[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fehhWyHOqiwuP7ctKrjZA7juodEb6aPjxNx39IACnUgs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},483,"Saloilta ja vesiltä I-II","Wetterhoff, Onni",1835,1892,"483-wetterhoff-onni-saloilta-ja-vesilta-i-ii","483__Wetterhoff_Onni__Saloilta_ja_vesiltä_I-II","Metsästys- ja pyyntiretkiä","tietokirja",[14],"seikkailu",[],"fi",1883,1887,37172,245212,false,35767,[24],"Hunting stories",[26],"Adventure","\"Saloilta ja vesiltä: Metsästys- ja pyyntiretkiä\" by Onni Wetterhoff is a collection of hunting and fishing stories written in the late 19th century. The work features detailed accounts of various hunting expeditions and experiences in the Finnish wilderness, particularly focusing on the legendary hunter Eero Juhani Heinäkangas and his essential encounters with bears, wolves, and other game. The narratives encapsulate the essence of hunting culture and practices during that era, making it a compelling read for those interested in outdoor adventures and historical accounts of Finnish nature.  The opening portion sets the stage by introducing the intent behind the book: a recounting of hunting experiences by Wetterhoff and his contemporaries, particularly around the bear hunts of Hämeenlinna, Finland. It begins with an engaging preface explaining the circumstances of a bear hunting group and highlights Eero Heinäkangas, who shares his memories and rich experiences from a life devoted to the hunt. Through his reminiscing, the readers gain insights into historical hunting techniques, the biodiversity of the Finnish forests, and an appreciation for the animal kingdom during a time when some species were on the brink of extinction. The portrayal of Heinäkangas' character provides a vivid perspective on the values of courage, tradition, and respect for nature that resonate throughout the collection. (This is an automatically generated summary.)",[],341,"Teos on kokoelma kertomuksia ja kuvauksia metsästys- ja kalastusretkiltä eri puolilla Suomea ja Baltiaa. Kirjoitukset esittelevät 1800-luvun lopun pyyntitapoja, kuten hylkeenpyyntiä ja sudenajoa, sekä tallentavat samalla katoavaa eräperinnettä ja luonnonelämää.","Onni Wetterhoffin 'Saloilta ja vesiltä I-II' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 483. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SALOILTA JA VESILTÄ I-II\n\nMetsästys- ja pyyntiretkiä\n\n\nKertoili\n\nONNI WETTERHOFF\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1887.\nOulun Uudessa Kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI OSA:\n\nSuomentajalta\nEsipuhe\nEero Juhani Heinäkangas ja hänen karhumajansa Hämeessä\n\nII OSA:\n\nOnkimaretki Kankaisten järvelle\nPuutis'en ilvesajo joulujuhlina 1882\nKokko-Kustaa\nE. Doll'in hylkeenpyyntiretket Liivinmaan rannikoilla\nH. Molanderin metsästysretki vainukoirilla Hirvimäen pitäjäässä\n\n\n\n\n\n\nOSA I.\n\n(1887.)\n\n\n\nSUOMENTAJALTA.\n\n\nHauskempaa ja luonnonraittiimpaa lukemista sekä nuorille että\nvanhoille, kuin tämä kotimaamme urheiluoloja kuvaileva kertomuksien\nkokoelma tarjoo, lienee vaikea löytää. Ruotsinkieliselle yleisölle\ntunnetulla taidollaan on kansalaisemme O. Wetterhoff tässä kuvannut\nniin hyvin sporttimiehen eleensä kuin eräitä kansamme luonteelle\nomituisia piirteitä, jotka jokainen on todellisiksi huomaava. Kaikkialla\nviehättää nimittäin lukiaa tapahtumain ja seikkailujen todenperäisyys.\n-- Missä määrin suomennokselleni, joka useista nähtävistä syistä ei ole\nollut niinkään helppo tehtävä, olen voinut antaa alkukielen\nmiellyttävän ja luontevan asun, sen ratkaiskoon lukia itse. Mutta\nluulen sen ainakin sisällyksensä vuoksi voittavan yleisön suosiota.\n\nSamalla kun toivotan tälle _ensimmäiselle suomenkieliselle_\nurheilukirjalle runsaasti lukioita, niin toivon sen olevan\njonkunlaisena virikkeenä herättämään eloon suomenkielisenkin\nurheilukirjallisuuden.\n\nHelsingissä uuden vuoden yönä 1887.\n\nSuomentaja.\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\nSyynä kirjani kirjoittamiseen oli se, että joukko metsästäjiä. Hämeen\nmetsästysseuran jäseniä, jotka tämän vuoden kolmena alkukuukautena\nmuutamaa susiparvea kestävyydellä hätyyttivät Hämeenlinnan\nlähimmäisissä pitäjissä, antoi allekirjoittaneen huoleksi pitää\npöytäkirjaa metsästyksen tapahtumista. Koska apunamme oli kolme\nvenäläistä sudenajajaa, joiden sudenajotapa lienee heidän kotimaansa\nulkopuolella tuntematon, niin arvelimme kertomuksen retkistämme\nteroittavan tietoja heidän metsästystavastaan, samalla kun\ntodenperäiset metsästyskuvaelmat suovat metsästäjille huvittavaa\nlukemista.\n\nOsaaottajain kertomukset saloilta ja vesiltä merkillisistä\nmetsästys- ja pyyntiretkistä ylensivät noiden laajojen samoiluretkien\nja lepohetkien viehätystä. Sentähden päätimme, että nuo eri seutuja ja\neri aikoja kuvailevat kertoelmat toimitettaisiin omien kertomuksien\nohella painoon.\n\nMetsästyskirjallisuus Itämeren pohjoisissa maissa on köyhänlainen ja\nkun kohta koittanee se aika, jolloin salomaiden suurimmat petoeläimet\n-- karhu, susi ja ilves -- myös näilläkin mailla ovat melkein\nsukupuuton partaalla, niin onhan jo paikoillaan, että tarkemmin kuin\ntähän saakka kerrotaan niiden metsästyksestä. Sopinee odottaa,\nettä metsästys pohjolassa vielä kerran esitetään laajassa\nsivistyshistoriassa, jolle ei voisi olla muuksi kuin hyödyksi,\nettä sitä ennen eri seudut ja eteväin metsämiesten mainetyöt ja\nkokemukset erityisesti kuvattaisiin. Senlaisesta historiasta tulee\npuuttumaan paljo, sillä ajoissa ei ole tehty muistoonpanoja metsäin\nmuinaisesta laajuudesta eri seuduilla, metsänriistan runsaudesta\nja sen vähenemisestä viljelyksen levitessä y.m. Vielä elää moni\nmetsästäjävanhus, jonka muistot saloilta, äsken mainitussa\ntarkoituksessa, sietäisivät tulla säilytetyiksi jälkimaailmalle. Koska\nripeyden harrastus on viime aikoina nähtävästi lisääntynyt, niin\nluultava on, että kaikilla aloilla aletaan innokkaammin näitä asioita\ntutkia, ja että metsästyksen ystävät täällä metsärikkaassa pohjolassa\ntulevat ahkerammin toimittamaan kertomuksiansa painoon.\n\nOlot näyttävät lupaavilta, sillä viime vuosina on useilla seuduilla\nperustettu metsästysseuroja. Vaikkapa näiden yhdistyksien alkuperäinen\ntarkoitus onkin ollut saada huvittavilla metsästysretkillä nauttia\nseuraa, niin voi kuitenkin olettaa, että niiden jäsenet ymmärtävät omat\netunsa ja että kasvava velvollisuuden tunto saattaa heidät toimimaan\nsiihen suuntaan, että metsänvilja pääsee karttumaan, joka juuri voi\ntapahtua petoeläimiä ahkeraan hävittämällä, samalla kun se tarjoo\nmiellyttävää metsästyshupia.\n\nTuntuvan viehätyksen tälle saloilta ja vesiltä saatujen kertomuksien\nkokoelmalle antaa se, että Suomen kuuluisin karhuntappaja, tuo 84:n\nvuotias Eero Heinäkangas on hyväntahtoisesti kertonut mainerikkaan\nmetsäelämänsä muistot ja antanut kirjan arvoa korottavan kuvansa.\n\nOnni Wetterhoff.\n\n\n\n\nEERO JUHANI HEINÄKANGAS JA HÄNEN KARHUMAJANSA HÄMEESSÄ.\n\n\nEERO JUHANI MIKONPOIKA HEINÄKANGAS.\n\nLuonnollistahan on, että Suomen kuuluisain karhunampujain Nestori, 84:n\nvuotias Heinäkangas saa ensi sijan näissä kuvaelmissa. Päätin käydä\nhäntä tervehtimässä kuullakseni vanhuksen omilta huulilta muistoja\nhänen vaiherikkaan miehuutensa ajalta. Eräänä kauniina päivänä\nHuhtikuun loppupuolella matkustin Hämeenlinnasta suomalaisessa\nkirjallisuudessa tunnetun henkilön, nimimerkin P. E:n kanssa, joka jo\nvanhastaan oli tuttu iäkkäälle Heinäkankaalle ja myös kerran antanut\nSuomen Kuvalehteen ukon muotokuvan ja elämäkerran.\n\nP. E. pelkäsi meille tulevan vaikeaksi saada vanhuksen laveammalti\nkertomaan meille urotöistään, sillä hän oli aina ollut enemmän toimen\nmies kuin moni puheen miehistä. Minä toivoin voittavani hänen\nluottamuksensa kertomalla niistä sudenajoista, joita sinä talvena oli\ntoimitettu, ja juuri niillä metsämailla, joilla Eero Heinäkangas oli\nsitkeästi taistellut metsäin kuningassukua vastaan ja vihdoin\nkaatanutkin koko hallitsiasuvun sukupuuttoon. Asiain meno osoittikin\nminun otaksuneen oikein.\n\nKunnioitusta herättävä vanhus otti meidät ystävällisesti vastaan, ja\nkohta olimme vilkkaassa keskustelussa. Hän sanoi, että hän koko talven\nsuurella jännityksellä oli seurannut sudenajoja, ja että hänkin olisi\nkyllä niihin osaa ottanut, jolleivät hänen vanhat jalkansa olisi olleet\nliian kankeat hiihtämiseen. Kertoessani hänelle kuinka sudet useinkin\nolivat saarrettuina, vaan ratkaisemalla hetkellä joko luottamattoman\najoväen tai taitamattoman pyssymiehen hutiloimisen tähden pääsivät\nkarkuun, pudisti ukko huolestuneen näköisenä päätään, samalla kuin hän\nuseinkin jutteli yhtäläisen sattuman omilta retkiltään. Luultua\nvarovaisuutta ei kuultu, ei nähty. Päinvastoin sanoi hän mielellään\nsuovansa, että hänen muistelmansa pantaisiin paperille toisten\nmetsästäjäin huviksi ja painettaisiin yhdessä viime aikojen\nmetsämiesten urotöitä kuvailevien kertomuksien kanssa. \"Mitään tapausta\nkarhunajoilta ei ole unohtunut\", sanoi hän, \"vaan kun on elänyt\nyhdeksättäkymmentä vuotta, niin ovat muistot useat ja vaikeaksi tulee\nniiden järjestäminen; tahdon kuitenkin kertoa kaikki sen mukaan kuin ne\nitsestään muistooni juolahtavat.\" Vähemmin miellytti häntä vastata\nkysymyksiin, jotka eivät koskeneet hänen metsästysmuistojaan;\nystävällisesti hän kumminkin antoi meille tietoja, mistä vain halusimme\nniitä saada.\n\nNoin 1795 vuoden vaiheilla oli hänen isänsä ostanut Hauhon pitäjäässä\nja Heinäkankaan kylässä olevan Heikkilän perintötilan. Maatila oli\nennen muinoin kuulunut Harvialan suureen herrastaloon, johon vielä\nnytkin kuuluu suurin osa Vanajan pitäjää. Hän sanoi sen maksaneen\n90,000 talaria, ja 1,000 talaria teki siihen aikaan 60 riksiä. Eero\nJuhani syntyi 1799. Kylän karjaa kaitsi hän jo 7 vuoden ikäisenä\nyhdessä erään häntä vähän vanhemman naapurinpojan kanssa. Usein viipyi\nhän viikkoja yöt ja päivät läpeensä kylän hiehokarjan kanssa noissa\nlaajoissa iänikuisissa havumetsissä. Uutteraan puhaltelivat pienet\npaimenet tuohitorvihinsa, siten karjasta ulohtaalla pitääkseen\npetoeläimiä, joita siihen aikaan oli paljoa runsaammin kuin nyt ja\njotka useinkin köyhille asukkaille tuottivat kurjuutta ja nälkää, kun\nne saaliikseen veivät joko ainoan hevosen, lehmän tai koko\nlammaslauman. Suurinta vahinkoa saattoivat sudet; vaan muutamina\nvuosina tekivät karhutkin pahoja veritöitä seuduilla.\n\nKolme eri kertaa oli Eero poikasena nähnyt karhun kaatavan eläimiä.\n\nÄänettömänä kauhistuksesta näki hän kerran, kuinka karhu parin sadan\nsylen päässä kaatoi täysikasvuisen hevosen ja kantoi sen sitten uuden\naidan yli. Toisella kertaa oli hän 10:ntä nuorta nautaa yksin\npaimentamassa sydänmaalla ja keskellä päivää istualleen puunrungolle\nnukahtanut, vaan äkkiä herännyt eläinten mölinästä ja nähnyt, miten\nkarhu kauan oli saanut nujuta, ennenkuin sai toisella kämmenellään\nkannosta kiinni, jolloin se heti paiskasikin elukan kenttään.\nTapettuaan lehmän, repimällä auki kaulan, jossa suuret valtimot kohta\nverta vuosivat, raateli karhu utaret ja ahmi ne suuhunsa, repäsi sen\njälkeen vatsan halki ja alkoi työskennellä sisälmyksiä. Koko ajan istui\ntuo 9-vuotias Eero liikkumatonna peljästyksestä; toiset raavaat\nhyökkäsivät monta kertaa pedon kimppuun, joka pahoin repikin useita,\nkunnes ne hännät suorana möykyen pakenivat kotiinsa. Kun karhu oli\nsyönyt itsensä kylläiseksi ja mennyt matkoihinsa, viipyi Eero kauan\nennenkuin pelosta vapisevana hiipi kotiansa. Samanlaisen tapauksen näki\nhän muutamia vuosia vanhempana; mutta silloin hän olikin jo\nuskaliaampi, ja ajoi karjuen ja kiviä heitellen otson pakoon. Lehmän\nutaret olivat jo kuitenkin niin pahoin revityt, että se kotiin tultuaan\nteurastettiin.\n\n1808 vuoden sodan muisti Heinäkangas hyvin. Ryssät kun lähestyivät,\nniin vietiin naiset ja lapset sekä irtaimisto Kontuvuoren erämaahan,\njonne ne piiloitettiin useiksi viikoiksi. Ei hän muistanut että\nveriviholliset juuri muuta väkivaltaa harjoittivat, kuin että aitoista\nryöstivät ruoka-aineet, jotka sentään osaksi maksoivat, ja ottivatpa\nmyös muutamia hevosiakin.\n\nSavutuvat -- pirtit -- olivat hänen lapsuutensa aikana yleiset näillä\nseuduin Hämettä; mutta Heinäkankaan kylän talonväki asui kuitenkin\ntuvissa, joissa oli takat ja lattiat. Hän kertoi vanhempainsa tuvan\nlattian olleen halotuista, päältäpäin veistetyistä kyynärän levyisistä\ntukeista; tupa oli sittemmin poroksi palanut, vaan naapuritalossa olisi\nvielä tupa, joka on rakennettu niin karkeista tukeista, ettei niiden\nvertaisia kylän metsistä enää löydy. Siihen aikaan, tuumaili hän,\nolivat rekien jalakset ja kärryjen pyörät raudoittamattomat, ja\nsellaisilla ajoneuvoilla oli hän useat kerrat matkannut aina Turkuun\nsaakka, liinaa myymään ja suoloja ostamaan.\n\nEero Juhanin isä oli ahkera metsämies. Hän oli haaskalta ampunut ja\nkuopista saanut susia yhteensä 40; mutta ei hän koskaan ollut\nantautunut otteluihin mesikämmenen kanssa. Pikkuruisena poikanulikkana\nsai Eero usein seurata isäänsä, kun tämä lähti metsälle oravien ja\nmetsälintujen ammuntaan. Setältään sai hän 10-vuotiaana vanhan\nratsupistoolin ja sillä hän aloitteli metsästäjäuraansa. Ei hän\nmuistanut koskaan otusta pistoolillaan osanneensa, vaan uutterasti hän\ntuhlaili ruutia isän ruutisarvesta ja riemuitsi pauketta kuullessaan.\nKerran pääsi hän jäniksen jälille ja ampui kahden askeleen matkalta\npäin mäntyyn; jänis otti niin pitkän hypyn että molemmat takajalat\nkatkesivat, ja Eero kantoi metsästä ensi saaliinsa kotiin. Hän oli\nvieläkin aivan vakuutettuna siitä ettei se luoti ollut, joka jänikseltä\nsääret taittoi.\n\nKun Eero täytti 14 vuotta, antoi isä hänelle luodikon ja siitä päivästä\naikain paloi hänen mielensä synkkiin metsiin, joissa siihen aikaan\noikein vilisi metsänviljaa. Mutta nyt kun on metsälintuja niukasti,\nniin on vaikea ajatellakaan sen runsautta niihin aikoihin kun ukko\nHeinäkangas alotti metsästäjäuransa. Hän kertoi muutamana keväänä\nkaukaa kuulleensa selittämätöntä melskettä suon keskeltä eräältä\nkangassaarelta, jolta hän metson soitimen aikana joka vuosi oli saanut\nrunsaan sadon. Pyssyn kantaman päähän hiivittyään näki hän yli 100\nkoppeloa ja joukon metsoja, jotka tappelivat niin että höyhenet\npölisivät. Useimmat koppelot istuivat puissa ja katselivat sieltä\ntaistelua maassa. Paljo oli kukkoja, jotka eivät uskaltaneet osaa ottaa\ntappeluun, vaan pysyttelivät jonkun matkan päässä puiden alemmilla\noksilla, joilta ne helposti tipautteli pienireikäinen luoditko, jonka\nheikot laukaukset eivät soidinta häirinneet. Monena vuonna peräkkäin\nampui hän (vuosittain) noin 30 ja 40, joista enin osa metsoja. Paljo\noli hän ampunut korpimetsojakin, ja niiden eriskummaisesta soitimesta\nkertoi hän, että \"sihinän\" sijasta ääntelivät ne melkein kuin\nlehtokurpat, \"knorria\" huutaen. Vielä toissa syksynä, 83 vuoden\nvanhana, ampui ukko 5 metsoa. Myöhäisinä syksyinä, kun jänis jo oli\nmuuttanut karvansa, vaan maa vielä oli lumetonna, ampui hän joinakuina\nvuosina satakin jänistä. Hatuntekijälle kaupungissa möi hän nahkat,\njotka karvojensa tähden kävivät kaupaksi: mutta jänisten ampuminen ei\nmaksanut latinkia, vaikka hän säästikin ruutia, niin paljo kuin voi.\n\nUseita susia ja ilveksiä oli hän jo 20 vuotiaana ampunut. Hän kertoi\nkuinka suden vahtiminen haaskalla kärsivällisyyttä kysyy. Kaikkiaan on\nhän ampunut 24 sutta ja ryöstänyt 14:sta eri pesästä 70 sudenpentua.\nMyöskin ilveksiä on hän ampunut 24. Kerran metsästä veistinpuita\nhakiessaan tapasi hän kaksi suden penikkaa, isoja kuin vuohenkaritsat;\ntunnittain sai hän juosta niiden perässä, kunnes hän vihdoin kangella\nsai toista hotaista, jonka jälkeen hän helpolla sai toisenkin\nvaltoihinsa. Toisen kerran oli hän taas kesäkuulla etsimässä\nsudenpesää, ja kun hän lähestyi erästä vuorenrotkoa, jota hän jo\nennenkin oli epäillen katsellut, juoksi häntä vastaan 7 sudenpentua.\nHän arveli pentujen kuulleen hänen askeleensa ja luulleen äitinsä\nolevan tulossa. Tälläkin kertaa sai hän useita tuntia niitä ajaa,\nennenkuin ne kaikki sai nuijituksi; hänellä oli pyssy muassaan, vaan ei\nhalunnut ampua, sillä hän odotteli naarassutta, joka kuitenkaan ei\ntullut.\n\nJoulukuun lopulla vuonna 1830 tuli Heinäkangasta tervehtimään tuo lähes\n80:nen vuoden vanha, kuuluisa hirvenhiihtäjä, susivouti Palm, joka asui\nKokkilan kylässä Hauholla. Ei juuri häntä paljoa nuoremman miehen,\nSyrjäntaan kylän paimenen kanssa oli Palm vanhus kiertänyt karhun\navarassa erämaassa, joka siihen aikaan vielä jakamattomana ollen kuului\nmainitun kylän tiluksiin. Syytä on ottaa Heinäkangas mukaansa joukon\nvahvikkeeksi, arvelivat he, kun lähtivät karhun tappoon. Heinäkangas\nmainitsi tämän karhun ainoastaan sentähden, että se oli hänen\nensimmäisensä; hän muisti vieläkin, ettei hän sinä yönä paljo silmiään\nummistanut, sillä ajatus, että hän huomisaamuna pääsee metsälle, piti\nhäntä valveilla. Varhain aamulla vaelsivat nuo kolme miestä\nsydänmaalle. Kun he jonkun aikaa olivat saarrosta tutkineet, näkivät he\netäällä useita korpikuusia, joiden kaikki oksat monen sylen korkeudelta\nmaasta olivat karsitut; Palm selvitti nyt heille että otso oli\nvalmistanut niistä vuoteensa ja että se nyt varmaankin makasi jossakin\naivan lähistössä. Heinäkangas pyysi vanhuksia pysähtymään ja meni yksin\neteenpäin etsimään pesää, jonka hän löysikin. Kun hän oli tullut 15\naskeleen päähän, nousi karhu ylös, vaan saikin samassa luodin\nrintaansa. Tässä tilaisuudessa oli ampujalla vanha suurireikäinen\npiilukolla varustettu sotilaskivääri. Hiljalleen asteli mesikämmen 25\naskelta pesästä ja tuupertui sitten suinpäin maahan. Heinäkangas alkoi\npanna uutta panosta pyssyynsä; mutta hän huomasikin kohta karhun\nkuolleeksi ja huusi tovereitaan. -- Kysyttyämme miltä tuntui ensi\nkarhuntapon jälkeen vastasi ukko: \"Kyllä hän tuo hupaiselta tuntui.\"\nMetsästäjät lähtivät karhua varten hankkimaan kylästä ajoneuvoja, vaan\ntapasivatkin miehen, joka oli matkalla metsästä halkoja noutamaan, ja\nhän nyt vedätti mesikämmenen Syrjäntaan kylään. Koko kylän väki\nkokoontui nyt suureen savupirttiin, jossa kontio kaikkien katseltavana\nlepäsi keskellä maaperäistä permantoa. Karhu oli vanha, mahdottoman iso\nuros.\n\nKannun paloviinaa tarjosi Heinäkangas; tuota ilonestettä oli\njoka talossa niinä hupaisina aikoina, kun viinaa sai polttaa\nkotitarpeekseen. Ukko Palm aukasi karhun, otti sappirakon ja sekoitti\nviinaan tuon tumman ruskean nesteen. Kaikki nuoret miehet joivat tuota\nkarvasta juomaa, saadakseen \"karhun intoa.\" Kysyimme Heinäkankaan\nukolta uskoiko hän että hänen monessa karhuntapossa osoittama\nurheutensa johtui tästä maljasta; mutta nauraen vastasi ukko, ett'ei\nhän luottanut mokomaan lääkkeesen, sillä ei yhdestäkään Syrjäntaan\npojista, jotka olivat siitä maljasta maistelleet, tullut kunnon\nkarhuntappajaa. Ainoa, joka näillä seuduin on karhun kanssa uskaltanut\nantautua otteluihin ja siten kiitosta ansainnut, on Tienhaaran mökin\nEenokki. Eenokki oli 60:n vuoden ikäinen, kun hän ensimmäisen otson\nampui; mutta ainoastaan 6 kappaletta luuli Heinäkangas hänen ehtineen\nkaataa, kun Tuoni jo hänet täältä korjasi. Kirjoitimme muistiin useita\nkeinoja, miten pyssyn taikomalla saa sattuvaksi; ukko itse nauroi\nnoille hullutuksille. Sellainen taikomistapa oli tämäkin: pyssy pannaan\nrummun alle, joka on tehty maantien poikki juoksevan puron ylitse, ja\nannetaan sen olla siellä kunnes ruumis on sen yli kuletettu. -- Hyvää\nvaikutti sekin luodin kululle, että pyssyntukin vasemmalle sivulle\nkaivoi reiän, johon tiputti elohopeaa ja suuvitsi sen sitten kiini.\nMainitsipa hän myöskin tuosta koko Pohjois-Skandinaaviassa tunnetusta\ntaikatempusta, jolla sellainen kivääri, joka ei tapa, korjataan: pyssy\nlatataan kovasti paljaalla ruutilla, työnnetään piippuun käärme ja\nampua pamautetaan se ilmaan. Todellakin kysyy se tapa pyssyn lujuutta;\nmutta ukko Heinäkangas arveli, ettei hän ainakaan halunnut ketään\nneuvoa tuolla tavoin pyssyään \"parantamaan.\"\n\nTämän ensimmäisen karhun kaadettuaan päätti Heinäkangas talvisaikana\npitää pääelinkeinonaan karhunajoa. Varsinkin hänen kotitienoonsa\nerämaista ja Harvialan avarilta takalistoilta kuului juuri niinä\nvuosina alinomaisia valituksia mesikämmenien tuhotöistä; milloin olivat\nne viljaa sotkeneet, milloin taas karjaa kantaneet. Sitävastoin eivät\nkarhut Syrjäntaan metsissä, joissa niitä oli jokseenkin runsaasti,\nolleet mainittavia vahingoita aikaansaaneet. Hän otaksui, ett'ei karhu\nluonnostaan ole juuri erittäin raateluhimoinen, vaan että huono\nesimerkki hänet siihen saattaa. Elääpä usea karhu koko ikänsä vaan\nkasviaineista; mutta ne, jotka kerran ovat lihan makuun päässeet,\ntulevat kovin saaliin himoisiksi. Nälkäänsä tyydyttääkseen eivät ne,\nkuten sudet, koskaan tapa useampia, kuin mikä nälkänsä vaatii. Ainoana\npoikkeuksena lienee se, kun karhu joutuu puolustavaan asemaan.\nHeinäkangas arveli otsojen usein saavan kantaa susien synnit. Siihen\naikaan oli noita luihuja ja julmia otuksia hyvin lukuisasti ja aina 20\nkappaletta parvessaan samoilivat ne talvisaikoina näillä seuduin. Ei\ntunnettu silloin tuota yksinkertaista keinoa, että heti seuraavana\npäivänä kun hukat jonkun paistin olivat saaneet ja syöneet itsensä\nkylläisiksi, olisi ne kierretty, sillä aikaa kun ne juuri loikoivat\nruokaansa sulatellen, ja ajokehä ajettu väijyksissä olevia pyssymiehiä\nkohden. Haaskalta ampuminen oli enin käytännössä.\n\nKun Eero Juhani sai tilan huostaansa, oli hänen isänsä 60:n, hän itse\n31:n vuotias; mutta kun isä vielä oli voimakas, työkunnossaan oleva\nmies, niin voi Eero taloa isosti vahingoittamatta käyttää talven tuohon\nhoukuttelevaan ja myöskin tuottavaan petoeläinten ajoon. Nyt osti hän\ntunnetun \"kellosepän\" Könnin tekemän isoreikäisen ja hyvämaineisen\npyssyn. Pohjanmaalla, sanoi hän, olivat siihen aikaan kaikki\nkunnolliset luodikot. Oivalla kiväärillään ampui hän sittemmin pitkän\nmetsästäjäelämänsä ajalla useimmat kaatamistansa 73:sta karhusta.\nYhteen aikaan oli hänellä 12 kunnossaan olevaa kivääriä, joista Könnin\npyssy kuitenkin oli hänen mielestään luotettavin. Vanhuksella ei ollut\nenää muuta, kuin yksipiippuinen, nallilukkoinen haulikko. Kun\nihmettelin, että hän oli hävittänyt luotettavan kiväärinsä, joka niin\nmonissa muistorikkaissa otteluissa oli mukana ollut, niin vastasi hän:\n\"juottivat minun kerran päihini ja houkuttelivat sen minulta; vaikka en\ntosin enää näe luodikkoa käyttää, niin onpa kuitenkin aina tunnustanut\nsiltä kuin tuon pyssyn myyminen ei olisi minulle omantunnon rauhaa\nsuonut.\"\n\nAmmuttuaan ensimmäisen karhunsa osti Heinäkangas kotimatkallaan\nHauholla Hyömäen hovista koiran. Koiran nimi oli Polle, joka nyt tuli\nolemaan hänen uskollisena metsästyskumppalinansa useita vuosia.\nUskalias Polle oli iso, vahva, levollinen ja hiljaisa koira; tuvassa\nmakoili se enimmäkseen sen seinän vierellä, jolla pyssy riippui; mutta\nmetsässä oli se tulinen hyökkäämään ja jos ystäväänsä ja isäntäänsä oli\npuolustettava, niin silloin oli se kerrassaan raju. Polle oli jänis- ja\nkartanokoiran sekarotua; alussa ajoi se hyvin innokkaasti jäniksiä,\nvaan kun tuo ei ollut ollenkaan Eeron mieleen, niin totutti hän sen\nkohta heittämään moisen halpamaisen ajon.\n\nSuokaamme Heinäkankaan itse kertoa ensimmäisestä metsästysretkestään\nPollen kanssa:\n\n\"Kylmä, vaan kaunis oli aamu uuden vuoden alkupuolella, kun, muutamia\npäiviä sen jälkeen kuin Pollen olin kotiini tuonut, lähdin otson jälkiä\netsimään Harvialan salomailta. Pollea kaulavitjasta taluttaen olin\nmitään löytämättä samoillut aina kello kolmeen asti; ilveksen jälet\nkohtasin kyllä, vaan ne olivat jo vanhat, ja minä halusinkin vain\nlöytää karhunpesän. Helposti voin suksittakin kuleksella, sillä lunta\nei ollut paksulta ja se vähäkin mikä oli, oli pehmeää. Muutaman kummun\nluona, jossa lahonut honka makasi pitkollaan, haukahti vihdoinkin Polle\nja pyrki päästä eteenpäin; samalla näin 3 karhua kohoutuvan\nsammalvuoteelta honkien lomasta. Ammuin niin sukkelaan, kuin ennätin,\nja onneksi osasin toisen täysikasvuisen karhun pennun sydämeen, niin\nettä karhu kellahti paikalle. Toiset otsot pakenivat, vaan Polle\nseurasi jälessä kaulavitjaansa perässään vetäen ja vihaisesti haukkuen.\nLatasin uudelleen, vaan en tahtonut valmiiksi joutua, sillä kummallinen\nväristys kiusasi käsiäni ja jalkojani. Tuollaisen vavistuksen olen aina\nkoko metsästyselämäni ajalla tuntenut erittäin jännittävissä\nkohtauksissa.\"\n\n\"Noina piilukon aikoina viipyi tovin, ennenkun oli kivääriinsä saanut\nkunnon latingin. Muistossa säilyvät ne kerrat, jolloin pyssy oli\npettänyt, ja nepä ne kehoittivatkin tarkasti lataamaan. Kun panos oli\nvalmis, jäniksen karvoja sankin päällä ja pii tarkastettu, niin Pollen\nhaukunta enää heikkona kuului etäältä. Niin nopeaan kuin voin kiiruhdin\noijostellen haukuntaa kohden. Hetken jälkeen jälille saavuttuani\nhuomasin ett'ei Polle ajanut kuin _yhtä_ karhua. Vihdoin ei enää\nkuulunut haukuntaa kuin hiukkasen, ja minä koetin juosta läähättää\njälkiä myöten. Hämärän tullessa kuulin vihdoinkin ajon seisahtuvan, ja\nkun viimeinkin pääsin perille näinkin, että Polle oli tarttunut\nkaulavitjastaan puun juurelle. Ei ollut ajattelemistakaan enää ajon\njatkamista sinä päivänä, sillä pimeä oli tuossa paikassa tulossa. Karhu\noli kierrellyt niin, että minä kun olin perehtynyt erämaahan ja tunsin\nkaikki seudut, tiesin suunnille ett'ei enää olisi kuin pari virstaa\näsköiselle pesälle, jonka luona ammuttu karhu oli. Pollen kuletin\nkaulavitjastaan pesälle, jossa päätin viettää yöni. Kaatuneen\nkorpikuusen käytin rovion laittamiseen ja kohta leimusi edessäni\nmahtava roihuvalkea, samalla kuin savu taivasta kohden luikerteli\ntiheiden latvojen lomitse, jotka paksujen runkojensa kannattamina\nolivat hyvänä kattona. Karhujen pesä oli avara ja mukava enkä\nparempaa yömajaa siinä kiireessä olisi itsekään saanut. Oivallisena\npäänaluksena oli tuuheakarvainen kaadettu karhu. Sinä yönä solmimme me\nkarhunpesässä, minä ja Polle, keskenämme lujan metsästysliiton, joka\nraukesi sikseen vasta 8 vuotta tämän jälkeen, kun useissa karhunajoissa\njo olimme yhdessä olleet; sudet tapasivat kunnon koirani eräällä\nretkellä, jonka se omin päin oli tehnyt, ja vesissä silmin sain\nkatsella hännän palasta ja niitä muutamia karvatukkuja, jotka siitä\nolivat vain jääneet jälelle.\"\n\n\"Pollen kanssa jaoin seuraavan päivän valetessa viimeisen leipäpalaseni\nja sitten lähdimme emäkarhun jälkiä seuraamaan. Noin puolen peninkulmaa\näskeisestä pesästä kiersin otson, vaan lähtiessäni karhun luo hiipimään\nen uskaltanut Pollea mukaani ottaa, sillä varmaan olisi kontio nyt\nvarallaan, kun vasta oli levolle päässyt. Puuhun, ulkopuolelle\nsaarrosta sidoin koiran; tuo viisas eläin uikutti hiljaa ja näytti\nymmärtävän, mitä nyt oli tapahtuva, kun yksin lähdin seuraamaan otson\njälkiä. Kieltoni oli koirani ymmärtänyt, sillä se ei ruvennut\nhaukkumaan. Kohta näinkin kaukaa karhun maata mötköttävän tuulen\nkaataman kuusen juuren suojassa ja niin varovaisesti kuin voin hiivin\nnyi kuulumattomin askelin sen taakse ampumamatkalle. Sihtasin kauan ja\ntarkasti, niin että sain hyvän sihdin vasemmalle puolelle, joka oli\nminuun päin käännettynä. Ja vaikka selvään kuulin, miten luoti sätkähti\nruumiisen, niin nousi karhu kuitenkin ja asteli hiljalleen pois\nnäkyvistäni. Laukauksen kuultuaan riuhtausi Polle kaulavitjastaan irti\nja vihaisesti haukkuen heittäysi se kontion jälkeen; yht'äkkiä kajahti\nhaukunta, kuin ajo olisi seisahtunut. Uuden panoksen pyssyyni saatuani\nkiiruhdin paikalle ja huomasin mesikämmenen jo heittäneen henkensä.\nPolle haukkui niin, että metsä kaikui; mutta koirani ei koskaan\nkoskenut kuolleesen otukseen.\"\n\n\"Lopun päivää koetin kolmatta karhua kiertää, vaan en onnistunut, ja\nkun pimeä alkoi estää jälkiä näkemästä, niin kulin metsän halki\nedellisenä päivänä ammutun karhun luokse. Pesän lähistöllä näin useiden\nsusien jälkiä ja jollemme, Polle ja minä, olisi vahanneet, niin varmaan\nolisivat hukat sinä yönä pitäneet pitojaan karhun luona. Sytytin\nroihuvalkean ja aukaisin otson Pollelle illallista hankkiakseni, vaan\nvasta sitten, kun muutamia palasia olin tulella kärventänyt, rupesi\nkoira niitä syömään. Otettuani kulauksen taskumatistani\n'pohjalastiksi', söin minäkin karhun lihaa pari suupalasta.\"\n\n\"Varhain päivän kajastaessa lähdin Pollea taluttaen kontion jälille\nsille paikalle, jossa edellisenä iltana olin eronnut niistä. Melkeinpä\nkoko tämän kolmannenkin päivän menetin koettaessani kerran toisensakin\njälkeen saartaa otsoa, vaan sekin oli myötäänsä liikkeellä, niin että\nminun lopulla täytyi päästää Polle irti. Heti lähti koirani kiivaasti\nhaukkuen jälkiä seuraamaan ja minä kulin perässä minkä ennätin. Pesästä\nlähdettyään oli karhu koko ajan mutkitellut tienoolla, luultavasti\ntoivoen tapaavansa omaisensa. Tuskin puolen peninkulmaa pesästä\nkuulusti, Pollen haukunnasta päättäen, ajo vihdoinkin seisahtuvan.\nPaikalle saavuttuani näin karhun ruvenneen mäntyyn noin parin sylen\nkorkeudelle maasta ja siellä puun runkoa kämmenillään syleilevän.\nSihtasin etulavan taakse ja otso pudota kupsahtikin maahan. Polle\nhyökkäsi heti kimppuun ja nytkös naurettavin taistelu alkoi.\nTakajaloillaan seisten nosti tuo haavoittunut karhu useat kerrat koiran\nilmaan ja pudisteli sitä aika lailla. Leikin kestäessä mörisi karhu\nhirmuisesti ja Polle vuorostaan vihaisesti haukkui ja ulvoi. Aloin jo\nlatata uudelleen; vaan vaikka karhu olikin kuolettavasti haavoittunut,\nsekausin minä kuitenkin Pollen hädän tähden taisteluun ja iskeä\njymäytin ukkoa kerran kirveelläni ja silloin olikin taistelu ratkaistu.\n-- Paikoilleen heitin nyt tällä kertaa kakki kolme otsoa ja lähdin\nastua vihmomaan kotia. Kovakouraisen karhun syleilyt olivat koiralle\nsaattaneet kipuja, sillä Polle parka ulisi koko matkan. Verihaavoja tai\nkatkenneita luita en kuitenkaan havainnut ja viikkokauden kuluttua\nolikin se jo terve ja valmiina uusiin ponnistuksiin. Tällaisen\nmuistutuksen saatuaan ei Polle enää koskaan tehnyt niin rajua\nhyökkäystä, jollen minä vain vaarassa ollut, mutta silloin hyökkäsikin\nse kuin hurja karhun kimppuun. -- Kotiin tultuani kerroin isälleni,\nmitä näinä kolmena päivänä olin toimittanut. Ja kun Pollen kanssa olin\nsyönyt vankan aterian lähdimme isäni ja minä kahdella reellä karhuja\nsalolta noutamaan. Kaunis oli kuutamo kun myöhään yöllä palasimme\nkylään, missä suuri hälinä vallitsi; huhun kautta oli levinnyt tieto,\nminkätähden me niin myöhään olimme metsään lähteneet. Molemmat karhun\npennut olivat melkein emänsä kokoiset ja jollei se olisi ollut viime\nvuonna mahona, niin olisivat penikat jo toissa talvena maanneet eri\npesissä ja olleet täysi-ikäiset.\"\n\nNäin lopetti ukko Heinäkangas kertomuksensa ensimmäisestä\nkarhunajostaan urhean Pollen kanssa. Emme ennättäneet kirjoittaa\nmuistoon syrjäseikkoja, jotka olisivat valaisseet karhun elintapoja.\nMuistelen hänen huomanneen, että vanhat otsot eivät ajon kestäessä\nkoskaan nouse puuhun; sitävastoin olivat nuoret karhut useasti puuhun\nkiivenneet.\n\nIlta oli jo myöhäiseen kulunut, ja arvelimme vanhuksen tarvitsevan\nlepoa. Hän ei kuitenkaan myöntänyt olevansa väsynyt. Häntä oli\nhuvittanut, sanoi hän, saada muistella korvessa suoritettuja miehuuden\naikansa urotöitä. Pyysimme että kohta saisimme palata takaisin\nkuulemaan useampia kertomuksia, ja hän toivottikin meitä\ntervetulleiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nP. E:n kanssa matkasin toukokuun ensi sunnuntaina tuon 14 virstaa\npitkän matkan Heinäkankaan luo. Tulimme tällä kertaa jo edeltä\npuolisen, jotta meillä olisi tarpeeksi aikaa ja ett'emme tarvitseisi\nmyöhäisellä valvomisella vaivata vanhusta. Mutta kun hänen muistonsa\novat niin runsaat ja kun noita hänen vilkkaita kuvaelmiaan huvikseen\nkuuntelee, niin sattui meille nytkin, että vasta keskiyön jälkeen\ntulimme kaupunkiin takaisin. Suuren joukon kysymyksiä olimme ukon\nvastattavaksi paperille panneet, että häntä niin vähän kuin mahdollista\nvaivaamalla voisimme hänen rikkaasta muistolähteestänsä ammentaa\nrunsaan joukon tietoja. Luultavasti ei kukaan Suomen tätä nykyä\nelävistä metsästäjistä ole niin paljo kokenut petoeläinten ajoissa kuin\nHeinäkangas ja tuskinpa kenelläkään toisella lienee niin terävä\nhuomiokyky metsähavainnoihin.\n\nKyselimme häneltä missä määrässä hirviä oli ollut niissä äärettömän\nlaajoissa erämaissa, jotka ympäröivät hänen synnyinseutuaan tämän\nvuosisadan alkupuolella; hän kertoikin, että hänen lapsuutensa aikana\nnähtiin noita isoja ja siivoja eläimiä kymmenittäin parvessaan.\nSittemmin kun niitä kovasti ahdistettiin, vähenivät ne äkisti, niihin\naikoihin, kun hän aloitteli metsästystä, olivat ne jo harvinaisia ja\nkohta näyttivät ne melkein sukupuuttoon hävitetyiltä. Noin sata\nkappaletta muisteli hän ennen mainitun susivouti Palm'in ampuneen.\nNämät hävitystyöt toimeenpantiin keväällä, jolloin paksu lumi ja hanki\nesteli hirvien pakoa. Murhaamiseen muisteli hän kerran isänsäkin osaa\nottaneen, mutta itse ei Eero koskaan ollut hirveä ampunut ja harvoinpa\nhän oli sitä nähnytkään. Varhaisemmilla lapsuutensa ajoilla oli\nsiltavouti Aatami Orri tunnettu hirvenhiihtäjänä. Äsken mainittujen\nlumiolojen vallitessa nuiji hän kirveellä hirvet ja luultavaa myös on,\nettä hän suuremmassa määrässä kuin Palm oli syynä niiden häviämiseen.\n\nPyydettyämme saada muistoon kirjoittaa Heinäkankaan tekemät havainnoi\nmesikämmenen elämänlaadusta, tavoista y.m. kertoi hän useita, pitkiä\nkertomuksia ja selvitti kaikki tarkalleen. Arvaamaton hyöty olisi\npikakirjoittajista ollut näillä matkoilla ukon luona käydessämme.\n\nEttä metsissämme on ainoastaan yksi karhulaji, siitä oli Heinäkangas\nvakuutettu. Useita omituisia eriäväisyyksiä ko'ossa, näössä ja tavoissa\nkyllä on; jopa ruumiinrakennuskin vaihtelee; toinen karhu voi olla\nkorkeampi lautaselta kuin säeltä ja toinen taasen päinvastoin.\nPaljailla kasvimaailman tuotteilla, niinkuin juurilla, marjoilla ja\nsydänmaan kasvien siemenillä arveli hän useampain karhujen elättävän\nitsensä. Heinäkangas kertoi kuinka kontio ennen muinoin metsätorpparin\nvaivoja säästääkseen korjasi kaurankin pellolta. Karhu suorittaa tämän\ntehtävänsä niin, että takajaloillaan istuen kokoo etukämmenillään\nsylyyden täydeltä kauranpäitä ja ne syötyään siirtyy aina verekselle\npaikalle, eikä lopeta ennenkuin on koko aitauksen tyhjäksi pannut.\nHyviä päiviä vietti se naurishalmeessakin, Potaatit eivät vielä\nHeinäkankaan nuoruuden aikana olleet syrjäyttäneet nauriita,\njoita useinkin viljeltiin halmeessa. Makealta maistaa karhulle\nmetsämehiläisten hunaja. Mielellään syö se myöskin muurahaisten munia\nja valmistaa usein muurahaispesiin talvimajansa. Ainoastaan hyvin\nvanhojen otsojen luulee Heinäkangas kotieläinten kimppuun hyökkäävän;\nmutta ne otsot, jotka kerran näin ovat aloittaneet, tulevat kovin\nsaaliin himoisiksi ja saavat suuria tuhoja aikaan. Kerran söi karhu\nkolmessa päivässä ison lehmän eikä heittänyt jälelle muuta kuin\nmahalaukun, sarvet, sorkat ja osan nahkasta. Hän arveli että\nnaaraskarhu on saaliinhimoisempi ja vanhaksi tultuaan isompi kuin\nuroskarhu. Mahdottoman suuria mainitsi hän isointen karhunnahkojen\nolleen; mutta kun muinoin oli tapana venyttää niiden pituutta niin\npaljo kuin mahdollista, niin ei niistä voinut tehdä minkäänlaisia\njohtopäätöksiä eläinten suuruudesta. Moni pulska karhunnahka oli\nmuinoin mennyt pilalle riihissä tai saunoissa kuivatessa, kuten silloin\noli tapa tehdä. Viime aikoina oli Heinäkangas oppinut suolaamaan niitä.\n\"Oikein suuri otso,\" sanoi ukko, \"täyttää työreen niin hyvin\npituudelleen kuin leveydelleen, ja kuusi miestä tarvitaan kontiota\ntupaan kantamaan.\" Lihavin on karhu talven kynnyksellä, kun maa alkaa\nkylmää, ja se ennen jo katsotulle ja valmistetulle tilalleen paneupi\nmaata. Kaatuneiden puiden vieruksilta oli Heinäkangas tavannut useimmat\npesät, joko tuulen kaataman korpikuusen juurikon alta tai myrskyn\nruhjoman, juuriltaan lahonneen ijanikuisen hongan suurien oksien\nsuojasta. Kuusen oksista eli sammalista tekee kontio joskus pesänsä\nkasvavan kuusenkin juurelle. Toisinaan löytää oikeita hiekkakankaihin\nkaivetuita uunejakin. Jos karhua ei häiritä, niin makaa se pesässään\nsyömättä yli talven, kunnes lumi alkaa keväällä sulaa ja aurinko\nherättää luonnon eloon ja toimintaan. Vasta myöhään keväällä sanoo\nHeinäkangas karhujen laihtuvan. Kaikki ne karhut, jotka hän\nmaaliskuulla oli kaatanut, olivat vielä jotensakin lihavia, vaan ne,\njotka hän oli ampunut myöhään keväällä toukokuulla, olivat uskomattoman\nlaihat; mahalaukku ja suolet olivat niin typö tyhjät ja puhtaat, kuin\nolisivat olleet pestyt. Peräpuoleen paattuu pihka- ja rasva-aineksista\nniin kutsuttu _tappi_, joka sulkee koko ruoan sulatuslaitoksen.\nKuuluisa karhuntappaja Lloyd sanoo kontion hyvin sukkelaan laihtuvan,\njos se talvella pesästään säikäytettynä ja kauan vainottuna menettää\ntappinsa. Vaikka Heinäkangas kerran, ryöstettyään emokarhun pesästä\npenikat kahden viikon ajan, oli hätyytellyt itse emän Rahkoilan kylän\nmetsissä ja useita kertoja sitä haavoittanutkin ennenkuin kaatui, niin\neipähän se kuitenkaan ollut tappiaan hukannut.\n\nVuoden alussa ennen helmikuun puoliväliä synnyttää karhu korkeintaan\nneljä pentua. Syntyessään eivät ne ole koiran penikoita suuremmat, vaan\neroavat niistä kuitenkin paljo, sillä niillä ei ole häntää ja käpälät\novat suhteelliset ruumiin kanssa, muutenkin ovat ne jo alusta alkaen\ntavoiltaan oikeita pikku karhuja; sokeina ne syntyvät ja kasvavat\nhitaasti. Heinäkangas kantoi kerran selässään penikulman matkan kolme\ntuollaista vuoden vanhaa karhunpentua. Vuoden vanhoina eivät ne ole\npienenlaista metsästyskoiraa suuremmat. Kaksi kertaa oli tapahtunut,\nettä hän yhtenä päivänä oli emäkarhua haavoittanut ja että se\nseuraavana päivänä oli uuteen väliaikaiseen pesään synnyttänyt kolme\npentua molemmilla kerroilla; emän kaadettuaan kantoi hän ne elävinä\nkotiin. Ennenkuin emä lähtee pesästään ja rupeaa syömään, luuli hän\npentujen saavan sen utarista hyvin vähän maitoa. Heinäkangas vastusti\nkiven kovaan sitä luuloa, että karhut muka syövät itsensä kylläisiksi\nennenkuin paneutuvat talvimajoihinsa. Päinvastoin arveli hän karhujen\npaljo ennen maata panoansa heittäytyvän syömättömäksi, ja sitä todistaa\nsekin seikka että pesässä ei koskaan ulostuksia tavata.\n\nKontio elää vanhaksi ja kasvaa kauan; vanhaksi tultuaan pilautuvat\nsen hampaat ja se laihtuu paljo, vaan vanhojen nahat ovat\npitkäkarvaiset, sakeat ja useinkin on niillä kaunis tummanruskea\nkarva, jonka nenät oikein hopealle hohtavat. Nahat möi hän usein\nArkangelin kulkukauppiaille ja sai niistä 20:sta aina 40 ruplaan\nkappaleelta. Ylipäänsä ei ammuttu karhu siihen aikaan paljoa tuottanut.\nNimismieheltä sai hän vuoden odoteltuaan 6 tai 8 ruplaa tapporahoja,\njotka siihen aikaan kannettiin joka talosta, missä vain lehmä oli.\nMinkäänlaista tiliä ei Heinäkangas sanonut koskaan saaneensa\nnimismieheltä, joka hitaasti ja vastahakoisesti suoritti maksut ja koko\ntilin teki hän näillä sanoilla: \"Niin paljo se tekee, eikä sen\nenempää.\" Kerran ehkä \"kymmenennen kerran\" tuli hän Hattulan\nnimismiehen luo vaatimaan tapporahoja useista karhuista ja ilveksistä,\njotka hän oli ampunut Rahkoilan kylän mailta ja edellisenä vuonna kylän\nkäräjissä näyttänyt. Ensin antoi nimismies hänelle huutia noista\nkirotuista alinomaisista tapporahan pyynneistä ja sitten lopulta sai\nhän 40 ruplaa paljaita ruosteisia kuparilantteja. Hän ei saanut\nminkäänlaista pussia, jossa olisi kantanut niitä, ennenkuin hän sitä\nvarten yritti riistaista paitansa yltään. Tapporahoja saadakseen näytti\nhän kerran Janakkalan käräjätalossa yhtä aikaa 10 karhun ja 3 ilveksen\nnahkaa.\n\nAinoastaan kaksi kontiota oli Heinäkangas vaan lumetonna ollessa\ntappanut; toinen niistä oli hänen omilla tiluksillaan kaatanut lehmän.\nMuutamassa puussa pyssyn kantaman päässä useita öitä vahdittuaan karhun\ntuloa haaskalle, viritti hän väkipyssyn eli suurireikäisen\nmuskettikiväärin siten, että jos karhu lähestyi haaskaa sitä tietä\nmyöten, jota hän luuli sen tulevan, niin täytyi sen koskettaa\njännitettyä messinkilankaa, joka silmänräpäyksessä laukaisi juuri sitä\nkohden asetettuun pyssyyn. Kun Heinäkankaan seuraavana aamuna päivän\nsarastaessa piti lähteä hevosta laitumelta noutamaan, kuuli hän kovan\nlatingin kumahduksen, ja kiiruhti heti paikalle. Isohkon vanhan\nnaaraskontion kuolonkamppaus oli juuri loppumassa; suuri lyyjyn möhkäle\noli sattunut rintaan ja mennyt takapuolen kautta ulos. Pitkän matkan\npäässä oli pyssy, josta tukki oli katkennut.\n\nToinen karhu, jonka Heinäkangas vaan vielä lumetonna ollessa oli\nampunut, oli hänen viimeisensä ja järjestyksessään 73:mas. Ukolla oli\nhyvin hämärä ajantieto, niin ettei hän tarkemmin voinut sanoa milloin\nse oli tapahtunut; hän muisteli sen syksyllä kuudennella\nvuosikymmenellä tapahtuneen. Lammin pitäjässä Syrjäntaan metsissä oli\notso kaatanut lehmän ja kohta haettiin hevosella laajalti kuuluisa\nkarhuntappaja kostamaan karhulle, joka jo useina vuosina oli suuria\ntuhoja aikaansaanut. Heinäkangas oli ottanut mukaansa pienen koiran,\njonka kuntoa hän ei vielä ollut karhunajossa koetellut. Kun hän sitten\nauringon laskiessa hiipi haaskalle syöksi koira esiin ja alkoi ahdistaa\nkontiota, joka täydessä rauhassaan illasteli. Koira ahdisti karhun\ntakapuolta niin hurjasti että Heinäkangas pääsi huomaamatta\nampumamatkalle. Naurettavaa kuuluu olleen nähdä, miten karhu tuon\ntuostaan kääntyi ja koetti kämmenillään hotaista tuota urhokasta ja\nsukkelaa koiraa; mutta kääntyipä karhu miten tahansa niin oli koira\naina sen -- takapuolella. Luoti sattui keskelle ruumista, meni sivulta\nsisään ja tuli oikeanpuolisen reisiluun kautta ulos. Hiljalleen\ntakapuoltaan laahaten asteli karhu koiran hätyyttämänä tiehensä.\nHeinäkangas latasi uudelleen, pääsi pyssyn kantamalle ja kaasi karhun\nampumalla suoraan sydämeen.\n\nKerran oli Tuuloksen erämaissa raivonnut metsävalkea, jonka jälkeen hän\nlöysi liekkeihin hukkuneen mesikämmenen raadon.\n\nHeinäkangas oli aina ollut uuttera kalastaja, ja hän kehuikin, miten\nonkiminen oli ollut hänen nuoruutensa aikoina tuotteliasta Harvialan\nmetsien monissa järvissä. Kerran oli hän yhtä-ikäisen paimenpojan\nkanssa eräänä ihanana päivänä mätäkuun alkupuolella ollut Mustanvirran\njärvellä ahvenia onkimassa. Eipä aikaakaan niin kuulivat he jonkun\nmatkan päässä rannikolta kontioiden mörisevän tuossa iänikuisessa\nsynkässä metsässä, joka ympäröi järven. Selvään kuulivat he, että niitä\noli kaksi eli useampia eläimiä. Hän arveli niiden parittelun olleen\nparast'aikaa. Niiden mörinä oli niin kauheaa, että poikaparat heti\nnostivat kiviriipan, sousivat rannalle ja pakenivat.\n\nMetsästäjävanhus tiesi mainita kaksi tapausta, jolloin sudet olivat\nhyökänneet karhun kimppuun. Eräänä hyvin kylmänä päivänä uuden vuoden\nvaiheilla kolmannen vuosikymmenen alulla lähti hän eräästä metsäniityn\nladosta taloon heiniä noutamaan. Sinne mennessään näki hän suuren\nkivilouhen luona lumen tannerretuksi ja verisenä. Hän tarkasti paikan\nja huomasi karhun ja useiden susien jälet; jälet lähtivät muutamia\nsatoja syliä siitä olevasta karhun pesästä. Lunta ei moneen päivään\nollut satanut, vaan useista asianhaaroista päätti hän kuitenkin, että\ntaistelu oli äsken tapahtunut, ehkäpä vielä samana päivänäkin.\nHän meni heti kotiin, sieppasi Könnin pyssyn seinältä ja palasi\ntaistelutantereelle takaisin. Monta virstaa olivat sudet karhua\nseuranneet, vaan lopulla heittäneet ajonsa sikseen. Lammin pitäjässä\nampui hän sitten kolmen päivän kuluttua saman kontion, joka jo oli\nennättänyt valmistaa uuden pesän.\n\nErään toisen kerran ahdisti hän Harvialan metsissä useita päiviä\nperätysten karhua, jonka halonhakkaajat olivat makuulta säikäyttäneet.\nKarhu ei paneutunutkaan maata enää, jonka tähden Heinäkangas päätti\nlaskea molemmat koirat, Pollen ja Kepin irti koetteeksi eivätkö voisi\nmesikämmentä \"asettaa\", kuten sanotaan, kun koirat äkäisesti hätyyttäen\nestävät karhun pakenemasta. Vihdoin joutuivat koirat vereksille jälille\nja ajo alkoi; mutta äkkiä keskeysi se ja pelästyneinä tulivat molemmat\nkoirat metsästäjän jalkojen juurelle. Heinäkangas huomasi heti jotakin\nmerkillistä tapahtuneen, jonka vuoksi hän koirain kanssa lähtikin\nkarhun jälkiä seuraamaan. Tultuaan sille paikalle jolla haukunta oli\nvaiennut, huomasi hän useiden susien jälkiä; sudet olivat ensin\nseuranneet koirain haukuntaa, vaan sitten pari virstaa karhua ajaneet,\nkunnes se pelasti itsensä sakeaan pensaikkoon. Luultavasti eivät hukat\nsentähden uskaltaneet sinne tunkeutua, kun eivät parvessa voineet tehdä\nhyökkäystään. Tämänkin karhun ampui Heinäkangas muutamain päiväin\nkuluttua. Hän oli haavoittanut sen luodilla kupeesen, koirat ajoivat\nsitä takaa useita virstoja, kunnes niiden levollinen haukunta ilmoitti\nkarhun kuolleeksi.\n\nPyysimme häntä kertomaan, miten hän talvella varustausi\nmetsästysretkilleen. -- Keihästä hän ei ollut koskaan käyttänyt.\nAseinaan olivat luodikko, tuppipuukko ja kirves metsästyslaukussa,\njossa hänellä myöskin oli ampumavarat, taskumatti ja palanen\nreikäleipää. Paksu villainen nuttu oli hänellä ihoa lähinnä. Jos ilma\nei ollut kovin kolkko, niin ei hän ottanut pitkävillaista, lyhkästä\nturkkiaan, vaan sen sijaan lyhytvillaisen lammasnahkaliivin,\njonka päälle hän veti sarkatakin. Useita vuosia käytti hän\npolvien alapuolelle ulottuvia hirvennahkaisia säämyskähousuja, ja\ntalvis-aikoina oli hänellä aina jalassa villaiset syylingit, joiden\npaksut jalanalustat olivat palmikoimalla tehdyt. Ohkainen verkalakki\noli hänellä päässä; hänen tuuhea ja pitkä kellertävä tukkansa suojeli\nkorvia kylmältä ja kaulaa puista karisevalta lumelta. Metsästäjällä,\nsanoi hän, pitää olla kevyt päähine, sillä jos pää asuu kovin\nlämpimänä, tulee hän hitaaksi ja tarkkaamattomaksi. Ainoastaan\nhalonhakkuussa ja ehtoollisella käydessä oli hänellä lapaset, vaan\nmolempia tilaisuuksia varten olivat ne eri mallisia. Sen enempää ei hän\nsydäntalvella, öiden pisimmällään ollessa, ollut nuotion ääressä yötään\nmetsässä viettänyt, kuin silloin kerran karhun pesässä kaksi yötä,\njosta hän jo edellisen käyntimme aikana kertoi. Tähän vuoden aikaan\nkatsoi hän viisaimmaksi pimeän tullessa vaeltaa jollekin lähimmäiselle\nihmisasunnolle ja sieltä päivän valetessa palata metsään takaisin, kuin\npuolen vuorokautta nuotiolla loikua. Sitävastoin piti hän soveliaampana\njo maaliskuun lopulta alkaen jäädä yöksi metsään, sillä siten säästyi\npaljo aikaa ja voimia. Huhtikuulla viipyi hän metsässä monesti yhteen\nkyytiin useita öitä, toisinaan aivan yksin, ei edes koira kumppalina.\n-- Enempää kuin kaksi kunnon koiraa ei hän konsanaan saanut pitää niin\nkauan, että niistä olisi ehtinyt kasvaa oivia karhukoiria. Muutamia\nvuosia Pollen kuoleman jälkeen osti hän Kartanon tilalta koiran, joka\noli monessa tilaisuudessa Pollelle hyvänä apuna. Kepi oli tuon erittäin\noivallisen ilves-koiran nimi; mutta siltä puuttui Pollen kunnioitusta\nansaitseva luonne. Useita hyviä koirain alkuja oli hänellä ollut, vaan\nne joko sudet ennen aikaansa veivät eli kadehtijat myrkyttivät.\n\nSana sanalta kirjoitimme vielä muistoon muutamia merkillisiä\nkarhunajoja, joita tuo vanha metsämies kertoili. Hänen omilla sanoilla\nkerromme ne nyt.\n\n\"Luulen sen olleen vuonna 1836, eli sitä seuraavana vuonna, kun\nmetsävalkea poltti suuren osan Harvialan erämaita ja minä samana\ntalvena ammuin kymmenen kontiota -- korkein luku mitä koskaan yhtenä\ntalvena olen kaatanut. -- Kylmä oli joulupyhien aikana talvinen aamu,\nkun Pollea ja Kepiä kaksista kaulavitjoista taluttaen seurasin vanhoja\nilveksen jälkiä. Vasta sitten kun tapasin ilveksen lepopaikan yöllisen\nretkeilyn jälkeen arvelin päästää koirat irralleen. Jälet johtivatkin\nuseiden kaatuneiden kuusien muodostaman ison murrokon sivuitse. Täällä\nrähähtivät koirat haukkumaan ja niin äkkiä syöksähtivät ne eteenpäin,\nettä niiden kaulavitjat luiskahtivat kädestäni, ja minä samalla näin\nneljä suurta kontiota nousevan ryteiköstä ja pötkivän pakoon. Ennenkuin\nsain pyssyn selästäni ja jäniksen karvat sankilta, oli silmänräpäys\nkulunut. Sillä välin pääsivät karhut etäämmälle, ja nuo paksut tiheässä\nolevat puurungot kun olivat tielläni, niin en saanut sihtiä. Laskin\npyssyn olaltani ja lähdin koiria kaulavitjoista vapauttamaan;\nlakkaamatta haukkuivat ne vielä tuolla ryteikössä, ja minä arvelin\nniiden tarttuneen kaulavitjoistaan johonkin puuhun. Mutta miten\nolikaan, niin hyppäsi äkkiä edestäni risukosta mahdottoman suuri karhu\nesiin ja hädin tuskin sain sihdin ja ennätin pamauttaa, kun kontio enää\noli minusta vaan sylen päässä. Karhua pois hätyyttääkseni huusin\nkovasti ja tuossa onnekseni pehmeässä lumessa juoksin niin nopeaan kuin\nvoin, karhu aina vain kintereilläni. Koiria estivät kaulavitjat eri\ntahoilta ahdistamasta; ne seurasivat kuitenkin raivoisan karhun\nkantapäillä. Pari kertaa olin paetessani vilkaissut taakseni ja näin\nettä karhu oli haavoittunut ja kidasta vuosi verta. Kovasti olin tällä\nkertaa pelästynyt ja luulenpa kyllä, ett'eivät minun huutoni kuuluneet\nyhtä rohkeilta ja uhkaavilta kuin kontion mörinä. -- Vihdoin riuhtoutui\noiva Polleni irti kaulavitjastaan ja tarrausi mesikämmenen takapäähän,\nvaan saikin samassa sellaisen korvapuustin, että pyörien lensi useita\nkyynäriä sivulle. Nyt heittikin karhu minun rauhaan ja lähti toiselle\nsuunnalle samoamaan. Urheasti sitä koirat ahdistivat, vaan Kepiä\nhaittasivat maata laahaavat kaulavitjat. -- Latattuani uudelleen,\nkiiruhdin taas ajoa vastaan.\"\n\nYstävälleni, joka ei ole mikään metsästäjä, huomautin mimmoinen rohkeus\ntarvitaan vasta haavoitettua karhua hätyyttämään piilukkoisella\npyssyllä, jossa luotikin vielä on pieni, ja kuinka suureen vaaraan\nsilloin antaupi verrattuna siihen, kun on perästä latattava ja\nisoreikäinen, kaksipiippuinen kivääri käytettävänä.\n\nHeinäkangas jatkoi: \"Koko sen päivän vainosin karhua ja satuinkin\nuseasti ajoa vastaan. Näin kerran etäältä miten karhu, jota koirat\nkintereillä ahdistivat, juosta lönkytteli jäätä myöten Leppolammin\npoikki. -- Korkeintaan parin virstan matkalla äsköisestä karhujen\npesästä pysähdyin hämärän tultua. Puolijuoksussa olin koko päivän\nseurannut ajoa, joka oli käynyt suurissa mutkissa. Pimeä oli jo, kun\nhiljalleen vaelsin asuttuja seutuja kohden tuossa surkean näköisessä\nmetsässä, jonka tuli oli tuhonnut ja myrsky joukottain kaatanut sen\nsynkkiä karstaisia ajanhampaan kaluamia honkia. Kun vihdoin koirat\ntulivat luokseni, niin hauskaa oli meistä tavata toisemme; minua\npeloitti jo että ne olivat joutuneet susien saaliiksi, sillä monet\nkerrat olin päivän kuluessa tavannut niiden jälkiä. Kaulavitjastaan oli\nKepin onnistunut päästä erilleen. Väki oli jo maata paneutunut, kun\nsaavuimme Kirrin kylään, josta tämä metsänkaistale Harvialan maata on\nsaanut nimensä. Palaneen metsän hiiltyneistä puunkuorista olimme niin\nmustuneet, että aivan näytimme nokikolareilta. Yhteisen vuoteen\nvalmistin nyt itselleni ja koirille pirtin maaperäiselle lattialle.\nMesikämmenen kovasta korvapuustista oli Pollen vasen silmä melkein\numpeen pöhöttynyt, vaan aamusella oli koira kuitenkin ennen meitä\nvalmiina metsälle.\"\n\n\"Ennen auringon nousua lähdin liikkeelle ja vainosin sen päivää\nnaaraskarhua, joka yhä vaan oli liikkeellä, iltaselta kävelin pitkän\nmatkan Könnin pyssyä hakemaan, sillä karhunajoissa en ilman sitä\nitseeni koskaan luottanut. -- Aikaa voittaakseni pyysin isääni\nseuraavana päivänä minua hevosella metsään saattamaan. Suoraan metsän\nhalki ajoimme Lammin ja Turengin mäkiselle tielle. Tämä tie, joka nyt\non erikoisen hyvässä kunnossa, menee läpi Kirrin metsien ja oli siihen\naikaan niin kapea että suuret puut estivät auringon säteitä maahan\ntunkeutumasta. Puut olivat niin likellä rattaiden jälkeä, että kesällä\nkahdet kärryt ainoastaan muutamin paikoin voivat sivuuttaa toisiaan.\nLahonneet puunkuoret peittivät maan ja noiden iänikuisten puiden\njuurella vallitseva alinomainen pimeys oli ehkäissyt alhaisempien\nkasvilajien kasvun; ainoastaan alahtavat maat, joilla ontoiksi\nlahonneita kuusia kasvoi, peitti paksu karhunsammal. Vihreänä ja\nrehevänä kasvoi se kivillä ja lahonneiden murrokkojen päällä.\"\n\nKunnioitusta herättävä iäkäs Heinäkangas ja hänen vilkkaat kuvaelmansa\nmetsistä, jotka olivat olleet hänen miehuutensa urotöiden\nnäytelmätantereena, tekivät meihin mahtavan vaikutuksen. Monilla\njänisjahdeilla ja kalastusretkillä jollekin noista useista\nkalarikkaista metsälammista olin oppinut tuntemaan noiden seutujen\nnykyisen tilan; niiden entisen ulkonäön ovat metsävalkeat ja monet\nsadat Harvialan mökkyrit kokonaan muuttaneet.\n\n\"Kuusikymmentä kontiota\", jatkoi ukko, \"olen ampunut Harvialan\nsaloilla, ja ainoastaan kolmetoista muiden metsissä kaatanut.\"\n\n\"Kirrin myllyn kohdalla menin koiraini kanssa metsään, josta isä palasi\nhevoisineen takaisin. Päätin ensin etsiä jonkun noista neljästä\nsisaruskarhuista, joiden arvelin hajautuneen eri tahoille ja itsekunkin\nasettauneen omaan pesäänsä. Vaikka haavoitettu emäkarhu, joka vielä\nedellisenä iltana oli liikkeellä, olisikin paneutunut levolle, niin en\nvoinut kuitenkaan toivoa tapaavani sitä pesältä. Pari tuntia olin jo\nvakoillut kun Käsilammin ja Sääjärven välillä tapasin karhun jälet, ja\narvelin että joku noista neljästä oli siitä tallustellut. Koska katsoin\nturhaksi koirien kanssa lähestyä karhua, jonka vasta kaksi päivää\nsitten olin liikkeelle ajanut, sidoin ne kaulavitjoistaan puuhun kiini,\nja huomasin samassa että rungon kaarnaan oli piirretty risti. -- Sitä\npaikkaa lähinnä olevaan puuhun, jonka luona karhu kaatui, oli minulla\ntapana piirtää risti ja päivänmäärä osoittamaan, milloin se tapahtui;\nvihdoin ei tuossa avarassa metsässä ollut seutua, jolla virstan alalla\nei olisi sellaista puuta löytynyt. Merkillistä on, että itse olen\nelänyt kauemmin kuin nuo muistomerkit; ne ovat jo kaikki aikoja sitten\nkaatuneet maahan ja lahonneet, taikka on kirves ne korjannut.\"\n\n\"Karhua kiertäessäni näin tumman töyrään muutamien isojen kuusien\nvälissä. Aloin epäillä, otin sankilta jäniksen karvat pois ja tein\nkierroksen voidakseni erään suurenlaisen kiven suojassa hiipiä\npaikalle. Kolmenkymmenen askeleen päähän tultuani, näin karhun makaavan\nmuurahaispesässä. Otso nosti päätään ja verisestä kidasta huomasin\nsuureksi ihmeekseni, että se olikin juuri tuo haavoitettu naaraskarhu.\nHyvän sihdin sainkin ja laukasin. -- Karhu ryöpsähti vuoteeltaan ja\nhirmuisesti ärjyen hyökkäsi minua kohden. Samassa silmänräpäyksessä kun\nlaukasin, harppasin sivulle ja oikein ruumiissani tuntui hyvältä, kun\nnyt näin karhun keskellä ruudin sauhua ensin nousevan takajaloilleen ja\nvaipuvan sitten nietokseen.\"\n\n\"Polle, joka niin mainiosti osasi luiskahuttaa päänsä kaulanauhasta,\ntuli kohta paikalle ja nyt kajahti ilmoille omituinen, levollinen,\nkauas kaikuva haukunta, jonka se laskee ainoastaan silloin, kun äsken\nkaadettu kontio tai ilves on hänen edessään; Kepi vastasi etäältä. Minä\ntarkastelin tavattoman suurta, vanhaa naaraskarhua ja huomasin kaksi\npäivää sitten ampuneeni alaleukaan, niin että muutamia hampaita oli\npois kirvonnut; äskeinen kuolettava luotikin oli ensin sattunut turpaan\nja sitten vasta sydämeen tunkeutunut.\"\n\n\"Tosin ei enää ollut paljo joulukuun lyhyttä päivää jälellä, vaan\nhalusin kumminkin saada selkoa mihin päin nuo neljä karhua olivat\npesästä lähteneet. Makuupaikalle tultuani huomasin pesän niin ahtaaksi\nettä minua kummastutti miten viisi isoa karhua voi siinä toimeen tulla.\nNiin suurten pentujen en ole koskaan nähnyt emäänsä seuraavan ja sen\nkanssa samassa pesässä makaavan. Jälistä voin päättää niiden kaikkien\nmenneen pohjoista kohden, vaan kuitenkin niin, että itsekukin oli\nmennyt omaa tietänsä. Yhden jälkiä seurasin kauan, sillä ne menivät\nsamaan suuntaan, jossa lähin ihmisasunto oli ja josta yöksi toivoin\nsaavani majatalon. Koska ei ollenkaan haluttanut ennen aikaansa\nsäikyttää karhua, jos tämä jo oli ehtinyt käydä levolle, niin panin\nkoirille kaulavitjat ja arvelin vasta seuraavana päivänä lähteä\nkontiota uudelleen vainoamaan. Jälet menivät pitkin Sääjärven\nitärannikkoa, josta voin otaksua, koska hyvin tunsin seudut, että\nmesikämmen oli samonnut Kontuvuoren synkille ja murrokkoisille, tuskin\nläpipäästäville harjanteille. -- 'Kontu' merkinnee kontiojen pesää, ja\nkyllä tämä seutu siihen aikaan nimensä ansaitsikin.\"\n\n\"Olin puolitiessä Sää- ja Kangasjärvien välillä, kun huomasin koirain\nvainuavan jotakin otusta, ja aloin epäillä otson olevan lähistössä.\nVaikka hämärä oli jo käsissä, päätin kuitenkin koettaa ampua sitä, jos\nse vain läheisyydessä oli. Sidoin koirat puuhun ja, Könnin pyssy\nvalmiina tulta antamaan, hiivin yksinäni kontion jälkiä. Lähiseudussa\noli karhunpesä, joka usein oli ollut asuttuna, ja kun jälet sinne päin\nveivät päätin tehdä mutkaa, voidakseni mukavimmalta puolelta lähetä\npesää; mutta tällä tielläpä tapasinkin karhun, joka maata röhötti\nkallellaan olevan vanhan hongan juurella, mistä edellisenä syksynä maan\nvielä paljaana ollessa olin ampunut ilveksen; koirat olivat sen puuhun\najaneet. -- Kahdenkymmenen askeleen päässä näimme mesikämmen ja minä\nsamalla kertaa toisemme ja silmänräpäyksessä ojensin minä pyssyni ja\nsihtasin; mutta onnipa ei tällä kertaa seurannutkaan Könnin pyssyä; se\nei nallia tappanut!\"\n\n\"Karhu hyppäsi vuoteeltaan ja pakeni. Sattuipa nyt niin, että se juoksi\naivan liki noita sidottuja koiria, jotka riuhtoivat minkä jaksoivat\npäästäksensä vankeudesta. Paraiksi ehdin paikalle estämään Pollea\npäätänsä kaulanauhasta nuljauttamasta. -- Pimeä oli tuossa paikassa\ntulossa, ja karhun vainoaminen olisi siis ollut tuiki hyödytön ja\nvieläpä pilannut huomispäivän ajonkin. Usein olen ollut suutuksissa\ntuosta klikkauksesta, sillä se oli ensi ja viime kerta, kun yksinäni\nolisin yhtenä päivänä yksipiippuisella pyssylläni, sillä muita en\nkoskaan käyttänyt, ollut tilaisuudessa ampua kaksi täysikasvuista\nkarhua. Tosin oli kerran samanlainen tilaisuus tarjolla, vaan silloin\nen ollut yksinäni eikä minun syyni ollut, ett'ei se onnistunut.\"\n\nHän keskeytti metsästyskertomuksensa noista neljästä sisaruskarhusta ja\nkertoi lyhyesti eräästä retkestä, jolla muudan metsästystoveri\nhutiloimisellaan ja pelkurimaisuudellaan matkaan sai, ett'ei hän edes\nkertaakaan saanut nähdä kahden suuren kontion vieretysten kellahtavan.\n\nMuutamana päivänä kevättalvella tuli hänen luokseen eräs metsämies\nTenhiälän kylästä. Oravaretkillään oli mies joutunut karhun pesälle.\nVäsyneenä hiihtämisestä istahti hän hangelle vähän huokaisemaan ja\npisti piippuunsa; kun siinä hän istui ja katseli ympärilleen, huomasi\nhän miten lämmin höyry vipattaen kohosi muutamasta töntyrästä\nnietoksessa. Tuota lumiylännettä, joka oli aivan hänen likellä, luuli\nhän ensin kinoksen peittämäksi kiveksi. Hän tarkasteli kauvan ilmiötä,\nkunnes lopulta eroitti murisevaa ääntä, ja alkoi epäillä olevansa\nkarhunpesän lähistössä. Hänellä oli muassaan luodikko, sitä tavallista\nlaatua, jota talonpojat käyttävät, ja samanlaisella aseella oli\nHeinäkangaskin useita kontioita kaatanut; mutta se mies ei varmaan lie\nkertaakaan karhun lapaa maistanut, sillä tykkönään häneltä puuttui\nkarhun into. Sellaisissa tapauksissa oli siihen aikaan hyvin\ntavallista, että Eero Mikonpoika Heinäkangas kutsuttiin, ja mieskin\nlähti suoraan hiihtää puhkaisemaan kuuluisan karhuntappajan luo.\nEmpimättä sieppasi Eero \"Könnin\" seinältä, sukset eteisestä, ja niin\nsitä sitten mentiin hyvää vauhtia pitkin jäähileen peittämiä korkeita\nkinoksia. Jälkeen puolisen noin 4 aikana tulivat he perille, ja Eero\nhuomasi heti, että mies oli oikeassa. Juurinensa kaatuneen kannon\nmuodostamassa syvennyksessä makasi karhu kokonaan lumen peitossa. Pyssy\nojennettuna kiersi hän ympäri pesän, vaan kontio ei näyttäynyt. Oravain\nampuja seisoi paksun puurungon takana. Vihdoinkin asettui Eero kymmenen\naskeleen päähän pesästä ja ärjähteli kovasti, sillä seurauksella että\nhänen metsästyskumppalinsa pötki käpälämäkeen, vaan karhu ei\näännähtänytkään. Karhu nukkuu aina sikeämmin lumirikkaina talvina,\nvarsinkin kevättalvella hangen aikana. Eero huusi nyt toiselle, että\ntaittaisi pitkän riu'un ja tulisi häntä auttamaan. Vastahakoisesti\ntoimitti hän työnsä ja asettausi sitten taas puunrungon taa. Pyssy\ntoisessa ja salko toisessa kädessä lähestyi Eero nyt pesää ja syöksi\ntarmonsa takaa salon kohti pesää. Samassa halkesikin hanki, luminietos\nkohosi ja kaksi suurta kontiota nousi levoltaan. Sydämmeen käynyt luoti\nkaasi toisen paikalle, vaan toinen pääsi kovaa hankea myöten\npakenemaan. Puun takana seisoi oravain ampuja latattu kivääri\nvapisevassa kädessään, ja turhaan huusi hänelle Eero \"ammu, ammu!\" --\nKaatunut karhu oli täysikasvuinen poika, vaan emä pääsi tiehensä.\nTyölääksi kävi Heinäkankaalle seurata sen jälkiä useita päiviä, kun\nhanki oli siksi kova, että useimmiten kantoi karhun; hienon lumisateen\nperästä kadotti hän jälet kerrassaan eikä karhun uutta pesää löytänyt.\n-- \"Jospahan Polle ja Kepi olisivat elossa olleet\", sanoi hän, \"niin ei\nse olisi koskaan pelastunut.\" -- Seuraavana talvena ampui Heinäkangas\nHattulan metsästä kaksi kontiota, joista hän arveli toista samaksi\nemokarhuksi.\n\nTalon emäntä, iäkkään karhuntappajan tytär, tarjosi meille kahvea,\njonka juotuamme ja sen hyvyyttä ylistettyämme, kysyimme ukolta, eikö\nhän ollut väsynyt tuosta alinomaisesta kertomisesta, jota usein vielä\nolimme kysymyksillämme keskeyttäneet ja pöytäkirjaa kirjoittaessa\nviivyttäneet. Nauraen vastasi hän: \"Jos metsissä vielä löytyisi\nkarhuja, niin saisin niiden metsästämisen ehkä jättää nuorempien\nmiesten huoleksi, vaan vielä sentään jaksan kertoa muistelmani\nsaloilta.\"\n\nHän kertoi nyt kahdeksan päivän kuluessa saaneensa kaikki neljä karhua\nhengeltä. Yhdellä niistä oli emonsa vihainen luonne, ja jolleivät nuo\nrohkeat koirat olisi sitä niin äkäisesti ahdistelleet, olisi\nmetsästäjälle eräänä päivänä käynyt huonosti, kun hän sitä pahoin\nhaavoitti. Toista ajoi hän takaa halki Vanajan pitäjän ja saikin sen\nkaadetuksi Janakkalassa. Viisi kontiota ampui hän sillä kertaa\nyhdentoista päivän kuluessa, ja samana talvena vielä toiset viisi.\n\nP. E. muistutti Heinäkankaan kerran maininneen että muudan karhu oli\nhäntä pahoin haavoittanut. Siitä tapahtumasta luuli ukko jo viime\nkerralla kertoneensa.\n\nHän pyysi meitä koettelemaan noita syviä arpia hänen vasemmassa\nkäsivarressaan ja reidessään, antakaamme hänen itsensä kertoa.\n\n\"Kauniina päivänä vähää ennen Tuomaanmessua lähdin Pollen kanssa\nHarvialan sydänmaille otsoa etsimään. Lunta satoi sinä talvena myöhään;\nvaikka pakkasia oli ollutkin kauan, niin oli lumi vaippa vielä\nohkainen. Polle oli jo harjautunut erittäin taitavaksi ja sai aina\nvapaasti juoksennella metsässä, näköpiirin ulkopuolelle ei se sentään\nkoskaan poistunut. Suuria oksattomia honkia kasvavalla hiekkakankaalla\nhuomasin sen kontiota vainuavan. Tuo viisas eläin oli jo niin oppinut,\nett'ei se makaavaa karhua haukkunut, ennenkuin olin ampunut.\nMetsästysinnosta vapisi Pollen koko ruumis, kun se hiljalleen hiipien\nsoi minun mennä ohitsensa. Vähän matkaa kulettuani näin karhun 40:nen\naskeleen päässä. Hietikkoon oli se kaivanut kuopan ja osa päätä ja\nselkää näkyi selvästi. Minusta näytti kuin sen minuun päin oleva silmä\nolisi ollut auki. Kun se makasi siinä niin sikeästi ja antoi minun\ntulla niin lähelle itseään, vaikka se ei nukkunut, aloin heti epäillä,\nettä se oli emä poikineen. Karhulla on erittäin hieno vainu ja hyvä\nkuulo. Talven alussa on perin vaikeaa tavoittaa yksinäinen karhu\npesästään; mutta paljoa helpompi on lähestyä emokarhua, jolla on\nvarjeltavat penikat. -- Ensin sihtasin silmään; vaan onnettomuudekseni\nluovuin tuosta ensimmäisestä ja paraimmasta tuumastani, joka päähäni\njuolahti, ja ojensin nyt pyssyn siihen kohtaan, jossa luulin sydämen\nolevan. Kussa pyssy laukesi hyökkäsi Pollekin pesälle, ja kontio\nkapsahti ylös ja syöksi suoraan minua kohden. Muuta neuvoa en keksinyt\nkuin juosta pakoon. Karhu oli haavoittunut ja pysyin kauan aikaa kaksi\nsyltää edellä. Hätäni yhä eneni, kun Polle ei tullutkaan avukseni,\nkuten tavallisesti; mutta tälläkin kertaa sain kiittää koiraani\npelastumisestani. Polle kuritteli pesässä noita lähes vuoden vanhoja\npenikoita, ja kun ne alkoivat kovin parahdella kääntyi emä niitä\npuolustamaan. Nyt pysähdyin heti ja latasin pyssyni. Polle piti\nurheasti puoltansa, ja kun pyssyni olin saanut reilaan oli kontio\nvaeltanut tiehensä ja heittänyt penikkansa siihen; josta arvasin sen\nolevan pahoin haavoittuneen. Pennut yrittivät seurata emäänsä, vaan\nsiitä esti ne Polle, joka armahtamatta puri niitä. Ampuakaan en\nuskaltanut, kun pelkäsin emän laukauksen kuultuaan äkkiarvaamatta\nsyöksyvän minun turvattoman päälle; sitäpaitse peloitti sekin, että\nluoti sattuisi Polleen, joka kuppuroitsi noiden tuimien nulikkojen\nkanssa. Kuten tavallista oli muassani laukussa pieni kirves, jolla nyt\nnaksauttelin pennut kuoliaaksi.\"\n\n\"Pesällä näin että kuula oli ensin hiipaissut hiekkaan, ja siis\nheikontuneella vauhdilla käynyt karhuun. Jos olisin ampunut silmään,\nkuten ensin tähtäsin, niin olisi otus paikalle jäänyt. -- Olipa aivan\nparaiksi työtä noita kahta karhunpentua kotiini kylään kantaessa.\"\n\n\"Seuraavana päivänä lähdin Pollen ja minun ikäiseni ystäväni\nrenki-Jussin kanssa metsään haavoitettua emokarhua vainoamaan. Se oli\nkulkenut pari virstaa, ja löytäessäni oli se pienellä kummulla kasvavan\nkuusen juurella. Haavoitettuna kun oli, päästi se minut 30 askeleen\npäähän. -- Kun se näytti yrittävän lähteä liikkeelle, niin ammuin minä\nmäkeä ylöspäin etulavan taakse. Lauaistuani pyssyn syöksyi karhu heti\nruudin savua kohden. Pyörähdin ottamaan Jussin pyssyä, vaan hän juoksi\njo minkä ennätti ja oli jo monta syltää minusta. Äkkiä harppasin\nmuutamia pitkiä hyppyjä syrjään ja möristen seurasi nyt karhu Jussi\npoloista, joka kauhistuksissaan kääntyi ympäri, ampui päin mäntyyn ja\nlähti taas käpälämäkeen. Tuskallisella äänellä huusi hän useita\nkertoja: 'Isäntä, älkää jättäkö minua!' -- Latatessani lähdin kontiota\nseuraamaan, jolloin näin veripilkkuja karhunjälillä ja olin siis\nuudelleen sitä haavoittanut. Kovasti ahdistaen sai Polle sen pakosalle,\nennenkuin ehdin saada pyssyni latinkiin, ja sitten kun ajo oli mennyt\nkuulumattomiin ja koira palasi luoksemme, lähdimme takaisin kylään,\njohon ei ollutkaan enempää kuin kolme neljännestä.\"\n\n\"Hienosti sateli lunta, kun kuusikymmentäviisi vuotta vanhan isäni ja\nJussin kanssa lähdin tuota pahasisuista emokarhua lopettamaan. Muutamia\nsatoja syliä siltä paikalta, mihin sen päivää ennen olimme jättäneet,\nemme enää verta jäliltä löytäneet. Parisen virstaa eteenpäin\nkulettuamme ilmoitti Polle, että olimme sitä lähellä; nyt jätin minä\nmolemmat seuraajani Pollen kanssa hiljalleen jälessä tulemaan ja lähdin\nyksinäni eteenpäin kävelemään. Täytyi panna koiralle kaulavitjat, sillä\nse ei mitenkään olisi minua laskenut yksinäni menemään. Pamauksen\nkuultuaan tuli heidän, samalla kun laskivat koiran irti, kiiruhtaa\npaikalle. -- Hetkisen kulettuani näin jälkien poikkeavan tuulen\nkaatamain korpikuusten muodostamaan murrokkoon, joka muodosti laajan ja\nsynkeän piilopaikan. Hapusin varovaisesti muutamaa kaatunutta\npuunrunkoa myöten ja näin vihdoin kontion makaavan alapuolellani\nlahonneen ja sammaltaneen puunrungon vierellä. Varmaan oli se jo\nhuomannut läsnäoloni ja oli yrittämäisillään uudelleen pakoon, kun\npyssyni suoraan alaspäin ojensin ja ammuin. Laukauksesta potkaisi pyssy\ntaaksepäin niin kovasti että minä tuolta pyöreältä puunrungolta pudota\nrytkähdin suoraan karhun päälle. -- Hirveästi örisi kontio ja puri\nminua sääriluusta aina lanteille ja kyynärluuhun saakka. Muistan\nvieläkin hyvin kuinka silloin epätoivossani potkin ja sätkin ja\ntavoittelin vyöltä veistäni, vaan luulenpa lopulta jo pyörtyneeni.\nSittemmin kertoi isä, ettei monta minuuttia pamauksen perästä kulunut,\nennenkuin Polle jo oli paikalla ja vihaisesti haukkuen hätyytti karhua.\nKun he itse juoksujalassa kiiruhtaen saapuivat perille oli kontio jo\nkostonsa käyttänyt ja Pollen kovasti ahdistamana vitkalleen poistunut\nsalolle päin. Kun suurella vaikeudella olin päässyt pois risukosta,\nsidoimme housujen päältä syvät haavani isän ja Jussin paidoista\nrevityillä siukaleilla. Toisien kannattamana seurasin sitten karhun\njälkiä, jotka menivät kylää kohden. Kun jonkun matkan olimme kävelleet,\nkuului Pollen haukunta likenevän ja äkkiä olikin kontio aivan\nedessämme. Kamalasti ärjyen yritti se hyökätä kimppuumme. Latingin olin\nampunut kivääristäni; otin isäni isoreikäisen hirvipyssyn, sihtasin\nkitaan ja laukaisin, vaan savun hajottua olikin karhu jo kohoutunut\nkahdelle jalalle ja seisoi nyt ainoastaan muutamien askelein päässä\nmeistä. Sieppasin Jussilta pyssyn ja silmänräpäyksessä laukasin. Karhu\nlynksähti paikalla takaisin neljälle jalalleen, vaan lähti taas Pollen\nahdistamana verkalleen matkoihinsa.\"\n\n\"Suoraa päätä menimme nyt lähimmäiselle talvitielle ja isäni kanssa\njäimme nyt Jussia odottamaan, kunnes hän kylästä toisi hevosen ja reen.\nKotiin tai lähimmäiseen asuntoon en olisi jaksanut vaeltaa, ja jos\nyksin olisin ollut, niin elävänä en olisi Harvialan metsästä päässyt,\njos ensinkään olisin päässyt sieltä. Kun Jussi hämärissä saapui\nhevosineen, oli Pollekin juuri äsken palannut ja minä otaksuin nyt että\nminä sitä sentään olin eloon jäänyt ja karhu kuollut. Pahasti\nkirventeli haavojani ja kuvettani pakoitti kovasti kotimatkalla.\"\n\n\"Seuraavana päivänä lähti isä katsomaan oliko karhu kaatunut. Työläästi\nsai hän Jussin seuraamaan mukanansa. Kehoitin heitä ottamaan hevosen ja\nreen mukaansa, arvelin karhun jo kuolleen. He seurasivat neuvoani,\nvaikka Jussi kovin epäili tokko karhua lyyjykään voi tappaa. Innolla\nesitti hän, että varmuuden vuoksi pyyhkäistäisiin pyssyjä harakan\nsydämmellä, joka hänen mielestään oli hyvä keino, kun pyssyä mieli\ntappavaksi saada. Kun ei yhtään harakkaa kuitenkaan ollut saatavissa,\nlähti Jussi vastahakoisesti matkalle. Kontio oli heillä reessä, kun\njälkeenpuolisen palasivat. Isä kertoi, että he olivat tavanneet\nmesikämmenen lähellä sitä paikkaa, missä viime latingit olin ampunut.\nSe oli maannut vatsallaan ja sitten vasta, kun useita kertoja olivat\nkaukaa ampuneet ja viimeisen kerran aivan läheltä, uskalsivat he\nlähestyä sitä, ja huomasivatkin silloin sen olevan hengetönnä ja --\nkylmänä.\"\n\n\"Useita viikkoja olin vuoteen omana ja vasta lumen lähdön aikana ammuin\nseuraavan karhun.\"\n\nNäin lopetti kertomuksensa tuo kunnioitusta herättävä karhun ampuja\nEero Juhani Mikonpoika Heinäkangas. -- Vielä myöhään illalla istuimme\nja kuuntelimme hänen miellyttäviä kertomuksiansa vanhasta ja nykyisestä\najasta. Uuden ajan näki hän koittavan ja sydämmensä pohjasta uskoi hän\nvoimakkaan hyveen vielä kerran voittavan. Kuolemaansa odotti hän\nsamalla maapalstalla, jolla hän viime vuosisadalla syntyi; vaan levoton\nei odotuksensa ollut. Kaikkien arvossa pitämänä ja kunnioittamana\nnautti vanhus elämätä, ollen kuitenkin valmiina lähtemään, kun\nmääräpäivä tuli. Vuosittain raivaa ukko vielä omin kourin alaa\nuutisviljelykselle, vaikkapa ei itse saisikaan siitä satoa korjata, ja\ntalven pitkän hän verkkojansa kutoo. Ennen olemme maininneet hänen\nviime syksynä ampuneen viisi metsoa.\n\nSuomen talousseura on kunnioittanut tuota toimeliasta\ntalonpoikaa ja rohkeata metsästäjää antamalla hänelle kunniarahan\npäällekirjoituksella: \"Taito ja Toimi.\" Eero Heinäkankaasen\nsovitettuina voisivat nuo sanat merkitä: Tahto ja työ. Myöskin Suomen\nmetsästysseuralta on hän saanut muistorahan. Vielä elämänsä lopulla\ntarkastaessaan tehtyjä metsästysurotöitään, varsinkin petoeläinten\nmetsästystä, pitäen niitä määrättyinä elämänsä tehtävänä, jotka hänen\noli onnistunut täyttää. Hänen omat sanansa olivat: \"Voimallisen\nmiehuuteni aikoina elähytti minua petoeläintenajoon tulinen halu ja\ntuntuipa kuin sisällinen tunne olisi vaatinut minua tuota haluani\nkestävyydellä täyttämään.\"\n\n\nHÄMEEN METSÄSTYSSEURAN SUDENAJOT TALVELLA 1883.\n\nJoulukuun keskipaikoilla saapui seudulle erään Hollolalaisen\ntilanomistajan toimesta kolme \"lukashia.\" Itse ollen ahkera metsästäjä\nja petoeläinten metsästyksen suosija jätti hän nämä harjautuneet\nammattilaiset seudun metsämiesten käytettäväksi hävittämään susiparvea,\njoka oli näyttäytynyt kaupungin ympäristöllä.\n\nNimitys \"lukashi\" johtuu siitä, että eräs kuuluisa sudenajaja Pskovin\nläänissä Venäjällä oli nimeltä Luukas, joka kasvatti reippaat poikansa\nsamaan ammattiin, johon hän itsekin oli antautunut. Monessa polvessa\nseurasivat hänen monilukuiset, miehuulliset jälkeläisensä kanta-isän\njälkiä ja kutsuttiin heitä tämän mukaan lukasheiksi. Vihdoin tuli siitä\nammattilaisnimitys huolimatta siitä, johtiko sukunsa mainehikkaasta\nLuukkaasta. Rikkaat tilanomistajat Venäjällä ylläpitävät maatiloillansa\nlukasheja suojelemaan metsästystä ja hävittämään vahingollisia eläimiä.\nEnnenkuin aloitamme tarkemman kertomuksen niistä metsästysretkistä,\njotka Hämeen metsästysseura toimeenpani sudenajajiensa kanssa, tahdomme\ntarkastella, miten ajoa meidän pahinta petoeläintämme vastaan tähän\nsaakka oli toimitettu.\n\nSudenajo oikeassa merkityksessään oli vähän tunnettu Suomessa ja pedot\nnähtävästi lisääntyivät. Ainoastaan sattumalta saatiin ammutuksi joku\nsusi vahtia pitäessä ulos heitetyltä syötiltä taikka pyydettiin\nsudentarhoilla, kuopista, loukuilla tai myrkyllä. Pohjoisimmissa osissa\nmaatamme harjoitetaan paljoa tehokkaampaa hävityskeinoa siten, että\nsutta ajetaan takaa suksilla. Pedolle ei anneta rauhaa syömään eikä\njuomaan; suksimies kiitää nopeasti kinoksella, jolla susi vaikeasti\npääsee eteenpäin. Jos hanki kantaa loppuvat suden voimat kaikessa\ntapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Jos ajaja väsyy, etsii hän\nlähimmäisestä asunnosta toisen harjautuneen hiihtäjän, joka vereksillä\nvoimilla jatkaa takaa-ajoa kunnes suden voimattomuudesta täytyy\npysähtyä ja se silloin tapetaan kirveellä tai keihäällä. Maan\neteläosissa tarjoavat sitä vastoin tiheässä olevat tiet helpon\ntilaisuuden pakoon ja jälet kadottaa noilla useilla syrjäteillä.\n\nMeidän metsästysseuramme samoin kuin yksityiset urheilijammekin olivat\nsiinä luulossa, ett'ei susi voi tulla oikean metsästyksen esineeksi. Ne\nkesä-ajot, joita silloin tällöin toimeenpannaan, jäävät aina\nseurauksitta. Yksi ja toinen ammattimetsästäjä on löytynyt ja löytyy,\njoka ainoastaan tuloa tarkoittaen etsii sydänmaalta sudenpesän ja\nkorjaa pennut, joista hän saa tapporahat, vaan emäsutta ei hän tahdo\nampua, sillä \"lypsävää lehmää ei pidä teurastaa.\" Täällä Hämeessä\nkerrotaan sellaisesta \"metsästäjästä\", joka oli ulottanut ajatuksensa\nomasta edustaan niin kauas, että hän parittelun aikana oli varovasti\najanut emäsuden yli rajan toisesta pitäjästä toiseen, jossa\nsudenpennuista maksettiin korkeampi tapporaha, ja sitten vartioinnut\nsitä, niin kauan kuin lumi oli maassa, ettei se vaan päässyt palaamaan\ntakaisin.\n\nTuo jo vanhastaan tunnettu tapa, että talvi-iltoina ajellaan porsas\nreessä ja jälessä viilevä sikoläätin pahnoilla täytetty säkki tai\nlammasnahka, onnistuu harvoin ja käy usein kirottavaksi eläimen\nrääkkäykseksi, koska metsästyskiihko helposti saattaa pahoin pitelemään\nporsas-raukkaa, joka useinkaan ei tahdo päästää viettelyääniään ell'ei\nsitä kiusata naskalimen pistoksilla tai muilla tavoin.\n\nLukasheilla on tapana varhain kesällä etsiä sudenpesiä siten, että\nniillä seuduilla, joissa niitä mahdollisesti on, auringon laskiessa\ntarkasti kuuntelevat erottaakseen naaraan ulvontaa, kun se lähtee\npesältään; he merkitsevät sitten linjan osoittamaan suuntaa, josta\nulvonta kuului. Aamusella odottavat he taaskin sopivan matkan päässä --\nesimerkiksi virstan päässä edellisestä paikasta saadakseen kuulla emän\nulvovan pesälle takaisin palatessaan. Myöhään seuraavana iltana, kun jo\nvoi ajatella sen menneen ruokavarojen hankintaan, lähtee nyt kaksi\nmetsästäjää kukin omalle määrätylle suunnalleen ja niillä paikoin,\nmissä he toisensa tapaavat, tulee pesänkin löytyä. Hiljaa kuten emäkin\nulvovat he nyt ja heidän lähestyessä pesää vastaavat pennut, jotka\ntoinen metsästäjistä nopeasti korjaa pois. Sillä välin kuin toinen\nhyvin kätkeytyy ja äännetönnä odottaa emäsuden tuloa, jolloin hän ampuu\nsen. Myöhemmin kesällä, kun penikat jo ovat varttuneemmat, jättää koko\nperhe pesän ja retkeilee vanhempiensa johdolla saaliin haussa. Moni\nköyhä torppari kadottaa silloin ainoan lehmänsä tai hevosensa taikka\nkaikki lampaansa, ja silloin täytyy sammuttaa tuli takasta ja\nomaisineen lähteä talostaan ja kodistaan. Näinä vuoden aikoina\nmetsästävät lukashit susia siten, että penikkain vikinää jälitellen\nhoukuttelevat emän luoksensa ja ampuvat sen, sen jälkeen houkuttelevat\nhe pennut ja vihdoin uroonkin matkimalla naaraksen ääntä, jollei\nheidän onnistu täten saada viimeiksi mainituita houkutelluiksi\npyssynkantamalle, voivat ajomiehet heidän vastauksiensa johdolla\nkiertää ne ja huutaen ajaa ne joitakuita asetettuja ampujia kohden.\nSudenajo talvella, niinkuin lukashit sitä harjoittavat, tapahtuu siten,\nettä suden jälkiä seuraamalla kierretään siihen metsään, jossa he\nyöllisen retkensä jälkeisenä päivänä oleskelevat. Jos hukat ovat\nsaaneet jonkun saaliin ja syöneet itsensä kylläisiksi, eivät ne kovin\nkauas mene ennen kuin jo pysähtyvät johonkin viitakkoon, jossa ne\nrauhassa makailevat päivän ja useinpa vieläkin kauvemmin. Silloin\nvoidaan ne kiertää jokseenkin pieneen kehään, kun vain seutu on sopiva\nja lumi niin pehmeää, ett'eivät kiertäjäin askeleet kuulu. Nyt\ntoimitetaan tavallinen kierroksen ajo, jolloin on vaarin otettava, että\nmetsästäjät ensin asetetaan alle tuulen, ja vasta sitten ajavat samalla\naikaa molemmin puolin metsästäjäriviä niin pian ja hiljaa kun\nmahdollista muodostaa kehän ja alkaa huudella. Kaksi ensimmäistä\najomiestä molemmin puolin likinnä ampujariviä seisovat koko ajan\nhiljaa, eivätkä huuda, vaan viheltelevät ja taputtelevat hiljaa\nkämmeniään. Jollei ajon keskus ole tullut asetetuksi suoraan linjaan,\nvaan on kiertäessä käytetty teitä -- tai jotakin muuta luonnollista\nrajoitusta -- ja kierros tullut kulmikkaaksi taikka käy kiertelevissä\nkaarissa, niin pitää ajomiesten niin pian kuin mahdollista yhtäläisesti\nhuudellessa muodostaa linja tai tasainen kaari. Sivuilla olevien\najomiesten tulee lakkaamatta huudellen aivan hiljalleen ja ajon\npohjukasta tulevien huutojen johdolla vähitellen vetäytyä ampumalinjan\nsivulle samalle puolelle, jolla he itsekin ovat. Jokaisen ajomiehen\ntulee voimainsa mukaan kiventää huutojansa, jos susi lähestyy, ja\nkoettaa kaikenlaisilla rajuilla liikkeillä säikyttää se kierroksen\nsisäpuolelle päin. Metsästäjät ovat asetettavat tarkan harkinnan\nmukaan, niin että ne paikat tulevat ensi sijassa varmistetuiksi, joissa\nsusi puiden ja pensastojen suojassa helpoimmin pääsee pakenemaan. Jo\nennen huutoja tulee jokaisen ampujan olla hyvin kätkössä, ja pysyä\nhiljaa sekä liikkumatonna, huomio jännitettynä ja valmiina laukaisemaan\nnopean ja tarkan luodin; sillä ajoa järjestettäessä voi tapahtua, että\nsusi eli sudet tulevat säikäytetyiksi ja juoksevat pyssymiesten luo,\nennenkuin huutoja on aloitettukaan.\n\nMielellään käyttää perehtynyt metsämies sen ajan, jonka saa odottaa,\ntyystin tarkastaaksensa ympäristöä pyssynkantamalle ja mittaillakseen\nmatkojen pituutta eri paikkoihin, ja tekee samalla useita huomioita,\nehkäistäkseen kaikki susien näyttäytyessä mahdolliset odottamattomuudet\nja huolimattomat laukaukset. Jos useita hukkia tulee samalla kertaa,\nniin tarvitaan suurinta mielenmalttia. Varma ja harjautunut, hyvällä\nkiväärillä varustettu metsästäjä tietää aina miten hänen luotinsa on\nsattunut ja onko susi vaarallisesti haavoitettu; hän ei menetä toista\nluotia samalle sudelle, vaikka se jatkaisikin pakoaan.\n\nNiin sitkeähenkinen kuin susi onkin, ei se sentään voi pitkiä matkoja\npaeta, kun ruumiissaan kerran lienee karkeita luotia, ja jälet vievät\naina sille paikalle, jossa se on kaatunut ja heittänyt henkensä.\nMonesti tapahtuu, että siihen on käynyt useita hyvin tähdättyjä luotia\ntavallisen matkan päästä, mutta sittenkin on se pakoaan jatkanut; vaan\nmuutamien kymmenien askelten päässä kaatuu se kesken hyppyjään\nhengetönnä kentälle. Ainoastaan hyvin likeltä laukaistessa on syytä\nepäillä ampuneensa hongikkoon, jollei se paikalla laukauksen jälkeen\nkaadu; sellaisen matkan päästä ampuu helpommin hunnikolle, ja kun\npienet luodit pienenlaisessa ympyrässä sattuvat otukseen, tulee sen\npaikalle kaatua. Levollisella mielenmaltilla tulee innokkaan\nmetsämiehen ampua toinen laukaus, sillä hutiloiminen ja kiivaus\ntuottavat usein ikävän muiston päin tuuleen menneestä laukauksesta,\nvarsinkin jos se tuota vihattua hukkaa tarkoitti. Yhtä paljo suututtaa\nsekin, kun jälestäpäin huomaa laskeneensa molemmat latinkinsa yhteen\nsuteen saadakseen sen paikalle kellistymään, sen sijasta että olisi\nvoinut tappaa kaksi, jos ensimmäisen olisi antanut hetkisen paeta\nvarmaa kuolemaansa. Vielä toisenkin kokemuksen saamme sudenajosta\ntalvella. Vaikka sudet tavallisesti heti pakenevat ajoa suoraan ampujia\nkohti, tapahtuu useinkin, että ne ikäänkuin suurempaa vaaraa aavistaen\nrauhallisella puolella, ainoastaan pakosta ja viimeisellä hetkellä\nesiintulevat ampujain riville sittenkuin jo ovat useita kertoja\nkoettaneet pyrkiä ajon lävitse. On sen tähden tarpeellista seistä yhtä\nhiljaa ja tarkkaavaisena, vaikka ajo olisikin tullut jokseenkin likelle\nilman että mikään susi olisi näyttäytynyt, samoin tulee myöskin seista\nhiljaa ja äänetönnä suden kaadettuansa, jos useita olisi sattunut\nolemaan kierroksessa. Myös voi tapahtua, sitten kun kaikki sudet jo\novat ammuttu, että kettu pistää esiin nenäkkään kuononsa ja kaadetaan.\n\nSuomessa kuten koko Euroopassakin ei ole kuin yksi susilaji. Mustia\nsusia, joita toisinaan tavataan parveissakin -- viime vuosina on\nsellaisia nähty Ahvenanmaalla -- ei pidä sekoittaa Pohjois-Aasiassa ja\neuroopalaisen Venäjän koillisessa kulmassa kotiutuueisin mustiin susiin\n(Canis Lycaon), vaan ovat katsottavat joksikin toisintolajiksi samoin\nkuin valkeat sudetkin, joita harvassa tavataan pohjan perillä.\n\nSkandinaaviassa ja Suomessa lienee susi suurempi kuin heimolaisensa\netelä-Euroopassa. Edempänä on erään tänä talvena ammutun suden mitta ja\npainomäärä ilmoitettu; se onkin suurimpia tähän saakka tavatuista.\nVoimakasta hammasriviä, karkeatekoista luurankoa ja paksua kaulaa\ntarkastaessa voi käsittää mahdolliseksi, että susi voi, seitsenvuotias\nlapsi kidassaan, paeta metsään. Susi on kaikkien eläinten vaarallinen\nvihollinen, niin hyvin pienimpien lintujen, joiden pesät se hävittää,\nkuin suuren hirvenkin. Näkee useinkin hevosten takajaloissa melkoisia\narpia, joiden kohdalta susi on lihakappaleen haukannut. Kengitetyt\nhevoset puolustavat kyllä itsensä, varsinkin jos niitä on useampia, se\nonkin jo vanha satu, että ne asettautuvat piiriin päät sisään päin ja\nasettavat turvattomat varsat sen keskelle. Vanhoille saduille\nannettakoon oma arvonsa. Metsästysretkistänsä Ruotsissa kuuluisa\nenglantilainen Lloyd kertoo kerran susiparven repineen karhunkin.\nLämpimämmissä maissa lienee susi vieläkin rohkeampi ja julmempi, sillä\nkerrotaanpa ett'eivät matkustajat uskaltaneet kulkea eräillä tienoilla\nmuuten kuin aseilla varustettujen ratsastajien suojassa.\n\nNiinä aikoina kun sudet etsivät itselleen pesää, jossa sittemmin\nhuhtikuun lopulla tai toukokuun alussa synnyttävät poikasensa,\nvetäytyvät ne jylhimpiin asumattomiin metsiin; mutta syksympänä kun\npennut ovat jo hiukan varttuneemmat, alkaa niiden retkeilyt ja talveksi\nkokoontuvat ne usein suuriin joukkoihin ja viljellyillä seuduilla\ntekevät tuhoa sitä uskaliaammin mitä kovemmaksi pakkanen kiihtyy.\nUseimmat kotieläimet ovat tänä vuoden aikana huoneissa varmassa\nturvassa, ja ainoastaan jonkun sian voivat ne yksinäisistä taloista\nsiepata kitaansa ja paeta metsään; vaan uskomattoman paljo koiria ne\nsen sijaan saavat talvisina aikoina saaliikseen. Huomioon pantavaa\nmuuten on, että ne niin harvoin kesäisillä ja syksyisillä\nmetsästysretkillään hätyyttävät koiria; sellaista tapahtuu kuitenkin,\nvaan useammin seuraavat ne niitä jälessä uskaltamatta sentään tehdä\nhyökkäystä, kerrotaanpa muutamilla seuduilla Venäjällä ja Puolassa\nlöytyvän erityisiä koiria juuri sutten ajoa varten. Eräs niistä\nlukasheista, jotka ovat osaa ottaneet näihin muistoonpanojeni\naiheina olleihin metsästyksiin, kertoi muutamalla venäläisellä\ntilanomistajalla, jota hän oli palvellut, olleen kaksi koiraa, jotka\nkarhunajossa useita kertoja olivat tappaneet karhun sen pesästä\nhyökätessä.\n\nEi liene ollenkaan epäiltävää, että susi ja koira toisinaan ovat\nunohtaneet synnynnäisen vihollisuutensa ja paritelleen; vaan sikiöt\ntulevat hedelmättömiksi. Luotettavat omin silmin nähneet todistajat\nkertovat eräänkin tapauksen, jolloin koira ajoi naaraskettua, joka taas\naina koiran likelle tullessa mitä liehakoitsevimmilla liikenteillä sai\nsen lauhtumaan ja houkutteli sen lemmenosoituksiin; naaraskettu lähti\nkuitenkin aina kohta pakoon, jolloin koira vihaisesti haukkuen seurasi\nsitä, kunnes luoti sen vihdoinkin kaasi. Susi on nähtävästi lähemmin\nsukua koiran kuin ketun kanssa. Tuo vanha sananparsi \"omaiset ne\npahimmat ovat\" toteutuu parhaiten susissa. Tämän talven metsästysten\naikana on omaistensa raaka saaliinhimo tuottanut surman kahdelle\nsudelle. Molemmilla kerroilla oli etupuoli koskematon.\n\nKettu on suuressa arvossa viisaudestansa ja taidostansa pelastautua\ntukalimmistakin tiloista; mutta eipä hukka suinkaan ole siinä suhteessa\nsukulaistaan huonompi. On huomattu vasta laitetusta sudentarhasta\ntavallisesti ensi vuosina saatavan useampia näitä eläimiä, vaan\nsittemmin muutamiin vuosiin ei yhtään, kunnes kaikki peräänkatsanto on\nheitetty sikseen ja portit useita vuosia olleet auki; jos silloin\nsudentarha on uudelleen kuntoonpantu ja varustettu haaskalla, voi sillä\nehkä saada hengiltä muutaman nälkäisen hukan. Tämä seikka näyttää juuri\ntodistavan suden selittämätöntä taitoa oivaltaa viekkaan paulan ja\nsiitä ilmoittaa lähellä asuville sukulaisilleen. Sudessa on suurin\nvarovaisuus yhdistynyt ihmeteltävään uskaliaisuuteen. Yön pimeydessä\nkäyskelee se talojen ympäristöillä ja tutustuu paikallisoloihin, jotka\ntilaisuuden sattuessa voivat olla eduksi hänen saaliinhimolleen. Monta\nvuotta sitten tapahtui kerran Karkun pitäjäässä, että susi sieppasi\nkoiran kahden asutun tuvan välisestä eteisestä, varhain iltasella, kun\nvalkea vielä paloi molemmissa tuvissa. Usein käyttävät sudet viekkautta\nja väijymystäkin. Samalla kartanolla näki kotiväki muutamana päivänä\niltahämärässä, miten talonvahti vihasesti haukkuen vähitellen poistui\nkartanolta; haukkuminen herätti heidän huomiotaan, ja nyt näkivät he\nsuden, joka vähän matkan päässä vetäysi metsään koiran edestä. Aidan\nnurkkauksen taa tultuaan hyökkäsi eräs toinen väijyksissä ollut susi\nkoiran niskaan ja samassa silmänräpäyksessä kääntyi toinenkin toveri\ntäyttä laukkaa avuksi. Koiran kohtalo oli ratkaistu. Löytyy tapauksia,\njolloin, koira tuollaisista taisteluista on voittajana eronnut. Eräällä\nPäijänteen saarella hyökkäsi kartanolla olevan koiran kimppuun useita\nsusia. Kun talonväki, ankarasta haukunnasta jotakin peläten, tuli ulos,\nlähtivät sudet pakoon; mutta sen suden, joka viimeiseksi yritti hypätä\nkartanon ympärillä olevan kivimuurin yli, veti tuo vahva ja uskalias\nkoira kerran toisensa jälkeen alas muurilta, kunnes ihmiset ennättivät\napuun ja korennolla tappoivat suden.\n\nSudella on erinomaisen tarkka vainu ja terävä näkö, aukeilla paikoilla\non se rohkeampi kuin metsässä ja tekee kotieläimille vähemmän vahinkoa\nkesällä kuin syksyn lopulla ja talvella. Kun susi tulee haavoitetuksi\nja kipeäksi myrkystä tai jotenkin muuten, syövät kumppalit sen\nsuuhunsa, ahmien ensi palakseen sisukset; tavallisesti palaavat he\nmuutaman päivän jälkeen eivätkä vihdoin jätä karvoja tai\nluunsipaleitakaan jälelle. Mahalaukku ei vain näytä kelpaavan niille.\n\nSuden jälet ovat koiran jälkien kaltaiset, mutta paljoa suuremmat ja\nleveyteen verrattuina hiukan pitemmät. Takajalkojen etuvarpaissa on\nvahvat kynnet, jotka kovimmallakin maantiellä jättävät lumeen selviä\nreikiä. Käydessään astuu se takajalalla etujalan askeleihin, ja kun\nuseita susia seuraa toisiaan astuvat ne aivan samoihin jälkiin; mutta\njos ne ovat juosseet tai laukanneet, voi kuitenkin jälistä eroittaa\nniiden luvun. Syvässä lumessa kiivaasti laukatessaan uppoaa se\nsyvempään kuin kävellessä, jonka tähden se lumisina talvina mielellään\nvetäytyykin teille; sellaisissa tapauksissa syö se myös saaliinsa\nmieluummin keskellä tietä. Susi on huolimatta hänen raaoista tavoistaan\nkuitenkin seuraa rakastava eläin. Talvilla kulkevat ne suurissa\nparvissa, eroavat toisinaan ja itse kukin samoaa saaliin etsintään,\nvaan sittemmin ne taas yhtyvät toisiinsa. Suvi-ilmoilla pysyttelevät ne\nyksissä kohdin ja voidaan helposti kiertää, jos ilma on äkkiä kovasta\npakkasesta muuttunut suojaiseksi. Ne eivät mene mielellään raadolle,\nell'ei kova nälkä heitä siihen pakota, ja ne näyttävät voivan olla\nruo'atta monta päivää; sen sijaan syövät ne vatsansa ihan pullolleen,\nkun kerran saaliille pääsevät.\n\nOtaksutaan yleisesti suden, joka kerran on maistellut ihmisen\nlihaa, haluavan sitä, ja tämän halun sanotaan menevän perintönä\njälkeläisillekin. Harvoin on kuultu, että susi yhden lapsen siepattuaan\nei olisi useampia tuollaisia hirmutöitä tehnyt perästä, kahdenkymmenen\nluvun loppupuolella ryöstivät sudet yhdeksäntoista lasta Ruotsissa\nGefleborgin läänissä; muutama vuosikymmen sitten kulki Kivennavan\npitäjäässä Viipurin lääniä samanlainen surullinen huhu ja kaikilla on\nvarmaankin tuoreessa muistossa nuo lukuisat lastenryöstöt Turun\nseuduilla.\n\nJuuri nuo kauhistuttavat sanomat \"taaskin on susi syönyt lapsen\", nepä\nne vihdoinkin saattoivat hallituksen, sen jälkeen kun korkeat palkkiot\nolivat näyttäyneet voimattomilta, kutsumaan muutamia lukasheja\nVenäjältä. Nämä tappoivat majuuri Thuringin johdolla useita susia\ntalvella 1881-82 niillä tienoilla, joilla nuo hirveät lastenryöstöt\nolivat tapahtuneet. Sittemmin ei ole yhtään tuollaista tapausta enää\nkuulunut.\n\nYksi lukasheista sijoitettiin Evon metsähoito-opistoon ja kolme\nHollolaan ennen mainitun tilanomistajan luo. Viime syksynä kuului\nlukuisia valituksia susien tuhotöistä Hämeenlinnan ympäristöllä, ja\nlumen tultua huomattiin kahdeksan eli yhdeksän suden jälet, jotka\nosoittivat susien samoilleen varsinkin Janakkalan ja Vanajan pitäjissä.\n\nLäänin kuvernööri esitti hallitukselle, että rahoja määrättäisiin\nsutten hävittämistä varten ja hänen välityksellä asetettiin Hollolan\nlukashit hänen käskynsä alaisiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLukashit Iivana Paklja, hänen nuorempi veljensä Vasiili ja Iivana\nGavrilovits saapuivat joulukuun 14:nä päivänä Hämeenlinnaan. Valtioavun\nhoito uskottiin Hämeenlinnan pataljoonan upseereille. Näiden mukana oli\nnyt ajoväkenä muutamia kymmeniä sotamiehiä ja kaksi ensin mainituista\nlukasheista. Koko viikon kesti metsästystä laajalti samoillessa ja\ninnokkaissa toimissa, ilman että lukashein kuitenkaan onnistui kiertää\npetoja. Myönnetyn virkavapauden ja runsaan rahamääräyksen loputtua\npalasivat niin hyvin upseeristo kuin miehistökin kaupunkiin. Vaikeuksia\nviikon ajalla lisäsi kova pakkanen, jonka kestäessä sudet olivat\nmyötäänsä liikkeessä.\n\nPäivää myöhemmin sotilasajon lopettamista Janakkalan pitäjäässä\nonnistui lukashi Jaakkiman, joka metsänhoito-opistolta muutamain\nmetsästäjäin kanssa oli tullut seudulle, jossa äsken mainittu ajo juuri\noli lopetettu, kiertää koko susilauma. Muutamain harvojen metsästäjäin\nja ajomiesten kanssa toimeenpantiin ajo ja kaksi sutta ammuttiin.\nSeuraavana päivänä kierrettiin pedot uudelleen ja onnelliset ampujat\ntappoivat taaskin kaksi. Parvessa arveltiin jälellä olevan vielä 4 tai\n5. Tarkka kertomus näistä jahdeista olisi varmaan sekä huvittava että\nopettavainen, mutta koska muistoonpanija otti osaa ainoastaan niihin,\njotka sen jälkeen aloitettiin, voimme ainoastaan niistä tässä antaa\ntarkemman selityksen.\n\nIhan uudenvuoden päivän illalla kokoontui Hämeenlinnan metsästysseura,\nsyystä että kolme äskenmainittua lukashia oli muutamiksi viikoiksi\nannettu seuran käytettäviksi, jos niin pitkä aika todella tarvittaisiin\nsutten hävittämiseen seudulta. Viisitoista metsästäjää ilmoittausi\nhaluavansa lukashien johdolla ottaa osaa suden ajoon; jos ne saataisiin\nkierretyiksi, kutsuttaisiin tarpeellinen ajoväki lähimmistä kylistä.\n\nPäivän valetessa tammikuun 2:na päivänä matkusti koko seurue\nkaupungista. Viime päivinä ei ollut mitään ilmoitusta susista saapunut\nja summittaisin ohjattiin matka Katumaanjärvelle ja pitkin metsäteitä\nsinne tänne eri suunnille, kunnes kaikki osanottajat saapuivat Turengin\nkylään. Sieltä matkasivat kaikki yksissä koilliseen päin Sääjärven\ntorppaan saman nimisen järven rannalla, jossa nyt levähdettiin\npäivällisten aikaan ja hevosia syötettiin. Sen jälkeen jatkettiin\nvakoojaretkeä ensin Kankaan kylään Hämeenlinnan ja Viipurin teiden\nristeyksessä ja sitten Harvialan metsien halki takaisin Sääjärvelle.\nTäällä järven läheisyydessä tavattiin nyt melkein tuoreet suden jälet;\nmutta silloinpa oli päiväkin kulunut ja kaikki toimeenpiteet täytyikin\nlykätä seuraavaan aamuun. Yötä oltiin torpan pienessä tuvassa, johon\nnyt paitse torpanväkeä piti mahtua 15 metsästäjää, 3 lukashia ja 8\nkyyditsijää.\n\nTähän vuoden aikaan laskeutuu aurinko muutamia tuntia jälkeen puolen\npäivän; mutta pitkä, pimeä iltapäivä ei piisaanutkaan kaikkien\nkerrottavien ja kuunneltavien metsästysjuttujen ja hauskojen historiain\nkertomiseen. Vielä myöhään illalla oli mieli erittäin virkeä ja toiveet\nmilteipä kasvaneet. Olihan löydetty suden jälet, oli käytettävänä 3\nlukashia, jotka miesikänsä olivat susia tappaneet, ja koko seuruehan\noli sitä paitse juuri tätä varten täällä.\n\nAamulla ennen päivän koittoa menivät lukashit jälkiä etsimään ja susia\nkiertämään, Jokseenkin kova lumen tulo alkoi päivän valetessa.\nMetsästäjät tarkastivat kivääreitään ja ampumavarojaan ja\nvalmistausivat liikkeelle lähtöön odotellessaan lukasheja heti\ntulevaksi ilmoittamaan, että sudet olivat kierroksessa. Aika kului yhä\nenemmän päivemmäksi ja sitä varmemmiksi tulivat vilkasverisemmät siitä,\nettä kierrosta parast'aikaa hommattiin; mutta päivällisten aikaan\npalasivat lukashit mitään jälkiä löytämättä. Eilen illallakin nähdyt\njälet oli lumi peittänyt. Moni alkoi aavistaa sudenajon sentään olevan\njotensakin vaikean ja miettiä, että päiväkausi voi kulua ilman että\nyhtään sutta saadaan. Koko seurue istahti nyt rekiin ja niin sitä sitten\nkulettiin laajoilla samoiluretkillä koko päivä, kunnes pimeässä\nvihdoinkin saavuttiin Pietilän tilalle, 8 virstaa Hämeenlinnasta\nTurenkiin menevän tien varrella. Täällä sanoi talonisäntä varemmin\npäivällä nähneensä suden jälet noin pari virstaa talosta. Muutamia\nmetsästäjiä meni lukashi Iivana Pakljan ja isännän kanssa tarkastamaan\nasianlaitaa ja lyhdyn valossa huomasivatkin he suden jälet, jotka\ntulivat metsästä ja menivät metsätietä pitkin. \"Lukashi\" nousi\nkorkealle harjulle ja laski sieltä kotvasen mitä kauneinta suden\nulvontaa. Ensi kerran kuulimme tätä matkivaa sudenääntä. Lienee hyvin\nvaikeaa tähän vuoden aikaan saada sudet vastaamaan, eikä se tälläkään\nkertaa onnistunut. Ulvomisen tarkoitus olikin vaan pidättää seudulla\nse, jonka jälet olimme löytäneet, ja houkutella muitakin parvesta.\n\nOsa metsästäjistä matkusti nyt kaupunkiin nukkuakseen omilla\nvuoteillaan; toiset nukkuivat Pietilän tilalla yönsä. Siellä\nopettelimme koko illan lukashin johdolla ulvomaan.\n\nPäivän sarastaessa lähtivät Paklja ja Gavrilovits metsään, lähettivät\nVasiilin ajamaan Turengin seudulle ja käskivät sotkea pois kaikki\nteiden vieruksilla löytyvät sudenjälet, sillä Paklja oli saanut kuulla\nettä lukashi Jaakkima Evon metsähoito-opistolta oli tullut seudulle.\nTämän kateellisuuden synnyttämän toimeenpiteen saimme vasta myöhemmin\ntietää; mutta kun häntä ankarasti siitä nuhtelimme, kielsi hän koko\njutun. Hyvissä ajoin aamulla saapui kaupungista useita metsästäjiä.\nIlma oli kaunis ja kylmä; kaikkia elähytti aavistus, että nyt siitä\njotakin tulisi. Iivana Paklja palasi kello 11 ja ilmoitti suden olevan\nkierretyn virstan päässä talosta. Hän pyysi toimittamaan ajoväkeä\nkiireimmiten ja sanansaattaja lähetettiinkin hevosella heti\nlähimmäisiin taloihin. Puoli tuntia myöhemmin oli 23 miestä koolla ja\nnyt piirsi Paklja kinokseen kartanolla kartan kierroksesta. Hän puhui\nainoastaan venättä ja hänen neuvonsa metsästäjille ja ajoväelle käänsi\neräs metsästäjistä suomeksi ja ruotsiksi. Jo marssin alusta oli\ntupakanpoltto ja puhelu kielletty, kierrokselle saavuttua asetettiin\nnuo 13 metsästäjää pitkin erästä metsätietä 40 askeleen päähän\ntoisistaan Pakljan jo etukättä osoittamille paikoille, niin että joku\npensas oli jokaisen edessä suojana. Ajoväki sijoitettiin paljoa\nharvempaan ja niitä kahta miestä, jotka olivat ampujariviä lähinnä,\nkiellettiin huutamasta, ennen kun susi näyttäytyi tai ajo läheni.\nJuhlallinen oli tuo hetki ennen ajon aloittamista. Ilma oli ihana,\nraitis ja niin sanoakseni puhdas pohjoismainen talvi-ilma, joka on niin\ntuttu meille kaikille. Ei ääntäkään kuulunut tuossa lumoavassa,\nhopealle hohtavassa metsässä. -- Nyt se kerralla ratkesi. Kelpo Iivana\nGavrilovits päästi karaistuista keuhkoistaan pitkän huudon, joka koko\najon kertomana mahtavana jymynä salojen kaikujen lisäämänä vyöryi\neteenpäin valtavissa äänenlaineissa. -- Muutamia minuuttia kului tässä\nkummallisessa mielenvirityksessä -- pau! -- muutamia silmänräpäyksiä\npau! -- taas hetkinen -- pau! -- ja vieläkin kaksi laukausta.\nMetsästyksen innosta sykkivin sydämin seisoimme siinä ääneti ja hiljaa\nkuunnellen ajoa, joka muistutti satuperäisten jättiläisten korottamaa\nsotahuutoa. Vähitellen, mitä lähemmäksi se tuli, väheni sen voima, yksi\nja toinen luminen olento siinti valkeassa metsässä, ja nyt kiirehtivät\nkaikki ammutun suden luo. Siinä syntyi oikein hauska näytös, kaikki\npuhelivat yhtä aikaa, nauroivat tyhjälle ja tunkeusivat nostelemaan ja\nkatselemaan hukkaa, joka makuupaikallaan lepäsi ja katsoa tirrotti\nvinokulmaisilla silmillään taivasta kohti. Lukasheille hurrattiin ja\nhurrattiinpa sudellekin, jota tehdessä kaikkien punaposkisten\nhuurrepartaisten kasvot loistivat tyytyväisyydestä hymähdellen. Niin\nkannettiin sitten susi riemusaatossa Pietilän tupaan, jossa se\nsijoitettiin keskelle lattiaa ja sen ympärillä tanssittiin, kunnes\nkaikki metsästyspullot olivat tyhjennetyt.\n\nPäivän voittoriemua lisäsi se seikka, että kaadettu peto oli naaras.\nToiset arvelivat sen olevan vanhan, toiset nuoren; joka tapauksessa oli\nse naintikelpoinen ja olisi keväällä synnyttänyt kokonaisen poikueen\npahanilkisiä nulikoita.\n\nEnnen lähtöä myytiin huutokaupalla susi, josta tapporahat tulisivat\njoka tapauksessa lankeamaan metsästysseuralle. Ensimmäinen huuto oli 15\nmarkkaa, joka vastasi sen oikeaa arvoa; sitten korotettiin tarjousta\nvähitellen 40 markkaan; mutta kun tuli selville, ett'ei aikomus ollut\ntehdä ostoa yksistään oston tähden, nousi jalo kilpailu metsästysseuran\nhyödyksi, ja tuossa hetkessä nousi huuto 200 markkaan. Vasara putosi\nerään metsästysseuran innokkaimman jäsenen hyväksi.\n\nKello 2 päivällä palasi koko jahtiseurue takaisin kaupunkiin, jossa\nuutinen tapetusta hukasta nopeaan levisi ja houkutteli joukottain\nkatselijoita. Iltasella kokoontui seura viettämään päivän voittoriemua\nja päätti kaikella innolla jatkaa ajoa, niin kauan kun yksikään susi\ntavattaisiin seudulla.\n\nSeuraavana päivänä matkusti 12 metsästäjää lukashein kanssa etsimään\njälellä olevan parven jälkiä, vaan löytämättä mitään tulivat he illalla\ntakaisin. Seuraavana aamuna tuli sana, että Miemalassa oli susia nähty\nja usea metsästäjä lähti kohta liikkeelle. Jälet löydettiin ja\nseurattiin niitä kauan, ensin tietä Murilaan käsin ja sitten metsäteitä\nAlajärvelle, vaan minkäänlaisia hyppyjä tien syrjälle ei löydetty ja\nlopulla katosivat jäletkin kerrassaan. Meidän huomaamattamme olivat\nsudet poikenneet jollekin tielle. Vasta pimeän tultua palasivat\nmetsästäjät kaupunkiin, voimatta antaa minkäänlaista ehdotusta\nhuomispäivän varalle.\n\nNyt meni noin kaksi viikkoa, joiden kuluessa oli kymmenisen metsästäjää\njoka päivä ulkona lukashein kanssa, vaan mitään ei kuitenkaan saatu\naikaan. Usein erehdyttivät meitä maaseuduilta tulleet väärät\nilmoitukset ja toisinaan kerrottiin, että jollakin määrätyllä paikalla\noli muka nähty susi; mutta kun tulimme perille, löysimmekin vain vanhat\nilveksen jälet, joita monta päivää sitten olimme seuranneet; toisinaan\noli jäniksen jälkien suhteen erehdytty tuossa paksussa ja löysässä\nlumessa. Kerran muuttui kaksi sutta, jotka muka oli nähty 24 virstaa\nkaupungista, vanhoiksi ilveksen jäliksi. Eräs talonpoika ilmoitti\nmuutamana päivänä löytäneensä karhun jälet Kontuvuoren sydänmaassa.\nKaksi metsästäjää lähti heti tuolle pitkälle matkalle ja todellakin\nlöysivät he vanhat lumen peittämät jälet, jotka kyllä voivat olla\nkarhunkin jälkiä. He seurasivat niitä ja tapasivat ulostuksia. Tämä\nkummastutti heitä, koska kontio tähän vuoden aikaan ei syö mitään ja\nhänen vatsansakin on tyhjä; mutta kuitenkin ottivat he jätteet mukaansa\nkaupunkiin, jossa ne apteekissa tutkittiin ja huomattiin olevankin --\nreikäleipää. Koko ajan oli ilma kylmä ja taivas kirkas, lunta oli\npaksulta ja löysää. Sudet pysyttelivät lakkaamatta teillä, jossa jälkiä\noli vaikea seurata. Toisinaan ryöstivät ne ruo'akseen koiran\npeninkulman päässä toiselta puolen kaupunkia, toisinaan taas\npeninkulman päässä sen vastaisella puolella; vaan sanoma tuli aina\nmuutaman päivän liian myöhään, sillä ainoastaan edellisen yön jälkien\nmukaan voidaan takaa-ajoa ja kiertämistä toimittaa.\n\nNämä retket olivat kuitenkin jotensakin huvittavia kauniilla ilmalla.\nMoni ei tuntenut maaseutua; mutta vähitellen tunsivat kaikki\nsamoiluretkiin osaa-ottaneet metsästäjät jokaisen töllinkin laajalti\nympäristössä. Usein viivyttiin monta tuntia jossakin tuvassa, sillä\nvälin kun lukashit olivat ulkona vakoilemassa ja kiertelemässä.\nToisinaan tavattiin ennen näillä seuduilla kuuluisaa siivottomuutta ja\nhuonosti hoidettuja asuinrakennuksia; mutta useinkin saimme aterioida\npulskassa tuvassa, josta ahkeruus ja järjestys olivat luoneet hauskan\nkodin, ja jonka suurella, avonaisella liedellä roihuvalkea räiskyi ja\ntalon kaunis tytär päivänpölyssä istui kehräten akkunan ääressä;\ntuohiastiassa akkunalla hoidettiin pippurilanttua ja lemmenkukkia,\njotta ne sitten ajan tultua tarjoisivat kukkia ja lemuansa. Ruokahalu\noli hyvä, eväsreput avattiin ja ystävällinen emäntä kantoi kulhollisen\nhöyryäviä kuoreltaan halkeilevia perunoita. Rattoisesti jutellessa ja\nnaisten kanssa kohteliaasti leikkiä laskien syötiin hyvä ateria, ja\nsiihen juuri tulivat lukashit tyytymättömän näköisinä kun eivät muuta\nolleet löytäneet kuin vanhoja jälkiä. Ryyppypikari päällispalan kanssa\nsai heidät kuitenkin paremmalle tuulelle, ja niin sitten kaikki miehet\nrekiin ja taas ulos ravakkaa vauhtia. Useinkin tavattiin viime-öiset\njälet niin myöhään, ett'ei mitään sinä päivänä voitu toimittaa. Paklja\nulvoi silloin kuutamolla muutamia värssyjä, täten rukoillen susia\njäämään paikoilleen aamuun saakka.\n\nTämä metsästämisen tapa huomattiin nyt pidetyssä neuvottelussa liian\nkalliiksi ja vaivalloiseksi. Sen tähden päätimme että vast'edes\nainoastaan muutamat harvat metsästäjät seuraisivat lukasheja, ja jos\njotakin toivetta tulisi metsästyksestä niin hyvissä ajoin päivällä ja\nniin likellä kaupunkia, että metsästäjät ennättäisivät saapua paikalle,\npitäisi viesti lähettää, vaan kiertäminen ja ajo tulisi kaikessa\ntapauksessa siekailematta toimittaa. Tammikuun 22 päivänä\ntoimeenpantiin sellainen ajo Katumaanjärven takaliston metsissä kahta\nmetsästäjää kohden, vaan sudet pujahtivat läpi ajon. Pari päivää sen\njälkeen olivat lukashit yksin ulkona, ja kiersivät illan hämärässä\nkolme sutta, joita niinä päivinä oli seurattu. Tuo tapahtui Sammon\ntorpan tienoilla Alajärven rannalla. Oli liian myöhäistä lähettää sanaa\nkaupunkiin, ja turhan yrityksen teki Vasiili, joka huudolla koetti ajaa\npetoa Pakljaa ja Iivana Gavrilovitsia kohden.\n\nMuutamana seuraavana yönä matkusti eräs yhdistyksen innokkaimmista\nmetsästäjistä Iivana Pakljan kanssa ampumaan susia käyttämällä\nsianporsasta apukeinonansa. Hänen suullinen kertomuksensa tämän yön\nmerkillisistä tapahtumista kuuluu näin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTammikuun 26 päivänä kello 9 illalla matkustin ulos kaupungista lukashi\nIivana Pakljan kanssa, joka kuletti porsasta reessään. Oli kaunis\nkuutamoilta; pakkanen oli kyllä niin ankara, että lumi \"vonkui\"\njalaksien alla, vaan ei se kuitenkaan tuntunut niin kovalta, sillä ilma\noli aivan tyyni. Ajoimme Hämeensaaren polttimon sivuitse jäälle. Porsas\neli oikeammin sanoen sika, jota ei saatu houkutelluksi kuuluvilla\nhuudoilla viettelemään susia, päästi ainoastaan muutaman heikon\nröhkäyksen. Emme tahtoneet käyttää tällaisissa tilaisuuksissa\ntavallisia kidutuskaluja pakottaaksemme sitä vinkumaan, emmekä olleet\nvarustauneetkaan edes sellaisilla. Eläinrääkkäys ei mielestäni ole\nminkäänlaisissa oloissa oikeutettu. Vihdoin ajoimme Kankaantaan kylän\nkautta Hattelmalan harjulle; täällä pysähdyimme ja Paklja laski pitkää\nsuden ulvontaa, ilman että susien kuitenkaan olisi kuultu vastaavan.\nMinulle sanoi hän, että jos niitä seuduilla oli, pitäisi niiden\nvastata, sillä niiden paritteluaika oli jo alkanut. Minusta näyttää\nsuden matkiminen ylimalkaan jokseenkin helpolta, mutta Pakljan keuhkoja\nminä ihmettelen, sillä hän jaksoi hengähtämättä pitkittää yhtä ainoata\nulvontaa toista minuuttia. En kyllä katsonut kelloa, vaan niin se\nminusta tuntui. Nyt ajoimme harjua pitkin Perttulaan, jossa hän taas\nulvoi, ja nyt luulin kuulleeni Harvialan puolelta vastattavan. Ajoimme\nalas jäälle Vanajan kirkkoa kohden ja hänen tässä ulvoessaan kuuluikin\njonkun matkan päässä meistä useiden susien vasta-ulvontaa. Kun tietä ei\njäällä ollut, ajoimme takaisin harjulle, ja kun Paklja nyt taas ulvoi,\nvastasivat sudet samalta paikalta jäällä, josta niiden äänet viimeiksi\noli kuultu. Hyppäsimme rekeen ja ajoimme niin nopeaan kuin voimme\nPerttulan kautta jäälle, vaan ei yhtään sutta näkynyt. Kun nyt Paklja\nulvoi, vastasivat sudet siitä metsästä, jonka halki olimme tulleet.\nKuulustipa kuin olisivat olleet ihmeissään siitä, että myötäänsä\nsemmoisella kiiruulla pakenimme heitä. Me ajoimme kuitenkin taas ylös\nharjanteelle, jossa Paklja arveli meidän helpommin pääsevän niitä\nlikelle, ja aivan oikein tulikin neljä sutta peräkkäin meitä vastaan\nkahden aidan välillä. Seitsemänkymmenen jalan päässä meistä kääntyivät\nne alkaen juosta edellämme, kunnes saapuivat suurelle Turengin tielle.\nSiinä pysähtyi yksi kummallekin puolen aidankulmaa ja toiset kaksi\nnoin kolmekymmentä jalkaa kumppaleistaan vasemmalle ihan keskelle\nvalta-tietä. Hevonen seisahtui kolmenkymmenen jalan päähän kujansuusta\nja äkäysi, hyppi ja karahti takajaloilleen tuolla kapealla tiellä, niin\nett'emme mitenkään voineet ampua. Likimmäisistä susista ei ollut sen\nsuurempaa ampumamaalia, kuin osa päätä, joka näkyi aidan nurkkauksen\ntakaa. Edempänä seisovat taas olivat siksi kaukana, että laukaus\nmuutamilla sudenhauleilla olisi ollut tuiki epävarma. Toinen noista\nkahdesta sudesta näytti kuutamossa olevan mahdottoman suuri.\nAikomukseni oli nakata porsas reestä ja peruuttaa hevonen takaisin sekä\nodottaa laukausta varten sopivaa hetkeä, vaan kun minä en ymmärtänyt\nPakljan kieltä, venättä, eikä hänkään minua, niin en voinut kyllin\nsukkelaan saada häntä oivaltamaan aikeitani. Hänen nuorukais-intonsa\nvietteli hänet laukaisemaan molemmat piippunsa maantiellä olevaa suurta\nsutta kohden. Kaikki neljä pakenivat nyt kiireesti. Kujansuulla\nseisoneita taas peitti aita paetessa. Jälet osoittivat näiden juosseen\nmaantien yli suoraan metsään, toiset olivat vilistäneet maantietä\npitkin Turenkiin päin. Minkäänlaisia toiveita heidän uudelleen\ntapaamisesta ei ollut ja niin ajoimmekin kaupunkiin päin.\n\nKiihkeästi toisiamme soimaten, josta emme ymmärtäneet puoliakaan,\nsyytin minä häntä siitä, että hän oli hätiköinyt hyvät toiveemme\nhukkaan, ja hän taas torui minua, ett'en ollut ampunut lähinnä olevaa\nkahta sutta, jotka hänen aivan perusteettomien väitöksien mukaan muka\nolisivat tarjonneet paremman tilaisuuden ampumiseen kuin hänellä oli\nollut.\n\nKun olimme nousseet Hattelmalan korkeimmalle harjulle, ehkä samalle\npaikalle, jossa Vänrikki Stool näki ensi kerran Hämeenlinnan \"valossa\ntuolla kuutamon\", seisautin hevosen ia pyysin Iivanaa ulvomaan. Ja\najatelkaas kummastustamme, kun sudet, huolimatta äskeisistä\nlaukauksistamme, vastasivat yhteen ääneen. Hän ulvoi monet kerrat\nja sai joka kerta vastauksen. Käänsimme reen ja ajoimme takaisin\nsamalle paikalle, jossa ensi kerran olimme tavanneet otukset. Iivana\nhyppäsi ylös ja kätkeysi aidan taa ja minä pysähdyin hevosen kanssa\nvähän matkan päähän edempänä tiellä. Ulvontaan vastasivat sudet\nsäännöllisesti ja tulivat aina lähemmäksi, kunnes vihdoin pysähtyivät\nsadan sylen päähän, jääden kerrassaan useiden lumen peittämäin aitojen\nsuojaan. Tässä saatiin nyt kuulla omituiset laulajaiset. Kokonaista\nkaksi tuntia ulvoi Iivana omalla ja sudet omalla paikallaan. Yhdellä\nniistä oli matala, kaunis bassobarytoni ääni, eräs toinen äänteli\nlyhyissä, katkonaisissa \"staccatoissa.\" Niiden ääni sekautui niin\ntoisiinsa, ett'en voinut erottaa kuinka monta niitä oli. Iivana sanoi\nsittemmin otaksuneen, että tuo ammuttu suuri susi, luultavasti niiden\njohtaja, olisi eronnut toisista ja nämä luulivat toverin niitä nyt\nhoukuttelevan. Jos Iivana olisi valinnut toisen paikan heitä\nhoukutellakseen, kuin sen, josta hän oli ampunut, niin olisivat ne\nluultavasti tulleet likelle häntä. Minä kaduin että olin jättänyt sian\ntien varrella olevaan mökkiin, sillä jos se olisi ollut muassa, olisi\njotain yritystä voinut koettaa; jollei muuta, niin olisi sen ainakin\nvoinut uhrata kelpo ateriaksi susille ja nämä olisi sitten seuraavana\npäivänä voinut kiertää siihen, jossa ne tapansa mukaan olisivat hiukan\nruo'an päälle nukahtaneet. Vihdoin viimeinkin vaikenivat sudet ja koska\nvarmasti otaksuimme niiden menneen matkoihinsa, otin Iivana Pakljan\nrekeen ja niin ajoimme kaupunkiin. Aamulla, kuun jo laskeuttua, tulimme\nkotiin. Mielikuvitukseni oli niin kiihoitettuna pitkällisestä,\nharvinaisesta susiseikkailusta, että kotimatkalla olin näkevinäni susia\nvilahtelevan kaikkialla lumen peittämäin pensaiden muodostamissa\nhaahmoissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJännitetyllä mielellä olivat kaikki kuunnelleet kertomusta yön\nmerkillisistä tapahtumista. Useimmat tekivät jonkun muistutuksen niin\nhyvin Iivana Pakljan kuin arvoisan metsästystoverimme käytöstavasta\nsusia vastaan. Miksi eivät he hypänneet pois reestä kun hevonen\npysähtyi ja juosseet muutaman pari askelta hevosen sivu ja ampuneet?\nMiksei Paklja ampunut lähinnä olevia susia? Miksi pysähtyi Paklja,\nHattelmalan harjulta palatessa, juuri siihen paikkaan, jossa susia oli\nammuttu. Ystävämme olisi asettaunut väijyksiin ja Paklja koetellut\nhoukutella susia tämän luo ampumamatkan päähän, sen sijaan että kaksi\ntuntia ulvoi samalla paikalla, vaikka selvään näki ett'eivät sudet\nsiinä uskaltaneet lähestyä. Näihin ja moniin muihin muistutuksiin,\njoilla heitä ahdistettiin, eivät molemmat metsästäjät vastanneet muuta\nkuin, että kyllä maalla viisaita on kuin merellä vahinko tulee.\n\nMuutamat metsämiehet matkustivat Iivana Pakljan kanssa heti saadakseen\nselville olisivatko laukaukset tuon ison suden haavoittaneet. Paikalle\ntultuaan eivät he voineet mitään verijälkiä huomata; vaan sen saivat\nkuitenkin selville, että ammuttu susi oli yksin jatkanut matkaansa\neteenpäin ja vihdoin poikennut Tammisaareen menevälle tielle.\nAskeltakaan tieltä poikkeamatta oli se vaeltanut eteenpäin, ja jälkiä\nseurattiin Janakkalan kautta Hagan herrastalon sivuitse Hausjärven\npitäjään, kunnes niitä enää ei voinut erottaa. Metsästäjät palasivat\niltapimeällä kaupunkiin.\n\nSeuraavina päivinä olivat sudet lakkaamatta liikkeessä ja kaikki\nyritykset kiertää niitä menivät myttyyn. Mitään saalista eivät ne\nnäyttäneet saaneen näinä päivinä ja niitä hevosraatoja, joita me\nuseihin paikkoihin olimme panneet, näyttivät ne halveksivan taikka\nsitten epäilivät ne petosta. Merkillistä on, että sudet sillä pitkällä\najalla, jona niitä oli takaa ajettu, eivät olleet poikenneet edemmäksi\nkaupungista kuin parisen penikulmaa. Enin pysyttelivät ne etelässä ja\nlännessä, ainoastaan kerran ne tekivät hätäisen tervehdyksen pohjoiseen\npäin, jossa seura koko talven ylläpiti ansoilla ja haaskalla\nvarustettua sudentarhaa; mutta eipäs vain yksikään antanut pettää\nitseään.\n\nSudentarhan luona oleva sudenkuoppa oli saanut peijatuksi ainoastaan\nmuutamia koiria; muudan sellainen raukka sai viettää koko viikon\nkuopassa ennenkuin se surkuteltavassa tilassa, nälistyneenä ja\npelästyneenä keksittiin ja pelastettiin.\n\nTapaus, joka olisi voinut päättyä onnettomastikin, tapahtui Tammikuun\nalussa tällä kuopalla. Eräs metsästysseuran jäsenistä matkusti\nmuutamana päivänä katsastamaan sudentarhaa, ja ajoi hevosineen ja\nrekineen, ajajineen ja lakattuine pyssyineen suoraan kuoppaan. Itse\nlennähti hän kuopan yli sen toiselle puolelle. Hevonen seisoi\ntakajaloillaan pystyssä, etujalat koukussa ja liikkumattomana, selvästi\ntietäen jokaisen liikkeen tuottavan vahingon. Ajajapoika oli pudonnut\npäälleen hevosen ja sevillään olevan reen väliin. Metsästäjän ensi\ntyönä oli nyt pelastaa poika. Vaikeudetta sai hän hänelle ojennetuksi\nsuitset ja siten onneksi hänen ylös hilatuksi. Hän jätti pojan paikalle\nja kiiruhti itse lähimpään virstojen päässä olevaan taloon.\nKahdentoista miehen avulla hinattiin hevonen ja reki eheinä kuopasta.\nEläin raukka oli niin pelästyksissään, että kotvasen lepäytti päätään\nomistajansa olkapäätä vasten, ja näytti aivan levottomalta, kun tämä\nvetäysi pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli raitis aamu, talviusvaa ilmassa ja härmää puissa, kun helmikuun 1\npäivän koittaessa me neljä metsästäjää ja kaksi lukashia lähdimme\nliikkeelle suunnitelmatta kuten tavallisesti. Iivana Paklja, joka tähän\nsaakka oli ollut metsästysten johtajana, oli nyt matkustanut Venäjälle\nisäntänsä nimiin ostamaan metsämailta kierrettyjä karhuja. Iivana\nGavrilovits oli sentähden ottanut johtajantoimen ja apulaisena oli\nhänellä tuo nuorekas ja reipas Vasiili. Koska sudet viime päivinä\nolivat risteilleet Turengin seuduilla, niin päätimme ohjata matkamme\nsinnepäin. Auringon noustessa kulimme Hattelmalan harjun yli ja\nviidennen virstapatsaan kohdalla tuli vastaamme mies, joka oli matkalla\nkaupunkiin, ilmoittamaan, että sudet olivat käyneet yön aikana\nhaaskalla vähän matkan päässä paikalta. Hänen ilmoituksensa huomasimme\noikeaksi ja lähetimme miehen suorinta tietä jäitse kaupunkiin viemään\ntietoa asiasta asianomaisille metsästäjille. Sudet olivat haaskalta\npalanneet takaisin valta-maantielle, jolla me nyt suurella vaikeudella\nseurasimme kieränlaiseksi ajetun tien keskustaa meneviä jälkiä.\nMuutamia virstoja eellempänä poikkesivat ne erästä tietä harjanteen yli\njäälle päin ja Vanajan emäkirkon sivuitse Harvialaan päin. Jokaisessa\ntienristeyksessä piirsimme nuolen nietokseen, ohjeeksi jälestäpäin\ntuleville metsästäjille, joita odotimme kaupungista tuleviksi. Jäällä\nolivat kaikki neljä useissa paikoin kulkeneet rinnakkain tien kanssa\nyhtäsuuntaisesti. Eräät jälet olivat muita jälkiä paljoa suuremmat ja\nIivana Gavrilovits luuli sen suden, jota Iivana Paklja oli ampunut sinä\nyönä, jona tuo merkillinen susikonsertti pidettiin, nyt jo yhdistyneen\nparveen ja uudelleen ruvenneen tovereilleen johtajaksi. Jos meidän\nkerran onnistuisi tappaa se, arveli lukashi toisetkin helpommin\nvoitavan kiertää ja hengiltä ottaa.\n\nEtäämmällä tuli järvi yhä kapeammaksi ja sudet kulkivat edelleenkin\njoko tiellä tai sen vieressä. Vihdoin tapasimme tien, joka meni suoraan\njärven poikki. Lukashit hyppäsivät reestä ja tarkastivat jälkiä eri\nteillä; ottivat sitten suksensa ja pyydettyään meitä odottamaan jäällä,\nlähtivät he oikealle päin menevää tietä. Odottaessamme, kulimme jäätä\nmyöten eteenpäin ja näimme siellä kaikkien neljän suden jälet, jotka\nosoittivat heidän poikenneen tieltä ja menneen alahtavia maita pitkin\nvasemmalle Harvialaan päin.\n\nOtaksuimme lukashein eksyneen jäliltä ja odotimme malttamattomuudella\nheitä. Parin tunnin kuluttua näimme reen tulevan hyvää vauhtia oikealla\nkädellä olevaa mäkeä alas. Reestä hyppäsi poika ja kertoi Kilpilän\nkartanolla Turengin tien varrella \"paljo herroja\" olevan koolla; he\nolivat ampuneet suden ja toisen olivat sudet itse syöneet. Ammutun\nsuden oli hän itse nähnyt. Kiitävää vauhtia ajoimme nyt neljä virstaa\nKilpilän taloon. Pitkin tuon mäkiä ja syviä laaksoja sekä\ntiheäkasvuisia metsäseutuja luikertelevan tien varrella näimme sutten\njälkiä. Nämä olivat siis siltä paikalta, jossa jälet näimme, tehneet\nkierroksen Harvialaan päin ja palanneet takaisin jäälle Kilpilään\nmenevän tien varrelle. Saavuttuamme Kilpilään näimme me keskellä\nvalta-maantietä talon vieressä useita neliö-syliä laajan verisen\npaikan, ikään kuin joku suurempi eläin olisi siinä teurastettu ja\npalasiksi leikelty. Muutamat metsästäjät tulivat tuvasta meitä vastaan\nja kertoivat paikan olevan taistelutantereen, jossa sudet olivat\ntappaneet ja syöneet yhden tovereistaan. Ei edes näkijäin kertomus\nolisi voinut saada meitä uskomaan, mitä ainoastaan omat silmämme ja tuo\n2/3:ksi syöty suden jäännös meille vakuutti. Keskellä näillä seuduin\nenin ajettua yleistä maantietä, kaksi syltää suureen, aivan tien\nvarrella olevaan, talonpoikaistaloon vievästä tiestä oli tämä\ntapahtunut. Eräs piika sanoi vähää ennen päivän valkenemista kuulleensa\neriskummallista melakkaa maantieltä, vaan muutamat varhaiset kaupunkiin\nmenijät eivät kuitenkaan olleet nähneet tuota suurta etupuolta, jota\nsitäpaitse hevoset varmaankin olisivat arastelleet. Asia oli siis\ntapahtunut myöhään aamulla. Kun susi aamulla huomattiin, ei siitä enää\nollut jälellä muuta kuin sydän, mahalaukku ja osa keuhkoja sekä\netupuoli juuri lapaluita myöten; kaikki muu oli niin täydellisesti\nahmittu ett'ei luun sirpaletta, ei pienintä nahan hitusta eikä edes\nkarvatukkoa tuosta tuuheasta hännästä ollut jälelle jäänyt. Sen sijaan\nei päässä näkynyt merkkiäkään puremisesta, yhtä vähän kuin\netujaloissakaan, vaan kun nahka sittemmin nylettiin, huomattiin kaula\nveriseksi ja pahoin purruksi. Tuon ison kauniin pään otti eräs\nmetsästäjä, joka sisustutti sen niin että kita tuli ammolleen, ja\nnykyään on hänellä se seinällä koristeena muiden metsästys- ja\nvoittomerkkien joukossa. Suuret ja aivan kulumattomat hampaat\nosoittivat, ett'ei se ollut mikään vanha susi. Varmaan ei ole saatu\nselville, oliko tuo revitty eläin syönyt myrkkyä ja toiset sitten\nkipeänä hänet tappaneet ja syöneet, tai olisiko mustasukkaisuus\nmahdollisesti ollut syynä tekoon. Yleinen luulo on, että sudet heti\nhyökkäävät sen kimppuun, joka tappelussa ensin alkaa verta vuotaa, ja\nsitten syövät sen.\n\nSyy siihen, miks'eivät kaupungista myöhemmin matkustaneet metsästäjät\nolleet huomanneet nuoliamme isolta maantieltä poikkeavalle syrjätielle,\noli se, että olivat tavanneet miehen, joka toi sanoman tapauksesta\nKilpilässä. Mies oli hyväntahtoisessa kiihkossaan saattaa mitä pikemmin\ntieto tapahtumasta, juossut sellaista vauhtia, ett'ei pitkään aikaan\nsaanut sanaakaan suusta. Puhkuen hän vihdoinkin sai sanotuksi: \"sudet\nsöivät itsensä.\"\n\nMetsämiesten keskustellessa Kilpilän kartanolla tuosta raakalaisesta\ntapahtumasta olivat lukashit metsässä kiertämässä petoja, joiden\narveltiin olevan likitienoilla, sillä harvoinpa ne kovan eineen\nsyötyään kulkevat pitkiä matkoja. Ei kauan viipynytkään, kun jo Iivana\nGavrilovits tuli takaisin ilmoittaen susien olevan kierrettyinä aivan\nlähellä. Joukko metsästäjiä matkusti nyt Rastilan kylään ajoväkeä\nhankkimaan. Siellä oli par'aikaa lukukinkerien vuoksi paljo kansaa\nkoolla, vaan pitkän aikaa palkasta tingittyä ei kuitenkaan saatu kuin\nmuutamia harvoja miehiä meitä seuraamaan. Heidän vastenmielisyytensä\noli luultavasti suureksi osaksi syynä se, että persoilivat päästäkseen\nosallisiksi odotettaviin kemuihin. Tämä olikin ainoa tapaus, jolloin\nkansa ei mielellänsä suonut apua kun se huomasi olevan omaksi edukseen,\nettä niin vahingollisia eläimiä tapettiin. Muutamia kulkijoita, jotka\nolivat Kilpilään pysähtyneet, saimme puhutelluksi ajoon osaa ottamaan,\nja kyytimiestemme kanssa karttui meille vihdoinkin 20 ajomiestä.\nKinokseen kuten tavallisesti piirusti Gavrilovits kartan kierroksesta\nja piti esitelmän venäjäksi, neuvoen ampujia ja ajoväkeä miten heidän\noli käyttäytyminen. Paljo aikaa meni neuvojen välttämättömään\nkäännökseen suomeksi ja ruotsiksi. Kello 3 lähti nyt koko seurue\nliikkeelle. Muutamien satojen sylien päähän talosta asetettiin ensin\nnuo 13 metsästäjää, jonka jälkeen lukashit yhtä aikaa sijoittivat\najoväen molemmille puolin ampujalinjaa. Kun nämät nyt yhtyivät\najokaaren keskuksessa, alkoivat huudot. Toista tuntia seisoimme me\nmetsästäjät liikkumattomina, vilusta väristen, ja odotimme joka\nsilmänräpäys näkevämme sutten tulevan, vaan lopulla tuli ajoväki\nperille ja selville saatiin, että sudet olivatkin menneet ajon läpi.\nMeitä kummastutti kovin, ett'ei kukaan miehistä ollut nähnyt susia;\nmutta usea oli nähnyt niiden jälet kierroksessa. Lukashit vakuuttivat\najon tulleen suletuksi ilman että jälkiä ulos päin oli tavattu. Kaikki\npalasivat nyt taloon paitse Vasiili, joka lähetettiin ottamaan\nselville, mistä sudet olivat ulos menneet. Vähän aikaa myöhemmin astui\ntupaan ajomies, joka ei ollut läsnä, kun toiset saivat palkkansa tuosta\nhyödyttömästä avusta. Nyt kävikin selville, että mies oli jäänyt\nseisomaan sille paikalle, johon hän oli asetettu, ja äännetönnä\nkatsonut, miten sudet, muutamien kymmenien askeleiden päässä hänestä,\nolivat juosseet ulos kierroksesta. Aivan ilomielin kertoi hän miten\nkaikki kolme sutta pystyssä päin ajoa kuunnellen laukkasivat erästä\nkaskiharjannetta ylös päin. Ensimmäinen oli ollut suuri \"niinkuin pieni\nhevonen.\" Tuo tyhmä mies arveli että hänen etupäässä pitäisi saada\nmaksu, koska hän oli ainoa, joka oli sudet nähnyt. Hän ihmetteli yhtä\npaljo niitä, jotka nauroivat hänelle, kuin niitä, jotka kovin sanoin\nsoimasivat häntä. Olisipa hänellä ollut pyssy, niin kyllä hän olisi\nnäyttänyt, kuka tässä paras mies oli, eivät vain olisi sudet kuolleet,\njos hän kuinka olisi huutanut, yhtä vähän kuin toistenkaan huudoista\nkuolivat.\n\nPahalla tuulella lähdimme kaupunkiin ajamaan. Milloin sitten metsästys\nonnistuisi, kun ei niinkään myötäisissä oloissa kuin tänä päivänä?\n\nKaikki osanottajat talven innokkaihin sudenajoihin kokoontuivat\nmyöhemmin illalla. Useimmat olivat päivän vastuksista kadottaneet\nkaiken toivon ja ainoastaan vastenmielisesti ottivat muutamat\nmetsästäjät huolekseen seuraavina päivinä seurata lukasheja. Tiheät\nlumisateet peittivät näinä päivinä tykkänään jälet eikä tiedetty minne\npäin pedot olivat vetäyneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarhain aamulla helmikuun 5 päivänä matkustivat lukashit yksinänsä\nkaupungista susia vakoilemaan. Kello 1 päivällä saapui seuran\npuheenjohtajalle sana Viiralan polttimon polttomestarilta, että sudet\ntaaskin olivat syöneet yhden omaisistaan ja että toiset, kolme\nluvultaan, olivat kierretyt. Sanoman tuoja oli saapunut pulskalla\njuoksijalla, joka perille tullessaan oli ihan valkeassa vaahdossa\ntuosta 16:n virstan pituisesta kovasta juoksusta. Kapula kiersi heti\nympäri ja kello puoli kaksi lähti 4 metsästäjää matkalle. Matkalla\nkysyimme lukasheja joka talosta, vaan kukaan ei heitä ollut nähnyt.\nEnsi kerran piti siis nyt järjestää ajo ilman lukasheja. Kello 3\nnousimme ylös ajoneuvoistamme Viiralassa ja kohta sen jälkeen saapui\nkaupungista vieläkin kaksi metsästäjää.\n\nMetsävahti, joka oli sudet kiertänyt, tuli heti saapuville. Hän oli\nhyvin omituinen mies. Hänellä oli äänen kaikupohja suunlaessa jollakin\ntavoin puutteellinen ja korvasi äänen selvyyden huutamalla kaikki, mitä\npuhui. Muuten näytti hän olevan metsäelämässä karaistu, voimakas mies.\nHänen perinpohjainen kertomuksensa tehdystä kierroksesta saattoi meidät\nsiihen vakuutukseen, että sudet todellakin olivat kierretyt; mutta\nkierros oli tehty niin suuri että ajon onnistumista tuskin voi\ntoivoakaan. Kaksi laajaa metsäylännettä sulki kierros sisäpuolellensa\nja olisipa tarvittu melkoinen joukko ajoväkeä ja useita ampujia\nsaadakseen tämän maapalstan suljetuki. Älykäs polttimomestari oli jo\nedeltä käsin hankkinut ajoväkeä, ja myöhäiseksi kuluneen illan vuoksi\ntäytyi meidän kiirehtien vaeltaa jään yli toiselle puolen vesistöjä.\nKulku oli erittäin vaivalloista, sillä paksun lumen alla oli uhkuvettä\nnoin puolen jalkaa ja muutamin paikoin vielä enemmänkin. Molempain\nharjujen väliselle tienoolle, johon kaikki pysähdyimme, oli hyvinkin\nkolme virstaa. Jäällä ylettyi sohju ja lumi polvien yläpuolelle ja\nmetsässä olivat nietokset yhä paksummat. Matkallamme näimme sen paikan,\njossa tuo puoleksi kumppaliensa syömä susi oli tavattu. Polttomestari\noli pannut metsään myrkytetyn koiran penikan ja jälet menivät ahmitulta\nhaaskalta revityn suden luo. Tässä tapauksessa voi siis aivan varmasti\notaksua, että susi tuli myrkytetyksi ja joko ensin kuoli ja omaiset\nsitten söivät sen tai että ne sen sairaana ollessa hyökkäsivät\nkimppuun, tappoivat ja söivät sen suuhunsa.\n\nJouduttuamme perille molempain harjantein väliseen notkoon, rupesi\nseuran esimies johtajaksi. Hän lähetti metsävahdin ja erään toisen\nsuksimiehen tutkimaan kummallako noista kahdesta metsäisistä harjuista\nsudet olivat, ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua näkyikin jo\nmetsänvahti tulevan korkeata harjua alas. Komeaa oli nähdä hänen, ilman\nettä lumen peittämät puut ja pensaat häntä estivät, kiitävää vauhtia ja\nmolemmissa käsissään pyssyänsä heiluttaen, laskevan tuota auringon\nväririkkaassa loistossa säteilevää jyrkännettä alas. Tuolla kaukana\nharjun nyppylällä hän ensin näkyi, vaan muutamien silmänräpäysten\njälkeen oli hän jo perillä. Hän alkoi heti huutavalla äänellään kertoa,\nettä susi oli kierrettynä järvestä etäämpänä olevalle harjulle. Juuri\nkun ampujain ja ajoväen asettamisen piti alkaa, saapui siihen eräs\nmetsästäjä, joka myöhään ja aivan yksin oli lähtenyt kaupungista. Hän\noli niin kovin kiiruhtanut matkaansa hyyhmässä ja kinoksessa voidakseen\najoissa saavuttaa meitä, että hän tuskallisesti läähöttäen vaipui\nnietokseen ja oikein kähisi hengittäissään. Hän pyysi meitä\nviivyttämään lähtöämme, kunnes hän oli niin paljo toipunut, että voi\nseurata mukana. Heitettyään päältään lyhyen lammasturkin, höyrysi hänen\nruumiinsa talvikylmässä, kuin juoksijahevonen lopetetun kilpailun\njälkeen. Sillä välin kun metsänvahti sijoitti ajoväkeä saadun neuvon\nmukaan, järjesti meidän puheenjohtaja ampujoita. Hän asetti\nviimeksi tulleen toverin sille paikalle, jonka hän luuli tarjoovan\nparhaat toiveet. Päätös osoitti hänen harkinneen oikein, sillä\nmuutamia minuuttia ajon alkamisen jälkeen tappoikin meidän innokas\nmetsästysveljemme ensi laukauksella suden 30 askeleen päästä. Kun ajo\noli tullut perille ampujan luo, kokoontuivat kaikki ammutun hukan luo\nja yleinen ilo metsästyksen menestymisestä ilmausi tuommoisissa\ntilaisuuksissa tavallisella tavalla.\n\nAjomiehet väittivät nähneensä kierroksessa useiden susien jälet; mutta\npimeä oli nyt jo likellä, ja ajetun kierroksen tarkastuksesta ei tänä\npäivänä voinut tulla mitään.\n\nOnnellista ampujaa, joka pitkän talven sodissa oli uhrannut paljo aikaa\nja vaivaa, kunnioitettiin taistelutantereella ilman huomattavaa\nkateutta, kaadetun suden arveltiin varmasti olevan juuri tuon joukon\nison johtajan.\n\nHyvällä mielellä takaisin Viiralaan palatessamme, eivät nietokset ja\nhyyhmä enää tuntuneetkaan niin vaikeilta. Hukkaa metsästä kulettaissa\nastui aina uusia kantajia sijaan, kun entiset väsyivät. Viiralassa\nkiitettiin kaikkia, jotka hyväntahtoisesti olivat olleet apuna\nmetsästyksen onnistumiseen, etupäässä polttomestaria, ja metsänvahdille\nsekä sanoman kaupunkiin viejälle jaettiin sopivia palkintoja.\n\nKun susi oli saatu kiinni sidotuksi etumaisen reen kuskilaudalle,\nlähdettiin vihdoin paluumatkalle. Kello 7 illalla ajoimme kaikki\nkaupungin kievariin. Kynttiläin ympäröimänä asetettiin susi\nnäytteille keskelle huonetta ja puolen tunnin kuluttua ympäröi sitä\nkatselunhalukkaita herroja ja vallasnaisia. Kaikkien läsnä olevien\nmetsästäjäin tarkastaessa punnittiin se nyt ja mitattiin. Paino oli\nrunsaasti 6 leiviskää; -- pituus hännän nenästä, karvoja lukematta,\nkuonon kärkeen juuri 11 korttelia; -- pääkallon takimmaisesta osasta\nkuonon kärkeen 14 tuumaa; -- korkeus sä'än yli 31-1/2 tuumaa ja ympärys\netujalan lapaluun takaa 42 tuumaa.\n\nKun Iivana Gavrilovits ja Vasiili koteusivat turhalta retkeltään\nSääjärvelle päin, tulivat hekin kievariin. Suden sanoivat he varmaan\nolevan sen suuren uroon, joka parvea johti; alkujaan arvelivat he\nparveen kuuluneen yhdeksän petoa, mutta nyt siitä ei ollut jälellä kuin\nyksi naaras. Monta kertaa valittivat he, ett'eivät saaneet osaa ottaa\n\"bolshoi jusin\" tappoon, vaan ilmoittivat kuitenkin suurta\ntyytyväisyyttään siitä, että susi, suurin mitä he koskaan olivat\nnähneet, oli saanut surmansa. He arvelivat yksinäisen naaraan nyt\nhelposti voitavan käsiin saada, tulevaisuus osoitti, ennustivatko\noikein.\n\nMyöhemmin kokoontuivat maljan ympärille iloiseen iltamaan kaikki talven\nmuistettaviin sudenajoihin osaa ottaneet. Lukasheja, jotka pahaksi\nonneksensa olivat olleet poissa sanoman tullessa Viiralasta,\nlohduteltiin sillä että olimmehan heidän johdollaan edistyneet siihen\nmäärin, että jo omin voiminkin voimme saattaa talvisen sudenajon\nonnelliseen loppuun.\n\nSeuraavana päivänä matkasivat muutamat metsästäjät lukashien kanssa\nkierrosta tarkastamaan ja huomattiin ainoastaan yhden suden olleen\nkierroksessa. Se oli monta kertaa kääntynyt ajoon päin ja nähtävästi\naivan vastenhakoisesti mennyt ampujia kohden; siinä syy, miksi\najoväki luuli nähneensä useiden susien jälet kierroksessa. Minne\ntuo yksinäinen naaras oli paennut, siitä ei tällä retkellä voitu\nselkoa saada. Luultavasti oli se paennut jotakin sellaista tietä\nmyöten, jolta kulkiat olivat hivuttaneet jälet pois. Seuraavina\npäivinä olivat lukashit tiedustelemassa, vaan vasta viisi päivää\nmyöhemmin ilmoitettiin meille, että eräs rouvasihminen oli\npuolispäivälliskävelyllään Perttulan seudulla nähnyt suden; molemmat\nlähtivät vastakkaiseen suuntaan toisiansa pakoon. Lukashit ja useita\nmetsästäjiä ajoi sutta takaa joka päivä, vaan kierretyksi sitä ei\nkuitenkaan onnistuttu saada. Päivälläkin oli se liikkeessä ja etsi\nkadonneita omaisiaan. Eräänä yönä oli se syönyt kovasti myrkytettyä\nkoiranpenikkaa, ja kun sittemmin kovan lumentulon perästä jälkiä ei\nenää voitu löytää, otaksuttiin sen heittäyneen kuolemaan johonkin\nsyrjäiseen soppeen.\n\nKaikki yhdeksän sutta olivat nyt siis hengiltä ja lukasheja piti nyt\nkiitellä ja laskea heidät kotiin isäntänsä luo Hollolaan; mutta sitä\nennen päätimme kuitenkin jonakuna päivänä lähteä liikkeelle ja koetella\nkiertää ja tappaa jonkun ketun. Olimme koko talven niin tunnollisella\nuutteruudella toimittaneet sudenajoa, ett'emme koko aikana tahtoneet\nkäyttää lukashien emmekä myös omaa aikaammekaan tuohon huvittavaan\nketunjahtiin.\n\nViisi metsästäjää ja molemmat lukashit lähtivät eräänä kauniina aamuna\nmatkalle ja niin majouduimme Pietilään, sillävälin kun Iivana\nGavrilovits ja Vasiili kumpainenkin omalla suunnallaan vasemmalla\npuolen tietä koetti etsiä jälkiä ja kiertää Mikko-veitikkaa. Tunnin\nodotettuamme päätimme itse koettaa Hattelmalanharjun sivuharjanteilla\nja vesistön välillä. Meistä oli ainoastaan kaksi ottanut mukaansa\nsukset, ja nämä kaksi lähtivät nyt jälkiä etsimään, Parin tunnin\nkuluttua palasivat he ilmoittaen ketun olevan kierretyn Perttulan\nseudulla jonkun matkan päässä sieltä. Kierrokselle mennessämme\ntapasimme lukashit; mitään vereksiä jälkiä eivät he olleet löytäneet.\nLähimmistä taloista saimme 10 ajomiestä ja kohta seisoimme\nsijoitettuina eräälle metsänkielekkeelle, joka yhdisti laajan metsäisen\nharjun suuren metsän kanssa. Ajo alkoi, vaan oikea sivu vetäysi heti\nkierroksen sisäpuolelle päin ja eroitti siten meidät ampujat muusta\najosta. Ajon kestäessä jätimme sen tähden paikkamme ja menimme oikealle\nkädelle. Meidän nähden vilisti Mikko suurta metsätöntä ylännettä ylös\nja kun ei muukaan auttanut pujahti se muutaman torpan kautta maantien\nyli ja katosi toisella puolella isoa lakeaa maata olevaan metsään.\nLähinnä olevat erottivat selvään, että se oli iso, tummankarvainen\nkaunis kettu. Ajoimme takaisin kaupunkiin suutuksissamme siitä,\nett'emme parin poika nulikan tottelemattomuuden ja tyhmyyden vuoksi\nonnistuneet yrityksessämme.\n\nSeuraavana päivänä lähtivät lukashit Hollolaan ja metsästysten\narveltiin loppuneen nyt täksi talveksi; mutta suureksi ihmeeksemme\nsaapui seuraavina päivinä sanomia, eri tahoilta, että suden jälkiä muka\noli nähty niillä tienoilla, joilla noita pitkällisiä metsästyksiä oli\ntoimitettu.\n\nTuollaisen viestin johdosta matkustikin muutamia metsästäjiä eräänä\npäivänä niitä tarkastamaan, vaan perille tultuaan huomasivat he tuossa\npaksussa, pehmeässä lumessa vain jäniksen jälet ja taas raukesivat\nkaikki sudenajon toiveet tämän talven ajaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla helmikuun 25 päivänä toi tunnettu luotettava mies sanoman\nWelssin myllyltä, että yön aikana oli kaksi sutta kulkenut läpi\nkartanon ja sitten tietä pitkin vaeltanut metsään Katumaanjärvelle\npäin. Seitsemän metsästäjää lähti heti liikkeelle, eikä kovin kauas\nkaupungista tultukaan, kun jo tapasimme noiden kahden suden jälet,\njoita myöten seurasimme myllylle. Hukat olivat tirkistäneet molemmista\nakkunoista tupaan ja tarkastelleet navetan ovea. Koko yön oli satanut\nlunta, vaan jälet olivat kuitenkin kaikkialla puhtaat ja lumettomat.\nSudet olivat siis olleet liikkeellä jokseenkin myöhään aamulla.\nTottumuksen avulla, jonka jälkien arvostelemisessa jo olimme\nsaavuttaneet, päätimme niiden olevan avioparin ja uroon mahdottoman\nison. Muutamat luulivat yksinäisen naaraan vielä olevan elossa ja\nmenneen uusiin naimisiin; toiset taas että uusia susia oli tullut\nseudulle.\n\nKolmessa reessä ajaen seurasimme jälkiä metsätiellä. Renki Otto, joka\noli sanoman kaupunkiin tuonut ja jonka useat metsästäjät tunsivat\nreippaaksi apulaiseksi jänisjahdeillamme, otettiin oppaaksi, sillä hän\ntunsi hyvin kaikki tänä talvena ajetut metsätiet tienoolla, johon mekin\nsyksyn metsästyksien jälkeen olimme jossakin määrin perehtyneet.\nLopulla löysimme paikan, jossa sudet olivat poikenneet tieltä niityn\nyli varemmin ajetulle, lumen peittämälle tielle. Luultavasti\nlepäsivätkin ne likitienoossa jollakin metsäisellä mäellä, vaan\nkuitenkin päätimme kahdessa eri joukossa ajaa vastakkaisille tahoille;\nsaartaa joku suurempi piiri ja tavata toisemme kolmen virstan päässä\npaikalta Nautalammin rannalla olevassa mökissä. Erittäin huonoja\nteitä ja paksussa lumessa tallustaen saavuimme mainittuun mökkiin\nminkäänlaisia jälkiä tapaamatta, ja sudet olivat siis ympäri ajetun\nmaapalstan sisäpuolella; mutta kierros oli ajon toimittamista varten\nliian avara. Päätettiin sen tähden, että yksi rekikunta ajaisi johonkin\nmetsä-ajoon käytettyä, paraiksi ajokelvollista tietä myöten, joka meni\nkeskeltä kierroksen halki, ja sitten yhtyisi toisiin sillä paikalla,\njossa sudet olivat poikenneet tieltä ja ensimmäinen ajokierros\naloitettu. Jälkiä löytämättä toimeenpantiin tämäkin; kierros oli nyt\nvähennetty puoleen ja sitä voitiin siis, vaikka se olikin jokseenkin\niso, kaikissa tapauksissa käyttää ajon toimittamista varten.\nÄänestyksen kautta päätettiin kuitenkin, että seuran harjautunein ja\ntaitavin suksimies Oton kanssa oman arvionsa mukaan vieläkin\npienentäisi kierrosta ja samalla kertaa neuvoisi Ottoa, miten hänen\ntulisi asettaa ajoväki, jonka me sillä välin hankkisimme Paavolan ja\nKappolan taloista, muutamien virstojen päässä Katumaanjärven rannalla.\n\nTässä tarkoituksessa lähtivät nyt kaikki kolme rekeä matkalle ja\npalasivat 15 miehen kanssa kierroksen lähtöpaikalle samaan aikaan kun\nreipas toverimme Oton kanssa hyväntuulen näköisinä ehättivät\nkokouspaikalle. Sudet olivat aivan likellä ja kierros ei ollut\npuoltakaan virstaa läpimitaten.\n\nVanhan tavan mukaan otti seuramme puheenjohtaja ylipäällikkyyden,\nneuvoi ajoväkeä ja antoi numerot ampujille. Eräällä ajoväkeen ai'otulla\nkiertävällä puutarhurilla ja tunnetulla salametsästäjällä oli\nyksipiippuinen kivääri ja hän pyysi päästä ampujain joukkoon. Vaikka\nuseat metsästäjät puoleksi vastustivat, asetettiin hän kuitenkin\nampujarivin oikealle sivulle. Miehen metsästäjänylpeys näytti tuosta\nepäluottamuksen lauseesta loukkautuvan ja hän kuului murahtavan jotakin\nsiitä kuka tässä paras ampuja oli.\n\nHiljaa ja varoisesti toimitettiin metsämiesten ja ajoväen sijoitus\npehmeässä lumessa. Metsästäjät seisoivat 80 à 100 askeleen päässä\ntoisistaan. Kun ajo Oton antaman merkkihuudon jälkeen alkoi, ihmetteli\njokainen kierroksen pienuutta. Kuitenkin seisoimme tovin aikaa\njännityksellä turhaan odottaen sutten ilmestymistä. Vihdoinkin paukahti\nlaukaus oikealla siivellä ja ajoväen huudot sillä puolen ilmoittivat\nsusien sieltä yrittävän päästä ajon läpi. Kohta sen jälkeen tuli susi\nsyvässä lumessa laukaten pyssymiehiä n:o 1 ja 2 kohden oikealla\nsiivellä. Kaikki neljä laukausta jyrähti aivan perätysten, vaan tielle\ntultuaan juosta kuopasi susi kolme jalkaa likeltä n:o l:stä, joka ei\nvielä ennättänyt saada piippuihin uusia patroonia, ennen kuin peto\nmuutamien askelein päässä hänen takanansa kaatui hengetönnä maahan.\n\nAjoväki tuli lopulta ampujariville ja nyt saimme tietää molempain\nsutten tulleen puutarhuri-nahjusta kohti, mutta tämäpä oli tuolla\nisoreikäisellä kiväärillään, jossa oli kaksi luotia, ampunutkin jo\npitkän matkan päähän, vaikka sudet tulivat suorastaan häntä kohti.\nLaukauksien jälkeen meni uros oikeanpuolisen ajon läpi, vaan naaras\nheittäysi onneksi takaisin kierrokseen ja sai surmansa.\n\nPuutteellisista ja kuluneista hampaista voimme päättää emäsuden\njokseenkin vanhaksi. Sutten leposijalla oli nähty veripilkkuja lumessa,\njotka juuri osoittivat kestävää kiiman aikaa. Hedelmällinen nainen oli\nsiis jo alussa saatu rikotuksi; mutta urossusi ehkä arveli paetessaan:\n\"Jos kadotankin yhden, niin onpa tuhat jälellä.\" Me ajattelimme:\n\"Parempi onni ensi kerralla.\"\n\nMe läksimme kaikki Paavolaan. Kansaa kokoontui ammutun suden ympärille\nja kaikki ilmoittivat tyytyväisyyttään siitä että herrasväki oli saatu\nestetyksi asettumasta tienoolle. -- Ajoväelle, joka tällä kertaa oli\nhyvin täyttänyt tehtävänsä, annettiin kiitoslauseita ja maksettiin\nhyvästi; Otto taas, joka toi sanan kaupunkiin ja asetti ajoväen, sai\nerityisen lahjan. Puutarhuri katosi samalla kuin susikin, jonka hän\npelästytti kierroksesta.\n\nKello 5 olimme kaupungissa. Oli sunnuntai ja ihanan auringonlaskun\naikana paljo kansaa liikkeellä, Vähää ennen ammuttu iso koirassusi oli\nvielä kettämättä ja molemmat asetettiin nyt rinnatusten kievarin\nkartanolle, jossa suuri väen paljous myöhään illalla katseli niitä.\n\nMe metsästäjät vietimme kuten tavallisesti onnistuneen metsästyspäivän\njälkeen illan yhdessä. Iloamme tapetusta naarassudesta häiritsi\nkuitenkin ajatus että uroon onnistui päästä pakoon. Kukaan ei olisi\nhalunnut tänä iltana olla puutarhurin housuissa.\n\nPakoon päässyttä koirassutta päätettiin kaikella innolla ajaa takaa, ja\nkello 11 illalla matkusti kolme metsästäjää Heinäkankaan tien\npohjoispuolella oleviin metsiin koettamaan ulvomalla vietellä sutta,\njonka otaksuttiin ikävöivän rakasta puolisotaan. Ilma oli kolkko ja\ntuuli vinha, vaan kirkas kuutamo elvytti toiveita. Likellä Welssiä\nkuulusti kuin susi olisi vastannut, vaan tuulen tohina eksytti heitä.\nVasta myöhemmin paluumatkalla kaupunkiin, havaitsivat he jälistä, että\nsusi todellakin oli heidän ulvonnastaan lähestynyt ja pitkin erästä\nkujaa tullut isolle maantielle ja luultavasti nähnyt metsämiehet sekä\nsitten paennut idänpään metsiin.\n\nPäivä päivältä seurattiin nyt jälkiä onnistumatta kuitenkaan kiertää\npetoa, joka myötäänsä oli liikkeellä, enimmiten maantiellä. Luultavasti\netsi se vieläkin naarasta, sillä se palasi usein sen metsän läheistöön,\njossa naaras ammuttiin. Aamulla maaliskuun 1 päivänä söi se\nstrykniinillä myrkytetyn haaskan; mutta syönnin koko seuraus supistui\nmuutamiin vähäpätöisiin oksennuksiin. 7:n päivän aamuna oli se syönyt\nitsestään kuolleen sian ja kaksi seuran jäsentä kiersi sen Aulangon\nmetsässä kolme virstaa kaupungista. Viesti lähetettiin heti ja paljo\nmetsämiehiä saapui kohta paikalle, vaan ajoväkeä sijoittaessa pelästyi\nsusi ja pötki tiehensä. Moni metsästäjä oli ilman suksitta ja\nhuppuroitseminen tuolla karulla kivikkomaalla kolmen jalan paksussa\nlumessa oli tällä kertaa erittäin vaikeaa. Pysyttiin kuitenkin\npäätöksessä saattaa loppuun tämä viimeinen sudenajo tienoolla ja pitkät\nmatkat ajettiin petoa takaa Hauhon pitäjääsen, kunnes se 18 päivänä\ntaas kierrettiin pohjoispuolella Aulangon järveä. Kutsumusta noudatti 9\nmetsämiestä ja 15 ajomiehen kanssa toimitettiin ajo. Susi tuli\nampujarivin oikealle siivelle, haavoitettiin kahdella laukauksella ja\nverissään juoksi se sitten sivusmiesten ohitse. Tämä, joka seuraan\nkuulumattomana metsästäjäpukunsa nojassa oli saanut paikan\nampujarivissä, tunnusti sittemmin suoraan, ett'ei hän ennen ollut\nampunut muihin kuin maalitauluihin. Kymmenen jalan päästä ampui hän\npäin mäntyyn, ja lähti huutaen juoksemaan suden jälkeen, joka\nhiljalleen kahlata töpösteli paksussa lumessa eteenpäin.\n\nKuusi metsästäjää seurasi heti jälkiä, osaksi ajaen, osaksi hiihtäen,\naina Vanajan ja Hauhon pitäjien väliselle rajalle ja palasi vasta\npimeän tultua kaupunkiin, Seuraavana päivänä lähti kaksi metsästäjää\nliikkeelle jatkaen jälkien seuraamista siltä paikalta, johon ne eilen\nillalla oli jätetty. Joka paikassa, missä susi oli mennyt pois tieltä,\nyritettiin sitä kiertää, vaan vasta myöhään iltapäivällä onnistui se.\nToinen metsästäjistä asettausi kierretyn metsän läpi tulevan tien\nsuulle ja toinen hiljaa huudellen ajoi jälkiä myöten. Aivan oikein\ntulikin susi tietä myöten, vaan toinen latinki petti, toinen sattui\ntakapuoleen, ja silloin pakeni hurttakin tietä pitkin jäälle. Kun me,\nmetsästäjäin kaupunkiin palattua, saimme kuulla, mitä sinä päivänä oli\ntapahtunut, herätti tuo vielä entisten lisäksi tullut tapaturma sitä\nenemmän suuttumusta, kun pyssyn vähin olisi odottanut pettävän\nollessaan arvossa pidetyn metsästäjän ja semmoisen ampujan käsissä,\njoka oli tunnettu hyvistä kivääreistään ja suuresta kätevyydestään.\nLukossa se oli sentään vika ollut, ja se se oli onnettomuuden\ntuottanut.\n\nSeuraavana päivänä satoi lunta, vaan kaksi metsästäjää matkusti\nkuitenkin tuon pitkän matkan eilispäivän tapaturman näyttämölle ja\nkolme penikulmaa kaupungista löysivät he vihdoinkin paikan, jossa susi\noli poikennut tieltä. Kello 11 olivat he kiertäneet suden, vaan kierros\noli liian iso ja he katsoivat tarvittavan paljo pyssymiehiä ajoon.\nToinen matkusti sen tähden kaupunkiin lisäväkeä hakemaan ja toisen oli\nsillä aikaa hankkiminen lähimmistä taloista ajomäkeä. Kymmenen\nmetsästäjää lähti heti jouduttavaa ravia ajamaan tuota kolmen\npeninkulman pituista matkaa kaupunkiin ja vähää ennen hämärää\nsaapuivatkin he perille. Jälelle jäänyt pyssymies oli sillä välin\nhyväntahtoisuudessaan halunnut lohkaista kierrosta pienemmäksi, vaan\ntulikin sitä tehdessään sutta liian likelle ja säikäytti sen pois.\nHyvin ärsytetyllä mielellä palasivat kaikki takaisin kaupunkiin lunta\nkovasti pyryyttäessä. Yksi metsästäjistä jäi paikalle ja koetti\ntuiskussa kauvan seurata jälkiä, mutta kohtasi lopulla semmoisen vaivan\nnoissa keräytyneissä kinoksissa, että hädin tuskin pelasti itsensä\nerääseen torppaan.\n\nTämän jälkeen ei voitu enää tuon niin innokkaasti ajetun ja viidellä\nlatingilla ammutun suden jälkiä löytää, vaikka monta päivää ahkerasti\ntiedusteltiin, ja kaikki jäivät nyt siihen luuloon, että se niistä\nkolmesta laukauksesta, jotka nähtävästi olivat siihen sattuneet,\nvihdoin oli kuollut ja lumimyrsky yöllä maaliskuun 19 ja 20 päiväin\nvälillä sen sitten haudannut paksuihin kinoksiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKysymykseen, miten metsästykset Hollolassa olivat onnistuneet, ilmoitti\nlukashein isäntä, että maaliskuun ajalla oli kierretty monta kettua,\njotka osaksi hän itse osaksi myöskin lukashit olivat ampuneet. Neljä\nvanhaa sutta oli monena vuonna oleskellut niillä tienoin, missä Iitin,\nNastolan ja Orimattilan pitäjät yhtyvät. Tammikuulla 1882 oli yksi emä\nammuttu ja sittemmin oli ainoastaan kaksi sutta tiettömissä. Eräs\nsuutari Perheniemen kylästä on vuosittain ottanut pennut niiden\npesästä, vaan niin kuin näyttää tahallaan säästäneen vanhemmat. Hän oli\nkahtena viimeisenä vuonna kantanut 1,200 markkaa palkkioina ja olisi\nkai vieläkin halunnut jatkaa sitä menoa. Kolmen viikon ajalla\ntoimeenpanivat lukashit metsästyksiä noita kahta sutta tappaakseen.\nMonen onnistumattoman yrityksen jälkeen onnistui Iivana Pakljan vihdoin\nkiertää ne ja kaataa molemmat kahdella laukauksella. Uros tuli edellä\nja sai ensi laukauksen rintapäähänsä, vaan jatkoi matkaansa, Iivanalla\noli tarpeeksi mielenmalttia, niin että hän, ollen vakuutettuna pedon\nhaavan kuolettavaisuudesta, ampui toisen laukauksen naaraasen, joka\njäikin paikalle. Uroon löysi hän muutamien satojen sylien päässä\nkuolleena. Se oli suurin, minkä Iivana koskaan oli nähnyt. Peto painoi\n121 naulaa ja pituus kuonosta hännän nenään oli 6 jalkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten kun sudenajot täksi talveksi olivat lopullisesti päätetyt,\nkutsuivat kaupunkilaiset huhtikuun keskivaiheilla kaikki osanottajat\npitoihin. Tahdottiin siten osoittaa myötätuntoa sitkeälle työlle ja\nmuutenkin metsästysseurain seurattavalle tavalle, jolla paikkakunnan\nmetsästäjät olivat toimineet hyvän asian, susien hävittämisen, vuoksi.\n\nLuotettavaa lukua ei vielä voi saada siitä miten monta sutta tänä\ntalvena on tapettu; mutta mikäli sanomalehdistä on saatu tietää, on\ninnokkaita ajoja toimeenpantu yli koko maan, ja luultavasti ei ennen\nkoskaan ole niin paljo susia yhtenä talvena kaadettu. Sopii toivoa,\nett'ei tämä innostus tule jäähtymään. Tieto siitä tavasta, miten petoja\nkierretään, tulee, kun se nyt kerran on toteutunut meillä, aina yhä\nenenemään. Jos maanmiehet kerran itse yleisesti ja todenteolla ryhtyvät\nasiaan, niin ei monta vuosikymmentä viipyne, ennen kuin maa on kokonaan\nvapaa siitä veron rasituksesta, jonka hukat tähän asti ovat sieltä\nperineet, eikä maine Suomessa tapahtuneista, kauhistavista\nlapsenryöstöistä enää kierrä ympäri maailmaa.\n\n\n\n\n\n\nOSA II.\n\n[1888.]\n\n\n\n\nONKIMARETKI KANKAISTEN JÄRVELLE.\n\n\nKesällä 1881 kävin ensikerran Kankaisten järvellä, ja useat kerrat\nolivat onkimaretkeni jokseenkin onnistuneita. Tulin näin siihen\nvakaumukseen, että järvi kyllä oli kalaisa ja voisi, jos keinotekoisia\nongintapaikkoja laitettaisiin, tarjota erinomaisen hyvän paikan\nonkimiselle. Saadakseen kaloja yksiin paikkoihin kokoontumaan ei oltu\nmitään tehty; tosin oli keskellä järveä eräs kari, vaan sekin oli liian\nlaaja ollakseen minään erityisenä veden asukasten kokouspaikkana.\nSeuraavana talvena upotutin eri syvyyksille järveä risumurrokkoja ja\nkeväällä lisättiin niihin vasta lehdelle puhenneita koivuja ja haapoja.\n\nToissa kesänä kesäkuun 2 päivänä lähdin koettamaan onkimista uusilta\nmurrokoiltani, ja tämän retkenipä nyt juuri aionkin kertoa. Yksi ainoa\nköyhä mökki sijaitsee tuon kauniin metsälaiteisen järven rannalla ja\ntähänpä oli edellisenä kesänä pieni uusi tupa rakennettu, jonka tuvan\nystävällinen torpanväki kernaasti heitti minulle yömajakseni. Illalla\nnoin kuuden aikana saavuin minä mökille, jossa vanhemmat ja lapset\nminua tervetulleeksi toivottivat. Neljätoista vuotias poika Vihtori,\nsama, joka metsässä meitä opasteli koettaessamme niillä seuduin kiertää\nsusia, loisti ilosta kuullessaan, että hän sai tulla mukaan veneeseen.\nSaatuani kaikki kapineeni tuossa pienessä tuvassa järjestykseen ja\nonkimaneuvoni kuntoon menin mökkyrin ja Vihtorin kanssa rantaan\nvarustelemaan onkimavenettä, jonka olin sinne joku aika sitten\nkuletuttanut. Olin käskenyt että vene heti perille tultua\ntyönnettäisiin vesille turpoamaan, mutta tätä käskyäni ei oltu toteltu,\nja senpä tähden täytyikin nyt sivellä talilla kaikki liitokset ja\nsaumat sisäpuolelta, jos mieli sitä seuraavana päivänä voida käyttää.\nIsäntä työskenteli koko illan sen kanssa ja Vihtori tuli mökin ruuheen\nsoutajakseni. Sousimme niille paikoin, jossa järvi puron kautta purkaa\nvetensä, ja saadaksemme täkyjä huomispäiväksi heitimme hienoimmat\nonkineuvomme veteen; mutta vuoden aika oli vielä liian varhainen ja\nvesi liian kylmää, joten pienemmät kalat eivät vielä olleet nousseet\nrannikoille. Me muuttauduimme paikalta toiselle ja koettelimme, mutta\nsama huono menestys kaikkialla; ainoastaan muutamia ahvenia saimme,\nvaan nekin olivat kovin isoja ongen syötiksi, enkä koukkujakaan aikonut\ntällä kertaa heittää. Ilta oli kuitenkin ihana, ja minua huvittikin\nsuuresti nuo retket kaikille ennen tunnetuille rannoille. Laululinnut\nvisertelivät, käki kukkui, ja ulapalla näkyivät helakanvalkoiset tirrat\nleijailevan iltaruskon valaisemain pilvien ja niiden peilikirkkaaseen\njärven pintaan kuvautuvien varjojen välillä. Olin sinä suvena ensi\nkertaa veneessä ja tunsin taas saman suloisen ja omituisen mielialan,\njohon luonnon samalla elinvoimaa uhkuva kuin rauhaisa ihanuus ennenkin\noli minut saattanut. Sousimme vihdoin tuonne suurelle karille, johon\nmurto oli tehty neljän sylen syvyydelle, ja niin laskimme kiviriipan.\nOtin kiposta ahvenen, panin sen pitkäsiimaiseen nokkaseen ja\nheikettyäni ongen veteen ojensin sen Vihtorille, sillä aikaa kun itse\nongin paino-ongella. Neuvoin häntä, että hän heti kohta, kun tunsi\nnykäistävän, voimakkaasti heilauttaisi raskasta ja jäykkää vapaa; täten\nkun näet on tapana koukulla onkiessa vastata nykäisyä; koukku tarttuu\nsilloin nieliäkalan suunlakeen. Samassa kavahti poika seisoalleen\nveneessä molemmin käsin tarttuen vapaan. Omituisen vakavalla äänellä\nhän samassa huusi: \"se on iso kala.\" Kaikin voimin koki hän vastaan\nponnistella, mutta yhä alemmaksi painui vapa. En uskaltanut minäkään\ntuossa vaaruvassa purressa jättää paikkaani perässä, vaan kehoitin\nkiihkoisasti Vihtoria ojentamaan vavan minulle; hän yrittikin minua\nlähestyä, vaan se ei onnistunut. Nojautuen polviini ojentausin vihdoin\neteenpäin ja sain vavan kiini silloin, kun sen latvapuoli jo oli\nsyvälle veteen notkistunut. Kauan aikaa sain panna kaiken voimani\nliikkeelle pitääkseni vapaa, niin että se siiman kanssa muodosti\nkulman, seikka, joka välttämättömästi on vaarin otettava, sillä jos\nhauki ne kerran olisi vedessä suoraan linjaan saanut, niin olisi joko\nsiima katkennut tai koukku kalan suusta irroittunut. Useat kerrat sain\ntuon mahdottoman suuren kalan veden pinnalle, vaan niin etäällä\nveneestä se aina pysytteli ett'ei Vihtori haavilla ylettynyt.\nVähitellen näyttivät hau'en voimat kuitenkin vähenevän ja sen liikkeet\ntulivat yhä heikommiksi; minäkin olin aivan hengästyksissä\npitkällisestä kamppailusta. Vihdoin viimein onnistuin varovaisesti\nsaamaan tuon häikäleen veden pinnalle veneen viereen, ja Vihtori seisoi\nhaavinsa kanssa valmiina; mutta liikutettuna hetken vakavuudesta kun\noli, käyttäysi hän niin taitamattomasti, ett'ei tarpeeksi syvälle\nveteen pistänytkään haavia, vaan pukkasi haavin puitteella vasten\nhau'en suuta, juuri sille kohdalle, johon koukku oli tarttunut. Kala\nsätkäytti voimakkaasti purstollaan, niin että vesi pärskyi ympärillä,\nja koukkukin irtausi leu'astaan. -- Muutaman osan sekuntia lepäsi se\nihan suorana veden pinnalla ja ui sitten hiljalleen pois; juova vedessä\nosoitti vaan sen tien.\n\nVahingostamme mykkinä katselimme, Vihtori ja minä, hyvän aikaa toinen\ntoistamme. Minä ensiksi äänettömyyden katkaisin ja aloin moittia häntä\nhaavin nahjusmaisesta käyttelemisestä. Itkunsa niellen vastasi poika;\n\"isä voi kyllä todistaa, ett'ei tuota haukia koskaan saada järvestä\nylös. Se on isältä vienyt monta uistinta, ja kylän vanha isäntä kertoo\nsen särkevän kaikki pyydykset, niin hyvin verkot kuin rysät.\" --\nRantalan seppä sai sen kyllä puoleksi veneeseensä, vaan yrittäissään\nkäsin tarttua sen niskaan, putosivat sekä hauki että seppä järveen;\nhauki jäi sinne, ja seppä sai tuon heilakan ruuhen kanssa, johon\njärvellä oli mahdoton nousta, uimasissaan haalautua maihin. Vihtori\narveli, että sama onnettomuus olisi kohdannut meitäkin, jos olisimme\ntuon noidutun hau'en saaneet veneeseemme. \"Sen näyttäytyminen ennustaa\naina onnettomuutta\", virkkoi hän; \"viime kesänä vei se uuden uistimen\nisältä, ja samana päivänä repi susi lehmän Kontuvuorella, toisella\npuolen järveä.\" Vallan varmana mainitsemainsa esimerkkien\ntodenperäisyydestä, kun hän tuntui olevan, heitin kaikki vastaväitteet\nsikseen. Tämänpäiväinen seikkailumme vakuutti hänet yhä varmemmaksi\nluuloonsa, ett'ei tuon hau'en laita ollut oikea.\n\nAurinko oli jo laskeumaisillaan, kun nostimme kiviriipan ja sousimme\nkotia, kaunis ilta ja virkistävä seikkailu todellakin erinomaisen ison\nhau'en kanssa olivat saattaneet minut mitä iloisimmalle tuulelle.\n\nRannalla työskenteli vielä torppari veneen kanssa saadakseen sitä\nkuntoon huomispäiväksi. Pysähdyin siihen häntä auttamaan ja lähetin\nVihtorin noutamaan tuvasta eväspussia. Pian oli venekin kunnossa,\nperässä ja keulassa olivat kiviriippain nuorat pujotetut väkipyöräin\nympärille, airot, vavat, haavit, liera-astiat, kaikki olivat\npaikallaan. Sillä välin kun Vihtori teki tulta rannan kivikolle,\nvalmistin minä aterian eräälle laakakivelle pitkällisen iltaruskon\nvalaisemien puiden suojaan, jotka tuolle lämpimissä, vaihtelevissa\nvärinvivahduksissa kimaltelevalle vedenkalvolle loivat pitkiä\nvarjojansa. Illallinen maistui meistä oivalliselta, ja muorin raitis,\nparahiksi hapan kalja uudesta katajaisesta tuopista oli herkkuinen,\nvirvoittava särpimemme. Ukon kanssa sytytimme sen jälkeen sikaarimme ja\nkotvan aikaa istuimme rannalla erityisistä maanviljelys-taloudellisista\nkysymyksistä keskustellen. Aurinko oli jo laskeutunut, jättäen\njälkeensä luoteiselle taivaalle punertavan hohteen, joka tänä vuodon\naikana sammuu vasta silloin, kun aamunkoi koillisessa syttyy. Valkeilta\npilkuilta näyttivät kalalokit luodon yksinäisillä kivillä tuossa\nhimmeässä maisemassa. Lämpimän päivän jälkeen vielä viivyttelevä auer\nedensi esinettä ja teki valonkin niin kummallisen salamyhkäiseksi.\nVihtori porskutteli rannalla, sillä välin kun Hiltu kädet ristissä\npolvellaan istui eräällä ulkonevalla kivellä veljeänsä kadehtien.\nHäveliäisyys esti 13-vuotiasta tyttöä minun läsnäollessani tottelemasta\nveljensä kehoitusta, että seuraisi hänen esimerkkiänsä. Kysymykseeni\noliko vesi kylmää, vastasi Vihtori, että illalla on vesi aina paljo\nlämpimämpää kuin päivällä. Järvestä tultuaan, värisivät kuitenkin hänen\npäivettyneet jäsenensä, ja hän oikein kiiruhti vaatteitansa päällensä\npukemaan.\n\nLevolle mennessämme oli jo käki ja laululintuset vaienneet; ainoastaan\nlaulurastas lasketteli omituisia säveleitään ja ruisräähkä\nyksitoikkoista narskutustansa.\n\nAurinko oli jo noussut, kun Vihtori herätti minut, sanoen äitillä\nkahven jo olevan valmiina. Sieppasin vaatteet kainalooni ja menin\nrantaan, jossa peseydyin ja pu'in päälleni. Aamu oli jokseenkin viileä,\nniin että hieno usva lepäsi tyvenen järven yli. Muutamia pilviä näkyi\ntuon muuten niin kirkkaan taivaan itäisellä ilmanrannalla ja nepä ne\nherättivät minussa toiveen, että aamun kuluessa vielä hyväkin\nonkimatuuli saadaan. Vasta tuntia myöhemmin lähdimme järvelle. Isä\nistui etuhangolla ja Vihtori keskellä venettä. Lykätessämme veneen\nirti, varoitti Vihiori rannalla seisovaa äitiänsä ja sisartansa,\nett'eivät meille toivottaisi \"onnea matkalle\", sillä se tuottaa aina\npahan onnen.\n\nUsva oli nyt haihtunut ja aamu oli ihana; metsän laulajaparvi\nriemuitsi, yksi ja toinen ukkoteiri puun latvassa kuherteli muistoksi\nlopetetusta hääajastaan, sillä välin kun sorsat kaislikossa\nkääkättelivät. Auringon hedelmälliseksi tekemä luonto hurmasi meitä\nsuloisella elävyydellänsä. Yhtä vaikeaa kuin edellisenäkin iltana oli\nmeidän nytkin saada täkyjä. Vuoden aika oli vähän liian varhainen\nonkimiseen, niin että, paikasta toiseen soudellessamme, emme saaneet\nmuuta kuin joitakuita ahvenia, jotka nekin olivat kovin suuria kalan\nsyötiksi. Vihdoin onnistuin kuitenkin saamaan muutamia särkiä syvältä\nvedeltä, iänikuisen rantamurron, tuulen kaataman suuren hongan\nulkopuolelta, joka juuri osoitti minkälainen jättiläishongikko muinoin\non kasvanut järven rannikolla, Kello kun nyt jo oli kahdeksan, niin oli\njo aika koettaa onneamme murrokolta tuolla syvemmällä. Järvellä\ntoisiansa seuraavat vihurin puuskat ennustivat tuulista päivää.\nKiviriipat heitimme samalle paikalle, jossa edellisenä iltana tuo\nkuuluisa hauki oli meitä peijannut. Vihtori pelkäsi, ett'eihän vain\nhauki tänäkin päivänä näyttäytyisi. Tovereilleni jätin lieramadot, niin\npitkävapaisia kuin pohjaonkia varten ja itseni varalle jätin vain nuo\nmuutamat säret kalakiulussa. Nämäkin säret olivat kyllä suurehkoja,\nvaan kun edellisenä suvena usein tästä järvestä olin saanut aina\n3-1/2 lb painoisia ahvenia, niin nakkasin hyvällä toivolla veteen\nlujimmat onkeni. Kauan istuimme nykäisyä turhaan odottaen ja tuuli\nkiihtyi, niin että lopulta jo alkoi venettä kulettaa. Soudimme takaisin\noikealle paikalle ja minä muutin nyt molemmat kiviriipat perään,\nyksinäinen synkkä pilvi toi mukanaan tuuliaispään ja rankan\nkuurosateen, mutta meni pian ohitse. Sillä aikaa nykästä hytkäytti\nkoukulla varustettua onkeani aikalailla ja minä haalasin ison ahvenen\nköntäleen vedenkalvoon, josta jo viime kesäisillä onkimaretkillä\nharjautunut ystäväni mökkyri sen haavilla korjasi. Ennen kuin myrskyn\npuuskaus oli ylitse mennyt oli minulla kolme samanlaista körilästä\nveneessä. Samanlaisen nykäyksen tunsi Vihtorikin pitkävapaisessa\nongessaan, vaan ei voinut estää tuota voimakasta kalaa vetämästä siimaa\nritvakan vavan kanssa suoraan viivaan: siima katkesi vavan nenästä, ja\nkoko laitos katosi syvyyteen. Häntä ei voitu lohduttaa; joko oli tuo\nnoiduttu hauki käynyt onkeen, tai oli paha onni se onnettomuus, jota\nhän eilen oli ennustanut. Uusia kojeita silmustaessaan mutisi hän kyllä\nodottaneensakin, että jotain hänelle oli tapahtuva.\n\nKova vesisade esti aaltoja kohoamasta, vaikka vihurit puhalsivat;\nvesipisarat kimmahtivat takaisin korkealle vedenkalvon yli, ja koko\njärvi kiehui. Yht'äkkiä lakkasi sade, pilvi oli kulkenut ylitsemme, ja\naurinko pistäysi esiin. Tuo äkillinen näytämön muutos oli elähyttävä.\nMärät vaatteemme kuivahtivat nopeasti lämpimässä päivän paisteessa,\nmyrskyn puuskaa seurasi aivan tyyni ilma, ja kohta oli järvikin\npeilikirkkaana.\n\nNuo harvat täkysäret olivat loppuneet ja niinpä kiinnitinkin nyt\nahvenen suureen koukkuun ja heitin sen veteen. Ojentaessani vapaa\nVihtorille pyysi hän päästä siitä erilleen tuon ison hau'en tähden.\nAnnoin vavan mökkyrille, sillä välin kun itselleni kiinnitin\nsamanlaisen syötin pohjakoukkuun. Tunnin kuluessa saimme me kumpikin\nmuutaman naulan painoisen hau'en, vaan sitten saimmekin istua kauan\naikaa ilman että kalat nykäisivätkään; puoliääneen leikkiä laskiessa\nkului aika kuitenkin siksi kunnes vihdoinkin päätimme soutaa maihin ja\nmurkinoida, johon kaikki kolme tunsimme olevamme jokseenkin halukkaita.\nVene raikattiin ja kiviriipat nostettiin. Minä viskasin uistimen\nveteen, ja niin sousimme nyt äkkisyvälle, itäiselle rannalle, jossa\nmetsää kasvoi aivan veden pintaan asti. Mutta äkkiä nosti Vihtori\nkeulassa melakan, kohousi puoleksi veneessä ja huuti: \"katso! -- katso!\n-- kuppo -- minun kupponi, -- jonka hauki vei.\" Me sousimme paikalle,\nvaan kun Vihtori yritti tarttua siihen, niin katosi se taasen\nsyvyyteen. Tarkastelimme kauan aikaa joka taholle ja Vihtori näytti\nhyvin alakuloiselta tästä uudesta tapaturmasta entisten lisäksi: \"se on\nvarmaankin tuo ilkeä hauki, ja silloin emme koskaan saa sitä emmekä\nonkeakaan.\" Tämän viivytyksen aikana olin kerrassaan unohtanut\nuistimen, ja kun nyt yritin sitä kelata, niin olikin se vajonnut ja\ntarttunut pohjaan. Samassa poikakin taas huutamaan: \"tuolla! -- tuolla!\n-- kaukana!\" mutta nyt täytyi meidän huovata paikalle, johon uistin oli\ntarttunut. Kauan nujusimme uistinta irti saadaksemme, sillä se oli\ntarttunut lujaan syvällä olevien kivien väliin. Paikalla panin mieleeni\nristeilymerkit, jotta vasta voisin koettaa onkimista tältä syvältä\nkarilta. Suuri oli Vihtorin kärsimättömyys viivytyksen aikana. Lopulla\nkoetin nykäisemällä irroittaa koukkua, ja se onnistuikin, mutta toinen\nkoukuista oli taittunut; tämänkin tapaturman sai \"iso hauki\" syykseen.\nSousimme ulommaksi järvelle päin, ja kohta näkyi kuppo taaskin. Isä\nhuopaili perä edellä ja minä sain vihdoin korjatuksi sekä ongen että\nkolmen naulaisen ahvenen. \"Arvasinpahan kyllä, ett'ei se iso hauki\nollut,\" sanoi Vihtori, \"sillä silloin emme koskaan olisi mitään\nsaaneet.\"\n\nEtäiseen, kauniiseen lahteen matkatessamme kiertelivät tirrat\nympärillämme, auringon valossa välkähdellen. Hyvästi muistaen menneen\nkesän odottelivat ne, että nytkin heittäisimme veteen muutamia\nkuolleita syöttejä, joita ne kirkuen veden pinnasta tavoittelivat.\n\nNousimme maihin syvällä kallioisella rannalla, jossa me Vihtorin kanssa\nensin otimme järvikylvyn ja sitten ilmakylvyn auringon paahteessa\nkalliolla. Isä, joksi minäkin Vihtorin tavalla ystävääni torpparia\ntavallisesti kutsuin, kantoi sillä aikaa ruokasäkkiä maalle ja leikkeli\nkuusen oksia meidän kuuden kauniin kalan alustaksi vasuun, ja peitteli\nne sitten koivun lehdillä auringon suojaksi. Niiden melkoinen suuruus\nsai palkita paljouden.\n\nRuoka maistui hyvältä; mutta äidin kalja oli hapannut ja lämmennyt,\njonka tähden Vihtori lähetettiin veneellä torpasta viilipyttyä\nnoutamaan. Matka oli pitkä, ja hän viipyi kauan taipaleella. Torpparin\nkanssa menin sillä välin metsään onkivapoja etsimään. Minä löysinkin\nmuutamia erittäin kauniita katajia, aivan sopivia pohjaonkiin. Useat\ntunnit veneessä istuttuamme, oli kävely nyt metsässä erikoisen hauska.\nHavupuiden nuoret näreet levittivät virkistävän sateen jälkeen auringon\nhelteessä suloista ja elvyttävää tuoksuansa. Istahdimme muutamille\nsammaltuneille kiville korkean havumetsän siimekseen, jossa puiden\ntuuheat latvat suojelivat meitä puolipäiväauringon säteiltä.\nOksiessamme ja kuoriessamme katajia maistui oiva sikaari meille\nmainiosti. Minua huvitti suuresti silmilläni seurata ahkeraa ja\nsopuisaa työtä isossa muurahaispesässä. Ahkerat ja ymmärtäväiset\npikkueläimet olivat tehneet itselleen mukavia ja sammalista sekä muista\nvastuksista vapaita teitä. Pitkien välimatkojen päästä hinasivat ne\nneulasia ja puikkoja pesään, tuohon yhteiskunnan järjestyksen\nmallikuvaan. Minä hain ja löysinkin etempää toisen pesän, josta vein\nmuutamia kymmeniä muurahaisia muassani edelliseen pesään. Ystäväni,\nmökkyrikin, katseli vilkkaalla huomiolla sitä taistelua, joka kohta\nsyntyi. Vaikka vieraat muurahaiset olivat samaa lajia, niin hyökkäsivät\nalkuasukkaat kuitenkin paikalla niiden kimppuun, tappoivat ne ja\nlaahasivat sitte ruumiit pesän sisäpuolelle. Ovatkohan nuo pienet\notukset toistensa syöjiä? Vihdoin kuulimme Vihtorin säännölliset\naironvedot järvellä ja lähdimme rannalle häntä vastaan. Hiltu sisko\nistui perässä ja lauloi kovalla äänellä aivan väärin erästä laulua,\njonka nuotista en voinut saada selkoa. En tiedä millä seuduin maatamme\nkansa olisi musikaalinen, vaan ei ainakaan Hämeessä. Järvillä\nsoudellessaan ja teillä vaeltaessaan laulavat useimmat, vaan ani\nharvoin oikein; sekä tahti että nuotti ovat yhtä paljon rumennetut,\nkuin itse säveleet ovat rumia ja kirkuvia. Ainoat soinnulliset äänet,\njoita toisinaan saa kuulla, ovat paimenten huhuilemiset, joita salon\nkaiku kaunistelee.\n\nÄiti oli lähettänyt ison, uhkean viilipytyn. Ahkeruus oli ilomme, ja\nlopulla pääsimmekin puulusikkoinemme pytyn pohjalle.\n\nYhden täkyongen annoin kummallekin lapselle, että kalakippaan onkisivat\njoitakuita särkiä -- tämä on nimittäin ainoa Kankaisten järvessä\nlöytyvä valkea kalalaji, -- sillä välin kun me isän kanssa hiukan\nnukahdimme sammalikolla, tuoksuavan havumetsän siimeksessä.\n\nOlimme ehkä tunnin nukkuneet, kun Vihtori herätti minut sanoen ison\nhau'en kauan aikaa yhdessä kohden jörröttäneen vedessä kallion\nvierteellä. Riensin heti veneelle, pujotin sären nokkaseen ja aloin\nvarovasti lähestyä. Välkkyvän vedenkalvon kimallus esti minua kauan\nnäkemästä kalaa. Viimein keksin sen kolmen kyynärän syvyydestä, jossa\nse ollen yhdessä kohden eviään vain hiljalleen liikutteli. Aika iso,\nehkä kuuden naulan painoinen otus se oli. Varovasti laskin syötin\nkyynärän päähän kalan eteen: se ei liikahtanut. Kotvasen aikaa\nviivyttelin ennen kuin viimeinkin verkalleen kuletin syötin hau'en suun\neteen, mutta silloin se hiljaa peräytyi taaksepäin.\n\nVarmaankin puoli tuntia jatkoin koetuksiani, vaan en kuitenkaan haukia\nonnistunut saada näykkäämään. Vihdoin nostin onkimaneuvot ylös, asetin\nkupon tarpeeksi syvälle ja laskin taaskin sären petokalan eteen, joka\nyhä vain olla jörötti paikoillaan. Tovin istuimme sitten tarkasti\nvaarilla pitäen kuppoa, vaan kun kauan odotettuani viimein menin\nkallion reunalle, niin ei haukia enää näkynytkään. Vihtori ja minä\nriisuuduimme uimaan järvessä, sillä välin kun isä poltteli sikaarinsa\nloppuun ja Hiltu meihin selin kääntyneenä syyteli pikkukiviä veteen.\n\nKaikki haalausimme sitten veneeseen; isä hiukan vastusteli Hiltun\nveneeseen tuloa, \"vaimoväellä näet kun aina on paha onni mukanaan\";\nmutta Vihtori väitti, ett'ei häntä vielä voitu vaimoväkeen tukea, ennen\nkuin hän oli \"koulun käynyt\", ja hänen ajatustaan puollustin minäkin.\nLahden pohjukassa kasvoi kaisloja ja niiden ulkopuolella lumpeen lehtiä\nja muita vesikasvia; täällä laskimme kiviriippamme ja heitimme veteen\nhienoimmat lieraonget. Ahvenia lähti sitten niin paljon kun vetää\nennätimme, ja Hiltulla se olikin paras onni. Ääneen hän nauroi joka\nkerta kun ahvenen järvestä nosti; hänen naurunsa oli paljoa\nsoinnukkaampi kuin laulunsa. Vihdoin houkutteli hän meidätkin\nnauramaan. Vihtori sai hänelle lieroja panna onkeen, ja tyttösen\nhentomielinen vastenmielisyys tuohon asiaan oli hänestä kovin joutava.\n\nAhvenet olivat kovin pieniä kaloiksi ja kovin suuria syöteiksi; mutta\nsaatiinpa toki joku särkikin, niin että kalakippa vihdoin oli paraiksi\ntäynnä.\n\nAurinko ei enää paahtanut niin kuumasti, varjotkin kävivät yhä\npitemmiksi ja selvemmiksi, samoin kuin valon värinväreetkin yhä\nenenivät muuttuen enemmän vaihtelevaisemmiksi kuin puolipäivän aikaan,\nja Hiltu muistutti, että hän harvoin on nähnyt järven olevan niin\npitkän kuin nyt. Usealta taholta kuului käen kukuntaa, pienet linnut,\njotka keskuspäiväksi olivat vaienneet, virittivät uudelleen\nlirityksiään, ja nopeasti pitkin veden pintaa rannan ulompain kivien\nvälitse lennellessään laskivat rantaraukat vilkkaita piipatuksiaan.\nLahdelman välkkyvään vedenkalvoon heijastuivat taivaan pilvenhattarat\nja rannan lehtevä metsä; mutta ulohtaammalla kimalteli veden pinta kuin\nhopeinen hohde.\n\nKiviriipat hinattiin veneeseen ja me sousimme edelleen koettamaan\nonneamme suurimpain kalojen onginnassa syvällä olevan murrokon luota.\nMatkalla sivuutimme pienen, kauniin saaren, jonka rantakivillä\nhyppelevä kiliparvi määkien pyyteli päästä veneeseen. Ylhäällä\npilvien tasalla leijaili haukka, ja kirkuen lensivät tirrat sitä\nvastaanottamaan. Hiltu kertoi haukan viime pyhänä, äitin juuri ääneen\nRaamattua lukiessa, vieneen mustan kauan, joka koko kevään oli muninut\nuseampia ja isompia munia kuin tuo ruskea, \"joka vielä päälle\npäätteeksi itse syö munansa, ell'ei vaan varaansa pidä.\"\n\nKärsivällisesti viivyimme me nyt kauan aikaa syvimmän murron luona\nturhaan, nykäisyä vartoen ja yhtä huono oli menestyksemme sitten\nkaikilla muillakin murrokoilla. Hiltu oli hyvin nyreissään Vihtorin\nepähienosta arvelusta, että ehkä hän muka kuitenkin oli syynä huonoon\nonneemme. Vähää ennen auringon laskua olimme taas tuolla suurella\nkarilla syvän murrokon luona, ja sieltä sainkin nyt pohjaongella kaksi\n3-naulaista ahventa. Heikko tuuli oli nyt kerrassaan lakannut ja\npeilikirkkaana päilyi ympärillämme järvi, ja kun tuollaisella ilmalla\nei voi toivoakaan näykkäämistä, niin sousimme kotia, Vihtoria\nhuvitti soutaa oikein voimainsa takaa ja tätä tehdessään joutui\nhän niin sukkelaan tahtiin, että isällä etuhangoilla istuessa oli\ntuiki vaikea seurata muassa. Koko päivän olin tarkannut sitä\nsydämmellistä, luottavaista ja molemmin puolin kunnioittavaa\nseurustelua, joka vallitsi isän ja lasten välillä. Tuo kaunis suhde on\nyleisempi etäämpänä olevissa, köyhissä taloissa kuin rikkaissa\ntalonpoikaistaloissa ja kylissä.\n\nMökin rantaan laskimme maihin, ja kun olimme veneen puhdistaneet,\nlaittaneet kojeet tarpeelliseen kuntoon ja täkyastian veteen\nupottaneet, katselimme saalistamme, sillä aikaa kun Vihtori oli\npuntaria noutamassa. Ahvenet painoivat yli 2-1/2 naulan, muutamat\n3-1/2. Ainoastaan se, joka katkasi Vihtorin ongensiiman, oli syönyt\nlieroa, kaikki muut eläviä täkyjä. Tämä on tavallista Kankaisten\njärvellä etenkin kesän alkupuoliskolla. Se, joka vaatii vilkasta\nnäykkimistä ja paljo kaloja saadakseen jotakin hupia onkimisesta, ei\nolisi tähän päivään ollut tyytyväinen. Kaksitoista tuntia olin onki\nkädessä istunut ja vain kahdeksan kalaa saanut. Minusta oli koko päivä\nkuitenkin juhlallisen hauska. Mieleeni juolahti vanhan onkimataidon\nopettajani lause: \"Suurin hupini kauniina kesäpäivänä on onkia, kaloja\nsaamatta, lähinnä sitä onkia ja saada kaloja.\" Mutta ei joka päivä\nkaikista järvistä saakaan kuutta kolmennaulaista ahventa samana\npäivänä. Hau'et painoivat toinen 3 ja toinen 4-1/2 naulaa. Sillä\nvälin kun äiti edellisenä suvena annetun ohjelman mukaan keitti\npikku-ahvenista kalalientä, käväisin minä uimassa järvessä, ja sen\njälkeen joimme ukkelin kanssa totia tuolla tavallisella rantakivellä.\nHän kertoi minulle, miten tukalaa oli ollut tulla toimeen tuolla\nhuononpuoleisella mökin paikalla, kun hukka joku vuosi sitten vei\nheidän ainoan lehmänsä. \"Kaikki mitä talviajoilla tienasi\", sanoi hän\n\"meni meidän kaikkien ylläpidoksi, ja jollei lampaita olisi ollut ja\näiti niin ahkerasti villoja kehrännyt ja kutonut sukkia, joita lapset\nkaupunkiin myytäväksi kantoivat, niin emme olisi sinä keväänä mitenkään\nvoineet ostaa vasikkaa, josta nyt aikojen kuluessa kuitenkin on\nkasvanut ja varttunut hyvä lypsylehmä; mutta lapset surkastuivat sillä\nvälin, ja nyt vasta viime vuoden seudussa ovat he jälleen kostuneet;\nvaan kernaita he -- Jumalan kiitos -- ovat olleetkin auttamaan\nvanhempiansa missä ovat voineet. Koko suven voi äiti joka viikko myydä\npari naulaa voita, jonka lapset lauantaisin kantavat kaupunkiin, ja\ntalvella piisaa maitoa ainakin lapsille asti.\"\n\nKun Hiltu tuli ilmoittamaan, että kalaliemi oli valmiina, pyysin häntä\nkantamaan sen tänne hauskalle rannikolle, jolla söimme iltasemme, kuten\neilen illallakin. Aurinko laskeusi veripunertavan pilven sisään ja auer\nkatosi, kaikki välimatkat lyhenivät, savu kodasta, jossa äiti vasikalle\njuotavaa keitti, painui maata vasten, pääskyset lentelivät pitkin veden\npintaa, palokären ääni kuului metsästä, ja järvellä huuteli kuikka;\nselvä oli, että sään muutos oli tulossa.\n\nHyvin olin unta varten varustautunut, oltuani kokonaisen päivän\nraittiissa ilmassa, ja heittäysin levolle, nukuin souvattamatta kello\nkuuteen asti aamulla.\n\nKuten tavallisesti, menin nytkin rantaan, peseysin ja lopettelin\npukeutumistani. Taivas oli umpipilvessä, lyyjynharmaana sateisen\nnäköinen, järvi näytti synkältä ja kolkolta mustanharmaine aaltoineen\nja kylmä pohjainen tuuli puhalsi herkeämättä. Nostin kala-astian järven\npohjasta: ainoastaan viisi särkeä oli enää elossa. Tällä ilmalla ei\nollut ajattelemistakaan saada useampia täkyjä; kuitenkin päätin lähteä\nkarille koettamaan onneani noilla muutamilla jälellä olevilla\ntäkykaloilla.\n\nIsä ja minä otimme naukun ja söimme vahvan eineen, sitä paremmin\nvoidaksemme kärsiä vilua järvellä. Vihtori kävi niin alakuloiseksi, kun\nnostimme kysymyksen, että hän tällä kertaa saisi jäädä kotia, niin että\nhänet kuitenkin täytyi ottaa mukaan. Sousimme syvimmän murrokon luokse\nja laskimme perästä molemmat kiviriipat. Tunnin verran istuimme vilusta\nväristen ja nykäisemistä odotellen. Avojaloin istui Vihtori\nkeskiteljolla huulet sinisinä; suun täysi kylmää totia lämmitti häntä\nhiukan. Kysymykseeni, eikö hänen nyt haluttaisi olla kotilieden\nääressä, vastasi hän: \"Kunpahan edes nykäseisi\"; ja todellakin --\nsamassa vedin minä ylös mustapintaisen kolmen naulan painoisen\nkörilään, jolla oli niska sammaleessa. Yksiin aikoihin haalasi isäkin\nsyvyydestä toisen, pyöreän kun porsaan, ja niin sitä jatkettiin. Suu\nleveässä hymyssä tyytyväisyydestä katseli Vihtori noita meluavia,\nvanhoja ukkeleita, jotka räpistelivät veneen pohjalla, levitellen\nvahvoja leukojaan ja näytellen koreita kitaksiaan. Joka nykäisyllä meni\ntäky, ja kuudes ahven tarttui kuolleeseen särkeen, jonka veneestä\nlöysimme.\n\nKatumoikseni kävi nyt, että olin kalakipasta nakannut kuolleet säret\nkissalle, joka rannasta lähteissämme kehrätä hyrräsi ja selkäänsä\nköyristeli vieressämme. Turhaan odotimme, että kerrankaan mato-onkia\nnykäisisi, ja kun täkyjen onkimista näin kolkolla ja tuulisella ilmalla\nei voinut ajatellakaan, sousimme mökille, jossa viivyttelemättä\nvalmistausimme kotimatkalle. Vihtori auttoi minua siimoja vavoista\nirroittaessa. Suuri oli hänen ilonsa muutamista antamistani\nonkimaneuvoista. Kun kaikki olivat järjestyksessä, joimme me erokahvet\nyhdessä. Vaikea oli saada emäntää määräämään, mitä olin velkaa hänelle,\nja kun annoin minkä katsoin soveliaaksi vierasvaraisuudesta ja\nkestityksestä heidän köyhässä kodissaan, kursaili hän vastaan arvellen,\nett'ei ollut oikein ottaa rahoja \"maitopisarasta ja muusta sellaisesta,\njosta hän itsekään ei ollut mitään maksanut.\" Kaikki pukeusivat he\nsitten pyhävaatteisiin ja seurasivat minua kylään. Minkäänlaista\najotietä ei mökille ollut, Vihtori talutti hevosta, joka ei vielä ollut\nehtinyt kostuakaan ruo'an puutteen ja vaivojen jälkeen talvis-ajoilla,\nja toiset kantoivat kapineitani. Kun mökkyri oli valjastanut hevosensa\nkylään jättämien ajoneuvojen eteen, kutsui äiti Vihtorin syrjään, ja\nkun palasivat, oli äiti avojaloin, ja poika oli köyttänyt jalkaansa\nhänen ruojuvensa. Nyt kuli hyvästijättö: ääneti niijasi Hiltu ja\nkätensä hameseen pyyhittyään ojensi äiti sen minulle sanoen, \"että isä\nja lapset usein ovat arvelleet ett'eiköhän se herra pian tule\nkalastamaan. Jos hän vain saisi ennen tiedon tulostaan, niin kyllä\nolisi tupa paremmassa kunnossa, kuin tällä kertaa.\"\n\nVakavasti kättä lyöden otin isältä jäähyväiset. Vihtori hyppäsi\ntakapuolelle, ja hölkkäjuoksua ajelimme kaupunkiin.\n\nNämä hyväsydämiset ihmiset saattoivat minut arvelemaan, että perhe,\njossa rakkaus ja uutteruus vallitsee, on kaikessa puutteessaan ja\nköyhyydessään onnellisempi, kuin monen rikkaan tilanhaltian perhe,\njossa itsekkäisyyys ja riitaisuus on mielet kylmentäneet.\n\n\n\n\nPUUTIS'EN ILVESAJO KALVOLASSA JOULUJUHLINA 1882.\n\n\nVanhasta ilveskoiraparista oli minulla enää vain Boi jälellä, sitten\nkun tuo oivallinen, vaikka vanha ja yksisilmäinen Pan, suureksi suruksi\nja kaipaukseksi minulle ja monille ystävilleen, oli edellisenä jouluna\nmuutamalla ilvesjahdilla myrkytyksestä kuollut Janakkalassa. Vielä oli\nilvesajossa koettamatta tämän penikka, isänsä kaima. Tosin oli tuo\nnuori yhdeksän kuukautinen Pan ollut muassa muutamilla jänisjahdeilla\nmyöhään syksyllä ja silloin hyvin kunnostanut itseänsä; mutta\nkelvollisen Boin vertaisen toverin halusin sille kuitenkin hankkia.\nUseille tahoille kirjoitettuani ostin ystäväni Wn. kanssa Hektor\nnimisen kuuluisan ilveskoiran eräältä taitavalta ilveksen ajajalta\nTammelassa.\n\nAinoastaan kerran oli minulla aikaa ensilumen tultua lähteä metsälle.\nKokonainen päivä kului minulta ja Boilta ilvestä ahdistaessa\nKontuvuoren saloilla; mutta pimeys saavutti meidät, ilves pääsi\nkäsistämme ja minun täytyi palata kaupunkiin.\n\nMuutamia päiviä ennen joulua tuli Sääksmäeltä Rommun rusthollin isäntä\nminua tervehtimään. Hän esitti, että pyhäin aikana tulisin koirieni\nkanssa Kalvolan sydänmaille, sillä meille molemmille tuttu ja muuten\nhyvin harjautunut metsästystoveri, torppari Haaranoja, oli hiljan\nRommun isännälle ilmoittanut nähneensä useiden ilvesten jälet. Pari\nviikkoa sitten oli Rompu itse samalla salolla tappanut kaksi ilvestä ja\nkolmatta kauan ahdistanut, kunnes sudet kesken ajon hyökkäsivät koirain\nkimppuun, repivät ne palasiksi ja söivät suuhunsa, ennenkuin jälkiä\nseuraava Rompu ennätti sille paikallekaan, jossa tuo verinen leikki oli\ntapahtunut. Kovin valitteli hän tätä tuskin korjattavissa olevaa\ntappiotaan ja pyysi nyt pyhien ajaksi saada yhtyä minuun ja koiriini.\n\nSovimme niin, että Rompu lähettää sanan Haaranojalle ja pyytää häntä\ntutkistelemaan tienoota, jotta meillä, paikalle tultuamme, olisi\njotakin viittausta suunnasta, jonne oli lähteminen. Jos Haaranoja\njostakin syystä tahtoi siirtää metsästysaikaa tuonnemmaksi, niin\nantaisi Rompu minulle siitä tiedon; muuten matkustaisin niin pian kuin\nmahdollista kaupungista.\n\nMitään sanaa ei tullut, ja toisena joulupäivänä matkustin minä kolmen\nkoirani kanssa Kuurilan asemalle. Koiria kaulavitjoista taluttaen\nastuin jalkaisin pari virstaa Rommun luo, ja tapasinkin isännän\nkotoisalla. Hän tervehti minua sydämmellisesti ja kertoi Haaranojan\nsamana päivänä sydänmaalta ilmoittaneen myöntyvänsä tuumaan.\n\nKauan tuumailtuamme, päätimme vasta seuraavana aamuna matkata\nmetsämökille. Sen sijaan valjasti Rompu pulskan juoksiansa ja niin\najoimme erään pitäjäläisen luo ja vietimme siellä hupaisen pyhäillan\njouluiloineen, kuten vanhanaikuisten ihmisten tapa on. Illan kuluessa\nsateli hiukan lunta, joten sekin näytti suosivan huomenaamuista\nretkeämme ja kun myöhään yöllä palasimme kotiin, oli taivas taas\nkirkas, ilma talvinen ja raitis, niin että lämpömittari näytti 12\nastetta kylmää.\n\nRuumiillisesti ja henkisesti valmiina alettavaan urheiluun lähdimme\npäivän valetessa ajelemaan Kalvolan takalistolla olevalle Haaranojan\ntorpalle. Ystävämme tapasimme kotoisalla ja hän oli paikalla valmiina\nlähiöön. Hän valjasti hevosensa, otti koirat rekeensä, ja niin lähdimme\njälkiä etsimään.\n\nSekä helppo- että vaikeakulkuisia metsäteitä aina kello 12 asti\npäivällä retkeiltyämme, ilveksen jälkiä ensinkään löytämättä,\npoikkesimme muutamaan yksinäiseen sydänmaan mökkiin. Täällä\nlevähdettiin, annettiin kauroja nopsajalkaisille hevosillemme,\nheitettiin turkit yltä ja lämmiteltiin hetkinen iloisen ja suuren\nroihuvalkean ääressä. Mökin asukkaiden kanssa haukkasimme sitten\npäivällistä ja joimme hupaisen juhlan kunniaksi vähän emännän panemaa\nhyvää jouluolutta, \"Jumalan rauhaa\" ystävälliselle isäntäväellemme\ntoivottaen. Niin taas riensimme rekeihin ja vakoilemaan.\n\nKummastelimme kovasti, ett'emme risteillessämme olleet tavanneet\njälkiä, vaan kuitenkin päätimme jatkaa ajoa, vaikkapa viikkokausi\nmenisi, silla luja oli luottamuksemme siihen, että \"ahkeruus voittaa.\"\nNäillä matkoilla olimme usein nähneet teiriä puissa istuvan, vaan emme\nkoskaan päässeet ampumamatkan päähän. Tuon tuostakin näimme etäällä\nmetson auringon paisteessa korpikuusen latvassa lekottelevan, ja\nvaihtelevat maisemat metsärikkaassa, juhlallisessa sydänmaassa saivat\nmeidät reippaalle metsästystuulelle ja antoivat kärsivällisyyttä\nodottelemaan oikeaa hetkeä.\n\nKappaleen matkan päässä mökistä tapasimme vihdoinkin kahden ilveksen\njälet, jotka selvästi osoittivat niiden aamulla menneen tässä yli tien.\nNyt olivat kaikki vaivat unohtuneet. Haaranojan leveä suu näkyi\nhymyilevän huurteisten hivuksien välistä, samalla kun hän koetti\nperehdyttää meitä ympärillämme olevaan seutuun ja tuumiskeli, mitä nyt\nensiksi oli tehtävä. Kun Boi vanhus jälkiä nuuskittuaan ja\ntarkasteltuaan oli huomannut ne kovin vanhoiksi, päätimme seurata\nerästä tietä Salakan mökille saman nimisen metsälammen rannalla, ja\nkoettaa kiertää otuksia tai päästä jälille. Tällä tiellä tapasimme\nkolmannet jälet, jotka veivät samalle suunnalle kuin toisetkin.\n\nAjoimme torppaan ja riisuimme hevosemme, jotka aina aamusta varhain\nmonta peninkulmaa olivat saaneet hölkytellä. Torpparin laihalla, mutta\nhilpeällä hevosella vihkasutimme nyt järvelle ja satuimmekin ihan\nvereksille ilveksen jälille, jotka tulivat meitä vastaan ja poikkesivat\noikealle. Ilvekset olivat siis liikkeellä ja meitä säikähtäen\nsyöksyneet metsään. Koirat hyppäsivät reistä ja telmivät hurjasti\nkaulavitjoissaan. Aikomuksemme oli kulettaa koiria vitjoissa, kunnes\npääsimme likemmäksi ilveksiä, ja sitten vasta laskea ne irti, vaan uusi\nystäväni Hektor haukkui jo kaulavitjassaan täyttä kurkkua, eikä meillä\nsiis ollut muuta neuvoa, kuin laskea irti kaikki kolme. Mitä kaunein\nkolmiääninen haukunta alkoi kohta. Hevosta kotiin viemään lähetimme\ntorpparin. Oikein iloissani olin nähdessäni kuinka päättäväisesti tuo\nvaille vuoden vanha Pan otti ajoon osaa, joka ensin mutkausi\nviitakkolaaksoon ja sitten meni yli korkean, kivisen metsäharjanteen.\nKaahlaten kiipesimme harjun selälle ja kuuntelimme, eikö tuo enää\ntuskin kuultavissa oleva ajo palautuisi; vihdoin se lähestyikin yhä\nenemmän ja enemmän, meni halki äsken mainitun laakson, siitä taas\ntorpan ja järven välisen tien poikki ja sitten pitkässä soukeassa\nkaaressa sen mökin tienoolle, jossa olimme puolipäivällistä haukanneet.\nNiin nopeaan kuin voimme seurasimme kaikki haukuntaa, vaan kun ajo oli\nkuulumattomiin kadonnut, lähetin minä Haaraojan seuraamaan jälkiä ja\nläksin Rommun kanssa metsän halki muutamaa tietä kohden, joka vei\nmainitulle mökille. Puolentoista jalan paksuisessa lumessa kauan\nhuppuroituamme louhisten mäkien ja pensaisten norojen yli, saavuimme\nvihdoin kovasti läähättäen ja valtasuonen rajusti tykyttäessä tielle,\nja täällä aivan likellä mökkiä näimme ilveksen, koirain ja Haaranojan\njälet tien poikki menevän. Riensimme heti kysymään mökistä, oliko väki\nkuullut, mille suunnalle ajo oli mennyt, vaan kukaan ei ollut mitään\nkuullut. Alkoi jo hämärtää, ja minä pelkäilin, että koirat yöhön saakka\nseuraisivat jälkiä etäisille seuduille ja näin joutuisivat sutten\nsaaliiksi. Valjastutin hevosen ja ajoin torpparin kanssa lähimmäistä\ntietä myöten samaan suuntaan, jonne jäletkin veivät. Puolen neljännestä\najettuamme näin päivän heikossa kajastuksessa erään miehen tulevan\nvastaan ja tunsinkin hänen viimein Haaranojaksi; kaikki kolme koiraa\noli hänellä muassaan. Selässään kantoi hän raskasta taakkaa, vaan en\nvoinut erottaa, mikä se oli, ennen kuin hän ehti paikalle ja heitti\nsuuren ilveksen rekeen. Taaskin vetäysi hänen suunsa kauniiseen leveään\nnauruun ja hän asettausi nyt reen laidalle huokasemaan. Hänen\nkertoessansa tapausta, paneusivat koirat lepäämään tielle ja itseänsä\nnuoleskelemaan.\n\nHaaranoja oli löytänyt paikan, jossa ilves pitkällä harppauksella oli\nhypännyt metsäpolulta syrjään ja näin eksyttänyt koirat; hän kutsui ne\ntakaisin jälille ja haukunta alkoi uudelleen, vaikka ilves näytti\nolevan paljoa edellä. Nyt meni ajo kauas sydänmaan rytömetsäisille,\nlouhikkoisille ja lumisille saloille.\n\nSyvästä lumesta huolimatta seurasi tuo karaistu mies koko matkan ajoa,\nja tuli sitä aina likemmäksi ja likemmäksi. Kauan polveili ilves\neräässä matalassa pensaikossa, jossa Haaranoja turhaan koetti päästä\nampumamatkalle.\n\nVihdoin muuttui haukunta likellä häntä kiivaaksi syöksähtämiseksi, ja\nsamassa tulla vihtasi pensaikosta ilves koettaen paeta kintereillä\ntulevia Hektoria ja Pania, vaan saikin samassa vastaan koukkaavan Boin\nkimppuunsa. Kaikki neljä kuppuroitsivat nyt lumessa, niin että oli\nmahdoton ampua, mutta sitäpä ei enää tarvinnutkaan, sillä taistelu oli\nkohta lopussa. Pöyhistyneellä kinoksella makasi ilves hengetönnä, ja\nkielet suusta riippuen ja kovasti läähättäen katselivat koirat\nsaalistansa yksimielisellä riemulla. Pan nuoleskeli ilveksen kuonosta\ntippuvaa verta.\n\nHaaranoja etukynnessä, oli seurue nyt hanhen marssia tulossa\nmajataloamme Salakan torppaa kohti, kun tapasin heidät tässä kapealla\nmetsäpolulla. Perusteellisempaa alkua tuolle reippaalle, toiveita\nherättävälle Pan koiralleni en voinut ajatellakaan. Haaranoja istahti\nnyt rekeen ja me ajaa hurautimme torpalle, jonne Rommun olin jättänyt.\nVähän ajan perästä palasi hän kiertelyretkeltään, jolla hän sanoi\nnähneensä niiden kahden toisen ilveksen jälet, jotka olivat menneet\nvastaiselle suunnalle, Ahlajärven metsiin päin. Olihan meillä siis\nohjelma valmis huomispäivän metsästysretkeä varten. Ajoimme takaisin\nyölliseen majataloomme, jonne saapuessamme jo oli pilkkoisen pimeä. Tuo\nsuuri, kaunis, täplikäs uros-ilves kannettiin tupaan, kynttilöitä\npistettiin pullojen kaulaan ja perunoihin, joihin sitä varten oli\nreikiä kaivettu ja näitä asetettiin sitten pöydälle ja akkunoillekin.\nKoiria tarkastellessamme huomasimme, että Boi oli vahingoittumatta\npäässyt; Hektorilla oli muutamia verisiä naarmuja kuonossaan ja\noikeanpuolisen korvan alapuolella, ja Pan oli saanut jokseenkin syviä\nhaavoja, aivan kuin olisi veitsellä viileskelty pitkin vasenta\nlapaluuta. Kun olin pessyt niiden haavat vedessä liu'oitetulla\nkarpoolihapolla paneusivat koirat maata eivätkä tarjolle pannusta\nliemestä ensinkään huolineet.\n\nSuuri räiskyvä takkavalkea pakotti meitä riisumaan toisen nutun\ntoisensa jälkeen samalla kuin hauskasti keskustellen istuimme pitkän\npöydän ääressä olevalla veto-sängyllä ja huuhtelimme kurkkujamme tuolla\nmaukkaalla vaarinkaljalla, joulujuhlan kunniaksi joka mies oikeiden\nHavanan sikaarein savuja tuprutellessa. Haaranoja ei väsynyt kertomaan\nilveksen ja koirien välisestä ottelusta, emmekä mekään hevillä\nkuuntelemaan kyllästyneet.\n\nPaitasillaan olevat lapset kuppuroitsivat olilla, joilla vanhan\npohjoismaisen joulutavan mukaan koko lattia oli peitetty. Leikkiessään\nhe usein koiriakin häiritsivät, niin että näiden hiljaisella murinalla\npiti ilmoittaa, etteivät he tällä kertaa jaksaneet olla muassa. Minä\nkerroin heille, että Pan, joka tänä päivänä oli osoittanut ymmärtävänsä\ntottakin, kaupungissa ollessaan mielellään leikkiä kupperehti poikieni\nkanssa.\n\nPieni eväslaukkumme oli tyhjennetty, samoin kuin taskumattimmekin; vaan\nemännän palvaama sianliha maistui perunoiden kanssa oivalliselta\nvarsinkin kun lihan pinta oli viileskelty ja halkeamiin jauhoja\nripotettu -- ja siihen vielä tuo verraton ja voimakas joulu-olut!\n\nVanha mummo, joka väsynyttä ruumistaan sängyn laidalla keinutellen oli\npuheen aikana enimmäkseen istunut äänetönnä, kertoi vihdoin seuraavan\ntapauksen, joka tämän illan johdosta muistui hänen mieleensä. Monta,\nmonta vuotta sitten, jolloin isävainaja vielä oli nuori samoin kuin\nkertoja itsekin, oli heille useana talvena tullut kaksi pohjalaista\nmetsästäjää, joista toisella oli vaimo mukanaan. Tämä kulki miesten\nkanssa metsässä ja otti osaa taisteluihin metsän petoja vastaan;\nkarhuja, susia ja ilveksiä he näet pääasiallisesti metsästivät.\nMuutamana iltana toivat he mökkiin oikean kamas-karhun, jonka vaimo oli\nampunut; silloinkin oli ollut joulujuhla ja useita naapureita koolla,\nKaikki ihmettelivät tuota miehekästä naista.\n\nHuomispäivän ankaria ponnistuksia paremmin kestääkseni, hankasin\nruumistani emännän paksuilla kotikutoisilla pyyheliinoilla, joita aina\nvähän väliä kylmään, raittiiseen veteen kastelin. Vihdoin heittäysimme\nkaikki pitkäksemme olille ja nukuimme. Kauan emme vielä olleet\nnukkuneet, kun Haaranoja minut herätti sanoen pelkäävänsä, että\nPan-raukka teki hengen lähtöä, sillä se valitti haikeasti eikä voinut\nnousta seisalleen. Sytytimme valkean ja katselimme huolestuneina koiran\ntuskaa. Kun sain sen nostetuksi pystyyn seisoi se levollisesti\njaloillaan. Nukkuessaan lienee se tullut sysätyksi epämukavaan asemaan,\nniin että haavoihin koski kipeästi, kun piti ylös nousta. Varmasti\notaksuimme, ettei koirasta seuraavien päivien metsästysretkille ollut.\nMutta siinä kuhnaissamme heräsivät toisetkin koirat ja samassa niiden\nnälkäkin. Hupaista oli katsoa kuinka luonto osansa otti. Kerran\ntoisensa perästä astuivat ne vellipytyillensä ja ahmivat ne typösen\ntyhjiksi. Joka kerta piti Paninkin nilkuttaa toisten mukana ja niin\nsyvään hankkiloikin, että kuono oli silmiä myöten vellissä. Valelin\nhaavoja kylmällä vedellä ja kohta nukuimme taas kaikki.\n\nVasta päivän valetessa heräsin ja tunsin itseni jotensakin virkeäksi.\nPukeuduttuani lähdin ilmaa tarkastelemaan. Oli kova pakkanen ja taivas\npilvetön, vaan aamuyöstä oli satanut lunta, jonka tähden epäilin, että\njälet olisivat peittyneet. Joimme kahvea ja laittauduimme matkalle.\nKoirat näyttivät virkeiltä ja levähtäneiltä; yksin Pankin oli terve ja\nvalmiina lähtöön. Karpooliliuos oli ehkä liian väkevää ja se lienee kai\nyöllä kirvennellyt koiran haavoissa.\n\nVähän matkan päästä mökistä tapasimme jälet, vaan emme voineet päättää\nolivatko ne vanhat eli verekset, sillä lumisade oli juuri vasta\nlakannut. Lähetimme reen takaisin ja astuskelimme nyt Rompu, Haaranoja\nja minä jalkasin sydänmaalle päin. Seurasimme ilveksen jälkiä, jotka\nsikin sokin risteilivät eilisellä metsästysalueella, josta siis voimme\npäättää niiden hakeneen kadonnutta kumppaniansa. Lopulla hajausimme\ntoisistamme ja pyrimme eri teitä eräälle louhikkoiselle selänteelle.\nSiellä näin korkealla kivellä vereksen makuusijan ja kiven toisella\npuolella aivan tuoreet jälet. Boi oli minulla kaulavitjassa, vaan sen\npäästin heti irti ja huusin toisille, että he päästäisivät myöskin\nHektorin ja Panin irti. Boi alkoi paikalla haukkua, vaan jotensakin\nkauan viipyi ennen kuin molemmat toverini koirineen ehtivät harjulle;\nhuutoani he eivät nimittäin olleet kuulleet. Tämä olikin koko\nonnettomuus, sillä jos kaikki kolme koiraa olisivat heti ahdistaneet\nilvestä, joka nähtävästi minun tullessani oli lepopaikastaan\nsäikähtynyt, niin luultavasti olisi se aika pikaan puuhun kapaissut.\nNyt oli Boi paljon edellä, ja toiset tulla kahnasivat kovasti haukkuen\nhänen jälessä.\n\nAjo kiersi nyt halki vaikeakulkuisten louhikkomaiden, kunnes katosi\nkuultavistamme.\n\nUseita tuntia seurasimme heidän jälkiänsä hitaasti syvässä lumessa\nkaahlaten. Vihdoin kuului haukunta kaukaa oikealta jo me suuntausimme\nheti sitä kohti kulkemaan kunnes tapasimme verekset jälet. Koetimme\nhoukutella koiria pois, vaan haukkuen menivät ne vain etemmäksi ja\netemmäksi kunnes katosivat kuulumattomiin. Huomasimme ajon jatkamisen\naivan turhaksi ja koetimme oikein todella kutsua koiria luoksemme.\nJälet olivat jo jokseenkin vanhat, kun koirat vihdoin viimeinkin\ntulivat, vaan ne kävivät kuitenkin heti toimeen ja ajo kulki taas\nhankalia seutuja niin että ainoastaan vaikeudella voimme seurata niitä.\nViimeiset voimamme ponnistimme kuitenkin, kun etäältä kuuluvasta\neriäänisestä haukunnasta voimme päättää ajon seisahtuneen.\nHengästyksissä ja märkinä hiestä ja puiden oksilta putoilevasta lumesta\nsaavuimme vihdoinkin perille muutaman laajan kiviraunion luo.\n\nKorkeimmalla kivellä seisoi Boi käheästi ulvoen, ja toiset koirat\njuoksivat ympäri rauniota, haukkuen joka aukolla. Koko ympäristön\nolivat koirat niin tallanneet, ett'emme voineet saada selville, mistä\nreiästä ilves oli kivikon alle pujahtanut. Monta tuntia koettelimme nyt\notusta saada ulos, pistelimme pitkillä riu'uilla kaikkiin reikiin ja\nkoetimme muun muassa savullakin ajaa sitä ulos, vaan kaikki turhaan.\nLopulla aloimme arvella, että se mahdollisesti jonkun aukon kautta oli\npäässyt karkuun, vaan kun kiersimme louhikon ympäri, niin emme mitään\njälkiä löytäneet.\n\nKoetimme reikiin ampumalla, ja lyhyesti sanoen, kaikilla mahdollisilla\nkeinoilla sitä hätyyttää, kunnes vihdoin pimeys meidät keskeytti eikä\nmuu auttanut kuin panna koirille kaulavitjat kaulaan ja lähteä\nvaivaloiselle matkalle takaisin Salakan torppaan, jonne pilkkoisen\npimeässä saavuimme aivan väsyneinä ja joltisestakin pakkasesta\nhuolimatta läpimärkinä.\n\nSeurustelemiseen ja puhelemiseen ei ollut kenelläkään halua; niukan\nillallisen syötyämme laskeusimme levolle ja nukahdimme kohta,\nmetsästäjät kuin koiratkin.\n\nSeuraava päivä tuli -- erittäinkin minulle -- vieläkin vaikeammaksi,\nvaan en tahdo lukiaani väsyttää kovin tarkalla kertomuksellani niistä\nlaajoista retkeilyistä, joilla seuraava päivä jälkiä seuratessa kului.\nJo puolenpäivän aikana menivät koirat kuulumattomiin ja kun vielä\ntuntikaudet olimme kulkeneet heidän jälkiänsä, tapasimme suden jälet,\njotka kappaleen matkaa seurasivat koirain jälkiä; mutta vihdoin\npoikkesivat ne muutaman suon yli. Rompu ei sanonut kestävänsä enempää,\nvaan minä olin päättänyt pelastaa koirani, jos ne vain olivat susilta\nsäilyneet. Haaranojakin oli hyvin tyytyväinen, kun pääsi Rompua salolta\nopastamaan eikä tarvinnut minua seurata.\n\nYksinäni, tyytymättömänä ja oivallisten koirieni vuoksi levottomana\nkuleskelin hiljalleen eteenpäin, huutelin vähän väliä koiria ja\nammuskelin monta laukausta. Melkein hämärään saakka tein samalla tapaa,\nkun viimeinkin suureksi riemukseni näin kaikki kolme koiraa tulevan\nvastaani. Molemminpuolisesti iloitsimme toisemme tavatessamme ja\nnöyrästi ojensivat koirat kaulansa kaulavitjoihin. Huomasin ett'en\nollut kaukana siltä tieltä, joka vie Hameenlinnaan -- Porin tielle\nAhlajärven tilalle Kalvolan sydänmaalla, ja kulin sen tähden sinne\npäin, josta koirat olivat tulleet. Aivan hämärissä satuin tulemaan\nilveksen ja koirain jälille. Hektor ja Boi oli minun jo varemmin\ntäytynyt päästää irralleen, sillä aivan mahdotonta oli tuossa lumisessa\nnäreikkömetsässä tallustellessa kulettaa kaikkia kolmea koiraa\nkaulavitjoissa. Molemmat irti päästetyt koirat riensivät nyt jälkiä\nmyöten eteenpäin ja vähän aikaa kulettuani tulin minäkin iänikuisen,\nhaara-oksaisen männyn juurelle, johon koirat pysähtyivät haukkumaan ja\ntirkistelivät puuhun. Huomasin koirain tässä kauan pitäneen ilvestä\npuussa ja sen juurella viettäneen suuren osan päiväänsä, sillä lumi oli\npuun ympärillä aivan tantereeksi polettu. Kun koirat, laukaukseni\nkuultuaan, viimeinkin jättivät vahdinpitonsa, oli otus, kuten jälet\nnäyttivät, hypännyt puusta maahan ja paennut. Nyt oli aivan\nvälttämätöntä panna kaulavitjat kaikille koirille, ett'eivät enää\nuudestaan ajoa aloittaisi.\n\nSanomattomia vaivoja kärsittyäni, saavuin äsken mainitulle tielle ja\npilkkoisen pimeässä vihdoin viimeinkin Ahlajärvelle.\n\nYön selkään panin sieltä hevosella pitkiä kiertoteitä myöten sanan\nSalakan torppaan, että seuraavana päivänä ai'oin matkustaa suorastaan\nKuurilan asemalle ja sieltä Hämeenlinnaan.\n\n\n\n\nKOKKO-KUSTAA.\n\n\nVarsinaisista metsästäjistä, jotka verottelevat eteläisen Hämeenmaan\nlaajojen metsäin riistaa, oli Kokko-Kustaa kuuluisin sen jälkeen, kuin\nviidenyhdeksättä vuoden ikäinen Eero Heinäkangas ei enään käynyt\nahdistelemassa petoeläimiä. Hän onkin jo kuollut 18 päivänä lokakuuta\n1884, edellisenä päivänä vielä noudettuansa metsästä kaksi teerikukkoa.\nTosin on montakin kotiseudussaan kiitettyä metsämiestä, mutta\nKokko-Kustaan maine ulottuu laajalle ylt'ympäri niinkuin hänen\nmetsästysretkensäkin ulottuivat. Harvatpa miehet niinkuin hän ihan\nnuoresta asti ovat eläneet yksinomaan metsänsaaliista. Vielä\nviidenseitsemättä vuoden ijässä oli hän yhtä väsymätön ja mitä enemmän\nmetsänriista väheni, sitä edemmäksi ulottuivat hänen retkensä kauas\nkotiseudusta.\n\nKun hän lokakuun alulla viime vuonna (1883), matkallansa Janakkalan ja\nVanajan pitäjäin metsämaille, saapui Hämeenlinnaan, kokoutui hänen\nympärillensä muutamia Hämeen metsästysseuran jäseniä ja kuunteli monta\nhetkeä vanhan metsästäjän kertomuksia omasta elämästään ja huomioita\npetoeläinten elämästä ja tavoista.\n\nHän syntyi 1818 Kokon torpassa Liuttulan kartanon maalla Sääksmäen\npitäjässä. Jo 10 vuoden ijässä osti hän ensimmäisen kiväärinsä,\npiilukkoisen luotipyssyn, jossa oli n.s. vesilukko, s.o. koko koneisto\nnäkyvissä. Hän uhrasi silloin koko rahaisen omaisuutensa 2 riksiä;\npuuttuvan \"pankkotolvan\" (12 riksiä pankkorahaa) antoi hänelle äitinsä\nisä lainaksi. Kun hän jo samana keväänä soitimelta ampui niin monta\nsuurta lintua, että velka tuli maksetuksi, antoivat vanhemmat\nreippaan pojan tuoda kotiin koiran Hektorin, jonka hän oli saanut\nlahjaksi aikoinaan kuuluisalta, kielevältä ja miehekkäältä\nkestikievarin-pitäjältä \"Mullin Tiinalta.\"\n\nJo ensi syksynä ampui Kustaa Hektorin avulla monta oravaa ja ketun,\njonka koira oli ajanut kiven alle, sekä paljon metsälintuja ja oravia.\nKysyttyämme, kuka oli herättänyt hänessä niin aikaisen metsästyshalun,\nsanoi hän: \"Oikean veren olen perinyt äitini puolelta. Äitini isä oli\nkuuluisa metsästäjä, hän on ampunut 30 karhua, ja enoni olivat kaikki\nhyvät pyssymiehet. Juho-enolta oli vasempi sääri pahasti haavoittunut\ntaistelussa karhun kanssa. Samalla kertaa haavoitti häntä vahingossa\nmetsästyskumppani, jolla oli jäätuura keihäänä. Heidän verensä minä\nolen saanut\", lisäsi hän. \"Jos ei oikeaa verta, niin ei kelpaa\nmetsämieheksi. Minun poikani esimerkiksi; jo lapsena pakotin minä hänet\nlähtemään kanssani metsään ja 10-vuotisena sai hän sen kiväärin, jonka\nminä ostin hänen ijässään, mutta ei hänestä tullut kelvollista\nmetsämiestä, vaikka hän kyllä oli suuri ja vahva, yhtä suuri kuin minä\nja reippain tukkimies koko paikkakunnalla. Mutta katsokaas hänellä ei\nollut oikeaa metsästäjän verta, sillä kenessä sitä on hän ei voi luopua\nmetsästyksestä eikä metsässä oleskelemisesta.\"\n\nKun Kokko-Kustaa ehti 15 vuoden ikään, kuoli hänen isänsä ja hän\nasettui vuosirengiksi Kärjenniemen kylään, mutta jo seuraavana vuonna,\näitinsäkin tällä välin kuoltua, muutti hän pieneen tölliin\nValkiakoskelle ja ryhtyi toden teolla metsästäjän ammattiin. Kymmenen\nsäästettyä riksiä, Hektor ja pyssy olivat ne varat, joilla hän alkoi.\nTuomari Blåfjeld, Lotilan kartanon isäntä, osti kaikki, mitä hän ampui,\nja antoi joka kerran reippaalle pojalle hyvän ruokalevon, \"mutta ei\nryyppyä\", huomautti Kustaa, \"he varmaankin luulivat etten minä sitä\nosannut ottaa.\"\n\n17 vuoden ijässä ampui hän ensimmäisen ilveksensä, joka Hektorin\nahdistaessa oli kiivennyt vanhaan haapaan. Olipa huvittavaa nähdä ja\nkuulla Kokko-Kustaata, kun hän, ollen pitkänä metsästysaikanaan\ntappanut noin 300 ilvestä, vilkkaasti kuvaellen kaikki asianhaarat\nkertoi tämän ensimmäisen rynnäkkönsä suurempaa metsäneläintä vastaan.\nSeuraavana talvena liittäytyi hän erääsen talon isäntään, jolla oli\njotenkin hyvä koira, sekin samoin kuin Hektor omistajaltansa karannut\nvainukoira. Kokko huomautti että oikein kelvolliset koirat ehkä\nvainullansa etsivät metsämiehen, jossa on oikeaa verta. Ja tämän\nluulonsa perustukseksi kertoi hän, ett'ei yksikään niistä 70 kai 80\nkoirasta, kuin hänellä oli ollut, koskaan karannut häneltä. Ensi\ntalvena ampui hän näiden molempain koirain avulla 8 ilvestä. Seuraavana\nsyksynä hän ampui 2 sutta; molemmilla kerroilla siten, että Hektorin\nhaukunta lintua houkutteli suden pyssyn kantomatkalle.\n\nKokko-Kustaan oma keksimä tapa ampua susia koiran avulla ansaitsee\nerityistä huomiota. Kaikki koirat, kuin hänellä oli, harjoitti hän\nhaukkumaan lintua tai oravaa puusta ja samoin kaikki ovat ajaneet\nkarhua ja ilvestä. Kun hän syystä tai toisesta aavisti suden olevan\nlähiseudulla, houkutteli hän koiran haukkumaan siten, että kiivaasti\nkäveli puun ympäri ikäänkuin etsien, missä lintu istui, ja tuon\ntuostakin tähtäili puun latvaan, kiihottaakseen koiraa, joka silloin\nhaukkui innokkaammin. Kun susi sitte lähestyi ottamaan koiraa, seisoi\nKokko jonkun pensaan tai suuren kiven tai muun sellaisen, suojaksi\nsopivan esineen takana ja ampui pedon, sen tultua kantomatkalle. 13\ntäys'kasvuisesta sudesta, jotka hän on ampunut, on 10 kaatunut tämän\nmetsästystavan mukaan, mutta lukemattomat kerrat sanoi hän yrityksen\njääneen onnistumattakin siitä syystä, että varovainen susi näytti\naavistaneen petosta eikä tullut kyllin lähelle. Jäljistä on kuitenkin\nnäkynyt pedon lähestyneen, mutta olleen liian viisaan ja kääntyneen\ntakaisin. Haaskalta on Kokko ampunut 3 sutta, ja 3 on hän saanut\nloukkaasta.\n\nTietysti puhuttiin paljon hänen koiristansa. Viisaimmaksi, rohkeimmaksi\nja kestävimmäksi kaikista ylisteli hän \"vanhaa Piskiä\", jonka nimeä hän\nkertomuksissaan aina lausui omituisella, kaipausta ja rakasta muistoa\nosoittavalla äänenvärähdyksellä. Yhdeksästätoista karhusta, jotka Kokko\noli tappanut, oli Piski ollut kahtatoista kaatamassa mukana.\n\nEsimerkiksi tämän koiran viisaudesta kertoi hän seuraavan tapauksen:\n\"Eräänä talvena joulun aikaan tavoittelin näätiä ja ilveksiä Kangasalan\nja Orihveden pitäjäin rajametsissä. Hiihtäessäni eräänä päivänä pitkin\npienen metsäjärven rantaa kuulin susien ulvovan toisella rannalla. Minä\nkätkeydyin pensaikkoon niemen nenään ja houkuttelin Piskin haukkumaan.\nHän varmaankin ymmärsi vallan hyvin, että siinä puussa, jota kohti minä\ntähtäilin, ei ollut mitään lintua eikä oravaa, mutta tottelevaisena\nkuten ainakin alkoi kovasti haukkua, ja kohta näin minä suden tulevan\ntoiselta rannalta juosten jäälle. Piski näki myöskin pedon ja juoksi\nvähän matkaa sille vastaan. Susi laskeutui jäälle mahalleen odottamaan\nkoiran lähestymistä. Piski juoksi vähän kerrassaan niemeä kohti, jossa\nminä olin piilossa, ja joka kerran hänen pysähtyessään laskeusi susi\nmahalleen. Tultuaan siten 60 askeleen päähän minusta lienee susi saanut\nminusta vainua, sillä yht'äkkiä se kääntyi pakoon. Minä ammuin heti ja\nilokseni näin sen pahasti haavoittuvan. Se viuhtoi häntäänsä ja juoksi\nmutkitellen, takapuoltansa vetäen metsään samaan paikkaan, josta oli\ntullutkin. Kaulaimesta taluttaen Piskiä seurasin suden verisiä jälkiä\netäälle metsään. Hetken hukkasin ajossa siten, että koiran avulla ajoin\nnäädän ylös kuivaneesen honkaan, ja kun sen kallisturkkisen eläimen\nsain ammutuksi, oli jo pimeä. Päästyäni yksinäiseen metsätorppaan,\njossa tuttu linnustaja asui, käskin vaimon, mies kun ei ollut kotona,\npyytämään häntä seuraavana päivänä ajamaan haavoitettua sutta ja\nhiihdin yötä myöten ankarassa pyryilmassa pois metsäseudusta, minun kun\ntäytyi kiiruhtaa Tuomaan markkinoille Hämeenlinnaan, jossa tahdoin\nmyödä viime kuukausien retkillä karttuneet nahat. Vasta keväällä eräs\npaimen löysi suden; nahka oli silloin kelpaamaton, mutta tapporahat\nminä sain.\"\n\nKokko on ottanut 40 sudenpentua pesästä; suurin määrä samassa pesässä\noli 9 kappaletta. Hän sanoi vanhain susien synnyttävän vähemmän poikia\nkuin nuorten. 10 viikkoa naaras kantaa ja tekee pojat huhtikuun\nkeskivälin ja toukokuun lopun välillä. Naaraan jäljet ovat pitemmät\nkuin uroksen, jotka viimemainitut näyttävät suurilta koiran jäljiltä.\nSutten ollessa suuremmissa joukoissa kiima-ajan alulla tappelevat\nurokset verisesti ja haavoittuneet silloin usein syödään. Kihlattuaan ja\nrakennettuaan avioliitot hajoaa joukko parittain etsimään suuremmista\nmetsistä sopivaa majapaikkaa. Useimmat suden pesät oli Kokko löytänyt\nhetteiden eli syvänteiden vierestä jyrkiltä rinteiltä, joihin oli\nvaikea päästä. Koiras oleskelee aina pesän seuduilla ja pitää huolta\nperheen ravinnosta. Muuten epäjalolla sudella on eri sukupuolten suhde\npaljon vähemmin haihtuvainen kuin hänen sukulaisellaan koiralla.\n\nKokko kertoi monta juttua sudesta, muiden muassa seuraavankin, joka\nosoittaa sen eläimen rohkeutta. Koiviston kartanossa Kangasalan\npitäjässä makasi kosija sen ajan ja paikkakunnan tavan mukaan yhdessä\ntalon tyttären kanssa, joka edellisenä päivänä oli vanhempien\nsuostumuksella antanut myöntävän vastauksen puhemiehelle. Keskellä yötä\nheräsivät he kovasta jyräkästä, joka kuului kamarin oven takaa. He\navasivat ja huomasivat suden seuranneen pihakoiraa porstuaan. Miehellä\noli kyllin malttia heti paiskata ulko-ovi kiinni, niin että peto oli\nvankina. Hurjasti hyppien seiniä vasten koetti se päästä pakoon, mutta\nkun tuotiin tulta, kyyristyi se, nähden voimattomuutensa, nurkkaan ja\nantoi vastustuksetta tappaa itsensä rautakangella. Nuori morsian oli\nkuitenkin tätä tapausta katsonut huonoksi sovun enteeksi aiotussa\navioliitossa, mutta historia ei kerro, kävivätkö ne pahat ennustukset\ntoteen.\n\nEräästä ihan sattumalta ammutusta sudesta kertoi vanha metsästäjä\nseuraavaa: \"Eräänä kauniina loppiaisaamuna 40-luvulla läksin yhdessä\nKärjenniemen Kustaan kanssa hiihtämällä etsimään ilvestä, joka oli\nnäyttäytynyt kylän metsissä; Piski, Sälli, Ranski ja Hektor olivat\nmukana. Päästyämme Annunkin harjun juurelle, näimme kolmen suden\njäljet. 4 koiraa, jotka olivat niin monta kertaa koettaneet toistensa\nrohkeutta, läksivät haukkua pauhaten jälkiä myöten ja me kiiruhdimme\njäljestä, kiivaasti huutaen koiria takaisin. Kohta kuului haukunnasta,\nettä ne olivat tappelussa sutten kanssa, ja joudutimme vauhtia minkä\njaksoimme; muutaman minuutin kuluttua olimmekin jo kantomatkan päässä.\nMinä en ampunut, kun pelkäsin osuvani koiriin, mutta Kustaa ampui\nhaulilatinkin lähimpään suteen, jolla oli kidassaan Sälli poikittain\nvyötäisistä. Susi vaipui istumaan, mutta päästi koiran vasta sitte,\nkuin minä ammuin luodin siltä läpi kaulan. Molemmat toiset sudet olivat\nheti ensimmäisen laukauksen jälkeen lähteneet pakoon viereisen suon\npoikki. Jättäen Kustaan hoitelemaan pahasti haavoittunutta Sälliä\nriensin minä toisten koirain jälkeen, jotka täyttä vauhtia ajoivat\npetoja. Minulla ei ollut aikaa ladata, vaan hiihdin eteenpäin, huutaen\nkoiria, ja kohta ne ilokseni kaikki kolme palasivat ihan terveinä.\nSaapuessani takaisin ammutun suden luo seisoi Kustaa katsellen petoa,\njoka yhä vielä eli ja vierittelihe verisellä hangella, ilkeästi\nröhisten verisestä kidastaan. Se oli vanha uros, suurin kaikista kuin\nolen milloinkaan nähnyt. Vasta monen viikon kuluttua oli Sälli jälleen\nterve ja kykenevä uusiin taisteluihin.\"\n\nSääksmäellä ja varsinkin Kalvolassa on aina ollut susia suuret joukot;\nkylminä talvina 16 ja enempikin joukossaan. Kolmattakymmentä koiraa\novat pedot vieneet Kokolta ja niistä 5 ilvestä pyytäessä talvella.\nViime vuosikymmeninä ovat kuitenkin sudet paljon vähenneet niistäkin\nseuduista. Vahinko, jota he muinoin tekivät, oli hirveä. Kokko kertoi\nkerran 18 vuoden ijässä, astuessaan eräänä pyhänä äitinsä kanssa\nkirkkoon, nähneensä liikuttavan näyn. Annilan kylään oli äsken tuotu\nmonta kymmentä lammasta, jotka susi-joukko oli repinyt; moni\nlammas-raukka oli vielä hengissä, vaikka kaulassa ammottavat haavat\ntaikka koko maha auki revittynä. 2 lammasta oli uinut monta sataa\nsyltää kalliosaarelle keskelle lahtea ja siten pelastunut. Hän\nhuomautti yleensä luultavan, että lampaat eivät osaa uida, mutta tämä\ntapaus, jonka hän itse oli nähnyt, kumosi sen luulon. Hän on nähnyt\nmyöskin sikojen uivan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlveksestä ja sen monesta ajosta oli Kokolla paljo kertomista.\nNuorempana hän uskoi, kuten kansa yleensäkin, olevan useampia\nilveslajeja, mutta omista havannoistaan hän piankin huomasi niiden\nkaikkein olevan ihan samaa lajia, vaikka värin vivahdukset ovatkin\nhyvin monenlaiset. Häntä oikein nauratti, että muutamissa kunnissa on\nvieläkin eri tapporahat susi-ilveksestä, kissa-ilveksestä ja\nkettu-ilveksestä.\n\nIlves on hyvin arka eläin: kuitenkin kertoi Kokko sen kerran ihmisten\nnäkyvissä niityllä hyökänneen imevän varsan kimppuun. Kerran otti ilves\naidatusta haasta Kokon tuvan vierestä pässin ja kantoi sen pari virstaa\nsuolle sekä hautasi sammaliin. Se tapahtui myöhään syksyllä vaan vielä\nollessa paljaana. Lumen tultua veivät ilveksen jäljet Kokon\nkätköpaikkaan, ja silloin hän sarvista tunsi pässin omaksensa.\n\nSamoin kuin karhu, kulkee ilves harvoin viljeltyjen seutujen kautta tai\naukeita tasankoja pitkin metsästä toiseen; kuitenkin kertoi Kokko monta\npoikkeusta. Kerran hän seurasi ilveksen jälkiä Sääksmäen suuren seljän\npoikki. Ilves ajaa niinkuin susikin saalistaan jälkiä myöten ja ryntää\npäälle takaapäin sekä repii, kuten Kokko sanoi, tavallisesti nivuset.\nHän uskoi ilveksellä olevan vähemmin kehittyneen hajuaistimen kuin\nsudella, ilves metsästää enemmin näkönsä johdolla, jota vastoin susi\npitkän matkan päästä vainuaa saalista. Joskus on hän huomannut ilveksen\nhyökänneen täys'kasvuisen lehmän kimppuun, vaikka ei saaneen sitä heti\ntapetuksi, mutta oli lehmä kuitenkin sitte kuollut haavoistansa, kun\nilves oli repinyt mahaa ja utaret. Kokko oli montaa kertaa jäljistä\nnähnyt suden ajaneen ilvestä ja toisen kerran huomannut, että ilves oli\nsyönyt toisen ilveksen. Hänen isänsä oli kertonut kuulleensa kerran\nmetsästä hirveätä karhun mörinää, vaan kun hän sitte muiden\ntalonpoikain kanssa läksi asevoimana etsimään karhua, löysivät he\nainoastaan jäännöksiä hänestä sekä suuren susijoukon jäljet, Eero\nHeinäkangas kertoo monta sellaista tapausta ja kuuluisa karhunpyytäjä\nLloyd mainitsee myöskin yhden sellaisen.\n\nKuvaavana esimerkkinä, miten vaikea on löytää ilveksen poikia pesästä,\nmainitsi Kokko, ettei hänenkään ollut koskaan onnistunut niitä löytää;\nkuitenkin oli hän toiselta metsästäjältä August Sallilalta kuullut,\nettä hän oli tavannut ilveksen ja kaksi aivan pientä poikasta tiheän\ntuulen kaataman risukon alta, metsäpalon hävittämältä paikalta\ntiheiköstä. Tarkalla huomiolla ja pitkällisellä tottumuksella on Kokko\noppinut erottamaan urosilveksen jäljet naaraksen jäljistä, siitä, että\nnaaraksen kaksi keskimmäistä kynttä takajaloissa ulottuvat pitemmälle\nkuin uroksen.\n\nKaksikymmentä ilvestä on hän saanut ansoilla. Hänen käyttämänsä\npyyntitapa oli seuraava: Metsästä, jossa ilveksiä on, etsitään\ntiheimmät vesakot soiden vieriltä ja siihen tehdään loukas jollekin\nkapealle elukkain tai petojen polulle. Loukkaan pohjaksi pannaan puu\npitkälleen maahan, ja sen kohdalle sovitetaan 14 jalkaa pitkä\nloukashirsi, johon päälle poikittain kiinnitetään halaistuja\nhirrenpäitä ja painoksi asetetaan vielä suuria kiviä. Loukashirsi on\nsiltä kohdalta, josta ilves kulkee alitse, 3 jalkaa korkealla maasta,\nja kun peto rinnallaan tai etukäpälillään koskee viritysnauhaan, vetää\nse pois loukashirttä kannattavan virityskepin, jolloin hirsi putoaa ja\nmusertaa pedon. Kolme kertaa on Kokko saanut suden sellaisesta\nloukkaasta. Lämpimällä ilmalla kävi hän kerran viikossa katsomassa\nloukkaitansa, mutta pysyväisillä pakkasilla ainoastaan joka toinen\nviikko. Mitään syöttiä hän ei käyttänyt näissä pyydyksissään.\n\nNoin 280 ilvestä on Kokko tuonut metsästä hyväin koiriensa avulla.\nPuolet niistä oli ajettu ylös puuhun ja muihin olivat koirat hyökänneet\nmaassa käsiksi. Näistä oli \"ehkä 60\" ollut niin kovassa tappelussa\nkoirain kanssa, että Kokko ei uskaltanut ampua koiriin osumisen\npelosta, silloin hän puukollansa pisti pedon kuoliaaksi. Monesti olivat\nkoirat tappaneet ilveksen ennenkuin Kokko ehti taistelukentälle.\n\nHyvin vilkas oli Kokon kuvaus miten ilves käyttäytyy tappelussa koiria\nvastaan. Hän näytti, miten tuo kissan kaltainen eläin, kun koirat\nestävät sitä pakenemasta, sähisten asettuu vastustamaan ja raapimaan;\nkuvatakseen, miten se tapahtuu koiran hyökätessä päälle, nousi hän\nylös, valitsi jonkun kuulijan vastustajakseen ja näytteli hyvinkin\nkuvaavasti ilveksen syleilyt, raapimiset ja yritykset purra koiraa\nkaulaan.\n\nKokko-Kustaa vastustaa yleistä luuloa, että nuoret ilvekset nousevat\npuuhun ja vanhat puolustautuvat maassa; hän sanoo sen tapahtuvan ihan\nsattumalta sen mukaan millainen maan luonto milloinkin on. Kerran\nmyöhään syksyllä nuorempi Piski ajoi kahden nuoren koiran kanssa\npaljaalla maalla Niemen kartanon metsissä naarasilvestä ja kahta vuoden\nvanhaa poikaa. Emä nousi puuhun ja ammuttiin, vaan pojat jatkoivat\npakoa, kunnes toisen koirat ottivat ja toinen viimein nousi puuhun ja\nammuttiin. Se oli ainoa kerta, jolloin Kokko yhtenä päivänä sai 3\nilvestä. Monta kertaa on hän tappanut 2 ilvestä samana päivänä; kerran\n4 ilvestä neljään päivään ja kerran 5 eräällä retkellä, joka kesti 8\npäivää. Sillä retkellä vei susi häneltä 2 nuorta koiraa, joista hän\ntoivoi erittäin hyvää varttumista.\n\nJonkinlaisen käsityksen metsän riistan, varsinkin ilveksen, entisestä\nrikkaudesta saamme seuraavasta Kokon kertomuksesta. \"Noin 40 vuotta\nsitte tuli 3 veljestä Lohtajan pitäjästä Pohjanmaalta monen hyvän\nkoiran kanssa suurille saloille, jossa Kalvolan, Rengon, Hattulan,\nTammelan y.m.m. pitäjän salometsät yhtyvät. Yhtenä talvena tappoivat\nnämä reippaat metsämiehet 25 ilvestä sekä koko joukon muuta\nmetsänriistaa ja samana talvena ammuin minä samoilta saloilta 18\nilvestä. Nämä 3 veljestä, Jukka, Matti ja Antti, tulivat monena vuonna\nperättäin talven tullessa niille saloille ja saivat aina runsaan\nsaaliin. Kevään lähestyessä palasivat he 40 penikulmaa pitkän matkan\nkotiseudulleen. Mutta kerran sattui Jukalta tapaturmainen laukaus\nhaavoittamaan toisen polven ja huonosti hoidettu haava tuotti\npitkällistä kipua, kunnes tuskat päättyivät kuolemaan. Sen jälkeen\neivät toisetkaan veljet enää tulleet niille seuduille.\"\n\nKysyttyämme, eikö hirviä siihen aikaan ollut suurissa metsissä, vastasi\nKokko, että ne jalot eläimet olivat jo kuolleet sukupuuttoon silloin,\nkuin hän 10 vuoden ijässä alkoi liikkua metsissä.\n\nNäätiä oli Kokko ampunut koko joukon; suurin määrä yhtenä talvena oli\n15, mutta 8 ja 12 näädän nahkaa hän tavallisesti aina möi\nlaskiaismarkkinoilla Hämeenlinnassa. Ainoastaan 10 kettua oli hän\nampunut ja myrkyllä tappanut noin 20. Nuorempana ampui hän uskomattoman\npaljon oravia, jopa 500:kin yhtenä talvena. Hän sanoo niitä olevan joko\nhyvin runsaasti taikka hyvin vähän.\n\nAinoastaan 12 metsäsikaa oli Kokko ampunut, mutta hänen koiransa olivat\nottaneet paljon useampia. Kerran oli hänellä elävä metsäsika, joka\nhyvin kesyi, tuli hänen luoksensa kutsuttaessa ja näytti erittäin\nuskolliselta, mutta kun vieraita astui tupaan, ryömi elukka peloissaan\njohonkin piilopaikkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeitsemänkolmatta vuoden ijässä ampui Kokko ensimmäisen karhunsa.\nMeiltä jäi kysymättä, mitenkä hän ei ollut ennemmin kaatanut karhua,\nkoska hän siihen aikaan kuitenkin jo oli ollut 12 vuotta varsinaisena\nmetsämiehenä ja monta karhua vielä oli niissä metsissä, joissa hänkin\nliikkui. Eero Heinäkangas, joka sittemmin kaatoi 73 karhua, oli\nensimmäistä kaataessaan jo 30 vuoden ijässä. Ehkäpä karmitaan täysin\nvaurastuneen miehen karaistunut luonne, uskaltaakseen yksin, niinkuin\nnämä miehet tavallisesti metsästelivät, ja usein huonoilla aseilla\nryhtyä taisteluun metsäin peljättyä kuningasta vastaan.\n\nEnsimmäisestä karhuretkestään kertoi hän näin: \"Oli maaliskuu, hanki\npaksu ja suksikeli oivallinen. Minä olin monta viikkoa metsästellyt\nLopen pitäjän metsissä ja saanut koko joukon riistaa, muun muassa monta\nkaunista ilvestä; se olikin onnellisimpia metsästystalvia. Vanha Piski,\nValli ja nuori koira Käki olivat mukana. Kauniina, kirkkaana päivänä\nolin jo kauan seurannut ilveksen jälkiä, koirat nuorassa. Kun\nlähestyimme ikivanhaa kuusta, näyttivät koirat hyvin levottomilta ja\nValli vähän haukahteli. Minä päästin ne irti, ja molemmat toiset\nläksivät ääneti edelleen ilveksen jälkiä myöten, mutta Valli juoksi\nkuusen juurelle ja haukkui äkäisesti, selkäkarvat pystyssä. Luullen\nilveksen siinä syöneen jotakin saalista, menin minäkin koiran luo\ntarkastelemaan. Minä huomasin kellertävän reiän korkeamman hankipaikan\nreunassa, jota muuten luulin vain lumen peittoon jääneeksi kiveksi.\nKauan seisoin siinä kummastellen tuota reikää, joka näytti, kuin olisi\njoku eläin heittänyt siihen vetensä; mutta kun ei mitään jälkiä\nnäkynyt, en minä osannut selittää ilmiötä. Valli ei lakannut\nhaukkumasta. Minulla oli luodikko seljässä, remeli rinnan yli. Ennen\nlähtöäni ilveksen jäljille, pistin sauvallani reikään ja samassa\nhalkesi kinos ja putoili suurina lohkareina joka koholle. Minä\nluiskahdin suksilta, onneksi jaloilleni, mutta vyötäisiäni myöden\nlumeen. Suuri karhu nousi pesästään, kita auki ja ärjyen.\nPeljästyksessäni minä löin lyömistäni häntä päähän rautapäisellä\nsauvallani, kunnes karhu läksi tiehensä syvässä lumessa, joka ei\nkannattanut raskasta petoa. 'Jos sinä pelkäät minua, niin en minä aio\npelätä sinua', ajattelin minä, kaadoin uutta ruutia sankkiin ja läksin\njälkiä myöten. Valli ahdisti äkäisesti karhua kinteristä ja kohta\nkaikui luminen metsä kaikkein kolmen koiran kiivaasta haukunnasta,\njohon sekautui karhun mörinä. Hän kulki vesakkoista, matalaa kuusikkoa,\njossa siellä täällä kasvoi vanhoja honkia. Enintään 20 minuutissa minä\nhiihtämällä tavoitin meluavat tappelijat. Molemmat vanhemmat koirat\nhyökkäsivät kummastuttavan uskaliaasti kiinni suureen petoon.\nPiski tuon tuostakin tarttui takapuoleen, ja kun karhu kääntyi\npuolustautumaan, hyökkäsi samoin Valli; urhoollinen oli myöskin nuori\nKäki. Minulla oli silloin luodikko pienintä lajia, luoti ainoastaan\nherneen suuruinen, ja minä koetin päästä niin lähelle kuin mahdollista,\nettä kuti sitä paremmin vaikuttaisi ja ett'en haavoittaisi koiria.\nKarhu monenmoisesti pyörähdellen tanssiessaan koirain yhä äkäisemmin\nhyökätessä huomasi minun läsnäoloni, pysähtyi ja nousi, kita ammollaan,\nseisomaan minuun päin sekä ärjyi ilkeästi, joka minulle tuntui ytimiin\nasti. 15 askeleen päästä ammuin minä keskelle rintaa; karhu laskeutui\njaloilleen ja läksi taas pakoon koirat kintereillä. Minusta näytti\nturhalta koettaakaan tappaa suurta petoa niin pienellä luodilla;\nsentähden minä hitaasti seurasin jälkiä, kutsuen takaisin koiria.\nVasta pimeän tultua palasivat ne, kummallista kyllä, ihan eheinä\npitkällisestä taistelusta. Taivas oli saennut ja alkoi vähin sataa\nlunta. Matkallani Topenon kylään eksyin monta kertaa, kunnes taas\njostakin tutusta paikasta sain oikean suunnan. Susien pelosta en\nuskaltanut päästää koiria irti, ja erittäin vaikea oli hiihtäen\ntaluttaa niitä nuorista. Puolen yön aikaan saavuin viimein Topenoon.\n\n\"Seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, läksin ennen päivän tuloa\nkirkonkylään ja lainasin sieltä Hallan talon isännältä yksipiippuisen\nhaulikon, jossa oli nallilukko. Minä tietysti jätin mainitsematta tämän\npyssynlainauksen aiheen ja paluumatkalla eräässä torpassa tein\nlyijypalasta veitsellä ja vasaralla 10 luotia. Palattuani sitte\nTopenoon varustauduin lähtemään Piskin ja Vallin kanssa metsään.\nSilloin renki Kustaa pyysi päästä mukaan retkelle, jonka tarkoituksen\nhän oli arvannut. Minä suostuin sillä ehdolla, että hän ei saanut\nvaatia osaa saaliista eikä tapporahoista. Hänellä oli vanha\nruotsalainen metsästyskivääri sitä lajia, jota sanotaan 'sian\nseljäksi.' Luotien sijasta oli hänellä muutamia nelikulmaisia\nlyijypaloja. Suksia ei yleensä ollut niillä seuduin, Kustaa oli minun\nkäydessäni kirkonkylässä veistellyt itselleen vanhoista reen jalaksista\nsukset, helppo arvata, millaiset. Hän jäikin kohta jäljelle, kun\nläksimme hiihtämään, enkä minä malttanut odotella häntä. Minä saavuin\npian siihen paikkaan, josta edellisenä iltana olin poikennut pois\nkarhun jäljiltä, ja kuljettuani niitä myöten puoli tuntia en enää\nnähnyt koirain jälkiä. Luultavasti ei karhu ollut kaukana, mitäpä hän\nolisi enää kauan jatkanut vaivaloista pakoa paksussa lumessa, kun\nkerran pääsi koirista. Koirat nyt alkoivat tulla levottomiksi ja\nkiskoivat kovasti nuoria. Niinpä minä päästin ne irti ja kohta oli ajo\ntäydessä vauhdissa. Karhu kääntyi kiertämään samaan paikkaan, jossa\nsillä oli pesänsä; minä laskien suorempaan lähestyin hyvää vauhtia.\nPäästyäni jo aivan lähelle, kiiruhtivat vielä vauhtiani Kustaan\nhätäiset avunhuudot. Saavuttuani hänen luokseen näin hänen vielä koko\nmiehen vapisevan. Luullen koirain ajavan jänistä oli Kustaa ampunut\nniiden edeltä ja ihan aavistamatta tavannut karhun, joka oli mennyt\nmuutaman askeleen päästä ohitse ja niin peljästyttänyt häntä, ett'ei\nhän tullut ampuneeksi. Minä jätin hänet siihen, jatkoin hiihtoani hyvää\nvauhtia ja pääsin pian edelle koirista. Karhu oli vielä vähän edellä ja\nkulki harvametsäistä, eteläänpäin viettävää harjun rinnettä. Hanki\nkantoi häntä ainoastaan siellä täällä, mutta minulla oli sitä parempi\nsuksikeli. Viimein sain otson näkyviini, joka jo oli ehtinyt alas\nmäntyjä kasvavalle suolle. Kiiruhtaen pääsin kantomatkalle, tähtäsin\ntakapuoleen ja ammuin, mutta karhu jatkoi hitaasti matkaansa pehmeässä\nlumessa, nähtävästi vähääkään huolimatta laukauksesta. Minun uudestaan\nladatessani menivät koiratkin ohitse. Veripilkuista näin kuitenkin\nosuneeni. Enintään 10 minuutin kuluttua hiihdin taas koirista ohitse ja\npääsin kantomatkalle: minä tähtäsin oikean etulavan taakse ja ammuin\nkarhun juuri mennessä kuusivesakkoon. Koirat sivuuttivat minut\nladatessani ja ajoivat nopeasti tiheässä kuusikossa, josta saatoin\npäättää karhun yhä vielä esteettömästi pakenevan, vaikka siihen jo oli\n3 luotia sattunut. Ladattuani hiihdin ylös äsken mainitulle harjulle,\njossa karhun näin ennen ensi laukaustani, ja odottelin, toivoen saavani\njotain etua ajokierroksen oikasemisesta. Koiran haukunnasta kuulin\nheidän saaneen kiinni karhun. Mitä toivoin tapahtuikin: karhu teki\nkierroksen ja lähestyi minua suon laitaa myöten. Minä hiihdin viistoon\nharjulta alas vastaan.\n\n\"Täydessä vauhdissani tapasin äkisti karhun ja muutamain kyynäräin\npäässä hänestä ei minulla ollut muuta neuvoa kuin hypätä pois suksilta,\nmutta ennenkuin ehdin lauaista, oli hän jo 30 askeleen päässä. Tälläkin\nkertaa ammuin oikeaan kylkeen ja nyt näin selvästi osuneeni paremmin\nkuin edellisillä kerroilla. Otso nousi seisomaan ja löi yhteen\nkäpälänsä äkäisesti ärjähtäen, hyppäsi paksun lumen ja saamiensa kutien\ntähden kömpelösti muutamia askelia minua kohti, mutta Piskin ja Vallin\nhätyytyksestä kääntyi taas hitaasti pakenemaan. Minun hypättyäni pois\nsuksilta olivat ne juosseet kumpikin tahollensa pitkin rinnettä alas,\nniin että minulla oli aika työ syvässä lumessa kaalellen saada ne\njälleen alleni. Ennenkuin jouduin siitä puuhasta, tuli Kustaa luokseni.\nMinä kehoitin häntä rientämään edeltä minun ladatessani, mutta hän\nmieluisemmin jäi odottamaan minua. Haukunnasta kuulin karhun hyvin\nhitaasti etenevän puolustautuessaan rohkeita koiria vastaan, ja\nhelposti minä hiihtämällä heidät tavoitin suon toisessa laidassa.\nKarhu sai nyt viidennen luodin, siihen luettuna eilinenkin, ja jäi\nsiihen paikkaan. Minä panin koirat kiinni, tuntien mielessäni\nitsetyytyväisyyttä suurempaa kuin koskaan ennen.\n\n\"Kustaalle, joka huudostani viimein tuli, jätin koirat talutettavaksi\npois metsästä ja hiihdin itse hyvää vauhtia Topenon kylää kohti, joka\noli puolen penikulman päässä, aikoen vielä samana päivänä saada karhun\nkannetuksi pois metsästä. Sitä varten läksimme liikkeelle 6 miestä.\nAinoastaan minulla oli sukset, toiset vuorotellen tekivät raskaampaa\ntyötä, astuivat edeltä polkemassa tietä toisille, jälkimmäinen veti\nkahta hirsikelkkaa, joilla oli karhu vedettävä kotiin. Päästyämme\nperille istahdin minä hajasäärin karhun selkään takapuolelle, mutta\nhämmästyksekseni heitti se minut pois. Tämän viimeisen elämänilmauksen\njälkeen jäi otso seljälleen, käpälät ylös, ja oli ihan kuollut. Me\njoimme peijaisia monesta taskumatista. Otso oli hyvin suuri vanha uros,\njoka ei tiettävästi ollut tehnyt mitään vahinkoa elukoille. Hän oli\nhyvin lihava ja talja oli tiheäkarvainen, kaunis tummanruskea\nväriltään. Minä olen sittemmin huomannut, että karhut, jotka elävät\nmuurahaisista ja kasveista, ovat lihavammat kuin n.s. tappelukarhut,\njotka elävät muista tappamistansa eläimistä.\"\n\nKokko, ohimennen tässä sanoen, arveli, että useimmat karhut eivät\nkoskaan tapa mitään eläintä, mutta niistä, jotka kerran tappavat, tulee\nvaaralliset pedot. Erkkylän kartanossa Hausjärvellä oli karhu kahden\nviikon kuluessa 1855 kaatanut 18 lehmää ja nuorempaa eläintä. Isäntä.\nparooni Munck, kutsui Kokko-Kustaata, jonka kotipaikalle oli 7\npeninkulman matka. Kustaa saapui ja meni metsään koirinensa. Jo ensi\npäivänä tavoittivat he karhun ja pysäyttivät hänet tuulen kaatamaa\nkuusta vasten, joka esti karhua hakemasta. Kokko hiipi 20 askeleen\npäähän ja huomasi karhun seisovan, pitäen toisella käpälällään kiinni\nkuusesta ja toisella puolustautuen koiria vastaan. Hän ei sanonut\nkoskaan kuulleensa karhun ärjyvän niin hurjasti ja hirvittävästi kuin\nsen. Pään läpi ammuttu luoti lopetti karhun veriset urhotyöt. Se oli\nmahonaaras eikä varsin suuri, ja harmahtava taljakin oli vähäarvoinen.\n\nItse ei ole Kokko koskaan ollut karhun haavoittamana, joka onni\nluultavasti johtui siitä, että hänellä tavallisesti oli muassaan monta\nkoiraa, jotka olivat karaisseet rohkeuttansa monessa taistelussa\nilvestä vastaan eivätkä koskaan jättäneet karhulle aikaa rynnätä miehen\npäälle.\n\nKaksikymmentä vuotta sitte oli hän monen peninkulman päässä kotoansa\ntalvella Orihveden metsissä Kuorehveden rajalla. Eräänä päivänä tuli\nVäihin isäntä Kustaa metsätorppaan Kokon majapaikkaan Pihlajaveden\nkylässä ja kertoi lähellä kotoaan kiertäneensä karhun jotenkin\nahtaalle. He läksivät heti kierrokselle, sillä kertaa ilman koiria,\nkoska katsoivat lumen vähyyden tähden olevan parasta koettaa hiljan\nhiipien päästä pesälle. Koirien hätyyttämänä olisi karhu ehkä paennut\netäisiin metsiin ja lumisade olisi voinut kokonaan peittää jäljet. He\nihan oikein pääsivätkin pesän luo ja kun karhu hyppäsi ylös,\nhaavoittivat sitä molemmat miehet pahasti ja ajoivat kauan takaa,\nkunnes se monen laukauksen jälkeen hienoreikäisistä luotipyssyistä\nkaatui verihinsä. Mutta kummallakaan ei enää ollut jäljellä yhtään\nluotia, jolla olisivat voineet sammuttaa viimeisen elonkipunan. He\njättivät karhun kuolemaan ja läksivät noutamaan Väihistä rekeä,\nvetääkseen petoa kotiin. Palatessa torpasta metsään vetivät Väihin\nKustaa ja hänen lankonsa Janne rekeä ja Kokko yksin otti pyssyn ja\nampumatarpeita. Ehdittyään taistelupaikalle huomasivat he sen tyhjäksi\nja karhun veriset jäljet veivät hyvin tiheään vesakkoon. Kokko kiersi\nsen ympäri ja huomasi karhun pysähtyneen sinne. Luullen perin vaikeaksi\nampua ahdingossa puiden välillä, kehotti Kokko toisia kangilla ajamaan\nkarhua häntä vastaan, kun hän asettui niille jäljille, joita myöden\nkarhu oli vesakkoon mennyt. Odotettuaan vähäisen hetken kuuli hän\nVäihin peljästyneistä huudoista että hän oli tavannut karhun. Hän kuuli\npedon körinää ja Väihin Kustaan kangen iskuja sekä huutoja: \"etkö sinä\nkuole perkele!\" Mutta ne huudot muuttuivat pian kamaloiksi avun\nhuudoiksi. Kokko heti juoksi vesakkoon ja tapasi karhun paraillaan\ntukistelemassa ja puremassa Väihiä, joka oli kaatunut seljälleen.\nKorvaan ammuttu luoti kaatoi karhun raskaan ruumiin kuolleena pahasti\npidellyn vastustajan päälle. Kaksi suurta päänahan kaistaletta riippui\nverisillä kasvoilla ja oikea olkapää oli pahaksi pureskeltu. Mies\nmakasi monta kuukautta tilan omana ja parani viimein kokonaan, mutta\nsyvät tukattomat arvet jäivät hänelle päähän muistoksi kuolevan karhun\nkostosta.\n\nMaineeltaan kuuluisa karhuntappaja Eero Heinäkangas on ampunut\nainoastaan 2 karhua paljaalla maalla, jota vastoin Kokko-Kustaa on\npaljaalla maalla kaatanut kolme sen vertaa. Tämä selvenee siitä, että\nHeinäkangas oli lumettomana vuoden aikana ahkerassa maatyössä, jota\nvastoin Kokko metsästi koko vuoden.\n\nErään omituisen karhun ajon kesällä kertoi Kokko-Kustaa näin: \"Lopulla\n40-lukua kutsui kruununvouti Linström, joka asui Toikkolan kylässä,\nminua eräänä päivänä Elokuussa sinne, koska karhut olivat kaataneet\npaljon elukoita. Minä asetuin yksinäiseen Särkjärven metsätorppaan ja\nkuljeksin monta päivää metsissä saamatta mitään aikaan. Minä en\nhuolinut ampua lintuja enkä muuta riistaa ett'en ehkä säikyttäisi\nkarhua pakoon. Monessa paikassa näin hajoteltuja muurahaiskekoja ja\nmuita karhun merkkejä, mutta koirat eivät tavanneet tuoreita jälkiä.\nViimein eräänä aamuna aikaisin Messukylän ja Kangasalan rajalla vanha\nPiski, jota talutin nuorasta, ilmoitti vainuavansa jotakin suurempaa\npetoa; irti päästettynä alkoi se heti harvakseen haukkua, kuten\ntavallisesti karhua ajaessaan, ja hetkisen kuluttua yhtyivät toisetkin\nkoirat ajamaan; mutta karhu pakeni suoraa tietä Orihveden metsiin päin,\nja kun en enää moneen tuntiin kuullut haukuntaa, palasivat viimein\nkaikki koirat läähättäen pitkästä ajosta lämpimällä ilmalla. Minä\nastuskelin edelleen, aikoen sinä päivänä ammuskella teeriä; mutta\nlähestyessäni Havisevan järven rantaa alkoi Piski ihan yht'äkkiä\nhaukkua karhua ja kohta kaikki juoksivat ylös Haukkavuorta, joka on\nHavisevan ja Upotuksen järvien välillä. Minulla sinä päivänä oli vanha\nruotsalainen sotakivääri; siihen minä pistin haulipanoksen päälle\nluodin ja riensin vuoren harjulle. Siellä kuulin koirain haukunnasta\nettä ne olivat pysäyttäneet karhun lähelle Upotuksen rantaa ja minä\njuosten riensin alas rinnettä. Karhu, suurimpia kuin olen nähnyt,\nmellasteli koirien kanssa pienellä aukealla paikalla metsässä. Olipa\nsiinä temmellystä; tasaisella, kovalla maalla osoittivat koirat\nihmetyttävää sukkeluutta hyökkäyksissään kiinni karhun takapuoleen ja\ntaitavasti välttäessään hänen hengenvaarallisia korvapuustejansa, jotka\naina sattuivat vaan tyhjään ilmaan, ja hänen hurja ärjyntänsä kuului\nkoirain neliäänisen haukunnan seasta. Minä seisoin kauan metsän laidassa\n25 askeleen päässä karhusta, eikä hän näyttänyt huomaavan minua. Vähän\nväliä koetin tähdätä, mutta karhu liikahteli joka silmänräpäys, niin\nettä minä en ampunut, kun pelkäsin osuvani turhaan tai johonkuhun\nkoiraan. Kun viimein laukasin, tarkoittaen keskelle rintaa, syöksähti\nkarhu rinnettä alas tiheän metsän läpi järven rantaan päin. Vavistuksen\ntunne polvissa, joka tavallisesti tuntuu karhua ammuttua, latasin\nnopeasti ja riensin vesakkoisen metsän läpi haukuntaa kohti, josta\nsaatoin arvata karhun uudestaan ryhtyneen vastarintaan.\n\n\"Kun pääsin ranta-aukealle, pitivät koirat kovaa melua, mutta mitään\nkarhua ei näkynyt; sitä vastoin näin veden aaltoilemista muuten\npeilikirkkaassa metsäjärvessä, karhun heittäytyneen veteen.\nHämmästystäni on mahdoton kuvata. Karhu on erinomaisen taitava uimari\nja minä tiedän monta tapausta, jolloin se on tapettu veteen eikä ole\npainunut, mutta sittekin oli asia nyt ilmi selvä, karhu oli tahtonut\npelastua uimalla järven yli, mutta kuolema oli hänet tavannut juuri\nsinä hetkenä, kuin hän syöksyi veteen, ja hän painui heti pohjaan.\n\n\"Viimein lakkasivat koiratkin haukkumasta. Minä seisoin kauan\nneuvottomana ja katselin veden pintaa, johon karhu oli kadonnut, vaan\njoka nyt oli jälleen peilikirkkaana ja kuvasti ainoastaan taivaan\npilviä. Kun en tiennyt, oliko mitään ruuhia siinä pienessä\nsalojärvessä, astuin tyytymättömänä Särkijärven torppaan, jossa\nkertomukseni päivän tapauksesta herätti suurta kummastusta. Vanha akka\nlausui, että se ehkä ei ollutkaan mikään oikea karhu, vaan paholainen\nitse, joka minulle teki tuon kujeen sen tähden, että se päivä oli\nsunnuntai ja karhun olin tavannut Jumalanpalveluksen aikana.\nMaanantaista perjantai-iltaan asti harasimme hyvin syvää järveä, mutta\nemme tavanneet mitään. Vesi oli kirkas kuin metsälähteessä; monen sylen\nsyvyydestä näkyivät haot pohjasta, vaan ei karhua. Lähtiessäni sieltä\npyysin Särkjärven Jooseppia käymään usein katsomassa, eikö hukkunut\npeto nousisi ylös, mutta sitä ei tapahtunut koskaan.\n\n\"Metsäonni on hyvin vaihtelevainen,\" jatkoi Kokko-Kustaa. \"Kerran monta\nvuotta sitte olin Renkajärven laajoilla saloilla talvella. Vanha Piski\noli paraassa ijässään ja muut kolme, kaikki Millan pentuja, olivat\nmyöskin ihan täydet koirat. Moni ilves oli päässyt nahastaan tänä\npitkänä talvikautena.\n\n\"Laskiaistiistaina oli monta rantalaista koolla Luurilan talossa.\nPäivällisaikaan tuli Rimmin torpparin poika Martti ja kertoi samana\npäivänä kotimatkallaan nähneensä karhun jäljet lähellä Kynnyksen\nlampia. Sittemmin saimme kuulla hirrenhakkaajain karkoittaneen karhun\npesästänsä.\n\n\"Tässä metsäseudussa on joka miehellä pyssy, vaikka harvoilla, tuskinpa\nkellään nykyisistä miehistä on oikeaa metsästäjän verta. Kuitenkin\npäätettiin, että jokaisen tuli lähteä noutamaan kotoansa pyssyä, ruutia\nja lyyjyä ja sitte kaikkein kokoutua pieneen torppaan Kynnyksenlammin\nja Renkajärven väliselle kannakselle. Rimmin Martti ja minä läksimme\nedeltäpäin siihen paikkaan, jossa hän oli nähnyt jäljet. Aioimme\nkoettaa kiertää karhua ja sitte yhdessä toisten kanssa etsiä sen. Minä\notin mukaan koirat, jos karhu vielä edelleenkin oli liikkeellä.\nPäästyämme jäljille ja hiihdettyämme vähän matkaa rikkoontui Martin\ntoinen suksi, niin että hän jäi jäljelle. Muutaman sadan kyynärän\npäässä tapasivat koirat karhun, joka oli paneutunut makaamaan hangelle\ntuuhea- ja riippaoksaisen kuusen alle. Hän pääsi vain hitaasti\neteenpäin paksussa lumessa ja muutamassa minuutissa ehdin minä\nkantomatkalle. Luodista, jonka olin edellisenä talvena ottanut\nammutusta karhusta, kaatui peto ihka kuolleena hangelle. Luoti oli\nmennyt päähän toisen korvan takaa ja ulos toisesta, karhu ei edes\nehtinyt kuulla laukaustakaan, niin äkisti se heitti henkensä. Martti\ntuli ja yhdessä palasimme torppaan, ennenkuin vielä kaikki muut miehet\nolivat ehtineet kokoutua. Ei kukaan ottanut uskoaksensa, että karhu jo\noli kaatunut. Martti ja Luurilan seppä läksivät hevosella noutamaan\notsoa ja tunnin kuluttua olimme taas kaikki jälleen koossa Luurilassa,\nkarhu kannettiin tupaan ja peijaiset juotiin.\"\n\nKysyttyämme, eikö siihen aikaan, kuin kotitarvepolton virrat tulvivat\nmaassa, juotu aika lailla sellaisissa juhlissa, vastasi Kokko: \"Kyliä!\nEnsiksi emäntä pani ison kahvipannun ja tuopin viinaa, ja sitte minä\npanin tuopin, ja Matiias pani tuopin ja Martti pani tuopin. Molemmat\nVuohenniemen isännät panivat tuopin kumpikin, ja Luurilan seppä pani\nmyös tuopin.\"\n\nJoku huomautti, että siitähän tuli tuoppi mieheen, mutta Kokko vastasi;\n\"Kyllä siinä oli eräs renkipoika, joka ei pannut mitään. Emäntä ei\njuonut viinaa, mutta karhu sai suuhunsa monta ryyppyä.\"\n\nKokko kertoi vanhan tarinan, mitenkä karhu juo mielellään viinaa ja\nsitä joskus on pyydetty siten, että on pantu avoin astia täynnä\npäihdyttävää juomaa kaurapeltoon ja houkutettu otso juomaan niin\nkylliksensä, että se tunnottomana on sidottu \"käsistä ja jaloista,\"\njoten se luultavasti katkerissa omantunnon vaivoissa heikkoudestansa on\nherännyt tajuamaan kadonnutta vapauttansa.\n\nKysyimme, oliko Kokko Kustaa koskaan ottanut karhun poikaa kiinni\nelävänä. Kyllä; hän oli kerran ampunut emäkarhun pesäänsä ja tuonut\nkotiin eläväm pojan, joka oli ollut pienenlaisen koiran kokoinen. Parin\nviikon kuluttua oli metsän pikku prinssi sangen kesy. Kokko joulun\naikaan vei tapetun emokarhun ja pojan Helsinkiin, jossa arkiaatteri\nBonsdorff molemmat osti yliopistolle. Kohta Kokon lähdettyä Helsingistä\nkotimatkalleen karkasi kuitenkin nuori karhu yöllä vankeudestaan sekä\njuoksi läpi koko kaupungin ja Lapviikin sairashuoneen ohitse, Hänen\nluultiin uponneen heikkoon meren jäähän.\n\nMuutamain karhujen viattomasta mielenlaadusta tiesi Kokko kertoa minkä\nmitäkin. Paimenet olivat eri paikoissa nähneet otson ihan rauhallisesti\nmakailevan palomailla elukkain keskellä, jotka ikäänkuin vanhat tutut\neivät olleet pelänneet eikä vihaansa osoittaneet. Kerran oli karhu muka\nhuviksensa käpälällään kilistellyt lehmän kelloa. Kokko nauroi\nsydämmestään noita vanhoja tarinoita, joita on joka paikassa, missä\nkarhujakin. Hän kertoi myöskin elukkain monta kertaa äkäisesti möristen\nhyökänneen karhujen päälle, joilla nähtävästi ei ollut mitään pahaa\nmielessä, mutta puolustautuessaan kuitenkin repivät elukkoihin pahoja\nhaavoja.\n\nVaikka Kokko-Kustaa oli eheänä selvinnyt monilta karhuretkiltänsä,\njoutumatta milloinkaan edes pahaan ahdinkoonkaan, lienee hän kuitenkin\ntuntenut jonkinlaista kammoa metsän kuningasta kohtaan. Hänen\nkotipaikassaan kerrottiin hänen ei uskaltaneen ampua kaksikymmenettä\nkarhua, koska häntä oli unessa varoitettu.\n\nHänen urhotyönsä ovat kuitenkin kyllin riittävänä todistuksena hänen\nkaraistuneesta ja rohkeasta luonteestaan; hän kyllä ansaitsee olla\nkunnioitettuna ja muistettuna niiden metsästäjien luvussa, joissa oli\n\"oikeaa verta.\"\n\nHämeenlinnassa maaliskuussa 1884.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhemmin tehty lisäys:\n\nLokakuun 10 p. 1886 saapui Kokko-Kustaa Hämeenlinnaan Hämeen\nmetsästysseuran kutsumuksesta ottamaan syksyllä ja talvella osaa\naiottuihin retkiin niitä karhuja vastaan, jotka olivat edellisinä\nkesinä kaataneet koko joukon elukoita Lapin pitäjän metsissä. Hän\nvilustui pahasti 5 peninkulman pituisella venematkalla kotoaan\nValkeakoskelle ja saapui kuumetautisena sekä kovia kipuja valittaen\nkaupunkiin. Majapaikan hän sai, kuten vanhastaan oli tavallista, erään\nsiinä kaupungissa asuvan metsästäjän luona, jonka kanssa hän oli käynyt\nmonella hyvin onnistuneella ilvesretkellä. Hänen isäntänsä tahtoi heti\nkutsua lääkäriä, mutta Kokko mieluisimmin käytti hyväksi kokemaansa\nkotilääkettä: joi juomalasillisen ruudin sekaista viinaa. \"Jos tämä ei\nauta, niin tulee kuolema\", sanoi hän, pitäen kiinni suomalaisen\nmaakansan uskosta, että itsekutakin viimein kohtaa \"kuolemantauti\",\njosta ei enää parannuta. Hän joutui kohta tajuttomaksi ja houraili\nalinomaa metsästä ja metsästyksestä. \"Vanha Piski haukkuu paikoillaan\nharjun toisella puolella.\" \"Katsos, miten välähtelee puiden välillä\ntuolla ylhäällä.\" \"Missä minun pyssyni? Missä minun pyssyni!\"\nSitten houraili ihan selvällä äänellä vielä muutamia tuntia\nennenkuin lakkasi hengittämästä 18 päivän iltasella. Paikkakunnan\nmetsästysseura kunnioitti kaatunutta, äsken vielä niin voimakasta,\nkahdeksanseitsemättä vuoden ikäistä urhoa seppelöimällä hänen arkkunsa\nja toimittamalla hänet haudatuksi kaupungin hautuumaahan, jossa\ntilaisuudessa hänen vaimonsa ja monta hänen kotiseutunsa talonpoikaa\nmyöskin oli läsnä. \"Kaksikymmenennen karhun ajopahan oli sittenkin\nhänelle kuolemaksi\", sanoi vaimo, pyyhkien kokoon kierretyllä\nnenäliinalla itkusta punaisia silmiänsä. Me muut ajattelimme, kun\nensimmäisten multalapioiden kumea ääni kuului haudasta: \"Tuossa\npaneutui ijankaikkiseen lepoon 'oikeaverinen' metsästäjä.\"\n\n\n\n\nE. DOLL'IN HYLKEENPYYNTIRETKET LIIVINMAAN RANNIKOILLA.\n\n\nMinun isän-isän iso-isän isän nimi oli Juhani ja hän oli kotoisin\nHollannista. Lieneepä hänelläkin ollut esi-isänsä, vaan kun minulla ei\nheistä mitään tietoa ole, niin luen hänestä syntyperäni. Hän oli\npurjehtinut Itä-Intiassa, Länsi-Intiassa ja monissa muissa maissa.\nVieläpä syvälle Itämereenkin ohjasi hän kauppalaivansa. Joka retkellä\nhän yhä rikastui, kunnes vihdoin lastasi kauppa-aluksensa täyteen\nkalliita mausteita ja merikiveä, ja lähti purjehtimaan Räävelin\nhansakaupunkiin, mutta joutuikin Teufelkarilla haaksirikkoon. Kallis\nlasti vajosi meren syvyyteen, jossa se ukon jälkeläisten suureksi\nkaipuuksi vieläkin on. Ihmeen kautta pelastui hän itse Saarenmaan\nulkopuolella olevalle isolle Vielsand nimiselle saarelle, jossa meni\nuuteen avioliittoon ja levitti sukuaan. Minkälaisen luonteen olen\nperinyt, huomaa eräästä suvussamme polvi polvelta säilyneestä\nsuullisesta kertomuksesta isän-isän iso-isän isästä. Kun hän perin\nköyhänä ajausi maihin Vielsandin saarelle, teki hän itselleen purren ja\nteroitti raudan kappaleen tuohustaakseen sillä kaloja. Tapahtuipa\nkerran, että hän, palava tervassoihtu veneen keulassa, haalausi\neteenpäin meren ruovostossa, muutaman rantakallion sivua. Äkki\narvaamatta yhytti hän Pirun, joka myöskin oli tuohustamassa; mutta\nPirulla ei ollut minkäänlaista venettä, vaan istua törötti kaksin\nreisin aidaksella. Tulta ei Pirulla ollut myöskään, ja kun ukko vaarin\niso-isän isä iski lohen toisensa perästä, ei Piru saanutkaan muuta kuin\niki-vanhan, laihan ahvenen. Tämä häntä suututti, eikähän sitä ole\nihmettelemistäkään. Piru sai pahat aikeet ja aidaksellaan ajaen hän\naivan salakavalasti lähestyi vaarin iso-isän isää; mutta tämäpä olikin\nvaroillaan ja paholaisen huomaamatta iski hän tuohusraudan tälle\nniskaan ja painoi koko otuksen niin syvälle tulikivensekaiseen liejuun,\nettä tuohusrauta irtausi. Sen perästä ei sukuni ole pelännyt Piruakaan.\n\nVielsand on, kuten mainittu, Saarenmaan ulkopuolella ja kuuluu\nkorkealle ruunulle. Vanhaa. synkkää honkametsää kasvoi yli koko saaren\nja moneen vuosikymmeneen ei sieltä oltu vedätetty muita kuin rytöpuita.\nMaa oli vuoroin hiekkakangasta, vuoroin erämaista, louhikko-vuoria,\njoiden piikkuloisille, reikäisille ja valkeille kallioille oli vaikea\npäästä. En ole koskaan nähnyt metsän sydämmessä niin jylhää ja\nsuuremmoista näkyä kuin tällä saarella. Metsälintuja ei ollut, jäniksiä\nvain niukalti, mutta kettuja runsaasti, ja isot merikotkat asuivat\nnoissa pilviä tavoittelevissa satavuotisissa hongissa. Rannoilla pesi\nlukemattomat joukot vesilintuja, ja me pojat saimme runsaan saaliin\nkaiken suuruisia ja värisiä munia.\n\nMetsäntarkastajan toimi ynnä virkatalo ovat kauan perintönä menneet\nsuvussani, isältä vanhimmalle pojalle. Aina vaarin isän-isän isästä\nalkaen ovat esivanhempani olleet uskaliaita metsästäjiä, kalastajia ja\nsalakulettajia. Ennen vanhaan he sen aikaisen tavan mukaan ryöstivät\nkaikki haaksirikkoon joutuneet laivat, joilla Herramme siunasi heidän\nrantojansa; mutta he lienevät tointaan harjoittaneet enemmän urheiluna\nkuin ammattina, sillä kellään heistä ei ole minkäänlaista rikkautta\nollut aina sen jälkeen kuin vaarin iso-isän isän haaksirikko\nTeufelkarilla tapahtui. Vanhin poika en minä ollut, joten osakseni\ntuli kaukana kotoa etsiä toimeentuloa ja ansiota; mutta vilkkaassa\nmuistossa ovat vielä nuoruuteni päivät ja tuo reipas elämä saloilla jo\nmerellä. Hehkuvalla mielellä otin jo varhain osaa uhkarohkeihin\nhylkeenpyyntiretkiin Itämeren ajojäillä, enkä vääjännyt tuota\nmelkein yhtä vaarallista kalastusneuvojen pärjäämistä myrskystä ja\narju-aallokosta. Monta kertaa olin mukana kaljaasilla, kun sateessa,\nukonilmassa ja viuhuvassa raju-myrskyssä synkkänä syysyönä tuolla meren\nulapalla purettiin lastia salakuletuslaivasta ja haalattiin noita\nkalliita tavaroita maihin johonkin pääsemättömään paikkaan rannan\nterävien ukonkivikallioiden välissä. Nämä uskaliaat ja salaperäiset\nsalakuletusretket, joita aina kovimmilla ilmoilla toimitettiin,\nviehättivät ja kiihoittivat minua. Jos näin olisin jatkanut olisin\ntietenkin tullut taitavaksi salakulettajaksi ja ehkä voittanut enemmän\nkuin mitä myöhemmin on vaivojeni palkaksi tullut; mutta ehkäpä ovat ne\npolut, joita olen käynyt, olleet vakavammat ja tulos luotettavampi.\nVarma vain on, ett'eivät silloin mitkään pahat omantunnon vaivat\npeloittaneet minua, ilman omanvoiton pyyntöä, auttamasta tuota ravakkaa\nsaarelaiskansaa tuossa tulliasetusta vastaan sotivassa maahantuonnin\ntavassa.\n\nSuurin huvitukseni oli kuitenkin hylkeenpyynti. Talvella\nkynttilänpäivän aikoina alkoi tämä pyynti jalkaisin ajojäillä monen\npeninkulman päässä, ja myöhemmin keväällä ulkona meren ulapalla\nirtonaisten jääkappalten seassa. Usein kestivät nämä retket yhtämittaa\nviikkokauden tai enemmänkin. Mitä suuremmat vaivat ja kieltäymykset\nolivat, sitä muistettavammaksi tuli sellainen retki. Kylmyys ja niukka\nruoka olivat pahimpia kärsimyksiämme; mutta ponnistusten ja mainetyön\nkautta saatu saalis sekä ravakka ottelu tuulen ja meren kanssa\nvahvistivat ruumista ja sielua ja hurmaavatpa minua vieläkin\nkatoamattomilla muistoillansa.\n\nKotitaloni oli kauniin lahden rannalla. Vakava, tuoksuva havumetsä\nkehysti sitä pientä viljeltyä maapalstaa, joka ympäröi asuntoamme.\nIsoja ranta-aittoja ja talaksia oli rannalla ja salakuletuskaljaasia\nkeinui ankkurissaan mainingissa lahdelmalla.\n\nAjatuksissani minä vielä usein palaudun niihin moniin kisoihin\nripustettujen pyydyksien ja veneiden välissä noilla ranta-aittojen\nympärillä olevilla keikkuvilla palkeilla. Onpa kuin tervan, suolakalan\nja merihauraan haju nenässäni vieläkin tuntuisi, ja tämä lapsuuteni\nvuosien kangastus saattaa mieleni niin haikeaksi.\n\nJo 12-vuoden vanhana seurasin isääni, vaikka aseetonna, ampumaan\nlintuja kaavikkaalta. Kaikenlaatuisia merilintuja kierteli yksinäisten\nkallioiden ympärillä ja etempää kuului metsähanhien, joutsenien,\nallien, sorsien, koskeloiden, haapanoin y.m. lintulajien ääniä, joita\nen enää nimeltä muista. Joka kerta kun isäni ampui, juoksin minä\nrannalle ja työnsin vesille pienen venosen, joka oli vedettynä\nmuutamalle liekoheinistä ja merenruohoista hyökyaallokossa\nmuodostuneelle pengerrykselle. Kotiin palatessamme oli useinkin koko\nveneen kokka täynnä hienoja, pehmoisia hanhen sukuisia lintuja, joilla\noli solakat kaulat, kirjavat uimajalat ja nokat. Näitä komeita lintuja\najatellessani juohtuu mieleeni äitini täyteläiset untuvavuoteet, ja\nmiten oivallisesti niillä sitten makasi pitkien retkeilyjen jälkeen\nmerellä.\n\nKun täytin 14 vuotta, sain isältä melkoisen pitkän, isoreikäisen ja\nnallilukolla varustetun yksipiippuisen pyssyn; siihen aikaan pidettiin\nnäitä nallilukkoisia uutena parannuksena, joka kuitenkaan ei ollut\nvielä kokonaan kerennyt saattaa vanhat piilukot käytännöstä. En koskaan\nunohda millä riemulla kannoin ensimmäisen joutseneni kotiin. Ulohtaalla\nkauas ulospistävällä niemellä odotin päivänlaskun aikana vesilintujen\ntulevan kuvaini luo; mutta vihdoin olin nukahtanut silmälleni eräälle\nkivelle pyssyä molemmin käsin kiinni pitäen. Heräsin, kun kaksi\njoutsenta suhisten lensi ohitseni ja laskeutui alas pitkän ampumamatkan\npäähän. Ne noukiskelivat vettä, järjestelivät siipiään ja ääntelivät\nomituisia, pitkiä kurkkusäveleitään. Toinen niistä lähestyi vihdoin\nhiukan, ja minä laukasin. Molemmat kohousivat raskaasti siivillään\nräpistellen, ja kauan aikaa vettä pieksivät, ennenkuin nousivat ilmaan.\nÄkkiä putosi toinen suin päin alas, ja vesi pärskyi korkealle\nympärillä; se pyörähti selälleen, ja tuo pitkä kaula jäi kellumaan\nveden päälle. Minä sousin kotiin saaliineni, ja kun kannoin tuota\npulskaa lintua rannasta, kuulin jälkeenjääneen puolison surulaulun\nmeren ulapalta. -- Jo sinä kesänä ammuin useita nauloja ruutia ja\ntapoin kurppia sekä sorsia Saarenmaan ja Vielsandin väliseltä salmelta,\nja koko joukon erilajisia hanhia saaren ulkorannoilta.\n\nKynttilänpäivän aikana seuraavana talvena, kun saaren rohkeimmat\nhylkeenampujat varustausivat tuolle vaaralliselle kävelyretkelle\najojäille kauas merelle maakiinteisen jään ulkopuolelle, pyysin\nisältäni päästä mukaan, vaan hän kielsi \"äitin tähden,\" kuten hän\nsanoi. Hän oli jo itsekin luopunut näistä retkistä, ehkäpä samasta\nsyystä; ehkäpä tunsi hän myöskin, ett'ei hänessä enää ollut\nvarhaisemman miehuuden karaistua voimaa ja notkeutta kestämään niitä\nrasittavia vaivoja, joita noilla seikkailuperäisillä retkillä\nvälttämättömästi on tarjolla. Jo 40:n vuotiaana katsotaan reippainkin\nmies, vieläpä kuuluisain Runosaaren miestenkin kesken, liian kankeaksi\ntällaiselle retkelle liikkuvilla jääkappaleilla.\n\nMyöhemmin kevättalvella, kun jää jo on ruhjoutunut irti rannikoista ja\nsuurempina sekä pienempinä telineinä ajelehtelee Itämerellä, aiottiin\nensi hyleretki isoilla veneillä panna toimeen. Vielä en ollut saanut\nisältä varmaa lupausta pääsenkö mukaan vai en. Iltaa ennen lähtöä sanoi\nhän minulle, että muutamia vuosia vanhemman ystäväni Pekka Menderin\nkanssa soutaisimme ison veneen kotirannasta niemen toisella puolen\nolevaan valkamaan, sillä jos nousi tuuli, oli seuraavana päivänä\nvaikeaa sivuuttaa se näiden monien, kauas merelle ulottuvien salakarien\ntähden. Pekka Mender oli toverini sekä leikeissä että tositoimissa.\nVanhempi veljeni kävi ensin kaupunginkoulua ja oli sitten\nmetsäopistossa, ja hän ei ole niinkään hyvin säilynyt muistissani\nnoilta kaukaisilta ajoilta, kuin tuo ravakka Pekka Mender. Hän oli\nerään silloin luuvaloisen, mutta aikanaan uskaliaan hylkeenampujan,\nVielsandin metsävahdin poika. Pekka olikin ripeä ja hilpeä hulivili, ja\nmonta kotkanpesää olemme yhdessä ryöstäneet ja jakaneet eväspussit,\nvaivat ja huvit noilla laajoilla muna retkillä saariston kallioisilla\nrannoilla. Kun nyt soutaen pääsimme niemen sivu, luuli Pekka\nterävänäköisillä ja tarkkaavilla silmillään näkevänsä hylkeen ulkona\nmerellä muutamalla kelluvalla jääkappaleella. Herkesimme soutamasta ja\notimme esiin erään veneessämme olevista kiikareista. Tällä näimme ihan\nselvään suuren harmaanhylkeen makaavan siinä kylellään, valkea vatsa\naurinkoa kohden käännettynä. Arvelimme välimatkan yhdeksi\nmeripeninkulmaksi ja päätimme soutaa sinne ja keihästää otuksen.\nSousimme voimakkaasti ja tuossa tyynessä ilmassa menikin raskas\nveneemme hyvää vauhtia; kohta huomasimme kuitenkin, kuinka vahva virta\nkuletti jääkappaletta etelään päin. Hetkisen neuvottelimme,\npitkittäisimmekö ajoa vai emmekö. Pekka Mender ratkaisi asian; hän\nselitti meidän kyllä voivan löytää kotiin takaisin pimeässä yössäkin,\njos näet taivas jäi pilvettömäksi ja tähdet näkyivät; ja niin\npitkitimmekin soutoa jännitetyin jänterin. Meillä ei ollut ruuhta\nperässä, ja kun pyssyäkään ei ollut veneessä, täytyi meidän tuolla\nsuurella veneellä soutaa jään laiteelle ja jalkasin mennä hylettä\nkeihästämään. Se tapa on aina paras, sillä jos luoti on haavoittanut\nhylkeen, heittäytyy se useinkin mereen ja uppoaa; vaan kuin tuolla\nlailla salaa on soudettava jään laidalle, käytetään siihen pientä\nvalkeaksi maalattua, ja ainoastaan 2 henkeä kantavaa venosta eikä\ntällaista isoa merivenettä. Olipa miten tahansa: meillä ei mitään\nvalikoimista ollut. Pekka Menderin hyvä sydän taivutti hänet suomaan\nminun ensi kertaa koettaa hylettä keihästää keinuvalla jäällä. Tahdoin\nsitoa köyden irtonaisen pään vyötärykseni ympäri, vaan sen Pekka\nkerrassaan kielsi. Hän neuvoi minua pitämään väkäkeihästä oikeassa\nkädessä ja vyyhteämään nuoran vasempaan. Hän ei ollutkaan syyttä vanhan\nMenderin poika, ja harvoin satuttiin merellä sellaisiin oloihin, ettei\nPekalla olisi ollut joku isältä peritty neuvo, johon nojautua, jos\nhänellä näet ei jo itsellään ollut kokemusta siinä. Minun silmissäni\noli hän aina kaiken vastustelun yläpuolella oleva auktoriteetti ja\nhätäisissä hetkissä tottelin häntä sokeasti, kysymättä syytä, miksi hän\nsitä vaati.\n\nVene lipui Pekan varovaisista aironvedoista yhä likemmäksi. Näin\njäätelin pinnan olevan ainoastaan 4 à 5 neliösyltä laajan, paksuutta en\nvoinut erottaa tuossa tyvenessä vedessä, johon taivas kuvastui. \"Hyppää\npois, ennenkuin vene laitaan töksähtää!\" sanoi Pekka matalalla äänellä.\nMinä loikkasin veneestä ja astuin pari horjahtelevaa askelta\njäätelillä, joka hyppäyksestä kovasti keikkui; mutta hyle ei vielä\nennättänyt oikein valveutuakaan ennen kuin jo sujautin ahinkaan sille\nruumiisen. Samassa halkesi jääteli keskeltä kahtia, ja se puoli, jolla\nminä seisoin, keikahti ja pyörähti ylösalaisin. Minä lensin takaperin\nkylmään veteen, samalla kertaa kuin hyle propellin tavoin syöksi\nsyvyyteen, ruumiissaan tuo heitetty keihäs. Pekka ojentausi veneen\nkeulan yli ja käski lyhyesti: \"Anna köysi tänne!\" -- Muutamia\nvoimakkaita vetoja uin häntä kohden ja ojensin köyden hänelle. --\n\"Tartu tuosta airosta kiinni!\" Levollisesti, vaan nopeaan sitaisi hän\nköyden pari puolkierrosta keulavantaan ympäri ja ojensihe sitten eteen\npäin, tarttui minua kauluksesta ja haalasi miehen veneesen. -- Sillä\nvälin oli hyle lappanut koko köyden pituuden ja meillä oli pitkä ottelu\ntuon merkillisesti sitkeähenkisen eläimen kanssa, ennen kuin vihdoin\nsaimme sen veneesen. Se oli harmaahyle; en muista erittäin tämän\neläimen mittoja ja painoa, niitä tavattiin näillä tienoilla yli viiden\nkyynärän pituisia ja sikäli oli tietysti paksuuskin.\n\n\"No niin,\" sanoi Pekka, \"riisu nyt pian vaatteesi, niin väännämme\nniistä veden pois!\" Merivesi oli kylmää, mutta lämpimänä kun olin\nsoutamisesta ja taistelun jälkeen kovassa jännityksessä, niin ei minua\njuuri erittäin palellutkaan.\n\nPukeuduttuani tartuin airoihin ja sain taas lämpimäni. Aurinko oli\njuuri laskeutumaisillaan. Neljä tuntia oli kulunut siitä, kun\nrannikolta poistuimme, ja emmekä siis voineet toivoa ennättävämme\nkotiin ennen keskiyötä. Sakea sumu alkoi kohota merestä, mutta niin\nkauan kuin iltarusko punasti luoteisen taivaan, oli meillä hyvä ohje.\nEi kukaan näillä seuduin lähde merelle ilman kompassia, vaan kun tällä\nkertaa emme aikoneetkaan ulapalle, niin emme mitään sellaista olleet\nottaneet mukaamme. Pimeni yhä enemmän, sumu eneni, ja lopulta sousimme\nilman minkäänlaista johtoa, koettaen kuitenkin tarkasti vaarinottaa,\nettä soudettiin molemmilla airoilla yhtä kovasti. Oli aivan tyven, koko\nItämeri oli rasvatyyneenä; emme edes maininkia viimeisen tuulen jälkeen\nvoineet huomata ohjaukseksi ilmansuunnille. Kun vihdoinkin olimme\nsoutaneet niin kauan, että meidän olisi pitänyt olla Vielsandin\nläheisyydessä, ja kun emme vieläkään olleet kuulleet mitään vesilinnun\nääntä emmekä minkäänlaista muutakaan merkkiä huomanneet, että maata\nolisi lähellä, aloimme jo arvella, että jokohan oli jouduttu eksyksiin.\nMinulle juolahti mieleen hyvä juoni: vuolasin airosta lastun, heitin\nsen veteen ja tuumasin: \"katsotaanpas minne päin lastu kulkee; virta\nmenee etelään päin.\" Pekka Mender myhähti: \"emme tiedä mitä kohti vene\nliikkuu viimeisten aironvetojen jälkeen; jos odotammekin, kunnes niiden\nvaikutus on lakannut, niin lipuuhan vene virran muassa ja on sillä aina\njonkulainen käänne, jonka kautta lastu saa eksyttävän liikkeen.\"\nHänellä oli oikein, kuten tavallisesti, ja ilman vastaväitteitä\nseurasin hänen neuvoaan, että lakkaisimme soutamasta, jott'emme\nmahdollisesti poikkeaisi yhä kauemmaksi oikealta uralta. Pekka Mender\nosasi huononlaisesti lukea ja kirjoittaa, mutta minkä hän tunsi, sen\nhän tunsi perusteellisesti, ja meren hän tunsi.\n\nHän kertoi, miten hylkeenpyynnin aikana jalkaisin ajojäillä meren\nulapalla oltaessa tutkitaan virran suuntaa. Tätä jahtausta voi toimeen\npanna ainoastaan silloin, kun tuuli ja virta ovat ajojään pakanneet\nmaakiinteistä jäätä vasten. Täytyy vähän väliä tutkia alkaako virta\nkulkea maalta päin, ja se tutkiminen tapahtuu näin. Etsitään joku aukko\nkelluvien jäätelien välistä, tai hakataan avanto jäätyneesen railoon ja\nsylkäistään leivänpuraa avantoon; kun nyt pitää silmänsä likellä\nvedenkalvoa, näkee selvään mihin päin leivänmurut alkavat liikkua,\nsitten kuin ovat uponneet jääkappalten alalaidan syvyydelle. Jos virta\nkäy maalta käsin, täytyy nyt kiirehtimällä kulkea tuo useinkin pitkä\nmatka rantajäälle saakka.\n\nNoiden pitkien tuntien kuluessa, jotka nyt saimme, airot veneesen\nvedettyinä, pimeässä ja sumussa odottaa jotakin ilmestystä, joka\nnäyttäisi mitä kohden kotiranta tuli, oli Pekka Mender tavallista\npuheliaampi. Hän kai tahtoi siten pitää minua hyvällä tuulella. Ei\nminulla sentään vielä hätää ollut: olenhan jo kertonut mitä esi-isiltä\nolen perinyt, ja kun Pekka vielä oli mukana, niin oli minulla vielä\nvähemmin syytä pelkoon. Hyle, joka suorana makasi veneen pohjalla, ei\nollut vielä aivan kuollut; koko sen ruumis tärisi toisinaan aika\nlailla, vaan rajut ponnistukset olivat jo lakanneet. Hylkeenrasvaa ja\nlämmintä verta oli paljo juossut tuosta ammottelevasta haavasta, ja\nPekka neuvoi minua pitämään jalkojani alaalla kelsissä, sillä ei\nmillään voi sen paremmasti merisaappaita pehmittää kuin että liottaa\nniitä hylkeenveressä, joka ei vielä ole ennättänyt jähmettyä.\n\nMinä selitin miten somalta tuntui käteen kun työnsin ahinkaan hylkeen\nläpi. \"Tunnen kyllä sen!\" virkki Pekka Mender; \"aivan tuntui kuin\npistäisi keihäällä ruissäkin läpi.\" Vertaus olikin hyvin sattuva ja\nkylläpä hyle taisi ollakin aivan yhtä paksu kuin tavallisen kokoinen\ntäytetty puolentynnyrinsäkki. Muistuttaen Pekalle sitä kiihkoa, jolla\nhän esti minua sitomasta ahinkaan köyttä vyötäisilleni, ennen kuin\nkeikauhutin jäätelin, kysyin häneltä syytä siihen. Hän sanoi suuren\nharmaahylkeen sillä tavoin voivan vetää vahvimmankin miehen meren\nsyvyyteen eli kiskoa köyden hänen käsistään vaikkapa hän olisi\nvaravassakin veneessä, köyden täytyy sen tähden olla vakavasti\nkiinnitettynä. Pieneen ruuheen, sellaiseen, mitä tavallisesti\nkuletetaan ison veneen perässä ja käytetään soutaessa jäätelille, jolle\nhyle on noussut loikomaan, pitää nuora kiinnittää joko etu- tai\nperävantaasen, sillä hyle voi kaataa kumoon tuollaisen kaksi miestä\nkantavan venosen, jos nuora sidotaan kiinni keskeltä. Hän kertoi erään\nhirvittävän tapauksen, jonka hän oli kuullut isältään. Ajelehtavasta\nsilliverkosta oli muudan venekunta, jonka mukana Pekka Mender'in\nisoisäkin oli ollut, syvyydestä vetänyt esiin puoleksi märänneen\nharmaahylkeen ja ahinkanuoran päähän sidotun, petokalojen nakertaman\nihmisenrungon. Huh!\n\nPekka toivoi, että nouseva aurinko hajoittaisi usvan ja luuli että\nvirta ei sitä ennen veisi meitä maan näkyviltä. Hän kummasteli, ett'ei\nVielsandin vilkkumajakkakaan voinut välkkyä sumun läpi. Tunsinpa vilun\ntunkeutuvan märkiin vaatteihini ja olin juuri peittäytymäisilläni\npurjeisiin, kun Pekka saatti minut vaikenemaan ja pani molemmat kädet\nkorvainsa taakse kuunnellakseen. \"Luulin kuulleeni vesilintujen ääniä\",\nsanoi hän. Kauan aikaa kuuntelimme molemmat, vaan minä vain en voinut\nkuulla mitään. Pekka viittasi kädellään, että yhä edelleenkin olisin\nhiljaa ja vihdoin osoitti hän kädellään oikeanpuolista ylihankaa kohti.\n\"Tuolla päin kuulustavat hanhet kaikattavan.\" Hän otti sauvomen ja\nviskasi sen niin kauas kuin jaksoi sinne päin, josta hanhenäänen oli\nkuullut. \"Nouse ylös\", huusi hän, \"ja souda itsesi lämpimäksi!\" Itse\ntarttui hän peräsimeen ja piti suoraan kohti sauvonta, jonka aseman\nlaineet ilmaisivat. -- \"Nyt on pysyttävä suorassa viivassa kööliveden\nkanssa, kunnes tulemme niin kauas, että voimme soutaa kuulon mukaan.\nKun olet tullut parhaiksi lämpimäksi, niin käyn minä sinun sijaasi,\nvaan elä soudakaan itseäsi hikeen, sillä meillä ei ole ollenkaan\nkiirettä. Jos tulemme niille kallioille, joilla hanhet ovat, niin\nteemme niille seuraa, kunnes aurinko on hajoittanut huurun.\" Kun olin\nsoutanut hyvän aikaa, kuulimme selvään hanhien kaikatuksen. \"Luulenpa\ntulleemme Teufelkarille\", virkki Pekka, \"sillä jos se olisi joku muu\nluoto likellä maata, niin varmaankin kuuluisi useampia lintulajia.\"\nSepä koetteli Pekka Menderin tarkkaa näköä tuossa sysimustassa pimeässä\nperäkeulan yli nojautuen vanaveden johdolla ohjata oikeaa uraa. Hän\ntuli nyt minun sijaani ja minä tartuin peräsimeen. Lintujen ääntelyt\nkuuluivat yhä selvemmin. Yöllisen soudon aikana satutimme usein\nyksinäisiä jääkappaleita ja monet kerrat kuulimme loiskahtavaa ääntä,\njoka varmaan tuli siitä, että joku hyle meidän soudostamme pelästyen\nheittäysi mereen.\n\nNauraen sanoi Pekka muutamakseen: \"koetetaanpa soutaa hiljaa hiipimällä\nja aivan äkkiarvaamatta tavata hanhia.\" Niiden kaikatukset kuuluivat\naivan veneen edestä ja vihdoin puikahti veneemme keskelle parvea.\nKorvia vihlovasti huutaen ja satamäärin yhtä haavaa ilmaan kohoutuen\nlensivät ne tiehensä läiskien ja suhistellen siivenlyönneillänsä. Kauan\nkiertelivät linnut sinne tänne päämme yli, vaan hakivat sen jälkeen\njonkun turvallisen lepopaikan jälellä olevaa yötä varten. Ne eivät\ntarvitse aurinkoa eivätkä kompassiakaan osataksensa perille. Tutkimalla\ntunsimme karipohjan olevan kahden sylen syvyydessä ja heitimme\nankkurin. Mitään luotoa ei näkynyt tuossa sakeassa pimeässä ja\npelottipa, että taas mahdollisesti joutuisimme eksyksiin, jos\nkoettaisimme hakea karia. Pekka sanoi, ett'ei se voinut olla muu kuin\n\"Teufelkari\", ja kun Pekka sen sanoi, niin tiesin, että niin oli asia.\n\nTeufelkari on salakari. Muutamin paikoin ovat kivet ainoastaan viisi\njalkaa vedenpinnan alapuolella. Tyynellä ilmalla voi rotkoissa\nkallionlouhien välissä nähdä kaikenlaisia jäännöksiä niistä monen\nmonituisista haaksirikoista, jotka tässä ovat tapahtuneet, siitä\nonnettomasta päivästä lähtein, jona vaarin iso-isän isä tässä\nkauppalaivansa menetti, aina näihin päiviin saakka. Pekka Mender kertoi\nkauhistuttavan haaksirikon, joka oli tapahtunut hänen lapsuutensa\najoilla. Suuri suoloilla lastattu parkkilaiva laski ja tarttui\nTeufelkarin kallioiden lomaan; miehistö pelastettiin, ja sen jälkeen\nvalloitti tuon hylkylaivan lukuisa joukko Vielsandin ja Saarenmaan\nasukkaita, jotka kilvalla ja kiistäen \"pelastivat\" kaikki, mikä\narvokasta oli ja kiskomalla irti lähti. Paljo rannikkoveneitä oli\nsidottu hylkyyn kiinni. Tämäpä oli sillä välin, suolan sulaessa, tullut\nniin paljoa keveämmäksi, että tuo mahtavissa hyrskyissä aaltoileva meri\nhiljalleen irroitteli laivan karin äyräältä. Äkkiä keskeyttivät\n_pelastajat_ hakkaamisensa ja ryöstämisensä; hirmuinen huuto sekoittui\nmeren kohinaan. -- Laiva upposi syvyyteen ja vei muassaan nuo lyhyillä\nnuorilla kiinni sidotut rannikkolais-veneet. Tässä hukkui useita\nkymmeniä ihmisiä; niiden joukossa eräs jo vanha mies, parooni von\nNolcken, tilanomistaja Saarenmaalla. Muutamat miehet pelastuivat\nmastonraakapuihin, jotka olivat vedenpinnan yläpuolella. Myrsky kiihtyi\nja aallot vyöryivät heidän ylitsensä. Niiden joukossa, jotka näin\nviettivät useita päiviä ilman ruokaa, köyttäytyneinä tuohon\nhirvittävään asemaan, oli neljä veljestä. Kun vihdoin eräs norjalainen\npriki pelasti nuo ihmisraukat, oli yksi veljeksistä jo kuollut.\nPrikissä kuoli toinen, ja kun tulivat perille Haminaan, kuoli kolmas.\nNuorin -- Risto -- palasi yksinään maisin Suomenlahden ympäri kotiin\nsurevien vanhojen vanhempiensa luo, jotka asuivat pienellä Vielsand'in\nsaarella. Riston rohkeus ei vähentynyt ärjyaallokossa ja hänen voimansa\nei murtunut tuosta pitkällisestä nälästä, sillä muistelenpa hänen\nolleen rohkeimman ja taitavimman ahinkaan heittäjän koko rannikolla.\n\nToinen haaksirikko tapahtui Teufelkarilla, poikasena vielä ollessani.\nEräs riikalainen laiva laski sen päälle, miehistön pelastivat\nVielsandin asukkaat ja laiva ajautui luodolta sekä upposi kahdentoista\nsylen syvyyteen. Tyynellä ilmalla olen monet kerrat nähnyt peräpuun,\nruorirattaan ja harmaaksi maalatun kelan. Käytettiin omituista\nnäkötorvea, että voisi nähdä merenpohjan syvemmällekin. Molemmat pohjat\nlyödään pois nassakasta ja lasketaan se puoliväliin vedenpinnan\nalapuolelle; kun sitten nojaa päänsä ylimmäiselle aukolle ei näköä\nhaittaa mitkään heijastukset, ja kirkkaassa merivedessä näkee nyt\nuskomattoman syvälle. Sellaisen tilapäisesti tehdyn kaukoputken avulla\nvoi Teufelkarin onkaloissa nähdä paljo arvokkaita kapineita. Luulenpa,\nettä sieltä nyt jo, kun sukeltamistaito on niin suuresti edistynyt, on\nkorjattu joukko haaksirikkoista tammea, ankkureita, kettinkejä y.m.\nPekka Mender arveli veden Itämeressä olevan niin suolaista, kun se on,\nniistä monista suolalasteista, jotka ovat haaksirikkoutuneet\nTeufelkarilla.\n\nKauan istuimme näin tuossa läpipääsemättömässä pimeydessä. Hehku Pekan\npiipunkänässä näytti etäiseltä majakalta. Aika kului nopeaan, kiitos\nolkoon noille monille merkillisille meritapahtumille, joita minun\nhyvämuistinen ystäväni kertoili. Kun vuorostani kerroin hänelle, miten\nvaarin iso-isän isä tuulasti Pirun, sanoi Pekka Mender: \"Mutta\nkuitenkin elää Piru vielä, sillä minä olen nähnyt hänen\". Hän oli jo\nmonet kerrat kuullut tuon historian tuohustamisesta ja minä olin yhtä\nmonesti saanut kuulla siitä tilaisuudesta, jolloin hän näki Pirun,\nmutta sellaisia harvinaisia tapahtumia voi kuunnella montakin kertaa.\nPekka kertoi: \"sousinpa kuutamolla eräänä utuisena kevät-yönä\nAdlersteinille, auringon noustessa ampuakseni harmaita hanhia, ja juuri\nkun olin heittämäisilläni naaran halkeamaan, näin Pirun ylinnä tuolla\nyksinäisellä kalliolla -- ruumiin toinen puoli oli kallion takana, vaan\nyläpuoli näkyi selvästi kuun valaisemaa taivasta vasten. Erotin ihan\nselvään sen lyhyet sarvet ja silmät paloivat päässä kuin hehkuvat\nhiilet. Joll'ei heikko usva olisi himmentänyt kuun valoa, niin olisin\nehkä voinut tähdätä tarkemmasti, vaan uskonpa kuitenkin, että minun\nkarkeat haulini hänen kuonoansa hyvän sijalta kärventivät. Kun\nruutinsavu oli hajonnut, ei Pirua näkynyt eikä löytynyt enää koko\nkalliotakaan.\" -- Minä huomautin ukko Menderin tuonnottain Pekan\nkertomuksen johdosta arvelleen sen olleenkin ison huuhkajan. -- \"Niin\nsanoi isä, kun ei nähnyt Pirua, vaan minäpä näin senkin, että sillä oli\nleveä parta\", sanoi Pekka. En huolinut epäilystäni ilmaista, mutta\nluulenpa sittenkin, että vanha Mender ehkä oli oikeassa. Eihän pidä\nkieltää, mitä ei omin silmin ole nähnyt, vaan kyllä se ihmeellistä\nolisi, jos Piru olisi päässyt ylös mudasta, johon kanta-isäni hänet\nkerran jätti.\n\nHeti päivän sarastaessa huomasimme, että olimme laskeneet ankkuriin\naivan noiden suurien jääkasojen luona, jotka talven kuluessa olivat\npinoutuneet ja toisiinsa jäätyneet Teufelkarilla. Harmaa usva kävi yhä\nhienommaksi ja auringon säteet hajoittivat sen vihdoin kerrassaan. Me\nhilasimme ankkurin veneesen ja sousimme Vielsand'ia kohden. Kohta\nkarehteli vieno tuuli meren pinnalla ja me vedimme purjeet ylös.\nMyöhemmin päivällä kotirantaa lähestyessämme näimme siellä paljo\nihmisiä, jotka huiskuttivat valkeita ja kirjavia liinoja. Kun maihin\npääsimme, tervehtivät kaikki meitä suurella riemulla. Ollenkaan\ntavatonta ei ollut, että me useita päiviä perätysten viivyimme meren\nulapalla, vaan tällä kertaa olimme saaneet isältä toimeksemme viedä\nvene niemen ympäri, ja sille tielle olimme jälkeä jättämättä kadonneet.\nÄiti syleili minua ja torui hymyilevin, kostein katsein. Isä seisoi ja\nkatseli tuota isoa hylettä. \"Anna sinä vain pojan olla; hänestä on\nkerran tuleva isänsä kaltainen\", sanoi hän äitille. -- \"Menkää nyt\nsisään, pojat, niin laittaa äiti teille ruokaa; minä pidän kyllä huolen\nhylkeestä ja veneestä. Emme lähde kaukaiselle retkelle, ennenkuin\nhuomenna. Pojat saavat siis levähtää yön yli.\" Pekka ja minä katsoimme\nhiukan kummastellen toisiimme; olimme näet odottaneet, ettemme\nluvattoman katoamisemme rangaistukseksi saisikaan tulla mukaan.\n\nÄiti pani eteemme ison kivivatin täynnä puoleksi suolattua turskaa ja\nkastaketta, jossa oli runsaasti palasiksi hakattuja vesilinnun munia;\nsöimme ahmien ja kauan. Onpa kummallista miten ruoka toisinaan hyvältä\nmaistuu. Emme olleet vuorokauteen syöneet, muuta kuin jääpalasia\nTeufelkarilla janoa sammuttaaksemme.\n\nHetkisen isää autettuamme hänen toimissaan ranta-aittojen luona,\nmenimme mökkiin ja nukuimme aamuvartioon saakka. Merkillistä, kuinka\noivallisesti nukkuu oikein hyvin täytetyillä haahkan-untuvaisilla\npatjoilla! -- Olimmehan valvoneetkin 32 tuntia.\n\nSiltä pyyntiretkeltä, joka aloitettiin seuraavana päivänä, on minulla\npaljo muistoja. Isoon veneesen varustettiin monta pyssyä eri\ntarkoituksia varten, neljä ahingasta, useita kaukoputkia, kompasseja\ny.m. Eväslaukussa oli suuria happamia limppuja, suolakalaa,\nsavustettuja hanhen-paisteja ja paloviinaa. Puolenpäivän aikaan\nlähdimme rannasta, äitin hellästi varottaessa ett'emme suinkaan olisi\nkovin huimapäisiä. Isä istui peräsin kädessä ja keulaan lyhmistyneenä\ntähystäjäksi. Pekka Mender ja Risto Vähä-Vielsandista sousivat\nylähangan airoilla ja neljää vankkaa Vielsandilaista kulin omalla\nairollaan, kaksi miestä aina teljollaan. Ilma oli kaunis ja\nnyt keskellä päivää niin lämmin, että istuimme kudotuissa\nvillapuseroissamme, purjevaatteella päällystetyt lammasnahkanutut\nallamme teljolla. Soudettuamme pitkän polven niemen nenässä olevan\nkivisen matalikon ympäri, vedimme ylös molemmat laitapurjeet, ja heikon\netelätuulen puhaltaessa ohjasimme matkamme suoraan meren ulapalle.\n\nIllemmalla samana päivänä keihästettiin isonlaiselta jääteliltä kaksi\nlihavaa, kaunisnahkaista ja tumman väristä viikaria. Yöksi tyyntyi\njälleen ja me iskimme naaran kiinni muutamaan kelluvaan jääkappaleesen.\nKotvasen aikaa kului hauskasti leikkiä laskiessa ja juttuja kertoessa.\nMyöhäisen illallisemme olimme jo syöneet ja yön pimeys valtasi meren;\nmutta taivas oli tähtikirkas ja ilma kolea, Kukin meistä tunnusti jo\nolevan halukas käymään levolle. Mastot laskettiin alas ja asetettiin\npitkin venettä kannattamaan purjeita, joista tehtiin telttakatto,\nsuojaksi kosteutta ja kylmää vastaan. Äkkiä kuului kova suhina, ja iso\nmerikotka laskeusi tuohon kokoutuneiden jäätelien huipulle. Isäni\ntarttui kivääriin ja ampui; kotka lensi, vaan oli nähtävästi\nhaavoittunut ja putosikin kohta mereen. Minä hyppäsin ison veneen\nperässä olevaan kaksi miestä kantavaan ruuheen, ja sousin korjaamaan\ntuota suurta lintua; mutta sepä ei ollutkaan niin helppo tehtävä. Se ei\nnäyttänyt olevan juuri kovin pahasti haavoitettu; toinen siipi vain oli\nvialla, mutta kun se nyt kerran oli pudonnut alas vedenpinnalle, niin\nei se voinut päästäkään lentoon. Isäni huusi, että hän halusi saada sen\nelävänä. Minun täytyi soutaa takaisin isolle veneelle noutamaan Pekka\navukseni. Sillä aikaa, kun hän sousi ja piti ruuhta kohallaan,\nsain minä kotkan suletuksi isän öljyttyyn sadetakkiin. Kotkalle\npiti minun nyt luovuttaa hyvä paikkani ison veneen keulassa, johon\npeite-vaatteista laitettiin katettu kammari; Pekan kanssa valmistimme me\nitsellemme yösijan ruuheen. Tuo pulska kotka eli sitten monta vuotta ja\nelää ehkä vieläkin suuressa häkissä rannalla ranta-aittojen välissä.\nVaivatta nieli se nelinaulaisen turskan vuorokaudessa. -- Pekka kertoi,\nettä hänen isänsä oli koettanut syödä merikotkan lihaa. Oli koko viikon\npäivät keitetty herneitä linnun kanssa, vaan se jäi kuitenkin\nmauttomaksi syödä.\n\nPäivän valetessa herätti isä joka miehen. Ruokakirsta avattiin, ja\nsitten kun kukin oli asettunut paikoilleen, pidettiin äännetön rukous,\nn.k. syytvesti (merimiesten hattu) kädessä; tämän päälle otettiin hyvä\nryyppy ja syötiin vahva ateria. Ne, jotka eivät pitäneet Itämeren\nvedestä, hakkasivat itselleen muutamia jääpuikkoja ja sitten\nvarustettiin kaikki valmiiksi lähtöön. \"Poika\", sanoi isäni minulle,\n\"sinun täytyy oppia juomaan merivettä; ei ole aina jäätä saatavissa.\"\n\nAamulla ei näkynyt ajojäitä ollenkaan, ja turskanpyydykset heitettiin\n15-20 sylen syvyyteen; vaan tyynellä ilmalla näykkii turska huonosti.\nPari päivää myöhemmin saimme useita leivisköitä ongella. Vasta\npuolenpäiväni jälkeen huomasi isä pitkällä kaukoputkella jäätelin,\njolla yksinäinen hyle makasi. Laimea tuuli puhalsi suoraan meitä\nvastaan ja meidän täytyi soutaa tuo pitkä matka. Kun lähenimme, pyysin\nminä, että Pekka Menderin kanssa saisin ruuhella soutaa jään laiteelle\nja keihästää hylkeen; mutta kun se ei näyttänyt olevan aivan lähellä\navovettä, katsoi isä ammunnan varmemmaksi, sillä jäässäkin oli\nmahdollisesti niin heikkoja paikkoja ett'ei jalkamies voinut päästä\neläimen luo.\n\nVarovaisesti soudettiin nyt iso vene jään luo ja isä tähtäsi kauan\ntuolla suurella hylepyssyllään, jota hän mielellään kehasi. Pyssyn\npamahtaessa näkyi, miten veri ruiskahti jäälle: mutta hyle heittäysikin\nmuutamaan meille näkymättömään avantoon. -- \"Pekka, otappas ahingas ja\nmene rei'älle!\" sanoi isä. Kovasti mutkitellen meni Pekka tuota\npuoleksi sulanutta jääkappaletta myöten sille paikalle, jossa hyle oli\npujahtanut jään alle, ja hetkisen jälkeen näimmekin hänen iskevän\nkeihäällä. -- \"Tallessa se nyt on\", huusi hän. -- \"Arvasinhan minä sen,\nettä se nousee vedenpintaan kuolinhuokaustaan henkäisemään\", sanoi isä.\nOli melkoinen työ hylettä jäälle haalatessa. Reikä oli niin ahdas, että\notus hädin tuskin oli päässyt sen läpi; mutta kun nyt koetettiin sitä\nahinkaasen keihästettynä nostaa poikkiteloin ylös, niin ei se\nmahtunutkaan rei'ästä. Risto ja minä sydimme tuurilla aukon suuremmaksi\nsillä välin kun Pekka piti ahingasta. Hyle oli onneksi aivan kuollut,\nsillä muuten olisi se ehkä irroittautunut ahinkaasta tuolla pitkällä\najalla, joka meni ennen kuin se saatiin ylös hinatuksi. En ole itse\nnähnyt vaan olen kuullut kerrottavan, että hyle joskus etujaloillaan on\nvetänyt ahinkaan ruumiistaan irti ja paennut kuollakseen rauhassa\nnoilta julmilta surmaajiltaan. Vesi avannossa oli aivan veristä ja\nrasvaista. Hylkeillä on paljo jokseenkin lämmintä verta. Se hyle, jonka\nminä pari päivää sitten olin keihästänyt, oli tätä hiukan suurempi,\nvaikka tämäkin oli täysikasvuinen harmaa hyle.\n\nIllemmalla näimme me pitkän matkan päässä olevalla pienenlaisella\njäätelillä kaksi hylettä makaavan. Lähemmäksi tullessamme huomasimme\nniiden nukkuvan, kuten tavallisesti vatsat aurinkoon päin käännettyinä.\n-- Veneessä olevien pyssyjen joukossa oli eräs tussari, jota isä\nnimitti _saksariksi_. Tällä hyvällä kiväärillä olin minä harjautunut\nhyvin tarkasti jokseenkin pitkien välimatkojen päästä ampumaan. Isän\nkäskystä latasin tussarin ja Pekka Mender pitkäpiippuisen ja raskaan,\nnallilukolla varustetun hylepyssyn, jonka eräs arvossa pidetty\npyssyseppä Runosaarella oli takonut. Pääkappale oli niin pieni, ett'ei\nse kannattanut keihästäjää, ja isä komensi meidät veneen keulaan\nampumaan sieltä otuksia. Rinnatusten paneusimme nyt kotkan teltan\nvierelle pitkällemme ja päätimme ampua yht'aikaa kumpainenkin\nhylettään. Minä luen kolmeen, ja kun sanoin \"yksi\", niin piti lakata\nsoutamasta. Sadan askeleen päähän tultuamme, nosti toinen hyle\nvitkalleen päätään ja käänsi sen jään laidalle. \"Yks'\", sanoin minä. --\n\"Soutakaahan likemmäksi\", sanoi isä. \"Elä ammu ennen kuin se toisen\nkerran _vainuaa vettä_; kun se kolmannen kerran vainuaa, on se jo\nhereillä ja pujahtaa samalla jään alle.\" Olimme noin seitsemänkymmenen\naskeleen päässä, kun hyle vainusi toisen kerran, ja minä luin: \"yks' --\nkaks' -- kolme.\" Kuulin Pekan piin iskevän alas, ennen kuin minä\npainasin liipasinta; mutta minun pyssyni laukesi kuitenkin ennen kuin\nhänen. -- Samassa sain minä kovan tyrkkäyksen kotkalta, joka\nuudistunein voimin pyrki vankeudestaan vapaaksi ja räpisteli muutamia\nsyliä, ennen kuin meteen putosi.\n\nToinen hyle makasi liikkumatonna veressään, toinen oli sukkelaan\nheittäynyt mereen. Me korjasimme ensin hylkeen ja sitten oli meillä\npaljo vaivaa saadessamme tuo pahasisuinen kotka elävänä vangituksi.\nKaksi luotia oli hylkeesen sattunut. Pekka ei ollut ymmärtänyt minua\noikein, ja me olimme molemmat ampuneetkin samaa otusta. Minun tussarini\nluoti oli mennyt läpi pään, ja Pekka oli osannut molempien etujalkojen\nväliin.\n\nToinen yö vietettiin, kuten ensimmäinenkin, aivan tyvenellä ilmalla,\nvene kiinnitettynä muutamaan ajelehtavaan jääteliin. Keskellä yötä\nherätti minut Pekka, joka piti vahtia. Himmeässä uudenkuun ja tähtien\nvalossa oli hän keksinyt useita hylkeitä läheisellä jäätelillä.\nLöysäsimme köyden ruuhesta, jossa olimme, sousimme hiljaa ison veneen\nsivulle ja otimme kaksi ahingasta mukaamme. Kun tulimme jään laiteelle,\nhyppäsi Pekka ensin jäälle; vaan tuo pieni venosemme rupesikin samassa\nkeikkumaan niin kovasti, ett'en ennättänytkään jäälle, ennen kuin hän\njo oli syössyt ahinkaansa suureen hylkeesen, jolloin toiset heti\nheittäysivät avantoihinsa. Hyle ponnistelihe niin voimakkaasti, että\nPekka huusi minua avukseen. Minäkin työnsin väkäkeihääni hylkeesen, ja\nsitten viivyimme jäällä vielä niin kauan, ett'ei eläin enää\nliikahtanutkaan. Tämä hyle oli laatuaan mitä suurimpia, varmaankin\nviisi kyynärää pitkä ja mahdottoman lihava, nahka oli erittäin kaunis,\nvaalea-karvainen. Emme uskaltaneet ottaa tuota mahtavaa eläintä\nvaapperaan ruuheen, vaan jätimme sen ahdinkaineen päivineen jäälle ja\nsousimme isolle veneelle. Kohta olivat kaikki hereillä, ja hyle\nkorjattiin. Vene kiinnitettiin samaan jääkappaleesen, jolla hyle\nkeihästettiin; mutta kun ei enää ollut kaukaista aamun valkenemiseen,\nei meistä yksikään paneutunut nukkumaan. Risto keitti kahvea jään\npäällä. Pekka ja minä puhdistimme kiväärit, suojellaksemme niitä\nruosteelta yöllisen kosteuden jälkeen, ja isä katsasteli kapineiden\nasettelemista veneesen, jotta se saataisiin niin mukavaksi ja avaraksi\nkuin mahdollista. -- Meillä oli jo kolme suurta harmaata hylettä ja\nkaksi viikaria.\n\nKoko päivän oli ilma ollut tyven ja me soutelimme monta peninkulmaa\nsinne tänne niin kauas meren ulapalle, että rannikko näytti vain\nheikolta varjolta taivaanrannalla. Etäältä näimme kyllä montakin\nhylettä, vaan ampumamatkan päähän emme päässeet. Illemmalla vetäysi\ntaivas hitaasti pilveen ja heikko itäinen tuuli saattoi tuon äärettömän\nvedenpinnan liikkeesen. Yöksi nostettiin ruuhi veneesen ja pari kertaa\nvahtia vuoroitellen purjehdimme edelleen kompassin mukaan. Keskiyön\naikaan minua vahtipalvelukseen herätettäissä sateli vettä. Isä hoiti\nperäsintä ja minä istuin vahdissa. Enimmiten pidimme keulan laitoja\ntuulta vasten aina aamuhämärään saakka; ajojäät olivat nyt liikkeellä,\nja vaarallista olisi ollut vauhdissa töksähtää jotakin jääteliä vasten.\nSade kiihtyi yhä enemmän ja meitä jo hiukan vilusti. Isä teki lyhyitä\nlaide-käänteitä ja piti meitä alituisesti valmiina auttamaan\nkäännöksissä. Myöhemmin noin kymmenen aikana aamupäivällä kiihtyi tuuli\nja käännähti vähän pohjoisemmaksi. Pilvet hajausivat ja aurinko valaisi\nnoita pitkiä vihreälle vivahtavia laineita, joiden harjanteet murtuivat\npitkiin, valkoisiin toisiansa tavoitteleviin kuohuihin. Isä suuntasi\nmatkan Vielsandia kohden; mutta siihen aikaan kun aurinko oli aivan\netelässä, kiihtyi tuuli yhä ankarammaksi, niin ett'ei isä enää\nuskaltanutkaan antaa aaltojen lyödä suoraan sivulta, vaan käänsi\nparemmin tuulen mukaan, niin että tuuli alahangan yli. Minusta oli aina\nhauskaa nähdä isää, kun hän peräsintä piteli raju-ilmassa.\nLumivalkealla purje-vaatteella päällystetty lyhyt lammasnahka-turkki\nyllä ja n.k. \"syytvesti\" niskaan asti painettuna, istui hän selkä\nsuorana toisella kädellä tanakasti peräsimen ponnesta kiinni pitäen ja\ntoinen reittä vastaan nojautuneena. Laiha, voimakas, ajettu leukansa\npainoi harmaaksi käynyttä leuvanaluspartaa kirjavaa villahuivia vasten,\njoka oli kiinteälle kierretty kaulan ympäri. Noissa pienissä, lujuutta\nosoittavissa, vaaleissa silmissä kuvastihe laineiden vaihtelevat\nväritykset tuuheiden, sysimustain kulmakarvojen alta, joita toisistaan\nerotti pari syvää ryppyä tuon korkean, suoran ja ahavoittuneen nenän\nyläpuolella. Myrskyn raivotessa lähenimme rannikkoa; vaahto hyrskähteli\nlaidan yli alahangan kohdalta, jossa kotka rauhattomassa vankilassaan\nräpisteli. Monta kertaa löivät kuohut veneesen, ja meidän täytyi usein\npumpata tuo veren ja rasvan sekainen vesi pois. Ajelehtavia jäätelejä\nviskoivat aallot ja heittelivät niitä ylönalaisin. Noin meripeninkulman\npäähän saavuttuamme, saimme rannikossa vähän suojaa myrskyltä ja isä\nmyösteli enemmän Vielsandin puolelle. Vesilaito nimisen luodon\nalapuolella kohtasimme elähyttävän näyn. Valehtelematta kerrassaan\ntuhansittain usean laatuisia merilintuja oli muuttomatkallaan pohjoista\nkohden etsinyt lepopaikkansa kallion suojassa. Vastatuulen ja myrskyn\nsattuessa kokoontuvat ne usein parveihin syksyllä ja keväällä lintujen\nmuuttoaikoina. -- Isä ohjasi matkan suunnan suoraan tuota kaikilla\nmahdollisilla äänillä rääkyvää lintulaumaa kohden ja pyysi minua\nottamaan käsille juuri vesilintuja varten mukaan otetun kaksipiippuisen\npyssyn. Pekka latasi sileäreikäisen vanhan sotakiväärin. Laukaisimme\nkaikki kolme latinkia ja tapoimme monta. Koko lintuparvi kohosi samalla\nkertaa lentoon ja kierteli eri suvut parveihinsa kokoontuneina\nympärillämme. Luovasimme kerran ja linnut, jotka vastahakoisesti\nmyrskyssä lähtivät pitemmälle lentomatkalle, laskeutuivat taas alas\nluodon suojaan. Taas pääsimme ampumamatkan päähän ja ammuimme muutamia.\nTätä uudistettiin nyt useat kerrat, toisinaan nousivat ne ilmaan ennen\nkuin tulimme likellekään; mutta lentämisestä väsyneinä tuossa yhä\nenemmän kiihtyvässä myrskyssä, hakivat ne aina suojaa luodolla, ja niin\nsurmasimme vieläkin muutamia. Vihdoin pakeni koko parvi päättäväisesti\nja laskeutui muutamille lähempänä rantaa oleville Vaikkaan saarille. Me\nkokosimme, en enää muista kuinka monta, vaan vähintäinkin pari tusinaa\neri sukuisia lintuja. Useita oli tuuli kulettanut tyyneltä vedeltä\nulohtaalle, niin ett'emme niitä tuossa kovassa ilmassa voineet saada\npois. Saaliiksemme jäi kuitenkin useita pulskia hanhia ja monenlaisia\nmuita lintulajia.\n\nTodisteeksi, kuinka äärettömän suurissa parvissa vesilinnut pesivät\nnäillä tämän rannikon yksinäisillä saariryhmillä, tahdon kertoo erään\nmunasaaliin. Muutamana ihanana toukokuun päivänä sousin kerran\nnuoremman sisareni kanssa juuri näille Vaikkaan saarille. Täällä\nlöysimme muiden muassa kaikenlaisen rantarojun seasta erään\nhyökylaineiden heittämien raakunkuorien peittämänä tyhjän tynnyrin,\nmelkein samanlaisen, missä omenia tavallisesti kaupataan. Kun tulimme\nkotia oli tynnyri munia täynnä. Väriltään olivat ne keltaisia, kooltaan\nisompia kuin kanan, vaan pienempiä kuin hanhenmunat. Luulen tämän\nlintulajin, jota paikkakunnan kielellä nimitetään Vairas, olevan\nmeriteiriä; mutta varmaksi en sitä kuitenkaan tahdo väittää.\n\nAuringon laskun aikana ohjasi isä veneemme vihdoin kotilahdelmaan,\njossa ainoastaan metsän mahtava humina, meren kohina ja rannan särkkiä\nvastaan vyöryvät, pitkät mainingit muistuttivat tuosta ankarasta\nmyrskystä.\n\nÄiti oli rannalla vastassamme iloiten saadessaan meidät terveinä\ntakaisin mereltä. Kaikki astuimme sitten taloon, ja isä aukaisi vanhan\ntammikaapin, kaasi pikarillisen rommia joka miehelle koko seurueessa ja\noikoili voimakkaita jäseniään. Hän olikin istunut peräsin kädessä\npuoliyöstä auringon laskuun saakka. Kun sitten isän kanssa muutimme\nkuivia vaatteita isossa tuvassa takan ääressä, sain minä kertoa äitille\nretken kaikki tapahtumat. \"Minua peloittaa tuo julma meri\", sanoi äiti.\n\"Huolissani kävin tänä päivänä tervehtimässä Riston vanhempia; he eivät\nolleet hyvällä tuulella ja puhuivat kauan kolmesta pojastaan, jotka\nmeri on heiltä ryöstänyt.\" Hän huo'ahti ja lisäsi: \"Minulla ei ole\nkoskaan rauhaa, sillä aikaa kuin te olette noilla uhkarohkeilla\nkaukaisilla retkillänne.\" -- \"Sinä olet peloissasi pojan suhteen\",\nsanoi isä, \"vaan kuuleppahan, kun minä sanon sinulle, Äiti, että meri\nhänestä vielä kasvattaa kunnon miehen.\" -- Isä katsoi minuun päin: \"Jos\nvaimoväki itkeä tillittääkin, sillä välin kun taistelemme aaltojen\nkanssa, niin kyllä suolavesi kuivuu heidän silmistään, kun me taas\nmaihin tulemme.\" -- \"Sinä käytät niin kovia sanoja, isä\", sanoi äiti.\nIsä katsoi kauan häneen tuuheiden kulmakarvojensa alta, kunnes molemmat\nhymyilivät.\n\n\n\n\nH. MOLANDERIN METSÄSTYSRETKI VAINUKOIRILLA HIRVIMÄEN PITÄJÄÄSSÄ.\n\n\nVuonna 1878 lokakuun 18 päivänä läksin koirineni metsälle Kalmarin\nkartanosta, jossa siihen aikaan asuin. Oli metsästykselle erinomaisen\nsopiva päivä, ilma tyyni ja taivas pilvessä; maa oli parahiksi kostea\nja koirat levähtäneet. Kuleskelin koiriani taluttaen sellaisia seutuja\npitkin, joista metsänviljan jo niin tarkoin olin hävittänyt, että\nturhaa olisi ollut irti päästää niitä. Matkani määränä olivat Hirvimäen\nmetsiköt, joissa, puheiden mukaan, oli niin \"hirmuisen\" paljo jäniksiä\nja lintuja. Tienoot tulivat yhä enemmän miellyttävämmiksi; luonnon\nkauneus ja seutujen soveliaisuus metsästykselle sen tekivät. Koirat\nlaskin vihdoin irti ja kuleskelin hiljalleen mäkistä tietä, joka\nuseissa paikoin näytti ihan mahdottomalta ajotieksi. Varmaan tunnin\najan olin näin kulkenut yhä syvemmälle sydänmaahan, ilman että koirat\nmitään löysivät. Tosin kyllä haukahti lintukoira Daana silloin tällöin,\nvaan linnut eivät pysyneet puissa. Minä nautin kuitenkin syys-aamun\nraittiutta tuossa yhä enemmän ja enemmän viehättävällä metsäisellä\nylänteellä. Etäältä yksinäisten metsätorppain riihistä kuului\nsäännöllinen varrasten kopse, toisaalta taas teirien sorahteleva soidin\nja maatiaiskoirain kestävä, yksitoikkoinen ääni, kun omaa kaikuansa\nhaukkuivat. Viimeinkin lentää pyrähti pyy tien yli. Menin muutamia\naskelia metsään ja valitsin mukavan kiven istuimekseni, asetin kiväärin\npoikkipuolin polvilleni ja tapani mukaan kutsuin sitä kahdella\npyypillillä. Samaan aikaan alkoi vanha Hei ajon, ja heti yhdistyi\nsiihen Daanan kauniisti kaikuva haukunta. Päätin kuitenkin koettaa\nampua muutamia pyypoikueesta, samalla kun kuuntelin, mille suunnalle\najo vetäytyi. Kauan aikaa viheltelin turhaan mitään vastausta saamatta\nja koirain haukunta vetäytyi kauas erään jyrkän metsäharjanteen\ntoiselle puolen. Äkkiä näen pyyn kymmenen askeleen päässä minusta. Se\noli juosta piipotellut niin hiljan minua kohti, ett'en koirien haukkua\ntarkastaessani ollut sitä kuullut, en nähnyt. Kivääriä nostaessani\npyrähti se lentoon, vaan kolmenkymmenen askeleen taipaleelta sain\nkuitenkin hyvän sihdin ja lintu pudota tupsahti maahan. Tällä välin\nolivat koirat joko jäliltä eksyneet tai kuulumattomiin juosseet, jonka\ntähden istahdin takaisin kivelle ja aloin pyitä uudestaan kutsua\nluokseni.\n\nSitä vähemmän tarvitsi minun huolehtia koiristani, kun heillä nyt oli\nlaukaukseni ohjauksena, jos näet olivatkin kerrassaan jäliltä eksyneet.\nMahtavan näköinen kuivunut honka oli kolmenkymmenen askeleen päässä ja\nhuvikseni katselin, kuinka kirjava tikka ahkeraan nakutteli hongan\nkylkeen toukkia etsiessään. Vihdoin vastasi pyy toiselta puolen tietä.\nMenin tielle, istahdin muutamalle isolle kivelle ja kutsuin sitä taas\npillilläni. Nyt kajahti koirain haukunta selänteeltä ja ajo läheni.\nMinä pysyin paikallani sillä asemani oli hyvä, jos jänis sattuisi tulla\npylkkäsemään tuosta laakson poikki kahden harjanteen välistä. Ei\naikaakaan, niin pyrähti pyy lentoon ja istahti kymmenen askeleen päässä\nolevaan kuuseen, noin parin kyynärän korkuiselle. Samassa kuulin\nepäiltävää ääntä ja kun käänsin pääni, näin suuren Jänö-Jussin kivistä\nmäkeä myöten tulla lönkyttelevän minua vastaan. Silmänräpäyksen ajan\nolin kahdella päällä ampuisinko pyyn vai jäniksen, mutta koirilleni\nkehoitukseksi päätin kuitenkin tähdätä jälkimäiseen. Ammuin 25:n\naskeleen päästä: jänis istahti, lipsutteli korvillaan, ja käänteli\npäätään; merkillistä kyllä vaikka olin niin tarkan sihdin saanut.\nNostin jo pyssyni antaakseni hänen maistaa toisestakin piipusta, mutta\nsamassa se jo kaatuikin kuolleena maahan. Pyy oli sillä välin lentänyt\ntiehensä. Pian olivat koirat jälkiä myöten saapuneet paikalle; minä\naukasin jäniksen vatsan ja annoin sisälmykset niille. Tässä hommassa\nvielä ollessani, vihelti taas pyy aivan lähellä. Panin koirat kiinni\nkaulanauhaan, nousin mäen rinnettä vähän matkaa ja viheltelin. Lintu\nvastasi, tuli vihdoin ampumamatkan päähän ja kaatui luodistani.\nUseampia ei kuulunut; muut poikueen jäsenet lienee joku luodikon\nkäyttäjä poiminut, sillä sellaisia metsämiehiä näillä mailla on\npaljokin. Koko päivän samoilin laajalti noita erittäin luonnonihania\nseutuja. Koirat kunnostelivat itseään ja ajoivat pensastosta ylös\nuseita jäniksiä, vaan yksin kuin olin ja tienoosen perehtymätön, sain\nampua ainoastaan kahta, jotka myös tuupertuivat.\n\nKauan kuleksin sinne tänne, ennen kuin tapasin polun, joka vei köyhään\nyksinäiseen torppaan. Mutta nyt oli hämäräkin jo käsissä ja minä jäin\ntähän yöksi, aikoen jatkaa metsästystä huomenna, jos ilma oli yhtä\nsuotuisa kuin nyt tänään oli ollut.\n\nOivalliselta maistui suopean talonväen yksinkertainen illallinen. Olin\njokseenkin väsynyt päivän laajoista risteilemisistä, jonka vuoksi\nnukahdinkin raskaasti äsken puiduille olille; mutta joukko hyppiviä ja\nmatelevia pikku elukoita herätti minut useinkin yön kuluessa ja\nkohtelivat minua pisteliäällä tavalla. Hyvän talonväen luonnollinen\nnukunnan tapa minua myöskin vaivasi. Mutta tuollaiset pienet\nhankaluudet kuuluvatkin metsämiehen elämään salolla ja muodostavat\nyleiskuvaukselle tarpeellisen varjostuksen.\n\nNousin kuitenkin jokseenkin levähtäneenä ja vilkkaan, 13:sta vuotiaan\npuheliaan poika-nulikan seurassa lähdin päivän valetessa metsään. Hyvin\nvarma hän oli ja erittäin näytti häntä huvittavan saada opastaa minua\nnäissä metsissä, joissa hän jo useita vuosia oli kulkenut paimenessa.\nNuo kolme jänistä, joita hän kantoi, eivät näyttäneet häntä ensinkään\nvaivaavan.\n\nAivan torpan viljelysmailta ajoivat koirat ylös jäniksen ja mitä helein\najo alkoi ja kesti aika kauan. Vihdoin tuli jänö sievästi hyppien\nkaskimaan poikki minua kohden. Ammuttuani kepsahti Jussi kellelleen ja\nimelästi nauroi poika sen kuperkeikalle. Kovasti haukkuen tulivat\nkoirat ammutun jäniksen jälkiä myöten, kuten ensin luulin, vaan\npoikkesivatkin kasken laiteelle. Kohta sen jälkeen näin toisen jäniksen\npyssyn kannon ulkopuolella loikkivan kaskimaan yli ja hetkisen päästä\ntulivat koirat haukkuen jälessä. Minä olinkin siis ampunut säikäytetyn\njäniksen. Ajo oli yhtämittaa käynyt, ja saalistaan tavoittamatta saivat\nkoirat tehdä toisen kierroksen; sittemmin eksyivät ne kyllä useita\nkertoja jäliltä, vaan löysivät ne aina uudestaan.\n\nTuntikausia kesti ajo tätä menoa. Monta kertaa näin jäniksen, vaan aina\noli se ampumamatkan ulkopuolella. Koirien oli helppo seurata jälkiä,\nkun ilma oli niin sopiva. Vaikka ei ollut satanutkaan, oli maa sentään\ntarpeellisen kostea. Vielä sydänpäivällä oli kaste ruohikossa,\npensaissa ja hämähäkin verkoissa, ja ilma oli niin tyyni, että puitten\nkellastuneet viimeiset lehdet putoilivat kohtisuoraan maahan.\n\nVihdoin kajahti jokseenkin etäällä olevalta kivikkomäeltä Hein käheä ja\nharva haukunta. Kiiruhdin paikalle ja ennätin juuri parahiksi estämään\nnuorta kiihkeää Daanaa pakkautumasta kahden suuren kiven lomassa\nolevaan reikään, joka oli niin pieni, että se tuskin olisi sieltä pois\npäässytkään,\n\nKauan koetin jollakin tavoin saada jänistä ajetuksi ulos mutta sepäs\nvain ei liikahtanut. Kehoituksestani heittäysi poika vatsalleen\nkatsomaan, näkyikö jänistä ja, aivan oikein, siellähän se oli ja istua\nkäyrötti kolon perällä korvat luimussa ja ruumis kyttyrässä. Katkasin\npitkän koivusen kepin ja käskin hänen sillä pistellä jänistä, ja\nkoettaa ajaa sitä ulkoisalle. Poika lienee ollut vähän liian\nkovakourainen, koskahan jänis rääkkyi kuin närhi; mutta ulos se vain ei\ntullut sittenkään. Tuon nuoren nartun tähden en halunnut jättää jänistä\nsiihen ja lähteä pois, sillä toisella kertaa se ehkä ei täyttäisikään\nvelvollisuuttaan, jos vaikka olisi ketun sattunut ajamaan kiven alle.\nVihdoin heittäysin itse vatsalleni ja pakotin jäniksen vähän muuttamaan\nasemaansa, kunnes sain takajaloista kiinni ja vedin otuksen kauniisti\nesille. Annoin nyt tuon parkuvan jäniksen pojalle, otin itse kiväärin\nja käskin hänen päästää se irti. Pojasta oli tämä kovin typerää; sillä\narveli hän, parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla; käskyäni hän\nkuitenkin totteli, ja jänis läksi kolmen sylen pituisilla hypyillä\npylkkäisemään. Minä laukaisin, mutta päin männikköön! Poika pani kädet\nvatsansa päälle ristiin ja nauroi imelästi. Jussi vihkasi metsään ja\ntiellä on vielä tänäkin päivänä; sillä koirat eksyivät viimein jäliltä\nja palasivat takaisin. Melkein puolille päivin olivat ne ajaneet sitä.\nMinä päätin kääntyä nyt kotiin päin ja koiriani kaiuttaen vaelsin nyt\nyli harjanteen, luulomme mukaan suorinta tietä Kalmarin seutuja kohden.\nLopulta tulimme sydänmaalle, joka oli täynnä sammaltuneita, lokeroisia\nkiviraunioita ja tuulen kaatamia korpikuusia. Täällä nyrjähti jalkani\njotenkin pahoin, niin että minun täytyi laskea koirat irti, en näet\nvoinut noilla vaikea-kulkuisilla mailla niitä taluttaakaan lyyhätessäni\ntoista jalkaani, joka vähän ajan päästä alkoi kangistua ja tuntua\npolttavan kuumalta.\n\nKompassia ei ollut muassani, jonka vuoksi en ilmansuunnistakaan voinut\nsaada mitään selkoa. Yhtä päätä pilvessä oleva taivas esti auringon\nsuomasta meille jotakin ohjausta. Pojasta alkoi viiden jäniksen\nkantaminen vähitellen tuntua liian raskaalta ja hän tunnusti\nhuolestuneena, ett'ei hän tiennyt, missä olimme. Jalkani vaivasi minua\nyhä enemmän, ja minä päätin nyt kulkea johonkin määrättyyn suuntaan,\ntoivoen vihdoinkin tulevamme tielle, kunhan yhtä mittaa astuimme\nsuoraan eteenpäin ja pidimme silmällä edessämme olevia esineitä. En\ntiedä kuinka kauan lienen kulkea nilkannutkaan tuossa mättäisessä\nmetsä-pahassa, kun vihdoinkin tulin muutamalle jyrkälle vuorelle, joka\nkohtisuoraan laskeutui kapeaan metsälammikkoon. Vastaisella olevalla\nrannalla kasvoi synkkä havumetsä. Levähtämään istahtaen katselin tuota\nkummallisen lumoavaa, mahtavaa luontoa. Puoleksi mädänneet, äärettömän\nsuuret rytöpuut rannoilla, tumman vesikuvastimen reunoina, ja aution\nseudun kulon kaltainen hiljaisuus, jota ainoastaan etäisen korpin\nkorahtelevat toitotukset häiritsivät, kaikki tuo vaikutti valtavasti\nminuun. Kauan istuin vaipuneena tuohon omituiseen toimettomuuden\ntilaan, johon ihmiskäden raivaamaton sydänmaan näky meidät aina\nsaattaa.\n\nOlin juuri liikkeelle lähtemäisilläni mutkatietä kiertääkseni sekä\nlammen että vuoren, kun koirat melkoisen kaukana lampuen toisella\npuolella saivat jonkun otuksen ajettavakseen. Ajo lähestyi ja koirain\nvihaisesta haukunnasta päätin kohta, että kettu oli joutunut heidän\ntielleen. Silmiäni räpäyttämättä tarkastelin vastaista rannikkoa\ntoivossa, että Mikko, tavoilleen uskollisena, koettaisi rannikkoa\npitkin kaahaamalla sotkea jälkensä. Äkkiä näen ilveksen varovaisin\naskelein tulla hiipivän metsän peitosta. Silmänräpäyksen pudistutti\nminua, kuten kaikkia muitakin metsästäjiä samanlaisen odottamattoman\ntapauksen sattuessa. Selkäni takana viittasin kädelläni pojalle, että\npysyisi hievahtamatta paikallaan. Pyssyssä oli minulla vain 6:n numeron\nhaulia, enkä tohtinut patruunoja vaihtamaankaan, kun pelkäsin, että\nilves, joka vielä oli sadan askeleen päässä, ehkä huomaisi minut.\nPoikki lammen näkyi se aikovan kaahlata; -- kapeimmalle paikalle juuri\nminun kohdalle hiiviskeli se kuin kissa ainakin. Koirat olivat hetkeksi\neksyneet jäliltä, ja köyryselkäisenä kuunteli tuo korkeakoipinen ilves\nympärilleen ja liikutteli töyhtöpäisiä korviansa. Nyt pääsivät koirat\ntaas jälille ja ilveskin muutti asemaansa. Kun en tiennyt varmaan\naikoiko se vettä myöten tulla minua lähemmäksi vai syöksyä takaisin\nmetsään, niin en uskaltanut viivähtääkään. Tarkkaan sihdattuani ammuin\n40 à 50 askelen päästä. Ilves ensin ikään kuin vetäysi kokoon, vaan\nloikkasi sitten pari hyppyä metsään päin. Minä laskin toisen laukauksen\nperään ja se näytti tepsivänkin paremmin, sillä otus alkoi taas kulkea\nhiipimällä ja katosi metsään.\n\nSuurella vaikeudella haalasimme itsemme vuoren rinnettä myöten alas ja\nkahlasimme yli veden, joka syvimmällä paikalla ei ollut kuin kolmisen\nkorttelia syvältä. Kovasti pakotti kipeää jalkaani, mutta nyt ei\nauttanut. Vihaisesti haukkuen tulivat jo koirat jälkiä seuraten pitkin\nrannikkoa, vaan siinä, missä ilves oli harpannut metsään, eksyivät ne\npois jäliltä. Kutsuimme ne takaisin jälille. Jo aivan rannalla näimme\nveripilkkuja, ja hyvässä toivossa seurasimme ajoa. Äkkiä kuului joku\nvieras koira yhtyvän ajoon, joka samalla, korkeintaan noin 200:n\naskeleen päässä, pysähtyi ja nytkös ankara rai'unta kajahti. No hyvä,\narvelin minä -- kohta se nyt on käsissämme! Samassa kuului heikko\nluodikon laukaus ja haukunta muuttui kovaksi koirain tappeluksi.\nParemmin luukkasin kuin juoksin pensaikon halki. Perille tullessani\nnäin erään talonpojan pitävän korkealla ilmassa ilvestä, ett'eivät\nvihastuneet koirat sen nahkaa repisi.\n\nNyt syntyi ikävä kohtaus.\n\nMinä väitin ilveksen olevan minun, sillä minun koirani olivat sen\nlöytäneet ja ajaneet sitä; minä olin sen haavoittanut ja kun se ei enää\npaeta voinut olivat koirani sen tavoittaneet.\n\nMies taas väitti että hänen koiransa jo varhain aamusta asti olivat\najaneet ilvestä ja että minun koirani vasta haukunnan kuultuaan olivat\nyhtyneet ajoon. Hänen koiransa, joka ei ollut tottunut ajamaan muiden\nkoirien kanssa, oli täten muka joutunut pois jäliltä. Sitä paitse oli\nse hän, joka oli ilveksen ampunut, ja sanojaan paljoa valikoimatta\nkäski hän sen tähden minun luukata tieheni samaa tietä kuin olin\ntullutkin.\n\nEttä mies valehteli siitä olin varmasti vakuutettu: hänen koiransa oli\ntavallinen maatiais koira, häntä tuuhea ja kierossa -- \"kieppurassa\" --\nja korvat pystyssä. Laukussa oli hänellä muutamia oravia ja pyitä. Jos\nei vamma jalassani olisi minua estänyt, niin en niinkään helpolla olisi\nluopunut omistusoikeudestani ilvekseen; vaan nyt täytyi minun aivan\nsävyisesti kysyä mieheltä lähimmäistä tietä johonkin taloon. Hän\nosoitti minulle miltä suunnalta virstan kulettuani löytäisin torpan,\njosta mahdollisesti voisin hevosella päästä kunnolliselle tielle, ja\ntieni neuvojaa kiittämättä nilkutin minä matkaani. Paljo vastuksia\nkärsittyäni tulin myöhään illalla kotia.\n\nMinun täytyi leikata saapas auki ja maata 14:sta päivää kylmät kääreet\nkierrettynä jalkani ympärille. -- Olinpa melkein unhottaa, että\nmatkalla ammutun ilveksen luota lähimmäiseen torppaan ammuin erään\nmetsäkanan, joka täyttä kurkkua nauraa mäkättäen pyrähti juoksemaan\nedessäni.\n\n\n\n"]