[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQ6ckel2ynT7A83RoszK1XM_BJoBLmqJu9REySztwOQ0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},476,"Paholaiselle luvattu","Garborg, Arne",1851,1924,"476-garborg-arne-paholaiselle-luvattu","476__Garborg_Arne__Paholaiselle_luvattu",null,"romaani",[],[],"fi",1884,1886,20746,123665,false,35257,[23],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Paholaiselle luvattu\" by Arne Garborg is a novel written in the late 19th century. The story delves into the life of Gunhilda, the daughter of the local bailiff, Niilo Pedersen, exploring themes of love, social status, and personal identity against the backdrop of rural Norway. The narrative hints at a conflict between Gunhilda's passionate emotions and societal expectations.  At the start of the novel, we are introduced to Niilo Pedersen, a respected yet unpopular bailiff, and his daughter Gunhilda, who is grappling with the legacy of her mother's mysterious death and her own emerging identity. Gunhilda's beauty and spirited nature draw the attention of two young men, Bård and Signe, leading to rivalries that evoke jealousy and strife. As she navigates her relationships and the weight of others' expectations, Gunhilda decides she will pursue Bård, whom she wishes to have for herself, setting the stage for a complex love story filled with ambition, desire, and the struggle for belonging amidst judgment from her past. (This is an automatically generated summary.)",[],302,"Vouti Niilo Pedersenin tytär Gunhilda kasvaa äitinsä väitetyn paholaisliiton ja sukunsa synkän maineen varjossa. Romaani kuvaa nuoren naisen identiteetin etsintää, rakkautta Bård-nimiseen mieheen sekä norjalaisen maaseutuyhteisön taikauskoa ja sosiaalisia jännitteitä.","Arne Garborgin 'Paholaiselle luvattu' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 476. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PAHOLAISELLE LUVATTU\n\nKirj.\n\nArne Garborg\n\n\n(Suomennos.)\n\n\nNikolainkaupunki,\nWaasan painoyhtiön kirjapainossa, 1886.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nVouti Niilo Pedersen oli soma ja väkevä mies. Hän ei tehnyt koskaan\nhyvää enempää, kuin hänen täytyi; mutta ei hän kumminkaan tehnyt\npahaakaan enempää, mitä sai käymään päinsä, sanoi kansa. Hän ei ollut\nsiis suuresti suosittu, mutta kansa kunnioitti kuitenkin voutiaan.\n\nKun hän siis ylevänä ja vankkana, leveine hartioineen ja pitkine\nharmaine hiuksineen, jotka riippuivat paksun, mustan nahkapäähineen\nalta, kävi pitkään ja harvakseen astuskellen ulkona, niin väistyi kansa\nsyrjään ja tervehti häntä, kuten itse kuningasta. Ja kun hän tuli\npahalle tuulelle, niin katsoa tuijotti hän muihin ihmisiin suurilla,\nterävillä silmillään niin, että ne oikein vaalenivat siitä. Suunsa oli\naina kiinni kuin kiven sauma, eikä kukaan ollut nähnyt voudin\nnaurahtavan. Hän oli harva-puheinen, vaan kova ääninen, ja mitä hän\nsanoi se oli sanottu.\n\nNiilo Pedersen oli leskimies. Ja ne, jotka tunsivat ja muistivat hänen\nvaimonsa, sanoivat tämän olleen tavattoman sorean, vaan mustapintaisen\nja ilkeä-katseisen. Aniharvoin saatiin häntä nähdä ja tuskin\nmilloinkaan kirkossa. Voudin palvelusväki arveli rouvallaan olevan\nsemmoisia asioita, joista ei kenenkään muun saisi tietää, ja hänen\nkuoltuaan kertoi huhu, että paholainen oli muka nähty hänen\nsairastushuoneessaan samana yönä, jona hän kuoli, ja siitä päättivät\nkohta kaikki ihmiset, että tuo musta, jäykkä rouva Margareta oli myynyt\nitsensä paholaiselle.\n\nVoudilla oli vaimonsa kanssa tytär, jonka nimi oli Gunhilda, ja joka\nkaikin puolin oli äitinsä näköinen, vaan että hän oli vaaleapintaisempi\nja kauniimpi. Mutta tämä tuli tietysti hänen nuoruudestaan, arveli\nkansa.\n\nOllessaan kymmenen vuotias, sattui Gunhilda kerran näkemään huoneen\nharjalla pöllöhoukan. Tyttö juoksi tupaan kertomaan tätä äitillensä.\nÄiti ei vastannut sanaakaan, vaan vaaleni heti kuin ruumis. Seuraavana\naamuna sairastui hän kuolintautiinsa, ja ennenkun viikko oli lopussa,\npäätti hän päivänsä.\n\nSitten sai Gunhilda kasvaa vapaana. Isänsä ei hänestä paljoa huolinut\nja sitäpaitsi oli ukko harvoin kotonakaan. Tyttö kiiti ja heiskalehti\nmetsissä ja mäillä, kuin lintu, jonka vuoksi häntä ruvettiin\nsanomaankin villiksi eli metsistyneeksi lapseksi. Ainoat, joiden kanssa\nhän oleskeli ja viihtyi, oli palvelusväki, jotka kertoivat hänelle\nsatuja ja opettivat iloisia lauluja. Muuten kasvoi hän saamatta paljon\ntietoa niissä aineissa, joita muut ihmiset harrastivat, ja niinpä\nsanottiinkin, että hän tuskin osasi \"Isä meidän\", kun hän rippikouluun\nmeni. Hän oli kaunis, terve ja uljas; mutta silmissänsä oli tytöllä\njotakin omituista, joka muistutti äidistään.\n\nRippikouluun meni hän viidentoista ijässä. Hänellä ei ollut paljon\nyhteyttä muun nuorison kanssa, sillä useat vaan pelkäsivät häntä; mutta\nyhtä iloinen oli hän kuitenkin. Hän ei välittänyt muista kuin yhdestä\nainoasta tytöstä, ja se oli Signe Lid; häntä näet sen, Gunhilda\nkaihoksui. Signe Lid oli ystävällinen ja vaaleaverinen, leppeä\nkatseinen ja lempeä koko olennossaan; pojat pitivätkin hänestä paljon.\nBård Neset myöskin oli yksi niistä, jotka loivat suosion silmäyksiä\nSigneen. Mutta tämäpä juuri ei ollutkaan Gunhildalle mieluista. Kun\nBård istui ja silmäili Signeä, sai Gunhilda ikäänkuin piston rintaansa.\nGunhilda koki yhä enemmin ja enemmin vetää Bård'in silmäilyjä\npuoleensa. Bård tajusikin vihdoin tämän ja piti sen oivallisena\ntuumana. Onhan kaikille hyvä asia olla kauneiden neitojen miellykkeenä;\nmutta vielä jalommalta tuntuu olla semmoisen tytön lemmittynä, kuin\nGunhilda Niilontytär oli.\n\nKuluipa aikaa ja Bård sai vakuutuksen, että Gunhilda oli kauniimpi kuin\nSigne. Hän oli, näet sen, uljaampi ja hienompi sekä vielä päälliseksi\niloisempi, reippaampi ja soreamman näköisempi kuin tuo valkoisen\nkalpea, hiljainen Lid'in tyttö. Tälläiset olivat nuo lumoavat vilkkaat\nsilmät; Bård kuumeni ja punehtui, kun Gunhilda katsoi häneen. Sitä\npaitsi oli hän Signeä rikkaampi ja korkeasukuisempi. Bård'ille tuli\npaljon miettimistä tämän asian vuoksi ja usein toivoi hän saavansa\nvakaasti puhutella Gunhildaa. Mutta se ei tullut äntiin. -- On myöskin\nmuistettava, että vouti ei ole koskaan ollut hyvässä kansan suosiossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he olivat päässeet ripille, saatiin heitä yhä harvemmin nähdä;\nGunhilda oleskeli enimmäkseen kotona. Muuan vanhanpuoleinen\nrouvasnainen tuli tähän aikaan voutilaan, missä hänen piti ruveta\nemännöimään sekä opettamaan samalla Gunhildaa hienompiin tapoihin; hän\nkuuluu olleen, niin ainakin sanottiin, voudin sukulaisia. Mutta eipä\nGunhilda hänestä paljoa välittänytkään. Enimmälleen oleili hän vaan\npiikakamarissa ja keittiössä, taikka heiskalehti toisinaan ulkona,\nkuten ennenkin oli tehnyt, hiihteli ja liukuili suksilla, lauleli\ntotuttuita laulujaan sekä ajatteli Bård'ia. Aina sunnuntaina ja pyhinä,\njolloin messua pidettiin, meni hän halulla kirkkoon ja oli perin\nonnellinen saatuaan nähdä lempensä esineen. Mutta Bård ei sattunut\nolemaankaan kaikisti kirkossa ja silloin tuli tyttö moneksi päiväksi\npahalle tuulelle. -- Kukaan ei arvannut eikä oivaltanut asian oikeaa\nlaitaa; mutta vanhat palveliattaret sanoivat hänen tulevan yhä vaan\nparemmin ja paremmin äitinsä kaltaiseksi.\n\nTähän aikaan rupesi Bård uudelleen ajattelemaan Signeä. Hän olisi\nparemmin paikallaan omakseni, mietti hän, ja hänen kanssaan yhtymisestä\nseuraisi enemmän etua ja mukavuutta. Gunhilda on liian raivoisa ja\nvielä muukalais-sukuinen; eikä tuokaan, mitä hänen äidistään on\nhuhuttu, ole mitään viehättävää muistella, ja eikä niistä seurauksista\ntyttökään vapaa liene, ajatteli Bård. Hän mieltyikin Signe'en, ja tällä\ntavoin kului vuosi umpeen. Silloin puhuivat kyläläisetkin kaikenmoista\nBård Neset'istä ja Signe Lid'istä. Ja ihmisten lörpötykset levisivät\naina voudin taloon asti.\n\nKun Gunhilda sai tämän kuulla, tuli hän niin mielipahoilleen, että hän\noikein itki. Hänessä syttyi ankara viha Signeä vastaan, semmoinen viha,\nettä veri oikein kuohui hänessä. Onko tuo heikko Lid-tynkkä hänen\nvoittava? Ottaako hän nyt sen pojan, jonka Gunhilda on itselleen\nvalinnut? Ei sinä ilmoisna ikänä! Gunhilda tahtoo saada tuon pojan, ja\nkukaan ei häntä siitä estä. Mitä sitten moinen moukan-tympykkä,\ntuommoinen kuollon-kalpea, tyhmä olento hah, hah, kyllä hän saa nähdä,\nmiten pitkälle hän pääsee Gunhilda Niilon tyttären kanssa! Ja nyt\nGunhilda päätti kun päättikin saada Bård'in vaikka kiven sisästä. Bård\non hänen; Gunhilda piti hänestä, ja sen jonka hän lemmittynään piti,\ntahtoi hän saada. Sen hän myöskin tiesi, että Bård'kin pitää hänestä.\nBård oli ujo eikä hän luullut voivansa saada sellaista tyttöä kuin\nGunhilda; sen vuoksi oli hän koettanut kosia Signeä, mutta nyt voipi\nhän mietteensä muuttaa, ja Gunhilda tiesi siis hänen olevan tulossa.\nSilloin saa Lid-tynkkä vaan pureskella kynsiään hänen peräänsä!\nSittenpä saa hän hävetä oikein luuta silmillä siitä, että hänellä on\nollut niin suuria ajatuksia. Hah, hah, kyllä se nyt kuitenkin toisin\nkäy! Ja Gunhilda nauroi ilosta. Nyt ei hän voinut olla sisällä, vaan\nmeni ulos heikkalehtamaan ja mietiskeli mietiskelemistään, kunnes hän\nvihdoinkin pääsi ihan selville siitä, että asia oli niin. Ilta läheni\nja hän oli väsyksissä. Erään koivun juurella oli kivi, ja hän istui\nsille. Aurinko oli laskeumaisillaan; laajat varjot levisivät lehdoille\nja joille. Hiljaisuus vallitsi metsässä; vaan kaukaa vuorten välistä\nkuului jotakin toitotusta. Linnut asettuivat yöpuilleen pesiinsä.\nHyttyset survoilivat laskevan auringon punertavien säteiden\nkimalteessa. Gunhilda istui kauvan ja uneksi; vihdoin nousi hän\nseisoalleen, katseli loistavilla silmillään laaksoa, hymyili kahdelle\nrastaalle, jotka tulivat lentäen, hälvi puunlehvällä sääskiä\nkasvoiltaan, ja lähti laulaen kotiinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana sunnuntaina meni Gunhilda kirkkoon. Päivä oli ihana; hän\ntiesi nyt jotenkin varmaan Bård'in tulevan. Varhain nousi Gunhilda\nylös; hänen sydämmensä tykytti, kun hän meni. Kirkossa asettui hän\nistumaan sellaiseen paikkaan, että Bård ainakin näkisi hänet; sillä hän\ntiesi nyt ainakin uudessa vaatteuksessaan olevansa kuulun kaunis. Mutta\nsittekin tunsi hän itsensä raskasmieliseksi ja kummalliseksi. Hänessä\nsyntyi nimittäin semmoinen tunne, että ne ajatukset, jotka hänen siinä\nistuessaan valtasivat, olivat tuskin luvallisiakaan, ja mikäli kirkko\ntäyttyi väestä, sikäli tunsi hän itsensä ujommaksi ja alakuloisemmaksi.\nKaikki kirkkoon tuliat kumartuivat rukoukseen; tämä saattoi\nGunhildankin yhä enemmin ja enemmin kumartamaan päätänsä, ja se\nkainous, jota hän tunsi, punehdutti häntä. Kun Bård vihdoinkin astui\nkirkon-ovesta sisään ja silmäili ympärilleen, tuli hän niin hämillensä,\nettä kasvonsa vaalenivat; sillä niin kaunista, kuin Gunhilda nyt oli,\nei Bård ollut milloinkaan ennen nähnyt. Oli ikäänkuin hän olisi samalla\nkertaa nähnyt sekä Gunhildan että Signe'n: Gunhildan komeana ja\nlämpimän ihanana sekä Signe'n hellä tunteisena, hiljaisena, tyynenä ja\nlempeänä. Hän painoi silmänsä alas välttääkseen lumousta. Mutta sitten\nlaskettuaan istumaan ei hän enää voinut hallita silmiänsä. Hän istui\nyhdessä kohden ja tähysteli Gunhildaa. Toisinaan kun heidän\nsilmäilyksensä sattuivat yhteen, punehtuivat he kumpikin. -- Signe tuli\nvähää myöhemmin ja kun Bård nyt näki hänen, näytti tämä tuossa\ntalonpoikaisessa puvussaan ja hiljaisuuteen taipuvassa ujossa\nluonteessaan hänen mielestään perin vähäpätöiseltä olennolta; mutta\nGunhilda oli komea ja uhkea, kuin \"ritari-impi\" laulussa, ja sen\nlisäksi vielä niin lemmekäs ja hehkuva. Hienosti ja puhtaasti oli hänen\npukunsa valmistettu, ja sujuvasti ja luonnikkaasti verhosi se hänen\npyöreätä hartiotaan ja pulleaa poveaan; vaan Signe oli lauhkea ja\nvaalea, ilman palavuutta ja ryhtiä, hidas ja verkallinen koko\nolennossaan, ja kun hän istui tuossa nojaten virsikirjaansa vasten,\nnäytti hän Bård'in mielestä melkein muukalaiselta. Ei maar, tuo ei sovi\nsille, joka voipi saada sellaisenkin tytön, kuin Gunhildan!\n\nNe silmäilyt, joita Gunhilda Bård'iin loi, olivat niin ihmeellisiä,\nniin lumoavia ja niin kainoutta ja hehkuvia ajatuksia täynnä, että joka\nkerta kun ne osuivat Bård'iin, tunsi tämä kuuman virin ruumiissaan. Ja\nBård pian vaipui niin syviin mietteisiin ja mietelmiin, että hän\nmelkein unohti missä hän olikaan. Kun Signe yhden ainoankin kerran\nuskalsi häneen katsoa vilaista, niin hän oikein säpsähti; sillä Bård\nistuessaan siellä tuijotteli Gunhildaan niin kiintyneenä, kuin hän\nolisi hortunut siihen. Tämä tuotti Signelle sellaisen ajatuksen, että\nGunhilda oli kukaties oppinut enemmin äidiltään kuin itse kokenut.\n\nGunhilda lähti kirkosta ennen Jumalan-palveluksen päättymistä ja\nsilmäili samassa Bård'ia ikäänkuin olisi tahtonut sanoa odottavansa\nhäntä, ja että hän tulisi heti perässä. Siitä tuokiosta ruveten ei\nBård'illa enää ollutkaan lepoa. Gunhildan mentyä tuntui hänestä, ikään\nkuin koko kirkko olisi pimennyt. Koskaan ennen ei hänestä ollut\ntuntunut kirkko pienine ikkunoineen, ahtaine penkkineen ja sen alttaria\nja kuori-ovea kaartavine, siniseksi maalattuine tai kullattuine\npuu-enkelinkuvineen niin tukalalta kuin nyt. Hän seurasi ajatuksissaan\nGunhildaa, tämän kulkiessa metsän läpitse vaaleiden kukkasten keskitse\nauringon säteiden säihkyessä. Bård'issa oli jotakin joka pakoitti hänen\nseuraamaan tyttöä; hän oli näkevinään ikäänkuin Gunhilda olisi\nkääntynyt ja katsellut jälkeensä, tuleeko hän. Jumalan palvelus tuntui\nhänestä siis kovin pitkältä ja pappi hitaisimmalta nahjukselta, sillä\nniinkauan oli se hänestä viipyvänä pienimmissäkin toimissansa! Viimein\nei Bård voinut enää mieltään malttaa; hän nousi äänetönnä ja lähti,\nvaikka pahalla omalla tunnolla, ja tuumasi, että ihmisten pitäisi saada\nnähdä kenen perään hän meni. Signeä ei hän suvainnut näkevänsä, eipä\nedes ajattelevansakaan häntä.\n\nKirkon edustalla oli vähäinen joukko ihmisiä, jotka puhelivat\nkeskenään; Bård hiipi heidän välitsensä ja lähti kotia päin. Millään\nehdolla ei hän suvainnut matkatoveria mukanaan tulemaan. Kun hän vaan\npääsisi metsään -- kenties? ehkä hän voi saavuttaa tytön, eihän se\nliene kaukana tieltä.\n\nPoika joutui ihan hurmeeseen. Oli juuri kuin ilma olisi hehkunut ja\ntuoksunut; jok'ainoa hengähdys tuoksui onnea ja ihmeellisiä tunteita.\nMetsäkin, missä hän kulki, näytti mielestään elävän ja liikkuvan;\nkaikki yhdistyivät ja heijastuivat auringon lämpimiin säteihin: kauniit\nvärit, suloinen tuoksu ja lempeät varjot. Kuohuvan ilon valtaamana\nsanoi hän itsekseen: hän suosii minua! ja tämän lausui hän kerta\ntoisensa perään, yhäti samallaisella onnella niin, että hän ikään kuin\nhengitti lempeä. Ja nyt oivalsi Bård, että hänkin rakastaa Gunhildaa ja\noli ainakin lempinyt häntä. Mutta Signeä! -- toisella tavalla oli sen\nasian laita; eihän se ollutkaan rakkautta, se on ollut aivan toista,\nainoastaan laimeaa, sammuvaa, innotonta unelmaa ilman tällaista tulta\nja lämpöä; se oli vaan tavallista tuttavuutta. Mutta _tämä_, tämä on\nrakkautta! Sellaista, jollaisessa rakkaudessa ihminen voipi mennä\nvaikka kuolemaankin: mutta rakkaudestaan Signeen, sen hän kyllä tunsi,\nei hän olisi voinut kuolla.\n\nHän ei ajatellut; hänellä oli vaan mielikuvia ja tunteita, hän\nuneksi niin, että hän oikein hehkui. Tulta leimusi hänen mielestään\nilmakin, joka auringon lempeää lämpöä uhkuvana virtaili hänen\nympärillään tuhansien kukkasten suloisessa tuoksussa. Hän oli\nonnellisin poika, mitä maa kantaa. Kahdenkymmenen vuotias, kaunis,\nrikas ja onnellinen tyttöjen pateissa -- hänellä oli syytä ollakin\niloinen, hän saattoi mielellään uneksiakin. Voudintytär oli tosin\nkorkeammalla arvo-asteella, mutta eihän Bård Neset'kään ollut\nhuonoimpia, ja että tyttö häntä rakasti, sen hän tiesi jo entisestään,\nja sen oli hän taas tänäänkin nähnyt. Niin armaita silmiä ei voi kukaan\nuneksiakaan; herttaisimmatkin naissilmät, joita hän entuudestaan tunsi,\nolivat näihin verraten, vaan sulottomat ja kylmät. Kaikki oli kalpean\nkolkkoa Gunhildan rinnalla; kaikki halpaa varjoa vaan hänen mykevään,\nluontevaan poveensa, hänen tummiin, kiiltäviin hiuskutriinsa verraten;\nhän oli täydellisin, mitä asu voipi kuvaella; hänen ympärillään\naaltoili lemmen-auringon lämmittävä rakkauden lumomeri. -- Metsä tuli\nyhä tiheämmäksi, mitä edemmäksi Bård ennätti. Korkea hongikko ja taaja\nlehdikko täytti maan; auringon-säteet kimalsivat puiden lehviin,\nikäänkuin kultasateena. Ruskeita oravia hyppi sinne tänne ja kirjava\nkissa koputteli hongan-oksaa. Kaikki oli niin hiljaista ja onnellista,\nettä Bård ei ollut vielä milloinkaan nähnyt tämän päivän vertaista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin iloisena kävellessään, täytyi Bård'in kuitenkin seisahtua, sillä\njälestänsä mäeltä kuuli hän laulun. Tämä oli naisen ääni, raikas, vaan\nsuloinen ja hellä, ikään kuin varova, toisinaan hieman vapisevakin;\nsaattoi kyllä arvata, että se oli joku tyttö, joka yli laakson lauleli\nsulholleen, vaan oli peloissaan siitä, että joku muukin sen kuulisi.\nBård pysyi yhdessä kohden ja kuunteli laulua, joka tenhokkaasti veti\nhäntä puoleensa, sillä tuo oli kaunista laulun säveltä, joka kuului\nniin viehättävältä metsän hiljaisuudessa ja sopi niin hyvin pojan\nomille lämpimille unelmille. Laulu kuului vähitellen lähenevän häntä,\nja kohtapa eroitti hän sanatkin ja tajusi sen tarkoituksen:\n\n    Ei o'o hyvä karskin pojan\n    Suotta kosiskella;\n    Koht' ei tiedä kenen tytön\n    Saakaan kullaksensa!\n\n    Tyttö vuottaa vuodet, päivät\n    Uneksien huolissaan,\n    Nuoruutensa kevät kuluu\n    Pojat hänt' ei muistakaan!\n\nTässä seurasi hetkisen äänettömyys ja sitten kuului laulu taas, mutta\nnyt vaan pikkuisen matkan päästä mäeltä.\n\n    En koskana usko karskia poikaa,\n    Sen mieli on kylmin ja kankein.\n    Mä sieväni, sorjani valitsen vaan\n    Se kaikist' on pulskin ja parhain.\n\nTässä vaikeni laulu. Bård tunsi mielensä kummalliseksi; hän mietti\nensin hetkisen ja lauloi sitten:\n\n    Ken laulaa lehdos' vihannass'\n    Siimeksessä aikojaan?\n    Jos hemppu o'ot, niin odotas,\n    Mua et saakkaan milloinkaan!\n\nHetkisen kuluttua kuului vastaan:\n\n    Sä poikanen karski kuin olletkaan\n    Niin varo myös aseetonta!\n    Ei helppo o'o kohdata hempukkaa,\n    Se hurmannut niin on monta!\n\nTämä vaikutti Bård'iin; -- Hän tunsi äänen. Nyt kahisi pensaikko, nauru\nkuului, ja parin pähkinä-pensaan välistä pilkistihe näkyviin\nrattoisasti hymyilevät, hehkuvat ja lempeät kasvot; pyöreä pää ja\npaksut, tumman-ruskeat hiukset pistäytyivät esiin. Tämä oli Gunhilda.\n\nBård katsella töllötteli, ikäänkuin ei olisi voinut uskoa omia\nsilmiään. Tyttö äkkäsi sen ja nauroi taas. \"Ole varoillasi!\" sanoi\nGunhilda. \"Sinä et keksi lumon livaustakaan, ennenkuin olet\nlumo-salissani Skreds-nuten'issa ilkeiden pitkä-kärsäisten noitain\nkeskellä, ja pyrkiessäsi ulos, ovatkin portit suletut... Nyt poika!\" Ja\nGunhilda oli niin lumoavainen, että Bård tahtoi syleillä häntä, mutta\nsilloin nauroi hän ja juoksi pois ja Bård perässä. Nyt kiidettiin kuin\nhengen edestä. Bård'in sydän tykki kuin tuli; veri kihisi hänen\nkorvissaan, ja hänen silmänsä leimusivat tulta iskien niin, että hän\nnäki sivultaan levottomia välkytyksiä. \"Gunhilda!\" Tyttö juoksi -- vaan\nnyt alkoi Bård jo saavuttaa häntä. \"Suvaitse minun puhella kanssasi,\nGunhilda!\" pyysi hän, ja nyt oli hän niin lähellä tyttöä, että siinä ei\npakeneminen enää auttanut. Gunhilda lievahdettuaan syrjään seisahtui,\nja oli nyt vallan vaalea, mutta punehtui kohta. \"Nyt tulet sinä\nvuorelle, jos et --!\" lausui tyttö teeskennellyllä naurulla. \"Vuorelle\ntai minne tahdotkin; mutta anna minun seurata sinua\" pyysi poika. \"Sinä\nolet kaunein mitä minä olen nähnyt\". Suunnaton ilo loisti tytön\nkasvoista ja nyt oli hän voittanut! Mutta heti loi Gunhilda silmänsä\nalaspäin ja rupesi vakavaksi. \"Nyt sinä valehtelet\", sanoi hän. \"Vaikka\npaikalla kuolisin\", intti Bård vastaan. \"Vaiti\", virkkoi Gunhilda, \"sen\nmitä nyt sanot minulle, olet sinä jo ammoin kerroin vakuuttanut\nSigne'llekin.\" \"Ei, sitä en ole tehnyt! sillä tämmöistä rakkautta ei\nminulla ole ikänä ollut häneen! Nähdessäni sinut tulen minä oikein\nhuumeuksiin; en milloinkaan muistele häntä, jos sinä myönnät minulle\nlupauksesi.\" Gunhilda katseli syrjittäin ylös ja naurahteli, jonka\ntähden Bård arveli hänen tulleen hulluksi. Sitten sanoi tyttö: \"Minä en\nusko sinua, ennenkuin näen\". \"Kaikkia mitä sinä sanot, tahdon minä\ntehdä.\" \"Ei kaikkea!\" \"Kyllä, niin totta kuin tässä olen...\" Silloin\nkatsoi hän vakaasti Bård'iin, sanoen: \"Pyydän siis sinun tänä päivänä\nsanomaan itsesi irti Signe'stä\". \"Enhän minä ole ikänä Signeen\nminkäänlaisella sanalla itseäni sitonutkaan\". \"Se ei ole totta!\"\n\"Kyllä, tosiaankin. Ajatellut olen kyllä toisinaan häntä ja puhunutkin\nhänen kanssaan; mutta minkäänlaista lupausta en koskaan ole hänelle\nantanut\". \"Voitko sinä sen valallasi vahvistaa?\" \"Aivan varmaan, niin\nkalliisti kuin tahdotkin.\" \"Mutta nyt tulee sinun luvata minulle, että\ntästä lähin et milloinkaan puhu hänen kanssaan.\" \"Minä en katso sinne\npäinkään, missä hän on ja kulkee.\" \"Onko tuo nyt varmaa?\" \"On, niin\ntotta kuin Jumala minua auttakoon!\" -- Nyt leimahti koko tuo verraton\n17-vuotiaan tytön rakkaus ilmi liekkeihin; ja ylpeä hän oli, sillä nyt\noli hän voittanut. Kauemmin ei hän siis malttanut itseään hillitä: hän\nkievahti Bård'in kaulaan niin lemmen lämpimänä ja innostuneena, että\ntämä melkein pelästyi, lausuen tyttö samassa: \"Nyt olemme aina\nyhdessä.\" -- Pian sitten oli tyttö poissa, ja Bård jäi seisomaan\nyksinään lumottuna juuri kuin olisi unesta herännyt.\n\nKummallista! Tämä jota Bård ei olisi milloinkaan uskonut ... hän,\nGunhilda, joka oli niin erilainen kaikista muista, ... ja jota hän\npuolittain oli pelännytkin. Onko tämä nyt totta? Vai onko hän nähnyt\nunta? Onko hän ollut aivan huumeuksissa.\n\nMutta loitolla mäellä huhoiltiin pitkään, miellyttävästi ja suloisesti;\nsen kuuli kyllä, että huhoilia oli iloinen. Bård hivahti seisoalleen ja\ntaas kuului huhoileminen. Totta tämä onkin. Ei hän ollutkaan uneksinut.\nHän lähti monissa mietteissä kotiansa. Tämän tästäkin täytyi hänen\nkysyä itseltään: mikä lieneekään syynä siihen, että en ole iloisempi.\nKukaties se, että tuo asia on sattunut niin äkkipäätä.\n\nMutta tästä lähtien oli Bård ihmisten mielestä kummallinen. Varsinkin\nherätti huomiota se, ett'ei hän enää mennyt Lid'in luokse. Kutkaan muut\npaitsi Signe eivät arvanneet, mikä tähän oli syynä; mutta tällä tytöllä\noli asiasta omat ajatuksensa ja hän oli siis vaiti.\n\nGunhilda oli nyt mahtava ja varsin onnellinen. Sulhonsa lemmen oli hän\nvoittanut ja vielä päälliseksi yhdellä ainoalla yrityksellä, joka\nsysäsi Lid'in tytön aivan takapajulle. Nyt sai tuo vaalean-kalpea\nmoukan-tynkkä nähdä, kumpi heistä oli voimallisempi. Oi, miten Signen\nsydäntä mahtoikaan karvastella. Ja miten mahtoikaan hän kadehtia\nGunhildaa. Kyllä, kyllä, vaan mitäpä sinä siihen nyt voit? Olisipa\ntosiaankin paikallaan, jos joku pitäjään tytöistä voisi ruveta\nhäätämään Gunhilda Niilon tytärtä.\n\nJa nyt oli poika ihan varmaan hänen omansa. Miten voitetun näköisenä ja\nsuijistuneena Bård olikaan nähdessään Gunhildan; miten nöyrästi hän\npyysikään, ja miten kuuliaisena hän antautuikaan hänelle! Tyttö nauroi\nilosta ajatellessaan sitä, miten kaikki muut ihmettelivät hänen\nmuuttumistaan aivan toisellaiseksi. Hän juoksenteli ulkona useammin\nkuin tavallista, laulellen ja viserrellen lintujen kera kilpaa. Kun hän\npääsi semmoiselle mäen-rinteelle, mihin Neset näkyi, huhoili hän niin,\nettä seudun kunnaat kaikuivat. Ja silloin taas, kun hän oleili sisällä,\nkävi koko huoneessa semmoinen jyty, semmoinen ilo, että vanha vouti ei\ntahtonut saada rauhaa missään. Vouti pahkiloitsi tuota, ja kylläpä\nsiihen jo tuskautuikin; joutuipa hän väliin tavoittelemaankin häntä;\nmutta usein jäi ukko seisoa töllöttämään ja huutamaan perään, kun tyttö\nkiitihe ympäri metsistyneenä ja keveänä kuin lintu, ja vihdoin tulikin\nvouti huomaamaan sen, mitä ei hän vielä ennen ollut älynnytkään: että\ntyttärensä oli sorea neito. Tuohan on jotakin ajateltavaa! Hän oli aina\nollut nureissaan siitä, ett'ei Gunhilda ollut poika; mutta kun hän\najatteli ympäri, niin olihan jo kaunis tyttökin hyvä olemassa.\n\"Gunhilda, tyttöseni,\" kysyi hän eräänä päivänä, \"tiedätkö kuinka vanha\nsinä olet?\" \"Seitsemän toista vuotias\", vastasi tyttö-hempukka\nrattoisasti hymyillen -- \"seitsemäntoista vuotias!\" \"Hm!\" mumisi\nvanhus, \"oletko sinä noin iloinen seitsemännestä toista ikävuodestasi?\nSinä et kyllin tiedä, että seitsemäntoista vuoden ikä on vaarallinen\naika?\" Tyttö silmäili isäänsä kujeellisesti naurahdellen.\n\"Mahtaneekohan tuo niin olla?\" kysyi tyttö. \"Niinpä niinkin, mutta,\"\nvirkkoi vouti, \"katso sinä vaan eteesi!\" Hänen mieleensä juohtui oman\nnuoruutensa muistot silmätessään tytärtään; tuommoinenhan hattara\nMargareta-vainajakin oli nuoruutensa aikana. Mutta eivätpä nuo\nentisetkään ajat ansaitse juuri miettimistä; vouti meni konttoriin niin\nkiireesti kuin pääsi. Nyt on vaan hankittava tyttärelle kelpo mies,\najatteli Niilo Pedersen.\n\nMutta Gunhilda ei miettinyt sitä. Tyttö tapasi usein Bård'in milloin\nkirkkotiellä, milloinpa missäkin, ja nämä kohtaukset olivat ainoita,\njoita Gunhilda piti arvossa. Tämä oli paljasta rakkautta, ilman\najatusta, vapaaluontoista ja vallatonta ikäänkuin taivaan linnuilla. He\npuhelivat paljon keskenään, mutta enimmiten oma-kohtaisuuksistaan, sitä\nvastoin vaan harvoin tulevaisuudestaan, sillä tulevaisuutta ei ollut\nniin helppo miettiä, kuin he voivat toivoa, mutta sen he heittivätkin\npois mielestään. Gunhilda erittäinkin johti puhetta. Bård joutui vaan\nkuuntelemaan, unhottaen itsensäkin, uneksien; useinkaan ei hän tietänyt\nmitä Gunhilda sanoi, hän vaan silmäili ja silmäili tyttöä, hänen\nliikkuvaa, hymyilevää suutansa valkoisine hampaineen, ja silmiään,\njotka loistivat välähtelevällä hohteella, tuota tuuhevaa tukkaa ja\nnoita hienoja käsiä. Nämä yhdessä-olot eivät olleet koskaan pitkiä,\nmutta sitä enemmän onnellisia; Bård arveli, ett'ei hän niittä voisi\nelääkkään.\n\nSyksy läheni lähenemistään. Bård ja Gunhilda tapasivat yhä harvemmin\ntoisensa. Mutta viimein kuitenkin saivat ihmiset tietoa tuosta\nlempi-touhusta. Ja silloinpas levisi kaikellaisia puheita ympäri\npitäjään. Kukaan ei tajunnut Bård'in mielialaa. Kun kyllä olisi saanut\nsellaisenkin tytön kuin Signe'n, joka ei tosin ole erin omaisen rikas,\nmutta kumminkin kaunis ja sievä, ja päälliseksi niin kätevä ja\ntyöteliäs kaikissa töissään, kuin tyttö ikänä voipi olla, ja hän sen\nsijaan ottaa tuon puolihupsun voudin-tyttären, jolla nyt kyllä on\nrahoja, vaan joka ei ymmärrä vähintäkään, mitä talossa tarvitaan;\nvarmaankin on siis poika mieltä vailla. Tälläiset juorupuheet tulivat\nvihdoin aina Neset'in väenkin korville. Nyt ruvettiin kääntämään asiaa\nniin, että Nesiläiset olivat vanhaa äveriästä talonpoikais-sukua,\nvanhin ja etevin sukukunta koko pitäässä; ja Nesiläiset olivat aina\nolleet ensimmäisenä ja ikäänkuin johtajina kaikissa niissä kahakoissa,\njoita voi syntyä pappien ja ankarain voutien kesken. Olipa Bård'in\niso-isäkin kerran nuoruudessaan ollut mukana tälläisessä kapinassa ja\najanut voudin pitäjäästä tiehensä, jonka karkoituksen hän teki\nsemmoisella rajuudella, että vouti hädin tuskin pääsi hengissä\nmatkoihinsa. Näiden seikkain vuoksi pidettiin Nesiläisiä oikeina\n\"kansanvoiman\" edustajina virkamiehiä vastaan, ja olivatkin he aina\nponnistelleet vanhan talon-poikaistavan pysyttämiseksi ja siten\nosoittaneet olevansa etevimpiä vertaistensa joukossa. Kun he saivat\nkuulla tätä Bård'ista ja Gunhildasta, tekivät he siitä vaan pilaa.\nMutta näitä puheita ei kuitenkaan sopinut vanhalle iso-isälle kertoa,\nsillä moista kuullessaan olisi hän varmaan syleskellyt niin, että se\nolisi oikein peloittanut. Tätä kaikkea vastaan oli Bård aseeton, ja se\nvielä pahinta, että hänen mielestään olivat vanhat varmaankin oikeassa.\nGunhilda huomasikin pian, että Bård ei enää ollutkaan yhtä iloinen kuin\nennen. Mutta hän arveli kuitenkin ihmisten lörpötysten vaan olevan\ntuohon syynä. Gunhilda koki tavalla, jos milläkin saattaa häntä\niloisemmaksi; mutta entiselleen ei Bård sittenkään tullut, ja siitäkös\ntyttö oli pahoillaan. \"Mitä sinä huolit noin paljon tuommoisista?\"\nsanoi hän: \"minäkään, vaikka olen naisihminen, en välitä niin vähääkään\nsellaisista!\" Eipä Bård'ikaan, oman sanansa mukaan, ollut noista\npiittaavinaan; vaan siinä ei hän ainakaan totta puhunut.\n\nSitten sai Bård kuulla, että Signe oli hänen tähtensä tullut oikein\nkipeäksi. Tämä sattui häneen jotenkin ottavasti, eikä hän voinut\nvieläkään olla suosimatta semmoista tyttöä, joka rakasti niin\nlämpimästi ja uskollisesti ja kuitenkin niin tyynesti ja puhtaasti\nhäntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki voutilan väki tunsi Bård'in ja Gunhildan välisen suhteen yhtä\ntarkalleen kuin itse talonkin olot. Yhden seikan oli vouti erittäinkin\nhuomannut, nimittäin sen, että Gunhilda viime aikoina oli suuresti\ntasaantunut. Voudilla oli kuitenkin omat ajatuksensa tästä; hän arveli,\nnäet sen, tuon tulevan siitä, että tyttö oli niin yksinäinen.\n\nEräänä päivänä kevät-talvella matkusti vouti kaupunkiin. Ja kun hän\npalasi kaupungista oli hänen mukanaan muuan hienokäytöksinen\nnuorukainen, jota hän nimitti herra Jörgen'iksi, ja jonka hän sanoi\nolevan aatelismiehen. \"Sepä auttanee\", sanoi vouti itsekseen.\n\nJa kylläpä tuo jonkullaista mieltymystä herättikin; sillä Gunhildan\nmielestä oli mies hyvinkin hupainen sen vuoksi, että hän oli niin\nerilainen muiden poikien suhteen, joita hän oli tottunut näkemään; ja\nsitten vielä puhui hän kauniisti. Tuo nuori herra oli puoleksi\nsaksalainen ja toisinaan puhui hän sellaisia asioita, jotka kuuluivat\nusein hullumaisilta. Gunhilda nauroikin hänelle ja tulipa hänelle\najatuksia semmoisiakin, että tuo mies on tyhmä. Muuten oli nuorukainen\nsangen sorea poika, pikimustalla tukalla ja suurilla tummanruskeilla\nviikseillä; kasvoissaan näkyi hieman muukalaisuutta sekä samalla hiukan\nhienouttakin, ja hänellä oli iso, köyry-nenä, juuri kuin kotkan tai\nhaukan nokka. Hän tahtoi aina seurustella Gunhildan kanssa ja vihdoin\njuohtui tytön mieleen se ajatus, että hänkin, muka, tullut kosimaan.\n\"Mitä tuo mies tahtoo ja mitä vehkeitä hänellä on?\" kysyi hän isältään.\nVanhus katsoi tirkistelevin silmin tyttäreensä. \"Eikös hän ole kunnon\npoika?\" kysyi hän. \"Kukaties hän mielii minua, vai mitä hän kulkee ja\nnuuskii?\" virkkoi Gunhilda ja näytti välinpitämättömältä. \"Niin\",\nvastasi vouti lyhyesti, vaikka huomasikin, ettei tämä tyttöä ollenkaan\nmiellyttänyt, \"tarkoitus on se, että hän kuitenkin sinun saa. Hän ei\nole rikas, mutta hän on aatelinen ... no niin, minulla on omat\nmietteeni asiasta. Muista vaan, että kohtelet häntä kelpo-käytöksellä!\"\nVouti lähti paikalta, ja Gunhilda jäi äänetönnä ällistelemään.\n\nSaadessaan sittemmin päivällä nähdä Gunhildan, joutui herra Jörgen\naivan kummastuksiinsa ja kysyi miten nyt mahtaa asiat olla! Hän melkein\nlempi tyttöä ja sitä paitsi kun tyttö on ainakin hänen henttunsa, kuten\nhän itse arveli, niin olihan hänellä kyllä oikein jotakin kysyäkin.\n\nSilloin sanoi Gunhilda hänelle kaikki suoraan. Hän, aatelismies kun\noli, ei voinut ketään väkisin kosia, kun kerran sai kuulla totuuden. Ja\nGunhilda selitti nyt hänelle pitävänsä eräästä toisesta ja olevansa jo\ntämän kanssa kihloissakin; olipahan hän nyt miten kunniakas aatelinen\nhyvänsä, niin täytyihän hänen viimeinkin saatuaan tytöltä tämän\nkuulla, heittää turhat toiveensa ja peruuttaa tytön isän kanssa\nkeskustelemansa välipuheet ja matkustaa tiehensä. Herra Jörgen vaaleni\nja pyyteli pyytämistään, mutta Gunhilda oli häntä voimallisempi niin,\nettä miehen täytyi kuin täytyikin luopua hänestä. Silloinpa oli\nGunhilda mielestään voittanut ja oli siis nyt entistään iloisempi.\n\nMutta hetken kuluttua tuli tytön isäkin huoneeseen. Ja silloinkos\nGunhilda pelästyi; sillä hän näki nyt vanhuksen olevan vihoissaan. Ukko\nei tosin puhunut monta sanaa, mutta hänen harvatkin sanansa olivat nyt\nentistään vakaampia ja sattuvampia. Olisihan nyt tytön pitänyt osata\njärkeään käyttää ja ottaa sen miehen, jonka isä ja Jumala hänelle\nantoivat; sillä muuten hänen olisi tullut tietää, että isä-ukolla on\nsekä voimia että tahtoakin saada tyttönsä taipumaan. Ukko ei suvainnut\nitseään pidettävän kaateella omassa talossaan. Eipä Gunhilda ollut\nkoskaan kuullut moisia sanoja, jotka olivat niin voimallisia kuin nämä;\nne oikein viilsivät häntä ja ne veivät häneltä sekä rohkeuden että\nryhdin. Tyttö taipuu pyytämään: \"Älkää olko noin kova! Minä rakastan\ntoista...\" Vouti tömisteli ja telmi lattialla. \"Aiotko sinä luulotella\nminua mielikuvituksillasi? Kuka on täällä ollut semmoinen, jonka kanssa\nsinä olet tuttavuuteen joutanut? Mielinet kai mennä naimisiin jonkun\nmoukan kanssa -- kukaties?\"\n\nSamassa tuokiossa oivalsi Gunhilda sen, mitä ei ollut vielä koskaan\nennen ajatellutkaan, että Neset'in Bård onkin vaan talollissäätyinen.\nMutta oikein ajatellen, hän ei olekaan sentään hetikään samallainen,\nkuin muut moukat -- hän on, näet sen, kuin herras-mies muiden\nsäätyläistensä rinnalla; mutta talonpoikainen on hän kuitenkin kaikissa\ntapauksissa. Ja kun vouti oli nyt selitellyt asian selville, hävetytti\ntyttöä niin, että hän ujostuksesta oikein kuumeni. Talonpoikainen!\nMoukkaa oli hän siis rakastanut ja vielä niin suhdattomasti lempinyt...\nHän peitti kasvonsa ja tunsi itsensä auttamattomaksi. Vouti ei sanonut\nnyt tästä sen enempää, vaan muistutti vielä lyhyesti siitä, että\ntyttärensä nyt miettisi asiaa huomiseksi. Ja niin poistui vouti\nhuoneesta. Gunhilda jäi yksinäisenä seisomaan, niin kummallisesti\nyksinäisenä, jommoista hän ei ollut milloinkaan tuntenut. Hän peräili\nja peräili etenevää isäänsä ja mietiskeli, että hänen mukanaan nyt\npoistui kaikki, mistä hän oli iloinnut ja mihin hän oli toivonut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vähitellen muuttuikin hänen surunsa ja arkamaisuutensa oikein\nkuohuvaksi vihaksi. Kuka on se, joka tähän on syypää? Herra Jörgen!\nAatelismies! Sen elävä, jolla on enemmän nenää kuin mieltä ja suurempi\nparta kuin ryhti; tuo raukkamainen olento, joka ei edes omin kykyinsä\npystynyt kosimaankaan, ja joka tuskin osasi puhuakaan... Hän puri\nhammasta. Tuo se nyt oli, muka, aatelillinen! Lupaa miehevästi ottaa\ntytön turviinsa, vaan aikookin pettää hänen, -- hän ei ole edes\nniinkään miehekäs, että pitäisi sanansa ... siinä ei hän ole ainakaan\ntorpan poikaa parempi! Mitä hänellä oli tekemistä? Minkätähden tuli hän\ntänne häkähierimeksi juuri nyt, kun tyttö toisen kanssa tahtoo pysyä\nlemmen-siteissä? Jos hän luulikin tällä tavoin Gunhildan suosion\nvoittavansa, niin siinäpä hän kumminkin harhaan joutui.\n\nJa vanhus sitten. Hän ei ollut koskaan ennen piitannut tytöstä, kun nyt\ntahtoessaan naittaa häntä. \"Minulla on omat ajatukseni tästä asiasta\",\ntuumaili hän. Mitä Gunhildalla sitten oli hänen ajatustensa kanssa\ntekemistä? Hän tahtoi pitää suosittunsa; hän tahtoi pitää sen hyvänänsä\nmaailmassa; vanhuksen mietteet eivät häneen koskeneet. Hän oli hänen\nisänsä, se on kyllä tosi; mutta kuitenkaan ei Gunhilda voinut\nmielipidettään muuttaa, Kun ei Bård tule! -- \"Moukkako\"? hän ei ole\nmikään \"moukka\". Gunhilda tahtoi päästä hänen luokseen, juuri hänen\nluokseen tahtoi hän mennä tänä iltana. Bård'in tulisi ottaa hänen heti.\nSittenhän saisivat muut olla hämillään ja kynsiään pureskellen katsoa\nmuljostella Gunhildan perään; silloinpa hän onkin rehevää puolestaan\neikä hänellä ole enää mitään tekemistä heidän kanssaan.\n\nMuuan vanha nainen tuli hänen huoneeseensa tuoden illallis-aterian ja\nkynttilän. \"Missä hra Jörgen on?\" kysäsi Gunhilda katsoen häneen. Mummu\nsiunaili; sillä hänen mielestään oli ikäänkuin hän olisi katsellut itse\nrouva Margareetaa, -- niin vaalean ja omituisen näköinen oli Gunhilda.\nTyttö kiivastui yhä enemmän; hän tepisteli lattialla niin, että mummu\noikein vapisi: \"Missä herra Jörgen on?\" \"Lähtenyt, mennyt hyvä neiti\",\nänkytti mummu ja hiipihe samalla ovea kohti. \"Mennyt!\" huusi Gunhilda\nja kalpeni kummallisesti; \"mutta sittenhän minä olenkin vapaa!\" Mummu\noli jo ehtinyt ulos ja puhui nyt ovesta: \"herra Jörgen aikoo varmaankin\ntulla vielä tänne\", sanoi hän.\n\n\"Ohoh, onkohan vielä niinkin,\" ajatteli Gunhilda. \"Mutta sittenpä\nyritetään!\" Viha oli jo taas tehnyt hänen uskaliaaksi. Gunhilda ei\nollut tottunut kumartelemaan ketään eikä kovuudellakaan taipumaan. Hän\noli kuin nuori varsa, joka ensi kerran on valjaissa; hän telmilehti\njulmasti irti päästäkseen. Mutta lähtöön hankkiessaan ja aikoessaan\npaeta talosta Neset'iin, muistikin hän, että sinnepä ei uskallakaan\nmennä, jos ei varmaan tiedä josko Bård sattuisi olemaan kotonansa häntä\nvastaan ottamassa. Hän kammosi noita vanhuksia, sillä hän pelkäsi\nheidän tahtovan hänelle pahaa; jos hän menisi sinne karkulaisena, niin\nlähettäisivät he hänen samaa päätä takaisin. Näitä miettiessään äkkäsi\nGunhilda, että ikkunalasi olikin suurella puuluukulla sulettu. Hän\nkirkui tulistuneena ja juoksi ovea kohti tahtoen päästä ulos, mutta\novikin oli teljetty. Silloin oli hän vähältä tuskiinsa uupua. Sulettuna!\nHän, joka ilmoisen ikänsä on ollut vapaa kuin lintu. Sulettuna ja\neroitettuna kaikesta siitä, mitä hän tahtoi ja mikä oli hänelle\nhupaista ja hauskaa, vangittuna kuin varas ja vielä sitten tällä\nhaavaa. Hänestä tuntui oikein tukehduttavalta ja hän vaipui tuolille;\nsydämmensä oli levottomuuden vaivuttamana, hänen mielestään tuntui olo\nniin tukalalta, ikäänkuin olisi hän elävänä arkkuun laskettu.\n\nSamassa tuokiossa tunsi hän kummallista mielenliikutusta...\n\nHän kallisti päätänsä, vaaleni kuin lumi ja heti sen jälkeen hän taas\nkovin punehtui. Aivan uudet ajatukset valtasivat nyt hänen. Vieno\nhymyily, puoleksi hämillinen ja puoleksi onnellinen loistihe noilta\nnuorilta huulilta; rinta sykki raskaasti, ja hän hikoili vesimärkänä.\nHerra Jumala, kun se kuitenkin on niin... Hän tosin oli sitä toisinaan\nmiettinyt, vaan ajanut heti sellaiset ajatukset tuuleen; sillä moista\nei hän tahtonut uskoa... Kuumentava ujous saattoi hänen kumartumaan\nalas, joka hämillisyys ei kuitenkaan tehnyt häntä onnettomaksi. Niin\najatellen Bård'ia tuli hän yhä ujommaksi ja samalla vieläkin\nonnellisemmaksi. Jos Bård sen tietäisi! -- hymyili hän ihastuneena.\nMiten iloiseksi hän tulisikaan ja miten hän suosisikaan Gunhildaa.\nNiin, Kaikkiväkevän kasvoin edessä, _nyt_ on Gunhilda Bård'in oma.\nTyttö vapisi istuessaan siellä: tuhannet epäselvät ajatukset seuloivat\nhänen päässään; tuo nuori hempukka tunsi itsensä sekä masennetuksi että\nkoroitetuksi, sekä nöyryytetyksi että julkeaksi siitä, että hän tiesi\nolevansa äiti.\n\nMutta silloin juohtui hänen mieleensä isänsä ja herra Jörgen.\nMietteensä kääntyivät toiselle suunnalle. Tuo puhdas, luonnollinen\näidintunne, puoleksi neitsyellistä häveliäisyyttä ja puoleksi\näidillistä onnellisuutta, muuttui kuihduttavan häveliäisyyden\ntunteeksi. Nyt oivalsi hän, mitä oli tehnyt. Nyt huomasi hän sen. Hän\noli elänyt mitättömien tyttö-retkujen tavalla eikä kunniallisena\nneitona. Hän oli unhottanut, että se, mikä talonpoikain kesken kyllä\nkäypi laatuun, onkin mitä suurin huonomaineisuus paremmille ihmisille;\nhän oli aivan häpeissään; kunniallisten ihmisten joukkoon ei hän enää\njulkene mennä ja vieläpä moukkaväkikin rupeaa häntä pilanaan\npitämään... Tuo oli suurempi häpeä, mitä ihminen voipi sietääkään.\nTämän tukalan tunteen valtaamana vääntelehti hän kuin sairas ja\nkyyristeli ikäänkuin olisi tahtonut piiloutua. Tämän perästä ei hän\nenää julennut katsoa muihin ihmisiin. Hänen täytyy nyt paeta koko\nseudulta. Hänen täytyy lymyytyä kivien ta'a ja luoliin kuten varkaan;\nja itse lapsikin, josta hän oli raskaana, tulee olemaan kunniaton.\nMihin hän suunnittaa tiensä? Isänsä olisi ajava hänen pois; jos hän\nmenisi Neset'iin, niin sielläkin nuo vanhukset usuttaisivat koiran\nhänen kimppuunsa, ja Signe! -- Gunhilda hypähti kiukkuisena\nseisoalleen; -- _nyt_ oli Signe voittanut.\n\nEi maar, Signe ei ole voittava. Olkoot muut asiat miten ovatkaan, mutta\nSigne ei voita. Gunhilda rupesi tuumimaan jos millekin taholle, mikä\nparas olisi. Kun hän kaikki oli päänsä ympäri miettinyt, niin ei\nkuitenkaan ollut ketään, joka mitään tiesi; mutta kaiken kaihonkin\ntakana kuvautui kumminkin Bård hänelle. Bård oli nuori eikä vapaa;\nmutta nyt tuli hänen kuitenkin auttaa. Eikä hän olekaan pettäjä. Kun\nGunhilda menee Bård'in luokse yksinäisenä ja turvatonna ja tämä saa\nkaikki tietää, niin tottakai Bård ottaa hänen vastaan; kunpa hän sitten\nlähtisi koko talosta ja tiluksilta lemmittynsä kanssa. Tämä ajatus\nsaattoi hänen uudestaan liikkeelle. Hänen täytyy koettaa sanoa kaikki\nisälleen. Silloin ei hra Jörgen'istä enää jupakoitaisikaan. Sitten oli\nGunhilda menevinään Neset'iin. Bård otti hänen vastaan; mutta jos\nvanhukset eivät tätä suvaitse, niin lähtee hän morsiammensa mukana\njollekin toiselle paikkakunnalle, missä kukaan ei tunne heitä, ja\nsiellä saavat he sitten omin päinsä elellä siksi, kunnes kaikki vanha\non unhotettu. Sillä tavoin voi hän kumminkin voittaa. Oli nyt vaan\nrupeaminen rohkeaksi, puhuakseen isälleen. Ja sen voi Gunhilda kyllä\ntehdä; hänen täytyykin uskaltaa puhua ... kun hän vaan ajattelee\nSigneä. Gunhilda istui näiden ajatusten ajelehtimana siksi, kunnes hän\nei enää jaksanut enempää miettiä. Kun tuo vanha palveliatar aamulla\nylösnoustuaan tuli hänen luokseen, nukkui tyttö istuallaan tuolilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGunhilda kapsahti seisoalleen ja katseli ällistyneenä ympärilleen eikä\ntiennyt, josko hän oli ollut valveillaan, vai untako nähnyt. Heti kohta\nselvilleen tultuaan punehtui hän ja piileili itsekseen; kukaan ei\nsaanut siis häntä nyt nähdä, parasta oli vaan saada heti kaikki\nselville ja ratkaistuksi. \"Pyytäkää isän tulemaan sisälle,\" satoi hän.\nTyttö käveli ja mietti itsekseen, että jos hän menee nyt jo, niin ei\nhän olekaan äitinsä kaltainen; eikä isänsäkään kaltainen, lisäsi hän\nsitten.\n\nGunhilda rupesi vapisemaan. Hän istui pöydän ääressä pää käsiin\nnojautuneena pitääkseen itseään kohdallaan; sillä niin säälittävän\npeloissaan oli hän. Hän koki röyhistellä itseään, mutta tuska ahdisti\nrintaansa niin, että hänen oli raskas hengittääkin ja hän tunsi\nmielestään kielensäkin kankistuvan sillä tavalla, että kasvotkin olivat\nikäänkuin elottomat ja ryhdittömät. Puhuttavansa laatu näytti hänestä\nyhä vaikeammalta ja vaikeammalta aina sen mukaan, kun hän aikoi mennä\nja mennä sitä isälleen kertomaan. Ja nyt kuului astuskeleminen, jytkävä\nja verkallinen jalan kapse. Tulia oli vouti. Gunhilda pelästyi yhä\nenemmin ja enemmin mitä likemmäksi vouti läheni; ja rykäisi pari kertaa\nkovasti; tuntui ikäänkuin kurkku olisi kutistunut. Sitten aukeni ovi ja\nvouti oli paikalla.\n\nUkko oli levollinen kuten tavallista eikä näyttänyt vähintätäkään\nkummeksivan sitä, että tytär oli tullut toisiin mietteisiin. \"No\nniin,\", sanoi hän, \"sinä olet siis muuttanut mielesi? Niinpä minä\ntiesin kyllä, että sinä et ole niin aivan kehno. Mutta aina ne tekevät\ntuommoisia mutkia, nuo nuoret... Noh, hyvä. Niin pian kun vaan sanot:\n'kylläkin', niin olet sinä vapaa. En ole koskaan ollut kova sinulle.\nTahdotko?\" Gunhilda painoi kasvonsa käsiään vastaan eikä hiiskunut\nsanaakaan; mutta vouti kyllä näki miten hän vapisi. \"Noh\", esitteli\nvouti, \"etkö vastaa mitään?\" Gunhilda pelkäsi niin, ett'ei saanut sanaa\nsuustaan. Oi toki, kun tämmöiseen pulaan on ihminen joutunut. Oi jospa\nmaa katalan nielisi! -- \"Gunhilda!\" ärjyi vanhus niin julmasti, että\ntytär oikein säpsähteli; sitten kumartui tämä alas ja pyrskähti itkuun.\n\n\"Vai niin\", yrähteli vouti. \"Tätäkö varten sinä pyydätytit minun\ntulemaan? Et kai luule, että minä olen jo ennenkin nähnyt naisväen\nitkevän? -- No niin; jollei sinulla ole mitään muuta sanottavaa\nminulle, niin olkoon nyt se sinään huomiseen asti. Tahtoni sinä kyllä\ntiedät.\" Ja niin kääntyi vouti tavoittaen oven ripaa. Mutta samassa\nalkoi haikea kirkuminen: \"Isä!\" mikä ääni kuului itkun voittamalta\nporinalta. Vouti kääntyi katkeramielisenä takaisin ja hän ei enää\ntuntenut tuota ääntä, niin kummallinen se oli. \"Oletko sinä taidolta\npois?\" kysyi hän, \"eikö sinulla enää ole kieltäkään suussasi. Sinä olet\nnoudattanut liiaksi omaa päätäsi elämäsi varrella, sinä; se on paha se;\nkun olisin masentanut sinun jo ennemmin, niin olisi se silloin käynyt\nhelpommasti. Näin se nyt käypi. Tahdotko totella vai etkö?\"\n\nNäin kova saattoi vouti olla, vaikka kyllä näki, miten tytär kärsi!\nGunhilda tunsi vihansa jo taas kiihoittuvan ja sepä antoikin hänelle\nvoimia. Väkinäisellä ponnistuksella hillitsi hän itkuansa ja pelkoansa\nluottautuen siihen uhkarohkeaan ajatukseen että kävi miten kävi, eihän\nkumminkaan enempää mene kuin henki. \"Minulla ei ole ... ei ketään muita\nkuin hän, joka...\" hän henkäisi, \"hän joka on sen isä, jota kannan\nsydämmeni alla.\" Gunhilda laskihe pöydälle kyynärpäilleen nojaamaan\nlikistäen kasvonsa kättensä väliin; ja nyt oli kaikki sanottu.\n\nVanha vouti oli ilettävän vaalea. Hän tarttui ovipieleen pysyäksensä\npystyssä ja siinä seisoen katsoa tuijotteli hän tytärtään niin\npeloittavasti, kuin olisi hän ollut kummitus-haamu. \"Mitä sinä oikein\nsanot\", kysyi hän vihdoin ja tätä sanoessaan värisi hänen äänensä\nkamalasti. \"Oletko sinä raskaana?\" -- \"Olen,\" kuiskasi Gunhilda. Nyt\nkohotti vouti päätään ja heitti ovipielestä irti. \"Kuka on tuon sikiösi\nisä?\" kysäsi vouti nyt. Gunhilda henkäisi ja koki niellä pyrkivää\nvalitustaan; nyt oli pula pahin. \"Onko se vaan talonpoikainen?\"\ntutkaili vouti taas jääkylmällä äänellä. \"On\"...\n\nGunhilda pelkäsi vielä pahempaakin. Mutta vanhus vaikeni. Vihdoin lähti\nvouti huoneesta ja Gunhilda kuuli hänen raskaat, epävarmat ja\nkummallisen verkkaiset askeleensa. Hän kuunteli kuuntelemistaan,\npidätti nyyhkytyksensä ja kuuhoili ... minne isänsä aikoi mennä. Mitä\najatteli hän? Menikö hän ulos hakemaan asetta? ... kuolettava, ajua\nahdistava tuska poltti Gunhildaa. Hän juoksi pihalle ja tahtoi lymytä\npiiloon, mutta ei tuntenut turvaa missään; hän kiitihe edes-takaisin\nvärisevänä, vimmastuneena ja peloissaan niin, että tuskin eteensäkään\nnäki. Tuolta tulee vanhus. Tyttö vaipui surkeasti kirkuen polvilleen ja\nkuroitti vapisevat kätensä siten sekä suojellakseen itseään että\nosoittautuakseen nöyränä, rukoilevaisena syntisenä. Vanhus ei voinut\nolla osaksi säälimättä häntä, kun hän säikähtyneenä ja auttamattomana\nvaikeroitsi tuossa; mutta tämä ei kuulunut asiaan. Vouti seisahtui ja\nalkoi puhua tyttärelleen niin tyynimielisesti ja niin jäykästi, että\ntämä heti selvisi oikealle tajulleen ja häpesi liiallista\narkamaisuuttaan. \"Olisitpa kyllä kuoleman ansainnut,\" sanoi vouti,\n\"mutta en minä ainakaan sinua surmaa. Minulla ei ole enää mitään\nkanssas tekemistä. Tässä on äidin-perintösi, ota se ja mene menojasi\näläkä koskaan enää tule silmieni eteen. Moista naisväkeä ei vouti,\nNiilo Pedersen, suvaitse talossaan, ja näillä rahoilla saat itse\nelantosi hankkia. Hyvästi!\"\n\nTämän sanottuaan kääntyi vouti ja lähti pois. Gunhilda kuuli enää\njytkävän astunnan loitolla eräästä käytävästä, muuan ovi kävi, ja\nsitten oli kaikki hiljaa.\n\nNäin kului hetkinen ennenkuin Gunhilda uskalsi edes liikahtaakaan;\nvihdoin koetti hän josko hänellä olisi enää voimiakaan liikkua, ja niin\nhapuroihe hän seisoalleen. Tästä horjuihe Gunhilda takaisin kamariinsa,\nrupesi käärimään vaatteitaan mokioon, haeskeli arkkusestaan\nkultakoristeensa ja hopeahelunsa, jotka nekin olivat perintöä\näidiltään, pisti varovasti virsikirjan poveensa, suori ja palmikoitsi\nhiuksensa ja puki itsensä. Hän oli aivan kuin huumeessa; koko tuo\ntouhunsa kävi niin verkallisesti ja niin juhlallisestikin, että hänen\nolisi luullut valmistautuvan viimeiselle matkalleen. Ja niin kalpeakin\noli hän, kuin todellakin olisi ollut hautaan saatettava. Jos kuka\ntahansa sitten vähän ajan päästä olisi nähnyt, kun muuan nainen mokio\nkädessä hiljaa ja huolestuneen näköisenä hiipi talon pihasta ulos, niin\nei hän millään ehdolla olisi voinut aavistaakaan, että tuo on sama\ntyttö-hempukka, joka täällä vielä pari päivää sitten heiskalehti ja\njuoksenteli keveänä ja rajuna kuin naaras-hirvi metsässä. Vanha\npalveliatar katsoa tähysteli kyökin ovesta ja huusi meniää takaisin,\nvaan vastausta ei kuulunut.\n\nGunhilda poistui yhä loitommalle, vaikka matka kuluikin aivan\nhiljalleen ja vitkallisesti. Päästyään edemmäksi metsän syrjään,\nistahti hän muutamalle kivelle, silmäillen vielä sinne päin, mistä\näsken oli niin omituisella tavalla lähtenyt, ja ajatellen: tuolla on se\ntalo, joka on ollut hänen kotinsa. Siellä on asunut ja asuu vieläkin\nhänen isänsä, siellä ovat muistot hänen äiti-vainajastaan ja siellä oli\nhän isoisena elellyt kahdeksantoista lapsuutensa ja nuoruutensa\nherttaista vuotta. Tuolla kohouu se metsä, mistä hän oli noutanut\nkukkasia ja marjoja ja jossa oli laulellut rattoisia laulujaan,\nsilmäillyt ihanaa seutua sekä lempinyt ja ajatellut niin suloisia\nmielikuvaelmiaan. Nyt laskihe päivä mailleen, hämärä ja pimeys verhosi\nja peitti maisemat. Hänen täytyi lähteä täältä. Heti nousikin hän\nvilusta väristen ja lähti matkalle, joka vei nyt Neset'iin.\n\nIlta oli jo kun hän sinne pääsi, pimeä ja märkä ilta; tämä oli\nkevätpuolella ja kuu ei ollut vielä noussut. Pilvien välitse päilähteli\npitkissä juovissa sininen taivas muutamine vaaleine tähtineen, jotka\nkiiluivat niin salaperäisesti tuolta äärettömältä avaruudesta. Gunhilda\noli viluinen ja väsyksissä. Kohtalonsa painoi häntä raskaana taakkana;\nhänellä ei ollut voimia omatakeisuudeksensakaan eikä hän osannut\nselvittää edes omia ajatuksiaan: Kauan seisoi hän pihalla sykkivällä\nsydämmellä odottaen, että joku tulisi ulos; sillä tupaan ei hän\nuskaltanut mennä. Ainoastaan yksi asia oli hänen tärkein toivonsa,\nnimittäin se, että hän nyt vaan tapaisi Bård'in. Ajatellessaan tätä,\ntuntui hänestä ikäänkuin valkeus olisi koittanut, ja toivon lämmin\nlohdutus tuikki hänen sydämmensä syvimmästä pohjukasta. Jospa vaan\nsaisi tuntea hänen vakavan kättelemisensä ja nähdä hänen levolliset ja\nlempeät silmänsä hohtavan kuin auringon loisteen ... niin kyllä...\nJospa nyt Bård vaan hyvisi häntä. Sitä ei hän vast'edeskään\nkatuisi. Gunhilda rakastaisi häntä lakkaamatta ja kaikki entiset\nhullutuksensakin olisi hän sovittava. Silloin saisi Gunhilda tuhlatun\nkunniansa takaisin, jonka rikoksen sitten kaikki, voudista ruveten,\nantaisivat hänelle anteeksi.\n\nMutta vanhuksia hän pelkäsi. Nämä röykkeät, juromaiset rahvas-ihmiset\nolivat kaikkia muita pahempia ja kovempia kuin kutkaan muut ihmiset\nkoko paikkakunnalla; olipa talon iso-isä kerran ollut voudin\nkarkoitus-retkelläkin... Hänessä kytee viha ja kaiho tämmöisiä\nsääty-henkilöitä vastaan ja hän ei ollut semmoinen kuin heidän tyttönsä\novat. Ja nyt ei hän enää ollut edes rikaskaan. Ennen olivat rahat hänen\ntoivoansa elähyttäneet, sillä hän tiesi talonpoikain mielistyvän\nrahoista; mutta nyt oli hän kerrassaan Signeä köyhempi: nyt kysytään\nvaan Bård'in lujamielisyyttä. Mutta jollei mitkään muut neuvot auta,\nniin lähteehän Bård hänen mukaansa. Seuranneehan hän Gunhildaa vaikka\njo tänä iltana yli tunturien ja harjujen, halki metsien ja erämaiden,\nja jos lemmittynsä väsyisi, niin kantaa hän häntä, jos hän joutuisi\nunen helmoihin, niin Bård kumminkin valvoo ... oi, hän tunsi pojan, hän\ntakasi sulhonsa; mitään siis ei ollut vielä kadotettu.\n\nMutta pitkäksi kävi aika ja vilukin tuli tuossa pihalla seisoessa ja\nhän oli päälliseksi vielä niin väsyksissä. Kunpa toki tohtisi mennä\ntupaan! Ei; hänen täytyi pyrkiä; henkensä edestä täytyi koettaa eikä\npelätä. Uskaltaa pitää saavuttaakseen voiton. Hän meni oven taakse;\nkätensä vapisivat ja sydämmensä sykki. Mutta nyt kuului kävely. Hän\nsäpsähti ja sivahti syrjään; kukahan se oli? Jumala suokoon\nloppumattomassa armossaan, että se olisi Bård. Mutta ei; se oli vaan\neräs talon renki.\n\nHänen täytyi uskaltaa; niinpä astuikin hän esiin; meni melkein\nvastapäätä häntä ja sanoi: \"hyvää iltaa.\" -- \"Hyvää iltaa\", vastata\nvenytteli renki ja tirkisti lumeen, \"onko näin myöhällä vielä\nvieraitakin liikkeellä?\" -- \"Onpa kyllä ... onko Bård kotona?\" --\n\"Eiköhän se ole.\" -- Bård? Pojan mieleen näytti muistuvan jotakin! hän\nläheni Gunhildaa ja tirkisti yhä tarkemmin ja tarkemmin häneen. \"Kuinka\njaksatte ... ettehän vaan ole Gunhilda Niilon tytär?\" -- Gunhilda\nhuomasi hänen siunailevan ja aikoi vetäytyä syrjään. \"Olen kyllä\",\nvastasi hän, \"mutta ... oi, pyydä Bård'ia tulemaan ulos. Minun täytyy\npuhua hänen kanssaan, kahteen käteen puhutella häntä. Tee, mitä pyysin,\nniin olet kiltti!\" Poika vetäytyi yhä edemmäksi ja edemmäksi hänestä.\n\"No niin, sehän kohtuullista\", virkkoi renki, \"mutta ... täällä on\nvieraita tänä iltana.\" \"Vai niin.\" -- \"Lid'in pojat ovat nyt Bård'in\nluona.\" Gunhilda tunsi pahan piston mielessään. \"Lid'in pojatko?\" --\n\"Niin kyllä, Olli ja Asla, Signen veljet, tietääkseni.\" -- Gunhilda oli\nmielestään vähältä maahan masentua. \"Pyydä Bård'in tulemaan ulos!\"\nsanoi hän niin rukoilevalla äänellä, että renki-poikaa kummastutti ja\nhän siis arveli: paras on täyttää hänen pyyntönsä. Poika meni puoleksi\nviivyttelevällä kiireellä tupaan. Ovi sulkeutui hänen peräänsä ja niin\njäi Gunhilda oven taakse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBård oli taas viime aikoina ajatellut yhä enemmän ja enemmän Signe'ä.\nHäntäpä oikeastaan Bård olikin kauimmin rakastanut ja häneenpä oli\nhänellä enimmän luottamustakin. Ja vanhukset olivat siis oikeassa:\nSigne sopii hänelle, vaan tuo toinen ei! Mutta enimmän oli tässä\nsuhteessa kumminkin häiriötä tehnyt pitäjäässä levinnyt huhu, että\nGunhilda Niilon tytär on muka oppinut äidiltään \"kuumat\" konstit. Mistä\nhuhu oli alkuun tullut, sitä ei tietänyt kukaan muu kuin Bård; hän,\nnäet sen, tiesi tämän lähteneen Lid'istä Signen alkuun panemana. Sillä\nSigne oli kertonut veljilleen, mitä kummaa hän luuli nähneensä\nsunnuntaina kirkossa ja veljekset taas olivat kertoneet sen Bård'ille.\nJa kun Bård sai kuulla tämän, putosi kerrassaan peite hänen silmiltään.\nNyt tajusi hän kaikki: Gunhilda osaa noitua. Taikatemppujen\nlumo-voimallahan Gunhilda olikin hänen voittanut ja lemmen-pauloihinsa\nkietonut; paholaisen tenho-avullahan hän oli vetänyt niin lujasti pojan\npuoleensa. Ja tämä tuli aivan helposti ymmärrettäväksi. Hän muisti nuo\nsilmät, joilla tyttö kerran viime vuotena hänen miellytti. Niissä oli\nhehkuvampi voima kuin tavallisella ihmisellä, kamala tenho-veto ja\nhelvetin tuli; noilla silmillään hän poltti pojasta entisen lemmen\nSigne'en ja herätti hänessä uuden, jumalattonan rakkauden itse\npuoleensa. Bård oli tullut tenhotuksi. Hän oli ollut hitoilla\nhuumeuksissa. Nyt luopui hän säikähtyneenä kaikesta tästä; rakkaus\nGunhildaan muuttui peloksi ja hän tunsi itsensä sydämmestään iloiseksi\nsiitä, että hän oli ajoissa herännyt, ja että hänellä kuitenkin vielä\noli Signe. Hän rupesi yhteyteen Lid'in poikien kanssa, jotka viime\naikoina yhä enemmän olivat mailakoineet häntä. Ja muuanna iltana oli\nBård jo uskaltanut mennä heidän mukanaan Lid'iin. Siellä häntä\nhyvittiinkin oivallisesti. He olivat ottaneet hänen vastaan vanhana\ntuttavana ja Signe oli ollut aivan hyvä ja ystävällinen, ei vähintäkään\ntylyyttä kasvoissa, lempeä ja kiltti, ja sitä paitsi niin ihana ja\nsorea, varsin hyvällä käytöksellä .. hän ei siis voinut käsittää, miten\nhän oli ruvennut pitämään Gunhildaa parempana kuin Signeä. Sitten oli\nBård saanut olutta, voimakasta hyvää olutta ja niin se solui lopuksi,\nettä hän ja Signe kihlasivat toisensa sillä välipuheella, että häät\npidetään keväällä. Tämä oli tapahtunut eilen illalla; siis samana\niltana kuin Gunhilda oli sulettuna kamariinsa. Nyt istuivat Lid'in\npojat Bård'in ja vanhusten kera Neset'in isossa tuvassa, juoden ja\niloiten sekä jutustellen tulevista häistä.\n\nMutta pihalla seisoi Gunhilda Niilon tytär viluisena. Aika venyi niin\nhirveän pitkäksi. Mutta ketään ei tullut ulos. Hän odotti ja odotti,\nhän kuuli kyllä kävelyjä, vaan eihän se auttanut; hän kuunteli\nkuuntelemistaan, hän toivoi ja pyysi; tuntui ikäänkuin verensä olisi\nsurusta ja ikävästä vuotanut. Mutta ei; ketään ei tullut. Sitä ei hän\nuskaltanut ajatellakaan, että Bård olisi hänen pettänyt, sillä kun tämä\najatus vaan johtui hänen mieleensä, rupesi hänen päänsä raskaasti\nhumisemaan ... ei! pois semmoinen ajatus; pois. Bård ei ole sellainen.\nHän on hyvä, uskollinen, rehellinen ja Herra kaikkisäätävä on laupias\nja armahtavainen; semmoista ei siis voi maan päällä tapahtua. Sch! joku\ntulee ... Bård! se täytyy olla Bård -- ja -- noin raskain, kolkkivin\naskelin! Hirveä ajatus synkistytti Gunhildan mieltä. -- Sitten aukeni\novi ja raaka, karkea ääni huusi.\n\n\"Onko täällä ketään?\"\n\nHerra Taivaan Jumala, tuo on nyt se vanhus; se pelätti iso-isä, joka\nnuorempana oli kerran voudinkin karkoittanut.\n\nNyt ymmärsi Gunhilda kaikki. Ukko, joka kerran oli karkoittanut voudin,\najaa nyt tietysti voudin tyttärenkin matkoihinsa. Bård ei suvaitse\nnäkevänsäkään vanhaa kultaansa; hän on kavala ja peloissaan kuten\npetturi ainakin ja nyt hän varmaankin aikoo päästä erilleen; hän aikoo\npäästä Gunhildasta. Ja Gunhilda henkäisi huokaavasti, sillä kaikki\ntuntui hänestä nyt niin tyhjältä. Purot rupesivat solisemaan ja\nkohisemaan harjulla. \"Minä tahtoisin puhutella Bård'ia\", sanoi hän.\n\n\"Bård on lähettänyt minut sijassaan. Hän arvelee varmaankin, että\nminuun eivät pysty mitkään taikatemput eikä tenhovoimat, -- jos mitä\naikonetkin!\"\n\nGunhilda ei käsittänyt hänen sanojaan. Taika-temppuja? Tenhovoimia!\nVihdoin sai hän sanotuksi: \"Sanokaa, että minä saisin puhutella häntä\n-- viimeisen kerran.\"\n\n\"Vai niin? Tahtoisit, muka, sanoa: 'hyvästi'. Sitä ei tarvitse.\nSopiihan minun sanoa terveisiä Bård'ilta ja mainita, että hänellä on\nniin kiirettä häitä puuhatessaan, ett'ei hänellä ole enää aikaa\njuoksennella hullutuksia voudin tyttären ja noita-temppujen perässä.\"\n\nNyt ei Gunhilda enää jaksanut enempää. Hän käänsi äkkiä selkänsä ja\nläksi tiehensä. Nyt ymmärsi hän asian oikean laidan; nyt oivalsi hän\nsen. Täällä ei ole enää mitään tekemistä, -- ainoastaan paeta, paeta...\n\nHän ei ollenkaan tietänyt, miten hän menikään. Tiensä oli\numpimähkäinen, epätasainen ja kaita; usein luiskahteli hän kyllä, mutta\nei kuitenkaan kompastunut; menonsa oli enemmän kiitämistä, kuin\nkävelemistä. Tiheä metsä kohoui kaikkialla; tulvivia puroja virtasi\npauhaten ja kohisten harjanteilta ja ne tahtoivat paikoin katkaista\nhäneltä tien; mutta Gunhilda ei välittänyt tiestä eikä polusta; sillä\nnyt sai kaikki olla miten tahansa. Hän ei tietänyt, minne mennä. Mutta\nkauas, kauas hän vaan halusi. Hiki valui noilta vaaleilta poskilta ja\nutuinen kevät-tuuli vilpastutti hänen kuumaa otsaansa. Viimein nousi\nkuu ja taivas selkeni. Yö oli valkoinen mutta hämärän kalpea ja kylmä;\nkaikista rotkoista, minne vaan katsoi, kohousi kummittelevia haamuja\nviittoen ja heiluen, ja purojen solina kohisi kaikkialla ympäri --\nhumisi, kohisi ... vaan hän ei pelännyt. -- Tuolla loitolla hämärtää\nkirkko. Vanha punertava kirkko, vinokas ja ruma kuin karjanlato. Mutta\ntuo kirkko saattoi heti Gunhildan muistamaan kaikkea sitä onnea ja\niloa, joka hänellä ennen oli ollut ja joka nyt oli kadonnut. Hän muisti\ntuon ensimmäisen sunnuntain mennyt vuonna; hänen mieleensä tuli niin\nmonta sen jälkeen ollutta onnellista hetkeä. Silloin koski kaikki tämä\nhäneen niin surullisesti, niin voimakkaasti, että hän heittäytyi maahan\nja itki. Tämä oli kovaa ja katkeraa itkua; mutta, se ei kestänyt kauan.\n\nHän oli nyt kyllä lannistettu, vaan ei murtunut. Hänen nuori, vapaasti\nkehittynyt luontonsa rupesi tuon viemistyksen perästä nousemaan.\nAjatukset -- harmilliset ja kolkot ajatukset -- juohtuivat hänen\nmieleensä; ne häikensivät itkun ja tekivät mielen vilppaaksi ja pään\nkylmäksi. Minkä tähden oleilee hän nyt täällä, yksinäisenä ja\nauttamattomana, kaikista eroitettuna -- hän, joka ei ollut niin nuori\nja iloinen?\n\nTäällä kuleskeli hän vuosi sitten ylevänä ja onnellisena luullen kaikki\nvoittaneensa. Hän oli silloin ikäänkuin uusi ihminen; hän rakasti\nkaikkia asioita eikä hänessä ollut mitään pahuutta. Valittuansa kohtaan\noli hän rehellinen kulta; kaikesta sydämmestään oli hän rakastanut\nsulhoaan eikä hän ollut pitänyt mitään edes hänen vertaisenaan sitä\nvähemmin kalliimpana häntä. Koko elämällään oli hän tahtonut maksaa\nsulholleen sen, että tämä häntä rakasti ja ilostutti. Eikö se ollut\noikein? Oliko se niin paha synti, että tuolla vanhalla juonikkaalla\nukolla kotona oli sen vuoksi oikeus ajaa tytön metsään? Jos se olisi\nollut herra Jörgen, niin ei ukko olisi virkannut sanaakaan ... mutta\nBård oli yhtä hyvä kuin herra Jörgen.\n\nEi, sepä hän ei ole. Vouti oli oikeassa, moukka on aina moukka, josko\nhän sitte muutenkaan oli niin hyvä. Koska Gunhilda oli heittäynyt\nkyllin alhaiseksi rakastamaan moista petturia, niin saa hän myöskin\nitse karvastella sitä. Nyt huomasi hän kaikki. Bård ei ollutkaan\nkoskaan häntä rakastanut. Tuommoiset ihmiset eivät voi rakastaa. Hän\noli pitänyt Gunhildaa huvinaan, tehnyt pilaa hänestä, mutta oikeastaan\nolikin hän ajatellut Signeä. Oi, mitä hävyttömyyttä ja vehkeilyä, oi,\nmitä tunnotonta ilveilyä! Miten häpeällisesti ja ilettävästi hän\nolikaan pettänyt, miten synnillisesti ja kunniattomasti hän olikaan\ntahrannut neidon nuoruutta ja kunniallista lemmellisyyttä! Hirveä kaiho\nkuohui hänessä. Hän lasketteli Bård'ille haukkumanimiä, niin rumia,\nett'ei hän itsekään tietänyt mistä hän niitä tempoi, hän kirosi häntä,\ntoivotti hänelle kaikkea pahaa, mitä vaan ymmärsi ja pyysi, että\ntulkoon Signe vielä kerran yhtä onnettomaksi, kuin hän itse nyt tunsi\nolevansa. Hän tulistui niin, että hän oikein säti. Se mitä häneltä oli\npoistunut, on liian paljon ja se kohtalo, jota kohden hän nyt kulkee,\non kovin surkea. Verensä kiehui ikävästä; hän hehkui koston-halusta,\nraa'sta ja tulisesta harmista; tuo peto oli ryöstänyt häneltä kaikki\nmitä hän omi ja sitten karkoittanut hänen metsään; heidän mielestään on\nsamantekevä, putosi hän koskeen tai syvänteeseen. Oi, jospa ihminen\nolisi mies ja voisi kostaa! jospa löytäisi vuoren rotkon, saisi rajuja\nmiehiä kokoon, ja niin sitten yön pimeydessä pääsisi hävittämään seutua\nja murhalla ja poltolla! Ja hänen tarvitsikin kostaa. Se, mitä he ovat\ntehneet hänelle, ei saa jäädä niin, kuin se olisi tehty metsän kukalle.\nSuvaitsiko hän nuoren elämänsä noin sorrettavan ja menetettävän,\npitäisikö hänen taipua ottamaan kaikki vaan hyvänä... Hän aikoo nauttia\nrivakkaa nuoruuttaan. Ja jos hän ei saa sitä päinsä käymään jo\najattelemallansa suunnalla -- niin tekee hän sen vielä jollakin\npahemmalla tavalla! Nyt on hän napaa eikä hänen tarvitse enää\nkenestäkään huolia eikä ketään pelätä; he saavat vielä nähdä, että\ntyttöä ei niin hevin masennetakaan, ja ett'ei hän anna elämäänsä\nalttiiksi heidän tähtensä; ja niin totta kuin Jumala taivaassa on,\nsaavat he vielä katua sitä, mitä ovat tehneet. Viimeisellä\nelon-hetkellään karvastelevat he vielä hänen tähtensä ja tuomiopäivänä\nsaavat he hänestä vastata. Gunhilda kavahti seisoalleen kuutamossa\nikäänkuin nuori naaras-jalopeura, voimakkaana, muhkeana ja tavattoman\nkauniina, pudistaen päätänsä ja koko vartaloansakin vimmastuneena\nsiitä, ett'ei hän ole ollut varovaisempi. Ja hän painoi kätensä\nrintaansa vastaan vannoen, että tästä hetkestä lähtien elää hän\nraivoisasti, niin rajusti, että he vaalenevat sitä kuullessaan, niin\nuhka-hurjasti, että he saavat katua itsensä mielipuoliksi, samoin kuin\nhän itse tänä yönä oli vähältä menettää mielensä. Mitään ei hän ota\nvaroakseen enempää, kuin eivät hekään ole vähääkään välittäneet\nmenettelyssään hänen suhteensa; kunniattomasti ja syntisesti, aikoo hän\nkulkea elämässään eteenpäin, koskapa kerran hekin ovat kunnian ja\nkaiken hyvän häneltä ryöstäneet; ja vihdoin viimein -- vielä kerran\npalaa hän takaisin kotiinsa, äveriäänä ja mahtavana kuin kuningatar ja\non naimisissa soreimman kanssa mitä maailmassa on.\n\nHän yritti rukoilemaan apua taivaan ja maan Herralta, vaan ei voinut;\nhänen mieleensä juolahti samassa, että paholaisenhan puoleen\ntämmöisessä pulassa oli käännyttävä. Niin varmaankin! -- paholainen! Ja\nGunhilda nauroi kuin vuori-peikko niin, että nuo sumuiset tunturit\nkaikuivat surullisesti. Paholaisessa on voimaa ja halua auttamaan\nhäntä! Eikös hänen äitinsä ole ollut noita-akka? ja eikö Gunhildaa\nitseäänkin ole pidetty loitsiana? Hah, hah! Paholaisessa on miestä\nauttamaan! Hän kotonaan, hän, tuo Bård-raukka -- Bård olkoon syypää;\nvastatkoon hän syyllisyydestään tuomiopäivänä, sen hän on ansainnut! --\nOnko hän pois taidolta? Sama se; mutta on hän kuitenkin moisia\npettäjiään viisaampi. Tätä eivät he kai ole koskaan arvanneet\najatellakaan; he ehkä luulevat hänen menneen virtaan tahi lähteneen\nmieron-tielle taikka ruvenneen palvelemaan ruokansa edestä kunniallisia\nihmisiä ... niin, senpä he näkevät! he tulevat huomaamaan, että hän ei\nolekaan turhan-vuoksi rouva Margareetan tytär...\n\nUudelleen tunsi hän tuon kummallisen, levottoman liikunnon sydämmensä\nalla. Ja hän käänsi koko raivoisan vihansa tuota viatonta kohtaan,\njonka hän itse on synnyttävä. _Hänen_ lapsensa! syy kaikkeen siihen,\nmitä hän sai kärsiä! Silloin muisti hän satuja miehestä, joka sai\npaholaiselta avun ja siitä kiitollisena lupasi sille lapsensa, joka ei\nvielä ollut syntynytkään. Rajut, kammoittavat ajatukset valtasivat\nGunhildan. Niin se pitää olemankin! _Bård'in_ lapsi on luovutettava\nhelvetin valtaan. Olkoon se hänelle kostoksi! Lapselle se taas on saman\ntekevä! avioton äpärä se kaikissa tapauksissa kuitenkin on, eikä se\nkumminkaan pääse taivaan-valtakuntaan... Hän tempasi neulan\npovivaatteestaan ja pisti sillä syvälle pikkusormiinsa, otti esille\nvirsikirjan ja repäisi irti sen alkukannelta tyhjän lehden, missä oli\nkirjoitettuna hänen nimensä sekä vuosiluku, jona hän oli syntynyt tähän\nsyntiseen maailmaan ... hän vapisi, naurahteli ja laskihe istumaan sekä\notti hienon korren ja kirjoittaa töhri venkuraisilla, epäselvillä\nkirjaimilla:\n\n  \"Minä annan sinulle, Lucifer, esikoiseni, silloin kun hän on\n  18-vuotias, jos sinä autat minua pyrintöjeni perille.\n\n                                   Gunhilda Niilontytär.\"\n\nPitemmältä ei hän mietiskellyt, hän vaan nauroi outoa nauruaan, käveli\nsitten kirkon luokse, myttysi paperin kierteelle ja pisti sen sitten\nkirkon oven alle. Nyt on tehty mit' on tehty; nyt oli hän saanut\nkostaa. Miten Bård vaivautuukaan saatuaan tämän tietää. Miten se häntä\nkarvastelleekaan! Gunhildalle on tuo saman tekevä, mutta -- oma\nsikiönsä --! Kammottavat ajatukset häilyivät ja seuloivat hänen\nmielessään, sairas kun hän oli; hän kuuli teeskenneltyjä nauruja ja\nkummallisia huutoja ylt'ympärinsä mä'iltä ja metsistä; kalmiston\nkuolleita nousi haudoistaan pitkissä lakanoissaan liehuen ja huojuen\nsekä mumisten kalmistuneilla leukaluillaan. Hän potkasi huimeaan ja\ntaukoamattomaan juoksuun, pötki kuin hengen edestä kiveltä kivelle,\npuulta puulle ja valkoinen kummajais-parvi haamuili hänen perässään\nviuhutellen ja viittoen...\n\n\n\n\nII.\n\n\nBård Bård'inpoika oli tuon pienokais-raukan nimi, joka jo ennen\nsyntymistään oli paholaiselle luvattu. Gunhilda itse oli pannut pojalle\ntälläisen nimen. Hänellä oli, näet sen, ollut omituiset ajatuksensa\nasiasta.\n\nBård Bård'inpoika kasvoi eräällä kaupungin kulmanteella ilman isää ja\nilman äitiä. Häntä hoiti ja kasvatteli muuan mummu, jota sanottiin\nJuditha-äidiksi ja poika, kun kuuli muidenkin hänen hoitajaansa\nnimittävän äidiksi, alkoi hän todellakin sanoa häntä äidikseen. \"Mutta\n_oikea_ äitisi, poika-parka, en minä ole\", sanoi hän usein pojalle,\njosta tämä rupesi vähitellen ihmettelemään: mikä eroitus mahtanee olla\noikean tai nimitetyn äidin välillä. \"Sinun oikea äitisi on toisellaista\nsäätyä, hän,\" puheli Juditha-äiti, \"sillä kaikkina aikoina on ollut\neroitetusta 'parempien' ja 'huonompien' ihmisten välillä, näetkös.\nÄitisi ei ole tällainen vanha ruma ämmä kuin minä ja moni muu; hän on\nkaunis, hän, ja melkein yhtä nuori kuin Ingrid mutta vielä paljoa\nihanampi -- niin herttaisen kaunis, että hän näkönsä vuoksi olisi hyvin\npaikallaan vaikka prinsessaksi. Mutta nyt on hän somuuksineen\nihanuuksineen missä olleekaan, tässä avarassa maailmassa, näetkös;\nkukaties hän kohtaa kuleskellessaan jonkun prinssin ja silloin sinäkin\ntulet prinssiksi, sinä pieni poika-putikka ymmärrätkö tätä? Mitä?\" --\nEi; tuo pieni poika-poloinen ei käsittänyt tätä. Mutta hän mietti\nkuitenkin yhä enemmän tuota asiaa sen mukaan kuin hän kasvoi ja\nmiehistyikin.\n\nJuditha-äiti oli jo yli 50 vuoden ikäinen, paksu ja pyöreä\nheinäkuupano, leveillä ja lihavilla kasvoilla; hänellä oli pienet,\nharmaat ja kireät silmät, jotka tavallisesti näyttivät rattoisilta,\nmutta toisinaan voivat kyllä olla terävät ja pahan-näköisetkin ja\nväliin taas niin kahtalaiset, että kukaan ei varmasti tietänyt, josko\nmummu oli pahalla vai hyvällä tuulella. Hän oli viisas ja sukkelakin\nsekä kaikin tavoin eteensä katsovainen, mutta kaikissa tapauksissa\nkuitenkin hyvä-sydämminen, oikein laadullinen ihminen, eikä hän koskaan\ntehnyt kenellekään ihmiselle tietensä eli ehdollaan edes penninkään\nedestä vääryyttä. Oli hän tosin ollut naimisissakin, mutta lapsiton\nhän kuitenkin oli; hän eleli miten milloinkin sattui, tehden\n\"tohtori-temppujaan\", paransi kipuja ja vammoja sekä auttoi onnettomia\nrakkauksia, povasi eli ennusti korteista ja kahvista sekä askaroitsi\neläinlääkärinä ja kätilöimenä. Ingrid, sisarensa tytär, auttoi häntä\ntaloustoimissa ja hänen hoidettavaksensa Bård'kin enimmäkseen joutui.\n\nIngrid oli hento hempukainen 16-17 vuotias tyttö-hattara, iloinen ja\nkiltti eikä ensinkään ruma. Bård-poikanen viihtyi hänen luonaan\nkylläkin hyvin, mutta oli kuitenkin paljoa kiltimpi aina silloin kuin\nitse vanha-mummukin oli paikalla. Kun ei Juditha-äitiä vaan ollut\nsisällä, oli pojan mielestä kuin yksi seinä tuvasta olisi ollut pois.\nJa kun vanha äiti oli ulkona, tuli heidän luokseen usein muuan poika,\njoka siellä lörpötteli Ingrid'in kanssa niin paljon, että tämä ei\njoutanut hoitelemaan lasta ollenkaan niin, kuin olisi pitänyt. Hän\nantoi siis Bård'in hoidella vaan itse itseään, laittoi hänelle vähäisen\nkaikellaisia leikki-kaluja eikä huolinut sitten enää mistään muusta\nmaailmassa, kuin tuosta vieraasta pojasta. Silloin ei Bård ollutkaan\nenää hyvän-kurinen. Hän rupesi väliin parkumaan, mutta sittenkös Ingrid\nsuuttui ja hosui häntä. Ja kun ei tuokaan auttanut, peloitti vieras\npoika Bård-rukkaa paksulla kepillä ja näytti samassa hirveän tuimalta.\nBård tottui kumminkin vähitellen tuohonkin yreyteen. Hän loikuili\nuseinkin pitkät ajat lattialla leikitellen yhtä ja toista, mutta\nvälimiten katseli hän kummastuksella ja juroudella noita kahta, joilla\nnäytti olevan keskenään niin paljon puhelemista. Nämä hetket olivat\nensimmäisiä, jotka painuivat syvälle Bård'in nuoreen mieleen.\n\nMutta näkipä hän monenlaisia temppuja vanhan äidinkin tekevän. Kun\nmummu oli kotona ja hänellä oli jouto-hetkiä, otti hän useinkin pullon\nkaapistaan, asettui hiljakseen aivan pöydän ääreen, kaasi lasillisen ja\njoi -- \"se lievittää rintaa\", sanoi mummu --  ja aina silloin tulikin\nhän varsin hyvälle tuulelle. Hän, näet sen, puheli ja nauroi, kertoi\nsatuja ja piti oikein taivaan elantoa Bård'in kera, jonka mielestä tämä\noli erittäin viehättävää. Mutta mitäs ollakkaan, antoipa hän pojallekin\ntipan pullosta. \"Juoppa, poika-nulikka, niin tulet väkeväksi!\" kehoitti\nhän. Bård ryyppäsikin, mutta äimisteli pahoin. Juditha nauroi. Ja kun\nBård älysi, että tämä oli miehuudenkoe, niin ryyppäsi hän yhä useimmin\nja useimmin, vaikka se vähän karvastelikin kurkkua. Vihdoin tuli hän\nniin pulloa ahvaavaksi, että hän pyysi viinaa silloin kuin muut lapset\npyytävät sokeria. Juditha-äiti nauroi ja arveli tuon pojan olevan\nhirveän viisaan. Ja useinpa poika saikin mitä vaan pyysi. Mutta kerran\nnuuski hän paikkoja ja löysi pullon jostakin kaapin komerosta. Ja nyt\nkulautti hän viinaa niin runsaasti, että tuli kipeäksi. Tämän perästä\nsai \"pullo\" kauan aikaa olla olojaan koskematta; niin, -- mutta tämäpä\noli myöskin yksi niistä asioista, jotka tarttuivat pojan muistiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljän vuoden ikäisestä makaili ja teuhusteli hän kadun varrella ulkona\nhuoneesta. Ensimmäinen, jonka kanssa hän täällä pihalla tutustui, oli\nkoira. Mutta tämä koira olikin naapuritalon, joka talo sijaitsi noin\nkiven-heittämän päässä pojan kodista ja sillä tavoin tutustui hän\nsanotun talon lastenkin kanssa ja näiden kautta sitten heidän\nystäviensä kanssa, joten siis viimein karttui kokonainen lauma tuota\npikku-väkeä. Näiden joukossa sai Bård kasvatuksensa loppupuolen. Kaikki\nolivat he köyhäin lapsia. Muutamat näistä, ollen vanhimpia, noin 7-8\nvuotiaita, olivat johtajina. Siten kokoutuivat he kokonaisiin\nparveihin, niin sopivasti kuin vain osasivat. Sitä purjehdittiin\nvesilammikoissa, ajettiin tiellä, pidettiin vieraspitoja puunpalasilla,\nhiekalla ja savivoilla y.m. sellaisilla, tehtiin kivilehmien ja muiden\nkalujen kauppaa sekä oli niin paljo, oikein paljo kaikellaista\nhupaisuutta. Aina sen mukaa kuin Bård kasvoi, tuli hän etevimmäksi\nkaikissa rattoisuuksissa. Hän osotteli Juditha-äitiä, kun tämä\n\"pouvasi\" kahvista ja jälittelipä hän mummua ryyppäämisessäkin; pianpa\nrupesivat he jok'ainoa juomaan, olivat päissään ja pitivät vilkasta\nelämää. Vihdoin sai Bård päähänsä matkia tuota poikaa, jonka hän oli\nmonasti nähnyt Ingrid'in luona Juditha-äidin ulkona ollessa. Ja kohtapa\njakautui koko joukko pareihin ja oltiin niin olevinaan kosioisilla. Tuo\noli vasta hauskaa. Väliin kun ihmisiä kulki ohitse täytyi heidän\npysähtyä katsomaan tuota vehettä, ja kun he ihmettelivät ja nauroivat,\nniin sitä hupaisempaa oli lasten mielestä. Vanhan Judithan täytyi\nmyöskin nauraa nähdessään tuota leikkimistä ja sitten kujeilikin hän\nilloin aamuin Bård'in kera tälläisillä leikeillä. Mutta Ingrid\nnähdessään tätä punehtui kuin rusko.\n\nVuodet vierivät ja Bård kasvoi samassa. Hän olikin ikäänsä verraten\nko'okas, väkevä ja kaunis, mutta niin huusti ja rohkea, että hän\nluuli voivansa tehdä mitä vaan tahtoi. Niinpä siis syntyi usein\ntappeluitakin; mutta hän piti aina puoliaan mitä kauimmin ja sai\nsitä paitsi tavallisesti apuakin, jollei muiltakaan niin ainakin\ntyttö-hattaroilta. Ja niin tuo lopuksi kävi, että useimmat arvelivat:\nkyllä on parasta pysyä tuollaisen \"prinssin\" ystävänä. Hän tuli\nikäänkuin johtajaksi suurelle katu-juoksia-joukolle, ja niin\nkulettiin ympäri kaupunkia tehden kaikellaisia koirankureja ja\npoikaveitikka-juonia. Tappelut tulivat yhä tavallisimmiksi. Nuo\nkatupojat kävivät tosiaankin sotaa keskenään. He jakautuvat suuriin\n\"sotajoukkoihin\", pohjoispuolis-kaupungin pojat eri joukkoonsa ja taas\neteläisen puolen pojat omaan joukkoonsa, niin sitten pidettiin\nsäännöllisiä otteluja. Bård oli \"prinssi\", \"satu-prinssi\", joksi häntä\nsanottiin, oli \"pohjoisen sotajoukon\" johtajana ja hän olikin\nraivoisimpia poikalaumassa. Monasti tuli hän iltasin kotiinsa niin\nverisenä ja revittynä, että häntä oli ilettävä nähdäkkin. Tällainen oli\nse kasvatus, jonka Bård Bårdin poika yhä edelleen sai.\n\nÄiti Juditha, joka vuosi vuodelta tuli aina paksummaksi ja tuimemmaksi,\npiti perinpohjin pojasta, mutta kuitenkin hän haukkua mankutti yhtä\nmyötään poikaa raivoisuudestaan ja kun oikein pahimmalleen pani, niin\nkäski hän hänen mennä matkoihinsa, mieluimmin merelle; sillä sinne ne\nolivat omiaan tuollaiset villit poika-veitikat. Bård ei tuosta paljoa\nhuolinut; hänen mielestään oli hauska olla kotona ja hän ajatteli vaan:\nantaa mummun haukkua. Ja toisinaan huomautti poika äiti-vanhaansa\nsiitä, että tämän ei saisi pitää häntä niin aivan mitättömänä ja että\nJuditha-äidin on paras olla vaiti niin kauan kun poikakin on puhumatta.\nTämän hän oli oppinut kaupungilla. Ja joka kerta kun hän tätä\njankutteli, vaikenikin Juditha-äiti. Mutta yhä hävyttömämmäksi tuli\nBård hänelle, kuten kaikille muillekin. -- Yksi ainoa asia veti\nkuitenkin pojan toisiin mietteisiin ja se oli ajatus hänen \"oikeasta\näidistään\". Hänestä oli Juditha kertonut niin paljon, että pojalle tuli\nkummallisia mielikuvituksia siitä. Hän ajatteli häntä \"prinsessana\",\nkuningattarena; tuon äidin luona olisi varmaankin ihana olla. Noin 14\nvuotiaana tunsi Bård nämä ajatukset yhä valtaavammiksi kuin ennen ja\nhän rupesi kyselemään äiti-armastaan sekä ihmetteli: minkä tähden ei\nhän yhtä hyvin kuin muut pojat saa olla äitinsä tykönä. Mutta\nJuditha-äiti ei vastannut näihin kyselemisiin niin mitään. Vaan kerran\noli poika saattanut hänen niin raivoisaksi ja suuttuneeksi, että hän ei\nvoinut enää pysyä maltillaan, ja silloinkos rupesi sanoja satelemaan.\n\"Sinä tässä olet niin rehevää ja luulet olevasi, muka, kaikkia muita\nihmisiä etevämpi\", sanoi mummu, \"hyh! senkin äpärä-kakara\"! -- Tästä\npäivästä lähtien tunsi Bård itsensä vähä-arvoisemmaksi kuin ennen. Hän\narveli mielestään tulevansa huonoon huutoon ja pelkäsi, että ihmiset\nsaattavat nähdä ja huomata hänen olevan häjynkurisen. Tuopa vaikutti\nsenkin, että hän nyt telmi vähemmän ulkona kuin ennen, joten entiset\ntoverinsa rupesivat kaihoksumaan häntä sitä enemmin, mitä harvemmin hän\nheihin yhtyi.\n\nMutta mitä hylitymmäksi hän itsensä tunsi, sitä enemmän koki hän\nosoittaa olevansa mies. Kun hän nyt oli ulkona kaupungilla ei hän enää\nhuolinut pikkupoikain kanssa taistella; vaan hän yritti täysikasvuisten\nkanssa. Ja sattuipa niinkin, että tuo 14 vuotias poika huimasi 17-18\nvuoden vanhoja jätiköitä mäkeen. Hän olikin niin suuri kuin\n16:nellatoista oleva poika, ja päälliseksi oli hän kuulun väkevä. Ja\nkun hän kerran taisi tapella kuin mies, niin osasi hän muutenkin\nmiehevästi rehennellä. Tulipa hän vielä joskus juovuksissa kotiinkin.\n-- Ja mitäs tästä ollakaan. Kohdakkoin sai Juditha kuulla, että poika\non jo kihloissa. Bård oli nyt, näet sen, kihlannut yhden niistä\ntytöistä, joiden kera hän pikkupoikasena olikin jo kosinta-leikkisillä\nollut. Pojasta oli niin miesmäistä se, että hänelläkin oli morsian. Nyt\nei Juditha-äiti enää nauranutkaan. Kovasti teki hänen mielensä\naikalailla löylyttää tuota pitkää tyttö-letkua, jos hän vaan olisi\nvoinut. Mutta, -- jollei hän voi käyttää asetta, niin tottapa ainakin\nsuuta. Bård sai nyt kuulla niin tulvilta ilkeää ja pahaa, että hänen\nmielestään alkoi tuntua kotona olo tukalalta. Vaan vieläkin ikävämmästi\nsattui kerran, kun Bård muuanna iltana, kuten mies ainakin, aikoi mennä\nhenttuansa tervehtimään. Hän tulla veturehti, näet sen, taloon,\nuhkeana, lakki kallellaan ja puolipullonen lakkarissaan, näyttääkseen\noikein, että tässä onkin poikaa! Mutta tytön isä, kunnollinen\nrakennusveistäjä, saikin silloin pojan käsiinsä ja nyt sai tämä\nsellaiset tuliaiset, että Bård ei ollut moista melua vielä elämässään\nkoskaan ennen kokenut. Nyt sai hän tietää, miten hän käytti\nitsensä ja mikä heittiö hän oli oikeain ihmisten joukossa. Mitä\npahimpia haukkumanimiä sai hän kuulla, ja mikä vielä kaikkein\nloukkaavimmalta soi hänen korviinsa oli se, että häntä nyt sanottiin\n\"repale-prinssiksi\", \"katuryökäleeksi\" ja \"epatoksi\", joka elää muiden\nvaivan-näöllä eikä kelpaa mihinkään muuhun, kuin syyhymättä saunaan\nmenemään, ja joka tekee itsensä koko kaupungin ivaksi ja nauruksi. Sinä\niltana Bård lannistuikin. Selkä pehmitettynä ja häpeissään hiipi hän\nkotiinsa ja unhoitti sekä tytön että miehevyytensä. Nyt aikoi hän\nlähteä pois koko kotiseudultaan. Moisissa oloissa ei hän enää viihdy.\nMerelle lähtee hän, ja kun hän on siellä valmiiksi oppinut, niin menee\nhän äitinsä puheille saadakseen häneltä rahoja, ostaa sitten\npurjealuksen ja palajaa iloisena miehenä kotiinsa, ja silloinpa saa\nkyllä tuo kirvesmies-raiska katua sitä, että hän on tehnyt itsensä\n\"prinssin\" vihamieheksi. Seuraavana päivänä pysyi hän sisällä. Ja\nkuukauden päästä pakeni hän matkoihinsa eräällä laivalla, joka oli\nEnglantiin menevä. Jos kukaan niin ainakin Juditha-äiti oli tuosta\nasiasta erittäin iloinen.\n\nMutta jos kenellekään niin ainakin \"hänen hentulleen\" oli tuo sulhonsa\nmerelle lähtö raskaaksi mielipahaksi. Tyttö istui eräässä kamarissa\nkotona itkien ja hieroen kaadillaan silmiänsä niin, että kasvonsa\noikein pöhistyivät. Hän piti Bård'ista niin paljon, kuin 16-vuotias\nkatu-tyttö voi lempiä; mutta nyt oli hän mennyt -- ja kuinka paljon\nvoivatkaan asiat muuttua ennenkuin hän takaisin tulee! Suoraan sanoen\nei tytöllä ollut ensinkään varmaa luottamusta odottaessaan sulhoansa\npalajamaan. No, sen hän nyt kyllä tiesi, että Per Lauritsen ja Jens\nNielssen tulevat häntä kosimaan, ja hän tunsikin kyllä luonnossaan,\nett'ei hän tässäkään voisi enää mitään vastaköyttä vetää. Mutta; ei Per\nLauritsen eikä Jens Nielssen ole hetikään niin kaunis eikä niin\nkelvollinen kuin Bård Bårdsen. Tuota asiaa tyttö-raiska itki\nitkemistään, ikään kuin se sillä olisi parantunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄiti Juditha ei ollut kertonut Bårdille sitä, missä hänen äitinsä\noleskelee. Sillä sitä ei Juditha tietänytkään. Oikeastaan ei hän\ntietänyt Gunhildasta muuta kuin sen, että tämä myöhään eräänä iltana\noli tullut ja pyytänyt huoneen suojaa. Laivuri Erik oli osoittanut\nhänelle tietä sinne, sanoi hän -- ja antanut Judithalle rahaa pojan\nkasvattamista varten. Gunhilda tahtoi vaan lähteä \"maailmalle\", oli hän\nitse sanonut, ja kun Juditha oli kysynyt häneltä: eikö mielestään ole\nrenttumaista lähteä moiselle mieron matkalle, nuori ja yksinäinen kun\non, niin oli hän silloin kummallisella tavalla nauranut ja aivan\nhuoleti sanonut, että hän kyllä neuvonsa pitää. Sillä vanha Erik on\nrehellinen kauppamies, lisäsi hän vielä. Sen koommin ei Juditha ollut\nkuullut Gunhildasta niin mitään.\n\nMutta kotiin vouti Nils Pedersen'in törmille tuli senkin seitsemiä\nhuhuja Gunhildasta, jotka puheet pian saattoivat vanhuksen pään\nharmaisiin. Sanottiin, että Gunhilda on mennyt Tanskaan, ja elänyt\nsiellä kovin huonosti. Hän kuuluu antautuneen ilvehtelijäin\n(komeljanttien) joukkoon, sanottiin, ja harjoittaa näiden ihmisten kera\nteaatterissa ilveilytemppuja, ja vielä kuuluukin hän suorittavan\ntemppunsa hyvin, niin, -- hän on etevimpiä. Hän on siis hyvin suosittu,\nvarsinkin nuoret herrat häntä imartelevat, semmoiset, jotka eivät juuri\nrahojaan surkeile saadakseen vaan pitää iloisia päiviä, ja jotka eivät\nvähääkään halua pyhimyksen eli jumalisen mainetta. Minkä verran nyt\nnäissä huhuissa lienee ollut perää, vaan mitään hupaista ei tuo\nainakaan ollut isälle kuulla; mutta vouti, joka tunsi heimokuntansa,\nvoi kyllä ajatella, että tyttö kai osaa keksiä yhtä ja toista. Kun\nsitten vouti muutamia vuosia tämän jälkeen kuoli, ho'ettiin ja luultiin\nkauttaaltaan koko seudulla, että huolestuttavat mietteet tyttärestään\nolivat murtaneet tuon voimakkaan miehen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä täydelleen kolme vuotta siitä, kuin Bård oli\nlähtenyt merelle, tuli Judithan luokse muuan vieras vaalea ja muhkea\nrouvas-nainen, jota mummu ei tuntenut -- vaikka tämä olikin Gunhilda.\nHän oli muuttunut arvaamattoman paljon. Hän oli nyt pulleampi ja\nlihavampi ruumiiltaan kuin ennen, mutta samassa myöskin kasvoiltaan\nsurkastuneempi; kasvonsa olivat kalpeammat ja otsaansa ja suunsa\nympärille oli ilmautunut hienoja ryppyjä, joten hän siis näytti melkein\nvanhalta. Mutta silmänsä olivat tuijottavaiset ja kovan näköiset, ja\nkun hän ne äkkiä loihe ylös, näyttivät ne kivulloiselta ja koko hänen\nolennossaan ilmestyi tukalaa levottomuutta. Harvoin istui hän kauan\nhiljaa, vaan kavahti yht'äkkiä seisoalleen, käveli, asteli\nheikkohermoisilla ja kiireillä liikunnoilla, työnnähti sitten äkkiä\neteenpäin, pysähtyi taas sekä istahti ja katseli epävakaisilla, ja\naroilla silmäyksillä ympärilleen. Tämän johdosta ajatteli Juditha-mummu\nitsekseen: onpa hän varmaankin tästä maailmasta kyllänsä saanut.\n\nPoikansa tahtoi Gunhilda löytää. Kuultuaan, että tämä oli matkustanut\npois, tuli hän aivan kuin huumehduksiin; mutta Juditha osasi kuitenkin\nlohduttaa häntä sanomalla hänelle terveisiä pojalta ja ilmoittaen\nsamalla, että häntä odotetaan pian kotiin. Tuopa ihastuttikin. Gunhilda\nkyseli kaikkia asioita pojastaan ja erittäinkin sitä, josko hän on\nvaurastunut hyvin. Mummu vastasi, että hän on ollut samallainen kuin\nuseimmat muutkin ihmiset sillä ijällä, aina vähän vilkkaampikin; sillä\nsiinä on hehkuvaisuutta siinä pojassa, vakuutti hän. Gunhilda huokasi\nraskaasti, ja kun hän kuuli, että poika oli kauniimpi ja uljaampi kuin\nmoni muu, huokasi hän vielä raskaammasti. Hän antoi Judithalle rahaa\nja pyysi hänen lähettämään sanan hänelle kohta kun hän vaan saa pojasta\njotakin kuulla; itse oleskeli Gunhilda siellä ja täällä missä\nmilloinkin sattui. Sitten lähti hän, mutta tuli takaisin ja kyseli\nvielä monioita asioita; lähti viimeinkin oikein toden perästä, mutta\npalasi vieläkin takaisin illalla. Ja nyt oli hän entistään\nrauhattomampi ja näytti vielä enemmän sairasmoiselta. Mummu Juditha\narveli itsekseen: hän on saanut jo _enemmän_ kuin kyllänsä maailmasta.\n\nGunhilda kävi hienossa vaatteuksessa ja näyttipä hänellä olevan kosolta\nrahojakin. Hän oli ollut, kuten itse sanoi, naimisissa erään rikkaan\naatelismiehen kanssa; mutta nyt oli miehensä kuollut ja hän oli siis\ntaas yksinäinen. Oliko hän viihtynyt tuossa avio-elämässään hyvin? --\nEi; kaukana siitä. \"Hyvin?\" hän hymyili hiljaa ja nurkuvasti tätä\nmiettiessään, ikäänkuin tuo ajatus olisi tuntunut hänestä aivan\nvieraalta. Mutta tottapa on hän ainakin ollut rikas. Ja eikä hän kai\nole kärsinyt mitään puutetta, vaan saanut kaikkea mitä ikään on\nhalunnut? -- Niin varmaankin... Tuo nurkuva hymyily ilmautui uudelleen\nhänen kasvoissaan. \"Miehesi on ollut aatelinen.\" -- \"Kuka?\" -- \"Vanha\nErik, tietääkseni.\" Juditha tuli yhä enemmän ja enemmän siihen luuloon,\nettä tuo hieno rouva ei olekaan oikein viisas.\n\nPäivä kului toisensa perään; Gunhilda tuli tiedustelemaan poikaansa\naina yhtä säännöllisesti kuin aurinko nousee taivaalle. Ja hän kyseli\nsemmoisella levottomuudella ja semmoisella yhä lisääntyvällä tuskalla,\njommoista hätää voi ajatella olevan äidillä, joka taistelee\nkuoleman-kielissä ja odottaa lastansa sanoaksensa sille jäähyväiset.\nTämän vuoksi tuli hän pian tunnetuksi kaupungissa; häntä sanottiin\n\"prinssin äidiksi\" eikä sitä oikein tietty, josko hänelle nauraisi vai\nsurkuttelisiko häntä. Mutta kaikki kummeksuivat sitä, että tuolla\n\"katu-prinssi\"-roikaleella on tuommoinen äiti, ja että tämä ei ole\nhuolinut pojastaan ennenkuin nyt vasta niin, että on hänen tähtensä\naivan taidolta pois, ja pian keksi kaupunki koko sadun -- ja monta\nsatua, jotka sitten yhteen kutoutumalla kasvoivat kasvamistaan yhä\nsuuremmaksi kokonaiseksi -- tästä hienosta ja kummallisesta rouvasta.\nMutta Gunhilda ei itse tuosta tietänyt mitään; hän meni vaan joka päivä\ntotutulla tavallaan Juditha-äidin luokse, tiedusteli poikaansa ja niin\nsai kasvatus-äiti taas kertoa pojastaan; sitten lähti Gunhilda taas\nkotiin ajatellen poikaansa -- ja hirveää syntiään. Öillä hän taas näki\nunta tuosta vanhasta kirkosta ja tuosta verellä kirjoitetusta\nvirsikirjan lehdestä. --\n\nSeitsemäntoista pitkää vuotta oli hän kokenut niin paljon, kuin voi,\ntukahuttaa näitä karvaita muistoja ja unhoittaa poikaansa; pahatekonsa\nsekä itsensäkin. Kymmenenä edellisenä vuotena olikin hän tässä\nonnistunut: sillä hän kohtasi näinä vuosina niin paljon kaikellaista\nuutta ja hänellä oli luja tahto, koska hänen täytyi pakostakin\ntahtoa ... näin kului kymmenen vuotta ja kuluipa vielä kaksi; hän ei\nitsekkään oivaltanut, miten hän voi olla aivan ilman ajatusta; mutta\nkolmantenatoista vuotena rupesi tuo \"uusi elämä\" vanhentumaan hänelle\nja neljäntenätoista oli hän jo ikävystynyt aikoihinsa; viidentenätoista\najast'aikana taisteli hän vanhoja muistojaan vastaan samoin kuin\npatriarkka muinoin enkelin kanssa -- sillä _turha vaiva_ oli mielestään\nnäitä muistella --; mutta kuudennentoista vuoden kuluella pääsi muisto\nvaltaan, ja tästä ajasta ruveten muuttui hänen syvä pelkonsa\nkivulloisuudeksi. Hän antautui yhä enemmän ja enemmän kammoittavien\najatustensa valtaan, ja se ajatus, minkä hän ennen oli jollakin tavalla\nunhoittanut -- että lapsi oli _Bård'in_ eikä hänen lapsensa -- ilmautui\nhänessä nyt yhä voimakkaammaksi ja voimakkaammaksi, että hänellä\nitsellään on poika. Ja tuon pojan pitäisi nyt oleman suuren ja kauniin,\npoikaa tulisi nyt rakastaa, häntä tulisi nyt neuvoa ja auttaa, hänen\nkanssaan olisi elettävä siveellistä elämää. Tätä ajatellessaan voi hän\nkyllä kaipauksesta itkeä. Rakkaus oli hänelle enimmän tarpeen --\näidillinen-rakkaus; kaikkeen muuhun hän väsyi, sillä hän huomasi nuo\nolevan petollisuutta ja tyhjää, hottoa valetta; mutta rakkaudesta,\nhyvästä ja viattomasta rakkaudesta lapseen -- siitä voisi hän antaa\nhenkensä alttiiksi. Kummoinen on poikansa? miten hän elelee? mimmoisen\nkasvatuksen on hän saanut? Ja mitä ajatellee poika äidistään, joka\nkaikkina näinä vuosina...\n\nNäin tällä tavalla hän uneksi, ja sitten taas juohtui hänen mieleensä\ntuo veristynyt hirveä muisto... Poika on paholaiselle luvattu. Äidillä\nei ole enää mitään oikeutta häneen; hän oli luovuttanut oikeutensa\nlapseen _eräälle toiselle_. Poika on nyt pirun oma... Hän siis ei\njulkee tulla poikansa näkyviinkään.\n\nTämä seuloi hänen mieltänsä kauan aikaa. Mutta muuanna päivänä tuli\nhänen mieleensä tällainen, ikäänkuin huimaava ajatus: sinä voit\nkavaltaa paholaista tuossa kaupassa. Voit kyllä antaa itsesi sijaan,\nosaathan sinä keksiä joitakin kujeita ja mutkia... Peijata perkelettä\nei voi olla edes syntikään. Kyllä kai paholainen tässä asiassa on ollut\nrehellinen sinua kohtaan; mutta ajatteleppas muutoin tuota\nviekoittelevaa henkeä --! Sinun sopii kyllä koettaa petkuttaa\npaholaista! --\n\nTämä houkutus tarttui lujasti hänen aivoihinsa, niin lujasti kuin\nsairas-mieli, ja kuin salainen hullumaisuus. Hah, hah, paholainen on\ntyhmä; monihan on paholaisen petkuttanut. Joutuuko hän helvettiin sen\nvuoksi -- helvettiin joutuu hän kumminkin, ja mahtaisihan itse Kuoleman\nasunnossakin olla hyvä kerskata siitä, että on pelastanut lapsensa\nhäjyläisen kynsistä. Niin, varmaan. Sillä tavalla on tehtävä. Näin\naikoo hän. Kotiin nyt vaan, kotiin, etsi poikaa, pelasta poika,\ntiedustele pappia, sillä papin apu on välttämätön pelastaaksesi\npoikasi! Kun hän nyt vaan ennättäisi hyvissä ajoissa! Kun ei asia vaan\nviipyisi liian myöhään!\n\nGunhilda meni eräälle laivalle matkustaakseen \"kotiin\". Ja jos tuo\nhänen kalvava ikävänsä ja vapistuttava levottomuutensa olisi voinut\npurjetta kiidättää, niin pian olisi hän päässyt perille. Mutta heikko\nja väliin vastainenkin tuuli teki heidän kululleen haittaa. Gunhildan\nmieleen juolahti jo vihdoin semmoinenkin ajatus, että se on paholainen\nsekin, joka kokee häntä estää perille pääsemästä; sillä se tajuaa\nGunhildan mietiskelemiset; paholainen tietää hänen aikeensa...\n\nNyt viimeinkin oli hän perillä, mutta poikaa, jota hän niin\nsydämmellisesti ikävöi, sitä ei tullutkaan. Ajatuksia, toiset toistansa\ntukalampia mietelmiä ilmestyi hänelle. Varsinkin rupesi häntä\npeloittamaan se ajatus, että paholainen on saanut oikeuden ottaa omansa\nennen aikaansa, koska hänkin on ajatellut mokomaa petosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaupunkiin oli tähän aikaan tullut muuan nuori pappi, johon kansa\nsuuresti luotti. Pappi, jonka nimi oli hra Olaus oli kalpea, laihahko\nmies, hienolla punaisella parralla ja soukalla korkealla otsalla.\nSanottiin hänen olevan monessa kohden vanhoja pappeja ankaramman sekä\nhirmuisen viisaan. Hän oli ollut pappina maaseudulla, ja siellä oli hän\nosoittanut olevansa yhtä tuttu mustassa-kirjassa kuin raamatussakin.\nPappilassa oli kummitellut -- tuosta oli oikein pitkä kertomus: --\nkopistellen oviin ja ikkunalaseihin kello kahdentoista ajoissa yöllä,\nromahdellen ja elämöiden portailla ja käytävissä --; mutta pappi oli\nsaanut kerrassaan tuon jytinän vaikenemaan. Hän kukisti koko\nperkeleellisen joukon alas maahan eikä hän siinä viipynyt puoltakaan\ntuntia. Hän oli siis suuressa maineessa vielä kaupungissakin, ja kansa\nosoitti hänelle kunnioitusta semmoista, joka oli oikein pelon\nvoittoista.\n\nTuon miehen tykö, ajatteli Gunhilda, olisi hänen mentävä. Ja hän\nmenikin. Hra pastori Olaus otti hänen suurella vakavuudella vastaan;\nnäytti siltä, kuin hän olisi tuntenut Gunhildan. \"Sinulla on varmaankin\nsynnin vaivaa?\" lausui hän sitten.\n\nGunhilda ei ollut tottunut moiseen puhutteluun, joten se siis\nsäikähdytti häntä; vihdoin vastasi hän, että syntinsä hän mieluummin\nsäästää rippituolille; mutta oli eräs toinen asia, jota hän haluaisi\nkysyä papilta, jos hän saisi luvan siihen. Kyllä; luvan hän sai.\nNiin, asia oli se, josko pappi luulee, että ... että käypi laatuun ...\nniin ... papin oli suotava anteeksi, jos hän kysyikin suoraan\nujostelematta ja kummallisesti ... mutta -- josko käy laatuun\nkavaltaa ... paholaista? Josko se on oikein ja josko sitä ollenkaan\nsaisi tehdyksi --? \"Minä en kysy tätä itse tähteni\"; lisäsi hän\nlevottomasti liikahdellen; \"mutta jos voisin saada säännöllisen\nvastauksen, niin olisi se hyväksi sekä minulle itselleni että muille.\"\n\nPappi katsoa tuijotti kauan ja vakaasti häneen; Gunhilda loihe silmänsä\nalas eikä voinut istua rauhassa.\n\n\"Onkohan se oikein?\" tutkasi Gunhilda vieläkin vihdoin. \"Epäilettekö Te\nsitä, josko on vähääkään oikein peijata paholaista?\"\n\n\"Kaikki meidän työmme\", jatkoi pappi, \"ja kaikki hyvät työt maailmassa\ntarkoittavatkin juuri paholaisen kavaltamista. Tämä on se, mitä\n_sanomme_ hyviksi töiksi. Pirulla on oikeus meihin kaikkiin; sillä\nkaikki me olemme synnin tähden hänen matkassaan, oikein hänen\nomaisuutensa sielunemme ja ruumiinemme. Mitään meissä ei ole meidän\nomaamme; hän omistaa meissä kaiken syntymisestämme saakka. Perisynnin\nkautta hän omistaa meidän ennen kuin mitään tiedämmekään, niin, jopa\näitimme kohdussa. Ja sitten saa hän meidän yhä lujemmasti ansoihinsa\nomien syntisten ajatustemme, puheidemme ja tekojemme vuoksi. Mutta koko\nelämämme, niin totta kuin oikein elämme, tarkottaa aivan sitä, että me\ntämän omaisuuden suhteen häntä peijaamme. Kaikki hyvä, mihin ryhdymme\ntähtää siihen suuntaan, että me Jumalan avulla pääsisimme pois\nperkeleen kynsistä, irtaudumme hänen syleilystään. Sillä hän itse on\nhirveä ryöväri ja valehtelia alusta. Ja kuitenkin sinä kysyt, josko se\non oikein?\"\n\n\"Mutta jos joku on _antanut_ itsensä hänelle -- _luovuttanut_\nitsensä...\"\n\n\"Se on aivan sama. Kaikissa vehkeissään on hän ryöväri ja rosvo, ja sen\njoka menee niin pitkälle, että hän antaa itsensä paholaisen valtaan,\nniin onhan paholainen sellaisen ihmisen jo sitä ennen vietellyt. Mutta\nmiten se käypi laatuun? Niin, se on toinen asia.\"\n\n\"Mutta voihan tapahtua --?\"\n\n\"No, kyllähän se käy.\"\n\n\"Jos toinen ihminen antaisi itsensä sen sijassa, joka on luvattu?\"\n\n\"Silloin täytyy sen ihmisen olla niin hyvän ja puhtaan, että\nperkeleellä ei ole mitään oikeutta häneen.\"\n\nGunhilda vaaleni. Tuota ei hän ollut ajatellut. Hän oli nyt niin\nhajamielinen, ett'ei hän virkannut sen enempää, vaan nousi ja lähti\npois. Pappi jäi katsoa tuijottelemaan hänen peräänsä ja pudistaen\npäätänsä ajatteli hän itsekseen: siinä ihmisessä asuu monta henkeä.\n\nKun Gunhilda samana päivänä vaaleampana ja pelokkaampana kuin\nmilloinkaan ennen tuli Juditha-mummun luokse, tapasi hän täällä erään\nvieraan, merimiehen, joka näytti siltä kun olisi hän ollut kotoperää\nnäiltä paikoilta. Gunhilda säpsähti nähtyään hänen, mutta tointui oitis\njälleen; sillä, arveli hän, tuo ei voi sittenkään olla Bård. Siksi\nolisi hän liian ruma ja vanhakin, koska näyttää olevan jo vähintäänkin\n40 vuoden ikäinen. Ei: Bård ei se olekaan. Hän on Hans Mikkelsen,\nIngrid'in mies; mutta on hän retkeillyt Bård'in kera samalla laivalla\nja tuopi siis terveistä häneltä. Terveisiä häneltä --! Nyt Gunhilda\nriemastui. Kohta meni hän Hans Mikkelsen'in ääreen; mutta tämä pakeni\npois ja Gunhilda perässä kysellen ja pyytäen niin, että, paitsi hänen\npuhettaan myöskin hänen silmänsäkin ja vapisevat kätensä ilmaisivat\ntodellista pyytäväistä tiedustelemista -- missä on hän? koska hän\ntulee? oliko hänen laitansa hyvin? mitä varten ei hän tullut jo\nmukanasi? oliko hän kipeä? onko hänelle mitään erinomaista tapahtunut?\nonko hänelle jotakin tapaturmaa sattunut? onko hän itse itsensä\nmenettänyt? onko hän hädässä?... Hans Mikkelsen arveli, että tuo rouva\nei ole oikealla järjellään.\n\n\"Suvaitsetteko sana-vuoroa minullekin\", sanoi mies, \"niin kerron\ntuossa.\" Gunhilda arvellen miehellä olevan siihen oikeuden, koki olla\nvaiti. \"Mutta yhden asian täytyy sinun heti sanoa: missä hän on? ja\ntuleeko hän pian? ja mitä varten ei hän tullut jo mukanasi?\" Nyt joutui\nHans Mikkelsen nauramaan. \"On paras, että maltat hetkeksi ja suvaitset\nminun kertoa asian laidan\", huomautti hän. \"Kyllä, mutta kiireesti,\nkiireesti\", pyysi Gunhilda, joka nyt oli kuin hehkuvilla hiilillä.\n\n\"No niin, Bård ei olekaan niin aivan kaukana ja hän tervehtää\näitiään. Hän jäi naapurikaupunkiin, ja käypä niinkin, että tuo ärmätti\n-- hoh, hoh! Niin, hän on hienoa poikaa, oikea hulivili! mokomin\nkalastelia mitä laiva milloinkaan kannellaan kantaa! -- niinpä, sanalla\nsanoen; mutta onpa hän saanut naisväenkin suosion, melkein nuoren\ntyttö-hempukan ... no niin, tyttö oli muutenkin kaikkia ihmisiä\nmiellyttävä; sillä hän oli kaunis ja sorea, lumoava, tenhoavan ihana,\naivan yli kohtuuden, sanoivat ihmiset; ja jotakin siinä olikin; mutta\nniin vietävän mahtava, niin suhdattoman isonen, ei myöntävää vastausta,\nei hyvää sanaa häneltä saanut kuulla eikä hymyilyä simasuullensa\nilmautunut! ei, kyllä se oli saakelin juromainen naisihmiseksi. Mutta\nmuuten joka tavalla mainio. Moni nuori poika oli häntä kosinut; sillä\nhän, muka, piti olleen oikein lempeä hehkuva neitonen ... kun hän ei\nvaan olisi ollut noin mahtava. Hm! Noh, tuo hulluittelia Bård joutui\nhänen rakkautensa leimuksi. Ja poikakin arveli, että kyllä tuo on komea\ntyttö. Bård kyllä tuskautui noihin tavallisiin -- hm! Hän arveli, että\ntämä on jotakin uutta, mutta Jumala armahtakoon tuota raukkaa; sillä\ntuon tytön kanssa hän yhtyy. Hän, poika, joka ei tiedä mitä tuo\nmerkitsee saada 'ei' -- oi, Jumala hellästi sääliköön! niin monta on\ntämä poika peijannut -- hän, joka ilmoisen ikänsä on ollut paljaassa\nhaeskelemisessa ... hoh, hoh! hän ei antanut vaimoväelle enempää arvoa\nkuin vanhoille rahoille tai kintaille; eipä hän ollut ällistynyt\nEspanjan kuningattarenkaan edessä! ... sillä hän on pirun hilpeä\npoika; hänen vertaistaan ei tavatakkaan aina ... pitkä ja karski,\nvehmas-kasvuinen ja leveä-hartiainen, kasvonsa ovat kuin tytön kasvot\nja tukka kuin kuningas Absalon'illa! Ja sitte vielä niin rattoisa! --\nhm! rattoisa ja villi, iloinen kauniilla ilmalla ja vielläkin iloisempi\npahalla säällä, terve kuin lintu, vapaa ja rohkea kuin merirosvo ...\njopahan, minä taitaisin jupakoida paljokin siitä pojasta, minä! --\nmutta varmaa on ja kaikki sanovat, että _hänestä_ tulee jotakin, hän\npitäisi oleman kuningas; vaan siksi ei hän kuitenkaan ole syntynyt;\nmutta amiraali hänestä kyllä tulee, taikka joku muu semmoinen. On\nmuutamia, jotka sanovat, että hän on vaan turhanaikainen loppi;\nmutta aina hän kumminkin on miehestä käynyt, ja neidonkin lemmen\nvoittanut ... mutta, no niin! Tuon kassapään! Niin kaunista tyttöä en\nole milloinkaan nähnyt; hän oli ihan kuin luotu semmoiselle pojalle\nkuin Bård ... kun ei hän vaan olisi noin mahtava. Hah! Jos he kysyisivät,\nmitä he ilman meitä olisivat, niin olisivatpa he tarpeeksi äkeitä, nuo\nkummat lumottaret. Hän ei katsonutkaan meihin. Kolmen askeleen päästä!\nniin se oli aina ... eikä hän pelännyt ketään niin kuin Bård'ia. Tämä\nkoki jos jollakin tavalla; ei! ei edes hyvää sanaa; tuo tyttö oli aivan\nkuin kivestä. Semmoisten pitäisi antaa mennä menojaan mahtavuudessaan,\nniin saisivat he nähdä miten hauskaa se on. Noh! mutta mitä enemmän\ntyttö vastusteli, sitä halukkaammaksi tuli Bård, ja vihdoin kulkea\nnuuski hän ikäänkuin hupelo eikä osannut ajatellakaan mitään muuta,\nkuin tuota tyttöä! niin varmaan, täydellä totisuudella, tietysti. --\nNiinpä, tuo oli oikein ilettävää. Bård kuleskeli haeskellen ja oli niin\nraivoisa ja vihainen, kuin olisi hammastaudin kanssa taistellut. Kerran\nmeni hän tytön luokse ja sanoi hänelle tämän, vannoen ja kiroten, että\nhänen sydämmensä mietiskely on se, jotta hän aikoo mennä naimisiin\nhänen kanssaan ja ottaa hänen kotiin luoksensa sekä elellä hänen\nkanssaan kunniallisesti ja siveästi kuten hyvä aviomies ainakin, ja hän\nkirosi ja vannoi edelleen siksi, kunnes tyttö uskoi häntä. Ja oitis\nmuuttuikin tyttö. Kuuna päivänä ei ole vertaistaan nähty! Paljasta\ntulta ja hehkuvaisuutta kiireestä kantapäähän asti. Rakkautta ja lempeä\naina pikkusormeen saakka. Hän oli nyt niin ahvattu Bård'in perään,\nett'ei voinut ainoatakaan päivää pysyä erillään hänestä! Niin, noin se\non laita niiden, jotka ovat oikein tärkeitä ... pahemmin kuin kaikki\nmuut ... tyynessä lahdessa kalat kutee. -- Mutta muuten oli hän hyvä\ntyttö, rehellinen kulta, uskollinen kuin suur-ankkuri; Bård aivan\nraivostui, hän. Juosta nelisteli kuin hullu. Hän oli niin iloinen, että\njoutui sen takia koko laiva-miehistön ivaksi; pitäähän olla suhta\nkaikessa. Hän pieksi yhtenä ainoana iltana kolme miestä siitä, että\nnämä olivat sanoneet tytöstä vähän sellaista, mikä ei ollut hänen\nmieleensä. Löylytti heitä siksi kunnes he loikuivat ja vääntelehtivät\nitseään kuin angeriaat hulikassa. Hah! niinpä tuo oli oikein ilettävää.\nMinä en tuntenut poikaa. Ja niin päätti hän naida kiireimmän kautta.\nKa noin, yks kaks, vaan. Siinä ei auttanut mitkään rukoukset. Hän oli\ntuommoinen yreä nainen ... muuten vaan köyhän leskivaimon tytär; hänen\nisänsä oli kerran maailmassa ollut laivuri, sanotaan, ja kova peto...\nMutta Anna ei tahtonut erota Bård'ista, ei edes päiväksikään.\nSitten saimme sopivan tuulen ja purjehdimme; hän seurasi silloin\nmuassamme ... sai luvan laivurilta, ymmärrättehän ... ja minulle sanoi\nhän seuraavansa Jens Villumsen'ia kotia ja silloin on hän tuleva\nnaineeksi mieheksi sekä näyttävä peijakkaan kaikille naisihmisille,\nniin täällä kuin muuallakin maailmassa. Voitte nyt siis odottaa häntä\nkotiin kuukauden tai parin perästä; tietysti rippuu se siitä\nminkälaiset säät ja tuuletkin ovat; nyt vähän aikaa on ollut kelpo\npurjetuuli; mutta näyttää siltä kuin se kohta taas kääntyisi.\"\n\nHans Mikkelsen käveli edes takaisin lattialla kertoen, loruten ja\nnauraen; Juditha-mummu istui keloillen; Gunhilda tunsi jok'ainoasta\nsanasta, mitä mies puhui, piston mielessään. Semmoinen poika, niin\nkaunis, onnellinen ja josta oli niin hyvät toiveet -- ja tuo poika nyt\nturmeltuu, turmeltuu, -- juuri nyt, kuin hänen pitäisi ruveta\nkukoistamaan. Kukaties ei hän ehdi kotiinkaan ennenkuin paholainen\ntulee näyttämään hänelle tuota verellä kirjoitettua kirjettä...\n\nHän istui tuijottaen ja tirkistellen niin vaaleana ja kamalan\nnäköisenä, että Hans Mikkelsen rupesi pelkäämään ja lähti pois.\nMoisista surkeista naisista en minä ensinkään pidä, virkkoi hän\nitsekseen, mutta arveli samalla, että kyllä hän on kertonut jo\nenemmänkin, kuin tuo sairasmielinen rouva halusi kuullakaan.\n\nSitten meni Gunhilda vielä kerran papin pakinoille. Poika on\npelastettava. Papin tulee siihen neuvon keksiä. Hän puheli kauan tuon\npaimenen kanssa, kertoeli hänelle satuja ja tarinoita useista\nsemmoisista, jotka olivat petkuttaneet paholaista, ja tiesipä pappikin\nmoista tapahtuneen. Mutta vaikea on kuitenkin tietää, josko sellaista\nvoipi nyt enää tapahtua. Siinä tarvitaan kovin paljon. Ja tähän\nmaailman aikaan on vähän tai ei ollenkaan sellaisia pappia, joilla\nolisi moinen voima paholaisen ylitse. Ainoa mitä Gunhilda sai papin\nlupaamaan oli, että hän sanoi puhuvansa asiasta paholaiselle luvatun\nmiehen kanssa, _josko_ löytyy mitään neuvoa. Paljon riippuu siitä,\njosko mies on elänyt niin, kuin hänen tulisi elää, taikka taas jos hän\nkenties on käyttäynyt sillä tavalla, että hän oikeastaan ansaitseekin\njoutua paholaisen kynsiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTästä hetkestä lähtien oli Gunhildalla uusi takka kannettavana. Hän ei\nollut nyt ainoastaan luovuttanut poikaansa, mutta hän oli myöskin\nsaattanut kaikki asiat sille kannalle, että häntä ei enää voida\npelastaakkaan. Kaksin kerroin oli hän siis sysännyt poikansa\npaholaiselle. Hän oli, näet sen, heittänyt hänen kadulle huonojen\ntoverien joukkoon, missä ei poika voinut oppia muuta kuin pahaa, joten\nhän on tullut niin saastaiseksi, että hän tuskin enää omienkaan\nsynteinsä vuoksi voipi armoa saada.\n\nGunhilda mietti kaikkea sitä, mitä merimies oli hänelle kertonut. Ja\nkun Bård kerran tuommoisen raakaluontoisen merenkulkiaimenkin mielestä\noli ollut muita reimampi, niin onhan arvattava, että seikka ei olekaan\nvähäpätöinen! Tuo 17-18 vuotias poika täytyy olla kadotettu.\n\nSe vasta pahinta, että hän on ollut moinen tyttöjen-veijari. Samoin\nkuin isänsäkin. Viekoitellut tyttöjä, monia tyttöjä. Gunhilda ajatteli\nomaa kohtaloansa. Hän tiesi hyvin, mitä tuo on, ja mitä se maksaa,\njoutua moisten loikkujen pauloihin. Ja nuori Bård'kin on jo turmellut\nmonta. Hänen tähtensä on moni menettänyt elämänsä kauneimmat toiveet;\nhänen tähtensä on moni tyttö joutunut pahimpaan hätään. Kuinka monta\nraskasta valitushuutoa painaakaan jo polttavana hänen nuorta mieltänsä;\nkuinka syvään hänen olivatkaan kironneet nuo monen monet toiveissaan\npettyneet armastajat, joita hän pahoissa himoissaan oli saastuttanut.\nGunhilda käveli edes takaisin suuressa huoneessaan, rauhatonna ja\npelokkaana, väännellen hikoilevia käsiään; väliin seisahtui hän isoksi\naikaa ja katsoa tuijotti ulkoilmaan taikka taas ajatuksissaan silmäili\nomaa itseään; sillä omissa mietteissään hän nyt oli eikä maailmassa.\nKerrassaan selvisi hänelle vielä nyt sekin, että hän itse lopuksi onkin\ntähän kaikkeen syypää eikä poika. Mitäs tuon poloisen pojan siihen\nauttoi, että hän oli heitetty renttumaiseen katuseuraan ja oppinut\nsiellä kaikkea ilkivaltaisuutta. Ne tytöt ja naiset, jotka kiroavat\npoikaa, tehnevät siinä väärin; äitiähän, joka poikansa noin\nhuolettomasti jätti, heidän pitäisikin kirota. Hän yksin on syntinen.\nMutta eipä vielä yksistään hänkään, mutta tuo petturi kotonaan. Bård\nNeset, hän on Gunhildan pillanut, _hän_ on synnintekiä, _hänen_\npäällensä pitäisi kaikki nämä valitushuudot kokoutuman; hänen pitäisi\nsaaman kärsiä kaikesta, mitä on tapahtunut; siis itsensä, Gunhildan ja\npojan edestä, kaikkien noiden nuorten turmeltujen ihmis-elojen tähden\nsekä niiden lasten-lasten edestä, jotka kuleskelevat ympäri maailmaa\npahaa ja ilkeyttä oppien ja harjoittaen; syyllinen ja vikapää koko\nilmoisen ikänsä aina tuomiopäivään saakka, on tähän kaikkeen Bård\nNeset!\n\nMutta poika, poika, hän on syytön ja on siis pelastettava. Kun hän vaan\ntulisi. Aika oli koht'ikään kulunut; Gunhilda voi laskea kuukaudet\npäiviksi. Hän meni papin luokse ja antoi hänelle rahaa siitä, että tämä\nrukoilisi hänen poikansa edestä illoin aamuin. Ja sitten ensi\nsunnuntaina kirkossa rukoilisi oikein kauniisti myötäistä ilmaa.\nPappi rukoilikin. Tuuli kääntyi jo lauvantai-iltana ennen kuin\nkirkkorukouksia vielä oli pidettykään. Silloin sai siis Gunhilda lujan\nuskon tähän pappiin. _Hän_ täytyy olla oikea mies taistelemaan\npaholaisen kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGunhildalla oli kova luonto; mutta nyt hän tunsi käyvänsä yhä\nheikommaksi ja heikommaksi joka ainoa päivä. Viimein vihdoin tuli\nJuditha-mummu eräänä päivänä hänen puheilleen. Mummun kasvoissa loisti\nnyt juhlallisuutta, mutta myöskin lempeyttä, jonka tähden Gunhilda heti\noivalsi, että kyllä vaan mummulla nyt on hyviä sanomia ilmoitettavana.\nKävi ikäänkuin kuuma vihlaus hänen läpitsensä: \"hän on tullut?\" --\nkuiskasi hän. Vanha kasvatus-äiti näytti olevan peloissaan mitään\nvastaamaan. -- Voihan sitä kaikkea tapahtua.\n\nGunhilda nousi oitis ja aikoi lähteä ulos. Levottomuus valtasi hänen\nniin, että se näytti saattavan häntä enemmän pelokkaaksi kuin\niloiseksi. Mutta Juditha arveli, ett'ei mitään kiirettä ole. \"Kuinka\nniin? onko jotakin tiellä?\" Eikä juuri olekaan; mutta voipi tapahtua,\nettä kaivattu tulee yhtä pian tänne kuin Gunhilda ehtisi lähteä hänen\nluokseen. \"Onko hän jo täällä? -- kiireesti!\" Oli semmoinen kuume nyt\nGunhildassa, että vanha mummukin vavahteli. \"Oi, noin kaunis pari!\"\n\nGunhildan sydän sykki niin, että hänen täytyi asettautua alalleen.\nUseoita kertoja henkäisi hän syvästi eikä voinut mitään puhua; Juditha\nrupesi pelkäämään ja tahtoi auttaa häntä. \"Antaa heidän tulla!\"\nkuiskasi Gunhilda. \"Te ette varmaankaan pysy maltillanne siinä\", arveli\nJuditha. \"Antaa heidän tulla!\" toisti hän heittäytyen kärsimättömäksi.\nÄiti Juditha vetäytyi ulos ja pian kuuli Gunhilda useiden tulioiden\nkävelyn. Ovi aukeni. Hän riensi ikäänkuin oudon voiman ajamana heitä\nvastaan, eikä ollenkaan nähnyt heitä, mutta ikäänkuin sumun läpitse\nhaamoitti kuitenkin hänen silmiinsä suuri, sorea poika, jonka musta ja\ntuuhea tukka selvästi loistavana kuvautui Gunhildan silmiin. Ja hänen\ntakanaan valkoverinen nainen, suurilla säteilevillä silmillä. Gunhilda\nkiitihe edes ja voimakkaat kädet tarttuivat häneen; kaikki kolme\nseisoivat nyt yhdistyneenä piirissä käsivarret toinen toistensa\nympärillä, ja Gunhilda vapisi ja itki eikä voinut mitään puhua. Mutta\nBård sitten sanoi: \"Minä tiesinkin sen, että kohtaisin ja löytäisin\nsinun nyt.\" Anna kummeksui sitä, että heitä ei toivotettukaan\ntervetulleiksi; kukaties ei Gunhildalle olekaan mieluista tavata\npoikaansa aviomiehenä?\n\nSitten he istuutuivat; Gunhilda noiden kahden nuorison keskelle. Ja hän\nsilmäili heitä, mutta ei koskaan kuitenkaan uskaltanut katsoa heidän\nsilmiinsä. Sydämmensä hehkui rakkaudesta tähän poikaansa, jonka hän\nhuomasi ihmeellisen kauniiksi. Vehmaat, muhkeat kasvot, joiden\nnuorukaisellisesti leppeissä juonteissa esiytyi vähän lempeyttä ja\nvilppautta; silmät olivat iloiset ja kirkkaat, hymyily hurmaava. Ja\nAnna sitten! Niin kaunisveristä ja hienoa ei Gunhilda ollut ikänä\nnähnyt. Hänelle joka oli kammottavien muistojen ja tukalain ajatusten\nraskauttamana, näytti tuo miniänsä niin sulostuttavalta kuin taivaan\nenkeli. Jopa vihdoin otti Gunhilda hänen syliinsä ja likisti häntä\nrintaansa vasten; olipa ikäänkuin olisi hän etsinyt pelastusta häneltä.\nBård istui katsellen tuota hymysuin, ylevänä kuin kuningas; nyt oli hän\nmielestään kyllin varma siitä, että hänen armaansa on paras tyttö mitä\nmaa kantaa. Ja sangen iloisena nousi hän seisoalleen ja veti syvän,\nonnea uhkuvan henkäyksen. \"Nytkös meidän kelpaa elellä, äiti!\" sanoi\nhän.\n\nJa sitten kertoili Bård puolella todella ja puolella pilalla, että Anna\njuuri onkin hänen tehnyt ihmiseksi ja mieheksi. -- \"Ennen en minä\nollutkaan mikään mies, kun ainoastaan heittiö. Muuan noita-temppuilia\noli antanut minulle karhunsappea; käyttäydyin siis niin villisti kuin\nsusi metsässä ja hävitin kaikki, mitä nä'in, jopa oman itsenikin. Nyt!\nnyt olen siitä lakannut. Tuo pieni 'prinsessa' tuossa on minun\npelastanut, ja nyt olen vielä päälliseksi löytänyt äitini; nyt on\nminulla kaikki mitä tarvitaan onnelliseen elämään, ja nyt luulen, että\nme kukin saamme mukavuutta.\" Anna nojausi onnellisena Bård'iin; tämä\nhymyili ilomielin silmäillen äitiään.\n\nKahta vertaa vaikeammaksi tuli nyt elämä Gunhildalle. Tuossa on poika,\nkaikkein onnellisin maailmassa, nuori, reipas, iloinen, elämänsä\nkukkulalla oleva ja niin ihanilla toiveilla tulevaisuudestaan, kuin\nikänä voi uneksia; ilkeyden ja pahan on hän taistellen kukistanut,\nhyvän ja onnellisuuden on hän siis saavuttanut; mutta nyt kun hänen\npitäisi alkaa onnellista elämän suuntaa kulkemaan, juuri samalla\nhelkettä tuleekin hänen äitinsä hänen surkeudekseen ikäänkuin synkkänä\nsallimuksena kuolon kauhulla ja hautakelloilla; muutamain päiväin\nkuluttua täytyy sinun pois elämästä, muutamain päiväin perästä\ntemmataan sinä äskettäin valmistamastasi morsius-sängystä ja työnnetään\nhelvetin syvyyteen.\n\nNuo kaksi nuorikkoa, poika ja miniä, olivat ikäänkuin unehuksissa.\nGunhilda vaaleni, loihe raivoisia katsahduksia ympärillensä ulkoilmaan\nja vaipui tainnuksiin. Mitä Jumalan tähden on nyt matkassa?\n\n\"Hän tuli varmaankin liian iloiseksi\", sanoi Bård. \"Eihän anoppi\nmahtane kuolla?\" kysyi Anna. \"Ei\", arveli Bård. He olivat asettaneet\nhänen makuupenkille maata ja valelleet kylmällä vedellä hänen otsaansa,\nja oitis hän sen perästä tointuikin. Anna oli vähältä ruveta ilosta\nitkemään, nähdessään hänen uudelleen silmänsä avaavan. \"Armahin\nanoppini, mikä sinua niin kovin painaa?\" tutkaisi hän, ja kumartui\nsitten rakastavaisena hänen ylitsensä. Gunhilda katsoi häneen\nkankeilla, levottomilla silmillä äänetönnä. Vihdoin puhkesi hän\nhuokauksen tavoin sanoihin: \"Kurja lapseni, kurja lapseni!\" Mitään\nmuuta vastausta ei ollut saatavissa.\n\nBård rupesi ihmettelemään. \"Miten on laitasi äiti\", kysyi hän. \"Sinä et\nsaa tulla sairaaksi nyt, kun olemme kohdanneet toisemme ja meillä siis\npitäisi täst'edes olla mukavuutta!\" Gunhilda suojeli itseään\nkädellänsä. \"Ei nyt, ei nyt\", pyysi hän, \"ei mitään siitä! Sitten! oi,\nHerra Jumala, sitten!\"\n\nBård ja Anna katselivat toinen toiseensa. Tämä, näet sen, näytti heistä\npahalta aavistukselta; he eivät ymmärtäneet tätä, mutta kuitenkin\nsaattoi se heitä surullisiksi. Gunhildan täytyi makuulle. Siellä\nsängyssä makasi hän hetken aikaa kädet silmilleen laskettuna; sitten\nsanoi hän tahtovansa levätä, ja Bård lähti ulos. Anna jäi istumaan\nmakaavan ääreen; Gunhilda vaipui vähitellen unenhortoon.\n\nYöllä istuivat he valvoen hänen luonaan. Gunhilda oli kuumeessa ja\nlevoton. Puoliyön jälkeen tuli hän huonommaksi ja rupesi hourimaan.\nKumpikaan nuorikoista ei saanut käsitystä siitä, mitä hän puhui; mutta\nsen, että hän jotakin tarkoitti, he kyllä oivalsivat. Olipa todellakin\nkummallista näille kahdelle nuorelle ihmiselle tulla hää-ilosta ja\nlemmellisyyden hommista sairas-vuoteen ääreen; mutta vielä haikeammalta\ntuntui heistä olo kuunnellessaan näitä itkullisia sanoja, joita heidän\nkorviinsa soi, ikäänkuin varoituksena kaiken maallisen onnellisuuden\nvähäpätöisenä pitämiseen. Tuo oli siis ikävintä ja surullisinta, mitä\nnuoret iloiset ihmiset milloinkaan saavat kuulla! Oikein aavistaen\nkuiskasi Anna Bård'ille: \"sinusta hän puhuukin.\" Ja tämä nuori vaimo\nvalkeni kuin liina. Bård kuunteli. --\n\n\"-- -- Minä sanon sinulle, Bård ... sinun täytyy uskoa minua! älä kysy!\nälä kysy! Voitko ajatellakaan semmoista omalta äidiltäsi? Ei, ei ...\nsemmoista ei tapahdu ... semmoista -- ei.\" Voivotus ja levottomuus.\n\"Mitä Jesuksen nimessä se mahtaa olla,\" virkkoi Bård. Anna tirkisti\nlevotonna mieheensä. Hetkisen perästä kuului ikäänkuin ärjynnällä\nsanat:\n\n\"Mene papin tykö, sanon minä! -- tuon nuoren papin luokse, hän on\nvoimallinen. Kymmenen päivän perästä on loppu ... silloin --\nsilloin --.\" Sairas rupesi kovasti vapisemaan ja koki nousta: \"mene\npapin tykö, kuuletkos!\" ja hän valittaa vaikeroi taas kauan ja\nlevottomasti.\n\nAnna katsoi Bård'iin; tämä oli yhtä vaalea kuin hänkin. \"Bård! tajuatko\nsinä --?\" kuiskasi Anna. Bård puisti päätänsä. Anna istui hänen\npolvelleen ja likistihe aivan häneen. \"Minä olen kovin peloissani,\"\nkuiskasi Anna hiljaa. \"Lörpötystä\", vastasi Bård hymyillen.\n\nSitten palasi sairas taas yhä enemmän samaan asiaan. He istuivat\nkuunnellen ja voivat kyllä eroittaa toinen toisensa sydämen sykkimisen.\nAnna likistyi vielä tiviimmästi mieheensä samoin kuin pelkäilevä lapsi\näitiinsä. Bård ajatteli itsekseen: tuo nainen voipi tietää enemmän kuin\nkukaan luuleekaan. Hän näyttää siltä kuin hänellä olisi näkyjä. \"Mene\npapin tykö ... kymmenen päivän perästä on loppu\" --? Kuolleeko hän?\nTietääkö hän silloin kuolevansa? Tuoko pelko saattoi hänen sairaaksi\nsen sijaan, kun hänen olisi pitänyt olla iloinen saadessaan nähdä\npoikansa? -- Ei, ei, ei. Tässä ei ole mitään aatteloa. Se on\ntaikaluuloa, sairas-houretta, kipeän ihmisen luulottelua, kukaan ei\ntuommoisista piittaa. Ja hänkö sitten, nuori ja hilpeä mies; --\nlörpötystä.\n\nSairas tuli tyynemmäksi. Aamupuoleen nukahtui hän. Nuoret saivat siis\ntästä hyviä toiveita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta tyynesti ei hän nukkunut, ja tunnin kuluttua heräsi hän jo\nkiivaalla kirkunalla, kavahti puoleksi pystyälleen ja oli aivan\nhuumehduksissa. Anna hiipihe aivan hänen ääreensä, lohdutteli häntä\nsekä pyysi itkien ja hellästi, että hän olisi levollisena; he kumpikin\npysyivät hänen luonaan. Bård joutui kamalalle mielelle.\n\nNoin tuskaisia ja kummallisia silmiä kuin nuo äitinsä silmät, jotka nyt\nhäneen tähtäsivät, ei hän ollut milloinkaan nähnyt. Ne osoittivat\npaljasta tuijottelevaa mielettömyyttä. Viimein näyttivät ne avautuvan.\nNe vetäytyivät kireämmälle ja rupesivat tähtäämään. \"Oletko sinä\nsiellä\", ähkyi hän. \"Kyllä, äiti, mutta älkää pelätkö minua\", virkkoi\nBård niin lempeästi ja tyynesti kuin taisi. Gunhilda pyyhki silmiään,\npudisti päätänsä, laskeutui rahille istumaan ja rupesi kiivaasti\nitkemään. Anna istui hänen vieressään, hyväillen silittäen hänen\npäätään ja poskiaan sekä itkien hänen kanssaan. \"Nukkuos, nukkuos;\nkyllä me valvomme\", pyyteli hän. \"Te tarvitsette nukkua.\" Gunhilda itki\nvielä yltyisämmin; hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi sulanut tuosta\nrakkaudesta ja suloisesta puhuttelusta. Hän itki itsensä väsyksiin ja\nnukkui uudelleen, ja nyt lepäsikin hän levollisesti. Tällä kertaa oli\nhän pelastettu.\n\nTuonnemmin aamupäivällä nousi hän istuskelemaan. Bård'ia ei hän\nsuvainnut olemaan sisällä, vaan ainoastaan Annan; mutta hänkään ei\nsaanut mitään puhua. Hän oli kysellyt Bård'ista niin paljon, että\nGunhilda ei enää ollenkaan halunnut kuulla enempää. Mutta kuitenkin oli\nhänestä mieluista se, että miniänsä oli hänen luonaan. Gunhilda\ntaputteli ja hyväili häntä kuin rakasta lastaan ja näyttikin häntä\nitseään tuo hyviväisyytensä rauhoittavan.\n\n-- Valittaisiko hän vaivojaan Annalle? Ei, kaukana siitä; kuolisihan\ntuo lapsi-raukka tästä, tai ainakin pakeneisi ja kammoisi häntä kuin\nnoita-akkaa...\n\nMutta päivittelisikö tuota hätää Bård'ille? ei; sitäkään ei hän voi\ntehdä. Työläs on sitä nyt sanoa hänelle, tuolle uljaalle, onnelliselle\nnuorukaiselle, joka on nyt aivan iloinen siitä, että hän on äitinsä\nlöytänyt! -- Mutta sanoa se kumminkin täytyy. Hän mietiskeli surren\ntätä niin, että hän melkein unhoitti kaiken muun. Papille? Sanoisiko\ntuon papille ja antaisi sitten papin kertoa Bård'ille? -- Ei; sekään ei\npaljon auttaisi. Tuommoista olisi ilmaistava niin äärettömän lempeästi\nja sävyisästi; pappi ei tuota osaa sillä tavoin sanoa, ei; mutta hän\npeloittaisi pojan ihan taidottomaksi.\n\nValehtelisiko --? Pitäisikö Gunhildan valehteleman? Sanoisiko tuota\nosaksi sinne päin, vaan ei hetikään kaikkea? -- Niin! sen hän tekeekin.\nHän aikoo sanoa vaan unta nähneensä; uneksuneensa sitä, että hän itse\non kuoleva, sekä vakuuttaa päälliseksi uniensa olleen aina perustavia.\nNiin! tuon hän tekeekin! Mutta kun Bård sitten menee papin puheille?\nPappi tietääkin asiasta enemmän, pappi. Itse pojan äiti on kertonut\nhänelle siitä liiankin paljon. -- Mutta jos Bård ei olekaan saanut\ntotuutta tietää, niin kukaties ei pappi voikaan tehdä pulan\npoistamiseksi mitään.\n\nEi; se ei sovi; kyllä hänen täytyy sanoa kaikki. Mitään muuta neuvoa ei\nlöydy. Mutta ei kuitenkaan tänään. Vasta huomenna, ylihuomenna; tai\nvasta jonakuna muuna päivänä. Onhan vielä kymmenen päivää jälellä;\neihän siis ole vielä aivan kiire, parempi on pojallekin se, ett'ei se\nsitä vielä saa tiedokseen. Minkä tähden hänen tarvitsisi olla tuossa\ntuskassa kauemman aikaa kuin on välttämätöntä. Vihdoin viimeinkin\nheittäytyi Gunhilda huolettomaksi.\n\nHän käski Annan mennä maata. \"Minä olen nyt parempi; tänä yönä saa\ntyttö valvoa.\" Anna joka olikin unettomuudesta ja väsymyksestä jo\nmelkein menehtymäisillään, noudatti heti Gunhildan käskyä.\n\nTulipa päivä tämänkin yön perästä; Gunhilda oli kuitenkin edelleen\nliian heikko. Bård tuli väliin sisälle hänen luokseen; ja nähdessään\npoikansa ei äidille juolahtanut ajatusta, josta olisi voinut sanoihin\npäästä. Gunhilda ei kestänyt; hän vaan pelkäsi poikaansa. Tämä kuin jo\nmuutamalla julmalla silmäykselläkin voisi hänen maahan vaivuttaa.\n\nBård puolestaan oli taas salaisessa, mutta raskaassa tuskassa. Joka\nkerta kun hän vaan näki ruumissaaton vaikutti se syvästi häneen, ja kun\nkirkonkellot kaikuivat, tuntui se mielestään ikäänkuin hänelle\nitselleen olisi soitettu. Jos hän nyt kuolisi; -- ja sulettaisiin\nmustaan ruumisarkkuun, niin mustiin vaatteisiin puetut ihmiset\nhautauskellojen soidessa ja suru-virtten haikeissa sävelissä\nkantaisivat häntä, ja hän sitten laskettaisiin kolkkoon multaan\nkalmistuneiden ruumiiden joukkoon, hautaan, pois elävien ilmasta\nja auringon sulosta, peitettäisiin kolmen jalan paksuisella\nmulta-kerroksella sulettune arkkuneen maan mustaan poveen! -- hän tunsi\nsydämmensä pelosta ja kammosta värisevän.\n\nMutta nähdessään äitinsä ei hän tahtonut häneltä mitään kysyä. Äitinsä\nnäytti hänestä, näet sen, niin heikolta, että Bård ei saattanut hänelle\ntuskaansa ilmaista. Mutta tuo äitinsä kummallisuus rupesi häntä\npeloittamaan. Mitä outoja tietoja tuo kalpea nainen säilyttäneekään\nsynkeän mielensä salaisuudessa? Onko hän tietäjä-akka? Onko hänellä\nnäkyjä? Tuo aaveellisuusko on se, joka esiintyy ja hehkuu syvällä\nnoissa suurissa ja tuijottavissa silmissä?\n\nPäivät kuluivat äärettömän hitaasti ja kuitenkin samalla\nhirveän joutuisasti. Bård'in mielestä tuntui olonsa kuin elämä\nmaahanpaniaistalossa. Kaikki oli hiljaa, äänetöntä, sulotonta, jokaisen\nkasvot kalpeat ja kaikkien silmät surusta vaahtoavaiset. Tämä kaikki\nsaattoi Annallekin haikeutta. Hän kysyi Gunhildalta, mutta ei saanut\nvastausta; tiedustelipa hän Bård'iltakin, mutta tämäkään ei tuosta\nhuolinut, vaan rupesi muihin puheisiin. Tuo saattoi siis Annan\nraskaalle mielelle, oikein pulaan. Onko se jotakin inhoittavaa? jotakin\nsalaperäistä? jotakin häntä koskevaa? Mitä varten tuo sairas niin usein\non hyväillyt häntä päätä silitellen ja virkkaen: \"lapsi raukka!\" Onko\nhän tullut tänne miehensä kotiseudulle kärsimään?\n\nSairas tuli yhä kummallisemmaksi. Niinpä kavahti hän väliin äkkiä\nseisoalleen ja kirkui: \"Pyydä Bård'in tulemaan sisälle!\" ja kohta sen\njälkeen hän voivotteli: \"ei, ei, minä en voi! minä en voi!\" Taikka taas\npyysi hän Annan lähettämään pyynnön papille, että hän tulisi, mutta\nseuraavassa tuokiossa jäi se kuitenkin sikseen. Toisinaan rupesi hän\ntiedustelemaan kummallisia asioita, jutustelemaan raivoja ja kamaloita\ntarinoita kertoen niitä ihmeellisellä totisuudella ja levottomuudella;\nsitten pyysi hän Annan kertomaan muita samanmoisia aavejuttuja ja\nkyseli häneltä kaikkia näiden kohtauksia aivan kuin ne olisivat\nGunhildaa itseään koskeneet! Väliin taas unhoitti hän oman itsensä ja\npuheli hirveitä asioita paholaisesta ja miten sitä petkutetaan... Anna\nrupesi pelkäämään tätä vaalean-kalpeaa vaimoa tullen yhä enemmän ja\nenemmän siihen luuloon, että tuo anoppinsa ei ole täysimielinen. Tästä\nei hän kuitenkaan raskinnut sanoa; mutta yhä piinatummaksi ja\nneuvottomammaksi tunsi hän itsensä.\n\nOli enää kolme päivää jälellä noista kymmenestä. Silloin ei Bård enää\nviihtynytkään ulkona. Hän meni huoneeseen äitinsä puheille ja kyseli\nhäneltä vakavasti: josko todellakin on jotakin erinomaista\npelättävissä. Hän kertoi äidilleen mitä tämä oli sairaana ollessaan\nsanonut sekä mitä hän itse tästä mietiskelee. Gunhilda piilotti\nkasvonsa eikä vastannut mitään. Bård kyllä näki miten hänen koko\nruumiinsa värisi. Todellisesti peloissaan ollen pyysi hän: \"Vastaa\nminulle äiti! Olenko minä kuoleva? Minä olen levottomuudesta sairas,\nminä en saa laisinkaan rauhaa en yöllä enkä päivällä; sano minulle\nsiten, että pääsisin väärästä pelostani! sano, että en olekaan kuoleva!\nettä se on vaan sairasta luulottelua. Sano se, äiti! Pyydän sinua! --\nsillä minä en voisi nyt kuolla.\" Gunhilda ei vastannut sanaakaan,\nmutta istui vaan väännehtien itseään. Viimein juoksi hän\nmakuukamariinsa ja sulki ovensa. Bård kuuli hänen siellä ähkyvän ja\npuhkuvan ikäänkuin hän olisi ollut ähkytaudissa.\n\nSielunsa hädässä meni Bård tohtorin pateille. Tohtori vakuutti hänen\nolevan terveen kuin kalan \"ja etkä sinä kuole -- jollei se nyt ole\noikein niin määrätty.\" \"Mutta minä en aiokkaan kuolla!\" vakuutti Bård.\n\"Vaiti, poika!\" huomautti tohtori, \"Jos se on Jumalan tahto, niin\ntäytyyhän sinun kaikkiin taipua\". -- Jumalan tahto! Miten voisi Jumala\nsemmoista tahtoa? Pahinkaan maailmassa ei raskitsisi tahtoa eli sallia\nsitä...\n\nHän meni papin luo; ei sen nuoren, mutta erään vanhan papin luo, jonka\nhän tunsi. \"Voiko Jumalan tahto olla sellainen?\" kysyi hän. \"Me emme\nvoi mitään tietää\", sanoi pappi. \"Jumalan ajatukset eivät ole meidän\najatuksiamme, ja Hänen tiensä eivät ole meidän teitämme! mutta niin\npaljon korkeampi kuin taivas on maasta, niin paljon korkeammat ovat\nHänen ajatuksensa meidän ajatuksiimme ja Hänen tiensä meidän teihimme\nverraten.\" Bård poistui huumehduksissa ovea kohden. Mitä huolii hän\nJumalan ajatuksista ja Jumalan teistä. Hän aikoo elää, elää; hän\n_tahtoo_ elää; hän ei tahdo kuolla! syntihän se olisi katkaista hänen\nelämän lankansa nyt, synti häntä itseään, synti hänen äitiään ja synti\ntuota nuorta naista vastaan, jonka kera hän oli lempiliiton sitonut;\nhän ei ai'o kuolla!\n\nMutta joka kuluva tunti tuli hän yhä rauhattomammaksi. Anna huomasi\nhänen olevan suuressa hädässä, jonka tähden hiipikin hänen tykönsä\nitkien ja pyytäen hänen kertomaan: mitä tuo nyt on. \"Minulle on tämä\nkovin haikeaa\", sanoi Anna, \"sillä olen niin levoton kun en edes saa\nmitään tietääkkään\". Silloin sanoi Bård hänelle asian laidan. Anna koki\nlohduttaa häntä niin hyvin kuin taisi. \"Äitisi on kipeä\", puheli hän,\n\"eikä se siis paljoa merkitse, mitä sairaat ihmiset oirailevat\". Mutta\noikeastaan oli hän todellakin yhtä peloissaan kuin miehensäkin. He\nlikistyivät toisiaan ja pitivät kiinni toinen toisestansa. \"Et saa\nkuolla\", pyysi Anna; \"minä en aiokkaan kuolla\"! virkkoi Bård\nvalittavaisesti; \"rukoile edestäni kaikkivaltiasta Herraa! sinuahan,\njoka olet noin hyvä, suloinen ja kaunis, hän ainakin kuulee!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPelätty päivä oli tullut. Tänään täytti Bård kahdeksannentoista\nikä-vuotensa.\n\nGunhilda vaikeroitsi sairasvuoteellaan. Bård istui viereisessä\nhuoneessa vaaleana ja neuvotonna; Anna käveli levotonna toisesta\ntoiseen huoneeseen ja koki, vaikka turhaan, olla apuna kummallekin. Hän\npyysi Bård'in pysymään sisällä; sillä se tuntuisi ikäänkuin\nturvatummalta, arveli hän, varsinkin tämmöisenä pahan ilman päivänä\nkuin tänään. Bård arveli: sama se, ja pysyi huoneessaan. Mutta heti sen\nperästä huomasi hän, että kyllä se on yhtä turvatonta täälläkin.\nSalaman räjähtävä isku voipi osua tännekin sammuttaen hänen elämänsä\nkuin kynttilän; myrsky voipi yltyä ja kukistaa koko huoneen ... ja mikä\nvielä kaikista pahin: on tapahtunut että terveet, voimakkaatkin ihmiset\nvaipuvat istuimeltaan kuolleena maahan eikä kukaan tiedä mistä turmasta\nhe kuolivat. Hän kätki kasvonsa käsiinsä. Tuon tuostakin kysyi hän\nAnnalta: saisiko hän tulla äitinsä luo toiseen huoneeseen. Anna pudisti\npäätänsä. \"Hän houraa yhä pahemmin ja pahemmin\". \"Mitä hän sitte\npuhuu?\" kysyi Bård.\n\n\"Sitä en minä tajua\", virkkoi Anna, \"puheensa ovat niin kamalia. Se on\nmielihäiriötä. Oi, Bård, kaikki hokemisensa ovat luullakseni vaan\noutoja uneksimisia ja luulotelmia.\" Samassa kuului sairaan-huoneesta\nkirkuna. He säpsähtäen kuuntelemaan. \"Bård! Bård!\" kuului äidin\nvalittavainen ääni; -- kohta riensikin hän sisään. Anna jäi seisoa\ntöröttämään kuin lumottu, kumartuen etunojaan kuunnellen sekä silmin\nettä korvin vieläpä avosuinkin niin tarkoin, ett'ei uskaltanut edes\nhengittääkään; mutta mitään ei selvästi kuulunut. Kaiken selvän\nsaamisen häiritsi kuiskutus, itku, oihkaminen ja rukoileminen ...\nvoivotus... Herra Jumala, mitä mahtaa tuo olla. Ja se kesti päälliseksi\nniin kauan. Siitä ei näyttänyt ollenkaan loppua tulevan. Väliin se\ntaukosi, ja Anna kuuli miten Bård lisäytyvällä levottomuudella, yhä\nkärsimättömämpänä ja maltittomampana kehoitti ja vaati jotakin. Tuo oli\ntodella jotakin semmoista, jota ei saata kertoakaan. Vihdoin viimein\nhiljeni se pitkälliseksi kuiskutukseksi, mutta sitten taas kuului\npeloittava kirkuminen: \"Ei! Ei! Sano se! Sano se!\" virkkoi Bård,\n\"vaikka se sitten olisi miten hirveää hyvänsä, minun täytyy sen\ntietää!\" \"Ei, minä en voi! Mene pois tyköäni!\" huusi äiti. \"Minä en\nlähde ennen, kuin saan sen tietää\", vastasi Bård niin jylheällä\näänellä, että Anna sitä kuullessaan vapisi. Sitten taas tuli hiljaisuus\nhetkeksi. Mutta taas rupesi Bård ärjymään, jommoista karjumista\nkestikin kauan; Anna ei voinut enää kauemmin odottaa; tuolla sisällä\noli tällä hetkellä hänen, Annan, tuomionsa julistettu; hän konttosi\ntärisevin polvin kammottavalla mielellä sisään heidän luoksensa. Ja\ntäällä jurotteli Bård, kädet tukkaansa vanuneena, tuijotellen vaaleana\nja näytti ikäänkuin hänellä ei enää olisikaan ollut valtaa oman itsensä\nylitse; äiti se taas vaikeroitsi kovin ja lakanan välissä täristen\nniin, kuin olisi hän ollut suonenvedon kiskomana. Anna taisteli\nsaadakseen ääntä suustaan, mutta ei voinut sitä; hän likeni Bård'ia ja\nnykäisi häntä käsivarresta kuiskaten: \"Mitä on tuo?\" Silloin heräsi\nBård kavahtaen ja remahti kammottavaan nauruun vastaten:\n\n\"Minä olen paholaiselle luvattu\".\n\nAnna vaipui polvilleen hänen eteensä; hän luuli Bård'in tulleen\nhulluksi. \"Armahani, älä sano tuommoista; sitä et kumminkaan todella\najattele; tiedäthän, ett'ei se ole totta. Mitä pahaa olet sinä tehnyt,\nettä semmoista olisi tapahtuva?\" -- Ikäänkuin alituisella itkumielellä\nollen vastasi Bård semmoisella äänellä, jota ei Anna enää tuntenutkaan:\n\"Äitini luovutti minun ennen kuin vielä olin syntynytkään.\"\n\nAnna oli aivan huumeuksissa. Silmissään pimeni maailma ja oudot\nvälähdykset leimahtelivat. Hän juoksi vuoteen viereen, pudisti\nGunhildaa käsivarresta ja kirkaisi: \"Se on valetta! Semmoista ei\ntapahdu! Se on valetta!\" Mutta Gunhilda kohotti silmänsä, jotka olivat\nniin täynnä vaivaa ja tuskaa ikäänkuin hän olisi jo ollut tuomittu, ja\nsanoi sitten Annalle: \"Jos voit nyt pelastaa hänen, sinä Jumalan\nenkeli, niin tee se; sillä minä olen tehnyt niin, kuin hän nyt itsekin\nsinulle sanoo; ja yöllä on aika päätingissä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mene papin puheille, tuon nuoren papin puheille,\" oli äiti sanonut.\nJa mitään muuta neuvoa ei tässä nyt ollutkaan. Bård ei tuntenut enää\nomaa itseäänkään; sillä hän oli muuttunut toisellaiseksi kuin ennen\noli. Onpa tosiaankin tämä oikein tukalista tukalin kohtalo olla\nluovutettuna, ei omistaa omaa itseään, olla oikeudettomana ja voimaton\ntahdossaan kuin eloton kappale niin, että kun omistaja tulee, niin\ntäytyy vaan seurata samoin kuin vehriäisellä laitumella iloisena\nröhkivän ja syöskentelevän sian täytyy seurata teurastajaansa! Mutta\ntuo teurastaja, se onkin paholainen, se henki, joka kaikesta tuomitusta\nsielustaan vihaa sekä Jumalaa että ihmisiä, ja jonka elämä on paljasta\npahan-tekoa ja ilonsa ja lohduksensa nähdä ihmisiä piinattavan.\nVähäisen hetken perästä on maa halkeava ja pitkät, terävät kynnet\npistäytyvät esille...\n\nBård riensi läpi myrskyn kuin pelkäävä lintu. Ja hän ryntäsi papin\nkonttoriin tuijottavin silmin ja suu ammollaan, kokien ilmaa läähöttäen\nsaada ääneensä: \"pelasta minut, pappi!\" Pappi nousi paikalla: tuo mies\non varmaankin hullu. Mutta sitten juolahti hänen mieleensä, että se\nonkin Bård, tuon vaalean rouvan poika. Ja pappi nyökäytti keveästi\npäätänsä ikäänkuin omille mietteilleen ajatellen: vihdoin tuli hän.\n\nHän sai Bård'in siksi tyyneytymään, että tämä voi puhua. Ja niin\nrupesikin hän kertomaan. \"Mutta sitä mitä minä nyt puhun\", sanoi Bård,\n\"ei saa kenenkään tietää!\" \"Sitä mitä sinä sala-ripillisesti ilmaiset\nminulle\", virkkoi pappi, \"ei saa kutkaan muut tietää kuin yksin\nJumala.\" \"Vaikkako ilmaistavan laatu olisikin kaikista pahinta?\" --\n\"Niin se on, vaikka se olisi pahimmasta pahempaa.\"\n\nJa Bård kertoi. Mutta koht'ikään kavahti hän seisoalleen. \"Tässä ei ole\naikaa pitkiin puheisiin; sano vaan minulle, pappi, voitko lumota\npaholaisen?\"\n\n\"Sinä et tiedä mitä sanotkaan,\" huomautti pappi. \"Niinpä, paha kyllä\",\nvastasi Bård. \"Tänä päivänä, tänä iltana tulee paholainen minua\nperimään; sillä se omii minun, se on kauppa-sopimuksella saanut minun\nomakseen.\" ... \"Oletko _sinä_, joka olet noin nuori --?\" \"En minä,\nmutta toinen, _toinen_ on luovuttanut minun!\" -- \"Toinen? Kuka toinen\non voinut luvata sinun paholaiselle?\" kysyi pappi kummastuen. Bård ei\nollut kuulevinaankaan.\n\n\"Nyt ai'on vaan kysyä sinulta\", jatkoi Bård, \"pitääkö sellainen kauppa\npaikkansa? Onko muilla oikeus tehdä minun kanssani sillä tavoin?\"\n\"Oikeudesta emme tässä rupea puhumaan\", virkkoi pappi. \"Mutta josko\nkauppa seisoo, se riippuu taas siitä, kuka toinen ihminen sinun on\nluvannut.\" \"Se oli ... mutta onko varmaa, ett'ei vaan kukaan saa sitä\ntietää?\" -- \"Epäiletkö sitä?\" -- \"Oh, ei, se on tosi... Niin aivan, se\noli ... se oli oma äitini.\"\n\nPappi oikein säikähti. Onko moinen mahdollista? Voiko nainen mennä niin\npitkälle? Saattaako äiti luvata oman lapsensa paholaiselle? eikö ole\nkirjoitettuna, että se on mahdotonta, jotta äiti voisi unhoittaa\nlapsensa? Toden totta on ihmissydän hirmuinen, kamala kapine, täynnä\nilkeitä metkuja ja salaisia pahoja juonia, jumalattomia ajatuksia ja\nperkeleellisiä haluja uhkuva sopukka; mutta sittenkään ei hän olisi\ntuommoista arvannut ajatella. \"Kerro\", sanoi hän Bård'ille. \"Jos tuo on\ntotta, niin on se tosiaankin surullinen tapahtuma. Kerro kaikki ja\njoudu hyvissä ajoissa; jos paholainen tulee, niin ei hän ainakaan tule\nennen kuin puoliyön aikana.\"\n\nBård rauhoittui vähän ja rupesi kertomaan. Hän puhui kaikki mitä hän\noli äidiltänsä kuullut, ja sitten kertoi hän itsestään. Ja siinä\nkertoellessaan juolahteli hänen mieleensä monia itse kokemiansa\nasioita, mitä milloinkin, ja hän oivalsi nyt, että nämä olivatkin\nolleet viittauksia ja enteellisiä varoituksia siitä, mikä häntä kohtaa;\nne olivat olleet enimmiten unia ja muita semmoisia aaveita. Ennen ei\nhän vielä ollut ottanut noita huomioonsa; mutta nyt puheli hän näitä\nasioita oikein kovassa tuskassa, ja tällä uudella tavalla otaksuen\nselvisivätkin nuo enteet perustaviksi ja aivan kummallisiksi. Ja pappi\nuskoi yhä totisemmin sitä mitä Bård kertoi ja yhä synkemmiksi siis\nkävivät hänen ennestäänkin kovan-näköiset silmänsä. Mokomaa\nilkeysjuttua ei hän ollut koskaan kuullut!\n\n\"Nyt tiedät kaikki pappi\", virkkoi Bård, \"sano Jumalan tähden nyt\nminulle, josko moinen kauppa voipi pitää paikkansa.\" Pappi oli hetken\naikaa ääneti, mutta sitten lausui hän: \"Kyllä.\"\n\nBård oli kyllä itsekin niin ajatellut; mutta kuitenkin oli kovaa kuulla\nsitä vahvistavan sellaisen miehen, joka ainakin sen tiesi. \"Ei, ei,\"\npyysi hän, \"se ei _ole_ totta! semmoista ei _voi_ meidän Herramme\nsallia.\"\n\n\"Ethän toki tahtone mestaroida Jumalan säädöksiä?\" kysyi pappi. \"Aiotko\n_sinä_ sanoa Jumalalle: se ja se on oikein, ja sen olet Sinä luvannut,\nmutta sitä tai sitä et Sinä saa tehdä? Tahtooko savi opettaa\nsavenvalajaa? aikooko luotu määritellä lakia Luojalle?\" Bård tunsi\nhäpeävänsä; \"ei, ei, ei niin,\" sanoi hän, \"mutta minä en ymmärrä --\"\n\n\"Ymmärrä! ymmärrä!\" matki häntä pappi pyhässä harmissaan. \"Vai niin,\nsinä tahdotkin ymmärtää Jumalan ajatuksia? aikonet ruveta neuvojaksi\nJumalan säädöksille? Sinä, maan matoinen, sinä poloinen, joka et ole\nedes senkään arvoinen, että Herra tallaisi sinun jalkainsa alle, sinä\nhuono astia, täynnä syntiä ja viheliäisyyttä, sinä, joka jok'ikinen\nhetki elämässäsi olet ilkeillä synneilläsi ansainnut tuhannen kertaa\nhelvetin, sinä tahdot ylvästellä Pyhästä Taivaasta, sinä tahdot\nymmärtää hänen tahtonsa? Totisesti, jos perkele tällä hetkellä astuisi\nesiin ja ottaisi sinun elävänä, olisit sen kyllä ansainnut.\"\n\nBård pelkäsi. Tälläistä ei hän ollut ajatellutkaan. Noin mahdikasta\npuhetta ei hän ollut ikänä ennen kuullut. \"En sitä tarkoittanutkaan\",\nvirkkoi hän sävyisästi, \"mutta yritin vaan päästä selville siitä, josko\näidillä voi olla oikeutta...\"\n\n\"Kunnioita isääsi ja äitiäsi!\" muistutti pappi, \"sinulle ei ole\nluvallista tuomita heidän tekemisiänsä, vaikka ne näyttäisivät\nkuinkakin kummallisilta. Oikeastaan et sinä tosin ole pahempi kuin\nmuutkaan. Perisynnin kautta olemme me kaikki paholaiselle luovutettuja!\nSinä kieltäydyt hyväksymästä sen, mitä äitisi on tehnyt. Yhtä hyvin\nvoisit olla hyväksymättä että äitisi on sinun siittänyt ja\nsynnyttänyt; sillä sen teki hän myöskin kysymättä sinulta. Huomaa,\npoika, ja ajattele perään! Kaiken sen mitä perintönä vanhemmiltasi\nsaat, on sinun ottaminen vastaan, juuri kuin ne tulisivat Jumalalta,\npitää ne Jumalan lahjana taikka Jumalan rangaistuksena; synnin,\nsairauden, kuoleman ja kaikki täytyy sinun vastaan ottaa, ja jos\nnapiset, niin napiset sinä silloin Jumalaa vastaan, joka sinun on\nluonut! Jokainen lapsi, joka syntyy maailmaan, on syntynyt synnissä, ja\nJumalan epäsuosiossa, perkeleen lapsena ja omaisuutena, eikä kenenkään\nkäy valittaminen sitä, että hän tuomitaan, mutta Jumalan viisautta\ntulee ylistää itse helvetissäkin; sillä helvetti on meidän oikea\nperintömme; sinne me luontoperäisyytemme mukaan kaikki kuulumme. Mutta\nse joka tulee pelastetuksi, hän pelastuu Jumalan ansaitsemattomasta\narmosta ja sen ihmeen kautta, joka on kaikkea ymmärrystä ylevämpi,\njonka tähden ei itse ijäisyyskään ole oleva liian pitkä aika siihen,\nettä oikein kiitettäisiin Jumalaa tälläisestä ansaitsemattomasta\nhyväntekeväisyydestänsä; mutta se joka joutuu helvettiin, sanokoon:\ntosiaankin nautin minä nyt oikeaa osaani ja sitä kuin olen ansainnut;\nmutta Jumalan oikeudella ja pyhyydellä ei ole ollenkaan määrää.\"\n\nBård masentui yhä enemmän ja enemmän. Tätä ei hän ollut milloinkaan\ntietänyt.\n\n\"Ja sinun\", jatkoi pappi, \"sinun täytyy enemmän kuin muiden kerjätä\narmoa ja nöyrtyä Jumalan vanhurskaudelle, sinä joka kaikkena\nelin-aisanasi olet elänyt synnissä ja pahuudessa ja kaikin tavoin\nvastustellut Jumalan tahtoa! Ole varma siitä: koska Jumala antoi\näidillesi vallan tehdä moisen kauhu-teon sinulle, niin näki Hän jo\nedeltäkäsin, että sinusta oli tuleva semmoinen jumalaton mies, joka on\nansaitseva enemmän pahaa, kuin moni muu, ja niin siis teki hän\nainoastaan oikein sinulle, kun hän salli sinun annettaman paholaisen\nvaltaan.\"\n\n\"Mutta ... mutta ... Anna? mitäs pahaa hän on sellaista tehnyt, että\nhänenkin täytyy joutua tälläiseen onnettomuuteen?\"\n\n\"Sitä, olisiko hän tehnyt mitään erityistä pahaa, emme voi tietää;\nmutta sen me tiedämme, että jos Jumala on kerran lähettänyt hänelle\ntämän, niin on Hän katsonut hänen sen tarvitsevan sielunsa\npelastukseksi.\"\n\nNyt ei Bård tietänyt enää mitään neuvoa. \"_Pitääkö_ minun siis mennä\nhelvettiin tänä yönä?\" kysyi hän toivotonna.\n\nPappi katseli äänetönnä häneen, ja kun hän näki tuon nuoren miehen\nolevan nöyrtyneen, lausui hän:\n\n\"Jos sinä tuota päätä joudutkin helvettiin, niin ei sinulla ole siihen\nmitään sanomista. Mutta koska Jumalan tahto on, että niin moni kuin\nsuinkin mahdollista irtautuu paholaisen kynsistä ja kavaltaa häntä\nsielunsa suhteen, niin varmaan siis on sinullakin oikeus koettaa\npelastamistasi, vaikkapa kohta paholaisella olisikin suurempi oikeus\nsinuun kuin useimpiin muihin ihmisiin. Mutta jos toivot pelastua, niin\non sinun ensi työksi sydämmesi vakaisuudella kumartuminen ja\nnöyrtyminen Jumalan edessä ja antautuminen tykkänään Hänen\nhuostaansa...\"\n\n\"Kyllä, kyllä! minä teen niin! minä teen niin!\"\n\n\"Nöyrry Jumalan edessä tunnustaen, että mitä ikänä Hän tahtoo tehdä,\nniin on Hän aina oikea ja pyhä, mutta sinä olet syntinen, joka et\nansaitse muuta kuin helvetin...\"\n\n\"Kyllä, kyllä!\"\n\n\"Hän on se, jolla on kaikki oikeus ja voima taivaassa ja maassa niin,\nettä vaikka sinä olisit suurin pyhimys ja Hän tahtoisi tuomita sinun,\nniin tekisi Hän siinä ainoastaan oikein eikä sinulla olisi vähääkään\nkerskuttavaa, vaan olisi sinun nöyrtyminen ja ylistäminen Hänen\nnimeänsä sekä häpeäminen omaa kurjuuttasi, että sinä olet Hänen\nedessään vähempi-arvoinen kuin viheliäisin on Leviitan rinnalla.\n\n\"Aivan niin...\"\n\n\"Ja sinun täytyy rukoilla armoa kaikkien synteisi tähden ja erittäinkin\nsiitä, mikä on kaikista pahin synti, nimittäin: että sinä olet\najatellut ylvästelevästi ja uppiniskaisesti Jumalaa vastaan sekä\nyrittänyt ymmärtää ja tuomita Hänen korkeita ajatuksiansa, neuvoansa ja\nHänen viisasta tahtoansa.\"\n\n\"Minä rukoilen, minä rukoilen...\"\n\n\"Senkin synnin tähden, joka on sitä lähinnä suurin, nimittäin: että\nsinä olet ajatellut pahaa vanhempiasi ja varsinkin äitiäsi vastaan,\njota tuomitsemaan sinulla ei ole ensinkään oikeutta, mutta olet\nvelvollinen rakastamaan, kunnioittamaan ja tottelemaan häntä vielä\nsittenkin, vaikka hän antaa sinun paholaisen haltuun.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, kaikkien --\"\n\n\"Vilpittömästi ja vapaaehtoisesti tulee sinun nöyryyttää sydämmesi\nJumalan ja vanhempiesi edessä, tunnustaen: minä yksinäni olen syntinen\nja olen siis ansainnut kaikkea pahaa ajassa ja ijankaikkisuudessa;\noikein he tekevät tuomitessaan minun tähän kaikkeen, ja kaikesta\nsielustani kunnioitan minä Sinua; mutta jos Sinä, suuri, ijankaikkinen\nHerra Jumala! ansaitsemattomasta armostasi tahdot pelastaa minun, niin\nai'on minä koko elinaikanani olla uskollinen palveliasi ja kiittää\nSinua ijankaikkisuudessa siitä, että Sinä olit niin äärettömän hyvä.\"\n\nMyrskyn viima vingutti seiniä ja ikkunalasia, rasketta ja outoa huminaa\nkuului ulkoa, portti-pielet ja aidan seipäät ulvoivat kummallisesti; tuo\nkaikki siis oli ennettä siihen, että oikea rajuilma uhkaili nousta ja\ntämä oli Bård'in mielestä paha merkki ja aavistus. Tälläisellä\nilmallahan paholainenkin on varmaan liikkeellä... Hän kuunteli kyllä\npapin sanoja, mutta enemmän kuitenkin humajavaa myrskyä ja mitä\nvinhemmäksi myrsky yltyi sitä ymmärtämättömämmäksi kävi Bård.\n\"Polvillesi!\" huusi pappi nyt, koska tuulen kammoittava vihma rupesi jo\nläpi huoneen ulvomaan, \"laske polvillesi! nöyryyttäen itsesi Jumalan\nedessä.\" Bård laskihe polvilleen, vaikka tuo tuntuikin hänestä\nvaikealta ja hän huusi hätäilevänä: \"Sydämmestäni nöyrryn ja kumarrun\nminä Jumalan edessä; Hänellä on oikeus...\"\n\n\"-- Jumalan ja vanhempaisi edessä;\" oikaisi pappi ankarasti.\n\n\"Jumalan ja vanhempaini edessä; heillä on oikeus ja voima tehdä\nminulle, mitä he tahtovat; mutta minä olen syntinen ja olen siis\nansainnut sen, ja vaikka he työntäisivät minun helvettiin, niin tahdon\nkuitenkin ylistää heitä suuresta armostaan ja yhäti olla heidän\nuskollinen palveliansa\"... Hän katseli pelkäävänä ylös. \"Onko se niin?\"\nkysyi hän.\n\n\"Luullakseni tarkoitat sinä: oikein. Anna itsesi nyt Jumalan haltuun\nrukoillen armoa!\"\n\n\"Minä annan itseni Jumalan haltuun ja rukoilen armoa\", oihkui Bård\nsuuressa hädässään. Ja sitten kysyi hän papilta: \"onko se oikein?\"\n\"Nouse seisoallesi, poikaseni\", vastasi tämä. \"Ja nyt täytyy sinun\npelastaa minut!\" pyysi Bård. \"Nyt koetamme tehdä mitä voimme,\" vastasi\npappi. \"Jumala vapahtakoon sinun totisesti kaikista synneistäsi!\"\n\n\"Mutta,\" lisäsi pappi, \"saadakseni varmuuden siitä, että sinulla on\noikea totisuus ja vilpitön aikomus, niin on sinun lupaaminen minulle\ntäällä kahden kesken suusta suuhun, että jos sinä pelastut, niin annat\nkolmannen-osan kaikesta mitä perintönä äidiltä tulet saamaan, sille\nkirkolle, missä sinä pelastetaan, -- Jumalan kunniaksi ja kurjan\nsielusi lunastukseksi.\"\n\n\"Sen lupaan minä ... niin totta kuin pelastun ... niin totta kuin\nodotan Jumalan armoa,\" vakuutti Bård.\n\nPappi istuutui kirjoittamaan. Hetken perästä pisti hän paperin esille,\nsanoen: \"tähän olen kyhännyt lahjakirjeen; kirjoita sen alle!\" Bård\ntarttui pännään ja piirsi ristin; pappi kirjoitti sitten siihen Bård'in\nnimen. \"Aivan niin Jumalan nimessä\", virkkoi hän vielä ja nousi\nseisoalleen.\n\nIlta kului hitaasti. Pappi veti takin yllensä ja otti vanhan kirjan,\njota nähdessään Bård hyvin ilostui; sillä hän luuli, että tuo nyt on se\nmustakirja; sitten otti pappi kirkonavaimen ja lyhdyn sekä käski\nBård'in seurata mukanaan. \"Alttarin vieressä olemme me paremmassa\nturvassa kuin täällä\", sanoi pappi; Bård huomasi hänen olevan vaalean.\nJa he lähtivät.\n\nMutta poistuttuaan vähän matkaa pappilan rakennuksesta, ilmautui metsän\nsynkeästä siimeksestä kaksi naista, jotka rupesivat äänettöminä heitä\nseuraamaan. Toinen naisista nojausi toiseen ja heidän kulkemisensa kävi\nkovin vaikeasti. Mutta kirkkoon sitä nyt vaan suunnitettiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlma oli hirmuisen ryöppyinen. Kadut olivat tyhjät ja huoneet suletut;\nmyrsky viuhui suhisten ja järveltä kuului kummallinen pauhina,\nikäänkuin syvyydessä sohiseva käheä ääni. Pappi pääsi töin-tuskin\ntakkineen kävelemään; mutta Bård koki lujasti pitää kiinni hänen\nkädestään ja oli mielestään näkevinään jok'ainoan päädyn päättehestä ja\njoka huoneen taustalta paholaisen kurkistelevan liehutellen\nnahkasiipiään ja heilutellen sarviaan. Koskaan ei kirkkotie ollut\ntuntunut hänestä näin pitkältä.\n\nVihdoin pääsivät he perille. Pappi otti avaimen esille ja avasi\nvakaasti oven; lukko kumahti oudosti ja salparauta rääkäsi\nkummallisesti. Kirkossa oli kaikki kammoittavan hiljaista; mutta kohta\ntunsivat he ikäänkuin jostakin kellarista lemuavaa, tuoreen tympeää ja\nkäryltä-hajahtelevaa löyhkää ja jok'ainoalle jalan-kapsaukselle raikui\nylt'ympäriinsä jokaisessa holvissa ja nurkassa kumahtelevia kajahduksia\nniin, että olisi luullut siellä paljon väkeä kävelevän. Täällä tuntui\nnyt siltä, kuin myrskyn riehuna olisi kuulunut kaukaa, mutta yhä\ntaukoamattomammasti ja painavammasti sen jymisevä ääni kuitenkin soi;\nse oli ikäänkuin ukkosen jyminä vuoriharjun takaa, mutta johon ääneen\non kuitenkin aukkoin ja ullakkoin läpi kulkiessaan yhtynyt\npitkäsointuista ulvontaa. Bård tunsi kylmän hien valuvan kasvoiltaan ja\nhän piti lujasti kiinni papin kädestä. Mutta hän tunsi sen käden, mistä\nhän piti kiinni, vapisevan.\n\nKirkon-permanto ei tahtonut loppua ollenkaan. Oli ikäänkuin he olisivat\ntallustelleet aina samassa paikassa edistymättä vähääkään. Kylmiä\ntuulauksia puuskui heitä vastaan; jotka tuntuivat ikäänkuin\nleuhottavien käsien vihmalta tai näkymättömän hornan-nielun\nhengähdyksiltä. Valkoisia lakanoita haamoitti vilahduksella näkyviin ja\npiiloutuivat taas patsaiden ja muurinkulmien taakse, ja näiden\nyläpuolella sekä ylt'ympäriinsä kattoholveista kuului ikäänkuin\nväkinäisiä siipien-pyrähdyksiä. Tuo heikko lyhtyvalo vilkutti hämärästi\npenkki-riveihin ja jätti suuria, levottomia varjoja, jotka muuttivat\nmuuttamistaan paikkaansa ja milloin hämmentyivät seinillä vallitsevaan\nsynkkään pimeyteen. Vihdoin viimein saapuivat he alttarille. Bård\nhenkäisi syvästi ja tunsi helpotusta. Nyt olivat he perillä. Tässä\npyhässä paikassa pitäisi ainakin olla turvassa, varsinkin kun pappikin\non mukana. Nyt viritti pappi kynttilän alttarille ja käski Bård'in\npolvistua alttarin viereen. Bård totteli käskyä nöyrästi ja siinä oli\nhän nyt kumartuneena puoleksi lymyten papin viitan suojaan. Pappi\nkäännyikse selin alttariin ja kiersi kädellään suuren piirin\nympärillensä ilmaan, teki ristinmerkkiä joka taholle ja rupesi\nrukoilemaan. Hän pyysi ensiksikin Jumalan antamaan anteeksi sitä että\nhän tuli esille Hänen alttarillensa näin syntisen miehen kera, joka\nkoko ilmoisen ikänsä on elänyt ilman kuritusnuhdetta ja ilman uskoa;\n\"mutta nyt on hän nöyryyttänyt itsensä ja antautunut Sinun huostaasi ja\netsii täällä nöyrästi Sinun armoasi; sentähden rukoilen minä hänen\nedestänsä pyytäen Sinua, että äärettömästä laupeudestasi pelastaisit\nhänen tuosta suuresta hädästä, missä hän nyt on, sekä olisit meidän\nkummankin luonamme tällä hetkellä ja vapahtaisit meidät molemmat, mutta\nerittäinkin hänen perkeleen vallasta ja pahasta kavaluudesta.\" Ja hän\nrukoili kauan ja kauniisti, pyytäen, siunaten ja toivottaen rauhaa.\n\nBård tunsi hyvän voiman jokaisesta sanasta. \"Poum --!\" kuului hiljaa ja\nlempeästi kirkontornista; se oli kellon sointu; mutta Bård'in mielestä\nkuului tuo ikäänkuin Herran vastaukselta. Vaan heti tämän perästä\nulvahti taas kamalasti ikäänkuin iva-vinkunalla eräässä torni-aukossa.\nJa myrsky yltyi; kirkko humisi ja seinät jymähtelivät kummallisesti.\nPappi otti kirjan ja rupesi lukemaan. Tuo oli varmaankin mustakirja;\nsillä Bård ei ymmärtänyt siitä ainoatakaan sanaa. Mutta kuitenkin\ntuntui se hänestä oikein tenhoavalta. Sanat olivat niin voimallisia,\nettä niiden täytyi peloittaa paholaista. Mutta mitä pitemmältä pappi\nsitä luki, sitä enemmän rupesi hänen äänensä vapisemaan. Nyt varmaankin\ntulee pian! Bård siirtyi yhä likemmäksi ja likemmäksi alttaria. \"Poum\n-- paum!\" kumisi taas kirkontornissa; mutta myrsky pauhasi niin, että\ntuo soitahdus tuskin kuului. Oli aivan kuin hyvät ja pahat vallat\nolisivat keskenään taistelleet. \"Lue nyt 'Isä meidän!'\" kuiskasi pappi;\n\"nyt tulee ankarin taistelu!\" Nyt oli Bård peloissaan. Hän rupesi\nlukemaan hiljaa itsekseen; mutta se ei luistanutkaan, se meni aivan\nväärin. Hän alkoi uudestaan, mutta päästyään viidenteen rukoukseen\nhajosi hänen ajatuksensa. Mikä tuolla ulkona noin humisee? Kuka noihin\nseiniin niin jymäyttelee? Ja mitä on tuo kummallinen möhinä ja surina\ntuolla selkänsä takana? Kukaties ovat pikku-perkeleet päättäneet\nleikitellä hänen kanssaan tänä iltana. Niitä istui hänen takanaan\npenkin-sarjoilla pitkissä riveissä, ikäänkuin pöllöhaukkoja tahi\nkissoja; hän oli näkevinään niitä; hänen mielestään oikein tuntui:\nmiten niiden silmät kiiluivat keltaisena tulena pimeästä. Kirkko oli\ntäynnä kummituksia ja perkeleitä, jotka istuivat vaanien, hijoen\nkynsiään ja järsiskellen selkäänsä; ne odottavat! ne vaanailevat! Hän\nluki \"Isä meidän\" uudestaan ja uudestaan eikä ensinkään huomannut:\nmenikö se oikein vai väärin. Ja pappi messusi messuamistaan niin, että\nkirkko kumisi, ja säveleet kaikuivat kauttaaltaan, kajahdellen seiniin\nja sointuivat raikkaina takaisin.\n\nHui, miten jyskää. Tuleeko paholainen lattian kautta esille?\nTulikiveltä, käryltä ja katkulta jo lemahtelee... Hän tarttui molemmin\nkäsin alttariin vetäytyen yhä likemmäksi ja likemmäksi sitä. Kumma ja\nkauhu! Koko kirkko tuntuu vajoavan maahan, vajoavan maan sisään. Ei; se\nei pysy kohdallaan. Se kukistuu perustuksiltaan, se soutuu, se heiluu\nja kelluu kuin laiva merellä... \"Poum!\" kumisi taaskin ratisten ja\nvoivottaen ikäänkuin kaukaa vuoriharjulta kuuluen; \"pium! paum!\"\n\"Olkoon nyt Jumala meidän kanssamme\", toivotti pappi. Hän pukeutui\nmessukasukkaan ja teki ristinmerkkiä ilmaan. \"Rukoile Jumalaa nyt\nanteeksi-antamaan syntisi; sillä nyt koht'ikään ne sinua raskaimmin\npainavat\", sanoi hän. Ja Bård rukoili. Pappi otti kalkin käteensä ja\nsitä esillä pitäen rupesi hän vapisevalla äänellä veisaamaan\nJesuksesta Kristuksesta, joka ajoi ulos perkeleet ja salli niiden\nmennä sikalaumaan Genesaretin järven rannalla. Bård ajatteli\nkauhistuksella syntejään, aina niistä ensimmäisistä ruveten, kun hän\noli kosio-leikkisillä kadulla tyttö-hattaroiden kera, tappeli poikien\nkanssa ja teki ilkeyksiään matkustajille, niihin viimeisiin asti, kun\nhän purjehti merellä ollen villi heittiö, tappeli ja löi ihmisiä\nturmiolle, joi ja viekotteli nuoria tyttöjä. Heidän huutonsa ja\nvalituksensa kuuluvat nyt Taivaaseen, kukaties voimallisemmin kuin\nhänen rukouksensa.\n\nHuumauksen-tapainen jyminä kumisi läpi kirkon. Bård kavahti\nsäpsähdyksellä seisoalleen ja tarttui kiinni alttariin, pusertaen niin\nlujasti, että sormensa-päitä karvasteli: \"nyt tulee paholainen!\"\nHumisi, jyskyi, ruskui ja rauskui joka taholla ja selvästi tuntui, että\nkirkko ei enää seisonutkaan perustuksillaan... Ja lattiasta hänen\njalkainsa alla sekä ylt'ympäriinsä seinistä kuului ikäänkuin kynsien\nraaputusta, ruumiit kellarissa romistivat kovasti arkkujensa-kansia; ne\nodottavat vierastansa! Pelon huumaamana vanui Bård lujasti papin\ntakkiin. Huone pimeni yhä ja kynttilät paloivat sinertävän keltaista\nvalkeaa; nyt rupesi kirkko tärisemään; kuiskutusta ja suhinaa joka\nnurkassa ja sopessa; suuri valaskala tulisine silmineen rötköttää\navo-suin kuorin-ovella aikoen niellä hänen julmaan kitaansa! se on nyt\nse paholainen! Tuo on se paholainen! Se isoni isonemistaan ja tuli yhä\nrumemmaksi ja rumemmaksi; pitkillä käsillään, jotka kärmeen tavoin\nvenyen matelivat lattiaa myöten yhä likemmäksi ja likemmäksi, tahtoi\ntuo hirmu tarttua kiinni Bård'in jalkoihin; läpi kirkon kumisi ja\njyskyi kovin kamalasti, ikäänkuin ruumisarkun kansinauloja olisi\nkiinni ta'ottu... \"Pakene täältä, sinä paha henki!\" ärjyi pappi\nkuolemantuskaisena, \"tämä mies on antanut itsensä Jumalan haltuun!\" --\n\nRaivoisasti huudahtaen kuului erään naisen ääni ja kiiruhtava,\nhoiperteleva astuskeleminen kopsui permannolla. \"Minä _tahdon_! -- minä\n_tahdon_ olla hänen luonaan! Minun saa tuo paholainen viedä, mutta ei\nhäntä!\" huusi tuo ääni, ja kaksi naista ryntäsihe alttarille. Toinen\noli Gunhilda, kamalan-näkoinen, sinisen vaaleine ontevine poskineen;\nhiuksensa riippuivat suortuvina vesittyneiden silmiensä edessä; toinen\ntaas oli Anna, kalpea kuin ruumis. Jäykkä kasvoisena ja kankein silmin,\njotka näyttivät palavina kuin tulikeihäät, piti pappi kalkkia ja kirjaa\nesillä heihin päin, siunaten ja kiroten niin, että se oikein sähisi\nheidän silmissään: \"paetkaa täältä, te naishaamuiset perkeleet!\" Ja\neivätkä he siis saaneetkaan tulla aivan Bård'in luo. Silloin lysähti\nGunhilda kyyryksiinsä, vaipui puoleksi takaisin nojautuen hervotonna\nAnnaa vasten. Mutta Annakaan ei enää jaksanut. Hän laskihe varovasti\nGunhildan permannolle, lankesi itse polvilleen hänen viereensä ja alkoi\nlukea: \"Isä meidän\", -- puoleksi houreissaan ja puoleksi ajatuksella\nsiten osoittaaksensa papille, että he ovatkin ihmisiä eikä kummituksia.\nSilloin joutui pappi hämillään seisoa töllöttämään. Hän tunsi itsensä\nsamalla sekä hämmästyneeksi että iloiseksi. Kun Anna ehti kolmanteen\nrukoukseen, alkoi kello lyömään kahtatoista. Ja kun \"Isä meidän\" oli\nlopussa, löi kello viimeisen eli kahdennentoista kerran. Puoliyön-hetki\non siis ohitse. Pappi huokasi syvästi, nojausi vapisten alttaripöytään\nja pyyhki hikeä otsastaan. \"Pelastettu!\" sanoi hän. Bård ryömi\npolvillaan papin luo ja pusersi hänen käsiään --: \"Kiitoksia! Jumala\nsinua tästä kaikesta ijäisesti palkitkoon!\"\n\nGunhilda vavahteli. Hän oikaisihe seisoalleen: \"Pelastettu --?\"\nkuiskasi hän. \"Jumalan olkoon kiitos ja ylistys...\" Hän vaipui taas\nhervotonna maahan. Ja kun Bård tuli hänen luokseen, oli Gunhildan\nelon-henki jo sammunut. --\n\nNuo molemmat nuorikot olivat polvillaan ruumiin vieressä. Pappi seisoi\nheidän takanaan kynttilä kädessä. Ja sitten hän lausui: \"Saiko äiti\nitse antaa nyt sielunsa lapsensa edestä? Sitä emme tiedä. Mutta Jumalan\ntuomiot ovat kaikki oikeita, hänelle olkoon kiitos ja kunnia. Amen.\"\n\n\n\n"]