsuivat sotaväkeä kokoon ja\nkuuluttajat julistivat, että jokaisen piti oleman valmis huomenna\ntaistelemaan.\n\n-- \"Huomenna!\" Fritz jupisi, \"vai niin! se on siis huomenna!\"\n\nKuuluttaja lopetti julistuksensa ilmoittaen, että jokainen, joka\npakenisi tai pelkäisi tappelussa, tulisi neljään kappaleesen\nhakatuksi.\n\n-- \"Ohhoh!\" Villon puoli-ääneensä mumisi, \"näyttääpä siltä, kuin\nRohkean sotamiehet menisivät tappeluun, niinkuin koirat, joita ajetaan\npiiskalla!\"\n\n-- \"Toista on meidän Sveitsiläisten\", haavoitettu ylpeästi lausui, \"se\nei ole pelko, joka meitä ajaa eteenpäin, se on rakkaus vapauteen ja\nsyntymämaahan!\"\n\nLoppu-osa päivää kului ilman muitta tapauksitta. Iltapuoleen huhu\nlevisi, että Sveitsiläiset olivat liikkeellä ja lähenivät Neuschâtel'in\npuolelta.\n\n-- \"No!\" Fritz sanoi, \"näettehän nyt, ett'en ole erehtynyt. Jumalani,\nsuo minulle armo elää siksi, kunnes tulevat, ja nähdä heidän\nvoittavan!\"\n\nYö oli yhtäläinen, kuin edellinenkin. Ainoastaan vähäistä vähemmin\nepäjärjestystä leirissä. Hienoa sadetta suhjusi taivaasta. Kun päivän\nkoitossa Villon siirsi verhon teltan suulta sivulle, oli vähän lunta\nvuorien rinteillä.\n\nHerttua jo palasi leirin tarkastuksesta. Äkkiä joku merkki näkyi\nVaux-Marcus'in tornissa.\n\n-- \"Rosembos on vaarassa\", herttua huudahti. \"Eteenpäin! älkäämme\nantako noille roistoille sitä kunniaa, että saisivat aloittaa\ntappelun.\"\n\nEräs ritari ylhäisellä muodolla seisoi hänen sivullansa.\n\nJonkunmoinen yhdennäköisyys vallitsi heidän välillänsä. Se oli\nBurgundin Suur-Bâtardi.\n\n-- \"Veljeni\", tämä lausui herttualle, \"kerran vielä pyydän teitä,\nvarrotkaamme vihollista leirissämme. Siinä olemme voittamattomat.\"\n\n-- \"Niin olemme aina!\" herttua vastasi, \"eikä meidän ollenkaan tarvitse\nolla niin varovaisia tämän inhoittavan moukka-lauman suhteen, jota\nvastaan meidänmoisien ritarien on häpeä taistella.\"\n\nSitten hän astui alas pienen hevosen selästä, jolla silloin ratsasti,\nmeni telttaansa ja palasi vähän ajan päästä, aseisin puettuna kiireestä\nkantapäähän, päässä kultainen kypäri ja sen harjalla timantti-kruunu.\n\nTalutettiinpa esiin harmaa oris, hänen sota-oriinsa. Hän nousi\nsatulaan, heilutti suurta miekkaansa, kohotti kopeasti päätänsä, ja\nnäin koko loistossaan ajoi täyttä nelistä ritaristonsa luo, joka\nkokoontui leirin edustalle.\n\n-- \"Tuo on oikea ritari!\" Villon sanoi. \"Täytyisihän niiden, jotka\nhäntä vastaan kestäisivät, olla Roland'eja, Amadis'eja...\"\n\n-- \"Tai vuorelaisia meidän tuntureilta!\" Fritz lisäsi. \"Saattepa nähdä\nheidän taistelevan. Mutta sanokaa, mitä tuolla ylhäällä, Vaux-Marcus'in\nlinnassa tapahtuu?\"\n\nTuskin runoilija oli ehtinyt kääntää silmänsä sinnepäin, niin hän\nhuudahti:\n\n-- \"Kah! Burgundin suuri lippu kaatuu, eräs toinen nousee sen sijaan.\"\n\n-- \"Bern'in lippuko?\"\n\n-- \"En voi eroittaa. Varmaankin joku Sveitsiläinen lippu.\"\n\n-- \"Oi! siinä he vihdoinkin ovat!\"\n\nFritz ei ollut erehtynyt. Ne olivat Schwütz'in ja Thun'in miehet, jotka\nvuoripolkuja pitkin olivat saapuneet tuon vanhan linnan luo ja sen\nvalloittaneet. He näkivät nyt koko Burgundin armeijan puolikuun\nmuotoisessa tappelu-asemassa, jonka toinen sarvi ulottui viinamäkien\nrinteille, toinen järven rantaan asti.\n\nHeti, vähääkään monilukuista vihollista hämmästymättä, he tarkastivat\nBurgundilaisten sota-asemaa ja lähettivät neljä nopeata sanansaattajaa\nilmoittamaan kaikki päälliköille ja olemaan niille oppaina.\n\nEnsimäinen joukko, jonka nämä kohtasivat, oli tuomari Scharnachthal'in,\njonka luutnanttina oli Kilian von Diesbach.\n\nAinoastaan neljä tuhatta Berniläistä. Vähät siitä! Tahtoen välttää,\nettä heitä soimattaisiin pelkureiksi, ja pyrkien ensimäisinä tappeluun,\nnämä vaan yhä riensivät eteenpäin.\n\nTällä välin herttua oli järjestänyt ratsuväkensä. Turhaan häntä\nvieläkin pyydettiin, ett'ei jättäisi mitään sattuman nojalle. Hän oli\nhuomannut Sveitsiläisten etujoukot, luuli siinä olevan koko heidän\narmeijansa ja, liian tulisena voidakseen varrota, hän antoi\nryntäysmerkin.\n\nSeurasipa hetkinen hiljaisuutta. Sitten maa vapisi rautaan puettujen\nratsujen poljennasta.\n\nSiihen suuntaan, jossa tuo töminä alkoi, Fritz ojensi nyrkkiänsä,\nikäänkuin viitatakseen tietä taivaan kostolle.\n\nVillon heitti vielä viimeisen silmäyksen tuon laajan näkymön yli, jossa\ntämä suuri ottelu alkoi.\n\nOttelu, tärkeä etenkin siveelliseltä kannalta. Harva mies siihen\naikaan, nerokkaimpienkaan joukossa, olisi sen ymmärtänyt. Villon oli\nrunoilija, filosofi; hän mietti mielessään:\n\n-- \"Se on läänitys-valta, ritari-aate, vanha aika, joka taistelee uutta\naikaa vastaan. Toimettomuus työtä vastaan, etu-oikeus oikeutta vastaan,\nylhäisö alhaisoa vastaan, sortaja sorrettua vastaan, mennyt aika\ntulevaisuutta vastaan! Todistajina nuo korkeat tunturit, jotka, ikuinen\nlumi huipuillansa, kohoovat taivaan rannalla, kuroittaen päitänsä\ntoinen toisensa yli, paremmin nähdäkseen, mitä siellä alhaalla\ntapahtuu. Ylempänä vielä, tuo korkein tuomari: Jumala!\"\n\nSitten, painaen silmänsä alas, hän lisäsi:\n\n-- \"Itse maanlaatukin näyttää olevan luotu juuri tämmöisen taistelun\nvaralle. Kukkuloita vieritysten niinkuin valtameren aaltoja. Kapea tie\njärven rannalla. Siellä täällä pieniä lakeuksia, joilla Sveitsin ja\nBurgundin joukot tulevat vastakkain, yhdenlukuisina, mutta\nerikaltaisina: jalkamiehet ratsumiehiä vastaan, Lapithat Kentaureja\nvastaan.\"\n\nJa tosiaan, Burgundin herttualla oli tällä hetkellä pelkkiä\nratsumiehiä; sillä koko jalkaväki oli vallan jäänyt jälkeen. Hänen\nmainio Romalainen leirinsä, joka oli kaikkien taiteen sääntöjen mukaan\nvahvistettu ja hirvittävällä tykistöllä varustettu, ei ollut tällä\nhetkellä miksikään hyödyksi.\n\nHalveksien päällikköjensä neuvoja, hän jätti kukkulat ja menetti kaikki\netunsa hurjan rohkeuden kautta. Ylpeys, ykspäisyys ja kiukku\nkiihoittivat hänen aivonsa hulluuteen asti.\n\nToiselta puolen eivät Sveitsiläisetkään tahtoneet olla arjempia. Heitä\nolisi voinut olla yli kahdenkymmenen tuhannen, jos olisivat odottaneet\nkaikkia liittolaisiansa, jotka tulivat perässä päin. He eivät siitä\nhuolineet. Se oli etujoukko, joka törmäsi etujoukkoa vastaan.\n\nBern'in, Freiburg'in, Zürich'in, Lucern'in, Schwütz'in, Colmar'in ja\nStrassburg'in miehet ynnä joukko mitä uskaliaimpia vapaa-ehtoisia,\njotka omasta halustaan olivat rientäneet heidän riveihinsä, muodostivat\nheidän etujoukkonsa. Herttualla taasen oli näitä vastaan panna monissa\ntappeluissa karaistua väkeä sekä Euroopan uljain ritaristo. Hirveä\nottelu oli odotettava.\n\nTörmättiin yhteen eräällä ylängöllä, jonka partaalla seisoi luostari:\nLance'n karthausilais-luostari. Sveitsiläiset ottivat asemansa sen\nviereen. Kun sitten alkoi kuulua sen muurien takaa munkkien laulua,\njotka paraikaa pitivät messua, Sveitsin soturit pystyttivät maahan\npiikkinsä, lippunsa ja viirinsä ja laskeutuivat polvilleen\nviiniköynnöksien keskelle, joita mäen viimeisillä vieremillä kasvoi.\nSeuraten esi-isiensä vanhaa tapaa, he jättivät itsensä Jumalan haltuun.\n\nHerttua joukkoineen saapui joutsenkantamalle. Nähdessään tämän hurskaan\naseman, hänen ritarinsa pyrskähtivät suureen nauruun. Hän itsekin\nerehtyi ja huudahti:\n\n-- \"Pyhän Yrjänän kautta! nuo lurjukset anovat meiltä armoa.\nTykkimiehet, tulta roistoille!\"\n\nEnsimäinen laukaus pamahti, peittäen savupilveen koko Burgundilaisen\narmeijan. Kuoleman sanansaattajat viilsivät vakoja Sveitsiläisten\npolvillaan oleviin riveihin. Monta kaatui, verissään ja silvottuna.\nMuut yhä vaan rukoustaan jatkoivat.\n\nÄkkiä luostarin kello soi Kristuksen ruumiin kohoittamista.\nSveitsiläiset painuivat vieläkin alemmaksi.\n\nUudestaan kanuunat jyrähtivät heitä vastaan; uudestaan kivikuulat\ntekivät työtänsä, ja nuo harventuneet rivit aaltoilivat niinkuin laiho\nvihurin alla. Epäilys sai vähäksi aikaa vallan. Vaan eräs ääni, munkin,\nveli Starck'in ääni huudahti:\n\n-- \"Rohkeutta! veljet, ja siunattu olkoon se, joka kaatuu! Hän\nhyödyttää meitä paljoa enemmin taivaassa rukouksillaan, kuin täällä\nalhaalla aseillansa.\"\n\nKaarlo Rohkea luuli jo voittaneensa. Mutta tuulenhenki hajoitti savun,\nja nyt hän näki Sveitsiläiset jälleen pystyssä ja tulossa; messu oli\npäättynyt.\n\n-- \"Eteenpäin!\" herttua komensi ja kannusti ensimäisenä ratsunsa\nneliseen. Sveitsiläisten rivit seisahtuivat oitis, muodostaen pitkillä\npiikeillään kolme rautaan puettua pataljoonaa.\n\nNiiden välissä heidän tykkinsä, jotka nyt vuorostaan alkoivat\njyrähdellä, ja vähän väliä heidän liehuvaiset lippunsa, joita\nympäröitsi pertuskat ja pitkät miekat.\n\nTätä keihäsmetsää vastaan, tämän tulipätsin kuumeessa Burgundilaiset\nratsut kavahtivat takajaloilleen, heittäen muutamia ritareistaan\nmaahan.\n\nMuut siirtyivät askeleen ta'apäin.\n\nSveitsiläiset, askeleen eteenpäin.\n\nJa joka mies heidän joukossaan, ikäänkuin pyytääkseen taivasta\ntodistajaksi heidän oikealle kostollensa, päästi sotahuudon:\n\n-- \"Granson! Granson!\"\n\nTällä välin kuitenkin Burgundilainen ritaristo oli jälleen järjestynyt.\n\nSen etupäässä yhä vaan herttua, joka nopealla silmäyksellä tarkasti\nvihollisten rivejä.\n\nNäiden keskustalla oli pääpataljoona, Scharnachthal'in ja Kilian von\nDiesbach'in johtamana.\n\nKumpaisellakin siivellä, vähän taempana, kaksi keveämmillä aseilla\nvarustettua komppaniiaa, joista toinen seisoi kukkulaa vasten, toinen\njärveä kohden. Nämä sovittivat niin liikkeensä, ett'ei keskustaa voitu\nkiertää.\n\nKoko sotarintaa olisi voinut verrata äärettömän suureen kotkaan, joka\nlevittää siipensä, ennenkuin se iskee saaliisensa.\n\nToisella siivellä oli päällikkönä Zürichiläinen Felix Schwartzmurer;\ntoisella taas Herman Mullinen.\n\nViimeksi mainittua vastaan seisoi Ludovik Aimerles'in herra, Burgundin\nkanslerin poika; edellistä vastaan Château-Guyon'in herra, tuo kaikista\nraivokkain. Sveitsiläiset olivat häneltä riistäneet kaikki hänen\nläänityksensä.\n\nKaarlo Rohkea itse, teroittaen omin käsin lippuansa, karkasi joukkonsa\netupäässä Scharnachthal'ia vastaan.\n\nSiinä Burgundin leijona ja Bern'in karhu ottelivat.\n\nHetken aikaa oli hirveä hämmennys, jonka kestäessä ei voitu mitään\nnähdä. Tykkiniekat eivät ampuneet enää, kun eivät voineet vihollista\nystävästä eroittaa. Ei mikään saattanut seisoa Kaarlo Rohkeata vastaan.\nKaataen, musertaen kaikki tiellänsä, hän kulki eteenpäin ja tunsi\nitsensä jo voittajaksi, kun äkkiä neljä uutta vastustajaa asettui\nhänen eteensä, ojentaen tapparansa kärkeä hänen ratsunsa rintaa vasten,\nja huutaen järjestänsä:\n\n-- \"Gent! ... Nesle! ... Dinant! ... Lüttich!...\"\n\nNe olivat nuo neljä Ranskan kuninkaan toveria, nuo neljä kuolleiden\nkaupunkien edustajaa, nuo neljä kostajaa.\n\nHerttuan täytyi seisahtua vastustamattomassa kulussansa. Hän sivalsi\nkerran, katkaisi yhdellä iskulla nuo neljä tapparaa, ja alkoi jälleen\nrientää eteenpäin, kun eräs uusi vastustaja ilmestyi hänen eteensä:\nKilian von Diesbach.\n\nTämän miekka iski herttuan kultaiseen kypärään ja lennätti kauas\ntimantti-kruunun.\n\nVasemmalla siivellä, jo ensi kahakassa Ludovik Almerles'in herra oli\nkaatunut. Sitten Pietari Lignarolainen, Milanolaisien päällikkö.\nVieläpä vihdoin Poitiers'in herttuakin, joka näiden jälkeen oli ottanut\njohtaakseen tätä siipeä.\n\nVielä huonommin olivat asiat oikealla siivellä. Ja kuitenkin oli\nChâteau-Guyon'in herra ensi alussa murtanut Sveitsiläisten sotarinnan,\ntunkien siihen, kuin rautainen vaaja tammiseen tönkkään.\n\nHän pääsi kahden askeleen päähän Schwütz'in lipusta ja kuroitti jo\nkättänsä tarttuakseen siihen. Mutta veli Starck oli siellä pitäen\nkädessään summattoman suurta miekkaa, joka oli yhtä painava kuin tuo\nnuija ennen, sekä yhtä pitkä ja terävä kuin viikate. Tämä tärähti\nChâteau-Guyon'in kypärään, joka ei kuitenkaan tullut vialle, niin\ntukevaa työtä se oli. Mutta ratsu ja ritari, saman iskun kohtaamina\nkeikahtivat yht'aikaa nurin.\n\nFridolin seisoi veli Starck'in vieressä. Henrikki Elsener'in, erään\nLucernilaisen avulla, hän anasti lipun kaatuneelta.\n\nHerttua, ahdistettuna joka taholta, alkoi vihdoin peräytyä, mutta vaan\naskel askeleelta, jakaen ja saaden iskuja yhtäpäätä, kiukusta karjuen,\nraivosta riehuvana, verestä juopuneena; ja tätä kesti kokonaisen\nEnglannin penikulman, hänen leirinsä etu-varustuksille asti.\n\nSieltä, neliökivistä rakennettujen vallien takaa jyrähti yht'aikaa\nneljä sataa kanuunaa, heittokonetta ja pientä tykkiä.\n\nOlipa jo aikakin; tuo suuri harmaa hevonen oli haavoja täynnä ja sortui\nmaahan ritarinsa alla. Tämä nousi oitis toisen selkään, vaihetti\nkypärää sekä sotanuijaa ja oli jo valmis kostamaan, kun äkkiä aurinko\nlevitti säteensä Champigne'n ja Bonvillars'in kukkuloille, ikäänkuin\nnäyttääkseen hänelle erään uuden joukon vihollisia, vähintäin toista\nvertaa isomman, kuin se, joka hänen oli niin rajusti jo takasin\nsyösnyt.\n\nNe olivat tuon vanhan liittokunnan väkeä, noita hirvittäviä vuorelaisia\nGlarus'en, St. Gallen'in ja Waldstättien tuntureilta, kaikki nuoria\nmiehiä kookkaalla varrella ja masentumattomalla rohkeudella, joita oli\npelko ja kuitenkin ihastus nähdä. Pormestariensa ja tuomariensa\njohdolla he lähenivät pikamarsissa, riemulauluja laulaen ja rientäen\nvuorostaan tappeluun. Nämäkin yhä tavan takaa huusivat:\n\n-- \"Granson! Granson!\"\n\nSitten viimein kuului hirveä mylvinä noista kahdesta summattoman\nsuuresta sarvesta, jotka suuri Kaarlo oli antanut heidän esi-isillensä,\nja joita siitä asti äänensä vuoksi nimitettiin Uri'n häräksi ja\nUnterwaldin lehmäksi. Tämä ääni, joka jylisten kuin ukkonen järisytti\nkaikkia vuoria ympäristössä, muistutti jokaiselle viimeisen tuomion\npasuunaa.\n\nKoko Burgundin armeijassa ei ollut ketään, joka ei vavissut, ei ketään,\njoka ei vaalennut.\n\nItse herttuakin vihdoin kauhistuen kysyi:\n\n-- \"Keitä tuolla vielä tulee? mitä väkeä nuo enää ovatkaan?\"\n\nSyvän hiljaisuuden keskeltä ääni hänelle vastasi:\n\n-- \"Ne ovat nuo kukistamattomat, voittamattomat ylä-maasta ... ne\nsamat, jotka niin monta kertaa ovat ajaneet pakoon Itävaltalaiset ...\nne ovat Morgarten'in ja Sempach'in sankarit!\"\n\nTämä heikko, mutta kimeä ääni, kuin kuolevan ihmisen, tämä ääni, joka\nnäytti tulevan taivaasta tai nousevan maasta, oli Fritz'in ääni.\n\nHän oli siellä, nojaten Villon'iin; hän seisoi telttansa kynnyksellä;\nhänen kalpeat kasvonsa loistivat ilosta ja innosta.\n\nNäyttäen vuorottain järveä ja noita puiden oksissa rippuvia ruumiita,\nhän jatkoi:\n\n-- \"Kuuletteko heidän huutavan: Granson! Granson!... He tietävät jo\nkaikki ... he tulevat marttiiroja kostamaan ... tuolla he ovat! ...\ntuolla he ovat! Se on Jumala, joka heitä johdattaa ... turmio sinulle,\nteloittaja! turmio!\"\n\nHerttua ei kuullut enää. Hän koetti nostattaa väkensä masentuvaa\nrohkeutta. Italialaiset jo huusivat: paetkoon, ken voi! Hurja kauhistus\nsai vallan koko armeijassa, ja kuitenkin tämä oli kolme kertaa\nlukuisampi, kuin se, joka sitä ahdisti. Karvaalla mielellä, vihan\nvimmassa herttua karahutti, kovaan huutaen, tuon vapisevan joukon\nkeskelle, haukkuen, herjaten sotamiehiänsä ja lyöden niitä miekallansa.\nSitten, muutamain harvain kanssa, joilla vielä oli uskollisuutta ja\nmiehuutta jäljellä, hän karkasi lähinnä olevien vihollisten päälle,\nsyöksi ne vielä kerran takaisin ja palasi jälleen väkensä luo, jossa\nhän havaitsi vaan yhä enemmin kauhua ja epäjärjestystä.\n\nVihdoin, kuin Sveitsiläiset joka taholta hurjilla huudoilla hyökkäsivät\nleiriin, he pakenivat kaikki, he katosivat, \"niin perin pohjin\nvoitettuina\", vanha Neuschâtelilainen kronikan kirjoittaja lisää, \"että\nnäyttivät haihtuneen kuin savu koillisen puhaltaessa.\"\n\nAinoastaan kolme henkeä jäi herttuan ympärille: hänen veljensä\nBurgundin Suur-Bâtardi; hänen sota-kuuluttajansa, Toison-d'or, joka\nhoiti hevosia, ja hänen narrinsa, Glorieux, joka häntä pyysi\npakenemaan.\n\nHän itse, vallan vereen tahrattuna, silmät säihkyvinä, hurjalla,\nkamalalla muodolla, mutta yhä vaan lempi-urostansa muistellen,\nhuudahti:\n\n-- \"Juuri kuin Hannibal Zama'n luona! ... juuri kuin Hannibal!\"\n\n-- \"Niin\", Glorieux kertoi, \"niin, niin teidän ylhäisyytenne, me olemme\noikein Hannibaloituina. Mutta paetkaamme. Ei muutoin koston\ntoivoakaan!\"\n\nVihdoin herttua taipui ja lähti.\n\nSveitsiläiset jo lähenivät herttuan telttaa, mutta jotenkin hitaasti,\nikäänkuin itsekin hämmästyneinä voittonsa pikaisuudesta, ikäänkuin\nheidän silmiänsä olisi huikaissut kaikki nuo kalleudet, joita nyt\nsaattoivat pitää ominansa.\n\nHerman Nagöli, tuo karkea Unterwaldilainen, oli ensimäinen, joka\nuskalsi tunkea tuohon purppura-samettiseen palatsiin. Eräs kalliilla\nkivillä koristettu hattu sattui hänen käteensä; se oli herttuan hattu,\njoka eilen vielä, peittäen tuota kammoittavaa otsaa, niin suuria\nunelmia oli verhonnut. Härkien-ajaja pani sen päähänsä, irvisti\najatellessaan itseänsä näin koristetuksi ja heitti sen sitten inholla\nmaahan.\n\nSamassa Scharnachthal'in ääni huusi:\n\n-- \"Polvillenne, lapset! Olemme rukoilleet tätä voittoa sotajoukkoin\nJumalalta. Hän sen meille suo, kiittäkäämme häntä.\"\n\nJa paljastaen päätänsä, notkistaen polviansa, ristissä käsin, samalla\ntapaa kuin tappelun alussakin he rukoilivat nyt sen päätyttyä.\n\nVähän aikaa jälkeenpäin Scharnachthal nousi ylös ja jakoi ritari-arvon\nniille, jotka suurinta uljautta olivat osoittaneet, muun muassa myös\nKilian von Diesbach'ille.\n\nSitten, ilman häiriötä, aivan säännöllisesti ryhdyttiin arvostelemaan\nja tasaamaan saalista, joka oli loistavin, mitä milloinkaan oli nähty.\n\nVillon etsi veli Starck'ia. Hän saattoi hänen Fritz'in luo, ja sanoi:\n\n-- \"Kenties on jotain toivoa hänen pelastumisestansa. Minä uskon hänet\nteidän haltuunne, ja lähden.\"\n\n-- \"Lyon'iinko?\"\n\n-- \"Niin, kuningas Ludovik odottaa uutisia ... ja hyviä. Uskallan\ntoivoa, että hän on tytyväinen.\"\n\nSen jälkeen, ottaen hevosen, joka hänestä näytti paraalta, hän lähti\nmenemään täyttä karkua.\n\n\n\n\nXVII.\n\nLyon.\n\n\nLyonilaiset olivat ottaneet suurella komeudella vastaa kuninkaansa,\nLudovik XI:nnen.\n\nTie pitkin pituuttaan, Pyhän Johanneksen luostarille asti, oli\nyhtenä lehtokujana, joka oli pienistä puista rakennettu ja koristettu\nkaikenlaisilla lipuilla ja nauhoilla. Viisi-sataa miestä, puettuina\npunaisiin vaatteisin kaupungin kustannuksella, oli ratsain tullut\nhäntä vastaan. Vähän kauempana, viisi-sataa porvari-nuorukaista\npuettuina sinisiin lilja-viittoihin, kunkin kädessä ratsas-lippu,\njossa oli kuninkaan vaakuna. Vihdoin, ja se olikin paras osa koko\nvastaan-otossa, viisi-kolmatta kaupungin ihanimmista naisista, somissa\ntaivaan-sinisissä puvuissa. He vartosivat Rhône'n portilla ja\nnyykistivät sievästi kuninkaalle. Tämä syleili heitä kaikkia suurella\nihastuksella.\n\nMutta kaksi etenkin oli hänen mieluistansa. Hän kysyi niiden nimeä.\nHänelle vastattiin: Gilonne ja Passe-Filon.\n\nHän hymyili ja mestari Olivier sai käskyn panna mieleensä nämä kaksi\nnimeä.\n\nKuultuansa messua Pyhän Johanneksen luostarissa, hän meni päivälliselle\narkkipispan luo Ja asettui sitten asumaan Jean Caille'n ravintolaan.\n\nKomeita kemuja, ilotulia ja kaikenmoisia huvituksia oli joka taholla,\nnaurua ja kokkapuheita kuului kaikkialla, kaikki tahtoivat näyttää\niloansa, että korkein läänitysherra oli niin terveenä ja hyvissä\nvoimissa perille päässyt.\n\nKangastorilla oli suihkulähde, joka Ranskasta päin ruiskutti eri putkia\nmyöten valkoista ja punaista viintä ohikulkeville ja kuninkaan kaartin\nsotamiehille virvoitukseksi. Lähdettä oli vahtimassa kaksi suurinta\nmiestä, mitä kaupungista oli voitu löytää, puettuina villien\nvaatteisin.\n\nKuitenkin, kaiken tämän ilon keskellä, kuningas yksin pysyi\nhuolellisna. Lakkaamatta hänen silmänsä kääntyivät itää kohden. Hän\nvartosi levotonna uutisia Granson'ista.\n\nUseampia kertoja yön kuluessa hän havahti ja kuunteli. Sitten hän taas\nkutsui henkivartijansa ja kyseli, eikö mitään sanansaattajaa vielä\nollut saapunut Sveitsin puolelta.\n\nAamu valkeni; ei mitään vielä!\n\nYhä enemmin tuskissaan, kuningas tiuski ja ärjyi jokaiselle, jonka\ntapasi.\n\nKello kymmenen aikaan Olivier-le-Daim astui esiin ja ilmoitti erään\nhuvituksen, joka ehkä hiukan rauhoittaisi Hänen Majesteettiansa.\n\nSe oli jokin taistelu, tai pikemmin jokin hävityssota rottia vastaan,\njoiden kanssa oli pantu pieniä koiria tappelemaan, sellaisia koiria\nnimittäin, joita kutsutaan tähän aikaan Englannin mäyräkoiriksi.\n\nSanaakaan vastaamatta, astuen levottomilla, horjuvilla askeleilla,\nkuningas antoi viedä itsensä jonkunlaisen luostarin pylväskäytävään,\njohon oli istuimia hankittu.\n\nTämän käytävän kivijalasta kohosi ylöspäin jonkunmoinen rintanoja, joka\noli noin puolen sylen korkuinen ja kiersi erään nurmikon ympäri.\n\nTälle kentälle päästettiin tuhannen rottaa.\n\nSitten pariakymmentä koiraa.\n\nMutta juuri kun taistelu oli alkamallansa, kuningas äkkiä kääntyi.\n\nKuultiin hevosen täyttä karkua lähenevän etu-pihassa.\n\n-- \"Päästäkää! päästäkää tulemaan!\" kuningas käski.\n\nVillon juoksi esiin, vaaleana, hengästyneenä ja pölyyn peitettynä.\n\n-- \"Noh! toverini, tappelu?\"\n\n-- \"Täydellinen tappio, sire!\"\n\n-- \"Kuka sen on kärsinyt? Sveitsiläisetkö?\"\n\n-- \"Oh! ei suinkaan, sire: Rohkean armeija. Kun hän pakeni, oli hänellä\nvaan kolme seuralaista jäljellä: hänen veljensä Suur-Bâtardi, hänen\nkuuluttajansa ja narri.\"\n\n-- \"Kerro minulle tuo, kerroppa kaikki tuo, toverini!\"\n\nJa kun runoilija oli lopettanut, kuningas jatkoi ihastuneena:\n\n-- \"Nuo Sveitsiläiset! Nuo kelpo Sveitsiläiset! pelottomia, kiukkuisia,\nkauheita ... maltas! juuri kuin nämä koirat ... ja nuo toiset,\nahdistettuja, voitettuja, hätääntyneitä, juuri kuin nämä rotat... Has!\nhas! purkaa, tappakaa niitä!... Niskaan vaan! ystäväni, lemmittyni,\nkelpo rakkiseni! Ne ovat muka vahingollisia eläimiä, juuri niinkuin\nnekin siellä Granson'issa ... juuri kuin Granson'issa! Se on sitä, se\non juuri sitä, kuin tämä on olevinansa, eikö niin, toverini?\"\n\nRunoilijan kertoessa oli rottain taistelua yhä kestänyt. Suuri joukko\nraatoja makasi jo kentällä. Hengissä olevat, jotka paikoin olivat\nahdinkoon tungettuina, paikoin taas täyttä vauhtia pakenivat, väliin\nkuitenkin vielä kääntyen voittajia vastaan, karatakseen niiden kuonoon,\ntai purrakseen niitä rintaan, kuvasivat kylliksi Burgundilaisen\nraivokasta peräymistä, ja hänen soturiensa kauhistusta. Koirat sitä\nvastaan, raivoudessaan, hurjuudessaan ja haukkumisessaan, olivat juuri\nSveitsiläisiä. Ne hyppivät ja loikkivat, tehden joka hetki uusia\naukkoja vihollisten riveihin. Ja rotta parat huusivat, juoksivat sinne\ntänne, vääntelivät itseänsä aivan voimattomina, niin lukuisia kuin\nolivatkin, ja tanssivat pirun polskaa ilmassa, pudoten sitten alas\nseljälleen, raajat rikki ruhjottuina, häntä värisevänä, viikset\nharillansa ja kaikki neljä koipea taivasta kohden.\n\nKuningas taputti käsiänsä, polki jalkojansa ja kiihoitti koiriansa,\njoita verityö hurmasi, niinkuin ilo häntä itseä.\n\nPari minuuttia myöhemmin nurmikko oli muuttunut oikeaksi\nteuras-kentäksi, jonka keskellä koirat, kun ei enää ollut vihollisia,\njoita vastaan sopi taistella, olivat ko'ossa ja ulvoivat, ikäänkuin\nesittääkseen jotakin voittolaulua.\n\nSilloin kuningas kääntyi Villon'in puoleen ja kysyi:\n\n-- \"Sinä, joka nyt olet nähnyt molemmat tapaukset, häh! eikö ole totta,\nniissä on paljon yhdenmoista?\"\n\n-- \"Kyllä muuten\", runoilija vastasi, \"mutta että voitettuin selkä\nsiellä oli vapaa, ja että ne sitä käyttivät hyväksensä. Vähän\nkuolleita, paljon paenneita.\"\n\n-- \"Ai!\" Ludovik XI sanoi lakaten äkkiä laverruksistaan, \"ai! ai!\nhänellä siis vielä on sotilaita?\"\n\n-- \"Niin, sire, mutta ei myöskään mitään muuta. Leirinsä, kanuunansa,\nkalleutensa, kaikki hän on jättänyt, kaikki menettänyt!\"\n\n-- \"Selitäppäs! selitäppäs, toverini!\"\n\nJa kun runoilija oli käskyn täyttänyt, hän jatkoi, kasvot ja silmät\nsäteilevinä ilosta:\n\n-- \"Kuinka! mitä kuulen! hänen kuuluisa telttansa, johon ruhtinaatkin\nvaan vapisten astuivat, siinäkö nyt maan-moukkat vähääkään\nkursailematta ovat pehtaroinneet! ... kuinka! hänen kappelinsa! ... nuo\nkalliit Burgundin pyhimykset jäännösrasioinensa ja lippainensa ...\nkaikki hänen poimu-reunuksensa kullasta, silkistä ja sametista ...\nhänen kirjauksiin ja kuviin taotut aseensa ... hänen mainiot\ntimanttinsa ja rubiininsa ... hänen suuri herttuallinen sinettinsä ...\nnuo kultamaljan kaulavitjat ... tuo kuuluisa, kalliilla kivillä\nkoristettu hattu ... kaikki ne ovat olleet nähtävinä, koskettavina,\npilkattavina, liattavina! ... ah! ah! ah! aika lystikäs asia!... Sitten\nhänen tykkinsä ... ja mikä vielä on paljoa tärkeämpi, hänen\nlumousvoimansa ... kaikki on mennyt!... Hahhah! eipä hän enää olekkaan\nKaarlo Hirveä, Kaarlo Voittamaton... Ei! ei! Kaiken kopeutensa ja\nkerskaamisensa ohessa hän on näyttänyt selkänsä, on nähty hänen\nkantapäänsä!... Hänen suuri kunniamiekkansa rippuu Bern'issä. Voi!\nleijonaa, joka on muuttunut jänikseksi! Voi! sutta, josta on tullut\nrotta, ... niin, aivan yhtä viheliäinen kuin nämä tässä ... Burgundin\nrotta!\"\n\nOlisi mahdoton kuvata sitä ylenkatsetta, sitä myrkyllistä ivaa, jolla\nLudovik lausui nämä viimeiset sanat. Hän nauroi ja piteli kylkiänsä,\nhän kiemurteli paljaasta ilosta, hän oikein riemuitsi voitostansa.\n\nVaan herjeten äkkiä sekä ottaen imelän, sääliväisen muodon ja äänen,\nhän jatkoi:\n\n-- \"Oi! olenpa epätoivossa oikein serkkuparkani tähden! Niin arvokas\nsukulainen! veljen vertainen! Ja minä olen saattanut iloita hänen\nonnettomuudestaan jumalattoman vihan villitsemänä. Pyhä neitsy\nClery'ssä, oi armias rouva Embrun'issa, suokaa syntini anteeksi!\"\n\nHän oli ottanut päästään tunnetun huopahattunsa, joka oli pyhäin\nkuvilla koristettu. Suudellen näitä järjestään mitä syvimmällä\nkatumuksella, hän jatkoi:\n\n-- \"Lohduttakaa häntä onnettomuudessaan, tuota serkku parkaa\nBurgundissa... Mutta, hänen oman etunsa vuoksi, laittakaa niin, ett'ei\nhän ikänä enää siitä nouse!\"\n\nSen jälkeen, nojautuen tuttavasti Villon'iin, hän sanoi:\n\n-- \"Kerroppas vielä! sivu-seikkoja! Sinä miekkoinen, joka tuon kaiken\nsait nähdä! Jaa! kyllä sinun palkitsen! Mitä haluat? pyydä... Mutta\nolethan vallan vaalea ja horjut.\"\n\n-- \"Sire\", runoilija vastasi, \"minä pyydän teiltä ensin vähän lepoa.\nNeljä-toista tuntia olen istunut hevosen selässä.\"\n\nJa nääntyen väsymyksestä, hän samassa vaipui kuninkaan jalkain juureen,\njoka oitis huudahti:\n\n-- \"Pitäkää tarkkaa huolta hänestä. Jos hän tänä iltana herää, hän saa\nkunnian syödä iltaista meidän kanssamme; sillä iloiset iltaiset, totta\nJumaliste, pidämmekin! Olivier, minä tahdon, että kutsutaan muutamia\nrehellisiä porvareita ... ja muutamia maireita porvari-tyttöjä ... muun\nmuassa Gillonne ja Passe-Filon ... sinä kuulet tahtoni!...\"\n\nVillon ei saanut kunniaa olla saapuvilla näissä kuninkaallisissa\nkemuissa. Niin suuri oli hänen heikkoutensa, että hän nukkui yhtäpäätä\nseuraavaan päivään asti.\n\nLudovik XI otti silloin oitis hänet vastaan, ja antoi hänen kertoa\npari-kymmentä kertaa juttunsa.\n\nPuolipäivän aikaan ilmoitettiin Renato, Lothringin herttua.\n\nVillon ei voinut peittää hämmästystänsä.\n\n-- \"Ahaa!\" kuningas sanoi, \"sinä tunnet hänen?\"\n\n-- \"Niin, sire. Vaan luulin ett'ei hän olisi Lyon'issa.\"\n\n-- \"Hän vartosi minua äitinsä Jolanda rouvan kanssa. Hyviä ja\nuskollisia sukulaisia. Täytyy heitä auttaa.\"\n\nMutta se, mitä Ludovik XI ei sanonutkaan, oli että hän kuukautta ennen,\nParisissa oli tämän saman avun heiltä kieltänyt, tai ainakin jättänyt\ntoistaiseksi, -- Ludovik XI ei luvannut mitään, pelätessään\nvalloittajaa, joka silloin vielä oli mahtavuutensa kukkuloilla.\n\nHerttua Renato astui sisään, kuusi nuorta miestä seurassa. Nämä\nkantoivat puvuissaan hänen värejänsä, punaista ja vaalean harmaata.\n\n-- \"Vai niin!\" kuningas sanoi, \"onni on teille vihdoinkin taas alkanut\nhymyillä, serkkuni Lothringista?\"\n\n-- \"Voi! ei, sire, ei vielä; mutta hyvien Lothringilaisieni ystävyys ei\nminua milloinkaan ole jättänyt. Muutamia niistä asuu Lyon'issa; heidän\npoikansa ovat tulleet minun luokseni, aseenkantajiksi puettuina minulle\npalvelustaan tarjoomaan.\"\n\n-- \"Sehän on kaunista ansaita niin suurta rakkautta... Toivotan siihen\nteille onnea, serkkuni. Mutta olittehan sairaana, sanottiin?\"\n\nVillon oli jo huomannut kalpeuden nuoren herttuan kasvoilla.\nKäydessänsä, hän nojautui erään aseenkantajan olkapäätä vasten.\n\n-- \"Sire\", herttua vastasi, \"oikeastaan vaan syvä surumielisyys minua\nvaivasi, olin jo vallan joutua epätoivoon ... ja se on tauti, jota ei\nmikään paranna. Tänä aamuna uutiset Granson'ista vähän voimiani\nvirkistivät, ja nyt olen tässä, teihin viimeistä kertaa vetoomassa.\"\n\n-- \"Vai niin!\" kuningas sanoi, \"joko nyt... Äitinne varmaan teitä\nlähettää kostoa pyytämään?\"\n\n-- \"Ei, sire, vaan oikeutta.\"\n\n-- \"Sen olette saava, serkkuni. En ole teitä unohtanut, luottakaa\nminuun. Vaan täytyy vielä vähäisen varrota, olla oikein varma\nvoitosta ... muutama päivä enää kärsimystä. Vahvistakaa voimianne, pian\nkyllä niitä jo tarvitsette. Rohkeutta sitä vastaan, sen tiedän, teillä\non, onpa liiaksikin.\"\n\nRenato Lothringilainen siirtyi jo poispäin, mutta huomasi äkkiä\nVillon'in, joka häntä yhä silmillään oli seurannut.\n\nHe olivat tavanneet toisiansa vain kerran. Nuori herttua näytti hänen\nkuitenkin tuntevan, vaikka vain epäselvästi, ikäänkuin jonkun hämärän\nmuiston kautta, jota hän vielä turhaan koki selvittää.\n\nHän tervehti runoilijaa kädellänsä, hymyili ja katosi.\n\nKuninkaan väijyvä silmä seurasi kaikkia; tämä viimeinen sivuseikka\nherätti oitis hänen huomionsa.\n\n-- \"Ahaa! vai niin\", hän sanoi runoilijalle, \"teillä on siis jotakin\nyhteyttä keskenänne?\"\n\n-- \"Paljas myötätuntoisuus minun puoleltani, sire, mutta se on vakaa ja\nvilpitön.\"\n\n-- \"Ja miksi, jos saan kysyä?\"\n\n-- \"Kerran vielä minun surukseni täytyy Teidän Majesteetillenne\nvastata: se on minun salaisuuteni ... se salaisuus, jonka herrana ja\nomistajana minun sanoitte saavan olla.\"\n\nErään sanansaattajan tulo katkaisi heidän puheensa.\n\nIltapuoleen, kun runoilija palasi kuninkaan majapaikkaan, hän hämmästyi\nsuuresti seisoessaan äkki arvaamatta vastakkain Troussecaille'n kanssa.\n\n-- \"Tuhannen sarvipäätä! mitä sinä täällä te'et?\" Villon huudahti.\n\n-- \"Ensinnäkin tulin sinua tapaamaan, François ystäväni. Toiseksi,\nolen seurannut kreivi Campobasso'a, joka minun lähettää itselleen\nvastaan-ottoa kuninkaalta pyytämään.\"\n\n-- \"Ahaa! tulette Bern'istä?\"\n\n-- \"Niin, ja olemme kulkeneet Granson'in kautta, tappelun jälkeisenä\npäivänä.\"\n\n-- \"Loistava onni! Martti ystäväni. Voit antaa uusia tietoja Hänen\nMajesteetillensa. Tule.\"\n\nVähän aikaa jälkeenpäin Villon vei Troussecaille'n kuninkaan eteen.\n\n-- \"Kerro!\" kuningas hänelle heti sanoi, \"mitä ne siellä seuraavana\npäivänä ovat tehneet, mitä olet nähnyt?\"\n\n-- \"Saalista arvosteltiin ja tasattiin, sire. Voi Herran poika! sitä\nsaalista! Vieläkin silmiäni häikäisee, kun sitä aattelen. Kultaa\nmitattiin vaan kourin, hopeaa täysin hatuin. Halveksittiin kokonaan\nkaikkia hopea- ja kultakaluja; pidettiin, näet, tinana ja vaskena\nkaikki, mikä oli hopeata ja kultaa. Nuo köyhät Sveitsin asukkaat\neivät olleet ikinä, ei edes unissaankaan nähneet niin suuria\nrikkauksia. Arras'in tapeeteja, Damaskon pukuja, samettia, kulta- ja\nsilkki-vaatteita, Itämaiden kalliita kankaita, pitsiä ja karrikoita\njaettiin vaan kyynärittäin, ei enemmin eikä vähemmin kuin karkeata,\nvalkaisematonta palttinaa. Kalliita kiviä ja timantteja sitä vastaan\npoljettiin jalkojen alle ja heitettiin lokaan. Kas tässä, sire, on\nyksi, jonka ostin kahdella plappart'illa, vaikka se muuten on kuuden\nkulta-rahan arvoinen.\"\n\nKuningas otti käteensä tuon kalliin kiven. Se oli melkein yhtä suuri\nkuin pähkinä ja kiilsi kuin tähti.\n\n-- \"Kiitoksia\", hän sanoi sitä katseltuansa. \"Me lahjoitamme sen\nNotre-Dame-du-Puy'hyn ... meidän molempien puolesta.\"\n\nTäyttikö Ludovik lupauksensa? Ei kukaan sitä voi vakuuttaa; se on\nkokonaan pimeyteen peitetty. Sitä vastaan muut Granson'in timantit,\nalussa halveksittuina kuin lasipalaset, vaan sittemmin kulta-läjien\nhinnalla haettuina, kaunistavat nykyään paavin hiippaa ynnä kuninkaiden\nja keisarien kruunuja.\n\nTästä kaikesta huolimatta Troussecaille jatkoi kertomustansa.\n\n-- \"Ruhtinaiden ja herrojen liput ja vaakunat pantiin erilleen Sveitsin\nja Elsass'in kirkkoja varten. Sitten jaettiin oitis viljat, viinat,\nlihat ja suolaiset kalat ynnä kaikenmoiset ryydit ja makeiset. Se ei\nenää ollut mikään leiri, vaan summattoman suuri kapakka, jossa\npari-kymmentä tuhatta leukaparia suun täydellä ahmivat. Kas siinä vasta\nvapaa ateria oli! Ja tällä välin päälliköt jakoivat keskenään kaupungit\nja linnat, neljä sataa kanuunaa, heittokonetta ja pientä tykkiä, lähes\ntuhannen pyssyä, kolme sataa tynnyriä ruutia, suuren paljouden\nkeihäitä, kirveitä ja sotanuijia, joutsia ja kaaria, nuolia ja\nvasamoita, vaunuja, hevosia ja valjaita. Kyllähän meille mainittiin\nniiden lukumääräkin, vaan en sitä enää muista. Sanalla sanoen, kaikki\nuuden Kroison aarteet muutaman tuhannen talonpojan karkeissa kourissa,\njotka nyt vuorostaan olivat Kroison vertaisia rikkaudessa!\"\n\n-- \"Kuinka!\" kuningas äkkiä sanoi; \"jos ne vaan ovat rikkaita, nuo\nSveitsiläiseni, eivät suinkaan ne sitten enää tapella viitsi.\"\n\n-- \"Päinvastoin! sire\", Troussecaille vakuutti, \"ruokahalu kiihtyy\nsyödessä; jota enemmin juo, sitä enemmin tahtoo juoda. Se on niin, että\naina toivotaan tuommoista onnea toistamiseenkin ... ja itse\nCampobasso'kin, jota seurasin oppaana, katseli kateellisin silmin ja\nhuokasi, ikäänkuin sanoakseen: koskahan minäkin tulen osalliseksi noin\nloistavaan saaliisen ja noin iloiseen juhlaan!\"\n\nNäin puhe kääntyi Campobasso'on.\n\n-- \"Missä hän on majaa?\" kuningas kysyi.\n\n-- \"Maanmiehensä, erään lääkärin, tohtori Galazzo'n luona.\"\n\n-- \"Hän haluaa minua tavata?\"\n\n-- \"Hartaasti sire ... jo tänä iltana, jos mahdollista.\"\n\n-- \"Kyllä; mene noutamaan häntä. Minä vartoon.\"\n\n-- \"Hän on tästä vaan parin askeleen päässä\", Troussecaille vastasi ...\n\"jonkun minuutin kuluttua, sire, hänet saatan luoksenne.\"\n\nTämä kaikki oli tapahtunut eräässä vanhassa Göthiläisessä salissa, joka\noli ristiholveilla ja syvillä akkunareijillä varustettu.\n\nYksi näistä viimeksi mainituista oli naulattu umpeen ja muodosti\njonkunmoisen uudukon, joka oli verhottu Arras'in tapeeteilla ja\nvarustettu esiripuilla, joita voitiin tarpeen tullessa vetää umpeen.\n\nUudukon perässä leveä lavitsa, jonka selkänoja oli veistoksilla\nkoristettu ja istuin Itämaan tyynyillä päällystetty.\n\nLudovik XI käveli edestakaisin, ikäänkuin jotakin etsien, jotakin\ntuumaa, joka häneltä vielä puuttui.\n\n-- \"Ehk'ei minun olisi pitänyt suostua häntä vastaan-ottamaan\", hän\nvihdoin mumisi. \"Nuo Italialaiset ajavat aina joitakin salavehkeitä\npuukolla ja myrkyllä. Niiden kanssa ei muu auta, kuin viisaus ja\nvarovaisuus!\"\n\nVillon vaan katseli eikä puhunut mitään.\n\n-- \"Ota tämä pöytä\", kuningas äkkiä käski. \"Nosta se tämän tuolin\neteen, jolle minä istun. Ainahan siitä on vähän suojaa.\"\n\nRunoilija noudatti käskyä.\n\nTällä välin tuo epäluuloinen hallitsija laski alas yhden esiripuista,\nkoetti sitä kädellään nähdäkseen kuinka paksu se oli ja katosi itse\nvihdoin sen ta'a.\n\n-- \"Toveri\", hän kysyi, \"näetkö minua?\"\n\n-- \"En laisinkaan, sire.\"\n\n-- \"No hyvä! sinä kätkeyt tuonne. Minä kuulen hänen jo tulevan. Vedä\npuukkosi esille ... ja, jos hän liikahtaa paikalta, jonka hänelle\nnäytän, jos hän askeleenkaan vaan uskaltaa astua minua vastaan, niin\ntapa hän oitis!\"\n\n\n\n\nXXII.\n\nItalialainen valtioviisaus.\n\n\nKuningas ja Campobasso istuivat vastakkain, mutta kauempana toisistaan\nkuin mitä sula kohteliaisuus olisi vaatinut; kreivi keskellä huonetta,\nkuningas telttansa alla, jonka toinen puoli oli verhoilla peitetty,\ntoinen tuon jykevän tammisen pöydän suojelema.\n\nHeidän välillänsä François Villon, näkymätönnä, liikkumatonna,\npidättäen henkeänsä, korvat sojossa, silmät kuninkaasen kiintyneinä,\nvallan valmiina ensi merkkiä tottelemaan.\n\n-- \"No! hyvää päivää, toveri Campobasso\", Ludovik XI aloitti. \"Minua\nilahuttaa teitä nähdä, ja etenkin, että jälleen olette muistanut\nrautasormusta, jonka minulta jo aikoja sitten pyysitte.\"\n\n-- \"Sire\", Italialainen vastasi, \"teillä on oikeastaan vaan yksi ainoa\nvihollinen. Minun ei tarvitse häntä nimittää. Tuoreen tappionsa ohessa,\njonka hän kyllä voi kostaa, hänellä vielä on paljo valtaa, hän asettuu\nkaikkia teidän aikeitanne vastaan ja rakentaa teille esteitä joka\ntaholla. Jos hän kaatuisi, jos hän katoisi, olisitte oitis kristikunnan\nmahtavin hallitsija.\"\n\n-- \"Aivan niin. Mutta mitä oikeastaan tarkoitatte noilla sanoilla:\nkaatua, kadota?\"\n\n-- \"Löytyy monta keinoa niitä selittää, sire. Ajatelkaamme ensin, että\njoku mies, johonka hän laskee kaiken luottamuksensa, teille jättää\nlinnat, joita hän pitää hallussansa.\"\n\n-- \"Niin! noh! Muutama linna enemmin tai vähemmin ... ei merkitse\nmitään.\"\n\n-- \"Ajatelkaamme, että sama henkilö, jossakin tappelussa, menee koko\njoukkonsa kanssa Teidän Majesteettinne puolelle.\"\n\n-- \"Maltappa!\" kuningas sanoi; \"emme lainkaan ole sodassa. Päinvastoin,\nparaat ystävät.\"\n\n-- \"Niinkuin Peronne'ssa. Siinäpä on sopiva syy kostoon, kun te kerran\nvuorostanne hänen saatte käsiinne, elävänä tai kuolleena.\"\n\nKuningasta kohtasi käheä yskä, ikäänkuin joku tukahutettu mörinä.\n\nSitten, oltuansa hetken ääneti, hän jatkoi:\n\n-- \"Vaikeata, varsin vaikeata se, josta nyt tuossa puhutte, toverini.\"\n\n-- \"Ei niin aivan, kuin Teidän Majesteettinne luulee. Joka\nlevähdyspaikassa hänellä on tapana jättää suuri hevosensa ynnä aseensa,\nja pienellä ratsulla, puettuna yksinkertaiseen nahkatakkiin, ja\nainoastaan muutama joutsimies seurassa, lähteä omin silmin katsomaan,\njosko kaikki hänen leirissään on paikoillansa.\"\n\n-- \"Vaan jos hän tekee vastarintaa.\"\n\n-- \"Löytyy puukkoja. Löytyypä, jos sen parempana pidätte ...\nmyrkkyäkin ... joka nostaa vielä vähemmin melua.\"\n\nTästä esityksestä kuningas kiukustui tulipunaiseksi ja huudahti:\n\n-- \"Ei! ei mitään sellaista! ei koskaan! ... ei milloinkaan!... Se on\nItalialaista valtioviisautta; ei se meille sovi, meille Ranskalaisille.\nJos hän kuolisi noin, ei niitä suinkaan puuttuisi, jotka minua siitä\nsyyttäisivät, niinkuin ennen isäni Kaarlo kuninkaan kuollessa, ja\nniinkuin vielä hiljakkoin, kun veljeni Guienne'n herttua kuoli. On\nvalehdeltu! kuuletteko sen, kreivi Campobasso, on hävyttömästi\nvalehdeltu! Minä vihaan myrkkyä; en tahdo murhaa! Totta Jumaliste! Jos\nainoankaan merkin olisin antanut, se olisi jo aikaa tehty. Niitä löytyy\nihmisiä, löytyy kostajia, jotka ovat jo kymmenen vuotta sitä minulta\npyytäneet; olen pidättänyt ja pidätän vieläkin heidän kätensä. Se on\nhänen mahtavuutensa, jonka täytyy kaatua, eikä hänen persoonansa. Hänen\npersoonansa, mitä se hyödyttäisi? ... pait sitä uskontokin sen\nkieltää.\"\n\nVähääkään ällistymättä, Italialainen hymyili, silittäen mustaa\npartaansa.\n\n-- \"Sama se!\" hän vihdoin sanoi. \"Antaa Sveitsiläisten lopettaa työnsä.\nMinä te'en toivioretken pyhän Jaakon luo Compostella'an ja palaan, jos\nhän on voittaja.\"\n\n-- \"Palatkaa etenkin, jos hän on voitettu\", kuningas innokkaasti\nvastasi. \"Se on silloin, kun täytyy kaikkein keinojen kautta hänelle\nviimeiset iskut antaa. Minä hyväksyn vallan teidän poissaolonne, ja\netenkin sen hurskaan tarkoituksen, mikä sillä on. Toivioretket ovat\noivallisia asioita. Paluu-matkalla, kulkiessanne ohitse, käykää minua\nkatsomassa. Minä luotan teihin, toverini.\"\n\nCampobasso nousi ylös, näytti epäilevän josko vastaisi, ja päätettyään\nsen tehdä, hän sanoi:\n\n-- \"Voidaksenne minuun oikein luottaa, sire, teidän tulee minulle\nmaksaa arvoni jälkeen. Hän ei ole sitä ymmärtänyt, hän. Siitä kenties\nseuraa hänen perikatonsa.\"\n\n-- \"Ahhah!\" Ludovik XI arveli, \"kas se on suoraan sanottu. Tuommoinen\nrehellisyys minua miellyttää. Minkä arvoisena itsenne pidätte, herra\nkreivi?... Minä tiedän kyllä, että olette syntyisin Montfort'eista,\njotka ovat olevinaan hieman kuninkaallista sukua. Älkää ujostelko...\nPuhukaa, niin saamme nähdä.\"\n\n-- \"Sata-tuhatta kruunua ja Lothringin herttuakunta.\"\n\n-- \"Totta Jumaliste! toveri, olettepa aika hoto!\"\n\n-- \"Mitä se sitten on, sire, jos minä sen sijaan teille annan\nBurgundin, Flandrin ja kaikki muut?\"\n\nLudovik XI mietti muutaman sekunnin. Sitten, epäilemättä arvellen,\nett'ei pidä ketään saattaa toivottomaksi, hän vastasi:\n\n-- \"Jahka ne ensin olen saanut, niin näemme sitten. Mutta siihen\ntarvittaisi vielä, että Lothringi olisi avonainen.\"\n\n-- \"Sanotaan nuoren herttuan sairastavan jotakin hivutautia\", kreivi\nsulavasti ilmoitti.\n\nSen jälleen kumartaen maahan asti, hän lähti. Villon kiirehti oitis\nkuninkaan luo.\n\n-- \"Sire, olettehan sanonut: ei murhaa! ei myrkkyä! Tuo mies aikoo\ntappaa Renato herttuan! olen sen nähnyt hänen silmistänsä!\"\n\n-- \"Jos niin on asian laita, niin sano serkulleni Lothringista, että\nhän on varuillansa. Tai parempi vielä, pidä silmällä tätä Campobasso'a,\nsiksi kuin hän lähtee. Minä annan siihen lupaa. Hän inhoittaa minua,\nkoko ihminen.\"\n\nVillon syöksi jo ulos.\n\nRavintolan portilla hän kohtasi Troussecaille'n.\n\n-- \"Oletko nähnyt Italialaista?\"\n\n-- \"Olenpa kyllä; hän on juuri lähtemäisillään.\"\n\n-- \"Missä hän asuu?\"\n\n-- \"Johan sen sinulle sanoin, maanmiehensä, tohtori Galazzo'n luona.\nSe on siellä, kuin minäkin väli-aikaisesti asun.\"\n\n-- \"No! saata minua sinne, pian!\"\n\nTöin tuskin molemmat toverukset olivat ehtineet Troussecaille'n\nkamariin, niin tultiin tätä hakemaan Campobasso'n luo.\n\n-- \"Tule pian takaisin\", Villon hänelle sanoi, \"minun täytyy saada\nkaikki tietää.\"\n\nRunoilija vartosi, vapisten kärsimättömyydestä, ja painoi aina väliin\nikkunaa vasten tulisen otsansa.\n\nTämä ikkuna oli ahdasta pihaa kohden, joka tällä haavaa oli pimeä ja\ntyhjä. Yö oli tullut. Ei hiiskaustakaan koko talossa. Tuntui niin\njääkylmältä ja kamalalta.\n\nÄkkiä eräs palvelija ilmestyi kantaen lyhtyä. Hän meni talliin, ja\npalasi vähän aian päästä taluttaen ulos järjestänsä kaksi satuloitua\nhevosta ja muulin, jolla myös oli satula selässä.\n\nSamassa Troussecaille tuli sisään.\n\n-- \"No, mitä nyt?\"\n\n-- \"No, niin! Campobasso'a taisi miellyttää minun seurani. Tahtoipa hän\nainakin viedä minun kanssaan, tiesi mihinkä...\"\n\n-- \"Ja sinä kielsit?\"\n\n-- \"Hitolla! mitä minä kahdella isännällä tekisin? Olenhan kokonaan\nsinua varten! Pait sitä, Italialainen ei nyt enää tarvitse ketään.\nTohtori hänelle antaa palvelijansa; nuo molemmat hevoset, joilla tänne\nolemme tulleet, ovat heitä varten. He aikovat lähteä heti paikalla.\"\n\n-- \"Entä muuli?\"\n\n-- \"Se on tohtoria varten. Hän lähtee erään sairaan luo, jolle hän\njuuri valmisti jotakin lääkettä.\"\n\n-- \"Ahaa! kuinka hän sen teki?\"\n\n-- \"Jonkunmoisessa kullantekijäin keittopajassa. Puhdistus-astioita,\nsulatuskauhoja, tislaimia, ynnä kaikenlaisia pulloja sekä maljoja.\nSiellä täällä muumioita ja luurankoja. Katossa täytettyjä lintuja sekä\nmatelijoita. Huonekalujen päällä pukinpäitä ja muita omituisia,\nirvistäviä olennoita. Kaikkea tätä valaisemassa kolmi-sydämminen lamppu\nja tuli pesässä, jossa tuo lääke par'aikaa oli valmistumassa.\nVaarallinen toimitus, siltä se ainakin näytti. Alkemista piti\nlasinaamusta kasvoillansa... Ahaa! se on valmista jo, tuossa he ovat\nkumpikin.\"\n\nJa tosiaan Campobasso tuli samassa näkyviin, ja hänen seurassaan laiha\nvanhus, joka oli puettu mustaan viittaan ja kantoi päässänsä\njonkunmoista punaista patalakkia korvien yli riippuvilla nipuilla.\nOikeat raatolinnun kasvot, oikea perkeleen katsanto.\n\nHän kiipesi muulin selkään, sillä välin kun Campobasso ja palvelija\nnousivat ratsaille.\n\nEräs naispalvelija, näöltään juuri kuin noita-ämmä, oli ottanut lyhdyn\ntuon viimeksimainitun kädestä ja aukaisi pääportin.\n\nMolemmat Italialaiset katosivat, mutta vaihdettuansa ensin keskenään\njonkun merkin, jonka Villon'in valpas silmä heti huomasi.\n\n-- \"Pian nyt!\" hän sanoi matalalla äänellä; \"seuratkaamme tätä vanhaa\nmyrkyttäjää, mutta niin, ett'ei hän sitä huomaa, ja niin, ett'ei hän\npääse näkyvistämme. Tämä koskee kenties paljon kalliimpaa henkeä, kuin\nminun on. Kirkas tuli ja leimaus! jos oikein olen arvannut, piru hänen\nperii ihka elävältä!\"\n\nTroussecaille oli mukautunut entisiin, hyviin tapoihinsa. Kysymättä\nkuinka tai miksi, hän kiirehti seikkailevan toverinsa jälkeen.\n\nOli synkeä, sumuinen yö. Kadulla enää vain muutamia harvoja kulkijoita,\njotka riensivät kotiinsa. Oikealla puolen nuo molemmat hevoset jo\npoistuivat näkyvistä; vasemmalla puolen hönkötti muuli, jonka\nsatula-kaareen tohtori oli ripustanut lyhtynsä nähdäkseen tietä.\n\nMolemmat ystävämme seurasivat tätä valoa matkan päässä, hiipien\nhuoneiden seinuksia pitkin ja pysyen yhä varjossa.\n\nHe saapuivat näin Guillotière-nimiseen kaupunginosaan ja kulkivat\nerästä kapeata kujaa pitkin, jonka molemmin puolin oli mäkiä ja paikoin\npuutarhojen ympäri rakennettuja kiviaitauksia.\n\nTämmöisen porvari-huvilan portilla, lyhty, jota muuli kantoi, äkkiä\nseisahtui.\n\nVillon joudutti askeleitaan.\n\nGalazzo oli jo mennyt sisään. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä.\n\n-- \"Jos minä nyt vuorostani koputan, tokkohan avataan?\" runoilija\nmietti. \"Ja jos avataankin, kuka minua uskoo, kun en ketään tunne, ja\nolen itse tuntematon kaikille? Minua pidettäisiin vaan varkaana... No!\nsama se! minä menenkin sitten varkaan tietä! siten voin nähdä ja kuulla\nkaikki, eikä minun tarvitse näyttää itseäni, ennenkuin viimeisellä\nhetkellä, jos tarve sen vaatii, ja vasta sitten kun tarve sen vaatii.\nTänne, Troussecaille... Tule heti tänne, tikapuut!\"\n\nTämän yksinpuheen kestäessä hän oli kiertänyt muurin kulman ympäri; hän\nnousi nyt kahden reisin istumaan sen harjalle, käyttäen siihen tuota\nelävää jalustinta, joka hänen kutsumuksestaan oli tullut paikalle.\n\n-- \"Vartoo minua\", hän sanoi matalalla äänellä, päästäessään itsensä\nalas puutarhaan.\n\nMuutamia pensaita kasvoi tällä kohtaa, muodostaen pienen viidakon. Sen\ntoisella puolen, muita pensastoja, nurmipenkere ja rakennus.\n\nTämän etupuolelta, alikerrasta loisti kirkas valo, ja kuului puhetta.\n\n-- \"Nuo ovat alamaisia eikä isäntiä\", Villon mietti kulkiessaan\ntoiselle puolen rakennusta.\n\nSiellä, syvä hiljaisuus. Yksi ainoa akkuna valaistu, mutta heikosti,\nhämärästi, kuin sairaan akkuna ainakin.\n\nPilvet taivaalla vähän lomaantuivat; runoilija saattoi nyt eroittaa\nerään parvekkeen.\n\nHän astui heti sinne päin, kohosi varpaillensa ja pitkä mies kun oli,\nhän ulottui erään Göthiläisen pylvään lehtikoristuksiin, tarttui niihin\nmolemmin käsin, ponnisti jänterettään, sai polvet seppeleen päälle,\nkiipesi rintanojan ylitse ja pidättäen henkeänsä, kyykistyi tuon\nvalaistun akkunan alla olevaa laudoitusta vasten.\n\nKamari oli jotenkin avara ja sievästi sisustettu. Iloinen valkea\npesässä, pöydällä vaskinen lamppu, jonka valoa viheriä sarssi-varjostin\npuolittain peitti. Tässä puoli-hämärässä voi eroittaa uudukon ja\nvuoteen, jonka päällä joku ihmisenmoinen makasi liikkumatonna ja\nnukuksissa.\n\nKaksi naisihmistä, toinen jalkopäässä, toinen pääpuolessa, valvoi\nhiljaa rukoillen.\n\nJo paljaastaan sydäminensä tykkimisestä Villon oli tuntenut Anjou'n\nJolanda'n, Renato'n äidin, Lothringin entisen herttuattaren.\n\nToinen naisista nuori tyttönen pitkällä, ihanteellisella\nylimysvarrella, joka muistutti vanhojen tuomiokirkkojen akkunoihin\nmaalatuista neitsy Maarian kuvista; hänen erittäin säännölliset\nkasvonsa pistivät esiin varjosta, joka peitti ne vienoon hämärään.\nHänen kätensä olivat ristissä ja niin valkoiset, että niitä olisi\nluullut kahdeksi marmori-kädeksi.\n\nHiljainen kolkutus kuului ja ovi aukeni.\n\nMolemmat naiset käänsivät itsensä ja sairaskin havahti unestaan.\n\nHän kääntyi toiselle kyljelle, nojasi käsivartta vasten ja kuroitti\nesiin päätänsä.\n\nVillon hänet oitis tunsi; se oli nuori herttua Renato.\n\nOvesta astui sisään muuan mies, yksi noita vaaleanharmaasen ja\npunaiseen puettuja nuorukaisia, jotka vapa-ehtoisina aseenkantajina\nherttuata palvelivat.\n\nHäntä seurasi eräs vanhus, selkä köyryssä ja mitä alamaisimmalla\nkäytöksellä: se oli tohtori Galazzo.\n\nVillon kohosi verkalleen.\n\nHän kuuli, voimatta kuitenkaan ymmärtää, muutamia sanoja, joita nuori\nherttua, hänen äitinsä ja tohtori vaihtoivat keskenänsä.\n\nVihdoin tuo viimeksimainittu veti esiin viittansa alta pienen pullon ja\nojensi kätensä tarjotakseen sitä sairaalle.\n\nJolanda herttuatar tarttui siihen, aukaisi korkin ja pani sen poikansa\nkäteen.\n\nRenato jo nosti sen huulillensa...\n\nÄkkiä akkuna helisten meni säpäleiksi; muuan mies syöksi uudukkoa\nkohden ja huusi:\n\n-- \"Malttakaa, teidän ylhäisyytenne, henkenne on vaarassa ... älkää\njuoko!\"\n\n\n\n\nXXIII.\n\nAguilar'in kreivi.\n\n\nSeurasi ensin yleinen hämmästys. sitten herttuatar, joka ensimäiseksi\ntointui niin paljon, että kykeni puhumaan, kysyi:\n\n-- \"Kuka te olette? mitä tämä merkitsee?\"\n\nVillon tempasi lampun käteensä, asetti sen tohtorin silmien eteen ja\nvastasi:\n\n-- \"Katsokaa tätä kurjaa! Eikö hänen kalpeutensa ja häiriönsä teille jo\nsano kaikkia?\"\n\nMutta samalla kun lamppu valaisi Galazzo'a, se myöskin levitti kirkkaan\nvalonsa François Villon'in kasvoille.\n\nJolanda silloin liikutuksesta vallan vapisevana huudahti:\n\n-- \"Aguilar'in kreivi!\"\n\nRunoilijan vuorostaan muuttui muoto, hän painoi alas päänsä ja rupesi\nvapisemaan.\n\n-- \"Rouva\", hän sopersi, \"rouva herttuatar, oi! älkää minua enää niin\nnimittäkö. Ei se ole minun nimeni. Älkää muistelko muuta kuin meidän\nviimeistä kohtaustamme tuolla metsässä, sinä päivänä, jolloin minulla\noli onni pelastaa teitä Ramswag'in herran käsistä. Alttiiksi-antamus...\nSe on ainoa nimi, jolla pyydän tulla tunnetuksi.\"\n\n-- \"Oi! minäkin tunnen teidät\", nuori herttua huudahti, \"olettehan sama\ntoivioretkeläinen, joka minulle annoitte äitini takaisin!... Ja nyt\nilmestyitte jälleen henkeäni pelastamaan... Oikein ... minä ymmärrän,\nminä uskon teitä: tämä, jota kädessäni pidän, on kuolema!\"\n\nGalazzo alkoi hämmästyksestään vähän tointua; hän tahtoi kieltää.\n\nMutta Villon tarttui pulloon ja ojensi sen hänelle, sanoen:\n\n-- \"Juo! Juo, jos tahdot sanani valeeksi väittää! Mutta juohan nyt,\nmyrkyttäjä!\"\n\nKun tohtori heti antoi kiellon, jonka ehdottomuus jo oli kuin suora\ntunnustus, Villon tarttui tuon kurjan niskaan ja aikoi häntä siihen\npakoittaa. Tämä lankesi polvillensa, vallan kauhistuneena, kamalasti\nläähättäen ja tummansinisenä kasvoiltaan, sekä rukoili armoa.\n\nNuori herttua ja molemmat naiset käänsivät päänsä pois kauhulla.\n\nVillon ei ollut päästänyt Galazzo'a. Hän nosti hänet äkkiä ylös ja,\nniin sanoaksemme, heitti hänet aseenkantajalle näillä sanoilla:\n\n-- \"Vapauttakaa meitä tästä myrkyllisestä käärmeestä ja katsokaa\netenkin, ett'ei hän pääse karkuun. Kyllä sitten annamme tarkempia\nkäskyjä.\"\n\nOvi jo sulkeutui ja nuo molemmat miehet olivat kadonneet.\n\nHerttuatar aatteli vaan poikaansa.\n\n- \"Lapseni!\" hän sanoi, \"koeta voittaa tämä liikutus. Älä sitä enää\nmuistele. Lepo ja rauha ovat sinulle tarpeen. Sulje silmäsi, minä\npyydän sinua, ja nuku.\"\n\n-- \"Mutta\", herttua hymyillen vastasi, \"mutta suohan minun toki häntä\nkiittää, häntä...\"\n\n-- \"Jätä se minun huolekseni\", herttuatar keskeytti varsin omituisella\nsoinnulla äänessänsä. \"Ole huoleti, sinä saat hänen huomenna nähdä.\nTänään minä otan puhuakseni hänen kanssansa. Serkkusi Johanna hoitaa\nsinua. Eikö niin? minä soisin sen. Hyvästi!\"\n\nJa viitaten Villon'ia seuraamaan, hän poistui, hellyys vielä silmissä\nja sormi huulilla.\n\nTuo kalpea, surumielinen tyttö, jota oli kutsutta Johannaksi ja jonka\noikea nimi oli Johanna Harcourtilainen, astui vuodetta kohden ikäänkuin\njoku vaalea haamu, tarttui nuoren herttuan käteen ja puhui niin\nvienolla äänellä, että joka sana kuului huokaukselta:\n\n-- \"Renato serkkuni, teidän tulee totella äitiänne; teidän tulee\netenkin totella minua, joka teitä rakastan, ilman toivoa tulla\nmilloinkaan rakastetuksi. En tahdo teitä soimata suoruudestanne, päin\nvastoin. Minä kunnioittaisin teitä vielä enemmin sen vuoksi, jos se\nolisi mahdollista. Vaan nyt, kun en voi antautua teille, minä antaun\nJumalalle. Meillä ei ole enää, kuin muutamia päiviä yhdessä oltavana.\nNäinä viimeisinä päivinä, serkkuni, pitää olla hyvä minua kohtaan, eikä\nminua surettaa, vaan tehdä kaikki, mitä minä tahdon... Ja nyt, minä\ntahdon ... minä pyydän teitä ... nukkukaa!\"\n\nNuori herttua oli itse saanut kokea onnettoman rakkauden tuskia. Hän\nrakasti Hedwigiä, niinkuin Johanna häntä, ilman toivoa. Mitä voisivat\ntyhjät lohdutukset sellaista onnettomuutta vastaan? Hän sulki silmänsä,\nja oli nukkuvinaan, puserrettuansa ensin Johannan kättä ja pitäen sitä\nyhä sittenkin vielä omassaan.\n\nTällä välin herttuatar oli tullut jonkunmoiseen rukoushuoneesen. Hän\nastui rukous-istuimen luo, ojensi kätensä Kristuksen kuvaa kohden, ja\nkääntyen runoilijan puoleen, joka pää rintaa vasten, rukoilevassa\nasemassa, oli seisahtunut vähän taaemmaksi, hän sanoi:\n\n-- \"Mailman Vapahtajan nimeen, Jumalan nimeen, joka tietää sen tunteen\npuhtauden, joka muinoin sai sydämmeni sykkimään, ja josta se vieläkin\nsykkii, minä pyydän täydellistä ja suoraa selitystä ... minä vaadin\nsitä ... puhukaa!\"\n\n-- \"Niin, oikein\", Villon vastasi, \"jotakin tunnustusta ... teille,\nrouva herttuatar, sekä Jumalalle. Teillä on oikeus sitä vaatia;\ntapahtukoon se meidän kesken.\"\n\nHän laskeutui polvillensa. Liikkeellä, joka oli täynnä ylevyyttä, hän\nkohotti päätänsä ja työnsi taaksepäin pitkän, ruskean tukkansa, jota\nmuutama valkea suortuva hopeoitsi. Nero, alttiiksi-antamus ja rakkaus,\njonka aika oli pyhittänyt ja kunniantunto hillinnyt, kirkastivat hänen\nkaunista otsaansa ja hänen kyyneleistä kosteita silmiänsä; hänen suunsa\noli valmis hymyhuulin tyhjentämään tuon katkeran kalkin.\n\nHän ei enää ollut sama katukulmain runoilija, sama sukkela ilveilijä,\njonka tämän kertomuksen alussa nä'imme lankeevan polveilleen Ludovik\nXI:nnen eteen. Kolmen kuukauden uljas elämä oli kohottanut tuon\nlangenneen neron. Entinen maankulkija oli muuttunut ja muodostunut. Hän\noli nykyään aivan toinen mies.\n\n-- \"Rouva\", hän sanoi, \"minun tulee ennen kaikkia teille ilmoittaa\noikea nimeni. Surkean kuuluisa kun se on, sen on jo täytynyt tulla\nteidänkin korviinne. Minä olen François Villon.\"\n\n-- \"François Villon!\" herttuatar kertoi vaipuen istumaan ja kätkien\nkasvot molempiin käsiinsä.\n\n-- \"Malttakaa\", runoilija innolla jatkoi, \"älkää minua vielä tuomitko.\nOlin viiden-kolmatta vuotias. Seikkailevan elämän sattumat minun\nsaattoivat Provence'en, Renato kuninkaan, teidän isänne hoviin. Oi!\nsilloin en vielä ollut tuo vapaiden ateriain sankari, tuo kapakkain\nrunoniekka. Minun kiihkoni, himoni ja virheeni verhoutuivat nuoruuteen\nja ylimys-pukuun. Ylhäisimmätkin pitivät kunniana kuulua ystävieni\njoukkoon. Halveksien ja ylpeillen pilkkasin heitä ja sanoin: 'ei kukaan\nteistä voita minua rohkeudessa, uljaudessa ja nerossa. Minulla on\nesi-isänä Alain Chartier, joka aateloitiin Skotlannin Margareetan\nsuudelmalla. Kohotakseni teidän kaikkien yli, minulta puuttuu vaan\nnimi. Kuka uskaltaa lainata minulle omansa? ... lyönpä vetoa, että\nsaan jonkun prinsessan itseeni rakastumaan ... sen, jonka minulle\nmääräätte ... ensimäisen, joka vastaani tulee!' Eräänä päivänä, kun\npidettiin turnajaisia, suostuivat toverini tähän kerskailevaan\nvaatimukseen. Ympärilläni seisoi muutamia viimeksi tulleita ritareita,\njotka eivät olleet vielä nimeänsä ilmaisseet. Tuotiin arpanoppa.\nAguilar'in kreivi katosi ja meni pois, jättäen minulle nimensä, aseensa\nja ajokalunsa. Samassa torvet kehoittivat turnaukseen. Minä tartuin\nensiksi aseisin! Oi! se oli etenkin juuri tämä, joka minua oli\nhoukutellut! Ilmestyin kilpakentälle, eikä ainoakaan ritari kestänyt\nminua vastaan. Illalla vietettiin lemmen juhlaa, oli runoniekkain\nturnaus. Tässäkin taistelussa vein voiton. Teidän kätenne seppelöitsi\nminua. Ja sitten, kun kuningas Renato kysyi tuon tuntemattoman nimeä,\njoka samana päivänä oli kaksi kertaa ollut voittajana, ääni, joka ei\nollut minun, vastasi: 'Se on Aguilar'in kreivi.' Oi! minä pyydän teitä,\nrouva herttuatar, johdattakaa niitä aikoja mieleenne ja myöntäkää, että\npuhun totta.\"\n\n-- \"Minä muistan\", tämä vastasi. \"Niin se oli. Niin, oikein, minä\nmuistan sen. Vaan miks'ette silloin, kun isäni, laskettuaan minun\nkäteni teidän omaanne, teidät oli julistanut minun ritarikseni koko\njuhlaviikon aiaksi, miks'ette silloin minulle sanoneet totuutta?\"\n\n-- \"Miks'en?\" runoilija huudahti, \"siksi, että teitä jo rakastin,\nrouva! Muualla, Pariisissa olin nähnyt, ihaillut ja seurannut teitä\nkaukaa, joukon keskeltä. Te olitte aatokseni, runollisuuteni ja\nunelmani! Ne toteutuivat äkkiä, kuin lumouksen kautta. Ihmeteltävä\nsattumus kohotti minut teidän tasalle, salli minun koskea teidän\nkättänne, kuulla teidän ääntänne ja elää teidän taivaassanne! Oi! siinä\noli liiaksi onnea, minä jouduin hurmoksiin, tulin hulluksi... Suokaa\nanteeksi, Jolanda, oi! suokaa se minulle anteeksi!\"\n\nJa puhuttuaan näin vapisevalla äänellä, ristissä käsin, ikäänkuin\nmuiston taikavoiman nuorentamana, hän ryömi herttuattaren jalkain\njuureen.\n\n-- \"Minä suon teille anteeksi\", tämä syvästi liikutettuna lausui. \"Vaan\ntietäkää se kuitenkin, te olette murtaneet elämäni!\"\n\nTämä valitus, tämä kaipaus, sekin oli tavallaan tunnustus. Runoilijan\nsilmät välähtivät. Mutta herttuattaren katseen edessä, joka jälleen oli\nmuuttunut ankaraksi, hän painoi uudestaan päänsä alas sekä jatkoi:\n\n-- \"Se oli suuri rikos epäilemättä. Minä puolestani olen siitä saanut\nkauheasti kärsiä; mutta onhan minulla toki ollut se hirveä lohdutus,\nettä olin kyllin luja velvollisuuttani täyttämään. Kuulkaa vielä,\nrouva, ette läheskään kaikkia tiedä. Kun pari päivää myöhemmin\nLothringin herttua, teidän sukulaisenne, sulhasenne ja melkein jo\npuolisonne, tuli hoviin ... juuri kun aioimme yhdessä paeta ... oi! te\nsuostuitte siihen, te olitte sen itse tahtoneet! ... minun kunniani\näkkiä heräsi. Pelastaakseni teitä siitä kurjasta kohtalosta, joka teitä\nvartosi minun kanssani ja tukahuttaakseni teidän rakkautenne, minun\ntuli tehdä suuri uhraus, uhraus, tuntematon kaikille, jonka katkeruus\nminun yksin piti kantaa, jonka minä yksin olin säilyttävä\nsalaisuutenani. Tämän salaisuuden minä vihdoinkin voin teille\nilmoittaa! ... ja minä kiitän siitä Jumalaa, se on kenties minun\npalkintoni!\"\n\n-- \"No, puhukaa\", herttuatar sanoi, \"minä kuuntelen teitä.\"\n\n-- \"Muistelkaapa viimeistä kohtaustamme tuolla huvihuoneessa, jossa\nkaikki oli valmiina pakoa varten. Mies, joka teitä vartosi, ei enää\nollut se, jota etsitte. Hänen vieressään oli tyhjiä pulloja sekä malja\nhänen kädessänsä. Juopunut! Ja kun te silloin, Jolanda parka, aivan\nhädillänne, aivan epätoivossa, hirmusta ja kauhusta huudahditte, tuo\nkurja teille vastasi: näin on minun tapani, minä rakastan viiniä paljo\nenemmin kuin lempeä! Kun sitten seura-naisenne astui sisään,\nhän tahtoi tätä syleillä: helvettiin kaikki suuret naiset ja eläköön\npikku Jeanette! Kaikessa tuli näkyviin raaka juoppous. Minä tahdoin\nteitä peloittaa, teitä parantaa ja kaiken kaipauksenkin teistä\npoistaa. Olinhan alhainen, halveksittava olento... Enhän teitä\nrakastanutkaan ... niin luulitte... Minä valehtelin! niin, se oli\npaljasta valetta ja petosta kuin kaikki muukin ... en ollut juonut kuin\nkyyneleeni!\"\n\nHerttuatar, liikutuksesta vapisevana, murheesta ja ilosta viehättävänä,\nkohosi äkkiä seisomaan:\n\n-- \"Oi! sydämmeni ei sitä voinut aavistaa!... Anteeksi! minun tässä\nonkin anteeksi pyytäminen!... Minun ei siis enää tarvitse punastua,\nettä kerran olen rakastanut?\"\n\n-- \"Hiljaa!\" runoilija sanoi matalalla äänellä; \"teitä voitaisiin\nkuunnella, rouva herttuatar, enkä minä tahdo, että kunnianne kirkkautta\nmikään himmentäisi, ei edes epäluulon varjokaan. Siellä, noin\npari-kymmentä vuotta sitten, sanoin tovereilleni, että olin ollut\ntyhmänrohkea, että kaikki olin kadottanut, ja että tuo puhdas enkeli,\npaljastettuaan näin raadollisen olennon, oli syössyt sen alas\ntaivaasta. Ja irvistys kasvoilla, mutta kuolema sydämmessä katosin\nikipäiviksi noilta yläisiltä ilmoilta, joilla niinkuin joku uusi Ikaro\nolin polttanut siipeni. Älkää minua surkutelko, olenhan teidät taasen\nnähnyt... Te katselette minua hymyhuulin, siinä on kyllin, siinä on\nliiaksi!... Ja kuitenkin olen paljo kärsinyt; no, niin! Kaikkein ensin,\nepätoivosta hulluna harhailin sattuman nojalla metsissä ja vuoria\npitkin, ilman muuta määrää, kuin paeta kauas pois. Sittemmin\nheittäysin, yhä vieläkin silmittömästi, irstaasen seikkailija-elämään.\nEi mikään voinut minua saada teitä unohtaan, ja minä kiitän siitä\nJumalaa, koska rakkauteni nyt on muuttunut alttiiksi-antamiseksi, ja\nkoska tämä alttiiksi-antamus teitä jo on hyödyttänyt ja vieläkin voi\nhyödyttää. Ottakaa se vastaan, rouva herttuatar, jos ei itsenne, niin\nkuitenkin poikanne vuoksi. Hänen perintönsä, hänen henkensä on\nvaarassa. Sallikaa minun liittyä häneen ja hänen asiaansa ... ja jospa\nkerran voisin uhrata henkeni hänen pelastuksekseen!\"\n\nJolanda astui runoilijan luo ja ojensi hänelle kätensä.\n\nTukahuttaen ilohuudon, tämä nosti sen huulillensa.\n\nSitten herttuatar lähtiessään pois huoneesta sanoi:\n\n-- \"Tulkaa takaisin huomenna, François Villon: Renato, Lothringin\nherttua teitä vartoo.\"\n\nJonkun minuutin runoilija vielä makasi liikkumatonna, silmät innosta\nsäihkyvinä, kasvot kyyneleiden vallassa ja hymy huulilla.\n\nHänen kurkkuansa vihdoin ahdisti joku huokaus, ja tämä sai hänet\nheräämään.\n\n-- \"Mitä hullua!\" hän sanoi vallan hämmästyneenä, \"minäkö itken?...\nMutta kylläpä näin kelpaakin itkeä. Harput ja huilut! siitähän on\nkaksi-kymmentä vuotta kuin viimeksi itkin!\"\n\nVähän aikaa jälkeenpäin, hattu päässä, miekka vyöllä ja komeasti\nreunustettu viitta olkapäällä, hän astui portaita alas puutarhaan päin.\n\nHänen kulkiessa kyökkien ohitse eräs ääni, Troussecaille'n ääni, hänet\näkkiä pysäytti.\n\n-- \"Malta nyt! malta nyt heikkarissa! minä kanssa. Emmekö enää\nmahdukkaan yhdessä kulkemaan?\"\n\n-- \"Kuinka hitolla? sinäkö täällä? ... kuka sinulle antoi luvan tulla\nsisään?\"\n\n-- \"Levottomuuteni sinun tähtesi. Minä hiivin hiljakseen eteenpäin.\nJouduin kiinni. Sinä tulit talon isäntää pelastamaan. Minä turvausin\nsinuun ja nämä herrat pyysivät minua juomaan.\"\n\nNäin puhuessaan Troussecaille osoitti noita kuutta nuorta, herttuan\nväreihin puettua aseenkantajaa.\n\nYksi näistä puhui kaikkien puolesta:\n\n-- \"Nimeni on Gerard ja minä kiitän teitä, että pelastitte meidän\nisäntämme, joka on meille rakas. Me juomme hänen terveiksensä. Ettekö\ntekin tahdo yhtyä tähän maljaan?\"\n\n-- \"Varsin kernaasti, aseenkantaja Gerard, mutta yhden ainoan lasin.\nPitäkää tarkka huoli hänestä, hyvät herrat. Hänen terveytensä ja\nLothringin takaisin-voittamisen malja!\"\n\nSitten, ikäänkuin jotakin äkkiä olisi johtunut hänen mieleensä, hän\njatkoi:\n\n-- \"Kesken kaiken, tuo myrkyttäjä, mihinkä hänen olette panneet?\"\n\n-- \"Maahan.\"\n\n-- \"Maahanko?\"\n\n-- \"Hirtettyämme hänet ensin.\"\n\n-- \"Vaan kuka teitä käski häntä hirttämään?\"\n\n-- \"Vähän joka mies, teistä itsestä alkaen. Sanoittehan, että meidän\npiti panna hänet varmaan paikkaan.\"\n\n-- \"Nyt hän ainakin on varmassa paikassa!\" Troussecaille arveli. \"Nämä\nherrat kysyivät neuvoa minulta, eikä meillä ollut mitään parempaa\ntehtävää aikamme kuluksi... Minä tunnen sitä tointa hiukkasen...\nSeurattiin minun neuvojani, ja totta tosiaan, sen pahempi Galazzo'lle,\nlähtipä hän tästä mailmasta niin että saakeli perään soitti!\"\n\n\n\n\nXXIV.\n\nRenato Lothringilainen.\n\n\nSeuraavana päivänä Lothringin nuori herttua tuolla muodolla, joka teki\nhänen rakastetuksi kaikilta, ojensi kätensä Villon'ille, ja kutsui\nhäntä ystäväkseen.\n\nJolanda herttuatar oli myöskin saapuvilla; hänen hellä katsantonsa ja\nlempeä hymynsä runoilijalle sanoivat:\n\n-- \"Minä olen pitänyt sanani ... ja te näette, että olen tytyväinen.\"\n\n-- \"Mutta\", hänen poikansa lausui, \"enhän voi mitään ilman kuninkaan\napua.\"\n\n-- \"Teidän ylhäisyytenne, auttakaa ensin itseänne,\" Villon vastasi.\n\"Karkoittakaa mielestänne kaikki suru; vahvistakaa voimianne ja\nterveyttänne. Tällä välin ystävänne työskentelevät teidän puolestanne.\"\n\n-- \"Mitkä ystävät? minulla on niitä niin vähän jäljellä.\"\n\n-- \"Poikani\", herttuatar puuttui puheesen, \"sehän on kiittämätöntä. Ei\nLothringissa eikä Sveitsissä ole sinua unohdettu. Ja täälläkin olet\nsaanut vastaan-ottaa rakkauden osoitteita. Nämä nuoret vapaa-ehtoiset,\njotka sinua vartioivat ... aseenkantaja Gerard ja uusi ystäväsi Villon,\njonka silmäys sinulle sanoo: elä hyvässä toivossa!\"\n\n-- \"Niin, eläkää hyvässä toivossa!\" runoilija kertoi. \"Minä tiedän\nerään, joka vielä tänään puhuu teidän puolestanne kuninkaalle. Hyvästi\nhuomiseksi!\"\n\nMuutama tunti jälkeenpäin, kun Villon Troussecaille'n seurassa astui\nedes takaisin kuninkaan asuntopaikan edustalla, hänen toverinsa häneltä\näkkiä kysyi:\n\n-- \"Mutta, mikä sinua nyt tänään vaivaa, François parkani? olethan\nkovin surullinen ja levoton. Mitä oikeastaan aattelet?\"\n\n-- \"Sitä\", runoilija vastasi, puhuen melkein kuin itsekseen, \"sitä\naattelen, että kuningas, minun herrani usein on puhunut minun\npalkitsemisestani, ilman mitään minulle vielä määräämättä tai\nlupaamatta.\"\n\n-- \"Minä ymmärrän, paljaat puheet ovat laihoja palasia, eivätkä sinua\ntydytä. Palvelijallesi muutama ecu on kylliksi. Köyhät ihmiset eivät\nkaipaa, kuin vähä rahaa. Vaan sinulle, hyväinen aika! pitää olla\njotakin muuta ... en tiedä oikein mitä... Minusta näyttää siltä, kuin\ntulisit vähän kunnianhimoiseksi.\"\n\n-- \"Aivan niin, kovin kunnianhimoiseksi. Mutta pelkäänpä, että minun\ntäytyy toiveistani luopua.\"\n\n-- \"Pyydä sinä vaan, älä hellitä. Ei arka mitään saa. Mutta pirun\nsarvien kautta! enpä olisi luullut sinua noin kehnoksi.\"\n\n-- \"Niin! jospa se vaan olisikin itseni vuoksi!\"\n\n-- \"No, kenenkä vuoksi?\"\n\nVillon käänsi hänelle selkänsä ja meni kuninkaan luo. Onnettomuudeksi\nLudovik XI ei näyttänyt tänä aamuna olevan naurutuulella.\n\n-- \"Tule esiin, lipilaari!\" hän ärjäsi huomatessaan runoilijan. \"Se on\njuuri kaunis juttu, jonka minulle koetit uskotella! Jos onkin paljo\nkalua mennyt hukkaan Granson'issa, niin onpa väkeä kaatunut kovin\nvähäisen. Tuhannen miestä enintäin. Se minua harmittaa ja huolettaa.\nTotta Jumaliste! saa kenties alkaa uudestaan!\"\n\nVillon huomasi, että aika oli huonosti valittu pyyntöjen esittämiseen.\n\nPait sitä kuningas oli juuri menossa päivälliselle mestari Anton\nBoursier'in luo, joka oli rikas kauppias, kuninkaan toveri ja\nPasse-Filon'in puoliso.\n\n-- \"Noh!\" herttua seuraavana päivänä kysyi, \"mitä uutisia?\"\n\n-- \"Yksi ainoa, teidän ylhäisyytenne, mutta oivallinen. Katselkaa tätä\nauringon iloista sädettä, joka teille kertoo saman kuin minullekin,\nettä nyt on toivojen aika, nyt on kevät!\"\n\nJa sitten hän rupesi itsekin auringon säteeksi, nostaen ilon koko\ntalossa ylimmilleen.\n\nKun runoilija taasen meni pois, sattui uusia vastoinkäymisiä.\n\nKuningas oli juuri lähdössä Notre-Dame-du-Puy'hyn. Hänen poissaolonsa\ntuli kestämään viisi päivää.\n\nNämä viisi päivää Villon käytti kulkeakseen tervehtimässä kaikkia\nLothringilaisia ja Saksalaisia, joita löytyi joko asukkaina tai\nmatkustajina kaupungissa. Kaikkien luona hän puhui nuoren herttuan\nhyväksi ja osasi hankkia rahaa sekä aseita. Nekin, jotka vielä melkein\nolivat lapsia, rupesivat sotamiehiksi ja varustivat itsensä, muodostaen\nnäin ensimäisen joukon, joka asettui hänen johtonsa alle.\n\nEnempää ei tarvittukaan rohkaisemaan Renaton alakuloista mieltä.\n\nHän nousi hevosen selkään ja ratsasti kaupungin läpi joukkonsa\netupäässä.\n\nFrançois Villon oli jo edeltäpäin tästä levittänyt tiedon. Kaikki\nihmiset seisoivat ovien kynnyksillä ja akkunoissa. Taputettiin käsiä ja\nhurrattiin tuolle maansa menettäneelle, tuolle pakolaiselle. Hänen\nonnettomuutensa ja nuoruutensa, rohkeus, jota hän oli jo osoittanut,\nviehätys, joka vallitsi koko hänen olossansa, kaikki yhdessä vaikutti,\nettä hän voitti ihmisten sydämmet ja sai osakseen innokkaita\neläköön-huutoja.\n\nSamana iltana hän oli jo vallan toinen mies. Hän oli vilkas ja iloinen,\nalkoi toivoa ja näki edessään mainehikkaan tehtävän; hän rupesi jo\nuskomaan tulevaisuuttansa, ainakin ruhtinaana. Jos joskus, rakastajana,\njoku pilvi peitti hänen otsansa, jos Hedwigin muisto synkisti hänen\nmielensä ja katsantonsa, Johanna sen oitis huomasi ja puristaen salaa\nhänen kättänsä, puhui hänelle hiljaisella äänellä:\n\n-- \"Rohkeutta! serkkuni. Älköön rohkeutemme rauetko!\"\n\nToiselta puolen hymy Jolanda herttuattaren huulilla ilmoitti\nrunoilijalle kaiken sen ilon ja kiitollisuuden, jonka äidin sydän\ntunsi.\n\nAseenkantaja Gerard tuli nuorien toveriensa nimessä pyytämään uutta\nratsastusretkeä kaupungin läpi.\n\nHerttua oli jo vähällä suostua, mutta runoilija sanoi:\n\n-- \"Malttakaa mielenne! Hänen Majesteettinsa Ludovik XI, joka palaa\ntänä iltana, ei hyväksy, että hänen aurinkonsa tulee pimennetyksi.\nHiljaa! kavahtakaamme itseämme näyttäymästä aivan iloisina ja\nrakastettuina ... jos tahdomme, että hän meitä auttaa!\"\n\nSitten hän meni pois ja käveli palatsin ympäri nähdäkseen mistä päin\ntuuli kävi.\n\nTänä iltana tuuli kävi Gillonne'lta päin. Tämän luona, joka oli rikas\nleski ja Lyon'in kauniin nainen, kuningas paraikaa oli illallisella.\n\nVillon tunsi itsessään rohkean innostuksen; hän pyysi kiihkeästi, että\nsaisi kunnian päästä kuninkaan puheille.\n\nHänelle ei ainoastaan myönnetty vastaan-ottoa, vaan tahtoipa kuningas\nhänet vielä pöytäänsäkin istumaan.\n\nLudovik XI näytti paria-kymmentä vuotta nuoremmalta entistänsä. Ei\nmilloinkaan vielä runoilija ollut nähnyt hänen pitävän päätänsä niin\npystyssä, katselevan niin täynnä voittoriemua ja hymyilevän niin\niloisesti.\n\nHänellä oli ympärillään useampia vieraita, jotka varmaankin vasta\nhiljan olivat tulleet, sillä Villon ei niitä tuntenut.\n\n-- \"Hyvät herrat\", kuningas sanoi, \"tässä esitän teille runoilijani.\nRunoilijani, tässä esitän sinulle Milano'n ja Bretagne'n herttuain sekä\nSavoija'n herttuattaren, minun oivan sisareni, lähettiläät. Näet sen\nnyt, kun Burgundin aurinko laskee, koko mailma kääntyy Ranskasta\nkohoavaa aurinkoa kohden. Vieläpä jotain parempaakin! katseleppa tätä\nherttaista vanhusta, joka istuu kohteliaan emäntämme oikealla puolen;\nsanoithan minulle kerran, että runoilijat ovat kuninkaita? Hän on\nkaksin kerroin toverisi, niin kuninkaana kuin runoilijanakin.\"\n\nVillon tunsi oitis tuon hyvänlaisen vanhuksen, Provence'n, Neapelin ja\nAnjou'n Renatoksi.\n\nTotta on, ett'ei Neapeli hänelle enää kuulunut, että Ludovik XI juuri\nhiljan oli anastanut Anjou'n ja kuroitti jo kättänsä Provence'a\ntavoittaakseen. Mutta oikeuden kannalta katsoen, vaikk'ei juuri\ntodellisuudessa, tuo rauhallinen ja hyvänlainen Renato yhä vielä kantoi\notsallaan kolmea kruunuansa, niitä lukuun ottamatta, joita vanhuus,\nrunollisuus ja taide olivat hänelle hankkineet: harmaita hiuksia,\nlaakereita ja ruusuja.\n\nTällä välin kuningas ujosti jatkoi:\n\n-- \"Se ei suinkaan ole minun heikko ansioni, että nämä\nrakkaat liittolaiseni minun luokseni jälleen ovat tulleet, vaan\nNotre-Dame-du-Puy'n pyhä suojelus sen on vaikuttanut. Onnellinen\ntoivioretki. Lafayette'n ja Spolignac'in herrat olivat sinne saapuneet\nennen minua. Matkustin jalkaisin kolme viimeistä penikulmaa. Vaadin,\nettä minua otettaisiin vastaan, ei niinkuin hallitsijaa, joka on\nkunniaa kerjäämässä, vaan niinkuin pyhissä-vaeltajaa, joka etsii\ntaivaan siunausta. Ei mitään _Domine salvum_, yksi ainoa _Salve\nregina_. Kirkon kynnyksellä kuninkaallisen manttelin yli sidottiin\nkaniikin kaapu. Ja näin puettuna, paljain jaloin astuin alttarin luo ja\nlaskin sen päälle kolme sataa kulta-ecu'ta. Se oli lupaukseni\nJumalalle. Kolme messua joka päivä. Joka messua varten kolme-kymmentä\necu'ta lisäksi. Tosin tulen takasin melkein tyhjällä kukkarolla, mutta\nhatussani kannan sen sijaan tätä uutta pyhänkuvaa. Pyhä Rouva Puy'ssä,\nrukoile minun puolestani!\"\n\nHän laski hattunsa pöydälle ja käänsi itseänsä kohden tuon kuvan, joka\nsiihen viimeksi oli kiinni-ommeltu. Kädet ristissä, ja silmät\nkohoitettuina kattoon päin hän mumisi muutaman Isä-meidän. Sitten hän\npani sen päähänsä takaisin ja vilkaisi taasen tuon tuostakin\nGillonne'a.\n\n-- \"Sire\", Villon vihdoin vastasi, \"teidän hurskasta anteliaisuuttanne\non vähän jokainen saanut kokea. Olenpa kuullut kerrottavan, että\nkerran, kun muistui mieleenne eräs summa, jonka teille tuomiokapitulo\nnuoruutenne onnettomuuksien aikana oli lainannut, te sen vaatimatta\nmaksoitte takaisin ... joka sekin tavallaan todistaa, ett'ei Teidän\nMajesteettinne milloinkaan unohda, kun joku on ollut niin onnellinen,\nettä on voinut teitä jollakin tavoin palvella.\"\n\n-- \"Mitä kuulen!\" kuningas sanoi, \"tuohan on viekas vetoominen minun\nmuistooni... Oikein, toverini, minä olen sinulle velkaa palkintosi. Ota\nvastaan!\"\n\nSamassa hän heitti hänelle pöydän yli kukkaron, jonka runoilija otti\nkiinni lennosta ja pisti kaikella kunnioituksella taskuunsa. Mutta heti\njälkeen, nostaen ylös päänsä, hän jatkoi:\n\n-- \"Tämä raha ei minulle riitä, sire; löytyy vielä toinenkin lupaus,\njonka rohkenen Teidän Majesteettinne muistoon johdattaa.\"\n\n-- \"Lupaus, sinulleko?\"\n\n-- \"Ei, sire. Lothringin nuorelle herttualle.\"\n\n-- \"Minun tyttäreni pojalle!\" Renato kuningas huudahti, mutta äänellä,\njoka ilmoitti vastenmielisyyttä; \"hän on siis täällä? En tahdo häntä\nnähdä!\"\n\n-- \"Mitä vielä, olettepa hänen näkevä\", Ludovik XI vastasi, \"ja me\nsovitamme teidät hänen kanssansa ... josta teille on oleva iloa\nkumpaisellekin. Sitäkö se oli, jota pyysit, toveri?\"\n\n-- \"Sitä ensin, sire; mutta sitten vielä jotain muutakin.\"\n\n-- \"Mitä sitten?\"\n\n-- \"Että voimakkaalla avulla ottaisitte osaa Lothringin\nvalloittamiseen.\"\n\n-- \"No, kaikkia sinä keksitkin! Kävisihän tuo sentään laatuun, jos hän\nkirjoittaisi nimensä tuon suostumuksen alle, jossa hänen äitinsä isä\nmeille, Ranskalle ja minulle, testamentteeraa Anjou'n herttuakunnan,\nProvence'n kuningaskunnan...\"\n\n-- \"Mutta enhän minä\", vanhus koetti muistuttaa, \"vielä ole\nsuostunut...\"\n\n-- \"Te suostuisitte kai mieluisemmin rakkaan serkkuni Burgundilaisen\nmenestykseen.\"\n\nVanha trovatoori-kuningas punastui ja vaikeni.\n\n-- \"Sire\", Villon jatkoi, \"oikeuttaako Teidän Majesteettinne minua\nsaattamaan tämän esityksen nuorelle herttualle?\"\n\n-- \"Miks'ei? Nä'ythän olevan taitava diplomaati. Me saamme siitä puhua\nvielä huomenna. Tänä iltana, totta Jumaliste! juokaamme!\"\n\n-- \"Kuninkaan malja!\" runoilija esitti.\n\n-- \"Ja samaten kuningaskunnan!\" liitti kuningas.\n\nNäin kemuja jatkettiin. Ludovik oli hyvällä tuulella ja taipui tehtyyn\npyyntöön.\n\nVillon'in into ja ymmärrys sai myöskin aikaiseksi, että Lothringin\nherttua vahvisti Renato kuninkaan testamentin.\n\nPari päivää jälkeenpäin nuori herttua lähti Lothringiin joukkonsa\netupäässä, jonka lisäksi kuningas oli antanut neljä sataa ratsumiestä.\n\nHän oli myöskin antanut vähän rahaa. Mutta Johanna Harcourtilainen oli\nkuitenkin se, joka suurinta jalomielisyyttä osoitti.\n\n-- \"Olen myynyt kaikki äitini timantit\", hän sanoi; \"oi! ottakaa ne\nvastaan, serkkuni! minä menen luostariin, ja ainoa haluni, ainoa\ntoivoni täällä mailmassa on, että pian saan kuulla teidän aikeissanne\nonnistuneenne ja olevanne onnellisen.\"\n\nLähiöpäivän aattona Jolanda herttuatar oli muutaman minuutin puhellut\nFrançois Villon'in kanssa.\n\n-- \"Ystävä\", hän tälle sanoi, \"kun te menette poikani kanssa, minun\näidillinen pelkoni vallan poistuu. Minä luotan, minä toivon ...\nsellainen alttiiksi-antamus, kuin teidän, varmaankin tuottaa onnea!\"\n\nRunoilija vastasi:\n\n-- \"Minä valvon, taistelen ja kuolen hänen tähtensä, jos tarvitaan,\nrouva herttuatar. Mutta häneen etenkin meidän tulee luottaa.\nKatselkaapa häntä! eikö hänen otsastaan ja silmistään jo nä'y, eitä hän\non suuriin töihin luotu?\"\n\n-- \"Oi!\" herttuatar huudahti, \"ette olekkaan minua pettäneet, te olette\noikea ritari!\"\n\nVillon oikaisi itsensä, ikäänkuin aateloituna tästä lauseesta. Sitten\nhän ylpeänä, uskaliaana ja kasvoiltaan sydämmellisen ilon kirkastamana\nmeni sanomaan jäähyväisiä kuninkaalle.\n\n-- \"Niinmuodoin\", Ludovik XI sanoi, \"sinä minun jätät.\"\n\n-- \"En suinkaan, sire; olettehan itse tahtoneet nimittää minun\ntäysivaltaiseksi edustajaksenne Lothringin herttuan luona; minä ryhdyn\nvaan toimeeni, siinä koko asia.\"\n\n-- \"Aivan niin... Mutta älä vaan loukkaa meidän etujamme, ei toisen,\neikä toisenkaan. Minä en muuten suinkaan sinua tahdo estää\nritarillisessa alttiiksi-antamisessasi ihanaa Jolanda herttuatarta\nkohtaan...\"\n\n-- \"Sire...\"\n\n-- \"Luuletko tosiaan, että jotain löytyy, jota minä en näkisi? Erehdyt,\ntoverini! Minä tiedän kaikki ... tai ainakin melkein kaikki... Mitä\nminulle ei sanota, sen arvaan... Kaikki hyvin! mene matkaasi. Mutta\nmuista meidän suostumuksemme: kuningas ja kuningaskunta yli kaiken!\nKerran, ehkä jo piankin, Lothringi on oleva osana Ranskanmaasta. Mutta\nsiihen asti pitäkäämme tarkka ero, toverini ... ja ole Ranskalainen,\näläkä suinkaan Lothringilainen.\"\n\n-- \"En minä maatani petä, enkä myöskään teitä, sire, olkaa varma siitä.\nVaan tosiaan, mitä voittekaan enää pelätä? Suuri vihollisenne on lyöty.\nKaikki hänen liittolaisensa tulevat teidän luo tekemään julkista\nanteeksi-anomusta.\"\n\n-- \"Mitkä sitten? nimitäppä joku, niin saamme nähdä.\"\n\n-- \"Bretagne'n herttua?...\"\n\n-- \"Hän on jo pari-kymmentä kertaa minun pettänyt. Oikea Englantilainen\nkoko sydämmeltään; ja samana päivänä, jona hän tuli Lyon'iin,\nCalabria'n herttua, hänen veljensä poika saapui Lausanne'en,\nBurgundilaisen leiriin.\"\n\n-- \"Milano'n herttua?...\"\n\n-- \"Hän lähettää hänelle uusia kondottieereja.\"\n\n-- \"Savoija'n herttuatar, sisarenne?...\"\n\n-- \"Hän niille hankkii sota-aseet; ja hän varustaa itse\nBurgundilaisenkin uudestaan sotaan.\"\n\n-- \"No mutta, mitä hullua ... hän kohoaa siis vielä häviöstänsä. Hän,\njoka jo sanottiin olevan peräti kukistettu, epätoivosta hullu, ja jonka\nhoetaan vannoneen, että antaisi partansa kasvaa siivoomatonna kunnes\nkoston päivä hänelle koittaisi...\"\n\n-- \"Hän on sen ajattanut pois jo kolme päivää sitten! ... niinkuin jo\nsinulle sanoin, tiedän kaikki. Hän oli ennen vedenjuoja; hänen\nlääkärinsä paransi häntä sillä, että pani hänet juomaan viiniä. Eikä\nviini ole milloinkaan tehnyt muuta kuin tyhmyyksiä. Niin on, niin on!\nemme vielä ole päähän päässeet. Täytyy olla viisas ja ylläpitää rauhaa.\nHerran haltuun, jos yskän ymmärrät!\"\n\nNäiden epäselväin jäähyväis-sanain kanssa Villon sai lähteä.\n\nKun lähestyttiin Lothringin rajaa, maan-asukkaat riensivät nuorta\nherttuata vastaan, ylistivät häntä kilvan ja tuhlasivat hänelle\nkaikenmoisia mitä liikuttavimman rakkauden ja mitä innokkaimman\nihastuksen osoituksia. Kaupunkien asukkaille hän oli yhtä rakas; mutta\nnämä olivat mureissaan oikeuksistansa, ja pelkäsivät paljastaa\nmielipiteitään Burgundilaisien nähden, jotka silloin vielä vallitsivat\nmaassa. Toul'issa häneltä suljettiin portit ja pyydettiin häntä\nhyväntahtoisesti majoittamaan väkensä esikaupunkeihin. Vaan seuraavana\npäivänä, kun hän kulki erään kylän läpi, muutama vanha akka laski hänen\nkäteensä jotkut kulta-ecu't, jotka epäilemättä olivat muijan koko\nomaisuus. \"Teidän ylhäisyytenne, tässä olisi vähän apua meidän\nvapauttamiseemme.\" Kyynel vierähti Renaton silmistä: ilo ja luottamus\nloistivat hänen kasvoillansa.\n\nHypäten alas hevosen selästä, herttua tahtoi syleillä tätä köyhää,\nhyvänsydämmistä vanhusta. Hän kysyi hänen nimeänsä. Aseenkantaja\nGerard, joka itsekin oli syvästi liikutettu, vastasi:\n\n-- \"Teidän ylhäisyytenne, se on minun iso-äitini!\"\n\nNuori herttua, jota uskollisten Lothringilaisten rakkaus oli\nrohkaissut, päätti ryhtyä piirittämään Vaudemont'ia.\n\nMutta Aubigne'n herra, joka johti Ranskalaista apujoukkoa, hänelle\nsilloin sanoi:\n\n-- \"Kuningas, minun herrani ei tahdo rikkoa rauhaa. Valtakirjani minua\nestää teitä auttamasta missään, mikä vaan jollakin tavoin voi loukata\nhänen serkkuansa Burgundissa.\"\n\n-- \"Kuinka?\"\n\n-- \"Teidän ylhäisyytenne, ei muuta kuin olkaa varuillanne! Kaarlo\nRohkea on tullut mahtavammaksi kuin milloinkaan ennen.\"\n\n-- \"Mikä sen todistaa?\"\n\n-- \"Juuri viisaan Ludovikin varovaisuus. Tänä aamuna sain käskyn\nkääntyä takaisin.\"\n\n-- \"Hän jättää minut! hän pettää minut uudestaan!\"\n\n-- \"Ei, teidän ylhäisyytenne, hän neuvoo teitä seuraamaan hänen\nesimerkkiänsä ja malttamaan vähäisen vielä. Antakaamme Sveitsiläisten\ntehdä.\"\n\n-- \"Sveitsiläisten! No niin, minä menenkin taistelemaan heidän\nriveissänsä. Kaarlo herttua on viholliseni, minä tahdon milloinkin\nhäntä katsoa silmiin!\"\n\n-- \"Menkää vaan, teidän ylhäisyytenne, ja onnea matkalle! Meidän\ntoivotuksemme teitä seuraavat. Kuningas, minun herrani ei ole yhtään\nvähemmin uljas kuin tekään; mutta hän on jo elänyt yli seikkailuksien\niän eikä enää jätä mitään sattuman nojaan. Minua surettaa jättää teitä\nnäin; mutta se on velvollisuuteni. Ludovik XI:llä on lempilauseena:\n'nauraa paraiten, joka viimeksi nauraa.' Yli kaiken menestys; yli\nkaiken Ranska!\"\n\nJa vanha päällikkö ynnä hänen neljä sataa ratsumiestänsä kääntyivät\ntakaisin.\n\nRenatolla ei nyt ollut enempää ympärillään, kuin noin satamäärä\nLothringilaisia ylimyksiä. Suoraa päätä hän käänsi kulkunsa\nSarreburg'iin, ainoosen paikkaan hänen valtakunnassaan, joka ei ollut\nBurgundilaisten vallassa. Suoraa päätä hän siellä julisti kutsumuksen\nsotaan. Kahdeksan päivää jälkeenpäin lähes tuhannen ritaria asettui\nhänen johtonsa alle. Näiden kanssa hän lähti Strassburg'iin. Häntä\notettiin siellä vastaan suurella innostuksella. Sveitsiläisten\nlähettiläitä oli saapunut sinne jouduttamaan heidän hyväin ystäväinsä,\nElsass'in liittokunnan, apujoukkoa. Ja, mainitkaamme se oitis, meidän\nuljas Elsass'imme suorittikin tärkeän tehtävän tässä taistelussa.\nSveitsillä ei ole oikeus pitää kaikkea kunnia omanansa. Strassburg,\nColmar, Schlettstadt, Mülhaus ynnä pari-kymmentä muuta kaupunkia,\njoiden oikeastaan pitäisi oleman Ranskalaisia, edustivat siinä Ranskan\nmieltä ja Ranskanmaata.\n\nWilhelm Hester johti jalkaväkeä ja Renato Lothringin herttua otti\njohtaakseen ratsuväkeä; sitten kun oli pidetty pitoja kolme kokonaista\npäivää, lähdettiin sieltä ja mentiin Reinin yli.\n\nBasel'ista, Solothurn'ista ja joka paikasta muualta lähti samaten\nliikkeelle iloisia joukkoja. Itse ilmassa liikkui ikäänkuin joku\ntaistelunhenki.\n\nLähestyessään Bern'iä, nuori herttua pysäytti äkkiä hevosensa\nkuunnellakseen kaukaisen ukkosen jylinää.\n\n-- \"Vihdoin!\" hän huudahti ja hänen silmänsä iskivät tulta, \"tuolla on\nvihollinen! nyt saamme taistella!\"\n\nJa muiden etupäässä hän kannusti ratsunsa neliseen.\n\nHänen sotainen vainunsa ei ollut häntä pettänyt. Tuo jylinä tuli\nMurten'in kanuunoista.\n\n\n\n\nXXV.\n\nMurten.\n\n\nKolmessa kuukaudessa Burgundin herttua oli muodostanut itselleen uuden\narmeijan.\n\nEnsinnäkin nuo Granson'in pakolaiset olivat taasen palanneet hänen\nluoksensa, ei tosin mistään hartaudesta hänen asiallensa, mutta\npakosta; hänellä oli hirsipuu jokaista varten, joka aikoi kääntyä\nkotiansa.\n\nSitten lukuisia nostokkaita: kuusi tuhatta Valloonia, kaksi tuhatta\nläänitysmiestä Alankomailta, neljä tuhatta Italialaista ja yhtä monta\nEnglantilaista. Hänen luokseen tuli väkeä joka taholta, Neapelin\nrannikoilta ja Pohjanmeren ääriltä asti.\n\nSamalla aikaa valmistettiin kaikenmoisia sota-aseita ja koristuksia\nkullasta uutta loistoa varten. Roma, Venetsia, Neapeli ja Milano,\nkaikki nuo hänen vanhat liittolaisensa häntä auttoivat jälleen\njalkeille, vaikka samalla hieroivat liittoa keskenänsä häntä vastaan.\n\nTällä viidennellä-toista vuosisadalla, joka hengeltään oli kokonaan\nturmeltunut, ei löytynyt ketään, joka ei olisi viekastellut. Siitä ei\nollut vapaa edes Savoijan herttuatarkaan, tuo Ludovikin sisar, joka\ntuotti silkkikangasta neuloakseen omilla käsillään vaatteita veljensä\nveriviholliselle.\n\nJa totta puhuen, Kaarlo Rohkea tarvitsikin suurissa määrin apua ja\nlohdutusta. Kauan aikaa hän kokonaan laiminlöi pukunsa, kulki\nrepaleissa, niinkuin oli Granson'in luota lähtenyt, hulluna häpeästä ja\nepätoivosta.\n\nHän oli niin kenties vieläkin; vaan nyt tämä hulluus oli koston ja\nvihan vaikuttama. Kuumeentapainen kärsimättömyys seurasi tuota\nepätoivon tilaa. Koko hänen uhka-ylpeytensä, koko hänen hurjuutensa\npalasi jälleen, kiihtyen melkein mielettömyydeksi. Hän jakoi Sveitsin\njo edeltäpäin ja lahjoitti sen päälliköillensä; hän kutsui\nsaaliinjakoon kaikki ruhtinaat ja kuninkaat, vieläpä itse vanhan\nkeisari Fredrikinkin, joka ei hänelle kuitenkaan muuta vastausta\nlähettänyt, kuin tuon vanhan tarinan, jonka La Fontaine myöhemmin oli\ntekevä kuuluisaksi: ei ole myymistä karhun taljaa, ennenkuin itse karhu\non kaadettu.\n\nVihdoinkin, Toukokuun viimeisenä sunnuntaina hän rakennutti korkean\nlavan yhdelle niistä kukkuloista, jotka Lausanne'a ympäröivät, ja antoi\nkoko sotajoukkonsa, joka oli vieläkin lukuisampi ja loistavampi kuin\nennen Granson'in tappelua, marssia sen ohitse. Pari päivää sen jälkeen\nhän lähti liikkeelle.\n\n-- \"Pyhän Yrjänän kautta! nuo koirat ovat siis rohkeutensa menettäneet;\ntäytyy lähteä heitä etsimään. Me hävitämme heidät. Eläköön Burgund!\"\n\nBerniläiset eivät tällä välin kuitenkaan torkkuneet. He pitivät\nsilmällä kaikkia näitä valmistuksia ja lähettivät kirjeen toisensa\nperään Sveitsin kaikkiin maakuntiin, Saksan kaupunkeihin, Itävallan\nherttualle ja Ranskan kuninkaalle.\n\nLudovik XI, seuraten vanhaa tapaansa, teki suuria lupauksia, mutta ei\nlähettänyt yhtään miestä. Nuo hyvänlaiset Saksan porvarit päättivät\nvielä varrota. Ja mitä Sveitsiläisiin tulee, he olivat Granson'in\ntappelun jälkeen palanneet takaisin kotiansa. Nyt oli juuri kevät-aika;\ntäytyi ajaa karja tuntureille, eikä paimen-sotilaiden ollenkaan tehnyt\nmieli kiirehtiä sieltä alas. Koko mailma näytti vitkastelevan.\n\nYleinen liittokokous pidettiin Lucern'issa. Siellä säädettiin hyvin\ntarkasti kaikki sodankäyntiä koskevat asiat: ei kenenkään pitänyt\njättämän haarniskaansa, ei päivällä, eikä yöllä. Kiroominen, juopumus,\nriita ja tora kokonaan kiellettiin; kunkin taistelijan tuli rukoilla\nennen tappelua, hakata päälle herkeämättä, siksi kun voitto oli saatu,\neikä tehdä ketään vangiksi; jokainen, ken pakenisi, tuomittiin\nkuolemaan; käskettiin säästää vaimoja, lapsia, vanhuksia, pappeja ynnä\nkirkkoja; kyliä, myttyjä, tiloja ei pitänyt polttaa, eikä myöskään\nkoskea saaliisen, joka säännöllisesti ja ansion mukaan oli jaettava.\nKun me näin käytämme itseämme, on Jumala oleva kanssamme.\n\nKaiken tämän ohessa Bern ei kuitenkaan vielä nyt, kun Kaarlo Rohkea\nlähti liikkeelle, voinut asettaa häntä vastaan enempää kuin\nviisi-toista sataa miestä. Nämä ottivat asemansa Murten'issa, koska\naavistivat, että sitä kaupunkia ensin ahdistettaisiin. Sen tuli\nuljaasti pitää puoltansa, että muut saisivat aikaa valmistaida. Siitä\nrippui kaikki. Se oli kuin toinen Thermopyla.\n\nKen oli päällikkönä? Adrian von Bubenberg. Suuttumus kansalaisia\nkohtaan, suosio Burgundia kohtaan, kaikki oli unohdettu. Isänmaa oli\nvaarassa.\n\nPelotta hän näki tuon armeijan lähenevän, joka oli kolmea-kymmentä\nkertaa lukuisempi kuin hänen omansa. Hän kutsui kokoon sotamiehet sekä\nasukkaat ja kehoitti heitä kaikkia käyttäimään niinkuin olisivat samaa\naseellista perhekuntaa, samaa veljesjoukkoa; hän velvoitti heitä\nvalalla uhraamaan henkensä ja voimansa tämän kaupungin pelastamiseksi\nja vannoi itse heti surmaavansa jokaisen, ken puhuisi heittäymyksestä.\nSitten, suoritettuaan nämä varokeinot, hän kirjoitti Bern'in\nporvareille:\n\n\"Burgundin herttua on täällä koko voimansa kanssa, johon kuuluu suuri\njoukko Italialaisia sekä Englantilaisia palkkasotureita ynnä muutamia\nSaksalaisia pettureita; mutta herrat tuomarit, neuvokset ja porvarit\nsaavat olla huoleti, ja rauhoittaa kaikkien liittolaisten mieltä. Minä\npuolustan Murten'ia.\"\n\nMurten on aivan pieni, pyöröteaterin muotoon rakennettu kaupunki, erään\njärven rannalla, joka siltä on nimen saanut. Siellä täällä muutamia\nviinimäkiä. Gurmel'ia kukkuloilla, joiden takana Sarine'n virta vuotaa,\ntörröitti muutama kuusi. Maisema sitä vastoin, joka oli Bern'iin päin\nkaupungista, kasvoi tähän aikaan vielä metsää.\n\nHerttua, joka oli rakennuttanut komean, puisen, silkillä ja sametilla\nverhotun majan Courgevaux'in kukkuloille, saarsi kaupunkia joka\ntaholta, paitsi järven puolelta, jonka tyyntä, hiljaista pintaa pitkin\njoka yö kuljetettiin kaikenlaisia sekä ampuma- että ruoka-varoja\npiiritetyille. Hän ei siitä kuitenkaan ollut millänsäkään; hän näet\naikoi valloittaa kaupungin jo ensi rynnäköllä.\n\nJa tosiaankin seitsemän-kymmentä suurta heittokonetta särkivät niin\nsuuren aukon muuriin, että siitä helposti saattoi sisään rynnätä.\nKaksi-toista tuhatta miestä Romont'in kreivin väkeä syöksivät siihen\nhuutaen: kaupunki valloitettu! Mutta aukon takana heitä kohtasi toinen\nmuuri, jota ei ollutkaan niin helppo hajoittaa kuin ensimäistä; elävä\nmuuri, teräsmuuri, jota vastaan viisi eri kertaa Länsimaiden\nsuurherttuan kaikki voimat ja kaikki rohkeus särkyivät.\n\nAina, joka paikassa oli Bubenberg läsnä. Hänen sivullaan mies,\njättiläinen, munkki, jota Sveitsin miehet nykyään pitivät uljaimpana ja\nvahvimpana joukossansa. Jumalan lähettämä pelastaja, pää-enkeli: Veli\nStarck!\n\nVihan vimmassa herttua vetäytyi takaisin ja syöksi kahta pientä\nkaupunkia vastaan, jotka olivat hänen takanansa: Laupen ja Gumminen.\nNiitä oli tosin myöskin pantu puolustustilaan, vaan näytti hyvin\nepäiltävältä voisivatko vastustaa tämmöistä rynnäkköä. Ne vastustivat\nsentäänkin.\n\nEdellinen kokonaan yhden ainoan miehen toimesta, joka puolusti erään\nsillan päätä kaikkia Englantilaisien rynnäköitä vastaan. Se oli veli\nStarck, se oli munkki. Kuinka oli hän sinnekkin taas saattanut ehtiä,\njo seuraavana aamuna, niin varhain ... sepä näytti melkein ihmeeltä!\n\nJälkimäisen kaupungin luona, herttuan rynnäkköä torjumassa, oli etenkin\nneljä miestä, jotka herättivät yleistä huomiota. He eivät olleet\nSveitsiläisiä nuo; heidän sotahuutonsa ainakin oli toisenlainen. Joka\niskulla, jonka löivät, tämä huusi: Gent! tuo: Dinant! kolmas: Nesle!\nneljäs: Lüttich!\n\nBurgundin herttua oli kuullut nuo sanat. Hän palasi telttaansa,\nmöristen aivan raivoissaan:\n\n-- \"Taaskin ne samat! taaskin nuo kostajahahmot! Voi! minä olen\nkirottu. Kun viime kerran kuljin Dijon'in läpi, satoi selvään verta!\"\n\nJa koko seuraava yö kuultiin kuinka hän astui edes takaisin teltassaan,\npäästi kamalia huutoja sekä särki aseitansa.\n\nNäiden kolmen kaupungin välissä, joita hän piiritti, hän nyt oli itse\npiiritettynä. Se oli ikäänkuin joku tulinen kolmi-kulma, jonka sisällä\nhän rehki ja ponnisteliiksen, niin kiukkuisena, niin kauheana, ett'ei\nkukaan enää tohtinut häntä lähestyä, ei edes neuvoa kysymään.\n\nKuusi päivää perätysten tykistö lakkaamatta ulvoi Murten'ia vastaan,\nmurtaen rikki sen muureja, hävittäen huoneita; mutta puolustajien\nlujuus ei hetkeäkään horjunut.\n\nHe työnsivät takaisin toisenkin rynnäkön, jota herttua itse johdatti.\nKaksi kertaa hän oli jo noussut tuon muuriin ammutun aukon sisään,\nkaksi kertaa hänen jälleen täytyi peräydä. Ensi kerralla munkki oli\nhänet työntänyt takaisin, toisella Kilian von Diesbach, joka oli sinne\nsaapunut vähäisen apujoukon kanssa Bern'istä.\n\nMitä Bubenberg'iin tulee, hän juoksi, hän hyppäsi, hän joutui joka\npaikkaan, kiihoitti jokaisen isänmaan-rakkautta ja sytytti intoa\nkaikissa. Illan tullen, mielen tyyntyen hän sitten kirjoitti Bern'iin:\n\n\"Älkää ollenkaan kiirehtikö, olkaa aivan rauhassa, hyvät herrat;\nniinkauan kuin meillä on pisarakin verta suonissamme, ei Murten'ia\nvalloiteta.\"\n\nJa eivätpä hänen toverinsa juuri vähiä hämmästyneetkään. Hän sanoi\nheille:\n\n-- \"Meidän vastarintamme on isänmaan kilpi. Antakaamme aikaa\nveljillemme kokoontua ja saapua paikalle. Pysykäämme lujina ja\npelottomina; kuolkaamme niinkuin Saint-Jacques'in luona!\"\n\nEnsi kerralla, kun Bubenberg tuohon tapaukseen viittasi, oli munkki\nsäpsähtänyt; hän oli peittänyt kasvonsa. Sitten, oikaisten äkkiä\nitsensä, hän oli huudahtanut:\n\n-- \"Niin, aivan kuin Saint-Jacques'in luona... Vaan tällä kertaa\nvoitamme!\"\n\nMurten oli nyt jo aivan raunioina. Vaan kuitenkaan ei mitään nurinaa,\nei mitään pelon merkkiä. Kaikki yhä vaan kävi vanhaa, säännöllistä\nkulkuansa, yhtä tyynesti kuin ennen rauhankin aikoina.\n\n-- \"Haa! kyllä minä heidät opetan! vapista he saavat! olenpa lannistava\nheidät!\" Burgundin herttua vihdoin mörähti.\n\nJa nyt alkoivat hänen joukkonsa niinkuin summattoman suuret hirviöt\nmarssia tuon kaupungin ympäri, joka jo melkein oli muuriton, pitäen\nkaikenmoista pärinää aseillansa ja päästäen uhkaavia huutoja. Vaan ei\nkukaan kauhistunut, ei kukaan väistynyt paikaltansa, ei, vaikka vielä\nkaikki hänen tykkinsäkin yht'aikaa alkoivat jyskiä.\n\nSe oli tämä raivokas ampuminen, jonka Renato herttua oli kuullut.\n\nKaikissa kyläkunnissa tähän aikaan soi hätäkello. Kaikilla vuorilla oli\ntulia palamassa. Kaikkialla sodan ja hädän merkkejä; kaikkialla\naseellisia joukkoja, jotka riensivät yleiseen kokouspaikkaan: Bern'iin.\n\nKun lähestyttiin kaupungin porttia, suuri väkijoukko, joka seisoi\npiirissä jonkun esineen ympäri, kokonaan sulki tien.\n\nVillon nousi jalustimilleen seisomaan. Ja kun oli ko'okas varreltaan,\nsaattoi hän nähdä muiden yli.\n\n-- \"Tuhannen sarvipäätä!\" hän huudahti, \"sehän on karhu! kauhean iso\nkarhu, jota nuori sotamies tai pikemmin oikea lapsi kuljettaa ja\ntanssittaa.\"\n\nÄkkiä remahti ilmoihin kovia käsientaputuksia, hurraa-huutoja sekä\nnaurua. Troussecaille meni lähemmäksi ja virkkoi vuorostansa:\n\n-- \"No, hyväinen aika! en saata erehtyä, sehän on veli Fridolin! Hohoi!\nFridolin, hohoi!\"\n\nVähän aikaa jälkeenpäin Fridolin heitä lähestyi karhunsa kanssa.\n\n-- \"Mitä tämä nyt merkitsee?\" Villon kysyi häneltä.\n\n-- \"Se on Bartolomeon kesy karhu\", hän vastasi. \"Minä saatoin\nFritz paran tuonne alas Vallis'iin. Hän kuoli syliini ... ja kun\nTranche-Montagne, se on karhun nimi, näytti minuun mieltyneen, sanoi\nFritz minulle ennenkun kuoli: 'ota se myötäsi, näytä sitä ihmisille,\nkerro meidän elämäkertaamme ja kokoo rahoja pienille veljilleni, jotka\njäävät orvoiksi.' Ja niinpä te'enkin. Voitte sitä huoleti lähestyä ja\nvaikkapa koskeakin. Se on niin varsin hyvällainen. Ja onpa sillä vielä\nkaikenmoisia hienouksiakin niitä varten, jotka sitä ensi katsannolla\nmiellyttävät. Malttakaa vähäisen, kas kuinka se nyt nousee pystyyn tuon\nherran satulaa vasten ja rupee hänen kinnastaan nuolemaan.\"\n\nTuo nuori herra, josta Fridolin puhui, oli herttua Renato.\n\nTranche-Montagne näytti aikovan sanoa häntä tervetulleeksi. Herttuan\nhevonen karkasi pystyyn; hän sai sen kuitenkin hillityksi ja alkoi nyt\nhyväillä tuota karkeata pörröistä päätä, joka kahnasi hänen reittänsä\nvastaan.\n\nKarhu kohotti heti kuonoansa, aukasi avaran kitansa, veti huulensa\nirviin, näytti valkeita hampaitansa ja päästi kumean mörinän ikäänkuin\nilonsa osoitteeksi.\n\nVäkijoukko asettui piiriin tämän ryhmän ympäri ja eräs ääni huusi:\n\n-- \"Karhu tuntee hänen Bern'in ystäväksi!\"\n\nJa kaikki läsnä-olijat kertoivat tämän lauseen yksin äänin.\n\n-- \"Teidän ylhäisyytenne\", Villon kiiruhti sanomaan, \"ottakaa heitä\nsanoista kiinni. Tuo eläin on Bern'in suosikas, se on elävä kuva\nsiitä itsestä. Esittäkää itsenne heille näin, karhun seurassa; se on\noleva heistä jo voiton enne. He ottavat turviinsa teidät, mieltyvät\nteihin ... ja, ken tietää? kun Sveitsi on pelastettu, ehkä vielä\nauttavat teitä Lothringin valloittamisessa.\"\n\nVanhat aikakirjat todistavat, että nuoren herttuan tulo Bern'iin oli\ntämmöinen.\n\nVieläpä lisäksi, että hänen nuoruutensa, hänen uljautensa, nuo kolme\nsataa ritaria hänen seurassansa ja niiden lisäksi Tranche-Montagne\nhänelle hankkivat loistavan vastaan-oton sekä innokkaita\nsuosion-osoituksia.\n\nJa totta se onkin: tähän aikaan kävi innostuksen henki itse ilmassa.\nKaupunki oli kokonaan valaistu. Pöytiä jokaisen talon edustalla,\npöytien päällä kaikenmoisia hedelmiä, olutta ja viiniä. Joka taholla\nvälkkyi sota-asuja sekä aseita. Joka hetki saapui uusia tulokkaita.\nUri'n, Entlibach'in, Ylä-maiden, Argau'n ja St. Gallen'in miehet.\nBeit-Weber ja Freiburgilaiset, kantaen lehmuksen oksia kypäreissänsä ja\nhatuissansa; Unterwaldilaiset Herman Nagöli'n, Baden'in miehet\nPierroth'in, Zürichiläiset Waldman'in ja Itävallan ritaristo Oswald\nThierstein'in herran johdolla sekä lopuksi vielä vapaiden voutikuntain\nlisäväki ja Argaulaiset, joita Hannu Hallwyl johti.\n\nJa yhä uutta elämää syntyi pikarien sekä maljain ääressä. Syleiltiin,\nlauleltiin, veisattiin. Kaikkien luostarien kellot soivat. Kaikissa\nkirkoissa rukoiltiin. Veljellisyys, ystävyys oli yleinen. Ei Bern ollut\nmilloinkaan nähnyt, eikä milloinkaan ole näkevä semmoista yötä.\n\nÄkkiä mies ilmestyi raatihuoneen parvekkeella.\n\nKohta oli kaikkien huulilla sana:\n\n-- \"Munkki! munkki!\"\n\nSitten seurasi syvä hiljaisuus.\n\n-- \"Bubenberg lähettää minun\", veli Starck sanoi. \"Murten'ia ei enää\nvoi puolustaa. Nyt on aika!\"\n\nKolme-kymmentä tuhatta ääntä vastasivat:\n\n-- \"Eteenpäin! eteenpäin!\"\n\nJa liittolaisten joukko lähti liikkeelle.\n\nNaiset saattoivat armeijaa muureille asti, joiden harjalta he kaikki\nyhteen ääneen huusivat isillensä, veljillensä, puolisoillensa ja\nsulhasillensa:\n\n-- \"Onnea matkalle!\"\n\nSitten he palasivat takaisin kirkkoihin rukoilemaan. Miehet menivät\ntaisteluun.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nSaint-Jacques kostetaan.\n\n\nYö peitti maan.\n\nSynkän, sateisen taivaan alla Sveitsiläiset äänettöminä kulkivat.\nSilloin tällöin heihin yhtyi vielä muutamia viimeisiä joukkoja. Ne\nolivat lähipitäjien asukkaita, jotka marssivat eri parvissa,\nenimmältään pappiensa johdon alla. Uskonnon, vapauden henki liikkui\nilmassa ja näytti viittaavan tietä. Se ei enään ollut paljas\nsotajoukko, se oli jo kokonainen kansa.\n\nHannu Hallwyl'in herra johti etujoukkoa, johon kuului vanhan\nliittokunnan vuorelaiset, Entlibach'in ja Ylämaiden väki sekä\nFreiburg'in nuoret miehet lehväkoristeinensa.\n\nHän oli uljas, ylevä ritari Argau'n maakunnasta. Bern oli ottanut hänen\nporvariensa joukkoon, palkitakseen hänen suuria urostöitänsä Böhmin ja\nUnkarin armeijoissa, niinä aikoina jolloin Podjebrad ja suuri Huniadi\nsotivat Turkkilaisia vastaan. Paljo hänestä toivottiin. Eikä hän\ntoiveita pettänytkään.\n\nSitten tuli sotajoukon keskusta Zürichiläisen Waldman'in ja\nStrassburgilaisen Wilhelmi Herter'in johdolla, jota näin tahdottiin\nkunnioittaa, koska hän oli noiden hyvien ja uskollisten Elsassilaisten\npäämies.\n\nSamassa joukossa kaikki Sveitsin kantonit lippuinensa, pitkien\npiikkien, sotakirveiden ja tapparoin turvissa.\n\nTaka-joukkona Lucern'in miehet Kasper Hertensteiniläisen johdolla,\njonka pitkät, valkeat hiukset loistivat yön pimeässä. Toisella siivellä\nOswald'in ratsuväki, toisella Renaton ritarit, joutsinensa, tykkinensä.\n\nScharnachthal oli täksi päivää kieltäynyt päällikkyydestä; hän kantoi\nBern'in lippua.\n\nSiellä täällä keveitä parvikuntia, jotka liikkuivat lähiseutuja\nvakoilemassa. Yhden tämmöisen johtajana oli Kilian von Diesbach.\n\nSveitsiläiset ottivat haltuunsa koko alan, joka on Laupen'in ja\nGumminen'in vaiheella. Näissä molemmissa kaupungeissa oli kirkkojen\nakkunat täynnä valkeita. Pappi seisoi alttarilla. Kuunneltiin\naamusaarnaa. Ja, sitten kun oli otettu pieni ryyppy, lähdettiin taasen\nmarssimaan. Monta löytyi kuitenkin, jotka eivät tippaakaan maistaneet.\nJumalisuudesta ja uljaasta kärsimättömyydestä he tahtoivat tämän päivän\npyhittää paastoomisella.\n\nSe oli Kesäkuun 22 p. 1476.\n\nPäivän koitossa Villon ja veli Starck kohtasivat toisiansa.\n\n-- \"Minä haen Renato herttuaa\", edellinen sanoi.\n\n-- \"Ja minä Kilian Diesbachilaista\", vastasi jälkimäinen.\n\n-- \"Kyllä ymmärrän\", runoilija lisäsi. \"Minulla puolestani ei ole muuta\nmielihalua kuin taistella hänen sivullansa, ei muuta kunnianhimoa kuin\nkuolla hänen puolestansa. Teillä sitä vastoin on Saint-Jacques ja\nisänmaa kostettavana.\"\n\n-- \"Isänmaa ensiksi\", munkki päätti, \"sitten Kilian, Hedwigin sulhanen.\nMinun tulee häntä suojella.\"\n\n-- \"Malttakaapa\", kolmas ääni äkkiä tokasi, \"te ette olekkaan ainoa.\nMinä tahdon sitä myöskin tehdä, olen sen luvannut Magdalenalle.\"\n\nSe oli Herman Nagöli, joka juuri saapui paikalle.\n\n-- \"Tule mukaan vaan!\" veli Starck vastasi.\n\nJa puristettuaan kädestä runoilijaa, joka erkani toisaalle, hän itse\nUnterwaldilaisen kanssa kääntyi vastaiseen suuntaan.\n\nMurten'in ja Sarine-virran välillä käy vuoriharjanne, joka tähän aikaan\nkasvoi kuusimetsää. Tuo metsä peitti vielä Burgundin väeltä\nSveitsiläisten marsin ja Sveitsin miehiltä Burgundilaisten leirin.\n\nKuitenkin oli Kaarlo Rohkea saanut tietoa vihollisten lähenemisestä.\nTämä sanoma saattoi hänen kokonaan ilon-huimaukseen. Vihdoinkin! hän\nsai siis kostaa!\n\nJo varahin aamulla hänen mahtava armeijansa asettui tappelu-asemaan.\nHän tarkasti sitä ja nähdessään nuo kauniit Italialaiset\njoutsimiehensä, tuon karkean Englantilaisen jalkaväkensä, nuo\nratsumiehensä Alankomailta, tuon hirvittävän tykistönsä, loistavan\nylimyskuntansa ja rautaan puetun ritaristonsa, hänen pöyhkeytensä\npaisui tavattomasti.\n\nMutta aika kului, eikä vihollista vielä näkynytkään.\n\nSataa vihmasi yhä.\n\nTällä välin Sveitsiläiset olivat ahdettuina Murten'in metsään.\nHarmaapää Hallwyl asetteli tappelu-asemaan väkeänsä. Muutamain nuorten\npäällikköin mielestä, joiden maltti jo oli kokonaan loppunut, tämä kävi\nkauhean hitaasti. Mutta hän vastasi hyvin tyvenesti:\n\n-- \"Sade kastaa heidän ruutinsa ja pehmittää heidän joustensa jänteet.\nAntaa sateen vaan tehdä tekosiansa.\"\n\nJa voittaakseen aikaa, sekä rauhoittaakseen mieliä, hän keksi\nkaikenmoisia keinoja. Paljo väkeä lyötiin ritareiksi; ylimyksiä,\nporvareita ja talonpoikia, kaikkia vaan sekaisin.\n\nMuutamat nuoret aatelisjunkkarit ylönkatsoivat tätä kunniaa, kun\nnäkivät näin runsaasti sitä jaeltavan. Mutta Lothringin herttua tahtoi\ntulla siitä osalliseksi. Hänessä ei ollut niin suurta ylpeyttä, hän ei\nollut niin kopea, sanoo vanha kronika.\n\nHänen vasemmalla puolellaan oli Herman Nagöli, talonpoika, ja oikealla\nPietari Kistler, teurastaja Bern'istä. Hän lankesi polvilleen\nScharnachthal'in eteen, huudahtaen:\n\n-- \"Tämä on oleva uusi ystävyyden side minun ja Sveitsiläisten\nvälillä.\"\n\nSitten hän syleili teurastajaa sekä talonpoikaa, noita molempia uusia\naseveljiänsä. Se oli urosten ylevä tasa-arvoisuus ennen kuolemaa!\n\nSillä välin kun tämä tapahtui, eräs Itävaltalainen kapteeni oli\nkysynyt, eikö olisi tarpeellista rakentaa muutamia varustuksia\nperäytymisen varalle.\n\nYlönkatseen nurinaa kuului joka taholta.\n\nSitten Scharnachthal lausui Kilian Diesbach'ille, joka oli astunut\nesiin ja ilmoitti myöskin tytymättömyyttä liikkeillänsä:\n\n-- \"Minä luen vastauksen silmissäsi; vastaa sinä meidän kaikkien\npuolesta.\"\n\nKilian vastasi:\n\n-- \"Varustuksien rakentaminen ei ole meidän tehtävämme; me olemme\nniinkuin esi-isämme, emme taida muuta kuin astua eteenpäin!\"\n\nHallwyl lisäsi:\n\n-- \"Hetki on tullut! Polvillenne, lapseni ... rukoilkaamme.\"\n\nJokainen totteli. Tämä liikenne jatkaantui taka-joukkoihin saakka; ja\nkolmen-kymmenen tuhannen miehen rukous isänmaansa ja vapautensa\npuolesta nousi taivasta kohden.\n\nSamassa taivas selkeni päästäen pari kirkasta valosädettä heijastamaan\nvasten suurta miekkaa, jonka Hallwyl veti huotrasta.\n\n-- \"Lapseni!\" hän huusi oikaisten äkkiä itsensä, \"uljaat lapseni,\nJumala lähettää meille päivänsä valon! Pelastakaa isänmaa muukalaisten\nvallasta. Muistakaa vaimojanne, siskojanne ja armaitanne!\"\n\nKaikki nousivat seisoalle, kaikki riensivät eteenpäin huutaen yhteen\nääneen tuota nimeä, joka muistutti heidän ensi voittoansa:\n\n-- \"Granson! Granson!\"\n\nMuutamassa minuutissa oli päästy vuoren harjalle, metsän rinteelle, ja\nnyt tuli näkyviin kaupunki, järvi, leiri ja lakeus.\n\nVaan ei ketään vihollista.\n\nBurgundin armeija oli kadonnut.\n\nVäsyneenä ja uuvuksissa kahden tunnin seisomisesta sateessa ja loassa,\nse oli vetäytynyt takaisin varustuksiinsa.\n\nSaman verran, kuin Hallwyl vielä äsken oli vitkastellut, hän nyt piti\nkiirettä. Aika oli nyt käyttää hyväkseen sitä asiain kantaa, jonka hän\noli toimeen saanut.\n\nVarsin omituinen, mutta kuitenkin historian mainitsema sivuseikka oli\nse, että koirat kummallakin puolen aloittivat tappelun. Niitä pidettiin\nsiihen aikaan joka armeijassa etenkin sukkeluutensa vuoksi. Niissä\nvallitsi aina sama viha kuin niiden isännissäkin.\n\nHerttuan koirat olivat ylpeitä jäniskoiria, ylhäisiä metsäkoiria.\nSveitsiläisien sitä vastaan verikoiria sekä talonkoiria, jotka olivat\ntottuneet tappelemaan härkien ja karhujen kanssa. Frey, tuo karkulainen\nSt. Bernhard tunturilta ja veli Starck'in arvokas seuralainen hyppeli\nsekä haukkui niiden etupäässä ja näytti johtavan niitä. Kun ne\nkarkasivat vihollistensa kimppuun, pakenivat nämä melkein kohta.\n\nJa Sveitsiläiset nauroivat, sillä heistä oli tämä ensimäinen voitto\nikäänkuin joku onnea tuottama enne.\n\nBurgundilaisten leiriä suojeli syvät haudat, murrokset ja pitkä rivi\npaalutuksia, joiden takaa monilukuisien tykkien sekä suurien\nheittokoneiden kamalat kidat ammoittivat.\n\nKoko tämä tykistö oli aivan hiljaa siihen asti kun Sveitsiläiset olivat\ntulleet tykkien puolikantaman päähän. Sitten satamäärä leimauksia äkkiä\nvälähti leirin toisesta päästä toiseen ja Sveitsiläisten rivit\nhajaantuivat luotien uurtamina, mutta sulkeutuivat jälleen yhteen.\n\nMelkein kohta jälkeen toinen hirvittävä laukaus, joka oli vähällä\nkokonaan tuhota heidät.\n\nWaldemann, joka vasemmalla puolen oli tunkeunut vallihaudan partaalle\nasti, näki itsensä pakoitetuksi peräytymään. Erään mäen suojassa hän\njälleen järjesti joukkonsa käydäkseen uudestaan vihollisen kimppuun.\n\nOikealla puolen oli semminkin sotarinnan keskusta Hallwyl'in johdolla\nkärsinyt kovia vammoja.\n\nTuo tuhoava kuula-sade oli kaatanut siitä kauheasti väkeä ja saattanut\nsen aivan sekasortoon; se rupesi jo horjumaan.\n\nRenato herttua kiirehti avuksi kolmen sadan ratsumiehensä kanssa.\n\nVaan samassa toisia ratsumiehiä lähti leiristä, karaten keihäät tanassa\ntakaapäin näiden päälle.\n\nHeidän edellään kävi oikea kuulatuisku, kaataen maahan ja musertaen\nkaikki Lothringin ratsumiehet. Nuoren herttuan hevonen kaatui. Hän itse\njoutui alle. Hän oli hukassa.\n\nVillon heittiikse hänen eteensä, peitti häntä ruumiillansa ja puolusti\nmiekallansa.\n\nMunkki sattui samassa kulkemaan ohitse; munkki oli joka paikassa, missä\nvaara uhkasi.\n\n-- \"Starck!\" Villon huusi hänelle, \"tänne, Starck! Auta minua häntä\npelastamaan!\"\n\nVeli Starck kääntyi, sivalsi nuijallansa, hajoitti viholliset ja katosi\ntaasen nopeana kuin salama, huutaen:\n\n-- \"Kilian! Kilian!\"\n\nVähän matkaa tuonnempana Hedwigin sulhanen juuri kaatui.\n\nVaan nuori herttua oli tällä välin jälleen päässyt jaloillensa, ja\nnousi nyt hevosen selkään. Hän järjesti joukkonsa hätähätää uudestaan,\nkarkasi vuorostaan Burgundin ratsuväen päälle ja ajoi sen aivan\nsäännöttömään pakoon.\n\nTähän saakka ei Kaarlo Rohkea ollut tiennyt mitään koko tappelusta.\nSemmoinen hurjapäisyys oli hänen mielestään niin mahdoton, ett'eivät\nnuo ensimäiset tykinlaukauksetkaan häntä hämmästyttäneet; hän luuli\nvaan Murten'ia ammuttavan.\n\nToison-d'or, herttuan sota-airut, tuli juosten hänen telttaansa; hän\ntapasi herttuan puoli-asussa, ilman miekatta, pää ja kädet paljaina.\n\n-- \"Sveitsiläiset! Teidän ylhäisyytenne\", hän huudahti, \"... ne ovat\nSveitsiläiset!\"\n\nHerttua ei tahtonut sitä ollenkaan uskoa, hän vaan pudisti päätänsä ja\nnauroi.\n\nGlorieux astui vuorostaan esiin.\n\n-- \"Tuossa jo ovat, isäntä! tuossa jo ovat!\" hän sanoi; \"rientäkää,\nmuutoin tässä käy kuin Granson'in luona!\"\n\nVaan nytpä herttua antoi hänelle nyrkillään semmoisen sivalluksen, että\nnarri parka lensi teltan toiseen päähän asti.\n\nJuuri samassa Ramswag astui sisään, aseet vallan veressä ja otsa\nhaavoitettuna.\n\nHerttuan viha katosi kohta ja antoi sijaa ilolle.\n\nVihdoinkin siis koitti kostonpäivä, jota hän oli varronnut! hänen\nkunniansa puhdistushetki! tappelu!\n\nKiljuen niinkuin jalopeura, hän puki hätää yllensä kintaat ja kypärin,\nhyppäsi hevosen selkään ja oli jo valmis karahuttamaan eteenpäin, kun\nnarri ojensi hänelle miekan, sanoen:\n\n-- \"Isäntä, unohdattehan...\"\n\n-- \"En!\" herttua keskeytti, heiluttaen raskasta rautanuijaansa, jonka\nsitten sitoi satulan kaareen, \"en, se on tämä ase, jolla tulee tappaa\ntuommoisia härkiä!\"\n\nSitten hän ajoi täyttä karkua leirin korkeimmalle paikalle, seisahtui\nsinne ja nousi jalustimilleen seisomaan, nähdäkseen yhdellä\nsilmäyksellä koko laajan tappelukentän.\n\nHänen takanaan liehui hänen suuri, herttuallinen lippunsa.\n\nTämän nähdessään, Suur-Bâtardi, Romont'in kreivi sekä Sommerset'in ja\nCleve'n herttuat kiirehtivät hänen luoksensa ja kysyivät, mitä heidän\nnyt tulisi tehdä.\n\n-- \"Samaa kuin näette minun tekevän\", hän vastasi, kannustaen hevostaan\nsitä paikkaa kohden, jota ankarimmin ahdistettiin.\n\nSe oli Waldemann, joka, vaikka useampia kertoja oli syösty takaisin,\nkuitenkin näytti vihdoin voitolle pääsevän.\n\nKaarlo Rohkea iski kuin salama tuon sekasorron keskelle.\n\nNuo neljä kostonhuutoa: Gent! Nesle! Dinant! Lüttich! kaikuivat\nalinomaa hänen korvissansa. Mutta kaikesta huolimatta hänen kuitenkin\nonnistui, tahtonsa lujuuden ja urheutensa kautta uudistaa tappelu.\n\nVaan äkkiä kuului toisaalta melua sekä hirvittäviä huutoja, ja kaiken\ntämän yli saattoi selvään eroittaa nuo suuret alppi-torvet, Uri'n härän\nja Unterwaldin lehmän, jotka raikuivat ja mylvähtelivät niin mahtavasti\nja niin kovaa, että se tykkienkin jyskeen voitti.\n\nBurgundin herttua tunsi ne oitis.\n\n-- \"Juuri kuin Granson'in luona! juuri kuin Granson'in luona!\" hän\nmörähti, syösten sinne päin ylevän-näköisenä raivossaan.\n\nSiellä oli Hallwyl ja hänen etujoukkonsa.\n\nTämä ei ollut ainoastaan tunkeunut vallihaudan ja varustusten yli, vaan\nvieläpä oli valloittanut tykkejäkin.\n\nNäitä kääntämässä käsillään oli par'aikaa veli Starck. Nagöli häntä\nauttoi.\n\n-- \"Malttakaahan toki! älkää itse kaikkia tehkö. Onhan minullakin nyt\ntaasen kaksi kättä ja kaksi olkapäätä!\"\n\n-- \"No, tule sitten kanssani\", munkki vastasi.\n\nJa nyt riensi hän, roteva Herman seurassaan, takaisin vallihaudan yli,\ntarttui erääsen Sveitsiläiseen tykkiin ja nosti sen Nagöli'n\nolkapäälle.\n\nSen jälkeen, asettaen omalle olalleen suuren heittokoneen, hän kiirehti\nHallwyl'in luo.\n\nJa näin teki hän useampia kertoja.\n\nKoko tämä tykistö, puolittain Sveitsiläinen, puolittain Burgundilainen\nalkoi nyt aivan läheltä levittää turmiota Burgundilaisten sekaan ja\nkaatoi näiltä kerrallaan kokonaisia rivejä.\n\nOlipa jo hyvinkin tarpeellista, että Kaarlo Rohkea saapui paikalle.\n\nEi milloinkaan ollut kukaan Kaarlo Suuren uroista johtanut tämmöistä\nrynnäkköä. Hetken aikaa sai Kaarlo Rohkea olla samalla kertaa Kaarlo\nMartell, Kaarlo Suuri ja Filippo Augusto; hetken aikaa hän vielä toivoi\nvoittavansa.\n\nMutta Hertenstein ja hänen takajoukkonsa tunkivat toiselta puolen\nvarustuksien yli. Ja samassa Adrian von Bubenberg ja Murten'in\nvarustusväki tekivät hyökkäyksen linnasta ja ryntäsivät hekin taholtaan\nleiriä vastaan. Burgundilaisia ahdistettiin joka taholta, paitsi järven\npuolelta.\n\nHerttua huomasi vaaran. Neron leimaus välähti hänen silmistään.\n\nEnglantilaisia ei vielä ollut ollenkaan tappeluun viety. Niitä oli\nkuusi tuhatta ta'attua soturia, joiden kiilanmuotoinen sotarinta\nkokonaan peittyi heidän hirvittäväin, kahden-kymmenen jalan pituisten\npiikkiensä ta'a. Sommerset antoi merkin niille, ja nyt ne kaikki\nyht'aikaa, muodostettuaan kolmikertaisen linjan tuon kiila-aseman\nsijaan, syöksivät yht'aikaa vihollisen päälle.\n\nSveitsiläisten ei enään auttanut mitään, he kun olivat aivan hajalla,\nilman järjestystä ja ikäänkuin jo varmoina voitostansa.\n\nKolme kertaa Hallwyl'in väki uudisti rynnäkköänsä, kolme kertaa sen\ntäytyi peräytyä.\n\nMahdotonta oli tunkea tämän rautamuurin, tämän keihäsmetsän läpi.\n\n-- \"Pois tieltä!\" munkin ääni äkkiä huusi, \"antakaa sijaa minulle ...\nja sinä, Arnold von Winckelried, minun esi-isäni, innosta minua\nalttiiksi-antamuksellasi! ... katsele!\"\n\nSamoin kuin Sempach'in uros hän nyt paljasti rintansa noille pitkille\npiikeille, otti niitä syliinsä niin paljo kuin sai mahtumaan ja kaatui,\ntempaisten ne mukaansa.\n\nAukko oli aukaistu. Kilian siihen syöksi. Hänen jäljissään Villon,\nNagöli, Beit-Weber sekä Hallwyl ja kaikki ne hänen väestään, jotka\njalkaisin taistelivat. Sitten Renato herttua jälillä-olevan\nratsuväkensä kanssa.\n\nSiinä ei enään ollut tavallinen taistelu, vaan mitä hirvein sekasorto,\noikea pyörre, hevosia ja ihmisiä, jotka huutaen, kiljuen, melskaten\nryntäsivät vastakkain ja raatelivat toisiansa, niin että miekat ja\nsota-aseet vaan välähtelivät ja iskivät tulta.\n\nKeskellä tätä myrskyä, näitä ihmis-aaltoja horjui Burgundin suuri\nlippu.\n\nRenato herttua tahtoi sen anastaa. Useampia kertoja oli hän päässyt jo\naivan likelle ja aikoi juuri tarttua siihen... Mutta aina ilmestyi\nhänen ja sen väliin joku uusi ritari, joku viimeinen puolustaja, joka\nensin oli kaadettava. Vihdoinkin hän saavutti Jaakko de Maes'in, joka\nsitä kantoi, tappoi häneltä hevosen, kaatoi miehen maahan, tempasi\nlipun käteensä, jota hänen vastustajansa vielä painoi rintaansa vasten,\nja heilutti sitä ilmassa päästäen voittohuudon.\n\nMutta voitettu nousi jälleen ylös. Voittaja näytti olevan perikadon\noma.\n\nVillon ilmestyi heidän väliinsä. Hän nosti maasta suuren kahden käden\nkäytettävän miekan, sivalsi uudestaan Jaakko de Maes'ia ja naulasi\nhänen maahan, huudahtaen:\n\n-- \"Anjou'n Jolanda, minä olen täyttänyt valani! ... olinko sinulle\narvoton!...\"\n\nNäitä sanoja ei kukaan kuullut, ei Renato herttuakaan, joka tulisen\nrohkeutensa innossa jo taasen oli syösnyt ankarimpaan melskeesen,\nheiluttaen toisella kädellä voittomerkkiänsä, toisella iskien yhä\nlakkaamatta.\n\nVähän kauempana Kilian samaten ajoi takaa erästä lippua, Suur-Bâtardin\nlippua.\n\nSitä kantoi Ramswag, joka pienen Italialaisen ratsuparven kanssa koetti\npaeta järven poikki.\n\nDiesbach'in poika syöksi hänen jälkeensä ja oli hänet juuri\nsaavuttamaisillaan kun hänen hevosensa äkkiä karkasi pystyyn, kaatui ja\nvajosi liejuun.\n\nHän kiipesi satulan päälle, hyppäsi Ramswag'in ratsun lautasille ja\ntarttui lippuun ... mutta samassa häntä kohtasi takaapäin aika\nnuijanisku, niin että hän, päästämättä kuitenkaan lippua kädestänsä,\nhorjahti, kaatui, ja katosi verestä punertaviin aaltoihin.\n\nEräs mies sattui samassa tulemaan rannalle. Se oli Herman Nagöli.\n\n-- \"Voi kuitenkin! mutta minäpä hänen pelastan\", hän huudahti, \"niin\nMagdalena on oleva tytyväinen!\"\n\nJa nyt hänkin vuorostaan syöksi veteen.\n\nSamaan aikaan Kaarlo Rohkea taisteli toisaalla niinkuin metsäkarju,\njota metsästäjät ahdistavat ja koirat repivät. Hänen ympärillään noiden\nneljän kostajan äänet, alppitorvien raikuna, miekkain kalske, tykkien\njyske sekä tuhansien voiton- ja kuoleman-huudot ikäänkuin julistivat\nhänen tappiotansa.\n\nViimeinen mahdollisuus oli hänellä enää jäljellä: paon mahdollisuus.\n\nEikö sekin jo mahtanut olla myöhäistä?\n\nKuusi-toista ritaria oli hänen ympärillänsä, ja nämä nyt, keihäät\ntanassa, raivasivat itselleen tien vihollisten läpi.\n\nNeljä niistä kaatui.\n\nIllalla Burgundin herttua, ajettuansa kuin hullu, vihdoin saapui\nGeneve-järven rannalle noiden kahden-toista henkiin-jääneen\nseuralaisensa kanssa. Siinä oli kaikki, mitä hänellä enään oli jälillä\nkoko suuresta armeijastansa.\n\nTällä kertaa taasen koko leiri jäi voittajien saaliiksi. Nyt ei\nkuitenkaan pako ollut niin pikainen kuin Granson'in luona, vaan\ntaistelua kesti kauan ja verta vuoti hirveästi. Sittenkin vielä, kun\nherttua jo oli paennut, tehtiin ankaraa, hirveätä vastarintaa. Kaarti\nkaatui viimeiseen mieheen asti, Flamandilaiset samaten. Englantilaiset\nmyöskin. Italialaiset ja koko muu armeija pakenivat hujan hajan,\nvoimainsa takaa järveä kohden. Mutta ritarit nieli rantaliete, ja\njalkamiehiä, jotka heittäytyivät uimaan, saavuttivat Sveitsiläisten\nnuolet. Ei leirissä eikä rannalla säästetty ketään. Niin oli päätetty.\nLähes kymmenen tuhatta miestä hukkui tässä kauheassa teurastuksessa.\nArmoa suotiin vaan naisille. Sitä saavuttaakseen tuli heidän langeta\npolvilleen ja paljastaa rintansa.\n\nTällä välin seisoivat Courgevaux'in kukkulalla Hallwyl, Waldemann,\nScharnachthal, Bubenberg ja muut päälliköt piirissä munkin ympärillä,\njoka oli kuolemaisillaan ja nojautui Fridolin'ia sekä Villon'ia vasten;\njälkimäinen oli itsekin haavoitettu.\n\nTämän ryhmän sivulla Frey, joka tuon tuostakin ulvahti.\n\n-- \"Ystävät\", Scharnachthal sanoi, \"kauan aikaa on veli Starck'in\nsalaisuus jo minulle ollut tuttu. Hän on viimeinen Winckelried! ... hän\nse oli Saint-Jacques'in pakolainen!\"\n\nTämän nimen kuullessaan veli Starck avasi silmänsä, kohotti päätänsä ja\nkysyi:\n\n-- \"Voitteko minua jälleen kunnioittaa?\"\n\n-- \"Voimme ja koko Sveitsi myöskin\", Bubenberg vastasi. \"Sinua tulee\nmeidän kiittää isänmaan pelastuksesta ja me käymme sitä julistamaan\nkorkealla äänellä, että elämäsi viimeiset hetket olisivat sinulle\nsankarin hetkiä.\"\n\n-- \"Sen vuoksi en ole taistellut\", Starck vastasi, \"sitä en ollenkaan\ntahdo.\"\n\n-- \"Mitä sitten?\"\n\n-- \"Teidän kätenne, veli ... ja että mentäisiin noutamaan tytärtäni!\"\n\n-- \"Mutta, hän on Freiburg'issa asti.\"\n\n-- \"Jumala ... hyvä Jumala on antava minun elää siksi kun saan nähdä\nhänet... Rientäkää! ... en tahdo kuolla, ennenkun hän tietää, että\nminä olen hänen isänsä ... ennenkun olen häntä syleillyt... Kilian\nmenköön ... missä hän on?\"\n\nKatseltiin, huudeltiin.\n\nKiliania ei näkynyt, ei kuulunut.\n\nMutta runoilija Beit-Weber astui esiin ja sanoi:\n\n-- \"Kyllä minä menen! Minä olen Freiburg'ista ja tunnen hänet. Tuokaa\nminulle hevonen!\"\n\nVitkailematta hän lähestyi isä parkaa, saadakseen tältä vielä muutamia\nohjeita matkalle.\n\nJonkun sekunnin aian tuo kuolemaisillaan oleva uros puhutteli häntä\nmatalalla äänellä.\n\nSitten hän äkkiä huudahti:\n\n-- \"Mutta vuotaahan sinusta verta, ystäväni! Sinä olet haavoitettu!\"\n\n-- \"Taikka mar! vähät siitä!\" runoilija huudahti, \"minäkään en tahdo\nkuolla ennenkuin olen nähnyt hänet.\"\n\nJa hypäten satulaan, hän lähti ajamaan täyttä karkua, samalla kun\nScharnachthal, kääntyen kumppaniensa puoleen ja pitäen veli Starck'in\nkättä yhä vielä omassaan, lausui:\n\n-- \"Veljet, meidän tulee osoittaa kiitollisuuttamme hänelle.\"\n\n\n\n\nXXVII.\n\nKaksi kuollutta urosta.\n\n\nSeuratkaamme ensin Beit-Weber'iä. Hän ei ollut ainoastaan uudestaan\nhaavoitettu, hänen entinenkin haavansa oli jälleen auennut.\n\nTuo hyvä Celestinolais-luostarin abbatissa oli sen jo sanonut: pieni\nmielenliikutus, vähäinen voimain ponnistus voisi hänet tappaa.\n\nHän oli taistellut, verta vuoti hänen rinnastansa; ja nyt saadakseen\nvielä viimeisen kerran nähdä Hedwigiä, hän ajoi täyttä karkua, ja sydän\nsykki levottomuudesta ja sumeasta ilosta.\n\nMurten'in ja Freiburg'in väliä on lähemmäs puoli toista penikulmaa.\n\nKun hän oli ehtinyt siitä noin kaksi kolmannesta, hänen hevosensa\nkompastui ja kaatui.\n\nSe juoksi jo kaukana kedon toisessa päässä, kun runoilija, maattuansa\npari minuuttia tainnoksissa, jälleen tointui.\n\nHän kavahti seisoalle ja, peläten jo liian paljon aikaa menettäneensä,\nhän jatkoi matkaansa jalkaisin, hän juoksi.\n\nHänen voimansa heikkonivat yhä, elämä läheni loppuansa, kummallisia\nnäkyjä kulki hänen silmäinsä editse ja pyöri hänen ympärillänsä ...\nvähät niistä! ... hän juoksi yhä, yhä vaan.\n\nHän oli tuon nuoren Kreikkalaisen kaltainen, joka Marathonin tappelun\njälkeen juoksi Athenaan. Hänkin saapui vihdoin Freiburg'iin ja kiirehti\nkaupungin torille heiluttaen lehmuksen lehvää ikäänkuin voitonmerkkinä.\n\nKaupungissa ei nyt ollut muita jäljellä kuin vaimoja, lapsia sekä\nvanhuksia. Kaikki riensivät hänen ympärillensä.\n\nCelestinolais-luostari oli torin varrella; sen kirkon ovet\nselki-selällänsä.\n\nAbbatissa astui juuri siitä ulos ja hänen seurassaan kaikki hänen\nneitosensa.\n\nEnsi rivissä Hedwig ja Magdalena.\n\nRunoilija oli juuri julistanut tuon ilahuttavan uutisen. Hän horjui,\nkaatui, mutta huusi vielä kerran: \"voitto!\"\n\nSitten, huomatessaan Hedwigin ja ikäänkuin tämän näön elähyttämänä, hän\njatkoi läähättävällä, kiihkeällä äänellä:\n\n-- \"Hedwig! ... Hedwig! ... se on teitä varten ... kuulkaa minua ...\ntulkaa!\"\n\nHedwig tuli ja kumartui hänen puoleensa.\n\nIhastunein silmin, kirkastunein kasvoin, mutta rauenneella äänellä sai\nrunoilija kuiskuttaneeksi ainoastaan nämä muutamat sanat:\n\n-- \"Veli Starck ... Winckelried ... isänne, hän kuolee niinkuin\nminäkin!... Lipas ... avatkaa tuo lipas ... rientäkää Murten'iin!\"\n\nHän oli ollut polvillaan; hän kaatui nyt taaksepäin Magdalenan syliin,\nkiinnittäen viimeisen silmäyksensä Hedwigiin.\n\nSitten äkkiä, kun tuskanväristys, joka runteli koko hänen ruumiinsa,\noli mennyt ohitse, hän huudahti:\n\n-- \"Voi! kuinka teitä rakastin! kuinka teitä vieläkin rakastan!\"\n\nJa runoilija heitti henkensä, autuaallinen hymy huulilla.\n\nTähän samaan paikkaan, jossa Beit-Weber kuoli, maahan, jota hänen\nverensä oli kastanut, nuo hyvät Freiburg'in porvarit istuttivat oitis\ntuon pienen lehmuksen lehvän.\n\nNykyään se on suuri puu; se on nyt jo neljän sadan vuotinen. Sitä\npidetään, sitä kunnioitetaan pyhänä muistomerkkinä. Vanhukset\nistuessaan sen varjossa kertovat lapsilleen Murten'in tappelusta ja\nBeit-Weber'in kuolemasta; ja iltasilla Freiburg'in nuoret neitoset\nkuunnellessaan sen lehtien suhinaa, luulevat runoilijan lempeän hengen\nheille vielä kuiskuttavan rakkauttansa.\n\nHedwig oli huudahtanut, kuullessaan runoilijan ilmoituksen.\n\nSitten hän väristen levottomuudesta veti Magdalenan mukaansa\nluostariin, sai lippaan häneltä, aukaisi sen ja silmäili hätäisesti\nmuutamia papereita.\n\n-- \"Hän on puhunut totta! minun isäni! hän oli minun isäni. Enkä minä\nraukka sitä voinut arvata! ... hän on kuolemaisillaan! hän vartoo\nminua! hän kutsuu minua! Voi! lähtekäämme, rientäkäämme!\"\n\nUseampia vankkureita seisoi jo valmiiksi valjastettuina luostarin\nedustalla. Arvoisa abbatissa ja hänen kaksi-kymmentä hurskasta\nseuralaistansa nousivat niihin.\n\n-- \"Rientäkäämme!\" hän heille huusi, \"pian nyt vaan, tyttäreni! siellä\nalhaalla on sekä haavoitettuja että kuoleman kanssa taistelevia; siellä\non meidän paikkamme!\"\n\nEsimmäiseen vankkuriin nousivat Hedwig ja Magdalena; jälkimäinen\njoudutti lakkaamatta hevosta, edellinen kertoi tuon tuostakin:\n\n-- \"Isä parkani! hän oli minun isäni! Voi! jos tulemme liian myöhään,\nen voi sitä koskaan antaa itselleni anteeksi!\"\n\nOli jo ilta. Hämärässä, pitkin tietä kaikenmoisia partiokuntia sekä\nmuita joukkoja palasi tappelusta, toiset ylpeinä kantaen saalistansa,\ntoiset kulkien käsitysten, innostuneina ja laulaen sydämmen pohjasta\nvoittolauluja.\n\nHedwig ei puhunut enään. Kalpeana, tuijoittavin silmin, raskaalla\nsydämmellä sekä väristen kärsimättömyydestä hän istui vankkureissa ja\nkoko hänen ruumiinsa ikäänkuin pyrki sitä päämäärää kohden, jonne hänen\nsielunsa jo edeltäpäin oli rientänyt.\n\nMagdalena oli tarttunut ohjaksiin.\n\n-- \"Juoskaa! juoskaa!\" hän syvään huoaten huusi hevosille, samalla kun\nkiihoitti niitä käsillänsä, \"juoskaa vieläkin paremmin!\"\n\nVähän aian kuluttua alkoi kuulua kaukaa kumeata kohinaa, niinkuin\nvaltameren lähisyydessä: se oli sotakentän mahtavaa melua.\n\nJo toista tuntia sitten oli ryöstämisen ja tappamisen kiihko aivan\ntyyntynyt, ja päälliköt olivat hajautuneet sinne tänne kertomaan sekä\nylistämään viimeisen Winckelried'in urhoollista sovitus-kuolemaa.\n\nKun tätä suurta nimeä mainittiin, ja huuto kuului: \"munkki kuolee!\"\nmelu joka taholta oitis taukosi. Koko armeija vaikeni ja kokoontui\nCourgevaux'in ympärille niinkuin nousuvesi.\n\nMäen kukkulalla makasi kuoleva uros.\n\nHänen vieressään yhä Villon, joka häntä kannatti, Fridolin, joka pyhki\njääkylmää hikeä hänen otsaltansa, ja Frey, joka nuoli hänen veristä\nkättänsä.\n\nItse hän tuon tuostakin huudahti:\n\n-- \"Hedwig! ... lapseni ... tyttäreni ... mutta voi! kun ei häntä jo\nkuulukkaan!...\"\n\nSitten hän meni tainnoksiin, ja vähän aian päästä jälleen toinnuttuansa\nhän sanoi:\n\n-- \"Hänkö se on?... Ei ... ei vielä!... Oi! minä tunnen sydämmeni\nviimeisistä lyönneistä, että hän pian tulee... Hän lähestyy ... vielä\nhetkinen, Jumalani!... Minä en tahdo ... en ... minä en tahdo kuolla!\"\n\nJa taistellen arvaamattomalla innolla kuolemaa vastaan, hän näytti\nikäänkuin pidättävän rinnassaan tuon elämän, tuon sielun, joka sieltä\njo teki lähtöä.\n\nVähän matkaa tuonnempana valmistivat tämän iki-muistettavan päivän\nkuuluisat päälliköt jonkunmoisia paaria, ja koristivat niiden reunoja\nkuusen oksilla. Sitten sotamiehet kunnioituksesta kuolevaa sankaria\nkohtaan levittivät niiden yli nuo suuret liput, joita olivat tappelussa\nvoittaneet.\n\nScharnachthal ja Bubenberg tarttuivat nyt veli Starck'iin, nostivat\nhänen maasta rotevilla käsillänsä ja kantoivat tuolle kunnia-sijalle.\n\nYö oli tullut, tyven, tähtikirkas yö.\n\nTulisoihtuja sytytettiin valaisemaan tätä voittojuhlaa.\n\nAinoa ihminen, joka pysyi kylmäkiskoisena kaikelle tälle, oli sankari\nitse. Hänen silmänsä yhä vaan tuijottivat Freiburg'iin vievää tietä\nkohden, hän antoi vaan kuulua tämän ainoan huudon:\n\n-- \"Voi lapseni! tyttäreni!\"\n\nÄkkiä väkijoukko erkaantui, päästääkseen välitsensä erästä valkeata\nhaamua.\n\nSe oli vihdoinkin hän, se oli Hedwig!\n\nHän syöksi munkin syliin. Tämä painoi häntä rintaansa vasten, päästi\npitkän ilohuudon ja pyörtyi.\n\nParin minuutin kuluessa tuon syvän hiljaisuuden keskeltä, joka vallitsi\nympärillä, ei kuulunut muuta kuin kuolevan miehen korinaa ja hänen\ntyttärensä nyhkytyksiä.\n\nErään lääkkeen avulla, jonka abbatissa oli antanut, onnistui Magdalenan\nsaada pyörtynyt jälleen virkoomaan.\n\n-- \"Oi!\" tämä nyt sanoi äänellä, joka ei enää ollut tämän mailmaan,\n\"oi! Hedwigini! minä näen sinut taasen! ... minä syleilen sinua\nvihdoinkin!... Siitä on nyt viisi-toista vuotta ... niin, viisi-toista\nvuotta olen vartonut tätä hetkeä ... tätä palkintoa... Jumala on\nhyvä ... hän suo sen minulle vihdoinkin! ... olkoon hänen nimensä\nylistetty! Ja tekin, toverini, kiitos teillekin ... samaten Ranskan\nkuninkaalle... Villon, kiitä sinä häntä minun puolestani ... minä\ntahdon, että hänen sormuksensa minua seuraa hautaan... Mutta voi sitä\niloa, kun saan sinua taasen syleillä, tyttäreni, oma tyttäreni!\"\n\nJa kaikki vuosien kuluessa hänen sydämmeensä kokoontuneet kyyneleet\nvuotivat nyt yht'aikaa hänen kasvoillensa, joista loisti taivaallinen\nilo.\n\nMutta äkkiä hän jatkoi:\n\n-- \"Puhukaamme sinun tulevaisuudestasi ... en tahdo jättää sinua yksin\nmailmaan... Missähän lienee suojelijasi, sulhasesi?... Kilian ...\nKilian?\"\n\nTätä korkeaa kutsumusta sadat äänet kertoivat.\n\nVaan turhaan.\n\nSeurasi hirvittävä äänettömyyden ja tuskan hetki.\n\nSitten kuului äkkiä melua, josta saattoi eroittaa tämän huudon:\n\n-- \"Täällä ollaan! täällä ollaan!\"\n\nSe oli Herman Nagöli ... ja hänen edellänsä astui Diesbach'in poika\nsekä Renato herttua.\n\nJälkimäinen kantoi Burgundin herttuan suurta lippua; edellinen\nSuur-Bâtard'in lippua.\n\nHe laskivat nyt nämäkin samaan paikkaan, jossa muut liput jo olivat.\n\nKilian lankesi polvilleen Hedwigin isän viereen; hänkin nyt kutsui tätä\nisäksensä.\n\nWinckelried yhdisti heidät samaan, pitkälliseen syleilykseen.\n\nRenato herttua puolestaan teki tämän lyhyen selityksen:\n\n-- \"Urheutensa innossa Diesbach oli seurannut vihollista järveen\nsaakka. Hän kaatui veteen ja oli hukkumaisillaan!\"\n\n-- \"Vai niin!\" Villon huudahti, \"se on siis Teidän Ylhäisyytenne, joka\nhänet on pelastanut?\"\n\n-- \"Ei\", nuori herttua vastasi viitaten Unterwaldilaiseen, \"hän sen on\ntehnyt.\"\n\nHerman katsahti Magdalenaan.\n\nMagdalena ojensi hänelle kätensä.\n\nSamalla aikaa Winckelried yhdisti Hedwigin ja Kilianin kädet.\n\n-- \"Ei mitään surua!\" hän sanoi heille, \"älkää minua itkekö ... minä\nolen onnellinen! ... näin kuolla on ollut minun toivoni... Saattakaa\nruumiini Stans'in kirkkotarhaan. Siellä vartoo minua se, joka oli sinun\näitisi, Hedwig ... ja samana iltana, jolloin yksi noista kivistä,\njoilla Saint-Jacques'in pakolaista heitettiin, tuon vaimo paran tappoi,\ntulee teidän viettää häänne Stans'in kirkossa ... minä tahdon sen ...\nminä siunaan teitä ... hyvästi!...\"\n\nTämä oli hänen viimeinen sanansa.\n\nHänen silmänsä, hänen hymynsä kertoivat sen vielä; sitten hän heitti\nhenkensä.\n\nSydäntä särkevällä huudolla Hedwig hypähti pystyyn. Kilian sulki hänen\nsyliinsä, ikäänkuin pidättääkseen häntä maan päällä.\n\nScharnachthal lähestyi samassa, laskeakseen kuolleen otsalle seppeleen\ntammen ja laakerin lehdistä.\n\nSitten hän sanoi äänellä, jonka kaikki kuulivat:\n\n-- \"Kunnia! kunnia hänelle, jolla oli vaan yksi ainoa heikkouden hetki,\nmutta, joka siitä kohosi näin ylevään elämään, näin kauniisen\nkuolemaan! Kunnia Arnold von Winckelried'in suurelle pojalle, kunnia\nGranson'in ja Murten'in uroolle!\"\n\nBubenberg, Hallwyl, François Villon ja Renato herttua tarttuivat nyt\npaarihin, nostivat ne väkijoukon yli ja kantoivat ympäri\ntaistelukenttää, samalla kun joka taholla näkyi voiton-merkkejä,\ntulisoihtuja sekä miekkojen välkettä.\n\nVeli Starck oli kärsinyt, oli taistellut, oli pannut koko elämänsä\nalttiiksi, toivoen vaan sitä hetkeä, jolloin voisi kunniansa takaisin\nvoittaa. Hänen toiveensa oli toteentunut.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\nPäätös.\n\n\nHedwig ja Kilian von Diesbach solmisivat avioliittoa keskenänsä ja\nsamaten Magdalena ja Herman Nagöli.\n\nToimitus suoritettiin Stans'in kirkossa.\n\nScharnachthal, Bubenberg, Renato herttua ja Hallwyl olivat siinä\nsaapuvilla.\n\nVähän matkaa sieltä, järven rannalla, Waldstättien liittokunta oli\nko'ossa. Riideltiin, meluttiin, raivottiin.\n\nEräs mies ilmestyi, erakko, pyhimys, Nikolaus von der Flüe, sama, jonka\nmuistoa Sveitsi vielä nytkin pitää kunniassa.\n\nHän saarnasi sovintoa, yksimielisyyttä, ja hänen kansalaisensa saivat\nsinä päivänä ihanimman voittonsa, voiton omista himoistansa.\n\nSitten erakko kääntyi niiden puoleen, jotka tulivat ulos kirkosta, ja\nsanoi heille ennustaen:\n\n-- \"Ottakaa vaari! minä tiedän, että useat meistä aikovat mennä Ranskan\nkuninkaan luo, joka tahtoo meitä palkkoihinsa; minä tiedän myös, että\nlöytyy toisia, jotka menevät Lothringin herttuan palvelukseen. Hänen\nasiansa on oikea; kuningas Ludovik on suuri kuningas, mutta ottakaa\nvaari, veljeni ... niinkauan kuin vielä taistelitte kotomaan kamaralla\nitsenäisyytenne puolesta, Jumala antoi teille voitollisia sekä jaloja\npäiviä, yhtäläisiä kuin tämäkin päivä. Toisin on käyvä, jos luovutte\nisienne karkeasta yksinkertaisuudesta, jos muututte kunnianhimoisiksi\nmiehiksi, palkkasotureiksi. Ottakaa aioissa vaari!\"\n\nJa siunattuaan kaikkia pyhä erakko palasi vuorille takaisin.\n\nHistoriasta tiedetään, kuinka tämä ennustus toteentui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä välin oli Kilian kirkon portailla sulkenut Hedwigin syliinsä ja\npainanut hänen otsalleen jäähyväis-suudelman.\n\nHän lähti Ranskaan muiden päällikköjen kanssa; Herman Nagöli häntä\nseurasi.\n\nSe, mikä äsken oli tapahtunut, oli ainoastaan kihlajaiset.\n\nNuo molemmat nuoret miehet olivat jo katoomaisillaan erään niemen ta'a.\nVielä kerran he katsahtivat taakseen rannalle, jossa nuo nuoret naiset\nseisoivat, ja vaihettivat näiden kanssa viimeisen silmäyksen, viimeisen\nmerkin, jolla tahtoivat sanoa: Jumalan haltuun.\n\nSamassa vene lähti rannasta.\n\nVeneessä Villon ja Renato herttua.\n\n-- \"Voi!\" Renato herttua huokasi \"en koskaan voi unohtaa rakkauttani,\nmutta voin sen voittaa. Sinä et saata ymmärtää, Villon, kuinka minä\nolen kärsinyt ja kuinka vieläkin saan kärsiä. Se on tuommoinen muisto,\njota ei koskaan saa sydämmestä poistetuksi vaan se kestää kuolemaan\nasti.\"\n\nRunoilija ei vastannut; hän kohotti vaan silmänsä taivasta kohti.\n\nEi pilvenhattaraakaan missään; taivas siintävä, siintävä järvenpinta.\nAurinko levitti kirkkaita säteitään tuntureille, jotka olivat\njuuriltaan vaskenkarvaisia, rinteiltään vihannoita ja kukoistavia sekä\nhuipuiltaan hohtavan valkoisia.\n\nIlma oli mieto ja tuoksuja täynnä, ikäänkuin taivaallinen sopusointu\nolisi vallinnut siinä.\n\nKauan aikaa vielä nuoren herttuan silmät tarkastivat sitä paikkaa\nrannalla, johon kenties ikipäiviksi Hedwig oli kadonnut hänen\nsilmistänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuukautta myöhemmin Renato Lothringilainen palasi herttuakuntaansa.\n\nKoko väestö riensi häntä vastaan ja tervehti häntä pelastajanansa.\n\nAinoastaan muutamat kaupungit vielä pitivät Burgundin herttuan puolta.\nHän valloitti ne väkirynnäköllä. Sitten alkoi hän piirittää Nancy'ä,\njoka hänelle hyvinkin pian aukaisi porttinsa.\n\nJolanda herttuatar sekä Johanna d'Harcourt saapuivat sinne pari päivää\njälkeenpäin.\n\n-- \"Serkkuni\", Renato sanoi, \"sydämmeni salaisen haavan tunnette; mutta\nminä tahdon sen parantaa nyt. Auttakaa minua... Se on puolison käsi,\njonka teille tarjoon.\"\n\nKokonaan hämmästyksen ja mielenliikutuksen vallassa, Johanna juoksi\nkätkemään punastuvat kasvonsa herttuattaren helmaan.\n\n-- \"Jumalan tähden\", nuori herttua huudahti, \"äitini, kuinka olette\nvaalea!\"\n\n-- \"Ei se mitään ole\", tämä sanoi, \"ilo ... minun sydämmeni ei\nsiihen ole enää tottunut. Jonkun aikaa on minulla ollut tuommoisia\nhermo-väristyksiä, joiden sanotaan olevan kuolemaksi... No, vaan ei ...\nälä ole mureissasi; minä elän nähdäkseni sinut onnellisena... Minäkin\nolen onnellinen!\"\n\nHän koitti hymyillä.\n\nFrançois Villon oli ainoa, joka ei antanut pettää itseänsä. Hän mietti\nmielessään:\n\n-- \"Herttuattarella on kuolema sydämmessään.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkun aikaa jälkeenpäin runoilija saapui Plessy-les-Tours'in linnaan.\n\n-- \"Totta Jumaliste! toverini, enpä luullut sinua enää olevan koko\nmailmassa. Miksi, hiisi vieköön, sinut juuri nyt saan nähdä?\"\n\n-- \"Sire, minä tulen pyytämään apua Teidän Majesteetiltanne.\"\n\n-- \"Itsellesi?\"\n\n-- \"Lothringin herttualle.\"\n\n-- \"Ahaa! vai niin, kyllä ymmärrän. Burgundin leijona on lähtenyt\nluolastaan ja näyttää vielä kerran hampaitansa. Koko maailma toivoo\nrauhaa, hän yksinään sotaa ... ja se on oleva hänen turmionsa. Hänen\nomat alamaisensakin tarvitsevat lepoa; Kaarlo Rohkean on aika jo\nkadota... Ja hänen täytyy kadota ... minä en sitä enää vastusta... Sinä\nsaat sen sanoa noille neljälle toverille, joiden kättä jo liian kauan\nolen pidättänyt... Minä sanoin sen itse aivan äskettäin\nCampobasso'lle.\"\n\nRunoilija kumarsi sanaakaan vastaamatta.\n\n-- \"Mutta mikä sinua oikeastaan vaivaa?\" kuningas kysyi, \"olethan kovin\nsurkea näöltäsi.\"\n\n-- \"Sire, se tulee siitä, kun muistan Renato herttuaa. Hänen on\ntäytynyt lähteä Nancy'stä, jätettyänsä kaiken sotaväen, mitä hänellä\noli, hyvien Lothringilaistensa puolustukseksi, luvattuansa hankkia\nheille apua kahden kuukauden kuluessa ja velvoitettuansa heitä\npuolustamaan kaupunkia siihen saakka. Sitten hän meni pyytämään apua\nSveitsiläisiltä.\"\n\n-- \"Sveitsiläisiltä\", Ludovik XI huudahti, \"haa, enpä olekkaan\nerehtynyt, ne ovat uljasta väkeä. Heidän päällikkönsä ovat olleet\nminua tervehtimässä... Bubenberg, Scharnachthal, Hallwyl ja\nKilian von Diesbach. Minä annoin heidän kertoa kokonaisuudessaan nuo\nmolemmat kuuluisat tappelut... Heidän suoruutensa minua suuresti\nmiellytti ... me tuhlasimme heille runsain määrin sekä rahoja että\nkohteliaisuuden-osoituksia. Jokainen päällikkö, jokainen maakunta,\njokainen kaupunki sai melkoisen summan. He rakastavat rahaa, ja pitääpä\nheidän sitä saaman, totta Jumaliste! kun vaan auttavat minun hyvää\nserkkuani... Siinä on kaikki, mitä voin tehdä hänen hyväksensä. Mutta\nsinä itse, Villon, etkö sinä mitään pyydä?\"\n\n-- \"En, sire\", runoilija vastasi, \"minun tehtäväni on päättynyt.\"\n\n-- \"Minun alkaa'\" sanoi kuningas.\n\nJa kun hän sitten kätensä käyristi sekä tähysti silmillään\ntaivaanrantaa, näytti aivan siltä, kuin olisi hän tahtonut kiskoa\npuoleensa koko Burgundin, Provence'n, Artois'in ja kaikki maat, joista\njälkeenpäin nykyinen Ranskanmaa on muodostunut.\n\nVillon lähti jo seuraavana päivänä, varustettuna avunsitoumuksilla\nRenato herttuaa varten, ja itse puolestaan täydellä kukkarolla.\n\n-- \"Tyhmä se, joka ei ota vastaan tarjottaissa\", Ludovik XI oli\nsanonut, laskiessaan hänet luotansa; \"oletko hullu?... Totta Jumaliste!\neikö raha kelpaa!\"\n\nJonkun aikaa oli Renato herttua jo kulkenut Sveitsissä yllyttäen,\nkiihoittaen mieliä, vaan turhaan. Sveitsiläiset muistivat erakon\nsanoja. Heitä vähän epäilytti, ennenkuin aloittivat tuon surkean\npalkkasoturi-historiansa. Ja toiseksi, mitähän maksettaisiin? Se on\nniiltä aioin kuin tuo sananparsi on syntyänsä: \"ei rahaa, eikä\nSveitsiläisiä!\" Villon vihdoin ilmestyi, julistaen, että oli saatavana\nneljä florinia kuukaudessa ja lisäksi vielä melkoinen vuosiraha\nkullekin päällikölle sekä suuri summa joka maakunnalle. Enempää ei\ntarvittu. Heti saatiin kymmenen-tuhatta miestä. Ja vieläpä liputkin.\n\nRenato herttua sitä vastoin pestasi väkeä Elsass'issa. Hän lähti sitten\nyhdistymään Sveitsiläisten kanssa, puettuna samoin kuin nämäkin\nSaksalais-pukuun ja pertuska olkapäällä.\n\nKiiruimman kautta marsittiin Lothringiin. Ja kiirettäpä tulikin pitää.\nNancy'ssä oli hätä korkeimmillansa. Kolmatta kuukautta oli Burgundin\nherttua sitä jo piirittänyt kaiken sotaväen kanssa, minkä oli saanut\nkokoon haalituksi.\n\nSe oli hänen kolmas armeijansa. Burgundilaisia ja Flamandilaisia\nvähäisen, paitsi joku aatelismies, joka oli päättänyt kuolla herransa\nkanssa. Paljo Englantilaisia, Stadelaisia sekä Italialaisia, joita\njohti Campobasso, tuo suosikas, joka jälleen oli päässyt armoihin, tuo\nkirottu sielu kaikissa Burgundin herttuan toimissa.\n\nHänen ympärillään vallitsi alakuloisuus, nurjamielisyys, petollisuus ja\nkaikki muu kehnous, mitä suinkin saattaa ajatella. Talvi oli hirveän\nkylmä. Joulu-yönä yksinään paleltui neljä sataa miestä; moni menetti\njalkansa ja kätensä. Hevoset kuolivat; ihmiset olivat sairaina ja\nnäöltään kuin varjot. Mutta kaupungissa oli hätä vieläkin suurempi.\nHerttua tuon tiesi; siitä hänen yksipäisyytensä. Hänen oma ruumiinsa\noli kuin rautaa ja muiden tuskista hän viis välitti; hän sanoi vaan:\n\"minä en täältä lähde ennenkun olen kukistanut Lothringin, että voin\nkarata uudestaan Ranskan kimppuun.\" Ja kaikista neuvoista huolimatta,\nhän ei vaan tahtonut väistyä tuommoisen tieltä, jota hän kutsui\nlapseksi; hänkö heittäisi piirityksensä... Ei koskaan! Oli niin\nsallittu, että hänelle piirityksistä aina seurasi onnettomuutta.\n\nTähän aikaan Renato herttua sai joka päivä jonkun uuden tarjouksen\nCampobasso'lta. \"Luvatkaa minulle kreivikunta Vaudemont. Antakaa\nminulle ainakin Commercy, joka minulla oli ennen sotaa.\" Eräänä päivänä\nBurgundin herttua oli joutunut vihan vimmaan ja löi häntä vasten\nsilmiä. Italialainen ei enää vaatinut mitään. Kosto oli hänelle nyt\ntarpeeksi.\n\nSamana iltana, jona Sveitsiläiset vihdoinkin tulivat, -- 4 p.\nTammikuuta 1477 -- tappelupäivän aattona, hän meni vihollisen puolelle.\n\nSveitsiläiset eivät hänestä huolineet; he eivät tahtoneet taistella\ntuommoisen petturin rinnalla.\n\nHän käänsi hevosensa ja poistui niiden muutamien ritarien kanssa, jotka\nhäntä ympäröivät.\n\n-- \"Sama se! minä tiedän kyllä, mitä tietä herttua pakenee, minä\ntiedän, missä voin antaa hänelle kuoliniskun.\"\n\nNeljä miestä, neljä salaista henkilöä astui samassa esiin pimeästä.\n\nNesle, Gent, Dinant ja Lüttich, nuo neljä kostajaa.\n\n-- \"Malttakaa, toveri, me tulemme kanssanne!\"\n\nHe seurasivat nyt häntä ... ja Villon myöskin.\n\nHän tahtoi olla muassa; hän tahtoi nähdä.\n\nJa tosiaankin, Kaarlo Rohkean tappio näytti varmalta.\n\nMurten'in tappelun jälkeen oli hän enää ainoastaan varjo entisestänsä:\nkalpea, laiha, kamalan-näköinen, parta siivoton, tukka pörrössä, ja\naivan kuin mieletön, milloin raivokkaan hulluuden, milloin\nsynkkämielisen hermottomuuden vallassa. Ei kukaan tohtinut häntä enää\nlähestyä, paitsi hänen narri parkansa, Glorieux, joka, vaikka\nlakkaamatta sai vastaan-ottaa sekä ärjymistä että lyöntejä, kuitenkin\nyhä jälleen tuli takaisin, niinkuin uskollinen koira. Tuo oli ainoa\nystävä, joka hänellä enää oli jäljellä, joka valvoi yöt päivät hänen\nvuoteensa vieressä, lohdutti häntä ja vieläpä väliin koetti saada häntä\nhymyilemäänkin.\n\nMaa lepäsi lumen peitossa. Luminen oli itse ilmakin. Jäinen kylmyys,\nsynkkä taivas, kamala aika.\n\nEdellisenä yönä oli kaupunkia vastaan taas turhaan rynnistetty.\nSeuraavana aamuna päivän koitossa annettiin käsky marssia Sveitsiläisiä\nvastaan. Oli aikomus näiltä sulkea tie.\n\nSotaväki nurisi. Muutamat päälliköt uskalsivat vielä viimeisen kerran\nkehoittaa perääntymiseen.\n\n-- \"Menkää, jos mieli tekee!\" herttua ärjäsi. \"Vaikkapa jäisin aivan\nyksinäni, taistelen kuitenkin!\"\n\nKoko hänen Burgundilainen ja Flamandilainen ritaristonsa päästi uljaan\nsotahuudon vastaukseksi ja asettui järjestykseen hänen taaksensa.\n\nHänellä itsellään ei kuitenkaan ollut paljo toivoa. Kun hän pani\nkypärin päähänsä, irtaantui sulkatöyhtö ja putosi maahan. \"_Hoc est\nsignum Dei_\" (tämä on merkki taivaasta) hän arveli itsekseen ja nousi\nsuuren, mustan sota-oriinsa selkään.\n\nJalkaväki pakeni jo ensi kahakassa. Ritarit sitä vastoin panivat\nuljaasti henkensä alttiiksi. Mutta lumi oli iljakasta ja hevoset\nmenivät nurin. Tappelu muuttui pian paljaaksi teurastamiseksi. Kaarlo\nRohkea yksinään teki vastarintaa, näöltään vielä nytkin ylevän urheana,\netsiessään itselleen arvokasta kuolemaa.\n\nMutta pakenevien tungossa hänenkin täytyi kääntää hevosensa ja paeta\nmuutamien ritarien seurassa.\n\nYksi ainoa pakotie oli mahdollinen: tie Vouxieres'in sillan yli.\n\nSinne oli Campobasso asettunut väijyksiin ja hänen kanssaan noiden\nneljän hävitetyn kaupungin kostajat, nuo neljä hahmotoveria.\n\nMiekka paljastettuna, väijyvin silmin ja kasvot vihan vääristäminä, he\nvartosivat.\n\nSynkän hämärän läpi, jota ainoastaan lumihahtuvat valaisivat,\nhuomattiin vihdoin useiden ratsumiesten lähenevän täyttä nelistä.\n\nEtupäässä Burgundin herttua.\n\nGent kiirehti ensimäisenä häntä vastaan ja sivalsi hänen hevostansa,\njoka hypähti pystyyn sekä hirnui tuskissansa.\n\nRitarit riensivät herransa avuksi. Seurasi hetkinen sekasortoa, jonka\naikana, keskellä hevosten poljentaa ja aseiden kalsketta, herttua sai\nensimäisen haavan.\n\nJa miehen ääni, jonka hän hyvin tunsi, huudahti:\n\n-- \"Muista Nesle'ä!\"\n\nVähän jälkeen päin, kun jo viimeisetkin hänen puolustajistaan\nkaatuivat, hän sai keihään kylkeensä. Ja nyt kuuli hän taasen huudon:\n\n-- \"Dinant! muista Dinant'ia!\"\n\n-- \"Lüttich! muista Lüttich'iä!\" kiljasi neljäs ja katkasi hänen\nkätensä nuijan-iskulla.\n\nEnsimäinen tuli takaisin kantaen kädessään raskasta miekkaansa. Hän\nhalkaisi herttuan pään huudahtaen:\n\n-- \"Gent!\"\n\nHerttua kaatui ja kieri jäätyneen lammikon rannalle. Campobasso\nlähestyi häntä:\n\n-- \"Sinä olet lyönyt minua vasten silmiä! nyt on minun vuoroni, onpa\nniinkin!\"\n\nJa hän kohotti herttuan verisen pään yli rautaan puetun kantapäänsä.\n\nMutta Villon kiirehti paikalle ja sanoi:\n\n-- \"Malttakaa! ei ole tapana lyödä vihollista, joka jo makaa maassa!\nMinä kiellän teitä Ranskanmaan nimessä!\"\n\nSamana iltana Campobasso näki herttuan narrin tulevan hänen\npuheillensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- \"Teidän Ylhäisyytenne, minulla ei enää ole isäntää, ettekö tahtoisi\nottaa minua luoksenne?\"\n\nCampobasso suostui.\n\nSeuraavana päivänä makasi hän kuolleena, puukko rinnassa.\n\nGlorieux oli kadonnut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari päivää jälkeenpäin Renato herttua vietti häitään Johannan kanssa\npääkaupungissansa, joka silloin oli kokonaan juhlapuvussa.\n\nJolanda herttuatar oli kovin kalpea ja näytti riutuneelta. Usein painoi\nhän kätensä sydäntä vasten. Kun lähdettiin kirkkoon, tunsi hän olevansa\nylen heikko voidakseen seurata lapsiansa. Sieltä palattua sulki hän\nmolemmat samaan syleilykseen ja sanoi heille hymyten:\n\n-- \"Jumala on kuullut rukoukseni. Oi! minä olen onnellinen!\"\n\nFrançois Villon seisoi muutaman askeleen päässä väkijoukon keskellä.\nJolanda käänsi päänsä häntä kohden ja osoitti silmillään taivaasen\npäin.\n\nSitten kohtasi häntä äkillinen väristys, hän kaatui taaksepäin eikä sen\nko'ommin enää liikahtanut.\n\nNäin heitti hän henkensä.\n\nRunoilija oli ainoa, joka ei saanut näyttää kyyneleitänsä. Hän lähti\npois hiljaa huoaten:\n\n-- \"Jalo nainen! minä olen ymmärtänyt sinun viimeisen toivosi, tuon\nsilmäyksen, jonka minuun heitit ... niin! olenpa osoittava, että sen\nansaitsin!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- \"Martti ystäväni\", Villon sanoi Troussecaille'lle, \"olen kuullut\nsinun usein uneksivan pientä mökkiä jollakin Pariisin viinimäellä\nvähäisen vuositulon kanssa, niin että voisit elää kunniallisena\nmiehenä. Tässä, katsoppas ... ota tämä kukkaro ... ja ole onnellinen.\"\n\n-- \"Entä sinä?\"\n\n-- \"Minä lähden.\"\n\n-- \"Siinä tapauksessa en huoli! pidä itse rahasi.\"\n\n-- \"Ota pois vaan, niinhän kuningaskin sanoi. Äläkä ole milläsikään,\nystäväni. Kyllä me vielä toisemme tapaamme. Eletään hyvässä toivossa!\nKyllähän kerran yhteen yhdymme!\"\n\nTurhaan Troussecaille vartosi.\n\nFrançois Villon ei tullut koskaan takaisin.\n\nKymmenen vuotta jälkeenpäin, kun Kaarlo VIII teki retkensä Italiaan,\nkulki Renato Lothringin herttua joukkoineen St. Bernhard'in yli ja\nFridolin seurasi häntä aseenkantajana. Molemmat huomasivat silloin\nluostarissa erään munkin, joka vältti heidän silmäyksiänsä ja oli\nvallan ihmeellisesti runoilijan näköinen.\n\nHe alkoivat tiedustella. Se oli jumalisin ja kunnioitettavin mies koko\nluostarissa. He päättivät häntä puhutella.\n\n-- \"Sinäkö se olet, François Villon? ... täällä? ... kuinka? ...\nmiksi?...\"\n\nSt. Bernhard'in munkki vastasi lyhyesti:\n\n-- \"Minä toivon ... ansaitsen ... ja vartoon!\"\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Bâille-vent merkitsee tuulen-haukkaaja.\n\n[2] Mal-paye olisi suomeksi: huono maksu.\n\n[3] Tämä on se neljä-säkeinen pila-laulu, jonka Villon mainitaan\nsepittäneen itsellensä hauta-kirjoitukseksi, kun hän v. 1461 oli\ntuomittu hirtettäväksi. Loppu kuuluu täydellisenä:\n\n    Or, d'une corde d'une toise\n    Saura mon col que mon cul poise.\n\n                                Suomentaja.\n\n"]