[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fazmzBJrn_O3i87PnXe_bP4xAuj7VFUICFmnTjsWYbhQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},475,"Risto Rytkönen","Aurén, Petter Wilhelm",1826,1896,"475-auren-p-w-risto-rytkonen","475__Aurén_P._W.__Risto_Rytkönen",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1892,31268,192945,false,35656,[23],"Fiction",[25,26],"Adventure","Novels","\"Risto Rytkönen\" by Petter Wilhelm Aurén is a collection of stories written in the late 19th century. The narrative centers around a young boy named Risto, who is characterized by his adventurous spirit and desire to explore life beyond his rural home. The book likely delves into themes of youth, aspiration, and the innocence of childhood in a traditional Finnish setting.  The opening of the story introduces Risto, a 12-year-old boy living in Northern Savonia, who aspires to become a successful trader and a skilled hunter, much to the dismay of his father, Lassi, who dreams of raising him to be a great trapper. Risto's early endeavors are filled with youthful mischief and ambition, as he attempts to impress his father by setting traps for rabbits, even resorting to trickery to achieve a bountiful catch. The dynamic between Risto and his father highlights a tension between expectation and reality, setting the stage for Risto's adventures and personal growth throughout the tale. The interplay of humor and familial bonds serves as a foundational aspect of the story, suggesting a blend of light-hearted storytelling with deeper reflections on the aspirations of youth. (This is an automatically generated summary.)",[],254,"Seikkailullinen kertomus seuraa nuoren Risto Rytkösen vaiheita 1800-luvun Pohjois-Savossa ja kaukaisilla kauppamatkoilla. Reipas päähenkilö kiertää Suomea ja naapurimaita, kunnes palaa kotiseudulleen metsästäjäisänsä luokse. Teos yhdistää kansankuvausta ja historiallisia seikkailuelementtejä.","P. W. Aurénin 'Risto Rytkönen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 475.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","RISTO RYTKÖNEN\n\nKirj.\n\nP. W. A. [Petter Wilhelm Aurén]\n\n\nKertomuksia Pohjois-Savosta vanhoilta ajoilta. I.\n\n\nOulussa, 1892.\nTekijän kustannuksella.\nB. B. Bergdahlin kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nRisto oli reipas poika, häntä ei maailman murheet rasittaneet.\n12 vuotiasna lähti hän kotoaan \"kaupalle\". Kun joku tiellä kulkija\nkysyi, mikä mies hän oli, vastasi Risto:\n\n\"Kauppias\".\n\n\"Mitä sulla on kaupan?\"\n\n\"Leipäsaksia\".\n\n\"Vai niin, oho sinua, kauppias!\"\n\nKen oli vielä uteliaampi ja kysyi: \"mistä olet ja kenen poika?\" niin\nsai vastauksen:\n\n\"Rytkölästä, Lassin poika\".\n\n\"Kuinka vanha olet?\"\n\n\"Nie snaju, mull' on kiire, hyvästi!\" vastasi Risto.\n\nJo kuudentoista vuotiaana oli Risto kulkenut Suomenmaan päästä päähän,\nristiin rastiin, sekä kesäaikoina vaeltanut Aunuksessa ja Vironmaalla\nkarjan paimenena ja kuin muutenkin näissä maissa leipäsakset saivat\nparemman kaupan kuin kotimaassa, jossa leivästä oli suuri puute,\n\n    \"kun sota riehui raivossa\n    ja halla poltti peltoja\".\n\nNäillä Aunus- ja Viroretkillänsä oli Risto oppinut venäjää, kuten hän\nitse kerskaili. Samoin kerskaili hän osaavansa ruotsiakin, jota oli\noppinut Uudellamaalla ja eteläisellä Pohjanmaalla matkustellessaan.\n\nRiston isä Lassi asui veljensä Jussin mökissä, jota Ristokin\nluonnollisesti piti kotinaan ja jossa hän aina levähteli pitkien\nkaupparetkiensä perästä.\n\nVeljekset Lassi ja Jussi olivat uutteroita metsästäjiä, pyytivät\nkesällä lintuja ansoilla, koukuilla ja satimilla, talvella jäneksiä\nlangoilla ja kettuja raudoilla (sangoilla).\n\nLassi oli ainoastaan jäneksen ja linnun pyytäjä, \"sillä\", sanoi hän,\n\"ketunpyytö on yhtä konstikasta kun käräjänkäynti, en siihen puutu\".\n\nJussi taas oli pääasiallisesti ketunpyytäjä; \"sillähän saapi rahaa yhtä\nhelposti kuin vallesmanni\", sanoi Jussi.\n\nLassi pyyti ja sai paljo jänesstä ja lintuja, niin että niitä joulun\naikana karttui kokonainen aitallinen; hänellä olikin tapana sanoa:\n\"Kyllä on taas talven takapää hyvin likellä, ennenkuin Lassin\nruokavarat loppuvat\".\n\nMuuta työtä kuin pyytöä ei Lassi koskaan tehnyt, eikä osannutkaan\ntehdä, paitsi sen verran halonhakkausta, että hänen osansa mökin\npikku tupaan pysyisi lämpimillä, liha saatiin keitetyksi ja sauna\nlämpimäksi illalla. Sauna lämmitettiin ja siinä kylvettiin joka ilta,\nhalkometsäkin oli aivan saunan seinän vieressä. \"Minä elän hyvästi\ntyölläni\", sanoi hän ja toivoi hartaasti, että hänen toivorikkaasta\nainoasta lapsestansa, Ristostakin tulisi pyytömies. \"Kyllä Ristosta\ntulee pyytömies, hän syntyi kekrin aattona, se on hyvä merkki\", lausui\nLassi, kuu Riston kasvatus tuli puheeksi; \"Risto on kyllä viisas\npoika\", jatkoi isä.\n\nMutta, isänsä suureksi suruksi, Ristolla ei näyttänyt olevan vähääkään\npyytömiehen taipumusta.\n\nLassi lausui asiasta murheensa Ristolle: \"Mitä sinusta tulee poikaseni,\nkun et opettele pyytämään? Ei sulla ole jäneslankain eikä ansain\npuutetta, niitä on minulla yltäkyllin, -- juokset vaan ympäri maailmaa\nja kun kotona olet, niin makaat yöt ja päivät päästään, ei tullut\npyyntömiestä sinusta\".\n\n\"No tarvitseehan levähtää päivällä, kun on yön raskaasti nukkunut\",\nmutisi Risto isälleen.\n\nRisto oli kuitenkin pahoilla mielin, kun isä oli murheissansa hänen\ntähtensä. Eräänä talvipäivänä sanoi Risto:\n\n\"Isä, antakaa minulle jäneslankoja, niin lähden hakemaan jäneksen\npolkuja ja virittämään lankoja\".\n\nLassi ihastui niin että ilokyyneleet vuotivat silmistä.\n\n\"Kas niin poikani, lähde vaan pyytämään. Osaatko virittää langan?\"\n\n\"Enköhän osaa\".\n\nVakuudeksi kuitenkin otti Lassi kepin, sitoi langan siihen ja näytti\nkuten se viritetään ja asetetaan polulle j.n.e.\n\n\"Kun olet langan virittänyt, niin sano:\n\n    \"Viipo viljaa viipymättä\n    Jänö lauko lankahani --\n    Ellös sivui sipsuttele,\n    Pitkäkorva koikkaele,\n    Hiippa hilpeä poikani --\n    Metsän mukava mulikka\n    Kiellä raiskat raatamasta\n    Viljan luona viipymästä!\"\n\n\"Hiihdä sitte yhdeksän askelta takaperin langalta pois. Muista nyt vaan\nsanat, muistatko, sanopas!\"\n\n\"Muistan\", sanoi Risto ja lausui:\n\n    \"Viipo jänö virsunesi\n    Pitkäkorva koipinesi\" --\n\n\"No ei se niin ollut, kuuntele nyt tarkoin kun minä sanon\". Lassi luki\ntaikasanat uudelleen ja Risto perässä siksi että hän ne oikein osasi.\n\nRisto laittoi suksensa \"reilaan\" ja lähti hiihtämään jäneslankakääry\nkainalossa, hakemaan muka jäneksen polkuja, vaan hiihtikin kylään\nerääsen taloon, jossa asui yksi hänen ikänensä kumppani, Olli Tuokinen.\nNämä kumppanit olivat jokapäivä yhdessä, kulkivat \"kaupalla\",\npaimenessa j.n.e.\n\n\"No mihinkä sinä olet matkassa jäneslankakääry kaulassa?\"\n\n\"Jäniksen pyytöön\", irvisteli Risto.\n\n\"Vai pyytömies sinusta tuli ainakin, sitähän isäsi aina on toivonut,\noletko virittänyt jo lankoja metsään?\"\n\n\"En ole vielä, tulin sinun kanssasi tuumaamaan mitat ja mihin niitä\nlankoja panisi, että saisin jäneksiä; siitä isä hyvin ihastuisi\".\n\n\"Pane lanka iltahämärässä, kylvyn jälkeen, veräjän pieleen saunan\nnurkassa. Ota sitten, kun isäsi on nukkunut, aitasta jänes ja pujota\nsen lankaan, aitassahan on paljo jäneksiä, eikähän isäsi niistä niin\ntarkkaa lukua pidä että kaipaisi yhtä jos hän saapuisi käymään\naitassa\", neuvoi Olli.\n\n\"Sepä oli näppärä keino, minä panen kaksi jänestä lankaan, niin isä\noikein ihastuu\".\n\n\"Kaksi yhteen lankaan kerralla, sitä isäsi ei usko\".\n\n\"Uskoopa kyllä, kun minä selitän asian. Tule vaan meille huomen\naamulla, niin saat nähdä\".\n\nIltahämärässä hiihteli Risto kotiinsa, olevinaan hyvin väsyksissä, kun\nmuka oli hiihdellyt koko pitkän päivän metsiä.\n\n\"No löysitkö polkuja ja virititkö lankoja?\"\n\n\"En löytänyt kun yhden polun ja sille viritin langan; saa nyt nähdä jos\nsiihen tarttuu jänes\".\n\n\"Kyllä nyt jänes juoksee kun on selkiä ilma ja pakkanen, muistitko\nsanat oikein?\"\n\n\"Muistin kyllä ja panin vakuuden vuoksi vielä vähän lisääkin\".\n\n\"No mitä panit lisää?\"\n\n\"Sanoin: Lauko jänö lankahani, kaksi, kolme kerrallansa!\"\n\n\"Se nyt on joutavaa, en kuuna päivänä ole saanut kahta jänestä kerralla\nyhdestä langasta, vaan kaksi lintua olen saanut kerralla satimesta ja\nniin somasti että linnut olivat juosseet satimen alle vastakkain. --\nKyllähän se on hyvä, että pyytömiehellä on sanoja\".\n\n\"Paniko isä lisäsanoja silloin kun sai kaksi lintua satimesta?\"\n\n\"Lienen ehkä pannut, en häntä nyt muista\".\n\n\"Eihän se ollutkaan tyhmästi isä, kun panin lisäsanoja, ehkäpä saan\nkaksi jänestä\", irvisteli Risto hyvillä mielin ja lisäsi itsekseen:\n\"Olli saapi pitkän nenän huomen aamulla, ukko jo puoleksi uskoo minun\njänessaalini, trallallallaa\".\n\n\"Mitä siinä rallattelet, mene kylpemään ja laita itsesi maata; minä\nolen jo kylpenyt\".\n\nKun Risto tuli saunasta tupaan, niin Lassi jo nukkui raskaasti.\nRistokin pani maata, vaan kun oli varma siitä, että isänsä nukkui, puki\nhän hiljaa vaatteisiin, pujahti ulos tuvasta, meni aittaan, otti sieltä\nkaksi jänestä, kantoi ne veräjälle saunan nurkassa, viritti jäneslangan\nveräjän pieleen ja pujotti jänekset lankaan, päät vastasuunnikkain,\nnäyttäen muka, että jänekset olivat juosseet vastakkain ja tarttuneet\nyht'aikaa lankaan.\n\nNyt hiipi Risto taas tupaan, pani maata ja oli nukkuvinaan, vaik'ei uni\nsaapunut silmiin, sillä hän iloitsi jo edeltäpäin isänsä suurta\nihastumista seuraavana aamuna.\n\nPäivän valjettua seuraavana aamuna juoksi Risto pyydyksellensä ja\nhuusi: \"Isä, isä tulkaapa katsomaan kun on kaksi jänestä langassa!\"\n\nLassi-ukko juoksi siunaillen Riston luokse ja -- kah kummaa! -- kaksi\njänestä oli tarttunut yhteen lankaan.\n\n\"Empä tuota kummaa vielä ole nähnyt, vaik'oon saanut monta sataa\njänestä\", ihmetteli Lassi.\n\n\"Mutta lisäsanat, eikö isä muista!\"\n\n\"Mitkä lisäsanat?\" kuului Ollin ääni.\n\n\"Kyllähän _sanat_ auttavat, sen kyllä tietää jokainen pyytömies\",\nsäesti Lassi.\n\n\"Mutta jos sanon isällesi\", kuiskasi Olli Riston korvaan.\n\n\"Pidä suus kiini\".\n\nOlli: \"Teetkö mulle virsut keväällä?\"\n\nRisto: \"Teen, pidä suus kiini!\"\n\nLassi hyppeli ihastuksissansa ja laittoi suuret \"kestit\" Riston\nensimmäisen onnellisen pyydön muistoksi; lautamies Viisanen, susivouti\nMelkoinen, unilukkari Nukanteri sekä sen renki Taavetti ja Olli\nkutsuttiin kestiin. Lassi kävi itse kutsumassa vieraat, jotka olivat\narvokkaat kun ollakin piti niin juhlallisissa pidoissa. Unilukkarin\nrenki tosin ei ole erittäin arvoisa, vaan kun se kosioipi Liisaa, niin\npitää hänkin kutsua. Molemmat Riston saamat jänekset keitettiin. Lassi\nitse keitti ne ja opetti Ristolle \"keittosanat\":\n\n    \"Lämpö lemmen lapsukainen,\n    Höystä keitos höyryssäsi,\n    Maukkaaksi maajahaksi.\n    Rypistele näppisilläs\n    Suola lihan liitoksihin!\"\n\n\"Entäs lisäsanat?\" määkäsi Risto.\n\n\"Ole vaiti! ei keittosanoissa käytetä lisäsanoja\".\n\nSitte kun keitto oli tarkoin maistettu ja kypseksi tunnettu,\nammennettiin se kapustalla lihoinensa lieminensä isoon pöydälle\nasetettuun pahkakuppiin, jonka ympärille kestivieraat ynnä talonväki\nLassi, Jussi ja Risto istuivat. Itsekukin leikkasi omalla puukollansa\nkupista lihapalasen ja nosti viisihaaraisella kahvelilla eteensä\npöydälle, jossa se pienenneltiin suunmukaisiin palaisiin.\n\nRisto tosin oli huomauttanut isäänsä että kestissä Uudellamaalla ja\nkaupungeissa käytettiin \"taltrikkia\" ja \"kahvelia\", joita voisi tehdä,\ntaltrikkiä vahvasta tuohesta, ja kahvelia katajasta eli kuivan kuusen\noksista. Vaan Lassi vastasi: \"sellaisia joutavia herrastelemisia ei\ntarvitse, pyytömiehet ovat ennenkin pitäneet kestinsä samalla lailla ja\nsiihen on jokainen tyytyväinen kun vaan keitto on makia ja kun siihen\nsaapi viinaryypyn alle. Minulla on vielä senverran viinaa, että saatan\ntarjota vieraille ja setällesi; sinä et saa ottaa ryyppyä, viina ei\npiisaa. Tässä tuonnoin ostin savotan Eerikalta putelin viinaa, siitä\nmeni kaksi jänestä vaikka on hän noita -- se Eerikka saattaa niin\npaljon ottaa viinasta\".\n\nLassi oli samalla kertaa isäntä ja emäntä kestissä, sillä ehkä\nJussilla, jonka mökissä Lassi poikineen asui, oli tyttö Liisa (vanhin\ntyttö oli naimisissa miilumestari Mustosen kanssa) oli hän vielä liian\nnuori -- ei täyteen 30 vuoden vanha -- ja siis ujo miesten seurassa,\njonka tähden Liisa menikin kestinajaksi saunaan. Liisakin muuten kulki\nisänsä Jussin kanssa ketunpyydössä, ja oli erittäin taitava kärpän\npyytäjä.\n\nNiin kestit pidettiin ja ryypyt otettiin, kestisanatkin lausuttiin ja\nlaulettiin.\n\nLassi lausui ensiksi kestisanat:\n\n    \"Anna vastakin vakava\n    Metsän kuuluisa kuningas\n    Aina onnea omalleni\n    Viljaa virittäjälleni\n    Jäneksiä jäämähänkin.\n    Varjele virkatiet\n    Raiskahilta rasittavilta.\n    Suo ruokaa runsahasti!\"\n\n\"Entäs lisäsanat\" muistutti Risto.\n\n\"Mitä siihen panisin lisäsanojasi?\"\n\n\"Anna kolme neljä kerrallansa -- eikö se passaisi?\" liitti Risto.\n\n\"No olkoon\", säesti Lassi.\n\n\"Esi-isäimme tapa oli tällaisissa juhlatiloissa pitää\nlaulukilvoitukset; tehkäämme me myös niin\", kehoitti Lassi.\n\nSusivouti lauloi:\n\n    \"Vieköön sudet vihollinen,\n    Perkele sen penikatkin;\n    Kaikki karhut kaatakohon,\n    Ilveksetkin ihan kaikki!\"\n\nUnilukkari lauloi:\n\n    \"Papilla on pitkä takki,\n    Pitkät jäljet jäneksellä.\n    Pohjaton on papin säkki,\n    Lukkarin on aina tyhjä\".\n\nLautamies lauloi:\n\n    \"Pitkät takit, tyhjät säkit\n    Sekä säkit pohjattomat, --\n    Vieköön kaikki vihtahousu\".\n\n    [Vihtahousu = Piru.]\n\nUnilukkarin renki lauloi:\n\n    \"Liisa laati liipasimen,\n    kärpälle käpälälauvan\".\n\nRisto jatkaa ivaillen:\n\n    \"Siihen Taavi takertuipi -- -- --\"\n\nJussi istui äänettä koko aterian ajan, vaan vihdoin hänkin piti\nvelvollisuutenansa pyytömiehenä ja vanhan hyvän tavan mukaan ottaa osaa\nlaulukilvoitukseen ja lausui siis:\n\n    \"Ennen esi-isämme\n    Metsän viippajat vireeät,\n    Kaatajat kamalan karhun,\n    Saavat sortajat suden,\n    Ketun konnan kellistäjät --\n    Viljan kaiken kallistajat --\n    Ne kestissä keskenänsä,\n    Aterialla ainoisasti.\n    Kiitosvirret veisasivat\n    Ensin lahjain antajalle\n    Luojalle laupiahalle --\n    Emännille, isännille,\n    Liittivät sen lisäksi,\n    Kiitoslaulut laatelivat.\n    Vielä laulun loppupäähän\n    Pyytäjälle parahalle\n    Viriteltiin pulska virsi.\n\n    Siis kiitos sulle suuri luoja\n    Lahjojen antaja armas,\n    Ravinnosta rauhaisasta.\n    Herttaisista herkkupaloista!\n    Itse sullekin isäntä\n    (Emäntää kun en näe)\n    Lassi veli veikkoseni:\n    Kiitos kelvoin keittäjälle,\n    Kiitos ruoasta, ravinnosta,\n    Atriasta armahasta!\n\n    Riittää vielä Ristollekin\n    Veljein poika pakaralle,\n    Pyytäjälle parahalle;\n    Kaikin sua kiittäkäämme,\n    Kun saatoit meille saalihisi\n    Rattoisaksi ravinnoksi,\n    Illan kultaisen kuluksi,\n    Päivänkullan päätteheksi.\n    Olkoon onni ohjanasi,\n    Lykky pyytöretkilläsi --\n    Iloksi isällesi\n    Setällesi semminkin --\n    Ynnä kaikill' ystävilles!\"\n\n\"Entäs lisäsanat\", ivaili Risto.\n\n\"Tiijä huutia, poika, kiitossanoissa ei koskaan ole lisäsanoja\", lausui\nLassi.\n\n\"Kyllä minä panen lisäsanat\", kuiskasi Olli Riston korvaan.\n\n\"No mitä panisit?\"\n\n\"Panisin näin:\n\n    \"Risto, Lassin pyytöpoika\n    Pyytäjä pyövelin ruoka\n    Sitoi langan saunannurkkaan\n    Viritti pielehen veräjän;\n    Jänöt kantoi kainalossa\n    Isän aitasta varasti,\n    Ja puput lankahan pujoitti. --\"\n\n\"Reistaapa hiiskua, niin saat selkääsi\", sanoi Risto hämmästyksissään.\n\n\"Sinäkö mulle antaisit selkään? Kas sitä minä en pelkää. Teetkö mulle\nkontin kesällä, niin en pane lisäsanoja?\"\n\n\"No muistatkohan sitte pitää nylkyri suusi kiini, jos sulle teen\nkontin?\"\n\n\"Kun kontin tehnet, niin en pane lisäsanoja\".\n\nKestien jälkeen Risto makaili muutamia päiviä tuvassa. Eräänä päivänä\nsanoi Risto isällensä: \"Minulla tekee mieli lähteä hakemaan jäneksen\npolkuja, saanhan minä lankoja, isä?\"\n\n\"Saat, mene vaan\".\n\nRisto otti taas isänsä sukset ja lähti hiihtämään muka metsään, vaan\nhiihtikin Ollin luo niinkuin viime kerrallakin. Nyt päättivät kumppanit\nettä lanka viritetään saman veräjän pieleen, mutta toiselle puolen\nveräjää ja että kolme jänestä tällä kertaa pujotetaan lankaan niin että\nkahden päät yhtäällepäin ja yhden pää vastasuuntaan. Muuten sovittiin\nettä Olli seuraavana aamuna taas samaan aikaan kun edelliselläkin\nkerralla saapuisi muka kuin sattumalta samaan paikkaan. Kun Risto\nillalla saapui kotiin, kysäsi isä:\n\n\"Löysitkö polkuja, kuinka monta lankaa viritit?\"\n\n\"Löysin polkuja ja viritin 15 lankaa\".\n\n\"Muistitko sanat?\"\n\n\"Muistin ja panin lisäsanatkin: Anna kolme, neljä kerrallansa\".\n\n\"Muistitko kaikki muut temput virityksen jälkeen?\"\n\n\"Muistin\".\n\n\"Kyll' sitten jumall' antaa riistaa!\"\n\nRisto teki taas kuten edelliselläkin kerralla: kun isänsä oli nukkunut,\nhiipi hän ulos tuvasta, meni aittaan, otti sieltä kolme jänestä, vei ne\nveräjälle, pujotti ne lankaan ja hiipi jälleen tupaan nukkumaan. Ne\ntoiset 14 lankaa piilotti hän lumeen. Seuraavana aamuna päivän tultua\nkäveli Risto veräjälle langan luo, jonne Ollikin saapui muka sattumalta\nmiltei yhtäaikaa. Pojat huutelivat muka kummastuksissansa niin että\nääni kuului tupaan, josta Lassi hyppäsi ulos säikäyksissään, luullen\nRistolle tapahtuneen jotakin pahaa. Mutta Risto, kun näki isänsä\nhyppäävän ulos tuvan ovesta huutaa: \"Isä, isä, tulkaa katsomaan kun\nkolme kerrallaan!\" Lassi rientää paikalle, näkee kolme jänestä langassa\n-- se on totinen tosi -- ja sanoi: \"Enpä ole kummempaa nähnyt enkä\nkuullut. No vie jänekset aittaan! Sitähän minä aina olen toivonut ja\nuskonut että Ristosta tulee onnellinen pyytömies, hän on syntynyt\nKekri-iltana, se on hyvä merkki se, -- ja nyt on käynyt ennustukseni\ntoteen -- Jumalan kiitos\", lausui Lassi. Risto kantoi jänekset aittaan\nja lähti sitte hakemaan toisia lankoja, jotka hän muka oli virittänyt\nmetsään.\n\nRisto panihe siis suksille ja lähtee hiihtämään, veräjästä\nsivumennessään sieppaa hän ne lumeen piiloitetut 14 lankaa ja hiihtää\ntaloon, jossa Olli asui.\n\nNyt taas päättivät veitikat jatkaa pyytöilvettä edelleen jonakin\npäivänä, ja päätettiin seuraavalla kerralla virittää kaksi lankaa\nrinnatusten ja pujoittaa kaksi jänestä molempiin.\n\nLassi oli tosin tavattoman yksinkertainen, niin että hän uskoi melkeen\nmitä hyvänsä, liioitenkin sellaisia tapauksia, joissa \"sanoja\"\nkäytettiin. Kuitenkin joutui hän vähän pyörälle ajatellessansa ja\nmiettiessänsä asiaa, kuinka kolme jänestä yhtäaikaa voivat tarttua\nlankaan, hän viritti langan, otti kaksi jänestä niskasta kiini toisella\nja yhden toisella kädellänsä ja koetti niitä yhtäaikaa pukata lankaan,\npäästäksensä täydelliseen vakuutukseen asiassa, vaan jänekset eivät\ntahtoneet tarttua, hän teki monikertaisia kokeita, hän käytti \"sanoja\"\nja muita kokeneen pyytömiehen temppuja, vaan kaikki onnistumattomalla\ntuloksella, nyt sai epäuskon häjy henki vallan Lassissa. \"Tämäpä on\nminusta käsittämätöntä, eihän se Risto, poika lurjus, vaan ole ottanut\naitasta jänekset ja pujoitellut ne lankaan\", jupisi hän, ja päätti\ntästedes pitää Riston toimia tarkemmalla silmällä.\n\nEräänä päivänä taas sanoo Risto:\n\n\"Enköhän taas lähde etsimään jänöjen polkuja ja virittämään lankoja?\nPitäähän isä kestit, jos pyytö onnistuu?\"\n\n\"Mene vaan, pidetään kestit jos pyytö onnistuu\", lausui Lassi\nepäluuloisesti. No mitäpäs muuta, Risto taas matkaan, jäneslankakääry\nkaulassa hiihtelee hän muka metsään, vaan kiertelee taaskin Ollin luo,\nviettelee päivän siellä ja menee illalla taas kotiinsa.\n\nKumpikin, sekä Lassi että Risto panivat maata tavallisella ajalla.\nLassi pian kuorsaa ja on nukkuvinaan, vaikkei nuku. Risto, joka luuli\nisänsä raskaasti nukkuvan, hiipii ulos tuvasta ja pujahtaa aittaan.\nAitan ovi ei näkynyt tuvan ovelle. Lassi myös pujahtaa ulos tuvasta ja\nhiipii hiljaa aitan ovipieleen ja seisahtuu siihen keppi kädessä. Kohta\ntulee Risto ähkäin ja puhkain aitan ovelle, kaksi jänestä kummassakin\nkainalossa. Juuri kun Risto astui kynnyksen yli, tunsi hän lujan\nkourauksen niskassansa, jonka jälkeen tiheät kepin läiskeet alkoi\nkarvastella takapuolta.\n\nRiston oli nyt helppo arvata että isä oli niskassa, hän huusi: \"Isä,\nisä, älkää lyökö, en minä ole Risto, se on Olli\".\n\n\"Vai Olli se onkin -- ahaa -- vai Olli se täällä varastelee jäneksiä,\nno Ollin pitää saada kovasti rökkiinsä\", sanoi Lassi ja kepin läiske\ntuli aina tiheämmäksi. Vihdoin huusi Risto taas: \"Isä rakas, älkää\nlyökö, ei se ole Olli, vaan oma poikanne Risto!\" \"Ahaa, Ristoko se\nonkin, vai niin -- no Ristolle annetaan kovasti rökkiin, ensin\nvarkaudesta ja siihen lisäksi valheesta\".\n\n\"Mutta johan isä löi Ollia varkaudesta, älkää siis minua siitä lyökö\",\nlausui Risto.\n\n\"No, mihinkä Olli meni?\"\n\n\"Varmaan juoksi kotiinsa\", ivaili Risto.\n\n\"Löinkö minä Ollia varkaudesta?\" kysyi Lassi.\n\n\"Löittepä tietenkin ja vielä aika kovasti\".\n\n\"Mutta eihän minun käsistäni ole päässyt kukaan\", sanoi Lassi.\n\n\"Pääsi kyllä, Olli pääsi, minä näin sen\", vakuutti Risto, \"älkää siis\nlyökö minua varkaudesta, kun jo olette Rist... Ollia lyönyt\". Samalla\nonnistui Riston luiskahtaa isänsä käsistä.\n\n\"Lyökää nyt Ollia valheestakin\", huusi Risto ja pötki tiehensä.\n\nLassi nakkasi jänekset aittaan, veti oven kiinni, meni tupaan ja pani\nmaata. Hän ajatteli ja aprikoi kumpiko Olli vai Risto se oli, jota hän\nlöi tavattuansa aitan ovella jänekset kainaloissa. Hän koettelee\npimeässä Riston vuodetta, Risto oli poissa.\n\n\"Ainakin se oli Risto\", päätti Lassi vihdoin ja supisi: \"Malta, Risto,\nkyllä saat rökkiisi kun tulet kotiin. Hän taas on juossut Ollin luo.\nMutta olisi vähän väärin\", jatkoi hän, \"että löisin Ristoa, sillä\nvarastinhan minäkin isävainaan langoista jäneksiä ja vaihetin ne\nviinaan Väisälän Pekalle, eikä isävainaja tiennyt mitään, minä\nkäyttäysin viisaammasti kuin Risto, siinä eroitus\". Näihin mietteihinsä\nnukkui Lassi-ukko raskaasen uneen.\n\nRisto kun pääsi isänsä kynsistä, pilkisteli saunan nurkan takaa ja\nnäki, vaikka oli hyvin pimeä, mutta vielä tarkemmin kuuli, isänsä\nmenevän tupaan. Nyt Risto mietti päänsä ympäri, millä konstin päästä\ntästä kamalasta pyytöseikasta. \"Kun pääsisin tästä pulasta, niin heitän\nhiiteen koko pyytöhomman\", päätti hän. \"Muuten on se hyvin väärin\",\njatkoi Risto, \"että tällä kurjalla lailla petän vanhaa isääni, ei --\npois nämä koukut pitää heittää, kun vaan nyt pääsisin tästä tyhmästä\npulasta. Nykaarlepyyn nimismies sanoi mulle kerran -- sen muistan --\nRisto, tee mitä muuta hyvänsä, vaan älä tee väärin, älä varasta, älä\nvalehtele! -- ja se herra sanoi oikein. Kumminkin olen nyt sekä\nvarastanut että valhetellut. Varkaus tosin tässä kohdassa ei ole niin\nerittäin vaarallinen, eli ei oikeastaan varkaus, sillä jäneksethän isä\non saanut takasin, vaan teko on kuitenkin petos. Jokohan menen isän\nluokse ja tunnustan kaikki. Vaan se pieksää minun pahan päiväiseksi.\nKun isä ymmärtäisi tämän asian oikein, kun se tuntisi kuinka raskas\nmulla nyt on, niin ei se löisi minua kun tunnustaisin ja pyytäisin\nanteeksi, mutta isä ei ymmärrä. Ei, kyllä tästä pulasta pitää päästä\nselville jollakin kavaluudella\". -- Risto tunsi hyvin isänsä tavat, hän\ntiesi että kun Lassi-ukko kerran pani maata, niin nukkui hän pian ja\nnukkui raskaasti. Risto pujahti uudelleen aittaan, otti taas neljä\njänestä, meni veräjälle, viritti kaksi lankaa rinnatusten ja pujoitti\nkaksi jänöä molempiin lankoihin. Sen tehtyänsä hiipi hän hiljaa tupaan\nja pani maata, vaan eri paikkaan penkille, ei tavalliselle\nvuoteellensa, joka oli tuvan laattialla.\n\nAamulla varhain kun Lassi heräsi, puhalsi hän liedestä valkean päreen\npäähän ja pisti toisen pään seinän rakoon, niinkuin tapa oli. Hän näki\nRiston makaavan penkillä tuvan nurkassa. Ristokin oli heräävinään\nsamassa vaikka oli valveilla ja katselee ympärillensä, kummaksuen muka\nkuinka hän makasi penkillä, vaikka vuoteensa oli laattialla ja sanoo\nvihdoin: \"Unissani varmaan olen tänne kömpinyt, kosken muista mitään\".\n\n\"No, etkö ole ollut ulkona yöllä?\" kysäsi Lassi.\n\n\"En\".\n\n\"Enkö minäkään ole ollut yöllä ulkona?\"\n\n\"En minä ole kuullut, että isä olisi liikkunut paikaltaan, isä varmaan\non nähnyt unta\".\n\n\"Eikö Olli olekaan varastanut aitasta neljää jänestä ja enkö ole\npitänyt sinua niskasta ja pieksänyt Ollia?\"\n\nRisto: (itsekseen) \"siltä tuntuu tauksissani kun olisit Ollia\npieksänyt, aijai\" -- (ääneen): \"En suinkaan minä ole nähnyt enkä\nkuullut mitään semmoista -- aijai\".\n\n\"Lassi: -- Mitä -- aijai?\"\n\nRisto: \"Näveri pisti sormeeni, aijaijai\".\n\nLassi: \"Mene ulos ja hiero sormeasi lumella niin pian paranee.\nUntakohan olen nähnyt, tuossahan on keppikin, jolla pieksin Ollia\".\n\nRisto: \"Unta isä on nähnyt ja keppi samoin, aijaijai, -- menen\nhieromaan sormeani lumella\".\n\nHeti päivän valjettua tuli Olli taas veräjälle, jonne Ristokin riensi\nja kertoi Ollille lyhykäisesti, mitä yöllä oli tapahtunut.\n\nRisto taas huutaa, kun näki isänsä kartanolla: \"Isä, isä, tulkaa\nkatsomaan, kun on neljä jänestä\". Lassi-ukko köpittää paikalle, näki\nihmeen taas ja siunaili ja luki kiitossanoja \"Tapiolle taitavalle\" y.m.\n-- \"Tuota se minun menneen öinen uneni merkitsi\", lausui vihdoin Lassi.\n\"Jumalalle kiitos, pojastani tuli aika pyytömies\".\n\nIllalla pidettiin kestit, vielä juhlallisemmat kuin ensimmäiset. Lassi\nhankki kannun viinaa, josta meni kolme jänestä ja yksi pari metsoja.\nRiston pyytämismaine oli nyt ylimmällään koko kylässä, vieläpä\nnaapurikylässäkin, laajalta ja lavialta puhuttiin ja ylistettiin,\nmimmoinen jalo pyytömies Rytkölän Ristosta tuli, vaikka häntä ennen\nniin pilkalla kohdeltiin. Itse lautamies Viisanenkin, kun Risto meni\nViisalaan, käski Riston kammariin ja tarjosi ryypyn, niinkuin\naikamiehelle ainakin. Samoin kohdeltiin Ristoa unilukkari\nNukanterillakin j.n.e.\n\nRisto itse oli päättänyt, ja sen päätöksensä hän juhlallisesti julisti\nOllille, ettei hän sen päiväsen perästä, kuuna päivänä aikonut ryhtyä\nkoko pyytöhommiin, kun kerran oli kunnialla päässyt siitä pahasta\npulasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRiston tekokyky oli muuten hyvin alkuperäistä. Kuljeksiessaan\n\"kaupalla\" ja paimenretkillänsä kesäaikoina, oli hän uuttera tekemään\nvirsuja, tuohikoppia eli pallia, tuohitorvia ja pajupilliä. Jopa oli\nhänen teollisuuskykynsä kehittynyt niin korkealle, että hän tekasi\ntuohikontinkin, jota hän ei koskaan, paitsi öillä, jättänyt seljästänsä\nja jossa hän tallehti kaikki tavaransa, joka ei ollut juuri\npaljonpaljo, 1 puukko tuohikuppineen, 1 vanha näveri, 1 sileä kivi,\nvasara, tulukset (tulitikuista siihen aikaan ei tietty mitään),\nmuutamia rautanauloja, palanen nuoraa, tuohikoppi eli palli ja palanen\nvanhaa huuliharppua. Pukunsa oli mitä resua milloinkin sattui, kesällä\naina avopäin ja avojaloin, talvella joku takkiresu päässä ja virsut\njalassa. Näöltään pulska, tukka melkeen sysimusta, vartaloltaan solakka\nja pitkä, liikkeessänsä hyvin reipas.\n\nViimeisten pyytökestien perästä ei Ristolla näyttänyt olevan vähääkään\nhalua pyytöhommiin, vaikka isänsä häntä useasti muistutti asiasta.\nRisto oli nyt kerran päättänyt, ettei sekautua koko pyytökeinoihin, kun\nhän niin onnellisesti pääsi viimeisestä pulakasta. Talvi oli kulunut ja\nkesä oli kohta käsillä, kun Lassi, toivottomana taas Riston\npyytömiestaipumuksesta, eräänä päivänä sanoo Ristolle: \"En minä enää\njaksa sinua nenästä vetää, kun sulla itselläsi ei ole huolta ja halua,\nPyytömiestä sinusta ei sittenkään tule, sen nyt hyvin näen, vaikka olen\nsulle hankkinut jäneslankoja ja ketunrautoja yltäkyllin, saat katsoa\neteesi, varoita vaan ettet joudu vallesmannin kynsiin, kun sulla ole\n'laaka vörsvaaria'. Virsut ja tuohikopit, joita vähän teet, eivät\nmiestä elätä, sillä välillä juokset pitkin kyliä, mene rengiksi\njohonkin!\"\n\n\"Rengiksi! syömään naurishauvikkaita apposten kanssa ja särpämään\njäistä pikiöljy vinkerää piimäsinukkaa samasta ammeesta hevosten\nkanssa, nehei, siitä ei tule mitään isä rakas!\"\n\n\"No, mitä parempaa on sulla sitte toivossa? Esimerkiksi Eerikka\nTuovisen talossa Tuovilan mäessä pidetään sekä palkallisille, että\nmuulle työväelle hyvä ruoka, sillä isäntä ja emäntä syövät väkensä\nkanssa samassa pöydässä ja samaa ruokaa eikä piimäammeita pidetä\nhevostuvassa, koeta päästä sinne rengiksi!\"\n\n\"Jaa, entäpä jos menisit Tuovilaan rengiksi, ehkäpä pääsen vävyksi\ntaloon. Annahan on nätti tyttö, eikö ole, isä?\"\n\n\"On kyllä, mutta Tuovilan Annako sinusta huolisi?\"\n\n\"Eipä tiijä, olenhan se minäkin nuin komianlainen poika. Kun mennä\npyhänä olimme marjassa, niin tein minä Annalle ropposen ja Anna sanoi\noikein ihaillen: kiitos Risto, sinä olet oikein nälli! ja minä poimin\nAnnalle kourallisen hyvin kauniita vattuja, ja Anna sanoi: takki, nälla\nRisto! Anna kun on ollut setänsä luona Kuopiossa, on opetettu puhumaan\nruotsia ja kun minäkin osaan ruotsia, niin puhumme sitä. Viimeksi\nerotessamme sanoi Anna: Koo nu seera Risto po Tuovila okso, (joka\nsuomeksi tarkottavi: Käy nyt rakas Risto Tuovilassakin) ja minä sanoin:\nTakkar miukaste.\n\n\"Niin, minä menen Tuovilaan rengiksi ja pääsen vielä isännäksi; siinä\nei olekaan muita perillisiä kuin Anna. -- Te keksitte hyvän keinon,\nisä, hurraa!\"\n\nLassi katseli kummin silmin ainoan poikansa riemupuhkeita ja supisi\nitselleen: \"saapa nähdä jos ei tuo onnistu paremmin kun jäniksen\npyyntö\". Sanoi kuitenkin: \"Kuule Risto, varoita vaan, ettet saa\nrukkasia Annalta\".\n\n\"Minäkö saisin rukkaset, ohhoo! Rukkasia en pelkää, vaikk' oisi\nkuninkaan tyttö. -- Hei, Tuovilaan rengiksi ja sitte isännäksi isoon\nTuovilaan, kas se passaa! Mitähän kyläläiset ja Viisalan Sohvi, joka on\nniin ylpeä, sanovat, kun Risto syöskomi hopiapislainen pitkävartinen\npiippu hampaissa istuksii Tuovilan ison pirtin pöydän päässä, tahi\nkomentelee viertoväkeä isoilla paloilla ja heinämiehiä Enojoen isoilla\nnurminiityillä\".\n\n\"Kaikki hyvä, mutta ne rukkaset\".\n\n\"Rukkaset, rukkaset, arka niitä pelkää, vaan ei tämä poika\".\n\nPestausaika tuli. Risto teki uuden uutukaiset virsut, lainasi eräänä\nsunnuntaiaamuna siltavoudin pojalta puhtaan paidan, uuden verkatakin,\nuudet verkahousut ja uuden huopahatun, pesee silmänsä ja kampaa\nhiuksensa, ensikerran eläissänsä äitinsä kuoleman jälkeen monta vuotta\nsitte, (kamman oli saanut lainaksi Tiukka Antilta, joka oli mainio\nkampamestari) pukeiksen niin komeasti ja lähtee reippasemaan Tuovilaan.\nKonttinsa jätti hän kaipauksella kotiinsa. Tuovilan kujansuun kentälle,\ntien vierellä, jota Riston oli mentävä kylään, oli kokounut joukko\nkylän ja muidenkin lähikyläin nuorisoa leikkimään, kuten tapa oli\npyhäpäivinä. Kun Risto lähestyi joukkoa, niin ottivat miehet lakit\npäästänsä kumarrellen ja naiset niijaisivat syvästi; kukaan ei tuntenut\nRistoa nyt, vaikka hän muuten oli hyvin tuttu kylässä. Arveltiin:\n\"Mikähän herra se oli, isoon Tuovilaan näkyy kävelevän, mitähän asiaa\nsillä sinne on\" j.n.e. Luomaniemen Jussi arveli: \"Ei suinkaan se ole\nherra kun sillä oli virsut jalassa, eihän herrat kulje virsuissa\".\nUuran Maija: \"saattaa silti herra olla, jos on virsuissa lystin vuoksi\nkävellessään metsillä; olen minä kerran nähnyt sotamajurinkin kävelevän\nvirsut jalassa ja se vielä kirkonkylässä!\" -- \"Saattaapa kentiesi olla\nsotamajurin poika, Tuuri, häntä en oikeen tunne vaik'oon sen kyllä\nnähnyt, vähän sen näkönen tuo oli\", arveli Kaarakkalan Pekka.\n\"Katsokaamme kun hän lähtee Tuovilasta, niin menemme sinne kysymään\",\npäätti joukko.\n\nRisto saapui niin Tuovilaan ja tapasi isännän kotona. Isäntä katseli\npitkään, otti lakin päästänsä ja kumartaen kysyi: \"kuka te olette?\"\n\n\"Risto Rytkönen\".\n\n\"Ka, Risto. Tuhat tulinen, kun en sitä tuntenutkaan, kuinka sinä nyt\nolet niin viinissä vaatteissa?\"\n\n\"Ainahan niitä vaatteita löytyy, kun tosi tarve tulee\", vastasi Risto\nrehevästi.\n\n\"No, mitä sulla on asiaa nyt Risto?\"\n\n\"Tuota, minä arvelin kysyä, tuota tuota, ottaisitteko minun rengiksi?\"\n\n\"Rengiksi! no, joko sinä aijot ruveta työntekoon, ja mitä työtä sinä\nosaat?\"\n\n\"No, osaanhan minä kaikenlaista, osaan tehdä virsuja, tuohikoppia ja\nkonttiakin. Olen minä pyytänyt jäneksiäkin, niitä sain kerrankin kolme\nyht'aikaa yhdestä langasta\".\n\n\"Kolme jänestä yht'aikaa yhdestä langasta! oh, hoo, jopa pistit pitkän\nvalheen, Risto, eihän kolme jänestä saata mennä kerralla lankaan\".\n\n\"Saattaa kyllä, kysykääpä isältä, niin saatte kuulla etten valehtele\".\n\n\"Muuten ovat nuo luetellut työsi melkeen vähäpätöisiä. Virsunteko,\nerittäinkin vierto ja rovio aikoina, on kyllä tarpeellinen, vaan meidän\nrengit tekevät tavallisesti itsekukin virsunsa. Mutta onhan sitä meillä\nkesänaikana liijoitenkin, paljo muutakin työväkeä, jotka tarvitsevat\nvirsuja, erittäinkin vaimoväkeä, jotka kaikki eivät osaa itse tehdä,\nniin ehkäpä virsunteko kykysi tulee hyväänkin tarpeesen. Tuohikoppia\ntaas meillä ei tarvita, joka koppia lyöpi ja niitä tarvitsee, tehköön\nitse. Konttejakin on talon tarpeeksi entisiä. Jäneksiä kyllä saat\npyytää talviaikana, sehän on hyvä, erittäinkin kun kehut olevasi niin\njalo pyytäjä; ehkäpä osaat ajaa ja ruokkia hevosta, sillä meillä on\npaljo ajotöitä talviaikana erittäinkin\".\n\n\"Kyllä minä hevosta osaan ajaa, kun kulunpäällä ollessani olen paljo\najanut hevosella. Kerrankin kun Hiltulasta vietiin kaksikymmentä\nkulkianta (kerjäläistä) Liholahteen, niin, kun kyytipojalla paleli\nkäsiä ettei saattanut ajaa, otin minä ohjakset ja se meni aika kyytiä,\nniin että reki kaatui kolme kertaa taipaleella\".\n\n\"Onhan tuo sekin muutamanlaista ajoa\", sanoi isäntä nauraen, \"no kuinka\npaljo palkkaa sinä tahdot vuodelta?\"\n\n\"Mikähän nyt olisi kohtuus, mitä isäntä antaisi?\"\n\n\"No, en nyt tiä, kymmenen riksiä, siihen lisäksi saat viisi tolppaa\npestiä ja talon vaate; eiköhän se ole kohtuus?\"\n\n\"No, onhan tuota rahaa siinäkin, olkoon menneeksi?\"\n\n\"Mutta, Risto, ethän sinä ole vielä käynyt rippikoulua?\"\n\n\"En\".\n\n\"Vaan sun pitää selvittää rippikoulu, ennenkun tulet taloon; osaat kait\nsinä lukea, opetti kait äitivainaasi, joka oli niin hyvä lukia,\nsinunkin lukemaan?\"\n\n\"Osaan minä lukea; äitivainaja, voi, voi kun kuolit\", huudahti Risto,\nsuuret kyyneleet silmissä; \"rippikoulusta tuumaan isän kanssa\".\n\nRisto sai nyt pestirahat ja lähti pötkimään isänsä mökille. Porstuassa\nkohtasi hän Annan ja sanoi: \"Ja kommer reng po Tuovila\" (Minä tulen\nrengiksi Tuovilaan).\n\n\"Ahaa, hvad kan du göra\", (mitä sinä saatat tehdä) kysäsi Anna.\n\n\"Ja kan jööra va som helst, tu voor sii\", (minä saatan tehdä mitä\nhyvänsä, saat nähdä).\n\n\"Kuinka sinä nyt olet niin viinissä vaatteessa ja silmäsikin niin\npuhtaana etteihän sua tunnekkaan enään Risto?\"\n\n\"Ja haar loona o'm\", (ne olen lainannut).\n\nRisto, kun nyt oli saanut asiansa selville Tuovilassa, lähti viuhtomaan\naika kyytiä takasin isänsä luo. Sillaikaa kun Risto oli isännän\npuheilla kammarissa, oli kylän nuoriso leikkikentältä kokoutunut\nTuovilan isoon pirttiin uteliaana tietääksen mikä herra se oli, joka\noli isännän puheilla, ja niinpian kun Risto kerkesi ulos porstuasta,\npurkausi väki ulos pirtistä aika töminällä porstuaan, saadaksensa\nkuulla, mikä se herra oli. Isäntä astui myös ulos kammarista porstuaan\nkummeksien väen kummallista tungosta. Ensimmäinen, joka tapasi isännän\nporstuassa, oli Luomaniemen Jussi (eli Luoman Jussi). Hän kysyi\nhämökkäästi, kuin olisi ollut kuuma puuro kurkussa:\n\n\"Kuk'oil tuo herra joka käv isännän puheella?\"\n\n\"Kuka! mikä herra, en minä ole nähnyt täällä mitään herraa\". Annalta\npääsi kilisevä nauru, joka tarttui koko nuoriso laumaan, joka myös\nnauroi, tietämättä minkä tähden, niin että seinät helisivät. Jussia ei\nnaurattanut, kun hän luuli, että Anna ja koko joukko ivailivat häntä,\njonka tähden hän puoli vihassa matki isännän vastausta: \"mikä herra\",\ntuo joka tuolla laukkaa pitkin kujaa, osottaen kädellänsä ovesta\nkujalle.\n\n\"Jassoo, sekö herra, se oli Risto Rytkönen\". Taas päästi Anna aika\nkimakan naurun, johon koko joukko säesti, paitsi Jussi, huutain aina\nväliin, Risto Rytkönen, Risto Rytkönen, hi hi hi ja väliin huudahti\naina joku ivaten: \"No Jussi, nythän sait tietää kuka herra oli\". Jussi\noli vihassa ja sanoi:\n\n\"Johan minä sanoin teille kentällä, kun häntä kumartelitte ja\nniijailitte, ettei se suinkaan ollut mikään herra, kuin käveli\nvirsuissa\".\n\n\"Kuka se ensiksi kumarteli? Jussi, Jussi, Jussi, muistaakseni\", sanoi\nUulan Maija.\n\n\"Jussi, Jussi, Jussi\", huutivat kaikki yhteen ääneen.\n\n\"Kaikkia niitä on herrojakin, jokohan lähden perään ja annan sille aika\nselkäsaunan, minulla olisi sille entistä maksettavaa\", mutisi Jussi.\n\n\"Äläkä lähde, Risto antaa sulle oikean herraskylvyn ja sitte tulee\nsamanlainen käpälämäenlasku, kun Salmeenin heinäpielekseltä mennä\ntalvena, muistatko sitä Jussi?\" irrotteli Kaarakkalan Pekka.\n\n\"Ja Risto ehkä rutustaisi simsettisi ja tahraisi lankkisaappaasi\",\nmatkivat tytöt joukosta.\n\n\"No Pekka, mitenkä se kävi Jussille Salmeenin heinäpieleksellä, kun\näsken sanoit, kerro, kerro!\"\n\n\"Se oli näet sillä lailla\", kertoi Pekka, \"että Renkelin Heikillä oli\nSiikakosken talo syrjämaana mutta ei maksanutkaan maan veroja vaikka on\nrikas, jonka tähden maa myytiin maaherran kansliassa ja sihteeri\nSalmeeni osti maan. Huolimatta siitä ja huolimatta Salmeenin kiellosta\nteki Renkelin Heikki heinät maan niityiltä ja pielesti ne niinkuin\nennenkin. Salmeeni oli sanonut, sen kaikki tiesivät, ettei Renkelin\nHeikki heiniä vie, heinännoutajat saavat selkäänsä. Renkelissä\ntuumattiin miten heinät saataisiin kotiin. Jussikin oli kuullut\nSalmeenin uhkauksen ja sanonut: Aha minä olisin heinännoutajain\njoukossa, niin jumaliste vietäisiin heinät kotiin.\n\n\"Renkelin Heikki oli päättänyt, että eräällä aamupuhteella, kun vielä\noli pimeä, varustaa kahdeksan miestä ja yhtä monta hevosta\nheinännountiin. Jussia oli pyydetty joukon päällysmieheksi tietysti,\nitsekehutun urhoutensa vuoksi. Ristolla oli vähän vanhaa kostoa\nRenkelin Heikille, joka mustasukkaisuudesta oli Riston ajanut eräänä\npakkaisiltana pirtistänsä yön selkään. Kun Risto oli kuullut Renkelin\nHeikin väkivaltavehkeet, niin hän aikanaan huomautti asiasta Salmeenia,\njoka pyyti Ristoa ilmoittamaan tarkemmin ajasta milloin väkivalta oli\naivottu tapahtumaan. Hiljan illalla ennenkun heinännounti Renkelissä\noli päätetty, hiihti Risto Salmeenin luokse ja määkäsi: 'Moron kommer\nte hämtta höena'.\n\n\"'Puhu suomea, en minä ymmärrä ruotsia'.\n\n\"'Huomenaamupuhteella tulevat ne noutamaan heiniä!'\n\n\"'Ahaa, mitä nyt on tehtävä, tappelemaan minä en rupea, kieltämään\nkyllä menen, mutta eihän se auta. Montako miestä sieltä tulee\nheinännountiin?'\n\n\"'Kahdeksan miestä ja kahdeksan hevosta, kohta koko Kärsämän kylän\nkaikki miehet ja hevoset, aikoovat näet viedä kaikki heinät yhdellä\nkertaa'.\n\n\"'Sanoitko, että tulevat jo pimeän aikana aamulla?'\n\n\"'Niin, pimeän aikana', vastasi Risto.\n\n\"'Äläpä huoli, minulla on kone, jonka avulla ehkä saatamme\nheinännoutajat ajaa käpälämäkeen. Tuleppa tänne Risto'. Salmeeni\ntalutti Riston pimeään kammariin, pani siellä päähänsä muutamanlaisen\nnaamarin, johon hän puhalsi. Siitä tuli vähän ihmisen haamonen\nhirmuinen esine, tuumaa pitkät hampaat ja veripunanen kieli riippui\nsuusta ja siinä oli suun kohdalla kone, joka, kun kovasti puhui, antoi\nsenlaisen hirmuisen mölinän, että hiukset nousivat pystöön sitä\nkuunnellessa.\n\n\"'Sepä on kone, jonka avulla heinännoutajat pötkivät pakoon\nnurinniskoin kuin jänekset', vakuutti Risto hämmästyneenä.\n\n\"'Kuinka varhain luulet heinännoutajain saapuvan pielekselle?'\n\n\"'Kyllä ne ovat siellä viimestäänkin kuudenaikana, ja silloinhan on\nmelkein pilkkopimiä, erittäinkin nyt kuutonna aikana', vastasi Risto.\n\n\"'Etkö auta minua, Risto niin varustamme hirmun huomenaamulla. Pieles\non liki metsän rantaa, ja sitäpaitse on pieleksen vieressä iso tiheä\npajupensas. Sinä otat koneen kanssasi ja piilottaut pensaasen, etteivät\nheinännoutajat sua näe. Minä hiihtelen suksin toiselle puolen pielestä,\nkun noutajat tulevat, ja kiellän heitä ottamasta heiniä, jota kieltoa\nne luonnollisesti eivät tottele, niin silloin sinä hyppäät pensaasta\nylös ja kiljaset koneesta mitä sanoja tahdot. Laita vaan kone niinkuin\nolen näyttänyt'.\n\n\"'Kyllä minä olen apuna asiassa; tästä tulee lemmon hupanen leikki',\nvakuutti Risto.\n\n\"Risto oli laittaunut aikaisin pensaasen, oli saanut Salmeenilta\nturkin, jonka hän puki nurin päällensä, ynnä muutenkin varustettu\nvaatteilla vilua vastaan. Risto odotti ikävissään näytelmän alkua.\nVihdoin tulevat heinännoutajat pielekselle, kerskaillen keskenänsä:\n'Tulkoompa nyt Salmeeni estämään heinänvientiä' j.n.e.\n\n\"Jussi oli ensiksi laittanut häkkinsä pieleksen viereen, muut olivat\naikeessa tehdä samoin. Jussi kiipeää pieleksen harjalle muka hankoamaan\nheiniä häkkiinsä, kun samalla Salmeeni hiihtelee pielekselle ja sanoo:\n'Älkää hyvät ihmiset tehkö väkivaltaa, heinät ovat minun'.\n\n\"'Sinun, vainiin! pötki tiehesi, eli saat selkääsi, meitä on kahdeksan\nmiestä. Muuten minä yksin olen mies hoitamaan mokoman reppanan, kun\nsinä olet, tule vähän likemmäksi, niin nakkaan sinun tuonne\nkuusikkokorpeen, sieltä saat hakea heiniä', uhkaili Jussi. Samalla\nhyppää Risto pensaasta, hirmunen mölinä kuuluu: Mitäs täällä tehdään,\n-- helvettiin koko joukko! pyörittäin ja heiluttain kummituspäätänsä\nniin että se näytti kymmeneltä. Jussi kääntää päätänsä taaksensa,\nhyppää alas pieleksen harjalta ja lähtee laukkaamaan pakoon mitä\nnivelistä pääsi, muut perässä. Noin virstan päässä Jussi ei vielä\nuskaltanut katsoa taaksensa, vaikka mölinä oli lakannut, kysäsi\njuostessaan: vieläkö tulee? -- luullen paholaisen yhä ajavan tasaa.\n\n\"Hevoset tulivat raivoon ja laukkoivat mikä minnekin, muutamat tietä\ntoiseen kylään ja muutamat metsään. Yksi hevonen oli tarttunut\nvaljaistansa kahden puun väliin pieleksen läheisyydessä, josta se ei\npäässyt edes eikä ta'as.\n\n\"Sittekun Risto ja Salmeeni olivat nauraneet itsensä puolikuoliaksi\n'onnistuneelle näytelmälle', irtauttivat he hevosen vankeudesta.\nHevonen valjastettiin uudelleen, Risto istui tyhjään heinähäkkiin,\nsanoen: 'Minäpä ajan Renkeliin kuulemaan, mitä heinännoutajat tietävät\nkertoa urhoretkeltänsä!'\n\n\"Risto oli ajanut Renkelin talon kartanolle, käveli pirttiin ja lausui:\n'Hiihdellessäni jäneslankojani kokemassa, löysin hevosen tyhjän\nheinähäkin kanssa ja toin sen taloon, tuolla on kartanolla, keltähän\nhevonen unhohtui metsään?'\n\n\"Samalla astuu Renkelin Heikki (isäntä) pirttiin ja katsahtaa Riston\nkysymyksen johdosta pirtin akkunasta kartanolle. 'No hiisi, meijän\nraudikkohan tuo on, mistä sinä sen löysit, Risto?'\n\n\"'Likeltä pielestä Salinlahden niityn rannalta, jossa raudikko oli\ntarttunut kahden kuusen väliin ja suurella vaivalla sain hevosen siitä\nirti'.\n\n\"'Tästähän lähtivät varhain aamulla kahdeksan miestä, jokaisella\nhevonen, heinähäkki perässä, noutamaan heiniä Salinlahden niityltä.\nLuomajussilla oli raudikko. Mitä on tapahtunut ja mihin hornaan miehet\nja muut hevoset ovat joutuneet; eihän vaan Salmeeni niitä ole...'\n\n\"Ne urholliset heinännoutajat olivat kauhuissansa ja häpeissänsä\nkaikessa hiljaisuudessa hiipineet ja istuneet karsinan puoleisen\nrahille uunin viereen, niin ettei isäntä, joka oli nukahtanut\nkammarissa, kuullut heidän tuloansa eikä ensin pirttiinkään tullessansa\nheitä havannut, äänettä kun istuivat katsellen toisiansa pitkin\nnaamoin. Lieneekö koskaan maailmassa annettu näytelmää, jonka katsojat\nolisivat olleet niin synkkäisellä mielellä ja näyttäjät niin\nriemullisia, kun tässä näytelmässä.\n\n\"Vasta sitte kun isäntä oli kävellyt peremmäksi pirttiä, havahti hän\nheinännoutajat istuvan rahilla 'allapäin, pahoilla mielin, kallella\nkaikin kypärin'.\n\n\"Isäntä, kun huomasi miehet istuvan äänettä rahilla, kiljasi: 'No,\nmiehet, missä ovat heinät ja hevoset?'\n\n\"'Helvettiin kaikki heinät ja hevoset! En kuuna päivänä lähde mokomalle\nheinäretkelle, vaikka veisi vihtahousu venäläinen heinät ja hevoset\nyhtaikaa', ärjäsi Jussi kauhuissansa. 'Enkä minä. Enkä minä', huusivat\njoka mies yhteen ääneen.\n\n\"'Siellähän elämä oli, siellä pieleksellä', jatkoi Jussi. 'Juuri kun\nolin päässyt pieleksen harjalle ja alotin hankoomaan heiniä häkkiin,\ntulee Salmeeni renttu ja kieltää ettei heiniä saa ottaa, kun ne ovat\nhänen, muka. Hälle annoin minä aika vastaukset, mutt' yhtäkkiä ilmestyy\nmetsästä toiselta puolen pielestä joukko hirmusia keijukaisia, jotka\nälisivät niin -- voi kauheaa! ja niitten naamat -- voi hirmua! ja\nmeidän täytyi lähteä pakoon'.\n\n\"'Jokainen sen tietää, että Salmeenilla on koko paholaisjoukko\npalveluksessa. -- Kuuluuhan niitä näkyvän useasti sen kotonakin\nkaikennäköisiä', säesti isäntä.\n\n\"'Luitko, Jussi, kuinka monta keijukaisia oli', kysyi Risto\nirvistellen.\n\n\"'Lempo niitä jouti lukemaan, oli kait niitä vähintäänkin\nkolmekymmentä'.\n\n\"'Olivatko isoja?'\n\n\"'Oli yksikin niin pitkä, että pisimmän kuusen latvan yli näkyi sen\nkauhunaama, se juutas varmaan oli päällikkö, sillä oli syltää pitkät\nsarvetkin, muut olivat vähän pienempiä'.\n\n\"'Vai niin!'\n\n\"Näin on minulle kerrottu varmalta taholta\", päätti Pekka\nkertomuksensa. Koko nuorisojoukko huuti kuin yhdellä suulla: \"Jussi,\nJussi, semmoinen sankari!\"\n\nJussi, silmittömästi suutuksissa, karjasi: \"Valehtelet, Pekka, sen\nkotka\", ja lähti käpälöimään Riston perään mutisten: \"Mutta malta\nRisto, vai sinä se olit keijukaisseppänä Salinlahden heinäpieleksellä;\nsen kepposen saat maksaa selkänahkallasi, malta sinä\".\n\nRisto, joka nyt ei pitänyt kovin kiirettä ei kerjennytkään kauvas,\nennenkun näki jonkun juoksevan perässänsä ja ehkä ei likellä, tunsi hän\nJussin sekä aavisti Jussin kiireenmuotoisesta juoksusta hänen saaneen\njotakin vihjaa Riston tepposesta heinäretkellä, joten hän heti otaksui,\nettei Jussi laupeuden pakosta rientänyt hänen luoksensa, sen vähemmän\nkuin hän entuudesta tiesi, ettei heidän välillä vallineet ystävyyden\ntunteet, ehkä tutut keskenään olivat. Vakuuden vuoksi poimi Risto\nkiireesti, kuitenkin herättämättä Jussin huomioa, pikkukiviä taskuunsa\nja käveli huolettoman näkösenä eteenpäin, kuitenkin varulla, ettei\nJussi kerjennyt kovin likelle. Risto kyllä juoksemalla olisi kerjennyt\nmonta kertaa jättää Jussin, mutta hän ei tahtonut, sen vuoksi, että\nJussi olisi saanut aihetta kutsua häntä pelkuriksi, jota nimeä Risto\nsuurimmalla innolla kammoi. Polkutie, jota he nyt kulkivat, ohjasi\nvetelälle suoniitylle ja siellä joutui Jussi Ristoa niin liki, että\nRisto oli kuulevanaan jonkun juoksevan perässänsä ja kääntyi katsomaan\ntaaksensa. Jussi, joka oli varustanut itsensä vankalla kepillä, jolla\nhän oli aikonut muokata Riston pahanpäiväseksi, oli nyt kymmenkunnan\naskelta Ristosta. Risto näki heti Jussin kiukkuhaamusta, ettei siinä\nollut ystävyyden varjoakaan, eikä Jussikaan malttanut hallita\nkiukkuansa, vaan puisti heti keppiänsä ja pakisi: \"Ähä sinä virsuherra\n-- sinä kyläluuta -- sinä -- sinä sysinokka -- sinä koppimestari --\nsinä kissantappaja -- sinä keijukaisseppä -- sinä -- sinä -- -- kas nyt\nsaat selkänahkallasi maksaa kaikki temppusi yhdellä kertaa sinä\ntuiskunserkku\".\n\nRisto sieppasi taskustansa pienosen kiven, joka vinkuen lensi Jussia\nleukaan. Kivi vei myötänsä Riston sanat: \"Aha -- sinä pupun kaima --\nmuuta nimeä sulla ei ole -- pötki jo käpälämäkeen!\" Jussi vilahteli\nympärilleen saadaksensa jotakin heittoasetta, mutta kun ei nähnyt\nmitään sellaista asetta, lähti hän pötkimään pitkin laukoin pakoon,\nRisto perään. Kivi toisensa perästä lenti Jussin takapuoliin. Joka\nkerralla kuin Risto lennätti kiven Jussin perään, huuti hän: \"Pupu,\npupu, pupu, rukka\".\n\nPian katosi Jussi näkymättömiin ja Risto käveli verkalleen isänsä\nmökille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRiston lähdettyä Tuovilasta sanoi isäntä Annalle: \"Kaunis poika tuo\nRisto, kun se on oikeissa vaatteissa ja pessyt silmänsä, jota se\nharvoin taitaa tehdä\". \"No, onhan tuo muutama Ristokin\", vastasi Anna\npunastunein kasvoin. Isä katsoi Annaan kummastuksella ja sanoi:\n\"Käskepä äitisi tulla tänne kamariin\".\n\nEmäntä tuli heti ja isäntä sanoi:\n\n\"Minä pestasin äsken Risto Rytkösen rengiksi tulevaksi vuodeksi\".\n\n\"No ehkäpä hän saattaa jotakin tehdä, vaik'ei se tähän asti ole tehnyt\nmuuta, kun juossut ympäri maailmaa. Mutta eihän se olekaan kumma, kun\nRisto-riepu äitinsä kuoltua lapsena jäi yksinkertaisen isänsä\nkasvatettavaksi. Riston äiti oli erinomaisen siisti ja toimekas\nihminen, hänen eläissä oli Rytkölän mökki siisti kuin aika herrastalo\n-- ihme, että Hanna oli ottanut tuon Lassi-töpperön mieheksensä! Kerran\nkysyin Hannalta vaan leikillä, kuinka hän oli saattanut rakastua\nLassiin. Hanna vastasi: 'Niinhän se onnenratas pyörii tässä\nmaailmassa', ja puhkesi katkeraan itkuun, niin että sydämensä pelkäsin\nhalkeavan. Siitä arvasin, että joku onnettomuus hälle oli tapahtunut,\nenkä senkoommin koskenut siihen asiaan\".\n\n\"Se onkin hyvin hämärä asia\", lausui isäntä, \"eikä tällä seudulla muut\nkuin minä tiedä, kuten asia oikeastaan on. Sillä välipuheella, ettet\nhiisku kenellekään, kerron sulle asian: Kuten muistat, matkustin toissa\ntalvena Hämeessä pellavan ostolla. Sillä retkellä kohtasin eräässä\ntalossa vanhanpuoleisen vaimon, joka kertoi että monta vuoitta sitte\npalveli eversti T:n perheessä H:n kaupungissa erään köyhän virkamiehen\ntytär, mampseli Hanna S. seuraneitenä. Hanna mamseli oli komea ja\nnerokas tyttö. Everstin vanhin poika Torsten, joka oli nuori kaunis\nherra ja kuuluu nyt olevan majuri, oli rakastunut Hannaan ja tahtoi\nnaida hänet, vaan se aateliylpeä T:n perhe, Torstenin vanhemmat ja\nsukulaiset, nousivat kokonaan raivoon, kun Torsten ilmoitti asian.\nHanna, tämän tiettyänsä katosi paikalta, eikä tiedä kukaan vielä\ntänäpäivänä mihin se on joutunut. -- Tämä kertomus, kun sitä vertailen\nsiihen, mitä niinä aikoina puhuttiin nimittäin että Isoonsavolaan oli\nsaatu uusi komea emäntäpiika ja että se oli leski, koska sillä oli\nlapsi, sopii minusta Riston äidiksi, sillä hänen nimensä oli Hanna ja\noli ennen naimistansa emäntäpiikana Isosavolassa. Jos Hanna oli leski,\nsitä en tiedä, sen vaan luulen varmaksi, että nykyinen sotamajuri, joka\ntäällä tuontuostakin kulkee järjestämässä meidän vähäisiä sotajoukkoja,\non eversti T:n poika Torsten, josta vaimo mulle kertoi ja -- mikä\nminusta on kummaa -- on Risto aivan majurin näkönen, ja majurin poika\nTuuri on hyvin yhdennäkönen Riston kanssa. Lassi oli silloin renkinä\nSavolassa. Hän oli silloin, kuin nytkin, hyvin typerä, muuten\nhyväsävynen. Työtä hän ei osannut muuta kun hakata halkoja ja\nmetsästää. Pyytömies on Lassi aina ollut hyvä, hän kantoi metsästä\nlintuja ja jäneksiä niin paljo että Savolassa oli lihaa yltäkyllin\ntalon isolle väelle ja paljon lähetettiin rovastille ja vallesmannille.\nHanna taas oli erinomaisen taitava ruanlaittaja, sen laittamat\nlintu- ja jänespaistit olivat maanmainioita. Muistan kerrankin, kun\nSavolassa oli suuret kinkerikestit, joihin luonnollisesti oli kutsuttu\nkaikki kirkonkylän herrasväki, kun ruustinna sanoi: niin hyvää\nlintupaistia kun Hanna laittaa ei saa missään, johon kaikki sääntivät.\nSyötyänsä kiitteli ja syleili herrasväki Hannaa, niinkun hän olisi\nollut talonemäntä. Ja emäntä Hanna oli ei nimeltä vaan näöltä ja\nteolta. Puhtaassa piika-asussansa esiintyi hän kuin ruhtinatar kaikkein\nmuiden rinnalla. Niinä kolmena vuotena, kun hän oli Savolassa\nemäntäpiikana, muuttui talo melkeen tuntemattomaksi puhtaudessa ja\njärjestyksessä. Sitä kyllä kaikki ihmettelivät ihmettelemälläkin,\nminkätähden Hanna oli ottanut Lassin mieheksensä, ehkä hällä oli\ntarjona hyviäkin kosioita.\n\n\"Savolan isäntä oli kerran leikillään sanonut: Hanna, kun tulet\nnaimisiin, niin annan sulle Rauhaniemen torpan, se on hyvin kaunis\npaikka, kuten itse monta kertaa olet sanonut, siinä on sievät pelto- ja\nniittytilukset, kolmisen lehmää ja hevosen siinä voipi pitää ja\nasuinhuoneet hyvässä kunnossa, vaikei siinä nykyjään ole asukasta.\nRauhaniemi! -- ah kuinka se on minulle sopiva -- Rauhaniemi, ah! --\ntuhansia kiitoksia! -- oli Hanna sanonut riemumielissänsä.\n\n\"Hanna oli kerran iloissansa leikitellen sanonut koko talonväen\nkuullen: 'Minusta ehkä tulee Rauhaniemen emäntä, saati vaan saan miehen\n-- isäntä on luvannut'.\n\n\"'Olen kyllä luvannut ja se lupa pitää', lausui isäntä, myös koko talon\nväen kuullen.\n\n\"Lassikin oli jo aikoja sitte hartaudella toivonut pääsevänsä Savolan\ntorppariksi Rauhaniemeen, mutta kun nyt kuuli miten hänen hellin\ntoivonsa sai niin odottamattoman kuperkeikan, tunsi hän niinkuin olisi\nsaanut kuolinpiston sydämeensä. 'Voi, voi jos oisin parempi, niin ...\nmutta enhän sitä uskalla kuiskata omaankaan korvaani, sen vähemmin\nHannalle', oli Lassi vaikeroinut itseksensä.\n\n\"Eräänä päivänä, kun Lassi kohtasi Hannan kahdenkesken, sanoi Lassi:\n\n\"'Kyllä minä tuon teille lintuja ja jäneksiä sitte kun tulette\nRauhaniemen emännäksi'.\n\n\"'Tuopiko Lassi? sepä on oikein siivosti'.\n\n\"'Tuon', vastasi Lassi, suuret kyyneleet silmissä.\n\n\"'Tuopiko Lassi kernaasti?'\n\n\"'Tuon oikein kernaasti', ja puhkesi itkuun.\n\n\"'No, miksikä Lassi on niin murheissa, mitä on tapahtunut?'\n\n\"'Ei häntä juuri ole tapahtunut mitään, voi jos minä oisin parempi!'\n\n\"'Parempi? onhan Lassi siivo ja ystävällinen ihminen'.\n\n\"'Niin, vaan minä olen niin kehno'.\n\n\"'Kehno? ei suinkaan, onhan Lassi rehellinen ihminen'.\n\n\"'Vääryyttä tosin en ole tehnyt äyrin edestä kellekään, mutta...'\n\n\"'Mutta? mitä sitte tarkoitat?'\n\n\"'En uskalla sanoa'.\n\n\"'Uskalla? miksi et uskalla?'\n\n\"'En tohdi'.\n\n\"'Minä suutun jos et sano mitä tarkoitat'.\n\n\"'Jos olisin parempi, niin...'\n\n\"'Taas sama virsi -- niin?'\n\n\"'Niin saattaisin tulla Rauhaniemen isännäksi samalla kertaa kun Hanna\nemännäksi ... mutta...'\n\n\"'Tahtoisitko sen?'\n\n\"'Jos tahtoisin! vieläkin kysyy, se on ollut hartahin toivoni siitä\nasti kun ensikerran näin Rauhaniemen'.\n\n\"'No, tule sitte Rauhaniemen isännäksi!'\n\n\"'Otatteko minun isännäksi Rauhaniemeen -- mieheksenne?'\n\n\"'Otan!'\n\n\"'No, Herra Jumala! -- nyt on minulla kaikki mitä maailma saattaa\nantaa, enkä pyydä muuta Jumalalta enkä ihmisiltä'.\n\n\"'Mutta Lassi, sinun pitää olla hyvä isäpuoli Ristolle, oletko?'\n\n\"'No olen, saatte vaan nähdä. Minä opetan sen aika pyytömieheksi, --\nmilloin se on syntynyt?'\n\n\"'Kekrin aattona, viisi vuotta sitte!'\n\n\"'Kekrin aattona, se on hyvä merkki se, kyllä Ristosta tulee hyvä\npyytömies!' lausui Lassi riemuiten.\n\n\"'Tuotko nyt kernaasti lintuja ja jäneksiä Rauhaniemeen?' kysäsi Hanna.\n\n\"'Saatte vaan nähdä, että tulee metsänviljaa yltäkyllin'.\n\n\"'No, se asia on nyt selvillä, nyt lähdemme sanomaan isännälle,\nemännälle ja muulle talonväelle mitä on tapahtunut!'\n\n\"Lassin kasvot loistivat taivaallisriemusta kun hän käsikädessä Hannan\nkanssa käveli vieras tupaan, jossa isäntä ja emäntä istuivat.\n\n\"'Tässä saan esitellä Rauhaniemen torpan isännän ja emännän!' lausui\nHanna.\n\n\"'Mitä nyt? -- Lassi! -- mitä kummitusta -- Lassi?' huutivat isäntä ja\nemäntä yhteen ääneen.\n\n\"'Niin -- Lassi', sanoi Hanna kainosti.\n\n\"Pian sai koko talonväki kuulla tämän mainion uutisen. Kaikki\ntörmäsivät onnittelemaan parikuntaa. Lassin koukkuselkä oikeni niin,\nettä hän näytti puolta kyynärää pitemmältä kun ennen. Muutenkin yleni\nLassin arvo talonväen silmissä niin, että siihen siaan, kun häntä ennen\npuhuteltiin pilkka- ja komppasanoilla, häntä nyt kohdeltiin\nkunnioituksella ja kutsuttiin tästälähtein teiksi.\n\n\"Vihdoin lausui Savolan isäntä:\n\n\"'Ehkä tämä kohtaus oli odottamaton, on asia kuitenkin sellainen, että\nse ei koske minuun eikä muihinkaan. Hannalla on vapaus valita miehensä.\nRauhaniemen olen luvannut Hannalle ja sen saatte -- sanasta miestä --\nsinne saatte mennä asumaan, niinpian kun olette vihityt, eli milloin\ntahdotte. Kaksi lehmää saatte uudentalon apua, hevosta saatte lainata\ntalosta, niinkauvan kun saatte hankituksi oman, hevosia on talossa\nyltäkyllin. Talossa saatte olla, niinkauvan kun tahdotte, ja varustella\nitsellenne talon värkkiä'.\n\n\"'Ja minä annan neljä lammasta kesävilloinensa ja kymmenen kyynärää\nsarkaa', sanoi emäntä.\n\n\"Hanna ja Lassi kiittelivät isäntää ja emäntää heidän niin suuresta\nhyväntahtoisuudestaan. Isäntä vastasi kiitoksiin sanoen: 'Me olemme\nHannalle suuressa velassa kaikesta hyvästä, mitä hän on talossa tehnyt\nnäitten kolmen vuoden ajalla. Talon lapset, sekä suuret että pienet,\novat Hannalta oppineet paljo hyvää sekä sisällisesti että ulkonaisesti.\nSanalla sanoen: Hanna on muuttanut tämän talon kerrassaan paratiisiksi.\nSe vähä, jolla saatamme teitä auttaa, on ainoastaan vähänen palkinto\ntyöstäsi, Hanna. Suuri kiitos ja kunnia, Hanna!'\n\n\"'Suuri kiitos ja kunnia Hanna', säisti emäntä ja lapset yhteen ääneen.\n\n\"'Jumalapa Teitä siunatkoon isäntä, emäntä ja hyvät lapset!' lausui\nHanna hartaasti.\n\n\"'Mutta kun minulla ei ole mitään antaa kihloiksi Hannalle', kuiskasi\nLassi isännälle.\n\n\"Hanna kuuli Lassin kuiskauksen ja vastasi:\n\n\"'En minä tahdo mitään kihloja, annat mulle lempisydämesi, niin siinä\nkyllä'.\n\n\"'Onhan sulla Lassi, toihan veljesi Jussi nykyjään tänne sinulle\nmyytäväksi kymmenen ketunnahkaa, teetä niistä Hannalle kappa!'\n\n\"'Mutta ne ovat Jussin ja millä minä ne maksan?' sanoi Lassi\nalakuloisesti.\n\n\"'Kyllä minä hoidan maksuasian, vie sinä vaan nahat Kettulan-Matille\npeitottaviksi; sano terveisiä minulta, että nahoilla on hyvin kiire.\nRäätäli-Kalle kyllä sitte ompelee kapan'.\n\n\"'Ja minä kudon päällisen', huuti talon vanhin tytär!\n\n\"'Kuinka minä, mökin emäntä, voisin kulkea ketunnahkakapassa,\njonkamoista ainoastaan korkeitten ja rikkaitten herrain rouvat\npitävät', puheli Hanna.\n\n\"'Ei ole kukaan arvokkaampi kun Hanna pitämään hyviä vaatteita', sanoi\nisäntä.\n\n\"'Se on tosi', myönti Lassi. Hän riensi aittaan, kokosi nahkat ja\nnahkakääry seljässä hiippoi mitä koivista pääsi Kettulan-Matin luo ja\nhuuti: 'niillä on hyvin kiire. Terveisiä Ison-Savolan isännältä!'\n\n\"'Laitetaan heti!' vastasi Matti.\n\n\"'Joutuuko ne heti?' kysäsi Lassi.\n\n\"'Tulevalla viikolla!'\n\n\"'Vai vasta tulevalla viikolla!' sanoi Lassi huokaillen.\n\n\"Lassi käveli takasin kotiin allapäin ja pahoilla mielin.\n\n\"'No, mikä Lassia vaivaa, kun olet niin pahoillasi?' kysyi isäntä.\n\n\"'Vaikka sanoin terveisiä isännältä, lupasi Matti valmistaa nahkat\nvasta tulevalla viikolla'.\n\n\"'Hyvä', sanoi isäntä.\n\n\"'Hyväkö? Miksei laittanut niitä heti,' marisi Lassi.\n\n\"'Ei ne niin pian joudu, niissä on paljo työtä'.\n\n\"'Paljoko työtä! valmiit nahkathan nuo olivat', väitti Lassi.\n\n\"Joulun aattona pidettiin Isossa-Savolassa Hannan ja Lassin vihkiäiset\nja isot häät, joihin oli kutsuttu paitsi muita, rovastin herrasväki.\nHäissä oli ilo ylimmillään, jokaisen povessa hehkui tyytyväisyyden ja\nrauhan tunteet.\n\n\"Hiljan illalla vihdoin, kun häävieraat jo olivat lähteneet kukin\nkotiinsa, sanoi isäntä:\n\n\"'Eikö nuorelle parikunnalle tule jo uni, hevonen on valmis portaan\nedessä!'\n\n\"Hannalla oli hyvin vaikea salata hämmästystänsä, hänellä kyllä oli\nollut huolta tulevasta asunnostansa ja sen varustuksesta, mutta\nisäntäväki oli vakuuttanut, että sen asian kanssa kyllä kerjetään,\njonka vuoksi Hanna luuli, että hän miehinensä jää edelleen joksikin\najaksi taloon. Hannan hämmästys siis oli suuri, kun hän ajatteli\ntäytyvänsä lähteä autioon tyhjään mökkiin. Hän kuitenkin otti\ntalonväeltä jäähyväiset katkeralla mielellä, jonka hän toki osasi\nsalata, ja sanoi:\n\n\"'No, Lassi, nyt lähdemme uuteen asuntoomme! Missä tyttäret ja pojat\novat, että saisin heillekin sanoa hyvästi?'\n\n\"'Mihin lienevät juosseet. Minä toivon kohtaavamme useasti, kun tulemme\nasumaan näin liki toisiamme', vastasi isäntä teeskentelemättä.\n\n\"'No, Lassi', kiirehti Hanna.\n\n\"'Minä olen valmis', sanoi Lassi, joka ei murehtinut muuta, kunhan sai\nHannan kanssansa. Hanna kääräsi Riston uuteen ketunnahkakappaansa,\najatellen: kyllähän yhden yön tarkenee kylmässäkin näin varustettuina,\nja niin istuivat rekeen. 'Muut tavaranne, jotka nyt eivät mahdu rekeen,\nlähetän huomenna, ja toivon että Hanna itse tulee niitä noutamaan, niin\nsaamme kuulla minkälaisia unia näitte uudessa asunnossanne', sanoi\nisäntä.\n\n\"'Kauniita unia totisesti', ajatteli Hanna. Synkät pilvet pimittivät\nhänen mieltänsä, katkerasti katui hän kevytmielisyyttänsä, kun oli\nmatkaansaattanut tällaisen majanmuuton. Ristokin alkoi itkemään\ntäydeltä kurkkua, kysyen monta kertaa: 'Äiti mihinkä me nyt lähdemme?'\nTämäkin lapsen kysymys katkeroitti yhä enemmän Hannan sielua. Riston\nkysymykseen hän ei antanut muuta vastausta kun ajatteli: 'Maailma on\nkylmä ja rauhaton, ihmiset kolkkoja ja itsekkäitä', j.n.e. Kun olivat\nistuneet rekeen, niin ajoi renki aika viuhkaa Rauhaniemeen päin. Hanna\najatteli: Renkikin ajaa sukkelaan päästäksensä meistä niin pian kun\nmahdollista 'kaikkialla kylmyyttä vaan'. Pian joutuivat ajajat\nRauhaniemen näkyviin. Hanna näki pimeän läpi valkioita akkunoista, ja\nkysäsi rengiltä: 'Mistä nuo valkiat näkyvät?'\n\n\"'Rauhaniemestä kait ne näkyvät', vastasi renki.\n\n\"'Ei siellä kyllä asu ketään, mutta kyllä valkiat näkyvät\nRauhaniemestä, se varma on', vakuutti renki.\n\n\"Pian ajoivat he kartanolle, jossa pimiässä näkivät seisovan kaksi\nhevosta, jotka Hanna päivänaikana kyllä olisi tuntenut, ja kuulivat\nkuskien puhuvan jotakin keskenänsä. Toinen kuski sanoi: 'No on se\nmuutamilla onni tässä maailmassa, kun tuollakin Lassi Rytkösellä, että\nsaapi tällaisen hyvän talon ja luultavasti aivan ilman, sillä millä\nvaroilla Lassi maksaisi!'\n\n\"'Ei taloa olisi Lassi saanut, sen on Savolainen antanut Hannalle, ja\ntuo höperö otti Lassin mieheksensä', lausui toinen kuski.\n\n\"'Kyllähän tässä paikassa voipi hyvästi elää, liijoitenkin kun\nsemmoinen pohatta, kun Savolainen on tukena. Savola onkin muutamissa\nvuosissa rikastunut mahdottomasti', lausui edellinen kuski.\n\n\"'Savolan rikastuminen on Hannan ansio. Mistähän se on kotoisin,\ntiedätkö sinä?' kysyi toinen kuski.\n\n\"'En tiedä, enkä pidä vaaria, hyvä ja jalo ihminen kuuluu hän olevan'.\n\n\"Hanna ei ollut kuskien puheesta kuullut muuta kun äänen. Hän kysäsi\nhämmästysäänellä:\n\n\"'Onko tämä Rauhaniemi?'\n\n\"'Ompa tietenkin', vastasi ääni kartanolta.\n\n\"'Ompa tietenkin', vastasi samalla toinen ääni kilisevällä naurulla\nporstuvan ovelta; se oli Savolan Siinan ääni, jonka Hanna hyvin tunti.\n'Tänne odotetaan uusia asukkaita', jatkoi Siina, hypäten samalla reen\nviereen, siepaten Riston syliinsä ja vetäen Hannaa kädestä sisälle\nhuoneesen. Kun Hanna siten oli joutunut sisälle, ympäröi häntä parvi\nnuorisoa, joka riemulla huuti: 'Terve tulemaan, Hanna, Rauhaniemeen!'\n\n\"'Terve tulemaan Herran nimessä', sanoivat rovasti ja ruustinna, jotka\nmyös olivat seuranneet Savolan nuorisoa edeltäpäin Rauhaniemeen,\nsaadaksensa nähdä, millä mielellä Hanna astui uuteen asuntoonsa. Hanna\noli niin hämmästyksissänsä, ettei hän ymmärtänyt mitä ajatella. Vihdoin\nsanoi hän syvästi liikutettuna: 'Eikö tämä kaikki ole puhdasta\nunennäköä? Ei, herällä olen ainakin, näenhän luonnollisilla silmilläni\nkaikki esineet'.\n\n\"'Kuka on valmistanut minulle tämän odottamattoman ihastuksen?' huuti\nHanna ilokyyneleet silmissä.\n\n\"'Me olemme laittaneet huoneenne siihen kuntoon, että tässä voitte\naluksi asua', huuti Savolan nuoriso riemuiten.\n\n\"'Kyllähän sen arvasin, Jumala teitä siunatkoon, rakkaat lapset, tätä\nminä en ole ansainnut', lausui Hanna, syleillen kaikkia.\n\n\"Savolan nuoriso oli nimittäin jo päivää ennen häitä, Hannan ja Lassin\ntietämättä varustanut Rauhaniemeen kaksi asuinhuonetta hyvään\nasumakuntoon, koristanut ja varustanut huonekaluilla parhaan älynsä\nmukaan.\n\n\"Samalla hetkellä, kun Hanna oli sanonut: 'Tätä minä en ole ansainnut',\naukeni tuvan ovi ja Savolan isäntä emäntineen astuivat sisään.\n\n\"'Otetaanko tässä uudessa talossa vieraita vastaan näin yönaikana?'\nkysyi isäntä.\n\n\"'Otetaan', määkäsi Lassi, isäntä kun hänkin muka nyt oli.\n\n\"Hanna ei saanut sanaa suustansa vastaukseksi, tämä uusi kohtaus teki\nhänen kokonaan mykäksi. Hän hyppäsi isännän ja emännän luokse, jotka\nseisoivat vieretysten, kietoi heidät käsivarsillansa ja vaipui heidän\nrinnoillensa tukahtumaisillansa yhdellä kertaa sekä suru- että\nriemuitkuun. Häntä kalvasi näet omantunnon haikeat soimaukset siitä,\nettä hän oli eronnut Savolasta katkeralla ja nuhteellisella mielellä;\ntoiselta puolen taas paisuttivat kiitollisuuden tunteet kyyneltulvaa.\n\n\"Noo, Hanna, tuollako surullisella lailla alotat uutta emäntätointasi?'\nlausui isäntä.\n\n\"'Ei, rakas isäntä, se ole suru yksin, kun minua tällä erällä\nliikuttaa. Kiitollisuuteni syvyyttä en voi mitata, vaan kun tunnen\nitseni tuiki ansiottomaksi kaikkeen siihen suureen rakkauteen, jolla\nminua niin runsaasti olette suosinut, niin tunnen suureen onneeni\nsekoitetuksi ansiottomuuteni katkeruuden. Kiitollisuuteni sammuttaa\nainoastaan kuolema'.\n\n\"'Minä toivon, että tässä torpassa voitte elää kärsimättä suuria\npuutteita. Vähäinen peltomaa on hyvää, pienoinen niittymaa samanlaista.\nHyviä kaskimaita on talon maalla, joita saatte, saati jaksatte\nviljellä', lausui isäntä. Hän jatkoi:\n\n\"'Eihän tällä tienoolla olisi elämä kovin raskasta, saati saisimme\nrauhan venäläisiltä, jotka tuon tuostakin ryntäävät rajan yli murhaten,\npolttaen ja ryöväten. Kuninkaalla ei ole tarpeeksi sotavoimia\nsuojelukseksemme, eikä ole helppoa suojella pitkiä rajoja erämaissa,\nmeidän täytyy siis turvautua Jumalan apuun ja omiin voimiimme'.\n\n\"Näin kertoi rovastivainaja minulle koko Hannan historian. --\nRauhaniemessä elivät Hanna ja Lassi poikinensa aika hyvästi monta\nvuotta, kunnes venäläiset taas eräänä kesänä suurella joukolla\nryntäsivät rajan yli, polttivat Isonsavolan poroksi ja ryöväsivät\nkaikki omaisuuden, niin että ihmiset hädintuskin pääsivät vihollisen\nkourista puolialastomina pakoon metsiin. Vihollisten joukossa oli nähty\nLuomaniemen Jussi oppaana -- katala maansa petturi! Samanlainen hävitys\nkohtasi Rauhaniemenkin asukkaita. Lassilla vaimonsa ja Riston kanssa ei\nollut nyt muuta keinoa kun turvautua veljensä Jussin pikku mökkiin,\njonne he muuttivat ja jossa pari vuotta asuttuansa Hanna kuoli. Risto\njäi kymmen-vuotiaana äidittömäksi. Lassi taas vajosi entiseen\ntyperyytensä, joten Riston kasvatus jäi kokonaan sikseen. Ei siis\nkumma, että Ristolla oli katupojan viitteitä; tyhmä hän ei ole, enkä\nminä luule olevan epärehellisenkään, minä vaan pelkään, että kun hän\ntulee taloon, Anna rakastuu häneen\".\n\n\"Mitä joutavaa. Anna on 14 vuotias ja Risto lienee kahdenkymmenen\nvanha, rippikoulua käymättömät vielä molemmat\", lausui emäntä.\n\n\"Minä tein sen välipuheen Riston kanssa, että hänen pitää suorittaa\nrippikoulu ennenkuin tulee taloon\".\n\n\"Anna tahtoo myöskin rippikouluun tänä syksynä\", vastasi emäntä.\n\n\"Kas sitä, yhtaikaa rippikouluun, siitä ei tule mitään, kyllä Anna\nkerkeää sinne tulevana syksynä\", väitti isäntä.\n\n\"Tuossa vielä johtuu mieleeni\", sanoi emäntä, \"Hannan historia, sen\nolen kuullut Hanna-vainaan omasta suusta, kun hän vielä eli, vaikk'en\nsiitä ole sulle puhunut, kun Hanna tahtoi ettei kukaan tarvitse tietää\nhänen elämänsä vaiheista. Se on kuten kerroit, niin että Hanna oli\nseuranaisena eversti T:n perheessä ja että Torsten rakastui Hannaan ja\ntahtoi naida hänen. Vaan kun Torstenin vanhemmat ja sukulaiset olivat\njäykästi vastaan ja kun Hanna sai sen tietää, päätti hän kerrassaan\nkadota pois paikkakunnasta. Hanna kertoi näin:\n\n\"'Kun rakkautemme meni jo liian pitkälle ja kuulin Torstenin vanhempain\njyrkästi kieltävän aivottua naimistamme, niin päätin kadota kauas\nerämaahan. Vanhempani olivat kuolleet. Torsten esitti, että pakenisimme\nyhdessä johonkin erämaahan Venäjän rajalle, eläisimme siellä vaikka\nmissä pikku mökissä, odottain parempia aikoja. 'Ja ehkäpä siellä\nsaataisiin olla päällikkönä ja apuna kansalle vihollista vastaan',\nsanoi Torsten. Torstenin vanhemmat eivät olleet rikkaat, mutta kovin\naatelisylpeät. Torstenilla siis ei ollut suuria varoja, mutta hänellä\noli eräs hyvin rikas ystävä, joka oli luvannut kaikkea apua mitä\nTorsten tarvitsi. Torsten sanoi: 'Köyhyyttä emme tarvitse kärsiä, mitä\nmuuta tarvitsemme, antaa meille rakkautemme'. Minä kuitenkaan en voinut\ntaipua Torstenin esityksiin enkä tahtonut sitoa häntä asemaan, joka ei\nollut hänen. Päätin siis paeta yksin ja rukoilin Torstenia, että\nunhottaisimme kaikki ja eroaisimme iäksi. Torsten vihdoin taipui\npäätökseeni, sillä se oli minun puoleltani järkähtämätön, kuitenkin sai\nhän luvan seurata ensimäisen taipaleen omalla hevosellansa -- silloin\noli talven aika -- peninkulman matkan yhteen mökkiin, jossa erosimme\nviimeisen kerran. -- Oi hirmuinen hetki. Mökistä saatettiin minua aina\netemmäksi, kohden erämaita. Vihdon monta viikkoa vaellettuani saavuin\nerääsen taloon, johon vihdoin seisatuin, kun nyt olin tarpeeksi\nkaukana, syvässä sydänmaassa. Talossa asuin pienessä kammarissa\nkokonaista kaksi vuotta. Ihmiset talossa olivat erinomaisen rakkaita.\nTäällä syntyi Risto. Talossa tein kaikenlaista käsityötä, joita\nteoksiani annoin talonväelle ja sain niitä vastaan ruoka-aineita.\nVihdoin kuulin puhuttavan Isosavolasta, joka, ehkä kaukana, oli\nkoulutalo. Huhu tiesi myös kertoa, että Isosavolassa tarvittiin\nemäntäpiikaa, jonka tähden palkkasin asian alkain erään vaimon\ntiedustelemaan asiasta. Kahden viikon perästä palasi vaimo ja kertoi,\nettä emäntäpiikaa tarvitaan, mutta kelvollista; hänen pitäisi olla\npaikalla kahden viikon kuluessa. Palkkaa oli isäntä sanonut maksavansa\nansion jälkeen. Minä heti matkustin Savolaan ja pääsin emäntäpiiaksi.\nKysymykseenne, kuinka otin Lassin miehekseni, on helppo vastata: se oli\nehkä väärin tehty, että menin avioliittoon Lassin kanssa. Minä selitin\nLassille jo edeltäpäin, ettei sydämmessäni ole sijaa aviorakkaudelle,\nei miehelle, kuka hyvänsä se oli, ainoastaan lämmin ja vilpitön\nystävyys. Sen kohdan on Lassi oikein ymmärtänyt, hän on ollut ja on\nhyvä ja ystävällinen. -- Siinä historiani, lopun olette ehkä kuulleet'.\n\n\"Kertomuksesta käy selville, että Risto on sotamajurin poika, sillä\nsotamajuri on eversti T. vainajan poika, johan minä sen arvasin, asia\non aivan selvä\", sanoi Tuovilan isäntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kahakka Riston ja Luomaniemen Jussin välillä oli päättynyt siten,\nettä Jussi liippoi käpälämäkeen, käveli Risto verkalleen isänsä\nmökkiin.\n\n\"No pääsitkö rengiksi Tuovilaan?\" kysyi Lassi.\n\n\"Pääsin kyllä, mutta pitää mennä rippikouluun ensin\".\n\n\"No, sinun pitää mennä rippikouluun, senhän kerkeät suorittaa ennen\nkekriä, jos et ole unhottanut lukua äitisi kuoleman jälkeen. Saat\nruveta lukemaan raamatun psalttaria, uskontunnustuksen kappaleita\".\n\"Epäkappaleita\", ojenti Risto. \"Niin epäkappaleita\", jatkoi Lassi.\n\n\"Entäs pyytösanat\", irvisteli Risto.\n\n\"Ei papit ymmärrä pyytösanoja\", tokasi Lassi vihaisesti. \"Sinun pitää\nosata lukea sisältä ja ulkoa aapinen, lyhyt katkesmus ja pitkä\nkatkesmus\".\n\n\"Mitenkä sitä oppii niin paljo ulkoa parissa viikossa?\"\n\n\"Kyllä sitä oppii, lukee ensin sisältä, panee sitte kirjan ja silmänsä\nkiini ja lukee ulkoa, niin minä tein ennen. Muuten käypi se niinkin\nlaatuun, että minä luetan, minä katson kirjasta ja sinä luet ulkoa.\nAnnappas minulle ensiksikin aapinen, niin minä luetan ulkoa. No,\nosaatko Isämeidän ulkoa?\"\n\n\"Osaan\".\n\n\"Lue se\", kehoitti Lassi.\n\n\"Isämeitä, joka olet taivaassa, tapahtukoon sinun valtakuntasi, anna\nmeille jokapäiväistä leipää ja päästä meitä pahasta ijankaikkisesti\namen\".\n\n\"Oikein\", sanoi Lassi.\n\n\"Oikein\", samasi Risto itseksensä. \"Oikein\", sanoi ukko rukka, vaikka\non kirja ylös alaisin kädessä!\"\n\n\"No, osaatpa lukea ulkoa; lue nyt katkesmuskin ulkoa niin minä luetan\nennenkun lähdet rippikouluun\".\n\nNiin tehtiinkin. Lassi luetti ja Risto luki samalla tarkkuudella kun\nennenkin ja sai isältä saman arvolauseen: \"Oikein\".\n\nNäin varustettuna lähti Risto eräänä päivänä rippikouluun, kontti\nseljässä ja muuten tavallisessa puvussansa. Ensimmäisenä päivänä\nkoeteltiin sisälukua, Risto ei ollut unhottanut sisälukua, hän luki\nselvästi mitä kirjaa hyvänsä, niin että maisteri antoi hänelle julkisen\nkiitoslauseen, sanoen: \"Risto on paras sisälukia koko pitäjässä.\nMiten lienee ulkoluvun kanssa, sitä koettelemme myöhemmin. Mitä sulla\ntuo kontti tekee myötään seljässä, Risto?\" kysyi pappi. \"Siinä\nsäilytän kaikki tavarani; sentähden en tohdi jättää niitä, ehkä\nvarastettaisiin\".\n\n\"Vai niin\", sanoi pappi naurahtaen, ja siihen päättyi se kysymys.\n\nOllikin oli rippikoulussa; hänenkin oli Risto opettanut sisälukuun,\nniin että Olli luki \"melkein hyvästi\", sanoi maisteri.\n\nTuli sitte ulkoluvun vuoro, Risto luki ulkoa papin käskystä.\n\n\"Teidän pitää pelkäämän ja rakastaman, mikä se on vastaus?\"\n\nPappi: \"No, no, eihän se niin seiso, Teidän pitää, vaan Sinun pitää\nj.n.e\".\n\nRisto: \"En toki maisteria sinuksi sanoisi, vaan jos niin pitää olla\nniin, Sinun pitää pelkäämän rakastaman, mikä se on vastaus\".\n\nPappi: \"No et sinä saa sanoa, mikä se on vastaus; minä kysyn: Mikä se\non, ja sinä sanot: vastaus, ja luet. No lue nyt!\"\n\nRisto: \"Sinun pitää pelkäämän ja rakastamaan j.n.e\".\n\nPappi: \"Mikä se on?\"\n\nRisto: \"Vastaus\".\n\nPappi: \"Mikä vastaus?\"\n\nRisto: \"Mikä se on vastaus\".\n\nPappi: \"Johan minä sanoin, ettet sano niin, minä kysyn: mikä se on, ja\nsinä sanot vastaus\".\n\nRisto: \"Vastaus\".\n\nPappi: \"Ei, sano niin kun minä äsken neuvoin!\"\n\nRisto: \"Minä kysyn mikä se on ja sinä sanot: vastaus\".\n\nPappi: \"No, tolvana, etkö nyt ymmärrä, kun minä kysyn: Mikä se on, niin\nsinä luet vastauksen!\"\n\nRisto: \"Vastaus\".\n\nNyt suuttui pappi ja ajoi Riston pöydän alle konttineen päivineen,\nkuten papin tapa oli rangaista kehnoja lukijoita.\n\nOllin ulkolukuvuoro tuli nyt. Olliltakin sai pappi melkeen samanlaiset\nvastaukset kun Ristolta, jonka tähden Ollikin ajettiin samaan\nkortteriin Riston kanssa.\n\n\"Terve tulemaa, Olli! Olipa tuo hupaista että sain kanssa-asukkaan,\ntäällä tuntuikin jo hyvin kuivalta yksin istua\", kalkatti Risto, niin\nettä koko joukko sen kuuli. Rippikoululaiset eivät saattaneet pidättää,\nvaan puhkesivat kurkuntäyteiseen kaakatus-nauruun, pappi sähisi\nsuutuksissaan. Hän istui pöydän vieressä pitkä takki päällä, jonka\nhelmain nurkat venyivät laattialla. Hän veteli tupakan savua pitkästä\npiipunvarresta, jonka kopan asema myös oli laattialla, pöydän alla.\n\nRisto kuiskasi Ollin korvaan, kenenkään muitten kuulematta: \"Otappa\nkontista näveri ja pieni pakkula palanen, niin teemme tuolle tyhjän\nlörpöttelijälle pikku kepposen\".\n\nRisto väänti näverillä papin takinhelman kiini pöydän jalkaan ja\nsytytti papin piipusta pakkulapalasen, jonka hän varovaisesti laski\npapin pumpulivaate housuin kureesen liki sitä paikkaa, jossa\nhousunlahkeet yhtyivät toisiinsa. \"Saati nyt istuu hetken paikallansa,\nniin saamme vilppaan näytelmän\", irvisteli Risto.\n\nSamalla kertaa kun Risto askaroi mainitussa toimituksessansa, seisoi\npöydän toisella puolella, vastapäätä pappia eräs rippikoulutyttö, jonka\nkanssa pappi paraikaa piti tutkintoa \"ymmärrys kysymyksillä\". Pappi oli\nkysynyt tytöltä: \"Miksikä me kutsumme sitä paikkaa johon hurskaiden\nsielut joutuvat kuoleman jälkeen?\" Tytöltä ei joutunut vastausta,\nennenkuin pappi hyppää seisalleen ja kiljasee: \"No helvetti!\" Tyttö\nhätäyksissänsä luuli että se oli vastaus papin kysymykseen, huuti papin\njälestä: \"helvetti\".\n\nPappi lähtee rynnistämään pirtin ovea kohti, pöytä perässä. Vihdoin\nrepesi takki irti pöydästä, Pappi syöksiihen vesiammeesen, joka oli\ntäynnä vettä pirtinloukossa. Koululaiset luullen että maisteri oli\ntullut päävikaan, törmäsivät ulos pirtistä kartanolle, huutain:\n\"Maisteri tuli hulluksi, hukuttaa itsensä vesiammeesen!\"\n\nRiston pakkulapalanen oli näet sytyttänyt papin housut, josta seurasi\npikainen lähtö vesiammeen luo.\n\nSamalla kun tämä hälinä oli kartanolla, saapuivat sinne kyytirättäri ja\nlautamies, jotka olivat palausmatkalla erästä karanutta rosvoa\netsimästä. Hekin riensivät, lasten huudon johdosta pirttiin, tapasivat\nmaisterin vesiammeesta ja pelastaaksensa hänet hukkumasta, ottivat\nhänen syliinsä, kantoivat kartanolle ja veivät vankilaan! Hekin olivat\nvarmaan vakuutetut siitä, että maisteria oli kohdannut hulluus, kun\ntahtoi hukuttaa itsensä. Maisteri kyllä vakuutti, ettei hän ole hullu,\nmutta kun hän ei saattanut, eli ei tahtonut, antaa tyydyttävää\nselitystä kohtauksen alkuperästä, niin hänen vakuutuksiansa ei kukaan\nuskonut, paitsi Risto ja Olli, jotka kyllä tiesivät tapauksen syyn,\nvaan olivat etupäässä ihmettelemässä sitä.\n\nHaitaksi maisterin nykytilaiseen kohtaloon vaikutti sekin seikka, että\nhän oli aivan tuntematon paikkakunnassa, johon aivan nykyjään oli\nmuuttanut jostakin kaukaisesta maanosasta, senkin tähden ei uskottu\nhänen vakuutuksiansa.\n\nMaisteri ei tullut ajattelemaankaan sitä, että Risto ja Olli olisivat\nsyylliset tähän tapaukseen. Tulen housuihinsa oli hän voinut itse\npudottaa piippuansa sytyttäissä, arveli maisteri. Sitä hän kumminkaan\nei oikein käsittänyt, miksi pöytä seurasi häntä jyrinällä, kun hän\nhyökkäsi vesiammetta kohti, vaan kun hänen tapansa ei ollut vajoutua\nsyvällisiin harkkimuksiin, jätti hän koko sen seikan lonsaan.\n\nPääasia maisterilla oli nyt saada ympäristönsä vakuutetuksi, ettei hän\nollut hullu. Nimismies piti poliisitutkinnon asiassa, kaikki\nvieraatmiehet todistivat, että maisteri oli hypännyt vesiammeesen,\nnähtävästi tarkoituksessa hukuttaa itsensä, kosk'ei muuta syytä tietty.\nMaisteri kyllä väitti ei hypänneensä vesiammeesen hukutusmielessä,\noikiasta syystä hän kuitenkaan ei hiiskunut mitään (miksi hän sitä ei\ntehnyt, on vielä tänäkin päivänä historiallinen salaisuus), vaan kun\nhän oli nyt kerran selitetty hulluksi, niin eivät hänen vakuutuksensa\nhäntä auttaneet.\n\nNimismies oli, syvällisten harkkimusten jälestä, lausunut:\n\"Tieteelliseltä kannalta katsoen on maisteri B----g arveluttavasti\nmielivikainen, jonka tähden en voi häntä päästää vankilasta, ennenkun\nmaaherra, jolle asia tulee ilmoitettavaksi, on määrännyt\nlääkärintutkinnon\".\n\nKaikeksi onneksi maisterille saapui seuraavana päivänä piirilääkäri\nvirkamatkallansa pappilaan. Rovasti K----g ilmoitti asian lääkärille,\njoka heti meni vankilaan \"hullua\" tutkimaan. Vasta nyt tunnusti\nmaisteri lääkärille kahdenkesken syyn, minkätähden hän hyppäsi\nvesiammeesen. Lääkäri palattuansa rovastin luo, jonne myös nimismies\noli saapunut kuulemaan tulosta lääkärintutkinnosta, kiljasi, olevanansa\nvihastuneena: \"Te olette vanginneet syyttömän, menkää heti päästämään\nmaisteri, ja saattakaa hänet tänne\".\n\n\"Mutta\", äänsi nimismies.\n\n\"Ei mitään mutta, tehkää niinkuin sanoin, eli...\"\n\n\"En minä ole vanginnut maisteria, kyytirättäri ja lautamies ovat sen\ntehneet\", väitti nimismies.\n\n\"Kuka piti poliisitutkinnon, eikä vapauttanut maisteria? Saatte vastata\ntyöstänne, menkää heti noutamaan maisteri, kuten sanoin!\" lausui\nlääkäri.\n\nNimismies näki nyt vihdoin hyväksi totella lääkäriä, peläten pahempia\nseurauksia. Hän vapautti maisterin ja saattoi hänen rovastin huoneesen.\n\n\"Noo, veli B. terve tulemaan kurrasta! Rippikoulu keskeytyi pari\npäivää, koulunuorisolle se ei suinkaan ollut ikäväksi, huomenaamulla\njatkaa veli rippikoulua!\"\n\n\"Jatkakoon tuhattulinen, vaan en minä, koko kouluaan en, vaikka\njäisivät ruunankummiksi jokainen. Sen juhtajoukon kanssa saattaa\ntapahtua mitä hyvänsä\", lausui maisteri vihoissansa.\n\nNimismies oli kuitenkin, kuten säännöllisen virkamiehen tulee, heti\nlähettänyt maaherralle \"raportin\" tapauksesta. Lääkäri, joka nyt oli\npalausmatkallansa läänin pääkaupunkiin, saapuikin sinne melkeen\nyhtäaikaa kun nimismiehen raportti maaherralle. Tämä kohtasi lääkärin,\njoka oli maaherran likisukulainen, ja sanoi: \"J----n pitäjään nimismies\nilmoittaa, että kirkkoherran apulainen B----g siellä oli tullut\nraivohulluksi ja vangittu, kävitkö matkallasi J----sa?\"\n\n\"Kävin kyllä ja vapautin mainitun vangin\".\n\n\"Vapautit! kuinka niin?\"\n\n\"Joo, asia oli näin: Maisteri B----g oli alkanut pitämään rippikoulua\nja jotenkin saanut kulovalkian housuinsa aralle paikalle ja\nsammuttaaksensa tulipaloa hypännyt vesiammeesen, josta se tyhmä parvi\nsai sen käsityksen, että maisteri B----g tahtoi hukuttaa itsensä\nvesiammeesen. Kaikesta mitä kuulin, puhuteltuani erästä paikalla\nollutta koulutyttöä, sain minä sen käsityksen, että tapauksen oli\nmatkaansaattanut joku poika veitikka, joka, kostoksi siitä että\nmaisteri B----g, tapansa mukaan, oli ajanut kehnolukiat pöydän alle,\noli toimeenpannut palon\".\n\n\"Mutta nimismies, kyytirättäri ja lautamies ansaitsevat yhtäläisen\nrangaistuksen tyhmyydestänsä. Kurraan koko joukko!\" uhkasi maaherra.\n\n\"Jos kaikki tyhmyyden tekijät pantaisiin kurraan, niin kukahan sitte\nvapaana kävelisi?\" lausui lääkäri hymyillen. \"Lääkärinä tahtoisin toki\nestää mokomaa tautia\", jatkoi hän.\n\nMaaherra, vanha sotilas ja siis vähän harkkien sivililakien sääntöjä,\nja taipunut sotakomentoihin, ei kuitenkaan nähnyt hyväksi päästää\npahantekijöitä rankaisematta, jonkavuoksi hän vasiten lähetti\nkivalterin käskyllä sulkea nimismies, kyytirättäri ja lautamies neljän\npäivän vankeuteen samassa paikassa, jossa maisteri B----g oli pidetty\nvankina. Niin tehtiinkin, näiden kolmen syyllisen täytyi mennä\nvankeuteen, siinä ei auttanut mitään.\n\nVankeudessa vallitsi erimielisyys näitten virkamiesten välillä.\nNimismies syytti kyytirättäriä tyhmyydestä, tämä taas nimismiestä\nsamasta virheestä ja hänen \"tieteellisestä\" poliisitutkinnostaan.\nLautamies taas syytti molempia lain tuntemattomuudesta, lausuen: \"jahka\nminä menen valituksella 'Kuninkaasen', niin saatte molemmat nähdä miten\nkäypi, ehkäpä itse maaherrakin saapi näpsäyksen, sillä laki sanoo,\nettei ketään saa vangita, ennenkuin asianomainen tuomioistuin on\ntuominnut ja asianomainen tuomioistuin olen minä, muut lautamiehet ja\nkorkea oikeus\".\n\nLautamies saatiin kuitenkin tyytymään palkkioon sekä y.m. lupauksilla\nja siihen päättyi asia.\n\nRisto sanoi Ollille: \"Kyllä se oli hyvin pahoin tehty meiltä tuo\nmaisterin kepponen, josta syntyi niin paljo rettelöitä\". \"Kepoksi\npapille! miksi työnti meidät pöydän alle\", vastasi Olli. \"Me teimme\nensin pahoin\", väitti Risto.\n\nRippikoulua täytyi nyt rovastin itsensä jatkaa, kun apulaisensa, kuten\nmainittiin, teki tenän kivenkovaan.\n\nKun Risto taas tuli esille, katsahti rovasti maisterin kirkonkirjaan\ntekemiin merkityksiin ja sanoi: \"Sinulla on erittäin hyvä\nsisälukutaito, mutta ulkoluku ja ymmärrys peräti kehno, niin on\nmaisteri merkinnyt\".\n\n\"Kyllähän se maisteri niin sanoi ja ajoi minun ja Olli Tuohisen pöydän\nalle, mutta minä luulen, että maisteria jo silloin vaivasi mielenvika,\njoka näkyy siitäkin kun Eerolan Liisan maisterin kysymykseen piti\nsanoa, vaik'ei kerjennyt, 'taivas', kiljasi maisteri: 'No, helvetti'\".\n\n\"Mielivika! se on kokonaan perätön historia, kyllä minä saan selvän\nsinun taidostasi. Lue ulkoa viides käsky\", sanoi rovasti. Risto luki\nkaikki hyvin selvästi.\n\nRovasti luetti Ristoa monesta paikasta ja piti pitkän tutkinnon hänen\nkanssansa. Risto luki kaikki selvästi ja antoi selvät vastaukset\nkaikkiin kysymyksiin.\n\n\"No, osaathan sinä lukea ja ymmärrätkin hyvästi, mistä se tulee, että\nmaisteri ajoi sun pöydän alle?\"\n\n\"En tiedä\".\n\n\"Luepa sisältäkin, tuossa on piplian historia\".\n\nRisto luki raikkaalla äänellä. Sekä rovasti että muut kuuntelivat\navossa suin Riston lukua. Vihdoin sanoi rovasti:\n\n\"Sinähän luet kun pappi, kuka sinun on opettanut lukemaan?\"\n\n\"Äitivainaja\", vastasi Risto puheten itkemään.\n\n\"Älä itke, lapsi-raukka, monenhan on täytynyt jäädä sekä äidistä että\nisästä!\" lohdutteli häntä rovasti.\n\n\"Niin, mutta niin hyvää äitiä kun minun oli, ei ole kellään ollut\",\nturisi Risto itkuissansa.\n\nSen johdosta mitä nyt oli kokenut, arveli rovasti: \"Se näyttää ainakin\nsiltä, ettei maisterin pää ole kaikesti oikein selvällä. Kuinka hän\nmuuten olisi ajanut pöydän alle y.m. niin hyvän lukian, kun Risto on.\nKyllä on vika myllyssä\", arveli hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRippikoulu oli loppunut. Risto pääsi ripille ja saapui aikanansa\npalveluspaikkaansa, Tuovilaan.\n\nTaloon tultuansa sai hän uuden \"munteeringin\" harmaita sarkavaatteita:\nnutun, housut ja liivit; kaksi paria pieksusaappaita, kaksi paria\nrukkasia vanttuineen, kaksi piikkopaitaa, parin alushousuja ja\nlammasnahkasen talvitakin.\n\nNyt oli Risto mielestänsä suurin pohatta pitäjässä, niin paljo tavaraa\nei hän ikänään ollut omistanut. Hän tosin ei muistanut eli ei tullut\najattelemaan, että vaatteet, jotka hän nyt sai, olivat jätettävät\ntaloon palvelusajan loputtua; mutta Risto luonnollisesti ei aikonutkaan\nerota talosta kun oli päättänyt tulla sen isännäksi.\n\nRisto oli palvellut jo kolmatta vuotta Tuovilassa. Kaikenlaisiin talon\ntöihin oli hän taipunut, oli isäntäväellensä kuuliainen ja kaikissa\ntoimissansa älykäs ja niin voitti hän isäntäväkensä ystävyyden ja\nluottamuksen. Kaikki kylässä ja naapurikylissä ihmettelivät kuinka\nRisto oli miehistynyt. Annan ja Riston välillä olivat heränneet ehkä\nhellemmät tunteet, mutta ne ehkeivät heidän itsensäkään tieden, ei\nainakaan muiden nähden ulottuneet muuksi kuin sisko-rakkaudeksi. Risto\nkoetti hartaudella arvata, mitä Anna halusi. Hän teki Annalle\nkaikenlaisia leikki- ja muita kaluja, sillä Anna oli hyvin lapsellinen\nja lapsi hän oli vielä ijältäkin, jonkatähden Risto kohteli häntä kuten\nvanhempi veli. -- Anna taas puolestansa teki Ristolle yhtä ja toista\nvaatekappaletta j.n.e. Molemminpuolinen toisiansa tyydyttämisen riento\nvallitsi heidän kesken.\n\nRiston kolmantena palvelusvuonna keväällä alkoi taas kuulua peljättäviä\nhuhuja suuren vihollisjoukon aikeesta rynnätä rajan yli Suomen\npuolelle. Sotamajuri oli vähäisen vakinaisen joukkonsa kanssa\nvarustautunut vastustamaan vihollista ja kapulakuulutusten kautta\nkehoittanut paikkakunnan asukkaita vapaaehtoisesti rientämään\nisänmaan suojelukseen. Kehoitus ei mennytkään turhaan: laajalta\nharvassa-asutuista sydänmaitten kylistä ja taloista riensi, ken vaan\nkynnelle kykeni, sotatantereelle, ensinkin majurin harjoitettavaksi\nsotatemppuihin. Siten oli saatu ko'olle noin 250 miestä.\n\nRistokin saapui joukkoon. Hän oli pukeunut parhaaseen pukuunsa mitä\nhänellä oli, pessyt kasvonsa puhtaaksi ja kammannut hiuksensa, jossa\nkaikessa Anna oli ollut apuna, niin että hän näytti aika pulskalta,\nreipas ja notkea liikkeinen kun hän muuten oli. Anna sanoi leikillä:\n\"Nyt sinua ei tunne kukaan, joka sinun näki kolmisen vuotta tätä\nennen\".\n\n\"Se on sinun ansiosi, Anna\", vastasi Risto punehtuen.\n\n\"Niin\", sanoi Anna ujostellen.\n\nHarjoituskenttä ei ollut kaukana, noin puoli neljännestä Tuovilasta.\n\nRisto otti konttinsa ja sanoi: \"Anna, ole niin hyvä ja pane konttiin\nvähäsen evästä puoliseksi, sillä varmaan sieltä ei pääse kotiin\npuoliselle\".\n\n\"Et tuota rumaa konttia saa ottaa, minulla on hyvin nätti pieni laukku,\njonka itse kudoin sedän luona ollessani Kuopiossa, odota vähän, niin\nminä noudan sen!\"\n\nHeti tulikin Anna takaisin laukkuineen, johon oli tukkinut evästä mitä\nparasta talosta löytyi.\n\n\"Kas tässä, Ristoni ... Risto, eväslaukkusi\".\n\nRisto ripusti laukun kannattimesta kaulaansa, ihastellen vuorotellen\nAnnaa ja laukkua. Vihdoin sanoi hän alakuloisesti: \"Kuinka ja milloin\nsaatan minä vähääkään palkita hyvyyttäsi, Anna?\"\n\n\"Ei se ansaitse mitään eri palkintoa; olethan sinäkin tehnyt minulle\npaljo hyviä kaluja, esimerkiksi suksia ja entäs sitte niin komean\nkelkan, jotta minua olet vedellyt joka talvi pitkin kinoksia.\"\n\n\"Hyvästi Anna\", sanoi Risto ja lähti reppasemaan harjoituspaikalle.\nSinne oli saapunut jo kaikki, useampi repalaisissa vaatteissa ja\navojaloin ja eväskontissa petäjä- eli olkileipää, jota kohtaa Risto\nhyvin kummasteli. Kaikki sotapalvelukseen saapuneitten nimet kirjoitti\n\"komisarjus\" kirjaan, jossa toimessa myös majuri oli läsnä. Kun Riston\nvuoro tuli, kysyi komisarjus: \"Mikä on nimesi?\" Risto Rytkönen, vastasi\nRisto. \"Mikä se nimi on\", kysyi kirjuri ruotsiksi, kääntyen majuriin\npäin, \"olisikohan se Kristoffer?\" jatkoi hän. Risto ymmärsi sen verran\nkysymystä että hän vastasi: \"äitivainaja kyllä joskus kutsui leikillä\nminua Ristohveriksi\". Majuri katsoi Ristoa terävästi silmiin ja kysyi:\n\"Mikä oli äitisi nimi?\" -- \"Hanna\", vastasi Risto. \"Hanna! Hanna!\"\nsamasi majuri, hyvin hämmästyneenä. Hän kysyi vielä Ristolta: \"Mikä oli\näitisi sukunimi?\" \"Hanna S.\" vastasi Risto. Majuri löi kädellä otsaansa\nja putosi tuolilta laattialle huutain: \"Oi Hanna! Hanna! näin\nonnettomasti päättyi enemmän kuin kaksikymmenvuotinen, ahkera\ntiedustelemiseni!\" Risto hätäytyneenä tarttui majuria olkapäihin ja\nnosti hänen seisoalle, hän näytti aivan tiedottomalta. Vihdoin selkenee\nhän sitte, kun Risto oli huutanut kylmää vettä, ja sillä hautonut\nmajurin päätä. Näin selvittyänsä syleili majuri Ristoa hellästi\npuhumatta sanaakaan. Kaikki seisoivat hämmästyneenä, vaan komisarjus\nselitti asian niin että majuria useasti kohtaa pyörtymys ja se selitys\nrauhoitti kaikkia.\n\nKotiin tultuansa illalla kertoi Risto mitä oli tapahtunut\n\"sisäänkirjoituksessa\".\n\n\"Sen minä olisin tiennyt sanoa jo edeltäpäin, mitä nyt on tapahtunut\",\nlausui Tuovilan emäntä.\n\n\"Miten sitä edeltäpäin tietää mitään?\" kysyi Risto.\n\n\"Minä olen tietäjä, minä\", vastasi emäntä.\n\n\"Vai niin\", sanoi Risto ja siihen päättyi se asia.\n\nSotaharjoitukset aljettiin. Risto kulki säännöllisesti jokapäivä\nharjoituksissa. Kaikki kumppanit ihmettelivät Riston nopeaa oppimista\nkaikkiin temppuihin. \"Kuka tuota olisi uskonut pari eli kolme vuotta\nsitten, että Risto Rytkönen on paras äksiiseissä, -- kuten korpraali\naina sanoi\", puhelivat kumppanit. Majurikin oli erinomattain\ntyytyväinen Ristoon. Paitsi tavallisia sotatemppuja oli majuri\nväliaikoina erityisesti opettanut Ristolle sotajärjestelemisen alkeita.\nKuukauden aika oli kulunut harjoitusten alusta, kun eräänä kesäpäivänä\nsaapuu sanomia että suuri joukko venäläisiä oli tulossa Tuovilanmäen\nkylää kohden, joka kylä siihen aikaan oli rikas, erittäinkin\nIsotuovila, jonkatähden kylä useasti oli vihollisen murha- ja\nryöväysjoukkoin esineenä.\n\nNe vähäiset sotavoimat, jotka paikkakunnassa nyt oli saatu koolle,\nkomennettiin heti vihollista vastaan.\n\nRistolle oli jaettu muutamia kymmeniä miehiä hänen komennettavaksensa.\nSota-aseet olivat hyvin alkuperäiset: vakinaisilla sotamiehillä oli\nvanhat kehnomaiset kiväärit ja vapaaehtoisilla kehnot pyssyt ja\nkeihäät. Vakinaisella väellä tosin oli muutamia kanuunia, mutta suuret\nkanuunat tiettömissä metsäisissä erämaissa olivat verraten vähästä\narvosta. Risto oli kuitenkin pyytänyt ja saanut kaksi pienempää\nkanuunaa, jotka hän hilasi erään suuren ahon reunalle metsän suojaan,\nnoin puoli penikulmaa Tuovilasta, molemmin puolin menevää polkutietä,\njota myöten hän arveli vihollisen ryntäävän kylää kohden. Vihollinen ei\nvoinut aavistaakaan, että täällä syvässä erämaassa olisi minkäänlaista\njärjestettyä sotaväkeä nyt enemmän kuin ennenkään, sillä se oli monta\nkertaa ennenkin vähemmällä joukolla käynyt rasittamassa paikkakunnan\nasukkaita ja siis oli nyt, kun ryntäsi entistä suuremmalla joukolla ja\nmuka entistä paremmilla sota-aseilla, varma voitostansa. Risto oli\narvannut oikein, miltä suunnalta vihollinen oli tulossa. Risto pikku\nlaumoinensa oli juuri saanut kanuunansa kuntoon, kun hän näki\nsuuren-summattoman joukon vihollisia purkauvan metsästä ahon toiselle\nreunalle polkutien suunnalta. Tultuansa aholle laittausi vihollinen\nmuutamanlaiseen tappelujärjestykseen ja niin marssivat reippaasti kylää\nkohden, pitämättä minkäänlaista töminää, ettei kylänväki huomaisi\nmitään ja rientäisi karjoineen ja muine tavaroinen pakoon metsiin,\nsillä mitään vastarintaa kylän puolelta vihollinen suurine joukkoineen\nei vähääkään peljännyt. Suomalaisetkin olivat sopineet keskenänsä\nliikkua niin hiljaa ettei vihollinen saisi vähäistäkään vihjaa heistä\nennenkun olivat tarpeeksi lähekkäin. Suomalaisten päävoima, jota majuri\nitse komenti, oli asetettu vähän matkan päähän kylän näkyviin. Kun\nvihollinen oli kerennyt tarpeeksi liki ja muuten suotuisaan asemaan,\npuhalsi Risto torveen -- joka myös oli merkki päävoimalle että olla\nvaroissansa -- ja paukahtivat samalla silmänräpäyksellä molemmat\nkanuunat. Vaikutus oli tehoisa: monta kymmentä vihollista kaatui\npaikalla. Vihollinen tyrmistyi vähän tästä odottamattomasta\ntervehdyksestä ja huolimatta kuolleista ja haavoitetuista, komensi\njoukkonsa eteenpäin, tieten ettei kanuunia metsässä voinut ojentaa\nmille suunnalle hyvänsä, jota paitsi vihollisen komentajan päähän oli\npistänyt se ajatus, että pikkunen talonpoikaisjoukko oli pyssyillänsä\nampunut ja samalla kertaa sytyttänyt ruutia niin että ampuminen muka\nkuuluisi tykin pamaukselta, joten hän nyt luuli kylän miehistä tyhjäksi\nja sentähden komensi juoksuun luullen saaliin sen varmemmaksi.\n\nMutta kerjettyänsä kylän näkyviin sai vihollinen hämmästykseksensä\nhyvin liki tutustua suomalaisten pyssyin ja keihästen kanssa.\nVihollisen väki päästi raikkaan ilohuudon, kun saapui kylän näkyviin\nisonlaiselle niitylle, vaan vastaukseksi vihollisen ilohuutoon\nlähettivät suomalaiset niityn reunalta metsästä, johon olivat\npiiloittuneet, satakunnan hyvästi suunnitettuja lyijymukuloita, jotka\nkukistivat yhtä monta vihollista maaperään, ja samassa hyökkäsivät\nniitylle oikein käsikahakkaan. Vihollinen tyrmistyi tästä kohtauksesta\nniin ettei yrittänytkään vastarintaan, vaan pötki pakoon hurjimmassa\nepäjärjestyksessä kohti kotikontujansa, ja siihen päättyi se kahakka\nsillä kertaa.\n\nRisto oli huomannut, silloin kun hän askaroi tykkinsä kanssa ahon\nreunalla, että yksi vihollisen miehistä oli eronnut joukosta aholla\nja juossut metsään. Tästä tapauksesta oli Risto rauhatonna, sillä\nhän pelkäsi että tuo joukostansa eronnut voi olla vakooja ja aikoi\nehkä metsäitse juosta pahantekoon kylään. Mutta kun hän kuuli\nyhteenottotöminän kylästä päin ja sinne itsekin riensi, vaikkei\nkerjennyt ennenkun vihollinen oli pakoretkellä, unohti hän koko asian.\nAnnakin oli, rauhattomana kotona, juossut sotatannerta kohti ja\npistäynyt yhteen riiheen, jonka ikkunasta hän näki vihollisen\npakoretken alun. Samalla kertaa huomasi Anna erään oudon miehen\nliikkuvan metsikössä niinkuin väjyvän suomalaisten nyt tappelun jälkeen\nlevollista joukkoa. Majuri oli sanonut Ristolle: \"Nyt saat mennä\nkotiin, muu joukko menee harjoituspaikkaan (jossa majurinkin nykyinen\nasunto oli), jossa vapautan kaikki vapaaehtoiset, kunkin kotiinsa,\nkun nyt on kiire työnaika ja kun myös en luule vihollisellakaan\nolevan halua nykyaikoin uudistaa ryöväysretkiänsä tämän nokkapolton\nperästä.\" Majuri istui hevosen selässä ja komensi miehet marssiin\nharjoituspaikalle. Tällä aikaa piti Anna piilostansa silmällä väjyjää,\njoka pensaitten suojassa oli ryöminyt niin liki suomalaisia kun\nmahdollista. Anna luuli, joistakin liikkeistä tuntevansa eli ainakin\nennen nähneensä väjyjän ja vaistomaisesti pisti Annan mieleen että\nväjyjä oli Luoma-Jussi.\n\nMajuri, Risto ja muutamia majurin seuralaisia olivat jääneet\nsotakentälle, jossa he, majurin ohjaamalla järjestelivät yhtä ja\ntoista, kuinka kaatuneitten vihollisten ruumiit olivat seuraavana\npäivänä haudattavat y.m.\n\nVihdoin lähti majuri seurueineen hiljakseen ratsastamaan pois paikalta,\nniin että siihen jäivät jälelle ainoastaan Risto ja Olli, joka oli myös\nvapaaehtoisten joukossa ja seurasi uskollisesti Ristoa, kahdenkesken.\n\nSamalla kun majuri väkineen oli poikennut satakunnan syltää paikalta,\nkuului pyssyn pamaus ja samalla kaatui Risto. Anna hyppäsi ulos\nriihestä juoksien, itkien ja huutain: \"Jussi ampui Riston! -- ottakaa\nJussi kiinni\" j.n.e.\n\nSamalla kun Risto kaatui, kuului murhaajan pilkkanauru ja sanat: \"Ahaa,\nvirsuherra, saitko palkinnon kujeistasi!\"\n\nOlli riensi heti Riston kaaduttua pyssyinensä murhaajan perään, vaan\ntämä oli kerjennyt tiheässä metsässä näkymättömiin. Olli haki kuitenkin\nja löysi paikan jossa murhaaja oli ampunut. Kiireessä lähdössänsä\npaikalta oli murhaaja unohtanut puukkonsa, jonka visapäässä oli\n\"puumerkki\", joka sittemmin tunnettiin olevan Luoma-Jussin. -- Annan\naavistus oli siis toteunut.\n\nTämä kurja, Luoma-Jussi, oli siis antaunut venäläisten oppaaksi,\npaikkakuntansa ja isäinmaansa petturiksi!\n\nMajuri, kun oli kuullut pyssyn laukauksen ja huudon: \"Risto ammuttiin,\"\npalaa miehinensä takaisin murhapaikalle. Risto oli kaatunut seljällensä\nja makasi verissänsä. Anna istui hänen vierellä, puolitainnoksissa\nsyleillen ja hyväillen sitä veristä ruumista, huutaen ja itkien. Majuri\nsanoi: \"Älä itke, lapsiraukka, ehkei se ole niin vaarallista kun\nnäyttää, mistä saataisiin puhdasta vettä, -- miehet, menkää hakemaan\nvettä!\" Anna hyppäsi ylös ja lähti juoksemaan huutain: \"Täällä on\nlähde, -- juoskaa miehet, juoskaa!\"\n\nAnna seisahtui lähteelle, joka ei ollut kaukana niityllä, ja ennenkun\nmiehet löysivät astian, juoksi Anna vesikiulun kanssa takaisin,\nlähteellä oli nimittäin alituinen kiulu. Tämä tapahtui niin pian että\nmiehet olivat vasta lähdössä kun Anna jo oli paikalla takasin\nvesikiulun kanssa.\n\nMajuri oli laskeunut polvillensa ruumiin viereen ja avasi varovasti\ntakin. Haava, josta verta juoksi, oli rinnassa. Anna repäsi paitansa\nhian ja hautoi hellästi ruumiin päätä vedellä.\n\n\"Murhaajan luoti on mennyt rinnasta läpi, voi herra Jesus!\" huusi Anna.\n\n\"Viihdy, lapseni\", lohdutti majuri. \"Minä olen pannut noutamaan\nvälskäriä, tuossapa hän tulee!\"\n\nVälskäri alkoi heti varovasti tutkimaan haavaa. Hän sanoi: \"Kylläpä\nosasi kanalia vaaralliseen paikkaan, hengen vaaraa minä en luule\nkuitenkaan olevan, luoti on onneksi tauonnut rintaluun nokkaan, josta\nsen voinee vetää ulos, mutta ei juuri tällä kertaa, sillä luoti on\nleikannut isomman suonen, josta on seurannut suuri veren tappio.\nTälläkertaa ei ole muuta tehtävää kuin puhdistaa ja sitoa haava siksi\nkun sairas tointuu ja vähän vahvistuu\".\n\n\"Elääkö Risto vielä?\" huusi Anna riemuiten.\n\n\"Elää\", vastasi välskäri.\n\n\"Oi, Ristoni\", kuiskasi Anna.\n\nSamalla aukeni Riston silmät. Hän kuiskasi heikosti: \"Anna\".\n\nAnna riemuissansa oli juuri tarttumassa sylin sairaasen, kun välskäri\ntempasi hänen niskasta ja kiljasi: \"Tyttö, et saa koskea sairaaseen!\"\nRistolle sanoi hän lauhkeasti mutta kovasti: \"Et saa puhua sanaakaan,\netkä liikauttaa mitään jäsentä. Laittakaa miehet paarit, joille sairas\nlasketaan ja varovasti kannetaan huoneesen\".\n\n\"Niin, laittakaa paarit ja kantakaa sairas minun asuntooni\", sanoi\nmajuri.\n\n\"Ei, herra majuri, kantakaa sairas meille\", pyysi Anna, kyynel silmin.\n\n\"Mistä sinä olet, tyttö\", kysyi majuri.\n\n\"Tuosta talosta\", osoitti Anna kädellänsä, \"jossa Risto palvelee. Minä\ntahtoisin hoitaa sairaan\".\n\n\"Minäkin tahtoisin hänen hoitaa, oletko sinä sen talon tytär?\" lausui\nmajuri.\n\n\"Olen\", vastasi Anna kainosti. \"Antakaa herra majuri, minun hoitaa\nsairasta, minä lupaan hoitaa hänen hyvin\", vakuutti Anna vesissä\nsilmin.\n\nVälskäri kuiskasi majurin korvaan: \"Antakaa tytön hoitaa sairas, tässä\nnäkyy olevan hellä kohta\".\n\n\"No, saat hoitaa sairaan, mutta niinkauan kunnes sairas paranee, tahdon\nminä käydä joka päivä katsomassa kuinka hoidat\", lausui majuri.\n\n\"Voi kuinka hyvä te olette, herra majuri, kun vielä lupaatte käydä\nmeillä jokapäivä\", huudahti Anna, lankesi polvilleen ja syleili majurin\njalkoja.\n\n\"No, no, kuinka sinulle saattaa uskoa huonon sairaan hoitoa, kun olet\nniin raivoisa\", kysäsi majuri vesissä silmin.\n\n\"En minä ole raivoisa, kyllä hoidan hyvin\", supisi Anna, peljäten\nmajurin peräyttävän lupauksensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRisto kannettiin siis Tuovilaan ja vuode tehtiin Annan omaan sänkyyn.\nEnsimmäisellä kolmella vuorokaudella välskäri ei poistunut sairaan\ntyköä.\n\nTuovilassa oli senaikaiseksi talonpojan taloksi paljo huoneita ja kun\nAnna oli, setänsä luona kaupungissa oppinut puhtautta, niin olivat\nhuoneet hyvin puhtaat ja kaikin puolin siistit.\n\nVälskärille oli Anna laittanut sängyn likimmäiseen kamariin. Oman\nvuoteensa laittoi Anna lattialle sairaan sängyn viereen. Anna vakuutti\nettä välskäri sai nukkua levollisesti, sillä sanoi hän, \"kyllä minä\npidän huolen sairaasta ja herätän teidät kun tarve tulee\".\n\nAnna sai pääasiallisesti toimeksensa pitää raittiissa vedessä kastettua\nvaatetta sairaan pään ympäri ja muuttaa kääre niinpian kun se lämpeni\nja kastella sairaan huulia vedellä, jos hän aukasi suutaan. Tämän teki\nAnna huolekkaasti ja varjeli ett'ei kärpäsenkään surina haitannut\nsairasta, joka aluksi makasi liikkumatta; mutta noin puoliyön aikana\nalkoi hän liikkua rauhattomasti ja puhua kaikenlaista Annalle\nymmärtämätöntä.\n\nNyt tuli Annalle hätä, hän riensi herättämään välskäriä, joka heti\nhyppäsi ylös sängystä ja riensi sairaan luo.\n\nSairas oli levoton ja puhui horroksissa.\n\n\"Onko teillä minkäänlaista viiniä?\" kysyi välskäri.\n\n\"On\", vastasi Anna ja hyppäsi kaapille, josta hän otti viinipullon ja\nantoi sen välskärille, joka otti omasta rasiastansa kupin, kaatoi\nsiihen viiniä ja jotakin muuta sekaan.\n\nSamalla kun lääke oli valmis, kavahti sairas istuallensa sängyssä ja\nyht'aikaa kuului pyssyn laukaus ja surkia hätähuuto huoneen akkunan\ntakaa. Yö ei ollut varsin pimeä, kesäkuu kun oli. Heti tämän perästä\nkuului ääni akkunasta sisälle sanellen: \"Olkaa rauhassa siellä sisällä,\nse on koira joka vinkuu, kun sattui kalikka sääreen\".\n\n\"Olli!\" kuiskasi Anna välskärin korvaan, \"se on Riston paras ystävä,\nmutta mitä on nyt tapahtunut, eihän se ole koiran, vaan ihmisen\nhätähuuto, joka kuuluu ulkoa ja kuuluuhan sieltä puhettakin, ettekö\nkuule?\"\n\n\"Kuulukoon mitä hyvänsä, meillä ei nyt ole aikaa muitten kuin sairaan\nkanssa,\" sanoi lääkäri, vähän närkästyneenä. \"Pidä sairaan päätä että\nsaan lääkkeen hänen suuhun\".\n\nAnna riensi heti itkusilmin tekemään mitä lääkäri käski, jupisten\nhiljaan: \"Antakaa anteeksi! kun olin niin huoleton, paukaus ulkona\nsäikäytti minun taitamattomaksi, anteeksi, anteeksi!\"\n\nSairaalle annettiin nyt lääkityksiä, hän näytti hyvin heikolta eikä\nnäyttänyt huomanneen mitään metelistä ulkona. Hän vaipui taas\nlevollisen näköisesti vuoteelleen ja nukkui. Anna oli hyvin hädissänsä\nja kysyi tuontuostakin välskäriltä mitä hän ajatteli sairaasta.\n\n\"Ei ole vaaraa, heikkous tulee veren tappiosta ja hourauksen syy on\nvähäinen haavakuume. Majuri aikoi heti eilen illalla panna noutamaan\ntohtoria, joka voi saapua tänne kolmen eli neljän päivän perästä. Sitte\notetaan luoti ulos sairaan rinnasta. Siihen saakka me koitamme saada\nkuumetta lievenemään ja sitte kun luoti on saatu ulos, paranee sairas\nhiljalleen\".\n\n\"Kuinka kauvan se paranee?\" kysyi Anna.\n\n\"Muutamia viikkoja\".\n\n\"Viikkoja! niin kauvan! Miksette ota luotia ulos heti?\"\n\n\"Ei lapseni, se ei ole niin helppo tehtävä, luoti on vaarallisessa\npaikassa, en minä yksin tahdo ruveta siihen, mutta kun tohtori tulee,\nniin kyllä tulee hyvä\", lausui välskäri.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun sairas oli nukkunut, meni välskäri pirttiin, kuullaksensa syytä\nmeteliin ulkona. Olkivuoteella pirtin laattialla makasi mies verissänsä\nvoihkaillen. Se oli Luoma-Jussin ääni. Koko talonväki oli ylhäällä.\nSairas vaikeroi:\n\n\"Menkää hyvät ihmiset hakemaan pappia!\"\n\n\"Mustalainen sinulle papiksi, petturi, koira sinulle papiksi!\"\n\n\"Kuinka armoton olet Olli!\" vaikeroi Jussi.\n\n\"Armoton, niin, sinä olit armollinen, kun ensin antauduit vihollisen\noppaaksi, sitten, kun vihollinen sai tappion, ryömit salamurha-aikeessa\npensaitten suojassa ja ammuit mitään pahaa aavistamattoman rehellisen\nsotilaan ja kun se salamurhatyösi ei onnistunut, kun murhaesineesi jäi\nvielä henkiin, kun hän kannettiin tähän taloon hoidettavaksi, niin\nväjyit ikkunain takana, aikeessa päättää kurja konna tekosi, jossa ehkä\nolisit onnistunutkin, jollen minä, joka koko ajan pidin vehkeitäsi\nsilmällä, viimeisessä silmänräpäyksessä olisi antanut kolahuksen\nkoira-koipeesi, josta saastanen veresi nyt vuotaa. Koira sulle\npapiksi!\" saarnasi Olli.\n\n\"Ammuitpa sinäkin minua salapaikasta\", väitti Jussi.\n\n\"Ammuin kyllä. Salapaikasta sen tähden kun tiedän, että olet kurja\ntarkka-ampuja ja olisit voinut ampua minun kuoliaaksi. Kuka sitte olisi\npelastanut murhaesineesi hengen? Muuten olisin voinut samalla ampua\nsinut kuoliaaksi, vaan sitä en tahtonut, sillä sinun raiskahenkesi ei\nansaitse kunnollista pyssynluotia. Ei, köysi kurjaan kaulaasi! --\nsekään ei parempi kuin pajunen taakkavitsan silmukka. Vitsapaarilla\nkannettakoon raatosi suolle vaivaismännyn juurelle ja ripustettakoon\nsiihen koetteeksi, jos korpeille kelpaa saastanen lihasi. Riippukoon\nsiellä repo-raatosi itsellesi ylennykseksi ja pelvoksi muille\npettureille!\"\n\nKauhusta kalpein kasvoin kuunteli väki Ollin hartaita manauksia.\nVihdoin sanoi välskäri:\n\n\"Katsotaanpa sairaan haavaa!\"\n\nHaava paljastettiin. Luoti oli käynyt polviniveesen.\n\n\"Ohoo, kylläpä sattui pahaan paikkaan. Sääri täytyy leikata polven\npäältä.\"\n\n\"Voi, voi, voi, menkää noutamaan pappia\", vaikeroi Jussi.\n\nTalon isäntä lohdutteli Jussia sanoen: \"Mennään noutamaan pappi\" ja\nkäski rengin heti istua hevosen selkään ja ratsastaa pappilaan, jonne\noli noin peninkulman matka.\n\nYö oli nyt kulunut niin että auringonnousun aika oli käsillä.\n\nVälskäri palasi toimeensa Riston hoitoon. Risto oli nukkunut\nlevollisesti, Anna ei ollut silmänräpäystäkään poistunut Riston\nvuoteelta. Jussia hoiti aluksi talon emäntä välskärin määräyksen\nmukaan. Ei kukaan talon palkollisista tahtonut ryhtyä Jussia hoitamaan,\nkaikki kammoksuivat häntä, kuin mitä muuta saastaista olentoa.\n\nIsäntä kysyi talon piioilta eikö kukaan tahtoisi hoitaa Jussia\nerinäistä palkkiota vastaan. \"Ei\" vastasivat kaikki kun yhdestä suusta,\nlisäten että jos isäntä siihen pakottaa ketään heistä, he heti kaikin\nlähtevät pois talosta, sillä heitä ei ole pestattu petturin hoitajaksi,\nvaan tekemään kunniallista työtä.\n\nIltapuolella päivää tuli pappi ja ripitti Jussin.\n\nOlli irvisteli, supisten itsellensä: \"Kas nyt on Jussi taas valmis\ntoimeensa. Hyvä että menetti säärensä, muuten olisi hän valmis\nopastamaan vihollisia\".\n\nEdellä puolenpäivän saapui majuri tiedustamaan Riston tilaa. Hän toi\nmuassaan sairaalle kaikenlaisia virvoitusaineita ja herkkupaloja.\nRistokin oli herällä ja täydellä taidolla vaikka muuten heikko, eikä\nsaattanut puhua muuta kun jonkun yksitavuisen vastauksen välskärin\nkysymyksiin.\n\nLupauksensa mukaan kävi majuri joka päivä katsomassa sairasta, jonka\nvuoteen vierellä hän poikkeuksetta tapasi Annan. Tämä taas loisti\nriemusta sekä sairaan näkyvästä paranemisesta, että majurin\nhyväntahtoisuudesta.\n\nVihdoin neljäntenä päivänä Riston sairastumisen jälkeen saapui majuri\nTuovilaan lääkärin kera, joita seurasi nuori lääketieteen kokelas,\nmajurin poika.\n\nKun lääkäri näki sairaan, hyppäsi hän ällistyneenä pari askelta\ntakaperin, katsoin vuorotellen sairasta ja kokelasta silmiin. Vihdoin\nlausui hän: \"En kuunapäivänä ole nähnyt kahta noin yhdennäköistä\nihmistä kun sairas ja tuleva nuori virkaveljeni ovat, tässä pitää olla\nhyvin varuillansa, ettei tule erehdystä terveen ja sairaan välillä\",\njatkoi hän hymyillen.\n\nSairaalta kysyi lääkäri: \"Kuinka voitte?\"\n\n\"Hyvin muuten, vaan rintaa pistelee -- haavassa ei ole kipua vaan pisto\ntuntuu syvemmässä\".\n\n\"Jaha, näyttäkää sormellanne paikka missä pisto on\", käski lääkäri.\n\n\"Tässä tulee vähän kivullinen teko, luoti pitää kaikella muodoin saada\nulos: kärsivällisyyttä nyt muutamia silmänräpäyksiä\", jatkoi lääkäri.\n\n\"Kyllä minä kärsin\", vastasi Risto.\n\n\"Anna olisi hyvä ja poistuisi hetkeksi\", pyysi tohtori.\n\n\"Enkö minä saa olla täällä\", lausui Anna rukoillen.\n\n\"Entä jos se tekee sulle pahaa\", sanoi Risto.\n\n\"Ei, kyllä minä kärsin\".\n\n\"Antakaa Annan olla sisällä, ehk'ei kipu ole kovinkaan vaikia\", pyysi\nRisto.\n\n\"No, kun niin tahdotte, mutta te ette saa katsoa minun työhöni --\nkatsokaa toisianne silmiin (itselleen: se lievittää sairaan kipua)\",\nlausui tohtori.\n\nTohtori ryhtyi työhönsä ja lyhemmässä kuin minuutin ajassa laski hän\nluodin oikean käden sormilta vasemmalle kämmenellensä huutain riemuten:\n\"Kas tässä! -- sairaan henki on pelastettu!\"\n\nSamalla painuivat sairaan silmät umpeen, hän vaipui kuolon vaaleana\nvuoteesen.\n\n\"Herra Jesus! kuoleehan se\", huusi Anna, vajoten pyörtyneenä\nlaattialle.\n\nSamalla aikaa kun välskäri puhdisti ja sitoi sairaan haavat, oli\ntohtorilla tekemistä saadaksensa Annaa tointumaan pyörryksistä. Hän\nvihdoinkin virkosi. \"Onko Risto kuollut?\", huusi Anna itkien.\n\n\"Elää Risto ja tulee elämään luonnolliseen kuolemaansa saakka, ellei\npahempi murhaluoti häntä kohtaa. Sairas tosin on nyt heikko leikkauksen\ntakia tapahtuneesta kivusta ja verentappiosta, joka heikkous tulee\nkestämään muutamia vuorokausia, -- mutta mitään hengenvaaraa nyt enää\nei ole\", lohdutti tohtori Annaa, -- ja jatkoi: \"Majurin pyynnöstä en\nminä poikkea sairaan luota ennenkuin hänen paranemisensa on kaikille\nsilminnähtävä\".\n\n\"Minä varmaan olen nukkunut kauvan: unissani näin että Risto kuoli\",\nlausui Anna yhä itkien.\n\n\"Älä nyt puhu mitään kuolemasta; vastahan teillä _elämä_ aikaa -- laita\nnyt vaan puolista, minulla ja ehkä muillakin on nälkä tämän verisen\ntyön perästä!\" lausui tohtori naurain.\n\n\"Oi kuinka tyhmä minä olen, kun en ennen ole ajatellut näin\nluonnollista asiaa -- anteeksi taas!\"\n\nPuolinen ei viipynyt, se laitettiin talon erinäiseen siistiin\nruokahuoneesen. Puolispöytään istuivat sekä vieraat että talon emäntä\nja isäntä. Anna, jonka majuri, kuten kohtelias sotaherra ainakin,\njohdatti pöytään, pyysi anteeksi, ettei hän voinut istua, kun hänellä\noli muuta hommaa ja sitä täytyi olla liikkeellä. Ruokaa ei ollut monta\n\"räättiä\", vaan puhdasta ja maukasta, pöytäkalut puhtaat, kun parhaassa\nherrastalossa. Vieraat ihmettelivät sitä puhtautta ja järjestystä, joka\nvallitsi tässä kaukaisessa sydänmaan talossa. Huoneitten laattiat ja\nhuonekalut maalaamattomat, mutta välkkyvän puhtaat, vierashuoneitten\npenkit ja rahit peitetyt kauniilla ryijyillä, pöydät lumivalkoisilla\npöytäliinoilla, kaikki kotitekoa j.n.e. \"Se on tuo tyttö, niin nuori\nkun hän on, joka on järjestyksen pitäjä tässä talossa\", sanoi majuri.\n\"Sairas on tytön sydämmen lempi\", jatkoi tohtori. \"No, no, Risto on\nreipas ja kaunis poika\", jatkoi hän hymyillen. \"Ja Anna kaunis ja\nnerokas tyttö\", myönsi majuri. \"Minä olen Teille suuressa\nkiitollisuuden velassa, herra tohtori, kun olette pelastaneet pojan\nhengen, minä luulen hänestä tulevan kunnon miehen\", jatkoi majuri.\n\nHerrat puhuivat keskenänsä luonnollisesti ruotsia, jota he eivät\ntienneet kenenkään talon väestä ymmärtävän. Anna kuuli ja ymmärsi\nkaikki mitä herrat puhuivat keskenänsä. Hän vuorotellen punastui ja\nvaaleni, kun sai kuulla herrain suusta sydämensä salaisuudet. \"Miltä\npahalta hengeltä herrat ovat tuon saaneet tietää, vaik'emme Riston\nkanssa ole puhuneet sanaakaan koko asiasta. Kyllä se on tosi että\nrakastan Ristoa niin, niin ... ja kyllä Ristokin rakastaa ... minua...\nSiitä kyllä olen varma... Risto rakastaa minua ... oi kuinka hauskaa!\nmutta kuinka herrat tietävät, kas, sitä en ymmärrä\", supisi Anna\nitseksensä,\n\nPuolisten jälkeen meni tohtori ja muut herrat pirttiin katsomaan\nJussia, joka makasi vuoteessa. Majuri sanoi Jussille: \"Enpä olisi\nuskonut löytyvän niin kehnoa suomalaista kun sinä olet, kun olet\nantaunut vihollisen palvelukseen isänmaasi petturina ja sen lisäksi\nolet tavattu salamurhan teosta; minulla olisi päällikkönä täällä oikeus\nantaa heti hirttää sinut muitta mutkitta, vaan saat nyt parata, jonka\njälkeen saat tuomiosi\".\n\nJussi vaikeroi ja rukoili armoa, vakuuttaen parantavan elämänsä.\n\n\"Uskokaa sen konnan vakuutuksia\", sanoi Olli, joka myös oli paikalla.\n\n\"Asiamme on nyt katsoa sairaan haavaa\", sanoi tohtori, lähestyen\nvuodetta.\n\nKun tohtori oli tarkastanut haavan, sanoi hän: \"Sääri on sahattava\npoikki polven yläpuolelta\".\n\n\"Voi, voi, eikö se muuten parane?\" märisi Jussi.\n\n\"Ei parane muuten; neljän vuorokauden takaa on henkesi pellolla, jos ei\nsäärtä leikata\".\n\n\"Antaa konnan kuolla, mitä pikemmin, sen parempi\", murisi Olli.\n\n\"No, totta se sitte täytyy sääri leikata\", mökisi Jussi, heittäen\ntulivihasen katseen Olliin.\n\n\"Sairaan täytyy nukuttaa, noutakaa arkkuni tänne\", käski tohtori\nvälskäriä.\n\nTeko tehtiin onnistuneesti ja sairasta hoidettiin huolella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRisto parani nähtävästi, niin että tohtori kuudentena päivänä lausui\nAnnalle: \"Nyt minua ei täällä enää tarvita, Risto on hyvissä voimissa,\nainakin niin, ettei mitään vaaraa enää ole. Kuukauden perästä on hän\naivan terve, sen jälkeen tarvinnette molemmat jotain muuta\ntoimitusmiestä\".\n\n\"Muuta toimitusmiestä! Ketä sitte?\" Kysäsi Anna katsellen lapsellisella\nkummastuksella tohtoria silmiin.\n\n\"Esimerkiksi pappia\".\n\nNyt Anna alkoi käsittää, mitä tohtori tarkoitti, vaan tahtoen päästä\ntästä aineesta sanoi sukkelaan:\n\n\"Nyt on kohta puolisten aika, eihän tohtori lähde puolisetta?\"\n\n\"Minä syön puolista majurilla, sillä se on matkallani ja minulla on\nmuutenkin asiaa majurille\".\n\n\"Mutta majuri sanoi minulle eilen täältä lähtiessänsä että hän nuoren\ntohtorin kanssa tulee tänne puoliselle tänään\", selitti Anna; \"minä\npanen heti ruokaa pöydälle -- saanhan?\"\n\nTohtori myöntyi Annan pyyntöön ja samalla kun Annalla oli puolinen\nvalmis, saapui myös majuri paikalle.\n\nMajuri oli hyvin leikkisä herra, vaikka joskus hajamielinen, niin että\nhän välistä alkoi puhua suomea ruotsalaisille ja päinvastoin. Nytkin\nkun hän astui sisälle, tempasi hän kursailematta Annan syliinsä ja\nlausui: \"Hur mår du, min lilla pulla?\" (Kuinka voit tipuseni?)\n\nAnna vastasi puhtaasti samalla kielellä: \"Tackar mjukast herr major,\nmycket bra!\" (Kiitoksia, herra majuri hyvästi).\n\nMajurin suuret silmät levenivät täyden kuun muotoiseksi ja hetken\nällisteltyänsä sanoi hän: \"Jaså, du kan svenska, lilla skälm?\" (Vai\nosaat ruotsia, pikku koiran-silmä), ja nyt kun istuttiin pöytään,\nmuuttui ruotsi kanssapuhekieleksi suomen sijaan, jota sen aikaiset\nherrat hyvin jäykästi voivat puhua. Annakin istui nyt puoliselle\nherrain kanssa, tiheään välillä pujahtaen Riston huoneessa. \"Sinä olet\nsiis kuullut ja ymmärtänyt kaikki mitä me keskenämme näitten herrain\nkanssa olemme puhuneet, Anna\", sanoi majuri.\n\n\"Olen kait ymmärtänyt mitä olen kuullut\", vastasi Anna punastuen.\n\n\"No, emmehän ole puhuneet mitään pahaa Annasta\", kiiruhti tohtori\nvakuuttamaan.\n\n\"Ei, enemmän hyvää, hyvät herrat, kun minä sydänmaan tyttötollukka\nansaitsen\".\n\n\"Missä sinä olet oppinut ruotsia?\" kysyi majuri.\n\n\"Setäni tykönä Kuopiossa, siellä olen ollut neljä vuotta. Siellä olisin\nvielä nytkin, vaan vanhempani ikävöivät minua ja minullakin oli niin\nhirveän ikävä vanhempiani, jonkatähden tulin takaisin kotiin -- ja\nhyvähän minulla on, kun mulla on niin hyvät ja rakkaat vanhemmat.\nMinulla vaan on ikävä siitä, että setäni ja hänen rouvansa jäivät niin\npahoille mielin, kun erosin heistä. He kernaasti olisivat pitäneet\nminun luonansa ja hyviä ne olivat minulle, vaan koti-ikävä voitti\",\nlausui Anna.\n\n\"Siinä teit oikein lapsi. Rakkaus lasten ja vanhempain välillä on\nihmisen pyhin tunne ja velvollisuus\", lausui majuri juhlallisesti ja\nliikutetulla mielellä.\n\n\"No kuinka Risto voipi?\" kysäsi majuri tohtorilta.\n\n\"Hyvin, ei ole nyt enään mitään vaaraa, minä olen jo sanonut Annalle,\nettä tänään jätän Riston hellempiin käsiin ja lähden tieheni\".\n\nAnna tekeitse tyhmän näköiseksi eikä ollut ymmärtävinään tohtorin\npuhetta.\n\n\"Entäs sala-ampuja, miten hänen kanssaan on? Pitää tarkoin varoittaa,\nettei hän pääse karkuun\", jatkoi majuri.\n\n\"Ei taida heittiöllä olla halua karkuun, kun toisesta säärestä\nainoastaan neljäsosa riippuu katalan ruumiissa\", vastasi tohtori.\n\n\"Mutta kun hän paranee, voisi hän tavalla tai toisella päästä karkuun.\nHänelle pitää asettaa erityinen vahti, joka ei päästä häntä\nhetkeksikään silmäinsä edestä. Onko Olli täällä?\" kysyi majuri.\n\n\"On\", vastattiin.\n\n\"Käskekää hän tänne!\"\n\nOlli tuli heti majurin eteen.\n\n\"Sinun pitää ottaa petturi vartioitavaksesi yötä ja päivää. Jos niin\ntapahtuisi ettet voisi häntä muuten estää karkaamasta, niin ammu eli\nlyö hänet kuoliaaksi, muista se, että petturit ovat kavaloita! Omalla\nhengelläsi saat vastata, jos päästät vangin karkuun!\" tuomitsi majuri.\n\n\"Ottakaa minun henkeni, jos tapaatte Jussin elävänä karkuretkellä\",\nvakuutti Olli.\n\nEnnen poislähtöänsä meni tohtori tiedustamaan vangin tilaa. Vanki\nvalitti kipujansa ja unettomuutta.\n\nTohtori vastasi: \"Paha omatuntosi tekee unettomuuden. Kuitenkin annan\nsulle tämän pullon, siinä on lääkettä, jota otat teelusikallisen, kun\nunettomuus vaivaa, niin tulee uni ja hoida haavaa kuin olen neuvonut,\nniin voit olla terve parin kuukauden perästä, hyvästi!\"\n\nOlli käveli tohtorin perässä sisälle ja valitti hänkin vaivojansa:\nhäntä kohtasi välistä hengenahdistus, pyyti sentähden tohtorin apua.\n\n\"Tule hetken päästä tänne, niin saat rohtoja!\"\n\nTohtori valmisti rohdot ja kun Olli tuli takasin, sanoi tohtori: \"kas\ntässä saat pullon, ota siitä joka ilta teelusikallinen, se poistaa\nhengenahdistuksen ja on muuten vahvistavaa. Hyvästi vaan, Olli, onnea\nhauskaan virkaasi!\"\n\n\"Vihtahousulle koko virka; vaan ne päästäisivät tuon lurjuksen vielä\nkarkuun jatkamaan konnantöitänsä, ellen taas vartioitse häntä. Ikävä\naika tässä kyllä tulee, mutta ehkä Risto paranee piankin, niin hän\nkyllä käy juttelemassa, joten poistuu ikävä\", arveli Olli.\n\nTalossa oli, kappaleen matkaa nykyisestä kartanosta, erinäinen vanha\nasuinhuonerehto -- ensimmäinen rakennus kun taloa aljettiin ja siis\nehkä vanhempi sataa vuotta, jo kymmeninä vuosina autiona -- jossa oli\nkaksi pienoista huonetta. Tämä rakennus laitettiin Jussille\nsairashuoneeksi ja samalla vankilaksi. Etuhuone laitettiin Ollille\nasunnoksi ja perähuone vankilaksi. Vankilaan ei päästy muuten kun\netuhuoneen läpi. Vankilaksi aivotussa huoneessa oli pienoinen akkuna,\nniin pieni että siitä tuskin kissa olisi voinut mahtua läpi joten\nhuoneen valo ei ollut juuri loistava, vaan tarpeeksi sairaalle,\nerittäinkin vangille. Huoneitten väliseinään tehtiin reikä, jonka\nkautta annettiin vangille ruokaa. Vangin vuode sijoitettiin seinän\nviereen reijän alle. Toiselle puolen seinän, saman reijän alle,\nsijoitti Olli itsellensä pöydän, siinä pitääksensä tarpeellisia\npikkukapineitansa ja päivillä istuakseen sen vierellä, joten hän voi\npitää vankia tarkan katsannon alla. Vuoteensa sijoitti Olli huoneensa\nvastakkaiselle seinälle.\n\nMutta vanki luonnollisesti tarvitsi hoitajan, vaan siinä tuli\nvaikeuksia, ei kukaan tahtonut antautua \"petturin hoitajaksi\". Vihdoin\nhaettiin eräs irtain paikkakunnalla oleksiva vanhempi pahanmaineinen\nvaimoihminen, \"Mieron Saara\", joka otti vangin hoitotoimen.\n\nSitte kun huoneet olivat varustetut, kannettiin Jussi sänkynensä\nkortteeriinsa. Hän huomasi heti että hän oli vanki, vaikkei ollut siitä\ntietävinään. Hän murisi kuitenkin minkätähden häneltä otettiin pois\nkaikki aseet: pyssy, veitsi, ruutisarvi y.m.\n\nOlli oli huoneessa kun sairas tuotiin; hoitajatarkin oli saapunut\npaikalle ja sairaan sänky, Ollin komennon mukaan, asetettiin\npaikallensa. Tämän tehtyä sanoi Olli sairaansaattajille: \"kas nyt\nsaatte lähteä pois\" ja poistui myös itse, kiersi oven lukkoon, veti\navaimen ulos ja pisti sen lakkariinsa. \"Kas nyt on lintu häkissä\",\nsanoi hän tyytyväisenä.\n\nMajuri ja tohtori olivat nyt päättäneet matkustaa pois. Ennen lähtöänsä\npuheli majuri kauvan Riston kanssa jossa Annakin sai olla läsnä.\n\nMajuri istui Riston sängyn viereen, käski Annan istua toiselle tuolille\nviereensä ja puhui Ristolle: \"Sydämmessäni iloitsen siitä, että olet\nnyt hyvällä tiellä paranemaan haavoistasi. Sekin lohduttaa minua, että\nvihollinen on antanut rauhan paikkakunnalle ja luotan että siltä\nsuunnalta saamme nauttia rauhaa ainakin tämän vuoden ajan, erittäinkin\nkun vihollisen meille vaarallinen, hurja opas nyt on katiskassa. Heti\nparattuansa pitää hänet lähettää Savonlinnaan sotaoikeuden\ntuomittavaksi; minun tahtoni on, että kehnoinkin petturi saapi\nlaillisen tuomion, liijoitenkin kun tällainen tapaus tietääkseni on\nensimmäinen Suomessa. Isävainajani, ehkä syntyisin ruotsalainen, oli\nkauvan sotilaspäällikkönä Suomessa, kehui aina, että petturisuus\nSuomessa oli tuntematon. Vihollinen näillä erämaan seuduilla on tosin\nvähemmillä poikkeuksilla ainoastaan Karjalais-ryöväreitä, joitten\njoukkoon liittyy parvi melkein säännöllisesti sotapalveluksesta\nkaranneita venäläisheittiöitä, mutta kun säännöllinen Venäjän sotaväki\nei ainoastaan estä, vaan päinvastoin yllyttää näitä ryövärilaumoja\nraatamaan suomalaisia, niin on vihollinen sen vaarallisempi.\nSentähden ovat rajamme Venäjää vastaan vaikiat suojella meidän verraten\nvähillä sotavoimilla. Pääasiallisesti täytyy vakinaiset sotavoimamme\nkoota niille paikoille missä vihollinen uhkaa järjestetyillä\narmeijaryntäyksillä, joten te raukat täällä erämaissa saatte\npääasiallisesti turvautua omiin voimiinne.\n\n\"Eilis päivänä\", jatkoi majuri, \"sain armeijan kenraalilta\nSavonlinnasta kirjeen, jossa hän kertoo kulkevan peljättäviä huhuja\nvenäläisen ryntäysaikeista ja kehoittaa minuakin, jos mahdollista,\nkokoomaan väkeä ja rientämään apuun.\n\n\"Koska nyt, kuten mainitsin, vihollinen täällä tällä kertaa ei näytä\nuhkaavan, niin olen päättänyt noudattaa päällikköni kehoitusta ja\nmatkustaa Savonlinnaan. Jos kuitenkin se odottamaton tapahtuisi, että\nvihollinen taas näyttäytyisi, niin on tässä (antain Ristolle paperin)\nsulle käsky ja lupa minulta kapulaa lähettämällä käskeä väkeä apuun;\npäästyäni matkani perille lähetän kenraalin vahvistuksen käskylleni.\nTulevana kevännä toivon taas voivani saapua näille paikoille.\n\n\"Ja nyt vielä yksi asia, joka koskee teitä molempia, lapsukaiseni! Minä\nluulen varmuudella huomanneeni teidän välillänne hellempiä tunteita.\nJos niin tosiaankin on niin tunnustakaa se minulle, minä tahdon olla\nisä teille molemmille, tunnustakaa nyt heti\", kehoitti majuri.\n\nAnna ja Risto tirkistelivät toisiansa hetken äänettöminä punastuneilla\nkasvoilla.\n\nVihdoin sai Risto äänen, tarttui Annan molempiin käsiin ja huusi\nihastuneena:\n\n\"Anna!\"\n\n\"Ristoni!\" vastasi Anna.\n\n\"Noo, asia on selvä. Mene ja käske vanhempasi tänne!\" sanoi majuri\nAnnalle.\n\nAnna kernaammin lensi kun juoksi ulos ja vähän hetken perästä veti hän\nvanhempiansa vierashuoneesen sanaakaan heille puhumatta. \"Tässä, herra\nmajuri!\" huusi Anna.\n\nVanhemmat katselivat vuorottain toisiansa ja Annaa, tietämättä mistä\nkysymys oli.\n\nVihdoin huusi majuri: \"Anna, tule tänne.\"\n\nAnna totteli heti käskyä. Majuri tempasi tytön syliinsä, samalla\nkavahti Ristokin istualle sängyssä ja molemmat Anna ja Risto kietoivat\nkäsivartensa majurin kaulaan niin, että majuri oli vähällä tukehtua\nnuorten suutelemisesta. Majuri huusi teeskennetyllä hätähuudolla:\n\"Tohtori, tohtori, tulkaa apuun, täällä tapetaan!\"\n\nTohtori, joka jo oli matkustuspuvussansa, hyppää hätäisen näköisenä\ntoisesta huoneesta kysyen: \"Mitä herran nimessä täällä tehdään?\" vaan\nkun hän näki kohtauksen, huomasi hän heti asian ja sanoi: \"Ahaa, joko\ntuli asia selville?\"\n\nKun majuri sai suunvuoroa, kysäsi hän ivaillen Annan vanhemmilta, jotka\nyhä ällistyneinä seisoivat äänettöminä:\n\n\"Onko teillä mitään vastaan, jos minä kihlaan tässä kaksi nuorta\nhuppanaa toisiinsa?\"\n\nNyt selkesi vanhemmille asia, he vastasivat: \"Tehköön itse kuinka\ntahtovat. Jumala siunatkoon heitä ja teitä, herra majuri!\"\n\nMajuri otti liivinsä taskusta kaksi kultasormusta ja jakoi ne nuorten\nvälillä sanoen: \"Vaihettakaa nyt sormuksia. Herra siunatkoon teitä,\nrakkaat lapseni!\" Riston korvaan kuiskasi majuri: \"Sormuksen sormessasi\nsain äidiltäsi, se on kallis kappale sekä sinulle että minulle.\"\n\n\"Äidiltäni?\" huusi Risto hämmästyin ja isot kyyneleet vuotivat hänellä\nsilmistä.\n\n\"Vaiti nyt, lapseni, vastedes saat ehkä tietää enemmän\", kuiskasi\nmajuri taas.\n\nVihdoin tointuivat Annan vanhemmatkin onnittelemaan ja siunaamaan\nnuoria.\n\n\"Kaikki mitä nyt on tapahtunut, tiesin minä heti kun ensikerran näin\nteitä, nuoret. Varoitan vaan, Risto, ettet vasta joudu salamurhaajan\nesineeksi, kaikista senlaisista ei ole yhtä hyvät seuraukset kuin nyt\",\nleikitteli tohtori.\n\n\"Mistä te sen tiesitte, herra tohtori kun äsken sanoitte?\" kysäsi Anna.\n\n\"Minä olen tietäjä\", ivaili tohtori.\n\n\"Mutta kun Olli ei ole täällä, missähän Olli on?\" lausui Risto\nikävöiden.\n\n\"Olli on toimessansa, josta hän ei poistu\", vastasi isäntä.\n\n\"Toimessansa! -- missä toimessa?\" kysäsi Risto.\n\nRisto ei ollut saanut vihjaakaan mitä oli tapahtunut hänen\nsairastumisensa jälkeen. Anna kertoi nyt lyhykäisesti mitä oli\ntapahtunut, kuten Olli oli pelastanut hänen Jussin toisesta\nmurhayrityksestä, kuinka Jussi nyt oli samalla kertaa sairas ja vanki\nja että Olli oli hänen vartiansa.\n\n\"Jussiraukka, kuinka kehno\" -- huokasi Risto -- \"Olli siis ei tohdi\npoiketa hetkeksikään paikalta\", kysyi Risto.\n\n\"Jos isäntä menee Ollin siaan, niin saa hän minun luvalla tulla tänne\nhetkeksi\", lausui majuri, kun hän näki Riston hartaasti haluavan\nkohdata Ollia. Isäntä tahtoi kernaasti noudattaa majurin ja Riston\ntahtoa ja meni Ollin siaan.\n\nOlli saapui heti vierashuoneeseen, tervehtien ensin sotamiehen tavalla\nmajuria.\n\nMajuri vakuutti, että Olli hetkeksi oli vapaa sotamiehen asemasta, sai\nsiis olla ja liikkua vapaasti.\n\nSaatuansa tällaisen luvan, juoksi Olli Riston vuoteelle ja lausui;\n\n\"Morjens, Risto! sinä olet aina onnen lempilapsi. Salamurhaajan luoti\nteki sinun onnellisemmaksi, kun voit odottaakkaan; minä toivoisin\nitselleni salamurhayrittäjän joka pensaassa ja tusinan tykinluotia\nrintaani samanlaisella seurauksella\". Annan tempasi Olli laattialle ja\npyöritti häntä semmoista vihuripolskaa että katsojat olivat pakahtua\nriemunauruunsa.\n\n\"Tule tänne kunniallinen rehti kumppani, että saan syleillä ja kiittää\nsinua jaloudestasi!\" huusi Risto sängystänsä.\n\nKumppanit syleilivät toisiansa ilokyynel silmin.\n\n\"Jakakaamme riemut ja murheet keskenämme tästä lähtien niinkuin\ntähänkin saakka olemme tehneet!\" lausui Risto.\n\n\"Niin teemmekin, ole varma siitä!\" vastasi Olli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt lähtivät herrat matkalle. Sydämmellisillä molemminpuolisilla\nkiitoksilla ja tyytyväisyydellä erosivat vieraat ja talonväki. Olli\nmeni taas toimeensa ja päästi isännän ottamaan vierailta jäähyväisiä.\n\nKun nyt nuoret kihlatut jäivät kahdenkesken, oli heillä luonnollisesti\npaljon puhumista. Ensiksikin katselivat he loistavia sormuksiansa. Anna\nhyppeli riemuissansa huudahdellen:\n\n\"Oi, Ristoni! nyt emme koskaan eroa, nyt et sinä enää lähde pois\ntalosta, ethän?\"\n\n\"No en!\" vastasi Risto hajamielisesti tirkistellen sormustansa.\n\n\"Miksi näytät niin alakuloiselta, Ristoni, etkö ole iloinen?\" kysyi\nAnna allapäin.\n\n\"Olen kyllä iloisempi, kun olisin voinut toivoakaan, rakkain Annani,\nmutta\".\n\n\"Mutta?\"\n\n\"Anna anteeksi, Annani, hajamielisyyteni, tulin näet ajattelemaan\nmajurin sanoja, jotka hän kuiskasi minulle sormuksen annettuansa\".\n\n\"Mitä hän sanoi, sano, sano, Ristoni?\"\n\nMajuri sanoi: 'sormuksen sormessasi sain äidiltäsi, se on kallis\nkappale sekä sinulle että minulle'. Kun näki, että hämmästyin, jatkoi\nhän: 'Vaiti, vastedes saat ehkä tietää enemmän'\".\n\n\"Mitähän se merkitsee?\" arveli Anna kummastellen.\n\n\"Kas sitä en ymmärrä\", vastasi Risto.\n\n\"Vastedes saamme tietää enemmän. Odotamme siis, ole nyt iloinen\nRistoni!\" viserteli Anna.\n\n\"Iloinen kyllä olen, iloisempi kuin voit arvatakaan Annaseni! Saati\nvaan saamme rauhaa viholliselta, niin on onnemme täydellinen, eikö\nniin, kultaseni?\" lausui Risto ihastellen.\n\n\"Niin Ristoni, oma Ristoni!\"\n\nNoin kuukauden kuluttua majurin matkustuksen jälkeen oli Risto\ntäydellisesti terve. Hän oli varoillaan vihollisen suhteen, lähetti\nrajamaille tiedustelemaan vihollisen liikkeitä, vaan kaikkialta kuului\nrauhaa.\n\nEräänä päivänä saapui sotapäälliköstöltä kaksi lähettilästä, jotka\njuhlallisesti jättivät Riston kersantiksi nimityskirjeen sekä\nvaltuutuksen paikkakunnan päällikön poissa ollessa käskeä koolle väkeä\nvihollisen lähestyessä. Samalla kertaa sai Risto säädetyn, arvonsa\nmukaisen sotilaspuvun. Anna sattui sillä kertaa olemaan kylässä.\nAikeessa tehdä Annalle äkki-ihastuksen kotiin tullessa, pukeutui Risto\nsotilaspukuunsa ja pisti uudet virsut jalkaansa. Kun Anna tuli kotiin\nja astui vierashuoneesen, näki hän nuo kaksi lähettilästä nousevan\nistualta seisallensa tervehtien häntä. Kolmas \"vieras\" seisoi toisen\nhuoneen ovella kynnyksen takana niin ettei virsut näkyneet ja huusi\nruotsiksi! \"Päivää Anna\".\n\n\"Päivää, päivää\", vastasi Anna samalla kielellä.\n\n\"Onko nuori tohtori ruvennut sotapalvelukseen?\" kysäsi Anna.\n\n\"Olen\", vastasi Risto, koettaen muuttaa ääntänsä.\n\n\"Mihinkähän Risto on mennyt silläaikaa kun käväin kylässä, minäpä\nlähden etsimään häntä, olkaa niin hyvät ja istukaa niin kauvan, hyvät\nherrat!\" lausui Anna. Lähettiläät selittivät heillä ei olevan aikaa\nviipyä, jonkatähden sanoivat jäähyväiset Annalle. Kolmas vieras (Risto)\nsanoi haluavansa tavata Ristoa ja odottavansa kunnes hän tulee. Anna\njuoksi huoneesta huoneeseen ja kyseli väeltä mihin Risto oli mennyt,\nkävi \"väkituvallakin\" (Ollin luona). Mutta Ristoa ei näy eikä kuulu.\n\nRisto asettautui oven pieleen, josta Annan piti tulla takasin. Anna\ntuli norpolla nokin ja läähättäen ovesta sisälle.\n\n\"Eikö löytynytkään Risto?\" kysäsi Risto.\n\n\"Eihän sitä löydy, minä en ymmärrä olisiko mennyt metsään\", sanoi Anna\nkatsomatta vieraaseen. Risto kääräsi käsivartensa Annan kaulaan ja veti\nAnnan pään niin liki rintaansa, että Anna ei voinut katsoa pahantekiää\nsilmiin ja kuiskasi: \"Lähdemme yhdessä etsimään\".\n\nAnna huusi hämmästyneenä: \"Hyi, herra, ette saa koskea minuun!\" kiskoi\nkaikin voimin irti itsensä ja juoksi toiseen päähän huonetta.\n\n\"Anna!\" huudahti Risto vihdoin ääntänsä muuttamatta.\n\nAnna kääntyi huutajaan päin ja huusi vuorollaan:\n\n\"Risto! mitä kummitusta tämä on?\" ja juoksi Riston syliin. Samalla\nastuivat poistuneet lähettiläät sisälle naurain täydestä kurkusta:\n\"Jopa löytyi Risto!\"\n\n\"Häijy Risto, hyi kun narraat omaa Annaasi; olin vähällä juosta karkuun\nkoko talosta\".\n\nNyi seurasi kaikkia tyydyttävä selitys asiaan. \"Miksi pukeusit virsuin,\nRistoni?\" kysyi Anna.\n\n\"Siksi että muistasit minua siitä ajasta, jolloin kävin pestinotossa\".\n\nAnna riemuitsi nyt kun pikkulapsi, koko talon väen huusi hän riemuiten\nkatsomaan kuinka komea Risto oli.\n\n\"Lähdemme nyt Ollin luokse, varmaan hänkin ihastuu, kun näkee sinun\nkersantin asussa\", liverteli Anna. \"Malta minä menen ennen ja narraan\nOllia, että iso sotaherra tullee häntä kahtomaan\", jatkoi Anna\nliverrellen.\n\n\"Ei, pullani, emme narraa Ollia, hän voisi ehkä pelästyä\".\n\n\"Olinko nyt tyhmä, Risto? Anna anteeksi, minä olen niin iloisella\nmielellä etten voi hillitä itseäni\".\n\n\"Annani, ole sinä iloinen, samoin olen minäkin\", vakuutti Risto.\n\nMolemmat menivät nyt Ollin luokse.\n\n\"Tässä saan esitellä kenraali Risto Rytkösen!\" huusi Anna Ollille.\n\n\"Kersanttikin piisaa\", nauroi Risto.\n\nKumppanit syleilivät toisiansa vakuuttaen uudelleen toisillensa\nmolemminpuolista vilpitöntä ystävyyttä.\n\n\"Etkö tahdo katsoa sairasta?\" kysäsi Olli.\n\n\"No jos kävisimme katsomassa Jussi-parkaa.\n\n\"En minä saata häntä raukkaa nähdä\", lausui Anna.\n\nRisto ja Olli astuivat sairashuoueesen.\n\n\"Tunnetko minua Jussi, kuinka se on nyt sinun laitasi?\" kysyi Risto\nliikutettuna.\n\n\"Tunnen, herra kersantti, pahoin asiani, kun majuri on tullut pahain\nkielten kautta siihen luuloon, että olisin tahtonut teitä murhata, joka\nkuitenkaan ei koskaan ole ollut aikeeni. Olkaa siis hyvä ja rukoilkaa\nmajuria minun puolestani poistamaan epäluulonsa, kyllä majuri teitä\nuskoo ja päästää minun vapaaksi, jos paranen tästä syyttömästä\ntaudistani\", katkeroi Jussi.\n\n\"Kuule roistoa mitä se on kehrännyt kokoon\", huusi Olli.\n\n\"Etkö ampunut kersanttia pensaasta, jonne kiiressäsi unhotit puukkosi,\njota paitse Anna oli jo ennen nähnyt väjymisesi ja tuntenut sinun,\nkatala. Tämä kaikki ei ole totta eikö niin, paholainen?\" jatkoi Olli.\n\n\"Puukko kyllä on ollut aikoinaan minun, mutta sen olen kadottanut monta\npäivää sitten, enkä siis voi ymmärtää kuinka se oli joutunut paikalle,\njosta se on löydetty. Mitä taas Annan keksintöön tulee, niin on hän\ntäydellisesti erehtynyt\", väitti Jussi.\n\n\"Jussi-rukka syytön kuin Pontius Pilatus! Entäs väjymisesi Tuovilan\nakkunoitten alla, silloin kuin sait kolahuksen koipeesi, siitäkin olet\naivan viaton, eikö niin Jussi-parka\", jatkoi Olli.\n\n\"Satuin muuten kulkemaan sivu, ja kuin kuulin hätäistä liikettä\nsisällä, niin katsahdin uteliaisena ikkunasta sisälle, jolloin sinä\nammuit minua\", väitti Jussi.\n\n\"Ja laittausit pyssynesi ampumaan ikkunasta sisälle aivan\n'uteliaisuudesta', eikö niin, enkeli hyvä?\" jatkoi Olli.\n\n\"En aikonut ampua, enkä ole ampunut?\" väitti Jussi.\n\n\"Mutta heti viimemainitun tapauksen jälkeen, kun majuri sinua nuhteli,\nei sinulla ollut mitään sanomista puolustukseksesi, mistä se tulee,\nherttainen Jussi?\" irvisteli Olli taas.\n\n\"Silloin olin niin tuskissani ampumisesta, etten taitanut sanoa\nmitään\".\n\n\"Aivan niin, silloin et ollut kerjennyt vielä koota konnankoukkujasi,\nvaan nyt kun olet saanut aikaa, niin olet kehrännyt ja kutonut\nvalheverkkojasi aikeissa niillä suojella saastaista olentoasi, eikö\nniin Jussi -- syytön lapsi?\" puheli Olli ivaillen.\n\n\"Kyllä on Jussi-raukka asiasi pahalla kannalla, Kaikesta mitä on\ntapahtunut käy selville, että olet syyllinen, vaan väität sittenkin\nolevasi syytön. Se näyttää siis, että olet tuiki paatunut ja sentähden\nen voi sinua puolustaa majurin luona, sitä vähemmän, kun asia on\nilmoitettu armeijan päällikölle, joten majurikaan ei voi auttaa asiaa,\nvaan tulee se tutkittavaksi oikeudessa\", lausui Risto syvästi\nliikutettuna.\n\nRisto ja Olli palasivat Ollin huoneesen, jossa Anna odotti heitä.\nHetken perästä saapui Saara, pyytäen saadaksensa mennä korjaamaan\nvangin huonetta ja vuodetta. Olli avasi oven, sitten kun hän\ntavallisuuden mukaan oli tarkoin katsonut ettei Saaralla ollut päällä\nmitään luvatonta kalua, sulki sen taas ja pisti avaimen taskuunsa.\n\n\"Kyllä se on aika konna tuo Jussi, se luikertaa kuin käärme. Tyhmästi\nettei majuri antanut heti hirttää heittiötä, minä pelkään, että se\nkanalja houkuttelee yhdellä eli toisella tavalla irti itsensä ja sitte\nemme saa olla levossa ei yöllä eikä päivällä, se on semmoinen katala se\nsama Jussi\", puhui Olli.\n\n\"Mihinkäpä hän pääsee kun on sinun tarkan katsantosi alla, eikä hänellä\nsotaoikeudelta ole muuta toivoa kuin hirsipuu\", lausui Risto. -- \"Kun\nhän nyt olisi tunnustanut rehellisesti, niin tiedätkö Olli, minä olisin\nkaikin voimin koettanut puolustaa häntä\".\n\n\"Se se, mutta se on niin paatunut raukka ettei hän voi parata\", sanoi\nOlli.\n\nAnna, Risto ja Olli istuivat kauvan Ollin huoneessa, jaaritellen ja\nresuten vilkkaasti yhtä ja toista, totta ja leikkiä, kaikki korkealla\näänellä.\n\nSillä aikaa oli Saaran ja Jussin välillä ollut yhtä vilkas vaan\nhiljainen kanssapuhe:\n\nJussi: \"No oletko saanut jotain selvää, jos se on mahdollista päästä\nkarkuun tästä helvetin luolasta?\"\n\nSaara: \"Minä luulen ettei se ole mahdotonta\".\n\nJussi: \"No miten?\"\n\nSaara: \"En sano, ennenkuin valalla vahvistat lupauksesi\".\n\nJussi: \"Naida sinun?\"\n\nSaara: \"Niin\".\n\nJussi: \"Minä vannon, saat lukea valan. Tässä on piplia\".\n\nSaara: \"Pane kaksi sormea kirjan päälle!\"\n\nJussi latoi sormensa kirjan päälle.\n\nSaara luki valan ja Jussi jänkytti perästä. Jussi koetti hoskata sanain\nkanssa, muun muassa sanoi hän \"etten minä nai\", mutta Saara ojensi:\n\"että minä nain\" j.n.e.\n\nSaara: \"Muista vaan valasi, rikkomus on yhtä vaarallinen kun olisit\nvannonut käräjissä!\"\n\nJussi: \"Kyllä pidän valani, (itsellensä: vaikka hirttäsivät minun\nkymmeneen kertaan, niin en nai tuota petäjälevynaamaa). Sano nyt!\"\n\nSaara: \"Uunin solan perässä on jalan levyinen ohut kivi, jonka voi\nvääntää ylös; solan kautta ulkopuolella seinää seinän alla on pienempiä\nkiviä, jotka voipi lappaa ulos, joten ainoastaan multapenkki jää\nväliin. Multapenkin voi helposti kaivaa läpi ja sitten tulee tarpeeksi\nsuuri reikä, josta pääset ulos. -- Enkö ole keksinyt hyvän keinon?\"\n\nJussi: \"Olet kyllä keksinyt keinon, vaan saatatko tehdä sen työn, jota\ntämän keinon toimeenpaneminen vaatii?\"\n\nSaara: \"Kyllä työn saatan tehdä, vaan eihän karkauksesi saata tulla\nkysymykseenkään ennenkuin olet oikein terve\".\n\nJussi: \"Jospa tervekin, niin kuinka sitä saattaa liikkua niin, ettei\nOlli kuule. -- Ja jos pääsisinkin ulos, niin mihinkä minä pääsen\nyhdellä säärellä?\"\n\nSaara: \"Jätä se asia minun huolekseni. Minä laitan kaksi hevosta seinän\nviereen, istumme hevosten selkään ja ratsastamme metsään, ensiksi\nkarjakujaa pimiässä, sillä karkauksen pitää tapahtua yön aikana\".\n\nJussi: \"Aijotko sinäkin karata yhtämatkaa?\"\n\nSaara: \"Kuinkas muuten? En sinua yksin päästäisi vaikka mikä, kuka\nsinun hoitaisi matkalla, joka on sangen pitkä ensimäisiinkin Venäjän\ntaloihin?\"\n\nJussi: (itsellensä: \"Vai niin pehkukupo, vai aivot seurata minua,\neiköhän se seuraus tule lyhyeksi, no no\") kuullen: \"Yönaikana karkaus\nkyllä pitää tapahtua, mutta miten liikkua niin hiljaa, ettei Olli saa\nvihjaa -- hän on hyvin valpas\".\n\nSaara: \"Siihen on vielä kauvan ennenkuin olet terve; ehkä häntä siitä\nsaakka keksitään jotakin keinoa\".\n\nJussi: \"Nyt pitää meidän päättää kaikki asiat selville, nyt kun\nrähisevät Ollin huoneessa, eivät he kuule mitään eikä huomaa niin\ntarkoin ajankulua, he kun juovat kahvia Ollin huoneessa, herskapi muka.\nMalttakaa, kyllä minä annan teille vielä herskapia, minä\", uhkasi\nJussi. \"Olli kun taas jääpi yksin niin emme ole tilaisuudessa puhumaan\nmitään, sillä hän kuulisi kaikki seinän reijästä -- ei, kaikki pitää\nnyt tulla selville, muuten saattaa mennä koko asia hiiteen\".\n\nSaara: \"Se on kaikkein pahin kuinka sitä voi liikkua niin hiljaa, ettei\nOlli kuule. Paras olisi tappaa hänet, vaan kun minäkään en saa pitää\nmitään asetta, hätäisesti jonkun neulan, sillä kun tuon ruokaa eli\nmuuta tänne, syynää ensin isäntä minun ulkopuolella ja kun tulen Ollin\nhuoneeseen, syynää hän minun niin hävittömän tarkasti, että tuskin saa\npitää hampaita suussaan. Kun minä saisinkin pitää puukon kanssani niin\nantaisin sille vahdille semmoisen iskun, ettei kotvin räpisteleisi\nlapasiansa\".\n\nJussi: \"Nyt tiedän mitä teemme. Tohtori antoi minulle tämän rohtopullon\nja käski minun ottaa teelusikallisen rohtoja tästä silloin kuin\nunettomuus vaivaa. Minä olen koettanut rohtoja ja kun olen ottanut sitä\nillalla, niin olen nukkunut raskaasti aivan heräämättä liki puolen\npäivää seuraavana päivänä. Minä kuulen joka ilta että Olli ähkyy\nhengenahdistuksesta ja luulen, että hän säännöllisesti joka ilta ottaa\njonkunlaista rohtoa teelusikallisen. -- Kuuntele!\"\n\nSaara ja Jussi kuulivat seinän reijästä Ollin selittävän Annalle ja\nRistolle, että tohtori oli antanut hälle hengenahdistuksen lievikkeeksi\nrohtoja, joita hän otti säännöllisesti joka ilta juuri maata\npannessansa ja että hän tunsi rohtoin tekevän hyvää.\n\n\"Eikö ne ole pahanmakuisia?\" kysyi Anna.\n\n\"Ei niillä ole minkäänlaista makua\", vastasi Olli.\n\n\"Minkä verran otat kerralla?\" kysyi Risto.\n\n\"Teelusikallisen\", vastasi Olli.\n\nJussi kuiskasi Saaralle: \"Eikös tuo ollut hyvä keksintö? Kun nyt\njollakin tavalla saisimme Ollin erhetyksessä ottamaan minun rohtojani,\nniin hän nukkuisi niinkauvan, että silläaikaa hyvin kerkeäisimme\nkarkuun\".\n\n\"Kuinka kauvan aikaa luulet menevän reijän teossa seinän läpi, Saara?\"\n\nSaara: \"Siinä menee korkeintaan kaksi tiimaa, mutta voi mennä toiset\nkaksi tiimaa, ennenkuin hevoset ovat paikalla, eväät ja muut, jotka\nkaikki täytyy varastaa pimeän aikana\".\n\nJussi: \"Sinun pitää koettaa saada varastaa pyssy ampumakaluinensa, sekä\nainakin yksi hyvä puukko ja kirves\".\n\nSaara: \"Kyllä nuo kalut hankin\".\n\nJussi: \"Nyt on vaan kysymys saada Olli ottamaan unijuomaa; sillä ei ole\nmitään makua, niin että kyllä hän sitte nukkuu rauhassa niin kauvan,\nettä hyvin kerkiämme karkuun\".\n\nSaara: \"Näytä rohtopulloasi Jussi!\"\n\nJussi näytti.\n\nSaara: \"Minä luulen että sinun ja Ollin rohtopullot ovat sekä yhden\nnäköiset että yhden kokoiset, jos niin on -- josta illalla kun tulen\nvuoteita laittamaan otan tarkan selon -- niin teemme näin: Kuten\ntiedät, tapahtuu vuoteitten laitto joka ilta heti sen jälkeen kun\nolette saaneet iltaruoan, ensin tässä ja viimeksi Ollin huoneessa.\nHuomen illalla kun tulen tänne, nostan oikean käden peukaloa, joka\nmerkitsee, että rohtopullot ovat yhden kokoiset ja näköiset, muista nyt\nse! Sinä iltana, jolloin olet niin terve, että aivot karata, annat\npullon minulle, jonka säilytän poveeni, sillä ei Olli koskaan syynää\nminua ulos tullessani. Samalla kun minä olen täältä astunut Ollin\nhuoneesen, huuda sinä Ollia, voivottele ja ole olevinasi hyvin kipeä ja\nsiten viivytät Ollia luonasi, jolla aikaa minä lasken pullon Ollin\npullon sijalle ja kätken Ollin pullon hänen vuoteensa päänalustan alle\nsängyn pohjalle. Siten saamme Ollin ottamaan unijuomaa ja niin pääsemme\nkarkuun. Minä tarkastan ulkona Ollin akkunasta ja kun hän on ottanut\nrohtoja ja sammuttanut valkian, menen minä työhöni, hankkimaan hevosia,\nkaivamaan reikää y.m. Ole sinä rauhassa siksikun tulen sua noutamaan.\nOnneksi on seinä metsän puolella, ettei kartanosta kukaan voi nähdä\nmitään. Siihen on vietä viikkoja ennenkuin se tulee tapahtumaan.\n\n\"Muutenkin niinä aikoina kun olet terve, valita kipujasi. Meidänkin\npitää jo tästä lähtien alkaa torumaan ja sättimään Ollin kuullen, niin\nettei hän saa mitään vihjaa eli epäluuloa. Muista nyt vaan kaikki,\nJussi\", lopetti Saara.\n\nSamalla kun Saara oli päättänyt pitkän lauseensa, huusi Olli seinän\nreijästä:\n\n\"Mitä Saara tekee siellä niin kauan?\"\n\n\"Minähän olen odottanut tiimakausia, vaan en ole päässyt ulos kun ovi\non lukossa\", vastasi Saara.\n\n\"Oi, niin kauvanko olemme täällä istuneet\", sanoi Anna.\n\n\"Lähdemme vihdoinkin kotiin, hyvästi nyt Olli!\" sanoivat Anna ja Risto.\n\"Kyllä käymme tiheään sinua katsomassa, Olli, niinkauan kun sinä et\npääse käymään meillä\", vakuuttivat he.\n\nOlli päästi nyt Saaran, joka oli olevinaan hyvin tyytymätön, kun oli\nmuka täytynyt niin kauvan odottaa.\n\n\"Minä jo luulin, että tuo pehkusäkki Saara, oli jätetty ijäksi minua\nkiusaamaan\", huusi Jussi.\n\n\"Ohoo Jussi! kyllä Saara on sulle tarpeeksi hyvä hoitaja\".\n\nIllalla kun Saara oli saapunut vuoteita laittamaan oli hän tarkoin\nvertaillut Ollin ja Jussin rohtopulloja, ja tullut siihen varmaan\nvakuutukseen, että ne olivat aivan yhdenlaiset.\n\nSeuraavana iltana teki Saara Jussin suureksi ihastukseksi suostutun\nmerkityksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika kului päivä päivältä, viikko viikolta säännöllisesti. Olli piti\npoikkeuksetta kerran tavaksi otetun järjestyksen. Jussi ja Saara\ntorailivat keskenänsä ja parjasivat toisiansa melkein säännöllisesti\njoka päivä.\n\nNoin pari kuukautta Jussin sairastumisen jälkeen alkoi Jussi erittäin\nvalittaa vaivojansa ja vakuutti Ollille, että hänen elämän loppu ei\nollut kaukana. Olli sanoi kerran Jussille: \"Saithan sinä tohtorilta\nmuutamanlaista unijuomaa, ota sitä, niin ehkä saat lepoa!\"\n\n\"Sain kyllä unijuomaa ja hyvää se olikin alussa, mutta se on aikaa\nloppunut\", vastasi Jussi.\n\nEräänä iltana kun Saara saapui vuodetten korjaukseen Jussin huoneesen,\nnäytti Jussi merkin, että hän nyt oli valmis lähtemään karkuun ja\nosoitti rohtopulloa, jonka Saara sukkelasti pisti poveensa, parjaten\nsamalla Jussia korkealla äänellä. Sittenkun Jussin vuode oli laitettu,\nkoputti Saara oveen päästäksensä ulos. Olli avasi oven tavallisuuden\nmukaan ja Saara astui Ollin huoneesen. Mutta ennenkuin Olli oli\nkerennyt lukita oven, huusi Jussi surkialla äänellä: \"Olli, Olli! mulla\non niin hirmuiset tuskat!\" Saara sanoi: \"Antakaa heittiön huutaa!\" Olli\nkuitenkin meni Jussin huoneeseen likemmin kuulemaan hätää, Saara\ntempasi pullon povestansa, asetti sen samalle paikalle pöydälle, jossa\nOllin pullo seisoi ja kätki sen Ollin sängyn pohjalle päänalaisten\nalle. Tämä tapahtui silmänräpäyksessä. Kun Olli palasi Jussin luota,\nkysäsi Saara: \"No mikä sitä heittiötä nyt vaivaa?\"\n\n\"Valittaa säärensä tuskia ja luulee kuolevansa\", vastasi Olli.\n\n\"Kepiksi kun kuolisi, olisi yksi konna vähempi maailmassa. Kuka käski\nhänen mennä petturinretkelle\", vastasi Saara, haukkuissansa muka.\n\nSitten kun Saara oli mennyt ulos, lukitsi Olli oven, otti tavallisuuden\nmukaan rohtoja ja pani maata. Pian nukkui hän raskaasti, sen kuuli\nJussi seinän reijästä, hän odotti nyt ikävällä Saaran tuloa, joka\nviipyi, sillä hänellä oli paljon tekemistä, hevosien y.m.\nhankkimisessa. Vihdoin kuuli Jussi kuhinaa uunin solasta ja Saara\nsupisten: \"Kas nyt on kaikki valmis, nukkuuhan vaan Olli niin, ettei\nhän herää?\" Jussi vakuutti Ollin nukkuvan ja vielä varmemmaksi\nvakuudeksi huudahti Jussi pari kertaa jotensakin karkealla äänellä:\n\"Olli, Olli!\" Ei vastausta. Saara puki Jussin vaatteihin, mitä hänellä\noli ja vakuutti ulkona olevan lisää vaatteita. Jussi sai sauvan\nkäteensä ja toiselta puolen tueten Saaraan, lähti arvokas pariskunta\nvetäytymään uunin solaan, josta he, vaikkei vaivatta, kuitenkin\nhiljoitellen tukkeituivat ulos. Saara auttoi ensin Jussin hevosen\nselkään ja asetti Jussin selkään ison eväskontin, pyssyn hänelle\nkainaloon ja ampumakalut kaulaan. Sitten kun Saara oli sitonut suuren\nvaatesäkin toisen hevosen selkään, kömpi hän itse ylös ja nyt oli\nlempipari valmis matkaan. Yö oli pimeä ja hiljainen, sillä iltayö kun\nvielä oli, nukkui koko kylän väki levollisessa iltaunessansa.\nKarkulaiset ratsastivat ensiksi hiljaa karjakujasta alas metsään ja\nkarjapolkua myöten sittemmin niin kiireesti kun hevoset jaksoivat\njuosta. Kohta jälkeen puoliyön alkoi kuun valo, joka ohjasi\nkarkulaisia. Paikkakunnan maisemat olivat Jussille laajalti tutut\nVenäjänkin puolella rajaa. Noin puolipäivän aikana saapui Jussi\nensimmäiseen asuttuun paikkaan Venäjän puolella; Saara ei ollut myötä.\n\nJussi kertoi nyt kuten hänen kansalaisensa Suomessa olivat vainonneet\nhäntä syyttömästi, olivat hakanneet säären poikki ja jättäneet hänen\nmetsään kuolemaan, vaan \"pyhä Mikaili\" oli parantanut hänen, antanut\nhänelle hevosen ja nostanut hänen hevosen selkään, joten pääsi pakoon\n\"ihmisten ilmoin\" ja aikoi nyt matkustaa Venäjän sotapäällikön puheille\n-- pyysi siis apua ja suojelusta. -- \"Kaikki obrokat (pyhäin kuvat)\npolttavat ruotsit\" j.n.e. kertoi Jussi.\n\nJussin yksinkertaiset ja taikauskoiset kuuliat surkuttelivat häntä ja\nlupasivat hälle kaikenlaista apua mitä hän tarvitsi.\n\nNiin Jussi vaelsi kylästä kylään, kunnes hän saapui kylään, jossa\npäällikkö asui. Talosta, jossa hän oli yötä, saatettiin Jussi\n\"päällikön\" luo, eräs epämaineinen sotakarkuri nimeltä Ivan Snorikoff.\nSnorikoff oli jo entisistä ryöväysretkistänsä tuttu ja suomalaisten\nkauhu. Hän oli sotakarkuri, sen tiesivät asianomaiset järjestetyissäkin\nVenäjän sotajoukoissa, mutta kun hän oli urhoollinen ryöväri ja siten\nvoi häiritä rauhaa ja tehdä kaikenlaista pahaa Suomen, eli silloin\nkutsutun Ruotsin rajoilla, niin hänen karkulaisuuttansa omassa maassa\nei pidetty virheenä. Hän ryöväsi ja poltti omaisuutta, vei ihmisiä\nSuomesta vankina ja möi niitä orjuuteen, joista jaloretkistänsä hän\nusein pyysi ja sai omalta hallitukseltansa palkinnoita, kiusasi vanhoja\nkaikella lailla j.n.e. Hän asuskeli erämaitten suurimmissa kylissä\nArkhangelin läänissä. Asukkaita hän piti yleisessä orjuudessa ja\npelossa, selittäin olevansa laillinen sotapäällikkö (voivotta). Ehkei\nnämä herrat ymmärtäneet toistensa kieltä, sai päällikkö (\"voivotta\")\nkuitenkin selvän, millä asialla Jussi oli. Vähän ajan perästä tuli\ntalon isäntä, jossa Jussi oli ollut viimeistä yötä, \"voivotan\" luo ja\nvalitti häneltä varastetun sata ruplaa rahoja ja syytti Jussia\nvarkaudesta. \"Voivotta\" katsoi vihaisesti Jussia silmiin. Jussi otti\nrahat lakkaristansa, jakoi ne kahteen osaan ja antoi \"voivotalle\"\ntoisen puolen. Isäntä oli jo hyvillä mielin ja ojensi kätensä ottamaan\nrahoja, vaan \"voivotta\" pisti rahat lakkariinsa. Rahain siaan sai\nisäntä kunnon selkäsaunan käskyllä mennä kotiinsa. Kiitellen ja\nkumarrellen lähti isäntä ja siihen päättyi se asia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna Jussin karkaamisen jälkeen herasi Olli vasta liki\npuolta päivää. Hän tunsi päänsä raskaaksi ja ihmetteli kuinka hän oli\nnukkunut niin kauvan. Hän puki päällensä hiljaisuudessa, hän ei\ntahtonut antaa Jussin kuulla että hän nyt vasta oli liikkeellä, hän\nkuunteli, ei hiiskaustakaan kuulunnut Jussin huoneesta. \"Eihän vaan ole\nkuollut, kun hän eilen illalla oli niin kipiä\", arveli Olli itseksensä,\notti avaimen, avasi oven ja astui sisälle.\n\nOi kauhistua! Jussin vuode oli tyhjä. Olli kurkisti sängyn alle,\ntempasi vaatteet sängystä, heitteli ne lattialle, hyppeli kun\nmielipuoli ympäri huonetta, tirkisteli katon ja seinän rakoihin -- ei,\nei näy mitään. Vihdoin kurkisteli hän uunin päälle ja lopuksi uunin\nsolaan. Täällä näki hän avonaisen suuren reijän seinän alitse ulos. Nyt\nselveni asia: \"Vanki on päässyt karkuun!\" huusi Olli tuskan ja\nepätoivon uhrina. Hän juoksi ulos huutaen: \"Vanki, Jussi on karannut!\"\nTalon väki kuuli huudon, tietämättä mikä hätä oli; Ristokin riensi\npaikalle ja kohta koko kylän väki. Jäljistä nähtiin, että kaksi hevosta\noli ollut liikkessä ja molempain jäljet menivät karjakujaa metsään\npäin. Olli huusi: \"Tuokaa minulle pyssy, minä lähden ajamaan rosvoja\ntakaa\". Eräs kylän nuori mies, \"hyvä pyssymies\", tahtoi heti seurata\nOllia, vaan sanoi: \"Otamme hevoset ja ratsastamme, niin joudumme\npikemmin\".\n\nOlli ei ensiksi tahtonut kuulla hevosista, hän luuli juoksevansa yhtä\nkiireesti. Vihdoin myöntyi Ollikin ottamaan hevoset, jotka heti saatiin\npaikalle. Pojat lähtivät ratsastamaan pyssyt selässä villivauhtia,\npitäen tarkoin silmällä karkulaisten jäljet. He pysyivätkin pitkän\nmatkaa jäljillä, kunnes tuli laajanlainen sileä kallio, jonka yli polku\nmeni. Kun he taas tulivat polulle kallion toisella puolella, katosivat\nkarkulaisten jäljet. He päättivät ratsastaa suuren ympyrän kallion\nympäri, toivoen siten taas löytävänsä jäljet. He löysivätkin, mutta\nainoastaan yhden hevosen jäljet. Olli luuli, että Saara ehkä ei\ntahtonut seurata Jussia ja poikkesi ehkä toiselle suunnalle, vaikkeivät\nhe havainneet jälkiä; nämä jäljet veivät nähtävästi Venäjän rajaa\nkohden ja \"varma on, että sinne Jussi rientää, siis ovat nämä Jussin\nhevosen jäljet, eteenpäin siis! ehkä tapaamme konnan\". He matkustivat\nniin kiiruusti kun voivat, mutta ilta tuli ja sen kanssa pimeä, jonka\ntähden he pysähtyivät odottamaan aamun valoa. He olivat nyt likellä\nVenäjän rajaa.\n\nSamalla kun he tuumasivat asettumistansa kuulivat he ei kaukana hakkuun\nja sen perästä rytinän, kummoinen tulee suuren puun kaatuessa. \"Ahaa,\nsiellä Jussi laittaa nuotiota\", kuiskasi Olli. \"Nyt ei konna pääse, jää\nsinä tähän hevosten kanssa, minä hiivin nuotion tekiää katsomaan, sillä\nmuu kun nuotiontekiä se ei ole ja luultavasti Jussi, jos kuulet\nampumisen, niin riennä paikalle, mutta sido hevoset kiinni, etteivät ne\npääse karkuun\".\n\nOlli hiipi nyt hiljaa ääntä kohti ja kohta näki hän miehen valkian\nvalossa askaroivan nuotion teossa. Mutta ennenkuin hän sai selville\nkuka tuo nuotion tekiä oli, alkoi koira vihaisesti haukkumaan sille\nsuunnalle, jolla Olli kurkisteli. Nuotion tekiä tempasi heti pyssyn ja\nvarustausi ampuma-asemaan. Olli seisoi nyt senlaisessa asemassa, että\nhän olisi voinut ampua nuotion laittajaa vatsaan, vaan kun hän ei\nnähnyt sen kasvoja eikä jalkoja, kasvot peittivät risulehvät ja sääriä\nei myös näkynyt, kun nuotion laittaja oli paneunut polvillensa siinä\nmielessä, että hänen siinä asemassa oli vakavampi ampua, jos tarve\ntulisi, sillä hän luuli, että joku metsän eläin, ehkä karhu, liikkui\nlähellä kun koira niin innokkaasti haukkui -- ei Olli uskaltanut ampua,\nehkä hän oli melkein varma, että hänellä oli Jussi edessä. Vihdoin\nnousi nuotiontekiä seisoalle, niin, että Olli näki molemmat sääret,\nhuokasi pitkään, sanoen: \"Ei olekaan Jussi\". Viimein, kun asema tällä\ntavoin ei parannut, huusi Olli:\n\n\"Oletko rehellinen ihminen, niin pane pois pyssy, muuten saat\nlyijynapin otsaasi, minua et osaa ampua pimiään\".\n\n\"Olli! sitäkö tuhatta sinä ryömit täällä syvässä erämaassa, tule\nlämmittelemään!\", huusi nuotion rakentaja. Nuotion laittaja oli yksi\nTuovilan kylän mies, Kerolan Paavo, joka viikkokausia oli ollut\npyyntiretkellä.\n\nOlli oli sekä tyytyväinen että tyytymätön tähän kohtaukseen.\n\nOlli huusi matkakumppaniansa, käskien taluttaa hevoset nuotiolle.\nSitten kun Ollin matkakumppani oli saapunut paikalle, sanoi Olli: \"Hyvä\npaikka muuten, vaan ei ole ruokaa hevosille\".\n\n\"Kävelkää tuota noin\" -- osottain kädellänsä -- \"kymmenkunta syltää,\nniin tapaatte polun, kävelkää sitten polkua oikealle, noin 50 syltää,\nniin tapaatte heinäsuovan. Ottakaa siitä heiniä niin paljon, kun\njaksatte kantaa, niin siinä on kyllin yöksi hevosille, minä rupean\nlaittamaan iltasta\", sanoi Paavo.\n\nHeinät noudettiin ja iltanen laitettiin, joka Ollille ja hänen\nkumppanillensa oli sen parempaan tarpeeseen, kun he kiireessä\nlähdössänsä olivat unhottaneet ottaa eväitä.\n\nIltaista syödessä lausui vihdoin Paavo kysyen:\n\n\"Millä retkellä te olette ratsastain täällä erämaassa\".\n\nOlli kertoi nyt lyhykäisesti mitä oli tapahtunut.\n\n\"Se varmaan oli siis Jussi, jonka tänä aamuna näin ratsastavan Vähämäen\naholla rajan yli. Kävellessäni erään ison ahon laitaa, alkoi koirani\nhaukkumaan aholle päin ja samassa havaitsin ratsastajan, jota en,\nmatkan pituuden suhteen, voinut tuntea. Sen vaan näin, että\nratsastajalla oli suuri kontti seljässä ja näytti olevan hyvin\nkiireessä, erittäinkin kun kuuli koiran haukunnan, hosui hän hevostansa\ntäyteen laukkaan\", kertoi Paavo.\n\n\"Se roisto kerkesi ainakin käsistämme\", huusi Olli tuskallisena.\n\"Lähdemme kaikin ajamaan perästä, niin pian kun kuunvalo alkaa\", jatkoi\nOlli.\n\n\"Se on aivan turhaa, konnalla on enemmän kun puolen vuorokauden\nennakko, se on mahdoton tavata häntä, ja jospa hänen tapaisimmekin\njossain venäläiskylässä, niin mitä me kolmen voisimme? Menettäisimme\nvaan itsemme, se olisi voittomme\", lausui Paavo.\n\nSamaa ajatusta kannatti Ollin matkakumppalikin.\n\n\"Minä lähden yksin!\" huusi Olli kiukuissansa. Hänellä soivat\nlakkaamatta korvissa majurin sanat: \"Omalla hengelläsi saat vastata jos\npäästät vangin karkuun!\"\n\n\"Omasta hengestäni pidän vähän vaaria, sen olen menettänyt\nvaromattomuudessani, että hylky pääsi vielä vihollisen oppaaksi ja\nvoipi matkaan saattaa arvaamattomia tuhotöitä, se harmittaa minua\nenemmänkin\", vaikeroi Olli.\n\nVihdoin saivat kumppanit Ollinkin tyytymään palaukseen.\n\n\"Kuinka minä kehtaan näyttää silmiäni Ristolle?\" vaikeroi Olli\nedelleen.\n\nYö kului, toiset kumppanit nukkuivat nuotiolla, vaan Olli ei saanut\nsilmää umpeen, huolissansa kun hän oli.\n\nPaavo, joka oli ampunut paljo lintuja ja muuta metsän riistaa, joita\nhän juontain oli kantanut kanssansa, päätti myös seurata kumppaneita\npalausmatkalla kylään. Paavon suuri taakka jaettiin hevosten selkään ja\nmiehet kävelivät, sillä nyt ei enää ollut niin kiirettä kun\ntulomatkalla. Sentähden viipyivätkin he palausmatkalla enämpi kun kaksi\nvuorokautta. Ensimmäisen yön viettivät he erään puron vierellä, jossa\nnyhtämällä saivat ruokaa hevosille. Toisen päivän illalla lähestyivät\nhe kallioa, jolla menomatkallansa olivat eksyneet karkureitten\njäljiltä. Yhtäkkiä kuulivat matkustajat likellä metsässä hevosen\nhirnuvan. Paavo juoksi hirnua kohti ja vähän matkan päästä löysikin hän\nhevosen iso säkki seljässä, sidottuna marhaminnalla puuhun, sekä\nvaimoihmisen makaavan hevosen vierellä. Hevosen, joka hyvillä mielin\nhörhötti Paavolle, tunsi hän omaksensa. Hän luuli ensiksi ihmisen\nnukkuvan, jonka tähden hän rykäsi, muka herättääksensä nukkunutta, vaan\nkun vaimo ei herännyt eikä liikahtanut, käveli hän likemmäksi, näki\nverta vaimon vierellä ja huusi matkakumppaneitansa, jotka olivat\nseisahtuneet vähän matkan päähän odottamaan Paavoa. Kumppanit saapuivat\npian paikalle ja nyt tuli selville että vaimo makasi kuollunna\nverissänsä, iso puukko vieressä. Jokainen tunsi myös, että kuollut oli\n\"Mieron-Saara\".\n\nNyt ei ollut epäilemistäkään, että Jussi oli murhannut Saaran.\n\nPaavo sai nyt oman hevosensa. Ruumis nostettiin ja sidottiin yhden\nhevosen selkään ja miehet, kukin taluttain hevostansa, lähtivät taas\nmatkaan. Kun he nyt pian tapasivat karjatien, marssivat he yötä myöten\nja saapuivat vihdoin aamulla kylään.\n\nKylässä oli Ollin lähdön jälkeen ollut suuri hälinä, yhdeltä oli\nkadonnut yhtä, toiselta toista, mistä oli kadonnut pyssy, mistä kirves,\nmistä ruokia, mistä vaatteita j.n.e. Iso-Tuovilasta oli kadonnut\nhevonen, Riston \"nimikko\". Kerolasta oli myös kadonnut hevonen, joka\nnyt Paavon muassa saatiin takasin. Kun viimemainitun hevosen selkään\nsidottu säkki avattiin, löydettiin siitä kadonneet vaatteet melkein\nkaikki, (yhden osan oli Jussi pukenut päällensä). Saaran povesta\nlöydettiin rahakukkaro, sisältävä 200 riksiä, jonka Paavo tunsi\nomaksensa.\n\nOlli käveli vihdoin allapäin, norpolla nokin Tuovilaan, jossa hän\nkohtasi Riston kartanolla.\n\nRisto huusi: \"Terve tulemaan, Olli ystäväni!\"\n\n\"Älä kutsu minua ystäväksesi, sitä en ansaitse, kun olin niin tyhmä,\nettä päästin suurimman pahantekiän karkuun!\"\n\n\"Kävelemme nyt sisälle, Olli, Anna odottaa meitä murkinalle\", lausui\nRisto lohdutellen.\n\nAnna tervehti Ollia ystävällisesti ja kehoitti kaikkia, vanhuksetkin\nolivat läsnä, istumaan ruualle.\n\nOlli valitti taas ja lausui: \"En minä ole kelvollinen istumaan pöytään\nkunniallisten ihmisten kanssa, kuolemaan tuomittu raukka! Voi hyvänen\naika kun päästin roiston karkuun\", vaikeroi Olli vesissä silmin.\n\n\"Älä nyt tuota murehti, et suinkaan sitä tahallasi tehnyt, sen jokainen\ntietää\", lohdutti Anna.\n\n\"Aivan niin, Annaseni\", säesti Risto.\n\n\"Kirjoita heti, Risto, majurille, että hän määrää kuolemani tavan\",\npyysi Olli.\n\n\"Ole nyt huoletta, Olli, koko asiasta\", lohdutteli Risto.\n\n\"No mutta millä minä pidän yllä viheliäistä elämääni? Palvelukseni olen\nmenettänyt ja kerjäämään en rupea!\"\n\n\"Palveluksesi menetit sen vuoksi, kun pidit tulla sotapalvelukseen,\njossa vielä olet\", sanoi Risto.\n\n\"Kaunis sotapalvelia, päästää vangitun petturin karkuun; sitä paitsi ei\nminulla nyt enään ole mitään tekemistä, sota tällä kertaa on loppunut,\nkuolema siis ainoa minun osalleni\", vastasi Olli yhä katkeralla\nmielellä.\n\n\"On kait tässä talossa työtä ja ruokaa Ollille. Ole huoletta siitä\nasiasta\", lausui isäntä. \"Mitä taas vangin karkaamiseen tulee\", jatkoi\nhän, \"niin on se oikeastaan minun syyni. Asia on tällainen: seinän\nalla, josta vanki on karannut, oli ennen vanhaan nauriskuoppa, johon\noli käytävä eli reikä uunin solasta. Kuoppa tukittiin jo minun\nnuoruuteni aikana, ja tukkiminen tapahtui ehkä huolettomasti.\n'Mieron-Saara' oli niinä aikoina ruotityttönä tässä talossa ja ehkä\nhän, joka jo lapsuudestansa oli varas ja pitkin matkaa kaikenlaisen\npahantekiä, oli keksinyt tämän seikan. Minun olisi pitänyt ilmoittaa\ntästä, vaan olin unhottanut koko asian. Siis pääasiallisesti on tapaus\nminun syyni\",\n\n\"Ei ole kenenkään muun kun minun syyni, minun olisi pitänyt tarkemmin\nottaa selvä kaikista kohdista\", väitti Olli.\n\n\"Ole nyt levollinen Olli, teemme työtä yhdessä ja kun talvi tulee,\nlähdemme jäniksen pyyntöön, muistatko 'lisäsanat'\", lausui Risto\nirvistellen.\n\nOlli vastasi naurahtain: \"Poikatemput eivät enään auta, nyt ovat miehen\ntosiasiat käsillä\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlli oli nyt vihdoinkin viihtynyt jotenkin, vaikka hän yleisesti oli\nlevoton, peljäten uutta vihollisen ryntäystä, sen enemmän kun hän oli\nvarma siitä, että Jussi oli joutunut vihollisten joukkoon, kehoittamaan\nvihollista kostoretkelle. Tästä pelvostansa puhui hän useasti Riston\nkanssa. Risto levitti käskyjä kyliin, kehoittaen kaikkia olemaan\nvaruillaan ja ensi käskyllä valmiit vihollista vastaan, jos niin\ntapahtuisi, että se alkaisi liikkua. Samalla oli Risto järjestänyt\nniin, että tärkein tavara pikimiten voitiin pelastaa. Talon jyvä- ja\nmuut ruokatavarat sekä paremmat vaatteet varustettiin säkkeihin, jotka\nviipymättä voitiin nostaa muutamanlaisin rekiin, joita kutsuttiin\n\"renttuut\", sopivat käytettäväksi sekä kesällä että talvella, ja niin\nhevosvoimin voitiin saada säilyyn, tavallisesti suureen Korpelankylään,\njonne vihollinen ei koskaan uskaltanut, sillä kylä oli varustettu\nhyvillä sota-aseilla ja sitä paitsi läheisyydessä muita isompia kyliä.\nKorpelankylään oli noin kolmen penikulman matka.\n\nOlli oli, kuten mainittiin, levoton. Hän ihmetteli enimmästi sitä\nkuinka hän nukkui niin kauvan sinä aamuna kun vanki pääsi karkuun. Hän\nmeni vielä tarkastamaan huoneita, joihin hälyssä ei kukaan ollut\nkajonnut, vaan olivat huoneet samassa tilassa kuin vangin karatessa.\nTuskissansa nakkeli hän vuoteensa vaatteita ja löysi päänalustansa alta\npullon, jota hän tarkoin katseli. Samallainen, ainakin saman kokoinen\npullo oli hänen pöydällänsä, mutta sen, joka oli hänellä kädessä, tunsi\nhän omaksensa sen vähän vihertävästä väristä, jota vastoin pöydällä\noleva oli aivan musta. Kaikesta kun hän muisti, mitä karkausiltana\ntapahtui, ymmärsi hän nyt, että Saara oli vaihettanut pullot ja hän\nottanut Jussin unijuomaa, josta hänen pitkä nukkumisensa. Olli pisti\nJussin puolitäyden pullon taskuunsa sanoen itsellensä: \"Panempa\ntallelle tuon, kenties joskus tarvitaan\". -- Kenellekään ei hän puhunut\nkoko asiasta.\n\nEräänä päivänä pyysi Olli Tuovilan isäntää takaukseen niin hän (Olli)\nostaisi oman hevosen. Samalla pyysi Olli, että isäntä antaisi hänelle\nvapautta töitten vaalissa, sillä, sanoi Olli, hänellä oli omituisia\ntoimia, joista ehkä oli jotakin hyvää talollekin. Isäntä sanoi:\n\"Talossa on hevosia, käytä joku niistä kun tahdot ja töiksesi saat myös\nvalita mitä tahdot.\"\n\nOlli kiitteli isäntää hyväntahtoisuudesta, mutta oman hevosen, jonka\nhän saisi ostaa jostakin talosta, tahtoi hän saada ja uudisti pyyntönsä\nisännän takauksesta; velkansa hän kyllä maksaa, vakuutti Olli.\n\nIsäntä meni takaukseen ja Olli sai siis oman hevosen. Syksy tuli;\noltiin jo Lokakuussa. Öillä oli kovat pakkaset, maa kylmettyi kovaksi,\njärvet jäätyivät, luntakin satoi sen verran, että oli jommoinenkin\nrekikeli.\n\nEräänä aamuna istui Olli uuden hevosensa selkään, pyssy kainalossa ja\neväskontti seljässä, selittämättä kellekään minne hän oli aikeessa\nmatkustaa. Ristolle sanoi hän toki: \"Älkää olko levottomana minusta,\njos sattuisin viipymään retkelläni!\" Tällä matkallansa viipyi Olli\nkolme vuorokautta.\n\nAamulla neljäntenä päivänä saapui Olli Tuovilaan takasin matkaltansa.\nHän hyppäsi alas hevosen seljästä, joka kaatui heti kuolleena\nkartanolle, huutain hengästyneenä: \"Vihollinen on tulossa suurella\njoukolla, hevosilla ja reillä, nähtävästi nyt kuten ennenkin\nryöväysretkellä, parin päivän perästä voivat olla täällä\". Kylässä\nsyntyi suuri hämmästys. Risto kehoitti kaikkia ensiksi saattamaan\nomaisuuttansa suojaan ja sitten kaikki jotka kykenivät vastustamaan\nvihollista, aseitettuna rientämään apuun, jonka ohessa lähetettiin\nkapulakäskyjä ympäri paikkakuntaa. Kahdessa päivässä oli kylä tyhjä ja\nautio ja parikymmentä miestä ilmoittautuivat sotilaiksi Riston komennon\nalle.\n\nOlli oli sillä aikaa pitänyt vihollisten lähestymistä tarkalla\nsilmällä.\n\nRisto sanoi Annalle: \"Rakkaani, pakene nyt vanhempaisi kanssa Korpisen\nkylään, siellä olette vakaassa suojassa. Minua käskee velvollisuuteni\nmennä vihollista vastaan. Miten tämä kahakka päättyy, sen tietää\nainoastaan Jumala, jonka isälliseen suojelukseen turvatkaamme, toivon\nkuitenkin vakaasti että ennemmin tai hiljemmin taas tapaamme toisiamme,\nsiitä elä koskaan epäile, rakkaani!\"\n\n\"En eroa sinusta, rakkaani, anna minun seurata sinua, käyköön sitten\nmiten hyvänsä!\" huusi Anna katkerasti itkien.\n\n\"Ei, rakas Annani, sitä en voi tehdä, se ei olisi viisaasti tehty,\nrukoilen sinua että teet kun olen sanonut, älä vaivu epätoivoon\nkultaseni!\"\n\n\"Teen niinkuin tahdot, Ristoni\", huokasi Anna yhä itkien.\n\nHellillä jäähyväisillä erosi nyt Anna ja hänen vanhempansa sekä talon\nmuu väki Ristosta, joka nyt jäi vähäsen puollustusjoukkonsa kanssa\ntaloon. Anna kuitenkaan ei poistunut Riston seurasta ennenkun Olli\nseuraavana aamuna ilmoitti, että viholliset olivat näkyvissä. Hellällä\nväkivallalla riisti nyt Risto itsensä Annan syleilyksistä, Olli kantoi\nAnnan rekeen, joka odotti kartanolla, renki ajoi täyttä laukkaa pois\nkylästä ja niin eroitettiin kaksi yhteen kasvanutta sielua pitemmäksi\najaksi kun he ehkä voivat aavistaakkaan.\n\nRiston väki oli nyt kasvanut neljäänkymmeneen mieheen, Olli vakuutti\nettä vihollisen väki oli vähintäänkin kymmenen kertaa suurempi.\n\n\"Tässähän on vastustus aivan mahdoton\", arvelivat Riston miehet.\n\n\"Vastustaa meidän kuitenkin pitää\", väittivät Risto ja Olli. \"Ettekö\nmuista kuinka viime kahakassa ajoimme vihollisjoukon pakoon, vaikka sen\nväki silloin oli verraten suurempi kuin nyt\", puhui Risto.\n\n\"Emme me pelkää, kun luulette voittavamme päätarkoituksemme niin\nkomentakaa: 'rammoot' ja me astumme\".\n\n\"Aivan niin, pojat, framåt siis!\" komensi Risto.\n\nNyt lähti vähänen lauma urhoollisesti marssimaan vihollista vastaan ja\nyhteentörmäys tapahtui melkein samassa paikassa kun kevätkesällä.\nHevoset ja reet olivat viholliset jättäneet noin neljänneksen matkan\njälkeensä; ainoastaan yksi hevonen seurasi vihollisen väkeä, reessä\nistui mies, joka ei noussut ylös reestä, vaan ajoi erään läheisyydessä\nolevan metsäniemen taa. Olli oli havannut hevosen ja miehen ja sanoi\nlähimmäisille tovereillensa: \"Mikähän tuo on, joka ei näytä aikovan\nottaa osaa kahakkaan, pitäkää tekin häntä silmällä\".\n\nEnsimmäisessä törmäyksessä löylyttivät suomalaiset vihollisen etuväkeä\naika lailla, niin, että vihollinen alkoi vähitellen peräytyä,\njärjestyksessä kumminkin.\n\nSuomalaiset innostuneena ensimäisestä voitostansa painoivat yhä\nvihollista vastaan.\n\nVihdoin otti vihollisen \"voivotta\", joka ei ollut kukaan muu kun\nyllämainittu Iivana Snorikoff, miehuutta päällensä ja alkoi haukkumaan\nmiehiänsä ja roiskien heitä korville pitkällä ruoskalla ketä vaan\nkerkesi. Hän huusi:\n\n\"Ettekö häpeä, krapusiat, kun juoksette sadottain pakoon muutamia\nnälkäisiä ja puolialastomia suhonskia, hävetkää, jänespässit,\npöllöpää-musikat!\"\n\nTämä voimallinen komento urhootti vihdoin vihollisen väkeä niin, että\nse rynnisti vastaan. Joukko vihollisia kaatui tosin paikalle, vaan kun\nhänen voimansa oli vertaamattoman suurempi kun suomalaisten ja kun sen\nlisäksi syntyi suuri häiriö, sai vihollinen Riston ympäröidyksi ja\nvangiksi. Vihollisen päällikkö kielsi väkensä hirmuisilla uhkauksilla\nhaavoittamasta Ristoa, sillä hän toivoi saavansa suuren palkinnon\nRistosta rauhan tultua. Kuitenkin vakuutti \"voivotta\", että jos\nsuomalaiset näyttivät aikovansa pelastaa Ristoa oli hän heti\nkuoletettava; muuten saivat suomalaiset mennä mihin tahtoivat, selitti\npäällikkö.\n\nKun suomalaiset näkivät päällikkönsä vangitun ja pelastus ei ollut\nmahdollista, riensivät he pakoon mikä millekin suunnalle.\n\nRisto sidottiin köysiin kun muu pahantekiä ja pantiin rekeen, johon\nmyös itse vihollisen päällikkö istui, ja niin viidenkymmenen miehisen\nvartioväen kanssa lähdettiin ajamaan itäänpäin.\n\nRisto heti vangittuansa havahti Ollin joukosta ja huusi: \"Jos pääset\nhengissä, niin sano terveisiä Annalle ettei epäile!\"\n\nSittenkun vangin viejäjoukko oli kerennyt näkymättömiin, marssi\nvihollisen jälelle jäänyt jalkaväki sille paikalle, mihin hevoset ja\nreet oli jätetyt. Täällä tuli vilkas keskustelu vihollisten välillä.\nVäki huusi: \"mitä palkintoa me nyt saamme vaivaloisesta retkestämme?\nIivana lupasi meille tavaraa montakymmentä hevoskuormaa ja kaikki rahat\nmitä voitamme. Nyt olemme voittaneet 'ruotsin' päällikön, mutta\npäällikkömme menee voiton kanssa karkuun, puhumatta meille sanaakaan,\nse on kauniisti tehty!\"\n\n\"Se rosvo ja rosvojen rosvo, kunniaheitto karkulainen, petturi, lurjus,\ntuulenajo, suokuikka, sehän varastaa kaikki mitä muut työllä ja\nhenkensä uhraamalla ansaitsevat. Sitä lurjusta ette näe kuuna päivänä,\nhän menee vangin kanssa johonkin tuntemattomaan paikkaan, vartiaväen\npeijaa se jotenkin erkanemaan eli karkaa heiltä vangin kanssa, pankaa\nristi Snorikoffin lupausten päälle. Minunkin peijasi hän tänne suurilla\nlupauksillansa. Mitä olemme saaneet? Ei pölähtävää!\"\n\nPuhujaa nimitettiin Sergej Patraskoij.\n\n\"Lähdemme ajaan voivottaa perässä, kun tapaamme hänen, niin otamme\nvangin pois\", esitteli joku.\n\n\"Missä on meidän sääripuoli opas?\" kysyi Patraskoij.\n\n\"Tuolla istuu reessä ahon toisella puolella\", vastasi joku.\n\n\"Menkää joku käskemään häntä tänne\", käski Patraskoij.\n\nYksi juoksi oppaan luo käskemään häntä.\n\n\"Sano niin, että menevät heti kylään, joka näkyy ja ryöstävät sen, se\non rikas kylä, sieltä saavat paljo sekä rahaa että muuta tavaraa,\nmitään vastusta siellä ei tarvitse pelätä, erittäinkin kun Risto\nväkinensä nyt on kynsipuussa, mutta joutukaa etteivät kerkiä pelastaa\ntavaroitansa. -- Minä ajan tästä tuota tietä kylään, joutukaa, riennä\ntakasin!\" lausui opas.\n\nKäskyläinen juoksi takaisin ja selitti asian.\n\nHeti lähtee joukko, jok'ainoa hevosineen ja rekineen, Patraskoij\netupäässä, kylää kohti.\n\nOlli oli piiloittaunut muutamien toveriensa kanssa erään kallionnokan\ntaakse, jossa hän näki mitä tapahtui. Ehkei hän kuullut mitään \"oppaan\"\nja käskyläisen kanssapuheesta, luuli hän toki edellisen viittauksesta\nymmärtäneensä, että hän (opas) aikoi kylää kohden. Sentähden vetäytyi\nOlli tovereinensa kallion kautta kylään vievän tien vierellä\nsatunnaisesti olevan halkopinon taakse. Nyt opaskin, joka luuli Riston\nkanssa vangitun kaikki suomalaiset kynnenkannattomaan eli mahdollisesti\njonkun päässeen pakoon, käänsi hevosensa tielle ja alkoi hiljoillensa\najamaan kylää kohden. Kun hän kerkesi halkopinon kohdalle, hyppäsi Olli\ntakaa reen kannolle ja puristi ajajan käsivarret lujasti sanoen:\n\"Päivää Jussi, tuopa oli hauskaa, että vielä kerran tapasimme\ntoisiamme, missä Saara on?\"\n\nJussi hämmästyi niin, ettei hän tointunut huutamaan apuakaan, ennenkun\nOllin toverit noin kymmenkunta miestä olivat paikalla, käärivät hevosen\nloimen Jussin pään ympäri, sitoivat loimen ynnä kädet, riisuivat\nJussilta kaikki aseet ja käänsivät hevosen pois tieltä.\n\nOlli komensi kaksi kumppaneistansa kanssansa istumaan rekeen, muitten\nkäski hän odottamaan paikalla ja pitämään silmällä mitä kylässä\ntapahtui. Olli tarttui sitte ohjaksiin ja niin ajettiin, vanki ja Ollin\ntoverit reessä kunnes seisahduttiin eräälle suolle muutaman männyn\njuurella. Jussin päänpeitto avattiin ja kädet sidottiin yhteen. Olli\nlausui: \"Kas tässä on se paikka, johon sun kerran tuomitsin, ehkä\nmuistat. Silloin tuomitsin sun kannettavaksi vihtapaarilla, mutta nyt\nolet, kiireen takia saanut kunnian oikein herroiksi ajaa hevosella.\nTuossa seisoo, osottain mäntyä, kurjan elämäsi pää, siinä hautasi.\nSe maa, jonka petturi olet, on liiaksi pyhä sulle haudaksi.\nVaivaispetäjässä riippukoon, siinä pohjatuuli kuivatkoon saastaisen\nraatosi -- valmista itsesi kuolemaan, kerro toden mukaan vaan lyhyesti\nkuinka karkasit, minne Saara joutui ja mitä muuta karkuriretkelläsi\nolet toimittanut!\"\n\nNyt kertoi Jussi että Saara oli hankkinut kaksi venäläistä, joitten\navulla hän väkivallalla kannettiin ulos vankilasta, pakotettiin\nistumaan hevosen selkään ja niin edelleen vietiin venäläisjoukkoon,\njosta hän vihdoin nyt joutui vangiksi; Saaraa hän ei ollut nähnyt sen\nkoommin kun hän vankilasta pois vietiin, eikä siis tiennyt mihin Saara\noli joutunut. \"Sentähden jos minua syytätte ja murhaatte minun, niin\nteette itsenne syylliseksi ilkimurhaan\", päätti Jussi.\n\n\"Oletpa näemmä mestari kertomaan, Jussi, minä tietäisin kertoa\nparemmin, kun olisi aikaa, kysyn vaan jos tietäsit esimerkiksi kuka se\noli joka ratsasti suuri kontti seljässä eräänä aamuna Vähämäen aholta\nrajan yli, ja jota ratsastajaa Kerolan Paavon koira kiirehti, ethän\nmahdollisesti tietäisi kuka se ratsastaja oli?\" lausui Olli ivaillen.\n\nJussin kasvot muuttuivat palttinan vaaleoiksi kuultuansa Ollin\nkertomuksen. Hän vastasi nähtävästi hämmästyneenä:\n\n\"En ole nähnyt mitään ratsastajaa\".\n\n\"Noo, oletko valmis Jussi?\" kysyi Olli.\n\n\"Jos epäilet kertomustani, niin _armoa_, Olli!\"\n\n\"Kansansa petturille ei ole armoa\", vastasi Olli juhlallisesti.\n\n\"Mutta kun venäläiset saavat tietää mitä olette minulle tehneet -- ja\nhelposti kait ne sen saavat tietää -- niin se maksaa Ristolle hengen\",\nlausui Jussi pöyhkeästi uhaten, \"päästäkää minut heti eli...\"\n\n\"Jo tässä on tarpeeksi kieltä pieksetty, työhön toverit!\" huusi Olli.\nToverit pistivät köysi-silmukan Jussin kaulaan, nostivat hänen ylös\nreestä, kantoivat petäjän juurelle ja hirttivät hänen.\n\n\"Niin käyköön jokaiselle kansansa ja isänmaansa petturille, Jumala\narmahtakoon hänen viheleäistä sieluansa!\" huusi Olli.\n\n\"Amen\", sanoivat toverit kauhistuksella.\n\nToinen Ollin tovereista viivähti silmänräpäyksen hirtetyn luona, vaan\nkiire kun oli, ei Olli huomannut mitään.\n\n\"Nyt takaisin muitten toveriemme luo keskustelemaan mitä vielä voisimme\ntehdä. Pahin vihollisemme, oma kansalaisemme on voitettu, mutta monta\nvierasta vainoaa meitä yhä\", sanoi Olli, ollen jo juoksussa takaisin.\n\nSill'aikaa kun kerrottu tapahtui, olivat muutamat tovereista salaisesti\nhiipineet kylän läheisyyteen saadaksensa selkoa mitä vihollinen teki\nkylässä. He näkivät kuinka muutamat kulkivat taloissa huoneista\nhuoneihin, nähtävästi hakemassa rahaa ja tavaraa. Suurimman joukon\nvihollisia olivat tiedusteliat tavanneet rähisevän makuulla\npäihdyksissä Isotuovilan kartanolla ja kartanon ympäristöllä. Myöskin\nolivat tiedusteliat tavanneet samalla asialla kuin he muutamia kylän\nmiehiä, jotka luonnollisesti eivät hekään uskaltaneet ryntää isoväkistä\nvihollista vastaan, mutta nyt kun koko vihollisjoukko oli päihdyksissä,\nolisi parikymmentä miestä tarpeeksi vihollisten hävittämiseen.\nTiedusteliat suostuivat nyt keskenänsä, että ne jotka palaisivat Ollin\nluo, koettaisivat päästä salaa kylään ja kylän miehet myös kokouda\nsamalla lailla niin paljon kuin mahdollista yhteen ja että Ollin joukko\nampumalla antaa merkin hyökkäykseen.\n\nSamalla kun Olli sai tämän kertomuksen, näki hän ison savun nousevan\nkylästä. Muutamat vihollisista, jotka olivat vähemmän päihdyksissä ja\nahneimmat tavaran perään, olivat sopineet sytyttää yhtaikaa joka talon\nkartanon, suutuksissa kun eivät löytäneet kylässä paljon muuta kuin\ntyhjät seinät, silla kylänväki oli onnistunut joksikin tarkoin pelastaa\nomaisuutensa.\n\nNyt komensi Olli vähäisen joukkonsa hiivimään järjestyksessä kylää\nkohden. Ollin joukkoon oli sieltä ja täältä liittynyt kylänmiehiä, niin\nettä hänen sotavoimansa kasvoivat 30 miehiseksi. Olli oli nyt\njärjestänyt joukkonsa Isotuovilan kartanon läheisyyteen, metsän ja\nulkohuoneitten suojiin, (asuinhuonerakennus oli tulen vallassa)\nvihollisen päihtyneen väen suurin joukko makasi, piehtaroi, örisi ja\n\"pajatti\" kartanolla ja kartanon läheiseltä pellolla, muutamia hoiperoi\nkartanon ympärillä ja ulos palavista huoneista j.n.e.\n\nKun Olli oli saanut väkensä otolliseen järjestykseen kuului\nmerkkipaukaus ja silmänräpäyksessä hyökkäsivät suomalaiset ja\nnukuttivat ijäksi monta sataa vihollista. Vähemmän päihtyneet lähtivät\nhoipertelemaan pakoon, vaan suomalaiset pitivät tarkoin silmillä, ettei\nyhtään tiettävästi päässyt pakoon.\n\nTähän päättyi se vihollisretki: \"Tuovilan tuho\".\n\nVihollisten päihtymys oli tapahtunut siitä syystä, että kyläläiset\nkiireissänsä olivat jättäneet eli unhoittaneet viinavarastonsa, jotka\nviholliset löysivät. Niinä aikoina keitettiin viinaa joka talossa\nniinpaljon kun tahdottiin erittäinkin sydänmaan kylissä. Muuta tavaraa\nviholliset eivät saaneetkaan; kylän vaan polttivat, -- joukko\npäihtyneitä vihollisiakin löydettiin palaneina huoneitten sisältä --\nnäitten joukossa vihollisten päällikkö Patraskoij. Eräässä talossa oli\nmuuan vanha renki mennyt hakemaan jotakin, mutta joutui vihollisten\nkäsiin. Ensiksi piinattiin miestä ilmoittamaan talon rahat siten, että\nhän naulattiin kämmenistä seinään ja kun tämäkään julmuus ei auttanut,\nsytytettiin huone palamaan, joten miesrukka poltettiin elävältä.\nTällainen vihollisen käytös oli niinä aikoina tavallista, niin että\nmilloin vihollinen vaan saapui suuremmalla joukolla, riensivät ihmiset\nkaukaisiin metsiin y.m. pakoon, jättäin kaiken muun omaisuutensa\nvihollisen saaliiksi. Rahat säilytettiin maankuopissa, raunioissa\nj.n.e. Kylien ja talojen täytyi säännöllisesti pitää vahteja\nkallioilla, vaaroilla, rajamailla ja sytyttämällä varoitustulia ja\nsiten ilmoittaa vihollisten likenemisestä. Viholliset taas puoleltansa\nkeksivät uusia teitä, joten välin tapahtui, että vihollinen ryntäsi\npäälle äkkiarvaamatta. Silloin oli raja-asukkaiden henki ja omaisuus\nvaarassa joka hetki. Niinä aikoina kysyttiin Suomen kansan henkivoimain\nkestäväisyyttä, erittäinkin rajamailla Venäjää vastaan. Rauhattomuus\nulkonaisilta vihollisilta, nälkä ja hirmuiset taudit, laittomuus\nyhteiselämässä, väkevämmän oikeus siis vallassa, -- siihen hengellinen\npimeys, taikauskoisuus y.m. -- kas siinä lauma vihollisia, joitten\nvoima yksitellenkään, saati sitte laumottain, ei ollut helppo kukistaa.\nVuosisatoja onkin senlainen kukistustyö kestänyt, mutta vasta osa\nvihollisten etuväen voimia on voitettu; ryhmiä jälkijoukoista on vielä\nvoittamatta. Edelleen tarvitaan voimia -- uusia voimia!\n\nKansa, joka on kestänyt senlaisia uhria, kansa jonka henkivoimain\nsitkeys on säilyttänyt nimensä yli aikojen jolloin:\n\n    \"Vaimot, lapset ryöstettiin,\n    Isät, äidit murhattiin -- Ja talot konnut poltettiin\".\n\nSenlainen kansa -- sanomme me -- ei saa antautua orjan toimettomuuteen,\nei saa epäillä tulevaisuudestansa, kuinka pimeältä ja myrskyiseltä se\nnäyttäköönkin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahakka päättyi hiljan illalla. Kun nyt ei enää kuulunut hiiskaustakaan\nvihollisen puolelta, laittausi Olli miehinensä levolle erääsen\nheinälatoon, joka oli jäänyt palamatta. Miesten taikauskoisuus peljätti\nheitä asettumaan yöksi niin likelle kuolleita vihollisia, vaan Ollin\nvakuutukset, etteivät kuolleet voineet tehdä mitään pahaa, tyydyttivät\neli olivat tyytyvinänsä vihdoin miehet asettumaan, vaikkeivät\nuskaltaneet antautua unen valtaan, vaan jaarittelivat kaikenlaisia\nkummitusjuttuja. Olli kenties vaan näyttääksensä miehille kuolleita\npelkäämättömyyttänsä, pistäytyi ulos ladosta ja käveli kentälle\nkuolleitten keskelle. Hän luuli kuulevansa heikon uikutuksen\nkuolleitten rivistä, joka uikutus karsi niin häntä, että oli vähällä\nlähteä pötkimään pakoon ja olisi ehkä sen tehnytkin, vaan ei kehdannut,\nkun hän näki yhden miehistänsä seisovan ladon ovella. Olli rohkasi siis\nluontoansa ja käveli uikutusta kohden päättäen lopettaa uikuttajan\ntuskat yhdellä keihään pistolla, jos uikuttaja todellakin oli elävä\nihminen eikä kummitus. Mutta ääni kuului vaan valittelevan ja väliin\nvallitsi haudan hiljaisuus. Hän käveli kuitenkin, vaikka ei pelvotta,\nsille suunnalle, mistä hän luuli kuulleensa äänen. Vihdoin luuli hän\nnäkevänsä palasen matkan päässä liikunnan kuolleitten rivissä; hän\nseisahtui hämmästyksissänsä. Iltakuu alkoi nyt valaisemaan ja Olli\nnäki, että ihmisen muotoinen esine väliin juoksi ja väliin kumartui\nmaahan, näyttäen kun hän olisi etsinyt jotakin. Olli tunsi itsensä\nniinkun hän olisi sidottu maahan. Hän tahtoi huutaa, vaan ei saanut\nääntä ulos kurkustansa, hän seisoi liikkumatta yhdessä paikassa.\nVihdoin lähestyi se liikkuva esine, ja näytti huomaavan Ollin ja\naikovan juosta pakoon. Nyt vasta pääsi Ollin huulilta ääni: \"Oletko\nihminen vai kummitus?\" \"Olli!\" vastasi itkuinen ääni. Olli juoksi nyt\npelkäämättä kun kuuli nimensä, liki vaikeroivaa ja tirkisteli häntä\ntutaksensa vaan ei rohjennut käydä kovin liki tuntematonta.\n\n\"Olli! missä on Risto?\"\n\n\"Herra Jesus -- Anna! ja miesvaatteissa\", huusi Olli surkealla äänellä.\n\nSamalla juoksevat miehet ladosta huutain: \"Olli, Olli! kummituksia on\nladossa, ne huutavat ja mölisevät, että sehän elävä on, -- lähdemme\npois tästä paikasta!\" huusivat miehet kauhistuksissansa. Olli koetti\nvakuuttaa miehiä, että olivat mahdollisesti kuulleet hänen ja Annan\näänen ja luulleet kuulleensa kummituksia. \"Ei he kuulivat ladossa\nheinäin sisältä mölinän\", väittivät miehet. Anna oli kysynyt jo\nkymmeniä kertoja: \"Missä on Risto?\" saamatta vastausta, sillä Olli oli\nolevinansa niin viivytetty miehiltä, ettei hän muka kerjennyt vastata\nAnnan kysymyksiin, eikä miehetkään, jotka kyllä kuulivat kysymykset,\ntahtoneet vastata, kun tiesivät kuinka kipeä tämä kysymys oli. Anna\nihmetteli itseksensä kuinka Olli oli tullut niin välinpitämättömäksi\nhänestä ja Ristosta, ettei hän heti vastannut ja poistanut Annan\nlevottomuutta. Olli toivoi, että hän olisi viisi syltä maan alla, ettei\nhän kuulisi ja olisi pakotettu vastaamaan Annan kysymyksiin. Taas kysyi\nAnna:\n\n\"Olli, kuule! -- missä Risto on?\"\n\n\"Risto ei nyt ole täällä, hän on toisella suunnalla, kyllä hän tulee!\"\n\n\"Tuleeko Risto huomenna?\" kysyi taas Anna.\n\n\"Ei taida kerjetä vielä huomenna, mutta kyllä se tulee, älä epäile\nAnna!\"\n\n\"Onko Risto ollut tuossa tappelussa, kun noin paljon vihollisia on\nkaatunut -- oi hirmuista!\" huusi Anna.\n\n\"Ei Risto ole ollut tässä tappelussa\", vastasi Olli.\n\n\"Vihollisetko ovat polttaneet kartanon?\"\n\n\"Viholliset polttivat, mutta saivatkin ansaitun palkkansa, siinä\nmakaavat nyt kaikki kuoliana\", vastasi Olli.\n\n\"Voi kauhioita ihmisiä! -- mitähän Risto, isä ja äiti sanovat kun\nsaavat tietää tämän hävityksen. Mistä saamme senlaisen kodin nyt? --\nMutta kyllä Risto laittaa kun hän tulee -- isällä kyllä on rahaa, että\nsaamme uuden kartanon -- sen teemme vielä paremman kun entinen oli --\nkun vaan Risto nyt tulisi heti. Hyvä oli toki, että isä sai rahansa\npelastetuksi -- kun vaan Risto tulee, niin on tässäkin onnettomuudessa\nkaikki hyvin! Vanhempani varmaan ovat jo Korpisilla, olisit nähnyt mitä\nkyytiä hevoset juoksivat raskaine kuorminensa missä vaan oli tasaista\nmaata -- järvissäkin on jo vahva jää ja suot kantavat hyvin.\nNäätämäestä palausin minä takasin kun olin niin levoton teistä --\nkoskahan Risto tulee, odotammeko häntä ennenkun lähdemme täältä?\"\nlirisi Anna, arvaamatta Ollin hirmuisia tuskia. \"Emme jää tänne\nodottamaan Ristoa, kyllä hän tulee jälistä kun joutuu. Lähdemme nyt\nensin etsimään miesten kummituksia ladossa\". Miehet selittivät etteivät\nhe tahdo mennä sisälle latoon, vaan kyllä pitävät vahtia ulkopuolella.\nOlli käveli nyt etupäässä ja muut miehet perässä. Annakin oli liittynyt\njoukkoon, sillä hän nyt kammoi yksinäisyyttä enemmän kuin äsken,\njolloin luuli kenenkään näkemättä olevansa kuolleitten joukossa\netsimässä rakastettuansa, kuten \"Torpan tyttö\". Olli seisattui ladon\novelle kuuntelemaan ja kuulikin heikkoja valituksia sekä Ollille\nymmärtämättömiä sanoja: \"'pomilujtesj!' ja 'Warmhertigkeit!' --\n('Armoa') ei se ole mikään kummitus, vaan joku haavoitettu vihollinen,\njoka ennen meitä on vetäytynyt latoon ja kätkeynyt heiniin\", sanoi Olli\ntovereillensa.\n\n\"Antaa katalalle keihäänpiston, niin pääsee vaivoistaan\", sanoi joku\nmiehistä!\n\n\"Hyi, Kallon Matti, kuinka julma sinä olet! -- sitä ei saa tehdä!\"\nhuusi Anna.\n\n\"Annalla on oikeen, se olisi tunnottomasti murhata kuoleva sairas, joka\nei voi puolustaa itseänsä\", sanoi Olli.\n\nOlli meni nyt ääntä kohti latoon, kaivoi sairaan ylös heinistä, otti\nhänen varovasti syliinsä ja kantoi ladon ovelle. Sairas vapisi sekä\npelosta, että kylmästä, sillä yö oli kylmä, kertoen rukoussanojan\nja joita kukaan ei ymmärtänyt. Anna kuitenkin luuli sanasta\n\"Warmhertigkeit\" ymmärtävänsä, että sairas pyysi armeliaisuutta.\n\n\"Mutta mitä me tälle teemme, hällä varmaan on paha haava, koska hän on\nniin verenhyyteessä -- haava olisi korjattava ja sidottava, vaan kuinka\nme voimme sen tehdä ja mihinkä me sitte panemme sairaan kun kaikki\nlämpimät huoneet ovat poltetut?\" lausui Olli.\n\nSairas, joka näytti enemmän nuorukaiselta kun mieheltä, koetti viitaten\nnäyttää vasenta puolta ruumistansa kipeäksi ja viittaili käsivartensa\nympäri näyttäen, että olisi käärittävä.\n\nAnna lähestyi nyt sairasta ja koetti niillä muutamilla sanoilla, joita\nhän saattoi saksan kieltä vakuuttaa sairaalle, että hän nyt oli\nystäväin eikä vihollisten keskellä. Sairas vihdoin ymmärsikin asemansa\nja suuteli Annaa ja Ollia lämpimästi.\n\n\"Mitä me nyt teemme sairaalle?\" kysäsi Olli.\n\n\"Minulla on hevonen ja reki tuolla kujansuussa, menkää joku noutamaan\nse tänne!\" komensi Anna. Matti, joka oli ensin lukenut sairaalle julman\ntuomion, juoksi täyttä laukkaa noutamaan hevosta eikä viipynytkään\nmonta minuuttia ennenkuin hevonen oli paikalle.\n\n\"Vai oli Annalla hevonen, sitä en tiennytkään, kyllä nyt ehkä tulemme\njotenkin toimeen\", lausui Olli.\n\nAnna koetti saada selville, jos sairas kärsisi matkustaa reessä\nensimmäiseen taloon, jonne oli noin peninkulman matka, siellä\nkoetettaisiin laittaa hänen haavojansa. Sairas viittasi lähtöä\nmatkalle, näytti kärsivänsä tuskia, mutta koki olla vaiti ja\nkärsivällinen. Sairas vuoteutettiin heinäin ja vaatteiden kanssa\nrekeen. Ensimmäisessä talossa kannettiin sairas lämpimään tupaan. Läpi\nvasemman käsivarren hauvislihan kautta oli keihään reikä, josta vielä\njuoksi verta, kylkeenkin oli keihäs tehnyt haavan, joka kuitenkaan ei\nollut syvä.\n\nAnna puhdisti ja sitoi haavat parhaan ymmärryksensä jälkeen, Anna oli\ntaloon tultuansa saanut tilan muuttaa pois miehen vaatteet ja pukeutua\nomiinsa. Sairaan naama sujui pitkäksi kun hän näki tapahtuneen puvussa\nmuutoksen. Muutaman tiiman levättyä lähdettiin taas matkalle ja hyvin\nhiljan illalla jouduttiin taloon, jossa Annan vanhemmat olivat saaneet\nväliaikaisen kotinsa.\n\nSe oli samalla kertaa surkiaa ja ylentävää nähdä näitä vanhuksia, kun\nAnna kertoi, että vihollinen oli polttanut kartanon. Tyynen itkun\nperästä sanoi emäntä: \"se oli niin kaikkivaltiaan tahto\".\n\n\"Niin rakkaani -- Jumala varjelkoon isänmaata!\" vastasi isäntä. Heillä\noli nyt ainoastaan pienonen tupa, jossa asuivat yhdessä palkkaväen\nkanssa. Monessa sen aikasissa taloissa ei ollut muuta kun yksi tupa;\ntämä talo oli yksi niistä harvoista jossa oli kaksi tupaa ja yksi\npienonen kammari porstuvan perässä. Tuvat olivat n.k. savupirttejä;\nkoko perällä oli \"uloslämpiäviä\" asuinhuoneita, ainoastaan\nIsotuovilassa, joka nyt oli poltettu poroksi -- talo oli muuten mainio\nkaikin puolin.\n\nAnnan vanhemmat ottivat ystävällisesti vastaan sen muukalaisen sairaan.\nEnsimmäiseksi yöksi täytyi hänet sioittaa samaan huoneesen muun väen\nkanssa, sillä ehkä mainittu kammari oli varustettu tulisialla, oli se\nkuitenkin kylmä ja muutoin epäsiivossa, mutta seuraavana aamuna oli\nkammari lämmin ja puhdas -- sen kaiken oli Anna ja Olli tehneet\nyönajalla -- joten sairas, joka jo oli siksi vahvistunut, että hän voi\nliikkua omin jalkoinsa, sai erikoishuoneensa ja josta riemustuneena hän\nsuuteli Annan käsiä. Sittekun sairas oli niin saatu vuoteellensa,\nkysäsi Olli: \"Mistä saamme nyt lääkkeitä sairaalle?\"\n\n\"Täältä!\" sanoi Anna ja avasi pöytälaatikon. \"Tässä on lääkkeitä, joita\ntohtori jätti minulle silloin kun Risto oli kipiä, ne tulevat nyt\nhyvään tarpeesen. Tässä on niinkuin näet, ei ainoastaan lääkkeitä vaan\nmyöskin koneita, jolla lääkkeitä käytetään, minähän olen koko tohtori,\netkö näe Olli\", jatkoi Anna itsetyytyväisesti.\n\n\"On minullakin lääkkeitä\", sanoi Olli ojentaen Annalle pullon ja\nselittäen sen historian jonka edeltä tunnemme.\n\n\"Hyvä, ehkä tulee tarpeesen\", vastasi Anna. Sairaan hoiti Anna hyvällä\nmenestyksellä ehkä paraneminen edistyi vitkoitellen.\n\nSairaan haavat puhdistettiin ja sidottiin uudelleen, nyt lääkkeiden\nkanssa. Sairas näytti erinomaisen rakasta käytöstä hoitajoitansa\nkohtaan, erittäinkin Annaa kohtaan näytti hän suurta kunnianosoitusta;\nmolemmin puolin tunsivat he ikävän kun eivät ymmärtäneet toistensa\nkieliä. Sen verran tuli selville aluksi, että sairas osasi sekä saksaa\nettä venäjää.\n\nAnna taas ei ymmärtänyt sanaakan venäjää, vaan muutamia sanoja saksaa.\nViimeksi mainitun kielen avulla oppivat he vähitellen ymmärtämään\ntoisiansa. Nyt aljettiin ahkera vaihetustyö: Anna opetti sairaalle\nsuomea ja sairas Annalle saksaa. Kun sairas, ehkä jo kolmen kuukauden\nkuluttua täydellisesti terve ja vapaa menemään minne tahtoi, ei\nkuitenkaan uskaltanut ennenkun vasta kesän tullen antautua pitkille\nerämaamatkustuksille kotimaahansa, pyysi hän saada viipyä\nhoitajoittensa luona talven yli, joka hänelle myönnettiin sen\nkernaammin, kun hän oli voittanut koko perheen sekä muittenkin\npaikkakuntalaisten yleisen myötätuntoisuuden. Tällä ajalla oppivat Anna\nja sairas toistensa kieliä niin että he välttävästi voivat keskustella\nja ymmärtää toisiansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnna tuli päivä päivältä aina levottomammaksi Riston viipymisestä. Muun\nlisäksi kummastutti Annaa se seikka että Olli Annan mielestä\nsäännöllisesti näytti välttävän kohdata Annaa.\n\nViikon päivät senjälkeen kun perhe oli saapunut nykyiseen asuntoonsa,\nkohtasi Anna Ollin kerran kahdenkesken ja taas itkien valitti kun Risto\njo ei ole tullut. Olli oli hyvin tuskissansa ja supisi itsellensä:\n\"Mitä se paranee salaamalla, tässä täytyy kuitenkin sanoa se hirmuinen\ntotuus!\"\n\nVihdoin lausui Olli: \"Ristolta paljon terveisiä sulle, erotessamme\nsanoi hän näin: 'sano Annalle, ettei hän koskaan epäile!' Vahvista\nitsesi nyt Anna! -- --: _Risto joutui venäläisten vankeuteen!_ sitä me\nemme voineet estää!\"\n\nSe on helpompi arvata kun selittää mitä Anna nyt tunsi. Hän kaatui kun\nukkosen lyömä maahan.\n\nOlli otti Annan syliinsä ja kantoi ulkoa tupaan, jossa Annan\nvanhemmat istuivat kahden kesken. Vanhemmat hämmästyksissänsä tästä\näkkikohtauksesta, tiedustelivat Ollilta mitä oli tapahtunut, vaan Olli\nei kajonnut muuhun kun saada Annan virkomaan.\n\n\"Ole nyt vahva, Anna\", supisi Olli hälle korvaan, \"Ristolla ei ole\nvaaraa vaikka hän viipyy, kuule nyt Anna rukka, mitä sanon!\"\n\nAnna heräsi viimein kuin pitkästä unesta ja kysyi Ollilta: \"Mitä\nsanoit, Onko Risto tullut kotiin? -- sinähän sanoit eilen, että Risto\noli vankina, eihän se ole tosi, Olli?\"\n\n\"Risto on vankina, ole nyt vahva ja kuule mitä sanon!\"\n\n\"Minä olen vahva, puhu Olli\", huusi Anna tuskissansa.\n\n\"Riston vangittua komensi venäläisten päällikkö Snorikoff, ettei kukaan\nsaanut tehdä vangille mitään pahaa päänsä uhalla, sillä Snorikoff\nluulee saavansa ison palkinnon kun hän päästää Riston vapauteen ja\nsiinä toivossa kohtelee hän vankia hyvästi. Tähän vakuutukseen tulin\nminä Jussinkin kertomuksista. Snorikoff oli näet sanonut, että kun hän\nRiston vaan saisi vangiksi, niin kyllä siitä 'ruotsit' maksaisivat\nhyvän lunastuksen\".\n\n\"Missä sinä Jussin tapasit, Olli?\" kysyi Anna.\n\n\"Hän oli karkauksensa perästä taas antaunut vihollisen oppaaksi\".\n\n\"Ja onko nyt vihollisen joukossa?\"\n\n\"Ei, nyt hän riippuu hengetönnä petäjän oksassa suolla!\"\n\n\"Kuka sen raukan hirtti?\"\n\n\"Minun toverit, minun käskyllä -- majurin käskyn olen täyttänyt\",\nvastasi Olli.\n\n\"Kuinkahan paljon tuo venäläinen Snorikoff tahtoo Riston\nvapauttamisesta?\" arveli Anna.\n\n\"Kyllähän se tahtoo niin paljon, ettei sitä kukaan jaksa maksaa --\ntäytyy jollakin muulla tavalla saada Risto irti\", vastasi Olli.\n\n\"Millä tavalla, sano Olli -- millä tavalla?\" huusi Anna.\n\n\"En ole vielä oikein selvällä asiasta, mutta toivon vakaasti jonkun\nkeinon keksivämme, älä epäile, Anna\".\n\nAika kului nyt, päivä päivän perästä. Anna hoiti sairaan huolella,\nmolempien kielitaito kehkesi. Nyt oli jo kevät, talvi oli siis takana.\nSairas oli ihan terve, hän kertoi kiitollisuuttansa joka päivä; nyt ei\nhän enää ollut outo, vaan vanha tuttu ja ystävä. Nyt tiedettiin, että\nnuorukaisen nimi oli Feodor Ivanovitsch Snorikoff, siis poika sille,\njonka luona Risto oli vankeudessa. Feodor lohdutti Annaa Riston suhteen\nja lupasi kaikin voimin saada Riston vapautetuksi. Ehkä tarkemmin\nperäänajatteleva kuulia, mimmoinen Anna oli, voi huomata ettei\nFeodorilla ollut juuri suurta luottamusta isäänsä. -- Feodor oli\nvalittanut Annalle, että isänsä oli raaka ja itsekkäinen vaikka rikas.\nSukulaistensa turvin ja niitten vaikutuksen kautta oli Feodor\nonnistunut saamaan hyvän alkeellisen sekä kirjallisen että siveellisen\nkasvatuksen, jota hän olisi tahtonut jatkaa, vaan isänsä luovutti hänen\npakolla pois opistosta. Äitinsä oli aikaa sitte kuollut. Tällekin\nryöväysretkelle, jolla henkensä nyt niin ihmeellisesti pelastui, oli\nisänsä hänen pakottanut, sanoen: että kun hän (Feodor) nyt jo oli 22\nvuoden vanha, tuli hänen hakea ansioita taloudellista toimeentuloansa\nvarten. Feodor kertoi, että hänen lemmikkinsä 16 vuotias Olga\nSergejevna oli muutamanlaisessa kauppapalveluksessa hänen isänsä luona.\nOlgankin isä Sergei Patraskoij oli ollut joukossa, \"kuinka lienee\nkäynyt sillekin, hän oli samallainen raukka kun isäni\", huokasi Feodor.\n\nFeodorin isäkin oli saanut vihjaa nuorten taipumuksesta mutta Feodor\noli usiasti kuullut isänsä haukkusanoja Olgasta, josta Feodor selvin\nymmärsi isänsä mielen ja sentähden kohtasivat nuoret toisiansa\nainoastansa joskus salaa, vaan niin paljon, että vannoivat keskenänsä\nmurtumattoman uskollisuuden elämässä ja kuolemassa. Feodorin isällä oli\nmuuton Olgaan rajaton luottamus. Olga oli toimekas, siitä oli isälle\nsuuri hyöty, muuten oli Olga Snorikoffin mielestä arvoton kappale,\nköyhä kun oli. -- Anna ja Feodor olivat siis samanlaisessa asemassa,\nheillä oli paljon keskustelemista. Ollikin oli usiasti keskusteluissa,\njotka säännöllisesti alkoivat ja päättyivät hankkeilla miten Risto\nvoitaisiin pelastaa. Erään kerran senlaisessa keskustelussa pyysi\nFeodor Ollilta saada pitää muistona Ollin merkillisen pullon, jonka\nsisällys, sen yhden kerran kun hän (Feodor) oli sitä nautinnut, oli\ntehnyt hälle niin hyvää, että hän oli nukkunut yhteen menoon liki\nkokonaisen vuorokauden, ehkä hänen kipunsa silloin olivat pahimmallaan.\n\nOlli katsahti ensin Annaa silmiin, vaan kun Anna näytti myöntävän\nviitteen, suostui Olli Feodorin pyyntöön.\n\nFeodor lohdutti väsymättömästi Annaa Riston pelastuksesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun muutamien viikkojen Tuovilan polton jälkeen ei taas kuulunut\nvihollisista mitään, lähti Tuovilan isäntä väkinensä palaneen talonsa\npaikalle. Kahdesta pellolle palamattomaksi jääneestä riihestä\nlaitettiin kaksi väliaikaista asuinhuonetta. Kun huoneet oli saatu\njollekin määrin asuntokuntoon, palasi isäntä väkinensä entiseen\nväliaikaiseen asuntoonsa, noutamaan talon tavaroita mitä paikalla\ntärkeimmät tarvittiin ja mitä mahdollisesti saatettiin kelvoin\nsuojella.\n\nNyt tuli kysymys kuinka sairaan kanssa oli tehtävä. Isäntä esitteli,\nettä Anna jäisi sairaan kanssa paikalle. Annasta oli tämä vastahakoista\nerota vanhemmistansa, jota vastaan toiselta puolen oli sairaan kohta.\nAnna oli hyvin murheissansa, Feodor näki Annan huolen, vaikkei\nymmärtänyt syytä ja kun he nyt vielä kielenkään puolesta eivät voineet\nkeskustella, niin oli asia tukala.\n\nVihdoin koetti Feodor kaikenlaisten osotteluiden avulla päästä\nymmärtämään Annan vaivoja. Lopullisesti pääsi Feodor ymmärrykseen\nasiasta, ja koki selittää, ettei hän tahtonut millään tavalla eroittaa\nAnnaa vanhemmistaan; hän (Feodor) pyysi vaan kun armotekoa, että saisi\nseurata perhettä, sen enemmän kun -- selitti hän -- hän nyt oli paljon\nvauraampi. Niin päätettiin vihdoin, että koko perhe sekä Feodor muuttaa\n\"uuteen\" taloon.\n\nFeodor peitettiin kaikella huolella vaatteilla ja nahkasilla rekeen,\nsamaan rekeen istui Anna ja isäntä itse ajajaksi. Muuttopäivä oli\nkaunis vaikka kylmä -- tämä oli päivää ennen joulunaattoa -- Feodor\niloitsi ja lirisi kun lapsi joka saa ajaa reessä.\n\nNiin saavuttiin \"uuteen\" taloon. Huoneet olivat kaikin puolin kaiketta\nkaunistuksetta -- perimmäinen niistä kahdesta määrättiin isännän,\nemännän, Annan ja Feodorin asunnoksi -- mutta se ei viipynyt monta\npäivää ennenkun Annan järjestämä nero ja käsi oli muuttanut huoneen\npuoli paratiisiksi. Ne puhtaaksi piilutut seinät ja katto koristeltiin\npienoisilla kuusilla, laattia piroitettiin joulunaattona oljilla, maan\ntavan mukaan j.n.e.\n\nFeodor selitti sittemmin keväällä kun hän saattoi puhua, ettei hän\nkoskaan ollut viettänyt niin juhlallista joulua, kun nyt näitten\nteeskentelemättömien hyväin ihmisten joukossa; hän vaan kaipasi, ettei\nhällä ollut antaa mitään näkyvää joululahjaa, \"niin alaston kun nyt\nolen\", mutta toivoi vastedes voivansa jollakin tavalla näyttää\nkiitollisuuttansa.\n\nIsäntä oli myötään väkinensä hommassa uuden kartanon rakennustyössä --\nhirsiä ja muita rakennusaineita hankittiin pitkin talvea.\n\nTalvi kului erinäisittä tapauksitta. Toukokuun lämpimät päivät ja\nvaloisat yöt vuodattivat uutta elämää ei vähemmin ihmisen sieluun ja\nruumiin kun kivikkokorpeen. Kevät, tämä luonnon uudestaan heräävä voima\nheijuuttaa loistolla ja lämpimällä ihmissielua yhtä voimakkaasti\nkultakaton kuin karstaisen orren alla, ken vaan sen sulokieltä oikein\nkuulee ja oikein tajuaa.\n\nFeodor oli nyt täydellisesti terve ja nyt oli muutenkin aika ajatella\npalausmatkalle. Annan ja Feodorin nykyinen yhtämuotoinen elämän kohtalo\noli heissä juurruttanut syvät ja hellät heimolaisuuden tunteet, joista\nyhteenjuottui erohetken kipukarvaus ja toivon auver. Molemmilla\nkangasti vuorotellen toivon kirkas tähti ja vuorottain peittivät synkät\npilvet tulevaisuuden näköalan.\n\nEro täytyi kuitenkin tapahtua, se oli välttämätön, siitä riippui\nmolempain tulevaisuus. Olli varustausi saattamaan Feodoria ensimmäiseen\nvenäläiseen kylään.\n\nLähteissänsä sanoi Feodor Annalle: \"Niin suurta velkaa kun olen teille,\nen koskaan voi maksaa, vaan olisi ainakin velvollisuuteni palkita\nvaivoistanne, muuten -- häpiäkseni -- minulla ei ole kun muutamia\nruplia, jotka tarvitsen elääkseni matkalla!\"\n\n\"Feodor\", huusi Anna, \"mitä ajattelette meistä? -- että rahan vuoksi\nolisimme auttaneet teitä hädässä? -- eikö niin isä?\" kysyi Anna,\nkääntyen isäänsä päin.\n\n\"Jos herra tarvitsee rahaa matkalle, niin saatte\", vastasi isäntä.\n\n\"Antakaa anteeksi, Anna, kysymykseni! En saata ajatella teistä muuta\nkuin mitä jalointa, sen olen täydellisesti kokenut -- rahalla\nhyvyytenne ei ole maksettu, kuitenkin tunnen piinalliseksi, etten edes\nvoi tehdä senkäänlaista mitätöntä palkintoa. -- Syvimmät kiitokseni\nteille, isäntä, vielä rahantarjouksestanne -- kyllä tulen toimeen\nmatkalla omilla rahoillani\", lausui Feodor lämpimästi syleillen\nystäviänsä jäähyväisiksi.\n\n\"Terveisiä, tuhansittain Ristolle, käskekää hänen heti kiireesti\nlähtemään kotia kohti!\" huusi Anna, kun Feodor ja Olli jo olivat\nnäkemän päässä.\n\nFeodor ja Olli matkustivat nyt samaa suuntaa, jota viholliset\nviimekerralla olivat saapuneet kylään. He olivat matkalla, väliin vähän\nleväten, yötä ja päivää, valoisat kun yöt olivat, ja kolmen vuorokauden\nkuljettua saapuivat he ensimmäiseen venäläiskylään.\n\nJo taipaleella oli Feodor alkanut puhutella Ollia seuraamaan koko\nmatkalle. Taloon tultua uudisti Feodor hartaan pyyntönsä sillä\nseurauksella, että Olli lupasi seurata kun vaan Feodor laittoi niin,\nettä sana vietiin kotiin (Tuovilaan) tästä tapauksesta. Feodor sai\nisännän talossa, jossa nyt olivat, lupaamaan viedäksensä sanaa, vaikei\nhän sitä tehnytkään, kuten sittemmin tuli selville.\n\nKahden kuukauden vaivaloisen matkan perästä saapuivat matkustajat\nperille. Olli ei uskaltanut seurata Snorikoffin asuntoon, vaan jäi\nneljänneksen päähän erääsen taloon, jossa Feodor oli tuttu ja laittoi\nsijan matkakumppanillensa toistaiseksi.\n\nIllalla samana päivänä palasi Feodor Ollin luo ja kertoi, että\nSnorikoff kuukauden päivät sitte oli muuttanut pois paikalta, eikä\nkukaan tiennyt minne. Eräälle vaimolle oli Olga salaa kuiskannut, että\njos Feodor tulee kotiin, koettaisi hakea heitä Vernitsan suunnalta.\nRiston oli myös täytynyt seurata vankina \"voivottaa\". Ristoa oli\nSnorikoff viimeaikoina kohdellut kaikenlaisella hävyyttömyydellä,\nmuistuttaen, että ellei lunastus kohta tule, hän ei aikonut ruveta\narmeliais-sisarten toimeen y.m.\n\nNyt saivat Feodor ja Olli uusia huolia. Luonnoton isänsä ei ollut\nFeodorille jättänyt pienintäkään vihjaa siirtopaikastansa. Pelvolla\nkysyi nyt Feodor: \"Olli, lähdetkö vielä retkelle kanssani?\"\n\n\"Lähden!\" vastasi Olli. \"Kun kerran olen urennut näin kauas, niin\ntahdon nähdä Ristoa ja, jos mahdollista, pelastaa hänen\".\n\nNyt lähtivät kumppanit taas matkalle. Kuukauden vaellettuansa löysivät\nsuuren erämaan kylän, jonka edustalla oli iso järvi. Järvessä kylän\nläheisyydessä oli saari, jossa oli kaksi varakasta taloa. Saarelle oli\nSnorikoff asettunut, sittekun hän oli ajanut pois asukkaat ja ryöstänyt\nheidän tavaransa neulasta naulaan. Hällä oli joukko roistoja muassa,\n\"sotaväkeä\" muka, jotka hän myös sijoitti saarelle, julistaen muuten,\nettä suuri joukko sotaväkeä oli hetimiten saapuva paikalle ja\nlähetettävä \"Ruotsia\" vastaan. \"Sotamiehet\" samosivat kytästä kylään\nsydänmailla ryöväten ja varastellen; tavara kannettiin \"voivotalle\",\njota kaikki pelkäsivät kun kuolemaa. Kylän ja saaren välillä oli\nvahdit, niin ettei kukaan luvatta saanut liikkua kylän ja saaren\nvälillä. Ainoastaan Olga sai viivyttämättä liikkua minne tahtoi.\nRistolle oli laitettu erinäinen vankihuone pieni tulisijaton pimiä\nkoppero. Risto näki nyt hirmuksensa, että hän oli aivottu täällä\npalellutettavaksi kuoliaaksi tulevana talvena. Vanki oli kaularaudassa,\njonka vahvat vitjat olivat ruuvatut kiinni seinään. Ruokakin oli ollut\nvangille hyvin kehno, vaan Olga, jolla oli toimena vangin hoito ja\nruokkiminen, hankki sääliväisyydestä vangille parempaa ruokaa. Olga\nkantoi aina itse ruoan vangille. Nämä ruokahetket olivat ainoat\nvalopilkut vangin vaikeassa elämässä. Olgalla oli aina ystävällisiä\nsanoja vangille. Kaksi hyvin aseitettua vahtia seisoi yötäpäivää\nvankilan vierellä.\n\nVaikka jo oli syyskesä, oli päivä lämmin jolloin matkustajamme\nsaapuivat paikalle. Olli ei uskaltanut mennä Feodorin kanssa kylään,\nvaan jäi sen läheisyyteen odottamaan uutisia, joita Feodor pian lupasi\ntuoda.\n\nFeodor käveli siis yksin kylään ja sattumuksesta molemminpuoliseksi\nihastukseksi kohtasivat Olga ja Feodor toisiansa kylän puolella. Olga\noli jo kerjennyt tehdä tuttavuuden yhdessä kylän pienessä perheessä.\nSinne johti Olga Feodorin ja siellä saivat vapaudessa keskustella yhtä\nja toista. Feodor juoksi noutamaan Ollinkin keskusteluun.\n\nPian oli Feodor kertonut retkensä \"Ruotsissa\" ja missä suuressa\nkiitollisuuden velassa hän sekä Olga olivat Ristolle.\n\n\"Risto _pitää_ vapauttaa\", se oli päätös, \"mutta millä tavalla siitä\nsaamme tuumata edespäin\". Siihen päättyi keskustelut tällä kertaa, --\nhuomenillalla päätettiin jatkaa. Feodor tahtoi ensin tavata isäänsä,\nheikossa toivossa, että hän ehkä päästäisi Riston vapauteen. Olli sai\nasua perheen luona; piti vaan varoittaa niin, ettei kylässä päästy\ntietoon, että Olli oli \"ruotsi\".\n\nFeodor riensi nyt isänsä puheille. -- Olgan ja Feodorin kohtausta isä\nei kuitenkaan saanut tietää.\n\nKun Feodor astui isänsä eteen, kysyi tämän: \"No, munsiör missä on\ntavarat ja rahat, olet kait saanut paljon kokoon niin pitkällä ajalla?\"\n\n\"Ei ole minulla mitään rahaa eli tavaraa, haavoitettuna meikäläisten\njoukosta pelastivat ruotsit minun ja ihmeellisen hyvästi hoitivat että\npelastui henkeni\".\n\n\"Soo, missä se temu oli?\"\n\n\"Tuovilan vainiolla, siellä oli kaikki meikäläiset kaatuneet ja kartano\noli poltettu\".\n\n\"No mihinkä joutuivat rahat ja tavarat?\"\n\n\"Sitä en tiedä, ehkä lienevät omistajat pelastaneet tavaransa, hyvät\nihmiset olivat jotka pelastivat henkeni!\"\n\n\"Niin, tietysti toivossa että nylkeä minulta isot rahat!\"\n\n\"He eivät tahdo mitään\".\n\n\"Paras on etteivät tahdo, minä en maksa roskaakaan. Pöllöt, jotka\nantoivat kaataa itsensä eivätkä riisuneet ensin pois rahat ja tavarat,\nmaatkoot siellä rauhassa. Minä sillä samalla retkellä sain sentähden\nparhaan palan, täällä on minulla lintukoppelissa Risto, josta ruotsit\nsaavat maksaa minulle 10,000 ruplaa, jota palkintoa odotan joka päivä.\nSergej Patraskoij on ollut pitkällä retkellä, se varmaan kohta tulee\nsuuren tavaran ja rahasumman kanssa -- Olgasta tulee rikas tyttö\",\nlausui Snorikoff irvistellen.\n\n\"Eikö olisi isäni, paras päästää Risto vapauteen, ehkä siitä olisi\nenemmän hyvää?\" lausui Feodor.\n\n\"Oletko hullu! minä kenkkäisin pois 10,000 ruplaa! Teet paraiten että\nkirjoitat heti ystävällesi, että ellei kuuden viikon sisällä ole 10,000\nruplaa täällä niin tulee Risto lyhenemään yhden pään pituuden. Minä\ntiedän Luomajussin kautta että Ristolla on rikas appi-isä, kyllä sillä\non varaa maksaa, saati tahtoo. Mihinkähän Jussiraiska lie joutunut, no\nolkoonpa missä hyvänsä, minulle teki hän kuitenkin hyvän työn\", jatkoi\nSnorikoff niinkuin itsellensä.\n\nFeodor näki ja kuuli nyt että se oli aivan turhaa että koettaakaan\nisänsä rinnassa herättää parempia tunteita.\n\nSeuraavassa keskustelussa kolmiossa, s.o. Olga, Feodor ja Olli,\npohdittiin Riston pelastusasiaa. Olga oli vankilassa käydessänsä\nilahuttanut Ristoa \"hellillä terveisillä, arvaa keltä! -- no Annalta\"\n-- oli Olga lausunut ja että Ollikin oli nyt niin likellä, -- \"toivokaa\nhyvää\" -- oli Olga lopettanut. Risto luuli kuulleensa väärin Olgan\nterveykset ja kysyi: keltä? -- \"Annalta, Annalta\" -- jatkoi Olga\nriemuiten. Ristoa siis lohdutti ja vahvisti tieto että hällä oli\nystäviä ympärillä, aivan tuntemattomiakin, kun esim. Feodor, jota hän\nei tosiaan ollut nähnyt. Ristoa kummastutti kuitenkin minkätähden Olga\noli niin hyvillään Riston asiasta, kun hän ennen ei sitä ollut\nnäyttänyt. Vapauden toiveet, jotka jo olivat kuolemaisillansa Riston\nsielussa, olivat taas heränneet uuteen elämään, hän vaan pelkäsi\netteivät hänen ystävänsä käyttäytyisi tarpeellisella varovaisuudella.\nSeuraavana päivänä selitti Olga lyhykäisesti että Riston ystävät olivat\npäättäneet vapauttaa hänen, mutta toimeenpano täytyi siirtää siksi kun\ntulee pimeämmät illat, kehoitti siis Riston olemaan levollisena. Risto\ntaas pyysi Olgaa varoittamaan muitakin ystäviänsä tarkkaan\nvarovaisuuteen.\n\n\"Olkaa vaan levossa ja odottakaa, kaikki käy vihdoin hyvin!\" vakuutti\nOlga.\n\nMajurikin oli saanut tiedon Riston vangitsemisesta ja saapunut\nElokuussa Tuovilan tienoolle sekä varustellut väkeä seudun\nvarustukseksi, jos vihollinen uudistaisi hyökkäyksensä. Tappava\npunatauti oli raivonnut seudulla tänä kesänä. Isotuovilan isäntä ja\nemäntä olivat kuolleet jo ennen majurin seudulle saapumista. Anna tunsi\nnyt itsensä niin orvoksi ja hyljätyksi, Ristosta ei hän ollut kuullut\nminkäänlaista ja Ollikin oli kadonnut Feodorin saattamaretkelle teille\ntietymättömille, kaikki näytti syvältä pimeydeltä. Anna asui ypö\nyksinänsä uudessa väliaikaisessa puhtaassa tuvassansa. Talon karja ja\nmuu omaisuus oli jo isännän elinaikana siirretty paikalle, pellot\nkylvetty ja jo osaksi leikatutkin, heinät tehty j.n.e. Anna oli nyt\nsekä isäntä että emäntä talossa. Riston poikaistoivotukset että tulla\nTuovilaan isännäksi, eivät olleet toteutuneet.\n\nMajuri oli, kuten mainitsimme, taas muuttaunut paikkakuntaan. Hän kulki\njoka päivä lohduttamassa Annaa ja virkistämässä hänen uupuneita\ntoivojansa ja urhouttansa. Väliin tunsi Anna ikäänkun toivon enkeli\nolisi kuiskuttanut siivillänsä uutta ja raittiimpaa ilmaa hänen\nsieluunsa, väliin taas vaipui hän epätoivon takoon. Hän kyllä usiasti\nmuisti Riston viimeiset sanat: \"Älä koskaan epäile Anna\", vaan\nsittenkin notkui hänen uskonsa ja niin kului aika toivon ja pelvon\nvaiheilla.\n\n\"Toivo, lapseni, toivo!\" kehoitti majuri.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRiston ystävät vankilan ympäristöllä olisivat toivoneet että Snorikoff\nolisi antautunut jollekin pitemmälle retkelle, joten ehkä Riston\nvapautustyö olisi voinut luotettavammasti menestyä, mutta hän ei\npoikennut paikalta moneen viikkoon. Hän näytti päinvastoin kun olisi\nhän aavistanut jotain, kävi useimmin kun ennen Riston vankilassa ja\ntarkasteli tyystin joka paikan, sekä kohteli vankia raakamaisella\ntavalla. Hänen jokapäiväinen kotielämänsä oli säännöllinen. Illallisen\nkanssa joi hän niin paljon viinaa että hän saatettiin päihyksissä\nruokahuoneesta sänkyyn, makaushuoneessa sittekun hän jo oli pannut\nmaata, otti hän vielä sängyssä viimeisen iltapaukun, jota varten Olgan,\njoka piti toimen ruuanlaitosta, piti joka ilta asettaa pöydälle sängyn\nviereen täytetyn viinapikarin. Muina aikoina päivää, ei matkoillakaan\nhän nauttinut mitään väkevää. Hän sanoi että häntä vähänliikkeisessä\nkotielämässä vaivasi unettomuus öillä, vaan kun hän illalla sai hyvän\ntuprakan, niin hän nukkui levollisesti, kun yövartia.\n\nNyt oli käsillä ilta, jolloin ystävät olivat päättäneet vapauttaa\nRiston. Kaikki tarpeelliset valmistukset tehtiin huolella ja\nsuurimmalla varovaisuudella. Samana päivänä näkyi kylän edusteellisella\nisolla järvellä purjehtivan kaksimiehinen tavattoman iso kalastusvene\nja askaroivan kalanpyydysten kanssa, vaan kun ehkä niin iso\nkalastusvene oli jotakin tuiki harvinaista ja ehkä monikin -- muitten\njoukossa itse Snorikoff -- töllisteli arvellen mikä kalastaja liikkuu\nniin suurella venheellä, muitakin kalastajia pienemmillä venheillä oli\nliikkeellä, niin ei herättänyt vene mitään sen merkillisempää huomioa.\n\nVasten tavallisuutta oli Snorikoff tänä iltana ennenkun meni iltaselle,\nitse käynyt lukitsemassa vankilan oven ja kätkenyt avaimen sänkyynsä,\nnäyttäen tekevänsä sen Olgan huomaamatta sittekun vuode jo oli laitettu\nyöksi. Olga, jonka huomio nyt oli pingotettu tavallista lujemmalle,\näkkäsi kummastuksella herransa teon. Tavallisuuden mukaan istui\nSnorikoff iltaselle, joi ja joi viinaa niin että hän hoiperrellen pääsi\nvuoteesen. Sillaikaa kun Snorikoff istui ruualla, kantoi Olga\n\"sänkypaukun\" pöydälle sängyn vieressä, Snorikoff katsoi itse ovelta,\nvakuuttaaksensa -- kuten Olga ymmärsi -- ettet Olga koskenut sänkyyn,\nkun Snorikoff vihdoin pani maata ja otti sänkypaukun, kuuli Olga hetken\npäästä, - ovi kun huoneitten välillä oli longollaan -- raskaasti\nnukkuneen huokumisen. Olga mainitsi kovalla äänellä nukkujaa nimeltä,\nei vastausta. Vihdoin käveli Olga sisälle huoneesen ja taas kutsui\nnukkujaa nimeltä, tarttui häntä käteen ja puisti lujasti, vaan\nSnorikoff nukkui tällä kertaa vielä levollisemmasti kuin \"yövartia\".\n\nOlga tempasi vankilan avaimen nukkuneen sängystä, palasi nyt\nruokahuoneesen, sulki sänkyhuoneen oven, pistihen ulos portaalle ja\nkuiskasi vangin vartioille: \"Tulkaa hiljaa sisälle, niin saatte\nryypyt!\" Olga oli näet joskus ennenkin antanut vahdeille iltaryypyt kun\nSnorikoffilta oli yltänyt jotakin jäännöstä.\n\nVahdit hiivivät heti sisälle, kumpaistakin varten oli täytetty pikari\nhyvää \"vodkaa\". Vahdit tyhjensivät yhdessä siemauksessa pikarinsa\nviimeiseen lippuun ja tavallisuuden mukaan istahtivat sohvaan. Muutamia\nsilmänräpäyksiä istuttuansa vaipuivat vahdit syvään uneen. Olga sytytti\nn.k. salalyhdyn, sammutti kynttilän ruokahuoneessa ja riensi ulos.\nSovitun merkin tehtyä saapuivat Feodor ja Olli heti paikalle. Olga\nkomensi Ollin ottamaan vaatetyllyn syliinsä ja samalla avasi vankilan\noven, astui sisälle, Feodor ja Olli perässä. Olga avasi kädessänsä\nsäilytetyllä avaimella Riston kaularaudan sanoen: \"_Vapaa_!\" Kaikki\nneljä kääriytyivät yhteen syleykseen ja ilokyynelten tuhinaan, Olga ja\nFeodor syleilivät ja suutelivat vankia viskutellen: \"Terveisiä ja\ntuhansittain kiitoksia Annalle, Annalle!\"\n\nSalalyhdyn valossa puetettiin Risto vaatteisin. Kun kaikki oli valmis\nantoi Olga Ristolle pienen kompassin, joka näyttää tien Annan luo ja\npienosen rahakukkaron, Olli ja Risto saivat sitä paitsi eväslaukut ja\npyssyt selkäänsä. Tämä kaikki tapahtui pikemmin kuin tämä selitys. Ilta\noli sysipimeä. \"Enpä olisi uskonut että pullo, joka kerran teki mulle\nniin suuria tuskia, voi saada näin hyvän asian toimeen\", supisi Olli\nirvistellen.\n\nSitte kun kaikki oli niin järjestyksessä, otettiin jäähyväiset, joissa\nei ollut aikaa pitää pitkiä puheita. Risto sanoi vain \"kiitos,\ntuntemattomat ystäväni, jos onni vie minut omille majoilleni, niin\nsaatte kuulla minusta, Jumalan haltuun\". Vankilan portaalla ottivat\nkaksi vahvaa miestä Riston kainaloista ja johtivat hänen sekä Ollin\nrantaan, jossa valmiiksi laitettu venhe odotti. Venhe oli\nsilmänräpäyksessä vesillä, purje vedettiin ylös, miehistä istui toinen\nperään ja toinen airoille, Risto ja Olli makasivat keskellä\nvenhepohjalla. Tuuli vei venhettä pimiässä niin että vesi tohisi\nkoskena kokassa.\n\nMatkustajat eivät ensiksi puhuneet yhtään sanaa toistensa kanssa. Risto\nkysyi viimein perämieheltä: \"Kuinka pitkä venhematka on?\"\n\n\"Viisikymmentä virstaa\", vastasi perämies.\n\n\"Kuinka kauvan viivymme tällä järvellä?\"\n\n\"Ranta tulee päivän kanssa\", vastasi perämies.\n\nNiin kävikin, hyvän näköpäivän kanssa laskivat matkustajat rantaan.\n\nNyt noustiin maalle, kyytimiehet laittoivat ateriavalkian,\nkyytimiehillä oli eri eväskontti Riston ja Ollin varalta, kontissa oli\nkaikenlaisia makupaloja, joista kyytimiehetkään eivät jääneet\nosattomiksi.\n\nAtrioitua antoi perämies Ristolle kaksi lakkarikelloa, isompi\nhopeainen ja pienempi kullattu, terveyksillä Feodorilta. Isompi kello\noli aivottu Ristolle ja pienempi Annalle. Ollille jätti perämies 50\nhopearuplankappaletta myös Feodorilta. Näistä lahjoista olivat sekä\nRisto että Olli riemuissansa. Risto vaan ihmetteli miksikä hän sai niin\npaljon lahjoja vapautensa myötä. \"Aijai kun nyt vaan joutuisimme\nkotiin, se olisi ilopäivä, mitä Anna ilotseisi! Vaan pitkä on matka\",\nlausui Risto huokaillen. \"Minusta on vapauteni kuin unennäköä, eihän\ntämä vaan raukea uneksi\", jatkoi hän.\n\nNyt vasta Ollilla oli aikaa kertoa Tuovilan kahakasta ja poltosta,\nkuinka Feodor oli pelastettu, kuinka hän vihdoinkin oli päättänyt\npetturin, Jussin päivät y.m.\n\n\"Missä te olette oppineet suomea puhumaan?\" kysyi Risto kyytimieheltä.\n\n\"Olemme sukuisin suomalaisia, vaikka olemme syntyneet täällä. Noin\nviisikymmentä vuotta sitte oli isävainajamme, -- me olemme veljekset,\n'Sallan veljekset' -- joutuneet samalla lailla kun tekin, näitten\nryövärien vangiksi, niillä ryöväys ja polttoretkillä, joita rajamailla\non kestänyt vuosisatoja. Kahden vuoden ajan oli isävainaja pidetty\nvangin töissä Arkangelin takapuolella, vaan oli onnistunut vihdoin\npäästä karkuun ja monta mutkaa samoen urenneet tänne syvään erämaahan.\nSaari josta viimein soudimme oli silloin autio; kylässä, jossa nyt on\nkymmenkunta talon tapasta, oli silloin pari taloresua. Isävainaja oli\nnähnyt saaren hyväksi talonpaikaksi ja päättänyt, kun rauhaa ei ollut\nodottamista kotipaikoillakaan, tehdä talon saareen, toivoen ehkä siinä\nsaavansa elää rauhassa. Hän riensi kotipaikallensa, jonne hällä oli\njäänyt kihlattu morsian, jonka hän aivan oikein tapasi uskollisesti\nodottamassa. He menivät naimisiin, istuivat heti sen jälkeen poron\npulkkaan ja matkustivat tänne. Niin vähitellen tekivät talon ja\nsittekun me miehistyimme alkoi isävainaja toisenkin talon, jonka\nvanhempaimme kuoleman jälkeen valmistimme ja erosimme kumpikin omaan\ntaloon. Paikalla olemme siis syntyneet ja kasvaneet sekä eläneet\nparhaan miehuutemme ijän melkeen rauhassa\".\n\n\"Mutta nyt, ei ole paljon enämpi kun pari kuukautta sitte, saapui tämä\niso ryöväri Snorikoff tänne, ryöväsi kotomme kontumme ja nyt ei meillä\nole muuta elinkeinoa kuin mitä saamme metsästä ja järvestä. Joku\nkateellinen kyläläinen on saanut matkaan kaiken tämän. Nämä raukat ovat\nsellaisia aasia että ne ryömivät kaikkien rosvoin edessä. Snorikoffin\nkauhuretket ovat kuuluneet jo monta vuotta ja levittäneet kauhua\ntännekin, mutta emme ole uskoneet hänen tänne tulevan. Hän on maan\nkauhu, peto. Nuori herra Feodor on vakuuttanut meitä että hän, kun hän\nvaan pääsee voimaan ja valtaan, asettaa meidät oikeuksiimme ja me\nuskomme häntä. Sentähden olemme olleet apuna teitä vapauttamassa. Alku\non käynyt hyvin, toivomme että pääsette ainakin konnan kourista\".\n\nSittekun kyytimiehet olivat neuvoneet matkustajia kuinka heidän piti\nmenetellä matkalla, erottiin molemminpuolisilla onnen toivoituksilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSittenkun vanki seuroinensa oli poistunut, vei Olga vankilan avaimen\npaikallensa. Snorikoff ja vartiat nukkuivat hyvässä rauhassa.\n\nVihdoin heräsivät vartiat, ennenkun heidän jalo herransa, päivitellen\nkuinka he olivat nukkuneet niin kauvan ja kun saivat Olgalta kuulla\nettä Snorikoffkin vielä nukkui eikä siis tiennyt mitään vartiain\nlevosta, rukoilivat Olgaa ettei virkkosi heidän uinauksestansa mitään\nja laittautuivat kiireemmitten toimeensa kiitellen ja ihaillen niin\nhyvää onneansa.\n\nVihdoin heräsi Snorikoffkin puolipäivän aikana ja hänkin ihmetteli\nkuinka oli nukkunut niin kauvan. \"Joinkohan minä eilen illalla enemmän\nviinaa kuin muina iltoina?\" kysyi hän.\n\n\"Joitte kyllä paljon enempi\", vastasi Olga.\n\n\"Tästä lähdin en juo tippaakaan viinaa\".\n\n\"Parasta\", vastasi Olga hymyillen.\n\n\"Onko vanki saanut ruokaa?\" kysyi Snorikoff.\n\n\"Ei, kun mulla ei ole avain!\"\n\nSnorikoff puki kiirusti vaatteihinsa, otti vankilan avaimen, käveli\nulos tyytyväisellä mielellä, katsahti jos vartiat olivat paikoillansa,\navasi sitte vankihuoneen oven ja astui mahtavasti sisälle.\n\nMitä näki, kuului pian: Ensin kuului jyskäys kun tapponaudan otsaan\niskun perästä, sitte kauhea mölinä: \"kymmenentuhatta ruplaa -- kym --\nkym -- kymmenen -- kymmenen -- tu -- tu -- tuhatta -- ru -- ru --\nruplaa\", juosten ulos ja huutain: \"Saa -- tanat olette päästäneet\nkymmenen tuhatta ruplaa\".\n\nVihdoin tyveni hän tavalliseen kolkkoon maltillisuuteensa.\n\n\"Tässä on kavaluus tehnyt työtä, siitä tulee vasta tutkinto, vaan nyt\nei ole aikaa -- minulta ei saa viedä l0 tuhatta ruplaa mikä talonpoika\nlurjus hyvänsä, sitä ei vielä ole tapahtunut eikä tapahdu nytkään --\nIvan Snorikoffia ei saa intikseen vetää nokasta, nehei\".\n\n\"Satuloikaa silmänräpäyksessä kolme hevosta!\" kiljasi peto vartioille,\njotka kaksi olivat päälleluotettavimmat hänen miehistänsä; \"te istutte\nkukin hevosenne selkään pyssyinenne, niinhyvin kun minäkin, päästäkää\nirti Kara ja Hospotai (kaksi hirmuista villijahtikoiraa) ne seuraavat\nkanssa, minä tahdon nähdä sen joka luikertaiksi Ivan Snorikoffin\nrautakourista\", ähkyi ja äyhkyi hän niin että keltainen vaahto kuohui\nkurkusta.\n\nNyt istuivat kolme ratsastajaa hevostensa selkään, koirat päästettiin\nirti. Eläimet näyttivät ymmärtävän että nyt oli jotakin erinomaista\nkäsillä, taas ihmisjahti. Snorikoff komensi koiriansa seuraamaan\njälkiä. Koirat laukkoivat ensin järven rantaa ja sitte saarenrantaa\nmyöten salmen rantaan, jossa ne seisahtuivat ulvomaan kylää kohden.\n\"Ahaa\", sanoi Snorikoff, \"rosvon tapaamme ehkä vielä kylässä, malta,\nmalta!\"\n\nKun kylän väki kuuli koirain ulvomisen, koki kukin rientää\nkauhistuksissansa johonkin suojaan, sillä he tiesivät jo ennestänsä\nsekä omasta kokemuksestansa että laajalle levinneestä sananlaskusta:\n\"Pahin kaikesta pahasta, on Snorikoffi koirinensa\", että silloin oli\njotakin erinäistä tapahtunut. Kaksi venettä sidottiin yhteen, niihin\nsioitettiin hevoset ja soudettiin kylän puolelle. Tavallisesti\ntällaisissa tapauksissa oli joukko kylän joutilaita rannalla\nkatsomassa ylikulkijoita, mutta tällä kertaa näkyi rannalla yksi ainoa\nkeski-ikäinen, inhottavanaamainen, pitkä, luurankoon vivahtava,\nkoukkuselkänen mies, joka jo matkan päähän koukisteli käsäläselkäänsä\nkumarruksiin Snorikoffille, joka taas ojenteli käsiänsä huutain:\n\"Päivää, päivää, ystäväni Matvei!\" mutta koirat lienevät ymmärtäneet\nväärin ystävyyden merkitykset, koska he, niin pian kun uimalla\njoutuivat rantaan, ryntäsivät koukkuseljän kimppuun ja repivät hänen\npahanpäiväiseksi ennenkun Snorikoff kerkesi estää villieläinten\nväkivallan. Heti kun Snorikoff kerkesi maalle, riensi hän ystävänsä\nMatvein luo, joka makasi ja örisi puolikuolleena verissänsä lausuen:\n\"Pahoinpa palkitsitte herra, minua siitä kun hankin teille Sallan\nveljesten talot\".\n\n\"Syytön olen, ystävä Matvei, koirat eivät ymmärtäneet paremmin\".\n\n\"Vai niin, rosvo, kyllä näin että usutit koiriasi päälleni, minä olen\nsaanut palkan pahasta työstäni, kohta saat sinäkin, muistakaa se, jotta\nkuulette, mitä Matvei kuoleman-hetkellänsä sanoi!\"\n\nN.k. Matvei oli nuorempana ollut sotamies vaan karannut\npalveluksestansa samalla kertaa kun Snorikoff ja urennut tänne syvään\nerämaahan. Kun Matvei oli kuullut Snorikoffin retkistä ja että hän oli\nrikas, oli hän kateuden himosta Sallan veljeksiä kohtaan ynnä voiton\nhimossa hakenut ylös Snorikoffin ja johtanut hänen kylään, joten Sallan\nveljesten talot olivat joutuneet Snorikoffin käsiin. Snorikoff oli\nluvannut Matveille suuren palkinnon, vaan ei antanutkaan mitään, josta\nMatvei oli kertaillen muistuttanut, uhaten paljastaa Snorikoffin oikean\npersoonan. Matvei ei siis ollut Snorikoffille suosiollinen olento,\njonka tähden hän käytti tätä tilaa, kuten Matvei oli huomannut,\nvapauttaa itsensä niin vaarallisesta ystävästä.\n\nKun Snorikoff nyt kuuli Matvein viimeiset uhkaukset, usutti hän\nvieläkin koiria, jotka repivät vaivasen nimenomaan kuoliaaksi.\n\nSenlaiset tapaukset olivat näinä rauhattomina ja melkein kaikkea\noikeutta puuttuvina aikoina hyvin tavallisia erämaissa. Voima oli\noikeuden sijassa, jolla oli voima, hän teki melkein mitä tahtoi,\nainakin sillä puolella maamme rajaa.\n\nSnorikoff jätti nyt ystävänsä makaamaan veressänsä ja alkoi hakemaan\nkarkulaisia kylästä. Jokainen lokero etsittiin kaikella tarkkuudella,\nvaan turhaan. Snorikoffin kiukku oli ääretön, hän luotti koiriensa\nvainuun ja ymmärrykseen ja otti aivan varmaksi että karkulainen oli\npiiloittaunut johonkin koloon kylässä, hän kuulutti 1000 ruplan\npalkinnon sille joka saattaisi karkulaisen ilmi, -- vaan kaikki, kaikki\nturhaan, aikaa oli vaan kulunut hukkaan.\n\nNyt oli jo ilta, hän lähti nyt ja komensi kumppaninsa ynnä koiransa\nsuunnalle edellistä asentopaikkaansa kohden, sillä hän ei voinut\najatella että Ristolla oli muuta suuntaa jolle hän uskalsi antauda; hän\nkehoitti koiriansa tarkoin hakemaan jälkiä j.n.e.\n\nNeljä päivää oli mennyt ennen kun ratsastajat kerkesivät Snorikoffin\nedelliseen asuntoon. Täällä taas kun oli vielä isompi kylä, etsi hän\nsekä kylän että sen ympäristön, joka työ taas vei pari kolme päivää --\nja kaikki tämäkin aivan turhaan!\n\nJärjestelmällisesti päättivät ratsastajat jatkaa jahtiansa samaa\nsuuntaa kun vanki oli tuotu, sillä Snorikoff ymmärsi hyvin että Risto\nriensi kotipaikoillensa ja toivoi varmaankin rajamailla tapaavansa\nkarkulaisen, ja kun koirat laukkoivat lavialta, ei hän epäillyt\nvihdoinkin saavuttavansa karkulaista.\n\nRisto ja Olli seurasivat sitä suuntaa kun kyytimiehet olivat neuvoneet.\nKompassin ohjaamalla he kernaammin juoksivat kun kävelivät. Kyytimiehet\nolivat vakuuttaneet että jos he tarkoin seuraavat ohjelmaa, he noin\nkahdeksan päivän kuluttua voivat joutua sille yleiselle uralle, jota he\nmenomatkallansa olivat kulkeneet. Tällä uralla oli melkein pitkin\nmatkaa tuntuva polkutie ja kun sillä pysyivät, välttäin väjyjiä, niin\nosaisivat he kotipaikoillensa. Kyytimiehet varoittivat heitä erittäin\npitämään varulla takaa-ajajoita, sillä -- sanoivat he -- Snorikoff ei\nkarkulaisia päästä takaa ajamatta; silloin voivat he painua syrjään\nmetsään ja niin eksyttää ajajansa.\n\nEräänä aamuna, -- he olivat nyt pitkän matkan Suomen rajain sisällä ja\narvelivat noin parin eli kolmen päivän takaa saapuvansa kotiin --\nkävelivät he metsä-polkua, pääsemässä juuri suuren aukean ahon laitaan,\nkun kaksi hirmuista koiraa juoksee ulisten heidän perässä. Risto ja\nOlli poikkeusivat metsään, vaan koirat eivät päästäneet heitä\npäkähtämään ja kun koettivat ampua koiria, niin säilyttivät he itsensä\nviisaasti, puitten taa. Nyt oli hätä käsillä. \"Juoksemme aholle niin\nehkä aukialla voimme ampua pedot\", sanoi Risto.\n\nRisto ja Olli vetäytyivät takaperin aholle, vaan koirat eivät\nnäyttäneet tahtovan antautua autiolle; mutta kun Risto ja Olli\nhärnäsivät niitä, törmäsivät koirat kuitenkin villissä aholle. \"Ammu\nsinä kirjavaa minä ammun mustaa\" oli ainoat sanat kun Risto kerkesi\nlausua ja samalla: pau, niitten varmain pyssymiesten aseista ja koirat\nmakasivat teppuroiden kuoleman kanssa aholla. \"Pyssyt laahinkiin!\" --\nhuusi Risto -- \"ja juoksemaan ahon poikki metsään!\"\n\nSilmänräpäyksessä olivat pyssyt uudesta laahingissa ja miehet juoksussa\naholla.\n\nSamalla hyökkää kolme ratsastajaa metsästä aholle, ensimäinen huutaa:\n\"Antaukaa, koiran tappajat, nyt ainakaan ette enään leikittele minun\nkanssani\". Ääni oli Snorikoffin.\n\n\"Nyt olemme ainakin hukassa!\" huusi Olli. He kääntyivät kuitenkin päin\nvihollista päättäen antaa henkensä niin kalliista hinnasta kun\nmahdollista.\n\nMutta samalla kun Snorikoff oli saanut viimeisen uhkaussanan\nhuuliltansa, kuului paukaus ja näkyi savu ahon reunalta joka oli liki\nSnorikoffia ja tämä putosi ääntä päästämättä alas hevosen seljästä,\ntoinen paukaus kuului silmänräpäyksen perästä ja samalla surkia huuto\nensimäisestä laukauspaikasta. Risto ja Olli näkivät vaan sen että\nSnorikoffin kaksi kumppania heti kääntyivät takasin ja ratsastivat\npakoon mitä kynnestä pääsi. Risto ja Olli seisoivat kun juurtuneena\nmaahan, ymmärtämättä tätä odottamatonta kohtausta. Ahon reunalta kuului\nkuitenkin heikko valitusääni. He vihdoinkin vetäysivät varovasti ääntä\nkohden ja huomasivat pensaitten takana seisovan tavallisen metsämajan,\njosta he kuulivat äänen kuuluvan. He hiipivät, pyssyt ojolla likemmä\nmajaa ja kuulivat kun kuolevan valituksen majasta.\n\nOlli käveli majan avonaiselle puolelle ja katsahti majan sisään. Hän\nhyppäsi kymmenkunta askelta takaperin kun ammuttu ja huusi\nkauhunäänellä: \"Huu-u-hu Jussin haamu!\"\n\n\"Tulkaa!\" kuihki Jussi (se oli hän) \"hiljaa, en ole muu kun entinen\nvihollisenne Jussi, nyt olen sovittanut pahat tekoni ja toivon\nteiltäkin anteeksi! Aikani on nyt enää lyhyt, tulkaa ja kuulkaa mitä\nsanon, antakaa anteeksi!\" rukoili Jussi, \"tehkää sitte kanssani mitä\ntahdotte!\"\n\nRisto ja Olli istuivat vesissä silmin Jussin viereen majan\nmaalaattialle. Jussi kertoi:\n\n\"Olli, sinä luulit lopettaneesi kurjan elämäni silloin kun viimeksi\nkohtasimme. Aikeesi oli oikia, kuoleman olin ansainnut, mutta Jumalan\nsattumus oli se ettei aikomuksesi toteunut. Kiireessäsi et huomannut\nettä toverisi, joka pani nuoran kaulaani, oli tehnyt silmukan niin\nettei se heti kuristanutkaan minua ja lähteissänsä myös huomaamattasi,\npisti puukon käteeni, ensin leikkasi poikki köyden käsistäni ja sanoi\nhiljaa: 'Pelastin sinun, palaa pahalta tieltäsi!' Kallon Matti teki\ntämän armotyön. Kun olitte kerjenneet näkymättömiin, leikkasin köyden\npoikki ja olin taas irti! Omatuntoni oli aika ajoin jo ennen soimannut,\nmutta nyt alkoi se kalvaa minua niin katkeamattomalla hirmuisuudella\nettä vihdoin päätin vakavasti parantaa elämäni, toivoen saada\ntilaisuutta teolla näyttää totisen parannukseni, eli kadota\ntietämättömiin. Niin lähdin, sauva tukena ja kainalossa pyssy jonka\nonnekseni tässä tilassa myös kiireessänne olitte unhottaneet paikalle\n-- urikoimaan erämaata kohden, tietämättä oikeastaan mille suunnalle;\nkuitenkin tunsin niinkuin mikä salainen voima veti minua tälle\nsuunnalle. Viikkokauden päivät niin urikoiden samaa suuntaa nälän,\nvilun ja omantunnon tuskien uhrina, -- henkeni eläkkeeksi sain milloin\nmitäkin, metsäeläinten raatoja y.m. -- kohtasin vihdoin erään\nniittysaunan, jossa vietin talven. Sauna kun on metsän sisällä niin\nsain helposti lämmityspuita. Saunaa lämmitin ainoastaan öillä, niin\nettei savu ilmoittanut olopaikkaani. Saunassa oli iso suolapussi, vanha\npata ja tulukset, jotka kaikki tulivat hyvään tarpeeseen.\n\n\"Yhtään ihmistä en ole nähnyt sitte kuin pääsin hirrestä. -- Talvella\nhavaitsin saunan läheisyydessä suksen jäljet, varmaan jonkun\nmetsästäjän, jos hän huomasi minun jälkiäni, sitä en tiedä. Joitakin\nlintuja ja kaksi peuraa sain ampua, niitten lihalla olen elänyt tähän\nasti. Noin kaksi viikkoa saattaa olla siitä kun lähdin saunalta, tässä\nmajassa olen maannut kaksi viikkoa.\n\n\"Entisestä elämästäni ei ole enkä kerkeä enää paljon puhua, kerron\nvaan: Kurjuudessa, kylän juoksiana olen elänyt pienestä lapsesta,\nvanhemmistani eli muista kasvattajista en tiedä mitään, vielä vähemmin\nkuin kukaan on kohdellut minua rakkaudella, olen minä tuntenut\nrakkautta muita ihmisiä kohtaan. Kun kasvoin mieheksi oli minussa\npalava turhamielisyyden himo, koreat vaatteet y.m. oli hartain toivoni\nja kun ei minulla ollut siihen varoja, koetin saada niitä millä tavalla\nhyvänsä. Se himo vei minun lopullisesti tälle kurjalle retkelle.\n\n\"Tässä majassa olen maannut, kuten mainitsin, kaksi viikkoa. Täältä\nnäin kuinka taistelitte koirain kanssa, tunsin teidät hyvin ja arvasin\nettä teitä ajoi vaara takaa. Olin vähällä huutaa teitä nimeltä, vaan en\nuskaltanut, merkillistä kuinka kurjakin henki on rakas. Kun sitte näin\nSnorikoffin, joka minulle petollisuudestani lupasi suuren summan rahaa,\nvaan ei antanut äyriäkään, syttyi minussa hirmuinen viha, joka antoi\nminulle voimaa niin että entinen vakava käteni ja tarkka silmäni eivät\npettäneet, ja ajoin luojin hänen korvasta sisään, josta olikin seuraus,\nkuten näette että se rosvo tästälähdin antaa teille siivon rauhan. Heti\nkun olin antanut roistolle jäähyväiset, sain luojin rintaani, jonka\nreijästä nyt vihdoin juoksee ulos omakin vilheliäinen henkeni.\n\n\"Nyt olen kertonut kurjan elämäkertani. Antakaa anteeksi pahat tekoni!\nJos näette minun ruumiini ansaitsevan sen arvon, niin kaivakaa vähän\nkuoppaa ja peittäkää tomumajani sen maan poveen, jonka petturi olen\nollut, vaan joka kuitenkin on herättänyt kurjassakin rakkauden!\"\n\nSanottuansa viimeisen sanan vaipui Jussin silmät umpeen ja parin\nraskaan huokauksen perästä jätti henki majansa.\n\nSyvästi liikutettuina lankesivat kumppanit polvillensa ruumiin viereen.\n\n\"Ihmeelliset ovat luojan työt, lepää rauhassa eksynyt ja väsynyt\nmatkamies!\" lausui Olli itkusilmin.\n\n\"Amen!\" päätti Risto.\n\nNyt tuli keskustelu ruumiin hautaamisesta. Kumpikin oli tosin\nkäsittänyt Jussin toivon että hän haudattaisiin paikalle, vaan Risto\nesitteli että kun heillä nyt oli hevonen, nimittäin Snorikoffin, joka\nvielä seisoi kuolleen isäntänsä vieressä, ruumis sidottaisiin hevosen\nselkään, saatettaisiin niin kotiin ja haudattaisiin kunniallisella\ntavalla. Tämä Riston esitys oli Ollille hyvin mieluinen ja niin\npäätettiin tehdä.\n\nKumppanit kävelivät nyt hevosen ja toisen ruumiin luo.\n\n\"Tämä raiska ei kyllä ansaitse meiltä kunniallista hautausta, mutta\nsäilytämme ruumiin tänne niin ettei se jää rietta eläinten saaliiksi ja\nminä kirjoitan Feodorille asiasta, niin pitäköön hän hautauksesta\ntoimen heidän tapansa ja uskonsa vaatimusten mukaan\", lausui Risto.\nNiin tehtiinkin; ruumis säilytettiin kivikammioon. Luoti oli mennyt,\nniinkuin Jussi sanoi, Snorikoffin korvasta läpi pään ja niin tehnyt\nsilmänräpäyksellisen lopun hänen elämästänsä. Mitä arvokasta löytyi\nruumiin lakkareista: lakkarikello, kompassi ja rahalompakko ynnä pyssy\notettiin tallelle, joista kaikista sittemmin Risto aikoi tehdä tilin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEhkä tämä kohtaus tapahtui kuten lukia on huomannut, synkässä erämaassa\nja siis kaikkien asiaan kuuluvain luullen kenenkään ihmisen näkemättä.\nNiin ei kuitenkaan ollut, tässäkin oli kuitenkin yksi näkymätön\nvierasmies.\n\nLukia muistaa \"Kallon Mattia\", joka pelasti Jussin hirrestä. Matti oli\nn.k. joutomies, tunnettu laajalta ja kuitenkin tuntematon. Kukaan ei\ntiennyt mistä Matti oli kotoisin, mutta jokainen tiesi laajoissa\npiireissä kuka Matti oli, kukaan ei tiennyt missä Matti oli kirjoilla,\nyhtävähän tiesi Matti itse siitä asiasta. Kun joku kysyi Matilta, missä\nolet kirjoilla?\n\n\"En tiedä, tiedätkö sinä?\" vastasi Matti.\n\nMatti oli ystävällinen ihminen, hän ei ollut riidassa koskaan kenenkään\nkanssa. Mihin taloon hyvänsä Matti tuli, tarjottiin hälle ruokaa ja\nMatti teki jotain askaretta ruuan palkinnoksi, jos tarvittiin korjata\njotakin työasetta talossa ja Matti vaan oli saapuvilla, niin kyllä\nMatti osasi laittaa. Vaatteita ja kenkiä korjasi hän ja tekipä\nhätätilassa uusiakin. Lapsille oli Matti hyvin mieluinen vieras; missä\ntalossa lapsia oli, keräysivät ne Matin ympärille, mikä pyysi Mattia\ntekemään hevosta, mikä tokkaa, mikä mitäkin. Matti lauloi lapsille\nvanhoja runoja ja sanoi osaavansa tehdä uusiakin. Matin runoja\nkuuntelivat vanhemmatkin halulla ja hartaudella. Usiasti ryömi Matti\nneljänkontan lapsiparvi seljässä j.n.e., yhdellä sanalla, Matilla oli\nkoti joka talossa. Kun mentiin vihollista vastaan niin totta oli\nMattikin kanssa saati hän sattui paikalle.\n\nJussin pelastettuansa sai Matti raskaan omantunnon, vaikei hän siitä\nkellekään puhunut. Hän oli levoton peljäten että Jussi taas antautuisi\nentisille pahoille retkillensä ja sentähden oli hän seurannut Jussin\njälkiä ja näyttäymättä pitänyt häntä silmällä, kun hän asettautui\nniittysaunaan. Sen talven aikana nähtiin Mattia harvoin taloissa, hän\nkulki metsästysretkillä. Hän piti Jussin asentoa tarkalla silmällä ja\nnäki jäljistä että Jussikin oli käynyt joskus metsästämässä, vaan\nkuitenkin pitänyt asuntonsa saunassa, jossa Jussi asui melkeen\nliikkumatta aina siihen aikaan kun hän luuli heinäntekiäin saapuvan\nsaunalle. Jussi oli vihdoin vetäynyt pois saunasta sille suunnalle,\njosta hänen Risto ja Olli tapasivat.\n\nTällä matkalla taas Matti piti Jussia tarkalla silmällä ja luuli jo\nJussilla taas olevan entisen retken aikeessa, mutta kun hän asettui\nsiihen vanhaan majaan, josta hänen löysimme, asettui Mattikin ahon\nreunaan metsään senlaiseen paikkaan, josta hän voi nähdä Jussin\nliikkeet ja niin oli Matti näkymätön todistaja Jussin ja Snorikoffin\nkuolemaan ja siten vapautui Matti huolistansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiljan illalla kolmantena päivänä viimeisen kohtauksen perästä\nsaapuivat Risto ja Olli vihdoin Tuovilan vainiolle, -- Tuovilan\nakkunasta näkyi valkia.\n\n\"Jumalalle, kaikkivaltiaalle kiitos!\" huusivat Risto ja Olli kun\nyhdestä suusta, langeten maahan polvillensa vuodattaen palavia\nkiitoskyyneleitä ihmeellisestä pelastuksestansa.\n\n\"Jumalalle, kaikkivaltiaalle kiitos, joka on pahankin tekoni palkinnut\nhyvyydellä\", kuului ääni pimeässä kohoten kun maan alta. Risto ja Olli\nkääntyivät päin toisiansa kuiskaten kumpikin samalla kertaa: \"Mikä se\noli?\" Sen enempää ei äänestä kuulunut.\n\nÄänettä ja hiljaisessa hartaudessa ihmetellen mitä äsken kuulivat,\ntaluttivat Risto ja Olli hevosen saman ladon ovelle, josta Feodor lähes\nvuoden aikaa sitte löydettiin. He aikoivat nyt vastaiseksi säilyttää\nJussin ruumiin latoon, ja niin tekivätkin, jonka jälkeen he tykkivin\nsydämin kävelivät taloon.\n\n\"Olli! minä tunnen itseni nyt niin onnelliselta että pelkään tämän\nolevan unennäköä\", kuiskasi Risto.\n\n\"Lähdemme sisälle, niin heräät unestasi\".\n\nMatkustajat astuivat sisälle väen pirttiin, jossa kukin askaroi takassa\npalavan roihun ympärillä.\n\nVieraat istuivat oven pieleen penkille. Talon väki ei ensiksi tuntenut\nvieraita, kysyttiin vaan kun tavallista. \"Mitä kuuluu vieraille, onko\nrauha?\" Olli näki piikojen joukossa nuoremman sisarensa, käveli sen luo\nja äkkiarvaamatta kuihkasi hälle korvaan: \"Vappu\".\n\n\"Olli!\" huusi tyttö kohti kurkkuansa ja kääri veljensä syliinsä.\n\nSamalla lensi väliovi vierashuoneesen auki ja Anna hyppää pirttiin\nhuutaen:\n\n\"Kuka huusi Ollia\".\n\n\"Tässä on Olli, karkulainen\", sanoi tyttö imarrellen.\n\n\"Missä on Risto?\" huusi Anna.\n\n\"Tässä\", huusi Risto hypäten ulos nurkasta ja kietoin Annan syliinsä.\n\n\"Majuri, majuri, tulkaa tänne, Risto on kotona\" huusi riemuiten Anna.\n\nMajurikin, joka muuten joka päivä oli käynyt Tuovilassa lohduttamassa\nAnnaa, oli pian joukossa, jossa nyt oli yleinen riemu vallalla.\n\nVihdoin viimein aukesi ovi ulkoa ja sisälle astui mies iso kontti\nselässä. Hän lausui:\n\n    \"Onko vielä vierahalle,\n    Siaa salon samojalle,\n    Kylän kaiken kyntäjälle,\n    Matille mokomalle,\n    Ison Tuovilan tuvassa,\n    Penkin päässä pehtaroida?\"\n\n\"On Matille siaa Tuovilassa\", vastasi Anna, \"liioitenkin juhlapäivänä\".\n\n\"Voi Risto rukka kun olet väsyneen näkönen, sinä olet varmaan saanut\nkärsiä paljon ja niin likaset vaatteet!\"\n\n\"Kaikki on hyvä nyt taas ja aina eteenpäin, Annaseni\".\n\n\"Vappu! eikö sauna ole jo valmis?\" kysyi Anna.\n\n\"Sauna on valmis\", vastasi Vappu.\n\n\"Anna, tässä on kontti, se on täynnä lintuja, olkaa hyvä ja ottakaa ne\ntuliaisiksi Matilta. Minä olen niin iloinen kun satuin olemaan\nnäkymätöin vierasmies kuinka ihmeellisesti Risto ja Olli pelastuivat\nsilminnähtävästä hukasta ja että pelastuksen välikappaleena oli Jussi\".\n\n\"Jussi!\"\n\n\"Juuri Jussi! Kyllä Risto ja Olli kertovat asian\".\n\n\"Kiitoksia, hyvä Matti tuliaisista! Mene sinäkin saunaan, niin sitte\nsaan kuulla enemmän, olen hirmuisesti utelias\".\n\nSittekun tulleet matkustajat olivat kylpeneet ja pukeuneet puhtaisin\nvaatteihin -- Ristolle oli majuri tänään tuonut uuden kersantin\n\"munteeringin\", jonka hänen, Annan hartaasta lapsellisesta pyynnöstä\ntäytyi heti pukea päällensä -- niin kokousivat kaikki vierashuoneesen.\nHeillä oli molemmin puolin paljon kysymistä ja vastaamista, ei kukaan\nnukkunut hetkeäkään koko yönä. Aamulla lausui majuri ilokyyneleet\nsilmissä.\n\n\"_Ihmeelliset ovat luojan työt_\", johon kaikki muut säestivät samalla\nkiitoshartaudella.\n\nSeuraavana päivänä kirjoitti Anna:\n\n  \"Herra Feodor Ivanovitsch Snorikoff!\n\n  \"Raskas velvollisuuteni on ensiksi mainita että luoja on sallinut\n  teidän herra isänne elämän päättymään Riston takaa-ajoretkellä,\n  paikalla josta tähän liitetty piirros nimeltä ja tilasta tarkemmin\n  selittää. Toivon kuitenkin että otatte tämän surusanoman, kuin\n  lähetetyn kaikkivaltiaan kädestä.\n\n  \"Sitä vastaan on kunniani, ei vähemmän kuin suuri iloni lausua\n  Teille sulimmat kiitokseni Ristoni pelastuksesta, hän on nyt\n  kotona ja siunaten muistelee Teidän verratonta itseuhraavaa\n  jalomielisyyttänne.\n\n  \"Suuret lahjanne, joita Riston myötä lähetitte, on paisuttanut\n  kiitollisuus-velkani Teille äärettömäksi.\n\n  \"Häämme tulevat ehkä vietettäväksi yhtaikaa joulujuhlan kanssa,\n  likemmin tästä asiasta emme ole vielä kerjenneet päättää.\n\n  \"Samalla kertaa kuu Risto ja minä pyydämme saada sulkeutua Teidän\n  ja Teidän armaanne suosioon, ilahuttaisi se meitä sanomattomasti\n  että edelleen soisitte meille hyväntahtoisen muistonne.\n\n                                                     \"Anna\".\n\nMajuri, kuultuansa Jussin viimeisen teon, sanoi että Jussin pitää saada\nkunniallisen hautauksen; niin tapahtuikin, jota ennen kuultiin kirkossa\nsaarnastuolilta \"kiitos\": \"Vihollisen käden kautta on vaipunut\najalliseen kuolemaan renkimies Johan Luomaniemi, kolmenkymmenen vuoden,\nkahden kuukauden ja yhdeksän päivän ijässä\".\n\nSamana sunnuntaina kuultiin samasta paikasta:\n\n\"Siihen kristilliseen aviosäätyyn kuulutetaan ensimäisen kerran:\n\n\"Kersantti, hyväarvoinen, tuumallinen ja rehellinen Risto Rytkönen\nja neitsyt, siviä ja siivollinen Anna Tuovinen -- -- --\".\n\nTuovilassa alettiin rakentamaan uutta kartanoa, jota varten kaikki\ntarpeet olivat jo ennen Riston kotiintuloa laitettu paikalle sekä\nperustus pantu ja kehä salvoksella; majuri oli yksinneuvoin Annan\nkanssa tehnyt piirroksen, jonka Ristokin kaikin puolin hyväksyi. Ainoa\nmuistutus kun Ristolla oli, oli se että rakennus tuli kalliiksi.\n\nMajuri vastasi: \"Me olemme Annan kanssa punninneet sen asian, ole siitä\nhuoletta\".\n\nAsuinhuoneet joutuivat valmiiksi niin että niihin muutettiin jo ennen\njoulua. Jouluna oli päätetty viettää Annan ja Riston häät, -- niin\ntapahtuikin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähää ennen häitä sai Anna seuraavan kirjeen:\n\n  \"Kallis ystäväni Anna!\n\n  \"Vastaus ystävälliseen kirjeesenne, josta me -- Olga ja minä --\n  lausumme sulimmat kiitoksemme, on viipynyt pitkään monesta syystä.\n  Isävainajani lankeemuksen olen ottanut, kuten kirjeessänne\n  kehoititte, lähetetyksi luojan kädestä. Sallan veljekset --\n  joista toinen jättää Teille tämän kirjeen -- saattavat vainajan\n  hautauspaikalle, pyytäkää että Olli olisi hyvä ja pitäisi minulta\n  muistoksi isävainajani hevosen. Sen verran kun tähän asti olen\n  saanut selville, on isäni jättänyt jälkeensä suuren rikkauden.\n  Että tämä ei ole koottu hyvällä tavalla on valitettavasti tosi.\n  Aikomukseni on heikkoin voimieni mukaan koettaa sovittaa jollakin\n  määrin tapahtuneita väärintekoja. -- Sallan veljekset ovat saaneet\n  talonsa takasin; heiltä olen pyytänyt ja ovat hyväntahtoisesti\n  luvanneet mulle yhden luonnonihanan paikan saarella, johon rakennan\n  asunnon itselleni ja siinä aivon rakkaan Olgani kanssa elää. --\n  Häämme vietämme joulun juhlina kuten Tekin. Vaikkei tämä juhla\n  Teillä ja meillä ole samoina päivinä, tulevat molemmat häät\n  vietettäväksi samana juhlana. Mikä ihmeellinen sattumus tämäkin?\n  Eikö tämä sattumus ole johdonmukainen sielujemme sukulaisuus? --\n  Minä tunnen itseni tuiki mitättömältä ja ansiottomalta kaikkeen\n  mitä olen saanut osakseni -- antakoon kaikkitietävä minulle\n  ymmärrystä ja voimia suunnillekaan oikein käyttämään niitä\n  suuria lahjoja, joita ansiottani olen saanut!\n\n  \"Teitä kohtaan, kallis ystäväni, en koetakaan lausua tunteitani,\n  siihen puuttuu multa sanoja, enkä tunne sitä kieltä, muualla kun\n  sydämmeni syvyydessä, jolla senlaisia sanoja voisin lausua. Sanon\n  vaan aivan yksinkertaisesti: sydämellisiä terveisiä Teille ja\n  samanlaisia vihkiäisjuhlallenne, jota tulevat juhlallisesti\n  viettämään myös\n\n                                              \"Olga ja Feodor\".\n\nAnnan ja Riston häät vietettiin joulun aattona. Vanha rovasti, joka oli\nvihkinyt Riston äidin ja Lassin, vihki myös Annan ja Riston. Olli oli\nsaanut Feodorin lähettiläältä salaisuudessa paperitukun, käskyllä että\nse annettaisiin heti vihkiäisten jälkeen, tilaan sopivalla puheella.\nMutta kun Olli vähän epäili puhetaitoansa ja muuten taipumattomuuttansa\nesiintymään senlaisissa juhlatiloissa, pyysi hän majuria siaiseksensa.\nMajuri otti kernaasti vastaan toimen. Heti vihkiäisten perästä avasi\nmajuri tukun ja luki:\n\n\"Vähäinen muisto suurista vaivoista morsiaimelle. Onnea nuorelle\nparikunnalle toivovat Olga ja Feodor\".\n\nTukku sisälsi kymmenentuhatta ruplaa. Majuri piti kauniin puheen. Ja\nnyt, ehkä ei kyyneleittä, tuskitta ja murheitta, kuten poika kuvaili,\ntoteutuivat kuitenkin Riston poikaistoiveet.\n\n\n\n"]